Keski- ja uudenajan marttyyrien historiaa

KESKI- JA UUDENAJAN MARTTYYRIEN HISTORIAA

Elämäkertoina ja henkilökuvina

Toimittanut

JALMARI KAUPPALA

WSOY, Porvoo, 1927.

    Hänen, joka meitä rakastaa ja on päästänyt
    meidät synneistämme verellään
    ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi,
    papeiksi Jumalalleen ja isälleen,
    hänen on kunnia ja voima
    iankaikkisesti. Amen.

                             Ilm. 1, 5-6.


    Ja kun Karitsa avasi viidennen sinetin, näin minä alttarin
    alla niiden sielut, jotka olivat surmatut Jumalan sanan
    tähden ja sen todistuksen tähden, joka heillä oli.

    Ja he huusivat suurella äänellä sanoen: "kuinka kauaksi sinä,
    pyhä ja totinen valtias, siirrät tuomiosi ja jätät kostamatta
    veremme niille, jotka asuvat maan päällä?"

    Ja heille kullekin annettiin pitkä valkoinen vaate, ja heille
    sanottiin, että vielä vähän aikaa pysyisivät levollisina,
    kunnes täyttyisi heidän kanssapalvelijainsa ja veljiensä luku,
    jotka joutuvat tapettaviksi niinkuin he itsekin.

                                                  Ilm. 6, 8-11.

SISÄLLYS:

Alkusana.

KESKI-AIKA.

  Bonifatius, Saksan apostoli; kirj. J. Kauppala..
  Piispa Henrik, Suomen apostoli; kirj. J. Kauppala.
  Valdolaiset, kirj. J. Kauppala.
  John Wycliffe, kirj. J. Kauppala.
  Sir William Sawtré, kirj. John Foxe.
  John Badby ja William Thorpe, kirj. John Foxe.
  Johannes Hus, kirj. J. J. Mikkola.
  Hieronymus Savonarola, kirj. J. Kauppala.

UUSI-AIKA.

ALANKOMAIDEN MARTTYYRIT.

  Hendrik Vos ja Jan van den Esschen, kirj. Eiler Hagerup.
  Adolf Clarenbach ja Peter Flysteden, kirj. Eiler Hagerup.
  Peter Brülly, kirj. Eiler Hagerup.
  Wendelmuta, kirj. John Foxe.
  Anna van der Hoven, kirj. Eiler Hagerup.

ENGLANNIN JA SKOTLANNIN MARTTYYRIT.

  Thomas Bilney, kirj. John Foxe.
  William Tindal, kirj. John Foxe.
  Patrick Hamilton, kirj. Tytler (History of Scotland).
  George Wishart, kirj. John Foxe.
  John Rogers, kirj. John Foxe.
  George Tankervil, kirj. John Foxe.
  Piispa Ridley, kirj. J. Kauppala.
  Piispa Latimer, kirj. J. Kauppala.
  Piispat Ridley ja Latimer. Kuulustelu ja kuolema.
     Foxe'in mukaan J. Kauppala.
  Arkkipiispa Cranmer, kirj. J. Kauppala.

ALKUSANA.

Marttyyrien historia II sisältää huomattavimpien keskiajan sekä Alankomaiden, Englannin ja Skotlannin protestanttisen ajan marttyyrien elämäkerrat ja henkilökuvat.

Mitä marttyyrihistorian periaatteelliseen puoleen tulee, niin olemme siitä lausuneet käsityksemme jo ensimmäisen osan alkulauseessa, joten ei ole syytä puuttua siihen lähemmin tässä yhteydessä. Asian kantavuuden ja tärkeyden tähden esitämme kuitenkin muutamien tiedemiesten kannan, jotta sellainenkin lukija, joka mahdollisesti ei ole lukenut ensimmäistä osaa, olisi niin sanoaksemme asian tasalla.

Englantilainen marttyyrihistorian tutkija tri Herbert B. Workman lausuu: "Kaikkina aikakausina ihmiset ovat pitäneet marttyyrin itsensäuhraamista hengen korkeimpana ilmauksena; jokaisessa maassa ja jokaisena vuosisatana marttyyri on saavuttanut sen kunnioituksen ja arvonannon, joka aina seuraa itsensäkieltämistä, esiintyköön se sitten suuremmassa tahi pienemmässä määrässä."

Ranskalainen prof. Paul Allard kirjoittaa samasta asiasta: "Se historiallinen tosiasia, joka ilmenee marttyyrien pitkinä kauheina kärsimyksinä, joihin he alistuivat vapaaehtoisesti, on merkillinen tosiasia, ainutlaatuinen tosiasia, jolla ei ole vertaansa minkään uskonnon tahi kansan aikakirjoissa. – Kunnioittamalla heitä, puhumalla heistä, tutkimalla heidän historiaansa, järkevästi arvostelemalla niitä asiakirjoja, jotka säilyttävät muiston heidän teoistaan, me tulemme pian huomaamaan, että me emme ole tekemisissä pelkän tomun kanssa; että se purppuran punaama kirjakäärö, jonka me kunnioittavasti avaamme, ei sisällä kuolleita, vaan eläviä ja kuolemattomia olentoja, joita sydämellään ikuisesti vaalii se kirkko, jonka perustukset ovat lasketut heidän vereensä."

Prof. Paulsen sanoo, kuten näkyy Savonarolan marttyyriota koskevasta tutkielmasta, että "ihmiskunnan historia on marttyyriuden historiaa."

Mitä raamattu sanoo marttyyreistä, sen tietää valistunut lukija itse.

Omasta puolestamme tahdomme sanoa: niin kauan kuin taisteleva seurakunta elää murheiden maassa, se tulee vaalimaan pyhien marttyyrien muistelmia yhtenä kirjallisen aarteistonsa kalleimpia ja kunniakkaimpia osia, joka kirjojen Kirjan rinnalla antaa aivan ainutlaatuisen, verellä vahvistetun ja todistetun todistuskappaleen kristinuskon maailmaauhmaavasta ja sankarillisesta voimasta. Tosiasia on myös, että tämä sankarilaulu luonteensa mukaisesti on toiselta puolen liikuttavan hellä. Marttyyrihistorian sankaruus ei ole kirjailijan taiteellisen mielikuvituksen luomaa: se lainaa värinsä keskeltä elämän todellisuutta historiallisen tarkasti vähentämättä tahi lisäämättä mitään mielivaltaisesti; sen kohteena eivät ole itsekkäät pyyteet: se on sankaruuden pyhin ja ylevin ilmaisumuoto; se on aseettoman ihanteellista, vapaaehtoista alistumista moraalisiin ja fyysillisiin kärsimyksiin, joiden syvyyden tuntee vain Jumala. Ja yhtä epäoikeutettua kuin on sanoa auringolle: valaise, mutta älä lämmitä; yhtä epäoikeutettua on sanoa marttyyrihistorian kirjoittajalle, jolla on tämä aate sydämellä: kerro näistä pyhistä miehistä ja naisista sekä heidän kärsimyksistään, mutta älä vala esitykseesi marttyyrihistorian henkeä ja hellää tuntua. Vaikka me olemme protestantteja ja tahdomme sellaisina pysyä päiviemme loppuun ja vaikka me pidämme Saksan uskonpuhdistajaa Martti Lutheria ei vain uuden ajan, vaan eräänä kaikkien aikojen suurimpana jumalanmiehenä, me siitä huolimatta vastaamme paavien vanhalla lauseella: non possumus.

Tämä toinen osa on kokoomateos vielä laajemmassa mittakaavassa kuin ensimmäinen. Alankomaiden marttyyrit ovat kokonaan Eiler Hagerupin käsialaa (Wendelmuta Foxe'in), mikäli mistään käsialasta yleensä voidaan puhua, kun on kysymys asiakirjoihin perustuvista marttyyrikertomuksista; Englannin ja Skotlannin taasen John Foxe'in. Näistä historioitsijoista sentähden pari esittelevää sanaa.

Tanskalainen tri Eiler Hagerup on kirjoittanut teoksensa "Heliga Martyren" – olemme käyttäneet C. O. Rosenius'en mukailemaa ruotsalaista painosta – piispa Pontoppidanin kehoituksesta. Sen vanhan ajan marttyyrihistoria, joka ei enää kaikessa vastaa nykyisen tieteen tasoa, on lämpimään, pateettiseen tyyliin laadittu suppeahko esitys, johon liitteenä kuuluu Hus ja Alankomaiden marttyyrit. Nämä viimeksimainitut esiintyvät Hagerupin teoksesta käännettyinä käsilläolevassa teoksessa.

John Foxe on Englannin kuuluisa kansallisen marttyyrihistorian kirjoittaja, jonka klassillisella teoksella Book of Martyrs on aivan omalaatuiset perinnäismuistot.

Foxe oli oxfordilainen oppinut, joka syntyi samana vuonna kuin Luther naulasi teesinsä Wittenbergin linnankirkon ovelle (1517); oli maanpaossa uskonsa tähden Maria Verisen aikana ja alkoi siellä marttyyrihistoriansa kirjoittamisen, jonka lopetti sittemmin kotimaassa ollessaan Norfolkin herttuan kotiopettajana.

Foxe'in marttyyrihistorian alkulauseessa sanotaan, että "se on kestänyt ystävien ja vihamiesten arvostelun kolmen vuosisadan kuluessa ja että se pysyy sattuvimpana esimerkkinä, mistä kirjallisen työn aikakirjat voivat kertoa, tarkasta tutkimuksesta ja totuudellisuudesta". Se on klassillinen esitys Englannin ja Skotlannin omasta marttyyrihistoriasta; vanhan-, keski- ja toisten maiden uskonpuhdistuksen ajan marttyyrihistoriaa kosketellaan vain suppeahkoissa yleiskatsauksissa.

Neale'in History of the Puritans lausuu siitä: "Ei mikään kirja milloinkaan ole antanut sellaista surmaniskua paavilaisuudelle kuin tämä. Se omistettiin kuningattarelle (Elisabetille) ja oli niin suuressa maineessa, että se määrättiin asetettavaksi kirkkoihin, missä se herätti kansassa voittamatonta kauhua ja vastenmielisyyttä sitä uskontoa kohtaan, joka vuodatti niin paljon viatonta verta."

Brooke kirjoittaa: "The Acts and Monuments ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan protestanttisen kirkon pääpylväät ja puhuvat vakuuttavampaa kieltä kuin monet volyymit pelkkiä todistuskappaleita paavilaisuuden nousua vastaan; ja samoin kuin Pharos pitäisi jokaisen aikakauden sytyttää ne varoitukseksi kaikelle tulevaisuudelle."

Foxe'in marttyyrihistorialla on varmaankin ylväämmät perinnäismuistot kuin ainoallakaan vastaavalla uuden ajan teoksella. Paitsi sitä, että se on monumenttaalinen esitys Englannin omasta kansallisesta, varsin kunniakkaasta marttyyrihistoriasta ja että sen sentähden jo oman luonteensa mukaisesti on täytynyt puhua valtavaa kieltä tälle mahtavalle kansakunnalle, jota jo osoittaa sen osaksi tullut huomio ja kunnia, se on sytyttänyt vapaudenrakkautta ja antanut henkistä voimaa eräälle kuuluisimmalle uuden ajan hengelliselle kirjailijalle. Kun nim. John Bunyan istui vankilassa uskonsa tähden 12 vuotta, niin oli hänen seuralaisenaan siellä raamatun ohella vain tämä kirja. Ja voidaan huoletta sanoa, että brittiläinen vapaudenrakkaus on suuremmassa kiitollisuuden velassa tälle teokselle kuin voidaan aavistaakaan; ja siten välillisesti tahi käännösten kautta monet muut kansat.

Sisällysluettelosta näkyy, mitkä marttyyriot on otettu joko kokonaisuudessaan tahi mukailemalla Foxe'ista.

Kun piispa Gummerus aikoinaan on tutkielmissaan käsitellyt Ranskan, Espanjan ja Italian marttyyrihistoriaa, niin voidaan sanoa, että suomenkielellä nyt on suurin piirtein katsoen yhtenäinen esitys marttyyrihistoriasta alkukirkon ajoilta Ludvig XVI:n marraskuussa 1787 antamaan uskonvapausjulistukseen asti.

Samalla on varsin mieluisa velvollisuuteni lausua erikoisen syvä ja vilpitön kiitollisuuteni seuraaville herroille, jotka ovat käyttäneet oppineisuuttaan ja asiantuntemustaan teoksen tämän osan hyväksi, nim. prof. J. J. Mikkolalle, joka on kirjoittanut esityksen Johannes Husista ja muutoinkin neuvoillaan ja auliudellaan tukenut yritystä; prof. Edv. Reinille, joka on tarkistanut piispa Henrikin Vita'n suomennoksen; ja lehtori L. Pohjanpäälle, joka on suomentanut Lutherin ja Savonarolan runot.

Kustantajalle, joka on osoittanut varsin suurta suopeutta tätä yritystä kohtaan pukiessaan niin hyvin tämän kuin ensimmäisenkin osan aktit ja passiot huoliteltuun ja aistikkaaseen asuun ja hankkiessaan arvokkaan kuvituksen, samoin hyvin ansaittu tunnustus ja vilpitön kiitos.

Kaiken armon ja siunauksen Jumala ja ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus siunatkoon tämän toisenkin osan nimensä kunniaksi ja kilvoittelevien lastensa ja palvelijoittensa rakennukseksi ja uskon vahvistukseksi siksi lyhyeksi ja perin vakavaksi ajaksi, minkä taisteleva seurakunta vielä näitä kirjoja tarvitsee.

Tammisaaressa, marraskuulla 1926.

J. K.

KESKIAIKA

BONIFATIUS, Saksan apostoli PIISPA HENRIK, Suomen apostoli VALDOLAISET JOHN WYCLIFFE SIR WILLIAM SAWTRÉ JOHN BADBY ja WILLIAM THORPE JOHANNES HUS HIERONYMUS SAVONAROLA

BONIFATIUS.

Niiden suurpiirteisten, lämmön ja antaumuksen elähyttämien uranuurtaja-lähetyssaarnaajain keskuudessa, jotka 600- ja 700-luvulla raivasivat tietä evankeliumille germaanilaisten kansojen parissa, kohoaa valtavana Bonifatiuksen, Saksan apostolin ja Jeesuksen Kristuksen uskollisen veritodistajan jykevä hahmo ja kunnianarvoisa persoonallisuus.

Saadaksemme selvemmän kuvan Bonifatiuksesta ja valaistaksemme hänen elämäntyötään, on meidän luotava lyhyt silmäys kristinuskon tilaan tähän aikaan Brittein saarilla ja siihen henkiseen ilmapiiriin, josta tämä jalo Albionin poika lähti. Tämä on meille sitäkin kiintoisampaa, kun voimme edellyttää, että englantilaissyntyinen piispa Henrik, Suomen apostoli ja ensimmäinen veritodistaja, todennäköisesti lähti samasta henkisestä ilmapiiristä, kenties verraten samanlaisista yhteiskunnallisista oloistakin.

Brittiläisessä kristillisyydessä voidaan tähän aikaan erottaa kaksi toisistaan jyrkästi eroavaa valtavirtausta: iiriläisskottilainen ja benediktiläinen.

Edellisen suunnan kehtoina olivat Armagh'in luostari Irlannissa, sen tytärluostari Hi'n (Joonan) saarella Skotlannissa ja tämän tytärluostari Lindisfarne-saarella (nykyinen Holy Island) Northumbrian rannalla Pohjois-Englannissa. Tälle kristillisyydelle oli ominaista evankelinen pohjaväritys sekä tavattoman voimakkaasti tehostetut siveelliset vaatimukset, jotka päätyivät maailmaavierovaan ja lihaakuolettavaan asketismiin. Luostarielämä oli järjestetty sangen demokraattiselle pohjalle. Ei ollut kysymystä mistään ehdottomasta alistumisesta kirkon auktoriteettiin. Keskeisimpänä vaatimuksena oli rakkaus. Sen lisäksi teroitettiin ehdotonta kuuliaisuutta apottia kohtaan, vaiteliaisuutta, pidättäytymistä ruokaan ja juomaan nähden sekä kaiken himon ja turhamaisuuden kukistamista ja kuolettamista. Riittävän lujan ja yhtenäisen kirkollisen arvovallan puute oli tämän kristillisyyden heikoin kohta. Se oli "viimeinen klassillinen munkkiliike, joka taisteli ainoastaan uskonnollis-siveellisten ihanteiden puolesta, mutta jolle oli vielä vierasta kirkon palvelus ja sen mahtipyyteiden edistäminen." (Holmquist.)

Se rakkaus Kristukseen ja lähimmäiseen ja kristillinen nöyryys, joka oli kantavana voimana tässä mystillisyyteen taipuvassa kristillisyydessä, on, yhtyneenä irlantilaisen tuliseen ja kiivaaseen luonteeseen ja liikkuviin elintapoihin, kirjoittanut liikuttavan kauniita lehtiä kuudennen ja seitsemännen vuosisadan kirkkohistoriaan.

Tämä iiriläinen kristillisyys oli sen kelttiläisen rodun henkinen omaisuus ja perintö, jonka viidennen vuosisadan keskipaikkeilla Schleswig-Holsteinista ja Pohjanmeren rannoilta, Elben ja Emsin väliltä Englantiin tunkeutuneet anglosaksit olivat työntäneet edellään länteen Wales'in vuorimaahan ja Cornwallin niemimaalle.

Mutta Englantiin saapui pian kristinusko toisessakin muodossa, joka oleellisesti erosi edelläkuvatusta iiriläisskottilaisesta kristillisyydestä.

V. 596 lähetti paavi Gregorius Suuri Englantiin roomalaisen apotin

Augustinuksen ynnä 40 benediktiläismunkkia. Benediktiläisyydestä tuli tekijä, joka tärkeissä kohdin täydensi iiriläis-skottilaista kristillisyyttä ja yhdessä sen kanssa muodosti Englannin kansallisen kristillisyyden luoden Englannin katolisen kirkon, uudemman ajan mahtavimman kirkkorakennuksen, koko maailman lähetystyön johtajan. Kun Bonifatius oli tyypillinen benediktiläinen, niin esitämme seuraavassa muutamia piirteitä tästä munkkikunnasta.

Benediktiläismunkkikunnan perustaja on pyhä Benedictus, joka v. 529 perusti Monte Cassinon luostarin Italiassa. Benediktiläiset yhdistivät luostarielämän hengellisiin harjoituksiin ruumiillisen työn. Myöhemmin liitettiin siihen myöskin henkinen työ, kirjallisuuden ja tieteiden vaaliminen. Näin tuli benediktiläisistä länsimailla suuria aineellisen ja henkisen viljelyksen tienraivaajia ja heidän luostareistaan tämän viljelyksen tyyssijoja.

Benediktiläisyydessä oli nimenomaan useita piirteitä, jotka miellyttivät germaanilaisia kansoja ja täydensivät sitä yksipuolista hengellisyyttä, joka oli ominaista iiriläis-skottilaiselle kristillisyydelle.

Benediktiinien sotilaalliseen tapaan järjestetty luostariyhdyskunta, jota hallitsi kaikkien luostariveljien valitsema apotti, miellytti sotaisia germaaneja, joita hallitsi vaalikuningas. Benediktiläisten ylimyksellinen henki ja esimieheen kohdistuvan ulkonaisen arvonannon ilmauksien tehostaminen miellytti erikoisesti germaanilaisia ruhtinashoveja, joihin kristinusko antiikkisen sivistyksen perillisenä ensiksi tunkeutui. Heidän luostariensa perheenleima puhui voimakasta kieltä germaanien syvälle perhetunteelle, samalla kuin heidän kirjallisuutensa ja kirkkolaulunsa vaikutti elävöittävästi sellaisen kansan henkiseen elämään ja mielikuvitukseen, jonka oma hengen viljelys eli vielä alkeellisen eepillisen runouden merkeissä. Maataviljelevistä ja paikallaan asuvista luonnonkansoista tuntui tutunomaiselta henkinen aatesuunta, joka asettui raivaamaan korpia ja muokkaamaan maata. Benediktiläisten kohtuullisuus ja lempeys auttoi heitä paremmin mukautumaan pakanoitten oloihin ja katsomuksiin, samoin kuin heidän suuri käytännöllinen periaatteensa: pääasiassa lujaa periaatteellisuutta, sivuseikoissa mahdollisimman paljon vapautta.

Nämä kaksi monessa suhteessa aivan vastakkaista kristillisyyden virtausta hioivat ja täydensivät toisiaan Englannissa 600-luvulla muodostaen Englannin kansallisen kristillisyyden, jolle hallinnollisella alalla oli ominaista alistuminen Rooman auktoriteettiin, läheinen liittyminen katoliseen perinnäistapaan ja sen rinnalla voimakas pyrkimys kansalliseen itsenäisyyteen myöskin kirkollisella alalla. Sen käytännöllis-kristillisiä luonteenpiirteitä oli luja siveellisyys ja hurskas elämä, esikuvallinen lähetysinto sekä sivistyksen ja korkeamman klassillisen tieteellisyyden vaaliminen.

Käytännöllinen kristillisyys oli näihin aikoihin varsinkin iiriläisen kirkon keskuudessa puhjennut sellaiseen kukkaan ja täydellisyyteen, että tunnettu ruotsalainen kirkkohistorioitsija Holmquist käyttää Englannista puhuessaan nimitystä "pyhimysten maa" (helgonens land), sekä eräistä merkillisimmistä sen ajan kristityistä nimitystä "pyhimyksiä" (helgongestalter). Mainitsemme muutamia sellaisia.

Munkki Aidan, "Englannin kirkkohistorian valoisimpia ja rakastettavimpia olentoja, muistuttaa suuresti pyhää Franciscusta; nöyryys ja itsensä uhraaminen olivat hänen luonteensa peruspiirteitä. Aidan eli Jumalan silmäin edessä; siinä hänen voimansa salaisuus. Hänen menestyksensä oli myös miltei vertaa vailla."

Prinsessa Hilda, iiriläisen kirkon kauneimpia pyhimyksiä, oli elänyt hovin loistossa 33 v. ja sitten askeettina 33 v. Hän on vakuuttava todistus siitä, miten huomattava sija naisella oli jo alunperin uskonnollisella alalla germaanilaisten kansojen keskuudessa.

Beda Venerabilis (Kunnianarvoisa), "eräs keskiajan rikkaimpia henkiä, ensimmäinen oppinut germaani, jonka nimen me tunnemme." Rupesi munkiksi 7-vuotiaana; toimi opettajana Jarrowin luostarikoulussa opettaen latinaa, kreikkaa ja hepreaa sekä valmistaen ensimmäisiä lähetyssaarnaajia mannermaalle. Laati teoksia kaunopuheisuuden, astrologian ja runouden alalta, parasta, mitä keskiaika on lahjoittanut sivistykselle; kirjoittanut Anglien kansan kirkkohistorian, teoksen, joka ei ole suuriarvoinen vaan kirkkohistoriana, vaan joka on samalla arvaamattoman tärkeä lähde Englannin aikaisemman keskiajan historiaan. Liikuttava on kertomus Bedan kuolemasta. Hän oli juuri lopettamassa Uuden Testamentin käännöstään anglosaksien kielelle, kun voimat alkoivat uupua. "Vain yksi lause on jäljellä", lausui Bedan sanelun mukaan kirjoittava munkki. "Hyvä", mumisi kunnianarvoisa vanhus, "kirjoita reippaasti!" – "Nyt se on valmis." – "Olet oikeassa; kaikki on nyt valmiina. Nosta ylös pääni, jotta voin nähdä sen paikan, missä tapani on ollut rukoilla." – Kuoleva vanhus nostettiin nyt istumaan munkkikammion lattialle, jossa hän lauloi Gloria Patrin [Kunnia olkoon Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.] ja hengitti viimeisen hengähdyksensä. Ja niin lähti tämä puhdas sielu pyhäin lepoon Jumalaansa kohtaamaan.

Kauniin kuvan tarjoaa pyhä Cuthbert. Hän oli jalo ja rikaslahjainen mies, joka jo nuorena oli tuntenut voimakasta vetämystä Jumalan puoleen, vihkiytyen Hänelle ja vaihtaen päällikön viitan munkkikaapuun. Hän oli yhtä tunnettu tavattoman ankarasta itsensäkieltämisestä kuin luonteensa ylevyydestä. Eli 9 vuotta Farne-saarella kivistä ja turpeista rakentamassaan majassa. Kuningas ja pappeja tuli sinne pyytämään häntä rupeamaan piispaksi. Toimittuaan kaksi vuotta menestyksellisesti piispana hän nöyryydestä vetäytyi jälleen erakkomajaansa. Hänen hehkuva rakkautensa ja rakastettava persoonallisuutensa voitti kovasydämisimmätkin. Kaikki tunnustivat hänet todelliseksi pyhimykseksi, ja hänestä on sanottu että "hän on eräs niitä harvinaisia henkiä, joita Jumala silloin tällöin lähettää maan päälle". Tällaisesta ympäristöstä ja henkisestä ilmapiiristä lähtivät ne Columbanukset, Willibrordit, Wynfrithit, Henrikit ja Tuomaat, jotka sitten veivät evankeliumin valon ja uuden elämän toivon keskelle germaanilaisen kansamaailman pimeyttä ja kauas Pohjolan pimeille perille, monet heistä kastellen kylvöään verellään.

Bonifatius eli Wynfrith, kuten hänen nimensä kuuluu anglosaksien kielellä, oli syntynyt noin vuoden 680 paikkeilla Wessexissä, eräässä Etelä-Englannin seitsemästä pikku kuningaskunnasta, saksilaisen aatelismiehen poikana. Hänen syntymäseudullaan oli saarnattu kristinuskoa vasta 40 vuotta. Mutta huolimatta pakanuuden sitkeästä vastarinnasta uusi oppi voitti kuitenkin sydämet. Kuningas Kentwin luopui kruunustaan ja meni perustamaansa luostariin v. 685. Hänen seuraajansa Kädwalla kääntyi myös, ja pian vakiintui kristinusko Wynfrithin syntymäseudulla. Varsin syvän vaikutuksen nuoren Wynfrithin mieleen teki kuninkaan läheisen sukulaisen Aldhelmin aikaisemmin tapahtunut kääntyminen, miehen, joka nyt monipuolisena oppineena ja uskonnollisena johtajana oli kaikkien kunnioittama.

Wynfrith oli uskonnollinen luonne. Lapsena hän oli isänsä maatilalla kuullut pappismunkkien saarnaavan korkean ristin juurella, kirkkoa kun ei ollut. Jo 4-5-vuotiaana hän ilmoitti tahtovansa ruveta munkiksi. Mutta rikas isä, joka halusi tehdä pojastaan perillisen, ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään sellaisesta. Sairastuessaan vaarallisesti isä taipui, ja perheneuvottelu myönsi 7-vuotiaalle pojalle oikeuden mennä läheiseen Exeterin benediktiläisluostariin.

Nuori luostarinoppilas antautui hurskaisiin harjoituksiin ja ahkeraan opiskeluun. Kun Exeterin luostarinkirjasto ajan pitkään kävi liian pieneksi tyydyttämään hänen tiedonjanoaan, hän pyysi päästä Nutshallingin luostariin, jonka ylpeys ja kaunistus hänestä sitten tuli vakavan itsekasvatuksen ja hyveellisen elämänsä vuoksi. 20-vuotiaana hänet vihittiin papiksi. Häntä käytettiin diplomaattisiin tehtäviin, ja kaikki viittasi siihen, että hänellä oli edessään loistava tulevaisuus kotimaassa. Mutta nämä kiehtovat houkutukset eivät voineet vallata nuoren munkin Jumalalle vihkiytynyttä mieltä. Hänen mielensä paloi germaanilaisten aarniometsien syvyyteen julistamaan siellä rauhan evankeliumia sotaisille, pakanuuden pimeydessä harhaileville luonnonkansoille. Hän päätti seurata maanmiestensä Wilfridin ja Willibrordin esimerkkiä ja lähti v. 716 friisien luo, jotka asuivat Pohjanmeren rannoilla nykyisen Hollannin ja Belgian seuduilla.

Friislannissa sillä hetkellä vallitsevien sekavien valtiollisten olojen tähden hänen matkansa epäonnistui, ja hänen oli pakko palata takaisin Englantiin, missä hänet valittiin Nutshallingin luostarin apotiksi. Kahden vuoden kuluttua v. 718 hän päätti jälleen lähteä lähetystyöhön, mutta ei matkustanutkaan Saksaan, vaan Roomaan, missä hän roomalaissyntyiseltä paavi Gregorius II:lta sai valtakirjan lähetystyöhön germaanilaisten kansojen keskuudessa ja uuden nimen Bonifatius. [Bonifatius, todennäköisesti = homo boni fati, hyvän kohtalon mies.] Paavi ei kuitenkaan lähettänyt häntä friisien luo, vaan suoraan germaanilaisen pakanuuden keskukseen Thüringeniin. Voimme tässä vain muutamin piirtein kuvata näin alkanutta suurisuuntaista ja seurauksiltaan kauaskantoista lähetystyötä.

Saarnattuaan jonkun aikaa Thüringenissä hänen täytyi pakanain vastarinnan vuoksi lähteä Willibrordin luo friisien maahan, jossa hän toimi kolme vuotta. Tämä aika oli monessa suhteessa hänen elämänsä onnellisinta. Sieltä hän palasi takaisin Keski-Saksaan, jossa perusti Amöneburgin lähetysaseman Hessenissä. V. 722 hänet kutsuttiin Roomaan, jossa hänet vihittiin piispaksi. Seuraavana vuonna hän palasi takaisin Saksaan mukanaan paavin valtakirja ja Kaarle Martelin antama suojeluskirja. Nyt alkoi ripeä ja menestyksellinen toiminta Keski-Saksan käännyttämiseksi. Tätä toimintaa edisti voimakkaasti muuan vertauskuvallinen teko.

Geismarin luona Hessenissä oli ikivanha Wuotanin tammi, jonka juurella pakanat kävivät uhraamassa. Näihin uhrimenoihin liittyi ennustuksia, loitsuja ja taikoja. Horjuttaakseen pakanain taikauskoa ja pakanuuden valtaa Bonifatius päätti kaataa tuon puun. Ja kun sen valtava runko kaatui Bonifatiuksen kirveen iskuista, merkitsi se pakanuuden kukistumista koko Keski-Saksassa. Kymmenvuotisen työn jälkeen oli Hessen ja Thüringen pääasiassa saatettu katolisen kirkon yhteyteen.

V. 732 Bonifatius nimitettiin arkkipiispaksi, ja nyt alkoi

suurisuuntainen työ kirkollisten olojen järjestämiseksi. Ensin hän järjesti Baijerin ja Hessen-Thüringenin maakirkot; sitten Itä-Frankin (Austrasian) ja Länsi-Frankin (Neustrian) kirkot.

Austrasian kuningas Karlman, joka oli enemmän munkki kuin maallinen hallitsija, kutsui kokoon Saksan ensimmäisen kirkolliskokouksen, Concilium Germanicum'in. Siinä tehtiin useita tärkeitä päätöksiä: Bonifatius tunnustettiin koko Austrasian kirkon arkkipiispaksi ja paavin legaatiksi; ryhdyttiin toimenpiteisiin siveellisen kurin tehostamiseksi pappien keskuudessa; benediktiläissääntö tehtiin sitovaksi kaikille luostareille; iiriläiset askeetit ja naimisissa olevat germaanilais-areiolaiset papit määrättiin karkoitettaviksi.

Järjestettyään näin Austrasian kirkon olot Bonifatius päätti paavin kehoituksesta ryhtyä järjestämään myöskin Neustrian kirkollisia oloja. V. 745 pidettiin molempien valtakunnan osien yhteinen kirkolliskokous, jossa Austrasian järjestyssäännöt hyväksyttiin koko frankkilaisvaltakuntaa käsittäviksi. Neustrian kuningas Pipin Pieni tosin kieltäytyi hyväksymästä kirkolliskokouksen päätöksiä, peläten kirkon ja paavin vallan paisumista liian suureksi. Hän ei liioin hyväksynyt Bonifatiuksen tekemää kirkollista jakoa arkkihiippakuntiin ja hiippakuntiin. Bonifatius olisi siirretty lähetyspiispan epävarmasta asemasta Kölnin arkkipiispaksi, jonka piti olla koko frankkilaisen kirkon primas, mutta hän ei saanut siirtyä sinne, vaan hänen oli pakko tyytyä vaatimattomampaan Mainzin piispanistuimeen; kuitenkin hän sai säilyttää arkkipiispan ja paavillisen legaatin arvon.

Tämä ei kuitenkaan voinut estää Bonifatiusta pääasiassa saavuttamasta päämääräänsä saattaa frankkilainen kirkko läheisesti riippuvaksi Roomasta. Ja v. 748 pidetyssä valtakunnansynoodissa suuri joukko piispoja allekirjoitti kirjelmän, jossa paavi tunnustettiin frankkilaisen kirkon yliherraksi. Tosin ei Pipin hyväksynyt tämänkään synoodin päätöksiä, vaan syrjäytti varovaisesti Bonifatiuksen ja asettui välittömään yhteyteen paavin kanssa sekä hankki, taitavasti poliittisia oloja hyväkseen käyttämällä, frankkilaiskuninkaille ylivallan kirkossaan. Mutta niin syvälle oli kuitenkin useimpiin frankkilaisen kirkon pappeihin ja piispoihin painunut kunnioitus Roomaa kohtaan, että Bonifatiuksen elämäntyö kirkollisen järjestyksenkin alalla pääasiassa säilyi.

Merkityksellinen ja kauaskantoinen teko oli Fuldan luostarin perustaminen. Se perustettiin synkkään korpeen samannimisen joen rannalle, ja siitä tuli silloisen Saksan tärkeimpiä aineellisen ja henkisen viljelyksen keskuksia. Sen rauhallisten muurien sisäpuolella kirjoittivat munkit 9. vuosisadalla itäfrankkilaisen valtakunnan historian.

Bonifatiuksen mielialaa luostarin perustamisen johdosta kuvaa seuraava katkelma hänen paaville lähettämästään kirjeestä.

"Aivan yksinäisessä asumattomassa erämaassa on metsäinen seutu niiden kahden kansakunnan välillä, joiden keskuudessa olemme saarnanneet uskoa. Tänne olemme rakentaneet luostarin. – Täällä aina aika ajoin – mikäli minulle suodaan siihen tilaisuutta – lepään ja virkistän väsynyttä vanhaa ruumistani; täällä tahdon myös kuoleman jälkeen levätä. Tämän paikan lähettyvillä elävät ne neljä kansaa, joille Jumalan armosta olemme julistaneet Kristuksen sanaa; [Bonifatius tarkoittaa tällä todennäköisesti hesseniläisiä, frankkeja, thüringeniläisiä ja baijerilaisia.] niille minä voin Teidän esirukoustenne avulla vieläkin olla hyödyksi niin kauan kuin minun sallitaan elää ja vaikuttaa." Saksaan oli Englannista tullut myös nunnia. Näiden joukossa ansaitsevat erikoista mainintaa Bonifatiuksen sukulainen Lioba, joka oli saanut hyvän kasvatuksen ja oivallisen sivistyksen sekä Lioban sukulainen Thekla. Frankkilaiseen Mainin laaksoon Bonifatius perusti luostareita, joiden johtajattariksi he tulivat. Nämä luostarit ovat naisliikkeen historiassa siitä merkillisiä, että niissä saivat kasvatuksensa Saksan ensimmäiset sivistyneet naiset.

Kotimaan kanssa Bonifatius oli katkeamattomassa yhteydessä, sieltä tuli hänelle uusia apulaisia ja sieltä hän sai aineellista apua: kirjoja, vaatteita ja rahaa.

Lähetysajatus oli tähän aikaan sydämen asia Englannin luostareissa, eikä Bonifatius laiminlyönyt kehittää ja kasvattaa tätä harrastusta kertomalla kokemuksistaan ja menestyksestään ja varsinkin pyytämällä armoa saada sulkeutua ystäväin ja omaisten hartaisiin ja palaviin esirukouksiin.

Kotimaantunteella oli voimakas sija Bonifatiuksen uskonnollisessa kokemuksessa. Kirjeissään kotimaahan hän puhuu usein myrskyn myllertämästä saksalaisesta kansanmerestä, ja tällöin häntä lohduttaa tieto siitä, että ystävät kotimaassa rukoilevat hänen puolestaan. Hän kirjoittaa ja saa kirjeitä etupäässä sukulaisilta ja sellaisilta henkilöiltä, jotka ovat olleet lähellä häntä kotimaassa. Kirjoittajain joukossa on sivistyneitä naisia, monet niistä luostarinjohtajattaria, jotka kertovat Bonifatiukselle huoliaan ja valittavat sielunsa hätää.

Meille on säilynyt erään abbedissa Cangyth'in kirje Bonifatiukselle. Tämä luostarinjohtajatar kuului niihin korkea-aatelisiin, hyvän sivistyksen saaneisiin englantilaisiin abbedissoihin, joilla ei ollut ainoastaan hengellisissä asioissa suuri vaikutusvalta, vaan joiden sana painoi myöskin päivän poliittisissa kysymyksissä. Hän kirjoittaa "rakkaimmalle veljelleen, veljelle enemmän hengen kuin lihan mukaan, hänelle, joka oli niin suuresti hengellisen armon siunaama".

"Samoin kuin kuohuvan meren rantakallioita vastaan syöksyvät aaltovuoret viskelevät rajusti edestakaisin pyörrettä raivokkaiden tuulten piestessä rannatonta merta, jolloin veneen köli kääntyy ylöspäin ja mastot alaspäin, samoin pieksää meidän elämämme pientä laivaa tämän kurjan maailman huolten monikirjava paljous."

Bonifatiuksen kotimaan viranomaisille lähettämissä kirjeissä on usein ankara sävy. Hän on valmis tunnustamaan, että kristinusko germaanilaisessa maailmassa on ensiksi puhjennut kukkaan Brittein saarilla, mutta kirjeissään Canterburyn arkkipiispalle hän ei voi olla peittelemättömin sanoin koskettelematta Englannin kirkossa vallitsevia väärinkäytöksiä ja epäkohtia. Nuhteleepa hän eräässä kirjeessä ankarin salamoivin sanoin erästä Englannin pikkukuningasta, jonka pahennustaherättävästä elämästä hän oli saanut kuulla.

Samoin hän teki kirjeissään paaville. Bonifatius oli Rooman uskollinen ja kuuliainen poika jos kukaan, mutta se ei estänyt häntä sanomasta suoraa totuutta milloin hän huomasi asiaintilan antavan aihetta sellaiseen katolisuuden vanhassa emämaassa.

Ne kirkkopoliittiset vaikeudet, joihin Bonifatius oli joutunut, kun Pipin ei hyväksynyt hänen toimenpiteitään paavin legaattina ja frankkilaisen kirkon järjestäjänä, saattoivat hänet suuntaamaan toimintansa toiselle taholle. Uskollisena nuoruudenkutsumukselleen lähetyssaarnaajana ja marttyyriuden halun valtaamana hän päätti lähteä lähetystyöhön friisien luo, missä pakanuus oli vielä murtumaton. Sijaisekseen Mainzin piispanistuimelle hän määräsi lempioppilaansa Lulluksen, tarmokkaan miehen. Kesäkuussa 753 (54) hän lähti laivalla 11-henkinen seurue mukanaan alas pitkin Rheinjokea matkan määränä Frieslanti. Lähetystyönsä tukikohdaksi hän valitsi Utrechtin, kuten aikaisemmin Willibrord, friisien apostoli.

Hänen lähetystyöllään oli aluksi huomattava menestys, ja legenda on punonut sen ympärille kauniita kertomuksia. Mutta hänen työnsä ei saanut jatkua kauan. Kun hän seuraavana keväänä kesäkuun 5 p:nä leirissään nykyisen Dokkumin kaupungin luona odotti muutamia kasteoppilaita, niin saapuikin asestettu pakanallinen joukko, joka löi kuoliaaksi lähes 80-vuotiaan arkkipiispan ja hänen noin 50-henkisen seurueensa.

Kun muuan pakanallinen friisi valmistautui antamaan hänelle surmaniskua, niin hän piti suojanaan päänsä päällä evankeliumikirjaa. [Se kirja, joka Bonifatiuksella tällöin oli kädessään, on n.s. Ragyndrudis-Codex. Sitä säilytetään Fuldan luostarissa, ja sen kannessa näkyy ammottava miekaniskun jälki.] Hän tahtoi, kuten legenda kertoo, suojata itseään kuolemassa sillä kirjalla, jonka lukeminen oli tuottanut hänelle iloa elämässä. Kuolettavasti haavoitettuna hän kehoitti seuralaisiaan herkeämään taistelusta lausumalla heille anglosaksinkielellä, äidinkielellään: "Älkää taistelko; Pyhä Raamattu käskee meitä palkitsemaan pahan hyvällä. Kauan olen odottanut tätä päivää!"

Ruumis vietiin laivalla Utrechtiin ja sieltä Mainziin, mistä Lullus saattoi sen Fuldan luostariin, sinne, missä Saksan apostoli toivomuksensa mukaan lepää viimeistä untaan. Myöhemmin ovat Saksan piispat usein kokoontuneet neuvotteluihin Bonifatiuksen haudalle.

Bonifatiusta on arvosteltu hyvin eri tavalla.

Saksalainen prof. G. Schnürer, Bonifatiuksen elämäkerran kirjoittaja, lausuu hänestä seuraavaa.

"Bonifatius olisi saavuttanut tarkoitusperänsä helpommin ja paremmin ja hänen toimintansa olisi todennäköisesti ollut vieläkin huomattavampi, jollei hän olisi tuntenut itseään Saksassa niin vieraaksi. Silloin ei myöskään hänen suhteellaan frankkilaisiin ruhtinaisiin olisi ollut niin kokonaan sitä kaupallista luonnetta, jollaisena se nyt esiintyy meille. Silloin se olisi myös saanut persoonallisemman värityksen ja kuvastunut yleisen politiikan alalla. Viimeksimainitusta Bonifatius pysyttäytyi jyrkästi erossa. Niissä merkityksellisissä poliittisissa neuvotteluissa, joita hänen elämänsä lopulla pidettiin Pipinin ja paavi Stephanus II välillä, ei Bonifatius näytellyt minkäänlaista osaa. Mutta tänään tuskin ketään ihmetyttää se seikka, että Bonifatius rajoitti toimintansa yksinomaan uskonnon alalle. Säilyessään niin puhtaana kaikista syrjävaikuttimista tuo toiminta esiintyy meille ihanteellisempana ja epäitsekkäämpänä, ja Bonifatius pysyi siten yhä uskollisempana itselleen. Hän keskitti toimintansa vain yhteen suuntaan ja piti sitten siitä kiinni järkähtämättömästi, osoittaen samalla kertaa sitkeää kestävyyttä ja rauhallista vakavuutta ja ilmaisten tällöin sitä vanhoillista mielenlaatua, joka on vanhan saksalaisen taiteen peruspiirre. Sen uskonnollisen elämän vaalimisessa, johon jo lapsuudestaan oli kasvatettu benediktiläisluostarissa, hän löysi sen siteen, joka sitoi hänet Saksaan siinä määrin, että hän tahtoi ruumiinsa vihittäväksi viimeiseen lepoon saksalaisella maankamaralla, perustamassaan Fuldan luostarissa."

Professori Holmquist kirjoittaa Bonifatiuksesta:

"Hän oli oman aikansa lapsi, karkeatekoinen, häikäilemätön välikappaleiden valinnassa, pakottaen kaiken muun väistymään Rooman arvovallan tieltä, kehittäen tämän ohella sitä vallanhimoa, jonka kyky hallita aina helposti houkuttelee esille. Hän antoi askeesille liian suuren arvon, ja hänen uskonnollisuudessaan oli paljon taikauskoa. Mutta tämän ohella esiintyvät hänen luonteensa valoisat piirteet.

"_Hänen isänmaanrakkautensa ei sammunut milloinkaan; hänen viimeinen sanansa koski Englantia. Koko hänen elämäänsä hallitsi pyrkimys saavuttaa suuri päämäärä; hän ei milloinkaan asettanut itseään päämääränsä tielle eikä milloinkaan pettänyt vakaumustaan. Vaatiessaan siveellis-uskonnollista luonnetta papistolta hän oli korkeammalla kuin paavinvalta, ja hänen oli usein vaikeata löytää sen ehdottoman arvovallan ja siveellisen höllyyden sopusointua. Hänellä oli harvinainen taito hallita erilaisia ihmisiä ja sen ohella todellinen järjestämiskyky. Ja sisinnä asui hänessä rakkaus Kristukseen ja marttyyriuden kaipuu. Niin hän voi tehdä suurtyönsä, olla kirkollinen uskonpuhdistaja ja pakanalähetyssaarnaaja suuressa mittakaavassa; vahvistaa Rooman ja germaanilaisen maailman välisen yhteyden; hänen kauttaan oli germaanien saattaminen katolisen kirkon yhteyteen pääasiassa toteutettu ja saksilaisten ja Pohjolan kääntäminen kristinuskoon vain ajan kysymys; hän on niitä miehiä, jotka ovat perustaneet nykyiset sivistysvaltiot. Hän liitti kokoon hajanaiset sivistysainekset tehokkaaksi yhtenäisyydeksi. Bonifatiuksen kuva näyttää selvästi, kuinka kristinusko on seissyt yhdistävänä, suojelevana ja edistävänä sivistyksemme kehdon ääressä._"

PIISPA HENRIK.

Suomen Siionin hengellisen temppelin otsikkoon on Ristiinnaulitun nimen alle kultaisilla korkokirjaimilla kirjoitettu sen jalon apostolin ja uskollisen ensimmäisen marttyyrin Piispa Henrikin kunnianarvoisa nimi.

Ruotsissa oli 1100-luvun alkupuolelle saavuttaessa saarnattu kristinuskoa jo lähes kolme vuosisataa. Kristinuskon tila oli heikoin Sveanmaassa, ja kun mainitun sataluvun keskipaikkeilla Sveanmaan valtaistuimelle nousi Eerik Jedvardinpoika, n.s. IX ja Pyhä, voidaan kristinuskon aseman sanoa lopullisesti vakiintuneen myöskin Mälarin ympärillä olevissa maakunnissa.

Suomeen saapuivat kristinuskon ensimmäiset siemenet jo 11. vuosisadan alkupuolella, kenties jonkun verran aikaisemminkin, kahta tietä: idästä ja lännestä.

Lännessä saarnattiin kristinuskoa ensiksi "Itämeren saarilla" ja "uloimpien svealaisten" keskuudessa: Ahvenanmaan ja Lounais-Suomen saariston ruotsinkielisen väestön keskuudessa, kuten Adam Bremeniläinen n. 1075 kirjoitti pohjoismaiden lähetyshistoriassaan. Tätä käsitystä tukee Agricolan tiedonanto Uuden Testamentin esipuheessa: "Sillä että koska kristittömät suomalaiset, jotka silloin pakanat olit ja manterissa asuit, tahdoit luotolaisia tapansa perästä vahingoittaa, niin heillä olisi tila ollut taikka venheellä eli laivalla kohta Ruotsiin välttää, turvaa ja apua sieltä niinkuin langoistansa ja ystävistänsä pyytämään. Sentähden he ovat kauan ennen kristityt olleet kuin ne muut tämän Suomen hiippakunnan ja maan asuvaiset."

Ahvenanmaan Lemböten kirkon rauniot ovat vanhimmat Suomessa ja niiden osoittama rakennustapa viittaa siihen, että kristinusko on saapunut sinne mahdollisesti etelästä päin Kölnistä.

Mantereen suomalaisillakin on ollut jonkunlaista tietoa kristinuskosta. Sitä todistavat Ruotsissa kahdelle kristitylle Uplannin viikingille pystytetyt riimukivet, jotka miehet liikkuivat Hämeessä v:n 1030 tienoilla ja kaatuivat tällä matkallaan, samoin kuin Hattulassa, Halikossa ja muuallakin pakanuuden aikuisissa haudoissa tavatut ristit ja pyhäinjäännössäiliöt. Vaikkapa niiden omistajat eivät olisikaan olleet kristittyjä, vaan ne olisi saatu kauppiailta, jotka kulkivat pitkin tunnettua kauppatietä Sigtunasta ja Visbystä Novgorodiin, niin on heillä kuitenkin täytynyt olla jonkinlainen, vaikkakin heikko ja himmeä käsitys siitä uskonnosta, jonka pyhiä merkkejä he kantoivat.

Vanhimmat kristinuskon jäljet viittaavat kuitenkin itään päin, sillä mainitut pyhäinjäännössäiliöt ovat bysanttilaista mallia. Slaavilaista alkuperää ovat myös sellaisten tärkeiden kristillisten käsitteiden nimet kuin raamattu, risti ja pappi. Venäläiset olivat kääntyneet kristinuskoon v:n 1000 paikkeilla, ja Novgorodista käsin oli harjoitettu menestyksellistä käännytystyötä karjalaisten keskuudessa, kuten venäläiset kronikat kertovat. Kehuvatpa venäläiset, että Valamon luostari olisi perustettu jo v. 992.

Mitä n.s. ensimmäiseen ristiretkeen tulee, peittyy se legendan (pyhimystarun) hämärään. On olemassa luultavasti 1290-luvun alkupuolella laaditut legendat kuningas Eerikistä ja piispa Henrikistä, mutta niiden historiallinen todistusarvo on suhteellisen pieni. Seuraavat seikat voidaan kuitenkin näiden legendojen nojalla pitää historiallisina tosiasioina:

i. että englantilaissyntyinen Henrik oli Upsalan piispa;

2. että kuningas Eerik teki hänen kanssaan retken Suomeen päin; ja

3. että Henrik yksin Suomeen jäätyään kärsi marttyyrikuoleman.

Muut seikat on katsottava epävarmoiksi. Todennäköisesti piispa Henrik tuli Ruotsiin paavin legaatin Nikolaus Albanolaisen kanssa v. 1152, jolloin legaatti määräsi hänet Upsalan piispaksi. Ristiretken ajasta enemmän kuin paikastakaan, minne se tehtiin, ei ole varmaa tietoa. Tämän ristiretken aikana on tavallisesti pidetty vuotta 1157, oikeampi vuosiluku lienee kuitenkin v. 1154 tai 1155, mutta uudempien tutkimusten mukaan ovat nämäkin luvut aivan epävarmat, samoin kuin paikka. Perimätieto tietää kertoa ristiretkeläisten nousseen maihin Aurajoen suulla, missä sitten oli taistelu, ja pakanalliset varsinaissuomalaiset pakotettiin kasteelle Kupittaan lähteellä nykyisen Turun kaupungin laidassa. Mutta retki on myös voinut suuntautua Kokemäenjoen laaksoon tahi todennäköisemmin pitkin Länsi-Suomen rannikkoa Kokemäenjoen suuseudulle asti.

Onneksi historialliselle tutkimukselle on kuitenkin säilynyt eräs täysin luotettava asiakirja, joka epäsuoraan todistaa, että 1100-luvun keskipaikkeilla Suomessa (VarsinaisSuomessa) on saarnattu kristinuskoa ja tämä osa maatamme saatettu Upsalasta käsin Ruotsin vallasta riippuvaksi. Se on v:lta 1171 tahi 1172 peräisin oleva paavi Aleksanteri III:n kirjoittama Gravis admodum-bulla. Kun se oivallisesti valaisee maamme silloisia oloja, esitämme sen seuraavassa kokonaisuudessaan käännettynä.

    "Paavi Aleksanteri III Upsalan arkkipiispalle sekä hänen
    alapiispoilleen ja Guttorm-jaarlille.

    "Apostoliselle istuimelle on esitetty sangen ankara ja haikea
    valitus, että suomalaiset aina, milloin vihollisten sotajoukko
    heitä uhkaa, lupaavat pitää kristillisen uskon ja halukkaasti
    pyytävät saarnaajia ja kristillisen lain opettajia, mutta
    sotajoukon mentyä hylkäävät uskon sekä halveksivat ja kovin
    vainoovat saarnamiehiä. Sen vuoksi, koska he siten näkyvät
    halventavan Jumalaa ja pilkkaavat kristinuskoa ja koska he sillä
    tavoin osoittautuvat kaksinverroin kadotuksen ansainneiksi,
    pitäen autuutenaan ja elämänään ainoastaan maallisia asioita ja
    ollen taivaallisista huolimatta, ja koska ei ole soveliasta,
    että nimellinen kristillisyys on hädässä suojeluksena, ja sitä
    sitten myötäkäymisen aikana halveksitaan ja hyljeksitään, niin
    neuvomme ja käskemme teitä kaikkia, että voidaksenne vasta heidän
    petostansa ja vilppiänsä viisaasti ja maltillisesti varoa ette
    anna heidän enää, jos pakko tulee, turvautua teidän apuunne ja
    suojaanne, elleivät luovuta teidän haltuunne linnoituksiansa
    sikäli kuin heillä niitä on, taikka anna muita riittäviä takeita
    ja vakuuksia, jotteivät he vasta millään tavoin saata peruuttaa
    ottamaansa askelta tai kiertää viisaita suunnitelmianne, vaan
    heidät pakotetaan vahvasti pitämään ja säilyttämään kristinuskon
    perusopit, jotteivät he enää kuuluisi niiden joukkoon, joista on
    sanottu: hän tunnustaa Sinua, niin kauan kuin teet hänelle hyvää.
    Tuskulanumissa syyskuun 9 päivänä."

Piispa Henrik jäi Suomeen saarnaamaan sanaa ja vaalimaan kristinuskon hentoa tainta. Saarnamatkoillaan hän liikkui aseettomana ja ilman aseellista seuruetta tullen näillä matkoillaan aina Kokemäelle asti. Siellä oli silloin Ylistaron kylässä kauppa- ja markkinapaikka, jota nimitettiin "Teljän kaupungiksi". Todennäköisesti kristinuskon julistajat ensi aikoina maassamme keskittivät toimintansa juuri tällaisiin paikkoihin, joihin kokoontui kansaa, joissa mahdollisesti voi tavata kristittyjä ja saada tulkkeja ja jotka liikepaikkoina tarjosivat muukalaisille erikoista lain suojelusta. Mainitussa kylässä näytetään vielä latoa, jossa piispa Henrikin sanotaan perimätiedon mukaan saarnanneen. Sen ympärille rakennettiin v. 1857 tiilinen kappeli, jonka oveen kiinnitettyyn kivitauluun on hakattu kultakirjaimilla seuraavat säkeet:

    "Tässä saarnasi sanoa,
    Lunastusta lausui kerran
    Pyhä hurskas Henrikkimme,
    Suomen piispa ensimmäinen.
    Sana tuotti siunauksen,
    Kantoi kaunihin hedelmän,
    Jost' on Herralle ylistys,
    Henrikille muistopatsas."

Piispa Henrik oli ehtinyt vaikuttaa maassamme vain noin vuoden ensimmäisen ristiretken jälkeen, kun hän tällaisella saarnamatkalla kärsi marttyyrikuoleman, perimätiedon mukaan tammikuun 19 p:nä, todennäköisesti 1155(56). Englantilaisten mielestä Suomen kansa oli yhtä karua kuin sen luontokin, ja se, joka tuli tänne julistamaan Jumalan valtakuntaa, sai olla valmis kärsimyksiin, jopa kuolemaan.

Perimätiedon mukaan surmasi piispan Lalli eli Lallo niminen suomalainen talonpoika, Saaristen talon isäntä nykyisessä Mynämäen pitäjässä, Köyliönjärven jäällä. Toisen tarun mukaan Lallilla oli talo Köyliönjärven saaressa nykyisen Köyliön kartanon paikalla. Neljänneskilometrin päässä kartanosta on pieni Kauko niminen saari, ja tämän saaren kupeella kerrotaan murhan tapahtuneen.

Piispa Henrikin jäännökset lepäsivät ensin Nousiaisten kirkossa, josta ne kesäkuun 18 p:nä 1300 siirrettiin Turun äsken valmistuneeseen tuomiokirkkoon. Tätä siirtämispäivää vietettiin sitten keskiajalla suurena kansallisena juhlapäivänä.

Piispa Johannes Pietarinpojan aikana v. 1370 laitettiin Nousiaisten kirkkoon kivinen kenotaphium eli muistoarkku, joka sitten Maunu Tavastin aikana 1400-luvulla varustettiin komeilla kuvallisilla metallilevyillä. Kansilevyn täyttää kokonaan piispan kuva, kun taasen kylki- ja päätylevyt esittävät kohtia pyhän Eerikin ristiretkestä ja pyhän Henrikin legendasta. Kansilevyssä on latinankieliset pyhän Henrikin vuorolaulusta otetut runosäkeet, jotka suorasanaisesti suomennettuina kuuluvat seuraavasti:

"Oi ihailtava elämä, oi toivottava kuolema, jonka tähden kunnianarvoisa piispa olkoon kunniassa pyhäin vertainen. Suosittele meitä, rakastettava isä ja kunnianarvoisa marttyyri, taivasten kuninkaalle."

Turun tuomiokirkossa piispan luita säilytettiin hopeaisessa lippaassa. Maunu Tavastin sanotaan antaneen silata pääkallon ja käsivarret hopealla. Vielä uskonpuhdistuksen jälkeenkin säilytettiin niitä siellä, kunnes sitten Isonvihan aikana raakuudestaan ja väkivallan töistään kuuluisa kreivi Douglas ryösti ne ja lähetti ne sitten ruhtinas Galitzinin määräyksestä Pietariin. Mihin ne siellä ovat joutuneet, siitä ei ole tietoa.

Meille on säilynyt piispa Henrikin legenda, joka on kirjoitettu 1200-luvun alkupuolella. Sen päärunkoa voidaan pitää todellisuuteen nojautuvana, vaikka siitä puuttuukin tyypillisiä erikoispiirteitä. Esitämme sen seuraavassa, samoin kuin siihen liittyvän keskiaikaisen tarunomaisen kertomuksen piispa Henrikin tekemistä ihmetöistä.

"Pyhän Henrik piispan elämä ja ihmeet.

"Kun kuuluisa kuningas Eerik Pyhä hallitsi Ruotsin valtakuntaa, oli Upsalan hiippakunnan piispana kunnianarvoisa ylipappi, autuas Henrik, joka oli syntyisin Englannista sekä huomattava pyhän elämänsä ja mainion hurskaan luonteensa tähden. He olivat ikäänkuin kaksi kirkasta loimua, jotka alati valaisivat ja opettivat yhä enemmän ja enemmän sen maan kansaa tuntemaan ja palvelemaan totista Jumalaa. Mutta hurskas kuningas oli sydämellisen rakkauden tuntein kiintynyt erinomaiseen esipappiin, joka elämänsä, luonteensa ja korkean kirkollisen arvonsa nojalla oli erittäin vaikutusvaltainen, osoittaen hänelle erikoista tuttavallisuutta, suosiota ja arvonantoa. Onnellinen isänmaa, jota jumalallinen majesteetti salli niin oivallisten ja verrattomien johtomiesten samanaikuisesti hallita! Silloin ei tarvinnut pelätä valtakunnan joutuvan perikatoon keskinäisten riitaisuuksien tähden, kun Jumalan kunniaksi ja alamaisten oikeamieliseen ja rauhalliseen hallitsemiseen pyrkien kansojen päämiehet elivät keskenään niin suloisessa sovussa.

"Siihen aikaan rakentui seurakunta kasvaen Jumalan pelossa, oikaistiin lakeja, jotka joko alunperin olivat kierosti säädetyt tahi joita pahansuopain nurjuus oli viistoon vääntänyt. Harrastettiin rauhaa ja alamaisten oikeutta; raatelevat sudet eivät uskaltaneet teroittaa myrkyllisiä hampaitaan syyttömäin varalle, kun kuningas, istuen valtaistuimellaan, pelkällä katsellaan sai kaiken pahan kaikkoamaan, ja hyvä paimen miehuullisesti valvoi ja vartioi laumaansa.

"Mutta kun Suomen rahvas, siihen aikaan sokea ja raaka pakanakansa, usein tuotti raskaita vahinkoja Ruotsin asukkaille, niin pyhä Eerik kuningas, otettuaan Upsalan hiippakunnasta mukaansa autuaan Henrikin ja koottuaan sotajoukon, teki sotaretken Kristuksen nimen ja oman kansansa vihollisia vastaan. Kun hän väkevällä kädellä oli pakottanut heidät Kristuksen uskoon ja oman valtansa alaisuuteen, kastanut hyvin monet ja perustanut noihin seutuihin kirkkoja, niin hän palasi takaisin Ruotsiin mainehikkaine voittoineen.

"Autuas Henrik taasen, ollen sitä mieltä, että hänet Jumalan sallimasta oli asetettu viljelemään ja vartioimaan Jumalan viinimäkeä, jäi rohkeasti taivaallisen opin sadekuuroin kastelemaan äskenkääntyneitten hentoja taimia ja vaalimaan Jumalan istutusta, pelkäämättä antautuen alttiiksi mille vastuksille tahansa, voidakseen levittää Jumalan kunniaa. Oi mikä uskon into, mikä jumalallisen rakkauden hehku olikaan sytyttänyt hurskaan piispan sydämen kultaisen alttarin, hänen, joka jätettyään ylellisen elämän ja ystäväin hoivan sekä Upsalan piispanistuimen muutamien köyhien ja harvojen lammasten pelastuksen tähden antautui alttiiksi niin monille kuolemanvaaroille sen Paimenen esikuvan mukaan, joka jätettyään yhdeksänkymmentä yhdeksän lammasta korpeen lähti etsimään yhtä kadonnutta ja löydettyään sen ja asetettuaan sen olalleen, kantoi sen takaisin lammaspihattoon!

"Mutta kun hän Suomen kirkon rakentamiseksi ja vahvistamiseksi ymmärtäväisesti ja uskollisesti näki vaivaa, niin tapahtui, että hän kirkollisella rangaistuksella tahtoi ojentaa erästä miesmurhaan syyllistä hänen ilkityönsä kauheuden vuoksi, jottei liian helposti saatu anteeksianto yllyttäisi rikoksentekoon. Tätä pelastuskeinoa tuo onneton verenhimoinen mies kuitenkin halveksi ja aiheutti siten itselleen vielä ankaramman tuomion, koska vihasi sitä, joka häntä terveellisesti nuhteli. Ja niin hän murha-aikein hyökkäsi tuon vanhurskauden palvelijan ja hänen oman pelastuksensa vuoksi kiivailevan miehen kimppuun ja löi hänet armottomasti kuoliaaksi. Näin tuo Herralle otollinen pappi, Jumalan nähtäväksi tarjottu uhriteuras, oikeuden puolesta kaatuen kuolemaan onnellisesti astui taivaalliseen Jerusalemin temppeliin mainehikkain voitonpalmuin.

I. "Senjälkeen tuo rikollinen murhamies otti pyhän piispan hiipan,

jota tämän oli tapana kantaa, pani sen omaan päähänsä ja lähti jälleen kotiinsa kerskaten tekemästään rikoksesta. Koska hän, kuten hän sanoi, oli kaatanut karhun, sillä tarkoittaen pyhän miehen murhaa, iloitsi hän pahasta teostaan ja ylvästeli mitä hurjimmasta konnantyöstään. Mutta kun hän koetti ottaa pois hiippaa, jonka oli pannut päähänsä, niin oli nahka ja liha tarttunut kiinni hiippaan ja hän tempasi sen samalla irti pääkamarasta. Se oli todellakin jumalallisen koston määräämä palkka, että tämä mies sai kärsiä sellaisen tuskallisen rangaistuksen, hän, joka ei kammoksunut murhamiehenä ahdistaa Herran voideltua ja ryöstää surmattua.

II. "Kunnianarvoisen marttyyrin talvella poikki hakattu sormi ja

hänen sormuksensa löydettiin keväällä, kun jäät jo kaikkialla olivat sulaneet, eräältä jääkappaleelta, jonka yllä korppi liiteli. [Tämän legendan mukaisesti nähdään Turun tuomiokapitulin nykyisessä sinetissä kuvattuna Henrik piispan peukalo sormuksineen. Keskiajalla oli Turun tuomiokapitulin sinetissä toinen kuva.]

III. "Kun Kaisalumin talossa vanhemmat valmistautuivat käärimään

kuollutta poikaansa, rukoilivat he hartaasti pyhältä Henrikiltä apua. Ja kun he olivat tehneet lupauksen pyhimykselle, heräsi kuolleena maannut pian jälleen eloon.

IV. "Kun Lucia Antintytär Vehmaalta oli kuollut ja hänen vanhempansa

itkien surivat vainajaa, tointui hän pyhää Henrikkiä rukoiltaessa äkkiä henkiin ja tuli terveeksi.

V. "Eräs vaimo Saastamalasta, joka oli kolme vuotta sairastanut kovaa

hivutustautia, rukoili pyhää Henrikkiä, teki lupauksen ja parani heti tullen täysin terveeksi.

VI. "Eräs minoriittimunkistoon (fransiskaaneihin) kuuluva veli, pappi

ja saarnaaja nimeltä Erlandus, oli kuusi vuotta sairastanut ankaraa päänkivistystä. Kun hän pyhän Henrikin vigiiliain aikana teki sen lupauksen, että hän, jos hän tämän avulla pelastuisi tuosta vaivasta, kiitollisena saamastaan armosta ripustaisi pyhimyksen jäännösten eteen vahasta tehdyn pään ja sittemmin aina pitäisi marttyyriä suuremmassa kunniassa, niin hän heti parani pitkällisestä taudistaan.

VII. "Eräs vaimo Kyröstä, joka oli ollut sokeana vuoden päivät,

lupasi tehdä pyhiinvaelluksen, rukoili pyhää Henrikkiä ja sai senjälkeen näkönsä takaisin.

VIII. "Eräs henkilö Kyröstä, jonka toinen jalka oli pahasti

rampautunut, lupasi jalkaisin käydä pyhän Henrikin luona hartauttaan harjoittamassa, jos hän paranisi tämän ansiosta, minkä jälkeen korkea marttyyri pian laupiaasti vapautti hänet tästä viheliäisestä rampaudesta.

IX. "Kun Inkoon erään kirkonpalvelijan esikoistytär kamppaili

kuolintaistelua, teki syvästi murheellinen isä lupauksia useille pyhimyksille tyttärensä parantumiseksi, mutta apua ei tullut. Ja kun hän oli laskenut tytön ikäänkuin kuolleena maahan ja itse väsymyksestä ja surusta oli miltei vaipunut uneen, sanoi eräs henkilö hänelle: "Miksi et huuda avuksesi pyhää Henrikkiä?" Kun hän heräsi, sanoi hänelle myös muuan paikalle saapunut vanha vaimo: "Tee lupaus pyhälle Henrikille, sillä hän tahtoo itse saada sinulta lupauksen." Hän lupasi silloin, että hänen tyttärensä aina joka vuosi paastoaisi marttyyrin vigiiliain aikana ja että tämä toisi uhreja pyhimyksen ruumiille ja että hän itse ja tytön äiti täyttäisivät lupauksen kunnes tytär varttuisi täyteen ikäänsä. Senjälkeen tyttö nousi aivan terveenä tautivuoteeltaan.

X. "Muutamat Kokemäen miehet, jotka olivat hylkeenpyyntiretkellä

kaukana merellä, joutuivat raivoisan myrskyn valtaan ja peläten hukkuvansa ja kadottavansa omaisuutensa, rukoilivat pyhää Henrikkiä, ja heti meri tyyntyi ja he itse pääsivät hengenhädästä.

XI. "Turun piispan palvelija Gudmund tuli Länsi-Götanmaalla erään

papin luo Sandhemiin, ja kun hän myöhään aterian jälkeen oli juonut maljan pyhän Henrikin muistolle, nauroi pappi tätä kuullessaan ja sanoi: "Jos hän on pyhä, niin suuttukoon hän minuun, jos voi." Mutta kun hän seuraavana yönä makasi vuoteellaan, alkoi pöhötys ja särky kovasti vaivata hänen ruumistaan, ja kun hän ymmärsi, että pyhimyksen viha, jota hän pilkaten oli toivottanut itselleen, oli nyt kohdannut häntä, kutsui hän luokseen edellämainitun Gudmundin ja katui tyhmää leikinlaskuaan, rukoili apua pyhältä Henrikiltä, teki lupauksen, että hän koko elinikänsä paastoaisi hänen vigiiliainsa aikana, ja tuli silloin heti terveeksi pyhän Henrikin avulla.

"Näitä ja lukuisia muita merkkiä ja ihmeitä käyttäen Jumala ylisti pyhimystään ja teki hänet kaikkien kunnioitettavaksi ja rukoiltavaksi."

Kansantaru on säilyttänyt meille muiston piispa Henrikin kuolemasta piispa Henrikin surmavirressä. Tämä kansanlaulun tapaan Länsi-Suomessa sepitetty runo, josta on olemassa useita eri toisintoja, on ilmeisesti hyvin vanha. Sen kielessä on omituisuuksia, jotka ovat jo ammoin hävinneet Länsi-Suomen murteesta, ja monet kohdat siinä muistuttavat Karjalan kansanrunojen ajatus- ja lausetapaa.

Mainittu surmavirsi kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti.

    "Kaks' oli pyhää miestä,
    Kaksi kansan ruhtinasta,
    Ristiveljeä jaloa.
    Yksi kasvoi Kaalimaassa, [s.o. Gaelin maa eli Wales Englannissa.]
    Varttui maalla vierahalla,
    Toinen Ruotsissa yleni;
    Pian kasvoi pienelliset,
    Yksivuotiset yleni.
    Joka kasvoi Kaalimaassa,
    Se kasvoi kananmunilla,
    Joka Ruotsissa yleni,
    Se Ruotsin sianlihoilla.

    Lapsi maalta vierahalta,
    Kaalimaassa kasvatettu,
    Se oli herra Heinrikki,
    Vaan se Ruotsissa ylennyt
    Oli Eirikki ritari,
    Ruotsin kuuluisa kuningas.

    Sanoi herra Heinrikki
    Eirikille veljellensä:
    'Lähtekäämme Suomenmaalle,
    Menkäämme Hämehenmaalle,
    Maille ristimättömille,
    Paikoille papittomille,
    Siell' on lapset ristimättä,

    Kansa kaikki kastamatta;
    Tehkäämme kiviset kirkot,
    Kappelit rakentakaamme,
    Papin saarnoja sanella,
    Kansan kaiken kuultavaksi!'

    Siitä Eirikki ritari
    Itse lausui, noin saneli
    Heinrikille veljellensä:
    'Veikkoseni vaimon poika,
    Entä jos tapettanehen,
    Sinä siellä surmatahan,
    Maan kuningas kaaetahan;
    Paljo on sinne mennehiä,
    Enempi evännehiä,
    Ei paljon palanneina.'

    Sanoi herra Heinrikki:
    'Lähen toki, en totelle;
    Jos minä tapettanehen,
    Toinen jäänevi jälelle.'

    Siitä herra Heinrikki
    Sanoin lausui, suin puheli:
    'Pilttiseni, pienoiseni,
    Vantti ['Vantti' (Infans), s.o. lapsi.] vaaksan korkuhuinen,
    Laita korja kohallensa.

    Perällensä pieni korja,
    Ota ohrilta oronen.
    Maata jouhi maltahilta,
    Pane varsa valjahisin,
    Suvikunta suitsi suuhun,
    Lähimaille mennäkseni,
    Maille ristimättömille.'

    Siitä piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen,
    Ottavi koasta korjan,
    Kohallensa korjan laitti,
    Saatti lastit sarjallensa,
    Aisat tammiset asetti.

    Otti ohrilta orosen
    l'uilta isolihaisen,
    Pani länget mursunluiset,
    Valjahat majavanluiset,
    Harmon kaulahan asetti;
    Pani luokan kynnäppäisen
    Harjalle hyvän hevosen,
    Ohjat suoniset ojensi.

    Sitten herra Heinrikki
    Niin kohta ajohon läksi,
    Virman peuroja viritti
    Jälissänsä juoksemahan,
    Latoi lauman laulajia
    Päänsä päälle lentämähän,
    Jänön valkoisen hypitti
    Eessänsä vilettämähän
    Teiri kultainen kukersi
    Karhun rautaisen kiassa.

    Ajella karuttelevi
    Kaksi päivä'ä keväistä.
    Kaksi yötä järjestänsä;
    Sanoi piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen:
    'Jo minun tulevi nälkä,
    Kun ei syöä, eikä juoa,
    Eikä purtua pietä.'

    Sanoi herra Heinrikki:
    'Jo pian talo tulevi;
    Lallola on lahen takana,
    Hyvä neuvo niemen päässä,
    Siinä syömme, siinä juomme,
    Siinä purtua piämme.'

    Sanoi piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen:
    'Entä on järvi jäätämättä,
    Sulana joki kovera.'

    Siihen herra Heinrikki
    Itse vastaten sanovi:
    'Kierretähän Kiulon järvi,
    Ympäri joki kovera.'

    Lähettihin Lallolahan,
    Kierrettihin Kiulon järvi,
    Ympäri joki kovera.
    Sitten tultua talohon,
    Nälissänsä niemen päähän.
    Kerttu kelvoton emäntä,
    Paha vaimo pannahinen,
    Suitsi suuta kunnotonta,
    Keitti kieltä kelvotonta,
    Einettä aneleville;
    Ei saa einettä tuliat
    Eikä heiniä hevonen.

    Sitten herra Heinrikki
    Sanoin lausui, suin puheli:
    'Pilttiseni, pienoiseni,
    Vantti vaaksan korkuhuinen,
    Ota leipä uunin päältä,
    Heitä penningit sijahan,
    Ota kellarist' olutta,
    Heitä penningit sijahan,
    Ota heiniä hevosen.
    Pane penningit sijahan,
    Katso kauroja lisäksi,
    Heitä penningit sijahan.'

    Sitten piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen,
    Otti kyrsän uunin päältä,
    Vieritti rahan sijalle,
    Otti olutta kellarista,
    Vieritti rahan sijalle,
    Heinät heinähuonehesta,
    Vieritti rahan sijalle,
    Kaurat kaurahinkalosta,
    Vieritti rahan sijalle.

    Kerttu kelvoton emäntä,
    Salasyöjä sappehinen,
    Sepä kirkui kiukahalta,
    Parkui patsahan nenästä:
       'Jahka Lalli saa kotihin,
    Se sun luusi luistelevi,
    Ja pääsi päristelevi,
    Suonesi sirottelevi.'

    Sitten herra Heinrikki
    Läksi Lallolan talosta,
    Lapset lauleli jälestä,
       'Jo kävi meillä ihmisiä,
    Joivat tynnyrist' oluen,
    Kakun söivät kammarista,
    Laoit heiniä laosta
    Heiniä hevosen syöä,
    Kannoit kauroja lisäksi.'

    Lalli kun tuli kotia,
    Tuo Lallin paha emäntä,
    Vanha naara, vaimo valski,
    Kantoi kieltä kelvotonta,
    Valehteli vanha naara:
       'Jo kävi tässä ihmisiä
    Täss' on syöty, tässä juotu,
    Tässä purtua pietty:
    Ruoka-ruotsi, syömä-saksa,
    Kiertolaiset kelvottomat,
    Joivat oluen kellarista,
    Vettä viskasit sijahan,
    Kakun söivät kammarista,

    Kiven vierrytti sijahan,
    Veivät heiniä laosta,
    Heitit hieta'a sijahan,
    Kauroja hevosen syöä,
    Saivat santa'a sijahan.'

    Lausui paimen patsahalta:
    'Jo vainen valehtelitkin;
    älä vainen usko'kana
    Vaimon valskin lausehia!'

    Lalli mies pahantapainen
    Ei tuosta totella ollut;
    Sivui Lalli laapurinsa
    Piru pitkän keihä'änsä,
    Lykkäsi lylyn lumelle
    Kuin on voisen vuolakkehen,
    Syöksi kalhun kaljamalle
    Kuin on talvisen jäniksen,
    Sitten hiihti hirmuisesti,
    Lyly vieri vinkeästi,
    Tuli suitsi suksen tiestä,
    Savu sauvan somman tiestä.

    Sanoi piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen:

    'Jo kuuluu kumu takana,
    Ajanko tätä hevoista?'

    Sanoi herra Heinrikki:
    'Jos kumu takana kuului,
    Elä aja tätä hevoista,
    Karkoittele konkaria!'

    'Entä jos tavotetahan
    Tahikka tapettahanki;
    Lalli hiihtäen tulevi,
    Pitkä keihäs kainalossa.'

    Siitä herra Heinrikki
    Kun tunsi tuhon tulevan,
    Hätäpäivän päälle saavan,
    Sanan lausui, noin puheli:

    'Pilttiseni, pienoiseni,
    Käy sinä kivien taaksi,
    Kuuntele kiven takana;
    Kuin ei kilpeä kivessä,
    Niin sä mene tammen taaksi,
    Katsele takana tammen,
    Kuin mua tavotetahan,
    Taikka tapetahanki!

    'Jos minä tapettanehen
    Ja sinä jälille jäänet,
    Niin poimi lumesta luuni,
    Aseta orin rekehen,
    Orin Suomehen vetä'ä,
    Vaan jos uupuvi oronen,
    Sitten härkä pantakohon;
    Kussa härkä tauonnevi,
    Siihen kirkko tehtäköhön.
    Kappeli rakettakohon.'

    Lalli hiihti, Hiien ruoka,
    Tavotti takaa-ajetun,
    Tappoi herra Heinrikin,
    Surmasi jalosukuisen,
    Jok' oli tänne joutununna
    Suomen kansan kastajaksi.

    Sitten piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen,
    Luut korjasi lumesta,
    Poimi kaikki kaunihisti,
    Verkasäkkihin veteli,
    Sitoi silkkinauhasilla,
    Asetti orin rekehen.

    Kun sitten oronen uupui,
    Niin antoi hän härän vetä'ä,
    Kussa härkä seisoutui
    Nousiaisten hietamaahan,
    Hietakankahan nenähän,
    Johon herra Heinrikki
    Ensimmäinen hauattihin,
    Kivikirkko rakettihin
    Herran Heinrikin nimehen.

    Vaan ei piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen
    Löytänyt lumen sisältä
    Pyhän miehen peukaloa,
    Sormea ison isännän
    Kultasormuksen keralla,
    Ennenkuin kesäsyännä,
    Kun oli kevät ihana
    Jäät jo järvissä sulannut,
    Sekin sitten löyettihin
    Pienen jäänpalasen päältä
    Kultasormuksen keralla.

    Sitä tuuli tuuitteli,
    Vieno aaltonen ajeli,
    Ihmisille nähtäväksi,
    Tunnusmerkiksi jaloksi,
    Jott' ei sallinut Jumala
    Eikä suonut suuri Luoja,
    Ve'en alle vaipumahan,
    Hukkahan tuleumahan,
    Sormea ison isännän,
    Pyhän miehen peukaloa.

    Lalli, se pahin pakana,
    Julmin juutasten seassa,
    Pahan työnsä täytettyä,
    Pyhän miehen mestattua,
    Surmattua suuren miehen,
    Pispan, herra Heinrikin,
    Otti korkean kypärän
    Pyhän miehen pispan päästä,
    Pani päähänsä omahan,
    Kallohonsa kauheahan,
    Palasi pahalta työltä,
    Hiihti kilttinä kotihin.

    Lausui paimen patsahalta:
    'Mist' on Lalli lakin saanut,
    Mies häijy hyvän hytyrän,
    Pispan hiipan hirtehinen?'

    Lalli se murehetonna
    Päästä lakkia tavotti,
    Hivukset himahtelivat
    Lakkihin imentyneinä,
    Läksi kallosta kamara,
    Luikas luista irrallensa,
    Kävi kallo kaljamaksi,
    Pää pahan nahattomaksi.

    Niin tämän pahan pakanan,
    Pispa raukan raatelijan
    Tuli kosto korkealta,
    Makso mailman valtialta;

    Sen teki totinen Luoja
    Ja sallei jalo Jumala.
    Nyt se pispa taivahassa,
    Herran enkelein olossa,
    Voiton virttä veisailevi,
    Lalli paikassa pahassa,
    Sakean savun seassa,
    Helvetissä hiihtelevi.
    Siellä pirut pistelevät
    Helvetissä helteisessä
    Sieluparkoja pahasti."

Piispan ennen kuolemaansa lausuman toivomuksen mukaan kuljetettiin hänen ruumistaan ensin oriin reessä ja oriiden uuvuttua härillä. Siihen, missä härät pysähtyivät Nousiaisten hietakankaalla, rakennettiin perimätiedon mukaan Nousiaisten kirkko.

Todistukseksi siitä äärettömän syvästä kunnioituksesta, jota Lounais-Suomen kansa on tuntenut Suomen apostolia ja marttyyripiispaa kohtaan sukupolvesta sukupolveen ja vuosisadasta toiseen, sekä siitä hartaudesta, jolla se on vaalinut hänen muistoaan, voidaan mainita seuraava kuvaava piirre.

Nousiaisten Repolan peltosarkojen välissä näytettiin vielä noin puolivuosisataa sitten kapeata, vähän toista metriä leveätä maapalstaa, joka ulottui kymmeniä, kenties satoja metriä pohjoista kohti. Sitä sanottiin "Sant Henrikin tieksi", eikä sitä saanut perata pelloksi, koskapa muutoin kylää kohtaisi suuri onnettomuus. [J. R. Aspelin, Suomen Museo 1895, N:o 7-8.]

Piispa Henrikistä tuli Suomen kansallinen suojeluspyhimys, joka Kaikkivaltiaan istuimen edessä edustaa Suomea ja rukoilee sen puolesta. Häntä nimitettiin Suomen "kaikkein pyhimmäksi suojeluspatroonaksi", ja 1400-luvun lopulla antoi Turun rahapaja leimata rahansa "pyhän piispa Henrikin" nimellä, ikäänkuin hän olisi ollut maamme todellinen hallitsija. Kun Suomen piispa Johannes Olavinpoika v. 1509 kirjoitti valtionhoitaja Svante Sturelle pyytäen häneltä apua venäläisten ja tanskalaisten hyökätessä maahan, niin hän lausui kirjeensä lopussa toivomuksen, että vihollisten aikeet torjuttaisiin "Jumalan ja pyhän Henrikin avulla."

Voidaanpa keskiajalla puhua varsinaisesta Henrikin kultista eli palveluksesta, jonka pääpaikka oli Neitsyt Marian ja pyhän Henrikin suojeluksessa oleva Turun tuomiokirkko. Siellä, kuten Viipurinkin kirkossa, oli erityinen "pyhän Eerikin ja pyhän Henrikin alttari". Testamentit tuomiokirkolle tehtiin usein "pyhän Henrikin kunniaksi". Tuomiokirkon tiluksia sanottiin "pyhän Henrikin tiluksiksi" ja niillä asuvia talonpoikia "pyhän Henrikin lampuodeiksi".

Vaikka piispa Henrik oli etupäässä suomalainen paikallispyhimys, nautti hän kuitenkin suurta arvonantoa ja kunnioitusta myöskin maamme rajojen ulkopuolella, varsinkin Ruotsissa. Upsalan tuomiokirkossa oli "pyhän Henrikin alttari", tavataanpa Upsalan arkkihiippakunnan keskiajan kirkkokäsikirjassa täydellinen pyhän Henrikin juhlan viettämiskaava vuorolauluineen ja rukouksineen. [Officium Sancti Henrici episcopi et martyris.] Samoin on Lübeckissä 1490-luvulla Ruotsin kirkon tarpeeksi painetussa gradualessa pyhän Henrikin ylistysvirsi. [Sequentia de sancto Henrico episcopo et martire.] Paavit eivät olleet virallisesti tunnustaneet piispa Henrikkiä pyhimykseksi, mutta hänen pyhimysarvonsa perustui ikivanhaan oikeuteen, jonka paavit ja katolinen kirkko itsekin tunnustivat.

Suuria kansallisia juhlapäiviä olivat keskiajalla piispa Henrikin kuolinpäivä tahi, käyttääksemme marttyyrihistoriallista nimitystä, syntymäpäivä, tammikuun 19 p:nä ja ruumiin siirtämispäivä kesäkuun 18 p:nä. Piispa Bero II Balk sääsi vielä v. 1396 n.s. pyhäinjäännösten juhlan, jota vietettiin tammikuun 20 p:nä. Pyhiinvaeltajille, jotka näinä juhlina saapuivat Turun tuomiokirkkoon, myönnettiin 40 päivän synninpäästö. Pyhän Henrikin juhlat talvella ja kesällä muodostuivat samalla kauppa- ja markkinatilaisuuksiksi, "Heikinmessuiksi".

Keskiaikaisessa Turun tuomiokirkon messukirjassa, Missale Aboense'ssa, on rukouksia, joita luettiin pyhän Henrikin nimessä. Esitämme niistä muutamia otteita.

"Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala, joka olet hankkinut marttyyrillesi ja kunnianarvoisalle piispallesi voiton palmun, me anomme Sinulta armoa ja kunniaa hänen ansioittensa ja esirukouksiensa tähden." – "Me rukoilemme Sinua, Herra, vastaanota arvonmukaisesti tarjoomamme lahjat ja salli, että pyhän Henrikin ansiot, jotka puhuvat meidän puolestamme, tulevat meidän pelastuksemme avuksi." – "Sinä olet rikastuttanut, Herra, palvelijakuntaasi pyhillä lahjoilla; me rukoilemme Sinua: suosi meitä hänen välityksellään, jonka juhlaa me vietämme."

Uskonpuhdistuksen miehet asettuivat Henrikin kulttiin nähden varovaiselle kannalle. Suojeluspyhimyksen ja marttyyripiispan kunnioitus oli syöpynyt liian syvälle kansan tietoisuuteen, jotta se olisi voitu heti poistaa. Agricolan rukouskirjassa tapaamme vielä seuraavan rukouksen hänen päivänään: "Laina meille, Isä caikiwaltias Jumala, nijn toimellisesta sinun todistajas ia pijspas, Pyhen Henrikin iuhla ia muisto pite, joca sinun ai mos cautta ensin meitä uskoon saatti ia sentehden myös pijnan kärsi, ette me hänen esikuvastans meidän elemem parannaisim ia myös wahwas uskos ia Kristillises menoisa ijankaikkisen valtakunnan asti häntä saavuttaisim."

Keskiaikaisessa virsikokoelmassa "Piae cantiones", joka julkaistiin v. 1582, on erittäin kaunis pyhän Henrikin ylistysvirsi. Sitä lauloivat lapset keskiaikana ja myöhemminkin maamme kouluissa. Se on suomennettuna Hemminki Maskulaisen suomalaisessa virsikokoelmassa v:lta 1616. Esitämme sen seuraavassa alkuperäisenä latinankielisenä ja Hemminki Maskulaisen suomennoksena:

    Ramus virens oliuarum
    per columbam panditur:
    Binum genus animarum
    area Noé clauditur.
    Ergo plebs Finnonica
    gaude de hoc dono,
    quod facta est Catholica
    Verbi Dei sono.

    Apex montis abscondatur
    aque vis dum tollitur,
    Nubis sordes expurgatur,
    signum rei ponitur.
    Ergo plebs etc.

    Gaude mirum pietatis
    area dum saluatur:
    Ac tunc cuntis animatis
    ira Dei datur,
    Ergo etc.

    Velut nostro demonstratur
    Doctore Finlandiae,
    Fides Christi dum fundatur
    linguente terram Angliae.
    Ergo etc.

    Laeti petunt Finnonum terram peruenire,
    Cultum pellunt Daemonum
    palmam reperiere.
    Ergo etc.

    Doctor mirae sactitatis
    ponens se periculis,
    Formam verae pietatis
    turbis dans incredulis.
    Ergo etc.

    Versus partes rex Ericus
    tendens domicilij,
    Sanctus praesul hic Henricus
    Comes fit exilij,
    Ergo etc.

    Upsalensem praesulatum
    Regno rexit Sueciae,
    Per Ericum sublimatum
    prae cultu fiduciae.
    Ergo etc.

    Ardor strinxit caritatis
    corda Patronorum
    Via ducti veritatis,
    forte supernorum.
    Ergo etc.

    Subit paenas patienter
    palmam per martyrij,
    Adest lietor vehementer
    potum dans exitij.
    Ergo etc.

    Christus nobis Patrem oret
    pacem servans patriae
    Laudis turba quem decoret,
    firma fide variae.
    Ergo plebs Finnonica
    gaude etc.

           – – –

       Eläwist custan laiist pari |
    Noen arckin annettin |
    Cuin coco maan piiri ymbäri |
    Wedhell caick upotettiin.
       Jloidze siis Suomen maa |
    Tähdhen laupjan lahjan:
    Etts Christin canssan yhteyn said |
    Cautt Herran sanan saarnan.

    Sangen suuri ihme ilmas:
    Arcki wesajos warjellan |
    Cuin muoll caick eläwäd mailmas
    Uppovat wihan alla. Jloidze.

    Öljypuun oxan wihoitawan
    Toi mettinen merkixi.
    Wedhen woiman wähendywän |
    Jo wihan leppynexi. Jloidze.

    Jumal sitt armon liiton teke |
    Taewan Caaren merkixi pane
    Mailmat ei upotta käke
    Wedhen paisumall enä. Jloidze.

    Muinen upoxis pimeys all |
    Macais surkja Suomen maa:
    Asui sitt armon Auringo jäll
    Paistaman pacanan maall. Jloidze.

    Niin cuin Christin usco kylwettin
    Ensinä Suomen' saaren |
    Cautta pyhän Piispan Henrichin |
    Tullen Englandin äärest. Jloidze.

    Erich Kuningan cudzumahan
    Riensi Ruodziin saarnaman |
    Wsco Wpsalon lewittämän |
    Piispautta pitämän. Jloidze.

    Sytyi rackaus sydhämihin
    Kuningan ja Päämiesten |
    Totuun tietä wiedhyd hywin |
    Auun annoll ylhäidzen. Jloidze.

    Suomen sotaan sitt hangidzewad |
    Pacanoihin pyrkivät |
    Pirun palweljoita polkevat |
    Welhod ylidz woittawat. Jloidze.

    Pyhä mies oikja opettaja ]
    Annoi idzens waarahan:
    Oikjan uscon opin tawan |
    Eteen pannein pacanain. Jloidze.

    Ruodziin riensi Kuningas Erich [
    Jäll waldans wallidzeman.
    Jäi tännä pyhä Piispa Henrich |
    Pacanoit opettaman. Jloidze.

    Jollen pahoin palcan maxoi
    Lalli paha pacana.
    Pyhän piispan murhalda tapoi |
    Wuodhatt weren wiattoman. Jloidze.

    Christe ana raoha Ruodzin maal |
    Sun sanas pitä saisim
    Samad molemad suo suomen maali.
    Ett uscosas pysyisim. Jloidze.

       *       *       *       *       *

Suomen apostolin ja ensimmäisen veritodistajan lyhyt sankaritarina historiallisen aikamme aamunkoitossa peittyy suureksi osaksi ajan hämärään. Kaikki, mitä hänestä tiedämme historiallisesti varmaa, sisältyy lyhyen kolmijakoisen lauseen puitteisiin. Mutta vaikka nämä aikaisemmin mainitut kolme tosiasiaa eivät suuremmassa määrin luo valoa piispa Henrikin elämän ulkonaisiin vaiheisiin, oikeuttavat ne kuitenkin meidät tekemään tärkeitä johtopäätöksiä hänen luonteestaan ja henkisestä rakenteestaan, mikä itse asiassa onkin tärkeintä marttyyrihistorian näkökulmalta. Me näemme piispa Henrikissä ensinnäkin esikuvallisen englantilaisen uranuurtaja-lähetyssaarnaajan. Hänen persoonassaan esiintyvät huomattavina ne piirteet, jotka historian lehdillä antavat loistetta niille iiriläis-skottilaisille ja benediktiläisille evankeliumin tienraivaajille, jotka 600- ja 700-luvulla veivät evankeliumin valoa germaanilaiseen maailmaan: persoonallinen hurskaus, jalo alttiiksiantavaisuus ja itsensäuhraaminen, peloton rohkeus, anglosaksilaiselle rodulle ominainen käytännöllinen viisaus ja neuvokkuus sekä henkinen suurpiirteisyys. Näille mahtaville kotkille ja hengenjättiläisille ei merkitse mitään sellaiset seikat kuin ylhäinen yhteiskunnallinen asema ja virka-arvo, kun on kysymyksessä Jumalan valtakunnan rajapaasien siirtäminen ennentuntemattomiin seutuihin ja uusien, historian näyttämölle vielä astumattomien kansojen keskuuteen. Mutta siinä rinnassa, jossa liekehtii sellainen uhrituli, sykkii myös lämpimänä rakkaus Ristiinnaulittuun, siihen Mestariin, joka luopui kaikesta voittaakseen kaikki.

Näin teki piispa Henrik. Hän luopui kaikesta: ylhäisestä yhteiskunnallisesta asemasta ja virka-arvosta, ystävien hoivasta ja hellästä rakkaudesta, vieläpä hengestään, voittaakseen kaiken: apostolin viran ja marttyyrikruunun; arvot, joita suurempia ja korkeampia ei ole edes siinä täydellisyyden valtakunnassa, jonka kuninkaana on Kaikkivaltias.

Ja sellainen elämä kantaa hedelmää; se on se nisunjyvä, joka antaa arvaamattoman runsaan ja kalliin sadon. Istuin kesällä joku vuosi sitten Kupittaan lähteen kohdalle rakennetussa pienessä muistokappelissa, viettäen siellä yksinäisen hiljaisen hetken. Millaista kieltä puhuivatkaan kultaiset tähdet vaatimattoman kappelin pyöreässä kupoolissa. Ne haastoivat sankaritarinaa yksinäisestä miehestä, joka antoi kaiken voittaakseen kaiken. Ja mikä loistava parvi seuraajia tuolla yksinäisellä miehellä vierivien vuosisatojen kuluessa! Siellä tulevat Hemmingit, Tawastit, Kurjet, Agricolat, Achreniukset, Ruotsalaiset ja Renqvistit; nimiä, jotka loistavat; tähtiä, jotka valaisevat.

JA NIIN KAUAN KUIN KIRJOITETAAN JA LUETAAN SEN KANSAN HISTORIAA, JOKA

ON KÄRSINYT KAIKEN, KESTÄNYT KAIKEN JA VOITTANUT KAIKEN, LOISTAA

SIINÄ ENSIMMÄISENÄ ARVOSSA JA ENSIMMÄISENÄ KUNNIASSA TÄMÄN MAAN

APOSTOLIN JA ENSIMMÄISEN VERITODISTAJAN RAKASTETTU JA MAINEHIKAS NIMI.

VALDOLAISET.

Eräänä sunnuntaina huhti- tahi toukokuulla 1176, suurena nälkävuotena, muuan vaeltaja laulaja lauloi Lyonin kaupungissa avoimella paikalla loppusäkeitä vanhasta laulusta, jossa kerrottiin pyhästä Alexioksesta, kreikkalaisesta nuorukaisesta, joka hylkäsi rikkautensa ja maalliset aarteensa lähteäkseen köyhänä miehenä pyhiinvaellusmatkalle Palestiinaan. Palattuaan kotiin kaukaiselta matkaltaan Alexios kuoli tuntemattomana isänsä talossa.

Kuulijoiden joukossa oli rikas Lyonin kauppias Pietari Valdes. Vaeltavan laulajan surunvoittoinen laulu teki rikkaaseen kauppiaaseen syvän vaikutuksen. Hän kutsui laulajan luokseen kotiin ja pyysi häntä kertomaan tarkemmin runon sankarista.

Seuraavana päivänä hän meni erään jumaluusoppineen luo ja kysyi häneltä: "Mikä on paras ja varmin tie Jumalan luo?" Oppinut mestari vastasi hänelle viittaamalla sanoihin, jotka Jeesus oli lausunut rikkaalle nuorukaiselle: "Jos tahdot olla täydellinen, niin mene, myy, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaissa; ja tule ja seuraa minua."

Rikas kauppias tekee historiallisen ratkaisun: hän päättää luopua maallisesta omaisuudestaan ja perheonnestaan sekä seurata Ristiinnaulittua köyhyydessä ja evankeliumin täydellisyydessä.

Kotiin tultuaan hän kertoo vaimolleen päätöksestään ja kehoittaa häntä valitsemaan joko kiinteän tahi irtaimen omaisuuden. Kun vaimo valitsee edellisen, niin Valdes myy jälkimmäisen; lunastaa osalla kahdelle tyttärelleen pääsyn luostariin ja jakaa suurimman osan köyhille. Hänelle jäi kuitenkin vielä vähän rahaa. Sen hän Marian taivaaseenastumisen päivänä heittää kadulle sanoen: "Kukaan ei voi palvella kahta Herraa, Jumalaa ja mammonaa." Kun hän seuraavana päivänä palaa kirkosta, niin hän ensi kerran pyytää eräältä ystävältä "almua Jumalan tähden". Pian senjälkeen hän teki muodollisen köyhyyden lupauksen.

Näin astuu kirkko- ja marttyyrihistorian näyttämölle Valdes – ristimänimi Pietari ei ole historiallisesti varma –, valdolaisten suuri kantaisä.

Hänen kääntymisestään on olemassa kaksi muutakin toisintoa.

Toisen mukaan on kääntymisen syynä oikeastaan uteliaisuus. Valdes kuulee puhuttavan evankeliumeista. Hän antaa kahden papin kääntää ne kansankielelle. Samalla tavalla hän hankkii myös muiden raamatun kirjojen käännöksiä, sekä kirkko-isien lauselmia. Eräänä päivänä hän päättää sitten apostolien tapaan noudattaa evankeliumin täydellisyyttä: myy kaikki, heittää rahat kadulle ja alkaa saarnata evankeliumia.

Kolmannen toisinnon mukaan eräässä kokouksessa Lyonissa muuan mies kaatui äkkiä kuolleena maahan. Pelon valtaamana Valdes päätti myydä omaisuutensa ja lahjoittaa tulot köyhille, jotka sankoin joukoin tulivat hänen luokseen, sillä sattui olemaan katovuosi. Hän opetti heitä samalla seuraamaan Kristusta ja apostoleja köyhyydessä ja alkoi itse, ollen jonkun verran sivistynyt, kääntää Uutta Testamenttia kansankielelle.

Näistä toisinnoista on ensimmäinen vanhin, perusteellisin ja Valdesille suopein. Juuri tämä esiintyy siinä kuulustelupöytäkirjassa, joka tehtiin kolmannessa lateraanikokouksessa 1179, missä Walter Map kuulusteli valdolaisia.

Valdesin esimerkki sai pian lämpimiä ihailijoita ja seuraajia sekä miesten että naisten keskuudessa. Suurella ihastuksella ja ilolla Lyonin asukkaat vastaanottivat tiedon rikkaan kauppiaan ja koronkiskurin kääntymisestä ja hänen päätöksestään noudattaa apostolista köyhyyttä. Valdes oli nimittäin koonnut rikkauksia kirkon laissa ankarasti tuomitulla koronkiskomisella, vaikka kirkko ei ollut häntä tämän johdosta tuominnut enempää kuin hänkään kirkkoa. Ja kansan mielissä elivät vielä lämmittävinä muistot ranskalaisten vaeltavien saarnajain päiviltä, miesten, jotka samoin olivat pitäneet ihanteenaan Jeesuksen seuraamista apostolisessa köyhyydessä.

Jo seuraavana vuonna (1177) syntyi Valdesin johdolla askeettinen saarnaajainseura, jonka jäsenet alkoivat julistaa Jumalan sanaa Lyonin toreilla ja kaduilla, kaupungin ympäristössä, vieläpä kirkoissakin. Heidän tarkoituksensa ei ollut muodostaa mitään lahkoa; heidän päämääränään oli vapaa evankeliumin julistus. Saarnaajiin, jotka sanoivat itseään köyhiksi (pauperes) ja muodostivat varsinaisen seuran (societas), liittyi ystäviä (amici). Jälkimmäiset nauttivat edellisten sielunhoitoa, mutta pysyivät katolisessa kirkossa. Ajan tavan mukaan he käyttivät erilaista pukua, johon apostolien esikuvan mukaan kuuluivat myös sandaalit. Tämän johdosta annettiin heille nimiä sellaisia kuin Insabbatati tahi Zaptati; mutta itse he nimittivät itseään Lyonin Köyhiksi, Li Poure de Lyod.

Lyonin arkkipiispa kielsi näitä köyhiä saarnaamasta, mutta he ilmoittivat sen pyhäksi velvollisuudekseen ja vastasivat niillä sanoilla, joita tällaisissa tilanteissa aina on seurattu apostolien ajoilta saakka? "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."

Valdes ja hänen seuraajansa alistivat asiansa kolmanteen lateraanikokoukseen 1179. He näyttivät paaville kirjaa, joka sisälsi psalttarin ja eräitä muita Vanhan ja Uuden Testamentin kirjoja gallialaisella kansankielellä ja viitaten siihen anoivat paavilta saarnalupaa.

Asetettiin erikoinen valiokunta, johon kuului jumaluusoppineita ja lakimiehiä Walter Mapin johdolla käsittelemään tätä asiaa. Valdolaisille tehtiin useita kysymyksiä. Mutta kun he eivät olleet perehtyneet jumaluusopillisiin käsitteisiin ja ilmaisutapoihin, niin he antoivat sopimattomia vastauksia, jolloin tutkijalautakunta puhkesi nauruun. Map kertoo havainnoistaan: "Heillä ei ole mitään määrättyjä asuinpaikkoja. Kahden kesken he vaeltavat avojaloin katumuksentekijän puvussa paikasta toiseen omistamatta mitään. Apostolien tavoin pitäen kaikkea yhteisenä, he alastomina seuraavat alastonta Kristusta." Kokoukselle antamassaan lausunnossa Map tunnustaa, että he uskonnollisella innostuksellansa saattaisivat vaikuttaa paljon hyvää, mutta että heistä toisaalta voi muodostua suuri, kirkolle vaarallinen voima. Loppulausunnossaan hän esittää seuraavaa:

"He ovat aloittaneet toimintansa erinomaisen nöyrällä tavalla; mutta jos me myönnämme heille pääsyn kirkkoon, niin he karkoittavat meidät sieltä".

Paavi hyväksyi heidän köyhyydenlupauksensa ja myönsi heille oikeuden saarnata piispojen luvalla. Nämä, varsinkin Lyonin arkkipiispa, eivät tahtoneet sitä kuitenkaan heille myöntää. Ja näin syntyi tukalaa hankausta katolisen kirkon ja valdolaisten välille, jotka ajan mittaan eivät luopuneet saarnaamisesta.

He kääntyivät uudelleen paavi Lucius III:n puoleen anoen jälleen saarnalupaa. Paavi loukkaantui heidän sandaaleihinsa, heidän munkkimaiseen pukuunsa ja siihen seikkaan, että miehet ja naiset heidän vaeltavassa elämässään kulkivat yhdessä sekä kielsi heiltä saarnaamisen. Mutta kun valdolaiset yhä itsepintaisesti pysyivät päätöksessään, niin heidät lopuksi julistettiin kirkonkiroukseen Veronan kirkolliskokouksessa 1184. Samana vuonna tahi seuraavan alussa Lyonin arkkipiispa karkoitti heidät hiippakunnastaan, ja niin alkoi valdolaisten liikuttava ja sankarillinen, lähes seitsemän vuosisataa kestävä kärsimyshistoria.

Kun valdolaiset kirkon taholta joutuivat raskaan vainon kohteeksi, niin he toisaalta saivat huomattavan uskonnollisen ja aineellisen voiman lisäyksen.

Melkein samoihin aikoihin, jolloin Valdes seuralaisineen oli lateraanikokouksessa anomassa paavilta saarnalupaa, olivat siellä samoilla asioilla n.s. Lombardian köyhät, joita myös nimitettiin "alhaisiksi" (humiliaatit). He olivat enimmäkseen käsityöläisiä, jotka vanhan lombardialaisen tavan mukaan olivat liittyneet työväenyhdistyksiksi. Hekin pyysivät vahvistusta järjestöilleen, saarnalupaa ja oikeutta pitää uskonnollisia kokouksia. Mutta niin hyvin saarnaaminen kuin sielunhoitokin kiellettiin heiltä ankarasti.

Todennäköisesti molempien järjestöjen jäsenet tutustuivat toisiinsa kokouksen aikana. Samanlaiset pyrkimykset ja samanlainen kohtalo saattoi valdolaiset ja humiliaatit yhtymään. Liittyivätkö humiliaatit kokonaisuudessaan valdolaisiin vaiko vain osa, ei ole täysin tunnettua. Joka tapauksessa huomattava osa humiliaateista tunnusti Valdesin johtajakseen ja alkoi valdolaisten tavoin noudattaa apostolista elämäntapaa ja apostolista vaeltavaa saarnatoimintaa. Humiliaatit säilyttivät kuitenkin vanhan perinnäistapansa: ne veljet, jotka eivät olleet soveliaita sielunhoitoon, muodostivat askeettisia työväenyhdistyksiä. Näin muodostui jo ennen 1200-lukua valdolaisten ranskalaisen haaran rinnalle lombardialainen haara, jonka keskus oli Milano.

Lombardialaisten suhde kirkkoon ja pappisvaltaan oli paljon jyrkempi kuin ranskalaisten. He sanoivat Rooman kirkkoa Babeliksi ja suureksi portoksi. He hylkäsivät syntisten pappien virantoimituksen ja ottivat käytäntöön itsenäisen sakramenttien hoidon. Kirkon anteita, messua ja kaikkia muotomenoja he arvostelivat erittäin ankarasti ja muodostivat kaikkialle salaisia raamattua lukevia seuroja. Ranskalainen haara harrasti sanan saarnaa, raamatun lukemista ja siveellistä elämää. Lombardialaisessa haarassa oli liikkeen varsinainen voima, ja se osoitti suurempaa vastustuskykyä myrskyn tullen.

Liike levisi laajalle, ranskalainen haara samanaikaisesti Espanjaan ja Flanderiin. Mahdollisesti Aragoniassa, Kataloniassa ja Languedocissa jo 1200-luvun alussa väestön enemmistö oli valdolaisia, etupäässä talonpoikia ja porvareita, mutta joukossa monta pappiakin. Lombardialainen haara taasen levisi Etelä- ja Pohjois-Saksaan, Itävaltaan, Böömiin ja Unkariin.

Aikaisemmin mainitsimme Veronan kirkolliskokouksen 1184, jossa valdolaiset julistettiin kirkonkiroukseen, minkä jälkeen heitä ryhdyttiin ahdistamaan katolisen kirkon taholta. Mutta valtioviisas ja kaukokatseinen paavi Innocentius III (1198-1216) ei hyväksynyt piispojen liian jyrkkiä toimenpiteitä, vaan koetti rauhallisin keinoin voittaa takaisin kirkon helmaan nämä luopuneet lapset. Hän tosin kielsi maallikkosaarnan vedoten Mooseksen lainsäädäntöön, että eläin, joka koski vuoreen, oli kivitettävä. Samoin ei yksinkertaisten ja oppimattomien pitäisi tarttua pyhän raamatun korkeuteen eikä saarnata muille. Mutta Lombardian köyhille hän antoi luvan muodostaa maallikkoyhdistyksiä, ja he saivat sunnuntaisin kokoontua "soveliaaseen paikkaan" kuulemaan jonkun tunnetun, piispalta luvan saaneen veljen saarnaa. Osa humiliaateista liittyikin takaisin kirkkoon ja muodosti siellä espanjalaisen Durando Huescalaisen johdolla erikoisen järjestön "katoliset köyhät". Sen jäsenet tunnettiin yksinkertaisista puvuistaan; he tahtoivat elää naimattomina ja köyhinä ja noudattaa kanonisia rukousaikoja. He harrastivat kirjallista sivistystä ja koettivat keskusteluilla johtaa hairahtuneita takaisin kirkon yhteyteen. Mutta pian kielsi kirkko heiltäkin saarnaamisen.

Valdolaisten omassa keskuudessa pääsi valtaan ankara hajaannus, kun Valdes vaati lombardialaisia työväenyhdistyksiä hajoitettaviksi. Vuoden 1210 paikkeilla lombardialaiset valitsivat itselleen oman monarkkisen päämiehen Johan Roncolaisen. Valdesin kuoleman (noin 1217) jälkeen koetettiin aikaansaada yhtymistä Bergamoksen kokouksessa 1218, mutta se epäonnistui, ja ero tuli lopulliseksi.

On väitetty, että valdolaiset ovat evankelisia kristittyjä uskonpuhdistuksen mielessä. Tämä ei kuitenkaan täysin vastaa historiallista todellisuutta. Oikeampaa on sanoa, että Valdes aloitti aivan uuden, omalaatuisen uskonnollisen suunnan, jolla on yhtymäkohtia sekä protestanttisen että katolisen kristillisyyden kanssa, mutta jota kuitenkin on parasta katsella aivan itsenäisenä uskonnollisena ilmiönä. Valdolaisille ominaisia piirteitä on "vakava, velvollisuudentuntoinen moralismi askeettisen elämän puitteissa ja innokas raamatuntutkimus, jonka päämääränä oli Jumalan tahdon ja oikean kristillisen elämän sääntöjen käsittäminen; sekin oli siten enemmän lainomaista kuin evankelista". (Gummerus.) Lainomainen raamatullisuus on heille luonteenomaista, ja siinä suhteessa valdolaisuus tarjoaa lähtökohdan niin hyvin Wycliffe'ille kuin reformeeratulle protestanttisuudelle.

Hyviä töitä olivat hurskaus, katumus, rakkaus ja oikeus; sensijaan eivät niitä olleet pyhiinvaellusmatkat, kirkkojen rakentaminen ja pyhimysten kunnioittaminen.

V. 1190 pidettiin Narbonnen tuomiokirkossa erään katolisen

jumaluusoppineen johdolla uskonkeskustelu, jossa käsitellyt kysymykset antavat havainnollisen kuvan valdolaisten uskonnollisista periaatteista. Keskusteltavina olivat seuraavat kuusi kohtaa: 1. He kieltäytyivät tunnustamasta paavin ja papiston valtaa; 2. kaikki, myöskin maallikot, voivat saarnata; 3. apostolin mukaan tulee totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä; 4. naisetkin voivat saarnata; 5. messut, rukoukset ja almut kuolleiden puolesta eivät hyödytä mitään; muutamat kielsivät myös kiirastulen; ja 6. rukous vuoteella tahi kamarissa tahi tallissa on yhtä tehokas kuin kirkossa.

Valdolaisilla oli omat piispansa ja pappinsa, mutta yleissääntönä voidaan sanoa, että ero pappien ja maallikkojen välillä heidän keskuudessaan oli mahdollisimman pieni. Maallikko voi kuulla synnintunnustuksen, kastaa ja saarnata. Kiirastuorstaina perheenisäntä tavallisesti itse toimitti ehtoollisen jakamisen.

Käytännöllisistä syistä oli kyllä erikoinen papisto, perfecti (täydelliset) eli majorales, jonka tehtävänä oli opettaa uskovaisia, kulkea ympäri kuulemassa tunnustuksia ja kääntämässä uskottomia. Papit elivät vapaaehtoisilla lahjoilla, kieltäytyivät kaikesta omaisuudesta ja erosivat vaimoistaan tahi olivat noudattaneet ankaraa siveyttä jo lapsuudestaan. Saarnaajat liikkuivat ympäri milloin suutareina, milloin partureina tahi leikkuumiehinä. Pommerin valdolaiset uskoivat, että joka seitsemäs vuosi kaksi saarnaajaa vietiin paratiisin portille oppimaan Jumalan viisautta.

Valdolaisia halveksittiin heidän alhaisten elintapojensa tähden, he kun olivat miltei yksinomaan talonpoikia, sepäntyöntekijöitä ja muita sellaisia; eivät koonneet rikkauksia eivätkä tavoitelleet maallista valtaa, – "köyhää ja halveksittua väkeä, josta kirkko vähät välitti, paitsi verottaessaan, jos asianomaiset olivat oikeaoppisia, tahi polttaessaan, jos he olivat kerettiläisiä".

Hyviä kirkon pappeja, jotka elävät apostolisesti, tulee totella. "Ansio eikä virkaanasettaminen antaa voimaa pyhittää ja siunata, sitoa ja päästää; sentähden jokaisella, joka elää apostolista elämää, on tämä voima; ja kun he kaikki väittivät viettävänsä sellaista elämää, seurasi siitä, että heillä, vaikka olivatkin maallikkoja, oli oikeus toimittaa pappistehtäviä." (Lea.)

Erikoisesti kolme siveyssääntöä valdolaiset pitivät sitovina: jokainen valhe oli kuolemansynti; jokainen vala, myöskin oikeuden edessä, on laiton; ihmistappo ei ole sallittua missään olosuhteissa, ei sodassa eikä oikeuden tuomion perusteella.

Luonnollista on, kuten edellä huomautimme, että uskonsuunnalla, joka niin vakavasti pyrki evankeliumin yksinkertaisuuteen, oli suuressa määrin ankaran siveellinen leima. Kun Toulouse'in inkvisitsionissa eräältä valdolaiselta kysyttiin, mitä hänelle on opetettu, niin hän vastasi "että hän ei saa puhua eikä tehdä pahaa; että hän ei saa tehdä toisille, mitä ei toivoisi tehtävän itselleen; ja että hän ei saa valehdella eikä vannoa."

"Vainottu seurakunta on miltei välttämättömyyden pakosta puhdas seurakunta, ja niillä miehillä, jotka halki synkkien vuosisatojen pakoilivat polttorovio aina silmäinsä edessä, valmiina levittämään sitä, mitä he pitivät evankeliumin ehoimpana totuutena kuuliaisuudessa Kristuksen käskyille, ei suinkaan ollut halua tahrata korkeaa ja pyhää lähetystään törkeillä paheilla." (Lea.)

Muuan inkvisiittori, joka tunsi heidät hyvin, kuvailee heitä seuraavasti.

"Kerettiläiset tunnetaan tavoistaan ja puheestaan, sillä he ovat maltillisia ja hyvin hillittyjä. He eivät komeile vaatteilla, jotka yhtä vähän ovat kalliita kuin kehnoja. He karttavat kaupan harjoittamista voidakseen välttää valheita, valoja ja petoksia. He eivät kokoa rikkauksia, vaan tyytyvät välttämättömimpään. He ovat siveitä sekä kohtuullisia mitä ruokaan ja juomaan tulee. He eivät käy majataloissa eikä tanssiaisissa eivätkä ota osaa muihin turhuuksiin. He pidättyvät kiivaudesta. He tekevät aina työtä; he oppivat ja opettavat ja siksi rukoilevat vähän. Heidät tunnetaan vaatimattomuudestaan ja täsmällisyydestään puheessa, sillä he välttävät pilapuheita ja panettelua ja kevytmielisiä sanoja ja valheita ja valoja. He eivät edes sano vere [totisesti] eikä certe [varmasti], koskapa he pitävät niitä valoina."

Valdolaisten rakkaus raamattuun, halu voittaa sieluja Jumalalle ja opiskella oli liikuttava.

"Mutta heidän raskain rikkomuksensa oli heidän rakkautensa ja kunnioituksensa raamattuun ja heidän palava halunsa käännytystyöhön. Passaun inkvisiittori kertoo meille, että heillä oli käännöksiä, joissa koko raamattu oli käännetty kansankielelle; käännöksiä, joita kirkko turhaan koetti hävittää ja joita tutkittiin kuvaamattoman sitkeästi. Hän tunsi maalaisen, joka voi kerrata koko Jobin kirjan sanasta sanaan; monet muistivat ulkoa koko Uuden Testamentin ja, vaikka olivatkin oppimattomia, olivat vaarallisia väittelijöitä. Samalla kuin inkvisiittorit valittavat kerettiläisten taitavuutta kuulustelussa, he lisäävät, että valdolaiset mieluummin pelastavat ystävänsä ja sukulaisensa kuin itsensä. Lähetysrakkauteen nähden hän kertoo eräästä, joka talviyönä ui Ips-joen poikki saadakseen tilaisuuden kääntää katolisen; ja kaikki: miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, olivat uupumattomia oppimaan ja opettamaan. Kovan päivätyön jälkeen he saattoivat omistaa yön opettamiseen. He kävivät ruttosairaaloissa viedäkseen pelastusta pitaalisille; kymmenpäiväinen opetuslapsi haeskeli toista, jota hän voisi opettaa, ja kun opetettavan tylsät ja harjaantumattomat aivot turhaan yritettyään olivat valmiit jättämään koko tehtävän epätoivoisina, niin heidän tapanaan oli sanoa tämäntapaisia kehoitussanoja: 'Opi yksi ainoa sana päivässä, niin sinä vuodessa opit jo kolmesataa ja siten saavutat päämäärän.'" (Lea.)

Valdolaisten vilpitöntä vakaumusta todistavat ne tuhannet tapaukset, jolloin he mieluummin kestivät vankilan kauhut ja kidutuskammion ja polttorovion tuskat kuin kielsivät uskonsa. V. 1230 sattui Pamiers'ssa tapaus, että eräs vanha vaimo poltettiin vain sentähden, että hän ei vannonut valaa. Kaikkiin kysymyksiin hän antoi aivan oikeaoppiset vastaukset, mutta kun häntä käskettiin vannomaan evankeliumin kautta, niin hän kieltäytyi raskauttamasta tuntoaan sellaisella rikoksella ja hänet poltettiin.

Ensimmäinen varsinainen vaino valdolaisia vastaan puhkesi Espanjassa jonkun aikaa Narbonnen kokouksen jälkeen. V. 1194 Aragonian kuningas Alfonso II antoi julistuksen, että kaikkien kirkonkiroukseen pantujen valdolaisten ja muiden kerettiläisten on valtion vihollisina poistuttava hänen alueeltaan ennen pyhäinmiestenpäivää; että jokainen, joka vastaanottaa heidät mailleen, kuuntelee heidän saarnaansa tahi antaa heille ruokaa, joutuu syytteeseen valtiopetoksesta ja rangaistaan kaiken tavaran ja omaisuuden menettämisellä. Kaikki papit ovat velvolliset kuuluttamaan tämän sunnuntaina ja kaikki viranomaiset ovat velvolliset panemaan sen täytäntöön. Jokaiselle kerettiläiselle, joka jää maahan pitemmäksi aikaa kuin kolmeksi päiväksi asetuksesta tiedon saatuaan, voi jokainen tehdä, mitä haluaa, ei kuitenkaan tappaa eikä silpoa jäseniä.

Alfonson poika Pedro II uudisti isänsä asetuksen ja määräsi lisäksi polttorovion kerettiläisille. Jos joku aatelismies löi laimin karkoittaa heidät alueeltaan, niin hiippakunnan viranomaisten ja kansan tuli hyökätä hänen linnansa kimppuun ja hävittää se; jos joku taasen kieltäytyi ottamasta osaa tähän, niin hänelle pantiin raskas sakko: 20 kultarahaa kuninkaalliseen rahastoon. Kaikkien viranomaisten tuli 8 päivän kuluessa vannomalla piispan tahi hänen edustajansa edessä sitoutua panemaan tämä laki täytäntöön.

Varsin tuhoisiksi valdolaisuuden ranskalaiselle haaralle tulivat n.s. "albigenssisodat".

Albigenssit, jotka saivat nimensä Albigeois-maakunnassa olevasta Albi-nimisestä Etelä-Ranskan kaupungista, kuuluivat laajalle yli koko Etelä- ja Keski-Euroopan levinneeseen katarien uskonlahkoon.

Katarilaiset vihasivat kiihkeästi katolista papistoa ja paavinvaltaa, kirkon pyhimyksiä, pyhäinjäännöksiä ja sakramenttilaitosta. "Katareille oli ominaista vahva siveellinen voima ja maailmankieltämis-into, johon nähden he verrattomasti voittivat katolisen papiston ja useimmat rikkaat luostarit. Sankarillista vakaumuksen rohkeutta osoittaen he menivät marttyyrikuolemaan. Jumalan-palveluksessa he panivat pääpainon saarnaan ja rukoukseen; myöskin johtajia pidettiin suuressa arvossa. Täydellinen luopuminen kaikesta maallisesta omaisuudesta, avioliitosta ja lihansyömisestä ei kuulunut seurakunnalle, vaan ainoastaan muutamille harvoille täydellisille, perfecti." (Holmquist.) Täydellisten joukosta lähtivät katarien apostolit, koko liikkeen kantava voima. Katarit erosivat sakramenttiopissa jyrkästi sekä valdolaisista että katolisesta kirkosta ja olivat peruskatsomukseltaan jyrkkiä dualisteja, uskoen hyvän ja pahan jumaluuden, hengen ja aineen iankaikkiseen vastakohtaan. [Katari-sana on kreikkalaisperäinen ja merkitsee puhdasta. Siitä johtuu alasaksan "Ketter", ruotsin "kättare" ja suomen "kerettiläinen."]

Näitä katareja (albigenssejä) oli romaanisessa Etelä-Ranskassa hyvin paljon ja he merkitsivät vakavaa vaaraa katoliselle kirkolle. Heihin kuului myös Toulouse'in kreivi Raimond, aikansa mahtavin lääninherra. Innocentius III koetti palauttaa heitä ensin rauhallisin keinoin kirkon yhteyteen. Mutta hän ei siinä onnistunut, sillä papiston keskuudessa vallitseva siveellinen turmelus oli pahimpana syynä kerettiläisyyden leviämiseen, kuten Innocentius itse rohkeasti lausui suuressa lateraanikokouksessa: "Väestön turmeltumisen pääsyy on papistossa. Tästä johtuvat kristillisyyden kaikki onnettomuudet: usko katoaa, uskonto turmeltuu, vapautta kiristetään, oikeus tallataan jalkojen alle, kerettiläiset lisääntyvät, eriuskoiset käyvät rohkeiksi, uskottomat käyvät voimakkaiksi, saraseenit ovat voitokkaita." Kun näin henkiset aseet eivät tehonneet, niin Innocentius päätti käyttää toisia keinoja. "Perusteellisesti puhdistaa Augeiaan talli oli tehtävä, jonka edessä Innocentiuksenkin peloton henki kilpistyi. Näytti helpommalta ja menestyksellisemmältä kukistaa uskonnollinen liikehtiminen tulella ja miekalla." (Lea.)

Hän kehoitti 1204 Ranskan kuningasta Filip Augustia, Raimondin lääninherraa, korvaamaan hengellisen miekan heikkoutta maallisella. Sattui sitten tapaus, joka muodostui kohtalokkaaksi Etelä-Ranskan kirkonvastaisille liikkeille.

V. 1208 murhattiin Toulouse'issa paavin legaatti Pierre de Castelnau,

joka oli siellä neuvottelemassa Raimondin kanssa. Piispat, jotka menivät viemään paaville sanaa tapahtumasta, syyttivät aiheettomasti Raimondia, sillä ei ole juuri luultavaa, että hän olisi legaatin surmaaja. Todennäköisesti sen teki hänen palvelijansa, joka, kreivin ja legaatin riidellessä, veti herransa sanoista liian jyrkät johtopäätökset. Paavi käytti hyväkseen tarjoutunutta erinomaista tilaisuutta ryhtyäkseen puhdistamaan Etelä-Ranskaa kerettiläisistä. Hän julisti Raimondin pannaan, hänen maansa kirkonkiroukseen ja alkoi saarnauttaa ristiretkeä Ranskan kerettiläisiä vastaan. Innostusta lietsoi Citeaux'n apotti, ja retken johtajaksi tuli urhoollinen Simon, Montfortin kreivi.

Saaliinhimo, Etelän rikkaudet ja normannilaisen Pohjois-Ranskan kateus romaanilaista Etelää kohtaan houkuttelivat liikkeelle suuria joukkoja. Hurskaat voivat saada pelastuksen, sotilaat ritarinarvon ja maallismieliset kylliksi saalista. Vihaiset munkkilaumat lietsoivat vihaa ja kiihoittivat taikauskoisen kansan alempia vaistoja Euroopan joka kolkassa. Ja niin alkoi kansalaissota, joka muutti laajoja aloja Etelä-Ranskassa autioksi erämaaksi. Mitä suurimpia hirmutöitä harjoitettiin kristinuskon nimessä. Eräässä kaupungissa oli 7,000 henkeä etsinyt turvaa kirkosta. Ne poltettiin sinne kaikki ristiretkeläisten riemuitessa. Kun ristiretkeläiset hyökkäsivät Beziers'n kaupunkiin, niin legaatti huusi sotilaille: "Tappakaa kaikki, kyllä Herra tuntee omansa!"

Verta oli vuotanut paljon ja hätä oli suuri, mutta kerettiläisyyttä ei silti saatu tukahdutetuksi. Kerettiläiset piileksivät maakuopissa ja kallionkoloissa, ja kun albigenssisodat loppuivat 1229, niin he tulivat esille piilopaikoistaan.

Samana vuonna pidettiin Toulouse'in kirkolliskokous, jossa paavi Gregorius IX hyväksyi tulirovion kerettiläisten rangaistukseksi myöskin kirkon taholta. Ja kun piispallinen inkvisitsioni ei tehonnut, niin järjestettiin sen rinnalle 1232 paavillinen, joka uskottiin munkkien, etupäässä dominikaanien haltuun. Sillä oli laajat valtuudet etsiä, ottaa kiinni ja rangaista harhaoppisia. Kuulustelu oli salainen, eikä syytetty saanut tietää enemmän syyttäjän kuin todistajankaan nimeä. Muutoin kunniattomatkin henkilöt saattoivat esiintyä todistajina. Osittain roomalaiseen oikeuteen nojaten käytettiin syytettyihin ja myöhemmin todistajiinkin nähden kidutusta. Me vedämme verhon tämän laitoksen ja sen menettelytapojen yli; laitoksen, joka keskiajan lopulla ja uskonpuhdistuksen aikana on levittänyt kuvaamattoman paljon kauhua ja vuodattanut mittaamattoman määrän viatonta verta ja kyyneleitä; laitoksen, jota Holmquist nimittää "kristinuskon koko historian inhoittavimmaksi häpeäpilkuksi." V. 1319 poltettiin Gasconyssa eräs katolinen pappi Jean Philibert, joka alkujaan oli lähtenyt Burgundista Gasconyyn ajamaan takaa pakenevaa valdolaista, mutta mieltyi niin valdolaisten evankeliseen kristillisyyteen, että liittyi heihin. Vv. 1336-46 Benedictus XII vainosi valdolaisia eri paikoissa Etelä-Ranskaa, mutta vasta Gregorius XI noustua valtaistuimelle 1370 tuli valdolaisille vaikeat ajat Provence'in ja Dauphinén maakunnissa. Provence'in inkvisiittori Francois Borel, mies, josta on jäänyt synkkä muisto, surmasi valdolaisia suuret joukot Freyssinieres'issä, l'Argentiere'issä ja Val Pute'issa.

Vankeja karttui niin paljon, poltoista huolimatta, että paavi käski laittaa uusia vankiloita Embruniin, Avignoniin ja Vienneen. Kun piispoilla lopulta ei ollut varoja millä ruokkia suuria vankilaumoja, ryhtyi paavi tekoon, joka havainnollisesti osoittaa, mihin siveellisten käsitteiden hämmennykseen vainoava paavinvalta joutui käytännössä. Elokuun 15 p:nä 1376 paavi antoi seuraavan julistuksen.

"Kaikille uskollisille Kristuksessa: Kun vankien auttamista pidetään hurskaana tekona, niin on asianmukaista, että uskollisten hurskaus laupiaasti auttaa niitä kaikenlaisia vangittuja, jotka kärsivät puutetta. Saatuamme kuulla, että rakas poikamme inkvisiittori Francois Borel on vanginnut säilyttämis- tahi rankaisemistarkoituksessa paljon kerettiläisiä ja kerettiläisyyden tähden solvattuja, joita heidän köyhyytensä vuoksi ei voida ylläpitää vankilassa ellei uskollisten hurskas anteliaisuus auta heitä rakkauden työnä, ja kun emme toivo näiden vankien näkevän nälkää, vaan soisimme, että heillä olisi aikaa katumukseen sanotuissa vankiloissa, niin me nyt, pitäen silmällä sitä, että uskolliset hurskautensa tähden ojentaisivat auttavan käden, käskemme, pyydämme ja kehoitamme teitä kaikkia lupaamalla tämän tähden syntienpäästön, että te siitä tavarasta, jonka Jumala on teille antanut, lahjoittaisitte hurskaita almuja ja osoittaisitte kiitollista rakkautta myöntämällä ruokaa näille vangituille, jotta heitä voitaisiin ylläpitää teidän avullanne, jotta, tämän ja muiden Jumalan vaikuttamien hyvien töiden tähden, saisitte iankaikkisen autuuden."

Lea, tunnettu inkvisitsionihistorian erikoistuntija, lausuu tämän johdosta:

"On silmiinpistävän luonnotonta siinä, että raastetaan rehellisiä, uutteria ihmisiä kodeistaan tuhansittain ja heidät syöstään haiseviin luoliin mätänemään ja kuolemaan nälkään ja ruokakustannusten peittämiseksi esitetään heidät sitten uskovaisille armeliaisuuden kohteina, minkä vuoksi Gregoriuksen julistusta elokuun 15 p:ltä 1376 voidaan kenties pitää häpeällisen aikakauden häpeällisimpänä muistomerkkinä."

Mutta huolimatta vankilan kauhuista ja polttorovioiden tuskista valdolaiset pysyivät lujina ja lisääntyivät, kuten Gregorius 1377 kertoo, nuhdellen inkvisiittoreja puuttuvasta velvollisuuksien täyttämisestä.

Clemens VII uudisti 1380 Borelin virkamääräyksen, joka kesti vuoteen 1393. Borelin uhrien luku lasketaan sadoissa. V. 1393 hänen kerrotaan polttaneen Grenoblessa yhtenä päivänä 150 henkeä. [Vertailun vuoksi mainittakoon, että Borel kuitenkin oli vain pikkuinkvisiittori espanjalaisiin suurinkvisiittoreihin verrattuna. Torqvemada poltatti yksistään Sevillan kaupungissa 40 vuoden kuluessa 4,000 "itsepäistä", ja yli 30,000 "katuvaista" tuomittiin erilaisiin rangaistuksiin, niistä monet elinkautiseen vankeuteen, joka tuskin oli lievempi kuin kuolemantuomio. Suunnatonta taloudellista hätää ja ahdinkoa saivat aikaan omaisuuden takavarikoimiset näiden tuomioiden yhteydessä.]

Luomme nyt lyhyen silmäyksen valdolaisten levenemiseen ja inkvisitsionin toimintaan Italiassa.

Siellä oli valdolaisia kaikkialla, mutta varsinkin Lombardiassa ja Piemontissa pohjoisessa sekä Apuliassa ja Kalabriassa etelässä. Pohjois-Italiassa oli vainoja tuon tuostakin, milloin ankarampia, milloin lievempiä. Etelä-Italiassa sensijaan oli valdolaisten asema verraten rauhallinen koko keskiajan.

Villi ja vuorinen maasto tarjosi turvallisia suojapaikkoja; hallitus ei yleensä, kuningas Kaarlo II ja hänen poikaansa Robertia lukuunottamatta 1200-luvun lopulla ja 1300-luvun alussa, kiinnittänyt huomiota kerettiläiskysymykseen; ja inkvisitsioni toimi leväperäisesti.

Valdolaiset toimivat myös itse sangen viisaasti ja varovaisesti. He kävivät kuuntelemassa messua, veivät lapsensa katolisten pappien kastettaviksi ja maksoivat kymmenyksensä sangen säännöllisesti.

Lisäksi tulee vielä eräs kansantaloudellinen tekijä: valdolaiset suorittivat Etelä-Italian karuilla vuoriseuduilla sangen arvokasta uutisviljelystä. He muuttivat karut, melkein asumattomat vuorilaaksot hymyileviksi viljapelloiksi ja laidunmaiksi, puutarhoiksi ja viinimaiksi. Siitäpä syystä heidän aateliset maanomistajansa suosivat ja suojelivat heitä kaikin tavoin. Joka toinen vuosi kävivät vaeltavat pastorit, barbes, kaksin katsomassa heitä. Matkan varrella heillä oli olevinaan jonkunlainen ammatti, ja salaisten tunnussanojen avulla he aina pääsivät kosketuksiin uskon veljiensä kanssa. He lohduttivat ja vahvistivat uskovaisia sekä kokosivat tietoja valdolaisten yleiselle kokoukselle eli Neuvostolle. Yli koko Italian ulottui tällainen salainen evankeliumin verkko.

Näiden suotuisien olosuhteiden takia Etelä-Italian valdolaisseurakunnat saivat johtoaseman koko liikkeessä. V. 1387 kerrotaan valdolaisten piispan asuneen Apuliassa ja kahden apulialaisen johtaneen Burgosin seurakuntaa Piemontissa. Vielä vuosisata myöhemmin Kottisten alppien emäseurakunnat pitivät Etelä-Italiaa kirkkonsa keskuksena.

Siirtyminen pohjoisesta etelään vainojen aikoina oli hyvin yleistä. Ja rauhallisinakin aikoina pakotti siihen usein pohjoisten seutujen niukat elinehdot.

Uskonpuhdistuksen aikana sitten Kalabrian seurakunnat joutuivat hirvittävän vainon uhriksi. Mutta siihen palaamme myöhemmin.

Lombardiassa ja Piemontissa valdolaisuus oli levinnyt tavattoman laajalle. Toisin paikoin oli huomattava osa väestöstä valdolaisia ja katareja.

Lombardian ja Firenzen pahana henkenä 1200-luvulla on pidettävä Piero Veronalaista, joka aloitti toimintansa inkvisiittorina 1233 ja jatkoi sitä sitten vuoteen 1252, jolloin kaksi aatelista salaliittolaista murhasi hänet Firenzessä. Tämä mies, joka oli syntynyt katarilaisista vanhemmista, oli askeettis-taumaturginen fanaatikko, joka levitti sanoin kuvaamatonta kauhua Pohjois-Italian valdolaisten keskuudessa.

Milanossa hän toimi 1243 sellaisella tavalla inkvisiittorina, että hän sai aikaan kapinan, jonka sanotaan miltei tuhonneen kaupungin. Firenzessä hän sai aikaan kansalaissodan.

Firenzessä oli kerettiläisyys levinnyt hyvin laajalle, ja monet kaupungin huomattavimmista aatelissuvuista – Baroni, Pulci, Cipriani, Cavalcanti, Saraceni ja Malpresa – olivat kerettiläisiä tahi kerettiläisten suosijoita. Kun inkvisiittori Ruggieri Cavalcagni aloitti siellä toimintansa, sekaantui juttuun kolmas osa kaupungin asukkaista. Paavi lähetti hänen avukseen Pieron lopulla vuotta 1244. Hän alkoi kiihkeänä ja etevänä saarnamiehenä pitää uskonnollisia palopuheita Piazza di Santa Maria Novellassa. Samalla hän järjesti dominikaanit järjestöksi, jonka jäsenet olivat puetut valkoisiin takkeihin, joissa oli punainen risti. Nämä johtivat aseellista järjestöä Compagnia della Fede, joka toimi inkvisiittorin iskujoukkona. Valdolaispuolueen johtajana oli Baroni. Kun inkvisiittorien toiminta ja varustelut uhkasivat aikaansaada kansalaissodan, niin kaupungin pormestarin oli pakko asettua valdolaisten puolelle tasapainon säilyttämiseksi.

Kaikki varovaisuustoimenpiteet olivat kuitenkin turhia. Piero käytti hyväkseen tilaisuutta Bartolomeuksen päivänä, elokuun 24. (1245), jolloin suuria kansanjoukkoja oli liikkeellä, lietsoakseen kansalaissodan ilmiliekkiin. Hän luki asetuksen, jossa Baroni tuomittiin, hänen omaisuutensa julistettiin takavarikoiduksi ja hänen linnansa ja palatsinsa määrättiin revittäviksi. Piero, kantaen lippua, asettui johtamaan Compagnia della Fedeä. Syntyi kaksi rajua taistelua, joissa valdolaiset lyötiin kokonaan. Taistelulla oli samalla ollut poliittinen luonne. Valdolaisten puolella olivat ghibelliinit ja Fredrik II:n puoluelaiset. Piero voi kerskata, että hän oli voittanut Firenzessä kerettiläisyyden ja asettanut inkvisitsionin lujalle pohjalle.

Gregorius XI:n aikana ulotti edellämainittu Provence'in inkvisiittori Borel vaikutuksensa Piemontiinkin. Val di Susan asukkaat joutuivat armottoman vainon uhreiksi. Eräänä jouluyönä Borel hyökkäsi asestetuin joukoin Pragelato'on ja surmasi kaikki, jotka sai käsiinsä. Ne raukat, jotka pääsivät pakoon – heidän keskuudessaan sanotaan olleen viisikymmentä vaimoa, joilla oli rintalapsi –, sortuivat nälkään ja kylmään.

V. 1475 ryhtyi Savoijin herttuatar Yolanda vainoon samalla kuin

valdolaisia vainottiin Dauphinéssa. Julistuksella tammikuun 23 p:ltä 1476 asetettiin kaikki piirikunnan viranomaiset inkvisiittorien käytettäviksi. Paavi Sixtus IV:n sanomattomaksi mielipahaksi herttuattaren oli kuitenkin pakko lopettaa vaino veljensä, Ranskan kuninkaan Ludvig XI painostuksesta.

Huhtikuulla 1487 Innocentius VIII kertoo, miten inkvisitsionikenraali Blasio di Monreale on huomannut Piemontin laaksojen olevan kokonaan kerettiläisyyden saastuttamia ja miten kenraali on turhaan vakavien neuvottelujen tietä koettanut saada kerettiläisiä luopumaan erheestään; mutta miten he halveksien ovat suhtautuneet kaikkiin hänen määräyksiinsä, saarnanneet edelleen julkisesti ja kääntäneet kansaa; olivatpa hyökänneet hänen taloonsakin, tappaneet hänen palvelijansa ja turmelleet hänen tavaransa.

Tarmokkaat toimenpiteet olivat nyt tarpeen, ja paavi nimittää Cremonan arkkipiispan, Piemontin ja Dauphinen nuntiuksen Alberto de Capitanei'n antamaan Fra Blasiolle virka-apua, jotta hän voisi vapaasti toimittaa virkatehtävänsä ja murskata kerettiläiset kuin mitkäkin myrkylliset käärmeet. Tässä tarkoituksessa hän valtuuttaa Alberton saarnaamaan ristiretkeä ja määrää hänet retken johtajaksi. Retkeläisille luvataan täydet aneet ja kaikilta hengellisiltä ja maallisilta viranomaisilta, jotka kieltäytyvät tottelemasta hänen käskyjään, riistetään virka ja arvot.

Helmikuussa 1488 lähestyi vihdoin 40,000:een nouseva, Ranskasta ja Piemontista koottu sotajoukko Piemontin laaksoja neljältä suunnalta. Ratkaiseva taistelu oli Angrognan laaksossa, jossa ristiretkeläisten armeija tuhottiin kokonaan.

Valdolaiset asettuivat vuorten soliin, veivät vaimonsa ja lapsensa vuorten kukkuloille, ja sillä välin kun miehet taistelivat laaksossa, rukoilivat vaimot vuorten kukkuloilla voittoa Jumalalta. Kun Capitanei teki viimeisen rynnäkön valdolaisten luonnon vahvistamaa asemaa vastaan, niin sakea sumu verhosi vuorten kukkulat ja solat tummaan vaippaansa. Valdolaiset, jotka tunsivat joka polun ja rotkon, tekivät hyökkäyksen. Capitanein sotamiehistä toiset tapettiin, toiset syöstiin Alppien pohjattomiin rotkoihin. Valdolaisten voitto oli täydellinen.

Seurasi parin vuosikymmenen lepo. V. 1498 tulivat Lucas Pragilainen ja Thomas Germanus katsomaan uljaita uskon veljiään Yhdistyneitten Böömin ja Määrin veljien puolesta. Valdolaiset kirjoittivat Böömin kuninkaalle Ladislaukselle ja böömiläisille aatelismiehille kirjeen, jossa kerskaten mainitsivat, miten he eivät enää käy katolisissa kirkoissa; moittivat kiivain sanoin pappien siveetöntä elämää ja väittivät, että sellaisten miesten siunaus ei ole parempi kuin kirous.

Saksassa oli valdolaisia kaikkialla aina Itämeren rannoille asti. Heidän tilansa oli suhteellisesti parempi kuin Ranskan ja Italian valdolaisten. Saksalainen vapaus ja isänmaanrakkaus ei ollut taipuvainen notkistamaan polviaan liiaksi muukalaisen valtiaan ja vallantavoittelijain edessä. Väestön mieliala ei ollut suopea inkvisiittoreille, ja saksalaiset aatelismiehet tahtoivat säilyttää persoonallisen vapautensa. Mitä taasen tulee Saksan mahtaviin ruhtinaspiispoihin, joilla toisilla oli vaaliruhtinaan arvo, ei heitä miellyttänyt rajattomilla valtuuksilla toimivien inkvisiittorien sekaantuminen heidän valtapiiriinsä.

Kun sentähden suurinkvisiittori Konrad Marburgilainen tahtoi sovelluttaa paavillista inkvisitsionia Saksassa täydellä voimalla, niin muutamat saksalaiset aatelismiehet surmasivat hänet 1233.

V. 1199 kohtasi vaino Metzin seutuja, jonne oli tullut ranskalaisia

pakolaisia Montpellier'stä mukanaan ranskankielisiä Uuden Testamentin, psalttarin, Jobin ja muiden raamatun kirjojen käännöksiä. He tutkivat niitä ahkerasti ja kieltäytyivät luovuttamasta niitä pappien käskystä. He sanoivat tuntevansa raamattunsa paremmin kuin papit ja väittivät, että heillä on oikeus etsiä sieltä lohdutusta.

Innocentius III koetti voittaa heidät takaisin kirkon yhteyteen lempeydellä, neuvotteluihin turvautumalla, mutta kun se ei auttanut, niin hän antoi Citeaux'n ja parin muun apotin tehtäväksi hävittää kerettiläiset. Heidän pyhät kirjansa poltettiin, mutta muuta väkivaltaa siellä todennäköisesti ei tehty.

Strassburgissa poltettiin 1212 linnanhaudassa kaupungin muurien ulkopuolella 80 henkeä. Vielä 1500-luvulla näytettiin siellä paikkaa, jonka nimi oli Ketzergrube.

V. 1231 julistettiin valdolaiset Saksassa lainsuojattomiksi, ja

mainittuna vuotena oli Saksassa suuri vaino.

V. 1260 paikkeilla oli vainoja Baijerissa ja Itävallassa, kenties

myös Böömissä, samoin Määrissä sekä läheisissä Unkarin piirikunnissa; tarkemmin sanoen laajassa Passaun hiippakunnassa. Valdolaisten tilaa yleensä Saksassa ja nimenomaan näillä seuduilla kuvaa se seikka, että heillä tämän hiippakunnan piirissä oli 41 valdolaisseurakuntaa kirkkoineen ja oma piispa Empenbachissa sekä spitaalikoulu Newenhoffissa. Inkvisitsionin toiminta näyttää kuitenkin olleen hyvin laimeata.

1300-luvun alussa vaino liikkui jälleen samoilla paikoilla ja siirtyi 1313 Schlesiaan. 1330 paikkeilla harjoitettiin vainoa myös Puolassa, Unkarissa, Brandenburgissa, Thüringenissä ja Frankenissa. Mutta vasta paavi Gregorius XI:n (1370-78) aloitteesta puhkesi yleinen, koko Saksan, Sveitsin, Böömin, Määrin, Schleesian, Puolan ja Unkarin käsittävä vaino. Inkvisiittoreina toimivat maisteri Petrus Zwicker ja baijerilainen pappi Martin Ambergilainen. Heidän onnistui tukahduttaa joiksikin vuosikymmeniksi valdolaisuuden leveneminen.

V. 1392 toimeenpantiin Bingenissä juhlallinen auto da fé, jolloin

poltettiin 36 henkeä.

Steyerissä poltettiin 1397 enemmän kuin 100 valdolaista kumpaakin sukupuolta. Tämä tapahtui rangaistukseksi siitä, että valdolaiset olivat polttaneet paikkakunnan papin aitan ja uhanneet häntä, kun hän oli ottanut taloonsa inkvisiittoreita.

Freiburgissa Sveitsissä tuomittiin vv. 1429-30 suuri joukko valdolaisia.

Böömissä valdolaisilla oli oma kirkko, ja he olivat yhteydessä Thüringenin, Määrin, Saksin, Schlesian, Puolan, Itävallan ja Unkarin valdolaisten kanssa. Böömistä lähteneet lähetyssaarnaajat veivät valdolaisuuden Brandenburgiin ja Pommeriin. He pitivät Lombardian kirkkoa emäkirkkonaan; sinne he lähettivät nuorisonsa kouluun ja avustivat sikäläisiä valdolaisia taloudellisesti.

Benedictus XII ryhtyi vainoamaan heitä 1335. Mutta yleensä oli inkvisitsionin vaikutus täällä sangen heikkoa. Heidän suurin historiallinen tehtävänsä oli epäilemättä tien raivaaminen Husille ja uskonpuhdistuksen aatteille. Hussilaissotien aikana he liittyivät ankarampaan puolueeseen, taborilaisiin. Myöhemmin he liittyivät Yhdistyneisiin Böömin ja Määrin veljiin.

Valdolaisten yhtymistä hussilaisiin ajoivat saksalainen aatelismies Johann Drändorf Schliebenistä – hänet poltettiin Wormsissa 1425 – ja speieriläinen pappi Peter von Turnau, joka poltettiin Speierissä 1426, sekä varsinkin valdolaispiispa Friedrich Reiser.

Reiser oli syntynyt 1401, liikkui vuodesta 1420 valdolaisten apostolina ja joutui 1430 yhteyteen hussilaisten kanssa. Taborilainen piispa Nikolaus Pilgram Pragissa vihki hänet papiksi, ja eräs toinen hussilainen piispa Baselin kirkolliskokouksessa 1434 piispaksi. Hän käytti arvonimeä "Friedrich, Jumalan armosta niiden roomalaisessa kirkossa olevien uskovaisten piispa, jotka hylkäävät Konstantinuksen lahjan".[St. Florasta Itävallasta on löydetty lähetyskirje, jonka Lombardian valdolaiset ovat 1368 kirjoittaneet saksalaisille uskonveljilleen sen johdosta, että eräät valdolaisseurakunnan jäsenet olivat erinäisistä syistä luopuneet omasta seurakunnastaan. Paikalliskirkko vetosi lombardilaisiin pitäen heitä liikkeen keskuksena. Kirjeenvaihto luo arvokasta valoa valdolaisten katsomuksiin. Sen mukaan valdolaiset katsoivat alkuperänsä johtuvan alkukirkosta, väittäen, että heidän esi-isänsä olivat vastustaneet keisari Konstantinuksen muka paavi Sylvesterille antamaa lahjaa. – Tämä kertomus perustuu erääseen väärennettyyn asiakirjaan, n.s. Konstantinuksen lahjakirjaan, jonka mukaan, vastoin historiallista todellisuutta, paavi Sylvester kastoi Konstantinuksen, joka sitten antoi paaville palkaksi oikeuden kantaa kruunua ja keisarillista juhlapukua sekä luovutti hänen jälkeläisilleen sitäpaitsi Rooman ja Italian herruuden.] Reiser vaikutti koko Saksassa sen hyväksi, että valdolaiset yhtyisivät hussilaisiin. Alussa vuotta 1458 hänet otettiin kiinni ja poltettiin Strassburgissa.

Kun sitten koittivat uskonpuhdistuksen ajat ja valdolaiset saivat kuulla, että muuallakin kilvoiteltiin evankeliumin ja uskonvapauden puolesta, herätti se uutta elämää ja virkeyttä heidänkin keskuudessaan.

V. 1523 sveitsiläinen uskonpuhdistaja Wilhelm Farel vaikutti jonkin

aikaa kotipaikallaan Cap'issa Dauphinéssa. Näin syntyneen evankelisen liikkeen kosketuksiin joutuivat myöskin läheisten Kottisten alppien valdolaiset. V. 1526 tuli hänen luokseen Sveitsiin Martin Gonin Angrognasta, Piemontista. Tutustuttuaan uskonpuhdistuksen aatteisiin ja saatuaan kirjoja hän poistui saaden sittemmin vaikutuksellaan aikaan suurta siunausta Provence'issa.

Kesällä 1530 tulivat samoin pastorit Georg Morel Freissiniers'in laaksosta ja Pierre Masson Burgundista. Morel oli oppinut mies, puhui ja kirjoitti hyvää latinaa ja oli lukenut Lutherin ja Erasmuksen kirjoituksia. He neuvottelivat sveitsiläisten ja eräiden Saksan uskonpuhdistajain kanssa. Paluumatkalla Masson mestattiin Dijon'issa, mutta Morel saapui onnellisesti Mérindoliin, missä vaikutti yhdessä Goninin kanssa, joka hukutettiin Lyonissa elokuun 26 p:nä 1536.

Syyskuun 12 p:nä 1532 Angrognassa pidettiin kokous, jossa olivat mukana Farel ja Saunier. Tarkoituksena oli saada selvyys ja päästä yksimielisyyteen tärkeimmistä opinkappaleista. Siellä päätettiin muun ohella, että valan ja kuolemantuomion kielto peruutetaan; samoin hylättiin pakolliset paastot, rukoukset, rippi, pappien naimattomuus ja köyhyys.

Mutta päätökset eivät olleet yksimielisiä; syntyi kaksi puoluetta: evankeliset ja vanhoillinen puolue. Kottisilla Alpeilla olivat evankeliset enemmistönä, samoin Provence'issa. Vanhauskoiset liittyivät lähemmin Böömin veljiin.

Piemontissa vaikuttivat sankarillisen uskollisesti Farelin hengenheimolaiset Antoine Saunier ja Robert Olivétan. Edellinen vangittiin Angrognassa elokuulla 1535, mutta hänen onnistui päästä pakoon Geneveen, josta sitten avusti edelleen voimainsa mukaan. Farel, Calvin ja muut Sveitsin uskonpuhdistajat pitivät ranskankieltä puhuvien valdolaisten auttamista kunnianasiana.

Nopeimmin uusi usko juurtui Provence'in ja Venaissin'in siirtoloissa, joissa jo vuoden 1535 paikkeilla oli noin 10,000 evankelista valdolaista. Kerettiläistuomioistuimissa heitä sanottiin luterilaisiksi, mutta todellisuudessa he olivat Sveitsiläisen uskonpuhdistuksen kannalla. Huhtikuussa 1545 puhkesi ankara vaino, jolloin hävitettiin 22 paikkakuntaa; 4,000 uskovaista, kumpaakin sukupuolta, surmattiin; ja vain 4,000:n onnistui päästä pakoon Geneveen ja Saksaan.

Kottisten Alppien valdolaiset päättivät Saunier'n kehoituksesta kääntää raamatun ranskankielelle. Näin he tulivat antaneeksi Ranskan evankelisille raamatun heidän äidinkielellään, vaikka itse eivät puhuneetkaan ranskaa. Myöhemmin he itse saivat Lausannen yliopistosta ranskalaisia pastoreita, jotka sitten järjestivät heidän kirkolliset olonsa sveitsiläiseen tapaan. He rohkenivat jo rakentaa kirkkoja, ja keväällä 1556 otti Angrognassa 6000 henkeä osaa ehtoollisen nauttimiseen molemmissa muodoissa ja Turinissa hyväksyttiin yhteinen uskontunnustus, joka oli laadittu Ranskan reformeeratun tunnustuksen mukaan.

Mutta pian asetettiin Piemontin valdolaisten kestävyys kovalle koetukselle. Kun he kieltäytyivät vastaanottamasta katolisia saarnaajia, niin Savoijin herttua Emanuel Philibert lähetti heitä vastaan marraskuussa 1560 sotajoukon. Mutta valdolaiset olivat sissisodassa niin ylivoimaisia, että herttuan oli pakko tehdä Cavourin rauha kesäkuun 5 p:nä 1561. Tällöin myönnettiin useille Piemontin laaksoille rajoitettu uskon vapaus. Kun uudet vaikeudet ja rauhansopimuksen loukkaukset jatkuivat, niin valdolaisten oli pakko tehdä laaksojen liitto, Union des Vallées, jossa he yhteisesti sitoutuivat pitämään kiinni reformeeratusta uskontunnustuksestaan ja puolustamaan laaksojensa vapautta.

Näin onnellisesti ei käynyt Kalabriassa ja Apuliassa. Siellä oli vuosien kuluessa liikkunut valdolaisten vaeltavia pastoreita, barbes, ja vihdoin uskalsivat Kalabrian asukkaat ottaa itselleen pysyviä saarnaajia ja järjestää oman sakramanttienhoidon. Sinne tuli kaksi pastoria, Stefano Negri ja Ludovico Pascal. Mutta silloin lähetettiin sinne espanjalaisia joukkoja suurinkvisiittori Michele Ghislierin (myöhemmin paavi Pius V) johdolla, ja nyt alkoi Kalabrialle kauhun ajat.

Valdolaisia ajettiin takaa kuin metsän petoja, ja heidät hävitettiin miltei sukupuuttoon. Harjoitettiin julmuuksia, jotka muistuttavat vanhanajan keisarivallan pahimpia vainon aikoja. Niinpä oli tavallista, että kiinnisaatuja voideltiin tervalla ja poltettiin. Muuan vanha mies otettiin kiinni kahden poikansa kanssa. Isältä riisuttiin vaatteet, häntä ruoskittiin hienoilla rautavitjoilla ja laahattiin senjälkeen pitkin kaupungin katuja ja lopulta hänet ruhjottiin kuoliaaksi. Toinen poika nyljettiin elävältä, toinen syöstiin maahan korkeasta tornista. Naisia laahattiin pitkin kaupungin katuja, niin että jäseniin tuli syvät haavat. Senjälkeen pidettiin heitä vankilassa ilman hoitoa ja haavoihin pantiin kuumaa kalkkia. Toisia poltettiin, toisia vietiin kaleereihin, kauneimmat myytiin turkkilaisille. Vain 11 päivän kuluessa kesäkuussa mestattiin 2,000 henkeä, 1,500 heitettiin vankilaan ja muut tuomittiin kaleeriorjiksi.

Apulialaiset olivat olleet varovaisempia, ja he säästyivät verilöylyltä. Sensijaan heitä pakeni suuret joukot Geneveen.

Dauphinén ja Provence'in valdolaisten historia kuuluu Ranskan reformeeratun kirkon historiaan. Koskettelemme seuraavassa Piemontin valdolaisten kohtaloja Cavourin rauhan jälkeen.

Mainittu rauha ei koskenut kaikkia Piemontin laaksoja, vaan ainoastaan määrättyjä paikkoja Lucernan, San Martinon ja Perosan laaksoissa. Muista laaksoista valdolaiset yleensä karkoitettiin.

V. 1655 herttua Karl Emanuel II aloitti jälleen hävityssodan

valdolaisia vastaan. Mutta ahdistetut laaksojen asukkaat löivät herttuan joukot useissa taisteluissa. Tällöin kunnostautui varsinkin Roran laaksosta kotoisin oleva Joosua Janavel, "Roran sankari", josta sanottiin, että hän oli "urhoollinen kuin jalopeura, lempeä kuin lammas ja antoi Jumalalle kunnian kaikesta."

Pienellä joukollaan Janavel oli tuottanut savoijilaisten päällikölle Pianezzan markiisille monta yllätystä. Vihdoin hänen täytyi vetäytyä puolustamaan kotiseutuaan Roran laaksoa. 10,000-miehinen sotajoukko mukanaan Pianezza marssi laaksoon, jossa asui noin 50 perhekuntaa. Lopulta oli Janavelin pakko peräytyä ylivoiman tieltä vieden mukanaan 8-vuotiaan poikansa. Hänen vaimonsa ja kolme tytärtään otettiin vangiksi, ja sotamiehet panivat laaksossa toimeen hirveän verilöylyn.

Kun Janavel palasi, niin markiisi kirjoitti hänelle: "Teidän vaimonne ja tyttärenne ovat minun hallussani. Luopukaa nyt kerettiläisyydestänne, sillä ainoastaan siten voitte pelastaa heidän henkensä ja saada itse rikoksenne anteeksi. Muussa tapauksessa heidät poltetaan elävältä ja teidän hengellenne pannaan semmoinen hinta, että jollei paholainen ole Teidän nahoissanne, niin ette voi päästä pakoon. Ja kun minä kerran olen saanut Teidät kynsiini, niin ei mikään kidutus ole oleva niin julma, ettei sitä käytettäisi Teitä vastaan." Roran sankari vastasi: "Mikään kidutus ei ole niin julma, etten kärsisi sitä tuhat kertaa mieluummin kuin luovun uskostani. Teidän uhkauksenne eivät lannista uskoani, vaan vahvistavat sitä. Ja mitä vaimooni ja tyttäriini tulee, niin he tietävät kyllä miten rakkaita he ovat minulle. Mutta ainoastaan Jumala on heidän elämänsä Herra, ja jos Te voittekin tappaa ruumiit, niin Jumala on pelastava yhtä hyvin heidän sielunsa kuin minunkin, jos joudun Teidän käsiinne."

Valdolaisia kohtaan harjoitetut julmuudet herättivät protestanttisissa maissa syvää surua ja tavattoman pahennuksen myrskyn. Säädettiin paasto- ja rukouspäiviä ja alettiin kerätä rahaa eloonjääneitten hyväksi. Englanti, Sveitsi, Hollanti, Saksa ja Ruotsi lähettivät vastalauseita Turinin hoviin. Erittäin kuvaava on suoruutensa vuoksi Englannin lähettilään sir Samuel Morlandin vastalause.

Mainitun vastalauseen sisältö oli seuraava.

"Hänen ylhäisyytensä, protektori, vaatii Teitä kaiken pyhän nimessä säälimään alamaisianne, laaksojen asukkaita, joita on julmasti kidutettu. Nälänhätä on seurannut verilöylyä. Ne, jotka ovat pelastuneet verilöylystä, harhailevat nyt kodittomina ja leivättöminä vuoristoissa nälän ja kylmän saaliina, ja heidän vaimonsa ja lapsensa kituvat suuressa viheliäisyydessä. Julman työn uhriksi ovat he joutuneet!

"Heidän poltettuja huoneitansa, heidän silvottuja jäseniänsä, joita heidän murhaajansa ovat kauheasti raadelleet, kauhistuvat taivas ja maa. Jos kaikki Neron tähänastiset ja tämän jälkeen syntyvät hengenheimolaiset voisivat nähdä nämä tantereet, joilla on vuodatettu niin paljon verta, tehty tihutöitä ja harjoitettu kuvaamatonta julmuutta, niin heidän tekonsa näyttäisivät hyviltä ja inhimillisiltä näihin tekoihin verrattuina. Älkööt minun sanani loukatko Teidän ylhäisyyttänne! Jumala, taivaan ja maan kaikkivaltias Herra, kääntäköön syylliseltä sen vanhurskaan koston, jota niin summattomassa määrässä vuodatettu veri huutaa!"

Cromwellin painostuksesta täytyi kardinaali Mazarin'in pakottaa herttua suostumaan Pinerolon sopimukseen, jossa laaksojen asukkaille suotiin rauha ja anteeksianto elokuussa 1655.

Mutta jo 1663 herttua jälleen rikkoi sopimuksen. Laaksojen asukkaat taistelivat kuitenkin niin urhoollisesti, että herttuan oli pakko helmikuun 14 p:nä vahvistaa juhlallisesti Pinerolon sopimus.

Vieläkään ei Turinin hovi kuitenkaan lakannut pyrkimästä kerettiläisyyden hävittämiseen. Nantesin ediktin peruuttamisen jälkeen antoi herttua Victor Amadeus II julistuksen, jossa määrättiin, että kaikki reformeeratun uskonnon harjoittaminen hänen alueellaan on kielletty; että reformeerattujen pappien ja opettajain on jätettävä maa 14 päivän kuluessa ja että katoliselle papistolle annetaan oikeus kastaa uudelleen reformeeratut lapset ja kasvattaa ne katolisessa uskossa.

Valdolaisten papit kehoittivat heitä joko pyrkimään sovintoon herttuan kanssa tahi lähtemään maanpakoon. Mutta he päättivät ase kädessä puolustaa uskoaan ja vapauttaan. Taistelu kääntyi heille tuhoisaksi: yli 3,000 sotamiestä kaatui, 5,000 joutui vangiksi, kaikki heidän kirkkonsa revittiin ja omaisuutensa takavarikoitiin. 2,500 henkeä, jotka oli tuomittu vankeuteen tahi kaleeriorjiksi, saivat protestanttisten valtojen painostuksesta lähteä maanpakoon. Osa lähti Sveitsiin, suurin osa Saksaan.

Piemontin valdolaisten kohtalo näytti nyt ratkaistulta, mutta he eivät kadottaneet uskoa asiansa lopulliseen voittoon. Maanpakolaisuus painoi heitä raskaana; he tahtoivat päästä takaisin rakkaisiin laaksoihinsa. Ja niin he ryhtyivät inhimillisesti katsoen uhkarohkeaan ja järjettömään yritykseen.

Jo kesällä 1689 kokoontui Noyonin metsään Geneven järven rannalle 800–900 hyvin asestettua valdolaista ja hugenottia, jotka elokuussa uuden valdolaisjohtajan pappi Henry Arnaud'n johdolla ja yhteisymmärryksessä Wilhelm Oranialaisen kanssa päättivät murtautua Savoyin halki Piemontiin.

Yritys näytti hullunrohkealta, mutta onnistui täydellisesti. Valdolaiset tunsivat joka kiven ja polun laaksoissaan, ja luoksepääsemättömillä alppikukkuloilla piileksivät pakolaiset antoivat heille tietoja vihollisen liikkeistä. Taistellen usein yli 50-kertaista vihollista vastaan he saapuivat elokuun lopulla San Martinon laaksoon.

Mutta ajan mittaan valdolaisten olisi ollut mahdotonta selviytyä ylivoimaisesta vihollisestaan, varsinkin sen jälkeen, kun he olivat kärsineet tappion hyökätessään hyvinvarustettua Villaron kaupunkia vastaan. Heillä ei ollut ruokaa eikä ampumavaroja. Muita ruokavaroja heillä ei ollut kuin mitä he kykenivät anastamaan vihollisilta tahi keräsivät pelloilta puolikypsää viljaa. Vuorten rinteiltä ja laaksojen puutarhoista he poimivat hedelmiä.

Heidän historioitsijansa kirjoittaa: "Tappio Villaron edustalla sai aikaan muutoksen heidän taistelutavassaan. Siitä lähtien he harvoin tekivät hyökkäyksiä ja silloinkin vain kuormastoja, etuvartiojoukkoja ja yksityisiä osastoja vastaan. He rakensivat valleja luoksepääsemättömille paikoille ja hakivat suojaa luonnon laatimista linnoituksista. Omien vuortensa rinteillä, omilla viheriöivillä, nyt autioiksi jätetyillä laidunmaillaan, joilla ennen oli kävellyt heidän karjansa, he valmistautuivat antamaan henkensä niin kalliista hinnasta kuin mahdollista; he olivat päättäneet joko kuolla esi-isäinsä heille jättämän, nyt autioksi joutuneen maan kamaralla tahi pakottaa herttuan suomaan heille kunniallisen rauhan ja vapauden palvella Jumalaansa."

Tilanne oli uhkaava. Lokakuun 22 p:nä marssi 20,000 ranskalaista sotilasta rajan yli yhtyäkseen herttuan joukkoihin ja lakaistakseen vielä kerran laaksot puhtaiksi kerettiläisistä.

Arnaud käsitti, että hänen kourallisella miehiä oli talven tullen mahdotonta puolustautua avoimessa laaksossa. Hän päätti sentähden vetäytyä jonkun verran pohjoisempana olevaan Balsille-nimiseen kylään Germanasque-joen rannalle. Siellä mahtavat kalliot muodostivat lujan luonnon suojaaman linnoituksen, jota hän voi puolustaa pienelläkin joukolla.

Vihollinen seurasi perässä ja teki raivoisia hyökkäyksiä valdolaisten asemia vastaan. Kaikki oli kuitenkin turhaa, Sen oli pakko vetäytyä talvehtimaan toiseen seutuun. Ennen lähtöään se lähetti kuitenkin valdolaisille pilkallisen sanan kehoittaen heitä malttamaan mielensä ja odottamaan pääsiäisen tuloa.

Seuraava talvi oli valdolaisille kovaa aikaa autioksi hävitetyssä seudussa. Toisinaan he keräsivät tähkiä lumen alta leikkaamatta jääneistä pelloista. Mutta kevät tuli, ja sen mukana lähetti lempeä Kaitselmus heille odottamattoman pelastuksen.

Valdolaisten urhoollisuus oli tehnyt herttuaan syvän vaikutuksen, ja kun hän tähän aikaan rikkoi liittonsa Ludvig XIV:n kanssa ja liittyi suureen allianssiin, niin hän kesäkuun 4 p:nä 1690 teki sovinnon Arnaud'n kanssa. Hän määräsi, että kaikki valdolaiset ja ranskalaiset pakolaiset saavat esteettömästi palata takaisin laaksoihinsa, ja samalla suotiin vapaus kaikille heidän kaleeriorjuudessa viruville uskonveljilleen.

Suuri oli nyt ilo valdolaislaaksoissa, ja tiedon saatuaan palasi takaisin myös suuri joukko Saksassa olevista pakolaisista. Valdolaiset taistelivat sitten urhoollisesti herttuan joukoissa vuosien 1690-93 sotaretkillä. Ja niinpä heille julistuksella toukokuun 23 p:ltä 1694 annettiin takaisin kaikki heidän oikeutensa.

Tämä paluumatka on kunniakkaimpia lehtiä valdolaisten maineikkaassa historiassa, ja se tunnetaan nimellä "kunniakas palausmatka", Glorieuse Rentrée.

Mutta valdolaisten kärsimysten malja ei ollut vieläkään täysi. Ludvig XIV ei voinut unohtaa eikä antaa anteeksi sitä, että valdolaiset olivat tuhonneet monta hänen uljasta rykmenttiään. Ja kun herttua 1696 teki rauhan Ranskan kanssa, niin hän jo heinäkuun 1 p:nä 1698 Ludvigin pakottamana antoi julistuksen, jossa laaksojen reformeerattuja kiellettiin uskonnon asioissa olemasta missään yhteydessä ranskalaisten kanssa ja ranskalaiset pakolaiset velvoitetaan lähtemään maasta. Mitkään vastalauseet eivät hyödyttäneet. Yli 2,500 hengen täytyi vuosina 1698-9 jättää laaksot. Miltei kaikki menivät Saksaan. Myöskin Arnaud'n täytyi lähteä maanpakoon, missä hän kuoli Schönbergissä Saksassa 1721.

Piemontissa jatkui vaino lievässä muodossa, paitsi Ranskaan 1713 liitetyssä Pragelas'in laaksossa, jossa ryhdyttiin ankariin väkivallan tekoihin, kunnes herttua kesäkuun 20 p:nä 1730 määräsi, että kaikkien, jotka ennen vuotta 1686 olivat katolisina syntyneet tahi kastetut tahi 1696 olivat katolisia, mutta sittemmin olivat luopuneet kirkosta, täytyi kuuden kuukauden kuluessa joko kääntyä takaisin katolisuuteen tahi lähteä maasta. Noin 850 evankelista lähti maasta, osaksi Hollantiin, osaksi Saksaan.

Napoleonin valloitus tuotti valdolaisille hetkellisen helpotuksen. Hän ihaili urhoollisia vuoristolaisia ja antoi valdolaisille papeille vuotuisen 13,000 liran suuruisen kannatuksen. Mutta kun maa joutui jälleen Savoijin haltuun, lehahti vainon liekki vielä viimeisen kerran. Tammikuussa 1815 kuningas Victor Emanuel I uudisti kaikki rajoittavat määräykset. Mutta jo seuraavana vuonna hän lievensi lakien ankaruutta ja määräsi papeille korvaukseksi vuotuisen 500 liran palkan.

Helmikuun 8 p. 1848 toi vihdoin valdolaisille kauan kaivatun vapauden, ja siihen päättyi heidän lähes seitsemän vuosisataa pitkä kärsimyshistoriansa. Mainittuna päivänä Savoijin kuningas Carlo Alberto antoi La Statuta-nimisen asetuksen, jossa hän luopui itsevaltiudesta ja otti käytäntöön perustuslaillisen hallitusmuodon. Mainitussa asetuksessa ei tosin nimenomaan mainittu valdolaisista, mutta yleisen mielipiteen painostuksesta annettiin 8 päivää myöhemmin uusi täydentävä asetus, joka takasi kansalaisoikeudet myöskin laaksojen uljaille uskonsankareille.

Kun sitten vietettiin kansalaisjuhlaa vapauden julistuksen johdosta, ja kun maakunnista lähetystöt saapuivat tulkitsemaan kuninkaalle kansan kiitollisuutta, niin valdolaiset sopimuksen mukaan kulkivat kulkueen etupäässä. Heidän tuskansa polulle, joka nyt oli muuttunut riemukuluksi, siroteltiin kukkia ja ilmassa kaikuivat riemuhuudot: "Eläköön valdolaiset! Eläköön valdolaisten vapaus!"

Sitä henkeä, joka vuosisatojen kuluessa oli elähyttänyt laaksojen uljaita poikia heidän epätasaisessa kamppailussaan, kuvaavat parhaiten ne sanat, jotka Arnaud lausui Balsillen kallioilta Germanasque-virran rannalla ranskalaisten ylipäälliköille, kun tämä, viitaten 20-tuhantiseen sotajoukkoonsa, vaati Arnaud'ta ja hänen 600 miestään antautumaan: "Me emme ole Ranskan kuninkaan alamaisia. Me emme voi ryhtyä keskustelemaan antautumisesta hänen upseeriensa kanssa. Me seisomme maalla, jonka isämme ammoisista ajoista ovat antaneet meille perinnöksi; Herran Sebaotin armosta ja avulla me siinä elämme ja kuolemme. Antakaa tykistönne jylistä; meidän vuoremme eivät säikähdä sitä soittoa, ja me, me kuuntelemme tyynesti jyskettä, vaikka lukumme vähenisi kymmeneen."

Sanat muuttuivat jonkun verran riippuen siitä puhuttiinko Lateraanipalatsiin Roomaan tahi Savoijin herttualle tahi Ranskan kuninkaalle tahi muihin katolisuuden keskuksiin, mutta henki oli aina sama.

Mutta pelkkä urhoollisuus ei olisi riittänyt, vaikkapa se olikin tunnustettava yli-inhimilliseksi, katolisen maailman yhteisiä ponnistuksia vastaan. Yhdistynyttä katolisuutta vastaan nousi yhdistynyt protestanttisuus. Ilman Cromwellin väliintuloa 1655 olisi valdolaisuus lakaistu sen kotilaaksoista. Wilhelm Oranialaisella oli oma osuutensa, samoin Sveitsin evankelisilla kanttooneilla. Saksan kuolemattomaksi kunniaksi on ennen kaikkea mainittava se vieraanvaraisuus, jolla se majoitti suuret pakolaisjoukot.

Tällöin ei tyydytty pelkkään diplomaattiseen toimintaan, autettiin myös taloudellisesti. Englannissa ja Walesissa koottiin 1655 siihen aikaan harvinainen summa 38,097 puntaa, johon Cromwell yksin merkitsi 2,000 puntaa. Wilhelm Oranialainen ja Hollanti seurasivat esimerkkiä. Hänen vaikutuksestaan Englannin kansa kustansi Ranskan vallankumoukseen asti 12:n valdolaisseurakunnan pappien ja opettajain toimeentulon. Myöhemminkin Englanti ja Hollanti auttoivat ja Saksan ruhtinaat avustivat alueillaan asuvia pakolaisperheitä. Vielä niinkin myöhään kuin 19. vuosisadalla tukivat protestanttiset vallat yhteisesti liitossa keisari Aleksanteri I:n kanssa Veronan kongressissa valdolaisia.

"Valdolais-asiassa esiintyy protestanttisessa maailmassa jo 16. vuosisadalta alkaen merkillinen yhteenkuuluvaisuuden tunne. Voidaan sanoa: valdolaiset olivat sen aivan erikoisia lemmikkejä ja suosikkeja. Minkätähden? Kun se näki niissä yleensä apostolisen ajan luulotellut alkukristittyjen ainoat jäännökset, joiden suojeleminen oli pyhä velvollisuus." (Böhmer.)

Ankarain vainojen ja kovien kohtalojen takia ei väkiluku puolentoista vuosisadan kuluessa kohonnut juuri nimeksikään. Suuren vainon puhjetessa 1654 oli 33 paikkakunnalla 14 seurakuntaa ja niissä 16,000 henkeä; 10 vuotta kunniakkaan palausmatkan jälkeen (1699) oli seurakuntia ja pastoreita 13, väkiluku 5-6,000; 1829 19,710 Ja nykyjään noin 36,000 henkeä.

Kirkolliset olot oli järjestetty pääasiassa sveitsiläiseen malliin. Ylin hallintoelin oli synodi. Toimeenpanevana elimenä paikallisten synodien välillä oli kirkkoneuvosto, johon kuului 3 pappia ja jonka johtajalla oli arvonimi moderator. Vuodesta 1823 kuului neuvostoon myös 2 maallikkojäsentä. Jumalanpalvelusmenoissa seurattiin sveitsiläisiä muotoja, ja jumalanpalveluskielenä oli Kottisten Alppien itäprovence'ilainen murre. Mutta kun 1630 sattuneen ruton aikana useimmat papit kuolivat ja heidän tilalleen tuli pappeja Ranskasta, niin ranskankieli tuli jumalanpalveluskieleksi. Kouluja oli jokaisessa seurakunnassa ja sitäpaitsi Torressa latinakoulu. Koululaitoksen uudisti viime vuosisadan alkupuolella kaksi jaloa englantilaista valdolaisystävää, kenraali Beckwith ja pastori William Stephan Gilly. He perustivat poika- ja tyttökouluja sekä parempia kouluja pappien kasvattamiseksi. V. 1825 puhkesi voimakas herätys, jossa Jumala käytti aseenaan entistä tykistökapteenia Felix Naeffiä Zürichistä.

Vapaudenjulistus (La Statuta) avasi laaksojen urheille pojille suuren ja avaran oven sekä ennen aavistamattomia mahdollisuuksia. Elokuun 1-4 p:nä 1848 pidetty synodi asetti valdolaisuuden päämääräksi Italian evankelioimisen, ja sitä silmälläpitäen otettiin myös jumalanpalveluksissa käytäntöön italiankieli. V. 1854 pidettiin synodissa ensi kerran italiankielinen avajaissaarna. Seuraavana vuonna perustettiin Torre Pellice'n pappisseminaari, joka 1860 siirrettiin Firenzeen. Nykyisen muotonsa valdolaisuus sai 1855 synodissa, jossa tarkistettiin 1655 uskontunnustus uutta perustuslakia silmälläpitäen. Valdolaisilla on nykyisin italialainen evankelinen kirkko, joka sulkee toimintapiiriinsä koko Italian, onpa se ulottanut vaikutuksensa myös uuteen maailmaan siirtyneitten maanmiestensä keskuuteen.

Valdolaisilla on ollut suuri historiallinen tehtävä.

He ovat kantaneet jumalallisen ilmestyksen ja valon soihtua keskiajan pimeinä vuosisatoina ja säilyttäneet apostolisen uskon periaatteen puhtaana ja tahrattomana sellaisena aikana, jolloin katolinen kirkko oli vaipunut mitä syvimpään alennustilaan.

He säilyivät äärimmäisyyksiltä opissa ja elämässä. Heidän raamatullisessa kristillisyydessään ei tavata niitä pakanallis-filosofisia, panteistis-dualistisia (katarit) ja taikauskon ja aistillisuuden (luciferiläiset) aineksia, jotka ovat ominaisia useimmille muille keskiajan lahkomuodostumille. Ylevinä ja ylväinä he kulkevat tietään, niinkuin tuleekin niiden, jotka tietävät olevansa kutsutut vaalimaan ihmiskunnan korkeimpia arvoja. Nämä "alastoman Kristuksen alastomat seuraajat" eivät pyydä palkkaa, eivät kerjää kunniaa; ei peloita heitä Scylla ja Kharybdis oikealla, eivät lumoa heitä sireenien tenhoäänet vasemmalla; he eivät kysy, mitä maksaa tinkimätön kristillisen uskon ja vakaumuksen seuraaminen keskellä vihamielistä, pahansuopaa maailmaa. Sen kysymyksen oli kerta kaikkiaan ratkaissut heidän suuri henkinen kantaisänsä sinä päivänä, jolloin hän jätti omaisuutensa ja perheonnensa ja vihki elämänsä apostoliseen köyhyyteen ja apostoliseen Kristuksen-seuraamiseen. Eivät miellyttäneet turhuuden markkinat näitä miehiä, joiden ainoa aarre oli heidän rakas raamattunsa ja uskonsa elävään Jumalaan.

Tosin tämä tuli heille sangen kalliiksi. Pitkät vuosisadat heitetään elämän ja kuoleman arpaa miltei herkeämättä milloin Piemontin laaksoissa, milloin Provence'issa ja Dauphinéssa. Kuuluu hätää ja valitusta milloin Strassburgista, milloin Kalabriasta; milloin Kottisten Alppien laaksoista, milloin Lombardian vehmailta tasangoilta.

Koko valdolaisten lähes seitsemän vuosisataa pitkä kärsimyshistoria on lyijynraskas, verellä kirjoitettu syytekirjelmä paavilaisuutta vastaan. Toisaalta se on sellainen näyte miehen mielestä ja uskonuljuudesta, että se, pitkäaikaisuuteen ja mittakaavoihin katsoen on omalaatuinen ilmiö niin hyvin yleisen kuin marttyyriuden historian lehdillä. Tahi käyttääksemme Lean sanoja: "Näin perustettiin nuo Alppi-seurakunnat, joiden uupumaton usko tuotti halki vuosisatojen ehtymättömän sarjan nöyriä marttyyrejä ja jotka ovat jalostaneet ihmiskuntaa ihmeellisellä kestävyyden ja sitkeyden esimerkillä."

Toisin paikoin onnistuu hengellisen ja maallisen vallan yhtyneitten voimain lakaista pois nämä vihatut kerettiläiset, joiden tuhoaminen on sekä kuninkaiden (Alfonso II) että paavien mielestä ansioteko Jumalan edessä. Mutta lempeä taivas tulee kuitenkin aina avuksi kohtalon hetkellä ja estää tuhon tulemisen täydelliseksi, estää koko valdolaisuuden sortumisen.

Valdolaiset tuntevat itse syvästi tilansa toivottomuuden milloin he uskon korkeuksista luovat katseensa alas murheiden maahan. Heidän laulussaan soi surun tumma sävel, kun he ikäänkuin kysyvät: olemmeko me iät kaiket määrätyt teuraslampaiksi; eikö laaksojen lapsille konsaan koita päivä; olemmeko me tuomitut ainaisesti kulkemaan kuoleman varjon laaksossa?

Nämä kysymykset esiintyvät seuraavissa säkeissä, jotka ovat otetut heidän vanhasta kansallisesta tietokirjastaan Nobla Leyczon (Jalo Oppi).

    "Que si n'i a alcun bon que ame e tema Yeshu Xrist,
    Que non volha maudire ni jurar ni mentir,
    Ni avoutrar ni aucir ni penre de l'altruy,
    Ni venjar se de li seo enemis,
    Ilh dion qu'es Vaudes e degne de punir,
    E li troban cayson en meczonja e engan."

    "Jos joku hyvä ihminen rakastaa ja pelkää Jeesusta Kristusta
    Eikä kiroo eikä sadattele eikä valehtele
    Eikä tee huorin eikä tapa eikä ota toisen omaa
    Eikä kosta vihamiehilleen,
    Niin sanotaan hänestä, että hän on Valdolainen
    Ja hänessä haetaan syytä valheella ja vilpillä."

Siteeraamme taasen Leaa

"Surely if ever there was a God-fearing people it was these unfortunates under the ban of Church and State, whose secret passwords were, _'Ce dit sainct Pol, Ne mentir', 'Ce dit sainct Jacques, Ne jurer', 'Ce dit sainct Pierre, Ne rendre mal pour mal, mais biens contraires.'_" ["Jos milloinkaan lienee ollut Jumalaa pelkääviä ihmisiä, niin sellaisia olivat varmaankin nämä onnettomat, joiden salaiset tunnukset heidän ollessaan kirkon ja valtion kirouksessa, kuuluivat: _'Näin sanoo pyhä Paavali: Älä valehtele'; 'Näin sanoo pyhä Jaakob: Älä vanno'; 'Näin sanoo pyhä Pietari: Älä kosta pahaa pahalla, vaan päinvastoin hyvällä.'_"]

Lopetamme esityksemme valdolaisista, laaksojen urheista, uskonuljaista pojista, niihin psalmistan sanoihin (Ps. 124), jotka he omaksuivat tunnuslauseekseen kunniakkaan palaamisen jälkeen.

    _"Jos ei Herra olisi ollut kanssamme
    – näin sanokoon Israel –
    jos ei Herra olisi ollut kanssamme,
    kun ihmiset nousivat meitä vastaan,
    silloin he olisivat meidät elävältä nielleet
    heidän vihansa syttyessä meihin;
    silloin vedet olisivat upottaneet meidät,
    virta olisi tulvinut sielumme yli
    nuo kuohuvat vedet.
    Kiitetty olkoon Herra,
    joka ei antanut meitä heidän hammastensa raadeltaviksi.
    Sielumme pääsi kuin lintu pyytäjäin paulasta;
    paula katkesi, ja me pääsimme pois.
    Meidän apumme on Herran nimessä,
    Hänen, joka on tehnyt taivaan ja maan."_

JOHN WYCLIFFE.

Hitaasti kuluivat "pimeän vuosisadan" [Pimeä vuosisata = saeculum obscurum, 10. vuosisata, alkoi varsinaisesti 880-luvulla; aika, jolloin henkinen pimeys länsimaisessa kirkossa mannermaalla oli tavattoman suuri ja jolloin siveellisten käsitteiden alalla Roomassa vallitsi täydellinen hajaannus.] vuodet; hitaasti vierivät hetket keskiajan henkisen pimeyden yössä, jota kuitenkin valaisivat muutamat ihmeellisen kirkkaat ja valovoimaiset tähdet: Bernhard Clairvauxlainen, Franciscus Assisilainen ja monet muut. Ahdistavalta tuntui katsella sitä kirkossa vallitsevaa maallismielisyyttä ja siveellistä rappeutumista, joka kaikkialla ja varsinkin katolisen kirkon keskuksessa Roomassa keskiajan lopulla pukeutui sellaisiin muotoihin ja sai sellaisen laajuuden, että kristillisen kirkon historia ei voi näyttää syvempää siveellistä alennustilaa (Aleksanteri VI Borgia), eikä roomalais-katolinen kirkko ole kokenut syvempää nöyryytystä (paavien babylonialainen vankeus). Tuskallisena tähyili mystikon ja jumalanetsijän silmä itäistä taivaanrantaa kysyen: Eikö jo koittane kointähti? Eikö jo saapune päivä?

Ja kointähti koittaa, saapuu päivä: ilmestyy miehiä, jotka ennustavat Kristuksen kirkolle ja pimeässä hapuilevalle ihmiskunnalle uutta ja onnellisempaa tulevaisuutta, jolloin kukistuvat taikauskon ja muotojumalisuuden korkeat alttarit, jolloin Vanhurskauden Aurinko valaisee kirkkaasti maita ja kansoja. Ensimmäinen monumenttaalinen henkilö näiden aamunkoiton miesten ja n.s. uskonpuhdistuksen tienraivaajain keskuudessa on se mies, jonka vaikutus samalla on kauaskantoisin historiassa: englantilainen John Wycliffe.

John Wycliffe (Viclif), vanhaa anglosaksilaista aatelissukua, syntyi noin v. 1324 Yorkshire'ssä eräässä kylässä, josta hänen sukunsa on saanut nimensä. Hänen kotiseudullaan elivät vielä perinnäismuistot iiriläis-skottilaisen kirkon ajoilta, ja ne ovat todennäköisesti herättäneet hänessä sen ennakkoluulottoman vapaudenrakkauden ja kiintymisen Jumalan sanaan, joka on hänelle ominaista elämän loppuun asti.

Oxfordin yliopistoon hän tuli 1340-luvun keskipaikkeilla ja alkoi tutkia filosofiaa, kirkko- ja englantilaista oikeutta sekä jumaluusoppia.

Hänen oppi-isänään Oxfordissa oli kuuluisa jumaluusoppinut Bradwardina, aikansa oppineimpia ja laajakatseisimpia miehiä. Häneltä Wycliffe peri rakkauden Augustinukseen ja Platoniin sekä sen totuuden, että ihminen tulee vanhurskaaksi armosta ja että armo on löydettävissä raamatusta. Wycliffe'illä tämä oppi ei vielä jaksanut kohota siihen lämpimään persoonalliseen uskon käsitykseen, joka on ominaista Saksan suurelle uskonpuhdistajalle puolitoista vuosisataa myöhemmin. Oxfordin yliopiston perinnäistapoihin kuului myöskin rakkaus matematiikkaan ja luonnontieteisiin, joita Wycliffe myöskin harrasti.

Erikoisen tärkeäksi käytännössä muodostui hänelle perinpohjainen tutustuminen englantilaiseen kirkolliseen ja siviililainsäädäntöön, joka tarjosi hänelle mahtavan aseen taistelussa katolista kirkkoa vastaan.

Hänen tärkein tutkimusalansa oli kuitenkin jumaluusoppi, jossa hän oli aikansa etevin; toisaalta eräs hänen aikalaisensa tunnusti, että hän filosofina ja oikeusoppineena ei jäänyt jälkeen ainoastakaan aikalaisestaan 1300-luvulla. Täydellinen perehtyminen raamattuun oli kaikkien hänen opintojensa päämäärä. Ilmeisesti hän tunsi myös verraten täydellisesti Krysostomoksen homiliat latinalaisena käännöksenä.

Perinpohjainen raamatun tunteminen ja perusteelliset tiedot englantilaisessa kirkkopoliittisessa lainsäädännössä: siinä ne kaksi kulmakiveä, joille hän rakensi toimintansa uskonpuhdistajana.

Oxfordissa ollessaan hän joutui näkemään "mustan surman" aiheuttamat peloittavat hävitykset. Ne täyttivät hänen mielensä pelonsekaisilla aavistuksilla, joihin hän etsi selitystä Ilmestyskirjan näyistä ja lopun tapahtumista. V. 1362 sai kirkkoherran viran Worcestershire'ssä, mutta hänelle myönnettiin erivapaus asua Oxfordissa, jossa hän luennoi filosofiaa. Jonakin vuotena 1366-72 hän sai jumaluusopin maisterin arvon ja sen mukana oikeuden ruveta opettamaan jumaluusoppia.

Valtiollisen elämän alalla elettiin Englannissa voimakkaan kansallisen nousun merkeissä. Edvard III:n hallitessa (1327-1377) oli saatu voitto ranskalaisista ja valloitettu Calais. Se merkitsi suunnatonta kansallisen tunteen nousua, jonka ulkonaisena merkkinä oli englanninkielen vapautuminen 300 vuotta kestäneestä ranskan kielen orjuudesta. Edvard-kuninkaan hallituksen viime vuosia synkensivät kuitenkin ne ammottavat haavat, jotka "musta surma" iski Englannin valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen ruumiiseen.

Kirkkopolitiikan johtavana periaatteena oli hehkuva viha paavia kohtaan, joka, asuen Avignonissa, oli asettunut kokonaan Ranskan käytettäväksi. Paavi Clemes VI luovutti 100-vuotissodassa ranskalaisten käytettäväksi ne varat, jotka hänen oli onnistunut puristaa englantilaisilta. Niinpä sanottiinkin Englannissa: "Nyt on paavista tullut ranskalainen ja Jeesuksesta englantilainen; nyt saadaan nähdä kumpi voi enemmän: paavi vaiko Jeesus."

Vilhelm Valloittaja oli aikoinaan lausunut periaatteen, että kaikki maa, minkä hän valloittaa, kuuluu hänelle, ja hän antaa sen ilman alavasalleja kenelle hän tahtoo. Tämä käsitys oli omiaan lujittamaan kuninkaan valtaa paavin mahtipyyteitä vastaan. Ja niin ryhdyttiin lainsäädäntötoimenpiteisiin katolista kirkkoa vastaan. V. 1351 vahvisti parlamentti lain, jolla paavilta riistettiin patronaattioikeus. V. 1353 kiellettiin ankarasti vetoamasta ulkomaisiin tuomioistuimiin sellaisissa asioissa, jotka olivat kuninkaan hovin alaisia [under the King's Court].

Lisäksi kiihoitti mieliä syvästi papiston vallanhimo ja siveettömyys sekä kerjäläismunkkien ahneus.

Kuninkaan ja ylimysten mieli paloi päästä käsiksi kirkon suunnattomiin rikkauksiin, jotka muodostivat huomattavan osan kansallisomaisuudesta ja jotka kuitenkin suureksi osaksi palvelivat vieraita tarkoitusperiä. Lordipiispat välittivät vähät kirkon tilasta ja uskonnollisesta elämästä. Valta ja politiikka oli heille useimmiten kaikki kaikessa. Papiston keskuudessa vallitsi toisaalta suuri henkinen pimeys ja taikausko, toisaalta syvä tapainturmelus.

Se voimakas antipapalismi, paavin vastaisuus, joka vallitsi kaikissa yhteiskuntaluokissa ja jolla toisinaan oli huomattavia edustajia myöskin korkeamman isänmaallisen papiston keskuudessa (Grosseteste) ja joka myöhemmin painoi leimansa koko Englannin uskonpuhdistukseen ja marttyyrihistoriaan, oli omiaan huomattavasti helpottamaan Wycliffe'in työtä.

Millainen uskonnollinen tila oli tähän aikaan Englannissa, sitä kuvaa Foxe seuraavasti.

"Täten kaikkivaltias Jumala jatkuvasti tukee ja auttaa meitä, kun kaikki asiat muutoin ovat kokonaan toivottomat, ollen, kuten psalmista sanoo, 'apumme hädässä aivan taattu'. Tämä ei milloinkaan ole ollut niin ilmeistä kuin näinä kirkon viime aikoina, jolloin asiaintila ei vain yleensä maailmassa, vaan myöskin uskonnon alalla, on ollut suurimmassa määrin huolestuttava ja turmeltunut. Uskontoon nähden vallitsi jumaluusoppineiden keskuudessa syvä uneliaisuus, eikä mikään ihmisvoima näyttänyt voivan tuoda apua siinä suhteessa. Vain Kristuksen nimi oli jäänyt kristittyjen keskuuteen. Hänen totinen ja elävä oppinsa oli yhtä tuntematon useimmille ihmisille kuin Hänen nimensä oli yleinen kaikille. Uskosta, lohdutuksesta, lain lopusta ja käyttämisestä, Kristuksen virasta, meidän voimattomuudestamme ja heikkoudestamme, Pyhästä Hengestä, synnin suuruudesta ja voimasta, hyvistä töistä, armosta ja vanhurskauttamisesta uskon kautta, kristittyjen asemasta, kaikesta tästä, mikä on tunnustuksemme summa, ei virkattu mitään, niin, tuskin lausuttiin sanaakaan. Raamattuun, tieteisiin ja jumaluusoppiin olivat perehtyneet vain harvat, näitäkin aineita harrastettiin vain kouluissa, ja sielläkin muuttui melkein kaikki viisasteluksi ja hiusten halkomiseksi. Maailma, jättäessään ja hyljätessään Jumalan hengellisen sanan ja opin, oli kokonaan ulkonaisten muotomenojen ja inhimillisten perinnäistapojen harhaanjohtama ja sokaisema. Näihin kiinnitettiin kokonaan pelastuksen toivo, joten kirkoissa tuskin opetettiinkaan mitään muuta.

"Koko maailman elämää kahlehtivat uskonnolliset erehdykset ja henkinen pimeys. Ei ollut lainkaan ihmeteltävää, että yksinkertaiset ja oppimattomat ihmiset, joilta puuttui kaikkein alkeellisinkin pyhän raamatun tunteminen, ajattelivat, että heille kyllä riittää kunhan vain tietävät sen, mitä heidän pappinsa ja paimenensa opettavat heille. Toisaalta taasen he eivät opettaneet mitään muuta kuin sitä, mikä tuli paavin palatsista Roomasta, ja tuon opetuksen suurimman osan tarkoituksena oli enemmän hyödyttää heidän omaa järjestystään kuin Kristuksen kunniaa.

"Kristillinen usko ei silloin ollut mitään muuta kuin että jokainen tiesi Kristuksen kerran kärsineen, s.o. että kaikki ihmiset ymmärsivät ja käsittivät sen, minkä perkeleetkin tiesivät. Ulkokultaisuutta pidettiin ihmeellisenä pyhyytenä. Ihmiset olivat siinä määrin kiintyneet ulkonaisiin muotoihin, että nekin, jotka tunnustivat ymmärtävänsä raamattua, tuskin käsittivät tahi ymmärsivät muuta kuin nämä muodot. Eikä tämä pitänyt paikkaansa vain tavallisiin tohtoreihin ja opettajiin nähden, vaan myös itse päihin ja kirkon johtaviin miehiin, joiden uskonto ja pyhyys oli päivien, ruokien ja vaatteiden sekä sellaisten seikkojen kuin paikan, ajan ja henkilön vaarinottamista. Tämä antoi aihetta hyvin monien vaatetus- ja pukumuotien syntymiseen, moniin erilaisiin väreihin ja ruokiin, moniin pyhiinvaellusmatkoihin eri paikkoihin – ikäänkuin Compostellan Jaakob voisi tehdä sen, mitä Kristus ei voinut tehdä Canterburyssä; tahi toisin sanoen, ikäänkuin Jumalalla ei olisi ollut samaa valtaa ja voimaa joka paikassa tahi ettei Hän ollut löydettävissä, ellei juostu sinne ja tänne pyhiinvaellusmatkoilla. Täten koko vuoden pyhyys muutettiin ja siirrettiin paastonaikaan. Ei mitään muuta seutua tahi maata pidetty pyhänä kuin Palestiinaa. Tuo aika oli siinä määrin sokea, että ihmiset taistelivat ja kilvoittelivat Jerusalemin rististä ikäänkuin se olisi ollut uskomme pääperuste ja ainoa voima. Ihmeellistä on lukea senaikuisia muistomerkkejä, nähdä ja havaita, mitä suuria vaikeuksia ja onnettomuuksia tämä risti on tuottanut melkein jokaiselle kristitylle maalle. Sillä Rooman urhot eivät milloinkaan lakanneet kirjoituksin, kehoituksin ja neuvoin, niin, vieläpä riitaisuuksinkin kiihoittamasta ja lietsomasta ruhtinaitten mieliä sotiin ja taisteluihin, ikäänkuin uskolla ja luottamuksella evankeliumiin ei olisi ollut mitään voimaa, tahi sen vaikutus olisi kokonaan tehoton ilman tuota puuristiä."

Uskonpuhdistustoimintansa Wycliffe aloitti isänmaallisena kirkkopolitikkona. V. 1374 Englannin hallitus lähetti Lancasterin herttuan johdolla lähetystön Brüggeen keskustelemaan ranskalaisten kanssa rauhasta ja paavin edustajain kanssa niistä valituksista, joita Englannissa oli tehty. Lähetystön keskustelut paavin lähettiläiden kanssa eivät johtaneet sanottaviin tuloksiin, mutta Wycliffe sai hyvän tilaisuuden tutustua kirkon syvään rappiotilaan, maallistumiseen ja poliittisiin juonitteluihin.

Palattuaan kotiin Englantiin hän ryhtyi heti taisteluun epäkohtia vastaan turvautuen aluksi akateemisiin väittelyihin ja myöhemmin laajaan kirjalliseen toimintaan julkaisten osaksi käytännölliskristillisiä lentolehtiä, osaksi perin arvokkaita tieteellisiä teoksia, joissa oli käsiteltävänä maallinen valta [De civili dominio], pyhän raamatun totuus [De veritate sacrae scripturae], kirkko [Tractatus de ecclesia], paavin valta [De potestate papae], kuninkaan virka [De officio regis] ja kolminkeskustelu [Trialogus] (keskustelu Totuuden, Valheen ja Viisauden välillä), Seitsemäntenä tulee Wycliffe'in varsinainen kirjallinen suurtyö: raamatunkäännös.

Esitämme seuraavassa muutamia näiden teosten johtavia ajatuksia, ne kun samalla kuvaavat Wycliffe'in reformatoorista toimintaa ja sen luonnetta.

Maallisen vallan alalla hän puolustaa kansallisia oikeuksia. Kaikki valta ja hallitus on Jumalalta ja perustuu armoon, johon on oikeutettu vain se, joka rakkaudessa, nöyryydessä ja itsensähillitsemisessä täyttää Jumalan vaatimuksia. Kirkko ei täytä näitä vaatimuksia, ja siksi onkin valtiolla oikeus ottaa pois sen väärät tavarat, peruuttaa kirkon tilukset, jotka ovat kansallista omaisuutta, verottaa papistoa ja näin asettaa kirkko takaisin sen köyhyysihanteeseen.

Raamattu yksin sisältää jumalallisen totuuden, ja siksi se ei ole ainoastaan uskon, vaan myös kaiken ulkonaisen esivallan ja hallituksen ojennusnuora.

Kirkkoon kuuluvat kaikki ne, jotka ovat valitut siihen iankaikkisuudesta; se on näkymätön ja hengellinen. Kristus on kirkon pää eikä paavi, joka tuskin kuuluu edes valittujen joukkoon. Kaikilla kirkon totisilla jäsenillä on papillinen luonne, papiksivihkiminen ei anna mitään häviämätöntä luonnetta. Muuttumisoppia hän piti "uudenaikaisena pakanuutena". Kristuksen ruumis ja veri on leivässä ja viinissä "vaikuttavasti, hengellisesti ja sakramentillisesti". Jumalan armoa Kristuksessa ei kukaan voi hankkia, mutta armon kautta kääntynyt voi ja hänen tulee Pyhän Hengen avulla ja Kristuksen uskon kautta omistetun ansion voimalla tehdä hyviä töitä, jotta pyhityksen tiellä voittaisi vanhurskauden Jumalan edessä. Mitään liikoja hyviä töitä ei voida tehdä. Koko roomalainen jumalanpalvelusmeno pyhimyksineen, pyhimyskuvineen ja pyhäinjäännöksineen, taiteellisine pappislauluineen ja latinanhöpötyksineen on raamatun vastainen ja sentähden poistettava; samoin nurkkamessut, viimeinen voitelu ja monet juhlapäivät. Korvarippi on sietämätöntä omantunnonpakkoa ja aneet Jumalan pilkkaa.

Paavin hän tunnustaa kirkon pääksi vain sikäli mikäli tämä on taipuvainen puhdistamaan kirkon maallisesta vallanhimosta ja maallismielisestä elämästä. Mutta vastuksen kasvaessa hänen kantansa kävi yhä jyrkemmäksi, ja hän oli taipuvainen pitämään paavia antikristuksena.

Jumala on asettanut kahdenlaisen vallan: kuninkaallisen ja papillisen. Kuninkaalla on ylivalta myöskin kirkon asioissa ja sen on tehtävä tili viimeisenä päivänä. Kaikkien hengellisten tulee alistua kuninkaan "evankeliseen" herruuteen. Mutta kuninkaan tulee hallita maata ja säätää lakeja Jumalan raamatussa ilmoitetun lain mukaan. Raamatun tuntevat papit, ja sentähden tuleekin kysyä neuvoa papeilta, ja jotta he kykenisivät hyviä neuvoja antamaan, tulee vaalia pappiskasvatusta.

Wycliffe'in suurtyö oli kuitenkin raamatun kääntäminen. Jo Kädmonin, Beda Kunnianarvoisan ja Alfred Suuren ajoilta oli tallella osia raamatusta. Wycliffe päätti kääntää sen kokonaisuudessaan. Hän ehti saada valmiiksi vain Uuden Testamentin; Vanhan käänsi hänen työtoverinsa Hereford. Huolimatta tämän käännöksen puutteista, se kun oli käännetty latinankielestä, sillä tuli olemaan tavattoman suuri merkitys Englannin uskonnollisen elämän ja tunteen syventämisessä. Samoin se on ollut esikuvana kaikille muille englantilaisille raamatunkäännöksille. Ja kun englanninkielistä raamattua on käytetty esikuvana käännettäessä raamattua ei-eurooppalaisille kielille, niin voidaan Wycliffe'iä hyvällä syyllä sanoa maailman raamattujen isäksi.

Wycliffe'in raamatunkäännöksellä on myös ollut perustava merkitys mitä Englannin kirjallisuuteen ja englanninkielen kehitykseen tulee. Professori Burrows lausuu: "Wycliffe'ille me olemme suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin kenellekään muulle englanninkielestämme." Vaikkapa siitä pitäisikin tinkiä jonkun verran Chaucerin, silloisen etevän englantilaisen runoilijan hyväksi, niin pääasiassa se kuitenkin pitää paikkansa.

Wycliffe ei kuitenkaan tyytynyt ainoastaan kirjalliseen evankeliumin julistamiseen ja raamattujen levittämiseen. Hän ryhtyi myös laajasuuntaiseen saarnatoimintaan. Lontoossa hän piti valtavia saarnoja suunnattomille kansanjoukoille, joissa olivat edustettuina myös yhteiskunnan korkeimmat piirit. Samalla hän lähetti samanmielisiä saarnamiehiä kaikkialle Englantiin. Nämä saarnaajat, "köyhät papit", jotka enimmäkseen olivat pappeja, osittain myös maallikkoja, lähetettiin kaksittain Matt. 10 luvun mukaan. Pyhän Franciscuksen esikuvaa seuraten heidän tuli noudattaa ehdotonta köyhyyttä. Paljain jaloin, pitkissä mustanpunaisissa viitoissaan ja sauva kädessä he levittivät Wycliffe'in raamatullista evankeliumia kansan syvien rivien keskuuteen. Samalla he taistelivat ankarasti paaviutta ja maallistunutta pappisvaltaa vastaan. Heidän evankeliuminjulistuksellaan oli vahva lainomainen väritys. Raamattu on "Kristuksen laki", jota tulee noudattaa kaikissa suhteissa, myöskin silloin, kun on kysymyksessä apostolinen köyhyys.

Wycliffe'illä oli mahtavia suojelijoita ylempien kansanluokkien keskuudessa. Siellä vallitseva pyrkimys päästä käsiksi kirkon suunnattomiin rikkauksiin joko kansallisista tahi itsekkäistä syistä ja pyrkimys vapautua paavin ylivallasta oli jo Brüggen-matkan aikana kiinnittänyt Lancasterin herttuan huomion Wycliffe'iin. Toinen hänen vaikutusvaltaisimpia suojelijoitaan oli Englannin ylimarsalkka lordi Percy. Asettuipa parlamenttikin kannattamaan hänen kirkkopolitiikkaansa, ja v. 1376 kokoontuneen n.s. "hyvän parlamentin" keskustelut ovat siinä määrin Wycliffe'in aatteiden läpitunkemia, että päätöksillä on usein sama sanamuoto kuin Wycliffe'in kirjoituksilla.

Wycliffe'in seuraajia sanottiin lollardeiksi, joka joko johtui sanasta lollium (rikkaruoho) tahi oli laina Flanderista, jossa jo vuodesta 1309 oli käytetty tätä sanaa merkitsemään kerettiläisiä, jotka lauloivat, "lallasivat" hautajaisissaan yhä uudelleen ja uudelleen samoja lauluja.

Mutta Wycliffe ei saanut toimia rauhassa. Jo alunperin hän sai kokea vastarintaa katolisen kirkon taholta. Hänen pahimmat vastustajansa olivat Winchesterin piispa Wykeham ja Lontoon piispa Courtnay. Arkkipiispa Simon Sudbury kutsui kokoon helmikuussa 1377 piispojen kokouksen, jonka eteen Wycliffe kutsuttiin vastaamaan. Esitämme Foxe'in mukaan kuvauksen tämän kokouksen kulusta.

"Kun herttua sai tietää, että Wycliffe'in tuli astua piispojen eteen ja kun hän pelkäsi häntä liian heikoksi kestämään sellaisen joukon edessä, niin hän kutsui luokseen munkkikunnista neljä jumaluusopin kandidaattia, yhden kustakin järjestöstä, joiden suuremman varmuuden vuoksi tuli liittyä Wycliffe'iin. Kun määräpäivä – torstai, helmikuun 19 – oli tullut, meni Wycliffe neljän munkin ja Lancasterin herttuan ja lordi Henry Percyn, Englannin lordimarsalkan, seuraamana.

"Kun he lähestyivät Lontoon Paavalin kirkkoa, kokoontui suuri kansanjoukko katsomaan ja kuulemaan, mitä tulisi tapahtumaan. Sellainen oli kansan tungos, että lordit – kaikesta ylimarsalkan arvovallasta huolimatta – vain vaivoin voivat päästä läpi. Kun Lontoon piispa näki sen komennon, mitä ylimarsalkka piti kirkossa kansan keskuudessa, niin hän puhuessaan lordy Percylle sanoi, 'että jos hän olisi tietänyt, millä käskyvallalla hän esiintyy kirkossa, niin hän ei olisi päästänyt häntä sinne lainkaan sisälle'. Tähän vastasi herttua, 'että hän säilyttää siellä sellaisen järjestyksen miellyttäköönpä se sitten piispaa tahi ei.'

"Vihdoin heidän onnistui tunkeutua läpi ja he tulivat Pyhän Neitsyen kappeliin (Our Lady's Chapel), missä herttuat ja paroonit nyt istuivat arkkipiispojen ja muiden piispojen kanssa. John Wycliffe seisoi tavan mukaan heidän edessään saadakseen tietää, mistä häntä syytetään. Lordi Percy pyysi häntä ystävällisesti istuutumaan, mutta Lontoon piispa lausui närkästyneenä: "Hän ei saa istua täällä. Eikä liioin ole soveliasta", hän sanoi, "että henkilö, joka on haastettu esimiehensä eteen vastaamaan, istuu vastauksiensa aikana." Nämä sanat sytyttivät riidan heidän välilleen, niin että he alkoivat soimata ja solvata toisiaan.

"Herttua asettui lordi Percyn puolelle ja lausui piispalle kiivaita sanoja. Piispa voitti hänet kuitenkin ylivoimaisesti solvaamisen taidossa, minkä vuoksi herttua lausui piispalle uhkauksen, että hän ei masenna ainoastaan hänen turhamaisuuttaan ja ylpeyttään, vaan koko Englannin ylipapiston. Ja hiljaa kuiskaten lähinnä seisovan henkilön korvaan hän virkkoi, että hän mieluummin vetäisi piispan tukasta ulos kirkosta kuin ottaisi häntä kädestä. Tätä hän ei sanonut kovinkaan salaisesti, vaan niin, että kaikki lontoolaiset kuulivat sen. Tällöin munkit huusivat raivostuneina, että he eivät salli niin ylimielisesti häväistä piispaansa, vaan että he mieluummin heittävät henkensä kuin sallivat vetää hänet ulos tukasta. Näin tämä kokous päättyi sinä päivänä kovaääniseen meluun ja riitaan ja hajaantui ennen kello yhdeksää."

Kutsuttiin uusi piispojen kokous, joka kokoontui maaliskuussa 1378 arkkipiispan Lambeth-palatsiin Lontooseen. Wycliffe saapui sinne: pitkä, laiha olento puettuna jalkoihin asti ulottuvaan mustaan talariin, joka vartalon ympärillä oli sidottu vyöllä. Suuri parta aaltoili vapaasti, ja terävät kasvojen piirteet, tiukasti sulkeutunut, tahdonvoimaa osoittava suu, kirkkaat, läpitunkevat silmät: kaikki todisti ylevää vakavuutta, arvokkuutta ja luonteen voimaa. Terävästi harjoitetun ajattelunsa avulla hän hallitsi kokousta. Hän antoi juhlallisen selityksen mielipiteistään, joista muutamat tuomittiin harhaoppisiksi, toiset puolittain erheellisiksi, toiset epäuskonnollisiksi ja muutamat siveellisesti turmiollisiksi ja Rooman kirkolle sopimattomiksi. Ennenkuin kokous oli kulunut pitkällekään, yrittivät meluavat kansanjoukot vapauttaa Wycliffe'in väkivallalla. Piispat eivät sentähden voineet ryhtyä jyrkempiin toimenpiteisiin, vaan julistivat näön vuoksi sellaisen tuomion, että hän ei saa väitellä kiistan alaisista oppilauselmistaan.

Pian tämän jälkeen paavi Gregorius XI kuoli, ja nyt syntyi länsimaisessa kirkossa n.s. suuri hajaannus, jolloin oli kaksi, toisinaan kolmekin paavia, jotka singauttelivat kiroustuomioita toisiaan vastaan. Wycliffe'in antipapalismi sai uutta vauhtia. Hän kiitti Jumalaa, joka oli lyönyt kahtia käärmeen pään, niin että toinen osa taisteli toista vastaan. Samalla hän kehoittaa maallista valtaa ottamaan vaarin tilaisuudesta ja puhdistamaan kirkon. Hänen sanansa ilmaisevat samaa uhmaavaa uskonrohkeutta kuin myöhemmin Wormsin suuren jumalanmiehen, kun hän tärähdyttää: "Vaikka olisi sata paavia ja vaikka kaikki kerjäläismunkit olisivat kardinaaleja, niin tulee heitä totella uskonnollisissa asioissa vain sikäli mikäli he ovat sopusoinnussa pyhän raamatun kanssa."

Wycliffe'in esiintyminen kävi yhä jyrkemmäksi, ja hänen seuraajansa lisääntyivät siinä määrin, että sanottiin: "Joka toinen henkilö, jonka kohtaat, on lollardi." Mutta silloin sattui kaksi valitettavaa tapausta, joiden vaikutus muodostui tuhoisaksi uskonpuhdistuksen asialle Englannissa: talonpoikaiskapina ja Courtnayn nimitys Canterburyn arkkipiispaksi.

Kuten tunnettua, riehui Euroopassa v. 1349 ja vv. 1362-63 peloittava rutto, n.s. "musta surma". Se sai aikaan kauheaa tuhoa niin hyvin Englannissa kuin muuallakin. Yhtenä vuotena kuoli noin 800 kirkkoherraa, eivätkä luostarit enää milloinkaan päässeet entiseen kukoistukseensa. Työväenpalkat kohosivat huimaavasti, ja niin tilanomistajat taasen koettivat puristaa torppareiltaan ja vuokraajiltaan mahdollisimman paljon työtä. Nämä jättivät silloin torppansa ja maansa ja rupesivat vapaiksi työläisiksi. Isännät puolestaan jättivät pellot kesannolle ja alkoivat harjoittaa lampaanhoitoa. Näin muodostui ahdingossa elävien talonpoikien rinnalle levottomia, kuljeksivia työläisjoukkoja. Seurauksena oli ankara taloudellinen hätä, jota vielä lisäsivät tappiot sotatantereella ranskalaisia vastaan taisteltaessa. Hätä puhkesi hillittömään talonpoikaiskapinaan v. 1381. Vaikka Wycliffe tuomitsi kapinan ja hänen suojelijansa oli Lancasterin herttua, kapinan vastustaja, ja vaikka talonpoikain suosio oli kerjäläismunkkien, Wycliffe'in pahimpain vastustajain puolella, niin syytettiin kuitenkin katolisten taholla hänen kapinallisia lauselmiaan ja lollardien saarnaa.

Kun Courtnay nimitettiin Canterburyn arkkipiispaksi, niin hän kutsui kokoon synodin Lontooseen v. 1382. Kokouksen aikana tapahtui maanjäristys, josta syystä se sai nimen "maanjäristyssynodi". Se tuomitsi 24 Wycliffe'in lausetta kerettiläisiksi ja vääriksi, ja kaikkia, jotka levittivät niitä, uhattiin oikeudenkäynnillä. Herttua ja lordit vetäytyivät syrjään, mutta parlamentti suojeli Wycliffe'iä, joka oli heikko halvauskohtauksen jälkeen, mutta henkisesti murtumaton. Hänen puoluelaisensa joko pantiin pannaan tahi pakotettiin peruuttamaan. Tänä vaikeana hetkenä tarjosi hänelle tukea kuningas Richardin böömiläinen puoliso Anna. Sitä paitsi helpotti asemaa se seikka, että englantilaisten Flanderiin paavi Urbanus VI:n kilpailijaa vastaan tekemä ristiretki epäonnistui kokonaan.

Wycliffe'in oli pakko jättää opetustoimensa Oxfordissa, ja niin hän vetäytyi kirkkoherrakuntaansa Lutterworthiin. Sieltä hän levitti lentolehtiä ja lähetti saarnaajia. Viattomain lasten päivänä v. 1384 hän sai jälleen halvauskohtauksen ja uuden vuoden aattona siirtyi hänen levoton, voimakas henkensä pyhien iankaikkiseen lepoon.

Vastustajat eivät kyenneet katkaisemaan, tuskin edes tasaamaan tämän mahtavan kotkan siipiä hänen eläessään. Mutta hänen kuolemansa jälkeen kohdistui katolisen kirkon vihan koko paino häneen. Konstanzin kirkolliskokous, joka tuomitsi Husin kuolemaan, julisti Wycliffe'in kirkonkiroukseen ja määräsi hänen hautansa häväistäväksi. Julistus päättyi seuraaviin sanoihin:

"Myöskin me kiellämme kaikkia uskollisia kristittyjä lukemasta, oppimasta ja näytteille asettamasta sanottuja kirjoja ja vetoamasta niihin muussa tarkoituksessa kuin niiden kumoamiseksi; kiellämme kaikkia katolisia yhteisesti ja jokaista erikseen kirkonkirouksen uhalla olemasta tästälähin niin julkeita ja uppiniskaisia, että avoimesti saarnaisivat ja opettaisivat sanottuja uskonkappaleita tai pitäisivät niistä kiinni tahi vetoaisivat niihin paitsi, kuten edellä on sanottu, niiden kumoamiseksi; käskemme julkisesti polttamaan kaikki edellämainitut kirjat, väitöskirjat, teokset ja nidokset, niin kuin Rooman synodi on määrännyt, kuten edellä on mainittu. Jotta tämän määräyksen täytäntöönpanoon nähden noudatettaisiin asianmukaista tarkkuutta ja tehokkuutta, mainittu pyhä synodi täten jyrkästi velvoittaa ja käskee paikallisia viranomaisia uutterasti käymään katsomassa ja pitämään silmällä asiain kulkua, kuten kuuluu jokaisen miehen velvollisuuksiin kanonisten lakien ja ohjesääntöjen mukaan.

"Pyhä synodi selittää, päättää ja julistaa tuomion, että mainittu John Wycliffe on ollut julkea, itsepäinen kerettiläinen ja että hän on kuollut harhaoppisuudessa ja että se kiroaa ja tuomitsee sekä hänet että hänen muistonsa. Tämä synodi päättää ja säätää myöskin, että jos mainitun John Wycliffe'in ruumis ja luut voidaan erottaa ja tuntea muiden uskovaisten ruumiiden joukosta, ne tulee ottaa ylös maasta ja heittää pois jokaisesta kirkon hautauspaikasta kanonisten lakien ja asetuksien mukaan."

Ja 12 vuotta sen jälkeen Wycliffe'in luut poltettiin ja tuhka heitettiin pieneen Swift-jokeen, joka juoksee Lutterworthin ohitse ja laskee suureen Avon-virtaan. Ja ihanaa on ajatella, miten se sitten tuon virran mukana kulkeutui mereen ja sieltä edelleen maan ääriin viemään autuuden ja armon sanaa.

Wycliffe'in kuoleman jälkeen kohtasi lollardeja kovat ajat, kun heidän pahin vihamiehensä Thomas Arundel tuli Canterburyn arkkipiispaksi 1396. Kun sitten Lancasterin herttuan poika Henrik IV syöksi valtaistuimelta serkkunsa Richard II (1399), puhkesi ankara vaino. Henrik tunsi tarvitsevansa piispojen apua valtaistuimensa tueksi ja niin hän antoi alttiiksi isänsä ystävät.

Arundelin toimesta pantiin Englannissa toimeen piispallinen inkvisitsioni. Piispoilla oli oikeus vangita ja tutkia kaikkia epäilyttäviä harhaoppisia ja tuomion jälkeen jättää ne maallisen esivallan käsiin, jonka tuli polttaa heidät korkealla paikalla kaiken kansan nähden.

Ensimmäinen lollardi, joka poltettiin Englannissa, oli Lontoon kappalainen William Sawtré, helmikuun 19 p:nä 1400.

Käännekohdaksi lollardien vainossa tuli vuosi 1407, jolloin pidettiin Oxfordin kirkolliskokous ja vuosi 1409, jolloin julkaistiin Th. Arundelin asetukset (constitutiones). Niiden mukaan kiellettiin kaikki saarnaaminen ilman piispan lupaa ja vaadittiin hävittämään Wycliffe'in kirjoitukset. Samassa asetuksessa kielletään myös kääntämästä raamattua englannin- tahi millekään muulle kielelle ja samoin kielletään lukemasta mitään raamatunkäännöstä, jota ei kirkolliskokous ole hyväksynyt. Nyt tuli lollardien pääpyrkimykseksi päästä irti Roomasta.

Ensimmäinen mies, jota kohtasi uusien asetuksien ankaruus, oli räätäli John Badby, joka poltettiin maaliskuun 15 p:nä 1409. Ja häntä seurasi pian lollardien etevin johtaja John Oldcastle, Cobhamin lordi, laajakatseinen valtiomies ja urhoollinen, ansioitunut sotapäällikkö. Hän vaati uskonpuhdistusta papiston keskuudessa ja levitti Wycliffe'in kirjoituksia sekä hylkäsi julkisesti katolisen kirkon suurimmat opilliset erehdykset, kuten muuttumisopin, korvaripin, kuvienpalveluksen j.m.s. Hänet vedettiin inkvisitsionituomioistuimen eteen ja tuomittiin, mutta kuningas Henrik V (1413-22) epäröi panna täytäntöön hänen tuomiotaan peläten kansan nousemista kapinaan. "Kohtalokas oli se hetki Englannille, jolloin kirkko ja evankeliumi taistelivat jaloimman englantilaisen ritarin elämästä." Hänen onnistui paeta Towerista, ja ystävät piilottelivat häntä neljä vuotta. Häntä ajettiin takaa kuin metsänpetoa, ja monta ystävää mestattiin hänen tähtensä. Vihdoin hänet vangittiin Walesin suomailla v. 1417 ja tuotiin Lontooseen porsaita varten valmistetussa sälöhäkissä. Uusi arkkipiispa Chichele (1414-43) tuomitsi hänet kapinoitsijana ja kerettiläisenä hirtettäväksi ja poltettavaksi. Hänet sidottiin rautaketjuilla hirsipuuhun ja poltettiin altapäin hiljaisella tulella. Ei kuulunut ainoatakaan valitusääntä pitkän ja kauhean kuolinkamppailun kestäessä. Viholliset koettivat kuitenkin kuoleman jälkeen häväistä hänen moraalista suuruuttaan kuvaamalla häntä irstaaksi hekumoitsijaksi, ja sellaiseksi muutettuna hän esiintyy Falstaff-figuurina Shakespearen draamassa Henrik IV.

Oldcastle'in mukana tungettiin lollardit pois ylhäisöpiireistä, ja heistä tuli "maallikkopuolue", johon kuului käsityöläisiä ja kauppiaita. He pakenivat pois kallioluoliin ja hietakuoppiin ja pitivät siellä salaisia kokouksiaan. Heidän pääoppinaan oli usko raamatun ehdottomaan arvovaltaan kirjaimellisesti tulkittuna. Jokainen maallikko oli heidän mielestään pätevä selittämään raamattua.

Lollardit saivat hengähdysaikaa, kun Chichele joutui kirkkopoliittisista syistä riitaan paavi Martti V:n kanssa. Mutta Baselin kirkolliskokouksen jälkeen 1438-39 heille koitti taasen kovat kärsimyksen ajat. Kuuluisin uhri tältä ajalta on rakkaudentoimintansa tähden pyhimyksenä pidetty pappi Richard Wiche, joka palvelijansa kanssa poltettiin v. 1440. Lollardien johtavina aatteina olivat tällöin paavinvastaisuus ja raamatullisuus.

"Hänen marttyyrionsa yhteydessä liike lehahti jälleen uuteen liekkiin; mutta sitten se painui miltei hiljaisuuteen ja näkymättömiin, vaikka yksityiset marttyyriot joka vuosi osoittivat, ettei se ollut kuollut. Se säilytti myöskin voimansa laajana kirkonvastaisena kansan mielialana; kaipauksena kansansielun syvyydessä, odottaen raamatulliselle pohjalle perustuvaa uskonnollista elämänmuotoa; ja pyrkimyksenä siihen konventtiikkelikristillisyyteen, joka oli piirtävä niin syviä jälkiä Englannin historiaan. Ja vuosisadan lopulla se oli myös jälleen tekevä itsensä tunnetuksi ulkonaisesti." (Holmquist).

Wycliffe'in vaikutus ei kuitenkaan rajoittunut vain Englantiin. Hänen aatteensa tulivat tunnetuiksi myöskin mannermaalla, varsinkin Böömissä.

Böömin kuninkaan Venceslaun sisar Anna meni naimisiin Englannin kuninkaan Richard II:n kanssa ja matkusti Englantiin v. 1381. Tästä tuli maailmanhistoriallinen tapahtuma. Kuningattaren mukana tuli Englantiin joukko böömiläisiä ylioppilaita opiskelemaan Oxfordin yliopistossa. Siellä he luonnollisesti joutuivat kosketuksiin Wycliffe'in ja hänen aatteittensa kanssa. Ja nyt alettiin levittää Wycliffe'in ajatuksia myöskin Böömissä, kenties kuningatar Annan myötävaikutuksella. Oxfordiin tuli myös opiskelemaan böömiläinen vaeltava ritari Hieronymus Pragilainen. Kun hän v. 1401 palasi Pragiin, niin hän vei mukanaan Wycliffe'in kirjoituksia ja aatteita ja tutustutti niihin lähimmän ystävänsä Johannes Husin.

Husin vaikutuksesta sitten, kuten myöhemmin tarkemmin kerrotaan, alkoi Böömissä uskonpuhdistuksen merkeissä liike, joka vaikutti mullistavasti koko Tshekin kansan valtiolliseen, yhteiskunnalliseen ja uskonnolliseen elämään, jopa siinä määrin, että se sitten hussilaissotien aikana tärisytti koko Eurooppaa ja saattoi paavin vallan perustukset vapisemaan.

Wycliffe on ensimmäinen ja tärkein niistä kirkon miehistä, jotka tunnetaan uskonpuhdistuksen edelläkävijäin nimellä. Hän on jättänyt suurimman panoksen historiaan ja hänen vaikutuksensa on vieläkin nähtävänä huomattavassa kirkkokunnassa (nonkonformistit). Mutta hänelläkin oli rajoituksensa. Hän ei vielä voinut kaikessa murtaa keskiajan katolista kirkkokäsitettä. Hänen suhteensa katoliseen kirkkoon jää epämääräiseksi, ja epäselvyyttä on myöskin vanhurskauttamisopissa. Häneltä puuttuu vielä Lutherin uskonnollishistoriallista näkemystä, mitä raamattuun tulee. (Holmquist). Hän on itse tietoinen tästä, kun hän kirjassaan De Ecclesia kirjoittaa profeetalliset sanat: "Muutamat kerjäläismunkit todennäköisesti tulevat tulevaisuudessa jumalallisen innoituksen vaikutuksesta kääntymään Kristuksen alkuperäiseen uskontoon ja sitten rakentamaan kirkon samoin kuin kerran Paavali". Tämähän on ennustuksellinen sana siitä augustinolaismunkista, joka puolitoista vuosisataa myöhemmin naulitsi 95 teesiänsä Wittenbergin linnankirkon ovelle. Katolinen kirkko puristi keskiajalla teokraattiseen pakkopaitaansa koko länsimaiden valtiollisen, yhteiskunnallisen ja uskonnollisen vapauden. Se muodosti linnoituksen, jota ei voitu valloittaa väkirynnäköllä. Piiritykseen kului kokonaista puolitoista vuosisataa, ja sotapäälliköitä, jotka valloittivat yksityisiä linnakkeita, oli useita eri tahoilla Eurooppaa (Wycliffe, Hus ja Savonarola), kunnes ilmestyi se mahtava hengen jättiläinen ja Jumalan valittu sotasankari, joka pani niin suuren dynamiittipanoksen tuon linnoituksen alle, että sen oli pakko avata porttinsa, ja samalla tie vapauteen ja aivan uuteen aikakauteen.

Mutta piirittäjäin keskuudessa tulkoon tahraton kunnia sille uljaalle uskonmiehelle, joka pani piirityksen alkuun; sille aamunkoiton pojalle, jonka muistolle hänen kotikaupunkinsa pystytti v. 1897 valtavan obeliskin ja kaiversi siihen ylväät sanat:

"THE MORNING STAR OF THE REFORMATION" USKONPUHDISTUKSEN KOINTÄHTI.

SIR WILLIAM SAWTRÉ.

Richard II syöstiin valtaistuimelta v. 1399, ja häntä seurasi Henrik IV. Seuraavana vuonna kokoontui parlamentti Westminsteriin, missä muuan Sir William Sawtré, kunnon mies ja uskovainen pappi, joka hehkui todellista uskonintoa, anoi, että häntä kuulusteltaisiin koko valtakunnan hyödyksi. Mutta kun asia herätti epäilystä piispoissa, niin se siirrettiin kirkolliskokouksen käsiteltäväksi. Täällä Thomas Arundel, Canterburyn arkkipiispa, helmikuun 12 p. 1400, paikallisen (provinsiaali-) neuvostonsa läsnäollessa, esitti häntä vastaan syytöksen, että hän oli kerran Norwichin piispan edessä kieltänyt ja peruuttanut useita erilaisia opinkappaleita; ja että hän, sellaisen peruutuksen jälkeen, suosi, opetti ja saarnasi samoja tahi vastaavia opinkappaleita, vastoin katolista uskoa ja toisten suureksi vahingoksi ja turmiolliseksi esimerkiksi. Ja senjälkeen hän määräsi, että nämä sir Williamin suosimat ja saarnaamat opinkappaleet luettaisiin eräästä kirjakääröstä, johon ne olivat kirjoitetut seuraavaan tapaan:

"Sir William Sawtré, tunnettu myöskin nimellä Chatris, seurakuntapappi Lontoosta, kannattaa julkisesti ja salaisesti näitä alempanamainittuja opinkappaleita:

I. että hän ei rukoile sitä ristiä, jolla Kristus kärsi, vaan

ainoastaan Kristusta, joka kärsi ristillä;

2. että hän mieluummin rukoilisi ajallista kuningasta kuin puista

ristiä;

3. että hän mieluummin rukoilisi pyhäin ruumiita kuin itse sitä

ristiä, jolla Kristus riippui, jos se olisi hänen edessään;

4. että hän mieluummin rukoilisi tosikatuvaista kuin Kristuksen

ristiä;

5. että hän mieluummin rukoilee ennakolta autuuteen määrättyä

(predestinoitua) ihmistä kuin Jumalan enkeliä;

6. että jos joku päättäisi käydä katsomassa Pietarin ja Paavalin

muistomerkkejä tahi tehdä pyhiinvaellusmatkan Thomas Beckerin haudalle, tahi jotakin muuta, saadakseen ajallista siunausta, hän ei ole velvollinen pitämään lupaustaan, vaan voi jakaa lupauksensa aiheuttamat menot köyhäin almuiksi;

7. että jokaiselle papille ja diakonille on tärkeämpää ja

velvoittavampaa saarnata Jumalan sanaa kuin lukea rukouksia kanonisina hetkinä;

8. että papin lausuttua ehtoollistoimituksessa Kristuksen ruumiin

asetussanat leipä pysyy samanluontoisena kuin se oli ennen eikä lakkaa olemasta leipää."

Seuraavana perjantaina sir William Sawtré antoi vastauksensa, joita ei pidetty tyydyttävinä. Kun ne oli luettu, niin arkkipiispa tiedusteli, onko hän peruuttanut ne harhaopit ja erehdykset, joista häntä syytettiin, tahi oliko hän muutoin kumonnut ja kieltänyt mainitut opinkappaleet, vaiko ei. Tähän kyselyyn sir William vastasi jonkin verran epäröiden, ettei hän tietänyt. Hän sanoi ehtoollisessa kuitenkin olevan todellista leipää, koskapa se oli se elämän leipä, joka tuli alas taivaasta. Sen jälkeen arkkipiispa kysyi häneltä, pysyikö ehtoollisessa, papin oikein lausumien asetussanojen jälkeen, leipä samana kuin se oli ollut ennen sanojen lausumistakin, vaiko ei. Ja tähän kysymykseen sir William vastasi kuten ennenkin, sanoen sen olevan leipää, pyhää, todellista ja elämän leipää. Sen jälkeen arkkipiispa kysyi, muuttuuko sama aineellinen leipä ehtoollisessa papin oikein lausuttua asetussanat luonnollisesta leivästä Kristuksen todellisen ruumiin perusaineeksi? Sir William sanoi, ettei hän tiedä, mitä tuo merkitsee.

Ja sitten arkkipiispa määräsi sir Williamille miettimisaikaa seuraavaan päivään, jotta hän voisi määritellä vastauksensa perusteellisemmin ja lykkäsi kokouksen jatkamisen heti suoraa päätä huomiseen. Kun huominen, s.o. helmikuun 19:s päivä tuli, niin arkkipiispa kysyi häneltä, pysyykö hän siinä pyhän kirkon opissa, joka opettaa, että alttarin sakramentissa, papin oikein lausuttua asetussanat, sama leipä, joka ennen luonnoltaan oli leipää, lakkaa olemasta enää leipää? Tähän kysymykseen sir William vastasi, että hän pysyy kirkon opissa, mikäli sellainen oppi ei ole vastoin Jumalan tahtoa.

Sitten hän kysyi häneltä jälleen, mikä on hänen käsityksensä alttarin sakramentista? Sir William vastasi, että papin asianmukaisesti lausumien asetussanojen jälkeen ehtoollisleipä pysyy todellisena leipänä ja samana leipänä kuin mitä se oli ennen asetussanojen lausumistakin. Sentähden mainittu Canterburyn arkkipiispa koko kirkolliskokouksen neuvosta ja suostumuksella julisti hänelle tuomion ja joku päivä myöhemmin ryhtyi alentamaan häntä toden teolla ja erotti hänet virasta. Tämä tapahtui askel askeleelta: ensin papista diakoniksi, sitten alidiakoniksi, sitten papin apulaiseksi (akoluutiksi), sitten pahanhengenmanaajaksi, sitten esilukijaksi, sitten suntioksi, kunnes häneltä vihdoin riistettiin vieläpä "yleensä ja erittäin pieninkin mahdollisuus kelvata ovenvartijaksi". Juhlallinen toimitus päättyi sanoihin: "Samoin sinun alentamisesi ja virastaerottamisesi merkiksi olemme täällä läsnäollessamme todellisesti leikkauttaneet ja kokonaan poistattaneet tukan sinun päälaeltasi ja kirkollisen tonsuurisi aivan kuten tavallisen maallikon; ja tässä me panemme sinun päähäsi, edellämainittu William, maallikkosäätyä olevan henkilön päähineen; pyytäen edellämainittua (Englannin suurkonnetaabelin ja marsalkan) seuruetta ystävällisesti vastaanottamaan mainitun Williamin, joka täten luovutetaan heidän haltuunsa."

Täten William Sawtré, Kristuksen palvelija, työnnettiin kokonaan ulos paavin valtakunnasta ja muutettiin papista tavalliseksi maallikoksi sekä jätettiin maallisen vallan käsiin. Mutta piispat, tyytymättä vielä tähänkään, anoivat kuninkaalta herkeämättä, että hänet vietäisiin nopeasti mestattavaksi. Tämän johdosta kuningas, ollen hyvin altis täyttämään papiston toivomuksia voittaaksensa sen suosion, antoi seuraavan William Sawtréta koskevan peloittavan määräyksen ja lähetti sen Lontoon pormestarille ja kaupunginvoudeille täytäntöönpantavaksi: "Ylimmäisen herramme kuninkaan ja hänen parlamenttineuvostonsa käskykirje, koskeva erästä äsken esiintynyttä harhaoppista. Lontoon pormestarille, kaupunginvoudeille j.n.e. – Kun kunnianarvoisa isä Thomas, Canterburyn arkkipiispa, koko Englannin esipappi ja apostolisen istuimen legaatti, on tässä suhteessa kaikkia laillisen oikeuden muotoja noudattamalla kokoonkutsumassaan paikallisessa kirkolliskokouksessa toisten piispojen ja veljiensä apupiispojen ja myös kaiken hänen maakuntansa tahi hiippakuntansa koko papiston suostumuksella, hyväksymisellä ja neuvosta julistanut ja selittänyt lopullisen tuomion kautta, että William Sawtré, entinen kappalainen, on jälleen langennut mitä turmiollisimpaan harhaoppiin, jonka sanottu William aikaisemmin on peruuttanut, ja kun hän näin ollen on mitä ilmeisin harhaoppinen, ja kun hänet sentähden on määrätty virasta erotettavaksi ja kun hänet saman syyn nojalla todella on tuomittu menettämään kaikki papiston etuudet ja etuoikeudet sekä jätettäväksi maallisen vallan haltuun; ja kun hän todella niin on jättänyt hänet tässä suhteessa voimassaolevani lakien ja kanonisten säädösten mukaan, ja kun myöskin meidän pyhällä äidillämme kirkolla ei ole mitään tekemistä edellämainittujen kohtien suhteen; ja kun me, ollen innokkaita uskonnon asioissa ja kunnioittavasti rakastaen katolista uskoa, tahtoen ja aikoen ylläpitää ja puolustaa pyhää kirkkoa ja sen lakeja ja erioikeuksia sekä hävittää kaikki tällaiset erehdykset ja harhaopit valtakunnastamme Englannista ja ansionmukaisella rangaistuksella ojentaa ja rangaista kaikkia harhaoppisia tahi sellaiseen syylliseksi todistettuja; ja kun aina edellytetään, että niin hyvin jumalallisen kuin inhimillisen lain ja tässä suhteessa tavanmukaisten kanonisten asetusten mukaan edellämainitulla tavalla syytetyt ja tuomitut harhaoppiset ovat poltettavat tulella: niin me käskemme teitä kaikella sillä ankaruudella, millä taidamme ja voimme, sekä päättävästi keholtamme teitä panettamaan mainitun, teidän vartioitavananne olevan Williamin, roviolle jollakin yleisellä tahi avoimella paikalla teidän edellämainitun kaupunkinne alueella, ja tällöin tulee edellämainittu syy julkisesti ilmoittaa kansalle ja siellä, samassa tulessa, todella polttaa hänet, jotta hänen rikoksensa herättäisi ansaittua kauhua ja olisi toisille kristityille silmiinpistävä esimerkki. Älkää jättäkö täytäntöönpanematta tätä sen vaaran uhalla, mikä seuraa sitä."

Tästä käy selville, miten kirkon väärät ylipapit ovat sokaisseet kuninkaita ja ruhtinaita ja väärinkäyttäneet heidän valtaansa, jopa siinä määrin, että he ovat olleet heidän orjiaan ja pyöveleitään surmaamassa Kristuksen köyhiä viattomia jäseniä. Ja samoin kuin Henrik IV, joka syöksi valtaistuimelta kuningas Rikhardin, oli kaikkein ensimmäinen Englannin kuningas, joka alkoi armottomasti polttaa paavin valtaa vastustavia Kristuksen pyhiä, samoin oli tämä William Sawtré, Kristuksen totinen ja uskollinen marttyyri, kaikkein ensimmäinen niistä, jotka tiedämme poltetun tämän kuninkaan hallitusaikana.

JOHN BADBY JA WILLIAM THORPE.

Kuten ennen on mainittu, kärsivät Englannissa uskonpuhdistuksen aamunkoitossa hyvin monet todistajakuoleman uskonsa tähden. Paitsi sir William Sawtréta mainitsemme tässä yhteydessä vielä John Badbyn ja William Thorpe'in. Esitämme seuraavassa muutamia piirteitä heistä.

John Badby, maallikko, poltettiin Smithfieldissä maaliskuun 15 p:nä 1409. Hänet pantiin tyhjään tynnyriin, sidottiin rautaketjuilla paaluun ja ympärille asetettiin kuivia puita. Prinssi, kuninkaan vanhin poika, oli tällöin saapuvilla. Hän tahtoi pelastaa marttyyrin ja siinä tarkoituksessa hän kehoitti ja neuvoi häntä vetäytymään nopeasti ulos noista vaarallisten mielipiteiden sokkeloista. Toisaalta hän lausui peloittavia uhkauksia, jotka olisivat saattaneet kenen tahansa miehen rohkeuden horjumaan.

Sillä aikaa Smithfieldin P. Bartolomeuksen luostarin priori toi esille kaikella juhlallisuudella Herran ruumiin sakramentin, jonka edellä kannettiin kahtatoista tulisoihtua. Marttyyrille näytettiin sakramenttia ja häneltä kysyttiin, uskoiko hän siihen. "Että se on pyhitettyä leipää, sen tiedän varsin hyvin, mutta ei Jumalan ruumista", kuului vastaus. Senjälkeen asetettiin tynnyri hänen päälleen ja sytytettiin tuli. Tuntiessaan tulen polttavan hän huusi "Armoa!" rukoillen Herraa. Prinssi käski ottaa heti pois tynnyrin ja sammuttaa tulen. Kun käskyä oli toteltu, hän kysyi heti marttyyriltä tahtooko hän luopua harhaopistaan ja omaksua pyhän kirkon uskon. Jos hän tekisi sen, hän saisi paljon hyvää sekä vuotuisen apurahan kuninkaan rahastosta. Mutta tämä Kristuksen urhoollinen taistelija ei välittänyt prinssin suloisista sanoista, vaan kieltäytyi suostumasta inhimillisten lupausten houkutuksiin, sillä hänen rintaansa poltti epäilemättä paljon voimakkaammin Jumalan Pyhä Henki kuin mitkään maalliset halut ja intohimot. Kun hän sentähden pysyi järkkymättömänä entisessä mielessään, niin prinssi käski panna hänet suoraapäätä takaisin tynnyriin ilmoittaen samalla, ettei hänellä enää ole odotettavissa mitään armoa tahi suosiota.

Mutta samoin kuin häntä eivät voineet houkutella lankeemukseen mitkään palkinnot, samoin eivät häntä liioin voineet peloittaa mitkään kidutukset, vaan Kristuksen taistelijana hän pysyi lujana loppuun asti. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut ilman suurta ja ankaraa taistelua, mutta sitä jalompi oli voitto, sillä Kristuksen Henki säilytti aina ylivallan hänen jäsenissään huolimatta koko maailman vihasta, raivosta ja voimasta.

Maisteri William Thorpe oli hänkin urhoollinen taistelija ja voittoisa Kristuksen lipunkantaja. Hänet haastettiin Canterburyn arkkipiispan tuomioistuimen eteen v. 1407. Hänessä voimme ihailla totuuden pelotonta todistajaa, Herran väkeä ja voimaa, joka vaikutti ja taisteli Hänen sotureissaan ja puhui heidän suunsa kautta lupauksensa mukaan.

Thorpe on jättänyt jälkeensä kirjallisen kuvauksen tutkintotilaisuudesta, jotta muutkin kristityt voisivat oppia hänestä, miten totuus voittaa valheen, oikeus vääryyden, ja olisivat valmiit luopumaan kaikista tämän elämän kappaleista, koskapa eivät lainkaan tiedä, miten pian voivat itse joutua samanlaisiin koettelemuksiin. Esitämme siitä seuraavassa muutamia katkelmia.

Arkkipiispa ilmoitti tietävänsä, että Thorpe oli jo enemmän kuin kaksi vuosikymmentä liikkunut Englannin pohjoisosissa ja muuallakin kylvämässä väärää oppia ja tekemässä työtä valheellisen opetuksen hyväksi saastuttaakseen ja myrkyttääkseen koko maan, sekä vaati Thorpe'ia luopumaan mielipiteistään. Kun hänelle suotiin tilaisuus puolustautua, niin hän esitti käsityksensä kirkosta seuraavin ihanin sanoin.

"Ja minä uskon pyhän seurakunnan, s.o. kaikki ne, jotka ovat olleet ja jotka nyt ovat ja aina tulevat olemaan maailman loppuun asti; kansan, joka ahkeroi tuntea ja pitää Jumalan käskyt, joka yli kaiken pelkää rikkoa Jumalaa vastaan, joka rakastaa ja koettaa miellyttää Häntä; ja minä uskon, että kaikki ne, joilla on ollut ja nyt on, ja kaikki ne, joilla vielä tulee olemaan edellämainitut hyveet ja armolahjat, seisovat varmasti uskossa Jumalaan, toivovat lujasti Hänen armotekoihinsa, pysyvät loppuun asti täydellisessä rakkaudessa, mielellään, kärsivällisesti ja iloisesti kestävät vainoja erikoisesti juuri Kristuksen, ja Hänen apostoliensa esikuvan mukaan; kaikkien näiden nimet ovat kirjoitetut elämän kirjaan."

Kun arkkipiispa uudelleen vaati häntä valallisesti luopumaan uskostaan ja ilmiantamaan jokaisen harhaoppisen, sekä kielsi saarnaamisen, kunnes toisin määrätään, niin Thorpe lausui seuraavaa.

"Herrani, isäni ja äitini kuluttivat paljon rahaa minun kouluttamiseeni tehdäkseen minusta Jumalan papin, Mutta kun tulin siihen ikään, jolloin minun oma harkintakykyni heräsi, ei minulla ollut halua ruveta papiksi, ja sentähden minun ystäväni kohtelivat minua hyvin tylysti. Ja kun sitten heidän vastenmielisyytensä minua kohtaan alkoi käydä minulle kovin tuskalliseksi, niin päätin jättää heidän seuransa. He lausuivat usein sangen ankaria sanoja ja uhkailivat minua monella tavalla. Ja näin heillä oli kauan aikaa paljon puuhaa minusta ennenkuin suostuin rupeamaan papiksi. Vihdoin pyysin heiltä lupaa saada matkustaa viisaiden pappien luo, sellaisten, jotka ovat taitavia keskustelussa, saadakseni heiltä neuvoa ja oppiakseni heidän kauttaan tuntemaan pappeuden virkaa ja velvoituksia. Isäni ja äitini suostuivat ilomielin ja antoivat minulle siunauksensa ja luvan sekä rahaa matkalle. Ja niin minä menin sellaisten pappien luo, joilla olin kuullut olevan parhaimman nimen ja pyhimmän elämän sekä syvimmän opin ja jotka olivat täynnä taivaallista viisautta. Ja niin minä seurustelin heidän kanssaan niin kauan, että huomasin heidän hurskaasta ja vakavasta vaelluksestaan, että heidän vilpittömät rakkaudentyönsä voittivat heidän maineensa, josta olin kuullut ennen."

Ja arkkipiispa sanoi: "Vastaa: keitä ovat nämä pyhät ja viisaat miehet, joilta olet ottanut opetuksesi?"

Ja minä sanoin: "Herrani, maisteri John Wycliffe'iä monet pitivät silloin elävistä suurimpana pappina, mitä he tiesivät, ja hän oli mainehikas kyvykkyydestään, hyvyydestään ja perin hurskaasta elämästään. Ja sentähden monet suuret miehet seurustelivat usein hänen kanssaan ja he rakastivat hänen oppiaan siinä määrin, että kirjoittivat sen muistiin ja pyrkivät ottamaan sen itselleen elämän ohjeeksi. Sentähden, herra, tämän maisteri John Wycliffe'in opin kannalla ovat vieläkin monet miehet ja naiset, tämän opin, joka parhaiten on sopusoinnussa Kristuksen ja Hänen apostoliensa elämän ja opetuksen kanssa ja joka selvimmin näyttää ja selittää, minkälainen kirkko on ollut ja minkälainen sen vielä tulisi olla ja miten sitä tulisi hallita ja johtaa. Siksipä niin monet miehet ja naiset haluavat omaksua hänen oppinsa, ja heidän tarkoituksensa on Jumalan armon avulla ojentaa elämänsä tämän Wycliffe'in opetuksen mukaan."

Arkkipiispa syytti häntä sitten myrkyllisestä harhaoppien kylvämisestä Shrewsbury'in ja kansan mielen levottomaksi tekemisestä. Tähän vastasi Thorpe:

"Herrani, te sanotte, että minä olen opetuksellani tehnyt levottomiksi Shrewsburyn kuntalaiset ja monet muut miehet ja naiset. Jos näin on asian laita, ei siinä ole mitään ihmeteltävää, koskapa Kristuksen oma persoona, Hänen, joka oli totinen Jumala ja ihminen ja viisain saarnamies, mitä milloinkaan on ollut tahi tulee olemaan, teki levottomiksi Jerusalemin kaupungin kaikki asukkaat. Ja myöskin koko Nasaretin synagoga oli niin kiihdyksissä Kristusta vastaan ja niin kiukuissaan Häntä kohtaan Hänen saarnaamisensa johdosta, että synagogan miehet nousivat ylös ja veivät Kristuksen ulos kaupungistaan ja saattoivat Hänet vuoren huipulle syöstäkseen Hänet alas suin päin."

Myöhemmin hän jatkaa kuvaustaan seuraavaan tapaan. "Ja sitten minua nuhdeltiin, pilkattiin ja uhkailtiin joka taholta, ja tämän jälkeen vielä muutamat henkilöt huutaen kehoittivat minua lankeamaan polvilleni ja alistumaan. Mutta minä seisoin hiljaa enkä puhunut sanaakaan. Ja sitten siellä sanottiin minusta ja minulle monia sanoja. Ja minä kuulin heidän uhkailevan, kiroilevan ja pilkkaavan, mutta en virkkanut mitään.

Ja sitten, hetkisen kuluttua, arkkipiispa sanoi minulle: 'Etkö tahdo alistua pyhän kirkon järjestykseen?'

Ja minä sanoin: 'Herrani, minä alistun varsin ilomielin, kuten olen esittänyt teille ennen.'

Ja sitten arkkipiispa käski poliisimiehen viemään minut pois sieltä kiireisesti.

Ja niin minut saatettiin sieltä pois ja vietiin likaiseen ja kauheaan vankilaan, missä en ollut milloinkaan ennen ollut. Mutta Jumalan kiitos, kun sitten kaikki ihmiset olivat menneet pois luotani ja lujasti sulkeneet jälkeensä vankilan oven, niin minä hartaasti kiitin Jumalaa ja ylistin Häntä Hänen hyvyytensä tähden. Ja minä olin saanut suuren lohdutuksen jo siinä, että olin päässyt pois heidän näkyvistään, pois vihollisteni läheisyydestä, pois kuulemasta heitä, heidän herjauksiaan ja uhkailujaan. Mutta paljon enemmän minä riemuitsin Herrassa sentähden, että Hän armonsa kautta oli varjellut minua sekä vastustajiani imartelun että heidän uhkaustensa keskellä, niin että ilman omantunnon raskautta ja tuskaa saatoin poistua heidän keskuudestaan. Sillä kuten puu lepää toisen puun päällä joko poikittain tahi ristin muodossa, niin oli arkkipiispa ja hänen kolme pappiansa aina minua vastaan ja minä heitä.

Nyt, hyvä Jumala, Sinun pyhän nimesi tähden, Sinun kaikkein siunatuimman nimesi tähden, tee meidät yhdeksi, jos se on Sinun tahtosi. Ja jotta niin tapahtuisi, anna kaikkien, jotka lukevat ja kuulevat tämän kirjoituksen, sydämestään rukoilla Herraa Jumalaa, että Hän suuren hyvyytensä tähden, hyvyytensä, jota ei yksikään kieli voi tyhjentävästi kuvailla, soisi meidän ja kaikkien muiden, jotka samalla tavalla ja samasta syystä tahi jostakin muusta syystä ovat erotetut, tulla liitetyiksi yhteen, tulla yhdeksi totisessa uskossa, lujassa toivossa ja täydellisessä rakkaudessa. Amen."

Mikä tämän hurskaan ja uskollisen jumalanmiehen ja palvelijan loppu oli, siitä ei ole tietoa. Todennäköisesti hänet ankarassa vankeudessa, jolla arkkipiispa kuulustelun kestäessä oli uhannut häntä, joko raivattiin salaisesti pois tieltä tahi hän kuoli sairauteen.

JOHANNES HUS.

Katolinen kirkko oli neljännellätoista vuosisadalla vaipunut syvään alennustilaan. Sen arvovalta oli suuresti heikontunut silloin kun itse paavin oli täytynyt muuttaa Roomasta Avignoniin. Rahaa ansaitakseen paavit möivät hengellisiä virkoja, papisto muuttui seurakunnan kaitsijoista mammonan palvelijoiksi ja munkkikunnat etsivät vain aineellisia etuja. Suuri osa ylettömästi lisääntynyttä ja itsekkyyteen vajonnutta hengellistä säätyä eli hekumassa ja irstaudessa. Vuosisadan keskivaiheilla, melkein samaan aikaan kun Keski-Euroopassa raivosi "musta surma", on huomattavissa papiston turmeluksen herättämä huolestuminen, ja sitä seuraa ankara epäkohtien arvostelu sekä vaatimus, että kirkon hallinto ja papiston elämä on puhdistettava. Lopulta arvostelu kohdistuu eräisiin kirkon opinkappaleihinkin. Englannissa on tämän arvostelun etevimpänä edustajana John Wiclif, joka samalla kun hän puolusti Englannin kirkon kansallisia oikeuksia, arvosteli ankarasti papistoa ja lopulta hyökkäsi itse kirkon periaatteita vastaan. Hän opetti, että raamattu yksin on totuuden lähde, kirkon ja valtion ylin ohje. Ihminen pelastuu vain armosta uskon kautta ja oikean kirkon muodostaa valittujen yhteys. Mutta myöskin Englannin ulkopuolella, Keski-Euroopassa esiintyivät muutamat hurskaat miehet pappien turmelusta vastaan ja vetosivat raamattuun totuuden lähteenä. Itävallassa oli sellainen saarnaaja Konrad Waldhauser. Böömin kuningas Kaarle IV, joka samalla oli Saksan keisari, harrasti kaikin tavoin perintömaansa Böömin kohottamista valistuksessa. Hän perusti v. 1348 Pragiin yliopiston, ensimmäisen Keski-Euroopassa. Samoin hän tahtoi kohottaa kirkon sen alennustilasta. Vaikuttaakseen herättävästi ihmisiin hän kutsui mainitun itävaltalaisen pitämään parannussaarnoja Pragiin. Waldhauserin saarnat herättivätkin monen, mutta alempi kansa ei niitä ymmärtänyt, sillä Waldhauser saarnasi saksaksi. Silloin ilmestyi tshekkiläinen saarnaaja nimeltään Milic. Tuhansittain kävivät ihmiset kuulemassa hänen ankaria parannussaarnojansa ja monet kääntyivät jättäen irstaan elämän ja ylellisyyden. Milicin lausunto papistosta herätti suuttumusta, joka sai paavinkin levottomaksi. Milic kutsuttiin paavin puheille Avignoniin ja sillä matkalla hän sairastui ja kuoli (v. 1374). Mutta herätystyö tshekkiläisten keskuudessa jatkui, saarnaajia oli jo useampiakin ja uskonnollisia kysymyksiä käsiteltiin tshekinkielisissä kirjoissa. Tässä alkavassa uskonnollisessa heräämyksessä oli jo sellaista, mikä ei käynyt täysin yhteen katolisen kirkon käsityskannan kanssa vaikka itse herättäjät eivät tahtoneet sitä edes itselleen tunnustaa, sillä kaikki se, mitä kirkko ei hyväksynyt, oli harhaoppista, kerettiläistä ja kerettiläisyys oli kauheinta mitä keskiajan ihminen saattoi ajatella. Vakavat ja ajattelevat ihmiset olivat kaikkialla levottomia sielunsa tilasta. Kristikunta oli kadottanut johtajansa, senjälkeen kun paavinistuin oli siirtynyt Roomasta ja Avignonin paavin rinnalle ilmestyi toinen tai kolmaskin kilpaileva paavi. Korkein arvovalta uskonnon kysymyksissä oli osaksi siirtynyt silloisiin yliopistoihin. Vanhin näistä, Bolognan, oli kuitenkin etupäässä lainoppineita varten ja Oxford Englannissa oli sivulla päin sekä Wycliffe'in takia kerettiläisyyden huudossa. Pariisin suuri yliopisto oli kuuluisa teologeistaan ja Keski-Euroopan vanhin korkeakoulu Prag oli myöskin hyvin suosittu. Ylioppilaita siellä oli toistakymmentä tuhatta, jotka olivat jaetut neljään kansakuntaan: böömiläiseen, saksilaiseen, baijerilaiseen ja puolalaiseen. Kolme viimemainittua olivat pääasiassa saksalaisia, vaikka niihin, kuten saksilaiseen kuuluivat myöskin tanskalaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset Pragissa opiskelijat ja puolalaiseen jokin määrä puolalaisia. Tällainen järjestys olikin sopusoinnussa keskiajan yliopistojen kansainvälisen luonteen kanssa. Mutta se tuli pian näyttelemään kohtalokasta osaa kansallisissa ja uskonnollisissa taisteluissa. Böömi oli näet enemmistöltään tshekkiläinen maa, mutta sinne oli muuttanut yhä enemmän saksalaisia ja kaupunkien porvariston enemmistö oli saksalainen. Kaikki muutokset kirkollisissa oloissa olivat tälle enemmistölle epäedulliset jo taloudellisistakin syistä. Se kuului ikäänkuin olojen pakosta uudistusten vastustajiin. Yliopistossa koskivat kansalliset riidat myöskin aineellisia etuja. Kaarle IV ja hänen seuraajansa Venceslaus olivat yhdessä rikkaiden yksityishenkilöiden kanssa perustaneet yliopiston yhteyteen n.s. kollegioja, joissa yliopiston jäsenet saivat ilmaisen asunnon ja ylläpidon. Paikat täytettiin vaalin kautta. Kun päätökset, samoinkuin rehtorin vaali tapahtui siten, että "kansakunnat" yhdellä äänellä kukin valitsivat rehtorin ja kollegiojen jäsenet, jäi böömiläinen kansakunta, jonka muodostivat pääasiassa tshekkiläiset, aina alakynteen. Nämä katkeroituivat, kun he kotiväkenä näkivät joutuvansa syrjäytetyiksi; he tunsivat sen kansalliseksi sorroksi ja nousivat sitä vastaan.

Näin liittyi Pragissa kansallisuustaistelu kirkolliseen uudistusharrastukseen, johtaen lopulta uskonnollis-kansalliseen sotaan. Viisaan Kaarle IV:n eläessä eivät vastakohdat vielä päässeet kehittymään liian pitkälle, mutta hänen poikansa Venceslaus (1378-1419), joka kyllä oli lahjakas ja hyväntahtoinen, mutta juoppo, äkkipikainen ja raaka, ei voinut enää hillitä vastakkaisia puolueita, vaikka koettikin monesti puolustaa tshekkiläisten oikeuksia. Uskonnollisilla riidoilla oli kaksi keskustaa: yliopisto ja n.s. Bethlehemin kappeli, jonka eräs rikas tshekkiläinen porvari oli rakennuttanut ja yhdessä erään ylimyksen kanssa lahjoittanut yksinomaan tshekkiläiseksi saarnahuoneeksi. Kuningas ja arkkipiispa antoivat sille laillisen vahvistuksen. Sen saarnaajaksi otetun papin tuli siinä jokaisena sunnuntaina ja juhlapäivänä pitää kaksi saarnaa kansan, siis tshekin kielellä. Sinne mahtui 3,000 kuulijaa ja se oli aina täynnä. Bethlehemin kappelista tuli kansallinen pyhäkkö; siellä muokattiin uskonpuhdistuksen maaperä. Meidän päivinämme siitä ei ole enää mitään jäljellä, sillä senjälkeenkun tshekkiläinen protestanttisuus oli kukistettu Valkeanvuoren taistelussa 1620, se jätettiin jesuiittain haltuun, suljettiin ja hävitettiin maan tasalle v. 1786. Kolme eri saarnaajaa oli jo jokaisena pyhäpäivänä koonnut Bethlehemin kappelin hartaita kuulijoita täpö täyteen, kun v. 1402 sen saarnaajaksi tuli Johannes Hus. Mutta ennenkun puhumme hänen toiminnastaan Bethlehemin saarnaajana, tahdomme tutustua hänen siihenastiseen kehitykseensä.

Husin syntymävuodesta ei ole aivan varmaa tietoa, mutta todennäköisesti hän syntyi v. 1369. Sen sijaan hänen syntymäseutunsa on tarkoin tunnettu. Se sijaitsi Böömin lounaisessa kolkassa lähellä pientä Prachaticen kaupunkia. Siellä on vieläkin Husinets niminen kylä ja siitä sai Hus nimensä. Myöskin hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan on hyvin vähän luotettavia tietoja. Pragiin hän tuli nähtävästi v. 1386. Opintoaikanaan hän oman tunnustuksensa mukaan otti joskus osaa kaikenlaisiin vallattomuuksiin ja kävi ajan koululaisten tavan mukaan maaseudulla teininä kerjäämässä. Niinikään hän mainitsee pitäneensä kauniista vaatteista ja shakkipelistä. Mutta pian hän luopui nuoruuden vallattomasta elämästä, kirkkoisien kirjoitukset ja kertomukset marttyyreista olivat hänen mielilukemistaan. Vielä v. 1393 hän luottaa katoliseen kirkkoon niin ehdottomasti, että hän viimeisillä rahoillaan osti itselleen anekirjan. V. 1396 Hus tuli "vapaiden taiteiden" eli kuten meidän aikanamme sanottaisiin filosofian maisteriksi, opiskeltuaan sitä ennen myöskin teologiaa. Kaksi vuotta myöhemmin hän alkoi pitää luentoja, jotka vetivät puoleensa paljon kuulijoita. Hän valittiin pian tiedekuntansa dekaanukseksi ja v. 1402 yliopiston rehtoriksi. Tämä vuosi tuli käännekohdaksi hänen elämässään, sillä hänet kutsuttiin myöskin Bethlehemin kappelin saarnaajaksi. Hus antautui nyt kokonaan Jumalan sanaa tutkimaan ja julistamaan. Hän etsi totuutta vain raamatusta ja hänen uskonsa yhä vahvistui. Hänen sanansa siirsivät kuulijoihin saman totuuden ja oikeuden rakkauden, joka innostutti häntä itseään. Nähdessään hänen kalpeat kasvonsa, jotka "puhuivat rukouksista, valvomisesta, paastosta ja kieltäymyksestä", kuulijat olivat jännittyneinä jo ennenkuin hän oli ehtinyt suunsa avata. Hän oli ankara itseään kohtaan, mutta säälivä ja hellä kärsiville. "Hän oli väsymätön, hän kuunteli synnintunnustuksia, käänsi syntisiä, lohdutti ahdistettuja, saarnasi ja kirjoitti", sanoo eräs aikalainen hänestä. Pelkäämättä hän saarnoissaan ruoski pappien paheita ja yhteiskunnallisia epäkohtia, varsinkin rikkaiden suurtilallisten alustalaisiaan kohtaan harjoittamaa sortoa. Husin vastustajat ja kaikki ne, joihin hänen ankarat moitteensa kohdistuivat, olivat suutuksissaan, mutta olivat voimattomat niin kauan kun eivät saattaneet esittää mitään hänen opetuksiaan vastaan. Jonkin ajan kuluttua he kuitenkin olivat saaneet vaarallisen aseen. He huusivat, että Hus on harhaoppinen, sillä hän oli englantilaisen kerettiläisen Wycliffe'in hengenheimolainen. Ja niin olikin asianlaita. Wycliff itse oli v:sta 1382, jolloin Lontoon piispainkokous oli tuominnut 24 kohtaa hänen kirjoituksistaan väärä-oppisiksi, viralliselta katoliselta kannalta katsoen kerettiläinen, vaikka hän ei joutunutkaan suuremman vainon alaiseksi ja sai rauhassa kuolla v. 1384. Ainakin v. 1398 oli Hus jo tutkiskellut Wycliffe'in filosofisia kirjoituksia. Ne tekivät häneen syvän vaikutuksen ja hän ihaili Wycliffe'ä kuolemaansa asti. Mutta samalla hän ikäänkuin aavisti, miten vaarallinen tämä ihailu oli, sillä erään käsikirjoituksensa reunaan hän on piirtänyt sanat: "Jumala suokoon Wycliffe'ille taivaan valtakunnan! Oi Wycliffe, Wycliffe, monen miehen pään panet pyörälle!" Uuden vuosisadan alkupuolella saapuivat myöskin Wycliffe'in teologiset kirjat Pragiin. Mahdollisesti Husin ystävä Hieronymus Pragilainen, joka oli opiskellut Oxfordissa, ensimäisenä toi ne Pragiin. Niissä esitetyt opit levisivät nopeasti kenenkään estämättä, kunnes eräs yliopiston maistereista shleesialainen Johan Hübner v. 1403 varta vasten kokoonkutsutussa yliopiston opettajien istunnossa vaati Wycliffe'in opit tuomittaviksi 45 kohdan nojalla, jotka hän oli poiminut tämän kirjoista. Ainoastaan yksi maisteri puolusti noita tuomittaviksi esitettyjä kohtia, jolloin useat pelästyksissään poistuivat. Muut istuntosaliin jääneet tshekkiläiset professorit väittivät, että syyllisiksi väitettyjä kohtia ei löytynyt Wycliffe'in kirjoista. Myöskin Hus katsoi syyttäjän kantavan väärää todistusta Wycliffe'ä vastaan, väittäen että hän väärentäessään kuuluisan englantilaisen opetuksia oli paljon syyllisempi kuin ne kaksi Pragin kauppiasta, jotka muutama päivä aikaisemmin oli poltettu sentähden, että he olivat myyneet väärennettyä tavaraa saframina. Enemmistö tuomitsi kuitenkin syytetyt 45 kohtaa ja kielsi niiden mukaan opettamasta.

Tuomiolla ei kuitenkaan ollut tarkoitettua tehoa. Se pikemmin käänsi yleisen huomion Wycliffe'in oppeihin eikä voinut ehkäistä Husin vaikutusta. Pragin uusi arkkipiispa, joka ei ollut erittäin oppinut teologi eikä siis osannut tarkoin erottaa, mikä Wycliffe'in opetuksissa ei ollut sopusoinnussa vallitsevan kirkollisen käsityksen kanssa, antoi siveellisen kannatuksensa Husin harrastuksille, nimittämällä hänet saarnaajaksi pappien kokouksiin, kehoittaen häntä näissä tilaisuuksissa suoraan paljastamaan kaikki väärinkäytökset. Hus luuli kaikessa olevansa katolisen kirkon pohjalla. Hän syventyi yhä raamattuun. Saarnoissaan ja kirjoituksissaan hän esiintyi tyhjiä menoja ja taikauskoa vastaan, osoittaen m.m., miten Wilsnakin pyhiinvaelluspaikassa Brandenburgissa oli harjoitettu julkeaa petosta, väittämällä, että siellä oli jäännös Kristuksen verta ja että kaksi sokeaa naista, jotka todellisuudessa eivät koskaan olleet sokeat, oli saanut näkönsä takaisin. Hus käyttää mielellään voimakkaita vastakohtia ja meheviä vertauksia, jotka painuvat kuulijoiden mieliin. Evankeliumin korkein käsky on rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestään ja lähimmäistä niinkuin itseään. Sentähden erehtyvät ne, jotka luulevat paremmin saavansa syntinsä anteeksi perustamalla kirkkoja kuin auttamalla köyhiä. "Parempi on antaa eläessään ropo Jumalalle kuin jättää kuolemansa jälkeen papeille kultaa niin paljon että sillä voisi täyttää taivaan ja maan välisen kuilun. Parempi on nöyryydessä kärsiä solvaus kuin kiduttaa itseään ruoskimalla selkäänsä vastaan rikki kokonaisen metsän vitsat. Se joka on nöyrä alempaansa kohtaan tekee Jumalan edessä ansiokkaamman työn kuin se, joka käy pyhiinvaelluksella maailman äärissä." Hän saarnasi pappien ylellisyyttä, ahneutta ja vallanhimoa, väärinkäytettyä pannaanpanoa ja anekauppaa vastaan ja munkkeja vastaan, "jotka esimiestensä luvalla tai omin luvin ennen tuntemattomilla juhlilla, petollisilla ihmeillä ja muilla valheilla puijaavat rahaa köyhältä kansalta ja hävittävät Kristuksen kirkkoa." "Vapahtaja on kieltänyt opetuslapsiltaan maallisen vallanpidon; mutta hänen jumalallinen sanansa tuli pilkaksi ja taruksi, silloin kun keisari Konstantinus kolme sataa vuotta Kristuksen syntymän jälkeen antoi paaville maallisen vallan. Sinä päivänä kuului ääni korkeudesta, joka huusi: myrkkyä on vuodatettu Jumalan kirkkoon. Rikkaus on myrkyttänyt ja turmellut kristillisen kirkon. Mistä tulevat sodat, pannaanjulistukset ja riidat paavien, piispojen ja muiden papiston jäsenten välillä? Koirat tappelevat luusta, ottakaa heiltä luu pois ja rauha on palautettu."

Husin vihamiehet olivat vielä voimattomat, sillä arkkipiispa, kansa, monet ylimykset, kuninkaallinen perhe ja varsinkin kuningatar, jonka rippi-isä Hus oli, suojelivat häntä. Myöskin yliopistossa hänen ympärillään oli varma kantajoukko. Mutta pian tuli loukkauskiveksi Wycliffe'in ehtoollisoppi. Wycliffe näet selitti, että leipä ja viini eivät muutu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, kuten katolinen kirkko v. 1215 neljännessä lateraanikokouksessa oli selittänyt, vaan että Kristus on vain henkisesti läsnä Herran ehtoollisessa. Hus ei puuttunut tähän arkaan kysymykseen silloin kun yliopistokokouksessa keskusteltiin Wycliffe'in kirjoista. Vain yksi yliopiston maistereista, Stanislaus Znojmilainen, puolusti silloin Wycliffe'in ehtoollisoppia. Sentähden saattoi Pragin arkkipiispa yhä asettua Husia kannattamaan, silloinkin kun paavi kiinnitti hänen huomiotaan wiclifiläisten harhaoppien leviämiseen Pragissa. Hän ei ollut tietävinään, että paavi tarkoitti Husia ja oli yhä hänelle suosiollinen. Mutta tehdäkseen jotakin paavin bullan johdosta hän salli reformiliikkeen vastustajien syyttää muutamia tshekkiläisiä maistereja, jotka olivat lausunnoissaan menneet pisimmälle. Syytös kohtasi ensimmäisenä Stefan Znojmilaista, joka myöskin eräässä kirjoituksessaan oli puolustanut Wycliffe'in ehtoollisoppia. Tämä pelästyi, kielsi olevansa mainitun kirjoituksen tekijä ja pelastui siten häntä uhkaavasta tuomiosta, muuttuen samalla Husin vihamieheksi. Nyt arkkipiispa kielsi esittämästä ja kannattamasta Wycliffe'in mielipiteitä sekä ilmoitti kansalle, että ehtoollisessa leipä muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja että konsekratsionin jälkeen kalkissa ei ole jäljellä viini, vaan todellinen Kristuksen veri. Hus huomautti arkkipiispalle, että sellainen ei ollut kirkon alkuperäinen oppi. Arkkipiispa suuttui ja hänen suhteensa Husiin kylmeni yhä, kun tämä esiintyi eräiden uskonnollisista syistä vangittujen henkilöiden puolesta, kirjoittaen arkkipiispalle ankaran kirjeen. Pian arkkipiispa oli siirtynyt jo Husin vastustajien puolelle. Yliopiston tshekkiläinen "kansakunta" koetti sovitella ja kielsi jäseniään esittämästä niitä Wycliffe'in kirjoitusten kohtia, jotka se katsoi harhaoppisiksi. Arkkipiispa ei tyytynyt tähän, vaan kielsi pappien kokouksessa 16 p. kesäk. 1408 saarnoissa käyttämästä moittivia sanoja papistosta ja käski jättämään hänen haltuunsa kaikki Wycliffe'in kirjat. Lisäksi tuli Italiasta tieto, että siellä oli vangittu kerettiläisyydestä epäiltyinä Stanislaus Znojmilainen ja Stefan Palets, jotka olivat lähteneet sinne puolustautumaan. Arkkipiispa peruutti Husille antamansa toimen, nimittäin saarnaamisen pappeinkokouksissa.

Husilla ei ollut enää minkäänlaista kannatusta kirkon puolelta. Hän oli nyt täydellisesti joutunut sen vastustajien johtajaksi ja sellaisessa asemassa hänen toimintansa opettajana ja saarnaajana olisi hyvin pian tullut mahdottomaksi, jos tapausten kulku ei olisi ajanut myöskin kuningas Venceslausta arkkipiispan vastustajien joukkoon. Venceslaus, joka oli paitsi Böömin kuningas myöskin Saksan valtakunnan keisari, oli v. 1398 tehnyt Ranskan kuninkaan kanssa sellaisen sopimuksen, että kumpainenkin pysyy puolueettomana keskenään riiteleviin paaveihin nähden, siksi kunnes katolisessa kirkossa on jälleen yksi kaikkien tunnustama paavi. Tällä hän suututti Mainzin arkkipiispaa, joka v. 1400 sai aikaan sen, että neljä vaaliruhtinasta julistivat Venceslauksen oikeutensa menettäneeksi ja Ruprecht Pfalzilaisen hänen seuraajakseen. Lisäksi liittyi Venceslauksen vastustajiin hänen oma veljensä Sigismund, joka v. 1402 vei Venceslauksen Wieniin ja piti häntä siellä toista vuotta vankeudessa. Venceslauksen ainoana turvana olivat nyt tshekkiläiset ja siksi hän myöskin kannatti, näiden pyrkimyksiä. Kun sitte Gregorius XII asettui kannattamaan Ruprecht Pfalzilaista, oli Venceslaus hänen luonnollinen vastustajansa, kun lisäksi kardinaalikokouskin oli pyytänyt kuningasta pysymään "puolueettomana", ja kuningas kieltäytyi tunnustamasta Gregorius XII:ta. Mutta Pragin arkkipiispa tahtoi totella paavia. Kuningas vetosi yliopistoon, tshekkiläinen "kansakunta" asettui kuninkaan ja kolme muuta arkkipiispan kannalle. Asiaa ei kuitenkaan päästetty äänestykseen. Hus jatkoi saarnaamistaan, mutta arkkipiispa julisti kaikki papit, jotka kieltäytyivät tottelemasta paavia, virastaan erotetuiksi. Julistus tarkoitti nimenomaan Husia. Kuningas katsoi yliopistossa niiden, jotka eivät kannattaneet hänen menettelyään Gregorius XII:ta kohtaan, olevan siis Ruprechtin kannattajia ja hänen vastustajiaan. Tshekkiläiset olivat hänen puolellaan, saksalaiset, joilla oli ylivalta, häntä vastaan. Tämä ylivalta oli otettava heiltä pois ja 18 p. tammik. 1409 hän määräsi, että tähänastinen järjestys on muutettava. Samoinkuin Pariisin ja Italian yliopistoissa päätösvalta oli kotimaisilla jäsenillä, samoin on myöskin oleva tshekkiläisillä, koska tshekkiläinen kansa on oikea perillinen omassa maassaan; sillä on isännyysvalta omassa yliopistossaan ja sentähden tshekkiläisellä "kansakunnalla" on oleva kokonaista kolme ääntä, muilla vain yksi kullakin. Seurauksena oli, että saksalaiset jättivät Pragin ja aiheuttivat Leipzigin yliopiston perustamisen. Hus, joka yhdessä ystävänsä Hieronymus Pragilaisen kanssa oli suuresti vaikuttanut kuninkaan päätökseen, valittiin nyt tshekkiläistyneen yliopiston rehtoriksi.

Arkkipiispa oli kadottanut yliopiston tuen ja voimakeinoilla, takavarikoimalla hänen omaisuutensa ja tulonsa, pakotti kuningas hänet peruuttamaan kaikki pannajulistuksensa ja taipumaan. Siitä huolimatta arkkipiispa koetti kuitenkin saada Husin vaikenemaan. Mutta Hus tuli yhä rohkeammaksi. Hän kieltäytyy tottelemasta sekä arkkipiispaa että paavia. Kaiken esivallan yläpuolella on Jumalan laki. Hänen omatuntonsa ei sallinut hänen totella arkkipiispan saarnakieltoa, Jumala ja hänen oma pelastuksensa vaati häntä julistamaan totuuden sanaa. Arkkipiispa ryhtyi jyrkempään toimenpiteeseen. Husin ja yliopiston vastalauseista huolimatta hän v. 1410 antoi polttaa ne Wycliffe'in kirjat, jotka oli jätetty hänelle ja Husin sekä Pragin kaupungin hän julisti pannaan. Siitä syntyi sellainen yleinen kiihtymys, että arkkipiispan täytyi paeta Pragista ja kuningas määräsi hänen korvaamaan omistajilleen poltetut kirjat.

Entistä kiivaammiksi kävivät Husin saarnat, kun Pragissa keväällä 1412 alettiin myydä paavi Johannes XXIII:n anekirjoja. Mainittu paavi itse, entinen merirosvo ja siveellisesti kelvoton mies, oli Pragissa huonoimmassa huudossa. "Antikristus on Pietarin istuimella." Hänen anekirjansa tuomitsi Hus tuhansien edessä ja kirjoitti niistä sekä tshekkiläisille että ulkomaalaisille. Kansanjoukot ilmaisivat suuttumuksensa pilkkalauluilla ja ivallisilla kulkueilla. Ja kun kolme tällä tavoin mieltään osoittavaa nuorukaista kaupungin saksalaisten raatimiesten toimesta poltettiin, nousi suuttumus korkeimmilleen. Paavi uhkasi tuomita Husin poltettavaksi ja Betlehemin saarnahuoneen hajoitettavaksi, mutta siitä ei kukaan välittänyt. Hus pani vastalauseen paavin pannajulistusta vastaan ja vetosi korkeimpaan tuomariin Kristukseen sekä jatkoi saarnaamistaan. Kuningattaren pyynnöstä hän kuitenkin poistui Pragista syksyllä 1412.

Lähtö ei ollut Husille helppo. Hän tutkiskeli itsekseen, onko hänen kuoltava Kristuksen tähden vai elettävä ja tehtävä työtä lähimmäistensä hyväksi. "Rukoilkaa minun puolestani, kirjoittaa hän, että voisin uutterasti kirjoittaa ja saarnata antikristusta (paavia) vastaan." Yhä kasvaville kansanjoukoille hän saarnasi Böömin maaseudulla ja kokonaiset kaupunkikunnat ilmoittivat kannattavansa hänen pyrkimyksiään kirkon puhdistamiseksi. Husin olo Pragin ulkopuolella, Etelä- ja Länsi-Böömissä jatkui toista vuotta. Kuitenkin hän kävi välillä muutaman kerran Pragissa. Husin vaikutus ulottui täten yli Böömin. Tämän "maanpaon" aikana hän on sitäpaitsi tavattoman tuottelias. Hän kirjoittaa teoksen toisensa perästä sekä tshekin että latinan kielellä. Tshekinkielisistä laajin on "Postilla", joka sisältää 58 saarnaa "Jumalan kunniaksi, niiden uskollisten tshekkiläisten pelastukseksi, jotka tahtovat tuntea ja täyttää Jumalan tahdon." Hus oli uranuurtaja myöskin kirkkolaulun alalla. Katolinen kirkko katsoi pääasiaksi latinankielisen liturgisen laulun ja Pragin pappeinkokous v. 1408 kielsi nimenomaan uudet tshekinkieliset kirkkolaulut: Hus sekä itse sepitti muutamia virsiä että opetti seurakuntansa laulamaan. Samoin hänen ystävänsä Hieronymus Pragilainen, jota Konstanzin kirkolliskokouksessa nimenomaan syytettiin tshekkiläisten hengellisten laulujen sepittämisestä. Tavallista korkeammassa äänilajissa puhuu Hus kirjoissaan papiston synneistä, ylimysten köyhää kansaa kohtaan harjoittamasta sorrosta ja tshekinkielen viljelemisestä. Niinpä hän kymmenen käskyn selityksissä m.m. lausuu: "Niinikään täytyy heidän (ruhtinaiden, ylimysten, ritarien ja porvarien) pitää huolta siitä, että tshekin kieli ei häviä. Ei suinkaan tshekkiläinen nai saksatarta sitä varten, että lapset äkkiä oppisivat tshekin kieltä eivätkä tulisi kaksikielisiksi. Kaksikielisyydestä syntyy vihaa ja eripuraisuutta. Siksi Böömin kuningas, keisari Kaarle vainaja käski pragilaisten opettamaan lapsiaan tshekin kielellä ja tshekin kielellä toimittamaan asiansa raatihuoneessa. Kun Nehemias kuuli, että juutalaisten lapset puhuvat puoleksi asdotilaisten kieltä eivätkä osaa juutalaisten kieltä, niin hän kuritti ja löi heitä; aivan niin olisi pragilaisia ja muita tshekkiläisiä kuritettava, kun puhuvat puoleksi tshekkiä, puoleksi saksaa." Tällaisten lausuntojen nojalla on syytetty Husia saksalaisvihasta, ja niin tehtiin jo Konstanzin kirkolliskokouksessa. Hän on kuitenkin selvään osoittanut, että hän piti siveellistä etevämmyyttä kansallisuutta tärkeämpänä. "Sanon omantuntoni nimessä, että jos tunnen muukalaisen, olkoon hän mistä hyvänsä, joka rakastaa Jumalaa ja puolustaa enemmän kuin minun oma veljeni sitä, mikä hyvää ja oikeaa on, niin tuo muukalainen on minulle veljiä rakkaampi. Sentähden ovat hyvät englantilaiset papit minulle rakkaammat kuin kelvottomat tshekkiläiset ja hyvä saksalainen minulle mieluisempi kuin paha veli." Äidinkielen rakkauttaan Hus osoitti myöskin siinä tavassa, millä hän vaali kirjakieltä, ja laatimalla sille uuden oikeinkirjoituksen, jota pääasiassa nyt vielä noudatetaan.

Syksyllä 1414, kun Hus oli käymäseltä Pragissa, saapui tieto, että keisari Sigismund, jolle hänen veljensä Venceslaus v. 1410 oli luovuttanut keisarinarvon, jääden itse vain Böömin kuninkaaksi, oli saanut aikaan sen, että suuri kirkolliskokous oli kutsuttu Konstanziin. Kirkon yhtenäisyys ja rauha oli siellä palautettava: kolmesta keskenään riitelevästä paavista oli päästävä, yksi ainoa arvovaltainen paavi asetettava Pietarin istuimelle, väärinkäytöksistä kirkon hallinnossa ja pappien pahennusta herättävästä elämästä oli tehtävä loppu ja samoin kaikesta kerettiläisyydestä. Sigismund lähetti sentähden kutsun Husille saapua kirkolliskokouksen eteen kuulusteltavaksi. Hän saisi vapaasti puolustaa itseänsä ja jos hän ei katsoisi itseänsä vakuutetuksi kirkolliskokouksen päätöksistä, hän saisi esteettömästi palata Pragiin. Husin ystävät suhtautuivat hyvin epäluuloisesti kutsuun. Myöskin yksi niistä tshekkiläisistä ylimyksistä, jotka toivat Husille keisarin kutsun, virkkoi salaa, että Sigismundin lupauksiin ei ole luottamista. Mutta Hus samoin kuin Hieronymus Pragilainen luuli voivansa vaikuttaa kirkolliskokoukseen, vieläpä saavansa sen puolelleenkin kirkon puhdistukseksi ja kohottamiseksi, niin että siitä tulisi Kristuksen kirkko. Hän lähti, saapui kahden hänen saattomiehekseen annetun tshekkiläisen ylimyksen seurassa Konstanziin lokak. 3 p. ja pyysi päästä paavi Johannes XXIII:n puheille. Paavi otti hänet kohteliaasti vastaan, antoi Husille luvan vapaasti liikkua kaupungissa, kun hän ei vain saarnaa ja ilmoitti, että hän tulisi kuulusteltavaksi julkisesti kirkolliskokouksen edessä.

Konstanziin oli kokoontunut mahtava joukko kirkollisia ja valtiollisia edustajia. Useimmilla hallitsijoilla oli edustajansa. Siellä oli kolme patriarkkaa, 29 kardinaalia, 30 arkkipiispaa ja 150 muuta piispaa. Yliopistoja, joiden arvovaltaan yhä enemmän vedottiin, edusti kolmesataa professoria. Kaikkiaan oli Konstanziin kokoontunut noin satatuhatta muukalaista, joukossa paljon kauppiaita ja seikkailijoita, puhumattakaan korkeiden herrain sotilaallisista saattojoukoista. Hus kirjoitti ystävilleen: "Jos näkisitte tämän kokouksen, joka nimittää itseään pyhäksi ja erehtymättömäksi, niin tuntisitte inhoa. Täkäläiset saksalaiset sanovat, että kuluu kolmekymmentä vuotta, ennenkun on ehditty puhdistaa tämä kaupunki niistä synneistä, joilla se nyt saastutetaan." Konstanziin saapuneista Husiin kohdistuvan syytöksen erikoistuntijoista vaarallisimmat olivat ne hänen omista maanmiehistään, jotka olivat siirtyneet hänen vihamiestensä leiriin, kuten hänen entinen opettajansa Stefan Palets ja Mikael de Causis. Heidän lausuntonsa saivat erityisen merkityksen sentakia, että vain he saattoivat arvostella Husin tshekinkielisiä kirjoituksia. Suuri arvovalta oli ranskalaisilla, joiden joukossa oli Pariisin yliopiston kansleri, kuuluisa teologi Jean Charlier de Gerson, valistunut ja hurskas mies, joka kaikesta sydämestään toivoi kirkon puhdistusta. Mutta hän asetti kirkon arvovallan ja esivallan kunnioituksen kaiken muun yläpuolelle. Hus oli hänestä kapinoitsija ja vallankumouksellinen.

Kaikista lupauksista huolimatta 28 p. marrask. Hus pidätettiin, ja vietiin jouluk. 6 p. Boden järven saarella olevaan dominikaaniluostariin, jossa hän suljettiin pimeään ja kosteaan vankikoppiin. Kun Hus täällä sairastui, jätti keisari Sigismund hänet Konstanzin piispan huostaan, joka 24 p. maalisk. siirsi hänet Gottliebenin linnaan Reinin varrelle. Sieltä hän kesäkuussa tuotiin Konstanzin fransiskaaniluostariin. Kirkolliskokouksessa näyttivät asiat jo kääntyvän oikealle tolalle. Johannes XXIII oli luvannut luopua paavin arvosta ja karkasi kaupungista maaliskuun 20 p., mutta saatiin kiinni ja pidettiin vankina. Tshekkiläiset riemuitsivat, mutta pettyivät pian toiveissaan. Sigismund kieltäytyi suojelemasta Husia ja jätti hänet, kuten jo mainitsimme, Konstanzin piispan huostaan. Onnistuttuaan poistamaan halveksitun paavin kirkolliskokous ryhtyi entistä suuremmalla innolla poistamaan myöskin kerettiläisyyttä. Maaliskuun lopulla kokous päätti, että jokaisen alimmasta paaviin saakka on toteltava sitä valtaa, jonka kokoontuneet piispat ovat saaneet Pyhältä Hengeltä. Toukokuun 4 p. kokous kirosi Wycliffe'in kirjat ja määräsi ne poltettaviksi. Niinikään se määräsi, että se, joka on viimeaikaisten kirkkoa vastaan tähdättyjen levottomuuksien alkuunpanija ja johtaja, oli haudattava vihityn maan ulkopuolelle. Tämä päätös oli jo periaatteellinen Husin tuomio. Saman toukokuun lopussa piispat erottivat juhlallisesti Johannes XXIII:n ja ilmoittivat, että Husin asian julkinen käsittely alkaa kesäkuun 5 p:nä.

Hus näki selvään, millainen kohtalo häntä odotti: Jäljellä olevan elämän hän tahtoi omistaa viimeiselle taistelulle totuuden puolesta. Kesäkuun 7 p:nä oli kirkolliskokouksen istunto fransiskaaniluostarin refektooriossa. Ensinnä luettiin syytöskirja ja todistajien lausunnot. Sitten aiottiin heti ryhtyä äänestämään ja tuomita Husin syytteenalaiset kirjoitukset. Vasta sen jälkeen olisi syytetty tuotu saliin, jolloin hän saisi vain nöyrästi alistua tehtyihin päätöksiin. Husin ystävä Pietari Mladenovic huomautti tästä heti molemmille Husin saattomiehinä Konstanzissa oleville tshekkiläisille ylimyksille Jan Chlumille ja Vatslav Duballe. Nämä kääntyivät keisari Sigismundin puoleen, joka suostuikin vastustamaan tällaista menettelyä. Piispat katsoivat parhaaksi suostua keisarin tahtoon, ja Hus kutsuttiin sisään. Hänelle näytettiin hänen omat teoksensa, ja hän tunnusti ne omikseen. Luettiin todistajain lausunnot. Hus yritti useamman kerran tehdä niihin huomautuksia, hän olisi tahtonut, että ne olisi tutkittu kohta kohdalta. Kokous vaati, että Hus vastaisi vain joko myöntämällä tai kieltämällä. "Jätä kirkkoisät rauhaan", huusivat muutamat, "he eivät kuulu tähän asiaan." "Luulin", vastasi Hus tyynesti, "että kirkolliskokouksessa olisi enemmän järjestystä, säädyllisyyttä ja hyvyyttä." "Vankilassa olit siivompi", vastasi eräs kardinaali. "Siellä ei kukaan ärjynyt minulle", virkkoi Hus, "mutta täällä te kaikki huudatte minulle." Johtohenkilöt katsoivat parhaaksi keskeyttää kokouksen.

Kesäkuun 7 p:nä oli uusi istunto. Sigismund oli läsnä ja hänen vieressään istuivat Husin ystävät, tshekkiläiset aatelismiehet. Ensinnä otettiin kysymys ehtoollisopista käsiteltäväksi. Hus ilmoitti nyt, kuten ennenkin, ettei hän tässä kohden ole Wycliffe'in kannalla. Kardinaali d'Ailly koetti osoittaa Husille, että hänen muut "realistiset" mielipiteensä – kardinaali itse oli nominalisti – veisivät samoihin johtopäätöksiin, joita Wycliffe oli kannattanut. Mutta eräs englantilainen huomautti, että Hus ehtoollisopissa oli kirkon kannalla. Syntyi yleinen melu ja syytettyä moitittiin siitä, että hän ihailee Wycliffe'ä sekä että hän oli ottanut osaa v:n 1409 rauhattomuuksiin Böömissä. Hus tunnusti kunnioittavansa Wycliffe'ä, hän ei tietänyt, nauttiko Wycliffe valittujen kunniaa, mutta hän tahtoi, että hänen sielunsa joutuisi sinne missä Wycliffe'nkin oli. Hän ilmoitti olevansa valmis luopumaan opistansa ja tunnustamaan ne vääriksi, jos ne voitaisiin todistaa vääriksi. Niinikään hän huomautti vapaaehtoisesti saapuneensa Konstanziin; jos hän olisi kieltäytynyt sinne tulemasta, ei kukaan olisi voinut häntä siihen pakottaa. Nämä sanat käsitettiin uhmaksi, ja kokous kävi levottomaksi. Silloin tshekkiläinen Jan Chlum huudahti: "Olen vain köyhä aatelismies, mutta minä olisin puolustanut Husia linnassani ainakin vuoden ajan. Mutta on kyllä minua voimakkaampia ylimyksiä, jotka olisivat voineet puolustaa häntä kauankin, vaikkapa Venceslauksen ja Sigismundin yhdistyneitä voimia vastaan." Sigismund loukkaantui syvästi, ja heti kun kardinaali d'Ailly oli kehoittanut Husia nöyrästi alistumaan kokouksen päätöksiin, Sigismund käytti tilaisuutta peittelemättä osoittaakseen, että hän jättää Husin kirkolliskokouksen valtaan. Hän oli muka luvannut vain hankkia Husille tilaisuuden esiintyä julkisesti kuulusteltavana ja hän kiitti kokousta siitä, että se on kuunnellut Husia. Nyt oli muka Husin asia alistua; luvattu suojelus oli loppunut, sillä kerettiläinen, olkoonpa kuka tahansa, ei saa keisarilta armoa. Istunto loppui tähän.

Seuraavan päivän istunnossa luettiin 39 Husin kirjoista poimittua Wycliffe'ä koskevaa sekä Paletsia ja Stanislaus Znojmilaista vastaan tähdättyä kohtaa. Hus teki muutamia muistutuksia ja lausui, että häntä on syytetty eräistä mielipiteistä, jollaisia hän ei ole koskaan esittänyt ja että muutamat hänen lausuntonsa ovat väärin käsitetyt. Hänen puheensa keskeytettiin ja keskustelu lopetettiin. Kardinaali d'Ailly kysyi syytetyltä uudestaan, tahtoiko hän alistua kirkolliskokouksen päätökseen; jos hän tahtoi pysyä entisessä mielipiteessään, niin häntä kuultaisiin vielä, mutta silloin hän astuisi myöskin vaaralliselle tielle. Hus vastasi, että hän pyytää vain saada opetusta. Kardinaali luuli hänen tarkoittavan alistumista ja vastasi kokouksen nimessä, että Hus nöyrästi tunnustaisi erehtyneensä ja vannoisi luopuvansa opistaan. Hus vastasi olevansa siihen valmis, jos hänelle vakuuttavasti osoitetaan, että hän on erehtynyt, mutta hän pyysi nöyrästi, että hänen tuomarinsa eivät vaatisi häntä luopumaan sellaisesta, mitä hän koskaan ei ole edes ajatellut, sillä hänen omatuntonsa kieltää häntä valehtelemasta. Kokous ei pitänyt Husin sanoja vilpittöminä ja Sigismund moitti häntä itsepäisyydestä. Hus toisti lausuntonsa. Kardinaali Zabasella lupasi ehdottaa sellaisen muodon peruutuslupaukselle, jonka Hus saattaisi hyväksyä. Kokous kävi meluisaksi ja Hus vietiin pois salista. Istunnon aikana oli sattunut välikohtaus, joka teki Sigismundin yhä vihamielisemmäksi Husille. Tämä oli kuulustelun aikana sanonut, että jos paavi, piispa tai prelaatti elää kuoleman synnissä, niin hän ei enää ole paavi, piispa tai prelaatti. Samoin myös kuningas, joka on kuoleman synnissä, ei ole enää kuningas Jumalan edessä. Sigismundille, joka silloin akkunan ääressä keskusteli Nürnbergin linnakreivin kanssa eikä kuullut Husin puhetta, huomautettiin, mitä Hus oli sanonut. Husilta kysyttiin uudelleen, mitä hän oli sanonut. Hän toisti sanansa. "Ei kukaan ole synnitön", lausui Sigismund loukkaantuneena. Kun sitte Husin poistuttua salista prelaatit kokoontuivat Sigismundin ympärille, sanoi tämä: "Olette kuulleet hänen harhaoppinsa. Jos hän pysyy niissä, niin polttakaa hänet tai tehkää mitä tahdotte. Jos hän taas ilmoittaa luopuvansa harhaopeistaan, niin häneen ei ole luottamista. Ja kaikki hänen oppilaansa ja ystävänsä ovat estettävät levittämästä edelleen Husin harhaoppeja. Hän, Sigismund, puolestaan hyväksyi mitä ankarimman tuomion, ja kun hänen nyt täytyi lähteä Konstanzista, hän tahtoi kiinnittää kokouksen huomiota siihen Husin oppilaaseen, jonka Jumalan viha oli jättänyt kokouksen haltuun. Hieronymus Pragilainen! huudahtivat prelaatit, "hänestä me selviämme yhdessä ainoassa istunnossa." Tämän keskustelun on pannut muistiin paikalla ollut nuori Pietari Mladenovic ja se on säilynyt.

Tuomiota ei kuitenkaan vielä julistettu. Hus sai vankeudessa odottaa sitä vielä melkein kokonaisen kuukauden. Böömistä saapui hälyttäviä tietoja, ja mahdollisesti Sigismund vielä epäröi. Hus itse oli jo varma kuolemastaan. Meille on säilynyt verraten paljon tietoja tältä odotusajalta siinä laajassa kirjeenvaihdossa, jota Hus ylläpiti ystäviensä kanssa. Rippi-isäkseen hän pyysi entisen ystävänsä ja nykyisen vihamiehensä Stefan Paletshin, jonka omatunto hetkeksi heräsi. Hus pysyi yleensä tyynenä, mutta välistä hän ajatellessaan läheistä kuolemaansa itki: hän muisteli Betlehemin saarnahuonetta, jota hän ei enää saa nähdä, ystäviä ja keskeytynyttä työtään. Hän ilmaisi katkeran pettymyksensä kirkolliskokoukseen ja Sigismundiin. Kirjeissään Hus kehoitti ystäviään ja sanankuulijoitaan pysymään uskollisina raamatun opetuksille, elämään nöyrinä ja kuuliaisina alamaisina.

Kirkolliskokous piti kahdennentoista istuntonsa heinäkuun 6 p:nä Konstanzin tuomiokirkossa. Puheenjohtajana toimi kardinaali Brogni ja läsnä oli myöskin Sigismund. Hus tuotiin sisälle. Hän rukoili polvistuneena. Eräs piispa piti ankaran puheen kerettiläisyyttä vastaan ja selosti asian käsittelyn sekä ne kohdat, joiden nojalla Hus oli tuomittu. Hus väitti useampaan kertaan, että häntä on syytetty siitä, mitä hän ei ole sanonut. Hänet keskeytettiin, ja kirkolliskokouksen tuomio luettiin: Hus on huomattu itsepintaiseksi kerettiläiseksi ja on sellaisena tuomittu pappisarvonsa menettäneeksi, roviolla poltettavaksi, hänen kirjansa tuleen viskattaviksi, hänen muistonsa tuomitaan kirottavaksi ja hänen sielunsa iankaikkiseen kadotukseen. Hänen käskettiin nousta lavalle, jossa piispat riisuivat hänen pappispukunsa ja hänen päähänsä pantiin kyynärän korkuinen hiippa, johon oli piirretty sana "pääkerettiläinen" ja maalattu hänen sielustansa riiteleviä perkeleitä esittävä kuva. Tätä toimitusta suorittavat piispat sanoivat: "Jätämme sielusi perkeleen haltuun", johon Hus vastasi: "Mutta minä uskon sen rakkaimman Herrani Jesuksen Kristuksen haltuun", verraten pilkkahiippaansa Kristuksen tuskankruunuun. Sigismundin viittauksesta kutsuttiin esille valtakunnan vouti, joka jätti Husin kaupungin airueitten ja pyövelin haltuun. Hus vietiin suuressa kulkueessa kaupungin ulkopuolelle.

Tien varrella Hus näki tulen, johon oli heitetty hänen Konstanzista löydetyt kirjansa. Hän hymähti surullisesti ja huomautti kerääntyneelle kansanjoukolle kuolevansa väärien syytösten ja väärien todistusten tähden. Matkalla Hus lauloi: "Jesu Christe, fili dei vivi, miserere mei" ("Jesus Kristus, elävän Jumalan poika, armahda minua"). Nähtyään halkorovion ja oljet hän toisti samat sanat kuuluvalla äänellä: "Armahda minua, Jumala, sinä olet toivoni. Sinun käsiisi..." Katselijat tunkeutuivat syvän liikutuksen vallassa aivan lähelle, vaatien, että Husille on annettava rippi-isä. Eräs pappi, joka istui komean ratsun selässä, vihreään puettuna, tarjoutui tähän toimeen sillä ehdolla, että Hus peruuttaa väärät opetuksensa. "En tarvitse", sanoi Hus, "en ole kuoleman syntinen." Hän vaipui polvilleen rukoukseen, mutta nousi pyövelien käskystä seisaalleen ja rukoili kuuluvalla äänellä: "Herra Jesus Kristus, sinun evankeliumisi ja sinun sanasi saarnaamisen takia tahdon minä nöyrästi kärsiä tämän kovan, häpeällisen ja julman kuoleman." Sitten hän kääntyi ympärillä olevien puoleen saksankielellä pyytäen, etteivät uskoisi hänen pitäneen kiinni väärien todistajien hänen niskoilleen panemista opeista. Pyöveli sai merkin, hän riisui Husilta päällysvaatteet, sitoi hänet paaluun ja kiinnitti kaulan ympärille repivän köyden; Hus vertasi hymyillen sitä köyteen, jolla Kristus oli kahlehdittu. Valtakunnan marsalkka Hoppe von Pappenheim kysyi vielä Husilta, tahtooko hän peruuttaa sanansa. Hus vastasi: "Sen totuuden tähden, jota olen opettanut, saarnannut ja kirjoituksissa julistanut pyhien isien selityksen mukaan, tahdon tänään mielelläni kuolla." Oljet ja halot syttyivät nopeasti. Hus lauloi kuuluvalla äänellä: "Kristus, elävän Jumalan poika, armahda meitä, Kristus, armahda minua", mutta pian löi tuuli liekin hänen kasvojaan vastaan. Hus rukoili vielä hiljaa, pää alaspäin painuneena.

Ruumis riippui vielä paalussa, kun rovio oli palanut loppuun. Pyövelit irroittivat paalun, toivat lisää puita, löivät rikki luut ja pääkallon ja löydettyään sydämen polttivat sen vartaan päässä. Tuhka ja sen ympärillä oleva multa vietiin kärryillä pois ja heitettiin Rein virtaan, jotta tshekkiläisille ei jäisi mitään muistoa hänestä.

Konstanzin kirkolliskokous hankki Böömille vielä toisen marttyyrin. Husin oppilas ja ystävä Hieronymus Pragilainen oli palannut pitkältä matkalta Pragiin, juuri kun Hus oli lähtenyt Konstanziin. Hieronymus oli luonnonlaadultaan toisenlainen kuin Hus. Jälkimmäinen nöyrä ja maltillinen, horjumaton uskossaan ja kestävä kovimmissakin kärsimyksissä, syntyperältään kansan lapsi. Hieronymus taas tulinen, levoton, seikkailunhaluinen ja hermostunut, valmis taistelemaan totuuden puolesta ja sukuperältään aatelinen. Hän ei ole kirjoittanut juuri mitään, mutta sen sijaan paljon liikkuessaan levitti Husin aatteita laajalle Böömin ulkopuolellekin. Hän oli opiskellut Englannissa, Pariisissa, Heidelbergissa ja Kölnissä ja matkustanut aina Jerusalemiin saakka, kävi saarnaamassa aina Puolassa ja Liettuassa saakka, tutustuen siellä myöskin venäläisiin sekä pappeihin että maallikkoihin. Hieronymuksen vaikutus kansanjoukkoihin oli suuri eikä hän välittänyt paljon siitä, että hän oli joutunut vankeuteen Pestissä ja Wienissä. Paavin pannajulistuksen hän unohtaa ja muistaa sen vasta kirkolliskokouksessa, kun se mainitaan muiden syytösten yhteydessä. Kun hänen ystävänsä hänen Konstanziin saavuttuaan jälleen varoittivat häntä, hän poistui sieltä, mutta kirkolliskokouksen asiamiehet tunsivat hänet ja hän tuotiin vangittuna takaisin Konstanziin.

Hieronymus tuotiin kirkolliskokouksen istuntoon toukok. 23 p:nä. Istunto oli myrskyinen. Sen jälkeen hän sai kauan odottaa vankeudessa. Ensinnä oli Husin asia suoritettava loppuun. Istuttuaan neljättä kuukautta vankeudessa Hieronymus oli alituisista sielullisista kidutuksista aivan murtunut. Hus oli mestattu, hän oli yksin. Ystävät kehoittivat häntä alistumaan. Syyskuun 10 p:nä hän ilmoitti peruuttavansa kaikki erehdyksensä ja väärät opit ja saman kuun 23 p:nä hän antoi muodollisen lupauksen. Mutta vähitellen Hieronymus sai entiset sielunvoimansa takaisin. Hän katui peruutustansa. Kun häneltä vaadittiin, että hän kirjoittaisi tshekkiläisille ja kehoittaisi heitä luopumaan Husin opeista, hän kieltäytyi. Niinikään hän ei suostunut vastaamaan kirkolliskokouksen asettaman toimikunnan edessä, vaan vaati julkista kuulustelua. Se myönnettiinkin hänelle toukok. 23 ja 26 p. 1416. Hieronymusta vastaan esitettiin 107 eri syytöstä. Hän esiintyi tavattomalla voimalla. Toisessa istunnossa hän puhui viisaista, jotka oli vääryydellä tuomittu kuolemaan. Niiden joukkoon kuuluu myöskin Hus. "Kaikista synneistäni", jatkoi hän, "ei mikään paina raskaammin minua ja herätä polttavampia omantunnon tuskia kuin se, jonka olen tehnyt juuri täällä hyväksyessäni väärän Wycliffe'ä ja Johannes Husia, tuota pyhää marttyyriä, ystävääni ja opettajaani koskevan tuomion." Prelaatit eivät ole häntä tuominneet niin paljon väärien oppien tähden, joita hän ei ole koskaan julistanut, kuin siksi, että hän paljasti papiston paheet, piispojen turhamaisuuden, kopeuden ja ylellisyyden. Kokouksen jäsenet nousivat seisaalleen istuimiltaan, toiset kirosivat häntä vimmoissaan, toiset ihailivat hänen rohkeuttaan. Mutta Hieronymus oli tyynenä, pää pystyssä. Kerettiläisenä ja jälleen langenneena hänet tuomittiin samaan rangaistukseen kuin Huskin. Toukok. 30 p. 1416 hän nousi polttoroviolle. Aeneas Sylvius Piccolomini, humanisti ja myöhemmin tunnettu paavina nimellä Pius II kirjoittaa: "Hus ja Hieronymus ovat uljaasti kärsineet kuoleman. He ovat käyneet mestauspaikalle kuin juhlaan kutsutut eivätkä ole sanallakaan osoittaneet heikkoutta. Kun rovio heidän allaan alkoi palaa, he virittivät virren, jonka vasta liekki tukahutti. Ei kukaan filosofi ole vastaanottanut kuolemaa sellaisella rohkeudella, kuin millä he uhmasivat tuliroviota."

Julmasta lopputuloksestaan huolimatta Konstanzin kirkolliskokous oli Hieronymusta tutkiessaan muodollisesti paljon säädyllisempi kuin Husin asiaa käsitellessään, jossa ei toisinaan säilytetty varjoakaan oikeudellisista muodoista. Todistajina käytettiin Husin ilmeisiä vihamiehiä ja todisteena selviä väärennyksiä. Saatettiinpa väittää esim., että Hus olisi sanonut itseään kolminaisuuden neljänneksi persoonaksi. Senpä takia syttyikin sitten, kun Konstanzin rovio oli sammunut, Pragissa ja koko Böömissä sellainen tulipalo, jota ei voitu sammuttaa pariin vuosisataan. Husin maailmanhistoriallista merkitystä ei kukaan Konstanzissa vielä ymmärtänyt. Se selvisi vasta myöhemmin. Luther sen jo oivalsi, mutta vasta meidän aikamme saattaa sitä katsella historiallisessa kaukonäkemyksessä. Husin suuruus oli hänen horjumattomassa totuudenrakkaudessaan, mutta hänen vaikutuksensa ei saanut tarpeeksi käytännöllistä muotoa sen takia, että hän oli niin yksinomaan tunneihminen ja ehkä vielä enemmän sentähden, että yleinen maaperä ei vielä ollut tarpeeksi muokattu. Olojen pakosta tuli Husin suuri herätys myöskin kansalliseksi herätykseksi, mutta tämä seikka, niin onnellinen kuin se olikin hänen omalle kansalleen, rajoitti hänen vaikutuspiiriään Böömin ja Määrin ulkopuolella, sillä uskonnollisen liikkeen tärkein ulkonainen edellytys on sen universaalisuus, yleismaailmallisuus.

HIERONYMUS SAVONAROLA.

Keskiajan kristillisyydelle on ominaista voimakas mystillinen väritys. Meitä kohtaa täällä kokonainen sarja loistavia jumalanmiehiä ja -naisia, joiden sisällinen elämä ja ulkonainen toiminta kulkee enemmän tahi vähemmän Kristukseen keskittyvän mystiikan merkeissä: Bernhard Clairvauxlainen, Franciscus Assisilainen, Jean Gersonilainen, maisteri Eckhard, Johannes Tauler, Heinrich Seuse (Suso), Jan van Ruysbroek, Tuomas Kempiläinen, Katariina Sienalainen, Katariina Genualainen, Pyhä Birgitta ja Juliana Norwichilainen, mainitaksemme vain muutamia tunnetuimpia. Toisten mystiikalla on enemmän panteistis-kontemplatiivinen ja kirkollis-passiivinen luonne, kun taasen toisissa esiintyy mahtava ja aktiivisesti toimiva kutsumus-mystiikka. Näihin jälkimmäisiin kuuluu Hieronymus Savonarola, runoilija, profeetta, kansanpuhuja, valtiomies, askeetti ja keskiajan valtavin saarnamies sekä kolmas n.s. uskonpuhdistuksen edelläkävijöistä.

Savonarola-suvun kanta-isä oli eräs padualainen sotapäällikkö 1250-luvun paikkeilla. Myöhemmin suku antautui rauhalliseen villankutojan ammattiin saavuttaen huomattavan taloudellisen hyvinvoinnin ja arvonannon. Ensimmäinen mies, joka verhosi Savonarolan nimen loisteella ja kunnialla, oli padualainen vapaitten taiteitten ja lääketieteen tohtori Michael Savonarola, joka ensin toimi lääketieteen professorina kotikaupunkinsa yliopistossa, saavuttaen mainetta sekä yliopiston opettajana laajan, eri maista kotoisin olevan oppilasparven keskuudessa että lääketieteellisenä kirjailijana. Ferraran herttua kutsui sittemmin kuuluisan oppineen henkilääkärikseen hoviinsa, ja niin joutui hiljainen yliopistomies keskelle renessanssin hovielämää. Savonarola oli kuitenkin vanhan kansan miehiä, jota renessanssin puolipakanallinen henki ei miellyttänyt, vaikka hän antoikin arvon sen tieteellisille ja taiteellisille saavutuksille. Hän oli luonteeltaan perin hurskas ja jumalaapelkääväinen mies. Ferrarassa hän keskitti aikansa ja voimansa paitsi viranhoitoon varsin laajaan vapaaseen kirjalliseen toimintaan. Tämän pojanpoikana syntyi Hieronymus syyskuun 21 p:nä 1452 Ferrarassa.

Hieronymuksen isä Nikolaus oli ammatiltaan rahanvaihtaja ja liikemies; äiti, Heleena, syvästi uskonnollinen luonne, joka oli hellällä rakkaudella kiintynyt lapsiinsa, erittäinkin juuri Hieronymukseen, lempipoikaansa. Kodissaan Hieronymus sai vakavan kristillisen kasvatuksen, ja hänellä oli verraton onni saada varttua kokeneen ja ylevämielisen isoisänsä silmälläpidon alaisena sekä viettää hänen seurassaan luonteenmuodostumiselle ja hengenkehitykselle tärkeä murrosikä. Vielä kuoltuaankin vanhus puheli hänelle vilpitöntä hurskautta ja vakavaa elämänkatsomusta uhkuvilla kirjoituksillaan herättäen ja ylläpitäen hänessä inhoa maailman turmelusta ja hovielämän turhuutta kohtaan sekä sitä harrastusta raamattuun ja kirkko-isiin, joka tuli niin tärkeäksi hänen tulevaisuudelleen.

Ferraran akademiassa Savonarola sai laajan humanistisen sivistyksen, niin että hän hyvällä syyllä voi myöhemmin sanoa: "Minäkin olen oppinut tuntemaan runoilijakouluja ja runomittojen hedelmättömiä metsiä ja pitänyt esillä kättä vitsan varalle. Mutta Jumalan rakkaus avasi silmäni, niin että jätin ne metsät ja aloin maistella kirkon hedelmäaitan suloisia hedelmiä." Hänellä oli loistavat luonnonlahjat, ja kun hän oli vakava tavoiltaan ja rautaisen ahkera, toivottiin hänen isoisän tavoin tuovan perheelle kunniaa lääkärinä, joksi hänen perheen päätöksen mukaan tuli ruveta. Hän tutki Platonia, mutta erikoisesti häntä miellytti Aristoteleen kokemusperäinen filosofia. Saadakseen valaistusta sisäisen elämän kysymyksiin hän isoisän tapaan tutki innokkaasti Tuomas Aquinolaista. Saavutettuaan akademiassa vapaitten taiteitten maisterin arvon ja tultuaan kuuluisaksi suuresta oppineisuudestaan hän päätti jättää filosofiset opinnot ja ryhtyä tutkimaan yksinomaan lääketiedettä.

Vaikka Savonarola olikin perinyt iso-isältään ja vanhemmiltaan vakavan maailmankatsomuksen ja ylevät ihanteet, ei häntä vielä voitu sanoa erikoisesti uskonnollismieliseksi. Ammattiopintoihinsa hän oli syvästi kiintynyt suhtautuen lääkärin kutsumukseen isoisän tapaan uskonnollisen hartaasti ja ihailevasti, mutta kaikki ajatukset maailmanjättämisestä olivat hänelle vielä vento vieraita. Jopa hän vakuutti pyhästi, ettei hän milloinkaan lähde luostariin. Hän soitteli luuttua ja harjoitteli toskaanalaista runoilemistaitoa. Petrarcan säkeet hurmasivat häntä, jopa siinä määrin, että hän oli joutumaisillaan kokonaan niiden lumoihin ja vaarassa antautua toiselle uralle. Mutta silloin tuli tielle tekijöitä, jotka antoivat Savonarolan elämälle aivan uuden suunnan ja toisen henkisen sisällön.

Hänen isänsä talon vieressä oli maanpakolaisena elävän firenzeläisen patriisin Strozzin palatsi. Tällä ylimyksellä oli tytär, johon Savonarola rakastui, ja eräänä päivänä hän pyysi tytön kättä. Tyttö, jonka syntyperä oli hämärä, vastasi ajattelemattomasti ja tyhmän ylpeästi: "Mitä, voitko sinä kuvitella, että Strozzien ylhäinen veri ja suku voisi yhtyä Savonarolan huoneen kanssa?" Savonarolassa kuohahti sotilaallisten esi-isien kuuma veri, kun hän vastasi: "Ja sinusta, näyttääkö sinusta soveliaalta, että Savonarolan huoneen lailliselle jälkeläiselle voitaisiin antaa puolisoksi avioton lapsi, sellainen kuin sinä?" Tapaus oli näennäisesti vähäpätöinen, mutta Savonarolan tunteelliseen mieleen se jätti syvän vaikutuksen.

Savonarola tunsi henkistä tyhjyyttä ja pettymystä ja päätti ammentaa syvemmästä lähteestä. Hän rupesi tutkimaan innokkaasti raamattua, varsinkin Vanhaa Testamenttia. Siellä profeettain jylhät hahmot alkoivat haastaa hänelle syvää, salaperäistä kieltään. Katsellessaan ympärillään vallitsevaa pakanuutta ja epäjumalanpalvelusta hän johtui kysymään: "Mitä elämää tämä sitten on? Olemmeko me kristittyjä vaiko pakanoita? Näin monia, joilla samalla kertaa oli suussa Juppiter, Juno, Venus ja Kristus, ja kauhistuin." Ferraran hovielämä tuntui hänestä peloittavalta. Herttuat hallitsivat kuten jumalat kuolevaisia, ja heidän julmuudellaan ja irstaisuudellaan ei ollut minkäänlaisia rajoja. Raivoisan mustasukkaisuuden valtaamana herttua Nikolaus III antoi puolisonsa ja poikansa mestaajan kirveen uhriksi. Ja hänellä itsellään kerrotaan olleen enemmän kuin 800 rakastettua.

Roomassa eivät asiat olleet paremmin.

Kesällä 1473 Ferraran herttua Herkules I meni naimisiin Neapelin kuninkaan Ferranten tyttären Eleonora Aragonialaisen kanssa. Matkalla Ferraraan hääkulkue pysähtyi Roomaan ollen siellä kardinaali Riarion vieraana. Siellä matkalla olijat näkivät sellaista satumaista loistoa, että se oli heille aivan yllättävää. Helluntaimaanantain juhla-aterian "suorastaan mieletön tuhlaavaisuus muistutti pakanallis-roomalaista keisariaikaa". Ateria kesti kuusi tuntia, ja sen aikana esitettiin pakanallisia mytologisia näytelmiä. Venus kulki riemukulussa joutsenen vetämissä vaunuissa. Nuorukainen astui vieraiden luo selittäen tulleensa jumalain isän lähettiläänä ilmoittamaan sitä ilosanomaa, että Juppiter itse istuu pöydässä. Antiikkiset sankarit tanssittivat armaitaan, ja Bacchus ja Andromeda näyttäytyivät. Sanalla sanoen: alaston pakanuus vietti siellä orgioitaan.

Katsellessaan tätä vedenpaisumuksen aikuista elämää ympärillään ja kuullessaan toisten kertovan siitä, nuori 20-vuotias lääketieteen ylioppilas tunsi syvää surua. Hän kirjoitti 1472 laulun "Maailman turmeluksesta".

Siinä hän valittaa, miten kaikki hyve ja kaikki kunnia on kokonaan kadonnut; miten toiset kieltävät Jumalan kokonaan, toiset väittävät Hänen nukkuvan; sitä kunnioitetaan, joka on Jumalan vihamies. Himot ja halut, ryöstö ja väkivalta rehoittavat siinä määrin, että on ihme, jos ei taivas syöksy niskaamme. Maailma on niin vajonnut paheisiin, että se on kykenemätön nousemaan omin voimin. Pietari makaa lattialla; kukistunut on Rooma. Mutta sinä, Laulu, vaikene! Muutoin voi sinulle vilkkua purppuraväri (marttyyrius). Uskoudu vain harvoille, sillä sinä olet joutuva kaikkein vihattavaksi!

Kolme vuotta myöhemmin (1475) hän kirjoitti runon "Kirkon turmeluksesta." Siinä hän valittaa, miten kirkko, Kristuksen neitseellinen morsian, jota kerran kaunistivat pyhäin helmet ja timantit, joka kerran oli säteillyt kirkkoisien ja mystikkojen loisteessa, upeillut tahrattomassa juhlapuvussa, nyt oli kadottanut kokonaan nämä koristeensa. Toistaiseksi eivät hyödytä mitkään keinot, parasta on: "itkeä ja vaieta".

Tämän uuden henkisen asenteen täytyi ennen pitkää pakostakin johtaa Savonarolan ulkonaiseen ratkaisuun. Hän kirjoittaa siitä myöhemmin itse: "Harrastettuani jonkun aikaa filosofisia tutkimuksia aloin itsekseni hiljakseen miettiä, miten me yhtämittaa näemme vaivaa kootessamme paljon tarpeetonta tavaraa, mutta monet tarpeelliset ja hyödylliset seikat me lyömme laimin. Laskiessani sydämelleni sen tosiasian, että me herkeämättä rajua vauhtia kiidämme kohti kuolemaa, päätin syrjäyttää kaiken muun, pitää silmäini edessä ihmisen loppua ja valmistautua sen varalle kaikin voimin. Ja vaikkakaan en epäillyt uskoa, niin aloin kuitenkin, voidakseni syventyä siihen, tutkia tarkemmin niitä perusteita, joiden avulla se voisi lujittua ja sitä voisi puolustaa; ja tällöin minä jumalallisesta ohjauksesta havaitsin ne niin lujiksi ja pakottaviksi, että ne näyttivät minusta olevan kaiken epäilyksen yläpuolella yliluonnollista valoakaan kaipaamatta. Jumalan ohjauksesta aloin nyt halveksia kaikkea maallista. Sydäntäni poltti vastustamaton kaipuu taivaalliseen isänmaahan, ja minä päätin vihkiytyä kokonaan Herralleni Jeesukselle Kristukselle. Tietoisena siitä, että olin Herran pellolla löytänyt kalliin aarteen, myin kaiken, mitä omistin, ja ostin pellon."

Ratkaisun teki lopulliseksi erään augustinolaismunkin saarna. Munkin sanat: "Lähde maaltasi, jätä kotisi ja kotiseutusi ja kaikki, mitä siinä on!" eivät antaneet rauhaa nuorelle totuudenetsijälle. Surumielisinä, täynnä syvää kaihoa soivat hänen luuttunsa sävelet eräänä iltana, kun äiti naisen tarkkanäköisyydellä huomatessaan poikansa sieluntilan lausui hänelle: "Poikani, se mitä sinä tänään soitat, merkitsee eroa." Savonarola koetti rauhoittaa äitiään hymyilemällä, mutta se onnistui hänelle huonosti. Ja jo seuraavana aamuna, huhtikuun 24 p:nä 1475, hän jätti ainiaaksi isänsä kodin.

Ne syyt, jotka hän oli esittänyt lauluissaan maailman ja kirkon turmeluksesta, olivat saattaneet hänet tekemään päätöksensä. Kirjallisissa jäähyväisissään hän lausuu:

"Minun isäni, minun rakkauteni on Jeesus, minun suloisuuteni, äitini ja leponi Neitsyt Maria. Sisaria on minulla enemmän kuin oli ennen, eikä minulta ole myöskään puuttuva äitiä, ja niin tahdon Jumalan armon avulla elää puhtain sydämin. Voi hyvin, isä! Voikaa hyvin, vanhemmat! Voikaa hyvin, ystävät ja tuttavat! Voikaa hyvin, te maiset morsiamet kaikki! Eläkää rauhassa ja pysykää terveinä! Vetäydyn takaisin Jumalani huoneeseen rukoilemaan armollista Jeesusta; suokoon Hän minulle kestävyyttä!"

Muutamia päiviä myöhemmin vanhemmat saivat poikansa käsialalla kirjoitetun, Bolognassa huhtikuun 25 p:nä päivätyn kirjeen, jossa hän koettaa lohduttaa heitä sekä perustelee tarkemmin lähtönsä syyt. Ne ovat: "maailman suuri kurjuus, ihmisten jumalattomuus, epäsiveellisyyssynnit, aviorikokset, ryöstöt, ylpeys, epäjumalanpalvelus ja peloittava Jumalan pilkka." Syvästi hartain mielin hän on rukoillut Jumalaa: "Niin, Sinuun, Herra, Herra, minun silmäni katsovat, Sinuun minä turvaan." Sitten hän jatkaa:

"Enkö olisi tehnyt itseäni syylliseksi karkeaan kiittämättömyyteen, ellei Jumalan minulle osoittama johdatus olisi vienyt mihinkään tulokseen? Ei, Jeesukseni, tuhat kertaa mieluummin kuolema kuin sellainen kiittämättömyys Sinua kohtaan! Ja niin tulisi myöskin Teidän, rakkahin isä, sensijaan, että itkette, paljon suuremmalla syyllä kiittää Jeesusta, joka on säilyttänyt poikanne niin hyvin 22 ikävuoteen asti ja joka nyt on katsonut voivansa lyödä hänet ritarikseen. Ettekö sitten pidä suurena armona, että Teillä on poika, joka on Kristuksen ritari? Tosin tämä ei tapahdu ilman musertavaa tuskaa; mutta tällaisissa asioissa ei saakaan sallia lihallisten näkökohtien johtaa. Raskasta, kovin raskasta on minunkin erota Teistä! Voitte uskoa minuun, ettei koko elämässäni ole mikään seikka vielä milloinkaan tuottanut minulle niin katkeraa tuskaa kuin pakko jättää oma vereni ja mennä vieraisiin ihmisiin uhratakseni ruumiini Kristukselle; mutta kun Jumala nyt kutsuu minua, niin en milloinkaan olisi rohjennut seisoa Hänen kutsumustaan vastaan. Te voivottelette tähteni, tiedän sen hyvin, kun niin salaisesti poistuin luotanne, jopa suoraan pakenin. Mutta tietäkää, että ero Teistä tuntui niin raskaalta, että se olisi repinyt sydämeni ja saattanut minun aikomukseni horjumaan. Siksi, rakas isä, lakatkaa valittamasta! Päätökseni on peruuttamaton, vaikka minusta voisi tulla suurempi kuin Caesar. Ensimmäisen tuoreen tuskan hetket menevät pian ohi, mutta sitten seuraa lohdutus ja ihana palkka toisessa maailmassa. Lohduttakaa erikoisesti äitiäni ja antakaa molemmat minulle siunauksenne!"

Myöhemmin hän sanoi: "Äitini itki muutamia vuosia. Annoin hänen itkeä. Onneksi hän nyt näkee, miten väärin hän teki."

Savonarola ihaili suuresti Franciscus Assisilaista, ja oli lähellä se mahdollisuus, että hän olisi liittynyt fransiskaaneihin. Se kiintymys ja syvä kunnioitus, jota hän tunsi Tuomas Aquinolaista kohtaan, ratkaisi kuitenkin vaalin dominikaanien hyväksi, ja huhtikuun 27 p:nä 1475 hän meni Bolognan dominikaaniluostariin. "Harvoin on kukaan tuonut mukanaan luostariin niin turmeltumattomat jäsenet, niin puhtaan sielun ja niin tahrattoman nuoruuden. Harvoin on kukaan pukeutunut munkkikaapuun yhtä hartaasti." Itse hän kirjoittaa luostariinmenostaan.

"Minut taivutti menemään luostariin 23-vuotiaana erikoisesti kahdenlainen rakkaus: vapaudenrakkaus ja levonrakkaus. Vapaudenrakkaudesta halveksin avioliittoa ja levonrakkaudesta pakenin maailmasta ja kiiruhdin luostarin turvalliseen satamaan. Täällä löysin vapauden ja tein, mitä tahdoin, sillä en tahtonut enkä halunnut mitään muuta kuin sitä, mitä esimieheni käskivät. Leponi vuoksi en olisi mielelläni ruvennut papiksi. Mutta siinä kuuliaisuudessa, jossa luulin löytäväni vapauden ja levon, jouduin papistoon."

Erään hurskaan abbedissan Katariina Bolognalaisen muistoksi kirjoittamassaan runossa hän rukoilee.

"Kaikkivaltias Jumala, Sinä tiedät hyvin, mitä olen vailla ja mikä on toiveitteni päämäärä: rikkautta en Sinulta ano enkä valtikkaa, kuten nuo sokeat saiturit; kaupunkia en halua liioin enkä linnaa, vaan tämä on minun kaipuuni ainoa, rakas Herra: haavoita sydämeni rakkaudellasi!"

Bolognan kuuluisa yliopistokaupunki ei kuitenkaan tullut olemaan Savonarolan suuren rakkauden ja uhrityön näyttämö. Siksi tuli Danten, Petrarcan ja Medicien mainehikas kaupunki Arno-joen rannalla. Sinne suuntautuivat Savonarolan askeleet 1482.

Firenze oli tähän aikaan Italian merkittävimpiä kaupunkeja, jopa enemmänkin: se oli renessanssin nimellä tunnetun klassillisten tieteiden ja taiteiden uudistuksen keskus ei vain Italiassa, vaan länsimailla yleensä.

Etelän luonto on ollut tuhlaavan antelias tälle loistopalatsien, suurisuuntaisten rakennusten ja taiteellisten kirkkojen täyttämälle kaupungille, se kun sijaitsee elämää uhkuvan luonnon ja yltäkylläisyydessä uinuvien hedelmätarhojen ja viljavainioiden ympäröimillä ylänteillä, joiden keskitse juoksee Arno-joki jakaen kaupungin kahteen koristeellisten siltojen yhdistämään osaan. Toskanan ylpeä käskijätär oli Italian rakennustaiteellinen helmi. Sen tuomiokirkon Brunellesco oli koristanut rohkealla kupoolillaan, Italian arkkitektoonisella ihmeellä. Siellä oli Medicien, Strozzien ja Ruscellaiden palatsit; siellä Johannes Kastajan kirkko, jonka ovet Michelangelon mielestä kelpasivat olemaan paratiisin porttien esikuvina; sen tuomiokirkon oli Donatello somistanut neljällä evankelistallaan samoin kuin pyhän Lorenzon kirkon taidehistoriallisesti kuolemattomalla saarnatuolillaan. Kaupungin ylpeys oli kuitenkin San Marcon luostarin kirjasto, jolla ei ollut vertaistaan missään muualla. Vespasian di Bisticci oli "Italian ja muiden kansojen kirjakauppiaiden kuningas." Hän oli siinä määrin perehtynyt latinalaiseen, kreikkalaiseen, vieläpä hebrealaiseenkin kirjallisuuteen, että paavit, kuninkaat ja kaikkien maiden oppineet kääntyivät hänen puoleensa, jos oli kysymys harvinaisten ja kallisarvoisten käsikirjoitusten tahi kirjojen hankkimisesta. Kreikkalaiset oppineet, reettorit ja filosofit, vaalivat vanhaa hellenististä sivistystä kaupungin uudessa platonisessa akademiassa. Runottarien asuinsijoja olivat kaikki Italian kaupungit, mutta Runottaren vain Firenze.

Kaupunki oli kauppatasavalta, jonka hallitus oli ylimyksellisten kauppiassukujen hallussa. Nämä harjoittivat liike- ja pankkitointa kaikkialla Euroopassa, vieläpä Aasiassakin Kiinaa myöten. Näiden sukujen käsiin kerääntyi suunnattomia rikkauksia. Rikkaimmat ja mahtavimmat Firenzen magnaateista olivat Medicit. Suvun suuruuden varsinainen perustaja oli Cosimo dei Medici, joka lahjoittajana on lähtemättömästi piirtänyt nimensä tieteiden ja taiteiden historiaan. Hän kuoli 1464, ja hänelle annettiin kunnianimi isänmaan isä, Pater Patriae. Mitä Firenze oli Italialle ja Euroopalle, sitä olivat Medicit Firenzelle.

Mutta tässä rikkauden ja yltäkylläisyyden kaupungissa, joka oli Muusain koti ja jossa Dodonan tammet humisivat, jossa laulu raikui ja soitto soi aamusta iltaan ja illasta aamuun, jonka kauppiasruhtinaat olivat maan valtiaita, oli vallalla niin syvä siveellinen turmelus, että sen vertaa on harvoin nähty ihmiskunnan historiassa.

Eri patriisisukujen välillä vallitsi tuhoisa kilpailu ja vallanhimo, joka Medicien päästyä valtaan syöksi monta sukua turmioon, kun niiden päämiehet joko karkoitettiin maanpakoon tahi heitettiin vankilaan tahi heidän taloudellinen hyvinvointinsa tuhottiin mielivaltaisten ja luonnottoman korkeiden tullien avulla.

Koronkiskominen pukeutui sellaisiin muotoihin, että senaikuiset kirjailijat nimittivät sitä verenimemiseksi. Korkoa otettiin 30, 45 ja 50%, jopa mainitaan kerran otetun 66 2/3 %. Eikä se ollut yleistä vain liikemiespiireissä, papistokin teki itsensä siihen syypääksi. Niinpä sanotaan papeista eräässä vuoden 1309 asetuksessa, että "he harjoittavat oman sielunsa vahingoksi kaikenlaista parantumatonta ja tuomittavaa koronkiskomista."

Oikeudenkäyttö oli epätasaista ja mielivaltaista. Pienistä rikoksista tuomittiin tavattoman ankarasti. Niinpä saatettiin rahanväärentäjä mestata, ja kauppiaalta, joka oli väärentänyt kirjansa, hakata käsi. Murha taasen yleensä jäi rankaisemattomaksi. Valtiotieteen alalla Machiavelli opetti häikäilemätöntä itsekkyyttä, joka ei vähääkään välitä keinoista.

Jumalan kieltäminen ja pyhän pilkka oli aivan yleinen ilmiö tässä yhteiskunnassa, jossa täysin siemauksin hengitettiin pakanallisen kreikkalais-roomalaisen jumaluustaruston saastuttamaa ilmaa. Tämä oli sitä vaarallisempaa, kun Italian omassa kansanelämässä oli paljon liittymäkohtia klassilliseen pakanuuteen. Juhlien aatot vietettiin ylellisissä juomingeissa. Kirkossa käyttäydyttiin kuten tavallisessa talossa; siellä nukuttiin, siellä laulettiin siveettömiä lauluja, esitettiin näytelmiä ja tanssittiin. Kunnioitettiin Janusta ja palveltiin Bacchusta viininkorjuuaikana. Eikä tällä hyvä: taisteltiin salaisesti kristinuskoa vastaan.

Firenzen tuomiokirkon kaniikki Angelo Poliziano, "homerinen nuorukainen", sepitteli tosin hymnejä Neitsyt Marialle, mutta paljon viehkeämmin hän lauloi Venuksen ylistystä ja antiikkisten sankarien ja jumalien lemmenseikkailuja.

Nuoruuden hurmaa ylisti Lorenzo Medici kevyissä säkeissään ja kehoitti nauttimaan täysin siemauksin tästä päivästä, koskapa huomisesta ei ole mitään tietoa. Monet kielsivät tulevaisen elämän ja nauroivat uskolle tulevaiseen elämään. Miehet ja naiset suosivat pakanallisia tapoja.

Lapsetkin vedettiin tähän turmeluksen pyörteeseen. He kulkivat suurin joukoin kaupungilla kaikkien siveellisten naisten kauhuna ja melkein kaupungin todellisina hallitsijoina.

Jos mikään kaupunki milloinkaan sitten vedenpaisumuksen päivien, sitten Ahabin ja Isebelin Samarian ja Neron Rocman on tarvinnut herätystä ja uutta syntymistä, tarvitsi sitä Medicien Firenze. Ja jos missään kaupungissa milloinkaan on ollut herätyssaarnaajaa, joka on täyttänyt paikkansa ja vastannut kutsumustaan, niin oli sellainen San Marcon tulirintainen priori, mies, jonka kaikkinielevänä intohimona oli yksi ainoa nimi: Jeesus Kristus, Ristiinnaulittu. 1486 paavi julisti kuuluisan humanistin Pico della Mirandolan harhaoppiseksi. Tämä kehoitti silloin Lorenzo Mediciä kutsumaan Savonarolan hovisaarnaajakseen. 1490 Savonarola tuli San Marcon luostariin ja seuraavana vuonna sen prioriksi. Hän oli jo aikaisemmin (1482) tullut Firenzeen, mutta hän oli sittemmin vaikuttanut matkasaarnaajana muilla paikkakunnilla.

Ensi aikoina ei Savonarolan saarnatoiminnalla ollut erikoista menestystä. Mutta 1486 hän Bresciassa löysi oikean muodon julistukselleen keskittämällä sen kolmeen seikkaan: "Kirkkoa pitää rangaista; senjälkeen tulee se uudistaa; ja tämä tapahtuu pian." Hänestä tuli sittemmin keskiajan ja kaikkien aikojen suurimpia saarnamiehiä.

Aluksi hän saarnasi luostarikirkossa, mutta kun se pian kävi liian ahtaaksi, niin hänen oli pakko siirtyä kaupungin tuomiokirkkoon. Valtavat kansanjoukot kokoontuvat hänen saarnatuolinsa ympärille. Hänellä oli keskimäärin noin 14–15,000 kuulijaa, joiden joukossa sellaisia renesanssin kuuluisuuksia kuin ruhtinas Pico della Mirandola, Michelangelo ja Lorenzo dei Medici, jossa viimeksimainitussa hän näki maallismielisyyden ja siveellisen hajaannustilan henkilöitymän. Kun siveelliset olot Italiassa tähän aikaan muistuttivat Noan päiviä, niin olivat varsin yleisiä myöskin voimakkaat ja kiivaat parannussaarnaajat. Huuto: penitenza! penitenza! [tehkää parannus! muuttakaa mielenne!] kaikui kaikissa Italian kaupungeissa, mutta ei kuitenkaan missään niin intohimoisen voimakkaasti kuin San Marconin priori sitä julisti, mies, jonka henkilöön näytti keskittyneen kokonaisen aikakauden sielun hätä ja tuska.

Tekstin selityksen kannalta hänen saarnansa oli vaatimatonta, muotoon hän taas ei kiinnittänyt huomiota. Mutta hän lumosi kaikki henkevällä esityksellään ja pakotti kaikki taipumaan julistuksensa edessä, jota kannatti mahtava profeetallinen voima. Usein täytyi hänen keskeyttää puheensa joksikin aikaa ihmisten itkun ja äänekkäiden valitusten tähden, kun he syvimmän katumuksen vallassa rukoilivat Jumalaa.

Rajua oli hänen julistuksensa. Kun hän saarnasi vedenpaisumuksesta, niin Pico della Mirandola kertoo kylmien väreiden kulkeneen hänen ruumiinsa läpi, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Cerretani sanoo, että ihmiset kulkivat pitkin katuja sanattomina ja pelosta puolikuolleina ja että Savonarola saarnaajana oli verrattomasti oman aikansa yläpuolella: jumalallinen Herran sanan julistaja ja alkukristillisen elämän verraton airut. Muuan hienosti sivistynyt humanisti (Johannes Nesi) kuvaa Savonarolan saarnoja seuraavasti: "Hänen puheensa ei ole eikä milloinkaan ole ollut ihovärillä maalailemista ja paikkailemista, vaan puhdasta ja yksinkertaista; ei taiteellista ja pakotettua, mutta ei myöskään huolimatonta, vaan raitista; ei sanarikasta ja kielen taituruutta, vaan hillittyä ja, milloin tarpeellista, lyhyesti sidottua; ei taiteellisesti kiilloitettua, vaan siveää, kunniallista, arvokasta. Siksipä hänen sanansa eivät olleetkaan kähertimillä poimutettuja, vaan eläviä, tulisia, joustavia ja kun ne kumpuilivat sydämen syvimmästä syvyydestä, niin ne myöskin tunkeutuivat sielun sisimpään ja tempasivat ihmisen, kuljettaen joko tahtoen tahi tahtomatta mukanaan haluttuun suuntaan. Lyhyesti: kaunopuheisuuden jumalatar Pitho on ottanut hänen huulensa valtaistuimekseen, sillä niin meidän tulee nimittää tuota jumalallista, koko hänen sydäntään kuluttavaa liekkiä kuten myös sitä taivaallista hehkua, joka leimaa hänet itsensä saarnan henkilöitymäksi, saarnan, joka on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka."

Eräs toinen hänen ihailijansa (Dom. Benivieni) vakuuttaa: "Melkein jokainen myöntää, ettei meidän päivinämme ole ollut ainoatakaan saarnaajaa, joka on paremmin osannut tunkeutua sydämen pohjimmaisiin syvyyksiin nähden ne silmillään aivan kuin fra (veli), tämä jumalanmies. Siitä johtuu, että hän toisinaan saattaa ihmiset patoutumistilaan ja säikähdyksiin, niin että he hänen saarnansa jälkeen jäävät kokonaan tarkkaamaan itseään: toiset täynnä musertavaa katumusta ja synnin tuskaa, toiset liekehtien rakkautta ja syttyen kaipaamaan taivaallista omaisuutta, kun taasen muutamia tärisyttää kuoleman ja helvetin pelko. Usein näin, miten uskovaiset saarnan jälkeen kulkivat pitkän aikaa ystäväinsä kanssa vaihtamatta sanaakaan, jokainen kun oli niin syventynyt itseensä, että vain se askarrutti häntä. Monta kertaa joutuivat miehet ja naiset hänen saarnansa aikana niin suuren riemun valtaan, että he tulen innoittamina puhkesivat äänekkäisiin huutoihin."

Ulkomuodoltaan Savonarola oli vaatimaton. "Ken näki fran kulkevan pitkin Danten kaupungin katuja, ei varmaankaan olisi voinut otaksua, että tuo laiha ja hintelä, karkeaan, paikattuun munkkikaapuun pukeutunut mies oli se valtava herätyssaarnaaja, jonka sanat saattoivat koko Italian kuuntelemaan. Tässä keskikokoisessa, melkeinpä pienikasvuisessa miehessä ei ensi näkemältä ollut mitään huomiotaherättävää. Mutta hänen asentonsa oli suora ja ryhdikäs, kaikki hänen eleensä ja liikkeensä miellyttäviä ja täsmällisiä. Hänen suuret kasvonsa vilkkaine, ilmehikkäine piirteineen tekivät syvän, unohtumattoman vaikutuksen. Siniset, tuuheiden, punaisten kulmakarvojen varjostamat silmät milloin säkenöivät tulta, milloin loistivat haaveksivaa autuutta. Korkea, lukuisien syvien vakojen uurtama otsa puhui kovasta ajatustyöstä; voimakkaasti kehittynyt kotkannenä, ohut ylähuuli ja ylpeä, ulkoneva alahuuli ilmaisivat taipumatonta tarmoa ja tahdon voimaa. Hänen valkoinen, punertavaan vivahtava ihonsa oli naisellisen hento; päälaki paljas, mustan hiusseppeleen ympäröimä; luiseva käsi pitkine, suippoine sormineen lihaton ja läpinäkyvä. Hän ei sietänyt liinavaatteita eikä päähinettä, kun hän helposti hieroi itsensä verille; hänen puvussaan ei milloinkaan, kuten kerrotaan, ollut merkkiäkään hiestä. Kun hän aina odotti äkillistä väkivaltaista kuolemaa, niin hän mielellään kuljetti kädessään elefantinluista pääkalloa tahi vaskista ristiä. Kuitenkaan ei hänen piirteissään ollut mitään synkkää, kolkkoa eikä peloittavaa. Yksimielisesti kaikki hänen aikalaisensa puhuvat hänen herttaisesta olemuksestaan, joka valaisi hänen kasvojaan lempeän auringonpaisteen tavoin." (Schnitzer.)

Eräs hänen aikalaisensa kirjoittaa: "Milloin hän näytti iloiselta ja hilpeältä, tuntui siltä, kuin paratiisi olisi ollut avoinna ja kaikki hymyillyt; milloin hän taasen suuttui, näytti hänen salamoiva katseensa suorastaan mullistavan koko maailman."

Huhtikuussa 1492 Lorenzo sairastui ja kuoli Savonarolan oikeana oppilaana, tunnustaen katuvana syntinsä ja vakuuttaen luottavansa Jumalan armoon (Holmquist). Hänen seuraajakseen tuli hänen poikansa Piero, joka sopi asemaansa huonommin. Samaan aikaan kuoli myös paavi Innocentius VIII. Savonarola oli ennustanut molempain kuoleman, ja hänen arvonsa profeettana nousi huomattavasti. Uusi paavi otti nimekseen Aleksanteri VI. Hänen aikanaan, kuten aikaisemmin on huomautettu, kohosi siveellinen tapainturmelus Roomassa huippuunsa.

Katsellessaan vallitsevaa siveellistä kurjuutta Savonarola päätti ryhtyä käytännölliseen uskonpuhdistustyöhön ja aloitti toimintansa omassa luostarissaan. Samalla hän saarnasi parannusta entistä kiivaammin, ja entistä jylisevämpänä kaikui hänen profeetallinen saarnansa, kun hän ennusti, että Jumala lähettää pohjoisesta toisen Kyyroksen pelastamaan kirkkoa uuden babylonialaisen vankeuden siveellisestä turmeluksesta.

"Parannus! Tehkää parannus! Jumala on se, joka tuo juuri ryntäävän sotajoukon; jos sentähden tahdot, että Jumala tulee avuksesi tässä ahdistuksessa, niin tee parannus! Johan aikoja sitten olen sanonut sinulle, että Jumala lähettää sinulle ahdinko-aikoja puhdistaakseen kirkon sen pahuudesta. Niin usko nyt siis vihdoinkin minua, kun saat käsin kosketella tosiasioita! Italia, sinun syntiesi tähden tulevat nämä koettelemukset sinun ylitsesi! Firenze, sinun syntiesi tähden tulevat nämä koettelemukset sinun ylitsesi! Papisto, sinun synteisi tähden on puhjennut tämä myrsky! Te, ylhäiset, papit ja yhteinen kansa, Jumalan käsi on väkevänä teidän yllänne, eikä mahti eikä pako voi sitä torjua. Sentähden Herra odottaa teitä saadakseen olla teille armollinen. Kääntykää sentähden Herran teidän Jumalanne puoleen koko sydämestänne, sillä Hän on armollinen ja laupias. Mutta jos ette tahdo, niin hän kääntää silmänsä pois teistä ikuisesti." Samalla hän kehoitti heitä kuolettamaan lihan työt ja harjoittamaan rakkautta sekä paastoamaan perjantaisin, jotta "Jumalan viha kääntyisi."

Kansa totteli kehoitusta. Signoria (kaupunginhallitus) antoi papistolle ja munkeille määräyksen ryhtyä ankariin katumusharjoituksiin ja pitää erikoisia rippijumalanpalveluksia; kaikkia kehoitettiin sydämestään etsimään Jumalaa.

Jo olikin Firenzen aika ryhtyä parannuksen tekoon, sillä kaikki hämmästyivät saadessaan kuulla, että Ranskan kuningas matkallaan Neapeliin lähestyi Firenzeä. Varsinkin vaikutti kaupungissa musertavasti tieto, että Piero oli luovuttanut linnoitukset ranskalaisille ja että oli syytä pelätä vieraiden sotajoukkojen ryöstävän ja hävittävän kaupungin ja panevan siellä toimeen verilöylyn. Päätettiin lähettää kuninkaan luo Pisaan lähetystö, jonka johtajaksi valittiin Savonarola, "mies, jonka elämä ja vaellus oli pyhä; mies, joka oli sydämellinen, kunnollinen, kokenut ja mainehikas." Roomastakin tultiin kysymään neuvoa Savonarolalta.

Huolimatta pelosta, jota tunnettiin kuningasta ja hänen väkivaltaisia joukkojaan kohtaan, Savonarola ja yleensä kaikki italialaiset tervehtivät Kaarle VII:ttä Kaarle Suuren vallan luonnollisena perillisenä. Ajateltiin hänen perustavan suuren länsimaisen keisarikunnan, joka karkoittaisi turkkilaiset, valloittaisi takaisin pyhän maan ja edistäisi kirkon puhdistamista. Kuninkaalle pitämässään puheessa Savonarola sanoi m.m.

"Ja vihdoinkin olet sinä nyt siinä, kuningas; olet siinä Jumalan täytäntöönpanovälineenä; olet siinä Hänen vanhurskautensa toimeenpanijana! Ole aina tervetullut! Iloisin sydämin ja loistavin kasvoin tervehdimme sinua! Sinun saapumisesi virkistää sydämiämme, ilahduttaa mieltämme ja saa kaikki Kristuksen palvelijat, kaikki Hänen vanhurskautensa opetuslapset ja kaikki pyhän elämän harrastajat riemuitsemaan. Sillä he toivovat Jumalan käyttävän sinua siten, että ylpeät alennetaan, paheet painetaan alas, hyve saatetaan kunniaan, vanhentunut nuorennetaan ja epämuodostunut uudistetaan. Niin astu siis iloisena esiin, varman itsetietoisena voittokulussasi, koskapa sinut lähettää Hän, joka meidän pelastuksemme tähden kulki riemukulussa ristintien! Siitä huolimatta, kristillinen kuningas, ota tarkoin vaari minun sanoistani ja laske ne visusti sydämellesi! Se kelvoton palvelija, jolle tämä salaisuus on ilmoitettu Hänen taholtaan, joka on Jumala, nimittäin pyhä kolminaisuus, Isä, Poika ja Pyhä Henki ja Lunastajamme, totinen Jumala, Jumalan Poika ja tosi ihminen, kuningasten Kuningas ja herrain Herra, ja samoin koko taivaallisen hovin taholta, kehoittaa sinua ja vaatii sinua, että sinä Jumalan lähettämänä Jumalan oikeuden mukaan osoittaisit laupeutta kaikkialla, mutta varsinkin Hänen kaupungissaan Firenzessä, joka, vaikka se onkin raskaan syntipaljouden kuormittama, kuitenkin tarjoaa asunnon monille molempaa sukupuolta oleville Jumalan palvelijoille, niin hyvin maallikoille kuin hengellisen säädyn jäsenille; heidän tähtensä täytyy sinun sääliä kaupunkia, jotta heillä olisi sitä enemmän syytä rukoilla sinun yrityksellesi Jumalalta armoa ja onnea."

Kuningas vakuutti lähettiläille suopeuttaan kaupunkia kohtaan, ja he voivat palata tyytyväisinä suoritettuaan onnellisesti tehtävänsä.

Samaan aikaan kuin Savonarola oli lähetystön mukana Pisassa Kaarle VIII:n luona, tapahtui Firenzessä vallankumous. Kansa oli tyytymätön Mediceihin, jotka olivat riistäneet kaupungin ikivanhan vapauden; ylimyssuvut taasen sentähden, että Medicit pyrkiessään yksinvaltaan olivat kohdelleet häikäilemättömän kovakouraisesti vastustajiaan. Kytevä tyytymättömyys puhkesi ilmiliekkiin, kun Piero, Kaarle VIII:n tullessa Italiaan, oli luovuttanut linnoitukset ja maksanut lunnaiksi 200,000 dukaattia. Medicit karkoitettiin Firenzestä 1494. Näihin aikoihin kuoli myös useita huomattavia humanisteja, kuten Mirandola ja Poliziano. Kaupungissa pääsi vallalle yleinen levottomuus. Kaikkien katseet kääntyivät San Marcon prioriin, jonka ansioksi oli luettava, että Firenze säästyi hävitykseltä.

Savonarolan oli tahtoen tahi tahtomattaan astuttava poliittiselle näyttämölle. V. 1495 luovutettiin hänelle diktaattorin valta Firenzessä. Hän laati jonkinlaisen teokraattisen hallitusmuodon ja julisti Jeesuksen Kristuksen Firenzen yksinvaltiaaksi kuninkaaksi. Signorian pääportin yläpuolelle, joka avautuu Michelangelon veistämän Daavidin ja Bandinellin Herkuleen välistä, muurattiin marmoriliuska, jossa vielä tänäkin päivänä on yhä paikoillaan Cosimon muuntama kirjoitus:

JESUS CHRISTUS REX FLORENTINI

POPULI P. DECRETO ELECTUS

Savonarola oli nyt valtansa kukkuloilla ja kaupungin keskeisin henkilö. Hän päätti käyttää asemaansa toimeenpannakseen Firenzessä perinpohjaisen uskonnollis-siveellisen uudistuksen Franciscuksen Imitatio Christi-ihanteen mukaan.

Hänen keskeisin yrityksensä Firenzen siveellisten olojen järjestelyssä oli erikoisen nuorisopoliisin jäljestäminen. 12-20-vuotiset pojat, jotka ennen olivat olleet kaupungin vitsauksena, otti Savonarola palvelukseensa käyttääkseen omia tarkoitusperiään varten. Toiminta järjestettiin kaupungin viranomaisten avulla, ja sitä johti Savonarolan apulainen Salvestro. Lapsikulkueisiin, jotka keräsivät vapaaehtoisia lahjoja, saattoi ottaa osaa 5-6,000 poikaa. Nämä menivät majataloihin ja pelipaikkoihin ja lopettivat kaiken irstauden ja kortinpeluun. Ainoakaan nainen ei uskaltanut näyttäytyä kadulla muutoin kuin säädyllisesti puettuna ja siististi käyttäytyen. Huuto: "Täällä ovat fran pojat!" saattoi hillittömimmätkin pelon valtaan, sillä vastarinta oli hengenvaarallista.

Kahdesti toimittivat lapset kaikkien "turhuuksien" keräyksen. Noppapelit, naamiopuvut, irtonaiset hiukset, koristeet, ihomaalirasiat, sopimattomat maalaukset, Boccacion novellit: kaikki poltettiin torilla. Kilpa-ajojen ja näytelmien sijaan tuli raamatunlukeminen ja kirkossakäyminen. Kauppiaat antoivat takaisin väärän voiton, ja kansa huusi: Viva Christo, nostro ré! Kun Santa Barnabon vuotuiset kilpa-ajot ehkäistiin 1497, niin signoria kysyi: "Täytyykö meidän kaikkien ruveta munkeiksi?" Firenzestä, kaikkein kevytmielisimmästä ja jumalattomimmasta kaupungista, tuli nyt kaikkein sivein kaupunki, ja vielä pitkät ajat myöhemmin vakavamieliset asukkaat muistelivat kaivaten Savonarolan pyhää aikaa.

Savonarola itse kuvailee uutta asiaintilaa seuraavasti: "Et milloinkaan ole nähnyt sellaista muutosta: tytöt käyvät hunnutettuina, lesket elävät kunniallisesti, avioliitossa olevat naiset noudattavat puolisoittensa kanssa aviollista pidättyväisyyttä, lapset ovat tulleet paremmiksi, koko kaupunki uhkuu uutta elämää ja intoa, pelit, sodomalaisuus ja jumalanpilkka on julistettu pannaan."

Savonarolan toiminta Firenzessä ja Calvinin Genevessä osoittaa tavattoman suurta yhtäläisyyttä.

"Savonarola ja Calvin, Firenze ja Geneve: mikä yhtäläisyys; ja kuitenkin: mikä erilaisuus! Kummassakin elämänhaluinen, iloinen, aistillisen nautinnon huumaan antautunut väestö. Kummassakin muukalainen parannusta saarnaamassa. Kummassakin saavutetaan lyhyessä hetkessä hämmästyttävä muutos. Kummassakin jumalankansa ja teokratia. Niinkuin Kristus fralle oli Firenzen Kuningas, niin on Calvinille Jehova Geneven Kuningas. Samoin kuin Firenzessä on Genevessäkin valtiolla ja kirkolla samanlainen tehtävä, ne pyrkivät samaan määrään eri tietä, mikäli on kysymyksessä kirkon opettaminen ja kasvattaminen, samalla kuin valtio huolehtii ulkonaisesta kurista ja järjestyksestä. Teräväpäisinä jumaluusoppineina, oppineina raamatunselittäjinä ja henkevinä saarnamiehinä elivät Savonarola ja Calvin vanhan liiton maailmassa, valitun kansan, sen profeettain ja kuninkaiden hengessä. Molempia kannustivat samat ylevät ihanteet; molempain tehtävänä on aivan turvattoman kansan siveellinen kohottaminen apostolisen alkukirkon puhtaaseen elämään. Molemmat haaveksivat ankarinta yksinkertaisuutta niin hyvin yksityisen kuin yhteisönkin elämässä kodin, valtion, kirkon ja jumalanpalveluksen piirissä." (Schnitzer).

Kuvailtuaan mitä ankaruutta Calvin noudatti käyttäessään tulta, miekkaa ja teloitusta aseenaan vastustajiaan vastaan mainittu historioitsija jatkaa.

"Koko porvarillisen ja kansallisen elämän hän (Calvin) alistaa rautaiseen kuriin. Vanhimmat tarkkaavat kauppiasta hänen varustohuoneessaan, käsityöläistä hänen työhuoneessaan, markkinamyyjätärtä hallissa, juhlavieraita häissä, vanhempia lapsen kasteella; ja virallisten katsastajain rinnalla on vielä salaisia, asianmukaisesti palkattuja tähystelijöitä. Calvin ei vain tee kirkossakäyntiä uskovaisten ankaraksi velvollisuudeksi, hän määrää heille myöskin kirkon, missä he voivat tämän velvollisuutensa suorittaa. Hän määrää lait komeutta ja naisten tukkalaitteita vastaan; lait vaatteeksi käytettävän kankaan laadusta ja väristä sekä ruokalajien luvusta pidoissa, kuuluvat tosin jonkun verran myöhempään aikaan, mutta ne ovat kuitenkin syntyneet Calvinin hengessä. Häikäilemättömästi Calvin estää kaikki julkiset juhlat ja huvittelutilaisuudet, tanssit ja leikit, vaatiipa vielä majatalojenkin poistamista.

"Calvin moitti mielellään roomalaisen kirkon siveellisen vakavuuden puutetta. Savonarolassa oli hänen eteensä aikoja sitten noussut paavilainen munkki, joka varmaankaan ei jäänyt hänestä jälkeen mitä tulee uskonnolliseen hehkuun ja tunteen syvyyteen, mutta joka mieskohtaisissa elämäntavoissaan oli kieltämättä häntä etevämpi, ja myöskin fran seuraajat voivat luottavasti asettua kilpasille Geneven reformeerattujen kanssa. Sittenkin kului elämä Savonarolan Firenzessä kevyemmin ja inhimillisemmin kuin Calvinin Genevessä. Arnon rannoilla profeetta itse nousi siihen hirsipuuhun, johon uskonpuhdistaja Loman-järven rannalla lähetti toisia. Fra ei milloinkaan vaatinut ryhdyttäväksi toimenpiteisiin yksityisiä henkilöitä vastaan; hänen sotansa koski vain syntiä eikä yksityisiä syntisiä."

Oppineena kirjailijana Savonarola edusti aikansa korkeinta filosofista ja jumaluusopillista sivistystä. Hänen monipuolisesta kirjallisesta tuotannostaan mainittakoon tässä vain hänen apologeettinen esityksensä kirkon opista Trionfo della Croce 1497. Se oli niin etevällä tavalla laadittu, että katolinen uskonlevittämisseura otti sen sata vuotta myöhemmin käytäntöön oppikirjana.

Savonarola oli saanut vaikuttaa rauhassa, kohtaamatta häiritsijöitä kirkon taholta. Tähän vaikutti osaksi hänen itsenäinen ulkonainen asemansa Toskanan provinsin dominikaanien varakenraalina, joten hän oli riippuvainen ainoastaan saman munkkikunnan kenraalista Giovacchino Torrianista; osaksi se seikka, että Aleksanteri VI aluksi katseli jonkinlaisella ymmärtämyksellä hänen uskonnollista toimintaansa, eikä ole aivan mahdotonta sekään, että hän roomalaisena kenties mielihyvällä näki Firenzen aseman kulttuurimaailmassa heikentyvän kummallisen munkin johtaessa kaupungin hallitusta. Mutta pian Aleksanteri puuttui asioiden kulkuun. Tähän vaikutti lähinnä Savonarolan liittyminen Kaarle VII:een ja hänen kieltäytymisensä yhtymästä Kirkkovaltion ja Espanjan liittoon Ranskaa vastaan.

Paavi lupasi Firenzen reformaattorille kardinaalihatun, mutta tämä vastasi profeetallisen närkästyksen valtaamana: "En tahdo muuta hattua kuin marttyyriuden, joka on värjätty punaiseksi minun omalla verelläni."

Paavi etsi tukea Mediceiltä ja kutsui Savonarolan Roomaan ja kielsi häntä saarnaamasta. Savonarola lakkasi saarnaamasta, mutta kieltäytyi lähtemästä Roomaan. Silloin paavi teki ovelan kirkkopoliittisen siirron tuhotakseen yhdellä iskulla koko Savonarolan uskonpuhdistustoiminnan. Hän yhdisti San Marcon luostarin samaksi kongregatioksi muutamien siveellisestä kurittomuudestaan tunnettujen Rooman luostarien kanssa. Savonarola ja hänen munkkinsa eivät voineet suostua tähän, sillä se olisi merkinnyt heille todellista sielunvaaraa.

Paavi julisti nyt Savonarolan pannaan 1497, mutta tämä jatkoi sakramenttien hoitamista ja saarnaamista, vetosi yleiseen kirkolliskokoukseen, kirjoitti keisarille ja kuninkaille etsien samalla liittoa Ranskan kanssa.

Epätoivoissaan poikansa Gandian herttuan murhasta Aleksanteri näytti hetkeksi taipuvan. Mutta pian hän ryhtyi entistä jyrkempiin toimenpiteisiin ja uhkasi Firenzen kaupunkia kirkonkirouksella, ellei Savonarolaa luovuteta. Tämä uhkaus saattoi levottomiksi kaupungin liikemies-ja pankkiiripiirit, jotka pelkäsivät liikeyhteyksiensä katkeamista muun maailman kanssa. Tilanne oli sitäkin uhkaavampi, kun kaupungin elinkeinoelämässä jo ennen oli esiintynyt häiritseviä ilmiöitä uuden demokraattisen tapainpuhdistuksen tähden. Lisäksi olivat kaupungin vapaamieliset ja ylimyspiirit jo kauan odottaneet tilaisuutta syöstäkseen vallasta vihatun parannussaarnaajan, joka oli pannut padon Firenzen jumalattomuudelle ja uudistanut koko kaupungin siveellisen elämän. Fransiskaanit ja augustinolaismunkit sekä papisto tekivät voitavansa horjuttaakseen Savonarolan siveellistä arvovaltaa suurten joukkojen silmissä. Silloin sattui tapaus, joka saattoi kaiken tyytymättömyyden purkautumaan kohtalokkaalla tavalla.

Savonarola oli vetäytynyt hiljaisuuteen ja jättänyt asioiden hoitamisen Domenicon huostaan. Tämä lupautui keskiaikaiseen tapaan todistamaan herransa asian oikeaksi joko heittäytymällä signorian palatsin katolta jokeen tahi astumalla tuleen. Lupaus saattoi yhtä hyvin olla retoorinen kielikuva, mutta fransiskaanit tarttuivat siihen terhakasti.

Signorian torille laitettiin kuivista puista miehenkorkuinen rovio, jonka keskelle jätettiin käytävä. Varattiin runsaasti ruutia, öljyä ja muita sytykkeitä, jotta liekit loimahtaisivat silmänräpäyksessä. Suunnattomat kansanjoukot täyttivät torin ja ympäröivien talojen ikkunat ja katot. Torille saapui myös ratsain noin 500 täysissä varusteissa olevaa miestä arrabbiaattien Compagnacci nimisestä iskujoukosta sekä noin 200-henkinen dominikaanien kulkue lauluja laulaen.

Dominikaanit vaativat, että heidän edustajansa Domenico saisi tulen läpi juostessaan kuljettaa oikeassa kädessään Ristiinnaulitun kuvaa ja vasemmassa siunattua rippileipää. Fransiskaanit kauhistuivat kuullessaan puhuttavan rippileivästä, mutta Savonarola pysyi jyrkästi vaatimuksessaan. Asiasta väiteltiin kiivaasti iltaan asti, ja kun yksimielisyyteen ei päästy, niin signoria päätti, että on luovuttava koko Jumalan tuomiosta. Kansanjoukot olivat odottaneet kärsivällisesti useita tunteja rankkasateessa ja rajumyrskyssä, jonka raivotessa näytti siltä, kuin kaikki hornan henget olisi päästetty Firenzen kimppuun. Jumalan tuomiosta luovuttaessa taikauskoisten joukkojen luottamus Savonarolan profeetan voimaan alkoi horjua, kun ei odotettua ihmettä tapahtunutkaan, ja riemuitsevat arrabbiaatit alkoivat häväistä Savonarolaa.

Seuraava päivä oli palmusunnuntai. Kadut olivat täynnä iloitsevia arrabbiaatteja, kun taasen piagnonit, murehtivat, jolla nimellä nimitettiin Savonarolan puoluelaisia, eivät uskaltaneet näyttäytyä vaaratta.

Yht'äkkiä kuului kansanjoukosta huuto: "San Marcoon!" Väkijoukko vyöryi kohti luostarikirkkoa, jossa parastaikaa pidettiin jumalanpalvelusta. Kun mellakoitsijoita pyydettiin rauhoittumaan, niin he vastasivat siihen kivisateella, joka pakotti sulkemaan kirkon ovet. Jumalanpalvelus täytyi keskeyttää, ja kirkkomiehet olivat onnellisia päästessään pois hengissä. Useat Savonarolan puoluelaiset saivat kuitenkin surmansa ja heidän talonsa ja tavaransa poltettiin.

Mellakan aikana signoria antoi julistuksia, joissa määrättiin, että Savonarolan tulee lähteä kaupungista kahdentoista tunnin kuluessa ja kaikkien maallikoiden poistua San Marcosta yhdessä tunnissa. Väkijoukot alkoivat säännöllisesti piirittää luostaria, jossa aseistetut munkit tekivät vastarintaa. Vihdoin lähetti signoria sotaväenosaston vangitsemaan Savonarolaa ja hänen lähimpiä apulaisiaan Domenicoa ja Salvestroa. Vastarinta luostarissa lakkasi, kun vangituille luvattiin persoonallinen koskemattomuus. Kädet ja jalat sidottuina vietiin Savonarola ja hänen toverinsa vankilaan.

Antaakseen asialle laillisuuden leiman Savonarolan viholliset asettivat 17-miehisen tuomioistuimen, johon tuli Savonarolan kaikkein kiivaimmat vastustajat ja vihamiehet. Samalla käännyttiin paavin puoleen, joka antoi hyväksymisensä ja lähetti kaksi edustajaansa. Virallisen selonteon mukaan kysyttiin Savonarolalta ensin ystävällisesti, mutta kun hän kieltäytyi vastaamasta, niin ryhdyttiin käyttämään strappado-nimistä kidutusta. Strappadossa sidottiin vangin kädet selän taakse, minkä jälkeen hänet kohotettiin ylös ranteisiin sidotuilla köysillä. Yht'äkkiä pudotettiin tutkittava alas, mutta ennenkuin hänen jalkansa sattuivat lattiaan, pysäytettiin väkipöyrä, jolloin syntyi tuskallinen tärähdys. Toisinaan asetettiin kiviä painoksi jalkoihin.

Virallisessa kertomuksessa sanotaan, että Savonarola tunnusti ensimmäisen kidutuksen jälkeen. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä tosiasia on, että häntä kohdeltiin tavattoman ankarasti.

Burlamacchi kertoo, että kidutusta toistettiin yhä käyttämällä toisinaan köyttä, toisinaan tulta. Burchard, paavin ensimmäinen notaari, sanoo, että häntä kidutettiin seitsemän kertaa. Luotettavin on kuitenkin signorian oma tiedonanto. Kun Aleksanteri VI syytti signoriaa hitaudesta, niin signoria vastasi, että mies on hyvin sitkeä; he olivat hellittämättä häntä kiduttaneet monena päivänä, vaikkakin huonoin tuloksin, mutta he tahtovat jatkaa menettelyään, kunnes hän paljastaa kaikki sydämensä salaisuudet. ["Multa et assidua quaestione, multis diebus, per vira vix pauca extorsimus, quae nunc celare animus erät donec omnia nobis paterent sui animi involucra." (Villari, App. II, 197).]

Kuulustelut kestivät koko piinaviikon, maanantaista huhtikuun 9 p:stä pääsiäistiistaihin asti, joten kärsimysviikko muodostui Savonarolalle tuskien viikoksi sanan olennaisimmassa mielessä. Kun häneltä keskiviikkona kysyttiin hänen ennustuksiensa alkuperää, niin hän vastasi: "Olenko minä profeetta vaiko en, ei yleensä koske teitä, sen on Jumala tuova päivänvaloon; toiset profeetat olivat vieläkin tukalammassa tilassa kuin minä. Kenenkään asia ei ole tuomita lähimmäisensä sisintä tarkoitusperää, ainoastaan ulkonaisia tekoja. Jos vastaan myöntävästi teidän kysymykseenne, olenko profeetta, niin ette kuitenkaan usko minua; mutta jos kiellän, niin valehtelen." Kun häneltä toisena päivänä tiedusteltiin samaa asiaa, niin hän myönsi: "Kun minut siihen pakotetaan, niin myönnän, että Jumala puhui minun kanssani, kuten minä teidän kanssanne." Samalla hän kertoo hengen sisäisellä silmällä nähneensä Jumalan nuorukaisen muodossa.

Tuskien keskellä hän huusi profeetan tavoin: "Tolle, Domine, tolle animam meam!" ["Ota, Herra, ota minun henkeni!" (Joona, 4, 3).]

Savonarolan vastustajat myöntävät, että hän kidutuksien kestäessä käyttäytyi miehekkäästi. Mutta ajan mittaan eivät hänen hermonsa kestäneet, ja hän pyysi, että kidutukset lopetettaisiin luvaten kertoa koko elämänsä. Mutta hänen tunnustuksiaan ei voitu sellaisinaan käyttää, vaan ne piti muuttaa. Tähän halpamaiseen tekoon tarjoutui Francesco Ceccone, Medicien puoluelainen, jonka hengen Savonarola oli kerran pelastanut suomalla hänelle turvapaikan San Marcossa. Hän sommitteli tottuneena notaarina hajanaiset vastaukset niin, että niistä tuli mitä innoittavin itsesyytöskirjelmä, joka kiusallisella tavalla sotki juttuun kaikki Savonarolan ystävät.

Näissä tunnustuksissa Savonarola esitettiin tietoiseksi petturiksi, jonka ainoana vaikuttimena on vallanhimo. Jos hänen olisi onnistunut saada kokoon kirkolliskokous, niin hän olisi valituttanut itsensä paaviksi. Ja vaikka se ei olisi hänelle onnistunutkaan, olisi hän kuitenkin ollut maailman huomattavin mies. Hän oli yllyttänyt kansalaiset keskinäiseen eripuraisuuteen ja taisteluun Roomaa vastaan, jotta olisi voinut järjestää Firenzeen Venetsian esikuvan mukaisen tasavallan, jonka dogeksi piti tulla Savonarolan puoluelainen Francesco Valori. Tunnustuksilla oli miltei yksinomaan poliittinen leima, ja niiden ainoana tarkoituksena oli murtaa Savonarolan siveellinen arvovalta suurten joukkojen silmissä, jotta hänet sitten olisi voitu murhata oikeudellisesti.

Tämä tarkoitus saavutettiin täydellisesti, sillä kun tunnustukset sitten huhtikuun 19 p:nä luettiin julkisesti, niin vaikutus Savonarolan puoluelaisiin oli musertava. Rehellinen Luca Landucci lausuu: "Minä aivan huumaannuin, ja sielu surun täyttämänä näin kukistuvan tuon rakennuksen; se sortui sentähden, että se oli perustettu valheelle. Olin odottanut näkeväni Firenzessä Uuden Jerusalemin, josta lähtisi lait ja loisto ja pyhän elämän esimerkki; näkeväni kirkon uudistettuna, uskottomien kääntyvän ja hyveen riemuitsevan. Mutta näinkin kaiken tämän vastakohdan ja nielin nuuskan" – Landucci oli apteekkari, siitä hänen kielikuvansa.

Signoria ei tyytynyt tähänkään. Huhtikuun 21 p:nä aloitettiin uusi tutkinto, jolloin Savonarolaa taasen kidutettiin ja häneltä kiristettiin uusia tietoja. Samalla määrättiin vangittaviksi kaikki hänen puoluelaisensa, niiden joukossa Domenico ja Salvestro. Tämä aiheutti pakokauhun, jolloin suuret joukot Savonarolan puoluelaisia pakeni kaupungista. Huhtikuun 27 p:nä heitä sitten kidutettiin Bargellossa niin, että ilma värisi heidän tuskanhuudoistaan. Mitään Savonarolaa raskauttavaa ei kuitenkaan saatu selville.

Mieliala Savonarolaa kohtaan kiihtyi. Raivoisana kuului kansanjoukkojen mylvintä: "Ristille se mies!" San Marcon munkit luopuivat hänestä. Munkki Malatesta lausui karkeasti: "Sinun sanasi johdosta minä uskoin; sinun sanasi johdosta minä en nyt enää usko." Hänen kuolemansa oli päätetty asia. Turhaan vetosivat Ferraran herttua ja Ranskan uusi kuningas Ludvig XII hänen puolestaan.

Hänen luokseen vankilaan pääsivät vain vihamiehet, jotka eivät kohdelleet häntä ainoastaan tylysti ja armottomasti, vaan myös häpeällisesti. Vartija kääntyi. Tälle hän kirjoitutti elämän ohjeen, jossa hän erikoisesti tehosti yksinkertaisuutta (semplicità), usein esiintyvää itsetutkimista, pyhien sakramenttien useimmin tapahtuvaa vastaanottamista ja kestämistä hyvässä loppuun asti. Kirjoituksen allekirjoittaminen kidutuksissa ruhjotulla käsivarrella oli hyvin vaivaloista. "Noudattakaa, hyveellistä elämää!" oli kehoitus, jota hän toisti alinomaa.

"Hän pysyi itselleen uskollisena ilossa ja hädässä ja säilytti itsensä sinä, mikä hän oli ollut koko elämänsä ajan: jumalanmiehenä. Jumala ja sielut olivat vankilassa kuten luostarissakin hänen ainoa ajatuksensa. Ei mitään riitaa maailman kanssa, ei mitään syytöksiä, ei mitään soimauksia enemmän ystävään kuin vihamieheenkään nähden. Itsensä kanssa hän kävi oikeutta, ei muiden. Hänen kasvojensa edessä, missä eivät enkelit kestä, hän tutki sisintään ja löysi paljon syytä. Häntä hämmästytti, miten paljon hän huomasi itsessään turhuuden, omahyväisyyden, ylpeyden ja pöyhkeyden tunteita. Jalat jalkapuuhun sidottuina, kädet raskaisiin kahleisiin pakotettuina, maaten suorana lattialla – pieni keko inhimillistä kurjuutta –, hän tunsi kammoa ajatellessaan niiden luonnosten suuruutta, joita hän oli laatinut vielä jokin viikko sitten, suunnitelmien rohkeutta ja tarkoitusperien valtavia mittasuhteita; ja hän ajatteli murtuneena niitä monia sieluja, jotka ovat voineet loukkaantua hänen toimintaansa ja esiintymiseensä. Myöskin kirkko kaikessa alastomuudessaan ja alennustilassaan kuvastui hänen henkensä silmiin sellaisena, minä hän oli nähnyt sen nuorukaisena, ja hän muisti nuortumisensa peruuttamattoman välttämättömyyden. Pelko ja toivo, luottamus Jumalaan ja epätoivo kamppailivat hänessä." (Schnitzer.)

Näiden ristiriitaisten mielenliikutusten ja musertavien elämysten keskellä hän kirjoitti kuuluisat selityksensä 51 ja 31 psalmiin, joissa soivat niin epätoivoisen raskaat ja värikylläiset tuskan sävelet, että niiden järisyttävä toivottomuus etsii vertaistaan uskonnollisen kirjallisuuden historiassa.

Tutkistelussaan edelliseen psalmiin "Armahda!" hän kirjoittaa.

"Voi minua onnetonta, aivan avutonta, joka olen loukannut taivasta ja maata: minne minä käännyn? Kenen luokse pakenen? Kuka minua armahtaa? Taivaaseen en uskalla katsettani kohottaa, sillä olen raskaasti rikkonut sitä vastaan. Maan päällä ei ole mitään piilopaikkaa, sillä olen ollut sille pahennus. Pakenen siis murheellisena ja valittaen Sinun luoksesi, Herra: 'Armahda minua, Jumala, suuren laupeutesi tähden' 'Syvyys syvyydelle huutaa', kurjuuden syvyyden kuilu armahtavaisuuden syvyyden kuilulle, synnin syvyyden kuilu armon syvyyden kuilulle. Armahda, Herra, ei pienen armahtavaisuutesi mukaan, joka koituu vain ruumiillisen kärsimyksen hyväksi, vaan suuren laupeutesi mukaan, joka armon kautta kohottaa ihmisen maan yläpuolelle. Kaikki vanhurskaathan ovat ainoastaan Sinun armahtavaisuutesi todistus, sillä eivät he pelastuneet oman hyvyytensä tähden, eivät ansioittensa ja töittensä perusteella, vaan yksinomaan ja ainoastaan, koska Sinä olet sen hyväksi nähnyt. Älä siis työnnä minuakaan pois kasvojesi edestä, minua, joka edessäsi yötä ja päivää huokaan ja itken! Älä salli minun joutua häpeään, armollinen Jeesus, sillä vain Sinä olet minun toivoni, vain Sinä olet enää minulla jäljellä; veljet ja pojat ovat jättäneet minut! Armahda kirkkoasi, joka nyt on niin pieni; suo sen kasvaa luvultaan ja ansioiltaan, sillä lukuisammat ovat nykyisin uskottomat kuin kristityt. Missä on nyt apostolien maine? Marttyyrien väkevyys? Saarnaajain pelko? Munkkien yksinkertaisuus? Alkukirkon kristittyjen hyveellinen vaellus?"

Toukokuun 8 p:nä Savonarola sai valmiiksi edellämainitun tutkistelun ja ryhtyi nyt selittämään 31 psalmia: "Herra, Sinuun minä turvaan!"

"Veljieni ajatteleminen saattaa minut surulliseksi; poikieni muisto painaa minua; luostarini ja kammioni katseleminen ahdistaa minua; katsaus tutkimuksiini tuottaa minulle tuskaa; ajatus synneistäni musertaa minut. Murhemielisyys hyökkää minun kimppuuni kuni mahtava sotajoukko miekkoineen ja keihäineen ja huutaa minulle pilkallisesti: turvaatko vielä Jumalaan; missä Hän nyt sitten on, Sinun Jumalasi? Sinä rukoilit Häntä, eikä kukaan vastannut sinulle. Sinä anoit hartaasti, kiihkeästi, ja hän vaikeni. Sinä huusit kaikkia pyhiä, mutta kukaan ei katsahtanut sinun puoleesi. Jos he ovat niin hyväntahtoisia, taivaan enkelit ja autuaat, miksi he eivät lohduta sinua, kun kuitenkin monet ihmiset mielellään kävisivät sinua katsomassa ja tukisivat sanalla ja teolla, jos vain voisivat. Usko sentähden minua: maailmaa ei hallitse Jumala, vaan kohtalo. Ei ole olemassa mitään muuta kuin mitä silmin nähdään. Älä luule, kun muutamat syntiset ovat saaneet syntinsä anteeksi, että sinäkin olisit ne varmasti saanut. On vain yksi Maria Magdaleena; vain yksi ainoa rosvo, vain yksi Pietari, vain yksi Paavali. Varmaankaan et tahdo lukeutua harvoihin valittuihin, sinä, joka olet tehnyt niin monta raskasta syntiä, vihoittanut kirkon ja loukannut taivasta ja maata. Parempi on sinulle kuolema kuin pitkä elämä. Vain kuolema on sinun pelastuksesi. Katkaise kädelläsi elämäsi lanka! Sinä olit kiittämätön Jumalaa kohtaan, joka toi sinut maailman melusta ja meren myrskystä munkiston rauhaan ja luostarin satamaan; valitsi papikseen; vei viisautensa lähteelle ja, mikä korkeinta, varusti pyhän raamatun tieteellä; pani saarnaamisen sanan sinun kielellesi; ja asetti sinut suurten joukkoon kansan keskuuteen. Mutta samalla kuin opetit toisia, löit laimin itsesi ja kadotit viisautesi. Samoin kuin Lucifer sanoit sinäkin sydämessäsi: 'Taivaaseen minä astun', mutta menetkin nyt helvettiin. – Sinä, jolle Jumala on tuhlannut niin ylenmäärin hyvyyttään, olet ylpeytesi ja turhamaisuutesi tähden tullut loukkaukseksi koko maailmalle. Taivaan loistetta säteillen tuli avukseni toivo ja lohdutti minua. Vain houkka sanoo sydämessään: 'Ei ole Jumalaa.' Vaikka olin jo lähempänä epätoivoa kuin epäuskoa, ammensin kuitenkin uutta rohkeutta katsellessani Jumalan armahtavaisuutta ja lauloin psalmistan kanssa: 'Herra on valoni ja pelastukseni, ketä pelkäisinkään!'"

Alkoi sitten kolmas kuulustelu ja Savonarolan ja hänen toveriensa lopullinen tuomitseminen ja mestaus.

Toukokuun 19 p:nä saapuivat paavin komisaarit, edellämainittu dominikaanimunkiston kenraali Giovacchino Torriani ja paavin oikeuden, kuuluisan Rota'n jäsen Francesco Romolino. Viimeksimainittu oli syntynyt Leridassa Aragoniassa 1463 ja tutkinut lakitiedettä Pisassa sekä tullut Roomaan Aragonian kuninkaan lähettiläänä, mutta antautui sittemmin hengelliselle uralle. Hän asettui läheisiin suhteisiin Aleksanteri VI:n pojan Cesaren kanssa ja oli siveellisessä suhteessa täydellinen heittiö saaden palkakseen inhoittavasta osallisuudestaan Savonarolan jutussa Palermon arkkihiippakunnan ja kardinaalihatun. Hänelle oli paavi, toinen Herodes, antanut toimintaohjeen: "Kuolla hänen täytyy, vaikka hän olisi toinen Johannes Kastaja." Kun he saapuivat Firenzeen, niin heitä vastaan kaikuivat huudot: "Surmatkaa fra!" Ja tyytyväisenä Romolino virkkoi: "Hänen täytyy joka tapauksessa kuolla, minulla on jo kuolemantuomio taskussani."

Jo seuraavana päivänä, sunnuntaina, toukokuun 20:nä aloitettiin kuulustelut Secconen toimiessa notaarina. Romolinon kysymykseen, mistä Savonarola oli saanut kirkon uudistusajatuksensa, tämä vastasi: "Sen olen saanut Jumalalta; ja ellei niin ole, niin olen mielelläni kirottu." Alettiin jälleen kiduttaa Savonarolaa. Virallinen tutkintopöytäkirja puhuu "lempeydestä", mutta toista kieltä puhui Savonarolan taittunut käsivarsi. Kidutusta jatkettiin kahtena seuraavana päivänä. Savonarola, jonka vastustuskyky oli kokonaan murtunut ankarain hermojärkytysten ja ruumiin runtelun vuoksi, joutui ylivoimaiseen tuskantaisteluun: hän tunnusti ja kielsi, kielsi ja tunnusti. Kun hänet riisuttiin kidutettavaksi ja hän näki kidutuskoneet, niin hän lankesi polvilleen ja huusi tuskissaan: "Hyvä, kuulkaa minua! Jumala, Sinä olet rangaissut minua! Tunnustan, että olen kieltänyt Kristuksen, olen puhunut valhetta. Jos minun on kärsittävä, niin tahdon kärsiä totuuden tähden. Sen, minkä sanoin, olin saanut Jumalalta. Jumala, Sinä rankaiset minua sentähden, että olen kieltänyt Sinut kidutusten pelosta." Näyttäen taittunutta vasenta käsivarttaan hän sanoi: "Jumala, olen kieltänyt Sinut kidutusten pelosta." Kun hänet vedettiin köysillä ylös, niin hän huusi: "Jeesus, auta minua, tämän kerran olet rangaissut minua."

Kun kuulustelut päättyivät tiistaina toukokuun 22 p:nä, piti oikeus loppuistunnon, jossa päätettiin, että munkit seuraavana päivänä hirtetään ja poltetaan. Mitään kerettiläistä ei Savonarolan mielipiteissä voitu huomata.

Epähuomiosta oli Domenicon nimi jäänyt jollakin tavoin pois paavin komissionin luettelosta. Hänetkin päätettiin surmata. Kaksi komissionin jäsentä lausui: "Yksi frataccio enemmän tahi vähemmän ei merkitse mitään." Silvestron tuomiosta olivat kaikki yksimielisiä.

Yöksi vapautettiin heidän kätensä kahleista, ja kolme benediktiläismunkkia sai määräyksen toimia heidän sielunhoitajinaan. Kun Savonarolalle tarjottiin illallista, niin hän vastasi: "En tahdo syödä, jotta voisin aamulla varhain olla rauhallisella mielellä ja ilman huolta ruuansulatuksesta mennä kuolemaan."

Erään armeliaisuusjärjeston jäsenen Jacopo Niccolinin suosituksesta ja läsnäollessa tuomitut saivat vielä tavata toisiaan. Tällöin Savonarola lausui Dominicolle: "Minulle on ilmoitettu, että Teidät poltetaan elävältä. Ettekö tiedä, ettei meidän ole itse sallittu valita kuolintapaamme, vaan että meidän päinvastoin tulee iloisella mielellä vastaanottaa se, minkä Jumala on määrännyt osaksemme? Kuka tietää, voitteko kestää Teille säädettyä, sillä se ei riipu meidän voimastamme, vaan Jumalan armosta. Ei sentähden sovi kiusata Jumalaa." Silvestrolle hän virkkoi: "Myöskin Teihin nähden on minulle ilmoitettu, että Te olette aikonut vakuuttaa kansalle mestaustilaisuudessa meidän kuolevan syyttöminä ja vastoin kaikkea oikeutta." Savonarola kielsi häntä tekemästä sitä, sillä ei Kristuskaan ristillä vakuuttanut viattomuuttaan. Lopuksi Domenico ja Silvestro polvistuivat, ja hän siunasi heitä.

Tutkisteluista, valvomisesta, kuulusteluista ja kidutuksista uupuneena Savonarola pyysi saada nukkuessaan pitää päänsä Niccolinin polvella. Tämä pani silloin merkille, että fra unessa vuoroin puhui, vuoroin hymyili. Herättyään hän lausui sydämellisesti: "Voisin vähän lähemmin kertoa sinulle keskustelusta ja siitä lyhyestä levosta, jonka minulle soit. Sinä tiedät, että olen ennustanut tälle kaupungille suurta ahdinkoa. Voisin ilmoittaa sinulle nyt vaikean koettelemuksen ajan. Tiedä ja pane merkille: se tapahtuu Clemens nimisen paavin aikana." Niccolini horjui uskon ja epäuskon välillä. Hän näki kuitenkin ennen kuolemaansa Clemens VII:n vaalin, mutta ei sitä peloittavaa ahdistusta, mikä kohtasi hänen synnyinkaupunkiaan keisarillisten sotajoukkojen piirittäessä sitä 1527.

Keskiviikkona toukokuun 23 p. 1498 koitti vihdoin tämän armoitetun ja kovin kokeneen Jumalan palvelijan pääsinpäivä. Savonarola vietiin tovereineen Signoriapalatsin kappeliin, jossa heille jaettiin Herran ehtoollinen. Tällöin hän rukoili.

"Herra, minä tiedän, että Sinä olet totinen Jumala, maailman Luoja ja osallistunut inhimillisestä luonnosta. Minä tiedän, että Sinä olet täydellinen, näkymätön ja jakamaton kolmiyhteys kolmessa eri persoonassa: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Minä tiedän, että Sinä olet iankaikkinen Sana, joka tulit taivaasta Neitsyt Marian syliin ja nousit ristin puulle vuodattaaksesi veresi meidän, kurjien syntisten tähden. Pyydän Sinua, Lohduttajani, ettei niin kallisarvoinen veresi olisi vuotanut turhaan minun tähteni, vaan että se koituisi kaikkien syntieni, joita päivittäin Sinulta anteeksi pyydän, anteeksisaamiseksi, kun olen saanut pyhän kasteen, nykyhetkeen asti, ja tunnustan Sinulle, Herra, velkani. Myöskin pyydän Sinulta anteeksi sitä, missä olen ollut loukkaukseksi tälle kaupungille ja koko tälle kansalle hengellisissä ja maallisissa asioissa tahi muutoin tietämättäni erehtynyt. Ja nöyrästi pyydän kaikilta tässä saapuvilla olevilta henkilöiltä anteeksi ja että he rukoilisivat Jumalaa minun puolestani, jotta hän vahvistaisi minua viimeiseen loppuun asti ettei paha vihollinen voisi saada mitään valtaa minuun. Sinun hyvyytesi itse pakottakoon Sinut suhtautumaan synteihimme sääliväisesti ja tyydyttäköön kaipauksemme saada nähdä Sinut."

Silvestro, joka tähän asti oli ollut masentunut, oli kokonaan muuttunut ja säteili tulta ja elämää. "Nyt on aika olla urhoollinen ja kestää kuolema ilomielin."

He astuivat palatsin rappusilta Palazzo della Signorialle, jolle oli pystytetty korkea ja tukeva puun runko ja sen yläosaan poikkipuu. Poikkipuusta riippui kolme silmukalla varustettua nuoraa ja yhtä monet kahleet. Rungon juurelle oli laitettu helposti syttyvistä aineista suuri rovio.

Ennen mestausta tapahtui tavanmukainen virastaerottaminen. Sen toimitti vihkipiispa Paganotti, entinen San Marcon munkki, joka piti Savonarolaa suuressa arvossa. Toimitus oli hänelle siinä määrin vaikea ja vastenmielinen, että kun hänen piti sanoa: "Erotan sinut taistelevasta seurakunnasta", hän erehdyksestä lisäsi: "ja riemuitsevasta". Savonarola keskeytti hänet ankarasti sanomalla: "Ei riemuitsevasta, se ei enää ole sinun vallassasi!" Nämä sanat luovat salaman tavoin voimakasta valoa siihen sisälliseen rauhaan ja voittavaan uskoon, joka nyt täytti Savonarolan sydämen.

Tähän toimitukseen oli kulunut kaksi tuntia. Kello oli nyt 1 päivällä, ja heidät vietiin lavalle paavin komisaarien eteen, jotka lukivat heille vielä kerran tuomion. Sitten heidät vietiin lavan korkuista puusiltaa myöten hirsipuun juurelle. Kun Savonarolan vuoro tuli astua siihen, niin hän, palatsiin päin kääntyneenä, loi suunnattomaan kansanjoukkoon vielä viimeisen katseen, jossa kuvastui kuvaamattoman syvä surumielisyys, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Kansani, miksi teet minulle tämän?"

Heidät asetettiin nyt kolmisin riippumaan hirteen, Savonarola keskelle. Senjälkeen sytytettiin öljyllä kastetut puut, joihin lisäksi oli asetettu ruutia. Liekit leimahtivat äkkiä, mutta kääntyivät tuulen vaikutuksesta vastakkaiseen suuntaan pois marttyyreistä. Ihmiset alkoivat huutaa: "Ihme! Ihme!" Pian liekit kääntyivät kuitenkin veritodistajiin päin alkaen kuluttaa heidän ruumiitaan. Savonarolan oikean käden kaksi sormea oli koholla ikäänkuin hän olisi tahtonut siunata kansaa.

Tori oli ollut tulvillaan kansaa jo varhaisista aamuhetkistä alkaen. Kevytmielinen kansanjoukko alkoi nyt viimeisen kerran purkaa vihaansa pelotonta totuudentodistajaa kohtaan. Tuskin oli tuli sytytetty, kun se suuntasi vimmatun kivisateen roviota kohti, niin että pyöveli vain vaivoin pääsi ehjin nahoin pois. Kun Savonarolan toinen käsi putosi roviolta maahan, niin pahantapaiset nuoret miehet tallasivat sitä. Sydäntä ja maksaa, jotka olivat tulleet näkyviin, he käyttivät maalitaulunaan. Kiihtyneet ristin viholliset olisivat tahtoneet häväistä ruumista ja kuljettaa sitä pitkin kaupunkia, mutta voimakas tuli esti heidät siitä. Signoria määräsi, että ruumiit tulee polttaa kokonaan ja tuhka heittää tarkoin Arnoon.

Näin Firenze maksoi palkan profeetalleen; näin kohtelivat kansanjoukot sitä sydäntä, joka oli sykkinyt kuvaamattoman hellästi Ristiinnaulitulle ja Firenzen kansalle, milloin ilosta ailahdellen, milloin tuntien rajua tuskaa kaupungin jumalattomuuden takia.

Mutta ei tyydytty tähänkään. Arnon rantakaupunki sai olla inhottavien tapahtumain näyttämönä. Elävä Jumala oli voimakkaalla otteella tarttunut tähän kaupunkiin; niin voimakkaalla, että kristinuskon historia voi esittää vain ani harvoja tapauksia, joiden rinnastamista sen kanssa voisi pitää hiukankaan oikeutettuna. Risti oli viettänyt riemukulkua Firenzessä. Mutta kun sen kuninkaallisen airuen ja Firenzen mahtavan profeetan suu oli ainiaaksi tukittu, niin avautuivat syvyyden lähteet. Tuntui siltä kuin olisi helvetti päässyt valloilleen, kertoo Landucci. Jumalan pilkalla ja rienaamisella ei aluksi ollut minkäänlaisia rajoja. Seuraavana jouluna vietiin hevonen San Marcon kirkkoon ja kidutettiin siellä kuoliaaksi. Samoin päästettiin sinne vuohia. Siveettömyyden saastainen tulvavirta vyöryi jälleen pitkin sen kaupungin katuja, joka äsken oli vihitty ja pyhitetty Ristiinnaulitulle. Signoria ja kaupungin ylemmät piirit, jotka olivat kiihoittaneet kansanjoukkoja Savonarolaa vastaan, saivat peloittavalla tavalla kokea, mitä merkitsee Jumalan pilkka ja Jumalan palvelijain häväiseminen.

Mutta ajat muuttuivat, ja Firenze oppi paremmin ymmärtämään suurta poikaansa. Me emme kuitenkaan halua tässä yhteydessä puuttua niihin uskonnollisen hartauden ilmauksiin, jolloin Savonarolaa kunnioitettiin pyhimyksenä. Esitämme ainoastaan, mitä Francesco Guicciardini lausuu Savonarolasta kirjoittamassaan Firenzen kaupungin historiassa.

"Itse hänen vihollisensakin myöntävät hänellä olleen tavattoman oppineisuuden monella alalla, muun muassa filosofiassa, jota hän hallitsi sellaisella tavalla kuin olisi hän itse ajatellut sen; mutta varsinkin pyhässä raamatussa, johon hänen tavallaan ei kukaan ollut perehtynyt vuosisatoihin. Vain mitä siveelliseen arviointiin tulee, eroavat mielipiteet häneen nähden toisistaan. Jos hän oli intohimoinen, niin huomattakoon, että tämä voi olla ainoastaan ylpeyden ja kunnianhimon aiheuttamaa teeskentelyä. Sillä ei tarkinkaan havaintojen tekijä voinut huomata hänessä vähintäkään merkkiä ahneudesta, nautinnonhimosta tahi muista sellaisista puutteista ja heikkouksista, vaan kylläkin aitoperäisintä uskonnollisuutta, joka uhkui rakkautta, hurskautta, omantunnontarkkuutta ja ankaruutta, niin että kuulusteluissakin, vaikka viholliset näkivät kaikkea ajateltavissa olevaa vaivaa, ei voitu esittää hänessä pienintäkään häpeäpilkkua. Hänen toimenpiteensä siveellisyyden kohottamiseksi olivat pyhimmät ja ansaitsivat ihailua; ei milloinkaan ole Firenzessä hallinnut sellainen hyve ja hurskaus kuin hänen aikanaan; epäilemättä koitui hänen toimintansa siunaukseksi kaupungille. Kun sitäpaitsi monet hänen ennustuksistaan kävivät toteen, niin pitivät hyvin monet häntä pitkän aikaa totisena Jumalan lähettiläänä ja profeettana huolimatta kirkonkirouksesta, kuulustelusta ja mestauksesta. Itsekin olen tähän nähden epätietoinen, eikä minulla ole mitään määrättyä mielipidettä suuntaan tahi toiseen, vaan odotan aikaa, joka selittää kaiken. Tämän vain tahdon huomauttaa lopuksi: jos hän oli jumalaapelkääväinen, niin oli meillä hänessä suuri profeetta; jos taasen jumalaton, oli hän merkillinen ihminen keskuudessamme, sillä – jättääksemme syrjään hänen oppineisuutensa, – henkilön, joka niin monta vuosikautta kiinnitti puoleensa koko maailman huomion, täytyi kieltämättä olla aivan harvinainen henki." Samaa mieltä oli kuuluisa valtiomies Niccolo Machiavelli.

Näihin ulkokohtaisiin arviointeihin luovat kirkasta valoa seuraavat Savonarolan omat sanat.

_"Jos olisin tavoitellut rikkauksia tahi virkoja, punaista hattua tahi piispanhiippaa, niin, korkeat herrat, voitte uskoa minua, olisin lähtenyt kulkemaan aivan toista tietä. Minun mieleni ei kaipaa maista mainetta, olkoon se kaukana minusta! Minulle on kylliksi, että Sinä, Jumalani, olet vuodattanut veresi minun tähteni. Muusta en tahdo kerskata kuin Sinusta ja Sinun mielisuosiostasi. Sinä olet minun maineeni; Sinä kohotat minun pääni ja mieleni ylös. En tahdo mitään punaista hattua, en mitään suurempaa tahi pienempää hiippaa. En tahdo mitään paitsi sitä, mitä Sinä pyhillesi annat: kuoleman. Punaisen hatun, verisen hatun, sen tahdon."_

Alkukirkon kristityistä sanottiin: Sanguis martyrum semen christianorum. [Marttyyrien veri on kirkon kylvö.] Tämä pitää paikkansa myöskin Savonarolaan nähden.

_"Kaikki suuri, joka on syvin historianfilosofinen totuus, elää viattomien ja vanhurskasten vapaaehtoisesta uhrikuolemasta. Samoin kuin kansat pysyvät pystyssä sen kautta, että puhtaimmat ja voimakkaimmat tarjoutuvat uhriksi ankeimpina ahdingon aikoina, samoin elää myöskin kirkko jaloimpien poikainsa verestä. Mitä ihmiskunta omistaa korkeinta hyvää, sen he ovat hankkineet. Ja väärinymmärrys, syrjäyttäminen ja kuolema on ollut heidän kiitoksensa. Ihmiskunnan historia on marttyyriuden historiaa. Ikivanhan uskon mukaan täytyy jokaiseen muuriin, jos mieli sen kestää, muurata viaton elämä."_ (Paulsen.)

Savonarola on niitä uskonpuhdistuksen aamunkoiton miehiä, joiden veri on kostuttanut sitä Jumalan sanan perustusta, jolle rakentui tulevaisuuden rakennus, uudistettu kirkko.

Esitettyämme näin muutamin vedoin Savonarolan elämän tärkeimmät vaiheet ja hänen kuolemansa lausumme hänestä muutaman sanan rukoilijana ja mystikkona, profeettana ja saarnaajana.

Savonarola on kieltämättä kristinuskon ja kirkkohistorian suurimpia rukouksen miehiä. Voidaan sanoa, että rukous on se varsinainen henkinen ilmapiiri, jossa hän eli ja hengitti. Ja tätä aihetta, varsinkin Herran rukousta, hän on käsitellyt ahkerimmin tutkisteluissaan.

Rukous on Jumalan käsky, mutta sitä ei tule kuitenkaan käsittää niin paljon velvollisuutena kuin armona ja mitä suloisimpana haluna. Se kehoittaa hyviin töihin ja hurskauteen. Enin osa ajasta tulisi viettää rukouksessa ja taivaallisen tutkistelemisessa. Tulee rukoilla lakkaamatta sisäisen kehoituksen mukaan, vaikkapa vain lyhyin huokauksin. Rukous on sitä otollisempi, mitä enemmän siihen liittyy rakkaus ja nöyryys. Mieluummin kuin sanoilla tulee rukouksen tapahtua hengessä, sillä Jumala on henki. Velvollisuudentuntoisessa rukouksessa ei tule kiinnittää huomiota yksityisiin sanoihin ja lauseisiin, vaan pyrkiä yhteyteen Jumalan kanssa.

Herran rukousta hän kehoitti harrastamaan neljältä eri näkökulmalta katsottuna: Nämä ovat lukeminen (lectio), mietiskely (meditatio), rukous (oratio) ja sisäinen katseleminen (contemplatio, saks. Beschauung); viimeksimainittu edellyttää suurta sielun lepoa ja hengen kirkkautta ja onkin sentähden mahdollinen vain harvoille.

Eräs aikalainen kuvailee Savonarolaa rukoilijana seuraavasti.

"Niin ahkerasti ja lakkaamatta hän harrasti rukousta ja niin innokkaasti hän suosi sitä, että hän on evankelisen rukouksen: 'Rukoilkaa lakkaamatta!' elävä ruumiillistuma. Lukuunottamatta niitä harvoja hetkiä, joina hän soi itselleen lepoa – hän nukkui ainoastaan neljä tuntia vuorokaudessa –, hän käytti koko yöajan rukoukseen ja tutkisteluun. Samoin hän vietti päivän julkisessa ja yksityisessä rukouksessa sitä lyhyttä aikaa lukuunottamatta, jonka hän omisti luonnon tarpeille ja Jumalan sanan julistukselle ja keskusteluun ystäväinsä kanssa. Sydämensä puhtauden ja rukouksessa ilmenevän kestävyytensä tähden hän oli saavuttanut sellaisen tuttavallisuuden Jumalan kanssa, että hän välttyi tekemästä mitään harhapyyntöjä. Niin pitkälle hän oli päässyt Jumalan rakkaudessa, että hän viimeisen vuosikymmenen kuluessa ennen kuolemaansa ei enää pitänyt ainoatakaan saarnaa ilman erikoista jumalallista ohjausta –, tosiaankin armo, joka tulee vain mitä harvinaisimmissa tapauksissa ja ainoastaan poikkeuksellisen harvojen ihmisten osaksi."

Rukouselämän rinnalla on mystillinen rakkauselämä Jumalan ja Ristiinnaulitun kanssa toinen oleellinen piirre Savonarolan uskonnollisessa kokemuksessa. Autuudesta juopuneena hän huudahtaa: "Ristiinnaulittu on minun rakkauteni." Jeesuksen sydämellä hän tahtoi levätä, Hänen haavoissaan uinua: siinä hänen korkein autuutensa. Keskellä saarnaa hän, rakkaudesta Jumalaan ja Ristiinnaulittuun, voi puhjeta liikuttavaan rukoukseen kehoittaen kuulijoitaankin tekemään samoin.

Tutkistelussaan Jeesuksen Kristuksen rakkaudesta hän kuvailee tämän rakkauden maailman kaikkien ilojen yli kohoavaa suloisuutta, kun sielu, kuljettuaan puhdistustietä, Via Purgativaa, ja erottuaan ei vain arvokkaasta, vaan myöskin vähemmän tarpeellisesta, yhdistymistietä, Via Unitivaa, pääsee korkeimman hyvän omistamiseen ja sen käsittämisessä ja rakkaudessa kokonaan muuttuu. _"Ulko-elämästä sisä-elämään, hajanaisuudesta kokonaisuuteen, monesta yhteen, luodusta Jumalaan"_ –, siinä hänen käytännöllinen tunnuksensa.

"Saadakseen syttymään Jeesuksen-rakkauden hän asettui tutkistelemaan Kristuksen kärsimystä. Tällöin hänessä ilmenee sellainen havainnon sisäisyys ja tarkkuus, mielen herkkyys ja syvyys, hartauden hehku, kuvauksen vilkkaus ja kielen sulavuus, että samoin ajatteleva lukija puhkee kyyneliin ja tuntee mieleen palautuvan muiston Heinrich Seusestä, samalla kun tekijä itse on saavuttanut kunniasijan ensimmäisen kristillisen rakennuskirjailijan rinnalla." (Schnitzer).

Rukous- ja rakkauselämään liittyi kolmantena piirteenä hengelliset hurmostilat. Savonarola vaipui hurmoksiin, näki näkyjä, kuuli ääniä. Hurmostilassa ollessaan hän voi maata tajuttomana useita tunteja.

Kärsimyksen kalkki, joka samalla on meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen autuuden ja siunauksen kalkki, tämä Jumalan valittujen lasten pyhä perintö ja erikoinen arpaosa, tuli myös harvinaisen runsaassa määrässä tämän Jumalan valitun palvelijan osaksi. Ulkonaista vaivaa ja ahdinkoa hänellä oli kohtuullinen osa. Ja suuri oli Ristiinnaulitun rakkaus tätä sielua kohtaan, koska Hän soi hänelle armon seurata Häntä niin läheisesti oman esikuvansa mukaan. Mestarin piinaviikko oli hänenkin piinaviikkonsa; kirouksen puulle ja pilkan paaluun hänet ripustettiin niinkuin Mestarikin; mutta rosvojen sijasta oli hänellä kahden puolen hänen uskolliset apulaisensa ja työtoverinsa Domenico ja Silvestro, vaivaan ja valtakuntaan osalliset. Neljäkymmentä päivää kiusattiin Mestaria korvessa; neljäkymmentä päivää vietti tämä Hänen jalo ja ylevä seuraajansa vankilassa ja inkvisiittorin kidutuskammiossa. Kaikki tämä oli yhteistä Ristiinnaulitulle ja mystikolle. Näin murheiden maassa. Millaista kirkkauden ja kunnian maassa, on liian pyhää tässä kosketeltavaksi.

Rukoilijana ja mystikkona, jumalanmiehenä, Savonarolaa hänen aikalaisensa kunnioittivat vieläkin enemmän kuin profeettana ja saarnaajana.

Näin joudumme puhumaan toisesta puolesta Savonarolan kutsumus-mystiikassa: hänen toiminnastaan profeettana.

Mystikko Savonarola oli profeetta Savonarolan isä, kuten Schnitzer sattuvasti huomauttaa. Hänen elämässään ja kilvoituksessaan sulautuu mystiikka ja profetoiminen ehyeksi kokonaisuudeksi.

Jos Savonarolasta voidaan sanoa, että hän oli armoitettu mystikko ja saarnamies tämän sanan parhaimmassa mielessä, niin pitää se suurin piirtein paikkansa myöskin mitä tulee hänen toimintansa profeetalliseen puoleen. Oli eräitä seikkoja, jotka tekivät profetoimisen hänelle suoranaiseksi välttämättömyydeksi. Sellaisena on mainittava hänen henkinen maailmankatsomuksensa, joka suurelta osalta liikkui Vanhan Testamentin profeettojen henkisessä ilmapiirissä; hänen erinomaisen herkkä aavistuskykynsä; ne ruumiilliset ja sielulliset edellytykset, jotka synnyttivät hänessä näkijän elämyksiä: heikko ja sairaalloinen ruumiinrakenne, ankarat paastot, alinomaiset, usein myöhään yöhön jatkuvat tutkistelut ja uuvuttava, hermoja kiihoittava saarnatyö. Ja että hän näki ja tiesi asioita, joista tavallisella kuolevaisella ei ollut aavistusta, on tosiasia, jonka todistavat hänen omat aikalaisensa.

Hänen hengellisistä näyistään mainittakoon hänen taivaalla näkemänsä käsi, joka piti miekkaa, jossa oli kirjoitus: Gladius Domini, Herran miekka; samoin risti taivaalla; samoin risti kukkien peittämällä kummulla, josta lähti elämän veden virta.

Täyttyneistä poliittisista ja mieskohtaisista ennustuksista mainitsemme seuraavat.

Lorenzon ja Innocentius VIII:n kuolema; erottaminen Lombardian kongregatiosta; Kaarle VIII:n onnistunut retki Italiaan; karkoitetun Piero Medicin hyvin varustetun, Firenzeä vastaan tehdyn retken epäonnistuminen; keisarillisten joukkojen toimeenpanema Rooman hillitön ryöstö 1527 ja Firenzen ankara piiritys syksystä 1529 kesään 1530, josta nimenomaan on huomautettava, että Savonarola oli Niccolinille tekemänsä ilmoituksen mukaan ennustanut sen tapahtuvan Klemens nimisen paavin aikana (Klemens VII); ja Medicien tuleva suuruus. Viimeksimainittu ennustus toteutui tulevien Medicin herttuoiden ja suurherttuoiden aikana tavalla, jota Cosimon ja Lorenzon rohkeimmatkaan unelmat eivät olleet uskaltaneet toivoa.

Omasta elämästään hän ennusti, että hän ei tule kuolemaan vuoteella, vaan että hänet poltetaan Signoria-torilla. Hautaamisesta hän ei välittänyt: voidaan sitoa nuora jalkaan ja heittää Arnoon. Seitsemän vuotta aikaisemmin (1491) hän saarnassaan näki, miten jumalattomat kirvein ja tulisoihduin hyökkäsivät San Marcon kimppuun; miten vanhurskaat poltetaan torilla ja mitä jää, heitetään veteen. Eräs hänen ihailijansa sanoi myöhemmin: "Tässä ei voida sanoa mitään enempää: järkeni seisoo, käteni ja kynäni ovat ikäänkuin herpautuneet."

Rukoilija, mystikko ja profeetta Savonarola tekevät sitten historiallisen tilanteen, luontaisten lahjojen ja Jumalan armon avulla Savonarolasta sen suuren saarnamiehen ja valtavan herätyssaarnaajan, josta edellä esittämiämme piirteitä tahdomme jonkun verran täydentää.

Haltioitunut Piagnone kirjoittaa: "Sitten Kristuksen ja apostolien aikojen ei ihminen ole milloinkaan puhunut niinkuin hän. Ei milloinkaan tuosta ajasta meidän päiviimme ole ollut miestä, joka on puhunut niin henkevästi ja oppineesti. Minä uskoin ja uskon yhä edelleen tähän mieheen, jos häntä yleensä voidaan pitää ihmisenä ja ellei hän mieluummin ole Jumalan enkeli, joka ei ole saanut oppiaan ja saarnaansa toisilta, vaan joka voimallisesti esiintyy profeettana ja opettajana, Jumalan puhetorvena ja työaseena, aivan kuin puhuisi Jumala itse hänessä."

Toisinaan hänelle sanottiin: "Fra, sinun puheesi on kauheata!" Savonarola vastasi: "Raamattu on se, joka niin puhuu; mutta sen on Jumala tehnyt emmekä me."

Itse hän kuvailee kokemuksiaan seuraavasti.

"Kun saarnaaja seisoo saarnatuolissa, niin Pyhä Henki liikuttaa hänen kieltään ja vuodattaa häneen voimaa ja kaunopuheisuutta, jota hänellä saarnatuolin ulkopuolella ei ole. Niin käy minunkin. Täällä ylhäällä saarnatuolissa minä en puhu omassa nimessäni, vaan Jumalan toimeksiannosta, Jumalan, joka puhuu minun kauttani. Sentähden täytyykin erottaa hyvin tarkoin se, niitä minä puhun tavallisena ihmisenä jokapäiväisessä elämässäni, siitä, mitä minä julistan Jumalan lähettiläänä pyhältä paikalta. Yhä uudelleen aioin olla enää koskettelematta näitä profeetallisia asioita, mutta heti kun sitten jouduin seisomaan saarnatuolissa, en enää voinutkaan hillitä itseäni. Näytti siltä, kuin sydämessäni liekehtisi kuluttava tuli ja tunsin olevani kokonaan Herran Hengen voimakkaana kohteena. Mutta jätettyäni saarnatuolin tein taasen päätöksiä ja aioin uudelleen vastedes välttää profeetallista puhetta. Kuten muinoin profeettain, niin panee Jumala toisinaan minunkin kielelleni saarnatuolissa semmoista, minkä en sillä hetkellä lainkaan tietänyt olevan profeetallista alkuperää; vasta myöhemmin sain selvyyden siinä suhteessa. – Kun antauduin pohtimaan filosofisia kysymyksiä, väsyivät kuulijat pian. Mutta aina kun käännyin takaisin Pyhän Raamatun majesteettiuteen, tapahtuipa se sitten niin, että ryhdyin tulkitsemaan sen erikoista mieltä tahi selittämään sen kertomuksia, olivat kaikki heti pelkkänä silmänä ja korvana, ja marmoripatsaiden tavoin suuntasivat läsnäolijat liikkumattomina katseensa minuun. Heti kun annoin turhien filosofisten kysymysten levätä ja pitäydyin yhä enemmän Pyhään Raamattuun, huomasin, että uskovaiset ammentavat siitä suurta riemua ja valaistusta, ja kun Jumalan sanan terävät piikit haavoittivat, tunnustivat he totuuden ja aloittivat paremman elämän. Vastedes ei enää mikään muu, mitä tahansa he lukivatkin tahi kuulivatkin, voinut kiehtoa heitä. Kun tämän maailman himot hiiltyivät, alkoivat he pyrkiä päivä päivältä kasvamaan täydellisyydessä ja tulemaan niin vakavassa mielessä pyhiksi. Kaikkina aikoina, jolloin kristinusko oli vielä täydessä kukassa, kävi aivan samoin kuin mitä mekin olemme kokeneet. Sillä tuo oppi on terävämpi kuin kaksiteräinen miekkakaksiteräinen miekka."

Saarnansa hän valmisti huolellisesti. Edellä on jo mainittu, miten hän vietti päivän vapaat hetket ja yönsä rukouksessa ja raamatun tutkimisessa. Vieläkin on jäljellä hänen käyttämiään raamattuja, joissa on muistiinpanoja sekä reunoissa että rivien välissä. Ensimmäisinä vuosina hän valmisti latinalaisia luonnoksia, joita samoin on jäljellä. Loppuiällään hän ei niitä enää käyttänyt. Usein hän kiirehti kammioonsa sanoen: "En tiedä, mitä minun pitäisi saarnata; rukoilkaa puolestani sillä pelkään, että Jumala on jättänyt minut synnin tähden." Saarnataidon oppiminen on yksinkertaista: "Paras saarnateos on pyhä elämä." Hän tunsi herkällä vaistolla kansan valtimon sykinnän ja kehitti italialaisen kansanomaisen kaunopuheisuuden sen suurimpaan täydellisyyteen.

Cerretani, Savonarolan oma aikalainen, lausuu hänen saarnatavastaan: "Hän saarnasi apostoliseen tapaan jäsentämättä esitystään tahi ottamatta esille riitakysymyksiä tahi antamatta arvoa kaunopuheisuuden koristeille, suunnaten kaiken huomion yksinomaan Vanhan Testamentin tekstien selittämiseen ja alkukristillisen yksinkertaisuuden saattamiseen jälleen oikeuksiinsa ja edisti näin uutta Jumalan sanan julistamisen käytäntöönottamista." Sama karkea realismi, joka on ominaista Lapin profeetalle ja monille suurille herätyssaarnaajille, oli myös tyypillistä tälle kuuman Etelän tulirintaiselle, oppineelle pojalle. "Teidän elämänne kuluu siihen, että makaatte vuoteella, juttelette, pidätte pitoja ja hekumoitte. Teidän elämänne on sian elämää."

Evankeliumin pakko painaa vain harvoja yhtä raskaasti kuin häntä. "Ellen saarnaa, en voi elää." – "Miten mielelläni vaikenisinkaan ja olisin puhumatta enää, mutta se ei ole minulle mahdollista, sillä Jumalan sana polttaa sydäntäni kuin tuli, ja ellen päästä sitä purkautumaan, polttaa se poroksi luut ja ytimet minun sisimmässäni." – "En voi lainkaan muuta kuin saarnata; voi minua, jos jätän sen tekemättä!"

Saarnaajan tehtävästä hänellä oli hyvin korkea käsitys ja saarnaajalle hän asetti suuret vaatimukset. Saarnaaja on profeetta, Jumalan sijainen, ihmeolento, Kristuksen puhetorvi, Pyhän Hengen valittu työase ja sielujen hengellinen johdattaja. Hänen täytyy olla uudestisyntynyt. Hän ei saa etsiä omaansa eikä tavoitella maailman kunniaa, ei inhimillistä puhetaitoa eikä kanonista oppineisuutta, ei platonilais-aristotelelaista filosofiaa, ei kauniita runokohtia eikä käyttää saarnakirjoja vaan Pyhän Hengen täyteyttä ja voimaa. Hänen tulee etsiä ja tavoitella yksinkertaisuutta, rukousta ja Jumalan rakkautta. Saarnaajan täytyy tuntea raamattu perinpohjin ja käydä itse edellä mallikelpoisen vaelluksen hyvänä esimerkkinä. Joka tahtoo olla oikea saarnaaja, hänen täytyy valmistautua taistelemaan helvetin valtoja vastaan ja olla valmis uhraamaan ei vain tavaransa ja omaisuutensa, vaan myös henkensä ja elämänsä. Hänen täytyy olla lujasti valmis tarpeen tullen kärsimään marttyyrikuolema. Vainot ja hehkuva viha jumalattomien taholta ovat saarnaajan kunniankruunu ja varmin merkki hänen jumalallisesta kutsumuksestaan.

Edellä olemme esittäneet huomattavien humanistien, marttyyrin omien aikalaisten lausuntoja Savonarolasta saarnamiehenä. Esitämme seuraavassa vielä kahden oman aikamme arvovaltaisen oppineen mielipiteet samassa asiassa. Saksalainen professori Schnitzer, aikamme etevin Savonarolan tuntija ja hänen monumenttaalisen elämäkertansa kirjoittaja, lausuu samasta asiasta.

"Tavattoman suuressa mittakaavassa oli hänellä ne suuret, samassa henkilössä harvoin yhtyneet lahjat, jotka luovat voimakkaan puhujan: terävä ymmärrys, erinomainen muisti, syvä tunne ja vilkas mielikuvituksen voima. Hänen järkensä kuvastinkirkas selvyys ei tuottanut vähintäkään vaikeutta hänen itsetietoisuudelleen, samalla kuin se hillitsi hänessä synnynnäisen mystillisen piirteen yltäkylläisyyttä, joka niin helposti olisi voinut johtaa hänen arvostelukykynsä kohtalokkaisiin haihatteluihin. Hänen tunne-elämänsä oli mitä herkintä hehkua ja leimahti pienimmästäkin kosketuksesta kuluttavaksi liekiksi. Hänen tunnepiirinsä käsitti koko inhimillisten mielenliikutusten asteikon suloisen ilon hennoimmista vavahduksista aina pauanteena pauhaavan riemun myrskyisiin mielenpurkauksiin, raskaan huolen ja tuskan hiljaisista äänistä aina epätoivoisen valituksen intohimoisiinpiin purkautumisiin asti. Sydämessä syntyneinä olivat hänen tunteensa aina syvät ja vilpittömät ja täysin väärentämättömän luonnollisina myöskin aina lämpimän uskonnolliset. Verraton muisti toi hänelle joka silmänräpäys mitä runsainta ainesta hänen raamatullisista, skolastisista ja patristisista tutkimuksistaan ja lukeneisuudestaan. Hänen runolliset taipumuksensa ja taiteellinen luomiskykynsä osasivat aina pukea hänen havaintonsa ja tunteensa mitä sattuvimpaan sanaverhoon ja vertauksellisimpiin mielikuviin, jotka aina eloisan näkemyksen havainnollistuttamina joko tuoreuttivat mielialat niiden järkyttävän suurenmoisuuden tahi niiden iskevän luonnollisuuden avulla.

"Tämän lisäksi tuli koristelematon ja juuri välittömässä luonnollisuudessaan niin varmasti vaikuttava esitys. Kun hän ei puhunut mitään muuta kuin mitä hän kuumalla sielullaan oli kokenut, niin puhui jokaisen sanan mukana koko hänen sydämensä; jokainen katse, jokainen ilme, jokainen ruumiin asento, jokainen pään asenne, jokainen ele ja kädenliike ja hänen äänensä omalaatuinen sointu oli hänen sielunsa uskollinen kuvastin. Hän puhui reippaasti ja tulisesti, ja kuitenkin voitiin ymmärtää jokainen sana tuomiokirkon äärimmäiseen nurkkaukseen asti. Hänen kasvonsa loistivat ikäänkuin taivaallisen valon kirkastamina, ihastuneet kuulijat luulivat näkevänsä hänen sivullaan enkelin tahi pyhän Neitsyen. Hiuskarvan tarkkoihin nuoliin ja palaviin soihtuihin, kuluttavaan tuleen, sytyttävään salamaan vertasivat kuulijat hänen puhettaan. He luulivat kuulevansa tuomiopäivän pasuunan pauhaavan, kun hän jylisi paheita vastaan; he luulivat olevansa paratiisissa, kun hän selitti Pyhää Raamattua. Näytti siltä kuin hän olisi kasvanut päätään pitemmäksi seisoessaan saarnatuolissa: taipumaton, sankarillinen henki, joka kohosi kaikkien maallisten tarkoitusperien ja ihmispelon yläpuolelle vanhojen profeettojen, apostolien ja marttyyrien tapaan. Ihmiset luulivat näkevänsä edessään toisen Paavalin."

Saksalainen piispa Keppler, tunnettu saarnamies ja hengellinen kirjailija, kirjoittaa.

"Hän on koko keskiajan valtavin ja tulisin puhuja, joka aivan erinomaisella tavalla yhdistää ajatuksen terävyyteen ja selvyyteen mystillisen syvyyden ja miltei kammottavan mielenliikutuksen hehkun; hänen terve homileettinen aistinsa halveksii kaikkea yleensä saarnatuoliin periytynyttä oppinutta rihkamaa, kaikkea pintapuolista viisastelua ja kaunopuheista koristelemista; hänen lähde- ja kaavakirjansa on Pyhä Raamattu; hänen ainoa päämääränsä: johtaa pelastustotuuden syvyyksiin; tehdä uskosta sisäinen sydämen asia; työskennellä kansan ja kirkon vaurioiden siveelliseksi parantamiseksi, vaurioiden, jotka hän paljasti armottoman ankarasti ja kuulumattoman rohkeasti. Sitä varten hän loi itselleen puhujakielen, joka kykeni selväpiirteisesti ja kansanomaisesti esittämään ja todistamaan iankaikkiset totuudet, niinkuin se toisaalta hallitsee kaikkien mielenliikutusten valtavan voiman ja sulattaa niiden leimuavaksi liekiksi syttyneessä hehkussa aivoituksien ja päätöksien raudan. Tämä kieli ei ainoastaan käytä hyväkseen kaikkia puhetaiteellisia ja runollisia voimia, vaan saavuttaa myös yhä enemmän profeetallisen soinnun ja pukeutuu profeetalliseen voimaan."

Annamme armoitetun mystikon ja jumalanmiehen, joka uskonpuhdistuksen aamunkoissa suoritti suuren rakkauden työnsä ja uhripalveluksensa Arnon rannan ihanassa kaupungissa, runon ja laulun ja soiton leppoisassa kodissa, haastaa lopuksi omaa välitöntä sydämen kieltään; sitä voitonvarmaa ja hellää, jonkin verran surun tummentamaa ja kaihoisaa kieltä, joka on perin vierasta ja outoa sille aikakaudelle, joka ihailee tekniikan viimeisiä saavutuksia, joka viettää yönsä Bacchuksen temppelissä ja joka päivällä kantaa raskaat uhrinsa Mammonan alttarille; mystikon kieltä, jota haastavat vain armoitetuimmat Jumalan pojat ja tyttäret taistelevan seurakunnan keskuudessa, mutta joka on riemuitsevan seurakunnan varsinainen kotikieli.

Katkelma San Marcon luostarissa pidetystä joulusaarnasta, tekstinä Jes. 11,6: "Susi asuu lampaan kanssa, ja pantteri makaa vuohen kanssa, ja poikanen paimentaa niitä."

"Tänään on syntynyt tämä pieni lapsi, joka alentaa ylpeiden niskan. Tulkaa, te aamuruskon maan kuninkaat, nöyrtykää Hänen edessään, pankaa pois kruununne, heittäytykää alas maahan ja suudelkaa Hänen pyhiä jalkojaan! Rooman valtakunta, varustaudu, poikanen on paimentava sinua! Kumarra pääsi alas maahan, suutele kalastajan jalkoja, jätä hänelle kruunusi, tottele Hänen sanaansa, kuuntele Hänen lakiaan, laske koko maailma tämän poikasen valtaan! Te ruhtinaat ja herrat, te filosofit ja maailman viisaat, vaietkaa, taipukaa, poikanen on paimentava teitä! Riemuitse, taivas; ailahtele ilosta, maa; vapise, helvetti! Tavatonta on tapahtunut maan päällä, suloista ja autuasta: Sana on tullut lihaksi."

"Kun sydämeni katkeroitui", Ps. 73, 21. Savonarola kysyy mistä johtuu, että lihallinen rakkaus, kokemuksen mukaan, on äärettömän paljon voimakkaampi kuin hengellinen rakkaus, vaikka kuitenkin henki on äärettömän paljon voimakkaampi kuin liha.

"Millainen rakkaus onkaan äidillä lapseen! Mitä hän ei uhraisikaan sen hyväksi! Hän ei nuku, hän ei syö, hän ei väisty sen sivulta ja niittää toisinaan kuitenkin ainoastaan kurjinta kiittämättömyyttä, niin, jopa lyöntejäkin häneltä, mutta on valmis siitä huolimatta heti unohtamaan ne. Mitäpä ei rakastunut tekisi rakastettunsa tähden! Hän uneksii vain hänestä, hän puhuu ainoastaan hänestä, kaikki hänen huokailunsa ja kaihonsa kohdistuu vain häneen. Päivästä päivään on hänen ainoana huolenaan koristautua ja sievistäytyä. Päivänkään hän ei salli kulua loppuun käymättä häntä katsomassa. Kadunkulmissa, mistä hänen täytyy mennä ohi, hän seisoo kärsimättömästi odottamassa. Hän ei välitä maineestaan, ei piittaa kunniastaan. Hän ei nuku, usein hän pitää hänelle yöllä serenadia, hän laulaa, hän soittaa hänen ovensa edessä tuottaakseen hänelle iloa näyttäytymisellään. Hän ei tunne mitään vaaroja, ja kun niitä usein kyllä on hänen tiellään, niin hän päättää voittaa ne ja raivata kaikki esteet. Mutta kaikesta tästä ei nyt ole mitään huomattavissa niissä, joita sanotaan hengellisiksi ja joita voitaisiin pitää hengellisen rakkauden edustajina. Tuskin milloinkaan he puhuvat Jumalasta, heidän mielensä suuntautuu aina vain maalliseen. He eivät huokaile rukouksissaan sielunylkäänsä Jeesusta. He eivät menehdy rakkaudesta Häneen. He eivät tunne mitään erikoista huolta miellyttääkseen Häntä tahi koristaakseen sieluaan hyveillä. He eivät käy Hänen luonaan, he eivät välitä Hänen kauneudestaan eikä Hänen hyvyydestään eikä Hänen rakkaudestaan meihin. Heillä ei ole silmää näkemään Hänen ristiään ja kärsimystään. Heidän oma kunniansa ja oma maineensa on heille korkeampi kuin Jumalan kunnia. Viettää yö rukouksessa tahi hartaudenharjoituksissa on heille liian vaikeaa. He tuntevat mitä suurinta tuskaa ajatellessaan kuolemaa. Jokainen uhraus Kristuksen tähden on heille liian kovaa. Eikö meidän siis nyt täydy myöntää, että hengellinen rakkaus joko ei ole voimakkaampi kuin lihallinen, tahi että meillä ei ole tätä hengellistä, todellista rakkautta Jumalaan? Jos se eläisi meissä, niin se myöskin olisi toimelias meissä pyhän Gregoriuksen sanojen mukaan: 'Jumalan rakkaus ei ole milloinkaan toimeton. Missä se on, se vaikuttaa suurta; ellei se vaikuta, niin ei sitä ole lainkaan'. Tämän johdosta sanoo Areopagiitta Jumalan rakkaudesta, että se aiheuttaa haltioitumista, sillä rakastavan ymmärrys ja mieli sulautuvat niin kuvaamattomassa rakkaudessa rakastettuun, että hän unohtaa maailman ja järjen ja ruumiin. Missä ovat nyt meidän päivinämme ne kristityt, jotka niin sulautuvat Jumalan rakkauteen, että unohtavat itsensä ja maailman? 'Jos rakkaus Jeesukseen', hän selittää toisen kerran kuulijoilleen, 'on valloittanut sydämen, niin se kuvailee itselleen kaiken, mitä hän kerran on tehnyt maan päällä rakkaudesta meihin, ja niinkuin morsian Korkeassa Veisussa lausuu: 'Mirhavihko on ystäväni minulle; rinnoillani se riippuu', niin sielu myöskin sanoo: kuolema ja kärsimys ja kaikki ahdinko ja ankeus, rakastetun Herrani Jeesuksen mirhavihko, tulevat aina askarruttamaan mieltäni, rakkaudesta Häneen minä menehdyn. Siksipä olivat pyhätkin niin kovasti syventyneet Kristuksen tutkistelemiseen, että he olivat kokonaan pois suunniltaan ja haltioituneita, joten heidän rakkautensa suloisuus oli selvästi näkyvissä heidän ulkonaisessa olemuksessaankin. Tämän Jeesuksen rakkauden valtaamana psalmista huudahtaa: 'Kun sydämeni katkeroitui ja munaskuitani pisti', s.o. minun aistini ovat ikäänkuin kirkastuneet ja kääntyneet yhä enemmän jumalallisiin, ja minä olen täydellisesti mennyt tyhjiin, s.o. kaikki rikkaudet, kaiken kunnian ja maalliset tavarat olen jättänyt, kaikesta olen riisuutunut, vieläpä itsestänikin ja tullut tyhjäksi. 'Mutta minä pysyn alati luonasi', psalmista jatkaa, niin on sydämeni syttynyt rakkaudesta Sinuun, Herra, että 'olen edessäsi niinkuin nauta', joka vaikenee, jos sitä lyödään. Kun joku häväisee minua ja sanoo minua teeskentelijäksi ja syyttää minua väärin, niin otan vastaan tämän selkäsaunan enkä puolustaudu; olen hiljaa kuin nauta, joka ei odota palkkaa Herraltaan; joka kantaa viiniä selässään ja tyytyy veteen. Niin kärsin minäkin kaikki rakkaudessa, joka tekee kaiken minulle suloiseksi ja makeaksi. Kun vain aina olen Sinun luonasi, Jeesukseni, on se minulle kylliksi; se on minun ainoa haluni, minun suurin palkkani. Sillä vaikka minulla olisi koko maailma, mutta ei Sinua, niin ei minulla olisi mitään. Mutta jos vain Sinä olet minulla, Jeesukseni, eikä muutoin mitään, niin on minulla kaikki, sillä minähän omistan Sinut, joka on kaikki kaikessa. Sinuun on kätketty kaikki hyvä, Sinun ulkopuolellasi ei voi olla mitään totista hyvää. Mitä hyvää voisinkaan haluta, jota en jo omistaisi Sinussa ja Sinussa vielä paljon enemmän kuin itsessäni! Sinussa on rikkaus, joka ei milloinkaan lopu. Sinussa on kunnia ja maine, joka ei milloinkaan kuihdu. Sinussa voima ja väkevyys, jonka hetteet eivät milloinkaan uuvu. Sinussa tahraton kauneus ja terveys. Sinussa erehtymätön viisaus, halu ilman karvautta, ilo ilman alakuloisuutta, valo ilman pimeyttä, elämä ilman kuolemaa, jatkuvaisuus ilman loppua, voitto ilman tappiota, autuus ilman kurjuutta. Sentähden pysyn aina luonasi, sillä Jumalassa riippuminen on minun haluni. Näetkö nyt, miten Jeesuksen rakkaus muuttaa ihmiset tyhjäksi, kun he pitävät kaikkia maailman aarteita tyhjänarvoisina, kuten äiti selittää ihanaa rakkautta."

Savonarolan kuuluisimpia saarnoja on seuraava tutkistelu Jeesuksen kärsimisen katselemisesta, joka ilmestyi v. 1500 saksaksi käännettynä. Sen aiheena on Jes. 53, 7: "Häntä lyötiin ja vaivattiin, mutta hän ei suutansa avannut."

"Minun oikein rakas sieluni! Nosta silmäsi ja katsele sydämellisesti kaikkein suloisinta Lunastajaasi! Katso, onko vielä milloinkaan tapahtunut sellaista rakkaudesta! Mitä rakkautta voitaisiin verrata tähän! Oi Jeesus, mitä voisin nyt edelleen tehdä rakkaudesta Sinuun, mitä voitaisiin verrata tähän kuolemaan! Oi Jeesus, salli minun kuolla rakkaudesta Sinuun! Salli minun, Sinun rakkautesi haavoittamana, joka aika itkeä! Salli minun sydämeni, Sinun liekkisi sytyttämänä, aina huoata! Oi sinä loistava ruumis, joka Pyhästä Hengestä olet tullut Neitsyen syliin, miten näenkään Sinut niin armottomasti runneltuna ja veren peittämänä rakkaudesta minuun! Oi te kauniit ja pyhät kädet, miten näen teidät lävistettyinä ja revittyinä rakkaudesta minuun! Oi te pyhät ja hennot jalat, miten näenkään teidät niin kovasti naulittuina ja muodottomiksi tehtyinä rakkaudesta minuun! Oi kultainen pää, miten näenkään sinut niin julmasti läpipuhkaistuna ja piikkisten orjantappuroiden kruunaamana rakkaudesta minuun! Oi sinä kaikkein suloisin sydän, mitä merkitsevät nuo suuret haavat! Mitä merkitsee, että sinä olet niin kovin laajalti avattu; mitä tuo suuri verenvuodatus? Voi minua, miten näen sinut avattuna rakkaudesta minuun! Oi julma risti, älä seiso niin jäykkänä, muuta vähän pehmeämmäksi kovuuttasi, kumarru, jotta saisin koskettaa suloisinta Herraani! Oi te kolkot naulat, päästäkää irti nuo pyhät kädet ja jalat ja antakaa niiden tulla, lävistäkää minun sydämeni, haavoittakaa minut, sillä minä olen se, joka on syntiä tehnyt eikä Jumalan Poika! Oi Jeesus, kun näen Sinut niin runneltuna rakkaudesta minuun, niin sydämeni särkyy. Oi Jeesus, kun näen Sinut noin ristiinnaulittuna, niin anna edes voimaa aina itkeä! Oi autuas synti, joka löysit sellaisen lunastuksen! Oi autuas Aadamin tottelemattomuus, joka on pesty pois niin kalliilla verellä! Oi autuas syyllisyys, joka ansaitsit niin rakastettavan ja ylevän Lunastajan. Jos tämä päivä milloinkaan poistuu mielestäni, oi suloinen Jeesus, silloin voin minä kadota Sinun iankaikkisesta muistostasi! Jos tämä päivä koskaan jää pois sydämestäni, silloin voidaan minut pyyhkiä pois iankaikkisen elämän kirjasta! Jos minä tämän päivän jolloinkin unohdan, oi Jeesukseni, silloin voidaan minut poistaa valittujen luettelosta. Ellen muistele Sinua, Herrani, niin lamautukoon oikea käteni! Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen Sinua muista ja aseta iloni aluksi. Ellen muistele, oi Jeesus, niin suurta hyvyyttä, niin pidä Sinä myöskin minua vastedes kiittämättömänä ihmisenä! Ellen alati pidä mielessäni Sinun suurta rakkauttasi, niin älköön milloinkaan syttykö palamaan minua kohtaan Sinun pyhä sydämesi, älköön milloinkaan olko minulle laupias ja armollinen Sinun kätesi! Olen haudannut sellaisen suuren rakkauden sisäisiin jäseniini ja sydämeni juuriin, jotta toivoakseni ei mikään ole niin vahva, että se voisi erottaa rakkauden minusta. 'Iankaikkisesti olet muistellut minua' (Val. 3, 20 ss.), ja minun sieluni menehtyy itsessään. Niin usein kuin ajattelen tätä sydämessäni, asetan toivoni Sinuun. Herran armosta se johtuu, ettemme ole kokonaan hukkuneet, sillä Hänen armahtavaisuudellaan ei ole mitään loppua. Sentähden, ihmissuku, ole turvallisella mielin ja ilon valtaama suloisten kyynelten kostuttamana ilman loppua. Olkaa turvallisella mielin, vanhurskaat ja pyhät, sillä tänään lähestyy teitä voiton palmu ja kaikkein suloisin ja suurin riemujuhla! Olkaa turvallisella mielin, te syntiset, ja kostuttakaa kyynelin kasvojenne rakkautta, sillä te olette kutsutut syntein anteeksi saamiseen! Oi te epätoivoiset, te raskautetut, te alakuloiset, oi te köyhät, jotka tämän elämän meren hyrskyt ovat hajoittaneet ja nielleet, murheiden myrskyt murskanneet, olkaa turvallisella mielin, sillä tänään on Herra Jeesus pirskoittanut kalliin verensä, jotta teillä olisi iankaikkinen rauha. Mikä jousi tahi kaari on niin muodoin kyllin kovasti jännitetty, mikä miekka niin terävä, että se milloinkaan olisi kyennyt tunkeutumaan läpi kovan timantin; mutta Sinä, Jeesus, olet räjähdyttänyt rikki kalliot, halkaissut hienon timantin, sulattanut raudan, särkenyt meidän kovat sydämemme, tunkenut läpi kylmän mielemme. Sinä olet sytyttänyt meidät palamaan rakkaudellasi, niin että voisin kuolla rakkaudesta sinuun. Oi sinä suloinen rakkaus, sinä herttainen haava, sinä mesinen kärsimys, joka hiljaisella tavalla viet meidät iankaikkiseen elämään! Autuas, ken aina on palanut sinussa, hän on tyytyvä yksin sinuun eikä mieltyvä mihinkään muuhun maan päällä. Autuas, kenellä on tämä haava, sillä uupumatta, väsymättä on hän riemukulussa lentävä taivaalliseen isänmaahan."

Savonarolan Jumalan rakkauden korkea veisu on hänen suurenmoinen selityksensä Ps. 18, 2: "Sydämestäni rakastan Sinua, Herra, minun voimani." Siinä huokuu meitä vastaan Augustinuksen tunnustuksien sytyttävä henki ja taivaallinen tuoksu.

"Rakastaa tahdon Sinua, Sinä sieluni väkevyys. Rakastaa tahdon Sinua aina, Sinä minun kuvaamaton autuuteni. Ei minulle, vaan Sinulle pitää minun elämäni kuuluman, tuon elämän, joka minun hoivissani kului kurjuudessa ja jonka Sinä armossasi herätit elämään. Liian myöhään aloin pelätä Sinua, ääretön Majesteetti; liian myöhään rakastaa Sinua, iankaikkinen Hyvä! Etsin Sinua, rauhani, enkä löytänyt Sinua; en löytänyt Sinua, kun en etsinyt Sinua oikein. Etsin Sinua ulkopuoleltani, ja Sinä asuit sisimmässäni. Kuvittelin Sinun olevan kaukana, ja Sinä olit minua lähellä, sydämessäni. Kysyin maalta: oletko Sinä minun Jumalani? Se lausui minulle vastaukseksi: etsi pinnaltani, minä en ole Sinun Jumalasi. Kysyin mereltä: oletko sinä minun Jumalani? Se lausui minulle vastaukseksi: Thales erehtyi, minä en ole sinun Jumalasi. Kysyin ilmalta, ja se vastasi minulle: nouse vieläkin korkeammalle, minä en ole Sinun Jumalasi. Kysyin tulelta, ja se vastasi minulle: ota siivet itsellesi, minä en ole sinun Jumalasi. Kysyin taivaalta, auringolta, kuulta ja tähdiltä, ja ne vastasivat minulle: kohoudu meidän yläpuolellemme, me emme ole sinun Jumalasi. Kysyin enkeleiltä, ja he vastasivat minulle: miehisty, me emme ole Sinun Jumalasi. Kysyin kaikilta luoduilta, ja he vastasivat valtavassa kuorossa: ken meidät tyhjästä loi, Hän on sinun Jumalasi. Missä nyt on minun Jumalani? Mistä tulee minun Häntä etsiä? Kaikkialla on sinun Jumalasi, etsi Häntä sydämessäsi! Samoin kuin taivaan ja maan, niin Hän täyttää sinun sydämesi. Ja niin käännyin sydämeni puoleen ja sanoin Jumalalleni: miten tulit tänne, mistä ovesta astuit sisälle, suloinen rakkauteni? Kysyin silmiltä, ja he vastasivat minulle: ellei hän ollut värillinen, ei hän mennyt meidän kauttamme sisälle. Kysyin korvilta, ja he vastasivat minulle: ellei hän aiheuta melua, ei hän mennyt meidän kauttamme sisälle. Kysyin nenältä, ja se vastasi minulle: ellei hän levitä hajua, ei hän mennyt minun kauttani sisälle. Kysyin maulta, ja se vastasi minulle: ellei hänessä ole makua, ei hän mennyt minun kauttani sisälle. Kysyin tunteelta, ja se vastasi minulle: ellei hänellä ollut ruumista, ei hän mennyt minun kauttani sisälle. Niin olit Sinä siis minussa, eivätkä aistimet tietäneet sitä. Sinä tulit sieluuni, mutta et ruumiin aistimien kautta. Sillä Sinun valosi loistaa siellä, missä ei avarru mikään paikka. Sinun äänesi kaikuu siellä, missä ei juokse mikään aika. Mitä olet siis Sinä, Jumala, minun rakkauteni? Totisesti, Sinä olet se suuri Jumala, jota meidän tieteemme ei käsitä. Sinä rakastit minua sisällisesti, minun ainoa rakkauteni. Sinä rakastit minua ennenkuin minä rakastin Sinua. Kuvasi mukaan loit Sinä minut, kaikki luotusi loit ennen minua. Sinä et antanut minun syntyä uskottomien keskuudessa, Pyhässä Hengessä ja vedessä Sinä kastoit minut. Rikkautta ja köyhyyttä et minulle suonut. Taitoa ja viisautta Sinä opetit minulle, ja milloin erehdyin, Sinä ojensit minut oikeaan. Sinä kolkutit ovelle, enkä minä avannut Sinulle. Vaikutin omalla voimalla, joka ei kuitenkaan ollut mitään. Tahdoin juosta, enkä voinut; juuri siellä minä sorruin, missä luulin seisovani. Tein syntiä, ja Sinä rankaisit minua. Minä lankesin, ja Sinä nostit minut. Niin suuresti Sinä rakastit minua, että annoit veresi lunastushinnaksi minun tähteni. Sinä rakastit minua enemmän kuin itseäsi, sillä Sinä tahdoit kuolla minun tähteni. Sinä kutsuit minua nimeltä ja merkitsit minut verelläsi, jotta sydämestäni ei katoaisi Sinun muistelemisesi, Sinun, joka et väistänyt ristiä minun tähteni. Näyttäydy minulle, Lohduttajani; tule luokseni, sieluni riemu, jotta saisin katsella Sinua, silmäini valoa ja sydämeni autuutta! Haavoita sydämeni rakkaudellasi! Lahjoita minulle sydän, joka ajattelee vain Sinua; lahjoita minulle mieli, joka miettii vain Sinua; lahjoita minulle sielu, joka rakastaa vain Sinua; lahjoita minulle tahto, joka ei Sinun luotasi milloinkaan poistu! Pysy sielussani, pysy kielelläni, pysy teossani, pysy luonani apuinesi! Pysy luonani, sillä menehdyn rakkaudesta! Pysy luonani, sillä ilman Sinua minä kuolen! Pysy luonani, sillä ajatellessani Sinua herään uuteen elämään. Sinun henkäyksesi virvoittaa minut; Sinun muistelemisesi parantaa minut; Sinun suloinen valosi vahvistaa minua; Sinun rakkautesi ääni ihastuttaa minut. Näin tahdon Herralle kiitosta veisata koko elämäni ajan; Jumalaani ylistää niin kauan kuin olen. Olkoon minun ylistykseni Hänelle otollinen! Minun mielihyväni on Herrassa. Amen."

Sama palava Jumalan-rakkaus ja hehkuva Kristusmystiikka, joka huokuu Savonarolan saarnoista ja puheista, on luonteenomaista myöskin Hänen runoilleen. Puolet hänen jälkeenjättämistään runoista käsittelee yksinomaan tätä aihetta; toinen puoli koskettelee kirkon uudistusta ja muita asioita. Esitämme seuraavassa hänen kuolemattoman rakkauden-laulunsa:

O JEESUS LOHDUTTAJA...

I.

    Sa Herrani mun,
    sa murheeni tunnet ja tuskani mun
    ja kaipauksein.
    Ei houkuta vallan purppura mua,
    maan aarteit' en osaksein ano,
    en pyydä maita, en rikastua,
    vain sinuun on henkeni jano,
    ma pyydän vain sua, vain sua.


    II.

    O Jeesus lohduttaja,
    sa rakkaus sydämen,
    sa rauhan turvamaja,
    sovinto syntien.
    O Rakkaus sa rajaton,
    on autuas ken sinun on.

    Sua sydämellä, suulla
    ma synnein loukkasin,
    mun tähtein ristinpuulla
    sa näännyit tuskihin.
    O Rakkaus sa rajaton,
    on autuas ken sinun on.

    Mi toikaan voima taivaan
    sun tänne päälle maan?
    Mi rakkaus vei vaivaan
    sun kuolon-katkeraan?
    O Rakkaus sa rajaton,
    on autuas ken sinun on.

    En elämälläin tuonut
    ma sulle kiitostain,
    mun tähtein kalkin juonut
    oot vaivain vaikeain.
    O Rakkaus sa rajaton,
    on autuas ken sinun on.

    Sa olet meille luonut
    maan uuden autuuden
    ja pyhän liekkis suonut
    sa yöhön sydänten.
    O Rakkaus sa rajaton,
    on autuas ken sinun on.

    Suo kanssas kuolla minun,
    se osain olkohon.
    Vain kuolos, kuolos sinun
    mun elämäni on.
    O Rakkaus sa rajaton,
    on autuas ken sinun on.

    Miss' annoit ristilläsi,
    Karitsa, henkes sun,
    oi, kivut kärsimäsi
    suo kärsiä myös mun.
    O Rakkaus sa rajaton,
    on autuas ken sinun on.

    Suo ristilläsi siellä
    mun päästä lähelles,
    kirkasta tuskan tiellä
    sun suuri rakkautes.
    O Rakkaus sa rajaton,
    on autuas ken sinun on.

    Minussa kaikki mainen
    tulellas puhdista,
    sun enkelisi lainen
    tee rakkaudessa.
    O Rakkaus sa rajaton,
    on autuas ken sinun on.

    Minussa asuakses
    sa tule, Ristin Mies,
    mun käydä kunniakses
    suo ristin, tuskan ties.
    O Rakkaus sa rajaton,
    on autuas ken sinun on.


    III.

    Johdata mua, johdata mua,
    johdata mua, Rakkaus Herran.
    Rakkaus Herran, sa turvani tuoja,
    Rakkaus Herran, sa turvani tuoja,
    Rakkaus Herran, ole mulle suoja,
    sinua me kiitämme, Rakkaus Herran.

    Rakkaus Herran, mun autuuteni,
    Rakkaus Herran, mun kaipaukseni,
    Rakkaus Herran, on rukoukseni
    mua ettet jättäisi, Rakkaus Herran.

    Rakkaus Herran, sa luo minuun tulta.
    Rakkaus Herran, oi koettele kulta.
    Rakkaus Herran, kaikk' iloni sulta,
    vain sulta saan, Rakkaus Herran.

    Rakkaus Herran, mun sinuun on kaipuu,
    Rakkaus Herran, mun tahtoni vaipuu,
    Rakkaus Herran, mun järkeni haipuu
    tulisydämees, Rakkaus Herran.

    Rakkaus Herran, mun tuskassani,
    Rakkaus Herran, mun taistelussani,
    Rakkaus Herran, sua omanani
    ma katsella saanhan, Rakkaus Herran.

    Rakkaus Herran, ken kaipaa sua,
    Rakkaus Herran, ken pelkää sua,
    Rakkaus Herran, se turvautua
    saa sydämees, Rakkaus Herran.

    Rakkaus Herran, mi kohtalo kohtaa,
    Rakkaus Herran, suo tykös sen johtaa,
    Rakkaus Herran, suo syömeni hohtaa
    vain tultasi, Rakkaus Herran.

    Rakkaus Herran, suo sylisi hellä,
    Rakkaus Herran, mun lämmitellä.
    Mun sydämeni nöyryydellä
    sa pueta, Rakkaus Herran.

    Rakkaus Herran, suo tuska ja sota.
    Rakkaus Herran, suo kuoleman ota
    Rakkaus Herran, muu minulta ota,
    suo sinuhun hukkua, Rakkaus Herran.

    Rakkaus Herran, ma kuulun sulle,
    Rakkaus Herran, suo itsesi mulle.
    Vain sinulle, sinulle siunatulle,
    iät kaiket kuulun, Jeesus.

    Rakkaus Herran, sun kuolemassa.
    Rakkaus Herran, sa valkeassa
    ja rovion liekissä roihuavassa
    minut tulellas kasta, Rakkaus Herran.

    Rakkaus Herran, suo kalkkisi juoda.
    Rakkaus Herran, sa tahdothan suoda
    mun kiitokseni ja kaikkeni tuoda
    vain sinulle, Rakkaus Herran.

    Rakkaus Herran, sua rakastamaan,
    Rakkaus Herran, ja omistamaan
    itseni sinulle kuoloon hamaan
    johdata, Rakkaus Herran.

UUSI AIKA:

ALANKOMAIDEN MARTTYYRIT:

  HENDRIK VOS ja JAN VAN DEN ESSCHEN
  ADOLF CLARENBACH ja PETER FLYSTEDEN
  PETER BRÜLLY
  WENDELMUTA
  ANNA VAN DER HOVEN

ENGLANNIN JA SKOTLANNIN MARTTYYRIT:

THOMAS BILNEY

WILLIAM TINDAL

PATRICK HAMILTON

GEORGE WISHART

JOHN ROGERS

GEORGE TANKERVIL

PIISPA RIDLEY

PIISPA LATIMER

  PIISPAT RIDLEY ja LATIMER. Kuulustelu ja kuolema.
  ARKKIPIISPA CRANMER

HENDRIK VOS JA JAN VAN DEN ESSCHEN.

Hendrik Vos ja Jan van den Esschen olivat, kuten Luther kertoo, "ensimmäiset, jotka verellään vihmoivat ja sinetöivät" uskonpuhdistuksen kautta jälleen valoon tuodun evankeliumin. He olivat kaksi antwerpeniläistä augustinolaismunkkia, jotka heinäkuun 1 p:nä 1523 julkisesti poltettiin Brüsselissä. Mainittuna vuonna oli Alankomaissa puhjennut hirvittävä vaino evankelisia vastaan. Laskelmien mukaan surmattiin yksinomaan Alankomaissa noin satatuhatta ihmistä Kristuksen nimen tähden. Näiden kahden Kristuksen todistajan kärsimyksiä ja kuolemaa kuvailee muuan silminnäkijä seuraavalla tavalla.

"Siitä augustinolaismunkkien joukosta, joka sidottuna tuotiin Antwerpenistä Bilfordne'en, on kolme pysynyt kerettiläisyydessään toisten luopuessa. On koetettu kaikkea mahdollista, jotta nämäkin saataisiin luopumaan. Mutta kun ei mitään saatu aikaan, niin päätettiin tuomita heidät. Heidät vietiin siis Brüsseliin. Marian ilmestyspäivän edellisenä päivänä lähtivät liikkeelle kolmen sikäläisen kerjäläismunkiston jäsenet kantaen edellään ristinlippua, kuten on tavallista kirkollisissa juhlakulkueissa. Sen jälkeen piispoja edustavat jumaluusopin professorit ja luostarinesimiehet korkeine lakkeineen ja jalokivistä säteilevine sauvoineen asettuivat paikoilleen suurelle, raatihuoneen edessä olevalle torille pystytetylle lavalle. Kellon lähennellessä 11:ta tuotiin nuorin, Hendrik Vos, papilliseen pukuun puettuna lavalle. Keskellä oli pöydän tapainen alttari. Sen eteen hän polvistui. Hänessä ei voitu huomata pienintäkään pelon tahi rauhattomuuden merkkiä. Hänen viraltapanotoimitukseensa kuuluvat muodollisuudet kestivät kokonaisen tunnin, mutta hän säilytti koko ajan saman mielenrauhan. Hänen tasainen, tyyni ja levollinen ulkonäkönsä ei ilmaissut ainoastaan kuoleman halveksimista, vaan myös syvää sielunrauhaa. Hän muistutti ihmistä, joka rukoilee ja on täynnä pyhää hartautta. Mitä häneltä pyydettiin, sen hän teki ilman minkäänlaisia vastaväitteitä. Kun muodollisuudet olivat lopetetut ja hän oli tullut papista maallikoksi sekä pukeutunut maalliseen pukuun, hän vetäytyi syrjään. Senjälkeen astuivat lavalle toiset kaksi, ja sama kestävyys ja urhoollisuus ilmeni heissäkin. Samalla tavoin erotettiin heidätkin virasta, ja he astuivat senjälkeen samoin alas korokkeelta. Hetken kuluttua vietiin ensimmäinen sekä kahdesta viimeksimainitusta Jan van den Esschen torille tehdyn tulen luo. Kun he menivät ja riisuutuivat, kuultiin heidän lausuvan paljon sellaista, josta jokainen, joka ei ollut omaksunut sitä ennakkomielipidettä, että he olivat kerettiläisiä, voi tehdä sen varman johtopäätöksen, että he olivat hurskaita kunnon kristittyjä, jotka iloitsivat päästessään pian Kristuksen luo. He vakuuttivat usein kuolevansa kristittyinä ja uskovansa yleiseen kirkkoon. Tämä, sanoivat he, oli se päivä, jota he olivat jo kauan kaihoten odottaneet. Totuudenmukaisempaa on sanoa, että he syleilivät paalua, kuin että heidät sidottiin siihen. Tuli sytytettiin hitaasti, mutta he eivät lannistuneet vielä silloinkaan, kun savu jo nousi ylös. Heistä säteili sellainen ilo, että monesta näytti siltä, kuin he olisivat hymyilleet. He lukivat muun muassa apostolisen uskontunnustuksen ja virren: 'Sinua, Jumala, me tunnustamme nyt' (S.V.K. N:o 331). Näitä he vuorottelivat, kunnes liekit tekivät heidät kykenemättömiksi puhumaan. Kolmas, josta tässä on ollut kysymys, oli Lampertus Thorn. Häntä ei mestattu samassa tilaisuudessa, sillä hän oli pyytänyt miettimisaikaa. Mutta hänkin valitsi sittemmin kuoleman, ja hänetkin samoin poltettiin. Kun Vokselta kuulusteltaessa kysyttiin, mistä hän oli tullut nykyiseen vakaumukseensa, niin hän avomielisesti tunnusti omaksuneensa sen Lutherin kirjoituksista. 'Sinä olet siis Lutherin viettelemä!' sanottiin hänelle. 'Aivan samoin', vastasi hän, 'kuin apostolit olivat Kristuksen viettelemiä'."

Tämän murhatyön johdosta ja vähän senjälkeen Luther kirjoitti Hollannin, Brabantin ja Flanderin kristityille lähetyskirjeen, jonka liitämme tähän. Se kuuluu seuraavasti:

    'Kaikille rakkaille veljille Kristuksessa, jotka ovat
    Hollannissa, Brabantissa ja Flanderissa, sekä kaikille
    uskovaisille Kristuksessa: armoa ja rauhaa Jumalalta Isältämme ja
    Herraltamme Jeesukselta Kristukselta.

    Ylistys ja kiitos olkoon kaiken laupeuden Isälle, joka tänä
    aikana antaa meidän nähdä ihmeellisen valonsa, joka tähänasti
    on ollut kätketty meidän syntiemme tähden, niin että meidän on
    täytynyt alistua pimeyden hirmuisten valtojen ikeeseen sekä niin
    surkuteltavasti harhailla ja palvella antikristusta. Mutta nyt on
    tullut aika, jolloin me jälleen kuulemme toukomettisen äänen ja
    jolloin kukat alkavat jälleen kukkia meidän maassamme.

    Sellaisesta riemusta ette te, rakkaani, ole ainoastaan
    osallistuneet, vaan vieläpä olette ensimmäiset, joissa me olemme
    saaneet eläytyä sellaiseen riemuun ja autuuteen. Sillä teille
    on koko maailman edessä annettu ei vain kuulla evankeliumia ja
    tunnustaa Kristusta, vaan te olette myös ensimmäiset, jotka nyt
    Kristuksen tähden kärsitte pilkkaa ja häväistystä, hätää ja
    tuskaa, vankeutta ja vaaroja; niin, olettepa siinä määrin täynnä
    rohkeutta ja voimaa, että vihmotte ja sinetöitte sen verellänne,
    jolloin myös kaksi jaloa Kristuksen koristetta, Hendrik ja
    Johannes Brüsselissä, ovat pitäneet henkensä halpana, jotta
    Kristus ja Hänen sanansa ylistettäisiin. Miten ylenkatseellisesti
    ja halveksivasti mestattiinkaan nämä kaksi sielua; mutta miten
    kirkastettuina ja iankaikkisen ilon valtaamina he palaavatkaan
    Kristuksen kanssa tuomitsemaan niitä, jotka nyt väärin ovat
    tuominneet heidät! Miten ylenmäärin merkityksetöntä onkaan
    niille, jotka tietävät, että heidän verensä on kallis ja
    kuolemansa suuriarvoinen Jumalan edessä, se seikka, että maailma
    heitä häväisee ja tappaa, kuten psalmista laulaa: "Jumalaan minä
    turvaan enkä mitään pelkää."

    Millaisella mielihyvällä ja riemulla ovatkaan kaikki enkelit
    katselleet näitä kahta sielua! Miten mielellään ovatkaan liekit
    auttaneet heitä tästä syntisestä elämästä iankaikkiseen,
    häväistyksestä iäiseen kirkkauteen! Jumala olkoon ylistetty ja
    siunattu iankaikkisesti, että olemme eläneet saadaksemme nähdä
    ja kuulla oikeita pyhiä ja totisia marttyyrejä, me, jotka näihin
    saakka olemme koroittaneet ja rukoilleet niin monia vääriä
    pyhimyksiä.

    Meitä täällä ylämaassa ei ole vielä katsottu arvollisiksi
    tulemaan sellaiseksi kalliiksi ja arvolliseksi uhriksi, vaikkakin
    monet meidän veljistämme eivät ole välttäneet eivätkä vältä
    vainoa.

    Sentähden, rakkaani, olkaa lohdullisia ja iloisia Kristuksessa
    ja kiittäkäämme Häntä Hänen suurista merkeistään ja ihmeistään,
    joita Hän on alkanut tehdä keskuudessamme. Hän on näyttänyt
    meille siellä tuoreita ja uusia esimerkkejä elämästään. Nyt on
    aika näyttää, että Jumalan valtakunta ei ole puheessa, vaan
    voimassa.

    Täällä näemme, mitä merkitsee sana: Iloitkaa ahdingoissa.
    Minä olen vähäksi silmänräpäykseksi kasvoni peittänyt sinulta,
    mutta tahdon jälleen iankaikkisella armolla sinua armahtaa;
    ja: Olen hänen luonaan, kun hänellä on hätä, vapahdan hänet ja
    saatan hänet kunniaan, sillä sinä olet tuntenut ja tunnustanut
    minun nimeni. Kun meillä on tämä lohdullinen lupaus, niin
    vahvistukaamme hengessä ja olkaamme hyvällä mielin ja
    antautukaamme riemulla teurastettaviksi Herran tähden. Hän on
    sanonut sen. Hän ei voi valehdella. Ovatpa kaikki teidän päänne
    hiuksetkin luetut.

    Ja vaikkapa vastustajat herjaten nimittävät näitä pyhiä
    hussilaisiksi, wycliffiläisiksi ja luterilaisiksi ja kerskaavat
    heidän surmaamisestaan, niin ei sekään saa ihmetyttää meitä,
    sillä Kristuksen ristillä täytyy olla pilkkaajansa. Mutta
    meidän tuomarimme ei ole kaukana. Hän on langettava toisen
    tuomion, sen me tiedämme ja siitä olemme täysin vakuutettuja.

    Rukoilkaa puolestamme, rakkaat veljet, ja toistenne puolesta,
    jotta jokainen ojentaisi toiselle uskollisen käden ja kaikki
    yhdessä pidättyisimme päähämme, Jeesukseen Kristukseen. Hän
    vahvistakoon teitä armollaan ja tehköön teidät täydellisiksi
    nimensä kunniaksi. Hänelle olkoon ylistys ja kiitos ja kunnia
    teidän ja koko luomakunnan keskuudessa iankaikkisesti! Amen.

                                  Martinus Luther, tohtori.'

LAULU

kahdesta Kristuksen marttyyristä, jotka Löwenin sofistit polttivat Brysselissä v. 1523.

                     Kirj. Martti Luther.

    Nyt kunniaksi Jumalan
    me virren viritämme
    ja työtä armons' avaran
    nyt laulain ylistämme.
    Kaks' nuorukaista Brysselin
    hän täytti voimallansa
    ja näytti armons' ihmekin.
    Hän korjaa omiansa,
    häpeään pahat saattaa.

    Johannes toinen nimeltään,
    hän saakoon armon iki,
    ja toinen, Hendrik, veljeään
    ol' alla ristin liki.
    On jättäneet he tämän maan
    ja tämän elon vaivat,
    todistain verin uskostaan
    he voitonkruunun saivat
    ja marttyyreiksi tuli.

    Pimeyden päämies ansojaan
    asetti kyllä heille
    koettain viedä juonillaan
    heit' epäuskon teille.
    Sofistit Löwenistä toi
    hän heitä vastustamaan,
    ei auttaa keinot viekkaat voi,
    käy ilo heidän lamaan, –
    ne Henki hulluiks tekee.

    Ne kiertävät, ne kaartavat,
    käy esiin varovasti,
    mutt' nuorukaiset seisovat
    lujina loppuun asti.
    Niin perkele hän vihoissaan
    jo keinoihinsa kyltyy
    ja nuorukaiset polttamaan
    hän vimmoissansa yltyy,
    ne, jotka häntä uhmaa.

    Heill' asu munkin otetaan
    ja lohtu siunauksen.
    He sanoo: "Amen", Jumalaan
    vain pannen luottamuksen.
    "Sa Herra meillä osana
    ja turvana oot yksin,
    iloita saakoon saatana
    vain kurjin ilveilyksin,
    joill' ihmiset hän pettää."

    Nyt Herran veljeskuntahan
    nää kaksi kutsutahan,
    papeiksi eteen Jumalan,
    ja uhreiks uhratahan.
    Maailman tekohurskaus
    ja munkkilorut, – tavat
    ne jää ja ihmisvaatimus,
    vapaina kohoavat
    he enkel' asuntoihin.

    Saa kirjoituksen laatia
    he tunnustuksestansa,
    mi lausuu toivons', uskonsa.
    On harhaoppinansa:
    "On uskottava Jumalaa,
    ei turhaa ihmistyötä,
    ei sielu siitä rauhaa saa."
    Tään tunnustuksen myötä
    nyt heidät poltetahan.

    Kaks liekkiä jo leimahtaa,
    he seisoo roviolla.
    Kaikk' ihmetyksin nähdä saa
    sen rauhan, riemun, jolla
    he laulaa kesken liekkien
    ylistyslaulun hartaan.
    Häpeää paha, heikkojen
    kun luona kuolon partaan
    on voimana näin Herra.

    Ei kiitä tekijäänsä työ.
    Hävettää pyöveleitä.
    He toivoo, että peittäis yö
    niin työtä niinkuin heitä.
    Rikoksen kipu rankaisee,
    mi heill' on sydämissään,
    ja Henki heitä nuhtelee.
    Kain ei saa rauhaa missään
    kun huutaa veljen veri.

    Sen tomu levätä ei voi,
    se lentää merta, maata,
    se taivahille kipunoi,
    ei sitä estää saata.
    Ei rovioilla vaientaa
    voi ääntä hurskahien,
    se väkevänä kajahtaa
    lävitse sydämien
    maailman kaiken kautta.

    Ei paha toimettomaks' jää,
    se koristelee murhaa,
    ja valhettaan viel' levittää
    se julkeaa ja turhaa.
    Pyhiä Herran häväissyt
    se viel' on kertomalla,
    ett' ois nää jalot kristityt
    tulessa, tuskan alla
    katuneet, mieltä muuttain.

    Iloitse, paha, valheestas.
    Ei sua auttaa voi se.
    – Työs, Herra, kertoo kiitostas,
    sun sanas meille toi se.
    Pois vuodenajat vierivät,
    pois päivänsä ja yönsä.
    Kedoilla kukat heräävät.
    Ken alkanut on työnsä
    Hän päättää myös sen itse.

ADOLF CLARENBACH JA PETER FLYSTEDEN.

Clarenbach syntyi Lennepissä Reinin varrella, ja todennäköisesti hänen silmänsä avautuivat samoihin aikoihin kuin Lutherinkin näkemään kirkonopin vääryyttä ja turmelusta sekä ryhtyi taistelemaan niitä vastaan. Varsinkin vuodesta 1523 lähtien hän esiintyi uskonpuhdistajana vaikuttaen ja todistaen. Kun hän väittelyssä 1525 voitti fransiskaanien veljeskuntaan kuuluvan Georg von Dorstenin, niin hengelliset syyttivät häntä kerettiläiseksi, erottivat hänet virasta ja karkoittivat Weseliin. Hän pakeni Osnabrückiin, missä auttoi ja edisti uskonpuhdistustyötä sekä piti luentoja raamatusta. Pappien syyttämänä hänen täytyi paeta sieltäkin. Senjälkeen hän saarnasi Meldorfissa Ditmarskenissa (missä vähää ennen jalo Hendrik van Zötphen oli kärsinyt kuvaamattomia kidutuksia), pakeni 1527 isänmaahansa ja julisti eri kaupungeissa Herran sanaa. Katolinen papisto kielsi häneltä tämän turvautumalla maallisen vallan apuun. Kun hän kirjallisesti jatkoi uskonpuhdistusta ja 1528 tuli Kölniin, vangittiin hänet ja monissa kuulusteluissa koetettiin ottaa selvää hänen uskostaan ja opistaan. Muun muassa kysyi kansleri, liittyykö hän uuteen raamatun tulkintaan vai onko hän kirkolliskokouksien ja vanhan selitysopin kannalla. Clarenbach vastasi: "En kummankaan, vaan Kristuksen, jonka mukaan olen nimitetty. Mikäli luterilaiset ja kirkolliskokoukset ovat sopusoinnussa Kristuksen kanssa, sikäli olen samaa mieltä kuin he, muutoin en." Kansleri sanoi tähän: "Mutta täällä on kaksi lahkoa; jommankumman kannalla teidän täytyy kuitenkin olla. Sanokaa meille kumman? Jos ette tee sitä, niin meidän täytyy jättää teidät jommallekummalle, joka kyllä opettaa teidät puhumaan." Clarenbach: "Kristityn ei tule liittyä lahkoihin eikä kerskata kenestäkään ihmisestä, vaan hänen tulee pysyä Kristuksen opin viisaissa sanoissa."

Toisessa kuulustelussa kysyttiin: "Onko paavi kirkon pää?" Clarenbach vastasi: "Kristus on pyhän kirkon pää. Jos paavikin olisi sitä, niin olisi kirkko kaksipäinen hirviö." Tuomari: "Jumala armahtakoon! Mitä te sanotte? Minä en olisi tahtonut lausua mitään sellaista, vaikka minulle annettaisiin tämä huoneen paljous kultaa." Edelleen kysyttiin: "Tuleeko totella paavia ja piispoja?" Clarenbach: "Jos he saarnaavat ja määräävät Jumalan sanan mukaisesti, muutoin ei; muussa tapauksessa täytyy enemmän totella Jumalaa kuin ihmisiä." Rohkeasti kieltäytyi Clarenbach vannomasta valaa totuuden vahvistukseksi. "Meidän puheemme täytyy olla: 'Niin, niin', tahi: 'Ei, ei'." Tämä selitettiin hänen turmiokseen. Neljännessä kuulustelussa kysyttiin: "Tunnetteko erästä, jonka nimi on Martti Luther?" Clarenbach: "En henkilökohtaisesti, mutta olen kuullut hänestä paljon." Tuomari: "Oletteko milloinkaan toivonut, että Lutherin kirjoituksia pitäisi levittää ja puolustaa?" Clarenbach: "Kyllä, mikäli ne ovat sopusoinnussa Kristuksen evankeliumin kanssa, muutoin ei." Tuomari: "Uskotteko, mitä pyhät kirkolliskokoukset ovat päättäneet uskosta ja sielun kuolemattomuudesta sekä että kaikkien kristittyjen täytyy uskoa se, ja toisaalta tuomitsetteko, mitä ne uskon- ja raamatun vastaisina tuomitsevat?" Clarenbach: "Mikäli päätökset on tehty Jumalan sanan mukaan, muutoin ei." Tuomari: "Uskotteko, että pyhä istuin on oikeudenmukaisesti tuominnut Lutherin ja että jokaisen kristityn täytyy olla sillä kannalla?" Clarenbach: "Tiedän, että hän on tuomittu; mutta onko se tapahtunut oikein, sitä en voi sanoa. Jos hänet on tuomittu raamatun mukaan, niin se on oikein, muutoin ei." Tuomari: "Tunnetteko henkilöitä, joilla on Lutherin kirjoituksia?" Clarenbach: "Varmaankin tuhansia, joita kaikkia minä en kuitenkaan voi luetella." Tuomari: "Tekeekö se, joka uhkamielisesti halveksii juhlamenoja, vihkivettä, suolaa, kynttilöitä ja suitsukkeita, kuolemansynnin?" Clarenbach: "Se, joka uhkamielestä halveksii sellaista, ei tee hyvin; tekeekö hän kuolemansynnin, en tiedä." Tuomari: "Onko alttarinsakramentissä pappien siunauksen jälkeen leivän ja viinin alla aineellista leipää ja viiniä vai onko kaikki läpeensä samaa Kristusta, joka on ristillä kärsinyt meidän puolestamme?" Clarenbach: "Minä uskon, että siinä on Kristuksen totinen ruumis ja totinen veri. Mutta pysyykö leipä ja viini vielä leipänä ja viininä, en tiedä. Herra ei ole liioin käskenyt minua tutkimaan sitä tarkemmin." Tuomari: "Voiko ripittävä ja katuva syntinen hänelle määrätyllä parannusharjoituksella hyvittää syntinsä?" Clarenbach: "Totinen parannus on tämä: Mene, äläkä tästedes enää tee syntiä! Yleensä uskon, ettei ole mitään muuta sovitusta synneistä kuin ainoastaan Jeesuksen Kristuksen kuolema; niin raamatun mukaan." Tuomari: "Onko Maria pysynyt neitsyenä senjälkeen, kun hän synnytti Kristuksen?" Clarenbach: "On." Tuomari: "On toki hyvä, että myönnätte meille niin paljon. Mutta uskotteko myöskin, että kaikkien uskovaisten tulee kunnioittaa, rukoilla ja avuksihuutaa Mariaa Jumalan äitinä?" Clarenbach: "Häntä tulee kunnioittaa ja asettaa hänet uskon ja rakkauden esikuvaksi, mutta häntä ei saa avuksihuutaa eikä hänen puoleensa saa kääntyä rukouksilla." Varovaisesti ja viisaasti vastasi Clarenbach myös kysymyksiin, oliko Luther kerettiläinen ja olivatko Lutherin kirjoitukset vääriä; oliko hän kirjoittanut ja levittänyt Lutherin opin mukaisia kirjoituksia; voidaanko ripittäytyä myöskin maallikolle; tuleeko maallikon ehtoollisessa saada ainoastaan leipää j.n.e.

Kaksikymmentä kahdeksan viikkoa hän istui nyt jälleen vankina, sen jälkeen kokoontuivat taasen hänen tuomarinsa, joiden joukossa oli paavillinen ja kölniläinen inkvisiittori. He aloittivat puheensa esittämällä Herran Jeesuksen sanat Pietarille: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle j.n.e. Pietarista sanoivat he, on tämä valta tullut kaikille paaveille, ja se tulee pysymään ikuisesti Rooman kirkon hallussa. Clarenbach tahtoi selittää kantaansa, mutta lopulta sitä ei enää sallittu hänelle. Hän pyysi vielä kerran saada opetusta raamatussa, johon hänelle vastattiin, ettei tahdottu väitellä eikä antautua sanakiistoihin hänen kanssaan. Lopuksi inkvisiittori luki latinaksi päätöksen, jonka loppu kuului näin: "Me siis erotamme tämän Adolf Clarenbachin syyhyisenä haavana ja haisevana, mätänä jäsenenä kirkon yhteydestä ja jätämme hänet maalliselle esivallalle, pyytäen samalla, että se ei tuottaisi hänelle mitään vahinkoa elämään ja vereen nähden." – Hengellisten inkvisiittorien tavallinen ulkokullattu rukous, kun uhrin piti langeta.

Maaliskuusta syyspuolelle 1529 Clarenbach istui vankilassa. Turhaan koetettiin saattaa häntä ajattelemaan toisin. Liikuttavimmin puhui hänelle Lennepin pappi: "Adolf, minulla on vielä vanha kultaraha; tämän saa ensimmäinen, joka tuo minulle sanoman, että Te olette kääntynyt. Tehkää se toki, rakas Adolf; tehkää se, minä rukoilen Teitä Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen nimessä!" Tämän hän sanoi niin hellällä äänellä ja sellaisin liikkein, että Clarenbachin olisi täytynyt taipua, ellei Jumala olisi tukenut häntä. Aluksi hän istui siinä aivan hiljaa, sitten hän rukoili Jumalan armahtavan laupeuden kautta, että he toki tahtoisivat opettaa häntä, sillä hänhän tahtoi mielellään oppia kuten lapsi. Kun he eivät aikaansaaneet mitään, alkoivat he uhata häntä. "Väkivalta käy oikeuden asemasta", sanoivat he. Tuomari sanoi: "Pelkään, Adolf, että se maksaa sinun kaulasi." – "Tässä se on", Clarenbach vastasi, "vaikka te saatte sen, ette te kuitenkaan saavuta tarkoitustanne; mutta minä saan iankaikkisen elämän, ja kerran te saatte kokea, mitä olette tehneet."

Clarenbachin vankitoverista Peter Flystedenistä meillä on myöskin jonkun verran tietoja. Hän näyttää esiintyneen kiivaammin ja rohkeammin. Myöskin häntä kuulusteltiin, hänet tuomittiin ja jätettiin maalliselle esivallalle. Heidän vankeutensa kahden viimeisen päivän kuluessa levisi ankara, siihen saakka tuntematon rutto, joka tempasi pois monta ihmistä. Kölnin papit selittivät tämän pahan kerettiläisyydestä johtuneeksi Jumalan rangaistukseksi. Nyt ei mikään enää voinut pelastaa kumpaakaan heistä joutumasta turmioon, vaikka Kölnin senaatti vastenmielisesti tuomitsi heidät kuolemaan. Pappien into ja uskonkiihko oli liian suuri. Clarenbachia neuvottiin päästämään luokseen munkki ripittämään häntä. Clarenbach vastasi hymyillen: "Kuten tahdotte; jos olemme tehneet syntiä tätä munkkia vastaan, niin tahdomme pyytää anteeksi. Mutta jos nyt munkki tulee, niin meillähän ei ole rahaa maksaaksemme hänelle ripistä; mitä meidän silloin tulee tehdä?"

Niin tuli heidän kuolinpäivänsä. Iloisena lausui Clarenbach: "Muuta kuin kuolemaa me emme halua, jotta meidät lunastettaisiin vihollisistamme, s.o. lihamme, syntimme, helvetin ja perkeleen vallasta. _Miten ihanan lohdun tuokaan meille tieto, että vapaudumme siitä vihollisesta, joka päivittäin sotii meitä vastaan? Niin kauan kuin me vaellamme täällä alhaalla maan päällä, ei liha lakkaa taistelemasta Henkeä vastaan eikä Henki lihaa vastaan emmekä me voi olla täydelliset niinkuin tahtoisimme. Myöskin kaipaamme irtautua vastustajaimme vihollisuudesta, joka monin tavoin kiusaa meitä lankeamaan uskostamme. Me haluamme kuolla, ja Jumala on kutsunut meidät näihin kärsimyksiin, koskapa Kristuskin on kärsinyt meidän tähtemme jättäen meille esikuvan._" Senjälkeen hän luki koko kohdan 1 Piet. 2: 21-25, minkä jälkeen hän löi käsiänsä yhteen ja puhkesi ilohuutoon: "Eikö tämä ole totta?" Erikoisen kiivaasti hyökkäsi kumminkin tuomitun kimppuun kaksi augustinolaismunkkia, joista toinen, kastettu juutalainen, vielä mestauspaikalla herjasi ja häväisi. Clarenbach sanoi: "Me pidämme kiinni Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen sanastaan; silloin emme voi joutua harhaan. Hänen sanansa tahdomme tunnustaa niin kauan kuin suumme on avoinna; Hänet, Herramme, tahdomme tunnustaa ihmisten edessä, jotta Hänkin tunnustaisi meidän taivaallisen Isänsä edessä. Me emme luota kehenkään ihmisiin, olkootpa he olleet miten pyhiä tahansa, emmekä myöskään omiin hyviin töihimme, sillä meillä ei ole lainkaan sellaisia. Kun meillä nyt ei ole mitään sellaisia ja meidän kuitenkin pitää tänään kuolla, niin mihin me silloin turvaudumme? Perkeleen luo emme tahdo mennä, ihmislohdutus ei auta meitä, ja kaikki meidän tekomme ovat mitättömiä, koskapa me kaiken tehtyämme olemme vain kelvottomia palvelijoita. Siksipä me luotammekin ainoastaan Vapahtajamme kuolemaan, jonka Hän on kärsinyt meidän tähtemme eikä mihinkään muuhun maailmassa, paistakoonpa ja loistakoonpa se miten tahansa." Augustinolainen; "Te halveksitte kaikkia ulkonaisia muotomenoja ja pidätte kiinni vain uskosta. Mutta minkätähden Jumala on käskenyt kastamaan vedellä ja Pyhällä Hengellä, jos usko riittää?" Clarenbach: "Niin on taivaallinen Isä nähnyt hyväksi. Kuka on Hänen neuvonantajansa tahi kuka voi sanoa Hänelle: miksi teit niin etkä toisin? Mutta varmaa on, että jos usko ei ole mukana, niin kaikki muu ei ole kerrassaan mitään. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen, olkoon hän kastettu tahi ei." – Nyt menivät munkit pois. Vangit vietiin vankilaan, ja pyövelit sitoivat heidät. Tiellä sanoi joku heille: "Ajatelkaa Herraamme, kuinka Hän meni Pilatuksen huoneeseen." – Clarenbach tuomarille: "Niin, Pilatukselle voidaan antaa anteeksi, sillä hän ei tiennyt, mitä hän teki, mutta te tiedätte." Flysteden samalle: "Sinä olet sydämettömämpi kuin Pilatus, sillä sinä olisit mielelläsi kiduttamalla kiduttanut meidät pois Kristuksesta; mutta tiedä, ettei voida keksiä mitään kidutuksia, jotka voisivat erottaa meidät Hänestä." Iskuista ja töytäisyistä huolimatta he puhuivat vielä paljon kansalle, joka seurasi heitä. Silloin eräs mies joukosta huusi: "Ole turvallisella mielin, Adolf!" Clarenbachiin se vaikutti hyvin rohkaisevasti, hän hymyili ja olisi tahtonut ojentaa kätensä rakkaalle miehelle. Kaupunginportilla hän sanoi rahanvaihettajalle: "Ollos tervehditty, veli, ja sano toisille veljille hyvää yötä. Kehoita heitä, etteivät hylkäisi Kristusta ja Hänen sanaansa kuoleman pelon tähden. Sillä niin täytyy tapahtua, että _kaikkien niiden, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, täytyy kärsiä vainoa_. Sentähden tahdon minäkin seurata Kristusta ja käydä teidän edellänne." "Köln! Köln!" jatkoi hän, "miten vainoatkaan Jumalan sanaa! Ukkospilvi riippuu ilmassa, kerran on se vielä lankeava alas." Kaikki ihmettelivät miten vapaasti ja rohkeasti hän puhui, mutta muutamat papit sanoivat: "Hän on ottanut miestä väkevämpää, siksipä onkin hänen kielensä kanta kirvonnut." Flysteden puhui vähän; mutta suun sijasta puhui se ilo, joka säteili hänen kasvoistaan. Niin he tulivat paikalle, jossa heidän täytyi odottaa kuolinkellojen soittoa. Kun kellon soitto alkoi kuulua, huudahti Clarenbach: "Jumala, Herramme, olkoon ylistetty, että hetki on tullut, jolloin saamme kärsiä Hänen tähtensä!" Väkevinä Herrassa he kulkivat eteenpäin ja puhuivat monille esim.: "Näin täytyy meidän kärsimyksissä seurata uutta Aadamia, Kristusta, jos tahdomme, että hän tulee meidän luoksemme; mitä enemmän sortoa ja vainoa, sitä voimakkaammin kasvaa uusi ihminen ja kuolee vanha: liha, synti, perkele ja maailma. Tämä syljeksii nyt meitä ja jättää meidät lohtua vaille; mutta me asetamme häntä vastaan ainoan Kristuksen, lohduttajamme, sovittajamme, ja ainoan välimiehemme, joka varmasti on puolustava meitä taivaallisen Isänsä edessä. Hänen nimessään kehohan minä teitä, rakkaat veljet, että te napisematta veljellisesti ja kristillisesti eläisitte yhdessä ja olisitte alamaisia kaikelle inhimilliselle esivallalle. Herramme on kääntävä kaiken parhaaksi ja antava teille armonsa ja jumalallisen sanansa." Rukoillen kulkivat he edelleen pois kaupungista. Clarenbach: "Oi Kristus, Sinä olet maailman valo, joka loistat iankaikkisesti; oi Herra, Sinulle olkoon ylistys ja kunnia ja kiitos, että olet antanut tämän päivän koittaa meille. Sinä yksin olet Herra. Sinua minä rukoilen, että kuolemaani asti lisäät sitä jumalallisen rakkauden kipinää, jonka olet sytyttänyt sydämessäni!" Peter Flysteden: "Oi Sinä, joka olet tehnyt taivaan ja maan ja kaikki alkuaineet, tue meitä tänä päivänä!" Flysteden tahtoi puhua lisää, mutta tuomari huusi: "Vaikene, sinä koira! Sinua ei kuitenkaan usko kukaan, sillä sinä olet kirottu kerettiläinen." Flysteden: "Miksi minä olen kerettiläinen?" Tuomari: "Koskapa sinä et usko kristilliseen kirkkoon etkä pyhiin sakramentteihin." Flysteden: "Koskapa te puhutte noin, täytyy minun kuitenkin julkisesti tunnustaa kansalle mitä minä uskon: Minä uskon, rakkaat veljet, pyhän seurakunnan, joka on rakennettu Kristukselle ja Hänen sanalleen. Missä tämä sana tunkee ihmisten sydämiin, siellä on pyhä seurakunta, olkoonpa se sitten Kölnissä tahi Trierissä; ihmiset, joille näin käy, ovat yhtyneet yhdeksi ruumiiksi, jonka pää on Kristus. Mutta tulee uskoa ainoastaan Kristukseen eikä tähän kirkkoon; tähän nähden tulee ainoastaan uskoa, että se on olemassa ja että se on pyhä. Teidän Roomankirkkonne on sitävastoin rakennettu ihmissäännöille, se on hävityksen kauhistus. Sen pää tahtoo asettua Kristuksen yläpuolelle, Kristuksen, joka kuitenkin on kristillisen kirkon ainoa pää; ja paavi tahtoo asettua oman oppinsa yläpuolelle, jotta hänen istuintansa, vatsaansa ja kauheuttansa ylläpidettäisiin, mutta Kristuksen sana raukeaisi tyhjiin. Sentähden, rakkaat veljet, minä rukoilen teitä Kristuksen tähden: luopukaa Rooman kruunatusta pedosta ja sen kauhistuksista ja riippukaa kiinni ainoastaan Kristuksessa ja Hänen sanassaan. Hän ei teitä karkoita eikä työnnä pois luotaan, sillä hän sanoo: Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ketään Hän ei työnnä pois luotaan, sillä Hän sanoo: tulkaa kaikki." Kun kansa kuuli tämän puheen, tunkeutui se esiin, mutta muuan poliisi syöksyi sen keskelle ja huusi: "Pyhä Job rusikoitkoon teitä!" Flystedeniä kiellettiin puhumasta.

Marttyyrien historiaa Nyt he tulivat mestauspaikalle. Kun he nousivat sinne, niin Clarenbach rukoili: "Oi Herra, anna minulle Sinun Henkesi, jotta minä sydämeni syvyydestä voisin antaa anteeksi kaikille vihollisilleni!" Muuan mies kysyi: "Tahdotteko ripittäytyä?" Clarenbach: "Emme, me olemme jo ripittäytyneet joka päivä." Mies: "Onko teillä sitten joka päivä ollut pappeja luonanne?" Clarenbach: "Herra on ollut meidän luonamme joka päivä." – Heidän ympärilleen sulkeutui piiri. Molemmat augustinolaismunkit ja kaksi muuta astui esille heidän luokseen. "Rakkaat ystävät, sallikaa toki opettaa itseänne; vielä on aikaa." Clarenbach: "Mitäpä muuta me olemme tahtoneet? Ainahan olemme mielellämme tahtoneet, että meille opetettaisiin Jumalan sanaa, mutta meidän jumaluusoppineemme eivät ole tehneet sitä, koskapa he eivät ole voineet todistaa, että me olisimme erehtyneet." Kansa tunkeutui lähemmäksi kuulemaan. "Takaisin, takaisin!" huusi päällikkö. "Mitä teillä on tekemistä täällä? Jos tahdotte kuulla saarnattavan, niin menkää kirkkoon." – "Voitaisiin täälläkin", kuului eräs ääni, "saada kuulla yhtä hyvä saarna kuin kirkossa." Vangitut tahtoivat puhua, mutta heidät estettiin väkivalloin, kunnes lopulta oli pakko mukautua napisevan kansan tahtoon. Flysteden kosketti heti molempia pääsyytöskohtia: heidän käsitystään Neitsyt Mariasta ja sakramenteista. "Tietäkää", hän sanoi, "että me uskomme Marian olleen ennen synnyttämistä, sen kuluessa ja sen jälkeen neitsyen, joka Jumalan armosta katsottiin mahdolliseksi tulemaan Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen äidiksi. Mutta sentähden meidän ei tule rukoilla häntä eikä myöskään anoa häneltä armoa, kun hän itsekin sulasta armosta on tullut Kristuksen äidiksi; vaan meidän tulee kunnioittaessamme häntä antaa hänelle se, jonka enkelin tervehdys evankeliumissa omistaa hänelle. Niin tietäkää siis, että me ajattelemme ja uskomme Jumalan äidin olleen jalon olennon, jonka Jumala tosin on luonut kuten muutkin ihmiset, mutta jolle Hän on runsaassa määrin lahjoittanut Pyhän Henkensä. Meidän ei tule muulla tavalla kiittää ja ylistää häntä kuin Jumala on kiittänyt ja ylistänyt häntä, mutta meidän tulee omistaa hänen ylistyksensä Jumalalle ja ylistää Jumalaa hänen kauttaan, niinkuin hän itse ylistysvirressään ei omista itselleen mitään, vaan Jumalalle yksinomaan kaiken. Samoin me emme ajattele sakramentista mitään muuta, kuin mitä sanovat ne Herran sanat, joilla Hän asetti ehtoollisen." Tuomari pyövelille: "Sido kiinni se heittiö!" Flysteden: "Herra tuomari, te tahdotte vainota kristittyjä, mutta katsokaa, miten te voitte puolustautua Jumalan edessä. Pilatus ei tiennyt, mitä hän teki; mutta te tiedätte sen samoin kuin senkin, minkä tähden te teette sen. Te ette voi mennä pois ja sanoa: pesen käteni viattomuudessa! Kirjoitettu on: Te, tuomarit, tuomitkaa oikea tuomio!" Tämä suututti tuomaria siinä määrin, että hän käski pyövelin heti riisua Flystedenin ja viedä hänet roviolle poltettavaksi. Nyt ryhtyi Clarenbach puhumaan ja lausui kansalle: "Rakkaat veljet ja Kölnin porvarit, sanokaa toisillenne, mitä minä puhun, sillä kaikki eivät voi kuulla sitä. Ensinnäkin me pyydämme teitä, ettei kukaan kostaisi meidän kuolemaamme Kölnin paavilaisille; sitten ettette puhu meistä mitään muuta kuin mitä olette kuulleet meiltä ja mitä nyt sanon. Kuulkaa, mitä me uskomme!" Senjälkeen hän luki uskontunnustuksen ja lausui sitten lyhyesti. "Näihin uskonkappaleisiin uskoo varmaan perkelekin; mutta hän ei usko, että ne koskevat häntä ja hänen autuuttaan. Mutta minä uskon vakavasti kaiken, mitä siinä on, tulevan minun ja kaikkien uskovaisten sielujen hyödyksi ja hyväksi." – "Tuossahan ei ole mitään väärää", sanoi kansa, "mistä heitä oikeastaan syytetään?" Clarenbach jatkoi: "Meidän täytyy kuolla, kuten näette, ja erota teistä. Mutta kun tulee tuomari, joka asettaa meidät joko oikealle tahi vasemmalle puolelleen, silloin me kaikki näemme jälleen toisemme. Jotta me silloin joutuisimme niiden joukkoon, jotka seisovat hänen oikealla puolellaan, niin me vapaaehtoisesti ja kärsivällisesti, jos Jumala suo, kärsimme tämän tuskan. Siellä nähdään silloin, mitä jokainen on uskonut ja mitä uskomme; olemmeko me oikeassa vai väärässä, se on silloin käyvä ilmeiseksi. Tarkoin katsokoon sentähden jokainen, mitä hänen on tehtävä, ja turvatkoon yksin Jumalaan ja Hänen sanaansa." Molemmat ystävät rukoilivat nyt Herralta anteeksi syntejään. Rukouksen jälkeen Peter antoi ystävälleen synnit anteeksi Jeesuksen Kristuksen veressä ja kysyi häneltä: "Uskotko, että tämä veri puhdistaa sinut kaikista synneistäsi?" Clarenbach: "Kyllä, se on minun lohdutukseni." Peter: "Niin anna myöskin sinä minulle anteeksi kaikki, mitä minä mahdollisesti olen rikkonut sinua vastaan sinä aikana, jonka olemme olleet yhdessä." Clarenbach: "Sen teen mielelläni; anna sinä myöskin minulle anteeksi, jos kenties olen loukannut sinua." He suutelivat toisiaan ja erosivat veljellisesti. Pyöveli riisui Peterin ja sitoi hänet kiinni. Vielä kerran Clarenbach astui hänen luokseen ja sanoi: "Veli, ole väkevä Herrassa ja luota Häneen, sillä tänään me tulemme Kristuksen luo ja saamme olla Hänen luonaan iankaikkisesti. Sentähden ole luja uskossa äläkä anna tulen peloittaa itseäsi! Minäkin luotan Herraan, ja Hänen sanansa on oleva minun linnani." Peter: "Tahdon kuolla kristittynä ja, kuten olemme luvanneet Kristukselle, kuolla Hänen nimensä puolesta." Hän tahtoi puhua enemmän, mutta pyöveli työnsi hänet pois väkivalloin, ja augustinolaismunkki sylkäisi häntä kohti. Samalla sanoi joku toinen Clarenbachille: "Etkö tiedä, että Kölnissä on monta oppinutta herraa ja tohtoria, jotka ovat hyvin perehtyneet raamattuun; pidätkö itsesi kaikkia näitä viisaampana?" Adolf: "Sitä en sano, mutta siitä olen vakuutettu, että he vainoavat Jeesuksen Kristuksen evankeliumia, varsinkin jumaluusoppineet, jotka kuitenkin ovat tekemisissä raamatun kanssa ja luulottelevat ymmärtävänsä sitä." Senjälkeen hänen vastustajansa purki vihansa vuolaaseen haukkumatulvaan. Mutta hurskas augustinolaismunkki lausui lempeästi ja sanoi: minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, hän elää, vaikka olisi kuollut. Adolf pyysi häntä toistamaan sen ja sanoi: "Kiitän teitä, että julistatte minulle evankeliumia. Tervehtikää kaikkia veljiä Kristuksessa Jeesuksessa!" Kun pyöveli oli irroittanut kahleet, niin Clarenbach riisuutui ja sanoi tuomarille: "Herra tuomari, te tahdotte tappaa minut, mutta minä tahdon kuitenkin tietää, minkätähden minun täytyy kuolla, ei minun tähteni, vaan ympärilläseisovain vuoksi, jotta he voisivat sanoa, miksi minut on poltettu. Vaikka minä olenkin syntinen, en ole kuitenkaan ansainnut tätä kuolemaa. Mutta jos te luulette voivanne peloittaa minua ja saattaa minut ymmälle tämän tulen avulla, niin erehdytte; minua ei kiusaa tämä, sillä tiedän, ettette voi katkaista hiuskarvaakaan minun pääni päältä ilman Herran tahtoa. Kun olette tappaneet minut, ette ole kuitenkaan saavuttanut mitä tahdotte, mutta minä olen voittanut iankaikkisen elämän. Kuolema ei kauhistuta minua, sillä Kristus on voittanut kuoleman, perkeleen, helvetin ja kaikki mitä siinä on. Tätä taivaallista veljeäni tahdon rukoilla vahvistamaan sieluani, jotta kaikesta sydämestä voisin antaa anteeksi niille, jotka ovat tuottaneet minulle tämän kuoleman. Sydämen halulla tahdon minä kuolla." Tuomari vaikeni. – Clarenbach astui roviolle, kohotti katseensa taivaaseen ja rukoili: "Herra, tätä olen kaivannut; sillä niin täytyy tapahtua, että me kärsimisen kautta tulemme täydellisiksi." Nähdessään Flystedenin jo tukahtuneen hän huusi: "Veli, joko sinä olet taistellut taistelusi loppuun? Niin olkoon siis Herra sinulle armollinen ja laupias; minä seuraan pian." Hänet kiinnitettiin paaluun, ja ruutipussi ripustettiin hänen kaulaansa. Vieläkin huusi joku: "Adolf, ajattele toki sielusi onnea!" Mutta päällikkö käski sytyttämään rovion. Kysymykseen: "Tahdotko kuolla kristittynä?" vastasi Adolf: "Senhän olen aina sanonut, lukekaa sentähden minulle uskontunnustus niin pitkälle kuin voitte." Niin tapahtuikin. Clarenbach toisti perässä kaikki kolme uskonkappaletta ja lisäsi: "Sen minä uskon. Sillä pohjalla tahdon olla, sillä pohjalla tahdon kuolla." Kun liekit loimuten hulmahtivat kohti korkeutta, kuultiin Clarenbachin ääni: "Herra Jeesus, Sinun käsiisi minä annan henkeni."

PETER BRÜLLY.

Strassburg oli vapaa saksalainen valtakunnankaupunki vuoteen 1681, jolloin se joutui Ranskalle. Jo v. 1538 avasi senaatti täällä kirkon ranskankieltä puhuville vainotuille evankelisille kristityille, joiden totisen uskon tähden täytyi jättää isänmaansa. Ja nyt matkustivat Strassburgiin monet Itävallalle kuuluvista osista Alankomaita ja Lothringista. Eräs ensimmäisiä pappeja, joka palveli tätä evankelista seurakuntaa, oli Peter Brülly. Mutta hän saarnasi täällä vain muutamia viikkoja.

Doornikissa eli Tournay'ssa Alankomaissa olivat monet totuuden todistajat kärsineet marttyyrikuoleman, ja heidän evankeliuminjulistuksensa oli ollut niin siunattua, että uskovaisten luku sekä Jumalan puhtaan sanan nälkä ja jano kasvoivat päivä päivältä. Saadakseen vielä runsaammin ravintoa elämän sanasta lähettivät Doornikin uskovaiset lähetystön Strassburgiin pyytämään itselleen pappia, jonka ei tulisi ainoastaan osata saarnata puhtaasti Jumalan totuutta, vaan myös jakaa sakramentteja ja järjestää heidän seurakuntansa kirkoksi. Strassburgilaiset valitsivat Brüllyn, joka ilomielin vastaanotti kutsumuksen ja Martin Bucer'in, Lutherin ystävän ja Strassburgin silloisen ensimmäisen pastorin omakätisellä valtakirjalla varustettuna heti kristillisellä uskonrohkeudella lähti matkalle Belgiaan. Brülly saapui Doornikiin syyskuussa 1538, ja hänet vastaanottivat sikäläiset uskovaiset suurella ilolla ja sydämellisin kunnioituksen-osoituksin. Saarnattuaan täällä jonkin aikaa hän lähti matkalle tervehtiäkseen evankeliumin sanalla myöskin lähikaupunkien hajalla olevia pieniä evankelisia seurakuntia ja aikoi lokakuun lopulla palata takaisin virkapaikkaansa Doornikiin. Brülly lähti matkalle. Mutta jo Doornikissa oli niiden joukko, jotka rakastivat ja kuuntelivat Jumalan sanaa, kasvanut siinä määrin, että valepukuiset katoliset papit saattoivat tunnetuksi tulematta käydä seurakunnan kokouksissa. Kun nyt se pappi, joka hoiti saarnavirkaa, oli saanut tiedon Brüllyn odotetusta tulopäivästä, mainitsi hän hänet kerran rukouksessa saarnan jälkeen, anoen Herralta, että Hän toisi heille terveenä takaisin heidän rakastetun paimenensa. Mutta myöskin tässä kokouksessa oli vakoileva roomalainen pappi valepukuisena ollut saapuvilla, ja hän kiiruhti heti viemään sanomaa Brüllyn määrättynä päivänä tapahtuvasta palaamisesta esimiehelleen, tuomiokirkon kaniikille. Tämän pyynnöstä määräsi kaupungin esivalta Brüllyn tulon jälkeisenä päivänä kaupungin portit suljettaviksi kolmeksi päiväksi, jotta kaupungista ei pääsisi lähtemään kukaan, jota ei sitä ennen raatihuoneella ollut merkitty tunnusomaisella merkillä. Tähän toimenpiteeseen täytyi satojen alistua ainoastaan sentähden, että saataisiin varmasti pidätetyksi tuo vihattu "saksalainen pappi", – niin nimitettiin Brüllyä, kun hän saarnasi Saksassa ennalleen asetettua puhdasta evankeliumia ja kun hän oli tullut siihen aikaan vielä saksalaisesta Strassburgista. Samaan aikaan etsittiin häntä kaikkialta. Häntä kuulutettiin julkisesti ja hänen päästään luvattiin palkinto, tuotiinpa hänet sitten elävänä tahi kuolleena. Tämän aiheuttaman suuren levottomuuden ja kiihkeän hämmingin aikana oli vaikeata pitää salassa tätä kallista miestä, vaikka hänet puettiinkin valepukuun ja leikattiin pois hänen pitkä partansa, jollaista sen ajan pappien ja jumaluusoppineiden oli tapana käyttää. Pieni, kauhun valtaama lauma kuljetti neuvottomana rakasta sielunpaimentaan paikasta toiseen, aina miten milloinkin näytti turvallisimmalta. Mutta kun ei missään kauan voitu olla varmoja hänen turvallisuudestaan, niin ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ruveta ajattelemaan keinoja, joilla hänet saataisiin pois kaupungista. Mutta Brülly itse piti kaikkia ehdotuksia liian vaarallisina ja suostui vain yhteen, että hänet yöllä laskettaisiin yli kaupungin muurin.

Ja juuri tätä tapaa käytti Herra hyväkseen näyttääkseen julkisesti, että Hän ei ollut valinnut tätä miestä ainoastaan saarnaamaan totuutta, vaan myöskin sinetöimään sen kauniilla marttyyrikuolemalla. Varhain aamulla, pyhäinmiesienpäivänä, marraskuun 2:na, ennen päivänkoittoa, hänen ystävänsä laskivat hänet köydellä alas muurin salaisimmalta paikalta, mikä voitiin löytää. Mutta kun näin pelastettu jo oli alhaalla maassa, kumartui eräs niistä, jotka olivat laskeneet hänet alas, huutaakseen hänelle puoliääneen jäähyväiset. Ja kun hän tällöin nojasi muuria vasten, niin vierähti alas eräs huonosti liitetty kivi, jonka köyden hankaus oli tehnyt vielä irtonaisemmaksi, ja murskasi Brüllyn säären, jota hän ei vielä ollut ennättänyt irroittaa köydestä. Ystävän lempeä jäähyväishuudahdus samoin kuin aikaisemmin papin esirukous hartaustilaisuudessa tarjosi vihollisille johtolangan vanhurskaan miehen kiinnisaamiseksi. Äkkiä alkoi haava aiheuttaa tuskaa. Väristen vilusta kylmän marraskuun päivän ensi sarastuksessa hän huokaili syvään ja päästeli uikuttavia valitusääniä, rukoillen samalla Herraa auttamaan häntä tänä äärimmäisen hädän hetkenä. Mutta Herra oli päättänyt toisin. Jonkun matkan päähän siitä muurille asetettu vahtimies kuuli onnettoman uikutukset, kiirehti esille ja – vangitsi hänet. Heti kun linnan maaherra de Ognie oli saanut tiedon tästä, hän käski viedä Brüllyn takaportin kautta linnan vankilaan nykyiseen Tournay'n linnoitukseen. Vielä sinne saapuessaan Brülly rukoili ja sanoi: "Jumala, Sinä olet vanhurskas etkä päästänyt minua, kun tahdoin paeta Sinun köyhän laumasi kärsimää ahdistusta. Vahvista minua tässä sielun ja ruumiin heikkoudessa, jotta Sinun pyhä nimesi kirkastettaisiin ja Sinun totuutesi lujittuisi!"

Monet kävivät nyt hänen luonaan vankilassa, muutamat uteliaisuudesta, toiset taasen väitelläkseen hänen kanssaan kristinopista, jotkut vihdoin saadakseen evankeliumin opetusta. Ja Brülly sai täten siellä, missä vähimmin saattoi aavistaa, parhaan tilaisuuden todistaa uskoaan. Eräänä päivänä saapuivat myöskin Doornikin ja Cambray'n piispat suuri seurue mukanaan katsomaan saksalaista pappia ja saamaan siten ajanvietettä päivällisaterian jälkeen. Brülly oli aikaisemmin vanginvartijan kautta saanut tiedon korkeasta vierailusta ja samalla oli häntä kehoitettu osoittamaan nöyrää ja kunnioittavaa käytöstä. Kun nyt hengelliset herrat astuivat sisään, tekivät he hänelle monenlaisia kysymyksiä, mutta saivat nopeammin vastauksia kuin lienevät odottaneet. Sillä he ajattelivat hänen nyt olevan heidän käsissään, koskapa hän, kurja vankiraukka, oli heidän vallassaan, ja tahtoivat ulkonaisella loistolla häikäistä häntä ja tehdä hänet araksi. Mutta Brülly antoi heidän riittävän selvästi ymmärtää, että hänen henkensä oli vapaa, vaikka ruumis olikin vangittu ja kärsi sietämätöntä tuskaa. "Sano, kurja", lausuivat hänelle esipapit, "kenen toimesta sinä olet tullut tänne vieraasta maasta tuottamaan itsellesi tuskaa?" – "Jospa te", hän vastasi, "olisitte tehneet, mitä piispain, jota nimeä te kannatte, tulee tehdä, niin ei olisi minun eikä kenenkään muun minunlaiseni tarvinnut tulla tänne vieraasta maasta." – "Lurjus", lausui hänelle Cambray'n piispa, "pian sinut opetetaan puhumaan toisella tavalla ja sinulta vaaditaan tiliä teoistasi." – "Oi", vastasi Brülly, "teidän, jotka luulette olevanne piispoja, teidän tulee kerran tehdä raskas tili sille Herralle, jota minä palvelen." Tämä sana pisti korkea-arvoisia herroja siinä määrin, että se viha, jota he tähän asti olivat vaivoin koettaneet hillitä, roihahti täyteen liekkiin; ja varsinkin Cambray'n piispa teki niin peloittavia eleitä, että näytti siltä kuin hän tahtoisi siinä paikassa ottaa hengen kurjalta Brüllyltä. Hän olisi todellakin ryhtynyt pahoinpitelemään Brüllyä, ellei maaherra de Ognie olisi estänyt häntä siitä huomauttamalla, että mies, joka oli loukannut häntä, oli oikeuden käsissä ja että keisari, joka silloin oli Brüsselissä, oli jo saanut tiedon hänen rikoksestaan. Heti sen jälkeen jättivät heidän korkea-arvoisuutensa vankilan. Ja niin oli Brüllyn evankelinen tunnustus tullut heille ainoastaan kalman hajuksi, kuolemaksi.

Pian alettiin kaupungin kaikissa osissa etsiä ja tiedustella "saksalaisen papin" kuulijoita, jotta heidät pantaisiin vankeuteen. Kärsivätpä monet heistä kuolemankin uskonsa tähden jo ennenkuin Brüllyn oikeudenkäynti oli päättynyt. Kun monet Doornikin tuomarit olivat hyvin suopeita evankeliumin tunnustajia kohtaan ja kun roomalaiset hengenmiehet sentähden epäilivät heitä, lähetti Brüsselin ylioikeus sikäläisen lainoppineen Carl Dissenarin Doornikiin ajamaan oikeusjuttua vangittuja ja heidän rikostovereitaan, joita syytettiin kerettiläisyydestä tahi joiden oli todistettu olevan luterilaisia, vastaan, sekä panemaan täytäntöön keisarin heistä antaman määräyksen. Brülly lohdutti heitä kirjeillä ja kehoitti heitä lujuuteen ja kestävyyteen. Hänen omaan kärsimyshistoriaansa luo valaisua kolme kaunista kirjettä, jotka hän kirjoitti vaimolleen ja ystävilleen, viimeisen ainoastaan muutamia päiviä ennen kuolemaansa. Esitämme tässä nämä kirjeet sananmukaisina käännöksinä.

Kun vankilassa tutkittiin hänen asiaansa, kyselivät munkit häneltä viranomaisten läsnäollessa hänen oppinsa erikoiskohtia. Tästä hän kirjoitti ensimmäisessä kirjeessään vaimolleen seuraavasti.

    'Kallis sisareni Kristuksessa Jeesuksessa! Margareetan kautta
    minulle lähettämäsi kirje on liikuttanut minua syvästi, sillä
    näen siitä, miten huolestunut ja levoton sinä sekä kaikki
    veljet olette minusta. Sinä kirjoitat, että minun tulisi iloita
    kahleitteni johdosta. Jumalan sanan tähden vangituille veljilleni
    kirjoittamastani kirjeestä voit nähdä, olenko iloinen vai
    murhemielinen. Siitä olet näkevä, että koetan laskea toisten
    sydämelle, mitä itse olen kokenut, ja etten pyydä heiltä mitään
    muuta kuin mitä olen asettanut omaksikin päämääräkseni, s.o.
    (Herra tietää sen), Hänen suojassaan ja Hänen totuutensa oikeassa
    tunnustamisessa vahvana pysymistä loppuun asti. Tosin ahdistaa
    minua ankarasti kotiviholliseni – vanha ihminen –, mutta
    hänetkin olen kuitenkin varmasti voittava Pyhän Hengen voiman
    kautta, sillä Jeesus Kristus, johon toivon, on osoittautuva
    minulle ylenpalttisen hyväksi yli kaiken, mitä voin rukoilla
    tahi ajatella. Hänen kunniansa tähden olen valmis antautumaan
    alttiiksi tuleen, veteen ja jokaiseen muuhun vaaraan, jonka
    viholliseni – kuitenkin ainoastaan Jumalan sallimina – voivat
    keksiä.

    Kuitenkin sinä pyydät minulta selontekoa minua koskeneen
    kuulustelun kulusta ja piispoille ja tohtoreille antamistani
    vastauksista. Rajoittaudun tällöin vain siihen, mikä koskee
    uskoa ja kristinoppia. Ensiksi otettiin esille kysymys vapaasta
    tahdosta ja tutkittiin tarkoin, mitä minä ajattelen siitä.
    Vastasin: voidaksemme oikein puhua vapaasta tahdosta, täytyy
    meidän tarkastaa ihmisiä eri tiloissa. Ensinnäkin on minun
    uskoni, sanoin minä, että ensimmäisellä ihmisellä, joka oli
    luotu Jumalan kuvan mukaan, oli vapaa tahto niin hyvin hyvään
    kuin pahaan ja että hän yksin tiesi, mitä merkitsee vapaa tahto
    tämän sanan oleellisessa mielessä, mutta tuo onneton ei kauan
    säilyttänyt tätä Jumalan lahjaa. Hän on synnin takia kadottanut
    sen, eikä vain hän, vaan myös kaikki hänen jälkeläisensä, niin
    että he luonnon puolesta ovat voimattomia täyttämään Jumalan
    vanhurskautta yhdessäkään ainoassa kohdassa ja heissä päinvastoin
    on ainoastaan pelkkää pahaa. Sanoaksemme siis täyden totuuden
    meidän täytyy tunnustaa, että Aatamin lapsissa ei ole enää
    hiventäkään hyvää eikä siis kellään myöskään voi olla vapaata
    tahtoa. Kaikki ihmiset ovat luonnostaan pahoja, minkä vuoksi
    apostoli sanookin: Mutta luonnollinen ihminen ei käsitä sitä,
    mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutusta, eikä hän
    voi sitä ymmärtää, koska se on arvosteltava hengellisesti; ja:
    lihan mieli on vihollisuutta Jumalaa vastaan. Nämä todistukset
    todistavat kyllin selvästi, ettei ihmisellä nyttemmin enää ole
    vapaata tahtoa tekemään sitä, mikä on oikein Jumalan edessä.
    Sanon Jumalan edessä, sillä ihmisten silmissä voi monikin seikka
    näyttää kauniilta ja ihanalta, mikä Jumalan tuomioistuimen edessä
    ei kelpaa, vaan on syntiä. Mutta se, mitä tässä olen sanonut,
    koskee luonnollisesti vain sitä, joka ei ole uudestisyntynyt
    Pyhän Hengen kautta, sillä se, joka on puhdistettu Jeesuksen
    Kristuksen veressä ja vaeltaa uudessa elämässä, voittaa jälleen
    Jeesuksen Kristuksen avulla vapaan tahdon ja tulee kykeneväksi
    kaikkiin hyviin töihin. Mutta itsestään ihminen ei voi tehdä
    ainoatakaan hyvää työtä.

    Senjälkeen he kysyivät, eikö ihminen, kun hän ei voi tehdä sitä
    hyvää, jota hän tahtoo, voi edes tehdä joitakin hyviä töitä. –
    Vastasin, että ihminen ei voi itsestään, mutta kyllä Pyhän Hengen
    avulla tehdä hyviä, Jumalalle otollisia töitä; mutta nämä eivät
    silloin suinkaan johdu luonnollisesta ihmisestä, vaan Jeesuksesta
    Kristuksesta, joka asuu hänessä. Lisäsin, että ihmisen laita on
    kuten puun, joka ensin täytyy tehdä hyväksi, ennenkuin se voi
    kantaa hyviä hedelmiä.

    Sitten ryhdyttiin puhumaan vanhurskauttamisesta. Sanoin heille
    tässäkin suhteessa vakaumuksessani seuraavani apostoli Paavalia,
    joka sanoo kirjeessään roomalaisille: Ihminen vanhurskautetaan
    uskosta ilman lain tekoja. Siihen he sanoivat: Kuinka, ainoastaan
    uskosta? Eikö meitä vanhurskauteta myöskin hyvistä töistämme ja
    rakkaudesta. – Kuinka? sanoivat he. Eikö vielä kuolemansynneissä
    elävä ihminen voisi antaa lahjaa Jumalan kunniaksi, "jota hän
    rakastaa yli kaiken?" – Ei, vastasin. Tosin voi syntinen
    antaa omaisuutensa köyhille, mutta ei Jumalan kunniaksi, vaan
    inhimillisestä myötätunnosta ja herkkämielisyydestä; sillä
    jos hän "rakastaisi Jumalaa yli kaiken", ei hänen syntinsä
    miellyttäisi häntä, ja hän pyytäisi sitä anteeksi Jumalalta.

    Nyt he kysyivät, mitä sitten tämä mahtava usko on, joka yksin
    voi vanhurskauttaa? – Vastasin: Usko on luja ja Pyhän Hengen
    vaikuttama luottamus Jumalan laupeuteen ja Hänen hyvään tahtoonsa
    meitä kohtaan, perustuen Jumalan lupauksiin, jotka Hänen
    Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa ovat saaneet täyttymyksensä.
    Tämän uskon kautta, sanoin minä, tiedämme, että Jumala tahtoo
    antaa meille anteeksi meidän syntimme Poikansa tähden, johon me
    uskomme.

    Pyydän sinua, sisareni, ja kaikkia veljiä: Rukoilkaa taivaallista
    Isäämme Hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa, että Hän Pyhän
    Henkensä avulla varjelisi minua sanansa totuudessa sekä lisäisi
    ja kasvattaisi minussa uskoa ja kaikkea taivaallista hyvää. Minä
    taasen puolestani rukoilen koko Hänen kirkkonsa ja varsinkin
    sinun ja hyvän sisareni Margareetan puolesta. Muistakoon Herra
    ne palvelukset, jotka Hän tähän asti on tehnyt minulle. Herramme
    armo olkoon teidän kanssanne!

                                                Peter Brülly.'

Kun Strassburgin viranomaiset saivat tiedon Brüllyä vastaan käydystä oikeudenkäynnistä, jättivät sikäläiset porvarit keisarille anomuskirjan hänen vapauttamisestaan. Saman tekivät myöskin näihin aikoihin Wormsiin kokoontuneet protestanttiset ruhtinaat. Hessenin maakreivin ja Saksin herttuan nimessä lähetettiin kirje Brüllyn vapauttamiseksi. Mutta joko ne saapuivat liian myöhään tahi keisarin maaherra kätki ne viekkaasti, kunnes mestaus oli toimeenpantu – ainakin Alankomaissa kerrottiin huhuna hänen tehneen niin – kaikki oli turhaa. Kun Brüllyä oli pidetty vangittuna noin neljä kuukautta ja kun vastustajat olivat hänen kirjoistaan sieppailleet tietoja, jotka tarjosivat riittävää aineistoa uusiin oikeudenkäynteihin kristittyjä vastaan, tuomittiin hänet kuolemaan. Päätös kuului, että hänet pitää elävältä poltettaman, koska hän on rikkonut keisarin käskyn.

Saatuaan tiedon kuolemantuomiosta Brülly kirjoitti ystävilleen:

    'Rakkaat veljet! En tahdo salata teiltä, että sydämestäni
    iloitsen meille tapahtuvasta ahdingosta, jotta tekin yhdessä
    minun kanssani kiittäisitte Herraamme ja olisitte iloisia
    meidän kahleistamme ja kärsimyksistämme. Nämä ovat saamamme
    opin hedelmät, opittuamme nimittäin tuntemaan Jeesuksen
    Kristuksen, Ristiinnaulitun. Olkaa ymmärtäväisiä ja valvokaa!
    Vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee Hän, joka on tuleva,
    eikä viivyttele; mutta minun vanhurskaani on uskosta elävä, ja
    jos hän vetäytyy pois, sanoo Herra, ei minun sieluni mielisty
    häneen. Vain se, joka kestää loppuun asti, pelastuu. Eikä
    sitäkään, joka kilpailee, seppelöidä, jollei hän kilpaile
    säännönmukaisesti. Osoittautukaa siis hyviksi Jeesuksen
    Kristuksen sotilaiksi ja älkää missään suhteessa olko huonompia
    kuin ne, jotka taistelevat maallisen hallitsijan käskystä
    ja uhrautuvat herransa kunnian tähden vannottuaan kerran
    uskollisuutta hänen lipulleen. He halveksivat syvimpiä hautoja,
    korkeimpia muureja, kuuminta taistelun tuoksinaa ja vihollisen
    suljettuja rivejä täyttääkseen velvollisuutensa. Mutta te olette
    luopuneet perkeleestä ja maailmasta ja pestautuneet Kristuksen
    sotilaiksi, s.o. kirjoitetut elämän kirjaan. Älköön mikään
    enää estäkö teitä esiintymästä taistelutantereella kuninkaanne
    urhoollisina taistelijoina. Hän seisoo vartiotornissa pyhien
    enkeliensä kanssa ja Hänen halunsa on seurata teidän taistelunne
    kulkua. Jos ette ole kyllin voimakkaita, niin Hän astuu alas
    auttamaan teitä, kuten kerran tapahtui pyhälle Stefanukselle.
    Mitä Jeesus kerran on kärsinyt kuumissa taistelun kamppailuissa,
    sen Hän on kärsinyt, jotta te voittaisitte ja saisitte voiton
    vihollisestanne. Maailmassa teillä on ahdistus, Hän sanoo, mutta
    olkaa turvallisella mielin, minä olen voittanut maailman. Ja
    taasen Hänen opetuslapsensa sanoo meille: Meidän uskomme on
    se voitto, joka on voittanut maailman. Jos teissä on jotakin,
    joka voisi estää teitä täyttämästä velvollisuuttanne, niin
    heittäkää se pois luotanne, vaikkapa se olisi teidän silmänne
    tahi kätenne tahi jalkanne, s.o. teille niin kallista kuin
    silmä, niin hyödyllistä kuin käsi, niin tarpeellista kuin jalka.
    Nämä ovat ne opetukset, jotka sotapäällikkö antoi sotilailleen
    lausuessaan: Joka rakastaa isäänsä taikka äitiään enemmän kuin
    minua, se ei ole minulle sovelias ja joka rakastaa poikaansa
    taikka tytärtään enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias.
    Sanalla sanoen: ei yksikään teistä, joka ei luovu kaikesta,
    voi olla minun opetuslapseni. – Veljeni, tämä näyttää monesta
    liian ihmeelliseltä, mutta ei teistä, teistä, jotka olette
    käsittäneet Jeesuksen Kristuksen, joka, ennenkuin Hän meni
    kirkkauteensa, on kärsinyt paljon ankarammin kuin ainoakaan
    ihminen. Te, joiden on täytynyt käsittää Hänet, jotta teidät
    Hänen jäseninään myös ristiinnaulittaisiin, te olette oppineet
    Häneltä, että Jumalan lapsen täytyy kieltää itsensä, ottaa
    ristinsä ja seurata Häntä. Se, joka silloin pelkää ja sentähden
    vetäytyy takaisin, sekä mielistelee maailmaa luulotellen voivansa
    olla Kristuksen opetuslapsi kantamatta Hänen ristiään, hän –
    tätä en sano minä, vaan Herra itse – kadottaa itsensä. Joka
    löytää sielunsa, kadottaa sen, ja joka kadottaa sielunsa minun
    tähteni, hän löytää sen. Tämän tiesi pyhä Paavali, tämä Jeesuksen
    Kristuksen arvokas apostoli, sangen hyvin lausuessaan niille,
    jotka rukoillen pyysivät häntä, ettei hän lähtisi Jerusalemiin:
    Minä olen valmis, en ainoastaan käymään sidottavaksi, vaan
    myöskin kuolemaan Jerusalemissa Herran Jeesuksen nimen tähden.
    Ja taas hän kirjoittaa filippiläisille: Minä unhotan sen, mikä
    on takana, ja kurottaudun sitä kohti, mikä on edessäpäin; minä
    riennän päämäärää kohti, voittopalkintoon, johon Jumala on minut
    taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa.

    Tosin meitä syytetään, että olemme itse syypäät onnettomuuteemme
    ja itse lyhennämme päivämme, mutta se on panettelua. Sillä
    jos joku, joka on Herraltaan saanut tehtäväksi viedä sanoman,
    matkalla herransa palveluksessa äkkiä joutuu kosketuksiin
    vihollisten kanssa ja ne haavoittavat ja tappavat hänet, onko hän
    silloin syypää onnettomuuteensa tahi kuolemaansa? Päinvastoin:
    häntä ylistetään hyväksi ja uskolliseksi palvelijaksi, koskapa
    hän ei säälinyt elämäänsä voidakseen täyttää Herransa tahdon.
    Ja niin on meidänkin laitamme. Tosiaankin, ne ovat Kristuksen
    vihollisia, jotka eivät voi sietää, että me olemme Hänen
    palveluksessaan ja täytämme Hänen tahtonsa, ja juuri sentähden he
    pahoinpitelevät meitä ja lyhentävät meidän päivämme ja vuotemme.
    Mutta he eivät tee meille mitään, mitä he eivät tehneet Jumalan
    palvelijoille ennen meitä, niin, Herralle itselleen. Emmekö
    muista, että he sanoivat Häntä syömäriksi ja viininjuojaksi,
    samarialaiseksi, viettelijäksi, pirun riivaamaksi; että papit
    luovuttivat Hänet roomalaisten käsiin, jotka häväisivät Häntä,
    sylkivät Häntä kasvoihin, ruoskivat Häntä, seppelöivät Hänet
    orjantappuroilla ja vihdoin tuomitsivat Hänet ristinkuolemaan?
    Loppujen lopuksi he tahtoivat herjata Häntä vielä enemmän
    asettamalla Hänet kahden ryövärin väliin ikäänkuin Hän olisi
    ollut heidän päämiehensä. Ja tämän he tekivät Hänelle, joka
    antoi jälleen sokeille näön, kuuroille kuulon, joka paransi
    spitaaliset, herätti kuolleet ja teki kaikenlaisia hyviä töitä.
    Jos nyt Jeesus, joka oli tuore puu, s.o. vanhurskas Jumalan
    ja ihmisten edessä, on kärsinyt kaiken tämän, mitä onkaan
    silloin meillä odotettavana, meillä, jotka olemme kuiva puu,
    joka ei kelpaa muuhun kuin poltettavaksi? Luulemmeko tulevamme
    paratiisiin kärsimättä mitään? Älkäämme pettäkö itseämme! Meidän
    täytyy monen ahdingon kautta käydä sisälle Jumalan valtakuntaan.

    Tiedämme, että on olemassa vain kaksi tietä eikä lainkaan
    kolmatta. Toinen tie on kaita ja täynnä vaaroja, mutta se vie
    iankaikkiseen elämään; toinen tie on laaja ja leveä ja näyttää
    suloiselta ja miellyttävältä eivätkä siellä uhkaa mitkään vaarat,
    kuten edellisellä; mutta sen loppu on tuska ja suru, sillä se vie
    iankaikkiseen kadotukseen. Edellisen tien vaaroja ovat köyhyys,
    ahdistus, häväistys ja panettelu, kova kohtelu, maanpako,
    vankeus, tuli, vesi, miekka, pedot j.n.e. Mutta tämän nykyisen
    ajan kärsimykset eivät ole verrattavissa siihen kirkkauteen, joka
    on ilmestyvä meille, ja ahdistus valmistaa meille iankaikkisen
    kirkkauden täyteyden.

    Jos se, joka kirjoittaa tätä teille, olisi joku, joka ei ole
    kokenut hätää eikä tuntenut tuskaa, niin te voisitte sanoa:
    Hän puhuu kauniisti sorrosta ja vastoinkäymisistä istuessaan
    tukevasti kodissaan yhdessä omaistensa kanssa; mutta jos hänet
    itsensä pakotettaisiin kestämään tämä, niin kylläpä hän puhuisi
    toisin. Mutta minä toivon, että te ette voi sanoa tätä minusta,
    kun otan osaa samaan kärsimykseen, juon kanssanne samasta
    kalkista ja kun minua ei odota mikään muu kuin julma kuolema.
    Mitä sanonkaan: julma kuolema? Erehdyn nimittäessäni sitä siksi;
    sillä siinähän ilmenee ainoastaan Isäni mielisuosio, joka
    tahtoo tehdä lopun tästä ruumiillisesta elämästä asettaakseen
    minut hengelliseen olotilaan; joka tahtoo ottaa minulta tämän
    ajallisen elämän kirjoittaakseen minulle iankaikkisen! Olkoon Hän
    sentähden korkeasti ylistetty iankaikkisesti! Rukoilkaa Herraa
    pelastukseni puolesta! Rukoilkaa Häntä, antamaan minulle sitkeää
    kestävyyttä tunnustamaan Hänen pyhä sanansa aina viimeiseen
    hengenvetoon asti, jolloin Hän on antava minulle turvallisen
    asunnon valtakunnassaan. Minä teen saman teidän puolestanne.
    Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän kaikkein
    kanssanne! Amen.

                                               Peter Brülly.'

Vaimolleen hän kirjoitti vähän ennen kuolemaansa:

    'Rakas sisareni! Tiedä, että minä sydämestäni iloitsin
    Herrassamme nähdessäni isäsi sinun nimessäsi minulle
    kirjoittamasta kirjeestä sinun iloitsevan Jumalassa, ei minun
    vankeudestani – sillä tiedän sen olevan sinulle sangen katkeraa
    – vaan siitä, että hyvä Jumala ja Isä on antanut sinulle
    miehen, jonka Hän on valinnut kärsimään nimensä ja Poikansa
    Jeesuksen Kristuksen evankeliumin tähden. Iloitse nyt Hänessä
    vielä enemmän ja ylistä Häntä vielä sydämellisemmin kuin ennen.
    Sillä nyt Hän näkee hyväksi täyttää minussa sen, mitä usein
    olen toivonut, nimittäin, kuten tiedät, minä saan armon kuolla
    Hänen evankeliuminsa puolesta Hänen kansansa rakennukseksi.
    Tämä tapahtuu muutamien päivien kuluttua, ja näin Hän sitten
    vapauttaa minut kaikista kärsimyksistä ja ottaa minut luokseen
    taivaalliseen valtakuntaansa. – Älä lannistu, älköönkä
    minun kuolemani saattako sinua hämmennyksiin, vaan rohkaise
    mielesi ja ole peloton Herrassamme! Hän on huolehtiva sinusta,
    palvelijattarestaan. Näytä, että sinä olet kiintynyt Häneen
    koko luottamuksellasi ja asettanut Häneen koko toivosi! Minua
    odottava kuolintapa on luuloni mukaan oleva aivan sama mikä on
    tullut niiden osaksi, jotka ennen minua ovat todistaneet Herrasta
    Jeesuksesta Kristuksesta, nimittäin elävänä kulkea tulen läpi.
    Tulta ylläpidetään kunnes kaikki on tullut tuhkaksi, ja tuhka
    heitetään sitten veteen. Mutta kirjoittaessani tätä sinulle en
    kuitenkaan katsele kuolinpäiväni lähestymistä kauhulla, sillä
    vaikkapa tiedänkin sen päivän tuovan mukanaan ruumiin tuhon, niin
    tiedän kuitenkin samalla – ja se se saattaa minut halveksimaan
    kuolemaa – että se myös tuo mukanaan hengen elämän, joka ennen
    ruumiin häviämistä ei voi hallita täydellisesti Jeesuksen
    Kristuksen, Ylkänsä, kanssa; sillä niin kauan kuin me olemme
    kotona ruumiissa, me olemme poissa Herran luota.

    Niin iloitse siis Jumalassa, kallis sisareni, ja aseta leskeytesi
    aikana koko toivosi Häneen ja kestä rukouksissa ja hyvissä
    töissä, kuten lesken kaikessa tulee miellyttää Jumalaa. Varo,
    ettet muistuttaisi niitä leskiä, joista pyhä Paavali sanoo:
    'Oppivatpa kylää kierrellessään lisäksi vielä laiskoiksi eikä
    ainoastaan laiskoiksi, vaan myös juoruisiksi ja sekaantumaan
    asioihin, jotka eivät heille kuulu, ja sopimattomia puhumaan.'
    Herra on aikanaan antava sinulle toisen puolison, joka on
    huolehtiva sinusta; sinun taasen omasta puolestasi tulee totella,
    pelätä ja kunnioittaa häntä, kuten vaimon tulee. Luotan Herraan,
    että Hän on huolehtiva sinusta siinä suhteessa. Luotan Herraan,
    että Hän on auttava sinua siinä suhteessa; samalla täytyy minun
    kuitenkin opettaa ja neuvoa sinua tässä kohden ja tehdä se
    kirjallisesti, koskapa minulla ei ole tilaisuutta tehdä sitä
    suullisesti.

    Kunnioita veljeäsi ja opeta sisarillesi Jumalan teitä mikäli
    se riippuu sinusta. Sanon tämän sinulle Herran nimessä. Jos
    jotkut veljistäni tulevat katsomaan sinua, niin ota heidät
    vastaan ystävällisesti rakkaudesta minuun. Suljen huomioosi
    myöskin sisareni Margareetan, jolle jätän tämän kirjeen sinulle.
    Hän on ilmoittanut minulle tahtovansa vetäytyä syrjään sinun
    kanssasi pyhittääkseen jäljelläolevat päivänsä Herralle.
    Sinun tulee kykysi mukaan tukea häntä ja uskoa hänet koko
    Jeesuksen Kristuksen seurakunnalle. Minun ymmärtääkseni sinä
    ja seurakunta olette velvollisia auttamaan häntä, koskapa hän
    itse on auttanut monia ja varsinkin minua. Herra olkoon hänelle
    armollinen! Tervehdä puolestani seurakuntaa, mutta erityisesti
    meidän molempien, minun ja sinun, sukulaisia. Herramme Jeesuksen
    Kristuksen armo olkoon sinun henkesi kanssa! Amen.

    Doornik, helmikuun 18 p:nä 1545.

                              Uskollinen puolisosi Peter Brülly.'

Päivää myöhemmin, helmikuun 19 p:nä 1545 – täsmälleen vuotta ennen Lutheria, joka helmikuun 18 p:nä 1546 meni Herransa iloon – pantiin tuomio täytäntöön. Mestaus oli hirmuinen, kun kauhistuttavan tehon lisäämiseksi kallis marttyyri poltettiin heikolla tulella korkealla, torille pystytetyllä roviolla. Hänen ei sallittu puhua kansalle, mutta hän rukoili viimeiseen hengenvetoon asti.

WENDELMUTA.

V. 1527 kärsi Hollannissa todistajakuoleman polttoroviolla jalo ja

hyveellinen leski nimeltä Wendelmuta. Kun hän oli saanut sydämeensä Jumalan armon evankeliumin kirkkauden, hänet vangittiin ja vähän aikaa sen jälkeen hänet tuotiin julkiseen oikeusistuntoon. Monta munkkia oli määrätty puhuttelemaan häntä siinä mielessä, että hänet saataisiin luopumaan vakaumuksestaan ja kieltämään. Mutta hän pysyi lujana totuudessa lainkaan järkähtämättä. Myöskin hänen omaistensa sallittiin keskustella hänen kanssaan. Näistä on erikoisesti mainittava muuan jalosukuinen rouva, joka rakasti hellästi ja suosi vankilassa olevaa leskeä. Tämä rouva tuli hänen luokseen ja puhellen hänen kanssaan lausui hänelle: "Rakas Wendelmuta, miksi sinä et vaikene ja ajattele salaisesti sydämessäsi sitä, mitä uskot, jotta voisit pidentää päiviäsi täällä ja elää?" Hän vastasi: "Oi, sinä et tiedä, mitä sanot. Kirjoitettu on: 'Sillä sydämellä uskoen tullaan vanhurskaaksi ja suulla tunnustaen pelastutaan.'" Ja kun hän näin pysyi lujana ja horjumattomana tunnustuksessaan, hänet marraskuun 20 p:nä tuomittiin harhaoppisena poltettavaksi tuhkaksi ja hänen omaisuutensa julistettiin takavarikoiduksi. Rauhallisena ja vaieten hän vastaanotti tuomion.

Hänen tultuaan mestauspaikalle muuan munkki toi hänen eteensä ristin kehoittaen häntä rukoilemaan ja suutelemaan jumalaansa. "Minä en palvo puista jumalaa", hän sanoi, "vaan sitä Jumalaa, joka on taivaassa." Ja riemuisin mielin ja iloisin katsein hän nousi roviolle. Senjälkeen asetettiin ruutia hänen povelleen. Hän antoi kaulansa vapaaehtoisesti sidottavaksi ja palavasti rukoillen Jumalaa hän jätti henkensä Hänen käsiinsä. Kun tuli hetki, jolloin hänet piti kuristettaman, hän kainosti sulki silmänsä ja kumarsi päänsä aivan kuin olisi tahtonut nukkua. Tuli pantiin puihin, hänet kuristettiin ja poltettiin tuhkaksi, jotta hän tämän elämän sijaan saisi katoamattoman kruunun taivaassa.

ANNA VAN DER HOVEN.

Heinäkuun 19 p:nä 1597 nähtiin surukulkueen liikkuvan eteenpäin Brüsselin Löwener-portista. Maistraatin jäsenet sekä muutamia jesuiittoja ja fransiskaaneja kulki sotilaitten suojelemina ja uteliaan kansanjoukon saattamana kohti Baarenheyvelt'iä kaupungin ulkopuolelle. Keskellä jesuiitat taluttivat nuorta, kaupungista kotoisin olevaa neitosta Anna van der Hovenia, joka oli tullut herätykseen ja kääntynyt evankeliseen uskoon.

Anna van der Hoven ei ollut noita ylpeitä, voimakkaita luonteita, jotka sankarillisesti uhmaten halveksivat kuolemaa ja kidutuksia. Jo kaupungissa maistraatin ja jesuiittojen edessä hän oli maannut polvillaan ja kyynelehtinyt sekä vääntäen käsiään tuskasta pyytänyt, että hänen kuolintapansa muutettaisiin. Hänet oli nimittäin tuomittu elävänä haudattavaksi, ellei hän peruuttaisi luuloteltua harhaoppiaan ja tunnustaisi sitä uskoa, jonka totuudesta ja puhtaudesta häntä oli mahdotonta vakuuttaa. Hänen kyyneleensä vuotivat kuitenkin kiville, hänen valituksensa ei saanut vastakaikua ja hänen rukouksensa häipyivät uskonkiihkon pohjattomaan kuiluun. Hänen tulisi joko peruuttaa, tahi hänet haudataan elävänä –, siinä se hirvittävä valinta, jonka eteen hänet asetettiin. Mutta vaikka hän vapisikin kuoleman kauhujen edessä, niin hän kuitenkin mieluummin antoi tuhota ruumiinsa kuin sielunsa. Hän oli uskossa kuolemaa väkevämpi, kuolemaa, jonka kauhujen kuninkaana ja peloitta vimpana mahtina maan päällä Rooman kirkko oli ottanut aseekseen taistelussa häntä vastaan.

Näin kuljetettiin nyt nuorta marttyyrinaista. Kun saavuttiin määrätylle paikalle, pysähtyi kulkue haudan partaalle. Pyöveli sitoi neidon ja asetti hänet avonaiseen hautaan. Heitettiin multaa hänen jaloilleen, ja molemmat jesuiitat kysyivät, tahtoiko hän peruuttaa. Itkien pysyi hän kiellossaan. Heitettiin multaa hänen polviinsa saakka, hänen vartalolleen ja hänen rinnalleen, ja joka kerta tehtiin hänelle sama kysymys, mutta aina saatiin sama päättävä ja luja vastaus. Vihdoin olivat ainoastaan kasvot paljaina, ja nyt jesuiitat tekivät hänelle kysymyksen viimeisen kerran. Mutta kuoleman pelon ja haudan kauhujen ympäröimänä hän ei kuitenkaan kieltänyt uskoa. Ja kun viimeinen lapiollinen multaa peitti myöskin hänen kasvonsa, käytti pyöveli hyväkseen armahdusoikeuttaan ja hypähti äkkiä ruumiinsa koko painolla sen mullan päälle, joka peitti tytön rinnat, ja teki niin lopun hänen kärsimyksistään.

THOMAS BILNEY.

Thomas Bilney, joka oli saanut kasvatuksensa Cambridge'in yliopistossa, oli jo pienestä pitäen harrastanut kaikenlaista tieteellistä opiskelua, vieläpä tutkinut oikeustiedettä. Mutta saatuaan paremman opettajan, Kristuksen Pyhän Hengen, joka täytti hänen sydämensä paremmalla tuntemisella ja terveellisemmillä tiedoilla, hän lopulta tuli siihen johtopäätökseen, että hän jättää inhimillisen oikeuden tutkimisen ja kääntyy tutkimaan sitä, minkä tarkoitusperänä on enemmän jumalisuus kuin hyöty.

Häntä innosti suuresti rakkaus totiseen uskontoon ja jumalisuuteen, jopa siinä määrin, että hänen sydämessään oli kuvaamattoman voimakas halu voittaa muitakin samalle asialle, eikä hän tahtonut mitään muuta kuin liikuttaa ja rohkaista jokaista Kristuksen rakkauteen ja vilpittömään uskoon. Hänen vaivannäkönsä ei liioin ollut turhaa, sillä hän käänsi monta seuraajistaan evankeliumin tuntemiseen. Näistä on mainittava Thomas Arthur ja maisteri Hugh Latimer. Latimer oli tähän aikaan Cambridge'issä ristinpitäjänä, jonka tehtävänä oli tuoda risti esille juhlakulkuepäivinä. Vihdoin Bilney jätti yliopiston ja kulki monissa paikoissa opettaen ja saarnaten mukanaan Arthur, joka seurasi häntä yliopistosta. Thomas Wolsey'n, Yorkin kardinaalin, arvovalta oli siihen aikaan suuri Englannissa, mutta hänen korskansa ja komeutensa vieläkin suurempi. Tämän johdosta Bilney, samoin kuin moni muu kunnon mies, ihmetellen papiston tavatonta ylimielisyyttä, jota he eivät voineet enää sietää eikä kärsiä, alkoi saarnata parannusta ja nuhdella tätä papiston liiallista komeutta, asettaen myöskin kysymyksen alaiseksi Rooman piispan arvovallan.

Nyt oli kardinaalin aika herätä ja nopeasti harkita tilannetta. Hän ei liioin tässä kohden laiminlyönyt käyttää hyväkseen kaikkea käärmeen kavaluutta ja viekkautta, sillä hän ymmärsi varsin hyvin miten heikolle pohjalle hänen kunnianhimoinen arvonsa perustui; hän oli myöskin selvillä siitä, että heidän luciferimainen ja ylpeä valtakuntansa ei voinut enää kestää Jumalan ilmeistä sanaa vastaan, erittäinkin, jos evankeliumin valo kerran pääsisi avaamaan ihmisten silmät. Sillä muutoin hän ei suurestikaan pelännyt kuningasten ja ruhtinasten valtaa ja epäsuosiota. Sitä hän vain pelkäsi, että Kristuksen ääni Hänen evankeliumissaan avaisi ja paljastaisi heidän ulkokultaisuutensa ja petoksensa ja pakottaisi heidät jumalalliseen kuriin. Siksipä hänestä olikin järkevää ryhtyä nopeasti ajoissa vastustamaan näitä oireita. Ja niinpä hän määräsikin Bilneyn ja Arthurin pidätettäviksi ja heitettäviksi vankilaan.

Tämän jälkeen marraskuun 27 p:nä 1527 kardinaali ja hänen seurassaan suuri joukko piispoja sekä monta muuta jumaluusoppinutta ja lakimiestä tuli Westminsterin kapitulihuoneeseen, johon maisteri Thomas Bilney ja Thomas Arthur olivat tuodut heidän eteensä. Kardinaali kysyi maisteri Bilneyltä oliko hän yksityisesti tahi julkisesti saarnannut tahi opettanut kirkon tuomitsemia ja kirkon vastaisia Lutherin tahi kenenkään muun mielipiteitä. Bilney vastasi, että tietoisesti hän ei ollut saarnannut tahi opettanut mitään Lutherin tahi kenenkään muun katolisen kirkon vastaisia mielipiteitä. Sitten kardinaali kysyi häneltä, oliko hän kerran ennen vannonut valan, ettei saarnaisi, esittäisi tahi puolustaisi mitään Lutherin mielipiteitä, vaan päinvastoin kumoaisi ne kaikkialla? Hän vastasi tehneensä sellaisen valan, vaikkakaan se ei ollut tapahtunut laillisesti. Sitten kardinaali pakotti hänet vannomaan ja vastaamaan selvästi kaikkeen, mikä koski hänen saarnaamaansa uskoa ja erehdyksiä, olipa sitten kysymys Lontoon kaupungissa ja hiippakunnassa tai Norwichissa ja muilla paikkakunnilla pidetyistä saarnoista; tämä hänen tuli tehdä ilman vilppiä, kiertelemättä tahi jättämättä pois mitään totuudesta.

Joulukuun 4 p:nä Lontoon piispa ja muut piispat, hänen apulaisensa, kokoontuivat jälleen Westminsterin kapitulihuoneessa. Sinne oli tuotu myös maisteri Bilney, jota neuvottiin ja kehoitettiin luopumaan ja kieltämään. Mutta hän vastasi tahtovansa seistä omantuntonsa ja vakaumuksensa puolesta. Silloin piispa neuvottelun jälkeen pani pois hiippansa sanoen: "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Amen. Nouskoon Jumala ja hajaantukoot hänen vihollisensa!" Tehden ristinmerkin otsaansa ja rinnoilleen hän toisten piispojen neuvosta julisti maisteri Bilneytä koskevan välipäätöksen seuraavin sanoin:

"Täällä läsnäolevain veljieni suostumuksella ja neuvosta minä julistan sinut, Thomas Bilney, joka olet syytetty erinäisistä opinkappaleista, vangituksi kerettiläisyyden tähden; mitä välipäätöksen muuhun osaan tulee, otetaan se harkittavaksi huomenna."

Joulukuun 5 p:nä piispat kokoontuivat jälleen ja Bilney, tuotiin esiin. Piispa kysyi, tahtooko hän vielä palata kirkon yhteyteen ja kieltää saarnaamansa harhaopit. Tähän Bilney vastasi, ettei hän tahdo halventaa evankeliumia luottaen siihen, ettei hän ole erossa kirkosta; ja että jos tahdottaisiin uskoa todistajain joukkoa, hänellä olisi kolmekymmentä rehellistä miestä omalla puolellaan yhtä kohti, joka tulisi todistamaan häntä vastaan. Mutta piispa sanoi näiden todistajain tulevan liian myöhään, sillä tuomion julistamisen jälkeen ei heitä enää voida kuulustella lain mukaan.

Iltapäivällä Lontoon piispa kysyi jälleen häneltä, tahtooko hän palata kirkkoon ja tunnustaa harhaoppinsa. Bilney vastasi luottavansa siihen, ettei häntä ole erotettu kirkosta, ja vaati aikaa ja paikkaa esittääkseen todistajia. Se häneltä kuitenkin kiellettiin. Silloin piispa taasen tiedusteli häneltä, tahtooko hän palata takaisin katolisen kirkon yhteyteen? Hän vastasi, että jos he voisivat näyttää ja riittävän selvästi todistaa hänen erehtyneen, hän taipuisi ja alistuisi ja pyysi jälleen aikaa ja tilaisuutta voidakseen esittää evätyt todistajansa; mitään muuta vastausta hän ei antanut.

Kun häneltä jälleen kysyttiin, tahtooko hän palata koska muutoin täytyy lukea tuomio, niin hän pyysi piispaa myöntämään miettimisaikaa huomiseen voidakseen selvittää itselleen, voiko hän luopua niistä harhaopeista, joista häntä syytettiin vaiko ei. Piispa lupasi hänelle hetkisen miettimisaikaa. Mutta Bilney vaati aikaa seuraavaan aamuun. Mutta piispa ei tahtonut suostua hänen pyyntöönsä ellei hän vetoaisi. Vihdoin piispa myönsi hänelle kuitenkin kahden vuorokauden miettimisajan, t.s. lauantaiaamuun klo 9, jolloin hänen tulee antaa selvä ja täsmällinen vastaus.

Kun joulukuun 7 p:nä Lontoon piispa ja muut piispat kokoontuivat, Bilney myöskin ilmoittautui mieskohtaisesti. Lontoon piispa kysyi, tahtoisiko hän nyt palata kirkon yhteyteen ja luopua niistä erehdyksistä ja harhaopeista, joista häntä syytettiin ja joiden johdosta hänet oli paljastettu ja tuomittu. Hän vastasi ystäviensä vaikutuksesta nyt tulleensa vakuutetuksi oikeasta opista sekä alistuvansa luottaen siihen, että häntä kohdellaan lempeästi niin hyvin peruuttamisessa kuin rankaisemisessa. Sitten piispa toivoi hänen lukevan hänelle ojentamansa luopumuskaavan. Kun hän oli lukenut sen salaa itsekseen ja palauttanut sen, kysyttiin häneltä, mitä hän tekisi näissä oloissa, jolloin hän ilmoitti peruuttavansa ja alistuvansa. Ja siinä hän luki peruutuksen sekä allekirjoitti ja antoi sen piispalle, joka julisti hänelle päästön sekä ilmoitti, että hänen tulisi rangaistukseksi asua kardinaalin määräämässä vankilassa, kunnes hänet päästettäisiin pois. Lisäksi tuli hänen seuraavana päivänä kulkea juhlakulkueen edellä P. Paavalin tuomiokirkkoon paljain päin ja suuri vitsakimppu hartioillaan sekä seistä saarnaajan edessä saarnan ajan.

Tämän kieltämisen jälkeen, joka tapahtui noin v. 1528, Bilney tunsi niin syvää katumusta ja tuskaa, että hän oli joutumaisillaan äärimmäiseen epätoivoon, kuten maisteri Latimer luotettavasti todistaa, jonka sanat hänen kirjoittamastaan ja kuningas Edvardille pitämästään seitsemännestä saarnasta liitän tähän: "Tunsin miehen, Bilneyn, pikku Bilneyn, tuon siunatun Jumalan marttyyrin, joka niihin aikoihin, jolloin hän oli kantanut vitsakimppua ja tullut takaisin Cambridge'iin, oli joutunut niin vaikeisiin sisäisiin ristiriitoihin – katsellessaan tätä kuoleman kuvaa – ,että hänen ystävänsä pelkäsivät jättää häntä yksin. Heidän oli pakko viipyä hänen luonaan yötä ja päivää ja lohduttaa häntä parhaimman mukaan, mutta mitkään lohdutukset eivät tehonneet. Ja kun hänelle esitettiin lohdullisia raamatun paikkoja, niin näytti siltä kuin olisi miekka tunkeutunut hänen sielunsa läpi. Mutta kaikesta tästä huolimatta hän elpyi eloon ja vastaanotti kuoleman kärsivällisesti ja kuoli miehekkäästi torjuen Rooman tyrannimaisen istuimen."

Puhuessaan Bilneystä toisessa, Lincolnshire'ssä pitämässään saarnassa, maisteri Latimer taasen lausuu hänestä nämä sanat: "Saman maisteri Bilneyn, joka poltettiin täällä Englannissa, houkuttelivat ja taivuttivat hänen ystävänsä kantamaan vitsakimppua siihen aikaan, jolloin kardinaali oli vallassa ja piti hallitusohjia. Tullessaan sitten vuoden päästä takaisin Cambridge'iin Bilney oli sellaisen tuskan ja ahdistuksen vallassa, ettei hänelle kelvannut mikään, ei syöminen eikä juominen eikä minkäänlainen keskustelu Jumalan sanasta, sillä hän kuvitteli koko raamatun olevan häntä itseään vastaan ja julistavan vain hänen tuomiotaan. Monta kertaa minä keskustelin hänen kanssaan – sillä olin hänen läheinen ystävänsä – mutta viitattiinpa mihin tahansa hänen lohduttamisekseen, kaikki näytti hänestä olevan häntä vastaan. Mutta kaikesta huolimatta hän myöhemmin toipui kuitenkin. Jumala puetti hänet sellaisella väkevyydellä ja uskon täydellisyydellä, ettei hän ainoastaan tunnustanut uskoaan Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin, vaan antoipa ruumiinsakin poltettavaksi saman evankeliumin tähden, jota me nyt saarnaamme Englannissa."

Edelleen, ensimmäisessä saarnassaan Sutherlandin herttuattaren edessä maisteri Latimer lausuu seuraavaa: "Tässä minulla on", hän sanoi, "tilaisuus kertoa teille tapahtumasta, joka sattui Cambridge'issä. Maisteri Bilney oli se välikappale, jota Jumala käytti kutsuakseen minut tuntemiseensa. Sillä lähinnä Jumalaa minun tulee kiittää häntä saamastani Jumalan sanan tuntemisesta, sillä olin yhtä itsepäinen paavilainen kuin kuka tahansa Englannissa, jopa siinä määrin, että kun minusta tehtiin jumaluusopin kandidaatti, koko minun puheeni oli Filip Melanchtonia ja hänen mielipiteitään vastaan. Bilney kuuli minua siihen aikaan, huomasi minulla olevan kiivautta ilman taitoa, tuli myöhemmin luokseni lukuhuoneeseeni ja pyysi minua Jumalan tähden kuulemaan tunnustustaan. Tein niin ja totta puhuen opin hänen tunnustuksestaan enemmän kuin ennen vuosikausiin. Tuosta hetkestä lähtien aloin hengittää Jumalan sanaa ja hylkäsin kouluviisauden ja muut houkkamaisuudet."

Jo tästä käy kyllin selvästi ilmi, miten ankarasti tätä kunnon miestä haavoitti suru ja omantunnon nuhteet hänen kieltämisensä johdosta lähes kahden vuoden ajan, s.o. vuodesta 1529 vuoteen 1531. Jumalan armosta ja hyvästä suosiosta hänen omatuntonsa sittemmin rauhoittui jonkun verran ja hän teki vakavan päätöksen antaa elämänsä sen totuuden tunnustamisen tähden, jonka hän oli kieltänyt. Ja ollen näin täysin vahva omassa mielessään hän Trinity Hall'issa klo 9 i.p. otti jäähyväiset ystäviltään ja sanoi tahtovansa mennä Jerusalemiin viitaten Kristuksen sanoihin ja esimerkkiin evankeliumissa kun hän puhuu menostaan Jerusalemiin tietäen saavansa kärsiä sovintokuoleman. Samoin Bilney aikoessaan antaa elämänsä Kristuksen evankeliumin todistuksen tähden sanoi ystävilleen tahtovansa mennä Jerusalemiin ja ettei hän näe heitä enää. Ja heti hän lähtikin Norfolkiin ja alkoi saarnata siellä ensiksi yksityisissä perheissä vahvistaen veljiä ja sisaria. Sitten hän saarnasi avoimesti kedoilla tunnustaen syntinsä ja julistaen julkisesti, että se oppi, jonka hän oli peruuttanut, on oikea totuus, ja toivoi, että kaikki ihmiset oppisivat tuntemaan sen eivätkä milloinkaan luottaisi lihallisiin ystäviin uskon asioissa. Ja niin hän jatkoi matkaansa kohti taivaallista Jerusalemia lähtien sieltä Norwichiin, jossa hänet pidätettiin ja vietiin vankilaan.

Kun tohtori Pellas, lakitieteen tohtori ja kansleri, oli tutkinut Bilneytä ja tuominnut hänet, niin hänet ensiksi apupiispa Undenwood erotti virasta paavilaiseen tapaan munkkien ja tohtorien avustamana. Senjälkeen hänet heti jätettiin maallisen esivallan käsiin kahden kaupungin poliisipäällikön huostaan, joista toinen oli Thomas Necton. Tämä Thomas Necton oli Bilneyn läheinen ystävä ja hän oli syvästi murheellinen, kun hänen täytyi vastaanottaa hänet mestaukseen, mikä Bilneytä odotti. Mutta sellainen oli sen ajan tyrannius sekä kanslerin ja munkkien pelko, ettei hän voinut tehdä muuta, vaan hänen täytyi vastaanottaa hänet. Mutta kun hänen omatuntonsa ei voinut sietää sitä ajatusta, että hän olisi saapuvilla ystävänsä kuolemanhetkellä, niin hän kohteli Bilneytä sitä ystävällisemmin tämän vankeusaikana ja toimitti hänelle terveellisempää ruokaa kuin mitä hän oli saanut aikaisemmin.

Senjälkeen seuraavana perjantai-iltana, mestauksen edellisenä päivänä, Bilneyn ystävät kokoontuivat hänen luokseen Guildhalliin, jossa häntä säilytettiin.

Muutamat muistuttivat hänelle, että vaikkakin tuli, jota hän saisi kärsiä seuraavana päivänä, olisi hyvin kuuma hänen ruumiilleen, niin Jumalan Hengen lohdutus tekisi sen kuitenkin viileäksi hänen iankaikkiseksi virvoituksekseen. Kuullessaan tämän Thomas Bilney pisti kätensä edessään palavaan kynttilän liekkiin, ja tuntiessaan sen kuumuutta, lausui: "Oi, minä tiedän kokemuksesta ja olen tietänyt sen jo aikoja sitten tietoperäisesti, että tuli Jumalan järjestyksen mukaan on luonnollisesti kuuma. Mutta nyt minulle vakuuttaa Jumalan sana ja muutamien tuossa sanassa mainittujen henkilöitten kokemus, että liekeissä he eivät tunteneet kuumuutta eikä tuli kuluttanut heitä. Ja minä uskon vakavasti, että miten tahansa se kuluttaneekin tämän minun ruumiini sänkeä, se kuitenkin puhdistaa minun sieluni ja henkeni; hetken kestävä tuska, jota kuitenkin seuraa sanoin kuvaamaton riemu." Ja sitten hän puhui paljon tästä raamatun kohdasta: "Älä pelkää, sillä minä sinut lunastin, minä kutsuin sinut nimeltäsi; sinä olet minun. Jos sinä vesissä kuljet, niin minä olen sinun kanssasi, ja jos virtojen kautta, niin eivät ne sinua hukuta; jos käyt tuleen, niin et sinä pala eikä liekki sinua sytytä." – Jes. 43, 1. Tätä hän käsitteli erinomaisen lohdullisesti sovittaen sen niin hyvin itseensä kuin myös erikoisesti kuulijoihinsa, joille muutamille tästä tuli sellainen suloinen hedelmä, että he kirjoituttivat koko tuon lauseen korkokirjaimilla pöytiinsä, muutamat taasen kirjoihinsa, eikä tuota lohdutusta – muutamilta heistä – otettu pois milloinkaan aina kuolinpäivään asti.

Seuraavana lauantaina, kun mestausviranomaiset käsineineen ja tapparakeihäineen olivat valmiit vastaanottamaan hänet ja viemään hänet mestauspaikalle kaupungin portin ulkopuolella, matalaan laaksoon, jota ympäröivät suuret mäet – tällainen paikka oli nimenomaan valittu sitä varten, että katsojat voisivat istua rauhassa ja katsella mestausta –, ja kun Bilney tuli ulos vankilan ovesta, niin eräs hänen ystävänsä tuli hänen luokseen ja lausui hänelle muutamia sanoja ja rukoili häntä Jumalan nimessä pysymään lujana ja ottamaan kuoleman niin kärsivällisesti kuin voi. Bilneyn kasvot säteilivät tyyneyttä ja rauhaa kun hän vastasi: "Tehän olette nähneet, kun merimies astuu laivalleen purjehtimaan levottomalla merellä, miten aallot jonkin aikaa heittelevät häntä, mutta toivoessaan kerran pääsevänsä tyyneen satamaan hän rohkein mielin kestää kaikki uhkaavat vaarat. Samoin suhtaudun minäkin tähän purjehdukseen. Ja mitä tahansa myrskyjä tunnenkin, hetken kuluttua olen kuitenkin satamassa, sillä en epäile vähänkään turvatessani Jumalan armoon ja pyydän teitäkin auttamaan minua rukouksillanne tämän päämäärän saavuttamisessa."

Ja niin hän kulki eteenpäin pitkin katuja antaen paljon almuja tien vieressä oleville erään ystävänsä kätten välityksellä. Hänen seurassaan oli eräs tohtori Warner, jumaluusopin tohtori ja Wintertonin seurakunnan pastori, jonka hän oli vanhana tuttavanaan valinnut olemaan luonaan antamassa hengellistä lohdutusta. Hän tuli vihdoin mestauspaikalle ja astui alas mäeltä puettuna maallikon pukuun, hihat riippuen alas ja käsivarret paljaina. Hiukset taasen olivat joutuneet surkuteltavan sekaisin virastaerottamistoimituksessa. Hän astui paalun luo tahtoen puhua kansalle muutamia sanoja ja seisoessaan siinä hän sanoi:

"Hyvät ystävät, olen tullut tänne kuolemaan; olen syntynyt elämään sen ehdon alaisena, että minun luonnollisesti tulee jälleen kuolla. Ja jotta voisitte todistaa, että minä erkanen tästä elämästä todellisena kristittynä, oikeassa uskossa kaikkivaltiaaseen Jumalaan, tahdon lausua teille uskontunnustukseni eri kohdat." Ja sitten hän alkoi lausua ne siinä järjestyksessä, jossa ne ovat tavallisessa uskontunnustuksessa, kohottaen usein silmänsä ja kätensä kaikkivaltiaan Jumalan puoleen. Kun uskontunnustuksessa puhutaan Kristuksen lihaantulemisesta, hän vaipui hetkeksi mietteisiin, ja tultuaan sanaan ristiinnaulittiin, hän nöyrästi kumartui ja osoitti suurta kunnioitusta ja lukiessaan eteenpäin ja tullessaan sanoihin: "Uskon katolisen kirkon" (pyhän yhteisen seurakunnan), hän vaikeni ja lausui nämä sanat: "Rakkaat ystävät, tässä minun täytyy tunnustaa loukanneeni kirkkoa saarnatessani kerran vastoin sen määräystä eräässä vaatimattomassa hengellisessä kokouksessa Cambridge'in Kolminaisuuden kirkossa, jonka jäsen olin. Seurakunnan kappalainen ja muut kunnon ihmiset pyysivät minua vakavasti tekemään niin sanoen, ettei siellä ollut pidetty mitään saarnaa pitkään aikaan ennen, ja se minun tuntoani liikutti, ja minä pidin heille saarnan ja jouduin niin tottelemattomuuteen kirkon arvovaltaa vastaan. Minä turvaan kuitenkin siihen, että viimeisenä päivänä se rakkaus, joka liikutti minua tekemään tuon teon, on puhuva puolestani Jumalan tuomioistuimen edessä." Ja niin hän jatkoi edelleen peruuttamatta mitään tahi syyttämättä ketään niistä henkilöistä, jotka olivat tuottaneet hänelle tämän kuoleman.

Kun tämä oli tehty, hän riisui pukunsa, meni paalun luo ja polvistui pienelle paalusta etenevälle ulokkeelle, jolla hänen myöhemmin tuli seistä, jotta hänet paremmin nähtäisiin. Hän rukoili rukouksensa niin vakavasti kohottaen silmänsä ja kätensä kohti taivasta ja ollen niin levollinen ja tyyni käytökseltään, ettei hän näyttänyt paljon miettivän kuoleman kauhistusta. Hän lopetti vihdoin yksityisen rukouksensa psalmin 143 alkuun: "Herra, kuule minun rukoukseni, ota korviisi anomiseni!" ja toisen säkeistön hän toisti syvästi miettien kolmasti: "Älä vaadi palvelijaasi tilille, koska ei ainoakaan elävä ole vanhurskas sinun edessäsi!" Ja lopetettuaan sen psalmin hän päätti yksityiset rukouksensa.

Senjälkeen hän kääntyi virkailijoiden puoleen kysyen heiltä, ovatko he valmiit, johon he vastasivat: "Kyllä." Hän riisui sitten takkinsa ja ihokkaansa, joten hänen yllään oli vain housut ja paita, ja meni paalun luo, jolloin kahleet kierrettiin hänen ympärilleen. Tohtori Warner tuli hänen luokseen sanomaan hänelle jäähyväisiä, mutta hän sai itkultaan lausutuksi vain muutaman sanan.

Thomas Bilney hymyili erinomaisen lempeästi ja kumartui lausuakseen hänelle muutaman sanan kiitokseksi. Hänen viimeiset sanansa olivat nämä: "Ruoki laumaasi, ruoki laumaasi, jotta Herra tullessaan löytäisi sinut työtä tekemästä; ja hyvästi, hyvä maisteri ja tohtori, ja rukoilkaa minun puolestani!" ja niin hän erkani vastaamatta sanaakaan nyyhkyttäen ja itkien. Ja kun hän näin seisoi paalun ulokkeella, niin muutamat läsnäolevat munkit, tohtorit ja luostarinesimiehet – he olivat rakkaudettomasti ja ilkeämielisesti olleet saapuvilla, kun häntä tutkittiin ja hänet erotettiin virasta – tulivat hänen luokseen ja sanoivat hänelle: "Oi, maisteri Bilney, nämä ihmiset luulevat meidän olevan syynä teidän kuolemaanne ja otaksuvat, että me olemme aiheuttaneet sen. Ja se merkitsee samaa, että he pidättävät meiltä rakkaudenlahjansa ja antimensa, ellette te vakuuta rakkauttanne meitä kohtaan ja vapauta meitä tästä syytteestä." Tämän johdosta Thomas Bilney lausui korkealla äänellä kansalle: "Pyydän teitä, hyvät ystävät, älkää milloinkaan olko tylyjä näitä miehiä kohtaan minun tähteni, ikäänkuin he olisivat aiheuttaneet minun kuolemani; he eivät ole tehneet sitä", ja niin hän lopetti.

Silloin viranomaiset panivat ruokoja ja vitsoja hänen ruumiinsa ympärille ja pistivät niihin tulen, jolloin leimahti sangen suuri liekki, joka rumensi hänen kasvonsa. Pitäen käsiänsä ylhäällä ja lyöden rintaansa hän huusi toisinaan: "Jeesus!" toisinaan: "Minä uskon." Tuuli, joka sinä päivänä ja jo kaksi kolme päivää aikaisemmin, oli ollut hyvin voimakas, puhalsi pois liekin, jolloin hän vähän aikaa seisoi liekittömässä paikassa. Mutta pian puut syttyivät jälleen ilmiliekkiin, ja hän antoi henkensä, ja hänen ruumiinsa kuivettui ja painui alaspäin ketjua vastaan. Sitten eräs viranomainen iski tapparakirveellään pois sen ulokkeen, joka oli paalussa hänen takapuolellaan, ja niin hänen ruumiinsa putosi kuoppaan tulen pohjalle. Hän pani puita sen päälle, ja niin se paloi kokonaan.

Tällainen on tuon kunnon miehen todellinen historia ja marttyyrius. Samoinkuin hänen kuolemansa aikaansai paljon hyvää Norfolkissa, missä hänet poltettiin, samoin hänen uupumaton työnsä, opetuksensa ja kehoituksensa ja hänen omaa oppia vastaava elävä esimerkkinsä on jättänyt jälkeensä runsaan hedelmän Cambridge'issä, jonka yliopiston kehitystä hän on suuresti edistänyt ja jossa hän on johtanut monta Kristuksen luo. Hänen ja osittain erään toisen, maisteri Staffordin avulla Jumalan sana alkoi levitä siellä. Tästä joukosta voidaan mainita maisteri Latimer, tohtori Barnes, tohtori Thistel Pembroke'in kollegiasta, maisteri Fooke Bennetin kollegiasta ja maisteri Soude samasta laitoksesta, edellämainittu tohtori Warner ja monet muut.

WILLIAM TINDAL.

William Tindal, Kristuksen uskollinen palvelija ja luja marttyyri, oli syntynyt Walesin rajaseudulla ja kasvatettu lapsesta Oxfordin yliopistossa, missä hän kasvoi ja varttui kielitaidossa ja perehtyi moniin vapaisiin tieteisiin, mutta varsinkin raamatun tutkimukseen, joka kiinnosti hänen mieltänsä siinä määrin, että hän Magdaleenan kollegiassa yksityisesti luennoi jonkun verran jumaluusoppia muutamille Magdaleenan korkeakoulun ylioppilaille ja jäsenille opettaen heille raamatun ja totuuden tuntemista. Hänen elämänsä ja vaelluksensa oli sellainen, että kaikki, jotka tunsivat hänet, sanoivat ja vakuuttivat häntä mieheksi, jolla on erinomaisen ylevä luonne ja tahraton elämä.

Saavutettuaan näin Oxfordin yliopistossa yhä suuremman oppineisuuden hän muutti sieltä Cambridge'in yliopistoon, missä hän samoin opiskeli jonkun aikaa, ja kypsyttyään nyt edelleenkin Jumalan sanan tuntemisessa hän jätti senkin yliopiston, asettuen asumaan erään maisteri Welchin, Gloucestershire'n aatelismiehen luo, ollen hänen lastensa kotiopettaja. Tämän herrasmiehen luona kävi apotteja, tuomiorovasteja, arkkidiakoneja ja muita tohtoreita ja korkeasti oppineita miehiä, jotka usein antautuivat keskusteluun maisteri Tindalin kanssa. Tällöin puhuttiin oppineista miehistä kuten Lutherista ja Erasmuksesta tahi keskusteltiin muista raamattua koskevista ristiriidoista ja kysymyksistä.

Tällöin maisteri Tindal, oppineena ja jumaluusopillisiin kysymyksiin hyvin perehtyneenä, ei siekaillut näyttää yksinkertaisesti ja selvästi omaa mielipidettään; ja kun muiden käsitys erosi Tindalin mielipiteestä ja käsityksestä, niin hän viittasi raamattuun, asettaen heidän eteensä yksinkertaisesti avoimet ja selvät raamatun paikat, kumotakseen heidän erehdyksensä ja vahvistaakseen omaa käsitystään. Ja näin he jatkoivat jonkun aikaa väittelemistä ja riitelemistä yhdessä, kunnes he ajan mittaan tunsivat sydämissään salaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan.

Jokseenkin pian tämän jälkeen sattui, että muutamat näistä suurista tohtoreista olivat kutsuneet maisteri Welchin ja hänen vaimonsa pitoihin, missä he puhuivat rohkeasti, päästäen vapaasti ilmoille sokeutensa ja tietämättömyytensä. Kun sitten maisteri Welch ja hänen vaimonsa tulivat kotiin ja kutsuivat luokseen maisteri Tindalin, he alkoivat väitellä hänen kanssaan samoista asioista, joista papitkin olivat puhuneet kutsuillaan. Maisteri Tindal vastasi vedoten raamatun sanoihin ja nuhteli heitä moittien heidän vääriä mielipiteitään. Silloin lady Welch, ylpeä ja viisas nainen, lausui: "Hyvä, siellä oli sellainen tohtori, joka voi kuluttaa sata puntaa ja toinen kaksisataa puntaa ja muuan kolmas kolmesataa puntaa. Ja mitä syytä teillä on luulla, että me uskoisimme teitä mieluummin kuin heitä?" Maisteri Tindal ei vastannut hänelle mitään sillä kertaa ja senjälkeen hän puheli vain vähän näistä asioista. Näihin aikoihin hän käänsi Erasmuksen kirjaa Kristityn sotilaan käsikirja, jonka hän lahjoitti maisterille ja hänen rouvalleen. Kun he olivat tarkoin lukeneet sen läpi, he eivät enää niin usein kutsuneet taloon tohtoreita ja ylipappeja, eikä heidän kasvoillaan enää näkynyt sitä iloista hilpeyttä, joka niissä oli ollut ennen heidän tullessaan.

Ja kun tätä jatkui, niin paikkakunnan papit liittyivät yhteen ja alkoivat hyökätä Tindalin kimppuun ja herjata häntä oluttuvissa ja muissa paikoissa. He herjasivat ja rienasivat häntä vakuuttaen hänen väitteitään kerettiläisopiksi. He lisäsivät hänen sanoihinsa semmoista mitä hän ei milloinkaan ollut lausunut ja syyttivät häntä sitten salaisesti kanslerille ja muille piispan virkamiehille.

Vähän aikaa tämän jälkeen sattui, että piispan kanslerilla oli istunto, johon kaikkia pappeja oli kehoitettu saapumaan. Myöskin maisteri Tindalia oli erikoisesti varoitettu olemaan saapuvilla. Epäilikö hän heidän uhkauksiaan vai oliko hän saanut tietää, että häntä aiottiin jostakin syyttää, on epävarmaa. Mutta hän rukoili sydämestään Jumalaa antamaan hänelle voimaa seisomaan lujana Hänen sanansa totuudessa.

Kun hänelle sitten tuli aika esiintyä kanslerin edessä, niin tämä uhkasi häntä ankarasti ja soimasi ja solvasi häntä aivan kuin olisi hän ollut koira ja teki häntä vastaan monenlaisia muistutuksia, vaikka ei voinutkaan esittää syyttäjää. Kun maisteri Tindalia oli tutkittu, niin hänen onnistui päästä heidän käsistään ja lähteä kotiin.

Siellä oli lähellä tohtori, joka oli ollut piispan kanslerina. Hän oli ollut maisteri Tindalin persoonallinen tuttava ja hyvin suosiollinen häntä kohtaan. Hänen luokseen Tindal meni ja avasi hänelle sydämensä muutamiin raamatun kysymyksiin nähden, – hänelle hän voi rohkeasti avata sydämensä. Tohtori sanoi: "Etkö tiedä, että paavi on todellinen antikristus, se, josta raamattu puhuu? Mutta varo, mitä sanot, sillä jos sinun havaitaan olevan sitä mieltä, niin se maksaa sinulle elämäsi!" Ja edelleen hän sanoi: "Olen ollut hänen virkamiehensä, mutta olen jättänyt sen ja halveksin häntä ja hänen tekojaan."

Jonkun aikaa senjälkeen maisteri Tindal sattui olemaan erään jumaluusoppineen seurassa ja väitteli hänen kanssaan. Tohtori puhkesi silloin näihin rienaaviin sanoihin: "Meille olisi parempi olla ilman Jumalan lakeja kuin paavin." Kuullessaan tämän Tindal joutui pyhän kiivauden valtaan ja voimatta sietää tuota rienaavaa puhetapaa hän vastasi: "Minä halveksin paavia ja kaikkia hänen lakejaan." Tähän hän lisäsi, että jos Jumala säästää hänen elämänsä, niin hän tekee niin, että muutaman vuoden kuluttua poika, joka kyntää auralla, tuntee enemmän raamattua kuin hän.

Tämän jälkeen pappien vastenmielisyys Tindalia kohtaan kasvoi entistä enemmän, eivätkä he milloinkaan lakanneet haukkumasta ja herjaamasta häntä, panivatpa vielä hänen syykseen kaikenlaista sanoen, että hän on kerettiläinen viisastelunsa, kerettiläinen tieto-oppinsa ja kerettiläinen jumaluusoppinsa vuoksi.

Lyhyesti: kun papit niin kiusasivat ja loukkasivat Tindalia, niin hänen oli pakko etsiä toinen paikka, ja tullessaan maisteri Welchin luo hän pyysi, että tämä hyväntahtoisesti sallisi hänen poistua luotaan, sanoen: "Herrani, minä huomaan, etten minä saa viipyä kauan tässä maassa ettekä liioin te, vaikkapa tahtoisittekin, voi estää minua joutumasta hengellisen säädyn käsiin. Ja sitäpaitsi, mitä ikävyyksiä voisikaan koitua teille, jos pidätte luonanne minua, sen Jumala tietää, ja minusta se olisi sangen surullista." Ja niinpä lopuksi Tindal isäntänsä hyvästä suosiosta pääsi lähtemään ja tuli Lontooseen ja saarnasi siellä jonkun aikaa, kuten aikaisemmin oli tehnyt maaseudulla, varsinkin Bristolin kaupungin ympäristössä. Vihdoin hän alkoi muistella Cuthbert Tunsstal'iä, Lontoon piispaa, varsinkin Erasmuksen hänestä antamien kiittävien suosittelujen tähden, tämä kun muistiinpanoissaan niin ylistää hänen oppiaan, että Tindal luuli olevansa varsin onnellinen mies, jos pääsisi hänen palvelukseensa. Hän tuli sir Henry Guilfordin, kuninkaan rahastontarkastajan luo, tuoden mukanaan erään kreikasta englanniksi kääntämänsä Isokrateksen puheen. Hän pyysi sir Henryä puhumaan puolestaan Lontoon piispalle, minkä tämä tekikin pyytäen samalla, että hän kirjoittaisi kirjeen piispalle ja menisi itse piispan luo. Mutta Jumala, joka salaisesti säätää tapahtumain kulun, näki, että tämä ei parhaimmalla tavalla edistänyt Tindalin tarkoitusperiä ja Hänen valtakuntansa hyötyä, ja siksipä Hän sallikin hänen saada vain vähän suosiota piispan silmissä. Ja niin hän viipyi Lontoossa melkein kokonaisen vuoden katsellen maailman kulkua ja varsinkin saarnaajain käytöstapaa: miten he kerskuivat ja pitivät yllä omaa arvovaltaansa ja valtakuntaansa; millaisessa komeudessa elivät ylipapit, ja muita seikkoja, jotka loukkasivat häntä suuresti. Hänelle kävi nyt ilmeisen selväksi ei ainoastaan se, ettei hänellä piispan talossa ollut tilaisuutta kääntää Uutta Testamenttia, vaan myöskin se, ettei ollut paikkaa sen tekemiseen koko Englannissa. Ja kun hän sentähden ei löytänyt tähän tarkoitukseen soveliasta paikkaa tässä valtakunnassa ja kun hänellä Jumalan suomasta oli apukeinoja ja varoja, joita hänelle olivat antaneet Humphrey Mummuth, jumalaapelkääväinen raatimies ja muut hyvät ihmiset, niin hän jätti koko maan ja lähti Saksaan. Siellä tämä kunnon mies, jota kannusti hellä huolenpito ja palava rakkaus synnyinmaahan, teki työtä tarmokkaasti ja niin ahkerasti kuin suinkin, jotta, käyttämällä hyväkseen kaikkia mahdollisia keinoja, hän saisi veljensä ja maanmiehensä Englannissa osallisiksi samasta Jumalan pyhän sanan käsittämisestä, jolla Herra oli hänetkin varustanut.

Kun hän harkitsi tätä mielessään ja osittain myös neuvotteli asiasta John Frith'in kanssa, niin hän tuli siihen tulokseen, että hän parhaiten saavuttaisi tämän päämäärän kääntämällä raamatun kansan kielelle, jotta köyhätkin ihmiset voisivat lukea ja nähdä Jumalan selvän ja yksinkertaisen sanan. Hän tiesi omasta kokemuksestaan miten mahdotonta on saada maallikoita vakuutetuksi mistään totuudesta, ellei raamattu ole niin selväsi asetettu heidän silmäinsä eteen heidän äidinkielellään, että he voivat nähdä tekstin merkityksen. Opetettakoon heille toisaalta taasen mitä tahansa, nämä totuuden viholliset sammuttavat sen jälleen joko vetoamalla näennäisiin viisastelusyihin tahi heidän omiin, ilman raamattua muodostamiinsa perinnäiskäsityksiin tahi muutoin vääntämällä tekstiä ja selittämällä sitä sellaisessa mielessä, jollaista siitä ei milloinkaan saisi, jos nähtäisiin oikea järjestys ja merkitys.

Lisäksi hän huomasi ja käsitti, että syynä kaikkiin kirkossa tavattaviin väärinkäytöksiin oli yksinomaan tahi pääasiassa tämä: Jumalan sana oli kätketty ihmisten silmiltä, sillä silloin ei voitu nähdä farisealaisen papiston ylläpitämiä kauheita tekoja ja epäjumalanpalvelusta. Ja siksipä olikin tuon papiston tärkein tehtävä väellä ja voimalla painaa alas raamattua, jotta sitä ei saisi lukea lainkaan tahi, jos sitä luetaan, voisi viisastelujen sumulla pimittää merkityksen ja siten kietoa ne, jotka nuhtelivat ja ylenkatsoivat papiston kauhistuttavuutta, vetoamalla niihin todisteihin, joita tarjoavat viisaustiede, maalliset vertauskohdat ja luonnollisen viisauden näennäiset syyt.

Näiden ja samanlaisten syiden johdosta tuo hurskas mies tunsi vetovoimaa ja halua – jonka epäilemättä vaikutti Jumala – kääntää raamattu äidinkielelleen maan oppimattoman yhteisen kansan julkista käytäntöä ja etua silmälläpitäen, käyden ensiksi käsiksi Uuteen Testamenttiin, jonka hän käänsi v. 1526. Senjälkeen hän ryhtyi kääntämään Vanhaa Testamenttia saaden valmiiksi viisi Mooseksen kirjaa, joihin hän liitti erinomaisen oppineet ja jumaliset, kaikille kunnon kristityille yhä uudelleen ja uudelleen lukemisenarvoiset johdannot, kuten hän oli liittänyt Uuden Testamentinkin käännökseensä.

Hän kirjoitti myös muita erinimisiä teoksia. Näistä on ansiokkain se kirjallinen muistomerkki, jonka nimi on Kristityn kuuliaisuus, [The Obediance of a Christian Man.] jossa hän yksinkertaisesti ja taitavasti neuvoo kaikille kristillisen kuuliaisuuden tehtävää ja merkitystä; samoin tutkielmat Väärä Mammona [The Wicked Mammon.] ja Esipappien käytäntö, jotka sisältävät selityksiä muutamiin raamatun osiin sekä muita kirjoja vastaukseksi sir Thomas More'ille ja muille vastustajille.

William Tindalin julkaisemien kirjojen saapuminen Englantiin merkitsi Englannin kansalle sellaista ovea valoon, että sitä on mahdotonta kuvata.

Lähtiessään ensi kerran maasta hän matkusti Saksan sisäosiin. Niinpä hän kävi Saksissa, missä hän neuvotteli Lutherin ja muiden oppineiden miesten kanssa viipyen siellä jonkun aikaa. Sieltä hän lähti Alankomaille ja eli enimmäkseen Antwerpenissä vangitsemiseensa asti.

Kun nämä Tindalin uskonnolliset kirjat, ja varsinkin hänen Uusi Testamenttinsa, alkoivat tulla ihmisten käsiin, niin ne tuottivat suurta hyötyä hurskaille. Mutta jumalattomat, kadehtien ja loukkaantuen senjohdosta, että köyhä kansa tulisi viisaammaksi kuin he, ja taasen peläten sitä, että totuuden säteet voisivat paljastaa heidän ulkokultaisuutensa ja pimeyden työnsä, alkoivat käydä levottomiksi, ja varsinkin saatana, pimeyden ruhtinas, vahingoittaakseen pahansuopuudellaan evankeliumin onnellista kulkua ja menestystä, pani liikkeelle kaikki voimansa vaikeuttaakseen ja estääkseen tämän miehen siunattuja ponnistuksia. Kun Tindal oli kääntänyt viidennen Mooseksen kirjan ja, aikoen painattaa sen Hampurissa, purjehti sinne, niin hän matkalla, Hollannin rannikolla, kärsi haaksirikon, jolloin hän kadotti kaikki kirjansa, kirjoituksensa ja jäljennöksensä ja oli pakotettu aloittamaan kaiken alusta. Kadotettuaan näin laivan mukana rahansa, jäljennöksensä ja aikansa, hän tuli toisella laivalla Hampuriin. Siellä maisteri Coverdale odotti häntä ja auttoi häntä kaikkien viiden Mooseksen kirjan kääntämisessä pääsiäisestä joulukuuhun v. 1529.

Kun Jumalan tahto oli, että Uusi Testamentti tulisi painetuksi kansan kielellä, niin Tindal, kääntäjä, lisäsi loppuun kehoituksen, jossa hän pyysi oppineita korjaamaan mahdolliset erehdykset. Jos siinä sentähden olisi ollut korjaamista kaipaavia puutteellisuuksia, niin olisi kohteliaisuus ja huomaavaisuus taitavain ja arvostelukykyisten miesten taholla velvoittanut heitä näyttämään oppineisuuttaan korjaamalla ne. Mutta hengelliset isät, jotka eivät toivoneet onnen suosivan tuota kirjaa, huusivat yhdestä suusta, että siinä on tuhat kerettiläisyyttä ja että sitä ei tule korjata, vaan se on kokonaan hävitettävä. Muutamat väittivät, ettei ole mahdollista kääntää raamattua englanninkielelle; toisten mielestä ei ollut oikein, että maallikot lukevat sitä äidinkielellään; jotkut taasen sanoivat, että se tekee kaikista kerettiläisiä. Ja voittaakseen myöskin maalliset hallitusmiehet puolelleen he sanoivat kansan tekevän kapinan ja nousevan kuningasta vastaan. Tämän kaiken Tindal itse ilmoittaa kirjoittamassaan ensimmäisen Mooseksen kirjan johdannossa, näyttäen samalla, miten paljon he puuhasivat tutkiessaan tätä käännöstä ja vertaillessaan sitä omiin keksintöihinsä ja ammattisanoihinsa, jopa siinä määrin, että he vähemmällä vaivalla olisivat kääntäneet suuren osan raamattua. Samoin hän näytti, että he tutkivat jokaisen pilkun ja pisteen sanotussa käännöksessä niin turhantarkasti, että jos jostakin i:stä puuttui piste, he tekivät merkinnän siitä ja toitottivat sitä tietämättömälle kansalle kerettiläisyytenä. Näin ovelasti juonitteli papisto, jonka olisi tullut olla valon oppaana kansalle, vieroittaakseen kansaa raamatun tekstistä ja tuntemisesta, raamatun, jota se itse ei tahtonut kääntää eikä sallinut toistenkaan kääntää, jotta, kuten Tindal sanoi, maailma pysyisi pimeässä ja papisto saisi hallita kansan omiatuntoja turhan taikauskon ja väärän opin kautta tyydyttääkseen toiveitaan, kunnianhimoaan ja pohjatonta ahneuttaan sekä kohottaakseen oman kunniansa yli kuninkaiden ja keisarien, jopa itse Jumalan.

Näin valtakunnan piispat ja papit, mielissään syttyneinä hehkuvaan vihaan Tindalin kääntämiä Herran Uutta ja Vanhaa Testamenttia kohtaan, panivat päänsä yhteen ja neuvottelivat, miten käännös olisi tehtävä tyhjäksi, eivätkä suoneet itselleen lepoa, ennenkuin olivat saaneet kuninkaan suostumuksen. Kiireellisesti laadittiin ja annettiin julistus, jonka mukaan Tindalin Testamentin käännös ja hänen ja muiden kirjoittajain teokset ovat estettävät. Tämä tapahtui noin v. 1527.

Cuthbert Tunstal, Lontoon piispa ja sir Thomas More miettivät huolestuneina, miten he voisivat hävittää tuon väärän, petollisen käännöksen, kuten he sitä nimittivät. Sattui niin, että eräs englantilainen kauppias Augustine Packington asui Antwerpenissä siihen aikaan, kun piispa oli siellä 1529. Tämä mies suosi Tindalia, mutta teeskenteli toista piispalle. Piispa halusi kiihkeästi saavuttaa tarkoitusperänsä ja sanoi mielellään ostavansa Uudet Testamentit. Kuullessaan hänen sanovan niin Packington virkkoi: "Herrani, minä voin tehdä tässä asiassa enemmän kuin useimmat muut kauppiaat voivat, jos suvaitsette, sillä minä tunnen alankomaalaiset ja muukalaiset, jotka ovat ostaneet niitä Tindalilta ja joilla on niitä myytävänä täällä. Jos siis teidän ylhäisyytenne haluaa saada ne, niin minun täytyy käyttää rahaa maksaakseni ne, sillä muutoin en voi saada niitä. Mutta jos halunne on tehdä niin, niin minä hankin teille jokaisen painetun ja myymättömän kappaleen." Piispa sanoi: "Tehkää voitavanne, kunnon mestari Packington; hankkikaa ne minulle, maksakoot sitten mitä tahansa, sillä minä aion polttaa ja hävittää ne P. Paavalin kirkon vieressä." Tämä Augustine Packington meni William Tindalin luo ja selitti hänelle koko asian. Ja niinpä heidän välillään tehdyn sopimuksen mukaan Lontoon piispa sai kirjat, Packington sai kiitokset ja Tindal sai rahat. Senjälkeen Tindal korjasi Uuden Testamentin käännöksen, painatti sen jälleen uudelleen, niin että se tuli paksuna ja kolminkertaisena Englantiin. Kun piispa huomasi tämän, niin hän kutsutti luokseen Packingtonin, joka silloin oli palannut takaisin Englantiin, ja sanoi hänelle: "Mistä se johtuu, että ulkomailla on niin paljon Uusia Testamentteja (englantilaisia)? Tehän lupasitte minulle ostaa ne kaikki." Packington vastasi: "Minä tosiaankin ostin kaikki, mitä oli saatavissa; mutta minä huomaan, että on painettu enemmän uusia senjälkeen. Minusta näyttää, ettei asia korjaannu milloinkaan niin kauan kuin on kirjasimia ja painomerkkejä. Teidän olisi siis parasta ostaa myöskin kirjasimet, silloin vasta voitte olla varma." Kuullessaan tämän vastauksen piispa hymyili, ja asia päättyi siihen.

Seuraavana vuonna sattui, että sir Thomas More vangitutti George Constantine'in epäilynä kerettiläisyydestä. Ja monien tutkintojen jälkeen More kysyi häneltä muun ohella: "Constantine, toivoisin kuulevani sinulta suoran totuuden eräässä asiassa, jota kysyn sinulta. Ja jos sen teet, niin minä osoitan sinulle suopeutta kaikissa muissa asioissa, joista sinua syytetään. Tuolla on meren toisella puolella Tindal, Joy ja suuri joukko muita. Tiedän, etteivät he voi tulla toimeen ilman apua. Siellä täytyy olla joitakin, jotka auttavat ja tukevat heitä rahallisesti, ja sinä, ollen yksi heistä, olet saanut osasi siitä ja sentähden tiedät mistä avustus tulee. Pyydän: sano minulle keitä ne ovat, jotka auttavat heitä täten?" "Herrani", Constantine virkkoi, "saat kuulla totuuden; Lontoon piispa on se, joka on auttanut meitä, sillä hän on toimittanut meille suuren rahasumman ostaakseen Uusia Testamentteja ja polttaakseen ne. Ja se se on ollut, ja yhä vieläkin on, meidän ainoa tukemme ja lohdutuksemme." "Niinpä niin, kautta kunniani", More virkkoi, "samaa minäkin ajattelen, sillä miten paljon puhuinkaan siitä piispalle ennenkuin hän siihen ryhtyi."

Palatessaan Antwerpenistä Tunstal poltatti julkisesti kaikki ostamansa Uudet Testamentit P. Paavalin kirkkotarhassa – teko, joka loukkasi monia syvästi. Haihduttaakseen tätä tunnetta piispat ilmoittivat aikovansa toimittaa oikean käännöksen siitä. Piispojen monien valituksien ja teeskenneltyjen väitteiden johdosta, että Tindalin ja Joyn käännökset eivät olleet oikeat ja että niissä sitäpaitsi oli johdantoja ja alkulauseita, jotka haiskahtivat kerettiläisiltä ja joissa moitittiin piispoja, saivat kuninkaan antamaan julistuksen, jossa kiellettiin opettamasta tahi saarnaamasta mitään, mikä oli vastoin Rooman kirkon arvoa ja järjestystä samoin kiellettiin lukemasta mitään Rooman kirkon vastaisia kirjoja. Mutta kuningas käski piispoja kutsumaan luokseen yliopistojen parhaimmat oppineet, jotta he tekisivät uuden käännöksen, niin että kansa ei olisi tietämätön Jumalan laista. Huolimatta tästä käskystä piispat eivät tehneet kerta kaikkiaan mitään minkään uuden käännöksen hyväksi. Päinvastoin joulukuun 24 p:nä 1530 julkinaulattiin kirjelmä, jonka arkkipiispa Warham, kansleri More, piispa Tunstal ja muut velvoittivat jokaisen kirkollisen viranpitäjän lukemaan seurakunnalleen varoituksena estämään kerettiläistä tartuntaa. Tässä kirjelmässä selitettiin, ettei ole tarpeellista esittää raamattua kansan kielellä. Monet olivat niin tyytymättömiä tämän johdosta, että he ainoastaan alkoivat sitä innokkaammin lukea Tindalin käännöstä, josta syystä monet asiat tulivat valoon. Tindalin vihamiehet eivät tyytyneet ainoastaan vastustamaan hänen käännöstään, vaan ryhtyivät myöskin toimenpiteisiin kietoakseen hänet verkkoihinsa riistääkseen häneltä hänen elämänsä. Antwerpenissä ollessaan hän asui erään englantilaisen Thomas Pointz'in talossa. Ja silloin tuli Englannista eräs, jonka nimi oli Henry Phillips, ollen näköjään herrasmies ja liikkuen palvelijan seurassa.

Tindal oli usein kutsuttu päivälliselle ja illalliselle kauppiaiden luo, ja tällöin tutustui häneen myös Henry Phillips. Lyhyessä ajassa hän voitti Tindalin suuren luottamuksen, ja Tindal vei hänet asuntoonsa Thomas Pointzin taloon, vieläpä söi hänen kanssaan kerran tahi kahdesti päivällistä ja illallista. Tämä Henry Phillips petti William Tindalin. Kun he olivat syöneet päivällistä Thomas Pointzin talossa ja poistuivat sieltä, niin kaksi Phillipsin tätä tarkoitusta varten mukanaan tuomaa upseeria vangitsi Tindalin. Ja sitten tämä petturi luovutti hänet keisarin puoluelaisille; hänen kirjansa takavarikoitiin, ja hän itse heitettiin vankilaan. Kun Tindal tuotiin vastaamaan, hänelle tarjottiin asianajaja ja puolustaja, mutta hän kieltäytyi sanoen, että hän vastaisi itse puolestaan. Ja niin hän tekikin.

Pitkällisen harkinnan jälkeen hänet vihdoin, vaikkei hän ansainnutkaan kuolemaa, tuomittiin keisarin Augsburgissa antaman asetuksen perusteella ja vietiin mestauspaikalle. Siellä hänet sidottiin paaluun, ja pyöveli kuristi hänet, ja myöhemmin hänet poltettiin tulessa Vilvorden'in kaupungissa v. 1536. Paalussa hän huusi pyhällä kiivaudella ja korkealla äänellä: "Herra, avaa Englannin kuninkaan silmät!"

Hänen oppinsa voima ja elämänsä vakavuus oli niin syvä, että hänen sanotaan vankeusaikanaan –, joka kesti noin puolitoista vuotta, – kääntäneen vartijansa, vartijansa tyttären ja muita hänen perheensä jäseniä. Myöskin muut, jotka joutuivat hänen kanssaan kosketuksiin hänen ollessaan linnassa, lausuivat hänestä, että ellei hän ole hyvä kristitty, niin he eivät voi sanoa kehen uskoa.

Saapuvilla ollut yliprokuraattori, keisarin asiamies, jätti hänestä sen todistuksen, että hän oli "oppinut, hyvä ja jumalinen mies".

Ja kun me nyt aiomme lopettaa William Tindalin elämän ja historian, niin esitämme lopuksi otteita hänen yksityisistä kirjeistään John Frith'lle. [Oppinut nuorukainen, varsinkin perehtynyt latinaan ja kreikkaan, poltettiin roviolla heinäkuun 4 p:nä 1533. Hän oli erinomaisen lupaava nuorukainen, joka oli edistynyt kaikenlaisessa oppimisessa ja tietämisessä siinä määrin, että hänellä tuskin oli vertaistaan tovereittensa joukossa. Sitäpaitsi oli hänen oppiinsa yhtynyt niin jumalinen elämä, että oli vaikeata päättää missä suhteessa hän oli etevämpi, hän kun ansaitsi suurta kiitosta molemmissa. (Foxe).] Toinen niistä on kirjoitettu Frith'in omalle nimelle, toinen nimelle Jaakob. Kirjeet hän kirjoitti ja toimitti John Frith'ille tämän ollessa vankina Towerissä.

    "Hellästi rakastettu, miten asiat lienevätkään, jättäydy kokonaan
    ja ainoastaan rakkaimmalle Isällesi ja ystävällisimmälle
    Herrallesi; älä pelkää ihmisiä, jotka uhkaavat; äläkä luota
    ihmisiin, jotka puhuvat kauniisti; vaan luota häneen, jonka
    lupaus on totinen ja joka voi tehdä sanansa hyväksi. Sinun asiasi
    on Kristuksen evankeliumi, valo, jota täytyy ylläpitää uskon
    verellä. Lamppua täytyy siistiä ja niistää päivittäin ja valaa
    uutta öljyä illoin ja aamuin, jotta valo ei sammuisi. Vaikka
    olemme vainottuja, on asiamme kuitenkin oikea. Jos meitä hosutaan
    ja lyödään nyrkillä sentähden, että teemme hyvää ja me sen
    otamme vastaan kärsivällisesti ja kestämme, niin se on otollista
    Jumalalle, ja siihen me olemme kutsutut. Sillä Kristuskin kärsi
    meidän tähtemme, jättäen meille esikuvan, jotta seuraisimme
    Hänen askeleitaan, joka ei tehnyt syntiä. Tässä olemme tulleet
    tuntemaan rakkauden, että Hän antoi henkensä meidän tähtemme;
    sentähden tulee meidänkin antaa alttiiksi henkemme veljien
    tähden. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä suuri on palkkanne
    taivaassa! Sillä me kärsimme Hänen kanssaan, jotta myös saisimme
    kirkkaudessa hallita Hänen kanssaan, Hänen, joka on muuttava
    alennustilassa olevan ruumiimme kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi
    sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itsellensä
    alamaiseksi.

    "Älä sentähden pelkää uhkauksia, älköötkä sinua voittako ne
    suloiset sanat, joilla ulkokullatut hyökkäävät sinun kimppuusi.
    Älkööt maailmallisen viisauden päätelmät hallitko sydäntäsi –,
    ei, vaikka ne olkootkin ystäviäsi, jotka neuvovat sinua. Olkoon
    Bilney sinulle varoitukseksi. Älköön ruumiisi uupuko. Joka
    kestää loppuun asti, hän pelastuu. Jos tuskan tuntu on suurempi
    kuin voimasi, niin muista: 'Jos anotte minulta jotakin minun
    nimessäni, niin minä sen teen.' Ja rukoile Isääsi siinä nimessä,
    ja Hän on lopettava tuskasi tahi lyhentävä sen. Rauhan ja toivon
    ja uskon Herra olkoon kanssasi. Amen.

                                           William Tindal."

    "Hellästi rakastettu veljeni Jaakob! Sydämeni halu
    Vapahtajassamme Jeesuksessa on, että aseistaudut
    kärsivällisyydellä ja olet rohkea, raitis, viisas ja valpas,
    sekä että kumarrut tomuun välttäen korkeita kysymyksiä, jotka
    eivät ole tavallisen kyvyn käsitettävissä. Mutta selitä lakia
    totuudenmukaisesti ja avaa Mooseksen peite tuomitsemaan kaikkea
    lihaa ja toteamaan, että kaikki ihmiset ovat syntisiä; ja että
    kaikki lainalaiset teot, ennenkuin armo on ottanut pois tuomion,
    ovat syntiä ja tuomittavia; ja sitten, uskollisena palvelijana,
    aseta nähtäväksi Herramme Jeesuksen armo ja anna haavoitettujen
    omientuntojen juoda vettä Hänen lähteestään. Ja silloin sinä
    saarnaat voimalla, eikä mitään ulkokullattujen oppia; ja Jumalan
    Henki vaikuttaa sinun kanssasi, ja tunnot todistavat sinulle ja
    tuntevat, että niin on. Ja kaikkea oppia, joka heittää sumua
    näihin kahteen kohtaan varjostaakseen ja peittääkseen ne: Jumalan
    lakiin ja Kristuksen armoon, sitä vastusta kaikella väellä ja
    voimalla. Merkityksettömät sakramentit hylkää. Jos he panevat
    niihin merkitystä, niin vastaanota ne, jos näet että se voi
    auttaa, vaikka se ei ole välttämätöntäkään.

    "Veli Jaakob, jota minä sydämestäni rakastan, sillä ei ole
    ketään, josta minä niin paljon toivon ja uskon ja josta minun
    sydämeni riemuitsee ja sieluni on lohdutettu kuin sinusta.
    Tämä ei kuitenkaan tuhanneltakaan osalta riipu sinun opistasi
    tahi mitä muita lahjoja sinulla on, vaan siitä, että tahdot
    ryömiä hitaasti pitkin maata ja vaeltaa niissä asioissa, jotka
    koskevat omaatuntoa eikä aivojesi mielikuvien mukaan; pelossa
    etkä rohkeudessa; selvissä välttämättömissä tosiasioissa
    tahtomatta lausua tahi määritellä salaisuuksia, tahi asioissa,
    jotka eivät auta eivätkä estä, olkootpa sitten niin tahi ei;
    yksimielisyydessä etkä sekaseuraisissa mielipiteissä; tätä
    siinä määrin, että jos uskot varmasti tietäväsi, niin kuitenkin
    asioissa, jotka eivät vaadi ehdotonta yksimielisyyttä, myönnyt
    tahi sanot – kunnes toiset yhtyvät sinuun –: kenties tämä onkin
    tekstin vaatima ajatus tahi tulkitsemistapa. Niin, jos oletkin
    varma, että sinun käsityksesi on hyvä, ja toinen on vastakkaista
    mieltä, eikä asia ole oleellista laatua, niin hymyile ja anna
    sen olla ja jätä se toisille miehille, mutta pidä jäykästi ja
    itsepäisesti kiinni vakavista ja välttämättömistä asioista. Ja
    toivon sinulla olevan saman käsityksen minustakin, sillä minä
    kutsun Jumalan todistajakseni sinä päivänä, jolloin meidän tulee
    ilmestyä Herramme Jeesuksen eteen tekemään tiliä teoistamme,
    etten milloinkaan ole muuttanut tavuakaan Jumalan sanasta vastoin
    omaatuntoani enkä tahtoisi sitä tänäkään päivänä, vaikkapa
    minulle annettaisiin kaikki, mitä maa tarjoaa, olkoonpa se sitten
    huvituksia, kunniaa tahi rikkauksia. Sitäpaitsi minä otan Jumalan
    todistamaan tuntoni edessä, etten halua Jumalalta itselleni tässä
    maailmassa mitään enempää kuin mitä ilman en voi pitää Hänen
    lakiaan.

    "Lopuksi, jos minussa olisi käsillä joku lahja, mikä voisi
    auttaa ja tukea sinua, jos tarve vaatii, niin lupaan sinulle:
    minä en vitkastelisi jättäessäni sitä Jumalan haltuun. Minun
    sieluni ei ole uupunut, vaikka ruumiini onkin väsynyt. Mutta
    Jumala on tehnyt minut onnen orvoksi tässä maailmassa ja
    osattomaksi ihmisten silmissä: olen sanaton ja karkea, tyhmä ja
    kankea. Sinun tehtäväsi on täydentää se, mitä minusta puuttuu,
    muistaen että niinkuin sydämen nöyryys tekee sinut korkeaksi
    Jumalan edessä, niin myöskin sanojen lempeys saattaa sinut
    vaipumaan ihmisten sydämiin. Luonto antaa iälle arvovaltaa, mutta
    lempeys on nuoruuden koriste ja antaa sille kunniaa. Rakkauden
    yltäkylläisyys saattaa minut näin ylenpalttisesti löpertelemään.

    "Lontoolaisella herrallani on palvelija nimeltä John Tisen,
    punapartainen mies, jolla on mustanpunertava pää ja joka kerran
    oli minun oppilaani. Hänet näin Antwerpenissä, mutta hän ei
    tullut englantilaisten joukkoon. Minne hän on mennyt salaisena
    lähettiläänä, en tiedä.

    "Jaakobin väkevä Jumala olkoon kanssasi, kukistakoon vihollisesi
    ja antakoon sinulle Joosefin suosion; ja Stefanuksen viisaus
    ja henki olkoon sydämesi kanssa ja suusi kanssa ja opettakoon
    huulillesi mitä sinun tulee sanoa ja kuinka sinun tulee
    vastata kaikkiin asioihin. Hän on meidän Jumalamme, jos olemme
    toivottomat itsemme suhteen ja luotamme häneen. Ja hänen on
    kunnia. Amen.

                                           William Tindal."

    "Toivon lunastuksemme olevan lähellä."

PATRICK HAMILTON.

Skotlannin marttyyrihistorian jaloimpia ja ylevimpiä ilmiöitä on nuori ylimys Patrick Hamilton. Esitämme seuraavassa kertomuksen hänen marttyyrikuolemastaan Tytler'in mukaan. [Tytler, History of Scotland. V, 3]

Arkkipiispa Beaton'in sopiessa voimakkaan kilpailijansa Douglas-suvun kanssa ja päästessä jälleen osalliseksi hallintoon, sattui valitettava tapaus: haastettiin oikeuteen ja tuomittiin kuolemaan Patrick Hamilton, Ferne'in apotti, varhaisin ja eräissä suhteissa etevin skotlantilainen marttyyri. Tämän nuoren kärsijän vanhemmat olivat sir Patrick Hamilton Kincavilistä ja Catherine Stewart, Albanyn herttuan tytär. Kasvatettuna St. Andrewsin yliopistossa, jossa silloin pidettiin arvossa John Mair'n, Knoxin ja Buchananin opettajan liian vapaamielistä filosofiaa, hän jo aikaisin herätti huomiota rohkealla vapaudenrakkaudellaan, joka paljasti ja halveksi koulumiesten periaatteita. Sittemmin hän, todennäköisesti Lutherin kirjoituksista, imi itseensä rakkauden uusiin oppeihin. Ja kun hänet kutsuttiin kirkolliskokouksen eteen, niin hän nyt, kun hänen uskonsa ei vielä ollut vakiintunut, piti parempana paeta mannermaalle, kuin ryhtyä tavoittelemaan vaarallista kunniaa puolustamalla mielipiteitään. Wittenbergissä hän etsi Lutherin ja Melanchtonin ystävyyttä ja saavutti sen. He suosittelivat häntä Lambertin, Marburgin yliopiston rehtorin hoiviin, ja tämän erinomaisen hurskaan ja oppineen koulumiehen luona Hamilton pääsi täydelliseen totuuden tuntemiseen. Ja tuskin hän oli saavuttanut mielessään täyden vakaumuksen Rooman kirkon erehdyksistä, kun hänen luonteessaan jo tapahtui muutos: hänestä, joka ennen oli ollut epäileväinen ja arka, tuli rohkea miltei karkeuteen asti ja, vastustaen hellän opettajansa kyyneleitä ja pyyntöjä, hän ilmoitti päätöksensä olevan palata takaisin Skotlantiin ja saarnata uskoa synnyinmaassaan. Hän astui laivaan, saapui 1527 St. Andrewsiin, puhui julkisesti kansalle, ja lyhyen, tehokkaan intoa uhkuvan vaikutuksen jälkeen hänet kirkollisten viranomaisten toimesta vangittiin ja heitettiin vankilaan. Hänen nuoruutensa – hän oli ainoastaan kahdenkymmenen kahdeksan vuoden vanha –, hänen lahjakkuutensa ja hänen rakastettava ja lempeä käytöksensä herättivät kaikissa osanottoa, ja monta yritystä tehtiin, jotta hänet saataisiin peruuttamaan mielipiteensä tahi ainakin lakkaamaan häiritsemästä kirkon rauhaa kansalle antamillaan julistuksilla. Mutta kaikki oli turhaa. Arvaten aivan oikein hän ei pitänyt tätä levollisuutta todellisen rauhan hiljaisuutena, vaan tietämättömyyden ja kuoleman unena. Hän puolusti oppiaan osoittaen sellaista hurskasta vakavuutta ja niin syvää raamatuntuntemusta, että Alessista, katolisesta papista, joka oli tullut käymään hänen vankikopissaan tahtoen horjuttaa hänen päättäväisyyttään, tulikin tuon vangitun käännynnäinen, ja vihdoin hänet tuomittiin itsepäisenä kerettiläisenä ja vietiin polttoroviolle. Mestauslavalla hän kääntyi hellästi palvelijansa puoleen, joka oli seurannut häntä kauan, ja riisuen yltään viittansa, takkinsa ja lakkinsa kehoitti häntä vastaanottamaan kaikki ne maalliset tavarat, jotka nyt jätettiin hänelle, niiden mukana myös hänen kuolemansa esimerkin. "Se, mitä minä nyt saan kärsiä, kallis ystäväni", hän sanoi, "näyttää lihasta peloittavalta ja katkeralta. Mutta muista: se on portti iankaikkiseen elämään, jota ei ole omistava ainoakaan, ken kieltää Herransa." Mutta keskellä kidutuksia, jotka pyövelin taitamattomuuden tähden muodostuivat pitkällisiksi ja raateleviksi, hän ei lakannut lohduttamasta läsnäolevia, osoittaen lempeyttä ja teeskentelemätöntä rohkeutta, joka teki syvän vaikutuksen. Kohottaen katseensa kohti taivasta hän huudahti: "Kuinka kauan, oi Jumala, pimeys on hallitseva tätä valtakuntaa? Kuinka kauan Sinä kärsit tätä ihmisten tyranniutta!" Ja kun kuolema vihdoin saapui päästämään hänet, hän hengitti viime hengähdyksensä huulillaan nämä siunatut sanat: "Herra Jeesus, ota minun henkeni!"

Patrick Hamilton selitti oppinsa tärkeimmät kohdat itse pienessä latinalaisessa tutkimuksessa. Se sisältää selvän ja raamatullisen esityksen tavasta, jolla syntinen vanhurskautuu Jumalan edessä ja ihanan selityksen muutamista kristillisistä päähyveistä. Vaikka se toisin paikoin onkin omituinen ja hämärä, se kuitenkin osoittaa, että tämä kunnon mies oli paljon edellä omaa aikaansa ainakin Skotlannissa.

GEORGE WISHART.

Erittäin säälimättömästi Kristuksen uskon veriset viholliset syyttivät maisteri George Wishartia. On mielenkiintoista nähdä, mistä opinkohdasta häntä syytettiin ja miten silmittömän raivoisasti ja viheliäisen julmasti Rooman pahansuopa kirkko vainosi tätä autuasta jumalanmiestä, sekä miten lempeästi, nöyrästi, kärsivällisesti ja erinomaisen hurskaasti hän vastasi syytöksiin välittämättä heidän peloituksistaan ja uhkauksistaan, muuttamatta kasvojaan ja vaihtamatta näköään.

Mutta ennenkuin lähden käsittelemään hänen opinkohtiaan, en pidä asiaankuulumattomana kosketella jonkun verran tämän jumalisen miehen elämää ja vaellusta, mikäli minulla siitä on tietoja. Näitä tietoja varmistavat seuraavat erään Wishartin oppilaan Emery Tylneyn minulle kirjoittamat sanat:

    "Noin vuonna 1543 oli Cambridge'in yliopistossa muuan maisteri
    George Wishart tahi, kuten häntä tavallisesti nimitettiin:
    maisteri George Benetin kollegiasta, mustatukkainen,
    pitkäpartainen mies, jolla oli hoikka vartalo ja kasvonpiirteistä
    päättäen melankolinen luonne; miellyttävä henkilö, josta
    puhuttiin hyvää hänen kotimaassaan Skotlannissa: kohtelias,
    nöyrä, rakastettava, iloinen opettamaan, halukas oppimaan ja
    paljon matkustanut. Hänellä ei milloinkaan ollut yllään muuta
    vaatetusta kuin vaippa tahi jalkoihin asti ulottuva verkaviitta,
    musta parkkumista tehty takki ja yksinkertaiset mustat housut,
    paidat karkeasta uudesta hamppukankaasta, valkoinen, alaspäin
    riippuva kaulus ja kalvosimet käsissä. Kaiken tämän vaatetuksen
    hän antoi köyhille, muutamat vaatekappaleet viikottain, toiset
    kuukausittain, toiset neljänneksittäin, miten hyväksi näki,
    paitsi ranskalaista lakkiaan, jota hän piti koko vuoden minun
    ollessani hänen kanssaan.

    "Hän oli vaatimaton ja kohtuullinen mies, peläten Jumalaa,
    vihaten ahneutta –, sillä hänen ihmisystävyydellään ei
    ollut milloinkaan loppua. Hän korvasi kolme ateriaa yhdellä,
    teki neljästä päivästä yhden, käyttämättä muuta kuin jotakin
    virkistyksekseen. Hän makasi kovalla olkivuoteella ja karkeilla
    uusilla hamppulakanoilla, jotka hän antoi pois, kun ne piti
    vaihtaa. Hänellä oli tavallisesti vuoteensa vieressä vesisammio,
    jossa hän – kun ihmiset jo nukkuivat, kynttilä oli sammutettu
    ja kaikki oli hiljaista – peseytyi. Sen minä, joka vielä olin
    varsin nuori, varmasti usein kuulin hänen tekevän; eräänä
    valoisana yönä erotinkin hänet. Hän rakasti minua hellästi, ja
    minä häntä yhtä voimakkaasti. Hän noudatti opetuksessaan suurta
    vaatimattomuutta ja vakavuutta, niin että muutamat pitivät häntä
    ankaranakin, olisivatpa tappaneetkin hänet, mutta Herra oli hänen
    turvansa. Ja asianmukaisella tavalla nuhdeltuaan heitä heidän
    ilkeämielisyydestään hän näyttäen hyvää esimerkkiä antoi heille
    anteeksi ja poistui. Jospa Herra olisi jättänyt hänet minulle,
    kurjalle pojalleen, jotta hän olisi voinut päättää alkamansa
    työn! Sillä uskossaan hän pysyi, kuten näette hänen elämänsä
    lopusta, kun hän meni Skotlantiin muutamien aatelismiesten
    seurassa, jotka olivat tulleet tekemään sopimusta kuningas
    Henrik VIII:n kanssa. Hänen oppineisuutensa ei ollut pienempi
    kuin hänen opinhalunsa. Hän oli aina pakon painamana ja valmis
    tekemään hyvää missä hän vain voi sekä yksityisesti kodissa että
    julkisesti koulussa, luennoiden ja lukien eri kirjailijoita.

    "Jos yrittäisin selittää hänen rakkauttaan minua ja kaikkia
    ihmisiä kohtaan, hänen ihmisystävällisyyttään köyhiä kohtaan,
    joka ilmeni antamisessa, lohduttamisessa, huolenpidossa,
    auttamisessa ja hoivaamisessa, ja sitä rajatonta hartautta, jolla
    hän tutki, miten voisi tehdä hyvää kaikille eikä loukata ketään,
    niin minulta pikemmin uupuisi sanat kuin oikea asia suositella
    häntä.

    "Kaiken tämän minä ilmoitan koko sydämelläni todistaen tästä
    jumalisesta miehestä. Hän, joka teki kaiken, hallitsee kaikkea ja
    tuomitsee kaiken, tietää, että puhun totta, jotta yksinkertainen
    tuntisi tyydytystä, ylpeä loukkaantuisi, ulkokullattu tulisi
    paljastetuksi.

                                             Emery Tylney."

Maisteri George Wishart oli vankina St. Andrewsin linnassa, mihin kaupungin tuomiorovasti oli lähetetty kardinaalin käskystä viemään kutsua saapua seuraavana aamuna tuomarin eteen tekemään selvää turmiollisesta ja kerettiläisestä opistaan.

Hänelle maisteri George vastasi: "Miksi tarvitsee minun herrani kardinaali kutsua minua luokseen tekemään selvää opistani hänen edessään, jonka vallan ja herruuden alaisena minä olen näin sidottu kahleisiin? Eikö minun herrani voi pakottaa minua valtansa nojalla vastaamaan? Vai luuleeko hän, että minä en ole valmis tekemään selvää opistani?"

Seuraavana aamuna kardinaali käski palvelijoittensa pukeutua sotaisimpaan asuunsa, joten he kaikkine aseineen näyttivät enemmän valmistuneilta sotaan kuin saarnaamaan Jumalan evankeliumia. Ja saatettuaan piispat luostarikirkkoon nämä asestetut uroot, marssien sotilaallisessa järjestyksessä, lähettivät noutamaan maisteri George'ia, jonka linnan kapteeni saattoi kirkkoon sadan sotamiehen seuraamana. Kuin karitsan he veivät hänet uhriksi. Ollessaan astumaisillaan luostarikirkkoon hän näki maassa viruvan raihnaan ja heikon miesraukan, joka pyysi häneltä almua. Wishart viskasi hänelle rahapussinsa. Ja kun hän tuli lordi kardinaalin luo, niin luostarin alipriori, joka tunnettiin tuomiorovasti John Wynrymen nimellä, nousi saarnatuoliin ja piti puheen koko seurakunnalle ottaen aineekseen Matt. 13. luvun. Saarnansa hän jakoi neljään pääosaan.

Ensimmäinen osa oli lyhyt ja suppea esitys evankeliumista.

Toinen osa tulkitsi vertausta hyvästä siemenestä. Ja nimittäen Jumalan sanaa hyväksi siemeneksi ja harhaoppia valhe vehnäksi hän selitti, mitä harhaoppi on ja miten se on tunnettavissa, määritellen sen tähän tapaan: "Harhaoppi on väärä mielipide, jota puolustetaan sitkeästi, ilmeisesti vastoin Jumalan sanaa."

Saarnan kolmas osa kosketteli kerettiläisyyden syytä Englannissa ja muissa valtakunnissa. Kerettiläisyyden äärimmäisenä syynä on niiden tietämättömyys, joiden tehtävänä on sielunhoito. Heillä tulisi välttämättömästi olla oikea Jumalan sanan tunteminen, jotta he olisivat kykeneviä voittamaan harhaoppien petolliset opettajat Hengen miekalla, eikä vain voittamaan, vaan myös kumoamaan heidät, kuten Paavali sanoo: "Sillä seurakunnan kaitsijan on, niinkuin Jumalan taloudenhoitajan tulee, oltava nuhteeton, ei itserakas, ei pikavihainen, ei viiniin menevä, ei väkivaltainen, ei häpeällisen voiton pyytäjä, vaan vieraanvarainen, hyvää rakastava, maltillinen, oikeamielinen, pyhä, itseänsä hillitseväinen; hänen tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, jotta olisi kykenevä sekä neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain väitteet." Tit. 1, 7-9.

Saarnan neljäs osa kosketteli kysymystä, miten harhaopit on tunnettava. Harhaopit, hän sanoi, saattaa tuntea näin: kuten kultaseppä tuntee hienon kullan epätäydellisestä koetinkiven avulla, samoin opimme mekin tuntemaan harhaopin epäämättömällä koetinkivellä, s.o. totisella, vilpittömällä ja väärentämättömällä Jumalan sanalla. Vihdoin, hän lisäsi, harhaoppiset pitää kukistaa jo tässä elämässä, jota ehdotusta evankeliumi näennäisesti ei hyväksy. "Antakaa molempain kasvaa yhdessä elonleikkuuseen asti;" elonleikkuu on maailman loppu. Kuitenkin, hän väitti, ne tulee kukistaa maallisen esivallan ja lain avulla. Ja kun hän oli lopettanut saarnansa, he pakottivat maisteri George'in astumaan saarnatuoliin kuulemaan siellä syytöksensä ja opinkappaleensa. Ja suoraan heitä vastapäätä seisoi John Lauder, paperille kirjoitettujen kirousten raskaasti kuormittamana; paperissa oli pitkä luettelo täynnä kirouksia, uhkauksia, herjauksia; sanoja, jotka sisälsivät pirullista pilkkaa ja ilkeämielisyyttä. Siinä sanottiin viattomalle maisteri Georgeille niin monta julmaa ja kauhistuttavaa sanaa, ja häntä vastaan singahuteltiin niin häpeällisesti paavin vasamoita, että tietämätön kansa pelkäsi maan repeävän ja nielevän hänet. Tästä huolimatta hän seisoi hyvin kärsivällisenä kuunnellen heidän sanojaan, kääntämättä kertaakaan kasvojaan tahi muuttamatta ilmettään.

Kun tämä hyvinruokittu pappi oli lukenut läpi kaikki herjauksensa, jolloin hiki valui pitkin hänen kasvojaan, ja hänen suunsa vaahtosi kuten karjun, hän sylkäisi maisteri George'in kasvoille, sanoen: "Mitä vastaat sinä näihin sanoihin, sinä heittiö, petturi ja varas, jonka me olemme asianmukaisesti todistaneet syylliseksi esittämällä riittäviä todisteita sinua vastaan?" Kuullessaan tämän maisteri George laskeutui polvilleen saarnatuolissa ja alkoi rukoilla Jumalaa. Lopetettuaan rukouksensa hän herttaisesti ja kristityn tavoin vastasi heille seuraavasti:

"Monia hirmuisia lauseita ja monia kauheita sanoja te olette puhuneet täällä tänään, sanoja, joita on suuresti kauhistuttavaa ei vain opettaa, vaan myöskin ajatella. Siksipä pyydänkin teitä rauhallisesti kuuntelemaan, jotta saisitte tietää, mitkä ovat minun lauselmiani ja millainen on minun oppini. Tämän pyyntöni, herrani, että minua kuultaisiin, perustelen seuraavalla kolmella syyllä.

"Ensimmäinen syy on, että saarnaamalla Jumalan sanaa olen tehnyt Hänen kunniansa ilmeiseksi. Senpätähden onkin järkevää Jumalan kunnian edistämisen kannalta, että kuulette minun opettavan totisesti puhdasta Jumalan sanaa ilman minkäänlaista teeskentelyä.

"Toinen syy on, että teidän pelastuksenne vuotaa Jumalan sanasta, sillä Hän vaikuttaa kaikki sanallaan. Siksipä olisikin jumalaton teko, jos te sulkisitte korvanne minulta, joka opetan Jumalan sanaa totuudessa.

"Kolmas syy on, että teidän oppinne käyttää monia rienaavia ja kauheita sanoja, jotka eivät johdu Jumalan innoituksesta, vaan perkeleestä, ja joiden tarkoituksena ei ole sen vähäisempi kuin minun elämäni tuhoaminen. Sentähden onkin oikein ja kohtuullista, että tiedätte, mitkä ovat minun sanojani ja minun oppini, jotta minua ei tuhottaisi väärinymmärryksestä, teidän sielujenne suureksi surmaksi. Sentähden, sekä Jumalan nimen kirkkauden ja kunnian että teidän oman pelastuksenne samoin kuin minun elämäni vuoksi, pyydän teitä hartaasti kuuntelemaan minua ja esitän teille oppini värittämättä.

"Pääasia on, että siitä asti kun tulin tähän valtakuntaan, en ensinnäkään ole opettanut muuta kuin Jumalan kymmeniä käskyjä, uskontunnustuksen kahtatoista artikkelia ja Herran rukousta äidinkielellä. Dundee'ssa opetin sitäpaitsi Paavalin kirjettä roomalaisille. Ja tahdon näyttää teille totuudenmukaisesti, mitä tapaa käytin opettaessani."

Silloin syyttäjä yht'äkkiä huusi kovalla äänellä: "Sinä kerettiläinen, heittiö, petturi ja varas, sinulla ei ollut oikeutta saarnata. Sinä olet ottanut vallan omiin käsiisi ilman minkäänlaista kirkon taholta annettua lupaa. Tietääksemme sinä olet saarnannut jo kauan." Silloin koko esipappien kokous kaikkine osanottajineen huudahti: "Jos me annamme hänelle luvan saarnata, hän on niin taitava ja pyhään raamattuun niin perehtynyt, että hän kääntää kansan puolelleen ja nostaa heidät meitä vastaan."

Kun maisteri George näki heidän ilkeämielisen ja jumalattoman aikeensa, niin hän vetosi kardinaalista maaherraan saadakseen puolueettoman ja tasapuolisen tuomarin. Tähän syyttäjä, John Lauder, vastasi: "Eikö herrani kardinaali ole toinen henkilö tässä valtakunnassa, Skotlannin kansleri, St. Andrewsin arkkipiispa, Merepoisin piispa, Aberbrothwickin virkapitäjän tulojen haltia, legatus natus, legatus a latere?" Ja niin hän, kerraten pitkän rivin arvonimiä, kysyi: "Eikö minun herrani kardinaali ole tasapuolinen tuomari? Kenen toisen sinä toivot olevan tuomarisi?"

Tälle tämä nöyrä mies vastasi: "En kiellä herraani kardinaalia; mutta minä toivon Jumalan sanan olevan tuomarini ja maallisen säädyn yhdessä jonkun teidän ylhäisyytenne kanssa minun kuulustelijoinani, sillä minä olen täällä herrani maaherran vanki." Tällöin ympärillä seisova ylpeä ja halveksiva joukko pilkkasi häntä sanoen: "Tuollainen mies, tuollainen tuomari, joka puhuu niskoittelevia ja loukkaavia sanoja maaherrasta ja muista aatelismiehistä, ajatellen, että hekin ovat harhaoppisia." Ja vitkastelematta, muitta mutkitta, he olisivat tuominneet maisteri George'in, elleivät eräät miehet olisi neuvoneet kardinaalia lukemaan uskonkappaleita ja kuulemaan hänen vastauksiaan, jotta ihmiset eivät voisi valittaa hänen tuomitsemistaan.

Wishartia syytettiin nyt 18 opinkappaleesta, jotka koskivat kirkkoa, sakramentteja, korvarippiä, kirkonkirousta, kristittyjen yleistä pappeutta, vapaata tahtoa, lihansyömistä perjantaina, pyhimyksien rukoilemista, kiirastulta, munkkien, nunnien ja pappien tekemiä pyhiä lupauksia, pappien naimista, kirkolliskokouksia, kirkkojen rakentamista, paastoa sekä kuoleman ja viimeisen tuomion välistä olotilaa.

Kävisi liian pitkäksi esittää nämä syytökset ja Wishartin niihin antamat vastaukset kokonaisuudessaan. Yleisvaikutelmana voidaan todeta, että syytökset ja se muoto, jossa ne esitetään, antavat surullisen kuvan paavillisten silmittömästä uskonkiihkosta. Jokainen syytös alkaa melkein poikkeuksetta puhuttelusanalla "sinä, väärä kerettiläinen", ja niitä höystetään sellaisilla herjauksilla kuin "heittiö", "varas" ja "petturi". Kun katselee näitä tuomareita ja korkea-arvoisia kirkonmiehiä, jotka kiehuvat raivoa ja kiristelevät hampaitaan hurskaalle ja nöyrälle Jumalan palvelijalle, joka seisoo heidän edessään kuin uhrilammas, niin palautuu elävästi mieleen Stefanuksen, ensimmäisen marttyyrin, tuomio.

Kun piispat ja heidän seuralaisensa olivat syyttäneet viatonta miestä tällä tavalla, he tuomitsivat hänet poltettavaksi kerettiläisenä, kiinnittämättä mitään huomiota hänen jumalisiin vastauksiinsa ja todellisiin syihin, enempää kuin omiintuntoihinsakaan. He otaksuivat todella tekevänsä Jumalalle otollisen uhrin, kuten Johannes sanoo: "He erottavat teidät synagogasta; tuleepa aika, jolloin jokainen, joka tappaa teidät, luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle." Joh. 16, 2.

Sitten he käskivät yhteisen kansan, joka aina kuunteli mielellään ja hartaasti tuon viattoman miehen puhetta, poistumaan. Ja sitten pimeyden pojat julistivat päätöksensä, välittämättä vähääkään Jumalan tuomiosta. Ja kun kaikki tämä oli tehty, niin kardinaali lähetti vartijansa viemään tuon nöyrän lampaan takaisin linnaan, kunnes tuli olisi valmis. Tultuaan linnaan maisteri George kohtasi siellä kaksi vihollista, kapusiinimunkit Scotin ja hänen toverinsa, jotka sanoivat: "Herra, teidän tulee tunnustaa syntinne meille." Hän vastasi sanoen: "Teille en tahdo tunnustaa mitään. Menkää ja tuokaa tuolta se mies, joka saarnasi tänään, ja hänelle minä tunnustan." Sitten he lähettivät hakemaan luostarin aliprioria, joka tuli hänen luokseen nopeasti. Mutta mitä maisteri George sanoi tässä tunnustuksessaan, on minulle tuntematonta.

Kun tuli oli tehty valmiiksi ja hirsipuu pystytetty linnan läntisen osan edustalle lähelle luostaria, niin kardinaali, peläten ystävien riistävän maisteri George'in, antoi määräyksen, että koko linnan tykkiväki siirrettäisiin sitä osaa vastaan sekä että kaikki hänen tykkimiehensä olisivat valmiit ja seisoisivat tykkiensä luona, kunnes hänet olisi poltettu. Kun kaikki tämä oli tehty, he sitoivat maisteri George'in kädet hänen selkänsä taakse ja veivät hänet sotamiesten seurassa linnasta mestauspaikalle. Tullessaan ulos linnan portista hän kohtasi muutamia kerjäläisiä, jotka pyysivät häneltä almua Jumalan tähden. Näille hän vastasi: "Tarvitsisin käteni voidakseni antaa teille almuja, mutta armollinen Herra laupeudestaan ja ylitsevuotavasta armostaan antakoon teille kaiken, mitä tarvitsette sekä sielullenne että ruumiillenne." Jonkin ajan kuluttua hän kohtasi kaksi munkkivihollistaan, jotka sanoivat: "Maisteri George, rukoilkaa Neitsyt Mariaa, jotta hän olisi välittäjättärenne Poikansa luona." Heille hän vastasi lempeästi: "Lakatkaa, älkää kiusatko minua, veljet." Sen jälkeen hänet saatettiin roviolle nuora kaulassa ja rautaketjut vyötäisillä.

Tultuaan tulen luo hän laskeutui polvilleen ja nousi jälleen lausuen kolmasti nämä sanat: "Oi, Sinä maailman Vapahtaja, armahda minua! Taivaallinen Isä, Sinun pyhiin käsiisi minä jätän henkeni." Lopetettuaan rukouksensa hän kääntyi kansan puoleen ja sanoi nämä sanat:

"Rukoilen teitä hartaasti, kristiveljet ja -sisaret, ettette loukkaantuisi Jumalan sanaan sen ahdistuksen ja niiden kidutusten tähden, jotka nyt näette valmistetuiksi minulle. Mutta minä kehoitan teitä rakastamaan Jumalan sanaa ja kestämään kärsivällisesti sen sanan tähden, joka on teidän luotettava pelastuksenne ja iankaikkinen lohdutuksenne.

"Vielä minä pyydän teitä neuvomaan veljiäni ja sisariani, jotka ovat usein kuulleet teitä ennen, etteivät lakkaisi viljelemästä eivätkä jättäisi pois Jumalan sanaa, jota olen opettanut heille saamani armon mukaan, minkään maallisten vainojen ja ahdistusten takia, jotka eivät kestä ja osoittamaan heille, että minun oppini ei ole mitään vanhojen naisten taruja, jotka olisivat laaditut inhimillisten mielijohteiden mukaan. Ja jos olisin opettanut ihmisten oppia, niin olisivathan ihmiset kiittäneet minua suuresti. Mutta maailman ja totisen evankeliumin tähden, joka on annettu minulle Jumalan armosta, minä kärsin tätä tänään ihmisten aiheuttamana, en murheellisin vaan iloisin sydämin ja mielin. Tätä varten oli minut lähetetty, jotta minä kärsisin tämän tulen Kristuksen tähden. Tarkatkaa ja katselkaa minun muotoani; te ette tule näkemään minun värini muuttuvan. Tätä julmaa tulta minä en pelkää. Ja niin minä pyydän teitäkin tekemään, jos joku vaino tulee osaksenne sanan tähden, ettette pelkäisi niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta joilla myöhemmin ei ole mitään valtaa tappaa sielua. Jotkut sanovat minun opettaneen, että ihmisen sielu lepää viimeiseen päivään asti. Mutta minä tiedän varmasti, ja sellainen on minun uskoni, että sieluni on aterioiva ehtoollista Vapahtajani Kristuksen kanssa tänä iltana ennen kello kuutta." Sitten hän rukoili niitten puolesta, jotka syyttivät häntä, sanoen: "Hartaasti rukoilen Sinua, taivaallinen Isä, antamaan anteeksi niille, jotka joko tietämättömyydestä tahi pahasta tahdosta ovat sepittäneet valheita minusta; annan heille anteeksi kaikesta sydämestäni. Rukoilen Sinua Kristuksen tähden antamaan anteeksi niille, jotka ovat tuominneet minut kuolemaan tänä päivänä tietämättömyydestä."

Ja vihdoin hän puhui kansalle tähän tapaan: "Ja rukoilen teitä, veljet ja sisaret, kehoittamaan esipappejanne oppimaan Jumalan sanaa, jotta he vihdoinkin häpeisivät tehdä pahaa ja oppisivat tekemään hyvää. Ja elleivät he tahdo kääntyä jumalattomista erehdyksistään, niin heitä äkkiä kohtaa Jumalan viha, jota he eivät voi paeta." Monia uskollisia sanoja hän lausui tällöin kiinnittämättä lainkaan huomiota julmiin tuskiin, jotka häntä odottivat, tahi välittämättä niistä.

Ja lopuksi pyöveli, joka oli hänen kiduttajansa, laskeutui polvilleen ja sanoi: "Herra, pyydän teiltä anteeksi, sillä minä en ole syypää teidän kuolemaanne." Hänelle hän vastasi: "Tule tänne luokseni!" Ja kun hän oli tullut, hän suuteli hänen poskeaan ja sanoi: "Katso, tämä on merkki siitä, että annan sinulle anteeksi. Tee tehtäväsi!" Ja vähitellen hänet kohotettiin hirsipuuhun ja hirtettiin ja poltettiin siellä tuhkaksi. Kun kansa katseli tuota suurta tuskaa, niin se ei voinut pidättyä, vaan surkutellen murehti ja valitti tämän viattoman lampaan teurastusta.

JOHN ROGERS.

John Rogers oli kasvatettu Cambridge'in yliopistossa, jossa hän menestyksellisesti harjoitti opinnoita, kunnes ajan mittaan yritteliäät liikemiehet valitsivat hänet pastorikseen Antwerpeniin Brabantiin. Siellä hän joutui kosketuksiin Jumalan ansiokkaan palvelijan ja marttyyrin William Tindalin sekä Miles Coverdalin kanssa, jotka molemmat intohimoisesti vihaten paavilaista taikauskoa ja epäjumalanpalvelusta sekä rakastaen oikeata uskoa olivat jättäneet synnyinmaansa. Neuvotellessaan heidän kanssaan raamatusta, hän perehtyi syvästi Jumalan evankeliumiin, niin että hän heitti pois paavilaisuuden ikeen havaitessaan sen epäpyhän ja saastaisen epäjumalanpalveluksen ja yhtyi heidän kanssaan vaivaloiseen, mutta samalla erittäin hyödylliseen työhön, nimittäin raamatun kääntämiseen englanninkielelle. Kun hän näki raamatusta, että vääriin perusteihin nojautuvat pyhät lupaukset voidaan laillisesti rikkoa, ja että avioliitto on sekä rehellinen että kunniallinen kaikkien ihmisten kesken, niin hän meni lailliseen avioliittoon ja lähti Saksiin Wittenbergiin, jossa hän, eläen hyvin raittiisti, sekä suuresti varttui kaikenlaisessa hyvässä ja jumalisessa opissa että myöskin edistyi siinä määrin hollanninkielen tuntemisessa, että seurakunnan hoito uskottiin hänen haltuunsa.

Tätä virkaa hän hoiti ahkerasti ja uskollisesti monta vuotta kunnes Herra näki hyväksi valitun ja rakkaan palvelijansa kuningas Edvard VI:n vakavien ponnistusten avulla kokonaan karkoittaa kaiken paavillisuuden Englannista vapauttamalla Jumalan evankeliumin. Kun hänellä oli omantunnon asia ja harras halu auttaa eteenpäin Herran työtä syntymämaassaan, niin hän tuli Englantiin saarnaamaan evankeliumia. Työskenneltyään jonkun aikaa ahkerasti ja uskollisesti Lontoon piispa Ridley antoi hänelle papinviran Pyhän Paavalin tuomiokirkossa; ja tuomiorovasti ja tuomiokapituli määräsivät hänet toimimaan siellä esilukijana. Hän hoiti tunnollisesti virkaansa siellä siksi kunnes kuningatar Maria, saatuaan kruunun, poisti oikean uskon ja asetti tilalle Rooman antikristuksen epäjumalanpalveluksineen ja taikauskoineen.

Kun kuningatar oli tullut Lontoon Toweriin ja Rogers oli kutsuttu sinne, piti jälkimmäinen St. Paul's Crossissa vaikuttavan ja kiivaan saarnan, jossa hän pysyi lujasti sen opin kannalla, jota hän ja toiset olivat opettaneet kuningas Edvardin päivistä alkaen, kehoittaen kansaa olemaan vahvoja uskossaan ja varomaan kaikkea ruttoista paavilaisuutta, epäjumalanpalvelusta ja taikauskoa. Kun neuvostossa olivat enemmistönä paavilaismieliset ja veriset piispat, niin he kutsuivat hänet tekemään tiliä saarnastaan. Näille hän vastasi rohkeasti, älykkäästi ja jumalisesti, käyttäytyen sillä tavalla, että hänet muitta mutkitta pantiin viralta. Mutta kun kuningatar oli antanut julistuksen, jossa kiellettiin evankeliumin saarnaaminen, niin hänet kutsuttiin jälleen neuvoston eteen, sillä piispat janosivat hänen vertaan. Neuvosto kiisteli hänen kanssaan hänen opistaan ja määräsi lopuksi, että hänen on vangittuna pysyttävä omassa talossaan. Ja tämän hän tekikin, vaikka hän pakenemalla olisi voinut helposti välttää heidän julmat kätensä. Hän näki, että uskonnollinen tila Englannissa oli sillä hetkellä toivoton. Hän tiesi, ettei häneltä puuttuisi toimeentuloa Saksassa ja että hän ei voi unohtaa vaimoaan ja kymmentä lastaan. Mutta kaikki nämä seikat hän siirsi syrjään; kun hänet oli kutsuttu vastaamaan Kristuksen asiassa, niin hän ei tahtonut poistua, vaan seisoi paikallaan puolustamassa sitä ollen valmis asettamaan elämänsä uhanalaiseksi totuuden tähden.

Näin hän viipyi omassa talossaan vangittuna pitkän aikaa, kunnes hänet ajan mittaan Lontoon piispan Bonnerin armottomasta toimenpiteestä siirrettiin Newgate'in vankilaan, missä hänet sijoitettiin varkaiden ja murhamiesten joukkoon. Minkälaisessa vuorovaikutuksessa hän tähän aikaan oli Kristuksen vastustajain kanssa, ei ole tunnettua, enempää kuin hänen kuulusteluistaankaan oli mitään muuta varmaa tietoa kuin se, minkä hän on jättänyt omissa kirjoituksissaan.

Kun John Rogersia oli kauan pidetty vankina Newgate'iin varkaiden joukkoon sijoitettuna, usein kuulusteltu ja hyvin armottomasti kohdeltu ja kun jumalaton Winchester vihdoin oli väärin ja armottoman julmasti tuominnut hänet helmikuun 4 p:nä 1555, maanantai-aamuna, niin Newgate'in vartijan vaimo varoitti häntä äkkiä kehoittaen häntä valmistautumaan poltettavaksi. Rogers oli syvässä unessa, joten häntä oli vaikea herättää. Kun hän vihdoin oli herännyt ja kun häntä käskettiin kiiruhtamaan, niin hän virkkoi: "Jos niin on, ei minun tarvitse sitoa pitimiäni", ja niin hänet vietiin ensiksi Bonnerin luo virasta erotettavaksi. Kun se oli tehty, hän pyysi tehdä Bonnerille erään anomuksen. Ja Bonner kysyi, mikä se olisi. "Ei mitään muuta", hän sanoi, "kuin että saisin puhella vaimoni kanssa muutaman sanan ennen polttamistani." Mutta sitä ei voitu myöntää hänelle. Kun nyt oli tullut aika jättää hänet täytäntöönpanoviranomaisille, hänet vietiin Newgate'istä Smithfieldiin mestauspaikalle, ja maisteri Woodroofe, eräs kaupunginvoudeista, kutsui luokseen maisteri Rogersin ja kysyi häneltä, tahtooko hän peruuttaa kauhean oppinsa ja väärät mielipiteensä alttarin sakramentista. Maisteri Rogers vastasi ja sanoi: "Sen, mitä olen saarnannut, tahdon sinetöidä verelläni." "Sitten", virkkoi maisteri Woodroofe, "sinä olet kerettiläinen." "Se nähdään tuomiopäivänä", vastasi Rogers. "Hyvä", virkkoi maisteri Woodroofe, "minä en milloinkaan rukoile sinun puolestasi." "Mutta minä rukoilen sinun puolestasi", virkkoi Rogers. Ja niin maanantaina, helmikuun 4 p:nä, kaupunginvoudit veivät häntä kohti Smithfieldiä, jolloin hän matkan varrella toisti 51. psalmia, ja kaikki ihmiset ihmeissään riemuitsivat hänen kestävyydestään ja kiittivät ja ylistivät Jumalaa suuresti siitä. Ja siellä hänet kuningattaren perheen rahastontarkastajan Rochesterin, sir Richard Southwell'in, kaupunginvoutien ja tavattoman suuren kansan joukon läsnäollessa poltettiin tuhkaksi hänen pestessään käsiään liekeissä, kun häntä poltettiin. Vähää ennen hänen polttamistaan roviolla tuotiin tieto hänen armahduksestaan, jos hän kieltäisi, mutta hän kieltäytyi jyrkästi tekemästä sitä. Hän oli ensimmäinen marttyyri koko siitä siunatusta joukosta, joka kärsi kuningatar Marian aikana tulikuoleman. Hänen vaimonsa ja lapsensa, joita oli yksitoista, ja joista kymmenen kykeni kävelemään – yksi oli imevä rintalapsi –, kohtasivat hänet tiellä hänen ollessaan menossa kohti Smithfieldiä. Tämä hänen oman lihansa ja verensä säälittävä näkeminen ei voinut liikuttaa häntä, vaan hän meni kuolemaan rohkeasti ja ilomielin puolustaen ihmeellisen kärsivällisesti Kristuksen evankeliumia.

GEORGE TANKERVIL.

George Tankervil syntyi Yorkin kaupungissa ja oli kuningas Edvardin aikana paavilainen, kunnes kuningatar Maria nousi valtaistuimelle, ja hän, havaitessaan paavin puolueen suuren julmuuden, joutui epäilemään sen tekoja ja alkoi sydämessään inhota sitä. Ja mitä tulee messuun, josta hänellä ei ollut ennen varmaa vakaumusta ja jonka vuoksi hänellä oli voimakkaita sisäisiä ristiriitoja, hän lopulta rupesi rukoilemaan toivoen Jumalan ilmoittavan hänelle totuuden, jotta hän saisi täydellisen vakaumuksen siitä, onko se Jumalasta vaiko ei. Jos se ei olisi Jumalasta, niin hän tahtoi vihata ja inhota sitä sydämensä syvyydestä. Tämän hänen rukouksensa Herra armollisesti kuulikin vaikuttaen hänessä päivä päivältä yhä suuremman ja suuremman vastenmielisyyden ja inhon messua kohtaan. Ja näin hänessä heräsi halu lukea Uutta Testamenttia, ja nyt, kuten on sanottu, Herra avasi hänen ymmärryksensä käsittämään totuutta, vaikuttaen hänessä elävän uskon pitämään sitä totena ja lopullisesti halveksimaan kaikkea paavilaisuutta, joten hän ei enää noudattanut perinnäisiä paavilaistapoja. Eikä siinä kyllin, vaan tämä elävä usko sytytti hänessä myöskin liekin, jota ei voitu pitää salassa, vaan joka ilmaisi itsensä siten, että hän nuhteli omia entisiä töitään ystävilleen kehoittaen heitä samoin muuttamaan mielensä ja kääntymään totuuteen hänen kanssaan. Näin häntä alettiin epäillä, kunnes hänet vihdoin vangittiin.

Kun Tankervil oli tuotu vankeuteen, niin Lontoon piispa Bonner toimitti tavanmukaisen kuulustelun. Uskonkappaleisiin hän vastasi hätäilemättä selittäen arvokkaasti mielipiteensä korvaripistä, paavillisesta alttarin sakramentista ja samoin messusta. Samoin hän tunnusti, ettei hän ollut ripittänyt itseään papille eikä kenellekään muulle kuin Jumalalle viimeisten viiden vuoden kuluessa, sillä hän ei pitänyt sitä raamatun mukaisena. Ja mitä tulee siihen sakramenttiin, jota täällä (Englannissa) yleensä sanotaan alttarin sakramentiksi, hän tunnusti, ettei hän ollut uskonut eikä usko, että sanotussa sakramentissa on Kristuksen todellinen ruumis ja veri, [Katolisen muuttumisopin mukaisesti, että nimittäin leipä ja viini ehtoollisessa, papin siunatessa, muuttuvat Kristuksen maallisen ruumiin ja veren perusaineeksi. Luterilainen kirkko opettaa, että leivässä ja viinissä, niiden kanssa ja alla nautimme Kristuksen totisen ruumiin ja veren.] sillä ruumis on noussut ylös taivaaseen ja istuu siellä Jumalan, Isän oikealla kädellä. Ja sitäpaitsi hän sanoi, että se messu, jota nyt käytettiin Englannin kirkossa, oli turhanpäiväinen ja täynnä epäjumalanpalvelusta ja kauhistuksia sekä vastoin Jumalan sanaa, vakuuttaen samalla, että Kristuksen kirkossa on vain kaksi sakramenttia: kaste ja Herran ehtoollinen. Ja tästä vakaumuksesta hän tahtoi pitää kiinni ja tekikin niin loppuun asti.

Ja kun vihdoin piispa alkoi lukea tuomiota, kehoitettuaan häntä ensin monin sanoin peruuttamaan tunnustamansa mielipiteet, niin hän vastasi piispalle tähän tapaan: "En tahdo hyljätä mielipiteitäni, paitsi jos te, herrani, voitte Jumalan sanalla todistaa ne vääriksi; enkä liioin välitä teidän jumaluusopistanne, sillä te tuomitsette kaikki ihmiset todistamatta mitään heitä vastaan." Ja monien maireisten kehoitussanojen jälkeen, joita Bonner käytti kääntääkseen hänet tahi mieluummin johtaakseen hänet harhaan, hän taasen vastasi rohkeasti "että kirkolla, jonka ylimpänä päänä on paavi, ei ole mitään tekemistä Kristuksen katolisen kirkon kanssa." Ja viitaten paaviin hän puhui kansalle sanoen: "Rakkaat ystävät, varokaa häntä ja hänen kaltaisiaan, sillä nämä ovat ne, jotka pettävät teidät."

Luettuaan paavillisen tuomionsa piispa jätti hänet maallisen vallan käsiin. Ja niin tämä siunattu Jumalan palvelija vietiin St. Albaniin, jossa hän hyvin kärsivällisesti ja kestävästi päätti elämänsä elokuun 26 p:nä 1555 totuuden puolustamiseksi.

Matkalla St. Albaniin oli kerääntynyt suuri joukko ihmisiä katsomaan ja kuulemaan vangittua. Monet olivat suruissaan nähdessään niin hurskasta miestä vietävän poltettavaksi, toiset ylistivät Jumalaa hänen kestävyydestään ja totuuteen kohdistuvasta hellittämättömyydestään. Siellä oli kuitenkin muutamia, jotka sanoivat säälivänsä häntä senjohdosta, että hänellä oli sellaiset mielipiteet; toisia taasen, miehiä ja naisia, jotka huusivat häntä vastaan. Joku nimitti häntä kerettiläiseksi ja sanoi olevan säälittävää, että hän eli. Mutta George Tankervil puhui heille niin vaikuttavasti Jumalan sanasta, valittaen heidän tietämättömyyttään ja vastustamalla heitä vetoamalla tahrattomaan tuntoonsa, että Jumala pehmitti heidän paatuneet sydämensä, niin että monet heistä lähtivät pois itkussa silmin.

Hänen luokseen tuli myöskin muuan koulunopettaja, joka ryhtyi väittelemään hänen kanssaan alttarinsakramentista ja muista paavillisen opin kohdista. Mutta kun hän ahdisti Tankerviliä vetoamalla oppineiden arvovaltaan, samalla väännellen heidän mielipiteitään oman tahtonsa mukaan, niin Tankervil vastasi hänelle voimakkaasti raamatun sanoilla, joita ei oltu väännelty kenenkään mielen mukaan, vaan joita hän tulkitsi Herran Jeesuksen tahdon mukaan. Ja samoin kuin tuo opettaja ei suvainnut Tankervilin esittämiä raamatun viittauksia ilman oppineiden mielipiteitä, samoin ei Tankervil liioin uskonut hänen oppinsa totuutta ellei hän voisi vahvistaa sitä raamatulla.

Kun hetki lähestyi, jolloin hänen piti kärsiä, niin hän pyysi viininpusertajaa antamaan hänelle mitan viiniä ja leipäkakun, jotta hän voisi syödä ja juoda Kristuksen kuoleman ja kärsimisen muistoksi, koskapa hän ei voinut tehdä sitä muutoin samalla tavalla kuin Kristus oli käskenyt. Ja sitten hän polvistui tunnustaen Herralle syntinsä kaikkien niiden kanssa, jotka olivat samassa huoneessa. Ja rukoiltuaan vakavasti Jumalaa ja lausuttuaan evankelistojen ja Paavalin mukaan Herran Jeesuksen lausumat pyhän ehtoollisen asetussanat hän virkkoi: "Herra, Sinä tiedät sen, minä en tee tätä heikontaakseni kenenkään ihmisen arvovaltaa tahi halveksiakseni niitä, jotka ovat palvelijoitasi, vaan ainoastaan sentähden, että en muutoin voi tehdä sitä Sinun sanasi mukaan." Ja lausuen näitä ja samanlaisia sanoja hän vastaanotti sen kiittäen.

Hän pyysi isäntää tekemään hänelle hyvän tulen huoneeseen. Ja kun se oli tehty, hän istuutui tuolille tulen eteen, riisui kenkänsä ja veti ylös housun lahkeen ja ojensi jalkansa tuleen. Kun tuli oli koskenut hänen jalkaansa hän veti sen äkkiä takaisin tahtoen näyttää, miten liha kehoitti häntä kulkemaan yhtä tietä, Henki toista. Liha sanoi: Mikä narri! Tahdotko palaa, vaikka sinun ei tarvitse? Henki sanoi: Älä pelkää, sillä tämä ei ole mitään verrattuna iankaikkiseen tuleen! Liha sanoi: Älä jätä ystäviesi ja tuttaviesi seuraa, jotka rakastavat sinua eivätkä salli sinulta puuttuvan mitään. Henki sanoi: Jeesuksen Kristuksen seura ja Hänen kunniakas läsnäolonsa voittaa verrattomasti kaikki lihalliset ystävät. Liha sanoi: Älä lyhennä aikaasi, sillä jos tahdot, sinä voit vielä elää hyvin kauan. Henki sanoi: Tämä elämä ei ole mitään verrattuna elämään taivaassa, joka kestää iankaikkisesti.

Ja koko tämän ajan olivat kaupunginvoudit ja heidän apulaisensa päivällisillä erään herrasmiehen luona lähellä kaupunkia. Sinne oli tullut myöskin aatelismiehiä ja paljon herroja maalta, sillä tuon herrasmiehen poika meni naimisiin sinä päivänä. Ja siihen saakka, kunnes he palasivat päivällisiltä, oli vanki jätetty isännän vartioitavaksi ja silmälläpidettäväksi. Tämä kohteli George Tankerviliä koko ajan ystävällisesti ja rakastettavasta Tankervil taasen ajatellen aikansa lyhyyttä toisti usein: Olipa päivä miten pitkä tahansa, vihdoin soivat kuitenkin iltakellot. [Engl. teksti: Although the day was never so long, yet at last it rings tn evening-song.]

Kello kahden paikkeilla kaupunginvoudit palasivat päivällisiltä ja veivät George Tankervilin majatalosta sille paikalle, missä hänen tuli kärsiä. Tuo paikka, nimeltä Romeland, oli vihannoiva avonainen paikka lähellä luostarikirkon läntistä päätä. Tultuaan perille hän polvistui maahan rovion luo ja lopetettuaan rukouksensa hän nousi ylös ja täynnä riemuitsevaa uskoa hän lausui, että vaikkapa hänellä olikin katkera päivällinen, hän toivoi kuitenkin tulevansa osalliseksi riemukkaasta ehtoollisesta taivaassa.

Kun risukimput oli asetettu hänen ympärilleen, niin hänen luokseen tuli pappi, joka kehoitti häntä uskomaan alttarin sakramenttiin, jotta pelastuisi. Mutta George Tankervil huusi kiivaasti ja sanoi: "Minä inhoan Babelin porttoa! Minä inhoan Babelin porttoa! Hyi tuota kauhistuttavaa epäjumalaa! Hyvät ihmiset, älkää uskoko häntä! Hyvät ihmiset, älkää uskoko häntä!" Ja silloin kaupungin pormestari käski sytyttää tulen tuon kerettiläisen rovioon ja sanoi: "Vaikkapa olisi vain yksi risukimppu koko maailmassa, niin hän antaisi sen polttaakseen hänet." Muuan saapuvilla oleva aatelismies meni Tankervilin luo, otti häntä kädestä ja sanoi: "Hyvä veli, ole väkevä Kristuksessa!" Tämän hän lausui hiljaisella äänellä. Tankervil vastasi: "Oi herra, kiitän teitä; niin olenkin, Jumalan kiitos!" Sitten sytytettiin tuli, ja hän pyysi kaupunginvoutia ja koko kansanjoukkoa rukoilemaan hänen puolestaan. Useimmat läsnäolevat tekivätkin niin. Ja niin hän syleili tulta ja peittyi siihen huutaen avukseen Herran Jeesuksen nimeä, vapautuen pian tuskista.

Samalla kertaa kuin piispa Bonner tutki George Tankerviliä, oli myös käsiteltävänä useiden muiden marttyyrien asia. Kun eräs heistä, William Hale, sai tuomion, niin hän viittasi piispaan lausuen: "Oi, hyvät ihmiset, varokaa tätä epäjumalanpalvelijaa ja tätä antikristusta!"

Foxe antaa heidän oikeudenkäytöstään ja kuolemastaan yhteisen kuvauksen, jonka katkelma on edelläesitetty Tankervilin marttyyrio. Yhteisen marttyyrion alkulauseessa hän huomauttaa, että nämä eivät ole sellaisia pyhiä, joista paavilliset mainitsevat legendoissaan, vaan niitä, joista Ilmestyskirjassa on kirjoitettu: "Nämä ovat ne, jotka seuraavat Karitsaa mihin ikinä Hän meneekin, ja he ovat pesseet viittansa ja valkaisseet ne Karitsan veressä." Ja sitten hän kirjoittaa seuraavat sanat, joiden jyrkkyydessä ja suorasukaisuudessa ei ole enää toivomisen varaa. "Täten nämä pyhät eivät ole paavin tekoa, tahi oikeammin, totta puhuen, he ovat paavin tekoa, paavin tekoa siinä mielessä, sanomme, että Jumalan pyhät eivät ole paavin tekemiä, vaan että paavi koettelee ja tuo ilmi Jumalan pyhät; sillä niinkuin saatanan rusikoitsemisen kautta koeteltiin Jobin kärsivällisyyttä, ja faraon kautta tuli ilmi Jumalan voima, samoin, ellei antikristus olisi tuhonnut hurskaita ihmisiä, heistä ei olisi tullut Kristuksen marttyyrejä."

PIISPA RIDLEY.

Kuningatar Maria Verisen aikuisen vainon polttorovioitten liekeissä saivat surmansa monet sadat evankelismieliset kristityt, ja silloin kärsivät todistajakuoleman myös Lontoon piispa Nikolaus Ridley ja Worcesterin piispa Hugh Latimer, kaksi silloisen Englannin kirkon kaunista kukkaa ja vankkaa totuudenpatsasta. Uskonuljuuteen ja pelottomaan rohkeuteen nähden he muistuttavat mainehikkaita virkaveljiään kolmen ensimmäisen vuosisadan vainojen historiasta, samalla kuin he molemmat olivat perin hurskaita ja, varsinkin Ridley, korkeasti oppineita miehiä. Esitämme seuraavassa muutamia piirteitä näiden jalojen Jeesuksen Kristuksen sotamiesten elämästä ja sitten yhteisen kuvauksen heidän samanaikuisesta marttyyrikuolemastaan.

Ridley oli syntynyt Northumberlandissa kunnianarvoisassa ja hyvinvoivassa perheessä. Jo lapsena hän osoitti taipumusta opiskeluun, ja hänet lähetettiin kouluun Newcastleen, josta hän sittemmin siirtyi Cambridge'in yliopistoon. Siellä hän edistyi opinnoissaan niin erinomaisesti, että hän ennen pitkää kohosi yliopiston korkeimpiin kunniavirkoihin ja saavutti jumaluusopin tohtorin arvon. Kun hän oli tehnyt opintomatkan Pariisiin, niin kuningas Henrik VIII nimitti hänet hovisaarnaajaksi ja myöhemmin Rochesterin piispaksi, josta toimesta hänet sitten kuningas Edvard VI aikana siirrettiin Lontoon piispaksi.

'Ridleyllä oli hyvä muisti ja hän oli lukenut paljon, joten hän siinä suhteessa oli aikansa etevimpiä. Hän oli miellyttävä, kaikin tavoin sopusuhtainen mies, otti aina asiat hyvältä puolelta, kantamatta vihaa tahi kaunaa ketään kohtaan. Kärsimänsä loukkaukset ja vääryydet hän antoi heti anteeksi ja unohti, oli viisas neuvonantajana, syvä tiedoiltaan ja harkitsevainen kaikissa teoissaan. Lempeästi ja huolellisesti hän koetti johtaa katolisia vastustajiaan totuudentuntoon osoittaen tällöin toisinaan hyvin pitkälle menevää nöyryyttä. Sukulaisiinsa hän oli kiintynyt, mutta vaati heitä samalla jyrkästi viettämään rehellistä ja jumalista elämää.

Ridley käytti kaikkia keinoja kuolettaakseen itseään, viettäen paljon aikaa rukouksessa ja mietiskelyssä. Joka aamu hän noustuaan ja pukeuduttuaan oli puoli tuntia polvillaan rukouksissa omassa makuukammiossaan. Sitten hän otti esiin kirjansa lukien kello 10:een asti, jolloin oli yhteinen rukoushetki koko talonväelle; senjälkeen aamiainen. Ruokapöydässä hän oli vähäpuheinen, raitis ja miettiväinen, laskien toisinaan leikkiä jonkun sanan.

Aamiaiselta hän siirtyi jälleen lukuhuoneeseensa ja viipyi siellä kello 5:een asti, jolloin oli päivällinen ja senjälkeen taasen yhteinen rukous ja raamatunlukua. Päivällisen jälkeen hän taas jatkoi opiskeluaan kello 11:een asti, joka oli hänen tavallinen maatamenoaikansa. Perhettään hän vaati olemaan muille kaikkien hyveiden ja jumalisen vaelluksen esikuvana.

Virkatehtävissään hän oli uupumaton, saarnaten ja opettaen puhdasta Jumalan sanaa. Joka juhlapäivänä ja sunnuntaina hän saarnasi jossakin. Sanankuulijat rakastivat häntä suuresti. "Milloinkaan eivät rakkaat vanhemmat ole hellemmin rakastaneet lastaan kuin hänen laumansa ja hiippakuntansa rakasti häntä."

Jumalan armon ja evankeliumin valoon Ridley tuli ensiksi lukiessaan Ratramnuksn kirjaa sakramenteista. Ja siinä vahvistivat häntä suuresti keskustelut Pietari Marttyyrin (Pietro Vermiglin) kanssa, joka viimeksimainittu oli Oxfordin yliopiston professori ja uskonpuhdistuksen miehiä.

Kun kuningas Edvard VI kuoli ja kuningattareksi huudettiin kuolleen kuninkaan ja valtakunnanneuvoston toivomuksen mukaisesti Northumberlandin herttuan pojan protestanttismielinen puoliso Jane Grey, piti Ridley tällöin neuvoston määräyksestä saarnan, jossa hän esitti mielipiteensä lady Mariasta, laillisesta vallanperijästä, sekä luetteli, mitä onnettomuuksia hänen mielestään seuraisi, jos Maria pääsisi valtaistuimelle. Hän ennusti, että jos Maria saa kruunun, niin hän hallitsee heitä ulkomaisen vallan avulla ja kukistaa kokonaan raamatunmukaisen opin.

Tätä Maria ei voinut unohtaa eikä antaa anteeksi, ja kun hän sitten sai vallan käsiinsä, hän ensi töikseen vangitutti piispa Ridleyn, samoin kuin piispa Latimerin ja arkkipiispa Cranmerin ja panetti heidät Toweriin. Sieltä heidät lähetettiin Oxfordiin, jossa heitä pidettiin vankilassa v:sta 1554 aina lokakuun 16 p:ään 1555, jolloin Ridley ja Latimer kärsivät todistajakuoleman roviolla. Ridleytä säilytettiin aluksi yhteisessä vankilassa, loppuajan hän sai olla vartioituna yksityisessä perheessä. Vankeusaikanaan oli piispoilla väittelytilaisuuksia sikäläisen yliopiston jumaluusopin tohtorien ja muiden evankelisen opin vastustajain kanssa. Esitämme seuraavassa katkelman tällaisesta väittelystä, jossa toisella puolella olivat Ridley ja Latimer, toisella joku Antonian, kiihkokatolinen, todennäköisesti Winchesterin piispa Gardiner.

Antonian: "Mieti, millaisille vaaroille antaudut alttiiksi hylätessäsi kirkon; sillä sinä et voi olla sitä hylkäämättä kieltäytyessäsi menemästä messuun. Sillä messu on yhteyden sakramentti; ilman arkkia ei ole pelastusta. Kirkko on arkki ja Pietarin laiva. Te tunnette tämän lauseen kyllin hyvin; Jumala ei ole oleva sen isänä, joka ei tunnusta kirkkoa äidikseen. Sitäpaitsi, elämä kirkon ulkopuolella, kuten Augustinus sanoo, kulutettakoon se miten hyvin tahansa, ei johda Jumalan valtakuntaan."

Ridley: "Pyhän katolisen eli yleisen kirkon, joka on pyhäin yhteys, Jumalan huone, Jumalan kaupunki, Kristuksen morsian, Kristuksen ruumis, totuuden patsas ja tuki, tämän kirkon minä uskon, kuten uskontunnustus sanoo. Tätä kirkkoa minä pidän arvossa ja kunnioitan Herrassa. Mutta tämän kirkon ojennusnuorana on Jumalan sana, jota ojennusnuoraa me seuraamme elämässä. 'Ja kaikille, jotka tämän säännön mukaan vaeltavat', kuten Paavali sanoo, 'heille olkoon rauha ja laupeus, ja Jumalan Israelille.' Seurakunnan ohjaaja on Pyhä Henki. Ne tunnusmerkit, joista minä tunnen tämän kirkon tässä pimeässä maailmassa ja tämän kieron ja nurjan sukukunnan keskellä, ovat nämä: Jumalan pyhän sanan oikea saarnaaminen, sakramenttien asianmukainen jakaminen, rakkaus, seurakuntakurin uskollinen vaarinottaminen Jumalan sanan mukaan. Ja se kirkko tahi seurakunta, joka on näiden tunnusmerkkien kaunistama, on toden teolla se taivaallinen Jerusalem, jonka ylhäältä syntyneet muodostavat. Tämä on meidän kaikkien äitimme, ja Jumalan armosta tahdomme elää ja kuolla tämän kirkon lapsina. Tämän ulkopuolella, sen myönnän, ei ole pelastusta; ja uskon, että muut tätä koskevat kohdat oikeinymmärrettyinä koskevat ainoastaan tätä kirkkoa. Entisinä aikoina, Krysostomos sanoo, oli monta eri tapaa tuntea Kristuksen kirkko, s.o. jumalinen elämä, ihmeet, siveys, oppi ja sakramenttien jakaminen. Mutta siitä asti kun harhaoppiset ottivat haltuunsa kirkon, voidaan ainoastaan raamatun avulla tuntea, mikä on oikea kirkko. Heillä on temppelit, kuten meilläkin. Ja näin vain raamatun avulla voidaan tuntea, mikä on oikea kirkko. Heidän väitteeseensä, että messu on yhteyden sakramentti, vastaan: se leipä, jonka murramme, on Herran asetuksen mukaan Kristuksen mystillisen ruumiin sakramentti. Sillä me, vaikka olemmekin monet, olemme yksi leipä ja yksi ruumis, koska me kaikki osallistumme samasta leivästä. Mutta messussa ei oteta vaaria Herran asetuksesta, sillä kaikki osallistumme samasta leivästä, mutta vain yksi juo kaiken (viinin). Sillä siinä muodossa kuin sitä nykyjään käytetään, se näyttää olevan yksilöllisyyden sakramentti ja erään ihmisluokan nimenomainen erioikeus, jonka avulla tämä tunnetaan muista, sensijaan että se olisi yhteyden sakramentti, joka esittää meidän liittämistämme yhdeksi."

Latimer: "Niin, mitä yhteistä on Kristuksella ja antikristuksella? Siksipä ei olekaan soveliasta kantaa iestä paavillisten kanssa. Lähtekää pois heidän keskeltään ja erotkaa heistä, sanoo Herra. Toinen asia on todella olla kirkko, toinen asia on jäljitellä kirkkoa. Suokoon Jumala, että tietäisimme hyvin, mitä on kirkon hylkääminen! Mikä oli Englannin kirkko kuninkaan (Edvard VI:n) päivinä? Kuningas ja hänen kannattajansa vaiko messukauppiaat ja heidän nurkkakuntansa? Jos kuningas ja hänen hallitustoimiensa kannattajat, niin miksipä me emme nyt olisi se kirkko, joka on samojen hallitustoimien kannalla? Jos messukauppiaat, vaikka asettuivatkin kuninkaan hallitustoimia vastaan, voivat olla kirkossa, niin miksi emme me yhtä hyvin voi olla kirkossa, vaikkapa asetummekin kuningattaren hallitustoimia vastaan? Ei kaikki, mikä on verhottu kirkon arvonimellä, ole silti kirkkoa. Erottaudu niistä, jotka ovat sellaisia, sanoo Paavali. Kenestä? Rinnakkaisteksti vastaa kysymykseen: "Jos joku muuta oppia esittää eikä pysy kiinni Herramme Jeesuksen Kristuksen reiveissä sanoissa – – –, niin hän on paisunut eikä ymmärrä mitään." Tarkasta koko tekstiä, jotta tulisit huomaamaan, mikä on riitaisien väittelyjen hedelmä. Mutta minkätähden sanotaan, että sellaiset miehet eivät tiedä mitään, jos he tietävät niin monenlaista? Tunnette vanhat säkeistöt:

    "Hoc est nescire, sine Christo plurima scire;
    Si Christum bene scis, satis est, si caetera nescis."

"Se on: 'Tämä on olla tietämätön: jos ilman Kristusta tiedät monenlaista; jos tunnet hyvin Kristuksen, niin tiedät kylliksi, vaikkapa muuta et tietäisikään.' Siksipä ei Paavali halunnutkaan muuta tietää kuin Jeesuksen Kristuksen ja Hänetkin ristiinnaulittuna. Niin monta kuin on paavilaista ja messukauppiasta, heistä kaikista voidaan sanoa, että he eivät tiedä mitään. Sillä he eivät tunne Kristusta, koska he messutessaan riistävät paljon Kristuksen armosta ja ansiosta."

Esitämme vielä lyhennettyinä Ridleyn ja Latimerin samassa tilaisuudessa antamat loppulausunnot.

Ridley. – "Taivaallinen Isä, Sinä kaiken viisauden, ymmärryksen ja todellisen väkevyyden Isä, minä rukoilen Sinua ainosyntyisen Poikasi Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden: katso armollisesti minun, viheliäisen luomuksen puoleen ja lähetä Pyhä Henkesi rintaani, jotta en ainoastaan Sinun viisautesi mukaan ymmärtäisi, miten tämä myrkyllinen ja kuolettava nuoli on kestettävä ja millaisella vastauksella se on lyötävä takaisin, vaan myöskin, kun minun on yhdyttävä taistelemaan kentällä Sinun nimesi kunnian tähden, jotta minä silloin, Sinun oikean kätesi puolustuksen vahvistamana, voisin seisoa miehuullisesti Sinun uskosi ja totuutesi tunnustuksessa ja siinä samassa jatkaa elämäni loppuun asti, saman Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta! Amen.

"Nyt vastaväitteeseen! Myönnän olevan järkevää, että se, jota ei sanoilla ja lempeydellä voida saada suostumaan siihen, mikä on oikeaa ja hyvää, suistetaan siihen lain ankaralla ojennuksella; se on: että sitä, joka ei tahdo alistua Jumalan sanaan, rangaistaan lain nojalla. Totta on, kuten tavallisesti sanotaan, että sitä, joka ei tottele evankeliumia, täytyy kesyttää ja opettaa lain ankaruudella. Mutta tällaisiin toimenpiteisiin tulisi ryhtyä vain sitä vastaan, joka kieltäytyy siitä, mikä on oikein ja kohtuullista totisen jumalisuuden mukaan, eikä sitä vastaan, joka ei voi rauhallisesti sietää taikuutta, vaan vihaa ja inhoo sydämensä pohjasta sellaisia toimituksia ja tekee sen Jumalan nimen kunnian tähden. Mitä siihen tulee, että Te sanotte henkilöä, joka rikkoo yleisiä lakeja, maansa viholliseksi, on selvää, että tulee tarkastaa lakien luontoa ja minkälaisia ne lait ovat, joita rikotaan. Sillä uskovaisen kristityn ei tule ajatella samalla tavalla kaikista laeista. Mutta tämä väite pitää paikkansa ainoastaan sellaisiin lakeihin nähden, jotka ovat vastoin Jumalan sanaa. Muutoin, ketkä rakastavat maataan totuudessa, s.o. Jumalassa, ne harkitsevat aina milloin näyttää siltä, että Jumalan ja ihmisen lait ovat vastakkaisia toisilleen, jotta ihminen tottelisi mieluummin Jumalaa kuin ihmistä. Ja toisin ajattelevista, jotka ovat rakastavinaan maataan, vaikka saattavat maansa ikäänkuin taistelemaan Jumalaa vastaan, joka on heidän maansa ainoa tuki, minulla on se varma kanta, että sellaiset ovat tuomittavat maansa verivihollisina ja kavaltajina. Sillä ne, jotka taistelevat Jumalaa vastaan, joka on heidän maansa turva, mitä he tekevät muuta kuin saattavat maalleen äkillisen turmion ja tuhon? Mutta ne, jotka tekevät niin, ovat tuomittavat maansa vihollisina ja valtakunnan kavaltajina.

"Mutta tämä, te sanotte, on paras tapa kapinan nostamiseen ja yhteiskuntarauhan häiritsemiseen; siksipä ovatkin tällaiset asiat kukistettavat ajoissa lain voimalla. Katso, saatana ei tahdo lakata käyttämästä vanhoja petoksiaan ja tuttuja viekkauksiaan. Hänellä on aina tämä nuoli valmiina singottavana vihamiehiään vastaan: hän syyttää heitä kapinasta, jotta saattaisi heidät, mikäli mahdollista, korkeampien virkamiesten taholta uhkaavaan vaaraan. Sillä niin hän on aina palvelijoittensa kautta syyttänyt Jumalan profeettoja. Ahab sanoi Elijalle: 'Siinäkö sinä olet, sinä, joka syökset Israelin onnettomuuteen?' Väärät profeetat syyttivät myöskin ruhtinailleen Jeremijaa, että hänen sanansa olivat kapinalliset, joita ei voida sietää. Eivätkö kirjanoppineet ja fariseukset väärin syyttäneet Kristusta kapinalliseksi henkilöksi, joka puhuu keisaria vastaan? Eivätkö he lopulta huutaneet: 'Jos päästät hänet, et ole keisarin ystävä.' Puhuja Tertullus, miten hän syyttää Paavalia Feeliksin, maaherran, edessä? 'Olemme havainneet', hän sanoo, 'tämän miehen rutoksi ja metelinnostajaksi kaikkien koko maailman juutalaisten keskuudessa.' Mutta minä pyydän teitä miettimään, olivatko nämä näin nimitetyt miehet: Kristus, Paavali ja profeetat, kapinallisia henkilöitä. Pois se! Mutta väärät miehet syyttivät heitä väärin. Ja miksi, kysyn teiltä, ellei juuri sentähden, että he kansan edessä nuhtelivat heidän vilppiään, taikauskoaan ja petoksiaan? Ja kun toiset eivät voineet sietää sitä, vaan olisivat mielellään raivanneet heidät pois tieltä, niin he syyttivät näitä kapinallisiksi henkilöiksi ja yhteiskunnan rauhan häiritsijöiksi, jotta he täten saattaisivat heidät kansan ja hallitsi joitten vihamiehiksi ja sitä helpommin voisivat temmata heidät kidutettaviksi ja tapettaviksi. Mutta miten kaukana he olivat kaikesta kapinasta, kuten heidän oppinsa, elämänsä ja vaelluksensa, on kaikille hyvin tunnettua. Sillä siihen nähden, mitä käytetään viimeisenä vastaväitteenä, että nimittäin se ei voi olla kuninkaansa uskollinen alamainen, joka avoimesti tunnustaa, ettei hän voi seurata kaikkia hallitsijansa laatimia lakeja, – siihen nähden minä toivoisin, että minut asetettaisiin puolueettoman tuomarin eteen ja sellaisen, joka pelkää Jumalaa. Ja tämän tuomioon lupaan alistua. Vastaan sentähden: alamaisen tulee totella hallitsijaansa, mutta Herrassa eikä milloinkaan vastoin Herraa; sillä se, joka tietoisesti tottelee hallitsijaansa vastoin Jumalaa, ei täytä velvollisuuttaan hallitsijaa kohtaan, vaan pettää hallitsijan ja auttaa häntä valmistamaan omaa perikatoaan. Se on myöskin väärä, joka ei anna hallitsijalle, mitä hallitsijan on ja Jumalalle, mitä Jumalan on. Tässä tulee myöskin mieleeni keisari Valentinianuksen merkillinen lause, kun oli kysymys Milanon piispan vaalista: 'Asettakaa hänet', hän sanoi, 'jonka edessä me, jos me ihmisenä jolloinkin erehdymme, voimme nöyrtyä.' Kun Polykarpos, kestävin marttyyri, seisoi ylimpien hallitusmiesten edessä ja kun häntä käskettiin pilkkaamaan Kristusta ja vannomaan keisarin onnen kautta, vastasi hän nöyrällä mielellä: 'Meitä on opetettu antamaan ruhtinaille ja hallitusmiehille, jotka ovat Jumalan asettamia, heille tuleva kunnia, mikäli se ei ole vastoin Jumalan uskontoa.'

"Tähän asti näette, hyvä isä, miten minä olen ainoastaan sanoilla antanut ikäänkuin merkinantotoitotuksen siihen taisteluun, johon uskon pian joutuvani, ja miten minä olen alkanut valmistaa eräänlaisia aseita taistellakseni Kristuksen vihollista vastaan ja miettiä itsekseni, miten tuon vanhan vihollisen nuolet olisi torjuttava ja millä tavalla minä voisin lyödä hänet takaisin hengen miekalla. Näin opin myöskin käyttämään varustusta ja koettelemaan, miten asestettuna tulee käydä. Tindalissa, lähellä Skotlannin rajaa, missä minä olen syntynyt, olen nähnyt maanmiesteni valvovan öitä ja päiviä heille ominaisessa haarniskassa, s.o. sotisovassaan ja keihäät käsissään varsinkin silloin, kun he olivat saaneet salaisen varoituksen skottien tulosta. Ja vaikka jokaisessa sellaisessa kahakassa joku heistä menetti henkensä, niin he kuitenkin siten urhoollisten miesten tavoin puolustivat kotikontuaan. Ja luulen, että ne, jotka noin kuolivat, kaatuivat hyvässä taistelussa Jumalan edessä, ja heidän lapsiaan ja jälkeläisiään koko maa rakasti enemmän heidän isiensä tähden. Ja emmekö valvoisi, kun on kysymyksessä Kristus, Vapahtajamme, ja Hänen omien asetustensa puolustaminen, asetusten, joilla Hän antaa meille elämän ja kuolemattomuuden, niin, kun on kysymys uskosta ja kristillisyydestä, jolla lepää ikuinen pelastuksemme? Emmekö aina kävisi asestettuina, ainaisesti varoen vastustajaamme, joka, kuten kiljuva jalopeura, etsii, kenen hän nielisi, ja joka hyökkää kimppuumme, jos olemme uneliaita; ja voi meitä, jos hän saavuttaa meidät yllättämällä, minkä hän epäilemättä tekee, jos nukumme. Valvokaamme sentähden, sillä jos perheenisännällä olisi tiedossaan, millä yövartiolla varas tulee, totta hän valvoisi eikä sallisi taloonsa murtauduttavan. Valvokaamme sentähden, sanon! Älkäämme salliko murtauduttavan taloomme! 'Vastustakaa perkelettä", Jaakob sanoo, "niin hän teistä pakenee.' Vastustakaamme häntä sentähden miehuullisesti ja ottakaamme ristimme hartioillemme; seuratkaamme päämiestämme Kristusta, joka on vihkinyt ja pyhittänyt Isän luo johtavan tien, s.o., tien siihen valoon, jota ei yksikään ihminen voi käsittää, iankaikkisten riemujen lähteelle. Seuratkaamme, sanon, kun Hän kutsuu ja houkuttelee meitä, jotta me näiden hetkisen kestävien ahdistusten jälkeen, joilla hän koettelee uskoamme kuten kultaa tulessa, saisimme hallita iankaikkisesti ja viettää riemujuhlaa Hänen kanssaan Isän kirkkaudessa, mikä meille annetaan saman Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jolle ynnä Isän ja Pyhän Hengen kanssa olkoon kunnia ja kirkkaus nyt ja iankaikkisesti. Amen. Amen."

Latimer: – – – "Parempi on kärsiä, tuottivatpa he meille mitä tahansa julmuuksia kuin saattaa itselleen Jumalan korkea närkästys. Sentähden, herrani, ole hyvillä mielin Herrassa ja mieti, mitä Hän sinulta vaatii ja mitä Hän sinulle lupaa. Yhteinen vihollisemme ei tee enempää kuin Jumala hänen sallii tehdä. Jumala on uskollinen, hän ei salli meitä kiusattavan yli voimaimme. Pysy siinä, mikä on vakaumuksesi; pidäty siihen ja anna heidän sanoa ja tehdä, mitä heitä haluttaa. He voivat tappaa vain ruumiin, joka jo itsestäänkin on kuolevainen. Eivätkä he sitäkään voi tehdä milloin heitä haluttaa, vaan milloin Jumala sen sallii heille ja milloin on tullut määrätty hetki. Monisanaisuus heidän kanssaan on aivan turhaa, varsinkin nyt, kun heillä on valmiina verinen ja kuolemaa uhkaava laki. Mutta on sangen tärkeätä, että teet heille järkevällä tavalla selkoa uskostasi, jos he kuuntelevat sinua rauhallisesti; muutoinhan tiedät, että jumalattoman tuomioistuimen edessä mies voi vaieta Kristuksen esikuvan mukaan. Älä salli heidän viisastelevilla viisasteluillaan ja harhapäätelmillään pettää itseäsi; tiedäthän, että petolliset seikat voivat näyttää totuudenmukaisemmilta kuin kaikkein vankimmat tosiasiat. Siksipä Paavali antaakin meille tunnuksen: 'Älköön kukaan pettäkö teitä tyhjillä puheilla.' Liioin ei ole suotavaa, että kiistanhaluisten ihmisten kanssa väittelet sanoista, joiden tarkoituksena ei ole rakentaa, vaan johtaa harhaan kuulijat ja turhan päiten kerskua ja pöyhistellä vastustajain edessä. Kuolemanpelko puhuu vakuuttavinta kieltä suurelle joukolle. Pane se tosiasia visusti mieleesi; sillä se vakuutti Shaxton'inkin, kuten monet ajattelivat, sen jälkeen, kun hän jo kerran oli tehnyt hyvän tunnustuksen koko tuomioistuimen edessä. Liha on heikko, mutta hengen alttiuden tulisi vaikuttaa virkistävästi lihan heikkouteen.

"Huutajain luvun alttarin alla tulee täyttyä; onnellisia olemme, jos meidät luetaan siihen seurakuntaan. Suurin koroitus, minkä Jumala suo omilleen tässä maailmassa, on sama kuin filippiläisillä: 'Sillä teille on suotu ei ainoastaan uskoa Häneen, vaan myöskin kärsiä Hänen tähtensä.' Mutta kuka pystyy tähän? Varmaankin kaikki meidän kykeneväisyytemme, kaikki meidän kelvollisuutemme on Jumalasta. Hän vaatii ja lupaa. Ilmoittakaamme kuuliaisuutemme Hänen tahdolleen, kun sitä vaaditaan meiltä hädän hetkenä, niin, keskellä tulta.

"Kun tuo luku on täytetty, minkä uskon pian tapahtuvan, silloin paavilaiset varokoot; kun he sanovat rauha, kaikki on turvallista, silloin Kristus ilmestyy pitämään suurta parlamenttiansa ja asettamaan kaikki kappaleet kohdalleen. Mutta Hän ei tule niinkuin paavilaiset kuvittelevat piiloittautumaan ja leikkimään piilosillaoloa leivän kappaleen alla, vaan Hän on tuleva kunniassa peloksi ja kauhuksi kaikille paavilaisille, mutta suureksi lohdutukseksi ja turvaksi kaikille niille, jotka kärsivät täällä Hänen tähtensä. Lohduttakaa sentähden toisianne näillä sanoilla.

"Katsokaa, herraseni, tässä minä olen paljastanut teidän paperinne turhamaisesti ja esiintynyt narrina; mutta pidin parempana sitä kuin suostua teidän pyyntöönne tällä kertaa. Suokaa anteeksi ja rukoilkaa puolestani; rukoilkaa puolestani, sanon; rukoilkaa puolestani, sanon. Sillä olen toisinaan niin arka, että tekisi mieleni ryömiä hiirenloukkoon; toisinaan Jumala taasen käy luonani lohduttamassa. Näin Hän tulee ja menee opettaakseen minua tietämään ja tuntemaan heikkouteni, jotta ylistäisin Häntä, joka on arvollinen, enkä riistäisi sitä, mikä on Hänen, kuten monet tekevät, jopa miltei koko maailma. Voikaa hyvin.

"Minkä verran voidaan luottaa paavilaisiin, käy ilmi siitä, miten he vääntävät, kääntävät, selittävät mielensä mukaan ja julkeasti väärinkäyttävät Jumalan pyhää raamattua, kuten näkyy paavin laista. Mutta minä asun täällä nyt unhotuksen koulussa. Voikaa hyvin vielä kerran ja olkaa väkevät ja järkähtämättömät Herrassa. Paavali rakasti Timoteusta ihmeellisesti, vaikkapa hän sanookin hänelle: 'Kärsi yhdessä minun kanssani vaivaa evankeliumin tähden' ja taasen: 'Kärsi sinäkin vaivaa niinkuin jalo Jeesuksen Kristuksen sotamies.' 'Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun', sanoo Herra."

PIISPA LATIMER.

Piispa Hugh Latimer kuuluu niihin marttyyrihistorian suuriin patriarkkaalisiin persoonallisuuksiin, jotka ansaitsevat aivan erikoista kunnioitusta ja arvonantoa.

Hän oli syntynyt Thurcastonissa vuoden 1480 paikkeilla arvossapidetyn maanviljelijän poikana. Lapsena hän auttoi vanhempiaan ja kuutta sisarustaan kotiaskareissa isän pienellä maatilalla, kunnes seurakunnan Herra ohjasi hänen askeleensa avarammille toimialoille tekemään raivaustyötä uskonpuhdistuksen laajalla viljavainiolla omassa synnyinmaassaan. Alhaista syntyperäänsä hän ei hävennyt milloinkaan, kun hän etevänä jumaluusoppineena ja arvohenkilönä liikkui hovipiireissä.

Jo sangen nuorena, vielä hentona, 4-vuotiaana lapsukaisena hänkin herätti huomiota synnynnäisellä lahjakkuudellaan. Saatuaan pohjatiedot kotipaikkansa kyläkoulussa hänet 14-vuotiaana lähetettiin Cambridge'in yliopistoon. Siellä hän ryhtyi innokkaasti tutkimaan aikansa pimeätä skolastista jumaluusoppia ollen kiihkeä vanhan uskon ja perinnäistapojen vaalija, täysverinen Saulus. Hän ei mielestään milloinkaan noudattanut kyllin tarkasti katolisen kirkon muotomenoja, ja niin suuri luottamus hänellä oli perinnäiseen hurskauteen, ettei hän luullut milloinkaan joutuvansa kadotukseen, jos hänestä vain tulisi munkki ja luostarin vakinainen asukas. Uuden opin kannattajia hän vihasi katkerasti, ja se juhlaesitelmä, jonka hän piti saadessaan jumaluusopin kandidaattiarvon, oli tähdätty Filip Melanchtonia vastaan. Menipä hänen paavilainen uskonkiihkonsa niin pitkälle, että hän häpeällisesti solvasi uskonpuhdistusmielistä maisteri Staffordia, joka luennoi jumaluusoppia Cambridge'in yliopistossa, ja kielsi ylioppilaita menemästä hänen luennoilleen.

Mutta uskonpuhdistuksen raittiit kevättuulahdukset puhaltelivat yhä voimakkaammin myöskin Brittein saarilla, niillä muistorikkailla paikoilla, joita kahdeksan vuosisataa aikaisemmin hurskaat iiriläis-skottilaiset ja benediktiläismunkit olivat kostuttaneet rukoustensa kyynelillä. Silloinkin oli Brittein saarilla ollut kevät, ja elämän veden virrat kumpuilleet raikkaina ja elämääsynnyttävinä, mutta noita ihania aikoja oli seurannut keskiaikaisen paavilaisuuden synkkä syksy ja kolea takatalvi, ja jäljelle oli jäänyt vain oman vanhurskauden kuolleita luita ja muotomenojen kellastuneita lehtiä.

Se mies, jota Herra käytti aseenaan saattaakseen Latimerin evankeliumin valoon ja osallisuuteen, oli maisteri Thomas Bilney, josta olemme puhuneet aikaisemmin. Katsellessaan Latimerin sokeata uskonkiihkoa Bilneyn tuli häntä sääli ja hän alkoi miettiä keinoa, miten parhaiten voisi voittaa kiihkeän ja tietämättömän veljen Kristuksen totiseen tuntemiseen. Hän päätti silloin kääntyä Latimerin puoleen ja pyytää häntä kuulemaan tunnustustaan. Bilneyn avoin tunnustus teki Latimeriin silloin niin syvän vaikutuksen, että hän päätti jättää koulujumaluusopin ja ryhtyä tutkimaan raamattua. Hän sai uutta valoa keskustellessaan Bilneyn ja muiden uskonpuhdistuksen miesten kanssa, kääntyi ja sopi Staffordin kanssa ennen tämän kuolemaa.

Latimer ei kätkenyt kynttiläänsä vakan alle, vaan alkoi innokkaasti levittää uutta oppia sekä julkisena saarnamiehenä että yksityisopettajana niin hyvin oppineiden kuin oppimattomien keskuudessa, mutta varsinkin yliopistopiireissä. Hän näytti, että Herraa tulee palvella ja rukoilla yksinkertaisuudessa ja totuudessa, ettei riitä pelkkä ulkonainen kirjain ja ulkonaiset työt: perimätieto, aneet, pyhiinvaellusmatkat, muotomenot, lupaukset, hartaudenharjoitukset, vapaaehtoiset työt, messut, paavius y.m.s. Nyt puhkesi vaino Latimeria vastaan. Kaikki yliopiston jumaluusoppineet ja munkit kävivät yksimielisesti hänen kimppuunsa, mutta hän selviytyi kuitenkin vainoojistaan ja sai vaikuttaa yliopistossa n. kolmen vuoden ajan, 1529-1531.

Viimeksimainittuna vuonna puhkesi vaino häntä vastaan uudelleen. Mutta hän oli sillä välin saanut voimakkaita suojelijoita. Hän oli tutustunut erääseen kuningas Henrik VIII:n henkilääkäriin ja ryhtynyt puolustamaan kuninkaan ylivaltaa paavia vastaan. Katoliset eivät tälläkään kertaa voineet hänelle mitään, vaan päinvastoin hänet mainitun henkilääkärin ja Cromwellin suosituksesta nimitettiin Worcesterin piispaksi. Itse hän myöhemmin, v. 1550, kuvailee tätä oikeudenkäyttöä seuraavasti.

"Minua tutki kerran viisi tahi kuusi piispaa, ja minua se kiusasi suuresti; joka viikko minä tulin kolmasti tutkittavaksi, ja monta ansaa ja paulaa oli asetettu minun tielleni minun pyydystämisekseni. Jumala tietää, että minä en tuntenut vähääkään lakia, mutta Jumala antoi minulle vastauksen ja viisauden, mitä minun pitäisi puhua. Jumala todellakin teki sen, sillä muutoin en mitenkään olisi päässyt heidän käsistään. Vihdoin minut vietiin tutkittavaksi erääseen huoneeseen, jossa oli riippuvat seinäverhot ja jossa minua tavallisesti tutkittiin; mutta tällä kertaa huone oli jotenkin muutettu. Sillä kun siellä muulloin aina oli ollut tulta liedessä, oli tuli nyt otettu pois ja seinäverho ripustettu lieden eteen ja pöytä asetettu lähelle lieden päätä. Siellä oli tutkivien piispojen joukossa eräs, jonka kanssa minä olin hyvin läheinen tuttava ja jota minä pidin hyvänä ystävänäni, iäkäs mies, joka istui lähinnä pöydän päätä. Muiden kysymysten joukossa, joita hän teki minulle, oli eräs sangen viekas ja ovela, sellainen, etten minä todellakaan luullut siinä piilevän sellaista vaaraa. Ja kun minun piti vastata, niin joku sanoi: 'Pyydän teitä, maisteri Latimer, puhukaa kovemmin; minulla on heikko kuulo ja monet istuvat etäällä.' Minä ihmettelin sitä, että minua käskettiin puhumaan kovemmin ja aloin epäillä sekä herkistin korvani tarkkaamaan liettä. Ja lieden luona vaatteen takana minä kuulin kynän kirjoittavan. He olivat määränneet erään sinne merkitsemään kaikki minun vastaukseni, sillä he olivat varmoja, että minä en enää lähtisi sieltä: heidän käsistäänhän ei yleensä enää ollut mahdollisuutta päästä. Jumala oli minun Herrani ja antoi minulle vastauksen; muutoin en olisi sieltä milloinkaan päässyt."

Piispana hänelle avautui laaja ja hedelmällinen työmaa. Mutta paavilaiset eivät jättäneet häntä rauhaan. Ja kun sitten julkaistiin uskonpuhdistuksen vastaiset n.s. Kuusi Artikkelia, ei Latimer katsonut enää voivansa niissä oloissa toimia loukkaamatta tuntoaan. Hän pyysi virkaeroa ja vetäytyi yksinäisyyteen maaseudulle.

Sielläkään paavilaiset eivät unohtaneet häntä. Nostettiin uusi juttu ja Latimer heitettiin vankeuteen Toweriin, jossa sai virua monta vuotta, koko Henrik VIII:n hallituksen loppuajan. Kun valtaistuimelle nousi kuningas Edvard VI, niin Latimer pääsi vapaaksi, alkoi kylvää evankeliumin siementä ja sai nähdä kylvönsä kantavan hedelmää. Mutta jonkun aikaa mainitun kuninkaan kuoleman jälkeen Latimer vangittiin uudelleen kuningatar Marian käskystä ja heitettiin jälleen Toweriin. Sieltä hänet yhdessä Ridleyn ja Cranmerin kanssa vietiin Oxfordiin ja säilytettiin vankilassa, kuten aikaisemmin on kerrottu.

Vankeusaikansa hän vietti hartaassa ja palavassa rukouksessa, kantaen yötä ja päivää Herran eteen kolmea suurta asiaa.

Ensinnäkin hän rukoili, että Jumala, joka oli määrännyt hänet sanansa saarnaajaksi, antaisi hänelle myöskin armoa olemaan uskollinen kuolemaan asti, jotta hän voisi vahvistaa oppinsa verellään. Toiseksi hän rukoili, että Jumala antaisi evankeliuminsa valon vielä kerran koittaa Englannille. Ja noita sanoja: "Vielä kerran!", "Vielä kerran!" hän toisti lakkaamatta, ikäänkuin olisi hän tahtonut iskeä ne Jumalan korviin ja asettaa ne Hänen eteensä aivan kuin olisi hän nähnyt Jumalan. Kolmanneksi hän rukoili, että Jumala suojelisi tulevaa kuningatar Elisabetia, jonka nimen hän usein mainitsi, rukoillen kyynelin Jumalaa tekemään hänestä lohdun ja turvan turvattomalle Englannille. Ja Herra näki armossaan hyväksi vastata kaikkiin näihin kysymyksiin ihanalla ja valtavalla tavalla.

Alkukirkon uskonsankareja ja marttyyripiispoja muistuttavalla uskonrohkeudella ja mielentyyneydellä astui tämä Albionin poika ja jalo Jeesuksen Kristuksen sotamies polttoroviolle ja päätti siellä juoksunsa tavalla, joka oli sopusoinnussa hänen suuren uskonsa ja arvokkaan vaelluksensa kanssa. Koitto korkeudesta valaisi kirkkaasti hänen syntymämaataan pian iäkkään piispan kuoleman jälkeen karkoittaen sieltä paavilaisuuden henkisen pimeyden ja taikauskon.

Valtaistuimelle nousi Verisen Marian jälkeen valistunut ja etevä, jottemme sanoisi suuri kuningatar Elisabet, joka korkean Kaitselmuksen hyvästä suomasta laski Brittiläisen maailmanvallan perustukset. Ja näin oli myös valmistettu reaalipohja puolitoista vuosisataa myöhemmin heräävälle kautta maailman kantavalle anglosaksilaiselle lähetystyölle. Vanhurskas piispa vankilan komerossa tuskin saattoi himmeästi aavistaa rukoustensa ja anomustensa todellista kantavuutta.

Piispa Latimer oli peloton mies, joka jäykän sitkeästi ja johdonmukaisesti seurasi protestanttista uskon vakaumustaan. Muutamat hänen sanansa ja tekonsa puhuvat tässä suhteessa vakuuttavaa kieltä.

Kun hän oli saanut nimityksen hovisaarnaajaksi ja ensi kerran kohtasi Henrik VIII:n, niin hän lausui tälle: "Herra kuningas! Jos sinä sallit minun olla niin lähellä itseäsi kuin hovisaarnaajana, niin anon, että annat minulle luvan puhua niinkuin omatuntoni käskee minua."

Ensimmäisessä kuninkaan edessä pitämässään saarnassa hän lausui itselleen tämän eräässä suhteessa aikansa itsetietoisimman ja väkivaltaisimman hallitsijan kuullen seuraavat sanat: "Latimer, sinun pitää nyt puhua mahtavalle kuningas Henrik VIII:lle, joka, jos hän hyväksi näkee, voi ottaa sinun elämäsi ja saattaa sinut vaikenemaan ainiaaksi; punnitse sentähden sanasi kultavaa'alla; mutta ajattele myöskin, että sinun tulee puhua kaikkien kuningasten Kuninkaan ja kaikkien herrain Herran edessä; ole sentähden varuillasi, ettet ole vastenmielinen Hänelle."

Ambrosiuksen tapaista rohkeutta hallitsijan edessä todistaa seuraava tapaus, joka sattui Latimerin ollessa Worcesterin, piispana.

Englannissa oli tähän aikaan tapana, että kukin piispa lahjoitti kuninkaalle upean uudenvuodenlahjan, kuka kultaa, kuka hopeaa ja kuka mitäkin. Latimer lahjoitti Uuden Testamentin, jonka mukana seurasi nenäliina, johon oli kirjoitettu sanat: Fornicatores et adulteros judicabit Dominus.

Seuraavassa teemme selkoa Ridleyn ja Latimerin tutkintotilaisuudesta ja todistajakuolemasta.

PIISPAT RIDLEY JA LATIMER.

Kuulustelu ja todistajakuolema.

Piispat Ridley ja Latimer sekä arkkipiispa Cranmer oli siirretty huhtikuussa 1555 Towerista Oxfordiin, missä heitä säilytettiin seuraavan lokakuun 16 p:ään, jolloin he kärsivät kuoleman, kuten aikaisemmin on mainittu.

Ridleytä ja Latimeria oli kuulusteltu useita kertoja huhti-, touko- ja kesäkuun kuluessa. Syyskuun 30 p:nä oli viimeinen ja lopullinen kuulustelutilaisuus. Puheenjohtajana ja paavin legaatin, kardinaali Pole'in edustajana toimi Lincolnin piispa John White, ja apulaisina olivat Gloucesterin ja Bristolin piispat. Kuulustelu tapahtui Oxfordin yliopiston suuressa luentosalissa. Lincolnin piispa istui sen korkealle istuimelle, joka tilaisuutta varten oli verhottu kultakirjosilkillä ja samettipieluksilla.

Ensiksi tuotiin sisälle Ridley, joka seisoi paljain päin. Mutta heti kun hän kuuli mainittavan kardinaalin ja paavin pyhyyden nimeä, hän painoi lakin päähänsä. Kun Lincoln huomautti hänelle tästä, niin hän vastasi kunnioittavansa kardinaalia mieskohtaisesti, varsinkin hänen kuninkaallisen syntyperänsä tähden, mutta hän ilmoitti kokonaan kieltävänsä ja hylkäävänsä hänet paavin legaattina samoinkuin itse paavinkin. Kun Ridley kolmannen kehoituksen jälkeen vielä kieltäytyi, niin oikeudenpalvelija poisti hänen lakkinsa Lincolnin määräyksestä.

Tutkinto koski pääasiassa seurakuntakysymystä ja ehtoollisoppia.

Kun Lincoln ensin oli laajasti tehnyt selkoa katolisesta kirkkokäsityksestä, miten Rooman piispaus alkaa pyhästä Pietarista ja jatkuu läpi aikakausien suorassa linjassa piispasta piispaan, ja miten pyhät isätkin ovat tämän tunnustaneet kirjoituksissaan ajasta aikaan, niin Ridley vastaa.

"Herrani! Tunnustan tahrattoman Kristuksen kirkon, jossa ei yksikään ihminen voi erehtyä, jota ilman ei yksikään ihminen voi pelastua, joka on levinnyt läpi koko maailman, s.o. uskollisten seurakunnan; enkä minä rajoita tahi sido sitä mihinkään erikoiseen paikkaan, kuten te sanoitte, vaan tunnustan sen levinneen kautta koko maailman; ja missä Kristuksen sakramentit oikein jaetaan, Hänen evankeliumiaan oikein saarnataan ja seurataan, siellä Kristuksen kirkko loistaa niinkuin kaupunki kukkulalla ja kynttilä kynttilän jalassa; mutta minusta näyttää siltä, että te tahtoisitte sitoa Kristuksen kirkon yhteen paikkaan, määräämällä sen Roomaksi, koska siellä muka on Kristuksen kirkon perustus eikä missään muualla. Mutta minä olen täysin vakuutettu, että Kristuksen kirkko on perustettu kaikkialle, jokaiseen paikkaan, jossa Hänen evankeliuminsa oikein vastaanotetaan ja jossa sitä totisella tavalla seurataan. Ja missä on epäilyksiä Jumalan kirkkoon nähden, minä käytän Vincentius Lerinalaisen viisasta neuvoa, jonka uskon teidänkin myöntävän oikeaksi. Hän nimittäin antaessaan neuvoja siitä, miten katolinen kirkko on tunnettava kaikkien lahkojen ja harhaoppien keskellä, kirjoittaa seuraavalla tavalla: 'Jos yksi osa on harhaoppien turmelema, niin minä asetan koko maailman tuon yhden osan edelle; mutta jos suurempi osa on saastutettu, niin pidän parempana alkukirkkoa.' Niinpä nytkin, nähdessäni suurimman osan kristikuntaa Rooman piispanistuimen myrkyn saastuttamaksi, palaan alkukirkon käytäntöön, jonka näen selvästi olevan paavin asetuksien vastaisen, kuten sen seikan, että pappi yksin saa vastaanottaa sen, mikä on tehty luvattomaksi maallikoille, nimittäin, ehtoollisen saamisen molemmissa muodoissa ja muun sellaisen. Siksipä onkin oikein, että pidän alkukirkon menneisyyttä Rooman kirkon uutuuksia parempana."

Katolisen ehtoollisopin johdosta, että leipä ja viini papin siunatessa muuttuvat Kristuksen ruumiin ja veren perusaineeksi, Ridley lausuu:

"Huolimatta siitä sakramenttaalisesta muutoksesta, josta minä puhun ja jonka kaikki opettajat tunnustavat, säilyy leivän ja viinin todellinen, ruumista ravitseva aine ja luonto, niinkuin Kristuksen ruumis ravitsee sielun armolla ja hengellä. Samoin kasteessa näkyväinen vesi pesee ruumiin, ja sielun puhdistaa kaikesta saastasta näkymätön Pyhä Henki, mutta kuitenkaan vesi ei lakkaa olemasta vettä, vaan säilyttää yhä veden luonnon. Samoin Herran ehtoollisessa leipä ei lakkaa olemasta leipää."

Katolisen opin mukaan on messu-uhrilla syntejä sovittava voima. Tästä lausuu Ridley:

"Kristus, kuten pyhä Paavali kirjoittaa, sovitti yhdellä täydellisellä uhrilla koko maailman synnit, eikä kukaan ihminen voi toistaa Hänen uhriaan, mutta siitä huolimatta ehtoollinen on otollinen kiitos- ja ylistysuhri Jumalalle. Mutta sanoa, että siinä synnit otetaan pois, minkä kokonaan ja täydellisesti on tehnyt Kristuksen kärsiminen, jonka muistoateria ehtoollinen pelkästään on, on suurta Kristuksen kärsimisen ansion vähentämistä, sillä sakramentti on asetettu sitä varten, että me, saadessamme sen ja tällöin tunnustaessamme Kristuksen kärsimisen omaksemme ja muistellessamme sitä, osallistuisimme sen ansioista. Sillä muussa tapauksessa tämä sakramentti asettuu Kristuksen kärsimisen tilalle, mistä helposti seuraa, että Kristus on kuollut turhaan."

Senjälkeen alkoi Latimerin tutkiminen. Tämä 67-vuotias kunnianarvoisa esipappi notkisti polvensa maahan, pitäen kädessään hattua. Hänen päässään oli päävaate ja sen päällä yölakki, jossa oli kaksi nauhalla leuan alle yhteensidottua leveää lievettä. Hänen yllään oli vanha nukkavieru bristolilainen verkaviitta, vyötäisten kohdalla hänellä oli halpa nahkavyö, josta riippuvassa pitkässä nahkahihnassa oli hänen Uusi Testamenttinsa. Hänen kotelottomat silmälasinsa riippuivat rinnalla kaulan ympäri sidottuina.

Emme pidä tarpeellisena esittää lähemmin hänelle tehtyjä kysymyksiä ja hänen niihin antamiaan vastauksia, vaan siirrymme suoraan molempien piispojen elämän lopputapahtumiin.

Lokakuun 15 p:nä tulivat Ridleyn luo maisteri Irishin, Oxfordin pormestarin taloon, jossa häntä säilytettiin vangittuna, Gloucesterin piispa Brooks ja Oxfordin yliopiston varakansleri Marshall sekä useita muita. He kehoittivat vielä kerran kuningattaren nimessä Ridleytä taipumaan. "Olemme usein olleet sinun luonasi ja pyytäneet sinua peruuttamaan haaveelliset ja pirulliset mielipiteesi; sentähden, hyvä maisteri Ridley, mieti itseksesi vaaraa, joka koituu sekä ruumiillesi että sielullesi, jos niin itsepäisesti syöksyt turmioon kieltämällä sinulle tällä kertaa tarjotun armon."

"Herrani", vastasi Ridley, "te tunnette minun mieleni täydellisesti tässä asiassa. Ja mitä tulee opettamaani oppiin, niin omatuntoni todistaa sen olleen tervettä ja Jumalan sanan mukaista – Hänen kunniakseen olkoon se sanottu – ja sitä oppia, Herra Jumala auttakoon minua, tahdon kannattaa niin kauan kuin kieleni liikkuu ja ruumiini hengittää; ja sen vahvistamiseksi sinetöidä sen verelläni."

He ryhtyivät nyt riistämään Ridleyltä hänen virkaansa. Kun hän tällöin lausui kiivaita sanoja paavia vastaan nimittäen häntä antikristukseksi ja hänen prameuttaan narrimaiseksi ja kauhistuttavaksi, niin eräs läsnäolijoista sanoi Brooksille: "Herra, lain mukaan pitäisi hänen suuhunsa panna suukapula." Ridley katsoi puhujaan vakavasti, pudisti päätänsä virkkamatta mitään ja huokasi sanoen: "Vai niin, hyvä, hyvä, hyvä." Kun hänen käsiinsä aiottiin asettaa messuvehkeet, hän sanoi: "Ne eivät saa tulla minun käsiini; sillä jos ne tulevat, minä viskaan ne lattialle." Myöhemmin he panivat hänen käteensä kirjan, sanoen: "Me riistämme sinulta evankeliumin saarnaviran." Ridley huokasi syvään, katsoi taivaaseen ja sanoi: "Herra Jumala, anna heille anteeksi tämä heidän jumalattomuutensa!"

Kun virastaerottamistoimitus oli loppunut, niin Brooks kutsui oikeudenpalvelijat, jättäen Ridleyn heidän käsiinsä. Samalla hän kehoitti heitä varomaan tarkoin, ettei hän saisi puhua kenenkään kanssa, ja käski viemään hänet mestauspaikalle. Silloin Ridley ylisti Jumalaa ja puhkesi näihin sanoihin: "Jumala, minä kiitän Sinua ja Sinun ylistykseksesi olkoon se sanottu, että teidän joukossanne ei ole ketään, joka voisi syyttää minua mistään julkisesta ja häpeällisestä rikoksesta, sillä jos te voisitte, se varmasti esitettäisiin kanteena minua vastaan; sen näen nyt hyvin." Brooks sanoi hänen näyttelevän ylpeän fariseuksen osaa ja koroittavan ja ylistävän itseään.

Multa Ridley sanoi: "Ei, ei, ei, kuten ennen olen sanonut, Jumalan kunniaksi olkoon se sanottu. Tunnustan olevani kurja viheliäinen syntinen ja tarvitsevani suuresti Jumalan apua ja armoa ja päivittäin hartaasti rukoilen ja huudan sitä. Siksipä pyydänkin, ettette ajattele minusta sellaista." Senjälkeen he lähtivät mestauspaikalle. Matkalla eräs korkeakoulun vahti kehoitti häntä katumaan ja luopumaan vääristä mielipiteistään. Ridley virkkoi: "Herraseni, katukaa te, sillä teillä ei ole totuutta; ja minä rukoilen Jumalaa, jos se on Hänen siunattu tahtonsa, armahtamaan teitä ja antamaan teille ymmärrystä käsittämään Hänen sanaansa." Vahti raivostui ja sanoi: "Toivon, etten milloinkaan omaksuisi teidän erheellisiä ja pirullisia mielipiteitänne, enkä liioin olisi siinä paikassa, minne te olette menossa. Te olette itsepäisin ja uppiniskaisin mies, jonka milloinkaan olen kuullut puhuvan syntymästäni saakka."

Kärsimisensä edellisenä iltana Ridley pesi partansa ja jalkansa, ja istuessaan illallispöydässä maisteri Irishin kodissa hän kutsui emäntänsä ja muut pöytävieraat häihinsä, sillä huomenna hän sanoi menevänsä naimisiin. Tällöin hän näytti yhtä iloiselta kuin konsanaan ennen. Hän toivoi sisarensa tulevan häihin ja samoin veljensä, jotka molemmat istuivat pöydässä. Keskustelun kuluessa rouva Irish alkoi itkeä.

Ridley lohdutti häntä sanoen: "Oi rouva Irish, Te ette nyt rakasta minua, sen näen kyllin hyvin; sillä kun Te itkette, niin minusta näyttää, että Te ette tahdo olla minun häissäni ettekä ole niihin tyytyväinen. Te ette tosiaankaan ole minulle niin läheinen ystävä kuin olen luullut Teidän olevan. Mutta tyyntykää, sillä vaikka aamiaiseni on jonkun verran kirpeä ja tuskallinen, niin olen kuitenkin vakuutettu, että ehtoolliseni on sitä miellyttävämpi ja suloisempi."

Kun he nousivat pöydästä, hänen veljensä tarjoutui valvomaan hänen kanssaan koko yön. Mutta hän sanoi: "Ei, ei, sitä sinun ei tule tehdä. Sillä minä aion, jos Jumala suo, mennä vuoteelle ja nukkua niin levollisesti tänä yönä kuin milloinkaan elämässäni olen nukkunut." Niin hänen veljensä poistui kehoittaen häntä olemaan hyvillä mielin ja ottamaan ristinsä rauhallisesti, sillä palkinto oli suuri.

Mestauspaikka oli kaupungin pohjoispuolella. Peläten, että kenties syntyisi levottomuuksia ja väkivalloin koetettaisiin estää heidän polttamisensa, kuningatar oli käskenyt lordi Williamsia ja kaupungin viranomaisia olemaan saapuvilla riittävästi asestettuina. Kaikki oli valmista, ja pormestari ja oikeudenpalvelijat toivat vangitut.

Ridleyn yllä oli musta, näädännahoilla reunustettu turkisviitta, jollaista hän oli pitänyt piispana ollessaan; siinä oli samettikaulus, joka samoin oli reunustettu turkiksilla. Päässä hänellä oli samettinen yömyssy ja sen päällä kulmalakki. Hän meni tohvelit jalassa roviolle pormestarin ja raatiherran välissä.

Ridleyn perässä tuli Latimer kurjassa, lopen kuluneessa bristolilaisessa verkaviitassaan. Hänen päässään oli hänen päähineensä ja napitettu lakkinsa; uusi pitkä verho riippui hänen housujensa yli jalkoihin asti.

Näky oli liikuttava ja omiaan saattamaan heltymään: toisaalta tuli ajatelleeksi sitä kunniaa, joka heillä kerran oli ollut, toisaalta sitä onnettomuutta, joka nyt oli tullut heidän osakseen.

Kun Ridley meni vankilan ohi, hän katsoi ylös sinne, missä Cranmeriä säilytettiin, toivoen saavansa nähdä hänet ja sanoa hänelle muutaman sanan. Mutta Cranmer oli ahkerassa väittelyssä munkki Soton ja hänen toveriensa kanssa, joten hän ei voinut nähdä häntä. Kun Ridley sitten katsoi taaksensa, näki hän Latimerin tulevan perässään ja sanoi hänelle: "Oi, oletteko Te siellä?" "Olen", vastasi Latimer, "tulen niin nopeaan kuin jaksan seurata." Vihdoin he tulivat rovion luo toinen toisensa jälkeen. Ridley astui ensin paikalle ja pitäen vakavasti ylhäällä molempia käsiään katsoi taivaaseen päin. Nähdessään sitten hetkisen myöhemmin Latimerin hän juoksi hänen luokseen kasvot ihmeellisesti säteillen sekä syleili ja suuteli häntä. Ridley lohdutti Latimeria sanoen: "Ole turvallisella mielin, veljeni, sillä joko Jumala hillitsee tulen raivon tahi muutoin tekee meidät väkeviksi kestämään sitä."

Sanottuaan tämän hän meni rovion luo, polvistui, suuteli sitä ja rukoili. Hänen takanaan polvistui Latimer huutaen hartaasti avukseen Jumalaa. Noustuaan ylös he puhelivat hetkisen toistensa kanssa.

Sitten tohtori Smith, joka aikaisemmin oli kieltänyt uskonsa, alkoi saarnansa heille, ottaen aiheekseen Paavalin sanat korinttolaisille: "Vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, niin ei se minua hyödyttäisi." Hän väitti, että asian hyvyys eikä kuolintapa tekee henkilön pyhäksi. Hän huusi kansalle varoittaen heitä kerettiläisistä, jotka kuolevat kirkon ulkopuolella. Ja toisaalta hän selitti heidän mielipiteittensä erilaisuutta, miten muutamat ovat luterilaisia, toiset oikolampadiuslaisia, toiset zwingliläisiä. Mutta vanha Kristuksen kirkko ja katolinen usko opettavat aivan toisin. Kuullessaan tämän määritelmän molemmat marttyyrit kohottivat kätensä ja silmänsä taivasta kohti, ikäänkuin kutsuen Jumalan totuuden todistajiksi, kuten he olivat tehneet monin paikoin muuallakin missä hän oli heidän mielestään puhunut väärin. Hän lopetti kehoittamalla heitä lyhyesti peruuttamaan ja tulemaan kotiin takaisin kirkkoon ja pelastamaan sielunsa ja elämänsä.

Ridley sanoi Latimerille: "Vastaatko sinä tähän saarnaan vai teenkö sen minä?" Latimer sanoi: "Pyydän, ala sinä ensin!" "Minä teen sen", sanoi Ridley.

Ridley ja Latimer laskeutuivat polvilleen kääntyneinä lordi Williamsiin, yliopiston varakansleriin ja muihin toimihenkilöihin päin, jotka olivat määrätyt olemaan saapuvilla tässä tilaisuudessa ja jotka istuivat korokkeella lähellä heitä. Ridley sanoi: "Rukoilen teitä, herrani, Kristuksen tähden, että sallitte minun puhua vain kaksi tahi kolme sanaa." Ja sillä aikaa kuin lordi kumartui pormestarin ja varakanslerin puoleen kysyäkseen heiltä, onko suotavaa antaa heidän puhua, varakansleri ja oikeudenpalvelijat juoksivat kiireesti hänen luokseen ja tukkivat hänen suunsa kädellään sanoen: "Maisteri Ridley, jos te kadutte vääriä mielipiteitänne ja peruutatte ne, niin teillä ei ole ainoastaan vapautta tehdä niin, vaan te saatte myös sen etuuden, joka teille kuuluu alamaisena, s.o. elämänne." "Eikö muutoin?" sanoi Ridley. "Ei", vastasi varakansleri, "sentähden, ellette tee niin, ei teillä ole mitään pelastusta, vaan teidän täytyy kärsiä rangaistus." "Hyvä", sanoi Ridley, "niin kauan kuin ruumiini hengittää, minä en milloinkaan kiellä Herraani Kristusta ja Hänen tunnettua totuuttaan; tapahtukoon Jumalan tahto minussa." Ja näin sanoen hän nousi ylös ja lausui kovalla äänellä: "Hyvä, sitten minä jätän asiamme kaikkivaltiaan Jumalan huomaan, joka on tuomitseva puolueettomasti kaikki."

Latimer lisäsi oman säkeistönsä: "Hyvä, ei ole sitä salattua, mikä ei tule ilmi", sekä lisäsi, että hän voisi hyvin vastata Smithille, jos se olisi sallittua. Heitä käskettiin olemaan valmiit heti, mitä käskyä he tottelivat mitä nöyrimmin. Ridley otti viittansa ja kauluksensa ja antoi ne langolleen maisteri Shipside'ille, joka koko Ridleyn vankeusajan oli toimittanut hänelle ruokatarpeita ja omalla kustannuksellaan ollut siellä, vaikkei hän ollutkaan päässyt tapaamaan Ridleytä. Muutamia vähempiarvoisia vaatekappaleita hän antoi pois, ja oikeudenpalvelijat ottivat osansa. Muutamille lähellä seisoville herrasmiehille, jotka itkivät katkerasti, hän antoi pikku esineitä, toisille nenäliinoja, muskottipähkinöitä ja aurinkokellon. Toiset tempasivat palasia hänen vaatteistaan, ja onnellinen oli, ken voi saada jonkunkaan rievun.

Latimer ei antanut mitään, mutta salli aivan rauhallisena vartijan vetää pois housunsa ja muut vaatteensa, jotka olivat hyvin yksinkertaiset. Riisuttuna alusvaatteisiinsa asti hän näytti hyvin miellyttävältä. Ja vaikka hän vaatteet yllä näytti kuihtuneelta ja kumaraiselta vanhalta mieheltä, seisoi hän nyt aivan suorana.

Sitten Ridley, seistessään alustakissaan, virkkoi veljelleen: "Minun olisi parempi mennä vielä alustakissani." "Ei", virkkoi toinen veli vastaan, "se tuottaa sinulle vain enemmän tuskaa, ja sitä paitsi tekee alustakki köyhälle miehelle hyvää." Ridley sanoi: "Olkoon niin Jumalan nimessä!" ja riisui itsensä. Ja seisoessaan paitasillaan kivillä hän kohotti kätensä ja sanoi: "Taivaallinen Isä, minä kiitän Sinua syvimmästä sydämestäni siitä, että olet kutsunut minut tunnustajaksesi kuolemaan asti. Minä rukoilen Sinua, Herra Jumala, ole armollinen tälle Englannin valtakunnalle ja pelasta se kaikista sen vihollisista."

Seppä otti sitten rautaketjut ja kiinnitti ne Ridleyn ja Latimerin vartaloitten ympärille. Ja kun hän hakkasi aspia, niin Ridley otti ketjut käteensä, pudisti niitä ja katsoen sivulle seppään virkkoi hänelle: "Hyvä toveri, lyö ne lujasti kiinni, sillä lihalla on omat tapansa." Sitten hänen veljensä toi ruutia pussissa ja tahtoi sitoa sen hänen kaulaansa. Ridley kysyi, mitä se oli. Veli virkkoi: "Ruutia." Sitten hän sanoi: "Katson sen Jumalan lähettämäksi, sentähden otan sen vastaan Hänen lähettämänään. Ja onko sinulla mitään veljeäni varten?" hän virkkoi tarkoittaen Latimeria. "Kyllä, herra, minulla on." – "No anna se sitten hänelle, jottet tulisi liian myöhään." Ja niin hänen veljensä vei ruutia myöskin Latimerille.

Senjälkeen hän kääntyi lordi Williamsin puoleen ja pyysi hänen välitystään eräässä kuningattarelle tekemässään anomuksessa, joka koski hänen varatonta sisartaan ja eräitä Lontoon köyhiä. "Koko maailmassa ei ole mitään, mikä painaisi minun omaatuntoani, paitsi tämä. – Rukoilen Teitä, herrani, olemaan heidän välimiehenään; teette todella hyvän työn, ja Jumala on palkitseva Teidät."

Sitten tuotiin risukimppu, sytytettiin tuli ja asetettiin Ridleyn jalkain juureen. Latimer lausui nyt jalolle kärsimystoverilleen profeetalliset sanat: _"Ole lohdullisella mielin, veljeni Ridley, ja ole mies; tänään me Jumalan armosta sytytämme sellaisen kynttilän Englannissa, että, kuten lujasti luotan, se ei milloinkaan ole sammuva."_

Kun tuli oli sytytetty ja Ridley näki liekkien leiskuvan häntä kohti, hän huusi kovalla äänellä: "Herra, Sinun käsiisi minä annan henkeni; Herra, ota vastaan minun henkeni!" Ja tätä viimeistä huutoa hän toisti usein englanninkielellä: "Herra, Herra, ota minun henkeni!" Latimer taasen huusi toisella puolella yhtä kiivaasti: "Oi, taivaallinen Isä, ota vastaan minun sieluni!" Liekit ikäänkuin syleilivät häntä. Ja kun hän oli pyyhkäissyt käsillään kasvojaan ja, kuten näytti, ikäänkuin pessyt niitä vähän tulella, hän pian kuoli, nähtävästi kärsimättä sanottavampaa tuskaa.

Mutta Ridleyn tuskat kestivät kauemmin tulen kehnouden vuoksi, sillä se paloi ainoastaan alhaalla. Kun Ridley huomasi tämän, niin hän pyysi heitä Kristuksen tähden toimimaan niin, että tuli tulisi lähemmäksi. Hänen lankonsa kuuli hänen pyyntönsä, mutta ei käsittänyt oikein hänen tarkoitustaan. Huojentaakseen Ridleyn tuskia hän kokosi risukimppuja niin että ne melkein peittivät hänet ja paloivat sangen voimakkaina alhaalla, kuluttaen alaruumiin miltei kokonaan, mutta jättäen yläruumiin melkein koskemattomaksi. Ridley hyppeli ylös ja alas risukimppujen keskellä, ja usein kuultiin hänen valittavan: "Minä en pala." Tuskainsa keskellä hän ei kuitenkaan unohtanut huutaa avukseen Jumalaa toistaen yhä uudelleen: "Herra, armahda minua!" johon rukoukseen tuontuostakin sekaantuivat valittavat tuskanhuudot: "Antakaa tulen tulla minun luokseni; minä en pala." Vihdoin eräs henkilö veti risukimput pois hänen yläpuoleltaan, ja kun Ridley näki tulen loimahtavan ylös, hän kumartui sinne päin, jolloin liekki koski ruutia. Nyt hänen ei enää nähty liikuttavan itseään, vaan toinen puoli palaneena kaatui alas Latimerin jalkain juureen.

"Näky oli järkyttävä, se liikutti satoja katselijoita kyyneleihin asti. Sillä tuskin ainoakaan siellä oleva, joka ei vielä ollut kadottanut kaikkea inhimillisyyttä ja sääliä, voi olla valittamatta katsellessaan heidän ruumiitaan raivoisien liekkien saaliina. Surun merkkejä näkyi joka puolella. Muutamille oli kovin raskasta olla niiden miesten kuoleman todistajana, joiden elämä oli ollut heille pyhä ja kallis. Muutamat taasen, jotka ajattelivat, etteivät heidän sielunsa tarvinneet mitään sääliä, säälivät heidän persoonaansa. Ridleyn veli herätti sääliä muissa, jotka näkivät hänen surkuteltavan tilansa. Mutta ken ajatteli heidän entisiä etuoikeuksiaan, mitä kunniapaikkoja heillä oli ollut tässä yhteiskunnassa, mitä suosiota oli tullut heidän osakseen heidän hallitsijoittensa taholta ja heidän oppineisuuttaan, ei voinut pidättää surun kyyneleitä nähdessään niin korkean sääty- ja virka-arvon, niin suuren kunnian ja arvokkuuden, niin monien jumalallisten hyveitten, niin monien vuosien tutkimukset ja sellaisen verrattoman oppineisuuden pantuna tuleen ja hetken kuluttamana! Hyvä, he ovat jo menneet, ja tämän maailman palkan he ovat jo saaneet. Millainen palkka heitä odottaa taivaassa, sen on varmaan uskoni mukaan pian ilmaiseva Herran kunnian päivä, jolloin Hän tulee pyhäinsä kanssa."

_Tällainen oli näiden kahden vanhan ja siunatun Herran palvelijan, piispa Ridleyn ja piispa Latimerin loppu; jumalanmiesten, joiden sankariteoista ja vaivannäöstä, hedelmällisestä elämästä ja rohkeasta kuolemasta koko Englannin valtakunnalla on suuri syy kiittää kaikkivaltiasta Jumalaa._ (Foxe.)

ARKKIPIISPA CRANMER.

Englannin uskonpuhdistuksen keskeisin henkilö ja sen marttyyrihistorian suurpiirteisimpiä persoonallisuuksia on Canterburyn silloinen arkkipiispa ja koko Englannin priimas Thomas Cranmer.

Cranmer oli syntynyt v. 1489 Arcelactonin kylässä Nottingamshire'ssä vanhasta normandialaisesta aatelisperheestä. Perheen nuorempana poikana hän päätti ruveta papiksi ja hänellä oli hyvä virkaura Cambridge'in yliopistossa. Mutta mentyään naimisiin hän keskeytti jumaluusopilliset lukunsa. Vuoden kuluttua hänen vaimonsa kuoli lapsivuoteeseen, ja hän päätti jatkaa jälleen opintojaan. Saatuaan jumaluusopin tohtorin arvon hänet määrättiin jäseneksi siihen tutkijalautakuntaan, jonka tehtävänä oli tutkia niitä maistereita, jotka tahtoivat saada jumaluusopin kandidaatti- ja tohtorinarvon. Näiltä hän vaati erikoista perehtymistä raamattuun ja varsinkin sen historiaan. Tällöin hänen kantansa herätti pahaa verta niissä munkkilaismielisissä oppineissa, jotka olivat tottuneet tutkimaan ainoastaan kirkkoisiä ja kirkon vanhoja opettajia. Vastarinta talttui kuitenkin vähitellen, ja hänen onnistui herättää harrastusta raamatuntutkimiseen.

Cranmer tutki itse ahkerasti Erasmuksen Uutta Testamenttia kuuluen "Cambridge-luterilaisten" piiriin. Persoonallisuudeltaan hän oli miellyttävä, luonteeltaan kaino ja vakava. Luontaiseen ujouteen liittyi varovaisuutta, joka oli läheistä sukua pelolle. Se ei kuitenkaan ollut merkkinä siveellisen rohkeuden puutteesta, vaan se johtui yksinomaan siitä, että hänellä oli kyky nähdä se, mikä oli oikeutettua vastakkaisissa katsantokannoissa. Hän oli liian laajakatseinen voidakseen olla yksipuolinen. Mutta vakaumuksensa hän vei horjumattomasti perille. Hän on Englannin uskonpuhdistuksen hitaasti ja varmasti eteenpäin pyrkivä vanhoillismielinen johtaja.

Hän oli mieltynyt yliopistolliseen toimintaansa, mutta eräs tapahtuma ohjasi hänen elämänsä ja toimintansa uudelle uralle.

Cambridge'issä puhkesi rutto v. 1529, ja Cranmer meni sitä pakoon Essexiin maisteri Cresseyn kotiin Walthamiin. Eräällä matkallaan poikkesi tähän kaupunkiin Henrik VIII, jonka sihteeri Stefan Gardiner, Cranmerin entinen tuttava ylioppilas-ajoilta ja sittemmin Winchesterin piispa, yöpyi myös erään toisen tohtorin kanssa Cresseyn kotiin.

Illallispöydässä tuli puhe kuninkaan avioliittoasiasta. Paavin legaatti Campeggio oli juuri lähtenyt Roomaan saamatta aikaan ratkaisua. Cranmer esitti silloin sen mielipiteen, että olisi järkevintä jättää koko kysymys kotimaisten jumaluusoppineiden ja yliopistojen ratkaistavaksi.

Gardiner esitti Cranmerin mielipiteen kuninkaalle, joka kutsutti hänet puheilleen ja kehoitti häntä ratkaisemaan kysymyksen. Cranmerin mielestä kysymys oli kuitenkin liian suurisuuntainen ja kauaskantoinen hänen ratkaistavakseen yksin, minkä vuoksi hän ehdotti, että asia jätettäisiin Cambridge'in ja Oxfordin yliopistojen pohdittavaksi. Kuningas suostui tähän, mutta käski samalla Cranmeriä kirjoittamaan asiasta mietinnön. Cranmer teki niin ja liitti mietintönsä loppuun lauseen, jolla tuli olemaan kauaskantoiset seuraukset: "Että Rooman piispalla ei ole mitään sellaista arvovaltaa, joka oikeuttaisi hänet tekemään myönnytyksiä Jumalan sanasta ja raamatusta." Kuningas kysyi Cranmeriltä: "Tahdotteko vastata siitä, mitä olette kirjoittanut, Rooman piispan edessä?" "Sen teen Jumalan avulla, jos Teidän majesteettinne lähettää minut sinne." Cambridge'in ja Oxfordin sekä useimmat mannermaan yliopistot, jotka käsittelivät asiaa, olivat sitä mieltä, että kuninkaan avioliitto hänen veljensä lesken Katariina Aragonialaisen kanssa oli laiton ja että mikään ei siis estänyt kuningasta menemästä lailliseen avioliittoon Anna Boleyn kanssa.

Cranmer lähetettiin lähetystön mukana Roomaan v. 1530 anomaan paavin suostumusta päätökselle. Paavin oli pakko antaa esitykseen periaatteellinen suostumuksensa.

Pian sen jälkeen kuoli arkkipiispa Warham. Nyt olisi ollut arvossapidetyimmän piispan Cardinerin vuoro päästä arkkipiispaksi, mutta kuningas nimittikin Cranmerin, joka näihin aikoihin oli lähetystön mukana keisari Kaarle V:n luona Nürnbergissä. Cardiner ei voinut unohtaa tätä loukkausta, ja hänestä, joka samalla oli kiihkokatolinen ja katolisen puolueen johtaja, tuli Cranmerin verivihollinen. Cranmer seurasi keisarin mukana Wieniin ja matkusti sieltä Italiaan, jossa sai tiedon koroituksestaan. Hän lähti paluumatkalle Saksan kautta ja meni siellä naimisiin Anders Ossianderin serkun Margareetan kanssa. Naimisensa vuoksi Cranmer olisi oikeastaan ollut esteellinen arkkipiispan virkaan, jota hän sen lisäksi itse piti vaarallisena, minkä vuoksi vastusti nimitystään. Mutta kuningas, joka tarvitsi tällä paikalla miestä, johon hän voisi luottaa ja joka olisi kyllin taipuisa sekä vapaamielisempi ja ennakkoluulottomampi kuin hän itse, pysyi päätöksessään.

Cranmerin asema arkkipiispana muodostui vaikeaksi sen jälkeen kun parlamentti v. 1539 oli hyväksynyt n.s. Kuusi Artikkelia. Niissä oli uskonpuhdistuksen vastainen henki, ja niissä vahvistettiin muuttumisoppi, pappien naimattomuus, yksityismessut y.m.s. Cranmer puolusti yksin kolme päivää uskonpuhdistuksen asiaa koko parlamenttia vastaan. Kun hän ei luopunut vakaumuksestaan, kehoitti kuningas häntä poistumaan kunnes laki vahvistetaan. Niin suuri oli kuninkaan kunnioitus arkkipiispaa kohtaan, että hän käski piispoja ja lordeja menemään päivällisille arkkipiispan luo Lambeth-palatsiin ja lausumaan hänelle kuninkaan kiitokset pelottomasta esiintymisestä ja oppineesta kantansa puolustamisesta. Cranmer voi myös virka-asemansa perusteella vaikuttaa paljon siihen, ettei "tätä kuusisäkeistä veristä ruoskaa" voitu liian ankarasti käyttää protestanttien pään menoksi. Vaimonsa hänen oli pakko lähettää Saksaan.

Toisaalta taasen katoliset piispat vehkeilivät häntä vastaan alinomaa, ja salaliitto seurasi salaliittoa. Piispat kuvittelivat kuninkaalle, että uskonpuhdistuksen vapausoppeja voivat seurata hirmuiset kapinat ja verenvuodatukset, kuten oli tapahtunut Saksassa. Vihdoin pääsivät paavilaiset puuhissaan niin pitkälle v. 1545, että Cranmer suljettiin Toweriin. Mutta Henrik VIII oli liian suuri ihmistuntija, jotta piispat olisivat voineet johtaa häntä harhaan. Kun arkkipiispalla ei enää ollut muuta pelastuksen mahdollisuutta, niin kuningas kutsutti Cranmerin luokseen yöllä, kun asian seuraavana päivänä piti tulla esille, ja antoi hänelle sormuksensa merkiksi siitä, että Cranmer tarpeen tullen voi alistaa asian kuninkaan itsensä ratkaistavaksi. Seuraavana päivänä Henrik nuhteli ankarin sanoin piispoja sen johdosta, etteivät he olleet kohdelleet arkkipiispaa arvon mukaisesti ja että he kateudesta ja ilkimielisyydestä tahtoivat syöstä hänet turmioon. Vihdoin ei kukaan enää rohjennut syyttää häntä koko Henrik VIII hallituksen loppuaikana.

Cranmer nautti Henrik VIII:n suosiota tämän kuolemaan asti. Kun kuningas makasi kuolinvuoteellaan, ja kun hänelle vihdoin uskallettiin ilmoittaa, että inhimillisten laskelmien mukaan hänen elämänsä lähestyi loppuaan ja että hänen oli aika miettiä kulunutta elämäänsä ja valmistautua viimeiselle matkalle, niin hän kutsutti luokseen Cranmerin. Tämä sattui silloin olemaan matkalla, ja kun hän vihdoin saapui, oli kuningas jo niin heikko, ettei hän enää voinut puhua. Arkkipiispa kehoitti häntä silloin turvaamaan Jumalan armoon Kristuksessa ja tekemään jonkun merkin silmillään, että hän turvaa Herraan. Kuningas pudisti silloin Cranmerin kättä niin kovasti kuin voi. "Ja niin hän vaipui kuolon uneen sen käden tukemana, jonka ainoa tuki hän itse oli ollut vaarallisina päivinä. Näin loi uskollisuuden kudelma loistettaan Henrikin synkän elämän loppuun." (Holmquist.)

Cranmerin evankelinen kanta ei vielä tähän aikaan ollut täysin selvä, varsinkin oli hämäryyttä ehtoollisopissa. Kuningas Edvard VI:n aikana hän vihdoin pääsi täyteen selvyyteen ja ryhtyi johdonmukaisesti vastustamaan sellaisia katolisen kirkon vääriä oppeja kuin muuttumisoppia, leivän ja viinin palvomista ehtoollisessa, oppia että jumalattomat voivat ehtoollisessa syödä Kristuksen luonnollisen ruumiin ja Kristuksen ansiota häväisevää messu-uhria.

Se läheinen ystävyyssuhde, joka oli Cranmerin ja Henrik VIII:n välillä, jatkui myös viimeksimainitun kuoleman jälkeen hänen poikansa Edvard VI:n ja Cranmerin välillä. Edvard, jonka kummi-isä oli Cranmer, oli isänsä kuollessa vain 9-vuotias. Hän oli tavattoman lahjakas ja ihanteellinen nuorukainen sekä protestanttismielinen. Hallitusta hoiti holhoojahallitus, jonka etevin mies oli Somersetin herttua ja tämän rinnalla kirkollishallituksessa Cranmer.

Maria Verisen aikana katoliset uudistivat hyökkäyksensä, ja heihin liittyi kuningatar. Mutta ennenkuin puhumme siitä, lausumme muutaman sanan Cranmerin kirjallisesta toiminnasta.

Cranmerin asema Englannin uskonpuhdistuksessa ja kirjallisuudessa muistuttaa suuresti Suomen Agricolaa.

Cranmerillä on oma osuutensa myös englantilaisen raamatunkäännöksen toimittamisessa. Tindal, Rogers ja Coverdale olivat yhdessä kääntäneet raamatun englanninkielelle suoraan alkukielistä käyttämällä esikuvanaan Wycliffe'in käännöstä. Kun Tindal sitten poltettiin kerettiläisenä, otettiin uusi painos Thomas Matthew'n nimellä. Tämän salanimen takana oli todennäköisesti John Rogers. Cromwell suositti sitten tätä käännöstä Coverdale'in ja Croftonin tarkastamana Henrik VIII:lle viralliseksi raamatuksi yleiseen käytäntöön. Se julkaistiin nimellä The Great Bible (Suuri Raamattu, sen suuren koon ja kalliin asun vuoksi). Tämän raamatun toiseen painokseen Cranmer kirjoitti v. 1540 alkulauseen, jonka johdosta sitä ruvettiin myös nimittämään Cranmerin raamatuksi. Tällä raamatulla on kaikista protestanttisista raamatunkäännöksistä ylväimmät perinnäismuistot, kun kolme sen toimittajista: Tindal, Rogers ja Cranmer kärsivät marttyyrikuoleman.

Holhoojahallituksen aikana Cranmer toimitti Injuntions, ohjesäännöt, joissa annettiin määräyksiä raamatunlukemisesta, kasvatuksesta, äidinkielen käyttämisestä jumalanpalveluksissa; kiellettiin kuvat, juhlakulkueet j.n.e.

Samaan aikaan v. 1547, jolloin hän julkaisi Ohjesääntönsä, hän toimitti myös kokoelman Homilioita (saarnoja), joiden sisältö lähenteli varovaisesti luterilaisuutta, vaikka vielä olikin havaittavissa epäselvyyttä ehtoollisasiassa. Viimeksimainittu oppi antoi silloin, kuten myöhemminkin, eniten aihetta jumaluusopilliselle pohdinnalle Englannissa, ja v. 1548 julkaistiin enemmän kuin 20 kirjaa tämän opin johdosta.

Ehtoollisjärjestys kävi välttämättömäksi, ja se julkaistiin v. 1548. Se rakentui pääasiassa Bucerin ja Melanchtonin esityksiin, ja sillä oli vahva luterilainen väritys.

Se teos, jolla Cranmer on kyntänyt syvimmän ja omaperäisimmän vaon Englannin henkiseen ja uskonnolliseen elämään ja luonteenmuodostamiseen, on hänen Rukouskirjansa (Common Prayer Book), jonka valtionhoitaja esitti piispoille ja parlamentille ja joka sitten julkaistiin parlamentin aktilla maaliskuun 14 p:nä 1549.

Kuten Agricolan Rukouskirja, ei Cranmerinkään samanniminen teos ole rukouskirja tämän sanan ahtaimmassa mielessä. Todellisuudessa se on jonkunlainen virallinen protestanttinen käsikirja jumalanpalvelusmenojen yhtenäistyttämiseksi, kun tällaisen teoksen puutteessa Englannissa kirkollisen elämän alalla vallitsi niin suuri sekaannus, että kirkoissa syntyi verisiä kohtauksia, katutaistelut olivat tavallisia, ja oli syytä pelätä toisaalta sisällistä sotaa, toisaalta katolista vastavaikutusta. Hallitus jätti sen laatimisen toimeksiantona Canterburyn arkkipiispalle, jonka tuli "toisten oppineiden miesten kanssa" pitää siitä huoli. Kirja lienee kokonaisuudessaan Cranmerin työtä.

Rukouskirjan uskonnollisesta kannasta ollaan eri mieltä, mutta siinä on havaittavissa vaikutusta niin hyvin Saksan kuin Sveitsin uskonpuhdistuksesta. Muoto perustuu sovitteluihin. Siinä on aineksia katolisesta, luterilaisesta ja zwingliläisestä järjestyksestä. Sen julkaisemispäivä, maaliskuun 14 p. 1549, on Englannin uskonpuhdistuksen täysi-ikäiseksi julistautumispäivä, ja se on todennäköisesti tärkein rajamerkki englantilaisen kristillisyyden historiassa sitten Whitbyn synoodin.

Tämän teoksen historiallista kantavuutta kuvaavat oivallisesti seuraavat kaksi lausuntoa.

"Hänessä (Cranmerissä) olikin erikoinen herkkyys palvonnan ja hurskauden kieltä tulkitsemaan ja ihmeellinen korva kuulemaan englantilaista proosaa, samoin kuin hän aikaisemman liturgisen työnsä pohjalla oli asiallisesti hyvin varustautunut. Todennäköisesti hän myös yksin suoritti melkein kaiken työn. Hän ammensi monista lähteistä, mutta sulatti kaiken omaan henkeensä. Hänen kädessään sai yksinkertaisinkin rukous ominaisen miellyttävyytensä sekä muotoon että sisältöön nähden. Englantilaisen uskonpuhdistuksen suurin lahja oli, että sillä oli Cranmerin 'devotional genius' [hartaudellinen nero]. – Ja Rukouskirjan ja sen palvonnan hengen avulla, jota se kasvatti, on anglikaaninen kirkko voinut edelleenkin jossain määrin säilyttää valtansa siihen Englannin kansan toiseen puoleen, joka ei enää seiso episkopaalikirkon maaperällä." (Holmquist). "Englannin uskonnollinen ja siveellinen elämä on lähes neljän vuosisadan kuluessa ammentanut voimaa raamatusta ja Rukouskirjasta; englantilainen kansallisluonne ei olisi sitä, mitä se on, jos toinen näistä kahdesta tekijästä pyyhittäisiin pois." (Wakeman.)

Maria Verinen ryhtyi valtaistuimelle noustuaan heti vainoamaan Cranmeriä. Hän ei voinut unohtaa sitä ratkaisua, jonka hänen äitinsä avioliittokysymys oli saanut Cranmerin toimesta, eikä hänen jyrkkää protestanttista kantaansa. Cranmeriä syytettiin myös valtiopetoksesta sen johdosta, että hän oli ottanut osaa siihen neuvoston päätökseen, jolla Jane Grey määrättiin vallanperijättäreksi Edvard VI:n jälkeen. Mutta kun Cranmer oli viimeisenä kirjoittanut nimensä julistuksen alle ja suostunut siihen oikeastaan toisten painostuksesta, vapautettiin hänet tästä syytöksestä. Sen sijaan syytettiin häntä sitä kiivaammin protestanttisuuden suosimisesta. Hänet heitettiin aluksi Toweriin ja vietiin sieltä Oxfordiin, jossa hänet tuomittiin syyskuun 12 p:nä 1555, vähän ennen kuin Ridley ja Latimer.

Kuulustelu tapahtui Pyhän Marian kirkossa, jonne oli pystytetty kymmenen jalkaa korkea lava paavin lähettilästä piispa Brooksia varten. Istuin oli tehty niin, että hän joutui istumaan alttarikehyksen sisäpuolella. Alempana istuivat kuningattaren komisaariot.

Cranmer tuotiin vankilasta aseellisen seurueen saattamana. Hän oli puettu mustaan viittaan, ja tohtorivaipan käänne riippui hänen molemmille olkapäilleen, kuten oli tapana jumaluusopin tohtoreilla. Kun hän kirkkoon tultuaan näki piispojen istuvan juhlapuvuissaan, hän ei ottanut lakkia päästään, vaan seisoi, kunnes häntä kutsuttiin. Toinen kuningattaren edustaja kutsui sitten Canterburyn arkkipiispaa ilmoittautumaan ja vastaamaan niihin syytöksiin, jotka oli tehty häntä vastaan, nimittäin syytöksiin pyhän pilkkaamisesta, siveettömyydestä ja kerettiläisyydestä. Kun Cranmer nyt vietiin lähemmäksi lavaa, jolla paavin lähettiläs istui, niin hän nöyrästi osoitti kunnioitustaan kuningattaren edustajille, mutta pani lakin päähänsä katsoessaan silmiin piispaa. Viimeksimainitun huomauttaessa tästä Cranmer vastasi vannoneensa juhlallisesti, ettei hän milloinkaan päästä Englantiin paavin valtaa ja että hän Jumalan avulla aikoo pitää tämän lupauksen. Siksi hän ei liioin tahdo osoittaa paavin lähettiläälle minkäänlaista kunnioitusta.

Huomatessaan, että arkkipiispa ei tahdo ottaa pois lakkiaan, piispa Brooks piti pitkän puheen, jonka jälkeen kokousta ryhtyi johtamaan kuningattaren edustaja tohtori Martin. Arkkipiispa laskeutui polvilleen länteen päin ja rukoili Herran rukouksen ja, noustuaan ylös, lausui uskontunnustuksen, jonka jälkeen hän teki seuraavan ilmoituksen: "Tämän minä tunnustan uskoni vuoksi ja panen vastalauseen, jonka toivon teidän ottavan huomioon. Minä en milloinkaan myönnä, että Rooman piispalla on minkäänlaista tuomiovaltaa tämän valtakunnan alueella."

Myöhemmin hän lausui samasta asiasta: "Minä en milloinkaan suostu Rooman piispan ylivaltaan, sillä minä olen tehnyt valan kuninkaalle ja minun täytyy totella kuningasta Jumalan lakien mukaan. Raamatun mukaan kuningas on päämies, eikä kukaan ulkomaalainen henkilö ole hänen yläpuolellaan hänen valtakunnassaan. Vain kuninkaalla on alamaisia. Minä olen alamainen; minun tulee olla uskollinen kruunulle. Paavi on kruunun vastustaja. En voi totella molempia, sillä kukaan ei voi palvella kahta herraa samalla kertaa, kuten te puheenne alussa koetitte luulotella selittäessänne avaimien ja miekan merkitystä, väittäen, että avaimet kuuluvat paaville ja miekka kuninkaalle. Mutta minä sanon, että kuninkaalla on molemmat. Sentähden se, joka on Rooman alamainen ja Rooman lakien alainen, on valapatto, sillä Rooman lait ja tuomarit ovat toistensa vastakohta. Pappi, joka rikkoo valtakunnan lakeja, on tuomittava maallisen tuomioistuimen edessä; paavin lakien mukaan asia on ratkaistava päinvastoin. Paavi tekee kuninkaalle vääryyttä väittäessään, että kuningas saa valtansa paavilta. Kuningas on pää omassa valtakunnassaan, mutta paavi vaatii alaisikseen kaikki piispat, papit, kappalaiset j.n.e. Näin on paavilla jokaisessa valtakunnassa valtakunta."

Edelleen Cranmer syytti paavia lakien vastaisesta patronaattioikeuden käyttämisestä; jumalanpalveluksen toimittamisesta latinankielellä; siitä, että ehtoollinen annetaan vain yhdessä muodossa; vallananastuksesta, kun paavi jakaa kruunuja ja valtakuntia hallitsijoille, joille ne kuuluvat joko vallanperimyksen tahi vaalin perusteella; sekä siitä, että paavi väittää olevansa Kristuksen sijainen.

"Kristus sanoi, että antikristus on ilmestyvä, ja kuka hän on? Hän on se, joka koroittautuu kaikkien muiden luotujen yli. No, jos ei ketään ole vielä ilmestynyt, joka on koroittautunut samalla tavalla kuin paavi, niin olkoon hän toistaiseksi antikristus."

Emme katso tarpeelliseksi tehdä kuulustelusta tarkempaa selkoa, huomautamme vain, että syytös siveettömyydestä johtui siitä, että Cranmer oli mennyt avioliittoon kuuluessaan hengelliseen säätyyn.

Asia alistettiin paavin ratkaistavaksi, ja kun paavin vastaus saapui, pidettiin Oxfordissa uusi kirkollisoikeuden istunto helmikuun 14 p:nä, jolloin luettiin paavin tuomio ja toimitettiin Cranmerin viraltapano.

Oikeuden puheenjohtajaksi oli määrätty Elyn piispa Thirleby, joka oli ollut arkkipiispan parhaimpia ja läheisimpiä ystäviä. Kommisionin toisena jäsenenä oli Lontoon piispa Bonner, raivoisa evankeliumin vastustaja. He istuivat ylimmäispapillisissa puvuissaan Oxfordin Kristuksen kirkon kuorissa pääalttarin edessä. Ajan tavan mukaan he lukivat ensin valtakirjansa, jossa sanottiin, että Rooman hovi on tutkinut koko asian, tehdyt syytökset ja annetut vastaukset sekä molempien puolien todistukset; että oli kuultu asianajajaa niin hyvin kuninkaan ja kuningattaren kuin Thomas Cranmerin puolesta, ja että näin ollen ei puuttunut mitään hänen tarpeellisesta puolustuksestaan j.n.e. Kun arkkipiispa kuuli tämän, niin hän huudahti: "Oi mitä valheita nämä ovat, että minä, joka olen koko ajan ollut vankilassa ja jonka ei milloinkaan ole sallittu saada neuvoa tahi asianajajaa kotona, olisin hankkinut todistajia ja määrännyt puolustajan Roomaan! Jumalan täytyy totisesti rangaista tällainen julkea ja häpeällinen valehteleminen." Hänelle huomautettiin silloin, että komisionilla on plenitudine potestatis, joka sallii kaikenlaiset puutteellisuudet laissa ja lainkäytössä, antaa sille oikeuden viraltapanoon, kirkosta erottamiseen ja maallisen vallan käsiin jättämiseen ilman vetoamisoikeutta.

Ja nyt ryhdyttiin erottamaan Cranmeriä virasta. Ensin puettiin hänen ylleen messukasukka ja alba, sitten alidiakonin vaatteet, kunnes hän vihdoin oli kuin pappi, joka on valmis messuamaan.

Arkkipiispa kysyi: "Mitä, luuletteko, että minun tulee messuta?"

"Kyllä", vastasi eräs heistä, "minä toivon, että te nyt messuatte kaiken tämän tähden."

"Luuletteko? Sitä te ette milloinkaan ole näkevä enkä minä milloinkaan ole tekevä."

Senjälkeen puettiin Cranmerin ylle kaikenlaisia vaatteita, joita käytetään piispan ja arkkipiispan vihkiäisissä. Mutta kun vaatteet noissa tilaisuuksissa ovat loistavat ja ylelliset, oli kaikki nyt halpaa ja huonoa: hamppukangasta ja vanhaa verkaa. Hiippa ja pallium olivat samoista aineista. Lopuksi pantiin piispan sauva hänen käteensä.

Tämän jälkeen piispa Bonner alkoi häväistä häntä puhuen seuraavaan tapaan.

"Tämä on se mies, joka on halveksinut paavin pyhyyttä ja nyt on hänen tuomitsemansa. Tämä on se mies, joka on repinyt kirkkoja, ja nyt hänet tuomitaan kirkossa. Tämä on se mies, joka on halveksinut siunattua alttarinsakramenttia, ja nyt hänet tuomitaan alttarilla riippuvan pyhän sakramentin edessä. Tämä on se mies, joka, kuten Lucifer, asettui Kristuksen tilalle alttarille tuomitsemaan muita, ja nyt hänet itse tuomitaan alttarin edessä."

Näin häväistyään häntä hänen syyttäjänsä aikoivat ottaa hänen kädestään piispan sauvan. Mutta Cranmer kieltäytyi antamasta sitä. Hän tahtoi jäljitellä Martin Lutheria ja otti vasemmasta hihastaan kalvosimen alta vetoomuskirjan, antoi sen heille ja sanoi: "Minä vetoan seuraavaan yleiseen kirkolliskokoukseen; ja tässä olen esittänyt asiani ja sen perustelut, jotka toivon otettavan huomioon;" sekä nimesi useita läsnäolijoita todistajiksi.

"Herrani", Elyn piispa lausui, "meidän tehtävämme on ryhtyä toimenpiteisiin ilman minkäänlaista vetoomista, ja sentähden emme voi sallia, sitä."

"Miksi, silloin te teette minulle vääryyttä", virkkoi Cranmer, "sillä minun asiani ei ole kuten kenen tahansa yksityishenkilön. Asia koskee paavia ja minua eikä ketään muuta. Eikä minun mielestäni kukaan saa esiintyä tuomarina omassa asiassaan."

"Hyvä", virkkoi Elyn piispa, "jos se sallitaan, niin se on tapahtuva." Ja sitten hän kehoitti vakavasti Cranmeriä ajattelemaan tilaansa. Itkien katkerasti hän vetosi heidän entiseen suureen rakkauteensa ja ystävyyteensä. Arkkipiispa vastasi lempeästi tyytyvänsä kaikkeen, ja niin he jatkoivat toimitustaan paavin käsikirjan mukaan.

Kun he aikoivat ottaa häneltä palliumin, niin hän sanoi: "Kummalla teistä on pallium, niin että hän voi ottaa minun palliumini?" Tällöin he vetosivat valtuuksiinsa paavin lähettiläinä. Parturi leikkasi hänen tukkansa ylt'ympäri, ja piispat alkoivat hieroa hänen sormensa päitä, jotka olivat voidellut. Bonner esiintyi tällöin yhtä karkeasti kuin Thirleby lempeästi ja hienotunteisesti. Viimeiseksi häneltä riisuttiin hänen ihokkaansa ja hänen ylleen puettiin maalaissuntion puku ja hänen päähänsä asetettiin yksinkertainen lakki.

Kun toimitus oli päättynyt, niin Bonner lausui: "Nyt te ette enää ole lordi." [Englannissa on piispoilla lordin arvo, ja he ovat ylähuoneen jäseniä.] Ja kun hän puhui kansalle jotakin, mikä koski Cranmeriä, niin hän käytti nimitystä "Tämä herrasmies täällä." Ja kun Cranmer vietiin vankilaan, herätti hän syvää sääliä kaikissa katsojissa.

Ja nyt alkoi näytelmä, jonka vertaista viekkaudessa ja kavaluudessa on harvoin nähty.

Paavilaiset käsittivät varsin hyvin minkälainen tavaton tappio olisi Englannin katoliselle kirkolle, jos sen arkkipiispa poltettaisiin kerettiläisenä. Heidän intohimoiseksi päämääräkseen tulikin sentähden koettaa saada arkkipiispa lankeamaan ja kieltämään uskonsa. Ja siinä suhteessa ei häikäilty keinoja.

Hänet kutsuttiin vieraaksi yliopiston yhteydessä olevan Kristuksen kirkon pappilaan, jossa hänelle tarjottiin kaikkia mahdollisia herkkuja; hän sai heittää keilaa ja kävellä mielin määrin. Mitä hän tahtoi, sitä hänelle annettiin. Hänelle luvattiin, ettei hän saa takaisin ainoastaan elämäänsä, vaan myös vanhan virkansa. Jos hän taasen tahtoisi vetäytyä yksityiselämään, niin ei mikään estäisi häntä tekemästä sitä. Mutta ellei hän peruuta, niin ei ole odotettavissa minkäänlaista armoa.

Kuolema on vakava kaikkina aikoina, mutta varsinkin silloin, kun mies on vuosiensa ja arvonsa kukassa. Etenkin, jos pitää kuolla häpeällinen ja tuskallinen kuolema liekkien keskellä.

Käyttämällä hyväkseen kaikkea käärmeen kavaluutta he saivatkin lopulta arkkipiispan allekirjoittamaan paperin, jossa hän hylkäsi harhaoppeina ja erehdyksinä kaikki Lutherin ja Zwinglin mielipiteet ja opit, jotka ovat katolisen kirkon tervettä ja oikeaa oppia vastaan; omaksui katolisen sakramenttiopin, kiirastulen j.n.e.

Arkkipiispan uskonsakieltämistä koskeva tiedonanto painettiin erikseen ja sitä levitettiin joka miehen käteen.

Kuningatar vastaanotti tiedon arkkipiispan uskonkieltämisestä suurella ilolla, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut luopua päätöksestään raivata Cranmer pois tieltä.

Kuinka dramaattiseksi Cranmerin elämän loppu muodostui, siitä annamme Foxe'in kertoa omin sanoin.

"Cranmerin tila oli nyt kurja, sillä sisällisesti hänellä ei ollut minkäänlaista rauhaa omassatunnossaan eikä ulkonaisesti mitään apua vastustajistaan.

"Sitäpaitsi toisella puolella oli ylistys, toisella pilkka ja molemmilla puolilla vaara, niin että hän ei voinut rehellisesti kuolla eikä epärehellisesti elää. Ja missä hän etsi etua, hän joutui kahdenkertaiseen vahinkoon, niin että hän ei voinut hyvien ihmisten kanssa ollessaan välttää salaista häpeäntunnetta eikä olla pahojen kanssa tuntematta teeskentelevänsä.

"Sillä välin kuningatar neuvotteli salaisesti, miten raivaisi Cranmerin pois tieltä, ja määräsi tehtävään tohtori Cole'in ja antoi hänelle salaisen käskyn valmistaa maaliskuun 21 päiväksi hautaussaarna Cranmerin polttamiseksi.

"Pian sen jälkeen kutsuttiin lordi Williams of Tame ja lordi Chandos, sir Thomas Bridges ja sir John Brown sekä muita kunnianarvoisia miehiä ja tuomareita, jotka määrättiin kuningattaren nimessä olemaan Oxfordissa samana päivänä palvelijoineen ja seurueineen, jotta Cranmerin kuolema ei aiheuttaisi mitään kansanmeteliä.

"Cole palasi kuningattaren käskystä Oxfordiin, jossa hän mestauspäivän lähestyessä, sen edellisenä päivänä, tuli Cranmerin luo vankilaan koettelemaan häntä, pysyikö hän katolisessa uskossa, johon hän oli jäänyt. Kun Cranmer vastasi hänelle Jumalan armosta päivittäin vahvistuvansa katolisessa uskossa, niin Cole poistui sillä kertaa. Seuraavana päivänä hän meni jälleen arkkipiispan luo antamatta vieläkään mitään merkkiä hänelle valmistetusta kuolemasta; ja niinpä sinä aamuna, maaliskuun 21 p:nä, joka oli määrätty Cranmerin mestauspäiväksi, Cole tuli hänen luokseen ja kysyi häneltä, oliko hänellä lainkaan rahaa. Ja kun Cranmer vastasi hänelle, ettei hänellä ole ollenkaan, niin Cole antoi hänelle viisitoista kruunua, jotta hän saisi antaa köyhille kenelle tahtoi, ja kehoitettuaan häntä parhaimpansa mukaan pysymään lujana uskossa hän poistui.

"Tämän ja muiden seikkojen johdosta arkkipiispa alkoi yhä enemmän ihmetellä, mitä heillä oli tekeillä. Kun päivä ei vielä ollut kulunut pitkälle ja kun ne herrat ja ritarit, jotka olivat määrätyt olemaan saapuvilla, eivät vielä olleet tulleet, niin hänen luokseen tuli se espanjalainen munkki, joka oli ollut hänen kieltämisensä todistaja, tuoden mukanaan paperin, joka sisälsi ne uskonkappaleet, jotka Cranmerin tulisi ainoastaan tunnustaa kieltäessään uskonsa kansan edessä, pyytäen häntä vakavasti allekirjoittamaan asiakirjan siinä olevine uskonkappaleineen omalla kädellään ja merkitsemään sen nimellään; kun Cranmer oli tehnyt tämän, niin munkki pyysi häntä allekirjoittamaan vielä jäljennöksen, jonka hän pitäisi itse, ja senkin hän teki. Mutta kun arkkipiispa huomasi, mitä heidän salaiset suunnitelmansa tarkoittivat ja kun hän ajatteli, että pian on käsissä hetki, jolloin hän ei enää voinut olla tunnustamatta uskoaan Kristuksen kansan kanssa, niin hän salaisesti pisti poveensa rukouksensa ja toisen paperin, jolle oli kirjoitettu se kehoitus, jonka hän aikoi esittää kansalle ennenkuin hän tunnustaisi uskoansa viimeisen kerran, koskapa oli syytä pelätä, että jos hän tunnustaisi ensin uskonsa, hänen ei enää myöhemmin sallittaisi kehoittaa kansaa.

"Pian kello yhdeksän jälkeen lordi Williams, sir Thomas Bridges, sir John Brown ja muut tuomarit sekä eräät muut kuningattaren neuvoston lähettämät aatelismiehet tulivat suurella joukolla Oxfordiin. Sinne oli myös kokoontunut suuri joukko kansaa molemmista puolueista, täynnä kiihkeää odotusta. Sillä ensinnäkin kaikki ne, jotka olivat paavin puoluetta, toivoivat suuresti sinä päivänä kuulevansa Cranmerilta jotakin, mikä olisi omiaan vahvistamaan heidän mielipidettään; toinen puolue, jolla oli parempi mieli, ei vielä voinut uskoa, että hän, joka jatkuvan tutkimuksen ja vaivannäön hedelmänä niin monen vuoden kuluessa oli esittänyt evankeliumin opin, voisi tahi tahtoisi nyt elämänsä viimeisenä tekona kieltää uskontonsa. Lyhyesti: mihin kunkin mieli taipui, joko tähän suuntaan tahi tuohon, hän toiveittensa erilaisuuden mukaan toivoi ja halusi sitä, mitä hän oli saapunut sinne kuulemaan ja näkemään.

"Päivä oli ruma ja sateinen, kun Cranmer vihdoin tuotiin vankilasta Pyhän Marian kirkkoon, joka oli yliopiston pääkirkko. Pormestari kulki edellä, sitten raatimiehet asemansa ja arvonsa mukaan; heidän perässään oli Cranmer sijoitettuna kahden munkin väliin, jotka toistivat edestakaisin muutamia psalmeja kaduilla, vastaten toinen toiselleen, kunnes tulivat kirkon ovelle, missä alkoivat laulaa Simeonin ylistysvirttä, ja kun he tulivat kirkkoon, niin veisaavat munkit veivät hänet seisomapaikalleen ja jättivät hänet sinne. Saarnatuolia vastapäätä oli lava, jolla Cranmer seisoi ja odotti, kunnes Cole aloittaisi saarnansa.

"Tämän miehen onneton kohtalo tarjosi surullisen näyn kaikkien kristittyjen silmille, jotka sitä katselivat. Hän, entinen arkkipiispa, metropoliitta ja Englannin priimas [Canterburyn arkkipiispan arvonimi on: Archbishop of Canterbury, Primate of all England. Hän on kuninkaan jälkeen ensimmäinen mies valtakunnassa, ja hänen paikkansa hovissa on kuninkaallisten majesteettien, kuninkaallisten prinssien ja ulkovaltojen lähettiläiden jälkeen.] sekä kuninkaan salainen neuvonantaja, ollen nyt puettuna kuluneeseen ja repaleiseen viittaan, päässään nelikulmainen lakki, kaikkien ihmisten halveksima, muistutti ihmisille ei ainoastaan omaa onnettomuuttaan, vaan myös heidän tilaansa ja onneansa. Sillä kukapa ei olisi säälinyt hänen tilaansa ja valittanut hänen kohtaloaan sekä samalla pelännyt oman onnensa uhanalaisuutta, nähdessään miten sellainen ylipappi Ja niin arvokas neuvonantaja, jolla oli takanaan niin pitkäaikainen kunnia ja niin monet arvot, oli vanhoilla päivillään kadottanut asemansa ja tuomittu kuolemaan, niin, vieläpä niin tuskallisella kuolemalla päättämään elämänsä ja myöskin alentumaan sellaisista juhlavaatteista ja kalliista asusta noin kurjiin ryysyihin ja kuluneisiin pukimiin.

"Seistyään tällä tavalla jonkun aikaa lavalla hän kääntyi läheiseen patsaaseen päin, kohotti kätensä taivasta kohti ja rukoili kerran tahi kahdesti kunnes tohtori Cole tuli saarnatuoliin ja aloitti saarnansa. Hän palautti ensin mieliin Tobiaan ja Sakariaan. Ja ylistettyään heitä ensin saarnansa alussa heidän Jumalan palvelemisessa osoittamansa totisen kestävyyden tähden hän jakoi saarnansa kolmeen osaan sen ajan koulujen juhlalliseen tapaan, aikoen puhua ensiksi Jumalan armosta, toiseksi näyttää Hänen vanhurskautensa ja kaikkein viimeiseksi puhua siitä, miten hallitsijan salaisuuksia ei tule koettaa tutkia. Ja päästyään jonkun verran alkuun hän käytti hyväkseen tilaisuutta kääntyäkseen puheessaan Cranmerin puoleen ja nuhdellakseen häntä monin terävin sanoin siitä, että hän, jolla kerran oli ollut terveellinen katolinen oppi, sen hyvyys ja hyöty, oli langennut vastakkaiseen mielipiteeseen ja turmiolliseen harhaoppiin, ja että hän ei ollut ainoastaan sitä puolustanut kirjoituksillaan ja kaikella voimallaan, vaan myöskin houkutellut toisia tekemään samoin jakamalla runsaskätisesti lahjoja ja ikäänkuin määräämällä palkintoja erehdyksestä; ja näin oli houkuteltuaan heidät puolelleen suosinut heitä kaikin tavoin.

"Kävisi liian pitkäksi toistaa kaikkea, mitä hän pitkässä puheessaan esitti. Hänen kolmiosainen julistuksensa pääsisältö oli, että hän sanoi Jumalan armon niin miedontavan Hänen vanhurskautensa, ettei hän kokonaan rankaise rikollisia heidän ansionsa mukaan, mutta ei myöskään toisinaan jätä heitä kokonaan rankaisematta, ei edes silloin, kun he katuvat. Näin kävi Daavidin, jonka käskettiin valita kolmesta rangaistuksesta minkä hän tahtoi ja hän valitsi ruton kolmeksi päiväksi, jolloin Herra antoi hänelle puolet aikaa anteeksi, mutta ei kuitenkaan vapauttanut kaikesta; ja että sama tapahtui myöskin hänelle, jolle tosin kanonin mukaan kuuluisi armo ja anteeksianto, koskapa hän on katunut erehdyksiään, mutta samalla kuitenkin on syitä, joiden tähden kuningatar ja neuvosto ovat tuominneet hänet kuolemaan; ja jottei hän ihmettelisi liian paljon, hän saa nyt kuulla jotakin.

"Saarnansa loppuosassa hän kääntyi arkkipiispan puoleen, jota hän lohdutti ja rohkaisi vastaanottamaan kuolemansa tyynesti viittaamalla moniin raamatun kohtiin, kuten kertomukseen pahantekijästä: hänen ei tulisi olla toivoton, vaan lujasti vastaanottaa se, minkä teki ryöväri, jolle Kristus sanoi: "Tänä päivänä olet oleva minun kanssani paratiisissa." Ja Paavalin sanoista hän hankki hänelle tulen pelkoa vastaan tämän aseen: "Jumala on uskollinen. Hän ei salli teitä kiusattavan yli voimainne." Edelleen hän viittasi kolmeen nuorukaiseen, joille Jumala teki tulen liekit yhtä miellyttäviksi kuin suloinen kaste, mainiten vielä pyhän Andreaan riemun ristillä, pyhän Laurentiuksen kärsivällisyyden tulessa ja vakuuttaen hänelle, että Jumala, jos hän huutaisi Häntä avukseen voidakseen kuolla Häneen uskovan tavoin, joko hillitsisi tulen raivon tahi antaa hänelle voimaa kestämään sitä. Hän kunnioitti Jumalaa suuresti Cranmerin kääntymyksen johdosta, koska se näytti olevan yksinomaan Jumalan työtä, selittäen, mitä keskusteluja oli ollut hänen kääntämisekseen, mutta miten mikään ei tehonnut, kunnes Jumalalle näkyi hyväksi armostaan palauttaa hänet ja kutsua hänet kotiin. Kosketellessaan tätä kohtaa hän suuresti ylisti Cranmeriä ja kiitti hänen entistä toimintaansa tasoittaen näin tuomiotaan ja puhettaan hänestä; koko ajan, hän sanoi, kun hän varttui rikkaudessa ja kunniassa, hän oli arvoton elämään; mutta nyt, jolloin hänen olisi tullut elää, hän oli arvoton kuolemaan. Mutta jotta hän ei kävisi lohduttomaksi, hän lupasi tehdä voitavansa, hän sanoi, ja myöskin hän lupasi kaikkien läsnäolevien pappien nimessä, että heti hänen kuolemansa jälkeen laulettaisiin hautausvirsiä, pidettäisiin messuja ja hautajaisjumalanpalveluksia kaikissa Oxfordin kirkoissa hänen sielunsa auttamiseksi.

"Miten suurta surua Cranmer tunsi koko ajan kuunnellessaan tätä saarnaa, sen ilmaisivat hänen ruumiinsa liikkeet ja kasvojensa ilmeet paremmin kuin mitkään sanat voivat selittää; toisinaan hän kohotti kätensä ja katseensa taivaaseen, toisinaan taasen antoi niiden häpeästä painua maahan. Ruumiillistuneen surun todellinen kuva olisi ollut nähtävissä hänen vilkkaasti vaihtuvissa ilmeissään. Enemmän kuin kaksikymmentä eri kertaa kostutti vuolas kyynelvirta hänen piirteitään laskeutuen pisaroina alas hänen isällisiltä kasvoiltaan. Ne, jotka olivat saapuvilla, todistivat, etteivät he milloinkaan ole nähneet enemmän kyyneleitä kenenkään lapsen kasvoilla kuin mitä pursusi hänestä sillä kertaa koko saarnan ajan, mutta varsinkin silloin, kun lausuttiin hänen rukoustaan kansan edessä. Ihmeteltävä osanoton ja säälin tunne täytti kaikkien niiden ihmisten sydämet, jotka katselivat noita vakavia piirteitä ja ylevän arvohenkilön ja perin kunnianarvoisan vanhuksen kasvoilta vuotavaa kyyneltulvaa.

"Lopetettuaan saarnansa Cole kutsui takaisin ihmiset, jotka olivat aikeissa poistua rukouksiin. 'Veljet', hän sanoi, 'jottei kukaan epäilisi tämän miehen vakavaa kääntymystä ja mielenmuutosta, te saatte kuulla hänen puhuvan teidän edessänne; ja sentähden pyydän teitä, maisteri Cranmer, täyttämään sen, mitä lupasitte äskettäin, nimittäin, että te julkisesti teette totisen ja vilpittömän uskonne tunnustuksen, jotta ottaisitte pois kaiken epäilyksen ihmisiltä ja jotta kaikki ihmiset käsittäisivät, että te todella olette katolinen.' 'Tahdon sen tehdä ja teen sen hyvällä mielellä', virkkoi arkkipiispa, joka, nousten vähitellen ja pannen pois lakkinsa, alkoi puhua täten kansalle:

"'Toivon teidän, suuresti rakastetut veljet Herrassa, rukoilevan Jumalaa minun puolestani, että Hän antaisi anteeksi tekemäni synnit, jotka sekä suuruuteen että lukuun nähden voittavat kaikkien muiden ihmisten tekemät. Mutta kaikkein syvimmin loukkaa ja murehduttaa minua tällä kertaa eräs synti, rikos, josta puheeni kuluessa kuulette enemmän asianomaisella paikalla'; ja pistettyään kätensä poveensa hän veti sieltä esille rukouksensa ja lisäsi.

"'Hyvät kristityt, hellästi rakastetut veljet ja sisaret Kristuksessa, minä pyydän teitä sydämellisimmin rukoilemaan puolestani kaikkivaltiasta Jumalaa, että Hän antaisi minulle anteeksi kaikki minun syntini ja rikkomukseni, jotka ovat lukemattomat ja mittaamattoman suuret. Mutta eräs asia murehduttaa minun omaatuntoani enemmän kuin kaikki muut, asia, josta, jos Jumala suo, puhun enemmän myöhemmin. Mutta olivatpa minun syntini miten suuret ja miten lukuisat tahansa, pyydän teitä rukoilemaan Jumalaa, että Hän armossaan armahtaisi ja antaisi ne kaikki anteeksi." Ja tässä laskeutuen polvilleen hän sanoi: "Oi taivaallinen Isä, oi Jumalan Poika, maailman Lunastaja; oi Pyhä Henki, kolme persoonaa ja yksi Jumala, armahda minua, kurjinta ja viheliäisintä syntistä! Minä olen rikkonut sekä taivasta että maata vastaan enemmän kuin kieleni voi ilmaista. Minne sitten menisin tahi minne pakenisin? Taivaaseen en häpeän tähden voi nostaa silmiäni, ja maan päällä ei ole pakopaikkaa eikä apua. Sinun luoksesi sentähden, oi Herra, tahdon juosta; Sinun edessäsi nöyryytän itseni sanoen: Oi Herra minun Jumalani, minun syntini ovat suuret, mutta kuitenkin armahda minua suuren laupeutesi tähden! Sitä suurta salaisuutta, että Jumala tuli ihmiseksi, ei toimitettu pienten tahi harvojen rikkomusten tähden. Sinä et antanut Poikaasi, oi taivaallinen Isä, kuolemaan ainoastaan pienten syntien tähden, vaan maailman kaikkein suurimpien syntien tähden, niin että syntinen voi palata Sinun luoksesi koko sydämellään, niinkuin minä teen tässä tällä hetkellä. Sentähden, ole armollinen minulle, oi Jumala, jonka ominaisuutena on aina olla armollinen; armahda minua, oi Herra, Sinun suuren laupeutesi tähden! En ano mitään oman ansioni tähden, vaan Sinun nimesi tähden, jotta se sen kautta pyhitettäisiin, ja Sinun rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden. Ja nyt, sentähden, Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon Sinun nimesi j.n.e.'

"Ja nousten sitten ylös hän lausui:

"'Joka mies, hyvät ystävät, haluaa kuolinhetkenään antaa jonkun hyvän kehoituksen, jotta toiset muistaisivat sitä kuolemansa edellä ja voisivat silloin sitä paremmin; ja niinpä minäkin rukoilen Jumalaa antamaan minulle armoa, jotta voisin lausua tänä eronhetkenäni jotakin, joka koituu Jumalan kunniaksi ja teidän rakentumiseksenne.'

"'Ensinnäkin aiheuttaa syvää murhetta se näky, että niin monet ihmiset ovat niin typerästi kiintyneet tähän petolliseen maailmaan ja vaalivat sitä niin huolellisesti, samalla kuin näyttää siltä, että he välittävät vähän tahi ei lainkaan Jumalan rakkaudesta ja tulevaisesta maailmasta Siksipä onkin ensimmäinen kehoitukseni tämä: Että te ette liiaksi kiinnittäisi mieltänne tähän pettävään maailmaan, vaan Jumalaan ja tulevaiseen maailmaan ja että oppisitte tietämään, mitä merkitsee tämä läksy, jonka Johannes opettaa, että maailman rakkaus on vihamielisyyttä Jumalaa kohtaan'.

"'Toinen kehoitus on: Että lähinnä Jumalaa olette kuuliaisia kuninkaalle ja kuningattarelle, vapaaehtoisesti ja ilomielin, ilman nurisemista ja napinaa; ei ainoastaan pelon tähden, vaan paljon enemmän Jumalan pelosta; tietäen, että he ovat Jumalan palvelijoita, jotka Jumala on määrännyt johtamaan ja hallitsemaan; ja joka asettuu heitä vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan.'

"'Kolmas kehoitus on: Että te rakastatte toisianne kuten veljet ja sisaret. Sillä voi, kuinka säälittävää onkaan katsella, mitä riitaa ja vihaa kristityt ihmiset kantavat toisiaan kohtaan, kohtelematta toisiaan veljinä ja sisarina, vaan mieluumminkin vieraina ja verivihollisina. Mutta minä pyydän teitä oppimaan ja harjoittelemaan hyvin tämän yhden läksyn. Ahkeroikaa tehdä hyvää kaikille ihmisille, mikäli voitte ja se riippuu teistä, älkääkä loukatko ketään enempää kuin tahtoisitte loukata omaa luonnollista rakastavaa veljeänne tahi sisartanne. Sillä siitä voitte olla vakuutettuja, että kuka tahansa vihaa jotakin henkilöä ja kaikin tavoin loukkaa ja vahingoittaa häntä, varmasti ja ilman vähintäkään epäilystä Jumala ei ole sen miehen kanssa, ajatelkoonpa hän sitten olevansa millainen Jumalan suosikki tahansa.'

"'Neljäs kehoitus kuuluu niille, joilla on paljon tavaraa ja rikkauksia tässä maailmassa, jotta he miettisivät tarkoin ja harkitsisivat kolmea raamatun lauselmaa. Yksi, Vapahtajamme Kristuksen oma, kuuluu: 'Kuinka vaikeaa onkaan niiden, joilla on tavaraa, päästä Jumalan valtakuntaan!' (Luuk. 18, 24). Ankara sana, mutta sen on kuitenkin lausunut Hän, joka tietää totuuden.'

"'Toinen on Johanneksen, joka sanoo: Jos nyt jollakin on tämän maailman hyvyyttä ja hän näkee veljensä olevan puutteessa, mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus saattaa pysyä hänessä?' (1 Joh. 3, 17).'

"'Kolmas sana on Jaakobin, joka puhuu ahneelle rikkaalta miehelle tähän tapaan: 'Kuulkaa nyt, te rikkaat: itkekää ja vaikeroikaa sitä kurjuutta, joka on teille tulossa. Teidän rikkautenne on mädännyt ja teidän vaatteenne ovat koin syömät, kultanne ja hopeanne on ruostunut, ja niiden ruoste on oleva todistuksena teitä vastaan ja syövä lihanne niinkuin tuli. Olette koonneet aarteita viimeisinä päivinä. (Jaak. 5, 1-3). Mietiskelkööt ne, jotka ovat rikkaita, vakavasti näitä kolmea lausetta; sillä jos heillä milloinkaan on ollut tilaisuutta osoittaa rakkautta, on heillä nyt tällä hetkellä, köyhää kansaa kun on niin paljon ja elintarpeet niin kalliita. Ja nyt, koska olen tullut elämäni viimeiseen hetkeen, josta riippuu koko minun entinen elämäni ja koko minun tuleva elämäni, saanko elää Mestarini Kristuksen kanssa iankaikkisesti riemussa vai olla iankaikkisesti vaivassa jumalattomien perkeleitten kanssa helvetissä, ja kun näen silmäini edessä tällä hetkellä joko taivaan valmiina vastaanottamaan minut tahi helvetin valmiina nielemään minut; sentähden ilmoitankin teille kaikkein todellisimman uskoni, värittämättä ja teeskentelemättä, sillä nyt ei ole aika teeskennellä, mitä tahansa olenkin sanonut tahi kirjoittanut menneisyydessä.'

"'Ensiksi, minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan j.n.e. Ja minä uskon jokaisen katolisen uskon uskonkappaleen, jokaisen sanan ja lauseen, jonka on opettanut Vapahtajamme Jeesus Kristus, Hänen apostolinsa ja profeettansa, Uudessa ja Vanhassa Testamentissa.'

"'Ja nyt tulen siihen suureen asiaan, joka niin paljon vaivaa omaatuntoani, enemmän kuin mikään, mitä milloinkaan olen tehnyt tahi sanonut koko elämäni aikana, ja se on erään kirjoituksen julkaiseminen vastoin totuutta, kirjoituksen, jonka nyt peruutan ja kiellän sellaisena asiana, jonka olen kirjoittanut kädelläni vastoin sitä totuutta, jota olen ajatellut sydämessäni ja olen kirjoittanut sen kuoleman pelosta ja pelastaakseni, jos mahdollista elämäni, s.o. kaikki sellaiset kirjelmät ja paperit, jotka olen kirjoittanut tahi merkinnyt kädelläni virasta erottamiseni jälkeen, jolloin olen kirjoittanut paljon totuudesta poikkeavaa. Ja koska käteni loukkaa kirjoittamalla sellaista mikä on vastoin sydäntäni, pitää käteni rangaistaman ensiksi sentähden; sillä kun tulen tuleen, pitää se poltettaman ensiksi.'

"'Ja mitä paaviin tulee, kiellän hänet Kristuksen vihamiehenä ja antikristuksena kaikkine väärine oppeineen.'

"'Ja mitä sakramenttiin tulee, niin uskon niinkuin olen opettanut kirjassani Winchesterin piispaa vastaan, joka kirja opettaa niin oikean sakramenttiopin, että se on seisova viimeisenä päivänä Jumalan tuomioistuimen edessä, missä paavin oppi häpeää näyttää kasvojaan.'

"Tässä kaikki läsnäolijat hämmästyivät, ihmettelivät, joutuivat kummiinsa ja katselivat toinen toistaan, hän kun oli niin merkillisellä tavalla pettänyt heidän odotuksensa. Muutamat alkoivat nuhdella häntä hänen peruutuksensa johdosta ja syyttää petoksesta.

"Sanalla sanoen: oli nautinto nähdä tohtoreita, miten pettyneiksi he tunsivat suuren toiveensa. Luulen voivani vakuuttaa, ettei milloinkaan ole julmuutta sattuvammin ja paremmin ajassa harhaanjohdettu ja petetty. Sillä ei voi olla epäilystä siitä, että he odottivat loistavaa voittoa ja ikuista riemujuhlaa Cranmerin peruutuksen johdosta.

"Heti kun paavin puolue siis kuuli nämä asiat, se alkoi raivota, riehua ja kiehua vihasta, sitäkin enemmän, kun se ei enää voinut kostaa tappiotaan, sillä se ei nyt enää pitemmältä voinut uhata tahi vahingoittaa häntä. Kurjinkin mies maailmassa voi kuolla vain kerran; ja hänen täytyi välttämättömästi kuolla juuri sinä päivänä, olipa se paavilaisista miten vastenmielistä tahansa; ja olivatpa he miten loukkaantuneita tahansa häneen, he eivät kuitenkaan voineet tappaa häntä kahdesti. Ja kun he eivät voineet tehdä mitään muuta eivätkä liioin voineet olla mitään sanomatta, niin he eivät lakanneet syyttämästä häntä petoksesta ja teeskentelystä.

"Siihen syytökseen hän vastasi: 'No, maisterini, älkää ottako sitä siltä kannalta. Aina siitä saakka kun olen elänyt tähän asti, olen vihannut vilppiä ja rakastanut yksinkertaisuutta enkä milloinkaan ennen peruuttamistani ole teeskennellyt'; ja kun hän sanoi tämän, niin kaikki kyyneleet, mitä vielä oli jäljellä hänen ruumiissaan, tulivat hänen silmiinsä. Ja kun hän alkoi vielä puhua sakramentista ja paavin vallasta, niin muutamat alkoivat huutaa, ja erittäinkin Cole huusi: 'Sulkekaa kerettiläisen suu ja viekää hänet pois.' Ja kun Cranmer sitten vedettiin alas lavalta ja häntä alettiin viedä tulen luo, niin mukana seuraavat munkit loukkasivat, kiusasivat ja uhkailivat häntä tavattoman julmalla tavalla. 'Mikä mielettömyys', he sanoivat, 'on saattanut sinut jälleen tähän harhaoppiin, jonka kautta sinä vedät lukemattomia sieluja kanssasi helvettiin?' Tähän hän ei vastannut mitään, vaan kohdisti kaiken puheensa kansalle. Erästä, joka kiusasi häntä tiellä, hän kehoitti menemään kotiin lukuhuoneeseensa ja käyttämään ahkerasti kirjojaan, sanoen, että jos hän ahkerasti huutaisi avukseen Jumalaa, niin hän lukemalla kartuttaisi tietojaan.

"Mutta tultuaan sille paikalle, missä pyhät piispat ja Jumalan marttyyrit Hugh Latimer ja Ridley olivat poltetut ennen häntä totuuden tunnustamisen tähden, hän polvistui alas ja rukoili Jumalaa, mutta hän ei viipynyt kauan rukouksissaan, sillä hän riisui pois vaatteensa paitaa myöten ja valmistautui kuolemaan. Hänen paitansa oli pitkä, niin että se ulottui jalkoihin asti, jotka olivat paljaat; ja hänen päänsä, kun molemmat lakit olivat otetut pois, oli niin paljas, ettei siinä näkynyt hiuskarvaakaan. Hänen partansa oli pitkä ja tuuhea antaen hänen kasvoilleen ihmeellisen vakavuuden. Niin vakavat piirteet liikuttivat sekä hänen ystäväinsä että vihamiestensä sydämiä.

"Senjälkeen sidottiin rautaketjut Cranmerin ympärille, ja kun he havaitsivat hänen käyneen vain lujemmaksi, joten oli mahdotonta saada häntä luopumaan vakaumuksestaan, niin he käskivät sytyttää tulen hänen viereensä.

"Ja kun puut olivat sytytetyt ja tuli alkoi palaa hänen lähellään, niin hän ojensi käsivartensa, pani oikean kätensä liekkeihin ja piti sitä siellä vakavasti ja liikkumatta, jotta kaikki ihmiset voisivat nähdä, että hänen kätensä oli palanut ennenkuin tuli koski hänen ruumistaan. Hänen ruumiinsa kesti liekkien polttamisen niin järkkymättömästi ja lujasti, että hän, seisoen aina samalla paikalla ja liikuttamatta ruumistaan, ei näyttänyt heilahtavan enemmän kuin se paalu, johon hänet oli sidottu. Hänen silmänsä olivat luodut ylös taivaaseen, ja tuontuostakin hän toisti, niin kauan kuin hänen äänensä salli: 'Tämä arvoton oikea käsi.' Ja usein käyttäen Stefanuksen sanoja: 'Herra Jeesus, ota minun henkeni!' hän erosi elämästä loimuavien liekkien keskellä."

Arkkipiispa Cranmerin toimintaa ja suhtautumista Henrik VIII:een on arvosteltu hyvin eri tavalla. Tosiasia on kuitenkin, että hän on vienyt onnelliseen päätökseen Wycliffe'in alkaman työn ja suullisen ja kirjallisen toimintansa avulla aikaansaanut uskonpuhdistuksen kotimaassaan. Ja kun anglikaaninen kirkko on johtavia protestanttisia kirkkokuntia, joka harjoittaa yli maailmankantavaa lähetystyötä, niin on meidän yhtä mahdotonta arvioida Cranmerin reformatoorisen toiminnan todellista kantavuutta kuin piispa Latimerin yksinäisessä vankikomerossa suorittaman salaisen rukoustaistelun tuloksia. Seuraava arvovaltaiselta taholta tuleva yleisarviointi pitänee pääasiassa paikkansa.

Hänen ansiotililleen voidaan merkitä syvä persoonallinen hurskaus, suuri kaunopuheisuus ja merkillinen uskonnollis-esteettinen mieli, joka oli omiaan kantamaan mitä rikkainta hedelmää. Varmaankaan hän ei sitävastoin ollut mies, jolla on rautainen tahto eikä lainkaan hermoja, jollaista hyvin olisi tarvittu arkkipiispan paikalla. Hän ei ollut syntynyt halkomaan myrskyjä ja kesyttämään tuulen pyörteitä. Hänen aatteellinen ymmärtämyksensä eri puolia kohtaan, johon yhtyi hänen persoonallinen lempeytensä ja mukautuvaisuutensa, teki hänet liian taipuisaksi vaikeissa olosuhteissa. – Mutta helpompaa on toisten nähdä näitä puutteita kuin itse seisoa hänen paikallaan Henrik VIII:n aikana. – Ja hänestä ja hänen varovaisesta politiikastaan johtuu viime tingassa se, että ristiriita Rooman kanssa ei johtanut väkivaltaiseen menneisyydestä irtautumiseen ja saksalaisen järjestelmän syntymiseen, vaan että englantilainen kirkkokriisi johti siihen omituiseen protestanttisuuden ja katolisuuden välimuotoon joka tunnetaan nimellä The established Church of England. [Englannin valtiokirkko.]

Meille on kuitenkin tärkeämpi marttyyri- kuin yleiskirkkohistoriallinen puoli arkkipiispa Cranmerin elämässä ja toiminnassa. Ja siksi lausummekin muutaman sanan tästä omalta näkökulmaltamme.

Arkkipiispa Cranmer on Englannin marttyyrihistorian suuri kieltävä ja itkevä Pietari. Kalliomiehen arvoa ja asemaa kristillisen seurakunnan tietoisuudessa ei vähääkään himmennä hänen lankeemuksensa ja kieltämisensä, jonka Mestari näki edeltä ja jonka suhteen hän oli myös ryhtynyt toimenpiteisiin sanoessaan koettelemuksen hetken edellä tälle rakkaalle opetuslapselle: "Simon, Simon, katso, saatana on pyytänyt saada teidät valtaansa, seuloakseen teitä niinkuin vehnää; mutta minä olen rukoillut sinun edestäsi, ettei uskosi raukeaisi tyhjään. Ja kun sinä kerran palajat, niin vahvista veljiäsi." Päinvastoin. Kieltävänä ja katuvana Pietari on puhunut Kristuksen seurakunnalle halki vuosisatojen paljon herkempää ja yleisinhimillisempää kieltä kuin mitä hän milloinkaan olisi kyennyt puhumaan ilman tuota raskasta kokemusta.

Samaa voimme hyvällä syyllä sanoa arkkipiispa Cranmeristä, vaikka hänen tarinansa ei olekaan kaikille yhtä hyvin tunnettu. Jos Cranmerin tie olisi ollut yhtä tasainen kuin Ridleyn ja Latimerin, niin Kristuksen kirkolla olisi yksi pyhimys lisää. Mutta nyt sillä on toinen kieltävä ja katuva Pietari, ja varmaa on, että siinä maassa, missä kaikuu lunastettujen kiitosvirsi teurastetun Karitsan kunniaksi, siellä haastaa Cranmerin tarina erikoisen hellää kieltä.

Toisaalta näemme Cranmerin dramaattisessa lopussa, miten peloittavan suuri on vihollisen valta ja lankeemisen mahdollisuus vielä elämän viime hetkellä, vielä silloinkin, kun rohkea kristitty ja peloton tunnustaja jo on päättänyt tilinsä ajan kanssa ja on valmis astumaan siihen maahan, jossa vanhurskaus asuu. Suotta ei Vapahtaja messiaanisen elämänsä viime hetkinä erikoisen painokkaasti kehoittanut valvomiseen lausuessaan: "Mutta minkä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa." Suotta ei kansain apostoli lausu seuraajilleen: "Sentähden, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei lankea." Laiva voi tehdä haaksirikon vielä sataman suulla, eikä tule ylistää sankariksi miestä, joka pukeutuu haarniskaan ja panee miekan vyölleen, vaan miestä, joka sen riisuu vyöltään mainehikkaan voiton jälkeen.

Kolmannenkin arvokkaan opetuksen voimme saada arkkipiispa Cranmerin marttyyrikuolemasta.

Hebrealaisepistolan kirjoittaja puhuu niistä, jotka "voimistuivat heikkoudesta." Näihin kuuluu arkkipiispa Cranmer. Osoittaen rohkeutta ja kestävyyttä, jottemme sanoisi kylmäverisyyttä, joka hakee vertaistaan niin hyvin marttyyri- kuin yleisen historian alalla, tämä kristitty Scaevola panee tuleen oikean kätensä, jolla hän on allekirjoittanut luopumuksensa ja polttaa sen, samalla kuin hän itse seisoi "aina samalla paikalla ja liikuttamatta ruumistaan, eikä näyttänyt horjuvan enempää kuin se paalu, johon hän oli sidottu." Näin hän heikkoutensa hetkinäkin osoittautui asemansa arvoiseksi mieheksi ja sen kansan arvokkaaksi pojaksi, joka aina on ihaillut sankaruutta ja pelotonta rohkeutta suurimpana hyveenä.

Lohdullista kieltä haastavat arkkipiispa Cranmerin tarinan valossa taistelevalle seurakunnalle armoitetun Moodyn sanat:

_"Se Jeesus, joka kuoli pelastaakseen meitä, istuu nyt Isän oikealla kädellä varjellakseen meitä ja rukoillakseen Isää alati meidän puolestamme."_

LÄHDEKIRJALLISUUTTA.

Tätä teosta laadittaessa on käytetty etupäässä seuraavia teoksia.

Nielsen-Gummerus, Kristillisen kirkon historia (1913); Oma Maa, 2 pain.; Hj. Holmquist, Medeltidens kyrkohistoria (1910); Den senare

   medeltidens kyrkohistoria (1922]; Den lutherska Reformationens
   historia (1915);

G. Schnürer, Bonifatius (1909); H. Ch. Lea, A History of the Inquisition of the Middle Ages I-III

   (1888);

J. Schnitzer, Savonarola I-II (1924); Eiler Hagerup, Heliga Martyrer (1910); John Foxe, The Book of Martyrs; Hauck, Realencyclopädie für protestantische Kirche und Theologie; Historiallinen Aikakauskirja 1926 N:o 2; O. Forsström, Suomen keskiajan historia II; E. Bergroth, Suomen Kirkko I; Nielsenin ja Lundin ruotsalaiset kirkkohistoriat; Lectiones

   Latinae;

J. Salovaara, Valdolaiset (osittain).

Husia koskevasta kirjallisuudesta mainittakoon erikseen;

Vaclav Novostný, Jan Hus, život a uceni I-II (1919-1920); Ernest Denis, Huss et la guerre des Hussites (1878); tshekkiläiset Sedlak ja Flajshaus; saksalaiset Höfler, Hauch ja Loserth.