[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f63jemT5tsrLGtGItOYFNijesINYPQs0ab0adNuEkta0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1063,"Keskija uudenajan marttyyrien historiaa","Kauppala, Jalmari",1883,1933,"1063-kauppala-jalmari-keski-ja-uudenajan-marttyyrien-historiaa","1063__Kauppala_Jalmari__Keski-_ja_uudenajan_marttyyrien_historiaa","Elämäkertoina ja henkilökuvina","tietokirja",[],[],"fi",1927,null,75795,521308,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää keskiajan ja uuden ajan alun kristittyjen marttyyrien elämäkertoja ja henkilökuvia. Teksteissä esitellään uskonsa tähden vainottuja hahmoja, kuten uskonpuhdistajia ja lähetystyöntekijöitä eri puolilta Eurooppaa Suomesta Britteinsaarille.","Jalmari Kauppalan 'Keski- ja uudenajan marttyyrien historiaa' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1063. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KESKI- JA UUDENAJAN MARTTYYRIEN HISTORIAA\n\nElämäkertoina ja henkilökuvina\n\n\nToimittanut\n\nJALMARI KAUPPALA\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1927.\n\n\n\n\n\n\n    Hänen, joka meitä rakastaa ja on päästänyt\n    meidät synneistämme verellään\n    ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi,\n    papeiksi Jumalalleen ja isälleen,\n    hänen on kunnia ja voima\n    iankaikkisesti. Amen.\n\n                             Ilm. 1, 5-6.\n\n\n    Ja kun Karitsa avasi viidennen sinetin, näin minä alttarin\n    alla niiden sielut, jotka olivat surmatut Jumalan sanan\n    tähden ja sen todistuksen tähden, joka heillä oli.\n\n    Ja he huusivat suurella äänellä sanoen: \"kuinka kauaksi sinä,\n    pyhä ja totinen valtias, siirrät tuomiosi ja jätät kostamatta\n    veremme niille, jotka asuvat maan päällä?\"\n\n    Ja heille kullekin annettiin pitkä valkoinen vaate, ja heille\n    sanottiin, että vielä vähän aikaa pysyisivät levollisina,\n    kunnes täyttyisi heidän kanssapalvelijainsa ja veljiensä luku,\n    jotka joutuvat tapettaviksi niinkuin he itsekin.\n\n                                                  Ilm. 6, 8-11.\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusana.\n\nKESKI-AIKA.\n\n  Bonifatius, Saksan apostoli; kirj. J. Kauppala..\n  Piispa Henrik, Suomen apostoli; kirj. J. Kauppala.\n  Valdolaiset, kirj. J. Kauppala.\n  John Wycliffe, kirj. J. Kauppala.\n  Sir William Sawtré, kirj. John Foxe.\n  John Badby ja William Thorpe, kirj. John Foxe.\n  Johannes Hus, kirj. J. J. Mikkola.\n  Hieronymus Savonarola, kirj. J. Kauppala.\n\nUUSI-AIKA.\n\nALANKOMAIDEN MARTTYYRIT.\n\n  Hendrik Vos ja Jan van den Esschen, kirj. Eiler Hagerup.\n  Adolf Clarenbach ja Peter Flysteden, kirj. Eiler Hagerup.\n  Peter Brülly, kirj. Eiler Hagerup.\n  Wendelmuta, kirj. John Foxe.\n  Anna van der Hoven, kirj. Eiler Hagerup.\n\nENGLANNIN JA SKOTLANNIN MARTTYYRIT.\n\n  Thomas Bilney, kirj. John Foxe.\n  William Tindal, kirj. John Foxe.\n  Patrick Hamilton, kirj. Tytler (History of Scotland).\n  George Wishart, kirj. John Foxe.\n  John Rogers, kirj. John Foxe.\n  George Tankervil, kirj. John Foxe.\n  Piispa Ridley, kirj. J. Kauppala.\n  Piispa Latimer, kirj. J. Kauppala.\n  Piispat Ridley ja Latimer. Kuulustelu ja kuolema.\n     Foxe'in mukaan J. Kauppala.\n  Arkkipiispa Cranmer, kirj. J. Kauppala.\n\n\n\n\nALKUSANA.\n\n\n_Marttyyrien historia II_ sisältää huomattavimpien keskiajan\nsekä Alankomaiden, Englannin ja Skotlannin protestanttisen ajan\nmarttyyrien elämäkerrat ja henkilökuvat.\n\nMitä marttyyrihistorian periaatteelliseen puoleen tulee, niin olemme\nsiitä lausuneet käsityksemme jo ensimmäisen osan alkulauseessa,\njoten ei ole syytä puuttua siihen lähemmin tässä yhteydessä. Asian\nkantavuuden ja tärkeyden tähden esitämme kuitenkin muutamien\ntiedemiesten kannan, jotta sellainenkin lukija, joka mahdollisesti ei\nole lukenut ensimmäistä osaa, olisi niin sanoaksemme asian tasalla.\n\nEnglantilainen marttyyrihistorian tutkija tri _Herbert B. Workman_\nlausuu: \"Kaikkina aikakausina ihmiset ovat pitäneet marttyyrin\nitsensäuhraamista hengen korkeimpana ilmauksena; jokaisessa maassa\nja jokaisena vuosisatana marttyyri on saavuttanut sen kunnioituksen\nja arvonannon, joka aina seuraa itsensäkieltämistä, esiintyköön se\nsitten suuremmassa tahi pienemmässä määrässä.\"\n\nRanskalainen prof. _Paul Allard_ kirjoittaa samasta asiasta: \"Se\nhistoriallinen tosiasia, joka ilmenee marttyyrien pitkinä kauheina\nkärsimyksinä, joihin he alistuivat vapaaehtoisesti, on merkillinen\ntosiasia, ainutlaatuinen tosiasia, jolla ei ole vertaansa minkään\nuskonnon tahi kansan aikakirjoissa. -- Kunnioittamalla heitä,\npuhumalla heistä, tutkimalla heidän historiaansa, järkevästi\narvostelemalla niitä asiakirjoja, jotka säilyttävät muiston heidän\nteoistaan, me tulemme pian huomaamaan, että me emme ole tekemisissä\npelkän tomun kanssa; että se purppuran punaama kirjakäärö, jonka\nme kunnioittavasti avaamme, ei sisällä kuolleita, vaan eläviä ja\nkuolemattomia olentoja, joita sydämellään ikuisesti vaalii se kirkko,\njonka perustukset ovat lasketut heidän vereensä.\"\n\nProf. Paulsen sanoo, kuten näkyy Savonarolan marttyyriota koskevasta\ntutkielmasta, että \"ihmiskunnan historia on marttyyriuden historiaa.\"\n\nMitä raamattu sanoo marttyyreistä, sen tietää valistunut lukija itse.\n\nOmasta puolestamme tahdomme sanoa: niin kauan kuin taisteleva\nseurakunta elää murheiden maassa, se tulee vaalimaan pyhien\nmarttyyrien muistelmia yhtenä kirjallisen aarteistonsa kalleimpia\nja kunniakkaimpia osia, joka kirjojen Kirjan rinnalla antaa aivan\nainutlaatuisen, verellä vahvistetun ja todistetun todistuskappaleen\nkristinuskon maailmaauhmaavasta ja sankarillisesta voimasta. Tosiasia\non myös, että tämä sankarilaulu luonteensa mukaisesti on toiselta\npuolen liikuttavan hellä. Marttyyrihistorian sankaruus ei ole\nkirjailijan taiteellisen mielikuvituksen luomaa: se lainaa värinsä\nkeskeltä elämän todellisuutta historiallisen tarkasti vähentämättä\ntahi lisäämättä mitään mielivaltaisesti; sen kohteena eivät ole\nitsekkäät pyyteet: se on sankaruuden pyhin ja ylevin ilmaisumuoto; se\non aseettoman ihanteellista, vapaaehtoista alistumista moraalisiin\nja fyysillisiin kärsimyksiin, joiden syvyyden tuntee vain Jumala.\nJa yhtä epäoikeutettua kuin on sanoa auringolle: valaise, mutta\nälä lämmitä; yhtä epäoikeutettua on sanoa marttyyrihistorian\nkirjoittajalle, jolla on tämä aate sydämellä: kerro näistä pyhistä\nmiehistä ja naisista sekä heidän kärsimyksistään, mutta älä vala\nesitykseesi marttyyrihistorian henkeä ja hellää tuntua. Vaikka me\nolemme protestantteja ja tahdomme sellaisina pysyä päiviemme loppuun\nja vaikka me pidämme Saksan uskonpuhdistajaa Martti Lutheria ei vain\nuuden ajan, vaan eräänä kaikkien aikojen suurimpana jumalanmiehenä,\nme siitä huolimatta vastaamme paavien vanhalla lauseella: non\npossumus.\n\nTämä toinen osa on kokoomateos vielä laajemmassa mittakaavassa\nkuin ensimmäinen. Alankomaiden marttyyrit ovat kokonaan _Eiler\nHagerupin_ käsialaa (Wendelmuta Foxe'in), mikäli mistään käsialasta\nyleensä voidaan puhua, kun on kysymys asiakirjoihin perustuvista\nmarttyyrikertomuksista; Englannin ja Skotlannin taasen _John\nFoxe'_in. Näistä historioitsijoista sentähden pari esittelevää sanaa.\n\nTanskalainen tri Eiler Hagerup on kirjoittanut teoksensa \"Heliga\nMartyren\" -- olemme käyttäneet C. O. Rosenius'en mukailemaa\nruotsalaista painosta -- piispa Pontoppidanin kehoituksesta. Sen\nvanhan ajan marttyyrihistoria, joka ei enää kaikessa vastaa nykyisen\ntieteen tasoa, on lämpimään, pateettiseen tyyliin laadittu suppeahko\nesitys, johon liitteenä kuuluu Hus ja Alankomaiden marttyyrit.\nNämä viimeksimainitut esiintyvät Hagerupin teoksesta käännettyinä\nkäsilläolevassa teoksessa.\n\nJohn Foxe on Englannin kuuluisa kansallisen marttyyrihistorian\nkirjoittaja, jonka klassillisella teoksella Book of Martyrs on aivan\nomalaatuiset perinnäismuistot.\n\nFoxe oli oxfordilainen oppinut, joka syntyi samana vuonna kuin\nLuther naulasi teesinsä Wittenbergin linnankirkon ovelle (1517);\noli maanpaossa uskonsa tähden Maria Verisen aikana ja alkoi siellä\nmarttyyrihistoriansa kirjoittamisen, jonka lopetti sittemmin\nkotimaassa ollessaan Norfolkin herttuan kotiopettajana.\n\nFoxe'in marttyyrihistorian alkulauseessa sanotaan, että \"se on\nkestänyt ystävien ja vihamiesten arvostelun kolmen vuosisadan\nkuluessa ja että se pysyy sattuvimpana esimerkkinä, mistä\nkirjallisen työn aikakirjat voivat kertoa, tarkasta tutkimuksesta\nja totuudellisuudesta\". Se on klassillinen esitys Englannin ja\nSkotlannin omasta marttyyrihistoriasta; vanhan-, keski- ja toisten\nmaiden uskonpuhdistuksen ajan marttyyrihistoriaa kosketellaan vain\nsuppeahkoissa yleiskatsauksissa.\n\n_Neale'_in History of the Puritans lausuu siitä: \"Ei mikään kirja\nmilloinkaan ole antanut sellaista surmaniskua paavilaisuudelle kuin\ntämä. Se omistettiin kuningattarelle (Elisabetille) ja oli niin\nsuuressa maineessa, että se määrättiin asetettavaksi kirkkoihin,\nmissä se herätti kansassa voittamatonta kauhua ja vastenmielisyyttä\nsitä uskontoa kohtaan, joka vuodatti niin paljon viatonta verta.\"\n\n_Brooke_ kirjoittaa: \"_The Acts and Monuments_ ovat aina olleet ja\ntulevat aina olemaan protestanttisen kirkon pääpylväät ja puhuvat\nvakuuttavampaa kieltä kuin monet volyymit pelkkiä todistuskappaleita\npaavilaisuuden nousua vastaan; ja samoin kuin Pharos pitäisi jokaisen\naikakauden sytyttää ne varoitukseksi kaikelle tulevaisuudelle.\"\n\nFoxe'in marttyyrihistorialla on varmaankin ylväämmät perinnäismuistot\nkuin ainoallakaan vastaavalla uuden ajan teoksella. Paitsi sitä,\nettä se on monumenttaalinen esitys Englannin omasta kansallisesta,\nvarsin kunniakkaasta marttyyrihistoriasta ja että sen sentähden jo\noman luonteensa mukaisesti on täytynyt puhua valtavaa kieltä tälle\nmahtavalle kansakunnalle, jota jo osoittaa sen osaksi tullut huomio\nja kunnia, se on sytyttänyt vapaudenrakkautta ja antanut henkistä\nvoimaa eräälle kuuluisimmalle uuden ajan hengelliselle kirjailijalle.\nKun nim. _John Bunyan_ istui vankilassa uskonsa tähden 12 vuotta,\nniin oli hänen seuralaisenaan siellä raamatun ohella vain tämä\nkirja. Ja voidaan huoletta sanoa, että brittiläinen vapaudenrakkaus\non suuremmassa kiitollisuuden velassa tälle teokselle kuin voidaan\naavistaakaan; ja siten välillisesti tahi käännösten kautta monet muut\nkansat.\n\nSisällysluettelosta näkyy, mitkä marttyyriot on otettu joko\nkokonaisuudessaan tahi mukailemalla Foxe'ista.\n\nKun piispa _Gummerus_ aikoinaan on tutkielmissaan käsitellyt Ranskan,\nEspanjan ja Italian marttyyrihistoriaa, niin voidaan sanoa, että\nsuomenkielellä nyt on suurin piirtein katsoen yhtenäinen esitys\nmarttyyrihistoriasta alkukirkon ajoilta Ludvig XVI:n marraskuussa\n1787 antamaan uskonvapausjulistukseen asti.\n\nSamalla on varsin mieluisa velvollisuuteni lausua erikoisen syvä ja\nvilpitön kiitollisuuteni seuraaville herroille, jotka ovat käyttäneet\noppineisuuttaan ja asiantuntemustaan teoksen tämän osan hyväksi, nim.\nprof. _J. J. Mikkolalle_, joka on kirjoittanut esityksen Johannes\nHusista ja muutoinkin neuvoillaan ja auliudellaan tukenut yritystä;\nprof. _Edv. Reinille_, joka on tarkistanut piispa Henrikin Vita'n\nsuomennoksen; ja lehtori _L. Pohjanpäälle_, joka on suomentanut\nLutherin ja Savonarolan runot.\n\n_Kustantajalle_, joka on osoittanut varsin suurta suopeutta tätä\nyritystä kohtaan pukiessaan niin hyvin tämän kuin ensimmäisenkin osan\naktit ja passiot huoliteltuun ja aistikkaaseen asuun ja hankkiessaan\narvokkaan kuvituksen, samoin hyvin ansaittu tunnustus ja vilpitön\nkiitos.\n\nKaiken armon ja siunauksen Jumala ja ristiinnaulittu Herra Jeesus\nKristus siunatkoon tämän toisenkin osan nimensä kunniaksi ja\nkilvoittelevien lastensa ja palvelijoittensa rakennukseksi ja uskon\nvahvistukseksi siksi lyhyeksi ja perin vakavaksi ajaksi, minkä\ntaisteleva seurakunta vielä näitä kirjoja tarvitsee.\n\nTammisaaressa, marraskuulla 1926.\n\nJ. K.\n\n\n\n\n\n\nKESKIAIKA\n\n\nBONIFATIUS, Saksan apostoli\nPIISPA HENRIK, Suomen apostoli\nVALDOLAISET\nJOHN WYCLIFFE\nSIR WILLIAM SAWTRÉ\nJOHN BADBY ja WILLIAM THORPE\nJOHANNES HUS\nHIERONYMUS SAVONAROLA\n\n\n\n\nBONIFATIUS.\n\n\nNiiden suurpiirteisten, lämmön ja antaumuksen elähyttämien\nuranuurtaja-lähetyssaarnaajain keskuudessa, jotka 600- ja 700-luvulla\nraivasivat tietä evankeliumille germaanilaisten kansojen parissa,\nkohoaa valtavana _Bonifatiuksen_, Saksan apostolin ja Jeesuksen\nKristuksen uskollisen veritodistajan jykevä hahmo ja kunnianarvoisa\npersoonallisuus.\n\nSaadaksemme selvemmän kuvan Bonifatiuksesta ja valaistaksemme hänen\nelämäntyötään, on meidän luotava lyhyt silmäys kristinuskon tilaan\ntähän aikaan Brittein saarilla ja siihen henkiseen ilmapiiriin, josta\ntämä jalo Albionin poika lähti. Tämä on meille sitäkin kiintoisampaa,\nkun voimme edellyttää, että englantilaissyntyinen piispa Henrik,\nSuomen apostoli ja ensimmäinen veritodistaja, todennäköisesti lähti\nsamasta henkisestä ilmapiiristä, kenties verraten samanlaisista\nyhteiskunnallisista oloistakin.\n\nBrittiläisessä kristillisyydessä voidaan tähän aikaan erottaa kaksi\ntoisistaan jyrkästi eroavaa valtavirtausta: iiriläisskottilainen ja\nbenediktiläinen.\n\nEdellisen suunnan kehtoina olivat Armagh'in luostari Irlannissa,\nsen tytärluostari Hi'n (Joonan) saarella Skotlannissa ja tämän\ntytärluostari Lindisfarne-saarella (nykyinen Holy Island)\nNorthumbrian rannalla Pohjois-Englannissa. Tälle kristillisyydelle\noli ominaista evankelinen pohjaväritys sekä tavattoman voimakkaasti\ntehostetut siveelliset vaatimukset, jotka päätyivät maailmaavierovaan\nja lihaakuolettavaan asketismiin. Luostarielämä oli järjestetty\nsangen demokraattiselle pohjalle. Ei ollut kysymystä mistään\nehdottomasta alistumisesta kirkon auktoriteettiin. Keskeisimpänä\nvaatimuksena oli rakkaus. Sen lisäksi teroitettiin ehdotonta\nkuuliaisuutta apottia kohtaan, vaiteliaisuutta, pidättäytymistä\nruokaan ja juomaan nähden sekä kaiken himon ja turhamaisuuden\nkukistamista ja kuolettamista. Riittävän lujan ja yhtenäisen\nkirkollisen arvovallan puute oli tämän kristillisyyden heikoin kohta.\nSe oli \"viimeinen klassillinen munkkiliike, joka taisteli ainoastaan\nuskonnollis-siveellisten ihanteiden puolesta, mutta jolle oli\nvielä vierasta kirkon palvelus ja sen mahtipyyteiden edistäminen.\"\n(Holmquist.)\n\nSe rakkaus Kristukseen ja lähimmäiseen ja kristillinen nöyryys,\njoka oli kantavana voimana tässä mystillisyyteen taipuvassa\nkristillisyydessä, on, yhtyneenä irlantilaisen tuliseen ja kiivaaseen\nluonteeseen ja liikkuviin elintapoihin, kirjoittanut liikuttavan\nkauniita lehtiä kuudennen ja seitsemännen vuosisadan kirkkohistoriaan.\n\nTämä iiriläinen kristillisyys oli sen kelttiläisen rodun henkinen\nomaisuus ja perintö, jonka viidennen vuosisadan keskipaikkeilla\nSchleswig-Holsteinista ja Pohjanmeren rannoilta, Elben ja Emsin\nväliltä Englantiin tunkeutuneet anglosaksit olivat työntäneet\nedellään länteen Wales'in vuorimaahan ja Cornwallin niemimaalle.\n\nMutta Englantiin saapui pian kristinusko toisessakin muodossa,\njoka oleellisesti erosi edelläkuvatusta iiriläisskottilaisesta\nkristillisyydestä.\n\nV. 596 lähetti paavi Gregorius Suuri Englantiin roomalaisen apotin\nAugustinuksen ynnä 40 benediktiläismunkkia. Benediktiläisyydestä\ntuli tekijä, joka tärkeissä kohdin täydensi iiriläis-skottilaista\nkristillisyyttä ja yhdessä sen kanssa muodosti Englannin kansallisen\nkristillisyyden luoden Englannin katolisen kirkon, uudemman ajan\nmahtavimman kirkkorakennuksen, koko maailman lähetystyön johtajan.\nKun Bonifatius oli tyypillinen benediktiläinen, niin esitämme\nseuraavassa muutamia piirteitä tästä munkkikunnasta.\n\nBenediktiläismunkkikunnan perustaja on pyhä Benedictus, joka v.\n529 perusti Monte Cassinon luostarin Italiassa. Benediktiläiset\nyhdistivät luostarielämän hengellisiin harjoituksiin ruumiillisen\ntyön. Myöhemmin liitettiin siihen myöskin henkinen työ,\nkirjallisuuden ja tieteiden vaaliminen. Näin tuli benediktiläisistä\nlänsimailla suuria aineellisen ja henkisen viljelyksen tienraivaajia\nja heidän luostareistaan tämän viljelyksen tyyssijoja.\n\nBenediktiläisyydessä oli nimenomaan useita piirteitä, jotka\nmiellyttivät germaanilaisia kansoja ja täydensivät sitä yksipuolista\nhengellisyyttä, joka oli ominaista iiriläis-skottilaiselle\nkristillisyydelle.\n\nBenediktiinien sotilaalliseen tapaan järjestetty luostariyhdyskunta,\njota hallitsi kaikkien luostariveljien valitsema apotti, miellytti\nsotaisia germaaneja, joita hallitsi vaalikuningas. Benediktiläisten\nylimyksellinen henki ja esimieheen kohdistuvan ulkonaisen arvonannon\nilmauksien tehostaminen miellytti erikoisesti germaanilaisia\nruhtinashoveja, joihin kristinusko antiikkisen sivistyksen\nperillisenä ensiksi tunkeutui. Heidän luostariensa perheenleima puhui\nvoimakasta kieltä germaanien syvälle perhetunteelle, samalla kuin\nheidän kirjallisuutensa ja kirkkolaulunsa vaikutti elävöittävästi\nsellaisen kansan henkiseen elämään ja mielikuvitukseen, jonka oma\nhengen viljelys eli vielä alkeellisen eepillisen runouden merkeissä.\nMaataviljelevistä ja paikallaan asuvista luonnonkansoista tuntui\ntutunomaiselta henkinen aatesuunta, joka asettui raivaamaan korpia ja\nmuokkaamaan maata. Benediktiläisten kohtuullisuus ja lempeys auttoi\nheitä paremmin mukautumaan pakanoitten oloihin ja katsomuksiin,\nsamoin kuin heidän suuri käytännöllinen periaatteensa: pääasiassa\nlujaa periaatteellisuutta, sivuseikoissa mahdollisimman paljon\nvapautta.\n\nNämä kaksi monessa suhteessa aivan vastakkaista kristillisyyden\nvirtausta hioivat ja täydensivät toisiaan Englannissa\n600-luvulla muodostaen Englannin kansallisen kristillisyyden,\njolle hallinnollisella alalla oli ominaista alistuminen Rooman\nauktoriteettiin, läheinen liittyminen katoliseen perinnäistapaan ja\nsen rinnalla voimakas pyrkimys kansalliseen itsenäisyyteen myöskin\nkirkollisella alalla. Sen käytännöllis-kristillisiä luonteenpiirteitä\noli luja siveellisyys ja hurskas elämä, esikuvallinen lähetysinto\nsekä sivistyksen ja korkeamman klassillisen tieteellisyyden\nvaaliminen.\n\nKäytännöllinen kristillisyys oli näihin aikoihin varsinkin iiriläisen\nkirkon keskuudessa puhjennut sellaiseen kukkaan ja täydellisyyteen,\nettä tunnettu ruotsalainen kirkkohistorioitsija Holmquist käyttää\nEnglannista puhuessaan nimitystä \"pyhimysten maa\" (helgonens land),\nsekä eräistä merkillisimmistä sen ajan kristityistä nimitystä\n\"pyhimyksiä\" (helgongestalter). Mainitsemme muutamia sellaisia.\n\nMunkki Aidan, \"Englannin kirkkohistorian valoisimpia ja\nrakastettavimpia olentoja, muistuttaa suuresti pyhää Franciscusta;\nnöyryys ja itsensä uhraaminen olivat hänen luonteensa peruspiirteitä.\nAidan eli Jumalan silmäin edessä; siinä hänen voimansa salaisuus.\nHänen menestyksensä oli myös miltei vertaa vailla.\"\n\nPrinsessa Hilda, iiriläisen kirkon kauneimpia pyhimyksiä, oli elänyt\nhovin loistossa 33 v. ja sitten askeettina 33 v. Hän on vakuuttava\ntodistus siitä, miten huomattava sija naisella oli jo alunperin\nuskonnollisella alalla germaanilaisten kansojen keskuudessa.\n\nBeda Venerabilis (Kunnianarvoisa), \"eräs keskiajan rikkaimpia\nhenkiä, ensimmäinen oppinut germaani, jonka nimen me tunnemme.\"\nRupesi munkiksi 7-vuotiaana; toimi opettajana Jarrowin\nluostarikoulussa opettaen latinaa, kreikkaa ja hepreaa sekä\nvalmistaen ensimmäisiä lähetyssaarnaajia mannermaalle. Laati teoksia\nkaunopuheisuuden, astrologian ja runouden alalta, parasta, mitä\nkeskiaika on lahjoittanut sivistykselle; kirjoittanut _Anglien\nkansan kirkkohistorian_, teoksen, joka ei ole suuriarvoinen vaan\nkirkkohistoriana, vaan joka on samalla arvaamattoman tärkeä lähde\nEnglannin aikaisemman keskiajan historiaan. Liikuttava on kertomus\nBedan kuolemasta. Hän oli juuri lopettamassa Uuden Testamentin\nkäännöstään anglosaksien kielelle, kun voimat alkoivat uupua. \"Vain\nyksi lause on jäljellä\", lausui Bedan sanelun mukaan kirjoittava\nmunkki. \"Hyvä\", mumisi kunnianarvoisa vanhus, \"kirjoita reippaasti!\"\n-- \"Nyt se on valmis.\" -- \"Olet oikeassa; kaikki on nyt valmiina.\nNosta ylös pääni, jotta voin nähdä sen paikan, missä tapani on ollut\nrukoilla.\" -- Kuoleva vanhus nostettiin nyt istumaan munkkikammion\nlattialle, jossa hän lauloi Gloria Patrin [Kunnia olkoon Isän ja\nPojan ja Pyhän Hengen.] ja hengitti viimeisen hengähdyksensä. Ja niin\nlähti tämä puhdas sielu pyhäin lepoon Jumalaansa kohtaamaan.\n\nKauniin kuvan tarjoaa pyhä Cuthbert. Hän oli jalo ja rikaslahjainen\nmies, joka jo nuorena oli tuntenut voimakasta vetämystä Jumalan\npuoleen, vihkiytyen Hänelle ja vaihtaen päällikön viitan\nmunkkikaapuun. Hän oli yhtä tunnettu tavattoman ankarasta\nitsensäkieltämisestä kuin luonteensa ylevyydestä. Eli 9 vuotta\nFarne-saarella kivistä ja turpeista rakentamassaan majassa.\nKuningas ja pappeja tuli sinne pyytämään häntä rupeamaan piispaksi.\nToimittuaan kaksi vuotta menestyksellisesti piispana hän nöyryydestä\nvetäytyi jälleen erakkomajaansa. Hänen hehkuva rakkautensa ja\nrakastettava persoonallisuutensa voitti kovasydämisimmätkin. Kaikki\ntunnustivat hänet todelliseksi pyhimykseksi, ja hänestä on sanottu\nettä \"hän on eräs niitä harvinaisia henkiä, joita Jumala silloin\ntällöin lähettää maan päälle\". Tällaisesta ympäristöstä ja henkisestä\nilmapiiristä lähtivät ne Columbanukset, Willibrordit, Wynfrithit,\nHenrikit ja Tuomaat, jotka sitten veivät evankeliumin valon ja uuden\nelämän toivon keskelle germaanilaisen kansamaailman pimeyttä ja kauas\nPohjolan pimeille perille, monet heistä kastellen kylvöään verellään.\n\nBonifatius eli Wynfrith, kuten hänen nimensä kuuluu anglosaksien\nkielellä, oli syntynyt noin vuoden 680 paikkeilla Wessexissä, eräässä\nEtelä-Englannin seitsemästä pikku kuningaskunnasta, saksilaisen\naatelismiehen poikana. Hänen syntymäseudullaan oli saarnattu\nkristinuskoa vasta 40 vuotta. Mutta huolimatta pakanuuden sitkeästä\nvastarinnasta uusi oppi voitti kuitenkin sydämet. Kuningas Kentwin\nluopui kruunustaan ja meni perustamaansa luostariin v. 685. Hänen\nseuraajansa Kädwalla kääntyi myös, ja pian vakiintui kristinusko\nWynfrithin syntymäseudulla. Varsin syvän vaikutuksen nuoren\nWynfrithin mieleen teki kuninkaan läheisen sukulaisen Aldhelmin\naikaisemmin tapahtunut kääntyminen, miehen, joka nyt monipuolisena\noppineena ja uskonnollisena johtajana oli kaikkien kunnioittama.\n\nWynfrith oli uskonnollinen luonne. Lapsena hän oli isänsä maatilalla\nkuullut pappismunkkien saarnaavan korkean ristin juurella, kirkkoa\nkun ei ollut. Jo 4-5-vuotiaana hän ilmoitti tahtovansa ruveta\nmunkiksi. Mutta rikas isä, joka halusi tehdä pojastaan perillisen, ei\ntahtonut kuulla puhuttavankaan mistään sellaisesta. Sairastuessaan\nvaarallisesti isä taipui, ja perheneuvottelu myönsi 7-vuotiaalle\npojalle oikeuden mennä läheiseen Exeterin benediktiläisluostariin.\n\nNuori luostarinoppilas antautui hurskaisiin harjoituksiin ja\nahkeraan opiskeluun. Kun Exeterin luostarinkirjasto ajan pitkään\nkävi liian pieneksi tyydyttämään hänen tiedonjanoaan, hän pyysi\npäästä Nutshallingin luostariin, jonka ylpeys ja kaunistus\nhänestä sitten tuli vakavan itsekasvatuksen ja hyveellisen\nelämänsä vuoksi. 20-vuotiaana hänet vihittiin papiksi. Häntä\nkäytettiin diplomaattisiin tehtäviin, ja kaikki viittasi siihen,\nettä hänellä oli edessään loistava tulevaisuus kotimaassa. Mutta\nnämä kiehtovat houkutukset eivät voineet vallata nuoren munkin\nJumalalle vihkiytynyttä mieltä. Hänen mielensä paloi germaanilaisten\naarniometsien syvyyteen julistamaan siellä rauhan evankeliumia\nsotaisille, pakanuuden pimeydessä harhaileville luonnonkansoille. Hän\npäätti seurata maanmiestensä Wilfridin ja Willibrordin esimerkkiä\nja lähti v. 716 friisien luo, jotka asuivat Pohjanmeren rannoilla\nnykyisen Hollannin ja Belgian seuduilla.\n\nFriislannissa sillä hetkellä vallitsevien sekavien valtiollisten\nolojen tähden hänen matkansa epäonnistui, ja hänen oli pakko palata\ntakaisin Englantiin, missä hänet valittiin Nutshallingin luostarin\napotiksi. Kahden vuoden kuluttua v. 718 hän päätti jälleen lähteä\nlähetystyöhön, mutta ei matkustanutkaan Saksaan, vaan Roomaan, missä\nhän roomalaissyntyiseltä paavi Gregorius II:lta sai valtakirjan\nlähetystyöhön germaanilaisten kansojen keskuudessa ja uuden nimen\nBonifatius. [Bonifatius, todennäköisesti = homo boni fati, hyvän\nkohtalon mies.] Paavi ei kuitenkaan lähettänyt häntä friisien luo,\nvaan suoraan germaanilaisen pakanuuden keskukseen Thüringeniin.\nVoimme tässä vain muutamin piirtein kuvata näin alkanutta\nsuurisuuntaista ja seurauksiltaan kauaskantoista lähetystyötä.\n\nSaarnattuaan jonkun aikaa Thüringenissä hänen täytyi pakanain\nvastarinnan vuoksi lähteä Willibrordin luo friisien maahan, jossa hän\ntoimi kolme vuotta. Tämä aika oli monessa suhteessa hänen elämänsä\nonnellisinta. Sieltä hän palasi takaisin Keski-Saksaan, jossa perusti\nAmöneburgin lähetysaseman Hessenissä. V. 722 hänet kutsuttiin\nRoomaan, jossa hänet vihittiin piispaksi. Seuraavana vuonna hän\npalasi takaisin Saksaan mukanaan paavin valtakirja ja Kaarle Martelin\nantama suojeluskirja. Nyt alkoi ripeä ja menestyksellinen toiminta\nKeski-Saksan käännyttämiseksi. Tätä toimintaa edisti voimakkaasti\nmuuan vertauskuvallinen teko.\n\nGeismarin luona Hessenissä oli ikivanha Wuotanin tammi, jonka\njuurella pakanat kävivät uhraamassa. Näihin uhrimenoihin liittyi\nennustuksia, loitsuja ja taikoja. Horjuttaakseen pakanain taikauskoa\nja pakanuuden valtaa Bonifatius päätti kaataa tuon puun. Ja kun sen\nvaltava runko kaatui Bonifatiuksen kirveen iskuista, merkitsi se\npakanuuden kukistumista koko Keski-Saksassa. Kymmenvuotisen työn\njälkeen oli Hessen ja Thüringen pääasiassa saatettu katolisen kirkon\nyhteyteen.\n\nV. 732 Bonifatius nimitettiin arkkipiispaksi, ja nyt alkoi\nsuurisuuntainen työ kirkollisten olojen järjestämiseksi. Ensin hän\njärjesti Baijerin ja Hessen-Thüringenin maakirkot; sitten Itä-Frankin\n(Austrasian) ja Länsi-Frankin (Neustrian) kirkot.\n\nAustrasian kuningas Karlman, joka oli enemmän munkki kuin maallinen\nhallitsija, kutsui kokoon Saksan ensimmäisen kirkolliskokouksen,\nConcilium Germanicum'in. Siinä tehtiin useita tärkeitä päätöksiä:\nBonifatius tunnustettiin koko Austrasian kirkon arkkipiispaksi ja\npaavin legaatiksi; ryhdyttiin toimenpiteisiin siveellisen kurin\ntehostamiseksi pappien keskuudessa; benediktiläissääntö tehtiin\nsitovaksi kaikille luostareille; iiriläiset askeetit ja naimisissa\nolevat germaanilais-areiolaiset papit määrättiin karkoitettaviksi.\n\nJärjestettyään näin Austrasian kirkon olot Bonifatius päätti paavin\nkehoituksesta ryhtyä järjestämään myöskin Neustrian kirkollisia\noloja. V. 745 pidettiin molempien valtakunnan osien yhteinen\nkirkolliskokous, jossa Austrasian järjestyssäännöt hyväksyttiin koko\nfrankkilaisvaltakuntaa käsittäviksi. Neustrian kuningas Pipin Pieni\ntosin kieltäytyi hyväksymästä kirkolliskokouksen päätöksiä, peläten\nkirkon ja paavin vallan paisumista liian suureksi. Hän ei liioin\nhyväksynyt Bonifatiuksen tekemää kirkollista jakoa arkkihiippakuntiin\nja hiippakuntiin. Bonifatius olisi siirretty lähetyspiispan\nepävarmasta asemasta Kölnin arkkipiispaksi, jonka piti olla koko\nfrankkilaisen kirkon primas, mutta hän ei saanut siirtyä sinne, vaan\nhänen oli pakko tyytyä vaatimattomampaan Mainzin piispanistuimeen;\nkuitenkin hän sai säilyttää arkkipiispan ja paavillisen legaatin\narvon.\n\nTämä ei kuitenkaan voinut estää Bonifatiusta pääasiassa saavuttamasta\npäämääräänsä saattaa frankkilainen kirkko läheisesti riippuvaksi\nRoomasta. Ja v. 748 pidetyssä valtakunnansynoodissa suuri joukko\npiispoja allekirjoitti kirjelmän, jossa paavi tunnustettiin\nfrankkilaisen kirkon yliherraksi. Tosin ei Pipin hyväksynyt tämänkään\nsynoodin päätöksiä, vaan syrjäytti varovaisesti Bonifatiuksen ja\nasettui välittömään yhteyteen paavin kanssa sekä hankki, taitavasti\npoliittisia oloja hyväkseen käyttämällä, frankkilaiskuninkaille\nylivallan kirkossaan. Mutta niin syvälle oli kuitenkin useimpiin\nfrankkilaisen kirkon pappeihin ja piispoihin painunut kunnioitus\nRoomaa kohtaan, että Bonifatiuksen elämäntyö kirkollisen\njärjestyksenkin alalla pääasiassa säilyi.\n\nMerkityksellinen ja kauaskantoinen teko oli Fuldan luostarin\nperustaminen. Se perustettiin synkkään korpeen samannimisen joen\nrannalle, ja siitä tuli silloisen Saksan tärkeimpiä aineellisen ja\nhenkisen viljelyksen keskuksia. Sen rauhallisten muurien sisäpuolella\nkirjoittivat munkit 9. vuosisadalla itäfrankkilaisen valtakunnan\nhistorian.\n\nBonifatiuksen mielialaa luostarin perustamisen johdosta kuvaa\nseuraava katkelma hänen paaville lähettämästään kirjeestä.\n\n\"Aivan yksinäisessä asumattomassa erämaassa on metsäinen seutu niiden\nkahden kansakunnan välillä, joiden keskuudessa olemme saarnanneet\nuskoa. Tänne olemme rakentaneet luostarin. -- Täällä aina aika ajoin\n-- mikäli minulle suodaan siihen tilaisuutta -- lepään ja virkistän\nväsynyttä vanhaa ruumistani; täällä tahdon myös kuoleman jälkeen\nlevätä. Tämän paikan lähettyvillä elävät ne neljä kansaa, joille\nJumalan armosta olemme julistaneet Kristuksen sanaa; [Bonifatius\ntarkoittaa tällä todennäköisesti hesseniläisiä, frankkeja,\nthüringeniläisiä ja baijerilaisia.] niille minä voin Teidän\nesirukoustenne avulla vieläkin olla hyödyksi niin kauan kuin minun\nsallitaan elää ja vaikuttaa.\" Saksaan oli Englannista tullut myös\nnunnia. Näiden joukossa ansaitsevat erikoista mainintaa Bonifatiuksen\nsukulainen Lioba, joka oli saanut hyvän kasvatuksen ja oivallisen\nsivistyksen sekä Lioban sukulainen Thekla. Frankkilaiseen Mainin\nlaaksoon Bonifatius perusti luostareita, joiden johtajattariksi\nhe tulivat. Nämä luostarit ovat naisliikkeen historiassa siitä\nmerkillisiä, että niissä saivat kasvatuksensa Saksan ensimmäiset\nsivistyneet naiset.\n\nKotimaan kanssa Bonifatius oli katkeamattomassa yhteydessä, sieltä\ntuli hänelle uusia apulaisia ja sieltä hän sai aineellista apua:\nkirjoja, vaatteita ja rahaa.\n\nLähetysajatus oli tähän aikaan sydämen asia Englannin luostareissa,\neikä Bonifatius laiminlyönyt kehittää ja kasvattaa tätä harrastusta\nkertomalla kokemuksistaan ja menestyksestään ja varsinkin pyytämällä\narmoa saada sulkeutua ystäväin ja omaisten hartaisiin ja palaviin\nesirukouksiin.\n\nKotimaantunteella oli voimakas sija Bonifatiuksen uskonnollisessa\nkokemuksessa. Kirjeissään kotimaahan hän puhuu usein myrskyn\nmyllertämästä saksalaisesta kansanmerestä, ja tällöin häntä\nlohduttaa tieto siitä, että ystävät kotimaassa rukoilevat hänen\npuolestaan. Hän kirjoittaa ja saa kirjeitä etupäässä sukulaisilta ja\nsellaisilta henkilöiltä, jotka ovat olleet lähellä häntä kotimaassa.\nKirjoittajain joukossa on sivistyneitä naisia, monet niistä\nluostarinjohtajattaria, jotka kertovat Bonifatiukselle huoliaan ja\nvalittavat sielunsa hätää.\n\nMeille on säilynyt erään abbedissa Cangyth'in kirje Bonifatiukselle.\nTämä luostarinjohtajatar kuului niihin korkea-aatelisiin, hyvän\nsivistyksen saaneisiin englantilaisiin abbedissoihin, joilla ei ollut\nainoastaan hengellisissä asioissa suuri vaikutusvalta, vaan joiden\nsana painoi myöskin päivän poliittisissa kysymyksissä. Hän kirjoittaa\n\"rakkaimmalle veljelleen, veljelle enemmän hengen kuin lihan mukaan,\nhänelle, joka oli niin suuresti hengellisen armon siunaama\".\n\n\"Samoin kuin kuohuvan meren rantakallioita vastaan syöksyvät\naaltovuoret viskelevät rajusti edestakaisin pyörrettä raivokkaiden\ntuulten piestessä rannatonta merta, jolloin veneen köli kääntyy\nylöspäin ja mastot alaspäin, samoin pieksää meidän elämämme pientä\nlaivaa tämän kurjan maailman huolten monikirjava paljous.\"\n\nBonifatiuksen kotimaan viranomaisille lähettämissä kirjeissä on\nusein ankara sävy. Hän on valmis tunnustamaan, että kristinusko\ngermaanilaisessa maailmassa on ensiksi puhjennut kukkaan Brittein\nsaarilla, mutta kirjeissään Canterburyn arkkipiispalle hän ei voi\nolla peittelemättömin sanoin koskettelematta Englannin kirkossa\nvallitsevia väärinkäytöksiä ja epäkohtia. Nuhteleepa hän eräässä\nkirjeessä ankarin salamoivin sanoin erästä Englannin pikkukuningasta,\njonka pahennustaherättävästä elämästä hän oli saanut kuulla.\n\nSamoin hän teki kirjeissään paaville. Bonifatius oli Rooman\nuskollinen ja kuuliainen poika jos kukaan, mutta se ei estänyt häntä\nsanomasta suoraa totuutta milloin hän huomasi asiaintilan antavan\naihetta sellaiseen katolisuuden vanhassa emämaassa.\n\nNe kirkkopoliittiset vaikeudet, joihin Bonifatius oli joutunut,\nkun Pipin ei hyväksynyt hänen toimenpiteitään paavin legaattina ja\nfrankkilaisen kirkon järjestäjänä, saattoivat hänet suuntaamaan\ntoimintansa toiselle taholle. Uskollisena nuoruudenkutsumukselleen\nlähetyssaarnaajana ja marttyyriuden halun valtaamana hän päätti\nlähteä lähetystyöhön friisien luo, missä pakanuus oli vielä\nmurtumaton. Sijaisekseen Mainzin piispanistuimelle hän määräsi\nlempioppilaansa Lulluksen, tarmokkaan miehen. Kesäkuussa 753 (54) hän\nlähti laivalla 11-henkinen seurue mukanaan alas pitkin Rheinjokea\nmatkan määränä Frieslanti. Lähetystyönsä tukikohdaksi hän valitsi\nUtrechtin, kuten aikaisemmin Willibrord, friisien apostoli.\n\nHänen lähetystyöllään oli aluksi huomattava menestys, ja legenda\non punonut sen ympärille kauniita kertomuksia. Mutta hänen työnsä\nei saanut jatkua kauan. Kun hän seuraavana keväänä kesäkuun 5\np:nä leirissään nykyisen Dokkumin kaupungin luona odotti muutamia\nkasteoppilaita, niin saapuikin asestettu pakanallinen joukko,\njoka löi kuoliaaksi lähes 80-vuotiaan arkkipiispan ja hänen noin\n50-henkisen seurueensa.\n\nKun muuan pakanallinen friisi valmistautui antamaan hänelle\nsurmaniskua, niin hän piti suojanaan päänsä päällä evankeliumikirjaa.\n[Se kirja, joka Bonifatiuksella tällöin oli kädessään, on n.s.\nRagyndrudis-Codex. Sitä säilytetään Fuldan luostarissa, ja sen\nkannessa näkyy ammottava miekaniskun jälki.] Hän tahtoi, kuten\nlegenda kertoo, suojata itseään kuolemassa sillä kirjalla, jonka\nlukeminen oli tuottanut hänelle iloa elämässä. Kuolettavasti\nhaavoitettuna hän kehoitti seuralaisiaan herkeämään taistelusta\nlausumalla heille anglosaksinkielellä, äidinkielellään: \"Älkää\ntaistelko; Pyhä Raamattu käskee meitä palkitsemaan pahan hyvällä.\nKauan olen odottanut tätä päivää!\"\n\nRuumis vietiin laivalla Utrechtiin ja sieltä Mainziin, mistä\nLullus saattoi sen Fuldan luostariin, sinne, missä Saksan apostoli\ntoivomuksensa mukaan lepää viimeistä untaan. Myöhemmin ovat Saksan\npiispat usein kokoontuneet neuvotteluihin Bonifatiuksen haudalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBonifatiusta on arvosteltu hyvin eri tavalla.\n\nSaksalainen prof. G. Schnürer, Bonifatiuksen elämäkerran kirjoittaja,\nlausuu hänestä seuraavaa.\n\n\"Bonifatius olisi saavuttanut tarkoitusperänsä helpommin ja\nparemmin ja hänen toimintansa olisi todennäköisesti ollut vieläkin\nhuomattavampi, jollei hän olisi tuntenut itseään Saksassa niin\nvieraaksi. Silloin ei myöskään hänen suhteellaan frankkilaisiin\nruhtinaisiin olisi ollut niin kokonaan sitä kaupallista luonnetta,\njollaisena se nyt esiintyy meille. Silloin se olisi myös saanut\npersoonallisemman värityksen ja kuvastunut yleisen politiikan\nalalla. Viimeksimainitusta Bonifatius pysyttäytyi jyrkästi erossa.\nNiissä merkityksellisissä poliittisissa neuvotteluissa, joita hänen\nelämänsä lopulla pidettiin Pipinin ja paavi Stephanus II välillä,\nei Bonifatius näytellyt minkäänlaista osaa. Mutta tänään tuskin\nketään ihmetyttää se seikka, että Bonifatius rajoitti toimintansa\nyksinomaan uskonnon alalle. Säilyessään niin puhtaana kaikista\nsyrjävaikuttimista tuo toiminta esiintyy meille ihanteellisempana\nja epäitsekkäämpänä, ja Bonifatius pysyi siten yhä uskollisempana\nitselleen. Hän keskitti toimintansa vain yhteen suuntaan ja piti\nsitten siitä kiinni järkähtämättömästi, osoittaen samalla kertaa\nsitkeää kestävyyttä ja rauhallista vakavuutta ja ilmaisten tällöin\nsitä vanhoillista mielenlaatua, joka on vanhan saksalaisen taiteen\nperuspiirre. Sen uskonnollisen elämän vaalimisessa, johon jo\nlapsuudestaan oli kasvatettu benediktiläisluostarissa, hän löysi\nsen siteen, joka sitoi hänet Saksaan siinä määrin, että hän tahtoi\nruumiinsa vihittäväksi viimeiseen lepoon saksalaisella maankamaralla,\nperustamassaan Fuldan luostarissa.\"\n\nProfessori Holmquist kirjoittaa Bonifatiuksesta:\n\n\"Hän oli oman aikansa lapsi, karkeatekoinen, häikäilemätön\nvälikappaleiden valinnassa, pakottaen kaiken muun väistymään Rooman\narvovallan tieltä, kehittäen tämän ohella sitä vallanhimoa, jonka\nkyky hallita aina helposti houkuttelee esille. Hän antoi askeesille\nliian suuren arvon, ja hänen uskonnollisuudessaan oli paljon\ntaikauskoa. Mutta tämän ohella esiintyvät hänen luonteensa valoisat\npiirteet.\n\n\"_Hänen isänmaanrakkautensa ei sammunut milloinkaan; hänen viimeinen\nsanansa koski Englantia. Koko hänen elämäänsä hallitsi pyrkimys\nsaavuttaa suuri päämäärä; hän ei milloinkaan asettanut itseään\npäämääränsä tielle eikä milloinkaan pettänyt vakaumustaan.\nVaatiessaan siveellis-uskonnollista luonnetta papistolta hän oli\nkorkeammalla kuin paavinvalta, ja hänen oli usein vaikeata löytää\nsen ehdottoman arvovallan ja siveellisen höllyyden sopusointua.\nHänellä oli harvinainen taito hallita erilaisia ihmisiä ja sen\nohella todellinen järjestämiskyky. Ja sisinnä asui hänessä rakkaus\nKristukseen ja marttyyriuden kaipuu. Niin hän voi tehdä suurtyönsä,\nolla kirkollinen uskonpuhdistaja ja pakanalähetyssaarnaaja suuressa\nmittakaavassa; vahvistaa Rooman ja germaanilaisen maailman välisen\nyhteyden; hänen kauttaan oli germaanien saattaminen katolisen\nkirkon yhteyteen pääasiassa toteutettu ja saksilaisten ja Pohjolan\nkääntäminen kristinuskoon vain ajan kysymys; hän on niitä miehiä,\njotka ovat perustaneet nykyiset sivistysvaltiot. Hän liitti\nkokoon hajanaiset sivistysainekset tehokkaaksi yhtenäisyydeksi.\nBonifatiuksen kuva näyttää selvästi, kuinka kristinusko on seissyt\nyhdistävänä, suojelevana ja edistävänä sivistyksemme kehdon ääressä._\"\n\n\n\n\nPIISPA HENRIK.\n\n\nSuomen Siionin hengellisen temppelin otsikkoon on Ristiinnaulitun\nnimen alle kultaisilla korkokirjaimilla kirjoitettu sen jalon\napostolin ja uskollisen ensimmäisen marttyyrin Piispa Henrikin\nkunnianarvoisa nimi.\n\nRuotsissa oli 1100-luvun alkupuolelle saavuttaessa saarnattu\nkristinuskoa jo lähes kolme vuosisataa. Kristinuskon tila oli heikoin\nSveanmaassa, ja kun mainitun sataluvun keskipaikkeilla Sveanmaan\nvaltaistuimelle nousi Eerik Jedvardinpoika, n.s. IX ja Pyhä, voidaan\nkristinuskon aseman sanoa lopullisesti vakiintuneen myöskin Mälarin\nympärillä olevissa maakunnissa.\n\nSuomeen saapuivat kristinuskon ensimmäiset siemenet jo 11. vuosisadan\nalkupuolella, kenties jonkun verran aikaisemminkin, kahta tietä:\nidästä ja lännestä.\n\nLännessä saarnattiin kristinuskoa ensiksi \"Itämeren saarilla\" ja\n\"uloimpien svealaisten\" keskuudessa: Ahvenanmaan ja Lounais-Suomen\nsaariston ruotsinkielisen väestön keskuudessa, kuten Adam\nBremeniläinen n. 1075 kirjoitti pohjoismaiden lähetyshistoriassaan.\nTätä käsitystä tukee Agricolan tiedonanto Uuden Testamentin\nesipuheessa: \"Sillä että koska kristittömät suomalaiset, jotka\nsilloin pakanat olit ja manterissa asuit, tahdoit luotolaisia tapansa\nperästä vahingoittaa, niin heillä olisi tila ollut taikka venheellä\neli laivalla kohta Ruotsiin välttää, turvaa ja apua sieltä niinkuin\nlangoistansa ja ystävistänsä pyytämään. Sentähden he ovat kauan ennen\nkristityt olleet kuin ne muut tämän Suomen hiippakunnan ja maan\nasuvaiset.\"\n\nAhvenanmaan Lemböten kirkon rauniot ovat vanhimmat Suomessa ja niiden\nosoittama rakennustapa viittaa siihen, että kristinusko on saapunut\nsinne mahdollisesti etelästä päin Kölnistä.\n\nMantereen suomalaisillakin on ollut jonkunlaista tietoa\nkristinuskosta. Sitä todistavat Ruotsissa kahdelle kristitylle\nUplannin viikingille pystytetyt riimukivet, jotka miehet liikkuivat\nHämeessä v:n 1030 tienoilla ja kaatuivat tällä matkallaan, samoin\nkuin Hattulassa, Halikossa ja muuallakin pakanuuden aikuisissa\nhaudoissa tavatut ristit ja pyhäinjäännössäiliöt. Vaikkapa niiden\nomistajat eivät olisikaan olleet kristittyjä, vaan ne olisi saatu\nkauppiailta, jotka kulkivat pitkin tunnettua kauppatietä Sigtunasta\nja Visbystä Novgorodiin, niin on heillä kuitenkin täytynyt olla\njonkinlainen, vaikkakin heikko ja himmeä käsitys siitä uskonnosta,\njonka pyhiä merkkejä he kantoivat.\n\nVanhimmat kristinuskon jäljet viittaavat kuitenkin itään päin,\nsillä mainitut pyhäinjäännössäiliöt ovat bysanttilaista mallia.\nSlaavilaista alkuperää ovat myös sellaisten tärkeiden kristillisten\nkäsitteiden nimet kuin _raamattu, risti_ ja _pappi_. Venäläiset\nolivat kääntyneet kristinuskoon v:n 1000 paikkeilla, ja Novgorodista\nkäsin oli harjoitettu menestyksellistä käännytystyötä karjalaisten\nkeskuudessa, kuten venäläiset kronikat kertovat. Kehuvatpa\nvenäläiset, että Valamon luostari olisi perustettu jo v. 992.\n\nMitä n.s. ensimmäiseen ristiretkeen tulee, peittyy se legendan\n(pyhimystarun) hämärään. On olemassa luultavasti 1290-luvun\nalkupuolella laaditut legendat kuningas Eerikistä ja piispa\nHenrikistä, mutta niiden historiallinen todistusarvo on suhteellisen\npieni. Seuraavat seikat voidaan kuitenkin näiden legendojen nojalla\npitää historiallisina tosiasioina:\n\ni. että englantilaissyntyinen Henrik oli Upsalan piispa;\n\n2. että kuningas Eerik teki hänen kanssaan retken Suomeen päin; ja\n\n3. että Henrik yksin Suomeen jäätyään kärsi marttyyrikuoleman.\n\nMuut seikat on katsottava epävarmoiksi. Todennäköisesti piispa\nHenrik tuli Ruotsiin paavin legaatin Nikolaus Albanolaisen kanssa v.\n1152, jolloin legaatti määräsi hänet Upsalan piispaksi. Ristiretken\najasta enemmän kuin paikastakaan, minne se tehtiin, ei ole varmaa\ntietoa. Tämän ristiretken aikana on tavallisesti pidetty vuotta\n1157, oikeampi vuosiluku lienee kuitenkin v. 1154 tai 1155, mutta\nuudempien tutkimusten mukaan ovat nämäkin luvut aivan epävarmat,\nsamoin kuin paikka. Perimätieto tietää kertoa ristiretkeläisten\nnousseen maihin Aurajoen suulla, missä sitten oli taistelu, ja\npakanalliset varsinaissuomalaiset pakotettiin kasteelle Kupittaan\nlähteellä nykyisen Turun kaupungin laidassa. Mutta retki on myös\nvoinut suuntautua Kokemäenjoen laaksoon tahi todennäköisemmin pitkin\nLänsi-Suomen rannikkoa Kokemäenjoen suuseudulle asti.\n\nOnneksi historialliselle tutkimukselle on kuitenkin säilynyt\neräs täysin luotettava asiakirja, joka epäsuoraan todistaa, että\n1100-luvun keskipaikkeilla Suomessa (VarsinaisSuomessa) on saarnattu\nkristinuskoa ja tämä osa maatamme saatettu Upsalasta käsin Ruotsin\nvallasta riippuvaksi. Se on v:lta 1171 tahi 1172 peräisin oleva\npaavi Aleksanteri III:n kirjoittama Gravis admodum-bulla. Kun\nse oivallisesti valaisee maamme silloisia oloja, esitämme sen\nseuraavassa kokonaisuudessaan käännettynä.\n\n    \"Paavi Aleksanteri III Upsalan arkkipiispalle sekä hänen\n    alapiispoilleen ja Guttorm-jaarlille.\n\n    \"Apostoliselle istuimelle on esitetty sangen ankara ja haikea\n    valitus, että suomalaiset aina, milloin vihollisten sotajoukko\n    heitä uhkaa, lupaavat pitää kristillisen uskon ja halukkaasti\n    pyytävät saarnaajia ja kristillisen lain opettajia, mutta\n    sotajoukon mentyä hylkäävät uskon sekä halveksivat ja kovin\n    vainoovat saarnamiehiä. Sen vuoksi, koska he siten näkyvät\n    halventavan Jumalaa ja pilkkaavat kristinuskoa ja koska he sillä\n    tavoin osoittautuvat kaksinverroin kadotuksen ansainneiksi,\n    pitäen autuutenaan ja elämänään ainoastaan maallisia asioita ja\n    ollen taivaallisista huolimatta, ja koska ei ole soveliasta,\n    että nimellinen kristillisyys on hädässä suojeluksena, ja sitä\n    sitten myötäkäymisen aikana halveksitaan ja hyljeksitään, niin\n    neuvomme ja käskemme teitä kaikkia, että voidaksenne vasta heidän\n    petostansa ja vilppiänsä viisaasti ja maltillisesti varoa ette\n    anna heidän enää, jos pakko tulee, turvautua teidän apuunne ja\n    suojaanne, elleivät luovuta teidän haltuunne linnoituksiansa\n    sikäli kuin heillä niitä on, taikka anna muita riittäviä takeita\n    ja vakuuksia, jotteivät he vasta millään tavoin saata peruuttaa\n    ottamaansa askelta tai kiertää viisaita suunnitelmianne, vaan\n    heidät pakotetaan vahvasti pitämään ja säilyttämään kristinuskon\n    perusopit, jotteivät he enää kuuluisi niiden joukkoon, joista on\n    sanottu: hän tunnustaa Sinua, niin kauan kuin teet hänelle hyvää.\n    Tuskulanumissa syyskuun 9 päivänä.\"\n\nPiispa Henrik jäi Suomeen saarnaamaan sanaa ja vaalimaan kristinuskon\nhentoa tainta. Saarnamatkoillaan hän liikkui aseettomana ja ilman\naseellista seuruetta tullen näillä matkoillaan aina Kokemäelle asti.\nSiellä oli silloin Ylistaron kylässä kauppa- ja markkinapaikka,\njota nimitettiin \"Teljän kaupungiksi\". Todennäköisesti kristinuskon\njulistajat ensi aikoina maassamme keskittivät toimintansa juuri\ntällaisiin paikkoihin, joihin kokoontui kansaa, joissa mahdollisesti\nvoi tavata kristittyjä ja saada tulkkeja ja jotka liikepaikkoina\ntarjosivat muukalaisille erikoista lain suojelusta. Mainitussa\nkylässä näytetään vielä latoa, jossa piispa Henrikin sanotaan\nperimätiedon mukaan saarnanneen. Sen ympärille rakennettiin v. 1857\ntiilinen kappeli, jonka oveen kiinnitettyyn kivitauluun on hakattu\nkultakirjaimilla seuraavat säkeet:\n\n    \"Tässä saarnasi sanoa,\n    Lunastusta lausui kerran\n    Pyhä hurskas Henrikkimme,\n    Suomen piispa ensimmäinen.\n    Sana tuotti siunauksen,\n    Kantoi kaunihin hedelmän,\n    Jost' on Herralle ylistys,\n    Henrikille muistopatsas.\"\n\nPiispa Henrik oli ehtinyt vaikuttaa maassamme vain noin vuoden\nensimmäisen ristiretken jälkeen, kun hän tällaisella saarnamatkalla\nkärsi marttyyrikuoleman, perimätiedon mukaan tammikuun 19 p:nä,\ntodennäköisesti 1155(56). Englantilaisten mielestä Suomen kansa oli\nyhtä karua kuin sen luontokin, ja se, joka tuli tänne julistamaan\nJumalan valtakuntaa, sai olla valmis kärsimyksiin, jopa kuolemaan.\n\nPerimätiedon mukaan surmasi piispan Lalli eli Lallo niminen\nsuomalainen talonpoika, Saaristen talon isäntä nykyisessä Mynämäen\npitäjässä, Köyliönjärven jäällä. Toisen tarun mukaan Lallilla oli\ntalo Köyliönjärven saaressa nykyisen Köyliön kartanon paikalla.\nNeljänneskilometrin päässä kartanosta on pieni Kauko niminen saari,\nja tämän saaren kupeella kerrotaan murhan tapahtuneen.\n\nPiispa Henrikin jäännökset lepäsivät ensin Nousiaisten kirkossa,\njosta ne kesäkuun 18 p:nä 1300 siirrettiin Turun äsken\nvalmistuneeseen tuomiokirkkoon. Tätä siirtämispäivää vietettiin\nsitten keskiajalla suurena kansallisena juhlapäivänä.\n\nPiispa Johannes Pietarinpojan aikana v. 1370 laitettiin Nousiaisten\nkirkkoon kivinen kenotaphium eli muistoarkku, joka sitten Maunu\nTavastin aikana 1400-luvulla varustettiin komeilla kuvallisilla\nmetallilevyillä. Kansilevyn täyttää kokonaan piispan kuva, kun taasen\nkylki- ja päätylevyt esittävät kohtia pyhän Eerikin ristiretkestä\nja pyhän Henrikin legendasta. Kansilevyssä on latinankieliset pyhän\nHenrikin vuorolaulusta otetut runosäkeet, jotka suorasanaisesti\nsuomennettuina kuuluvat seuraavasti:\n\n\"Oi ihailtava elämä, oi toivottava kuolema, jonka tähden\nkunnianarvoisa piispa olkoon kunniassa pyhäin vertainen. Suosittele\nmeitä, rakastettava isä ja kunnianarvoisa marttyyri, taivasten\nkuninkaalle.\"\n\nTurun tuomiokirkossa piispan luita säilytettiin hopeaisessa\nlippaassa. Maunu Tavastin sanotaan antaneen silata pääkallon ja\nkäsivarret hopealla. Vielä uskonpuhdistuksen jälkeenkin säilytettiin\nniitä siellä, kunnes sitten Isonvihan aikana raakuudestaan ja\nväkivallan töistään kuuluisa kreivi Douglas ryösti ne ja lähetti ne\nsitten ruhtinas Galitzinin määräyksestä Pietariin. Mihin ne siellä\novat joutuneet, siitä ei ole tietoa.\n\nMeille on säilynyt piispa Henrikin legenda, joka on kirjoitettu\n1200-luvun alkupuolella. Sen päärunkoa voidaan pitää todellisuuteen\nnojautuvana, vaikka siitä puuttuukin tyypillisiä erikoispiirteitä.\nEsitämme sen seuraavassa, samoin kuin siihen liittyvän keskiaikaisen\ntarunomaisen kertomuksen piispa Henrikin tekemistä ihmetöistä.\n\n\"_Pyhän Henrik piispan elämä ja ihmeet._\n\n\"Kun kuuluisa kuningas Eerik Pyhä hallitsi Ruotsin valtakuntaa,\noli Upsalan hiippakunnan piispana kunnianarvoisa ylipappi, autuas\nHenrik, joka oli syntyisin Englannista sekä huomattava pyhän\nelämänsä ja mainion hurskaan luonteensa tähden. He olivat ikäänkuin\nkaksi kirkasta loimua, jotka alati valaisivat ja opettivat yhä\nenemmän ja enemmän sen maan kansaa tuntemaan ja palvelemaan totista\nJumalaa. Mutta hurskas kuningas oli sydämellisen rakkauden tuntein\nkiintynyt erinomaiseen esipappiin, joka elämänsä, luonteensa ja\nkorkean kirkollisen arvonsa nojalla oli erittäin vaikutusvaltainen,\nosoittaen hänelle erikoista tuttavallisuutta, suosiota ja arvonantoa.\nOnnellinen isänmaa, jota jumalallinen majesteetti salli niin\noivallisten ja verrattomien johtomiesten samanaikuisesti hallita!\nSilloin ei tarvinnut pelätä valtakunnan joutuvan perikatoon\nkeskinäisten riitaisuuksien tähden, kun Jumalan kunniaksi ja\nalamaisten oikeamieliseen ja rauhalliseen hallitsemiseen pyrkien\nkansojen päämiehet elivät keskenään niin suloisessa sovussa.\n\n\"Siihen aikaan rakentui seurakunta kasvaen Jumalan pelossa,\noikaistiin lakeja, jotka joko alunperin olivat kierosti säädetyt tahi\njoita pahansuopain nurjuus oli viistoon vääntänyt. Harrastettiin\nrauhaa ja alamaisten oikeutta; raatelevat sudet eivät uskaltaneet\nteroittaa myrkyllisiä hampaitaan syyttömäin varalle, kun kuningas,\nistuen valtaistuimellaan, pelkällä katsellaan sai kaiken pahan\nkaikkoamaan, ja hyvä paimen miehuullisesti valvoi ja vartioi\nlaumaansa.\n\n\"Mutta kun Suomen rahvas, siihen aikaan sokea ja raaka pakanakansa,\nusein tuotti raskaita vahinkoja Ruotsin asukkaille, niin pyhä Eerik\nkuningas, otettuaan Upsalan hiippakunnasta mukaansa autuaan Henrikin\nja koottuaan sotajoukon, teki sotaretken Kristuksen nimen ja oman\nkansansa vihollisia vastaan. Kun hän väkevällä kädellä oli pakottanut\nheidät Kristuksen uskoon ja oman valtansa alaisuuteen, kastanut\nhyvin monet ja perustanut noihin seutuihin kirkkoja, niin hän palasi\ntakaisin Ruotsiin mainehikkaine voittoineen.\n\n\"Autuas Henrik taasen, ollen sitä mieltä, että hänet Jumalan\nsallimasta oli asetettu viljelemään ja vartioimaan Jumalan\nviinimäkeä, jäi rohkeasti taivaallisen opin sadekuuroin kastelemaan\näskenkääntyneitten hentoja taimia ja vaalimaan Jumalan istutusta,\npelkäämättä antautuen alttiiksi mille vastuksille tahansa, voidakseen\nlevittää Jumalan kunniaa. Oi mikä uskon into, mikä jumalallisen\nrakkauden hehku olikaan sytyttänyt hurskaan piispan sydämen kultaisen\nalttarin, hänen, joka jätettyään ylellisen elämän ja ystäväin hoivan\nsekä Upsalan piispanistuimen muutamien köyhien ja harvojen lammasten\npelastuksen tähden antautui alttiiksi niin monille kuolemanvaaroille\nsen Paimenen esikuvan mukaan, joka jätettyään yhdeksänkymmentä\nyhdeksän lammasta korpeen lähti etsimään yhtä kadonnutta ja\nlöydettyään sen ja asetettuaan sen olalleen, kantoi sen takaisin\nlammaspihattoon!\n\n\"Mutta kun hän Suomen kirkon rakentamiseksi ja vahvistamiseksi\nymmärtäväisesti ja uskollisesti näki vaivaa, niin tapahtui, että\nhän kirkollisella rangaistuksella tahtoi ojentaa erästä miesmurhaan\nsyyllistä hänen ilkityönsä kauheuden vuoksi, jottei liian helposti\nsaatu anteeksianto yllyttäisi rikoksentekoon. Tätä pelastuskeinoa\ntuo onneton verenhimoinen mies kuitenkin halveksi ja aiheutti\nsiten itselleen vielä ankaramman tuomion, koska vihasi sitä, joka\nhäntä terveellisesti nuhteli. Ja niin hän murha-aikein hyökkäsi\ntuon vanhurskauden palvelijan ja hänen oman pelastuksensa vuoksi\nkiivailevan miehen kimppuun ja löi hänet armottomasti kuoliaaksi.\nNäin tuo Herralle otollinen pappi, Jumalan nähtäväksi tarjottu\nuhriteuras, oikeuden puolesta kaatuen kuolemaan onnellisesti astui\ntaivaalliseen Jerusalemin temppeliin mainehikkain voitonpalmuin.\n\nI. \"Senjälkeen tuo rikollinen murhamies otti pyhän piispan hiipan,\njota tämän oli tapana kantaa, pani sen omaan päähänsä ja lähti\njälleen kotiinsa kerskaten tekemästään rikoksesta. Koska hän, kuten\nhän sanoi, oli kaatanut karhun, sillä tarkoittaen pyhän miehen\nmurhaa, iloitsi hän pahasta teostaan ja ylvästeli mitä hurjimmasta\nkonnantyöstään. Mutta kun hän koetti ottaa pois hiippaa, jonka oli\npannut päähänsä, niin oli nahka ja liha tarttunut kiinni hiippaan\nja hän tempasi sen samalla irti pääkamarasta. Se oli todellakin\njumalallisen koston määräämä palkka, että tämä mies sai kärsiä\nsellaisen tuskallisen rangaistuksen, hän, joka ei kammoksunut\nmurhamiehenä ahdistaa Herran voideltua ja ryöstää surmattua.\n\nII. \"Kunnianarvoisen marttyyrin talvella poikki hakattu sormi ja\nhänen sormuksensa löydettiin keväällä, kun jäät jo kaikkialla\nolivat sulaneet, eräältä jääkappaleelta, jonka yllä korppi liiteli.\n[Tämän legendan mukaisesti nähdään Turun tuomiokapitulin nykyisessä\nsinetissä kuvattuna Henrik piispan peukalo sormuksineen. Keskiajalla\noli Turun tuomiokapitulin sinetissä toinen kuva.]\n\nIII. \"Kun Kaisalumin talossa vanhemmat valmistautuivat käärimään\nkuollutta poikaansa, rukoilivat he hartaasti pyhältä Henrikiltä apua.\nJa kun he olivat tehneet lupauksen pyhimykselle, heräsi kuolleena\nmaannut pian jälleen eloon.\n\nIV. \"Kun Lucia Antintytär Vehmaalta oli kuollut ja hänen vanhempansa\nitkien surivat vainajaa, tointui hän pyhää Henrikkiä rukoiltaessa\näkkiä henkiin ja tuli terveeksi.\n\nV. \"Eräs vaimo Saastamalasta, joka oli kolme vuotta sairastanut kovaa\nhivutustautia, rukoili pyhää Henrikkiä, teki lupauksen ja parani heti\ntullen täysin terveeksi.\n\nVI. \"Eräs minoriittimunkistoon (fransiskaaneihin) kuuluva veli, pappi\nja saarnaaja nimeltä Erlandus, oli kuusi vuotta sairastanut ankaraa\npäänkivistystä. Kun hän pyhän Henrikin vigiiliain aikana teki sen\nlupauksen, että hän, jos hän tämän avulla pelastuisi tuosta vaivasta,\nkiitollisena saamastaan armosta ripustaisi pyhimyksen jäännösten\neteen vahasta tehdyn pään ja sittemmin aina pitäisi marttyyriä\nsuuremmassa kunniassa, niin hän heti parani pitkällisestä taudistaan.\n\nVII. \"Eräs vaimo Kyröstä, joka oli ollut sokeana vuoden päivät,\nlupasi tehdä pyhiinvaelluksen, rukoili pyhää Henrikkiä ja sai\nsenjälkeen näkönsä takaisin.\n\nVIII. \"Eräs henkilö Kyröstä, jonka toinen jalka oli pahasti\nrampautunut, lupasi jalkaisin käydä pyhän Henrikin luona hartauttaan\nharjoittamassa, jos hän paranisi tämän ansiosta, minkä jälkeen\nkorkea marttyyri pian laupiaasti vapautti hänet tästä viheliäisestä\nrampaudesta.\n\nIX. \"Kun Inkoon erään kirkonpalvelijan esikoistytär kamppaili\nkuolintaistelua, teki syvästi murheellinen isä lupauksia useille\npyhimyksille tyttärensä parantumiseksi, mutta apua ei tullut. Ja\nkun hän oli laskenut tytön ikäänkuin kuolleena maahan ja itse\nväsymyksestä ja surusta oli miltei vaipunut uneen, sanoi eräs henkilö\nhänelle: \"Miksi et huuda avuksesi pyhää Henrikkiä?\" Kun hän heräsi,\nsanoi hänelle myös muuan paikalle saapunut vanha vaimo: \"Tee lupaus\npyhälle Henrikille, sillä hän tahtoo itse saada sinulta lupauksen.\"\nHän lupasi silloin, että hänen tyttärensä aina joka vuosi paastoaisi\nmarttyyrin vigiiliain aikana ja että tämä toisi uhreja pyhimyksen\nruumiille ja että hän itse ja tytön äiti täyttäisivät lupauksen\nkunnes tytär varttuisi täyteen ikäänsä. Senjälkeen tyttö nousi aivan\nterveenä tautivuoteeltaan.\n\nX. \"Muutamat Kokemäen miehet, jotka olivat hylkeenpyyntiretkellä\nkaukana merellä, joutuivat raivoisan myrskyn valtaan ja peläten\nhukkuvansa ja kadottavansa omaisuutensa, rukoilivat pyhää Henrikkiä,\nja heti meri tyyntyi ja he itse pääsivät hengenhädästä.\n\nXI. \"Turun piispan palvelija Gudmund tuli Länsi-Götanmaalla erään\npapin luo Sandhemiin, ja kun hän myöhään aterian jälkeen oli juonut\nmaljan pyhän Henrikin muistolle, nauroi pappi tätä kuullessaan ja\nsanoi: \"Jos hän on pyhä, niin suuttukoon hän minuun, jos voi.\" Mutta\nkun hän seuraavana yönä makasi vuoteellaan, alkoi pöhötys ja särky\nkovasti vaivata hänen ruumistaan, ja kun hän ymmärsi, että pyhimyksen\nviha, jota hän pilkaten oli toivottanut itselleen, oli nyt kohdannut\nhäntä, kutsui hän luokseen edellämainitun Gudmundin ja katui tyhmää\nleikinlaskuaan, rukoili apua pyhältä Henrikiltä, teki lupauksen, että\nhän koko elinikänsä paastoaisi hänen vigiiliainsa aikana, ja tuli\nsilloin heti terveeksi pyhän Henrikin avulla.\n\n\"Näitä ja lukuisia muita merkkiä ja ihmeitä käyttäen Jumala\nylisti pyhimystään ja teki hänet kaikkien kunnioitettavaksi ja\nrukoiltavaksi.\"\n\nKansantaru on säilyttänyt meille muiston piispa Henrikin\nkuolemasta piispa Henrikin surmavirressä. Tämä kansanlaulun tapaan\nLänsi-Suomessa sepitetty runo, josta on olemassa useita eri\ntoisintoja, on ilmeisesti hyvin vanha. Sen kielessä on omituisuuksia,\njotka ovat jo ammoin hävinneet Länsi-Suomen murteesta, ja monet\nkohdat siinä muistuttavat Karjalan kansanrunojen ajatus- ja\nlausetapaa.\n\nMainittu surmavirsi kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti.\n\n    \"Kaks' oli pyhää miestä,\n    Kaksi kansan ruhtinasta,\n    Ristiveljeä jaloa.\n    Yksi kasvoi Kaalimaassa, [s.o. Gaelin maa eli Wales Englannissa.]\n    Varttui maalla vierahalla,\n    Toinen Ruotsissa yleni;\n    Pian kasvoi pienelliset,\n    Yksivuotiset yleni.\n    Joka kasvoi Kaalimaassa,\n    Se kasvoi kananmunilla,\n    Joka Ruotsissa yleni,\n    Se Ruotsin sianlihoilla.\n\n    Lapsi maalta vierahalta,\n    Kaalimaassa kasvatettu,\n    Se oli herra Heinrikki,\n    Vaan se Ruotsissa ylennyt\n    Oli Eirikki ritari,\n    Ruotsin kuuluisa kuningas.\n\n    Sanoi herra Heinrikki\n    Eirikille veljellensä:\n    'Lähtekäämme Suomenmaalle,\n    Menkäämme Hämehenmaalle,\n    Maille ristimättömille,\n    Paikoille papittomille,\n    Siell' on lapset ristimättä,\n\n    Kansa kaikki kastamatta;\n    Tehkäämme kiviset kirkot,\n    Kappelit rakentakaamme,\n    Papin saarnoja sanella,\n    Kansan kaiken kuultavaksi!'\n\n    Siitä Eirikki ritari\n    Itse lausui, noin saneli\n    Heinrikille veljellensä:\n    'Veikkoseni vaimon poika,\n    Entä jos tapettanehen,\n    Sinä siellä surmatahan,\n    Maan kuningas kaaetahan;\n    Paljo on sinne mennehiä,\n    Enempi evännehiä,\n    Ei paljon palanneina.'\n\n    Sanoi herra Heinrikki:\n    'Lähen toki, en totelle;\n    Jos minä tapettanehen,\n    Toinen jäänevi jälelle.'\n\n    Siitä herra Heinrikki\n    Sanoin lausui, suin puheli:\n    'Pilttiseni, pienoiseni,\n    Vantti ['Vantti' (Infans), s.o. lapsi.] vaaksan korkuhuinen,\n    Laita korja kohallensa.\n\n    Perällensä pieni korja,\n    Ota ohrilta oronen.\n    Maata jouhi maltahilta,\n    Pane varsa valjahisin,\n    Suvikunta suitsi suuhun,\n    Lähimaille mennäkseni,\n    Maille ristimättömille.'\n\n    Siitä piltti pikkuruinen,\n    Vantti vaaksan korkuhuinen,\n    Ottavi koasta korjan,\n    Kohallensa korjan laitti,\n    Saatti lastit sarjallensa,\n    Aisat tammiset asetti.\n\n    Otti ohrilta orosen\n    l'uilta isolihaisen,\n    Pani länget mursunluiset,\n    Valjahat majavanluiset,\n    Harmon kaulahan asetti;\n    Pani luokan kynnäppäisen\n    Harjalle hyvän hevosen,\n    Ohjat suoniset ojensi.\n\n    Sitten herra Heinrikki\n    Niin kohta ajohon läksi,\n    Virman peuroja viritti\n    Jälissänsä juoksemahan,\n    Latoi lauman laulajia\n    Päänsä päälle lentämähän,\n    Jänön valkoisen hypitti\n    Eessänsä vilettämähän\n    Teiri kultainen kukersi\n    Karhun rautaisen kiassa.\n\n    Ajella karuttelevi\n    Kaksi päivä'ä keväistä.\n    Kaksi yötä järjestänsä;\n    Sanoi piltti pikkuruinen,\n    Vantti vaaksan korkuhuinen:\n    'Jo minun tulevi nälkä,\n    Kun ei syöä, eikä juoa,\n    Eikä purtua pietä.'\n\n    Sanoi herra Heinrikki:\n    'Jo pian talo tulevi;\n    Lallola on lahen takana,\n    Hyvä neuvo niemen päässä,\n    Siinä syömme, siinä juomme,\n    Siinä purtua piämme.'\n\n    Sanoi piltti pikkuruinen,\n    Vantti vaaksan korkuhuinen:\n    'Entä on järvi jäätämättä,\n    Sulana joki kovera.'\n\n    Siihen herra Heinrikki\n    Itse vastaten sanovi:\n    'Kierretähän Kiulon järvi,\n    Ympäri joki kovera.'\n\n    Lähettihin Lallolahan,\n    Kierrettihin Kiulon järvi,\n    Ympäri joki kovera.\n    Sitten tultua talohon,\n    Nälissänsä niemen päähän.\n    Kerttu kelvoton emäntä,\n    Paha vaimo pannahinen,\n    Suitsi suuta kunnotonta,\n    Keitti kieltä kelvotonta,\n    Einettä aneleville;\n    Ei saa einettä tuliat\n    Eikä heiniä hevonen.\n\n    Sitten herra Heinrikki\n    Sanoin lausui, suin puheli:\n    'Pilttiseni, pienoiseni,\n    Vantti vaaksan korkuhuinen,\n    Ota leipä uunin päältä,\n    Heitä penningit sijahan,\n    Ota kellarist' olutta,\n    Heitä penningit sijahan,\n    Ota heiniä hevosen.\n    Pane penningit sijahan,\n    Katso kauroja lisäksi,\n    Heitä penningit sijahan.'\n\n    Sitten piltti pikkuruinen,\n    Vantti vaaksan korkuhuinen,\n    Otti kyrsän uunin päältä,\n    Vieritti rahan sijalle,\n    Otti olutta kellarista,\n    Vieritti rahan sijalle,\n    Heinät heinähuonehesta,\n    Vieritti rahan sijalle,\n    Kaurat kaurahinkalosta,\n    Vieritti rahan sijalle.\n\n    Kerttu kelvoton emäntä,\n    Salasyöjä sappehinen,\n    Sepä kirkui kiukahalta,\n    Parkui patsahan nenästä:\n       'Jahka Lalli saa kotihin,\n    Se sun luusi luistelevi,\n    Ja pääsi päristelevi,\n    Suonesi sirottelevi.'\n\n    Sitten herra Heinrikki\n    Läksi Lallolan talosta,\n    Lapset lauleli jälestä,\n       'Jo kävi meillä ihmisiä,\n    Joivat tynnyrist' oluen,\n    Kakun söivät kammarista,\n    Laoit heiniä laosta\n    Heiniä hevosen syöä,\n    Kannoit kauroja lisäksi.'\n\n    Lalli kun tuli kotia,\n    Tuo Lallin paha emäntä,\n    Vanha naara, vaimo valski,\n    Kantoi kieltä kelvotonta,\n    Valehteli vanha naara:\n       'Jo kävi tässä ihmisiä\n    Täss' on syöty, tässä juotu,\n    Tässä purtua pietty:\n    Ruoka-ruotsi, syömä-saksa,\n    Kiertolaiset kelvottomat,\n    Joivat oluen kellarista,\n    Vettä viskasit sijahan,\n    Kakun söivät kammarista,\n\n    Kiven vierrytti sijahan,\n    Veivät heiniä laosta,\n    Heitit hieta'a sijahan,\n    Kauroja hevosen syöä,\n    Saivat santa'a sijahan.'\n\n    Lausui paimen patsahalta:\n    'Jo vainen valehtelitkin;\n    älä vainen usko'kana\n    Vaimon valskin lausehia!'\n\n    Lalli mies pahantapainen\n    Ei tuosta totella ollut;\n    Sivui Lalli laapurinsa\n    Piru pitkän keihä'änsä,\n    Lykkäsi lylyn lumelle\n    Kuin on voisen vuolakkehen,\n    Syöksi kalhun kaljamalle\n    Kuin on talvisen jäniksen,\n    Sitten hiihti hirmuisesti,\n    Lyly vieri vinkeästi,\n    Tuli suitsi suksen tiestä,\n    Savu sauvan somman tiestä.\n\n    Sanoi piltti pikkuruinen,\n    Vantti vaaksan korkuhuinen:\n\n    'Jo kuuluu kumu takana,\n    Ajanko tätä hevoista?'\n\n    Sanoi herra Heinrikki:\n    'Jos kumu takana kuului,\n    Elä aja tätä hevoista,\n    Karkoittele konkaria!'\n\n    'Entä jos tavotetahan\n    Tahikka tapettahanki;\n    Lalli hiihtäen tulevi,\n    Pitkä keihäs kainalossa.'\n\n    Siitä herra Heinrikki\n    Kun tunsi tuhon tulevan,\n    Hätäpäivän päälle saavan,\n    Sanan lausui, noin puheli:\n\n    'Pilttiseni, pienoiseni,\n    Käy sinä kivien taaksi,\n    Kuuntele kiven takana;\n    Kuin ei kilpeä kivessä,\n    Niin sä mene tammen taaksi,\n    Katsele takana tammen,\n    Kuin mua tavotetahan,\n    Taikka tapetahanki!\n\n    'Jos minä tapettanehen\n    Ja sinä jälille jäänet,\n    Niin poimi lumesta luuni,\n    Aseta orin rekehen,\n    Orin Suomehen vetä'ä,\n    Vaan jos uupuvi oronen,\n    Sitten härkä pantakohon;\n    Kussa härkä tauonnevi,\n    Siihen kirkko tehtäköhön.\n    Kappeli rakettakohon.'\n\n    Lalli hiihti, Hiien ruoka,\n    Tavotti takaa-ajetun,\n    Tappoi herra Heinrikin,\n    Surmasi jalosukuisen,\n    Jok' oli tänne joutununna\n    Suomen kansan kastajaksi.\n\n    Sitten piltti pikkuruinen,\n    Vantti vaaksan korkuhuinen,\n    Luut korjasi lumesta,\n    Poimi kaikki kaunihisti,\n    Verkasäkkihin veteli,\n    Sitoi silkkinauhasilla,\n    Asetti orin rekehen.\n\n    Kun sitten oronen uupui,\n    Niin antoi hän härän vetä'ä,\n    Kussa härkä seisoutui\n    Nousiaisten hietamaahan,\n    Hietakankahan nenähän,\n    Johon herra Heinrikki\n    Ensimmäinen hauattihin,\n    Kivikirkko rakettihin\n    Herran Heinrikin nimehen.\n\n    Vaan ei piltti pikkuruinen,\n    Vantti vaaksan korkuhuinen\n    Löytänyt lumen sisältä\n    Pyhän miehen peukaloa,\n    Sormea ison isännän\n    Kultasormuksen keralla,\n    Ennenkuin kesäsyännä,\n    Kun oli kevät ihana\n    Jäät jo järvissä sulannut,\n    Sekin sitten löyettihin\n    Pienen jäänpalasen päältä\n    Kultasormuksen keralla.\n\n    Sitä tuuli tuuitteli,\n    Vieno aaltonen ajeli,\n    Ihmisille nähtäväksi,\n    Tunnusmerkiksi jaloksi,\n    Jott' ei sallinut Jumala\n    Eikä suonut suuri Luoja,\n    Ve'en alle vaipumahan,\n    Hukkahan tuleumahan,\n    Sormea ison isännän,\n    Pyhän miehen peukaloa.\n\n    Lalli, se pahin pakana,\n    Julmin juutasten seassa,\n    Pahan työnsä täytettyä,\n    Pyhän miehen mestattua,\n    Surmattua suuren miehen,\n    Pispan, herra Heinrikin,\n    Otti korkean kypärän\n    Pyhän miehen pispan päästä,\n    Pani päähänsä omahan,\n    Kallohonsa kauheahan,\n    Palasi pahalta työltä,\n    Hiihti kilttinä kotihin.\n\n    Lausui paimen patsahalta:\n    'Mist' on Lalli lakin saanut,\n    Mies häijy hyvän hytyrän,\n    Pispan hiipan hirtehinen?'\n\n    Lalli se murehetonna\n    Päästä lakkia tavotti,\n    Hivukset himahtelivat\n    Lakkihin imentyneinä,\n    Läksi kallosta kamara,\n    Luikas luista irrallensa,\n    Kävi kallo kaljamaksi,\n    Pää pahan nahattomaksi.\n\n    Niin tämän pahan pakanan,\n    Pispa raukan raatelijan\n    Tuli kosto korkealta,\n    Makso mailman valtialta;\n\n    Sen teki totinen Luoja\n    Ja sallei jalo Jumala.\n    Nyt se pispa taivahassa,\n    Herran enkelein olossa,\n    Voiton virttä veisailevi,\n    Lalli paikassa pahassa,\n    Sakean savun seassa,\n    Helvetissä hiihtelevi.\n    Siellä pirut pistelevät\n    Helvetissä helteisessä\n    Sieluparkoja pahasti.\"\n\nPiispan ennen kuolemaansa lausuman toivomuksen mukaan kuljetettiin\nhänen ruumistaan ensin oriin reessä ja oriiden uuvuttua härillä.\nSiihen, missä härät pysähtyivät Nousiaisten hietakankaalla,\nrakennettiin perimätiedon mukaan Nousiaisten kirkko.\n\nTodistukseksi siitä äärettömän syvästä kunnioituksesta, jota\nLounais-Suomen kansa on tuntenut Suomen apostolia ja marttyyripiispaa\nkohtaan sukupolvesta sukupolveen ja vuosisadasta toiseen, sekä siitä\nhartaudesta, jolla se on vaalinut hänen muistoaan, voidaan mainita\nseuraava kuvaava piirre.\n\nNousiaisten Repolan peltosarkojen välissä näytettiin vielä noin\npuolivuosisataa sitten kapeata, vähän toista metriä leveätä\nmaapalstaa, joka ulottui kymmeniä, kenties satoja metriä pohjoista\nkohti. Sitä sanottiin \"Sant Henrikin tieksi\", eikä sitä saanut perata\npelloksi, koskapa muutoin kylää kohtaisi suuri onnettomuus. [J. R.\nAspelin, Suomen Museo 1895, N:o 7-8.]\n\nPiispa Henrikistä tuli Suomen kansallinen suojeluspyhimys,\njoka Kaikkivaltiaan istuimen edessä edustaa Suomea ja rukoilee\nsen puolesta. Häntä nimitettiin Suomen \"kaikkein pyhimmäksi\nsuojeluspatroonaksi\", ja 1400-luvun lopulla antoi Turun rahapaja\nleimata rahansa \"pyhän piispa Henrikin\" nimellä, ikäänkuin hän olisi\nollut maamme todellinen hallitsija. Kun Suomen piispa Johannes\nOlavinpoika v. 1509 kirjoitti valtionhoitaja Svante Sturelle pyytäen\nhäneltä apua venäläisten ja tanskalaisten hyökätessä maahan, niin\nhän lausui kirjeensä lopussa toivomuksen, että vihollisten aikeet\ntorjuttaisiin \"Jumalan ja pyhän Henrikin avulla.\"\n\nVoidaanpa keskiajalla puhua varsinaisesta Henrikin kultista eli\npalveluksesta, jonka pääpaikka oli Neitsyt Marian ja pyhän Henrikin\nsuojeluksessa oleva Turun tuomiokirkko. Siellä, kuten Viipurinkin\nkirkossa, oli erityinen \"pyhän Eerikin ja pyhän Henrikin alttari\".\nTestamentit tuomiokirkolle tehtiin usein \"pyhän Henrikin kunniaksi\".\nTuomiokirkon tiluksia sanottiin \"pyhän Henrikin tiluksiksi\" ja niillä\nasuvia talonpoikia \"pyhän Henrikin lampuodeiksi\".\n\nVaikka piispa Henrik oli etupäässä suomalainen paikallispyhimys,\nnautti hän kuitenkin suurta arvonantoa ja kunnioitusta myöskin maamme\nrajojen ulkopuolella, varsinkin Ruotsissa. Upsalan tuomiokirkossa\noli \"pyhän Henrikin alttari\", tavataanpa Upsalan arkkihiippakunnan\nkeskiajan kirkkokäsikirjassa täydellinen pyhän Henrikin juhlan\nviettämiskaava vuorolauluineen ja rukouksineen. [Officium Sancti\nHenrici episcopi et martyris.] Samoin on Lübeckissä 1490-luvulla\nRuotsin kirkon tarpeeksi painetussa gradualessa pyhän Henrikin\nylistysvirsi. [Sequentia de sancto Henrico episcopo et martire.]\nPaavit eivät olleet virallisesti tunnustaneet piispa Henrikkiä\npyhimykseksi, mutta hänen pyhimysarvonsa perustui ikivanhaan\noikeuteen, jonka paavit ja katolinen kirkko itsekin tunnustivat.\n\nSuuria kansallisia juhlapäiviä olivat keskiajalla piispa Henrikin\nkuolinpäivä tahi, käyttääksemme marttyyrihistoriallista nimitystä,\nsyntymäpäivä, tammikuun 19 p:nä ja ruumiin siirtämispäivä kesäkuun 18\np:nä. Piispa Bero II Balk sääsi vielä v. 1396 n.s. pyhäinjäännösten\njuhlan, jota vietettiin tammikuun 20 p:nä. Pyhiinvaeltajille, jotka\nnäinä juhlina saapuivat Turun tuomiokirkkoon, myönnettiin 40 päivän\nsynninpäästö. Pyhän Henrikin juhlat talvella ja kesällä muodostuivat\nsamalla kauppa- ja markkinatilaisuuksiksi, \"Heikinmessuiksi\".\n\nKeskiaikaisessa Turun tuomiokirkon messukirjassa, Missale\nAboense'ssa, on rukouksia, joita luettiin pyhän Henrikin nimessä.\nEsitämme niistä muutamia otteita.\n\n\"Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala, joka olet hankkinut\nmarttyyrillesi ja kunnianarvoisalle piispallesi voiton palmun, me\nanomme Sinulta armoa ja kunniaa hänen ansioittensa ja esirukouksiensa\ntähden.\" -- \"Me rukoilemme Sinua, Herra, vastaanota arvonmukaisesti\ntarjoomamme lahjat ja salli, että pyhän Henrikin ansiot, jotka\npuhuvat meidän puolestamme, tulevat meidän pelastuksemme avuksi.\" --\n\"Sinä olet rikastuttanut, Herra, palvelijakuntaasi pyhillä lahjoilla;\nme rukoilemme Sinua: suosi meitä hänen välityksellään, jonka juhlaa\nme vietämme.\"\n\nUskonpuhdistuksen miehet asettuivat Henrikin kulttiin nähden\nvarovaiselle kannalle. Suojeluspyhimyksen ja marttyyripiispan\nkunnioitus oli syöpynyt liian syvälle kansan tietoisuuteen, jotta\nse olisi voitu heti poistaa. Agricolan rukouskirjassa tapaamme\nvielä seuraavan rukouksen hänen päivänään: \"Laina meille, Isä\ncaikiwaltias Jumala, nijn toimellisesta sinun todistajas ia pijspas,\nPyhen Henrikin iuhla ia muisto pite, joca sinun ai mos cautta\nensin meitä uskoon saatti ia sentehden myös pijnan kärsi, ette\nme hänen esikuvastans meidän elemem parannaisim ia myös wahwas\nuskos ia Kristillises menoisa ijankaikkisen valtakunnan asti häntä\nsaavuttaisim.\"\n\nKeskiaikaisessa virsikokoelmassa \"Piae cantiones\", joka julkaistiin\nv. 1582, on erittäin kaunis pyhän Henrikin ylistysvirsi. Sitä\nlauloivat lapset keskiaikana ja myöhemminkin maamme kouluissa. Se on\nsuomennettuna Hemminki Maskulaisen suomalaisessa virsikokoelmassa\nv:lta 1616. Esitämme sen seuraavassa alkuperäisenä latinankielisenä\nja Hemminki Maskulaisen suomennoksena:\n\n    Ramus virens oliuarum\n    per columbam panditur:\n    Binum genus animarum\n    area Noé clauditur.\n    Ergo plebs Finnonica\n    gaude de hoc dono,\n    quod facta est Catholica\n    Verbi Dei sono.\n\n    Apex montis abscondatur\n    aque vis dum tollitur,\n    Nubis sordes expurgatur,\n    signum rei ponitur.\n    Ergo plebs etc.\n\n    Gaude mirum pietatis\n    area dum saluatur:\n    Ac tunc cuntis animatis\n    ira Dei datur,\n    Ergo etc.\n\n    Velut nostro demonstratur\n    Doctore Finlandiae,\n    Fides Christi dum fundatur\n    linguente terram Angliae.\n    Ergo etc.\n\n    Laeti petunt Finnonum terram peruenire,\n    Cultum pellunt Daemonum\n    palmam reperiere.\n    Ergo etc.\n\n    Doctor mirae sactitatis\n    ponens se periculis,\n    Formam verae pietatis\n    turbis dans incredulis.\n    Ergo etc.\n\n    Versus partes rex Ericus\n    tendens domicilij,\n    Sanctus praesul hic Henricus\n    Comes fit exilij,\n    Ergo etc.\n\n    Upsalensem praesulatum\n    Regno rexit Sueciae,\n    Per Ericum sublimatum\n    prae cultu fiduciae.\n    Ergo etc.\n\n    Ardor strinxit caritatis\n    corda Patronorum\n    Via ducti veritatis,\n    forte supernorum.\n    Ergo etc.\n\n    Subit paenas patienter\n    palmam per martyrij,\n    Adest lietor vehementer\n    potum dans exitij.\n    Ergo etc.\n\n    Christus nobis Patrem oret\n    pacem servans patriae\n    Laudis turba quem decoret,\n    firma fide variae.\n    Ergo plebs Finnonica\n    gaude etc.\n\n           -- -- --\n\n       Eläwist custan laiist pari |\n    Noen arckin annettin |\n    Cuin coco maan piiri ymbäri |\n    Wedhell caick upotettiin.\n       Jloidze siis Suomen maa |\n    Tähdhen laupjan lahjan:\n    Etts Christin canssan yhteyn said |\n    Cautt Herran sanan saarnan.\n\n    Sangen suuri ihme ilmas:\n    Arcki wesajos warjellan |\n    Cuin muoll caick eläwäd mailmas\n    Uppovat wihan alla. Jloidze.\n\n    Öljypuun oxan wihoitawan\n    Toi mettinen merkixi.\n    Wedhen woiman wähendywän |\n    Jo wihan leppynexi. Jloidze.\n\n    Jumal sitt armon liiton teke |\n    Taewan Caaren merkixi pane\n    Mailmat ei upotta käke\n    Wedhen paisumall enä. Jloidze.\n\n    Muinen upoxis pimeys all |\n    Macais surkja Suomen maa:\n    Asui sitt armon Auringo jäll\n    Paistaman pacanan maall. Jloidze.\n\n    Niin cuin Christin usco kylwettin\n    Ensinä Suomen' saaren |\n    Cautta pyhän Piispan Henrichin |\n    Tullen Englandin äärest. Jloidze.\n\n    Erich Kuningan cudzumahan\n    Riensi Ruodziin saarnaman |\n    Wsco Wpsalon lewittämän |\n    Piispautta pitämän. Jloidze.\n\n    Sytyi rackaus sydhämihin\n    Kuningan ja Päämiesten |\n    Totuun tietä wiedhyd hywin |\n    Auun annoll ylhäidzen. Jloidze.\n\n    Suomen sotaan sitt hangidzewad |\n    Pacanoihin pyrkivät |\n    Pirun palweljoita polkevat |\n    Welhod ylidz woittawat. Jloidze.\n\n    Pyhä mies oikja opettaja ]\n    Annoi idzens waarahan:\n    Oikjan uscon opin tawan |\n    Eteen pannein pacanain. Jloidze.\n\n    Ruodziin riensi Kuningas Erich [\n    Jäll waldans wallidzeman.\n    Jäi tännä pyhä Piispa Henrich |\n    Pacanoit opettaman. Jloidze.\n\n    Jollen pahoin palcan maxoi\n    Lalli paha pacana.\n    Pyhän piispan murhalda tapoi |\n    Wuodhatt weren wiattoman. Jloidze.\n\n    Christe ana raoha Ruodzin maal |\n    Sun sanas pitä saisim\n    Samad molemad suo suomen maali.\n    Ett uscosas pysyisim. Jloidze.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomen apostolin ja ensimmäisen veritodistajan lyhyt sankaritarina\nhistoriallisen aikamme aamunkoitossa peittyy suureksi osaksi\najan hämärään. Kaikki, mitä hänestä tiedämme historiallisesti\nvarmaa, sisältyy lyhyen kolmijakoisen lauseen puitteisiin.\nMutta vaikka nämä aikaisemmin mainitut kolme tosiasiaa eivät\nsuuremmassa määrin luo valoa piispa Henrikin elämän ulkonaisiin\nvaiheisiin, oikeuttavat ne kuitenkin meidät tekemään tärkeitä\njohtopäätöksiä hänen luonteestaan ja henkisestä rakenteestaan, mikä\nitse asiassa onkin tärkeintä marttyyrihistorian näkökulmalta. Me\nnäemme piispa Henrikissä ensinnäkin esikuvallisen englantilaisen\nuranuurtaja-lähetyssaarnaajan. Hänen persoonassaan esiintyvät\nhuomattavina ne piirteet, jotka historian lehdillä antavat loistetta\nniille iiriläis-skottilaisille ja benediktiläisille evankeliumin\ntienraivaajille, jotka 600- ja 700-luvulla veivät evankeliumin\nvaloa germaanilaiseen maailmaan: persoonallinen hurskaus, jalo\nalttiiksiantavaisuus ja itsensäuhraaminen, peloton rohkeus,\nanglosaksilaiselle rodulle ominainen käytännöllinen viisaus ja\nneuvokkuus sekä henkinen suurpiirteisyys. Näille mahtaville kotkille\nja hengenjättiläisille ei merkitse mitään sellaiset seikat kuin\nylhäinen yhteiskunnallinen asema ja virka-arvo, kun on kysymyksessä\nJumalan valtakunnan rajapaasien siirtäminen ennentuntemattomiin\nseutuihin ja uusien, historian näyttämölle vielä astumattomien\nkansojen keskuuteen. Mutta siinä rinnassa, jossa liekehtii sellainen\nuhrituli, sykkii myös lämpimänä rakkaus Ristiinnaulittuun, siihen\nMestariin, joka luopui kaikesta voittaakseen kaikki.\n\nNäin teki piispa Henrik. Hän luopui kaikesta: ylhäisestä\nyhteiskunnallisesta asemasta ja virka-arvosta, ystävien hoivasta\nja hellästä rakkaudesta, vieläpä hengestään, voittaakseen kaiken:\napostolin viran ja marttyyrikruunun; arvot, joita suurempia ja\nkorkeampia ei ole edes siinä täydellisyyden valtakunnassa, jonka\nkuninkaana on Kaikkivaltias.\n\nJa sellainen elämä kantaa hedelmää; se on se nisunjyvä, joka\nantaa arvaamattoman runsaan ja kalliin sadon. Istuin kesällä joku\nvuosi sitten Kupittaan lähteen kohdalle rakennetussa pienessä\nmuistokappelissa, viettäen siellä yksinäisen hiljaisen hetken.\nMillaista kieltä puhuivatkaan kultaiset tähdet vaatimattoman kappelin\npyöreässä kupoolissa. Ne haastoivat sankaritarinaa yksinäisestä\nmiehestä, joka antoi kaiken voittaakseen kaiken. Ja mikä loistava\nparvi seuraajia tuolla yksinäisellä miehellä vierivien vuosisatojen\nkuluessa! Siellä tulevat Hemmingit, Tawastit, Kurjet, Agricolat,\nAchreniukset, Ruotsalaiset ja Renqvistit; nimiä, jotka loistavat;\ntähtiä, jotka valaisevat.\n\nJA NIIN KAUAN KUIN KIRJOITETAAN JA LUETAAN SEN KANSAN HISTORIAA, JOKA\nON KÄRSINYT KAIKEN, KESTÄNYT KAIKEN JA VOITTANUT KAIKEN, LOISTAA\nSIINÄ ENSIMMÄISENÄ ARVOSSA JA ENSIMMÄISENÄ KUNNIASSA TÄMÄN MAAN\nAPOSTOLIN JA ENSIMMÄISEN VERITODISTAJAN RAKASTETTU JA MAINEHIKAS NIMI.\n\n\n\n\nVALDOLAISET.\n\n\nEräänä sunnuntaina huhti- tahi toukokuulla 1176, suurena\nnälkävuotena, muuan vaeltaja laulaja lauloi Lyonin kaupungissa\navoimella paikalla loppusäkeitä vanhasta laulusta, jossa kerrottiin\npyhästä Alexioksesta, kreikkalaisesta nuorukaisesta, joka hylkäsi\nrikkautensa ja maalliset aarteensa lähteäkseen köyhänä miehenä\npyhiinvaellusmatkalle Palestiinaan. Palattuaan kotiin kaukaiselta\nmatkaltaan Alexios kuoli tuntemattomana isänsä talossa.\n\nKuulijoiden joukossa oli rikas Lyonin kauppias _Pietari Valdes_.\nVaeltavan laulajan surunvoittoinen laulu teki rikkaaseen kauppiaaseen\nsyvän vaikutuksen. Hän kutsui laulajan luokseen kotiin ja pyysi häntä\nkertomaan tarkemmin runon sankarista.\n\nSeuraavana päivänä hän meni erään jumaluusoppineen luo ja kysyi\nhäneltä: \"Mikä on paras ja varmin tie Jumalan luo?\" Oppinut mestari\nvastasi hänelle viittaamalla sanoihin, jotka Jeesus oli lausunut\nrikkaalle nuorukaiselle: \"Jos tahdot olla täydellinen, niin mene,\nmyy, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre\ntaivaissa; ja tule ja seuraa minua.\"\n\nRikas kauppias tekee historiallisen ratkaisun: hän päättää\nluopua maallisesta omaisuudestaan ja perheonnestaan sekä seurata\nRistiinnaulittua köyhyydessä ja evankeliumin täydellisyydessä.\n\nKotiin tultuaan hän kertoo vaimolleen päätöksestään ja kehoittaa\nhäntä valitsemaan joko kiinteän tahi irtaimen omaisuuden. Kun vaimo\nvalitsee edellisen, niin Valdes myy jälkimmäisen; lunastaa osalla\nkahdelle tyttärelleen pääsyn luostariin ja jakaa suurimman osan\nköyhille. Hänelle jäi kuitenkin vielä vähän rahaa. Sen hän Marian\ntaivaaseenastumisen päivänä heittää kadulle sanoen: \"Kukaan ei voi\npalvella kahta Herraa, Jumalaa ja mammonaa.\" Kun hän seuraavana\npäivänä palaa kirkosta, niin hän ensi kerran pyytää eräältä ystävältä\n\"almua Jumalan tähden\". Pian senjälkeen hän teki muodollisen\nköyhyyden lupauksen.\n\nNäin astuu kirkko- ja marttyyrihistorian näyttämölle Valdes --\nristimänimi Pietari ei ole historiallisesti varma --, valdolaisten\nsuuri kantaisä.\n\nHänen kääntymisestään on olemassa kaksi muutakin toisintoa.\n\nToisen mukaan on kääntymisen syynä oikeastaan uteliaisuus. Valdes\nkuulee puhuttavan evankeliumeista. Hän antaa kahden papin kääntää\nne kansankielelle. Samalla tavalla hän hankkii myös muiden raamatun\nkirjojen käännöksiä, sekä kirkko-isien lauselmia. Eräänä päivänä\nhän päättää sitten apostolien tapaan noudattaa evankeliumin\ntäydellisyyttä: myy kaikki, heittää rahat kadulle ja alkaa saarnata\nevankeliumia.\n\nKolmannen toisinnon mukaan eräässä kokouksessa Lyonissa muuan mies\nkaatui äkkiä kuolleena maahan. Pelon valtaamana Valdes päätti myydä\nomaisuutensa ja lahjoittaa tulot köyhille, jotka sankoin joukoin\ntulivat hänen luokseen, sillä sattui olemaan katovuosi. Hän opetti\nheitä samalla seuraamaan Kristusta ja apostoleja köyhyydessä ja alkoi\nitse, ollen jonkun verran sivistynyt, kääntää Uutta Testamenttia\nkansankielelle.\n\nNäistä toisinnoista on ensimmäinen vanhin, perusteellisin\nja Valdesille suopein. Juuri tämä esiintyy siinä\nkuulustelupöytäkirjassa, joka tehtiin kolmannessa\nlateraanikokouksessa 1179, missä Walter Map kuulusteli valdolaisia.\n\nValdesin esimerkki sai pian lämpimiä ihailijoita ja seuraajia\nsekä miesten että naisten keskuudessa. Suurella ihastuksella ja\nilolla Lyonin asukkaat vastaanottivat tiedon rikkaan kauppiaan\nja koronkiskurin kääntymisestä ja hänen päätöksestään noudattaa\napostolista köyhyyttä. Valdes oli nimittäin koonnut rikkauksia kirkon\nlaissa ankarasti tuomitulla koronkiskomisella, vaikka kirkko ei\nollut häntä tämän johdosta tuominnut enempää kuin hänkään kirkkoa.\nJa kansan mielissä elivät vielä lämmittävinä muistot ranskalaisten\nvaeltavien saarnajain päiviltä, miesten, jotka samoin olivat pitäneet\nihanteenaan Jeesuksen seuraamista apostolisessa köyhyydessä.\n\nJo seuraavana vuonna (1177) syntyi Valdesin johdolla _askeettinen\nsaarnaajainseura_, jonka jäsenet alkoivat julistaa Jumalan sanaa\nLyonin toreilla ja kaduilla, kaupungin ympäristössä, vieläpä\nkirkoissakin. Heidän tarkoituksensa ei ollut muodostaa mitään lahkoa;\nheidän päämääränään oli vapaa evankeliumin julistus. Saarnaajiin,\njotka sanoivat itseään köyhiksi (pauperes) ja muodostivat varsinaisen\nseuran (societas), liittyi ystäviä (amici). Jälkimmäiset nauttivat\nedellisten sielunhoitoa, mutta pysyivät katolisessa kirkossa.\nAjan tavan mukaan he käyttivät erilaista pukua, johon apostolien\nesikuvan mukaan kuuluivat myös sandaalit. Tämän johdosta annettiin\nheille nimiä sellaisia kuin Insabbatati tahi Zaptati; mutta itse he\nnimittivät itseään Lyonin Köyhiksi, Li Poure de Lyod.\n\nLyonin arkkipiispa kielsi näitä köyhiä saarnaamasta, mutta he\nilmoittivat sen pyhäksi velvollisuudekseen ja vastasivat niillä\nsanoilla, joita tällaisissa tilanteissa aina on seurattu apostolien\najoilta saakka? \"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä.\"\n\nValdes ja hänen seuraajansa alistivat asiansa kolmanteen\nlateraanikokoukseen 1179. He näyttivät paaville kirjaa, joka sisälsi\npsalttarin ja eräitä muita Vanhan ja Uuden Testamentin kirjoja\ngallialaisella kansankielellä ja viitaten siihen anoivat paavilta\nsaarnalupaa.\n\nAsetettiin erikoinen valiokunta, johon kuului jumaluusoppineita\nja lakimiehiä Walter Mapin johdolla käsittelemään tätä asiaa.\nValdolaisille tehtiin useita kysymyksiä. Mutta kun he eivät olleet\nperehtyneet jumaluusopillisiin käsitteisiin ja ilmaisutapoihin,\nniin he antoivat sopimattomia vastauksia, jolloin tutkijalautakunta\npuhkesi nauruun. Map kertoo havainnoistaan: \"Heillä ei ole mitään\nmäärättyjä asuinpaikkoja. Kahden kesken he vaeltavat avojaloin\nkatumuksentekijän puvussa paikasta toiseen omistamatta mitään.\nApostolien tavoin pitäen kaikkea yhteisenä, he alastomina seuraavat\nalastonta Kristusta.\" Kokoukselle antamassaan lausunnossa Map\ntunnustaa, että he uskonnollisella innostuksellansa saattaisivat\nvaikuttaa paljon hyvää, mutta että heistä toisaalta voi muodostua\nsuuri, kirkolle vaarallinen voima. Loppulausunnossaan hän esittää\nseuraavaa:\n\n\"He ovat aloittaneet toimintansa erinomaisen nöyrällä tavalla; mutta\njos me myönnämme heille pääsyn kirkkoon, niin he karkoittavat meidät\nsieltä\".\n\nPaavi hyväksyi heidän köyhyydenlupauksensa ja myönsi heille oikeuden\nsaarnata piispojen luvalla. Nämä, varsinkin Lyonin arkkipiispa, eivät\ntahtoneet sitä kuitenkaan heille myöntää. Ja näin syntyi tukalaa\nhankausta katolisen kirkon ja valdolaisten välille, jotka ajan\nmittaan eivät luopuneet saarnaamisesta.\n\nHe kääntyivät uudelleen paavi Lucius III:n puoleen anoen jälleen\nsaarnalupaa. Paavi loukkaantui heidän sandaaleihinsa, heidän\nmunkkimaiseen pukuunsa ja siihen seikkaan, että miehet ja naiset\nheidän vaeltavassa elämässään kulkivat yhdessä sekä kielsi heiltä\nsaarnaamisen. Mutta kun valdolaiset yhä itsepintaisesti pysyivät\npäätöksessään, niin heidät lopuksi julistettiin kirkonkiroukseen\nVeronan kirkolliskokouksessa 1184. Samana vuonna tahi seuraavan\nalussa Lyonin arkkipiispa karkoitti heidät hiippakunnastaan, ja niin\nalkoi valdolaisten liikuttava ja sankarillinen, lähes seitsemän\nvuosisataa kestävä kärsimyshistoria.\n\nKun valdolaiset kirkon taholta joutuivat raskaan vainon kohteeksi,\nniin he toisaalta saivat huomattavan uskonnollisen ja aineellisen\nvoiman lisäyksen.\n\nMelkein samoihin aikoihin, jolloin Valdes seuralaisineen oli\nlateraanikokouksessa anomassa paavilta saarnalupaa, olivat siellä\nsamoilla asioilla n.s. Lombardian köyhät, joita myös nimitettiin\n\"alhaisiksi\" (humiliaatit). He olivat enimmäkseen käsityöläisiä,\njotka vanhan lombardialaisen tavan mukaan olivat liittyneet\ntyöväenyhdistyksiksi. Hekin pyysivät vahvistusta järjestöilleen,\nsaarnalupaa ja oikeutta pitää uskonnollisia kokouksia. Mutta niin\nhyvin saarnaaminen kuin sielunhoitokin kiellettiin heiltä ankarasti.\n\nTodennäköisesti molempien järjestöjen jäsenet tutustuivat toisiinsa\nkokouksen aikana. Samanlaiset pyrkimykset ja samanlainen kohtalo\nsaattoi valdolaiset ja humiliaatit yhtymään. Liittyivätkö humiliaatit\nkokonaisuudessaan valdolaisiin vaiko vain osa, ei ole täysin\ntunnettua. Joka tapauksessa huomattava osa humiliaateista tunnusti\nValdesin johtajakseen ja alkoi valdolaisten tavoin noudattaa\napostolista elämäntapaa ja apostolista vaeltavaa saarnatoimintaa.\nHumiliaatit säilyttivät kuitenkin vanhan perinnäistapansa: ne veljet,\njotka eivät olleet soveliaita sielunhoitoon, muodostivat askeettisia\ntyöväenyhdistyksiä. Näin muodostui jo ennen 1200-lukua valdolaisten\n_ranskalaisen haaran_ rinnalle _lombardialainen haara_, jonka keskus\noli Milano.\n\nLombardialaisten suhde kirkkoon ja pappisvaltaan oli paljon jyrkempi\nkuin ranskalaisten. He sanoivat Rooman kirkkoa Babeliksi ja suureksi\nportoksi. He hylkäsivät syntisten pappien virantoimituksen ja ottivat\nkäytäntöön itsenäisen sakramenttien hoidon. Kirkon anteita, messua ja\nkaikkia muotomenoja he arvostelivat erittäin ankarasti ja muodostivat\nkaikkialle salaisia raamattua lukevia seuroja. Ranskalainen haara\nharrasti sanan saarnaa, raamatun lukemista ja siveellistä elämää.\nLombardialaisessa haarassa oli liikkeen varsinainen voima, ja se\nosoitti suurempaa vastustuskykyä myrskyn tullen.\n\nLiike levisi laajalle, ranskalainen haara samanaikaisesti Espanjaan\nja Flanderiin. Mahdollisesti Aragoniassa, Kataloniassa ja\nLanguedocissa jo 1200-luvun alussa väestön enemmistö oli valdolaisia,\netupäässä talonpoikia ja porvareita, mutta joukossa monta pappiakin.\nLombardialainen haara taasen levisi Etelä- ja Pohjois-Saksaan,\nItävaltaan, Böömiin ja Unkariin.\n\nAikaisemmin mainitsimme Veronan kirkolliskokouksen 1184, jossa\nvaldolaiset julistettiin kirkonkiroukseen, minkä jälkeen heitä\nryhdyttiin ahdistamaan katolisen kirkon taholta. Mutta valtioviisas\nja kaukokatseinen paavi Innocentius III (1198-1216) ei hyväksynyt\npiispojen liian jyrkkiä toimenpiteitä, vaan koetti rauhallisin\nkeinoin voittaa takaisin kirkon helmaan nämä luopuneet lapset. Hän\ntosin kielsi maallikkosaarnan vedoten Mooseksen lainsäädäntöön,\nettä eläin, joka koski vuoreen, oli kivitettävä. Samoin ei\nyksinkertaisten ja oppimattomien pitäisi tarttua pyhän raamatun\nkorkeuteen eikä saarnata muille. Mutta Lombardian köyhille hän antoi\nluvan muodostaa maallikkoyhdistyksiä, ja he saivat sunnuntaisin\nkokoontua \"soveliaaseen paikkaan\" kuulemaan jonkun tunnetun,\npiispalta luvan saaneen veljen saarnaa. Osa humiliaateista liittyikin\ntakaisin kirkkoon ja muodosti siellä espanjalaisen Durando\nHuescalaisen johdolla erikoisen järjestön \"katoliset köyhät\". Sen\njäsenet tunnettiin yksinkertaisista puvuistaan; he tahtoivat elää\nnaimattomina ja köyhinä ja noudattaa kanonisia rukousaikoja. He\nharrastivat kirjallista sivistystä ja koettivat keskusteluilla johtaa\nhairahtuneita takaisin kirkon yhteyteen. Mutta pian kielsi kirkko\nheiltäkin saarnaamisen.\n\nValdolaisten omassa keskuudessa pääsi valtaan ankara hajaannus, kun\nValdes vaati lombardialaisia työväenyhdistyksiä hajoitettaviksi.\nVuoden 1210 paikkeilla lombardialaiset valitsivat itselleen\noman monarkkisen päämiehen Johan Roncolaisen. Valdesin kuoleman\n(noin 1217) jälkeen koetettiin aikaansaada yhtymistä Bergamoksen\nkokouksessa 1218, mutta se epäonnistui, ja ero tuli lopulliseksi.\n\nOn väitetty, että valdolaiset ovat evankelisia kristittyjä\nuskonpuhdistuksen mielessä. Tämä ei kuitenkaan täysin vastaa\nhistoriallista todellisuutta. Oikeampaa on sanoa, että Valdes\naloitti aivan uuden, omalaatuisen uskonnollisen suunnan, jolla on\nyhtymäkohtia sekä protestanttisen että katolisen kristillisyyden\nkanssa, mutta jota kuitenkin on parasta katsella aivan itsenäisenä\nuskonnollisena ilmiönä. Valdolaisille ominaisia piirteitä on \"vakava,\nvelvollisuudentuntoinen _moralismi_ askeettisen elämän puitteissa\nja innokas _raamatuntutkimus_, jonka päämääränä oli Jumalan tahdon\nja oikean kristillisen elämän sääntöjen käsittäminen; sekin oli\nsiten enemmän lainomaista kuin evankelista\". (Gummerus.) Lainomainen\nraamatullisuus on heille luonteenomaista, ja siinä suhteessa\nvaldolaisuus tarjoaa lähtökohdan niin hyvin Wycliffe'ille kuin\nreformeeratulle protestanttisuudelle.\n\nHyviä töitä olivat hurskaus, katumus, rakkaus ja oikeus; sensijaan\neivät niitä olleet pyhiinvaellusmatkat, kirkkojen rakentaminen ja\npyhimysten kunnioittaminen.\n\nV. 1190 pidettiin Narbonnen tuomiokirkossa erään katolisen\njumaluusoppineen johdolla uskonkeskustelu, jossa käsitellyt\nkysymykset antavat havainnollisen kuvan valdolaisten uskonnollisista\nperiaatteista. Keskusteltavina olivat seuraavat kuusi kohtaa: 1. He\nkieltäytyivät tunnustamasta paavin ja papiston valtaa; 2. kaikki,\nmyöskin maallikot, voivat saarnata; 3. apostolin mukaan tulee totella\nenemmän Jumalaa kuin ihmisiä; 4. naisetkin voivat saarnata; 5.\nmessut, rukoukset ja almut kuolleiden puolesta eivät hyödytä mitään;\nmuutamat kielsivät myös kiirastulen; ja 6. rukous vuoteella tahi\nkamarissa tahi tallissa on yhtä tehokas kuin kirkossa.\n\nValdolaisilla oli omat piispansa ja pappinsa, mutta yleissääntönä\nvoidaan sanoa, että ero pappien ja maallikkojen välillä heidän\nkeskuudessaan oli mahdollisimman pieni. Maallikko voi kuulla\nsynnintunnustuksen, kastaa ja saarnata. Kiirastuorstaina\nperheenisäntä tavallisesti itse toimitti ehtoollisen jakamisen.\n\nKäytännöllisistä syistä oli kyllä erikoinen papisto, perfecti\n(täydelliset) eli majorales, jonka tehtävänä oli opettaa uskovaisia,\nkulkea ympäri kuulemassa tunnustuksia ja kääntämässä uskottomia.\nPapit elivät vapaaehtoisilla lahjoilla, kieltäytyivät kaikesta\nomaisuudesta ja erosivat vaimoistaan tahi olivat noudattaneet\nankaraa siveyttä jo lapsuudestaan. Saarnaajat liikkuivat ympäri\nmilloin suutareina, milloin partureina tahi leikkuumiehinä. Pommerin\nvaldolaiset uskoivat, että joka seitsemäs vuosi kaksi saarnaajaa\nvietiin paratiisin portille oppimaan Jumalan viisautta.\n\nValdolaisia halveksittiin heidän alhaisten elintapojensa tähden, he\nkun olivat miltei yksinomaan talonpoikia, sepäntyöntekijöitä ja muita\nsellaisia; eivät koonneet rikkauksia eivätkä tavoitelleet maallista\nvaltaa, -- \"köyhää ja halveksittua väkeä, josta kirkko vähät välitti,\npaitsi verottaessaan, jos asianomaiset olivat oikeaoppisia, tahi\npolttaessaan, jos he olivat kerettiläisiä\".\n\nHyviä kirkon pappeja, jotka elävät apostolisesti, tulee totella.\n\"Ansio eikä virkaanasettaminen antaa voimaa pyhittää ja siunata,\nsitoa ja päästää; sentähden jokaisella, joka elää apostolista elämää,\non tämä voima; ja kun he kaikki väittivät viettävänsä sellaista\nelämää, seurasi siitä, että heillä, vaikka olivatkin maallikkoja, oli\noikeus toimittaa pappistehtäviä.\" (Lea.)\n\nErikoisesti kolme siveyssääntöä valdolaiset pitivät sitovina:\njokainen valhe oli kuolemansynti; jokainen vala, myöskin oikeuden\nedessä, on laiton; ihmistappo ei ole sallittua missään olosuhteissa,\nei sodassa eikä oikeuden tuomion perusteella.\n\nLuonnollista on, kuten edellä huomautimme, että uskonsuunnalla, joka\nniin vakavasti pyrki evankeliumin yksinkertaisuuteen, oli suuressa\nmäärin ankaran siveellinen leima. Kun Toulouse'in inkvisitsionissa\neräältä valdolaiselta kysyttiin, mitä hänelle on opetettu, niin hän\nvastasi \"että hän ei saa puhua eikä tehdä pahaa; että hän ei saa\ntehdä toisille, mitä ei toivoisi tehtävän itselleen; ja että hän ei\nsaa valehdella eikä vannoa.\"\n\n\"Vainottu seurakunta on miltei välttämättömyyden pakosta\npuhdas seurakunta, ja niillä miehillä, jotka halki synkkien\nvuosisatojen pakoilivat polttorovio aina silmäinsä edessä, valmiina\nlevittämään sitä, mitä he pitivät evankeliumin ehoimpana totuutena\nkuuliaisuudessa Kristuksen käskyille, ei suinkaan ollut halua tahrata\nkorkeaa ja pyhää lähetystään törkeillä paheilla.\" (Lea.)\n\nMuuan inkvisiittori, joka tunsi heidät hyvin, kuvailee heitä\nseuraavasti.\n\n\"Kerettiläiset tunnetaan tavoistaan ja puheestaan, sillä he ovat\nmaltillisia ja hyvin hillittyjä. He eivät komeile vaatteilla,\njotka yhtä vähän ovat kalliita kuin kehnoja. He karttavat kaupan\nharjoittamista voidakseen välttää valheita, valoja ja petoksia.\nHe eivät kokoa rikkauksia, vaan tyytyvät välttämättömimpään. He\novat siveitä sekä kohtuullisia mitä ruokaan ja juomaan tulee. He\neivät käy majataloissa eikä tanssiaisissa eivätkä ota osaa muihin\nturhuuksiin. He pidättyvät kiivaudesta. He tekevät aina työtä; he\noppivat ja opettavat ja siksi rukoilevat vähän. Heidät tunnetaan\nvaatimattomuudestaan ja täsmällisyydestään puheessa, sillä he\nvälttävät pilapuheita ja panettelua ja kevytmielisiä sanoja ja\nvalheita ja valoja. He eivät edes sano vere [totisesti] eikä certe\n[varmasti], koskapa he pitävät niitä valoina.\"\n\nValdolaisten rakkaus raamattuun, halu voittaa sieluja Jumalalle ja\nopiskella oli liikuttava.\n\n\"Mutta heidän raskain rikkomuksensa oli heidän rakkautensa ja\nkunnioituksensa raamattuun ja heidän palava halunsa käännytystyöhön.\nPassaun inkvisiittori kertoo meille, että heillä oli käännöksiä,\njoissa koko raamattu oli käännetty kansankielelle; käännöksiä, joita\nkirkko turhaan koetti hävittää ja joita tutkittiin kuvaamattoman\nsitkeästi. Hän tunsi maalaisen, joka voi kerrata koko Jobin kirjan\nsanasta sanaan; monet muistivat ulkoa koko Uuden Testamentin ja,\nvaikka olivatkin oppimattomia, olivat vaarallisia väittelijöitä.\nSamalla kuin inkvisiittorit valittavat kerettiläisten taitavuutta\nkuulustelussa, he lisäävät, että valdolaiset mieluummin pelastavat\nystävänsä ja sukulaisensa kuin itsensä. Lähetysrakkauteen nähden\nhän kertoo eräästä, joka talviyönä ui Ips-joen poikki saadakseen\ntilaisuuden kääntää katolisen; ja kaikki: miehet ja naiset, nuoret\nja vanhat, olivat uupumattomia oppimaan ja opettamaan. Kovan\npäivätyön jälkeen he saattoivat omistaa yön opettamiseen. He kävivät\nruttosairaaloissa viedäkseen pelastusta pitaalisille; kymmenpäiväinen\nopetuslapsi haeskeli toista, jota hän voisi opettaa, ja kun\nopetettavan tylsät ja harjaantumattomat aivot turhaan yritettyään\nolivat valmiit jättämään koko tehtävän epätoivoisina, niin heidän\ntapanaan oli sanoa tämäntapaisia kehoitussanoja: 'Opi yksi ainoa sana\npäivässä, niin sinä vuodessa opit jo kolmesataa ja siten saavutat\npäämäärän.'\" (Lea.)\n\nValdolaisten vilpitöntä vakaumusta todistavat ne tuhannet tapaukset,\njolloin he mieluummin kestivät vankilan kauhut ja kidutuskammion\nja polttorovion tuskat kuin kielsivät uskonsa. V. 1230 sattui\nPamiers'ssa tapaus, että eräs vanha vaimo poltettiin vain sentähden,\nettä hän ei vannonut valaa. Kaikkiin kysymyksiin hän antoi aivan\noikeaoppiset vastaukset, mutta kun häntä käskettiin vannomaan\nevankeliumin kautta, niin hän kieltäytyi raskauttamasta tuntoaan\nsellaisella rikoksella ja hänet poltettiin.\n\nEnsimmäinen varsinainen vaino valdolaisia vastaan puhkesi Espanjassa\njonkun aikaa Narbonnen kokouksen jälkeen. V. 1194 Aragonian kuningas\nAlfonso II antoi julistuksen, että kaikkien kirkonkiroukseen\npantujen valdolaisten ja muiden kerettiläisten on valtion\nvihollisina poistuttava hänen alueeltaan ennen pyhäinmiestenpäivää;\nettä jokainen, joka vastaanottaa heidät mailleen, kuuntelee\nheidän saarnaansa tahi antaa heille ruokaa, joutuu syytteeseen\nvaltiopetoksesta ja rangaistaan kaiken tavaran ja omaisuuden\nmenettämisellä. Kaikki papit ovat velvolliset kuuluttamaan tämän\nsunnuntaina ja kaikki viranomaiset ovat velvolliset panemaan sen\ntäytäntöön. Jokaiselle kerettiläiselle, joka jää maahan pitemmäksi\naikaa kuin kolmeksi päiväksi asetuksesta tiedon saatuaan, voi\njokainen tehdä, mitä haluaa, ei kuitenkaan tappaa eikä silpoa jäseniä.\n\nAlfonson poika Pedro II uudisti isänsä asetuksen ja määräsi lisäksi\npolttorovion kerettiläisille. Jos joku aatelismies löi laimin\nkarkoittaa heidät alueeltaan, niin hiippakunnan viranomaisten ja\nkansan tuli hyökätä hänen linnansa kimppuun ja hävittää se; jos\njoku taasen kieltäytyi ottamasta osaa tähän, niin hänelle pantiin\nraskas sakko: 20 kultarahaa kuninkaalliseen rahastoon. Kaikkien\nviranomaisten tuli 8 päivän kuluessa vannomalla piispan tahi hänen\nedustajansa edessä sitoutua panemaan tämä laki täytäntöön.\n\nVarsin tuhoisiksi valdolaisuuden ranskalaiselle haaralle tulivat n.s.\n\"albigenssisodat\".\n\nAlbigenssit, jotka saivat nimensä Albigeois-maakunnassa olevasta\nAlbi-nimisestä Etelä-Ranskan kaupungista, kuuluivat laajalle yli koko\nEtelä- ja Keski-Euroopan levinneeseen katarien uskonlahkoon.\n\nKatarilaiset vihasivat kiihkeästi katolista papistoa ja paavinvaltaa,\nkirkon pyhimyksiä, pyhäinjäännöksiä ja sakramenttilaitosta.\n\"Katareille oli ominaista vahva siveellinen voima ja\nmaailmankieltämis-into, johon nähden he verrattomasti voittivat\nkatolisen papiston ja useimmat rikkaat luostarit. Sankarillista\nvakaumuksen rohkeutta osoittaen he menivät marttyyrikuolemaan.\nJumalan-palveluksessa he panivat pääpainon saarnaan ja rukoukseen;\nmyöskin johtajia pidettiin suuressa arvossa. Täydellinen luopuminen\nkaikesta maallisesta omaisuudesta, avioliitosta ja lihansyömisestä\nei kuulunut seurakunnalle, vaan ainoastaan muutamille harvoille\ntäydellisille, perfecti.\" (Holmquist.) Täydellisten joukosta lähtivät\nkatarien apostolit, koko liikkeen kantava voima. Katarit erosivat\nsakramenttiopissa jyrkästi sekä valdolaisista että katolisesta\nkirkosta ja olivat peruskatsomukseltaan jyrkkiä dualisteja,\nuskoen hyvän ja pahan jumaluuden, hengen ja aineen iankaikkiseen\nvastakohtaan. [Katari-sana on kreikkalaisperäinen ja merkitsee\npuhdasta. Siitä johtuu alasaksan \"Ketter\", ruotsin \"kättare\" ja\nsuomen \"kerettiläinen.\"]\n\nNäitä katareja (albigenssejä) oli romaanisessa Etelä-Ranskassa hyvin\npaljon ja he merkitsivät vakavaa vaaraa katoliselle kirkolle. Heihin\nkuului myös Toulouse'in kreivi Raimond, aikansa mahtavin lääninherra.\nInnocentius III koetti palauttaa heitä ensin rauhallisin keinoin\nkirkon yhteyteen. Mutta hän ei siinä onnistunut, sillä papiston\nkeskuudessa vallitseva siveellinen turmelus oli pahimpana syynä\nkerettiläisyyden leviämiseen, kuten Innocentius itse rohkeasti\nlausui suuressa lateraanikokouksessa: \"Väestön turmeltumisen pääsyy\non papistossa. Tästä johtuvat kristillisyyden kaikki onnettomuudet:\nusko katoaa, uskonto turmeltuu, vapautta kiristetään, oikeus\ntallataan jalkojen alle, kerettiläiset lisääntyvät, eriuskoiset\nkäyvät rohkeiksi, uskottomat käyvät voimakkaiksi, saraseenit\novat voitokkaita.\" Kun näin henkiset aseet eivät tehonneet, niin\nInnocentius päätti käyttää toisia keinoja. \"Perusteellisesti\npuhdistaa Augeiaan talli oli tehtävä, jonka edessä Innocentiuksenkin\npeloton henki kilpistyi. Näytti helpommalta ja menestyksellisemmältä\nkukistaa uskonnollinen liikehtiminen tulella ja miekalla.\" (Lea.)\n\nHän kehoitti 1204 Ranskan kuningasta Filip Augustia, Raimondin\nlääninherraa, korvaamaan hengellisen miekan heikkoutta maallisella.\nSattui sitten tapaus, joka muodostui kohtalokkaaksi Etelä-Ranskan\nkirkonvastaisille liikkeille.\n\nV. 1208 murhattiin Toulouse'issa paavin legaatti Pierre de Castelnau,\njoka oli siellä neuvottelemassa Raimondin kanssa. Piispat, jotka\nmenivät viemään paaville sanaa tapahtumasta, syyttivät aiheettomasti\nRaimondia, sillä ei ole juuri luultavaa, että hän olisi legaatin\nsurmaaja. Todennäköisesti sen teki hänen palvelijansa, joka, kreivin\nja legaatin riidellessä, veti herransa sanoista liian jyrkät\njohtopäätökset. Paavi käytti hyväkseen tarjoutunutta erinomaista\ntilaisuutta ryhtyäkseen puhdistamaan Etelä-Ranskaa kerettiläisistä.\nHän julisti Raimondin pannaan, hänen maansa kirkonkiroukseen ja alkoi\nsaarnauttaa ristiretkeä Ranskan kerettiläisiä vastaan. Innostusta\nlietsoi Citeaux'n apotti, ja retken johtajaksi tuli urhoollinen\nSimon, Montfortin kreivi.\n\nSaaliinhimo, Etelän rikkaudet ja normannilaisen Pohjois-Ranskan\nkateus romaanilaista Etelää kohtaan houkuttelivat liikkeelle suuria\njoukkoja. Hurskaat voivat saada pelastuksen, sotilaat ritarinarvon ja\nmaallismieliset kylliksi saalista. Vihaiset munkkilaumat lietsoivat\nvihaa ja kiihoittivat taikauskoisen kansan alempia vaistoja\nEuroopan joka kolkassa. Ja niin alkoi kansalaissota, joka muutti\nlaajoja aloja Etelä-Ranskassa autioksi erämaaksi. Mitä suurimpia\nhirmutöitä harjoitettiin kristinuskon nimessä. Eräässä kaupungissa\noli 7,000 henkeä etsinyt turvaa kirkosta. Ne poltettiin sinne kaikki\nristiretkeläisten riemuitessa. Kun ristiretkeläiset hyökkäsivät\nBeziers'n kaupunkiin, niin legaatti huusi sotilaille: \"Tappakaa\nkaikki, kyllä Herra tuntee omansa!\"\n\nVerta oli vuotanut paljon ja hätä oli suuri, mutta kerettiläisyyttä\nei silti saatu tukahdutetuksi. Kerettiläiset piileksivät maakuopissa\nja kallionkoloissa, ja kun albigenssisodat loppuivat 1229, niin he\ntulivat esille piilopaikoistaan.\n\nSamana vuonna pidettiin Toulouse'in kirkolliskokous, jossa paavi\nGregorius IX hyväksyi tulirovion kerettiläisten rangaistukseksi\nmyöskin kirkon taholta. Ja kun piispallinen inkvisitsioni ei\ntehonnut, niin järjestettiin sen rinnalle 1232 paavillinen, joka\nuskottiin munkkien, etupäässä dominikaanien haltuun. Sillä oli\nlaajat valtuudet etsiä, ottaa kiinni ja rangaista harhaoppisia.\nKuulustelu oli salainen, eikä syytetty saanut tietää enemmän\nsyyttäjän kuin todistajankaan nimeä. Muutoin kunniattomatkin henkilöt\nsaattoivat esiintyä todistajina. Osittain roomalaiseen oikeuteen\nnojaten käytettiin syytettyihin ja myöhemmin todistajiinkin nähden\nkidutusta. Me vedämme verhon tämän laitoksen ja sen menettelytapojen\nyli; laitoksen, joka keskiajan lopulla ja uskonpuhdistuksen\naikana on levittänyt kuvaamattoman paljon kauhua ja vuodattanut\nmittaamattoman määrän viatonta verta ja kyyneleitä; laitoksen, jota\nHolmquist nimittää \"kristinuskon koko historian inhoittavimmaksi\nhäpeäpilkuksi.\" V. 1319 poltettiin Gasconyssa eräs katolinen pappi\nJean Philibert, joka alkujaan oli lähtenyt Burgundista Gasconyyn\najamaan takaa pakenevaa valdolaista, mutta mieltyi niin valdolaisten\nevankeliseen kristillisyyteen, että liittyi heihin. Vv. 1336-46\nBenedictus XII vainosi valdolaisia eri paikoissa Etelä-Ranskaa,\nmutta vasta Gregorius XI noustua valtaistuimelle 1370 tuli\nvaldolaisille vaikeat ajat Provence'in ja Dauphinén maakunnissa.\nProvence'in inkvisiittori Francois Borel, mies, josta on jäänyt\nsynkkä muisto, surmasi valdolaisia suuret joukot Freyssinieres'issä,\nl'Argentiere'issä ja Val Pute'issa.\n\nVankeja karttui niin paljon, poltoista huolimatta, että paavi käski\nlaittaa uusia vankiloita Embruniin, Avignoniin ja Vienneen. Kun\npiispoilla lopulta ei ollut varoja millä ruokkia suuria vankilaumoja,\nryhtyi paavi tekoon, joka havainnollisesti osoittaa, mihin\nsiveellisten käsitteiden hämmennykseen vainoava paavinvalta joutui\nkäytännössä. Elokuun 15 p:nä 1376 paavi antoi seuraavan julistuksen.\n\n\"Kaikille uskollisille Kristuksessa: Kun vankien auttamista\npidetään hurskaana tekona, niin on asianmukaista, että uskollisten\nhurskaus laupiaasti auttaa niitä kaikenlaisia vangittuja,\njotka kärsivät puutetta. Saatuamme kuulla, että rakas poikamme\ninkvisiittori Francois Borel on vanginnut säilyttämis- tahi\nrankaisemistarkoituksessa paljon kerettiläisiä ja kerettiläisyyden\ntähden solvattuja, joita heidän köyhyytensä vuoksi ei voida ylläpitää\nvankilassa ellei uskollisten hurskas anteliaisuus auta heitä\nrakkauden työnä, ja kun emme toivo näiden vankien näkevän nälkää,\nvaan soisimme, että heillä olisi aikaa katumukseen sanotuissa\nvankiloissa, niin me nyt, pitäen silmällä sitä, että uskolliset\nhurskautensa tähden ojentaisivat auttavan käden, käskemme, pyydämme\nja kehoitamme teitä kaikkia lupaamalla tämän tähden syntienpäästön,\nettä te siitä tavarasta, jonka Jumala on teille antanut,\nlahjoittaisitte hurskaita almuja ja osoittaisitte kiitollista\nrakkautta myöntämällä ruokaa näille vangituille, jotta heitä\nvoitaisiin ylläpitää teidän avullanne, jotta, tämän ja muiden Jumalan\nvaikuttamien hyvien töiden tähden, saisitte iankaikkisen autuuden.\"\n\nLea, tunnettu inkvisitsionihistorian erikoistuntija, lausuu tämän\njohdosta:\n\n\"On silmiinpistävän luonnotonta siinä, että raastetaan rehellisiä,\nuutteria ihmisiä kodeistaan tuhansittain ja heidät syöstään haiseviin\nluoliin mätänemään ja kuolemaan nälkään ja ruokakustannusten\npeittämiseksi esitetään heidät sitten uskovaisille armeliaisuuden\nkohteina, minkä vuoksi Gregoriuksen julistusta elokuun 15 p:ltä\n1376 voidaan kenties pitää häpeällisen aikakauden häpeällisimpänä\nmuistomerkkinä.\"\n\nMutta huolimatta vankilan kauhuista ja polttorovioiden tuskista\nvaldolaiset pysyivät lujina ja lisääntyivät, kuten Gregorius 1377\nkertoo, nuhdellen inkvisiittoreja puuttuvasta velvollisuuksien\ntäyttämisestä.\n\nClemens VII uudisti 1380 Borelin virkamääräyksen, joka kesti vuoteen\n1393. Borelin uhrien luku lasketaan sadoissa. V. 1393 hänen kerrotaan\npolttaneen Grenoblessa yhtenä päivänä 150 henkeä. [Vertailun vuoksi\nmainittakoon, että Borel kuitenkin oli vain pikkuinkvisiittori\nespanjalaisiin suurinkvisiittoreihin verrattuna. Torqvemada poltatti\nyksistään Sevillan kaupungissa 40 vuoden kuluessa 4,000 \"itsepäistä\",\nja yli 30,000 \"katuvaista\" tuomittiin erilaisiin rangaistuksiin,\nniistä monet elinkautiseen vankeuteen, joka tuskin oli lievempi kuin\nkuolemantuomio. Suunnatonta taloudellista hätää ja ahdinkoa saivat\naikaan omaisuuden takavarikoimiset näiden tuomioiden yhteydessä.]\n\nLuomme nyt lyhyen silmäyksen valdolaisten levenemiseen ja\ninkvisitsionin toimintaan Italiassa.\n\nSiellä oli valdolaisia kaikkialla, mutta varsinkin Lombardiassa ja\nPiemontissa pohjoisessa sekä Apuliassa ja Kalabriassa etelässä.\nPohjois-Italiassa oli vainoja tuon tuostakin, milloin ankarampia,\nmilloin lievempiä. Etelä-Italiassa sensijaan oli valdolaisten asema\nverraten rauhallinen koko keskiajan.\n\nVilli ja vuorinen maasto tarjosi turvallisia suojapaikkoja;\nhallitus ei yleensä, kuningas Kaarlo II ja hänen poikaansa\nRobertia lukuunottamatta 1200-luvun lopulla ja 1300-luvun alussa,\nkiinnittänyt huomiota kerettiläiskysymykseen; ja inkvisitsioni toimi\nleväperäisesti.\n\nValdolaiset toimivat myös itse sangen viisaasti ja varovaisesti. He\nkävivät kuuntelemassa messua, veivät lapsensa katolisten pappien\nkastettaviksi ja maksoivat kymmenyksensä sangen säännöllisesti.\n\nLisäksi tulee vielä eräs kansantaloudellinen tekijä: valdolaiset\nsuorittivat Etelä-Italian karuilla vuoriseuduilla sangen arvokasta\nuutisviljelystä. He muuttivat karut, melkein asumattomat vuorilaaksot\nhymyileviksi viljapelloiksi ja laidunmaiksi, puutarhoiksi ja\nviinimaiksi. Siitäpä syystä heidän aateliset maanomistajansa suosivat\nja suojelivat heitä kaikin tavoin. Joka toinen vuosi kävivät\nvaeltavat pastorit, barbes, kaksin katsomassa heitä. Matkan varrella\nheillä oli olevinaan jonkunlainen ammatti, ja salaisten tunnussanojen\navulla he aina pääsivät kosketuksiin uskon veljiensä kanssa. He\nlohduttivat ja vahvistivat uskovaisia sekä kokosivat tietoja\nvaldolaisten yleiselle kokoukselle eli Neuvostolle. Yli koko Italian\nulottui tällainen salainen evankeliumin verkko.\n\nNäiden suotuisien olosuhteiden takia Etelä-Italian\nvaldolaisseurakunnat saivat johtoaseman koko liikkeessä. V.\n1387 kerrotaan valdolaisten piispan asuneen Apuliassa ja kahden\napulialaisen johtaneen Burgosin seurakuntaa Piemontissa. Vielä\nvuosisata myöhemmin Kottisten alppien emäseurakunnat pitivät\nEtelä-Italiaa kirkkonsa keskuksena.\n\nSiirtyminen pohjoisesta etelään vainojen aikoina oli hyvin yleistä.\nJa rauhallisinakin aikoina pakotti siihen usein pohjoisten seutujen\nniukat elinehdot.\n\nUskonpuhdistuksen aikana sitten Kalabrian seurakunnat joutuivat\nhirvittävän vainon uhriksi. Mutta siihen palaamme myöhemmin.\n\nLombardiassa ja Piemontissa valdolaisuus oli levinnyt tavattoman\nlaajalle. Toisin paikoin oli huomattava osa väestöstä valdolaisia ja\nkatareja.\n\nLombardian ja Firenzen pahana henkenä 1200-luvulla on pidettävä Piero\nVeronalaista, joka aloitti toimintansa inkvisiittorina 1233 ja jatkoi\nsitä sitten vuoteen 1252, jolloin kaksi aatelista salaliittolaista\nmurhasi hänet Firenzessä. Tämä mies, joka oli syntynyt katarilaisista\nvanhemmista, oli askeettis-taumaturginen fanaatikko, joka levitti\nsanoin kuvaamatonta kauhua Pohjois-Italian valdolaisten keskuudessa.\n\nMilanossa hän toimi 1243 sellaisella tavalla inkvisiittorina, että\nhän sai aikaan kapinan, jonka sanotaan miltei tuhonneen kaupungin.\nFirenzessä hän sai aikaan kansalaissodan.\n\nFirenzessä oli kerettiläisyys levinnyt hyvin laajalle, ja monet\nkaupungin huomattavimmista aatelissuvuista -- Baroni, Pulci,\nCipriani, Cavalcanti, Saraceni ja Malpresa -- olivat kerettiläisiä\ntahi kerettiläisten suosijoita. Kun inkvisiittori Ruggieri\nCavalcagni aloitti siellä toimintansa, sekaantui juttuun kolmas\nosa kaupungin asukkaista. Paavi lähetti hänen avukseen Pieron\nlopulla vuotta 1244. Hän alkoi kiihkeänä ja etevänä saarnamiehenä\npitää uskonnollisia palopuheita Piazza di Santa Maria Novellassa.\nSamalla hän järjesti dominikaanit järjestöksi, jonka jäsenet olivat\npuetut valkoisiin takkeihin, joissa oli punainen risti. Nämä\njohtivat aseellista järjestöä Compagnia della Fede, joka toimi\ninkvisiittorin iskujoukkona. Valdolaispuolueen johtajana oli Baroni.\nKun inkvisiittorien toiminta ja varustelut uhkasivat aikaansaada\nkansalaissodan, niin kaupungin pormestarin oli pakko asettua\nvaldolaisten puolelle tasapainon säilyttämiseksi.\n\nKaikki varovaisuustoimenpiteet olivat kuitenkin turhia. Piero\nkäytti hyväkseen tilaisuutta Bartolomeuksen päivänä, elokuun 24.\n(1245), jolloin suuria kansanjoukkoja oli liikkeellä, lietsoakseen\nkansalaissodan ilmiliekkiin. Hän luki asetuksen, jossa Baroni\ntuomittiin, hänen omaisuutensa julistettiin takavarikoiduksi ja\nhänen linnansa ja palatsinsa määrättiin revittäviksi. Piero, kantaen\nlippua, asettui johtamaan Compagnia della Fedeä. Syntyi kaksi rajua\ntaistelua, joissa valdolaiset lyötiin kokonaan. Taistelulla oli\nsamalla ollut poliittinen luonne. Valdolaisten puolella olivat\nghibelliinit ja Fredrik II:n puoluelaiset. Piero voi kerskata,\nettä hän oli voittanut Firenzessä kerettiläisyyden ja asettanut\ninkvisitsionin lujalle pohjalle.\n\nGregorius XI:n aikana ulotti edellämainittu Provence'in inkvisiittori\nBorel vaikutuksensa Piemontiinkin. Val di Susan asukkaat joutuivat\narmottoman vainon uhreiksi. Eräänä jouluyönä Borel hyökkäsi\nasestetuin joukoin Pragelato'on ja surmasi kaikki, jotka sai\nkäsiinsä. Ne raukat, jotka pääsivät pakoon -- heidän keskuudessaan\nsanotaan olleen viisikymmentä vaimoa, joilla oli rintalapsi --,\nsortuivat nälkään ja kylmään.\n\nV. 1475 ryhtyi Savoijin herttuatar Yolanda vainoon samalla kuin\nvaldolaisia vainottiin Dauphinéssa. Julistuksella tammikuun 23 p:ltä\n1476 asetettiin kaikki piirikunnan viranomaiset inkvisiittorien\nkäytettäviksi. Paavi Sixtus IV:n sanomattomaksi mielipahaksi\nherttuattaren oli kuitenkin pakko lopettaa vaino veljensä, Ranskan\nkuninkaan Ludvig XI painostuksesta.\n\nHuhtikuulla 1487 Innocentius VIII kertoo, miten inkvisitsionikenraali\nBlasio di Monreale on huomannut Piemontin laaksojen olevan kokonaan\nkerettiläisyyden saastuttamia ja miten kenraali on turhaan vakavien\nneuvottelujen tietä koettanut saada kerettiläisiä luopumaan\nerheestään; mutta miten he halveksien ovat suhtautuneet kaikkiin\nhänen määräyksiinsä, saarnanneet edelleen julkisesti ja kääntäneet\nkansaa; olivatpa hyökänneet hänen taloonsakin, tappaneet hänen\npalvelijansa ja turmelleet hänen tavaransa.\n\nTarmokkaat toimenpiteet olivat nyt tarpeen, ja paavi nimittää\nCremonan arkkipiispan, Piemontin ja Dauphinen nuntiuksen Alberto\nde Capitanei'n antamaan Fra Blasiolle virka-apua, jotta hän voisi\nvapaasti toimittaa virkatehtävänsä ja murskata kerettiläiset kuin\nmitkäkin myrkylliset käärmeet. Tässä tarkoituksessa hän valtuuttaa\nAlberton saarnaamaan ristiretkeä ja määrää hänet retken johtajaksi.\nRetkeläisille luvataan täydet aneet ja kaikilta hengellisiltä ja\nmaallisilta viranomaisilta, jotka kieltäytyvät tottelemasta hänen\nkäskyjään, riistetään virka ja arvot.\n\nHelmikuussa 1488 lähestyi vihdoin 40,000:een nouseva, Ranskasta ja\nPiemontista koottu sotajoukko Piemontin laaksoja neljältä suunnalta.\nRatkaiseva taistelu oli Angrognan laaksossa, jossa ristiretkeläisten\narmeija tuhottiin kokonaan.\n\nValdolaiset asettuivat vuorten soliin, veivät vaimonsa ja lapsensa\nvuorten kukkuloille, ja sillä välin kun miehet taistelivat laaksossa,\nrukoilivat vaimot vuorten kukkuloilla voittoa Jumalalta. Kun\nCapitanei teki viimeisen rynnäkön valdolaisten luonnon vahvistamaa\nasemaa vastaan, niin sakea sumu verhosi vuorten kukkulat ja solat\ntummaan vaippaansa. Valdolaiset, jotka tunsivat joka polun ja rotkon,\ntekivät hyökkäyksen. Capitanein sotamiehistä toiset tapettiin, toiset\nsyöstiin Alppien pohjattomiin rotkoihin. Valdolaisten voitto oli\ntäydellinen.\n\nSeurasi parin vuosikymmenen lepo. V. 1498 tulivat Lucas Pragilainen\nja Thomas Germanus katsomaan uljaita uskon veljiään Yhdistyneitten\nBöömin ja Määrin veljien puolesta. Valdolaiset kirjoittivat Böömin\nkuninkaalle Ladislaukselle ja böömiläisille aatelismiehille kirjeen,\njossa kerskaten mainitsivat, miten he eivät enää käy katolisissa\nkirkoissa; moittivat kiivain sanoin pappien siveetöntä elämää ja\nväittivät, että sellaisten miesten siunaus ei ole parempi kuin kirous.\n\nSaksassa oli valdolaisia kaikkialla aina Itämeren rannoille asti.\nHeidän tilansa oli suhteellisesti parempi kuin Ranskan ja Italian\nvaldolaisten. Saksalainen vapaus ja isänmaanrakkaus ei ollut\ntaipuvainen notkistamaan polviaan liiaksi muukalaisen valtiaan\nja vallantavoittelijain edessä. Väestön mieliala ei ollut suopea\ninkvisiittoreille, ja saksalaiset aatelismiehet tahtoivat säilyttää\npersoonallisen vapautensa. Mitä taasen tulee Saksan mahtaviin\nruhtinaspiispoihin, joilla toisilla oli vaaliruhtinaan arvo, ei heitä\nmiellyttänyt rajattomilla valtuuksilla toimivien inkvisiittorien\nsekaantuminen heidän valtapiiriinsä.\n\nKun sentähden suurinkvisiittori Konrad Marburgilainen tahtoi\nsovelluttaa paavillista inkvisitsionia Saksassa täydellä voimalla,\nniin muutamat saksalaiset aatelismiehet surmasivat hänet 1233.\n\nV. 1199 kohtasi vaino Metzin seutuja, jonne oli tullut ranskalaisia\npakolaisia Montpellier'stä mukanaan ranskankielisiä Uuden\nTestamentin, psalttarin, Jobin ja muiden raamatun kirjojen\nkäännöksiä. He tutkivat niitä ahkerasti ja kieltäytyivät\nluovuttamasta niitä pappien käskystä. He sanoivat tuntevansa\nraamattunsa paremmin kuin papit ja väittivät, että heillä on oikeus\netsiä sieltä lohdutusta.\n\nInnocentius III koetti voittaa heidät takaisin kirkon yhteyteen\nlempeydellä, neuvotteluihin turvautumalla, mutta kun se ei auttanut,\nniin hän antoi Citeaux'n ja parin muun apotin tehtäväksi hävittää\nkerettiläiset. Heidän pyhät kirjansa poltettiin, mutta muuta\nväkivaltaa siellä todennäköisesti ei tehty.\n\nStrassburgissa poltettiin 1212 linnanhaudassa kaupungin muurien\nulkopuolella 80 henkeä. Vielä 1500-luvulla näytettiin siellä paikkaa,\njonka nimi oli Ketzergrube.\n\nV. 1231 julistettiin valdolaiset Saksassa lainsuojattomiksi, ja\nmainittuna vuotena oli Saksassa suuri vaino.\n\nV. 1260 paikkeilla oli vainoja Baijerissa ja Itävallassa, kenties\nmyös Böömissä, samoin Määrissä sekä läheisissä Unkarin piirikunnissa;\ntarkemmin sanoen laajassa Passaun hiippakunnassa. Valdolaisten tilaa\nyleensä Saksassa ja nimenomaan näillä seuduilla kuvaa se seikka,\nettä heillä tämän hiippakunnan piirissä oli 41 valdolaisseurakuntaa\nkirkkoineen ja oma piispa Empenbachissa sekä spitaalikoulu\nNewenhoffissa. Inkvisitsionin toiminta näyttää kuitenkin olleen hyvin\nlaimeata.\n\n1300-luvun alussa vaino liikkui jälleen samoilla paikoilla ja siirtyi\n1313 Schlesiaan. 1330 paikkeilla harjoitettiin vainoa myös Puolassa,\nUnkarissa, Brandenburgissa, Thüringenissä ja Frankenissa. Mutta\nvasta paavi Gregorius XI:n (1370-78) aloitteesta puhkesi yleinen,\nkoko Saksan, Sveitsin, Böömin, Määrin, Schleesian, Puolan ja Unkarin\nkäsittävä vaino. Inkvisiittoreina toimivat maisteri Petrus Zwicker ja\nbaijerilainen pappi Martin Ambergilainen. Heidän onnistui tukahduttaa\njoiksikin vuosikymmeniksi valdolaisuuden leveneminen.\n\nV. 1392 toimeenpantiin Bingenissä juhlallinen auto da fé, jolloin\npoltettiin 36 henkeä.\n\nSteyerissä poltettiin 1397 enemmän kuin 100 valdolaista kumpaakin\nsukupuolta. Tämä tapahtui rangaistukseksi siitä, että valdolaiset\nolivat polttaneet paikkakunnan papin aitan ja uhanneet häntä, kun hän\noli ottanut taloonsa inkvisiittoreita.\n\nFreiburgissa Sveitsissä tuomittiin vv. 1429-30 suuri joukko\nvaldolaisia.\n\nBöömissä valdolaisilla oli oma kirkko, ja he olivat yhteydessä\nThüringenin, Määrin, Saksin, Schlesian, Puolan, Itävallan ja Unkarin\nvaldolaisten kanssa. Böömistä lähteneet lähetyssaarnaajat veivät\nvaldolaisuuden Brandenburgiin ja Pommeriin. He pitivät Lombardian\nkirkkoa emäkirkkonaan; sinne he lähettivät nuorisonsa kouluun ja\navustivat sikäläisiä valdolaisia taloudellisesti.\n\nBenedictus XII ryhtyi vainoamaan heitä 1335. Mutta yleensä oli\ninkvisitsionin vaikutus täällä sangen heikkoa. Heidän suurin\nhistoriallinen tehtävänsä oli epäilemättä tien raivaaminen Husille\nja uskonpuhdistuksen aatteille. Hussilaissotien aikana he liittyivät\nankarampaan puolueeseen, taborilaisiin. Myöhemmin he liittyivät\nYhdistyneisiin Böömin ja Määrin veljiin.\n\nValdolaisten yhtymistä hussilaisiin ajoivat saksalainen aatelismies\nJohann Drändorf Schliebenistä -- hänet poltettiin Wormsissa 1425 --\nja speieriläinen pappi Peter von Turnau, joka poltettiin Speierissä\n1426, sekä varsinkin valdolaispiispa Friedrich Reiser.\n\nReiser oli syntynyt 1401, liikkui vuodesta 1420 valdolaisten\napostolina ja joutui 1430 yhteyteen hussilaisten kanssa. Taborilainen\npiispa Nikolaus Pilgram Pragissa vihki hänet papiksi, ja eräs toinen\nhussilainen piispa Baselin kirkolliskokouksessa 1434 piispaksi. Hän\nkäytti arvonimeä \"Friedrich, Jumalan armosta niiden roomalaisessa\nkirkossa olevien uskovaisten piispa, jotka hylkäävät Konstantinuksen\nlahjan\".[St. Florasta Itävallasta on löydetty lähetyskirje, jonka\nLombardian valdolaiset ovat 1368 kirjoittaneet saksalaisille\nuskonveljilleen sen johdosta, että eräät valdolaisseurakunnan\njäsenet olivat erinäisistä syistä luopuneet omasta seurakunnastaan.\nPaikalliskirkko vetosi lombardilaisiin pitäen heitä liikkeen\nkeskuksena. Kirjeenvaihto luo arvokasta valoa valdolaisten\nkatsomuksiin. Sen mukaan valdolaiset katsoivat alkuperänsä johtuvan\nalkukirkosta, väittäen, että heidän esi-isänsä olivat vastustaneet\nkeisari Konstantinuksen muka paavi Sylvesterille antamaa lahjaa.\n-- Tämä kertomus perustuu erääseen väärennettyyn asiakirjaan, n.s.\nKonstantinuksen lahjakirjaan, jonka mukaan, vastoin historiallista\ntodellisuutta, paavi Sylvester kastoi Konstantinuksen, joka sitten\nantoi paaville palkaksi oikeuden kantaa kruunua ja keisarillista\njuhlapukua sekä luovutti hänen jälkeläisilleen sitäpaitsi Rooman\nja Italian herruuden.] Reiser vaikutti koko Saksassa sen hyväksi,\nettä valdolaiset yhtyisivät hussilaisiin. Alussa vuotta 1458 hänet\notettiin kiinni ja poltettiin Strassburgissa.\n\nKun sitten koittivat uskonpuhdistuksen ajat ja valdolaiset saivat\nkuulla, että muuallakin kilvoiteltiin evankeliumin ja uskonvapauden\npuolesta, herätti se uutta elämää ja virkeyttä heidänkin\nkeskuudessaan.\n\nV. 1523 sveitsiläinen uskonpuhdistaja Wilhelm Farel vaikutti jonkin\naikaa kotipaikallaan Cap'issa Dauphinéssa. Näin syntyneen evankelisen\nliikkeen kosketuksiin joutuivat myöskin läheisten Kottisten alppien\nvaldolaiset. V. 1526 tuli hänen luokseen Sveitsiin Martin Gonin\nAngrognasta, Piemontista. Tutustuttuaan uskonpuhdistuksen aatteisiin\nja saatuaan kirjoja hän poistui saaden sittemmin vaikutuksellaan\naikaan suurta siunausta Provence'issa.\n\nKesällä 1530 tulivat samoin pastorit Georg Morel Freissiniers'in\nlaaksosta ja Pierre Masson Burgundista. Morel oli oppinut mies, puhui\nja kirjoitti hyvää latinaa ja oli lukenut Lutherin ja Erasmuksen\nkirjoituksia. He neuvottelivat sveitsiläisten ja eräiden Saksan\nuskonpuhdistajain kanssa. Paluumatkalla Masson mestattiin Dijon'issa,\nmutta Morel saapui onnellisesti Mérindoliin, missä vaikutti yhdessä\nGoninin kanssa, joka hukutettiin Lyonissa elokuun 26 p:nä 1536.\n\nSyyskuun 12 p:nä 1532 Angrognassa pidettiin kokous, jossa olivat\nmukana Farel ja Saunier. Tarkoituksena oli saada selvyys ja päästä\nyksimielisyyteen tärkeimmistä opinkappaleista. Siellä päätettiin muun\nohella, että valan ja kuolemantuomion kielto peruutetaan; samoin\nhylättiin pakolliset paastot, rukoukset, rippi, pappien naimattomuus\nja köyhyys.\n\nMutta päätökset eivät olleet yksimielisiä; syntyi kaksi puoluetta:\nevankeliset ja vanhoillinen puolue. Kottisilla Alpeilla olivat\nevankeliset enemmistönä, samoin Provence'issa. Vanhauskoiset\nliittyivät lähemmin Böömin veljiin.\n\nPiemontissa vaikuttivat sankarillisen uskollisesti Farelin\nhengenheimolaiset Antoine Saunier ja Robert Olivétan. Edellinen\nvangittiin Angrognassa elokuulla 1535, mutta hänen onnistui päästä\npakoon Geneveen, josta sitten avusti edelleen voimainsa mukaan.\nFarel, Calvin ja muut Sveitsin uskonpuhdistajat pitivät ranskankieltä\npuhuvien valdolaisten auttamista kunnianasiana.\n\nNopeimmin uusi usko juurtui Provence'in ja Venaissin'in\nsiirtoloissa, joissa jo vuoden 1535 paikkeilla oli noin 10,000\nevankelista valdolaista. Kerettiläistuomioistuimissa heitä sanottiin\nluterilaisiksi, mutta todellisuudessa he olivat Sveitsiläisen\nuskonpuhdistuksen kannalla. Huhtikuussa 1545 puhkesi ankara vaino,\njolloin hävitettiin 22 paikkakuntaa; 4,000 uskovaista, kumpaakin\nsukupuolta, surmattiin; ja vain 4,000:n onnistui päästä pakoon\nGeneveen ja Saksaan.\n\nKottisten Alppien valdolaiset päättivät Saunier'n kehoituksesta\nkääntää raamatun ranskankielelle. Näin he tulivat antaneeksi Ranskan\nevankelisille raamatun heidän äidinkielellään, vaikka itse eivät\npuhuneetkaan ranskaa. Myöhemmin he itse saivat Lausannen yliopistosta\nranskalaisia pastoreita, jotka sitten järjestivät heidän kirkolliset\nolonsa sveitsiläiseen tapaan. He rohkenivat jo rakentaa kirkkoja,\nja keväällä 1556 otti Angrognassa 6000 henkeä osaa ehtoollisen\nnauttimiseen molemmissa muodoissa ja Turinissa hyväksyttiin yhteinen\nuskontunnustus, joka oli laadittu Ranskan reformeeratun tunnustuksen\nmukaan.\n\nMutta pian asetettiin Piemontin valdolaisten kestävyys kovalle\nkoetukselle. Kun he kieltäytyivät vastaanottamasta katolisia\nsaarnaajia, niin Savoijin herttua Emanuel Philibert lähetti heitä\nvastaan marraskuussa 1560 sotajoukon. Mutta valdolaiset olivat\nsissisodassa niin ylivoimaisia, että herttuan oli pakko tehdä\nCavourin rauha kesäkuun 5 p:nä 1561. Tällöin myönnettiin useille\nPiemontin laaksoille rajoitettu uskon vapaus. Kun uudet vaikeudet\nja rauhansopimuksen loukkaukset jatkuivat, niin valdolaisten oli\npakko tehdä laaksojen liitto, Union des Vallées, jossa he yhteisesti\nsitoutuivat pitämään kiinni reformeeratusta uskontunnustuksestaan ja\npuolustamaan laaksojensa vapautta.\n\nNäin onnellisesti ei käynyt Kalabriassa ja Apuliassa. Siellä oli\nvuosien kuluessa liikkunut valdolaisten vaeltavia pastoreita, barbes,\nja vihdoin uskalsivat Kalabrian asukkaat ottaa itselleen pysyviä\nsaarnaajia ja järjestää oman sakramanttienhoidon. Sinne tuli kaksi\npastoria, Stefano Negri ja Ludovico Pascal. Mutta silloin lähetettiin\nsinne espanjalaisia joukkoja suurinkvisiittori Michele Ghislierin\n(myöhemmin paavi Pius V) johdolla, ja nyt alkoi Kalabrialle kauhun\najat.\n\nValdolaisia ajettiin takaa kuin metsän petoja, ja heidät hävitettiin\nmiltei sukupuuttoon. Harjoitettiin julmuuksia, jotka muistuttavat\nvanhanajan keisarivallan pahimpia vainon aikoja. Niinpä oli\ntavallista, että kiinnisaatuja voideltiin tervalla ja poltettiin.\nMuuan vanha mies otettiin kiinni kahden poikansa kanssa. Isältä\nriisuttiin vaatteet, häntä ruoskittiin hienoilla rautavitjoilla\nja laahattiin senjälkeen pitkin kaupungin katuja ja lopulta hänet\nruhjottiin kuoliaaksi. Toinen poika nyljettiin elävältä, toinen\nsyöstiin maahan korkeasta tornista. Naisia laahattiin pitkin\nkaupungin katuja, niin että jäseniin tuli syvät haavat. Senjälkeen\npidettiin heitä vankilassa ilman hoitoa ja haavoihin pantiin kuumaa\nkalkkia. Toisia poltettiin, toisia vietiin kaleereihin, kauneimmat\nmyytiin turkkilaisille. Vain 11 päivän kuluessa kesäkuussa mestattiin\n2,000 henkeä, 1,500 heitettiin vankilaan ja muut tuomittiin\nkaleeriorjiksi.\n\nApulialaiset olivat olleet varovaisempia, ja he säästyivät\nverilöylyltä. Sensijaan heitä pakeni suuret joukot Geneveen.\n\nDauphinén ja Provence'in valdolaisten historia kuuluu Ranskan\nreformeeratun kirkon historiaan. Koskettelemme seuraavassa Piemontin\nvaldolaisten kohtaloja Cavourin rauhan jälkeen.\n\nMainittu rauha ei koskenut kaikkia Piemontin laaksoja, vaan\nainoastaan määrättyjä paikkoja Lucernan, San Martinon ja Perosan\nlaaksoissa. Muista laaksoista valdolaiset yleensä karkoitettiin.\n\nV. 1655 herttua Karl Emanuel II aloitti jälleen hävityssodan\nvaldolaisia vastaan. Mutta ahdistetut laaksojen asukkaat löivät\nherttuan joukot useissa taisteluissa. Tällöin kunnostautui varsinkin\nRoran laaksosta kotoisin oleva Joosua Janavel, \"Roran sankari\", josta\nsanottiin, että hän oli \"urhoollinen kuin jalopeura, lempeä kuin\nlammas ja antoi Jumalalle kunnian kaikesta.\"\n\nPienellä joukollaan Janavel oli tuottanut savoijilaisten päällikölle\nPianezzan markiisille monta yllätystä. Vihdoin hänen täytyi vetäytyä\npuolustamaan kotiseutuaan Roran laaksoa. 10,000-miehinen sotajoukko\nmukanaan Pianezza marssi laaksoon, jossa asui noin 50 perhekuntaa.\nLopulta oli Janavelin pakko peräytyä ylivoiman tieltä vieden mukanaan\n8-vuotiaan poikansa. Hänen vaimonsa ja kolme tytärtään otettiin\nvangiksi, ja sotamiehet panivat laaksossa toimeen hirveän verilöylyn.\n\nKun Janavel palasi, niin markiisi kirjoitti hänelle: \"Teidän\nvaimonne ja tyttärenne ovat minun hallussani. Luopukaa nyt\nkerettiläisyydestänne, sillä ainoastaan siten voitte pelastaa heidän\nhenkensä ja saada itse rikoksenne anteeksi. Muussa tapauksessa heidät\npoltetaan elävältä ja teidän hengellenne pannaan semmoinen hinta,\nettä jollei paholainen ole Teidän nahoissanne, niin ette voi päästä\npakoon. Ja kun minä kerran olen saanut Teidät kynsiini, niin ei\nmikään kidutus ole oleva niin julma, ettei sitä käytettäisi Teitä\nvastaan.\" Roran sankari vastasi: \"Mikään kidutus ei ole niin julma,\netten kärsisi sitä tuhat kertaa mieluummin kuin luovun uskostani.\nTeidän uhkauksenne eivät lannista uskoani, vaan vahvistavat sitä.\nJa mitä vaimooni ja tyttäriini tulee, niin he tietävät kyllä miten\nrakkaita he ovat minulle. Mutta ainoastaan Jumala on heidän elämänsä\nHerra, ja jos Te voittekin tappaa ruumiit, niin Jumala on pelastava\nyhtä hyvin heidän sielunsa kuin minunkin, jos joudun Teidän käsiinne.\"\n\nValdolaisia kohtaan harjoitetut julmuudet herättivät\nprotestanttisissa maissa syvää surua ja tavattoman pahennuksen\nmyrskyn. Säädettiin paasto- ja rukouspäiviä ja alettiin kerätä\nrahaa eloonjääneitten hyväksi. Englanti, Sveitsi, Hollanti, Saksa\nja Ruotsi lähettivät vastalauseita Turinin hoviin. Erittäin kuvaava\non suoruutensa vuoksi Englannin lähettilään sir Samuel Morlandin\nvastalause.\n\nMainitun vastalauseen sisältö oli seuraava.\n\n\"Hänen ylhäisyytensä, protektori, vaatii Teitä kaiken pyhän nimessä\nsäälimään alamaisianne, laaksojen asukkaita, joita on julmasti\nkidutettu. Nälänhätä on seurannut verilöylyä. Ne, jotka ovat\npelastuneet verilöylystä, harhailevat nyt kodittomina ja leivättöminä\nvuoristoissa nälän ja kylmän saaliina, ja heidän vaimonsa ja lapsensa\nkituvat suuressa viheliäisyydessä. Julman työn uhriksi ovat he\njoutuneet!\n\n\"Heidän poltettuja huoneitansa, heidän silvottuja jäseniänsä,\njoita heidän murhaajansa ovat kauheasti raadelleet, kauhistuvat\ntaivas ja maa. Jos kaikki Neron tähänastiset ja tämän jälkeen\nsyntyvät hengenheimolaiset voisivat nähdä nämä tantereet, joilla\non vuodatettu niin paljon verta, tehty tihutöitä ja harjoitettu\nkuvaamatonta julmuutta, niin heidän tekonsa näyttäisivät hyviltä\nja inhimillisiltä näihin tekoihin verrattuina. Älkööt minun sanani\nloukatko Teidän ylhäisyyttänne! Jumala, taivaan ja maan kaikkivaltias\nHerra, kääntäköön syylliseltä sen vanhurskaan koston, jota niin\nsummattomassa määrässä vuodatettu veri huutaa!\"\n\nCromwellin painostuksesta täytyi kardinaali Mazarin'in pakottaa\nherttua suostumaan Pinerolon sopimukseen, jossa laaksojen asukkaille\nsuotiin rauha ja anteeksianto elokuussa 1655.\n\nMutta jo 1663 herttua jälleen rikkoi sopimuksen. Laaksojen asukkaat\ntaistelivat kuitenkin niin urhoollisesti, että herttuan oli pakko\nhelmikuun 14 p:nä vahvistaa juhlallisesti Pinerolon sopimus.\n\nVieläkään ei Turinin hovi kuitenkaan lakannut pyrkimästä\nkerettiläisyyden hävittämiseen. Nantesin ediktin peruuttamisen\njälkeen antoi herttua Victor Amadeus II julistuksen, jossa\nmäärättiin, että kaikki reformeeratun uskonnon harjoittaminen hänen\nalueellaan on kielletty; että reformeerattujen pappien ja opettajain\non jätettävä maa 14 päivän kuluessa ja että katoliselle papistolle\nannetaan oikeus kastaa uudelleen reformeeratut lapset ja kasvattaa ne\nkatolisessa uskossa.\n\nValdolaisten papit kehoittivat heitä joko pyrkimään sovintoon\nherttuan kanssa tahi lähtemään maanpakoon. Mutta he päättivät ase\nkädessä puolustaa uskoaan ja vapauttaan. Taistelu kääntyi heille\ntuhoisaksi: yli 3,000 sotamiestä kaatui, 5,000 joutui vangiksi,\nkaikki heidän kirkkonsa revittiin ja omaisuutensa takavarikoitiin.\n2,500 henkeä, jotka oli tuomittu vankeuteen tahi kaleeriorjiksi,\nsaivat protestanttisten valtojen painostuksesta lähteä maanpakoon.\nOsa lähti Sveitsiin, suurin osa Saksaan.\n\nPiemontin valdolaisten kohtalo näytti nyt ratkaistulta, mutta he\neivät kadottaneet uskoa asiansa lopulliseen voittoon. Maanpakolaisuus\npainoi heitä raskaana; he tahtoivat päästä takaisin rakkaisiin\nlaaksoihinsa. Ja niin he ryhtyivät inhimillisesti katsoen\nuhkarohkeaan ja järjettömään yritykseen.\n\nJo kesällä 1689 kokoontui Noyonin metsään Geneven järven rannalle\n800--900 hyvin asestettua valdolaista ja hugenottia, jotka\nelokuussa uuden valdolaisjohtajan pappi Henry Arnaud'n johdolla ja\nyhteisymmärryksessä Wilhelm Oranialaisen kanssa päättivät murtautua\nSavoyin halki Piemontiin.\n\nYritys näytti hullunrohkealta, mutta onnistui täydellisesti.\nValdolaiset tunsivat joka kiven ja polun laaksoissaan, ja\nluoksepääsemättömillä alppikukkuloilla piileksivät pakolaiset\nantoivat heille tietoja vihollisen liikkeistä. Taistellen usein yli\n50-kertaista vihollista vastaan he saapuivat elokuun lopulla San\nMartinon laaksoon.\n\nMutta ajan mittaan valdolaisten olisi ollut mahdotonta selviytyä\nylivoimaisesta vihollisestaan, varsinkin sen jälkeen, kun he olivat\nkärsineet tappion hyökätessään hyvinvarustettua Villaron kaupunkia\nvastaan. Heillä ei ollut ruokaa eikä ampumavaroja. Muita ruokavaroja\nheillä ei ollut kuin mitä he kykenivät anastamaan vihollisilta\ntahi keräsivät pelloilta puolikypsää viljaa. Vuorten rinteiltä ja\nlaaksojen puutarhoista he poimivat hedelmiä.\n\nHeidän historioitsijansa kirjoittaa: \"Tappio Villaron edustalla\nsai aikaan muutoksen heidän taistelutavassaan. Siitä lähtien\nhe harvoin tekivät hyökkäyksiä ja silloinkin vain kuormastoja,\netuvartiojoukkoja ja yksityisiä osastoja vastaan. He rakensivat\nvalleja luoksepääsemättömille paikoille ja hakivat suojaa luonnon\nlaatimista linnoituksista. Omien vuortensa rinteillä, omilla\nviheriöivillä, nyt autioiksi jätetyillä laidunmaillaan, joilla ennen\noli kävellyt heidän karjansa, he valmistautuivat antamaan henkensä\nniin kalliista hinnasta kuin mahdollista; he olivat päättäneet joko\nkuolla esi-isäinsä heille jättämän, nyt autioksi joutuneen maan\nkamaralla tahi pakottaa herttuan suomaan heille kunniallisen rauhan\nja vapauden palvella Jumalaansa.\"\n\nTilanne oli uhkaava. Lokakuun 22 p:nä marssi 20,000 ranskalaista\nsotilasta rajan yli yhtyäkseen herttuan joukkoihin ja lakaistakseen\nvielä kerran laaksot puhtaiksi kerettiläisistä.\n\nArnaud käsitti, että hänen kourallisella miehiä oli talven tullen\nmahdotonta puolustautua avoimessa laaksossa. Hän päätti sentähden\nvetäytyä jonkun verran pohjoisempana olevaan Balsille-nimiseen kylään\nGermanasque-joen rannalle. Siellä mahtavat kalliot muodostivat lujan\nluonnon suojaaman linnoituksen, jota hän voi puolustaa pienelläkin\njoukolla.\n\nVihollinen seurasi perässä ja teki raivoisia hyökkäyksiä valdolaisten\nasemia vastaan. Kaikki oli kuitenkin turhaa, Sen oli pakko vetäytyä\ntalvehtimaan toiseen seutuun. Ennen lähtöään se lähetti kuitenkin\nvaldolaisille pilkallisen sanan kehoittaen heitä malttamaan mielensä\nja odottamaan pääsiäisen tuloa.\n\nSeuraava talvi oli valdolaisille kovaa aikaa autioksi hävitetyssä\nseudussa. Toisinaan he keräsivät tähkiä lumen alta leikkaamatta\njääneistä pelloista. Mutta kevät tuli, ja sen mukana lähetti lempeä\nKaitselmus heille odottamattoman pelastuksen.\n\nValdolaisten urhoollisuus oli tehnyt herttuaan syvän vaikutuksen, ja\nkun hän tähän aikaan rikkoi liittonsa Ludvig XIV:n kanssa ja liittyi\nsuureen allianssiin, niin hän kesäkuun 4 p:nä 1690 teki sovinnon\nArnaud'n kanssa. Hän määräsi, että kaikki valdolaiset ja ranskalaiset\npakolaiset saavat esteettömästi palata takaisin laaksoihinsa, ja\nsamalla suotiin vapaus kaikille heidän kaleeriorjuudessa viruville\nuskonveljilleen.\n\nSuuri oli nyt ilo valdolaislaaksoissa, ja tiedon saatuaan palasi\ntakaisin myös suuri joukko Saksassa olevista pakolaisista.\nValdolaiset taistelivat sitten urhoollisesti herttuan joukoissa\nvuosien 1690-93 sotaretkillä. Ja niinpä heille julistuksella\ntoukokuun 23 p:ltä 1694 annettiin takaisin kaikki heidän oikeutensa.\n\nTämä paluumatka on kunniakkaimpia lehtiä valdolaisten maineikkaassa\nhistoriassa, ja se tunnetaan nimellä \"kunniakas palausmatka\",\nGlorieuse Rentrée.\n\nMutta valdolaisten kärsimysten malja ei ollut vieläkään täysi.\nLudvig XIV ei voinut unohtaa eikä antaa anteeksi sitä, että\nvaldolaiset olivat tuhonneet monta hänen uljasta rykmenttiään.\nJa kun herttua 1696 teki rauhan Ranskan kanssa, niin hän jo\nheinäkuun 1 p:nä 1698 Ludvigin pakottamana antoi julistuksen,\njossa laaksojen reformeerattuja kiellettiin uskonnon asioissa\nolemasta missään yhteydessä ranskalaisten kanssa ja ranskalaiset\npakolaiset velvoitetaan lähtemään maasta. Mitkään vastalauseet eivät\nhyödyttäneet. Yli 2,500 hengen täytyi vuosina 1698-9 jättää laaksot.\nMiltei kaikki menivät Saksaan. Myöskin Arnaud'n täytyi lähteä\nmaanpakoon, missä hän kuoli Schönbergissä Saksassa 1721.\n\nPiemontissa jatkui vaino lievässä muodossa, paitsi Ranskaan 1713\nliitetyssä Pragelas'in laaksossa, jossa ryhdyttiin ankariin\nväkivallan tekoihin, kunnes herttua kesäkuun 20 p:nä 1730 määräsi,\nettä kaikkien, jotka ennen vuotta 1686 olivat katolisina syntyneet\ntahi kastetut tahi 1696 olivat katolisia, mutta sittemmin olivat\nluopuneet kirkosta, täytyi kuuden kuukauden kuluessa joko kääntyä\ntakaisin katolisuuteen tahi lähteä maasta. Noin 850 evankelista lähti\nmaasta, osaksi Hollantiin, osaksi Saksaan.\n\nNapoleonin valloitus tuotti valdolaisille hetkellisen helpotuksen.\nHän ihaili urhoollisia vuoristolaisia ja antoi valdolaisille papeille\nvuotuisen 13,000 liran suuruisen kannatuksen. Mutta kun maa joutui\njälleen Savoijin haltuun, lehahti vainon liekki vielä viimeisen\nkerran. Tammikuussa 1815 kuningas Victor Emanuel I uudisti kaikki\nrajoittavat määräykset. Mutta jo seuraavana vuonna hän lievensi\nlakien ankaruutta ja määräsi papeille korvaukseksi vuotuisen 500\nliran palkan.\n\nHelmikuun 8 p. 1848 toi vihdoin valdolaisille kauan kaivatun\nvapauden, ja siihen päättyi heidän lähes seitsemän vuosisataa pitkä\nkärsimyshistoriansa. Mainittuna päivänä Savoijin kuningas Carlo\nAlberto antoi _La Statuta_-nimisen asetuksen, jossa hän luopui\nitsevaltiudesta ja otti käytäntöön perustuslaillisen hallitusmuodon.\nMainitussa asetuksessa ei tosin nimenomaan mainittu valdolaisista,\nmutta yleisen mielipiteen painostuksesta annettiin 8 päivää myöhemmin\nuusi täydentävä asetus, joka takasi kansalaisoikeudet myöskin\nlaaksojen uljaille uskonsankareille.\n\nKun sitten vietettiin kansalaisjuhlaa vapauden julistuksen johdosta,\nja kun maakunnista lähetystöt saapuivat tulkitsemaan kuninkaalle\nkansan kiitollisuutta, niin valdolaiset sopimuksen mukaan kulkivat\nkulkueen etupäässä. Heidän tuskansa polulle, joka nyt oli muuttunut\nriemukuluksi, siroteltiin kukkia ja ilmassa kaikuivat riemuhuudot:\n\"Eläköön valdolaiset! Eläköön valdolaisten vapaus!\"\n\nSitä henkeä, joka vuosisatojen kuluessa oli elähyttänyt laaksojen\nuljaita poikia heidän epätasaisessa kamppailussaan, kuvaavat\nparhaiten ne sanat, jotka Arnaud lausui Balsillen kallioilta\nGermanasque-virran rannalla ranskalaisten ylipäälliköille, kun tämä,\nviitaten 20-tuhantiseen sotajoukkoonsa, vaati Arnaud'ta ja hänen\n600 miestään antautumaan: \"Me emme ole Ranskan kuninkaan alamaisia.\nMe emme voi ryhtyä keskustelemaan antautumisesta hänen upseeriensa\nkanssa. Me seisomme maalla, jonka isämme ammoisista ajoista ovat\nantaneet meille perinnöksi; Herran Sebaotin armosta ja avulla me\nsiinä elämme ja kuolemme. Antakaa tykistönne jylistä; meidän vuoremme\neivät säikähdä sitä soittoa, ja me, me kuuntelemme tyynesti jyskettä,\nvaikka lukumme vähenisi kymmeneen.\"\n\nSanat muuttuivat jonkun verran riippuen siitä puhuttiinko\nLateraanipalatsiin Roomaan tahi Savoijin herttualle tahi Ranskan\nkuninkaalle tahi muihin katolisuuden keskuksiin, mutta henki oli aina\nsama.\n\nMutta pelkkä urhoollisuus ei olisi riittänyt, vaikkapa se olikin\ntunnustettava yli-inhimilliseksi, katolisen maailman yhteisiä\nponnistuksia vastaan. Yhdistynyttä katolisuutta vastaan nousi\nyhdistynyt protestanttisuus. Ilman Cromwellin väliintuloa 1655 olisi\nvaldolaisuus lakaistu sen kotilaaksoista. Wilhelm Oranialaisella\noli oma osuutensa, samoin Sveitsin evankelisilla kanttooneilla.\nSaksan kuolemattomaksi kunniaksi on ennen kaikkea mainittava se\nvieraanvaraisuus, jolla se majoitti suuret pakolaisjoukot.\n\nTällöin ei tyydytty pelkkään diplomaattiseen toimintaan, autettiin\nmyös taloudellisesti. Englannissa ja Walesissa koottiin 1655 siihen\naikaan harvinainen summa 38,097 puntaa, johon Cromwell yksin\nmerkitsi 2,000 puntaa. Wilhelm Oranialainen ja Hollanti seurasivat\nesimerkkiä. Hänen vaikutuksestaan Englannin kansa kustansi Ranskan\nvallankumoukseen asti 12:n valdolaisseurakunnan pappien ja opettajain\ntoimeentulon. Myöhemminkin Englanti ja Hollanti auttoivat ja Saksan\nruhtinaat avustivat alueillaan asuvia pakolaisperheitä. Vielä\nniinkin myöhään kuin 19. vuosisadalla tukivat protestanttiset\nvallat yhteisesti liitossa keisari Aleksanteri I:n kanssa Veronan\nkongressissa valdolaisia.\n\n\"Valdolais-asiassa esiintyy protestanttisessa maailmassa jo 16.\nvuosisadalta alkaen merkillinen yhteenkuuluvaisuuden tunne. Voidaan\nsanoa: valdolaiset olivat sen aivan erikoisia lemmikkejä ja\nsuosikkeja. Minkätähden? Kun se näki niissä yleensä apostolisen ajan\nluulotellut alkukristittyjen ainoat jäännökset, joiden suojeleminen\noli pyhä velvollisuus.\" (Böhmer.)\n\nAnkarain vainojen ja kovien kohtalojen takia ei väkiluku puolentoista\nvuosisadan kuluessa kohonnut juuri nimeksikään. Suuren vainon\npuhjetessa 1654 oli 33 paikkakunnalla 14 seurakuntaa ja niissä\n16,000 henkeä; 10 vuotta kunniakkaan palausmatkan jälkeen (1699)\noli seurakuntia ja pastoreita 13, väkiluku 5-6,000; 1829 19,710 Ja\nnykyjään noin 36,000 henkeä.\n\nKirkolliset olot oli järjestetty pääasiassa sveitsiläiseen malliin.\nYlin hallintoelin oli synodi. Toimeenpanevana elimenä paikallisten\nsynodien välillä oli kirkkoneuvosto, johon kuului 3 pappia ja jonka\njohtajalla oli arvonimi moderator. Vuodesta 1823 kuului neuvostoon\nmyös 2 maallikkojäsentä. Jumalanpalvelusmenoissa seurattiin\nsveitsiläisiä muotoja, ja jumalanpalveluskielenä oli Kottisten\nAlppien itäprovence'ilainen murre. Mutta kun 1630 sattuneen ruton\naikana useimmat papit kuolivat ja heidän tilalleen tuli pappeja\nRanskasta, niin ranskankieli tuli jumalanpalveluskieleksi. Kouluja\noli jokaisessa seurakunnassa ja sitäpaitsi Torressa latinakoulu.\nKoululaitoksen uudisti viime vuosisadan alkupuolella kaksi jaloa\nenglantilaista valdolaisystävää, kenraali Beckwith ja pastori William\nStephan Gilly. He perustivat poika- ja tyttökouluja sekä parempia\nkouluja pappien kasvattamiseksi. V. 1825 puhkesi voimakas herätys,\njossa Jumala käytti aseenaan entistä tykistökapteenia Felix Naeffiä\nZürichistä.\n\nVapaudenjulistus (La Statuta) avasi laaksojen urheille pojille\nsuuren ja avaran oven sekä ennen aavistamattomia mahdollisuuksia.\nElokuun 1-4 p:nä 1848 pidetty synodi asetti valdolaisuuden\npäämääräksi _Italian evankelioimisen_, ja sitä silmälläpitäen\notettiin myös jumalanpalveluksissa käytäntöön italiankieli. V. 1854\npidettiin synodissa ensi kerran italiankielinen avajaissaarna.\nSeuraavana vuonna perustettiin Torre Pellice'n pappisseminaari,\njoka 1860 siirrettiin Firenzeen. Nykyisen muotonsa valdolaisuus\nsai 1855 synodissa, jossa tarkistettiin 1655 uskontunnustus uutta\nperustuslakia silmälläpitäen. Valdolaisilla on nykyisin italialainen\nevankelinen kirkko, joka sulkee toimintapiiriinsä koko Italian,\nonpa se ulottanut vaikutuksensa myös uuteen maailmaan siirtyneitten\nmaanmiestensä keskuuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValdolaisilla on ollut suuri historiallinen tehtävä.\n\nHe ovat kantaneet jumalallisen ilmestyksen ja valon soihtua keskiajan\npimeinä vuosisatoina ja säilyttäneet apostolisen uskon periaatteen\npuhtaana ja tahrattomana sellaisena aikana, jolloin katolinen kirkko\noli vaipunut mitä syvimpään alennustilaan.\n\nHe säilyivät äärimmäisyyksiltä opissa ja elämässä. Heidän\nraamatullisessa kristillisyydessään ei tavata niitä\npakanallis-filosofisia, panteistis-dualistisia (katarit) ja\ntaikauskon ja aistillisuuden (luciferiläiset) aineksia, jotka ovat\nominaisia useimmille muille keskiajan lahkomuodostumille. Ylevinä\nja ylväinä he kulkevat tietään, niinkuin tuleekin niiden, jotka\ntietävät olevansa kutsutut vaalimaan ihmiskunnan korkeimpia arvoja.\nNämä \"alastoman Kristuksen alastomat seuraajat\" eivät pyydä palkkaa,\neivät kerjää kunniaa; ei peloita heitä Scylla ja Kharybdis oikealla,\neivät lumoa heitä sireenien tenhoäänet vasemmalla; he eivät kysy,\nmitä maksaa tinkimätön kristillisen uskon ja vakaumuksen seuraaminen\nkeskellä vihamielistä, pahansuopaa maailmaa. Sen kysymyksen oli kerta\nkaikkiaan ratkaissut heidän suuri henkinen kantaisänsä sinä päivänä,\njolloin hän jätti omaisuutensa ja perheonnensa ja vihki elämänsä\napostoliseen köyhyyteen ja apostoliseen Kristuksen-seuraamiseen.\nEivät miellyttäneet turhuuden markkinat näitä miehiä, joiden ainoa\naarre oli heidän rakas raamattunsa ja uskonsa elävään Jumalaan.\n\nTosin tämä tuli heille sangen kalliiksi. Pitkät vuosisadat\nheitetään elämän ja kuoleman arpaa miltei herkeämättä milloin\nPiemontin laaksoissa, milloin Provence'issa ja Dauphinéssa. Kuuluu\nhätää ja valitusta milloin Strassburgista, milloin Kalabriasta;\nmilloin Kottisten Alppien laaksoista, milloin Lombardian vehmailta\ntasangoilta.\n\nKoko valdolaisten lähes seitsemän vuosisataa pitkä kärsimyshistoria\non lyijynraskas, verellä kirjoitettu syytekirjelmä paavilaisuutta\nvastaan. Toisaalta se on sellainen näyte miehen mielestä ja\nuskonuljuudesta, että se, pitkäaikaisuuteen ja mittakaavoihin katsoen\non omalaatuinen ilmiö niin hyvin yleisen kuin marttyyriuden historian\nlehdillä. Tahi käyttääksemme Lean sanoja: \"Näin perustettiin nuo\nAlppi-seurakunnat, joiden uupumaton usko tuotti halki vuosisatojen\nehtymättömän sarjan nöyriä marttyyrejä ja jotka ovat jalostaneet\nihmiskuntaa ihmeellisellä kestävyyden ja sitkeyden esimerkillä.\"\n\nToisin paikoin onnistuu hengellisen ja maallisen vallan yhtyneitten\nvoimain lakaista pois nämä vihatut kerettiläiset, joiden tuhoaminen\non sekä kuninkaiden (Alfonso II) että paavien mielestä ansioteko\nJumalan edessä. Mutta lempeä taivas tulee kuitenkin aina avuksi\nkohtalon hetkellä ja estää tuhon tulemisen täydelliseksi, estää koko\nvaldolaisuuden sortumisen.\n\nValdolaiset tuntevat itse syvästi tilansa toivottomuuden milloin he\nuskon korkeuksista luovat katseensa alas murheiden maahan. Heidän\nlaulussaan soi surun tumma sävel, kun he ikäänkuin kysyvät: olemmeko\nme iät kaiket määrätyt teuraslampaiksi; eikö laaksojen lapsille\nkonsaan koita päivä; olemmeko me tuomitut ainaisesti kulkemaan\nkuoleman varjon laaksossa?\n\nNämä kysymykset esiintyvät seuraavissa säkeissä, jotka ovat otetut\nheidän vanhasta kansallisesta tietokirjastaan Nobla Leyczon (Jalo\nOppi).\n\n    \"Que si n'i a alcun bon que ame e tema Yeshu Xrist,\n    Que non volha maudire ni jurar ni mentir,\n    Ni avoutrar ni aucir ni penre de l'altruy,\n    Ni venjar se de li seo enemis,\n    Ilh dion qu'es Vaudes e degne de punir,\n    E li troban cayson en meczonja e engan.\"\n\n    \"Jos joku hyvä ihminen rakastaa ja pelkää Jeesusta Kristusta\n    Eikä kiroo eikä sadattele eikä valehtele\n    Eikä tee huorin eikä tapa eikä ota toisen omaa\n    Eikä kosta vihamiehilleen,\n    Niin sanotaan hänestä, että hän on Valdolainen\n    Ja hänessä haetaan syytä valheella ja vilpillä.\"\n\nSiteeraamme taasen Leaa\n\n\"Surely if ever there was a God-fearing people it was these\nunfortunates under the ban of Church and State, whose secret\npasswords were, _'Ce dit sainct Pol, Ne mentir', 'Ce dit sainct\nJacques, Ne jurer', 'Ce dit sainct Pierre, Ne rendre mal pour mal,\nmais biens contraires.'_\" [\"Jos milloinkaan lienee ollut Jumalaa\npelkääviä ihmisiä, niin sellaisia olivat varmaankin nämä onnettomat,\njoiden salaiset tunnukset heidän ollessaan kirkon ja valtion\nkirouksessa, kuuluivat: _'Näin sanoo pyhä Paavali: Älä valehtele';\n'Näin sanoo pyhä Jaakob: Älä vanno'; 'Näin sanoo pyhä Pietari: Älä\nkosta pahaa pahalla, vaan päinvastoin hyvällä.'_\"]\n\nLopetamme esityksemme valdolaisista, laaksojen urheista,\nuskonuljaista pojista, niihin psalmistan sanoihin (Ps. 124), jotka he\nomaksuivat tunnuslauseekseen kunniakkaan palaamisen jälkeen.\n\n    _\"Jos ei Herra olisi ollut kanssamme\n    -- näin sanokoon Israel --\n    jos ei Herra olisi ollut kanssamme,\n    kun ihmiset nousivat meitä vastaan,\n    silloin he olisivat meidät elävältä nielleet\n    heidän vihansa syttyessä meihin;\n    silloin vedet olisivat upottaneet meidät,\n    virta olisi tulvinut sielumme yli\n    nuo kuohuvat vedet.\n    Kiitetty olkoon Herra,\n    joka ei antanut meitä heidän hammastensa raadeltaviksi.\n    Sielumme pääsi kuin lintu pyytäjäin paulasta;\n    paula katkesi, ja me pääsimme pois.\n    Meidän apumme on Herran nimessä,\n    Hänen, joka on tehnyt taivaan ja maan.\"_\n\n\n\n\nJOHN WYCLIFFE.\n\n\nHitaasti kuluivat \"pimeän vuosisadan\" [Pimeä vuosisata = saeculum\nobscurum, 10. vuosisata, alkoi varsinaisesti 880-luvulla; aika,\njolloin henkinen pimeys länsimaisessa kirkossa mannermaalla oli\ntavattoman suuri ja jolloin siveellisten käsitteiden alalla Roomassa\nvallitsi täydellinen hajaannus.] vuodet; hitaasti vierivät hetket\nkeskiajan henkisen pimeyden yössä, jota kuitenkin valaisivat\nmuutamat ihmeellisen kirkkaat ja valovoimaiset tähdet: Bernhard\nClairvauxlainen, Franciscus Assisilainen ja monet muut. Ahdistavalta\ntuntui katsella sitä kirkossa vallitsevaa maallismielisyyttä ja\nsiveellistä rappeutumista, joka kaikkialla ja varsinkin katolisen\nkirkon keskuksessa Roomassa keskiajan lopulla pukeutui sellaisiin\nmuotoihin ja sai sellaisen laajuuden, että kristillisen kirkon\nhistoria ei voi näyttää syvempää siveellistä alennustilaa\n(Aleksanteri VI Borgia), eikä roomalais-katolinen kirkko ole kokenut\nsyvempää nöyryytystä (paavien babylonialainen vankeus). Tuskallisena\ntähyili mystikon ja jumalanetsijän silmä itäistä taivaanrantaa\nkysyen: Eikö jo koittane kointähti? Eikö jo saapune päivä?\n\nJa kointähti koittaa, saapuu päivä: ilmestyy miehiä, jotka ennustavat\nKristuksen kirkolle ja pimeässä hapuilevalle ihmiskunnalle uutta\nja onnellisempaa tulevaisuutta, jolloin kukistuvat taikauskon ja\nmuotojumalisuuden korkeat alttarit, jolloin Vanhurskauden Aurinko\nvalaisee kirkkaasti maita ja kansoja. Ensimmäinen monumenttaalinen\nhenkilö näiden aamunkoiton miesten ja n.s. uskonpuhdistuksen\ntienraivaajain keskuudessa on se mies, jonka vaikutus samalla on\nkauaskantoisin historiassa: englantilainen _John Wycliffe_.\n\nJohn Wycliffe (Viclif), vanhaa anglosaksilaista aatelissukua, syntyi\nnoin v. 1324 Yorkshire'ssä eräässä kylässä, josta hänen sukunsa on\nsaanut nimensä. Hänen kotiseudullaan elivät vielä perinnäismuistot\niiriläis-skottilaisen kirkon ajoilta, ja ne ovat todennäköisesti\nherättäneet hänessä sen ennakkoluulottoman vapaudenrakkauden ja\nkiintymisen Jumalan sanaan, joka on hänelle ominaista elämän loppuun\nasti.\n\nOxfordin yliopistoon hän tuli 1340-luvun keskipaikkeilla ja\nalkoi tutkia filosofiaa, kirkko- ja englantilaista oikeutta sekä\njumaluusoppia.\n\nHänen oppi-isänään Oxfordissa oli kuuluisa jumaluusoppinut\nBradwardina, aikansa oppineimpia ja laajakatseisimpia miehiä.\nHäneltä Wycliffe peri rakkauden Augustinukseen ja Platoniin sekä sen\ntotuuden, että ihminen tulee vanhurskaaksi armosta ja että armo on\nlöydettävissä raamatusta. Wycliffe'illä tämä oppi ei vielä jaksanut\nkohota siihen lämpimään persoonalliseen uskon käsitykseen, joka on\nominaista Saksan suurelle uskonpuhdistajalle puolitoista vuosisataa\nmyöhemmin. Oxfordin yliopiston perinnäistapoihin kuului myöskin\nrakkaus matematiikkaan ja luonnontieteisiin, joita Wycliffe myöskin\nharrasti.\n\nErikoisen tärkeäksi käytännössä muodostui hänelle perinpohjainen\ntutustuminen englantilaiseen kirkolliseen ja siviililainsäädäntöön,\njoka tarjosi hänelle mahtavan aseen taistelussa katolista kirkkoa\nvastaan.\n\nHänen tärkein tutkimusalansa oli kuitenkin jumaluusoppi, jossa hän\noli aikansa etevin; toisaalta eräs hänen aikalaisensa tunnusti, että\nhän filosofina ja oikeusoppineena ei jäänyt jälkeen ainoastakaan\naikalaisestaan 1300-luvulla. Täydellinen perehtyminen raamattuun\noli kaikkien hänen opintojensa päämäärä. Ilmeisesti hän tunsi\nmyös verraten täydellisesti Krysostomoksen homiliat latinalaisena\nkäännöksenä.\n\nPerinpohjainen raamatun tunteminen ja perusteelliset tiedot\nenglantilaisessa kirkkopoliittisessa lainsäädännössä: siinä ne kaksi\nkulmakiveä, joille hän rakensi toimintansa uskonpuhdistajana.\n\nOxfordissa ollessaan hän joutui näkemään \"mustan surman\" aiheuttamat\npeloittavat hävitykset. Ne täyttivät hänen mielensä pelonsekaisilla\naavistuksilla, joihin hän etsi selitystä Ilmestyskirjan\nnäyistä ja lopun tapahtumista. V. 1362 sai kirkkoherran viran\nWorcestershire'ssä, mutta hänelle myönnettiin erivapaus asua\nOxfordissa, jossa hän luennoi filosofiaa. Jonakin vuotena 1366-72\nhän sai jumaluusopin maisterin arvon ja sen mukana oikeuden ruveta\nopettamaan jumaluusoppia.\n\nValtiollisen elämän alalla elettiin Englannissa voimakkaan\nkansallisen nousun merkeissä. Edvard III:n hallitessa (1327-1377)\noli saatu voitto ranskalaisista ja valloitettu Calais. Se merkitsi\nsuunnatonta kansallisen tunteen nousua, jonka ulkonaisena merkkinä\noli englanninkielen vapautuminen 300 vuotta kestäneestä ranskan\nkielen orjuudesta. Edvard-kuninkaan hallituksen viime vuosia\nsynkensivät kuitenkin ne ammottavat haavat, jotka \"musta surma\" iski\nEnglannin valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen ruumiiseen.\n\nKirkkopolitiikan johtavana periaatteena oli hehkuva viha paavia\nkohtaan, joka, asuen Avignonissa, oli asettunut kokonaan Ranskan\nkäytettäväksi. Paavi Clemes VI luovutti 100-vuotissodassa\nranskalaisten käytettäväksi ne varat, jotka hänen oli onnistunut\npuristaa englantilaisilta. Niinpä sanottiinkin Englannissa: \"Nyt\non paavista tullut ranskalainen ja Jeesuksesta englantilainen; nyt\nsaadaan nähdä kumpi voi enemmän: paavi vaiko Jeesus.\"\n\nVilhelm Valloittaja oli aikoinaan lausunut periaatteen, että\nkaikki maa, minkä hän valloittaa, kuuluu hänelle, ja hän antaa sen\nilman alavasalleja kenelle hän tahtoo. Tämä käsitys oli omiaan\nlujittamaan kuninkaan valtaa paavin mahtipyyteitä vastaan. Ja niin\nryhdyttiin lainsäädäntötoimenpiteisiin katolista kirkkoa vastaan.\nV. 1351 vahvisti parlamentti lain, jolla paavilta riistettiin\npatronaattioikeus. V. 1353 kiellettiin ankarasti vetoamasta\nulkomaisiin tuomioistuimiin sellaisissa asioissa, jotka olivat\nkuninkaan hovin alaisia [under the King's Court].\n\nLisäksi kiihoitti mieliä syvästi papiston vallanhimo ja siveettömyys\nsekä kerjäläismunkkien ahneus.\n\nKuninkaan ja ylimysten mieli paloi päästä käsiksi kirkon\nsuunnattomiin rikkauksiin, jotka muodostivat huomattavan osan\nkansallisomaisuudesta ja jotka kuitenkin suureksi osaksi palvelivat\nvieraita tarkoitusperiä. Lordipiispat välittivät vähät kirkon\ntilasta ja uskonnollisesta elämästä. Valta ja politiikka oli heille\nuseimmiten kaikki kaikessa. Papiston keskuudessa vallitsi toisaalta\nsuuri henkinen pimeys ja taikausko, toisaalta syvä tapainturmelus.\n\nSe voimakas antipapalismi, paavin vastaisuus, joka vallitsi kaikissa\nyhteiskuntaluokissa ja jolla toisinaan oli huomattavia edustajia\nmyöskin korkeamman isänmaallisen papiston keskuudessa (Grosseteste)\nja joka myöhemmin painoi leimansa koko Englannin uskonpuhdistukseen\nja marttyyrihistoriaan, oli omiaan huomattavasti helpottamaan\nWycliffe'in työtä.\n\nMillainen uskonnollinen tila oli tähän aikaan Englannissa, sitä kuvaa\nFoxe seuraavasti.\n\n\"Täten kaikkivaltias Jumala jatkuvasti tukee ja auttaa meitä,\nkun kaikki asiat muutoin ovat kokonaan toivottomat, ollen, kuten\npsalmista sanoo, 'apumme hädässä aivan taattu'. Tämä ei milloinkaan\nole ollut niin ilmeistä kuin näinä kirkon viime aikoina, jolloin\nasiaintila ei vain yleensä maailmassa, vaan myöskin uskonnon alalla,\non ollut suurimmassa määrin huolestuttava ja turmeltunut. Uskontoon\nnähden vallitsi jumaluusoppineiden keskuudessa syvä uneliaisuus, eikä\nmikään ihmisvoima näyttänyt voivan tuoda apua siinä suhteessa. Vain\nKristuksen nimi oli jäänyt kristittyjen keskuuteen. Hänen totinen ja\nelävä oppinsa oli yhtä tuntematon useimmille ihmisille kuin Hänen\nnimensä oli yleinen kaikille. Uskosta, lohdutuksesta, lain lopusta\nja käyttämisestä, Kristuksen virasta, meidän voimattomuudestamme ja\nheikkoudestamme, Pyhästä Hengestä, synnin suuruudesta ja voimasta,\nhyvistä töistä, armosta ja vanhurskauttamisesta uskon kautta,\nkristittyjen asemasta, kaikesta tästä, mikä on tunnustuksemme summa,\nei virkattu mitään, niin, tuskin lausuttiin sanaakaan. Raamattuun,\ntieteisiin ja jumaluusoppiin olivat perehtyneet vain harvat,\nnäitäkin aineita harrastettiin vain kouluissa, ja sielläkin muuttui\nmelkein kaikki viisasteluksi ja hiusten halkomiseksi. Maailma,\njättäessään ja hyljätessään Jumalan hengellisen sanan ja opin, oli\nkokonaan ulkonaisten muotomenojen ja inhimillisten perinnäistapojen\nharhaanjohtama ja sokaisema. Näihin kiinnitettiin kokonaan\npelastuksen toivo, joten kirkoissa tuskin opetettiinkaan mitään muuta.\n\n\"Koko maailman elämää kahlehtivat uskonnolliset erehdykset ja henkinen\npimeys. Ei ollut lainkaan ihmeteltävää, että yksinkertaiset ja\noppimattomat ihmiset, joilta puuttui kaikkein alkeellisinkin pyhän\nraamatun tunteminen, ajattelivat, että heille kyllä riittää kunhan\nvain tietävät sen, mitä heidän pappinsa ja paimenensa opettavat\nheille. Toisaalta taasen he eivät opettaneet mitään muuta kuin sitä,\nmikä tuli paavin palatsista Roomasta, ja tuon opetuksen suurimman\nosan tarkoituksena oli enemmän hyödyttää heidän omaa järjestystään\nkuin Kristuksen kunniaa.\n\n\"Kristillinen usko ei silloin ollut mitään muuta kuin että jokainen\ntiesi Kristuksen kerran kärsineen, s.o. että kaikki ihmiset\nymmärsivät ja käsittivät sen, minkä perkeleetkin tiesivät.\nUlkokultaisuutta pidettiin ihmeellisenä pyhyytenä. Ihmiset olivat\nsiinä määrin kiintyneet ulkonaisiin muotoihin, että nekin, jotka\ntunnustivat ymmärtävänsä raamattua, tuskin käsittivät tahi\nymmärsivät muuta kuin nämä muodot. Eikä tämä pitänyt paikkaansa\nvain tavallisiin tohtoreihin ja opettajiin nähden, vaan myös itse\npäihin ja kirkon johtaviin miehiin, joiden uskonto ja pyhyys oli\npäivien, ruokien ja vaatteiden sekä sellaisten seikkojen kuin paikan,\najan ja henkilön vaarinottamista. Tämä antoi aihetta hyvin monien\nvaatetus- ja pukumuotien syntymiseen, moniin erilaisiin väreihin ja\nruokiin, moniin pyhiinvaellusmatkoihin eri paikkoihin -- ikäänkuin\nCompostellan Jaakob voisi tehdä sen, mitä Kristus ei voinut tehdä\nCanterburyssä; tahi toisin sanoen, ikäänkuin Jumalalla ei olisi\nollut samaa valtaa ja voimaa joka paikassa tahi ettei Hän ollut\nlöydettävissä, ellei juostu sinne ja tänne pyhiinvaellusmatkoilla.\nTäten koko vuoden pyhyys muutettiin ja siirrettiin paastonaikaan.\nEi mitään muuta seutua tahi maata pidetty pyhänä kuin Palestiinaa.\nTuo aika oli siinä määrin sokea, että ihmiset taistelivat ja\nkilvoittelivat Jerusalemin rististä ikäänkuin se olisi ollut\nuskomme pääperuste ja ainoa voima. Ihmeellistä on lukea senaikuisia\nmuistomerkkejä, nähdä ja havaita, mitä suuria vaikeuksia ja\nonnettomuuksia tämä risti on tuottanut melkein jokaiselle kristitylle\nmaalle. Sillä Rooman urhot eivät milloinkaan lakanneet kirjoituksin,\nkehoituksin ja neuvoin, niin, vieläpä riitaisuuksinkin kiihoittamasta\nja lietsomasta ruhtinaitten mieliä sotiin ja taisteluihin, ikäänkuin\nuskolla ja luottamuksella evankeliumiin ei olisi ollut mitään voimaa,\ntahi sen vaikutus olisi kokonaan tehoton ilman tuota puuristiä.\"\n\nUskonpuhdistustoimintansa Wycliffe aloitti isänmaallisena\nkirkkopolitikkona. V. 1374 Englannin hallitus lähetti Lancasterin\nherttuan johdolla lähetystön Brüggeen keskustelemaan ranskalaisten\nkanssa rauhasta ja paavin edustajain kanssa niistä valituksista,\njoita Englannissa oli tehty. Lähetystön keskustelut paavin\nlähettiläiden kanssa eivät johtaneet sanottaviin tuloksiin, mutta\nWycliffe sai hyvän tilaisuuden tutustua kirkon syvään rappiotilaan,\nmaallistumiseen ja poliittisiin juonitteluihin.\n\nPalattuaan kotiin Englantiin hän ryhtyi heti taisteluun\nepäkohtia vastaan turvautuen aluksi akateemisiin väittelyihin\nja myöhemmin laajaan kirjalliseen toimintaan julkaisten osaksi\nkäytännölliskristillisiä lentolehtiä, osaksi perin arvokkaita\ntieteellisiä teoksia, joissa oli käsiteltävänä maallinen valta\n[De civili dominio], pyhän raamatun totuus [De veritate sacrae\nscripturae], kirkko [Tractatus de ecclesia], paavin valta\n[De potestate papae], kuninkaan virka [De officio regis] ja\nkolminkeskustelu [Trialogus] (keskustelu Totuuden, Valheen ja\nViisauden välillä), Seitsemäntenä tulee Wycliffe'in varsinainen\nkirjallinen suurtyö: raamatunkäännös.\n\nEsitämme seuraavassa muutamia näiden teosten johtavia ajatuksia, ne\nkun samalla kuvaavat Wycliffe'in reformatoorista toimintaa ja sen\nluonnetta.\n\nMaallisen vallan alalla hän puolustaa kansallisia oikeuksia.\nKaikki valta ja hallitus on Jumalalta ja perustuu armoon,\njohon on oikeutettu vain se, joka rakkaudessa, nöyryydessä ja\nitsensähillitsemisessä täyttää Jumalan vaatimuksia. Kirkko ei täytä\nnäitä vaatimuksia, ja siksi onkin valtiolla oikeus ottaa pois sen\nväärät tavarat, peruuttaa kirkon tilukset, jotka ovat kansallista\nomaisuutta, verottaa papistoa ja näin asettaa kirkko takaisin sen\nköyhyysihanteeseen.\n\nRaamattu yksin sisältää jumalallisen totuuden, ja siksi se ei\nole ainoastaan uskon, vaan myös kaiken ulkonaisen esivallan ja\nhallituksen ojennusnuora.\n\nKirkkoon kuuluvat kaikki ne, jotka ovat valitut siihen\niankaikkisuudesta; se on näkymätön ja hengellinen. Kristus on kirkon\npää eikä paavi, joka tuskin kuuluu edes valittujen joukkoon. Kaikilla\nkirkon totisilla jäsenillä on papillinen luonne, papiksivihkiminen\nei anna mitään häviämätöntä luonnetta. Muuttumisoppia hän piti\n\"uudenaikaisena pakanuutena\". Kristuksen ruumis ja veri on leivässä\nja viinissä \"vaikuttavasti, hengellisesti ja sakramentillisesti\".\nJumalan armoa Kristuksessa ei kukaan voi hankkia, mutta armon kautta\nkääntynyt voi ja hänen tulee Pyhän Hengen avulla ja Kristuksen uskon\nkautta omistetun ansion voimalla tehdä hyviä töitä, jotta pyhityksen\ntiellä voittaisi vanhurskauden Jumalan edessä. Mitään liikoja\nhyviä töitä ei voida tehdä. Koko roomalainen jumalanpalvelusmeno\npyhimyksineen, pyhimyskuvineen ja pyhäinjäännöksineen, taiteellisine\npappislauluineen ja latinanhöpötyksineen on raamatun vastainen ja\nsentähden poistettava; samoin nurkkamessut, viimeinen voitelu ja\nmonet juhlapäivät. Korvarippi on sietämätöntä omantunnonpakkoa ja\naneet Jumalan pilkkaa.\n\nPaavin hän tunnustaa kirkon pääksi vain sikäli mikäli tämä on\ntaipuvainen puhdistamaan kirkon maallisesta vallanhimosta ja\nmaallismielisestä elämästä. Mutta vastuksen kasvaessa hänen kantansa\nkävi yhä jyrkemmäksi, ja hän oli taipuvainen pitämään paavia\nantikristuksena.\n\nJumala on asettanut kahdenlaisen vallan: kuninkaallisen ja\npapillisen. Kuninkaalla on ylivalta myöskin kirkon asioissa ja sen on\ntehtävä tili viimeisenä päivänä. Kaikkien hengellisten tulee alistua\nkuninkaan \"evankeliseen\" herruuteen. Mutta kuninkaan tulee hallita\nmaata ja säätää lakeja Jumalan raamatussa ilmoitetun lain mukaan.\nRaamatun tuntevat papit, ja sentähden tuleekin kysyä neuvoa papeilta,\nja jotta he kykenisivät hyviä neuvoja antamaan, tulee vaalia\npappiskasvatusta.\n\nWycliffe'in suurtyö oli kuitenkin raamatun kääntäminen. Jo Kädmonin,\nBeda Kunnianarvoisan ja Alfred Suuren ajoilta oli tallella osia\nraamatusta. Wycliffe päätti kääntää sen kokonaisuudessaan. Hän\nehti saada valmiiksi vain Uuden Testamentin; Vanhan käänsi hänen\ntyötoverinsa Hereford. Huolimatta tämän käännöksen puutteista, se kun\noli käännetty latinankielestä, sillä tuli olemaan tavattoman suuri\nmerkitys Englannin uskonnollisen elämän ja tunteen syventämisessä.\nSamoin se on ollut esikuvana kaikille muille englantilaisille\nraamatunkäännöksille. Ja kun englanninkielistä raamattua on käytetty\nesikuvana käännettäessä raamattua ei-eurooppalaisille kielille, niin\nvoidaan Wycliffe'iä hyvällä syyllä sanoa maailman raamattujen isäksi.\n\nWycliffe'in raamatunkäännöksellä on myös ollut perustava merkitys\nmitä Englannin kirjallisuuteen ja englanninkielen kehitykseen tulee.\nProfessori Burrows lausuu: \"Wycliffe'ille me olemme suuremmassa\nkiitollisuudenvelassa kuin kenellekään muulle englanninkielestämme.\"\nVaikkapa siitä pitäisikin tinkiä jonkun verran Chaucerin, silloisen\netevän englantilaisen runoilijan hyväksi, niin pääasiassa se\nkuitenkin pitää paikkansa.\n\nWycliffe ei kuitenkaan tyytynyt ainoastaan kirjalliseen\nevankeliumin julistamiseen ja raamattujen levittämiseen. Hän\nryhtyi myös laajasuuntaiseen saarnatoimintaan. Lontoossa hän piti\nvaltavia saarnoja suunnattomille kansanjoukoille, joissa olivat\nedustettuina myös yhteiskunnan korkeimmat piirit. Samalla hän\nlähetti samanmielisiä saarnamiehiä kaikkialle Englantiin. Nämä\nsaarnaajat, \"köyhät papit\", jotka enimmäkseen olivat pappeja,\nosittain myös maallikkoja, lähetettiin kaksittain Matt. 10 luvun\nmukaan. Pyhän Franciscuksen esikuvaa seuraten heidän tuli noudattaa\nehdotonta köyhyyttä. Paljain jaloin, pitkissä mustanpunaisissa\nviitoissaan ja sauva kädessä he levittivät Wycliffe'in raamatullista\nevankeliumia kansan syvien rivien keskuuteen. Samalla he taistelivat\nankarasti paaviutta ja maallistunutta pappisvaltaa vastaan. Heidän\nevankeliuminjulistuksellaan oli vahva lainomainen väritys. Raamattu\non \"Kristuksen laki\", jota tulee noudattaa kaikissa suhteissa,\nmyöskin silloin, kun on kysymyksessä apostolinen köyhyys.\n\nWycliffe'illä oli mahtavia suojelijoita ylempien kansanluokkien\nkeskuudessa. Siellä vallitseva pyrkimys päästä käsiksi kirkon\nsuunnattomiin rikkauksiin joko kansallisista tahi itsekkäistä syistä\nja pyrkimys vapautua paavin ylivallasta oli jo Brüggen-matkan\naikana kiinnittänyt Lancasterin herttuan huomion Wycliffe'iin.\nToinen hänen vaikutusvaltaisimpia suojelijoitaan oli Englannin\nylimarsalkka lordi Percy. Asettuipa parlamenttikin kannattamaan\nhänen kirkkopolitiikkaansa, ja v. 1376 kokoontuneen n.s. \"hyvän\nparlamentin\" keskustelut ovat siinä määrin Wycliffe'in aatteiden\nläpitunkemia, että päätöksillä on usein sama sanamuoto kuin\nWycliffe'in kirjoituksilla.\n\nWycliffe'in seuraajia sanottiin lollardeiksi, joka joko johtui\nsanasta lollium (rikkaruoho) tahi oli laina Flanderista, jossa jo\nvuodesta 1309 oli käytetty tätä sanaa merkitsemään kerettiläisiä,\njotka lauloivat, \"lallasivat\" hautajaisissaan yhä uudelleen ja\nuudelleen samoja lauluja.\n\nMutta Wycliffe ei saanut toimia rauhassa. Jo alunperin hän sai kokea\nvastarintaa katolisen kirkon taholta. Hänen pahimmat vastustajansa\nolivat Winchesterin piispa Wykeham ja Lontoon piispa Courtnay.\nArkkipiispa Simon Sudbury kutsui kokoon helmikuussa 1377 piispojen\nkokouksen, jonka eteen Wycliffe kutsuttiin vastaamaan. Esitämme\nFoxe'in mukaan kuvauksen tämän kokouksen kulusta.\n\n\"Kun herttua sai tietää, että Wycliffe'in tuli astua piispojen eteen\nja kun hän pelkäsi häntä liian heikoksi kestämään sellaisen joukon\nedessä, niin hän kutsui luokseen munkkikunnista neljä jumaluusopin\nkandidaattia, yhden kustakin järjestöstä, joiden suuremman\nvarmuuden vuoksi tuli liittyä Wycliffe'iin. Kun määräpäivä --\ntorstai, helmikuun 19 -- oli tullut, meni Wycliffe neljän munkin ja\nLancasterin herttuan ja lordi Henry Percyn, Englannin lordimarsalkan,\nseuraamana.\n\n\"Kun he lähestyivät Lontoon Paavalin kirkkoa, kokoontui suuri\nkansanjoukko katsomaan ja kuulemaan, mitä tulisi tapahtumaan.\nSellainen oli kansan tungos, että lordit -- kaikesta ylimarsalkan\narvovallasta huolimatta -- vain vaivoin voivat päästä läpi. Kun\nLontoon piispa näki sen komennon, mitä ylimarsalkka piti kirkossa\nkansan keskuudessa, niin hän puhuessaan lordy Percylle sanoi, 'että\njos hän olisi tietänyt, millä käskyvallalla hän esiintyy kirkossa,\nniin hän ei olisi päästänyt häntä sinne lainkaan sisälle'. Tähän\nvastasi herttua, 'että hän säilyttää siellä sellaisen järjestyksen\nmiellyttäköönpä se sitten piispaa tahi ei.'\n\n\"Vihdoin heidän onnistui tunkeutua läpi ja he tulivat Pyhän Neitsyen\nkappeliin (Our Lady's Chapel), missä herttuat ja paroonit nyt\nistuivat arkkipiispojen ja muiden piispojen kanssa. John Wycliffe\nseisoi tavan mukaan heidän edessään saadakseen tietää, mistä häntä\nsyytetään. Lordi Percy pyysi häntä ystävällisesti istuutumaan, mutta\nLontoon piispa lausui närkästyneenä: \"Hän ei saa istua täällä. Eikä\nliioin ole soveliasta\", hän sanoi, \"että henkilö, joka on haastettu\nesimiehensä eteen vastaamaan, istuu vastauksiensa aikana.\" Nämä sanat\nsytyttivät riidan heidän välilleen, niin että he alkoivat soimata ja\nsolvata toisiaan.\n\n\"Herttua asettui lordi Percyn puolelle ja lausui piispalle kiivaita\nsanoja. Piispa voitti hänet kuitenkin ylivoimaisesti solvaamisen\ntaidossa, minkä vuoksi herttua lausui piispalle uhkauksen, että hän\nei masenna ainoastaan hänen turhamaisuuttaan ja ylpeyttään, vaan koko\nEnglannin ylipapiston. Ja hiljaa kuiskaten lähinnä seisovan henkilön\nkorvaan hän virkkoi, että hän mieluummin vetäisi piispan tukasta ulos\nkirkosta kuin ottaisi häntä kädestä. Tätä hän ei sanonut kovinkaan\nsalaisesti, vaan niin, että kaikki lontoolaiset kuulivat sen. Tällöin\nmunkit huusivat raivostuneina, että he eivät salli niin ylimielisesti\nhäväistä piispaansa, vaan että he mieluummin heittävät henkensä kuin\nsallivat vetää hänet ulos tukasta. Näin tämä kokous päättyi sinä\npäivänä kovaääniseen meluun ja riitaan ja hajaantui ennen kello\nyhdeksää.\"\n\nKutsuttiin uusi piispojen kokous, joka kokoontui maaliskuussa\n1378 arkkipiispan Lambeth-palatsiin Lontooseen. Wycliffe saapui\nsinne: pitkä, laiha olento puettuna jalkoihin asti ulottuvaan\nmustaan talariin, joka vartalon ympärillä oli sidottu vyöllä. Suuri\nparta aaltoili vapaasti, ja terävät kasvojen piirteet, tiukasti\nsulkeutunut, tahdonvoimaa osoittava suu, kirkkaat, läpitunkevat\nsilmät: kaikki todisti ylevää vakavuutta, arvokkuutta ja luonteen\nvoimaa. Terävästi harjoitetun ajattelunsa avulla hän hallitsi\nkokousta. Hän antoi juhlallisen selityksen mielipiteistään, joista\nmuutamat tuomittiin harhaoppisiksi, toiset puolittain erheellisiksi,\ntoiset epäuskonnollisiksi ja muutamat siveellisesti turmiollisiksi\nja Rooman kirkolle sopimattomiksi. Ennenkuin kokous oli kulunut\npitkällekään, yrittivät meluavat kansanjoukot vapauttaa Wycliffe'in\nväkivallalla. Piispat eivät sentähden voineet ryhtyä jyrkempiin\ntoimenpiteisiin, vaan julistivat näön vuoksi sellaisen tuomion, että\nhän ei saa väitellä kiistan alaisista oppilauselmistaan.\n\nPian tämän jälkeen paavi Gregorius XI kuoli, ja nyt syntyi\nlänsimaisessa kirkossa n.s. suuri hajaannus, jolloin oli kaksi,\ntoisinaan kolmekin paavia, jotka singauttelivat kiroustuomioita\ntoisiaan vastaan. Wycliffe'in antipapalismi sai uutta vauhtia. Hän\nkiitti Jumalaa, joka oli lyönyt kahtia käärmeen pään, niin että\ntoinen osa taisteli toista vastaan. Samalla hän kehoittaa maallista\nvaltaa ottamaan vaarin tilaisuudesta ja puhdistamaan kirkon. Hänen\nsanansa ilmaisevat samaa uhmaavaa uskonrohkeutta kuin myöhemmin\nWormsin suuren jumalanmiehen, kun hän tärähdyttää: \"Vaikka olisi sata\npaavia ja vaikka kaikki kerjäläismunkit olisivat kardinaaleja, niin\ntulee heitä totella uskonnollisissa asioissa vain sikäli mikäli he\novat sopusoinnussa pyhän raamatun kanssa.\"\n\nWycliffe'in esiintyminen kävi yhä jyrkemmäksi, ja hänen seuraajansa\nlisääntyivät siinä määrin, että sanottiin: \"Joka toinen henkilö,\njonka kohtaat, on lollardi.\" Mutta silloin sattui kaksi valitettavaa\ntapausta, joiden vaikutus muodostui tuhoisaksi uskonpuhdistuksen\nasialle Englannissa: talonpoikaiskapina ja Courtnayn nimitys\nCanterburyn arkkipiispaksi.\n\nKuten tunnettua, riehui Euroopassa v. 1349 ja vv. 1362-63\npeloittava rutto, n.s. \"musta surma\". Se sai aikaan kauheaa tuhoa\nniin hyvin Englannissa kuin muuallakin. Yhtenä vuotena kuoli noin\n800 kirkkoherraa, eivätkä luostarit enää milloinkaan päässeet\nentiseen kukoistukseensa. Työväenpalkat kohosivat huimaavasti, ja\nniin tilanomistajat taasen koettivat puristaa torppareiltaan ja\nvuokraajiltaan mahdollisimman paljon työtä. Nämä jättivät silloin\ntorppansa ja maansa ja rupesivat vapaiksi työläisiksi. Isännät\npuolestaan jättivät pellot kesannolle ja alkoivat harjoittaa\nlampaanhoitoa. Näin muodostui ahdingossa elävien talonpoikien\nrinnalle levottomia, kuljeksivia työläisjoukkoja. Seurauksena\noli ankara taloudellinen hätä, jota vielä lisäsivät tappiot\nsotatantereella ranskalaisia vastaan taisteltaessa. Hätä puhkesi\nhillittömään talonpoikaiskapinaan v. 1381. Vaikka Wycliffe tuomitsi\nkapinan ja hänen suojelijansa oli Lancasterin herttua, kapinan\nvastustaja, ja vaikka talonpoikain suosio oli kerjäläismunkkien,\nWycliffe'in pahimpain vastustajain puolella, niin syytettiin\nkuitenkin katolisten taholla hänen kapinallisia lauselmiaan ja\nlollardien saarnaa.\n\nKun Courtnay nimitettiin Canterburyn arkkipiispaksi, niin hän\nkutsui kokoon synodin Lontooseen v. 1382. Kokouksen aikana tapahtui\nmaanjäristys, josta syystä se sai nimen \"maanjäristyssynodi\". Se\ntuomitsi 24 Wycliffe'in lausetta kerettiläisiksi ja vääriksi,\nja kaikkia, jotka levittivät niitä, uhattiin oikeudenkäynnillä.\nHerttua ja lordit vetäytyivät syrjään, mutta parlamentti suojeli\nWycliffe'iä, joka oli heikko halvauskohtauksen jälkeen, mutta\nhenkisesti murtumaton. Hänen puoluelaisensa joko pantiin pannaan tahi\npakotettiin peruuttamaan. Tänä vaikeana hetkenä tarjosi hänelle tukea\nkuningas Richardin böömiläinen puoliso Anna. Sitä paitsi helpotti\nasemaa se seikka, että englantilaisten Flanderiin paavi Urbanus VI:n\nkilpailijaa vastaan tekemä ristiretki epäonnistui kokonaan.\n\nWycliffe'in oli pakko jättää opetustoimensa Oxfordissa, ja niin hän\nvetäytyi kirkkoherrakuntaansa Lutterworthiin. Sieltä hän levitti\nlentolehtiä ja lähetti saarnaajia. Viattomain lasten päivänä v. 1384\nhän sai jälleen halvauskohtauksen ja uuden vuoden aattona siirtyi\nhänen levoton, voimakas henkensä pyhien iankaikkiseen lepoon.\n\nVastustajat eivät kyenneet katkaisemaan, tuskin edes tasaamaan tämän\nmahtavan kotkan siipiä hänen eläessään. Mutta hänen kuolemansa\njälkeen kohdistui katolisen kirkon vihan koko paino häneen.\nKonstanzin kirkolliskokous, joka tuomitsi Husin kuolemaan, julisti\nWycliffe'in kirkonkiroukseen ja määräsi hänen hautansa häväistäväksi.\nJulistus päättyi seuraaviin sanoihin:\n\n\"Myöskin me kiellämme kaikkia uskollisia kristittyjä lukemasta,\noppimasta ja näytteille asettamasta sanottuja kirjoja ja vetoamasta\nniihin muussa tarkoituksessa kuin niiden kumoamiseksi; kiellämme\nkaikkia katolisia yhteisesti ja jokaista erikseen kirkonkirouksen\nuhalla olemasta tästälähin niin julkeita ja uppiniskaisia, että\navoimesti saarnaisivat ja opettaisivat sanottuja uskonkappaleita tai\npitäisivät niistä kiinni tahi vetoaisivat niihin paitsi, kuten edellä\non sanottu, niiden kumoamiseksi; käskemme julkisesti polttamaan\nkaikki edellämainitut kirjat, väitöskirjat, teokset ja nidokset,\nniin kuin Rooman synodi on määrännyt, kuten edellä on mainittu.\nJotta tämän määräyksen täytäntöönpanoon nähden noudatettaisiin\nasianmukaista tarkkuutta ja tehokkuutta, mainittu pyhä synodi täten\njyrkästi velvoittaa ja käskee paikallisia viranomaisia uutterasti\nkäymään katsomassa ja pitämään silmällä asiain kulkua, kuten kuuluu\njokaisen miehen velvollisuuksiin kanonisten lakien ja ohjesääntöjen\nmukaan.\n\n\"Pyhä synodi selittää, päättää ja julistaa tuomion, että mainittu\nJohn Wycliffe on ollut julkea, itsepäinen kerettiläinen ja että hän\non kuollut harhaoppisuudessa ja että se kiroaa ja tuomitsee sekä\nhänet että hänen muistonsa. Tämä synodi päättää ja säätää myöskin,\nettä jos mainitun John Wycliffe'in ruumis ja luut voidaan erottaa ja\ntuntea muiden uskovaisten ruumiiden joukosta, ne tulee ottaa ylös\nmaasta ja heittää pois jokaisesta kirkon hautauspaikasta kanonisten\nlakien ja asetuksien mukaan.\"\n\nJa 12 vuotta sen jälkeen Wycliffe'in luut poltettiin ja tuhka\nheitettiin pieneen Swift-jokeen, joka juoksee Lutterworthin ohitse ja\nlaskee suureen Avon-virtaan. Ja ihanaa on ajatella, miten se sitten\ntuon virran mukana kulkeutui mereen ja sieltä edelleen maan ääriin\nviemään autuuden ja armon sanaa.\n\nWycliffe'in kuoleman jälkeen kohtasi lollardeja kovat ajat,\nkun heidän pahin vihamiehensä Thomas Arundel tuli Canterburyn\narkkipiispaksi 1396. Kun sitten Lancasterin herttuan poika Henrik IV\nsyöksi valtaistuimelta serkkunsa Richard II (1399), puhkesi ankara\nvaino. Henrik tunsi tarvitsevansa piispojen apua valtaistuimensa\ntueksi ja niin hän antoi alttiiksi isänsä ystävät.\n\nArundelin toimesta pantiin Englannissa toimeen piispallinen\ninkvisitsioni. Piispoilla oli oikeus vangita ja tutkia kaikkia\nepäilyttäviä harhaoppisia ja tuomion jälkeen jättää ne maallisen\nesivallan käsiin, jonka tuli polttaa heidät korkealla paikalla kaiken\nkansan nähden.\n\nEnsimmäinen lollardi, joka poltettiin Englannissa, oli Lontoon\nkappalainen William Sawtré, helmikuun 19 p:nä 1400.\n\nKäännekohdaksi lollardien vainossa tuli vuosi 1407, jolloin pidettiin\nOxfordin kirkolliskokous ja vuosi 1409, jolloin julkaistiin Th.\nArundelin asetukset (constitutiones). Niiden mukaan kiellettiin\nkaikki saarnaaminen ilman piispan lupaa ja vaadittiin hävittämään\nWycliffe'in kirjoitukset. Samassa asetuksessa kielletään myös\nkääntämästä raamattua englannin- tahi millekään muulle kielelle\nja samoin kielletään lukemasta mitään raamatunkäännöstä, jota ei\nkirkolliskokous ole hyväksynyt. Nyt tuli lollardien pääpyrkimykseksi\npäästä irti Roomasta.\n\nEnsimmäinen mies, jota kohtasi uusien asetuksien ankaruus, oli\nräätäli John Badby, joka poltettiin maaliskuun 15 p:nä 1409. Ja\nhäntä seurasi pian lollardien etevin johtaja John Oldcastle,\nCobhamin lordi, laajakatseinen valtiomies ja urhoollinen,\nansioitunut sotapäällikkö. Hän vaati uskonpuhdistusta papiston\nkeskuudessa ja levitti Wycliffe'in kirjoituksia sekä hylkäsi\njulkisesti katolisen kirkon suurimmat opilliset erehdykset,\nkuten muuttumisopin, korvaripin, kuvienpalveluksen j.m.s. Hänet\nvedettiin inkvisitsionituomioistuimen eteen ja tuomittiin,\nmutta kuningas Henrik V (1413-22) epäröi panna täytäntöön hänen\ntuomiotaan peläten kansan nousemista kapinaan. \"Kohtalokas oli\nse hetki Englannille, jolloin kirkko ja evankeliumi taistelivat\njaloimman englantilaisen ritarin elämästä.\" Hänen onnistui paeta\nTowerista, ja ystävät piilottelivat häntä neljä vuotta. Häntä\najettiin takaa kuin metsänpetoa, ja monta ystävää mestattiin hänen\ntähtensä. Vihdoin hänet vangittiin Walesin suomailla v. 1417 ja\ntuotiin Lontooseen porsaita varten valmistetussa sälöhäkissä. Uusi\narkkipiispa Chichele (1414-43) tuomitsi hänet kapinoitsijana ja\nkerettiläisenä hirtettäväksi ja poltettavaksi. Hänet sidottiin\nrautaketjuilla hirsipuuhun ja poltettiin altapäin hiljaisella\ntulella. Ei kuulunut ainoatakaan valitusääntä pitkän ja kauhean\nkuolinkamppailun kestäessä. Viholliset koettivat kuitenkin kuoleman\njälkeen häväistä hänen moraalista suuruuttaan kuvaamalla häntä\nirstaaksi hekumoitsijaksi, ja sellaiseksi muutettuna hän esiintyy\nFalstaff-figuurina Shakespearen draamassa Henrik IV.\n\nOldcastle'in mukana tungettiin lollardit pois ylhäisöpiireistä,\nja heistä tuli \"maallikkopuolue\", johon kuului käsityöläisiä ja\nkauppiaita. He pakenivat pois kallioluoliin ja hietakuoppiin ja\npitivät siellä salaisia kokouksiaan. Heidän pääoppinaan oli usko\nraamatun ehdottomaan arvovaltaan kirjaimellisesti tulkittuna.\nJokainen maallikko oli heidän mielestään pätevä selittämään raamattua.\n\nLollardit saivat hengähdysaikaa, kun Chichele joutui\nkirkkopoliittisista syistä riitaan paavi Martti V:n kanssa. Mutta\nBaselin kirkolliskokouksen jälkeen 1438-39 heille koitti taasen kovat\nkärsimyksen ajat. Kuuluisin uhri tältä ajalta on rakkaudentoimintansa\ntähden pyhimyksenä pidetty pappi Richard Wiche, joka palvelijansa\nkanssa poltettiin v. 1440. Lollardien johtavina aatteina olivat\ntällöin paavinvastaisuus ja raamatullisuus.\n\n\"Hänen marttyyrionsa yhteydessä liike lehahti jälleen uuteen\nliekkiin; mutta sitten se painui miltei hiljaisuuteen ja\nnäkymättömiin, vaikka yksityiset marttyyriot joka vuosi\nosoittivat, ettei se ollut kuollut. Se säilytti myöskin voimansa\nlaajana kirkonvastaisena kansan mielialana; kaipauksena\nkansansielun syvyydessä, odottaen raamatulliselle pohjalle\nperustuvaa uskonnollista elämänmuotoa; ja pyrkimyksenä siihen\nkonventtiikkelikristillisyyteen, joka oli piirtävä niin syviä jälkiä\nEnglannin historiaan. Ja vuosisadan lopulla se oli myös jälleen\ntekevä itsensä tunnetuksi ulkonaisesti.\" (Holmquist).\n\nWycliffe'in vaikutus ei kuitenkaan rajoittunut vain Englantiin.\nHänen aatteensa tulivat tunnetuiksi myöskin mannermaalla, varsinkin\nBöömissä.\n\nBöömin kuninkaan Venceslaun sisar Anna meni naimisiin Englannin\nkuninkaan Richard II:n kanssa ja matkusti Englantiin v. 1381. Tästä\ntuli maailmanhistoriallinen tapahtuma. Kuningattaren mukana tuli\nEnglantiin joukko böömiläisiä ylioppilaita opiskelemaan Oxfordin\nyliopistossa. Siellä he luonnollisesti joutuivat kosketuksiin\nWycliffe'in ja hänen aatteittensa kanssa. Ja nyt alettiin levittää\nWycliffe'in ajatuksia myöskin Böömissä, kenties kuningatar Annan\nmyötävaikutuksella. Oxfordiin tuli myös opiskelemaan böömiläinen\nvaeltava ritari Hieronymus Pragilainen. Kun hän v. 1401 palasi\nPragiin, niin hän vei mukanaan Wycliffe'in kirjoituksia ja aatteita\nja tutustutti niihin lähimmän ystävänsä Johannes Husin.\n\nHusin vaikutuksesta sitten, kuten myöhemmin tarkemmin kerrotaan,\nalkoi Böömissä uskonpuhdistuksen merkeissä liike, joka vaikutti\nmullistavasti koko Tshekin kansan valtiolliseen, yhteiskunnalliseen\nja uskonnolliseen elämään, jopa siinä määrin, että se sitten\nhussilaissotien aikana tärisytti koko Eurooppaa ja saattoi paavin\nvallan perustukset vapisemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nWycliffe on ensimmäinen ja tärkein niistä kirkon miehistä, jotka\ntunnetaan uskonpuhdistuksen edelläkävijäin nimellä. Hän on\njättänyt suurimman panoksen historiaan ja hänen vaikutuksensa on\nvieläkin nähtävänä huomattavassa kirkkokunnassa (nonkonformistit).\nMutta hänelläkin oli rajoituksensa. Hän ei vielä voinut kaikessa\nmurtaa keskiajan katolista kirkkokäsitettä. Hänen suhteensa\nkatoliseen kirkkoon jää epämääräiseksi, ja epäselvyyttä on\nmyöskin vanhurskauttamisopissa. Häneltä puuttuu vielä Lutherin\nuskonnollishistoriallista näkemystä, mitä raamattuun tulee.\n(Holmquist). Hän on itse tietoinen tästä, kun hän kirjassaan De\nEcclesia kirjoittaa profeetalliset sanat: \"Muutamat kerjäläismunkit\ntodennäköisesti tulevat tulevaisuudessa jumalallisen innoituksen\nvaikutuksesta kääntymään Kristuksen alkuperäiseen uskontoon ja\nsitten rakentamaan kirkon samoin kuin kerran Paavali\". Tämähän on\nennustuksellinen sana siitä augustinolaismunkista, joka puolitoista\nvuosisataa myöhemmin naulitsi 95 teesiänsä Wittenbergin linnankirkon\novelle. Katolinen kirkko puristi keskiajalla teokraattiseen\npakkopaitaansa koko länsimaiden valtiollisen, yhteiskunnallisen ja\nuskonnollisen vapauden. Se muodosti linnoituksen, jota ei voitu\nvalloittaa väkirynnäköllä. Piiritykseen kului kokonaista puolitoista\nvuosisataa, ja sotapäälliköitä, jotka valloittivat yksityisiä\nlinnakkeita, oli useita eri tahoilla Eurooppaa (Wycliffe, Hus ja\nSavonarola), kunnes ilmestyi se mahtava hengen jättiläinen ja Jumalan\nvalittu sotasankari, joka pani niin suuren dynamiittipanoksen tuon\nlinnoituksen alle, että sen oli pakko avata porttinsa, ja samalla tie\nvapauteen ja aivan uuteen aikakauteen.\n\nMutta piirittäjäin keskuudessa tulkoon tahraton kunnia sille uljaalle\nuskonmiehelle, joka pani piirityksen alkuun; sille aamunkoiton\npojalle, jonka muistolle hänen kotikaupunkinsa pystytti v. 1897\nvaltavan obeliskin ja kaiversi siihen ylväät sanat:\n\n\"THE MORNING STAR OF THE REFORMATION\" USKONPUHDISTUKSEN KOINTÄHTI.\n\n\n\n\nSIR WILLIAM SAWTRÉ.\n\n\nRichard II syöstiin valtaistuimelta v. 1399, ja häntä seurasi Henrik\nIV. Seuraavana vuonna kokoontui parlamentti Westminsteriin, missä\nmuuan _Sir William Sawtré_, kunnon mies ja uskovainen pappi, joka\nhehkui todellista uskonintoa, anoi, että häntä kuulusteltaisiin koko\nvaltakunnan hyödyksi. Mutta kun asia herätti epäilystä piispoissa,\nniin se siirrettiin kirkolliskokouksen käsiteltäväksi. Täällä\nThomas Arundel, Canterburyn arkkipiispa, helmikuun 12 p. 1400,\npaikallisen (provinsiaali-) neuvostonsa läsnäollessa, esitti häntä\nvastaan syytöksen, että hän oli kerran Norwichin piispan edessä\nkieltänyt ja peruuttanut useita erilaisia opinkappaleita; ja että\nhän, sellaisen peruutuksen jälkeen, suosi, opetti ja saarnasi samoja\ntahi vastaavia opinkappaleita, vastoin katolista uskoa ja toisten\nsuureksi vahingoksi ja turmiolliseksi esimerkiksi. Ja senjälkeen hän\nmääräsi, että nämä sir Williamin suosimat ja saarnaamat opinkappaleet\nluettaisiin eräästä kirjakääröstä, johon ne olivat kirjoitetut\nseuraavaan tapaan:\n\n\"Sir William Sawtré, tunnettu myöskin nimellä Chatris,\nseurakuntapappi Lontoosta, kannattaa julkisesti ja salaisesti näitä\nalempanamainittuja opinkappaleita:\n\nI. että hän ei rukoile sitä ristiä, jolla Kristus kärsi, vaan\nainoastaan Kristusta, joka kärsi ristillä;\n\n2. että hän mieluummin rukoilisi ajallista kuningasta kuin puista\nristiä;\n\n3. että hän mieluummin rukoilisi pyhäin ruumiita kuin itse sitä\nristiä, jolla Kristus riippui, jos se olisi hänen edessään;\n\n4. että hän mieluummin rukoilisi tosikatuvaista kuin Kristuksen\nristiä;\n\n5. että hän mieluummin rukoilee ennakolta autuuteen määrättyä\n(predestinoitua) ihmistä kuin Jumalan enkeliä;\n\n6. että jos joku päättäisi käydä katsomassa Pietarin ja Paavalin\nmuistomerkkejä tahi tehdä pyhiinvaellusmatkan Thomas Beckerin\nhaudalle, tahi jotakin muuta, saadakseen ajallista siunausta, hän\nei ole velvollinen pitämään lupaustaan, vaan voi jakaa lupauksensa\naiheuttamat menot köyhäin almuiksi;\n\n7. että jokaiselle papille ja diakonille on tärkeämpää ja\nvelvoittavampaa saarnata Jumalan sanaa kuin lukea rukouksia\nkanonisina hetkinä;\n\n8. että papin lausuttua ehtoollistoimituksessa Kristuksen ruumiin\nasetussanat leipä pysyy samanluontoisena kuin se oli ennen eikä\nlakkaa olemasta leipää.\"\n\nSeuraavana perjantaina sir William Sawtré antoi vastauksensa,\njoita ei pidetty tyydyttävinä. Kun ne oli luettu, niin arkkipiispa\ntiedusteli, onko hän peruuttanut ne harhaopit ja erehdykset, joista\nhäntä syytettiin, tahi oliko hän muutoin kumonnut ja kieltänyt\nmainitut opinkappaleet, vaiko ei. Tähän kyselyyn sir William vastasi\njonkin verran epäröiden, ettei hän tietänyt. Hän sanoi ehtoollisessa\nkuitenkin olevan todellista leipää, koskapa se oli se elämän leipä,\njoka tuli alas taivaasta. Sen jälkeen arkkipiispa kysyi häneltä,\npysyikö ehtoollisessa, papin oikein lausumien asetussanojen jälkeen,\nleipä samana kuin se oli ollut ennen sanojen lausumistakin, vaiko\nei. Ja tähän kysymykseen sir William vastasi kuten ennenkin, sanoen\nsen olevan leipää, pyhää, todellista ja elämän leipää. Sen jälkeen\narkkipiispa kysyi, muuttuuko sama aineellinen leipä ehtoollisessa\npapin oikein lausuttua asetussanat luonnollisesta leivästä Kristuksen\ntodellisen ruumiin perusaineeksi? Sir William sanoi, ettei hän tiedä,\nmitä tuo merkitsee.\n\nJa sitten arkkipiispa määräsi sir Williamille miettimisaikaa\nseuraavaan päivään, jotta hän voisi määritellä vastauksensa\nperusteellisemmin ja lykkäsi kokouksen jatkamisen heti suoraa päätä\nhuomiseen. Kun huominen, s.o. helmikuun 19:s päivä tuli, niin\narkkipiispa kysyi häneltä, pysyykö hän siinä pyhän kirkon opissa,\njoka opettaa, että alttarin sakramentissa, papin oikein lausuttua\nasetussanat, sama leipä, joka ennen luonnoltaan oli leipää, lakkaa\nolemasta enää leipää? Tähän kysymykseen sir William vastasi, että hän\npysyy kirkon opissa, mikäli sellainen oppi ei ole vastoin Jumalan\ntahtoa.\n\nSitten hän kysyi häneltä jälleen, mikä on hänen käsityksensä alttarin\nsakramentista? Sir William vastasi, että papin asianmukaisesti\nlausumien asetussanojen jälkeen ehtoollisleipä pysyy todellisena\nleipänä ja samana leipänä kuin mitä se oli ennen asetussanojen\nlausumistakin. Sentähden mainittu Canterburyn arkkipiispa koko\nkirkolliskokouksen neuvosta ja suostumuksella julisti hänelle\ntuomion ja joku päivä myöhemmin ryhtyi alentamaan häntä toden teolla\nja erotti hänet virasta. Tämä tapahtui askel askeleelta: ensin\npapista diakoniksi, sitten alidiakoniksi, sitten papin apulaiseksi\n(akoluutiksi), sitten pahanhengenmanaajaksi, sitten esilukijaksi,\nsitten suntioksi, kunnes häneltä vihdoin riistettiin vieläpä\n\"yleensä ja erittäin pieninkin mahdollisuus kelvata ovenvartijaksi\".\nJuhlallinen toimitus päättyi sanoihin: \"Samoin sinun alentamisesi\nja virastaerottamisesi merkiksi olemme täällä läsnäollessamme\ntodellisesti leikkauttaneet ja kokonaan poistattaneet tukan sinun\npäälaeltasi ja kirkollisen tonsuurisi aivan kuten tavallisen\nmaallikon; ja tässä me panemme sinun päähäsi, edellämainittu William,\nmaallikkosäätyä olevan henkilön päähineen; pyytäen edellämainittua\n(Englannin suurkonnetaabelin ja marsalkan) seuruetta ystävällisesti\nvastaanottamaan mainitun Williamin, joka täten luovutetaan heidän\nhaltuunsa.\"\n\nTäten William Sawtré, Kristuksen palvelija, työnnettiin kokonaan\nulos paavin valtakunnasta ja muutettiin papista tavalliseksi\nmaallikoksi sekä jätettiin maallisen vallan käsiin. Mutta piispat,\ntyytymättä vielä tähänkään, anoivat kuninkaalta herkeämättä, että\nhänet vietäisiin nopeasti mestattavaksi. Tämän johdosta kuningas,\nollen hyvin altis täyttämään papiston toivomuksia voittaaksensa\nsen suosion, antoi seuraavan William Sawtréta koskevan peloittavan\nmääräyksen ja lähetti sen Lontoon pormestarille ja kaupunginvoudeille\ntäytäntöönpantavaksi: \"Ylimmäisen herramme kuninkaan ja hänen\nparlamenttineuvostonsa käskykirje, koskeva erästä äsken esiintynyttä\nharhaoppista. Lontoon pormestarille, kaupunginvoudeille j.n.e.\n-- Kun kunnianarvoisa isä Thomas, Canterburyn arkkipiispa, koko\nEnglannin esipappi ja apostolisen istuimen legaatti, on tässä\nsuhteessa kaikkia laillisen oikeuden muotoja noudattamalla\nkokoonkutsumassaan paikallisessa kirkolliskokouksessa toisten\npiispojen ja veljiensä apupiispojen ja myös kaiken hänen maakuntansa\ntahi hiippakuntansa koko papiston suostumuksella, hyväksymisellä\nja neuvosta julistanut ja selittänyt lopullisen tuomion kautta,\nettä William Sawtré, entinen kappalainen, on jälleen langennut mitä\nturmiollisimpaan harhaoppiin, jonka sanottu William aikaisemmin on\nperuuttanut, ja kun hän näin ollen on mitä ilmeisin harhaoppinen,\nja kun hänet sentähden on määrätty virasta erotettavaksi ja kun\nhänet saman syyn nojalla todella on tuomittu menettämään kaikki\npapiston etuudet ja etuoikeudet sekä jätettäväksi maallisen vallan\nhaltuun; ja kun hän todella niin on jättänyt hänet tässä suhteessa\nvoimassaolevani lakien ja kanonisten säädösten mukaan, ja kun\nmyöskin meidän pyhällä äidillämme kirkolla ei ole mitään tekemistä\nedellämainittujen kohtien suhteen; ja kun me, ollen innokkaita\nuskonnon asioissa ja kunnioittavasti rakastaen katolista uskoa,\ntahtoen ja aikoen ylläpitää ja puolustaa pyhää kirkkoa ja sen\nlakeja ja erioikeuksia sekä hävittää kaikki tällaiset erehdykset\nja harhaopit valtakunnastamme Englannista ja ansionmukaisella\nrangaistuksella ojentaa ja rangaista kaikkia harhaoppisia tahi\nsellaiseen syylliseksi todistettuja; ja kun aina edellytetään, että\nniin hyvin jumalallisen kuin inhimillisen lain ja tässä suhteessa\ntavanmukaisten kanonisten asetusten mukaan edellämainitulla tavalla\nsyytetyt ja tuomitut harhaoppiset ovat poltettavat tulella: niin\nme käskemme teitä kaikella sillä ankaruudella, millä taidamme ja\nvoimme, sekä päättävästi keholtamme teitä panettamaan mainitun,\nteidän vartioitavananne olevan Williamin, roviolle jollakin yleisellä\ntahi avoimella paikalla teidän edellämainitun kaupunkinne alueella,\nja tällöin tulee edellämainittu syy julkisesti ilmoittaa kansalle\nja siellä, samassa tulessa, todella polttaa hänet, jotta hänen\nrikoksensa herättäisi ansaittua kauhua ja olisi toisille kristityille\nsilmiinpistävä esimerkki. Älkää jättäkö täytäntöönpanematta tätä sen\nvaaran uhalla, mikä seuraa sitä.\"\n\nTästä käy selville, miten kirkon väärät ylipapit ovat sokaisseet\nkuninkaita ja ruhtinaita ja väärinkäyttäneet heidän valtaansa, jopa\nsiinä määrin, että he ovat olleet heidän orjiaan ja pyöveleitään\nsurmaamassa Kristuksen köyhiä viattomia jäseniä. Ja samoin kuin\nHenrik IV, joka syöksi valtaistuimelta kuningas Rikhardin, oli\nkaikkein ensimmäinen Englannin kuningas, joka alkoi armottomasti\npolttaa paavin valtaa vastustavia Kristuksen pyhiä, samoin oli\ntämä William Sawtré, Kristuksen totinen ja uskollinen marttyyri,\nkaikkein ensimmäinen niistä, jotka tiedämme poltetun tämän kuninkaan\nhallitusaikana.\n\n\n\n\nJOHN BADBY JA WILLIAM THORPE.\n\n\nKuten ennen on mainittu, kärsivät Englannissa uskonpuhdistuksen\naamunkoitossa hyvin monet todistajakuoleman uskonsa tähden. Paitsi\nsir William Sawtréta mainitsemme tässä yhteydessä vielä John Badbyn\nja William Thorpe'in. Esitämme seuraavassa muutamia piirteitä heistä.\n\nJohn Badby, maallikko, poltettiin Smithfieldissä maaliskuun 15 p:nä\n1409. Hänet pantiin tyhjään tynnyriin, sidottiin rautaketjuilla\npaaluun ja ympärille asetettiin kuivia puita. Prinssi, kuninkaan\nvanhin poika, oli tällöin saapuvilla. Hän tahtoi pelastaa marttyyrin\nja siinä tarkoituksessa hän kehoitti ja neuvoi häntä vetäytymään\nnopeasti ulos noista vaarallisten mielipiteiden sokkeloista.\nToisaalta hän lausui peloittavia uhkauksia, jotka olisivat saattaneet\nkenen tahansa miehen rohkeuden horjumaan.\n\nSillä aikaa Smithfieldin P. Bartolomeuksen luostarin priori toi\nesille kaikella juhlallisuudella Herran ruumiin sakramentin, jonka\nedellä kannettiin kahtatoista tulisoihtua. Marttyyrille näytettiin\nsakramenttia ja häneltä kysyttiin, uskoiko hän siihen. \"Että se\non pyhitettyä leipää, sen tiedän varsin hyvin, mutta ei Jumalan\nruumista\", kuului vastaus. Senjälkeen asetettiin tynnyri hänen\npäälleen ja sytytettiin tuli. Tuntiessaan tulen polttavan hän huusi\n\"Armoa!\" rukoillen Herraa. Prinssi käski ottaa heti pois tynnyrin ja\nsammuttaa tulen. Kun käskyä oli toteltu, hän kysyi heti marttyyriltä\ntahtooko hän luopua harhaopistaan ja omaksua pyhän kirkon uskon.\nJos hän tekisi sen, hän saisi paljon hyvää sekä vuotuisen apurahan\nkuninkaan rahastosta. Mutta tämä Kristuksen urhoollinen taistelija ei\nvälittänyt prinssin suloisista sanoista, vaan kieltäytyi suostumasta\ninhimillisten lupausten houkutuksiin, sillä hänen rintaansa poltti\nepäilemättä paljon voimakkaammin Jumalan Pyhä Henki kuin mitkään\nmaalliset halut ja intohimot. Kun hän sentähden pysyi järkkymättömänä\nentisessä mielessään, niin prinssi käski panna hänet suoraapäätä\ntakaisin tynnyriin ilmoittaen samalla, ettei hänellä enää ole\nodotettavissa mitään armoa tahi suosiota.\n\nMutta samoin kuin häntä eivät voineet houkutella lankeemukseen\nmitkään palkinnot, samoin eivät häntä liioin voineet peloittaa\nmitkään kidutukset, vaan Kristuksen taistelijana hän pysyi lujana\nloppuun asti. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut ilman suurta ja ankaraa\ntaistelua, mutta sitä jalompi oli voitto, sillä Kristuksen Henki\nsäilytti aina ylivallan hänen jäsenissään huolimatta koko maailman\nvihasta, raivosta ja voimasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaisteri William Thorpe oli hänkin urhoollinen taistelija ja\nvoittoisa Kristuksen lipunkantaja. Hänet haastettiin Canterburyn\narkkipiispan tuomioistuimen eteen v. 1407. Hänessä voimme ihailla\ntotuuden pelotonta todistajaa, Herran väkeä ja voimaa, joka vaikutti\nja taisteli Hänen sotureissaan ja puhui heidän suunsa kautta\nlupauksensa mukaan.\n\nThorpe on jättänyt jälkeensä kirjallisen kuvauksen\ntutkintotilaisuudesta, jotta muutkin kristityt voisivat oppia\nhänestä, miten totuus voittaa valheen, oikeus vääryyden, ja olisivat\nvalmiit luopumaan kaikista tämän elämän kappaleista, koskapa\neivät lainkaan tiedä, miten pian voivat itse joutua samanlaisiin\nkoettelemuksiin. Esitämme siitä seuraavassa muutamia katkelmia.\n\nArkkipiispa ilmoitti tietävänsä, että Thorpe oli jo enemmän kuin\nkaksi vuosikymmentä liikkunut Englannin pohjoisosissa ja muuallakin\nkylvämässä väärää oppia ja tekemässä työtä valheellisen opetuksen\nhyväksi saastuttaakseen ja myrkyttääkseen koko maan, sekä vaati\nThorpe'ia luopumaan mielipiteistään. Kun hänelle suotiin tilaisuus\npuolustautua, niin hän esitti käsityksensä kirkosta seuraavin ihanin\nsanoin.\n\n\"Ja minä uskon pyhän seurakunnan, s.o. kaikki ne, jotka ovat olleet\nja jotka nyt ovat ja aina tulevat olemaan maailman loppuun asti;\nkansan, joka ahkeroi tuntea ja pitää Jumalan käskyt, joka yli kaiken\npelkää rikkoa Jumalaa vastaan, joka rakastaa ja koettaa miellyttää\nHäntä; ja minä uskon, että kaikki ne, joilla on ollut ja nyt on,\nja kaikki ne, joilla vielä tulee olemaan edellämainitut hyveet ja\narmolahjat, seisovat varmasti uskossa Jumalaan, toivovat lujasti\nHänen armotekoihinsa, pysyvät loppuun asti täydellisessä rakkaudessa,\nmielellään, kärsivällisesti ja iloisesti kestävät vainoja erikoisesti\njuuri Kristuksen, ja Hänen apostoliensa esikuvan mukaan; kaikkien\nnäiden nimet ovat kirjoitetut elämän kirjaan.\"\n\nKun arkkipiispa uudelleen vaati häntä valallisesti luopumaan\nuskostaan ja ilmiantamaan jokaisen harhaoppisen, sekä kielsi\nsaarnaamisen, kunnes toisin määrätään, niin Thorpe lausui seuraavaa.\n\n\"Herrani, isäni ja äitini kuluttivat paljon rahaa minun\nkouluttamiseeni tehdäkseen minusta Jumalan papin, Mutta kun tulin\nsiihen ikään, jolloin minun oma harkintakykyni heräsi, ei minulla\nollut halua ruveta papiksi, ja sentähden minun ystäväni kohtelivat\nminua hyvin tylysti. Ja kun sitten heidän vastenmielisyytensä\nminua kohtaan alkoi käydä minulle kovin tuskalliseksi, niin päätin\njättää heidän seuransa. He lausuivat usein sangen ankaria sanoja\nja uhkailivat minua monella tavalla. Ja näin heillä oli kauan\naikaa paljon puuhaa minusta ennenkuin suostuin rupeamaan papiksi.\nVihdoin pyysin heiltä lupaa saada matkustaa viisaiden pappien luo,\nsellaisten, jotka ovat taitavia keskustelussa, saadakseni heiltä\nneuvoa ja oppiakseni heidän kauttaan tuntemaan pappeuden virkaa\nja velvoituksia. Isäni ja äitini suostuivat ilomielin ja antoivat\nminulle siunauksensa ja luvan sekä rahaa matkalle. Ja niin minä\nmenin sellaisten pappien luo, joilla olin kuullut olevan parhaimman\nnimen ja pyhimmän elämän sekä syvimmän opin ja jotka olivat täynnä\ntaivaallista viisautta. Ja niin minä seurustelin heidän kanssaan niin\nkauan, että huomasin heidän hurskaasta ja vakavasta vaelluksestaan,\nettä heidän vilpittömät rakkaudentyönsä voittivat heidän maineensa,\njosta olin kuullut ennen.\"\n\nJa arkkipiispa sanoi: \"Vastaa: keitä ovat nämä pyhät ja viisaat\nmiehet, joilta olet ottanut opetuksesi?\"\n\nJa minä sanoin: \"Herrani, maisteri John Wycliffe'iä monet pitivät\nsilloin elävistä suurimpana pappina, mitä he tiesivät, ja hän\noli mainehikas kyvykkyydestään, hyvyydestään ja perin hurskaasta\nelämästään. Ja sentähden monet suuret miehet seurustelivat usein\nhänen kanssaan ja he rakastivat hänen oppiaan siinä määrin, että\nkirjoittivat sen muistiin ja pyrkivät ottamaan sen itselleen elämän\nohjeeksi. Sentähden, herra, tämän maisteri John Wycliffe'in opin\nkannalla ovat vieläkin monet miehet ja naiset, tämän opin, joka\nparhaiten on sopusoinnussa Kristuksen ja Hänen apostoliensa elämän ja\nopetuksen kanssa ja joka selvimmin näyttää ja selittää, minkälainen\nkirkko on ollut ja minkälainen sen vielä tulisi olla ja miten sitä\ntulisi hallita ja johtaa. Siksipä niin monet miehet ja naiset\nhaluavat omaksua hänen oppinsa, ja heidän tarkoituksensa on Jumalan\narmon avulla ojentaa elämänsä tämän Wycliffe'in opetuksen mukaan.\"\n\nArkkipiispa syytti häntä sitten myrkyllisestä harhaoppien\nkylvämisestä Shrewsbury'in ja kansan mielen levottomaksi tekemisestä.\nTähän vastasi Thorpe:\n\n\"Herrani, te sanotte, että minä olen opetuksellani tehnyt\nlevottomiksi Shrewsburyn kuntalaiset ja monet muut miehet ja naiset.\nJos näin on asian laita, ei siinä ole mitään ihmeteltävää, koskapa\nKristuksen oma persoona, Hänen, joka oli totinen Jumala ja ihminen\nja viisain saarnamies, mitä milloinkaan on ollut tahi tulee olemaan,\nteki levottomiksi Jerusalemin kaupungin kaikki asukkaat. Ja myöskin\nkoko Nasaretin synagoga oli niin kiihdyksissä Kristusta vastaan\nja niin kiukuissaan Häntä kohtaan Hänen saarnaamisensa johdosta,\nettä synagogan miehet nousivat ylös ja veivät Kristuksen ulos\nkaupungistaan ja saattoivat Hänet vuoren huipulle syöstäkseen Hänet\nalas suin päin.\"\n\nMyöhemmin hän jatkaa kuvaustaan seuraavaan tapaan. \"Ja sitten\nminua nuhdeltiin, pilkattiin ja uhkailtiin joka taholta, ja tämän\njälkeen vielä muutamat henkilöt huutaen kehoittivat minua lankeamaan\npolvilleni ja alistumaan. Mutta minä seisoin hiljaa enkä puhunut\nsanaakaan. Ja sitten siellä sanottiin minusta ja minulle monia\nsanoja. Ja minä kuulin heidän uhkailevan, kiroilevan ja pilkkaavan,\nmutta en virkkanut mitään.\n\nJa sitten, hetkisen kuluttua, arkkipiispa sanoi minulle: 'Etkö tahdo\nalistua pyhän kirkon järjestykseen?'\n\nJa minä sanoin: 'Herrani, minä alistun varsin ilomielin, kuten olen\nesittänyt teille ennen.'\n\nJa sitten arkkipiispa käski poliisimiehen viemään minut pois sieltä\nkiireisesti.\n\nJa niin minut saatettiin sieltä pois ja vietiin likaiseen ja kauheaan\nvankilaan, missä en ollut milloinkaan ennen ollut. Mutta Jumalan\nkiitos, kun sitten kaikki ihmiset olivat menneet pois luotani ja\nlujasti sulkeneet jälkeensä vankilan oven, niin minä hartaasti\nkiitin Jumalaa ja ylistin Häntä Hänen hyvyytensä tähden. Ja minä\nolin saanut suuren lohdutuksen jo siinä, että olin päässyt pois\nheidän näkyvistään, pois vihollisteni läheisyydestä, pois kuulemasta\nheitä, heidän herjauksiaan ja uhkailujaan. Mutta paljon enemmän minä\nriemuitsin Herrassa sentähden, että Hän armonsa kautta oli varjellut\nminua sekä vastustajiani imartelun että heidän uhkaustensa keskellä,\nniin että ilman omantunnon raskautta ja tuskaa saatoin poistua\nheidän keskuudestaan. Sillä kuten puu lepää toisen puun päällä joko\npoikittain tahi ristin muodossa, niin oli arkkipiispa ja hänen kolme\npappiansa aina minua vastaan ja minä heitä.\n\nNyt, hyvä Jumala, Sinun pyhän nimesi tähden, Sinun kaikkein\nsiunatuimman nimesi tähden, tee meidät yhdeksi, jos se on Sinun\ntahtosi. Ja jotta niin tapahtuisi, anna kaikkien, jotka lukevat ja\nkuulevat tämän kirjoituksen, sydämestään rukoilla Herraa Jumalaa,\nettä Hän suuren hyvyytensä tähden, hyvyytensä, jota ei yksikään kieli\nvoi tyhjentävästi kuvailla, soisi meidän ja kaikkien muiden, jotka\nsamalla tavalla ja samasta syystä tahi jostakin muusta syystä ovat\nerotetut, tulla liitetyiksi yhteen, tulla yhdeksi totisessa uskossa,\nlujassa toivossa ja täydellisessä rakkaudessa. Amen.\"\n\nMikä tämän hurskaan ja uskollisen jumalanmiehen ja palvelijan\nloppu oli, siitä ei ole tietoa. Todennäköisesti hänet ankarassa\nvankeudessa, jolla arkkipiispa kuulustelun kestäessä oli uhannut\nhäntä, joko raivattiin salaisesti pois tieltä tahi hän kuoli\nsairauteen.\n\n\n\n\nJOHANNES HUS.\n\n\nKatolinen kirkko oli neljännellätoista vuosisadalla vaipunut syvään\nalennustilaan. Sen arvovalta oli suuresti heikontunut silloin\nkun itse paavin oli täytynyt muuttaa Roomasta Avignoniin. Rahaa\nansaitakseen paavit möivät hengellisiä virkoja, papisto muuttui\nseurakunnan kaitsijoista mammonan palvelijoiksi ja munkkikunnat\netsivät vain aineellisia etuja. Suuri osa ylettömästi lisääntynyttä\nja itsekkyyteen vajonnutta hengellistä säätyä eli hekumassa ja\nirstaudessa. Vuosisadan keskivaiheilla, melkein samaan aikaan kun\nKeski-Euroopassa raivosi \"musta surma\", on huomattavissa papiston\nturmeluksen herättämä huolestuminen, ja sitä seuraa ankara epäkohtien\narvostelu sekä vaatimus, että kirkon hallinto ja papiston elämä\non puhdistettava. Lopulta arvostelu kohdistuu eräisiin kirkon\nopinkappaleihinkin. Englannissa on tämän arvostelun etevimpänä\nedustajana John Wiclif, joka samalla kun hän puolusti Englannin\nkirkon kansallisia oikeuksia, arvosteli ankarasti papistoa ja\nlopulta hyökkäsi itse kirkon periaatteita vastaan. Hän opetti,\nettä raamattu yksin on totuuden lähde, kirkon ja valtion ylin\nohje. Ihminen pelastuu vain armosta uskon kautta ja oikean kirkon\nmuodostaa valittujen yhteys. Mutta myöskin Englannin ulkopuolella,\nKeski-Euroopassa esiintyivät muutamat hurskaat miehet pappien\nturmelusta vastaan ja vetosivat raamattuun totuuden lähteenä.\nItävallassa oli sellainen saarnaaja Konrad Waldhauser. Böömin\nkuningas Kaarle IV, joka samalla oli Saksan keisari, harrasti\nkaikin tavoin perintömaansa Böömin kohottamista valistuksessa. Hän\nperusti v. 1348 Pragiin yliopiston, ensimmäisen Keski-Euroopassa.\nSamoin hän tahtoi kohottaa kirkon sen alennustilasta. Vaikuttaakseen\nherättävästi ihmisiin hän kutsui mainitun itävaltalaisen pitämään\nparannussaarnoja Pragiin. Waldhauserin saarnat herättivätkin monen,\nmutta alempi kansa ei niitä ymmärtänyt, sillä Waldhauser saarnasi\nsaksaksi. Silloin ilmestyi tshekkiläinen saarnaaja nimeltään\nMilic. Tuhansittain kävivät ihmiset kuulemassa hänen ankaria\nparannussaarnojansa ja monet kääntyivät jättäen irstaan elämän ja\nylellisyyden. Milicin lausunto papistosta herätti suuttumusta,\njoka sai paavinkin levottomaksi. Milic kutsuttiin paavin puheille\nAvignoniin ja sillä matkalla hän sairastui ja kuoli (v. 1374). Mutta\nherätystyö tshekkiläisten keskuudessa jatkui, saarnaajia oli jo\nuseampiakin ja uskonnollisia kysymyksiä käsiteltiin tshekinkielisissä\nkirjoissa. Tässä alkavassa uskonnollisessa heräämyksessä oli\njo sellaista, mikä ei käynyt täysin yhteen katolisen kirkon\nkäsityskannan kanssa vaikka itse herättäjät eivät tahtoneet sitä edes\nitselleen tunnustaa, sillä kaikki se, mitä kirkko ei hyväksynyt,\noli harhaoppista, kerettiläistä ja kerettiläisyys oli kauheinta\nmitä keskiajan ihminen saattoi ajatella. Vakavat ja ajattelevat\nihmiset olivat kaikkialla levottomia sielunsa tilasta. Kristikunta\noli kadottanut johtajansa, senjälkeen kun paavinistuin oli\nsiirtynyt Roomasta ja Avignonin paavin rinnalle ilmestyi toinen tai\nkolmaskin kilpaileva paavi. Korkein arvovalta uskonnon kysymyksissä\noli osaksi siirtynyt silloisiin yliopistoihin. Vanhin näistä,\nBolognan, oli kuitenkin etupäässä lainoppineita varten ja Oxford\nEnglannissa oli sivulla päin sekä Wycliffe'in takia kerettiläisyyden\nhuudossa. Pariisin suuri yliopisto oli kuuluisa teologeistaan ja\nKeski-Euroopan vanhin korkeakoulu Prag oli myöskin hyvin suosittu.\nYlioppilaita siellä oli toistakymmentä tuhatta, jotka olivat jaetut\nneljään kansakuntaan: böömiläiseen, saksilaiseen, baijerilaiseen ja\npuolalaiseen. Kolme viimemainittua olivat pääasiassa saksalaisia,\nvaikka niihin, kuten saksilaiseen kuuluivat myöskin tanskalaiset,\nruotsalaiset ja suomalaiset Pragissa opiskelijat ja puolalaiseen\njokin määrä puolalaisia. Tällainen järjestys olikin sopusoinnussa\nkeskiajan yliopistojen kansainvälisen luonteen kanssa. Mutta se tuli\npian näyttelemään kohtalokasta osaa kansallisissa ja uskonnollisissa\ntaisteluissa. Böömi oli näet enemmistöltään tshekkiläinen maa,\nmutta sinne oli muuttanut yhä enemmän saksalaisia ja kaupunkien\nporvariston enemmistö oli saksalainen. Kaikki muutokset kirkollisissa\noloissa olivat tälle enemmistölle epäedulliset jo taloudellisistakin\nsyistä. Se kuului ikäänkuin olojen pakosta uudistusten vastustajiin.\nYliopistossa koskivat kansalliset riidat myöskin aineellisia etuja.\nKaarle IV ja hänen seuraajansa Venceslaus olivat yhdessä rikkaiden\nyksityishenkilöiden kanssa perustaneet yliopiston yhteyteen n.s.\nkollegioja, joissa yliopiston jäsenet saivat ilmaisen asunnon ja\nylläpidon. Paikat täytettiin vaalin kautta. Kun päätökset, samoinkuin\nrehtorin vaali tapahtui siten, että \"kansakunnat\" yhdellä äänellä\nkukin valitsivat rehtorin ja kollegiojen jäsenet, jäi böömiläinen\nkansakunta, jonka muodostivat pääasiassa tshekkiläiset, aina\nalakynteen. Nämä katkeroituivat, kun he kotiväkenä näkivät joutuvansa\nsyrjäytetyiksi; he tunsivat sen kansalliseksi sorroksi ja nousivat\nsitä vastaan.\n\nNäin liittyi Pragissa kansallisuustaistelu kirkolliseen\nuudistusharrastukseen, johtaen lopulta uskonnollis-kansalliseen\nsotaan. Viisaan Kaarle IV:n eläessä eivät vastakohdat vielä päässeet\nkehittymään liian pitkälle, mutta hänen poikansa Venceslaus\n(1378-1419), joka kyllä oli lahjakas ja hyväntahtoinen, mutta\njuoppo, äkkipikainen ja raaka, ei voinut enää hillitä vastakkaisia\npuolueita, vaikka koettikin monesti puolustaa tshekkiläisten\noikeuksia. Uskonnollisilla riidoilla oli kaksi keskustaa: yliopisto\nja n.s. Bethlehemin kappeli, jonka eräs rikas tshekkiläinen porvari\noli rakennuttanut ja yhdessä erään ylimyksen kanssa lahjoittanut\nyksinomaan tshekkiläiseksi saarnahuoneeksi. Kuningas ja arkkipiispa\nantoivat sille laillisen vahvistuksen. Sen saarnaajaksi otetun papin\ntuli siinä jokaisena sunnuntaina ja juhlapäivänä pitää kaksi saarnaa\nkansan, siis tshekin kielellä. Sinne mahtui 3,000 kuulijaa ja se\noli aina täynnä. Bethlehemin kappelista tuli kansallinen pyhäkkö;\nsiellä muokattiin uskonpuhdistuksen maaperä. Meidän päivinämme siitä\nei ole enää mitään jäljellä, sillä senjälkeenkun tshekkiläinen\nprotestanttisuus oli kukistettu Valkeanvuoren taistelussa 1620,\nse jätettiin jesuiittain haltuun, suljettiin ja hävitettiin maan\ntasalle v. 1786. Kolme eri saarnaajaa oli jo jokaisena pyhäpäivänä\nkoonnut Bethlehemin kappelin hartaita kuulijoita täpö täyteen, kun\nv. 1402 sen saarnaajaksi tuli Johannes Hus. Mutta ennenkun puhumme\nhänen toiminnastaan Bethlehemin saarnaajana, tahdomme tutustua hänen\nsiihenastiseen kehitykseensä.\n\nHusin syntymävuodesta ei ole aivan varmaa tietoa, mutta\ntodennäköisesti hän syntyi v. 1369. Sen sijaan hänen syntymäseutunsa\non tarkoin tunnettu. Se sijaitsi Böömin lounaisessa kolkassa\nlähellä pientä Prachaticen kaupunkia. Siellä on vieläkin Husinets\nniminen kylä ja siitä sai Hus nimensä. Myöskin hänen lapsuudestaan\nja nuoruudestaan on hyvin vähän luotettavia tietoja. Pragiin hän\ntuli nähtävästi v. 1386. Opintoaikanaan hän oman tunnustuksensa\nmukaan otti joskus osaa kaikenlaisiin vallattomuuksiin ja kävi\najan koululaisten tavan mukaan maaseudulla teininä kerjäämässä.\nNiinikään hän mainitsee pitäneensä kauniista vaatteista ja\nshakkipelistä. Mutta pian hän luopui nuoruuden vallattomasta\nelämästä, kirkkoisien kirjoitukset ja kertomukset marttyyreista\nolivat hänen mielilukemistaan. Vielä v. 1393 hän luottaa katoliseen\nkirkkoon niin ehdottomasti, että hän viimeisillä rahoillaan osti\nitselleen anekirjan. V. 1396 Hus tuli \"vapaiden taiteiden\" eli kuten\nmeidän aikanamme sanottaisiin filosofian maisteriksi, opiskeltuaan\nsitä ennen myöskin teologiaa. Kaksi vuotta myöhemmin hän alkoi\npitää luentoja, jotka vetivät puoleensa paljon kuulijoita. Hän\nvalittiin pian tiedekuntansa dekaanukseksi ja v. 1402 yliopiston\nrehtoriksi. Tämä vuosi tuli käännekohdaksi hänen elämässään, sillä\nhänet kutsuttiin myöskin Bethlehemin kappelin saarnaajaksi. Hus\nantautui nyt kokonaan Jumalan sanaa tutkimaan ja julistamaan. Hän\netsi totuutta vain raamatusta ja hänen uskonsa yhä vahvistui.\nHänen sanansa siirsivät kuulijoihin saman totuuden ja oikeuden\nrakkauden, joka innostutti häntä itseään. Nähdessään hänen kalpeat\nkasvonsa, jotka \"puhuivat rukouksista, valvomisesta, paastosta ja\nkieltäymyksestä\", kuulijat olivat jännittyneinä jo ennenkuin hän\noli ehtinyt suunsa avata. Hän oli ankara itseään kohtaan, mutta\nsäälivä ja hellä kärsiville. \"Hän oli väsymätön, hän kuunteli\nsynnintunnustuksia, käänsi syntisiä, lohdutti ahdistettuja,\nsaarnasi ja kirjoitti\", sanoo eräs aikalainen hänestä. Pelkäämättä\nhän saarnoissaan ruoski pappien paheita ja yhteiskunnallisia\nepäkohtia, varsinkin rikkaiden suurtilallisten alustalaisiaan\nkohtaan harjoittamaa sortoa. Husin vastustajat ja kaikki ne, joihin\nhänen ankarat moitteensa kohdistuivat, olivat suutuksissaan, mutta\nolivat voimattomat niin kauan kun eivät saattaneet esittää mitään\nhänen opetuksiaan vastaan. Jonkin ajan kuluttua he kuitenkin\nolivat saaneet vaarallisen aseen. He huusivat, että Hus on\nharhaoppinen, sillä hän oli englantilaisen kerettiläisen Wycliffe'in\nhengenheimolainen. Ja niin olikin asianlaita. Wycliff itse oli v:sta\n1382, jolloin Lontoon piispainkokous oli tuominnut 24 kohtaa hänen\nkirjoituksistaan väärä-oppisiksi, viralliselta katoliselta kannalta\nkatsoen kerettiläinen, vaikka hän ei joutunutkaan suuremman vainon\nalaiseksi ja sai rauhassa kuolla v. 1384. Ainakin v. 1398 oli Hus\njo tutkiskellut Wycliffe'in filosofisia kirjoituksia. Ne tekivät\nhäneen syvän vaikutuksen ja hän ihaili Wycliffe'ä kuolemaansa asti.\nMutta samalla hän ikäänkuin aavisti, miten vaarallinen tämä ihailu\noli, sillä erään käsikirjoituksensa reunaan hän on piirtänyt sanat:\n\"Jumala suokoon Wycliffe'ille taivaan valtakunnan! Oi Wycliffe,\nWycliffe, monen miehen pään panet pyörälle!\" Uuden vuosisadan\nalkupuolella saapuivat myöskin Wycliffe'in teologiset kirjat\nPragiin. Mahdollisesti Husin ystävä Hieronymus Pragilainen, joka oli\nopiskellut Oxfordissa, ensimäisenä toi ne Pragiin. Niissä esitetyt\nopit levisivät nopeasti kenenkään estämättä, kunnes eräs yliopiston\nmaistereista shleesialainen Johan Hübner v. 1403 varta vasten\nkokoonkutsutussa yliopiston opettajien istunnossa vaati Wycliffe'in\nopit tuomittaviksi 45 kohdan nojalla, jotka hän oli poiminut tämän\nkirjoista. Ainoastaan yksi maisteri puolusti noita tuomittaviksi\nesitettyjä kohtia, jolloin useat pelästyksissään poistuivat. Muut\nistuntosaliin jääneet tshekkiläiset professorit väittivät, että\nsyyllisiksi väitettyjä kohtia ei löytynyt Wycliffe'in kirjoista.\nMyöskin Hus katsoi syyttäjän kantavan väärää todistusta Wycliffe'ä\nvastaan, väittäen että hän väärentäessään kuuluisan englantilaisen\nopetuksia oli paljon syyllisempi kuin ne kaksi Pragin kauppiasta,\njotka muutama päivä aikaisemmin oli poltettu sentähden, että he\nolivat myyneet väärennettyä tavaraa saframina. Enemmistö tuomitsi\nkuitenkin syytetyt 45 kohtaa ja kielsi niiden mukaan opettamasta.\n\nTuomiolla ei kuitenkaan ollut tarkoitettua tehoa. Se pikemmin\nkäänsi yleisen huomion Wycliffe'in oppeihin eikä voinut ehkäistä\nHusin vaikutusta. Pragin uusi arkkipiispa, joka ei ollut erittäin\noppinut teologi eikä siis osannut tarkoin erottaa, mikä Wycliffe'in\nopetuksissa ei ollut sopusoinnussa vallitsevan kirkollisen käsityksen\nkanssa, antoi siveellisen kannatuksensa Husin harrastuksille,\nnimittämällä hänet saarnaajaksi pappien kokouksiin, kehoittaen häntä\nnäissä tilaisuuksissa suoraan paljastamaan kaikki väärinkäytökset.\nHus luuli kaikessa olevansa katolisen kirkon pohjalla. Hän syventyi\nyhä raamattuun. Saarnoissaan ja kirjoituksissaan hän esiintyi tyhjiä\nmenoja ja taikauskoa vastaan, osoittaen m.m., miten Wilsnakin\npyhiinvaelluspaikassa Brandenburgissa oli harjoitettu julkeaa\npetosta, väittämällä, että siellä oli jäännös Kristuksen verta\nja että kaksi sokeaa naista, jotka todellisuudessa eivät koskaan\nolleet sokeat, oli saanut näkönsä takaisin. Hus käyttää mielellään\nvoimakkaita vastakohtia ja meheviä vertauksia, jotka painuvat\nkuulijoiden mieliin. Evankeliumin korkein käsky on rakastaa Jumalaa\nkaikesta sydämestään ja lähimmäistä niinkuin itseään. Sentähden\nerehtyvät ne, jotka luulevat paremmin saavansa syntinsä anteeksi\nperustamalla kirkkoja kuin auttamalla köyhiä. \"Parempi on antaa\neläessään ropo Jumalalle kuin jättää kuolemansa jälkeen papeille\nkultaa niin paljon että sillä voisi täyttää taivaan ja maan välisen\nkuilun. Parempi on nöyryydessä kärsiä solvaus kuin kiduttaa itseään\nruoskimalla selkäänsä vastaan rikki kokonaisen metsän vitsat. Se joka\non nöyrä alempaansa kohtaan tekee Jumalan edessä ansiokkaamman työn\nkuin se, joka käy pyhiinvaelluksella maailman äärissä.\" Hän saarnasi\npappien ylellisyyttä, ahneutta ja vallanhimoa, väärinkäytettyä\npannaanpanoa ja anekauppaa vastaan ja munkkeja vastaan, \"jotka\nesimiestensä luvalla tai omin luvin ennen tuntemattomilla juhlilla,\npetollisilla ihmeillä ja muilla valheilla puijaavat rahaa\nköyhältä kansalta ja hävittävät Kristuksen kirkkoa.\" \"Vapahtaja\non kieltänyt opetuslapsiltaan maallisen vallanpidon; mutta hänen\njumalallinen sanansa tuli pilkaksi ja taruksi, silloin kun keisari\nKonstantinus kolme sataa vuotta Kristuksen syntymän jälkeen antoi\npaaville maallisen vallan. Sinä päivänä kuului ääni korkeudesta,\njoka huusi: myrkkyä on vuodatettu Jumalan kirkkoon. Rikkaus on\nmyrkyttänyt ja turmellut kristillisen kirkon. Mistä tulevat sodat,\npannaanjulistukset ja riidat paavien, piispojen ja muiden papiston\njäsenten välillä? Koirat tappelevat luusta, ottakaa heiltä luu pois\nja rauha on palautettu.\"\n\nHusin vihamiehet olivat vielä voimattomat, sillä arkkipiispa, kansa,\nmonet ylimykset, kuninkaallinen perhe ja varsinkin kuningatar,\njonka rippi-isä Hus oli, suojelivat häntä. Myöskin yliopistossa\nhänen ympärillään oli varma kantajoukko. Mutta pian tuli\nloukkauskiveksi Wycliffe'in ehtoollisoppi. Wycliffe näet selitti,\nettä leipä ja viini eivät muutu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi,\nkuten katolinen kirkko v. 1215 neljännessä lateraanikokouksessa\noli selittänyt, vaan että Kristus on vain henkisesti läsnä Herran\nehtoollisessa. Hus ei puuttunut tähän arkaan kysymykseen silloin kun\nyliopistokokouksessa keskusteltiin Wycliffe'in kirjoista. Vain yksi\nyliopiston maistereista, Stanislaus Znojmilainen, puolusti silloin\nWycliffe'in ehtoollisoppia. Sentähden saattoi Pragin arkkipiispa yhä\nasettua Husia kannattamaan, silloinkin kun paavi kiinnitti hänen\nhuomiotaan wiclifiläisten harhaoppien leviämiseen Pragissa. Hän ei\nollut tietävinään, että paavi tarkoitti Husia ja oli yhä hänelle\nsuosiollinen. Mutta tehdäkseen jotakin paavin bullan johdosta hän\nsalli reformiliikkeen vastustajien syyttää muutamia tshekkiläisiä\nmaistereja, jotka olivat lausunnoissaan menneet pisimmälle. Syytös\nkohtasi ensimmäisenä Stefan Znojmilaista, joka myöskin eräässä\nkirjoituksessaan oli puolustanut Wycliffe'in ehtoollisoppia.\nTämä pelästyi, kielsi olevansa mainitun kirjoituksen tekijä ja\npelastui siten häntä uhkaavasta tuomiosta, muuttuen samalla Husin\nvihamieheksi. Nyt arkkipiispa kielsi esittämästä ja kannattamasta\nWycliffe'in mielipiteitä sekä ilmoitti kansalle, että ehtoollisessa\nleipä muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja että konsekratsionin jälkeen\nkalkissa ei ole jäljellä viini, vaan todellinen Kristuksen veri. Hus\nhuomautti arkkipiispalle, että sellainen ei ollut kirkon alkuperäinen\noppi. Arkkipiispa suuttui ja hänen suhteensa Husiin kylmeni yhä,\nkun tämä esiintyi eräiden uskonnollisista syistä vangittujen\nhenkilöiden puolesta, kirjoittaen arkkipiispalle ankaran kirjeen.\nPian arkkipiispa oli siirtynyt jo Husin vastustajien puolelle.\nYliopiston tshekkiläinen \"kansakunta\" koetti sovitella ja kielsi\njäseniään esittämästä niitä Wycliffe'in kirjoitusten kohtia, jotka\nse katsoi harhaoppisiksi. Arkkipiispa ei tyytynyt tähän, vaan\nkielsi pappien kokouksessa 16 p. kesäk. 1408 saarnoissa käyttämästä\nmoittivia sanoja papistosta ja käski jättämään hänen haltuunsa\nkaikki Wycliffe'in kirjat. Lisäksi tuli Italiasta tieto, että siellä\noli vangittu kerettiläisyydestä epäiltyinä Stanislaus Znojmilainen\nja Stefan Palets, jotka olivat lähteneet sinne puolustautumaan.\nArkkipiispa peruutti Husille antamansa toimen, nimittäin saarnaamisen\npappeinkokouksissa.\n\nHusilla ei ollut enää minkäänlaista kannatusta kirkon puolelta.\nHän oli nyt täydellisesti joutunut sen vastustajien johtajaksi ja\nsellaisessa asemassa hänen toimintansa opettajana ja saarnaajana\nolisi hyvin pian tullut mahdottomaksi, jos tapausten kulku ei olisi\najanut myöskin kuningas Venceslausta arkkipiispan vastustajien\njoukkoon. Venceslaus, joka oli paitsi Böömin kuningas myöskin\nSaksan valtakunnan keisari, oli v. 1398 tehnyt Ranskan kuninkaan\nkanssa sellaisen sopimuksen, että kumpainenkin pysyy puolueettomana\nkeskenään riiteleviin paaveihin nähden, siksi kunnes katolisessa\nkirkossa on jälleen yksi kaikkien tunnustama paavi. Tällä hän\nsuututti Mainzin arkkipiispaa, joka v. 1400 sai aikaan sen,\nettä neljä vaaliruhtinasta julistivat Venceslauksen oikeutensa\nmenettäneeksi ja Ruprecht Pfalzilaisen hänen seuraajakseen.\nLisäksi liittyi Venceslauksen vastustajiin hänen oma veljensä\nSigismund, joka v. 1402 vei Venceslauksen Wieniin ja piti häntä\nsiellä toista vuotta vankeudessa. Venceslauksen ainoana turvana\nolivat nyt tshekkiläiset ja siksi hän myöskin kannatti, näiden\npyrkimyksiä. Kun sitte Gregorius XII asettui kannattamaan Ruprecht\nPfalzilaista, oli Venceslaus hänen luonnollinen vastustajansa,\nkun lisäksi kardinaalikokouskin oli pyytänyt kuningasta pysymään\n\"puolueettomana\", ja kuningas kieltäytyi tunnustamasta Gregorius\nXII:ta. Mutta Pragin arkkipiispa tahtoi totella paavia. Kuningas\nvetosi yliopistoon, tshekkiläinen \"kansakunta\" asettui kuninkaan ja\nkolme muuta arkkipiispan kannalle. Asiaa ei kuitenkaan päästetty\näänestykseen. Hus jatkoi saarnaamistaan, mutta arkkipiispa julisti\nkaikki papit, jotka kieltäytyivät tottelemasta paavia, virastaan\nerotetuiksi. Julistus tarkoitti nimenomaan Husia. Kuningas katsoi\nyliopistossa niiden, jotka eivät kannattaneet hänen menettelyään\nGregorius XII:ta kohtaan, olevan siis Ruprechtin kannattajia ja hänen\nvastustajiaan. Tshekkiläiset olivat hänen puolellaan, saksalaiset,\njoilla oli ylivalta, häntä vastaan. Tämä ylivalta oli otettava\nheiltä pois ja 18 p. tammik. 1409 hän määräsi, että tähänastinen\njärjestys on muutettava. Samoinkuin Pariisin ja Italian yliopistoissa\npäätösvalta oli kotimaisilla jäsenillä, samoin on myöskin oleva\ntshekkiläisillä, koska tshekkiläinen kansa on oikea perillinen omassa\nmaassaan; sillä on isännyysvalta omassa yliopistossaan ja sentähden\ntshekkiläisellä \"kansakunnalla\" on oleva kokonaista kolme ääntä,\nmuilla vain yksi kullakin. Seurauksena oli, että saksalaiset jättivät\nPragin ja aiheuttivat Leipzigin yliopiston perustamisen. Hus,\njoka yhdessä ystävänsä Hieronymus Pragilaisen kanssa oli suuresti\nvaikuttanut kuninkaan päätökseen, valittiin nyt tshekkiläistyneen\nyliopiston rehtoriksi.\n\nArkkipiispa oli kadottanut yliopiston tuen ja voimakeinoilla,\ntakavarikoimalla hänen omaisuutensa ja tulonsa, pakotti kuningas\nhänet peruuttamaan kaikki pannajulistuksensa ja taipumaan. Siitä\nhuolimatta arkkipiispa koetti kuitenkin saada Husin vaikenemaan.\nMutta Hus tuli yhä rohkeammaksi. Hän kieltäytyy tottelemasta\nsekä arkkipiispaa että paavia. Kaiken esivallan yläpuolella\non Jumalan laki. Hänen omatuntonsa ei sallinut hänen totella\narkkipiispan saarnakieltoa, Jumala ja hänen oma pelastuksensa vaati\nhäntä julistamaan totuuden sanaa. Arkkipiispa ryhtyi jyrkempään\ntoimenpiteeseen. Husin ja yliopiston vastalauseista huolimatta hän v.\n1410 antoi polttaa ne Wycliffe'in kirjat, jotka oli jätetty hänelle\nja Husin sekä Pragin kaupungin hän julisti pannaan. Siitä syntyi\nsellainen yleinen kiihtymys, että arkkipiispan täytyi paeta Pragista\nja kuningas määräsi hänen korvaamaan omistajilleen poltetut kirjat.\n\nEntistä kiivaammiksi kävivät Husin saarnat, kun Pragissa keväällä\n1412 alettiin myydä paavi Johannes XXIII:n anekirjoja. Mainittu\npaavi itse, entinen merirosvo ja siveellisesti kelvoton mies, oli\nPragissa huonoimmassa huudossa. \"Antikristus on Pietarin istuimella.\"\nHänen anekirjansa tuomitsi Hus tuhansien edessä ja kirjoitti niistä\nsekä tshekkiläisille että ulkomaalaisille. Kansanjoukot ilmaisivat\nsuuttumuksensa pilkkalauluilla ja ivallisilla kulkueilla. Ja kun\nkolme tällä tavoin mieltään osoittavaa nuorukaista kaupungin\nsaksalaisten raatimiesten toimesta poltettiin, nousi suuttumus\nkorkeimmilleen. Paavi uhkasi tuomita Husin poltettavaksi ja\nBetlehemin saarnahuoneen hajoitettavaksi, mutta siitä ei kukaan\nvälittänyt. Hus pani vastalauseen paavin pannajulistusta vastaan ja\nvetosi korkeimpaan tuomariin Kristukseen sekä jatkoi saarnaamistaan.\nKuningattaren pyynnöstä hän kuitenkin poistui Pragista syksyllä 1412.\n\nLähtö ei ollut Husille helppo. Hän tutkiskeli itsekseen, onko\nhänen kuoltava Kristuksen tähden vai elettävä ja tehtävä työtä\nlähimmäistensä hyväksi. \"Rukoilkaa minun puolestani, kirjoittaa\nhän, että voisin uutterasti kirjoittaa ja saarnata antikristusta\n(paavia) vastaan.\" Yhä kasvaville kansanjoukoille hän saarnasi\nBöömin maaseudulla ja kokonaiset kaupunkikunnat ilmoittivat\nkannattavansa hänen pyrkimyksiään kirkon puhdistamiseksi. Husin\nolo Pragin ulkopuolella, Etelä- ja Länsi-Böömissä jatkui toista\nvuotta. Kuitenkin hän kävi välillä muutaman kerran Pragissa. Husin\nvaikutus ulottui täten yli Böömin. Tämän \"maanpaon\" aikana hän on\nsitäpaitsi tavattoman tuottelias. Hän kirjoittaa teoksen toisensa\nperästä sekä tshekin että latinan kielellä. Tshekinkielisistä laajin\non \"Postilla\", joka sisältää 58 saarnaa \"Jumalan kunniaksi, niiden\nuskollisten tshekkiläisten pelastukseksi, jotka tahtovat tuntea ja\ntäyttää Jumalan tahdon.\" Hus oli uranuurtaja myöskin kirkkolaulun\nalalla. Katolinen kirkko katsoi pääasiaksi latinankielisen liturgisen\nlaulun ja Pragin pappeinkokous v. 1408 kielsi nimenomaan uudet\ntshekinkieliset kirkkolaulut: Hus sekä itse sepitti muutamia\nvirsiä että opetti seurakuntansa laulamaan. Samoin hänen ystävänsä\nHieronymus Pragilainen, jota Konstanzin kirkolliskokouksessa\nnimenomaan syytettiin tshekkiläisten hengellisten laulujen\nsepittämisestä. Tavallista korkeammassa äänilajissa puhuu Hus\nkirjoissaan papiston synneistä, ylimysten köyhää kansaa kohtaan\nharjoittamasta sorrosta ja tshekinkielen viljelemisestä. Niinpä\nhän kymmenen käskyn selityksissä m.m. lausuu: \"Niinikään täytyy\nheidän (ruhtinaiden, ylimysten, ritarien ja porvarien) pitää huolta\nsiitä, että tshekin kieli ei häviä. Ei suinkaan tshekkiläinen nai\nsaksatarta sitä varten, että lapset äkkiä oppisivat tshekin kieltä\neivätkä tulisi kaksikielisiksi. Kaksikielisyydestä syntyy vihaa ja\neripuraisuutta. Siksi Böömin kuningas, keisari Kaarle vainaja käski\npragilaisten opettamaan lapsiaan tshekin kielellä ja tshekin kielellä\ntoimittamaan asiansa raatihuoneessa. Kun Nehemias kuuli, että\njuutalaisten lapset puhuvat puoleksi asdotilaisten kieltä eivätkä\nosaa juutalaisten kieltä, niin hän kuritti ja löi heitä; aivan niin\nolisi pragilaisia ja muita tshekkiläisiä kuritettava, kun puhuvat\npuoleksi tshekkiä, puoleksi saksaa.\" Tällaisten lausuntojen nojalla\non syytetty Husia saksalaisvihasta, ja niin tehtiin jo Konstanzin\nkirkolliskokouksessa. Hän on kuitenkin selvään osoittanut, että hän\npiti siveellistä etevämmyyttä kansallisuutta tärkeämpänä. \"Sanon\nomantuntoni nimessä, että jos tunnen muukalaisen, olkoon hän mistä\nhyvänsä, joka rakastaa Jumalaa ja puolustaa enemmän kuin minun oma\nveljeni sitä, mikä hyvää ja oikeaa on, niin tuo muukalainen on\nminulle veljiä rakkaampi. Sentähden ovat hyvät englantilaiset papit\nminulle rakkaammat kuin kelvottomat tshekkiläiset ja hyvä saksalainen\nminulle mieluisempi kuin paha veli.\" Äidinkielen rakkauttaan Hus\nosoitti myöskin siinä tavassa, millä hän vaali kirjakieltä, ja\nlaatimalla sille uuden oikeinkirjoituksen, jota pääasiassa nyt vielä\nnoudatetaan.\n\nSyksyllä 1414, kun Hus oli käymäseltä Pragissa, saapui tieto, että\nkeisari Sigismund, jolle hänen veljensä Venceslaus v. 1410 oli\nluovuttanut keisarinarvon, jääden itse vain Böömin kuninkaaksi,\noli saanut aikaan sen, että suuri kirkolliskokous oli kutsuttu\nKonstanziin. Kirkon yhtenäisyys ja rauha oli siellä palautettava:\nkolmesta keskenään riitelevästä paavista oli päästävä, yksi ainoa\narvovaltainen paavi asetettava Pietarin istuimelle, väärinkäytöksistä\nkirkon hallinnossa ja pappien pahennusta herättävästä elämästä oli\ntehtävä loppu ja samoin kaikesta kerettiläisyydestä. Sigismund\nlähetti sentähden kutsun Husille saapua kirkolliskokouksen eteen\nkuulusteltavaksi. Hän saisi vapaasti puolustaa itseänsä ja jos hän\nei katsoisi itseänsä vakuutetuksi kirkolliskokouksen päätöksistä,\nhän saisi esteettömästi palata Pragiin. Husin ystävät suhtautuivat\nhyvin epäluuloisesti kutsuun. Myöskin yksi niistä tshekkiläisistä\nylimyksistä, jotka toivat Husille keisarin kutsun, virkkoi salaa,\nettä Sigismundin lupauksiin ei ole luottamista. Mutta Hus samoin kuin\nHieronymus Pragilainen luuli voivansa vaikuttaa kirkolliskokoukseen,\nvieläpä saavansa sen puolelleenkin kirkon puhdistukseksi ja\nkohottamiseksi, niin että siitä tulisi Kristuksen kirkko. Hän\nlähti, saapui kahden hänen saattomiehekseen annetun tshekkiläisen\nylimyksen seurassa Konstanziin lokak. 3 p. ja pyysi päästä paavi\nJohannes XXIII:n puheille. Paavi otti hänet kohteliaasti vastaan,\nantoi Husille luvan vapaasti liikkua kaupungissa, kun hän ei vain\nsaarnaa ja ilmoitti, että hän tulisi kuulusteltavaksi julkisesti\nkirkolliskokouksen edessä.\n\nKonstanziin oli kokoontunut mahtava joukko kirkollisia ja\nvaltiollisia edustajia. Useimmilla hallitsijoilla oli edustajansa.\nSiellä oli kolme patriarkkaa, 29 kardinaalia, 30 arkkipiispaa ja\n150 muuta piispaa. Yliopistoja, joiden arvovaltaan yhä enemmän\nvedottiin, edusti kolmesataa professoria. Kaikkiaan oli Konstanziin\nkokoontunut noin satatuhatta muukalaista, joukossa paljon kauppiaita\nja seikkailijoita, puhumattakaan korkeiden herrain sotilaallisista\nsaattojoukoista. Hus kirjoitti ystävilleen: \"Jos näkisitte tämän\nkokouksen, joka nimittää itseään pyhäksi ja erehtymättömäksi,\nniin tuntisitte inhoa. Täkäläiset saksalaiset sanovat, että kuluu\nkolmekymmentä vuotta, ennenkun on ehditty puhdistaa tämä kaupunki\nniistä synneistä, joilla se nyt saastutetaan.\" Konstanziin\nsaapuneista Husiin kohdistuvan syytöksen erikoistuntijoista\nvaarallisimmat olivat ne hänen omista maanmiehistään, jotka olivat\nsiirtyneet hänen vihamiestensä leiriin, kuten hänen entinen\nopettajansa Stefan Palets ja Mikael de Causis. Heidän lausuntonsa\nsaivat erityisen merkityksen sentakia, että vain he saattoivat\narvostella Husin tshekinkielisiä kirjoituksia. Suuri arvovalta oli\nranskalaisilla, joiden joukossa oli Pariisin yliopiston kansleri,\nkuuluisa teologi Jean Charlier de Gerson, valistunut ja hurskas mies,\njoka kaikesta sydämestään toivoi kirkon puhdistusta. Mutta hän asetti\nkirkon arvovallan ja esivallan kunnioituksen kaiken muun yläpuolelle.\nHus oli hänestä kapinoitsija ja vallankumouksellinen.\n\nKaikista lupauksista huolimatta 28 p. marrask. Hus pidätettiin,\nja vietiin jouluk. 6 p. Boden järven saarella olevaan\ndominikaaniluostariin, jossa hän suljettiin pimeään ja kosteaan\nvankikoppiin. Kun Hus täällä sairastui, jätti keisari Sigismund\nhänet Konstanzin piispan huostaan, joka 24 p. maalisk. siirsi\nhänet Gottliebenin linnaan Reinin varrelle. Sieltä hän kesäkuussa\ntuotiin Konstanzin fransiskaaniluostariin. Kirkolliskokouksessa\nnäyttivät asiat jo kääntyvän oikealle tolalle. Johannes XXIII oli\nluvannut luopua paavin arvosta ja karkasi kaupungista maaliskuun\n20 p., mutta saatiin kiinni ja pidettiin vankina. Tshekkiläiset\nriemuitsivat, mutta pettyivät pian toiveissaan. Sigismund kieltäytyi\nsuojelemasta Husia ja jätti hänet, kuten jo mainitsimme, Konstanzin\npiispan huostaan. Onnistuttuaan poistamaan halveksitun paavin\nkirkolliskokous ryhtyi entistä suuremmalla innolla poistamaan myöskin\nkerettiläisyyttä. Maaliskuun lopulla kokous päätti, että jokaisen\nalimmasta paaviin saakka on toteltava sitä valtaa, jonka kokoontuneet\npiispat ovat saaneet Pyhältä Hengeltä. Toukokuun 4 p. kokous kirosi\nWycliffe'in kirjat ja määräsi ne poltettaviksi. Niinikään se\nmääräsi, että se, joka on viimeaikaisten kirkkoa vastaan tähdättyjen\nlevottomuuksien alkuunpanija ja johtaja, oli haudattava vihityn maan\nulkopuolelle. Tämä päätös oli jo periaatteellinen Husin tuomio. Saman\ntoukokuun lopussa piispat erottivat juhlallisesti Johannes XXIII:n\nja ilmoittivat, että Husin asian julkinen käsittely alkaa kesäkuun 5\np:nä.\n\nHus näki selvään, millainen kohtalo häntä odotti: Jäljellä olevan\nelämän hän tahtoi omistaa viimeiselle taistelulle totuuden puolesta.\nKesäkuun 7 p:nä oli kirkolliskokouksen istunto fransiskaaniluostarin\nrefektooriossa. Ensinnä luettiin syytöskirja ja todistajien\nlausunnot. Sitten aiottiin heti ryhtyä äänestämään ja tuomita Husin\nsyytteenalaiset kirjoitukset. Vasta sen jälkeen olisi syytetty tuotu\nsaliin, jolloin hän saisi vain nöyrästi alistua tehtyihin päätöksiin.\nHusin ystävä Pietari Mladenovic huomautti tästä heti molemmille Husin\nsaattomiehinä Konstanzissa oleville tshekkiläisille ylimyksille Jan\nChlumille ja Vatslav Duballe. Nämä kääntyivät keisari Sigismundin\npuoleen, joka suostuikin vastustamaan tällaista menettelyä. Piispat\nkatsoivat parhaaksi suostua keisarin tahtoon, ja Hus kutsuttiin\nsisään. Hänelle näytettiin hänen omat teoksensa, ja hän tunnusti\nne omikseen. Luettiin todistajain lausunnot. Hus yritti useamman\nkerran tehdä niihin huomautuksia, hän olisi tahtonut, että ne olisi\ntutkittu kohta kohdalta. Kokous vaati, että Hus vastaisi vain joko\nmyöntämällä tai kieltämällä. \"Jätä kirkkoisät rauhaan\", huusivat\nmuutamat, \"he eivät kuulu tähän asiaan.\" \"Luulin\", vastasi Hus\ntyynesti, \"että kirkolliskokouksessa olisi enemmän järjestystä,\nsäädyllisyyttä ja hyvyyttä.\" \"Vankilassa olit siivompi\", vastasi eräs\nkardinaali. \"Siellä ei kukaan ärjynyt minulle\", virkkoi Hus, \"mutta\ntäällä te kaikki huudatte minulle.\" Johtohenkilöt katsoivat parhaaksi\nkeskeyttää kokouksen.\n\nKesäkuun 7 p:nä oli uusi istunto. Sigismund oli läsnä ja hänen\nvieressään istuivat Husin ystävät, tshekkiläiset aatelismiehet.\nEnsinnä otettiin kysymys ehtoollisopista käsiteltäväksi. Hus\nilmoitti nyt, kuten ennenkin, ettei hän tässä kohden ole Wycliffe'in\nkannalla. Kardinaali d'Ailly koetti osoittaa Husille, että hänen muut\n\"realistiset\" mielipiteensä -- kardinaali itse oli nominalisti --\nveisivät samoihin johtopäätöksiin, joita Wycliffe oli kannattanut.\nMutta eräs englantilainen huomautti, että Hus ehtoollisopissa\noli kirkon kannalla. Syntyi yleinen melu ja syytettyä moitittiin\nsiitä, että hän ihailee Wycliffe'ä sekä että hän oli ottanut osaa\nv:n 1409 rauhattomuuksiin Böömissä. Hus tunnusti kunnioittavansa\nWycliffe'ä, hän ei tietänyt, nauttiko Wycliffe valittujen kunniaa,\nmutta hän tahtoi, että hänen sielunsa joutuisi sinne missä\nWycliffe'nkin oli. Hän ilmoitti olevansa valmis luopumaan opistansa\nja tunnustamaan ne vääriksi, jos ne voitaisiin todistaa vääriksi.\nNiinikään hän huomautti vapaaehtoisesti saapuneensa Konstanziin;\njos hän olisi kieltäytynyt sinne tulemasta, ei kukaan olisi voinut\nhäntä siihen pakottaa. Nämä sanat käsitettiin uhmaksi, ja kokous\nkävi levottomaksi. Silloin tshekkiläinen Jan Chlum huudahti:\n\"Olen vain köyhä aatelismies, mutta minä olisin puolustanut Husia\nlinnassani ainakin vuoden ajan. Mutta on kyllä minua voimakkaampia\nylimyksiä, jotka olisivat voineet puolustaa häntä kauankin, vaikkapa\nVenceslauksen ja Sigismundin yhdistyneitä voimia vastaan.\" Sigismund\nloukkaantui syvästi, ja heti kun kardinaali d'Ailly oli kehoittanut\nHusia nöyrästi alistumaan kokouksen päätöksiin, Sigismund käytti\ntilaisuutta peittelemättä osoittaakseen, että hän jättää Husin\nkirkolliskokouksen valtaan. Hän oli muka luvannut vain hankkia\nHusille tilaisuuden esiintyä julkisesti kuulusteltavana ja hän kiitti\nkokousta siitä, että se on kuunnellut Husia. Nyt oli muka Husin asia\nalistua; luvattu suojelus oli loppunut, sillä kerettiläinen, olkoonpa\nkuka tahansa, ei saa keisarilta armoa. Istunto loppui tähän.\n\nSeuraavan päivän istunnossa luettiin 39 Husin kirjoista poimittua\nWycliffe'ä koskevaa sekä Paletsia ja Stanislaus Znojmilaista vastaan\ntähdättyä kohtaa. Hus teki muutamia muistutuksia ja lausui, että\nhäntä on syytetty eräistä mielipiteistä, jollaisia hän ei ole\nkoskaan esittänyt ja että muutamat hänen lausuntonsa ovat väärin\nkäsitetyt. Hänen puheensa keskeytettiin ja keskustelu lopetettiin.\nKardinaali d'Ailly kysyi syytetyltä uudestaan, tahtoiko hän alistua\nkirkolliskokouksen päätökseen; jos hän tahtoi pysyä entisessä\nmielipiteessään, niin häntä kuultaisiin vielä, mutta silloin hän\nastuisi myöskin vaaralliselle tielle. Hus vastasi, että hän pyytää\nvain saada opetusta. Kardinaali luuli hänen tarkoittavan alistumista\nja vastasi kokouksen nimessä, että Hus nöyrästi tunnustaisi\nerehtyneensä ja vannoisi luopuvansa opistaan. Hus vastasi olevansa\nsiihen valmis, jos hänelle vakuuttavasti osoitetaan, että hän on\nerehtynyt, mutta hän pyysi nöyrästi, että hänen tuomarinsa eivät\nvaatisi häntä luopumaan sellaisesta, mitä hän koskaan ei ole edes\najatellut, sillä hänen omatuntonsa kieltää häntä valehtelemasta.\nKokous ei pitänyt Husin sanoja vilpittöminä ja Sigismund moitti häntä\nitsepäisyydestä. Hus toisti lausuntonsa. Kardinaali Zabasella lupasi\nehdottaa sellaisen muodon peruutuslupaukselle, jonka Hus saattaisi\nhyväksyä. Kokous kävi meluisaksi ja Hus vietiin pois salista.\nIstunnon aikana oli sattunut välikohtaus, joka teki Sigismundin yhä\nvihamielisemmäksi Husille. Tämä oli kuulustelun aikana sanonut,\nettä jos paavi, piispa tai prelaatti elää kuoleman synnissä, niin\nhän ei enää ole paavi, piispa tai prelaatti. Samoin myös kuningas,\njoka on kuoleman synnissä, ei ole enää kuningas Jumalan edessä.\nSigismundille, joka silloin akkunan ääressä keskusteli Nürnbergin\nlinnakreivin kanssa eikä kuullut Husin puhetta, huomautettiin,\nmitä Hus oli sanonut. Husilta kysyttiin uudelleen, mitä hän oli\nsanonut. Hän toisti sanansa. \"Ei kukaan ole synnitön\", lausui\nSigismund loukkaantuneena. Kun sitte Husin poistuttua salista\nprelaatit kokoontuivat Sigismundin ympärille, sanoi tämä: \"Olette\nkuulleet hänen harhaoppinsa. Jos hän pysyy niissä, niin polttakaa\nhänet tai tehkää mitä tahdotte. Jos hän taas ilmoittaa luopuvansa\nharhaopeistaan, niin häneen ei ole luottamista. Ja kaikki hänen\noppilaansa ja ystävänsä ovat estettävät levittämästä edelleen Husin\nharhaoppeja. Hän, Sigismund, puolestaan hyväksyi mitä ankarimman\ntuomion, ja kun hänen nyt täytyi lähteä Konstanzista, hän tahtoi\nkiinnittää kokouksen huomiota siihen Husin oppilaaseen, jonka Jumalan\nviha oli jättänyt kokouksen haltuun. Hieronymus Pragilainen!\nhuudahtivat prelaatit, \"hänestä me selviämme yhdessä ainoassa\nistunnossa.\" Tämän keskustelun on pannut muistiin paikalla ollut\nnuori Pietari Mladenovic ja se on säilynyt.\n\nTuomiota ei kuitenkaan vielä julistettu. Hus sai vankeudessa odottaa\nsitä vielä melkein kokonaisen kuukauden. Böömistä saapui hälyttäviä\ntietoja, ja mahdollisesti Sigismund vielä epäröi. Hus itse oli jo\nvarma kuolemastaan. Meille on säilynyt verraten paljon tietoja tältä\nodotusajalta siinä laajassa kirjeenvaihdossa, jota Hus ylläpiti\nystäviensä kanssa. Rippi-isäkseen hän pyysi entisen ystävänsä ja\nnykyisen vihamiehensä Stefan Paletshin, jonka omatunto hetkeksi\nheräsi. Hus pysyi yleensä tyynenä, mutta välistä hän ajatellessaan\nläheistä kuolemaansa itki: hän muisteli Betlehemin saarnahuonetta,\njota hän ei enää saa nähdä, ystäviä ja keskeytynyttä työtään. Hän\nilmaisi katkeran pettymyksensä kirkolliskokoukseen ja Sigismundiin.\nKirjeissään Hus kehoitti ystäviään ja sanankuulijoitaan pysymään\nuskollisina raamatun opetuksille, elämään nöyrinä ja kuuliaisina\nalamaisina.\n\nKirkolliskokous piti kahdennentoista istuntonsa heinäkuun 6 p:nä\nKonstanzin tuomiokirkossa. Puheenjohtajana toimi kardinaali\nBrogni ja läsnä oli myöskin Sigismund. Hus tuotiin sisälle.\nHän rukoili polvistuneena. Eräs piispa piti ankaran puheen\nkerettiläisyyttä vastaan ja selosti asian käsittelyn sekä ne\nkohdat, joiden nojalla Hus oli tuomittu. Hus väitti useampaan\nkertaan, että häntä on syytetty siitä, mitä hän ei ole sanonut.\nHänet keskeytettiin, ja kirkolliskokouksen tuomio luettiin: Hus on\nhuomattu itsepintaiseksi kerettiläiseksi ja on sellaisena tuomittu\npappisarvonsa menettäneeksi, roviolla poltettavaksi, hänen kirjansa\ntuleen viskattaviksi, hänen muistonsa tuomitaan kirottavaksi ja\nhänen sielunsa iankaikkiseen kadotukseen. Hänen käskettiin nousta\nlavalle, jossa piispat riisuivat hänen pappispukunsa ja hänen\npäähänsä pantiin kyynärän korkuinen hiippa, johon oli piirretty\nsana \"pääkerettiläinen\" ja maalattu hänen sielustansa riiteleviä\nperkeleitä esittävä kuva. Tätä toimitusta suorittavat piispat\nsanoivat: \"Jätämme sielusi perkeleen haltuun\", johon Hus vastasi:\n\"Mutta minä uskon sen rakkaimman Herrani Jesuksen Kristuksen\nhaltuun\", verraten pilkkahiippaansa Kristuksen tuskankruunuun.\nSigismundin viittauksesta kutsuttiin esille valtakunnan vouti, joka\njätti Husin kaupungin airueitten ja pyövelin haltuun. Hus vietiin\nsuuressa kulkueessa kaupungin ulkopuolelle.\n\nTien varrella Hus näki tulen, johon oli heitetty hänen Konstanzista\nlöydetyt kirjansa. Hän hymähti surullisesti ja huomautti\nkerääntyneelle kansanjoukolle kuolevansa väärien syytösten ja väärien\ntodistusten tähden. Matkalla Hus lauloi: \"Jesu Christe, fili dei\nvivi, miserere mei\" (\"Jesus Kristus, elävän Jumalan poika, armahda\nminua\"). Nähtyään halkorovion ja oljet hän toisti samat sanat\nkuuluvalla äänellä: \"Armahda minua, Jumala, sinä olet toivoni. Sinun\nkäsiisi...\" Katselijat tunkeutuivat syvän liikutuksen vallassa aivan\nlähelle, vaatien, että Husille on annettava rippi-isä. Eräs pappi,\njoka istui komean ratsun selässä, vihreään puettuna, tarjoutui\ntähän toimeen sillä ehdolla, että Hus peruuttaa väärät opetuksensa.\n\"En tarvitse\", sanoi Hus, \"en ole kuoleman syntinen.\" Hän vaipui\npolvilleen rukoukseen, mutta nousi pyövelien käskystä seisaalleen ja\nrukoili kuuluvalla äänellä: \"Herra Jesus Kristus, sinun evankeliumisi\nja sinun sanasi saarnaamisen takia tahdon minä nöyrästi kärsiä\ntämän kovan, häpeällisen ja julman kuoleman.\" Sitten hän kääntyi\nympärillä olevien puoleen saksankielellä pyytäen, etteivät uskoisi\nhänen pitäneen kiinni väärien todistajien hänen niskoilleen panemista\nopeista. Pyöveli sai merkin, hän riisui Husilta päällysvaatteet,\nsitoi hänet paaluun ja kiinnitti kaulan ympärille repivän köyden;\nHus vertasi hymyillen sitä köyteen, jolla Kristus oli kahlehdittu.\nValtakunnan marsalkka Hoppe von Pappenheim kysyi vielä Husilta,\ntahtooko hän peruuttaa sanansa. Hus vastasi: \"Sen totuuden tähden,\njota olen opettanut, saarnannut ja kirjoituksissa julistanut pyhien\nisien selityksen mukaan, tahdon tänään mielelläni kuolla.\" Oljet ja\nhalot syttyivät nopeasti. Hus lauloi kuuluvalla äänellä: \"Kristus,\nelävän Jumalan poika, armahda meitä, Kristus, armahda minua\", mutta\npian löi tuuli liekin hänen kasvojaan vastaan. Hus rukoili vielä\nhiljaa, pää alaspäin painuneena.\n\nRuumis riippui vielä paalussa, kun rovio oli palanut loppuun.\nPyövelit irroittivat paalun, toivat lisää puita, löivät rikki luut ja\npääkallon ja löydettyään sydämen polttivat sen vartaan päässä. Tuhka\nja sen ympärillä oleva multa vietiin kärryillä pois ja heitettiin\nRein virtaan, jotta tshekkiläisille ei jäisi mitään muistoa hänestä.\n\nKonstanzin kirkolliskokous hankki Böömille vielä toisen marttyyrin.\nHusin oppilas ja ystävä Hieronymus Pragilainen oli palannut pitkältä\nmatkalta Pragiin, juuri kun Hus oli lähtenyt Konstanziin. Hieronymus\noli luonnonlaadultaan toisenlainen kuin Hus. Jälkimmäinen nöyrä\nja maltillinen, horjumaton uskossaan ja kestävä kovimmissakin\nkärsimyksissä, syntyperältään kansan lapsi. Hieronymus taas\ntulinen, levoton, seikkailunhaluinen ja hermostunut, valmis\ntaistelemaan totuuden puolesta ja sukuperältään aatelinen. Hän ei\nole kirjoittanut juuri mitään, mutta sen sijaan paljon liikkuessaan\nlevitti Husin aatteita laajalle Böömin ulkopuolellekin. Hän oli\nopiskellut Englannissa, Pariisissa, Heidelbergissa ja Kölnissä ja\nmatkustanut aina Jerusalemiin saakka, kävi saarnaamassa aina Puolassa\nja Liettuassa saakka, tutustuen siellä myöskin venäläisiin sekä\npappeihin että maallikkoihin. Hieronymuksen vaikutus kansanjoukkoihin\noli suuri eikä hän välittänyt paljon siitä, että hän oli joutunut\nvankeuteen Pestissä ja Wienissä. Paavin pannajulistuksen hän\nunohtaa ja muistaa sen vasta kirkolliskokouksessa, kun se mainitaan\nmuiden syytösten yhteydessä. Kun hänen ystävänsä hänen Konstanziin\nsaavuttuaan jälleen varoittivat häntä, hän poistui sieltä, mutta\nkirkolliskokouksen asiamiehet tunsivat hänet ja hän tuotiin\nvangittuna takaisin Konstanziin.\n\nHieronymus tuotiin kirkolliskokouksen istuntoon toukok. 23\np:nä. Istunto oli myrskyinen. Sen jälkeen hän sai kauan odottaa\nvankeudessa. Ensinnä oli Husin asia suoritettava loppuun. Istuttuaan\nneljättä kuukautta vankeudessa Hieronymus oli alituisista\nsielullisista kidutuksista aivan murtunut. Hus oli mestattu, hän\noli yksin. Ystävät kehoittivat häntä alistumaan. Syyskuun 10 p:nä\nhän ilmoitti peruuttavansa kaikki erehdyksensä ja väärät opit\nja saman kuun 23 p:nä hän antoi muodollisen lupauksen. Mutta\nvähitellen Hieronymus sai entiset sielunvoimansa takaisin. Hän\nkatui peruutustansa. Kun häneltä vaadittiin, että hän kirjoittaisi\ntshekkiläisille ja kehoittaisi heitä luopumaan Husin opeista, hän\nkieltäytyi. Niinikään hän ei suostunut vastaamaan kirkolliskokouksen\nasettaman toimikunnan edessä, vaan vaati julkista kuulustelua. Se\nmyönnettiinkin hänelle toukok. 23 ja 26 p. 1416. Hieronymusta vastaan\nesitettiin 107 eri syytöstä. Hän esiintyi tavattomalla voimalla.\nToisessa istunnossa hän puhui viisaista, jotka oli vääryydellä\ntuomittu kuolemaan. Niiden joukkoon kuuluu myöskin Hus. \"Kaikista\nsynneistäni\", jatkoi hän, \"ei mikään paina raskaammin minua ja herätä\npolttavampia omantunnon tuskia kuin se, jonka olen tehnyt juuri\ntäällä hyväksyessäni väärän Wycliffe'ä ja Johannes Husia, tuota pyhää\nmarttyyriä, ystävääni ja opettajaani koskevan tuomion.\" Prelaatit\neivät ole häntä tuominneet niin paljon väärien oppien tähden, joita\nhän ei ole koskaan julistanut, kuin siksi, että hän paljasti papiston\npaheet, piispojen turhamaisuuden, kopeuden ja ylellisyyden. Kokouksen\njäsenet nousivat seisaalleen istuimiltaan, toiset kirosivat häntä\nvimmoissaan, toiset ihailivat hänen rohkeuttaan. Mutta Hieronymus\noli tyynenä, pää pystyssä. Kerettiläisenä ja jälleen langenneena\nhänet tuomittiin samaan rangaistukseen kuin Huskin. Toukok. 30 p.\n1416 hän nousi polttoroviolle. Aeneas Sylvius Piccolomini, humanisti\nja myöhemmin tunnettu paavina nimellä Pius II kirjoittaa: \"Hus\nja Hieronymus ovat uljaasti kärsineet kuoleman. He ovat käyneet\nmestauspaikalle kuin juhlaan kutsutut eivätkä ole sanallakaan\nosoittaneet heikkoutta. Kun rovio heidän allaan alkoi palaa, he\nvirittivät virren, jonka vasta liekki tukahutti. Ei kukaan filosofi\nole vastaanottanut kuolemaa sellaisella rohkeudella, kuin millä he\nuhmasivat tuliroviota.\"\n\nJulmasta lopputuloksestaan huolimatta Konstanzin kirkolliskokous oli\nHieronymusta tutkiessaan muodollisesti paljon säädyllisempi kuin\nHusin asiaa käsitellessään, jossa ei toisinaan säilytetty varjoakaan\noikeudellisista muodoista. Todistajina käytettiin Husin ilmeisiä\nvihamiehiä ja todisteena selviä väärennyksiä. Saatettiinpa väittää\nesim., että Hus olisi sanonut itseään kolminaisuuden neljänneksi\npersoonaksi. Senpä takia syttyikin sitten, kun Konstanzin rovio oli\nsammunut, Pragissa ja koko Böömissä sellainen tulipalo, jota ei voitu\nsammuttaa pariin vuosisataan. Husin maailmanhistoriallista merkitystä\nei kukaan Konstanzissa vielä ymmärtänyt. Se selvisi vasta myöhemmin.\nLuther sen jo oivalsi, mutta vasta meidän aikamme saattaa sitä\nkatsella historiallisessa kaukonäkemyksessä. Husin suuruus oli hänen\nhorjumattomassa totuudenrakkaudessaan, mutta hänen vaikutuksensa\nei saanut tarpeeksi käytännöllistä muotoa sen takia, että hän oli\nniin yksinomaan tunneihminen ja ehkä vielä enemmän sentähden, että\nyleinen maaperä ei vielä ollut tarpeeksi muokattu. Olojen pakosta\ntuli Husin suuri herätys myöskin kansalliseksi herätykseksi, mutta\ntämä seikka, niin onnellinen kuin se olikin hänen omalle kansalleen,\nrajoitti hänen vaikutuspiiriään Böömin ja Määrin ulkopuolella,\nsillä uskonnollisen liikkeen tärkein ulkonainen edellytys on sen\nuniversaalisuus, yleismaailmallisuus.\n\n\n\n\nHIERONYMUS SAVONAROLA.\n\n\nKeskiajan kristillisyydelle on ominaista voimakas mystillinen\nväritys. Meitä kohtaa täällä kokonainen sarja loistavia jumalanmiehiä\nja -naisia, joiden sisällinen elämä ja ulkonainen toiminta\nkulkee enemmän tahi vähemmän Kristukseen keskittyvän mystiikan\nmerkeissä: Bernhard Clairvauxlainen, Franciscus Assisilainen, Jean\nGersonilainen, maisteri Eckhard, Johannes Tauler, Heinrich Seuse\n(Suso), Jan van Ruysbroek, Tuomas Kempiläinen, Katariina Sienalainen,\nKatariina Genualainen, Pyhä Birgitta ja Juliana Norwichilainen,\nmainitaksemme vain muutamia tunnetuimpia. Toisten mystiikalla on\nenemmän panteistis-kontemplatiivinen ja kirkollis-passiivinen\nluonne, kun taasen toisissa esiintyy mahtava ja aktiivisesti\ntoimiva kutsumus-mystiikka. Näihin jälkimmäisiin kuuluu _Hieronymus\nSavonarola_, runoilija, profeetta, kansanpuhuja, valtiomies, askeetti\nja keskiajan valtavin saarnamies sekä kolmas n.s. uskonpuhdistuksen\nedelläkävijöistä.\n\nSavonarola-suvun kanta-isä oli eräs padualainen sotapäällikkö\n1250-luvun paikkeilla. Myöhemmin suku antautui rauhalliseen\nvillankutojan ammattiin saavuttaen huomattavan taloudellisen\nhyvinvoinnin ja arvonannon. Ensimmäinen mies, joka verhosi\nSavonarolan nimen loisteella ja kunnialla, oli padualainen vapaitten\ntaiteitten ja lääketieteen tohtori Michael Savonarola, joka ensin\ntoimi lääketieteen professorina kotikaupunkinsa yliopistossa,\nsaavuttaen mainetta sekä yliopiston opettajana laajan, eri maista\nkotoisin olevan oppilasparven keskuudessa että lääketieteellisenä\nkirjailijana. Ferraran herttua kutsui sittemmin kuuluisan oppineen\nhenkilääkärikseen hoviinsa, ja niin joutui hiljainen yliopistomies\nkeskelle renessanssin hovielämää. Savonarola oli kuitenkin vanhan\nkansan miehiä, jota renessanssin puolipakanallinen henki ei\nmiellyttänyt, vaikka hän antoikin arvon sen tieteellisille ja\ntaiteellisille saavutuksille. Hän oli luonteeltaan perin hurskas ja\njumalaapelkääväinen mies. Ferrarassa hän keskitti aikansa ja voimansa\npaitsi viranhoitoon varsin laajaan vapaaseen kirjalliseen toimintaan.\nTämän pojanpoikana syntyi Hieronymus syyskuun 21 p:nä 1452 Ferrarassa.\n\nHieronymuksen isä Nikolaus oli ammatiltaan rahanvaihtaja ja\nliikemies; äiti, Heleena, syvästi uskonnollinen luonne, joka\noli hellällä rakkaudella kiintynyt lapsiinsa, erittäinkin\njuuri Hieronymukseen, lempipoikaansa. Kodissaan Hieronymus sai\nvakavan kristillisen kasvatuksen, ja hänellä oli verraton onni\nsaada varttua kokeneen ja ylevämielisen isoisänsä silmälläpidon\nalaisena sekä viettää hänen seurassaan luonteenmuodostumiselle ja\nhengenkehitykselle tärkeä murrosikä. Vielä kuoltuaankin vanhus puheli\nhänelle vilpitöntä hurskautta ja vakavaa elämänkatsomusta uhkuvilla\nkirjoituksillaan herättäen ja ylläpitäen hänessä inhoa maailman\nturmelusta ja hovielämän turhuutta kohtaan sekä sitä harrastusta\nraamattuun ja kirkko-isiin, joka tuli niin tärkeäksi hänen\ntulevaisuudelleen.\n\nFerraran akademiassa Savonarola sai laajan humanistisen sivistyksen,\nniin että hän hyvällä syyllä voi myöhemmin sanoa: \"Minäkin olen\noppinut tuntemaan runoilijakouluja ja runomittojen hedelmättömiä\nmetsiä ja pitänyt esillä kättä vitsan varalle. Mutta Jumalan rakkaus\navasi silmäni, niin että jätin ne metsät ja aloin maistella kirkon\nhedelmäaitan suloisia hedelmiä.\" Hänellä oli loistavat luonnonlahjat,\nja kun hän oli vakava tavoiltaan ja rautaisen ahkera, toivottiin\nhänen isoisän tavoin tuovan perheelle kunniaa lääkärinä, joksi hänen\nperheen päätöksen mukaan tuli ruveta. Hän tutki Platonia, mutta\nerikoisesti häntä miellytti Aristoteleen kokemusperäinen filosofia.\nSaadakseen valaistusta sisäisen elämän kysymyksiin hän isoisän tapaan\ntutki innokkaasti Tuomas Aquinolaista. Saavutettuaan akademiassa\nvapaitten taiteitten maisterin arvon ja tultuaan kuuluisaksi suuresta\noppineisuudestaan hän päätti jättää filosofiset opinnot ja ryhtyä\ntutkimaan yksinomaan lääketiedettä.\n\nVaikka Savonarola olikin perinyt iso-isältään ja vanhemmiltaan\nvakavan maailmankatsomuksen ja ylevät ihanteet, ei häntä vielä voitu\nsanoa erikoisesti uskonnollismieliseksi. Ammattiopintoihinsa hän oli\nsyvästi kiintynyt suhtautuen lääkärin kutsumukseen isoisän tapaan\nuskonnollisen hartaasti ja ihailevasti, mutta kaikki ajatukset\nmaailmanjättämisestä olivat hänelle vielä vento vieraita. Jopa\nhän vakuutti pyhästi, ettei hän milloinkaan lähde luostariin. Hän\nsoitteli luuttua ja harjoitteli toskaanalaista runoilemistaitoa.\nPetrarcan säkeet hurmasivat häntä, jopa siinä määrin, että hän\noli joutumaisillaan kokonaan niiden lumoihin ja vaarassa antautua\ntoiselle uralle. Mutta silloin tuli tielle tekijöitä, jotka antoivat\nSavonarolan elämälle aivan uuden suunnan ja toisen henkisen sisällön.\n\nHänen isänsä talon vieressä oli maanpakolaisena elävän firenzeläisen\npatriisin Strozzin palatsi. Tällä ylimyksellä oli tytär, johon\nSavonarola rakastui, ja eräänä päivänä hän pyysi tytön kättä. Tyttö,\njonka syntyperä oli hämärä, vastasi ajattelemattomasti ja tyhmän\nylpeästi: \"Mitä, voitko sinä kuvitella, että Strozzien ylhäinen\nveri ja suku voisi yhtyä Savonarolan huoneen kanssa?\" Savonarolassa\nkuohahti sotilaallisten esi-isien kuuma veri, kun hän vastasi: \"Ja\nsinusta, näyttääkö sinusta soveliaalta, että Savonarolan huoneen\nlailliselle jälkeläiselle voitaisiin antaa puolisoksi avioton lapsi,\nsellainen kuin sinä?\" Tapaus oli näennäisesti vähäpätöinen, mutta\nSavonarolan tunteelliseen mieleen se jätti syvän vaikutuksen.\n\nSavonarola tunsi henkistä tyhjyyttä ja pettymystä ja päätti ammentaa\nsyvemmästä lähteestä. Hän rupesi tutkimaan innokkaasti raamattua,\nvarsinkin Vanhaa Testamenttia. Siellä profeettain jylhät hahmot\nalkoivat haastaa hänelle syvää, salaperäistä kieltään. Katsellessaan\nympärillään vallitsevaa pakanuutta ja epäjumalanpalvelusta hän johtui\nkysymään: \"Mitä elämää tämä sitten on? Olemmeko me kristittyjä\nvaiko pakanoita? Näin monia, joilla samalla kertaa oli suussa\nJuppiter, Juno, Venus ja Kristus, ja kauhistuin.\" Ferraran hovielämä\ntuntui hänestä peloittavalta. Herttuat hallitsivat kuten jumalat\nkuolevaisia, ja heidän julmuudellaan ja irstaisuudellaan ei ollut\nminkäänlaisia rajoja. Raivoisan mustasukkaisuuden valtaamana herttua\nNikolaus III antoi puolisonsa ja poikansa mestaajan kirveen uhriksi.\nJa hänellä itsellään kerrotaan olleen enemmän kuin 800 rakastettua.\n\nRoomassa eivät asiat olleet paremmin.\n\nKesällä 1473 Ferraran herttua Herkules I meni naimisiin Neapelin\nkuninkaan Ferranten tyttären Eleonora Aragonialaisen kanssa. Matkalla\nFerraraan hääkulkue pysähtyi Roomaan ollen siellä kardinaali Riarion\nvieraana. Siellä matkalla olijat näkivät sellaista satumaista\nloistoa, että se oli heille aivan yllättävää. Helluntaimaanantain\njuhla-aterian \"suorastaan mieletön tuhlaavaisuus muistutti\npakanallis-roomalaista keisariaikaa\". Ateria kesti kuusi tuntia,\nja sen aikana esitettiin pakanallisia mytologisia näytelmiä. Venus\nkulki riemukulussa joutsenen vetämissä vaunuissa. Nuorukainen\nastui vieraiden luo selittäen tulleensa jumalain isän lähettiläänä\nilmoittamaan sitä ilosanomaa, että Juppiter itse istuu pöydässä.\nAntiikkiset sankarit tanssittivat armaitaan, ja Bacchus ja Andromeda\nnäyttäytyivät. Sanalla sanoen: alaston pakanuus vietti siellä\norgioitaan.\n\nKatsellessaan tätä vedenpaisumuksen aikuista elämää ympärillään ja\nkuullessaan toisten kertovan siitä, nuori 20-vuotias lääketieteen\nylioppilas tunsi syvää surua. Hän kirjoitti 1472 laulun \"Maailman\nturmeluksesta\".\n\nSiinä hän valittaa, miten kaikki hyve ja kaikki kunnia on kokonaan\nkadonnut; miten toiset kieltävät Jumalan kokonaan, toiset väittävät\nHänen nukkuvan; sitä kunnioitetaan, joka on Jumalan vihamies. Himot\nja halut, ryöstö ja väkivalta rehoittavat siinä määrin, että on\nihme, jos ei taivas syöksy niskaamme. Maailma on niin vajonnut\npaheisiin, että se on kykenemätön nousemaan omin voimin. Pietari\nmakaa lattialla; kukistunut on Rooma. Mutta sinä, Laulu, vaikene!\nMuutoin voi sinulle vilkkua purppuraväri (marttyyrius). Uskoudu vain\nharvoille, sillä sinä olet joutuva kaikkein vihattavaksi!\n\nKolme vuotta myöhemmin (1475) hän kirjoitti runon \"Kirkon\nturmeluksesta.\" Siinä hän valittaa, miten kirkko, Kristuksen\nneitseellinen morsian, jota kerran kaunistivat pyhäin helmet ja\ntimantit, joka kerran oli säteillyt kirkkoisien ja mystikkojen\nloisteessa, upeillut tahrattomassa juhlapuvussa, nyt oli kadottanut\nkokonaan nämä koristeensa. Toistaiseksi eivät hyödytä mitkään keinot,\nparasta on: \"itkeä ja vaieta\".\n\nTämän uuden henkisen asenteen täytyi ennen pitkää pakostakin johtaa\nSavonarolan ulkonaiseen ratkaisuun. Hän kirjoittaa siitä myöhemmin\nitse: \"Harrastettuani jonkun aikaa filosofisia tutkimuksia aloin\nitsekseni hiljakseen miettiä, miten me yhtämittaa näemme vaivaa\nkootessamme paljon tarpeetonta tavaraa, mutta monet tarpeelliset ja\nhyödylliset seikat me lyömme laimin. Laskiessani sydämelleni sen\ntosiasian, että me herkeämättä rajua vauhtia kiidämme kohti kuolemaa,\npäätin syrjäyttää kaiken muun, pitää silmäini edessä ihmisen loppua\nja valmistautua sen varalle kaikin voimin. Ja vaikkakaan en epäillyt\nuskoa, niin aloin kuitenkin, voidakseni syventyä siihen, tutkia\ntarkemmin niitä perusteita, joiden avulla se voisi lujittua ja sitä\nvoisi puolustaa; ja tällöin minä jumalallisesta ohjauksesta havaitsin\nne niin lujiksi ja pakottaviksi, että ne näyttivät minusta olevan\nkaiken epäilyksen yläpuolella yliluonnollista valoakaan kaipaamatta.\nJumalan ohjauksesta aloin nyt halveksia kaikkea maallista. Sydäntäni\npoltti vastustamaton kaipuu taivaalliseen isänmaahan, ja minä päätin\nvihkiytyä kokonaan Herralleni Jeesukselle Kristukselle. Tietoisena\nsiitä, että olin Herran pellolla löytänyt kalliin aarteen, myin\nkaiken, mitä omistin, ja ostin pellon.\"\n\nRatkaisun teki lopulliseksi erään augustinolaismunkin saarna. Munkin\nsanat: \"Lähde maaltasi, jätä kotisi ja kotiseutusi ja kaikki,\nmitä siinä on!\" eivät antaneet rauhaa nuorelle totuudenetsijälle.\nSurumielisinä, täynnä syvää kaihoa soivat hänen luuttunsa sävelet\neräänä iltana, kun äiti naisen tarkkanäköisyydellä huomatessaan\npoikansa sieluntilan lausui hänelle: \"Poikani, se mitä sinä tänään\nsoitat, merkitsee eroa.\" Savonarola koetti rauhoittaa äitiään\nhymyilemällä, mutta se onnistui hänelle huonosti. Ja jo seuraavana\naamuna, huhtikuun 24 p:nä 1475, hän jätti ainiaaksi isänsä kodin.\n\nNe syyt, jotka hän oli esittänyt lauluissaan maailman ja kirkon\nturmeluksesta, olivat saattaneet hänet tekemään päätöksensä.\nKirjallisissa jäähyväisissään hän lausuu:\n\n\"Minun isäni, minun rakkauteni on Jeesus, minun suloisuuteni, äitini\nja leponi Neitsyt Maria. Sisaria on minulla enemmän kuin oli ennen,\neikä minulta ole myöskään puuttuva äitiä, ja niin tahdon Jumalan\narmon avulla elää puhtain sydämin. Voi hyvin, isä! Voikaa hyvin,\nvanhemmat! Voikaa hyvin, ystävät ja tuttavat! Voikaa hyvin, te maiset\nmorsiamet kaikki! Eläkää rauhassa ja pysykää terveinä! Vetäydyn\ntakaisin Jumalani huoneeseen rukoilemaan armollista Jeesusta; suokoon\nHän minulle kestävyyttä!\"\n\nMuutamia päiviä myöhemmin vanhemmat saivat poikansa käsialalla\nkirjoitetun, Bolognassa huhtikuun 25 p:nä päivätyn kirjeen,\njossa hän koettaa lohduttaa heitä sekä perustelee tarkemmin\nlähtönsä syyt. Ne ovat: \"maailman suuri kurjuus, ihmisten\njumalattomuus, epäsiveellisyyssynnit, aviorikokset, ryöstöt, ylpeys,\nepäjumalanpalvelus ja peloittava Jumalan pilkka.\" Syvästi hartain\nmielin hän on rukoillut Jumalaa: \"Niin, Sinuun, Herra, Herra, minun\nsilmäni katsovat, Sinuun minä turvaan.\" Sitten hän jatkaa:\n\n\"Enkö olisi tehnyt itseäni syylliseksi karkeaan kiittämättömyyteen,\nellei Jumalan minulle osoittama johdatus olisi vienyt mihinkään\ntulokseen? Ei, Jeesukseni, tuhat kertaa mieluummin kuolema kuin\nsellainen kiittämättömyys Sinua kohtaan! Ja niin tulisi myöskin\nTeidän, rakkahin isä, sensijaan, että itkette, paljon suuremmalla\nsyyllä kiittää Jeesusta, joka on säilyttänyt poikanne niin hyvin\n22 ikävuoteen asti ja joka nyt on katsonut voivansa lyödä hänet\nritarikseen. Ettekö sitten pidä suurena armona, että Teillä on poika,\njoka on Kristuksen ritari? Tosin tämä ei tapahdu ilman musertavaa\ntuskaa; mutta tällaisissa asioissa ei saakaan sallia lihallisten\nnäkökohtien johtaa. Raskasta, kovin raskasta on minunkin erota\nTeistä! Voitte uskoa minuun, ettei koko elämässäni ole mikään seikka\nvielä milloinkaan tuottanut minulle niin katkeraa tuskaa kuin pakko\njättää oma vereni ja mennä vieraisiin ihmisiin uhratakseni ruumiini\nKristukselle; mutta kun Jumala nyt kutsuu minua, niin en milloinkaan\nolisi rohjennut seisoa Hänen kutsumustaan vastaan. Te voivottelette\ntähteni, tiedän sen hyvin, kun niin salaisesti poistuin luotanne,\njopa suoraan pakenin. Mutta tietäkää, että ero Teistä tuntui niin\nraskaalta, että se olisi repinyt sydämeni ja saattanut minun\naikomukseni horjumaan. Siksi, rakas isä, lakatkaa valittamasta!\nPäätökseni on peruuttamaton, vaikka minusta voisi tulla suurempi\nkuin Caesar. Ensimmäisen tuoreen tuskan hetket menevät pian ohi,\nmutta sitten seuraa lohdutus ja ihana palkka toisessa maailmassa.\nLohduttakaa erikoisesti äitiäni ja antakaa molemmat minulle\nsiunauksenne!\"\n\nMyöhemmin hän sanoi: \"Äitini itki muutamia vuosia. Annoin hänen\nitkeä. Onneksi hän nyt näkee, miten väärin hän teki.\"\n\nSavonarola ihaili suuresti Franciscus Assisilaista, ja oli lähellä se\nmahdollisuus, että hän olisi liittynyt fransiskaaneihin. Se kiintymys\nja syvä kunnioitus, jota hän tunsi Tuomas Aquinolaista kohtaan,\nratkaisi kuitenkin vaalin dominikaanien hyväksi, ja huhtikuun 27\np:nä 1475 hän meni Bolognan dominikaaniluostariin. \"Harvoin on\nkukaan tuonut mukanaan luostariin niin turmeltumattomat jäsenet,\nniin puhtaan sielun ja niin tahrattoman nuoruuden. Harvoin on kukaan\npukeutunut munkkikaapuun yhtä hartaasti.\" Itse hän kirjoittaa\nluostariinmenostaan.\n\n\"Minut taivutti menemään luostariin 23-vuotiaana erikoisesti\nkahdenlainen rakkaus: vapaudenrakkaus ja levonrakkaus.\nVapaudenrakkaudesta halveksin avioliittoa ja levonrakkaudesta\npakenin maailmasta ja kiiruhdin luostarin turvalliseen satamaan.\nTäällä löysin vapauden ja tein, mitä tahdoin, sillä en tahtonut\nenkä halunnut mitään muuta kuin sitä, mitä esimieheni käskivät.\nLeponi vuoksi en olisi mielelläni ruvennut papiksi. Mutta siinä\nkuuliaisuudessa, jossa luulin löytäväni vapauden ja levon, jouduin\npapistoon.\"\n\nErään hurskaan abbedissan Katariina Bolognalaisen muistoksi\nkirjoittamassaan runossa hän rukoilee.\n\n\"Kaikkivaltias Jumala, Sinä tiedät hyvin, mitä olen vailla ja mikä\non toiveitteni päämäärä: rikkautta en Sinulta ano enkä valtikkaa,\nkuten nuo sokeat saiturit; kaupunkia en halua liioin enkä linnaa,\nvaan tämä on minun kaipuuni ainoa, rakas Herra: _haavoita sydämeni\nrakkaudellasi!_\"\n\nBolognan kuuluisa yliopistokaupunki ei kuitenkaan tullut olemaan\nSavonarolan suuren rakkauden ja uhrityön näyttämö. Siksi tuli Danten,\nPetrarcan ja Medicien mainehikas kaupunki Arno-joen rannalla. Sinne\nsuuntautuivat Savonarolan askeleet 1482.\n\nFirenze oli tähän aikaan Italian merkittävimpiä kaupunkeja, jopa\nenemmänkin: se oli renessanssin nimellä tunnetun klassillisten\ntieteiden ja taiteiden uudistuksen keskus ei vain Italiassa, vaan\nlänsimailla yleensä.\n\nEtelän luonto on ollut tuhlaavan antelias tälle loistopalatsien,\nsuurisuuntaisten rakennusten ja taiteellisten kirkkojen\ntäyttämälle kaupungille, se kun sijaitsee elämää uhkuvan luonnon\nja yltäkylläisyydessä uinuvien hedelmätarhojen ja viljavainioiden\nympäröimillä ylänteillä, joiden keskitse juoksee Arno-joki jakaen\nkaupungin kahteen koristeellisten siltojen yhdistämään osaan.\nToskanan ylpeä käskijätär oli Italian rakennustaiteellinen helmi.\nSen tuomiokirkon Brunellesco oli koristanut rohkealla kupoolillaan,\nItalian arkkitektoonisella ihmeellä. Siellä oli Medicien, Strozzien\nja Ruscellaiden palatsit; siellä Johannes Kastajan kirkko,\njonka ovet Michelangelon mielestä kelpasivat olemaan paratiisin\nporttien esikuvina; sen tuomiokirkon oli Donatello somistanut\nneljällä evankelistallaan samoin kuin pyhän Lorenzon kirkon\ntaidehistoriallisesti kuolemattomalla saarnatuolillaan. Kaupungin\nylpeys oli kuitenkin San Marcon luostarin kirjasto, jolla ei ollut\nvertaistaan missään muualla. Vespasian di Bisticci oli \"Italian ja\nmuiden kansojen kirjakauppiaiden kuningas.\" Hän oli siinä määrin\nperehtynyt latinalaiseen, kreikkalaiseen, vieläpä hebrealaiseenkin\nkirjallisuuteen, että paavit, kuninkaat ja kaikkien maiden\noppineet kääntyivät hänen puoleensa, jos oli kysymys harvinaisten\nja kallisarvoisten käsikirjoitusten tahi kirjojen hankkimisesta.\nKreikkalaiset oppineet, reettorit ja filosofit, vaalivat vanhaa\nhellenististä sivistystä kaupungin uudessa platonisessa akademiassa.\nRunottarien asuinsijoja olivat kaikki Italian kaupungit, mutta\nRunottaren vain Firenze.\n\nKaupunki oli kauppatasavalta, jonka hallitus oli ylimyksellisten\nkauppiassukujen hallussa. Nämä harjoittivat liike- ja pankkitointa\nkaikkialla Euroopassa, vieläpä Aasiassakin Kiinaa myöten. Näiden\nsukujen käsiin kerääntyi suunnattomia rikkauksia. Rikkaimmat ja\nmahtavimmat Firenzen magnaateista olivat Medicit. Suvun suuruuden\nvarsinainen perustaja oli Cosimo dei Medici, joka lahjoittajana on\nlähtemättömästi piirtänyt nimensä tieteiden ja taiteiden historiaan.\nHän kuoli 1464, ja hänelle annettiin kunnianimi isänmaan isä, Pater\nPatriae. Mitä Firenze oli Italialle ja Euroopalle, sitä olivat\nMedicit Firenzelle.\n\nMutta tässä rikkauden ja yltäkylläisyyden kaupungissa, joka oli\nMuusain koti ja jossa Dodonan tammet humisivat, jossa laulu raikui ja\nsoitto soi aamusta iltaan ja illasta aamuun, jonka kauppiasruhtinaat\nolivat maan valtiaita, oli vallalla niin syvä siveellinen turmelus,\nettä sen vertaa on harvoin nähty ihmiskunnan historiassa.\n\nEri patriisisukujen välillä vallitsi tuhoisa kilpailu ja vallanhimo,\njoka Medicien päästyä valtaan syöksi monta sukua turmioon, kun niiden\npäämiehet joko karkoitettiin maanpakoon tahi heitettiin vankilaan\ntahi heidän taloudellinen hyvinvointinsa tuhottiin mielivaltaisten ja\nluonnottoman korkeiden tullien avulla.\n\nKoronkiskominen pukeutui sellaisiin muotoihin, että senaikuiset\nkirjailijat nimittivät sitä verenimemiseksi. Korkoa otettiin 30, 45\nja 50%, jopa mainitaan kerran otetun 66 2/3 %. Eikä se ollut yleistä\nvain liikemiespiireissä, papistokin teki itsensä siihen syypääksi.\nNiinpä sanotaan papeista eräässä vuoden 1309 asetuksessa, että \"he\nharjoittavat oman sielunsa vahingoksi kaikenlaista parantumatonta ja\ntuomittavaa koronkiskomista.\"\n\nOikeudenkäyttö oli epätasaista ja mielivaltaista. Pienistä rikoksista\ntuomittiin tavattoman ankarasti. Niinpä saatettiin rahanväärentäjä\nmestata, ja kauppiaalta, joka oli väärentänyt kirjansa, hakata käsi.\nMurha taasen yleensä jäi rankaisemattomaksi. Valtiotieteen alalla\nMachiavelli opetti häikäilemätöntä itsekkyyttä, joka ei vähääkään\nvälitä keinoista.\n\nJumalan kieltäminen ja pyhän pilkka oli aivan yleinen ilmiö tässä\nyhteiskunnassa, jossa täysin siemauksin hengitettiin pakanallisen\nkreikkalais-roomalaisen jumaluustaruston saastuttamaa ilmaa. Tämä oli\nsitä vaarallisempaa, kun Italian omassa kansanelämässä oli paljon\nliittymäkohtia klassilliseen pakanuuteen. Juhlien aatot vietettiin\nylellisissä juomingeissa. Kirkossa käyttäydyttiin kuten tavallisessa\ntalossa; siellä nukuttiin, siellä laulettiin siveettömiä lauluja,\nesitettiin näytelmiä ja tanssittiin. Kunnioitettiin Janusta ja\npalveltiin Bacchusta viininkorjuuaikana. Eikä tällä hyvä: taisteltiin\nsalaisesti kristinuskoa vastaan.\n\nFirenzen tuomiokirkon kaniikki Angelo Poliziano, \"homerinen\nnuorukainen\", sepitteli tosin hymnejä Neitsyt Marialle, mutta paljon\nviehkeämmin hän lauloi Venuksen ylistystä ja antiikkisten sankarien\nja jumalien lemmenseikkailuja.\n\nNuoruuden hurmaa ylisti Lorenzo Medici kevyissä säkeissään ja\nkehoitti nauttimaan täysin siemauksin tästä päivästä, koskapa\nhuomisesta ei ole mitään tietoa. Monet kielsivät tulevaisen elämän\nja nauroivat uskolle tulevaiseen elämään. Miehet ja naiset suosivat\npakanallisia tapoja.\n\nLapsetkin vedettiin tähän turmeluksen pyörteeseen. He kulkivat suurin\njoukoin kaupungilla kaikkien siveellisten naisten kauhuna ja melkein\nkaupungin todellisina hallitsijoina.\n\nJos mikään kaupunki milloinkaan sitten vedenpaisumuksen päivien,\nsitten Ahabin ja Isebelin Samarian ja Neron Rocman on tarvinnut\nherätystä ja uutta syntymistä, tarvitsi sitä Medicien Firenze. Ja jos\nmissään kaupungissa milloinkaan on ollut herätyssaarnaajaa, joka on\ntäyttänyt paikkansa ja vastannut kutsumustaan, niin oli sellainen San\nMarcon tulirintainen priori, mies, jonka kaikkinielevänä intohimona\noli yksi ainoa nimi: Jeesus Kristus, Ristiinnaulittu. 1486 paavi\njulisti kuuluisan humanistin Pico della Mirandolan harhaoppiseksi.\nTämä kehoitti silloin Lorenzo Mediciä kutsumaan Savonarolan\nhovisaarnaajakseen. 1490 Savonarola tuli San Marcon luostariin ja\nseuraavana vuonna sen prioriksi. Hän oli jo aikaisemmin (1482) tullut\nFirenzeen, mutta hän oli sittemmin vaikuttanut matkasaarnaajana\nmuilla paikkakunnilla.\n\nEnsi aikoina ei Savonarolan saarnatoiminnalla ollut erikoista\nmenestystä. Mutta 1486 hän Bresciassa löysi oikean muodon\njulistukselleen keskittämällä sen kolmeen seikkaan: \"Kirkkoa pitää\nrangaista; senjälkeen tulee se uudistaa; ja tämä tapahtuu pian.\"\nHänestä tuli sittemmin keskiajan ja kaikkien aikojen suurimpia\nsaarnamiehiä.\n\nAluksi hän saarnasi luostarikirkossa, mutta kun se pian kävi liian\nahtaaksi, niin hänen oli pakko siirtyä kaupungin tuomiokirkkoon.\nValtavat kansanjoukot kokoontuvat hänen saarnatuolinsa ympärille.\nHänellä oli keskimäärin noin 14--15,000 kuulijaa, joiden\njoukossa sellaisia renesanssin kuuluisuuksia kuin ruhtinas Pico\ndella Mirandola, Michelangelo ja Lorenzo dei Medici, jossa\nviimeksimainitussa hän näki maallismielisyyden ja siveellisen\nhajaannustilan henkilöitymän. Kun siveelliset olot Italiassa\ntähän aikaan muistuttivat Noan päiviä, niin olivat varsin yleisiä\nmyöskin voimakkaat ja kiivaat parannussaarnaajat. Huuto: penitenza!\npenitenza! [tehkää parannus! muuttakaa mielenne!] kaikui kaikissa\nItalian kaupungeissa, mutta ei kuitenkaan missään niin intohimoisen\nvoimakkaasti kuin San Marconin priori sitä julisti, mies, jonka\nhenkilöön näytti keskittyneen kokonaisen aikakauden sielun hätä ja\ntuska.\n\nTekstin selityksen kannalta hänen saarnansa oli vaatimatonta, muotoon\nhän taas ei kiinnittänyt huomiota. Mutta hän lumosi kaikki henkevällä\nesityksellään ja pakotti kaikki taipumaan julistuksensa edessä, jota\nkannatti mahtava profeetallinen voima. Usein täytyi hänen keskeyttää\npuheensa joksikin aikaa ihmisten itkun ja äänekkäiden valitusten\ntähden, kun he syvimmän katumuksen vallassa rukoilivat Jumalaa.\n\nRajua oli hänen julistuksensa. Kun hän saarnasi vedenpaisumuksesta,\nniin Pico della Mirandola kertoo kylmien väreiden kulkeneen hänen\nruumiinsa läpi, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Cerretani\nsanoo, että ihmiset kulkivat pitkin katuja sanattomina ja pelosta\npuolikuolleina ja että Savonarola saarnaajana oli verrattomasti\noman aikansa yläpuolella: jumalallinen Herran sanan julistaja ja\nalkukristillisen elämän verraton airut. Muuan hienosti sivistynyt\nhumanisti (Johannes Nesi) kuvaa Savonarolan saarnoja seuraavasti:\n\"Hänen puheensa ei ole eikä milloinkaan ole ollut ihovärillä\nmaalailemista ja paikkailemista, vaan puhdasta ja yksinkertaista;\nei taiteellista ja pakotettua, mutta ei myöskään huolimatonta, vaan\nraitista; ei sanarikasta ja kielen taituruutta, vaan hillittyä\nja, milloin tarpeellista, lyhyesti sidottua; ei taiteellisesti\nkiilloitettua, vaan siveää, kunniallista, arvokasta. Siksipä hänen\nsanansa eivät olleetkaan kähertimillä poimutettuja, vaan eläviä,\ntulisia, joustavia ja kun ne kumpuilivat sydämen syvimmästä\nsyvyydestä, niin ne myöskin tunkeutuivat sielun sisimpään ja\ntempasivat ihmisen, kuljettaen joko tahtoen tahi tahtomatta mukanaan\nhaluttuun suuntaan. Lyhyesti: kaunopuheisuuden jumalatar Pitho on\nottanut hänen huulensa valtaistuimekseen, sillä niin meidän tulee\nnimittää tuota jumalallista, koko hänen sydäntään kuluttavaa liekkiä\nkuten myös sitä taivaallista hehkua, joka leimaa hänet itsensä\nsaarnan henkilöitymäksi, saarnan, joka on terävämpi kuin mikään\nkaksiteräinen miekka.\"\n\nEräs toinen hänen ihailijansa (Dom. Benivieni) vakuuttaa: \"Melkein\njokainen myöntää, ettei meidän päivinämme ole ollut ainoatakaan\nsaarnaajaa, joka on paremmin osannut tunkeutua sydämen pohjimmaisiin\nsyvyyksiin nähden ne silmillään aivan kuin fra (veli), tämä\njumalanmies. Siitä johtuu, että hän toisinaan saattaa ihmiset\npatoutumistilaan ja säikähdyksiin, niin että he hänen saarnansa\njälkeen jäävät kokonaan tarkkaamaan itseään: toiset täynnä musertavaa\nkatumusta ja synnin tuskaa, toiset liekehtien rakkautta ja syttyen\nkaipaamaan taivaallista omaisuutta, kun taasen muutamia tärisyttää\nkuoleman ja helvetin pelko. Usein näin, miten uskovaiset saarnan\njälkeen kulkivat pitkän aikaa ystäväinsä kanssa vaihtamatta\nsanaakaan, jokainen kun oli niin syventynyt itseensä, että vain\nse askarrutti häntä. Monta kertaa joutuivat miehet ja naiset\nhänen saarnansa aikana niin suuren riemun valtaan, että he tulen\ninnoittamina puhkesivat äänekkäisiin huutoihin.\"\n\nUlkomuodoltaan Savonarola oli vaatimaton. \"Ken näki fran kulkevan\npitkin Danten kaupungin katuja, ei varmaankaan olisi voinut otaksua,\nettä tuo laiha ja hintelä, karkeaan, paikattuun munkkikaapuun\npukeutunut mies oli se valtava herätyssaarnaaja, jonka sanat\nsaattoivat koko Italian kuuntelemaan. Tässä keskikokoisessa,\nmelkeinpä pienikasvuisessa miehessä ei ensi näkemältä ollut mitään\nhuomiotaherättävää. Mutta hänen asentonsa oli suora ja ryhdikäs,\nkaikki hänen eleensä ja liikkeensä miellyttäviä ja täsmällisiä.\nHänen suuret kasvonsa vilkkaine, ilmehikkäine piirteineen tekivät\nsyvän, unohtumattoman vaikutuksen. Siniset, tuuheiden, punaisten\nkulmakarvojen varjostamat silmät milloin säkenöivät tulta, milloin\nloistivat haaveksivaa autuutta. Korkea, lukuisien syvien vakojen\nuurtama otsa puhui kovasta ajatustyöstä; voimakkaasti kehittynyt\nkotkannenä, ohut ylähuuli ja ylpeä, ulkoneva alahuuli ilmaisivat\ntaipumatonta tarmoa ja tahdon voimaa. Hänen valkoinen, punertavaan\nvivahtava ihonsa oli naisellisen hento; päälaki paljas, mustan\nhiusseppeleen ympäröimä; luiseva käsi pitkine, suippoine sormineen\nlihaton ja läpinäkyvä. Hän ei sietänyt liinavaatteita eikä\npäähinettä, kun hän helposti hieroi itsensä verille; hänen puvussaan\nei milloinkaan, kuten kerrotaan, ollut merkkiäkään hiestä. Kun hän\naina odotti äkillistä väkivaltaista kuolemaa, niin hän mielellään\nkuljetti kädessään elefantinluista pääkalloa tahi vaskista ristiä.\nKuitenkaan ei hänen piirteissään ollut mitään synkkää, kolkkoa eikä\npeloittavaa. Yksimielisesti kaikki hänen aikalaisensa puhuvat hänen\nherttaisesta olemuksestaan, joka valaisi hänen kasvojaan lempeän\nauringonpaisteen tavoin.\" (Schnitzer.)\n\nEräs hänen aikalaisensa kirjoittaa: \"Milloin hän näytti iloiselta\nja hilpeältä, tuntui siltä, kuin paratiisi olisi ollut avoinna ja\nkaikki hymyillyt; milloin hän taasen suuttui, näytti hänen salamoiva\nkatseensa suorastaan mullistavan koko maailman.\"\n\nHuhtikuussa 1492 Lorenzo sairastui ja kuoli Savonarolan oikeana\noppilaana, tunnustaen katuvana syntinsä ja vakuuttaen luottavansa\nJumalan armoon (Holmquist). Hänen seuraajakseen tuli hänen poikansa\nPiero, joka sopi asemaansa huonommin. Samaan aikaan kuoli myös paavi\nInnocentius VIII. Savonarola oli ennustanut molempain kuoleman,\nja hänen arvonsa profeettana nousi huomattavasti. Uusi paavi otti\nnimekseen Aleksanteri VI. Hänen aikanaan, kuten aikaisemmin on\nhuomautettu, kohosi siveellinen tapainturmelus Roomassa huippuunsa.\n\nKatsellessaan vallitsevaa siveellistä kurjuutta Savonarola päätti\nryhtyä käytännölliseen uskonpuhdistustyöhön ja aloitti toimintansa\nomassa luostarissaan. Samalla hän saarnasi parannusta entistä\nkiivaammin, ja entistä jylisevämpänä kaikui hänen profeetallinen\nsaarnansa, kun hän ennusti, että Jumala lähettää pohjoisesta toisen\nKyyroksen pelastamaan kirkkoa uuden babylonialaisen vankeuden\nsiveellisestä turmeluksesta.\n\n\"Parannus! Tehkää parannus! Jumala on se, joka tuo juuri ryntäävän\nsotajoukon; jos sentähden tahdot, että Jumala tulee avuksesi tässä\nahdistuksessa, niin tee parannus! Johan aikoja sitten olen sanonut\nsinulle, että Jumala lähettää sinulle ahdinko-aikoja puhdistaakseen\nkirkon sen pahuudesta. Niin usko nyt siis vihdoinkin minua, kun saat\nkäsin kosketella tosiasioita! Italia, sinun syntiesi tähden tulevat\nnämä koettelemukset sinun ylitsesi! Firenze, sinun syntiesi tähden\ntulevat nämä koettelemukset sinun ylitsesi! Papisto, sinun synteisi\ntähden on puhjennut tämä myrsky! Te, ylhäiset, papit ja yhteinen\nkansa, Jumalan käsi on väkevänä teidän yllänne, eikä mahti eikä pako\nvoi sitä torjua. Sentähden Herra odottaa teitä saadakseen olla teille\narmollinen. Kääntykää sentähden Herran teidän Jumalanne puoleen koko\nsydämestänne, sillä Hän on armollinen ja laupias. Mutta jos ette\ntahdo, niin hän kääntää silmänsä pois teistä ikuisesti.\" Samalla hän\nkehoitti heitä kuolettamaan lihan työt ja harjoittamaan rakkautta\nsekä paastoamaan perjantaisin, jotta \"Jumalan viha kääntyisi.\"\n\nKansa totteli kehoitusta. Signoria (kaupunginhallitus)\nantoi papistolle ja munkeille määräyksen ryhtyä ankariin\nkatumusharjoituksiin ja pitää erikoisia rippijumalanpalveluksia;\nkaikkia kehoitettiin sydämestään etsimään Jumalaa.\n\nJo olikin Firenzen aika ryhtyä parannuksen tekoon, sillä kaikki\nhämmästyivät saadessaan kuulla, että Ranskan kuningas matkallaan\nNeapeliin lähestyi Firenzeä. Varsinkin vaikutti kaupungissa\nmusertavasti tieto, että Piero oli luovuttanut linnoitukset\nranskalaisille ja että oli syytä pelätä vieraiden sotajoukkojen\nryöstävän ja hävittävän kaupungin ja panevan siellä toimeen\nverilöylyn. Päätettiin lähettää kuninkaan luo Pisaan lähetystö,\njonka johtajaksi valittiin Savonarola, \"mies, jonka elämä ja vaellus\noli pyhä; mies, joka oli sydämellinen, kunnollinen, kokenut ja\nmainehikas.\" Roomastakin tultiin kysymään neuvoa Savonarolalta.\n\nHuolimatta pelosta, jota tunnettiin kuningasta ja hänen väkivaltaisia\njoukkojaan kohtaan, Savonarola ja yleensä kaikki italialaiset\ntervehtivät Kaarle VII:ttä Kaarle Suuren vallan luonnollisena\nperillisenä. Ajateltiin hänen perustavan suuren länsimaisen\nkeisarikunnan, joka karkoittaisi turkkilaiset, valloittaisi takaisin\npyhän maan ja edistäisi kirkon puhdistamista. Kuninkaalle pitämässään\npuheessa Savonarola sanoi m.m.\n\n\"Ja vihdoinkin olet sinä nyt siinä, kuningas; olet siinä Jumalan\ntäytäntöönpanovälineenä; olet siinä Hänen vanhurskautensa\ntoimeenpanijana! Ole aina tervetullut! Iloisin sydämin ja loistavin\nkasvoin tervehdimme sinua! Sinun saapumisesi virkistää sydämiämme,\nilahduttaa mieltämme ja saa kaikki Kristuksen palvelijat, kaikki\nHänen vanhurskautensa opetuslapset ja kaikki pyhän elämän harrastajat\nriemuitsemaan. Sillä he toivovat Jumalan käyttävän sinua siten, että\nylpeät alennetaan, paheet painetaan alas, hyve saatetaan kunniaan,\nvanhentunut nuorennetaan ja epämuodostunut uudistetaan. Niin\nastu siis iloisena esiin, varman itsetietoisena voittokulussasi,\nkoskapa sinut lähettää Hän, joka meidän pelastuksemme tähden kulki\nriemukulussa ristintien! Siitä huolimatta, kristillinen kuningas,\nota tarkoin vaari minun sanoistani ja laske ne visusti sydämellesi!\nSe kelvoton palvelija, jolle tämä salaisuus on ilmoitettu Hänen\ntaholtaan, joka on Jumala, nimittäin pyhä kolminaisuus, Isä, Poika\nja Pyhä Henki ja Lunastajamme, totinen Jumala, Jumalan Poika ja\ntosi ihminen, kuningasten Kuningas ja herrain Herra, ja samoin\nkoko taivaallisen hovin taholta, kehoittaa sinua ja vaatii sinua,\nettä sinä Jumalan lähettämänä Jumalan oikeuden mukaan osoittaisit\nlaupeutta kaikkialla, mutta varsinkin Hänen kaupungissaan Firenzessä,\njoka, vaikka se onkin raskaan syntipaljouden kuormittama, kuitenkin\ntarjoaa asunnon monille molempaa sukupuolta oleville Jumalan\npalvelijoille, niin hyvin maallikoille kuin hengellisen säädyn\njäsenille; heidän tähtensä täytyy sinun sääliä kaupunkia, jotta\nheillä olisi sitä enemmän syytä rukoilla sinun yrityksellesi\nJumalalta armoa ja onnea.\"\n\nKuningas vakuutti lähettiläille suopeuttaan kaupunkia kohtaan, ja he\nvoivat palata tyytyväisinä suoritettuaan onnellisesti tehtävänsä.\n\nSamaan aikaan kuin Savonarola oli lähetystön mukana Pisassa Kaarle\nVIII:n luona, tapahtui Firenzessä vallankumous. Kansa oli tyytymätön\nMediceihin, jotka olivat riistäneet kaupungin ikivanhan vapauden;\nylimyssuvut taasen sentähden, että Medicit pyrkiessään yksinvaltaan\nolivat kohdelleet häikäilemättömän kovakouraisesti vastustajiaan.\nKytevä tyytymättömyys puhkesi ilmiliekkiin, kun Piero, Kaarle VIII:n\ntullessa Italiaan, oli luovuttanut linnoitukset ja maksanut lunnaiksi\n200,000 dukaattia. Medicit karkoitettiin Firenzestä 1494. Näihin\naikoihin kuoli myös useita huomattavia humanisteja, kuten Mirandola\nja Poliziano. Kaupungissa pääsi vallalle yleinen levottomuus.\nKaikkien katseet kääntyivät San Marcon prioriin, jonka ansioksi oli\nluettava, että Firenze säästyi hävitykseltä.\n\nSavonarolan oli tahtoen tahi tahtomattaan astuttava poliittiselle\nnäyttämölle. V. 1495 luovutettiin hänelle diktaattorin valta\nFirenzessä. Hän laati jonkinlaisen teokraattisen hallitusmuodon ja\njulisti Jeesuksen Kristuksen Firenzen yksinvaltiaaksi kuninkaaksi.\nSignorian pääportin yläpuolelle, joka avautuu Michelangelon veistämän\nDaavidin ja Bandinellin Herkuleen välistä, muurattiin marmoriliuska,\njossa vielä tänäkin päivänä on yhä paikoillaan Cosimon muuntama\nkirjoitus:\n\n    JESUS CHRISTUS REX FLORENTINI\n      POPULI P. DECRETO ELECTUS\n\nSavonarola oli nyt valtansa kukkuloilla ja kaupungin keskeisin\nhenkilö. Hän päätti käyttää asemaansa toimeenpannakseen Firenzessä\nperinpohjaisen _uskonnollis-siveellisen uudistuksen_ Franciscuksen\nImitatio Christi-ihanteen mukaan.\n\nHänen keskeisin yrityksensä Firenzen siveellisten olojen\njärjestelyssä oli erikoisen nuorisopoliisin jäljestäminen.\n12-20-vuotiset pojat, jotka ennen olivat olleet kaupungin\nvitsauksena, otti Savonarola palvelukseensa käyttääkseen omia\ntarkoitusperiään varten. Toiminta järjestettiin kaupungin\nviranomaisten avulla, ja sitä johti Savonarolan apulainen\nSalvestro. Lapsikulkueisiin, jotka keräsivät vapaaehtoisia lahjoja,\nsaattoi ottaa osaa 5-6,000 poikaa. Nämä menivät majataloihin ja\npelipaikkoihin ja lopettivat kaiken irstauden ja kortinpeluun.\nAinoakaan nainen ei uskaltanut näyttäytyä kadulla muutoin kuin\nsäädyllisesti puettuna ja siististi käyttäytyen. Huuto: \"Täällä\novat fran pojat!\" saattoi hillittömimmätkin pelon valtaan, sillä\nvastarinta oli hengenvaarallista.\n\nKahdesti toimittivat lapset kaikkien \"turhuuksien\" keräyksen.\nNoppapelit, naamiopuvut, irtonaiset hiukset, koristeet,\nihomaalirasiat, sopimattomat maalaukset, Boccacion novellit:\nkaikki poltettiin torilla. Kilpa-ajojen ja näytelmien sijaan tuli\nraamatunlukeminen ja kirkossakäyminen. Kauppiaat antoivat takaisin\nväärän voiton, ja kansa huusi: Viva Christo, nostro ré! Kun Santa\nBarnabon vuotuiset kilpa-ajot ehkäistiin 1497, niin signoria\nkysyi: \"Täytyykö meidän kaikkien ruveta munkeiksi?\" Firenzestä,\nkaikkein kevytmielisimmästä ja jumalattomimmasta kaupungista,\ntuli nyt kaikkein sivein kaupunki, ja vielä pitkät ajat myöhemmin\nvakavamieliset asukkaat muistelivat kaivaten Savonarolan pyhää aikaa.\n\nSavonarola itse kuvailee uutta asiaintilaa seuraavasti: \"Et\nmilloinkaan ole nähnyt sellaista muutosta: tytöt käyvät\nhunnutettuina, lesket elävät kunniallisesti, avioliitossa olevat\nnaiset noudattavat puolisoittensa kanssa aviollista pidättyväisyyttä,\nlapset ovat tulleet paremmiksi, koko kaupunki uhkuu uutta elämää ja\nintoa, pelit, sodomalaisuus ja jumalanpilkka on julistettu pannaan.\"\n\nSavonarolan toiminta Firenzessä ja Calvinin Genevessä osoittaa\ntavattoman suurta yhtäläisyyttä.\n\n\"Savonarola ja Calvin, Firenze ja Geneve: mikä yhtäläisyys; ja\nkuitenkin: mikä erilaisuus! Kummassakin elämänhaluinen, iloinen,\naistillisen nautinnon huumaan antautunut väestö. Kummassakin\nmuukalainen parannusta saarnaamassa. Kummassakin saavutetaan\nlyhyessä hetkessä hämmästyttävä muutos. Kummassakin jumalankansa\nja teokratia. Niinkuin Kristus fralle oli Firenzen Kuningas, niin\non Calvinille Jehova Geneven Kuningas. Samoin kuin Firenzessä on\nGenevessäkin valtiolla ja kirkolla samanlainen tehtävä, ne pyrkivät\nsamaan määrään eri tietä, mikäli on kysymyksessä kirkon opettaminen\nja kasvattaminen, samalla kuin valtio huolehtii ulkonaisesta kurista\nja järjestyksestä. Teräväpäisinä jumaluusoppineina, oppineina\nraamatunselittäjinä ja henkevinä saarnamiehinä elivät Savonarola ja\nCalvin vanhan liiton maailmassa, valitun kansan, sen profeettain ja\nkuninkaiden hengessä. Molempia kannustivat samat ylevät ihanteet;\nmolempain tehtävänä on aivan turvattoman kansan siveellinen\nkohottaminen apostolisen alkukirkon puhtaaseen elämään. Molemmat\nhaaveksivat ankarinta yksinkertaisuutta niin hyvin yksityisen kuin\nyhteisönkin elämässä kodin, valtion, kirkon ja jumalanpalveluksen\npiirissä.\" (Schnitzer).\n\nKuvailtuaan mitä ankaruutta Calvin noudatti käyttäessään tulta,\nmiekkaa ja teloitusta aseenaan vastustajiaan vastaan mainittu\nhistorioitsija jatkaa.\n\n\"Koko porvarillisen ja kansallisen elämän hän (Calvin)\nalistaa rautaiseen kuriin. Vanhimmat tarkkaavat kauppiasta\nhänen varustohuoneessaan, käsityöläistä hänen työhuoneessaan,\nmarkkinamyyjätärtä hallissa, juhlavieraita häissä, vanhempia lapsen\nkasteella; ja virallisten katsastajain rinnalla on vielä salaisia,\nasianmukaisesti palkattuja tähystelijöitä. Calvin ei vain tee\nkirkossakäyntiä uskovaisten ankaraksi velvollisuudeksi, hän määrää\nheille myöskin kirkon, missä he voivat tämän velvollisuutensa\nsuorittaa. Hän määrää lait komeutta ja naisten tukkalaitteita\nvastaan; lait vaatteeksi käytettävän kankaan laadusta ja väristä\nsekä ruokalajien luvusta pidoissa, kuuluvat tosin jonkun verran\nmyöhempään aikaan, mutta ne ovat kuitenkin syntyneet Calvinin\nhengessä. Häikäilemättömästi Calvin estää kaikki julkiset juhlat\nja huvittelutilaisuudet, tanssit ja leikit, vaatiipa vielä\nmajatalojenkin poistamista.\n\n\"Calvin moitti mielellään roomalaisen kirkon siveellisen vakavuuden\npuutetta. Savonarolassa oli hänen eteensä aikoja sitten noussut\npaavilainen munkki, joka varmaankaan ei jäänyt hänestä jälkeen\nmitä tulee uskonnolliseen hehkuun ja tunteen syvyyteen, mutta joka\nmieskohtaisissa elämäntavoissaan oli kieltämättä häntä etevämpi, ja\nmyöskin fran seuraajat voivat luottavasti asettua kilpasille Geneven\nreformeerattujen kanssa. Sittenkin kului elämä Savonarolan Firenzessä\nkevyemmin ja inhimillisemmin kuin Calvinin Genevessä. Arnon rannoilla\nprofeetta itse nousi siihen hirsipuuhun, johon uskonpuhdistaja\nLoman-järven rannalla lähetti toisia. Fra ei milloinkaan vaatinut\nryhdyttäväksi toimenpiteisiin yksityisiä henkilöitä vastaan; hänen\nsotansa koski vain syntiä eikä yksityisiä syntisiä.\"\n\nOppineena kirjailijana Savonarola edusti aikansa korkeinta\nfilosofista ja jumaluusopillista sivistystä. Hänen monipuolisesta\nkirjallisesta tuotannostaan mainittakoon tässä vain hänen\napologeettinen esityksensä kirkon opista _Trionfo della Croce_\n1497. Se oli niin etevällä tavalla laadittu, että katolinen\nuskonlevittämisseura otti sen sata vuotta myöhemmin käytäntöön\noppikirjana.\n\nSavonarola oli saanut vaikuttaa rauhassa, kohtaamatta häiritsijöitä\nkirkon taholta. Tähän vaikutti osaksi hänen itsenäinen ulkonainen\nasemansa Toskanan provinsin dominikaanien varakenraalina, joten\nhän oli riippuvainen ainoastaan saman munkkikunnan kenraalista\nGiovacchino Torrianista; osaksi se seikka, että Aleksanteri VI\naluksi katseli jonkinlaisella ymmärtämyksellä hänen uskonnollista\ntoimintaansa, eikä ole aivan mahdotonta sekään, että hän roomalaisena\nkenties mielihyvällä näki Firenzen aseman kulttuurimaailmassa\nheikentyvän kummallisen munkin johtaessa kaupungin hallitusta. Mutta\npian Aleksanteri puuttui asioiden kulkuun. Tähän vaikutti lähinnä\nSavonarolan liittyminen Kaarle VII:een ja hänen kieltäytymisensä\nyhtymästä Kirkkovaltion ja Espanjan liittoon Ranskaa vastaan.\n\nPaavi lupasi Firenzen reformaattorille kardinaalihatun, mutta tämä\nvastasi profeetallisen närkästyksen valtaamana: \"En tahdo muuta\nhattua kuin marttyyriuden, joka on värjätty punaiseksi minun omalla\nverelläni.\"\n\nPaavi etsi tukea Mediceiltä ja kutsui Savonarolan Roomaan ja kielsi\nhäntä saarnaamasta. Savonarola lakkasi saarnaamasta, mutta kieltäytyi\nlähtemästä Roomaan. Silloin paavi teki ovelan kirkkopoliittisen\nsiirron tuhotakseen yhdellä iskulla koko Savonarolan\nuskonpuhdistustoiminnan. Hän yhdisti San Marcon luostarin samaksi\nkongregatioksi muutamien siveellisestä kurittomuudestaan tunnettujen\nRooman luostarien kanssa. Savonarola ja hänen munkkinsa eivät\nvoineet suostua tähän, sillä se olisi merkinnyt heille todellista\nsielunvaaraa.\n\nPaavi julisti nyt Savonarolan pannaan 1497, mutta tämä jatkoi\nsakramenttien hoitamista ja saarnaamista, vetosi yleiseen\nkirkolliskokoukseen, kirjoitti keisarille ja kuninkaille etsien\nsamalla liittoa Ranskan kanssa.\n\nEpätoivoissaan poikansa Gandian herttuan murhasta Aleksanteri\nnäytti hetkeksi taipuvan. Mutta pian hän ryhtyi entistä jyrkempiin\ntoimenpiteisiin ja uhkasi Firenzen kaupunkia kirkonkirouksella, ellei\nSavonarolaa luovuteta. Tämä uhkaus saattoi levottomiksi kaupungin\nliikemies-ja pankkiiripiirit, jotka pelkäsivät liikeyhteyksiensä\nkatkeamista muun maailman kanssa. Tilanne oli sitäkin uhkaavampi,\nkun kaupungin elinkeinoelämässä jo ennen oli esiintynyt häiritseviä\nilmiöitä uuden demokraattisen tapainpuhdistuksen tähden. Lisäksi\nolivat kaupungin vapaamieliset ja ylimyspiirit jo kauan odottaneet\ntilaisuutta syöstäkseen vallasta vihatun parannussaarnaajan, joka oli\npannut padon Firenzen jumalattomuudelle ja uudistanut koko kaupungin\nsiveellisen elämän. Fransiskaanit ja augustinolaismunkit sekä papisto\ntekivät voitavansa horjuttaakseen Savonarolan siveellistä arvovaltaa\nsuurten joukkojen silmissä. Silloin sattui tapaus, joka saattoi\nkaiken tyytymättömyyden purkautumaan kohtalokkaalla tavalla.\n\nSavonarola oli vetäytynyt hiljaisuuteen ja jättänyt asioiden\nhoitamisen Domenicon huostaan. Tämä lupautui keskiaikaiseen tapaan\ntodistamaan herransa asian oikeaksi joko heittäytymällä signorian\npalatsin katolta jokeen tahi astumalla tuleen. Lupaus saattoi yhtä\nhyvin olla retoorinen kielikuva, mutta fransiskaanit tarttuivat\nsiihen terhakasti.\n\nSignorian torille laitettiin kuivista puista miehenkorkuinen rovio,\njonka keskelle jätettiin käytävä. Varattiin runsaasti ruutia, öljyä\nja muita sytykkeitä, jotta liekit loimahtaisivat silmänräpäyksessä.\nSuunnattomat kansanjoukot täyttivät torin ja ympäröivien talojen\nikkunat ja katot. Torille saapui myös ratsain noin 500 täysissä\nvarusteissa olevaa miestä arrabbiaattien Compagnacci nimisestä\niskujoukosta sekä noin 200-henkinen dominikaanien kulkue lauluja\nlaulaen.\n\nDominikaanit vaativat, että heidän edustajansa Domenico saisi tulen\nläpi juostessaan kuljettaa oikeassa kädessään Ristiinnaulitun kuvaa\nja vasemmassa siunattua rippileipää. Fransiskaanit kauhistuivat\nkuullessaan puhuttavan rippileivästä, mutta Savonarola pysyi\njyrkästi vaatimuksessaan. Asiasta väiteltiin kiivaasti iltaan asti,\nja kun yksimielisyyteen ei päästy, niin signoria päätti, että on\nluovuttava koko Jumalan tuomiosta. Kansanjoukot olivat odottaneet\nkärsivällisesti useita tunteja rankkasateessa ja rajumyrskyssä, jonka\nraivotessa näytti siltä, kuin kaikki hornan henget olisi päästetty\nFirenzen kimppuun. Jumalan tuomiosta luovuttaessa taikauskoisten\njoukkojen luottamus Savonarolan profeetan voimaan alkoi horjua, kun\nei odotettua ihmettä tapahtunutkaan, ja riemuitsevat arrabbiaatit\nalkoivat häväistä Savonarolaa.\n\nSeuraava päivä oli palmusunnuntai. Kadut olivat täynnä iloitsevia\narrabbiaatteja, kun taasen piagnonit, murehtivat, jolla nimellä\nnimitettiin Savonarolan puoluelaisia, eivät uskaltaneet näyttäytyä\nvaaratta.\n\nYht'äkkiä kuului kansanjoukosta huuto: \"San Marcoon!\" Väkijoukko\nvyöryi kohti luostarikirkkoa, jossa parastaikaa pidettiin\njumalanpalvelusta. Kun mellakoitsijoita pyydettiin rauhoittumaan,\nniin he vastasivat siihen kivisateella, joka pakotti sulkemaan kirkon\novet. Jumalanpalvelus täytyi keskeyttää, ja kirkkomiehet olivat\nonnellisia päästessään pois hengissä. Useat Savonarolan puoluelaiset\nsaivat kuitenkin surmansa ja heidän talonsa ja tavaransa poltettiin.\n\nMellakan aikana signoria antoi julistuksia, joissa määrättiin,\nettä Savonarolan tulee lähteä kaupungista kahdentoista tunnin\nkuluessa ja kaikkien maallikoiden poistua San Marcosta yhdessä\ntunnissa. Väkijoukot alkoivat säännöllisesti piirittää luostaria,\njossa aseistetut munkit tekivät vastarintaa. Vihdoin lähetti\nsignoria sotaväenosaston vangitsemaan Savonarolaa ja hänen lähimpiä\napulaisiaan Domenicoa ja Salvestroa. Vastarinta luostarissa lakkasi,\nkun vangituille luvattiin persoonallinen koskemattomuus. Kädet ja\njalat sidottuina vietiin Savonarola ja hänen toverinsa vankilaan.\n\nAntaakseen asialle laillisuuden leiman Savonarolan viholliset\nasettivat 17-miehisen tuomioistuimen, johon tuli Savonarolan kaikkein\nkiivaimmat vastustajat ja vihamiehet. Samalla käännyttiin paavin\npuoleen, joka antoi hyväksymisensä ja lähetti kaksi edustajaansa.\nVirallisen selonteon mukaan kysyttiin Savonarolalta ensin\nystävällisesti, mutta kun hän kieltäytyi vastaamasta, niin ryhdyttiin\nkäyttämään strappado-nimistä kidutusta. Strappadossa sidottiin vangin\nkädet selän taakse, minkä jälkeen hänet kohotettiin ylös ranteisiin\nsidotuilla köysillä. Yht'äkkiä pudotettiin tutkittava alas, mutta\nennenkuin hänen jalkansa sattuivat lattiaan, pysäytettiin väkipöyrä,\njolloin syntyi tuskallinen tärähdys. Toisinaan asetettiin kiviä\npainoksi jalkoihin.\n\nVirallisessa kertomuksessa sanotaan, että Savonarola tunnusti\nensimmäisen kidutuksen jälkeen. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa,\nsillä tosiasia on, että häntä kohdeltiin tavattoman ankarasti.\n\nBurlamacchi kertoo, että kidutusta toistettiin yhä käyttämällä\ntoisinaan köyttä, toisinaan tulta. Burchard, paavin ensimmäinen\nnotaari, sanoo, että häntä kidutettiin seitsemän kertaa. Luotettavin\non kuitenkin signorian oma tiedonanto. Kun Aleksanteri VI syytti\nsignoriaa hitaudesta, niin signoria vastasi, että mies on hyvin\nsitkeä; he olivat hellittämättä häntä kiduttaneet monena päivänä,\nvaikkakin huonoin tuloksin, mutta he tahtovat jatkaa menettelyään,\nkunnes hän paljastaa kaikki sydämensä salaisuudet. [\"Multa et assidua\nquaestione, multis diebus, per vira vix pauca extorsimus, quae nunc\ncelare animus erät donec omnia nobis paterent sui animi involucra.\"\n(Villari, App. II, 197).]\n\nKuulustelut kestivät koko piinaviikon, maanantaista huhtikuun 9\np:stä pääsiäistiistaihin asti, joten kärsimysviikko muodostui\nSavonarolalle tuskien viikoksi sanan olennaisimmassa mielessä. Kun\nhäneltä keskiviikkona kysyttiin hänen ennustuksiensa alkuperää, niin\nhän vastasi: \"Olenko minä profeetta vaiko en, ei yleensä koske teitä,\nsen on Jumala tuova päivänvaloon; toiset profeetat olivat vieläkin\ntukalammassa tilassa kuin minä. Kenenkään asia ei ole tuomita\nlähimmäisensä sisintä tarkoitusperää, ainoastaan ulkonaisia tekoja.\nJos vastaan myöntävästi teidän kysymykseenne, olenko profeetta, niin\nette kuitenkaan usko minua; mutta jos kiellän, niin valehtelen.\" Kun\nhäneltä toisena päivänä tiedusteltiin samaa asiaa, niin hän myönsi:\n\"Kun minut siihen pakotetaan, niin myönnän, että Jumala puhui minun\nkanssani, kuten minä teidän kanssanne.\" Samalla hän kertoo hengen\nsisäisellä silmällä nähneensä Jumalan nuorukaisen muodossa.\n\nTuskien keskellä hän huusi profeetan tavoin: \"Tolle, Domine, tolle\nanimam meam!\" [\"Ota, Herra, ota minun henkeni!\" (Joona, 4, 3).]\n\nSavonarolan vastustajat myöntävät, että hän kidutuksien kestäessä\nkäyttäytyi miehekkäästi. Mutta ajan mittaan eivät hänen hermonsa\nkestäneet, ja hän pyysi, että kidutukset lopetettaisiin luvaten\nkertoa koko elämänsä. Mutta hänen tunnustuksiaan ei voitu\nsellaisinaan käyttää, vaan ne piti muuttaa. Tähän halpamaiseen tekoon\ntarjoutui Francesco Ceccone, Medicien puoluelainen, jonka hengen\nSavonarola oli kerran pelastanut suomalla hänelle turvapaikan San\nMarcossa. Hän sommitteli tottuneena notaarina hajanaiset vastaukset\nniin, että niistä tuli mitä innoittavin itsesyytöskirjelmä, joka\nkiusallisella tavalla sotki juttuun kaikki Savonarolan ystävät.\n\nNäissä tunnustuksissa Savonarola esitettiin tietoiseksi petturiksi,\njonka ainoana vaikuttimena on vallanhimo. Jos hänen olisi onnistunut\nsaada kokoon kirkolliskokous, niin hän olisi valituttanut\nitsensä paaviksi. Ja vaikka se ei olisi hänelle onnistunutkaan,\nolisi hän kuitenkin ollut maailman huomattavin mies. Hän oli\nyllyttänyt kansalaiset keskinäiseen eripuraisuuteen ja taisteluun\nRoomaa vastaan, jotta olisi voinut järjestää Firenzeen Venetsian\nesikuvan mukaisen tasavallan, jonka dogeksi piti tulla Savonarolan\npuoluelainen Francesco Valori. Tunnustuksilla oli miltei yksinomaan\npoliittinen leima, ja niiden ainoana tarkoituksena oli murtaa\nSavonarolan siveellinen arvovalta suurten joukkojen silmissä, jotta\nhänet sitten olisi voitu murhata oikeudellisesti.\n\nTämä tarkoitus saavutettiin täydellisesti, sillä kun tunnustukset\nsitten huhtikuun 19 p:nä luettiin julkisesti, niin vaikutus\nSavonarolan puoluelaisiin oli musertava. Rehellinen Luca Landucci\nlausuu: \"Minä aivan huumaannuin, ja sielu surun täyttämänä näin\nkukistuvan tuon rakennuksen; se sortui sentähden, että se oli\nperustettu valheelle. Olin odottanut näkeväni Firenzessä Uuden\nJerusalemin, josta lähtisi lait ja loisto ja pyhän elämän esimerkki;\nnäkeväni kirkon uudistettuna, uskottomien kääntyvän ja hyveen\nriemuitsevan. Mutta näinkin kaiken tämän vastakohdan ja nielin\nnuuskan\" -- Landucci oli apteekkari, siitä hänen kielikuvansa.\n\nSignoria ei tyytynyt tähänkään. Huhtikuun 21 p:nä aloitettiin\nuusi tutkinto, jolloin Savonarolaa taasen kidutettiin ja häneltä\nkiristettiin uusia tietoja. Samalla määrättiin vangittaviksi kaikki\nhänen puoluelaisensa, niiden joukossa Domenico ja Salvestro. Tämä\naiheutti pakokauhun, jolloin suuret joukot Savonarolan puoluelaisia\npakeni kaupungista. Huhtikuun 27 p:nä heitä sitten kidutettiin\nBargellossa niin, että ilma värisi heidän tuskanhuudoistaan. Mitään\nSavonarolaa raskauttavaa ei kuitenkaan saatu selville.\n\nMieliala Savonarolaa kohtaan kiihtyi. Raivoisana kuului\nkansanjoukkojen mylvintä: \"Ristille se mies!\" San Marcon munkit\nluopuivat hänestä. Munkki Malatesta lausui karkeasti: \"Sinun sanasi\njohdosta minä uskoin; sinun sanasi johdosta minä en nyt enää usko.\"\nHänen kuolemansa oli päätetty asia. Turhaan vetosivat Ferraran\nherttua ja Ranskan uusi kuningas Ludvig XII hänen puolestaan.\n\nHänen luokseen vankilaan pääsivät vain vihamiehet, jotka eivät\nkohdelleet häntä ainoastaan tylysti ja armottomasti, vaan myös\nhäpeällisesti. Vartija kääntyi. Tälle hän kirjoitutti elämän ohjeen,\njossa hän erikoisesti tehosti yksinkertaisuutta (semplicità), usein\nesiintyvää itsetutkimista, pyhien sakramenttien useimmin tapahtuvaa\nvastaanottamista ja kestämistä hyvässä loppuun asti. Kirjoituksen\nallekirjoittaminen kidutuksissa ruhjotulla käsivarrella oli hyvin\nvaivaloista. _\"Noudattakaa, hyveellistä elämää!\"_ oli kehoitus, jota\nhän toisti alinomaa.\n\n\"Hän pysyi itselleen uskollisena ilossa ja hädässä ja säilytti\nitsensä sinä, mikä hän oli ollut koko elämänsä ajan: jumalanmiehenä.\nJumala ja sielut olivat vankilassa kuten luostarissakin hänen ainoa\najatuksensa. Ei mitään riitaa maailman kanssa, ei mitään syytöksiä,\nei mitään soimauksia enemmän ystävään kuin vihamieheenkään nähden.\nItsensä kanssa hän kävi oikeutta, ei muiden. Hänen kasvojensa edessä,\nmissä eivät enkelit kestä, hän tutki sisintään ja löysi paljon syytä.\nHäntä hämmästytti, miten paljon hän huomasi itsessään turhuuden,\nomahyväisyyden, ylpeyden ja pöyhkeyden tunteita. Jalat jalkapuuhun\nsidottuina, kädet raskaisiin kahleisiin pakotettuina, maaten suorana\nlattialla -- pieni keko inhimillistä kurjuutta --, hän tunsi kammoa\najatellessaan niiden luonnosten suuruutta, joita hän oli laatinut\nvielä jokin viikko sitten, suunnitelmien rohkeutta ja tarkoitusperien\nvaltavia mittasuhteita; ja hän ajatteli murtuneena niitä monia\nsieluja, jotka ovat voineet loukkaantua hänen toimintaansa ja\nesiintymiseensä. Myöskin kirkko kaikessa alastomuudessaan ja\nalennustilassaan kuvastui hänen henkensä silmiin sellaisena, minä\nhän oli nähnyt sen nuorukaisena, ja hän muisti nuortumisensa\nperuuttamattoman välttämättömyyden. Pelko ja toivo, luottamus\nJumalaan ja epätoivo kamppailivat hänessä.\" (Schnitzer.)\n\nNäiden ristiriitaisten mielenliikutusten ja musertavien elämysten\nkeskellä hän kirjoitti kuuluisat selityksensä 51 ja 31 psalmiin,\njoissa soivat niin epätoivoisen raskaat ja värikylläiset tuskan\nsävelet, että niiden järisyttävä toivottomuus etsii vertaistaan\nuskonnollisen kirjallisuuden historiassa.\n\nTutkistelussaan edelliseen psalmiin \"Armahda!\" hän kirjoittaa.\n\n\"Voi minua onnetonta, aivan avutonta, joka olen loukannut taivasta\nja maata: minne minä käännyn? Kenen luokse pakenen? Kuka minua\narmahtaa? Taivaaseen en uskalla katsettani kohottaa, sillä olen\nraskaasti rikkonut sitä vastaan. Maan päällä ei ole mitään\npiilopaikkaa, sillä olen ollut sille pahennus. Pakenen siis\nmurheellisena ja valittaen Sinun luoksesi, Herra: 'Armahda minua,\nJumala, suuren laupeutesi tähden' 'Syvyys syvyydelle huutaa',\nkurjuuden syvyyden kuilu armahtavaisuuden syvyyden kuilulle, synnin\nsyvyyden kuilu armon syvyyden kuilulle. Armahda, Herra, ei pienen\narmahtavaisuutesi mukaan, joka koituu vain ruumiillisen kärsimyksen\nhyväksi, vaan suuren laupeutesi mukaan, joka armon kautta kohottaa\nihmisen maan yläpuolelle. Kaikki vanhurskaathan ovat ainoastaan\nSinun armahtavaisuutesi todistus, sillä eivät he pelastuneet oman\nhyvyytensä tähden, eivät ansioittensa ja töittensä perusteella, vaan\nyksinomaan ja ainoastaan, koska Sinä olet sen hyväksi nähnyt. Älä\nsiis työnnä minuakaan pois kasvojesi edestä, minua, joka edessäsi\nyötä ja päivää huokaan ja itken! Älä salli minun joutua häpeään,\narmollinen Jeesus, sillä vain Sinä olet minun toivoni, vain Sinä\nolet enää minulla jäljellä; veljet ja pojat ovat jättäneet minut!\nArmahda kirkkoasi, joka nyt on niin pieni; suo sen kasvaa luvultaan\nja ansioiltaan, sillä lukuisammat ovat nykyisin uskottomat kuin\nkristityt. Missä on nyt apostolien maine? Marttyyrien väkevyys?\nSaarnaajain pelko? Munkkien yksinkertaisuus? Alkukirkon kristittyjen\nhyveellinen vaellus?\"\n\nToukokuun 8 p:nä Savonarola sai valmiiksi edellämainitun tutkistelun\nja ryhtyi nyt selittämään 31 psalmia: \"Herra, Sinuun minä turvaan!\"\n\n\"Veljieni ajatteleminen saattaa minut surulliseksi; poikieni muisto\npainaa minua; luostarini ja kammioni katseleminen ahdistaa minua;\nkatsaus tutkimuksiini tuottaa minulle tuskaa; ajatus synneistäni\nmusertaa minut. Murhemielisyys hyökkää minun kimppuuni kuni\nmahtava sotajoukko miekkoineen ja keihäineen ja huutaa minulle\npilkallisesti: turvaatko vielä Jumalaan; missä Hän nyt sitten on,\nSinun Jumalasi? Sinä rukoilit Häntä, eikä kukaan vastannut sinulle.\nSinä anoit hartaasti, kiihkeästi, ja hän vaikeni. Sinä huusit\nkaikkia pyhiä, mutta kukaan ei katsahtanut sinun puoleesi. Jos he\novat niin hyväntahtoisia, taivaan enkelit ja autuaat, miksi he eivät\nlohduta sinua, kun kuitenkin monet ihmiset mielellään kävisivät\nsinua katsomassa ja tukisivat sanalla ja teolla, jos vain voisivat.\nUsko sentähden minua: maailmaa ei hallitse Jumala, vaan kohtalo.\nEi ole olemassa mitään muuta kuin mitä silmin nähdään. Älä luule,\nkun muutamat syntiset ovat saaneet syntinsä anteeksi, että sinäkin\nolisit ne varmasti saanut. On vain yksi Maria Magdaleena; vain yksi\nainoa rosvo, vain yksi Pietari, vain yksi Paavali. Varmaankaan et\ntahdo lukeutua harvoihin valittuihin, sinä, joka olet tehnyt niin\nmonta raskasta syntiä, vihoittanut kirkon ja loukannut taivasta ja\nmaata. Parempi on sinulle kuolema kuin pitkä elämä. Vain kuolema\non sinun pelastuksesi. Katkaise kädelläsi elämäsi lanka! Sinä olit\nkiittämätön Jumalaa kohtaan, joka toi sinut maailman melusta ja\nmeren myrskystä munkiston rauhaan ja luostarin satamaan; valitsi\npapikseen; vei viisautensa lähteelle ja, mikä korkeinta, varusti\npyhän raamatun tieteellä; pani saarnaamisen sanan sinun kielellesi;\nja asetti sinut suurten joukkoon kansan keskuuteen. Mutta samalla\nkuin opetit toisia, löit laimin itsesi ja kadotit viisautesi. Samoin\nkuin Lucifer sanoit sinäkin sydämessäsi: 'Taivaaseen minä astun',\nmutta menetkin nyt helvettiin. -- Sinä, jolle Jumala on tuhlannut\nniin ylenmäärin hyvyyttään, olet ylpeytesi ja turhamaisuutesi tähden\ntullut loukkaukseksi koko maailmalle. Taivaan loistetta säteillen\ntuli avukseni toivo ja lohdutti minua. Vain houkka sanoo sydämessään:\n'Ei ole Jumalaa.' Vaikka olin jo lähempänä epätoivoa kuin\nepäuskoa, ammensin kuitenkin uutta rohkeutta katsellessani Jumalan\narmahtavaisuutta ja lauloin psalmistan kanssa: 'Herra on valoni ja\npelastukseni, ketä pelkäisinkään!'\"\n\nAlkoi sitten kolmas kuulustelu ja Savonarolan ja hänen toveriensa\nlopullinen tuomitseminen ja mestaus.\n\nToukokuun 19 p:nä saapuivat paavin komisaarit, edellämainittu\ndominikaanimunkiston kenraali Giovacchino Torriani ja paavin\noikeuden, kuuluisan Rota'n jäsen Francesco Romolino. Viimeksimainittu\noli syntynyt Leridassa Aragoniassa 1463 ja tutkinut lakitiedettä\nPisassa sekä tullut Roomaan Aragonian kuninkaan lähettiläänä, mutta\nantautui sittemmin hengelliselle uralle. Hän asettui läheisiin\nsuhteisiin Aleksanteri VI:n pojan Cesaren kanssa ja oli siveellisessä\nsuhteessa täydellinen heittiö saaden palkakseen inhoittavasta\nosallisuudestaan Savonarolan jutussa Palermon arkkihiippakunnan\nja kardinaalihatun. Hänelle oli paavi, toinen Herodes, antanut\ntoimintaohjeen: \"Kuolla hänen täytyy, vaikka hän olisi toinen\nJohannes Kastaja.\" Kun he saapuivat Firenzeen, niin heitä vastaan\nkaikuivat huudot: \"Surmatkaa fra!\" Ja tyytyväisenä Romolino virkkoi:\n\"Hänen täytyy joka tapauksessa kuolla, minulla on jo kuolemantuomio\ntaskussani.\"\n\nJo seuraavana päivänä, sunnuntaina, toukokuun 20:nä aloitettiin\nkuulustelut Secconen toimiessa notaarina. Romolinon kysymykseen,\nmistä Savonarola oli saanut kirkon uudistusajatuksensa, tämä\nvastasi: \"Sen olen saanut Jumalalta; ja ellei niin ole, niin\nolen mielelläni kirottu.\" Alettiin jälleen kiduttaa Savonarolaa.\nVirallinen tutkintopöytäkirja puhuu \"lempeydestä\", mutta toista\nkieltä puhui Savonarolan taittunut käsivarsi. Kidutusta jatkettiin\nkahtena seuraavana päivänä. Savonarola, jonka vastustuskyky oli\nkokonaan murtunut ankarain hermojärkytysten ja ruumiin runtelun\nvuoksi, joutui ylivoimaiseen tuskantaisteluun: hän tunnusti ja\nkielsi, kielsi ja tunnusti. Kun hänet riisuttiin kidutettavaksi\nja hän näki kidutuskoneet, niin hän lankesi polvilleen ja huusi\ntuskissaan: \"Hyvä, kuulkaa minua! Jumala, Sinä olet rangaissut minua!\nTunnustan, että olen kieltänyt Kristuksen, olen puhunut valhetta.\nJos minun on kärsittävä, niin tahdon kärsiä totuuden tähden. Sen,\nminkä sanoin, olin saanut Jumalalta. Jumala, Sinä rankaiset minua\nsentähden, että olen kieltänyt Sinut kidutusten pelosta.\" Näyttäen\ntaittunutta vasenta käsivarttaan hän sanoi: \"Jumala, olen kieltänyt\nSinut kidutusten pelosta.\" Kun hänet vedettiin köysillä ylös, niin\nhän huusi: \"Jeesus, auta minua, tämän kerran olet rangaissut minua.\"\n\nKun kuulustelut päättyivät tiistaina toukokuun 22 p:nä, piti\noikeus loppuistunnon, jossa päätettiin, että munkit seuraavana\npäivänä hirtetään ja poltetaan. Mitään kerettiläistä ei Savonarolan\nmielipiteissä voitu huomata.\n\nEpähuomiosta oli Domenicon nimi jäänyt jollakin tavoin pois paavin\nkomissionin luettelosta. Hänetkin päätettiin surmata. Kaksi\nkomissionin jäsentä lausui: \"Yksi frataccio enemmän tahi vähemmän ei\nmerkitse mitään.\" Silvestron tuomiosta olivat kaikki yksimielisiä.\n\nYöksi vapautettiin heidän kätensä kahleista, ja kolme\nbenediktiläismunkkia sai määräyksen toimia heidän sielunhoitajinaan.\nKun Savonarolalle tarjottiin illallista, niin hän vastasi: \"En tahdo\nsyödä, jotta voisin aamulla varhain olla rauhallisella mielellä ja\nilman huolta ruuansulatuksesta mennä kuolemaan.\"\n\nErään armeliaisuusjärjeston jäsenen Jacopo Niccolinin suosituksesta\nja läsnäollessa tuomitut saivat vielä tavata toisiaan. Tällöin\nSavonarola lausui Dominicolle: \"Minulle on ilmoitettu, että\nTeidät poltetaan elävältä. Ettekö tiedä, ettei meidän ole itse\nsallittu valita kuolintapaamme, vaan että meidän päinvastoin tulee\niloisella mielellä vastaanottaa se, minkä Jumala on määrännyt\nosaksemme? Kuka tietää, voitteko kestää Teille säädettyä, sillä se\nei riipu meidän voimastamme, vaan Jumalan armosta. Ei sentähden\nsovi kiusata Jumalaa.\" Silvestrolle hän virkkoi: \"Myöskin Teihin\nnähden on minulle ilmoitettu, että Te olette aikonut vakuuttaa\nkansalle mestaustilaisuudessa meidän kuolevan syyttöminä ja vastoin\nkaikkea oikeutta.\" Savonarola kielsi häntä tekemästä sitä, sillä ei\nKristuskaan ristillä vakuuttanut viattomuuttaan. Lopuksi Domenico ja\nSilvestro polvistuivat, ja hän siunasi heitä.\n\nTutkisteluista, valvomisesta, kuulusteluista ja kidutuksista\nuupuneena Savonarola pyysi saada nukkuessaan pitää päänsä Niccolinin\npolvella. Tämä pani silloin merkille, että fra unessa vuoroin puhui,\nvuoroin hymyili. Herättyään hän lausui sydämellisesti: \"Voisin\nvähän lähemmin kertoa sinulle keskustelusta ja siitä lyhyestä\nlevosta, jonka minulle soit. Sinä tiedät, että olen ennustanut tälle\nkaupungille suurta ahdinkoa. Voisin ilmoittaa sinulle nyt vaikean\nkoettelemuksen ajan. Tiedä ja pane merkille: se tapahtuu Clemens\nnimisen paavin aikana.\" Niccolini horjui uskon ja epäuskon välillä.\nHän näki kuitenkin ennen kuolemaansa Clemens VII:n vaalin, mutta ei\nsitä peloittavaa ahdistusta, mikä kohtasi hänen synnyinkaupunkiaan\nkeisarillisten sotajoukkojen piirittäessä sitä 1527.\n\nKeskiviikkona toukokuun 23 p. 1498 koitti vihdoin tämän armoitetun\nja kovin kokeneen Jumalan palvelijan pääsinpäivä. Savonarola vietiin\ntovereineen Signoriapalatsin kappeliin, jossa heille jaettiin Herran\nehtoollinen. Tällöin hän rukoili.\n\n\"Herra, minä tiedän, että Sinä olet totinen Jumala, maailman Luoja\nja osallistunut inhimillisestä luonnosta. Minä tiedän, että Sinä\nolet täydellinen, näkymätön ja jakamaton kolmiyhteys kolmessa eri\npersoonassa: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Minä tiedän, että Sinä olet\niankaikkinen Sana, joka tulit taivaasta Neitsyt Marian syliin ja\nnousit ristin puulle vuodattaaksesi veresi meidän, kurjien syntisten\ntähden. Pyydän Sinua, Lohduttajani, ettei niin kallisarvoinen\nveresi olisi vuotanut turhaan minun tähteni, vaan että se koituisi\nkaikkien syntieni, joita päivittäin Sinulta anteeksi pyydän,\nanteeksisaamiseksi, kun olen saanut pyhän kasteen, nykyhetkeen asti,\nja tunnustan Sinulle, Herra, velkani. Myöskin pyydän Sinulta anteeksi\nsitä, missä olen ollut loukkaukseksi tälle kaupungille ja koko\ntälle kansalle hengellisissä ja maallisissa asioissa tahi muutoin\ntietämättäni erehtynyt. Ja nöyrästi pyydän kaikilta tässä saapuvilla\nolevilta henkilöiltä anteeksi ja että he rukoilisivat Jumalaa minun\npuolestani, jotta hän vahvistaisi minua viimeiseen loppuun asti ettei\npaha vihollinen voisi saada mitään valtaa minuun. Sinun hyvyytesi\nitse pakottakoon Sinut suhtautumaan synteihimme sääliväisesti ja\ntyydyttäköön kaipauksemme saada nähdä Sinut.\"\n\nSilvestro, joka tähän asti oli ollut masentunut, oli kokonaan\nmuuttunut ja säteili tulta ja elämää. \"Nyt on aika olla urhoollinen\nja kestää kuolema ilomielin.\"\n\nHe astuivat palatsin rappusilta Palazzo della Signorialle, jolle oli\npystytetty korkea ja tukeva puun runko ja sen yläosaan poikkipuu.\nPoikkipuusta riippui kolme silmukalla varustettua nuoraa ja yhtä\nmonet kahleet. Rungon juurelle oli laitettu helposti syttyvistä\naineista suuri rovio.\n\nEnnen mestausta tapahtui tavanmukainen virastaerottaminen. Sen\ntoimitti vihkipiispa Paganotti, entinen San Marcon munkki, joka\npiti Savonarolaa suuressa arvossa. Toimitus oli hänelle siinä\nmäärin vaikea ja vastenmielinen, että kun hänen piti sanoa: \"Erotan\nsinut taistelevasta seurakunnasta\", hän erehdyksestä lisäsi: \"ja\nriemuitsevasta\". Savonarola keskeytti hänet ankarasti sanomalla:\n\"Ei riemuitsevasta, se ei enää ole sinun vallassasi!\" Nämä sanat\nluovat salaman tavoin voimakasta valoa siihen sisälliseen rauhaan ja\nvoittavaan uskoon, joka nyt täytti Savonarolan sydämen.\n\nTähän toimitukseen oli kulunut kaksi tuntia. Kello oli nyt 1\npäivällä, ja heidät vietiin lavalle paavin komisaarien eteen, jotka\nlukivat heille vielä kerran tuomion. Sitten heidät vietiin lavan\nkorkuista puusiltaa myöten hirsipuun juurelle. Kun Savonarolan\nvuoro tuli astua siihen, niin hän, palatsiin päin kääntyneenä, loi\nsuunnattomaan kansanjoukkoon vielä viimeisen katseen, jossa kuvastui\nkuvaamattoman syvä surumielisyys, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa:\n\"Kansani, miksi teet minulle tämän?\"\n\nHeidät asetettiin nyt kolmisin riippumaan hirteen, Savonarola\nkeskelle. Senjälkeen sytytettiin öljyllä kastetut puut, joihin\nlisäksi oli asetettu ruutia. Liekit leimahtivat äkkiä, mutta\nkääntyivät tuulen vaikutuksesta vastakkaiseen suuntaan pois\nmarttyyreistä. Ihmiset alkoivat huutaa: \"Ihme! Ihme!\" Pian liekit\nkääntyivät kuitenkin veritodistajiin päin alkaen kuluttaa heidän\nruumiitaan. Savonarolan oikean käden kaksi sormea oli koholla\nikäänkuin hän olisi tahtonut siunata kansaa.\n\nTori oli ollut tulvillaan kansaa jo varhaisista aamuhetkistä alkaen.\nKevytmielinen kansanjoukko alkoi nyt viimeisen kerran purkaa vihaansa\npelotonta totuudentodistajaa kohtaan. Tuskin oli tuli sytytetty, kun\nse suuntasi vimmatun kivisateen roviota kohti, niin että pyöveli\nvain vaivoin pääsi ehjin nahoin pois. Kun Savonarolan toinen käsi\nputosi roviolta maahan, niin pahantapaiset nuoret miehet tallasivat\nsitä. Sydäntä ja maksaa, jotka olivat tulleet näkyviin, he käyttivät\nmaalitaulunaan. Kiihtyneet ristin viholliset olisivat tahtoneet\nhäväistä ruumista ja kuljettaa sitä pitkin kaupunkia, mutta voimakas\ntuli esti heidät siitä. Signoria määräsi, että ruumiit tulee polttaa\nkokonaan ja tuhka heittää tarkoin Arnoon.\n\nNäin Firenze maksoi palkan profeetalleen; näin kohtelivat\nkansanjoukot sitä sydäntä, joka oli sykkinyt kuvaamattoman hellästi\nRistiinnaulitulle ja Firenzen kansalle, milloin ilosta ailahdellen,\nmilloin tuntien rajua tuskaa kaupungin jumalattomuuden takia.\n\nMutta ei tyydytty tähänkään. Arnon rantakaupunki sai olla inhottavien\ntapahtumain näyttämönä. Elävä Jumala oli voimakkaalla otteella\ntarttunut tähän kaupunkiin; niin voimakkaalla, että kristinuskon\nhistoria voi esittää vain ani harvoja tapauksia, joiden rinnastamista\nsen kanssa voisi pitää hiukankaan oikeutettuna. Risti oli viettänyt\nriemukulkua Firenzessä. Mutta kun sen kuninkaallisen airuen ja\nFirenzen mahtavan profeetan suu oli ainiaaksi tukittu, niin\navautuivat syvyyden lähteet. Tuntui siltä kuin olisi helvetti päässyt\nvalloilleen, kertoo Landucci. Jumalan pilkalla ja rienaamisella\nei aluksi ollut minkäänlaisia rajoja. Seuraavana jouluna vietiin\nhevonen San Marcon kirkkoon ja kidutettiin siellä kuoliaaksi. Samoin\npäästettiin sinne vuohia. Siveettömyyden saastainen tulvavirta vyöryi\njälleen pitkin sen kaupungin katuja, joka äsken oli vihitty ja\npyhitetty Ristiinnaulitulle. Signoria ja kaupungin ylemmät piirit,\njotka olivat kiihoittaneet kansanjoukkoja Savonarolaa vastaan, saivat\npeloittavalla tavalla kokea, mitä merkitsee Jumalan pilkka ja Jumalan\npalvelijain häväiseminen.\n\nMutta ajat muuttuivat, ja Firenze oppi paremmin ymmärtämään suurta\npoikaansa. Me emme kuitenkaan halua tässä yhteydessä puuttua\nniihin uskonnollisen hartauden ilmauksiin, jolloin Savonarolaa\nkunnioitettiin pyhimyksenä. Esitämme ainoastaan, mitä Francesco\nGuicciardini lausuu Savonarolasta kirjoittamassaan Firenzen kaupungin\nhistoriassa.\n\n\"Itse hänen vihollisensakin myöntävät hänellä olleen tavattoman\noppineisuuden monella alalla, muun muassa filosofiassa, jota\nhän hallitsi sellaisella tavalla kuin olisi hän itse ajatellut\nsen; mutta varsinkin pyhässä raamatussa, johon hänen tavallaan\nei kukaan ollut perehtynyt vuosisatoihin. Vain mitä siveelliseen\narviointiin tulee, eroavat mielipiteet häneen nähden toisistaan.\nJos hän oli intohimoinen, niin huomattakoon, että tämä voi olla\nainoastaan ylpeyden ja kunnianhimon aiheuttamaa teeskentelyä.\nSillä ei tarkinkaan havaintojen tekijä voinut huomata hänessä\nvähintäkään merkkiä ahneudesta, nautinnonhimosta tahi muista\nsellaisista puutteista ja heikkouksista, vaan kylläkin\naitoperäisintä uskonnollisuutta, joka uhkui rakkautta, hurskautta,\nomantunnontarkkuutta ja ankaruutta, niin että kuulusteluissakin,\nvaikka viholliset näkivät kaikkea ajateltavissa olevaa vaivaa, ei\nvoitu esittää hänessä pienintäkään häpeäpilkkua. Hänen toimenpiteensä\nsiveellisyyden kohottamiseksi olivat pyhimmät ja ansaitsivat\nihailua; ei milloinkaan ole Firenzessä hallinnut sellainen hyve ja\nhurskaus kuin hänen aikanaan; epäilemättä koitui hänen toimintansa\nsiunaukseksi kaupungille. Kun sitäpaitsi monet hänen ennustuksistaan\nkävivät toteen, niin pitivät hyvin monet häntä pitkän aikaa totisena\nJumalan lähettiläänä ja profeettana huolimatta kirkonkirouksesta,\nkuulustelusta ja mestauksesta. Itsekin olen tähän nähden\nepätietoinen, eikä minulla ole mitään määrättyä mielipidettä suuntaan\ntahi toiseen, vaan odotan aikaa, joka selittää kaiken. Tämän vain\ntahdon huomauttaa lopuksi: jos hän oli jumalaapelkääväinen, niin\noli meillä hänessä suuri profeetta; jos taasen jumalaton, oli hän\nmerkillinen ihminen keskuudessamme, sillä -- jättääksemme syrjään\nhänen oppineisuutensa, -- henkilön, joka niin monta vuosikautta\nkiinnitti puoleensa koko maailman huomion, täytyi kieltämättä olla\naivan harvinainen henki.\" Samaa mieltä oli kuuluisa valtiomies\nNiccolo Machiavelli.\n\nNäihin ulkokohtaisiin arviointeihin luovat kirkasta valoa seuraavat\nSavonarolan omat sanat.\n\n_\"Jos olisin tavoitellut rikkauksia tahi virkoja, punaista hattua\ntahi piispanhiippaa, niin, korkeat herrat, voitte uskoa minua, olisin\nlähtenyt kulkemaan aivan toista tietä. Minun mieleni ei kaipaa maista\nmainetta, olkoon se kaukana minusta! Minulle on kylliksi, että Sinä,\nJumalani, olet vuodattanut veresi minun tähteni. Muusta en tahdo\nkerskata kuin Sinusta ja Sinun mielisuosiostasi. Sinä olet minun\nmaineeni; Sinä kohotat minun pääni ja mieleni ylös. En tahdo mitään\npunaista hattua, en mitään suurempaa tahi pienempää hiippaa. En tahdo\nmitään paitsi sitä, mitä Sinä pyhillesi annat: kuoleman. Punaisen\nhatun, verisen hatun, sen tahdon.\"_\n\nAlkukirkon kristityistä sanottiin: _Sanguis martyrum semen\nchristianorum_. [Marttyyrien veri on kirkon kylvö.] Tämä pitää\npaikkansa myöskin Savonarolaan nähden.\n\n_\"Kaikki suuri, joka on syvin historianfilosofinen totuus, elää\nviattomien ja vanhurskasten vapaaehtoisesta uhrikuolemasta. Samoin\nkuin kansat pysyvät pystyssä sen kautta, että puhtaimmat ja\nvoimakkaimmat tarjoutuvat uhriksi ankeimpina ahdingon aikoina, samoin\nelää myöskin kirkko jaloimpien poikainsa verestä. Mitä ihmiskunta\nomistaa korkeinta hyvää, sen he ovat hankkineet. Ja väärinymmärrys,\nsyrjäyttäminen ja kuolema on ollut heidän kiitoksensa. Ihmiskunnan\nhistoria on marttyyriuden historiaa. Ikivanhan uskon mukaan täytyy\njokaiseen muuriin, jos mieli sen kestää, muurata viaton elämä.\"_\n(Paulsen.)\n\nSavonarola on niitä uskonpuhdistuksen aamunkoiton miehiä, joiden\nveri on kostuttanut sitä Jumalan sanan perustusta, jolle rakentui\ntulevaisuuden rakennus, uudistettu kirkko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEsitettyämme näin muutamin vedoin Savonarolan elämän tärkeimmät\nvaiheet ja hänen kuolemansa lausumme hänestä muutaman sanan\n_rukoilijana_ ja _mystikkona, profeettana_ ja _saarnaajana_.\n\nSavonarola on kieltämättä kristinuskon ja kirkkohistorian\nsuurimpia rukouksen miehiä. Voidaan sanoa, että rukous on se\nvarsinainen henkinen ilmapiiri, jossa hän eli ja hengitti. Ja tätä\naihetta, varsinkin Herran rukousta, hän on käsitellyt ahkerimmin\ntutkisteluissaan.\n\nRukous on Jumalan käsky, mutta sitä ei tule kuitenkaan käsittää\nniin paljon velvollisuutena kuin armona ja mitä suloisimpana\nhaluna. Se kehoittaa hyviin töihin ja hurskauteen. Enin osa ajasta\ntulisi viettää rukouksessa ja taivaallisen tutkistelemisessa. Tulee\nrukoilla lakkaamatta sisäisen kehoituksen mukaan, vaikkapa vain\nlyhyin huokauksin. Rukous on sitä otollisempi, mitä enemmän siihen\nliittyy rakkaus ja nöyryys. Mieluummin kuin sanoilla tulee rukouksen\ntapahtua hengessä, sillä Jumala on henki. Velvollisuudentuntoisessa\nrukouksessa ei tule kiinnittää huomiota yksityisiin sanoihin ja\nlauseisiin, vaan pyrkiä yhteyteen Jumalan kanssa.\n\nHerran rukousta hän kehoitti harrastamaan neljältä eri näkökulmalta\nkatsottuna: Nämä ovat lukeminen (lectio), mietiskely (meditatio),\nrukous (oratio) ja sisäinen katseleminen (contemplatio, saks.\nBeschauung); viimeksimainittu edellyttää suurta sielun lepoa ja\nhengen kirkkautta ja onkin sentähden mahdollinen vain harvoille.\n\nEräs aikalainen kuvailee Savonarolaa rukoilijana seuraavasti.\n\n\"Niin ahkerasti ja lakkaamatta hän harrasti rukousta ja niin\ninnokkaasti hän suosi sitä, että hän on evankelisen rukouksen:\n'Rukoilkaa lakkaamatta!' elävä ruumiillistuma. Lukuunottamatta\nniitä harvoja hetkiä, joina hän soi itselleen lepoa -- hän nukkui\nainoastaan neljä tuntia vuorokaudessa --, hän käytti koko yöajan\nrukoukseen ja tutkisteluun. Samoin hän vietti päivän julkisessa ja\nyksityisessä rukouksessa sitä lyhyttä aikaa lukuunottamatta, jonka\nhän omisti luonnon tarpeille ja Jumalan sanan julistukselle ja\nkeskusteluun ystäväinsä kanssa. Sydämensä puhtauden ja rukouksessa\nilmenevän kestävyytensä tähden hän oli saavuttanut sellaisen\ntuttavallisuuden Jumalan kanssa, että hän välttyi tekemästä mitään\nharhapyyntöjä. Niin pitkälle hän oli päässyt Jumalan rakkaudessa,\nettä hän viimeisen vuosikymmenen kuluessa ennen kuolemaansa ei enää\npitänyt ainoatakaan saarnaa ilman erikoista jumalallista ohjausta --,\ntosiaankin armo, joka tulee vain mitä harvinaisimmissa tapauksissa ja\nainoastaan poikkeuksellisen harvojen ihmisten osaksi.\"\n\nRukouselämän rinnalla on mystillinen rakkauselämä Jumalan ja\nRistiinnaulitun kanssa toinen oleellinen piirre Savonarolan\nuskonnollisessa kokemuksessa. Autuudesta juopuneena hän huudahtaa:\n\"Ristiinnaulittu on minun rakkauteni.\" Jeesuksen sydämellä hän tahtoi\nlevätä, Hänen haavoissaan uinua: siinä hänen korkein autuutensa.\nKeskellä saarnaa hän, rakkaudesta Jumalaan ja Ristiinnaulittuun, voi\npuhjeta liikuttavaan rukoukseen kehoittaen kuulijoitaankin tekemään\nsamoin.\n\nTutkistelussaan _Jeesuksen Kristuksen rakkaudesta_ hän kuvailee\ntämän rakkauden maailman kaikkien ilojen yli kohoavaa suloisuutta,\nkun sielu, kuljettuaan _puhdistustietä_, Via Purgativaa, ja\nerottuaan ei vain arvokkaasta, vaan myöskin vähemmän tarpeellisesta,\n_yhdistymistietä_, Via Unitivaa, pääsee korkeimman hyvän\nomistamiseen ja sen käsittämisessä ja rakkaudessa kokonaan muuttuu.\n_\"Ulko-elämästä sisä-elämään, hajanaisuudesta kokonaisuuteen,\nmonesta yhteen, luodusta Jumalaan\"_ --, siinä hänen käytännöllinen\ntunnuksensa.\n\n\"Saadakseen syttymään Jeesuksen-rakkauden hän asettui tutkistelemaan\nKristuksen kärsimystä. Tällöin hänessä ilmenee sellainen havainnon\nsisäisyys ja tarkkuus, mielen herkkyys ja syvyys, hartauden hehku,\nkuvauksen vilkkaus ja kielen sulavuus, että samoin ajatteleva lukija\npuhkee kyyneliin ja tuntee mieleen palautuvan muiston Heinrich\nSeusestä, samalla kun tekijä itse on saavuttanut kunniasijan\nensimmäisen kristillisen rakennuskirjailijan rinnalla.\" (Schnitzer).\n\nRukous- ja rakkauselämään liittyi kolmantena piirteenä hengelliset\nhurmostilat. Savonarola vaipui hurmoksiin, näki näkyjä, kuuli ääniä.\nHurmostilassa ollessaan hän voi maata tajuttomana useita tunteja.\n\nKärsimyksen kalkki, joka samalla on meidän Herramme Jeesuksen\nKristuksen autuuden ja siunauksen kalkki, tämä Jumalan valittujen\nlasten pyhä perintö ja erikoinen arpaosa, tuli myös harvinaisen\nrunsaassa määrässä tämän Jumalan valitun palvelijan osaksi.\nUlkonaista vaivaa ja ahdinkoa hänellä oli kohtuullinen osa. Ja\nsuuri oli Ristiinnaulitun rakkaus tätä sielua kohtaan, koska Hän\nsoi hänelle armon seurata Häntä niin läheisesti oman esikuvansa\nmukaan. Mestarin piinaviikko oli hänenkin piinaviikkonsa; kirouksen\npuulle ja pilkan paaluun hänet ripustettiin niinkuin Mestarikin;\nmutta rosvojen sijasta oli hänellä kahden puolen hänen uskolliset\napulaisensa ja työtoverinsa Domenico ja Silvestro, vaivaan ja\nvaltakuntaan osalliset. Neljäkymmentä päivää kiusattiin Mestaria\nkorvessa; neljäkymmentä päivää vietti tämä Hänen jalo ja ylevä\nseuraajansa vankilassa ja inkvisiittorin kidutuskammiossa. Kaikki\ntämä oli yhteistä Ristiinnaulitulle ja mystikolle. Näin murheiden\nmaassa. Millaista kirkkauden ja kunnian maassa, on liian pyhää tässä\nkosketeltavaksi.\n\nRukoilijana ja mystikkona, jumalanmiehenä, Savonarolaa hänen\naikalaisensa kunnioittivat vieläkin enemmän kuin profeettana ja\nsaarnaajana.\n\nNäin joudumme puhumaan toisesta puolesta Savonarolan\nkutsumus-mystiikassa: hänen toiminnastaan profeettana.\n\nMystikko Savonarola oli profeetta Savonarolan isä, kuten Schnitzer\nsattuvasti huomauttaa. Hänen elämässään ja kilvoituksessaan sulautuu\nmystiikka ja profetoiminen ehyeksi kokonaisuudeksi.\n\nJos Savonarolasta voidaan sanoa, että hän oli armoitettu mystikko\nja saarnamies tämän sanan parhaimmassa mielessä, niin pitää se\nsuurin piirtein paikkansa myöskin mitä tulee hänen toimintansa\nprofeetalliseen puoleen. Oli eräitä seikkoja, jotka tekivät\nprofetoimisen hänelle suoranaiseksi välttämättömyydeksi. Sellaisena\non mainittava hänen henkinen maailmankatsomuksensa, joka suurelta\nosalta liikkui Vanhan Testamentin profeettojen henkisessä\nilmapiirissä; hänen erinomaisen herkkä aavistuskykynsä; ne\nruumiilliset ja sielulliset edellytykset, jotka synnyttivät hänessä\nnäkijän elämyksiä: heikko ja sairaalloinen ruumiinrakenne, ankarat\npaastot, alinomaiset, usein myöhään yöhön jatkuvat tutkistelut ja\nuuvuttava, hermoja kiihoittava saarnatyö. Ja että hän näki ja tiesi\nasioita, joista tavallisella kuolevaisella ei ollut aavistusta, on\ntosiasia, jonka todistavat hänen omat aikalaisensa.\n\nHänen hengellisistä näyistään mainittakoon hänen taivaalla näkemänsä\nkäsi, joka piti miekkaa, jossa oli kirjoitus: Gladius Domini, Herran\nmiekka; samoin risti taivaalla; samoin risti kukkien peittämällä\nkummulla, josta lähti elämän veden virta.\n\nTäyttyneistä poliittisista ja mieskohtaisista ennustuksista\nmainitsemme seuraavat.\n\nLorenzon ja Innocentius VIII:n kuolema; erottaminen Lombardian\nkongregatiosta; Kaarle VIII:n onnistunut retki Italiaan; karkoitetun\nPiero Medicin hyvin varustetun, Firenzeä vastaan tehdyn retken\nepäonnistuminen; keisarillisten joukkojen toimeenpanema Rooman\nhillitön ryöstö 1527 ja Firenzen ankara piiritys syksystä 1529\nkesään 1530, josta nimenomaan on huomautettava, että Savonarola oli\nNiccolinille tekemänsä ilmoituksen mukaan ennustanut sen tapahtuvan\nKlemens nimisen paavin aikana (Klemens VII); ja Medicien tuleva\nsuuruus. Viimeksimainittu ennustus toteutui tulevien Medicin\nherttuoiden ja suurherttuoiden aikana tavalla, jota Cosimon ja\nLorenzon rohkeimmatkaan unelmat eivät olleet uskaltaneet toivoa.\n\nOmasta elämästään hän ennusti, että hän ei tule kuolemaan vuoteella,\nvaan että hänet poltetaan Signoria-torilla. Hautaamisesta hän ei\nvälittänyt: voidaan sitoa nuora jalkaan ja heittää Arnoon. Seitsemän\nvuotta aikaisemmin (1491) hän saarnassaan näki, miten jumalattomat\nkirvein ja tulisoihduin hyökkäsivät San Marcon kimppuun; miten\nvanhurskaat poltetaan torilla ja mitä jää, heitetään veteen.\nEräs hänen ihailijansa sanoi myöhemmin: \"Tässä ei voida sanoa\nmitään enempää: järkeni seisoo, käteni ja kynäni ovat ikäänkuin\nherpautuneet.\"\n\nRukoilija, mystikko ja profeetta Savonarola tekevät sitten\nhistoriallisen tilanteen, luontaisten lahjojen ja Jumalan\narmon avulla Savonarolasta sen suuren saarnamiehen ja valtavan\nherätyssaarnaajan, josta edellä esittämiämme piirteitä tahdomme\njonkun verran täydentää.\n\nHaltioitunut Piagnone kirjoittaa: \"Sitten Kristuksen ja apostolien\naikojen ei ihminen ole milloinkaan puhunut niinkuin hän. Ei\nmilloinkaan tuosta ajasta meidän päiviimme ole ollut miestä, joka\non puhunut niin henkevästi ja oppineesti. Minä uskoin ja uskon yhä\nedelleen tähän mieheen, jos häntä yleensä voidaan pitää ihmisenä ja\nellei hän mieluummin ole Jumalan enkeli, joka ei ole saanut oppiaan\nja saarnaansa toisilta, vaan joka voimallisesti esiintyy profeettana\nja opettajana, Jumalan puhetorvena ja työaseena, aivan kuin puhuisi\nJumala itse hänessä.\"\n\nToisinaan hänelle sanottiin: \"Fra, sinun puheesi on kauheata!\"\nSavonarola vastasi: \"Raamattu on se, joka niin puhuu; mutta sen on\nJumala tehnyt emmekä me.\"\n\nItse hän kuvailee kokemuksiaan seuraavasti.\n\n\"Kun saarnaaja seisoo saarnatuolissa, niin Pyhä Henki liikuttaa\nhänen kieltään ja vuodattaa häneen voimaa ja kaunopuheisuutta, jota\nhänellä saarnatuolin ulkopuolella ei ole. Niin käy minunkin. Täällä\nylhäällä saarnatuolissa minä en puhu omassa nimessäni, vaan Jumalan\ntoimeksiannosta, Jumalan, joka puhuu minun kauttani. Sentähden\ntäytyykin erottaa hyvin tarkoin se, niitä minä puhun tavallisena\nihmisenä jokapäiväisessä elämässäni, siitä, mitä minä julistan\nJumalan lähettiläänä pyhältä paikalta. Yhä uudelleen aioin olla enää\nkoskettelematta näitä profeetallisia asioita, mutta heti kun sitten\njouduin seisomaan saarnatuolissa, en enää voinutkaan hillitä itseäni.\nNäytti siltä, kuin sydämessäni liekehtisi kuluttava tuli ja tunsin\nolevani kokonaan Herran Hengen voimakkaana kohteena. Mutta jätettyäni\nsaarnatuolin tein taasen päätöksiä ja aioin uudelleen vastedes\nvälttää profeetallista puhetta. Kuten muinoin profeettain, niin\npanee Jumala toisinaan minunkin kielelleni saarnatuolissa semmoista,\nminkä en sillä hetkellä lainkaan tietänyt olevan profeetallista\nalkuperää; vasta myöhemmin sain selvyyden siinä suhteessa. -- Kun\nantauduin pohtimaan filosofisia kysymyksiä, väsyivät kuulijat pian.\nMutta aina kun käännyin takaisin Pyhän Raamatun majesteettiuteen,\ntapahtuipa se sitten niin, että ryhdyin tulkitsemaan sen erikoista\nmieltä tahi selittämään sen kertomuksia, olivat kaikki heti\npelkkänä silmänä ja korvana, ja marmoripatsaiden tavoin suuntasivat\nläsnäolijat liikkumattomina katseensa minuun. Heti kun annoin turhien\nfilosofisten kysymysten levätä ja pitäydyin yhä enemmän Pyhään\nRaamattuun, huomasin, että uskovaiset ammentavat siitä suurta riemua\nja valaistusta, ja kun Jumalan sanan terävät piikit haavoittivat,\ntunnustivat he totuuden ja aloittivat paremman elämän. Vastedes ei\nenää mikään muu, mitä tahansa he lukivatkin tahi kuulivatkin, voinut\nkiehtoa heitä. Kun tämän maailman himot hiiltyivät, alkoivat he\npyrkiä päivä päivältä kasvamaan täydellisyydessä ja tulemaan niin\nvakavassa mielessä pyhiksi. Kaikkina aikoina, jolloin kristinusko\noli vielä täydessä kukassa, kävi aivan samoin kuin mitä mekin\nolemme kokeneet. Sillä tuo oppi on terävämpi kuin kaksiteräinen\nmiekkakaksiteräinen miekka.\"\n\nSaarnansa hän valmisti huolellisesti. Edellä on jo mainittu, miten\nhän vietti päivän vapaat hetket ja yönsä rukouksessa ja raamatun\ntutkimisessa. Vieläkin on jäljellä hänen käyttämiään raamattuja,\njoissa on muistiinpanoja sekä reunoissa että rivien välissä.\nEnsimmäisinä vuosina hän valmisti latinalaisia luonnoksia, joita\nsamoin on jäljellä. Loppuiällään hän ei niitä enää käyttänyt. Usein\nhän kiirehti kammioonsa sanoen: \"En tiedä, mitä minun pitäisi\nsaarnata; rukoilkaa puolestani sillä pelkään, että Jumala on jättänyt\nminut synnin tähden.\" Saarnataidon oppiminen on yksinkertaista:\n\"Paras saarnateos on pyhä elämä.\" Hän tunsi herkällä vaistolla\nkansan valtimon sykinnän ja kehitti italialaisen kansanomaisen\nkaunopuheisuuden sen suurimpaan täydellisyyteen.\n\nCerretani, Savonarolan oma aikalainen, lausuu hänen saarnatavastaan:\n\"Hän saarnasi apostoliseen tapaan jäsentämättä esitystään\ntahi ottamatta esille riitakysymyksiä tahi antamatta arvoa\nkaunopuheisuuden koristeille, suunnaten kaiken huomion yksinomaan\nVanhan Testamentin tekstien selittämiseen ja alkukristillisen\nyksinkertaisuuden saattamiseen jälleen oikeuksiinsa ja edisti näin\nuutta Jumalan sanan julistamisen käytäntöönottamista.\" Sama karkea\nrealismi, joka on ominaista Lapin profeetalle ja monille suurille\nherätyssaarnaajille, oli myös tyypillistä tälle kuuman Etelän\ntulirintaiselle, oppineelle pojalle. \"Teidän elämänne kuluu siihen,\nettä makaatte vuoteella, juttelette, pidätte pitoja ja hekumoitte.\nTeidän elämänne on sian elämää.\"\n\nEvankeliumin pakko painaa vain harvoja yhtä raskaasti kuin häntä.\n\"Ellen saarnaa, en voi elää.\" -- \"Miten mielelläni vaikenisinkaan ja\nolisin puhumatta enää, mutta se ei ole minulle mahdollista, sillä\nJumalan sana polttaa sydäntäni kuin tuli, ja ellen päästä sitä\npurkautumaan, polttaa se poroksi luut ja ytimet minun sisimmässäni.\"\n-- \"En voi lainkaan muuta kuin saarnata; voi minua, jos jätän sen\ntekemättä!\"\n\nSaarnaajan tehtävästä hänellä oli hyvin korkea käsitys ja\nsaarnaajalle hän asetti suuret vaatimukset. Saarnaaja on profeetta,\nJumalan sijainen, ihmeolento, Kristuksen puhetorvi, Pyhän Hengen\nvalittu työase ja sielujen hengellinen johdattaja. Hänen täytyy olla\nuudestisyntynyt. Hän ei saa etsiä omaansa eikä tavoitella maailman\nkunniaa, ei inhimillistä puhetaitoa eikä kanonista oppineisuutta,\nei platonilais-aristotelelaista filosofiaa, ei kauniita runokohtia\neikä käyttää saarnakirjoja vaan Pyhän Hengen täyteyttä ja voimaa.\nHänen tulee etsiä ja tavoitella yksinkertaisuutta, rukousta ja\nJumalan rakkautta. Saarnaajan täytyy tuntea raamattu perinpohjin ja\nkäydä itse edellä mallikelpoisen vaelluksen hyvänä esimerkkinä. Joka\ntahtoo olla oikea saarnaaja, hänen täytyy valmistautua taistelemaan\nhelvetin valtoja vastaan ja olla valmis uhraamaan ei vain tavaransa\nja omaisuutensa, vaan myös henkensä ja elämänsä. Hänen täytyy olla\nlujasti valmis tarpeen tullen kärsimään marttyyrikuolema. Vainot ja\nhehkuva viha jumalattomien taholta ovat saarnaajan kunniankruunu ja\nvarmin merkki hänen jumalallisesta kutsumuksestaan.\n\nEdellä olemme esittäneet huomattavien humanistien, marttyyrin\nomien aikalaisten lausuntoja Savonarolasta saarnamiehenä. Esitämme\nseuraavassa vielä kahden oman aikamme arvovaltaisen oppineen\nmielipiteet samassa asiassa. Saksalainen professori Schnitzer,\naikamme etevin Savonarolan tuntija ja hänen monumenttaalisen\nelämäkertansa kirjoittaja, lausuu samasta asiasta.\n\n\"Tavattoman suuressa mittakaavassa oli hänellä ne suuret, samassa\nhenkilössä harvoin yhtyneet lahjat, jotka luovat voimakkaan\npuhujan: terävä ymmärrys, erinomainen muisti, syvä tunne ja vilkas\nmielikuvituksen voima. Hänen järkensä kuvastinkirkas selvyys\nei tuottanut vähintäkään vaikeutta hänen itsetietoisuudelleen,\nsamalla kuin se hillitsi hänessä synnynnäisen mystillisen piirteen\nyltäkylläisyyttä, joka niin helposti olisi voinut johtaa hänen\narvostelukykynsä kohtalokkaisiin haihatteluihin. Hänen tunne-elämänsä\noli mitä herkintä hehkua ja leimahti pienimmästäkin kosketuksesta\nkuluttavaksi liekiksi. Hänen tunnepiirinsä käsitti koko inhimillisten\nmielenliikutusten asteikon suloisen ilon hennoimmista vavahduksista\naina pauanteena pauhaavan riemun myrskyisiin mielenpurkauksiin,\nraskaan huolen ja tuskan hiljaisista äänistä aina epätoivoisen\nvalituksen intohimoisiinpiin purkautumisiin asti. Sydämessä\nsyntyneinä olivat hänen tunteensa aina syvät ja vilpittömät ja täysin\nväärentämättömän luonnollisina myöskin aina lämpimän uskonnolliset.\nVerraton muisti toi hänelle joka silmänräpäys mitä runsainta ainesta\nhänen raamatullisista, skolastisista ja patristisista tutkimuksistaan\nja lukeneisuudestaan. Hänen runolliset taipumuksensa ja taiteellinen\nluomiskykynsä osasivat aina pukea hänen havaintonsa ja tunteensa\nmitä sattuvimpaan sanaverhoon ja vertauksellisimpiin mielikuviin,\njotka aina eloisan näkemyksen havainnollistuttamina joko tuoreuttivat\nmielialat niiden järkyttävän suurenmoisuuden tahi niiden iskevän\nluonnollisuuden avulla.\n\n\"Tämän lisäksi tuli koristelematon ja juuri välittömässä\nluonnollisuudessaan niin varmasti vaikuttava esitys. Kun hän ei\npuhunut mitään muuta kuin mitä hän kuumalla sielullaan oli kokenut,\nniin puhui jokaisen sanan mukana koko hänen sydämensä; jokainen\nkatse, jokainen ilme, jokainen ruumiin asento, jokainen pään asenne,\njokainen ele ja kädenliike ja hänen äänensä omalaatuinen sointu\noli hänen sielunsa uskollinen kuvastin. Hän puhui reippaasti ja\ntulisesti, ja kuitenkin voitiin ymmärtää jokainen sana tuomiokirkon\näärimmäiseen nurkkaukseen asti. Hänen kasvonsa loistivat ikäänkuin\ntaivaallisen valon kirkastamina, ihastuneet kuulijat luulivat\nnäkevänsä hänen sivullaan enkelin tahi pyhän Neitsyen. Hiuskarvan\ntarkkoihin nuoliin ja palaviin soihtuihin, kuluttavaan tuleen,\nsytyttävään salamaan vertasivat kuulijat hänen puhettaan. He luulivat\nkuulevansa tuomiopäivän pasuunan pauhaavan, kun hän jylisi paheita\nvastaan; he luulivat olevansa paratiisissa, kun hän selitti Pyhää\nRaamattua. Näytti siltä kuin hän olisi kasvanut päätään pitemmäksi\nseisoessaan saarnatuolissa: taipumaton, sankarillinen henki, joka\nkohosi kaikkien maallisten tarkoitusperien ja ihmispelon yläpuolelle\nvanhojen profeettojen, apostolien ja marttyyrien tapaan. Ihmiset\nluulivat näkevänsä edessään toisen Paavalin.\"\n\nSaksalainen piispa Keppler, tunnettu saarnamies ja hengellinen\nkirjailija, kirjoittaa.\n\n\"Hän on koko keskiajan valtavin ja tulisin puhuja, joka aivan\nerinomaisella tavalla yhdistää ajatuksen terävyyteen ja selvyyteen\nmystillisen syvyyden ja miltei kammottavan mielenliikutuksen\nhehkun; hänen terve homileettinen aistinsa halveksii kaikkea\nyleensä saarnatuoliin periytynyttä oppinutta rihkamaa, kaikkea\npintapuolista viisastelua ja kaunopuheista koristelemista;\nhänen lähde- ja kaavakirjansa on Pyhä Raamattu; hänen ainoa\npäämääränsä: johtaa pelastustotuuden syvyyksiin; tehdä uskosta\nsisäinen sydämen asia; työskennellä kansan ja kirkon vaurioiden\nsiveelliseksi parantamiseksi, vaurioiden, jotka hän paljasti\narmottoman ankarasti ja kuulumattoman rohkeasti. Sitä varten hän\nloi itselleen puhujakielen, joka kykeni selväpiirteisesti ja\nkansanomaisesti esittämään ja todistamaan iankaikkiset totuudet,\nniinkuin se toisaalta hallitsee kaikkien mielenliikutusten valtavan\nvoiman ja sulattaa niiden leimuavaksi liekiksi syttyneessä hehkussa\naivoituksien ja päätöksien raudan. Tämä kieli ei ainoastaan käytä\nhyväkseen kaikkia puhetaiteellisia ja runollisia voimia, vaan\nsaavuttaa myös yhä enemmän profeetallisen soinnun ja pukeutuu\nprofeetalliseen voimaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnnamme armoitetun mystikon ja jumalanmiehen, joka uskonpuhdistuksen\naamunkoissa suoritti suuren rakkauden työnsä ja uhripalveluksensa\nArnon rannan ihanassa kaupungissa, runon ja laulun ja soiton\nleppoisassa kodissa, haastaa lopuksi omaa välitöntä sydämen kieltään;\nsitä voitonvarmaa ja hellää, jonkin verran surun tummentamaa\nja kaihoisaa kieltä, joka on perin vierasta ja outoa sille\naikakaudelle, joka ihailee tekniikan viimeisiä saavutuksia, joka\nviettää yönsä Bacchuksen temppelissä ja joka päivällä kantaa raskaat\nuhrinsa Mammonan alttarille; mystikon kieltä, jota haastavat vain\narmoitetuimmat Jumalan pojat ja tyttäret taistelevan seurakunnan\nkeskuudessa, mutta joka on riemuitsevan seurakunnan varsinainen\nkotikieli.\n\nKatkelma San Marcon luostarissa pidetystä joulusaarnasta, tekstinä\nJes. 11,6: \"Susi asuu lampaan kanssa, ja pantteri makaa vuohen\nkanssa, ja poikanen paimentaa niitä.\"\n\n\"Tänään on syntynyt tämä pieni lapsi, joka alentaa ylpeiden niskan.\nTulkaa, te aamuruskon maan kuninkaat, nöyrtykää Hänen edessään,\npankaa pois kruununne, heittäytykää alas maahan ja suudelkaa\nHänen pyhiä jalkojaan! Rooman valtakunta, varustaudu, poikanen on\npaimentava sinua! Kumarra pääsi alas maahan, suutele kalastajan\njalkoja, jätä hänelle kruunusi, tottele Hänen sanaansa, kuuntele\nHänen lakiaan, laske koko maailma tämän poikasen valtaan! Te\nruhtinaat ja herrat, te filosofit ja maailman viisaat, vaietkaa,\ntaipukaa, poikanen on paimentava teitä! Riemuitse, taivas; ailahtele\nilosta, maa; vapise, helvetti! Tavatonta on tapahtunut maan päällä,\nsuloista ja autuasta: Sana on tullut lihaksi.\"\n\n_\"Kun sydämeni katkeroitui\"_, Ps. 73, 21. Savonarola kysyy mistä\njohtuu, että lihallinen rakkaus, kokemuksen mukaan, on äärettömän\npaljon voimakkaampi kuin hengellinen rakkaus, vaikka kuitenkin henki\non äärettömän paljon voimakkaampi kuin liha.\n\n\"Millainen rakkaus onkaan äidillä lapseen! Mitä hän ei uhraisikaan\nsen hyväksi! Hän ei nuku, hän ei syö, hän ei väisty sen sivulta ja\nniittää toisinaan kuitenkin ainoastaan kurjinta kiittämättömyyttä,\nniin, jopa lyöntejäkin häneltä, mutta on valmis siitä huolimatta heti\nunohtamaan ne. Mitäpä ei rakastunut tekisi rakastettunsa tähden! Hän\nuneksii vain hänestä, hän puhuu ainoastaan hänestä, kaikki hänen\nhuokailunsa ja kaihonsa kohdistuu vain häneen. Päivästä päivään on\nhänen ainoana huolenaan koristautua ja sievistäytyä. Päivänkään hän\nei salli kulua loppuun käymättä häntä katsomassa. Kadunkulmissa,\nmistä hänen täytyy mennä ohi, hän seisoo kärsimättömästi odottamassa.\nHän ei välitä maineestaan, ei piittaa kunniastaan. Hän ei nuku,\nusein hän pitää hänelle yöllä serenadia, hän laulaa, hän soittaa\nhänen ovensa edessä tuottaakseen hänelle iloa näyttäytymisellään.\nHän ei tunne mitään vaaroja, ja kun niitä usein kyllä on hänen\ntiellään, niin hän päättää voittaa ne ja raivata kaikki esteet.\nMutta kaikesta tästä ei nyt ole mitään huomattavissa niissä, joita\nsanotaan hengellisiksi ja joita voitaisiin pitää hengellisen\nrakkauden edustajina. Tuskin milloinkaan he puhuvat Jumalasta,\nheidän mielensä suuntautuu aina vain maalliseen. He eivät huokaile\nrukouksissaan sielunylkäänsä Jeesusta. He eivät menehdy rakkaudesta\nHäneen. He eivät tunne mitään erikoista huolta miellyttääkseen Häntä\ntahi koristaakseen sieluaan hyveillä. He eivät käy Hänen luonaan,\nhe eivät välitä Hänen kauneudestaan eikä Hänen hyvyydestään eikä\nHänen rakkaudestaan meihin. Heillä ei ole silmää näkemään Hänen\nristiään ja kärsimystään. Heidän oma kunniansa ja oma maineensa on\nheille korkeampi kuin Jumalan kunnia. Viettää yö rukouksessa tahi\nhartaudenharjoituksissa on heille liian vaikeaa. He tuntevat mitä\nsuurinta tuskaa ajatellessaan kuolemaa. Jokainen uhraus Kristuksen\ntähden on heille liian kovaa. Eikö meidän siis nyt täydy myöntää,\nettä hengellinen rakkaus joko ei ole voimakkaampi kuin lihallinen,\ntahi että meillä ei ole tätä hengellistä, todellista rakkautta\nJumalaan? Jos se eläisi meissä, niin se myöskin olisi toimelias\nmeissä pyhän Gregoriuksen sanojen mukaan: 'Jumalan rakkaus ei ole\nmilloinkaan toimeton. Missä se on, se vaikuttaa suurta; ellei\nse vaikuta, niin ei sitä ole lainkaan'. Tämän johdosta sanoo\nAreopagiitta Jumalan rakkaudesta, että se aiheuttaa haltioitumista,\nsillä rakastavan ymmärrys ja mieli sulautuvat niin kuvaamattomassa\nrakkaudessa rakastettuun, että hän unohtaa maailman ja järjen ja\nruumiin. Missä ovat nyt meidän päivinämme ne kristityt, jotka niin\nsulautuvat Jumalan rakkauteen, että unohtavat itsensä ja maailman?\n'Jos rakkaus Jeesukseen', hän selittää toisen kerran kuulijoilleen,\n'on valloittanut sydämen, niin se kuvailee itselleen kaiken, mitä\nhän kerran on tehnyt maan päällä rakkaudesta meihin, ja niinkuin\nmorsian Korkeassa Veisussa lausuu: 'Mirhavihko on ystäväni minulle;\nrinnoillani se riippuu', niin sielu myöskin sanoo: kuolema ja\nkärsimys ja kaikki ahdinko ja ankeus, rakastetun Herrani Jeesuksen\nmirhavihko, tulevat aina askarruttamaan mieltäni, rakkaudesta Häneen\nminä menehdyn. Siksipä olivat pyhätkin niin kovasti syventyneet\nKristuksen tutkistelemiseen, että he olivat kokonaan pois\nsuunniltaan ja haltioituneita, joten heidän rakkautensa suloisuus\noli selvästi näkyvissä heidän ulkonaisessa olemuksessaankin. Tämän\nJeesuksen rakkauden valtaamana psalmista huudahtaa: 'Kun sydämeni\nkatkeroitui ja munaskuitani pisti', s.o. minun aistini ovat\nikäänkuin kirkastuneet ja kääntyneet yhä enemmän jumalallisiin,\nja minä olen täydellisesti mennyt tyhjiin, s.o. kaikki rikkaudet,\nkaiken kunnian ja maalliset tavarat olen jättänyt, kaikesta olen\nriisuutunut, vieläpä itsestänikin ja tullut tyhjäksi. 'Mutta minä\npysyn alati luonasi', psalmista jatkaa, niin on sydämeni syttynyt\nrakkaudesta Sinuun, Herra, että 'olen edessäsi niinkuin nauta',\njoka vaikenee, jos sitä lyödään. Kun joku häväisee minua ja sanoo\nminua teeskentelijäksi ja syyttää minua väärin, niin otan vastaan\ntämän selkäsaunan enkä puolustaudu; olen hiljaa kuin nauta, joka ei\nodota palkkaa Herraltaan; joka kantaa viiniä selässään ja tyytyy\nveteen. Niin kärsin minäkin kaikki rakkaudessa, joka tekee kaiken\nminulle suloiseksi ja makeaksi. Kun vain aina olen Sinun luonasi,\nJeesukseni, on se minulle kylliksi; se on minun ainoa haluni, minun\nsuurin palkkani. Sillä vaikka minulla olisi koko maailma, mutta\nei Sinua, niin ei minulla olisi mitään. Mutta jos vain Sinä olet\nminulla, Jeesukseni, eikä muutoin mitään, niin on minulla kaikki,\nsillä minähän omistan Sinut, joka on kaikki kaikessa. Sinuun on\nkätketty kaikki hyvä, Sinun ulkopuolellasi ei voi olla mitään\ntotista hyvää. Mitä hyvää voisinkaan haluta, jota en jo omistaisi\nSinussa ja Sinussa vielä paljon enemmän kuin itsessäni! Sinussa on\nrikkaus, joka ei milloinkaan lopu. Sinussa on kunnia ja maine, joka\nei milloinkaan kuihdu. Sinussa voima ja väkevyys, jonka hetteet\neivät milloinkaan uuvu. Sinussa tahraton kauneus ja terveys. Sinussa\nerehtymätön viisaus, halu ilman karvautta, ilo ilman alakuloisuutta,\nvalo ilman pimeyttä, elämä ilman kuolemaa, jatkuvaisuus ilman loppua,\nvoitto ilman tappiota, autuus ilman kurjuutta. Sentähden pysyn aina\nluonasi, sillä Jumalassa riippuminen on minun haluni. Näetkö nyt,\nmiten Jeesuksen rakkaus muuttaa ihmiset tyhjäksi, kun he pitävät\nkaikkia maailman aarteita tyhjänarvoisina, kuten äiti selittää ihanaa\nrakkautta.\"\n\nSavonarolan kuuluisimpia saarnoja on seuraava tutkistelu Jeesuksen\nkärsimisen katselemisesta, joka ilmestyi v. 1500 saksaksi\nkäännettynä. Sen aiheena on Jes. 53, 7: \"_Häntä lyötiin ja\nvaivattiin, mutta hän ei suutansa avannut_.\"\n\n\"Minun oikein rakas sieluni! Nosta silmäsi ja katsele sydämellisesti\nkaikkein suloisinta Lunastajaasi! Katso, onko vielä milloinkaan\ntapahtunut sellaista rakkaudesta! Mitä rakkautta voitaisiin verrata\ntähän! Oi Jeesus, mitä voisin nyt edelleen tehdä rakkaudesta\nSinuun, mitä voitaisiin verrata tähän kuolemaan! Oi Jeesus, salli\nminun kuolla rakkaudesta Sinuun! Salli minun, Sinun rakkautesi\nhaavoittamana, joka aika itkeä! Salli minun sydämeni, Sinun liekkisi\nsytyttämänä, aina huoata! Oi sinä loistava ruumis, joka Pyhästä\nHengestä olet tullut Neitsyen syliin, miten näenkään Sinut niin\narmottomasti runneltuna ja veren peittämänä rakkaudesta minuun!\nOi te kauniit ja pyhät kädet, miten näen teidät lävistettyinä\nja revittyinä rakkaudesta minuun! Oi te pyhät ja hennot jalat,\nmiten näenkään teidät niin kovasti naulittuina ja muodottomiksi\ntehtyinä rakkaudesta minuun! Oi kultainen pää, miten näenkään\nsinut niin julmasti läpipuhkaistuna ja piikkisten orjantappuroiden\nkruunaamana rakkaudesta minuun! Oi sinä kaikkein suloisin sydän,\nmitä merkitsevät nuo suuret haavat! Mitä merkitsee, että sinä olet\nniin kovin laajalti avattu; mitä tuo suuri verenvuodatus? Voi minua,\nmiten näen sinut avattuna rakkaudesta minuun! Oi julma risti, älä\nseiso niin jäykkänä, muuta vähän pehmeämmäksi kovuuttasi, kumarru,\njotta saisin koskettaa suloisinta Herraani! Oi te kolkot naulat,\npäästäkää irti nuo pyhät kädet ja jalat ja antakaa niiden tulla,\nlävistäkää minun sydämeni, haavoittakaa minut, sillä minä olen\nse, joka on syntiä tehnyt eikä Jumalan Poika! Oi Jeesus, kun näen\nSinut niin runneltuna rakkaudesta minuun, niin sydämeni särkyy. Oi\nJeesus, kun näen Sinut noin ristiinnaulittuna, niin anna edes voimaa\naina itkeä! Oi autuas synti, joka löysit sellaisen lunastuksen! Oi\nautuas Aadamin tottelemattomuus, joka on pesty pois niin kalliilla\nverellä! Oi autuas syyllisyys, joka ansaitsit niin rakastettavan ja\nylevän Lunastajan. Jos tämä päivä milloinkaan poistuu mielestäni,\noi suloinen Jeesus, silloin voin minä kadota Sinun iankaikkisesta\nmuistostasi! Jos tämä päivä koskaan jää pois sydämestäni, silloin\nvoidaan minut pyyhkiä pois iankaikkisen elämän kirjasta! Jos minä\ntämän päivän jolloinkin unohdan, oi Jeesukseni, silloin voidaan\nminut poistaa valittujen luettelosta. Ellen muistele Sinua, Herrani,\nniin lamautukoon oikea käteni! Tarttukoon kieleni suuni lakeen,\nellen Sinua muista ja aseta iloni aluksi. Ellen muistele, oi\nJeesus, niin suurta hyvyyttä, niin pidä Sinä myöskin minua vastedes\nkiittämättömänä ihmisenä! Ellen alati pidä mielessäni Sinun suurta\nrakkauttasi, niin älköön milloinkaan syttykö palamaan minua kohtaan\nSinun pyhä sydämesi, älköön milloinkaan olko minulle laupias ja\narmollinen Sinun kätesi! Olen haudannut sellaisen suuren rakkauden\nsisäisiin jäseniini ja sydämeni juuriin, jotta toivoakseni ei\nmikään ole niin vahva, että se voisi erottaa rakkauden minusta.\n'Iankaikkisesti olet muistellut minua' (Val. 3, 20 ss.), ja\nminun sieluni menehtyy itsessään. Niin usein kuin ajattelen tätä\nsydämessäni, asetan toivoni Sinuun. Herran armosta se johtuu, ettemme\nole kokonaan hukkuneet, sillä Hänen armahtavaisuudellaan ei ole\nmitään loppua. Sentähden, ihmissuku, ole turvallisella mielin ja\nilon valtaama suloisten kyynelten kostuttamana ilman loppua. Olkaa\nturvallisella mielin, vanhurskaat ja pyhät, sillä tänään lähestyy\nteitä voiton palmu ja kaikkein suloisin ja suurin riemujuhla! Olkaa\nturvallisella mielin, te syntiset, ja kostuttakaa kyynelin kasvojenne\nrakkautta, sillä te olette kutsutut syntein anteeksi saamiseen! Oi\nte epätoivoiset, te raskautetut, te alakuloiset, oi te köyhät, jotka\ntämän elämän meren hyrskyt ovat hajoittaneet ja nielleet, murheiden\nmyrskyt murskanneet, olkaa turvallisella mielin, sillä tänään on\nHerra Jeesus pirskoittanut kalliin verensä, jotta teillä olisi\niankaikkinen rauha. Mikä jousi tahi kaari on niin muodoin kyllin\nkovasti jännitetty, mikä miekka niin terävä, että se milloinkaan\nolisi kyennyt tunkeutumaan läpi kovan timantin; mutta Sinä, Jeesus,\nolet räjähdyttänyt rikki kalliot, halkaissut hienon timantin,\nsulattanut raudan, särkenyt meidän kovat sydämemme, tunkenut läpi\nkylmän mielemme. Sinä olet sytyttänyt meidät palamaan rakkaudellasi,\nniin että voisin kuolla rakkaudesta sinuun. Oi sinä suloinen rakkaus,\nsinä herttainen haava, sinä mesinen kärsimys, joka hiljaisella\ntavalla viet meidät iankaikkiseen elämään! Autuas, ken aina on\npalanut sinussa, hän on tyytyvä yksin sinuun eikä mieltyvä mihinkään\nmuuhun maan päällä. Autuas, kenellä on tämä haava, sillä uupumatta,\nväsymättä on hän riemukulussa lentävä taivaalliseen isänmaahan.\"\n\nSavonarolan Jumalan rakkauden korkea veisu on hänen suurenmoinen\nselityksensä Ps. 18, 2: _\"Sydämestäni rakastan Sinua, Herra, minun\nvoimani.\"_ Siinä huokuu meitä vastaan Augustinuksen tunnustuksien\nsytyttävä henki ja taivaallinen tuoksu.\n\n\"Rakastaa tahdon Sinua, Sinä sieluni väkevyys. Rakastaa tahdon Sinua\naina, Sinä minun kuvaamaton autuuteni. Ei minulle, vaan Sinulle pitää\nminun elämäni kuuluman, tuon elämän, joka minun hoivissani kului\nkurjuudessa ja jonka Sinä armossasi herätit elämään. Liian myöhään\naloin pelätä Sinua, ääretön Majesteetti; liian myöhään rakastaa\nSinua, iankaikkinen Hyvä! Etsin Sinua, rauhani, enkä löytänyt\nSinua; en löytänyt Sinua, kun en etsinyt Sinua oikein. Etsin Sinua\nulkopuoleltani, ja Sinä asuit sisimmässäni. Kuvittelin Sinun olevan\nkaukana, ja Sinä olit minua lähellä, sydämessäni. Kysyin maalta:\noletko Sinä minun Jumalani? Se lausui minulle vastaukseksi: etsi\npinnaltani, minä en ole Sinun Jumalasi. Kysyin mereltä: oletko sinä\nminun Jumalani? Se lausui minulle vastaukseksi: Thales erehtyi,\nminä en ole sinun Jumalasi. Kysyin ilmalta, ja se vastasi minulle:\nnouse vieläkin korkeammalle, minä en ole Sinun Jumalasi. Kysyin\ntulelta, ja se vastasi minulle: ota siivet itsellesi, minä en ole\nsinun Jumalasi. Kysyin taivaalta, auringolta, kuulta ja tähdiltä,\nja ne vastasivat minulle: kohoudu meidän yläpuolellemme, me emme\nole sinun Jumalasi. Kysyin enkeleiltä, ja he vastasivat minulle:\nmiehisty, me emme ole Sinun Jumalasi. Kysyin kaikilta luoduilta,\nja he vastasivat valtavassa kuorossa: ken meidät tyhjästä loi, Hän\non sinun Jumalasi. Missä nyt on minun Jumalani? Mistä tulee minun\nHäntä etsiä? Kaikkialla on sinun Jumalasi, etsi Häntä sydämessäsi!\nSamoin kuin taivaan ja maan, niin Hän täyttää sinun sydämesi. Ja\nniin käännyin sydämeni puoleen ja sanoin Jumalalleni: miten tulit\ntänne, mistä ovesta astuit sisälle, suloinen rakkauteni? Kysyin\nsilmiltä, ja he vastasivat minulle: ellei hän ollut värillinen,\nei hän mennyt meidän kauttamme sisälle. Kysyin korvilta, ja he\nvastasivat minulle: ellei hän aiheuta melua, ei hän mennyt meidän\nkauttamme sisälle. Kysyin nenältä, ja se vastasi minulle: ellei hän\nlevitä hajua, ei hän mennyt minun kauttani sisälle. Kysyin maulta,\nja se vastasi minulle: ellei hänessä ole makua, ei hän mennyt minun\nkauttani sisälle. Kysyin tunteelta, ja se vastasi minulle: ellei\nhänellä ollut ruumista, ei hän mennyt minun kauttani sisälle. Niin\nolit Sinä siis minussa, eivätkä aistimet tietäneet sitä. Sinä tulit\nsieluuni, mutta et ruumiin aistimien kautta. Sillä Sinun valosi\nloistaa siellä, missä ei avarru mikään paikka. Sinun äänesi kaikuu\nsiellä, missä ei juokse mikään aika. Mitä olet siis Sinä, Jumala,\nminun rakkauteni? Totisesti, Sinä olet se suuri Jumala, jota meidän\ntieteemme ei käsitä. Sinä rakastit minua sisällisesti, minun ainoa\nrakkauteni. Sinä rakastit minua ennenkuin minä rakastin Sinua.\nKuvasi mukaan loit Sinä minut, kaikki luotusi loit ennen minua. Sinä\net antanut minun syntyä uskottomien keskuudessa, Pyhässä Hengessä\nja vedessä Sinä kastoit minut. Rikkautta ja köyhyyttä et minulle\nsuonut. Taitoa ja viisautta Sinä opetit minulle, ja milloin erehdyin,\nSinä ojensit minut oikeaan. Sinä kolkutit ovelle, enkä minä avannut\nSinulle. Vaikutin omalla voimalla, joka ei kuitenkaan ollut mitään.\nTahdoin juosta, enkä voinut; juuri siellä minä sorruin, missä luulin\nseisovani. Tein syntiä, ja Sinä rankaisit minua. Minä lankesin, ja\nSinä nostit minut. Niin suuresti Sinä rakastit minua, että annoit\nveresi lunastushinnaksi minun tähteni. Sinä rakastit minua enemmän\nkuin itseäsi, sillä Sinä tahdoit kuolla minun tähteni. Sinä kutsuit\nminua nimeltä ja merkitsit minut verelläsi, jotta sydämestäni ei\nkatoaisi Sinun muistelemisesi, Sinun, joka et väistänyt ristiä minun\ntähteni. Näyttäydy minulle, Lohduttajani; tule luokseni, sieluni\nriemu, jotta saisin katsella Sinua, silmäini valoa ja sydämeni\nautuutta! Haavoita sydämeni rakkaudellasi! Lahjoita minulle sydän,\njoka ajattelee vain Sinua; lahjoita minulle mieli, joka miettii vain\nSinua; lahjoita minulle sielu, joka rakastaa vain Sinua; lahjoita\nminulle tahto, joka ei Sinun luotasi milloinkaan poistu! Pysy\nsielussani, pysy kielelläni, pysy teossani, pysy luonani apuinesi!\nPysy luonani, sillä menehdyn rakkaudesta! Pysy luonani, sillä\nilman Sinua minä kuolen! Pysy luonani, sillä ajatellessani Sinua\nherään uuteen elämään. Sinun henkäyksesi virvoittaa minut; Sinun\nmuistelemisesi parantaa minut; Sinun suloinen valosi vahvistaa minua;\nSinun rakkautesi ääni ihastuttaa minut. Näin tahdon Herralle kiitosta\nveisata koko elämäni ajan; Jumalaani ylistää niin kauan kuin olen.\nOlkoon minun ylistykseni Hänelle otollinen! Minun mielihyväni on\nHerrassa. Amen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSama palava Jumalan-rakkaus ja hehkuva Kristusmystiikka, joka\nhuokuu Savonarolan saarnoista ja puheista, on luonteenomaista\nmyöskin Hänen runoilleen. Puolet hänen jälkeenjättämistään runoista\nkäsittelee yksinomaan tätä aihetta; toinen puoli koskettelee kirkon\nuudistusta ja muita asioita. Esitämme seuraavassa hänen kuolemattoman\nrakkauden-laulunsa:\n\n\n    O JEESUS LOHDUTTAJA...\n\n\n    I.\n\n    Sa Herrani mun,\n    sa murheeni tunnet ja tuskani mun\n    ja kaipauksein.\n    Ei houkuta vallan purppura mua,\n    maan aarteit' en osaksein ano,\n    en pyydä maita, en rikastua,\n    vain sinuun on henkeni jano,\n    ma pyydän vain sua, vain sua.\n\n\n    II.\n\n    O Jeesus lohduttaja,\n    sa rakkaus sydämen,\n    sa rauhan turvamaja,\n    sovinto syntien.\n    O Rakkaus sa rajaton,\n    on autuas ken sinun on.\n\n    Sua sydämellä, suulla\n    ma synnein loukkasin,\n    mun tähtein ristinpuulla\n    sa näännyit tuskihin.\n    O Rakkaus sa rajaton,\n    on autuas ken sinun on.\n\n    Mi toikaan voima taivaan\n    sun tänne päälle maan?\n    Mi rakkaus vei vaivaan\n    sun kuolon-katkeraan?\n    O Rakkaus sa rajaton,\n    on autuas ken sinun on.\n\n    En elämälläin tuonut\n    ma sulle kiitostain,\n    mun tähtein kalkin juonut\n    oot vaivain vaikeain.\n    O Rakkaus sa rajaton,\n    on autuas ken sinun on.\n\n    Sa olet meille luonut\n    maan uuden autuuden\n    ja pyhän liekkis suonut\n    sa yöhön sydänten.\n    O Rakkaus sa rajaton,\n    on autuas ken sinun on.\n\n    Suo kanssas kuolla minun,\n    se osain olkohon.\n    Vain kuolos, kuolos sinun\n    mun elämäni on.\n    O Rakkaus sa rajaton,\n    on autuas ken sinun on.\n\n    Miss' annoit ristilläsi,\n    Karitsa, henkes sun,\n    oi, kivut kärsimäsi\n    suo kärsiä myös mun.\n    O Rakkaus sa rajaton,\n    on autuas ken sinun on.\n\n    Suo ristilläsi siellä\n    mun päästä lähelles,\n    kirkasta tuskan tiellä\n    sun suuri rakkautes.\n    O Rakkaus sa rajaton,\n    on autuas ken sinun on.\n\n    Minussa kaikki mainen\n    tulellas puhdista,\n    sun enkelisi lainen\n    tee rakkaudessa.\n    O Rakkaus sa rajaton,\n    on autuas ken sinun on.\n\n    Minussa asuakses\n    sa tule, Ristin Mies,\n    mun käydä kunniakses\n    suo ristin, tuskan ties.\n    O Rakkaus sa rajaton,\n    on autuas ken sinun on.\n\n\n    III.\n\n    Johdata mua, johdata mua,\n    johdata mua, Rakkaus Herran.\n    Rakkaus Herran, sa turvani tuoja,\n    Rakkaus Herran, sa turvani tuoja,\n    Rakkaus Herran, ole mulle suoja,\n    sinua me kiitämme, Rakkaus Herran.\n\n    Rakkaus Herran, mun autuuteni,\n    Rakkaus Herran, mun kaipaukseni,\n    Rakkaus Herran, on rukoukseni\n    mua ettet jättäisi, Rakkaus Herran.\n\n    Rakkaus Herran, sa luo minuun tulta.\n    Rakkaus Herran, oi koettele kulta.\n    Rakkaus Herran, kaikk' iloni sulta,\n    vain sulta saan, Rakkaus Herran.\n\n    Rakkaus Herran, mun sinuun on kaipuu,\n    Rakkaus Herran, mun tahtoni vaipuu,\n    Rakkaus Herran, mun järkeni haipuu\n    tulisydämees, Rakkaus Herran.\n\n    Rakkaus Herran, mun tuskassani,\n    Rakkaus Herran, mun taistelussani,\n    Rakkaus Herran, sua omanani\n    ma katsella saanhan, Rakkaus Herran.\n\n    Rakkaus Herran, ken kaipaa sua,\n    Rakkaus Herran, ken pelkää sua,\n    Rakkaus Herran, se turvautua\n    saa sydämees, Rakkaus Herran.\n\n    Rakkaus Herran, mi kohtalo kohtaa,\n    Rakkaus Herran, suo tykös sen johtaa,\n    Rakkaus Herran, suo syömeni hohtaa\n    vain tultasi, Rakkaus Herran.\n\n    Rakkaus Herran, suo sylisi hellä,\n    Rakkaus Herran, mun lämmitellä.\n    Mun sydämeni nöyryydellä\n    sa pueta, Rakkaus Herran.\n\n    Rakkaus Herran, suo tuska ja sota.\n    Rakkaus Herran, suo kuoleman ota\n    Rakkaus Herran, muu minulta ota,\n    suo sinuhun hukkua, Rakkaus Herran.\n\n    Rakkaus Herran, ma kuulun sulle,\n    Rakkaus Herran, suo itsesi mulle.\n    Vain sinulle, sinulle siunatulle,\n    iät kaiket kuulun, Jeesus.\n\n    Rakkaus Herran, sun kuolemassa.\n    Rakkaus Herran, sa valkeassa\n    ja rovion liekissä roihuavassa\n    minut tulellas kasta, Rakkaus Herran.\n\n    Rakkaus Herran, suo kalkkisi juoda.\n    Rakkaus Herran, sa tahdothan suoda\n    mun kiitokseni ja kaikkeni tuoda\n    vain sinulle, Rakkaus Herran.\n\n    Rakkaus Herran, sua rakastamaan,\n    Rakkaus Herran, ja omistamaan\n    itseni sinulle kuoloon hamaan\n    johdata, Rakkaus Herran.\n\n\n\n\n\n\nUUSI AIKA:\n\n\nALANKOMAIDEN MARTTYYRIT:\n\n  HENDRIK VOS ja JAN VAN DEN ESSCHEN\n  ADOLF CLARENBACH ja PETER FLYSTEDEN\n  PETER BRÜLLY\n  WENDELMUTA\n  ANNA VAN DER HOVEN\n\nENGLANNIN JA SKOTLANNIN MARTTYYRIT:\n\n  THOMAS BILNEY\n  WILLIAM TINDAL\n  PATRICK HAMILTON\n  GEORGE WISHART\n  JOHN ROGERS\n  GEORGE TANKERVIL\n  PIISPA RIDLEY\n  PIISPA LATIMER\n  PIISPAT RIDLEY ja LATIMER. Kuulustelu ja kuolema.\n  ARKKIPIISPA CRANMER\n\n\n\n\nHENDRIK VOS JA JAN VAN DEN ESSCHEN.\n\n\n_Hendrik Vos_ ja _Jan van den Esschen_ olivat, kuten Luther\nkertoo, \"ensimmäiset, jotka verellään vihmoivat ja sinetöivät\"\nuskonpuhdistuksen kautta jälleen valoon tuodun evankeliumin. He\nolivat kaksi antwerpeniläistä augustinolaismunkkia, jotka heinäkuun\n1 p:nä 1523 julkisesti poltettiin Brüsselissä. Mainittuna vuonna\noli Alankomaissa puhjennut hirvittävä vaino evankelisia vastaan.\nLaskelmien mukaan surmattiin yksinomaan Alankomaissa noin satatuhatta\nihmistä Kristuksen nimen tähden. Näiden kahden Kristuksen todistajan\nkärsimyksiä ja kuolemaa kuvailee muuan silminnäkijä seuraavalla\ntavalla.\n\n\"Siitä augustinolaismunkkien joukosta, joka sidottuna tuotiin\nAntwerpenistä Bilfordne'en, on kolme pysynyt kerettiläisyydessään\ntoisten luopuessa. On koetettu kaikkea mahdollista, jotta nämäkin\nsaataisiin luopumaan. Mutta kun ei mitään saatu aikaan, niin\npäätettiin tuomita heidät. Heidät vietiin siis Brüsseliin. Marian\nilmestyspäivän edellisenä päivänä lähtivät liikkeelle kolmen\nsikäläisen kerjäläismunkiston jäsenet kantaen edellään ristinlippua,\nkuten on tavallista kirkollisissa juhlakulkueissa. Sen jälkeen\npiispoja edustavat jumaluusopin professorit ja luostarinesimiehet\nkorkeine lakkeineen ja jalokivistä säteilevine sauvoineen asettuivat\npaikoilleen suurelle, raatihuoneen edessä olevalle torille\npystytetylle lavalle. Kellon lähennellessä 11:ta tuotiin nuorin,\nHendrik Vos, papilliseen pukuun puettuna lavalle. Keskellä oli\npöydän tapainen alttari. Sen eteen hän polvistui. Hänessä ei voitu\nhuomata pienintäkään pelon tahi rauhattomuuden merkkiä. Hänen\nviraltapanotoimitukseensa kuuluvat muodollisuudet kestivät kokonaisen\ntunnin, mutta hän säilytti koko ajan saman mielenrauhan. Hänen\ntasainen, tyyni ja levollinen ulkonäkönsä ei ilmaissut ainoastaan\nkuoleman halveksimista, vaan myös syvää sielunrauhaa. Hän muistutti\nihmistä, joka rukoilee ja on täynnä pyhää hartautta. Mitä häneltä\npyydettiin, sen hän teki ilman minkäänlaisia vastaväitteitä. Kun\nmuodollisuudet olivat lopetetut ja hän oli tullut papista maallikoksi\nsekä pukeutunut maalliseen pukuun, hän vetäytyi syrjään. Senjälkeen\nastuivat lavalle toiset kaksi, ja sama kestävyys ja urhoollisuus\nilmeni heissäkin. Samalla tavoin erotettiin heidätkin virasta, ja\nhe astuivat senjälkeen samoin alas korokkeelta. Hetken kuluttua\nvietiin ensimmäinen sekä kahdesta viimeksimainitusta Jan van den\nEsschen torille tehdyn tulen luo. Kun he menivät ja riisuutuivat,\nkuultiin heidän lausuvan paljon sellaista, josta jokainen, joka\nei ollut omaksunut sitä ennakkomielipidettä, että he olivat\nkerettiläisiä, voi tehdä sen varman johtopäätöksen, että he olivat\nhurskaita kunnon kristittyjä, jotka iloitsivat päästessään pian\nKristuksen luo. He vakuuttivat usein kuolevansa kristittyinä ja\nuskovansa yleiseen kirkkoon. Tämä, sanoivat he, oli se päivä,\njota he olivat jo kauan kaihoten odottaneet. Totuudenmukaisempaa\non sanoa, että he syleilivät paalua, kuin että heidät sidottiin\nsiihen. Tuli sytytettiin hitaasti, mutta he eivät lannistuneet vielä\nsilloinkaan, kun savu jo nousi ylös. Heistä säteili sellainen ilo,\nettä monesta näytti siltä, kuin he olisivat hymyilleet. He lukivat\nmuun muassa apostolisen uskontunnustuksen ja virren: 'Sinua, Jumala,\nme tunnustamme nyt' (S.V.K. N:o 331). Näitä he vuorottelivat, kunnes\nliekit tekivät heidät kykenemättömiksi puhumaan. Kolmas, josta tässä\non ollut kysymys, oli Lampertus Thorn. Häntä ei mestattu samassa\ntilaisuudessa, sillä hän oli pyytänyt miettimisaikaa. Mutta hänkin\nvalitsi sittemmin kuoleman, ja hänetkin samoin poltettiin. Kun\nVokselta kuulusteltaessa kysyttiin, mistä hän oli tullut nykyiseen\nvakaumukseensa, niin hän avomielisesti tunnusti omaksuneensa sen\nLutherin kirjoituksista. 'Sinä olet siis Lutherin viettelemä!'\nsanottiin hänelle. 'Aivan samoin', vastasi hän, 'kuin apostolit\nolivat Kristuksen viettelemiä'.\"\n\nTämän murhatyön johdosta ja vähän senjälkeen Luther kirjoitti\nHollannin, Brabantin ja Flanderin kristityille lähetyskirjeen, jonka\nliitämme tähän. Se kuuluu seuraavasti:\n\n    'Kaikille rakkaille veljille Kristuksessa, jotka ovat\n    Hollannissa, Brabantissa ja Flanderissa, sekä kaikille\n    uskovaisille Kristuksessa: armoa ja rauhaa Jumalalta Isältämme ja\n    Herraltamme Jeesukselta Kristukselta.\n\n    Ylistys ja kiitos olkoon kaiken laupeuden Isälle, joka tänä\n    aikana antaa meidän nähdä ihmeellisen valonsa, joka tähänasti\n    on ollut kätketty meidän syntiemme tähden, niin että meidän on\n    täytynyt alistua pimeyden hirmuisten valtojen ikeeseen sekä niin\n    surkuteltavasti harhailla ja palvella antikristusta. Mutta nyt on\n    tullut aika, jolloin me jälleen kuulemme toukomettisen äänen ja\n    jolloin kukat alkavat jälleen kukkia meidän maassamme.\n\n    Sellaisesta riemusta ette te, rakkaani, ole ainoastaan\n    osallistuneet, vaan vieläpä olette ensimmäiset, joissa me olemme\n    saaneet eläytyä sellaiseen riemuun ja autuuteen. Sillä teille\n    on koko maailman edessä annettu ei vain kuulla evankeliumia ja\n    tunnustaa Kristusta, vaan te olette myös ensimmäiset, jotka nyt\n    Kristuksen tähden kärsitte pilkkaa ja häväistystä, hätää ja\n    tuskaa, vankeutta ja vaaroja; niin, olettepa siinä määrin täynnä\n    rohkeutta ja voimaa, että vihmotte ja sinetöitte sen verellänne,\n    jolloin myös kaksi jaloa Kristuksen koristetta, Hendrik ja\n    Johannes Brüsselissä, ovat pitäneet henkensä halpana, jotta\n    Kristus ja Hänen sanansa ylistettäisiin. Miten ylenkatseellisesti\n    ja halveksivasti mestattiinkaan nämä kaksi sielua; mutta miten\n    kirkastettuina ja iankaikkisen ilon valtaamina he palaavatkaan\n    Kristuksen kanssa tuomitsemaan niitä, jotka nyt väärin ovat\n    tuominneet heidät! Miten ylenmäärin merkityksetöntä onkaan\n    niille, jotka tietävät, että heidän verensä on kallis ja\n    kuolemansa suuriarvoinen Jumalan edessä, se seikka, että maailma\n    heitä häväisee ja tappaa, kuten psalmista laulaa: \"Jumalaan minä\n    turvaan enkä mitään pelkää.\"\n\n    Millaisella mielihyvällä ja riemulla ovatkaan kaikki enkelit\n    katselleet näitä kahta sielua! Miten mielellään ovatkaan liekit\n    auttaneet heitä tästä syntisestä elämästä iankaikkiseen,\n    häväistyksestä iäiseen kirkkauteen! Jumala olkoon ylistetty ja\n    siunattu iankaikkisesti, että olemme eläneet saadaksemme nähdä\n    ja kuulla oikeita pyhiä ja totisia marttyyrejä, me, jotka näihin\n    saakka olemme koroittaneet ja rukoilleet niin monia vääriä\n    pyhimyksiä.\n\n    Meitä täällä ylämaassa ei ole vielä katsottu arvollisiksi\n    tulemaan sellaiseksi kalliiksi ja arvolliseksi uhriksi, vaikkakin\n    monet meidän veljistämme eivät ole välttäneet eivätkä vältä\n    vainoa.\n\n    Sentähden, rakkaani, olkaa lohdullisia ja iloisia Kristuksessa\n    ja kiittäkäämme Häntä Hänen suurista merkeistään ja ihmeistään,\n    joita Hän on alkanut tehdä keskuudessamme. Hän on näyttänyt\n    meille siellä tuoreita ja uusia esimerkkejä elämästään. Nyt on\n    aika näyttää, että Jumalan valtakunta ei ole puheessa, vaan\n    voimassa.\n\n    Täällä näemme, mitä merkitsee sana: _Iloitkaa ahdingoissa_.\n    Minä olen vähäksi silmänräpäykseksi kasvoni peittänyt sinulta,\n    mutta tahdon jälleen iankaikkisella armolla sinua armahtaa;\n    ja: Olen hänen luonaan, kun hänellä on hätä, vapahdan hänet ja\n    saatan hänet kunniaan, sillä sinä olet tuntenut ja tunnustanut\n    minun nimeni. Kun meillä on tämä lohdullinen lupaus, niin\n    vahvistukaamme hengessä ja olkaamme hyvällä mielin ja\n    antautukaamme riemulla teurastettaviksi Herran tähden. Hän on\n    sanonut sen. Hän ei voi valehdella. Ovatpa kaikki teidän päänne\n    hiuksetkin luetut.\n\n    Ja vaikkapa vastustajat herjaten nimittävät näitä pyhiä\n    hussilaisiksi, wycliffiläisiksi ja luterilaisiksi ja kerskaavat\n    heidän surmaamisestaan, niin ei sekään saa ihmetyttää meitä,\n    sillä Kristuksen ristillä _täytyy_ olla pilkkaajansa. Mutta\n    meidän tuomarimme ei ole kaukana. Hän on langettava toisen\n    tuomion, sen me tiedämme ja siitä olemme täysin vakuutettuja.\n\n    Rukoilkaa puolestamme, rakkaat veljet, ja toistenne puolesta,\n    jotta jokainen ojentaisi toiselle uskollisen käden ja kaikki\n    yhdessä pidättyisimme päähämme, Jeesukseen Kristukseen. Hän\n    vahvistakoon teitä armollaan ja tehköön teidät täydellisiksi\n    nimensä kunniaksi. Hänelle olkoon ylistys ja kiitos ja kunnia\n    teidän ja koko luomakunnan keskuudessa iankaikkisesti! Amen.\n\n                                  _Martinus Luther, tohtori_.'\n\n\nLAULU\n\nkahdesta Kristuksen marttyyristä, jotka\nLöwenin sofistit polttivat Brysselissä v. 1523.\n\n                     Kirj. Martti Luther.\n\n    Nyt kunniaksi Jumalan\n    me virren viritämme\n    ja työtä armons' avaran\n    nyt laulain ylistämme.\n    Kaks' nuorukaista Brysselin\n    hän täytti voimallansa\n    ja näytti armons' ihmekin.\n    Hän korjaa omiansa,\n    häpeään pahat saattaa.\n\n    Johannes toinen nimeltään,\n    hän saakoon armon iki,\n    ja toinen, Hendrik, veljeään\n    ol' alla ristin liki.\n    On jättäneet he tämän maan\n    ja tämän elon vaivat,\n    todistain verin uskostaan\n    he voitonkruunun saivat\n    ja marttyyreiksi tuli.\n\n    Pimeyden päämies ansojaan\n    asetti kyllä heille\n    koettain viedä juonillaan\n    heit' epäuskon teille.\n    Sofistit Löwenistä toi\n    hän heitä vastustamaan,\n    ei auttaa keinot viekkaat voi,\n    käy ilo heidän lamaan, --\n    ne Henki hulluiks tekee.\n\n    Ne kiertävät, ne kaartavat,\n    käy esiin varovasti,\n    mutt' nuorukaiset seisovat\n    lujina loppuun asti.\n    Niin perkele hän vihoissaan\n    jo keinoihinsa kyltyy\n    ja nuorukaiset polttamaan\n    hän vimmoissansa yltyy,\n    ne, jotka häntä uhmaa.\n\n    Heill' asu munkin otetaan\n    ja lohtu siunauksen.\n    He sanoo: \"Amen\", Jumalaan\n    vain pannen luottamuksen.\n    \"Sa Herra meillä osana\n    ja turvana oot yksin,\n    iloita saakoon saatana\n    vain kurjin ilveilyksin,\n    joill' ihmiset hän pettää.\"\n\n    Nyt Herran veljeskuntahan\n    nää kaksi kutsutahan,\n    papeiksi eteen Jumalan,\n    ja uhreiks uhratahan.\n    Maailman tekohurskaus\n    ja munkkilorut, -- tavat\n    ne jää ja ihmisvaatimus,\n    vapaina kohoavat\n    he enkel' asuntoihin.\n\n    Saa kirjoituksen laatia\n    he tunnustuksestansa,\n    mi lausuu toivons', uskonsa.\n    On harhaoppinansa:\n    \"On uskottava Jumalaa,\n    ei turhaa ihmistyötä,\n    ei sielu siitä rauhaa saa.\"\n    Tään tunnustuksen myötä\n    nyt heidät poltetahan.\n\n    Kaks liekkiä jo leimahtaa,\n    he seisoo roviolla.\n    Kaikk' ihmetyksin nähdä saa\n    sen rauhan, riemun, jolla\n    he laulaa kesken liekkien\n    ylistyslaulun hartaan.\n    Häpeää paha, heikkojen\n    kun luona kuolon partaan\n    on voimana näin Herra.\n\n    Ei kiitä tekijäänsä työ.\n    Hävettää pyöveleitä.\n    He toivoo, että peittäis yö\n    niin työtä niinkuin heitä.\n    Rikoksen kipu rankaisee,\n    mi heill' on sydämissään,\n    ja Henki heitä nuhtelee.\n    Kain ei saa rauhaa missään\n    kun huutaa veljen veri.\n\n    Sen tomu levätä ei voi,\n    se lentää merta, maata,\n    se taivahille kipunoi,\n    ei sitä estää saata.\n    Ei rovioilla vaientaa\n    voi ääntä hurskahien,\n    se väkevänä kajahtaa\n    lävitse sydämien\n    maailman kaiken kautta.\n\n    Ei paha toimettomaks' jää,\n    se koristelee murhaa,\n    ja valhettaan viel' levittää\n    se julkeaa ja turhaa.\n    Pyhiä Herran häväissyt\n    se viel' on kertomalla,\n    ett' ois nää jalot kristityt\n    tulessa, tuskan alla\n    katuneet, mieltä muuttain.\n\n    Iloitse, paha, valheestas.\n    Ei sua auttaa voi se.\n    -- Työs, Herra, kertoo kiitostas,\n    sun sanas meille toi se.\n    Pois vuodenajat vierivät,\n    pois päivänsä ja yönsä.\n    Kedoilla kukat heräävät.\n    Ken alkanut on työnsä\n    Hän päättää myös sen itse.\n\n\n\n\nADOLF CLARENBACH JA PETER FLYSTEDEN.\n\n\n_Clarenbach_ syntyi Lennepissä Reinin varrella, ja todennäköisesti\nhänen silmänsä avautuivat samoihin aikoihin kuin Lutherinkin\nnäkemään kirkonopin vääryyttä ja turmelusta sekä ryhtyi taistelemaan\nniitä vastaan. Varsinkin vuodesta 1523 lähtien hän esiintyi\nuskonpuhdistajana vaikuttaen ja todistaen. Kun hän väittelyssä 1525\nvoitti fransiskaanien veljeskuntaan kuuluvan Georg von Dorstenin,\nniin hengelliset syyttivät häntä kerettiläiseksi, erottivat hänet\nvirasta ja karkoittivat Weseliin. Hän pakeni Osnabrückiin, missä\nauttoi ja edisti uskonpuhdistustyötä sekä piti luentoja raamatusta.\nPappien syyttämänä hänen täytyi paeta sieltäkin. Senjälkeen hän\nsaarnasi Meldorfissa Ditmarskenissa (missä vähää ennen jalo Hendrik\nvan Zötphen oli kärsinyt kuvaamattomia kidutuksia), pakeni 1527\nisänmaahansa ja julisti eri kaupungeissa Herran sanaa. Katolinen\npapisto kielsi häneltä tämän turvautumalla maallisen vallan apuun.\nKun hän kirjallisesti jatkoi uskonpuhdistusta ja 1528 tuli Kölniin,\nvangittiin hänet ja monissa kuulusteluissa koetettiin ottaa selvää\nhänen uskostaan ja opistaan. Muun muassa kysyi kansleri, liittyykö\nhän uuteen raamatun tulkintaan vai onko hän kirkolliskokouksien ja\nvanhan selitysopin kannalla. Clarenbach vastasi: \"En kummankaan,\nvaan Kristuksen, jonka mukaan olen nimitetty. Mikäli luterilaiset\nja kirkolliskokoukset ovat sopusoinnussa Kristuksen kanssa, sikäli\nolen samaa mieltä kuin he, muutoin en.\" Kansleri sanoi tähän: \"Mutta\ntäällä on kaksi lahkoa; jommankumman kannalla teidän täytyy kuitenkin\nolla. Sanokaa meille kumman? Jos ette tee sitä, niin meidän täytyy\njättää teidät jommallekummalle, joka kyllä opettaa teidät puhumaan.\"\nClarenbach: \"Kristityn ei tule liittyä lahkoihin eikä kerskata\nkenestäkään ihmisestä, vaan hänen tulee pysyä Kristuksen opin\nviisaissa sanoissa.\"\n\nToisessa kuulustelussa kysyttiin: \"Onko paavi kirkon pää?\" Clarenbach\nvastasi: \"Kristus on pyhän kirkon pää. Jos paavikin olisi sitä, niin\nolisi kirkko kaksipäinen hirviö.\" Tuomari: \"Jumala armahtakoon!\nMitä te sanotte? Minä en olisi tahtonut lausua mitään sellaista,\nvaikka minulle annettaisiin tämä huoneen paljous kultaa.\" Edelleen\nkysyttiin: \"Tuleeko totella paavia ja piispoja?\" Clarenbach: \"Jos he\nsaarnaavat ja määräävät Jumalan sanan mukaisesti, muutoin ei; muussa\ntapauksessa täytyy enemmän totella Jumalaa kuin ihmisiä.\" Rohkeasti\nkieltäytyi Clarenbach vannomasta valaa totuuden vahvistukseksi.\n\"Meidän puheemme täytyy olla: 'Niin, niin', tahi: 'Ei, ei'.\" Tämä\nselitettiin hänen turmiokseen. Neljännessä kuulustelussa kysyttiin:\n\"Tunnetteko erästä, jonka nimi on Martti Luther?\" Clarenbach: \"En\nhenkilökohtaisesti, mutta olen kuullut hänestä paljon.\" Tuomari:\n\"Oletteko milloinkaan toivonut, että Lutherin kirjoituksia pitäisi\nlevittää ja puolustaa?\" Clarenbach: \"Kyllä, mikäli ne ovat\nsopusoinnussa Kristuksen evankeliumin kanssa, muutoin ei.\" Tuomari:\n\"Uskotteko, mitä pyhät kirkolliskokoukset ovat päättäneet uskosta\nja sielun kuolemattomuudesta sekä että kaikkien kristittyjen\ntäytyy uskoa se, ja toisaalta tuomitsetteko, mitä ne uskon- ja\nraamatun vastaisina tuomitsevat?\" Clarenbach: \"Mikäli päätökset\non tehty Jumalan sanan mukaan, muutoin ei.\" Tuomari: \"Uskotteko,\nettä pyhä istuin on oikeudenmukaisesti tuominnut Lutherin ja\nettä jokaisen kristityn täytyy olla sillä kannalla?\" Clarenbach:\n\"Tiedän, että hän on tuomittu; mutta onko se tapahtunut oikein,\nsitä en voi sanoa. Jos hänet on tuomittu raamatun mukaan, niin se\non oikein, muutoin ei.\" Tuomari: \"Tunnetteko henkilöitä, joilla on\nLutherin kirjoituksia?\" Clarenbach: \"Varmaankin tuhansia, joita\nkaikkia minä en kuitenkaan voi luetella.\" Tuomari: \"Tekeekö se,\njoka uhkamielisesti halveksii juhlamenoja, vihkivettä, suolaa,\nkynttilöitä ja suitsukkeita, kuolemansynnin?\" Clarenbach: \"Se,\njoka _uhkamielestä_ halveksii sellaista, ei tee hyvin; tekeekö hän\nkuolemansynnin, en tiedä.\" Tuomari: \"Onko alttarinsakramentissä\npappien siunauksen jälkeen leivän ja viinin alla aineellista\nleipää ja viiniä vai onko kaikki läpeensä samaa Kristusta, joka\non ristillä kärsinyt meidän puolestamme?\" Clarenbach: \"Minä\nuskon, että siinä on Kristuksen totinen ruumis ja totinen veri.\nMutta pysyykö leipä ja viini vielä leipänä ja viininä, en tiedä.\nHerra ei ole liioin käskenyt minua tutkimaan sitä tarkemmin.\"\nTuomari: \"Voiko ripittävä ja katuva syntinen hänelle määrätyllä\nparannusharjoituksella hyvittää syntinsä?\" Clarenbach: \"Totinen\nparannus on tämä: _Mene, äläkä tästedes enää tee syntiä!_ Yleensä\nuskon, ettei ole mitään muuta sovitusta synneistä kuin ainoastaan\n_Jeesuksen Kristuksen kuolema_; niin raamatun mukaan.\" Tuomari: \"Onko\nMaria pysynyt neitsyenä senjälkeen, kun hän synnytti Kristuksen?\"\nClarenbach: \"On.\" Tuomari: \"On toki hyvä, että myönnätte meille\nniin paljon. Mutta uskotteko myöskin, että kaikkien uskovaisten\ntulee kunnioittaa, rukoilla ja avuksihuutaa Mariaa Jumalan äitinä?\"\nClarenbach: \"Häntä tulee kunnioittaa ja asettaa hänet uskon ja\nrakkauden esikuvaksi, mutta häntä ei saa avuksihuutaa eikä hänen\npuoleensa saa kääntyä rukouksilla.\" Varovaisesti ja viisaasti vastasi\nClarenbach myös kysymyksiin, oliko Luther kerettiläinen ja olivatko\nLutherin kirjoitukset vääriä; oliko hän kirjoittanut ja levittänyt\nLutherin opin mukaisia kirjoituksia; voidaanko ripittäytyä myöskin\nmaallikolle; tuleeko maallikon ehtoollisessa saada ainoastaan leipää\nj.n.e.\n\nKaksikymmentä kahdeksan viikkoa hän istui nyt jälleen vankina, sen\njälkeen kokoontuivat taasen hänen tuomarinsa, joiden joukossa oli\npaavillinen ja kölniläinen inkvisiittori. He aloittivat puheensa\nesittämällä Herran Jeesuksen sanat Pietarille: Sinä olet Pietari, ja\ntälle kalliolle j.n.e. Pietarista sanoivat he, on tämä valta tullut\nkaikille paaveille, ja se tulee pysymään ikuisesti Rooman kirkon\nhallussa. Clarenbach tahtoi selittää kantaansa, mutta lopulta sitä\nei enää sallittu hänelle. Hän pyysi vielä kerran saada opetusta\nraamatussa, johon hänelle vastattiin, ettei tahdottu väitellä eikä\nantautua sanakiistoihin hänen kanssaan. Lopuksi inkvisiittori luki\nlatinaksi päätöksen, jonka loppu kuului näin: \"Me siis erotamme\ntämän Adolf Clarenbachin syyhyisenä haavana ja haisevana, mätänä\njäsenenä kirkon yhteydestä ja jätämme hänet maalliselle esivallalle,\npyytäen samalla, että se ei tuottaisi hänelle mitään vahinkoa elämään\nja vereen nähden.\" -- Hengellisten inkvisiittorien tavallinen\nulkokullattu rukous, kun uhrin piti langeta.\n\nMaaliskuusta syyspuolelle 1529 Clarenbach istui vankilassa. Turhaan\nkoetettiin saattaa häntä ajattelemaan toisin. Liikuttavimmin puhui\nhänelle Lennepin pappi: \"Adolf, minulla on vielä vanha kultaraha;\ntämän saa ensimmäinen, joka tuo minulle sanoman, että Te olette\nkääntynyt. Tehkää se toki, rakas Adolf; tehkää se, minä rukoilen\nTeitä Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen nimessä!\" Tämän hän sanoi niin\nhellällä äänellä ja sellaisin liikkein, että Clarenbachin olisi\ntäytynyt taipua, ellei Jumala olisi tukenut häntä. Aluksi hän istui\nsiinä aivan hiljaa, sitten hän rukoili Jumalan armahtavan laupeuden\nkautta, että he toki tahtoisivat opettaa häntä, sillä hänhän tahtoi\nmielellään oppia kuten lapsi. Kun he eivät aikaansaaneet mitään,\nalkoivat he uhata häntä. \"Väkivalta käy oikeuden asemasta\", sanoivat\nhe. Tuomari sanoi: \"Pelkään, Adolf, että se maksaa sinun kaulasi.\"\n-- \"Tässä se on\", Clarenbach vastasi, \"vaikka te saatte sen, ette\nte kuitenkaan saavuta tarkoitustanne; mutta minä saan iankaikkisen\nelämän, ja kerran te saatte kokea, mitä olette tehneet.\"\n\nClarenbachin vankitoverista _Peter Flystedenistä_ meillä on\nmyöskin jonkun verran tietoja. Hän näyttää esiintyneen kiivaammin\nja rohkeammin. Myöskin häntä kuulusteltiin, hänet tuomittiin ja\njätettiin maalliselle esivallalle. Heidän vankeutensa kahden\nviimeisen päivän kuluessa levisi ankara, siihen saakka tuntematon\nrutto, joka tempasi pois monta ihmistä. Kölnin papit selittivät tämän\npahan kerettiläisyydestä johtuneeksi Jumalan rangaistukseksi. Nyt ei\nmikään enää voinut pelastaa kumpaakaan heistä joutumasta turmioon,\nvaikka Kölnin senaatti vastenmielisesti tuomitsi heidät kuolemaan.\nPappien into ja uskonkiihko oli liian suuri. Clarenbachia neuvottiin\npäästämään luokseen munkki ripittämään häntä. Clarenbach vastasi\nhymyillen: \"Kuten tahdotte; jos olemme tehneet syntiä tätä munkkia\nvastaan, niin tahdomme pyytää anteeksi. Mutta jos nyt munkki tulee,\nniin meillähän ei ole rahaa maksaaksemme hänelle ripistä; mitä meidän\nsilloin tulee tehdä?\"\n\nNiin tuli heidän kuolinpäivänsä. Iloisena lausui Clarenbach:\n\"_Muuta kuin kuolemaa me emme halua_, jotta meidät lunastettaisiin\nvihollisistamme, s.o. lihamme, syntimme, helvetin ja perkeleen\nvallasta. _Miten ihanan lohdun tuokaan meille tieto, että vapaudumme\nsiitä vihollisesta, joka päivittäin sotii meitä vastaan? Niin kauan\nkuin me vaellamme täällä alhaalla maan päällä, ei liha lakkaa\ntaistelemasta Henkeä vastaan eikä Henki lihaa vastaan emmekä me voi\nolla täydelliset niinkuin tahtoisimme. Myöskin kaipaamme irtautua\nvastustajaimme vihollisuudesta, joka monin tavoin kiusaa meitä\nlankeamaan uskostamme. Me haluamme kuolla, ja Jumala on kutsunut\nmeidät näihin kärsimyksiin, koskapa Kristuskin on kärsinyt meidän\ntähtemme jättäen meille esikuvan._\" Senjälkeen hän luki koko kohdan\n1 Piet. 2: 21-25, minkä jälkeen hän löi käsiänsä yhteen ja puhkesi\nilohuutoon: \"Eikö tämä ole totta?\" Erikoisen kiivaasti hyökkäsi\nkumminkin tuomitun kimppuun kaksi augustinolaismunkkia, joista\ntoinen, kastettu juutalainen, vielä mestauspaikalla herjasi ja\nhäväisi. Clarenbach sanoi: \"Me pidämme kiinni Herrasta Jeesuksesta\nKristuksesta ja Hänen sanastaan; silloin emme voi joutua harhaan.\nHänen sanansa tahdomme tunnustaa niin kauan kuin suumme on avoinna;\nHänet, Herramme, tahdomme tunnustaa ihmisten edessä, jotta Hänkin\ntunnustaisi meidän taivaallisen Isänsä edessä. Me emme luota\nkehenkään ihmisiin, olkootpa he olleet miten pyhiä tahansa, emmekä\nmyöskään omiin hyviin töihimme, sillä meillä ei ole lainkaan\nsellaisia. Kun meillä nyt ei ole mitään sellaisia ja meidän kuitenkin\npitää tänään kuolla, niin mihin me silloin turvaudumme? Perkeleen\nluo emme tahdo mennä, ihmislohdutus ei auta meitä, ja kaikki\nmeidän tekomme ovat mitättömiä, koskapa me kaiken tehtyämme olemme\nvain kelvottomia palvelijoita. Siksipä me luotammekin ainoastaan\n_Vapahtajamme kuolemaan_, jonka Hän on kärsinyt _meidän tähtemme_\neikä mihinkään muuhun maailmassa, paistakoonpa ja loistakoonpa se\nmiten tahansa.\" Augustinolainen; \"Te halveksitte kaikkia ulkonaisia\nmuotomenoja ja pidätte kiinni vain uskosta. Mutta minkätähden\nJumala on käskenyt kastamaan vedellä ja Pyhällä Hengellä, jos usko\nriittää?\" Clarenbach: \"Niin on taivaallinen Isä nähnyt hyväksi. Kuka\non Hänen neuvonantajansa tahi kuka voi sanoa Hänelle: miksi teit\nniin etkä toisin? Mutta varmaa on, että jos usko ei ole mukana, niin\nkaikki muu ei ole kerrassaan mitään. Joka ei usko, se tuomitaan\nkadotukseen, olkoon hän kastettu tahi ei.\" -- Nyt menivät munkit\npois. Vangit vietiin vankilaan, ja pyövelit sitoivat heidät. Tiellä\nsanoi joku heille: \"Ajatelkaa Herraamme, kuinka Hän meni Pilatuksen\nhuoneeseen.\" -- Clarenbach tuomarille: \"Niin, Pilatukselle voidaan\nantaa anteeksi, sillä hän ei tiennyt, mitä hän teki, mutta te\ntiedätte.\" Flysteden samalle: \"Sinä olet sydämettömämpi kuin Pilatus,\nsillä sinä olisit mielelläsi kiduttamalla kiduttanut meidät pois\nKristuksesta; mutta tiedä, ettei voida keksiä mitään kidutuksia,\njotka voisivat erottaa meidät Hänestä.\" Iskuista ja töytäisyistä\nhuolimatta he puhuivat vielä paljon kansalle, joka seurasi heitä.\nSilloin eräs mies joukosta huusi: \"Ole turvallisella mielin, Adolf!\"\nClarenbachiin se vaikutti hyvin rohkaisevasti, hän hymyili ja olisi\ntahtonut ojentaa kätensä rakkaalle miehelle. Kaupunginportilla hän\nsanoi rahanvaihettajalle: \"Ollos tervehditty, veli, ja sano toisille\nveljille hyvää yötä. Kehoita heitä, etteivät hylkäisi Kristusta ja\nHänen sanaansa kuoleman pelon tähden. Sillä niin täytyy tapahtua,\nettä _kaikkien niiden, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa\nJeesuksessa, täytyy kärsiä vainoa_. Sentähden tahdon minäkin seurata\nKristusta ja käydä teidän edellänne.\" \"Köln! Köln!\" jatkoi hän,\n\"miten vainoatkaan Jumalan sanaa! Ukkospilvi riippuu ilmassa, kerran\non se vielä lankeava alas.\" Kaikki ihmettelivät miten vapaasti ja\nrohkeasti hän puhui, mutta muutamat papit sanoivat: \"Hän on ottanut\nmiestä väkevämpää, siksipä onkin hänen kielensä kanta kirvonnut.\"\nFlysteden puhui vähän; mutta suun sijasta puhui se ilo, joka säteili\nhänen kasvoistaan. Niin he tulivat paikalle, jossa heidän täytyi\nodottaa kuolinkellojen soittoa. Kun kellon soitto alkoi kuulua,\nhuudahti Clarenbach: \"Jumala, Herramme, olkoon ylistetty, että\nhetki on tullut, jolloin saamme kärsiä Hänen tähtensä!\" Väkevinä\nHerrassa he kulkivat eteenpäin ja puhuivat monille esim.: \"Näin\ntäytyy meidän kärsimyksissä seurata uutta Aadamia, Kristusta, jos\ntahdomme, että hän tulee meidän luoksemme; mitä enemmän sortoa ja\nvainoa, sitä voimakkaammin kasvaa uusi ihminen ja kuolee vanha: liha,\nsynti, perkele ja maailma. Tämä syljeksii nyt meitä ja jättää meidät\nlohtua vaille; mutta me asetamme häntä vastaan ainoan _Kristuksen_,\nlohduttajamme, sovittajamme, ja ainoan välimiehemme, joka varmasti\non puolustava meitä taivaallisen Isänsä edessä. Hänen nimessään\nkehohan minä teitä, rakkaat veljet, että te napisematta veljellisesti\nja kristillisesti eläisitte yhdessä ja olisitte alamaisia kaikelle\ninhimilliselle esivallalle. Herramme on kääntävä kaiken parhaaksi ja\nantava teille armonsa ja jumalallisen sanansa.\" Rukoillen kulkivat\nhe edelleen pois kaupungista. Clarenbach: \"Oi Kristus, Sinä olet\nmaailman valo, joka loistat iankaikkisesti; oi Herra, Sinulle\nolkoon ylistys ja kunnia ja kiitos, että olet antanut tämän päivän\nkoittaa meille. Sinä yksin olet Herra. Sinua minä rukoilen, että\nkuolemaani asti lisäät sitä jumalallisen rakkauden kipinää, jonka\nolet sytyttänyt sydämessäni!\" Peter Flysteden: \"Oi Sinä, joka olet\ntehnyt taivaan ja maan ja kaikki alkuaineet, tue meitä tänä päivänä!\"\nFlysteden tahtoi puhua lisää, mutta tuomari huusi: \"Vaikene, sinä\nkoira! Sinua ei kuitenkaan usko kukaan, sillä sinä olet kirottu\nkerettiläinen.\" Flysteden: \"Miksi minä olen kerettiläinen?\"\nTuomari: \"Koskapa sinä et usko kristilliseen kirkkoon etkä pyhiin\nsakramentteihin.\" Flysteden: \"Koskapa te puhutte noin, täytyy minun\nkuitenkin julkisesti tunnustaa kansalle mitä minä uskon: Minä uskon,\nrakkaat veljet, pyhän seurakunnan, joka on rakennettu Kristukselle\nja Hänen sanalleen. Missä tämä sana tunkee ihmisten sydämiin, siellä\non pyhä seurakunta, olkoonpa se sitten Kölnissä tahi Trierissä;\nihmiset, joille näin käy, ovat yhtyneet yhdeksi ruumiiksi, jonka\npää on Kristus. Mutta tulee uskoa ainoastaan Kristukseen eikä tähän\nkirkkoon; tähän nähden tulee ainoastaan uskoa, että se on olemassa\nja että se on pyhä. Teidän Roomankirkkonne on sitävastoin rakennettu\nihmissäännöille, se on hävityksen kauhistus. Sen pää tahtoo asettua\nKristuksen yläpuolelle, Kristuksen, joka kuitenkin on kristillisen\nkirkon ainoa pää; ja paavi tahtoo asettua oman oppinsa yläpuolelle,\njotta hänen istuintansa, vatsaansa ja kauheuttansa ylläpidettäisiin,\nmutta Kristuksen sana raukeaisi tyhjiin. Sentähden, rakkaat veljet,\nminä rukoilen teitä Kristuksen tähden: luopukaa Rooman kruunatusta\npedosta ja sen kauhistuksista ja riippukaa kiinni ainoastaan\nKristuksessa ja Hänen sanassaan. Hän ei teitä karkoita eikä\ntyönnä pois luotaan, sillä hän sanoo: Tulkaa minun tyköni, kaikki\ntyötätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ketään Hän\nei työnnä pois luotaan, sillä Hän sanoo: tulkaa kaikki.\" Kun kansa\nkuuli tämän puheen, tunkeutui se esiin, mutta muuan poliisi syöksyi\nsen keskelle ja huusi: \"Pyhä Job rusikoitkoon teitä!\" Flystedeniä\nkiellettiin puhumasta.\n\nMarttyyrien historiaa Nyt he tulivat mestauspaikalle. Kun he\nnousivat sinne, niin Clarenbach rukoili: \"Oi Herra, anna minulle\nSinun Henkesi, jotta minä sydämeni syvyydestä voisin antaa anteeksi\nkaikille vihollisilleni!\" Muuan mies kysyi: \"Tahdotteko ripittäytyä?\"\nClarenbach: \"Emme, me olemme jo ripittäytyneet joka päivä.\" Mies:\n\"Onko teillä sitten joka päivä ollut pappeja luonanne?\" Clarenbach:\n\"Herra on ollut meidän luonamme joka päivä.\" -- Heidän ympärilleen\nsulkeutui piiri. Molemmat augustinolaismunkit ja kaksi muuta astui\nesille heidän luokseen. \"Rakkaat ystävät, sallikaa toki opettaa\nitseänne; vielä on aikaa.\" Clarenbach: \"Mitäpä muuta me olemme\ntahtoneet? Ainahan olemme mielellämme tahtoneet, että meille\nopetettaisiin Jumalan sanaa, mutta meidän jumaluusoppineemme eivät\nole tehneet sitä, koskapa he eivät ole voineet todistaa, että\nme olisimme erehtyneet.\" Kansa tunkeutui lähemmäksi kuulemaan.\n\"Takaisin, takaisin!\" huusi päällikkö. \"Mitä teillä on tekemistä\ntäällä? Jos tahdotte kuulla saarnattavan, niin menkää kirkkoon.\"\n-- \"Voitaisiin täälläkin\", kuului eräs ääni, \"saada kuulla yhtä\nhyvä saarna kuin kirkossa.\" Vangitut tahtoivat puhua, mutta heidät\nestettiin väkivalloin, kunnes lopulta oli pakko mukautua napisevan\nkansan tahtoon. Flysteden kosketti heti molempia pääsyytöskohtia:\nheidän käsitystään Neitsyt Mariasta ja sakramenteista. \"Tietäkää\",\nhän sanoi, \"että me uskomme Marian olleen ennen synnyttämistä, sen\nkuluessa ja sen jälkeen neitsyen, joka Jumalan armosta katsottiin\nmahdolliseksi tulemaan Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen äidiksi.\nMutta sentähden meidän ei tule rukoilla häntä eikä myöskään anoa\nhäneltä armoa, kun hän itsekin sulasta armosta on tullut Kristuksen\näidiksi; vaan meidän tulee kunnioittaessamme häntä antaa hänelle\nse, jonka enkelin tervehdys evankeliumissa omistaa hänelle. Niin\ntietäkää siis, että me ajattelemme ja uskomme Jumalan äidin olleen\njalon olennon, jonka Jumala tosin on luonut kuten muutkin ihmiset,\nmutta jolle Hän on runsaassa määrin lahjoittanut Pyhän Henkensä.\nMeidän ei tule muulla tavalla kiittää ja ylistää häntä kuin Jumala\non kiittänyt ja ylistänyt häntä, mutta meidän tulee omistaa hänen\nylistyksensä Jumalalle ja ylistää Jumalaa hänen kauttaan, niinkuin\nhän itse ylistysvirressään ei omista itselleen mitään, vaan\nJumalalle yksinomaan kaiken. Samoin me emme ajattele sakramentista\nmitään muuta, kuin mitä sanovat ne Herran sanat, joilla Hän asetti\nehtoollisen.\" Tuomari pyövelille: \"Sido kiinni se heittiö!\"\nFlysteden: \"Herra tuomari, te tahdotte vainota kristittyjä, mutta\nkatsokaa, miten te voitte puolustautua Jumalan edessä. Pilatus ei\ntiennyt, mitä hän teki; mutta te tiedätte sen samoin kuin senkin,\nminkä tähden te teette sen. Te ette voi mennä pois ja sanoa: pesen\nkäteni viattomuudessa! Kirjoitettu on: Te, tuomarit, tuomitkaa\noikea tuomio!\" Tämä suututti tuomaria siinä määrin, että hän\nkäski pyövelin heti riisua Flystedenin ja viedä hänet roviolle\npoltettavaksi. Nyt ryhtyi Clarenbach puhumaan ja lausui kansalle:\n\"Rakkaat veljet ja Kölnin porvarit, sanokaa toisillenne, mitä minä\npuhun, sillä kaikki eivät voi kuulla sitä. Ensinnäkin me pyydämme\nteitä, ettei kukaan kostaisi meidän kuolemaamme Kölnin paavilaisille;\nsitten ettette puhu meistä mitään muuta kuin mitä olette kuulleet\nmeiltä ja mitä nyt sanon. Kuulkaa, mitä me uskomme!\" Senjälkeen\nhän luki uskontunnustuksen ja lausui sitten lyhyesti. \"Näihin\nuskonkappaleisiin uskoo varmaan perkelekin; mutta hän ei usko, että\nne koskevat häntä ja hänen autuuttaan. Mutta minä uskon vakavasti\nkaiken, mitä siinä on, tulevan minun ja kaikkien uskovaisten sielujen\nhyödyksi ja hyväksi.\" -- \"Tuossahan ei ole mitään väärää\", sanoi\nkansa, \"mistä heitä oikeastaan syytetään?\" Clarenbach jatkoi:\n\"Meidän täytyy kuolla, kuten näette, ja erota teistä. Mutta kun\ntulee tuomari, joka asettaa meidät joko oikealle tahi vasemmalle\npuolelleen, silloin me kaikki näemme jälleen toisemme. Jotta me\nsilloin joutuisimme niiden joukkoon, jotka seisovat hänen oikealla\npuolellaan, niin me vapaaehtoisesti ja kärsivällisesti, jos Jumala\nsuo, kärsimme tämän tuskan. Siellä nähdään silloin, mitä jokainen\non uskonut ja mitä uskomme; olemmeko me oikeassa vai väärässä,\nse on silloin käyvä ilmeiseksi. Tarkoin katsokoon sentähden\njokainen, mitä hänen on tehtävä, ja turvatkoon yksin Jumalaan ja\nHänen sanaansa.\" Molemmat ystävät rukoilivat nyt Herralta anteeksi\nsyntejään. Rukouksen jälkeen Peter antoi ystävälleen synnit anteeksi\nJeesuksen Kristuksen veressä ja kysyi häneltä: \"Uskotko, että tämä\nveri puhdistaa sinut kaikista synneistäsi?\" Clarenbach: \"Kyllä,\nse on minun lohdutukseni.\" Peter: \"Niin anna myöskin sinä minulle\nanteeksi kaikki, mitä minä mahdollisesti olen rikkonut sinua vastaan\nsinä aikana, jonka olemme olleet yhdessä.\" Clarenbach: \"Sen teen\nmielelläni; anna sinä myöskin minulle anteeksi, jos kenties olen\nloukannut sinua.\" He suutelivat toisiaan ja erosivat veljellisesti.\nPyöveli riisui Peterin ja sitoi hänet kiinni. Vielä kerran Clarenbach\nastui hänen luokseen ja sanoi: \"Veli, ole väkevä Herrassa ja luota\nHäneen, sillä tänään me tulemme Kristuksen luo ja saamme olla Hänen\nluonaan iankaikkisesti. Sentähden ole luja uskossa äläkä anna tulen\npeloittaa itseäsi! Minäkin luotan Herraan, ja Hänen sanansa on oleva\nminun linnani.\" Peter: \"Tahdon kuolla kristittynä ja, kuten olemme\nluvanneet Kristukselle, kuolla Hänen nimensä puolesta.\" Hän tahtoi\npuhua enemmän, mutta pyöveli työnsi hänet pois väkivalloin, ja\naugustinolaismunkki sylkäisi häntä kohti. Samalla sanoi joku toinen\nClarenbachille: \"Etkö tiedä, että Kölnissä on monta oppinutta herraa\nja tohtoria, jotka ovat hyvin perehtyneet raamattuun; pidätkö itsesi\nkaikkia näitä viisaampana?\" Adolf: \"Sitä en sano, mutta siitä olen\nvakuutettu, että he vainoavat Jeesuksen Kristuksen evankeliumia,\nvarsinkin jumaluusoppineet, jotka kuitenkin ovat tekemisissä\nraamatun kanssa ja luulottelevat ymmärtävänsä sitä.\" Senjälkeen\nhänen vastustajansa purki vihansa vuolaaseen haukkumatulvaan. Mutta\nhurskas augustinolaismunkki lausui lempeästi ja sanoi: minä olen\nylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, hän elää, vaikka olisi\nkuollut. Adolf pyysi häntä toistamaan sen ja sanoi: \"Kiitän teitä,\nettä julistatte minulle evankeliumia. Tervehtikää kaikkia veljiä\nKristuksessa Jeesuksessa!\" Kun pyöveli oli irroittanut kahleet, niin\nClarenbach riisuutui ja sanoi tuomarille: \"Herra tuomari, te tahdotte\ntappaa minut, mutta minä tahdon kuitenkin tietää, minkätähden minun\ntäytyy kuolla, ei minun tähteni, vaan ympärilläseisovain vuoksi,\njotta he voisivat sanoa, miksi minut on poltettu. Vaikka minä olenkin\nsyntinen, en ole kuitenkaan ansainnut tätä kuolemaa. Mutta jos te\nluulette voivanne peloittaa minua ja saattaa minut ymmälle tämän\ntulen avulla, niin erehdytte; minua ei kiusaa tämä, sillä tiedän,\nettette voi katkaista hiuskarvaakaan minun pääni päältä ilman Herran\ntahtoa. Kun olette tappaneet minut, ette ole kuitenkaan saavuttanut\nmitä tahdotte, mutta minä olen voittanut iankaikkisen elämän. Kuolema\nei kauhistuta minua, sillä Kristus on voittanut kuoleman, perkeleen,\nhelvetin ja kaikki mitä siinä on. Tätä taivaallista veljeäni tahdon\nrukoilla vahvistamaan sieluani, jotta kaikesta sydämestä voisin\nantaa anteeksi niille, jotka ovat tuottaneet minulle tämän kuoleman.\nSydämen halulla tahdon minä kuolla.\" Tuomari vaikeni. -- Clarenbach\nastui roviolle, kohotti katseensa taivaaseen ja rukoili: \"Herra,\ntätä olen kaivannut; sillä niin täytyy tapahtua, että me kärsimisen\nkautta tulemme täydellisiksi.\" Nähdessään Flystedenin jo tukahtuneen\nhän huusi: \"Veli, joko sinä olet taistellut taistelusi loppuun?\nNiin olkoon siis Herra sinulle armollinen ja laupias; minä seuraan\npian.\" Hänet kiinnitettiin paaluun, ja ruutipussi ripustettiin\nhänen kaulaansa. Vieläkin huusi joku: \"Adolf, ajattele toki sielusi\nonnea!\" Mutta päällikkö käski sytyttämään rovion. Kysymykseen:\n\"Tahdotko kuolla kristittynä?\" vastasi Adolf: \"Senhän olen aina\nsanonut, lukekaa sentähden minulle uskontunnustus niin pitkälle kuin\nvoitte.\" Niin tapahtuikin. Clarenbach toisti perässä kaikki kolme\nuskonkappaletta ja lisäsi: \"Sen minä uskon. Sillä pohjalla tahdon\nolla, sillä pohjalla tahdon kuolla.\" Kun liekit loimuten hulmahtivat\nkohti korkeutta, kuultiin Clarenbachin ääni: \"Herra Jeesus, Sinun\nkäsiisi minä annan henkeni.\"\n\n\n\n\nPETER BRÜLLY.\n\n\nStrassburg oli vapaa saksalainen valtakunnankaupunki vuoteen 1681,\njolloin se joutui Ranskalle. Jo v. 1538 avasi senaatti täällä kirkon\nranskankieltä puhuville vainotuille evankelisille kristityille,\njoiden totisen uskon tähden täytyi jättää isänmaansa. Ja nyt\nmatkustivat Strassburgiin monet Itävallalle kuuluvista osista\nAlankomaita ja Lothringista. Eräs ensimmäisiä pappeja, joka palveli\ntätä evankelista seurakuntaa, oli _Peter Brülly_. Mutta hän saarnasi\ntäällä vain muutamia viikkoja.\n\nDoornikissa eli Tournay'ssa Alankomaissa olivat monet\ntotuuden todistajat kärsineet marttyyrikuoleman, ja heidän\nevankeliuminjulistuksensa oli ollut niin siunattua, että uskovaisten\nluku sekä Jumalan puhtaan sanan nälkä ja jano kasvoivat päivä\npäivältä. Saadakseen vielä runsaammin ravintoa elämän sanasta\nlähettivät Doornikin uskovaiset lähetystön Strassburgiin pyytämään\nitselleen pappia, jonka ei tulisi ainoastaan osata saarnata puhtaasti\nJumalan totuutta, vaan myös jakaa sakramentteja ja järjestää heidän\nseurakuntansa kirkoksi. Strassburgilaiset valitsivat Brüllyn, joka\nilomielin vastaanotti kutsumuksen ja Martin Bucer'in, Lutherin\nystävän ja Strassburgin silloisen ensimmäisen pastorin omakätisellä\nvaltakirjalla varustettuna heti kristillisellä uskonrohkeudella\nlähti matkalle Belgiaan. Brülly saapui Doornikiin syyskuussa 1538,\nja hänet vastaanottivat sikäläiset uskovaiset suurella ilolla ja\nsydämellisin kunnioituksen-osoituksin. Saarnattuaan täällä jonkin\naikaa hän lähti matkalle tervehtiäkseen evankeliumin sanalla myöskin\nlähikaupunkien hajalla olevia pieniä evankelisia seurakuntia ja\naikoi lokakuun lopulla palata takaisin virkapaikkaansa Doornikiin.\nBrülly lähti matkalle. Mutta jo Doornikissa oli niiden joukko, jotka\nrakastivat ja kuuntelivat Jumalan sanaa, kasvanut siinä määrin, että\nvalepukuiset katoliset papit saattoivat tunnetuksi tulematta käydä\nseurakunnan kokouksissa. Kun nyt se pappi, joka hoiti saarnavirkaa,\noli saanut tiedon Brüllyn odotetusta tulopäivästä, mainitsi hän\nhänet kerran rukouksessa saarnan jälkeen, anoen Herralta, että\nHän toisi heille terveenä takaisin heidän rakastetun paimenensa.\nMutta myöskin tässä kokouksessa oli vakoileva roomalainen pappi\nvalepukuisena ollut saapuvilla, ja hän kiiruhti heti viemään sanomaa\nBrüllyn määrättynä päivänä tapahtuvasta palaamisesta esimiehelleen,\ntuomiokirkon kaniikille. Tämän pyynnöstä määräsi kaupungin esivalta\nBrüllyn tulon jälkeisenä päivänä kaupungin portit suljettaviksi\nkolmeksi päiväksi, jotta kaupungista ei pääsisi lähtemään kukaan,\njota ei sitä ennen raatihuoneella ollut merkitty tunnusomaisella\nmerkillä. Tähän toimenpiteeseen täytyi satojen alistua ainoastaan\nsentähden, että saataisiin varmasti pidätetyksi tuo vihattu\n\"saksalainen pappi\", -- niin nimitettiin Brüllyä, kun hän saarnasi\nSaksassa ennalleen asetettua puhdasta evankeliumia ja kun hän oli\ntullut siihen aikaan vielä saksalaisesta Strassburgista. Samaan\naikaan etsittiin häntä kaikkialta. Häntä kuulutettiin julkisesti ja\nhänen päästään luvattiin palkinto, tuotiinpa hänet sitten elävänä\ntahi kuolleena. Tämän aiheuttaman suuren levottomuuden ja kiihkeän\nhämmingin aikana oli vaikeata pitää salassa tätä kallista miestä,\nvaikka hänet puettiinkin valepukuun ja leikattiin pois hänen pitkä\npartansa, jollaista sen ajan pappien ja jumaluusoppineiden oli tapana\nkäyttää. Pieni, kauhun valtaama lauma kuljetti neuvottomana rakasta\nsielunpaimentaan paikasta toiseen, aina miten milloinkin näytti\nturvallisimmalta. Mutta kun ei missään kauan voitu olla varmoja hänen\nturvallisuudestaan, niin ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ruveta\najattelemaan keinoja, joilla hänet saataisiin pois kaupungista. Mutta\nBrülly itse piti kaikkia ehdotuksia liian vaarallisina ja suostui\nvain yhteen, että hänet yöllä laskettaisiin yli kaupungin muurin.\n\nJa juuri tätä tapaa käytti Herra hyväkseen näyttääkseen julkisesti,\nettä Hän ei ollut valinnut tätä miestä ainoastaan saarnaamaan\ntotuutta, vaan myöskin sinetöimään sen kauniilla marttyyrikuolemalla.\nVarhain aamulla, pyhäinmiesienpäivänä, marraskuun 2:na, ennen\npäivänkoittoa, hänen ystävänsä laskivat hänet köydellä alas muurin\nsalaisimmalta paikalta, mikä voitiin löytää. Mutta kun näin\npelastettu jo oli alhaalla maassa, kumartui eräs niistä, jotka olivat\nlaskeneet hänet alas, huutaakseen hänelle puoliääneen jäähyväiset.\nJa kun hän tällöin nojasi muuria vasten, niin vierähti alas eräs\nhuonosti liitetty kivi, jonka köyden hankaus oli tehnyt vielä\nirtonaisemmaksi, ja murskasi Brüllyn säären, jota hän ei vielä ollut\nennättänyt irroittaa köydestä. Ystävän lempeä jäähyväishuudahdus\nsamoin kuin aikaisemmin papin esirukous hartaustilaisuudessa tarjosi\nvihollisille johtolangan vanhurskaan miehen kiinnisaamiseksi. Äkkiä\nalkoi haava aiheuttaa tuskaa. Väristen vilusta kylmän marraskuun\npäivän ensi sarastuksessa hän huokaili syvään ja päästeli uikuttavia\nvalitusääniä, rukoillen samalla Herraa auttamaan häntä tänä\näärimmäisen hädän hetkenä. Mutta Herra oli päättänyt toisin. Jonkun\nmatkan päähän siitä muurille asetettu vahtimies kuuli onnettoman\nuikutukset, kiirehti esille ja -- vangitsi hänet. Heti kun linnan\nmaaherra de Ognie oli saanut tiedon tästä, hän käski viedä Brüllyn\ntakaportin kautta linnan vankilaan nykyiseen Tournay'n linnoitukseen.\nVielä sinne saapuessaan Brülly rukoili ja sanoi: \"Jumala, Sinä olet\nvanhurskas etkä päästänyt minua, kun tahdoin paeta Sinun köyhän\nlaumasi kärsimää ahdistusta. Vahvista minua tässä sielun ja ruumiin\nheikkoudessa, jotta Sinun pyhä nimesi kirkastettaisiin ja Sinun\ntotuutesi lujittuisi!\"\n\nMonet kävivät nyt hänen luonaan vankilassa, muutamat uteliaisuudesta,\ntoiset taasen väitelläkseen hänen kanssaan kristinopista, jotkut\nvihdoin saadakseen evankeliumin opetusta. Ja Brülly sai täten siellä,\nmissä vähimmin saattoi aavistaa, parhaan tilaisuuden todistaa\nuskoaan. Eräänä päivänä saapuivat myöskin Doornikin ja Cambray'n\npiispat suuri seurue mukanaan katsomaan saksalaista pappia ja saamaan\nsiten ajanvietettä päivällisaterian jälkeen. Brülly oli aikaisemmin\nvanginvartijan kautta saanut tiedon korkeasta vierailusta ja samalla\noli häntä kehoitettu osoittamaan nöyrää ja kunnioittavaa käytöstä.\nKun nyt hengelliset herrat astuivat sisään, tekivät he hänelle\nmonenlaisia kysymyksiä, mutta saivat nopeammin vastauksia kuin\nlienevät odottaneet. Sillä he ajattelivat hänen nyt olevan heidän\nkäsissään, koskapa hän, kurja vankiraukka, oli heidän vallassaan,\nja tahtoivat ulkonaisella loistolla häikäistä häntä ja tehdä hänet\naraksi. Mutta Brülly antoi heidän riittävän selvästi ymmärtää, että\nhänen henkensä oli vapaa, vaikka ruumis olikin vangittu ja kärsi\nsietämätöntä tuskaa. \"Sano, kurja\", lausuivat hänelle esipapit,\n\"kenen toimesta sinä olet tullut tänne vieraasta maasta tuottamaan\nitsellesi tuskaa?\" -- \"Jospa te\", hän vastasi, \"olisitte tehneet,\nmitä piispain, jota nimeä te kannatte, tulee tehdä, niin ei olisi\nminun eikä kenenkään muun minunlaiseni tarvinnut tulla tänne\nvieraasta maasta.\" -- \"Lurjus\", lausui hänelle Cambray'n piispa,\n\"pian sinut opetetaan puhumaan toisella tavalla ja sinulta vaaditaan\ntiliä teoistasi.\" -- \"Oi\", vastasi Brülly, \"teidän, jotka luulette\nolevanne piispoja, teidän tulee kerran tehdä raskas tili sille\nHerralle, jota minä palvelen.\" Tämä sana pisti korkea-arvoisia\nherroja siinä määrin, että se viha, jota he tähän asti olivat vaivoin\nkoettaneet hillitä, roihahti täyteen liekkiin; ja varsinkin Cambray'n\npiispa teki niin peloittavia eleitä, että näytti siltä kuin hän\ntahtoisi siinä paikassa ottaa hengen kurjalta Brüllyltä. Hän olisi\ntodellakin ryhtynyt pahoinpitelemään Brüllyä, ellei maaherra de\nOgnie olisi estänyt häntä siitä huomauttamalla, että mies, joka oli\nloukannut häntä, oli oikeuden käsissä ja että keisari, joka silloin\noli Brüsselissä, oli jo saanut tiedon hänen rikoksestaan. Heti sen\njälkeen jättivät heidän korkea-arvoisuutensa vankilan. Ja niin\noli Brüllyn evankelinen tunnustus tullut heille ainoastaan kalman\nhajuksi, kuolemaksi.\n\nPian alettiin kaupungin kaikissa osissa etsiä ja tiedustella\n\"saksalaisen papin\" kuulijoita, jotta heidät pantaisiin vankeuteen.\nKärsivätpä monet heistä kuolemankin uskonsa tähden jo ennenkuin\nBrüllyn oikeudenkäynti oli päättynyt. Kun monet Doornikin tuomarit\nolivat hyvin suopeita evankeliumin tunnustajia kohtaan ja kun\nroomalaiset hengenmiehet sentähden epäilivät heitä, lähetti Brüsselin\nylioikeus sikäläisen lainoppineen Carl Dissenarin Doornikiin ajamaan\noikeusjuttua vangittuja ja heidän rikostovereitaan, joita syytettiin\nkerettiläisyydestä tahi joiden oli todistettu olevan luterilaisia,\nvastaan, sekä panemaan täytäntöön keisarin heistä antaman määräyksen.\nBrülly lohdutti heitä kirjeillä ja kehoitti heitä lujuuteen ja\nkestävyyteen. Hänen omaan kärsimyshistoriaansa luo valaisua kolme\nkaunista kirjettä, jotka hän kirjoitti vaimolleen ja ystävilleen,\nviimeisen ainoastaan muutamia päiviä ennen kuolemaansa. Esitämme\ntässä nämä kirjeet sananmukaisina käännöksinä.\n\nKun vankilassa tutkittiin hänen asiaansa, kyselivät munkit häneltä\nviranomaisten läsnäollessa hänen oppinsa erikoiskohtia. Tästä hän\nkirjoitti ensimmäisessä kirjeessään vaimolleen seuraavasti.\n\n    'Kallis sisareni Kristuksessa Jeesuksessa! Margareetan kautta\n    minulle lähettämäsi kirje on liikuttanut minua syvästi, sillä\n    näen siitä, miten huolestunut ja levoton sinä sekä kaikki\n    veljet olette minusta. Sinä kirjoitat, että minun tulisi iloita\n    kahleitteni johdosta. Jumalan sanan tähden vangituille veljilleni\n    kirjoittamastani kirjeestä voit nähdä, olenko iloinen vai\n    murhemielinen. Siitä olet näkevä, että koetan laskea toisten\n    sydämelle, mitä itse olen kokenut, ja etten pyydä heiltä mitään\n    muuta kuin mitä olen asettanut omaksikin päämääräkseni, s.o.\n    (Herra tietää sen), Hänen suojassaan ja Hänen totuutensa oikeassa\n    tunnustamisessa vahvana pysymistä loppuun asti. Tosin ahdistaa\n    minua ankarasti kotiviholliseni -- vanha ihminen --, mutta\n    hänetkin olen kuitenkin varmasti voittava Pyhän Hengen voiman\n    kautta, sillä Jeesus Kristus, johon toivon, on osoittautuva\n    minulle ylenpalttisen hyväksi yli kaiken, mitä voin rukoilla\n    tahi ajatella. Hänen kunniansa tähden olen valmis antautumaan\n    alttiiksi tuleen, veteen ja jokaiseen muuhun vaaraan, jonka\n    viholliseni -- kuitenkin ainoastaan Jumalan sallimina -- voivat\n    keksiä.\n\n    Kuitenkin sinä pyydät minulta selontekoa minua koskeneen\n    kuulustelun kulusta ja piispoille ja tohtoreille antamistani\n    vastauksista. Rajoittaudun tällöin vain siihen, mikä koskee\n    uskoa ja kristinoppia. Ensiksi otettiin esille kysymys vapaasta\n    tahdosta ja tutkittiin tarkoin, mitä minä ajattelen siitä.\n    Vastasin: voidaksemme oikein puhua vapaasta tahdosta, täytyy\n    meidän tarkastaa ihmisiä eri tiloissa. Ensinnäkin on minun\n    uskoni, sanoin minä, että ensimmäisellä ihmisellä, joka oli\n    luotu Jumalan kuvan mukaan, oli vapaa tahto niin hyvin hyvään\n    kuin pahaan ja että hän yksin tiesi, mitä merkitsee vapaa tahto\n    tämän sanan oleellisessa mielessä, mutta tuo onneton ei kauan\n    säilyttänyt tätä Jumalan lahjaa. Hän on synnin takia kadottanut\n    sen, eikä vain hän, vaan myös kaikki hänen jälkeläisensä, niin\n    että he luonnon puolesta ovat voimattomia täyttämään Jumalan\n    vanhurskautta yhdessäkään ainoassa kohdassa ja heissä päinvastoin\n    on ainoastaan pelkkää pahaa. Sanoaksemme siis täyden totuuden\n    meidän täytyy tunnustaa, että Aatamin lapsissa ei ole enää\n    hiventäkään hyvää eikä siis kellään myöskään voi olla vapaata\n    tahtoa. Kaikki ihmiset ovat luonnostaan pahoja, minkä vuoksi\n    apostoli sanookin: Mutta luonnollinen ihminen ei käsitä sitä,\n    mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutusta, eikä hän\n    voi sitä ymmärtää, koska se on arvosteltava hengellisesti; ja:\n    lihan mieli on vihollisuutta Jumalaa vastaan. Nämä todistukset\n    todistavat kyllin selvästi, ettei ihmisellä nyttemmin enää ole\n    vapaata tahtoa tekemään sitä, mikä on oikein Jumalan edessä.\n    Sanon Jumalan edessä, sillä ihmisten silmissä voi monikin seikka\n    näyttää kauniilta ja ihanalta, mikä Jumalan tuomioistuimen edessä\n    ei kelpaa, vaan on syntiä. Mutta se, mitä tässä olen sanonut,\n    koskee luonnollisesti vain sitä, joka ei ole uudestisyntynyt\n    Pyhän Hengen kautta, sillä se, joka on puhdistettu Jeesuksen\n    Kristuksen veressä ja vaeltaa uudessa elämässä, voittaa jälleen\n    Jeesuksen Kristuksen avulla vapaan tahdon ja tulee kykeneväksi\n    kaikkiin hyviin töihin. Mutta itsestään ihminen ei voi tehdä\n    ainoatakaan hyvää työtä.\n\n    Senjälkeen he kysyivät, eikö ihminen, kun hän ei voi tehdä sitä\n    hyvää, jota hän tahtoo, voi edes tehdä joitakin hyviä töitä. --\n    Vastasin, että ihminen ei voi itsestään, mutta kyllä Pyhän Hengen\n    avulla tehdä hyviä, Jumalalle otollisia töitä; mutta nämä eivät\n    silloin suinkaan johdu luonnollisesta ihmisestä, vaan Jeesuksesta\n    Kristuksesta, joka asuu hänessä. Lisäsin, että ihmisen laita on\n    kuten puun, joka ensin täytyy tehdä hyväksi, ennenkuin se voi\n    kantaa hyviä hedelmiä.\n\n    Sitten ryhdyttiin puhumaan vanhurskauttamisesta. Sanoin heille\n    tässäkin suhteessa vakaumuksessani seuraavani apostoli Paavalia,\n    joka sanoo kirjeessään roomalaisille: Ihminen vanhurskautetaan\n    uskosta ilman lain tekoja. Siihen he sanoivat: Kuinka, ainoastaan\n    uskosta? Eikö meitä vanhurskauteta myöskin hyvistä töistämme ja\n    rakkaudesta. -- Kuinka? sanoivat he. Eikö vielä kuolemansynneissä\n    elävä ihminen voisi antaa lahjaa Jumalan kunniaksi, \"jota hän\n    rakastaa yli kaiken?\" -- Ei, vastasin. Tosin voi syntinen\n    antaa omaisuutensa köyhille, mutta ei Jumalan kunniaksi, vaan\n    inhimillisestä myötätunnosta ja herkkämielisyydestä; sillä\n    jos hän \"rakastaisi Jumalaa yli kaiken\", ei hänen syntinsä\n    miellyttäisi häntä, ja hän pyytäisi sitä anteeksi Jumalalta.\n\n    Nyt he kysyivät, mitä sitten tämä mahtava usko on, joka yksin\n    voi vanhurskauttaa? -- Vastasin: Usko on luja ja Pyhän Hengen\n    vaikuttama luottamus Jumalan laupeuteen ja Hänen hyvään tahtoonsa\n    meitä kohtaan, perustuen Jumalan lupauksiin, jotka Hänen\n    Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa ovat saaneet täyttymyksensä.\n    Tämän uskon kautta, sanoin minä, tiedämme, että Jumala tahtoo\n    antaa meille anteeksi meidän syntimme Poikansa tähden, johon me\n    uskomme.\n\n    Pyydän sinua, sisareni, ja kaikkia veljiä: Rukoilkaa taivaallista\n    Isäämme Hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa, että Hän Pyhän\n    Henkensä avulla varjelisi minua sanansa totuudessa sekä lisäisi\n    ja kasvattaisi minussa uskoa ja kaikkea taivaallista hyvää. Minä\n    taasen puolestani rukoilen koko Hänen kirkkonsa ja varsinkin\n    sinun ja hyvän sisareni Margareetan puolesta. Muistakoon Herra\n    ne palvelukset, jotka Hän tähän asti on tehnyt minulle. Herramme\n    armo olkoon teidän kanssanne!\n\n                                                _Peter Brülly_.'\n\nKun Strassburgin viranomaiset saivat tiedon Brüllyä vastaan\nkäydystä oikeudenkäynnistä, jättivät sikäläiset porvarit keisarille\nanomuskirjan hänen vapauttamisestaan. Saman tekivät myöskin näihin\naikoihin Wormsiin kokoontuneet protestanttiset ruhtinaat. Hessenin\nmaakreivin ja Saksin herttuan nimessä lähetettiin kirje Brüllyn\nvapauttamiseksi. Mutta joko ne saapuivat liian myöhään tahi keisarin\nmaaherra kätki ne viekkaasti, kunnes mestaus oli toimeenpantu --\nainakin Alankomaissa kerrottiin huhuna hänen tehneen niin -- kaikki\noli turhaa. Kun Brüllyä oli pidetty vangittuna noin neljä kuukautta\nja kun vastustajat olivat hänen kirjoistaan sieppailleet tietoja,\njotka tarjosivat riittävää aineistoa uusiin oikeudenkäynteihin\nkristittyjä vastaan, tuomittiin hänet kuolemaan. Päätös kuului, _että\nhänet pitää elävältä poltettaman_, koska hän on rikkonut keisarin\nkäskyn.\n\nSaatuaan tiedon kuolemantuomiosta Brülly kirjoitti ystävilleen:\n\n    'Rakkaat veljet! En tahdo salata teiltä, että sydämestäni\n    iloitsen meille tapahtuvasta ahdingosta, jotta tekin yhdessä\n    minun kanssani kiittäisitte Herraamme ja olisitte iloisia\n    meidän kahleistamme ja kärsimyksistämme. Nämä ovat saamamme\n    opin hedelmät, opittuamme nimittäin tuntemaan Jeesuksen\n    Kristuksen, Ristiinnaulitun. Olkaa ymmärtäväisiä ja valvokaa!\n    Vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee Hän, joka on tuleva,\n    eikä viivyttele; mutta minun vanhurskaani on uskosta elävä, ja\n    jos hän vetäytyy pois, sanoo Herra, ei minun sieluni mielisty\n    häneen. Vain se, joka kestää loppuun asti, pelastuu. Eikä\n    sitäkään, joka kilpailee, seppelöidä, jollei hän kilpaile\n    säännönmukaisesti. Osoittautukaa siis hyviksi Jeesuksen\n    Kristuksen sotilaiksi ja älkää missään suhteessa olko huonompia\n    kuin ne, jotka taistelevat maallisen hallitsijan käskystä\n    ja uhrautuvat herransa kunnian tähden vannottuaan kerran\n    uskollisuutta hänen lipulleen. He halveksivat syvimpiä hautoja,\n    korkeimpia muureja, kuuminta taistelun tuoksinaa ja vihollisen\n    suljettuja rivejä täyttääkseen velvollisuutensa. Mutta te olette\n    luopuneet perkeleestä ja maailmasta ja pestautuneet Kristuksen\n    sotilaiksi, s.o. kirjoitetut elämän kirjaan. Älköön mikään\n    enää estäkö teitä esiintymästä taistelutantereella kuninkaanne\n    urhoollisina taistelijoina. Hän seisoo vartiotornissa pyhien\n    enkeliensä kanssa ja Hänen halunsa on seurata teidän taistelunne\n    kulkua. Jos ette ole kyllin voimakkaita, niin Hän astuu alas\n    auttamaan teitä, kuten kerran tapahtui pyhälle Stefanukselle.\n    Mitä Jeesus kerran on kärsinyt kuumissa taistelun kamppailuissa,\n    sen Hän on kärsinyt, jotta te voittaisitte ja saisitte voiton\n    vihollisestanne. Maailmassa teillä on ahdistus, Hän sanoo, mutta\n    olkaa turvallisella mielin, minä olen voittanut maailman. Ja\n    taasen Hänen opetuslapsensa sanoo meille: Meidän uskomme on\n    se voitto, joka on voittanut maailman. Jos teissä on jotakin,\n    joka voisi estää teitä täyttämästä velvollisuuttanne, niin\n    heittäkää se pois luotanne, vaikkapa se olisi teidän silmänne\n    tahi kätenne tahi jalkanne, s.o. teille niin kallista kuin\n    silmä, niin hyödyllistä kuin käsi, niin tarpeellista kuin jalka.\n    Nämä ovat ne opetukset, jotka sotapäällikkö antoi sotilailleen\n    lausuessaan: Joka rakastaa isäänsä taikka äitiään enemmän kuin\n    minua, se ei ole minulle sovelias ja joka rakastaa poikaansa\n    taikka tytärtään enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias.\n    Sanalla sanoen: ei yksikään teistä, joka ei luovu kaikesta,\n    voi olla minun opetuslapseni. -- Veljeni, tämä näyttää monesta\n    liian ihmeelliseltä, mutta ei teistä, teistä, jotka olette\n    käsittäneet Jeesuksen Kristuksen, joka, ennenkuin Hän meni\n    kirkkauteensa, on kärsinyt paljon ankarammin kuin ainoakaan\n    ihminen. Te, joiden on täytynyt käsittää Hänet, jotta teidät\n    Hänen jäseninään myös ristiinnaulittaisiin, te olette oppineet\n    Häneltä, että Jumalan lapsen täytyy kieltää itsensä, ottaa\n    ristinsä ja seurata Häntä. Se, joka silloin pelkää ja sentähden\n    vetäytyy takaisin, sekä mielistelee maailmaa luulotellen voivansa\n    olla Kristuksen opetuslapsi kantamatta Hänen ristiään, hän --\n    tätä en sano minä, vaan Herra itse -- kadottaa itsensä. Joka\n    löytää sielunsa, kadottaa sen, ja joka kadottaa sielunsa minun\n    tähteni, hän löytää sen. Tämän tiesi pyhä Paavali, tämä Jeesuksen\n    Kristuksen arvokas apostoli, sangen hyvin lausuessaan niille,\n    jotka rukoillen pyysivät häntä, ettei hän lähtisi Jerusalemiin:\n    Minä olen valmis, en ainoastaan käymään sidottavaksi, vaan\n    myöskin kuolemaan Jerusalemissa Herran Jeesuksen nimen tähden.\n    Ja taas hän kirjoittaa filippiläisille: Minä unhotan sen, mikä\n    on takana, ja kurottaudun sitä kohti, mikä on edessäpäin; minä\n    riennän päämäärää kohti, voittopalkintoon, johon Jumala on minut\n    taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa.\n\n    Tosin meitä syytetään, että olemme itse syypäät onnettomuuteemme\n    ja itse lyhennämme päivämme, mutta se on panettelua. Sillä\n    jos joku, joka on Herraltaan saanut tehtäväksi viedä sanoman,\n    matkalla herransa palveluksessa äkkiä joutuu kosketuksiin\n    vihollisten kanssa ja ne haavoittavat ja tappavat hänet, onko hän\n    silloin syypää onnettomuuteensa tahi kuolemaansa? Päinvastoin:\n    häntä ylistetään hyväksi ja uskolliseksi palvelijaksi, koskapa\n    hän ei säälinyt elämäänsä voidakseen täyttää Herransa tahdon.\n    Ja niin on meidänkin laitamme. Tosiaankin, ne ovat Kristuksen\n    vihollisia, jotka eivät voi sietää, että me olemme Hänen\n    palveluksessaan ja täytämme Hänen tahtonsa, ja juuri sentähden he\n    pahoinpitelevät meitä ja lyhentävät meidän päivämme ja vuotemme.\n    Mutta he eivät tee meille mitään, mitä he eivät tehneet Jumalan\n    palvelijoille ennen meitä, niin, Herralle itselleen. Emmekö\n    muista, että he sanoivat Häntä syömäriksi ja viininjuojaksi,\n    samarialaiseksi, viettelijäksi, pirun riivaamaksi; että papit\n    luovuttivat Hänet roomalaisten käsiin, jotka häväisivät Häntä,\n    sylkivät Häntä kasvoihin, ruoskivat Häntä, seppelöivät Hänet\n    orjantappuroilla ja vihdoin tuomitsivat Hänet ristinkuolemaan?\n    Loppujen lopuksi he tahtoivat herjata Häntä vielä enemmän\n    asettamalla Hänet kahden ryövärin väliin ikäänkuin Hän olisi\n    ollut heidän päämiehensä. Ja tämän he tekivät Hänelle, joka\n    antoi jälleen sokeille näön, kuuroille kuulon, joka paransi\n    spitaaliset, herätti kuolleet ja teki kaikenlaisia hyviä töitä.\n    Jos nyt Jeesus, joka oli tuore puu, s.o. vanhurskas Jumalan\n    ja ihmisten edessä, on kärsinyt kaiken tämän, mitä onkaan\n    silloin meillä odotettavana, meillä, jotka olemme kuiva puu,\n    joka ei kelpaa muuhun kuin poltettavaksi? Luulemmeko tulevamme\n    paratiisiin kärsimättä mitään? Älkäämme pettäkö itseämme! Meidän\n    täytyy monen ahdingon kautta käydä sisälle Jumalan valtakuntaan.\n\n    Tiedämme, että on olemassa vain kaksi tietä eikä lainkaan\n    kolmatta. Toinen tie on kaita ja täynnä vaaroja, mutta se vie\n    iankaikkiseen elämään; toinen tie on laaja ja leveä ja näyttää\n    suloiselta ja miellyttävältä eivätkä siellä uhkaa mitkään vaarat,\n    kuten edellisellä; mutta sen loppu on tuska ja suru, sillä se vie\n    iankaikkiseen kadotukseen. Edellisen tien vaaroja ovat köyhyys,\n    ahdistus, häväistys ja panettelu, kova kohtelu, maanpako,\n    vankeus, tuli, vesi, miekka, pedot j.n.e. Mutta tämän nykyisen\n    ajan kärsimykset eivät ole verrattavissa siihen kirkkauteen, joka\n    on ilmestyvä meille, ja ahdistus valmistaa meille iankaikkisen\n    kirkkauden täyteyden.\n\n    Jos se, joka kirjoittaa tätä teille, olisi joku, joka ei ole\n    kokenut hätää eikä tuntenut tuskaa, niin te voisitte sanoa:\n    Hän puhuu kauniisti sorrosta ja vastoinkäymisistä istuessaan\n    tukevasti kodissaan yhdessä omaistensa kanssa; mutta jos hänet\n    itsensä pakotettaisiin kestämään tämä, niin kylläpä hän puhuisi\n    toisin. Mutta minä toivon, että te ette voi sanoa tätä minusta,\n    kun otan osaa samaan kärsimykseen, juon kanssanne samasta\n    kalkista ja kun minua ei odota mikään muu kuin julma kuolema.\n    Mitä sanonkaan: julma kuolema? Erehdyn nimittäessäni sitä siksi;\n    sillä siinähän ilmenee ainoastaan Isäni mielisuosio, joka\n    tahtoo tehdä lopun tästä ruumiillisesta elämästä asettaakseen\n    minut hengelliseen olotilaan; joka tahtoo ottaa minulta tämän\n    ajallisen elämän kirjoittaakseen minulle iankaikkisen! Olkoon Hän\n    sentähden korkeasti ylistetty iankaikkisesti! Rukoilkaa Herraa\n    pelastukseni puolesta! Rukoilkaa Häntä, antamaan minulle sitkeää\n    kestävyyttä tunnustamaan Hänen pyhä sanansa aina viimeiseen\n    hengenvetoon asti, jolloin Hän on antava minulle turvallisen\n    asunnon valtakunnassaan. Minä teen saman teidän puolestanne.\n    Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän kaikkein\n    kanssanne! Amen.\n\n                                               _Peter Brülly_.'\n\nVaimolleen hän kirjoitti vähän ennen kuolemaansa:\n\n    'Rakas sisareni! Tiedä, että minä sydämestäni iloitsin\n    Herrassamme nähdessäni isäsi sinun nimessäsi minulle\n    kirjoittamasta kirjeestä sinun iloitsevan Jumalassa, ei minun\n    vankeudestani -- sillä tiedän sen olevan sinulle sangen katkeraa\n    -- vaan siitä, että hyvä Jumala ja Isä on antanut sinulle\n    miehen, jonka Hän on valinnut kärsimään nimensä ja Poikansa\n    Jeesuksen Kristuksen evankeliumin tähden. Iloitse nyt Hänessä\n    vielä enemmän ja ylistä Häntä vielä sydämellisemmin kuin ennen.\n    Sillä nyt Hän näkee hyväksi täyttää minussa sen, mitä usein\n    olen toivonut, nimittäin, kuten tiedät, minä saan armon kuolla\n    Hänen evankeliuminsa puolesta Hänen kansansa rakennukseksi.\n    Tämä tapahtuu muutamien päivien kuluttua, ja näin Hän sitten\n    vapauttaa minut kaikista kärsimyksistä ja ottaa minut luokseen\n    taivaalliseen valtakuntaansa. -- Älä lannistu, älköönkä\n    minun kuolemani saattako sinua hämmennyksiin, vaan rohkaise\n    mielesi ja ole peloton Herrassamme! Hän on huolehtiva sinusta,\n    palvelijattarestaan. Näytä, että sinä olet kiintynyt Häneen\n    koko luottamuksellasi ja asettanut Häneen koko toivosi! Minua\n    odottava kuolintapa on luuloni mukaan oleva aivan sama mikä on\n    tullut niiden osaksi, jotka ennen minua ovat todistaneet Herrasta\n    Jeesuksesta Kristuksesta, nimittäin elävänä kulkea tulen läpi.\n    Tulta ylläpidetään kunnes kaikki on tullut tuhkaksi, ja tuhka\n    heitetään sitten veteen. Mutta kirjoittaessani tätä sinulle en\n    kuitenkaan katsele kuolinpäiväni lähestymistä kauhulla, sillä\n    vaikkapa tiedänkin sen päivän tuovan mukanaan ruumiin tuhon, niin\n    tiedän kuitenkin samalla -- ja se se saattaa minut halveksimaan\n    kuolemaa -- että se myös tuo mukanaan hengen elämän, joka ennen\n    ruumiin häviämistä ei voi hallita täydellisesti Jeesuksen\n    Kristuksen, Ylkänsä, kanssa; sillä niin kauan kuin me olemme\n    kotona ruumiissa, me olemme poissa Herran luota.\n\n    Niin iloitse siis Jumalassa, kallis sisareni, ja aseta leskeytesi\n    aikana koko toivosi Häneen ja kestä rukouksissa ja hyvissä\n    töissä, kuten lesken kaikessa tulee miellyttää Jumalaa. Varo,\n    ettet muistuttaisi niitä leskiä, joista pyhä Paavali sanoo:\n    'Oppivatpa kylää kierrellessään lisäksi vielä laiskoiksi eikä\n    ainoastaan laiskoiksi, vaan myös juoruisiksi ja sekaantumaan\n    asioihin, jotka eivät heille kuulu, ja sopimattomia puhumaan.'\n    Herra on aikanaan antava sinulle toisen puolison, joka on\n    huolehtiva sinusta; sinun taasen omasta puolestasi tulee totella,\n    pelätä ja kunnioittaa häntä, kuten vaimon tulee. Luotan Herraan,\n    että Hän on huolehtiva sinusta siinä suhteessa. Luotan Herraan,\n    että Hän on auttava sinua siinä suhteessa; samalla täytyy minun\n    kuitenkin opettaa ja neuvoa sinua tässä kohden ja tehdä se\n    kirjallisesti, koskapa minulla ei ole tilaisuutta tehdä sitä\n    suullisesti.\n\n    Kunnioita veljeäsi ja opeta sisarillesi Jumalan teitä mikäli\n    se riippuu sinusta. Sanon tämän sinulle Herran nimessä. Jos\n    jotkut veljistäni tulevat katsomaan sinua, niin ota heidät\n    vastaan ystävällisesti rakkaudesta minuun. Suljen huomioosi\n    myöskin sisareni Margareetan, jolle jätän tämän kirjeen sinulle.\n    Hän on ilmoittanut minulle tahtovansa vetäytyä syrjään sinun\n    kanssasi pyhittääkseen jäljelläolevat päivänsä Herralle.\n    Sinun tulee kykysi mukaan tukea häntä ja uskoa hänet koko\n    Jeesuksen Kristuksen seurakunnalle. Minun ymmärtääkseni sinä\n    ja seurakunta olette velvollisia auttamaan häntä, koskapa hän\n    itse on auttanut monia ja varsinkin minua. Herra olkoon hänelle\n    armollinen! Tervehdä puolestani seurakuntaa, mutta erityisesti\n    meidän molempien, minun ja sinun, sukulaisia. Herramme Jeesuksen\n    Kristuksen armo olkoon sinun henkesi kanssa! Amen.\n\n    Doornik, helmikuun 18 p:nä 1545.\n\n                              Uskollinen puolisosi _Peter Brülly_.'\n\nPäivää myöhemmin, helmikuun 19 p:nä 1545 -- täsmälleen vuotta ennen\nLutheria, joka helmikuun 18 p:nä 1546 meni Herransa iloon -- pantiin\ntuomio täytäntöön. Mestaus oli hirmuinen, kun kauhistuttavan tehon\nlisäämiseksi kallis marttyyri poltettiin heikolla tulella korkealla,\ntorille pystytetyllä roviolla. Hänen ei sallittu puhua kansalle,\nmutta hän rukoili viimeiseen hengenvetoon asti.\n\n\n\n\nWENDELMUTA.\n\n\nV. 1527 kärsi Hollannissa todistajakuoleman polttoroviolla jalo ja\nhyveellinen leski nimeltä _Wendelmuta_. Kun hän oli saanut sydämeensä\nJumalan armon evankeliumin kirkkauden, hänet vangittiin ja vähän\naikaa sen jälkeen hänet tuotiin julkiseen oikeusistuntoon. Monta\nmunkkia oli määrätty puhuttelemaan häntä siinä mielessä, että hänet\nsaataisiin luopumaan vakaumuksestaan ja kieltämään. Mutta hän pysyi\nlujana totuudessa lainkaan järkähtämättä. Myöskin hänen omaistensa\nsallittiin keskustella hänen kanssaan. Näistä on erikoisesti\nmainittava muuan jalosukuinen rouva, joka rakasti hellästi ja suosi\nvankilassa olevaa leskeä. Tämä rouva tuli hänen luokseen ja puhellen\nhänen kanssaan lausui hänelle: \"Rakas Wendelmuta, miksi sinä et\nvaikene ja ajattele salaisesti sydämessäsi sitä, mitä uskot, jotta\nvoisit pidentää päiviäsi täällä ja elää?\" Hän vastasi: \"Oi, sinä et\ntiedä, mitä sanot. Kirjoitettu on: 'Sillä sydämellä uskoen tullaan\nvanhurskaaksi ja suulla tunnustaen pelastutaan.'\" Ja kun hän näin\npysyi lujana ja horjumattomana tunnustuksessaan, hänet marraskuun\n20 p:nä tuomittiin harhaoppisena poltettavaksi tuhkaksi ja hänen\nomaisuutensa julistettiin takavarikoiduksi. Rauhallisena ja vaieten\nhän vastaanotti tuomion.\n\nHänen tultuaan mestauspaikalle muuan munkki toi hänen eteensä\nristin kehoittaen häntä rukoilemaan ja suutelemaan jumalaansa.\n\"Minä en palvo puista jumalaa\", hän sanoi, \"vaan sitä Jumalaa,\njoka on taivaassa.\" Ja riemuisin mielin ja iloisin katsein hän\nnousi roviolle. Senjälkeen asetettiin ruutia hänen povelleen. Hän\nantoi kaulansa vapaaehtoisesti sidottavaksi ja palavasti rukoillen\nJumalaa hän jätti henkensä Hänen käsiinsä. Kun tuli hetki, jolloin\nhänet piti kuristettaman, hän kainosti sulki silmänsä ja kumarsi\npäänsä aivan kuin olisi tahtonut nukkua. Tuli pantiin puihin, hänet\nkuristettiin ja poltettiin tuhkaksi, jotta hän tämän elämän sijaan\nsaisi katoamattoman kruunun taivaassa.\n\n\n\n\nANNA VAN DER HOVEN.\n\n\nHeinäkuun 19 p:nä 1597 nähtiin surukulkueen liikkuvan eteenpäin\nBrüsselin Löwener-portista. Maistraatin jäsenet sekä muutamia\njesuiittoja ja fransiskaaneja kulki sotilaitten suojelemina ja\nuteliaan kansanjoukon saattamana kohti Baarenheyvelt'iä kaupungin\nulkopuolelle. Keskellä jesuiitat taluttivat nuorta, kaupungista\nkotoisin olevaa neitosta _Anna van der Hovenia_, joka oli tullut\nherätykseen ja kääntynyt evankeliseen uskoon.\n\nAnna van der Hoven ei ollut noita ylpeitä, voimakkaita luonteita,\njotka sankarillisesti uhmaten halveksivat kuolemaa ja kidutuksia.\nJo kaupungissa maistraatin ja jesuiittojen edessä hän oli maannut\npolvillaan ja kyynelehtinyt sekä vääntäen käsiään tuskasta pyytänyt,\nettä hänen kuolintapansa muutettaisiin. Hänet oli nimittäin tuomittu\nelävänä haudattavaksi, ellei hän peruuttaisi luuloteltua harhaoppiaan\nja tunnustaisi sitä uskoa, jonka totuudesta ja puhtaudesta häntä oli\nmahdotonta vakuuttaa. Hänen kyyneleensä vuotivat kuitenkin kiville,\nhänen valituksensa ei saanut vastakaikua ja hänen rukouksensa\nhäipyivät uskonkiihkon pohjattomaan kuiluun. Hänen tulisi joko\nperuuttaa, tahi hänet haudataan elävänä --, siinä se hirvittävä\nvalinta, jonka eteen hänet asetettiin. Mutta vaikka hän vapisikin\nkuoleman kauhujen edessä, niin hän kuitenkin mieluummin antoi\ntuhota ruumiinsa kuin sielunsa. Hän oli uskossa kuolemaa väkevämpi,\nkuolemaa, jonka kauhujen kuninkaana ja peloitta vimpana mahtina maan\npäällä Rooman kirkko oli ottanut aseekseen taistelussa häntä vastaan.\n\nNäin kuljetettiin nyt nuorta marttyyrinaista. Kun saavuttiin\nmäärätylle paikalle, pysähtyi kulkue haudan partaalle. Pyöveli sitoi\nneidon ja asetti hänet avonaiseen hautaan. Heitettiin multaa hänen\njaloilleen, ja molemmat jesuiitat kysyivät, tahtoiko hän peruuttaa.\nItkien pysyi hän kiellossaan. Heitettiin multaa hänen polviinsa\nsaakka, hänen vartalolleen ja hänen rinnalleen, ja joka kerta tehtiin\nhänelle sama kysymys, mutta aina saatiin sama päättävä ja luja\nvastaus. Vihdoin olivat ainoastaan kasvot paljaina, ja nyt jesuiitat\ntekivät hänelle kysymyksen viimeisen kerran. Mutta kuoleman pelon ja\nhaudan kauhujen ympäröimänä hän ei kuitenkaan kieltänyt uskoa. Ja kun\nviimeinen lapiollinen multaa peitti myöskin hänen kasvonsa, käytti\npyöveli hyväkseen armahdusoikeuttaan ja hypähti äkkiä ruumiinsa koko\npainolla sen mullan päälle, joka peitti tytön rinnat, ja teki niin\nlopun hänen kärsimyksistään.\n\n\n\n\nTHOMAS BILNEY.\n\n\n_Thomas Bilney_, joka oli saanut kasvatuksensa Cambridge'in\nyliopistossa, oli jo pienestä pitäen harrastanut kaikenlaista\ntieteellistä opiskelua, vieläpä tutkinut oikeustiedettä. Mutta\nsaatuaan paremman opettajan, Kristuksen Pyhän Hengen, joka täytti\nhänen sydämensä paremmalla tuntemisella ja terveellisemmillä\ntiedoilla, hän lopulta tuli siihen johtopäätökseen, että hän jättää\ninhimillisen oikeuden tutkimisen ja kääntyy tutkimaan sitä, minkä\ntarkoitusperänä on enemmän jumalisuus kuin hyöty.\n\nHäntä innosti suuresti rakkaus totiseen uskontoon ja jumalisuuteen,\njopa siinä määrin, että hänen sydämessään oli kuvaamattoman voimakas\nhalu voittaa muitakin samalle asialle, eikä hän tahtonut mitään\nmuuta kuin liikuttaa ja rohkaista jokaista Kristuksen rakkauteen ja\nvilpittömään uskoon. Hänen vaivannäkönsä ei liioin ollut turhaa,\nsillä hän käänsi monta seuraajistaan evankeliumin tuntemiseen. Näistä\non mainittava Thomas Arthur ja maisteri Hugh Latimer. Latimer oli\ntähän aikaan Cambridge'issä ristinpitäjänä, jonka tehtävänä oli tuoda\nristi esille juhlakulkuepäivinä. Vihdoin Bilney jätti yliopiston ja\nkulki monissa paikoissa opettaen ja saarnaten mukanaan Arthur, joka\nseurasi häntä yliopistosta. Thomas Wolsey'n, Yorkin kardinaalin,\narvovalta oli siihen aikaan suuri Englannissa, mutta hänen korskansa\nja komeutensa vieläkin suurempi. Tämän johdosta Bilney, samoin kuin\nmoni muu kunnon mies, ihmetellen papiston tavatonta ylimielisyyttä,\njota he eivät voineet enää sietää eikä kärsiä, alkoi saarnata\nparannusta ja nuhdella tätä papiston liiallista komeutta, asettaen\nmyöskin kysymyksen alaiseksi Rooman piispan arvovallan.\n\nNyt oli kardinaalin aika herätä ja nopeasti harkita tilannetta.\nHän ei liioin tässä kohden laiminlyönyt käyttää hyväkseen kaikkea\nkäärmeen kavaluutta ja viekkautta, sillä hän ymmärsi varsin hyvin\nmiten heikolle pohjalle hänen kunnianhimoinen arvonsa perustui; hän\noli myöskin selvillä siitä, että heidän luciferimainen ja ylpeä\nvaltakuntansa ei voinut enää kestää Jumalan ilmeistä sanaa vastaan,\nerittäinkin, jos evankeliumin valo kerran pääsisi avaamaan ihmisten\nsilmät. Sillä muutoin hän ei suurestikaan pelännyt kuningasten ja\nruhtinasten valtaa ja epäsuosiota. Sitä hän vain pelkäsi, että\nKristuksen ääni Hänen evankeliumissaan avaisi ja paljastaisi heidän\nulkokultaisuutensa ja petoksensa ja pakottaisi heidät jumalalliseen\nkuriin. Siksipä hänestä olikin järkevää ryhtyä nopeasti ajoissa\nvastustamaan näitä oireita. Ja niinpä hän määräsikin Bilneyn ja\nArthurin pidätettäviksi ja heitettäviksi vankilaan.\n\nTämän jälkeen marraskuun 27 p:nä 1527 kardinaali ja hänen seurassaan\nsuuri joukko piispoja sekä monta muuta jumaluusoppinutta ja\nlakimiestä tuli Westminsterin kapitulihuoneeseen, johon maisteri\nThomas Bilney ja Thomas Arthur olivat tuodut heidän eteensä.\nKardinaali kysyi maisteri Bilneyltä oliko hän yksityisesti tahi\njulkisesti saarnannut tahi opettanut kirkon tuomitsemia ja kirkon\nvastaisia Lutherin tahi kenenkään muun mielipiteitä. Bilney\nvastasi, että tietoisesti hän ei ollut saarnannut tahi opettanut\nmitään Lutherin tahi kenenkään muun katolisen kirkon vastaisia\nmielipiteitä. Sitten kardinaali kysyi häneltä, oliko hän kerran ennen\nvannonut valan, ettei saarnaisi, esittäisi tahi puolustaisi mitään\nLutherin mielipiteitä, vaan päinvastoin kumoaisi ne kaikkialla?\nHän vastasi tehneensä sellaisen valan, vaikkakaan se ei ollut\ntapahtunut laillisesti. Sitten kardinaali pakotti hänet vannomaan\nja vastaamaan selvästi kaikkeen, mikä koski hänen saarnaamaansa\nuskoa ja erehdyksiä, olipa sitten kysymys Lontoon kaupungissa ja\nhiippakunnassa tai Norwichissa ja muilla paikkakunnilla pidetyistä\nsaarnoista; tämä hänen tuli tehdä ilman vilppiä, kiertelemättä tahi\njättämättä pois mitään totuudesta.\n\nJoulukuun 4 p:nä Lontoon piispa ja muut piispat, hänen apulaisensa,\nkokoontuivat jälleen Westminsterin kapitulihuoneessa. Sinne oli tuotu\nmyös maisteri Bilney, jota neuvottiin ja kehoitettiin luopumaan ja\nkieltämään. Mutta hän vastasi tahtovansa seistä omantuntonsa ja\nvakaumuksensa puolesta. Silloin piispa neuvottelun jälkeen pani\npois hiippansa sanoen: \"Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä.\nAmen. Nouskoon Jumala ja hajaantukoot hänen vihollisensa!\" Tehden\nristinmerkin otsaansa ja rinnoilleen hän toisten piispojen neuvosta\njulisti maisteri Bilneytä koskevan välipäätöksen seuraavin sanoin:\n\n\"Täällä läsnäolevain veljieni suostumuksella ja neuvosta minä\njulistan sinut, Thomas Bilney, joka olet syytetty erinäisistä\nopinkappaleista, vangituksi kerettiläisyyden tähden; mitä\nvälipäätöksen muuhun osaan tulee, otetaan se harkittavaksi huomenna.\"\n\nJoulukuun 5 p:nä piispat kokoontuivat jälleen ja Bilney, tuotiin\nesiin. Piispa kysyi, tahtooko hän vielä palata kirkon yhteyteen ja\nkieltää saarnaamansa harhaopit. Tähän Bilney vastasi, ettei hän\ntahdo halventaa evankeliumia luottaen siihen, ettei hän ole erossa\nkirkosta; ja että jos tahdottaisiin uskoa todistajain joukkoa,\nhänellä olisi kolmekymmentä rehellistä miestä omalla puolellaan yhtä\nkohti, joka tulisi todistamaan häntä vastaan. Mutta piispa sanoi\nnäiden todistajain tulevan liian myöhään, sillä tuomion julistamisen\njälkeen ei heitä enää voida kuulustella lain mukaan.\n\nIltapäivällä Lontoon piispa kysyi jälleen häneltä, tahtooko hän\npalata kirkkoon ja tunnustaa harhaoppinsa. Bilney vastasi luottavansa\nsiihen, ettei häntä ole erotettu kirkosta, ja vaati aikaa ja paikkaa\nesittääkseen todistajia. Se häneltä kuitenkin kiellettiin. Silloin\npiispa taasen tiedusteli häneltä, tahtooko hän palata takaisin\nkatolisen kirkon yhteyteen? Hän vastasi, että jos he voisivat näyttää\nja riittävän selvästi todistaa hänen erehtyneen, hän taipuisi ja\nalistuisi ja pyysi jälleen aikaa ja tilaisuutta voidakseen esittää\nevätyt todistajansa; mitään muuta vastausta hän ei antanut.\n\nKun häneltä jälleen kysyttiin, tahtooko hän palata koska muutoin\ntäytyy lukea tuomio, niin hän pyysi piispaa myöntämään miettimisaikaa\nhuomiseen voidakseen selvittää itselleen, voiko hän luopua niistä\nharhaopeista, joista häntä syytettiin vaiko ei. Piispa lupasi\nhänelle hetkisen miettimisaikaa. Mutta Bilney vaati aikaa seuraavaan\naamuun. Mutta piispa ei tahtonut suostua hänen pyyntöönsä ellei hän\nvetoaisi. Vihdoin piispa myönsi hänelle kuitenkin kahden vuorokauden\nmiettimisajan, t.s. lauantaiaamuun klo 9, jolloin hänen tulee antaa\nselvä ja täsmällinen vastaus.\n\nKun joulukuun 7 p:nä Lontoon piispa ja muut piispat kokoontuivat,\nBilney myöskin ilmoittautui mieskohtaisesti. Lontoon piispa kysyi,\ntahtoisiko hän nyt palata kirkon yhteyteen ja luopua niistä\nerehdyksistä ja harhaopeista, joista häntä syytettiin ja joiden\njohdosta hänet oli paljastettu ja tuomittu. Hän vastasi ystäviensä\nvaikutuksesta nyt tulleensa vakuutetuksi oikeasta opista sekä\nalistuvansa luottaen siihen, että häntä kohdellaan lempeästi niin\nhyvin peruuttamisessa kuin rankaisemisessa. Sitten piispa toivoi\nhänen lukevan hänelle ojentamansa luopumuskaavan. Kun hän oli lukenut\nsen salaa itsekseen ja palauttanut sen, kysyttiin häneltä, mitä\nhän tekisi näissä oloissa, jolloin hän ilmoitti peruuttavansa ja\nalistuvansa. Ja siinä hän luki peruutuksen sekä allekirjoitti ja\nantoi sen piispalle, joka julisti hänelle päästön sekä ilmoitti, että\nhänen tulisi rangaistukseksi asua kardinaalin määräämässä vankilassa,\nkunnes hänet päästettäisiin pois. Lisäksi tuli hänen seuraavana\npäivänä kulkea juhlakulkueen edellä P. Paavalin tuomiokirkkoon\npaljain päin ja suuri vitsakimppu hartioillaan sekä seistä saarnaajan\nedessä saarnan ajan.\n\nTämän kieltämisen jälkeen, joka tapahtui noin v. 1528, Bilney\ntunsi niin syvää katumusta ja tuskaa, että hän oli joutumaisillaan\näärimmäiseen epätoivoon, kuten maisteri Latimer luotettavasti\ntodistaa, jonka sanat hänen kirjoittamastaan ja kuningas Edvardille\npitämästään seitsemännestä saarnasta liitän tähän: \"Tunsin miehen,\nBilneyn, pikku Bilneyn, tuon siunatun Jumalan marttyyrin, joka niihin\naikoihin, jolloin hän oli kantanut vitsakimppua ja tullut takaisin\nCambridge'iin, oli joutunut niin vaikeisiin sisäisiin ristiriitoihin\n-- katsellessaan tätä kuoleman kuvaa -- ,että hänen ystävänsä\npelkäsivät jättää häntä yksin. Heidän oli pakko viipyä hänen luonaan\nyötä ja päivää ja lohduttaa häntä parhaimman mukaan, mutta mitkään\nlohdutukset eivät tehonneet. Ja kun hänelle esitettiin lohdullisia\nraamatun paikkoja, niin näytti siltä kuin olisi miekka tunkeutunut\nhänen sielunsa läpi. Mutta kaikesta tästä huolimatta hän elpyi eloon\nja vastaanotti kuoleman kärsivällisesti ja kuoli miehekkäästi torjuen\nRooman tyrannimaisen istuimen.\"\n\nPuhuessaan Bilneystä toisessa, Lincolnshire'ssä pitämässään\nsaarnassa, maisteri Latimer taasen lausuu hänestä nämä sanat: \"Saman\nmaisteri Bilneyn, joka poltettiin täällä Englannissa, houkuttelivat\nja taivuttivat hänen ystävänsä kantamaan vitsakimppua siihen aikaan,\njolloin kardinaali oli vallassa ja piti hallitusohjia. Tullessaan\nsitten vuoden päästä takaisin Cambridge'iin Bilney oli sellaisen\ntuskan ja ahdistuksen vallassa, ettei hänelle kelvannut mikään, ei\nsyöminen eikä juominen eikä minkäänlainen keskustelu Jumalan sanasta,\nsillä hän kuvitteli koko raamatun olevan häntä itseään vastaan ja\njulistavan vain hänen tuomiotaan. Monta kertaa minä keskustelin\nhänen kanssaan -- sillä olin hänen läheinen ystävänsä -- mutta\nviitattiinpa mihin tahansa hänen lohduttamisekseen, kaikki näytti\nhänestä olevan häntä vastaan. Mutta kaikesta huolimatta hän myöhemmin\ntoipui kuitenkin. Jumala puetti hänet sellaisella väkevyydellä ja\nuskon täydellisyydellä, ettei hän ainoastaan tunnustanut uskoaan\nVapahtajamme Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin, vaan antoipa\nruumiinsakin poltettavaksi saman evankeliumin tähden, jota me nyt\nsaarnaamme Englannissa.\"\n\nEdelleen, ensimmäisessä saarnassaan Sutherlandin herttuattaren edessä\nmaisteri Latimer lausuu seuraavaa: \"Tässä minulla on\", hän sanoi,\n\"tilaisuus kertoa teille tapahtumasta, joka sattui Cambridge'issä.\nMaisteri Bilney oli se välikappale, jota Jumala käytti kutsuakseen\nminut tuntemiseensa. Sillä lähinnä Jumalaa minun tulee kiittää häntä\nsaamastani Jumalan sanan tuntemisesta, sillä olin yhtä itsepäinen\npaavilainen kuin kuka tahansa Englannissa, jopa siinä määrin, että\nkun minusta tehtiin jumaluusopin kandidaatti, koko minun puheeni oli\nFilip Melanchtonia ja hänen mielipiteitään vastaan. Bilney kuuli\nminua siihen aikaan, huomasi minulla olevan kiivautta ilman taitoa,\ntuli myöhemmin luokseni lukuhuoneeseeni ja pyysi minua Jumalan\ntähden kuulemaan tunnustustaan. Tein niin ja totta puhuen opin hänen\ntunnustuksestaan enemmän kuin ennen vuosikausiin. Tuosta hetkestä\nlähtien aloin hengittää Jumalan sanaa ja hylkäsin kouluviisauden ja\nmuut houkkamaisuudet.\"\n\nJo tästä käy kyllin selvästi ilmi, miten ankarasti tätä kunnon miestä\nhaavoitti suru ja omantunnon nuhteet hänen kieltämisensä johdosta\nlähes kahden vuoden ajan, s.o. vuodesta 1529 vuoteen 1531. Jumalan\narmosta ja hyvästä suosiosta hänen omatuntonsa sittemmin rauhoittui\njonkun verran ja hän teki vakavan päätöksen antaa elämänsä sen\ntotuuden tunnustamisen tähden, jonka hän oli kieltänyt. Ja ollen\nnäin täysin vahva omassa mielessään hän Trinity Hall'issa klo 9 i.p.\notti jäähyväiset ystäviltään ja sanoi tahtovansa mennä Jerusalemiin\nviitaten Kristuksen sanoihin ja esimerkkiin evankeliumissa kun hän\npuhuu menostaan Jerusalemiin tietäen saavansa kärsiä sovintokuoleman.\nSamoin Bilney aikoessaan antaa elämänsä Kristuksen evankeliumin\ntodistuksen tähden sanoi ystävilleen tahtovansa mennä Jerusalemiin ja\nettei hän näe heitä enää. Ja heti hän lähtikin Norfolkiin ja alkoi\nsaarnata siellä ensiksi yksityisissä perheissä vahvistaen veljiä ja\nsisaria. Sitten hän saarnasi avoimesti kedoilla tunnustaen syntinsä\nja julistaen julkisesti, että se oppi, jonka hän oli peruuttanut, on\noikea totuus, ja toivoi, että kaikki ihmiset oppisivat tuntemaan sen\neivätkä milloinkaan luottaisi lihallisiin ystäviin uskon asioissa.\nJa niin hän jatkoi matkaansa kohti taivaallista Jerusalemia lähtien\nsieltä Norwichiin, jossa hänet pidätettiin ja vietiin vankilaan.\n\nKun tohtori Pellas, lakitieteen tohtori ja kansleri, oli tutkinut\nBilneytä ja tuominnut hänet, niin hänet ensiksi apupiispa Undenwood\nerotti virasta paavilaiseen tapaan munkkien ja tohtorien avustamana.\nSenjälkeen hänet heti jätettiin maallisen esivallan käsiin kahden\nkaupungin poliisipäällikön huostaan, joista toinen oli Thomas Necton.\nTämä Thomas Necton oli Bilneyn läheinen ystävä ja hän oli syvästi\nmurheellinen, kun hänen täytyi vastaanottaa hänet mestaukseen,\nmikä Bilneytä odotti. Mutta sellainen oli sen ajan tyrannius sekä\nkanslerin ja munkkien pelko, ettei hän voinut tehdä muuta, vaan\nhänen täytyi vastaanottaa hänet. Mutta kun hänen omatuntonsa ei\nvoinut sietää sitä ajatusta, että hän olisi saapuvilla ystävänsä\nkuolemanhetkellä, niin hän kohteli Bilneytä sitä ystävällisemmin\ntämän vankeusaikana ja toimitti hänelle terveellisempää ruokaa kuin\nmitä hän oli saanut aikaisemmin.\n\nSenjälkeen seuraavana perjantai-iltana, mestauksen edellisenä\npäivänä, Bilneyn ystävät kokoontuivat hänen luokseen Guildhalliin,\njossa häntä säilytettiin.\n\nMuutamat muistuttivat hänelle, että vaikkakin tuli, jota hän saisi\nkärsiä seuraavana päivänä, olisi hyvin kuuma hänen ruumiilleen,\nniin Jumalan Hengen lohdutus tekisi sen kuitenkin viileäksi hänen\niankaikkiseksi virvoituksekseen. Kuullessaan tämän Thomas Bilney\npisti kätensä edessään palavaan kynttilän liekkiin, ja tuntiessaan\nsen kuumuutta, lausui: \"Oi, minä tiedän kokemuksesta ja olen tietänyt\nsen jo aikoja sitten tietoperäisesti, että tuli Jumalan järjestyksen\nmukaan on luonnollisesti kuuma. Mutta nyt minulle vakuuttaa Jumalan\nsana ja muutamien tuossa sanassa mainittujen henkilöitten kokemus,\nettä liekeissä he eivät tunteneet kuumuutta eikä tuli kuluttanut\nheitä. Ja minä uskon vakavasti, että miten tahansa se kuluttaneekin\ntämän minun ruumiini sänkeä, se kuitenkin puhdistaa minun sieluni\nja henkeni; hetken kestävä tuska, jota kuitenkin seuraa sanoin\nkuvaamaton riemu.\" Ja sitten hän puhui paljon tästä raamatun\nkohdasta: \"Älä pelkää, sillä minä sinut lunastin, minä kutsuin sinut\nnimeltäsi; sinä olet minun. Jos sinä vesissä kuljet, niin minä olen\nsinun kanssasi, ja jos virtojen kautta, niin eivät ne sinua hukuta;\njos käyt tuleen, niin et sinä pala eikä liekki sinua sytytä.\" --\nJes. 43, 1. Tätä hän käsitteli erinomaisen lohdullisesti sovittaen\nsen niin hyvin itseensä kuin myös erikoisesti kuulijoihinsa,\njoille muutamille tästä tuli sellainen suloinen hedelmä, että he\nkirjoituttivat koko tuon lauseen korkokirjaimilla pöytiinsä, muutamat\ntaasen kirjoihinsa, eikä tuota lohdutusta -- muutamilta heistä --\notettu pois milloinkaan aina kuolinpäivään asti.\n\nSeuraavana lauantaina, kun mestausviranomaiset käsineineen ja\ntapparakeihäineen olivat valmiit vastaanottamaan hänet ja viemään\nhänet mestauspaikalle kaupungin portin ulkopuolella, matalaan\nlaaksoon, jota ympäröivät suuret mäet -- tällainen paikka oli\nnimenomaan valittu sitä varten, että katsojat voisivat istua rauhassa\nja katsella mestausta --, ja kun Bilney tuli ulos vankilan ovesta,\nniin eräs hänen ystävänsä tuli hänen luokseen ja lausui hänelle\nmuutamia sanoja ja rukoili häntä Jumalan nimessä pysymään lujana\nja ottamaan kuoleman niin kärsivällisesti kuin voi. Bilneyn kasvot\nsäteilivät tyyneyttä ja rauhaa kun hän vastasi: \"Tehän olette\nnähneet, kun merimies astuu laivalleen purjehtimaan levottomalla\nmerellä, miten aallot jonkin aikaa heittelevät häntä, mutta\ntoivoessaan kerran pääsevänsä tyyneen satamaan hän rohkein mielin\nkestää kaikki uhkaavat vaarat. Samoin suhtaudun minäkin tähän\npurjehdukseen. Ja mitä tahansa myrskyjä tunnenkin, hetken kuluttua\nolen kuitenkin satamassa, sillä en epäile vähänkään turvatessani\nJumalan armoon ja pyydän teitäkin auttamaan minua rukouksillanne\ntämän päämäärän saavuttamisessa.\"\n\nJa niin hän kulki eteenpäin pitkin katuja antaen paljon almuja\ntien vieressä oleville erään ystävänsä kätten välityksellä.\nHänen seurassaan oli eräs tohtori Warner, jumaluusopin tohtori\nja Wintertonin seurakunnan pastori, jonka hän oli vanhana\ntuttavanaan valinnut olemaan luonaan antamassa hengellistä\nlohdutusta. Hän tuli vihdoin mestauspaikalle ja astui alas mäeltä\npuettuna maallikon pukuun, hihat riippuen alas ja käsivarret\npaljaina. Hiukset taasen olivat joutuneet surkuteltavan sekaisin\nvirastaerottamistoimituksessa. Hän astui paalun luo tahtoen puhua\nkansalle muutamia sanoja ja seisoessaan siinä hän sanoi:\n\n\"Hyvät ystävät, olen tullut tänne kuolemaan; olen syntynyt elämään\nsen ehdon alaisena, että minun luonnollisesti tulee jälleen kuolla.\nJa jotta voisitte todistaa, että minä erkanen tästä elämästä\ntodellisena kristittynä, oikeassa uskossa kaikkivaltiaaseen\nJumalaan, tahdon lausua teille uskontunnustukseni eri kohdat.\" Ja\nsitten hän alkoi lausua ne siinä järjestyksessä, jossa ne ovat\ntavallisessa uskontunnustuksessa, kohottaen usein silmänsä ja kätensä\nkaikkivaltiaan Jumalan puoleen. Kun uskontunnustuksessa puhutaan\nKristuksen lihaantulemisesta, hän vaipui hetkeksi mietteisiin, ja\ntultuaan sanaan _ristiinnaulittiin_, hän nöyrästi kumartui ja osoitti\nsuurta kunnioitusta ja lukiessaan eteenpäin ja tullessaan sanoihin:\n\"Uskon katolisen kirkon\" (pyhän yhteisen seurakunnan), hän vaikeni\nja lausui nämä sanat: \"Rakkaat ystävät, tässä minun täytyy tunnustaa\nloukanneeni kirkkoa saarnatessani kerran vastoin sen määräystä\neräässä vaatimattomassa hengellisessä kokouksessa Cambridge'in\nKolminaisuuden kirkossa, jonka jäsen olin. Seurakunnan kappalainen ja\nmuut kunnon ihmiset pyysivät minua vakavasti tekemään niin sanoen,\nettei siellä ollut pidetty mitään saarnaa pitkään aikaan ennen, ja\nse minun tuntoani liikutti, ja minä pidin heille saarnan ja jouduin\nniin tottelemattomuuteen kirkon arvovaltaa vastaan. Minä turvaan\nkuitenkin siihen, että viimeisenä päivänä se rakkaus, joka liikutti\nminua tekemään tuon teon, on puhuva puolestani Jumalan tuomioistuimen\nedessä.\" Ja niin hän jatkoi edelleen peruuttamatta mitään tahi\nsyyttämättä ketään niistä henkilöistä, jotka olivat tuottaneet\nhänelle tämän kuoleman.\n\nKun tämä oli tehty, hän riisui pukunsa, meni paalun luo ja polvistui\npienelle paalusta etenevälle ulokkeelle, jolla hänen myöhemmin tuli\nseistä, jotta hänet paremmin nähtäisiin. Hän rukoili rukouksensa\nniin vakavasti kohottaen silmänsä ja kätensä kohti taivasta ja ollen\nniin levollinen ja tyyni käytökseltään, ettei hän näyttänyt paljon\nmiettivän kuoleman kauhistusta. Hän lopetti vihdoin yksityisen\nrukouksensa psalmin 143 alkuun: \"Herra, kuule minun rukoukseni, ota\nkorviisi anomiseni!\" ja toisen säkeistön hän toisti syvästi miettien\nkolmasti: \"Älä vaadi palvelijaasi tilille, koska ei ainoakaan elävä\nole vanhurskas sinun edessäsi!\" Ja lopetettuaan sen psalmin hän\npäätti yksityiset rukouksensa.\n\nSenjälkeen hän kääntyi virkailijoiden puoleen kysyen heiltä, ovatko\nhe valmiit, johon he vastasivat: \"Kyllä.\" Hän riisui sitten takkinsa\nja ihokkaansa, joten hänen yllään oli vain housut ja paita, ja meni\npaalun luo, jolloin kahleet kierrettiin hänen ympärilleen. Tohtori\nWarner tuli hänen luokseen sanomaan hänelle jäähyväisiä, mutta hän\nsai itkultaan lausutuksi vain muutaman sanan.\n\nThomas Bilney hymyili erinomaisen lempeästi ja kumartui lausuakseen\nhänelle muutaman sanan kiitokseksi. Hänen viimeiset sanansa olivat\nnämä: \"Ruoki laumaasi, ruoki laumaasi, jotta Herra tullessaan\nlöytäisi sinut työtä tekemästä; ja hyvästi, hyvä maisteri ja\ntohtori, ja rukoilkaa minun puolestani!\" ja niin hän erkani\nvastaamatta sanaakaan nyyhkyttäen ja itkien. Ja kun hän näin seisoi\npaalun ulokkeella, niin muutamat läsnäolevat munkit, tohtorit ja\nluostarinesimiehet -- he olivat rakkaudettomasti ja ilkeämielisesti\nolleet saapuvilla, kun häntä tutkittiin ja hänet erotettiin virasta\n-- tulivat hänen luokseen ja sanoivat hänelle: \"Oi, maisteri Bilney,\nnämä ihmiset luulevat meidän olevan syynä teidän kuolemaanne ja\notaksuvat, että me olemme aiheuttaneet sen. Ja se merkitsee samaa,\nettä he pidättävät meiltä rakkaudenlahjansa ja antimensa, ellette\nte vakuuta rakkauttanne meitä kohtaan ja vapauta meitä tästä\nsyytteestä.\" Tämän johdosta Thomas Bilney lausui korkealla äänellä\nkansalle: \"Pyydän teitä, hyvät ystävät, älkää milloinkaan olko\ntylyjä näitä miehiä kohtaan minun tähteni, ikäänkuin he olisivat\naiheuttaneet minun kuolemani; he eivät ole tehneet sitä\", ja niin hän\nlopetti.\n\nSilloin viranomaiset panivat ruokoja ja vitsoja hänen ruumiinsa\nympärille ja pistivät niihin tulen, jolloin leimahti sangen suuri\nliekki, joka rumensi hänen kasvonsa. Pitäen käsiänsä ylhäällä\nja lyöden rintaansa hän huusi toisinaan: \"Jeesus!\" toisinaan:\n\"Minä uskon.\" Tuuli, joka sinä päivänä ja jo kaksi kolme päivää\naikaisemmin, oli ollut hyvin voimakas, puhalsi pois liekin, jolloin\nhän vähän aikaa seisoi liekittömässä paikassa. Mutta pian puut\nsyttyivät jälleen ilmiliekkiin, ja hän antoi henkensä, ja hänen\nruumiinsa kuivettui ja painui alaspäin ketjua vastaan. Sitten\neräs viranomainen iski tapparakirveellään pois sen ulokkeen, joka\noli paalussa hänen takapuolellaan, ja niin hänen ruumiinsa putosi\nkuoppaan tulen pohjalle. Hän pani puita sen päälle, ja niin se paloi\nkokonaan.\n\nTällainen on tuon kunnon miehen todellinen historia ja marttyyrius.\nSamoinkuin hänen kuolemansa aikaansai paljon hyvää Norfolkissa,\nmissä hänet poltettiin, samoin hänen uupumaton työnsä, opetuksensa\nja kehoituksensa ja hänen omaa oppia vastaava elävä esimerkkinsä on\njättänyt jälkeensä runsaan hedelmän Cambridge'issä, jonka yliopiston\nkehitystä hän on suuresti edistänyt ja jossa hän on johtanut monta\nKristuksen luo. Hänen ja osittain erään toisen, maisteri Staffordin\navulla Jumalan sana alkoi levitä siellä. Tästä joukosta voidaan\nmainita maisteri Latimer, tohtori Barnes, tohtori Thistel Pembroke'in\nkollegiasta, maisteri Fooke Bennetin kollegiasta ja maisteri Soude\nsamasta laitoksesta, edellämainittu tohtori Warner ja monet muut.\n\n\n\n\nWILLIAM TINDAL.\n\n\n_William Tindal_, Kristuksen uskollinen palvelija ja luja marttyyri,\noli syntynyt Walesin rajaseudulla ja kasvatettu lapsesta Oxfordin\nyliopistossa, missä hän kasvoi ja varttui kielitaidossa ja perehtyi\nmoniin vapaisiin tieteisiin, mutta varsinkin raamatun tutkimukseen,\njoka kiinnosti hänen mieltänsä siinä määrin, että hän Magdaleenan\nkollegiassa yksityisesti luennoi jonkun verran jumaluusoppia\nmuutamille Magdaleenan korkeakoulun ylioppilaille ja jäsenille\nopettaen heille raamatun ja totuuden tuntemista. Hänen elämänsä\nja vaelluksensa oli sellainen, että kaikki, jotka tunsivat hänet,\nsanoivat ja vakuuttivat häntä mieheksi, jolla on erinomaisen ylevä\nluonne ja tahraton elämä.\n\nSaavutettuaan näin Oxfordin yliopistossa yhä suuremman oppineisuuden\nhän muutti sieltä Cambridge'in yliopistoon, missä hän samoin\nopiskeli jonkun aikaa, ja kypsyttyään nyt edelleenkin Jumalan sanan\ntuntemisessa hän jätti senkin yliopiston, asettuen asumaan erään\nmaisteri Welchin, Gloucestershire'n aatelismiehen luo, ollen hänen\nlastensa kotiopettaja. Tämän herrasmiehen luona kävi apotteja,\ntuomiorovasteja, arkkidiakoneja ja muita tohtoreita ja korkeasti\noppineita miehiä, jotka usein antautuivat keskusteluun maisteri\nTindalin kanssa. Tällöin puhuttiin oppineista miehistä kuten\nLutherista ja Erasmuksesta tahi keskusteltiin muista raamattua\nkoskevista ristiriidoista ja kysymyksistä.\n\nTällöin maisteri Tindal, oppineena ja jumaluusopillisiin kysymyksiin\nhyvin perehtyneenä, ei siekaillut näyttää yksinkertaisesti ja\nselvästi omaa mielipidettään; ja kun muiden käsitys erosi Tindalin\nmielipiteestä ja käsityksestä, niin hän viittasi raamattuun, asettaen\nheidän eteensä yksinkertaisesti avoimet ja selvät raamatun paikat,\nkumotakseen heidän erehdyksensä ja vahvistaakseen omaa käsitystään.\nJa näin he jatkoivat jonkun aikaa väittelemistä ja riitelemistä\nyhdessä, kunnes he ajan mittaan tunsivat sydämissään salaista\nvastenmielisyyttä häntä kohtaan.\n\nJokseenkin pian tämän jälkeen sattui, että muutamat näistä suurista\ntohtoreista olivat kutsuneet maisteri Welchin ja hänen vaimonsa\npitoihin, missä he puhuivat rohkeasti, päästäen vapaasti ilmoille\nsokeutensa ja tietämättömyytensä. Kun sitten maisteri Welch ja hänen\nvaimonsa tulivat kotiin ja kutsuivat luokseen maisteri Tindalin, he\nalkoivat väitellä hänen kanssaan samoista asioista, joista papitkin\nolivat puhuneet kutsuillaan. Maisteri Tindal vastasi vedoten raamatun\nsanoihin ja nuhteli heitä moittien heidän vääriä mielipiteitään.\nSilloin lady Welch, ylpeä ja viisas nainen, lausui: \"Hyvä, siellä oli\nsellainen tohtori, joka voi kuluttaa sata puntaa ja toinen kaksisataa\npuntaa ja muuan kolmas kolmesataa puntaa. Ja mitä syytä teillä on\nluulla, että me uskoisimme teitä mieluummin kuin heitä?\" Maisteri\nTindal ei vastannut hänelle mitään sillä kertaa ja senjälkeen hän\npuheli vain vähän näistä asioista. Näihin aikoihin hän käänsi\nErasmuksen kirjaa _Kristityn sotilaan käsikirja_, jonka hän lahjoitti\nmaisterille ja hänen rouvalleen. Kun he olivat tarkoin lukeneet\nsen läpi, he eivät enää niin usein kutsuneet taloon tohtoreita\nja ylipappeja, eikä heidän kasvoillaan enää näkynyt sitä iloista\nhilpeyttä, joka niissä oli ollut ennen heidän tullessaan.\n\nJa kun tätä jatkui, niin paikkakunnan papit liittyivät yhteen ja\nalkoivat hyökätä Tindalin kimppuun ja herjata häntä oluttuvissa\nja muissa paikoissa. He herjasivat ja rienasivat häntä vakuuttaen\nhänen väitteitään kerettiläisopiksi. He lisäsivät hänen sanoihinsa\nsemmoista mitä hän ei milloinkaan ollut lausunut ja syyttivät häntä\nsitten salaisesti kanslerille ja muille piispan virkamiehille.\n\nVähän aikaa tämän jälkeen sattui, että piispan kanslerilla oli\nistunto, johon kaikkia pappeja oli kehoitettu saapumaan. Myöskin\nmaisteri Tindalia oli erikoisesti varoitettu olemaan saapuvilla.\nEpäilikö hän heidän uhkauksiaan vai oliko hän saanut tietää, että\nhäntä aiottiin jostakin syyttää, on epävarmaa. Mutta hän rukoili\nsydämestään Jumalaa antamaan hänelle voimaa seisomaan lujana Hänen\nsanansa totuudessa.\n\nKun hänelle sitten tuli aika esiintyä kanslerin edessä, niin tämä\nuhkasi häntä ankarasti ja soimasi ja solvasi häntä aivan kuin olisi\nhän ollut koira ja teki häntä vastaan monenlaisia muistutuksia,\nvaikka ei voinutkaan esittää syyttäjää. Kun maisteri Tindalia oli\ntutkittu, niin hänen onnistui päästä heidän käsistään ja lähteä\nkotiin.\n\nSiellä oli lähellä tohtori, joka oli ollut piispan kanslerina.\nHän oli ollut maisteri Tindalin persoonallinen tuttava ja hyvin\nsuosiollinen häntä kohtaan. Hänen luokseen Tindal meni ja avasi\nhänelle sydämensä muutamiin raamatun kysymyksiin nähden, -- hänelle\nhän voi rohkeasti avata sydämensä. Tohtori sanoi: \"Etkö tiedä, että\npaavi on todellinen antikristus, se, josta raamattu puhuu? Mutta\nvaro, mitä sanot, sillä jos sinun havaitaan olevan sitä mieltä, niin\nse maksaa sinulle elämäsi!\" Ja edelleen hän sanoi: \"Olen ollut hänen\nvirkamiehensä, mutta olen jättänyt sen ja halveksin häntä ja hänen\ntekojaan.\"\n\nJonkun aikaa senjälkeen maisteri Tindal sattui olemaan erään\njumaluusoppineen seurassa ja väitteli hänen kanssaan. Tohtori puhkesi\nsilloin näihin rienaaviin sanoihin: \"Meille olisi parempi olla ilman\nJumalan lakeja kuin paavin.\" Kuullessaan tämän Tindal joutui pyhän\nkiivauden valtaan ja voimatta sietää tuota rienaavaa puhetapaa hän\nvastasi: \"Minä halveksin paavia ja kaikkia hänen lakejaan.\" Tähän hän\nlisäsi, että jos Jumala säästää hänen elämänsä, niin hän tekee niin,\nettä muutaman vuoden kuluttua poika, joka kyntää auralla, tuntee\nenemmän raamattua kuin hän.\n\nTämän jälkeen pappien vastenmielisyys Tindalia kohtaan kasvoi entistä\nenemmän, eivätkä he milloinkaan lakanneet haukkumasta ja herjaamasta\nhäntä, panivatpa vielä hänen syykseen kaikenlaista sanoen, että\nhän on kerettiläinen viisastelunsa, kerettiläinen tieto-oppinsa ja\nkerettiläinen jumaluusoppinsa vuoksi.\n\nLyhyesti: kun papit niin kiusasivat ja loukkasivat Tindalia, niin\nhänen oli pakko etsiä toinen paikka, ja tullessaan maisteri Welchin\nluo hän pyysi, että tämä hyväntahtoisesti sallisi hänen poistua\nluotaan, sanoen: \"Herrani, minä huomaan, etten minä saa viipyä kauan\ntässä maassa ettekä liioin te, vaikkapa tahtoisittekin, voi estää\nminua joutumasta hengellisen säädyn käsiin. Ja sitäpaitsi, mitä\nikävyyksiä voisikaan koitua teille, jos pidätte luonanne minua, sen\nJumala tietää, ja minusta se olisi sangen surullista.\" Ja niinpä\nlopuksi Tindal isäntänsä hyvästä suosiosta pääsi lähtemään ja tuli\nLontooseen ja saarnasi siellä jonkun aikaa, kuten aikaisemmin oli\ntehnyt maaseudulla, varsinkin Bristolin kaupungin ympäristössä.\nVihdoin hän alkoi muistella Cuthbert Tunsstal'iä, Lontoon piispaa,\nvarsinkin Erasmuksen hänestä antamien kiittävien suosittelujen\ntähden, tämä kun muistiinpanoissaan niin ylistää hänen oppiaan,\nettä Tindal luuli olevansa varsin onnellinen mies, jos pääsisi\nhänen palvelukseensa. Hän tuli sir Henry Guilfordin, kuninkaan\nrahastontarkastajan luo, tuoden mukanaan erään kreikasta englanniksi\nkääntämänsä Isokrateksen puheen. Hän pyysi sir Henryä puhumaan\npuolestaan Lontoon piispalle, minkä tämä tekikin pyytäen samalla,\nettä hän kirjoittaisi kirjeen piispalle ja menisi itse piispan luo.\nMutta Jumala, joka salaisesti säätää tapahtumain kulun, näki, että\ntämä ei parhaimmalla tavalla edistänyt Tindalin tarkoitusperiä ja\nHänen valtakuntansa hyötyä, ja siksipä Hän sallikin hänen saada vain\nvähän suosiota piispan silmissä. Ja niin hän viipyi Lontoossa melkein\nkokonaisen vuoden katsellen maailman kulkua ja varsinkin saarnaajain\nkäytöstapaa: miten he kerskuivat ja pitivät yllä omaa arvovaltaansa\nja valtakuntaansa; millaisessa komeudessa elivät ylipapit, ja muita\nseikkoja, jotka loukkasivat häntä suuresti. Hänelle kävi nyt ilmeisen\nselväksi ei ainoastaan se, ettei hänellä piispan talossa ollut\ntilaisuutta kääntää Uutta Testamenttia, vaan myöskin se, ettei ollut\npaikkaa sen tekemiseen koko Englannissa. Ja kun hän sentähden ei\nlöytänyt tähän tarkoitukseen soveliasta paikkaa tässä valtakunnassa\nja kun hänellä Jumalan suomasta oli apukeinoja ja varoja, joita\nhänelle olivat antaneet Humphrey Mummuth, jumalaapelkääväinen\nraatimies ja muut hyvät ihmiset, niin hän jätti koko maan ja lähti\nSaksaan. Siellä tämä kunnon mies, jota kannusti hellä huolenpito\nja palava rakkaus synnyinmaahan, teki työtä tarmokkaasti ja niin\nahkerasti kuin suinkin, jotta, käyttämällä hyväkseen kaikkia\nmahdollisia keinoja, hän saisi veljensä ja maanmiehensä Englannissa\nosallisiksi samasta Jumalan pyhän sanan käsittämisestä, jolla Herra\noli hänetkin varustanut.\n\nKun hän harkitsi tätä mielessään ja osittain myös neuvotteli asiasta\nJohn Frith'in kanssa, niin hän tuli siihen tulokseen, että hän\nparhaiten saavuttaisi tämän päämäärän kääntämällä raamatun kansan\nkielelle, jotta köyhätkin ihmiset voisivat lukea ja nähdä Jumalan\nselvän ja yksinkertaisen sanan. Hän tiesi omasta kokemuksestaan miten\nmahdotonta on saada maallikoita vakuutetuksi mistään totuudesta,\nellei raamattu ole niin selväsi asetettu heidän silmäinsä eteen\nheidän äidinkielellään, että he voivat nähdä tekstin merkityksen.\nOpetettakoon heille toisaalta taasen mitä tahansa, nämä totuuden\nviholliset sammuttavat sen jälleen joko vetoamalla näennäisiin\nviisastelusyihin tahi heidän omiin, ilman raamattua muodostamiinsa\nperinnäiskäsityksiin tahi muutoin vääntämällä tekstiä ja selittämällä\nsitä sellaisessa mielessä, jollaista siitä ei milloinkaan saisi, jos\nnähtäisiin oikea järjestys ja merkitys.\n\nLisäksi hän huomasi ja käsitti, että syynä kaikkiin kirkossa\ntavattaviin väärinkäytöksiin oli yksinomaan tahi pääasiassa tämä:\nJumalan sana oli kätketty ihmisten silmiltä, sillä silloin ei\nvoitu nähdä farisealaisen papiston ylläpitämiä kauheita tekoja ja\nepäjumalanpalvelusta. Ja siksipä olikin tuon papiston tärkein tehtävä\nväellä ja voimalla painaa alas raamattua, jotta sitä ei saisi lukea\nlainkaan tahi, jos sitä luetaan, voisi viisastelujen sumulla pimittää\nmerkityksen ja siten kietoa ne, jotka nuhtelivat ja ylenkatsoivat\npapiston kauhistuttavuutta, vetoamalla niihin todisteihin, joita\ntarjoavat viisaustiede, maalliset vertauskohdat ja luonnollisen\nviisauden näennäiset syyt.\n\nNäiden ja samanlaisten syiden johdosta tuo hurskas mies tunsi\nvetovoimaa ja halua -- jonka epäilemättä vaikutti Jumala -- kääntää\nraamattu äidinkielelleen maan oppimattoman yhteisen kansan julkista\nkäytäntöä ja etua silmälläpitäen, käyden ensiksi käsiksi Uuteen\nTestamenttiin, jonka hän käänsi v. 1526. Senjälkeen hän ryhtyi\nkääntämään Vanhaa Testamenttia saaden valmiiksi viisi Mooseksen\nkirjaa, joihin hän liitti erinomaisen oppineet ja jumaliset, kaikille\nkunnon kristityille yhä uudelleen ja uudelleen lukemisenarvoiset\njohdannot, kuten hän oli liittänyt Uuden Testamentinkin käännökseensä.\n\nHän kirjoitti myös muita erinimisiä teoksia. Näistä on ansiokkain\nse kirjallinen muistomerkki, jonka nimi on Kristityn kuuliaisuus,\n[The Obediance of a Christian Man.] jossa hän yksinkertaisesti ja\ntaitavasti neuvoo kaikille kristillisen kuuliaisuuden tehtävää ja\nmerkitystä; samoin tutkielmat Väärä Mammona [The Wicked Mammon.] ja\nEsipappien käytäntö, jotka sisältävät selityksiä muutamiin raamatun\nosiin sekä muita kirjoja vastaukseksi sir Thomas More'ille ja muille\nvastustajille.\n\nWilliam Tindalin julkaisemien kirjojen saapuminen Englantiin merkitsi\nEnglannin kansalle sellaista ovea valoon, että sitä on mahdotonta\nkuvata.\n\nLähtiessään ensi kerran maasta hän matkusti Saksan sisäosiin. Niinpä\nhän kävi Saksissa, missä hän neuvotteli Lutherin ja muiden oppineiden\nmiesten kanssa viipyen siellä jonkun aikaa. Sieltä hän lähti\nAlankomaille ja eli enimmäkseen Antwerpenissä vangitsemiseensa asti.\n\nKun nämä Tindalin uskonnolliset kirjat, ja varsinkin hänen Uusi\nTestamenttinsa, alkoivat tulla ihmisten käsiin, niin ne tuottivat\nsuurta hyötyä hurskaille. Mutta jumalattomat, kadehtien ja\nloukkaantuen senjohdosta, että köyhä kansa tulisi viisaammaksi\nkuin he, ja taasen peläten sitä, että totuuden säteet voisivat\npaljastaa heidän ulkokultaisuutensa ja pimeyden työnsä, alkoivat\nkäydä levottomiksi, ja varsinkin saatana, pimeyden ruhtinas,\nvahingoittaakseen pahansuopuudellaan evankeliumin onnellista kulkua\nja menestystä, pani liikkeelle kaikki voimansa vaikeuttaakseen\nja estääkseen tämän miehen siunattuja ponnistuksia. Kun Tindal\noli kääntänyt viidennen Mooseksen kirjan ja, aikoen painattaa\nsen Hampurissa, purjehti sinne, niin hän matkalla, Hollannin\nrannikolla, kärsi haaksirikon, jolloin hän kadotti kaikki kirjansa,\nkirjoituksensa ja jäljennöksensä ja oli pakotettu aloittamaan kaiken\nalusta. Kadotettuaan näin laivan mukana rahansa, jäljennöksensä\nja aikansa, hän tuli toisella laivalla Hampuriin. Siellä maisteri\nCoverdale odotti häntä ja auttoi häntä kaikkien viiden Mooseksen\nkirjan kääntämisessä pääsiäisestä joulukuuhun v. 1529.\n\nKun Jumalan tahto oli, että Uusi Testamentti tulisi painetuksi kansan\nkielellä, niin Tindal, kääntäjä, lisäsi loppuun kehoituksen, jossa\nhän pyysi oppineita korjaamaan mahdolliset erehdykset. Jos siinä\nsentähden olisi ollut korjaamista kaipaavia puutteellisuuksia, niin\nolisi kohteliaisuus ja huomaavaisuus taitavain ja arvostelukykyisten\nmiesten taholla velvoittanut heitä näyttämään oppineisuuttaan\nkorjaamalla ne. Mutta hengelliset isät, jotka eivät toivoneet onnen\nsuosivan tuota kirjaa, huusivat yhdestä suusta, että siinä on tuhat\nkerettiläisyyttä ja että sitä ei tule korjata, vaan se on kokonaan\nhävitettävä. Muutamat väittivät, ettei ole mahdollista kääntää\nraamattua englanninkielelle; toisten mielestä ei ollut oikein, että\nmaallikot lukevat sitä äidinkielellään; jotkut taasen sanoivat, että\nse tekee kaikista kerettiläisiä. Ja voittaakseen myöskin maalliset\nhallitusmiehet puolelleen he sanoivat kansan tekevän kapinan ja\nnousevan kuningasta vastaan. Tämän kaiken Tindal itse ilmoittaa\nkirjoittamassaan ensimmäisen Mooseksen kirjan johdannossa, näyttäen\nsamalla, miten paljon he puuhasivat tutkiessaan tätä käännöstä ja\nvertaillessaan sitä omiin keksintöihinsä ja ammattisanoihinsa,\njopa siinä määrin, että he vähemmällä vaivalla olisivat kääntäneet\nsuuren osan raamattua. Samoin hän näytti, että he tutkivat jokaisen\npilkun ja pisteen sanotussa käännöksessä niin turhantarkasti, että\njos jostakin i:stä puuttui piste, he tekivät merkinnän siitä ja\ntoitottivat sitä tietämättömälle kansalle kerettiläisyytenä. Näin\novelasti juonitteli papisto, jonka olisi tullut olla valon oppaana\nkansalle, vieroittaakseen kansaa raamatun tekstistä ja tuntemisesta,\nraamatun, jota se itse ei tahtonut kääntää eikä sallinut toistenkaan\nkääntää, jotta, kuten Tindal sanoi, maailma pysyisi pimeässä ja\npapisto saisi hallita kansan omiatuntoja turhan taikauskon ja väärän\nopin kautta tyydyttääkseen toiveitaan, kunnianhimoaan ja pohjatonta\nahneuttaan sekä kohottaakseen oman kunniansa yli kuninkaiden ja\nkeisarien, jopa itse Jumalan.\n\nNäin valtakunnan piispat ja papit, mielissään syttyneinä hehkuvaan\nvihaan Tindalin kääntämiä Herran Uutta ja Vanhaa Testamenttia\nkohtaan, panivat päänsä yhteen ja neuvottelivat, miten käännös\nolisi tehtävä tyhjäksi, eivätkä suoneet itselleen lepoa, ennenkuin\nolivat saaneet kuninkaan suostumuksen. Kiireellisesti laadittiin ja\nannettiin julistus, jonka mukaan Tindalin Testamentin käännös ja\nhänen ja muiden kirjoittajain teokset ovat estettävät. Tämä tapahtui\nnoin v. 1527.\n\nCuthbert Tunstal, Lontoon piispa ja sir Thomas More miettivät\nhuolestuneina, miten he voisivat hävittää tuon väärän, petollisen\nkäännöksen, kuten he sitä nimittivät. Sattui niin, että eräs\nenglantilainen kauppias Augustine Packington asui Antwerpenissä\nsiihen aikaan, kun piispa oli siellä 1529. Tämä mies suosi Tindalia,\nmutta teeskenteli toista piispalle. Piispa halusi kiihkeästi\nsaavuttaa tarkoitusperänsä ja sanoi mielellään ostavansa Uudet\nTestamentit. Kuullessaan hänen sanovan niin Packington virkkoi:\n\"Herrani, minä voin tehdä tässä asiassa enemmän kuin useimmat muut\nkauppiaat voivat, jos suvaitsette, sillä minä tunnen alankomaalaiset\nja muukalaiset, jotka ovat ostaneet niitä Tindalilta ja joilla on\nniitä myytävänä täällä. Jos siis teidän ylhäisyytenne haluaa saada\nne, niin minun täytyy käyttää rahaa maksaakseni ne, sillä muutoin\nen voi saada niitä. Mutta jos halunne on tehdä niin, niin minä\nhankin teille jokaisen painetun ja myymättömän kappaleen.\" Piispa\nsanoi: \"Tehkää voitavanne, kunnon mestari Packington; hankkikaa ne\nminulle, maksakoot sitten mitä tahansa, sillä minä aion polttaa ja\nhävittää ne P. Paavalin kirkon vieressä.\" Tämä Augustine Packington\nmeni William Tindalin luo ja selitti hänelle koko asian. Ja niinpä\nheidän välillään tehdyn sopimuksen mukaan Lontoon piispa sai kirjat,\nPackington sai kiitokset ja Tindal sai rahat. Senjälkeen Tindal\nkorjasi Uuden Testamentin käännöksen, painatti sen jälleen uudelleen,\nniin että se tuli paksuna ja kolminkertaisena Englantiin. Kun piispa\nhuomasi tämän, niin hän kutsutti luokseen Packingtonin, joka silloin\noli palannut takaisin Englantiin, ja sanoi hänelle: \"Mistä se johtuu,\nettä ulkomailla on niin paljon Uusia Testamentteja (englantilaisia)?\nTehän lupasitte minulle ostaa ne kaikki.\" Packington vastasi:\n\"Minä tosiaankin ostin kaikki, mitä oli saatavissa; mutta minä\nhuomaan, että on painettu enemmän uusia senjälkeen. Minusta näyttää,\nettei asia korjaannu milloinkaan niin kauan kuin on kirjasimia ja\npainomerkkejä. Teidän olisi siis parasta ostaa myöskin kirjasimet,\nsilloin vasta voitte olla varma.\" Kuullessaan tämän vastauksen piispa\nhymyili, ja asia päättyi siihen.\n\nSeuraavana vuonna sattui, että sir Thomas More vangitutti George\nConstantine'in epäilynä kerettiläisyydestä. Ja monien tutkintojen\njälkeen More kysyi häneltä muun ohella: \"Constantine, toivoisin\nkuulevani sinulta suoran totuuden eräässä asiassa, jota kysyn\nsinulta. Ja jos sen teet, niin minä osoitan sinulle suopeutta\nkaikissa muissa asioissa, joista sinua syytetään. Tuolla on meren\ntoisella puolella Tindal, Joy ja suuri joukko muita. Tiedän, etteivät\nhe voi tulla toimeen ilman apua. Siellä täytyy olla joitakin, jotka\nauttavat ja tukevat heitä rahallisesti, ja sinä, ollen yksi heistä,\nolet saanut osasi siitä ja sentähden tiedät mistä avustus tulee.\nPyydän: sano minulle keitä ne ovat, jotka auttavat heitä täten?\"\n\"Herrani\", Constantine virkkoi, \"saat kuulla totuuden; Lontoon piispa\non se, joka on auttanut meitä, sillä hän on toimittanut meille\nsuuren rahasumman ostaakseen Uusia Testamentteja ja polttaakseen\nne. Ja se se on ollut, ja yhä vieläkin on, meidän ainoa tukemme ja\nlohdutuksemme.\" \"Niinpä niin, kautta kunniani\", More virkkoi, \"samaa\nminäkin ajattelen, sillä miten paljon puhuinkaan siitä piispalle\nennenkuin hän siihen ryhtyi.\"\n\nPalatessaan Antwerpenistä Tunstal poltatti julkisesti kaikki\nostamansa Uudet Testamentit P. Paavalin kirkkotarhassa -- teko,\njoka loukkasi monia syvästi. Haihduttaakseen tätä tunnetta piispat\nilmoittivat aikovansa toimittaa oikean käännöksen siitä. Piispojen\nmonien valituksien ja teeskenneltyjen väitteiden johdosta, että\nTindalin ja Joyn käännökset eivät olleet oikeat ja että niissä\nsitäpaitsi oli johdantoja ja alkulauseita, jotka haiskahtivat\nkerettiläisiltä ja joissa moitittiin piispoja, saivat kuninkaan\nantamaan julistuksen, jossa kiellettiin opettamasta tahi saarnaamasta\nmitään, mikä oli vastoin Rooman kirkon arvoa ja järjestystä samoin\nkiellettiin lukemasta mitään Rooman kirkon vastaisia kirjoja. Mutta\nkuningas käski piispoja kutsumaan luokseen yliopistojen parhaimmat\noppineet, jotta he tekisivät uuden käännöksen, niin että kansa ei\nolisi tietämätön Jumalan laista. Huolimatta tästä käskystä piispat\neivät tehneet kerta kaikkiaan mitään minkään uuden käännöksen\nhyväksi. Päinvastoin joulukuun 24 p:nä 1530 julkinaulattiin\nkirjelmä, jonka arkkipiispa Warham, kansleri More, piispa Tunstal\nja muut velvoittivat jokaisen kirkollisen viranpitäjän lukemaan\nseurakunnalleen varoituksena estämään kerettiläistä tartuntaa. Tässä\nkirjelmässä selitettiin, ettei ole tarpeellista esittää raamattua\nkansan kielellä. Monet olivat niin tyytymättömiä tämän johdosta, että\nhe ainoastaan alkoivat sitä innokkaammin lukea Tindalin käännöstä,\njosta syystä monet asiat tulivat valoon. Tindalin vihamiehet eivät\ntyytyneet ainoastaan vastustamaan hänen käännöstään, vaan ryhtyivät\nmyöskin toimenpiteisiin kietoakseen hänet verkkoihinsa riistääkseen\nhäneltä hänen elämänsä. Antwerpenissä ollessaan hän asui erään\nenglantilaisen Thomas Pointz'in talossa. Ja silloin tuli Englannista\neräs, jonka nimi oli Henry Phillips, ollen näköjään herrasmies ja\nliikkuen palvelijan seurassa.\n\nTindal oli usein kutsuttu päivälliselle ja illalliselle kauppiaiden\nluo, ja tällöin tutustui häneen myös Henry Phillips. Lyhyessä\najassa hän voitti Tindalin suuren luottamuksen, ja Tindal vei hänet\nasuntoonsa Thomas Pointzin taloon, vieläpä söi hänen kanssaan kerran\ntahi kahdesti päivällistä ja illallista. Tämä Henry Phillips petti\nWilliam Tindalin. Kun he olivat syöneet päivällistä Thomas Pointzin\ntalossa ja poistuivat sieltä, niin kaksi Phillipsin tätä tarkoitusta\nvarten mukanaan tuomaa upseeria vangitsi Tindalin. Ja sitten tämä\npetturi luovutti hänet keisarin puoluelaisille; hänen kirjansa\ntakavarikoitiin, ja hän itse heitettiin vankilaan. Kun Tindal tuotiin\nvastaamaan, hänelle tarjottiin asianajaja ja puolustaja, mutta hän\nkieltäytyi sanoen, että hän vastaisi itse puolestaan. Ja niin hän\ntekikin.\n\nPitkällisen harkinnan jälkeen hänet vihdoin, vaikkei hän\nansainnutkaan kuolemaa, tuomittiin keisarin Augsburgissa antaman\nasetuksen perusteella ja vietiin mestauspaikalle. Siellä hänet\nsidottiin paaluun, ja pyöveli kuristi hänet, ja myöhemmin hänet\npoltettiin tulessa Vilvorden'in kaupungissa v. 1536. Paalussa\nhän huusi pyhällä kiivaudella ja korkealla äänellä: \"Herra, avaa\nEnglannin kuninkaan silmät!\"\n\nHänen oppinsa voima ja elämänsä vakavuus oli niin syvä, että hänen\nsanotaan vankeusaikanaan --, joka kesti noin puolitoista vuotta, --\nkääntäneen vartijansa, vartijansa tyttären ja muita hänen perheensä\njäseniä. Myöskin muut, jotka joutuivat hänen kanssaan kosketuksiin\nhänen ollessaan linnassa, lausuivat hänestä, että ellei hän ole hyvä\nkristitty, niin he eivät voi sanoa kehen uskoa.\n\nSaapuvilla ollut yliprokuraattori, keisarin asiamies, jätti hänestä\nsen todistuksen, että hän oli \"oppinut, hyvä ja jumalinen mies\".\n\nJa kun me nyt aiomme lopettaa William Tindalin elämän ja historian,\nniin esitämme lopuksi otteita hänen yksityisistä kirjeistään John\nFrith'lle. [Oppinut nuorukainen, varsinkin perehtynyt latinaan\nja kreikkaan, poltettiin roviolla heinäkuun 4 p:nä 1533. Hän oli\nerinomaisen lupaava nuorukainen, joka oli edistynyt kaikenlaisessa\noppimisessa ja tietämisessä siinä määrin, että hänellä tuskin oli\nvertaistaan tovereittensa joukossa. Sitäpaitsi oli hänen oppiinsa\nyhtynyt niin jumalinen elämä, että oli vaikeata päättää missä\nsuhteessa hän oli etevämpi, hän kun ansaitsi suurta kiitosta\nmolemmissa. (Foxe).] Toinen niistä on kirjoitettu Frith'in omalle\nnimelle, toinen nimelle Jaakob. Kirjeet hän kirjoitti ja toimitti\nJohn Frith'ille tämän ollessa vankina Towerissä.\n\n    \"Hellästi rakastettu, miten asiat lienevätkään, jättäydy kokonaan\n    ja ainoastaan rakkaimmalle Isällesi ja ystävällisimmälle\n    Herrallesi; älä pelkää ihmisiä, jotka uhkaavat; äläkä luota\n    ihmisiin, jotka puhuvat kauniisti; vaan luota häneen, jonka\n    lupaus on totinen ja joka voi tehdä sanansa hyväksi. Sinun asiasi\n    on Kristuksen evankeliumi, valo, jota täytyy ylläpitää uskon\n    verellä. Lamppua täytyy siistiä ja niistää päivittäin ja valaa\n    uutta öljyä illoin ja aamuin, jotta valo ei sammuisi. Vaikka\n    olemme vainottuja, on asiamme kuitenkin oikea. Jos meitä hosutaan\n    ja lyödään nyrkillä sentähden, että teemme hyvää ja me sen\n    otamme vastaan kärsivällisesti ja kestämme, niin se on otollista\n    Jumalalle, ja siihen me olemme kutsutut. Sillä Kristuskin kärsi\n    meidän tähtemme, jättäen meille esikuvan, jotta seuraisimme\n    Hänen askeleitaan, joka ei tehnyt syntiä. Tässä olemme tulleet\n    tuntemaan rakkauden, että Hän antoi henkensä meidän tähtemme;\n    sentähden tulee meidänkin antaa alttiiksi henkemme veljien\n    tähden. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä suuri on palkkanne\n    taivaassa! Sillä me kärsimme Hänen kanssaan, jotta myös saisimme\n    kirkkaudessa hallita Hänen kanssaan, Hänen, joka on muuttava\n    alennustilassa olevan ruumiimme kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi\n    sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itsellensä\n    alamaiseksi.\n\n    \"Älä sentähden pelkää uhkauksia, älköötkä sinua voittako ne\n    suloiset sanat, joilla ulkokullatut hyökkäävät sinun kimppuusi.\n    Älkööt maailmallisen viisauden päätelmät hallitko sydäntäsi --,\n    ei, vaikka ne olkootkin ystäviäsi, jotka neuvovat sinua. Olkoon\n    Bilney sinulle varoitukseksi. Älköön ruumiisi uupuko. Joka\n    kestää loppuun asti, hän pelastuu. Jos tuskan tuntu on suurempi\n    kuin voimasi, niin muista: 'Jos anotte minulta jotakin minun\n    nimessäni, niin minä sen teen.' Ja rukoile Isääsi siinä nimessä,\n    ja Hän on lopettava tuskasi tahi lyhentävä sen. Rauhan ja toivon\n    ja uskon Herra olkoon kanssasi. Amen.\n\n                                           _William Tindal_.\"\n\n    \"Hellästi rakastettu veljeni Jaakob! Sydämeni halu\n    Vapahtajassamme Jeesuksessa on, että aseistaudut\n    kärsivällisyydellä ja olet rohkea, raitis, viisas ja valpas,\n    sekä että kumarrut tomuun välttäen korkeita kysymyksiä, jotka\n    eivät ole tavallisen kyvyn käsitettävissä. Mutta selitä lakia\n    totuudenmukaisesti ja avaa Mooseksen peite tuomitsemaan kaikkea\n    lihaa ja toteamaan, että kaikki ihmiset ovat syntisiä; ja että\n    kaikki lainalaiset teot, ennenkuin armo on ottanut pois tuomion,\n    ovat syntiä ja tuomittavia; ja sitten, uskollisena palvelijana,\n    aseta nähtäväksi Herramme Jeesuksen armo ja anna haavoitettujen\n    omientuntojen juoda vettä Hänen lähteestään. Ja silloin sinä\n    saarnaat voimalla, eikä mitään ulkokullattujen oppia; ja Jumalan\n    Henki vaikuttaa sinun kanssasi, ja tunnot todistavat sinulle ja\n    tuntevat, että niin on. Ja kaikkea oppia, joka heittää sumua\n    näihin kahteen kohtaan varjostaakseen ja peittääkseen ne: Jumalan\n    lakiin ja Kristuksen armoon, sitä vastusta kaikella väellä ja\n    voimalla. Merkityksettömät sakramentit hylkää. Jos he panevat\n    niihin merkitystä, niin vastaanota ne, jos näet että se voi\n    auttaa, vaikka se ei ole välttämätöntäkään.\n\n    \"Veli Jaakob, jota minä sydämestäni rakastan, sillä ei ole\n    ketään, josta minä niin paljon toivon ja uskon ja josta minun\n    sydämeni riemuitsee ja sieluni on lohdutettu kuin sinusta.\n    Tämä ei kuitenkaan tuhanneltakaan osalta riipu sinun opistasi\n    tahi mitä muita lahjoja sinulla on, vaan siitä, että tahdot\n    ryömiä hitaasti pitkin maata ja vaeltaa niissä asioissa, jotka\n    koskevat omaatuntoa eikä aivojesi mielikuvien mukaan; pelossa\n    etkä rohkeudessa; selvissä välttämättömissä tosiasioissa\n    tahtomatta lausua tahi määritellä salaisuuksia, tahi asioissa,\n    jotka eivät auta eivätkä estä, olkootpa sitten niin tahi ei;\n    yksimielisyydessä etkä sekaseuraisissa mielipiteissä; tätä\n    siinä määrin, että jos uskot varmasti tietäväsi, niin kuitenkin\n    asioissa, jotka eivät vaadi ehdotonta yksimielisyyttä, myönnyt\n    tahi sanot -- kunnes toiset yhtyvät sinuun --: kenties tämä onkin\n    tekstin vaatima ajatus tahi tulkitsemistapa. Niin, jos oletkin\n    varma, että sinun käsityksesi on hyvä, ja toinen on vastakkaista\n    mieltä, eikä asia ole oleellista laatua, niin hymyile ja anna\n    sen olla ja jätä se toisille miehille, mutta pidä jäykästi ja\n    itsepäisesti kiinni vakavista ja välttämättömistä asioista. Ja\n    toivon sinulla olevan saman käsityksen minustakin, sillä minä\n    kutsun Jumalan todistajakseni sinä päivänä, jolloin meidän tulee\n    ilmestyä Herramme Jeesuksen eteen tekemään tiliä teoistamme,\n    etten milloinkaan ole muuttanut tavuakaan Jumalan sanasta vastoin\n    omaatuntoani enkä tahtoisi sitä tänäkään päivänä, vaikkapa\n    minulle annettaisiin kaikki, mitä maa tarjoaa, olkoonpa se sitten\n    huvituksia, kunniaa tahi rikkauksia. Sitäpaitsi minä otan Jumalan\n    todistamaan tuntoni edessä, etten halua Jumalalta itselleni tässä\n    maailmassa mitään enempää kuin mitä ilman en voi pitää Hänen\n    lakiaan.\n\n    \"Lopuksi, jos minussa olisi käsillä joku lahja, mikä voisi\n    auttaa ja tukea sinua, jos tarve vaatii, niin lupaan sinulle:\n    minä en vitkastelisi jättäessäni sitä Jumalan haltuun. Minun\n    sieluni ei ole uupunut, vaikka ruumiini onkin väsynyt. Mutta\n    Jumala on tehnyt minut onnen orvoksi tässä maailmassa ja\n    osattomaksi ihmisten silmissä: olen sanaton ja karkea, tyhmä ja\n    kankea. Sinun tehtäväsi on täydentää se, mitä minusta puuttuu,\n    muistaen että niinkuin sydämen nöyryys tekee sinut korkeaksi\n    Jumalan edessä, niin myöskin sanojen lempeys saattaa sinut\n    vaipumaan ihmisten sydämiin. Luonto antaa iälle arvovaltaa, mutta\n    lempeys on nuoruuden koriste ja antaa sille kunniaa. Rakkauden\n    yltäkylläisyys saattaa minut näin ylenpalttisesti löpertelemään.\n\n    \"Lontoolaisella herrallani on palvelija nimeltä John Tisen,\n    punapartainen mies, jolla on mustanpunertava pää ja joka kerran\n    oli minun oppilaani. Hänet näin Antwerpenissä, mutta hän ei\n    tullut englantilaisten joukkoon. Minne hän on mennyt salaisena\n    lähettiläänä, en tiedä.\n\n    \"Jaakobin väkevä Jumala olkoon kanssasi, kukistakoon vihollisesi\n    ja antakoon sinulle Joosefin suosion; ja Stefanuksen viisaus\n    ja henki olkoon sydämesi kanssa ja suusi kanssa ja opettakoon\n    huulillesi mitä sinun tulee sanoa ja kuinka sinun tulee\n    vastata kaikkiin asioihin. Hän on meidän Jumalamme, jos olemme\n    toivottomat itsemme suhteen ja luotamme häneen. Ja hänen on\n    kunnia. Amen.\n\n                                           _William Tindal_.\"\n\n    \"Toivon lunastuksemme olevan lähellä.\"\n\n\n\n\nPATRICK HAMILTON.\n\n\nSkotlannin marttyyrihistorian jaloimpia ja ylevimpiä ilmiöitä on\nnuori ylimys _Patrick Hamilton_. Esitämme seuraavassa kertomuksen\nhänen marttyyrikuolemastaan Tytler'in mukaan. [Tytler, History of\nScotland. V, 3]\n\nArkkipiispa Beaton'in sopiessa voimakkaan kilpailijansa Douglas-suvun\nkanssa ja päästessä jälleen osalliseksi hallintoon, sattui\nvalitettava tapaus: haastettiin oikeuteen ja tuomittiin kuolemaan\nPatrick Hamilton, Ferne'in apotti, varhaisin ja eräissä suhteissa\netevin skotlantilainen marttyyri. Tämän nuoren kärsijän vanhemmat\nolivat sir Patrick Hamilton Kincavilistä ja Catherine Stewart,\nAlbanyn herttuan tytär. Kasvatettuna St. Andrewsin yliopistossa,\njossa silloin pidettiin arvossa John Mair'n, Knoxin ja Buchananin\nopettajan liian vapaamielistä filosofiaa, hän jo aikaisin herätti\nhuomiota rohkealla vapaudenrakkaudellaan, joka paljasti ja halveksi\nkoulumiesten periaatteita. Sittemmin hän, todennäköisesti Lutherin\nkirjoituksista, imi itseensä rakkauden uusiin oppeihin. Ja kun hänet\nkutsuttiin kirkolliskokouksen eteen, niin hän nyt, kun hänen uskonsa\nei vielä ollut vakiintunut, piti parempana paeta mannermaalle,\nkuin ryhtyä tavoittelemaan vaarallista kunniaa puolustamalla\nmielipiteitään. Wittenbergissä hän etsi Lutherin ja Melanchtonin\nystävyyttä ja saavutti sen. He suosittelivat häntä Lambertin,\nMarburgin yliopiston rehtorin hoiviin, ja tämän erinomaisen hurskaan\nja oppineen koulumiehen luona Hamilton pääsi täydelliseen totuuden\ntuntemiseen. Ja tuskin hän oli saavuttanut mielessään täyden\nvakaumuksen Rooman kirkon erehdyksistä, kun hänen luonteessaan jo\ntapahtui muutos: hänestä, joka ennen oli ollut epäileväinen ja\narka, tuli rohkea miltei karkeuteen asti ja, vastustaen hellän\nopettajansa kyyneleitä ja pyyntöjä, hän ilmoitti päätöksensä olevan\npalata takaisin Skotlantiin ja saarnata uskoa synnyinmaassaan.\nHän astui laivaan, saapui 1527 St. Andrewsiin, puhui julkisesti\nkansalle, ja lyhyen, tehokkaan intoa uhkuvan vaikutuksen jälkeen\nhänet kirkollisten viranomaisten toimesta vangittiin ja heitettiin\nvankilaan. Hänen nuoruutensa -- hän oli ainoastaan kahdenkymmenen\nkahdeksan vuoden vanha --, hänen lahjakkuutensa ja hänen\nrakastettava ja lempeä käytöksensä herättivät kaikissa osanottoa,\nja monta yritystä tehtiin, jotta hänet saataisiin peruuttamaan\nmielipiteensä tahi ainakin lakkaamaan häiritsemästä kirkon rauhaa\nkansalle antamillaan julistuksilla. Mutta kaikki oli turhaa.\nArvaten aivan oikein hän ei pitänyt tätä levollisuutta todellisen\nrauhan hiljaisuutena, vaan tietämättömyyden ja kuoleman unena. Hän\npuolusti oppiaan osoittaen sellaista hurskasta vakavuutta ja niin\nsyvää raamatuntuntemusta, että Alessista, katolisesta papista,\njoka oli tullut käymään hänen vankikopissaan tahtoen horjuttaa\nhänen päättäväisyyttään, tulikin tuon vangitun käännynnäinen, ja\nvihdoin hänet tuomittiin itsepäisenä kerettiläisenä ja vietiin\npolttoroviolle. Mestauslavalla hän kääntyi hellästi palvelijansa\npuoleen, joka oli seurannut häntä kauan, ja riisuen yltään viittansa,\ntakkinsa ja lakkinsa kehoitti häntä vastaanottamaan kaikki ne\nmaalliset tavarat, jotka nyt jätettiin hänelle, niiden mukana myös\nhänen kuolemansa esimerkin. \"Se, mitä minä nyt saan kärsiä, kallis\nystäväni\", hän sanoi, \"näyttää lihasta peloittavalta ja katkeralta.\nMutta muista: se on portti iankaikkiseen elämään, jota ei ole\nomistava ainoakaan, ken kieltää Herransa.\" Mutta keskellä kidutuksia,\njotka pyövelin taitamattomuuden tähden muodostuivat pitkällisiksi\nja raateleviksi, hän ei lakannut lohduttamasta läsnäolevia,\nosoittaen lempeyttä ja teeskentelemätöntä rohkeutta, joka teki syvän\nvaikutuksen. Kohottaen katseensa kohti taivasta hän huudahti: \"Kuinka\nkauan, oi Jumala, pimeys on hallitseva tätä valtakuntaa? Kuinka kauan\nSinä kärsit tätä ihmisten tyranniutta!\" Ja kun kuolema vihdoin saapui\npäästämään hänet, hän hengitti viime hengähdyksensä huulillaan nämä\nsiunatut sanat: \"Herra Jeesus, ota minun henkeni!\"\n\nPatrick Hamilton selitti oppinsa tärkeimmät kohdat itse pienessä\nlatinalaisessa tutkimuksessa. Se sisältää selvän ja raamatullisen\nesityksen tavasta, jolla syntinen vanhurskautuu Jumalan edessä ja\nihanan selityksen muutamista kristillisistä päähyveistä. Vaikka se\ntoisin paikoin onkin omituinen ja hämärä, se kuitenkin osoittaa,\nettä tämä kunnon mies oli paljon edellä omaa aikaansa ainakin\nSkotlannissa.\n\n\n\n\nGEORGE WISHART.\n\n\nErittäin säälimättömästi Kristuksen uskon veriset viholliset\nsyyttivät maisteri _George Wishartia_. On mielenkiintoista\nnähdä, mistä opinkohdasta häntä syytettiin ja miten silmittömän\nraivoisasti ja viheliäisen julmasti Rooman pahansuopa kirkko vainosi\ntätä autuasta jumalanmiestä, sekä miten lempeästi, nöyrästi,\nkärsivällisesti ja erinomaisen hurskaasti hän vastasi syytöksiin\nvälittämättä heidän peloituksistaan ja uhkauksistaan, muuttamatta\nkasvojaan ja vaihtamatta näköään.\n\nMutta ennenkuin lähden käsittelemään hänen opinkohtiaan, en pidä\nasiaankuulumattomana kosketella jonkun verran tämän jumalisen miehen\nelämää ja vaellusta, mikäli minulla siitä on tietoja. Näitä tietoja\nvarmistavat seuraavat erään Wishartin oppilaan Emery Tylneyn minulle\nkirjoittamat sanat:\n\n    \"Noin vuonna 1543 oli Cambridge'in yliopistossa muuan maisteri\n    George Wishart tahi, kuten häntä tavallisesti nimitettiin:\n    maisteri George Benetin kollegiasta, mustatukkainen,\n    pitkäpartainen mies, jolla oli hoikka vartalo ja kasvonpiirteistä\n    päättäen melankolinen luonne; miellyttävä henkilö, josta\n    puhuttiin hyvää hänen kotimaassaan Skotlannissa: kohtelias,\n    nöyrä, rakastettava, iloinen opettamaan, halukas oppimaan ja\n    paljon matkustanut. Hänellä ei milloinkaan ollut yllään muuta\n    vaatetusta kuin vaippa tahi jalkoihin asti ulottuva verkaviitta,\n    musta parkkumista tehty takki ja yksinkertaiset mustat housut,\n    paidat karkeasta uudesta hamppukankaasta, valkoinen, alaspäin\n    riippuva kaulus ja kalvosimet käsissä. Kaiken tämän vaatetuksen\n    hän antoi köyhille, muutamat vaatekappaleet viikottain, toiset\n    kuukausittain, toiset neljänneksittäin, miten hyväksi näki,\n    paitsi ranskalaista lakkiaan, jota hän piti koko vuoden minun\n    ollessani hänen kanssaan.\n\n    \"Hän oli vaatimaton ja kohtuullinen mies, peläten Jumalaa,\n    vihaten ahneutta --, sillä hänen ihmisystävyydellään ei\n    ollut milloinkaan loppua. Hän korvasi kolme ateriaa yhdellä,\n    teki neljästä päivästä yhden, käyttämättä muuta kuin jotakin\n    virkistyksekseen. Hän makasi kovalla olkivuoteella ja karkeilla\n    uusilla hamppulakanoilla, jotka hän antoi pois, kun ne piti\n    vaihtaa. Hänellä oli tavallisesti vuoteensa vieressä vesisammio,\n    jossa hän -- kun ihmiset jo nukkuivat, kynttilä oli sammutettu\n    ja kaikki oli hiljaista -- peseytyi. Sen minä, joka vielä olin\n    varsin nuori, varmasti usein kuulin hänen tekevän; eräänä\n    valoisana yönä erotinkin hänet. Hän rakasti minua hellästi, ja\n    minä häntä yhtä voimakkaasti. Hän noudatti opetuksessaan suurta\n    vaatimattomuutta ja vakavuutta, niin että muutamat pitivät häntä\n    ankaranakin, olisivatpa tappaneetkin hänet, mutta Herra oli hänen\n    turvansa. Ja asianmukaisella tavalla nuhdeltuaan heitä heidän\n    ilkeämielisyydestään hän näyttäen hyvää esimerkkiä antoi heille\n    anteeksi ja poistui. Jospa Herra olisi jättänyt hänet minulle,\n    kurjalle pojalleen, jotta hän olisi voinut päättää alkamansa\n    työn! Sillä uskossaan hän pysyi, kuten näette hänen elämänsä\n    lopusta, kun hän meni Skotlantiin muutamien aatelismiesten\n    seurassa, jotka olivat tulleet tekemään sopimusta kuningas\n    Henrik VIII:n kanssa. Hänen oppineisuutensa ei ollut pienempi\n    kuin hänen opinhalunsa. Hän oli aina pakon painamana ja valmis\n    tekemään hyvää missä hän vain voi sekä yksityisesti kodissa että\n    julkisesti koulussa, luennoiden ja lukien eri kirjailijoita.\n\n    \"Jos yrittäisin selittää hänen rakkauttaan minua ja kaikkia\n    ihmisiä kohtaan, hänen ihmisystävällisyyttään köyhiä kohtaan,\n    joka ilmeni antamisessa, lohduttamisessa, huolenpidossa,\n    auttamisessa ja hoivaamisessa, ja sitä rajatonta hartautta, jolla\n    hän tutki, miten voisi tehdä hyvää kaikille eikä loukata ketään,\n    niin minulta pikemmin uupuisi sanat kuin oikea asia suositella\n    häntä.\n\n    \"Kaiken tämän minä ilmoitan koko sydämelläni todistaen tästä\n    jumalisesta miehestä. Hän, joka teki kaiken, hallitsee kaikkea ja\n    tuomitsee kaiken, tietää, että puhun totta, jotta yksinkertainen\n    tuntisi tyydytystä, ylpeä loukkaantuisi, ulkokullattu tulisi\n    paljastetuksi.\n\n                                             _Emery Tylney_.\"\n\nMaisteri George Wishart oli vankina St. Andrewsin linnassa, mihin\nkaupungin tuomiorovasti oli lähetetty kardinaalin käskystä viemään\nkutsua saapua seuraavana aamuna tuomarin eteen tekemään selvää\nturmiollisesta ja kerettiläisestä opistaan.\n\nHänelle maisteri George vastasi: \"Miksi tarvitsee minun herrani\nkardinaali kutsua minua luokseen tekemään selvää opistani hänen\nedessään, jonka vallan ja herruuden alaisena minä olen näin sidottu\nkahleisiin? Eikö minun herrani voi pakottaa minua valtansa nojalla\nvastaamaan? Vai luuleeko hän, että minä en ole valmis tekemään selvää\nopistani?\"\n\nSeuraavana aamuna kardinaali käski palvelijoittensa pukeutua\nsotaisimpaan asuunsa, joten he kaikkine aseineen näyttivät enemmän\nvalmistuneilta sotaan kuin saarnaamaan Jumalan evankeliumia. Ja\nsaatettuaan piispat luostarikirkkoon nämä asestetut uroot, marssien\nsotilaallisessa järjestyksessä, lähettivät noutamaan maisteri\nGeorge'ia, jonka linnan kapteeni saattoi kirkkoon sadan sotamiehen\nseuraamana. Kuin karitsan he veivät hänet uhriksi. Ollessaan\nastumaisillaan luostarikirkkoon hän näki maassa viruvan raihnaan ja\nheikon miesraukan, joka pyysi häneltä almua. Wishart viskasi hänelle\nrahapussinsa. Ja kun hän tuli lordi kardinaalin luo, niin luostarin\nalipriori, joka tunnettiin tuomiorovasti John Wynrymen nimellä, nousi\nsaarnatuoliin ja piti puheen koko seurakunnalle ottaen aineekseen\nMatt. 13. luvun. Saarnansa hän jakoi neljään pääosaan.\n\nEnsimmäinen osa oli lyhyt ja suppea esitys evankeliumista.\n\nToinen osa tulkitsi vertausta hyvästä siemenestä. Ja nimittäen\nJumalan sanaa hyväksi siemeneksi ja harhaoppia valhe vehnäksi hän\nselitti, mitä harhaoppi on ja miten se on tunnettavissa, määritellen\nsen tähän tapaan: \"Harhaoppi on väärä mielipide, jota puolustetaan\nsitkeästi, ilmeisesti vastoin Jumalan sanaa.\"\n\nSaarnan kolmas osa kosketteli kerettiläisyyden syytä Englannissa\nja muissa valtakunnissa. Kerettiläisyyden äärimmäisenä syynä on\nniiden tietämättömyys, joiden tehtävänä on sielunhoito. Heillä\ntulisi välttämättömästi olla oikea Jumalan sanan tunteminen, jotta\nhe olisivat kykeneviä voittamaan harhaoppien petolliset opettajat\nHengen miekalla, eikä vain voittamaan, vaan myös kumoamaan heidät,\nkuten Paavali sanoo: \"Sillä seurakunnan kaitsijan on, niinkuin\nJumalan taloudenhoitajan tulee, oltava nuhteeton, ei itserakas, ei\npikavihainen, ei viiniin menevä, ei väkivaltainen, ei häpeällisen\nvoiton pyytäjä, vaan vieraanvarainen, hyvää rakastava, maltillinen,\noikeamielinen, pyhä, itseänsä hillitseväinen; hänen tulee pysyä\nkiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, jotta olisi kykenevä\nsekä neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain\nväitteet.\" Tit. 1, 7-9.\n\nSaarnan neljäs osa kosketteli kysymystä, miten harhaopit on\ntunnettava. Harhaopit, hän sanoi, saattaa tuntea näin: kuten\nkultaseppä tuntee hienon kullan epätäydellisestä koetinkiven avulla,\nsamoin opimme mekin tuntemaan harhaopin epäämättömällä koetinkivellä,\ns.o. totisella, vilpittömällä ja väärentämättömällä Jumalan sanalla.\nVihdoin, hän lisäsi, harhaoppiset pitää kukistaa jo tässä elämässä,\njota ehdotusta evankeliumi näennäisesti ei hyväksy. \"Antakaa\nmolempain kasvaa yhdessä elonleikkuuseen asti;\" elonleikkuu on\nmaailman loppu. Kuitenkin, hän väitti, ne tulee kukistaa maallisen\nesivallan ja lain avulla. Ja kun hän oli lopettanut saarnansa, he\npakottivat maisteri George'in astumaan saarnatuoliin kuulemaan\nsiellä syytöksensä ja opinkappaleensa. Ja suoraan heitä vastapäätä\nseisoi John Lauder, paperille kirjoitettujen kirousten raskaasti\nkuormittamana; paperissa oli pitkä luettelo täynnä kirouksia,\nuhkauksia, herjauksia; sanoja, jotka sisälsivät pirullista pilkkaa\nja ilkeämielisyyttä. Siinä sanottiin viattomalle maisteri Georgeille\nniin monta julmaa ja kauhistuttavaa sanaa, ja häntä vastaan\nsingahuteltiin niin häpeällisesti paavin vasamoita, että tietämätön\nkansa pelkäsi maan repeävän ja nielevän hänet. Tästä huolimatta hän\nseisoi hyvin kärsivällisenä kuunnellen heidän sanojaan, kääntämättä\nkertaakaan kasvojaan tahi muuttamatta ilmettään.\n\nKun tämä hyvinruokittu pappi oli lukenut läpi kaikki herjauksensa,\njolloin hiki valui pitkin hänen kasvojaan, ja hänen suunsa vaahtosi\nkuten karjun, hän sylkäisi maisteri George'in kasvoille, sanoen:\n\"Mitä vastaat sinä näihin sanoihin, sinä heittiö, petturi ja varas,\njonka me olemme asianmukaisesti todistaneet syylliseksi esittämällä\nriittäviä todisteita sinua vastaan?\" Kuullessaan tämän maisteri\nGeorge laskeutui polvilleen saarnatuolissa ja alkoi rukoilla Jumalaa.\nLopetettuaan rukouksensa hän herttaisesti ja kristityn tavoin vastasi\nheille seuraavasti:\n\n\"Monia hirmuisia lauseita ja monia kauheita sanoja te olette puhuneet\ntäällä tänään, sanoja, joita on suuresti kauhistuttavaa ei vain\nopettaa, vaan myöskin ajatella. Siksipä pyydänkin teitä rauhallisesti\nkuuntelemaan, jotta saisitte tietää, mitkä ovat minun lauselmiani\nja millainen on minun oppini. Tämän pyyntöni, herrani, että minua\nkuultaisiin, perustelen seuraavalla kolmella syyllä.\n\n\"Ensimmäinen syy on, että saarnaamalla Jumalan sanaa olen tehnyt\nHänen kunniansa ilmeiseksi. Senpätähden onkin järkevää Jumalan\nkunnian edistämisen kannalta, että kuulette minun opettavan totisesti\npuhdasta Jumalan sanaa ilman minkäänlaista teeskentelyä.\n\n\"Toinen syy on, että teidän pelastuksenne vuotaa Jumalan sanasta,\nsillä Hän vaikuttaa kaikki sanallaan. Siksipä olisikin jumalaton\nteko, jos te sulkisitte korvanne minulta, joka opetan Jumalan sanaa\ntotuudessa.\n\n\"Kolmas syy on, että teidän oppinne käyttää monia rienaavia ja\nkauheita sanoja, jotka eivät johdu Jumalan innoituksesta, vaan\nperkeleestä, ja joiden tarkoituksena ei ole sen vähäisempi kuin minun\nelämäni tuhoaminen. Sentähden onkin oikein ja kohtuullista, että\ntiedätte, mitkä ovat minun sanojani ja minun oppini, jotta minua ei\ntuhottaisi väärinymmärryksestä, teidän sielujenne suureksi surmaksi.\nSentähden, sekä Jumalan nimen kirkkauden ja kunnian että teidän\noman pelastuksenne samoin kuin minun elämäni vuoksi, pyydän teitä\nhartaasti kuuntelemaan minua ja esitän teille oppini värittämättä.\n\n\"Pääasia on, että siitä asti kun tulin tähän valtakuntaan, en\nensinnäkään ole opettanut muuta kuin Jumalan kymmeniä käskyjä,\nuskontunnustuksen kahtatoista artikkelia ja Herran rukousta\näidinkielellä. Dundee'ssa opetin sitäpaitsi Paavalin kirjettä\nroomalaisille. Ja tahdon näyttää teille totuudenmukaisesti, mitä\ntapaa käytin opettaessani.\"\n\nSilloin syyttäjä yht'äkkiä huusi kovalla äänellä: \"Sinä\nkerettiläinen, heittiö, petturi ja varas, sinulla ei ollut oikeutta\nsaarnata. Sinä olet ottanut vallan omiin käsiisi ilman minkäänlaista\nkirkon taholta annettua lupaa. Tietääksemme sinä olet saarnannut\njo kauan.\" Silloin koko esipappien kokous kaikkine osanottajineen\nhuudahti: \"Jos me annamme hänelle luvan saarnata, hän on niin taitava\nja pyhään raamattuun niin perehtynyt, että hän kääntää kansan\npuolelleen ja nostaa heidät meitä vastaan.\"\n\nKun maisteri George näki heidän ilkeämielisen ja jumalattoman\naikeensa, niin hän vetosi kardinaalista maaherraan saadakseen\npuolueettoman ja tasapuolisen tuomarin. Tähän syyttäjä, John\nLauder, vastasi: \"Eikö herrani kardinaali ole toinen henkilö tässä\nvaltakunnassa, Skotlannin kansleri, St. Andrewsin arkkipiispa,\nMerepoisin piispa, Aberbrothwickin virkapitäjän tulojen haltia,\n_legatus natus, legatus a latere?_\" Ja niin hän, kerraten pitkän\nrivin arvonimiä, kysyi: \"Eikö minun herrani kardinaali ole\ntasapuolinen tuomari? Kenen toisen sinä toivot olevan tuomarisi?\"\n\nTälle tämä nöyrä mies vastasi: \"En kiellä herraani kardinaalia;\nmutta minä toivon Jumalan sanan olevan tuomarini ja maallisen säädyn\nyhdessä jonkun teidän ylhäisyytenne kanssa minun kuulustelijoinani,\nsillä minä olen täällä herrani maaherran vanki.\" Tällöin ympärillä\nseisova ylpeä ja halveksiva joukko pilkkasi häntä sanoen: \"Tuollainen\nmies, tuollainen tuomari, joka puhuu niskoittelevia ja loukkaavia\nsanoja maaherrasta ja muista aatelismiehistä, ajatellen, että hekin\novat harhaoppisia.\" Ja vitkastelematta, muitta mutkitta, he olisivat\ntuominneet maisteri George'in, elleivät eräät miehet olisi neuvoneet\nkardinaalia lukemaan uskonkappaleita ja kuulemaan hänen vastauksiaan,\njotta ihmiset eivät voisi valittaa hänen tuomitsemistaan.\n\nWishartia syytettiin nyt 18 opinkappaleesta, jotka koskivat kirkkoa,\nsakramentteja, korvarippiä, kirkonkirousta, kristittyjen yleistä\npappeutta, vapaata tahtoa, lihansyömistä perjantaina, pyhimyksien\nrukoilemista, kiirastulta, munkkien, nunnien ja pappien tekemiä\npyhiä lupauksia, pappien naimista, kirkolliskokouksia, kirkkojen\nrakentamista, paastoa sekä kuoleman ja viimeisen tuomion välistä\nolotilaa.\n\nKävisi liian pitkäksi esittää nämä syytökset ja Wishartin niihin\nantamat vastaukset kokonaisuudessaan. Yleisvaikutelmana voidaan\ntodeta, että syytökset ja se muoto, jossa ne esitetään, antavat\nsurullisen kuvan paavillisten silmittömästä uskonkiihkosta. Jokainen\nsyytös alkaa melkein poikkeuksetta puhuttelusanalla \"sinä, väärä\nkerettiläinen\", ja niitä höystetään sellaisilla herjauksilla kuin\n\"heittiö\", \"varas\" ja \"petturi\". Kun katselee näitä tuomareita ja\nkorkea-arvoisia kirkonmiehiä, jotka kiehuvat raivoa ja kiristelevät\nhampaitaan hurskaalle ja nöyrälle Jumalan palvelijalle, joka seisoo\nheidän edessään kuin uhrilammas, niin palautuu elävästi mieleen\nStefanuksen, ensimmäisen marttyyrin, tuomio.\n\nKun piispat ja heidän seuralaisensa olivat syyttäneet viatonta miestä\ntällä tavalla, he tuomitsivat hänet poltettavaksi kerettiläisenä,\nkiinnittämättä mitään huomiota hänen jumalisiin vastauksiinsa ja\ntodellisiin syihin, enempää kuin omiintuntoihinsakaan. He otaksuivat\ntodella tekevänsä Jumalalle otollisen uhrin, kuten Johannes sanoo:\n\"He erottavat teidät synagogasta; tuleepa aika, jolloin jokainen,\njoka tappaa teidät, luulee tekevänsä uhripalveluksen Jumalalle.\" Joh.\n16, 2.\n\nSitten he käskivät yhteisen kansan, joka aina kuunteli mielellään\nja hartaasti tuon viattoman miehen puhetta, poistumaan. Ja sitten\npimeyden pojat julistivat päätöksensä, välittämättä vähääkään Jumalan\ntuomiosta. Ja kun kaikki tämä oli tehty, niin kardinaali lähetti\nvartijansa viemään tuon nöyrän lampaan takaisin linnaan, kunnes\ntuli olisi valmis. Tultuaan linnaan maisteri George kohtasi siellä\nkaksi vihollista, kapusiinimunkit Scotin ja hänen toverinsa, jotka\nsanoivat: \"Herra, teidän tulee tunnustaa syntinne meille.\" Hän\nvastasi sanoen: \"Teille en tahdo tunnustaa mitään. Menkää ja tuokaa\ntuolta se mies, joka saarnasi tänään, ja hänelle minä tunnustan.\"\nSitten he lähettivät hakemaan luostarin aliprioria, joka tuli\nhänen luokseen nopeasti. Mutta mitä maisteri George sanoi tässä\ntunnustuksessaan, on minulle tuntematonta.\n\nKun tuli oli tehty valmiiksi ja hirsipuu pystytetty linnan läntisen\nosan edustalle lähelle luostaria, niin kardinaali, peläten ystävien\nriistävän maisteri George'in, antoi määräyksen, että koko linnan\ntykkiväki siirrettäisiin sitä osaa vastaan sekä että kaikki hänen\ntykkimiehensä olisivat valmiit ja seisoisivat tykkiensä luona, kunnes\nhänet olisi poltettu. Kun kaikki tämä oli tehty, he sitoivat maisteri\nGeorge'in kädet hänen selkänsä taakse ja veivät hänet sotamiesten\nseurassa linnasta mestauspaikalle. Tullessaan ulos linnan portista\nhän kohtasi muutamia kerjäläisiä, jotka pyysivät häneltä almua\nJumalan tähden. Näille hän vastasi: \"Tarvitsisin käteni voidakseni\nantaa teille almuja, mutta armollinen Herra laupeudestaan ja\nylitsevuotavasta armostaan antakoon teille kaiken, mitä tarvitsette\nsekä sielullenne että ruumiillenne.\" Jonkin ajan kuluttua hän kohtasi\nkaksi munkkivihollistaan, jotka sanoivat: \"Maisteri George, rukoilkaa\nNeitsyt Mariaa, jotta hän olisi välittäjättärenne Poikansa luona.\"\nHeille hän vastasi lempeästi: \"Lakatkaa, älkää kiusatko minua,\nveljet.\" Sen jälkeen hänet saatettiin roviolle nuora kaulassa ja\nrautaketjut vyötäisillä.\n\nTultuaan tulen luo hän laskeutui polvilleen ja nousi jälleen\nlausuen kolmasti nämä sanat: \"Oi, Sinä maailman Vapahtaja, armahda\nminua! Taivaallinen Isä, Sinun pyhiin käsiisi minä jätän henkeni.\"\nLopetettuaan rukouksensa hän kääntyi kansan puoleen ja sanoi nämä\nsanat:\n\n\"Rukoilen teitä hartaasti, kristiveljet ja -sisaret, ettette\nloukkaantuisi Jumalan sanaan sen ahdistuksen ja niiden kidutusten\ntähden, jotka nyt näette valmistetuiksi minulle. Mutta minä kehoitan\nteitä rakastamaan Jumalan sanaa ja kestämään kärsivällisesti sen\nsanan tähden, joka on teidän luotettava pelastuksenne ja iankaikkinen\nlohdutuksenne.\n\n\"Vielä minä pyydän teitä neuvomaan veljiäni ja sisariani, jotka\novat usein kuulleet teitä ennen, etteivät lakkaisi viljelemästä\neivätkä jättäisi pois Jumalan sanaa, jota olen opettanut heille\nsaamani armon mukaan, minkään maallisten vainojen ja ahdistusten\ntakia, jotka eivät kestä ja osoittamaan heille, että minun oppini\nei ole mitään vanhojen naisten taruja, jotka olisivat laaditut\ninhimillisten mielijohteiden mukaan. Ja jos olisin opettanut ihmisten\noppia, niin olisivathan ihmiset kiittäneet minua suuresti. Mutta\nmaailman ja totisen evankeliumin tähden, joka on annettu minulle\nJumalan armosta, minä kärsin tätä tänään ihmisten aiheuttamana,\nen murheellisin vaan iloisin sydämin ja mielin. Tätä varten oli\nminut lähetetty, jotta minä kärsisin tämän tulen Kristuksen tähden.\nTarkatkaa ja katselkaa minun muotoani; te ette tule näkemään minun\nvärini muuttuvan. Tätä julmaa tulta minä en pelkää. Ja niin minä\npyydän teitäkin tekemään, jos joku vaino tulee osaksenne sanan\ntähden, ettette pelkäisi niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta joilla\nmyöhemmin ei ole mitään valtaa tappaa sielua. Jotkut sanovat minun\nopettaneen, että ihmisen sielu lepää viimeiseen päivään asti. Mutta\nminä tiedän varmasti, ja sellainen on minun uskoni, että sieluni\non aterioiva ehtoollista Vapahtajani Kristuksen kanssa tänä iltana\nennen kello kuutta.\" Sitten hän rukoili niitten puolesta, jotka\nsyyttivät häntä, sanoen: \"Hartaasti rukoilen Sinua, taivaallinen Isä,\nantamaan anteeksi niille, jotka joko tietämättömyydestä tahi pahasta\ntahdosta ovat sepittäneet valheita minusta; annan heille anteeksi\nkaikesta sydämestäni. Rukoilen Sinua Kristuksen tähden antamaan\nanteeksi niille, jotka ovat tuominneet minut kuolemaan tänä päivänä\ntietämättömyydestä.\"\n\nJa vihdoin hän puhui kansalle tähän tapaan: \"Ja rukoilen teitä,\nveljet ja sisaret, kehoittamaan esipappejanne oppimaan Jumalan sanaa,\njotta he vihdoinkin häpeisivät tehdä pahaa ja oppisivat tekemään\nhyvää. Ja elleivät he tahdo kääntyä jumalattomista erehdyksistään,\nniin heitä äkkiä kohtaa Jumalan viha, jota he eivät voi paeta.\" Monia\nuskollisia sanoja hän lausui tällöin kiinnittämättä lainkaan huomiota\njulmiin tuskiin, jotka häntä odottivat, tahi välittämättä niistä.\n\nJa lopuksi pyöveli, joka oli hänen kiduttajansa, laskeutui polvilleen\nja sanoi: \"Herra, pyydän teiltä anteeksi, sillä minä en ole syypää\nteidän kuolemaanne.\" Hänelle hän vastasi: \"Tule tänne luokseni!\" Ja\nkun hän oli tullut, hän suuteli hänen poskeaan ja sanoi: \"Katso, tämä\non merkki siitä, että annan sinulle anteeksi. Tee tehtäväsi!\" Ja\nvähitellen hänet kohotettiin hirsipuuhun ja hirtettiin ja poltettiin\nsiellä tuhkaksi. Kun kansa katseli tuota suurta tuskaa, niin se ei\nvoinut pidättyä, vaan surkutellen murehti ja valitti tämän viattoman\nlampaan teurastusta.\n\n\n\n\nJOHN ROGERS.\n\n\n_John Rogers_ oli kasvatettu Cambridge'in yliopistossa, jossa\nhän menestyksellisesti harjoitti opinnoita, kunnes ajan mittaan\nyritteliäät liikemiehet valitsivat hänet pastorikseen Antwerpeniin\nBrabantiin. Siellä hän joutui kosketuksiin Jumalan ansiokkaan\npalvelijan ja marttyyrin William Tindalin sekä Miles Coverdalin\nkanssa, jotka molemmat intohimoisesti vihaten paavilaista taikauskoa\nja epäjumalanpalvelusta sekä rakastaen oikeata uskoa olivat\njättäneet synnyinmaansa. Neuvotellessaan heidän kanssaan raamatusta,\nhän perehtyi syvästi Jumalan evankeliumiin, niin että hän heitti\npois paavilaisuuden ikeen havaitessaan sen epäpyhän ja saastaisen\nepäjumalanpalveluksen ja yhtyi heidän kanssaan vaivaloiseen, mutta\nsamalla erittäin hyödylliseen työhön, nimittäin raamatun kääntämiseen\nenglanninkielelle. Kun hän näki raamatusta, että vääriin perusteihin\nnojautuvat pyhät lupaukset voidaan laillisesti rikkoa, ja että\navioliitto on sekä rehellinen että kunniallinen kaikkien ihmisten\nkesken, niin hän meni lailliseen avioliittoon ja lähti Saksiin\nWittenbergiin, jossa hän, eläen hyvin raittiisti, sekä suuresti\nvarttui kaikenlaisessa hyvässä ja jumalisessa opissa että myöskin\nedistyi siinä määrin hollanninkielen tuntemisessa, että seurakunnan\nhoito uskottiin hänen haltuunsa.\n\nTätä virkaa hän hoiti ahkerasti ja uskollisesti monta vuotta kunnes\nHerra näki hyväksi valitun ja rakkaan palvelijansa kuningas Edvard\nVI:n vakavien ponnistusten avulla kokonaan karkoittaa kaiken\npaavillisuuden Englannista vapauttamalla Jumalan evankeliumin.\nKun hänellä oli omantunnon asia ja harras halu auttaa eteenpäin\nHerran työtä syntymämaassaan, niin hän tuli Englantiin saarnaamaan\nevankeliumia. Työskenneltyään jonkun aikaa ahkerasti ja uskollisesti\nLontoon piispa Ridley antoi hänelle papinviran Pyhän Paavalin\ntuomiokirkossa; ja tuomiorovasti ja tuomiokapituli määräsivät\nhänet toimimaan siellä esilukijana. Hän hoiti tunnollisesti\nvirkaansa siellä siksi kunnes kuningatar Maria, saatuaan kruunun,\npoisti oikean uskon ja asetti tilalle Rooman antikristuksen\nepäjumalanpalveluksineen ja taikauskoineen.\n\nKun kuningatar oli tullut Lontoon Toweriin ja Rogers oli kutsuttu\nsinne, piti jälkimmäinen St. Paul's Crossissa vaikuttavan ja\nkiivaan saarnan, jossa hän pysyi lujasti sen opin kannalla, jota\nhän ja toiset olivat opettaneet kuningas Edvardin päivistä alkaen,\nkehoittaen kansaa olemaan vahvoja uskossaan ja varomaan kaikkea\nruttoista paavilaisuutta, epäjumalanpalvelusta ja taikauskoa. Kun\nneuvostossa olivat enemmistönä paavilaismieliset ja veriset piispat,\nniin he kutsuivat hänet tekemään tiliä saarnastaan. Näille hän\nvastasi rohkeasti, älykkäästi ja jumalisesti, käyttäytyen sillä\ntavalla, että hänet muitta mutkitta pantiin viralta. Mutta kun\nkuningatar oli antanut julistuksen, jossa kiellettiin evankeliumin\nsaarnaaminen, niin hänet kutsuttiin jälleen neuvoston eteen, sillä\npiispat janosivat hänen vertaan. Neuvosto kiisteli hänen kanssaan\nhänen opistaan ja määräsi lopuksi, että hänen on vangittuna pysyttävä\nomassa talossaan. Ja tämän hän tekikin, vaikka hän pakenemalla\nolisi voinut helposti välttää heidän julmat kätensä. Hän näki, että\nuskonnollinen tila Englannissa oli sillä hetkellä toivoton. Hän\ntiesi, ettei häneltä puuttuisi toimeentuloa Saksassa ja että hän ei\nvoi unohtaa vaimoaan ja kymmentä lastaan. Mutta kaikki nämä seikat\nhän siirsi syrjään; kun hänet oli kutsuttu vastaamaan Kristuksen\nasiassa, niin hän ei tahtonut poistua, vaan seisoi paikallaan\npuolustamassa sitä ollen valmis asettamaan elämänsä uhanalaiseksi\ntotuuden tähden.\n\nNäin hän viipyi omassa talossaan vangittuna pitkän aikaa,\nkunnes hänet ajan mittaan Lontoon piispan Bonnerin armottomasta\ntoimenpiteestä siirrettiin Newgate'in vankilaan, missä hänet\nsijoitettiin varkaiden ja murhamiesten joukkoon. Minkälaisessa\nvuorovaikutuksessa hän tähän aikaan oli Kristuksen vastustajain\nkanssa, ei ole tunnettua, enempää kuin hänen kuulusteluistaankaan\noli mitään muuta varmaa tietoa kuin se, minkä hän on jättänyt omissa\nkirjoituksissaan.\n\nKun John Rogersia oli kauan pidetty vankina Newgate'iin varkaiden\njoukkoon sijoitettuna, usein kuulusteltu ja hyvin armottomasti\nkohdeltu ja kun jumalaton Winchester vihdoin oli väärin ja armottoman\njulmasti tuominnut hänet helmikuun 4 p:nä 1555, maanantai-aamuna,\nniin Newgate'in vartijan vaimo varoitti häntä äkkiä kehoittaen häntä\nvalmistautumaan poltettavaksi. Rogers oli syvässä unessa, joten\nhäntä oli vaikea herättää. Kun hän vihdoin oli herännyt ja kun häntä\nkäskettiin kiiruhtamaan, niin hän virkkoi: \"Jos niin on, ei minun\ntarvitse sitoa pitimiäni\", ja niin hänet vietiin ensiksi Bonnerin luo\nvirasta erotettavaksi. Kun se oli tehty, hän pyysi tehdä Bonnerille\nerään anomuksen. Ja Bonner kysyi, mikä se olisi. \"Ei mitään muuta\",\nhän sanoi, \"kuin että saisin puhella vaimoni kanssa muutaman sanan\nennen polttamistani.\" Mutta sitä ei voitu myöntää hänelle. Kun nyt\noli tullut aika jättää hänet täytäntöönpanoviranomaisille, hänet\nvietiin Newgate'istä Smithfieldiin mestauspaikalle, ja maisteri\nWoodroofe, eräs kaupunginvoudeista, kutsui luokseen maisteri Rogersin\nja kysyi häneltä, tahtooko hän peruuttaa kauhean oppinsa ja väärät\nmielipiteensä alttarin sakramentista. Maisteri Rogers vastasi ja\nsanoi: \"Sen, mitä olen saarnannut, tahdon sinetöidä verelläni.\"\n\"Sitten\", virkkoi maisteri Woodroofe, \"sinä olet kerettiläinen.\"\n\"Se nähdään tuomiopäivänä\", vastasi Rogers. \"Hyvä\", virkkoi\nmaisteri Woodroofe, \"minä en milloinkaan rukoile sinun puolestasi.\"\n\"Mutta minä rukoilen sinun puolestasi\", virkkoi Rogers. Ja niin\nmaanantaina, helmikuun 4 p:nä, kaupunginvoudit veivät häntä kohti\nSmithfieldiä, jolloin hän matkan varrella toisti 51. psalmia, ja\nkaikki ihmiset ihmeissään riemuitsivat hänen kestävyydestään ja\nkiittivät ja ylistivät Jumalaa suuresti siitä. Ja siellä hänet\nkuningattaren perheen rahastontarkastajan Rochesterin, sir Richard\nSouthwell'in, kaupunginvoutien ja tavattoman suuren kansan joukon\nläsnäollessa poltettiin tuhkaksi hänen pestessään käsiään liekeissä,\nkun häntä poltettiin. Vähää ennen hänen polttamistaan roviolla\ntuotiin tieto hänen armahduksestaan, jos hän kieltäisi, mutta hän\nkieltäytyi jyrkästi tekemästä sitä. Hän oli ensimmäinen marttyyri\nkoko siitä siunatusta joukosta, joka kärsi kuningatar Marian aikana\ntulikuoleman. Hänen vaimonsa ja lapsensa, joita oli yksitoista, ja\njoista kymmenen kykeni kävelemään -- yksi oli imevä rintalapsi --,\nkohtasivat hänet tiellä hänen ollessaan menossa kohti Smithfieldiä.\nTämä hänen oman lihansa ja verensä säälittävä näkeminen ei voinut\nliikuttaa häntä, vaan hän meni kuolemaan rohkeasti ja ilomielin\npuolustaen ihmeellisen kärsivällisesti Kristuksen evankeliumia.\n\n\n\n\nGEORGE TANKERVIL.\n\n\n_George Tankervil_ syntyi Yorkin kaupungissa ja oli kuningas Edvardin\naikana paavilainen, kunnes kuningatar Maria nousi valtaistuimelle,\nja hän, havaitessaan paavin puolueen suuren julmuuden, joutui\nepäilemään sen tekoja ja alkoi sydämessään inhota sitä. Ja mitä\ntulee messuun, josta hänellä ei ollut ennen varmaa vakaumusta ja\njonka vuoksi hänellä oli voimakkaita sisäisiä ristiriitoja, hän\nlopulta rupesi rukoilemaan toivoen Jumalan ilmoittavan hänelle\ntotuuden, jotta hän saisi täydellisen vakaumuksen siitä, onko se\nJumalasta vaiko ei. Jos se ei olisi Jumalasta, niin hän tahtoi\nvihata ja inhota sitä sydämensä syvyydestä. Tämän hänen rukouksensa\nHerra armollisesti kuulikin vaikuttaen hänessä päivä päivältä yhä\nsuuremman ja suuremman vastenmielisyyden ja inhon messua kohtaan.\nJa näin hänessä heräsi halu lukea Uutta Testamenttia, ja nyt, kuten\non sanottu, Herra avasi hänen ymmärryksensä käsittämään totuutta,\nvaikuttaen hänessä elävän uskon pitämään sitä totena ja lopullisesti\nhalveksimaan kaikkea paavilaisuutta, joten hän ei enää noudattanut\nperinnäisiä paavilaistapoja. Eikä siinä kyllin, vaan tämä elävä usko\nsytytti hänessä myöskin liekin, jota ei voitu pitää salassa, vaan\njoka ilmaisi itsensä siten, että hän nuhteli omia entisiä töitään\nystävilleen kehoittaen heitä samoin muuttamaan mielensä ja kääntymään\ntotuuteen hänen kanssaan. Näin häntä alettiin epäillä, kunnes hänet\nvihdoin vangittiin.\n\nKun Tankervil oli tuotu vankeuteen, niin Lontoon piispa Bonner\ntoimitti tavanmukaisen kuulustelun. Uskonkappaleisiin hän vastasi\nhätäilemättä selittäen arvokkaasti mielipiteensä korvaripistä,\npaavillisesta alttarin sakramentista ja samoin messusta. Samoin\nhän tunnusti, ettei hän ollut ripittänyt itseään papille eikä\nkenellekään muulle kuin Jumalalle viimeisten viiden vuoden kuluessa,\nsillä hän ei pitänyt sitä raamatun mukaisena. Ja mitä tulee siihen\nsakramenttiin, jota täällä (Englannissa) yleensä sanotaan alttarin\nsakramentiksi, hän tunnusti, ettei hän ollut uskonut eikä usko, että\nsanotussa sakramentissa on Kristuksen todellinen ruumis ja veri,\n[Katolisen muuttumisopin mukaisesti, että nimittäin leipä ja viini\nehtoollisessa, papin siunatessa, muuttuvat Kristuksen maallisen\nruumiin ja veren perusaineeksi. Luterilainen kirkko opettaa, että\nleivässä ja viinissä, niiden kanssa ja alla nautimme Kristuksen\ntotisen ruumiin ja veren.] sillä ruumis on noussut ylös taivaaseen\nja istuu siellä Jumalan, Isän oikealla kädellä. Ja sitäpaitsi hän\nsanoi, että se messu, jota nyt käytettiin Englannin kirkossa, oli\nturhanpäiväinen ja täynnä epäjumalanpalvelusta ja kauhistuksia sekä\nvastoin Jumalan sanaa, vakuuttaen samalla, että Kristuksen kirkossa\non vain kaksi sakramenttia: kaste ja Herran ehtoollinen. Ja tästä\nvakaumuksesta hän tahtoi pitää kiinni ja tekikin niin loppuun asti.\n\nJa kun vihdoin piispa alkoi lukea tuomiota, kehoitettuaan häntä ensin\nmonin sanoin peruuttamaan tunnustamansa mielipiteet, niin hän vastasi\npiispalle tähän tapaan: \"En tahdo hyljätä mielipiteitäni, paitsi\njos te, herrani, voitte Jumalan sanalla todistaa ne vääriksi; enkä\nliioin välitä teidän jumaluusopistanne, sillä te tuomitsette kaikki\nihmiset todistamatta mitään heitä vastaan.\" Ja monien maireisten\nkehoitussanojen jälkeen, joita Bonner käytti kääntääkseen hänet tahi\nmieluummin johtaakseen hänet harhaan, hän taasen vastasi rohkeasti\n\"että kirkolla, jonka ylimpänä päänä on paavi, ei ole mitään\ntekemistä Kristuksen katolisen kirkon kanssa.\" Ja viitaten paaviin\nhän puhui kansalle sanoen: \"Rakkaat ystävät, varokaa häntä ja hänen\nkaltaisiaan, sillä nämä ovat ne, jotka pettävät teidät.\"\n\nLuettuaan paavillisen tuomionsa piispa jätti hänet maallisen vallan\nkäsiin. Ja niin tämä siunattu Jumalan palvelija vietiin St. Albaniin,\njossa hän hyvin kärsivällisesti ja kestävästi päätti elämänsä elokuun\n26 p:nä 1555 totuuden puolustamiseksi.\n\nMatkalla St. Albaniin oli kerääntynyt suuri joukko ihmisiä\nkatsomaan ja kuulemaan vangittua. Monet olivat suruissaan\nnähdessään niin hurskasta miestä vietävän poltettavaksi, toiset\nylistivät Jumalaa hänen kestävyydestään ja totuuteen kohdistuvasta\nhellittämättömyydestään. Siellä oli kuitenkin muutamia, jotka\nsanoivat säälivänsä häntä senjohdosta, että hänellä oli sellaiset\nmielipiteet; toisia taasen, miehiä ja naisia, jotka huusivat\nhäntä vastaan. Joku nimitti häntä kerettiläiseksi ja sanoi olevan\nsäälittävää, että hän eli. Mutta George Tankervil puhui heille niin\nvaikuttavasti Jumalan sanasta, valittaen heidän tietämättömyyttään ja\nvastustamalla heitä vetoamalla tahrattomaan tuntoonsa, että Jumala\npehmitti heidän paatuneet sydämensä, niin että monet heistä lähtivät\npois itkussa silmin.\n\nHänen luokseen tuli myöskin muuan koulunopettaja, joka ryhtyi\nväittelemään hänen kanssaan alttarinsakramentista ja muista\npaavillisen opin kohdista. Mutta kun hän ahdisti Tankerviliä\nvetoamalla oppineiden arvovaltaan, samalla väännellen heidän\nmielipiteitään oman tahtonsa mukaan, niin Tankervil vastasi hänelle\nvoimakkaasti raamatun sanoilla, joita ei oltu väännelty kenenkään\nmielen mukaan, vaan joita hän tulkitsi Herran Jeesuksen tahdon\nmukaan. Ja samoin kuin tuo opettaja ei suvainnut Tankervilin\nesittämiä raamatun viittauksia ilman oppineiden mielipiteitä, samoin\nei Tankervil liioin uskonut hänen oppinsa totuutta ellei hän voisi\nvahvistaa sitä raamatulla.\n\nKun hetki lähestyi, jolloin hänen piti kärsiä, niin hän pyysi\nviininpusertajaa antamaan hänelle mitan viiniä ja leipäkakun, jotta\nhän voisi syödä ja juoda Kristuksen kuoleman ja kärsimisen muistoksi,\nkoskapa hän ei voinut tehdä sitä muutoin samalla tavalla kuin\nKristus oli käskenyt. Ja sitten hän polvistui tunnustaen Herralle\nsyntinsä kaikkien niiden kanssa, jotka olivat samassa huoneessa.\nJa rukoiltuaan vakavasti Jumalaa ja lausuttuaan evankelistojen\nja Paavalin mukaan Herran Jeesuksen lausumat pyhän ehtoollisen\nasetussanat hän virkkoi: \"Herra, Sinä tiedät sen, minä en tee tätä\nheikontaakseni kenenkään ihmisen arvovaltaa tahi halveksiakseni\nniitä, jotka ovat palvelijoitasi, vaan ainoastaan sentähden, että\nen muutoin voi tehdä sitä Sinun sanasi mukaan.\" Ja lausuen näitä ja\nsamanlaisia sanoja hän vastaanotti sen kiittäen.\n\nHän pyysi isäntää tekemään hänelle hyvän tulen huoneeseen. Ja kun se\noli tehty, hän istuutui tuolille tulen eteen, riisui kenkänsä ja veti\nylös housun lahkeen ja ojensi jalkansa tuleen. Kun tuli oli koskenut\nhänen jalkaansa hän veti sen äkkiä takaisin tahtoen näyttää, miten\nliha kehoitti häntä kulkemaan yhtä tietä, Henki toista. Liha sanoi:\nMikä narri! Tahdotko palaa, vaikka sinun ei tarvitse? Henki sanoi:\nÄlä pelkää, sillä tämä ei ole mitään verrattuna iankaikkiseen tuleen!\nLiha sanoi: Älä jätä ystäviesi ja tuttaviesi seuraa, jotka rakastavat\nsinua eivätkä salli sinulta puuttuvan mitään. Henki sanoi: Jeesuksen\nKristuksen seura ja Hänen kunniakas läsnäolonsa voittaa verrattomasti\nkaikki lihalliset ystävät. Liha sanoi: Älä lyhennä aikaasi, sillä jos\ntahdot, sinä voit vielä elää hyvin kauan. Henki sanoi: Tämä elämä ei\nole mitään verrattuna elämään taivaassa, joka kestää iankaikkisesti.\n\nJa koko tämän ajan olivat kaupunginvoudit ja heidän apulaisensa\npäivällisillä erään herrasmiehen luona lähellä kaupunkia. Sinne\noli tullut myöskin aatelismiehiä ja paljon herroja maalta, sillä\ntuon herrasmiehen poika meni naimisiin sinä päivänä. Ja siihen\nsaakka, kunnes he palasivat päivällisiltä, oli vanki jätetty\nisännän vartioitavaksi ja silmälläpidettäväksi. Tämä kohteli George\nTankerviliä koko ajan ystävällisesti ja rakastettavasta Tankervil\ntaasen ajatellen aikansa lyhyyttä toisti usein: Olipa päivä miten\npitkä tahansa, vihdoin soivat kuitenkin iltakellot. [Engl. teksti:\nAlthough the day was never so long, yet at last it rings tn\nevening-song.]\n\nKello kahden paikkeilla kaupunginvoudit palasivat päivällisiltä ja\nveivät George Tankervilin majatalosta sille paikalle, missä hänen\ntuli kärsiä. Tuo paikka, nimeltä Romeland, oli vihannoiva avonainen\npaikka lähellä luostarikirkon läntistä päätä. Tultuaan perille\nhän polvistui maahan rovion luo ja lopetettuaan rukouksensa hän\nnousi ylös ja täynnä riemuitsevaa uskoa hän lausui, että vaikkapa\nhänellä olikin katkera päivällinen, hän toivoi kuitenkin tulevansa\nosalliseksi riemukkaasta ehtoollisesta taivaassa.\n\nKun risukimput oli asetettu hänen ympärilleen, niin hänen luokseen\ntuli pappi, joka kehoitti häntä uskomaan alttarin sakramenttiin,\njotta pelastuisi. Mutta George Tankervil huusi kiivaasti ja sanoi:\n\"Minä inhoan Babelin porttoa! Minä inhoan Babelin porttoa! Hyi\ntuota kauhistuttavaa epäjumalaa! Hyvät ihmiset, älkää uskoko häntä!\nHyvät ihmiset, älkää uskoko häntä!\" Ja silloin kaupungin pormestari\nkäski sytyttää tulen tuon kerettiläisen rovioon ja sanoi: \"Vaikkapa\nolisi vain yksi risukimppu koko maailmassa, niin hän antaisi sen\npolttaakseen hänet.\" Muuan saapuvilla oleva aatelismies meni\nTankervilin luo, otti häntä kädestä ja sanoi: \"Hyvä veli, ole väkevä\nKristuksessa!\" Tämän hän lausui hiljaisella äänellä. Tankervil\nvastasi: \"Oi herra, kiitän teitä; niin olenkin, Jumalan kiitos!\"\nSitten sytytettiin tuli, ja hän pyysi kaupunginvoutia ja koko\nkansanjoukkoa rukoilemaan hänen puolestaan. Useimmat läsnäolevat\ntekivätkin niin. Ja niin hän syleili tulta ja peittyi siihen huutaen\navukseen Herran Jeesuksen nimeä, vapautuen pian tuskista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamalla kertaa kuin piispa Bonner tutki George Tankerviliä, oli myös\nkäsiteltävänä useiden muiden marttyyrien asia. Kun eräs heistä,\nWilliam Hale, sai tuomion, niin hän viittasi piispaan lausuen:\n\"Oi, hyvät ihmiset, varokaa tätä epäjumalanpalvelijaa ja tätä\nantikristusta!\"\n\nFoxe antaa heidän oikeudenkäytöstään ja kuolemastaan yhteisen\nkuvauksen, jonka katkelma on edelläesitetty Tankervilin marttyyrio.\nYhteisen marttyyrion alkulauseessa hän huomauttaa, että nämä eivät\nole sellaisia pyhiä, joista paavilliset mainitsevat legendoissaan,\nvaan niitä, joista Ilmestyskirjassa on kirjoitettu: \"Nämä ovat\nne, jotka seuraavat Karitsaa mihin ikinä Hän meneekin, ja he ovat\npesseet viittansa ja valkaisseet ne Karitsan veressä.\" Ja sitten hän\nkirjoittaa seuraavat sanat, joiden jyrkkyydessä ja suorasukaisuudessa\nei ole enää toivomisen varaa. \"Täten nämä pyhät eivät ole paavin\ntekoa, tahi oikeammin, totta puhuen, he ovat paavin tekoa, paavin\ntekoa siinä mielessä, sanomme, että Jumalan pyhät eivät ole paavin\ntekemiä, vaan että paavi koettelee ja tuo ilmi Jumalan pyhät;\nsillä niinkuin saatanan rusikoitsemisen kautta koeteltiin Jobin\nkärsivällisyyttä, ja faraon kautta tuli ilmi Jumalan voima, samoin,\nellei antikristus olisi tuhonnut hurskaita ihmisiä, heistä ei olisi\ntullut Kristuksen marttyyrejä.\"\n\n\n\n\nPIISPA RIDLEY.\n\n\nKuningatar Maria Verisen aikuisen vainon polttorovioitten liekeissä\nsaivat surmansa monet sadat evankelismieliset kristityt, ja silloin\nkärsivät todistajakuoleman myös Lontoon piispa _Nikolaus Ridley_\nja Worcesterin piispa _Hugh Latimer_, kaksi silloisen Englannin\nkirkon kaunista kukkaa ja vankkaa totuudenpatsasta. Uskonuljuuteen\nja pelottomaan rohkeuteen nähden he muistuttavat mainehikkaita\nvirkaveljiään kolmen ensimmäisen vuosisadan vainojen historiasta,\nsamalla kuin he molemmat olivat perin hurskaita ja, varsinkin Ridley,\nkorkeasti oppineita miehiä. Esitämme seuraavassa muutamia piirteitä\nnäiden jalojen Jeesuksen Kristuksen sotamiesten elämästä ja sitten\nyhteisen kuvauksen heidän samanaikuisesta marttyyrikuolemastaan.\n\nRidley oli syntynyt Northumberlandissa kunnianarvoisassa ja\nhyvinvoivassa perheessä. Jo lapsena hän osoitti taipumusta\nopiskeluun, ja hänet lähetettiin kouluun Newcastleen, josta hän\nsittemmin siirtyi Cambridge'in yliopistoon. Siellä hän edistyi\nopinnoissaan niin erinomaisesti, että hän ennen pitkää kohosi\nyliopiston korkeimpiin kunniavirkoihin ja saavutti jumaluusopin\ntohtorin arvon. Kun hän oli tehnyt opintomatkan Pariisiin, niin\nkuningas Henrik VIII nimitti hänet hovisaarnaajaksi ja myöhemmin\nRochesterin piispaksi, josta toimesta hänet sitten kuningas Edvard VI\naikana siirrettiin Lontoon piispaksi.\n\n'Ridleyllä oli hyvä muisti ja hän oli lukenut paljon, joten hän siinä\nsuhteessa oli aikansa etevimpiä. Hän oli miellyttävä, kaikin tavoin\nsopusuhtainen mies, otti aina asiat hyvältä puolelta, kantamatta\nvihaa tahi kaunaa ketään kohtaan. Kärsimänsä loukkaukset ja vääryydet\nhän antoi heti anteeksi ja unohti, oli viisas neuvonantajana,\nsyvä tiedoiltaan ja harkitsevainen kaikissa teoissaan. Lempeästi\nja huolellisesti hän koetti johtaa katolisia vastustajiaan\ntotuudentuntoon osoittaen tällöin toisinaan hyvin pitkälle menevää\nnöyryyttä. Sukulaisiinsa hän oli kiintynyt, mutta vaati heitä samalla\njyrkästi viettämään rehellistä ja jumalista elämää.\n\nRidley käytti kaikkia keinoja kuolettaakseen itseään, viettäen\npaljon aikaa rukouksessa ja mietiskelyssä. Joka aamu hän noustuaan\nja pukeuduttuaan oli puoli tuntia polvillaan rukouksissa omassa\nmakuukammiossaan. Sitten hän otti esiin kirjansa lukien kello\n10:een asti, jolloin oli yhteinen rukoushetki koko talonväelle;\nsenjälkeen aamiainen. Ruokapöydässä hän oli vähäpuheinen, raitis ja\nmiettiväinen, laskien toisinaan leikkiä jonkun sanan.\n\nAamiaiselta hän siirtyi jälleen lukuhuoneeseensa ja viipyi siellä\nkello 5:een asti, jolloin oli päivällinen ja senjälkeen taasen\nyhteinen rukous ja raamatunlukua. Päivällisen jälkeen hän taas\njatkoi opiskeluaan kello 11:een asti, joka oli hänen tavallinen\nmaatamenoaikansa. Perhettään hän vaati olemaan muille kaikkien\nhyveiden ja jumalisen vaelluksen esikuvana.\n\nVirkatehtävissään hän oli uupumaton, saarnaten ja opettaen puhdasta\nJumalan sanaa. Joka juhlapäivänä ja sunnuntaina hän saarnasi\njossakin. Sanankuulijat rakastivat häntä suuresti. \"Milloinkaan\neivät rakkaat vanhemmat ole hellemmin rakastaneet lastaan kuin hänen\nlaumansa ja hiippakuntansa rakasti häntä.\"\n\nJumalan armon ja evankeliumin valoon Ridley tuli ensiksi lukiessaan\nRatramnuksn kirjaa sakramenteista. Ja siinä vahvistivat häntä\nsuuresti keskustelut Pietari Marttyyrin (Pietro Vermiglin) kanssa,\njoka viimeksimainittu oli Oxfordin yliopiston professori ja\nuskonpuhdistuksen miehiä.\n\nKun kuningas Edvard VI kuoli ja kuningattareksi huudettiin\nkuolleen kuninkaan ja valtakunnanneuvoston toivomuksen mukaisesti\nNorthumberlandin herttuan pojan protestanttismielinen puoliso Jane\nGrey, piti Ridley tällöin neuvoston määräyksestä saarnan, jossa hän\nesitti mielipiteensä lady Mariasta, laillisesta vallanperijästä, sekä\nluetteli, mitä onnettomuuksia hänen mielestään seuraisi, jos Maria\npääsisi valtaistuimelle. Hän ennusti, että jos Maria saa kruunun,\nniin hän hallitsee heitä ulkomaisen vallan avulla ja kukistaa\nkokonaan raamatunmukaisen opin.\n\nTätä Maria ei voinut unohtaa eikä antaa anteeksi, ja kun hän sitten\nsai vallan käsiinsä, hän ensi töikseen vangitutti piispa Ridleyn,\nsamoin kuin piispa Latimerin ja arkkipiispa Cranmerin ja panetti\nheidät Toweriin. Sieltä heidät lähetettiin Oxfordiin, jossa heitä\npidettiin vankilassa v:sta 1554 aina lokakuun 16 p:ään 1555, jolloin\nRidley ja Latimer kärsivät todistajakuoleman roviolla. Ridleytä\nsäilytettiin aluksi yhteisessä vankilassa, loppuajan hän sai olla\nvartioituna yksityisessä perheessä. Vankeusaikanaan oli piispoilla\nväittelytilaisuuksia sikäläisen yliopiston jumaluusopin tohtorien ja\nmuiden evankelisen opin vastustajain kanssa. Esitämme seuraavassa\nkatkelman tällaisesta väittelystä, jossa toisella puolella olivat\nRidley ja Latimer, toisella joku Antonian, kiihkokatolinen,\ntodennäköisesti Winchesterin piispa Gardiner.\n\nAntonian: \"Mieti, millaisille vaaroille antaudut alttiiksi\nhylätessäsi kirkon; sillä sinä et voi olla sitä hylkäämättä\nkieltäytyessäsi menemästä messuun. Sillä messu on yhteyden\nsakramentti; ilman arkkia ei ole pelastusta. Kirkko on arkki ja\nPietarin laiva. Te tunnette tämän lauseen kyllin hyvin; Jumala ei\nole oleva sen isänä, joka ei tunnusta kirkkoa äidikseen. Sitäpaitsi,\nelämä kirkon ulkopuolella, kuten Augustinus sanoo, kulutettakoon se\nmiten hyvin tahansa, ei johda Jumalan valtakuntaan.\"\n\n_Ridley_: \"Pyhän katolisen eli yleisen kirkon, joka on pyhäin yhteys,\nJumalan huone, Jumalan kaupunki, Kristuksen morsian, Kristuksen\nruumis, totuuden patsas ja tuki, tämän kirkon minä uskon, kuten\nuskontunnustus sanoo. Tätä kirkkoa minä pidän arvossa ja kunnioitan\nHerrassa. Mutta tämän kirkon ojennusnuorana on Jumalan sana, jota\nojennusnuoraa me seuraamme elämässä. 'Ja kaikille, jotka tämän\nsäännön mukaan vaeltavat', kuten Paavali sanoo, 'heille olkoon\nrauha ja laupeus, ja Jumalan Israelille.' Seurakunnan ohjaaja\non Pyhä Henki. Ne tunnusmerkit, joista minä tunnen tämän kirkon\ntässä pimeässä maailmassa ja tämän kieron ja nurjan sukukunnan\nkeskellä, ovat nämä: Jumalan pyhän sanan oikea saarnaaminen,\nsakramenttien asianmukainen jakaminen, rakkaus, seurakuntakurin\nuskollinen vaarinottaminen Jumalan sanan mukaan. Ja se kirkko\ntahi seurakunta, joka on näiden tunnusmerkkien kaunistama, on\ntoden teolla se taivaallinen Jerusalem, jonka ylhäältä syntyneet\nmuodostavat. Tämä on meidän kaikkien äitimme, ja Jumalan armosta\ntahdomme elää ja kuolla tämän kirkon lapsina. Tämän ulkopuolella,\nsen myönnän, ei ole pelastusta; ja uskon, että muut tätä koskevat\nkohdat oikeinymmärrettyinä koskevat ainoastaan tätä kirkkoa.\nEntisinä aikoina, Krysostomos sanoo, oli monta eri tapaa tuntea\nKristuksen kirkko, s.o. jumalinen elämä, ihmeet, siveys, oppi ja\nsakramenttien jakaminen. Mutta siitä asti kun harhaoppiset ottivat\nhaltuunsa kirkon, voidaan ainoastaan raamatun avulla tuntea, mikä\non oikea kirkko. Heillä on temppelit, kuten meilläkin. Ja näin\nvain raamatun avulla voidaan tuntea, mikä on oikea kirkko. Heidän\nväitteeseensä, että messu on yhteyden sakramentti, vastaan: se leipä,\njonka murramme, on Herran asetuksen mukaan Kristuksen mystillisen\nruumiin sakramentti. Sillä me, vaikka olemmekin monet, olemme yksi\nleipä ja yksi ruumis, koska me kaikki osallistumme samasta leivästä.\nMutta messussa ei oteta vaaria Herran asetuksesta, sillä kaikki\nosallistumme samasta leivästä, mutta vain yksi juo kaiken (viinin).\nSillä siinä muodossa kuin sitä nykyjään käytetään, se näyttää olevan\nyksilöllisyyden sakramentti ja erään ihmisluokan nimenomainen\nerioikeus, jonka avulla tämä tunnetaan muista, sensijaan että se\nolisi yhteyden sakramentti, joka esittää meidän liittämistämme\nyhdeksi.\"\n\nLatimer: \"Niin, mitä yhteistä on Kristuksella ja antikristuksella?\nSiksipä ei olekaan soveliasta kantaa iestä paavillisten kanssa.\nLähtekää pois heidän keskeltään ja erotkaa heistä, sanoo Herra.\nToinen asia on todella olla kirkko, toinen asia on jäljitellä\nkirkkoa. Suokoon Jumala, että tietäisimme hyvin, mitä on kirkon\nhylkääminen! Mikä oli Englannin kirkko kuninkaan (Edvard VI:n)\npäivinä? Kuningas ja hänen kannattajansa vaiko messukauppiaat ja\nheidän nurkkakuntansa? Jos kuningas ja hänen hallitustoimiensa\nkannattajat, niin miksipä me emme nyt olisi se kirkko, joka on\nsamojen hallitustoimien kannalla? Jos messukauppiaat, vaikka\nasettuivatkin kuninkaan hallitustoimia vastaan, voivat olla kirkossa,\nniin miksi emme me yhtä hyvin voi olla kirkossa, vaikkapa asetummekin\nkuningattaren hallitustoimia vastaan? Ei kaikki, mikä on verhottu\nkirkon arvonimellä, ole silti kirkkoa. Erottaudu niistä, jotka\novat sellaisia, sanoo Paavali. Kenestä? Rinnakkaisteksti vastaa\nkysymykseen: \"Jos joku muuta oppia esittää eikä pysy kiinni Herramme\nJeesuksen Kristuksen reiveissä sanoissa -- -- --, niin hän on\npaisunut eikä ymmärrä mitään.\" Tarkasta koko tekstiä, jotta tulisit\nhuomaamaan, mikä on riitaisien väittelyjen hedelmä. Mutta minkätähden\nsanotaan, että sellaiset miehet eivät tiedä mitään, jos he tietävät\nniin monenlaista? Tunnette vanhat säkeistöt:\n\n    \"Hoc est nescire, sine Christo plurima scire;\n    Si Christum bene scis, satis est, si caetera nescis.\"\n\n\"Se on: 'Tämä on olla tietämätön: jos ilman Kristusta tiedät\nmonenlaista; jos tunnet hyvin Kristuksen, niin tiedät kylliksi,\nvaikkapa muuta et tietäisikään.' Siksipä ei Paavali halunnutkaan\nmuuta tietää kuin Jeesuksen Kristuksen ja Hänetkin ristiinnaulittuna.\nNiin monta kuin on paavilaista ja messukauppiasta, heistä kaikista\nvoidaan sanoa, että he eivät tiedä mitään. Sillä he eivät tunne\nKristusta, koska he messutessaan riistävät paljon Kristuksen armosta\nja ansiosta.\"\n\nEsitämme vielä lyhennettyinä Ridleyn ja Latimerin samassa\ntilaisuudessa antamat loppulausunnot.\n\n_Ridley_. -- \"Taivaallinen Isä, Sinä kaiken viisauden, ymmärryksen\nja todellisen väkevyyden Isä, minä rukoilen Sinua ainosyntyisen\nPoikasi Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden: katso armollisesti\nminun, viheliäisen luomuksen puoleen ja lähetä Pyhä Henkesi rintaani,\njotta en ainoastaan Sinun viisautesi mukaan ymmärtäisi, miten\ntämä myrkyllinen ja kuolettava nuoli on kestettävä ja millaisella\nvastauksella se on lyötävä takaisin, vaan myöskin, kun minun on\nyhdyttävä taistelemaan kentällä Sinun nimesi kunnian tähden, jotta\nminä silloin, Sinun oikean kätesi puolustuksen vahvistamana, voisin\nseisoa miehuullisesti Sinun uskosi ja totuutesi tunnustuksessa ja\nsiinä samassa jatkaa elämäni loppuun asti, saman Herramme Jeesuksen\nKristuksen kautta! Amen.\n\n\"Nyt vastaväitteeseen! Myönnän olevan järkevää, että se, jota ei\nsanoilla ja lempeydellä voida saada suostumaan siihen, mikä on oikeaa\nja hyvää, suistetaan siihen lain ankaralla ojennuksella; se on:\nettä sitä, joka ei tahdo alistua Jumalan sanaan, rangaistaan lain\nnojalla. Totta on, kuten tavallisesti sanotaan, että sitä, joka ei\ntottele evankeliumia, täytyy kesyttää ja opettaa lain ankaruudella.\nMutta tällaisiin toimenpiteisiin tulisi ryhtyä vain sitä vastaan,\njoka kieltäytyy siitä, mikä on oikein ja kohtuullista totisen\njumalisuuden mukaan, eikä sitä vastaan, joka ei voi rauhallisesti\nsietää taikuutta, vaan vihaa ja inhoo sydämensä pohjasta sellaisia\ntoimituksia ja tekee sen Jumalan nimen kunnian tähden. Mitä siihen\ntulee, että Te sanotte henkilöä, joka rikkoo yleisiä lakeja, maansa\nviholliseksi, on selvää, että tulee tarkastaa lakien luontoa ja\nminkälaisia ne lait ovat, joita rikotaan. Sillä uskovaisen kristityn\nei tule ajatella samalla tavalla kaikista laeista. Mutta tämä väite\npitää paikkansa ainoastaan sellaisiin lakeihin nähden, jotka ovat\nvastoin Jumalan sanaa. Muutoin, ketkä rakastavat maataan totuudessa,\ns.o. Jumalassa, ne harkitsevat aina milloin näyttää siltä, että\nJumalan ja ihmisen lait ovat vastakkaisia toisilleen, jotta ihminen\ntottelisi mieluummin Jumalaa kuin ihmistä. Ja toisin ajattelevista,\njotka ovat rakastavinaan maataan, vaikka saattavat maansa ikäänkuin\ntaistelemaan Jumalaa vastaan, joka on heidän maansa ainoa tuki,\nminulla on se varma kanta, että sellaiset ovat tuomittavat maansa\nverivihollisina ja kavaltajina. Sillä ne, jotka taistelevat Jumalaa\nvastaan, joka on heidän maansa turva, mitä he tekevät muuta kuin\nsaattavat maalleen äkillisen turmion ja tuhon? Mutta ne, jotka\ntekevät niin, ovat tuomittavat maansa vihollisina ja valtakunnan\nkavaltajina.\n\n\"Mutta tämä, te sanotte, on paras tapa kapinan nostamiseen ja\nyhteiskuntarauhan häiritsemiseen; siksipä ovatkin tällaiset asiat\nkukistettavat ajoissa lain voimalla. Katso, saatana ei tahdo lakata\nkäyttämästä vanhoja petoksiaan ja tuttuja viekkauksiaan. Hänellä\non aina tämä nuoli valmiina singottavana vihamiehiään vastaan: hän\nsyyttää heitä kapinasta, jotta saattaisi heidät, mikäli mahdollista,\nkorkeampien virkamiesten taholta uhkaavaan vaaraan. Sillä niin hän\non aina palvelijoittensa kautta syyttänyt Jumalan profeettoja. Ahab\nsanoi Elijalle: 'Siinäkö sinä olet, sinä, joka syökset Israelin\nonnettomuuteen?' Väärät profeetat syyttivät myöskin ruhtinailleen\nJeremijaa, että hänen sanansa olivat kapinalliset, joita ei voida\nsietää. Eivätkö kirjanoppineet ja fariseukset väärin syyttäneet\nKristusta kapinalliseksi henkilöksi, joka puhuu keisaria vastaan?\nEivätkö he lopulta huutaneet: 'Jos päästät hänet, et ole keisarin\nystävä.' Puhuja Tertullus, miten hän syyttää Paavalia Feeliksin,\nmaaherran, edessä? 'Olemme havainneet', hän sanoo, 'tämän miehen\nrutoksi ja metelinnostajaksi kaikkien koko maailman juutalaisten\nkeskuudessa.' Mutta minä pyydän teitä miettimään, olivatko nämä\nnäin nimitetyt miehet: Kristus, Paavali ja profeetat, kapinallisia\nhenkilöitä. Pois se! Mutta väärät miehet syyttivät heitä väärin.\nJa miksi, kysyn teiltä, ellei juuri sentähden, että he kansan\nedessä nuhtelivat heidän vilppiään, taikauskoaan ja petoksiaan?\nJa kun toiset eivät voineet sietää sitä, vaan olisivat mielellään\nraivanneet heidät pois tieltä, niin he syyttivät näitä kapinallisiksi\nhenkilöiksi ja yhteiskunnan rauhan häiritsijöiksi, jotta he täten\nsaattaisivat heidät kansan ja hallitsi joitten vihamiehiksi ja sitä\nhelpommin voisivat temmata heidät kidutettaviksi ja tapettaviksi.\nMutta miten kaukana he olivat kaikesta kapinasta, kuten heidän\noppinsa, elämänsä ja vaelluksensa, on kaikille hyvin tunnettua.\nSillä siihen nähden, mitä käytetään viimeisenä vastaväitteenä, että\nnimittäin se ei voi olla kuninkaansa uskollinen alamainen, joka\navoimesti tunnustaa, ettei hän voi seurata kaikkia hallitsijansa\nlaatimia lakeja, -- siihen nähden minä toivoisin, että minut\nasetettaisiin puolueettoman tuomarin eteen ja sellaisen, joka pelkää\nJumalaa. Ja tämän tuomioon lupaan alistua. Vastaan sentähden:\nalamaisen tulee totella hallitsijaansa, mutta Herrassa eikä\nmilloinkaan vastoin Herraa; sillä se, joka tietoisesti tottelee\nhallitsijaansa vastoin Jumalaa, ei täytä velvollisuuttaan hallitsijaa\nkohtaan, vaan pettää hallitsijan ja auttaa häntä valmistamaan omaa\nperikatoaan. Se on myöskin väärä, joka ei anna hallitsijalle, mitä\nhallitsijan on ja Jumalalle, mitä Jumalan on. Tässä tulee myöskin\nmieleeni keisari Valentinianuksen merkillinen lause, kun oli kysymys\nMilanon piispan vaalista: 'Asettakaa hänet', hän sanoi, 'jonka\nedessä me, jos me ihmisenä jolloinkin erehdymme, voimme nöyrtyä.'\nKun Polykarpos, kestävin marttyyri, seisoi ylimpien hallitusmiesten\nedessä ja kun häntä käskettiin pilkkaamaan Kristusta ja vannomaan\nkeisarin onnen kautta, vastasi hän nöyrällä mielellä: 'Meitä on\nopetettu antamaan ruhtinaille ja hallitusmiehille, jotka ovat Jumalan\nasettamia, heille tuleva kunnia, mikäli se ei ole vastoin Jumalan\nuskontoa.'\n\n\"Tähän asti näette, hyvä isä, miten minä olen ainoastaan sanoilla\nantanut ikäänkuin merkinantotoitotuksen siihen taisteluun, johon\nuskon pian joutuvani, ja miten minä olen alkanut valmistaa\neräänlaisia aseita taistellakseni Kristuksen vihollista vastaan\nja miettiä itsekseni, miten tuon vanhan vihollisen nuolet olisi\ntorjuttava ja millä tavalla minä voisin lyödä hänet takaisin hengen\nmiekalla. Näin opin myöskin käyttämään varustusta ja koettelemaan,\nmiten asestettuna tulee käydä. Tindalissa, lähellä Skotlannin rajaa,\nmissä minä olen syntynyt, olen nähnyt maanmiesteni valvovan öitä\nja päiviä heille ominaisessa haarniskassa, s.o. sotisovassaan ja\nkeihäät käsissään varsinkin silloin, kun he olivat saaneet salaisen\nvaroituksen skottien tulosta. Ja vaikka jokaisessa sellaisessa\nkahakassa joku heistä menetti henkensä, niin he kuitenkin siten\nurhoollisten miesten tavoin puolustivat kotikontuaan. Ja luulen,\nettä ne, jotka noin kuolivat, kaatuivat hyvässä taistelussa Jumalan\nedessä, ja heidän lapsiaan ja jälkeläisiään koko maa rakasti enemmän\nheidän isiensä tähden. Ja emmekö valvoisi, kun on kysymyksessä\nKristus, Vapahtajamme, ja Hänen omien asetustensa puolustaminen,\nasetusten, joilla Hän antaa meille elämän ja kuolemattomuuden, niin,\nkun on kysymys uskosta ja kristillisyydestä, jolla lepää ikuinen\npelastuksemme? Emmekö aina kävisi asestettuina, ainaisesti varoen\nvastustajaamme, joka, kuten kiljuva jalopeura, etsii, kenen hän\nnielisi, ja joka hyökkää kimppuumme, jos olemme uneliaita; ja voi\nmeitä, jos hän saavuttaa meidät yllättämällä, minkä hän epäilemättä\ntekee, jos nukumme. Valvokaamme sentähden, sillä jos perheenisännällä\nolisi tiedossaan, millä yövartiolla varas tulee, totta hän valvoisi\neikä sallisi taloonsa murtauduttavan. Valvokaamme sentähden, sanon!\nÄlkäämme salliko murtauduttavan taloomme! 'Vastustakaa perkelettä\",\nJaakob sanoo, \"niin hän teistä pakenee.' Vastustakaamme häntä\nsentähden miehuullisesti ja ottakaamme ristimme hartioillemme;\nseuratkaamme päämiestämme Kristusta, joka on vihkinyt ja pyhittänyt\nIsän luo johtavan tien, s.o., tien siihen valoon, jota ei yksikään\nihminen voi käsittää, iankaikkisten riemujen lähteelle. Seuratkaamme,\nsanon, kun Hän kutsuu ja houkuttelee meitä, jotta me näiden hetkisen\nkestävien ahdistusten jälkeen, joilla hän koettelee uskoamme\nkuten kultaa tulessa, saisimme hallita iankaikkisesti ja viettää\nriemujuhlaa Hänen kanssaan Isän kirkkaudessa, mikä meille annetaan\nsaman Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jolle\nynnä Isän ja Pyhän Hengen kanssa olkoon kunnia ja kirkkaus nyt ja\niankaikkisesti. Amen. Amen.\"\n\nLatimer: -- -- -- \"Parempi on kärsiä, tuottivatpa he meille mitä\ntahansa julmuuksia kuin saattaa itselleen Jumalan korkea närkästys.\nSentähden, herrani, ole hyvillä mielin Herrassa ja mieti, mitä Hän\nsinulta vaatii ja mitä Hän sinulle lupaa. Yhteinen vihollisemme ei\ntee enempää kuin Jumala hänen sallii tehdä. Jumala on uskollinen,\nhän ei salli meitä kiusattavan yli voimaimme. Pysy siinä, mikä\non vakaumuksesi; pidäty siihen ja anna heidän sanoa ja tehdä,\nmitä heitä haluttaa. He voivat tappaa vain ruumiin, joka jo\nitsestäänkin on kuolevainen. Eivätkä he sitäkään voi tehdä milloin\nheitä haluttaa, vaan milloin Jumala sen sallii heille ja milloin\non tullut määrätty hetki. Monisanaisuus heidän kanssaan on aivan\nturhaa, varsinkin nyt, kun heillä on valmiina verinen ja kuolemaa\nuhkaava laki. Mutta on sangen tärkeätä, että teet heille järkevällä\ntavalla selkoa uskostasi, jos he kuuntelevat sinua rauhallisesti;\nmuutoinhan tiedät, että jumalattoman tuomioistuimen edessä mies voi\nvaieta Kristuksen esikuvan mukaan. Älä salli heidän viisastelevilla\nviisasteluillaan ja harhapäätelmillään pettää itseäsi; tiedäthän,\nettä petolliset seikat voivat näyttää totuudenmukaisemmilta kuin\nkaikkein vankimmat tosiasiat. Siksipä Paavali antaakin meille\ntunnuksen: 'Älköön kukaan pettäkö teitä tyhjillä puheilla.' Liioin\nei ole suotavaa, että kiistanhaluisten ihmisten kanssa väittelet\nsanoista, joiden tarkoituksena ei ole rakentaa, vaan johtaa harhaan\nkuulijat ja turhan päiten kerskua ja pöyhistellä vastustajain edessä.\nKuolemanpelko puhuu vakuuttavinta kieltä suurelle joukolle. Pane se\ntosiasia visusti mieleesi; sillä se vakuutti Shaxton'inkin, kuten\nmonet ajattelivat, sen jälkeen, kun hän jo kerran oli tehnyt hyvän\ntunnustuksen koko tuomioistuimen edessä. Liha on heikko, mutta hengen\nalttiuden tulisi vaikuttaa virkistävästi lihan heikkouteen.\n\n\"Huutajain luvun alttarin alla tulee täyttyä; onnellisia olemme, jos\nmeidät luetaan siihen seurakuntaan. Suurin koroitus, minkä Jumala\nsuo omilleen tässä maailmassa, on sama kuin filippiläisillä: 'Sillä\nteille on suotu ei ainoastaan uskoa Häneen, vaan myöskin kärsiä\nHänen tähtensä.' Mutta kuka pystyy tähän? Varmaankin kaikki meidän\nkykeneväisyytemme, kaikki meidän kelvollisuutemme on Jumalasta. Hän\nvaatii ja lupaa. Ilmoittakaamme kuuliaisuutemme Hänen tahdolleen, kun\nsitä vaaditaan meiltä hädän hetkenä, niin, keskellä tulta.\n\n\"Kun tuo luku on täytetty, minkä uskon pian tapahtuvan, silloin\npaavilaiset varokoot; kun he sanovat rauha, kaikki on turvallista,\nsilloin Kristus ilmestyy pitämään suurta parlamenttiansa ja\nasettamaan kaikki kappaleet kohdalleen. Mutta Hän ei tule\nniinkuin paavilaiset kuvittelevat piiloittautumaan ja leikkimään\npiilosillaoloa leivän kappaleen alla, vaan Hän on tuleva kunniassa\npeloksi ja kauhuksi kaikille paavilaisille, mutta suureksi\nlohdutukseksi ja turvaksi kaikille niille, jotka kärsivät täällä\nHänen tähtensä. Lohduttakaa sentähden toisianne näillä sanoilla.\n\n\"Katsokaa, herraseni, tässä minä olen paljastanut teidän paperinne\nturhamaisesti ja esiintynyt narrina; mutta pidin parempana sitä kuin\nsuostua teidän pyyntöönne tällä kertaa. Suokaa anteeksi ja rukoilkaa\npuolestani; rukoilkaa puolestani, sanon; rukoilkaa puolestani,\nsanon. Sillä olen toisinaan niin arka, että tekisi mieleni ryömiä\nhiirenloukkoon; toisinaan Jumala taasen käy luonani lohduttamassa.\nNäin Hän tulee ja menee opettaakseen minua tietämään ja tuntemaan\nheikkouteni, jotta ylistäisin Häntä, joka on arvollinen, enkä\nriistäisi sitä, mikä on Hänen, kuten monet tekevät, jopa miltei koko\nmaailma. Voikaa hyvin.\n\n\"Minkä verran voidaan luottaa paavilaisiin, käy ilmi siitä, miten\nhe vääntävät, kääntävät, selittävät mielensä mukaan ja julkeasti\nväärinkäyttävät Jumalan pyhää raamattua, kuten näkyy paavin laista.\nMutta minä asun täällä nyt unhotuksen koulussa. Voikaa hyvin vielä\nkerran ja olkaa väkevät ja järkähtämättömät Herrassa. Paavali rakasti\nTimoteusta ihmeellisesti, vaikkapa hän sanookin hänelle: 'Kärsi\nyhdessä minun kanssani vaivaa evankeliumin tähden' ja taasen: 'Kärsi\nsinäkin vaivaa niinkuin jalo Jeesuksen Kristuksen sotamies.' 'Ole\nuskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun',\nsanoo Herra.\"\n\n\n\n\nPIISPA LATIMER.\n\n\nPiispa _Hugh Latimer_ kuuluu niihin marttyyrihistorian suuriin\npatriarkkaalisiin persoonallisuuksiin, jotka ansaitsevat aivan\nerikoista kunnioitusta ja arvonantoa.\n\nHän oli syntynyt Thurcastonissa vuoden 1480 paikkeilla arvossapidetyn\nmaanviljelijän poikana. Lapsena hän auttoi vanhempiaan ja kuutta\nsisarustaan kotiaskareissa isän pienellä maatilalla, kunnes\nseurakunnan Herra ohjasi hänen askeleensa avarammille toimialoille\ntekemään raivaustyötä uskonpuhdistuksen laajalla viljavainiolla\nomassa synnyinmaassaan. Alhaista syntyperäänsä hän ei hävennyt\nmilloinkaan, kun hän etevänä jumaluusoppineena ja arvohenkilönä\nliikkui hovipiireissä.\n\nJo sangen nuorena, vielä hentona, 4-vuotiaana lapsukaisena hänkin\nherätti huomiota synnynnäisellä lahjakkuudellaan. Saatuaan\npohjatiedot kotipaikkansa kyläkoulussa hänet 14-vuotiaana lähetettiin\nCambridge'in yliopistoon. Siellä hän ryhtyi innokkaasti tutkimaan\naikansa pimeätä skolastista jumaluusoppia ollen kiihkeä vanhan uskon\nja perinnäistapojen vaalija, täysverinen Saulus. Hän ei mielestään\nmilloinkaan noudattanut kyllin tarkasti katolisen kirkon muotomenoja,\nja niin suuri luottamus hänellä oli perinnäiseen hurskauteen, ettei\nhän luullut milloinkaan joutuvansa kadotukseen, jos hänestä vain\ntulisi munkki ja luostarin vakinainen asukas. Uuden opin kannattajia\nhän vihasi katkerasti, ja se juhlaesitelmä, jonka hän piti saadessaan\njumaluusopin kandidaattiarvon, oli tähdätty Filip Melanchtonia\nvastaan. Menipä hänen paavilainen uskonkiihkonsa niin pitkälle, että\nhän häpeällisesti solvasi uskonpuhdistusmielistä maisteri Staffordia,\njoka luennoi jumaluusoppia Cambridge'in yliopistossa, ja kielsi\nylioppilaita menemästä hänen luennoilleen.\n\nMutta uskonpuhdistuksen raittiit kevättuulahdukset puhaltelivat yhä\nvoimakkaammin myöskin Brittein saarilla, niillä muistorikkailla\npaikoilla, joita kahdeksan vuosisataa aikaisemmin hurskaat\niiriläis-skottilaiset ja benediktiläismunkit olivat kostuttaneet\nrukoustensa kyynelillä. Silloinkin oli Brittein saarilla ollut kevät,\nja elämän veden virrat kumpuilleet raikkaina ja elämääsynnyttävinä,\nmutta noita ihania aikoja oli seurannut keskiaikaisen paavilaisuuden\nsynkkä syksy ja kolea takatalvi, ja jäljelle oli jäänyt vain oman\nvanhurskauden kuolleita luita ja muotomenojen kellastuneita lehtiä.\n\nSe mies, jota Herra käytti aseenaan saattaakseen Latimerin\nevankeliumin valoon ja osallisuuteen, oli maisteri Thomas Bilney,\njosta olemme puhuneet aikaisemmin. Katsellessaan Latimerin sokeata\nuskonkiihkoa Bilneyn tuli häntä sääli ja hän alkoi miettiä keinoa,\nmiten parhaiten voisi voittaa kiihkeän ja tietämättömän veljen\nKristuksen totiseen tuntemiseen. Hän päätti silloin kääntyä Latimerin\npuoleen ja pyytää häntä kuulemaan tunnustustaan. Bilneyn avoin\ntunnustus teki Latimeriin silloin niin syvän vaikutuksen, että hän\npäätti jättää koulujumaluusopin ja ryhtyä tutkimaan raamattua. Hän\nsai uutta valoa keskustellessaan Bilneyn ja muiden uskonpuhdistuksen\nmiesten kanssa, kääntyi ja sopi Staffordin kanssa ennen tämän\nkuolemaa.\n\nLatimer ei kätkenyt kynttiläänsä vakan alle, vaan alkoi\ninnokkaasti levittää uutta oppia sekä julkisena saarnamiehenä\nettä yksityisopettajana niin hyvin oppineiden kuin oppimattomien\nkeskuudessa, mutta varsinkin yliopistopiireissä. Hän näytti,\nettä Herraa tulee palvella ja rukoilla yksinkertaisuudessa ja\ntotuudessa, ettei riitä pelkkä ulkonainen kirjain ja ulkonaiset työt:\nperimätieto, aneet, pyhiinvaellusmatkat, muotomenot, lupaukset,\nhartaudenharjoitukset, vapaaehtoiset työt, messut, paavius y.m.s. Nyt\npuhkesi vaino Latimeria vastaan. Kaikki yliopiston jumaluusoppineet\nja munkit kävivät yksimielisesti hänen kimppuunsa, mutta hän\nselviytyi kuitenkin vainoojistaan ja sai vaikuttaa yliopistossa n.\nkolmen vuoden ajan, 1529-1531.\n\nViimeksimainittuna vuonna puhkesi vaino häntä vastaan uudelleen.\nMutta hän oli sillä välin saanut voimakkaita suojelijoita. Hän\noli tutustunut erääseen kuningas Henrik VIII:n henkilääkäriin ja\nryhtynyt puolustamaan kuninkaan ylivaltaa paavia vastaan. Katoliset\neivät tälläkään kertaa voineet hänelle mitään, vaan päinvastoin\nhänet mainitun henkilääkärin ja Cromwellin suosituksesta nimitettiin\nWorcesterin piispaksi. Itse hän myöhemmin, v. 1550, kuvailee tätä\noikeudenkäyttöä seuraavasti.\n\n\"Minua tutki kerran viisi tahi kuusi piispaa, ja minua se kiusasi\nsuuresti; joka viikko minä tulin kolmasti tutkittavaksi, ja monta\nansaa ja paulaa oli asetettu minun tielleni minun pyydystämisekseni.\nJumala tietää, että minä en tuntenut vähääkään lakia, mutta Jumala\nantoi minulle vastauksen ja viisauden, mitä minun pitäisi puhua.\nJumala todellakin teki sen, sillä muutoin en mitenkään olisi\npäässyt heidän käsistään. Vihdoin minut vietiin tutkittavaksi\nerääseen huoneeseen, jossa oli riippuvat seinäverhot ja jossa minua\ntavallisesti tutkittiin; mutta tällä kertaa huone oli jotenkin\nmuutettu. Sillä kun siellä muulloin aina oli ollut tulta liedessä,\noli tuli nyt otettu pois ja seinäverho ripustettu lieden eteen ja\npöytä asetettu lähelle lieden päätä. Siellä oli tutkivien piispojen\njoukossa eräs, jonka kanssa minä olin hyvin läheinen tuttava ja\njota minä pidin hyvänä ystävänäni, iäkäs mies, joka istui lähinnä\npöydän päätä. Muiden kysymysten joukossa, joita hän teki minulle,\noli eräs sangen viekas ja ovela, sellainen, etten minä todellakaan\nluullut siinä piilevän sellaista vaaraa. Ja kun minun piti vastata,\nniin joku sanoi: 'Pyydän teitä, maisteri Latimer, puhukaa kovemmin;\nminulla on heikko kuulo ja monet istuvat etäällä.' Minä ihmettelin\nsitä, että minua käskettiin puhumaan kovemmin ja aloin epäillä sekä\nherkistin korvani tarkkaamaan liettä. Ja lieden luona vaatteen takana\nminä kuulin kynän kirjoittavan. He olivat määränneet erään sinne\nmerkitsemään kaikki minun vastaukseni, sillä he olivat varmoja,\nettä minä en enää lähtisi sieltä: heidän käsistäänhän ei yleensä\nenää ollut mahdollisuutta päästä. Jumala oli minun Herrani ja antoi\nminulle vastauksen; muutoin en olisi sieltä milloinkaan päässyt.\"\n\nPiispana hänelle avautui laaja ja hedelmällinen työmaa. Mutta\npaavilaiset eivät jättäneet häntä rauhaan. Ja kun sitten julkaistiin\nuskonpuhdistuksen vastaiset n.s. Kuusi Artikkelia, ei Latimer\nkatsonut enää voivansa niissä oloissa toimia loukkaamatta tuntoaan.\nHän pyysi virkaeroa ja vetäytyi yksinäisyyteen maaseudulle.\n\nSielläkään paavilaiset eivät unohtaneet häntä. Nostettiin uusi juttu\nja Latimer heitettiin vankeuteen Toweriin, jossa sai virua monta\nvuotta, koko Henrik VIII:n hallituksen loppuajan. Kun valtaistuimelle\nnousi kuningas Edvard VI, niin Latimer pääsi vapaaksi, alkoi kylvää\nevankeliumin siementä ja sai nähdä kylvönsä kantavan hedelmää. Mutta\njonkun aikaa mainitun kuninkaan kuoleman jälkeen Latimer vangittiin\nuudelleen kuningatar Marian käskystä ja heitettiin jälleen Toweriin.\nSieltä hänet yhdessä Ridleyn ja Cranmerin kanssa vietiin Oxfordiin ja\nsäilytettiin vankilassa, kuten aikaisemmin on kerrottu.\n\nVankeusaikansa hän vietti hartaassa ja palavassa rukouksessa, kantaen\nyötä ja päivää Herran eteen kolmea suurta asiaa.\n\nEnsinnäkin hän rukoili, että Jumala, joka oli määrännyt hänet sanansa\nsaarnaajaksi, antaisi hänelle myöskin armoa olemaan uskollinen\nkuolemaan asti, jotta hän voisi vahvistaa oppinsa verellään. Toiseksi\nhän rukoili, että Jumala antaisi evankeliuminsa valon vielä kerran\nkoittaa Englannille. Ja noita sanoja: \"Vielä kerran!\", \"Vielä\nkerran!\" hän toisti lakkaamatta, ikäänkuin olisi hän tahtonut iskeä\nne Jumalan korviin ja asettaa ne Hänen eteensä aivan kuin olisi\nhän nähnyt Jumalan. Kolmanneksi hän rukoili, että Jumala suojelisi\ntulevaa kuningatar Elisabetia, jonka nimen hän usein mainitsi,\nrukoillen kyynelin Jumalaa tekemään hänestä lohdun ja turvan\nturvattomalle Englannille. Ja Herra näki armossaan hyväksi vastata\nkaikkiin näihin kysymyksiin ihanalla ja valtavalla tavalla.\n\nAlkukirkon uskonsankareja ja marttyyripiispoja muistuttavalla\nuskonrohkeudella ja mielentyyneydellä astui tämä Albionin poika ja\njalo Jeesuksen Kristuksen sotamies polttoroviolle ja päätti siellä\njuoksunsa tavalla, joka oli sopusoinnussa hänen suuren uskonsa\nja arvokkaan vaelluksensa kanssa. Koitto korkeudesta valaisi\nkirkkaasti hänen syntymämaataan pian iäkkään piispan kuoleman jälkeen\nkarkoittaen sieltä paavilaisuuden henkisen pimeyden ja taikauskon.\n\nValtaistuimelle nousi Verisen Marian jälkeen valistunut ja\netevä, jottemme sanoisi suuri kuningatar Elisabet, joka korkean\nKaitselmuksen hyvästä suomasta laski Brittiläisen maailmanvallan\nperustukset. Ja näin oli myös valmistettu reaalipohja puolitoista\nvuosisataa myöhemmin heräävälle kautta maailman kantavalle\nanglosaksilaiselle lähetystyölle. Vanhurskas piispa vankilan\nkomerossa tuskin saattoi himmeästi aavistaa rukoustensa ja\nanomustensa todellista kantavuutta.\n\nPiispa Latimer oli peloton mies, joka jäykän sitkeästi ja\njohdonmukaisesti seurasi protestanttista uskon vakaumustaan. Muutamat\nhänen sanansa ja tekonsa puhuvat tässä suhteessa vakuuttavaa kieltä.\n\nKun hän oli saanut nimityksen hovisaarnaajaksi ja ensi kerran kohtasi\nHenrik VIII:n, niin hän lausui tälle: \"Herra kuningas! Jos sinä\nsallit minun olla niin lähellä itseäsi kuin hovisaarnaajana, niin\nanon, että annat minulle luvan puhua niinkuin omatuntoni käskee\nminua.\"\n\nEnsimmäisessä kuninkaan edessä pitämässään saarnassa hän lausui\nitselleen tämän eräässä suhteessa aikansa itsetietoisimman ja\nväkivaltaisimman hallitsijan kuullen seuraavat sanat: \"Latimer, sinun\npitää nyt puhua mahtavalle kuningas Henrik VIII:lle, joka, jos hän\nhyväksi näkee, voi ottaa sinun elämäsi ja saattaa sinut vaikenemaan\nainiaaksi; punnitse sentähden sanasi kultavaa'alla; mutta ajattele\nmyöskin, että sinun tulee puhua kaikkien kuningasten Kuninkaan ja\nkaikkien herrain Herran edessä; ole sentähden varuillasi, ettet ole\nvastenmielinen Hänelle.\"\n\nAmbrosiuksen tapaista rohkeutta hallitsijan edessä todistaa seuraava\ntapaus, joka sattui Latimerin ollessa Worcesterin, piispana.\n\nEnglannissa oli tähän aikaan tapana, että kukin piispa lahjoitti\nkuninkaalle upean uudenvuodenlahjan, kuka kultaa, kuka hopeaa ja kuka\nmitäkin. Latimer lahjoitti _Uuden Testamentin_, jonka mukana seurasi\nnenäliina, johon oli kirjoitettu sanat: _Fornicatores et adulteros\njudicabit Dominus._\n\nSeuraavassa teemme selkoa Ridleyn ja Latimerin tutkintotilaisuudesta\nja todistajakuolemasta.\n\n\n\n\nPIISPAT RIDLEY JA LATIMER.\n\nKuulustelu ja todistajakuolema.\n\n\nPiispat _Ridley_ ja _Latimer_ sekä arkkipiispa _Cranmer_ oli\nsiirretty huhtikuussa 1555 Towerista Oxfordiin, missä heitä\nsäilytettiin seuraavan lokakuun 16 p:ään, jolloin he kärsivät\nkuoleman, kuten aikaisemmin on mainittu.\n\nRidleytä ja Latimeria oli kuulusteltu useita kertoja huhti-, touko- ja\nkesäkuun kuluessa. Syyskuun 30 p:nä oli viimeinen ja lopullinen\nkuulustelutilaisuus. Puheenjohtajana ja paavin legaatin, kardinaali\nPole'in edustajana toimi Lincolnin piispa John White, ja apulaisina\nolivat Gloucesterin ja Bristolin piispat. Kuulustelu tapahtui\nOxfordin yliopiston suuressa luentosalissa. Lincolnin piispa istui\nsen korkealle istuimelle, joka tilaisuutta varten oli verhottu\nkultakirjosilkillä ja samettipieluksilla.\n\nEnsiksi tuotiin sisälle Ridley, joka seisoi paljain päin. Mutta heti\nkun hän kuuli mainittavan kardinaalin ja paavin pyhyyden nimeä, hän\npainoi lakin päähänsä. Kun Lincoln huomautti hänelle tästä, niin\nhän vastasi kunnioittavansa kardinaalia mieskohtaisesti, varsinkin\nhänen kuninkaallisen syntyperänsä tähden, mutta hän ilmoitti kokonaan\nkieltävänsä ja hylkäävänsä hänet paavin legaattina samoinkuin itse\npaavinkin. Kun Ridley kolmannen kehoituksen jälkeen vielä kieltäytyi,\nniin oikeudenpalvelija poisti hänen lakkinsa Lincolnin määräyksestä.\n\nTutkinto koski pääasiassa seurakuntakysymystä ja ehtoollisoppia.\n\nKun Lincoln ensin oli laajasti tehnyt selkoa katolisesta\nkirkkokäsityksestä, miten Rooman piispaus alkaa pyhästä Pietarista\nja jatkuu läpi aikakausien suorassa linjassa piispasta piispaan, ja\nmiten pyhät isätkin ovat tämän tunnustaneet kirjoituksissaan ajasta\naikaan, niin Ridley vastaa.\n\n\"Herrani! Tunnustan tahrattoman Kristuksen kirkon, jossa ei yksikään\nihminen voi erehtyä, jota ilman ei yksikään ihminen voi pelastua,\njoka on levinnyt läpi koko maailman, s.o. uskollisten seurakunnan;\nenkä minä rajoita tahi sido sitä mihinkään erikoiseen paikkaan, kuten\nte sanoitte, vaan tunnustan sen levinneen kautta koko maailman; ja\nmissä Kristuksen sakramentit oikein jaetaan, Hänen evankeliumiaan\noikein saarnataan ja seurataan, siellä Kristuksen kirkko loistaa\nniinkuin kaupunki kukkulalla ja kynttilä kynttilän jalassa; mutta\nminusta näyttää siltä, että te tahtoisitte sitoa Kristuksen kirkon\nyhteen paikkaan, määräämällä sen Roomaksi, koska siellä muka on\nKristuksen kirkon perustus eikä missään muualla. Mutta minä olen\ntäysin vakuutettu, että Kristuksen kirkko on perustettu kaikkialle,\njokaiseen paikkaan, jossa Hänen evankeliuminsa oikein vastaanotetaan\nja jossa sitä totisella tavalla seurataan. Ja missä on epäilyksiä\nJumalan kirkkoon nähden, minä käytän Vincentius Lerinalaisen viisasta\nneuvoa, jonka uskon teidänkin myöntävän oikeaksi. Hän nimittäin\nantaessaan neuvoja siitä, miten katolinen kirkko on tunnettava\nkaikkien lahkojen ja harhaoppien keskellä, kirjoittaa seuraavalla\ntavalla: 'Jos yksi osa on harhaoppien turmelema, niin minä asetan\nkoko maailman tuon yhden osan edelle; mutta jos suurempi osa on\nsaastutettu, niin pidän parempana alkukirkkoa.' Niinpä nytkin,\nnähdessäni suurimman osan kristikuntaa Rooman piispanistuimen myrkyn\nsaastuttamaksi, palaan alkukirkon käytäntöön, jonka näen selvästi\nolevan paavin asetuksien vastaisen, kuten sen seikan, että pappi\nyksin saa vastaanottaa sen, mikä on tehty luvattomaksi maallikoille,\nnimittäin, ehtoollisen saamisen molemmissa muodoissa ja muun\nsellaisen. Siksipä onkin oikein, että pidän alkukirkon menneisyyttä\nRooman kirkon uutuuksia parempana.\"\n\nKatolisen ehtoollisopin johdosta, että leipä ja viini papin\nsiunatessa muuttuvat Kristuksen ruumiin ja veren perusaineeksi,\nRidley lausuu:\n\n\"Huolimatta siitä sakramenttaalisesta muutoksesta, josta minä puhun\nja jonka kaikki opettajat tunnustavat, säilyy leivän ja viinin\ntodellinen, ruumista ravitseva aine ja luonto, niinkuin Kristuksen\nruumis ravitsee sielun armolla ja hengellä. Samoin kasteessa\nnäkyväinen vesi pesee ruumiin, ja sielun puhdistaa kaikesta saastasta\nnäkymätön Pyhä Henki, mutta kuitenkaan vesi ei lakkaa olemasta vettä,\nvaan säilyttää yhä veden luonnon. Samoin Herran ehtoollisessa leipä\nei lakkaa olemasta leipää.\"\n\nKatolisen opin mukaan on messu-uhrilla syntejä sovittava voima. Tästä\nlausuu Ridley:\n\n\"Kristus, kuten pyhä Paavali kirjoittaa, sovitti yhdellä\ntäydellisellä uhrilla koko maailman synnit, eikä kukaan ihminen\nvoi toistaa Hänen uhriaan, mutta siitä huolimatta ehtoollinen on\notollinen kiitos- ja ylistysuhri Jumalalle. Mutta sanoa, että siinä\nsynnit otetaan pois, minkä kokonaan ja täydellisesti on tehnyt\nKristuksen kärsiminen, jonka muistoateria ehtoollinen pelkästään\non, on suurta Kristuksen kärsimisen ansion vähentämistä, sillä\nsakramentti on asetettu sitä varten, että me, saadessamme sen\nja tällöin tunnustaessamme Kristuksen kärsimisen omaksemme ja\nmuistellessamme sitä, osallistuisimme sen ansioista. Sillä muussa\ntapauksessa tämä sakramentti asettuu Kristuksen kärsimisen tilalle,\nmistä helposti seuraa, että Kristus on kuollut turhaan.\"\n\nSenjälkeen alkoi Latimerin tutkiminen. Tämä 67-vuotias kunnianarvoisa\nesipappi notkisti polvensa maahan, pitäen kädessään hattua. Hänen\npäässään oli päävaate ja sen päällä yölakki, jossa oli kaksi nauhalla\nleuan alle yhteensidottua leveää lievettä. Hänen yllään oli vanha\nnukkavieru bristolilainen verkaviitta, vyötäisten kohdalla hänellä\noli halpa nahkavyö, josta riippuvassa pitkässä nahkahihnassa oli\nhänen Uusi Testamenttinsa. Hänen kotelottomat silmälasinsa riippuivat\nrinnalla kaulan ympäri sidottuina.\n\nEmme pidä tarpeellisena esittää lähemmin hänelle tehtyjä kysymyksiä\nja hänen niihin antamiaan vastauksia, vaan siirrymme suoraan\nmolempien piispojen elämän lopputapahtumiin.\n\nLokakuun 15 p:nä tulivat Ridleyn luo maisteri Irishin, Oxfordin\npormestarin taloon, jossa häntä säilytettiin vangittuna, Gloucesterin\npiispa Brooks ja Oxfordin yliopiston varakansleri Marshall sekä\nuseita muita. He kehoittivat vielä kerran kuningattaren nimessä\nRidleytä taipumaan. \"Olemme usein olleet sinun luonasi ja pyytäneet\nsinua peruuttamaan haaveelliset ja pirulliset mielipiteesi;\nsentähden, hyvä maisteri Ridley, mieti itseksesi vaaraa, joka koituu\nsekä ruumiillesi että sielullesi, jos niin itsepäisesti syöksyt\nturmioon kieltämällä sinulle tällä kertaa tarjotun armon.\"\n\n\"Herrani\", vastasi Ridley, \"te tunnette minun mieleni täydellisesti\ntässä asiassa. Ja mitä tulee opettamaani oppiin, niin omatuntoni\ntodistaa sen olleen tervettä ja Jumalan sanan mukaista -- Hänen\nkunniakseen olkoon se sanottu -- ja sitä oppia, Herra Jumala\nauttakoon minua, tahdon kannattaa niin kauan kuin kieleni liikkuu ja\nruumiini hengittää; ja sen vahvistamiseksi sinetöidä sen verelläni.\"\n\nHe ryhtyivät nyt riistämään Ridleyltä hänen virkaansa. Kun\nhän tällöin lausui kiivaita sanoja paavia vastaan nimittäen\nhäntä antikristukseksi ja hänen prameuttaan narrimaiseksi ja\nkauhistuttavaksi, niin eräs läsnäolijoista sanoi Brooksille:\n\"Herra, lain mukaan pitäisi hänen suuhunsa panna suukapula.\" Ridley\nkatsoi puhujaan vakavasti, pudisti päätänsä virkkamatta mitään ja\nhuokasi sanoen: \"Vai niin, hyvä, hyvä, hyvä.\" Kun hänen käsiinsä\naiottiin asettaa messuvehkeet, hän sanoi: \"Ne eivät saa tulla\nminun käsiini; sillä jos ne tulevat, minä viskaan ne lattialle.\"\nMyöhemmin he panivat hänen käteensä kirjan, sanoen: \"Me riistämme\nsinulta evankeliumin saarnaviran.\" Ridley huokasi syvään, katsoi\ntaivaaseen ja sanoi: \"Herra Jumala, anna heille anteeksi tämä heidän\njumalattomuutensa!\"\n\nKun virastaerottamistoimitus oli loppunut, niin Brooks kutsui\noikeudenpalvelijat, jättäen Ridleyn heidän käsiinsä. Samalla hän\nkehoitti heitä varomaan tarkoin, ettei hän saisi puhua kenenkään\nkanssa, ja käski viemään hänet mestauspaikalle. Silloin Ridley ylisti\nJumalaa ja puhkesi näihin sanoihin: \"Jumala, minä kiitän Sinua ja\nSinun ylistykseksesi olkoon se sanottu, että teidän joukossanne\nei ole ketään, joka voisi syyttää minua mistään julkisesta ja\nhäpeällisestä rikoksesta, sillä jos te voisitte, se varmasti\nesitettäisiin kanteena minua vastaan; sen näen nyt hyvin.\" Brooks\nsanoi hänen näyttelevän ylpeän fariseuksen osaa ja koroittavan ja\nylistävän itseään.\n\nMulta Ridley sanoi: \"Ei, ei, ei, kuten ennen olen sanonut, Jumalan\nkunniaksi olkoon se sanottu. Tunnustan olevani kurja viheliäinen\nsyntinen ja tarvitsevani suuresti Jumalan apua ja armoa ja päivittäin\nhartaasti rukoilen ja huudan sitä. Siksipä pyydänkin, ettette\najattele minusta sellaista.\" Senjälkeen he lähtivät mestauspaikalle.\nMatkalla eräs korkeakoulun vahti kehoitti häntä katumaan ja\nluopumaan vääristä mielipiteistään. Ridley virkkoi: \"Herraseni,\nkatukaa te, sillä teillä ei ole totuutta; ja minä rukoilen Jumalaa,\njos se on Hänen siunattu tahtonsa, armahtamaan teitä ja antamaan\nteille ymmärrystä käsittämään Hänen sanaansa.\" Vahti raivostui ja\nsanoi: \"Toivon, etten milloinkaan omaksuisi teidän erheellisiä ja\npirullisia mielipiteitänne, enkä liioin olisi siinä paikassa, minne\nte olette menossa. Te olette itsepäisin ja uppiniskaisin mies, jonka\nmilloinkaan olen kuullut puhuvan syntymästäni saakka.\"\n\nKärsimisensä edellisenä iltana Ridley pesi partansa ja jalkansa,\nja istuessaan illallispöydässä maisteri Irishin kodissa hän kutsui\nemäntänsä ja muut pöytävieraat häihinsä, sillä huomenna hän sanoi\nmenevänsä naimisiin. Tällöin hän näytti yhtä iloiselta kuin konsanaan\nennen. Hän toivoi sisarensa tulevan häihin ja samoin veljensä, jotka\nmolemmat istuivat pöydässä. Keskustelun kuluessa rouva Irish alkoi\nitkeä.\n\nRidley lohdutti häntä sanoen: \"Oi rouva Irish, Te ette nyt rakasta\nminua, sen näen kyllin hyvin; sillä kun Te itkette, niin minusta\nnäyttää, että Te ette tahdo olla minun häissäni ettekä ole niihin\ntyytyväinen. Te ette tosiaankaan ole minulle niin läheinen ystävä\nkuin olen luullut Teidän olevan. Mutta tyyntykää, sillä vaikka\naamiaiseni on jonkun verran kirpeä ja tuskallinen, niin olen\nkuitenkin vakuutettu, että ehtoolliseni on sitä miellyttävämpi ja\nsuloisempi.\"\n\nKun he nousivat pöydästä, hänen veljensä tarjoutui valvomaan hänen\nkanssaan koko yön. Mutta hän sanoi: \"Ei, ei, sitä sinun ei tule\ntehdä. Sillä minä aion, jos Jumala suo, mennä vuoteelle ja nukkua\nniin levollisesti tänä yönä kuin milloinkaan elämässäni olen\nnukkunut.\" Niin hänen veljensä poistui kehoittaen häntä olemaan\nhyvillä mielin ja ottamaan ristinsä rauhallisesti, sillä palkinto oli\nsuuri.\n\nMestauspaikka oli kaupungin pohjoispuolella. Peläten, että kenties\nsyntyisi levottomuuksia ja väkivalloin koetettaisiin estää heidän\npolttamisensa, kuningatar oli käskenyt lordi Williamsia ja kaupungin\nviranomaisia olemaan saapuvilla riittävästi asestettuina. Kaikki oli\nvalmista, ja pormestari ja oikeudenpalvelijat toivat vangitut.\n\nRidleyn yllä oli musta, näädännahoilla reunustettu turkisviitta,\njollaista hän oli pitänyt piispana ollessaan; siinä oli\nsamettikaulus, joka samoin oli reunustettu turkiksilla. Päässä\nhänellä oli samettinen yömyssy ja sen päällä kulmalakki. Hän meni\ntohvelit jalassa roviolle pormestarin ja raatiherran välissä.\n\nRidleyn perässä tuli Latimer kurjassa, lopen kuluneessa\nbristolilaisessa verkaviitassaan. Hänen päässään oli hänen\npäähineensä ja napitettu lakkinsa; uusi pitkä verho riippui hänen\nhousujensa yli jalkoihin asti.\n\nNäky oli liikuttava ja omiaan saattamaan heltymään: toisaalta tuli\najatelleeksi sitä kunniaa, joka heillä kerran oli ollut, toisaalta\nsitä onnettomuutta, joka nyt oli tullut heidän osakseen.\n\nKun Ridley meni vankilan ohi, hän katsoi ylös sinne, missä Cranmeriä\nsäilytettiin, toivoen saavansa nähdä hänet ja sanoa hänelle muutaman\nsanan. Mutta Cranmer oli ahkerassa väittelyssä munkki Soton ja hänen\ntoveriensa kanssa, joten hän ei voinut nähdä häntä. Kun Ridley\nsitten katsoi taaksensa, näki hän Latimerin tulevan perässään ja\nsanoi hänelle: \"Oi, oletteko Te siellä?\" \"Olen\", vastasi Latimer,\n\"tulen niin nopeaan kuin jaksan seurata.\" Vihdoin he tulivat\nrovion luo toinen toisensa jälkeen. Ridley astui ensin paikalle ja\npitäen vakavasti ylhäällä molempia käsiään katsoi taivaaseen päin.\nNähdessään sitten hetkisen myöhemmin Latimerin hän juoksi hänen\nluokseen kasvot ihmeellisesti säteillen sekä syleili ja suuteli\nhäntä. Ridley lohdutti Latimeria sanoen: \"Ole turvallisella mielin,\nveljeni, sillä joko Jumala hillitsee tulen raivon tahi muutoin tekee\nmeidät väkeviksi kestämään sitä.\"\n\nSanottuaan tämän hän meni rovion luo, polvistui, suuteli sitä ja\nrukoili. Hänen takanaan polvistui Latimer huutaen hartaasti avukseen\nJumalaa. Noustuaan ylös he puhelivat hetkisen toistensa kanssa.\n\nSitten tohtori Smith, joka aikaisemmin oli kieltänyt uskonsa, alkoi\nsaarnansa heille, ottaen aiheekseen Paavalin sanat korinttolaisille:\n\"Vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi\nrakkautta, niin ei se minua hyödyttäisi.\" Hän väitti, että asian\nhyvyys eikä kuolintapa tekee henkilön pyhäksi. Hän huusi kansalle\nvaroittaen heitä kerettiläisistä, jotka kuolevat kirkon ulkopuolella.\nJa toisaalta hän selitti heidän mielipiteittensä erilaisuutta,\nmiten muutamat ovat luterilaisia, toiset oikolampadiuslaisia,\ntoiset zwingliläisiä. Mutta vanha Kristuksen kirkko ja katolinen\nusko opettavat aivan toisin. Kuullessaan tämän määritelmän molemmat\nmarttyyrit kohottivat kätensä ja silmänsä taivasta kohti, ikäänkuin\nkutsuen Jumalan totuuden todistajiksi, kuten he olivat tehneet monin\npaikoin muuallakin missä hän oli heidän mielestään puhunut väärin.\nHän lopetti kehoittamalla heitä lyhyesti peruuttamaan ja tulemaan\nkotiin takaisin kirkkoon ja pelastamaan sielunsa ja elämänsä.\n\nRidley sanoi Latimerille: \"Vastaatko sinä tähän saarnaan vai teenkö\nsen minä?\" Latimer sanoi: \"Pyydän, ala sinä ensin!\" \"Minä teen sen\",\nsanoi Ridley.\n\nRidley ja Latimer laskeutuivat polvilleen kääntyneinä lordi\nWilliamsiin, yliopiston varakansleriin ja muihin toimihenkilöihin\npäin, jotka olivat määrätyt olemaan saapuvilla tässä tilaisuudessa\nja jotka istuivat korokkeella lähellä heitä. Ridley sanoi: \"Rukoilen\nteitä, herrani, Kristuksen tähden, että sallitte minun puhua\nvain kaksi tahi kolme sanaa.\" Ja sillä aikaa kuin lordi kumartui\npormestarin ja varakanslerin puoleen kysyäkseen heiltä, onko suotavaa\nantaa heidän puhua, varakansleri ja oikeudenpalvelijat juoksivat\nkiireesti hänen luokseen ja tukkivat hänen suunsa kädellään sanoen:\n\"Maisteri Ridley, jos te kadutte vääriä mielipiteitänne ja peruutatte\nne, niin teillä ei ole ainoastaan vapautta tehdä niin, vaan te saatte\nmyös sen etuuden, joka teille kuuluu alamaisena, s.o. elämänne.\"\n\"Eikö muutoin?\" sanoi Ridley. \"Ei\", vastasi varakansleri, \"sentähden,\nellette tee niin, ei teillä ole mitään pelastusta, vaan teidän täytyy\nkärsiä rangaistus.\" \"Hyvä\", sanoi Ridley, \"niin kauan kuin ruumiini\nhengittää, minä en milloinkaan kiellä Herraani Kristusta ja Hänen\ntunnettua totuuttaan; tapahtukoon Jumalan tahto minussa.\" Ja näin\nsanoen hän nousi ylös ja lausui kovalla äänellä: \"Hyvä, sitten minä\njätän asiamme kaikkivaltiaan Jumalan huomaan, joka on tuomitseva\npuolueettomasti kaikki.\"\n\nLatimer lisäsi oman säkeistönsä: \"Hyvä, ei ole sitä salattua, mikä\nei tule ilmi\", sekä lisäsi, että hän voisi hyvin vastata Smithille,\njos se olisi sallittua. Heitä käskettiin olemaan valmiit heti,\nmitä käskyä he tottelivat mitä nöyrimmin. Ridley otti viittansa ja\nkauluksensa ja antoi ne langolleen maisteri Shipside'ille, joka\nkoko Ridleyn vankeusajan oli toimittanut hänelle ruokatarpeita ja\nomalla kustannuksellaan ollut siellä, vaikkei hän ollutkaan päässyt\ntapaamaan Ridleytä. Muutamia vähempiarvoisia vaatekappaleita hän\nantoi pois, ja oikeudenpalvelijat ottivat osansa. Muutamille lähellä\nseisoville herrasmiehille, jotka itkivät katkerasti, hän antoi pikku\nesineitä, toisille nenäliinoja, muskottipähkinöitä ja aurinkokellon.\nToiset tempasivat palasia hänen vaatteistaan, ja onnellinen oli, ken\nvoi saada jonkunkaan rievun.\n\nLatimer ei antanut mitään, mutta salli aivan rauhallisena vartijan\nvetää pois housunsa ja muut vaatteensa, jotka olivat hyvin\nyksinkertaiset. Riisuttuna alusvaatteisiinsa asti hän näytti hyvin\nmiellyttävältä. Ja vaikka hän vaatteet yllä näytti kuihtuneelta ja\nkumaraiselta vanhalta mieheltä, seisoi hän nyt aivan suorana.\n\nSitten Ridley, seistessään alustakissaan, virkkoi veljelleen: \"Minun\nolisi parempi mennä vielä alustakissani.\" \"Ei\", virkkoi toinen veli\nvastaan, \"se tuottaa sinulle vain enemmän tuskaa, ja sitä paitsi\ntekee alustakki köyhälle miehelle hyvää.\" Ridley sanoi: \"Olkoon niin\nJumalan nimessä!\" ja riisui itsensä. Ja seisoessaan paitasillaan\nkivillä hän kohotti kätensä ja sanoi: \"Taivaallinen Isä, minä\nkiitän Sinua syvimmästä sydämestäni siitä, että olet kutsunut minut\ntunnustajaksesi kuolemaan asti. Minä rukoilen Sinua, Herra Jumala,\nole armollinen tälle Englannin valtakunnalle ja pelasta se kaikista\nsen vihollisista.\"\n\nSeppä otti sitten rautaketjut ja kiinnitti ne Ridleyn ja Latimerin\nvartaloitten ympärille. Ja kun hän hakkasi aspia, niin Ridley otti\nketjut käteensä, pudisti niitä ja katsoen sivulle seppään virkkoi\nhänelle: \"Hyvä toveri, lyö ne lujasti kiinni, sillä lihalla on\nomat tapansa.\" Sitten hänen veljensä toi ruutia pussissa ja tahtoi\nsitoa sen hänen kaulaansa. Ridley kysyi, mitä se oli. Veli virkkoi:\n\"Ruutia.\" Sitten hän sanoi: \"Katson sen Jumalan lähettämäksi,\nsentähden otan sen vastaan Hänen lähettämänään. Ja onko sinulla\nmitään veljeäni varten?\" hän virkkoi tarkoittaen Latimeria. \"Kyllä,\nherra, minulla on.\" -- \"No anna se sitten hänelle, jottet tulisi\nliian myöhään.\" Ja niin hänen veljensä vei ruutia myöskin Latimerille.\n\nSenjälkeen hän kääntyi lordi Williamsin puoleen ja pyysi hänen\nvälitystään eräässä kuningattarelle tekemässään anomuksessa, joka\nkoski hänen varatonta sisartaan ja eräitä Lontoon köyhiä. \"Koko\nmaailmassa ei ole mitään, mikä painaisi minun omaatuntoani, paitsi\ntämä. -- Rukoilen Teitä, herrani, olemaan heidän välimiehenään;\nteette todella hyvän työn, ja Jumala on palkitseva Teidät.\"\n\nSitten tuotiin risukimppu, sytytettiin tuli ja asetettiin Ridleyn\njalkain juureen. Latimer lausui nyt jalolle kärsimystoverilleen\nprofeetalliset sanat: _\"Ole lohdullisella mielin, veljeni Ridley, ja\nole mies; tänään me Jumalan armosta sytytämme sellaisen kynttilän\nEnglannissa, että, kuten lujasti luotan, se ei milloinkaan ole\nsammuva.\"_\n\nKun tuli oli sytytetty ja Ridley näki liekkien leiskuvan häntä\nkohti, hän huusi kovalla äänellä: \"Herra, Sinun käsiisi minä annan\nhenkeni; Herra, ota vastaan minun henkeni!\" Ja tätä viimeistä\nhuutoa hän toisti usein englanninkielellä: \"Herra, Herra, ota minun\nhenkeni!\" Latimer taasen huusi toisella puolella yhtä kiivaasti:\n\"Oi, taivaallinen Isä, ota vastaan minun sieluni!\" Liekit ikäänkuin\nsyleilivät häntä. Ja kun hän oli pyyhkäissyt käsillään kasvojaan ja,\nkuten näytti, ikäänkuin pessyt niitä vähän tulella, hän pian kuoli,\nnähtävästi kärsimättä sanottavampaa tuskaa.\n\nMutta Ridleyn tuskat kestivät kauemmin tulen kehnouden vuoksi,\nsillä se paloi ainoastaan alhaalla. Kun Ridley huomasi tämän, niin\nhän pyysi heitä Kristuksen tähden toimimaan niin, että tuli tulisi\nlähemmäksi. Hänen lankonsa kuuli hänen pyyntönsä, mutta ei käsittänyt\noikein hänen tarkoitustaan. Huojentaakseen Ridleyn tuskia hän kokosi\nrisukimppuja niin että ne melkein peittivät hänet ja paloivat sangen\nvoimakkaina alhaalla, kuluttaen alaruumiin miltei kokonaan, mutta\njättäen yläruumiin melkein koskemattomaksi. Ridley hyppeli ylös ja\nalas risukimppujen keskellä, ja usein kuultiin hänen valittavan:\n\"Minä en pala.\" Tuskainsa keskellä hän ei kuitenkaan unohtanut huutaa\navukseen Jumalaa toistaen yhä uudelleen: \"Herra, armahda minua!\"\njohon rukoukseen tuontuostakin sekaantuivat valittavat tuskanhuudot:\n\"Antakaa tulen tulla minun luokseni; minä en pala.\" Vihdoin eräs\nhenkilö veti risukimput pois hänen yläpuoleltaan, ja kun Ridley näki\ntulen loimahtavan ylös, hän kumartui sinne päin, jolloin liekki koski\nruutia. Nyt hänen ei enää nähty liikuttavan itseään, vaan toinen\npuoli palaneena kaatui alas Latimerin jalkain juureen.\n\n\"Näky oli järkyttävä, se liikutti satoja katselijoita kyyneleihin\nasti. Sillä tuskin ainoakaan siellä oleva, joka ei vielä ollut\nkadottanut kaikkea inhimillisyyttä ja sääliä, voi olla valittamatta\nkatsellessaan heidän ruumiitaan raivoisien liekkien saaliina. Surun\nmerkkejä näkyi joka puolella. Muutamille oli kovin raskasta olla\nniiden miesten kuoleman todistajana, joiden elämä oli ollut heille\npyhä ja kallis. Muutamat taasen, jotka ajattelivat, etteivät heidän\nsielunsa tarvinneet mitään sääliä, säälivät heidän persoonaansa.\nRidleyn veli herätti sääliä muissa, jotka näkivät hänen surkuteltavan\ntilansa. Mutta ken ajatteli heidän entisiä etuoikeuksiaan, mitä\nkunniapaikkoja heillä oli ollut tässä yhteiskunnassa, mitä suosiota\noli tullut heidän osakseen heidän hallitsijoittensa taholta ja heidän\noppineisuuttaan, ei voinut pidättää surun kyyneleitä nähdessään niin\nkorkean sääty- ja virka-arvon, niin suuren kunnian ja arvokkuuden,\nniin monien jumalallisten hyveitten, niin monien vuosien tutkimukset\nja sellaisen verrattoman oppineisuuden pantuna tuleen ja hetken\nkuluttamana! Hyvä, he ovat jo menneet, ja tämän maailman palkan he\novat jo saaneet. Millainen palkka heitä odottaa taivaassa, sen on\nvarmaan uskoni mukaan pian ilmaiseva Herran kunnian päivä, jolloin\nHän tulee pyhäinsä kanssa.\"\n\n_Tällainen oli näiden kahden vanhan ja siunatun Herran palvelijan,\npiispa Ridleyn ja piispa Latimerin loppu; jumalanmiesten, joiden\nsankariteoista ja vaivannäöstä, hedelmällisestä elämästä ja rohkeasta\nkuolemasta koko Englannin valtakunnalla on suuri syy kiittää\nkaikkivaltiasta Jumalaa._ (Foxe.)\n\n\n\n\nARKKIPIISPA CRANMER.\n\n\nEnglannin uskonpuhdistuksen keskeisin henkilö ja sen\nmarttyyrihistorian suurpiirteisimpiä persoonallisuuksia on\nCanterburyn silloinen arkkipiispa ja koko Englannin priimas _Thomas\nCranmer_.\n\nCranmer oli syntynyt v. 1489 Arcelactonin kylässä Nottingamshire'ssä\nvanhasta normandialaisesta aatelisperheestä. Perheen nuorempana\npoikana hän päätti ruveta papiksi ja hänellä oli hyvä virkaura\nCambridge'in yliopistossa. Mutta mentyään naimisiin hän keskeytti\njumaluusopilliset lukunsa. Vuoden kuluttua hänen vaimonsa kuoli\nlapsivuoteeseen, ja hän päätti jatkaa jälleen opintojaan. Saatuaan\njumaluusopin tohtorin arvon hänet määrättiin jäseneksi siihen\ntutkijalautakuntaan, jonka tehtävänä oli tutkia niitä maistereita,\njotka tahtoivat saada jumaluusopin kandidaatti- ja tohtorinarvon.\nNäiltä hän vaati erikoista perehtymistä raamattuun ja varsinkin\nsen historiaan. Tällöin hänen kantansa herätti pahaa verta niissä\nmunkkilaismielisissä oppineissa, jotka olivat tottuneet tutkimaan\nainoastaan kirkkoisiä ja kirkon vanhoja opettajia. Vastarinta\ntalttui kuitenkin vähitellen, ja hänen onnistui herättää harrastusta\nraamatuntutkimiseen.\n\nCranmer tutki itse ahkerasti Erasmuksen Uutta Testamenttia kuuluen\n\"Cambridge-luterilaisten\" piiriin. Persoonallisuudeltaan hän oli\nmiellyttävä, luonteeltaan kaino ja vakava. Luontaiseen ujouteen\nliittyi varovaisuutta, joka oli läheistä sukua pelolle. Se ei\nkuitenkaan ollut merkkinä siveellisen rohkeuden puutteesta, vaan\nse johtui yksinomaan siitä, että hänellä oli kyky nähdä se, mikä\noli oikeutettua vastakkaisissa katsantokannoissa. Hän oli liian\nlaajakatseinen voidakseen olla yksipuolinen. Mutta vakaumuksensa\nhän vei horjumattomasti perille. Hän on Englannin uskonpuhdistuksen\nhitaasti ja varmasti eteenpäin pyrkivä vanhoillismielinen johtaja.\n\nHän oli mieltynyt yliopistolliseen toimintaansa, mutta eräs tapahtuma\nohjasi hänen elämänsä ja toimintansa uudelle uralle.\n\nCambridge'issä puhkesi rutto v. 1529, ja Cranmer meni sitä pakoon\nEssexiin maisteri Cresseyn kotiin Walthamiin. Eräällä matkallaan\npoikkesi tähän kaupunkiin Henrik VIII, jonka sihteeri Stefan\nGardiner, Cranmerin entinen tuttava ylioppilas-ajoilta ja sittemmin\nWinchesterin piispa, yöpyi myös erään toisen tohtorin kanssa Cresseyn\nkotiin.\n\nIllallispöydässä tuli puhe kuninkaan avioliittoasiasta. Paavin\nlegaatti Campeggio oli juuri lähtenyt Roomaan saamatta aikaan\nratkaisua. Cranmer esitti silloin sen mielipiteen, että olisi\njärkevintä jättää koko kysymys kotimaisten jumaluusoppineiden ja\nyliopistojen ratkaistavaksi.\n\nGardiner esitti Cranmerin mielipiteen kuninkaalle, joka kutsutti\nhänet puheilleen ja kehoitti häntä ratkaisemaan kysymyksen.\nCranmerin mielestä kysymys oli kuitenkin liian suurisuuntainen\nja kauaskantoinen hänen ratkaistavakseen yksin, minkä vuoksi hän\nehdotti, että asia jätettäisiin Cambridge'in ja Oxfordin yliopistojen\npohdittavaksi. Kuningas suostui tähän, mutta käski samalla Cranmeriä\nkirjoittamaan asiasta mietinnön. Cranmer teki niin ja liitti\nmietintönsä loppuun lauseen, jolla tuli olemaan kauaskantoiset\nseuraukset: \"Että Rooman piispalla ei ole mitään sellaista\narvovaltaa, joka oikeuttaisi hänet tekemään myönnytyksiä Jumalan\nsanasta ja raamatusta.\" Kuningas kysyi Cranmeriltä: \"Tahdotteko\nvastata siitä, mitä olette kirjoittanut, Rooman piispan edessä?\" \"Sen\nteen Jumalan avulla, jos Teidän majesteettinne lähettää minut sinne.\"\nCambridge'in ja Oxfordin sekä useimmat mannermaan yliopistot, jotka\nkäsittelivät asiaa, olivat sitä mieltä, että kuninkaan avioliitto\nhänen veljensä lesken Katariina Aragonialaisen kanssa oli laiton\nja että mikään ei siis estänyt kuningasta menemästä lailliseen\navioliittoon Anna Boleyn kanssa.\n\nCranmer lähetettiin lähetystön mukana Roomaan v. 1530 anomaan\npaavin suostumusta päätökselle. Paavin oli pakko antaa esitykseen\nperiaatteellinen suostumuksensa.\n\nPian sen jälkeen kuoli arkkipiispa Warham. Nyt olisi ollut\narvossapidetyimmän piispan Cardinerin vuoro päästä arkkipiispaksi,\nmutta kuningas nimittikin Cranmerin, joka näihin aikoihin oli\nlähetystön mukana keisari Kaarle V:n luona Nürnbergissä. Cardiner\nei voinut unohtaa tätä loukkausta, ja hänestä, joka samalla oli\nkiihkokatolinen ja katolisen puolueen johtaja, tuli Cranmerin\nverivihollinen. Cranmer seurasi keisarin mukana Wieniin ja\nmatkusti sieltä Italiaan, jossa sai tiedon koroituksestaan. Hän\nlähti paluumatkalle Saksan kautta ja meni siellä naimisiin Anders\nOssianderin serkun Margareetan kanssa. Naimisensa vuoksi Cranmer\nolisi oikeastaan ollut esteellinen arkkipiispan virkaan, jota hän sen\nlisäksi itse piti vaarallisena, minkä vuoksi vastusti nimitystään.\nMutta kuningas, joka tarvitsi tällä paikalla miestä, johon hän\nvoisi luottaa ja joka olisi kyllin taipuisa sekä vapaamielisempi ja\nennakkoluulottomampi kuin hän itse, pysyi päätöksessään.\n\nCranmerin asema arkkipiispana muodostui vaikeaksi sen jälkeen kun\nparlamentti v. 1539 oli hyväksynyt n.s. Kuusi Artikkelia. Niissä\noli uskonpuhdistuksen vastainen henki, ja niissä vahvistettiin\nmuuttumisoppi, pappien naimattomuus, yksityismessut y.m.s. Cranmer\npuolusti yksin kolme päivää uskonpuhdistuksen asiaa koko parlamenttia\nvastaan. Kun hän ei luopunut vakaumuksestaan, kehoitti kuningas\nhäntä poistumaan kunnes laki vahvistetaan. Niin suuri oli kuninkaan\nkunnioitus arkkipiispaa kohtaan, että hän käski piispoja ja lordeja\nmenemään päivällisille arkkipiispan luo Lambeth-palatsiin ja\nlausumaan hänelle kuninkaan kiitokset pelottomasta esiintymisestä ja\noppineesta kantansa puolustamisesta. Cranmer voi myös virka-asemansa\nperusteella vaikuttaa paljon siihen, ettei \"tätä kuusisäkeistä\nveristä ruoskaa\" voitu liian ankarasti käyttää protestanttien pään\nmenoksi. Vaimonsa hänen oli pakko lähettää Saksaan.\n\nToisaalta taasen katoliset piispat vehkeilivät häntä vastaan\nalinomaa, ja salaliitto seurasi salaliittoa. Piispat kuvittelivat\nkuninkaalle, että uskonpuhdistuksen vapausoppeja voivat seurata\nhirmuiset kapinat ja verenvuodatukset, kuten oli tapahtunut\nSaksassa. Vihdoin pääsivät paavilaiset puuhissaan niin pitkälle\nv. 1545, että Cranmer suljettiin Toweriin. Mutta Henrik VIII oli\nliian suuri ihmistuntija, jotta piispat olisivat voineet johtaa\nhäntä harhaan. Kun arkkipiispalla ei enää ollut muuta pelastuksen\nmahdollisuutta, niin kuningas kutsutti Cranmerin luokseen yöllä,\nkun asian seuraavana päivänä piti tulla esille, ja antoi hänelle\nsormuksensa merkiksi siitä, että Cranmer tarpeen tullen voi alistaa\nasian kuninkaan itsensä ratkaistavaksi. Seuraavana päivänä Henrik\nnuhteli ankarin sanoin piispoja sen johdosta, etteivät he olleet\nkohdelleet arkkipiispaa arvon mukaisesti ja että he kateudesta ja\nilkimielisyydestä tahtoivat syöstä hänet turmioon. Vihdoin ei kukaan\nenää rohjennut syyttää häntä koko Henrik VIII hallituksen loppuaikana.\n\nCranmer nautti Henrik VIII:n suosiota tämän kuolemaan asti.\nKun kuningas makasi kuolinvuoteellaan, ja kun hänelle vihdoin\nuskallettiin ilmoittaa, että inhimillisten laskelmien mukaan hänen\nelämänsä lähestyi loppuaan ja että hänen oli aika miettiä kulunutta\nelämäänsä ja valmistautua viimeiselle matkalle, niin hän kutsutti\nluokseen Cranmerin. Tämä sattui silloin olemaan matkalla, ja kun hän\nvihdoin saapui, oli kuningas jo niin heikko, ettei hän enää voinut\npuhua. Arkkipiispa kehoitti häntä silloin turvaamaan Jumalan armoon\nKristuksessa ja tekemään jonkun merkin silmillään, että hän turvaa\nHerraan. Kuningas pudisti silloin Cranmerin kättä niin kovasti kuin\nvoi. \"Ja niin hän vaipui kuolon uneen sen käden tukemana, jonka ainoa\ntuki hän itse oli ollut vaarallisina päivinä. Näin loi uskollisuuden\nkudelma loistettaan Henrikin synkän elämän loppuun.\" (Holmquist.)\n\nCranmerin evankelinen kanta ei vielä tähän aikaan ollut täysin selvä,\nvarsinkin oli hämäryyttä ehtoollisopissa. Kuningas Edvard VI:n aikana\nhän vihdoin pääsi täyteen selvyyteen ja ryhtyi johdonmukaisesti\nvastustamaan sellaisia katolisen kirkon vääriä oppeja kuin\nmuuttumisoppia, leivän ja viinin palvomista ehtoollisessa, oppia\nettä jumalattomat voivat ehtoollisessa syödä Kristuksen luonnollisen\nruumiin ja Kristuksen ansiota häväisevää messu-uhria.\n\nSe läheinen ystävyyssuhde, joka oli Cranmerin ja Henrik VIII:n\nvälillä, jatkui myös viimeksimainitun kuoleman jälkeen hänen poikansa\nEdvard VI:n ja Cranmerin välillä. Edvard, jonka kummi-isä oli\nCranmer, oli isänsä kuollessa vain 9-vuotias. Hän oli tavattoman\nlahjakas ja ihanteellinen nuorukainen sekä protestanttismielinen.\nHallitusta hoiti holhoojahallitus, jonka etevin mies oli Somersetin\nherttua ja tämän rinnalla kirkollishallituksessa Cranmer.\n\nMaria Verisen aikana katoliset uudistivat hyökkäyksensä, ja heihin\nliittyi kuningatar. Mutta ennenkuin puhumme siitä, lausumme muutaman\nsanan Cranmerin kirjallisesta toiminnasta.\n\nCranmerin asema Englannin uskonpuhdistuksessa ja kirjallisuudessa\nmuistuttaa suuresti Suomen Agricolaa.\n\nCranmerillä on oma osuutensa myös englantilaisen raamatunkäännöksen\ntoimittamisessa. Tindal, Rogers ja Coverdale olivat yhdessä\nkääntäneet raamatun englanninkielelle suoraan alkukielistä\nkäyttämällä esikuvanaan Wycliffe'in käännöstä. Kun Tindal sitten\npoltettiin kerettiläisenä, otettiin uusi painos Thomas Matthew'n\nnimellä. Tämän salanimen takana oli todennäköisesti John Rogers.\nCromwell suositti sitten tätä käännöstä Coverdale'in ja Croftonin\ntarkastamana Henrik VIII:lle viralliseksi raamatuksi yleiseen\nkäytäntöön. Se julkaistiin nimellä The Great Bible (Suuri Raamattu,\nsen suuren koon ja kalliin asun vuoksi). Tämän raamatun toiseen\npainokseen Cranmer kirjoitti v. 1540 alkulauseen, jonka johdosta sitä\nruvettiin myös nimittämään _Cranmerin raamatuksi_. Tällä raamatulla\non kaikista protestanttisista raamatunkäännöksistä ylväimmät\nperinnäismuistot, kun kolme sen toimittajista: Tindal, Rogers ja\nCranmer kärsivät marttyyrikuoleman.\n\nHolhoojahallituksen aikana Cranmer toimitti _Injuntions_,\nohjesäännöt, joissa annettiin määräyksiä raamatunlukemisesta,\nkasvatuksesta, äidinkielen käyttämisestä jumalanpalveluksissa;\nkiellettiin kuvat, juhlakulkueet j.n.e.\n\nSamaan aikaan v. 1547, jolloin hän julkaisi Ohjesääntönsä, hän\ntoimitti myös kokoelman Homilioita (saarnoja), joiden sisältö\nlähenteli varovaisesti luterilaisuutta, vaikka vielä olikin\nhavaittavissa epäselvyyttä ehtoollisasiassa. Viimeksimainittu oppi\nantoi silloin, kuten myöhemminkin, eniten aihetta jumaluusopilliselle\npohdinnalle Englannissa, ja v. 1548 julkaistiin enemmän kuin 20\nkirjaa tämän opin johdosta.\n\n_Ehtoollisjärjestys_ kävi välttämättömäksi, ja se julkaistiin v.\n1548. Se rakentui pääasiassa Bucerin ja Melanchtonin esityksiin, ja\nsillä oli vahva luterilainen väritys.\n\nSe teos, jolla Cranmer on kyntänyt syvimmän ja omaperäisimmän\nvaon Englannin henkiseen ja uskonnolliseen elämään ja\nluonteenmuodostamiseen, on hänen Rukouskirjansa _(Common Prayer\nBook)_, jonka valtionhoitaja esitti piispoille ja parlamentille ja\njoka sitten julkaistiin parlamentin aktilla maaliskuun 14 p:nä 1549.\n\nKuten Agricolan Rukouskirja, ei Cranmerinkään samanniminen teos\nole rukouskirja tämän sanan ahtaimmassa mielessä. Todellisuudessa\nse on jonkunlainen virallinen protestanttinen käsikirja\njumalanpalvelusmenojen yhtenäistyttämiseksi, kun tällaisen teoksen\npuutteessa Englannissa kirkollisen elämän alalla vallitsi niin suuri\nsekaannus, että kirkoissa syntyi verisiä kohtauksia, katutaistelut\nolivat tavallisia, ja oli syytä pelätä toisaalta sisällistä\nsotaa, toisaalta katolista vastavaikutusta. Hallitus jätti sen\nlaatimisen toimeksiantona Canterburyn arkkipiispalle, jonka tuli\n\"toisten oppineiden miesten kanssa\" pitää siitä huoli. Kirja lienee\nkokonaisuudessaan Cranmerin työtä.\n\nRukouskirjan uskonnollisesta kannasta ollaan eri mieltä, mutta\nsiinä on havaittavissa vaikutusta niin hyvin Saksan kuin Sveitsin\nuskonpuhdistuksesta. Muoto perustuu sovitteluihin. Siinä on aineksia\nkatolisesta, luterilaisesta ja zwingliläisestä järjestyksestä.\nSen julkaisemispäivä, maaliskuun 14 p. 1549, on Englannin\nuskonpuhdistuksen täysi-ikäiseksi julistautumispäivä, ja se on\ntodennäköisesti tärkein rajamerkki englantilaisen kristillisyyden\nhistoriassa sitten Whitbyn synoodin.\n\nTämän teoksen historiallista kantavuutta kuvaavat oivallisesti\nseuraavat kaksi lausuntoa.\n\n\"Hänessä (Cranmerissä) olikin erikoinen herkkyys palvonnan ja\nhurskauden kieltä tulkitsemaan ja ihmeellinen korva kuulemaan\nenglantilaista proosaa, samoin kuin hän aikaisemman liturgisen työnsä\npohjalla oli asiallisesti hyvin varustautunut. Todennäköisesti\nhän myös yksin suoritti melkein kaiken työn. Hän ammensi monista\nlähteistä, mutta sulatti kaiken omaan henkeensä. Hänen kädessään sai\nyksinkertaisinkin rukous ominaisen miellyttävyytensä sekä muotoon\nettä sisältöön nähden. Englantilaisen uskonpuhdistuksen suurin lahja\noli, että sillä oli Cranmerin 'devotional genius' [hartaudellinen\nnero]. -- Ja Rukouskirjan ja sen palvonnan hengen avulla, jota\nse kasvatti, on anglikaaninen kirkko voinut edelleenkin jossain\nmäärin säilyttää valtansa siihen Englannin kansan toiseen puoleen,\njoka ei enää seiso episkopaalikirkon maaperällä.\" (Holmquist).\n\"Englannin uskonnollinen ja siveellinen elämä on lähes neljän\nvuosisadan kuluessa ammentanut voimaa raamatusta ja Rukouskirjasta;\nenglantilainen kansallisluonne ei olisi sitä, mitä se on, jos toinen\nnäistä kahdesta tekijästä pyyhittäisiin pois.\" (Wakeman.)\n\nMaria Verinen ryhtyi valtaistuimelle noustuaan heti vainoamaan\nCranmeriä. Hän ei voinut unohtaa sitä ratkaisua, jonka hänen äitinsä\navioliittokysymys oli saanut Cranmerin toimesta, eikä hänen jyrkkää\nprotestanttista kantaansa. Cranmeriä syytettiin myös valtiopetoksesta\nsen johdosta, että hän oli ottanut osaa siihen neuvoston päätökseen,\njolla Jane Grey määrättiin vallanperijättäreksi Edvard VI:n jälkeen.\nMutta kun Cranmer oli viimeisenä kirjoittanut nimensä julistuksen\nalle ja suostunut siihen oikeastaan toisten painostuksesta,\nvapautettiin hänet tästä syytöksestä. Sen sijaan syytettiin häntä\nsitä kiivaammin protestanttisuuden suosimisesta. Hänet heitettiin\naluksi Toweriin ja vietiin sieltä Oxfordiin, jossa hänet tuomittiin\nsyyskuun 12 p:nä 1555, vähän ennen kuin Ridley ja Latimer.\n\nKuulustelu tapahtui Pyhän Marian kirkossa, jonne oli pystytetty\nkymmenen jalkaa korkea lava paavin lähettilästä piispa Brooksia\nvarten. Istuin oli tehty niin, että hän joutui istumaan\nalttarikehyksen sisäpuolella. Alempana istuivat kuningattaren\nkomisaariot.\n\nCranmer tuotiin vankilasta aseellisen seurueen saattamana. Hän oli\npuettu mustaan viittaan, ja tohtorivaipan käänne riippui hänen\nmolemmille olkapäilleen, kuten oli tapana jumaluusopin tohtoreilla.\nKun hän kirkkoon tultuaan näki piispojen istuvan juhlapuvuissaan,\nhän ei ottanut lakkia päästään, vaan seisoi, kunnes häntä\nkutsuttiin. Toinen kuningattaren edustaja kutsui sitten Canterburyn\narkkipiispaa ilmoittautumaan ja vastaamaan niihin syytöksiin, jotka\noli tehty häntä vastaan, nimittäin syytöksiin pyhän pilkkaamisesta,\nsiveettömyydestä ja kerettiläisyydestä. Kun Cranmer nyt vietiin\nlähemmäksi lavaa, jolla paavin lähettiläs istui, niin hän nöyrästi\nosoitti kunnioitustaan kuningattaren edustajille, mutta pani\nlakin päähänsä katsoessaan silmiin piispaa. Viimeksimainitun\nhuomauttaessa tästä Cranmer vastasi vannoneensa juhlallisesti,\nettei hän milloinkaan päästä Englantiin paavin valtaa ja että hän\nJumalan avulla aikoo pitää tämän lupauksen. Siksi hän ei liioin tahdo\nosoittaa paavin lähettiläälle minkäänlaista kunnioitusta.\n\nHuomatessaan, että arkkipiispa ei tahdo ottaa pois lakkiaan,\npiispa Brooks piti pitkän puheen, jonka jälkeen kokousta ryhtyi\njohtamaan kuningattaren edustaja tohtori Martin. Arkkipiispa\nlaskeutui polvilleen länteen päin ja rukoili Herran rukouksen\nja, noustuaan ylös, lausui uskontunnustuksen, jonka jälkeen hän\nteki seuraavan ilmoituksen: \"Tämän minä tunnustan uskoni vuoksi\nja panen vastalauseen, jonka toivon teidän ottavan huomioon. Minä\nen milloinkaan myönnä, että Rooman piispalla on minkäänlaista\ntuomiovaltaa tämän valtakunnan alueella.\"\n\nMyöhemmin hän lausui samasta asiasta: \"Minä en milloinkaan suostu\nRooman piispan ylivaltaan, sillä minä olen tehnyt valan kuninkaalle\nja minun täytyy totella kuningasta Jumalan lakien mukaan. Raamatun\nmukaan kuningas on päämies, eikä kukaan ulkomaalainen henkilö\nole hänen yläpuolellaan hänen valtakunnassaan. Vain kuninkaalla\non alamaisia. Minä olen alamainen; minun tulee olla uskollinen\nkruunulle. Paavi on kruunun vastustaja. En voi totella molempia,\nsillä kukaan ei voi palvella kahta herraa samalla kertaa, kuten\nte puheenne alussa koetitte luulotella selittäessänne avaimien ja\nmiekan merkitystä, väittäen, että avaimet kuuluvat paaville ja\nmiekka kuninkaalle. Mutta minä sanon, että kuninkaalla on molemmat.\nSentähden se, joka on Rooman alamainen ja Rooman lakien alainen, on\nvalapatto, sillä Rooman lait ja tuomarit ovat toistensa vastakohta.\nPappi, joka rikkoo valtakunnan lakeja, on tuomittava maallisen\ntuomioistuimen edessä; paavin lakien mukaan asia on ratkaistava\npäinvastoin. Paavi tekee kuninkaalle vääryyttä väittäessään,\nettä kuningas saa valtansa paavilta. Kuningas on pää omassa\nvaltakunnassaan, mutta paavi vaatii alaisikseen kaikki piispat,\npapit, kappalaiset j.n.e. Näin on paavilla jokaisessa valtakunnassa\nvaltakunta.\"\n\nEdelleen Cranmer syytti paavia lakien vastaisesta patronaattioikeuden\nkäyttämisestä; jumalanpalveluksen toimittamisesta latinankielellä;\nsiitä, että ehtoollinen annetaan vain yhdessä muodossa;\nvallananastuksesta, kun paavi jakaa kruunuja ja valtakuntia\nhallitsijoille, joille ne kuuluvat joko vallanperimyksen tahi vaalin\nperusteella; sekä siitä, että paavi väittää olevansa Kristuksen\nsijainen.\n\n\"Kristus sanoi, että antikristus on ilmestyvä, ja kuka hän on? Hän on\nse, joka koroittautuu kaikkien muiden luotujen yli. No, jos ei ketään\nole vielä ilmestynyt, joka on koroittautunut samalla tavalla kuin\npaavi, niin olkoon hän toistaiseksi antikristus.\"\n\nEmme katso tarpeelliseksi tehdä kuulustelusta tarkempaa selkoa,\nhuomautamme vain, että syytös siveettömyydestä johtui siitä, että\nCranmer oli mennyt avioliittoon kuuluessaan hengelliseen säätyyn.\n\nAsia alistettiin paavin ratkaistavaksi, ja kun paavin vastaus saapui,\npidettiin Oxfordissa uusi kirkollisoikeuden istunto helmikuun 14\np:nä, jolloin luettiin paavin tuomio ja toimitettiin Cranmerin\nviraltapano.\n\nOikeuden puheenjohtajaksi oli määrätty Elyn piispa Thirleby, joka oli\nollut arkkipiispan parhaimpia ja läheisimpiä ystäviä. Kommisionin\ntoisena jäsenenä oli Lontoon piispa Bonner, raivoisa evankeliumin\nvastustaja. He istuivat ylimmäispapillisissa puvuissaan Oxfordin\nKristuksen kirkon kuorissa pääalttarin edessä. Ajan tavan mukaan he\nlukivat ensin valtakirjansa, jossa sanottiin, että Rooman hovi on\ntutkinut koko asian, tehdyt syytökset ja annetut vastaukset sekä\nmolempien puolien todistukset; että oli kuultu asianajajaa niin hyvin\nkuninkaan ja kuningattaren kuin Thomas Cranmerin puolesta, ja että\nnäin ollen ei puuttunut mitään hänen tarpeellisesta puolustuksestaan\nj.n.e. Kun arkkipiispa kuuli tämän, niin hän huudahti: \"Oi mitä\nvalheita nämä ovat, että minä, joka olen koko ajan ollut vankilassa\nja jonka ei milloinkaan ole sallittu saada neuvoa tahi asianajajaa\nkotona, olisin hankkinut todistajia ja määrännyt puolustajan Roomaan!\nJumalan täytyy totisesti rangaista tällainen julkea ja häpeällinen\nvalehteleminen.\" Hänelle huomautettiin silloin, että komisionilla on\n_plenitudine potestatis_, joka sallii kaikenlaiset puutteellisuudet\nlaissa ja lainkäytössä, antaa sille oikeuden viraltapanoon,\nkirkosta erottamiseen ja maallisen vallan käsiin jättämiseen ilman\nvetoamisoikeutta.\n\nJa nyt ryhdyttiin erottamaan Cranmeriä virasta. Ensin puettiin hänen\nylleen messukasukka ja alba, sitten alidiakonin vaatteet, kunnes hän\nvihdoin oli kuin pappi, joka on valmis messuamaan.\n\nArkkipiispa kysyi: \"Mitä, luuletteko, että minun tulee messuta?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi eräs heistä, \"minä toivon, että te nyt messuatte\nkaiken tämän tähden.\"\n\n\"Luuletteko? Sitä te ette milloinkaan ole näkevä enkä minä\nmilloinkaan ole tekevä.\"\n\nSenjälkeen puettiin Cranmerin ylle kaikenlaisia vaatteita, joita\nkäytetään piispan ja arkkipiispan vihkiäisissä. Mutta kun vaatteet\nnoissa tilaisuuksissa ovat loistavat ja ylelliset, oli kaikki nyt\nhalpaa ja huonoa: hamppukangasta ja vanhaa verkaa. Hiippa ja pallium\nolivat samoista aineista. Lopuksi pantiin piispan sauva hänen\nkäteensä.\n\nTämän jälkeen piispa Bonner alkoi häväistä häntä puhuen seuraavaan\ntapaan.\n\n\"Tämä on se mies, joka on halveksinut paavin pyhyyttä ja nyt on\nhänen tuomitsemansa. Tämä on se mies, joka on repinyt kirkkoja, ja\nnyt hänet tuomitaan kirkossa. Tämä on se mies, joka on halveksinut\nsiunattua alttarinsakramenttia, ja nyt hänet tuomitaan alttarilla\nriippuvan pyhän sakramentin edessä. Tämä on se mies, joka, kuten\nLucifer, asettui Kristuksen tilalle alttarille tuomitsemaan muita, ja\nnyt hänet itse tuomitaan alttarin edessä.\"\n\nNäin häväistyään häntä hänen syyttäjänsä aikoivat ottaa hänen\nkädestään piispan sauvan. Mutta Cranmer kieltäytyi antamasta sitä.\nHän tahtoi jäljitellä Martin Lutheria ja otti vasemmasta hihastaan\nkalvosimen alta vetoomuskirjan, antoi sen heille ja sanoi: \"Minä\nvetoan seuraavaan yleiseen kirkolliskokoukseen; ja tässä olen\nesittänyt asiani ja sen perustelut, jotka toivon otettavan huomioon;\"\nsekä nimesi useita läsnäolijoita todistajiksi.\n\n\"Herrani\", Elyn piispa lausui, \"meidän tehtävämme on ryhtyä\ntoimenpiteisiin ilman minkäänlaista vetoomista, ja sentähden emme voi\nsallia, sitä.\"\n\n\"Miksi, silloin te teette minulle vääryyttä\", virkkoi Cranmer, \"sillä\nminun asiani ei ole kuten kenen tahansa yksityishenkilön. Asia koskee\npaavia ja minua eikä ketään muuta. Eikä minun mielestäni kukaan saa\nesiintyä tuomarina omassa asiassaan.\"\n\n\"Hyvä\", virkkoi Elyn piispa, \"jos se sallitaan, niin se on\ntapahtuva.\" Ja sitten hän kehoitti vakavasti Cranmeriä ajattelemaan\ntilaansa. Itkien katkerasti hän vetosi heidän entiseen suureen\nrakkauteensa ja ystävyyteensä. Arkkipiispa vastasi lempeästi\ntyytyvänsä kaikkeen, ja niin he jatkoivat toimitustaan paavin\nkäsikirjan mukaan.\n\nKun he aikoivat ottaa häneltä palliumin, niin hän sanoi: \"Kummalla\nteistä on pallium, niin että hän voi ottaa minun palliumini?\" Tällöin\nhe vetosivat valtuuksiinsa paavin lähettiläinä. Parturi leikkasi\nhänen tukkansa ylt'ympäri, ja piispat alkoivat hieroa hänen sormensa\npäitä, jotka olivat voidellut. Bonner esiintyi tällöin yhtä karkeasti\nkuin Thirleby lempeästi ja hienotunteisesti. Viimeiseksi häneltä\nriisuttiin hänen ihokkaansa ja hänen ylleen puettiin maalaissuntion\npuku ja hänen päähänsä asetettiin yksinkertainen lakki.\n\nKun toimitus oli päättynyt, niin Bonner lausui: \"Nyt te ette enää ole\nlordi.\" [Englannissa on piispoilla lordin arvo, ja he ovat ylähuoneen\njäseniä.] Ja kun hän puhui kansalle jotakin, mikä koski Cranmeriä,\nniin hän käytti nimitystä \"Tämä herrasmies täällä.\" Ja kun Cranmer\nvietiin vankilaan, herätti hän syvää sääliä kaikissa katsojissa.\n\nJa nyt alkoi näytelmä, jonka vertaista viekkaudessa ja kavaluudessa\non harvoin nähty.\n\nPaavilaiset käsittivät varsin hyvin minkälainen tavaton tappio olisi\nEnglannin katoliselle kirkolle, jos sen arkkipiispa poltettaisiin\nkerettiläisenä. Heidän intohimoiseksi päämääräkseen tulikin sentähden\nkoettaa saada arkkipiispa lankeamaan ja kieltämään uskonsa. Ja siinä\nsuhteessa ei häikäilty keinoja.\n\nHänet kutsuttiin vieraaksi yliopiston yhteydessä olevan Kristuksen\nkirkon pappilaan, jossa hänelle tarjottiin kaikkia mahdollisia\nherkkuja; hän sai heittää keilaa ja kävellä mielin määrin. Mitä\nhän tahtoi, sitä hänelle annettiin. Hänelle luvattiin, ettei hän\nsaa takaisin ainoastaan elämäänsä, vaan myös vanhan virkansa.\nJos hän taasen tahtoisi vetäytyä yksityiselämään, niin ei mikään\nestäisi häntä tekemästä sitä. Mutta ellei hän peruuta, niin ei ole\nodotettavissa minkäänlaista armoa.\n\nKuolema on vakava kaikkina aikoina, mutta varsinkin silloin, kun\nmies on vuosiensa ja arvonsa kukassa. Etenkin, jos pitää kuolla\nhäpeällinen ja tuskallinen kuolema liekkien keskellä.\n\nKäyttämällä hyväkseen kaikkea käärmeen kavaluutta he saivatkin\nlopulta arkkipiispan allekirjoittamaan paperin, jossa hän hylkäsi\nharhaoppeina ja erehdyksinä kaikki Lutherin ja Zwinglin mielipiteet\nja opit, jotka ovat katolisen kirkon tervettä ja oikeaa oppia\nvastaan; omaksui katolisen sakramenttiopin, kiirastulen j.n.e.\n\nArkkipiispan uskonsakieltämistä koskeva tiedonanto painettiin\nerikseen ja sitä levitettiin joka miehen käteen.\n\nKuningatar vastaanotti tiedon arkkipiispan uskonkieltämisestä\nsuurella ilolla, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut luopua\npäätöksestään raivata Cranmer pois tieltä.\n\nKuinka dramaattiseksi Cranmerin elämän loppu muodostui, siitä annamme\nFoxe'in kertoa omin sanoin.\n\n\"Cranmerin tila oli nyt kurja, sillä sisällisesti hänellä ei ollut\nminkäänlaista rauhaa omassatunnossaan eikä ulkonaisesti mitään apua\nvastustajistaan.\n\n\"Sitäpaitsi toisella puolella oli ylistys, toisella pilkka ja\nmolemmilla puolilla vaara, niin että hän ei voinut rehellisesti\nkuolla eikä epärehellisesti elää. Ja missä hän etsi etua, hän joutui\nkahdenkertaiseen vahinkoon, niin että hän ei voinut hyvien ihmisten\nkanssa ollessaan välttää salaista häpeäntunnetta eikä olla pahojen\nkanssa tuntematta teeskentelevänsä.\n\n\"Sillä välin kuningatar neuvotteli salaisesti, miten raivaisi\nCranmerin pois tieltä, ja määräsi tehtävään tohtori Cole'in ja\nantoi hänelle salaisen käskyn valmistaa maaliskuun 21 päiväksi\nhautaussaarna Cranmerin polttamiseksi.\n\n\"Pian sen jälkeen kutsuttiin lordi Williams of Tame ja lordi Chandos,\nsir Thomas Bridges ja sir John Brown sekä muita kunnianarvoisia\nmiehiä ja tuomareita, jotka määrättiin kuningattaren nimessä olemaan\nOxfordissa samana päivänä palvelijoineen ja seurueineen, jotta\nCranmerin kuolema ei aiheuttaisi mitään kansanmeteliä.\n\n\"Cole palasi kuningattaren käskystä Oxfordiin, jossa hän mestauspäivän\nlähestyessä, sen edellisenä päivänä, tuli Cranmerin luo vankilaan\nkoettelemaan häntä, pysyikö hän katolisessa uskossa, johon hän oli\njäänyt. Kun Cranmer vastasi hänelle Jumalan armosta päivittäin\nvahvistuvansa katolisessa uskossa, niin Cole poistui sillä kertaa.\nSeuraavana päivänä hän meni jälleen arkkipiispan luo antamatta\nvieläkään mitään merkkiä hänelle valmistetusta kuolemasta; ja\nniinpä sinä aamuna, maaliskuun 21 p:nä, joka oli määrätty Cranmerin\nmestauspäiväksi, Cole tuli hänen luokseen ja kysyi häneltä, oliko\nhänellä lainkaan rahaa. Ja kun Cranmer vastasi hänelle, ettei hänellä\nole ollenkaan, niin Cole antoi hänelle viisitoista kruunua, jotta\nhän saisi antaa köyhille kenelle tahtoi, ja kehoitettuaan häntä\nparhaimpansa mukaan pysymään lujana uskossa hän poistui.\n\n\"Tämän ja muiden seikkojen johdosta arkkipiispa alkoi yhä enemmän\nihmetellä, mitä heillä oli tekeillä. Kun päivä ei vielä ollut\nkulunut pitkälle ja kun ne herrat ja ritarit, jotka olivat määrätyt\nolemaan saapuvilla, eivät vielä olleet tulleet, niin hänen luokseen\ntuli se espanjalainen munkki, joka oli ollut hänen kieltämisensä\ntodistaja, tuoden mukanaan paperin, joka sisälsi ne uskonkappaleet,\njotka Cranmerin tulisi ainoastaan tunnustaa kieltäessään uskonsa\nkansan edessä, pyytäen häntä vakavasti allekirjoittamaan asiakirjan\nsiinä olevine uskonkappaleineen omalla kädellään ja merkitsemään\nsen nimellään; kun Cranmer oli tehnyt tämän, niin munkki pyysi\nhäntä allekirjoittamaan vielä jäljennöksen, jonka hän pitäisi itse,\nja senkin hän teki. Mutta kun arkkipiispa huomasi, mitä heidän\nsalaiset suunnitelmansa tarkoittivat ja kun hän ajatteli, että pian\non käsissä hetki, jolloin hän ei enää voinut olla tunnustamatta\nuskoaan Kristuksen kansan kanssa, niin hän salaisesti pisti poveensa\nrukouksensa ja toisen paperin, jolle oli kirjoitettu se kehoitus,\njonka hän aikoi esittää kansalle ennenkuin hän tunnustaisi uskoansa\nviimeisen kerran, koskapa oli syytä pelätä, että jos hän tunnustaisi\nensin uskonsa, hänen ei enää myöhemmin sallittaisi kehoittaa kansaa.\n\n\"Pian kello yhdeksän jälkeen lordi Williams, sir Thomas Bridges,\nsir John Brown ja muut tuomarit sekä eräät muut kuningattaren\nneuvoston lähettämät aatelismiehet tulivat suurella joukolla\nOxfordiin. Sinne oli myös kokoontunut suuri joukko kansaa molemmista\npuolueista, täynnä kiihkeää odotusta. Sillä ensinnäkin kaikki ne,\njotka olivat paavin puoluetta, toivoivat suuresti sinä päivänä\nkuulevansa Cranmerilta jotakin, mikä olisi omiaan vahvistamaan heidän\nmielipidettään; toinen puolue, jolla oli parempi mieli, ei vielä\nvoinut uskoa, että hän, joka jatkuvan tutkimuksen ja vaivannäön\nhedelmänä niin monen vuoden kuluessa oli esittänyt evankeliumin\nopin, voisi tahi tahtoisi nyt elämänsä viimeisenä tekona kieltää\nuskontonsa. Lyhyesti: mihin kunkin mieli taipui, joko tähän suuntaan\ntahi tuohon, hän toiveittensa erilaisuuden mukaan toivoi ja halusi\nsitä, mitä hän oli saapunut sinne kuulemaan ja näkemään.\n\n\"Päivä oli ruma ja sateinen, kun Cranmer vihdoin tuotiin vankilasta\nPyhän Marian kirkkoon, joka oli yliopiston pääkirkko. Pormestari\nkulki edellä, sitten raatimiehet asemansa ja arvonsa mukaan; heidän\nperässään oli Cranmer sijoitettuna kahden munkin väliin, jotka\ntoistivat edestakaisin muutamia psalmeja kaduilla, vastaten toinen\ntoiselleen, kunnes tulivat kirkon ovelle, missä alkoivat laulaa\nSimeonin ylistysvirttä, ja kun he tulivat kirkkoon, niin veisaavat\nmunkit veivät hänet seisomapaikalleen ja jättivät hänet sinne.\nSaarnatuolia vastapäätä oli lava, jolla Cranmer seisoi ja odotti,\nkunnes Cole aloittaisi saarnansa.\n\n\"Tämän miehen onneton kohtalo tarjosi surullisen näyn kaikkien\nkristittyjen silmille, jotka sitä katselivat. Hän, entinen\narkkipiispa, metropoliitta ja Englannin priimas [Canterburyn\narkkipiispan arvonimi on: Archbishop of Canterbury, Primate of all\nEngland. Hän on kuninkaan jälkeen ensimmäinen mies valtakunnassa,\nja hänen paikkansa hovissa on kuninkaallisten majesteettien,\nkuninkaallisten prinssien ja ulkovaltojen lähettiläiden jälkeen.]\nsekä kuninkaan salainen neuvonantaja, ollen nyt puettuna kuluneeseen\nja repaleiseen viittaan, päässään nelikulmainen lakki, kaikkien\nihmisten halveksima, muistutti ihmisille ei ainoastaan omaa\nonnettomuuttaan, vaan myös heidän tilaansa ja onneansa. Sillä kukapa\nei olisi säälinyt hänen tilaansa ja valittanut hänen kohtaloaan\nsekä samalla pelännyt oman onnensa uhanalaisuutta, nähdessään miten\nsellainen ylipappi Ja niin arvokas neuvonantaja, jolla oli takanaan\nniin pitkäaikainen kunnia ja niin monet arvot, oli vanhoilla\npäivillään kadottanut asemansa ja tuomittu kuolemaan, niin, vieläpä\nniin tuskallisella kuolemalla päättämään elämänsä ja myöskin\nalentumaan sellaisista juhlavaatteista ja kalliista asusta noin\nkurjiin ryysyihin ja kuluneisiin pukimiin.\n\n\"Seistyään tällä tavalla jonkun aikaa lavalla hän kääntyi läheiseen\npatsaaseen päin, kohotti kätensä taivasta kohti ja rukoili kerran\ntahi kahdesti kunnes tohtori Cole tuli saarnatuoliin ja aloitti\nsaarnansa. Hän palautti ensin mieliin Tobiaan ja Sakariaan.\nJa ylistettyään heitä ensin saarnansa alussa heidän Jumalan\npalvelemisessa osoittamansa totisen kestävyyden tähden hän jakoi\nsaarnansa kolmeen osaan sen ajan koulujen juhlalliseen tapaan, aikoen\npuhua ensiksi Jumalan armosta, toiseksi näyttää Hänen vanhurskautensa\nja kaikkein viimeiseksi puhua siitä, miten hallitsijan salaisuuksia\nei tule koettaa tutkia. Ja päästyään jonkun verran alkuun hän\nkäytti hyväkseen tilaisuutta kääntyäkseen puheessaan Cranmerin\npuoleen ja nuhdellakseen häntä monin terävin sanoin siitä, että hän,\njolla kerran oli ollut terveellinen katolinen oppi, sen hyvyys ja\nhyöty, oli langennut vastakkaiseen mielipiteeseen ja turmiolliseen\nharhaoppiin, ja että hän ei ollut ainoastaan sitä puolustanut\nkirjoituksillaan ja kaikella voimallaan, vaan myöskin houkutellut\ntoisia tekemään samoin jakamalla runsaskätisesti lahjoja ja ikäänkuin\nmääräämällä palkintoja erehdyksestä; ja näin oli houkuteltuaan heidät\npuolelleen suosinut heitä kaikin tavoin.\n\n\"Kävisi liian pitkäksi toistaa kaikkea, mitä hän pitkässä puheessaan\nesitti. Hänen kolmiosainen julistuksensa pääsisältö oli, että hän\nsanoi Jumalan armon niin miedontavan Hänen vanhurskautensa, ettei\nhän kokonaan rankaise rikollisia heidän ansionsa mukaan, mutta\nei myöskään toisinaan jätä heitä kokonaan rankaisematta, ei edes\nsilloin, kun he katuvat. Näin kävi Daavidin, jonka käskettiin\nvalita kolmesta rangaistuksesta minkä hän tahtoi ja hän valitsi\nruton kolmeksi päiväksi, jolloin Herra antoi hänelle puolet aikaa\nanteeksi, mutta ei kuitenkaan vapauttanut kaikesta; ja että sama\ntapahtui myöskin hänelle, jolle tosin kanonin mukaan kuuluisi armo\nja anteeksianto, koskapa hän on katunut erehdyksiään, mutta samalla\nkuitenkin on syitä, joiden tähden kuningatar ja neuvosto ovat\ntuominneet hänet kuolemaan; ja jottei hän ihmettelisi liian paljon,\nhän saa nyt kuulla jotakin.\n\n\"Saarnansa loppuosassa hän kääntyi arkkipiispan puoleen, jota hän\nlohdutti ja rohkaisi vastaanottamaan kuolemansa tyynesti viittaamalla\nmoniin raamatun kohtiin, kuten kertomukseen pahantekijästä: hänen\nei tulisi olla toivoton, vaan lujasti vastaanottaa se, minkä teki\nryöväri, jolle Kristus sanoi: \"Tänä päivänä olet oleva minun\nkanssani paratiisissa.\" Ja Paavalin sanoista hän hankki hänelle\ntulen pelkoa vastaan tämän aseen: \"Jumala on uskollinen. Hän ei\nsalli teitä kiusattavan yli voimainne.\" Edelleen hän viittasi\nkolmeen nuorukaiseen, joille Jumala teki tulen liekit yhtä\nmiellyttäviksi kuin suloinen kaste, mainiten vielä pyhän Andreaan\nriemun ristillä, pyhän Laurentiuksen kärsivällisyyden tulessa ja\nvakuuttaen hänelle, että Jumala, jos hän huutaisi Häntä avukseen\nvoidakseen kuolla Häneen uskovan tavoin, joko hillitsisi tulen\nraivon tahi antaa hänelle voimaa kestämään sitä. Hän kunnioitti\nJumalaa suuresti Cranmerin kääntymyksen johdosta, koska se näytti\nolevan yksinomaan Jumalan työtä, selittäen, mitä keskusteluja oli\nollut hänen kääntämisekseen, mutta miten mikään ei tehonnut, kunnes\nJumalalle näkyi hyväksi armostaan palauttaa hänet ja kutsua hänet\nkotiin. Kosketellessaan tätä kohtaa hän suuresti ylisti Cranmeriä\nja kiitti hänen entistä toimintaansa tasoittaen näin tuomiotaan ja\npuhettaan hänestä; koko ajan, hän sanoi, kun hän varttui rikkaudessa\nja kunniassa, hän oli arvoton elämään; mutta nyt, jolloin hänen olisi\ntullut elää, hän oli arvoton kuolemaan. Mutta jotta hän ei kävisi\nlohduttomaksi, hän lupasi tehdä voitavansa, hän sanoi, ja myöskin\nhän lupasi kaikkien läsnäolevien pappien nimessä, että heti hänen\nkuolemansa jälkeen laulettaisiin hautausvirsiä, pidettäisiin messuja\nja hautajaisjumalanpalveluksia kaikissa Oxfordin kirkoissa hänen\nsielunsa auttamiseksi.\n\n\"Miten suurta surua Cranmer tunsi koko ajan kuunnellessaan tätä\nsaarnaa, sen ilmaisivat hänen ruumiinsa liikkeet ja kasvojensa ilmeet\nparemmin kuin mitkään sanat voivat selittää; toisinaan hän kohotti\nkätensä ja katseensa taivaaseen, toisinaan taasen antoi niiden\nhäpeästä painua maahan. Ruumiillistuneen surun todellinen kuva olisi\nollut nähtävissä hänen vilkkaasti vaihtuvissa ilmeissään. Enemmän\nkuin kaksikymmentä eri kertaa kostutti vuolas kyynelvirta hänen\npiirteitään laskeutuen pisaroina alas hänen isällisiltä kasvoiltaan.\nNe, jotka olivat saapuvilla, todistivat, etteivät he milloinkaan\nole nähneet enemmän kyyneleitä kenenkään lapsen kasvoilla kuin mitä\npursusi hänestä sillä kertaa koko saarnan ajan, mutta varsinkin\nsilloin, kun lausuttiin hänen rukoustaan kansan edessä. Ihmeteltävä\nosanoton ja säälin tunne täytti kaikkien niiden ihmisten sydämet,\njotka katselivat noita vakavia piirteitä ja ylevän arvohenkilön ja\nperin kunnianarvoisan vanhuksen kasvoilta vuotavaa kyyneltulvaa.\n\n\"Lopetettuaan saarnansa Cole kutsui takaisin ihmiset, jotka olivat\naikeissa poistua rukouksiin. 'Veljet', hän sanoi, 'jottei kukaan\nepäilisi tämän miehen vakavaa kääntymystä ja mielenmuutosta, te\nsaatte kuulla hänen puhuvan teidän edessänne; ja sentähden pyydän\nteitä, maisteri Cranmer, täyttämään sen, mitä lupasitte äskettäin,\nnimittäin, että te julkisesti teette totisen ja vilpittömän uskonne\ntunnustuksen, jotta ottaisitte pois kaiken epäilyksen ihmisiltä\nja jotta kaikki ihmiset käsittäisivät, että te todella olette\nkatolinen.' 'Tahdon sen tehdä ja teen sen hyvällä mielellä', virkkoi\narkkipiispa, joka, nousten vähitellen ja pannen pois lakkinsa, alkoi\npuhua täten kansalle:\n\n\"'Toivon teidän, suuresti rakastetut veljet Herrassa, rukoilevan\nJumalaa minun puolestani, että Hän antaisi anteeksi tekemäni synnit,\njotka sekä suuruuteen että lukuun nähden voittavat kaikkien muiden\nihmisten tekemät. Mutta kaikkein syvimmin loukkaa ja murehduttaa\nminua tällä kertaa eräs synti, rikos, josta puheeni kuluessa kuulette\nenemmän asianomaisella paikalla'; ja pistettyään kätensä poveensa hän\nveti sieltä esille rukouksensa ja lisäsi.\n\n\"'Hyvät kristityt, hellästi rakastetut veljet ja sisaret Kristuksessa,\nminä pyydän teitä sydämellisimmin rukoilemaan puolestani\nkaikkivaltiasta Jumalaa, että Hän antaisi minulle anteeksi\nkaikki minun syntini ja rikkomukseni, jotka ovat lukemattomat ja\nmittaamattoman suuret. Mutta eräs asia murehduttaa minun omaatuntoani\nenemmän kuin kaikki muut, asia, josta, jos Jumala suo, puhun\nenemmän myöhemmin. Mutta olivatpa minun syntini miten suuret ja\nmiten lukuisat tahansa, pyydän teitä rukoilemaan Jumalaa, että\nHän armossaan armahtaisi ja antaisi ne kaikki anteeksi.\" Ja tässä\nlaskeutuen polvilleen hän sanoi: \"Oi taivaallinen Isä, oi Jumalan\nPoika, maailman Lunastaja; oi Pyhä Henki, kolme persoonaa ja yksi\nJumala, armahda minua, kurjinta ja viheliäisintä syntistä! Minä olen\nrikkonut sekä taivasta että maata vastaan enemmän kuin kieleni voi\nilmaista. Minne sitten menisin tahi minne pakenisin? Taivaaseen en\nhäpeän tähden voi nostaa silmiäni, ja maan päällä ei ole pakopaikkaa\neikä apua. Sinun luoksesi sentähden, oi Herra, tahdon juosta; Sinun\nedessäsi nöyryytän itseni sanoen: Oi Herra minun Jumalani, minun\nsyntini ovat suuret, mutta kuitenkin armahda minua suuren laupeutesi\ntähden! Sitä suurta salaisuutta, että Jumala tuli ihmiseksi, ei\ntoimitettu pienten tahi harvojen rikkomusten tähden. Sinä et antanut\nPoikaasi, oi taivaallinen Isä, kuolemaan ainoastaan pienten syntien\ntähden, vaan maailman kaikkein suurimpien syntien tähden, niin että\nsyntinen voi palata Sinun luoksesi koko sydämellään, niinkuin minä\nteen tässä tällä hetkellä. Sentähden, ole armollinen minulle, oi\nJumala, jonka ominaisuutena on aina olla armollinen; armahda minua,\noi Herra, Sinun suuren laupeutesi tähden! En ano mitään oman ansioni\ntähden, vaan Sinun nimesi tähden, jotta se sen kautta pyhitettäisiin,\nja Sinun rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden. Ja nyt,\nsentähden, Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon Sinun\nnimesi j.n.e.'\n\n\"Ja nousten sitten ylös hän lausui:\n\n\"'Joka mies, hyvät ystävät, haluaa kuolinhetkenään antaa jonkun hyvän\nkehoituksen, jotta toiset muistaisivat sitä kuolemansa edellä ja\nvoisivat silloin sitä paremmin; ja niinpä minäkin rukoilen Jumalaa\nantamaan minulle armoa, jotta voisin lausua tänä eronhetkenäni\njotakin, joka koituu Jumalan kunniaksi ja teidän rakentumiseksenne.'\n\n\"'Ensinnäkin aiheuttaa syvää murhetta se näky, että niin monet ihmiset\novat niin typerästi kiintyneet tähän petolliseen maailmaan ja\nvaalivat sitä niin huolellisesti, samalla kuin näyttää siltä, että he\nvälittävät vähän tahi ei lainkaan Jumalan rakkaudesta ja tulevaisesta\nmaailmasta Siksipä onkin ensimmäinen kehoitukseni tämä: Että te\nette liiaksi kiinnittäisi mieltänne tähän pettävään maailmaan, vaan\nJumalaan ja tulevaiseen maailmaan ja että oppisitte tietämään, mitä\nmerkitsee tämä läksy, jonka Johannes opettaa, että maailman rakkaus\non vihamielisyyttä Jumalaa kohtaan'.\n\n\"'Toinen kehoitus on: Että lähinnä Jumalaa olette kuuliaisia\nkuninkaalle ja kuningattarelle, vapaaehtoisesti ja ilomielin, ilman\nnurisemista ja napinaa; ei ainoastaan pelon tähden, vaan paljon\nenemmän Jumalan pelosta; tietäen, että he ovat Jumalan palvelijoita,\njotka Jumala on määrännyt johtamaan ja hallitsemaan; ja joka asettuu\nheitä vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan.'\n\n\"'Kolmas kehoitus on: Että te rakastatte toisianne kuten veljet ja\nsisaret. Sillä voi, kuinka säälittävää onkaan katsella, mitä riitaa\nja vihaa kristityt ihmiset kantavat toisiaan kohtaan, kohtelematta\ntoisiaan veljinä ja sisarina, vaan mieluumminkin vieraina ja\nverivihollisina. Mutta minä pyydän teitä oppimaan ja harjoittelemaan\nhyvin tämän yhden läksyn. Ahkeroikaa tehdä hyvää kaikille ihmisille,\nmikäli voitte ja se riippuu teistä, älkääkä loukatko ketään enempää\nkuin tahtoisitte loukata omaa luonnollista rakastavaa veljeänne tahi\nsisartanne. Sillä siitä voitte olla vakuutettuja, että kuka tahansa\nvihaa jotakin henkilöä ja kaikin tavoin loukkaa ja vahingoittaa\nhäntä, varmasti ja ilman vähintäkään epäilystä Jumala ei ole sen\nmiehen kanssa, ajatelkoonpa hän sitten olevansa millainen Jumalan\nsuosikki tahansa.'\n\n\"'Neljäs kehoitus kuuluu niille, joilla on paljon tavaraa ja\nrikkauksia tässä maailmassa, jotta he miettisivät tarkoin ja\nharkitsisivat kolmea raamatun lauselmaa. Yksi, Vapahtajamme\nKristuksen oma, kuuluu: 'Kuinka vaikeaa onkaan niiden, joilla on\ntavaraa, päästä Jumalan valtakuntaan!' (Luuk. 18, 24). Ankara sana,\nmutta sen on kuitenkin lausunut Hän, joka tietää totuuden.'\n\n\"'Toinen on Johanneksen, joka sanoo: Jos nyt jollakin on tämän\nmaailman hyvyyttä ja hän näkee veljensä olevan puutteessa, mutta\nsulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus saattaa pysyä\nhänessä?' (1 Joh. 3, 17).'\n\n\"'Kolmas sana on Jaakobin, joka puhuu ahneelle rikkaalta miehelle\ntähän tapaan: 'Kuulkaa nyt, te rikkaat: itkekää ja vaikeroikaa sitä\nkurjuutta, joka on teille tulossa. Teidän rikkautenne on mädännyt\nja teidän vaatteenne ovat koin syömät, kultanne ja hopeanne on\nruostunut, ja niiden ruoste on oleva todistuksena teitä vastaan ja\nsyövä lihanne niinkuin tuli. Olette koonneet aarteita viimeisinä\npäivinä. (Jaak. 5, 1-3). Mietiskelkööt ne, jotka ovat rikkaita,\nvakavasti näitä kolmea lausetta; sillä jos heillä milloinkaan on\nollut tilaisuutta osoittaa rakkautta, on heillä nyt tällä hetkellä,\nköyhää kansaa kun on niin paljon ja elintarpeet niin kalliita. Ja\nnyt, koska olen tullut elämäni viimeiseen hetkeen, josta riippuu\nkoko minun entinen elämäni ja koko minun tuleva elämäni, saanko\nelää Mestarini Kristuksen kanssa iankaikkisesti riemussa vai\nolla iankaikkisesti vaivassa jumalattomien perkeleitten kanssa\nhelvetissä, ja kun näen silmäini edessä tällä hetkellä joko taivaan\nvalmiina vastaanottamaan minut tahi helvetin valmiina nielemään\nminut; sentähden ilmoitankin teille kaikkein todellisimman uskoni,\nvärittämättä ja teeskentelemättä, sillä nyt ei ole aika teeskennellä,\nmitä tahansa olenkin sanonut tahi kirjoittanut menneisyydessä.'\n\n\"'Ensiksi, minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan\nja maan Luojaan j.n.e. Ja minä uskon jokaisen katolisen uskon\nuskonkappaleen, jokaisen sanan ja lauseen, jonka on opettanut\nVapahtajamme Jeesus Kristus, Hänen apostolinsa ja profeettansa,\nUudessa ja Vanhassa Testamentissa.'\n\n\"'Ja nyt tulen siihen suureen asiaan, joka niin paljon vaivaa\nomaatuntoani, enemmän kuin mikään, mitä milloinkaan olen tehnyt\ntahi sanonut koko elämäni aikana, ja se on erään kirjoituksen\njulkaiseminen vastoin totuutta, kirjoituksen, jonka nyt peruutan ja\nkiellän sellaisena asiana, jonka olen kirjoittanut kädelläni vastoin\nsitä totuutta, jota olen ajatellut sydämessäni ja olen kirjoittanut\nsen kuoleman pelosta ja pelastaakseni, jos mahdollista elämäni,\ns.o. kaikki sellaiset kirjelmät ja paperit, jotka olen kirjoittanut\ntahi merkinnyt kädelläni virasta erottamiseni jälkeen, jolloin olen\nkirjoittanut paljon totuudesta poikkeavaa. Ja koska käteni loukkaa\nkirjoittamalla sellaista mikä on vastoin sydäntäni, pitää käteni\nrangaistaman ensiksi sentähden; sillä kun tulen tuleen, pitää se\npoltettaman ensiksi.'\n\n\"'Ja mitä paaviin tulee, kiellän hänet Kristuksen vihamiehenä ja\nantikristuksena kaikkine väärine oppeineen.'\n\n\"'Ja mitä sakramenttiin tulee, niin uskon niinkuin olen opettanut\nkirjassani Winchesterin piispaa vastaan, joka kirja opettaa niin\noikean sakramenttiopin, että se on seisova viimeisenä päivänä Jumalan\ntuomioistuimen edessä, missä paavin oppi häpeää näyttää kasvojaan.'\n\n\"Tässä kaikki läsnäolijat hämmästyivät, ihmettelivät, joutuivat\nkummiinsa ja katselivat toinen toistaan, hän kun oli niin\nmerkillisellä tavalla pettänyt heidän odotuksensa. Muutamat alkoivat\nnuhdella häntä hänen peruutuksensa johdosta ja syyttää petoksesta.\n\n\"Sanalla sanoen: oli nautinto nähdä tohtoreita, miten pettyneiksi\nhe tunsivat suuren toiveensa. Luulen voivani vakuuttaa, ettei\nmilloinkaan ole julmuutta sattuvammin ja paremmin ajassa\nharhaanjohdettu ja petetty. Sillä ei voi olla epäilystä siitä, että\nhe odottivat loistavaa voittoa ja ikuista riemujuhlaa Cranmerin\nperuutuksen johdosta.\n\n\"Heti kun paavin puolue siis kuuli nämä asiat, se alkoi raivota,\nriehua ja kiehua vihasta, sitäkin enemmän, kun se ei enää voinut\nkostaa tappiotaan, sillä se ei nyt enää pitemmältä voinut uhata\ntahi vahingoittaa häntä. Kurjinkin mies maailmassa voi kuolla vain\nkerran; ja hänen täytyi välttämättömästi kuolla juuri sinä päivänä,\nolipa se paavilaisista miten vastenmielistä tahansa; ja olivatpa he\nmiten loukkaantuneita tahansa häneen, he eivät kuitenkaan voineet\ntappaa häntä kahdesti. Ja kun he eivät voineet tehdä mitään muuta\neivätkä liioin voineet olla mitään sanomatta, niin he eivät lakanneet\nsyyttämästä häntä petoksesta ja teeskentelystä.\n\n\"Siihen syytökseen hän vastasi: 'No, maisterini, älkää ottako sitä\nsiltä kannalta. Aina siitä saakka kun olen elänyt tähän asti, olen\nvihannut vilppiä ja rakastanut yksinkertaisuutta enkä milloinkaan\nennen peruuttamistani ole teeskennellyt'; ja kun hän sanoi tämän,\nniin kaikki kyyneleet, mitä vielä oli jäljellä hänen ruumiissaan,\ntulivat hänen silmiinsä. Ja kun hän alkoi vielä puhua sakramentista\nja paavin vallasta, niin muutamat alkoivat huutaa, ja erittäinkin\nCole huusi: 'Sulkekaa kerettiläisen suu ja viekää hänet pois.' Ja\nkun Cranmer sitten vedettiin alas lavalta ja häntä alettiin viedä\ntulen luo, niin mukana seuraavat munkit loukkasivat, kiusasivat ja\nuhkailivat häntä tavattoman julmalla tavalla. 'Mikä mielettömyys',\nhe sanoivat, 'on saattanut sinut jälleen tähän harhaoppiin, jonka\nkautta sinä vedät lukemattomia sieluja kanssasi helvettiin?' Tähän\nhän ei vastannut mitään, vaan kohdisti kaiken puheensa kansalle.\nErästä, joka kiusasi häntä tiellä, hän kehoitti menemään kotiin\nlukuhuoneeseensa ja käyttämään ahkerasti kirjojaan, sanoen, että\njos hän ahkerasti huutaisi avukseen Jumalaa, niin hän lukemalla\nkartuttaisi tietojaan.\n\n\"Mutta tultuaan sille paikalle, missä pyhät piispat ja Jumalan\nmarttyyrit Hugh Latimer ja Ridley olivat poltetut ennen häntä\ntotuuden tunnustamisen tähden, hän polvistui alas ja rukoili Jumalaa,\nmutta hän ei viipynyt kauan rukouksissaan, sillä hän riisui pois\nvaatteensa paitaa myöten ja valmistautui kuolemaan. Hänen paitansa\noli pitkä, niin että se ulottui jalkoihin asti, jotka olivat paljaat;\nja hänen päänsä, kun molemmat lakit olivat otetut pois, oli niin\npaljas, ettei siinä näkynyt hiuskarvaakaan. Hänen partansa oli pitkä\nja tuuhea antaen hänen kasvoilleen ihmeellisen vakavuuden. Niin\nvakavat piirteet liikuttivat sekä hänen ystäväinsä että vihamiestensä\nsydämiä.\n\n\"Senjälkeen sidottiin rautaketjut Cranmerin ympärille, ja kun he\nhavaitsivat hänen käyneen vain lujemmaksi, joten oli mahdotonta saada\nhäntä luopumaan vakaumuksestaan, niin he käskivät sytyttää tulen\nhänen viereensä.\n\n\"Ja kun puut olivat sytytetyt ja tuli alkoi palaa hänen lähellään,\nniin hän ojensi käsivartensa, pani oikean kätensä liekkeihin ja\npiti sitä siellä vakavasti ja liikkumatta, jotta kaikki ihmiset\nvoisivat nähdä, että hänen kätensä oli palanut ennenkuin tuli koski\nhänen ruumistaan. Hänen ruumiinsa kesti liekkien polttamisen niin\njärkkymättömästi ja lujasti, että hän, seisoen aina samalla paikalla\nja liikuttamatta ruumistaan, ei näyttänyt heilahtavan enemmän kuin\nse paalu, johon hänet oli sidottu. Hänen silmänsä olivat luodut\nylös taivaaseen, ja tuontuostakin hän toisti, niin kauan kuin\nhänen äänensä salli: 'Tämä arvoton oikea käsi.' Ja usein käyttäen\nStefanuksen sanoja: 'Herra Jeesus, ota minun henkeni!' hän erosi\nelämästä loimuavien liekkien keskellä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nArkkipiispa Cranmerin toimintaa ja suhtautumista Henrik VIII:een on\narvosteltu hyvin eri tavalla. Tosiasia on kuitenkin, että hän on\nvienyt onnelliseen päätökseen Wycliffe'in alkaman työn ja suullisen\nja kirjallisen toimintansa avulla aikaansaanut uskonpuhdistuksen\nkotimaassaan. Ja kun anglikaaninen kirkko on johtavia protestanttisia\nkirkkokuntia, joka harjoittaa yli maailmankantavaa lähetystyötä,\nniin on meidän yhtä mahdotonta arvioida Cranmerin reformatoorisen\ntoiminnan todellista kantavuutta kuin piispa Latimerin yksinäisessä\nvankikomerossa suorittaman salaisen rukoustaistelun tuloksia.\nSeuraava arvovaltaiselta taholta tuleva yleisarviointi pitänee\npääasiassa paikkansa.\n\nHänen ansiotililleen voidaan merkitä syvä persoonallinen hurskaus,\nsuuri kaunopuheisuus ja merkillinen uskonnollis-esteettinen mieli,\njoka oli omiaan kantamaan mitä rikkainta hedelmää. Varmaankaan hän\nei sitävastoin ollut mies, jolla on rautainen tahto eikä lainkaan\nhermoja, jollaista hyvin olisi tarvittu arkkipiispan paikalla.\nHän ei ollut syntynyt halkomaan myrskyjä ja kesyttämään tuulen\npyörteitä. Hänen aatteellinen ymmärtämyksensä eri puolia kohtaan,\njohon yhtyi hänen persoonallinen lempeytensä ja mukautuvaisuutensa,\nteki hänet liian taipuisaksi vaikeissa olosuhteissa. -- Mutta\nhelpompaa on toisten nähdä näitä puutteita kuin itse seisoa hänen\npaikallaan Henrik VIII:n aikana. -- Ja hänestä ja hänen varovaisesta\npolitiikastaan johtuu viime tingassa se, että ristiriita Rooman\nkanssa ei johtanut väkivaltaiseen menneisyydestä irtautumiseen ja\nsaksalaisen järjestelmän syntymiseen, vaan että englantilainen\nkirkkokriisi johti siihen omituiseen protestanttisuuden ja\nkatolisuuden välimuotoon joka tunnetaan nimellä The established\nChurch of England. [Englannin valtiokirkko.]\n\nMeille on kuitenkin tärkeämpi marttyyri- kuin\nyleiskirkkohistoriallinen puoli arkkipiispa Cranmerin elämässä\nja toiminnassa. Ja siksi lausummekin muutaman sanan tästä omalta\nnäkökulmaltamme.\n\nArkkipiispa Cranmer on Englannin marttyyrihistorian suuri kieltävä\nja itkevä Pietari. Kalliomiehen arvoa ja asemaa kristillisen\nseurakunnan tietoisuudessa ei vähääkään himmennä hänen lankeemuksensa\nja kieltämisensä, jonka Mestari näki edeltä ja jonka suhteen hän\noli myös ryhtynyt toimenpiteisiin sanoessaan koettelemuksen hetken\nedellä tälle rakkaalle opetuslapselle: \"Simon, Simon, katso,\nsaatana on pyytänyt saada teidät valtaansa, seuloakseen teitä\nniinkuin vehnää; mutta minä olen rukoillut sinun edestäsi, ettei\nuskosi raukeaisi tyhjään. Ja kun sinä kerran palajat, niin vahvista\nveljiäsi.\" Päinvastoin. Kieltävänä ja katuvana Pietari on puhunut\nKristuksen seurakunnalle halki vuosisatojen paljon herkempää ja\nyleisinhimillisempää kieltä kuin mitä hän milloinkaan olisi kyennyt\npuhumaan ilman tuota raskasta kokemusta.\n\nSamaa voimme hyvällä syyllä sanoa arkkipiispa Cranmeristä, vaikka\nhänen tarinansa ei olekaan kaikille yhtä hyvin tunnettu. Jos\nCranmerin tie olisi ollut yhtä tasainen kuin Ridleyn ja Latimerin,\nniin Kristuksen kirkolla olisi yksi pyhimys lisää. Mutta nyt sillä\non toinen kieltävä ja katuva Pietari, ja varmaa on, että siinä\nmaassa, missä kaikuu lunastettujen kiitosvirsi teurastetun Karitsan\nkunniaksi, siellä haastaa Cranmerin tarina erikoisen hellää kieltä.\n\nToisaalta näemme Cranmerin dramaattisessa lopussa, miten peloittavan\nsuuri on vihollisen valta ja lankeemisen mahdollisuus vielä\nelämän viime hetkellä, vielä silloinkin, kun rohkea kristitty\nja peloton tunnustaja jo on päättänyt tilinsä ajan kanssa ja on\nvalmis astumaan siihen maahan, jossa vanhurskaus asuu. Suotta ei\nVapahtaja messiaanisen elämänsä viime hetkinä erikoisen painokkaasti\nkehoittanut valvomiseen lausuessaan: \"Mutta minkä sanon teille,\nsen sanon kaikille: valvokaa.\" Suotta ei kansain apostoli lausu\nseuraajilleen: \"Sentähden, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei\nlankea.\" Laiva voi tehdä haaksirikon vielä sataman suulla, eikä tule\nylistää sankariksi miestä, joka pukeutuu haarniskaan ja panee miekan\nvyölleen, vaan miestä, joka sen riisuu vyöltään mainehikkaan voiton\njälkeen.\n\nKolmannenkin arvokkaan opetuksen voimme saada arkkipiispa Cranmerin\nmarttyyrikuolemasta.\n\nHebrealaisepistolan kirjoittaja puhuu niistä, jotka \"voimistuivat\nheikkoudesta.\" Näihin kuuluu arkkipiispa Cranmer. Osoittaen rohkeutta\nja kestävyyttä, jottemme sanoisi kylmäverisyyttä, joka hakee\nvertaistaan niin hyvin marttyyri- kuin yleisen historian alalla,\ntämä kristitty Scaevola panee tuleen oikean kätensä, jolla hän on\nallekirjoittanut luopumuksensa ja polttaa sen, samalla kuin hän itse\nseisoi \"aina samalla paikalla ja liikuttamatta ruumistaan, eikä\nnäyttänyt horjuvan enempää kuin se paalu, johon hän oli sidottu.\"\nNäin hän heikkoutensa hetkinäkin osoittautui asemansa arvoiseksi\nmieheksi ja sen kansan arvokkaaksi pojaksi, joka aina on ihaillut\nsankaruutta ja pelotonta rohkeutta suurimpana hyveenä.\n\nLohdullista kieltä haastavat arkkipiispa Cranmerin tarinan valossa\ntaistelevalle seurakunnalle armoitetun Moodyn sanat:\n\n_\"Se Jeesus, joka kuoli pelastaakseen meitä, istuu nyt Isän oikealla\nkädellä varjellakseen meitä ja rukoillakseen Isää alati meidän\npuolestamme.\"_\n\n\n\n\nLÄHDEKIRJALLISUUTTA.\n\n\nTätä teosta laadittaessa on käytetty etupäässä seuraavia teoksia.\n\n_Nielsen-Gummerus_, Kristillisen kirkon historia (1913);\n_Oma Maa_, 2 pain.;\n_Hj. Holmquist_, Medeltidens kyrkohistoria (1910); Den senare\n   medeltidens kyrkohistoria (1922]; Den lutherska Reformationens\n   historia (1915);\n_G. Schnürer_, Bonifatius (1909);\n_H. Ch. Lea_, A History of the Inquisition of the Middle Ages I-III\n   (1888);\n_J. Schnitzer_, Savonarola I-II (1924);\n_Eiler Hagerup_, Heliga Martyrer (1910);\n_John Foxe_, The Book of Martyrs;\n_Hauck_, Realencyclopädie für protestantische Kirche und Theologie;\n_Historiallinen Aikakauskirja_ 1926 N:o 2;\n_O. Forsström_, Suomen keskiajan historia II;\n_E. Bergroth_, Suomen Kirkko I;\n_Nielsenin_ ja _Lundin_ ruotsalaiset kirkkohistoriat; Lectiones\n   Latinae;\n_J. Salovaara_, Valdolaiset (osittain).\n\nHusia koskevasta kirjallisuudesta mainittakoon erikseen;\n\n_Vaclav Novostný_, Jan Hus, život a uceni I-II (1919-1920);\n_Ernest Denis_, Huss et la guerre des Hussites (1878);\ntshekkiläiset _Sedlak_ ja _Flajshaus_;\nsaksalaiset _Höfler, Hauch_ ja _Loserth_.\n\n\n\n"]