Lähetysmarttyyrihistoria I

LÄHETYSMARTTYYRIHISTORIA I

Afrikka

Kirj.

JALMARI KAUPPALA

Suomen Lähetysseura, Helsinki, 1930. Oy Gutenberg.

SISÄLLYS:

      Tekijän alkulause.

   I. Johdannollinen yleiskatsaus evankeliseen
         lähetysmarttyyrihistoriaan.
      1. Vainojen syyt.
      2. Eri lähetysmarttyyrialueet.
           Armeenia.
           Kiina.
           Japani.
           Korea.
           Intia ja Tibet.
           Muhamettilaisen maailman marttyyrit.
           Etelämeren saaret.

  II. Johdannollinen yleiskatsaus Afrikan lähetysmarttyyrihistoriaan.
      1. Suurten vastakohtien maa.
      2. Verta ja tuskaa.
      S. Järkyttävää historiaa.
      4. Väkijuomien tuhot mustien maanosassa.
      5. Tienraivaajia ja tunnustajia.
           Van der Kemp.
           Robert Moffat.
           David Livingstone.
           Francois Coillard.
           Mary Slessor.
      6. Afrikan marttyyrihistoria.
           Egypti.
           Pohjois-Afrikka.

 III. Abessinia.
      1. Maa ja kansa.
      2. Abessinian historia.
      3. Abessinian protestanttinen marttyyrihistoria.
           Pietari Heiling.
           Magdalan kauhunpäivät.
           Per Erik Lager.

  IV. Abeokuta.
      1. Orjapojasta marttyyrikirkon piispaksi.
      2. Abeokutan marttyyrit.

   V. Madagaskar.
      I, 1. Maa ja kansa.
            1. Madagaskarin saari.
            2. Asukkaat ja heimojako.
            3. Yhteiskunnalliset ja siveydelliset olot.
            4. Madagassien uskonto.
            5. Piirteitä Madagaskarin vanhimmasta historiasta.
            6. Madagaskarin kansallisvaltion synty.
            7. Kun vanhurskauden aurinko koittaa yli madagassien maan.
     II, 1. Vainojen aika.
         A. Kun pohjoistuuli puhaltaa yrttitarhaan.
            1. Verinen alkusoitto.
            2. Kyynelkylvöä myrskyn edellä.
            3. Kun vainon myrsky puhkee ja pitkäisen jylinä
                 täyttää madagassien maan.
         B. Ensimmäinen verinen vainon myrsky.
            1. Vainon valkeita sytytetään.
            2. Tunnustajia ja marttyyrejä.
                 Rafaravavi, tunnustaja.
                 Rasalama, Madagaskarin ensimmäinen marttyyri.
                 Rafaralahi, Jeesuksen valittu.
                 Ravahini, Jeesuksen uskollinen.
            3. Veri- ja kyynelkylvöä.
            4. Viisi vuoden 1842:n marttyyriä.
            5. Pakoretkillä ja turvapaikassa.
            6. Kristus palatsissa ja pakolaisleirissä.
         C. Toinen verinen vainon myrsky.
            1. Riemukulussa.
            2. Maaliskuun 18. pv. 1849.
         D. Kolmas verinen vainon myrsky.
            1. Ensimmäisen marttyyrin askelissa.
            2. Heinäkuun 18. pv. 1853.
            3. Tuskien tiellä.
    III, 1. Vainojen jälkisatoa.
            1. Niinkuin unta näkevät.
            2. Jalostava ja kuolemaauhmaava mahti.

  VI. Uganda.
      1. Maa ja kansa.
      2. Kun Jumalan Pojan ääni alkoi kuulua Haudan maassa.
      3. Kun vainon valkeita sytytetään vagandain maassa.
      4. Marttyyripiispa.
           Miehen muovaileminen.
           Huuto Afrikan sydämestä.
           Marttyyriuden riemukaaren kautta.
      5. Polttoroviolla ja mestauslavalla.

Tekijän alkulause.

Marttyyrihistoria on sankaruuden historiaa, ei kuitenkaan aseellisen vaan aseettoman. Ja sellaisena se on ylevämpää kuin tavallinen sankarihistoria, koskapa se liikkuu korkeammalla henkisellä tasolla. Kun sotilas lähtee sotaan, niin häntä seuraa koko kansan siunaus ja onnentoivotukset, varsinkin jos hänen taistelunsa, tarkoittaa isänmaan puolustamista tahi sen alueiden laajentamista ja kunnian lisäämistä. Ja kun hän voittoisana sankarina palaa takaisin taistelutantereelta, niin häntä odottavat korkeat kunnianosoitukset. Entisaikoina hän saattoi saada korkea-aatelisen arvon. Hänestä saattoi tulla kreivi, jopa ruhtinas. Lisäksi annettiin rahaa ja maa-alueita. Onpa lahjakas, tarmokas ja herpautumattomalla voittotahdolla varustettu urhoollinen sotilas saattanut miekkansa kärjellä valloittaa kuninkaallisen tahi keisarillisen kruunun, jopa tulla oman aikansa maailmanvaltiaaksi.

Marttyyrin tie on aivan päinvastainen. Hänen suonissaan saattaa virrata kuninkaallista verta, ja hän saattaa antiikin maailmassa kantaa roomalaisen konsulin purppurareunaista toogaa. Mutta kohtalon päivänä, kun hän tunnustaa uskonsa Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, hänen on pakko luopua kaikista sääty- ja virka-arvoistaan, perheestään ja vapaudestaan, vieläpä hengestäänkin. Ja kaiken kukkuraksi hän saa olla sokean sukukunnan silmissä narri ja houkka, joka puetaan pilkkakaapuun ja jonka päähän painetaan tappurakruunu tahi paperitötterö, jossa on paholaisen kuvia.

Sellainen on marttyyrin tuskien tie, via dolorosa, Ja syystä kyllä tunnettu ranskalainen marttyyrihistorioitsija Allard tervehtii heitä historian suurimpina sankareina ja lisää: "Se historiallinen tosiasia, joka haastaa marttyyrien pitkistä, kauheista kärsimyksistä, joihin he alistuivat vapaaehtoisesti, on merkillinen tosiasia, ainutlaatuinen tosiasia, jolla ei ole vertaansa minkään uskonnon tahi kansan aikakirjoissa."

Mutta jos marttyyrihistoria jo sellaisenaan, kertoessaan vainojen aikana omassa maassaan ja omassa kansallisessa ympäristössään surmansa saaneista jumalanmiehistä ja -naisista, on sankaruuden historiaa, on se sitä kaksinkertaisella oikeudella silloin, kun on puhe lähetysmarttyyrihistoriasta, varsinkin todistajakuoleman kärsineistä suurista uranuurtaja-lähetyssaarnaajista. Tässä tapauksessa liittyy nimittäin todistajasankaruuteen kutsumussankaruus, koskapa jokaista lähetyssaarnaajaa on eräässä suhteessa pidettävä uskon sankarina. Sillä mitäpä muuta kuin sankareita tämän sanan parhaimmassa mielessä ovat nämä uskonuljaat, itsensäuhraavat, kaiken alttiiksiantavat ja pelottomat totuuden todistajat, jotka Aabrahamin tavoin jättävät kotinsa, sukunsa ja synnyinmaansa mennäkseen maan ääriin valloittamaan pakanuuden monituhatvuotisia linnoituksia ja laskeakseen maita ja kansoja voittosaaliina Ristiinnaulitun jalkain juureen. Niin, jos kaikki nämä jo kutsumuksensa vuoksi ovat sankareja, niin mitäpä sitten ovatkaan ne, jotka tässä kristinuskon ja pakanuuden välisessä jättiläismäisessä henkien kamppailussa laskevat evankeliumin alttarille jaloimman ja kalleimman uhrin: oman henkensä ja elämänsä.

Lähetysmarttyyrihistoria on maailman ihmeellisin sankaritarina, ja sillä on kunniakkaimmat perinnäismuistot. Se voi lukea, kantaisäkseen itse Herran Jeesuksen Kristuksen, sillä nimittäähän Hebrealaiskirjeen kirjoittaja Häntä tunnustuksemme apostoliksi, s.o. lähettilääksi ja ylimmäiseksi papiksi. Samalla hän on se uskollinen ja totinen todistaja, s.o. marttyyri, ja Jumalan luomakunnan alku. Pietari ja Paavali, kristikunnan avain ja miekka, olivat myös apostolisia lähetyssaarnaajia ja marttyyrejä. Ja mikä mainehikas parvi ja uljas veritodistajain pilvi seuraakaan heidän jäljessään halki vuosisatojen! Mitä mahtavia kulttuuripersoonallisuuksia ja länsimaisen sivistyksen tienraivaajia tämän sanan parhaimmassa merkityksessä! Mainitsemme keskiajan kaukaisilta vuosisadoilta heidän joukostaan kaksi jämerää, jumalanmiestä, joista, toisen nimi on meille suomalaisillekin sangen rakas ja läheinen: Bonifatiuksen, Saksan apostolin ja piispa Henrikin, Suomen apostolin. Vaikka edellinen olikin syntyperältään Albionin poika, on hän kuitenkin germaanilaisen vapaudenrakkauden ja Saksan mahtavan uskonnollis-isänmaallisen kansallishengen ilmeinen henkilöitymä. Ja millä hellällä rakkaudella ja kiintymyksellä onkaan Suomen kansa, kiintynyt apostoliinsa, ja ensimmäiseen marttyyriinsä, sitä kuvailee keskiajan hurskas legenda seuraavasti:

"Oi mikä uskon into, mikä jumalallisen rakkauden hehku olikaan sytyttänyt hurskaan piispan sydämen kultaisen alttarin, hänen, joka jätettyään ylellisen elämän ja ystäväin hoivan sekä Upsalan piispanistuimen muutamien köyhien ja harvojen lammasten pelastuksen tähden antautui alttiiksi niin monille kuoleman vaaroille sen Paimenen esikuvan mukaan, joka, jätettyään yhdeksänkymmentäyhdeksän lammasta korpeen, lähti etsimään yhtä kadonnutia ja löydettyään sen ja, asetettuaan sen olalleen, kantoi sen takaisin lammaspihattoon!"

Liikkuessamme tällä veren punertamalla maaperällä kantautuu korviimme vanha tuttu ääni Jumalan vuorelta Hoorebilta: "Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhää maata!"'

Mutta voidaan kysyä: mitä hyötyä on marttyyrihistorian tutkimisesta? Tähän vastaa Allard: "Kunnioittamalla heitä (marttyyrejä), puhumalla heistä, järkevällä tavalla arvostelemalla, niitä asiakirjoja, jotka, säilyttävät muiston heidän teoistaan, me tulemme pian huomaamaan, ettemme ole tekemisissä pelkän tomun kanssa; että se purppuran punaama kirjakäärö, jonka me kunnioittavasti avaamme, ei sisällä kuolleita, vaan eläviä ja kuolemattomia olentoja, joita sydämellään ikuisesti hartaana vaalii se kirkko, jonka perustukset ovat lasketut heidän vereensä." Johannes Husin mielilukemista olivat kirkkoisien kirjoitukset ja kertomukset marttyyreistä. Hänestä tuli Jumalan armollisesta johdatuksesta eräs keskiajan valtavimpia henkiä ja uskonpuhdistuksen tienraivaaja, joka itse nousi aikanaan marttyyrinä polttoroviolle.

Mitä tähän teokseen tulee, muodostaa se jatkon edellisiin vanhaa-, keski- ja uskonpuhdistuksen aikaa käsitteleviin marttyyrihistorioihini. Tehtävä on laaja ja vaativa, sitäkin enemmän, kun ei tältä alalta, ole ennakolta olemassa yleisteosta. Amerikan suuren lähetyskirjaston hoitaja. Mr. Fahs kirjoittaa, yksityisessä kirjeessä, että tällaisen teoksen kirjoittamiseen vaadittaisiin "suuri kirjasto ja paljon tutkimista". Miten laaja ja perusteellinen teoksesta tulee, on Herran kädessä. Tarkoituksena, on kuitenkin sellaisen lähetysmarttyyrihistorian laatiminen, joka käsittäisi kaikki tärkeimmät lähetysmarttyyrialueet. Tämä ensimmäinen osa käsittää Afrikan. Toinen osa tulee käsittämään Aasian.

Pyydämme sulkea tämän vaatimattoman, teoksen Jumalan kansan ja varsinkin lähetysystävien suosiolliseen huomioon. Tämän toivomuksen rohkenemme esittää sitäkin, suuremmalla syyllä, kun marttyyrius tällä hetkellä ikäänkuin kaareilee ilmassa. Rajan takaa vierivät viestit Venäjän marttyyrien kauheista kärsimyksistä, ja samoihin aikoihin saapuu sanoma kaukaisesta Kiinasta, että siellä, Kiangsin maakunnassa, on viime helmikuulla, kolme Suomen Vapaan Lähetysliiton naislähettiä: opettajattaret Edit Ingman, Elli Cajander ja Agnes Hedengren astunut marttyyriuden kauniin oven kautta sisälle Karitsan häihin. Näin on yhtäkkiä historian Jumalan johdatuksesta marttyyriudesta tullut kovin nykytärkeä asia.

Täytyy tunnustaa, että tuntuu merkillisen juhlalliselta, oikeastaan liian pyhältä kirjoittaa kirjallista marttyyrihistoriaa sellaisena aikana, jolloin Kaikkivaltias itse kirjoittaa sitä verellä ja kyynelillä elämän suurella areenalla. Ja merkillisintä on tietoisuus siitä, että varmasti tietää tämän kirjan joutuvan sellaistenkin Herran pyhien luettavaksi, jotka itse aikanaan tulevat täyttämään alttarin alla huutavien veljien lukua. Niin, tuntuu siltä, kuin olisi yhtäkkiä siirrytty ajassa yli puolitoista tuhatta vuotia taaksepäin Tertullianuksen ja Cyprianuksen päiviin.

Siionin orjantappuroilla kruunattu Kuningas Herra Jeesus Kristus, se suuri Yönvalvoja ja Voitonvoittaja, siunatkoon nämäkin kärsineiden, ja kirkastettujen pyhiensä kunniamuistelmat nimensä kunniaksi ja taistelevan seurakuntansa parhaaksi näinä pakanain ajan viimeisinä ehtoohetkinä. Ja olkoon Hänelle yksin ylistys, kiitos ja kunnia!

* S.O.L.I. * D.E.O. * G.L.O.R.I.A. *

Vaasassa, maaliskuulla. 1930.

J. K.

I.

Johdannollinen yleiskatsaus evankeliseen lähetysmarttyyrihistoriaan.

Ilmestyskirjassa, joka on Uuden Testamentin ainoa profeetallinen kirja, nähdään valtavien näkyjen sarjassa jumalanvaltakunnan kehitys maan päällä apostolien ajoilta aina maailman loppuun asti. Luodaanpa kahdessa viimeisessä luvussa vielä silmäys esiripun toisellekin puolelle, kirkkauden ja kunnian maahan.

6:nnen luvun 2. jakeessa näemme tämän voittokulun esitettynä muutamalla maalauksellisella vedolla: "Ja minä näin, ja katso: valkoinen hevonen; ja sen selässä istujalla oli jousi, ja Hänelle annettiin seppele, ja Hän lähti voittajana ja voittoja saamaan." Näemme tässä, miten totuuden ja vanhurskauden valtakunnan seppelöity Kuningas ratsastaa evankeliumin valkoisella hevosella kädessään jousi, sodan ja taistelun vertauskuva. Mutta missä on sotaa, siellä on myös haavoittuneita ja kuolleita. Ja niinpä onkin se tie, jota jumalanvaltakunnan voittovaunut ovat kulkeneet kansojen keskuudessa, merkitty verellä ja kyynelillä.

Katsellessamme sitä murhenäytelmää, jonka vainojen historia tarjoo, herää mielessä kysymys: mitkä ovat ne syyt, jotka ovat aiheuttaneet tämän valtavan henkien kamppailun, joka on merkinnyt myriaadeille Jumalan lapsille omaisuuden, vapauden, kunnian ja hengen kadottamista? Asiaa tarkastettaessa voidaan nämä syyt jakaa kahteen ryhmään: välittömiin ja välillisiin.

1. Vainojen syyt.

Edelliseen ryhmään kuuluu tietenkin ensi sijassa se Kristus-viha, joka on jokaisen uudestisyntymättömän ihmisen sydämessä; se iänikuinen vastakohta vaimon siemenen ja käärmeen siemenen välillä, jonka apostoli Paavali luonnehtii näin: "Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Tai mitä yhteyttä on valolla ja pimeällä? Ja miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa? Ja miten soveltuvat yhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat?"

Mutta paitsi tätä välitöntä perussyytä, on hyvin paljon välillisiä syitä. Tässä suhteessa tarjoo kolmen ensimmäisen vuosisadan vainojen historia oivallisia liitekohtia. Siinä avautuu eteemme hyvin monikirjava kuva.

Toiset kansat, kuten kiinalaiset, ovat hyvin vanhoillisia ja muukalaisvihamielisiä. He puhuivat entisaikoina halveksivasti lännen raaoista piruista, joilta heillä ei ollut muka mitään opittavaa. Ja vielä nytkin he kerskaavat vanhasta korkeasta kulttuuristaan, ovat ylpeitä ja itsekylläisiä.

Kaikki pakanat ovat yleensä taikauskoisia ja haluavat riippua kiinni vanhoissa epäjumalissaan ja uskomuksissaan. Toisinaan taikausko pukeutuu karkeaan kansanomaiseen muotoon. Pelätään "pahaa silmää". Sairaudet, kuolemantapaukset ja muut onnettomuudet pannaan kristittyjen tilille; samoin ruttotaudit, nälänhätä ja kuivuus tahi liialliset sateet. Pakanalliset papit, noidat, taikurit ja poppamiehet tekevät voitavansa saattaakseen uuden uskon julistajat epäedulliseen valoon ja huonoon huutoon.

Monet korkeammat pakanalliset uskonnot, kuten muhamettilaisuus, ovat tavattoman fanaattisia, uskonkiihkoisia. Lähetyssaarnaajia he vainoovat, ja jos joku kääntyy kristinuskoon, niin häntä odottaa kuolemantuomio. Missä he käännytystyössään luonnonkansojen keskuudessa joutuvat kilpailemaan kristittyjen kanssa, siellä he käyttävät hyväkseen jokaista tilaisuutta mustatakseen kristinuskoa syyttäen lähetyssaarnaajia valtiollisesta vehkeilystä ja muusta sellaisesta. Uskonnolliseen eroavaisuuteen liittyvät vielä toisinaan rotuvastakohdat, kuten Armeeniassa. Ja silloin pannaan toimeen suoranaisia verilöylyjä rauhallisenkin väestön keskuudessa.

Katoliset lähetyssaarnaajat ovat pahentaneet paljon sekä omaa että protestanttien asiaa sekaantumalla asianomaisen maan politiikkaan. Hirvittävät vainot Kiinassa ja Japanissa 1600-luvulla johtuivat suureksi osaksi tästä syystä. Samoin he ovat juonitteluillaan ja vehkeilyllään paljon vahingoittaneet protestanttien asiaa.

Pakanallinen despotismi ja kannibalismi ovat vaatineet raskaita uhreja sekä lähetyssaarnaajain että maakalaiskristittyjen riveistä. Julmat ja verenhimoiset päälliköt Afrikassa ja Etelämeren saarilla ovat hankkineet marttyyrikruunun monelle jalolle Jeesuksen Kristuksen sotamiehelle.

Tärkeimpiä syitä kristittyjen vainoihin pakanamaissa on ollut europpalaisten kauppiaitten julkea ja kyynillinen voitonhimo. He eivät ole yleensä kammoneet mitään keinoja pettääkseen ja riistääkseen alkuasukkaita. Itä-Intian Kauppaseuran menettelytavat aikoinaan Intiassa, Kiinan ooppiumisota, Belgian Kongo ja Etelämeren saarten historia puhuvat tässä suhteessa järkyttävää kieltä. Tämä taasen on suunnattomasti kiihoittanut asianomaisten maiden asukkaita. Kiinan boksarikapina aiheutui suureksi osaksi Euroopan valtojen voitonhimosta ja maananastuksista.

Erikoisen kuvaavaa europpalaisten kauppiaitten voitonhimolle ja julkeudelle on heidän menettelytapansa Etelämeren saarilla. Kerromme esimerkin heidän toiminnastaan Tanna-saarella Uusilla Hebriideillä, missä vaikutti John Paton, "mies, jota kohtasi tuhannen kuolemaa". Europpalaiset kauppiaat yllyttivät alkuasukkaita sotaan keskenään ja myivät heille aseita, kolme patruunaa yhdestä siasta. Lisäksi he myivät viinaa ja houkuttelivat heitä luokseen laivaan petollisilla lupauksilla. Sitten he nostivat purjeet ja menivät pois vieden alkuasukkaat mukanaan. Kun sitten seuraava laiva tuli saarelle, niin alkuasukkaat saattoivat valloittaa sen ja syödä miehistön suihinsa.

Lisäksi he levittivät alkuasukasten keskuuteen pahoja tauteja, kuten sukupuolitauteja, jopa tahallaan isorokkoakin. Ei ole ihmeteltävää, että lähetyssaarnaajien työ kävi tällaisissa, jo ennestäänkin ylivoimaisen vaikeissa oloissa raakojen ihmissyöjien keskuudessa, suunnattoman vaikeaksi ja vaaralliseksi.

Mutta eivät ainoastaan ahneet ja tunnottomat europpalaiset kauppiaat ole tuottaneet vaikeuksia lähetystyölle ja herättäneet sitä kohtaan vihaa, katkeruutta ja epäluuloja. Sitä ovat myös tehneet monet muut, varsinkin arabialaiset orjakauppiaat Itä- ja Sisä-Afrikassa, Madagaskarilla ja monessa muussa paikassa.

Vihdoin on vainojen syynä mainittava sisäiset levottomuudet, rosvoilu ja vahingonteko. Niinpä joutuivat edellämainitut suomalaiset naislähetyssaarnaajat Kiinassa rosvojen käsiin heidän rääkättäväkseen, saaden vihdoin marttyyriuden kuihtumattoman voitonseppeleen.

Vainojen syistä siirrymme nyt tarkastelemaan tärkeimpiä evankelisia lähetysmarttyyrialueita. Sellaisia ovat Armeenia, Kiina, Korea, Japani, Intia, Tibet, Etelämeren saaret, Madagaskar ja Uganda. Esitämme niistä seuraavassa muutamia johdannollisia yleispiirteitä.

2. Eri lähetysmarttyyrialueet.

Armeenia.

Armeeniaa sanotaan "veren ja kyynelten maaksi", ja se on sitä epäilemättä kirjaimellisemmin kuin ainoakaan europpalaisen sivistyksen piiriin kuuluva vanhempi sivistysmaa. Sen kristillisen kirkon historia on kirjoitettu verellä ja kyynelillä. Armeenia on vuosisatoja ollut teuraslampaan asemassa. Ne joukkoteurastukset, jotka uskonkiihkoiset moslemit ovat siellä toimeenpanneet, kuuluvat historian synkimpiin lehtiin.

Kristinusko saapui Armeeniaan jo varhain, 3:nnen vuosisadan lopulla, jolloin kristinuskoon kääntyi maan hallitsija, Gregorius, lisänimeltä "Valistaja". Myöhemmin alkoivat turkkilaiset vainota heitä kovasti. 1895, jolloin julma ja sydämetön sulttaani Abdul Hamid päätti surmata sukupuuttoon koko tämän kärsineen ja kovia kokeneen kansan ja siten ratkaista kiusallisen Armeenian kysymyksen, murhattiin lähes 100,000 armeenialaista ja 1/3 miljoonaa karkoitettiin.

Vieläkin kauhistuttavammaksi muodostui tilanne maailmansodan aikana. Turkkilaiset pelkäsivät sorrettujen ja poljettujen armeenialaisten nousevan kapinaan ja liittyvän ympärysvaltojen puolelle. Ja niin he päättivät hukuttaa miekkaan ja nälkään koko kansan. Noin 800,000 tapettiin, useat raa'alla tavalla, tahi menehtyivät he nälkään, tauteihin ja muuhun kurjuuteen. Jäljellejääneet karkoitettiin kodeistaan. Eräästä 20,000 henkeä käsittävästä joukosta pääsi perille ainoastaan 150, pahoinpitelyjen ja nälän uuvuttamina. Kirkot suljettiin, papit tapettiin, ja lasketaan, että 5/6 koko miehisestä väestöstä sortui miekkaan, nälkään ja muihin ahdistuksiin.

Näytteeksi niistä ahdistuksista, joiden ympäröiminä armeenialaiset ovat eläneet vuosisatoja keskellä muhamettilaista maailmaa, ja siitä tavasta, millä Armeenian korkealla ylätasangolla ja sen jylhissä vuoristoissa on aikain kuluessa heitetty elämän ja kuoleman arpaa, esitämme seuraavan liikuttavan marttyyrikertomuksen.

Muhamettilaiset kehoittivat neljääkymmentä armeenialaista kieltämään uskonsa Jeesukseen Kristukseen. He vastasivat: "Mahdotonta. Hän on kuningasten Kuningas, Hän on kaikki kaikessamme, me emme voi kieltää Häntä." Heille luvattiin suuria palkintoja, rikkautta ja kunniaa. Mutta he sanoivat: "Vaikka antaisitte koko maailman, emme kiellä Kristusta." Nyt heidät vietiin kylän ulkopuolelle. Oli satanut lunta, ja ilma oli purevan kylmä. Heidät asetettiin riviin, heidän lämpimät vaatteensa riisuttiin, ja jonkun matkan päähän sytytettiin nuotio. Heille sanottiin, että pääsisivät sinne lämmittelemään, jos suostuisivat kieltämään Kristuksen. He kieltäytyivät. Silloin heitä käytettiin jääkylmässä vedessä ja heidät asetettiin uudestaan riviin seisomaan. Muhamettilaiset luulivat heidän nyt kieltävän Kristuksen. Mutta he alkoivat sensijaan rukoilla: "Jumala, me kiitämme Sinua tästä suuresta kunniasta." Vartioiva muhamettilainen upseeri hämmästyi: "Nämä ihmiset kärsivät ja kuitenkin he kehoittelevat toisiaan kestävyyteen ja sanovat saavansa elämän kruunun." Äkkiä kaatui yksi noista neljästäkymmenestä kuoliaana maahan. Silloin avautuivat upseerin silmät. Hän näki Kristuksen, joka piti kädessään elämän kruunua ja laski sen kuolleen miehen pään päälle. Samoin kuolivat muut kristityt toinen toisensa jälkeen. Jokaisen varalta oli Kristuksella elämän kruunu. Kun Kristus oli jakanut kolmekymmentäyhdeksän kruunua ja toi neljättäkymmenettä, odotti hän hetken ja poistui sitten kruunuineen. Upseeri ihmetteli sitä. Olihan hän nähnyt neljäkymmentä kristittyä, mutta vain kolmekymmentäyhdeksän kruunua. Mitä se tiesi? Saadakseen selville syyn hän meni sille paikalle, missä kristityt olivat olleet rivissä, ja laski ruumiit. Niitä oli kolmekymmentäyhdeksän. Hän etsi neljättäkymmenettä kristittyä ja tapasi hänet nuotion äärestä. "Oi sinä onneton mies! Minä olen nähnyt, että teidän uskontonne on oikea, ja sinä panet sen alttiiksi." Oikeaoppinen moslemi oli syvästi liikutettu. Hän meni maaherran luo kertomaan, mitä oli omin silmin nähnyt ja tunnusti itsekin uskovansa Kristukseen. Heti annettiin määräys, että hänet oli surmattava samalla paikalla kuin nuo kolmekymmentäyhdeksän. Hän rukoili, että hänelle annettaisiin tuo neljäskymmenes käyttämättä jäänyt kruunu. Hetken päästä hän kuoli rauhallisesti. Mutta se kristitty, joka oli kieltänyt Kristuksen, tuli mielipuoleksi ja kuoli.

Kiina.

"Oi sinä vahva linna! Koska nähnen sinun porttisi auki murrettuna!"

Näin huudahti "Intian ja Japanin apostoli" Francesco Xavier, tunnettu jesuiitta ja katolisen kirkon suurin lähetyssaarnaaja kuolinvuoteellaan eräällä saarella Kiinan ulkopuolella nähdessään Kiinan vuorten kohoavan taivaan rannalla. Mutta se portti aukeni aikanaan Jumalan evankeliumille ja oli jo aikaisemminkin ollut kahdesti avoinna.

Ensimmäisen kerran oli portti ollut avoinna nestoriolaisille kristityille 500-luvulla ja sittemmin 1290-luvulla katoliselle munkille Johannes Montecorvinolaiselle. Mutta vainojen ja maallismielisen kristillisyyden vuoksi sulkeutui portti molemmissa tapauksissa myöhemmin. Kolmannen kerran avautui portti 1550-luvulla jesuiitta Matteo Riccille, Kiinan suurimmalle katoliselle lähetyssaarnaajalle ja hänen seuraajilleen. Monta jaloa uskonsankaria asteli näihin aikoihin Kiinan polkuja.

Mutta lohikäärme, se vanha mato, ei voinut ilman muuta suostua siihen, että Sinimin maan epälukuisille asukkaille alettiin kirkastaa Jeesusta Kristusta, sitä ristiinnaulittua. Hän purskautti suustaan vainon vettä tahtoen upottaa Kristuksen seurakunnan veri- ja kyynelvuohon. Alkoi vuotaa marttyyrien veri, ja Sinimin maalla kirjoitettiin mainehikkaita lehtiä Jumalan Pojan voittojen kirjaan. Mainitsemme pari esimerkkiä näistä uskon jaloista teoista.

1642 saapui Kiinaan espanjalainen dominikaanimunkki Ferdinand de Capillas, joka, opittuaan kieltä, alkoi apostolisen saarnatoiminnan köyhyydessä ja nöyryydessä. Näillä matkoillaan pyhä Ferdinand otettiin kiinni ja vietiin tuomarin eteen, joka kysyi: "Mistä vanki on kotoisin?" Vanki vastaa: "Maailma on kotini, maa vuoteeni. Mitä Luoja on päivittäin minulle antanut, on ollut ruokani. Ainoa päämääräni on ollut toimia ja kärsiä Jeesuksen kunniaksi ja niiden ikuiseksi onneksi, jotka uskovat Häneen." Tällaista henkeä eivät lohikäärmeen palvelijat voineet sietää. He pieksivät Jeesuksen pientä palvelijaa, heittivät hänet vankeuteen ja mestasivat vihdoin suuren väkijoukon läsnäollessa.

Varsinkin keisari Yung Ch'eng raivosi Herraa ja Hänen Voideltuaan vastaan. Kokonaisia seurakuntia hävitettiin sukupuuttoon. Hänen aikanaan vietiin mestattavaksi Sechuanin piispa Dyfresse 30:nen muun kristityn kera. Kiinalaiset polvistuivat piispansa eteen, joka siunasi heitä ketjuisilla käsillään ja antoi sitten oman päänsä ilolla alttiiksi pyövelin miekalle. Portit sulkeutuivat, kristillinen kirkko tuhottiin ulkonaisesti, ja armon virrat jäivät viilailemaan ainoastaan maanalaisina lähdesuonina kiinalaisen kansansielun syvyyksissä eräillä syrjäseuduilla. 1880-luvun alussa portit alkoivat jälleen avautua, ja nyt koittaa uusi aika jumalanvaltakunnan historiassa Sinimin maalla evankelisten lähetyssaarnaajain astuessa näyttämölle, uranuurtajana mainehikas Robert Morrison, Kiinan uudemman lähetyksen isä.

Näin on Kiinan evankelisella lähetysmarttyyrihistorialla sangen mainehikas esihistoria, jaloja lehtiä, marttyyriveren purppuroimia ja elävän uskon kultaamia.

Kiinalaisten ylpeys ja itsekylläisyys sekä heidän tunnettu muukalaisvihansa ja halveksumisensa, jota "muukalaisten pirujen" kyynillinen itsekkyys, mikä varsin räikeällä tavalla tuli ilmi opiumisodassa ja -kaupassa, ei suinkaan ollut omiaan lieventämään, asetti tavattomia vaikeuksia evankeliumin levittämiselle "Keskustan" eli "Taivaan valtakunnassa". Ja ylpeästi kerskuivat erikoisesta muukalaisvihamielisyydestään tunnetun Hunanin maakunnan oppineet, että "pirun kirkkoa ei koskaan pystytetä maan puhtaiden rajojen sisäpuolelle". Evankeliumi edistyi kuitenkin, vaikkakin vainottuna. Niinpä surmattiin 1895 10 lähetyssaarnaajaa. Heidän joukossaan oli jalo englantilainen lähetyssaarnaaja Robert Stewart, hänen vaimonsa ja heidän kaksi nuorinta lastaan. He olivat edellisenä iltana lopettaneet pyhityskokouksen laulamalla yhdessä juhlallisesti englantilaisen liturgian tunnustuksen: "Tässä uhraamme itsemme Sinulle, Herra, sieluinemme ja ruumiinemme toimelliseksi, pyhäksi, eläväksi uhriksi." Ja se oli oleva heidän viimeinen liturginen jumalanpalveluksensa taistelevan seurakunnan keskuudessa murheiden maassa, sillä pikemmin kuin aavistivatkaan, he tulivat yhtymään riemuitsevan seurakunnan voitonvirteen Karitsan istuimen edessä Siionin vuorella.

1900 puhkesi vihdoin vanhoillisen leskikeisarinna Tsihin ja hovipuolueen yllytyksestä ja heidän suosimanaan hirvittävä vaino, n.s. boksarikapina, jonka aikana harjoitettiin hirmuisia julmuuksia ja surmattiin 135 protestanttista lähetyssaarnaajaa, 53 lasta ja 49 katolista pappia sekä noin 10,000 maakalaiskristittyä molemmista kirkkokunnista. Toisia surmattiin aitokiinalaiseen tapaan katkaisemalla heiltä muitta mutkitta pää, toisia kidutettiin mitä pirullisimmalla tavalla, toisia sidottiin palamaan tulisoihtuina keisarillisissa puutarhoissa aivan kuten Neron aikoina Roomassa.

Taasen tehtiin Sinimin maalla jalotekoja, joiden maine kaikui kauas vavahduttaen ja lämmittäen koko kristikuntaa. Kiinan marttyyrikirkko osoitti apostolista uskonintoa ja kestävyyttä julmimmissakin kidutuksissa sekä samalla neuvokkuutta ja tyyntä rohkeutta. Niinpä muuan Liu-niminen opettaja Shansin maakunnassa istui rauhallisesti kotonaan ja odotti pyövelien tuloa. Eräs pekingiläinen diakoni pukeutui juhlapukuun ja riensi hymyilevin katsein kohti kuolemaa.

Suurvaltojen sekaantuminen pakotti kuitenkin kiinalaiset lopettamaan vainon. Ja kun sitten syttyi venäläis-japanilainen sota, jossa aasialainen valta näytti, mihin se pystyi taistelutantereella omaksuttuaan ensin länsimaisen sivistyksen, syntyi Kiinassa valtava uudistusliike, ja portit avautuivat laajempina kuin milloinkaan ennen. Viime vuosina on kuitenkin uudistuneessa tasavaltaisessa Kiinassa riehunut tuhoisia kansalaissotia ja suuria sisäisiä levottomuuksia, joiden yhteydessä kristinusko on joutunut kärsimään paljon. Kirkkoja ja lähetysasemia on ryöstetty ja poltettu, lähetyssaarnaajat ovat saaneet pakoilla rosvoilevia joukkoja, onpa muutamia surmattukin, kuten aikaisemmin mainitut suomalaiset naislähetyssaarnaajat. Kommunismi ja uudenaikainen pakanuus nostavat päätään, Kiinan monisatamiljoonainen kansanmeri on tällä hetkellä jättiläismäinen taistelutanner, jolla Kiinan kansan sielusta kamppailevat historian suurimmat antagonistit: Kristus ja antikristus.

Japani.

Japani, "nousevan auringon maa", on ollut suurien kirkko- ja marttyyrihistoriallisten tapahtumain näyttämönä. Ensimmäisenä julisti siellä jumalanvaltakunnan evankeliumia edellämainittu Xavier perustaen sinne kristillisen kirkon 1549. Hänen harras intonsa ja palava rakkautensa teki syvän vaikutuksen japanilaisiin, mutta hän viipyi siellä ainoastaan 27 kuukautta. Hänen seuraajainsa aikana kristinuskolla oli ainutlaatuinen menestys: kolmessa vuosikymmenessä lasketaan kääntyneitten luvun nousseen 150,000. Samaan aikaan rakennettiin noin 200 kirkkoa. Kristinusko levisi ilmiömäisen nopeasti, ja ennen pitkää laskivat japanilaiset kristittyjen luvun kahdeksi miljoonaksi. Mutta samalla heräsi peloittava vastavaikutus.

Jesuiitat eivät malttaneet pysyä erossa politiikasta. Heidän sanottiin vehkeilevän valtion turvallisuutta vastaan ja myötävaikuttaneen siihen, että Portugali valloitti Japanin. Ja niinpä puhkesi 1600-luvun alussa hirmumyrsky, – vaino, joka kauheuteen ja perusteellisuuteen nähden etsii vertaistaan. Kristittyjä rääkättiin ja surmattiin kaikin tavoin. Toisia heitettiin kiehuviin rikkilähteisiin, toisia haudattiin elävältä, toisia ristiinnaulittiin. Kristityt marttyyrit osoittivat samanlaista rohkeutta ja uskonuljuutta kuin heidän osaveljensä alkukirkon aikoina. Vainon tarkoituksena oli hävittää kristinusko kokonaan valtakunnasta, ja hallitus antoi seuraavan julistuksen: "Niin kauan kuin aurinko lämmittää maata, älköön kukaan kristitty rohjetko tulla Japaniin, ja tietäkööt kaikki – myöskin itse Espanjan kuningas tai kristittyjen Jumala tai kaikkien suuri Jumala –, että joka ei noudata tätä määräystä, hän saa maksaa rikkomuksensa hengellään." Ja nyt seurasi 230-vuotinen ajanjakso, jonka kuluessa Japani oli kokonaan suljettu ulkomaalaisille.

Mutta ei edes tämä kaamea vaino voinut hävittää tyyten kristinuskoa samuraitten isänmaasta. Uskon pyhä tuli kyti liedessä, se kulki salaisena perinnäistietona ja henkisenä aarteena sukupolvesta toiseen. Ja kun Japani sitten 1850-luvulla avautui länsimaille, ilmestyi maalaiskylien kätköistä Japanin marttyyrikirkon ja "Erämaan seurakunnan" pyhä jäännös. Tätä ei vanhoillinen, kiihkopakanallinen hallitus voinut suvaita. Äkkiä puhkesi ankara vaino, joka kesti 4 vuotta. Kristittyjä kidutettiin, piestiin ja heitettiin vankilaan. Toisia kuljetettiin muille paikkakunnille, tahi tuomittiin pakkotöihin kaivoksiin. Niinpä lasketaan, että vuosina 1868-73 vietiin pois kotoaan 6-8 tuhatta ja 2 tuhatta kuoli vankiloissa.

Sittemmin on Japanin henkisessä elämässä ja katsantokannoissa tapahtunut jättiläismäinen muutos. Ja vaikka pakanuuden voimat seisovatkin vielä lujana ja murtumattomana muurina mikadon maassa, on kristinuskon uudestiluova henki kuitenkin vaikuttanut syvästi ja perusteellisesti mahtavan saarivaltakunnan henkiseen ja aineelliseen kulttuuriin, sen valtio- ja yhteiskuntaelämään.

Korea.

Korean entinen keisarikunta ja sen sorrettu kansa on osoittautunut tavattoman reheväksi ja hedelmälliseksi maaperäksi kristinuskon kylvölle, ja sen marttyyrihistorialla on monta yhteistä piirrettä Kiinan ja Japanin marttyyrihistorian kanssa.

Kristinusko saapui Koreaan 1700-luvun lopulla. Miten se tapahtui, siitä ei oikeastaan ole varmaa tietoa. Mutta se levisi satumaisen nopeasti ankaroista ja keskeytymättömistä vainoista huolimatta. Paljon pappeja ja suuret joukot maakalaiskristittyjä saivat surmansa. Lasketaan, että yksinomaan vuosien 1866-70 välisenä aikana kärsi marttyyrikuoleman yli 8,000 kristittyä.

Uusi aika koitti Korean kirkolle sen jälkeen kuin se teki sopimuksen Yhdysvaltain kanssa 1882, sillä se avasi amerikkalaiselle protestanttiselle lähetykselle mahdollisuuden alkaa työn Koreassa pari vuotta myöhemmin.

Väestö oli raakaa ja vihamielistä. Kadulla kävellessään saattoi lähetyssaarnaaja kuulla sanottavan: "Katsopas tuota mustaa veijaria! Mitä varten hän on tullut tänne? Tappakaamme hänet!" Tuon tuostakin puhkesi uhkaavia vainoja, jolloin kristittyjä vangittiin ja pahoinpideltiin. Mutta vähitellen tapahtui mielialassa muutos, ja kristinuskolle koitti suunnaton nousukausi. 13 vuotta työn aloittamisen jälkeen oli maassa jo 453 lähetyssaarnaajaa ja noin 200,000 kristittyä, – valtavimpia tuloksia, niistä lähetyshistoria tietää kertoa. Ja mikä parasta: kristittyjen sisäisen tilan laatu vastasi täysin työn ulkonaisen menestymisen jättiläismäisiä mittasuhteita. Korean kristittyjen raamatuntutkimisinto ja heidän käytännöllis-kristillinen rakkautensa, joka ilmenee haluna ja pyrkimyksenä evankelioimiseen ja jumalanvaltakunnan levittämiseen, ovat poikkeuksellinen ilmiö. Voidaan sanoa, että jokainen täysmittainen korealainen kristitty omistaa osan ajastaan ja varoistaan tähän työhön.

Vaikeat ja raskaat ajat koittivat Korean kristityille senjälkeen kuin Japani valloitti maan venäläis-japanilaisen sodan jälkeen alkaen harjoittaa siellä kovakouraista siirtomaapolitiikkaa. Nyt kulki monen korealaisen isänmaanystävän tie vankilaan, missä he saivat kestää hirvittäviä kidutuksia, vieläpä kuoleman. Mutta hätä pakoitti monen etsimään elävää Jumalaa. Näin he saivat voimaa ja lohtua kestämään joko verettömän tahi verisen marttyyrion. Monta liikuttavaa kertomusta voitaisiin mainita näiden kärsijöiden tuskan päiviltä vankilan ristikkojen takaa. Juhlallisimpia ja vakuuttavimpia on tässä suhteessa ylhäissukuisen ja nuoren korealaisen patriootin Syngman Rheen, vankilan apostolin, sankaritarina.

Intia ja Tibet.

Intia, huojuvien palmujen ja loistavien temppelien ihmeellinen satumaa, jossa perinnäistiedon mukaan apostoli Tuomas saarnasi ensimmäisenä rauhan evankeliumia, on siitä merkillinen, ettei sillä ole mitään varsinaista marttyyrihistoriaa. Tätä ei tietenkään tule käsittää niin, ettei sielläkin olisi kristittyjä vihattu ja vainottu. Samoin lienee ehdoton totuus, että sielläkin on moni yksityinen kristitty saanut verellään vahvistaa uskonsa ja rakkautensa Ristiinnaulittuun, mutta mistään suuremmista vainon purkauksista ei Intian kristillisyyden historia tiedä kertoa.

1857 raivosi Intiassa hirvittävä sotilaskapina, n.s. sepoy-kapina, jolloin 100 englantilaista miestä, naista ja lasta sai surmansa. Mutta missä määrin meillä on oikeus lukea tämän vihan ja raivon purkauksen europpalaiset uhrit kokonaisuudessaan tahi joitakin heistä marttyyrihistorian piiriin, on asia, jonka tietää vain Hän, joka tuntee marttyyrien nimet ja luvun.

Intian pohjoispuolella, maailman korkeimman vuorijonon Himalajan – "lumen asunnon" – takana sijaitsee korkealla ylätasangolla Tibet, Dalailaman maa. Se kuuluu kansatieteellisesi ja valtiollisesi lähinnä Kiinaan, ollen tämän jättiläisvaltakunnan entisiä alusmaita, mutta marttyyrihistoriassa voimme sen nimen mieluummin mainita Intian nimen yhteydessä. Intian tasangoilta, lähinnä Viidenvirran maasta, on lehahtanut lentoon mahtavia evankeliumin kotkia, joiden kaksi valtaista siipeä: pyhäin kärsivällisyys ja usko, on kantanut heidät yli Himalajan ikuisen lumen peittämien harjanteiden saarnaamaan rauhan evankeliumia siinä maassa, joka on tiukimmin ja ankarimmin suojattu ei vain kristinuskolta, vaan yleensä kaikelta länsimaalaiselta.

Tämä jylhän karu ja toivottoman yksitoikkoinen maa, jonka tietämättömän ja taikauskoisen kansan keskuudessa valtikoivat uskonkiihkoiset buddhalaiset pappismunkit, on ikäänkuin saatanan viimeinen ja lujin linnoitus maan päällä; linnoitus, jossa hän tahtoo hallita niin rajattomalla yksinvallalla, ettei hän millään hinnalla tahdo päästää sinne edes kristinuskon lähettiläitä. Mutta jumalanvaltakunnan merkkitulet ovat kuitenkin sytytetyt pitkin Himalajan harjanteita, ja siellä puhalletaan pitkään ja kuuluvasti riemuvuoden pasuunaan julistaen sen Kuninkaan tuloa, jolle kuuluvat kaikki maan kansat ja valtakunnat Luojan ja Lunastajan oikeudella.

Näiden evankeliumin mahtavien kotkien joukossa on mainittava eräs amerikkalainen tohtori-lähetyssaarnaaja, joka, Tibetissä paljon matkustettuaan ja vaikutettuaan, joku vuosi sitten kärsi marttyyrikuoleman jouduttuaan rosvojen käsiin. Useimmat heistä kuuluvat kuitenkin Sikhien sotaiseen ja uljaaseen heimoon Viidenvirran maassa. Heistä on lähinnä mainittava Sadhu Sundar Singh, tunnettu hindulainen mystikko ja ihmeellinen jumalanmies. Häntä nimitetään "apostoliksi, jolla on vertavuotavat jalat", koskapa hän astelee paljain jaloin apostoliseen tapaan yhtä hyvin Bengalin ja Hindostanin tasangoilla kuin Tibetin karussa ja kivisessä alppimaassa. Hän on tunkeutunut useamman kerran tähän saatanan viimeiseen ja lujimpaan linnoitukseen saaden ilmestyksiä ja julistaen evankeliumia apostolien hengessä sekä kärsien matkoillaan monen monta, suurenmoisen ihanaa veretöntä marttyyriota.

Hän kertoo oman maanmiehensä, jalon Kartar Singhin ihanasta ja sankarillisesta todistajakuolemasta. Kertoo, miten marttyyri sidottiin märkään jak-härän nahkaan ja annettiin virua siinä kolme vuorokautta nälässä, janossa ja kuumuudessa nahkan kiristyessä yhä tiukemmalle. Kun hän kolmantena vuorokautena tuntee loppunsa lähenevän, niin hän pyytää, että hänen oikea kätensä vapautettaisiin. Pyyntöön suostutaan. Vapautetulla kädellään hän ottaa poveltaan Uuden Testamenttinsa ja kirjoittaa sen ensi lehdelle urdukielellä seuraavat jalot, uskonuljaat sanat, oman uskon- ja rakkaudentunnustuksensa:

    "Mä Hälle annan, min mulle antoi,
    Mun elämäni, kaikkeni,
    Se että Hänen oisi.
    Mun kiitosvelkani Hänelle,
    Sen miten maksan,
    Kiitosvelan ikielämästä,
    Min mulle antanut Hän on?
    Ei kerran vain, vaan alati
    Mä Hältä elon pyytää tahtoisin,
    Mutt' siksi vain, ett' uudestaan
    Sen uhrata saisin palveluksessaan.
    Kuin pakanavaimo rakkaudesta
    Kuolleeseen puolisoonsa liekkiin astuu,
    Niin tahdon eestä Jeesuksen ilolla kuolla
    Ja kysellä en tahdo: miksi näin?"

Muhamettilaisen maailman marttyyrit.

Kristinuskon rinnalla on muhamettilaisuus, islam, maailman valtavin uskonnollinen mahti. Se ei ainoastaan sitkeästi pidä puoliaan kristinuskoa vastaan, vaan vieläpä harjoittaa suunnattoman laajaa ja intensiivistä lähetystyötä. Sen vaikutuspiiri ulottuu suurin piirtein katsoen Atlantin valtamereltä lännessä Tyyneen valtamereen idässä ja keskisen Volgan varsilta aina Kap-kaupunkiin etelässä.

Tavattomalla voimalla se leviää varsinkin Afrikan luonnonkansojen keskuudessa.

Kuten tunnettua, on meidän päiviemme islam monessa suhteessa maailman fanaattisin uskonto. Sen sotaisa uskonlevittämisinto ja fatalistinen usko Allahiin ja hänen profeettaansa on aikoinaan ollut vakava vaara ei vain kristinuskolle, vaan länsimaille yleensä. Nyt on muhamettilaisuuden valtiollinen mahti murskattu, suurin piirtein katsoen, sillä maailman 235:stä miljoonasta moslemista kuuluu noin 200 miljoonaa eli 85 % kristittyjen hallitusten alle. Mutta sen, mitä muhamettilaisuus on kadottanut poliittisesti, sen se on monin verroin voittanut uskonnollisesti.

Selvää on, että ne kristityt kansat, kuten armeenialaiset ja yksityiset kristityt, jotka ovat joutuneet asumaan muhamettilaisen maailman keskellä, ovat toisinaan saaneet kärsiä hirvittävää vainoa. Ja asiaan kuuluvaa on myös, että ne marttyyriot, joista taistelevan seurakunnan historia tietää kertoa sen keskuudessa, ovat verisiä ja julmia, kuten voi odottaa siellä, missä äärimmäisen sokea uskonkiihko saa määrätä tapahtumain ulkonaisen kulun.

Näytteeksi muhamettilaisten menettelytavoista näissä asioissa kerromme erään marttyyrion sveitsiläisen kirkkoherra Max Schaererin mukaan, joka esittää sen Sadhu Singhistä laatimassaan elämäkerrassa.

Muuan nuori muhamettilainen afgani nimeltä Abdul Karim oli elänyt hurjaa elämää ja ollut katkera kristinuskon vihollinen. Mutta hän joutui kääntymykseen ja rakkaudesta siihen Herraan, joka oli ostanut hänet ja rakastanut häntä kuolemaan asti hän päätti vihkiä koko elämänsä Hänen palvelukseensa. Hän myi omaisuutensa ja alkoi saarnata rauhan evankeliumia. Mutta pian hän joutui kovalle koetukselle.

Muuan mulvi, s.o. Mekassakävijä, joka pyhiinvaellusmatkansa kautta oli saavuttanut pyhyyden korkeimman asteen, tarjosi hänelle tyttärensä vaimoksi, jos hän luopuisi uskostansa. Mutta hän ei tahtonut vaihtaa taivaallista perintöosaansa maalliseen eikä sitä rauhaa, joka kaiken tuntemisen ylitse käy, maailman herneherkkuun. Ja nyt puhkesi häntä vastaan ankara vaino. Hänen nenänsä lävistettiin, sen läpi vedettiin naru ja näin häntä kuljetettiin läpi kaupungin katujen. Häneltä kysyttiin uudelleen tahtoiko hän luopua kristinuskosta. Kun hän nytkin kieltäytyi, niin lyötiin hänen molemmat kätensä poikki. Jälleen tehtiin sama kysymys. Peloton tunnustaja tiesi, mikä häntä odotti, mutta hänen tuskan vääntämiltä huuliltaan kuului varma: "En." Nyt lyötiin hänen jalkansa poikki ja kysyttiin pilkallisesti: "Missä nyt on sinun Jeesuksesi, jonka piti auttaa sinua?" Vaikka marttyyrin veri oli jo vuotanut melkein tyhjiin, vastasi hän: "Hän on minua hyvin lähellä, nyt niinkuin aina; ja voi teitä, elleivät silmänne näe ja sydämenne vastaanota Häntä! Oi, jospa teillä sentään olisi silmät nähdäksenne ja sydämet vastaanottaaksenne Hänet!" Samalla hän rukoili Jumalalta armoa ja anteeksiantoa murhaajilleen. Marttyyrin kestävyys ja rauhallisuus kiihoitti vieläkin enemmän raivostunutta joukkoa. Ja niin he sitoivat köyden marttyyrin verisen ja raadellun ruumiin ympäri, raastoivat hänet vielä kerran kaupungin läpi ja heittivät lopuksi tunkiolle.

Millä raivoisalla kiihkolla islamin hurjistuneet sanansaattajat toisinaan työskentelevät, siitä esimerkkinä seuraava tapaus.

Borneolla, maailman toiseksi suurimmalla saarella, asuu vaikeapääsyisillä, soisilla ylänkömailla hurja kansa dajaakit omituisissa suurissa paalurakennuksissa, joiden koristuksina on pääkalloja. Siellä aloittivat reiniläiset lähetyssaarnaajat työn 1838 Bandjermasinin kaupungin luona saaren etelärannalla. Vähitellen perustettiin 8 asemaa seurakuntineen, koulutoimi pantiin alulle ja harrastettiin paljon muuta hyvää. Mutta islamin kiihkeät lähettiläät päättivät tuhota koko kristillisen lähetystyön. Käyttäen hyväkseen sattunutta tyytymättömyyttä he tahtoivat nostaa kapinaan koko saaren hollantilaisia, maan isäntiä vastaan, ja murhata kaikki europpalaiset. Hollantilaiset tykkiveneet saivat estetyksi pahimman verenvuodatuksen, mutta kokonaan ei sitä kuitenkaan voitu välttää. Borneon ensimmäisenä marttyyrinä kuoli eräs Andreas-niminen kristitty. Muhamettilaiset vaativat häntä kääntymään islamiin, mutta hän virkkoi: "Minä olen kristitty ja tahdon sellaisena pysyä." Silloin moslemit lävistivät hänet puukoilla. Samalla surmattiin neljä lähetyssaarnaajaa, kolme heidän vaimoansa ja useita lapsia sekä muita europpalaisia. Seitsemän lähetysasemaa hävitettiin maan tasalle.

Etelämeren saaret.

"Katsokaa tuota uunia; siinä Teidät olisi paistettu jo aikoja sitten, ja senjälkeen me olisimme syöneet Teidät suihimme, ellei lähetyssaarnaajia olisi tullut."

Nämä sanat, jotka muuan maakalaiskristitty lausui eräälle valkoiselle, joka puhui halveksivasti lähetyssaarnaajista, voisimme luonteenomaisina asettaa otsikoksi Etelämeren saarten lähetysmarttyyrihistoriaan. Lähetyskirjallisuus yleensä ja lähetysmarttyyrihistoria erikseen on aina kiintoisaa ja romanttista lukemista täynnä jännitystä ja hengenvaarallisia tilanteita. Mutta lähetystyö ihmissyöjien keskuudessa ei ole pelkkää romantiikkaa; se on toisaalta karkeinta ja kovakouraisinta realismia, mitä milloinkaan on kirjoitettu. Se on aatteiden ja todellisuuksien ristiaallokko, jossa taivas ja helvetti tapailevat toisiaan sangen läheltä. Toisaalla enkelit, toisaalla täysveriset paholaiset; toisaalla pyhimykselliset, puhtaasta rakkaudesta kaikki alttiiksiantavat lähetyssaarnaajat; toisaalla villit kannibaalit, jotka joko paistavat tapetut vankinsa juhla-ateriaksi tahi syövät ne elävältä, saattavatpa kaivaa ne vielä haudastakin tässä tarkoituksessa; toisaalla taivas, toisaalla helvetti... Villit orgiat, joiden rinnalla kalpenee kaikki, mistä antiikin maailma tietää kertoa siinä suhteessa...

Esitämme seuraavassa muutamia pikapiirtoja eräistä kristinuskon ja länsimaisen sivistyksen huomattavimmista ja mainehikkaimmista tienraivaajista tämän infernaalisen ympäristön keskellä; ympäristön, jonka kauhistuksia ei kykene kuvailemaan villeinkään mielikuvitus ja jolle täytyy etsiä vertaa Danten Helvetistä...

Henry Nott, lähetyssaarnaajain ensimmäisen polven huomattavin mies, etevä kansanpuhuja, joka 1835 sai valmiiksi elämänsä suurtyön: raamatun käännöksen tahitinkielelle.

Samuel Marsden, evankeliumin tienraivaaja Uudella Seelannilla; mustien, sorrettujen papuoitten enkeli ja lämminsydäminen "maorien ystävä".

John Hunt, "ihmissyöjien apostoli", rakastettu jumalanmies, joka siirtyi Herransa iloon ollessaan vasta 36-vuotias ja suoritettuaan elämäntyön, joka olisi ollut kunniaksi monelle harmajahapselle. Hänen kuolinvuoteensa ääressä vaikeroivat alkuasukkaat: "Herra, me tiedämme olevamme pahoja, mutta säästä palvelijasi! Ota kymmenen meistä, mutta anna hänen elää saarnatakseen meille Kristusta!" Ja hänen viimeisistä huokauksistaan rakkaitten Fidshi-saarten puolesta huokuu läheinen ja pyhä tuntu Mestarin tuskantaistelusta yrttitarhan yksinäisyydessä, kun Hän kamppailee ja kilvoittelee verisessä tuskanhiessä hukkuvan sukukunnan puolesta... "Herra, siunaa Fidshiä Kristuksen tähden!... Sinä tiedät, että minä olen rakastanut Fidshiä; vapahda palvelijasi, vapahda kansasi, vapahda Fidshin pakanat!"...

Jos on totta vanhojen roomalaisten sanonta, että ketä jumalat rakastavat, sen ne ottavat pois nuorena, niin oli ainakin tämä jalo nuorimies korkeitten jumalien erikoinen suosikki.

John Williams, Etelämeren saarten apostoli, tulirintainen sananjulistaja, palavainen ja paistavainen kynttilä, ensimmäisiä niiden jumalanmiesten joukossa, joiden nimet loistavat kirkkaimmin Etelän Ristin alla.

Kun hänet vihittiin lähetyssaarnaajaksi, niin hänelle lausuttiin kehoitus: "Mene, rakas nuori veli! Ja jos kielesi tarttuu suusi lakeen, niin älä siitä välitä kertoessasi syntisille Jeesuksen rakkaudesta; ja jos käsivartesi vaipuvat väsyneinä alas, älä siitä välitä, kolkuttaessasi ihmisten sydämille, että Hänet laskettaisiin sisälle!" Ja että hän vastasi häneen kiinnitetyt toiveet, sitä todistavat myöhemmin erään kuolemasta elämään siirretyn miehen, entisen pakanan sanat, joka hänen kauttaan oli saanut kuulla Jumalan Pojan äänen: "Lähetettäköön saarnaajia jokaiseen maahan! Meidän on nyt paljon parempi olla kuin muinoin. Me emme enää nuku pelko sydämessä, pitäen patruunia päänsuojissa ja pyssyjä vierellämme. Lapsiamme ei kuristeta, veljiämme ei tapeta uhrattavaksi valheen hengelle."

Hän astui marttyyriuden kauniin oven kautta sisälle iankaikkiseen elämään Erromangan saaren rannalla Uusilla Hebrideillä marrask. 20. p. 1839.

John Coleridge Patteson, Melaneesian apostoli, ylhäissukuinen nuorukainen, joka vaihtoi rikkaan ja onnellisen kodin hoivan elämään kieltäymyksissä ja vaaroissa ihmissyöjien keskellä; ja kun villin nuija murskasi hänen takaraivonsa ja katkaisi hänen elämänsä langan, kareili hänen kasvoillaan viattoman lapsen rauhallinen hymy.

John Paton, "mies, joka kohtasi tuhannen kuolemaa"; kansallisuudeltaan urhoollinen skotti; maallisista antimista köyhän, mutta rauhasta ja ilosta ja jumalanpelosta rikkaan kodin lapsi; hengellinen uskalikko, joka eli vuosikymmeniä villien ihmissyöjien keskellä alinomaisen kuolemanvaaran ympäröimänä.

Kun hän aloitti työnsä Tanna-saarella Uusilla Hebrideillä, niin hän sai ostaa asema-alueensa kolmesti, sillä viekkaudella villit anastivat sen aina uudelleen; tuultumaan viedyt sänkyvaatteet katosivat kuin taikaiskusta; koko keittiö ryöstettiin puti puhtaaksi; yöllä katosivat kaikki vuohet, kanat j.m.s. Asukkaat pitivät villejä juominkeja ja tanssiaisia, joissa vangit paistettiin juhla-ateriaksi. Saattoivatpa he kaivaa esiin haudatutkin ja syödä ne. Naiset saivat tehdä raskaimmat työt ja usein heidät rääkättiin kuoliaiksi; lapset surmattiin usein; vanhukset saivat kuolla nälkään...

Kun Paton poistui saarilta elämänsä ehtoona lähteäkseen kotimaahan, oli elämä kokonaan muuttunut: sodat olivat tauonneet; ei tahdottu kostaa vihollisille, vaan osoittaa rakkautta ja ystävällisyyttä; ja monet tarjoutuivat vapaaehtoisesti lähetyssaarnaajiksi saarnatakseen rauhan evankeliumia villien heimojen keskuudessa.

James Chalmers, uranuurtaja Jumalan armosta; kristinuskon ja länsimaisen sivistyksen tienraivaaja Uuden Guinean villien pääkallonmetsästäjien keskuudessa; aina iloinen, urhoollinen ja väsymätön Tamate, kuten alkuasukkaat nimittivät häntä.

Hienosti sivistynyt kirjailija L. R. Stevenson suorastaan jumaloi häntä ja kirjoitti: "Minun täytyy tavata Tamate..., hän on mies, jota kukaan ei voi nähdä ihastumatta häneen. Hänellä on vikoja niinkuin meillä kaikilla, mutta hän on rohkea kuin kirkon torni."

Ja laivaston komentaja kirjoitti virallisessa raportissaan hänestä ja hänen työtoveristaan Lawes'ista: "Nämä herrasmiehet, jotka tulivat ensimmäisinä ja asettuivat yksin asumaan näiden villien ihmissyöjien keskuuteen, ovat tarmokkaalla, mutta rauhallisella ja suoralla kohtelullaan saavuttaneet sellaisen vaikutusvallan näihin maakalaisiin, että moni kruunattu pää olisi sitä heiltä kadehtinut."

Ja hallitsija Chalmers olikin; kruunupää Jumalan armosta; mutta hänen valtikkanaan oli rakkaus ja hänen kruununaan marttyyriuden punainen hattu...

II.

Johdannollinen yleiskatsaus Afrikan Lähetysmarttyyrihistoriaan.

1. Suurten vastakohtain maa.

Afrikka on suurten vastakohtain maanosa. Voimme sanoa, että siellä on länsimaisen kulttuurin kehto; ja kuitenkin se on viime aikoihin asti ollut maanosa vailla kulttuuria. Sen pohjoisrannikko on sivistyneen maailman vanhimpia osia; mutta sen sisäosat tunnetaan parahiksi yhden miespolven ajan. Sen eräillä osilla, kuten Egyptillä ja Karthagon provinssilla, oli kunniasija alkukirkon marttyyrihistoriassa; sen sisäosissa on raivonnut sellaisia ihmispetoja kuin Tshaka ja Dingana, tunnetut tsulupäälliköt, jotka mielettömässä julmuudessa voittavat Neron ja Betlehemin synkän lastensurmaajan. Pohjois-Afrikka on lahjoittanut kreikkalaiselle ja latinalaiselle kirkolle sen suurimmat opettajat: Origeneksen ja Augustinuksen; mutta sen sisäosissa ovat asukkaat viime aikoihin asti eläneet ja elävät vielä nytkin monin paikoin sellaisessa noitien ja pahojen henkien pelossa, ettei noilla ihmisraukoilla ole yön lepoa eikä päivän rauhaa.

Sen pyhät marttyyrit alkukirkon aikoina näkivät näkyjä ja elivät taivaallisissa hurmostiloissa; sen eräät rannikot ja sisämaan seudut ovat orjakaupan aikoina nähneet niin vihlovaa ja rajatonta tuskaa, että sitä kirjailijaa ei ole syntynyt, jonka kynä kykenisi kuvailemaan sitä täydellisesti; eikä liioin ole syntynyt sitä värien mestaria, joka kuvaisi sen kaiken kankaalle. Afrikassa ovat maailman rikkaimmat kulta- ja timanttikentät; ja kuitenkin on kokonaisten pitkien vuosisatojen kuluessa sen omain poikain ja tytärten ruumiit olleet sen arvokkain ja halutuin kauppatavara.

Todellakin: mikä suurten ja järkyttävien vastakohtain maanosa onkaan Afrikka! Ja miten raskaana onkaan Haamin kirous painanut hänen jälkeläisiään vuosisatain kuluessa! Mutta Maran katkeriin ja myrkyllisiin vesiin on heitetty Golgatan ristin pyhä puu. Ja katso: ne ovat tulleet yhtä suloisiksi ja makeiksi kuin ne keitaat, joiden lähteet kumpuilevat siellä täällä keskellä Saharan suunnattomia hieta-aavikoita! Ja mustien maanosan toivottoman synkän pimeyden keskellä on pakanain valo alkanut kirkkaasti paistaa. Tarkastelemme seuraavassa tätä valon ja pimeyden jättiläiskamppailua tässä kovia kokeneessa maanosassa marttyyrihistorian näkökulmalta.

2. _Verta ja tuskaa._

Kainin henki on kaikkina aikoina ja kaikkien kansain keskuudessa tehnyt suurempaa tahi pienempää tuhoa. Mutta ei milloinkaan eikä minkään kansan keskuudessa se ole siinä määrin tuhonnut elämää – kukoistavaa ja raihnaista, syntynyttä ja vielä syntymätöntä – ja raadellut kansan sielua kuin Afrikan tumman ja tuskantäyteisen taivaan alla. On mahdotonta määritellä edes summittain sitä viattoman veren määrää, mikä vuosisatain kuluessa on vuodatettu tässä onnettomassa maanosassa vain tavan ja huvin vuoksi julmien ja mielettömien tyrannien viittauksesta. Lukija voi muodostaa asiasta oman käsityksensä niiden viitteiden valossa, joita tarjoavat esimerkit parin tyypillisen afrikkalaisen tyrannin elämästä, nimittäin Ugandan kuninkaan Mutesan ja tsulupäällikön Tshakan. Ja tällöinkin täytyy meidän vielä tehdä se rajoittava huomautus, että edellinen hallitsija monessa suhteessa edustaa Afrikan parasta ja valistuneinta hallitsijatyyppiä.

Eräs lähetyssaarnaaja kertoo vaikutelmiaan Mutesan pääkaupungista Rubagasta (Mengosta): "Joka päivä kaikuvat korvissamme onnettomien uhrien kamalat huudot, joita hakataan kappaleiksi, ja usein he eivät ole tehneet muuta pahaa kuin rikkoneet hovitapoja. Onnettomia uhreja kidutetaan kuolemaan saakka. Mitä hirvittävin häpeä voidaan koroittaa laiksi. Kuinka kamalan näyn tarjoaakaan todellisuudessa tämä iloinen, houkutteleva palatsi, joka on rakennettu aurinkoiselle kukkulalle."

Katoliset lähetyssaarnaajat toivat Mutesalle lahjaksi tykkejä ja muita ampumatarpeita, m.m. kiväärejä. Tämä afrikkalainen monarkki harjoitteli aseitten käyttöä siten, että käytti maalitaulunaan ihmisiä, jotka sattuivat tulemaan häntä vastaan.

Kerran oli Mutesa sairaana. Sikäläinen poppamies antoi kuninkaalle neuvon, miten hän paranee: hänen tulee surmata 2,000 ihmistä, ja niin hän tulee terveeksi. Sanottu ja tehty. Kuningas antoi henkivartijoilleen käskyn mennä kaupunkiin johtavan tien varrelle ja ottaa kiinni kaikki tulevat ja tuoda ne sitten kaupunkiin ja mestata.

Joku kysyi kerran Mutesalta, kuinka monta vaimoa hänellä on. Kuningas vastasi, ettei hän tiedä aivan varmaan, mutta hänen luullakseen niitä pitäisi olla yli 7,000. Nyt kerrotaan kuitenkin, että kuningas raivopäissään saattoi mestauttaa koko haareminsa.

Mutta Mutesan julmuus ei vedä vertoja tsulupäällikkö Tshakalle (s. noin 1786, k. 1828), Afrikan Napoleonille, joka lienee hirvittävin tyranni, mikä milloinkaan on istunut valtaistuimella tahi villikansan päällikön tuolilla.

Tshaka omasi afrikkalaisen rodun parhaat henkiset lahjat ja ruumiillisen täydellisyyden. Hän oli uljain mies tsulujen joukossa, kansanheimon, joka on tunnettu erään rotunsa kauneimpana ja arvokasryhtisimpänä kansana. Hän oli varreltaan huomattavan kookas sekä väkevä ja notkea. Hänen sitkeydellään ja kestävyydellään ei ollut rajoja. Hän osasi laulaa, tanssia ja leikkiä. Hänellä oli verraton järjestelykyky, ja samalla kuin hän oli muihin nähden ankaran kurin mies, hän voi myös osoittaa itsekuria. Sodassa oli pelko hänelle tuntematon käsite. Sanalla sanoen: hän oli mies, joka oli luotu sotaisiin mainetöihin. Ja sellaiseksi muodostui myös hänen uransa afrikkalaisen käytännön mukaan. Mutta hänen luonteessaan oli myös peloittavan vaarallisia elementtejä: hänellä ei näyttänyt olevan lainkaan sääliä, eikä hänessä tiedetä olleen jälkeäkään hellyydestä naista ja lasta kohtaan. Ainoa nainen, jota hän rakasti ja kunnioitti, oli hänen äitinsä, joka oli häneen syvästi kiintynyt ja eli yksinomaan poikaansa varten.

Tällainen oli fyysilliseltä ja henkiseltä rakenteeltaan se mies, joka tuli näyttelemään niin kauhistuttavaa osaa oman heimonsa ja Etelä-Afrikan historiassa; mies, joka joutui näyttelemään pyövelin ja hävittäjän osaa, vaikka hän mieskohtaisilta ominaisuuksiltaan oli niin etevä, että tunnettu lähetyskirjailijatar G.A. Gollock sanoo hänestä: "Niin kauan kuin historia asettaa kansallisten urhojen eturiviin soturin ja valloittajan, on Tshaka oikeutettu saamaan paikan afrikkalaisten kuuluisuuksien joukossa." Ja nyt muutama sana Tshakan sotatoimista ja yksityiselämästä.

Ensi töikseen hän järjesti uudelleen tsulujen sotajoukon ja sen tehtyään hän alkoi kuuluisat sotaretkensä. Tsulut taistelivat kuin demonit ei vain siksi, että he olivat urhoollista kansaa ja sota heidän lempityötään, vaan ennen kaikkea siksi, että häviö ja perääntyminen merkitsi varmaa kuolemaa, jos he palasivat ilman voittoa Tshakan luo. Näine joukkoineen hän levitti ympärilleen kauhua ja kuolemaa hävittäen ja ryöstäen paljaaksi koko Natalin ja muita seutuja.

Ihmiset elivät alituisessa levottomuudessa. Vilja leikattiin pelloilta puolikypsänä, ja elettiin alinomaisessa jännityksessä yötä päivää. Vain yksi ainoa huuto yöllä, ja koko kylä oli villissä paossa vuorille. Sillä jos ihmiset joutuivat Tshakan sotilaitten käsiin, niin kohtalo oli kaamea: miehet tapettiin, lapset pistettiin elukkain sarviin ja naiset vietiin sotasaaliina. Kokonaiset viljavat alueet muutettiin erämaaksi. Natal ja monia muita seutuja hävitettiin samoin.

Kuuluisa bantulaiskirjailija S. M. Molema tekee Tshakan sodista seuraavan yhteenvedon: "Näin Tshaka tulen ja miekan voimalla levitti sekasortoa ja pakokauhua naapurimaiden ja -heimojen keskuuteen, teurasti ilman eroa ystävän tai vihamiehen vain oikkujaan seuraten... Neljännesvuosisadassa Tshaka oli surmauttanut kaikkiaan noin miljoonan ihmistä, hävittänyt ja tehnyt autioiksi ennen hedelmälliset ja väkirikkaat seudut ja verellä kirjoittanut nimensä historian lehdille."

Yhtä säälimätön ja julma hän oli yksityiselämässään. Kenenkään henki ja elämä ei ollut turvassa häneltä. Eräs tsulu kuvaili elämää hänen kraalissaan näin: "Kuningas kohottaa vain oikean kätensä etusormen ja se on merkkinä siitä, että syytetyn on kuoltava. Heti hyökkäävät palvelijat hänen kimppuunsa ja lyövät häntä nuijilla tai työntävät terävän seipään vatsanpohjasta, kunnes se tulee ulos suusta. Sellaista tapahtuu joka päivä suurella pihamaalla, eikä se ketään sureta, vaan kansa hymyilee sille."

Tshakan äiti rukoili häntä ottamaan laillisen vaimon, jottei suuri hallitsijasuku sammuisi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Hänellä oli satoja naisia, mutta ainoatakaan hän ei ottanut lailliseksi vaimokseen. Ei yksikään hänen lapsistaan jäänyt eloon. Joko surmattiin äiti ennen lapsen syntymää, tahi lapsi syntymän jälkeen.

Kun hänen äitinsä kuoli, niin hän surmautti 10,000 henkeä omasta kansastaan; kaikki, jotka eivät voineet alinomaan itkeä ja huutaa. Omaan kuolemaansa nähden hän määräsi seuraavaa: hänen kanssaan tuli haudata 10 naista elävältä; sinä vuonna ei saanut harjoittaa maanviljelystä eikä nauttia maitoa; ja kaikki vastasyntyneet lapset oli tapettava.

Mutta eivät ainoastaan yksityiset tyrannit olleet julmia ja verenhimoisia. Kokonaiset heimot tuhosivat toisiaan sukupuuttoon. Näin ollen ei ole ihme, jos humaaninen ja jalo Livingstone, katsellessaan näitä kauhunkuvia, huudahti epätoivoissaan: "Verta, kaikkialla verta!"...

3. Järkyttävää historiaa.

Tyranniuden ja verenvuodatuksen ohella oli orjakauppa toinen Afrikan suurista vitsauksista. Ja vain taivas tietää kaiken sen tuskan ja tuntee kaikki ne kauhut, jotka se on saanut aikaan mustien maanosassa.

Orjakauppa oli ikivanha tapa Afrikan länsirannikolla. Mutta suurempaan vauhtiin se pääsi vasta Amerikan löydön jälkeen, jolloin Amerikassa alettiin tarvita suuret määrät työvoimaa. Ja nyt alkoi liikennöiminen, jolla kauhistuksiin nähden ei ole vertoja ihmiskunnan historian lehdillä. Tälle "ihmislihan kaupalle", joka pian paisui mittasuhteiltaan kansainväliseksi, antoi paavi hyväksymisensä ja Espanjan hallitus solmi "kaikkein pyhimmän kolminaisuuden nimessä" kokonaisen sarjan liittosopimuksia, jotka laillistuttivat orjakaupan. Ryhtyipä Englantikin, kansain vapauden vaalija ja parlamentarismin kotimaa, tähän alhaiseen peliin. Parlamentti tunnusti orjakaupan laillisuuden 1562, ja amiraali John Hawkins matkusti "Jesus"-nimisellä laivalla Sierra Leonen rannikolle hankkimaan orjalastia. Kuningatar Elisabetin mielestä se oli inhoittavaa hommaa, mutta Hawkinsista tuli rikas ja mahtava mies, joka aateloituna asetti vaakunaansa sidotun mustan miehen.

Orjain saamiseksi käytettiin houkutteluja paloviinalla ja aseilla tahi pantiin toimeen säännöllisiä ajometsästyksiä. Vielä kamalammaksi muodostui hävitys, kun heimot yllytettiin taisteluun toisiaan vastaan orjain hankkimiseksi. Mitään sääliä ei tunnettu. Armotta erotettiin puolisot toisistaan ja lapset vanhemmistaan. Kokonaisia heimoja hävitettiin sukupuuttoon, kylät poltettiin ja laajat alueet joutuivat autioiksi. Matkalla Amerikkaan orjia kohdeltiin huonommin kuin elukoita.

Afrikan itärannikolla ja Madagaskarilla harjoittivat arabialaiset samaa inhoittavaa kauppaa ikivanhoista ajoista asti. Kaamea on se kuva, jonka jalo Livingstone antaa tästä liikenteestä Sambesi joella. Hän kertoo, miten koko joki ylt'yleensä oli orjain ruumiiden peitossa. Joka aamu täytyi hänen miestensä irroittaa propelleista niihin tarttuneet ruumiit. Kaikki tiet olivat täynnä kuolleita tahi kuolevia, jotka vielä lisäksi olivat sidotut toisiinsa. Hän huudahtaa: "Afrikkaa ei voida pelastaa ennenkuin orjakauppa, tämä vääryyden lohikäärme on voitettu. – Meidän on vaikea käsittää sitä alennusta, mihin orjakauppa on saattanut nuo raukat."

Myöhemmin, kun orjakauppa jo oli poistettu, lordi Palmerston lausui siitä: "Ne rikokset, joita on tehty neekeriorjuuden ja orjakaupan yhteydessä, ovat suurempia kuin kaikki muut rikokset yhteensä, joita ihmissuku muutoin on tehnyt maailman alusta meidän päiviimme asti."

4. Väkijuomien tuhot mustien maanosassa.

Kolmas vitsaus, joka on levittänyt kuvaamatonta kurjuutta mustien maanosassa, on väkijuomat. Ne eivät ole Afrikassa ainoastaan nautintoaine, vaan monin paikoin suorastaan käypä raha ja arvonmittari.

Afrikkalaisilla on omat päihdyttävät juomat: olut tahi käynyt palmunmehu t.m.s. Mutta ne eivät ole niin voimakkaita ja vaarallisia kuin europpalaisten paloviina. Kun alkuasukkaat saavat viinaa niin he kadottavat kokonaan itsehillinnän: he voivat myydä itsensä, vaimonsa ja lapsensa. Kohtuus on heille tuntematon. Kokonaiset seudut ovat autioituneet ja ihmiset turmeltuneet väkijuomain käytön vuoksi. Se on monin paikoin tärkeä kauppatavara, ja sillä houkuteltiin ennen heimot myymään toisensa ja hankkimaan orjia. Nyt hankitaan viinalla haluttuja tuotteita ja työvoimaa. Sprii on raha, jota ilman ei voi mitään ostaa. Voidaanpa verotkin ja sakkorahat maksaa viinassa. Kun oli kysymyksessä spriikaupan lopettaminen, niin eräs johtava liikemies lausui: "Ilman spriitä ei ole mitään kauppaa."

Mahdotonta on kuvata sitä kurjuutta, minkä väkijuomat ovat tuoneet näiden luonnonkansain keskuuteen. Syystä lausui suuren Nigerkomppanian perustaja sir George Gouldie Brysselin siirtomaakongressissa 1890: "Minä puhun 16 vuoden kokemuksesta ja sanon täydellä varmuudella, että, jollei silmänräpäyksessä ryhdytä toimenpiteisiin spriitulvan pysähdyttämiseksi – ei korkeammilla veroilla, vaan kiellolla –, pääsevät siellä valtaan sellaiset olosuhteet, jotka johtavat maan täydelliseen häviöön." Muuan toinen etevä siirtomaamies lausui virallisessa raportissa 1911: "Spriiliikenne, jota eri europpalaisten kansakuntien liikemiehet harjoittavat Afrikan eri osissa, on rikos sivistystä vastaan, jolle vetää vertoja vain entisaikain orjakauppa."

Monet afrikkalaiset heimopäälliköt ja heimot ovatkin sentähden nousseet vastustamaan tätä kansallista onnettomuutta kieltämällä kokonaan spriin myynnin ja käytön. Näin teki m.m. kristitty betshuanapäällikkö Khama Hyvä. Tällöin hän joutui niin vaikeaan tilanteeseen, että oli hengen vaarassa omien maanmiestensä taholta. Mutta vieläkin suurempia vaikeuksia tuottivat hänelle n.s. "kristityt kauppiaat". He eivät tahtoneet totella hänen kieltoaan, aiheuttivat rettelöitä, syyttivätpä häntä Englannin hallituksellekin. Mutta Khamalle, joka oli nähnyt oman isänsä kärsivän juoppouden kirouksesta ja alennustilasta, tämä oli syvän vakaumuksen ja sydämen asia, ja hän kirjoitti puolustuksekseen: "Tahdon mieluummin kadottaa maani kuin nähdä sen joutuvan spriitulvan valtaan. Pelkään Lobengulaa (mahtava matabelepäällikkö) vähemmän kuin paloviinaa. Lobengula ei koskaan vie minulta yön unta, mutta jouppoutta vastaan taisteleminen on samaa kuin taistelisin demoneja enkä miehiä vastaan. Pelkään valkoisen miehen juomaa enemmän kuin Matabelen murhaajia; he surmaavat miesten ruumiit, ja silloin on kaikki ohi; mutta sprii tekee miehistä piruja ja hävittää sekä heidän ruumiinsa että sielunsa ainaiseksi."

Edellisten lisäksi on afrikkalaisilla ollut vielä muitakin vitsauksia ja koettelemuksia: alituinen sotatila eri heimojen välillä, noitien ja poppamiesten tavaton mahti, pahojen henkien pelko, kannibalismi ja ihmisuhrit.

5. Tienraivaajia ja tunnustajia.

Lähetysmarttyyrihistorian piiriin kuuluvat lähinnä ne Herran todistajat ja muut kristityt, jotka tavalla tahi toisella ovat joutuneet antamaan henkensä ja elämänsä Herran Jeesuksen ja Hänen evankeliuminsa vuoksi: veriset marttyyrit. Mutta sinne kuuluvat myös verettömät marttyyrit, martyres sine sangvine, s.o. ne uskonsankarit, joilla on marttyyrin elämyksiä ja kokemuksia, mutta jotka kuitenkin Jumalan armollisen suojeluksen kautta ovat säilyneet hengissä. Heitä voimme myös toisella nimellä nimittää tunnustajiksi. Esitämme seuraavassa muutamia tällaisia uskonsankareita, etupäässä europpalaisia ja vain yhden maakalaisen: piispa Crowtherin.

Van der Kemp.

Näiden evankeliumin suurten tienraivaajain ja tunnustajain joukossa on hollantilaisella tohtori van der Kempillä erikoinen kunniasija. Häneen voimme sovittaa ylösnousseen Jeesuksen sanat Ananiakselle, jotka koskevat nuorta Saulusta, sittemmin mainehikasta pakanain apostolia ja suurten kärsimysten miestä Paavalia: "Minä tahdon näyttää hänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsimän minun nimeni tähden." Ja myös Herran sanat fariseus Simonille: "Tämän monet synnit ovat anteeksiannetut, ja sen vuoksi hän rakasti paljon."

Johan Theodosius van der Kemp (s. 1747) oli uskovaisen papin poika, mutta heittäytyi jumalattomuuteen ja synnin retkille. Rupesi upseeriksi saavuttaen ratsumestarin arvon, mutta jouduttuaan riitaan Oranin prinssin kanssa, luopui armeijasta ja luki lääkäriksi. Purjehtiessaan kerran 1791 vaimonsa ja pikku tyttärensä kanssa Maas joella kaasi pilvenpyörre hänen veneensä, ja hänen rakkaansa hukkuivat. Mennessään surun murtamana kirkkoon, sanoi hänelle sisäinen ääni: "Sinun ei tule antaa rakkaitasi vain Jumalalle, kaiken Luojalle, vaan minulle." Se oli Jeesuksen ääni, johon hän vastasi: "Kyllä, Herra, minä teen sen."

1799 hän matkusti lähetyssaarnaajaksi Etelä-Afrikkaan, missä alkoi pitkän ja siunatun vaikutuksen halveksittujen ja raakalaisasteella olevain hottentottien keskuudessa. Hollantilaiset siirtolaiset, buurit, eivät pitäneet edes ihmisinä näitä kuljeskelevia paimentolaisia, jotka olivat valheellisia, laiskoja ja varkauteen taipuvaisia eläen moniavioisuudessa. Erään kirkon ovella oli kirjoitus: "Koirilta ja hottentoteilta on pääsy kielletty." Kerran ampui muuan buuri alkuasukasrenkinsä. Lähetyssaarnaaja nuhteli häntä siitä, että hän ampui ihmisen. "Eihän toki, mynheer (hyvä herra), Jumala varjelkoon minua sellaisesta synnistä!" – "Mutta etkö äsken ampunut renkisi?" – "Vai tarkoittaa mynheer noita elukoita? Niitä olen ampunut monta."

Työ tällaisissa oloissa vaati sitä rakkautta, joka on ylhäältä, joka ei omaansa etsi. Ja sitä, samoin kuin pyhäin kärsivällisyyttä, uskoa ja toivoa uhkui jalosukuisen ja oppineen tohtorin sydän. Hän sai kestää tavattomia vaivoja ja kieltäymyksiä karun luonnon keskellä, missä ei ollut saatavissa edes suolaa. Sitä saadakseen hänen täytyi raivata itselleen neljän päivän työllä tie halki viidakkojen meren rantaan, kaivaa siellä kuoppa rantahiekkaan, mistä sitten auringon haihdutettua veden sai suolaa. Hatutta ja kengittä hän kulki pitkin kalliopolkuja ja halki viidakkojen etsien alkuasukasmajoja. Häntä rakastettiin ja kunnioitettiin korkeampana olentona, Jumalan enkelinä, jolla on valta tehdä voimatekoja.

Kerran sattui kova kuivuus. Gaika-niminen päällikkö pyysi häntä rukoilemaan sadetta. Van der Kemp kieltäytyi. Silloin päällikkö lähetti sanan: "Olet julma, kun sanot ei; jos vain heittäydyt polvillesi, niin saamme niin paljon sadetta kuin tarvitsemme." – "No, Jumalan nimessä sitten", virkkoi tohtori ja rupesi rukoilemaan. Sadetta tuli virtanaan päiväkausia. Päällikkö lähetti härän van der Kempille –, joka kuitenkin palautti sen takaisin – ja käski sanoa terveisiksi: "Pysy toisella kertaa paremmin kohtuudessa, sillä olitpa melkein hukuttaa meidät!"

Mutta buurit, hänen omat maanmiehensä, eivät voineet sietää sitä ajatusta, että van der Kemp kohteli hottentotteja ihmisinä, saarnasi heille evankeliumia ja kastoi heitä. Niinpä he kerrankin ottivat asevoimalla haltuunsa sen kirkon, joka oli annettu hänen käytettäväkseen, repivät lattian ylös ja pesivät pois "saastutuksen". Heidän vihansa ja raivonsa meni yli kaikkien äyräiden, kun van der Kemp, ollakseen kaikessa alkuasukasten kaltainen, pukeutui heidän tapaansa ja meni naimisiin kääntyneen hottentottinaisen kanssa. Muuan buuri oli kyllin julkea ja sokea mennäkseen maaherran luo Kapiin pyytämään häneltä lupaa saada ampua van der Kemp.

Mutta eivät mitkään vaikeudet, eivät mitkään vaarat eikä mikään viha ja vaino voinut masentaa tätä jaloa jumalanmiestä, jonka ainoa rakkaus oli Ristiinnaulittu.

Robert Moffat.

Robert Moffat on yksi niitä suuria, Jumalan rakkauden lämmittämiä evankeliumin tienraivaajia, jotka ovat uhranneet elämänsä työssä ja taistelussa Etelä-Afrikan halveksittujen kansanheimojen keskuudessa.

Ollen syntyperältään skotlantilainen hän tuli 1816 Kapkaupunkiin, jossa alkoi opiskella hollanninkieltä ja meni sitten naama-kansan luo Oranjevirralle. Tiellä hän tuli erääseen talonpoikaistaloon, missä häntä pyydettiin johtamaan iltahartautta. Kun Moffat kysyi: "Mutta missä on palvelusväki?" vastasi isäntä: "Tarkoitatteko hottentotteja? Mieluummin menisin vuorille noutamaan apinoita, tai, kuulehan poika, menepäs ulos kutsumaan koiria tänne!" – Moffat ei virkkanut mitään, otti raamatun, luki tekstin Kananean vaimosta ja puhui sydämellisesti sanoista: "Niinpä niin, Herra; penikathan syövät niitä muruja, jotka heidän herrainsa pöydiltä putoavat." Talonpoika keskeytti äkkiä puheen sanoen: "Älä lausu enää noita sanoja!" Riensi ulos ja toi hottentotit sisälle. Myöhemmin virkkoi talonpoika: "Herra otti ison vasaran ja löi sillä reijän kovaan päähän!"

Kun Moffat työskenteli naamalaisten keskuudessa kääntyi hänen kauttaan hurja hottentottilaispäällikkö Jager Afrikaner, joka oli laajalti pelätty rosvoretkiensä ja väkivallantöittensä vuoksi; mies, jonka päästä hallitus oli luvannut sata puntaa. Yhdessä Moffatin kanssa hän sitten kääntymisensä jälkeen meni Kapkaupunkiin, missä hänen tulonsa herätti tavatonta huomiota, ja missä hän oli elävämpi ja vakuuttavampi todistus Jumalan armon uudestiluovasta voimasta kuin sadat saarnat.

Varsinaisen elämäntyönsä Moffat suoritti kuitenkin betshuana-kansan keskuudessa Kururnan joen varsilla. Siellä hän saarnasi siitä verestä, joka puhdistaa kaikesta synnistä. Kerran joutui muuan naistietäjä ja törkeä jumalanpilkkaaja kovaan synnin hätään. Hän valitti Moffatille: "Minä en voi elää enkä kuolla." Moffat alkoi puhua Jumalan Karitsasta, mutta nainen keskeytti hänet sanoen: "Sinä sanot, että Kristuksen veri puhdistaa kaikista synneistä; mutta tunnetko minun syntieni luvun? Lue ruohon korret taikka kasteen pisarat, – ne eivät ole mitään minun pahojen tekojeni luvun suhteen." Hän sai kuitenkin vakuutuksen armosta ja syntien anteeksisaamisesta.

Moffat käänsi 50-vuotisen työpäivänsä kestäessä raamatun betshuanakielelle ja laski perustuksen kansan aineelliselle ja henkiselle viljelykselle. Varkaudet ja muu epärehellisyys alkoi hävitä, kaikkialla vallitsi työteliäisyys ja järjestys. Mutta alkuaikoina hän oli usein vaarassa kadottaa henkensä. Häntä vihasivat varsinkin noidat, "sateentekijät", syyttäen häntä kuivuudesta ja muista onnettomuuksista.

Kerran tuli hänen luokseen päällikkö keihäs kädessä ja vaati häntä lähtemään pois, koska muussa tapauksessa tultaisiin käyttämään väkivaltaa. Moffat vastasi: "Me olemme aina kieltäytyneet lähtemästä ja olemme nyt lujemmin kuin koskaan ennen päättäneet jäädä. – Jos tahdotte saada meidät pois, täytyy teidän käyttää ankarampia keinoja, sillä meidän sydämemme on teidän luonanne. Voitte tappaa minut ja polttaa meidän talomme, mutta minä tiedän, ettette tahdo kajota minun vaimooni ja lapsiini ja että myöskin säästätte minun kunnianarvoisan ystäväni" (tällöin hän viittasi vanhaan lähetyssaarnaaja Hamiltoniin.) Päällikkö katsoi seuralaisiinsa päätään pudistaen ja virkkoi: "Näillä ihmisillä on varmaan kymmenen henkeä, koska he eivät ensinkään pelkää kuolemaa; tottapa tuossa ylösnousemususkossa sittenkin on jotakin perää."

David Livingstone.

Se nimi, joka loistaa kirkkaimmin ajatellessamme mustien maanosaa ja sen lähetyshistoriaa, on sen suuren tienraivaajan ja uranuurtajan, joka varsinaisesti on avannut Sisä-Afrikan Jumalan evankeliumille ja länsimaiselle tutkimukselle: David Livingstonen. Afrikan villien heimojen ja raakojen alkuasukkaiden joukossa hän joutui myös olemaan lukemattomissa vaaroissa ja hengenvaarallisissa tilanteissa, joista hän selviytyi ainoastaan jumalanpelkonsa ja täydellisen rauhallisuutensa ja tyyneytensä vuoksi. Siksipä on paikallaan mainita hänen nimensä myös lähetysmarttyyrihistoriassa, vaikka se oikeastaan kuuluukin lähetyshistoriaan ja suurten tutkimusmatkailijoiden piiriin.

Hänen elämäntyönsä on kaikille siksi hyvin tunnettu, ettei ole tarvis eikä tilaisuutta puuttua siihen lähemmin tässä yhteydessä. Hänen kuolematon kunniansa, paitsi hänen suuria löytöjään ja uraauurtavaa työtään yleensä, on se seikka, että hän on lähetyssaarnaajana, tutkimusmatkailijana ja kirjailijana suorittanut ainutlaatuisen ja korvaamattoman työn mustien maanosan avoimen haavan, orjakaupan poistamiseksi. Ja sille alttarille hän myös laski kunniansa ja auktoriteettinsa tiedemiehenä ja tutkimusmatkailijana. Itse hän sanoo tästä: "Tätä auktoriteettia minä tahdon käyttää parantaakseni yhden maailman haisevimmista mätähaavoista (orjakaupan). Vähäiset voimani tahdon käyttää saadakseni aikaan tämän muutoksen. – Jos Jumala sallii minun tehdä lopun orjakaupan hirvittävästä onnettomuudesta, ei nälkä ja kärsimykset merkitse mitään, ja minä tahdon ylistää Hänen nimeään kaikesta sydämestäni."

Rukousasennossa, nojaten päätään tyynyä vastaan, hänen kuolematon henkensä erkani matkan vaivoista uupuneesta tomumajasta yöllä toukokuun 2. päivää vastaan 1873. Hänen sydämensä, joka oli sykkinyt niin hellästi ja lämpimästi Afrikan onnelle, haudattiin jättiläispuun alle Italassa, Bangveolon järven etelärannalla, mutta ruumis on haudattu Westminster Abbeyhin muiden Englannin suurten poikain joukkoon. Hänen hautakiveensä on kaiverrettu seuraavat hänen lausumansa sanat, jotka ovat tämän suuren Afrikan tutkijan ja rakastajan henkinen testamentti: _"Tulkoon taivaan runsain siunaus jokaisen osaksi, olkoonpa hän amerikkalainen, englantilainen tai turkkilainen, joka tahtoo olla apuna parantamassa maailman avointa haavaa!"_

Francois Coillard, "Ranskan Livingstone".

"Rukoilkaa, että minä pysyisin Mestarilleni uskollisena kuolemaan asti! Rukoilkaa Häntä, oi rukoilkaa kaikki lämpimästi, että minä saisin harmaantua Hänen palveluksessaan ja että Hän soisi minulle ilon nähdä elämänkutsumukseni päättyvän vasta kuollessani!"

Näin rukoili Francois Coillard, vanhan ranskalaisen hugenottiperheen poika, kun hänet 1857 vihittiin Pariisissa lähetyssaarnaajaksi. Ja sama Jumala, joka kuuli Salomon rukouksen ja antoi hänelle viisauden ohella sellaistakin, jota hän ei ollut anonut: pitkän iän, rikkautta ja kunniaa sekä teki hänestä suuren hallitsijan, siunasi samoin Coillardia. Hän sai harvinaisen hellän ja jalon puolison, hienostisivistyneen skotlantilaisen papintyttären, jonka kanssa hän solmi "kauneimman avioliiton, mitä maailmassa on ollut". Tästä rakkauden liitosta kirjoitti Coillard eräälle ystävälleen: "Kun sanon me, tarkoitan häntä, sillä me olemme kaikessa yksi."

Edelleen hän sai mainehikkaan uranuurtajalähetyssaarnaajan työmaan kaukana Sambesin yläjuoksun varsilla, mustien maanosan sydämessä, julman ja halveksitun barotse-kansan keskuudessa, missä rehoittivat ihmisuhrit ja julmin orjuus, raaimmat paheet ja ryöstöretket karjavarkauksilleen. "Mitäpä barotselaisilla olisi sellaista, mitä he eivät olisi saaneet ryöstämällä ja varastamalla", virkkoi kuningas eräänä päivänä, kun Coillard kieltäytyi ottamasta osaansa ryöstösaaliista. Ilmanala oli epäterveellinen: "Meidän maassamme ei vanhene", sanoivat maakalaiset itse. Joissa väijyivät krokodiilit, virtahevoset kaatoivat kumoon heidän kanoottinsa, tsetse kärpäset tappoivat heidän härkänsä ja termiitit söivät rikki hänen tavaransa ja jyrsivät hänen asumuksensa.

Vuosina 1890-91 tehtiin sopimus Englannin kanssa, joka otti maan suojelukseensa. Coillard toimi tällöin tulkkina. Hänen asemansa oli hirvittävän vaikea milloin kuningas tuli tyytymättömäksi, sillä hän oli vaarassa tulla poltetuksi noitana ja kavaltajana. Useinkin hän oli vain "kämmenen leveyden verran perikadon kuilusta." Hänen jalo puolisonsa ei kestänyt hermojännitystä, vaan kuoli. Hänet haudattiin sen maanosan poveen, josta hän itse oli sanonut: "Kun Jumala lähetti meidät Afrikan pakanain luo, lähetti Hän meidät elinajaksi."

Kun iskut putoilivat raskaina, virkkoi Coillard: "Me seuraamme Tuskien Miestä." Ja kotimaahan hän kirjoitti: "Mikään ei mene hukkaan, mikä on uhrattu Jumalalle. – Kristus ei pyydä meiltä muuta kuin mitä Hän itse on tehnyt. – Hän on antanut itsensä. – Meille on lähetyksen jatkaminen kysymys, jota ei voi asettaa keskustelun alaiseksi." – "Kukaan, joka ei ole käynyt Sambesilla, ei voi kuvitella, mitä Coillard on saanut kestää siellä." Näin lausui muuan tutkimusmatkailija, joka tunsi olosuhteet.

Coillardilla oli rautainen tarmo ja hugenottien kuulu kestävyys ja uskonrohkeus. Tämä "Afrikan leijona" ei tuntenut heikkoutta. "Heikkoutta! Se on, Jumalan kiitos, sairaus, jota me täällä Sambesin varrella emme ole vielä oppineet tuntemaan. Työ on liiaksi temmannut meidät mukaansa, niin ettei ole mitään sijaa heikkoudelle. Meillä on luottamusta siilien kutsumukseen, jonka Mestarimme on antanut meille ja me uskomme edelleen koko sielustamme, että julistamamme evankeliumi on itse Jumalan voima."

Hän antoi Jumalalle kaikkensa: "Älkäämme kerjäläisen tavoin kohdelko Häntä, joka on kuningasten Kuningas! Jospa saisimme Häneltä sen sanomattoman armon, että voisimme tarjota Hänelle kaikkemme: voimamme, kykymme, tulevaisuutemme, jopa koko elämämme! Hän yksin on sen arvoinen."

Kuollessaan 1904 lähes 70-vuotiaana, hän jätti jälkeensä testamentin, jossa hän jätti rakkaan barotsekansansa Ranskan seurakunnan huostaan: "Ikuisuuden kynnyksellä ja Jumalan läsnäollessa minä jätän juhlallisesti isänmaani Ranskan seurakunnille perinnöksi vastuunalaisuuden Jumalan työstä Barotsemaassa ja minä vannotan heitä Hänen pyhässä nimessään olemaan koskaan luopumatta siitä, mikä olisi samaa kuin luopuminen siitä rikkaasta sadosta, joka odottaa sen kylvön jälkeen, jota on tehty kärsimyksin ja kyynelin."

Mary Slessor, "Villien kuningatar".

Mary Slessor on kirjoittanut nimensä kultaisilla kirjaimilla Kalaharin, Guinean lahden poukamassa olevan lähetyksen historiaan ja lähetyshistoriaan yleensä. Hän on niitä rohkeita uranuurtajanaisia, joiden nimet säilyvät iäti kaiverrettuina kiitollisen kansan sydämeen.

Hän ei kuitenkaan viihtynyt kauan Kalaharissa, vaan lähti syvemmälle sisämaahan Okojongin villin heimon luo. Kansa oli raakaa ja hillitöntä käyttäen myrkkykokeita ja kidutuksia. Orjaryöstöt, varkaudet, sota, noituus ja kaikenlaiset paheet rehoittivat. Kaksoiset tapettiin ja äidit karkoitettiin metsään. Jokaisen huomattavan vainajan mukana täytyi seurata kokonainen seurue kuolleiden valtakuntaan.

Tämän villin heimon keskuudessa työskenteli Mary Slessor kylväen sanan siementä, opettaen lastenhoitoa, maanviljelystä ja käsitöitä sekä toimien rauhantuomarina, vanginvartijana, sairaanhoitajattarena ja opettajana. Erikoisella innolla hän työskenteli kansan pelastamiseksi juoppouden kahleista ja kiroista. Usein hän sai samoilla keskellä yötä aarniometsissä mennessään rakentamaan rauhaa yksityisten tahi taisteluun valmistautuneiden heimojen välillä. Kerran hänen oli pakko asua heimopäällikön palatsissa sen naisosastossa. Kauheata oli hänen katsella ja kuunnella siellä pakanuuden raakuuksia. "Jos en olisi tuntenut Vapahtajani seisovan rinnallani, olisin menettänyt järkeni."

26-vuotisen toiminnan jälkeen hän aloitti työn Itu-nimisessä kaupungissa, joka oli suuri orjakaupan keskus. Sieltä hän siirtyi hallituksen pyynnöstä Ikotobongiin toimien siellä rauhantuomarina ja alueen todellisena kruunaamattomana kuningattarena. Toisinaan, kun oli ratkaistava vaikeita päällikköjen välisiä riitoja, hän kutoi sukkaa rauhoittaakseen hermojaan. Hän antoi riitapuolten puhua itsensä väsyksiin ja ratkaisi sitten riidan. Hänestä sanottiin, että "hänen Mestarinsa istui hänen vierellään" tuomioistuimella.

Kotimaansa Englannin naisille hän kirjoitti: "Pitäkää huoli siitä, ettei Teistä tule hermostuneita ikäneitoja. Nouskaa taisteluun ja pitäkää sydämenne nuorina. Pankaa alttiiksi koko olentonne luodaksenne iloa johonkin, ja Teidän elämänne tulee elämisen arvoiseksi. Minä voin itse olla todistuksena siitä, että elämä saattaa olla täynnä iloa ja tyydytystä, – vaikka minulla on tämä kurja ruumis raahattavana perässäni."

6. Afrikan marttyyrihistoria.

Afrikan maanosalla on sangen huomattava asema marttyyrihistoriassa yleensä ja lähetysmarttyyrihistoriassa erikseen. Sen pohjoisrannikko kuuluu Välimeren ikivanhaan kulttuuripiiriin ja on alkukirkon marttyyrihistorian mainehikkaimpia alueita. Niin hyvin Egyptin kuin Karthagon marttyyrien muisto haastaa samalla hellää ja sankarillista kieltä. Ja kun sitten muhamettilaisuus pääsi valtaan näissä kristinuskon vanhoissa kantamaissa, ja keskiajalla tehtiin hajanaisia yrityksiä kohottaa ristinlippu muhamettilaisen puolikuun tilalle, vuoti jälleen todistajaveri.

Abessinia, viralliselta nimeltään Etiopia, jonne kristinuskon ensi siemenet tulivat jo apostolien aikana kuningatar Kandaksen hoviherran kautta, on myöhemmin ollut suurten marttyyrihistoriallisten tapahtumain näyttämönä.

Guinean lahden rannalla olevassa Jorubamaassa on kristillinen seurakunta myös saanut kestää vainoa ja marttyyrikärsimyksiä.

Varsin suurenmoinen ja omalaatuinen marttyyrihistoria on Afrikan itärannikon edustalla olevalla Madagaskarin saarella, josta myöhemmin seuraa perusteellinen esitys.

Samoin Ugandan valtakunnalla Ekvatoriali-Afrikassa, josta myös kerrotaan myöhemmin lähemmin.

Egypti.

Egypti on kristinuskon vanhimpia kantamaita. Kristinuskon keskuksena siellä oli mainehikas Aleksandria Niilin suulla, itämaisen ja länsimaisen sivistyksen yhtymäkohta. Sen seurakunta, jonka perustaja on perimätiedon mukaan apostolinoppilas Markus, kilpaili jäsenlukuun ja rikkauteen nähden Antiokian kanssa johtoasemasta itämailla. Siellä oli kuuluisa katekeettakoulu, jossa toimivat opettajina kuuluisat kirkkoisät Klemens Aleksandrialainen ja Origenes.

Ensimmäinen raju vainonmyrsky kohtasi Egyptin kristittyjä jo kolmannen vuosisadan alussa keisari Septimus Severuksen aikana. Eusebioksen mukaan oli Aleksandria silloin "Jumalan suuri näyttämö näille sankarillisille voimailijoille", joiden joukossa oli myös Origeneksen jalo isä Leonides. Tämä vaino, joka kohtasi myös Vähää Aasiaa, oli niin ankara, että kristityt luulivat tulleen antikristuksen ajan. Deciuksen samoinkuin Diocletianuksen vainot raivosivat Egyptissä hirvittävällä voimalla. Mutta kun näistä vainoista on alkuperäisiin marttyyrikertomuksiin perustuvat esitykset tämän teoksen ensimmäisessä osassa, niin emme tässä yhteydessä puutu lähemmin näihin tapahtumiin, jotka kuuluvat marttyyrihistorian kauneimpiin lukuihin ja juhlallisimpiin ilmestyksiin.

Pohjois-Afrikka.

Tällä nimellä nimitettiin alkukirkon aikoina muinaisen Karthagon ympärillä olevia maakuntia, n.s. prokonsulaarista Afrikkaa ja Numidiaa. Kristinusko oli tullut sinnekin jo varhain, todennäköisesti toisen vuosisadan alkupuolella. Ensimmäiset marttyyrit siellä ovat Scillin marttyyrit, jotka kärsivät todistajakuoleman Karthagossa v. 180. Kristinusko sai näillä seuduilla jo alunperin hyvin lujan jalansijan, sillä jo toisen vuosisadan lopulla otti Karthagossa pidettyyn näiden seutujen kirkolliskokoukseen osaa 70 piispaa. Samaa todistavat myös eräät kirkkoisä Tertullianuksen (s. noin 160) lausunnot, joissa hän kuvailee kristinuskon lujaa asemaa Karthagossa, tässä kristinuskon lujassa linnoituksessa Pohjois-Afrikassa, jossa sanotaan toisen ja kolmannen vuosisadan vaihteessa olleen 700,000 asukasta. Hän kirjoittaa prokonsuli Scapulalle: "Mitkä syvät tunteet valtaisivatkaan Karthagon, jos tiedettäisiin, että sen väestöstä surmattaisiin kymmenes osa, kun jokainen tuntisi uhrien joukossa jonkun tuttavan tai asukkaan saman katon alta; kenties miehiä ja naisia omasta säädystä, sukulaisiasi ja ystäväisi ystäviä?" Kristinuskon levittämistä edistivät siellä voimakkaasti kaupungin korkea aineellinen ja henkinen kulttuuri, vilkas yhteys Rooman kanssa sekä oppineiden säätyjen edustajat, lakimiehet ja kaunopuheisuuden opettajat, kuten Tertullianus ja Cyprianus, joista tuli seurakunnan patsaita.

Septimus Severuksen vaino kohtasi myös Karthagon seurakuntaa, missä silloin osallistuivat Mestarinsa kärsimysten kalkista sellaiset mainehikkaat marttyyrit kuin jalosukuinen Vibia Perpetua ja hänen kärsimystoverinsa. Heidän marttyyrikuolemansa iki-ihana muistomerkki on käännettynä kokonaisuudessaan tämän teoksen ensimmäisessä osassa. Deciuksen vainon aikana kärsi todistajakuoleman kuuluisa kirkkoisä Cyprianus. Paitsi tässä mainittuja marttyyrejä antoi Pohjois-Afrikka monta muuta jaloa veritodistajaa täyttämään veljien lukua.

Kun sittemmin muhamettilaisuuden hyökyaallot keskiajalla kulkivat myös näiden seutujen yli, ja tehtiin hajanaisia yrityksiä pystyttää jälleen ristinlippu puolikuun tilalle, kärsi näillä seuduilla todistajakuoleman Raimundus Lullus, syntynyt Majorkan saarella 1236, eräs katolisen kirkon jaloimpia lähetyssaarnaajia. Lullus oli nuoruudessaan elänyt maallismielistä elämää hovimiehenä. Mutta jouduttuaan kolmannellakymmenellä ikävuodellaan kääntymykseen, hän vihki elämänsä Ristiinnaulitulle ja meni Pohjois-Afrikkaan saraseenien luo koettaen käännyttää heitä kristinuskoon. Hän puhui asiastaan paaveille ja kuninkaille, kirjoittipa vielä oppineen teoksenkin, jonka kautta koetti saada uskottomat vakuutetuiksi kristinuskon totuudesta. Kolmannella Afrikan matkallaan väärän profeetan oppilaat heittivät hänet vankilaan, jossa hän sai kärsiä kidutuksia ja rääkkäyksiä sekä lopuksi marttyyrikuoleman 80-vuotiaana.

III.

Abessinia.

1. Maa ja kansa.

Abessiniaa, jonka virallinen nimi on Etiopia, nimitetään Afrikan Sveitsiksi. Se on vuorista ylätasankoa, joka kohoaa keskimäärin noin 2,000 metriä meren pinnan yläpuolelle. Itäpuolella tasanko laskeutuu jyrkästi pitkin Punaisen meren rantaa ulottuvaan alankoon. Muualla maa alenee loivasti. Kaikkialla on syviä laaksoja, joita hallitsevat lumenpeittämät vuorenhuiput. Maa on jaettu useihin feudaalisiin ruhtinaskuntiin, joista tärkeimmät ovat Tigré, Lasta, Amhara, Goijam ja Shoa. Maa on jonkun verran suurempi kuin Ranska. Korkealla ylätasangolla on ilmasto miellyttävä, laaksot taasen ovat läpeensä troopillisia. Maaperä on hedelmällinen ja tarjoo hyvät edellytykset korkealle kulttuurille.

Asukkaita siellä on noin 10 miljoonaa. Väestö on hyvin sekarotuista. Hallitsevana aineksena on turaanilainen rotu, mutta paljon on myös neekeriverta. Arabiasta on tullut seemiläisiä siirtolaisia, joiden kieli, lait ja uskonto ovat määräävinä. Sitäpaitsi on maassa 70,000 falashaa, jotka myös ovat seemiläistä, osittain juutalaista alkuperää ja jotka jo varhain ovat kääntyneet juutalaisuuteen.

Abessinialaiset ovat hoikkaa, komeavartaloista ja rohkeata kansaa, teräväjärkisiä ja kohteliaita. Silloin tällöin sattuu kuitenkin villejä raakuuden purkauksia. Heistä on sanottu sattuvasti, että he ovat ainoa kristitty kansa Afrikassa ja ainoa villi kristitty rotu maailmassa. Kaikki viittaa siihen, että abessinialaiset ovat aikoinaan olleet suuria valloittajia, jotka ovat uhanneet Egyptiä. Mutta sisäiset riidat ja ulkonaiset viholliset ovat heikontaneet heitä huomattavasti. Heidän kauttaan kulkee kauppatie Keski- ja Etelä-Afrikkaan. Muhamettilaiset ovat vaihtelevalla onnella koettaneet saada maata omaan vaikutuspiiriinsä.

2. Abessinian historia.

Kristinuskon saapuminen. – Abessinia on ikivanha kristillinen maa, jonne kristinusko saapui jo 4:nnellä vuosisadalla. Sen apostoleina mainitaan kaksi nuorukaista Frumentius ja Eclesius, jotka pelastuivat eräästä laivasta, joka oli matkalla Intiaan. Heidät vietiin orjanuorukaisina kuningas Eladadin hoviin Aksumiin, missä heille avautui tulevaisuus, joka paljossa muistuttaa Joosefin historiaa. Kun kuningas huomasi heidät lahjakkaiksi ja kyvykkäiksi nuorukaisiksi, niin hän teki Edesiuksesta juomanlaskijan ja Frumentiuksesta aarteiston vartijan. Kuninkaan kuoleman jälkeen uskottiin nuoren perintöruhtinaan kasvatus heille ja he kasvattivat hänet kristinuskon hengessä. Kaupungissa liikkui paljon roomalaisia kauppiaita, ja heidän kehoituksestaan rakennettiin Aksumiin rukoushuone, jossa Frumentius toimitti jumalanpalveluksia. Ja vähitellen kirkko kasvoi kasvamistaan.

Kun prinssi tuli täysi-ikäiseksi, niin Frumentius pyysi lupaa saada matkustaa kotimaahansa Syyriaan. Se hänelle myönnettiin. Mutta sen sijaan, että olisi mennyt Tyyrokseen, hän pysähtyikin Aleksandriassa ja meni kirkkoisä Athanasioksen luo pyytäen häntä lähettämään lähetyssaarnaajia Abessiniaan. Tähän Athanasios virkkoi: "Kuka voisi paremmin kuin sinä poistaa tämän kansan raakaa tietämättömyyttä ja viedä heidän keskelleen jumalallisen totuuden valon?" Senjälkeen tämä "varhaisempi Livingstone" vihittiin Abessinian piispaksi, ja hän lähti tekemään lähetystyötään uudessa isänmaassaan. Kuninkaallisen suojeluksen alaisena hän alkoi pitkällisen ja siunatun saarnatoimintansa, joka avasi afrikkalaisen alppimaan ristin evankeliumille. Abessinian kirkkohistoriassa hänellä on kunnianimi "Abu Salama", "rauhan isä".

Kunnianarvoisa etiopialainen raamatunkäännös on myös 4:nneltä vuosisadalta. Varmasti ei tiedetä, onko se kokonaisuudessaan Frumentiuksen tekemä, mutta joka tapauksessa on työ pantu alulle hänen tarmokkaalla johdollaan. Evankeliumi levisi kauas Nubiaan ja muihin naapurimaihin. Valtakunta vahvistui ja lujittui vaihtaen tervehdyksiä Konstantinopolin kanssa.

Arabialainen aika. – Tänä aikana kristinusko levisi Etelä-Arabiaan, missä muinoin voimakas Himjarilainen valtakunta oli joutunut rappiolle. Siellä oli paljon juutalaisia, ja muuan taikauskoinen ja uskonkiihkoinen vallananastaja Ibn Nowas oli anastanut valtaistuimen. Hän pani toimeen, hirvittävän verilöylyn naapurina olevan Najrânin väestön keskuudessa. Hän surmautti melkein koko kaupungin väestön sukupuuttoon. Eräs hänen uhreistaan pääsi pakenemaan ja meni keisari Justinianus Suuren hoviin Konstantinopoliin. Tämä kehoitti silloin Abessinian kuningasta Elasbaania menemään rankaisemaan Ibn Nowasta. Elasbaan meni ja kukisti vallananastajan ja asetti valtaistuimelle kristityn kuninkaan.

Najrânin marttyyreistä on etiopiankielellä seuraava valitus: "Kaikki tervehtivät Najrânin tähtien kauneutta, valohelmiä, jotka valaisevat maailmaa. Olkoon teidän kauneutenanne sovitus ja rauhanrakentaminen. Jos minun syntini seisoisivat Jumalan, tuomarin edessä, niin näyttäkää Hänelle se veri, jonka te olette vuodattaneet todistaessanne Hänestä." Tämän mukana katoaa Etiopian kirkko näyttämöltä noin tuhannen vuoden ajaksi.

Jesuiittain aika. – V. 1490 löysi Abessinian kristityt Portugalin kuningas Johan II ollessaan purjehdusmatkalla Afrikan ympäri. Abessiniaan tuli nyt suuri joukko jesuiittoja, jotka tahtoivat valloittaa maan aseilla roomalaiskatoliselle kirkolle. Kerran pääsivät jesuiitat voitolle, ja taistelutantereella makasi 8,000 kaatunutta. Kun Abessinian prinssi Facilidas, joka oli mennyt jesuiittain puolelle, näki kaatuneitten röykkiöt, niin hän lausui: "Uskonto, joka aiheuttaa niin paljon verenvuodatusta, ei voi olla hyvä. Meille olisi parempi, vaikkapa olemmekin voitokkaita, palata voitettujen uskoon ja pysyä uskollisina niinkuin he." Kun hän pääsi valtaistuimelle, niin hän karkoitti jesuiitat, eivätkä ne enää milloinkaan ole saaneet pysyvää jalansijaa Abessiniassa.

3. Abessinian protestanttinen marttyyrihistoria.

Pietari Heiling.

Protestanttisen lähetyksen tienraivaajana ja uranuurtajana Abessiniassa on oppinut tohtori ja jalo marttyyri Pietari Heiling.

Hän oli syntynyt 1600-luvun alkupuolella. Hänen isänsä, joka oli kultaseppä, antoi pojalleen hyvän kasvatuksen. Pietari oli jo nuoruudessaan erittäin hurskas harrastaen rukousta ja raamatunlukemista. Lopetettuaan koulunkäyntinsä kotimaassa hän matkusti Pariisin yliopistoon harjoittamaan lakitieteellisiä opintoja. Siellä hän tutustui Ruotsin lähettilääseen Hugo Grotiukseen, joka ensimmäisenä kiinnitti hänen huomiotaan lähetystyöhön. Hän lähti kentälle kahden toverinsa kanssa, joista toinen, von Dorne, vaikutti ensin pitemmän aikaa Jerusalemissa ja myöhemmin Egyptissä ja toinen, nimeltään Blumengagen lähti Turkkiin, niissä pian kuoli todistajakuoleman. Hän itse lähti Abessiniaan.

Hänen matkansa kulki Italian ja Maltan kautta. Viimeksimainitussa paikassa hän opiskeli arabiankieltä erään muhamettilaisen orjan johdolla siellä olevassa Augustiinolaisluostarissa. Samassa tarkoituksessa hän Egyptiin tultuaan meni erääseen luostariin erämaassa. Saatuaan tietää hänen olevan luterilaisen tahtoivat Kairon roomalaiskatoliset papit estää häntä matkustamasta sanoen: "Me olemme ottaneet hänet vastaan niinkuin Herran enkelin, mutta nyt näemme, että hän onkin kerettiläinen." Syyrian kirkon arkkipiispan suosiollisella avulla hän kuitenkin saattoi matkustaa onnellisesti.

Matka Niiliä ylöspäin tapahtui onnellisissa oloissa. Abessinian hallitsija Basilides oli lähettänyt lähettiläitä noutamaan Egyptistä Abessinian uutta patriarkkaa, abuna'a. Heiling tutustui matkallaan uuteen esipappiin, joka suhtautui häneen tavattoman ystävällisesti. Ja kun he sitten tulivat uuteen isänmaahansa, olivat kaikki ovet avoinna nuorelle evankeliumin julistajalle. Patriarkan toimesta uskottiin hänelle ylhäisten abessinialaisten nuorukaisten opetus ja kasvatus. Hallitsija, negus, oli siinä määrin mieltynyt häneen, että antoi hänelle asunnon oman palatsinsa vieressä, otti hänet ministerikseen, vieläpä antoi hänelle tyttärensä puolisoksi, tahtoen siten kiinnittää hänet uuteen isänmaahansa. Ja nyt avautui Heilingille laaja ovi.

Heiling käsitti tehtävänsä suurpiirteisesti. Hän ei tahtonut ruveta harjoittamaan käännytystyötä evankelisessa mielessä, vaan ryhtyi laajaperäiseen evankelioimistyöhön Abessinian vanhan, kaavoihin kangistuneen ja hengellisesti kuolleen kirkon keskuudessa. Samalla hän alkoi raamatun kääntämisen kansankielelle. Mutta Heiling ei tyytynyt pelkkään uskonnolliseen toimintaan. Kun hän oli tutkinut lakitiedettä ja kun hänellä oli huomattava asema maan ruhtinasten joukossa, niin hän päätti ennen kaikkea uudistaa Abessinian hovin puutteellisen ja epävanhurskaan oikeuslaitoksen roomalaisen oikeudenkäytön pohjalla. Näin hän vaikutti suolana ja hapatuksena koko maan julkisessa elämässä. Millä syvällä kunnioituksella ja hellällä rakkaudella abessinialaiset olivat kiintyneet häneen, kuvaa seuraava tapaus.

V. 1653 saapui muuan nuori abessinialainen Amsterdamiin. Hänen

matkallaan oli kirjavat vaiheet. Hän oli ensin lähtenyt kotimaastaan hallituksensa asioilla erään lähetystön mukana Jerusalemiin. Mutta sen sijaan, että olisi palannut toisten mukana kotimaahansa, hän lyöttäytyi yhteen Roomaan matkustavien kauppiaitten kanssa päästäkseen sieltä mikäli mahdollista Lübeckiin ja saadakseen nähdä, olisiko siellä paljon Heilingin kaltaisia miehiä. Kielen taitamattomuus oli kuitenkin tuottanut hänelle tavattomia vaikeuksia, kunnes hän tapasi erään kielentutkijan Amsterdamissa, joka ymmärsi myös jonkun verran amharinkieltä. Kun mainittu oppinut kysyi häneltä, tunsiko hän mahdollisesti erästä Heilingiä, niin nuorukainen huudahti: "Oi, moallim (tohtori, opettaja) Pietari! Moallim Pietari!" Ja sitten hän kertoi nauttineensa neljä kuukautta Heilingin opetusta neguksen hänelle lahjoittamassa talossa ja nyt tulleensa katsomaan hänen kotimaataan.

Heilingin kuolemasta on erilaisia tietoja. Luotettavin lienee seuraava. 1652 hän pyysi Basilidekselta lupaa saada matkustaa Kairoon. Hallitsija suostui hänen pyyntöönsä ja antoi hänelle samalla mukaan runsaita lahjoja. Kun hän sitten saapui Suaquena nimiselle Niilin saarelle, ja sikäläinen turkkilainen pasha näki hänellä olevan kullan, niin hän asetti hänen eteensä vaihtoehdon: tulla muhamettilaiseksi tahi kuolla. Heiling lausui: "Minä en luovu uskostani; tee minulle mitä hyväksi näet!" Senjälkeen hänet mestattiin miekalla. Näin ovat kertoneet Kairon munkit ja abessinialaiset matkustajat.

Heiling oli evankeliumin ja länsimaisen sivistyksen tienraivaaja Jumalan armosta: lapsellisen hurskas ja välitön, sitkeä, kestävä, neuvokas ja uhrautuvainen. Jumala-suhteessaan pieni ja lapsenmielinen; valtiomiehenä hän kuuluu samaan sarjaan kuin Joosef ja Daniel. Hän avasi oven evankeliumille niin jalosti kuin vain harvat ovat tehneet. Ja jos hänen takanaan ja tukenaan olisi ollut joku nykyaikainen lähetysseura mahtavine apuneuvoilleen, niin silloin olisi varmasti käännetty lehteä Abessinian myöhemmin niin traagillisissa ja karuissa oloissa työskentelevän elävän kristillisyyden historiassa. Mutta tämä ei vähennä eikä himmennä pienimmässäkään määrässä hänen mieskohtaisen työnsä arvoa, ja varmaankin hän on päiväin lopulla yksi niistä, joista Pyhä Kirja todistaa: _"Opettajat paistavat silloin niinkuin taivaan kirkkauden loiste; ja ne, jotka ovat monta vanhurskauteen neuvoneet, niinkuin tähdet alati ja iankaikkisesti."_

Magdalan kauhun päivät.

Kului lähes sata vuotta Heilingin kuolemasta ennenkuin jälleen tuli evankelisia lähetyssaarnaajia Abessiniaan. 1830 lähetti Lontoon Lähetysseura mainehikkaan uranuurtaja-lähetyssaarnaajan ja sittemmin Jerusalemin piispan Samuel Gobatin yhdessä lähetyssaarnaaja Kuglerin kanssa Abessiniaan tutkimusmatkalle. He aloittivat työn Gondarissa ja ottivat selvää oloista. Matkoillaan he näkivät muistomerkkejä Abessinian kirkon muinaisesta mahtavuudesta, jonka mykkinä todistajina olivat kiinteään kallioon hakatut "moniliittikirkot". Samoin he tapasivat muutamia hurskaita pappeja, mutta muutoin oli kirkko rappiolla. Monet kuuntelivat ilolla evankeliumia, olipa kysymys Gobatin valitsemisesta piispaksi. Mutta Kugler kuoli seuraavana vuotena, maassa puhkesi sisällissota ja Gobatin oli pakko etsiä turvaa yksinäisessä kallioluostarissa. Gobat läksi 1833 Europpaan, mistä hän toi mukanaan äsken vihityn vaimonsa, useita apulaisia ja kirjallisuutta, m.m. 2,000 raamattua. Mutta hänen maassaolonsa ei tälläkään kertaa muodostunut pitkäaikaiseksi. Hänen rouvansa sairastui koleraan, ja hän itse makasi sairaana 9 kuukautta. Niissä oloissa ei ollut muuta tehtävää kuin lähteä paluumatkalle Europpaan. Matka muodostui oikeaksi kärsimysten tieksi. Gobat itse oli kannettava. Hänen vaimonsa oli raskaudentilassa ja sai keskellä omaa sairauttaan hoitaa heidän ensimmäistä kuolevaa lastaan. Gobat oli myöhemmin niin järkytetty matkan vaivain vuoksi, ettei hän "koskaan voinut muistella sitä ilman kauhua ja itkua".

Työ ei kuitenkaan jäänyt kesken. Myöhemmin toinen tarmokas uranuurtaja tohtori Krapf ja hänen työtoverinsa Isenberg aloittivat työn uudelleen. Mutta jesuiitat alkoivat jälleen vehkeillä, ja lähetyssaarnaajain oli pakko lähteä maasta. He ehtivät kuitenkin laatia amharilaisen sanakirjan, maantiedon ja rukouskirjan. Kaksi abessinialaista poikaa Gabru ja Maricha jatkoivat työtä. He olivat kasvatetut protestanttiseen uskoon Bombayssa, missä olivat olleet maanpaossa. Gabru kuoli pian, mutta Marichasta tuli Tigrén ruhtinaan Kasain pääministeri, joka johti rauhallisesti Abessinian kohtaloita 20 vuotta. Hänen välityksellään englantilainen amiraali Hewitt teki sopimuksen Abessinian hallituksen kanssa, ja myöhemmin Maricha matkusti Englantiin hallituksensa edustajana. Protestanttiset lähetyssaarnaajat odottivat rajalla lupaa tulla maahan. Mutta ranskalaisten ja jesuiittain vehkeilyt tuottivat vaikeuksia, kunnes kuningas Theodor karkoitti jesuiitat. Piispa Gobat, joka oli kirjeenvaihdossa Abessinian hallituksen kanssa, sai luvan lähettää maahan maallikkolähetyssaarnaajia opettamaan kansalle käsitöitä ja länsimaista sivistystä. Ja niin saapuivatkin sitten lähetyssaarnaajat Flad, Bender, Mayer, Kienzler, Saal-Müller, Shorth poikineen ja Waldmeyer. Myöhemmin saapui vielä tohtori Stern tekemään työtä juutalaisten keskuudessa ja samoin lähetyssaarnaaja Staiger. Kaikki näytti menevän hyvin, ja mieliala oli suopea lähetystyöntekijöitä kohtaan. Asukkaat sanoivat: "Te europpalaiset olette ihmeellistä väkeä, ja Jumala on ilmoittanut Teille kaiken paitsi lääkkeen kuolemaa vastaan, sillä Te kuolette niinkuin mekin." Mutta silloin puhkesi hirmumyrsky, joka turmeli lupaavan laihon ja muutti kaiken hävityksen kauhistukseksi. Näiden synkkien ja surullisten tapahtumain kulku oli seuraava.

Vuoden 1862 lopulla tuli muuan herra Lejean Ranskan konsuliksi Gondariin. Samoihin aikoihin tuli Englannin konsuliksi herra Cameron, jonka seurueessa oli eräs nuori ranskalainen nimeltä Bordel, siveetön ja tunnoton mies, joka alkoi imarrella negusta ja parjata varsinkin englantilaista politiikkaa ja evankelisia lähetyssaarnaajia. Hänen myrkyllinen ja kirottu kylvönsä alkoi pian kantaa kauhistuttavaa hedelmää epäluuloisen ja itsevaltiaan neguksen mielessä.

Vähän konsuliksi tulemisensa jälkeen Cameron matkusti Englantiin ja vei mukanaan kuninkaan omakätisen kirjeen kuningatar Victorialle. Samanlaisen kirjeen lähetti negus keisari Napoleonille. Kuningatar ei nähnyt hyväksi vastata, ja Napoleon lähetti negukselle suullisesti sanan, ettei hänellä ole mitään halua asettua yhteyteen sellaisen ruhtinaan kanssa, joka hakkauttaa omilta alamaisiltaan kädet ja jalat. Ihmeellistä oli, että kuningas myönsi Ranskan konsulille oikeuden poistua maasta sellaisen vastauksen jälkeen. Turvaan päästyään teki konsuli vielä varomattoman teon: kirjoitti kuninkaalle häväistyskirjeen, joka kiihoitti häntä vielä enemmän. Ja nyt seurasivat iskut toisiaan nopeassa tahdissa.

Ensimmäinen uhri oli juutalaislähetyssaarnaaja Stern. Hänellä oli mukanaan valokuvauskone. Se herätti epäluuloja kuninkaassa, joka pelkäsi hänen näyttävän ottamiaan maisemakuvia europpalaisille valloille, kun ne tulevat valloittamaan maata. Kuningas seurasi koko ajan tarkasti Sternin askeleita. Kun Stern sitten oli lähtemässä maasta meni hän epämukavalla hetkellä ja matkavaatteissa kuninkaan hoviin. Sillä hän loukkasi syvästi kuningasta. Kun sitten keskusteltiin matkasta, niin kuningas kysyi Sterniltä, mitä tietä hän aikoi matkustaa. Tulkki vastasi omin päin esittämättä kysymystä lähetyssaarnaajalle. Se suututti kuningasta, ja hän määräsi kaksi sotilasta rääkkäämään tulkkia raa'alla tavalla. Stern, jonka täytyi katsella kaikkea syrjästä, puri ajattelemattomasti sormeaan. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä se on abessinialaisilla kostovalan merkki. Ennenkuin hän toipui hämmästyksestään hänet työnnettiin alasti lattialle ja piestiin verille. Seuraavana aamuna hänet lähetettiin vangittuna Gondariin. Konsuli Cameron esitti anteeksipyynnön, mutta negus ei päästänyt häntä puheilleen. Sternin täytyi mennä vielä kerran kuninkaan luo, mutta kun hän ei osannut esittää anteeksipyyntöä, niin kuningas virkkoi: "Te valkoiset vihaatte minua ja minä vihaan teitä."

Vangittua pahoinpideltiin ja häneltä ryöstettiin hänen omaisuutensa. Asema tuli vieläkin vaikeammaksi, kun kuningas antoi määräyksen tarkastaa kaikki hänen matkatavaransa. Stern oli sanonut varomattomasti Bardelille pelkäävänsä erästä kohtaa Abessiniasta kirjoittamassaan kirjassa. Tämän tiedon oli kielevä liehittelijä vienyt kuninkaan korviin, ja senjohdosta tutkittiin nyt kaikki Sternin matkakirstut. Salaperäinen kirja löytyikin, ja siinä oli eräässä paikassa sanottu kuninkaan olevan alhaista syntyperää ja hänen äitinsä myyjättären, – kuten asian laita olikin, vaikka ylpeämielinen nousukas väitti falashain tapaan polveutuvansa Salomosta. Kirjassaan oli Stern myöskin nimittänyt erästä kuninkaan tekemää pahoinpitelyä kylmäveriseksi murhaksi.

Lisäksi löytyi muutakin raskauttavaa aineistoa. Lähetyssaarnaaja Fladin puoliso oli kirjoittanut eräässä löydetyssä katkelmassa, että kuningas on kadottanut jalon leijonaluonteensa ja muuttunut ahneeksi leopardiksi, joka ei saanut kyllin verta juodakseen. Myöskin moitittiin häntä moniavioisuudesta. Muuan lähetyssaarnaaja taasen oli kirjoittanut erään tiedonantonsa otsikoksi: "Ensimmäinen tapaamiseni villipedon kanssa."

Kun kaikki nämä epäedulliset tiedot oli saatettu kuninkaan tietoon, niin hän huusi sokeana raivosta: "Te europpalaiset, enkö ole pitänyt arvossa ja kunnioittanut Teitä? Enkö ole antanut ja tehnyt Teille kaikkea, mitä Te toivotte? Miksi palkitsette minulle hyvän pahalla? Te ulkokullatut, petturit, valehtelijat ja roistot! Minä en enää lainkaan kunnioita Teitä, minä halveksin Teitä!"

Kaikki lähetyssaarnaajat vaimoineen vangittiin. He esittivät anteeksipyyntönsä, mutta kuningas oli leppymätön. Hän antoi vastauksensa vasta muutaman viikon kuluttua määräten silloin, että Sternin ja Rosenthalin tuli olla saapuvilla mestaustilaisuudessa, jolloin 200 sotilasta ruoskittiin verille giraffiruoskilla. Kun Stern oli aikoinaan sanonut, että hän pelkää ainoastaan Jumalaa eikä ketään ihmistä, niin kuningas kysyi häneltä: "Pelkäätkö nyt?" Stern vaikeni. Silloin kuningas huusi raivoissaan: "Miksi olette solvanneet minua? Riisukaa heiltä vaatteet!" Heidän vaatteensa riisuttiin, ja sotamiehillä oli veitset valmiina leikatakseen heidän kätensä ja jalkansa, kun kuningas palasi järkiinsä. Heidät vietiin nyt alastomina vankilaan, ja vasta kuuden päivän kuluttua Flad sai viedä heille vaatteet. Kerrotaan kuninkaan sanoneen, että hänen tarkoituksensa oli hirttää heidät, mutta että Jumala ei sallinut sitä.

Tämä tapahtui vuoden 1863 viimeisinä päivinä. Mutta pian uuden vuoden jälkeen joutuivat myöskin Abessinian hovissa olevat ulkovaltain poliittiset edustajat osallistumaan heidän kärsimyksistään. Eräänä sunnuntaina kutsuttiin Cameron, Flad ja toiset europpalaiset, paria poikkeusta lukuunottamatta hoviin. Siellä heidät asetettiin kahden kanuunan suun eteen ja heille selitettiin kuninkaan loukkaantuneen senjohdosta, ettei Englannin hallitus ollut vastannut hänen kirjeeseensä. Kuningas kääntyi Cameronin puoleen ja selitti hänelle: "Sinä olet minun vankini, kunnes on saapunut vastaus minun kirjelmääni." Heti hyökkäsivät raa'at pyövelit konsulin kimppuun ja riisuivat häneltä hänen virkapukunsa. Nyt taottiin yksiin kahleisiin kaksi europpalaista ja yksi sotilas ja niin heidät vietiin kaikki samaan telttaan. Myös Stern ja Rosenthal olivat heidän joukossaan. Senjälkeen sotilaat ryöstivät heidän tavaransa. Samanaikaisesti hyökkäsi kansanjoukko rouvien Fladin ja Rosenthalin kimppuun, mutta rouvat puolustautuivat urhoollisesti lastensa vuoksi ja ehtivät hävittää muutamia kirjeitä. Lopuksi heidät raahattiin ilman kahleita kuninkaan leiriin.

Kokonaisen vuoden häälyivät vangitut pelon ja toivon välillä. Heidän täytyi aina olla kuninkaan leirissä, joka kierteli ympäri maata ja hekumoi mielettömän vallantäyteyden humalassa. Raivoissaan hän antoi hävittää pääkaupunkinsa Gondarin maan tasalle, kun sen asukkaat eivät olleet hänen mielestään kyllin alamaismielisiä. Europpalaiset viruivat hänen teltassaan sateen ja nälän uuvuttamina. Mutta vihdoinkin alkoi näyttää valoisammalta. Negus alkoi kohdella heitä ystävällisemmin, kun yht'äkkiä levisi väärä huhu, että englantilaisia joukkoja olisi laskettu maihin Massauassa.

Nyt kuningas päätti muuttaa asumaan maan eteläosassa olevaan, vaikeapääsyiseen Magdalan vuorilinnoitukseen. Ja sinne vei hän vangitut europpalaisetkin asettaen heidät asumaan ahtaaseen huoneeseen jalat kahleissa. Tilanne oli kauhistuttava. Silloin tällöin vietiin aina useampia maakalaisia mestattaviksi ja heidän tilalleen tuotiin taasen uusia. Kun sitten Shoan ruhtinaan Menelikin onnistui päästä pakoon, niin pidätettyjen vankeus tehtiin ankarammaksi. Heidän kätensä sidottiin yhteen jalkarautaan, niin että heidän täytyi olla kumarassa yötä päivää. Mutta kaiken kurjuuden ja viheliäisyyden keskellä avautui Jumalan evankeliumille siunattu ovi: Stern ja Rosenthal saivat kaikessa rauhassa ja kenenkään häiritsemättä julistaa Jumalan valtakuntaa vangituille maakalaisille. Englannin konsulin seurueessa oli paljon muhamettilaisia, jotka ilomielin kuuntelivat julistusta syntisten Vapahtajasta. Eräs heistä tutki ahkerasti amharilaista raamattua ja antoi Sternin kastaa itsensä vankilassa.

Kuningas katsoi itsellään olevan oikeuden vaatia korvaukseksi kärsimästään loukkauksesta Englannista työmiehiä ja kaikenlaisia työkaluja. Flad matkusti Englantiin hakemaan niitä. Palatessaan oli hänellä mukanaan Englannin kuningattarelta kirje, jossa tämä kohteliaassa, mutta samalla terävässä ja määrätyssä äänilajissa antoi neguksen ymmärtää, mitä hän ajatteli tämän tekemistä väkivallantöistä. Lisäksi ilmoitettiin kirjeessä, että työmiehet ja koneet ovat Massauassa, mutta ne luovutetaan negukselle vasta sitten, kun hän on vapauttanut vangitut europpalaiset.

Kuningas piti kirjeen sisältöä loukkaavana ja vihastui siinä määrin, ettei tahtonut tietää mitään koko lahjoista. Hän sanoi, että ne voidaan yhtä hyvin heittää mereen, ja jos englantilaiset lähettävät sotajoukkonsa, niin hän hakkauttaa kaikki europpalaiset tuhansiksi kappaleiksi. Kun Flad rohkeni uudelleen huomauttaa, että Englanti lähettää sotajoukkoja ellei negus vapauta vangittuja europpalaisia, niin tämä vastasi: "Mitä se sinuun kuuluu? Anna niiden tulla!"

Kuningas raivosi kuin mieletön. Kun hän sai Bardelilta tietää, että juutalaislähetyssaarnaajat Steiger ja Brandeis aikoivat paeta, panetti hän pakolaiset kahleisiin ja antoi kauhistuttavalla tavalla kiduttaa ja mestata heidän viisi palvelijaansa. Melkein kaikki Debra Taborin ylimykset pantiin kahleisiin. Toisinaan hän antoi sytyttää tuleen ja polttaa asukkaineen taloja, joissa oli 60-80 poliittisesti epäiltyä. Kukaan ei ollut turvassa hänen raivoltaan, eikä kenenkään kynä voi kuvailla niitä valikoituja kidutuksia, joiden kohteeksi joutuivat ei ainoastaan miehet vaan myös naiset, jopa imevät lapset. Kammottavassa sokeudessaan hän kehuskeli sitten lopuksi, että kahdentoista tunnin matkan sisällä ei ole tavattavissa ainoatakaan inhimillistä olentoa eikä ainoatakaan kesyä eläintä. Hän oli luonut ympärilleen aution erämaan ja tehnyt sen hetkellä, jolloin hänen olisi tarvinnut koota kaikki voimat asestautuakseen lähestyvää rankaisuretkikuntaa vastaan.

Kosto tuli, ja se oli hänelle mieskohtaisesti kohtalokas.

Englannin hallitus lähetti sir Robert Napierin johdolla kokonaisen armeijakunnan vapauttamaan lähettilästään ja muita europpalaisia. Siihen kuului 16,000 miestä, 45 elefanttia, 15,000 muulia ja lukuisia kameeleja. Ne lähestyivät hitaasti ahtaitten kalliosolien kautta Magdalaa.

Kuningas oli aivan neuvoton ja teki päättömiä tekoja. Niinpä hän antoi surmata 80,000 nautaa, jotka hän oli koonnut yhteen. Erään silminnäkijän kertomuksen mukaan olivat laajat alat näiden tapettujen nautain peittämiä. Mutta kuningas virkkoi sotilailleen: "Näin monta ihmistä täytyy vielä kuolla tänä vuonna."

Debra Tabor, silloinen pääkaupunki, oli noin viiden päivämatkan päässä Magdalasta. Mutta kun kuninkaan seurassa kulki hovi, ja kun oli kuljetettava raskaita tykkejä ja muita varusteita, niin kesti matka kuukausia ja sen varrella harjoitettiin hirvittäviä julmuuksia. Ruokavarojen puutteessa tehtiin ryöstöretkiä oikealle ja vasemmalle. Satoja vankeja, niiden joukossa vaimoja ja lapsia poltettiin elävältä. Europpalaiset kulkivat kumarassa asennossa, kun käsiraudat olivat sidotut jalkarautoihin. Ja tuon tuostakin saattoi negus loukata heitä mitä loukkaavimmalla tavalla. Toisinaan taasen hän saattoi olla ystävällinen ja käski helpottaa europpalaisten kahleita.

Vihdoinkin oli vaivalloinen matka kuljettu ja oltiin perillä Magdalassa. Englannin konsulin pyynnöstä kuningas antoi päästää kahleista muutamia vankeja. Mutta mistään sovinnosta hän ei halunnut kuulla puhuttavan, sillä olihan Stern sanonut häntä erinomaiseksi mieheksi, ja nyt hän tahtoi näyttää miehuuttaan. Jos häneltä ammuttaisiin oikea käsi, niin voisi hän vielä vasemmalla ampua Sternin.

Kiirastorstaina hän sai kenraali Napierilta ensimmäisen kirjeen. Kuningas näytti masentuneelta ja voimattomalta. Yht'äkkiä kuului iltapäivällä satojen abessinialaisten vankien suusta huuto: "Egsio!" – "Herra armahda meitä!" Kuningas kysyi, mitä se merkitsi. Hänelle vastattiin, että vangit eivät olleet saaneet ruokaa moneen päivään. Silloin antoi kuningas kauhean käskyn: koska tällainen huuto oli omiaan masentamaan sotilaitten mieliä, niin tuli surmata kaikki vangit. Kolme tuntia kesti teurastusta, kunnes viimeiset 308:sta onnettomasta heitettiin yli muurin rotkoon. Senjälkeen antoi kuningas uuden käskyn, joka oli omiaan jähmettämään veren valkoisten suonissa: "Tuokaa tänne europpalaiset ja sekoittakaa heidän verensä minun alamaisteni vereen!" Päällikköjen kesken syntyi erimielisyyttä tämän käskyn johdosta, ja he ehdottivat, että vangit surmattaisiin huomenna polttamalla. Tämä pelasti heidän elämänsä.

Pitkäperjantaina saapui jälleen kenraali Napierilta kirje, jossa luvattiin kunnialliset ehdot, jos kuningas vapauttaisi vangit. Tyranni huusi kiihtyneenä: "Kuka on se Englannin kuningattaren orja, joka rohkenee kirjoittaa kuningasten kuninkaalle? En minä tahdo mitään sovintoa!"

Mutta koston hetki läheni. Pian alkoi vieras sotajoukko nousta laakson pohjasta ylös pitkin jyrkännettä. Kuningas pysähtyi katselemaan ja ihailemaan niiden kaunista järjestystä. Mutta nähdessään etumaisina tummia hindulaisia joukkoja hänen masentunut mielensä rohkaistui, ja hän huudahti: "Minua ilahduttaa, että asia on kehittynyt näin pitkälle; kaiken nimessä minä tahdon tuhota ne. Sanokaa minua akaksi tahi muhamettilaiseksi ellen minä vielä tänään saa riemuita voitosta!" Mutta kun taistelu alkoi, niin abessiinialaiset, jotka taistelivat vanhanaikaisilla piikivääreillä, joutuivat tappiolle.

Lauantaina aloitettiin neuvottelut molempien puolten välillä. Englantilaisten ehdot olivat mahdollisimman lievät. Heidän päävaatimuksensa oli, että europpalaiset päästettäisiin vahingoittumattomina takaisin. Kuningas horjui sinne tänne ja oli kadottanut tasapainon siinä määrin, että aikoi tehdä itsemurhan. Europpalaisten elämä oli hiuskarvan varassa. Vihdoin antoi kuninkaan vävy, joka oli ollut neuvottelemassa englantilaisten kanssa, järkevän neuvon. Vastoin toisia, jotka neuvoivat surmauttamaan vangit ja koettamaan uudelleen sotaonnea, hän kehoitti vapauttamaan europpalaiset. Kuningas suostuikin siihen.

Oli jo tulossa yö, kun vapautettujen joukko lähestyi englantilaisten leiriä. He olivat kuihtuneita ja lopen uupuneita. Viimeiseen asti he hoippuivat toivon ja pelon vaiheilla. He pelkäsivät, että horjuva kuningas kenties viime hetkessä peruuttaa lupauksensa ja palauttaa heidät takaisin leiriinsä. Kun he sitten vihdoinkin saapuivat vapauttajainsa leiriin, oli heidän ilonsa sanoin kuvaamaton. He olivat kuin unta näkeväiset. Ja riemulla ottivat englantilaiset heidät vastaan. Vapautetut Siionin vangit voivat sanoa: "Katso, meidän Jumalamme, jota me palvelemme, voi pelastaa meidät."

Onneton kuningas ei tietänyt mitä tehdä. Hän lähetti englantilaisille 1,000 lehmää ja 500 lammasta sovinnon merkiksi, mutta itse hän ei tahtonut jättäytyä muukalaisten käsiin, vaan surmasi itsensä. Ennen kuolemaansa hän virkkoi eräälle uskotulleen: "Tähän asti minä luulin Jumalan olevan minun kanssani ja ajattelin täyttäväni kaikessa Hänen tahtonsa; nyt näenkin, että se oli paholainen, joka kiihoitti minua olemaan niin julma."

Lordi Napier hävitti Magdalan linnoituksen ja luovutti alueen eräälle Galla-ruhtinattarelle. Senjälkeen englantilaiset palasivat takaisin tältä retkellä, joka oli tullut maksamaan heille yli 200 miljoonaa markkaa, normaalikurssin mukaan. Kristinuskon tulevaisuudelle Abessiniassa nämä tapahtumat olivat erittäin tuhoisat. Se läheinen suhde, joka tähän asti oli vallinnut protestanttisten lähetyssaarnaajain ja maan hallitsijan välillä, oli nyt särkynyt. Ja sitä on ollut vaikeata korjata enää myöhemminkään. Nykyään on tilanne kuitenkin parempi senjälkeen kuin Abessinia teki sopimuksen Italian kanssa, niin että maa nyt on käytännöllisesti Italian suojelusvaltio. Ja nyt on tuo ikivanha valtio, joka on tärkeä strateeginen asema ja joka on luonnollinen ovi Keski-Afrikkaan, on jälleen avoin Jumalan evankeliumille.

Per Eerik Lager.

Abessinian marttyyreihin kuuluu myös lähetyssaarnaaja Per Eerik Lager, jalo ruotsalainen uskontodistaja, joka surmattiin Abessiniassa heinäkuun 17. p:nä 1876.

Hän oli ruotsalaisen Isänmaansäätiön lähetti. Mainittu säätiö tekee voimaperäistä lähetystyötä Abessiniasta etelään olevan Galla-kansan keskuudessa. Hän oli 29-vuotias, kun hän 1866 lähti isänmaastaan. Pitkän aikaa hän työskenteli rauhassa Eiletissä, joka on abessinialaisen Habazen valtion pohjoisrajalla. Siellä on oivallisia terveyslähteitä, minne kokoontuu ihmisiä suuret joukot terveyttään etsimään. Näiden keskuudessa avautui Lagerille siunattu työmaa johtaa ihmisiä sen veden lähteille, joka puhdistaa ja parantaa sielun ja ruumiin synnin saastasta. Keväällä 1876 hän päätti lähteä Abessinian kuninkaan Johanneksen luo anomaan häneltä parempaa paikkaa lähetykselle Hamazessa. Mutta silloin puhkesi sota kahden abessinialaisen päällikön välillä, ja sen synnyttämissä levottomuuksissa Lager sai surmansa. Hän etsi suojaa eräästä kirkosta, mutta hänet raahattiin ulos, hänen päältään riisuttiin vaatteet ja häntä lyötiin. Nähdessään mikä oli tulossa hän laskeutui polvilleen maahan, asetti kätensä ristiin rinnalle ja katsoi taivaaseen päin. Tässä asennossa häneltä katkaistiin pää. Hän kärsi, taisteli ja kuoli kuin jalo Jeesuksen Kristuksen sotamies. Samalla kertaa kärsi todistajakuoleman myös maakalaispastori Heilab. Lagerin toivehikasta ja uskonvarmaa mieltä kuvaa hänen sanansa:

_"Myös pimeimpinä hetkinämme on taivaallinen Isämme säilyttänyt meidät tähän asti, niin ettei pimeyden synkkyys ole kokonaan voittanut, vaan aina on toivon valonsäde loistanut sydämissämme. Kunhan opimme riittävästi kieltä voidaksemme julistaa pelastusta Jeesuksessa, niin on aamusäde nouseva monissa sydämissä myöskin tämän kansan keskuudessa. Silloin on hallitseva rakkaus ja rauha, ja he tulevat yhtymään siihen uuteen virteen, jota laulavat kaikki sukukunnat ja kielet ja kansat ja pakanat."_

IV.

Abeokuta.

1. Orjapojasta marttyyrikirkon piispaksi.

Todellisuus on usein ihmeellisempi kuin taru. Ja tämä lause pitää paikkansa. Toisinaan sattuu keskellä elävää elämää tapahtumia, jotka ovat paljon jännittävämpiä ja mielenkiintoisempia kuin tarinat satujen paimenpojista, joista on tullut prinssejä ja kuninkaita. Tällaisissa todellisuustarinoissa tuntuu elämän lämmin syke ja voimakas verenkäynti. Ja sellainen Jumalan armon ja kummallisten inhimillisten kohtaloitten kudelma on se elämäntarina, josta seuraavassa kerromme muutamia pääpiirteitä, koskapa tarinan sankari on monelle jo ennestään tuttu.

Siirrymme ajassa taaksepäin vähän toistasataa vuotta. Kauniina kesäkuun aamuna on onnellinen neekeriperhe aterioimassa Oshogunin kaupungissa Joruba-maassa Guineanlahden rannalla. Yht'äkkiä kuuluu ulkoa rajuja huutoja ja villiä ulvontaa. Kaupunkiin ovat hyökänneet peljätyt muhamettilaiset fellahit, jotka asuvat Saharan erämaan eteläpuolella. Isä rientää puolustaman kaupungin muureja, äiti aikoo lähteä pakoon käsivarrellaan 6-vuotias tyttö. Toisella kädellä hän pitää kiinni hänen vanhemmasta sisarestaan. Hänen vierellään juoksee 11-vuotias poika. Mutta kaikki on jo myöhäistä. Orjakauppiaat ovat valloittaneet kaupungin, puolustajat ovat surmatut, naiset ja lapset otetaan orjiksi. Kaupunki sytytetään tuleen, ja kun ilta-aurinko laskee taivaan rannalle näkee se vain savuavia raunioita siellä, missä vielä aamulla elämä oli sykkinyt niin lämpimänä ja onnentäyteisenä.

Pikku Adshai, se on pojan nimi, on nyt orja. Päällikkö vaihtaa hänet hevoseen, ja hänet viedään Dahdahin orjamarkkinoille. Siellä poika tapaa äitinsä ja saa asua yhdessä hänen kanssaan muutamia kuukausia. Sieltä hänet vietiin nykyiseen Lagokseen, joka oli silloin orjakaupan pääpaikka tällä rannalla, joka on saanut nimensä tämän inhoittavan kaupan mukaan. Nyt hänet ostaa vuorostaan portugalilainen orjakauppias, joka tunnustelee käsillään hänen käsivarsi- ja reisilihaksiaan, sivelee hänen selkäänsä ja katsoo suuhun, ovatko hampaat hyvät. Adshai sidotaan kahleilla yhteen toisten orjain kanssa, eräänä päivänä hänet viedään orjalaivalle, sullotaan ahtaaseen ruumaan yhdessä toisten onnettomuustoveriensa kanssa.

Mutta Herra oli hänen kanssaan niinkuin Hän kerran oli Joosefin kanssa Egyptin vankilassa. Pian tulee englantilainen risteilijä, joka vapauttaa orjat ja vie ne Freetowniin Sierra Leonen vapaavaltiossa. Siellä lasketaan orjat vapauteen, ja he saavat aloittaa uuden elämän vapaina kansalaisina. Pikku Adshai pannaan kouluun, missä hän osoittaa suurta lahjakkuutta ja tavatonta ahkeruutta. Hänet kastetaan ja hänelle annetaan nimi Samuel Adshai Crowther, joka on saatu siten, että hänen omaan nimeensä on yhdistetty erään Lontoon kirkkoherran nimi, joka oli lämmin lähetysystävä. Tämä nimi on kaiverrettu kultaisilla kirjaimilla ei vain Afrikan lähetyshistoriaan, vaan mustan rodun historiaan yleensä.

Käytettyään hyväksi ne opiskelumahdollisuudet, jotka tarjoutuivat hänelle Sierra Leonessa, hän kävi kahdesti Lontoossa harjoittamassa opintoja. Viimeisen käyntinsä aikana hänet vihittiin papiksi, ja sellaisena hän on ensimmäinen mustan rodun mies, jonka nimi on mainehikkaan Kirkkolähetyksen pappisluetteloissa.

1841 lähetti Englannin hallitus retkikunnan tutkimaan Nigervirran seutuja. Crowtherin afrikkalaisten kielten taito, hänen älynsä ja hengenlahjansa tekivät hänet erittäin sopivaksi jäseneksi tälle tutkimusmatkalle. Kun hän joutui läheltä katselemaan niitä tavattomia vaikeuksia, joita kuuma ja epäterveellinen ilmanala tuotti europpalaisille retkikunnan jäsenille, joista lähes kolmasosa kuoli, niin hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että näiden seutujen evankelioiminen oli ennen kaikkea afrikkalaisen rodun oma asia. Tähän suuntaan viittasivat hänen mielestään myös ne rajattomat mahdollisuudet, jotka hänelle avautuivat matkalla, kun hän voi vapaasti seurustella ja puhella päällikköjen ja kansan kanssa. Niin hyvin miehet kuin naiset, muhamettilaiset kuin pakanatkin tulivat hänen ystävikseen. Ja pian tarjoutuikin hänelle tähän erinomainen tilaisuus.

Hänet valittiin yhdessä pienemmän seurueen kanssa ottamaan hoitoonsa eräs aivan uusi asutuskeskus. Sierra Leonesta kotiseuduilleen palanneet entiset orjat olivat yhdessä Egba-heimon jäännösten kanssa asettuneet asumaan suuren kallion rinteelle Ogan-joen länsirannalle, noin 120 km. Lagoksesta itään. He nimittivät asuinpaikkaansa Abeokutaksi eli Ihmepaadeksi. Kaupungin asukasluku on nykyisin todennäköisesti huomattavasti yli 200,000. Tässä kaupungissa on useita erikseen asuvia, omien päällikköjensä alaisia heimoja, joilla kaikilla on yhteinen ylin hallitus. Heidän kulttuurinsa ja uskontonsa oli yhtä korkealla kannalla kuin Sudanin kansain. He uskoivat suureen Jumalaan ja maailmankaikkeuden Herraan. Myöskin oli heillä alkeellinen käsitys taivaasta ja helvetistä.

Täällä avautui Crowtherille laaja ja siunattu työmaa. Kun hän Englannista palatessaan pysähtyi Abeokutassa, niin hänet otettiin hyvin lämpimästi vastaan. Papin arvoon koroitettu musta mies oli jotakin tavatonta. Hän saarnasi englanniksi ja omalla jorubakielellään sankoille kansanjoukoille. Samoin hän selitti kristinuskon totuuksia uskonkiihkoisille shango-palvojille istuen heidän keskellään. Vieläpä muhamettilaisetkin kunnioittivat häntä ja sallivat hänen puhua vapaasti. Sagbuapäällikkö otti hänet ystävällisesti vastaan ja antoi hänelle maata ja rahaa sekä työväkeä kirkon rakentamiseen. Täällä kohtasi Crowtheria myös suuri ilo. Hän oli saanut kuulla, että hänen äitinsä elää jossakin lähellä. Crowther löysikin hänet ja kertoo kohtaamisestaan kantajansa kanssa seuraavaa:

"Kun hän näki minut, vapisi hän eikä voinut uskoa silmiään. Pidimme kiinni toisistamme ääneti ja suuresti hämmästyneinä. Hänen kuihtuneita poskiaan myöten vierivät suuret kyyneleet. Hän puristi kättäni ja kutsui minua lempinimillä, joita iso-äitini ennen oli käyttänyt. Paljoa emme voineet sanoa, mutta istuimme katsellen toisiamme rakkautta uhkuvilla silmäyksillä. Olin menettänyt jo kaiken toivon ja nyt, kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua, tapasimme jälleen toisemme!"

Vuosina 1854 ja 1857 tehtiin uudet ja erittäin onnistuneet tutkimusmatkat Niger-joen seuduille. Näillä retkillä oli Crowther mukana ansiokkaalla tavalla. Hän järjesti sinne kokonaisen verkon lähetysasemia, joilla oli maakalaispastorit ja -opettajat.

Vuonna 1864 hän kävi jälleen Englannissa ja tällä matkalla hänet vihittiin juhlallisesti Canterburyn tuomiokirkossa päiväntasaajaseutujen Länsi-Afrikan piispaksi. Tilaisuudessa oli saapuvilla se kapteeni, joka oli pelastanut hänet orjalaivasta, samoin kuin se piispanleski, joka oli hänelle aikoinaan ensiksi opettanut aakkoset Sierra Leonessa. Liioittelematta voidaan sanoa tämän tilaisuuden olleen merkkitapauksen mustan rodun historiassa.

Luonteeltaan hän oli sitkeä ja kestävä, tavoiltaan puhdas ja nuhteeton. Ylhäistä virkaansa hän hoiti tunnollisesti korkeisiin vuosiin saakka, ollen kuollessaan 80-vuotias kunnianarvoisa vanhus.

Siirrymme takaisin hänen miehuusvuosiinsa, jolloin hän vielä toimi Abeokutassa, katselemaan sitä vainojen ja vaarojen myrskyä, joka silloin kohtasi siellä olevaa Jumalan seurakuntaa.

2. Abeokutan marttyyrit.

Perkeleen palvelijat eivät voineet rauhassa katsella, miten Jumalan sana meni voimalla eteenpäin Ihmepaadessa. Pakanalliset papit ja noidat, babbalavos, pelkäsivät menettävänsä kaiken vaikutusvaltansa ja tulonsa. He koettivat siis kaikin tavoin estää evankeliumin voittokulkua näillä pimeillä seuduilla. Ja muita kaupungin asukkaita liittyi heihin. Lintujen ja vuohien kauppiaat olivat pahoillaan siitä, ettei enää tarvittu niin paljon uhrieläimiä kuin ennen. Muhamettilaiset orjakauppiaat kiehuivat raivosta senjohdosta, että kristinuskon julistaminen ehkäisi heidän jumalatonta ja häpeällistä ammattiaan. Muutamille nimikristityille taasen oli hurskaitten vaellus silmätikkuna, joka häiritsi heidän ilojaan ja oli heille pahana omanatuntona. Lagoksen kuningas Kosoko, joka oli tunnettu ja innokas orjakauppias, koetti kaikin tavoin tukea tätä vihamielisyyttä ja järjestää yhtenäisen hyökkäyksen kristittyjä vastaan.

Aluksi ei tahdottu turvautua julkiseen väkivaltaan. Koetettiin houkutella heitä hyvällä ja peloittaa pahalla. Perheen päämiehiä kehoitettiin painostamaan perheittensä jäseniä, etteivät kuuntelisi kristittyjen opetuksia. Mutta kun nämä toimenpiteet osoittautuivat tehottomiksi, ryhdyttiin tehokkaampiin. Niinpä uhattiin, että sellaiset nuorukaiset, jotka eivät rukoilleet heidän Ifa-nimistä jumalaansa eivätkä ostaneet rouvien kotijumalia, eivät saaneet morsiamia. Mutta nuorukaiset vastasivat, että ellei heille anneta heille luvattuja morsiamia, niin he voivat ostaa orjattaria ja mennä naimisiin heidän kanssaan.

Senjälkeen he päättivät myrkyttää muutamia kastekokelaita. Hankittiin myrkkyä ja odotettiin sopivaa tilaisuutta. Mutta silloin puuttui Jumalan vanhurskaus ja kaikkivaltiuus heidän jumalattomiin juoniinsa tehden ne tyhjiksi hyvin kohtalokkaalla tavalla. Se vakoilija, jonka tuli ottaa selvää kunnollisimmista kirkossakävijöistä, sairastui ja kuoli. Samoin kuoli myös epäjumalanpalveluksen ylimmäisen papin vanhin tytär. Pakanat kauhistuivat, ja kristityt saivat tiedon suunnitelmasta vasta kun vaara oli jo sivuutettu. Mutta eivät vihollisen sokaistut palvelijat ottaneet vaaria näistä varoittavista ennemerkeistä, vaan ryhtyivät uusiin vainotoimenpiteisiin.

Syksyllä 1848 vangittiin Susanna Kute, joka jo aikaisemminkin oli ollut kerran pidätetty ja pantu kahleisiin sen vuoksi, että oli käynyt kirkossa ja koulussa.

Seuraavan kärsijän nimi oli Oguntola. Hän oli ennen ollut hyvin kiivas ja tulinen mies. Mutta leijonasta oli tullut lammas Jumalan armon kautta. Nyt pakanat, jotka tunsivat hänen tulisen luonteensa, asettivat hänelle pirullisen paulan. He antoivat hänelle partaveitsen ennenkuin menivät vangitsemaan häntä. He ajattelivat: hän tappaa joko itsensä tahi jonkun toisen, kun häntä mennään vangitsemaan. Mutta kristitty sanoi tyynesti itsellään jo olevan kaksi veistä, joita hän ei tarvitse, sillä hän on lukenut raamatusta: "Älä tapa!" Hänet vietiin raatihuoneelle, missä hänen jalkansa asetettiin jalkapuuhun siten, että ne pistettiin muurissa olevan reiän läpi. Crowther ei tahtonut sekaantua tähän asiaan, jottei kärsivän voima näyttäisi olevan ihmisistä vaan Jumalasta. Hän lähetti vain rohkaisevan sanan vangitulle ja kehoitti häntä kestävyyteen. Mutta sen sijaan, että tunnustaja olisi kadottanut rohkeutensa näiden kärsimysten ja ahdistusten keskellä, hän lähetti sielunhoitajalleen sanan, ettei tule huolehtia hänestä; hän ei ole valmis ainoastaan elämään Kristukselle, vaan myös kärsimään ja kuolemaan. Näin hän sai virua viisi päivää turvonnein jäsenin ja jaloin. Samalla aikaa babbalavokset hyörivät hänen ympärillään kuin ampiaisparvi koettaen saada häntä kieltämään uskonsa ja luopumaan. Kaikki oli kuitenkin turhaa. Nyt hänet vietiin raadin eteen. Mutta kun raatiherrat huomasivat, etteivät he peloittelemalla eivätkä muutoin saa häntä luopumaan, niin he päästivät hänet vapaaksi.

Vaino vahvisti vain uskovaisia, sen sijaan että se olisi heikontanut heitä. Kuusi kastekokelasta luopui, mutta muut olivat sitä lujempia. Kirkot olivat täydempiä kuin milloinkaan ja samoin tuli aina uusia kasteelle pyrkijöitä. "Yksimielisyys, tahdonvoima ja elävä rohkeus ovat Abeokutan nuoren seurakunnan huomattavia ominaisuuksia", kirjoitti sikäläinen lähetyssaarnaaja Müller.

Syksyllä 1849 tapahtui useita pahoinpitelyjä. Viholliset ryhtyivät nyt järjestelmälliseen vainoon. Eräältä uskovaiselta riistettiin hänen omaisuutensa. Hänen perheensä jätti hänet, ja samoin hän menetti kaiken, mitä hänellä oli.

Crowther kuvailee näitä tapahtumia seuraavasti: "Mitään ei säästetty, jotta voitaisiin tehdä kärsivien asema oikein kauheaksi. Raadissa kehoitettiin murhaamaan heidät, lyötiin raivoisasti sotarumpuja, ja suuri joukko, jolla oli aseina kirveitä, nuijia ja piiskoja, otti vangiksi meidän uskovaisraukkamme ja raahasi heidät raatihuoneelle, missä heitä lyötiin armottomasti; senjälkeen heidän jalkansa pantiin seinissä oleviin reikiin ja asetettiin sitten toisella puolen seinää jalkapuuhun – muutamat reiät olivat kyynärän maanpinnan yläpuolella. Näin he saivat virua viisi vuorokautta ollen alttiina paahtavalle auringonpaisteelle ja yöllä virtaaville sadekuuroille. Heiltä kiellettiin ruoka, ja monet olisivat menehtyneet näihin moninaisiin kärsimyksiin, ellei raadissa olisi ollut muutamia Nikodeemuksen ja Joosef Arimatialaisen kaltaisia henkilöitä, jotka eivät ottaneet osaa vainoon." Nämä raatimiehet auttoivat heitä lähettämällä heille salaa ruokaa ja lohdullisia sanoja. "Naisia ruoskittiin julmasti ja heidät vangittiin kiinnittämättä huomiota heidän ikäänsä tahi sairauksiinsa; ja samalla kuin kaikkea tätä tehtiin raatihuoneella, ryöstettiin vangittujen huoneet, talouskalut hävitettiin, ovet nostettiin paikoiltaan ja vietiin pois." Lähetyssaarnaaja Hinderer kirjoitti näiden kärsimysten johdosta: "Mikä ihana todistus Jumalan sanasta ja Hengen voimasta! Nuori ja hento lauma, jota sudet ja leijonat vaivaavat, lähettää lohdun sanoja paimenelleen!"

Vainoojat itsekin hämmästyivät. He sanoivat: "Joka päivä me piinaamme heitä, mutta yhä uudelleen he sanovat: 'Me tahdomme mieluummin kuolla kuin luopua uskostamme.' Toiset taasen kysyivät vangeilta: 'Mitä nuo valkoiset miehet antavat teidän syödä, ja mistä teidän sydämenne tulevat niin väkeviksi?'" Heidän hämmästyksensä olisi ollut vieläkin suurempi, jos he olisivat tietäneet, että noiden pelottomien ja sankarillisten tunnustajain joukossa oli entisiä varkaita, orjakauppiaita, murhapolttajia, avioliitonrikkojia ja murhamiehiä, jotka ennen olivat kaupungin vitsauksena, mutta jotka nyt rukoilivat vihollistensa puolesta: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät!"

Eräs Anoke-niminen mies oli pakotettu nielemään myrkkyä. Ahdistuksissaan hän rukoili juhlallisesti Jumalaa ja anoi, että jos hän oli tehnyt tässä asiassa väärin, niin antakoon Hän hänelle voimaa kestämään tämän oikeudenmukaisena rangaistuksena; mutta ellei, niin oli Hänen vallassaan pelastaa hänet näin kauhistuttavalta kuolemalta, ja tehköön Hän niin. Kun hänet vapautettiin, niin hän meni kotiinsa, otti vähän lääkettä, oksensi myrkyn eikä hänelle tapahtunut mitään pahaa.

Samoin tehtiin eräälle naiselle, jonka nimi oli Ogola, sentähden, että hän oli osallistunut ehtoolliskokoukseen. Hänen ruumiinsa toista puolta hierottiin myrkyllä, niin että se melkein halvaantui. Hän kärsi tavattomia tuskia, häntä ruoskittiin ja hän oli kuolla nälkään. Mutta keskellä näitä vihlovia tuskia hän virkkoi: "Mutta eihän kukaan voi ottaa minun sydämestäni Jumalan sanaa!"

Olu Valla, oli aikoinaan ollut ylpeä ja kiivas mies ja erinomaisen sopiva erään orjakauppiaan asiamieheksi. Jos joku orjaparka oli paennut, tahi jos piti suorittaa joku urotyö, niin silloin oli Olu Valla mies paikallaan. Hän ei välittänyt paljon ihmishengestä, jos se oli hänen hankkeittensa tiellä. Mutta tästäkin raivoisasta villipedosta tuli lauhkea lammas; ylpeästä Olu Vallasta nöyrä Matteus, joka nöyrästi istui Mestarin jalkain juuressa ja oli valmis tyhjentämään Hänen kärsimystensä kalkin.

Abeokutan mainehikasta marttyyrikirkkoa uhkasi vielä suurempi vaara, samoinkuin koko kaupunkia, kun Lagoksen kuningas Kosoko ja Dahomeyn kuningas Gezo hyökkäsivät suuren sotajoukon kanssa Abeokutaa vastaan 1851 aikoen hävittää ja polttaa kaupungin ja viedä asukkaat orjuuteen. Mutta elävän Jumalan voimalla torjuttiin hyökkäys, ja niin pelastui Jumalan suuren ihmeteon ja armon kautta se kaupunki, joka oli ollut niin suuren pyhäin kärsivällisyyden ja sankarillisen uskon todistajana.

V.

Madagaskar.

"Oi Herra, ota vastaan meidän henkemme, sillä Sinun rakkautesi meihin on ajanut Sinut meidän luoksemme! Älä lue heille syyksi tätä heidän syntiään."

"Hänen nimensä, Hänen ylistyksensä on kaikuva lakkaamatta!"

Nämä eräitten ylhäissukuisten madagassilaisten marttyyrien polttoroviolla lausumat uskonuljaat ja jalot sanat voimme hyvällä syyllä asettaa otsikoksi Madagaskarin kirkon loistavaan marttyyrihistoriaan, joka monessa suhteessa on ainutlaatuinen ilmiö uudenajan marttyyrihistoriassa ja jonka esikuvaa meidän täytyy etsiä kaukaa alkukirkon ajoilta, valdolaisten historiasta keski- ja uudella ajalla sekä Ranskan kamisardien ja Cevennien profeettain ihmeellisistä elämyksistä ja pakoretkistä uskonpuhdistuksen aikana. Tahdomme seuraavassa esittää muutamia ääriviivoja tästä mainehikkaasta marttyyrihistoriasta sekä luoda aluksi lyhyen silmäyksen mainitun saaren oloihin ennen kristinuskon saapumista saarelle.

I. Maa ja kansa.

1. Madagaskarin saari.

Madagaskarin saari sijaitsee Intian valtameressä Itä-Afrikan rannikon edustalla, josta sen erottaa Mosambikin salmi. Se on maapallon suurimpia saaria, Borneon ja Uuden Guinean jälkeen suuruudeltaan kolmas saari maailmassa, pinta-alaltaan noin Ranskan kokoinen. Europpalaisille se on tunnettu jo klassillisesta muinaisuudesta. Ptolemaios kertoo, miten kreikkalaiset purjehtivat pitkin Afrikan itärannikkoa ja kohtasivat siellä ison saaren, jota peittivät sankat metsät ja halkoivat suuret virrat. Sillä on Afrikkaan nähden sama asema, mikä Englannilla on Europpaan ja Japanilla Aasiaan. Sen asema on erinomainen, sillä Hyväntoivonniemeltä tultaessa se on Europpaan ja Intiaan kulkevien laivareittien varrella.

Saaren rannikot ovat enimmäkseen matalaa tasankoa, joka kohoaa sisämaahan päin, missä on ylätasankoa ja korkeata pöytävuoristoa. Länsirannikolla maa nousee loivasti, mutta itärannikolla on nousu toisin paikoin hyvin jyrkkä, jopa suorastaan muurimainen. Saaren korkein kohta on 2680 m. ja pääkaupungin ympäristöt noin 1500 m. merenpinnan yläpuolella, joten pääkaupunki Antananarivo on maailman korkeimmalla sijaitsevia kaupunkeja. Hyviä satamia on oikeastaan vain pohjois- ja luoteisrannikolla.

Ilmasto on troopillinen, mutta hyvin erilainen saaren eri seuduilla riippuen korkeussuhteista. Rannikolla ja alavimmilla paikoilla vallitsee sietämätön kuumuus, mutta mitä ylemmäksi tullaan, sitä terveellisempää se on, muistuttaen keskusvuoristossa virkistävää alppi-ilmastoa.

Kuten kuuman vyöhykkeen maissa yleensä, on Madagaskarillakin kaksi vuodenaikaa: kuiva-aika ja sadeaika. Edellinen on huhtikuusta lokakuuhun. Taivas on silloin syvän sininen, ilma kaunis ja kuiva, ja kaiken yllä kaareilee öisin etelän ihana tähtitaivas. Rannikolla puhaltelee silloin suloinen merituuli kello 7:stä aamulla kello 9:ään illalla. Kuukautta ennen sadeajan tuloa alkavat taivaalla leimahdella joka ilta majesteetilliset salamat ennustaen lähestyvää sadeaikaa, joka on lokakuusta huhtikuuhun.

Silloin ovat Madagaskarilla liikkeellä tropiikin mahtavat luonnonvoimat. Usein on voimakkaita myrskyjä, jolloin ukkonen jylisee peloittavasti, salamat leimahtelevat ja sade syöksyy rankkoina ryöppyinä. Toisinaan purkautuu pilvimassoista suuria rakeita, jotka turmelevat asukkaitten majat ja istutukset, vieläpä tappavat ihmisiäkin. Virrat ja purot paisuvat yli äyräittensä aikaansaaden rannikkoseudulla liiallista kosteutta ja vaarallisia kuumetauteja, jotka ovat europpalaisille siinä määrin tuhoisia, että Madagaskarin alavia itäisiä rantaseutuja nimitetään "valkoisten hautausmaaksi".

2. Asukkaat ja heimojako.

Madagaskarin alkuasukkaat, joiden nimi on vasimba, ovat todennäköisesti Kaakkois-Afrikasta zulu-kaffereja. Nykyiset asukkaat ovat malaijilaista tahi polyneesialais-malaijilaista sekakansaa, johon aikain kuluessa on sekaantunut afrikkalaista, arabialaista ja hindulaista verta. He ovat jakaantuneet useihin eri heimoihin, joista tärkeimmät ovat liova, sakalava, betsileo ja betsimisaraka.

Sakalava heimo on lukumäärältään suurin ja vielä 1700-luvulla hallitseva heimo. Heidän kansalliset piirteensä ovat lähempänä afrikkalaisia. Ulkomuodoltaan he ovat tummaihoisia, kiharatukkaisia ja keskikokoisia. He ovat notkeita ja voimakasrakenteisia; heillä on säännölliset kasvot, avoimet piirteet ja mustat tuliset silmät. Hyvin kehittyneet, lihaksiset jäsenet uhkuvat terveyttä ja voimaa.

Tarmokkaan kuninkaansa Radama I:n avulla hovalaiset hankkivat itselleen ylivallan saarella viime vuosisadan alkupuolella. He ovat keskikokoista, siroa, musta- ja sileätukkaista väkeä, väriltään keltaisenruskeita. He ovat ruumiinrakenteeltaan lähempänä arabialaisia ja hinduja kuin malaijilaisia, joten on otaksuttavaa, että he ovat aikoinaan sekaantuneet näihin kansoihin. He ovat tarmokkaampia ja yritteliäämpiä kuin sakalavalaiset. Monien kasvoilla nähdään mietiskelevä, jonkunverran surumielinen, sisäistä kaipausta ilmaiseva piirre.

Sakalavalaiset asuvat länsirannikolla, kun taasen hovalaiset asuvat keskisessä vuoristoseudussa, Imerinan maakunnassa, jossa on valtakunnan pääkaupunki Antananarivo. Hovalaisista etelään asuvat betsileolaiset ja itärannikon pohjoisosissa betsimisarakalaiset.

Koko saarella on sama kieli paikallisille murteilleen. Perusaines on malaijilainen, mutta samalla se on läheistä sukua Itä-Afrikassa asuvan galla-kansan kielelle. Se on pehmeää, sointuvaa kieltä, jossa yhden kerakkeen ja ääntiön muodostamat tavat liittyvät hyvin pitkiksi sanoiksi.

Luontaisten taipumustensa puolesta madagassit ovat kieltämättä erittäin lahjakasta kansaa, vaikka heidän kykyjään on heikontanut taipumus liialliseen aistillisuuteen, noituus ja taikausko. He ovat kuvarikkaita kuten yleensä etelän kansat. Heillä on eteviä puhujia, heidän runoissaan ilmenee vilkas mielikuvitus, ja se nopea ja innokas tapa, jolla he oppivat lukemaan ja kirjoittamaan ja jolla he omaksuivat kristinuskon vainojen aikana, todistaa hyvää heidän henkisestä joustavuudestaan ja kykeneväisyydestään.

3. Yhteiskunnalliset ja, siveydelliset olot.

Hallitusta hoitivat heimopäälliköt eli ruhtinaat, kuten useimmilla villikansoilla. Päällikkyys ei välttämättömästi ollut perinnöllinen, mutta kuitenkin valittiin päälliköt aina aatelismiehistä. Ja hallitsijaksi voi yhtä hyvin nousta nainen kuin mies, eikä vallan saaminen riippunut esikoisuudesta. Usein oli sen vuoksi verisiä vallanperimysriitoja, mutta se, joka kerran oli noussut valtaistuimelle, hallitsi sitten rajattomalla yksinvallalla. Hallitsijan mielivaltaa "miedonsivat salaliitot". Mitään kirjoitettuja lakeja ei ollut, vaan hallitsijan tahdon ilmaisivat airueet. Tärkeissä tapauksissa tuli kaiken kansan saapua yhteiseen suureen kansankokoukseen "kabariin", mutta sillä oli korkeintaan neuvotteleva luonne, sillä hallitsija ratkaisi asiat mielensä mukaan. Yhteiskunta oli feudaalinen, sillä koko heimo oli todellisuudessa päällikön ja aatelismiesten orjia; kaikki olivat heille työ- ja asevelvollisia.

Varsinainen kotiorjuus oli ankara, vaikkakaan ei niin kova ja sydämetön kuin aikoinaan Länsi-Intiassa. Aatelismiehillä saattoi olla 200-300 orjaa. Orjuus oli lähinnä mestausta raskain rangaistus, ja jos mies tuomittiin orjuuteen, niin vaimo ja lapset seurasivat mukana. Kuitenkin oli ero ajallisen ja ikuisen orjuuden välillä, sillä jälkimmäisessä tapauksessa lapsetkin syntyivät orjuuteen.

Orjakauppa oli yleistä. Eri heimot tekivät toistensa alueille sotaretkiä, joiden tarkoituksena oli ryöstäminen ja orjain hankkiminen. Ne myötiin sitten arabialaisille, turkkilaisille, portugalilaisille, espanjalaisille ja ranskalaisille, vieläpä englantilaisillekin orjakauppiaille. He myöskin ostivat orjia Mosambikista ja rommia Sansibarista antaen vastineeksi riisiä, härkiä, puutavaraa ja muita tuotteita tahi orjiksi tekemiään maamiehiä. Orjakauppa särki kaikki perhesiteet: usein eroteltiin aviopuolisot toisistaan ja lapset vanhemmistaan.

Elinkeinoelämä oli verrattain kehittyneellä kannalla. Rannikoilla ja tasangoilla elävät heimot harjoittivat etupäässä karjanhoitoa, kalastusta ja kyyhkysen pyyntiä; sisämaan heimot taas maanviljelystä. Riisi oli tärkein viljalaji. Käsitöitä ja kotiteollisuutta harjoitettiin myös. Varsinaisena rikkautena olivat kuitenkin orjat ja karjalaumat.

Vaatetus oli yksinkertainen, mutta kuitenkin siisti huolimatta kuumasta ilmanalasta. Kaikkien kansanluokkien tärkein vaatekappale oli valkoinen lamba, eräänlainen shaali. Miehillä se taiteellisesti poimutettuna oli heitetty yli vasemman, naisilla yli oikean olkapään, josta se riippui alas yli polvien. Rikkaat sitoivat päät yhteen kallisarvoisilla pidikkeillä.

Asunnot olivat eri maakunnissa ja eri yhteiskuntaluokilla erilaiset. Toiset asuivat puunoksain peittämissä maakuopissa, toiset melkein europpalaiseen tapaan rakennetuissa ja sisustetuissa taloissa.

Siveellinen tila oli kurjaa kurjempi. Päälliköt ja aatelismiehet elivät moniavioisuudessa. Siveys oli kaupungeissa tuntematon, maaseudulla ei sanottavasti parempi. Monet suuret heimot olivat pelkkiä varkaita, pettureita ja valehtelijoita. Näin varsinkin sakalavalaiset. Muuan sakalavalainen, joka oli heimonsa parhaimpia, sanoi: "Kaikki sakalavalaiset varastavat; ja minä myös." Mässäily ja juopotteleminen olivat kansallispaheita. Raskaudentilassa tapahtunut aviorikos oli vain poikkeustapauksessa rangaistava. William Ellis, Lontoon Lähetysseuran sihteeri, joka aikaisemmin oli toiminut lähetyssaarnaaja Etelämeren saarilla ja joka sittemmin lähetysseuransa puolesta teki useita matkoja Madagaskariin, sanoi, että saarelaisten kasvavasta siveettömyydestä ja kurjasta siveellisestä tilasta ei sivistyneissä ja kristillisissä seurakunnissa voida muodostaa mitään todellista käsitystä.

4. Madagassien uskonto.

Madagassit ovat eräässä mielessä hyvin uskonnollista kansaa. He käyttävät tervehtiessään, hyvästellessään ja muissa tilaisuuksissa sellaista sanontatapaa kuin: "Jumala siunatkoon sinua!" Mutta heidän uskontonsa on karkeata uskoa luonnonhenkiin ja fetishipalvelusta.

Heillä oli 15 kansallista jumalaa, joista etevimmät olivat Rakelimasa ja Ramahavali. Edellinen oli erikoisesti hallitsijan ja voiton jumala. Hän varjeli pelättäviltä krokodiileiltä, noituudelta ja murhapoltosta. Jälkimmäistä nimitettiin pyhäksi ja kaikkivaltiaaksi. Hän oli elämän antaja ja ottaja. Hän hallitsi ukkosta, salamaa ja sadetta; samoin hän oli terveyden jumala ja varjeli maata kansallisonnettomuuksilta. Hänen palvelijoinaan oli koko käärmeiden suku. Sitäpaitsi oli joukko pienempiä jumaluuksia, joista yksi varjeli riisipeltoja heinäsirkoilta, toinen suojeli myrskyltä ja salamalta, kolmannen kädessä olivat lähteet. Kaupungeilla, vuorilla, laaksoilla ja luolilla oli omat jumalansa.

Myöskin palveltiin esi-isien henkiä, kuuluisien ja hurskaiden ihmisten, hallitsijoiden ja eritoten maan alkuasukkaiden vasimbain, joiden haudat olivat erikoisen pyhiä paikkoja. Haudalla kohollaan oleva pieni kivi tahi puiden varjostama maakumpu toimitti temppelin virkaa. Niillä uhrattiin hengille härkiä, lampaita ja siipikarjaa, sillä ne toivat siunausta tahi kirousta. Niitä katseltiin kunnioituksella ja tuskallisella pelolla. Yleensä on pelolla huomattava sija madagassien elämässä. Tämän pelon synkin ilmenemismuoto oli noituus, jonka avulla he luulivat voivansa vaikuttaa näkymättömiin luonnonvoimiin ja johon heillä oli rajaton luottamus.

Erikoisia epäjumalantemppeleitä ei ollut, ja epäjumalankuvat olivat yksinkertaisia puu- tahi metallipaloja. Rakelimasan kuva oli noin 2-3 tuumaa pitkä, miehen keskisormen paksuinen puupala, joka oli kääritty noin kolme jalkaa pitkään ja kolme tuumaa leveään purppuranpunaiseen silkkiin. Silkin kummassakin päässä oli kaksi noin kolmen tuuman pituista hopeaketjua. Se oli kätketty pieneen ontosta puusta tehtyyn laatikkoon. Siinä ei ollut mitään veistoksia eikä koristeita. Alemmat jumalat olivat vieläkin yksinkertaisempia. Joku muistutti hopeasta tehtyä haikalanhammasta, toinen korallia tahi luupalaa.

Epäjumalanpalvelusta varten ei ollut erikoisia päiviä eikä määräaikoja. Eräissä tilaisuuksissa epäjumalille kuitenkin osoitettiin jumalallista kunnioitusta. Niinpä tuotiin epäjumalat esille uuden hallitsijan valtaistuimelle noustessa ja kruunaus- eli näyttäytymisjuhlallisuuksissa (fisehoana), jolloin uusi hallitsija näyttäytyi kansalle. Samoin uuden vuoden juhlallisuuksissa keväällä. Nämä juhlallisuudet kestivät viisi päivää. Silloin hallitsija kylpi julkisesti palatsissaan ja aatelisperheet omissa kodeissaan. Kaikissa suuremmissa kylissä juhlittiin myös. Teurastettiin tuhansia härkiä, joiden liha sitten jaettiin. Epäjumalia kuljetettiin juhlakulkueessa, ja muutoin vallitsi täydellinen rankaisemattomuus sekä kauhea juopottelu ja irstailu.

Pakanallisen taikauskon aiheuttama oli myös Madagaskarin suurin vitsaus, tangiina eli myrkkyjumalantuomio, Madagaskarin inkvisitsiooni.

Tangiina valmistettiin tangiina-pähkinän, Tanghinia veneniflua, keitoksesta, joka tarjottiin kypsässä banaanissa. Keitos, joka on voimakasta oksennuttavaa myrkkyä, vaikuttaa pienempinä annoksina oksennusta, suurempina kuoleman. Se tarjottiin monin seremonioin ja salaperäisin menoin, jolloin vuorottain lausuttiin rukouksia, vuorottain kauheita kirouksia.

Tämän kokeen teki niin peloittavaksi se mielivalta, jolla sitä sovellettiin käytännössä, ja se horjumaton usko siihen, mikä vallitsi asukkaitten kesken. Jollakin sattui olemaan vihollinen, joka halusi hänen tavaraansa. Hän syytti edellistä noituudesta, ja niin hänet armotta alistettiin tähän jumalantuomioon. Jos syytetty kuoli, niin koko hänen omaisuutensa lankesi tuomareille ja epäjumalanpapeille. Vieläpä koko syytetyn suku joutui kurjuuteen ja häpeään. Maan hallitsija saattoi ylimmäisen papin ominaisuudessaan toisinaan määrätä tällaisen jumalantuomion kokonaisille kylille ja piirikunnille "maan puhdistamiseksi", aivan niinkuin paavi julisti kokonaisia valtakuntia kirkonkiroukseen. Noin kymmenes osa maan koko väestöstä sai käydä läpi tämän vaarallisen kokeen, toiset kaksi jopa kolmekin kertaa elämässään. Vuosittain sai tämän vitsauksen kautta surmansa noin 3000 henkeä, monet elämänsä parhaimmassa kukassa.

5. Piirteitä Madagaskarin vanhimmasta historiasta.

Madagaskar on vanhoista ajoista ollut tunnettu idän kansoille: etiopialaisille, persialaisille ja intialaisille. Länsimailla se tuli tunnetuksi Marco Polon kautta. Mutta vasta portugalilainen Lorenzo Almeida teki 1506 yrityksen europpalaisen siirtokunnan perustamiseksi. Mutta portugalilaiset luopuivat siirtolahommastaan jo 1545, jolloin madagassit hävittivät perin pohjin heidän siirtolansa.

Richelieun ajoista 1642 kiintyi ranskalaisten huomio saarivaltakuntaan, ja niin alkoi ranskalaisten siirtolain kirjava ja monivaiheinen elämä. Ranskalaiset tahtoivat luoda Intian valtameren äärelle uuden "Itäisen Ranskan" ja perustivat siinä tarkoituksessa silloisissa oloissa tavattoman rikkaan kauppaseuran, jonka tuli hankkia Ranskalle yksinoikeus kauppaan saarella. Samalla he tahtoivat käännyttää maan katoliseen uskoon ja toivat maahan jesuiittoja ja muita munkkeja. Mutta siirtokunnat eivät ottaneet menestyäkseen. Papit olivat liian varomattomia ja uskonkiihkoisia, jotta heidän työnsä olisi voinut menestyä niin vaikeissa ja arkaluontoisissa oloissa. Pahimmin loukkasi maakalaisia kuitenkin ulkomaalaisten häikäilemättömyys liikeasioissa ja jumalaton elämä. Ranskalaiset, samoinkuin aikoinaan portugalilaiset, ottivat orjia ja kohtelivat useinkin ylimielisesti alkuasukkaita. Silloin nämä suuttuivat, piirittivät siirtolat ja surmasivat niiden asukkaat. Ja niin epäonnistuivat ranskalaiset kerta toisensa perästä, kunnes 1810 astuivat näyttämölle englantilaiset. Historioitsija Copland kuvailee syitä ranskalaisten epäonnistumiseen seuraavasti:

"Korkeata siveellisyyttä ei siirtolaisilta voitu odottaa; jo se tapa, millä ne oli kokoon haalittu, ei edellyttänyt sitä. Kun aiottiin perustaa siirtola, tyhjennettiin vankila ja kadut, ja niin laivattiin sinne lastillinen paheita ja kehnoutta sekä muutamia munkkeja. Jos he kotimaassa hillitsivät niin heikosti intohimonsa, niin ei ollut todennäköistä, että he, päästyään vapaaksi maassa, missä vallitsi yleinen siveellinen velttous, muuttuisivat käden käänteessä. Ranskalaiset heittäytyivät kysymyksessä olevassa tapauksessa kaikenlaisiin irstailuihin ja liiallisuuksiin, ottivat kiinni väkivalloin maakalaisten vaimot ja tyttäret ja veivät pois heidän karjansa ja omaisuutensa. Tällaiset hillittömyyden esikuvat silmäin edessä ajattelivat maakalaiset, jotka eivät suinkaan olleet mitään yksinkertaista väkeä, että heiltä vaaditaan liian paljon, jos heidän ilman muuta tulee luopua isiensä tavoista ja omistaa uskonto, jota nämä uudet opettajat koettivat heihin niin innokkaasti istuttaa ja joka ei kyennyt pidättämään edes europpalaisia tunnustajiaan julkisista rikoksista."

6. Madagaskarin kansallisvaltion synty.

Vuosi 1810 on käännekohta Madagaskarin historiassa, sillä silloin kuoli hovalainen päällikkö Impoinimerina (Imerinan toivo) ja valtaistuimelle nousi hänen poikansa Radama, joka käytti nimeä Radama I, Madagaskarin kuningas. Siihen asti olivat sakalavalaiset olleet hallitsevana heimona, joka kohteli hyvin ylimielisesti ja halveksivasti toisia heimoja, varsinkin hovalaisia ja betsileolaisia, nimittäen heitä koiriksi ja heittiöiksi. Mutta Radama, joka valtaistuimelle noustessaan oli vasta 17-vuotias, päätti jatkaa isänsä alkamaa vapaustaistelua ja tehdä hovalaisista hallitsevan heimon ja yhdistää koko Madagaskarin yhdeksi kansalliseksi valtioksi.

Radama oli hyvin huomattava mies. Hän ei luottanut epäjumaliin, mutta sen sijaan hän oli kunnianhimoinen, ymmärtäväinen, etevä ihmistuntija ja taitava poliitikko, jonka olennossa oli sitä sähköistä voimaa, joka pakottaa toiset tottelemaan ja mukautumaan asianomaisen tahtoon. Hän oli kuin luotu johtamaan sellaista kansaa kuin hovalaiset, jotka olivat oppivaisia, tottuneet kuriin, ja oivallista sotilasainesta. Hän tiesi, että hän suunnitelmiensa toteuttamiseksi tarvitsi hyvän armeijan ja paljon ampumatarpeita. Ja suurpoliittinen tilanne oli hänelle tällä hetkellä erinomaisen edullinen.

Europassa riehuivat näihin aikoihin Napoleonin sodat, jolloin Englanti ja Ranska olivat vastakkain, ja tämän jättiläiskamppailun mainingit tuutivat myöskin Madagaskarin rannoilla. Englanti anasti mannermaiselta viholliseltaan Mauritiuksen ja Bourbonin (nykyisen Réunionin) saaret ja niiden alaiset Tamataven ja Foule Pointin ranskalaiset siirtolat Madagaskarilla.

Tässä johtivat merten valtijatarta myös korkeat ja ylevät yleisinhimilliset aatteet. Mauritiuksen maaherrana oli tähän aikaan Sir Robert Farquhar, intohimoisen kiivas orjakaupan vastustaja. Hän tahtoi saattaa Madagaskarin Englannin vaikutuspiiriin, voidakseen lopettaa tuon häpeällisen liikenteen, jonka keskus Intian valtamerellä oli juuri mainittu saari. Tässä tarkoituksessa hän tahtoi saada itselleen luotettavan liittolaisen nuoresta Radamasta ja hänen tarmokkaasta, eteenpäinpyrkivästä kansastaan. Lisäksi hän tahtoi saattaa saaren kaupan Englannille, kohottaa nämä villit heimot sivistykseen, kasvatukseen ja parempaan elämään sekä saattaa ne kristinuskon osallisuuteen.

Radamalle taasen tällainen liitto oli enemmän kuin tervetullut, sillä hänen olisi ollut varsin vaikeata selviytyä toisista heimoista ja varsinkin sakalavalaisista, jotka olivat ranskalaisten liittolaisia ja innokkaita orjakaupan harjoittajia. Mutta armeijan muodostamiseen vaadittiin varoja. Lisäksi hän käsitti selvästi, että jos hän mieli saavuttaa suuren päämääränsä, hänen tuli saattaa kansansa osalliseksi kristinuskon ja länsimaisen sivistyksen hedelmistä.

Sir Robert lähetti edustajansa kuninkaan luo, ja niin solmittiin heidän välillään liitto lokakuun 23 p. 1817. Siinä Radama sitoutui lopettamaan orjakaupan. Englanti taasen sitoutui puolestaan maksamaan hänelle 1,000 dollaria kullassa ja saman verran hopeassa, 100 tynnyriä ruutia, 100 englantilaista muskettia, 400 sotilaspukua ja muita varusteita sekä kuninkaalle erikoisen sotilaallisen juhlapuvun. Kun sitten toisetkin heimopäälliköt olivat yhtyneet liittoon, vahvistettiin se molemminpuolisesti lokakuun 11 p. 1820.

Radama sanoi tekevänsä tämän sopimuksen vastoin neuvonantajainsa ja aatelistonsa suostumusta luottaen luvattuun hyvitykseen. Ja sitten hän lisää: "Antakaa minulle käteen keinot, joiden avulla minä voin kohottaa kansani. Vain opetus voi lieventää sen nykyisen kurjuuden ja voittaa sen teidän tarkoitusperillenne. Vain yhdellä ehdolla minä voin uudistaa liiton: jos Farquhar lähettää minulle käsityöläisiä ja mestareita, ja jos minun sallitaan lähettää muutamia alamaisiani Mauritiukselle ja muutama Englantiin saamaan opetusta."

Jalo Hastie, Farquharin asiamies Radaman luona, kirjoitti sopimuksen vahvistamisen johdosta:

"Hetki oli tullut, jolloin oli ratkaistava miljoonain hyvinvointi. Minä suostuin. Ja olen vakuutettu, että Jumalan voima, joka johtaa kaikkien sydämet, on vaikuttava hallitukseemme, jotta se vahvistaa sopimuksen. – Brittiläinen lippu pääsi liehumaan vapaasti ja vapaus ihmiskaupan verisestä tahrapilkusta tervehti maata brittiläisen kansakunnan lahjana. Voin vakuuttaa, että ensimmäinen tykkien jyske, joka ilmoitti sinetöidyn ystävyyden, ilahdutti sydäntäni enemmän kuin tuhansien lahja."

Kun Radama näki Englannin kuninkaan Yrjö IV:nnen lähettämät lahjat, niin hän kutsui perheensä ja upseerinsa esille ja huudahti heille: "Minä olen Englannin kuninkaan lapsi, eikä minulla ole mitään pelättävää, kun minulla nyt on sellainen ystävä." Ja toisella kertaa hän huudahti: "Opettakaa minun kansaani, ja minä olen ikuisesti Teidän!"

7. Kun vanhurskauden aurinko koittaa yli madagassien maan.

Jo ennen kuin edellämainittu Englannin ja Radaman välinen sopimus oli lopullisesti vahvistettu, lähetti Lontoon Lähetysseura jalon Farquharin pyynnöstä lähetyssaarnaajia Madagaskarille. Ensiksi tuli Le Brun valiten asemapaikakseen Mauritiuksen, niissä oli paljon madagassilaisia orjia. Siellä hän ryhtyi valmistaviin toimenpiteisiin evankeliumin levittämiseksi suurelle pääsaarelle. Häntä seurasivat helmikuussa 1818 David Jones ja Thomas Bevan perheineen. He astuivat maihin Tamataven satamakaupungissa, mistä sitten lähtivät Monarezoon, jossa avasivat koulun. Heidät otettiin erittäin ystävällisesti vastaan, mutta he sortuivat pian pelättyyn Madagaskarin kuumeeseen. Ainoastaan Jones jäi eloon. Kuumehoureissaan sanoi Bevan usein Jonesille: "Minä kuolen varmasti, mutta sinä toivut ja jatkat työtäsi ja saavutat vihdoin menestystä." Lisäksi tulivat Englannista sisarukset Griffith.

Heidän kuolemansa johdosta kirjoittaa Eppler Madagaskarin marttyyrihistoriaa käsittelevässä teoksessaan:

"On kärsimyksen ja uhrin sankaruutta, joka ei ole vähemmässä määrin suurta kuin voittavien tekojen. Kaatuneiden ruumiiden yli menevät taistelutoverit voittoon; niin maailman valtakunnissa, niin meidän Jumalamme valtakunnassa."

Pari vuotta myöhemmin alettiin lähetystyö Antananarivossa, Madagaskarin pääkaupungissa, joka sijaitsee korkealla vuorenkukkulalla karussa ympäristössä saaren keskisessä vuoristossa. Kuningas otti lähetyssaarnaajat vastaan erinomaisen ystävällisesti ja suurin kunnianosoituksin. Hastie kuvailee tällöin tunteitaan seuraavasti:

"Kun silmäilin Englannin lippua ja sitä iloisin ilmein katselevaa kansaa, niin sydämeni oli täynnä riemua ja silmäni kyyneleitä. Laaja ovi on avattu kristinuskolle. Mahtava kuningas on orjakauppiaiden suosimisen sijaan tullut lähetyksen suojelijaksi."

Kuningas kirjoitti mainitulle lähetysseuralle ranskankielisen kirjeen, jossa hän pyysi lisää lähetyssaarnaajia ja käsityöläisiä. Lisäksi matkusti hänen lankonsa, prinssi Rataffe, Lontooseen vieden mukanaan edellämainitun kirjeen ja kymmenen nuorukaista saamaan siellä kasvatusta ja ammattiopetusta. Samanlainen nuorukaisjoukko lähetettiin Mauritiukselle samassa tarkoituksessa. Kuninkaallisen perheen omat lapset, niiden joukossa 6-vuotias perintöruhtinas, Rataffen poika, tulivat kouluun ja kuningas oli mieskohtaisesti mukana laskemassa uuden koulurakennuksen peruskiveä.

Maaseudulla asukkaat sensijaan katselivat koulua suurella epäluulolla, sillä he pelkäsivät koulun vieroittavan lapset vanhemmistaan ja saattavan ne orjakauppiaiden käsiin. Heidän pelkonsa oli niin suuri, että toiset tekeytyivät lapsettomiksi; toiset toivat lapsensa kouluun likaisissa ryysyissä ja kasvot noettuina, jotta he olisivat näyttäneet siinä määrin typeriltä, että kaikki koulunkäynti oli hyödytöntä; muutamat kätkivät lapsensa riisikuoppiin, jolloin monet tukehtuivat. Vasta kun kuningas rohkaisi kansaa ja kuningattaren äiti uhkasi lasten vanhempia ankarilla rangaistuksilla aina orjaksi myymiseen asti, rauhoittuivat mielet.

Koulurakennus, johon mahtui noin 60 lasta, tuli pian liian ahtaaksi. Lähetyssaarnaajat kääntyivät huolestuneina kuninkaan puoleen. Tämä vastasi aito madagassilaiseen tapaan: "Radama sanoo: Elä kauan ystäväni ja älä ole levoton! Minä tahdon rakentaa sinulle sellaisen talon kuin sinä haluat, jos minun väkeni osaa rakentaa sen. Mutta jos tahdot sentapaisen kuin on Mauritiuksella, – kuka osaa rakentaa sen? Jos löydät siihen soveliaan miehen, niin tahdon toimittaa sinulle puut. Näin sanoo hyvä ystäväsi Radama Mandshaka" (s.o. kuningas). Ja hän tekikin sen toimittaen miehiä ja varustaen ne elintarpeilla.

Englannista tuli lisäksi lähetyssaarnaaja Jeffrey ja neljä käsityönopettajaa. Ja nyt voitiin aloittaa koulutyö myös lähiseudulla pääkaupungin ulkopuolella. Jeffrey kuvailee tällaista saarnamatkaa.

"Aamupäiväjumalanpalveluksen jälkeen jätin talon lähteäkseni kahden tunnin päässä olevaan kylään. Tiellä kohtasin joukon miehiä, jotka olivat menossa metsään noutamaan puita kuninkaalle. Tahdoin käyttää hyväkseni tilaisuutta ja kysyin heiltä, voisivatko he seisoa hiljaa muutaman hetken, jotta voisin puhua heille Jumalasta. He vastasivat myöntäen, ja minä puhuin heille maailman suuresta Luojasta, Hänen voimastaan, viisaudestaan ja hyvyydestään, sitten ihmisen lankeemuksesta ja Lunastajan välttämättömyydestä, sen jälkeen Kristuksesta itsestään ja Hänen lunastustyöstään ja alttiista halustaan pelastaa kaikki, jotka tulevat Hänen luokseen. Sadat kuuntelivat tarkkaavaisesti ja silminnähtävällä mielenkiinnolla. Jospa näyttäytyisi todeksi, että hyvä siemen on langennut hyvään maahan!"

Mutta Jeffreyn siunattu päivätyö ei ollut pitkäaikainen: jo 1925 hänen oli pakko lähteä virkistysmatkalle Mauritiukselle puolisonsa sairauden vuoksi. Matkalla kuoli hänen tyttärensä, ja muutama päivä myöhemmin hänet laskettiin itsekin Intian valtameren leppoisiin laineisiin odottamaan vanhurskasten ylösnousemusta. Kun hän tunsi loppunsa lähenevän, niin hänen vaimonsa kysyi häneltä: "Oletko turvallisella mielin katsellessasi kuolemaa?" – "Hyvin turvallisella", vastasi väsynyt pyhiinvaeltaja, "Kristus on hyvin kallis. Rakastan sinua ja lapsia, mutta Vapahtajaani rakastan enemmän. Hänen luonansa oleminen on oleva paljon parempi. Minä jätän sinut Jumalan haltuun, joka on orpojen isä ja leskien tuomari."

Mutta työ meni eteenpäin ja Englannista tuli uusia lähetyssaarnaajia: David Johns, Cameron, Cummins ja Freeman puolisoineen.

Työ oli vielä perustavaa laatua. Maan kieli muovailtiin kirjakieleksi, laadittiin koulukirjoja, käännettiin pienempiä kristillisiä kirjasia ja lauluja madagassien kielelle sekä samoin osia raamatusta. Ja niiden painattamiseksi perustettiin kirjapaino.

Jumalanpalvelukset oli aluksi pidetty englanninkielellä, joka myös oli oppiaineena pääkaupungin kouluissa. Mutta pian otettiin niissä käytäntöön kansan kieli. Kuninkaallisen perheen jäseniä oli mukana näissä juhlallisissa tilaisuuksissa, joissa koululapset lauloivat oppimiaan lauluja.

Ja kristinuskon ja kristillisen sivistyksen uudestiluovat voimat alkoivat tuntua kaikilla julkisen elämän aloilla. Elinkeinojen kohottamista ja ammattiopetusta harrastettiin, ryöväykset, tappelut ja väkivallanteot kiellettiin ja samoin lakkautettiin julma tapa surmata kaikki n.s. onnettomuuspäivinä syntyneet lapset. Laiskuutta, varkautta ja muita paheita ja pakanallisia tapoja vastaan taisteltiin. Vain tangiinan käyttö jäi edelleenkin voimaan. Melkein koko saari tunnusti kuninkaan ylivallan. Palatessaan voittoisalta sotaretkeltä Pohjois-Sakalavan maasta kuningas sanoi suuressa kansankokouksessa:

"Koko saari on nyt minun, yhden kuninkaan hallitsema, samojen lakien alainen ja velvollinen tekemään samaa palvelusta. Tämän jälkeen ei ole enää mitään sotia. Kiväärit ja keihäät voivat nyt nukkua. Minä olen orpojen isä, leskien ja sorrettujen suojelija, pahan ja jokaisen vääryyden kostaja, kaiken hyvän ja oikean palkitsija. Täällä on sotilaita kukistamaan kapinoita, jos niitä nousisi ja suojelemaan teitä ja teidän lapsianne, teidän elämäänne ja omaisuuttanne. Itsenne vuoksi täytyy teidän nyt tehdä työtä, rakentaa autiota maata ja viljellä, mikäli voitte, riisiä, vehnää, ohraa, maniokkia, perunoita, puuvillaa, hamppua, pellavaa ja äsken maahan tuotua silkkiä. Ellette te muokkaa maata, niin te olette niinkuin pienet härät teidän edessänne, isättömiä ja äidittömiä tahi muutoin ilman ketään, joka teistä huolehtii. Kaislat kasvavat maasta (niitä käytetään siellä hyvin paljon mattojen punomiseen), mutta kultaa ja hopeaa ei sada teille taivaasta."

Mutta pakanuus nosti päätään uhkaavana, ja kuningas lähetti lähettiläitä lähetyssaarnaajain luo kehoittamaan heitä menemään hitaammassa tahdissa eteenpäin, koskapa he muutoin kääntävät koko maailman ylösalasin, eikä hän enää tunne itseään täysin turvalliseksi valtakunnassaan.

Tämä painostus oli heille kuitenkin suureksi siunaukseksi, sillä se pakotti heidät syventämään työtään ja etsimään apua elävältä Jumalalta rukouskokouksissa. Näitä kokouksia alettiin pitää elokuussa 1826 etupäässä nuorisoa varten. Lapsellisen yksinkertaisesti ja palavasti he rukoilivat siunausta maalleen ja kansalleen. Ja pakanainkin oli pakko tunnustaa, että kristillisyys on elävä voima. Niinpä kaupungin maaherra, joka kuninkaan edustajana oli ollut mukana eräässä koulun tutkintotilaisuudessa, kutsui kokoon kansankokouksen, jossa hän kuninkaan nimessä puhui lasten vanhemmille ja piirikuntien päälliköille kehoittaen heitä muistamaan velvollisuuksiaan "valkoisia ihmisiä" kohtaan, joista monet olivat kuolleet työssä heidän ja heidän lastensa hyväksi ja joiden luut nyt lepäsivät vieraan maan povessa kaukana isiensä maasta. Ja helmikuun 28 p:nä 1826 Radama myönsi kansalleen tärkeän oikeuden: jos joku tahtoi tulla kastetuksi tahi siunatuksi kristilliseen avioliittoon, hänellä on vapaus toimia vakaumuksensa mukaan.

Tämä oli Radaman viimeinen ylevä valtioteko kristinuskon hyväksi, sillä jo seuraavan heinäkuun 27 p:nä hän kuoli.

Kuninkaan oma kohtalo oli traagillinen: hän oli avannut valtakuntansa Kristuksen evankeliumin elvyttäville säteille, mutta sulkenut oman sydämensä. Hän oli Madagaskarin siihen asti suurin hallitsija: mies, joka voitti maailman, mutta ei voinut voittaa itseään. Tässä suhteessa hän muistuttaa paljon Aleksanteri Suurta. Edellisenä keväänä hän vietti useita kuukausia Tamatavessa yöllisissä juomingeissa ja kemuissa. Sieltä hän palasi murtuneena miehenä ja kuoli keskellä parhainta ikäänsä vain 36 vuoden ikäisenä.

Hänen tomumajansa kätkettiin hopeaiseen arkkuun, jonka valmistamiseksi oli sulatettu 14,000 dollaria. Siihen oli kaiverrettu kirjoitus:

_Tananarivo, elokuun 1 p. 1928. Radama Mandsliaka, jolla ei ollut vertaistaan ruhtinaitten joukossa, saaren itsevaltias hallitsija_.

Nyt käännettiin lehteä Madagaskarin kristillisen kirkon historiassa. Jumalan valtakunnan jalo siemen oli kylvetty madagassien maan muohkeaan multaan toivojen keväänä, jolloin Jumalan armon aurinko ylhäältä ja ruhtinaallisen suosion ja onnen aurinko alhaalta olivat kilvan syleilleet maata troopillisella hehkullaan. Nyt koitti aika kastella Jumalan peltoa jaloimmalla kasteella: pyhien marttyyrien verellä. Se tapahtui, kun valtaistuimelle nousi Radaman puoliso ja seuraaja Ranavalona I.

Tähän asti oli kylvetty ilolla ja riemulla. Nyt kylvettiin verellä ja kyynelillä.

II. Vainojen aika.

A. KUN POHJOISTUULI PUHALTAA YRTTITARHAAN.

1. Verinen alkusoitto.

Ranavalona on kirjoittanut nimensä verellä Madagaskarin historiaan ja uudenajan lähetyshistoriaan. Ollen täydellinen tyranni ja hirmuvaltias hän näytti elämässään seuraavan periaatetta: vihatkoot minua, kunhan vain tottelevat! Verinen oli hänen tiensä valtaistuimelle, ja verinen se oli koko hänen hallituksensa ajan pienempiä väliaikoja lukuunottamatta.

Radama oli määrännyt seuraajakseen serkkunsa Rakatoben, prinssi Rataffen pojan, joka oli saanut opetusta lähetyskoulussa. Ranavalona surmautti heidät molemmat. Nuoren perintöruhtinaan silmäin edessä kaivettiin hänen hautansa. Hän pyysi ensin saada rukoilla. Se myönnettiin hänelle, ja sitten hänet pistettiin kuoliaaksi. Rataffe oli Tamalaven valtionhoitaja. Yhdessä puolisonsa kanssa hänet kutsuttiin hoviin, missä hänet pistettiin kuoliaaksi keihäällä. Hänen siunatussa tilassa oleva puolisonsa kidutettiin kuoliaaksi nälällä, samoin kuin Radaman veli Ratafikia. Rataffen puolison äiti karkoitettiin vartioituna ruttoalueelle, missä hän hitaasti kuoli tuskaan, kuumeeseen ja nälkään. Raa'at vartijat kiduttivat häntä sanomalla, että siellä on pyöveli, tahi kysymällä häneltä tahtoiko hän mieluummin kuolla sisällä vaiko ulkona taivasalla. Hänen veljensä Andrianilana lävistettiin keihäällä. Monet Radaman kenraaleista, käskynhaltijoista ja seuralaisista ammuttiin, kuten esim. Rafaralahi, Foule Pointin oivallinen päällikkö. Yleensä näytti Ranavalona tahtovan surmata "kaiken kuninkaallisen siemenen", kuten Atalja, Israelin julma kuningatar muinoin.

Mutta häneltä eivät olleet turvassa edes hänen omat suosikkinsa. Niinpä hän, vallankaappausta peläten, surmautti oman rakastettunsa Andriamihadshan, erään korkeimmista upseereistaan, joka oli ollut hänen uskollinen auttajansa. Juovuspäissä hän lausui lemmikkinsä kuolemantuomion. Myöhemmin hän katui tekoaan ja pelkäsi yötä päivää. Hän kaivautti suosikkinsa ruumiin ylös useamman kerran ja poltatti hänet vihdoin. Samoin hän surmautti hänen puolisonsa, sisarensa ja erään orjattarensa.

Hänen lähimpinä luottamusmiehinään olivat veljekset Rainiharo ja Rainimaharo, edellinen sotilaskomendantti, jälkimmäinen palatsivirkamies. Heidän johdollaan tehtiin ryöstöretkiä milloin etelään milloin länteen. Miehet tapettiin, naiset ja lapset otettiin orjiksi ja karja ajettiin pääkaupunkiin, missä kuningatar sitten myytti sen. Näin hävitettiin kyliä ja kokonaisia alueita. Petomaiseen julmuuteen yhtyi tällöin usein pirullinen viekkaus ja kavaluus, kuten seuraavat esimerkit osoittavat.

Rainiharo teki sotaretken etelään. Siellä hän kutsui erään kylän miehet aukealle paikalle yhteiselle juhla-aterialle. Kun kylän miehet istuutuivat, antoi hän sotilaille merkin sitoa vieraat, viedä ne pois ja pistää kuoliaaksi. Vaimot ja lapset joutuivat orjina sotamiesten saaliiksi.

Toisessa paikassa hän heitätti kaikki kylän miehet syvään kuoppaan, antoi heidän olla siellä kaksi vuorokautta ilman ravintoa ja ristiinnaulitutti ne sitten kylän ympäri. Kun naiset valittivat: "Tämä maa on meidän miestemme, isäimme ja veljiemme, jotka te olette surmanneet meidän silmäimme edessä, ja nyt tulee meidän seurata teitä Imerinaan elääksemme ja kuollaksemme siellä", tekivät sotamiesten keihäät, pian lopun valituksista. Lasketaan, että Ranavalonan 10-12 ensimmäisen hallitusvuoden aikana surmattiin noin 100,000 ihmistä. Palautettiin jälleen julma tapa surmata n.s. onnettomina päivinä syntyneet lapset, ja tangiina pääsi laajaan käytäntöön, sillä kuningatar tahtoi puhdistaa maan perusteellisesti. Noituus kukoisti, ja epäjumalille uhrattiin runsaita uhreja.

Kesäkuun 12 p:nä 1829 Ranavalona kruunattiin suurin juhlallisuuksin ja pakanallisella loistolla ja komeudella Madagaskarin kuningattareksi. Seisoen pyhällä kivellä hän piti kädessään epäjumalia ja sanoi: "Teidät olen minä saanut esi-isiltäni. Minä luotan teihin, tukekaa sentähden minua."

Ranavalona katkaisi suhteensa Englantiin. Hän ei edes ottanut vastaan mainitun suurvallan edustajaa Lyallia, vaan kohteli häntä häpeällisesti. Eräänä päivänä tuli Lyallin palatsiin joukko Ramahavali epäjumalan pappeja ja palvelijoita jokaisella kädessään käärme. He raastoivat asiamiehen asunnostaan, pitelivät häntä pahoin ja vangitsivat erään hänen palvelijansa syyttäen asiamiestä noituudesta sekä siitä, että hän oli mennyt ratsain erääseen kylään, jonka epäjumala ei sallinut hevosen eikä sian läheisyyttä. Myös syytettiin hänen palvelijoitaan siitä, että he olivat pyydystäneet hyönteisiä ja käärmeitä. Lyall lähti pois saarelta ja tuli mielipuoleksi pahoinpitelyn johdosta sekä kuoli vähän senjälkeen Mauritiuksella.

Olisi kuitenkin täydellinen erehdys luulla, että Ranavalona olisi ollut Neron kaltainen hurjimus, joka oli julma julmuuden itsensä vuoksi. Hän oli päinvastoin harvinaisen tarmokas ja lujatahtoinen nainen, jolla oli selvä pää ja kylmä järki, johon yhtyi väkevä aistillisuus ja intohimoinen voima. Äärimmäisen jyrkällä johdonmukaisuudella hän ajoi läpi tahtonsa ja seurasi omaksumiaan suuntaviivoja. Hänen suuri puutteensa oli, että hänen sielunsa oli kokonaan vieras kaikelle länsimaalaiselle, että hän oli pakana sydämeltään ja sielultaan ja että hän intohimoisen luonteensa koko voimalla riippui kiinni vanhoissa epäjumalissa ja noituudessa. Sellaisena hän oli erinomainen ase taantumuksellisen ja pakanallisen hovipuolueen käsissä.

Kesti kuitenkin useita vuosia ennenkuin hän ryhtyi jyrkkiin toimenpiteisiin kristinuskoa vastaan. Hän oli aivan liian viisas ja kaukonäköinen, jotta hän olisi voinut olla käsittämättä niitä suuria yleissivistyksellisiä etuja, jotka seurasivat lähetystyötä. Tästä johtui se näennäinen ristiriita, että samalla kuin hän koetti estää ja vaikeuttaa lähetystyön puhtaasti hengellistä puolta, hän ainakin aluksi salli yleissivistyksellisen toiminnan.

2. Kyynelkylvöä myrskyn edellä.

Ensimmäinen isku kristinuskoa vastaan oli se, että sotaväkeen otettiin 700 maakalaista opettajaa ja oppilasta. Tämä toimenpide herätti lasten vanhemmissa sen käsityksen, että koulunopetusta annettiin vain valtion tarkoitusperiä silmällä pitäen, ja oppilasluku väheni melkein puolella. Tällä teolla oli myös omat hyvät puolensa, sillä kristityt sotilaat ja upseerit olivat suolana sotajoukossa ja vaikuttivat hillitsevästi yleiseen julmuuteen ja tapojen raakuuteen.

Hovisuru vaikutti myös ehkäisevästi kristillisyyden levenemiseen, sillä silloin olivat kielletyt kaikki julkiset jumalanpalvelukset kaupungeissa ja maaseudulla. Mutta jumalanvaltakunta meni kuitenkin eteenpäin voimalla. Kun suullista julistusta vaikeutettiin, niin lähetyssaarnaajat keskittivät voimansa sitä enemmän kirjalliseen työhön, joka, jos mikään, oli tulevaisuuden työtä. Englannista saapui kunnollinen kirjanpainaja Baker, joka painoi jo valmiin Uuden Testamentin käännöksen, niin että tämä kristinuskon peruskirja ilmestyi kokonaisuudessaan madagassien kielellä maaliskuussa 1830. Sitäpaitsi oli valmisteilla useita Vanhan Testamentin kirjoja. Mainittuna vuotena painettiin kaikkiaan 5,000 kpl. Uutta Testamenttia ja 2,000 yksityistä evankeliumia, puhumatta muusta kirjallisuudesta.

Sananjulistusta ja varsinkin sielunhoitoa harrastettiin innolla. Heinäkuussa 1830 Baker kirjoitti: "Keskusteluja uskonnon asioista maakalaisten kanssa on usein, ja evankeliumin julistus tunkeutuu yksityisten omiintuntoihin vakuuttavalla voimalla. Minun paras painajani, muuan orja, on täynnä pelastuksen riemua Kristuksessa ja ylistää sitä jokaiselle. Meidän johdossamme on 2,500 lasta (vuoden 1828 lopulla oli ollut yli 40 koulua ja niissä noin 5,000 oppilasta), ja on hyvin ymmärrettävää, että tunnemme vastuunalaisuutemme tämän työn suhteen kasvavan muistaessanne sanaa: 'Tee kaikki, mitä kätesi voi voimallasi!'"

Toukokuun 29 p:nä 1831 kastettiin ensimmäiset uskovaiset Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuteen. Kastettujen joukossa oli mm. noita, jolle annettiin nimi Paavali ja hänet tunnettiin kristittyjen kesken nimellä "Noita Paavali". Hän ja hänen vaimonsa olivat molemmat vakavia ja hurskaita kristittyjä. Eräs kastetuista kirjoitti:

"Minä toivoisin voivani vihkiä Jeesukselle itseni, sekä sieluni että ruumiini, jotta voisin palvella Häntä kaikissa asioissa Hänen mielensä mukaan, ja minä rukoilen Jumalaa, että Hän tukisi minua sellaisessa antaumuksessa Jeesukselle Pyhän Henkensä kautta, jotta voisin rakastaa Jeesusta kaikesta sydämestä, kaikesta sielusta ja kaikin voimin, että voisin palvella Jeesusta siihen asti kuin kuolen".

Saman vuoden elokuussa järjestettiin äsken kastetut kristilliseksi seurakunnaksi, josta tuli Madagaskarin marttyyrikirkon emäseurakunta.

Mutta vaimon siemenen vanha verivihollinen ei voinut sallia sanan näin rauhassa kasvaa ja kantaa hedelmää, vaan ryhtyi vastatoimenpiteisiin. Lähin aihe oli seuraava.

Muutamat ylhäiset virkamiehet ja kuninkaallista perhettä lähellä olevat henkilöt olivat ilmoittaneet tahtovansa tunnustaa julkisesti kristillisen uskonsa ja liittyä kasteen kautta kristilliseen seurakuntaan. Kun tämä tuli kuningattaren tietoon, niin hän näytti paheksumisensa teossa. Sillä tekosyyllä, että Radama oli muka kieltänyt Imerinassa viinin käytön, hän kielsi sen käyttämisen Ehtoollisessa. Kristityt käyttivät nyt vettä. Jonkun aikaa senjälkeen kiellettiin kaste sotilashenkilöiltä ja koulujen oppilailta ja samoin Herran Ehtoollinen. Ennenkuin vuosi oli kulunut umpeen kiellettiin kaste ja Herran Ehtoollinen kaikilta alamaisilta. Kouluja suosittiin vielä niiden maallisten tarkoitusperien vuoksi, mutta vuoden 1832 lopulla kuningatar antoi määräyksen, että kaikki 13 vuotta vanhemmat oppilaat tuli ottaa sotaväkeen. Monet vanhemmat ostivat nyt orjalapsia ja lähettivät ne kouluun. Asia ei korjaantunut siten, sillä tästä lähtien kiellettiin opettamasta orjia lukemaan. Jos joku orjain omistaja salli sen, niin hänet itse oli myytävä orjaksi.

Kaiken kukkuraksi oli useitten lähetyssaarnaajani poistuttava maasta.

Mutta Jumalan väkevän ja uudestisynnyttävän armon kautta oppilasluku lisääntyi ja kirjain luku kasvoi. Vuoden 1835 alkuun, josta tuli suurten vainojen alkuvuosi, oli lähetyskoulujen läpi käynyt kokonaista 15,000 oppilasta ja enemmän kuin 30,000 maakalaista yli koko maan oli oppinut lukemaan. 1,500 oppilasta oli suorittanut käsityölähetyssaarnaajain työhuonekurssin. Sitäpaitsi oli erityisiä raamattuluokkia, joissa luettiin Pyhää Raamattua. Lähetyssaarnaajat kiertelivät laajalti maassa, ja epäjumalanpalvelus alkoi rappeutua. Ihmiset viskelivät pois taikakalujaan ja polttivat epäjumalankuviaan tahi toivat ne näkyväiseksi vakuudeksi lähetyssaarnaajille tullessaan pyytämään lisäopetusta. Seuraava pikkukertomus valaisee silloisia oloja.

Muuan nuori orja, Rabenohadsha, oli saatellut herransa poikaa lähetyskouluun. Näin hän joutui kristinuskon vaikutuspiiriin. Evankeliumin valon loisteessa hän oppi tuntemaan itsensä kadotetuksi syntiseksi ja samalla hän löysi Kristuksessa Vapahtajan, joka rakastaa ja armahtaa myöskin kurjaa orjaa. Usein hänellä oli tapana sanoa: "Minä olen vain orjaraukka, mutta kuitenkin rohkenen luottaa siihen, että minäkin saan rakastaa Herraa Jeesusta." Kasteessa hänelle annettiin omasta pyynnöstään nimi Ra-poor negro [Etutavu Ra nimen alussa ilmoittaa sanan olevan erikoisnimen. Poor-negro (neekeriraukka) englanninkielisen kirjasen kansilehden mukaan.]. Kun häneltä sitten kysyttiin, miten hän oli ottanut niin eriskummallisen nimen, niin hän vastasi: "Minä olen painossanne nähnyt puuleikkauksella varustetun lentolehtisen nimeltä 'Poor-Negro', missä neekeriraukka notkistaa polvensa ja kohottaa katseensa taivaaseen, – ja silloin olen ajatellut, että tahtoisin tulla hänen kaltaisekseen ja siksi otin tämän nimen." Hänet lähetettiin sittemmin opettajaksi 25 tunnin matkan päässä pääkaupungista olevaan kouluun. Siellä hän päätti juoksunsa. Madagaskarikuume tempasi hänet. Sairaana ollessaan kuultiin hänen usein huudahtavan: "Minä menen Jehova-Jeesuksen luo, Jeesus pitää minusta kiinni; en pelkää mitään."

Hänen turvallinen kuolemansa oli jotakin tavatonta. Tavallisesti kuolevat, kun heidät laskettiin kuolinvuoteelle, huusivat epätoivon ahdistuksessa samalla kuin suuret kyyneleet vierivät alas heidän poskiltaan: "Minä kuolen, minä kuolen, minä kuolen; oi isä, oi äiti, minä kuolen!"

Tällaisten olojen vallitessa ei ole ihmeellistä, että lähetyssaarnaajat riemua uhkuvin rinnoin kirjoittivat johtajilleen kotimaahan:

"Me katselemme ihmetellen ja riemuiten työtämme, ja se puristaa usein rinnastamme huudahduksen: tämä on Jumalan sormi. On vaikeata määritellä täsmälleen niiden lukua, joita uskonto on koskettanut. Mutta meillä on syytä otaksua, että monet ovat autuaasti kääntyneet Jumalan luo, että vielä useammat ovat täysin vakuutettuja epäjumalanpalveluksen ja noituuden hulluudesta ja että suuri joukko on ryhtynyt tutkimaan. Saarnattua sanaa kuunnellaan tarkkaavaisesti, Raamattua tutkitaan ahkerasti. Viikon kuluessa pidetään kaupungissa useita raamattukokouksia. Siellä on rukouksen henki, ja se kasvaa maakalaisten keskuudessa. Nämä kokoukset he itse aloittavat omissa asunnoissaan ja johtavat niitä omasta halustaan ja sisäisimmästä velvollisuuden tunnosta, käyttäen kaikkia heidän käytettävissään olevia varoja, jotta Jumalan ja iankaikkisen elämän tunto leviäisi heidän ympärillään. Jumala näyttää ilmoittavan armoneuvonsa tätä kansaa kohtaan siten, että Hän herättää heidän omasta keskuudestaan miehiä, jotka jatkavat Hänen työtään, samalla kuin Hän täyttää työnsä tarpeet ja meidän työmme puutteellisuuden."

Tällä kannalla olivat asiat Jumalan viinimäessä madagassien maassa silloin, kun puhkesi vainonmyrsky, jonka ukkosen jylinä oli monin verroin ankarampi ja jonka salamat leimahtelivat monin verroin pelättävimpinä kuin ne majesteetilliset luonnonilmiöt, jotka painostuttavan troopillisen kuumuuden vallitessa tärisyttävät maata sadeajan alkaessa kallioharjanteilla Antananarivossa, "tuhansien kaupunkien kaupungissa", jonka kuninkaallisen palatsin reunuslista oli puhdasta hopeaa ja jonka katonharjalla hova-kansan ylväs valtakunnan vaakuna, kultainen kotka, levitteli siipiään valmiina lentoon.

3. Kun vainon myrsky puhkeaa ja pitkäisen jylinä täyttää madagassien maan.

Edellisessä luvussa on mainittu muutamia Ranavalonan toimenpiteitä kristinuskoa vastaan. Mutta ne olivat kaikki sangen hillittyjä ja maltillisia. Kuningatar ja pakanallinen puolue ajattelivat niiden tehoavan. Siinä he kuitenkin erehtyivät. Ja kun kristillisyys yhä vain kasvoi ja varttui ja kun pakanuuden valta alkoi horjua, niin taistelu kristinuskoa vastaan sai vähitellen äärimmäisen katkeran leiman ja iskut seurasivat siinä toisiaan samalla johdonmukaisuudella kuin aikoinaan Deciuksen ja Diocletianuksen vainoissa. Yhtäläisyys on niin suuri, että tekisi melkein mieli sanoa, että pakanallinen puolue oli menettelytavoissaan pitänyt mainittuja alkukirkon vainoja esikuvinaan, jopa suorastaan jäljitellyt niitä, mikä kuitenkin olosuhteisiin katsoen lienee vähemmän otaksuttavaa.

Toinenkin merkillinen yhtäläisyys on näiden vainojen välillä: niiden syyt. Niin hyvin Roomassa kuin Antananarivossa pidettiin kristinuskoa, valtiolle vihamielisenä ja vaarallisena mahtina, joka valtakunnan onnen ja yhteyden nimessä oli raivattava pois maan pinnalta.

Kolmantena rinnakkaiskohtana voitaisiin mainita näiden vainojen äärimmäinen rajuus ja hurjuus. Kummassakin tapauksessa on kysymyksessä jättiläismäinen henkien kamppailu. Armoa ei anneta eikä pyydetä. Siinä kohtaavat toisensa elämän suurella areenalla historian suurimmat antagonistit, vastustajat. Toisaalla siveellisesti puhdas, jalo ja henkevä kristinusko; toisaalla hillitön, raaka ja aineellisiin voimakeinoihin turvautuva riutuva pakanuus. Toista johtaa ylhäisellä valtaistuimella istuva, Voiman oikealle puolelle koroitettu kirkastettu Kristus; toista pimeyden ruhtinas Lucifer, Hänen iankaikkinen kadehtijansa ja kilpailijansa. Se, mitä aineen maailmassa tapahtuu, on vain heijastusta toisen maailman todellisuuksista. Ja tämä seikka myös selittää sen äärimmäisen katkeruuden ja raivon, jolla pimeyden vallat työskentelevät tällaisissa tapauksissa.

Lähdemme nyt tarkastamaan lähemmin kohta kohdalta niitä syitä, jotka aiheuttivat tämän verisen näytelmän, jonka johtavana sieluna oli pakanallisen puolueen vaikutusvaltaisin mies, pääministeri Ratsimanisa.

Muuan nuori kristitty nimeltä Andriatsoa teki työtä riisipellollaan epäjumalille pyhitettynä päivänä. Pakanat huomauttivat siitä hänelle vaatien häntä lopettamaan työnsä. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan alkoi puhua heille epäjumalanpalveluksen typeryydestä ja hulluudesta. Pakanat raivostuivat ja ilmoittivat epäjumalan tahdon olevan, että hänet hakattaisiin palasiksi, sillä muussa tapauksessa uhkasi riisiä kato. Asia alistettiin kuningattarelle, joka määräsi toimitettavaksi tangiinan. Nuorukainen kesti sen onnellisesti kaikkien kristittyjen riemuksi ja vastustajain harmiksi. Kun hän sitten muutamia päiviä myöhemmin maan lavan mukaan tuli kantotuolissa kaupunkiin, niin, varomattomasti kyllä, suuri joukko kristittyjä seurasi häntä puettuina valkoisiin lamboihin, – madagassilaiseen surupukuun. Kuningatar katseli kulkuetta etäältä ja lausui syvän valittelunsa sen johdosta. Sattui sitten toinen tapaus, joka herätti vieläkin suurempaa huomiota.

Eräs epäjumalanpappi sai kuulla evankeliumia toiselta kääntyneeltä papilta. Se teki häneen syvän vaikutuksen. Odottamatta syvempää perehtymistä jumalalliseen totuuteen hän alkoi julistaa osittain hyvinkin epäraitista sanomaa, jonka sisältö oli seuraava: kuningattaresta tulee koko maan hallitsijatar, kuolleet heräävät ja elävät eivätkä milloinkaan kuole, kaikki saavat elää rauhassa ja onnessa, ei ole tangiinaa, noituutta, sotaa eikä murhia. Ja julistuksensa vakuudeksi hän otti juhlallisen asenteen: 'Jumala on opettanut meille nämä asiat ja Jumala ei voi valehdella. Me annamme päämme pantiksi, jos se ei ole totta, mitä me sanomme.' Syksyllä 1834 hän pääsi seuralaisineen kuningattaren puheille.

Kun hän opetti kaikkien yhdenvertaisuutta, niin häneltä kysyttiin, olivatko Mosambikin orjat samaa alkuperää kuin Madagaskarin asukkaat. Hän vastasi myöntäen. Silloin kuningatar tuomitsi hänet ja kolme hänen seuralaistaan kuolemaan. Heidät heitettiin suin päin riisikuoppaan ja valettiin kiehuvalla vedellä, minkä jälkeen kuoppa täytettiin. Hänen 17 seuralaistaan tuomittiin suorittamaan tangiina, jolloin 8 kuoli; toiset myytiin orjiksi ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Kuningatar, joka ei tuntenut lähemmin kristinuskoa, pani kaiken kristittyjen syyksi.

Sattui sitten 1835 alkupuolella tapahtumia, jotka antoivat asialle valtiorikoksen leiman.

Kun viimemainittuna vuonna ryhdyttiin valmistamaan uudenvuoden juhlallisuuksia, jotka olivat toukokuussa, pyysi muuan korkeassa asemassa oleva virkamies ottopoikaansa tulevien juhlallisuuksien aikana teurastamaan härän, syömään sen lihaa ja polttamaan osan rasvasta alttarilla. Poika kieltäytyi, sillä hän oli kristitty. Isää tämä harmitti, ja asia kerrottiin kuningattarelle.

Eräässä kokouksessa puhui kristitty orja tekstinään Joos. 24: 14-15. Mutta raamatunselitysoppi ei ollut tämän pimeyden kahleista vapautuneen ja ulkonaisen orjuuden kahleissa vielä huokailevan saarnaajan vahvimpia puolia. Hän nimittäin selitti, että Jehova oli englantilaisten ensimmäinen kuningas ja Jeesus toinen. Niiden jumalien joukossa taasen, joita Israelin lapset olivat palvelleet, on kuningatar ja hänen esi-isänsä. Kokouksessa sattui olemaan saapuvilla eräs kristinuskon vastustaja. Mainitun väärän raamatuntulkinnan perusteella hän syytti miestä yllytyksestä valtiopetokseen kuningatarta vastaan. Ja asetettiin kyseenalaiseksi, eivätkö ne, jotka näin halveksivat maan jumalia, helposti joutuneet halveksimaan myöskin näkyväistä jumalaa: kuningatarta.

Seuraavana sunnuntaina kuningatar kutsutti luokseen hoviin kaikki ne naiset, jotka olivat oppineet ompelemaan lähetyskoulussa. Näiltä hän kysyi, miksi he eivät mene suoraan englantilaisten luo ja pyydä heiltä lupaa saada tulla tekemään työtä hänelle, kuningattarelle.

Illalla hän meni hoviseurueineen kappelin ohi, missä seurakunta parastaikaa lauloi. Kuningatar virkkoi: "Nämä ihmiset eivät lakkaa, ennenkuin muutamilta katkaistaan pää."

Saman sunnuntain aamupäivällä oli muuan tuomari mennyt Ambatonakangan kokoushuoneeseen etsimään tytärtään, koska hänen mielestään oli vaarallista, että hänen tyttärensä oli sellaisessa paikassa. Häntä hämmästytti sinne kokoontuneen joukon suuruus, ja hän virkkoi: "Te ette enää milloinkaan näe sellaista kokousta." Ja hän puhui totta.

Seuraavana tiistaina kuningatar antoi laatia luettelon kastetuista ja niistä taloista, missä oli pidetty rukouskokouksia. Häntä hämmästytti niiden suuri lukumäärä, ja hän vannoi Andrianimpoinimerinan (Radaman isän, heidän sukunsa perustajan) kautta, että hän surmauttaa jokaisen sellaisen talon omistajan. Hän oli niin kuohuksissa, että saapuvilla olevat tuskin uskalsivat puhua.

Eräät neuvonantajat uskalsivat kuitenkin huomauttaa niistä hyvistä töistä, joita kristinuskon opettajat olivat tehneet maalle ja että kristittyjen surmaaminen olisi suuri vahinko valtakunnalle. Samalla he huomauttivat, että suurin osa siitä kukoistuksesta, mikä valtakunnassa vallitsi, oli englantilaisten ansiota, joten olisi kohtuutonta ja vahingollisia surmata ne, jotka olivat omaksuneet englantilaisia tapoja. Rohkenipa eräs lausua kristityistä seuraavan ihanan tunnustuksen.

"Minä olen tarkastanut heitä vuosikausia enkä ole nähnyt ketään vilpittömämpiä, luotettavampia ja ahkerampia kuin ne, jotka ovat käyneet rukouskokouksissa. Heillä on myös enemmän tietoa kuin useimmilla muilla. Sinun esi-isäsi, kuningatar, ovat antaneet suuren arvon uskollisille alamaisille. Minä pelkään, että Sinä kärsit vahinkoa, jos surmaat muutamia näistä nuorista ihmisistä, jotka ovat nauttineet europpalaisten opetusta. Nämä ovat minun ajatuksiani, hallitsijatar, enkä voi niitä salata, tulipa sitten mitä tahansa."

Kuningatar malttoi mieltään ja asettui sille kannalle, että tulisi surmata ainoastaan muutamia jokaisesta piirikunnasta toisten pelotukseksi. Hän lopetti neuvottelun sanoilla: "Tahdomme harkita, mitä näille ihmisille on tehtävä."

Pakanoitten verisiä tuntoja loukkasi myös syvästi kristillinen oppi tulevaisesta tuomiosta ja yleisestä ylösnousemuksesta. Samoin oli heidän siveettömille tavoilleen silmätikkuna kristittyjen naisten siveys. Sattui sitten tapaus, joka saattoi vihan ja närkästyksen maljan kuohumaan yli reunain.

Kuningattaren palatsiin ilmestyi eräänä päivänä muuan ylhäinen ja vaikutusvaltainen päällikkö. Hän pyysi puheillepääsyä ja saatuaan sen hän virkkoi kuningattarelle: "Olen tullut Teidän majesteettinne luokse pyytämään keihästä, – välkkyvää, terävää keihästä." Kun häneltä kysyttiin mihin tarkoitukseen hän aikoi sitä käyttää, niin hän vastasi: "Olen nähnyt sen häpeän, mikä tulee jumalien, maan suojelijoiden osaksi vieraiden vaikutusvallan vuoksi ja miten heidän opetuksensa, kirjansa ja veljistönsä vuoksi ihmisten sydämet kääntyvät pois isäin tavoista, kuningattaresta ja hänen seuraajistaan. Jo ovat muukalaiset voittaneet monta aatelista hovissa ja sotajoukossa, myös monta talonpoikaa ja laumoittain orjia. Tämä kaikki on vain valmistusta. Heidän viittauksestaan tulee heidän kotimaastaan sotajoukko ja valtaa maan, mikä ei tule olemaan heille vaikeata, koskapa kansan sydän on jo vieraantunut hallituksesta ja suopea muukalaisille. Tätä onnettomuutta minä en tahdo elää; siksi, kuningatar, minä vaadin Sinulta keihästä lävistääkseni sydämeni."

Suunniltaan raivosta ja tuskasta Ranavalonan silmiin puhkesivat kyyneleet, ja hän mykistyi hetkeksi. Sitten hän vannoi korkeimman jumalansa kautta tekevänsä lopun kristinuskosta, vaikkapa se maksaisi jokaisen valtakunnan kristityn hengen. Seuraavat 14 vuorokautta vallitsi palatsissa syvä hiljaisuus aivan kuin olisi ollut hovisuru. Soittokunnat eivät soittaneet, ja kaikki huvitukset, kuten tanssi ja soitto, olivat kielletyt. Kaikkien luokkien seurapiirit valtasi synkkä odotus. Ajateltiin mitä tuleman piti. Hovissa nähtävästi suunniteltiin keinoja kristinuskon täydelliseksi tuhoamiseksi.

Torstai-iltana, helmikuun 26 p:nä 1835 olivat kaikki kristityt kokoontuneet tavalliseen viikkojumalanpalvelukseen Ambatonakangan kaupunginosassa olevaan kappeliin. Siellä saarnasi muuan maakalaiskristitty tekstinään Pietarin sanat: "Herra, auta meitä, me hukumme!" Silloin astui sisälle kuningattaren airut, joka kehoitti lähetyssaarnaajia menemään lähetyssaarnaaja Griffithin luo, missä heitä odotti tärkeä hallituksen tiedonanto. Kun he saapuivat sinne, esitti pääministeri Ratsimanisa heille seuraavan kirjelmän:

"En voi sallia, että sitä, mitä esi-isäni ovat vahvistaneet, muutetaan. En häpeä enkä pelkää pitää kiinni esi-isieni tavoista. Ja mitä tulee jumalanpalvelukseen, tapahtukoonpa se sunnuntaina tahi arkipäivinä, ja kasteen harjoittamiseen ja seuraan (seurakuntaan) kuulumiseen, kiellän ne kokonaan alamaisiltani omassa maassani. Mutta käsityötaidot ja tieteet ovat minun alamaisilleni hyödyllisiä; opettakaa niitä, sillä se on hyvä."

Voimme kuvitella lähetyssaarnaajani hämmästyksen ja tuskan kun he saivat tämän määräyksen, jonka terä oli tähdätty suoraan evankeliumin julistuksen sydämeen. He kääntyivät kunnioittavalla anomuksella hallituksen puoleen. "Olemme syvästi huolissamme Teidän sanojenne johdosta, ettei jumalanpalvelusta enää sallittaisi Teidän alamaisillenne. Sillä me tiedämme ja olemme vakuutettuja, että Jumalan sana on ihmisille hyödyllinen ja se välikappale, joka tekee heidät viisaiksi, ja ne valtakunnat, jotka ovat sille kuuliaisia, se tekee kuuluisiksi ja onnellisiksi. Ja opettaaksemme sitä yhdessä käytännöllisten taitojen ja tieteiden kanssa olemme jättäneet isänmaamme. Me pyydämme sentähden Teidän Majesteettianne yhtä nöyrästi kuin hartaasti, ettei Jumalansanan opetuksia tukahutettaisi, vaan meidän suotaisiin edelleen niitä opettaa yhdessä hyödyllisten taitojen ja tieteiden kanssa."

Kaikki oli kuitenkin hyödytöntä. Myrskyävä meri ei ottanut enää tyyntyäkseen, ja Ambatonakangan kappelissa pidetty saarna oli toistaiseksi oleva viimeinen julkinen julistus madagassien maassa.

Nyt koittivat kohtalokkaat päivät, ja iskut seurasivat toisiaan nopeassa tahdissa. Sunnuntaiksi maaliskuun 1 p:ksi kutsuttiin koolle suuri kabari Imahamasinan laajalle paraatikentälle kaupungin ulkopuolelle. Kun määrätty päivä koitti, täyttivät kentän suunnattomat kansanjoukot, arviolta noin 100,000 henkeä. Tehdäkseen tilaisuuden oikein juhlalliseksi oli hallitus komentanut paikalle 15000 sotilasta, jotka muodostivat kunniakujan. Jo aamuhämärissä oli suuren päivän koittamisesta ilmoitettu tykkien jyskeellä, joka saattoi Antananarivon kalliot kumeasti kaikumaan. Ja kun kansankokous oli alkanut, ammuttiin hallituspalatsin kukkuloilta karkeita panoksia, joihin sitten vartiosotilaat paraatikentällä vastasivat kivääritulella. Tuskallinen jännitys valtasi odottavat kansanjoukot.

Vihdoin saapui paikalle ylituomari virkaveljiensä seurassa. Hän luki pitkän julistuksen, jonka olivat allekirjoittaneet ylimmät hallitusviranomaiset. Siinä kuningatar ensin vakuutti uskollisuuttaan epäjumalille ja ilmoitti päätöksensä kohdella rikollisina kaikkia, jotka rikkoivat sitä. Senjälkeen jatkui julistus seuraavasti:

"Mikä koskee kastetta, seuroja, koulusta erotettuja, jumalanpalveluspaikkoja ja sunnuntaipäivän vaarinottamista, niin minä kysyn: kuinka monta hallitsijaa on tässä maassa? Enkö minä ole yksin se, joka hallitsee? Näitä asioita ei sallita tehdä minun maassani, ne ovat lainvastaisia, sanoo Ranavalona-Mandshaka; sillä ne eivät ole meidän esi-isäimme tapoja, enkä minä muuta heidän tapojaan lukuunottamatta niitä asioita, jotka parantavat minun valtakuntaani.

"Kaikille, jotka ovat ottaneet vastaan kasteen, liittyneet seurakuntiin ja joilla on ollut erikoisia taloja rukousta varten, minä annan kuukauden ajan tunnustaakseen nämä asiat; mutta jos he odottavat, kunnes heidät saadaan käsiin ja toiset syyttävät, niin minä tuomitsen heidät kuolemaan; sillä minä en ole sellainen hallitsijatar, joka leikittelee. Ottakaa sentähden huomioon aika. Yhden kuukauden minä annan teille tunnustamista varten, tämänpäiväisestä auringonlaskusta lukien, ja tämä on tapa, jota teidän on noudatettava tällöin. Amboditiandohalon (Keskuskoulu) ja Ambatonakangan oppilaita – eikä vain heitä, sillä sellaisia on kaikissa näissä kahdessatoista pääkaupungissa – ja niitä oppilaita, jotka eivät ole avanneet erikoisia taloja (rukousta varten), vaan ovat opiskelleet ja rukoilleet määrätyissä kouluissa, kaikkia näitä ei tuomita eikä heidän tarvitse tunnustaa, vaan kaikkien, jotka ovat avanneet erikoisia taloja. Kaikkien kastettujen, joko he ovat rukoilleet taloissa tahi ei, ja niiden, jotka ovat liittyneet seurakuntiin, täytyy ilmoittautua itse.

"Ja te, kansalaiset ja sotilaat, jotka olette käyneet kouluilla jumalanpalveluksen vuoksi tahi olette sitä varten avanneet erikoisia taloja, ottaneet vastaan kasteen, pitäneet Herran päivää ja liittyneet seurakuntiin, – tulkaa ja ilmoittautukaa itse, sillä minä, hallitsijatar, en petä. Mutta jos joku tulee esille ja syyttää teitä, niin minä tuomitsen teidät kuolemaan; enkä minä petä, sanoo Ranavalona-Mandshaka.

"Ja sitäpaitsi minä ilmoitan teille ja teen tiettäväksi, niin sanoo Ranavalona-Mandshaka: täällä on oppilaita, jotka ovat opettaneet teitä kirjoittamaan ja jotka ovat käyneet rukoustaloissa ja toisia, jotka ovat käyneet kouluilla ja erikoisesti niitä, jotka ovat kastattautuneet, – kaikkien näiden täytyy tulla ja ilmoittautua itse.

"Ja taasen, mitä tulee teidän vannomisenne laatuun ja tapaan, niin vastausta, jonka te annatte: 'Se on totta' – sitä minä ihmettelen. Mitä merkitsee oikeastaan tämä sana 'totta'? [Madagaskarilla oli valehteleminen oikeastaan suuri hyve ja viisaus, joten todenpuhuminen oli kuningattaren mielestä jotakin järjetöntä ja uskomatonta.]

"Ja sitten teidän jumalanpalveluksissanne teillä ei ole esi-isäimme tapoja. Te muutatte ne ja sanotte: 'Usko!' – 'Seuraa käytäntöä!' Ja taasen: 'Jättäydy Hänelle!' – 'Pelkää Häntä!'

"Muistakaa, ettei teitä syytetä niiden asioiden vuoksi, jotka ovat pyhiä taivaassa ja maan päällä, joita ovat pyhinä pitäneet kaksitoista hallitsijaa ja kaikki pyhitetyt jumalat, vaan koska te teette sitä, mikä ei ollut isäimme käytäntö. Sitä minä halveksin, sanoo Ranavalona-Mandshaka."

Kun hallituksen käskykirje oli luettu, lausui kaksi maaseudulta olevaa virkamiestä, että nämä hänen majesteettinsa paheksumat asiat riippuivat tietämättömyydestä eikä suinkaan mistään ilkeämielisyydestä kuningatarta kohtaan. Samalla he viittasivat Radaman ystävyyteen englantilaisten kanssa ja niihin etuihin, jotka koituivat valtakunnalle kristittyjen taitavuudesta, järkevyydestä ja hyvästä käytöksestä. Kuningattaren tulisi ainoastaan uhrata härkä sovitusuhriksi ja ottaa pantti.

Mutta mitkään järkevät puheet eivät auttaneet. Rainiharo, eräs ylemmistä upseereista, joka oli ollut 25 vuotta pääministerinä ja joka oli kristittyjen katkerin vainooja, toisti kuningattaren sanat vieläkin jyrkemmässä muodossa. Hän sanoi, että ellei syyllinen kuukauden kuluessa ilmoittaudu, niin häneltä yksinkertaisesti katkaistaan kaula. Asia alistettiin kuitenkin kuningattaren harkittavaksi.

Seuraavana päivänä ilmoitti tykkien jyske jälleen, että kuningattarella oli sanoma kansalle. Tällöin annettiin tiedoksi, ettei kuningatar voinut suostua tehtyyn esitykseen. Samalla lyhennettiin itsesyytöksen aika kahdeksaan päivään ja lähetyssaarnaajia kiellettiin missään muodossa antamasta kristinuskon opetusta. Ainoastaan ammattiopetus ja käytännölliset harjoitukset työhuoneissa saivat jatkua entiseen tapaan.

Nyt koitti suuri koettelemuksen ja seulomisen aika. Kansan kauhu oli aluksi niin suuri, että tuskin kukaan uskalsi tulla lähetyssaarnaajain luo tahi jumalanpalvelukseen. Epäjumalanpapit riemuitsivat siitä, että vihdoinkin oli lyönyt koston hetki. Monet luopuivat ja kääntyivät takaisin pakanuuteen. He sanoivat lähetyssaarnaajille: "Kun Jumala ei tahdo suojella meitä, niin me teemme, mitä meille hyväksi näkyy." Menivätpä toiset niin pitkälle, että kielsivät milloinkaan uskoneensa Kristukseen ja esittivät kaikenlaisia tekosyitä, joiden vuoksi he olivat sekaantuneet kristittyihin.

Suurempi osa pysyi kuitenkin lujana uskossa ja vahvisti itseään rukouskokouksissa. He sanoivat kuningattaren virkamiehille: "Meillä ei ollut mitään pahaa mielessä emmekä tehneet mitään pahaa yhtä vähän kuningatarta kuin hänen valtakuntaansakaan vastaan lukiessamme raamattua, rukoillessamme ja viettäessämme Herran päivää. Me rukoilimme taivaan ja maan Jumalaa hänen valtakuntansa menestyksen puolesta."

Eräs arvossapidetty kristitty, jolta tuomari kysyi, miten usein hän oli rukoillut, vastasi: "Miten usein olen rukoillut, sitä en voi sanoa; mutta sen voin sanoa, että kolmen tahi neljän viimeisen vuoden kuluessa en ole antanut kulua ainoatakaan päivää rukoilematta Jumalaa useampia kertoja." Kun häneltä kysyttiin lähemmin, miten ja milloin hän oli rukoillut, hän vastasi tunnustavansa Jumalalle syntinsä, rukoilevansa Häneltä anteeksiantoa ja apua sekä voimaa välttämään syntiä ja valmistumaan iankaikkiseen elämään. Sitten hän lisäsi: "Samoja siunauksia anon perheelleni ja ystävilleni, kuningattarelle ja kaikille hänen alamaisilleen. Ja kaikkea tätä rukoilen Jeesuksen Kristuksen nimessä. Sillä me emme voi saada Jumalalta mitään paitsi Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta, joka on kuollut meidän synteimme tähden".

Mutta rukouskokouksia ei voitu pitää päivällä. Ne oli pidettävä keskellä keskiyön vaikenemista ja hiljaisuutta. Ja niihin mentiin yksitellen. Kerran tuli tällaiseen kokoukseen tuntematon henkilö, muuan korkeampi upseeri. Kaikkien läsnäolevain kasvoilla kuvastui hämmästys ja levottomuus. Katseissa kuvastui kysymys, oliko hän ystävä vaiko vihamies. Tulija katkaisi viimein äänettömyyden. Hän ilmoitti halveksivansa kuningattaren vääryyttä yhtä paljon kuin niiden ylenkatsottavaa pelkuruutta, jotka olivat taipuneet hänen kohotetun käsivartensa alle, sekä käyneensä jo aikaisemmin tuntemattomana kristittyjen kokouksissa. Nyt hän sanoi liittyvänsä sorrettuihin kristittyihin ja jakavansa heidän osansa: heidän Jumalansa oli hänenkin Jumalansa. Hän oli sitten kauan heidän luotettava ystävänsä ja neuvonantajansa. Hänen miehekästä esimerkkiään seurasi hänen puolisonsa, ja niin he molemmat yhtyivät Jumalan valittuihin.

Toisen kerran oli joukko vaimoja kokoontunut yölliseen rukouskokoukseen. Heidän kasvoillaan kuvastui levottomuus ja huoli, kun he kysellen ajattelivat miestensä kohtaloa. Heidän luokseen tuli äkkiä kristitty etäisestä piirikunnasta. Huomatessaan heidän surulliset katseensa hän kysyi: "Oletteko lukeneet Jumalan sanaa?" He tunnustivat, ettei se soveltunut heille heidän sydämensä hämmennyksen vuoksi. He olivat yrittäneet sitä, mutta heidän oli vallannut ahdistus. "En ihmettele sitä", virkkoi vieras. "Lukekaamme 46. psalmi!" Ja juhlallisesti hän alkoi: "Jumala on turvamme ja voimamme, apumme hädässä aivan taattu. Sentähden emme pelkäisi, vaikka maa mullistuisi ja vuoret vajoaisivat meren syvyyteen, vaikka sen aallot kuohuisivat pauhaten ja sen raivosta vuoret järkkyisivät. Sela..." Kun psalmi oli luettu, he polvistuivat rukoukseen ja tunsivat olevansa suuresti lohdutettuja. Eräästä näistä vapisevista naisista tuli sittemmin rohkea tunnustaja, joka uskonsa vuoksi myytiin orjuuteen.

Maaliskuun 9 p:nä koitti vihdoin suuren ratkaisun hetki. Oli jälleen juhlallisesti kokoonkutsuttu suuri kansankokous, jolloin ilmoitettiin kuningattaren lopullinen tahto. Tuomarit ja virkamiehet ilmestyivät kädessään kuningattaren käskykirje. Siinä lueteltiin kaikki kristittyjen luulotellut synnit. Varsinkin kaksi seikkaa mainittiin erikoisen raskauttavana: he kehoittivat kansaa: "Uskokaa Häneen!" ja "Seuratkaa Häntä!" Sitten julistettiin tuomio: "Kaiken sen johdosta, mitä te olette tehneet minun maassani, minä olisin menetellyt teihin nähden siten, ettette enää milloinkaan olisi voineet tehdä hyvää eikä pahaa, elleivät minua olisi estäneet siitä Imerinan kansan huudot ja rukoukset. Niitä saatte yksinomaan kiittää elämästänne lähimpänä aikana. Ja ne teidän joukossanne, joilla on kunnia- tai virka-arvoja, kadottavat ne. Mutta syyllisen joukon, jolla ei ole mitään kunnia-arvoja, täytyy jokaisesta piirikunnasta tuoda sakkoa härkä ja taaleri. Ja sinut, Ratsimihara, vaikkapa oletkin sukulaiseni, alennetaan yhdeksännestä arvoluokasta toiseen (kenraalista aliupseeriksi), sillä minä en tunne ketään sukulaista, jos loukataan maani lakeja." Julistuksen loppu päättyi uhkaukseen: "Jos joku muuttaa jumalanpalvelustapoja minun maassani, sen minä rankaisen kuolemalla, sanoo kuningatar Ranavalona."

Noin 400 upseeria ja aatelismiestä kadotti säätynsä ja virka-arvonsa ja noin 1600 sai maksaa sakkoja. 12 vanhempaa opettajaa alennettiin arvossa.

Maaliskuun toisella viikolla annettiin määräys, että kaikki europpalaisilta saadut kirjat oli luovutettava kuolemanrangaistuksen uhalla. Monet kätkivät ne kuitenkin, ja ne olivat sitten vainojen aikana sitä haluttua väkeväin ruokaa, joka ravitsi sieluja iankaikkiseen elämään. Kielsipä kuningatar ajattelemasta ja muistelemastakaan kristinuskoa!

Lähetyssaarnaajain asema oli vaikea. Kukaan ei voinut vaaratta mennä heidän luokseen, eivätkä he voineet mennä kenenkään luokse herättämättä epäluuloja ja vaarantamatta kristittyjä. Heidän läsnäolonsa oli kuitenkin suureksi lohdutukseksi Kristuksen ahdistetulle seurakunnalle. Kristityt liittyivät yhä sydämellisemmin yhteen. He kokoontuivat viettämään yhdessä Herran Ehtoollista, lukemaan sanaa ja rukoilemaan sekä kiittämään ja ylistämään Herraa. Ja kun se kaupungeissa ja asunnoissa oli vaarallista, mentiin metsiin ja korkeille vuorten huipuille, mistä aukenivat laajat näköalat, niin että vainoojan jalka ei voinut lähestyä niitä ilman, että se huomattiin ajoissa. Ennen pitkää oli monen pakko jättää kokonaan kotinsa ja kontunsa sekä etsiä suojapaikkaa synkistä metsistä ja luoksepääsemättömistä kallionrotkoista. Heidän elämänsä muodostui ulkonaisesti samanlaiseksi kuin valdolaisten sekä kamisardien ja Cevennien profeettain Ranskassa, vaikka Madagaskarin kristityt eivät milloinkaan asettuneet ase kädessä puolustautumaan, vaan seurasivat Karitsaa kirjaimellisesti.

Sellaisten uskovaisten, jotka eivät tunteneet toisiaan mieskohtaisesti, oli pakko noudattaa suurta varovaisuutta keskinäisessä seurustelussaan ja käyttää erikoisia tunnuksia. Toisinaan käytettiin tällöin Jeremian sanoja (38: 15-16): "Jos minä ilmoitan sinulle, etköhän tappane minua?" Tähän vastasi toinen: "Niin totta kuin Herra elää, joka on luonut meihin tämän sielun, en minä tapa sinua enkä anna sinua näiden miesten käsiin, jotka etsivät henkeäsi." Näin voitiin sitten seurustella tuttavallisemmin.

Lähetyssaarnaajat, mikäli heitä vielä oli, keskittivät kaiken huomion kirjalliseen työhön. He asettuivat jaloon kilpailuun vastustajan kanssa. Samalla kun jälkimmäiset koettivat riistää ahdistetuilta kristityiltä aineellisen leivän ja kaikki elämisen mahdollisuudet, jopa itse elämänkin, samalla tarjosivat edelliset nälkäisille elämän leipää. Itse he käänsivät, latoivat ja painoivat. Kesäkuussa 1835 oli kirjain Kirja vihdoin kokonaisuudessaan valmis madagassien kielellä. Voimme käsittää ahdistetun lauman ilon olleen suuren tämän ainutlaatuisen lahjan johdosta. Ja myöhemmin syksyllä oli myöskin Bunyanin kuuluisa "Kristityn vaellus" käsikirjoituksena valmis. Sitä levitettiin ensin käsikirjoituksena muutamia kappaleita, kunnes se sittemmin painettiin Englannissa. Kuten aikaisemmin olemme maininneet, on madagassien kieli hyvin kaunis ja sointuisa sekä tavattoman ilmehikäs, siinä kun yksi- ja kaksitavuisia sanoja yhdistetään tuumanmittaisiksi käsiteryhmiksi. Lähinnä P. Raamattua ja erästä pientä laulukirjaa oli "Kristityn vaellus" Madagaskarin kristittyjen kallein aarre vainojen aikana. Millaisella rakkaudella kristityt olivat kiintyneet kirjoihinsa ja varsinkin raamattuun, valaisee seuraava pikku kertomus.

Muuan köyhä mies maaseudulla oli maannut kuukausia sairaana vuoteellaan. Hän päätti hankkia raamatun. Siinä mielessä hän lähti 25 tuntia kestävälle matkalle lähetyssaarnaajan luo saadakseen sen. Kun lähetyssaarnaaja laski sen hänen käteensä, niin hänen silmänsä säteilivät riemusta ja painaen sitä rintaansa vastaan hän virkkoi: "Tämä sisältää iankaikkisen elämän sanat. Se on minun elämäni, ja minä tahdon huolehtia siitä niinkuin omasta elämästäni." Ja hän piti sanansa, sillä kun hänen myöhemmin täytyi lähteä pakomatkalle metsiin, niin hän säilytti aarteensa uskollisesti kuolemaansa asti.

Kun sitten viimeisten lähetyssaarnaajain heinäkuussa 1836 oli pakko poistua maasta, niin he kätkivät kokonaisia arkullisia raamattuja, Uusia Testamentteja, psalmeja, laulukirjoja y.m. Kyynelöivin silmin ja vertavuotavin sydämin he jättivät sitten rakkaan, kalliisti ostetun laumansa Jumalan ja Hänen armonsa haltuun. Niin poistuivat viimeiset valkoihoiset valonkantajat saarelta, ja madagassien maan yli laskeutui vainon yö niin raskas ja kaamea, että se etsii vertojaan taistelevan seurakunnan kärsimyshistoriassa. Mutta siellä suoritettiin sankaritekoja, ja siellä paistoi uskon lamppu niin häikäisevän kirkkaana ja valovoimaisena, että se siinäkin suhteessa etsii vertojaan saman seurakunnan kaikkein pyhimpien ja kaikkein kalleimpien kunniamuistojen joukosta.

Seuraavissa luvuissa saamme astua vainojen vuohon ja kärsimysten syvyyteen, joiden keskellä tuhannet ja taasen tuhannet sielut huusivat psalmistan kanssa:

    "Pelasta minut, Jumala,
    sillä vedet uhkaavat upottaa minut!
    Olen vajonnut syvään, pohjattomaan liejuun,
    olen joutunut vesien syvyyksiin,
    ja virta tulvii ylitseni...

    "Pelasta minut loasta, siihen vajoamasta,
    suo minun pelastua vihollisestani,
    suo pelastua syvistä vesistä,
    ettei vesien vuo minua upottaisi,
    eikä syvyys nielisi minua,
    eikä kuilu päälläni sulkisi suutaan!...

    "Älä ole kaukana minusta, sillä hätä on lähellä,
    eikä ole auttajata!
    Minua saartavat väkevät sonnit,
    Baasanin härät minua ympäröivät,
    avaavat kitansa minua vastaan,
    raatelevan, kiljuvan leijonan lailla...

    "Voimani on kuivettunut kuin saviastian siru,
    ja kieleni tarttuu suulakeeni,
    ja Sinä lasket minut kuoleman tomuun.
    Sillä koirat minua piirittävät,
    pahantekijäin parvi kiertää minua...

    "Mutta Sinä, Herra, älä ole kaukana,
    Sinä, turvani, avukseni riennä!
    Vapahda sieluni miekasta,
    ainokaiseni koirain kynsistä!
    Pelasta minut jalopeurain kidasta!"...

Mutta lujempana kuin Antananarivon kallioperustukset kuuluu Jahven sana ahdistetulle kansalleen:

_"Älä pelkää, sillä minä sinut lunastin, minä kutsuin sinut nimelläsi: sinä olet minun._

_"Jos sinä vesissä kuljet, niin minä olen sinun kanssasi, ja jos virtain kautta, niin eivät ne sinua hukuta; jos käyt tuleen, niin et sinä pala, eikä liekki sinua sytytä._

_"Sillä Minä, Herra, olen sinun Jumalasi; Minä, Israelin Pyhä, olen sinun Lunastajasi."_

B. ENSIMMÄINEN VERINEN VAINON MYRSKY.

1. Vainon valkeita sytytetään.

Hän, joka iankaikkisen liitonveren kautta on se suuri lammasten Paimen, sanoi opetuslapsilleen lihansa päivinä: "Tämän olen puhunut teille, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielin, minä olen voittanut maailman." Ja erotessaan heistä hän sanoi heille: "Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti." Tämän sai kokea Madagaskarin ahdistettu seurakunta, sillä vaikka europpalaiset lähetyssaarnaajat olivat menneet pois heidän luotaan, oli Herra Jeesus kuitenkin Henkensä kautta sangen lähellä heitä. Niinpä eräs heistä kirjoittikin:

"Ajatellaan, että me nyt varmastikin unohdamme Jumalan sanan, kun meillä ei enää ole ketään opettajia. Kuningatar ei tiedä, että paras kaikista opettajista on yhä vielä meidän kanssamme: Pyhä Henki. Me menemme eteenpäin Herran voimassa. Jos me tunnustamme Hänet, on Hänkin tunnustava meidät, kun Hän tulee pilvissä koko maailman tuomarina ja kun Hän asettaa kaikki omansa nuhteettomina Isänsä eteen iankaikkisesti. Meillä on tilaisuuksia kokoontua vuorilla laulua ja rukousta varten Herran päivänä. Myöskin on meillä kolmasti viikossa jumalanpalvelus pääkaupungissa auringonlaskun jälkeen. Meidän kokouksemme ovat huomattavia opetuslasten ahkerain keskustelujen vuoksi sopivaan ja sopimattomaan aikaan, jotta, kun koettelemme 'Kristityn' (Kristityn vaelluksessa) tilaa, voisimme tehdä samanlaisia edistysaskeleita kuin hän. Kaikki kristityt täällä opettavat toisiaan lukemaan. Yhden ystävän ympärillä voi olla kymmenen, toisen kuusi, jonkun toisen taas neljä, ja luku kasvaa. Miten suuresti lohduttaakaan meitä Lunastajan armahtavaisuus! Olemme täynnä ihastusta katsellessamme Pyhän Hengen työtä, sillä se ajaa meitä niin kasvamaan rakkaudessa. Toden teolla on totta se sana: 'Minä lähetän teille toisen Puolustajan. – Teille on hyödyksi, että minä menen pois.' Kallis on meille nyt Jeesus! Hän on meidän kalliomme, meidän kilpemme, meidän toivomme ja meidän elämämme."

Lähetyssaarnaajain poistuttua tuli kristityille hetkisen lepoa. Pakanallinen hovipuolue toivoi nähtävästi kristittyjen luopuvan uskostaan, kun kristillisyyden lipunkantajat olivat poissa. Näyttääpä siltä kuin olisi kuningatar muuttanut käytöstään. Hän lähetti lähetystön Englannin ja Ranskan hoveihin. Englannin kuningatar lähetti lähetystön mukana kuningattarelle seuraavan tervehdyksen: "Sanokaa Madagaskarin kuningattarelle minun puolestani, ettei hän voi tehdä maalleen mitään niin siunattua kuin omaksua kristinuskon."

Kristityt käyttivät tätä hengähdysaikaa sisälliseen vahvistumiseen. He lähettivät rakastetuille opettajilleen kirjelmän, jossa he sanoivat: "Vaikka meitä onkin nyt kohdannut syvä suru, emme kuitenkaan pelkää, sillä me rakastamme Kristuksen lakia ja seuraamme Häntä. Kun apostoli Paavali saarnasi opetuslapsille, kehoitti ja rohkaisi hän heitä kestämään lujina uskossa ja sanoi heille, että meidän on monen ahdistuksen kautta mentävä sisälle Jumalan valtakuntaan (Ap. t. 14, 22). Me olemme nyt kuin he. Mutta me tiedämme hyvin: jos me ahdistuksen ja vainon vuoksi horjuisimme, niin me emme olisi arvollisia kantamaan kristityn nimeä. Mutta me tiedämme keneen me uskomme ja keneen olemme panneet luottamuksemme, ja Hän on nyt meidän turvamme. Room. 3, 24. Ps. 91, 9 ss. San 13, 24. 19, 18. 23, 13, 14." Ja muuan orja kirjoitti: "Minun herrani puhuttelee minua vielä vihaisesti sen vuoksi, että pidän kiinni Jumalan sanasta. Mutta minä näen ne sanat, jotka Paavali kirjoitti Room. 8, 35-39. Jumala olkoon kiitetty, joka on sallinut meidän nähdä sellaisia elämän sanoja kuin nämä."

Tähän aikaan lohdutti kristittyjä erään uskovaisen sotilaan kuolema. Hän oli lämminhenkinen ja sydämellinen kristitty, jonka silmiin tulivat kyyneleet, kun mainittiin Jeesuksen nimeä. Kun häneltä kysyttiin, mistä se johtui, niin hän vastasi: "Mitä voisin muuta, kun ajattelen rakastetun Vapahtajani nimeä, Hänen, joka minun tähteni ristillä kärsi ja kuoli?" Kun hänen erohetkensä lähestyi, kysyttiin häneltä, pelkäsikö hän kuolemaa. "Miksi pelkäisin kuolla, kun Jeesus on minun ystäväni. Hän on rakastanut minua iankaikkisella rakkaudella, ja minä rakastan Häntä, koska Hän on rakastanut minua ensin. Olen varma, ettei Hän ole jättävä minua, sillä olen täynnä riemua saadessani jättää tämän syntisen maailman ja olla iäti Vapahtajan luona." Lähetyssaarnaaja Johns kirjoitti hänen kuolemansa johdosta: "Luotamme siihen, että hänen kuolemansa on kehoittava meitä tekemään Herran työtä niin kauan kuin on päivä."

Mutta kun kristinuskon viholliset näkivät, että kristityt kävivät vain rohkeammiksi ja että heidän lukunsa lisääntyi niin hyvin kaupungeissa kuin maaseudulla, päättivät kuningatar ja hänen neuvonantajansa ryhtyä vielä jyrkempiin ja päättäväisempiin toimenpiteisiin ja tehdä kaikkensa kristinuskon hävittämiseksi valtakunnasta. Oikeusjutut alettiin uudelleen ja kristittyjä syytettiin seuraavista kuudesta seikasta:

1. He halveksivat jumalia. 2. He rukoilevat aina ja pitävät ilman

kuningattaren lupaa rukouskokouksia taloissaan. He rukoilevat myös ennen ja jälkeen syömisen. 3. He eivät vanno maan tavan mukaan naisten kautta ja väittävät yksinkertaisesti sen olevan totta, mitä sanovat. 4. Heidän vaimonsa ovat siveitä ja noudattavat siis tapoja, jotka ovat vastoin maan tapoja. 5. He ovat uskontoonsa nähden kaikki yksimielisiä. 6. He viettävät Herran päivää pyhänä päivänä.

Kun katselee lähemmin näitä syytöksiä, jotka antavat harvinaisen kauniin kuvan sikäläisten kristittyjen uskonnollisesta ja siveellisestä tilasta, niin muistuu mieleen Daniel, jossa hänen vihamiehensä eivät havainneet mitään rikosta, jos ei oteta lukuun hänen Jumalansa lakia.

Nyt alkoivat vainot henkeen ja vereen asti. Vaimon siemen tallasi uljaasti käärmeen päätä, ja käärme pisti armottomasti vaimon siementä kantapäähän seuraavien viidenkolmatta vuoden aikana. Hahmoittelemme seuraavassa muutamia henkilökuvia näistä uskonuljaista tunnustajista ja pyhistä marttyyreistä ensimmäisen verisen vainonmyrskyn ajoilta vuosilta 1839-1842.

2. Tunnustajia ja marttyyrejä.

Rafaravavi, tunnustaja.

Tämä kiihkomielisyyteen asti epäjumalanpalvelukseen antautuneen perheen tytär alkaa ensimmäisenä Madagaskarin pelottoman rohkeitten tunnustajain ja pyhien marttyyrien sarjan. Hän itse oli aikaisemmin ollut yhtä innokas epäjumalanpalvelija kuin hän myöhemmin oli kristitty.

Ensimmäisen herätteen hän oli saanut keskustelusta erään maakalaiskristityn kanssa. Mutta todellisen kääntymisen vaikutti hänessä muuan pieni traktaatti Pyhän Hengen vaikutuksesta. Erikoisen syvän vaikutuksen tekivät häneen siinä olleet sanat:

"Minä tahdon heittäytyä Jeesuksen jalkain juureen ja jos hukun, tahdon hukkua siellä." Kun hän mainitsi nämä sanat toisille kristityille, niin he sanoivat: "Jos sinä siellä hukut, niin olet ensimmäinen, jolle tapahtuu sellaista, sillä ennemmin hukkuvat taivas ja maa kuin Vapahtaja voisi heittää pois kenenkään, joka tulee Hänen luokseen." Lähetyssaarnaajat luottivat siihen, että hänessä oli tapahtunut todellinen kääntyminen ja mielenmuutos. Ja sen hän näytti rakkaudellaan heihin, sillä kun viimeiset heistä jättivät pääkaupungin, niin hän tuli heidän luokseen varhain aamulla sanomaan jäähyväisiä. Rouva Johns sanoo myöhemmin tästä kohtauksesta: "Milloinkaan en unohda sitä rauhallisuutta ja päättäväisyyttä, jolla hän kertoi minulle, minkä lohdutuksen hän oli löytänyt vedotessaan Jumalan lupauksiin ja lähestyessään Häntä rukouksessa."

Hänen kodissaan pidettiin rukouskokouksia vielä senkin jälkeen kun oli julkaistu kuningattaren kielto. Ja pian hän joutui vainon kohteeksi. Hänet vangittiin omituisissa oloissa. Hänen isänsä kolme orjaa antoivat ilmi hänet ja yhdeksän muuta kristittyä. Saatuaan tiedon vangitsemismääräyksestä hän vei turvaan raamattunsa ja muut kirjansa. Isä, loukkaantuneena orjain petollisesta menettelystä, panetti heidät kahleisiin. Rafaravavi ei kuitenkaan tahtonut kostaa pahaa pahalla, vaan pyysi isäänsä vapauttamaan heidät. Kahdesta heistä tuli myöhemmin kristittyjä ja yksi kärsi kuoleman uskonsa vuoksi.

Rafaravavi vietiin tuomarin eteen, joka tahtoi saada tietää hänen rikostoveriensa nimet. Niitä hän ei kuitenkaan tahtonut ilmoittaa. Kun kuningatar sai sen tietää, niin hän huusi vihoissaan: "Onko mahdollista, että joku rohkenee uhmata minua, ja vielä lisäksi nainen? Menkää ja lyökää hänet kuoliaaksi!" Rafaravavin ystävät viittasivat niihin suuriin palveluksiin, joita hänen isänsä ja veljensä olivat tehneet kuningattarelle. Ja niin hänet armahdettiin ja tuomittiin sakkoihin. Mutta samalla lausuttiin uhkaus, että jos hän vastaisuudessa erehtyy samalla tavalla, niin hänet tuomitaan kuolemaan.

Rafaravavi myi nyt kaupunkitalonsa ja osti itselleen toisen Ambatonakangan esikaupungista saadakseen olla etäämpänä vainoojistaan. Mutta sinnekin tuli hänen luokseen kristittyjä, vieläpä toisesta piirikunnasta. Toisinaan he menivät hiljaisille vuorenkukkuloille tahi kallionrotkoihin vahvistamaan toisiaan pyhimmässä ja kalleimmassa uskossaan. Mitkään vaivat eivät olleet liian suuret verrattuna siihen vapauden ja turvallisuuden tunteeseen, jolla he voivat kiittää ja ylistää siellä Herraa.

Mutta ennen pitkää syytettiin taas häntä ja hänen tovereitaan. Tuomari virkkoi: "Nyt teidän täytyy kuolla, sillä te halveksitte kuningattaren käskyä." Heidät sidottiin ja vietiin vankilaan. Tuomarit kävivät heidän luonaan alinomaa ja koettivat kiristää heiltä toisten kristittyjen nimiä. Sanoivatpa he, että kuningatar kyllä tietää ne jo, mutta hän tahtoo vain varata heille tilaisuuden tunnustamiseen. Mutta he sanoivat: "Jos, kuten te sanotte, kuningatar tietää ne niin hyvin, niin miksi kysytte niitä sitten meiltä?" Heidän luokseen tuotiin eräs heidän osatoverinsa, joka oli myöntänyt rukoilleensa heidän kanssaan. Rafaravavi selitti: "Me olemme rukoilleet toistemme kanssa, me emme kiellä sitä." Ja kun häneltä edelleen kysyttiin, missä he olivat rukoilleet, hän vastasi: "Omissa taloissamme ja monissa muissa paikoissa. Minne menimmekään, ahkeroimme ajatella Jumalaa ja rukoilla Häntä." Kun heiltä kysyttiin, olivatko he rukoilleet Akatson vuorella, vastasivat he: "Kyllä, mutta ei siellä yksin. Missä tahansa käymmekään, ajattelemme Jumalaa: talossa ja talon ulkopuolella, kaupungeissa ja maalla ja vuorilla."

Tuomarit menivät nyt toisten vangittujen luo. Eräälle nuorelle naiselle nimeltä Rasalama he sanoivat kaikkien toisten jo tunnustaneen, joten vaikeneminen ei hyödyttäisi häntäkään mitään. Näin harhaan johdettuna hän tunnusti seitsemän kristityn nimet. Näiden joukossa oli aikaisemmin mainittu arvossapidetty ja rakastettu Raintsiheva eli Noita Paavali. Kun viimeksimainittua pyydettiin tunnustamaan, niin hän vastasi: "Varmasti minä olen rukoillut sitä Jumalaa, joka on luonut minut ja vielä ylläpitää minua. Hän on kaiken hyvän lähde voidakseen tehdä minustakin hyvän ihmisen. Minä rukoilen, että hän siunaisi kuningatarta ja antaisi hänelle todellisen onnellisuuden tässä ja tulevaisessa maailmassa. Minä pyydän Häntä siunaamaan tuomareita ja virkamiehiä ja kaikkea kansaa, tekemään kaiken niin hyväksi, ettei enää olisi ryöväreitä eikä valehtelijoita ja että kaikki ihmiset tulisivat viisaiksi ja hyviksi." Kun tuomarit kuulivat tämän tunnustuksen, oli se heidän mielestään hyvä, ja eräs heistä virkkoi: "Älkäämme tehkö mitään hätiköiden, jottemme neuvoisi kuningatarta vuodattamaan viatonta verta."

Rafaravavi näyttää päässeen tällä kertaa vapaaksi. Mutta 14 päivää myöhemmin roskajoukko sai käskyn ryöstää ja hävittää hänen talonsa. Kuin myrskyvihuri syöksyi kansanjoukko hänen talonsa kimppuun, hävitti sen maan tasalle ja ryösti minkä irti sai. Neljä kuninkaallista vartijaa, jotka olivat tavallisesti mukana kuolemantuomioita täytäntöön pantaessa, vaativat häntä seuraamaan mukanaan. Kysymykseen, mihin he aikoivat viedä hänet, he vastasivat: "Kuningatar kyllä tietää, mitä teille on tehtävä." Ja niin he alkoivat kuljettaa häntä pitkin katua Ambohipotsiin, erääseen paikkaan kaupungin eteläosassa, missä rikolliset tavallisesti mestattiin. Se on Madagaskarin pääkallonpaikka. Rafaravavi tunsi tuskain tien, jota hän kulki, ja hänen sydämestään kohosi tuon tuostakin Stefanuksen rukous: "Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä!"

Muuan rakas ystävä tunkeutui hänen luokseen ja kuiskasi hänen korvaansa: "Älä pelkää, rakas sisar, vaikka täällä on paljon ahdistusta, siellä on lepo taivaassa." Eräs toinen lohdutti häntä: "Riipu Hänessä, johon olet rakentanut toivosi!" Vihdoin he tulivat perille erääseen taloon, joka kuului eräälle ylikenraalin upseerille. Siellä hänet pantiin raskaisiin kahleisiin, joilla oli nimenä beranomaso – monet kyyneleet. Kun seppä takoi niitä kiinni, niin sotilas virkkoi: "Älä kiinnitä häntä liian lujasti! Niitä on muutoin liian vaikea ottaa pois, sillä huomenna kukon laulaessa hänet mestataan."

Mutta Herra ei jättänyt vielä vihollisen raivon valtaan tätä jaloa tunnustajaa. Kun hän yöllä vankilassa valmistautui viimeiselle matkalle, syttyi kaupungissa valtava tulipalo. Tuli ahmi kevyesti rakennettuja puutaloja, ja kaupungissa pääsi valtaan yleinen hämminki. Surullisena koitti vihdoin aamu. Paksut pilvet ajoivat toisiaan taivaalla, ja tuuli lennätti palavia kipeniä myöskin palatsiin päin. Yleisessä hämmingissä jäi mestaus täytäntöönpanematta. Eräs maakalaisista sanoikin: "Jumala on toden teolla ainoa elämän Herra." Rafaravavi kertoi sitten myöhemmin, että tuskain tiellä Ambohipotsiin hänestä tuntui siltä, kuin olisivat kaikki maiset kahleet katkenneet, ja hän toivoi vain, että hänen henkensä vapautuisi ruumiista.

Niin hän jäi sitten viideksi kuukaudeksi vankilaan sotilaiden vartioitavaksi, kunnes hänet kuningattaren käskystä myytiin orjaksi julkisella torilla eräälle korkeammalle sotilashenkilölle. Tämä taas luovutti hänet adjutantilleen, joka oli Rafaravavin tuttava. Hän sai nyt vapaasti liikkua ulkona. Hän kävi vahvistamassa kärsiviä kristittyjä taistelemaan lujina uskon jaloa taistelua. Hänen miehensä, johon hän oli hellästi kiintynyt, tuli katsomaan häntä länsirannikolta, missä hän palveli everstinä eräässä joukko-osastossa. Myöhemmin tulemme vielä useita kertoja palaamaan hänen kärsimystarinaansa.

Rasalama, Madagaskarin ensimmäinen marttyyri.

Ensimmäinen kristitty, joka verellään sinetöi rakkautensa Ristiinnaulittuun ja joka näin seppelöitiin marttyyrikruunulla, oli nuori, 25-30 vuoden ikäinen Rasalama, jonka kärsimystarinan alkuun olemme jo aikaisemmin ohimennen tutustuneet.

Vankilassa ollessaan hän lausui ihmettelynsä sen johdosta, että ihmisiä, jotka eivät olleet varastaneet, eivät tehneet kapinaa eivätkä puhuneet pahaa kenestäkään, tuomittiin elinkautiseen orjuuteen. Omasta puolestaan hän oli turvallisella mielin. Se vain huolestutti häntä, että hänet oli houkuteltu sanomaan toisten vainottujen kristittyjen nimet. Häntä ei lainkaan peloittanut se, että kuningattaren lähetti asetti hänen talonsa edustalle Tsitialaingian (Valheenvihaajan). Se oli hopeinen keihäs, johon oli kaiverrettu kuningattaren ja vastaavan virkamiehen nimi, ja sillä oli muka sellainen salaperäinen voima, että se saattoi päivän valoon kaiken petoksen. Hän oli päinvastoin iloinen, että hänet katsottiin arvolliseksi kärsimään häväistystä Jeesuksen nimen tähden. Hän sanoi toivovansa elämää taivaassa.

Nämä hänen lausuntonsa kerrottiin kaupungin komendantille, joka loukkaantui syvästi sellaisesta uhmasta. Hän lähetti vankilan viranomaisille käskyn kohdella Rasalamaa mahdollisimman ankarasti ja kovakouraisesti. Ja niin hänet asetettiin raskaisiin jalka-, vyö- ja kaularautoihin, jotka olivat yhdistetyt toisiinsa kangilla siten, että ruumis jäi mitä tuskallisimpaan asentoon ikäänkuin ahdettuna ahtaaseen kirstuun. Samalla häntä ruoskittiin tuon tuostakin. Tämä ei kuitenkaan masentanut marttyyrin mieltä. Hänen huuliltaan kaikuivat iloiset ja voitonvarmat ylistysvirret teurastetun Karitsan kunniaksi, ja vielä kun häntä vietiin mestattavaksi, hän lauloi lempilaulujaan rakkaalle Vapahtajalleen.

Sunnuntai, elokuun 14 p. 1837, oli se päivä, jolloin päättyivät hänen maiset vaivansa, ja jolloin hän sai siirtyä siihen voittajain parveen, joka marttyyrikruunulla kruunattuna veisaa iäistä kiitosta Hänelle, joka valtaistuimella istuu ja Karitsalle. Kulkiessaan Ambatonakangan kappelin ohi, niissä hänet oli kastettu, häneltä pääsi riemuisa huudahdus: "Täällä minä olen kuullut Vapahtajan sanat!" Häntä seurasi hälinöivä joukko. Toisia kiihoitti uteliaisuus, toiset ihailivat salaisesti hänen syvää rauhallisuuttaan ja iloista uskonvarmuuttaan.

Kun saavuttiin mestauspaikalle tunnetulle Ambohipotsin kukkulalle, niin hän asettui leveään, matalaan kuoppaan, missä oli aikaisemmin surmattujen rikollisten luita. Hän pyysi saada rukoilla hetkisen. Se suotiin hänelle. Hän laskeutui polvilleen ja jätti henkensä Lunastajansa käsiin, minkä jälkeen pyövelit lävistivät hänet keihäillään. Hänen ruumiinsa jätettiin villeille koirille, joita on jokaisella Madagaskarin mestauspaikalla. Eräiden ympärillä olleiden kerrotaan huudahtaneen: "Missä on se Jumala, jota hän on rukoillut, kun Hän ei pelasta häntä?" Pyövelit taasen tulivat kummiinsa ja toistivat ihmetellen: "Valkoisten ihmisten uskonnossa on merkillinen lumousvoima, joka ottaa pois kuoleman pelon." Rasalama merkitsee rauhallista elämää. Ja Karitsan kalliin veren kautta hänellä oli rauha elämässä ja rauha kuolemassa.

Hänen kuolemansa jälkeen tuomittiin toiset tunnustajat ikuiseen orjuuteen. Naisten ja lasten tuomiota lievennettiin kuitenkin siten, että heidän ystävilleen myönnettiin oikeus ostaa heidät vapaiksi. Kaikkiaan tehtiin tässä tilaisuudessa 200 kristittyä orjiksi. Vanhasta Paavalista tuli pääministerin orja. Päivällä he tekivät työtä toisten kanssa pellolla, yöksi heidät pantiin kahleisiin samaan huoneeseen.

Paavali hoiti sielunhoitajan virkaa heidän keskuudessaan. Hän luki usein ulkomuistista 46. psalmin, johti heitä rukoukseen ja kiinnitti heidän sydämensä ajattelemaan Vapahtajan rakkautta.

Rafaralahi, Jeesuksen valittu.

Rasalaman kuoleman todistajain joukossa oli muuan 22 vuoden ikäinen kristitty Rafaralahi. Katsellessaan marttyyrin sankarikuolemaa ja ylevää sielunrauhaa hän virkkoi: "Jospa minä voisin kuolla noin levollisena ja noin autuaana, niin minäkin olisin valmis antamaan elämäni Vapahtajani tähden." Hän ei silloin aavistanut, että tämä toivomus toteutuisi pikemmin kuin hän saattoi aavistaakaan.

Hänen lähellä pääkaupunkia sijaitseva pieni talonsa oli kristittyjen kokouspaikka, jossa heillä oli tapana pitää rukouskokouksiaan. Rafaralahi kävi lohduttelemassa ja vahvistamassa kristittyjä milloin siellä, milloin täällä. Hän pistäytyi myös Rafaralahin luona, joka myös itse oli käynyt katsomassa ja lohduttamassa vangittuja. Niiden joukossa, joita hän tällä tavalla hoivasi ruumiillisesti ja hengellisesti, oli myös kolme spitalitautista kristittyä. Eräs näistä menetteli kuitenkin petollisesti häntä kohtaan. Hän oli velkaa Rafaralahille ja sen sijaan, että olisi maksanut velkansa, hän meni ministerin luo ja syytti häntä ja kahtatoista muuta kristittyä kokouksen pidosta.

Rafaralahi vangittiin. Hänet pantiin kahleisiin ja häntä kidutettiin kaikin tavoin, jotta hän ilmoittaisi toisten luonaan käyneiden kristittyjen nimet. Mutta kaikki oli turhaa. Hän vastasi urhoollisena kiduttajilleen: "Tässä minä olen ja minä olen tehnyt sen. Tehköön kuningatar minulle mitä hänelle hyväksi näkyy; ystäviäni minä en petä."

Kolmen päivän kuluttua hänet vietiin mestattavaksi. Tiellä hän puhui tuomareille Kristuksen rakkaudesta ja armahtavaisuudesta sekä omasta onnestaan, jonka hänelle oli suonut Jeesus Kristus, Hänen Vapahtajansa, joka oli rakastanut häntä kuolemaan asti. Nyt hän pian saisi nähdä Hänet, joka oli kuollut hänen tähtensä.

Mestauspaikka oli sama, jolla vuolta aikaisemmin oli Jeesuksen nimen ja Hänen evankeliuminsa vuoksi surmattu Rasalama. Siellä hän rukoili maansa ja vainottujen uskonveljiensä puolesta sekä jätti sielunsa Herran käteen. Kun hän nousi polviltaan, niin pyövelit tahtoivat heittää hänet maahan maan tavan mukaan, mutta hän virkkoi: "Se ei ole tarpeellista. Minä en tuota teille mitään vaivaa." Ja niin pyövelit lävistivät hänen ruumiinsa. Hänen ystävänsä saivat myöhemmin oikeuden haudata hänen ruumiinsa isiensä hautaan.

Hänen mestauksensa jälkeen vangittiin myös hänen vaimonsa, joka oli hiljainen, rauhallinen nainen, sekä hänen palvelijansa. Vaimo pantiin kahleisiin ja häntä kohdeltiin julmasti ja ankarasti, sillä tahdottiin pakottaa hänet ilmoittamaan miehensä kristityt toverit. Vihdoin hän tuskain uuvuttamana suostuikin heidän vaatimukseensa ja mainitsi toisten kristittyjen nimet. Heidän joukossaan oli Rafaravavi, jolle orja vei paperilapun, jossa ilmoitettiin tapahtumasta. Väri vaihteli hänen kasvoillaan hänen lukiessaan saamaansa ilmoitusta. Hän käsitti, että vain kiireellinen pako voi pelastaa hänen elämänsä, ja niinpä hän päätti paeta pääkaupunkiin yhdessä kahden muun kristityn kanssa. Ambohipotsin marttyyrikukkulalla he etsivät rukouksessa lohtua ja voimaa elävältä Jumalalta rohkaisten samalla toisiaan, sillä heistä näytti epävarmalta, tokko he enää milloinkaan saavat kohdata toisiaan tässä elämässä.

Rafaravavi lähti yksin kaupunkiin herransa luo, vaikka pelkäsikin joutuvansa suoraan vihollistensa käsiin. Niiden kristittyjen joukossa, joita uhkasi sama kohtalo, oli Daavid Ratsarahomba, Simeon Andrianomanana ja Joosef Rasoamaka. Daavid ja Simeon olivat Rainiharon orjia. He olivat vähän aikaisemmin kestäneet tangiinakokeen. He päättivät paeta kaikki yhdessä, mutta sitä ennen järjestivät kristityt orjat kaiken herransa omaisuuden kuntoon. He panivat rahat säkkiin ja liittivät laskun mukaan. Kun heidän herransa myöhemmin näki tämän, niin hän virkkoi: "Ei ole orjain tapa lähtiessään pakomatkalle jättää takaisin herransa omaisuutta. Nämä ihmiset olisivat oivallisia palvelijoita, kun he vain jättäisivät uskontonsa." Tuon mahtavan miehen silmiltä oli kätketty, että juuri heidän uskontonsa antoi heille sen luotettavuuden ja siveellisen ryhdin, jota hän ihaili heissä.

Muistaen Jeesuksen kehoitusta Mat. 24, 16-18. missä Hän käskee opetuslapsiaan pakenemaan kiireellisesti Jerusalemin hävityksen aikana, hekin päättivät paeta nopeasti. Ainoastaan Simeon jäi paikalleen sairaan vaimonsa vuoksi. Me kohtaamme nämäkin pakolaiset vielä myöhemmin.

Ravahini, Jeesuksen uskollinen.

Kolmas lehti Madagaskarin mainehikkaan marttyyrihistorian onnenapilassa oli jalo Ravahini, uskonkiihkoisen pakanallisen perheen tytär. Hänelle ei ainoastaan suotu armoa tyhjentää Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumiillisten kärsimysten kalkkia, vaan hän sai myös kokea harvinaisen runsaana ja tuskantäyteisenä maljana marttyyriuden moraaliset tuskat.

Ensiksi hylkäsi hänet hänen puolisonsa, kun hän tuli kristityksi. Toiseksi karkoittivat hänet hänen vanhempansa isän kodista samasta syystä. Ja kolmanneksi suljettiin hänet sukulaispiiristä, koska hän ei pysynyt uskollisena isien uskonnolle. Näin hän osoittautui Hänen arvolliseksi seuraajakseen, joka sanoi itsestään: "Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi." Ja tällä käytännöllisen uudestisyntymisen tiellä hän osallistui siitä jalosta perinnöstä, josta Jeesus sanoi Pietarille: "Jokainen, joka on luopunut taloista tai veljistä tai sisarista tai isästä tai äidistä tai lapsista tai pelloista minun nimeni tähden, on monin verroin saava takaisin ja perivä iankaikkisen elämän."

Mutta tämän naismarttyyrin moraalisten kärsimysten kalkki ei olisi ollut marttyyrihistoriallisessa mielessä vielä täydellinen yksinomaan sen kautta, että hänet hylkäsivät hänen omat läheisimmät sukulaisensa ja veriheimolaisensa. Siihen piti tulla muutamia myrkkypisaroita lisää, jotta malja olisi ylitsevuotava. Ja ne tulivat, nuo pisarat.

Ensiksi hänet tuomittiin ikuiseen orjuuteen. Mutta omaiset eivät olleet tyytyväisiä näin lievään tuomioon. Ja he pyysivät korkeinta viranomaista ottamaan hänet omain orjainsa ja jalkavaimojensa joukkoon. Tähän hän suostui. Mutta samalla hän määräsi, että hänet oli ensin puhdistettava tangiinalla. Ja niin pakotettiin tämä jalo Siionin tytär tyhjentämään maansa kansallisen myrkkymaljan. Mutta malja oli jo ylitsevuotavainen. Tunnustajan voimat eivät kestäneet sitä, vaan hän heitti henkensä ja hänet luettiin marttyyrien joukkoon.

Madagaskarin marttyyrikirkko ja elävän Jumalan taivaissa kirjoitettu seurakunta oli kestänyt ensimmäisen tulikokeen. Sen jäsenet olivat osoittaneet teossa seuraavansa Karitsaa mihin ikinä Hän menee. Helvetin vallat olivat osoittautuneet voimattomiksi hävittämään seurakuntaa, joka oli perustettu Kristus-kalliolle. Siinä olivat yhtä riittämättömiä vilppi ja kavaluus kuin moraaliset tuskat tahi kiduttavimmat ruumiilliset kärsimykset. Lohikäärme laati sentähden uuden suunnitelman tuhotakseen vihan tulella ja vainon valkealla Patmoksen näkijän näkemän poikalapsen.

Kun Madagaskarin valtaistuimella istuva raivotar näki, että siihen asti käytetyt menettelytavat eivät vieneet toivottuun tulokseen ja että monet uhrit pääsivät pakoon pyydystäjän paulasta ja hänen laumoittain ympäri maata lähettämäinsä vakoilijain kynsistä, niin hän antoi määräyksen panna tuomiot täytäntöön kiireellisessä järjestyksessä. Kun kristitty tavattiin, tuli heti – paikalla sitoa hänen kätensä ja jalkansa, kaivaa kuoppa, viskata kristitty sinne suin päin ja valella häntä kiehuvalla vedellä niin kauan että hän kuoli, sitten oli kuoppa luotava umpeen ja ajometsästystä jatkettava. Kristityillä oli kuningattaren mielestä taikavoima, sillä miten muutoin olisi niin monien onnistunut päästä pakoon. Se oli vastaisuudessa estettävä tämän selkäpiitä karmivan raakalaisuuden avulla.

Ravahinin marttyyrikuoleman yhteydessä ansaitsee erikoisen maininnan muuan jalo tunnustaja ja veretön marttyyri.

Vähän Ravahinin marttyyrikuoleman jälkeen syytettiin kolmea kristittyä vaimoa siitä, että he olivat tulleet yhteen rukoilemaan. Näiden syytettyjen joukossa olivat Daavidin ja Simeonin vaimot. Kun viranomaiset tulivat panemaan täytäntöön vangitsemismääräystä, oli toinen heistä poissa. Saapuvilla ollut vietiin virkamiehen taloon, missä kuusi miestä ruoski häntä raipoilla, jotta hän antaisi ilmi toiset kristityt. Turhaan.

Seuraavana aamuna vietiin hänet jälleen tuomarin eteen, ja kidutus alkoi uudelleen. Mutta nytkin ilman tulosta. Tunnustaja seisoi lujana kuin kallio. Suuri Kärsijä oli antanut tälle tunnustajalle kirkkoisä Augustinuksen mainitseman kestämisen armolahjan, donum perseverantiae.

Vihollinen lisää tulta hänen kärsimystensä pätsiin. Hän saa kestää sen häpeän, että hänen ruumistaan raadellaan julkisesti. Vihdoin hän tuskaili ja verenvuodon uuvuttamana vaipuu tajuttomana pyövelinsä jalkain juureen. Toinnuttuaan siitä hänet tuomitaan ikuiseen orjuuteen ja tangiinakokeeseen. Ne hän kuitenkin vältti nopean paon avulla.

Hänen toiset kärsimystoverinsa olivat menneet pakoon asumattomaan seutuun.

3. Veri- ja kyynelkylvöä.

Veri- ja kyynelkylvö Madagaskarilla jatkui. Vuonna 1840 kävi lähetyssaarnaaja Johns hengenvaarallisella matkalla pääkaupungissa. Hän näki seurakunnan elävän suurta vainon ja ahdistuksen aikaa. Vankilassa virui neljätoista kristittyä odottaen kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Heidän joukossaan oli Joosua, erinomainen saarnaaja ja Noita Paavali. He yrittivät paeta Tamataveen, mutta pidätettiin matkalla. Kun heitä sitten ankarasti tutkittiin ja kehoitettiin sanomaan koko totuus, niin he virkkoivat: "Kun te kyselette meiltä uudelleen ja yhä uudelleen, niin tahdomme sanoa sen teille. Me emme ole ryöväreitä emmekä murhamiehiä, vaan rukoilevia ihmisiä; ja jos se tekee meidät rikollisiksi kuningattaren valtakunnassa, silloin meidän täytyy kärsivällisesti kärsiä mitä tahansa hän tehneekin." Tuomari kysyi: "No, onko tämä teidän viimeinen sananne joko elämäksi tahi kuolemaksi?" – "Se on meidän viimeinen sanamme joko elämäksi tahi kuolemaksi", vastasivat kristityt.

Pian lähestyi heidän pääsinpäivänsä. Heinäkuun 9 p:nä jylisivät jälleen linnoituksen tykit merkiksi siitä, että koittanut oli kristittyjen kohtalonhetki. Imahamasinan laajalla paraatikentällä julistettiin kristittyjen kuolemantuomio. Vangittuja oli kaikkiaan 16, joista 11 oli tuomittu kuolemaan; niistä oli kaksi paennut, joten yhdeksän piti mestattaman. Tuomion perustelussa sanottiin, että huolimatta usein toistetuista varoituksista nämä ihmiset rukoilivat jatkuvasti valkoisten Jumalaa ja kunnioittivat Häntä.

Kello neljä oli määrä panna tuomio täytäntöön vanhalla mestauspaikalla Ambohipotsin marttyyrikukkulalla. Marttyyreiltä riistettiin heidän vaatteensa ja heidät kuljetettiin mestauspaikalle alastomina sidottuina neljän miehen kantamiin tankoihin. Heidän kasvoiltaan kuvastui hiljainen rauha, ja iloinen iäisyystoivo purppuroi iltaruskon tavoin heidän elämänsä viime hetkiä.

Eräs nuori rouva puhui tuskain tiellä siitä syvästä onnesta, joka aaltoili hänen povessaan, sekä kristityn turvallisesta luottamuksesta ja elävästä iäisyystoivosta. Saattava väkijoukko näytti merkillisen rauhalliselta. Toisia liikutti sääli, toiset tunsivat inhoa kamalan julmuuden vuoksi.

Kun vihdoin saavuttiin perille Ambohipotsin mainehikkaalle marttyyrikukkulalle, jylisi jälleen tunnuksellinen tykinjyske, jonka kaiku kantautui Antananarivon kallioperustuksilta julistaen sen valtakunnan voittokulkua, jonka Kuningas voitti suurimman voittonsa sinä päivänä, jolloin Hän avutonna riippui kirouksen puulla neljän rautanaulan varassa; valtakunnan, joka osoittautuu loistavimmalla tavalla helvetin valtain voittajaksi erikoisesti juuri siellä, missä vuotaa marttyyriveri.

Marttyyrikuoleman kautta pääsivät tänä muistorikkaana päivänä täydellisyyteen m.m. seuraavat pyhät: Paavali ja Joosua sekä heidän vaimonsa, Flora, Daavidin vaimo ja Ramanisa, joka kasteessa oli saanut nimen Joosia.

Viimeksimainitusta jäi erikoisen rakas muisto Madagaskarin taistelevan seurakunnan mieleen. Jo ennen vainoja hän oli ollut innokas, tulirintainen evankeliumin julistaja. Kun sitten puhkesi myrsky, oli hän sonnustautunut vahvistamaan vaipuvia käsiä ja tukemaan horjuvia polvia. Hän oli ollut kristittyjen lohduttaja maakuopissa ja kallionkoloissa, vuorten onkaloissa ja metsien syvyyksissä sekä pitkillä vaellusretkillä. Hänen puheensa oli sydämellistä, hänen rukouksensa palavia, hänen laulunsa iloisia ja toivorikkaita. Eräs hänen laulunsa on otettu madagassilaiseen laulukirjaan. Näin hän hoiti papillisia tehtäviään vainotun ja taistelevan seurakunnan keskuudessa, kunnes sai armon marttyyrikuoleman kautta siirtyä siihen kuolemaan asti uskolliseen voittajainparveen, joka Siionin vuorella ylistää teurastettua Karitsaa, ja josta Patmoksen näkijä todistaa: "Ja minä kuulin äänen taivaasta ikäänkuin paljojen vesien kohinan ja ikäänkuin kovan ukkosenjylinän, ja ääni, jonka kuulin, oli ikäänkuin kanteleensoittajain, kun he soittavat kanteleillaan. Ja he veisasivat uutta virttä valtaistuimen edessä ja neljän olennon ja vanhinten edessä."

Heidän kuolinpaikallaan kohoaa nyt upea temppeli kertoen uskosta Jumalan Poikaan; – uskosta, joka voittaa maailman; rakkaudesta, joka on väkevämpi kuin kuolema; uudesta, elävästä toivosta, joka ei lannistu raskaimpienkaan kärsimysten keskellä; ja niistä kuolemaan asti uskollisista Karitsan seuraajista, jotka eivät ole rakastaneet henkeään edes kuolemaakaan väistääkseen.

4. Viisi vuoden 1842:n marttyyriä.

Kuten tarkkaava lukija huomaa, oli edellisten marttyyrien taivaallinen syntymäpäivä, jolloin he marttyyriuden kauniin oven kautta astuivat sisälle iankaikkiseen elämään, heinäkuun 9 p. 1840. Se päivä on Madagaskarin marttyyrihistorian mainehikkaimpia. Vainot jatkuivat hellittämättömällä ankaruudella myös vuosina 1841-42. Viimeksimainitulta vuodelta on erikoisesti mainittava viiden jalon veritodistajan nimet.

Kristittyjen tietoon oli tullut, että eräät sakalava-päälliköt halusivat luokseen kristittyjä opettajia. He lähettivät heidän luokseen Ratsisambahinan ja Raberahamban. Paluumatkalla he joutuivat rajavartijoitten käsiin, jotka veivät heidät pääkaupunkiin. Siellä heitä kidutettiin julmalla tavalla, jotta he ilmoittaisivat uskonveljiensä nimet. Sitä he eivät kuitenkaan tehneet, vaan kuiskasivat erään vankilassa käyneen kristityn korvaan, että he eivät tule pettämään veljiään, täytyipä heidän sitten kärsiä mitä tahansa. Tutkintotuomarille he taas ilmoittivat, että he olivat menneet sakalavojen luo opettamaan heille Jumalan sanan avulla hyviä tapoja ja kunnollista elämää, jotteivät he varastaisi heidän karjojaan ja harjoittaisi maassa väkivaltaa. He olivat siellä rukoilleet ja lukeneet raamattua, mutta kaikki oli tapahtunut isänmaallisessa mielessä ja maan parhaaksi.

Tämä selitys ei kuitenkaan tyydyttänyt tuomaria. Heidät tuomittiin kuolemaan ja vietiin tuomion täytäntöönpanoa varten omaan kyläänsä, missä heidät mestattiin julkisella paikalla heinäkuun 19 p. 1842.

Kulkiessaan tuskien tietään he sanoivat sydämelliset jäähyväiset veljilleen ja sisarilleen uskossa. He huusivat heille: _"Voikaa hyvin, rakkaat ystävät! Jumala tahtoo, että me kohtaamme Hänet tänään paratiisissa."_ Pakanat ihmettelivät tällaista iloista uskonvarmuutta ja kuolonvalmiutta. Ystävistä taas näytti ikäänkuin he olisivat astuneet taivaaseen heidän silmäinsä edessä. Heidän päänsä pistettiin paalujen päihin peloitukseksi toisille. Mutta sen sijaan, että ne olisivat peloittaneet toisia, niiden henkevät piirteet pikemminkin herättivät pakanoitten mielissä kunnioitusta kristinuskoa ja kristittyjen sankarillista lujuutta kohtaan.

Kolmen kuukauden kuluttua sattui jälleen tapaus, joka maksoi muutamien kristittyjen hengen. Eräänä yönä oli tuntematon käsi kiinnittänyt erään talon seinälle pääkaupungissa lehden. Se oli sivu, joka sisälsi Mateuksen evankeliumin 23. luvun. Siinä oli alleviivattu 13. jae: "'Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun suljette taivasten valtakunnan ihmisiltä! Sillä itse te ette mene sisälle, ettekä salli menossa olevien mennä sisälle".

Kun kuningatar sai tiedon siitä, piti hän sitä julkeana loukkauksena ja antoi vihassaan ankaran julistuksen: ellei tähän tekoon syyllinen henkilö ilmoittaudu neljän päivän kuluessa, niin hänet, milloin tahansa hänet saadaan ilmi, jauhetaan hienoksi kuin piikivirouhe.

Määräaika kului umpeen, eikä kukaan ilmoittautunut. Silloin kuningatar vangitutti Raharon, erään kuningas Radaman kahdestatoista pääopettajasta ja tuomitsi hänet yhdessä eräiden toisten kanssa tyhjentämään tangiinamaljan. Mutta kun tuomiota pantiin täytäntöön, huomattiin, että eräs toinen kristitty, Ratsimilei, oli koettanut tehdä myrkyn tehottomaksi. Nyt julistettiin julma tuomio: Raharo, Ratsimilei ja muuan kolmas kristitty Imamondshi hakattiin pieniksi palasiksi ja poltettiin.

Mutta eivät edes tällaiset raakalaisteot voineet ehkäistä kristinuskon voittokulkua. Se saatiin kyllä aikaan, että kristillisyydestä puhuttiin vähän, mutta sitä enemmän sitä ajateltiin. Tällöin jouduttiin vertailemaan kristittyjen ja pakanain kuolemaa. Sitä synkkää epätoivon ja sielunahdistuksen taustaa vastaan, minkä tarjosi piintyneitten pakanain kuolema, säteili sitä kirkkaampana kristittyjen kuolonvalmius ja elävä iankaikkisen elämän toivo. Näin toteutui täälläkin alkukirkon ajoilla peräsin oleva lauselma: Sanguis martyrum semen christianorum, marttyyrien veri on kirkon kylvö.

Antananarivon verisen tyrannin ies painoi raskaana madagassien maata. Tämän sai kokea koko kansa yleensä yhtä hyvin kuin kristitytkin, vaikka vaino kohtasi erikoisesti jälkimmäisiä. Kaikkia poliittisesti epäiltyjä vainottiin. Lähetyssaarnaaja Ellis mainitsee, että kahdeksana kuukautena sen jälkeen kuin lähetyssaarnaajat olivat poistuneet, oli toimitettu 1016 mestausta. Maassa kyti kaikkialla levottomuus, ja usein oli kapinoita. Maanviljelys ja muut elinkeinot olivat lamassa, liikesuhteet ulkomaiden kanssa katkenneet. Verot ja muut kuormitukset painoivat kansan hartioita. Epätoivoissaan pakenivat ihmiset suurin joukoin metsiin, missä häiritsivät yleistä turvallisuutta ja veivät karjaa. Usein kristittyjä sekoitettiin orjiin ja vangittiin ryöväreinä ja rajan yli kulkijoina.

Noin 200 kristittyä harhaili kurjuudessa aarniometsissä ja vuorilla, maakuopissa ja kallionkoloissa. Toisia ajettiin kuin metsän petoja luoksepääsemättömille kukkuloille. Mutta he eivät lannistuneet eivätkä kadottaneet rohkeuttaan. He kirjoittivat Johnsille: "Te kehoitatte meitä rohkaisemaan mielemme eikä lannistumaan. Me otamme varteen Teidän kehoituksenne ja olemme täynnä luottamusta ja iloa. Ja kun Te kirjoitatte, että jos meiltä jotakin puuttuisi, niin tulee meidän ilmoittaa se; on eräs seikka, josta me olemme suuresti huolissamme: se on raamattujen puute. Ne, jotka meillä ovat, ovat jo kokonaan kuluneet. Mitä toimeentuloomme tulee, niin voimme sanoa: meillä on eikä ole. Kaikki omaisuutemme on riistetty meiltä. Kuitenkin, tämä on Herran sana: 'Katselkaa kaarneita: ne eivät kylvä eivätkä leikkaa, ja Jumala ruokkii ne siitä huolimatta.' Ja aivan niin, kalliit ystävät, Herra on armollinen meillekin."

Valaiseva sekä kristittyjen että koko väestön kannalta on se kirje, jonka uskovaiset kirjoittivat Johnsille 1841, seuraavana vuotena hänen käyntinsä jälkeen pääkaupungissa.

"Jumalan meitä siunaavan hallituksen kautta olemme vielä elossa emmekä unohda Teitä emmekä ystäviämme. Mitä tahdomme sanoa Teille, rakastettu isä, on tämä: onnettomuus, joka on kohdannut meitä ja josta olette kuulleet, kasvaa voimakkaasti. Mestaukset, kurjuus ja jumalantuomiot lisääntyvät koko maassa. Kolmen tuhannen henkilön täytyi Vonizongon piirikunnassa ottaa tangiina kuningattaren käskystä, ja muilla paikkakunnilla oli samanlaista. Jos Herra ei ole meidän suojamme, niin me olemme kuoleman lapsia. Me olemme ikäänkuin ylhäällä vuorella oleva kaupunki, joka ei voi olla piilossa. Hallituksen palvelemisemme on edelleenkin hyvin raskasta. Kun Israelin lapset palvelivat faraota, niin he saivat kuitenkin jonkunlaisen pienen lepohetken yöllä. Mutta meillä jatkuu aina samalla tavalla. Meidän täytyy tehdä työtä yötä ja päivää."

5. Pakoretkillä ja turvapaikassa.

Hebrealaiskirjeen 11. luvussa on uskon- ja kärsimyksen sankareille pystytetty muistomerkki, ainutlaatuinen jylhässä monumentaalisuudessaan. Sen viimeisen edelliset jakeet on omistettu kristillisille pakolaisille ja tunnustajille. Kun ensin on kerrottu niistä epäinhimillisistä kidutuksista, rääkkäyksistä ja pahoinpitelyistä, jotka ovat tulleet monien marttyyrien ja tunnustajani osaksi, niin kuvaus jatkuu: "Toiset ovat saaneet kiertää mieroa lampaannahoissa ja vuohennahoissa, puutteenalaisina, ahdistettuina, pahoinpideltyinä, joita pitämään maailma ei ollut arvollinen; he ovat saaneet harhailla erämaissa ja vuorilla ja luolissa ja maakuopissa." Tämä klassillinen kärsimyskuvaus pitää myös kirjaimellisesti paikkansa Madagaskarin marttyyriseurakuntaan nähden.

Mutta meidän ei kuitenkaan tarvitse etsiä näin etäisiä esikuvia ja liittymäkohtia uljaiden sankariemme elämyksille ja kokemuksille. Niitä tavataan kirkon historiassa myöhemmälläkin ajalla: valdolaiset sekä hugenotit, Ranskan evankeliset uskovaiset uskonpuhdistuksen aikoina, ovat käyneet läpi saman kärsimyksen ja tuskan helteen. Ja kärsimysten malja on ollut kaikille yhtä katkera ja tuskantäyteinen, olivatpa sitten kysymyksessä Piemontin vuoristossa ja luoksepääsemättömillä alppihuipuilla piileksivät ja turvaa etsivät valdolaiset tahi Cevennien "Hugenottien luolassa" jumalanpalvelusta viettävä "Erämaan seurakunta" tahi Akatson vuorenhuipuilla, kallionrotkoissa ja läpi tunkemattomissa aarniometsissä pakoileva Madagaskarin marttyyriseurakunta. – Nämä kärsijäseurakunnat ovat vertauskuvallisesti puhuen kolme mainehikasta uskonveljeä, toistensa vertaisia kärsimyksissä ja ristinkantamisessa, vaaroissa ja kunniassa, pyhäin kärsivällisyydessä ja uskossa. Ja niinkuin jylhässä alppivuoristossa toisten kukkulain ja vuorenhuippujen takana näkyy aina uusia, entistä komeampia ja juhlallisempia, samoin häämöittävät näiden uljaiden uskonsankarien takana alkukirkon ja Vanhan testamentin kärsijäin valiomiesten jämerät ja monumentaaliset hahmot.

Tätä pakolaistyyppiä edustaa Madagaskarin marttyyriseurakunnassa luonteenomaisimmin jo useita kertoja aikaisemmin mainitsemamme pelottoman uljas, neuvokas ja viisas tunnustaja Rafaravavi, jonka viimeksi tapasimme Rafaralahin marttyyrien yhteydessä valmistautumassa pakomatkalle. Tahdomme seurata tätä jaloa, vaarain karkaisemaa ja kärsimysten kirkastamaa pyhää naista uusilla pakoretkillä ja uusissa vaikeuksissa, kunnes hän vihdoin kärsimystoveriensa kanssa löytää turvapaikan Mauritiuksella, ja sieltä sitten tuleentuneena lyhteenä ja kypsänä elona korjataan siihen maahan, missä ei enää ole oleva kirousta, missä ei harhailla henkipattona, missä ei tarvita kynttilän valoa eikä auringon valoa, vaan missä "Herra Jumala on valaiseva heitä, ja he hallitsevat iankaikkisesti". – Ja valtaistuimella Istuja sanoo: "Katso, uudeksi minä teen kaikki."

Kuten aikaisemmin olemme nähneet, antoi Rafaralahin vaimo miehensä marttyyrikuoleman jälkeen vangittuna, kidutusten ja rääkkäysten uuvuttamana ilmi Rafaravavin ja eräitä muita kristittyjä. Samoin mainituin, ettei heillä ollut muuta keinoa kuin lähteä kiireisesti pakomatkalle. Mutta suuren hädän hetkelläkään Rafaravavi ei kadottanut tyyntä harkintaa ja mielenmalttia. Ja niinpä hän ennen pakomatkaansa hiipi vankilaan sanomaan jäähyväiset serkulleen. Vartijat nukkuivat, ja kun hän pelkäsi herättävänsä ne, niin hän vain pudisti äänettömästi sukulaisensa kahlehdittua kättä ja poistui yhtä hiljaa ja huomaamatta kuin oli tullutkin.

Pakolaiset jättivät murhaajakaupungin taakseen ja suuntasivat retkensä länteen. Kulkien syrjäpolkuja he saapuivat 15 tuntia kestäneen matkan jälkeen Itanimaninan kylään, missä menivät kristityn Andrianilainan kotiin. Hän ja hänen vaimonsa Saara Razafi ottivat heidät sydämellisesti vastaan.

Heidän pakonsa oli herättänyt kaupungissa tavatonta huomiota, ja kuningatar lähetti sotamiehiä kaikkiin suuntiin etsimään pakolaisia. He olivat huolissaan Paavalin ja kaupunkiin jääneiden kristittyjen vankien kohtalosta ja kaksi heistä meni Paavalin kotikylään, mikä oli kahdentoista yömatkan päässä. Siellä he saivat surullisen tiedon hänen vangitsemisestaan.

Ollessaan huolissaan turvallisuudestaan tuli heille apu odottamattomalta taholta. Muuan hallituksen virkamies tarjoutui viemään heidät turvaan Ambatomangan itäpuolella olevaan metsään ja varustamaan heidät siellä välttämättömillä elintarpeilla. Niin kauan kuin hänellä oli pala leipää, hän tahtoi jakaa sen heidän kanssaan.

Oli sysimusta yö ja sade valui rankkoina virtoina heidän lähtiessään matkalle. Aamun koittaessa he saapuivat ystävän taloon, joka oli kolmen tunnin matkan päässä kaupungista. Isäntä sytytti heti tulen, jonka ääressä he sitten voivat kuivata vaatteensa ja raamatun sekä muita kirjoja. Senjälkeen he lähtivät jatkamaan matkaansa. He kulkivat yli tulvivien virtojen ja muiden esteiden, kunnes seuraavana päivänä saapuivat perille heille osoitettuun turvapaikkaan, missä he sitten oleskelivat puoli vuotta.

Metsässä heillä oli pieni maja, missä asuivat. Polttopuista ei ollut puutetta. Sen sijaan tuotti suuria vaikeuksia ruoan saanti. Mutta hätä keksii keinon, ja rakkaus ei säiky vastuksia. Ja niinpä heidän jalo ystävänsä kantoi henkensä uhalla selässään heille riisiä. Aina silloin tällöin hän teki tuon vaivaloisen 15-20 tuntia kestävän matkan selässään raskas riisitaakka. Toisinaan heitä vaivasi kylmyys ja sateet, toisinaan he olivat vaarassa joutua vangiksi ryöväreinä.

Kerran loppui heidän riisivarastonsa kokonaan, ja heidän oli pakko elää metsämarjoilla. Joosef ja Simeon, jotka olivat yhtyneet heihin, eivät kestäneet sitä ja he päättivät lähteä henkensä kaupalla kaupunkiin, kun heitä muussa tapauksessa uhkasi nälkäkuolema.

Mutta nälkä, kylmyys ja rankkasateet eivät olleet heidän ainoat vihollisensa. Vaarallisempia olivat kuningattaren vakoilijat, nuo ihmishahmossa hiiviskelevät hyeenat, jotka väijyivät heidän jokaista askeltaan. Yhteinen usko ja yhteiset vaarat liittivät heidät kuitenkin toisiinsa niin läheisillä ja hellillä rakkauden siteillä, ettei sellaista oltu nähty milloinkaan ennen madagassien maassa.

Sillä aikaa kuin toiset pakolaiset elivät metsässä, asui Rafaravavi Andrianilainan perheessä. Saaran saattamana hän meni varhain aamulla lähellä olevan vuoren rotkoihin ja hiipi sieltä pimeän tullen kotiin, missä vietti yönsä. Mutta kerran hän oli varomaton ja rohkeni tulla päiväsaikaan. Hänet huomattiin ja hänen pakopaikkansa ilmoitettiin sotaministeri Rainiharolle, joka lähetti heti kahdeksan sotilasta vangitsemaan tunnustajaa. Varovaisuuden vuoksi he tutkivat ensin vuoriston, mutta eivät löytäneet sieltä ketään, sillä Rafaravavi oli kylmyyden vuoksi jäänyt kotiin. Nyt he päättivät lähteä kylään. Kun sotamiehet lähestyivät kylää, alkoivat varikset raakkua Andrianilainan talon lähellä. Saara kuuli niiden pitämän elämän ja luuli niiden tulleen syömään hänen pihalle kuivumaan levittämäänsä riisiä. Aikoessaan mennä karkoittamaan nuo kutsumattomat vieraat hän hämmästyksekseen näki kaksi sotamiestä tulevan keihäät kädessä. Hän meni nopeasti sisälle ja ehti hiljaa varoittaa Rafaravavia, ennenkuin sotilaat astuivat sisään ja kysyivät tunnustajaa. Saara ja hänen miehensä istuivat lieden äärellä ja Rafaravavi oli kätkeytynyt maton alle viereiseen huoneeseen, minne hän kuuli sotamiesten puheet. Hänen sydämensä jyskytti niin, että hän pelkäsi sotilasten kuulevan sen, mutta sydämessään hän turvasi Herraan ja toisti itsekseen: "Kun maata panet, et sinä säiky; kun lepäät, on unesi makea. Sinun ei tarvitse pelätä äkillistä hirmua eikä jumalattomien myrskyä, kun se tulee; sillä Herra on turvanasi ja varjelee jalkasi ansasta." Sotilaat poistuivat tekemättä kotitarkastusta, ja niin Herra pelasti palvelijattarensa sillä kertaa variksien toimiessa Hänen sanansaattajinaan.

Mutta Saaraa odotti uusi yllätys. Kun hän meni ulos, niin häntä vastaan tuli Simeonin lanko kysyen, voisiko hän suoda turvapaikan vainotulle pyhälle. Saara huusi ulos miehensä. Sotilaat luulivat hänen menevän varoittamaan Rafaravavia ja seurasivat häntä. Mutta Rafaravavi ennätti kuitenkin lähteä pakoon. Yön tullen hän kulki korkean ruohon turvissa, joka ulottui yli hänen päänsä, läheiseen kylään toisten ystäväin luo. Sinne tulivat yksitellen muutkin pakolaiset.

Tuli aika, jolloin myös Andrianilainan ja hänen vaimonsa oli pakko tarttua pyhiinvaellussauvaan. Tultuaan tunnetuiksi kristittyjen suojelijoina, he eivät enää tunteneet oloaan turvalliseksi. Ja niin he pakenivat ensin erään naapurin luo ja sieltä erääseen kylään, jossa heidät otettiin ystävällisesti vastaan. Sieltä he menivät erään sukulaisensa luo. Tuskin he olivat tulleet viimeksimainittuun paikkaan, kun he kuulivat sotilaiden etsivän naapurista erästä rouvaa. Peloissaan he päättivät palata samaan kylään, mistä olivat tulleet. Kun he illan suussa saapuivat sinne, kuulivat he naapurista äänekästä puhetta. He riensivät ystävättärensä luo. Tämä seisoi ensin hetkisen mykkänä hämmästyksestä ja ilmoitti sitten sotamiesten etsivän heitä kaikkialta. Heidän naapurista kuulemansa melun aiheuttivat juuri mainitut sotilaat. "Minne", virkkoi hän, "voin kätkeä teidät täksi yöksi ja aamuvarhaiseksi?" Vihdoin hän piiloitti heidät talon lähellä olevaan riisikuoppaan ja peitti sen orjantappurapensailla. Siellä he viettivät sitten vuorokauden. Senjälkeen heidän ystävättärensä vei heidät maniokki-istutuksille, missä he piileksivät useampia päiviä. Tästä piilopaikastaan he näkivät, miten Rafaralahin syyttäjä eräänä päivänä meni heidän ohitseen kahdeksan sotamiehen seurassa, mutta vainoojat eivät kuitenkaan huomanneet heitä.

Mutta kauan he eivät olleet sielläkään turvassa. Varhain aamulla kukon laulaessa he eräänä päivänä päättivät lähteä etsimään uutta turvapaikkaa. Varovaisuuden vuoksi he lähettivät edellään pienen pojan, jonka tuli antaa merkki kukkulalta, jos lähettyvillä olisi sotamiehiä. Poika teki työtä käskettyä. Tultuaan kukkulalle hän huomasi parikymmentä sotamiestä ja antoi sovitun merkin. Kaksi pakolaisnaista syöksyi silloin suin päin pakoon. Rafaravavi ei jaksanut seurata heitä, vaan heittäytyi suohon. Hän vaipui sinne liejuun ja mutaan kaulaa myöten, mutta oli samalla turvassa kaislojen keskellä. Kun sotamiehet olivat poistuneet, niin ystävät tulivat ja nostivat hänet ylös suosta.

He kulkivat nyt eteenpäin halki sellaisen seudun, niissä oleskeli ryöväreitä. Viettivätpä he erään yön ryövärien luolassa. Toisen kerran he nukkuivat rannalla suurien kivien välissä ja yhden yön korkean heinän peittämällä hautakummulla. Lopuksi he saapuivat onnellisesti toivottuun paikkaan. Ystävällinen kristitty otti heidät kyynelsilmin vastaan kätkien heitä jonkun aikaa asunnossaan. Mutta kun se kävi mahdottomaksi, hän vei heidät istutuksilleen ja pystytti sinne syrjäiseen paikkaan teltan, joka oli hyvin suojassa korkean ruohon keskellä. Siellä hän elätti heitä kolme kuukautta. Sunnuntaisin kokoontuivat kristityt sinne hartaushetkeen, ja noin 20 henkeä oppi lukemaan heidän siellä olonsa aikana.

Vihdoin vainoojat väsyivät tuloksettomaan etsimiseen ja palasivat pääkaupunkiin. Kristityt voivat nyt hengittää vapaammin. Samaan aikaan kohtasi heitä toinenkin ilosanoma. He saivat kuulla Johnsin olevan Tamatavessa. Heissä heräsi halu saada tavata häntä ja, jos suinkin mahdollista, lähteä hänen seurassaan Mauritiukselle.

He päättivät lähteä Tamataveen, mutta tie sinne kulki pääkaupungin kautta, joka heille näissä oloissa oli surmankuoppa. Rafaravavi pukeutui orjattareksi esiintyen Andrianilainan ja hänen puolisonsa palvelijattarena kantaen päänsä päällä vaatemyttyä. Niin he saapuivat onnellisesti pääkaupunkiin. Tiellä oli tosin muuan orja tuntenut Rafaravavin ja tehnyt siitä ilmoituksen hänen entiselle omistajalleen, mutta onneksi tämä ei uskonut orjan ilmoitusta.

Pääkaupungissa naiset menivät eri taloihin ystäväin luo, ja Andrianilaina lähti yhdessä erään toisen kristityn kanssa Tamataveen kohtaamaan Johnsia. He tapasivatkin hänet ja saivat samalla arvokkaan avun eräästä rikkaasta ja vaikutusvaltaisesta virkamiehestä, jonka nimi oli Ramiandrahasina. Hän luovutti heidän käytettäväkseen erään tyhjän talon ja antoi serkkunsa Jamesin tehtäväksi varustaa heidät ruokatarpeilla. Andrianilainan seuralaiselle annettiin rahaa ja evästä, ja hän kiiruhti pääkaupunkiin etsimään toisia pakolaisia, joiden joukossa olivat myös Simeon, Daavid ja Joosef.

Nyt alkoi vaarallinen pakomatka edellämainittuun satamakaupunkiin. Neljänä päivänä ja yönä he eivät uskaltaneet poiketa mihinkään taloon. He kulkivat syrjäpolkuja tahi koettivat raivata itselleen tien aarniometsän halki. Erään kylän lähellä he poikkesivat tieltä syrjään valmistamaan ruokaa ja lukivat virkistyksekseen Luuk. 18. lukua. Heihin teki erikoisen syvän vaikutuksen sanat: "Mikä ihmisille on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista." Yöllä he kulkivat lampun valossa, mutta tullessaan kylän kohdalle he kätkivät lamppunsa ruukkuun.

Sillä kohdalla, missä keskusylänkö laskeutuu rannikkoalangolle, on jyrkkä Angova-sola. Oli sadeaika. Vesi valui virtanaan, ja tiet olivat niljakkaat. Heillä ei ollut tulta eikä suojaa, mutta he lohduttautuivat ajatuksella, että kerran pääsevät siihen maahan, missä jumalattomien raivo lakkaa ja missä väsyneet saavat levon.

Päästyään solan läpi he tulivat alas tasangolle. Heidän tiensä kulki nyt troopillisen rikkaan ja rehevän kasvivyöhykkeen läpi, missä vesirikas matkustajapuu tarjosi virkistystä ja mikä oli komean raffia-palmun kotimaa. Toisena päivänä he näkivät edellään kulkevan 300:n miehen suuruisen sotilasjoukon matkalla Tamataveen. He seurasivat varovaisesti perässä. Eräässä paikassa he näkivät tulevan kahdeksan miestä puettuina valkoisiin lamboihin. Huomatessaan heidät he poikkesivat kiireesti tien oheen ja kätkeytyivät pensaikkoon. Näin he saapuivat suurelle Manguru-virralle, jonka ylitse oli vaarallista kulkea krokodiilien vuoksi. Ja mikä pahinta: oli vain yksi vene, sekin hallituksen, joka välitti liikennettä toiselle puolelle. He seurasivat kuitenkin rohkeasti sotamiesten kintereillä, ja lautturi luuli heidän kuuluvan sotilasten saattueeseen ja vei heidät toiselle rannalle.

Monien vaikeuksien jälkeen he saapuivat vihdoin Tamataveen. Jo oli aikakin. Heidän jalkansa olivat turvonneet sietämättömästi, ja ruokavarat olivat tyyten lopussa. Ainoa ruoka, mitä heillä loppumatkalla oli ollut, oli kynttilän tali. Tultuaan rantaan he piileksivät aluksi kaislikossa ja lähettivät orjiksi pukeutuneet ystävänsä Ramiandrahasinan luo. Satamassa liikkui alinomaan vahtisotilaita, ja siksi oli tarpeen äärimmäinen varovaisuus.

Heidän rikas suosijansa ja ystävänsä otti heidät ystävällisesti vastaan ja tarjosi turvapaikan omassa talossaan. Nämä vainotut ja henkipatot sielut olivat ylen onnellisia saadessaan jälleen olla katon alla ja hengittää vapaasti. Iloisin mielin he lukivat virkistyksekseen Johanneksen 16. lukua. Rohkenivatpa hiljaa laulaakin.

Heidän suosijansa ilmoitti Johnsin lähteneen takaisin Mauritiukselle, jottei hänen pitkällinen oleskelunsa Tamatavessa herättäisi epäluuloja. Kymmenen päivän kuluttua hän odotti häntä takaisin, ja pakolaisten tuli olla joka hetki matkavalmiina.

Mutta he eivät olleet täysin turvassa edes tässä rauhan satamassa, sillä oli hiuskarvan varassa, etteivät he joutuneet pyydystäjän paulaan. Tapaus oli seuraava.

Ramiandrahasina lähetti eräänä yönä orjansa noutamaan jotakin siitä talosta, missä kristityt majailivat. Orja käsitti herransa väärin luullen, että hänen tuli noutaa pakolaiset satamaan. Kristityt olisivat joutuneet suoraan pedon kitaan, mutta sattui olemaan rankkasade, ja vartijat olivat poistuneet vahtitupaan. Ramiandrahasina hämmästyi nähdessään kristittyjen tulevan luokseen. Hän ei voinut kätkeä heitä siellä ja hänen oli pakko lähteä kuljettamaan heitä takaisin. Kun vartijat huomasivat sen, niin he kysyivät, minne he olivat menossa. Hän vastasi olevansa menossa maatilalle ystäväinsä kanssa liikeasioiden vuoksi. Kun hän oli arvossapidetty mies, niin he saivat jatkaa matkaansa ilman muuta.

Vihdoin saapui laiva Mauritiukselta. Kristityt menivät sataman lähellä olevaan rantakaislikkoon, missä odottivat sovitun veneen saapumista. Sinne luotiin heille matruusin vaatteet, ja eräs ystävä meni satamaan puhelemaan vartijoiden kanssa kääntääkseen heidän huomionsa toiselle suunnalle. Nyt oli käsissä ratkaisun hetki, josta riippui heidän elämänsä ja kuolemansa. Mielenliikutuksen ja jännityksen vuoksi he tuskin uskalsivat hengittää. Vihdoin saapui vene. Hiljaa kuin varjot he astuivat veneeseen, joka vei heidät laivalle. Kun he nousivat kannelle, niin kapteeni toivotti heidät tervetulleiksi. Hän hieroi käsiään ihastuksesta ja lausui madagassinkielellä: "Efa kabari", s.o. kauppa on tehty. Kristityt pyysivät lupaa saada veisata kiitosvirren. Vainottujen pakolaisten laulussa, jota kapteeni ja miehistö liikutettuina kuuntelivat, oli Karitsan uuden virren tuntu. Raitis ja virkistävä tuulenpuuska puhalteli maalta, kun laiva seuraavana aamuna nosti ankkurin ja suuntasi matkansa kohti Mauritiusta. Kristityille se merkitsi elämää ja vapautta. He saapuivat perille lokakuun 14 p. 1838.

Vainotussa ja näennäisesti kuoleman kanssa kamppailevassa kristinuskossa oli kuitenkin pohjimmalla oikea rajumyrskyn voima, joka tempasi juuriltaan ja siirsi sijaltaan lujatkin rautatammet. Näin kävi nyt Tamatavessa. Rikas ja mahtava Ramiandrahasina ei hänkään enää tuntenut itseään turvalliseksi tultuaan tunnetuksi kristittyjen suojelijana. Myöskin hän tarttui pyhiinvaellussauvaan ja lähti yhdessä serkkunsa James (Jaakko) Andrianisan kanssa maanpakoon Mauritiukselle. Hän asettui asumaan mainitulle saarelle, kun taasen hänen serkkunsa lähti eräiden toisten pakolaisten kanssa matkalle Englantiin Kap-kaupungin kautta.

Heidän matkansa oli ihmeellinen. Englantilaiset ystävät kokosivat heille matkarahat. Tultuaan Kapiin he tapasivat siellä ystävänsä Cameronin ja useita maanmiehiään. Kristittyjen hottentottien kanssa heillä syntyi mielenkiintoinen keskustelu raamatun avulla.

Ilmaistakseen vaikeudet toistensa ymmärtämisessä molemmat avasivat 1 Moos. 11: 1-7. Senjälkeen hottentotit puhuivat tulkin välityksellä vierailleen muutamia lohdutuksen sanoja ja kehoittivat heitä hakemaan Ef. 2: 2-5. Nämä vastasivat saman luvun 14. ja 15. jakeella sekä Gal, 3: 28. Toisessa tilaisuudessa hottentotit laskivat madagassien sydämelle Joh. 16: 33; 2 Tim. 3: 12; ja Ap.t. 14: 22. Saarivaltakunnan tunnustajat vastasivat viittaamalla Room. 8: 35-39. Yhdessä he lauloivat lauluja, joissa oli sama sävel, vaikkakin erikielinen teksti. Myöskin hottentotit uhrasivat roponsa kärsivien uskonveljiensä matkarahoiksi. Englantiin he saapuivat toukokuun lopulla 1839.

Rafaravavi ja Saara voittivat sydämellisyydellään kaikkien englantilaisten uskonsisartensa rakkauden ja kunnioituksen. Jälkimmäinen kuoli siellä jouluk. 22 p. 1842 vain 22-vuotiaana. Edellisen pyhiinvaellus taasen päättyi jonkun verran myöhemmin Mauritiuksella, jonne koti-ikävä ennen pitkää pakoitti heidät kaikki lähtemään. Vanha Simeon virvoitti heitä saarnalla ja sielunhoidolla.

Johns oli kirjeenvaihdossa Antananarivon ahdistetun seurakunnan kanssa. Sikäläiset uskovaiset kirjoittivat hänelle: "Olemme kuulleet kuningattaren käskyistä ja siitä menettelytavasta, jolla meidät surmataan, jos meidät tavataan. Me luotamme aina Vapahtajan armahtavaisuuteen. Voitteko tehdä jotakin meidän pelastukseksemme? Me ajattelemme kuolemaa, joka meitä odottaa. Henki on tosin altis, mutta liha on heikko."

Toisella kertaa he kirjoittivat: "Me esitämme tilamme, jotta, jos on mahdollista, tekisitte jotakin meidän helpoitukseksemme. Me sanomme: jos on mahdollista, sillä Vapahtajamme itse käytti tätä sanontatapaa rukouksessaan taivaalliselle Isälle: 'Jos on mahdollista, niin menköön minulta pois tämä malja!'" Kirjeensä loppuun he liittivät kehoituksen: "Olkaa niin erinomaisen ystävällinen ja lähettäkää meille muutamia kirjoja ja eläkää hyvin kuolemaan asti!"

Tämä oli heidän viimeinen tervehdyksensä uskolliselle sielunhoitajalleen, sillä elokuulla v. 1843 hän, toimiessaan pakolaisten hyväksi Nossi-Ben saarella, kuumeen tempaamana siirtyi siihen maahan, missä ei ole vihaa eikä vainon myrskyjä, vaan missä Karitsa hallitsee iankaikkisesti.

Lähetyssaarnaaja Griffith oli asettunut liikemieheksi Antananarivoon. Eräänä päivänä tuotiin hänen taloonsa Tsitialaingia. Häntä syytettiin kristittyjen pakolaisten avustamisesta, sakotettiin ja karkoitettiin valtakunnasta syysk. 1 p. 1840.

Ahdistettuna ja pahoinpideltynä, mutta ei kuitenkaan toivottomana eli Madagaskarin erämaanseurakunta ja kulki pyhiinvaellussauvaansa – pyhäin kärsivällisyyteen ja uskoon – nojaten kohti taivaallista isänmaata.

6. Kristus palatsissa ja pakolaisleirissä.

Smyrnan seurakunnan enkelille lausui marttyyrien henkien Herra: "Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään. Katso, perkele on heittävä muutamia teistä vankeuteen, jotta teidät pantaisiin koetukselle, ja teidän on oltava ahdistuksessa kymmenen päivää. Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun." Nämä sanat voisimme asettaa otsikoksi sille ajankohdalle Madagaskarin marttyyrihistoriassa, josta seuraavassa esitämme muutamia piirteitä.

Ilmestyskirjan alussa näemme myös, miten elämän ja kuoleman Herra kulkee eri seurakuntien keskuudessa ja lähettää jokaisen seurakunnan enkelille hänen seurakuntansa hengellistä tilaa vastaavan sanoman. Niinpä sanotaan Pergamon seurakunnan enkelin asuvan "siellä, jossa on saatanan valtaistuin". Ja samalla annetaan hänelle ihana tunnustus: "Sinä pidät nimestäni kiinni etkä ole kieltänyt uskoani niinäkään päivinä, jolloin Antipas oli todistajani, hän, tuo uskolliseni, joka tapettiin luonanne."

Tästä näemme Herran käyneen ahdistetun ja vainotun seurakuntansa keskellä. Samaa todistaa myös alkukirkon vainojen historia. Näemme siellä, miten elämän Herra on Henkensä kautta läsnä Mamertiinilaisessa vankiluolassa, niissä viruvat apostoliruhtinaat Pietari ja Paavali, kristinuskon avain ja miekka. Toisinaan näemme Hänen lähestyvän Henkensä kautta jalosukuisia roomalaisia ylimyksiä, Flaviuksien ja Aciliuksien jälkeläisiä, jotka vaihtavat konsulin purppurareunaisen toogan Karitsan verisen vanhurskauden lumivalkoiseen vaippaan ja täyttävät veljien lukua Kristuksen pyhinä marttyyreinä.

Toisinaan taas näemme tuon samaisen Mestarin, jolla on oppinut kieli virvoittamaan väsynyttä sanalla, lähestyvän oppinutta filosofia tahi kaunopuhujaa, jotakin Justinusta tahi Cyprianusta, joiden hengen syvää iäisyyskaipuuta eivät tyydytä Apollon lähteet, ja antavan heille elävää vettä sekä viisauden, joka ylittää kaiken inhimillisen viisauden ja järjen päätelmät, kuten tapahtui Stefanukselle, ensimmäiselle marttyyrille.

Mutta me emme näe tuota lempeää ja hiljaista miestä – gentlemannia sydämeltään, mitä sanontatapaa englantilainen raamatunkäännös käyttää – jolla on puhkaistu kylki ja haavain merkit käsissä ja jaloissa, seurustelevan vain sellaisten henkilöitten kanssa, jotka kantavat joko hengellisten armolahjojen tahi maallisen vallan ja inhimillisen viisauden vaippaa, vaan me tapaamme Hänet vieläkin useammin yhteiskunnan halpojen ja ylenkatsottujen parissa: orjain, käsityöläisten ja muiden yhteiskunnan pieneläjäin. Niinpä Hän seurustelee hengessä tuttavallisesti Lyonin amfiteatterin areenalla orjanaisen Blandiinan kanssa ja antaa esimerkin pyhäin kärsivällisyydestä ja uskosta, joka haastaa ainutlaatuista kieltään vielä vuosituhansien takaa.

Samaa voimme sanoa Madagaskarin henkeen ja vereen asti vainotusta marttyyriseurakunnasta. Sielläkin tapaamme kristittyjä tahi kristinuskolle myötämielisiä henkilöitä kaikissa yhteiskuntaluokissa matalasta majasta aina kuningattaren palatsiin ja kotiorjasta perintöruhtinaaseen asti. Koetamme tutustua lähemmin muutamiin näihin ylhäissukuisiin kristittyihin.

Vainojen aikaa Madagaskarilla oli kestänyt noin kymmenkunta vuotta, kun sattui valtiollisia tapahtumia, jotka vaativat huomiota. Ranskalaiset olivat saaneet eräältä sakalavakuningattarelta Nossi-Ben ja Nossi-Kumban saaret luoteisrannalla. Eräs toinen sakalavapäällikkö oli myönyt ranskalaisille Nossi-Vitsiun saaren vihamielisyydestä hovalaisia kohtaan. Nämä tapahtumat katkeroittivat kuningatar Ranavalonan mieltä, ja hän karkoitti Tamatavesta englantilaiset ja ranskalaiset kauppiaat, jotapaitsi erään ranskalaisen kauppiaan varastot ryöstettiin. Englantilaiset ja ranskalaiset lähettivät v. 1845 Mauritiukselta sotalaivoja, jotka ampuivat kaupungin tuleen. Mutta kolmetoista näihin kansallisuuksiin kuuluvaa henkilöä joutui madagassien käsiin. Heidät tapettiin ja päät ripustettiin paalujen päihin madagassilaiseen tapaan. Sotapäällikkönsä Ratsitakaiman, joka antoi haudata ulkomaalaiset, Ranavalona antoi mestata ja ripustaa hänenkin päänsä paalun päähän.

Kristittyjen keskuudessa oli näihin aikoihin hyvin hiljaista. Alttarin pyhä tuli paloi kyllä, mutta vain syvällä ahjon hiilissä. Pinnalla oli kaikki hiljaista. Heidän kirjeensä lähetyssaarnaaja Freemanille puhuu tässä suhteessa voimakasta kieltä. He kirjoittavat:

"Ihmeellinen on tosiaankin Jumalan siunaus, sillä Hän on uskollisesti kuullut Teidän ja meidän rukouksemme, niin että, mitä meihin tulee, vaino ei ole voinut vahingoittaa ketään. Opiskelevien luku kasvaa suuresti, ja niillä, jotka ovat tuomitut orjuuteen siinä mielessä, ettei heitä milloinkaan saa ostaa vapaaksi, on nyt lupa siihen. Niin, ylenpalttinen, ihmeellinen ja hämmästyttävä on Jumalan voima. Hän lunastaa Israelin orjuudesta, ja Hän tempaa sen perkeleen vallasta, jolta he voisivat tulla Jumalan kansaksi. Sanokaa kaikille, jotka tunnette, että mikä ihmisille on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista, ja kun Hän vaikuttaa, niin ei mikään voi estää. Älkää laiminlyökö meitä, lapsianne, jotka Jumala on antanut Teille, jotta Te ruokkisitte ja kasvattaisitte heitä, sillä Jumala ei tahdo jättää heitä huomioonottamatta ja Hän on vielä auttava meitä ylenpalttisesti. Olkaa vakavia rukouksessa, sillä rukous on valtaa ja voimaa ja elämää. Jumala kuulee Teidän rukouksenne ja lähettää meille vastauksensa. Hallitus ei ole vielä muuttunut. Mutta kun me tutkimme Jumalan sanaa, erittäinkin niitä kohtia, jotka soveltuvat meille, niin me voitamme tositeossa toivoa ja uskallusta. Me näemme, että Jumala on väkevä, ettei kukaan voi ryöstää meitä Hänen kädestään, eikä estää, mitä Hän tahtoo tehdä. Lukekaa mieluummin Dan. 3:27-28; 4:31-32; 6:20-28. Taistelkaa vakavasti meidän ja itsenne puolesta, sillä kun Jumala on meidän puolestamme, kuka voi olla meitä vastaan? – Kaikki Madagaskarin kristityt lähettävät kaikille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, terveisensä. Hänessä ovat ystävät, jotka rakastavat toisiaan, vaikka ovatkin eroitetut, kuitenkin yhdistetyt yhdeksi." –

Me näemme kristittyjen olevan toivorikkaita ja turvallisella mielin. Mutta eräs seikka tuottaa heille vakavaa huolta: heiltä puuttuu raamattuja ja muuta kristillistä kirjallisuutta. Tämän johdosta he kirjoittavat Mauritiuksella pakolaisina oleville uskonveljilleen: "Tämän me tahdomme sanoa Teille: me olemme huolissamme sen johdosta, että meillä on niin vähän raamattuja ja me toivomme hartaasti saavamme enemmän. Me tarvitsemme niitä, sillä raamattu on meidän oppaamme ja ystävämme, joka opettaa ja perusteellisesti tutkii meitä meidän yksinäisyydessämme ja hiljaisuudessamme ja lohduttaa meitä meidän hädässämme ja ahdistuksessamme. Ylistetty olkoon Jumala! Niitä, jotka Hänen armonsa kautta menevät eteenpäin, on jo hyvin monta, niin että suurimmalla osalla ei ole lainkaan raamattua. Lähettäkää sentähden meille niin paljon kuin voitte lähettää, sillä silloinkaan niitä ei ole kylliksi. Olkoot ne pieniä, jotta ne voitaisiin helposti kätkeä. Myös laulukirjoja, katkismuksia ja Bunyanin 'Kristityn vaelluksia' tarvitsemme ja lentolehtisiä, jotka soveltuvat meille. Ajatelkaa sitä sanaa, jonka Hän sanoi Pietarille: 'Kaitse minun lampaitani.'"

Sitten he kuvailevat omaa tilaansa seuraavasti:

"Mitä tulee maamme tilaan, niin se on yhä edelleen synkkä, ja vaino jatkuu edelleen. Siitä huolimatta ihmiset menevät eteenpäin. Ylistetty olkoon Jumala, joka antaa heidän niin menestyä! Sunnuntaiksi menemme jollekin kukkulalle tahi johonkin laaksoon kauaksi ihmisten asuma-alueilta. Me jätämme kotiseutumme lauantaina ja kokoonnumme sunnuntaina jumalanpalvelukseen. Mutta vain miehet voivat mennä niin kauaksi, ja me tunnemme syvästi niiden tuskan, jotka eivät voi tulla mukaan. Kuitenkaan emme lannistu, vaan rukoilemme jatkuvasti Jumalaa auttamaan meitä, jottemme pensistyisi ahdingossamme. Sillä Jeesus sanoo: 'Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias.' Ja Hän sanoo myös: 'Tämän olen puhunut teille, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielin, minä olen voittanut maailman.' Kaikki ystävämme, jotka ovat tuomitut orjuuteen, ovat nyt vapaat. Jumala olkoon ylistetty! Hän on maailman hallitsija ja Hän on käskenyt vapauttamaan vangit. Me menemme eteenpäin, sillä Jumala on kätkenyt meidät siipiensä varjoon, niin etteivät ihmiset huomaa meitä. Ja vaikka monet kuulevat meistä ja näkevät meidät, niin he eivät kuitenkaan tule estämään meitä, sillä he sanovat: 'Nämä ihmiset rukoilevat'. ja niin he eivät etsiskele meitä; niin, vieläpä nekin, jotka ovat ympärillämme, ovat alkaneet sääliä meitä."

Näistä kristittyjen kirjeistä huokuu meitä vastaan sama luja luottamus, jonka tapaamme elämän Herran omissa sanoissa taistelevalle seurakunnalleen: "Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, ja minä elän; ja olin kuollut, ja katso, minä elän iankaikkisesti; ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet."

Mutta ylösnoussut ja kirkastettu Vapahtaja, joka johtaa ruhtinasten sydämet niinkuin vesiojat, päätti toimittaa kansalleen mahtavan ulkonaisen avun ja turvan raivaamalla itselleen tien kuninkaalliseen palatsiin. Samoin kuin Daavidilla muinoin oli Saulin huoneessa jalossa Jonatanissa uskollinen liittolainen ja salainen suojelija, samoin sai vainottu ja ahdistettu Jumalan seurakunta Madagaskarilla voimakkaan ja vaikutusvaltaisen puolustajan ja suojelijan nuoressa perintöruhtinaassa Rakotond-Radarnassa (nuoressa Radamassa), jota tavallisesti nimitettiin vain Rakotoksi. Hän oli lämminsydäminen ja hyväntahtoinen nuorukainen täynnä sääliä kaikkia kärsiviä kohtaan, kuuluivatpa ne mihin kansaan, säätyyn tahi yhteiskuntaluokkaan tahansa. Hänen suopeutensa kristinuskoa kohtaan, joka lähenteli todellista kääntymystä, oli ihmeellinen. Ensimmäinen syy, joka lähensi häntä kristittyihin, oli epäilemättä hänen lempeä ja säälivä luonteensa. Mutta sattui asioita, jotka raivasivat maaperää syvemmälle Jumalan Hengen työlle.

Erästä virkamiestä, joka asioiden vuoksi usein liikkui hovissa, seurasi toisinaan hänen kristitty serkkunsa. Perintöruhtinas joutui kosketuksiin viimeksimainitun kanssa, ja pian tuli puhe kristinuskosta. Prinssin ystävällinen käytös rohkaisi kristittyä esiintymään avomielisesti, ja niinpä Rakoto ennen pitkää seurasi uutta ystäväänsä kristittyjen salaisiin kokouksiin. Siellä hän sai kuunnella nuorta tulirintaista herätyssaarnaajaa Ramakaa, jolle kristityt hänen pelottoman esiintymisensä vuoksi olivat antaneet nimen Rasalasala (rohkea). Intohimoisen voimakkaana ja vakuuttavana virtaili evankeliumin julistus hänen tulisilta huuliltaan tunkeutuen myös hänen kuninkaallisen kuulijansa sydämeen. Nuori prinssi tahtoi perehtyä lähemmin kristinuskoon ja kutsui kristittyjä öisin luokseen hoviin keskustelemaan ainoasta tarpeellisesta. Kristityt kirjoittivat hänestä: "Hän puhui senjälkeen hyvin usein meidän kanssamme kristinuskosta ja vihdoin hän kutsui muutamia meistä suojiinsa linnan pihalla, jotta voisi keskustella kanssamme salaisesti, kuten nyt usein tapahtuu. Hän meni sunnuntaisin säännöllisesti toisten kristittyjen kanssa metsiin laulamaan, rukoilemaan ja lukemaan Jumalan sanaa."

Prinssi sai pian tilaisuuden tehdä kristityille arvokkaita palveluksia. Sen vuoden (1846) lopulla, jolloin hän oli liittynyt kristittyihin, esitettiin pääministerille luettelo, joka käsitti sadan sellaisen henkilön nimet, joita syytettiin rukouskokouksissa käymisestä. Heitä kaikkia uhkasi kuolemantuomio. Perintöruhtinaan väliintulon kautta vain kahdeksan pakotettiin ottamaan tangiinaa; niistä yksi kuoli; viisi myytiin orjuuteen ja kymmenkunta pantiin kahleisiin.

Kristityt eivät voineet olla kyllin kiitollisia Jumalalle tästä uudesta ystävästä, jonka Hän oli herättänyt heille heidän verivihollisensa palatsissa. He kirjoittivat: "Me menimme ylös Antananarivoon ja kokoonnuimme siellä yhdessä kuningattaren pojan ja vainottujen kristittyjen kanssa, jotka, vaikka kärsivätkin kahleita ja vankeutta, eivät kuitenkaan masentuneet saatanan kiusauksissa. Ja niiden kristittyjen, joita ei vainottu, me huomasimme lisääntyvän suuresti. Ja Rakoto, kuningattaren poika, edistyy suuresti Herran rakkaudessa, ja joka yö kokoontuu hänen luokseen muutamia kristittyjä kiitokseen ja ylistykseen. Oi, ylistetty olkoon Jumala, joka on lähettänyt laupeutensa Rakotolle ja kaikille ihmisille!"

Valtioneuvostossa perintöruhtinas lausui kerran kristityistä: "Miksi heitä pitäisi tuomita kuolemaan? He ovat tehneet meille vain hyvää. Jos heidän täytyy kuolla vain sen vuoksi, että he lukevat Pyhää Kirjaa ja rukoilevat, niin minunkin täytyy kuolla, sillä minäkin olen tehnyt sitä, myös minä olen silloin kristitty." – Hänen kääntymyksensä ei kuitenkaan ollut täydellinen ja perinpohjainen, kuten myöhemmin saamme nähdä.

Kun kristityt näin saivat tukea vaikutusvaltaiselta taholta, kävivät he "erinomaisen lukuisiksi". Mutta vihollinen ei levännyt liioin. Rainiharo, tuo piintynyt pakana ja vanhan uskonnon suojelija, päätti raivata tieltä kristillismielisen perintöruhtinaan. Ollessaan kerran kahden kuningattaren kanssa, hän luuli otollisen hetken tulleen ja virkkoi: "Madame, Teidän poikanne on kristitty. Hän rukoilee kristittyjen kanssa ja rohkaisee heidän mieltään tässä uudessa opissa. Olemme tuhon omia, ellei Teidän majesteettinne pakota prinssiä pysähtymään tällä eriskummallisella tiellä." Äidinrakkaus voitti kuitenkin kristinuskonvihaajan kuningattaren sydämessä, kun hän vastasi Rainiharolle: "Hän on minun poikani, minun ainoa, rakas poikani. Tehköön hän sitä, mikä häntä miellyttää! Jos hän tahtoo ruveta kristityksi, niin ruvetkoon! Hän on minun ainoa poikani!"

Kristittyihin liittyi muitakin nuoria ylimyksiä. Pääministerin serkun (toisten mukaan hänen oman poikansa) silmät olivat avautuneet näkemään Jumalan kirkkautta Jeesuksen Kristuksen kasvoissa. Eräänä päivänä Rainiharo käski serkkunsa menemään tunnettuun kristittyjen kokouspaikkaan ja merkitsemään kaikkien saapuvilla olevien nimet. Nuorukainen meni. Mutta sen sijaan, että hän olisi laatinut pyydetyn luettelon, hän ilmoitti kuka hän oli ja millä asialla hän oli tullut sekä kehoitti kristittyjä hajaantumaan nopeasti, jotteivät joutuisi vainoojainsa käsiin. Tullessaan pääministerin luo tämä pyysi häneltä luetteloa. Nuorukainen vastasi, ettei hänellä ole sellaista. Vihastunut pääministeri huudahti hänelle silloin: "Sinä et totellut minun käskyäni, nuori mies! Miksi olet tehnyt niin? Sinun pääsi täytyy pudota, sillä sinäkin osoittaudut kristityksi." – "Niin, setäni", virkkoi nuorukainen, "minä olen kristitty; ja jos Sinua miellyttää, niin voit tappaa minut, sillä minun täytyy rukoilla." Rainiharo vaikeni hetkeksi, katseli ihmetellen serkkuaan, jonka päättäväisyys ja luja miehekkyys häntä miellytti, ja lausui: "Oi, ei, Sinun ei tarvitse kuolla!"

Vielä kolmaskin ruhtinaallinen nuorukainen alkoi tunnustaa ja seurata Häntä, joka on tie, totuus ja elämä. Se oli Rakoton serkku ja nuoruudenystävä Ramondsha, kuningattaren sisarenpoika.

Hän oli aikaisemmin ollut kuningattarelle erikoisen rakas, sillä hän oli ollut sydämellään ja sielullaan kiinni vanhoissa pakanallisissa tavoissa ja uskomuksissa, sekä vihannut ankarasti kristittyjä. Mutta seurustelu kristillismielisen perintöruhtinaan kanssa oli saattanut hänet tarkistamaan suuntaa. Hän tuli vakuutetuksi epäjumalain turhuudesta ja kristittyjen asian oikeudesta ja avasi sekä kaupunki- että maalaistalonsa kristittyjen käytettäväksi. Kuningattareen ei kummankaan prinssin kääntyminen tehnyt mitään vaikutusta, sillä hän luki heidän kääntymisensä kristittyjen noituuden syyksi. Ja tätä kuningattaren vakaumusta lujittivat voimainsa mukaan prinssien valtiolliset vihamiehet. Tämä ei kuitenkaan vähentänyt kristittyjen iloa, ja täynnä rohkeata luottamusta he kirjoittivat:

"Miten ihmeellinen onkaan Jumalan voima sellaisena kuin me sen nyt näemme siinä vakavassa tutkimuksen hengessä, joka näyttäytyy ihmisten sydämissä. He tulevat etsimään Herraa vankilassa vangittujen kanssa, vainottujen pakopaikoilla, vuorilla ja laaksoissa. Milloin ja niissä tahansa he voivat miten kuten kokoontua huutamaan Herraa avukseen, sinne he vetäytyvät. Suloiset ovat vangituille vankilan kahleet, he eivät häpeä niitä enää."

Toisella kertaa kirjoittaa eräs kristitty:

"Sanokaa kaikille seurakunnille maassanne, että me isoamme ja tarvitsemme elämän leipää. Keksikää nerokkaita suunnitelmia lähettääksenne meille raamattuja; sillä me olemme nykyään kuin sata nälkäistä, joilla on yksi lusikka, koska Teiltä aikaisemmin saamamme kirjat ovat poltetut. –

"Vaino ei ole estänyt Jumalan sanan leviämistä, vaan mieluummin edistänyt sitä vielä enemmän. Vangittujen kahleet, tangiinatuomiossa koeteltujen säilyminen ja marttyyrien veri on edistänyt Jumalan sanan kasvua ihmisten sydämissä. Niiden piilopaikat, jotka itse piilottautuivat, haastavat Jumalan voimasta, sillä he pysyvät Kaikkivaltiaan varjossa. –

"Jos joitakin pitäisi myydä orjiksi, niin kukaan ei tahdo ostaa heitä, sillä Herra pehmittää heidän sydämensä; ja kun piiloutuneet tulevat näkyviin, niin kenelläkään ei ole voimaa syyttää heitä tahi ottaa heitä vangiksi, sillä Herra pitää aisoissa ihmisten vihan.

"Viisi vangittua pysyvät kukin omassa kodissaan yhden vartijan vartioimina, mutta hekin menevät toisinaan, ja Herra on ottanut pois heidän kahleensa. Sanan saarnaaminen ja raamattujen ja pienempien lehtisten korjaaminen on ainoa työ, mitä he tekevät. Hyvin monet ihmiset ovat tulleet ja puhuneet heidän kanssaan, ja myös vanginvartijoista on tullut kristittyjä. Tämä suuri voima täyttää ihmisten sydämet hämmästyksellä, ja heidän sydämensä sanoo heille, että siinä on Jumala. Tämän suuren voiman todistajia ovat nyt meidän silmämme. Harrastakaa sentähden jatkuvasti vakavaa rukoilemista meidän ja Teidän puolestanne.

"Ylistetty olkoon Jumala, joka ei ole jättänyt meitä iankaikkiseen kadotukseen, vaan on lähettänyt rakkaan Poikansa lunastamaan meitä saatanan vankeudesta! Niin, Jeesuksen Kristuksen veri lunastaa meidät, pelastaa meidät, puhdistaa ja pesee meidät, suuret syntiset, kaikesta synnistä. Suurella ja voimakkaalla kutsumuksella on Kristus kutsunut meitä, ja me olemme palanneet Hänen luokseen. Kaikki veljet ja sisaret uskossa haluavat kuulla Teistä ja niin pian kuin mahdollista saada kirjeen Teiltä."

Kristinuskon ja kristittyjen tila oli näin ollen vainoista huolimatta sangen hyvä. Kristuksen veri virtaili lämpimänä, voimaa antavana ja elämää uhoovana seurakunnan suonissa. Kristinusko oli jälleen osoittanut sankarivoimaansa, ja pyhäin kärsivällisyys ja usko olivat jälleen kulkeneet riemukulussa tällä kertaa madagassien maassa. Mutta Ilmestyskirjan 12. luvussa mainittu, syvyydestä kotoisin oleva tulipunainen lohikäärme, joka väijyy poikalasta ja tahtoisi niellä sen, himoitsi jalointa mehua ja jumalaisinta juomaa: pyhien marttyyrien verta. Se ei voinut ilman kateutta katsella, kuinka erämaa kukoisti liljana ja kuinka kuiva maa oli muuttunut heruvaksi hetteeksi. Sen himojen helvetin saastaiseen löyhkään tottuneet sieramet eivät voineet sietää sitä jalojen tuoksujen huumaa, joka lemusi Herran viinimäestä ja Hänen ihanasta yrttitarhastaan, jonka Luojan ja Lunastajan iäinen isänrakkaus sulki hellään syleilyynsä, ja jonka jalot tuoksut vainojen kolea pohjatuuli kantoi siivillään turhuuden markkinatorille ja maailman suurelle areenalle. Aseekseen se oli tällä kertaa valinnut prinssi Ramondshan veljen Rambosalaman, joka oli entinen kruununperillinen ja vannoutunut kristinuskon vihamies. Samassa määrin kuin hänen nuoremman serkkunsa, kuningattaren oman pojan ja silloisen kruununperillisen harrastus ja rakkaus kristinuskoon kasvoi, samassa määrin lisääntyi hänen oma kiukkunsa ja kateutensa. Ja pian leimahti ilmiliekkiin uusi vainonmyrsky, peloittavampi ja tuhoisampi kuin edellinen, mutta myös kunniakkaampi ja mainehikkaampi.

Maan perustukset järähtelivät jälleen madagassien maassa; taasen kuului pitkäisen jylinää, ja salamat sinkoilivat hengen maailmassa. Ja samoin kuin Eliaan voima lepäsi kaksinkertaisena hänen seuraajansa Eliisan hartioilla, samoin kulki Madagaskarin marttyyriseurakunta kohti voittoja ja voimanosoituksia, jotka ovat marttyyrien pyhän sankaritarinan juhlallisimpia ja majesteetillisimpia ilmestyksiä.

C. TOINEN VERINEN VAINON MYRSKY.

1. Riemukulussa.

Useiden vuosien hiljaisuuden jälkeen puhkesi jälleen vainon hirmumyrsky, joka armottomasti ruhjoi ja runteli Jumalan seurakuntaa madagassien maassa. Mutta tämä uusi vainon aika merkitsi samalla suuria voittoja Jumalan valtakunnalle ja jalointa sankariaikaa tämän saarivaltakunnan marttyyrihistoriassa. Raivoisena puhalsi vainon pohjoinen viimojaan Herran ihanaan yrttitarhaan, ja väkevätuoksuisena levitti evankeliumin jalo nardus lemujaan. Sytytettiin jälleen vainon valkeita, ja roihusivat polttoroviot, mutta niiden keskellä kaikui Karitsan uusi voittovirsi, ja niiden yllä kaareili Jumalan iankaikkisen rauhan- ja armoliiton kaunis kaari. Pyhät harhailivat jälleen vuorilla ja aarniometsissä, tahi viruivat vankilassa, mutta kaiken armon ja lohdutuksen Jumala oli heidän kanssaan kaikissa vaivoissa ja ahdistuksissa. Pyhiinvaeltajan telttamaja purettiin äkkiä ja väkivaltaisesti, nopeammin kuin paimen purkaa majansa erämaassa, kun ruumis syöstiin syvään rotkoon vasten graniittikalliota, mutta henki kohosi Jumalan istuimen luo. Valtakunnan historiaa kirjoitettiin jälleen verellä ja kyynelillä madagassien maassa.

Vaino alkoi helmikuun 19 p:nä 1849. Sen puhkeamisen merkkinä oli seuraava tapaus.

Kuningatar antoi käskyn hävittää kaksi prinssi Ramondshan taloa, koska niissä oli pidetty rukouskokouksia. Prinssi rukoili armoa, mutta kuningatar oli taipumaton, ja talot hävitettiin maan tasalle. Kelvolliset rakennusaineet veivät hurjistuneet joukot mukanaan. Samalla pantiin viisi kristittyä kahleisiin. Heitä kidutettiin julmasti ja säälimättömästi, jotta he ilmoittaisivat toiset kristityt. Kolme kieltäytyi miehekkäästi, mutta kaksi vangittua antoi ilmi useampia kristittyjä. Niistä vangittiin neljä. Helmikuun 22. p:nä vangittiin vielä kaksi, isä ja poika, joten vankilassa oli nyt yksitoista kristittyä. Ja nyt alkoivat varsinaiset kuulustelut.

Andohalon kaupunginosaan kutsuttiin koolle kansankokous, jossa ilmoitettiin kuningattaren tahto. Eräs virkamies luki julki kuningattaren julistuksen, jossa sanottiin: "Minä kysyn teiltä, sanokaa minulle totuus eikä valhetta. Miksi ette tahdo jättää tämän uuden uskonnon tietä ja sen jumalanpalvelustapaa? Minä olen riistänyt upseereilta heidän arvonsa, toisia olen antanut tappaa, vielä toisia olen tuominnut ikuiseen orjuuteen, ja siitä huolimatta te jatkatte tämän uuden uskonnon harjoitusta. Mikä on se syy, minkä vuoksi te ette tahdo luopua siitä ja luovuttaa niitä kirjoja, joiden vaikutuksesta olette tehneet tämän?".

Nämä suorat kysymykset vaativat suoraa vastausta ja tunnusta ja rohkeutta. Ja hetken kuluttua astui vaikenevasta joukosta esille kaksi kristittyä, jotka vastasivat sekä omasta että toisten puolesta: "Kunnioitus Jumalaa ja Hänen lakiaan kohtaan kieltävät meitä lakkaamasta rukoilemasta." Muuan kolmas virkkoi vielä: "Meidän rukouksemme tuottavat vain hyvää kuningattarelle, hänen valtakunnalleen, hänen alamaisilleen ja hänelle itselleen. Kun maan hedelmät ovat kypsät, ja me elämme vuoden lopulla, niin me riemuitsemme ja rukoilemme Jumalaa, että Hän siunaisi kuningatarta ja hänen valtakuntaansa ja meitä."

Joukko hajaantui, ja kuningattarelle ilmoitettiin kansan vastaus. Senjälkeen kutsuttiin koolle toinen kansankokous ja kansalle ilmoitettiin, ettei maassa saa levittää uutta uskontoa, kaikkein vähimmän kristinuskoa. Ja samalla kiellettiin uudelleen kaste, sunnuntain vietto lepopäivänä, kieltäytyminen vannomasta omaisten kautta ja edelleen kieltäytyminen kunnioittamasta jumalia ja teurastamasta härkiä. Samalla kehoitettiin vielä kaikkia kristittyjä ilmoittautumaan rangaistuksen uhalla.

Seuraavalla viikolla käskettiin maakunnan eri piirikuntien kristittyjä kokoontumaan määrättyyn paikkaan ilmoittautumaan. Kuningatar antoi kuuluttaa: "Minä en anna näille rukoilijoille aikaa itsesyytökseen heidän itsensä, vaan Imerinan vuoksi, muutoin minä saattaisin kaikki kuolemaan, sillä he tekevät sellaista, mitä minä vihaan." Kun tutkintotuomari kehoitti kansaa vannomaan epäjumalain kautta ja sadattelemaan itseään todistukseksi, niin eräs kristitty nainen Rabodomanga astui esille ja sanoi: "Minä en rukoile puita, kiviä enkä vuoria. Minä rukoilen ainoastaan Jumalaa, sillä Hän on suuri. Hänen rinnallaan ei ole muita jumalia." Tutkintotuomari virkkoi: "Sinä kurja, sinäkö et tahdo rukoilla esi-isäin henkiä ja epäjumalia?" Kristitty vastasi sankarin rohkeudella: "Minä en rukoile näitä; Jumala yksin on se, jota minä palvelen." Ja tähän lisäsi eräs toinen: "Sillä Hän yksin on arvollinen saamaan uskonnollisen kunnioituksen ja ylistyksen."

Aatelismies Rainitraho, joka oli erään maan etevimmän entisen hallitsijan jälkeläisiä, virkkoi: "Jumala ei ole sallinut rukoiltavan ketään muuta maan päällä eikä taivaan alla kuin Jeesusta Kristusta ainoastaan." – "Lurjus, etkö sinä tahdo rukoilla kuolleita kuninkaita ja epäjumalia?" huusi virkamies. – "Minä en voi palvella ketään niistä", vastasi peloton tunnustaja, "sillä ne ovat kuninkaita, joita tulee palvella, mutta joille ei tule osoittaa jumalallista kunnioitusta. Jumalaa yksin tulee rukoilla aina ja Häntä minä ainoastaan rukoilen." – Tähän huomautti muuan pääkaupungin virkamies: "Lopettakaamme tutkinnot, jotteivät kaikki ihmiset antaisi sellaisia vastauksia." Ja niin tehtiinkin. Rainitraho oli sitten yksi niistä, joka päätti juoksunsa polttoroviolla.

Nyt alkoi jälleen yleinen kristittyjen vaino. Ken ei kieltänyt uskoaan ja vannonut epäjumalain kautta, vietiin vankilaan. Jatketuissa kuulusteluissa tutkintotuomari esitti kristittyjä vastaan seuraavaa: "Mitä te olette tehneet? Juuri sitä, mitä kuningatar vihaa. Te uskotte evankeliumiin, kieltäydytte taistelemasta ja riitelemästä toistenne kanssa, vannomasta toisen sukupuolen kautta, ja suorastaan sellaisella itsepintaisuudella, joka muistuttaa kiveä tahi puuta. Te vietätte sunnuntaita lepopäivänä, otatte rypälemehua ja vähän leipää, huudatte siunausta pään päälle, sitten polvistutte jälleen maahan ja rukoilette ja kun nousette ylös, putoaa vesipisaroita kasvoiltanne ja kyyneleitä silmistänne. Oletteko tehneet sitä? Sillä sellaisia asioita kerrotaan tapahtuvan rukoilevien ihmisten keskuudessa ja sentähden teidän täytyy vannoa vala."

Prinssi Ramondshan seurueeseen kuuluva Ramari niminen kristitty, joka myös oli syytettyjen joukossa, vastasi kaikkien puolesta: "Minä uskon Jumalaan, sillä Hän on tehnyt kaikki kappaleet ja Hän voi tehdä kaiken minun puolestani, ja minä tahdon totella kaikkea, mitä ikinä Hän käskeekin. Mutta mitä taistelemiseen ja sotimiseen tulee, niin mitä hyvää aikaan saataisiin sillä, jos me, jotka olemme yhtä kansaa, sotisimme ja taistelisimme keskenämme? Mutta kun maamme viholliset tulevat, silloin taistelevat Jumalan palvelijat. Ja mitä vannomiseen tulee, niin, jos tahdotaan sanoa totuus, vannomisen kautta tulee totuus valheeksi. Tahi jos valehdellaan, niin muuttuuko se vannomisen kautta totuudeksi? Minä uskon Jumalaan ja luotan Jeesukseen Kristukseen, kaikkien Vapahtajaan ja Lunastajaan, johon myös uskon." Senjälkeen heidät vietiin takaisin vankilaan.

Kristitty nainen Maria virkkoi: "Kun vihollisemme väittävät, etteivät kristityt tahdo taistella, niin se ei ole totta, sillä kristityt taistelevat kuningattaren ja maansa vihollisia vastaan. Mutta mitä kiviin, puihin, epäjumaliin ja vuoriin tulee, niin Jumala ei ole antanut niitä meille sitä varten, että niitä rukoilisimme, sillä ne ovat elottomia kappaleita. Mutta Jumala on taivaan ja maan ja kaikkien kappalten Herra. Ja näistä syistä emme voi rukoilla elottomia esineitä."

Tutkittavien joukossa oli myös Ranivo, rakastettava nuori rouva hyvästä perheestä. Kuningatar olisi mielellään tahtonut pelastaa hänet. Kun häneltä kysyttiin, niin hän vastasi: "Minä en voi palvella epäjumalia; minä tahdon palvella ainoastaan Jumalaa niin kauan kuin Hän suo minun elää, sillä Jumala on antanut minulle elämän ja hengen ja korkeamman hengellisen elämän, jotta voisin palvella Häntä ja sentähden minä kunnioitan Jumalaa." Senjälkeen tutkintotuomari sanoi loukkaavasti: "Ehkäpä sinä olet vähän sekapäinen tai sairas tai noiduttu, ja sinun tulisi miettiä tarkoin sitä, ettei kuningatar vain vihastuisi sinuun ja ettet sinä syöksisi itseäsi perikatoon turhan ja taasen turhan vuoksi." Ranivo virkkoi: "Minä en ole sekapäinen enkä liioin sairas." Saapuvilla olevalle isälleen hän huudahti: "Sinä rakastat minua vilpittömästi, isä, mutta Jumala on antanut minulle hengen kunnioittaakseni Häntä, ja minut valtaisi kauhu, jos lakkaisin rukoilemasta Häntä. Siksipä en lakkaakaan palvelemasta Häntä, jotten kuolisi iankaikkisella kuolemalla." Kun tuomari kuuli tämän, niin hän huusi: "Sitokaa hänet!"

Kun virkamiehet olivat vielä tutkineet muutamia, ja kun he olivat antaneet samanlaiset lujat ja päättävät vastaukset, niin tuomarit sanoivat keskenään: "Kylläpä nuo ovat itsepäisiä ja vastahakoisia ihmisiä."

Maaliskuun 14. p:nä pidettiin toinen kuulustelu. Tällöin syntyi tuomarin ja erään kristityn välillä seuraava keskustelu. Tuomari: "Rukoiletteko aurinkoa tahi kuuta tahi maata?" – Kristitty: "Minä en rukoile niitä, sillä Jumalan käsi on tehnyt ne." – "Rukoiletteko kahtatoista pyhää vuorta?" – "Minä en rukoile niitä, sillä ne ovat vuoria." – "Rukoiletteko niitä jumalia, jotka kuningatar on pyhittänyt?" – "Me emme rukoile niitä, sillä ihmiskädet ovat tehneet ne." – "Rukoiletteko kuninkaitten esi-isiä?" – "Kuninkaat ja hallitsijat ovat Jumalan antamia, jotta kunnioittaisimme, tottelisimme ja palvelisimme heitä. Siitä huolimatta he ovat ihmisiä kuten me. Rukoillessamme me rukoilemme yksinomaan Jumalaa." – "Te teette eron ja vietätte sapattia." – "Se on suuren Jumalan päivä; sillä kuutena päivänä on Herra tehnyt kaikki tekonsa, mutta seitsemäntenä päivänä Hän lepäsi ja pyhitti sen; ja minä lepään ja pidän sen myös pyhänä."

Samoin vastasivat toisetkin kristityt. Kun vangitut uskonveljet ja sisaret istuivat vankilassa, tuli sinne muuan sotamies, jonka vaimo oli myös tunnustajain joukossa. Ihaillen kristittyjen rohkeutta ja uskonlujuutta hän huudahti: "Älkää peljätkö, sillä on hyvä, kun kuolette sen puolesta!" Hänetkin pidätettiin kuulustelua varten, ja kun hän pysyi lujana vakaumuksessaan, niin hänetkin luettiin marttyyrien joukkoon ja hän sai perinnön ja arpaosan heidän kanssaan.

Kuulustelut olivat vihdoinkin päättyneet, ja läheni päivä, jolloin tuomionantaminen ja täytäntöönpano olivat käsillä. Mutta kristityt eivät lannistuneet eivätkä kadottaneet rohkeuttaan näissäkään oloissa. Hätä painoi heidät polvilleen etsimään apua Israelin elävältä Jumalalta. "Kello 1 yöllä me olimme koolla ja rukoilimme." Näin kertoo eräs heistä lyhyin, mutta sisältörikkain ja ilmehikkäin sanoin. Hiljaisina kohosivat huokaukset; ne tulivat ahdistetun sydämen syvyydestä. Ja Isä, joka näkee salaisuudessa, on kerran maksava palkan julkisesti vanhurskasten ylösnousemuksessa. Jaakobin kamppailussa vietetyn yön jälkeen koitti vihdoin se päivä, joka on Madagaskarin mainehikkaan marttyyrihistorian suuri juhlapäivä; se päivä, jolloin Hän, joka istuu Isän oikealla, painoi oman kaikkivaltansa sinetin siihen jaloon uhritekoon, johon Hänen nimensä ja evankeliuminsa vuoksi oli ryhtynyt Hänen madagassien maassa taistelevan seurakuntansa valiojoukko.

2. Maaliskuun 18. pv. 1849.

Jälleen jylisivät tykit Antananarivon linnoituksessa; jälleen kiiri kumea kaiku "Tuhansien kaupunkien kaupungin" kallioperustuksista julistaen sanomaa, että heitettiin elämän ja kuoleman arpaa marttyyrihistorian kunniakkaalla taistelutantereella; että kuolemaan kävivät kuningasten Kuninkaan, Getsemanen ja Golgatan Sankarin, kuolemaan asti uskolliset ja jalot seuraajat.

Tuomiot oli määrätty täytäntöönpantaviksi Analakelin etukaupungissa, ja sinne kulkivat nyt sankat ihmisjoukot. Toisia veti sinne uteliaisuus, toisia sokea Kristus-viha, ja monet menivät myöskin rakkaudesta ja säälistä. Kristityt tunnustajat istuivat vielä vankilan lattialla puettuina likaisiin ryysyihin vartijasotilaiden ympäröiminä. He lauloivat kotimaisesta laulukirjastaan laulua: "Me menemme kotiin Jumalan luo."

Kun saavuttiin perille, niin kantajat laskivat alas taakkansa. Sotilaat pistivät keihäänsä maahan ja asettuivat heidän ympärilleen. Sotilassoiton kaikuessa saapuivat paikalle tuomarit ja virkamiehet tuoden kuningattaren julistuksen, jossa sanottiin: "Minä, Madagaskarin kuningatar, sanon, ettei tähän minun maahani saa tuoda eikä siellä saa harjoittaa mitään muuta uskontoa kuin Andrianimpoinimerinan ja Radaman, eikä muita tapoja kuin heidän esi-isiensä. Kaiken muun minä jyrkästi torjun. Ellen minä olisi saattanut tämän uuden uskonnon tunnustajia syyttämään itseään, niin pian he olisivat kääntäneet koko maan, ja koko kansa olisi seurannut heitä. Minä pidän heitä kapinallisina. Sentähden minä sanon myös, miten minä olen rankaiseva heitä ja tosin niin, kuin sen ovat minulle ilmoittaneet Andrianimpoinimerinan ja Radaman henget."

Nyt otettiin esille syytettyjen luettelot. Niiden mukaan tuomittiin suuret joukot kristittyjä erilaisiin rangaistuksiin, niin että tuomioistuimesta tuli oikea verioikeus. Luettelojen mukaan tuomittiin 117 henkeä ikuiseen pakkotyöhön kahleissa, jotapaitsi 105:lle heistä tuomittiin raipat; 37 saarnaajaa tuomittiin vaimoineen ja lapsineen ikuiseen orjuuteen; 42 henkeä, joilta löydettiin raamattuja, saivat saman kohtalon, ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin; näiden lisäksi tuli vielä erikseen 27 henkeä Vonizongon piirikunnasta; 46 henkeä sakotettiin puoleen orjan hintaan; ja 1643:lle hengelle, jotka olivat käyneet kristittyjen kokouksissa ja jumalanpalveluksissa, tuomittiin sakkoa 3 härkää ja 3 dollaria. Prinssi Ramondsha tuomittiin menettämään sotilasarvonsa ja alennettiin tavalliseksi sotamieheksi. Sitäpaitsi tuomittiin hänelle sakkoa 100 dollaria. Muut sotilas- ja siviiliviranomaiset alennettiin alimpaan luokkaan. Ja 19 kristittyä, joista 15 kuului porvaristoon ja orjiin ja 4 aatelissäätyyn, tuomittiin kuolemaan. Kaikkiaan lasketaan tuomittuja olleen 1903, toisten tietojen mukaan jopa 3000 henkeä.

Kun tuomiot olivat julistetut, niin alkoivat taasen tavanmukaiset juhlallisuudet: tykit jyskyivät, sotilassoittokunnat soittivat ja rummuttajat löivät rumpujaan. Tuntui siltä kuin olisi ollut kuninkaallinen paraati eikä mikään verituomioistuimen istunto.

Marttyyrejä, jotka olivat tuomitut kuolemaan maallisen oikeuden päätöksellä, ja jotka Isän Jumalan iankaikkisen armoneuvon mukaan olivat siihen valitut ja määrätyt, kuljetettiin mestauspaikalle pitkin katuja, joita reunustivat kiihtyneet kansanjoukot. Arvokkaina ja vakavina he astelivat tuskain tietä laulaen kauniita kansallisia laulujaan, joista eräs alkoi sanoilla: "On kaunis maa, joka tekee täysin autuaaksi; siellä on ikuinen lepo eikä huolia milloinkaan." Jalolla alttiudella ja pyhäin kärsivällisyydellä ja uskolla he kävivät osallistumaan Herransa ja Mestarinsa kärsimysten kalkista. Neljää aatelista kuljetettiin erikoisia, heille määrättyjä katuja myöten. Toiset viisitoista taasen vietiin Ampamarinan jyrkänteelle, Antananarivon Tarpeijan kalliolle. Eräät näkijät todistivat, että muutamien marttyyrien kasvot säteilivät niinkuin enkelien kasvot.

Edellämainittu kallionjyrkänne sijaitsi kaupungin ja kuninkaallisen palatsin länsipuolella. Valtavat riippuvat kalliomassat ulottuivat siinä 150 jalkaa alapuolella ammottavan kuilun ylitse. Kuilun pohjalla oli teräväsärmäistä graniittilouhikkoa. Katselemme aluksi heidän tuomionsa täytäntöönpanoa, joka tavallisissa oloissa langetettiin niille, jotka tangiinakoe oli osoittanut syypäiksi noituuteen. Kristittyjä pidettiin nimittäin myöskin noitina, sillä mikäpä muu kuin voimakas vieras taika antoi heille voimaa ja rohkeutta uhmata kuningattaren käskyä?

Kun he tulivat kalliolle, niin siellä heidät riisuttiin ja heidän vyötäisilleen sidottiin köysi. Tunnustaja laskettiin köyteen sidottuna jonkun verran kallion reunan ulkopuolelle. Siinä häntä pidettiin jonkun aikaa heiluvassa asennossa ammottavan kuilun yläpuolella, jotta hänellä olisi vielä kerran tilaisuus harkita tilannetta ja peruuttaa tunnustuksensa. Jyrkänteen reunalla seisoi pyöveli kädessään terävä veitsi valmiina merkin saatuaan katkaisemaan köyden.

Kuilun yläpuolella riippuvalle tunnustajalle tehdään vielä viimeisen kerran kysymys: "Tahdotko jättää rukoilemisen?" Siihen kysymykseen vastaamisesta riippuu hänen onnensa elämässä ja kuolemassa, ajassa ja iankaikkisuudessa. Mutta hän on heittänyt arpansa ja valinnut hyvän osan. Päättävänä ja selvänä kuuluu hänen sankarillinen vastauksensa: "En." Pyöveli katkaisee köyden, ja kärsivän marttyyrin tomumaja murskaantuu kuilun pohjalla oleviin graniittijärkäleisiin, mutta kirkastetun marttyyrin henki kohoaa osaveljien luo alttarin alle taivaallisen temppelin pyhimpään pyhättöön.

Näin he menivät osaansa ja arpaansa toinen toisensa jälkeen. Mutta kun eräs heistä nimeltä Ramonambonina vietiin kauhistuttavan jyrkänteen reunalle, niin hän pyysi saada rukoilla vielä muutaman hetken, "sillä sitä vartenhan minut surmataan". Kun hänen pyyntöönsä suostuttiin, niin hän ensiksi polvistui ja rukoili ääneen. Nousten seisomaan hän kääntyi ympärillä seisovan joukon puoleen ja puhui heille liikuttavia sanoja. Sitten hän virkkoi pyövelille: "Minun ruumiini te syöksette alas syvyyteen, mutta minun sieluani te ette voi heittää alas, sillä minä menen Jumalan luo taivaaseen. Siksipä riemuitsenkin saadessani kuolla Luojani palveluksessa."

Näin heidät toinen toisensa perästä syöstiin rotkoon, kaikkiaan neljätoista. Ainoastaan Ranivo pelastui, sillä kuningatar oli antanut salaisen määräyksen pelastaa hänet, kun hän oli hänen sukulaisensa. Hänet vietiin kuilun reunalle, mistä hän näki loisten kristittyjen kohtalon ja miten heidän ruumiinsa murskaantuivat. Tuomari kysyi häneltä eikö hän tahtoisi palvella jälleen kuningatarta ja pelastaa elämäänsä. Omaiset viittasivat myös raakaan ja julmaan kuolemaan ja koettivat horjuttaa hänen uskoaan. Mutta uljas tunnustaja pyysi, että hänen sallittaisiin mennä veljiensä ja sisartensa luo taivaaseen. Kun pyöveli kuuli sen, niin hän löi häntä kasvoihin ja huusi: "Sinä olet hullu; sinä olet mieletön!" Kuningattarelle ilmoitettiin hänen tulleen mielipuoleksi ja niin hänet karkoitettiin kymmenen tunnin matkan päähän kaupungista. Siellä häntä vartioitiin ankarasti. Hän meni sitten naimisiin erään kristityn kanssa ja pysyi uskossa lujana loppuun asti kuollen korkeassa iässä.

Historia ei kerro, minkä vaikutuksen näiden urheiden marttyyrien kuolema teki silminnäkijöihin. Mutta tuskin erehdymme, jos sanomme, että sen on täytynyt olla valtavan. Kun he vertasivat marttyyrien sankarirohkeutta ja todistajauljuutta sekä heidän maailmanvoittavaa uskoaan omaan toivottomaan pakanuuteensa ja epätoivoiseen kuolemaansa, joka kuvastui heidän silmilleen yhtä tyhjänä ja kammottavana kuin se kuilu, jonne he syöksivät marttyyrien ruumiit, niin emme voi ihmetellä, kun Madagaskarin kristityistä myöhemmin sanottiin: "Sadoista on tullut tuhansia." Ja samoin heidän oman maailmanrakkautensa ja tarkoituksettoman riippumisensa elämässä täytyi tuntua tyhjältä ja kolkolta kristittyjen kirkastettua iankaikkisen elämän toivoa ja ylimaailmallista kuolon valmiutta vastaan, sillä heistä voitiin sanoa samaa, mitä aikoinaan sanottiin alkukirkon kristityistä, että he nimittäin olivat "matkavalmista väkeä."

Heidän kuolintapansa palauttaa myös mieleen muiston eräästä alkukirkon marttyyristä, jalosukuisesta roomalaisesta patriisista Caeciliuksesta, joka perimätiedon mukaan kärsi marttyyrikuoleman keisari Valerianuksen vainon aikana v. 258. Hänet syöstiin rotkoon Tarpeijan kalliolta.

Rooman prefekti oli mestauttanut saman kaupungin piispan Sixtuksen ja muutamaa päivää myöhemmin polttanut diakoni Laurentiuksen hiljaisella tulella. Caecilius, joka oli Laurentiuksen ystävä, katseli vaieten tuskallisen kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Mutta marttyyrin kuoltua hän rohkeasti nuhteli prefektiä hänen julman tekonsa johdosta. Prefekti virkkoi; "Kuka olet sinä julkea, joka uskallat puhua niin Rooman prefektille?" – "Minä olen patriisi Caecilius, ja minun sukuni sinä tunnet varsin hyvin." – "Niin, minä olen kuullut puhuttavan paljon 'sinun hyvistä töistäsi'. Mutta pane nyt tarkoin merkille minun sanani: meidän jalot sukumme puhdistetaan kyllä sellaisista vesoista kuin sinä!" Viikon perästä Caecilius vangittiin, heitettiin vankilaan, missä häntä kidutettiin, ja tuomittiin syöstäväksi alas Tarpeijan kalliolta. Kun hän sitten seisoi jyrkänteen reunalla, niin hän lausui viime sanoikseen: "Olen ennen monta kertaa katsonut kuolemaa silmästä silmään, mutta silloin olin kylmä ja välinpitämätön. Nyt minä riemuitsen, sillä tiedän, että se askel, jonka pian otan, on vievä minut taivaaseen, niihin asuntoihin, jotka siellä ovat valmistetut kaikille uskollisille. Hyvästi, Rooma! Hyvästi, maa! Kaikista aarteistasi et voi valmistaa minulle kruunua niin kallista kuin se, joka nyt odottaa minua."

Mutta muistorikas maaliskuun 18. päivä ei ollut vielä lopussa. Herra tahtoi lisätä armoa ja osoittaa kirkkautensa ja valtasuuruutensa vieläkin huomattavammalla tavalla kuin mitä tapahtui Ampamarinan jyrkänteen reunalla kaupungin länsipuolella. Se tapahtui Faravohitran kaupunginosassa saman kaupungin pohjoispäässä. Siellä oli määrätty täytäntöönpantavaksi edellämainittujen aatelisten kuolemantuomio. Kun he olivat jalosukuisia, niin madagassilaisen lain mukaan ei heidän vertaan saatu vuodattaa, ja niin tuli heidän osakseen tulikuolema. Heidän etuoikeuksiinsa kuului myös, ettei heitä saatu laahata kuolemaan, vaan he saivat astua siihen itse vapaasti.

Näiden neljän marttyyrin joukossa oli aviopari, mies ja vaimo. Täynnä lohtua ja uskonvarmuutta he astelivat kuolemaan laulaen ihania madagassilaisia laulujaan, jotka kerran, olivat olleet heidän autuutensa ja nyt heidän lohdutuksensa. Näiden joukossa oli seuraava: "Kun meidän sydämemme ovat surulliset." Sen jokainen säkeistö päättyi kertaussäkeeseen: "Muista silloin meitä!"

Faravohitraan oli pystytetty neljä patsasta, joiden jokaisen juurella oli halkopino. Kun marttyyrit saapuivat paikalle, niin heidät sidottiin patsaisiin. He käyttäytyivät ritarillisesti, olivat väkeviä uskossa ja antoivat epäröimättä sitoa itsensä patsaisiin. Myöskin edellämainitun aatelismiehen puoliso, jolla kaiken lisäksi oli kannettavana oma taakkansa, voitti luontaisen heikkouden ja arkamielisyyden.

Syvän jännityksen vallassa seisoi kansanjoukko kun alettiin sytyttää tulta halkoihin. Mutta silloin tapahtui ihme, kuten muuan silminnäkijä kertoo: äkkiä puhkee rajuilma, taivaalle ilmestyy loistava kolminkertainen sateenkaari, jonka toinen pää näyttää olevan aivan marttyyrien päiden päällä. Ja kun yritetään sytyttää tulta, niin rankkasade sammuttaa sen useamman kerran. Salaperäinen kauhu valtaa monet katsojat, ja he pakenevat pois. Vihdoin saadaan roviot syttymään, ja nyt alkaa marttyyrien kuolinkamppailu. Mutta roviolta ei kuulu itkua eikä valitusta, vaan riemulauluja. Silloin sattuu tapaus, joka saattaa heidän rakkautensa Kristukseen ja pyhäin kärsivällisyyden säteilemään vieläkin kirkkaammin, – tapaus, joka peloittavan havainnollisesti näyttää, miten kukkurainen saattaa toisinaan olla marttyyrin kärsimysten kalkki.

Edellämainitun aatelismiehen puoliso kantaa rintansa alla nuorta sykähtelevää elämää, joka on määrätty päivän valoon keskellä äidin marttyyrituskia polttoroviolla. Näin on tällä jalolla naisella samanaikuisesti kestettävällään kahdenlaiset tuskat: marttyyriuden tuskiin yhtyvät synnytyskivut. Mutta hän kestää molemmat tuskat, raskaimmat, mitkä ihmislapsen osaksi saattavat tulla, yliluonnollisella rohkeudella ja ilolla. Näyn olisi luullut saattavan kivet vuotamaan verta, mutta pyövelin sydän jää kylmäksi ja koskemattomaksi. Hän työntää äskensyntyneen pienokaisen tuleen, ja niin se palaa siellä yhdessä jalon äitinsä kanssa kenties nuorimpana marttyyrinä, mistä jumalanvaltakunnan aikakirjat tietävät kertoa.

Tuleentuneena satona ja täydellisinä marttyyreinä kootaan nämä kirkastetut sielut iankaikkisuuden eloaittoihin. Keskellä polttorovion tuskia he rukoilevat: "Oi Herra, ota meidän henkemme, sillä Sinun rakkautesi meihin on vetänyt Sinut meidän luoksemme. Älä lue heille syyksi tätä syntiä!" Ja niinkuin Jumalan Pojalle oli se päivä, jolloin Hän ristillä kallisti päänsä ja antoi henkensä, Hänen elämänsä suurin voiton päivä, joka saattoi tuonelan perustukset vapisemaan, niin näkivät myös nämä roviolla henkensä antavat marttyyrit voitonvarmassa uskossaan sen päivän koittavan, jolloin jumalanvaltakunta menisi voittoon heidänkin rakkaassa, vertavuotavassa isänmaassaan. Ja tämän suuren ylösnousemususkon ja elävän toivon kannattamina he huusivat liekkien keskeltä: "Hänen nimensä, Hänen ylistyksensä on kaikuva iankaikkisesti!" Ja se usko ei tullut häpeään, kuten myöhemmin saamme nähdä. Eräs silminnäkijä kertoo: "He rukoilivat niin kauan kuin heissä oli vielä elämää. Sitten he kuolivat hiljaa ja rauhallisesti. Ja kummissaan olivat kaikki ihmiset, jotka näkivät heidän palavan."

Kun lähetyssaarnaaja Ellis myöhemmin kävi Antananarivossa, pistäytyi hän myös tällä kärsimyspaikalla. Käynnistään hän kirjoittaa: "Käydessäni tällä paikalla Mauritiuksen piispan seurassa me seisoimme ja katselimme toiselle puolelle niihin vankiloihin, joissa kärsijät olivat istuneet (Ambatonakangassa), ja samoin siihen paikkaan, missä heidän kuolemantuomionsa oli luettu. Me kuljimme pitkin katua, jolla he, kiihtyneen joukon ympäröiminä, olivat huutaneet avukseen Jumalaa; seisoimme paikalla, jolla he olivat sidotut kuolinpatsaisiin, ja tunsimme, että paikka oli pyhää maata. – Meidän seuralaisemme, joista useimmat olivat olleet noiden tapausrikkaiden päiväin silminnäkijöitä, niiden joukossa erään marttyyrin veli, näyttivät paikkaa, missä sotilaat ja pakanat olivat seisoneet ja huutaneet: 'Missä on nyt Jehova? Miksi Hän ei tule ja ota heitä pois?' Liekeistä sanotaan kuuluneen marttyyrien äänen: 'Jehova on täällä; Hän ottaa meidät parempaan paikkaansa!' Myöskin he näyttivät meille sen kohdan katua, mistä sukulaisten ja kristittyjen uskonveljien luota iloisesti kuolemaan menevät ystävät olivat huiskuttaneet viimeisen jäähyväisensä, minkä he vielä kärventynein käsin toistivat."

Mutta pakanain raivo ei vielä lauhtunut tähänkään. He menivät Ampamarinanan luona olevaan rotkoon, missä viruivat ruhjoutuneiden marttyyrien ruumiit. Kenessä vielä oli elämänkipinä, sen he surmasivat ja kiskoivat marttyyrit niiden vyötäisten ympäri sidotuista köysistä ja toivat ne polttopaikalle Faravohitraan. Siellä he pinoivat ne toistensa päälle niille tuhkakasoille, joissa he olivat polttaneet toiset marttyyrit. Vasta sitten he mielestään olivat saattaneet loppuun helvetillisen työnsä.

Tämä verellä jumalanvaltakunnan aikakirjoihin kirjoitettu päivä on Madagaskarin marttyyrihistorian toinen suuri juhlapäivä ja kenties sen kaunein ja mainehikkain. Se on päivä, joka etsii vertaistaan marttyyrihistorian pyhiltä lehdiltä, ja meidän täytyy siirtyä kauas alkukirkon aikoihin, Smyrnan mainehikkaan marttyyripiispan Polykarpoksen ja Lyonin marttyyrien päiviin, tavataksemme sellaisia hengen ja voiman osoituksia. Siellä kohtaa meitä myös se kaikkivoittava pyhäin kärsivällisyys ja kallionluja usko, jota vastaan voimattomina murtuvat pakanain hehkuva viha ja raivonpurkaukset ja jota me niin syvästi ihailemme alkukirkon marttyyreissä.

Niinkuin kolmenkertaisen sateenkaaren toinen pää lepäsi etäällä taivaan rannalla ja toinen marttyyrien päiden päällä tuona muistorikkaana päivänä Faravohitran etukaupungissa Antananarivon kalliokaupungissa, niin kaareili hengen taivaalla Jumalan iankaikkisen armoliiton monivärinen ja loistava liitonmerkki, merkillinen myös marttyyrihistoriallisessa suhteessa. Noin kuusitoista vuosisataa erotti näitä tapahtumia toisistaan, mutta se tarina, jota kertoi luo armontaivaalla näkyvä majesteetillinen muistomerkki, on historian suurinta ja juhlallisinta sankaritarinaa. Se kertoo, miten valkoisella orhilla ratsastava ja jousta kädessään pitävä voittaja pelasti alkukirkon Neron, Deciuksen ja Diocletianuksen sekä näiden takana olevien helvetin valtain rautaisesta syleilystä ja intohimoisesta puristuksesta; se kertoo edelleen, miten sama voitokas Ratsastaja ja Voitonsankari pelasti valdolaiset ja muut vainotut pyhät keskiajalla katolisen kirkon inkvisitsioonin kidutuskammioista ja saatanallisen vihan ja kavaluuden vainonvehkeistä. Se haastaa uljasta ja voittoisaa sankaritarinaa siitä, miten "Erämaan seurakunta" Ranskassa uskalsi kaiken ja voitti kaiken uskossa Ristiinnaulittuun; miten Alankomaiden uljas ja vapauttarakastava kansa asetti elämänsä ja olemassaolonsa uhanalaiseksi uskonsa vuoksi, uskalsi äärimmäisen paljon, mutta voitti vieläkin enemmän; ja edelleen se haastaa, miten jalolla alttiudella ja Jeesuksen rauha sydämessään korkeastioppineet ja ylhäiset englantilaiset marttyyripiispat ja muut uskonpuhdistuksen edelläkävijät ja tienraivaajat astuivat roviolle sen Herran nimen ja evankeliumin tähden, joka oli heidän tähtensä kärsinyt helvetin tulen ja vaivan. Näin se kaari haastaa uljasta kieltä menneisyydestä. Mutta vielä suurempia ja jalompia asioita oli tähän Jumalan armon ja uskollisuuden muistomerkkiin kirjoitettu tulevaisuuden varalle. Näitä tulevaisuuden näkyjä kuvailee Patmoksen apostolinen ja profeetallinen näkijä seuraavasti:

"Ja minä näin taivaan auenneena. Ja katso, valkoinen hevonen, ja sen selässä istujan nimi on Uskollinen ja Totinen, ja hän tuomitsee ja sotii vanhurskaudella. Ja Hänen silmänsä olivat ikäänkuin tulen liekit, ja Hänen päässään oli monta kuninkaallista otsakoristetta, ja Hänellä oli kirjoitettuna nimi, jota ei tiedä kukaan muu kuin Hän itse, ja Hänellä oli yllään vereen kastettu viitta, ja Hänen nimekseen on pantu Jumalan Sana. Ja Häntä seurasivat ratsastaen valkoisilla hevosilla taivaan sotajoukot, puettuina aivinaan, valkoiseen ja puhtaaseen. Ja Hänen suustaan lähtee terävä miekka, jotta Hän sillä löisi kansoja. Ja Hän on kaitseva heitä rautaisella sauvalla, ja Hän polkee kaikkivaltiaan Jumalan vihan kiivastuksen viinakuurnaa. Ja Hänellä on viitassa lanteellaan kirjoitettuna nimi: Kuningasten Kuningas ja herrain Herra."

"Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa; niihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he tulevat olemaan Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsemaan Hänen kanssaan ne tuhannen vuotta."

Jätämme marttyyrihistorialliset mietteet ja Pyhän Kirjan ennustukset ja palaamme jälleen Faravohitraan. Olemme nähneet siellä kahdenlaisen riemukulun: ensiksi, miten helvetin päämies, se tulipunainen ja verenhimoinen lohikäärme, jonka asunto on syvyydessä, ruhjoo ja runtelee Jumalan seurakuntaa; juo pyhien verta ja tallaa lokaan heidän tomumajansa. Ihmissilmällä katsoen ei helvetin valta voi olla täydellisempi ja perusteellisempi kuin mitä se oli tuona päivänä Ampamarinanassa ja Faravohitrassa. Mutta hengen silmillä näemme siellä myös toisenlaisen riemukulun: näemme, miten komeassa ja uljaassa voittovaunussa kulkee pyhäin kärsivällisyys ja usko. Ja tämä viimeksimainittu riemukulku on se, jossa kulkee historian suurin Voittaja ja ainoa Valtias, Hän, joka löi hämmästyksellä myöskin raivoisat pakanat. Sen johdosta kirjoittaa muuan lähetysmies:

"Tylsällä välinpitämättömyydellä kuolla, kuten on tavallista monien pakanakansani keskuudessa, ei ole madagassien tapa; kuolemalla on päinvastoin heihin nähden monessa suhteessa suuressa määrin vanha mahtinsa kauhujen kuninkaana. Ihmisten näkemisen, jotka ilosta säteilevin kasvoin ja riemulauluja laulaen antoivat elämänsä, täytyi heistä näyttää kaksinverroin ihmeelliseltä, ja kuningattaren kauhistuttava julmuus alkoi vahingoittaa hänen omaa asiaansa. Pakanat näkivät, että Kristus-uskossa on mahti, joka tekee turhaksi kaiken inhimillisen vastarinnan. Monet tunsivat ja tunnustivat: tässä uskossa täytyy olla jotakin yli-inhimillistä. Monet tutkivat edelleen tämän kummastusta herättävän rohkeuden salaisuutta ja liittyivät kaikista siihen liittyvistä vaaroista huolimatta kunnioitettavien seurakuntaan."

Jos marttyyrien sankarirohkeus ja kuolemanhalveksinta herätti ihmetystä ja tuotti kunniaa Jumalalle, niin sitä tuskin vähemmän vaikutti urheiden verettömäin tunnustajain jalo alttius ja kestävyys kärsimyksissä, jotka elinkautisina olivat itse asiassa raskaammat kuin kuolema. Samaa pirullista menettelytapaa, jota maaherra Firmilianus, joka on kirjoittanut nimensä verellä ihmiskunnan historiaan, noudatti Palestiinan marttyyreihin nähden Diocletianuksen vainon aikana, pannessaan egyptiläisiä ja palestiinalaisia marttyyrejä pakkotöihin Feenon kuparikaivokseen, noudatti kuningatar Ranavalona, vaikka viimeksimainitun kunniaksi onkin mainittava, ettei hän silponut uhrejaan samalla tavoin kuin Palestiinan diktaattori.

Näiden Madagaskarin tunnustajain kärsimykset olivat kirjavat ja moninaiset. Muutamat piileksivät paossa pitemmän aikaa, kuten edellä on kerrottu, toiset harhailivat kodittomina pitkin maata. Toisilta takavarikoitiin maat ja mannut sekä kaikenlainen irtain omaisuus. Upseerit ja ylemmät virkamiehet kadottivat sääty- ja virka-arvonsa, ja lisäksi heidät tuomittiin raskaaseen pakkotyöhön tahi lähetettiin taistelemaan sakalavoja vastaan kuumeisille seuduille, missä saivat viettää myöskin sadeajan, jolloin kuolema niitti runsasta satoa kuumetautien vuoksi. Toisia lähetettiin töihin kivilouhoksiin louhimaan kiviä valtion rakennuksia varten, tahi hakkaamaan puita ja kuljettamaan niitä yli kukkuloiden ja läpi rotkojen, tahi pitkin raivaamattomia, umpeenkasvaneita teitä. Ellis kirjoittaa heistä: "Toiset, jotka ovat käyneet tervehtimässä minua, ovat jo vieneet vaivainsa merkit mukanaan hautaan, toiset istuvat vielä vankilassa, toiset taasen, jalosukuiset arvohenkilöt, miehet ja naiset, liikkuvat ympäri raskaitten kahleitten kuormittamina."

Näiden nöyrien ja kärsivällisten Herran Jeesuksen Kristuksen tunnustajain joukossa ansaitsee erikoista mainintaa prinssi Ramondsha. Huonoissa pukimissa, kärsien vilua ja nälkää, varsinkin kylmänä vuodenaikana, hän teki raskasta pakkotyötä. Samalla hän todisti rohkeasti kristinuskon voittovoimasta kuningattarelle, joka ei halunnut satuttaa kättään häneen, kun prinssi oli hänen rakkaan sisarensa poika. Toisten uskonveljien taholta hän nautti erikoista kunnioitusta. Eräs heistä kirjoitti: "Hän on viisas mies ja rakastaa Kristusta uskollisesti. Hän taistelee päivittäin hyvän taistelun. Hän saarnaa kuningattarelle alinomaa, vaikka hänen sydämensä aina palaa vihasta prinssiä kohtaan niin usein kuin tämä avaa suunsa puhumaan kristinuskosta. – Hän ei välitä hänen vihastaan, mutta me hänen osaveljensä, olemme huolissamme sen vuoksi, mitä hän on kutsuttu kärsimään."

Kun hänen omaisensa huomauttivat hänelle siitä, ettei hän seuraa esi-isäin, vaan valkoisen kansan esi-isäin uskontoa, niin hän vastasi: "Minä en palvele esi-isiä, vaan Jumalaa, joka on tehnyt taivaan ja maan. Häntä ainoaa minä palvelen ja Jeesusta Kristusta, joka kuoli ihmisten syntien tähden."

Vainon ankaruutta ja kuningattaren toimenpiteitten jyrkkyyttä kuvaa muuan hallinnollinen seikka. Joka neljästoista päivä luettiin paraatiin kokoontuneille joukoille seuraava julistus: "Ken kastaa jonkun tahi antautuu kastettavaksi, hänet minä tapan, sanoo Ranavalona-Mandshaka; sillä he muuttavat kahdentoista kuninkaan käskyt. Etsikää sentähden ja tutkikaa ja jos löydätte jonkun, joka tekee näin, niin pidättäkää hänet, jotta tappaisimme hänet. Sillä minä ja te, me tapamme sellaiset, vaikkapa heitä olisi puolet kansasta. Ken muuttaa, mitä esi-isät ovat säätäneet ja tehneet ja rukoilee vieraiden esi-isiä eikä Andrianimpoinimerinaa ja Lehidamaa ja niitä jumalia, jotka kaksitoista kuningasta ovat vihkineet, eikä kahtatoista vuorta, joita tulee kunnioittaa: ken tahansa muuttaa näitä säädöksiä – minä teen sen tiettäväksi kaikelle kansalle –, hänet minä tapan, sanoo Ranavalona-Mandshaka."

Mutta vähitellen vaimeni kuitenkin vainoojain kiihko ja raivo. Siihen vaikutti erittäinkin kristinuskon pahimman vihollisen Rainiharon kuolema. Hänen tilalleen tuli hänen kristittyjä kohtaan suopeamielinen poikansa Roharo. Kristityt uskalsivat jo silloin tällöin kokoontua salaisiin öisiin rukouskokouksiinsa, vaikka heitä vielä pidettiinkin silmällä ja he olivat henkipattoja. Pian oli jälleen seitsemän kokoushuonetta itse pääkaupungissa. Näissä öisissä rukouskokouksissa sattui toisinaan liikuttavia kohtauksia, kun niihin saapui karkoitettuja ja kahlehdittuja pakolaisia. Juhlallinen oli se näky, kun he kahleiden kalistessa astuivat sisään ja kohottivat sidotut ja kahleitten haavoittamat kätensä rukoukseen kiittääkseen ja ylistääkseen elävää Jumalaa. Ja päivän koittaessa he poistuivat yhtä huomaamatta kuin olivat tulleetkin. Elävästi palautuivat tällöin mieleen apostolin sanat: "Me olemme kaikin tavoin ahtaalla, mutta emme umpikujassa; neuvottomat, mutta emme toivottomat; vainotut, mutta emme hyljätyt; maahan kukistetut, mutta emme tuhotut. Me kuljemme aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme, jotta Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. Sillä meitä, jotka elämme, annetaan alinomaan kuolemaan Jeesuksen nimen tähden, jotta Jeesuksen elämäkin tulisi kuolevaisessa lihassamme näkyviin."

Ellis kirjoittaa näistä tunnustajista: "Minä seurustelen jatkuvasti niin hyvin näiden marttyyrien leskien ja orpojen kuin niidenkin kanssa, jotka olivat heidän kestävyytensä ja heidän kuolemansa hiljaisen riemukulun todistajia. Heidän todistuksensa kautta tuli enemmän kuin todetuksi kaikki se, mistä aikaisemmin olimme kuulleet. Minusta oli merkillepantavaa, miten kaikki katkeruus ja jokainen kostontunne niitä kohtaan, jotka olivat tuottaneet heille niin raskaita kärsimyksiä, olivat karkoitetut heidän sydämistään. He näyttivät pitävän kärsimyksiään Jumalan sallimuksena ja uskonsa koettelemuksena."

Mutta Madagaskarin marttyyrihistoria ei ole mainehikas ainoastaan sen veritodistajain ja tunnustajain vainoissa ja kuolemassa osoittaman uskonuljuuden ja pyhäin kärsivällisyyden vuoksi. Se on myös valtava todistus Jumalan armon jalostavasta vaikutuksesta sen henkisen sitkeyden ja neuvokkuuden vuoksi, jota siellä osoitettiin, kun oli hankittava vainotulle seurakunnalle elämän leipää Jumalan sanan muodossa. Raamattua ja kristillisiä kirjasia jäljennettiin ahkerasti, ja monet turmelivat silmänsä tässä työssä. Ellis kirjoittaa tästä: "Minä en tuonut mitään liikuttavampia muistoja Madagaskarin vainoista mukanani kotiin kuin muutamia katkelmallisia raamatun osia, pitelemällä kulutettuja, rikkinäisiä, hauraita, savun ja tomun likaamia ja kuitenkin huolellisesti korjattuja, jotka oli ommeltu yhteen kaarnan niinien säikeillä ja joiden reunan päälle oli liimattu vahvempaa paperia."

D. KOLMAS VERINEN VAINON MYRSKY.

1. Ensimäisen marttyyrin askelissa.

Toisen verisen vainon myrskyn loputtua näytti Madagaskarin kristittyjen asema jonkun verran toivehikkaammalta. Vainoojain raivo asettui varsinkin senjälkeen, kun kristittyjen pahin vainooja, pääministeri Rainiharo kuoli, ja hänen tilalleen tuli perintöruhtinaan toimesta hänen ystävänsä, entisen pääministerin poika Roharo. Näyttipä itse kuningatarkin väsyneen vainoihin, jotka olivat siinä määrin epäonnistuneet, että kristittyjen luku oli suuresti lisääntynyt niiden aikana. Kristittyjä sanottiin olevan nyt kokonaista viisi tuhatta, ja he saivat olla verraten rauhassa. Ja valtakunta alkoi toipua sisällisesti ja ulkonaisesti: alettiin solmia kauppasuhteita ulkomaiden kanssa ja elvyttää lamaantunutta elinkeinoelämää. Näiden suotuisien olosuhteitten vallitessa teki Ellis tervehdyskäynnin itse maan pääkaupunkiin.

Näin olisivat olot todennäköisesti kehittyneet, ellei olisi sattunut asioita, jotka käden käänteessä muuttivat tilanteen aivan toisenlaiseksi.

Antananarivossa oleskelevien ulkomaalaisten joukossa oli muuan herra Lambert, istutuksien omistaja ja liikemies Mauritiukselta. Hän oli tullut kuningattaren luokse pääkaupunkiin jo v. 1855, ja hänellä oli suuri vaikutus perintöruhtinaaseen. Hän alkoi suunnitella vallankaappausta perintöruhtinaan hyväksi. Tähän häntä houkuttelivat monenlaiset vaikuttimet: toisaalta häntä kauhistutti kuningattaren tyrannius, toisaalta hän todennäköisesti sääli ahdistettuja kristittyjä. Mutta tärkein vaikutin lienee sittenkin ollut halu lisätä ranskalaista vaikutusvaltaa. Tarkoitustensa toteuttamiseksi hän asettui yhteyteen vastustuspuolueeseen kuuluvien hovalaisten aatelismiesten kanssa. Hän sai perintöruhtinaan allekirjoittamaan kirjallisen sopimuksen, jossa tämä sitoutui kannattamaan Lambertin puuhia. Mutta perintöruhtinas aavisti pahaa ja vetäytyi syrjään koko hommasta.

Lambert käytti kuitenkin sopimusta hyväkseen, matkusti asiakirja mukanaan Europpaan ja kävi Ranskan ja Englannin hoveissa saadakseen hankkeelleen suurvaltojen kannatuksen. Mutta molempien valtakuntien pääkaupungeissa hänet otettiin vastaan hyvin kylmästi, häntä kehoitettiin pysymään erossa politiikasta ja edistämään hyviä kauppasuhteita. Paluumatkalla hän tapasi Kapissa itävaltalaisen matkailijan Ida Pfeifferin, joka myöhemmin rupesi kannattamaan hänen kapinahankkeitaan. Pfeiffer tuli kuningattaren hoviin, missä hän opetti kuningattarelle pianonsoittoa ja seurustelua. Lambertin mukana tuli salaisesti kaksi jesuiittaa, ja tuomillaan runsailla lahjoilla hänen onnistui voittaa kuningattaren luottamus.

Kuningatar teki rouva Pfeifferiin erittäin epäedullisen vaikutuksen: "Hän on julmimpia ja ylpeimpiä naisia koko maapallolla, ja hänen historiansa kertoo vain kauhunteoista ja verinäytelmistä; olisi todellinen hyvätyö, jos hänet syöstäisiin valtaistuimelta." Lambertilla oli kokonainen pieni asevarikko, ja eräässä hovijuhlassa piti vallankaappauksen tapahtua.

Mutta kuningatar sai tarkat tiedot salaliitosta, ja suuri oli salaliittolaisten hämmästys ja kauhu, kun kuningatar hovijuhlassa ilmoitti olevansa perillä kaikesta. Kuningatar olisi rangaissut heitä ankarasti, mutta Rakoton pyynnöstä hän päätti säästää heidän henkensä ja käski heitä kuolemanrangaistuksen uhalla jättämään saaren ainiaaksi.

Sotilasjoukon saattamina heidät vietiin rannikolle. Matka kesti kokonaista 53 päivää, ja kuningatar toivoi salaisesti heidän sortuvan peloittavaan Madagaskarin kuumeeseen. He saapuivat kuitenkin hengissä perille, vaikkakin ylen kurjassa kunnossa. "Rouva Pfeiffer tuli tänne kärsien kauheasti Madagaskarin kuumeesta, ranskalainen Lambert oli miltei mielipuoli", kirjoitti muuan saksalainen liikemies Port Louisin satamakaupungista. Pfeiffer kuvailee itse kärsimyksiään seuraavasti: "Kokonaiseen 53:een päivään en riisunut vaatteita, sillä meidät työnnettiin kaikki samaan murjuun. Millään matkallani en ole kokenut mitään sellaista."

Salaliitto oli näin tukahdutettu alkuunsa, mutta Madagaskarin kristillinen seurakunta sai kokea sen seuraukset raskaasti ja maksaa niistä ylen kalliin hinnan. Puolueettomien todistuksien mukaan ei salaliittoon ollut ottanut osaa ainoakaan kristitty. Mutta kuningatarta kiusasi ajatus, että näitä vihattuja muukalaisen uskonnon tunnustajia oli niin paljon, vaikka heitä vastaan kohdistetut lait ja asetukset olivat vielä voimassa. Ja nyt alkoi Madagaskarin marttyyrihistoriassa kaikkien yksimielisten tietojen mukaan julmin ja verisin vaino, jolloin monen monet kristityt osallistuivat Herransa ja Mestarinsa kärsimysten maljasta ja jolloin heidät kastettiin samalla kasteella, jolla Hänetkin oli kastettu. Heinäkuun 3. päivänä 1853 alkoivat jälleen kauhunpäivät Madagaskarilla, kuten saman kuun alkupäivinä kahdeksan vuotta sitten aikaisemmin. Jälleen jyrisivät tykit Antananarivon linnoituksessa, ja kaiku kantautui kaupungin kallioperustuksista ilmoittaen, että taasen heitettiin elämän ja kuoleman arpaa marttyyrihistorian mainehikkaalla taistelutantereella madagassien maassa.

Hallitus ryhtyi vainoon salamannopeudella. Sen toimenpiteet olivat päättäväiset ja jyrkät. Kun tykkien jyske ilmoitti kansankokouksen koollekutsumisesta, sulkivat sotamiehet paon estämiseksi kaikki kaupungin portit ja ulospääsypaikat. Virkamiehet tunkeutuivat kaikkiin taloihin ja pakottivat kansan saapumaan kansankokoukseen.

Syntyi suunnaton hämminki. Kaikkialta kuului valitusta ja parkua. Ihmiset juoksivat ristiin rastiin pitkin kaupungin katuja aivan kuin mielettömät. Näytti siltä kuin vihollisarmeija olisi tunkeutunut kaupunkiin. Kansa koottiin neliönmuotoiselle aukioille. Siinä ihmiset seisoivat yhteensullottuina ja tarkasti vartioituina. Monen kasvoilla kuvastui kuoleman kauhu, kun he odottivat kuningattaren julistusta.

Vihdoin annettiin tiedoksi kuningattaren tahto. Lähetti luki julistuksen, jossa sanottiin kuningattaren jo kauan olettaneen kansan keskuudessa olevan vielä paljon kristittyjä. Viime päivinä hän oli huomannut niitä asuvan useampia tuhansia pääkaupungissa ja sen ympäristössä. Jokainen tietää, miten hän inhoaa tuota lahkoa ja miten hän on jyrkästi kieltänyt heidän uskontonsa harjoituksen. Hän tulee tekemään kaiken voitavansa paljastaakseen syylliset ja saattaakseen heidät ankarimpaan rangaistukseen. Ken ilmoittautuu 14 päivän kuluessa, pääsee helpommalla; ken ei sitä tee, hänet rangaistaan kuolemalla.

Kristityt tunsivat jo entuudestaan kuningattaren menettelytavat, ja ken kynnelle kykeni, pakeni. Jo ennen kansankokouksen kokoonkutsumista oli sattunut tapaus, joka saattoi kristityt herkistämään korviaan ja ryhtymään varovaisuustoimenpiteisiin.

Muuan lähetyssaarnaajain aikaisempi kasvatti Ratsimandisa, jota evankeliumin voima ei ollut päässyt uudestisynnyttämään, oli tahtonut päästä kuningattaren erikoiseen suosioon ja sitä varten laatinut luettelon huomattavimmista kristityistä ja antanut sen eräälle virkamiehelle, jotta tämä ojentaisi sen omakätisesti kuningattarelle. Mutta luettelo joutui parempiin käsiin. Virkamies näytti sen perintöruhtinaalle, joka repi sen heti paikalla ja antoi kristityille merkin uhkaavasta vaarasta.

Kun sitten vaino puhkesi, niin hän esiintyi heidän suojelijanaan, ja tässä häntä avusti hänen ystävänsä ja pääkenraalinsa Roharo. Monet kristityt kolkuttivat vapisevin sydämin perintöruhtinaan palatsin ovelle, kun heitä etsittiin kaupungissa. Hän otti heidät ystävällisesti vastaan lausuen: "Älkää peljätkö; olkaa rohkeita, Jumala suojelee teitä; kätkeytykää, miten parhaiten voitte!" Ja jos hän ei voinut tarjota heille suojaa, niin hän osoitti heille turvallisen piilopaikan jossakin maalla ja neuvoi vainoojat usein päinvastaiseen suuntaan.

Yksityisiä kristittyjä joutui hallituksen käsiin ja heidät heitettiin vankilaan. Eräs rukoushuone muutettiin vankilaksi, jonne turvattomia kristittyjä nyt pantiin. Mutta kuusi päivää kansankokouksen jälkeen oli vain muutamia kristittyjä käynyt ilmoittautumassa. Kuningatar raivostui, eikä hänen vihallaan näyttänyt olevan minkäänlaisia rajoja. Sama uhma, joka huokui faraon sanoista, kun hän lausui Moosekselle: "Kuka on Herra, jota minun olisi kuultava?" ja Xerxeen mielettömästä teosta, kun hän pieksätti Hellespontoksen aaltoja, uhkui myös siitä valasta, jonka Madagaskarin Isebel vannoi maansa kristittyjen pään menoksi: "Maanpinta täytyy kaivaa läpi; virrat ja meret täytyy vetää läpi verkoilla, jottei yksikään kristitty pääsisi pakenemaan." Sotamiehiä käskettiin yhä uudelleen ja uudelleen etsimään kristittyjä kaikista mahdollisista lymypaikoista. Ja uudessa kabarissa julistettiin kauhea tuomio: ken auttaa kristittyjä pakenemaan tahi ken ei estä sellaista, on surmattava. Nämä ankarat määräykset ja uhkaukset levittivät pelkoa ja kauhua niin hyvin kristittyjen kuin koko väestön keskuuteen, mutta käytännössä ne johtivat aivan päinvastaisiin tuloksiin kuin mitä niillä oli tarkoitettu: väestössä pääsi valtaan pakokauhu, ja niinpä kokonaiset kyläkunnat pakenivat metsiin viimeistä miestä myöten. Seuraava tapaus kuvailee oivallisesti väestön mielialaa näinä kauhun päivinä.

1500-miehiselle sotilasjoukolle annettiin käsky valloittaa yllättämällä muuan kylä, joka oli kolmen tunnin matkan päässä pääkaupungista ja vangita kaikki asukkaat. Mutta kun sotamiehet saapuivat kylään, niin se oli yhtä tyhjä kuin syyrialaisten leiri muinoin. Siellä ei ollut ainoatakaan sielua.

Madagaskarin kirkon historiaa kirjoitettiin jälleen verellä ja kyynelillä. Harjoitettiin petomaisia julmuuksia toisaalla ja osoitettiin sankarillista miehuutta ja kuntoa toisaalla. Taivas ja helvetti syleilivät toisiaan. Molemmat taistelivat epätoivon vimmalla koettaen valloittaa maailman lujimman linnoituksen: ihmissielun. Kerromme seuraavassa muutamia kohtauksia tästä jättiläiskamppailusta.

Andriamanantena niminen etevä kristitty oli pakoillut kallionkoloissa oman kotinsa lähellä. Hänet huomattiin ja vietiin tuomarin eteen. Hän kysyi tältä: "Mitä minä olen tehnyt? Minä en ole mikään murhamies enkä mikään petturi. En ole tehnyt kenellekään mitään vääryyttä." Tuomari vastasi: "Et; sentähden ei sinua ole vangittu, vaan rukouksen vuoksi." Marttyyri virkkoi: "Jos olen syyllinen siitä syystä, niin se on totta. Olen tehnyt sitä. En kieltäydy lähtemästä kanssasi."

Tässä vainossa käytettiin erikoisen julmia kidutustapoja. Toisia poltettiin hiljaisella tulella, toisia rääkättiin muulla tavoin. Ensimäinen vainon uhri, joka kruunattiin marttyyriuden pyhällä seppeleellä, oli muuan vanha kristitty vaimo. Ida Pfeiffer näki tämän tapahtuman omin silmin ja hänen kuvauksensa saattaa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.

"Eilen illalla julistettiin oikeudenistunnossa muuan vanha vaimo kristityksi. Hänet sidottiin heti, ja tänä aamuna – tuskin voi kynäni kirjoittaa, mitä kauhistuttavia tuskia tuo raukka kärsi – tänä aamuna hänet laahattiin markkinatorille ja hänen selkärankansa sahattiin poikki."

Tämä tapahtui heinäkuun 11. päivänä. Seuraavan päivän tapahtumista hän antaa kuvauksen, joka on täynnä draamallista jännitystä. Hän kertoo, miten kaupungin lähellä olevassa kylässä vangittiin kuusi kristittyä ja kylän kaikki asukkaat raahattiin kaupunkiin. Viimeksimainittuun toimenpiteeseen ryhdyttiin sentähden, että he olivat suoneet suojaa kristityille ja auttaneet heitä pakenemaan. Kristityt olivat kätketyt niin erinomaisesti, että inhimillisesti puhuen vain sattuma paljasti heidät.

Sotamiehet olivat panneet toimeen kotietsinnän ja aikoivat poistua majasta. Silloin he kuulivat yskimistä. Kotietsintä aloitettiin uudelleen, ja nyt he löysivät kristityt oljilla peitetystä maakuopasta. Heidät vangittiin ja vietiin oikeudenistuntoon.

Kun vainon myrsky kerran oli päässyt valloilleen, jatkui se yhä kiihtyvällä voimalla. Kansankokouksia pidettiin tuon tuostakin milloin pääkaupungissa milloin ympäristöllä ja kaikissa niissä leimattiin kristinusko kaiken kurjuuden ja kaikkien onnettomuuksien alkusyyksi. Kristityt olivat muka todellinen maanvaiva, ja heistä oli päästävä hinnalla millä tahansa. Kuningatar ei tulisi lepäämään ennenkuin hän oli pyyhkinyt viimeisen heistä pois maan pinnalta. Marttyyriuden verinen voitonseppele tuli monen osaksi, ja yli kaksisataa tuomittiin erilaisiin rangaistuksiin.

2. Heinäkuun 18. päivä 1853.

Kolmannen verisen vainon myrskyn suuri juhlapäivä on heinäkuun 18. päivä 1853, jolloin Fiadanassa puolen tunnin matkan päässä Ambohipotsin marttyyrikukkulalta surmattiin neljätoista kristittyä kivittämällä. Ellis kirjoittaa näistä Jeesuksen Kristuksen uskollisista veritodistajista:

"Useimmat näistä kärsijöistä eivät maanmiestensä keskuudessa olleet huomattuja yhteiskunnallisen aseman, omaisuuden ja arvonannon vuoksi, vaan luonteensa, vaikutusvaltansa, kelvollisuutensa ja hurskautensa tähden."

Mainitulla päivällä on omat tunnusomaiset marttyyrihistorialliset erikoispiirteensä. Kristittyjä kohtaan osoitettiin säälimätöntä julmuutta ja ankaruutta. Kun heitä vietiin tuomion täytäntöönpanopaikalle, niin sotilaat pistelivät heitä keihäillään. Maassa olevat veriläiskät osoittivat tietä, jota kulki sen kansan valiojoukko, joka seuraa Karitsaa mihin ikinä Hän menneekin. Tuomion täytäntöönpano oli myös erilainen kuin edellisillä kerroilla, sillä nyt käytettiin kivittämistä. Ja siinä muodossa kuin se toimitettiin Madagaskarilla, se oli petomaisen raaka ja julma kuolintapa. Mutta marttyyrit kestivät kaiken samalla järkkymättömällä uskonvarmuudella kuin aikoinaan ensimmäinen marttyyri. Odottaessaan tulevan maailman hyvää he kestivät tyynin mielin nykyisen ajan vaivat ja hankaluudet, saatanan raivon ja maailman vihan ja vainon. Iloisin mielin ja riemulauluja laulaen he ottivat vastaan niin hyvin keihään pistokset kuin tuhoa ja turmaa tuovat kivet, kuten eräs silminnäkijä todistaa: "He lauloivat jatkuvasti Kristuksen ylistystä kuolemaan asti."

Mestauspaikalla Andriamanantena anoi juhlallisessa rukouksessa Jumalan armahtavaa laupeutta kuningattarelle ja hänen maalleen sekä jätti oman ja osaveljiensä sielut kaikkivaltiaan Vapahtajan uskollisiin käsiin. Heidät sidottiin paaluihin, ja kivittäminen alkoi. Useimmat kuolivat heti, mutta muutamat vaipuivat vain tainnoksiin. Kun he virkosivat, niin raivostuneet pakanat murskasivat heidän päänsä tahi katkaisivat heidän kaulansa miekalla ja asettivat päät toisten peloitukseksi paalujen päihin.

Kaamea oli se kuva, jonka tämä näytelmä tarjosi. Ida Pfeiffer kirjoittaa: "Kerrotaan raukkojen käyttäytyneen ylenmäärin miehekkäästi ja virsiä veisaten heittäneen henkensä. Ollessamme matkalla pois kaupungista jouduimme kulkemaan markkinatorin sivuitse ja näimme jäähyväisiksi tämän kauhistuttavan kuvan."

Vieläpä niinkin etäinen ja puolueeton todistaja kuin pääkaupungissa tällöin oleskeleva katolinen pater Jouen tunnustaa avoimesti ja lämpimästi näiden evankelisten veritodistajain marttyyriuden ja mielenlaadun aitouden: "Kaikkea tietää kuningattaren ja hänen hallituksensa kekseliäs verenhimo käyttää piina- ja kidutusvälineinä kristittyjen tuhoamiseksi; ja siitä huolimatta he pysyivät lujasti ja taipumattomasti pyhässä uskossaan."

Ellis kirjoittaa tämän mainehikkaan päivän surullisista tapahtumista v. 1867: "Sydämeni on vieläkin sairas muistellessani tätä näytelmää, jonka tuo kivittämisen verinen päivä tarjosi kansalle, kuten minulle ovat kertoneet muutamat minun omat palvelijani ja muut silminnäkijät, jotka eivät silloin vielä lainkaan olleet kristittyjä."

Eräät saapuvilla olleet kristityt panivat tarkoin merkille, missä tuo järkyttävä murhenäytelmä oli tapahtunut, ja kun yö levitti tumman huntunsa seudun ylitse, ja nälkäiset koirat saapuivat aterialle jyrsimään marttyyrien maallisia jäännöksiä, tulivat heidän omaisensa ja ystävänsä hautaamaan heitä. Heillä oli mukanaan kantotangot ja säkkikangasta, johon he käärivät marttyyrien maalliset jäännökset, jotka olivat heille kallisarvoisemmat kuin jalokivet ja koetellummat kuin kulta, ja veivät ne erään lähellä olevan kristityn taloon.

Tämä talo oli keskellä puutarhaa, verisen näytelmäpaikan välittömässä läheisyydessä sen itäosassa. Sitä verhosivat tuuheat puut. Talo oli aivan kuin pieni linnoitus: ympärillä muurit ja vallihauta, jonka yli päästiin lankkua myöten ahtaalle kiviselle porttikäytävälle. Sen päässä oli pieni, pyöreän graniittilohkareen sulkema ovi. Sitä oli vaikea avata ulko-, mutta sangen helppo sisäpuolelta. Tuo talo sai tänä historiallisena hetkenä vastaanottaa suojiinsa pyhien marttyyrien ruumiit ja suoda niille tilapäisen turvapaikan.

Kaupunki ylhäällä vuoren kukkulalla on pimeän peitossa, mutta siellä surun asunnossa, missä kuoleman enkelit levittelevät siipiään, palaa lamppu, joka levittää valoaan kahteen surevaan, lattialla istuvaan naiseen. He istuvat hiljaa matolla. Toinen heistä on keski-ikäinen, erään jättiläismäisistä voimistaan tunnetun, äsken surmatun marttyyrin puoliso. Toinen, vanhempi nainen, jonka päivä jo laskee mailleen, on edellämainitun Andriamanantenan sureva leski. He istuvat hiljaa ja vaieten. Ei mikään inhimillinen ääni keskeytä hiljaisuutta heidän istuessaan tarkkaavaisina lattiamatolla ja odottaessaan kuulevansa ulkoa askeleita, jotta sovitun merkin saatuaan vierittäisivät kiven ovelta ja ottaisivat vastaan pyhien marttyyrien kalliit jäännökset. Hellällä rakkaudella ja raskaan surun valtaamina, mutta samalla onnellisina ja ylväinä he ottavat ne vastaan tehdäkseen niille viimeisen palveluksen. He pesevät pois veritahrat marttyyrien ruumiista, asettavat ne puhtaille matoille ja peittävät ne kaisloilla tahi muilla kasvikudoksilla. Siinä he sitten saavat levätä rauhassa ja odottaa soveliasta hetkeä, kunnes ne kaikessa hiljaisuudessa voidaan siirtää esi-isiensä hautoihin.

Fiadanassa kivitettyjen joukossa oli myös eräs päällikkö ja hänen palvelijansa Rainitsontsoraka, jotka Ellis oli nähnyt usein käydessään Madagaskarilla v. 1856. Päällikkö oli silloin ollut sairas ja hänet oli tuotu joka aamu saamaan lääkärinhoitoa. Poistuessaan sittemmin pääkaupungista Ellis jätti kotiapteekkinsa ja lääkärinkirjansa Rainitsontsorakalle, jolla oli jonkun verran lääketieteellisiä tietoja. Samalla hän oli harras kristitty, joka kävi ahkerasti kristittyjen öisissä kokouksissa. Kun sitten puhkesi vaino, surmattiin heidät molemmat. Päällikön leski ja lapset tulivat tervehtimään Ellistä hänen käydessään myöhemmin pääkaupungissa. He kertoivat myös pyhien marttyyrien kuolemantarinan. Itse he olivat myös vainottuja, sillä vaino ulotettiin silloin myös marttyyrien leskiin ja orpoihin, jotka tavallisesti myytiin orjiksi.

3. Tuskien tiellä.

Vaino kiihtyi kiihtymistään ja vaati yhä useampia uhreja. Suuret joukot kristittyjä joutuivat kärsimään raskaasti saatanan vihasta ja maailman raivosta. Viidenkymmenen täytyi juoda tangiinaa; niistä kahdeksan kuoli. Viisikymmentäseitsemän taottiin kahleisiin ja lähetettiin kuumeseutuihin, missä enemmän kuin puolet sortui ennenaikaiseen hautaan. Toisia myytiin orjiksi. Niistä ystävät ostivat vapaiksi kuusitoista maksaen raskaat lunnaat. Kuolemaantuomituista pääsi kuusi pakenemaan. He viettivät 4 1/2 vuotta pakolaisina vaikeissa olosuhteissa. Järkyttävän raskas oli varsinkin kahleisiin taottujen osa.

Kahleet olivat raskaat ja ylenmäärin hankalat kantaa. Ei tyydytty siihen, että jokaisella olisi ollut omat erikoiset kahleensa, vaan useita kristittyjä, toisinaan viisi, jopa seitsemänkin, taottiin yhteen samoihin kahleisiin. Kaulan ja ranteitten ympärillä olivat rautarenkaat. Kaularenkaasta riippui melkein kolme jalkaa pitkä rautatanko, jonka toiseen päähän oli taottu kärsimystoveri j.n.e. Jos joku näistä yhteentaotuista tunnustajista kuoli, ei hänen kahleitaan irroitettu eikä marttyyrin ruumista vapautettu tavalliseen tapaan. Vartija hakkasi yksinkertaisesti kuolleen marttyyrin pään ja kädet pois, jolloin ruumis vapautui, mutta kahleet jäivät edelleenkin toisten kristittyjen kannettaviksi. Ja tämäkin oli laupeudentyö, sillä kukaan muu ei olisi irroittanut kuolleen ruumista elävistä. Jos ei saapuvilla ollut ystäviä, niin ruumis joutui ahneitten villikoirien revittäväksi. Ellis toi mukanaan Englantiin erään marttyyrin kahleet, joita hän oli kantanut 4 1/2 vuotta. Ne painoivat 56 naulaa.

Mainitun marttyyrin isä oli kuollut kahleissa ja samoin hänen molemmat sisarensa. Vain veli oli jäänyt eloon koko marttyyriperheestä. Ellis kuvailee liikuttavin sanoin näitä suuria kärsimyssankareita, joiden monivuotiset tuskat olivat paljon raskaammat kantaa kuin muutaman hetken kestävä marttyyrikuolema: "Minä näin muutamia näistä eloonjääneistä kärsijöistä; kurjia ja kuihtuneita he olivat; heidän lihansa oli täynnä haavoja ja arpia; mutta heidän sieluissaan asui rauha, toivo, riemu ja kirkkaus." Toisilta riistettiin heidän maansa ja mantunsa, jotka sitten jaettiin virkamiesten kesken.

Lontoon Lähetysseuran kertomuksessa vuodelta 1895 sanotaan kristittyjen tilasta Madagaskarilla seuraavaa: "Pilvet, jotka ovat niin kauan riippuneet onnettoman saaren yllä, ovat yhä lyijynraskaat, niin, kenties ne ovat todellisuudessa käyneet vieläkin synkemmiksi ja ennustavat vieläkin suurempia onnettomuuksia. Kristityt kärsivät yhä vieläkin kahleita, vankeutta ja kuolemaa. Kenenkään valkoisen ei sallita tulla pääkaupunkiin tukemaan heitä neuvoillaan tahi virvoittamaan osanotollaan, ja kaiken, mitä kristillinen rakkaus voi nyt tehdä heidän hyväkseen, täytyy tapahtua palavan rukouksen muodossa, jotta Jumala armahtaisi ahdistettuja pyhiään ja kääntäisi vainoojain sydämet tahi murskaisi heidän rautaisen raippansa."

Mainitun vuoden syyskuun 24. p:nä Ellis kääntyi avunhuudolla koko kristikunnan puoleen, jotta kaikki kantaisivat rukouksissaan Madagaskarin ahdistettua seurakuntaa: "Tehkää rukouksenne Jumalalle meidän puolestamme väkeviksi; ja teidän ja meidän rukouksemme, jotka kohoavat yötä päivää, eivät tunkeudu suotta Hänen luokseen."

Katkera oli se kärsimysten kalkki, joka henkeen ja vereen asti vainottujen kristittyjen oli tyhjennettävä; syvä oli se ahdistusten vuo, jonka läpi heidän oli kahlattava; ja ankara oli se pätsin kuumuus, jossa heitä sulatettiin ja kirkastettiin tulevaisen maailman kirkkautta varten. Kaikessa koruttomuudessaan liikuttavan kuvan vainottujen kristittyjen mieskohtaisista kärsimyksistä noina kohtalokkaina aikoina saamme erään sikäläisen saarnaajan kirjeestä lähetyssaarnaaja Jonesin leskelle. Hän kirjoittaa: "Rakastettu äiti! Kun tartun paperiin, kynään ja musteeseen kirjoittaakseni Teille, niin liikkuu sydämeni ja kaikki, mitä minussa on. Minulla on paljon sanottavaa Teille. Tahtoisin kertoa Teille niistä huolista, jotka ovat kohdanneet meitä. Hyvin suuri oli se vaino, joka karkoitti meidät erämaahan. He tahtoivat tappaa minut. Minua syytettiin siitä, että olin muka rukoillut englantilaisten esi-isiä ja opettanut muitakin tekemään samoin. Virkamiehiä ja muita lähetettiin ottamaan minua kiinni, ja he vangitsivat kaikki talossani olevat, myöskin vaimoni Rabodon. Lapseni, palvelijani ja mitä talossani oli, he veivät pois sakkona kuningattarelle. He sitoivat vaimoni ja ruoskitsivat häntä aamusta iltaan, jotta hän nimeäisi uskonheimolaisensa. Kun hän pyörtyi antoivat he hänen vähän toipua ja löivät häntä sitten jälleen. Mutta hän kieltäytyi mainitsemasta ainoatakaan nimeä, niin että he hämmästyksissään huudahtivat: 'Hän on todellakin kristitty.' Kun heidän ei onnistunut pakkokeinoilla saada selville kristittyjen nimiä, niin he panivat raskaat renkaat hänen kaulaansa ja ranteisiinsa ja kahlehtivat hänet yhteen neljän muun kristityn kanssa. Viisi muuta kristittyä sidottiin myöskin yhteen ja vielä kolmaskin joukkue, johon kuului kuusitoista. Seitsemän kuukauden aikana asetettiin nämä kolme joukkuetta joka sunnuntai kansan katseltaviksi, jotta ihmisillä olisi tilaisuus nähdä, miten rangaistiin niitä, jotka viettivät Herran päivää. Näiden seitsemän kuukauden lopulla heidät eroitettiin: viisi lähetettiin itään; heistä kaksi kuoli; viisi lähetettiin pohjoiseen, heistä kuoli neljä; kuusitoista lähetettiin länteen, heistä kuoli viisi. Heidän joukossaan oli myös minun vaimoni. Hän oli sidottu ja kuoli maaliskuun 4. p:nä 1859. Niin, hän kuoli kahleissaan. Hänen tekonsa seuraavat häntä. Minua on vainottu neljä vuotta ja kolme kuukautta ja tarkoituksena on ollut tappaa minut. Mutta Herra varjelee vainottuja eikä salli vihollisen iloita heistä. Minun lapseni he ovat myyneet orjuuteen, minun omaisuuteni he ovat ottaneet minulta, niin ettei minulla ole lainkaan taloa, missä asua eikä maata, mistä elää. Se, mikä on kohdannut minua, on hyvin kovaa luonnolle, mutta kallis on rikkaus Kristuksessa ja Hänessä ovat maan kärsimykset keveät, 2 Kor. 4: 17 ja 6-8."

Kristittyjen keskinäinen rakkaus ja avuliaisuus oli suuri. He auttoivat toisiaan niin paljon kuin voivat, eivätkä voineet jättää ahdistettuja veljiään, sillä he olivat ikäänkuin heidän omaa lihaansa. Eräs heistä pyytää kirjeessään Ellikseltä, että tämä rukoilisi heille kestävyyttä nykyisen ajan ahdingossa ja rakkauden ja rohkeuden säilyttämistä loppuun asti (Room. 5: 8-11). Sitten hän jatkaa: "Rauhan Jumala ruhjokoon pian saatanan teidän jalkojenne alle ja lisääntyköön Jeesuksen Kristuksen tunteminen kansojen keskuudessa (2 Kor. 9: 10 ja Room. 16: 20). Kansan hätä kasvaa päivittäin, sillä he ovat pimeydessä eikä heillä ole lainkaan Jumalan tuntemista. Maa ei ole rauhallinen. On paljon sotaa vihollisen kanssa, niin että he vihaavat ja heitä vihataan. Siksipä sanommekin: rukoilkaa Jumalaa, jotta valo leviäisi meidän, Madagaskarin kansan, keskuudessa. – Ehkä saamme vielä eläessämme nähdä Teidän kasvonne ja pudistaa kättänne, rakastettu herra! Mutta ellei tätä suotaisi, niin auttakoon meitä Jumala, jotta kohtaamme toisemme sinä suurena lunastuksen päivänä, jonka Herramme Jeesus Kristus on valmistanut, kohottaaksemme kiitoksemme ja ylistyksemme" (Luuk. 23: 43; 1 Kor. 15: 52, 57).

Vaino hiljentyi jonkun verran, ja pian koitti pelastuksen päivä. Madagaskarin verisen Isebelin päivät olivat luetut. Mutta hetkeksi lehahti vainon liekki vielä ilmituleen, sammuakseen sitten verisen kuningattaren kuolemassa. Manandsharan, erään kaakkoisrannikon satamakaupungin maaherra valitti, että kaksi hänen upseeriaan ja kolmekymmentä kolme sotamiestä olivat kokoontuneet rukoilemaan. Määrättiin tangiinakoe syytetyille ja syyttäjälle. Kristityt kestivät kokeen onnellisesti, mutta syyttäjä kuoli. Siihen päättyivät kristittyjen vainot Ranavalonan hirmuhallituksen aikana.

Mutta tämä julma hallitsijatar ei ollut ainoastaan kristittyjen, vaan koko kansansa kauhu. Voi sitä ihmistä, johon hänen epäluulonsa kohdistui! Hänellä ei ollut mitään hyvää odotettavana. Vielä kuolemansa edellä hän levitti kauhua ja kuolemaa. Hän määräsi julkisessa kansankokouksessa toimeenpantavaksi "maanpuhdistuksen", s.o. jokaisen, joka oli tehnyt jonkun rikoksen, tuli ilmoittaa se kuolemanrangaistuksen uhalla määrätyn ajan kuluessa. Ja niin kammottava kaiku oli kuningattaren nimellä ja niin pelättiin hänen kykyään paljastaa tehdyt rikokset, että monet tulivat ja tunnustivat vuosikausia sitten tekemänsä rikokset. Mutta sen sijaan, että kuningatar olisi armahtanut heitä, hän antoi kahlehtia heidät yhteen samaan tapaan kuin aikaisemmin kristityt ja määräsi heidät karkotettaviksi kuumeseutuihin, missä he menehtyivät hitaasti, mutta varmasti.

Mutta tuomari seisoi oven edessä. Hän, joka kostaa verenviat ja maksaa jokaiselle tekojensa mukaan, veti myös rajaviivan tälle raivoisalle kristittyjen vainoojalle: "Tähän asti; tässä pitää sinun korkeitten aaltojesi asettuman." Ja ne asettuivat.

Kuningatar sairastui vuoden alussa. Hänet vietiin terveyspaikkaan, mutta sieltä hän palasi huonompana. Sen jälkeen hän turvautui epäjumaliin rukoillen niitä paljon; samoin taikurien loitsuihin. Kaikki oli turhaa.

Ja kaiken lisäksi alkoi ilmestyä kammottavia enteitä, jotka valoivat pelkoa ja kauhua kuningattaren ja taikurien sydämiin: yötaivaalla näkyi kaksi loistavaa pyrstötähteä, jotka selitettiin turman enteiksi; vuorilla paloi tulia; ja kuului kummallisia ääniä. Aluksi luulivat ihmiset, että tulet olivat tavanmukaisia uudenvuoden tulia, joita oli sytytetty kuningattaren astuessa kylpyyn. Mutta pian huomattiin, että nuo kummalliset loimut olivat yhtä vähän ihmisten sytyttämiä kuin Mooseksen Hoorebin vuoren juurella näkemä palava pensas. Ja kansa sanoi kummissaan: "Tämä ei ole ihmisten sytyttämää tulta, vaan Jumalan." Eräs kristitty virkamies taasen virkkoi perintöruhtinaalle: "Tämä tuli merkitsee riemuvuotta, hajoitettujen kokoamista ja kadotettujen lunastamista."

Perintöruhtinas ja hänen serkkunsa ja kilpailijansa Rambosalama alkoivat varustautua kuningattaren kuoleman varalta. Ja kuningatar tahtoi myöskin järjestää vallanperimyksen eläessään. Hän pani toimeen juhlallisen jumalantuomion: asetettiin esille kaksi hopeamaljakkoa, toisessa jalokivi ja toisessa multaa Radaman haudasta. Se prinssi, joka valitsi viimeksimainitun maljakon, oli oleva vallanperillinen. Maljakon sai Rakoto, joka niin ollen julistettiin kruununperilliseksi ja tapahtuman kunniaksi pantiin toimeen loistava hovijuhla. Rambosalama ei kuitenkaan tyytynyt tapahtuneeseen ratkaisuun, vaan palkkasi murhaajan raivaamaan pois tieltä oikean perintöruhtinaan. Salaliitto tuli kuitenkin ajoissa ilmi.

Koitti sitten elokuun 16. päivä. Silloin aamulla siirtyi Madagaskarin kristittyjen vainooja tahratuin tunnoin ja kädet täynnä viatonta verta sen tuomarin eteen, josta on kirjoitettu: "Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin", heitettäväksi siihen tuleen, joka kuluttaa vastahakoiset siinä järvessä, missä ei mato kuole eikä vaivan tuli sammu iankaikkisesti.

Ranavalona jätti jälkeensä kauhistuttavan muiston. Hänestä voidaan hyvällä syyllä sanoa samaa, mitä on sanottu Egyptin maaherrasta Kulkianoksesta ja Palestiinan prefektistä Firmilianuksesta Diocletianuksen vainon aikana: hän on kirjoittanut nimensä verellä ihmiskunnan historiaan. Ollen viekkaudessa ja kavaluudessa ja profeettain hävitysraivossa Isebelin ja julmuudessa Neron vertainen, hän saattoi Madagaskarin maan punertumaan kristittyjen verestä. Mutta niinpä kasvoikin tästä veren ja tuskanhien kostuttamasta, troopillisen rehevästä maaperästä eräitä jalotuoksuisimpia ruusuja ja ylväimpiä liljoja, mistä jumalanvaltakunnan aikakirjat kertovat.

III Vainojen jälkisatoa.

1. Niinkuin unta näkevät.

Kuningatar Ranavalonan kuoleman jälkeen nousi valtaistuimelle suurin juhlallisuuksin hänen poikansa Rakoto nimellä Radama II elokuun 16. p:nä 1861. Kun sotajoukkojen ylipäällikkö Roharo kuninkaallisen linnan parvekkeelta ilmoitti tästä iloisesta tapahtumasta, kuului sotaväen ja kansanjoukkojen suusta vastaukseksi jyrisevä Hiobe! – madagassien kansallinen riemuhuuto –, niin että Antananarivon kalliot kaikuivat. Ja kaiku vieri kauas – esikaupunkien läpi aina maaseudulle, sillä sattui olemaan markkinapäivä ja paljon maalaisia oli sen vuoksi torilla.

Iltapäivällä uusi hallitsija näyttäytyi linnan parvekkeelta kansajoukoille, puettuna purppuranpunaiseen hallitsijaviittaan ja päässä kultainen kruunu, oman perheensä jäsenten ja aateliston ympäröimänä. Taasen kuului jyrisevä Hiobe! Ylipäällikkö huusi: "Kuningas Radama on valtakunnan herra!" Sotajoukot tekivät kunniaa ja kansa huusi: "Trarantitra! Eläös kauan!" Radama piti kansalle puheen, jossa hän lausui: "Jumalan armosta minä olen tullut kuninkaaksi. Minä seuraan esi-isiäni, älkää peljätkö! Minä olen Teidän kanssanne. Luottakaa minuun! Minä tahdon suojella teitä, teidän vaimojanne ja teidän lapsianne. Kauppa ja elinkeinot ovat kukoistavat."

Kuningas ryhtyi heti kiireellisesti panemaan toimeen uudistuksia. Tangiinakoe poistettiin, taikuutta ja epäjumalanpalvelusta rajoitettiin, valtion pannaan julistetuille suotiin armahdus ja verotaakkoja lievennettiin. Madagaskarin kovasti koetellulle kansalle koitti uusi onnen ja kukoistuksen aika. Ellis kuvailee tapahtumia seuraavasti:

"Aurinko ei ehtinyt laskea tuona päivänä, jona Radama II tuli Madagaskarin kuninkaaksi, ennenkuin hän oli suonut kaikille alamaisilleen samanlaisen suojeluksen ja vakuuttanut, että jokaisella oli vapaus ilman pelkoa ja vaaraa kunnioittaa Jumalaa oman omantuntonsa uskomuksien mukaan. Hän lähetti virkamiehensä avaamaan vankilat ja murtamaan kahleet niiltä, joille kansanjoukon riemuhuudot ulkoa olivat ilmoittaneet, että heidän pelastuksensa oli tullut. Toisia hän lähetti kutsumaan takaisin karkoitettujen jäännöstä niiltä etäisiltä ja rutonsaastuttamilta paikkakunnilta, missä monet olivat sortuneet sairauteen tahi niihin raskaisiin kahleisiin, joihin he olivat sidotut yhteen pää toisensa viereen. Karkoitetut kiiruhtivat kotiin. Kärsimysten ja kieltäymysten kuihduttamat ja kurjistuttamat miehet ja naiset näyttäytyivät kaupungissa niiden lähimmäistensä hämmästykseksi, jotka olivat pitäneet heitä jo aikoja sitten kuolleina, ja ystäväinsä kiitolliseksi riemuksi. Kauan kaihottu riemuvuosi oli tullut, ja ilo ja ihastus vallitsi kaikkialla; sillä monet, jotka eivät uskoneet evankeliumia, tunsivat kuitenkin myötätuntoa kristittyjä kohtaan heidän kärsimyksissään ja iloitsivat nyt heidän kanssaan heidän vapautumisestaan."

Sanoin ei voi kuvata niitä riemun ja onnen tunteita, jotka täyttivät urhoollisten kristittyjen rinnat, kun he taasen saivat palata takaisin kalliokaupunkiin. Eräs heistä kirjoitti: "Kirjaimellisesti menivät meissä täytäntöön 126:nnen psalmin sanat: 'Kun Herra käänsi Siionin kohtalon, niin oli, kuin olisimme unta nähneet. Silloin oli suumme naurua täynnä, ja kielemme riemua täynnä; silloin sanottiin pakanain keskuudessa: 'Herra on tehnyt suuria heitä kohtaan.' Niin, Herra on tehnyt suuria meitä kohtaan; siitä me iloitsemme."

Mitä Madagaskarin marttyyrikirkon myöhempään kehitykseen tulee, varsinkin senjälkeen, kun saarivaltakunta liitettiin Ranskaan ja katolinen kirkko nousi siellä taisteluun protestanttisuutta vastaan, emme voi siihen puuttua lähemmin tässä yhteydessä, koska se kuuluu lähinnä yleisen kirkkohistorian piiriin. Mainitsemme kuitenkin erään tapahtuman, joka on omiaan luomaan valoa siihen henkeen, mikä elähytti tätä jaloa kärsimysten kansaa Madagaskarin suuren marttyyrikauden jälkeisenä aikana.

Syyskuun 15. p:nä 1870 vihittiin Antananarivon pohjoispuolella olevalla Faravohitran kukkulalla englantilaisten lasten keräämillä varoilla pystytetty kirkko niiden marttyyrien muistoksi, jotka olivat poltetut samalla paikalla 21 vuotta sitten (maaliskuun 18. p:nä 1849), – noiden sankarillisten tunnustajain, joiden pään päällä oli nähty kolmenkertaisen sateenkaaren loistavan ja joiden viimeisinä sanoina liekkien keskellä oli ollut kallionlujaan uskonvarmuuteen pohjautuva pyhä toivomus ja vakaumus: Jeesuksen nimi ja Jeesuksen ylistys on kaikuva yhä edelleen lakkaamatta heidän armaassa isänmaassaan, jonka hengen peltoa he nyt kostuttivat verellään. Maaperää kaivamalla voitiin vieläkin tavata heidän palaneita luitaan ja muita polttorovion jätteitä.

Vihkimisjuhlassa antoi silloinen kuningatar Ranavalona II ministerinsä kautta seuraavan julistuksen: "Minä kiitän meren toiselta puolen olevia lähetyssaarnaajia ja ystäviä, joiden avulla on saatu päätökseen tämä rakennus; sillä sellaisen rakennuksen pystyttäminen, missä ylistetään ja rukoillaan Jumalaa ja kirkastetaan Jeesusta täyttämänsä lunastustyön vuoksi, on tosiasia, jonka täytyy ilahduttaa sekä minua että teitä. Mutta ei ainoastaan tätä rakennusta tule nimittää Jumalan huoneeksi, vaan myöskin meidän sydämiämme, sillä Paavali sanoo korinttolaisille: Te olette Jumalan temppeli, ja taasen: Te olette elävän Jumalan temppeli! Sentähden minun sydämeni ihastuu, jos me kaikki teemme voitavamme levittääksemme Jumalan valtakuntaa maan päällä. Niinhän on Kristus käskenyt sanoessaan: Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Ja ystävämme meren toiselta puolen ovat tulleet ja tekevät kaiken voitavansa tehdäkseen meille hyvää, jotta oppisimme tuntemaan Jeesuksen Kristuksen; sitä enemmän tulisi meidän, jotka elämme tässä maassa, tehdä niin. Olkaamme sentähden kaikki, miehet ja naiset, ahkeria, sillä jokaisella on työ tehtävänä. Niin, koettakaamme jokainen tehdä kaikki voitavamme levittääksemme Jumalan valtakuntaa; sillä Salomo sanoo: 'Tee kaikki, mitä kätesi voi voimallasi' (Saarn. 9: 10)."

2. Jalostava ja kuolemaauhmaava mahti.

Madagaskarin marttyyrihistoria on valtava todistus kristinuskon uudeksiluovasta ja kuolemaauhmaavasta mahdista. Katselemme näitä kahta seikkaa vähän lähemmin sikäläisten olojen valossa.

Kun apostoli Paavali katselee kristittyjen valitsemista, niin hän lausuu: "Katsokaa, veljet, miten on kutsumisenne laita: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista; vaan mikä on mieletöntä maailmassa, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään; ja mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on väkevää; ja mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi; sen, joka ei mitään ole, tehdäkseen mitättömäksi sen, joka jotakin on; jottei yksikään liha voisi kerskata Jumalan edessä."

Tältä näkökulmalta tulee meidän myös katsella Madagaskarin marttyyrihistoriaa. On myönnettävä, että sikäläisten kristittyjen keskuudessa oli myös aatelisia ja hovipiireihin kuuluvia kristittyjä. Mutta enin osa kuului kuitenkin alempiin kansankerroksiin. Ja europpalaiselta näkökulmaltahan koko kansa kuului tavallaan alempaan sekarotuun. Mutta miten jalostava ja kasvattava vaikutus olikaan kristinuskolla tähän kansaan! Ja millaisia tunnustajia ja marttyyrejä lähtikään sen keskuudesta! Esitämme tässä vielä eräitä näkökohtia, jotka osoittavat Madagaskarin kristittyjen korkeata uskonnollis-siveellistä tasoa.

Kun ranskalaiset ryhtyivät sotaan Madagaskaria vastaan aikoen valloittaa maan, niin he alkoivat taistelun ilman muodollista sodanjulistusta pommittamalla Mojangaa, Tamatavea ja muita satamakaupunkeja. Paikkakuntien asukkaille ilmoitettiin asiasta vain tuntia aikaisemmin, joten heidän täytyi paeta suin päin ennättämättä pelastaa omaisuuttaan. Pääkaupungissa oli ranskalaisia lähetyssaarnaajia, opettajia ja muita siirtolaisia sekä heidän joukossaan suuri joukko vakoilijoita, jotka vehkeilivät hallitusta vastaan. Hallitukselle kävi välttämättömäksi karkoittaa heidät pääkaupungista, ja monen mielestä sen olisi pitänyt tapahtua kursailematta. Mutta kuningatar lausui: "Ei! He lähettivät meidän väkemme Mojangasta tuntia aikaisemmin, joten he kadottivat kaiken tavaransa; me annamme heille viisi päivää tavaroitten pakkausta varten."

Sodassa madagassit osoittivat suurta urhoollisuutta ja samalla tavatonta viisautta ja neuvokkuutta käyttäessään hyväkseen luonnon suomia etuja. Niin heistä tuli vähitellen miltei yhtä peloittava sotilaallinen mahti kuin sepoijit. Yhtä vähän armeijan kuin kansankaan keskuudessa oli havaittavissa minkäänlaista uskonnollisen tahi siveellisen tason madaltumista niiden neljän vuoden aikana, jotka sota kesti. Ei edes Cromwellin kuulujen rautakylkien keskuudessa ollut asiain tila niin hyvä kuin heidän.

Erään kerran oli tilanne erikoisen vakava. Kuningatar pyysi silloin pääministeriä julkisessa kansankokouksessa kantamaan kansan hädän elävän Jumalan eteen. Vanha, kunnianarvoisa mies nousi "Pyhälle Kivelle". Paljastetuin päin hän rukoili nöyrästi, vakavasti ja palavasti kuten mies, joka on tottunut keskustelemaan Kaikkivaltiaan kanssa, samalla kuin myriaadeihin nouseva kansanjoukko sydämellään ja sielullaan yhtyi rukoukseen lausuen aamenensa äänellä, joka muistutti suurten vetten kohinaa.

Mutta ei ainoastaan suurissa kokouksissa rukoiltu Jumalan apua ja pelastusta. Myöskin yksityiset tekivät niin rukouskammioissaan. Lähetyssaarnaaja H.E. Clark, joka vaikutti koko sodan ajan Madagaskarin sisämaanmaakunnissa, kertoo seuraavan kauniin näyn. "Olen nähnyt nuoren miehen polvistuvan saarnatuolissaan ja kuullut hänen rukoilevan kyynelten virratessa pitkin hänen poskiaan, että Jumala näkisi hyväksi saattaa ranskalaiset sotilaat terveinä ja turvassa vaimojensa ja lastensa luo takaisin Ranskaan. Tällä en tahdo sanoa, etteivät he olisi rukoilleet Jumalaa avukseen voittaakseen ranskalaiset; mutta he toteuttivat myöskin jossain määrin Vapahtajan sanoja, kun Hän käski heitä 'rakastamaan vihollisiaan'."

Kuningatar Ranavalona II:sta sanotaan, ettei nykyaikoina ole istunut valtaistuimella pyhempää naista kuin hän.

Missä valo on kirkas, siellä ovat varjotkin tummat, sanotaan. Tämä yleisinhimillinen totuus piti paikkansa myös Madagaskarilla. Mutta tämä seikka ei himmennä todellisten pyhimysten ja marttyyrien sädekehää.

Elämässä olivat monet Madagaskarin kristityt todellisia pyhimyksiä; kuollessaan uskonsa puolesta sankareja; kärsimyksissä pyhäin kärsivällisyyden ja uskon esikuvia.

Heidän rakkautensa Ristiinnaulittuun uhmasi kuolemaa ja kaikkea pyövelin kidutustaitoa, kuten sanotaan eräistä alkukirkon marttyyreistä. Siinä oli sitä kiivautta ja tulen hehkua, josta Korkean Veisun veisaaja laulaa: _"Pane minut sinettisormukseksi sydämellesi, sinettisormukseksi käsivarrellesi! Sillä väkevä kuin kuolema on rakkaus, ankara kuin tuonelan kiivaus; sen hehku on tulen kuumuutta, Herran liekkiä. Suuret vedet eivät voi rakkautta tukahuttaa, eivätkä virrat sitä sammuttaa."_

Ja heihin voidaan hengessä ja totuudessa sovittaa suuren pakanain apostolin sanat Rooman kristityille:

_"Kuka voi erottaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka? Niinkuin on kirjoitettu: 'Sinun tähtesi meitä kuoletetaan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina. Mutta näissä kaikissa me saamme mitä jaloimman voiton Hänen kauttaan, joka meitä on rakastanut. Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, eikä nykyiset eikä tulevat, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme."_

VI.

Uganda.

1. Maa ja kansa.

Uganda kuuluu Ekvatoriali-Afrikkaan ollen brittiläinen suojelusmaa. Se on pinta-alaltaan noin Italian kokoinen ja sen asukasmäärä on jokseenkin yhtä suuri kuin Suomen. Sitä rajoittavat pohjoisessa Abessinia ja englantilais-egyptiläinen Sudan, lännessä viimeksimainittu maa ja Kongo-valtio, etelässä Tanganjika-alue ja idässä Kenia-siirtomaa.

Uganda on aikoinaan ollut todellinen afrikkalainen hirmuvaltio, vaikka sen alkeellinen kulttuuri olikin huomattavasti korkeampi kuin muiden keskiafrikkalaisten neekerivaltioiden. Europpalaisille maa on tunnettu Speken ja Stanleyn tutkimusmatkain ajoilta 1860-luvun alkupuolelta. Edellinen löysi 1858 ison Victoria-järven ja tuli Ugandaan 1862. Kuningas Mutesa otti hänet vastaan erittäin ystävällisesti, ja Stanleystä tuli kuninkaan ystävä.

Uganda, joka on keskimäärin noin 1,200-1,300 m. meren pinnan yläpuolella, on hyvin kaunista ja hedelmällistä maata, ja voisi hyvin viljeltynä olla todellinen puutarha. Kaikkialla on pyöristyneitä mäkiä, jotka kohoavat satakunta metriä yli hedelmällisten, vaikkakin toisinaan soisten laaksojen yli. Emin Pasha, joka matkallaan 1878 pysähtyi Rubagassa, kuvailee pientä retkeilyä joen rantaan seuraavasti: "Aivan kuin puutarhan läpi me kuljemme sinne banaanimetsien ja talojen keskitse; jos ihminen on jättänyt jonnekin tyhjän paikan, niin on äiti luonto ollut sitä innokkaampi täyttämään sen suurenmoisella kasvullisuudella ja komeilla, hoikilla puilla. Läpitunkemattomat tiheiköt, jotka ovat täällä niin tavallisten leopardien turvapaikkoja, ulottuvat toisinaan tielle asti, ja silmä todenteolla väsyy kaikenlaisten muotojen ja värien katselemiseen. Erään liljakasveihin kuuluvan, aitauksiksi käytetyn kasvin melkein huumaaviin tuoksuihin sekaantuvat muutamien sarjakukkaisten hyvät hajut. Sinne, missä vesi virtaa, on muodostunut todellisia kasvullisuuspesäkkeitä, jotka joko peittävät soista maaperää tahi usein myös muodostavat maalauksellisia kasviryhmiä uoman rannalle. Jättiläismäiset puut keinuttelevat täällä ilmavia kruunujaan auringossa, samalla kuin niiden alla syvissä, viileissä varjostoissa köynnöskasvit punovat kaikenlaisia verkkojaan. – Näin vaihtelevat alinomaa ihmiskäden muodostamat ja luonnolliset puutarhat vain sillä eroituksella, etteivät edelliset banaaneineen ja makeine bataatteineen voi vetää vertoja jälkimmäisille enemmän maalaukselliseen kauneuteen kuin monipuoliseen lajirikkauteenkaan nähden. Mikä kaunis ja siunattu maa punaisine maaperineen, viheriäisine puutarhoineen, ilmavine vuorineen, tummine, hiljaisine laaksoineen!" Näin ollen ei ole ihme, että monet ovat olleet taipuvaisia pitämään sitä maallisena paratiisina.

Asukkaat ovat sekarotua. Pääaineksena ovat bantuneekerit. Hallitsevana aineksena ovat sotaisat vahumat, jotka ovat haamilaista paimentolaiskansaa. Heistä polveutuvat korkeimmat piirit, kuten kuninkaat ja päälliköt. Voittajat ovat omaksuneet voitettujen kielen ja elinkeinot, kuten maanviljelyksen. Miehet ja naiset kävivät ennen ihan alasti. Nyt he ovat puettuja kaapuihin eli taidokkaasti tehtyihin nahkapukuihin. Naiset tekevät maanviljelystyön kantaen pikku lapsia selkäänsä sidottuina. Vagandat ovat enimmäkseen korkeakasvuista, hyvin kehittynyttä ja hoikkaa kansaa, varsinkin miehet.

Maan hallitsijan virkanimi oli kuningas, kabaka, jolla oli rajaton valta. Hän määräsi omat päällikkönsä ja neuvoskuntansa sekä käytti mielinmäärin hyväkseen alamaistensa työn ja vaivan hedelmiä. Varsinaisen kabakan rinnalla oli sitten kuningataräiti (namasole) ja kuningatar-sisar (lubuga). Heillä oli vaikutusta kuninkaaseen hallitusasioissa. Pääministerin virkanimi on katikiro. Hän oli hyvin mahtava mies entisaikoina. Katikiron rinnalla oli sitten viisi ylintä hovivirkaa: kjambolango, kangao, mukwenda, pokino ja kimbugwe. Näiden hovivirkain rinnalla oli sitten korkea-aatelistoon kuuluvia muita ylempiä virkamiehiä (bakungu). Jokainen näistä hallitsi omaa maakuntaansa tahi piiriänsä, jossa hän oli ylin maanomistaja, tuomari ja tyranni. Näiden alapuolella olivat alapäälliköt (batóngole), joiden valta oli rajoitettu. Alin kansanluokka ovat maanviljelijät (bakopi). Kaikkien luokkien ulkopuolella olivat sitten orjat, joita hankittiin ryöstöretkillä ja myytiin suuret määrät arabialaisille orjakauppiaille. Ne olivat tärkein kauppatavara, ja niistä saatiin sitten pyssyjä, ruutia, patruunia, puuvillakankaita ja koristeita.

Sotilasvoima oli huomattava. Sotilaat olivat aseistettuja pitkillä keihäillä ja puukilvillä. Isolla Victoria-järvellä oli suuri joukko sotakanootteja, joita komensi gabunga, amiraali.

Hallitusmuotona oli täydellinen hirmuhallitus. Kenenkään henki ja omaisuus ei ollut turvassa, eipä aina edes päällikköjen. Kerran ilmoitti muuan päällikön poika, että hän tahtoisi päästä pian päälliköksi. "Hyvä", virkkoi kuningas, "sinun tulee vain mennä ja tappaa isäsi." Jonkun ajan kuluttua tulikin poika takaisin kerskaten teostaan. Toisen kerran ampui Mutesan poika veljensä. Asia ei herättänyt sen enempää huomiota. Kuningas käski vain lähetyssaarnaajia menemään ja hoitamaan haavoitettua miestä. Samoin hän antoi määräyksen, että hänet tuli siirtää muutaman kilometrin päähän, jottei hän kuolisi palatsin lähellä.

Mutesan isä Suna antoi toisinaan panna toimeen joukkomurhia, kiwendo. Ja Mutesa seurasi isänsä esimerkkiä. Kun rakennettiin uudelleen Sunan hautaa, niin kaikkien kaupunkiin tulevien teiden varsille lähetettiin vahtisotilaita, jotka pidättivät 2.000 ihmistä. Ne sitten surmattiin sovitukseksi vainajan hengelle. – Saman teon teki Mutesa kerran sairautensa aikana.

Ugandan laki oli kirjoitettu verellä. Kaikenlaisista hovitapain rikkomisista saattoi seurata kuolemanrangaistus. Niinpä sääsi Mutesa kerran, että jokaisella miehellä tuli olla helminauha ranteellaan uhalla, että muutoin katkaistaan pää; samoin jokaisella naisella vyötäisillään uhalla, että muutoin hakataan kahdeksi. Pienempiä rangaistuksia olivat jäsenten, kuten jalkain, käsien, korvain ja suun silpominen. Vain harvoin voi päästä raskailla sakoilla.

Lähetyssaarnaaja Ashe on esittänyt seuraavan yhteenvedon niistä tapahtumista, jotka olivat tavallisia hänen asuessaan Ugandassa:

"Päivittäin kaikuivat korvissa onnettomien uhrien hirmuhuudot, kun heitä harkitusti hakattiin palasiksi ruo'on kaistaleilla, jotka olivat kyllin teräviä käytettäviksi veitsinä; hyvin usein heidät oli tuomittu turhan vuoksi, tahi yksinomaan jonkun hovin seurustelusäännön rikkomisesta. Alituisesti näytti kohoavan savu uuneista, joissa kidutuksen kourissa vääntelehtivät viattomien henkilöitten vaivatut ruumiit, kunnes kuolema, armollisempi kuin heidän kiduttajansa, lopetti heidän ahdistuksensa ja epätoivonsa. Toisinaan pantiin toimeen sellaisia riettaan häpeän näytelmiä, jotka tekevät sydämen sairaaksi niitä ajatellessa."

Tuskin ihmetyttää, kun hän sitten huudahtaa: "Mikä kauhistuttava näytelmä avautuikaan todellisuudessa tuossa iloisessa ja kirkkaan näköisessä nautintojen palatsissa, joka oli rakennettu aurinkoiselle kukkulalle!"

Vagandain uskonto oli jonkunlaista henkien palvelusta. Näitä henkiä nimitettiin lubareiksi. Lubarien yläpuolella oli ylin luoja katonga, mutta hän ei toiminut itse, vaan jätti vallan lubareille. Näiden joukossa taasen oli ylin ison Victoria-järven lubare, jonka henkilöitymänä pidettiin Mukassa-nimistä, eräällä mainitun järven saarella asuvaa noitaa, jolle osoitettiin suurta kunnioitusta. Kuolleiden henget olivat myöskin lubareja, ja heidän henkilöitymiään nimitettiin mandvoiksi.

Tällaiset olivat tämän lahjakkaan ja pimeyden valtaan joutuneen kansan tavat ja uskomukset. Syystä kyllä voidaan sanoa, että heidän keskuudessaan oli saatanan valtaistuin. Siellä väkevä haarniskoitu vartioi saalistaan, kunnes tuli häntä väkevämpi. Siellä oli kalman katku ja kuoleman kauhistus. Ja niinpä arabialaiset antoivatkin Ugandalle nimen: "Haudan maa". Mutta sinnekin, kammottavan kuoleman ja synkän epätoivon hautaan, kantautui Jumalan Pojan ääni herättävänä, toivoa antavana, uudestiluovana.

2. Kun Jumalan Pojan ääni alkoi kuulua "Haudan maassa".

Marraskuulla 1875 ilmestyi suuressa Daily Telegraph-lehdessä Lontoossa Stanleyn Mutesan hovista lähettämä kirje, missä hän pyytää maanmiehiään lähettämään Ugandaan lähetyssaarnaajia. Tämä kirje herätti tavatonta huomiota, ja jo kolme päivää myöhemmin sai suuri Kirkkolähetysseura nimettömän kirjeen, jossa lähettäjä ilmoitti antavansa seuralle 5,000 puntaa, jos seura ryhtyy tähän työhön. Lyhyessä ajassa oli varoja kertynyt 24,000 puntaa.

Kirkkolähetysseura puolestaan pani lehtiin vetoomuksen, jossa se laski Ugandan hädän Jumalan kansan sydämelle ja kehoitti ilmoittautumaan niiden, jotka mahdollisesti olisivat halukkaita lähtemään tuohon suureen tuntemattomaan maahan. Tämän kehoituksen luki myös nuori skotlantilainen insinööri Alexander Mackay, joka toimi Berliinissä erään konepajan johtajana. Mackay oli valiomies: jaloluontoinen ja uhrautuvainen, hellittämättömän sitkeä ja tarmokas sekä lisäksi käytännöllinen. Kristittynä hän oli ehyt ja kokonainen tahtoen antautua kokonaan Kristuksen palvelukseen. Ja sellaisena hän oli valittu ase viemään evankeliumia Afrikan sydämeen.

Keväällä 1876 pidettiin vaatimaton jäähyväisjuhla Mackaylle ja hänen seitsemälle toverilleen, joiden joukossa oli kaksi insinööriä, yksi arkkitehti, lääkäri, pappi ja kaksi käsityöläistä. Juhlassa lausui Mackay profeetalliset sanat: "Ennen pitkää, luultavasti jo kuukauden kuluessa, saatte kuulla, että joku meistä on kuollut. Niin, onko luultavaa, että kahdeksan englantilaista, jotka lähtevät Keski-Afrikkaan, olisivat kaikki hengissä kuuden kuukauden kuluttua. Ainakin yksi meistä – kenties se olen minä – on varmaan sitä ennen kaatunut. Mutta älkää antako näiden uutisten masentaa itseänne, pitäkää vain huolta, että rivit täyttyvät!"

Mackayn ja hänen toveriensa toiminta samoin kuin Ugandan lähetys yleensä on lähetyshistorian kauneimpia lukuja, mutta meillä ei ole tässä yhteydessä tilaisuutta esittää muuta kuin joitakin yleispiirteitä.

Noin 1,500 kilometrin pituinen matka Sansibarista Ugandaan oli suunnattoman vaikea. Se oli kokonaan suoritettava jalan halki villien heimojen alueiden, joilla ei ennen ollut liikkunut valkoisen jalka; samoin oli kaikki tavarat kannettava miesvoimalla halki erämaiden, soiden ja aarniometsien; tavaroina työkaluja, koneenosia, ruokatavaroita, kirjoja, paperia, painokone, kokonainen vene, teltta, lahjoja, keittoastioita, talouskaluja; ja rahana: puuvillakangaspaaluja ja helmiä. Ja kaiken kukkuraksi sairastumiset ja kuolemantapaukset. Mackayn täytyi palata hoitamaan terveyttään Sansibariin, ja kaksi hänen toveriaan, lähetyssaarnaaja O'Neillin ja kapteeni Smithin, joka oli retken johtaja, oli surmannut Ukerewen julma kuningas Lukongeh. Lääkäri kuoli kuumetautiin. Ja kun Mackay vihdoin 2 1/2 vuoden kuluttua pääsi perille Ugandaan, oli koko seurueesta jäljellä vain hän ja pastori Wilson.

Millä mielellä Mackay katseli unelmiensa ja toiveittensa maata, käy esille niistä sanoista, jotka hän kirjoitti kesäkuun 12. p:nä 1878 katsellessaan ensimmäisen kerran Victoria-Nyanzaa: "Yhtä iloisesti liikutettuna kuin Xenofonin kuolemattoman Anabasiksen kymmenentuhatta kreikkalaista huutaessaan 'Thalatta! Thalatta!' katselin minä alas hopeaiselle järvelle ja kiitin Jumalaa, että vihdoinkin olin lähellä Nyanzaa. Yli kaksi vuotta olen jo ollut matkalla rannikolta Kageihin, ja nyt on kai vaivalloinen vaellus oleva toistaiseksi ohi."

Mutta kunnioituksesta Ugandan sankaria, sen "työn miestä" kohtaan, olemme kiirehtineet tapahtumain edelle. Puolitoista vuotta aikaisemmin oli Wilson seisonut samalla paikalla kirjoittaen päiväkirjaansa: "Kaksi päivää myöhemmin, tammikuun 29. p:nä 1877, olimme ylhäällä ennen päivänkoittoa ollen suuren liikutuksen vallassa; sillä tänä päivänä oli meidän pitkä, kuusikuukautinen matkamme loppuva ja ennen auringonlaskua piti meidän olla suuren sisäjärven rannalla ja kylpeä sen viileissä vesissä. Miehemme pukeutuivat parhaimpiin vaatteisiinsa ja latasivat pyssynsä tervehtiäkseen järveä. Me kuljimme iloisina sitä kohti halki pitkän soisen laakson ja kiipesimme ylös pitkin jyrkkää rinnettä kukkulalle, josta meidän piti nähdä Kagein kylä. Kaikki odottivat äärimmäisen jännityksen vallassa. Siinä lepäsi 300 tahi 400 jalkaa alapuolellamme syvänsinisen veden laaja pinta loistaen aamuauringon säteissä. Kaukana näköpiirin laidassa oli hurmaavan kaunis Ukerewe-saari, idässä Madshita-vuoren rohkea massa; kaksi tahi kolme pikkusaarta muutamine suurine, valkoisine kallioineen katkaisivat taivaansinisen vedenpinnan yksitoikkoisuuden. Jalkaimme juuressa rinne laskeutui nopeasti kohti rannikkoa, jota peitti nuoren kasvullisuuden loistavan viheriä matto. Ympäri rannan levisi vyön tavoin banaanilehto ja suuria viikunapuita, joiden keskellä pilkistivät esiin talojen kartiomaiset katot. Hiljaiseen ilmaan pyörremäisinä kohoavat siniset savupatsaat haastoivat ihmisien läheisyydestä; laineiden loiske rannalla hiipi hiljaa korviimme; ja kaiken yllä kaareili syvänsininen taivas, jonka kanssa itse Italia tuskin olisi voinut käydä kilpasille.

"Kylän asukkaat huomasivat pian lähestymisemme kantajaimme yhteislaukauksien, torven toitotusten, huutojen ja melun johdosta. He tulivat joukottain ulos katsomaan meitä. Ollessamme kylän lähellä tuli meitä vastaan päällikkö Kaduma, suuri, ystävällisen näköinen herra äärimmäisen likaisissa vaatteissa ja lausui meidät tervetulleiksi kyläänsä. – Illalla asetuimme levolle kiitollisin sydämin kiittäen siitä, että kaikkivaltias Jumala oli johtanut meidät niin pitkälle matkallamme, ja meille lauloi kehtolaulua kallioiseen rantaan keinuvien laineiden loiske."

Wilson kuvailee edelleen sitä tapaa, jolla kuningas Mutesa otti vastaan hänet ja hänen toverinsa puoli vuotta myöhemmin.

"Varhaisesta aamusta alkaen kiiruhtivat maakalaisjoukot maalauksellisissa maalaispukimissaan meidän talonpoikaistalomme ohitse kohti palatsia. Kello 8 tuli kaksi korkeata virkamiestä hakemaan meitä. He olivat puetut hauskasti turkkilaiseen tapaan pitkiin, valkoisiin viittoihin, jaloissa punaiset kengät ja päässä myssylakki. Kaksi sotamiestä valkoisissa paidoissa ja laajoissa housuissa, aseistettuina kivääreillä, muodostivat seurueemme noustessamme ylös sille kukkulalle, jolla sijaitsi Mutesan palatsi. Se on pitkä, korkea rakennus, joka on tehty tiikeriheinästä ja peitetty hyvin huolellisesti ruoholla. Palatsin edessä on joukko pihoja, jotka ovat eroitetut toisistaan korkealla tiikeriheinäsuojuksella ja joita yhdistävät loisiinsa samasta aineesta tehdyt työntöovet. Ovet avattiin meidän edessämme ja suljettiin meidän perässämme. Jokaiseen pihaan oli asetettu kaksi riviä valkopukuisia sotilaita, joiden keskitse meidän tuli astua.

"Kun olimme tulleet itse palatsin luo, astuimme lakki kädessä sisälle keskushalliin ja näimme kaikkien maan mahtavien istuvan molemmin puolin puisilla tuoleilla. Kaikki olivat puetut turkkilaiseen tapaan; toiset olivat mustiin, toiset punaisiin tai valkoisiin päällysviittoihin puettuina. Kaikki nousivat seisomaan, kun me astuimme sisälle. Meidät vietiin hallin yläpäähän, missä kuningas istui valkoisesta puusta tehdyssä nojatuolissa, jonka edessä oli matto; koko muuhun halliin oli ripoteltu kuivaa ruohoa. Hän tuli alas valtaistuimeltaan ja antoi meille kättä; sitten hän antoi tuoda kaksi tuolia, jotka asetettiin meitä varten. Me istuuduimme ja katselimme jonkun aikaa vaieten toisiamme, kunnes hän kutsui luokseen ne lähettiläänsä, jotka hän oli lähettänyt meitä vastaan Ukereween, kertomaan hänelle seikkailustamme. (Lähetyssaarnaajat olivat lähteneet veneellä Ukerewestä järven eteläpäässä sen pohjoispäähän Ugandaan. Matkalla, lähellä rannikkoa, törmäsi vene karille. Rannalle kokoontuneet villit alkuasukkaat päästivät silloin sotahuudon, alkoivat ampua nuolilla, haavoittivat lähetyssaarnaajia ja olivat vähällä saattaa tuhon omaksi koko retkikunnan). Senjälkeen luettiin Sansibarin sulttaanin kirje ja ojennettiin lähetysseuran kirjeet.

"Ensimmäisen väliajan aikana kuningas käski ampua tervehdyslaukauksen ja rummuttaa riemupärrytyksen. Kun hänelle vihdoin sanottiin, että Jeesuksen Kristuksen uskonto on Englannin suuruuden ja onnen perustus ja on oleva sitä myös hänen valtakunnalleen, niin hän nousi puolittain, kutsui luokseen päämusiikkimestarin ja käski panemaan toimeen vieläkin äänekkäämmän riemurummutuksen. Koko kokous nyökäytti päätään, löi hiljaa ja meluttomasti käsiä yhteen ja sanoi viisi tahi kuusi kertaa njanzig, njanzig, kiitos, kiitos! Mutesa ilmoitti lähetyssaarnaajille, että se tapahtui Jeesuksen nimelle!"

Kuningas Mutesa otti hyvin suosiollisesti vastaan myöskin Mackayn, joka pian pääsi kuninkaan erikoiseen suosioon moninaisten taitojensa vuoksi. Ja hänelle annettiin kunnianimi "Suuri henki".

Mackay oli harvinaisen toimelias ja monipuolinen mies. Hän opiskeli kieltä, saarnasi ja piti jumalanpalveluspa, perusti suuren työpajan, apteekin, sairaalan, tutki uusia kasveja ja rakensi taloja. Itse hän kuvailee toimintaansa seuraavasti: "Olen lakkaamatta toiminnassa, rakennan, kaivan ojia, pesen, teen tiiliä, rautaa, kynttilöitä y.m." Ei ihme, että häntä nimitettiin "tekojen mieheksi".

Alussa kävi kaikki hyvin. Kuningas suosi lähetyssaarnaajia ja tuki heidän työtään. He saivat opettaa hovissa ja pitää jumalanpalveluksia sunnuntaisin. Talonpoikain, orjain, paashien, vieläpä päälliköidenkin keskuudessa teki Jumalan Henki työtään. Mutta vaikeudet olivat myöskin hyvin suuret. Ja eräänä päävaikeutena oli kuninkaan kovin vaihtelevainen ja oikullinen luonne.

Kun Wilson ja hänen toverinsa alussa pyysivät kuninkaalta maata rakentaakseen taloja ja lupaa saada opettaa ja pitää jumalanpalveluksia, niin kuningas kävi äkkiä epäluuloiseksi ja alkoi heiltä udella kuulumisia kenraali Gordonista ja englantilaisegyptiläisten voimain etenemisestä Sudanissa. Hän sanoi tahtovansa ruutia ja kuulia, ja elleivät lähetyssaarnaajat voi toimittaa niitä, niin hän ei voi käyttää heitä, vaan he saavat mennä takaisin. Sitten hän vaikeni hetkeksi ja kysyi: "Miksi te nyt siis olette tulleet –, opettamaan minun kansaani lukemaan ja kirjoittamaan?" – "Niin", vastasivat he, "ja muita hyödyllisiä taitoja, joita me tahi meidän seuraajamme ymmärtävät." – "Nyt on minun sydämeni jälleen hyvä, Englanti on minun ystäväni", virkkoi kuningas ja keskeytti neuvottelut.

Muhamettilaiset orjakauppiaat kadehtivat ja vihasivat lähetyssaarnaajia, kun he eivät saaneet rauhassa harjoittaa häpeällistä ammattiaan. Samalla he tahtoivat tehdä kuninkaasta uskonkiihkoisen moslemin.

Varsin suurta häiriötä saivat aikaan katoliset lähetyssaarnaajat, jotka kaikin tavoin tahtoivat syrjäyttää protestanttiset uskonveljensä ja esittää heidät kerettiläisinä kuninkaalle niin epäedullisessa valossa kuin mahdollista.

Eräänä sunnuntaina polvistuivat englantilaiset lähetyssaarnaajat tapansa mukaan vagandain kanssa jumalanpalveluksessa. Samalla kun Mackay avasi rukouskirjan hän kysyi katolisella pater Lourdelilta suahelinkielellä, jota he keskenään käyttivät, eikö tämäkin tahtoisi polvistua. Lourdel vastasi, ettei hän ymmärtänyt eikä tahdokaan ymmärtää Mackaytä. Jumalanpalveluksen jälkeen kysyi Mutesa ranskalaisilta, eivätkö he usko Jeesukseen Kristukseen, kun he eivät tahdo palvoa Häntä? Ylpeä pater vastasi: "Meillä ei ole mitään yhteistä tämän uskonnon kanssa, sillä se ei ole totta. Jos me ottaisimme osaa tähän jumalanpalvelukseen, niin se merkitsisi, että mekin olisimme protestantteja, ja nämä ovat hyljänneet totuuden eivätkä opeta mitään muuta kuin valheita!" Syntyi kiivas keskustelu, jonka Mutesa lopetti sanoilla: "Miten minä voin tietää, mikä on totta, mikä valhetta?" Mackay huomautti: "Raamatussa se on kirjoitettu. Sinulla on arabialainen Uusi Testamentti ja voit lukea siitä." – "Olen lukenut sitä ja tiedän, että sinä opetat siitä." – "No hyvä, tutki siis ja lue itse onko Kristus asettanut paavit opettamaan totuutta." "Jokaisella valkoisella miehellä on erilainen uskonto", huomauttivat päälliköt vahingoniloisina erottaessa.

Kerran virkkoi Mutesa: "Ennen Stanleyn tuloa minä olin muhamettilainen; sitten minusta tuli kristitty, ja kun luutnantti Smith tuli, opetti hän puoli päivää minua ja minä toisen puolen. Nyt minä näen niin monia uskontoja maassa, etten tiedä, mitä minun pitää tehdä." Ja senjälkeen hän hymyili. Mackay käytti hyväkseen tilaisuutta ja ehdotti täydellistä uskonvapautta. Lourdel huomautti myöhemmin, että protestantit "kapinoivat kirkkoa vastaan, eikä heille saa antaa mitään vapautta". Girauld, toinen ranskalainen lähetyssaarnaaja, virkkoi, "etteivät he tule milloinkaan olemaan suvaitsevaisia protestantteja kohtaan; sillä Jumala on suvaitsematon erehdyksiä kohtaan, ja heidän velvollisuutensa on opettaa kaikkialla, että nuo ovat valheopettajia." Eipä ihme, että Mutesa lausui: "Muhamettilaiset opettavat yhtä jumalaa, protestantit kahta (Jumalaa ja Kristusta), roomalaiset kolmea (Jumalaa, Kristusta ja Mariaa); minä en usko enää kehenkään."

Tällainen oli suurimmassa määrin valitettavaa katsoen siihen ystävälliseen tapaan, jolla Mutesa alkuaikoina suhtautui lähetyssaarnaajiin ja kristinuskoon. Niinpä kertoo Wilson, miten Mutesa, kun hän oli puhunut Kristuksen voimasta pelastaa ja vakavasti sitten kehoittanut sieluja tulemaan Hänen luokseen, kun vielä on aika, "puhuin erinomaisen kaunopuheisesti heille kehoittaen heitä uskomaan Kristukseen nyt, sanoen, että he voivat tehdä niin ainoastaan tässä elämässä; kun he ovat kuolleet, on se oleva liian myöhäistä".

Kuninkaalla oli suunnattoman korkea käsitys omasta persoonastaan ja vallantäyteydestään. Kun tohtori Felkin ja hänen toverinsa saapuivat Englannista Ugandaan, otti kuningas heidät vastaan loistavassa audiensissa koko hovin läsnäollessa. Tällöin hänelle ojennettiin Englannin kuningattaren ja lordi Salisburyn kirjeet. Ne miellyttivät suuresti kuningasta, ja hän virkkoi, että paitsi Hänen Brittiläistä Majesteettiaan ja hänen omaa persoonaansa maailmassa ei ollut ketään monarkkia, joka ansaitsi pienintäkään kunnioitusta. Kun hänelle samassa tilaisuudessa luettiin Lähetysseuran johtokunnan kirje, niin hän ilmaisi vilkkaan mielihyvänsä senjohdosta, "että oli tultu niin pitkälle, että osallistuttiin hänen armollisen persoonansa katsannosta". Erityistä mielenkiintoa herätti Ugandan tummassa majesteetissa se seikka, "mitä Euroopan yleinen mielipide ajatteli hänestä ja hänen valtakunnastaan, oliko hänen valistunut majesteettinsa huomattavien henkilöiden keskustelun aiheena, ja eikö koko maailma puhunut hänen valtansa suuruudesta".

Tavattomia vaikeuksia ja yllättäviä tilanteita aiheuttivat monet kansalliset tavat ja uskomukset. Esitämme muutamia paljonpuhuvia esimerkkejä.

Samana iltana, kun hovissa oli ollut edellämainittu audienssi, kutsuttiin tohtori Felkin lääkäriksi Mutesan luo. Kuningas oli sairastellut kuukausia sukupuolisten hurjistelujen vuoksi, ja hänen voimansa olivat kuluneet ennen aikojaan. Hänellä oli 7,000 vaimoa, 70 poikaa ja 88 tytärtä. Hänen tilansa ei kuitenkaan ollut toivoton, mutta vaati pitempiaikaista hoitoa. Mutta hänen ugandalainen majesteettinsa oli vaikeasti hoidettava potilas. Kun tohtori toi lääkettä, niin täytyi hänen ensin maistaa itse; sitten muutamien hovipoikain ja päälliköiden; ja lopuksi vasta kuningas, joka pelkäsi myrkyttämistä.

Kerran oli Felkin määrännyt erään pullon lääkettä käytettäväksi ulkonaisesti hieromiseen. Kun hän oli paluumatkalla kotiin, niin hänen perässään juoksi ihmisiä, jotka huusivat: "Tohtori, kuningas käskee kysyä, saako hän juoda tämän ruukullisen olutta?" Felkin maistoi ja huomasi, että epäluuloiset vagandat olivat sekoittaneet ulkonaisen lääkkeen tähän olueen vakuuttautuakseen, ettei siinä ollut mitään vahingollista.

Hovisäännöt vaativat, että kuningasta sai nähdä vain hovin vastaanotoissa ja kahden kesken ainoastaan katikiron läsnäollessa. Kun Felkin vaati, että hänen täytyi saada tutkia kuningasta ja puhutella häntä kahden kesken, herätti se tavattoman pahaa verta katikirossa.

Kerran kysyi kuningas tohtori Felkiniltä aivan viattomasti: "Tohtori, miten kauan luulette minun vielä täytyvän ottaa näitä lääkkeitä?" Kun tohtori vastasi, niin kuningas vaikeni muutamiksi minuuteiksi ja sanoi sitten: "Tohtori, tuokaa riittävästi lääkepulloja, jotta voisin parantua." – "Miksi?" kysyi tohtori Felkin. "Niinpä niin", virkkoi kuningas aivan kylmästi, "minun päällikköni toivovat, että minä tappaisin sinut, ja silloin ei kukaan tahdo tehdä minulle lääkkeitä."

Felkin näytteli kerran kuninkaalle anatomisia tauluja. Ne kiinnostivat häntä suuresti eikä hän väsynyt katselemiseen ja selityksien kuulemiseen. Kun hänelle näytettiin käden ja niiden lihaksien toimintaa, jotka liikuttavat sormia, niin hän virkkoi: "Miten ihmeellistä! Minä en voi tehdä mitään sellaista, eikä minun liioin tulisi hävittää sitä, mitä en voi tehdä."

Sattui taasen toisella kertaa Felkinin ollessa hovissa, että hän valitti kuninkaalle ravintoaineitten niukkuutta. Kuningas lupasi auttaa asian kerta kaikkiaan. Hän antoi eräälle rouvalleen hiljaa käskyn. Tämä katosi ja palasi takaisin mukanaan 18 nuorta naista, jotka kantoivat bananikimppuja. He olivat puetut kotimaisiin pukuihin ja näyttivät melkoisen miellyttäviltä. Taakkansa he laskivat lattialle ja istuutuivat puoliympyrään oven ympärille. "No, tohtori", virkkoi kuningas, "riittääkö?" – "Päiväksi tahi pariksi, mutta se ei ole paljon." – "Mutta oletpa sinä aika kiittämätön; minä tarkoitan: sinä saat koko seuran; silloin voivat naiset sinua elättää, minä en sitä voi", virkkoi kuningas. Felkin joutui vaikeaan tilanteeseen. Kahdeksantoista mustaa kaunotarta oli lahja, joka oli omiaan saattamaan hänet hetkeksi hämmennyksiin. Mutta hän toipui pian ja torjui päättävästi houkuttelevan tarjouksen. Kuninkaan otsalla kareilivat synkät pilvet, kun hän kysyi: "Miksi sinä et tahdo ottaa niitä? Eikö teidän maassanne ole lainkaan rouvia?" – "Kyllä", vastasi Felkin, "mutta he ovat meidän kaltaisiamme; me sallimme vain yhden vaimon emmekä sentähden lahjoita vaimoja noin joukottain." Kuningas huusi nyt vihaisella äänellä: "Te tulette tänne ja sanotte kaikkien ihmisten olevan veljiä ja teidän Jumalanne rakastavan kaikkia niinkuin teitä, ja kuitenkin te pidätte itseänne liian hyvinä elämään niinkuin me."

Valot ja varjot vaihtuivat nopeassa tahdissa. Kerran sai kuningas kirjeen Sansibarin brittiläiseltä konsulilta. Arabialaiset, lähetyksen vannoutuneet viholliset, käänsivät sen väärin kuninkaalle. Tämä saattoi lähetyssaarnaajat epäilyttävään valoon kuninkaan silmissä ja vaaransi heidän tilaansa. Vähän aikaa senjälkeen he aikoivat mennä tervehtimään sairastuneita katolisia lähetyssaarnaajia ja viedä heille lääkkeitä. Tällöin he yht'äkkiä joutuivat suureen vaaraan, kuten Felkin kertoo.

"Kun he menivät palatsin sivutse tuli heidän luokseen mies ja ilmoitti heidän palvelijoilleen, että jos he menevät ranskalaisten luo, heidät kaikki sidotaan. He eivät kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota ja jatkoivat matkaansa. Mutta pian he näkivät asestettujen miesten syöksyvän ohitseen ja hetkisen kuluttua heidät pysäytti 30-40 miestä, jotka tanssivat ja heiluttelivat keihäitään ja nuijiaan. Heitä käskettiin menemään eteenpäin ja heidät piiritettiin heti. Mackay näki, että he olivat suuressa vaarassa ja istuutui heti ja käski Lichfieldiäkin tekemään samoin, kuten on maakalaisten tapa tällaisissa tapauksissa. He kysyivät mitä kaikki tämä merkitsee, ja heille ilmoitettiin sen olevan kuninkaan käskyn." He aikoivat mennä kuninkaan luo, mutta eivät päässeet hänen puheilleen. Myöhemmin he saivat kuulla hovissa, että heidät oli tahdottu tappaa ja että sotilaat vain odottivat kuninkaan käskyä.

Jonkun ajan kuluttua kaikki näytti toiselta ja Lichfield kirjoitti: "Meillä on rauha, ihmeellinen muutos niinkuin auringonpaiste myrskyn jälkeen. Mutesa ottaa nyt kasvatuskysymyksen vakavalta kannalta ja käskee kaikkia päälliköiden, virkamiesten (batógole), paashien ja sotilaiden opetella lukemaan." Ja eräästä hovissa pidetystä jumalanpalveluksesta hän kirjoittaa: "Kuningas osoitti suurta mielenkiintoa ja käänsi uskollisesti päälliköilleen. Hän muistutti minusta enemmän lasten ympäröimää isää kuin alamaisten ympäröimää kuningasta. Hänen paashinsa istuivat hänen vuoteensa ympärillä, ja minun oli vaikeata ajatella, että olimme Afrikassa villikansan keskuudessa."

Sairautensa aikana kuningas päätti kutsua luokseen Mukassa lubaren, pakanuuden pääpylvään ja Victoria Nyanzan noidan, parantamaan itsensä. Mackay koetti asetella esteitä viittaamalla pakanuuden turhuuteen. Hän esiintyi niin kiihkeästi noitaa vastaan, että hänelle annettiin nimi Anti-Mukassa. Mutta mikään ei auttanut. Noita tuli juhlakulkueessa palatsiin, missä kuningas otti hänet vastaan kaikella kunnialla. Mukanaan hänellä oli kaksi mandwaa, joissa myös oli suuri henki. Monta vuorokautta tanssivat noidat noitatanssia, ja rumpuja päryytettiin hirvittävästi, mutta kuningas ei vain ottanut parantuakseen. Kävi kuten Mackay oli sanonut aikaisemmin: "Olen varma, että Mutesa on häpeävä suuresti jo yhden viikon esitystä." Se pakanuuden hyökyaalto, joka oli syöksynyt niin raivoisana heitä vastaan, kääntyikin itse asiassa voimakkaasti lähetyssaarnaajain ja jumalanvaltakunnan työn hyväksi. Päälliköt olivat entistä ystävällisempiä, ja oppilaat palasivat takaisin kouluihin.

Mutesan elämänpäivä läheni iltaansa. Lokakuulla 1884 hän sortui sairauteensa. Suusta suuhun kulki tieto, että Ugandan suuri hallitsija oli kuollut. Ja mikä pahinta: hän kuoli sydämestään pakanana, vaikka hän oli monta kertaa ollut niin äärettömän lähellä jumalanvaltakuntaa. Varsin liikuttava on Mutesan ja Mackayn välinen kohtaus, joka sattui Namasolen kuollessa. Hänet haudattiin kuninkaallisen komeasti. Hänen hautaansa heitettiin suunnattomat määrät kankaita, kaikkiaan noin 15,000 punnan arvosta. Kun Mackay katseli tuota katoavaa korskaa ja komeutta, niin hän lausui kuninkaalle: "Annettakoon minulle vain palanen vanhaa huonoa kangasta, eikä mitään muuta tämän maailman rikkauksista, ja sittenkään minä en vaihtaisi sitä noiden molempien (kahden ylimmän päällikön) aarteisiin ja suuruuteen, sillä kaikki heidän suuruutensa katoo, samalla kuin heidän sielunsa joutuvat kadotuksen pimeyteen uskoessaan Lubareen. Minä taasen tiedän, että minun sieluni on pelastettu Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan kautta, joten minulla on katoamattomat rikkaudet." Mutesa esitteli tavallisia verukkeitaan ja puheli jotakin kahdesta uskonnosta (kristinuskosta ja muhamettilaisuudesta). Mackay tarttui nyt asiaan iäisyyden vakavuudella.

"Minä jätin istuimeni ja menin sille matolle, jolla katikiro istui; polvistuin siihen ja sanoin kaikkein juhlallisimmalla tavalla: 'Oi Mutesa, minun ystäväni, älä aina toista näitä verukkeita! Kunhan Sinä ja minä seisomme Jumalan edessä tuomion suurena päivänä, voitko vastata kaikkivaltiaalle Jumalalle, että et tietänyt mitä uskoa senvuoksi, että Masudi sanoi Sinulle yhtä ja Mackay sanoi toista? Et; Sinulla on Uusi Testamentti; lue sitä itse! Jumala on tuomitseva Sinut sen mukaan. Vielä ei ole ollut ketään, joka etsi sieltä totuutta, eikä löytänyt sitä."

Kuningas Mutesan hallitus oli kaikesta huolimatta ollut kuitenkin sangen onnellista aikaa valtakunnan evankeliumille hänen valtakunnassaan. Ja olisi ollut sitä vielä paljon enemmän, ellei kuningas olisi joutunut sellaiseen ristiaallokkoon vihamielisten arabialaisten ja tyhmän sokeitten jesuiittain vehkeilyjen vuoksi. Hänen kuolemansa jälkeen koittivat kristinuskolle raskaat vainon ajat, kuten jo oli osittain sattunut Mutesankin aikana.

Kalliita uhreja oli uhrattu; oli kylvetty verellä ja kyynelillä. Niistä kahdeksasta voimakkaasta ja toivorikkaasta nuorukaisesta, jotka kesäkuulla 1876 seisoivat Itä-Afrikan rannalla, oli puolentoista vuoden kuluttua määräpaikalla Ugandassa vain yksi ainoa (Wilson); kahden täytyi sairauden vuoksi palata takaisin kotimaahan, yhtä hoidettiin rannikolla (Mackaytä), kaksi oli surmattu (kapteeni Smith ja O'Neill) ja kaksi oli kuollut.

Mutta vielä raskaampia uhreja oli laskettava Mestarin alttarille. Oli vuotava marttyyriverta; oli kuljettava läpi vainon pätsin, – helteen, jonka rinnalla Ekvatoriali-Afrikan auringonpaahde oli kovin viileä. Nuoren seurakunnan usko oli koeteltava tulessa seitsemän kertaa, jotta se havaittaisiin "paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä."

Lähetysveteraani, tohtori Krapf oli kirjoittanut Kirkkolähetysseuralle profeetalliset sanat vähää ennen kuin saapui tieto Ukerewessä surmatuista lähetyssaarnaajista: "Monet vaihtelut tulevat tuottamaan Teille levottomuutta; mutta Teillä on Herran lupaus. Kaatukoon monta lähetyssaarnaajaa taistelussa; jäljellejääneet rientävät kuitenkin lyötyjen ylitse ja valloittavat suuren afrikkalaisen linnoituksen Herralle!"

3. Kun vainon valkeita sytytettiin vagandain maassa.

Jo kuningas Mutesan aikana alkoi uskonnollinen vaino, vaikkakin vielä sangen lievässä muodossa. Sen ensimmäisinä uhreina oli kaksi nuorukaista Luta ja Mukassa.

Edellinen oli erään päällikön poika ja jälkimmäinen kirkon vartija. Molemmat olivat hyvin opinhaluisia. Mukassa kieltäytyi lähtemästä muhamettilaisiin rukouksiin, vaikka päälliköt menivät.

Hän väitti, että Jeesuksen uskonto, jota valkoiset saarnaavat, on ainoa oikea. Kaikki muut ovat valhetta. Nyt pistettiin rohkea nuorukainen jalkapuuhun. Vähää myöhemmin hän ja Luta vangittiin ja lähetettiin pois maalle.

Tämä tapaus tuotti vaikeuksia koulutyölle. Lähetyssaarnaaja Pearson kirjoitti: "Voi! Nyt minulla ei ole lainkaan oppilaita. Meidän opetuksemme on edelleenkin kironalainen, eikä ainoakaan tule senjälkeen kuin Luta ja Mukassa vietiin pois. Herra, selvitä tie! Anna minulle avoin ovi! Anna meille todellakin voimaa sytyttää Ugandassa sellainen kynttilä, jota ei voida sammuttaa!"

Se rukous tuli kuulluksi. Sytytettiin uskon tuli, joka paloi kirkkaasti, ja jota helvetin vallat eivät voineet sammuttaa.

Myöskin Mackay joutui vaikeuksiin. Jotkut arabialaiset, jotka olivat palanneet rannikolta, ryhtyivät häväisemään Mackaytä ja jumalattomalla tavalla. He sanoivat kuninkaalle, että hän on mielipuoli murhaaja, joka on paennut Englannista; että hän on tehnyt Sansibarissakin useampia murhia, että hän on koettanut ampua Unyanyemben maaherran, ja että hän on polvillaan rukoillut heiltä, etteivät paljastaisi hänen rikoksiaan. Tämän kertoivat Mackaylle ranskalaiset papit, jotka olivat kuulleet sen hovissa. Mitä Mutesa lienee ajatellut näistä juoruista, on vaikeata päättää, mutta missään tapauksessa hän ei halunnut erota englantilaisista, koska he olivat hänelle niin hyödyllisiä.

Mackay itse kirjoitti: "Voimme nyt täysin käsittää sen siunauksen, joka on luvattu meille, kun ihmiset solvaavat ja vainoavat meitä ja valhetellen puhuvat meistä kaikenlaista pahaa Hänen tähtensä. Me olemme Hänen, eikä sillä ole väliä, mitä ihmiset voivat tehdä meille."

Mutta Jumalan sana meni voimalla eteenpäin. Monet pyrkivät kasteelle, ja opiskelevien ja jumalanpalveluksessa käyvien luku oli suuri. Toisilla oli tunnustajan rohkeus. Kerroimme edellä parista jalosta nuorukaisesta. Näiden lisäksi muutama sana eräästä mandwasta eli papista. Hän oli yhdessä päällikkönsä kanssa päättänyt jättää pakanuuden kauhistukset. Viskasi pois papinkaapunsa ja koristeensa ja tunnusti uskovansa Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan. Päällikkö lähetti mandwansa viemään lahjan O'Flahertylle ja pyytämään, että tämä tulisi opettamaan heitä ja kastamaan heidät. Siihen ei lähetyssaarnaajalla kuitenkaan ollut tilaisuutta, mutta tilanne sai paljon juhlallisemman käänteen. O'Flaherty kirjoittaa: "Sinä päivänä, jolloin pappi tuli tänne, oli tänne kokoontunut suuri joukko kansaa, myös monia pappeja ja lubaren väkeä. Kun sovelias hetki tuli, niin mandwa nousi ylös kuin toinen Pietari heidän keskelleen ja määritteli Apolloksen voimalla ja kaunopuheisuudella ne syyt, jotka olivat pakottaneet hänet polttamaan koristeensa ja hylkäämään lubaren palveluksen Jumalan Pojan jalon palveluksen vuoksi. Kaikki olivat liikutettuja, ja monet menivät pois pisto sydämessään."

Varsinainen vainon aika alkaa Ugandassa vasta kun Mutesan jälkeen valtaistuimelle nousi hänen poikansa, julma ja heikko tyranni Mwanga. Hän oli kuunnellut jonkun verran lähetyssaarnaajia, mutta sana ei ollut saanut mitään syvempää jalansijaa hänen sydämessään. Hänen valtaistuimelle nousemisensa osoitti jo, miten syvältä evankeliumi oli vaikuttanut kansan uskomuksiin ja perinnäistapoihin.

Ennen oli tällainen tapaus antanut aihetta joukkomurhiin, kapinoihin ja ryöväyksiin. Nyt ei tapahtunut mitään sellaista. Arabialaiset olivat asestettuja hampaisiin asti, ja kaikki katselivat toisiaan epäillen. Kaksi voimakkainta päällikköä olisi tahtonut tehdä hyökkäyksen lähetyksen kimppuun, mutta katikiro esti sen. "Sinä yönä", kirjoittaa Ashe, "me kuulimme nopeaa rummutusta, äkillistä ja hälyyttävää, ja suuri itkun parku kantautui välissä olevien laaksojen halki oikullisena ja villinä, kun silloin tällöin tavallista voimakkaampi myrskynvihuri toi sen meidän korviimme."

Heti alun perin Mwanga suhtautui ynseästi lähetyssaarnaajiin. Hän käski Mackeytä menemään järven eteläpäähän ja tuomaan lisää valkoisia miehiä, "ikäänkuin olisi noita olentoja saanut vain tilaamalla". Kun siellä ei ollut protestanttisia lähetyssaarnaajia, antoi hän hakea heidän sijaansa ranskalaisia pappeja Ukumbista.

Oli muitakin syitä, jotka herättivät kuninkaassa epäluuloja ja vihamielisyyttä lähetyssaarnaajia kohtaan. Huhuiltiin, että Usogassa, Ugandan itäisessä vasallivaltiossa, oli valkoisia miehiä, joiden tarkoituksena oli yllyttää maata kapinaan. Tätä otaksumista tuki hänen mielestään se seikka, että Usogan kuningas ei sinä vuonna tuonut tavallista veroaan, norsunluuta.

Arabialaiset jatkoivat parjaustaan, ja heitä kannatti innokkaasti Mujasi, kuninkaan henkivartiopäällikkö, joka oli valkoisten miesten ja heidän uskontonsa verivihollinen. Ja niinpä kerrottiinkin lähetyssaarnaajille, että Mujasilla oli määräys vangita kaikki vagandat, jotka tavattiin lähetysalueella. Lähetyssaarnaajat kielsivät maakalaisia tulemasta luokseen ja lähettivät pois luotaan ne maakalaisnuorukaiset, jotka olivat tulleet opiskelemaan heidän luokseen. Muutamat näistä tulivat kuitenkin takaisin parin kolmen päivän kuluttua luullen, ettei mitään vaaraa olekaan. Mutta vaara oli suurempi kuin luultiinkaan, ja pikemmin kuin luultiinkaan saivat Kristuksen jalot voimailijat vuodattaa vertaan marttyyrihistorian pyhällä areenalla.

Tammikuulla 1885 Mackay pyysi lupaa saada matkustaa Msalalan satamakaupunkiin järven eteläpäässä. Hänen tarkoituksensa oli viedä muutamia kirjeitä mainittuun kaupunkiin. Hovista palattuaan hän ryhtyi matkavalmistuksiin. Mutta silloin tapahtui yllättäviä asioita. "Keskiyön tienoilla", hän kirjoittaa, "kuului voimakasta rummutusta, mutta se on niin tavallista, ettemme kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota. Vasta liian myöhään saimme tietää, että se oli Mujasi, joka kokosi joukkoja saattaakseen meidät satimeen seuraavana aamuna."

Mukanaan joukko kantajia ja useita nuorukaisia, jotka olivat liittyneet heihin, Mackay ja Ashe lähtivät seuraavana aamuna kohti satamaa. Silloin tällöin he kohtasivat pieniä joukkoja asestettuja miehiä, mutta vasta lähellä järveä he huomasivat, mihin ansaan olivat joutuneet. Yht'äkkiä hyökkäsi pensastosta heidän kimppuunsa useita satoja miehiä, jotka olivat asestetut pyssyillä, keihäillä ja kilvillä, huutaen: "Menkää takaisin! Menkää takaisin!" Lähetyssaarnaajain seurueineen oli pakko kääntyä takaisin. Heitä tyrkittiin, työnnettiin ja uhattiin pyssyillä, mutta he kulkivat rauhallisesti toivoen, että nuorukaiset olivat ehtineet rantaan ilman vaurioita. Niin ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Kuljettuaan jonkun matkaa Ashe huomasi, että hänen poikaansa Lugalamaa kuljetettiin käsiraudoissa. Hän koetti kiiruhtaa eteen vapauttamaan poikaa, mutta kansanjoukko esti. Vähitellen kaikki pojat katosivat, ja lähetyssaarnaajat jäivät yksin. He kiiruhtivat heti katikiron luo, mutta eivät päässeet tämän puheille. Lopulta heidät työnnettiin väkivaltaisesti ulos talosta, ja heidät ympäröi uhkaavannäköinen kansanjoukko, joka kuitenkin hajaantui ja salli heidän mennä vahingoittumattomina kotiin.

Kotiin päästyään he kehoittivat heti luonaan olevia nuorukaisia pakenemaan. Kaikki toiset tekivätkin niin, mutta eräs, Seruwanga, viivytteli liian kauan, ja niin Mujasin miehet vangitsivat hänet illalla. Samwili ja Mukassa, molemmat Mwangan paasheja, uskalsivat tulla lähetystalolle lausumaan osanottonsa, vaikkeivät voineetkaan auttaa. O'Flaherty meni seuraavana aamuna kuninkaan luo, mutta ei saanut mitään aikaan. Vähitellen pääsivät kaikki nuorukaiset vapaiksi, ainoastaan kaksi: Seruwanga Kakumba ja Lugalama vietiin pois mestattavaksi. Lugalama oli pieni vahuma-poika, jonka sanottiin kuuluvan erääseen Karagwé-valtion päällikkösukuun. Hänet olivat vagandat ottaneet saaliiksi ryöstöretkellä. Hänen pyydystäjänsä päällikkö Sebwato oli kohdellut häntä hyvin ystävällisesti ja olisi nytkin tehnyt mitä tahansa vapauttaakseen pojan, mutta ei voinut mitään. Toisesta pojasta eräs päällikkö otti vastaan arvokkaan lahjan, mutta vasta sitten, kun tiesi hänen jo kuolleen.

Kolme nuorukaista, joista vanhin oli noin 15 vuotta ja nuorin 11-12 vuotta vietiin synkän suon reunaan. Sinne oli pystytetty jonkunlainen yksinkertainen mestauslava, jonka juurelle oli asetettu polttopuita. Siinä joukko pilkkasi ja herjasi nuoria marttyyrejä. "Oi, tehän tunnette Isa Masiyan" (Jeesuksen Kristuksen), virkkoi Mujasi, "tehän tiedätte, miten lukea. Te luulette nousevanne kuolleista? No hyvä, minä poltan teidät, ja saammepa nähdä onko asia niin." Kerrotaan nuorukaisten tunnustaneen uskoaan pelottomasti. Erään kertomuksen mukaan sanotaan myös, että he koroittivat äänensä ja lauloivat Jeesukselle ylistysvirren "Killa Siku tunsifu" (Päivittäin, päivittäin, laulan ylistystä).

Mutta vainoojat eivät tyytyneet ainoastaan surmaamaan nuorukaisia tulikuolemalla. He päästivät valloilleen raakuutensa ja Kristus-vihansa hirvittävällä tavalla: leikkaamalla ensin käsivarret ja heittämällä heidät sitten vasta vertavuotavina roviolle. Nuorin ja hennoin heistä pyysi, että hänet ainoastaan heitettäisiin tuleen, mutta julmat pyövelit eivät tahtoneet säästää ainoatakaan tuskaa.

Mestauksessa oli saapuvilla myöskin eräs Mujasin miehistä, hänen musalinsa eli oppaansa, joka on kertonut tämän jalon sankaritarinan. Lieneekö hän ilmaissut osanottonsa nuorille marttyyreille tahi paheksumisensa tämän julman verityön johdosta, kun hänen herransa kääntyi hänen puoleensa ja sanoi raivostuneena: "Minä poltan sinutkin ja sinun huonekuntasi, sillä minä tiedän, että sinä olet Isan (Jeesuksen) seuraaja." – "Kyllä; minä olen; enkä myöskään häpeä sitä." Hänen aikansa ei kuitenkaan ollut vielä tullut kirkastaa Herransa nimeä marttyyrikuolemalla.

Samana iltana Ugandan valkoinen sankari kirjoitti päiväkirjaansa: "Meidän sydämemme ovat, särkymäisillään."

Mutta jos valkoisten miesten sydämet olivatkin särkymäisillään säälistä ja rakkaudesta jaloja mustia marttyyrejä kohtaan, niin eivät särkyneet maakalaiskristittyjen sydämet. Vaikka Mujasi uhkasi paistaa jokaisen, joka uskaltaisi mennä lähetyssaarnaajain luo, meni sinne kuitenkin moni. Niinpä tuli nuori Samwili (Mukassa) tiedoittamaan, että kuninkaalle oli ilmoitettu hänen olevan kristityn, mutta ettei hän peljännyt kuolemaa. Lähetyssaarnaajat lähettivät hänet kuitenkin pois ja kielsivät häntä asettumasta tarpeettomasti vaaralle alttiiksi. Päällikkö Sebwato ja nuori gabunga (amiraali), kävivät myöskin yön hiljaisuudessa. Edellämainittu Samwili rukoili erään Saaran puolesta, joka oli jalon kristityn Filipo Mukassan leski ja Henry Wright Dutan puoliso – saman Dutan, joka oli ollut jalkapuussa sen vuoksi, että oli opettanut prinsessoja – ja jonka Mujasi oli uhannut surmata lapsineen. Saara vapautettiin ja pääsi lähetyssaarnaajain luo.

Mutta pyöveli sai myös tuntea Jumalan rankaisevaa ja kostavaa kättä. Kun hän alkoi syytellä myöskin eräitä päälliköitä, niin kuningas karkoitti hänet pääkaupungista ja asetti syyn kaikesta tapahtuneesta hänen päälleen.

Näin paloi sankarillisen uskon tuli kirkkaasti vagandain maassa, ja näin kylvettiin siellä vaivan ja ahdistuksen alla sitä jaloa vehnää, joka aikanaan oli hedelmöivä ja kantava mitä runsaimman ja siunatuimman sadon.

4. Marttyyripiispa.

Kun työ Ugandassa laajeni ja vainoista huolimatta osoitti vakaantumisen merkkejä, ja kun tuossa kaukaisessa ja strateegisesti tärkeässä maassa tarvittiin miestä, joka olisi neuvoillaan ja asiantuntemuksellaan työntekijöille avuksi, päätettiin perustaa Itäisen Ekvatoriali-Afrikan piispan virka. Tämä vaativa ja silloisissa oloissa vaarallinen tehtävä uskottiin pastori ja lähetyssaarnaaja James Hanningtonille, joka vihittiin korkeaan virkaansa Lambeth-kirkossa kesäkuun 24. p:nä 1884. Esitämme seuraavassa muutamia piirteitä hänen elämästään ja mainehikkaasta todistajakuolemastaan.

Miehen muovaileminen.

Hannington oli syntynyt Hurstpierpointissa Englannissa syyskuun 3. p:nä 1847. Hänen isänsä oli rikas tehtailija, jolla oli kaunis maatila edellämainitussa kylässä, joka on pieni paikka Etelä-Sussexissa jonkun matkan päässä Brightonista. Samaan kylään tultaessa on vanhanaikainen, hieno herraskartano, jonka suuri puisto, kaksi vesililjojen peittämää järveä ja komeat metsät olivat pikku Jaakon lempipaikkoja. Tässä paratiisissa hän kuunteli lintujen laulua ja kiintyi eläin- ja kasvimaailman salaisuuksiin. Suuri rakkaus luontoon ja sen vapaaseen reippaaseen elämään olikin yksi piispa Hanningtonin luonteenomaisimpia piirteitä. Isällä oli museo, jossa oli laajat kokoelmat simpukankuoria ja muita merkillisyyksiä, joista yksi ja toinen esine pojan varhaisempina vuosina salaperäisellä tavalla joutui hänen yksityiskokoelmiinsa. Hänen äitinsä, hienosti sivistynyt, nainen, jolla oli laajat tiedot kasviopissa, geologiassa, mineralogiassa ja muissa luonnontieteen haaroissa, piti yllä näitä harrastuksia ja otti niihin osaa. Jaakko oli äitinsä lempipoika, jota hän syvästi rakasti ja kunnioitti. Isä taasen pelkäsi kieltää mitään rakkaaltaan.

Voimakkaan ruumiinrakenteensa ja tarmonsa hän peri kantaisältään Hanningtonilta, jolla kerrotaan olleen jättiläismäiset voimat. Niinpä hän kerran nosti liejuun vaipuneet kärryt, joita kuusi miestä oli koettanut turhaan nostaa. Isällä oli huvipursi, jolla perhe toisinaan purjehti viikkokausia, ja niin oppi poikanen pitämään merielämästä. Jo tuskin 7-vuotiaana hän kiipesi mastonhuippuun ja 11-vuotiaana hän yhdessä vanhemman veljensä Samuelin kanssa teki itsenäisiä purjehdusretkiä.

Opiskelu ei tätä ylen vilkasta ja lahjakasta poikaa erikoisesti miellyttänyt, ja "tyhmä Jaakko" oli se nimi, jolla tunnettiin tämä monien kepposten mestari. Alkeisopetuksen antoi hänelle kotona joku hovimestari. Varsinaisen koulunkäyntinsä hän aloitti eräässä yksityiskoulussa Brightonissa. "Täysin tietämättömänä tulin minä hovimestarin käsistä koulun alimmalle luokalle. Pysyin vain kaksi vuotta laitoksessa ja jätin ylimmän luokan 15 1/2-vuotiaana, mutta minulla oli niin vähän tietoja edistymistä varten elämässä kuin siipiä lentämiseen. Olin luonnostani hidas opiskelemaan ja onnettomuudekseni minua ei ole milloinkaan tarmokkaasti kehoitettu siihen. Oi, jospa minua kuitenkin olisi pakoitettu siihen!"

Lopetettuaan koulunkäyntinsä hän astui isänsä suureen liikkeeseen. Sitä ennen sai hän kuitenkin vielä tehdä opettajansa kanssa retken Pariisiin. Mitä suurta riemua tämä matka hänelle tuotti, kuvaa se, että tämä oli todellisuutta eikä vain unta. Pariisissa ollessaan hän huudahti kerran kuvaavasti: "Miten iloinen olenkaan, että olen tullut Pariisiin juuri kun arkkipiispa on kuollut; nythän voimme nähdä hänet paraativuoteellaan!"

Kuusi vuotta hän sitten otti osaa liike-elämään. Nämäkin vuodet antoivat hänelle paljon. Hän sai tehdä perhepiirissä laajoja matkoja isänsä purressa. Milloin he olivat pohjoismaissa Tanskassa, Ruotsissa, Norjassa, vieläpä Venäjälläkin; milloin liikkuivat Välimeren maissa Espanjassa, Italiassa ja Pohjois-Afrikassa. Kerran he tekivät matkan Skotlannin ympäri.

Jo nuoruusvuosina sattui kuitenkin tapauksia, jotka viittasivat hänen tulevaan korkeaan kutsumukseensa hengen miehenä. Kerran hän kadotti metsästysretkellä kallisarvoisen muistosormuksen. Tämän johdosta hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Olen kadottanut sormukseni metsästysretkellä enkä voi toivoa saavani sitä takaisin, vaikka jo metsän siimeksessä lupasin shillingin löytäjälle. Mutta minä rukoilen Jumalaa, että Hän antaisi takaisin tämän sormuksen, ja minä otan sen vastaan iankaikkisen lunastukseni varmana käsirahana. Tästä silmänräpäyksestä se on minulle niin varma, kuin olisi minulla sormus sormessa." Parin päivän päästä hän saikin takaisin sormuksensa, joka oli ollut hyvässä kätkössä tiheässä ruohossa. "Sepä on ihme! Vain Sinun kauttasi, oi Jeesus, voimme saada synteinanteeksisaamisen!"

Seurasi sitten kuuden vuoden opiskelu P. Marian kollegiossa Oxfordissa, missä hän tutki jumaluusoppia. Yliopistoajan lopulla häntä kohtasi musertava suru: hänen hellästi rakastettu äitinsä sairastui ja kuoli.

Nuoren Hanningtonin suru oli syvä ja hillitön. Kun muut vetäytyivät pois ruumiin luota, heittäytyi hän katkerasti itkien sen luo, peitti sen suudelmilla ja puhutteli sitä kaikkein rakkaimmilla lempinimillä. Vihdoin täytyi hänet riistää rakkaan vainajan läheisyydestä miltei voimakeinoin. Usein hän saattoi istua tahi olla polvillaan tuntikausia kalliin kantajansa tomumajan ääressä. Kodissa pidettiin suurenmoiset hautajaiset, joihin tuli väkeä sadottain pitkäin matkain takaa.

Äidin kuolema muodostui Hanningtonin elämässä käännekohdaksi. Entisestä vilkkaasta ja vallattomasta pojasta tuli hiljainen ja vakava nuorukainen. Hän rukoili enemmän kuin milloinkaan ennen. Ja tähän pakoittivat häntä vielä monet muut järkyttävät seikat ja kiusaukset: piispa kielsi häneltä sillä kertaa papiksivihkimisen, eräs hänen lukutoverinsa Oxfordissa teki itsemurhan, ja häntä itseään alkoivat vaivata kysymykset, miksi hän antaisi vihkiä itseään papiksi. Hänellähän oli rahaa ja arvonantoa, ja hänhän voisi omistaa elämänsä yksityishenkilönä luonnontieteellisille taipumuksilleen! Mutta kaikkien näiden häiritsevien vaikutelmien keskeltä kuului vakava ääni: "Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa, ole sovelias Jumalan valtakuntaan." Ja tälle sydämen äänelle hän tahtoi olla uskollinen. Vuoden perästä hänet vihittiin papiksi, ja sitten hän toimi seitsemän vuotta pappina kotipitäjässään aina vuoteen 1882.

Huuto Afrikan sydämestä.

Toimiessaan pappina kotipitäjässään kiinnosti häntä pakanalähetys. Hän seurusteli tunnettujen lähetysmiesten kanssa, kutsui luokseen kotimaahan palanneita lähetyssaarnaajia, piti lähetysjuhlia ja koetti toimia suuremman lähetysharrastuksen herättämiseksi. Varsin järkyttävän vaikutuksen teki häneen sanoma Smithin ja O'Neillin murhasta Ukerewessä. Ja kun sitten Kirkkolähetysseura julkaisi kehoituksen surmattujen lähetyssaarnaajain paikkain täyttämiseksi, tunsi hän sydämessään äänen: "Kuka tahtoo mennä?" – "Ja minun täytyi vastata: 'Herra, lähetä minut'!" Hän oli kuitenkin kyllin nöyrä pitääkseen itseään arvottomana tällaiseen kutsumukseen ja hän kirjoitti päiväkirjaansa marraskuulla 1881: "Minusta ei näytä mahdolliselta, että Kirkkolähetysseura hyväksyisi minut. Minä en ansaitse sellaista kunniaa." Toisaalta taasen tuli ajatus: minulla on vaimo ja lapset sekä seurakunta kotimaassa. Mutta se Herra, joka oli kutsunut hänet todistajakseen pakanain keskuudessa, katkoi hellällä kädellä kaikki estävät siteet: tuomiokapituli määräsi toisen miehen hoitamaan hänen virkaansa, ja myös hänen vaimonsa, "sankarillisin kaikista", ja hänen lapsensa saivat armoa ja voimaa luovuttamaan hänet kokonaan Mestarin palvelukseen.

Ensimmäisen kerran hän lähti Nyanzaan yhdessä viiden toverinsa kanssa toukokuulla 1882. He saapuivat Sansibariin kesäkuun lopulla, ja siitä alkoi vaikea matka sisämaahan. Heidän karavaaninsa kulki Mombasan-Mpwapwan ja Ugogon kautta Ujuihin. Ugogossa Hannington sairastui voimakkaaseen kuumeeseen, jonka lisäksi vielä myöhemmin tuli punatauti ja reumatismi. Hänen oli näinollen pakko jäädä parin toverinsa hoiviin Ujuihin, samalla kuin karavaani jatkoi matkaansa Nyanzaa kohti. Mutta kun eräs heimo vaati karavaanilta kohtuuttoman suurta hongoa (kauttakulkumaksua), oli heidän pakko tulla takaisin Ujuihin. Nyt he valitsivat toisen tien, ja kun Hannington oli sillä välin toipunut, ottivat he hänetkin mukaan. Näin he tulivat onnellisesti Msalalaan Nyanzan eteläpäässä. Siellä Hannington retken johtajana järjesteli asioita, mutta sairastui uudelleen niin vaikeasti, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä murhemielin takaisin rannikolle ja sitä tietä kotimaahan terveyttään hoitamaan. Raskain mielin katselivat toverit hänen lähtöään, kuten Ashe kirjoittaa: "Silmäni seurasivat hoikkaa, poistuvaa vartaloa, jonka nyt painoivat kumaraan kiivas kipu ja kestetyt kärsimykset; ja minä ihmettelin, pitäessäni häntä silmällä, jaksaisiko hän milloinkaan suorittaa sitä kahdeksansadan mailin pituista taivalta, joka oli hänen ja Sansibarin välillä, halki soiden ja erämaiden varmoine vaikeuksineen ja tuntemattomine tuhoilleen."

Kotimaassa hänet kuitenkin pian paransi se Herra, joka oli valinnut hänet sotilaakseen ja pyhien marttyyrien mainehikkaaseen sotajoukkoon. Ja siellä hänelle uskottiin myös se korkea hengellinen virka, jota hoitamaan mennessään hän sai suorittaa sen suuren rakkauden ja uskon teon, joka on liittänyt hänen nimensä ikiajoiksi Ugandan ja Ekvatoriali-Afrikan historiaan.

Ero omaisista oli tällä kertaa erikoisen raskas, sillä kestetyt kärsimykset ja hänen nuorta hiippakuntaansa kohdannut vaino saattoivat hänet varmaan pitämään itseään kuolemaanvihittynä. Me näemme sen myös hänen kirjeistään. Niinpä hän kirjoittaa Fitchille, Cromerin kappalaiselle, jonka poika seurasi hänen mukanaan matkalla: "Olen vakuutettu, että olette siunattu, niin, suuresti siunattu, tehdessänne tämän uhrin. Minä jätän kolme lasta lähtiessäni ulos, sillä he eivät voi tulla minun mukanani, ja kukaan ei voi kertoa, miten minun sydämeni toisinaan vuotaa verta. Se on tuskien tuskaa. Mutta minä voin tehdä sen Kristuksen tähden ja minä uskon, että Hän pyytää sitä minulta."

Ja mereltä, joka laineillaan kantaa häntä vielä suurempaa tuskaa ja samalla kuvaamatonta kunnian kirkkautta kohti, hän lähettää hellän runopukuisen tervehdyksen rakkailleen kotimaassa. Esitämme sen suorasanaisen runon muodossa: "Varmaankaan minä en milloinkaan jättäisi heitä; varmaankaan minä en milloinkaan sanoisi heille: hyvästi! Mutta toiset tunteet tulvehtivat rinnassani ajatellessani väsynyttä orjaa ja sieluja, jotka harhailevat pakanuuden pimeydessä; sieluja, joita Jeesus on tullut pelastamaan. Ja minä tiedän, että hän kuiskasi minulle: 'Jätä ystävät minun syleilyyni ja mene puhelemaan näille pakanoille minun kuolostani ja pelastavasta armostani'!"

Raskain mielin ja verta vuotavin sydämin seurasivat myös hänen omaisensa Ekvatoriali-Afrikan ensimmäistä hiipankantajaa ja tulevaa marttyyriä. Hänen vanhempi veljensä Samuel tahtoi kaikin tavoin osoittaa rakkauttaan lähtevälle veljelle. Hän järjesteli matkatavaroita, koetti tehdä kaiken mahdollisimman mukavaksi ja tyhjensi vielä lopuksi rahakukkaronsa veljensä taskuun. Läheisistä suhteista ja hellästä veljesrakkaudesta kertoo hänen muistikirjansa: "Minä katselin laivaa niin kauan kuin vielä voin nähdä sen, ja sitten kiiruhdin kajuuttaani. Hetkeksi tuska ikäänkuin halvasi minut... Nyt minä murrun! Ei! 'Kaikki murheenne heittäkää Hänen päälleen!' ... Minä panin kajuuttani kuntoon, kaiken järjestykseen; sitten puhuin kaikenlaista hartauden vuoksi j.m.s., ja loppupäivä meni niin pian, että yön tullessa en ollut oikein selvillä, miten se oli tapahtunut. Minun Jumalani, miten hellä ja rakastavainen Sinä oletkaan!"

Marttyyriuden riemukaaren kautta.

Heinäkuun 23. p:nä 1885 lähti Hannington karavaaneineen kohti Ugandaa. Hänen karavaaniinsa kuului, paitsi häntä itseään, neekerisaarnaaja ja piispan uskollinen matkatoveri William Jones, joka seurasi häntä Kwa Sunduun asti Ugandan rajalle, ja 226 miestä. Piispa ei tahtonut kulkea tavallista eteläistä tietä Victoria Nyanzan etelärannalle, vaan valitsi pitkän harkinnan jälkeen koilliseen, Kawirondoon vievän tien, joka kulki suuren ja pelätyn masai-heimon maan kautta. Samaa tietä oli aikaisemmin kulkenut matkailija Joseph Thompson, joka neuvoi myöskin Hanningtonia valitsemaan tämän lyhemmän ja suoremman tien. Kuten sittemmin matkalla kävi ilmi, selviytyi piispa onnellisesti tavattoman pelottomuutensa ja kylmäverisyytensä vuoksi pelätyistä masaista, mutta tätä matkasuunnitelmaa vastaan puhui eräs toinen seikka, josta hän ei tietänyt ja joka sittemmin kohtalokkaalla tavalla päätti piispan matkan ja koko maallisen vaelluksen.

Kulkemalla koillista tietä tullaan Ugandaan idästä päin. Mutta tämä ei olisi saanut mitenkään tapahtua, sillä vagandain keskuuteen oli perinnäistietona levinnyt ennustus, jonka mukaan maan valloittajat tulevat idästä päin. Ja Muangan kateus ja vihamielisyys valkoisia kohtaan ei voinut mitenkään sallia, että Hannington aikoi hänen maahansa sitä tietä. Hän piti sellaista suorastaan vihamielisenä tekona.

Matkalla heitä kohtasi tavattoman suuret vaikeudet, jotka johtuivat kolmesta syystä: heidän tiensä kulki villien ja hurjien masai-heimojen kautta, jotka usein vaativat kohtuuttoman suurta hongoa; ja lisäksi oli vaikea nälänhätä kohdannut näitä seutuja, joten elintarpeiden saanti oli useinkin äärimmäisen vaikeata. Tästä matkasta on kaksikin luotettavaa kertomusta: Hanningtonin ja Jonesin verrattain tarkat ja yksityiskohtaiset päiväkirjat. Esitämme joitakin yksityiskohtia näiden asiakirjain valossa.

Hannington tekee seuraavan yhteenvedon niistä vaaroista, jotka uhkasivat häntä tällä matkalla: "Nälänhätä, petos, uskottomuus sekä muut hirmut ja yönkummitukset leijailevat ympärillämme haamujen tavoin."

Seuraavassa kirjeessä on jonkun verran lohdullisempi sävy riippuen siitä, ettei hän vielä tietänyt, mitä oli edessä:

"Olen taas tehnyt matkaa kaksi mailia, olen raivannut pensaikkoja ja omalla kädellä tehnyt tulta. Ei tule ihmetellä, jos olenkin vähän väsynyt. Minulla ei kahdeksaantoista tuntiin ole ollut juuri mitään syötävää, enkä ole kahteen päivään peseytynyt; ja näyttää myös olevan vähän toiveita tuleviin kahteen päivään nähden. Minä vain pelkään, että meidän hätämme tuskin vielä ovat toden teolla alkaneetkaan. Nyt juuri antaa rakas Jumala minulle armollisen levon viimeisten kahdentoista kuukauden ankarien ponnistusten jälkeen. Miten hyvä onkaan Jumala, että Hän on lahjoittanut minulle niin hyvän vaimon ja niin rakkaat lapset ja sukulaiset!

"Kaikesta kuulemastani saan sen vaikutelman, että tämän tien vaaroja liioitellaan suuresti. Näitä vaaroja minä en pelkää vähimmässäkään määrässä, mutta minua surettaa suuresti, että meidät voisi ajaa takaisin ravintoaineiden puute, riittämätön varasto lasihelmiä tahi jokin sentapainen. Minun on mahdotonta ottaa niin paljon mukaani kuin (matkailija) Thompson otti, ja kuitenkin hän huomasi varastonsa pian loppuvan. Mutta minä en osaltani ole tietoinen mistään laiminlyönnistä, joten voin rauhoittua jättäessäni selviytymisen kokonaan Hänen uskollisiin käsiinsä.

"Toivon, että rakkaani ovat terveitä – niin terveitä kuin heidän isänsäkin –; silloin ovat asiat hyvin. Ystäväini täytyy antaa anteeksi, etten ole kirjoittanut heille yksitellen, sillä minulla on liian paljon työtä käsissäni. Vai petänkö itseäni lopuksi tässä suhteessa? Monestihan kuvittelemme olevamme hyvin ahkeria, kun olemme laiskoja. Minä annan heidän itse päättää. Jumala siunatkoon heitä kaikkia! Ja nyt: voikaa hyvin hetkinen! Sinä tuskin saat jälleen odottaa kirjettä kahteen kuukauteen, mutta jätä minut vain Hänen käsiinsä!"

Kikumbuliussa, noin puolimatkassa Mombasan ja Kawirondon välillä, tarjoutui hänelle jälleen odottamaton tilaisuus lähettää kirje. Se on päivätty elokuun 11. p:nä 1885 ja on viimeinen kirje, jonka hän kirjoitti puolisolleen ja työtovereilleen. Siinä hän valittaa, miten vaivalloista on itse raivata tietä halki pensaikkojen; miten kiusallista on joutua väärälle polulle ja harhailla vedettömissä erämaissa; miten vaikeata on saada elintarpeita maassa, minkä nälänhätä on autioittanut; ja miten hankalaa on saada kunnollisia oppaita, jotka tuntisivat seudut. Mutta vaikeuksillakin on omat hyvät puolensa: "Kyllähän me olemme jonkun verran köyhänlaisia, kuten Jones sanoo. Minun kelloni ei käy enää oikein; kynttilät ja lamppuöljy ovat kuluneet, joten täytyy käyttää leiritulta niiden asemesta. Aasini on kuollut, niin että minun täytyy ottaa jokainen askel jalan. Hyvä! Kun minulla ei ole lainkaan kelloa, niin en herää enää yöllä katsomaan, onko lähtöaika, vaan odotan, kunnes aamu hämärtää. Kun ei ole lainkaan kynttilää, en lue öisin, mikä ei milloinkaan ole tehnyt minulle hyvää. Kun ei minulla ole lainkaan aasia, voin arvostella paremmin etäisyydet ja mitä mieheni voivat saada aikaan; sillä useimmat marssit lopetamme vasta silloin, kun minä sanon: 'Tässä tahdomme nyt levätä tahi nukkua'."

Kirjettä kannattaa kuitenkin ylevä uskonhenki, sen jumalanmiehen ja uskonsankarin arvoinen, joka pian oli sinetöivä uskonsa ja rakkautensa elävään Jumalaan omalla sydänverellään: "Minun lauluni perussäveleen täytyy olla ylistys, ja jokaisen läksyn opetus on ollut lohtu: niin lohduta siis sydäntäsi minun poissaoloni aikana... Olen täysin selvillä siitä, että tämä on matkan helppo osa, ja että paljoa suuremmat vaikeudet hongoa vaativien maakalaisten taholta ovat edessä, mutta jos tämä on Jumalan aika avata tämä tie, niin me avaamme sen."

_"Ja nyt: jätä minut Herran käsiin; ja olkoon tunnussanamme: 'Me tahdomme olla turvallisella mielin, emmekä tahdo pelätä!'"_

Kohtuuttoman hongon vaatiminen oli niin yleistä, että siitä oli tullut todellinen kirous ja vakava este evankeliumin levittämiselle Itä-Afrikassa, kuten tohtori Krapf sanoi. Ja se oli tälläkin matkalla alinomaisena kiusana.

Kerran, kun mustat tahtoivat oikein julkeasti kiusata piispaa ja hyötyä hänestä, antoi hän vaieten karavaanin marssia nopeasti eteenpäin, ja vasta kun kirkuvat ja hyppivät olennot huomasivat, että kaikki hyvyydet olivat mennä heiltä sivu suun, he pyysivät nöyrästi anteeksi: "hehän olivat vain laskeneet leikkiä"; siihen vastasi piispa ystävällisesti: "ja aivan niin tein minäkin" ja maksoi heille kohtuullisen hongon, jonka jälkeen erottiin rauhallisesti.

Tilanne uhkasi toisinaan käydä pulmalliseksi, kuten seuraava tapaus osoittaa.

Elokuun 18. päivänä kello 11 aamulla villi aseistettu joukko hyökkäsi esille ja sulki tien. "Pysähtykää! Pysähtykää!" huusivat he; "te maksatte hongon, tahi me pistämme teidät kuoliaiksi!" Tulkin koko ruumis vapisi, ja hän pyysi rukoillen Jonesia myöntymään. Kaikilta tahoilta hyökkäsivät villit matkustajain kimppuun, ja karavaanin lipunkantaja uskalsi tuskan ja vavistuksen vuoksi tuskin astua eteenpäin.

Mutta kun piispa astui esille, vetäytyivät julkeat ihmiset hänen tieltään takaisin; monet eivät olleet vielä milloinkaan nähneet valkoista ja tuijottivat häneen kuin salaman iskemät. Kun hän sitten komeasti astui eteenpäin hymyillen levollisesti ja välittämättä vähääkään heidän ulvonnastaan, juoksivat he raivosta kiehuen ohitse ja aikoivat sulkea karavaanilta tien. Järkkymättömän rauhallisesti marssi valkoisen miehen korkea, kunnioitusta herättävä hahmo aina vain eteenpäin. Tahdottiin ehkäistä häneltä pääsy virran yli, mutta hän kahlasi taipumattomasti läpi ja hänen jälkeensä koko karavaani.

248

Miten iloisia oltiinkaan, kun voitiin jälleen rauhassa levätä leiritulen ääressä. Ja voidaan kuvitella, miten Hannington ja Jones hymyilivät, kun he jonkun hetken kuluttua näkivät samojen tungettelevien kiusanhenkien tulevan aivan säädyllisesti myymään ruokatavaroita. Heidät kutsuttiin ystävällisesti leiriin ja päätettiin kaupat rauhassa.

Toisinaan sattui hauskojakin tilanteita.

Elokuun 21. päivänä oli pakko ostaa elintarpeita kolmeksi päiväksi, kun edessä oli mahtava ruohotasanko, missä masait paimensivat suunnattomia karjalaumoja, mutta mistä ei voitu ostaa mitään. Kompassin mukaan suunnattiin laajan tasangon halki suoraan kohti Ngongoa. Piispa ja Jones huomasivat sarvikuonon, ja kun liha oli aina toivottua miehistölle, olisivat he mielellään ampuneet eläimen. Hyvällä huumorilla kuvailee musta kappalainen, miten piispa ja hän itse pitemmän aikaa "olivat polvillaan kuin kaksi Sivan palvojaa tuon inhoittavan epäjumalan edessä" saadakseen hyvän tilaisuuden ampumiseen. Petoraakimus tuli korskuen heitä kohti kuin veturi, ja he voivat onnitella itseään päästessään ehjin nahoin miehistön luo, joka jo turhaan oli iloinnut sarvikuonon paistista.

Kapte-tasanko vilisi elämää. Siellä he näkivät elefantteja ja suunnattoman lauman seebroja, arviolta noin 2,000. Ne juoksivat iloisesti karavaanin ympärillä ja tekivät temppujaan.

Elokuun 25. päivänä he olivat tulleet masai- ja vakikuju-heimojen rajalle. He alkoivat ostaa elintarpeita, mutta mustat, jotka aluksi olivat olleet hyvin arkoja, kävivät yhtäkkiä kovin uhkaaviksi.

"Kun kaupankäynti oli vilkkaimmillaan alkoivat maakalaiset osoittaa merkkejä vihamielisyydestä. Kaukaa he uhkasivat meitä kilvillään, heiluttelivat miekkojaan ja ampuivat nuolia meitä kohti. Me emme kiinnittäneet siihen huomiota, vaikkakin seurasimme tarkasti kaikkea. Mutta kun nuolia alkoi tuiskuta ympärillämme, käskin miehiäni pitämään pyssyt valmiina, minkä he myös tekivät. Vakikujut kirkuivat ja huusivat takaisin vaimojaan, jotka myivät meille tavaroita. Lapset juoksivat pois. Vain miehet jäivät, ulvoivat ja ampuivat nuolia meitä kohti. Minun mieheni oli vallannut pakokauhumainen pelko. Muutamat menivät takanamme olevaan tiheään metsään, ja se vain rohkaisi villejä. He tulivat lähemmäksi, ja heidän myrkytetyt nuolensa viuhuivat ympärillämme. Minä kielsin miehiäni ampumasta, ja ostettuine elintarpeillemme vetäydyimme hitaasti takaisin kasvot aina käännettyinä vihollisiin, jotka muutoin olisivat käyttäneet meidän selkiämme ampumatauluinaan. Pyssyillämme meidän olisi ollut helppoa hallita tilannetta, jos olisimme tahtoneet ampua; mutta minä pelkäsin tehdä mitään, mikä olisi murehduttanut piispaamme ja saattanut karavaanimme huonoon huutoon. Kahdeksan myrkytettyä nuolta minä otin ylös."

Lokakuun 4. päivänä he vihdoin saapuivat Kwa Sundun kylään. Täällä tahdottiin levätä, ja piispa päätti lähettää karavaanin Jonesin johdolla takaisin rannikolle ja itse mennä 50 miehen mukana tarkastamaan Ugandan lähetystä. Samalla hän ajatteli, että jos Ugandassa on lepoatarvitsevia veljiä, niin ne voivat lähteä rannikolle yhdessä Jonesin karavaanin mukana. Itse hän aikoi mennä Ugandasta Nyanzan etelärannalle tarkastamaan sikäläisiä asemia ja sieltä sitten rannikolle.

Hannington lähti matkalle miestensä kanssa. Marssit olivat vaivalloisia, ja eräät vihamieliset päälliköt tahtoivat pidättää hänet. Näin saapui hän soiselle ja epäterveelliselle järven rannalle lokakuun 17. päivänä. Ja 20. päivänä hän kirjoitti muistikirjaansa: "Jumalan armosta – ja jokainen askel tietä on Hänen armostaan – ei ole tapahtunut mitään tänä yönä; mutta pelkään, että olemme joutuneet kiusalliseen maahan." Seuraavana päivänä hän kiipesi eräälle kukkulalle ja näki Niilin "noin puolen tunnin etäisyydessä". Silloin hyökkäsi hänen kimppuunsa äkkiä miehiä, jotka kohtelivat häntä hyvin väkivaltaisesti ja työnsivät hänet erääseen majaan. Täällä häntä piti vangittuna Lubwa-niminen päällikkö, joka lähetti kysymään kuningas Muangalta, mitä hänen olisi tehtävä hänelle.

Lähetyssaarnaajat saivat tiedon asiasta, ja Mackay meni kuninkaan luo pyytämään, ettei piispalle tapahtuisi mitään pahaa. Kuningas lupasikin hänelle sen puolittain, mutta samalla hän lähetti salaiset sanansaattajat Kavirondoon, jotka veivät päällikölle käskyn surmata piispan. Hänen päiväkirjastaan saamme tietoja hänen vankeudestaan. Lokakuun 23 päivänä hän kirjoittaa:

"Heräsin täynnä tuskia ja niin heikkona, että vain äärimmäiseen saakka voimiani ponnistaen saatoin ryömiä ulos ja istua nojatuolissa, jolloin jokaista liikettäni pidettiin silmällä ikäänkuin olisin jättiläinen. Hermostoni on niin järkytetty, että jokainen kuulemani huuto puistattaa minua ja odotan, että minut tapetaan nyt. Minä sanon: Herra tehköön, mitä Hänelle hyväksi näkyy, minä en aio puolustautua vähimmässäkään määrin. Nähdessään, miten sairas minä olen, he ovat lähettäneet minulle teltan käytettäväksi päivällä. Mennessäni ulos minä kaaduin heikkoudesta, ja minut kannettiin tiedottomana vuoteelle. Minusta tämä näyttää sietämättömältä, mutta minä en tahdo antaa perään, vaikka minusta tuntuukin melkein siltä ikäänkuin Ugandan täytyisi olla minulle kielletty maa –, Herra yksin tietää sen.

"Iltapäivällä: Suureksi hämmästyksekseni pyysi vartija minua polvillaan – miten poikkeavaa hänen muusta käyttäytymisestään – lähtemään ulos. Tulin ulos, ja sinne oli tullut päällikkö noin sadan vaimonsa kanssa tirkistelemään minua hirvittävällä uteliaisuudella. Teki mieleni tarttua häntä kurkkuunsa, mutta pysyin hiljaa istumassa, luin Matt. 5: 44-45 ja tunsin vahvistuvani. Kysyin häneltä, miten monta päivää hän tahtoi vielä pitää minua vangittuna? Hän vastasi: 'Vähintään vielä neljä päivää.' Suostuen hartaaseen pyyntööni hän myönsi minulle, että saan nukkua öisin omassa teltassani kahden aseistetun miehen ollessa jokaisella ovella. Hänen käyntinsä tarkoituksena oli pyytää minulta, etten kertoisi mitään pahaa hänestä Muangalle. Mitä hyvää minä sitten voisin sanoa? Kahdenkertaiseen kysymykseen en voinut vastata mitään. Silloin hän sanoi, että jos minä en kirjoita hänestä mitään pahaa, niin hän tahtoi ottaa minulta kuljettaakseen pienen kirjeen. Heti minä kirjoitin kiireesti Mackaylle (tiedän tuskin mitä): olen vankina ja tulkoon Mackay. Suokoon Jumala, että se tulisi perille! Mutta minä tunnen jo voivani paljoa paremmin kuin vangittaessa, vaikka olenkin vielä murtunut."

Keskiviikkona, lokakuun 28. päivänä, vankeutensa seitsemäntenä, hän kirjoitti: "Kauhea yö; ensinnäkin meluavat, juopuneet vartijat ja toiseksi syöpäläiset, jotka ovat löytäneet telttani ja parveilevat siellä. Luulen, etten saanut nauttia tunninkaan tervettä lepoa ja heräsin nousevan kuumeen vallassa. Herra, armahda minua ja vapauta minut! Olen kokonaan murtunut ja alaspainettu. Tulin lohdutetuksi lukiessani 27. psalmia.

"Tunnin tahi kaksi kuume nousi nopeasti. Teltassani oli niin tukahduttavan raskas ilma, että minun oli pakko mennä likaiseen majaani, ja olin pian kuumehoureessa.

"Illalla. Kuume on poistunut. Tuli sana, että Muanga on lähettänyt kolme sotilasta; mutta mitä uutisia he tuovat, he eivät ilmoita minulle.

"Suuresti lohdutettu luettuani 28. psalmin."

Lokakuun 29. päivänä, joka näyttää olleen hänen kuolinpäivänsä, on tehty seuraava merkintä: "Torstai. (Vankeuden 8. päivä.) En saa tietää mitään uutisia, mutta minua kannatti 30. psalmi, joka tuli suurella voimalla. Hyeena ulvoi lähelläni viime yönä, tuntiessaan sairaan miehen hajun, mutta toivon, ettei se saa minua vielä."

Kun tarkastaa piispan muistikirjaa, jona oli pieni taskukalenteri, niin huomaa, että merkinnät on tehty useammassa erässä kunakin päivänä, miten voimia on riittänyt. Hän on varmaankin viimeiseen asti toivonut, että Muanga vapauttaa hänet. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että kuningas oli kaiken takana. On varsin todennäköistä, että kun sotilaat tulivat noutamaan häntä mestattavaksi, hän luuli pääsevänsä vapaaksi. Vasta nyt selvisi hänelle todella tilanteen vakavuus. Ja nähdessään edessään kuoleman välttämättömyyden, hän suoristi vielä kerran komean majesteetillisen vartalonsa ja lausui viime tervehdyksenään ja hengellisenä testamenttinaan: "Minä kuolen Ugandan puolesta ja olen ostanut tien sinne verelläni."

Piispa Hanningtonin kuoleman tavasta ei ole täyttä varmuutta. Toisten tietojen mukaan piispa laskeutui polvilleen, jolloin sotilaat lävistivät hänet keihäillään; toisten mukaan hänet ammuttiin. Edellinen näyttää kuitenkin todennäköisemmältä, ja siihen viittaa seuraava kertomus.

Samalla kertaa kun piispa surmattiin, kärsivät kuoleman myös useimmat hänen miehistään. Eräs mies, jota oli myös pistetty keihäällä kylkeen samalla kuin piispaakin, jäi makaamaan kentälle näennäisesti kuolleena. Yöviileässä hän kuitenkin heräsi ja ryömi pakoon. Kun häntä sitten eräs mies, joka tarkoin tiesi verilöylyn yksityiskohdat, hoivasi majassaan, niin haavoitettu kysyi häneltä: "Miksei piispaa ammuttu, vaan surmattiin keihäällä?". Tähän vastasi musta: "Niin, pyssy on valkoisten ase, valkoiset tekevät sen ja tuntevat myös taikakeinot, jotka suojelevat kuulilta; näin olisi ollut hyödytöntä ampua valkoista; mutta keihäs on meidän aseemme, jota vastaan valkoisella ei ole mitään taikaa."

Kun sanoma piispa Hanningtonin kuolemasta saapui Ugandaan, niin se herätti tavatonta huomiota sekä kristityissä että pakanoissa. Ja Mackay kirjoitti muistikirjaansa:

"Kun musta Ismael tuli kertomaan lähettien palanneen Busogasta niine tietoineen, että valkoiset miehet oli surmattu ja kaikki heidän kantajansa... Oi, mikä surullinen yö! Mikä kuulumaton verityö!" Ja joku päivä myöhemmin hän kirjoitti: "Meillä ei ole enää mitään toivoa piispan suhteen. Pahin näyttää olevan ohi. Meidän kalliit veljemme ovat nyt onnelliset. Me pysymme kuoleman keskellä. Herra, Sinun tahtosi tapahtukoon!"

Jalon marttyyripiispan elämä päättyi varhain ja traagillisesti. Mutta hänen verensä haastaa voimakkaampaa kieltä kuin tuhannet parhaimmat saarnat, joita pidetään tuossa luonnon suuresti siunaamassa maassa ja sen komeissa kirkoissa ja kappeleissa. Se haastaa hellää kieltä kilpistymättömästä uskonsankarista, joka Mestarin tavoin luopui kaikesta voittaakseen kaikki. Ja piispa James Hanningtonin nimi liittyy arvokkaana ja tasavertaisena siihen anglikaanisen kirkon mainehikkaiden miesten sarjaan, jonka kärkimiehinä ovat miehet sellaiset kuin Bonifatius, germaanien apostoli ja piispa Henrik, suomalaisten apostoli.

Ja miten hedelmälliseksi onkaan osoittautunut tuo veri- ja kyynelkylvö! Siellä, missä piispa Hannington kerran kulki jalan kantajineen villien, hongoa vaativien ja kiristävien raakalaisten keskellä, – siellä kuljetaan nyt europpalaisilla pikajunilla. Siellä, missä miehet ennen elivät ryöstöretkillä ja väkivallantöillä, jotka hävittivät kokonaisia maakuntia, – siellä kukoistaa nyt kauppa ja teollisuus, ja leviävät silmänkantamattoman laajat viljavainiot ja kasvitarhat. Ja siellä, missä ennen pantiin toimeen joukkoteurastuksia..., missä ilmaa halkoivat silvottujen hätähuudot... ja sota rumpujen kamala meteli... – siellä on nyt kirahvien ja seebrojen ja antilooppien elämä turvatumpi kuin kuningas Mutesan omien vaimojen tahi palvelijoiden.

Siunattu miehuus, joka teet tällaisia uskon jalotekoja! Siunattu rakkaus, joka alistuit tällaisiin uhreihin! Ja siunattu toivo, joka näet läpi tällaisen kuoleman kolkon pimeyden ja synkeyden! Sinun tiesi ei aina vie välittömään päämäärään suorinta tietä ja lyhimmässä ajassa. Toisinaan Sinä tähyilet Neebon vuorelta Luvattuun maahan, jonne Sinä et kuitenkaan saa astua jalallasi. Toisinaan Sinä katselet Kavirondon kukkuloilta Ugandaan, unelmien ja toiveitten pyhään maahan, ja kuitenkaan eivät Sinun jalkasi saa astua sinne.

Mutta eräs tie on Sinulle aina avoinna: tie "Siionin vuoren luo ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo, ja kymmentuhantisten enkelien luo, taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan luo, ja tuomarin luo, joka on kaikkien Jumala; ja täydelliseksi tulleiden vanhurskasten henkien luo, ja uuden liiton välittäjän, Jeesuksen luo, ja vihmontaveren luo, joka puhuu parempia kuin Aabelin veri".

Se tie on kärsimyksen kuninkaallinen valtatie, jonka varrella toisinaan kukoistavat askeettisen hyveen valkoiset liljat, toisinaan taas hehkuvan rakkauden punaiset ruusut. Silloin kulkee tie, niinkuin kulki James Hanningtonin tie – marttyyriuden riemukaaren kautta.

5. Polttoroviolla ja mestauslavalla.

Piispa Hanningtonin marttyyrikuolema oli merkkinä yleisen kristittyjen vainon alkamiseen Ugandassa. Ja niinpä voidaankin syystä sanoa, että seuraavana vuonna, 1886, kirjoitettiin kirkon historiaa vagandain maassa verellä ja kyynelillä. Syyt olivat monet.

Ensimmäinen seikka, joka tässä yhteydessä vahingoitti kristittyjen asemaa oli se, että piispan kuoleman kautta oli valkoisten arvovalta arveluttavalla tavalla järkytetty, kun väkivallan uhriksi oli joutunut päällikön asemassa oleva mies. Mikäpä nyt estäisi surmauttamasta toisia? Samalla tiesi Muanga, että hän oli tehnyt mitä suurimmassa määrin törkeän rikoksen, joka oli omiaan synnyttämään vihaa ja kenties kostotoimenpiteitä hänen maanmiestensä taholta. Edelleen häntä harmitti suuresti se seikka, että kristityillä oli tarkat tiedot kaikesta, mitä hän teki ja aikoi tehdä. Kristityt nuorukaiset, jotka olivat paasheina hovissa, kertoivat kaikesta, vaikka se tapahtuikin heidän henkensä uhalla. "Muanga valittaa", kirjoitti Mackay, "että me tiedämme kaikki hänen salaisuutensa hänen omien hovipoikiensa kautta." Ja lisää: "Näiden nuorten kristittyjen hartaus ja rohkeus ovat ihmeteltävät."

Mutta varoituksia tuli toiseltakin taholta. Eräs prinsessa lähetti lähetyssaarnaajille sanan, että heidän tuli lepyttää Muanga, sillä kun hän oli surmauttanut yhden heistä, niin olivat kaikki toiset hänen vihollisiaan maan tapojen mukaan. Ja niin he lähettivätkin lahjan sekä kuninkaalle että katikirolle. Tällä toimenpiteellä näytti kuitenkin aluksi olevan aivan päinvastainen vaikutus kuin mitä oli ajateltu. Kuningasta loukkasi syvästi, että kristityt tiesivät siinä määrin hyvin kaiken, että katsoivat olevan syytä kuninkaan lepyttämiseen. Mutta lähetyssaarnaajat ammensivat voimaa elävältä Jumalalta rukouksessa. Kun Mackay lähti hoviin, niin hän rukoili ensin yhdessä Ashen kanssa. "Miten nöyrältä", kirjoitti Ashe, "miten heikolta, jopa suoraan lapselliselta hän näyttikään ollessaan polvillaan Jumalan edessä; mutta miten rohkeana, miten väkevänä ja miten miehekkäänä hän kestikään lähes kolme tuntia Muangan ja hänen päällikköjensä ylimielisyyttä ja solvauksia!" Kuningas koetti saada selville ensin karkeilla uhkauksilla ja sitten houkutteluilla, kuka oli ilmoittanut piispan murhasta. Mutta kun lähetyssaarnaajat vaikenivat, suututti se vielä enemmän kuningasta, ja hän huudahti vihapäissä: "Mitäpä, jos minä tapan teidät? Mitäpä sille mahtaisi Queeni (Englannin kuningatar)? Mitäpä voisi tehdä hän tahi koko Europpa?" Saapuvilla oli myös ranskalainen pastori pater Lourdel. Tämä koetti hillitä kiihtynyttä hallitsijaa, mutta hän huudahti: "Jos minä tapan heidät, säästäisinkö sinut?" Kuningas purki vielä vihaansa ja sitten hän yht'äkkiä kutsui luokseen erään hoviherransa ja lausui tälle: "Ota nämä miehet ja anna heille kaksi lehmää rauhoittaakseen mieliään!" Audienssi päättyi, ja lähetyssaarnaajat saivat kiittää ja ylistää elävää Jumalaa, joka oli pelastanut heidät leijonan kidasta.

Vaino ei kuitenkaan pysähtynyt tähän. Annettiin määräys, jonka mukaan vankeuden ja kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin ketään menemästä lähetyksen alueelle. Mutta samoin kuin Makedonian kuningas Filippus kerskasi aikoinaan, ettei ole niin korkeata muuria, jonka ylitse ei kapuaisi kullalla kuormitettu aasi, samoin vallitsi täällä sellainen rakkaus, Jumalan sanan nälkä ja pelastuksen kaipuu, että se uhmasi kaikkia kieltoja ja asetuksia. Itse nuori gabunga (amiraali) tuli pyytämään kastetta. "Niin on", kirjoitti Mackay, "ja on iäti oleva; muutamat tunkeutuvat valtakuntaan suurimpienkin ahdistusten aikoina." Gabunga ja hänen mukanaan viisi muuta kristittyä kastettiin erään seppä Walukaga Nuan asunnossa, kun ei ollut mahdollisuutta kokoontua lähetystalolla. Hänen kotinsa oli "todellinen pyhäkkö ahdingon aikoina".

Täällä toteutui näihin aikoihin – niinkuin niin usein kirkon historiassa – profeetan ennustus, että samanaikaisesti kylvetään ja leikataan eloa. Samalla kuin rohkeat tunnustajat ahdistusten ahjossa puhdistettuina ja kirkastettuina astuivat marttyyriuden kauniin oven kautta sisälle iankaikkiseen elämään, samalla painoivat lähetyssaarnaajat käsipainossaan lugandankielisen Mateuksen evankeliumin ensimmäisiä painoarkkeja, ja Mackay saattoi kirjoittaa: "Koko vuorisaarna on nyt ladottu. Jokainen koearkki levitetään useina kappaleina väkemme keskuuteen, ja niihin tehdään korjaukset ja parannukset ennenkuin painetaan. He osoittavat syvää harrastusta työhön tällä tavalla ja ovat ylpeitä omasta evankeliumistaan."

Marraskuun 13. p:nä 1885 ilmestyivät Mateuksen evankeliumin ensimmäiset korjausarkit. Kaksi päivää myöhemmin tapahtui uusi marttyyrikuolema. Tällä kertaa osallistui Mestarinsa kärsimysten kalkista kuninkaan pääpaashi Balikudembe Mukassa, joka myös kuului "lukijoihin", kuten kristittyjä tähän aikaan nimitettiin. Hän rohkeni lausua korkealle isännälleen paheksumisensa piispa Hanningtonin murhan johdosta. Kuningas virkkoi silloin: "Katsokaapa, tämä nuorukainen tahtoo loukata minua!" Hänet tuomittiin poltettavaksi, ja katikiro käski panna heti tuomion täytäntöön, jottei kuningas ennättäisi muuttaa mieltään, kuten sittemmin tapahtuikin. Sattui niin, että pyöveli oli reippaan nuorukaisen ystävä, ja niin hän löi hänet ensin kuoliaaksi ja sitten poltti. Nuori marttyyri oli usein kehoittanut kuningasta heittämään pois taikakalunsa. Ja niinpä kirjoittikin Mackay muistikirjaansa: "Kunnon poika, Sinä olet todistanut uskollisesti Mestaristasi täällä alhaalla. Astu Herrasi iloon!" Samalla kertaa vangittiin myös muita kristittyjä, kuten alapäällikkö Sebivato (Nikodemo) ja useita paasheja.

Helmikuussa 1886 paloi Muangan palatsi perustuksiaan myöten. Palo sai alkunsa ruutivarastossa, mutta kuningas pakeni pelon vallassa ja rakennutti itselleen uuden pääkaupungin järven poukaman päähän. Palon johdosta kirjoitti Ashe: "Muanga tuli vähitellen yhä vastenmielisemmäksi. Hän oli sanonut palon jälkeen, että valkoiset miehet olivat noituneet hänet, ja tulisivat aiheuttamaan hänen kuolemansa jonakin päivänä." Hän käski Mackaytä tuomaan veneensä määrättyyn paikkaan rannalla ja samalla hän antoi pyövelilleen määräyksen ottaa miehiä, mennä kohtaamaan häntä ja katkaista hänen kaulansa. Mackay sai ajoissa tiedon asiasta eikä mennyt sille paikalle.

Pääsiäissunnuntaina 1886 kerrottiin, että oli annettu määräys vangita kaikki kristityt. Monet pysyivät poissa kirkosta, mutta 25 henkeä osallistui kuitenkin Herran ruumiin ja veren osallisuudesta; useat viimeisen kerran taistelevan seurakunnan kanssa.

Toukokuussa vihastui kuningas sen johdosta, että prinsessa heitti pois taikakalunsa ja poltti sukunsa vanhat pyhäin jäännökset. Edelleen kiihoitti kuninkaan vihaa se, että eräs hänen paashinsa, joka oli kastettu nimellä Matia, kieltäytyi tekemästä häpeällistä syntiä. Poikaa lyötiin ankarasti, hänet pantiin jalkapuuhun, ja kuningas alkoi purkaa vihaansa kristittyjä "lukijoita" kohtaan. Kaksi muuta poikaa kutsuttiin hänen eteensä. Toisen kimppuun Muanga hyökkäsi keihäineen ja lähetti hänet mestattavaksi. Sitten hän kääntyi toisen pojan puoleen, jonka nimi oli Apolo Kagwa, ja huusi hänelle: "Oletko sinä lukija?" Poika vastasi myönteisesti. Silloin virkkoi kuningas: "Sitten minä tahdon opettaa sinut lukemaan." Senjälkeen hän alkoi piestä pojan selkää niin armottomasti, että taittoi keihään kädensijan. Tehtyään tämän hän hakkasi nuorukaisen päätä terällä ja lakkasi vasta sitten, kun hänen kiukkunsa asettui. Tästä pojasta tuli sittemmin Ugandan pääministeri, katikiro ja etevä afrikkalainen valtiomies Sir Apolo Kagwa, englantilaisen P. Mikaelin ja P. Yrjön ritarikunnan jäsen.

Nämä villin raivon purkaukset olivat merkkinä yleisen vainon alkamiseen. Kun lähetyssaarnaaja Ashe seuraavana aamuna istui lähetystalon kuistilla laulaen oppilaittensa kanssa, astui sisään Mackay ilmoittaen kuninkaan antaneen käskyn vangita, kaikki kristityt. Oppilaat lähtivät kiireimmän kaupalla pakoon takaoven kautta, kun sisään astui kuninkaan virkamies ja alkoi etsiä heitä. Ja alkoi vaino, joka muistuttaa Hebrealaiskirjeen kirjoittajan kuvausta alkukirkon vainoista: "Toiset ovat antaneet kiduttaa itseään eivätkä ole ottaneet vastaan vapautusta, jotta saisivat paremman ylösnousemuksen; toiset ovat saaneet kokea pilkkaa ja ruoskimista, vieläpä kahleita ja vankeutta; niitä on ... kidutuksin kiusattu ... miekalla surmattu; toiset ovat saaneet kiertää mieroa lampaannahoissa ja vuohennahoissa, puutteenalaisina, ahdistettuina, pahoin pideltyinä, joita pitämään maailma ei ollut arvollinen; he ovat saaneet harhailla erämaissa ja vuorilla ja luolissa ja maakuopissa." Monet näistä vainotuista pyhistä osoittivat verratonta itsensä hillitsemistä, nöyrää alistumista kohtaloonsa ja sankarillista rohkeutta ja kuoleman halveksimista.

Monet kristityt kieltäytyivät pakenemasta, jottei heitä sanottaisi uskottomiksi ja kapinallisiksi alamaisiksi. Näihin kuului edellämainittu seppä lukaga Nua. Hänen vaimonsa pakeni, mutta hän odotti rauhallisesti pyövelien tuloa. Hän ei tehnyt vastarintaa vangittaessa, vaan antoi karitsan tavoin sitoa itsensä ja tyhjensi vaieten tuskain kalkin.

Mainehikas marttyyri on Munjaga Roberto, joka oli keksinyt piispa Hanningtonin raamatun ja maksanut osan sen hinnasta. Hän oli rukoilemassa muutamien poikain kanssa ryövärien tullessa hänen taloonsa. Kaikki juoksivat pakoon ruokoseinän kautta, paitsi yksi. Munjaga pysyi rauhallisena. Hänen ovensa edessä oli pyssy. Kun pyövelit huomasivat sen, niin he pysähtyivät. Mutta jalo marttyyri kielsi heitä pelkäämästä ilmoittaen, ettei hän tule tekemään vastarintaa. Hän vain pyysi lupaa saada pukea päälleen kansun (valkean viitan), ennenkuin he veisivät hänet pois.

Muuan Alexandro-niminen kristitty meni hoviin ja tunnusti siellä rohkeasti olevansa kristitty.

Mackay meni Muangan tilapäiseen palatsiin. Siellä hän muistutti kuninkaalle erästä hänen antamaansa lupausta, että Mackay saa kuninkaalta mitä tahansa eräästä suorittamastaan työstä. "Mitä sinä tahdot?" kysyi kuningas. – "Minä tahdon niiden ihmisten elämää, jotka Sinä olet vanginnut." Kuningas lupasi hänelle sen, mutta ei pitänyt lupaustaan. Muutamat olivat jo surmatut, ja toiset surmattiin joku päivä myöhemmin, kesäkuun 5. päivänä. Silloin laitettiin jättiläismäinen rovio, jolle nousi 32 kristittyä. Heidät poltettiin hiljaisella tulella, tahi "paistettiin", kuten Muangan oli tapana sanoa. Toisia kohtaan harjoitettiin hirvittävää julmuutta. Edellämainitulta Roberto Munjagalta katkaistiin ensin toinen sääri ja se poltettiin hänen silmäinsä edessä. Sitten toinen käsi ja toinen jalka. Ja lopuksi vasta heitettiin silvottu ruumis tulen kuumaan ja armahtavaan syliin. Liekkien keskeltä kuului rukouksen ja laulun sanoja. He kuolivat tosikristittyinä ja sankareina.

Kidza eli Fredi Wigram, josta olemme aikaisemmin puhuneet kolmen pojan marttyyrion yhteydessä, oli myös näiden sankarien joukossa. Hänen herransa Mujasi, tuo vannoutunut kristinuskon vihollinen, oli kehoittanut Kidzaa pakenemaan, sillä hän ei tahtonut kadottaa niin uskollista ja luotettavaa palvelijaa. Mutta marttyyri kieltäytyi tekemästä sitä. Ashe sanoo häntä "lempeäksi, rakastettavaksi ja urhoolliseksi sekä erääksi Jumalan jaloimmista marttyyreistä"; ja jatkaa: "Käydessäni lastemme murhapaikalla hän oli se, joka johdatti minut paikalle. Saavuttuamme sinne hän polvistui minun kanssani ja vuodatti sydämensä Jumalalle rukoillen, että Hän toisi pelastuksensa pimeydessä oleville." Ja se ja samanlaiset rukoukset tulivat ihanalla tavalla kuulluiksi, kuten todistavat Ugandan kirkon myöhemmät vaiheet.

Walukaga, Munjaga ja Kidza olivat kirkkoneuvoston jäseniä.

Marttyyrien nöyrä käytös ja haltioitunut usko Jumalaan teki syvän vaikutuksen pyöveliin. Hän meni kuninkaan luo ja kertoi hänelle, ettei hän milloinkaan ollut surmannut ihmisiä, jotka osoittivat sellaista urhoollisuutta ja kestävyyttä, ja että he rukoilivat Jumalaa ääneen keskellä tulikuolemaa, vieläpä murhaajainsa ja maansa puolesta. Mutta julma tyranni, afrikkalainen Herodes Antipas, virkkoi hovin pitäessä iloa, että "Jumala ei ollut pelastanut heitä hänen käsistään".

Mutta eivät edes nämä kauheat hädän ja vainon hetket voineet estää etsiviä sieluja tulemasta lähetyssaarnaajain luo. Niinpä tuli heidän luokseen eräs päällikkö Isaja, jonka Muanga oli eroittanut. Kun hän sai kuulla kristittyjen kauheista kärsimyksistä, ja että myöskin eräitä hänen alamaisiaan oli pidätettyjen joukossa, niin hän itkien ja valittaen katkerasti sanoi: "He aikovat murhata minun lapseni! Minun lapseni!" Mutta Jumalan armollisen varjeluksen kautta he säilyivät sillä kertaa.

Eräänä yönä tuli Ashen luo pieni poika, nimeltä Kiwobe, jota Munjaga oli opettanut lukemaan. Häntä ei lainkaan peloittanut opettajansa hirvittävä kohtalo, vaan hän virkkoi lähetyssaarnaajalle:

"Ystäväni, minä tahdon tulla kastetuksi." –

"Tiedätkö, mitä Sinä pyydät?" –

"Tiedän, ystäväni." –

"Mutta Sinähän tiedät, että jos Sinä sanot olevasi kristitty, niin he tappavat Sinut." –

"Minä tiedän, ystäväni." –

"Mutta otaksukaamme, että ihmiset kysyisivät Sinulta, oletko Sinä lukija; voisitko valehdella ja kieltää ja sanoa: 'En'?" –

"Olen tunnustava, ystäväni." –

Tämä nuori tunnustaja kastettiin ja hänelle annettiin nimi Samuel.

Henry Wright Duta ja Samivili Mukassa olivat tuomitut kuolemaan etevinä lähetyksen ystävinä. Edellinen pakeni ja jälkimmäinen oli veronkantomatkalla saadessaan, kuulla tuomiosta. Mukassa ajatteli, mitä hänen pitää tehdä kokoamillaan veroilla näissä oloissa. Ja silloin hän teki miehekkään päätöksen: hän meni rohkeasti hoviin ja vei keräämänsä verot, asteli takaisin arvokkaasti ja kun oli päässyt sopivan matkan päähän afrikkalaisen leopardin luolasta, lähti kiireimmän kaupalla kätkeytymään vainoojiltaan.

Venäläinen tutkimusmatkailija, tohtori Junker oli vainojen pahimmillaan riehuessa Unjoron kuninkaan Kabaregan pääkaupungissa. Hän oli siellä vaarassa ja kääntyi Mackayn puoleen pyytäen häntä hankkimaan itselleen mahdollisuuden paluumatkaan Ugandan kautta. Hän kertoi kauhistuttavia asioita matkaltaan Unjorosta Ugandaan. Kaikkialla oli tien vierissä silvottuja ruumiita. Kaikkia päälliköitä oli käsketty luovuttamaan seurassaan olevat "lukijat", ja sitten oli pantu toimeen yleinen joukkomurha.

Kun öisin tultiin lähetyssaarnaajain puheille, niin suuri oli näiden ilo, jos joukossa sattui olemaan tuttuja kasvoja. Siinä oli kansaa kaikenlaista: miehiä, poikia, vieläpä naisiakin, jotka pyysivät kastetta. Viimeksimainittujen joukossa oli prinsessa Nahuita. Eräs nuori päällikkö oli ollut Dan-nimisen marttyyrin oppilas.

Yön hiljaisuudessa, himmeässä lampun valossa jaettiin Herran Pyhää Ehtoollista. Ja tällöin kääntyneet lupasivat "tunnustaa Kristusta, ristiinnaulittua, ja miehuullisesti taistella Hänen lippunsa alla syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan sekä olla Hänen uskollisia sotilaitaan ja palvelijoitaan elämänsä loppuun asti".

On ymmärrettävää, että lähetyssaarnaajat tahtoivat olla kaikin tavoin avuksi ja lohduksi vainotulle Jumalan seurakunnalle. Tässä mielessä he kirjoittivat seuraavan lähetyskirjeen, joka painettuna ja monistettuna jaettiin uskovaisille.

"Jeesuksen omille, jotka ovat Bugandassa.

"Ystävämme!

"Me, Teidän ystävänne ja opettajanne, kirjoitamme Teille lähettääksemme Teille niitä rakkauden ja lohdun sanoja, joita olemme ottaneet Kristuksen apostolin Pietarin kirjeestä. Entisinä aikoina kristittyjä vihattiin, ajettiin takaa, karkoitettiin ja vainottiin Jeesuksen tähden; ja samoin on tänään.

"Rakkaat veljemme, älkää kieltäkö Herraamme Jeesusta, ja niin ei Hänkään ole kieltävä Teitä sinä suurena päivänä, jolloin Hän on tuleva kunniassa. Muistakaa Vapahtajamme sanoja, miten Hän kielsi opetuslapsiaan pelkäämästä ihmisiä, jotka voivat vain tappaa ruumiin; mutta Hän käski heitä pelkäämään Jumalaa, joka voi kadottaa sekä sielun että ruumiin helvetin tulessa.

"Älkää lakatko rukoilemasta ylenpalttisesti ja rukoilemasta ahdistuksessa olevien veljiemme puolesta ja niiden, jotka eivät tunne Jumalaa. Antakoon Jumala Teille Henkensä ja siunauksensa! Pelastakoon Hän Teidät kaikista Teidän ahdistuksistanne! Antakoon Hän Teille pääsyn iankaikkiseen elämään Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajamme kautta!

"Hyvästi! Me olemme valkoiset miehet; me olemme todella Teidän veljenne, jotka olemme kirjoittaneet Teille."

Mutta samalla kuin he näin kirjoittivat lohdun sanoja vainotuille kristityille, saivat he myös itse voimakasta lohdutusta. Kesäkuun 19. päivänä sai Mackay piispa Hanningtonin päiväkirjan kuninkaan varastonhoitajalta. Ja siitä he saivat lohtua ja uskon vahvistusta omiin kärsimyksiinsä ja koettelemuksiinsa. Hän lähetti nämä pyhät muistiinpanot sittemmin Englantiin.

Lähetyssaarnaajat pyysivät kuninkaalta lupaa saada poistua maasta. Sitä ei kuningas kuitenkaan sallinut, vaan virkkoi: "Siihen minä en suostu ikinä." Lähetyssaarnaaja Ashelle hän kuitenkin antoi luvan matkustaa kotimaahansa Englantiin. Siellä hän sitten kertoi Ugandan kristittyjen suurista kärsimyksistä, jalosta uskosta ja pyhäin kärsivällisyydestä; haastoi suullisesti lämpimämmin ja voimakkaammin kuin milloinkaan olisi voinut tehdä kirjallisesti Ugandan marttyyrien sankaritarinaa.