[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLMbqdyACrH3jjBe43F5H85ZCaq79eppc94zbUxY0tNg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1064,"Vaihdokas","Anttila, Selma",1867,1942,"1064-anttila-selma-vaihdokas","1064__Anttila_Selma__Vaihdokas","Nelinäytöksinen näytelmä","romaani",[],[],"fi",1912,null,17944,102932,false,14840,[23],"Finnish fiction -- 19th century",[25],"Novels","\"Vaihdokas: Kuvaus vanhan kansan elämästä\" by Juho Heikki Reijonen is a novel written during the late 19th century. The story explores the lives of rural Finnish inhabitants, focusing on the experiences of characters like Taavetti, a village bell-ringer, who grapples with loneliness and social isolation. It delves into themes of companionship, struggling against fate, and the trials of adapting to life's changes, reflecting the complexities of human relationships within a close-knit community.  At the start of the novel, we are introduced to a picturesque village thoughtfully nestled between two lakes, with rich descriptive imagery of its landscape and characters. Central to the opening is Taavetti, the bell-ringer, who watches over the village from atop the church tower, reflecting on the people below and feeling a profound sense of loneliness. We see glimpses of village life, including the joyful yet fleeting moments of weddings and gatherings, juxtaposed with Taavetti's feelings of alienation. His internal struggles surface as he questions his solitude in a world that feels cold and unwelcoming. When he encounters Puna-Marjetta, a shy girl from the village, an unexpected connection begins to bloom, hinting at the possibility of companionship and change in Taavetti's life as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[],394,"Nelinäytöksinen näytelmä sijoittuu maaseutukaupunkiin ja lastenkotiin. Se kuvaa orvon Orvokin elämää, häneen kohdistuvia sosiaalisia odotuksia sekä ristiriitoja porvarisperheen ja lastenkodin välillä.","Selma anttilan 'Vaihdokas' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1064.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VAIHDOKAS\n\nNelinäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nSELMA ANTTILA\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1912.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT.\n\n AUGUST LUMIALA, kauppias.\n ANNA, hänen vaimonsa.\n SILJA, heidän tyttärensä.\n ORAS, Annan poika.\n AAPO   |\n HANNES | Siljan vieraita.\n AINA   |\n MARIA, lastenkodin pitäjä.\n ORVOKKI, hänen kasvattinsa.\n HAUKKA, hoitaja lastenkodissa.\n SUSKA, eräs vaimo.\n PALVELIJA.\n Nuorisoa, poliiseja ja kulkureita.\n\nAika nykyinen, paikka maaseutukaupunki.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nLastenkodin vierashuone, joka on samalla johtajattaren arkihuone ja\nhänen kasvattinsa asuinhuone. Perällä kaksi akkunaa ja niissä valkeat\nverhot. Akkunoiden välissä peili ja sen alla pieni pöytä. Vasemmalla\nseinällä, taka-alalla makuukomero verhojen takana, etualalla\nkaksipuoleiset ovet eteiseen. Oikealla seinällä on kaksikerroksinen\nkaappi vanhanaikaista tekoa ja ovi vasemmalle lastenkodin huoneisiin.\nKeskemmällä lattiaa, lähellä kaappia sohva ja sen edessä pöytä ynnä\nmuutamia keveitä tuoleja sekä pari nojatuolia. Kokonaisuus on ehyt,\nhuonekalut samaa vanhanaikaista tyyliä. Huoneessa vallitsee naisellinen\njärjestys ja kodikkaisuus. On ilta syyskesällä ja avonaisesta akkunasta\nnäkyy koivu, joka kasvaa akkunan alla. Kuuluu kosken kohina.\n\nMARIA (lastenkodin hoitaja ja omistaja. Hän on noin viidenkymmenen,\ntukka hiukan harmaa, käy kumarassa, on olennoltaan vaatimaton,\nvaloisilla kasvoilla rauhallinen hymy. Hän liikkuu hitaasti ja puhuu\nharvakseen, aina hänellä on jotakin tointa taikka työtä käsillä.\nHänellä on vaaleanharmaa yksinkertainen puku yllään, seisoo sohvapöydän\nedessä leikaten vaatteita).\n\nKuulehan, tyttöseni, sinä olet heittänyt työsi tuohon sohvan nurkkaan.\nOta ja kääri ne kauniisti kasaan ja pistä kaappiin.\n\nORVOKKI (Marian kasvatti, kahdeksantoista vanha, notkea tyttö, vilkas\nja ärsyttävä, aina valmis vastaamaan. Hän seisoo peilin edessä\nlaitellen käherrettyä tukkaansa ja sitoo siihen nauhaa. Kun se on\ntehty, kohentelee hän hamettaan ja nyppii sen pitsejä ja nauhoja. Hänen\nturhamaisuudessaan on lapsellista saamattomuutta ja hepsakkuutta, mutta\nvoitolla on kuitenkin somuus ja viehkeys).\n\nHeti kohta, täti! (Ottaa vaatekappaleen ja heittää sen käärittynä\nkaapin alaosaan.)\n\nMARIA. Miksi olet noin koristellut uuden hameesi? Olisihan se ollut\nsomempi ilman noita nauhoja ja pitsejä.\n\nORVOKKI. Se oli kuin nuoltu, niin sileä, ja minä olin siinä ihan lakea\nja jörö, vallan niinkuin Haukka on uudessa hameessaan.\n\nMARIA (katsoo vakavasti häneen heittäessään mittanauhaa kaulalleen ja\nkääriessään vaatekappaleita kasaan).\n\nLapsikulta, miksi sinä ihmisiä nimittelet? Hannalla on kyllä omat\nvikansa, kaikilla ihmisillä niitä on, mutta hän on uskollinen hoitaja.\nIlman häntä en tosiaan jaksaisi pitää tätä kotia.\n\nORVOKKI. Täti tahtoo sanoa, etten minä kelpaa mihinkään.\n\nMARIA. Sinä et vielä ole tahtonut mitään tehdä!\n\nORVOKKI. En minä ainakaan lapsia hoida! Ne, ne inhottavat minua ja\nsiinä on aina orjana ja vankina ja niinkuin papukaija pitää aina matkia\nsamoja sanoja ja samoja asioita!\n\nMARIA. Olisit saanut lukeakin, vaan ethän sinä tahtonut.\n\nORVOKKI. Lukea! Osaan minä ilmankin elää ja rakastaa!\n\nMARIA (katsoo häneen pitkään). Mitä sinä rakkaudesta tiedät?\n\nORVOKKI (kääntyy selin ja katselee kenkiensä kärkiä). Kyllähän siitä jo\nminun ijälläni tietää enemmän kuin täti...\n\nMARIA (tulistuen). Sinä olet nenäkäs!\n\nORVOKKI (kääntyy kantapäillään). Minä vain tahdoin sanoa: vähä enemmän\nkuin täti luulee.\n\nMARIA. No, sinä koettelet minun kärsivällisyyttäni liiaksikin. (Orvokki\nlaittelee pukuansa peilin edessä.) Oletko sinä jonnekin menossa?\n\nORVOKKI. Minä -- en, muuten vain koettelen uutta pukuani.\n\nMARIA. Minun pitää mennä noutamaan rouva Lumialaa kävelylle. Hän sanoi\nolevansa hyvin huolissaan eräästä asiasta. Siitä meidän nyt pitäisi\nneuvotella. (Korjaa töitä kaappiin.) Anna parka on niin levoton.\n\nORVOKKI. Ah, kun olisikin niin rikas ja mahtava kuin rouva Lumiala.\nSaisi käydä silkissä ja sametissa, kulkea huvista huviin ja olla\nkaikkien kadehdittavana!\n\nMARIA. Sekö sitten olisi onnea? Rouva Lumiala ei ole onnellinen. --\nKuule, anna se hattu sieltä pöydältä. (Orvokki tuo hatun peilin alta\npöydältä ja Maria kiinnittää sen päähänsä.)\n\nORVOKKI. Lumialalla kuuluu pidettävän tanssiaiset. Olisi hirveän lystiä\npäästä sinne.\n\nMARIA. Eihän Siljalla ja sinulla ole ketään yhteistä tuttavaa.\n\nORVOKKI. Minä en ole kylliksi hieno, en, en, en! Sehän siinä olisikin\nniin juksia, kun saisi Heijassa tavata noiden hienojen kavaljeereja ja\nnolata heitä. Niin, täti, se olisi hauskaa Heijassa!\n\nMARIA. Mikä on Heija?\n\nORVOKKI. Eikö täti sitäkään tiedä? Se on palokunnan talon tanssisali.\n\nMARIA. Oletko sinäkin siellä käynyt?\n\nORVOKKI (ylimielisesti). Olen!\n\nMARIA. Sinä et ole koskaan pyytänyt päästä, etkä puhunut minulle\nmitään.\n\nORVOKKI. Täti ei olisi kuitenkaan laskenut ja minun täytyi päästä.\nSiellä on niin jumalattoman hauskaa ja siellä käy koko kaupungin nuoret\n-- paitsi sellaiset lasimamsellit kuin Silja, joita hypitetään kotona.\nHe voisivat Heijassa särkyä. Minulle siellä ei ole mitään vaaraa.\n\nMARIA (nyökkää). Vaara on meissä kussakin itsessämme. (Menee ovelle.)\nVaara on meissä kussakin itsessämme, jospa sinä sen käsittäisit!\nHyvästi, Orvokki! (Menee vasemmalta.)\n\nORVOKKI. Hyvästi, täti! (Hyräilee ja hypähtää väliin tanssiaskelin\nlattialla, pysähtyy ja sanoo ääneen:) Vaara on meissä kussakin\nitsessämme. Äss! (Yltyy äänekkäämmin hyräilemään. Akkunaan koputetaan.\nOrvokki juoksee sinne ja puhuu akkunasta:)\n\nKas, sinä juupelikos siellä? Aijaijai, pysy koivun alla, muuten ne\nhylyt tuolta sisältä näkevät sinut. Älä, älä nouse ylös, älä tule\nsisään, jos vielä joku tulisi tänne. Voi sinua, Jumalan luoma! Minä\nsysään sinut alas!\n\nORAS (on kahdenkymmenen vanha, tuskin mieheksi kehittynyt, tumma,\ntulinen nuorukainen, katsoo toisinaan alta kulmain. Hänellä on eloisat,\nkauniit kasvot ja niissä kuvastuu ristiriitainen luonne, jonka\nväkivaltaisia ja ehdottomia taipumuksia kasvatus ja elämä on hänessä\nhuippuunsa kehittänyt. Hän ei punnitse tekojaan, on välitön ja\narvaamaton, elää ja toimii hetkessä. -- On hypännyt matalalle akkunalle\nistumaan ja pitelee pielestä ja ottaa kuvan taskustaan).\n\nTulin vain näyttämään tätä valokuvaani. Koetteles nyt voimiasi, tules\ntänne, västäräkki! Jaa, jaa, tule vaan! (Orvokki lähenee ja Oras\nsieppaa hänet äkkiä kiinni.)\n\nMikset sinä eilen illalla tullutkaan kosken rannalle? Siellä minä sain\nvilussa värjötellä ja odottaa turhaan. (Pistää kuvan taskuunsa.)\n\nORVOKKI (katselee pelokkaasti ympärilleen). Minä en uskaltanut. Maria\ntäti oli kotona koko illan ja minun piti kirjoittaa kuukauden menot\nisoon kirjaan tädin muistiinpanoista.\n\nORAS. Olkoon se viimeinen kerta, kun minä sinua odottelen, sinä\npeevelin tyttö!\n\nORVOKKI (nauraa). Peevelin? En minä sen tyttö ole. Minä en ole\nkenenkään tyttö, en sinunkaan. (Riistää itsensä irti.)\n\nORAS (hyppää huoneeseen ja ottaa uudestaan kiinni). Suutele minua, kas\npian, pian!\n\nORVOKKI (ovat tulleet etualalle). Rakastatko sinä minua?\n\nORAS. Älä kysele pötyä.\n\nORVOKKI. Onko rakkaus pötyä?\n\nORAS (ottaa Orvokin pään käsiinsä ja katsoo silmiin). Se on\nsuutelemista ja silmiin katsomista.\n\nORVOKKI. Eipäs olekaan. Se on pitämistä, niin että unohtaa kaikki, koko\nmaailman -- ei välitä kenestäkään eikä huoli mistään paitsi siitä\nyhdestä ainoasta.\n\nORAS. Tulee rannalle eikä välitä kassakirjoista eikä pelkää Maria\ntätiä. Kas -- nyt, västäräkki, olet kiikissä. Sano, milloin olet tässä\nhuoneessa aivan yksin?\n\nORVOKKI. Päästä irti! Sinä puristat niin kauheasti ja katsot ahnaasti\nkuin susi. Minä melkein pelkään sinua! (Pääsee irti.)\n\nORAS. Vai pelkäät. Älä ole olevinasi. Olet juuri sellainen, jota pitää\npuristaa melkein kuoliaaksi!\n\nORVOKKI. Sano, rakastatko sinä minua oikein -- oikealla tavalla?\n\nORAS (nauraa ja suutelee). Vieläkö sinä epäilet?\n\nORVOKKI (siirtyvät vähitellen sohvaan). Katsos, sinussa on sellainen\npakottava voima. Tuntuu kuin aina vain ottaisit, et mitään anna. Sinä\npitelet minua kuin aalto rantaa: suutelet ja sitten jätät. Ja kuitenkin\nminä tahtoisin antaa, antaa itseni kokonaan, ihan, ihan sielua myöten.\nJa sinun pitäisi olla minun omani samalla tavalla. Silloin minä olisin\nonnellinen ja tekisin vaikka, vaikka -- -- työtä! Nyt en viitsi.\n\nORAS. Kyllä siihen aina ehtii. Ei, Orvokki, nyt olemme vapaita ja\nnuoria, elämme ja rakastamme kuin linnut räystäällä. Sano, koska minä\nsaan tulla tänne, koska olet aivan yksin?\n\nORVOKKI (kuiskaa). Yöllä. Minä nukun tässä huoneessa. (Peittää kasvonsa\nOraan syliin.) Sinä et saa tulla tänne, se olisi niin kauheata.\nSellaista ei saa tehdä. Minua painaa nytkin kummallinen pelko ja kammo.\nEi, ei, minä rakastan sinua -- -- -- en voi enää luopua sinusta!\n(Syleilevät.) Kuule, vaara on meissä itsessämme!\n\nORAS (ylimielisesti). Sinähän puhut kuin sunnuntaikoulu! Vaikka olisi\ntuhat tulisinta vaaraa, niin sinut minä otan. Mitä pelkäisimme? Miksi\net uskalla minua rakastaa? Oma on meillä ruumis, oma on meillä henki.\nMiksi rakkauden riemuja säästelis, kun tuli ruumiissa polttaa? Vaikka\ntähän tulisi maanalaiset voimat ja vielä kaikki maan päälliset mahdit,\nniin sinua minä syleilen. Elämäni maljan juon pohjaan saakka, kyllä se\ntyhjänäkin kuolemalle kelpaa!\n\nORVOKKI. Kuule, mennään Heijaan!\n\nORAS. Ja sitten minä saatan sinut kotiin.\n\nORVOKKI (vetää häntä kädestä). Tule katsomaan! Minulla on salaovi.\n(Menee Oraan kanssa verhon taa.) Tässä on vaatekomero ja siitä pääsee\nportaille saakka, otan vain kaksi lautaa seinästä irti. (Tulevat\ntakaisin.) Kun panen laudat paikoilleen valeeseen, ei kukaan huomaa,\nvaikka käsin koettelisi.\n\nORAS. Se on peevelin sukkelaa. Kuka sinulle sellaista on opettanut?\n\nORVOKKI. Opettanut! Luuletko sinä minua niin tyhmäksi? Osaan minäkin\nelää ja olla vapaa.\n\nORAS. Voinko minä päästä ulkoa päin portaista sisään?\n\nORVOKKI (kuuntelee). Joku tulee. Voit kylläkin, sysää laudat hiljaa\nsisään päin.\n\nORAS (on ottanut taskustaan kuvan). Olen juuri ollut valokuvassa ja\ntulin oikeastaan näyttämään sinulle tätä. (Antaa kuvan Orvokille.) Minä\ntulen myöhemmin, kun kaikki nukkuvat -- -- salaovesta!\n\nORVOKKI. Mene pian! (Työntää hänet verhojen taakse.)\n\nHAUKKA (tulee samassa oikealta lamppu kädessä. Laskee sen pöydälle. Hän\non hoitaja lastenkodissa, luiseva ja miesmäinen). Täällä oli joku,\nkuulin miehen äänen.\n\nORVOKKI. Silloin sinä kuulit oman äänesi.\n\nHAUKKA (menee akkunaan ja katsoo ulos). Tuollahan se nyt menee. Kyllä\nkai sen koivet on rakkaus rasvannut. Näin vain hiukan kantapäitä nurkan\ntakaa. (Orvokki seisoo häneen selin ja katselee kuvaa kätensä sisällä.)\nMikä se on? Näytähän minulle. Anna tänne se!\n\nORVOKKI. Kas, kun en anna!\n\nHAUKKA (tarttuu Orvokin käsivarteen). Minäpä otan sen!\n\nORVOKKI. Sinulla on hirveät kynnet. Ne sinä painat aina käsivarsiini.\nÄlä tule lähelle! Piikkitynnyri ei tainnut olla pahempi. Pysy poissa,\nsinä haukka, haukka!\n\nHAUKKA. Anna paperi, taikka otan!\n\nORVOKKI. Ota, ota, minulla on myöskin kynnet. (Kouristaa sormensa.)\nKatsos, noin pitkät, oikein lastenkotolaisen kynnet ja terävät kuin\nneulat. Tämä tyttö ei rasitakkaan niitä liiassa työssä. Tuleppas tänne\nvain, sinä et uskalla, sinä tunnet ne kynnet!\n\nHAUKKA (tavoittaa kiinni). Anna paperi!\n\nORVOKKI. Ota, ota! (Pitää kuvaa selkänsä takana ja pistää hihansuusta\nsisään. Vetää kätensä nyrkissä Haukan eteen.) Tuossa on, ota, ota!\n\n    (On pistävinään jotakin suuhunsa ja puhuu kuin\n    olisi suu täynnä. Haukka riipoo kädestä.)\n\nOta, ota salaisuus!\n\n    (Haukka likistää hänen poskiaan.)\n\nOo, senkin kuristaja, koskeppas vielä minuun! Ähä, etpäs saanut.\nSalaisuus on minun vatsassani. Se kauhea salaisuus!\n\nHAUKKA. Mitä salaisuuksia sinulla olisi, mokomalla lastenkotolaisella!\n\nORVOKKI. Mutta kun on. Se on niin ihanaa, kun on oma salaisuus, ettei\nsiitä kukaan täällä tiedä.\n\nHAUKKA. Tiedänhän minäkin sen.\n\nORVOKKI. Sinä kuotus, sinulle en koskaan kertoisi mitään.\n\nHAUKKA. Entä Maria tädille?\n\nORVOKKI. Sinä et saa puhua tästä mitään Maria tädille. Ethän puhu? Hän\non niin hyvä ja hurskas ja niin ymmärtämätön. Tätä asiaa hän ei käsitä\nrahtuistakaan. Taikka -- -- -- mitä minun oikeastaan tarvitsee välittää\nkestään. (Pyörähtää kantapäillään ja lyö kätensä yhteen.) Minä olen\nminä, yksin, yksin, yksin! Teen mitä tahdon, menen minne halu vaatii,\nei ole väliä kestään, ei aitaa missään. Minulla ei ole isää, ei äitiä,\nei siskoa, ei veikkoa, ei mitään häntäjoukkoa! (Pyörii lattialla.) Minä\nen ole ketään varten eikä kukaan minua varten. Ja minä tahdon elää,\npitää hauskaa, tanssia Heijassa -- -- -- rakastaa... (Pysähtyy äkkiä ja\nkatsoo Haukkaa, joka nauraa ilkkuen.)\n\nHAUKKA. Sinut pitäisi köyttää kiinni rautatuoliin ja naulata tuoli\nlattiaan ja antaa vain kerran päivässä ruokaa.\n\nORVOKKI. Ja panna Haukka viereen piiska kädessä pakottamaan työhön.\n(Nauraa.) Kuka uskoisi, että sinullakin on lapsi?\n\nHAUKKA (uhkaavana). Ole vaiti!\n\nORVOKKI (haaveksien ja lapsellisesti). Jospa minullakin olisi äiti!\nSaisin kertoa hänelle kaikki. Minä olen lukenut niin kauniin kirjan\nsellaisesta tytöstä, jolla oli äiti. Ja se tyttö oli ihan samanlainen\nkuin minä.\n\nHAUKKA. Mitähän kaunista sinussakin olisi?\n\nORVOKKI. Miksei olisi, jos minullakin olisi äiti, niinkuin siinä\nkirjassa. Se äiti rakasti tytärtään ja teki kovasti työtä, että se\ntyttö saisi käydä koulussa. Kerrankin se tyttö oli kutsuttu\ntanssiaisiin erään ylhäisen toverin luokse, ja äiti neuloi hänelle\nkauniin hameen. Se äiti katseli kadulta ihanaan, kirkkaaseen saliin,\nmissä hänen tyttärensä tanssi, eikä yhtään välittänyt, vaikka oli kylmä\nja pimeä ja ihmiset häntä töykkivät ja ihmettelivät, miksi hän siinä\nseisoi kuin lumottu. Tytär tuli, ja he menivät yhdessä kotiin. Äiti\nriisui hänet ja peitti lämpöisiin, silitti päätä ja kysyi: Oletko nyt\nonnellinen? Sellainen on äiti.\n\nHAUKKA (on kääntynyt selin ja pyyhkii liikutettuna silmiään). Älä puhu\näidistä täällä! Täällähän on vain kuolleiden äitien lapsia. Kuolleet\novat kateellisia. Etkös sinä pelkää kuolleita?\n\nORVOKKI. Mikä sinun on? Oikeinko sinä uskot, että... (katsoo arasti\nympärilleen) että niiden kuolleiden äitien henget kävisivät\ntäällä -- -- -- lapsiansa katsomassa?\n\nHAUKKA (salaperäisesti). Ne käyvät täällä, ihan varmaan. Kuule, kerran\nminä heräsin sikeästä unesta ja kuulin sanovan, ei sanoilla eikä\näänellä, mutta minä kuulin sen kuitenkin: Nouse ylös! Minä nousin enkä\nlaisinkaan pelännyt. Menin lasten makuusaliin ja näin heti, että isot\ntytöt olivat nukkuneet pikku Ässän sänkyyn ja se pikku raukka oli\ntukehtumaisillaan tyynyjen alla. Minulle on usein tapahtunut\ntäntapaista. Ja minulla on sellainen tunto, etten uskalla lähteä pois\ntästä kodista, vaikka mielelläni tahtoisin.\n\nORVOKKI. Sinä pelkäät äitien henkiä. Voisivatko ne tehdä sinulle\nmitään?\n\nHAUKKA. Kuka tietää. Minä olen niiden vallassa, ja ne pakottavat minua\nhoitamaan lapsiansa. Jos olen paha, tulevat yöllä unissa sanomaan. Ja\ntiedätkös, Orvokki?\n\nORVOKKI. No?\n\nHAUKKA (istuu pöydän ääreen). Täällä ei ole kuollut yhtään ainoata\nlasta seitsemääntoista vuoteen. Ei ketään!\n\nORVOKKI. Henget eivät viitsi ottaa lapsia hoitaakseen.\n\nHAUKKA, Neiti Maria sanoo, että kun hän rukoilee joka päivä, niin\nonnettomuus katoaa. Mutta minä tiedän kuinka asia on.\n\nORVOKKI. Ne henget\n\nHAUKKA. Niin, äitien henget käyvät täällä. Minä en voi ottaa omaa\ntyttöäni tänne hoitaakseni. Ne henget ovat kateellisia. Minä en saa\npitää omastani enempää kuin heidän lapsistaan, muuten ne...\n\n    (Tuuli on vähitellen alkanut viuhua ja sateen rapinaa kuuluu.)\n\nORVOKKI. Älä puhu! (Nousee.) Täällä on ilmankin kamalaa yöllä, kun\nkoski kohisee ja lapset unissaan valittavat tuolla sisällä ja tuuli\nviuhuu ja tää vanha rakennus rutisee. Täällä huoneessa tuolitkin\nnarisevat aivan kuin joku niihin raskaasti istuisi. Silloin minä\nkuvittelen, että joku tarttuu sängyn verhoon ja katsoo minuun...\n\nHAUKKA. Viime yönä minä katselin koskelle päin. En ole oikein varma\nnukuinko minä vai olinko hereillä, mutta valkoisen haamun minä näin. Se\nliukui tuon akkunan alle ja nousi siitä sisään. (Osoittaa akkunaa ja\nnousee.)\n\nORVOKKI. Tuosta akkunasta... Se oli kaiketi sumua. Hui, kuinka sinä\nolet taikauskoinen! Uih!\n\n    (Ovikello soi ja Orvokki kiljahtaa ja juoksee pois oikealle.\n    Haukka menee avaamaan. Anna ja Maria tulevat.)\n\nMARIA (riisuu hattuaan ja ravistelee sitä). Huh, sade yllätti meidät.\nAnna, ole hyvä ja istu tänne sohvaan. Kuulehan, Hanna, oliko täällä\nvieraita?\n\nHAUKKA. Kyllähän minä kuulin täältä ääntä, mutta Orvokki sanoi, ettei\nketään ollut. En minä tiedä.\n\nMARIA. Me näimme vain erään nuoren miehen tulevan meidän portaista.\nRouva Lumiala tunsi hänet. Kun saat Orvokin käsiisi, niin käske tänne.\n(Haukka menee.) Minä tahdon tietää kävikö hän Orvokin luona. (Tuuli\nlakkaa vähitellen.)\n\nANNA (miellyttävä, pehmeäpiirteinen rouva, ijältään neljänkymmenen,\nhienosti puettu, ei aivan muodikkaasti. Hänen tukkansa kaartuu oikealle\nniinkuin Oraankin ja hiusrajassa ja otsassa on huomattava\nyhdennäköisyys. Hänen liikkeissään on jotakin epäröivää ja\narastelevaa).\n\nKoko hänen olentonsa muistuttaa nuoruudenystävääni, häntä, josta\nsinulle kerroin. Puhe ja käynti on niin selittämättömästi samaa.\n\nMARIA. Sinä olet puhutellut häntä?\n\nANNA. Olen usein tehnyt kauppaa hänen kanssaan Kaarnalla. Minulla on\nomituinen aavistus -- en pääse siitä eroon. Se on aina minun\nmielessäni. Minun täytyy saada puhua siitä!\n\nMARIA. Tämä levottomuus on niin sinun tapaistasi. Sinulla on hyvä mies,\nherttainen tytär ja rikas, kaunis koti, ja kuitenkin olet aina onneton\n-- -- -- jotakin vailla! Nyt on tuo vieras poika saanut mielesi\nkuohuksiin.\n\nANNA. Jospa sinä tietäisit...!\n\nMARIA (on askaroinut huoneessa ja siirtänyt mattoa suoraksi ja löytää\nOrvokin pudottaman valokuvan lattialta).\n\nTiesinhän minä sen! Poika kävi taaskin täällä. Heillä on jotakin peliä\nkeskenänsä. Orvokilla on ollut sellaista leippomista koko kesän. Turhia\novat kiellot ja varoitukset. Tässä on pojan kuva. (Katselee kuvaa ja\nsitten Annaa.) Ei, mutta kuulehan! Tämä on aivan sinun näköisesi.\n(Antaa kuvan Annalle.) Tule katsomaan peilissä itseäsi ja vertaa\nkuvaan.\n\nANNA (katselee kuvaa lumottuna ja menee peilille, vertailee). Luuletko\nkaikkien huomaavan, että hän on minun näköiseni?\n\nMARIA. Melkein.\n\nANNA. Tämäkin vielä! Sinä et käsitä, et voi aavistaa, mitä tämä kaikki\nminulle merkitsee!\n\nMARIA. Anna, sinä et voi vähääkään irtaantua omasta itsestäsi etkä\najatuksistasi. Katsele kaikkea kuin olisit irti niistä, silloin saat\ntasapainon.\n\nANNA. Sinä voit puhua noin, (tuskaisena) sillä sinulla ei ole takanasi\nmitään -- -- -- paheksuttavaa -- -- mitään rikollista!\n\nMARIA. Mikä sinun on? En ole koskaan nähnyt sinua noin kummallisena.\nRikollista... miksi sinä käytät sellaista sanaa?\n\nANNA. Mitä sinä sanoisit, jos tuo poika olisi -- -- -- taikka olisi\nvoinut olla minun poikani.\n\nMARIA. Minä olen aina aavistanut, että sinulla on salainen suru.\n\nANNA (istuu pöydän ääreen sohvaan). Jos se olisi vain suru! Suru on\npuhtaiden ja hyvien ihmisten tunne, minä en ole puhdas enkä hyvä. Voi,\nsinä et tiedä miltä tuntuu, kun syyn taakan alla vanhenee. Se entinen\nteko kasvaa, se aivan kuin juoksee perässäni ja tavoittaa kiinni. Minä\ntorjun sitä pois ajatuksistani ja näyttelen viatonta ja hyvää ihmistä.\nNäyttää siltä kuin ei kukaan täällä aavistaisi minun hairahdustani.\n\nMARIA. Minä en ymmärrä, onko sinulla ollut joku rakkaussuhde?\n\nANNA. On.\n\nMARIA. Tietääkö miehesi siitä?\n\nANNA. Ei.\n\nMARIA. Sinulla oli siis vakava syy salata se.\n\nANNA. Oli, oli. Minä en jaksa enää pitää sitä salassa. Kun näin tuon\npojan Kaarnan kaupassa, sain heti sellaisen tuskan. Minun täytyy nähdä\nhänet uudestaan ja uudestaan ja minun täytyy saada puhua hänestä.\n\nMARIA. Minä alan aavistaa. Sinä luulet, että hän olisi entisen\nrakastettusi poika.\n\nANNA. Minun poikani! (Maria hämmästyy ja kuuntelee jännityksellä.)\nKuule, se syntyi kaukana täältä, toisella puolella Suomea, (kiivaammin)\nja minä jätin sen eräälle vaimolle. Susiska eli Suska oli hänen\nnimensä.\n\nMARIA. Tumma, pitkä, laiha nainen, käy aina mustiin puettuna, ontuu\nhiukan. Hän on oikeastaan kauhea ihminen.\n\nANNA. Sinä tunnet sen naisen?\n\nMARIA. Kyllä minä sen ihmisen tunnen. Hän on hyvin kummallinen. Siitä\non noin kymmenen vuotta, kun hän ensi kerran ilmestyi tänne, tuli\nluokseni ja pyysi kaunopuheisesti kahta lasta kotiini, toi paperit ja\nselitti, mistä lapset olivat. Äiti oli kuollut ja jättänyt hänelle\npienokaiset. Ne olivat terveitä lapsia, muka! Samana iltana hän lähetti\nkaksi kuolevaa raukkaa, niin nääntynyttä ja kidutettua, että minut\nvaltasi ruumiillinen tuska ja kauhu. Suska itse oli hävinnyt. Mutta hän\njoutui kiinni ja on kärsinyt rangaistuksensa.\n\nANNA. (Kysyy jännittyneenä.) Nääntyneitä ja kidutettuja! Kuolivatko ne\nlapset?\n\nMARIA. Kuolivat.\n\nANNA. Minunkin poikani kuoli -- -- kuoli Suskan kamarissa.\n\nMARIA (jännittyneenä). Suskan kamarissa! Sinun poikasi! Luuletko\nsinä... tiedätkö sinä ehkä...!\n\nANNA. Voi, minä en tiedä mitään! Minä näin pienen ruumiin, niin laihan,\nniin laihan, sen luukkoset olivat kuin lankaan pujotetut. Se oli vain\nkahden viikon vanha. Minä olen tuskallisina öinä kysellyt itseltäni,\nkuinka lapsi kuoli. Minä en saa mitään varmuutta, mutta minulla on\nepäselvä tunne, ettei se ollut minun lapseni.\n\nMARIA. Mikset kysynyt Suskalta?\n\nANNA (katsoo pelästyneenä Mariaan). Suskalta? Minä en tiedä, missä hän\non, ja silloin ensin minä en uskaltanut, en voinut.\n\nMARIA. Suska on nyt täällä, on päässyt vankilasta. Siellä hän on\nmerkillisesti muuttunut. Minä olen antanut työtä hänelle. Hän neuloo\nliinaompelua erinomaisesti.\n\nANNA (hätääntyneenä). Onko hän täällä kaupungissa?\n\nMARIA. Asuu täällä aivan lähellä.\n\nANNA. Hän voi puhua tästä kelle tahansa.\n\nMARIA. Se ei ole Suskan tapaista. Hän tietää paljon ja pitää kaikki\nsalassa. Kuule, Suska tietää varmaan, kuka tämä nuori mies on.\nAjattele, jos hän olisi sinun poikasi!\n\nANNA. Näinhän minä ruumiin!\n\nMARIA. Et ole kuitenkaan varma, oliko se oma poikasi.\n\nANNA. Minä en koskaan katsonut poikaani. Sanottiin, etten sitten enää\nvoisi siitä luopua, ja minun täytyi!\n\nMARIA. Tahtoisitko, että poikasi nyt eläisi?\n\nANNA. Hän voisi tulla tänne koska tahansa ja katsoa minuun ja kysyä --\nkysyä, miksi minä hänet jätin enkä pitänyt itse? Mieheni ja Siljakin\nnäkisivät hänet ja minun pitäisi ilmaista kaikki!\n\nMARIA. Tunnustus on välttämätön, vain sillä tavalla voit sovittaa ja\nsaada rauhan.\n\nANNA. Jos olisin yksin, saisin heittää tämän naamarin. Nyt minä olen\nvalehdellut kahdeksantoista vuotta miehelleni. Sinä et tunne Augustia.\nHän näyttää niin tasaiselta. Kaikki ikäänkuin liukuu hänen ohitsensa\nkevyesti, aivan kuin ei hän mistään välittäisi. Mutta kun hän ojentaa\nkätensä ja tarttuu kiinni, pitää hän varmasti. Heti kun tulin hänet\ntuntemaan, tiesin olevani kiinni, olin tahdoton, näin kaikki hänen\nsilmillään, elin hänen elämäänsä... En uskaltanut ajatellakaan vasta\ntapahtunutta onnettomuuttani. -- -- Nyt on tunnustus mahdotonta.\n(Nousee.) Onhan Siljankin onni ja elämä vaarassa. Ajattele lapsi\nparkaa. Hänen pitäisi saada iloita elämästä nyt juuri, kun hänen\nnuoruutensa alkaa. Näetkös, minä en voi puhua!\n\nMARIA. Entä poikasi? Tahdotko hyljätä hänet toisen kerran?\n\nANNA. Minä tahdon varmuutta.\n\nMARIA. Suska yksin tietää ja hänen täytyy puhua. Sinä et voi itsesi\netkä poikasi vuoksi olla kysymättä.\n\nANNA. Tee sinä mitä tahdot, minä en jaksa.\n\nMARIA (menee ovelle, huutaa). Orvokki! Oletko siellä? Tulehan tänne\nhiukan! (Ottaa pöydältä valokuvan ja kun Orvokki tulee, näyttää hänelle\nsitä.) Kenen kuva tämä on?\n\nORVOKKI (hätkähtäen). Näkyy olevan herra Oraan.\n\nMARIA. Mistä se on tänne tullut?\n\nORVOKKI (nakaten niskojaan). Mistä minä sen tietäisin?\n\nMARIA (katsoo häneen). Sinä et ole suora etkä ystävällinen. Me puhumme\ntästä myöhemmin. (Orvokki painaa päänsä alas.) Olet käynyt kalpeaksi\nviime aikoina, lienetkö sairas? Mene Suskan luo ja pyydä häntä käymään\nluonani nyt kohta.\n\n    (Orvokki menee.)\n\nANNA. Minä en uskalla puhutella sitä ihmistä. Minä en voi!\n\nMARIA. Sinä sanoit, että sinun täytyi puhua pojastasi. Se sama voima\npakottaa sinut vielä omistamaan poikasi ja entisyytesi.\n\nANNA. Mitä voimaa sinä tarkoitat?\n\nMARIA. Sinä olet äiti. Se voima sitoo ja lumoo. Sitä ei voi pyyhkiä\npois mielivaltaisesti. Se tekee sinutkin vielä vahvaksi.\n\nANNA. Minä olen niin heikko, vain taakaksi omaisilleni. Mitä minä\nvoisin tehdä? (Nyyhkii hermostuneesti ja istuutuu.)\n\nMARIA. Paljon, paljon!\n\nANNA. Sinä olet niin varma. Se vahvistaa minuakin. Auta sinä minua,\nkysy Suskalta...!\n\nMARIA. Voisin kysellä, mutta varmuutta et siten saa. Sinun pitää itse\nkysyä ja itse kuulla.\n\n    (Maria on mennyt ovelle ja palaa Annan kääntyessä häneen.)\n\nANNA. Päässäni uiskentelee, tuntuu niin kummalliselta, aivan kuin koko\nelämä siirtyisi minusta kauas... Ei vielä, ei vielä...! (Kääntyy\nMariaan.)\n\nMARIA. Asia muuttuu vaikeammaksi vuosi vuodelta. Kerran se on liian\nmyöhäistä. Kerranhan valheetkin hautaantuu.\n\nANNA (istuu ja tuijottaa eteensä). August aavistaa jotakin. Voi, onhan\nse minussa näkynyt, sellainen Kainin merkki. Nyt hän saisi sen silmin\nnähdä, korvin kuulla. Maria, eikö ole parempi, että minä poistun,\nhäviän... ja minun työni haudataan minun kanssani. Mieheni ja Silja\nsaavat elää onnellisina!\n\nMARIA. Tahtoisitko sinä haudata oman poikasikin sillä ostaaksesi\nmiehesi ja Siljan onnen?\n\nANNA. Maria!\n\nMARIA. Sinä ja sinun poikasi olette myöskin ihmisiä!\n\nORVOKKI (tulee oikealta levottomana Oraan mahdollisesta tulosta). Suska\ntulee kohta. Minä pyysin häntä käymään sisään keittiön puolelta tädin\nkamariin. (On järjestävinään vuodettaan ja venyttelee kuin olisi\nväsynyt.)\n\nANNA (nousee tuskaisena ja levottomana). Minä en voi häntä nyt tavata.\nKysy sinä minun puolestani. Minä teen sitten mitä ikinä tahdot! (Menee\nkiireesti ovelle.) Hyvää yötä! (Poistuu.)\n\nMARIA. Hyvää yötä, Anna! (Orvokille.) Mene sinä vain nukkumaan. Korjaa\nkuitenkin työt ensin pois. Jätän tähän kaapin avaimet sitä varten.\n(Laskee avaimet pöydälle ja katsoo Orvokkiin.) Tulehan tänne vähän.\n(Orvokki tulee.) Minä olen tahtonut olla sinulle kuin äiti. Eikä se ole\nollut vaikeata, sillä minä pidän sinusta. Sano, pidätkö sinä minusta\nniinkuin äidistä?\n\nORVOKKI. Enhän minä voi tietää, kun en edes tunne ketään, jolla olisi\noikea äiti.\n\nMARIA (huokaa). Minulla oli oikea äiti.\n\nORVOKKI. Sittenhän täti tietää itse.\n\nMARIA. Niin, minä tunnen oman voimattomuuteni, näen päivä päivältä\nsinun luisuvan käsistäni enkä voi auttaa sinua. Sinä et luota minuun.\nSano nyt suoraan: oliko Oras täällä äsken?\n\nORVOKKI (pakollisesti). Hän vain antoi minulle kuvan.\n\nMARIA. En minä paheksu sinun tuttavuuttasi hänen kanssaan. Siinä ei\nsaisi vaan olla mitään salakähmäistä. (Katsoo kelloaan.) Kas, kuinka\nkello on paljon. Kuule, mene sanomaan Suskalle, ettei hänen tarvitse\ntulla enää tänä iltana. (Orvokki aikoo mennä.) Taikka -- älähän mene!\nHän kenties on jo odottamassa minua keittiön puolella. Minä olen\nmyöskin hyvin väsynyt. Hyvää yötä! (Menee.)\n\nORVOKKI (kävelee hetken mietteissään ja heittää sitten niskojaan).\nHassutuksia! (Sulkee sisälle vievän oven ja samoin eteisen ovet.\nKuuntelee, menee akkunalle, avaa sen hiljaa ja katsoo ulos.) Oras!\n(Kuuntelee.) Oras! -- -- Hiss -- hiljaa -- hiljaa! Täti ei ole vielä\nnukkunut. Älä tule, älä, älä, kuuletkos! (Sulkee akkunan ja kuuntelee\npelokkaana, menee sitten verhojen taakse. Sieltä kuuluu lautojen\nrapinaa ja puhetta.) Älä tule vielä, sanoinhan minä, ettei täti vielä\nnuku. Oras kulta, mene pois! (Tulevat verhojen takaa.)\n\nORAS. Kas nyt, kuinka västäräkki on arka! Ovatko nyt kaikki kanat\norrella ja kopin ovet lukossa? (Koettelee ovia.)\n\nORVOKKI (itku kurkussa). Kukko kiekuu!\n\nORAS. Opetankos minä sinua kiekumaan? (Pyörähyttää häntä ja singahuttaa\nkädestä toiselle puolelle huonetta.)\n\nORVOKKI (typertyneenä). Onko tämä rakkautta? Käteni on aivan\nsijoiltaan! (Kannattelee kättään.) Sinä olet häijy, ryöväri, ilkeä!\nSinä, sinä peto! Mene pois täältä, muuten minä huudan!\n\nORAS. Ja sinä villikissa. (Ottaa kiinni.) Sinä et huuda, minä tukin\nsinun suusi. (Suutelee häntä vallattomasti, väkisin.)\n\nORVOKKI (puree hänen käteensä ja pääsee irti). Sinä kaiken maailman\nkollikissa! Kättäni särkee. (Itkee ja polkee jalkaa.) Mene matkoihisi\ntäältä! Susi sinusta pitäköön! Sinä vielä tapat minut!\n\nORAS. Hiljempaa... minä vedän kynteni käpäliin. Sinä olet niin, niin\närsyttävä! Tekikö kipeää? Sehän oli vain kiekkoa. Sillä tavalla minä\nheittelin pikku poikia kansakoulussa. Voi pilaa! (Lähenee varovasti.)\nSili pikkasta!\n\nORVOKKI. Älä tule! Istu tuohon tuolille! (Seisoo loitommalla ja\nodottaa, kunnes Oras on hetken istunut tuolilla.)\n\nORAS. No, etkö näe, että minä istun?\n\nORVOKKI (ottaa avaimet pöydältä ja avaa kaapin yläosan. Penkoo siellä\nseisten tuolilla). Nyt minä suljen kaikki ovet ja sinä saat mennä pois.\n\nORAS (on tähystellyt kaappiin). Mikä lipas tuo on? Se on koko soma.\n\nORVOKKI. Meidän kassakirstumme.\n\nORAS. Älä hiivatissa, onko siellä paljon rahaa?\n\nORVOKKI. Täti sai tänään tuhat markkaa eikä ennättänyt viemään sitä\npankkiin. Tädillä on rikkaita ja ylhäisiä tuttavia. Niitä käy täällä\nusein. Näin ne panevat päänsä kallelleen ja sanovat: -- Suurenmoista.\nTe uhraatte itsenne näiden lapsiparkojen vuoksi!\n\nORAS. Ehkä hänelläkin on ollut joku mukula.\n\nORVOKKI. Hyi sinua! Maria täti on hieno ja hyvä ihminen. Ja hänen\nelämänsä on kirkas kuin peili.\n\nORAS. Ja suora kuin nuora, jossa roikkuu lapsia kuin onkikaloja\nriipissä. Ja ne sätkii ja potkii -- niinkuin sinäkin.\n\nORVOKKI (astuu tuolilta lattialle ja painaa käden suulleen). Minua niin\nnaurattaa!\n\nORAS (tähystellen yhä hyllylle). Mikä sinua niin naurattaa?\n\nORVOKKI. Se, että Maria täti tahtoo olla oikea äiti, ei ole\nhuomaavinaan minun pahaa sisuani. On niin hyvä, että oikein kiukuttaa!\n\nORAS. Jos olisi paha, olisit sinä vielä pahempi.\n\nORVOKKI (istuvat sohvaan). Minun on ikävä! Täällä kuolee! Minä\ntahtoisin käyttää väliin kynsiäni, tehdä jotakin oikein häijyä, raapia,\npurra, karata!\n\nORAS. Se on kaikkien lastenkotolaisten tautia. Tiedätkös mitä minä\ntein, kun se tauti tuppasi tulemaan?\n\nORVOKKI. Sinä livistit ja jouduit kiikkiin.\n\nORAS (aikoo polttaa, mutta Orvokki estää). En minä niin tuhma ollut.\nMinä sepitin rosvojuttuja, keksin pöyristyttäviä kohtauksia, kuinka\nrosvot uhrejaan kiusasivat. Koulussa sain pojilta viisikymmentä penniä\njutusta. Jos se oli liian lyhyt, sain selkääni, jos se oli pitkä ja\nikävä, rupesivat pojat ulvomaan.\n\nORVOKKI. Nyt niinä suljen kaapin ja sitten sinä saat mennä.\n\nORAS (ottaa Orvokilta avaimet). Katsotaan ensin, minkä verran tuossa\nlippaassa on rahaa!\n\nORVOKKI. Ei, antaa olla, mitä me rahoista, onhan meillä hauskaa\nilmankin. Minä olen niin irti maasta, etten välitä mistään. Teen mitä\ntahdon, menen minne lystää. Sinun kanssasi vaikka erämaahan!\n\nORAS (huokaa). Ei minuakaan kukaan sido. Ei ole tietoa tälläkään\nkertaa, missä huomenna olen. Ei ole penniä taskussa eikä kattoa pääni\npäällä.\n\nORVOKKI. Sinullahan on niin hirveän paha sisu. Et tule toimeen\nkenenkään kanssa.\n\nORAS. Annas, jos me karkaisimme, noin vain vähäksi aikaa. Me kulkisimme\nmetsiä kahdenkesken. Nyt on vielä lämmin ja minä tunnen täällä kaikki\nmetsät. (Pyörittää Orvokkia ja nypistelee hänen pukuaan. Tanssivat\nvalssia.) Kun kyllästyisimme, tulisimme kaupunkiin takaisin, ostaisimme\nsinulle kauniin puvun ja menisimme Heijaan tanssimaan.\n\nORVOKKI. Eihän meillä ole rahaa.\n\nORAS. Tuolla lippaassa on.\n\nORVOKKI (katselee pelokkaana ympärilleen). Eihän sellaista saa tehdä!\n\nORAS. Voinhan hommata jonkun muun tytön mukaani.\n\nORVOKKI. Me vain katsomme!\n\nORAS. Katsotaan!\n\nORVOKKI (ottaa avaimet Oraalta). Kummallista, minä olen usein hakenut\nrahaa tästä kaapista enkä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että rahalla\nsaisi niin paljon hauskaa. (Nousee tuolille ja tavoittaa lipasta, mutta\nvetää kätensä takaisin.) Sydämeeni koskee, se tykyttää niin hirveästi\nja nousee kurkkuun asti!\n\nORAS. Niele se alas ja ota lipas!\n\nORVOKKI (ottaa äkkiä lippaan ja hyppää alas tuolilta, laskee lippaan\npöydälle ja purskahtaa itkuun, vaipuen tuolille ja peittäen käsillään\nlippaan).\n\nOras kulta, ei kosketa! (Nousee epätoivoisena.) Tule pois täältä,\nmennään ulos, minä tukehdun!\n\nORAS (yrittää avata lipasta). Mitä peijakasta sinä valitat?\n\nORVOKKI. Tämä on niin hirveätä!\n\nORAS. Onko sinulla oikea avain tähän? Ei nämä sovi.\n\nORVOKKI (katsellen avaimia). Täti on ottanut lippaan avaimen. Mitä sinä\nteet?\n\nORAS (on veitsellä murtanut lukon). Veitsi peijakas katkesi! Hei,\nkatsos seteleitä ja kultaa!\n\nORVOKKI (levottomana kuunnellut ovella). Anna lipas minulle, Oras\nkulta, anna minulle! (Tavoittaa lipasta, mutta Oras työntää häntä\nkovakouraisesti.) Et saa, se on varkautta!\n\n    (Ovikello soi ja molemmat jäykistyvät. Oras painaa kouransa\n    lippaaseen ja pistelee rahaa taskuunsa, sulkee lippaan, nostaa\n    sen hyllylle, painaa kaapin ovet kiinni ja heittää avaimet\n    pöydälle.)\n\nORAS. Ole hiljaa tästä! Huomen-illalla tulen sinua noutamaan.\n\n    (Menee verhon taakse.)\n\nORVOKKI (tuskissaan ja neuvottomana. Ovikello soi uudestaan). Kukahan\nse mahtaa olla näin keskellä yötä! Tule varmasti huomenna, minä kuolen\nmuuten. Tämä on niin kauheata! (Menee eteiseen ja kysyy siellä:)  Kuka\nsiellä?\n\nANNAN ÄÄNI. Tahtoisin vielä tavata tätiäsi!\n\n    (He tulevat. Orvokki käy pöydän sivutse ja huomaa avaimet\n    ja Oraan veitsen, pistää salavihkaa ne taskuunsa.)\n\nANNA. Suo anteeksi, Orvokki, kun tulen sinua näin myöhään häiritsemään.\nEt ole vielä mennyt nukkumaan?\n\nORVOKKI. En vielä.\n\nANNA. Onkohan tätisi vielä ylhäällä?\n\nORVOKKI (helpottuneena). Minä menen katsomaan. (Menee.)\n\n    (Anna siirtää vaistomaisesti jalallansa mattoa, jonka\n    Orvokki ja Oras ovat kasanneet, ja liikkuu levottomana.)\n\nMARIA (tulee kiireesti). Onko tapahtunut jotakin uutta?\n\nANNA. En saanut rauhaa kotona. Kun menin täältä äsken, tuli Oras\nvastaani -- oli aivan kuin olisin nähnyt hänen isänsä. -- Minä painuin\nseinää vasten varjoon. Hän pysähtyi tuon akkunan alle ja hetken päästä\nhän tuli tänne sisään. Sinä olet kaiketi puhutellut häntä. Ellei kaikki\nollut näköhäiriötä. Minä en tiedä enää, mikä on totta ja mikä unta.\n\nMARIA (saattaa Annan tuolille pöydän ääreen). Rauhoitu, Anna, kuinka\nsinä nyt noin...! Sinun pitää katsoa asiaa suoraan silmiin. Suska tuli\ntänne ja minä olen puhunut hänen kanssaan.\n\nANNA. Olet puhunut...!\n\nMARIA. Olen puhunut sinusta, en pojasta.\n\nANNA. Onko hän tuolla -- -- tuolla sinun huoneessasi?\n\nMARIA (nyökkää). Kutsunko? (Poistuu.)\n\nANNA (epäröivänä ja hätäisenä). Hän tietää kaikki minusta ja pojastani,\ntietää enemmän kuin minä. Minun täytyy, täytyy!\n\n    (Nousee ja poistuu ovea kohti. Hetken kuluttua\n    tulee Suska, ja Anna pysähtyy.)\n\nSUSKA (mustiin puettu nainen, luiseva ja jäykkä, matala otsa,\nvälttelevä katse ja karhea ääni, ontuu hiukan, ijältään yli\nviidenkymmenen. Pysähtyy ovelle, mutta lähestyy sitten hitaasti Annaa,\njoka katselee häntä pelolla ja vastenmielisyydellä). Hyvää iltaa,\nrouva!\n\nANNA (hiljaa). Hyvää iltaa!\n\nSUSKA (lähenee ja ojentaa kättä Annalle, mutta Anna astuu hitaasti\nohitse häneen katsomatta). Kyllä te rouva voisitte ottaa minua kädestä.\nTeille se ei ole verivelassa.\n\nANNA. Te ette ole ilmoittanut minulle mitään, ette mitään!\n\nSUSKA (katsoo häneen pitkään ja tylysti). Mitä minun olisi pitänyt\nilmoittaa? Itse toitte poikanne minulle, ja se mikä tapahtui, sen piti\ntapahtua!\n\nANNA. Onko se sittenkin totta? Onko minun poikani kuollut?\n\nSUSKA. Olihan minulla sydän! Näinhän, että tahdoitte päästä pojasta.\nMuistan vielä sen syysillan, kun tulitte mytty sylissänne, laskitte sen\nsängylle, tuskin siihen katsoitte. Ettekö muista?\n\nANNA (puhuu hiljaa). Muistan pienen huoneen ja puisen kätkyen lattialla\nja siinä makasi pieni lapsi.\n\nSUSKA. Silloin te otitte minua kädestä, pyysitte pitämään pojan mistä\nhinnasta tahansa, kokonaan pitämään. Niin se pyyntö kuului.\n\nANNA. Minä olin silloin sairas ja murtunut!\n\nSUSKA. Niinhän ne kaikki sitten jälkeenpäin sanovat. Tunnen kymmeniä\näitejä, jotka tahtovat päästä lapsestaan silloin kohta --\nkunniallisella tavalla -- ymmärrättekös? Mutta onhan sitä\nminunlaisellanikin sydän. Ja teitä tahdoin myös auttaa. Herrajesta,\nnuori, kaunis ihminen olisi joutunut onnettomuuteen!\n\nANNA. Onnea en koskaan sen jälkeen ole tuntenut.\n\nSUSKA. Voi, voi tätä ihmistä, kuinka se on osaansa tyytymätön. Ei\nsitten kukaan ole onnellinen, jos tekin valitatte, rouva!\n\nANNA. Te herjaatte minua!\n\nSUSKA (oikaistuu). Tiedättekö kuka minä olen ja millä oikeudella minä\npuhun niinkuin totta tiedän? Minä olen se pimeys, joka peitän teidän\npahat työnne. Sen vuoksi te minua vihaatte! Omia syntejänne te minussa\ninhootte!\n\nANNA. Te kidutatte minua. Minä en usko, että poikani on kuollut! Minä\nolen nähnyt hänet. Minä olen melkein varma...\n\nSUSKA. Mistä te olette varma? Varmuus on vain minun tiedossani'\n\nANNA. Minä pyydän teiltä selvyyttä poikani tähden, perheeni tähden!\n\nSUSKA (katsoo häneen halveksuen). Nytkö te tahtoisitte tyhjentää\nkärsimysten maljan, te onnen hemmottelema? Kärsimys voi olla elämää\nminunlaiselleni. Minun ruumiini ja sieluni on ollut pelkkien\nkärsimysten uoma. Te kuolisitte ensimäisenä kärsimysten kuukautena.\n\nANNA. Minä tahdon saada lapseni takaisin, jos se elää!\n\nSUSKA. Oletteko varma siitä, että hän teille kelpaa?\n\nANNA. Hän elää! Minä näen sen kasvoistanne, kuulen sen äänestänne!\n\nSUSKA. No niin, hän elää!\n\nANNA. Se ruumis, jonka näin...?\n\nSUSKA. Te muistitte kätkyen ja siinä makaavan viikonvanhan poikasen. Se\noli sellainen pieni räipäle. Minä pidin sellaisia lapsia halusta,\nymmärrättekös. Minun ei tarvinnut mitään niille tehdä. Sillä poika\nparalla oli heikko äiti. Se kävi sitä poikaansa sukostelemassa ja\ntahtoi pitää sen.\n\nANNA. Minä en koskaan nähnytkään poikaani.\n\nSUSKA. Heti kun olitte mennyt, tutkin poikanne. Se oli tavattoman terve\nja kaunis lapsi. En puhunut teidän pojastanne kellekään mitään. En\npäästänyt sitä äitiä katsomaan lastansa. Viikon päästä se heikko\npoikanen kuoli. Teidän poikanne...\n\nANNA (kauhistuneena, tuskallisesti). Minun poikani annoitte sille\ntoiselle äidille!\n\nSUSKA. Te näitte sen toisen pojan ruumiin.\n\nANNA. Eikö se toinen tuntenut vieraaksi minun poikaani?\n\nSUSKA. Mitä tuntemista niissä on. Parin viikon vanhoina ne ovat kaikki\nsamanlaisia lihamöhkäleitä.\n\nANNA. Minne joutui minun poikani?\n\nSUSKA. Minä annoin sen sille äidille, selitin, etten tahtonut enää\npitää hänen lastaan. Hän meni toiseen kaupunkiin, kuoli siellä ja poika\njoutui vaivaishoitoon. Niin että teidän poikanne on kunta kasvattanut.\nJa se on pulska poika kuin puodista tuotu.\n\nANNA (valittaen). Vaivaishoitoon, minun poikani.\n\nMARIA (on tullut oikealta). Poika elää siis?\n\nSUSKA. On ollut täällä Kaarnalla kauppa-apulaisena koko kesän.\n\nANNA (on istunut). Se on Oras. Minä tunsin sen, minä tiesin sen!\n\nSUSKA. Hänen vuokseen minäkin tulin tänne vankilasta päästyäni. Olen\ntarkkaan seurannut hänen jälkiään.\n\nMARIA. Miksi ette ole ennen ilmoittanut asiasta?\n\nSUSKA. Ei ole kysytty, enkä minä ole sellainen, että tietojani\ntuppaisin kenenkään onnettomuudeksi. Mitä minä teistä -- poikaanne\netsin! Entiset työt ja muistot saartavat minua yöt ja päivät. Minun\nJumalani on ankara. Hän vaatii töitä, sovitusta, sovitusta!\n(Salaperäisenä.) Minä olen istunut ristikkojen takana viattomana muiden\nedestä!\n\nMARIA. Se on teitä rakentanut. Olette merkillisesti muuttunut.\n\nSUSKA. Vaikka, mistä ihminen tietää kuka on syyllinen, kuka viaton. Me\nemme ole varmat, mistä syystä kutakin rangaistaan. Syyt ja rikokset\nkäyvät ristiin rastiin. Ne ovat kuin renkaat ketjussa toisiinsa\nkytketyt. Siitä mitä minä olen pahinta tehnyt, siitä ovat kärsineet\nminun lapseni. Minä kärsin muiden rikoksista.\n\nMARIA. Ja myöskin omistanne.\n\nSUSKA. Minä en ole tehnyt suurempaa rikosta kuin tämä rouva tässä.\n\nMARIA. Kuinka te voitte...!\n\nSUSKA. Te aiotte ottaa poikanne, rouva. Minä luulen tuntevani teitä\nhiukan. Te ette voi auttaa häntä, olette liian heikko niin raskaaseen\ntehtävään.\n\nANNA. Minä olen hänen äitinsä.\n\nSUSKA. Se ei nyt enää paljoa merkitse. Poikahan on jo mies. Minä\ntiedän, mitä hän on ja mitä hän tekee. Te ette häntä tunne ja vaikka\ntuntisittekin, ette kuitenkaan ymmärtäisi. Te ette ole läheltä\nkatsellut pimeyden töitä, kuinka ne itävät. Teillä ei ole ollut syytä\najatella näitä asioita juurtajaksain niinkuin minulla istuessani pitkät\nvuodet ristikkojen takana. (Lähestyy Annaa.) Teille ei ole vielä\nrikoksenne puhunut oman lapsenne suusta niinkuin minulle.\n\nMARIA. Te pelotatte häntä nyt kun meidän pitäisi toimia. Olette aina\nvain katkera ja paatunut uskonasioissa. Antakaa Jumalan rakkauden\npehmittää kovaa sydäntänne.\n\nSUSKA. Minä en usko muihin ihmisiin enkä heidän Jumalaansa. Minulla on\noma uskoni ja oma Jumalani.\n\nMARIA. Ei kukaan voi väistyä yhden ja ainoan Jumalan kasvojen edestä.\n\nSUSKA. Minä olen käynyt kirojen koulun ja siellä on Jumala astunut\neteeni ankarana ja vaativana. Töitä, töitä, älä lähesty minua ilman\ntöitä! Sinä teit töitä minua vastaan, tee töitä minun kanssani!\n\nMARIA. Eikö teidän Jumalanne rakasta teitä?\n\nSUSKA. Minä olin kerran yhtä valkoinen kuin te nyt, neiti Maria. Minut\npetettiin julmasti, armottomasti. Silloin kirosin uskoni, kirosin\nihmiset ja itseni -- -- ja lapseni! (Lähenee Annaa yhä kiihkeästi\npuhuen, ja Anna nostaa kättään kuin torjuakseen iskua ja nousee\nväistyen, mutta Suska seuraa ja puhuu kiihkeästi.) Muistatteko vielä,\nkun tulitte poikanne kanssa luokseni? Te olitte niin hento ja nuori,\nvalkoinen ja muserrettu. Hävityksen kynnet olivat iskeneet teidän\nnuoruuteenne ja pahentaneet teidät. Kätenne olivat tylyt, silmänne\npahat. Näin teissä itseni ja ymmärsin, tiesin, mitä olitte tehnyt. Minä\ntiesin, mitä ei kukaan muu voi tietää kuin äiti, joka sen on itse\ntehnyt!\n\nMARIA. Varokaa sanojanne!\n\nSUSKA. Silloin katselin teissä omaa itseäni. Sitten olen katsellut\npojassanne omia lapsiani. Se on samaa, se on samaa! Minä olen varma\nsiitä nyt. Te olitte kironnut poikanne ennen sen syntymää. Teidän\npoikanne on kirottu! Hän tekee kirottujen töitä, elää kirottujen\nelämää. Ja te, te olette hänet itse siihen tuominnut sokeassa ihmisten\npelossa...\n\n    (Anna nujertuu pyörtyneenä lattialle tuolia vasten. Suska\n    peräytyy hiljalleen säikähtyneenä ovelle ja menee pois.\n    Maria on juossut heti auttamaan Annaa.)\n\nVäliverho.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nHuone Lumialalla. Perällä on kaksi leveää ovea. Vasen ovi johtaa\nsuoraan matalain portaiden kautta puutarhaan, johon on ripustettu\npuiden ja pensaiden oksille kirjavia paperilyhtyjä. Taustalla nähdään\nkirkas kosken pinta ja kosken yli käy korkea kaarisilta. Kaaret ovat\nhiukan kuperat ja niin leveät, että ihminen voi jalasta jalkaa astua\nniitä myöten ylös ja alas.\n\nOikeanpuoleinen ovi vie saliin ja siellä nähdään tanssivia pareja ja\nsoittoa kuuluu. Tanssijat ovat melkein lapsi-ijässä olevaa nuorisoa.\nOvien välissä seinällä on korkea peili. Oikealla seinällä on ovi\netualalla. Keskellä lattiaa on pöytä ja sen ympärillä tuoleja. Pöydällä\nhedelmiä ja kukkia. Vasemmalla sohva ja pöytä. Siinä virvoitusjuomia.\nHuonetta valaisee kynttiläkruunu ja pari seinälamppua.\n\nRakennus on vanhaa tyyliä, viime vuosisadan keskivaiheilta, sisustus\nuusittua noudattaen alkuperäisyyttä. Tauluja ei ole, eikä muutenkaan\nyksilöllistä leimaa.\n\nNuoret tulevat salista.\n\nSILJA (seitsentoistavuotias, vaalea, herttainen tyttö, hemmoteltu\nonnenlapsi). Tulkaa, tulkaa, hyvät ystävät! Huh, kuinka on kuuma!\n(Löyhyttelee viuhkalla.) Nyt maistuu hedelmät. Olkaa hyvät! (Antaa\nlautasia vierailleen.)\n\nAAPO (eräs nuorukainen, Siljan vieraita). Kuulkaa, nyt olen saanut\nnäytelmän ensi tanssiaisiimme.\n\nAINA (Siljan ikäinen tyttö, myöskin vieraita). Sen hän on itse\nkirjoittanut. Mainiota, mainiota!\n\nTYTÖT. Itse kirjoittanut kappaleen. (Taputtavat käsiään.)\n\nAAPO. Aina panettelee minua. Luuletteko, (pyörittää sormeaan otsansa\nedessä) että pääni olisi mennyt hiukan pyörälle?\n\nAINA. Niin mutta kun se ei ole painettu etkä sinä sano kuka sen on\nkirjoittanut. Vaikka samahan tuo on, kuka on ollut (pyörittää sormeaan\notsansa edessä) näin. Se on hyvin hauska kappale. Siinä on eräs mainio\nkohta, jossa sankarittarella on syvä suru. Hän on ihan mustissa,\nkiireestä kantapäähän, ja pitkä huntu ulottuu maahan saakka ja pitkässä\nhameessa on pitkä laahustin, ja hän -- -- halveksii elämää!\n\nAAPO. Kuulkaa, Aina lupaa näytellä.\n\nKAIKKI. Hyvä, hyvä!\n\nHANNES (eräs vieraista pojista). No, silloinhan Aapo sopisi\nrakastajaksi.\n\nKAIKKI. Mainiota, mainiota!\n\nSILJA (on katsellut ovesta sillalle päin). Isä ajaa sillalla, tulee\nkotiin pankin kokouksesta. Kohta hevoset pysähtyvät isojen portaiden\neteen. Minä olen voittanut vedon!\n\nTYTÖT (akkunassa). Missä, missä on hevoset?\n\nSILJA. Nyt kääntyvät sillalle. Isä ja minä olemme lyöneet vetoa. Jos\nisä nyt tulee pankinjohtajaksi, niin äiti ja minä pääsemme ulkomaille.\n(Anna ja Maria ovat tulleet oikealta Siljan puhuessa.)\n\nANNA. Sehän oli edeltäpäin päätetty asia. Tuskin siitä nyt mitään\ntulee.\n\nSILJA. Kuinka sinä, äiti, niin sanot? Onhan passit jo kunnossa ja minun\nuusi matkapukuni tuli juuri tänään. Tiedänhän minä isän. Minäpä puhun\nisälle. Jos isä sanoo: ei! niin minä sanon: juuuu! Ja katson näin.\n(Katsoo veitikkamaisesti Mariaan.) Silloin isä nauraa ja suostuu.\n\nANNA. Isäsi nyt antaa sinulle vaikka silmän päästään.\n\nSILJA. Isä on kaikkein paras isä koko maailmassa. Minä olen ylpeä\nisästäni!\n\nMARIA. Isäsi on harvinaisen kyvykäs mies. Koko kaupunki on ylpeä\nhänestä. (Silittää Siljan päätä.) Livertele sinä vain isällesi. Hän\ntarvitsee päivänpaistetta ainaisessa työn paljoudessa.\n\nSILJA. Minä menen noutamaan isää. (Juoksee oikealle, mutta samassa\nLumiala tuleekin.) Vihdoinkin, isä, sinä olet kovin myöhäinen!\n\nLUMIALA (noin neljänkymmenen, valpas, teräväkatseinen liikemies,\ntottunut esiintymään julkisesti kunnan luottamustoimissa ja rahamiehenä\nollut paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja oppinut punnitsemaan\nihmisarvoa). Hyvää iltaa! (Tervehtii Mariaa ja lähellä olevia. Palaa\nMarian luokse ja laskee kätensä Siljan hartioille puhuessaan.) Hyvää\niltaa! No, se on oikein, että neitikin tulee nuorten joukkoon. Te\nkuulutte muuten niihin, jotka eivät koskaan vanhene.\n\nMARIA. Vanhakin nuortuu tässä joukossa. Minäkin muistan kerran olleeni\nseitsentoistavuotias, niinkuin Silja nyt.\n\nLUMIALA. No, Silja, miltä sinä näytät seitsentoista vanhana?\n\nSILJA. Voitinko vedon? Minkä näköinen on pankinjohtaja?\n\nLUMIALA. Voitit kuin voititkin. Senhän sinä veitikka tiesit jo\nedeltäpäin.\n\nSILJA. Kuulitko, äiti, me matkustamme! (Juttelee vieraiden kanssa.)\n\nMARIA. Aina vaan lisää työtä. Toivotan menestystä uudessa toimessanne!\n(Soitto on alkanut salissa ja nuoret menneet tanssimaan.)\n\nLUMIALA. Hieron juuri kauppoja, myyn vanhan liikkeeni, muutan kaikki\nrahaksi. Sen vuoksi suostuin kiinnittämään itseäni tähän\npankinkonttorin johtoon.\n\nMARIA. Parempaa vaalia eivät olisi voineet tehdä. Tehän tunnette\nvarallisuussuhteet ja liike-elämän täällä perinpohjin ja osaatte pitää\npankin puolta.\n\nLUMIALA. Sehän se lienee tarkoituskin. Kun kukin pitää omaa puoltaan,\nniin silloinhan kaikkia puolletaan. Minä aion nyt pitää laiskuuteni\npuolta ja ruveta nauttimaan elämästä. Anna ja minä olemmekin aina vain\nraataneet. Ennenkuin tästä aivan uupumus tulee, pitää katsoa vähän\nympärilleen kuinka muualla maailmassa eletään.\n\nSILJA. Isä, sinä tulet äidin ja minun kanssani matkalle!\n\nANNA. Silja, vieraasi ovat liian kauan yksin.\n\nSILJA (tanssii takaperoa saliin). Se on isän syy, herra pankinjohtajan\nsyy. Isä, isä, tule sinäkin katsomaan kuinka me tanssimme! (Vetää\nLumialaa kädestä saliin.)\n\nMARIA. Kuinka sinä nyt oikein jaksat? En ole joutanut tänne moneen\npäivään. Suska on ollut kovin onneton, kun tuli hulluilla puheillaan\npelottaneeksi sinua. Hän on toisinaan ihan mahdoton, kun se pää tulee.\nSinun ei pitäisi ottaa sitä täydestä todesta.\n\nANNA. Minä olen ajatellut hänen sanojaan, olen tarkannut Orasta. Olen\nhänestä niin sanomattoman levoton. Tahtoisin aina nähdä hänet, muuten\nen saa hetken rauhaa. (On katsellut väliin akkunasta ja liikkuu\nlevottomasti.)\n\nMARIA. Oletko puhunut miehellesi?\n\nANNA. Tule istumaan, niin kerron. (Istuvat.) August on ollut pari\nviikkoa matkalla. Minä kirjoitin hänelle Oraasta ja sain luvan ottaa\nhänet työhön. Me tarvitsemme uutta apulaista nyt, kun inventeeraus on\njuuri tekeillä.\n\nMARIA. Oletko ilmoittanut Oraalle mitään?\n\nANNA. En ole voinut. Kun August oppisi ensin pitämään Oraasta, olisi\nkaikki sitten helppoa.\n\nMARIA. En ole puhunut sinulle mitään oikeasta syystä, miksi en tullut\ntapaamaan sinua moneen päivään. Minulla on ollut kova tekeminen Orvokin\nkanssa. Hän on ihan turmiolla. Hänessä on herännyt äidin veri. Äitihän\noli katunainen. Minä olen hänelle puhunut, vaatinut pysymään kotona,\nteljennyt lukkojen taakse, hakenut kaupungilta kerta kerran perästä.\nEilenkin hän pakeni huoneestaan käsittämättömällä tavalla.\n\nANNA. Sinulla on erinomainen kärsivällisyys vieraan lapseen.\n\nMARIA. Kaikkein kauheinta on, että minun kassalippaastani on hävinnyt\nrahaa.\n\nANNA. Luuletko sinä, että Orvokki olisi ottanut rahaa?\n\nMARIA. Oras ja Orvokki ovat yksissä. Siitä olen varma.\n\nANNA (nousee säikähtyneenä). Oletko ilmoittanut poliisille?\n\nMARIA. Ilmoitin heti, kun huomasin rahojen olevan poissa. Enhän minä\nsilloin voinut aavistaa, että lapset olisivat voineet olla missään\ntekemisissä rahojen kanssa.\n\nANNA. Oras ei ole voinut -- -- ei, ei, joku muu on syypää! Sydämeeni\nkoskee, en jaksa... (Painaa sydäntään ja istuu.)\n\nLUMIALA (tulee salista). Sitä riemua, sitä riemua. Vanhankin sydän\nhypähtää ja jalat rupeavat viemään kuin vanhaa sirkkuskonia, kun se\nkuulee musiikkia.\n\nMARIA. Kunhan teillä vain olisi useampia lapsia, silloin riittäisi\nriemua ainaisesti. Meitä oli minun kodissani kaksitoista. Kun ihmiset\nsurkuttelivat äitiäni paljosta työstä, sanoi hän aina: -- Niinhän minä\nolen kuin häissä joka päivä.\n\nLUMIALA. Ha, ha, kuule, Anna, kaksitoista!\n\nANNA. Tahdotko illallista, August?\n\nLUMIALA. En, kiitos, olen jo syönyt.\n\nMARIA. Pitäähän minunkin nähdä tanssia. (Menee säliin.)\n\nLUMIALA. Sinä kirjoitit minulle Oraasta ja annoinhan minä luvan ottaa\nhänet kauppaan. Otaksuin sinun tunteneen pojan. Nyt tarvittaisiin apua,\nmutta hänestä ei ole apua.\n\nANNA. Hän on ollut vähän poissa.\n\nLUMIALA. Hän on aivan mahdoton.\n\nANNA (pelästyneenä). Onko hän tehnyt jotakin sopimatonta, jotakin\nväärin?\n\nLUMIALA. Hän on muutamassa päivässä toimittanut liikkeeseen paljon\nsekaannusta ja suututtanut mieheni. He ovat nyt kaikki ilmiriidassa\nkeskenään.\n\nANNA. Eihän se vielä niin vaarallista ollut. Hän on vähän kiivas,\nniinkuin nuoret ovat.\n\nLUMIALA. Sinä suosit häntä erikoisesti. Se on minusta vallan outoa.\n\nANNA. Mitä me nyt tästä kiistelemme. Sinun ei pitäisi samentaa\nonnellista päivääsi ikävillä asioilla.\n\n    (Maria tulee salista.)\n\nEikö totta, Maria, tänäänhän on Augustin ja Siljan juhlapäivä.\n\nMARIA. Kun vain katsoo tuonne saliin, niin uskoo, ettei koko maailmassa\nole parempaa ja kauniimpaa tehtävää kuin tanssiminen. Se nuoruus, se\nnuoruus!\n\n    (Tanssijat tulevat käsi kädessä, pitkässä jonossa, ja sulkevat\n    piiriinsä Annan, Lumialan ja Marian pyörien kunnes soitto\n    lakkaa. Silloin he lyövät käsiinsä ja pysähtyvät.)\n\nLUMIALA. No, nyt vanhojen sirkkuskonienkin täytyy tanssia!\n\nAAPO. Terve isäntäväelle! Minua on pyydetty lausumaan hartaat kiitokset\nnäistä onnistuneista kemuista. Sen teen hiki otsassa suitsuvalla\nsydämellä. Ja koska nyt olemme hyvään alkuun päässeet, tahdomme jatkaa\nomasta kohdasta. Minulla on kunnia pyytää teitä, arvoisa rouva, meidän\nnuorten tanssiaisiin suojeluspyhäksi. Olemme kovin häälyväisiksi\nkatsottavia. On siis soveliasta, että meillä on tukeva -- tuota noin\n-- -- vakava förkkeli. Eläköön rouva ja herra Lumiala!\n\n    (Kaikki huutavat: eläköön!)\n\nLUMIALA. No, Anna, nosta nyt nokkasi sinäkin, kun noin kunnioitetaan.\n\n    (Oras on tullut puutarhasta ja Anna menee häntä vastaan.\n    Lumiala jäykistyy ja seuraa katsein Annaa ja Orasta. Silja\n    seisoo sivulla ja katsoo levottomana vuoroin äitiään,\n    vuoroin isäänsä.)\n\nANNA (esittää). Meidän kauppa-apulaisemme herra Oras.\n\nAAPO. Terve mieheen! Olemmehan vanhoja kansakoulutovereita. Muistatko\nvielä?\n\nORAS. Kyllähän minä muistan.\n\nLUMIALA (lähenee Aapoa johtaakseen huomion pois Oraasta). Milloinka ne\nteidän tanssiaisenne pidetään?\n\nAAPO. Heti kun vain näytelmä saadaan harjoitetuksi. Aina on\nrakastajatar ja minä olen rakastaja, puuttuu vielä kappaleen demooni.\n\nAINA. Herra Oras sopisi mainiosti. Ei tarvitsisi naamioida ollenkaan.\nHänestä tulisi aivan todellinen ja välitön demooni. Suostuttehan?\n\nORAS. Ei minusta ole sellaiseen. (Salissa soitetaan ja nuoret menevät\nparittain tanssimaan.)\n\nAAPO. On vainenkin. Oras oli mainio kertomaan juttuja ennen\nkansakoulussa. Ne olivat vietävän jännittäviä.\n\nAINA (Oraalle). Tanssitteko?\n\nORAS (ihastuneena). Kyllä minä olen tanssinut. (Kumartaa Ainalle ja he\nmenevät saliin.)\n\n    (Anna ja Lumiala jäävät kahden.)\n\nLUMIALA. Sinä olet kutsunut Oraan tänne. Nyt en ymmärrä. Tämähän on\naivan mahdotonta. Meillä on monta kunnon poikaa apulaisena eikä sinun\nole koskaan juolahtanut mieleesi kutsua heitä tänne Siljan kemuihin.\n\nSILJA (tulee salista). Isä!\n\nLUMIALA. No...?\n\nSILJA. Miksi Oras on tullut tänne? Eihän apulaiset koskaan ole olleet\nminun tanssiaisissani.\n\nLUMIALA. Kysy äidiltä.\n\nSILJA. Äiti, kantelenko isälle? Äiti pitää Oraasta, on antanut huoneen\ntässä rakennuksessa. Oras on syönyt suurusta äidin kanssa. Äiti ei tule\nenää illoin sanomaan minulle hyvää yötä. Äiti ei tahdo tulla minun\nkanssani ulkomaille. Äiti pitää vain Oraasta!\n\nLUMIALA (katsoo Annaan ja silittää Siljan päätä). Pidänhän minä\nsinusta, eikö se riitä?\n\nSILJA. Pidätkö sinäkin Oraasta, isä?\n\nLUMIALA (jyrkästi). En, sillä pojalla on paha nahassa!\n\nAAPO (tulee salista). Sinä veitikka, tännekö pakoon? Näkisit kuinka\nOras tanssii! (Salista kuuluu naurua ja iloista melua.) Tytöt ovat ihan\nhurmaantuneita häneen.\n\nAINA (juoksee sisään ja vetää Siljaa kädestä). Tule pian, nyt alkaa\njuuri uusi tanssi. Oras tanssii jumalallisesti. On kuin ilmalaivassa\nlentäisi, kun tanssii hänen kanssaan. Oo, oo, se on hurjaa! (Nuoret\nmenevät. Anna aikoo mennä saliin.)\n\nLUMIALA. Sinä olet antanut hänelle huoneen tässä rakennuksessa. Minulle\nei siis suoda rauhaa omassa kodissani.\n\nANNA. Älä kiivastu. Enhän ole vielä ennättänyt selittää sinulle mitään.\n\nLUMIALA. Asia on hyvin yksinkertainen. Ei se kaipaa selityksiä.\n\nANNA (istuu pöydän ääreen ja pitelee laseja). Ei aivan yksinkertainen.\nKatsos, sinä olet aina matkoilla, työssä, kiinni suurissa asioissasi.\nMinun ahdas näköpiirini ei ulotu niin kauas, että edes ymmärtäisin,\nmitä sinä milloinkin teet. Minä kuljen täällä niinkuin tyhjä laiva\nsuurissa huoneissa. Jotakinhan minullakin pitää olla. Minä tahdoin\nauttaa nuorta miestä, joka ei ole oikein onnistunut maailmassa, on\nomituinen ja avuton. Tahdoin seurustella hänen kanssaan ja vaikuttaa\nhäneen hyvää.\n\nLUMIALA. Yhä merkillisempää. Sinäkö kasvattaisit nuorta miestä? Et ole\nvielä kyllin vanhakaan sellaiseen.\n\nANNA. Joutavia, August!\n\nLUMIALA. Jaa, jaa, tiedäthän sinä, että minussa on aina ollut sellainen\nepäilyksen kauna. Sinä et ole sitä koskaan voinut poistaa. Sinun\npitäisi olla varovainen.\n\nANNA. Kuinka me nyt olemme tähän joutuneet viattomasta asiasta? Sinä\nsanoit tässä, että meidän olisi aika nauttia elämästä. Minä puolestani\ntahtoisin tehdä jotakin hyvää persoonallisesti.\n\nLUMIALA (nauraa). Ei, Anna, me olemme vereviä porvareita, ei meidän\nasia ole tunteilla leikkiä. Pelatkoon niillä hengenihmiset. He voivat\nelää vaikka lasikaapissa ja levittää sydämensä kaikkien nähtäväksi ja\ntehdä kummallisia kuperkeikkoja. He näyttävät ihmisille kuinka hyve\ntehdään paheeksi ja kuinka pahe on heidän oman elämänsä hyve. Ja vaikka\nhe kuinka tällä nuorallaan hyppelisivät, putoovat he aina kuin kissa\njaloilleen. Yritäppäs sinä, niin taitat niskasi.\n\nANNA. Minä tahtoisin vain tehdä velvollisuuteni.\n\nLUMIALA (epäilevänä). Tässä on jotakin outoa takana. Näin heti tänään,\nkun käväisit liikkeessä, että sinulle oli tapahtunut jotakin erikoista.\n\nANNA. Voi, miksi sinä kidutat itseäsi?\n\nLUMIALA. Sinä peität jotakin. Minä olen vain kerran ennen nähnyt sinut\nsellaisena. Se oli, muistathan, häämatkallamme, ja silloin sinun\nkummallinen levottomuutesi ja välttelysi jätti minuun oudon epäluulon.\n\nANNA (nousee). August kulta, heitä nyt tuo!\n\nLUMIALA. Hyvä Jumala, enhän minä varmasti voi sanoa, mitä se oli\nsilloin. Se on kuitenkin heittänyt mustan varjon mieleeni. Muistatko\nsinä häämatkaamme?\n\nANNA (painaa päänsä alas). Muistan.\n\nLUMIALA. Sinä olit siihen aikaan hurmaava. Sinussa oli kypsyyden\npolttavaa kiihotusta. Sinä välttelit minua, nauroit ja riehuit,\nkiusasit minua! Tahdoit ravintolaan, ostit huumaavia viinejä. Minun\npiti humaltua. Minä olin humaltunut vain sinusta, en voinut juoda.\nOlithan sinä minun ainoani, en ollut naisista ennen tiennyt. Sano,\nAnna, miksi sinä silloin välttelit minua, et suonut minulle syleilyäsi?\n\nANNA (peittelee tuskaansa). Tämähän on aivan käsittämätöntä. Sinä olet\nkuin humalassa. Minä en tahdo vastata sellaiseen kysymykseen.\n\nLUMIALA. Minä olen ennenkin kysynyt tätä ja sinä olet aina jäänyt\nvastauksen velkaa.\n\nANNA. Mitä sinä epäilet? Minä voin aavistaa... August, älä sano!\n\nLUMIALA. Katso minuun, sano, olinko minä sinun ensimäinen rakkautesi?\n\nANNA (istuvat sivupöydän ääreen). Minä en voi siitä puhua. Tahtoisin\nolla varma, että luotat minuun, rakastat minua niin paljon, ettei\nmikään voi meitä erottaa. Sinä et saa kärsiä minun vuokseni. Sinulla ei\nsaa olla surun syytä, vaikka minä olisin jotakin -- jotakin outoa\ntehnyt. Sinä et saa murtua, älä anna sen koskea itseesi. Sinä olet\njärkevä, hyvä, sinä voit erottaa minut menneistä, voit ymmärtää, että\nolin aivan toinen ihminen silloin, toinen nyt.\n\nLUMIALA. Nyt sinä tunnustat peitetyllä puheellasi syyllisyytesi.\n\nANNA (nousee). Minä en tiedä mitä sanon. August, ole kärsivällinen.\nMinun täytyy pian sanoa sinulle kaikki. Voi, sinä saat nähdä, sinä\nkyllä ymmärrät, että minulla on ollut syytä vaieta, vaieta meidän\nkummankin vuoksi.\n\nLUMIALA. Meidän välillämme ei saa olla mitään vaikenemisen syytä. Sinä\net voi olla tekemisessä vieraan miehen kanssa minun selkäni takana.\n(Hillitsee itseään, mutta kiihtyy uudestaan ja puhuu matalalla\näänellä.) Sinä olet merkillisen taitavasti osannut peittää minulta\ntotuuden. Sinä olit...\n\nANNA. Säästä itseäsi ja minua, August!\n\nLUMIALA. Nyt sinä luulet uskaltavasi uudestaan!\n\nANNA. Sinä olet väärässä. Nyt minun täytyy tehdä sinulle tili, sen\nnäen. Odota, onhan talo täynnä vieraita, myöhemmin illalla. Se voi\nyhdistää meidät, niin ettemme koskaan ole niin läheisiä olleet. Se voi\nerottaakin. August, sinusta se riippuu, anna Oraan olla täällä. Hän on\nminulle hyvin läheinen!\n\nLUMIALA (tarttuu hänen hartioihinsa). Pidätkö sinä minua narrinasi?\n\n    (Nuoret tulevat salista meluten ja puhuen kaikki yhtaikaa.\n    Kuuluu huudahduksia: Huh, minä sulan -- -- Hirvittävän lystiä\n    -- -- Täällä saa hengittää!)\n\nAINA. Mikähän siihen on syynä, että täällä Lumialalla tanssituttaa aina\nniin kauheasti? Kun vaan astuu tuonne saliin, niin heti pitää ruveta\nhyppimään.\n\nAAPO. Vanhat henget. Tässä talossa on tanssittu puoli sataa vuotta.\n\nAINA. Henget! Hauskoja kavaljeereja.\n\nAAPO. Katsokaa Hannesta, hän näyttää siltä kuin olisi tanssinut\nhengettärien kanssa.\n\nHANNES. Herra Oras villitsi meidät kaikki.\n\n    (Maria on tullut salista ja istuu Annan viereen sohvaan.\n    Oras seisoo tuolin takana etualalla. Lumiala istuu toiselle\n    puolelle huonetta vastapäätä Annaa ja sytyttää sikarin.)\n\nAAPO. Ettekö aio rakentaa uudestaan tätä taloa?\n\nLUMIALA. Minä en vanhaa revi. Tämän talon arvo on sen vanhuudessa.\nMuuan Saarman-suku on sen rakentanut. He olivat täällä pormestareina\nmonta sukupolvea. Kun pormestarin vaihto sattui, sanottiin vielä minun\nlapsuuteni aikoina: Kuka nyt saarmanniksi saadaan. Heistä kulkee monta\nmerkillistä tarua. (Istuu ison pöydän ääreen. Silja seisoo hänen\ntuolinsa takana ja laskee kätensä Lumialan olalle.)\n\nAINA. Kertokaa, setä!\n\nLUMIALA. Eräällä tuomari Saarmannilla oli kaunis rouva, joka oli\nkatsonut liian syvälle toisen miehen silmiin. (Katselee Annaa ja\nOrasta.)\n\nTYTÖT. Intresanttia!\n\nLUMIALA. Tämän talon tontut ja haltiat ovat aina olleet isäntiensä\npuolella.\n\nTYTÖT. Oo...!\n\nLUMIALA. Ne kostivat rouvalle.\n\nAINA. Kuinka, kuinka?\n\nLUMIALA. Rouvalla oli ihmeellinen poika. Se oli syntynyt hammas suussa\nja onnenlakki päässä.\n\nAINA. Kuin sadussa.\n\nLUMIALA. Ja tietäjät sanoivat, että siitä pojasta tulee merkillinen\nmies. Hän tekee työtä enemmän kuin tuhat miestä ja on viisaampi kuin\nsata miestä ja hellempi kuin kymmenen hyväsydämistä naista. Hän tulee\nhoitamaan maan rahoja ja olemaan mahtava mies. Mutta siinä oli ehtoja.\n\nAINA. Entä se rouva?\n\nLUMIALA. Nyt tulee rouvan vuoro. Hän ei saanut hetkeksikään unohtaa\nlasta maallisten tähden eikä jättää luotaan jälkeen puoliyön.\n\nAAPO. Mitä siitä seuraisi?\n\nLUMIALA. Malttakaa. Rouva sulkeutui huoneeseensa lapsen kanssa. Täällä\noli aina ilo soinut yöt ja päivät. Nyt vieraat hävisivät. Tuomari kulki\nyksin kolkoissa huoneissa. Ystävät hylkäsivät hänet.\n\nAINA. Ne pitivät rouvasta, eivät välittäneet tuomarista.\n\nLUMIALA. Kuinka lie ollut. Asiat huononivat.\n\nAINA. Eikö haltiat auttaneet?\n\nLUMIALA. Malttakaa. Tuomari laittoi taas kerran komeat pidot ja kutsui\nkaikki vanhat ystävät. Soitot helkkyivät ihanasti sinä iltana. Rouva\nkuuli riemun huoneeseensa ja ajatteli: Jos hetkeksi menisin heidän\njoukkoonsa, muistaisin aina poikaani ja palaisin ennen puoliyötä, ei\nolisi mitään pahaa tapahtunut.\n\nAINA. Rouva parka.\n\nLUMIALA. Hän pukeutui ja astui pitoihin tuosta ovesta. (Osoittaa\noikealle.) Hän oli häikäisevän kaunis. Valot loistivat ja soitot\nhelkkyivät ja nuori rouva tanssi salaisen lemmittynsä kanssa. Kynttilät\nlepattivat ja vieraiden kasvoilla näkyi jo väsymys, kun rouva äkkiä\nparkaisi.\n\nAINA. Tapahtui jotakin pojalle!\n\nLUMIALA. Hän juoksi lapsensa luo, otti sen kätkyestä ja painoi\npovelleen, irroitti vaippoja ja suuteli. Silloin hän tunsi ruumiissaan\nkummallisen iskun, heitti lapsen vuoteelle ja tuijotti sitä -- -- lapsi\noli suuripäinen, kurttuotsainen, ilkkusilmäinen ja iho oli karvainen.\n\nKAIKKI. Vaihdokas!\n\nLUMIALA. Vaihdokas! Niin huusi äitikin ja ajoi tietäjän luo. Tietäjä\nsanoi lapsen olevan lähellä kotia, ja rouva ajoi korskat hevoset\nkuoliaaksi, etsi kosken rannalta. Kun aamulla etsiä alkoi, niin\nkeskiyöllä vielä harhaili. Aamulla hänet löydettiin koskesta.\n\nSILJA. Isä, onko se tosi juttu?\n\nLUMIALA. Liiankin tosi. Poikaa sanottiin Saarmannin vaihdokkaaksi ja\nhänestä tuli tuomari. Kuuluu mainitun vääräksi tuomariksi ja kauhea\nmies hän lienee ollut.\n\n    (Kertomuksen aikana on Orvokki tullut portaille ja nojaa\n    pylvääseen. Hänellä on vaalea, fantastinen puku ja tukka\n    auki, vain kapealla nauhalla sidottu.)\n\nAINA (nousee). Se oli oikeastaan kauhea juttu.\n\nMARIA. Taikauskon synnyttämä. Vielä nytkin kerrotaan Saarmannin rouvan\ntäällä kummittelevan. Hän nousee koskesta ennustaen jonkun kuolemaa.\n\nLUMIALA (katsoo Annaa). Kenties hän etsii täältä kaltaistaan! (Menee\noikealta pois.)\n\nAINA (menee ovelle ja kiljaisee). Katsokaa kuka tuolla portailla on!\n(Kaikki katsovat Orvokkia.)\n\nMARIA. Tulitko sinä minua hakemaan? Orvokki!\n\nORVOKKI (on humaltunut, hoippuu hiukan ja puhuu sammaltaen). Minäkin\ntulin tanssimaan. (Tulee sisään.)\n\nMARIA (kuiskaa). Eihän sinua ole kutsuttu. Mikä sinun on, oletko\nsairas?\n\nORVOKKI (tylsä hymy kasvoillaan). En minä sairas ole eikä minua ole\nkutsuttu. Oras ja minä -- (katsoo Oraaseen) olemme onnelliset!\n\nANNA (hätäisesti). Käykää saliin, tanssikaa vielä! (Nuoret menevät\nparittain saliin ja soitto alkaa.)\n\nORVOKKI. Oras kyllä tanssittaa minua. Me olimme Heijassa -- -- oikein\nsamppanjaheijassa. Oras rakastaa minua... (Lähenee Orasta, joka\ntuijottaa hurjistuneena häneen.)\n\n    (Tyttöjä tulee salista.)\n\nAINA. Herra Oras, ettehän te tullutkaan. Kaipaamme teitä valssissa.\n(Katselee Orvokkia ja siirtyy saliin.)\n\n    (Orvokki on painunut yhä lähemmäksi Orasta, kiljahtaa äkkiä\n    tarttuen käsivarteensa ja hoippuu sohvalle hiljaa valittaen.\n    Kaikki katsovat toisiinsa.)\n\nMARIA (ottaa Orvokin syliinsä). Lapsi kulta, mikä sinun on? Sinä olet\nsairas! (Annalle.) Suo anteeksi tämä häiriö! Tule, Orvokki, meidän\ntäytyy mennä nyt! Hyvästi, Anna!\n\nORVOKKI. Minä en tule. Koska Oras teille kelpaa, niin kelpaan minäkin.\nHän pisti minua. Kättäni särkee, niin että päähäni koskee!\n\nORAS. Ettekö nyt näe, että tyttö on humalassa?\n\nORVOKKI (katselee suurin silmin Orasta, tavoittaa hajalla olevaa\ntukkaansa, silittelee pukuansa ja kuiskaa häpeästä kauhistuneena).\nMinä olen kuin unessa. Humalassa -- olenko minä humalassa? (Katselee\navuttomana ympärilleen ja yrittää peittää hiuksiin kasvojaan.)\n\nORAS. Miksi te minua katsotte? Onko se minun syyni, että tuo tyttö on\nkatuhempukka?\n\nORVOKKI (hervahtaa ja kääntyy pois). Häväiset, häväiset...!\n\nMARIA (hiljaa Oraalle). Te olette julma, nuori mies! Olitte kuitenkin\npalokunnan talolla Orvokin kanssa. Minä tiedän sen. Jos tätä jatkuu,\nannan poliisille luvan ottaa kiinni teidät molemmat!\n\nORAS. Millä oikeudella?\n\nMARIA, Me puhumme tästä vielä kahdenkesken. (Menevät ovelle.) Hyvää\nyötä, Anna! (Poistuvat.)\n\nANNA. Odota täällä hiukan, minun täytyy puhua kanssasi. Tulen heti kun\nolen saattanut vieraat. (Menee.)\n\nSILJA (tulee salista). Onko isä täällä?\n\nORAS. Ei.\n\nSILJA (juoksee oikealle huudellen). Isä, tulehan tänne! (Palaa kohta\nLumialan kanssa.) Vieraat lähtevät, tule sanomaan hyvästi. (Silja menee\nsaliin ja Lumiala aikoo seurata, mutta huomaa Oraan.)\n\nLUMIALA. Teille on minun sanottava pari sanaa. Vaimoni oli ottanut\nteidät poissa ollessani työhön. Pahaksi onneksi emme voi käyttää teitä\nenää. Mutta koska näin äkillinen ero on teille rahallinen tappio,\nkorvaan sen teille...\n\nORAS. Minä en ole mitään saamassa enkä ota almuja.\n\nLUMIALA. Olettehan ollut liikkeessä viikon aikaa.\n\nORAS. Olen vain harjoitellut. En ole sitäpaitsi ollut säännöllisesti\ntyössä.\n\nLUMIALA (kohottaa hartioitaan). Olette kuitenkin ehtinyt paljon\nsekoittaa asioita. Firmassa oli eilen sen johdosta syntynyt ilmeinen\nriita miesten kesken, ja minulle koituu siitä paljon harmia ja ajan\nhukkaa. Sanon sen teille, sillä pelkään muuten väärin käsittävänne\ntämän äkillisen eron. Minä olisin vaimoni vuoksi kernaasti pitänyt\nteidät, mutta toisten miesteni tähden olen pakotettu...\n\nORAS. Ei tarvitse välittää minusta. Minä menen!\n\nLUMIALA (katsoo häneen). Ketä te odotatte?\n\nORAS. Rouva Lumialalla on minulle jotakin sanottavaa. (Lumiala kumartaa\nhiukan ja poistuu oikealle.)\n\n    (Oras istuu kyynärpäät polvien varassa ja kasvot käsissä.\n    Anna tulee salista, sammuttaa valoja jättäen vain pienen\n    lampun palamaan, katselee Orasta ja istuu lähelle häntä.)\n\nANNA. Tuntuu niin pahalta, kun sinä sillä tavalla kohtelit Orvokkia.\nTyttö raukan kohtalo on surkea. Olen sinun vuoksesi hyvin levoton.\n\nORAS. Ei maksa vaivaa minun vuokseni. Minä menen, niinkuin olen\ntullutkin.\n\nANNA. Se ei saa tulla kysymykseen. Vaikka ethän sinä voi ymmärtää,\nmiksi sinua pidätän.\n\nORAS. En.\n\nANNA. Onhan meillä ollut monta hyvääkin hetkeä keskenämme. Eikö\nsinullakin?\n\nORAS. On kyllä.\n\nANNA. Sinä sanot sen niin kylmästi. Sinua kummastuttaa minun\nerinomainen ystävällisyyteni.\n\nORAS. On se kummallista. Minä en ole tottunut sellaiseen enkä voi\nluottaa nytkään sen kestävyyteen.\n\nANNA. Sinun pitäisi tuntea, että pidän sinua hyvin rakkaana. Olemme\nhyvin läheisiä.\n\nORAS. Minä en ymmärrä mitä tarkoitatte!\n\nANNA. Olen ihan sairas levottomuudesta, voisi milloin tahansa tapahtua\nonnettomuus, joka meidät erottaisi. Kaikki näyttää nousevan meitä\nvastaan. Oras, me emme saa, me emme voi erota!\n\nORAS (nousee äkkiä). Miehenne on antanut minulle potkun, ja minä menen\nnyt heti. Odotin vain teitä, tahdoin kiittää ja sanoa hyvästi.\n\nANNA. Ei, ei, sinä et lähde. Minä sanon sinulle syyn, miksi et voi\nlähteä. Mieheni ei tiedä enempää kuin sinäkään. Mutta hän epäilee ja\npakottaa minut puhumaan.\n\nORAS. Te olette varmaan sairas.\n\nANNA. Olen kyllä sairaskin. Sano, onko sinulla mitään tietoja\nvanhemmistasi?\n\nORAS. Eipä juuri. Äitini kerrottiin kuolleen, kun olin pieni.\n\nANNA. Entä sinä itse, oletko koskaan tiedustellut?\n\nORAS. En, eihän minunlaiseni kannata syntyperäänsä tiedustella. En\ntiedä mitään.\n\nANNA. Minäkään en ole tiennyt sinusta. Sinä katsot minuun oudoksuen.\nVoi, lapsi parka, olen neuvoton edessäsi. Seisomme tässä perin vieraina\ntoisillemme, kun kaiken olisi pitänyt olla elinikäisesti yhteistä. Me\nolemme kuin heitetyt tähän komeuteen, johon meillä ei ole oikeutta.\nMinä en ymmärrä millä tavalla sinulle selittäisin, todistaisin, että\nolen -- -- äitisi!\n\nORAS. Äitini! Puhutte merkillisiä asioita. (Kiihtyen.) Älkää leikitelkö\nminun kanssani. Tällaisessa asiassa ei saa laskea leikkiä.\n\nANNA. Ei, ei, etkö sinä näe minun tuskaani, minun häpeääni, kun minun\ntäytyy sinulle todistaa asioita, jotka sinun olisi aina, aina pitänyt\ntietää.\n\nORAS. Mutta kertokaa, selittäkää!\n\nANNA (ottaa taskustaan kaksi valokuvaa ja näyttää niitä Oraalle). Tässä\non minun kuvani, tässä sinun. Eikö ne ole toistensa näköiset?\n\nORAS (katselee kiihkeästi kuvia ja sitten Annaa). Eikö tämä voisi olla\nsattuma?\n\nANNA. Minulla on varma tieto. Tämä yhdennäköisyys johti minua vain\ntiedustelemaan. En tiennyt, että olit elossa, pidin sinua kuolleena.\nMinun on niin vaikea puhua tästä... minä olen varma, ihan varma!\n\nORAS. Te olette kuitenkin outo ja vieras minulle. Minä en uskalla\nluottaa tähän.\n\nANNA. Etkö sinä tahtoisi tunnustaa minua äidiksesi? Etkö sinä ole edes\nhiukan onnellinen minusta?\n\nORAS. Minä en käsitä tätä. Se tuli niin äkkiä.\n\nANNA (vetää häntä käsistä tuolille. He istuvat). En minäkään tuntenut\nensin mitään erityistä sinua kohtaan, mutta nyt, kun olen ollut sinun\nkanssasi nämä päivät, olen nähnyt sinussa oman itseni, pikkupiirteissä\ntuntenut omia tapojani ja oman luonteeni sinussa -- nyt sinua rakastan.\n(Silittää hänen kumartunutta päätään.) Minä en voi sinusta enää luopua.\nTahtoisin ottaa kaikki huolesi, kuulla kaikki ajatuksesi, että voisin\nsinua suojata ja auttaa. Jos sinulla on mielessäsi jotakin ikävää ja\nraskasta, kerro se minulle!\n\nORAS (hyppää ylös epäluuloisena). Mitä te tiedätte? Mitä minun pitäisi\nkertoa?\n\nANNA. Rauhoitu, minähän ajattelen vain sinun parastasi.\n\nORAS. Minä en tarvitse enkä tahdo kenenkään apua. Minulla on nyrkit,\nnäillä minä lyön, niinkuin minua on lyöty. Minä en ketään rakasta eikä\nkenenkään tarvitse minusta välittää.\n\nANNA. Sinä olet nuori, et ymmärrä kuinka paljon ihmisten rakkaus meitä\nauttaa.\n\nORAS. Enkö minä tällaisena kelpaa pojaksenne?\n\nANNA (vetää häntä lempeästi kädestä tuolille istumaan). Sinä olet\nminulle aina rakas. (Silittää hänen otsaansa.) Sinä olet\nkatkeroittunut. Nuorella otsallasi on juova. Jospa näkisit, kun painan\nsitä, niin se häviää. Sinulla on kaunis, uljas otsa. Ja sinä olet niin\nnuori.\n\nORAS (Anna seisoo hänen tuolinsa vieressä ja Oras nojaa päätään hänen\nsyliinsä ja pitelee äitinsä kättä). Äiti, äiti, te kosketatte niin\nhellästi. Kätenne on niin pehmeä ja puhdas. Te hymyilette niin\nkauniisti. Minun on tässä niin sanomattoman hyvä olla... hyvä olla...\n(Ummistaa silmänsä.)\n\nANNA. Lapsi parka.\n\nORAS (nousee hetken kuluttua). Minussa on kaikki hämärää. En tiedä\nolenko enää oma itseni. (Pyyhkii otsaltaan ja silmiltään.) Olen aina\nollut yksin -- ihan yksin! Nyt nousee kuin seinä eteeni. Kaikki --\nentinen elämäni -- ah! Äiti, äiti, minulla ei voi olla äitiä, ei saa\nolla äitiä! (Lyyhistyy polvilleen Annan eteen ja painaa päänsä hänen\nsyliinsä.) Minä olen kurja raukka. Minä en tahdo, että sinä tulet\nonnettomaksi minun vuokseni. Anna minun mennä täältä pois, auta minua\npakenemaan. Nyt tahtoisin tulla onnelliseksi, sinulle kelvolliseksi.\nSitten minä tulisin takaisin ja silloin meidän olisi hyvä olla.\n\nLUMIALA (tulee oikealta). Tuota minä epäilin. Nouse ylös, poika! Ja\nsinä, Anna, tämähän on inhottavaa sinun ijälläsi! (Menee uhkaavana\nAnnan eteen.)\n\nORAS (nousee äkkiä ja seisoo heidän välillään). Älkää koskeko häneen.\nHän on minun äitini!\n\nANNA. Oras on minun poikani!\n\nLUMIALA. Mitä sanot?\n\nANNA. Oras on minun lapseni!\n\nLUMIALA. Sinun lapsesi...?\n\nANNA. Minun poikani.\n\nLUMIALA. Todista se!\n\nANNA. Kuinka minä voisin sen tällä hetkellä sinulle todistaa. Se on\nkuitenkin totta!\n\nLUMIALA. Jos tämä on totta, olet sinä kaksikymmentä vuotta minulle\nvalehdellut. Olet peittänyt kaikki täydellisesti, valehdellut joka\npäivä, joka hetki!\n\nANNA. Olen!\n\nLUMIALA. Jättänyt poikasi, salannut!\n\nANNA. Olen!\n\nLUMIALA. Luonnollisesti olet koko ajan pitänyt hänestä huolta, tiennyt\nmissä hän oli. Olet mestarillisesti näytellyt tietämätöntä ja viatonta.\nNyt luulit olevasi asiasta varma ja uskalsit tuoda tänne tuon -- tuon\nsalattusi. Mainiosti keksitty, mainiosti. Rakastajasta tehdään äpärä.\n\nORAS (lähenee Lumialaa uhkaavana). Punnitkaa sananne!\n\nANNA. Ei, ei, August, minä en tiennyt, missä hän kasvoi. Sehän tässä\nonkin kauheinta.\n\nLUMIALA. Mitä puhetta se on, sinä et olisi tiennyt pojastasi?\n\nANNA. Hänen hoitajansa ilmoitti hänen kuolleen kaksiviikkoisena.\n\nLUMIALA (vetää Annaa kädestä ja puhuu matalalla äänellä). Ja kuitenkin\npoikasi elää. Tässä on täytynyt olla rikos takana. Olisitko sinä, Anna,\nolisitko sinä voinut...? Ei, ei, tämähän on tavatonta, tämä on\nhulluutta! Mutta se mies, sanohan, elääkö hän?\n\nANNA. Ei.\n\nLUMIALA. Miksi et mennyt naimisiin hänen kanssaan?\n\nANNA. Anna kuolleiden levätä rauhassa.\n\nLUMIALA. Vastaa minulle, miksi et mennyt naimisiin hänen kanssaan?\n\nANNA. Minä en ollut kylliksi hyvä hänestä. Hän ei tunnustanut lastaan.\n\nLUMIALA (Oraalle). Jättäkää meidät!\n\nORAS. Minun paikkani on tässä ja nämä asiat koskevat minua enemmän kuin\nteitä.\n\nLUMIALA. Onko niin mieluista kuulla omasta äpäryydestä, (Oras hillitsee\nvihansa suurella ponnistuksella) kuinka omaa äitiä on hyljätty, kuinka\non piiloteltu ja salattu...\n\n    (Oras syöksyy raivoisana Lumialaa kohti. Samassa Anna heittäytyy\n    hänen eteensä ja Lumialan torjumisisku sattuu hänen rintaansa.\n    Anna hoippuu taaksepäin, estää epätoivoisen voimalla Orasta\n    lähenemästä Lumialaa ja nujertuu tuolille Oraan auttamana. Silja\n    on seisonut jonkun aikaa salin ovella ja rientää isänsä luo.)\n\nSILJA. Äiti, isä! (Katselee heitä avuttomassa tuskassa.)\n\nLUMIALA. Mene pois, lapsi, tämä ei ole sinun korvillesi!\n\nSILJA. Minä olen kuullut sen, minä tiedän sen. Voi äiti, äiti!\n\nLUMIALA. Sinulla ei ole enää äitiä. Tuo nainen tuossa on pettänyt\nmeitä, pitänyt meitä narrinaan, häväissyt talomme, näytellyt äitiä,\nemäntää, puolisoa!\n\nSILJA (heittäytyy isänsä kaulaan). Katso äitiä, hän on niin murtunut!\n\nLUMIALA. Äitisi on tottunut valehtelemaan. Kuka tietää kuinka hän\nnytkin meitä mielessänsä pilkkaa.\n\nANNA. Isälläsi on oikeus hyljätä minut ja ajaa minut täältä pois.\n\nORAS (seisoo äitinsä tuolin takana). Te ette saa alentaa itseänne tuon\ntunnottoman miehen häväistäväksi. Me olemme ihmisiä mekin ja meillä on\noikeus elää missä tahdomme!\n\nANNA. Tee minulle, August, mitä tahdot, kaikkeen minä tyydyn. Minä olen\nnäiden lasten äiti, sitä ei voida toiseksi tehdä. Heihin minulla on\nsydämen oikeus.\n\nLUMIALA. Noo, Silja, tunnustatko sinä niitä sydämenoikeuksia? Tahdotko\nsinä olla tuon maankiertäjän sisar?\n\nSILJA. Voi, isä, isä!\n\nLUMIALA. Minä en suostu jakamaan. Tahdotko valita, Silja?\n\nSILJA. Minä en tiedä, minä en voi valita!\n\nANNA (nousee). Minä en pyydä sinua valitsemaan, lapseni. Minulla ei ole\nsinulle mitään tarjottavaa. Oraan kanssa menen täältä köyhänä, niinkuin\nolen tullutkin. Olen onnellisempi, kun tiedän että olet isäsi luona.\nTäällä on sinun hyvä olla. Sinulla on hyvä isä. Minä voin ajatuksissani\netsiä sinua täältä. Ja jos ikävä tulee niin suureksi, etten voi sitä\nkestää, silloin minä ehkä saan sinut nähdä, vain nähdä!\n\nSILJA (juoksee äitinsä syliin). Äiti, äiti!\n\nLUMIALA (saattaa Siljan saliin ja palaa Annan luo). Sinä et mene\nminnekään täältä, Anna! Sinä olet katkeroittanut koko minun elämäni,\nmutta sinä et saa vetää lokaan minun kunniaani. Sinä et saa mennä\nmaailman selkään seikkailemaan ja häpeäämme levittämään. Tämän katon\nalla on sinun elettävä loput elämääsi! (Osoittaa Orasta.) Ja tuon\ntuossa minä lähetän merille.\n\nORAS. Minua ei lähetetä. Minua ette kytke telkienne taakse. Minä en ole\nsyntynyt kenenkään orjaksi enkä minä tahdo olla tiellänne. Minä menen\nomia teitäni!\n\nANNA. Älä puhu sillä tavalla. Me emme voi nyt erota. Olisi\nkaksinkertainen vääryys antaa sinun nyt yksin paeta maailmalle, kun\nsinut tunnen.\n\nLUMIALA. Joutavia, Anna, turhaan sinä hänen sydämeensä vetoat. Hän on\nkopea ja röyhkeä. Hänellä on äpärän sydän.\n\nORAS (astuu Lumialan eteen vihasta huohottaen). Peruuttakaa se sana,\nperuuttakaa se sana!\n\nANNA (menee väliin). August, minä rukoilen sinua, malta mieltäsi. Hän\non nuori ja tulinen. Säästä itseäsi ja meitä. Anna hänen olla! (Lumiala\nja Oras katsovat jäykästi toisiansa ja Lumiala poistuu.) Oras kulta,\nsinä et voi nyt jättää minua. Jos sinun pitää lähteä täältä, tulen minä\nmukaasi. Olenhan minä velkaa sinulle kaksikymmentä vuotta. (Vetää\nOrasta kädestä. He istuvat.) Katso minuun, lapsi kulta! Tahtoisin\nkerran katsoa silmiisi. (Oras painaa päänsä alas.) Katso minuun. Se\nrauhoittaisi meitä kumpaakin, tulisimme lähemmäksi toisiamme,\nepäilykset ja vierastelu häviäisi, emme tarvitsisi sanoja, katsoisimme\nsielusta sieluun! Sinä saisit nähdä kuinka sinulle toivon hyvää, kuinka\nkallis minulle olet. Sinä oppisit luottamaan minuun!\n\n    (Oras on painanut päänsä yhä syvemmälle ja alkanut nyyhkiä,\n    vaipuu polvilleen äidin eteen ja itkee rajusti.)\n\nORAS. Minä en voi katsoa sinua silmiin. Minä en saa omistaa sinua\näidikseni. Se on jo liian myöhäistä. Sinun ei olisi pitänyt vetää minua\ntänne. He eivät siedä minua enkä minä tahdo olla heidän tiellään. Minä\nen ole sellainen, että heille kelpaisin -- -- en sinullekaan.\n\n    (Anna ottaa hänen molemmat kätensä. Oras nousee\n    tuskaisena epätoivossa.)\n\nÄiti, anna minun mennä, en tahtoisi enää koskaan tulla tänne, en\nkoskaan! Ennen menen vaikka koskeen! (Syöksyy ulos.)\n\nANNA. Oras, Oras! (Juoksee ovelle, mutta Lumiala tulee kiireesti\noikealta ja hakee Annan takaisin.)\n\nVäliverho.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nOraalle annettu huone Lumialalla. Perällä matala akkuna, niin matalalla\nettä näkyy kosken ranta ja siellä penkki, jossa istuu ihmisiä.\nVasemmalla seinällä, taka-alalla ovi eteiseen, josta mennään ulos.\nEtualalla kylpyhuoneeseen vievä, pieni ovi. Oikealla sisähuoneisiin\nvievä ovi. Akkunan kohdalla kirjoituspöytä ja sen ympärillä tuoleja.\nVasemmalla rautasänky. Oikealla piironki ja muuri. Sisustus on\nnykyaikaista, ei komeata. Seuraavan päivän aamu.\n\nPalvelija pyyhkii pölyä.\n\nANNA (tulee oikealta). Onko herra Oras käynyt täällä sillä aikaa kuin\nolin poissa?\n\nPALVELIJA. Ei ole ketään käynyt.\n\nANNA (vetää auki piirongin laatikoita). Luulin hänen käyneen hakemassa\nvaatteitansa. (Työntää laatikon kiinni.) Ne ovat vielä täällä.\n\n    (Palvelija työntää akkunan auki ja ravistaa pölyliinaa.\n    Hän palaa huoneeseen ja Maria tulee akkunaan ja katsoo sisään.)\n\nMARIA. Hyvää huomenta!\n\nANNA. Hyvää huomenta, Maria, käy sisään! (Palvelija menee avaamaan ja\npoistuu.)\n\nMARIA. Sinä näytät niin huonolta, etten tahtoisi vaivata sinua omilla\nasioillani, mutta minä olen ihan neuvoton. Eilen illalla vein Orvokin\nkotiin ja telkesin lukkojen taakse. Menin aamulla varhain katsomaan.\nTyttö oli poissa ja vuode koskematon. Olen taas etsinyt häntä pitkin\nkaupunkia. Minä en tiedä mitä tekisin. Sen varkauden vuoksi en voi\nsekoittaa poliisiakaan Orvokin etsimiseen. Voisi tulla ilmi, että\nlapset ovat syyllisiä. Sitä minä en voi...!\n\nANNA. Ei, ei, silloin he olisivat hukassa. Oras lähti eilen illalla\nsellaisessa mielentilassa, että pelkään...\n\nMARIA. Ei, ei, Anna!\n\nANNA. Hän on epätoivoinen. August esti minua lähtemästä hänen mukaansa.\nPääsin vasta päivän koittaessa häntä etsimään, vaan en tavannut\nmistään.\n\nMARIA. Joko miehesi tietää asian?\n\nANNA. Kaikki he sen tietävät. En voinut enää salata sitä. Mitä siinä\nolisi salattavaa? Oras on minun poikani. Huutaisin sen tuolla kadulla,\njos se auttaisi minua löytämään poikaparkani.\n\nMARIA. Mitä sanoivat miehesi ja Silja?\n\nANNA. Minulla ei ole selvää käsitystä mistään. Sydämeni on sairas.\nTuntuu siltä kuin en enää kauan jaksaisi. Kaikki on mennyt rikki. Minä\ntunnen Augustin. Hän ei voi mitään unohtaa, en voi millään häntä\nhyvittää. Ainoa toivoni on Oras, jos häntä voisin auttaa.\n\nMARIA. Anteeksianto tulee ajan mukaan, luonnon lahjoittamana.\n\nANNA. Minä en sitä pyydä. Tahtoisin hyvittää rikokseni Oraalle.\n\nMARIA. Oraalla on itsellään rikoksia sovitettavana. Minä olen nyt ihan\nvarma, että Oras ja Orvokki ovat vieneet rahat.\n\nANNA (kiljahtaa). Olet varma! Olet ehkä antanut ilmi, todistanut!\n\nMARIA. Totuuden täytyy tulla ilmi. Minä en ole sanonut poliisille\nlapsista mitään. He epäilevät Suskaa. Kerroin sinulle jo lippaasta.\nSinä iltana, kun sinä olit meillä ja me löysimme valokuvan, oli varkaus\ntehty. Hanna sanoi kuulleensa Orvokin luota miehen äänen. Ja sinä itse\nkerroit nähneesi Oraan meiltä mennessäsi. Orvokki on ihan suunniltaan,\nvälttelee minua, en saa häneltä kunnon sanaa. He ovat kulkeneet kahden\nravintoloissa.\n\nANNA (tuudittelee itseään tuskassa). Kaikki tämä on minun syyni, miksi\nsinä syytätkin lapsia?\n\nSILJA (tulee kiireesti oikealta). Täällä sinä olet, äiti. Olen etsinyt\nja ollut levoton koko aamun. (Tervehtii Mariaa.) Teette oikein täti,\nkun tulitte rauhoittamaan äitiä.\n\nANNA. Etkö sinä nähnyt Orasta, kun olit kaupungilla?\n\nSILJA. Äiti kyselee aina vain Orasta. Olet itse sairas ja minä pelkäsin\nsinun jonnekin pyörtyneen, kun olit aamulla niin kauan poissa.\n\nANNA. Lapsi raukka, sinä et ole tottunut tällaiseen!\n\nPALVELIJA (tulee oikealta). Hanna pyytää neiti Mariaa puhelimeen.\n\nMARIA. Hän on varmaan saanut Orvokin käsiinsä. (Menee.)\n\nANNA. Entä isä, onko hän mennyt pankkiin?\n\nSILJA. Isä on koko yön kävellyt huoneessaan edestakaisin, edestakaisin\nja tuijottanut eteensä. Työnsi minut pois, ei ole puhunut sanaakaan, ei\ntahdo tavata ketään. Aamulla hän sulki ovensa, ei kuullut vaikka\nrukoilin avaamaan. Nyt juuri hän lähti pankkiin. Äiti, äiti, sinä\nhengität niin raskaasti, olet varmaan sairas.\n\nANNA. Älä puhu minusta. Oras on epätoivoissaan, voi vaikka hukuttaa\nitsensä.\n\nSILJA. Sinä ajattelet aina vain Orasta. Me toiset emme ole enää mitään\nsinulle.\n\nANNA (painaa Siljan päätä povelleen). Sinä olet aina ollut kultainen,\nhyvä lapsi. Onni asuu sinun otsallasi ja hymy silmissäsi. Isän, äidin,\nkaikkien ihmisten rakkaus antaa sinulle siivet. Sinä et loukkaa\njalkaasi kovanonnen kiveen. (Suutelee häntä otsalle.) Orasta ovat\npidelleet armottomat kädet. Ja minä -- -- minä tapoin hänestä\nmuistonkin!\n\nSILJA. Parempi olisi, jos hän olisi kuollut.\n\nANNA. Sano hyvä sana hänestä. Sitä minä janoon! Auta minua, lapsi\nkulta, etsimään häntä! (Pitelee rintaansa ja yskii, istuu.)\n\nSILJA. Sinä olet sairas. Voi, äiti, kun suljen silmäni, niin näen\nvieläkin, kuinka isän käsi sattui sinun rintaasi!\n\nANNA. Lapsi kulta, älä koskaan puhu siitä. Älä anna kenenkään kuulla\nnoita sanoja. Isäsi vuoksi, älä koskaan puhu tästä!\n\nSILJA. Minä en jaksa, tämä on niin raskasta!\n\nMARIA. Hanna on tavannut Orvokin ja saanut hänet tulemaan kotiin päin.\nOraan hän myöskin sanoi juuri nähneensä. Mutta Anna, sinähän olet kuin\nkuumeessa!\n\nSILJA. Äiti on varmaan sairas.\n\nMARIA. Jaa, jaa, surut ovat raskaita. Toisinaan niin raskaita, ettei\nruumis eikä sielu niiden painoa kestä. Ne ovat meissä surujenkin\nsiemenet, ja niiden täytyy itää ja kasvaa ja puhjeta kukkaan.\n\nSILJA. Onko teilläkin suruja, täti?\n\nMARIA. Minä voitan ne rukouksella. Olen niin onnellinen, kun saan\nrukoilla Jumalaa. Minä uskon, että Hän kuulee meitä ja auttaa\nvastustamaan pahaa. Minä olen sitä niin usein kokenut, että se on\nminulle aivan tavallinen totuus. Aivan niin kuin minä janooni juon ja\nsaan siitä virkistystä, niin minä heikkoudessani rukoilen ja saan siitä\nvoimaa työhön.\n\nPALVELIJA (oikealta). Suuruspöytä on katettu!\n\nANNA. Maria, ole hyvä. Meidän pitää vielä... (juttelevat mennessään.)\n\n    (Silja jää hiukan jälkeen.)\n\nORVOKKI (tulee vasemmalta). Joko he menivät? Olen seisonut oven takana\nja odottanut, että kaikki poistuisivat. Kuulkaahan, neiti! Oras on\ntulossa tänne. Minä tahdon välttämättä puhua hänelle kahdenkesken.\nMenkää tekin, älkää hiiskuko kenellekään, että minä olen täällä. Te\nkyllä ymmärrätte, miksi minä tahdon puhua Oraalle. Se eilinen juttu\ntäällä teillä... (Puree hammastaan ja likistää nyrkkiään.) Se kirvelee\nsisuani.\n\nSILJA. Olkaa varovainen. Oras on vaarallinen ihminen.\n\nORVOKKI (levittää silmänsä). Vai vaarallinen. Kuka tietää vaikka minä\nolisin vielä vaarallisempi! (Hymyilee.)\n\n    (Silja katsoo häneen pitkään ja menee.)\n\n    (Orvokki juoksee notkeasti ovelta ovelle ja etsii lymypaikkaa.\n    Raottaa kylpyhuoneen ovea ja pujahtaa sinne.)\n\n    (Oras tulee perin uupuneena ja painautuu tuolille istumaan.\n    Orvokki juoksee piilopaikastaan ja peittää käsin hänen silmänsä.)\n\nORVOKKI. Arvaa ken!\n\nORAS (nousee äkkiä). Sinä. Mitä sinulla täällä on tekemistä?\n\nORVOKKI. Tahdon tavata sinua. Juoksethan sinä kuin mikä jänis minua\npakoon. Olet tosiaan tullut perin pelkuriksi. Eilen illalla et\nuskaltanut tunnustaa olleesi ravintolassa minun kanssani. Minä olin\nhempukka, sinun ei sopinut tuntea minua. (Tulistuu ja lyö jalkaa.) Se\non konnamaista. Viime yönä sinä piilottelit pitkin metsiä. Täällä sinä\net voi väistää minua. (Lyö jalkaa.) Sinä pettäjä, valehtelija. Sinun\ntäytyy tunnustaa heti paikalla, että olemme kihloissa!\n\nORAS. Oletko sinä vieläkin humalassa?\n\nORVOKKI. Herjaa, sinä viettelijä! Nyt olet olevinasi herraa, kun olet\npäässyt ylhäisten pariin. Saat nuolla heidän hyppysiään ja ihailla\nheidän siveitä tyttäriään.\n\nORAS. Ellet lakkaa herjaamasta, lähden pois. (Aikoo mennä.)\n\nORVOKKI (hyppää eteen). Ei, poika, nyt me juttelemme! Sinä et saa\nuskoa, että minä sinusta luovun. En ole niinkään typerä kuin luulet.\nYhdessä viikossa olen tullut sinun koulussasi niin viisaaksi, ettet\nsinäkään minua petä. Ahaa, poika, luulitko että minä olisin sellainen\nviaton nakertaja, joka vilistää koloonsa piiloon, kun hätistetään?\nMiksi sinä teet naamasi noin julmaksi? Ei se sinua ollenkaan auta. Kas\nniin, ole kiltti ja juttele kauniisti kanssani. Sinä tulit tapaamaan\nrouva Lumialaa. Niin, niin, minä tiedän sen.\n\nORAS. Mitä sinä tiedät ja mitä sinä minusta tahdot?\n\nORVOKKI. Kas, kas, emmekö olekkaan enää rakastavaisia?\n\nORAS. Sinä et ymmärrä tätä. Minä en enää voi, en tahdo enkä saa olla\ntekemisissä sinun kanssasi.\n\nORVOKKI. Ahaa, sinun tautisi taitaa olla vakavaa laatua. Annappas, minä\nkoettelen suonta. (Ottaa puoliväkisin Oraan käden.) Katsos, me olemme\nlastenkotolaisia ja hoitelemme toinen toisiamme, pysymme lujasti\nyhdessä kaikessa pahassa. Autamme toisiamme, kun vaara uhkaa. Muista\nse, Oras, me autamme toisiamme! (Katsoo häneen.)\n\nORAS. Sinun lörpötyksesi kiusaa minua. (Kääntää päänsä pois, mutta\nOrvokki ei päästä hänen kättään.)\n\nORVOKKI. Eilen en sinua kiusannut. Meillä oli niin vietävän hauskaa.\nArvaa, mistä minä nyt tulen? (Kiihkeästi.) Olen tanssinut koko yön.\n(Liikkuu valssin tahdissa.) Kas näin, kuulen vieläkin soittoa ja\nkeinuva tahti tuudittaa minua joka hetki, aivan kuin yhä vain\ntanssisin. (Vetää Orasta lähemmäksi.) Minä olen juonut viiniä ja\nsuloisessa houreessa nauranut ja tanssinut. Tahtoisin elää sata vuotta\ntässä ihanassa huumeessa sinun kanssasi -- sinun kanssasi, Oras!\n\nORAS (puoleksi mukaantuen, puoleksi vastustellen). Minä olen vaihdokas,\nteen kaikki onnettomiksi. Me emme voi tulla onnellisiksi.\n\nORVOKKI. Sinulle on tapahtunut jotakin merkillistä. Lähdetään täältä\npois. Maailmaan kyllä mahtuu. Pois täältä, Oras! Etkö tunne kuinka\nminun on hyvä olla tässä sinun sylissäsi? (Likistyy yhä lähemmäksi.)\nTahtoisin johtaa sinuun oman, suloisen huumaukseni. Tahtoisin, että nyt\nolisi yö ja me olisimme kahden suuressa metsässä. Toissa yönä sinä olit\nniin kuuma ja voimakas. Sinä veit minua tanssissa kuin siivillä ja\nlikistit syliisi tukehuttavan lujasti, painoit suusi suutani vastaan ja\nkannoit pois tanssisalista. Sinä sytytit vereeni kuuman polton. Se ei\nsammu, se polttaa, se vaatii sinua! (Syleilevät.)\n\nORAS (heittää hänet äkkiä). Anna olla, älä tule! (Huohottaa ja\ntaistelee huumaustaan vastaan.) Sinä olet niin pirullisen viekottava ja\npoltat kuin nokkonen!\n\nORVOKKI. Kuin nokkonen, jonka juurelta sinä poimit meheviä mansikoita.\n\nORAS. Minä tahtoisin kiusata sinua, tahtoisin upottaa kynteni sinun\nlihaasi, tahtoisin kiduttaa, tahtoisin tukehuttaa, tahtoisin\nkuristaa... Silloin minä pääsisin sinusta irti!\n\n(On ottanut kiinni Orvokin ja kutittaa kainaloista, niskasta, selästä.\nOrvokki nauraa ensin hiljaa kuhertamalla ja väistyy pitkin lattiaa.\nOras seuraa häntä yhä ja leikki käy kiihkeäksi. Orvokki nauraa yhä\nkipeämmästi kiitäessään pitkin lattiaa, kunnes hän tuskissaan ja\ntukehtumaisillaan tupertuu sängylle. Nauru muuttuu valittavaksi\nitkuksi. Silloin Oras äkkiä heittää, tarttuu päähänsä ja tuijottaa\neteensä kauhistuneena.) Minä olen kuin mieletön! (Istuu.)\n\nORVOKKI (tyyntyy vähitellen ja nousee istumaan katsellen Orasta\nkummastellen). Sinä olet kauhea mies! (Peittää kasvonsa.) Kun ummistan\nsilmäni, näen uudestaan hirveät kasvosi. Sinä olet vaihdokas,\nkarvainen, kurttuotsainen, pistokatseinen vaihdokas. Sinä et voi\nrakastaa niinkuin muut. Oo, minä rakastan sinua kuitenkin, rakastan\nkuin omaa hulluuttani!\n\nORAS. Ole vaiti!\n\nORVOKKI. Sano vain, rakastatko minua, sano kerran vain, ja minä olen\nvaiti!\n\nORAS. En, minä en rakasta sinua. Minä pelkään sinua. Sinussa on sama\nvaihdokassisu kuin minussakin. (Ääniä kuuluu oikealta ja Orvokki\njuoksee oven taakse.)\n\nORVOKKI. Minä en tahdo tavata heitä. Älä puhu mitään minusta. (Työntää\noven kiinni.)\n\nANNA (tulee oikealta Siljan kanssa. Ojentaa molemmat kätensä Oraalle),\nOras, Oras, Jumalan kiitos, että tulit! Missä sinä olet ollut? Sinä et\nsuinkaan ole nukkunut koko yönä. Olet väsynyt ja levoton, lapsi parka!\n(Ojentaa toisen kätensä Siljalle ja katselee heitä kumpaakin ja vetää\nSiljaa Oraan luo.) Me kolme kuulumme yhteen. Minun lapseni! (Nuoret\nlähestyvät toisiaan ja kääntyvät jälleen pois, kuin kaksi vierasta,\njoilla on syytä epäillä toisiaan.)\n\nSILJA. Äiti, minä menen tädin kanssa juttelemaan. (Menee oikealle.)\n\nORAS. Tulin hakemaan tavaroitani. (Vetää laatikon auki ja pitelee\nvaatteita.)\n\nANNA. Sinä et saa mennä!\n\nORAS. Minä en tahdo riistää heiltä...\n\nANNA. Sinä et riistä keneltäkään minua. Minä olen sinun äitisi. Etkö\nsinä tajua tätä? Etkö tunne sitä omassa veressäsi?\n\nORAS (kiihkeästi). Tunnen, äiti, tunnen, ja juuri sen vuoksi tahdon\nlähteä pois täältä. Minä teen sinut onnettomaksi!\n\nANNA. Poika parkani.\n\nORAS. Tiedätkö, mitä minä aioin tehdä eilen, kun läksin luotasi.\n\nANNA. Oras...!\n\nORAS. Seisoin tuolla ylhäällä, koskensillan korkealla kaarella.\n\nANNA. Hyvä Jumala!\n\nORAS. Sieltä on hyvä hypätä. Se matka on lyhyt, mutta vie hyvin kauas!\n\nANNA (vetää häntä lähemmäksi). Älä milloinkaan ajattele sellaisia!\n\nORAS (likistää Annaa käsistä). Minun tuli ikävä sinua, tahdoin vielä\nkerran nähdä sinut.\n\nANNA. Sinun täytyy olla minun luonani aina, aina. Tahdotko, niin\nlähdemme täältä pois?\n\nORAS. Voisitko sinä jättää heidät? (Viittaa oikealle.)\n\nANNA. Heiltä ei puutu mitään. Minä olen nyt vain sinua varten.\n\nORAS. Minne me lähtisimme?\n\nANNA. Minä suunnittelin yöllä matkaamme. Minulla on ennestään passi\nvalmiina ja omalla tililläni rahaa. Voisimme lähteä täältä heti kun\nsinun paperisi ovat kunnossa.\n\nORAS. Se olisi minun ainoa pelastukseni. Sinuun minä luotan, äiti, sinä\nolet puhdas ja hyvä. Sinun maailmasi on niin kirkas ja siinä on hyvä\nolla. Minä olen varmaan sairas. Saan väliin pahoja ajatuksia, kauheita\najatuksia, enkä voi niitä vastustaa. Vie minut pois täältä. Minä\nmenehdyn täällä...!\n\nANNA (kuin itsekseen). Sinä saat pahoja ajatuksia, et voi niitä\nvastustaa... Niin, niin, Oras kulta. Meidän täytyy pois täältä...\n\nSILJA (tulee oikealta). Täti odottaa äitiä.\n\nANNA. Minä tulen. Odota täällä, Oras, tulen heti takaisin.\n\nORAS. Minun on täällä niin tukala olla. Minä menen vanhaan kortteeriin\nja valmistelen siellä matkaani.\n\nANNA. Hyvästi, lapsi, minä tulen sitten sinne. (Menee.)\n\nORVOKKI (tulee oven takaa ja katselee Orasta suurin silmin). Sinulla on\näiti -- ja sellainen äiti! Oletko sinä nyt onnellinen?\n\nORAS. Olen!\n\nORVOKKI. Te lähdette täältä yhdessä, pakenette!\n\nORAS. Niin, ole hiljaa tästä. Kukaan ei saa tietää matkasta.\n\nORVOKKI. Entä minä, saanko minä tulla mukaan?\n\nORAS. Minä en enää voi jatkaa leikkiäni sinun kanssasi. Siitä täytyy\nnyt tulla loppu.\n\nORVOKKI. Leikkiäsi... Onko kaikki ollut pelkkää leikkiä? Kaksi\nkuukautta olen ollut sinun omanasi.\n\nORAS. Entä sitten?\n\nORVOKKI. Oliko sekin leikkiä, kun sinä eilen illalla herjasit minua\nheidän kaikkein kuullen? Oliko sekin pelkkää leikkiä, kun me\nviikkokauden vaelsimme yhdessä pitkin metsiä. Oliko sekin leikkiä, kun\nvarastimme rahaa?\n\nORAS. Ole hiljaa siitä, sinä...!\n\nORVOKKI. Sano, sano vain, en minä pelkää nimityksiä!\n\nORAS. Jos sinä sanallakaan ilmaiset, niin varo itseäsi!\n\nORVOKKI. Jaa, jaa, sinulla on nyt äiti, tuollainen mahtava, rikas äiti.\nHän voi auttaa sinua. Kuule, Oras, ota minut mukaan. Minua ei mikään\ntäällä pidätä, ei kukaan kaipaa. Sinä olet minulle kaikki kaikessa.\nOlenhan antanut itseni sinulle säästelemättä, taipunut kaikkiin\noikkuihisi ja hirveisiin tekoihisi vaikka olin tuskasta pakahtua!\n\nORAS. Juuri sen vuoksi meidän pitää erota.\n\nORVOKKI. Sinä olet vienyt minut mukaasi ja sokaissut minut aina\nhulluuteen asti. Muista, kuinka olemme yhdessä tanssineet, yhdessä\nmetsiä vaeltaneet! Oras, kuule, minulla on sinulle vielä sanottavaa.\n\nORAS. Minä en tahdo kuulla enää mitään. Mene!\n\nORVOKKI. Minulla on sinun lapsesi...!\n\nORAS (tarttuu äkkiä hänen käteensä ja katsoo kauan ja kiinteästi\nhäneen. Heittää käden). Sinä valehtelet, uskottelet kuin houkkaa!\n\nORVOKKI. Voi miksi sen tekisin. Voi, miksi! Minä rakastan sinua, se on\nainoa rikokseni. Ja lapsi on meidän. Minun täytyy siitä puhua.\n\nORAS. Minä en usko, enkä ota sinua mukaani. Sinä olet kuin tarttuva\ntauti minulle. Kaikki ilkeys ja paha herää sinun seurassasi minuun ja\nsytyttää vereni. Käsitätkös, meissä on kummassakin saastaista verta.\n(Tarttuu Orvokin käteen.) Se veisi meidät perikatoon! (Oras istuu\ntuolille peittäen kasvonsa.)\n\nORVOKKI (nauraa kolkosti). Vai saastaista verta, minussa! Kuule, mitä\nminä tiedän tuosta sinun äidistäsi, joka on sinusta niin puhdas ja\npelastava enkeli. Mitä hän on? Huonompi ja kurjempi kuin minun äitini\nolikaan, vaikka hän oli katunainen. Hän tunnusti kuitenkin olevansa\nminun äitini. Minä kuulin siellä meillä oven takana keskustelun, kuinka\nsinun äitisi on tehnyt.\n\nORAS. Sinä olet katala!\n\nORVOKKI. Silloin en sitä tajunnut, että oli puhe sinusta ja hänestä. En\nymmärtänyt, kuka se kurja ihminen oli.\n\nORAS (nousee ja menee toiselle puolelle huonetta). Anna olla, älä puhu\nsiitä!\n\nORVOKKI. Sinun täytyy se tietää. Äitisi jätti sinut pienenä Suskalle,\njoka surmaa nälällä lapsia ja kiduttaa kuoliaaksi. Ymmärrätkös, sinun\näitisi on sinut kironnut ja heittänyt koirien eteen!\n\nORAS (ravistaa häntä ja heittää). Ole vaiti, senkin narttu!\n\nORVOKKI (on typertynyt tuskasta). Sinä inhoot minua, vai inhoot lapsesi\näitiä? Sinä tulet siis äitiisi. Sellainen käy perintönä. Sinäkin voisit\nheittää lapsesi kuolemaan niinkuin äitisi teki. Taikka kirota sen, niin\nettä se koko ikänsä olisi vaihdokas, ihmisten vitsaus, niinkuin\nsinäkin. Sen on äitisi antanut sinulle perintöosuudeksi. Oma äitisi!\n\nORAS (kyyristyy kasaan ja ääntää oudosti). Vaiti, vaiti!\n\nORVOKKI. Luuletko sinä tulevasi puhtaaksi kuin pulmunen, kun pääset\nminusta? Sinä et tahdo tuntea äitiäsi etkä hänen tekojaan eikä äitisi\nsaisi tietää sinun töistäsi. (Nauraa.) Koreata herrasväkeä.\n\nORAS (ärjäisten luonnottomasti). Älä naura!\n\nORVOKKI (istuu). Nauran kylläkin. Minähän jään tänne. Niin, niin sinä\nluulet. Mitä tällaisesta katunaisen tytöstä, vaikka se onkin vietelty,\nja sen lapsesta. Olkoon ojassa, sinne se kuuluu. Sinä kyllä tiedät,\nettä siellä on hirveän paha olla, mutta olkoon, survotaan päälle,\ntukitaan suu!\n\nORAS (on noussut). Sinä olet pirullinen!\n\nORVOKKI (nousee). Entä sinä? Muistatko kaappia siellä meillä? Ahaa,\nhaahmosi muuttuu. Tiedät kuka on varas. Sinä ja minä katunaisen tytär.\nMe matkustamme pian kumpikin, kuuletkos, rautaisissa rannerenkaissa, ja\nniiden kilinä kuuluu kauas ja tekee niin kipeää, niin kipeää!\n\nORAS. Ole hiljaa!\n\nORVOKKI. Hiljaa, hiljaa kuin hiiret. Katsos näitä avaimia. Unohditko ne\npöydälle kiireessä.\n\nORAS (nykäisee ne käteensä). Anna tänne!\n\nORVOKKI. Ahaa, ollaan varovaisempia. Minä kysyn vielä kerran, tahdotko\nottaa minut mukaasi?\n\nORAS. En!\n\nORVOKKI (pingotetulla äänellä). Katsos tätä poikkinaista veistä. Siinä\non metallikilpeen kirjoitettu nimi. Tämä olisi poliisille verraton\nsaalis. He ovat ottaneet lippaan ja tämän veitsen taittuneen kärjen\ntalteen. Maria tädillä on vihiä asiasta. (Oras on koko ajan vaaninut\nhyökätäkseen Orvokkiin käsiksi, mutta Orvokki pysyttelee etäämpänä ja\nkatsoo liikkuessaan Oraaseen.) Sinä matkustat. Pakene, pakene. Se retki\nei ole pitkä. Minä menen nyt poliisille ilmoittamaan kuka sinä olet.\n\n    (Oras aikoo syöstä häneen käsiksi, mutta Maria on tullut\n    oikealta ja tarttunut kiireesti hänen käsiinsä takaa.\n    Orvokki pujahtaa ovesta ulos vasemmalle.)\n\n    (Oras riistää itsensä irti samassa ja katsoo Mariaan julma\n    uhka kasvoilla, mutta Maria katsoo häneen herkeämättä, ja\n    vähitellen Oraan jännitetty viha laukee ja kasvot vääntyvät\n    tuskasta. Oras istuu rennosti, tylsä ilme kasvoilla. Hän\n    ikäänkuin herää, katselee käsiään, tavoittaa otsaansa,\n    vaipuu mietteisiin.)\n\n    (Maria katselee häntä häiritsemättä ja astuu sitten lähelle\n    laskien kätensä hänen päälaelleen. Oras nostaa hitaasti\n    kasvonsa. Niillä on harras kunnioitus ja nöyrä kysymys.)\n\nMARIA. Äitinne nukkuu. Laitoin hänet levolle. Minä näen, ystäväni,\nkasvoistanne, että nyt juuri teitte tiliä itsenne kanssa. (Istuu\ntuolille lähelle Orasta.)\n\nORAS. Te näitte minut kauheana hetkenä ettekä tuomitse minua. Elämäni\non sokeaa. Kaikki on niin pimeää ja huonoa.\n\nMARIA. Elämä kulkee toisinaan sisäisen silmämme editse ja näyttää\nmeille oman itsemme oikeassa valossa. Teille on käynyt niinkuin usein\nkäy, suuri onni tai onnettomuus vetää verhon pois, haihduttaa elämän\npimeyden ja valaisee kuin lyhty öistä tietä eteenpäin.\n\nORAS. Minä tahtoisin päästä yksinäisyyteen, missä en mitään ihmisistä\ntietäisi. Tämä elämä täällä vie turmioon.\n\nMARIA. Ei ole ihmisen vallassa elämästä erota. Ihmiselämä on työtä ja\nyhteiselämää, mutta rauha ja tasapaino pitää säilyttää keskellä kuumaa\ntaisteluakin.\n\nORAS. Minä vihaan tätä elämää!\n\nMARIA. Rakas ystävä, älkää tarttuko satunnaisiin. Uskotte nyt\nintohimojen satunnaiseen voimaan, aivan kuin ne olisivat kaikkivoipa\nmahti. Katsokaa oikein tarkkaan itseenne. Etteköhän löydä todellisempia\nvoimia niiden takaa!\n\nORAS. Mitkä ovat todellisia voimia? Äiti näytti minulle väläykseltä\nkauniin maailman. Minä seurasin häntä hetkeksi sinne. Näin valon -- nyt\non kaikki pimeässä! (Nousee.) Kaikki on rikki. Äiti ei ollut se, miksi\nhäntä luulin!\n\nMARIA. Pimeys on meissä itsessämme.\n\nORAS. Mitä te tarkoitatte?\n\nMARIA (on noussut, ottaa hänen molemmat kätensä). Verratkaa itseänne\nmuihin ihmisiin, hyviin ihmisiin. Olkaa luja tuomari, etsikää selvyyttä\nja te saatte valoa pimeyteenne.\n\nORAS. Minä en tunne hyviä ihmisiä. Minulla ei ole mitään valoa\nitsessäni. Kaikki on sekaisin, en voi erottaa itseäni muista.\n\nMARIA. Tässä oli juuri Orvokki. Te tunnette varmaan hänen\nominaisuuksiaan. Ettekö voi erottaa, mitkä niistä ovat hyviä, mitkä\npahoja?\n\nORAS. Voin.\n\nMARIA. Onko teillä itsellänne samoja taipumuksia?\n\nORAS. On.\n\nMARIA. Silloin olette jo alusta selvillä, voitte vastustaa pahoja\ntaipumuksia.\n\nORAS. Minun pahat taipumukseni ovat niinkuin tauti, joka salassa\nturmelee ja äkkiä yllättää. Minä voisin lopettaa sen vain yhdellä\ntavalla.\n\nMARIA. On tuhansia tapoja vastustaa pahaa. Paha on tautia, joka on\nperittyä taikka meihin tarttunut.\n\nORAS (katsoo kiinteästi Mariaan). Te sen sanoitte! Minä olen sen\nperinyt. Se on kuin tauti.\n\nSUSKA (tulee vasemmalta). Hyvää päivää. Kävin tapaamassa neitiä, mutta\nsiellä sanottiin neidin olevan täällä. Kun näin täällä niin\nrauhallisesti juteltavan, uskalsin tulla sisään.\n\nMARIA. Onko teillä minulle jotakin asiaa?\n\nSUSKA. On kyllä, vaan eihän sillä ole kiirettä.\n\nPALVELIJA (oikealta). Hanna soitti, että eräs herra odottaa neitiä.\n\nMARIA. Hyvä on, minä menen. (Suskalle.) Te voitte tulla meille.\nHyvästi, herra Oras, miettikää sitä, mitä teille sanoin. (Menee\nvasemmalle.)\n\nSUSKA (lähenee Orasta, ovat vaieten katselleet toisiaan). Oikeastaan\ntahdoin puhua teille, nuori herra! (Oras katsoo oudoksuen ja\nvihamielisesti Suskaa.) Tiedättekö, kuka minä olen?\n\nORAS. Olen kuullut ohimennen mainittavan harvinaisesta ammatistanne.\n\nSUSKA. Te olette nuori, tuomitsette tutkimatta ja ankarasti. Ja\nkuitenkin me olemme samassa kaaressa. Katsokaas, toisille on syntymästä\nsaakka pantu raskas syyntaakka kannettavakseen, toisille sälytetään se\nmyöhemmin. Minun taakkani oli liian raskas. Minä en jaksanut, olin\nsokaistu, en nähnyt Jumalan vihaa ihmisten elämässä. Minä raivosin,\ntein julmia! Samalla kuulin aina sielussani äänen: teit julmia, teit\nväärin! Te, nuori herra, ette ole kuullut sellaista ääntä. Se pakottaa\ntottelemaan, ei anna rauhaa. Sen äänen käskystä minä olen täällä.\n\nORAS. Mitä te tahdotte?\n\nSUSKA. Otin Orvokin kiinni. Poliisille ei ilmoiteta mitään. Nyt tyttö\non tallessa eikä siinä huoneessa ole salaovea.\n\nORAS. Entä sitten?\n\nSUSKA. Minä tiedän kaikki. Se akkuna, muistakaas, oli silloin\npeittämättä ja meikäläisiä -- minunlaisiani -- kulkee aina täällä\nrannalla. Lastenkoti -- lapset, katsokaas, ovat heidän. Moni on tullut\ntänne pitkiä matkoja nähdäksensä omansa salaa, lasten tietämättä.\nLapset uskovat, että heidän äitinsä on kaunis, hellä neiti ja isä hyvä\nja autuas. Molemmat asuvat taivaassa.\n\nORAS. Mitä tämä minuun kuuluu?\n\nSUSKA. Kaikki mitä tapahtuu lähimmäisellesi, se tapahtuu myös sinulle,\nsanon minä itselleni. No niin, ne näkivät teidän työnne, mutta minä\nosaan tukita ja avata heidän suunsa. Minulla on se voima.\n\nORAS (astuu toiselle puolelle huonetta). Te kiusaatte minua\ninhottavalla läsnäolollanne.\n\nSUSKA. Sanoinhan minä jo. Te kuulutte syntymästänne saakka siihen\nkaareen, johon minä olen joutunut kiusausten kautta. Te olette vielä\nnuori ja sokaistu, ette ymmärrä tätä. Kuulkaas nyt, mitä minä sanon!\nMinä tahdon pelastaa teidät. (Lähenee Orasta.) Tämä ei ole mahdoton\nyritys. Poliisi epäilee minua. Minun on helppo ottaa syy niskoilleni,\nsaan todistajat, mutta teidän apuanne tarvitsen!\n\nORAS. Minä en käsitä, mikä pirullinen juoni tässä on takana. Tekö\nottaisitte minun syyni? Onko se nyt teidän ammattinne, te lasten...!\nMenkää pois! Minun on vaikea olla samassa huoneessa teidän kanssanne!\nMitä olen tehnyt, siitä vastaan itse!\n\nSUSKA. Voi teitä, olettehan vielä melkein lapsi. Elämä on vasta\nedessänne, pitkä, kauhea elämä. Minä tiedän mitä se elämä olisi. Minun\nelämäni lähenee loppuaan ja minullekin on tehtävä annettu. Nähkääs,\nminun Jumalani on ankara. Hän vaatii töitä, suuria töitä, ja minun\ntäytyy Häntä totella. Hänen käskystään minä nyt tahdon pelastaa teidät.\nTeissä Hänen lakinsa voisivat elää. Te olette nuori, tuore puu.\nVankilassa nääntyisi juurenne, lehtenne putoaisivat kuivina maahan,\nydin mätänisi rungossanne!\n\nORAS (pakenee). Menkää pois! Te tuotte mukananne vankilan kellarien\nkatkua!\n\nSUSKA. Voi teitä, mitä minä teen, mitä minä teen? Ettekö usko, ettekö\nymmärrä? Ja minun täytyy pelastaa teidät. Minun täytyy oman rauhani\nvuoksi! Jumalani, auta minua, valaise minua! (Astuu hetken kiivaasti\nlattialla, katsoo akkunasta, näkee rannalla-olijat, katsoo Orasta ja\nviittaa rannalla oleville, ja akkunaan kerääntyy pää pään viereen,\njoukko ihmishylkyjen kasvoja, miehien ja naisien, ahnaita, ilkkuvia,\ntylsiä, surullisia, kaikki tuijottaen Orasta). Katsokaa, tuollainen on\nteidän tulevaisuutenne. He tuntevat teidät hyvin kyllä, säälivät teitä!\n\nORAS (väistyy kauhistuneena). Ovatko he ihmisiä? Mitä he minusta\ntahtovat? (Tavoittaa päätään.) Uneksinko minä? Onko tämä totta?\n\nSUSKA. Liiankin totta. Kyllä nuo ovat lihaa ja verta. Oletteko nähnyt\nkalaa elävänä sammiossa, kun sillä on koukku kitusissaan? Tuskissaan se\nkulkee ja kulkee pitkin laitaa ja yrittää ponnahtaa ylös. Tuska on\nvienyt voimat. Ja jos se hyppäisi laidan ylitse, mikä on kalan edessä?\nNoilla tuossa on koukku kitusissaan!\n\nORAS. Sulkekaa akkuna, peittäkää, peittäkää se!\n\nSUSKA. Kauhistutte noita umpikuljuun joutuneita raukkoja. Tekö\njaksaisitte kahleita kantaa? Tekö voisitte ihmisten kammoa kestää? Tekö\nuskaltaisitte katsoa silmästä silmään vankilan komeron yksinäiseen\ntuskaan? Minä en päästä teitä täältä. (On tavoittanut kiinni Orasta.)\nMinä olen vannonut taivuttavani teidät. Minun täytyy oman rauhani\nvuoksi...! Minä menehdyn muuten hulluuteeni! Teidän täytyy, täytyy...!\n(Oras on työntänyt hänet istumaan.)\n\nORAS (pakenee). Ei, ei, pois! (Heittää Suskan tavoittavat kädet irti\nitsestään ja juoksee ulos.)\n\n    (Suska viittoo molemmin käsin kasvoille akkunassa ja\n    nauraa ja itkee kolkosti niinkuin hulluuden rajalla oleva,\n    intohimoinen nainen tekee.)\n\nVäliverho.\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nRouvan vastaanottohuone Lumialalla, sisustettu nykyaikaiseen tapaan.\nPerällä on ovet lasiparvekkeelle, josta portaat vievät koskenrantaan.\nKahden puolen ovea akkunat parvekkeelle. Oikealla kirjoituspöytä ja\ntuoleja. Oikealla sivuseinällä, taka-alalla ovi, joka johtaa keittiöön\nja etualalla makuuhuoneeseen vievä ovi. Vasemmalla ovi Lumialan\ntyöhuoneeseen, pöytä, sohva ja tuoleja. Kalusto ja huoneen sisustus\nkomea.\n\nAnna ja Suska seisovat keskellä lattiaa.\n\nANNA. Te otitte Orvokin kiinni kadulta!\n\nSUSKA. Tyttöhupakko olisi mennyt suoraa päätä poliisille ilmoittamaan.\nOlivat riitaantuneet keskenään. Tyttö oli ihan villissä. Vanhat syyt,\nvanhat syyt. Kyllä me ne ymmärrämme. Aijai, tällaisten asiain kanssa ei\nole leikkimistä. Nuori herra joutuisi heti lukkojen taakse.\n\nANNA. Vankilaan, tarkoitatte!\n\nSUSKA. Ei nyt rouvan vielä tarvitse pelätä. On niitä keinoja, kun vaan\nsaisi Oraan taipumaan.\n\nANNA. Voisiko välttää, sanokaa!\n\nSUSKA. Pitäisi saada ensin Oras suostumaan minun pyyntööni.\n\nANNA. Kutsunko Oraan tänne?\n\nSUSKA. Se olisi hyvä.\n\nANNA (soittaa pöytätelefoonia). Sataviisi, olkaa hyvä -- Onko herra\nOras saapuvilla? -- Kiitos, odotan! -- Oras, äitisi! Voitko tulla nyt\nheti luokseni? -- Isoista portaista. Olisi kiireellistä asiaa. Ei\nmitään pahaa. Minä odotan, hyvästi! (Soitto.)\n\nSUSKA. Hyvä rouva, minulla on sellainen tuskankouristus täällä rintani\nalla. Se tietää pahaa. Minun ruumiini puhuu aina totta, ja se tietää\nusein enemmän kuin sieluni.\n\nANNA. Niin, niin, mitä te aiotte tehdä?\n\nSUSKA. Minua epäillään. Poliisi pitää minua silmällä. Olen eksyttänyt\nheitä ja vaihtanut kultarahoja. Niitähän lippaassa oli.\n\nANNA. Entä sitten?\n\nSUSKA. Orvokilta sain Oraan taittuneen veitsen. Veitsen päässä on Oraan\nnimi, mutta toverini voivat laittaa uuden pään veitseen. Minä olisin\nsyypää, ymmärrättekös?\n\nANNA. Ottaisitteko te syyn itsellenne?\n\nSUSKA. Ettekös te, rouva, ottaisi sen lapsen syytä itsellenne, jonka\nkovaan kohtaloon olisitte osallinen?\n\nANNA. Ehkä oman lapseni.\n\nSUSKA. Minulla ei ole enää omia. Minä olen ne hukannut. Heidän\nmuistonsa vaatii minulta uhria!\n\nANNA. Minä olen tuominnut teitä väärin.\n\nSUSKA. Se on ihmisen tuomio. No, niin, minä tarvitsen rahaa, täytyy\nostaa todistajat. Sehän tässä onkin vaikeinta. Olen selittänyt heille\ntuolla, (viittaa rannalle) mitä heidän pitää todistaa. Heille se on\nmieleen, saavathan he rahaa.\n\nANNA. Mutta oikeus!\n\nSUSKA. Oikeus, ihmisten oikeus! Pojassanne on elävä elämä. Sitä ei saa\nhukata. (Antaa paperin Annalle.) Toverini vaativat minulta oikein\nvelkakirjaa ja osa on maksettava heti.\n\nANNA. Rahoista kyllä sovimme.\n\nSILJA (tulee kiireesti ulkoa). Isä tulee pankista kotiin ja käski minun\nsanomaan sinulle, että hän tahtoo puhua kanssasi heti.\n\nSUSKA. Minä menen keittiöön odottamaan. (Menee.)\n\n    (Silja menee portaille ja siirtyy sieltä vähitellen alas.)\n\nLUMIALA (tulee vasemmalta. He katsovat toisiinsa). Sinä aiot matkustaa!\n(Anna säpsähtää hiukan ja kääntyy pois.) Sain tämän kirjeen pankkiin.\nSiinä mainitaan, että aikomus oli jo ehkä tänä aamuna...\n\nANNA (ottaa Lumialan ojentaman kirjeen). Nimetön. (Tuskissaan.) Eihän\nminulla ole muuta keinoa. Minä kiusaan sinua pelkällä läsnäolollani.\nOras ei voi olla täällä. Hänen pitää päästä uusiin oloihin, toisiin\nihmisiin, nyt kun hänen uusi elämänsä alkaa. Ja minun asiani on auttaa\nhäntä ja seurata häntä.\n\nLUMIALA. Sinä et näytä muistavan, mitä eilen tästä sanoin. Minulla\nlienee tässä kuitenkin sananvaltaa.\n\nANNA. Muistan kyllä. Minä ymmärrän sinun vaatimuksesi. Onhan sinulla\noikeus pidättää minut aina kattosi alla. Sinulla on laki puolellasi.\nMeillä on kahdeksantoista vuoden yhteiselämä, joka sitoo. Kaikki on\nOrasta ja minua vastaan täällä. Ja kuitenkin on olemassa ylivoimainen\npakko, joka huutaa: -- Mene, mene hänen kanssaan!\n\nLUMIALA (astuu kiivaasti Annan eteen). Minä en tunne sinua enää. Tänä\nyhtenä yönä olet muuttunut kummallisesti. Oletko sinä järjiltäsi? Olet\nvalmis jättämään kotisi, lapsesi, minutkin tuon kunnottoman pojan\ntähden, josta tuskin mitään tiedät. Minun tuskani, minun häpeäni ovat\nsinulle olemattomia asioita. Tule järkiisi, Anna! (He istuvat.)\n\nANNA. Minä olen sinua palvellut, sinua jumaloinut. Kun luulin poikaani\nkuolleeksi, tahdoin hänen muistolleen uhrata kaikki omat onnenpyyteeni\nelämästä. En ole koskaan ollut onnellinen. Kaikki on ollut minusta niin\nyhdentekevää. Ainoa pyrkimykseni on ollut tehdä sinut ja Silja\nonnelliseksi.\n\nLUMIALA. Sinä et aavista, Anna, kuinka köyhäksi minut nyt teet. Sinä\nriistät entisyydeltänikin kaiken viehätyksen. Minä olen siis saanut\nsinulta pelkkiä almuja. Sinä et ole ollut onnellinen, et ole koskaan\nantanut itseäsi!\n\nANNA. Ehken.\n\nLUMIALA. Sinä olet pettänyt minut moninkertaisesti, olet näytellyt\nerinomaisesti. Vain harvoin olen naamarin takaa voinut nähdä\nvilaukselta oikeat kasvosi, oikean mielialasi. Silloin se on aina\ntuottanut minulle outoa tuskaa. Nyt sinä kerrankin riisut naamarisi ja\nhuudat minulle: -- Sinä narri, houkka, katso, kuinka olet pettynyt,\nminä olenkin ollut sinusta kaukana!\n\nANNA. Ei niin, ei niin, August!\n\nLUMIALA. Millä sinä voit sen toiseksi todistaa? Rakkaus on naisella\nniinkuin miehelläkin itsekästä pyydettä. Luonto ei uhraa mitään, se\nottaa omansa. Minä en nyt puhu jaloista ajatuksista ja sielullisista\nuhrauksista, jotka voivat sitoa ihmisiä omalla tavallaan. Minä puhun\nsiitä ruumiillisesta rakkaudesta, jota ilman sielujen rakkaus on\nnarripeliä. Sen pohjan sinä olet minulta turmellut!\n\nANNA. Minun ei olisi pitänyt suostua sinun vaimoksesi.\n\nLUMIALA. Ei, sinun ei olisi pitänyt valehtelijana, teeskennellen\nrakkautta, omistaa itsellesi minun täyttä rakkauttani. Jokaista\nsyleilyäni sinä olet voinut mielessäsi ilkkua, katsella minua kylmällä\njärjelläsi, alentaa minua ajatuksissasi, verrata minua johonkin\ntoiseen! Ymmärrätkö sinä, miten minä kärsin?\n\nANNA. Ei niin, ei niin, August! Kaikki meidän välillämme on ollut\nminulle pyhää, kaunista ja puhdasta. Minä en milloinkaan sinua ole\najatuksissani vieronut taikka ilkkunut. Minä en vain itse ole voinut\npitää itseäni kyllin hyvänä sinulle, niin miehekäs ja hyvä olet sinä\nminulle ollut. Minun sydämeni on aina ollut täynnä tuskaa meidän\nonnenhetkinämme, vaan ei sinun vuoksesi. Minä vaikenin, pidin tuskani\nsalassa. En tahtonut häiritä sinun onneasi.\n\nLUMIALA. Nyt et sinä kuitenkaan voi uhrata minulle typerää aikomustasi.\nSinä tahdot seurata poikaasi -- tuota lurjusta, joka ehkä selkäsi\ntakana nauraa sinulle.\n\nANNA. Älä sano niin! Minun täytyy saada sovittaa. (Silja on tullut\nulkoa rannalta.) Aivan varmaan minä voisin tehdä kaikki vielä hyväksi,\njos te luottaisitte minuun. Ajattele, että sinulta nyt riistettäisiin\nSilja eikä hän olisi terve, ei voisi vastata itsestään, olisi\nonnettomuuksille altis joka hetki. Ajattele, että olisit itse ollut\nsyypää hänen sairauteensa, tietäisit voivasi auttaa etkä saisi auttaa!\n\nLUMIALA. Jos hän apua tarvitsee, on se nyt jo myöhäistä.\n\nANNA. Minä rukoilen teiltä suvaitsevaisuutta ja uskoa voimiini. Minä\ntahdon tehdä kaikki hyväksi jälleen. Antakaa minun olla hänen kanssaan\nniin kauan kuin hän minua tarvitsee!\n\nLUMIALA. En tahdo estää sinua. Silja ja minä matkustamme vielä tänä\niltana. Meidän eromme olkoon ihmisille tuntematon. Sehän koskee vain\nsinua ja minua. Kun minä tulen kotiin, saat sinä lähteä hänen kanssaan.\nTyydytkö tähän?\n\nANNA (ojentaa kättään Lumialalle. Lumiala poistuu). Kiitän sinua,\nAugust.\n\nSILJA. Äiti, tahtooko isä eroa? (Anna nyökkää ja istuu uupuneena\ntuolille.) Ja sinä, äiti, jätätkö meidät sitten kokonaan Oraan kanssa?\nSe olisi väärin tehty meitä kohtaan. Oras voisi kyllä mennä merille.\nSinnehän kaikki pahat pojat... Minä tarkoitan, sellaiset kuin Oras...!\n\nANNA. Minä teen sen, mitä minun omantuntoni mukaan täytyy\ntehdä. (Katsoo Siljaan.) Mene, lapsi kulta, sinulla on paljon\nmatkavalmistuksia. (Soittaa ja palvelija tulee sisään.) Pyydä sitä\nvaimoa tulemaan sisään.\n\nPALVELIJA. Siellä on lastenkodin Orvokki myöskin. Hän tahtoo tavata\nrouvaa.\n\nANNA. Jaa, jaa, anna heidän tulla. (Silja poistuu portailta.)\n\nORVOKKI (tulee oikealta ja menee suoraan Annan luo). Missä on Oras?\n\nANNA. Asunnossaan kaupungilla.\n\nORVOKKI. Te matkustatte pois, kauas Oraan kanssa, ettekä tule takaisin.\n\nANNA. Kuka teille sellaista on kertonut?\n\nORVOKKI. Kuulin keskustelunne Oraan kanssa (viittaa oikealle) tuolla\nhuoneessa.\n\nANNA. Entä sitten, mitä teillä on siihen sanomista?\n\nORVOKKI. Oras ei saa jättää minua. Te olette kyllä hänen äitinsä, mutta\nminä olen vielä paljoa läheisempi hänelle. Hän uhkasi lähteä ilman\nminua. Siilon minä suutuin ja...\n\nANNA (on antanut Suskalle Lumialan tuoman kirjeen). Tunnetteko tätä\nkäsialaa? (Suska katsoo Orvokkiin.)\n\nORVOKKI. Minä kirjoitin sen ja lähetin pankkiin. Olisi tehnyt mitä\ntahansa estääkseni Orasta matkustamasta.\n\nANNA. Me emme matkusta.\n\nORAS (tulee perältä): Te kutsuitte minua tänne. Sanoitte olevan\nrehellistä asiaa. Voinhan minä odottaa ulkona, siksi kuin nuo ovat\nmenneet.\n\nANNA. Ei, Oras, meidän täytyy neuvotella heidän kanssaan. Sinä tiedät\nkyllä kuinka vaarallinen sinun tilasi on.\n\nORAS. Arvasin kyllä. Minä olen siis se haaska, jota he vaanivat. Hän\ntuossa on minulle vastikään koukkujansa tarjonnut. Sanon sen teille\nvielä kerran, että inhoon teitä kuin ruttoa. Ja sinä, Orvokki, älä tule\nlähelle. Sormeni syhyvät. Sinä olet loukannut minua, purrut sydäntäni\nmyrkkyhampailla. Sinä olet sanonut hirveitä asioita noista kummastakin\ntuossa. Kun minä näen teidät kaikki yhdessä, kuohuu hulluus veressäni,\nja minä tahtoisin kuristaa teidät ja nauraa, nauraa!\n\nANNA (pelästyneenä). Lapsi kulta, rauhoitu! Meidän täytyy nyt olla\njärkeviä. Minä en ymmärrä, miksi sinä meitä näin kohtelet.\n\nORAS. Kysykää nokkoselta, miksi se polttaa.\n\nANNA. Se on nokkosen luonto. Sinä olet ihminen ja voit vapaasti tehdä\nmitä tahdot.\n\nORAS. Olen se, miksi minut on tehty.\n\nANNA. Sinä olet nuori ja ymmärtämätön. Meidän vanhempien asia on\npoistaa onnettomuudet tieltänne. Minä tiedän...\n\nORAS. Minä en salli kenenkään sekaantumista minun asioihini.\n\nANNA. Itsesi ja minunkin vuokseni. (Ottaa rahalippaan laatikosta ja\nlaskee sen pöydälle.) Susiska odottaa sinun malttuvan. Hän on tehnyt\njalon tarjouksen ja selittänyt syynsä. Sinun pitäisi siihen suostua.\n\nORAS (on ottanut paperin pöydältä ja katsellut sitä). Kauppaa, kauppaa!\nÄiti, eikö tämä elävästi muistuta teitä eräästä toisesta kaupasta, kun\nte jätitte minut tuon hyeenan käsiin, myitte ruumiini? Nyt myisitte\nhänelle minun sieluni. Mikä lienee ruumiin hinta ollut, sielu ei ole\nkovin kallis.\n\nANNA. Oras, Oras!\n\nORAS (ivalla). Ennen muinoin kun sielu pirulle myytiin, siitä sai\ntynnyrittäin kultaa ja kunniaa kukkurana. Ja piru itse oli sentään\npaljoa hupaisempi kauppatuttava kuin tuo vankilan komeroissa homehtunut\nakka. Huonot ajat. Pirutkin kulkevat köyhinä ja kaviottomina, häntä\nkoipien välissä, hameiden alla.\n\nANNA. Voi, Oras, mitä sinä puhut!\n\nORAS. Noo, miksette ottanut henkeä minusta, kun kerran palkan saitte?\nSe ei ollut rehellistä kauppaa. Tässä minä nyt olen ja vaadin teidät\ntilille, te piruuden pettäjä!\n\nORVOKKI. Rakas Oras, sinä näytät samanlaiselta kuin aamulla, älä puhu\nenää!\n\nORAS. Te näyttelitte minulle katuvaista sieluanne ja pikkupirujenne\nnaamoja (ravistaa paperia kädessään) rahan edestä, rahan edestä!\nMainiota! Te kuulutte paholaisen köyhälistöön, sillä teidän\nepäjumalanne on raha! (Ottaa lippaan pöydältä ja heittää sen lattialle,\nniin että metallirahaa räiskyy pitkin lattiaa.) - Tuossa on teille\nrahaa, rahaa! Ole nyt kerrankin rehellinen piru ja usuta verikoirat\nminun kintereilleni! (Repii paperin palasiksi.) Tuossa on\nkauppakirja. Minun sieluni on liian tuore teidän haisevien käsienne\nsaastutettavaksi. Nyt ulos, ulos!\n\nSUSKA (tuskissaan Annalle). Voi teitä, rouva, voi minua! Me emme voi\nmitään. Hänen silmissään palaa hulluus. Me emme voi mitään, emme\nmitään! (Poistuu.)\n\nANNA (katsoo kauhistuneena Orasta, mutta rauhoittuu jälleen). Ei, ei,\nkatkeruutesi sokaisee sinut. Etkö sinä ymmärrä, että nyt on\npelastettava sinun kunniasi!\n\nORAS. Ja minua varten te loisitte ihanan petosten taivaan, jossa minun\npitäisi olla pääenkelinä.\n\nANNA. Sinun pitäisi alistua minunkin vuokseni.\n\nORAS (hervahtaa istumaan ja jännitys laukee). Minun olisi nyt vaikea\nnäytellä osaani oikein, puhuisin sekaisin ja silloin te joutuisitte\nkärsimään, äiti. Minä en tahdo mitata samalla mitalla teille kuin te\nolette mitannut minulle.\n\nANNA. Sinä olet katkera. Onhan sinulla syytäkin. Minä tunnen kyllä\nsyyllisyyteni painon.\n\nORAS. Voitte keventää sitä. (Ottaa Annaa kädestä ja vie Orvokkia\nkohti.) Orvokki on minulle hyvin läheinen. Kun kerran olen poissa,\nturvatkaa häntä.\n\nORVOKKI. Sinä et ole suuttunut minuun. Sinä muistat minuakin ja\ntunnustat...\n\nORAS. Älä tule lähelle. Minä inhoon sinua. Minua polttaa kummallinen\nvihan tuli. Tahtoisin kiduttaa ja kuristaa sinut, sillä sinä olet\npäässyt minun veriini!\n\nORVOKKI. Sinä olet sairas. Katsokaa, hän on sairas. Auttakaa häntä,\nrouva, teitä hän kuulee, teitä hän sietää. Minä luovun kaikesta, minä\nen tahdo häntä sitoa. Minä annan itseni ilmi ja sanon, että yksin sen\ntein. Oras, sinä olet sairas, anna minulle anteeksi, että niin syvästi\nsinua loukkasin. Minä tein sen rakkaudesta sinuun, mustasukkaisuudesta\näitiisi. Älä minua vihaa, minä rakastan sinua enemmän kuin omaa\nelämääni! (Nyyhkii.)\n\nANNA (ottaa Orvokin syliinsä ja vie toiseen huoneeseen). Lapsi parka!\n(Palaa takaisin ja katselee Orasta, joka istuu eteensä tuijottaen.)\nMitä sinä nyt ajattelet?\n\nORAS. Parempi teille, ettette minun ajatuksiani tietäisi.\n\nANNA. Ajattele, ehkä olemme viimeisiä hetkiä yhdessä -- vapaina.\n\nORAS. Minä en ole koskaan ollut vapaa. Salaiset vaistot vievät minut\ntahtomattani rikokseen. Huomaan sen sitten vasta kun kaikki on tehty.\nOlen verrannut itseäni muihin ihmisiin. (Nousee tuskaisena.) Ne ovat\ntoisenlaisia. Minä tiedän, se on minun veressäni ja sen voima kasvaa\nyhä. Minulla ei ole pelastusta!\n\nANNA. Sinä luulottelet, uskot pahempaa kuin onkaan.\n\nORAS. Nyt minä olen aivan varma. Se tulee äkkisuuttumuksena ja siinä\nsamassa minun täytyy lyödä, kiduttaa, kuristaa... Muut ihmiset eivät\nole sellaisia. Minä rukoilen, äiti, anna minulle selvyyttä! Olemme ehkä\nviimeisiä hetkiä yhdessä. Ehket koskaan enää voi minua auttaa, ellet\nnyt puhu totta.\n\nANNA (jännittyneenä ja tuskissaan). Minä en ymmärrä...!\n\nORAS. Oliko isäni väkivaltainen?\n\nANNA. Oi ei, sitä sinä et saa uskoa. Hän oli hyvä ihminen, vaikka\nolikin intohimoinen.\n\nORAS. Muistele entisiä, etkö löydä mitään selitystä. Minä tunnen sen,\nse on minun veressäni enkä minä voi sitä hallita.\n\nANNA (taistellen jotakin käsittämätöntä ajatusta vastaan, katsellen\nkauhistuneena ympärilleen). Oras, minä en ole koskaan tullut sitä\najatelleeksi. Sinun sanasi ja sinun pyyntösi, sinun kummallinen\ntunnustuksesi... ne -- ne kauhistavat minua! Minä en voi, en voi siitä\npuhua! (Istuu.)\n\nORAS. Äiti, sinun täytyy!\n\nANNA (tukehtuneella äänellä). Minä olen ehkä ajatuksillani tappanut\nsinussa hyvät voimat.\n\nORAS. Olisit kernaammin voinut kuristaa minut käsilläsi.\n\nANNA. Minä tein sen ajatuksillani, ennenkuin sinä synnyit. Minä toivoin\njoka hetki, aina, aina, ettei sinua olisi, että sinä tukehtuisit --\nkuolisit kohdussa, syntyisit ennen aikojaan. Minä kuristin ruumistani,\nrasitin ja kidutin itseäni. Usein menetin tajuntani tuskasta, sillä\nvaatteeni olivat niin kireät... Kun sinä synnyit, en uskaltanut katsoa\nsinua, luulin raajarikoksi. (Anna on peittänyt kasvonsa.)\n\n    (Vaitiolo.)\n\n    (Oras menee ovelle ja katselee koskelle päin, nyökkää ja nostaa\n    kätensä kuin näkisi jotakin kamalaa ja peittää silmänsä. Anna\n    katselee häntä levottomana ymmärtäen tarkoituksen.)\n\nANNA. Oras, lapsi kulta, tule tänne istumaan. Puhutaan valoisemmista\nasioista. Kuule, jos me nyt kuitenkin lähtisimme pienelle matkalle,\nsinä ja minä kahden. Merellä tuntee olevansa kuin uudesti syntynyt.\nEihän tämä nyt oikeastaan ole niin vakavaa...\n\nORAS (ärjäisee luonnottomasti). Äiti!\n\nANNA (painuu jälleen kauhistuneena istumaan ja Oras katselee koskelle).\nVoi, Oras, eihän sinun mielialassasi ole mitään outoa. Kaikilla\nihmisillä on halu lyödä ja hävittää ja...\n\nORAS (kääntyy pois, puhuu kuin itsekseen). Silloin kaikkien ihmisten\npitää kuolla! Äiti, oletko sinä nainen, oletko sinä ihminen? Sinulla ei\nollut sääliä itseäsi eikä minua kohtaan. Eikö silloin kauhu puristanut\nsydäntäsi? Etkö sinä nytkään pelkää minua? Etkö sinä näe...!\n\nANNA (parkaisee ja juoksee ovelle. Samassa tulee Lumiala häntä vastaan\nja katselee kummastellen heitä. Anna lähenee ja kuiskaa). Lähetä\nhakemaan lääkäriä. Oras on mielisairas!\n\nLUMIALA. Anna, mitä nyt? Sinähän vapiset. Kuulkaa nyt, nuori mies, mitä\ntäällä on tekeillä?\n\nORAS (rauhallisemmin). Lopputili.\n\nANNA. Mitä sinä tarkoitat?\n\nORAS. Te sanotte herra Lumialalle olevani mielisairas. Se ei ole totta.\nTunnen kyllä kummallisia haluja itsessäni, mutta nyt minä tiedän, mistä\nne olen saanut ja mitä minun on tekeminen.\n\nANNA. Sano, mitä sinä aiot?\n\nLUMIALA. Kas niin, Anna, rauhoitu nyt. Te ette saa kiihottaa toisianne.\nEttekö näe, että vaimoni on aivan onneton teidän tähtenne? Miksi te\ntäällä pelottelette? Eikö teitä täällä ole kohdeltu paremmin kuin\nansaitsettekaan. Kaikki on järjestetty teidän hyväänne varten.\n\nORAS (ivalla). Saattaa olla. Teillä on täällä teatterikappale valmis,\nmutta minulle tahdotaan antaa väärä osa. Minähän olen syntynyt\ndemooniksi, mutta nyt tahdotaan minua näyttelemään enkelin osaa.\nKatsokaa minua tarkkaan. Enkö minä ole aivan luonnollinen riivattu? En\ntarvitse naamaria ollenkaan.\n\nLUMIALA. Puhutte arvoituksia.\n\nORAS. En, hän, jota sanon äidikseni, näkee sen kyllä ja tuntee minut\nniinkuin kukin tuntee oman työnsä.\n\nLUMIALA. Mielettömyyksiä!\n\nORAS (kuin sattuisi mieleen). Malttakaa. Joku on luvattomasti anastanut\nkalliin aarteen. Hän on vaarassa tulla ilmi. Silloin hän kätkee sen,\nturmelee, taikka tekee sen vaaralliseksi, ettei kukaan voisi sitä\nkäyttää, taikka -- hän heittää sen hukkaan. Mikä näistä nyt olisi paras\nkeino, ettei varas tulisi ilmi eikä aarre ketään vahingoittaisi?\n\nLUMIALA. Aarre on hävitettävä!\n\nORAS. Tepä sen sanoitte. Minä olen se aarre. Minulla on kolme ehtoa:\nvankila, hulluinhuone taikka... (viittaa koskelle ja astuu ovelle.)\n\nANNA (juoksee hänen eteensä). Oras!\n\nORAS (kolkosti). Minä sanoin olevan kolme ehtoa. Minulla on tilini\nihmisten kanssa tekemättä. Odotan heitä!\n\nLUMIALA (hiljaa Annalle). Minä soitan lääkärille ja poliisille. Minulta\nkysyttiin äsken juuri, oliko Oras täällä. Kysymyksessä kuuluu olevan\neräs varkausjuttu. (Menee.)\n\nANNA. He tietävät sen. Kaikki on hukassa!\n\nMARIA (tulee perältä). Onko Orvokki täällä?\n\nANNA. On kyllä. Mitä on tapahtunut?\n\nMARIA. Suskan toverit ovat ilmoittaneet poliisille oikean syyllisen,\nsanovat katselleensa akkunasta, kuinka kaikki tapahtui. Suska on nyt\nmeillä poliisien kuulusteltavana. Hän raivoo epätoivoisena oikeuden\nvääryydestä ja julmuudesta. Tietääkö Oras, tietääkö Orvokki tästä? He\ntulevat kohta tänne.\n\n    (Anna painuu sohvalle.)\n\nORAS. Nytkö he tulevat?\n\nMARIA. He ovat täällä ihan kohta!\n\nORAS. Minä en ole vielä valmis. (Painuu tuolille epätoivoisena.) On\nniin kolkkoa, pimeätä ja raskasta! Tyhjyys taikka vankikomero! Rintaani\npainaa! Minä en jaksa, minä en jaksa! Maria neiti, antakaa minulle\nvaloa, puhukaa minulle toisesta maailmasta. Minulle on kaikki niin\npimeää!\n\nMARIA (ottaa Oraan käden hänen otsaltaan). Olette sairas!\n\nORAS. Olen kuolemansairas. En saa elää, en saa elää!\n\nMARIA. Rangaistus on syyn sovitus. Se ei saa murtaa teitä. Nouskaa\nyläpuolelle tätä elämää. Ajatelkaa, kuinka ääretön itse elämä on.\nSilloin oma itse, se ja se työ, hyvä ja paha, kärsimys ja ilo käy\npieneksi.\n\nORAS (nousee). Minä en tiedä onko se suurta vai pientä. Tuska on\nminussa enkä minä näe mitään muuta!\n\nMARIA. Ajatelkaa äitiänne.\n\nORAS. Äitiäni...!\n\nMARIA. Ja hänen tuskaansa teidän tähtenne.\n\nORAS. Minun tähteni.\n\nMARIA. Se on suurempi teidän tuskaanne.\n\nORAS (katsoo pitkään Mariaan ja sitten Annaan). Äiti, jos sinä olisit\nminua helmassasi pidellyt ja käsilläsi kantanut, jos sinä olisit ennen\nsyntymääni minulle kauniit, ihanat ajatuksesi lahjoittanut, toivonut\nminun syntymistäni, sitä ikävöiden odottanut ja sitten ylpeänä\nkäsillesi korottanut ja sanonut koko maailmalle: Tämä on minun poikani!\nSilloin, äiti, en minä nyt menehtyisi etkä sinä!\n\nANNA (nousee). Puhu sinä hänelle. Minuun hän ei enää luota. (Poistuu\nvasemmalle.)\n\nMARIA. Toivoton ei ole kukaan, ystäväiseni, rauhoittukaa!\n\nORAS (n nojautunut pöytään). Minulla ei ole uskoa, sanokaa, uskotteko\ntulevaan elämään? Antakaa minulle toivon kipinä. Kuolema tulee\nryöstäjänä!\n\nMARIA. Ei kuolema tule kutsuen. Kaikki, jotka tahtovat elää, he elävät.\nHe nousevat ylös joka päivä uskossa tulevaisiin ja niin he rakentavat\nitseään ikuista elämää varten. Nuori ystävä, sinua odottaa ikuinen\npyrkimys kauemmaksi valoisille kentille. Siellä ei ole pakkoa, ei\nkärsimystä, ei kuolemaa. Siellä on vain tahto päästä ikuisen voiman\nyhteyteen, rakkaus Häneen, joka on aina uusi elämä. Uhraa sinä itsesi\nHänelle, yhdy Häneen ja sinä elät ijankaikkisesti.\n\nORAS. Uhraan itseni hänelle! (Menee ovelle ja kääntyy koskelle päin.\nHetken kuluttua hän herää todellisuuteen.)  Orvokki!\n\n    (Orvokki on tullut sivuhuoneesta, jossa hän on istunut\n    ja kiinteästi seurannut Orasta katsein.)\n\nSinä jäät nyt kuitenkin yksin. Sinun pitää jäädä lapsemme vuoksi. Se on\nminun. Minä rakastan sitä sinussa. Ole hellä sille, ole puhdas. Nyt\nminä ensi kerran sinua rakastan. Minä siirryn pois, kauas pois teistä,\nmutta rakkauteni säilyy sinussa, lapsessamme. Kiitän sinua, että olit\nminua lähellä. Nyt on helpompi erota... (Orvokki vaipuu itkien hänen\njalkainsa juureen.) Nouse ylös. Älä tee minua heikoksi! (Auttaa häntä\nylös ja kääntyy itse akkunaan. Ääniä kuuluu vasemmalta Lumialan\nhuoneesta. Oraan kasvot vääntyvät tuskasta ja hän katsoo ympärilleen\nkuin apua etsien ja aikeessa paeta.)\n\nHe ovat tulleet. Kuulkaa, kuulkaa... Raudat kilisevät! Vankila,\nvankila! Kurjin luontokappale on minua onnellisempi. Se on vapaa!\nOikeus rääkkää kauhulla, eikä kukaan, ei kukaan voi minua auttaa! (Anna\non tullut sivuhuoneesta vasemmalta.) Äiti, sinä olet kalpea kuin\nkuolema. Tunnetko sinä kuinka elämäni raudalla kuristetaan?\n\nANNA. He eivät saa sinua viedä! Se on väärin, se on julmaa. Minä yksin\nolen syypää. Minä huudan sen julki...!\n\n    (Aikoo mennä sivuhuoneeseen vasemmalle.)\n\nLUMIALA (tullen sieltä estää häntä). Sinä et voi muuttaa oikeutta!\n\nORAS (on ollut yhä epätoivoisessa mielialassa). Miksi isäni kielsi\nminut ennen syntymääni? Miksi äitini kirosi elottomana, turvatonna\nturmeli oman elämänsä jatkajan? Sivistys minua armahtaa, kapaloitsee\nkahleilla, turvaa itsensä! Pois, pois pimeään omat piilomat. Katso\nkuinka siellä irvistää hulluus, tylsyys, viha, ja raivo. Menehdy,\ntukehdu pimeässä. Ulkona on ihana päivä, ilo ja elämä. Muutu eläimeksi,\nmitä sinusta sivistyksen piilomasta! (Salapoliisi tulee vasemmalta\nkäsiraudat kädessä.) Kuristakaa oma lapsenne, sitokaa, lyökää,\nkiduttakaa, käärikää rautakapaloihin! (Ottaa käsiraudat\nsalapoliisilta.) Äiti, nämä ovat sinun kapaloitasi!\n\n    (Heittää raudat raivoissaan Annan eteen ja juoksee ulos.\n    Poliisit, tullen sivuhuoneesta, rientävät häntä tavoittamaan\n    ja Lumiala seuraa heitä ulos.)\n\nORVOKKI (juoksee portaille). Hän kääntyy sillalle!\n\nANNA. Sillalle! (Juoksee ovelle ja parkaisee).\n\nORVOKKI. Nyt hän nousee kaarelle. Katsokaa, hän astuu nopeasti kädet\nlevällään. Nyt hän seisoo ylhäällä, katsoo tänne... Oras, Oras...!\n(Parkaisee peittäen kasvonsa. Hiljaisuus).\n\nLUMIALA (tulee ulkoa). Kenties tämä oli kuitenkin parempi hänelle kuin\nelämä.\n\nORVOKKI. Minä rakastin häntä, minä vaihdokas, ihmisten hylkimä niinkuin\nhänkin. Minä rakastin häntä ja ajoin kuitenkin kuolemaan! Oi, auttakaa\nminua, te hänen äitinsä! (Heittäytyy polvilleen Annan eteen.)\n\nANNA (on vaipunut oven pieleen tuolille ja tuijottaa eteensä, elpyy ja\nnostaa kätensä Orvokin päälaelle). Sinä rakastit häntä, rakastit\npoikaani! (Liittää kätensä yhteen ja huutaa tuskassa ja sielullisessa\njännityksessä.) Sovitusta, sovitusta!\n\nORVOKKI. Meidän lapsellemme!\n\nANNA (katsoo Orvokkia silmiin). Teidän lapsellenne...? Minä tahdon\nsovittaa hänen lapsellensa!\n\nLoppu.\n\n\n\n"]