[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fD3DuikvKxPLGxRlY5R8xQJ20H92u5KpjfSCTMoLNIAU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1065,"Lähetysmarttyyrihistoria I","Kauppala, Jalmari",1883,1933,"1065-kauppala-jalmari-lahetysmarttyyrihistoria-i","1065__Kauppala_Jalmari__Lähetysmarttyyrihistoria_I","Afrikka","tietokirja",[],[],"fi",1930,null,55764,390974,true,[],[],[],"Historiallinen katsaus kristillisten lähetystyöntekijöiden ja paikallisten uskontunnustajien kokemiin vainoihin Afrikassa. Teos kuvaa marttyyrien vaiheita ja lähetystyön alkuvaiheita muun muassa Madagaskarilla, Ugandassa ja Etiopiassa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa.","Jalmari Kauppalan 'Lähetysmarttyyrihistoria I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1065. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LÄHETYSMARTTYYRIHISTORIA I\n\nAfrikka\n\n\nKirj.\n\nJALMARI KAUPPALA\n\n\n\nSuomen Lähetysseura, Helsinki, 1930.\nOy Gutenberg.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      Tekijän alkulause.\n\n   I. Johdannollinen yleiskatsaus evankeliseen\n         lähetysmarttyyrihistoriaan.\n      1. Vainojen syyt.\n      2. Eri lähetysmarttyyrialueet.\n           Armeenia.\n           Kiina.\n           Japani.\n           Korea.\n           Intia ja Tibet.\n           Muhamettilaisen maailman marttyyrit.\n           Etelämeren saaret.\n\n  II. Johdannollinen yleiskatsaus Afrikan lähetysmarttyyrihistoriaan.\n      1. Suurten vastakohtien maa.\n      2. Verta ja tuskaa.\n      S. Järkyttävää historiaa.\n      4. Väkijuomien tuhot mustien maanosassa.\n      5. Tienraivaajia ja tunnustajia.\n           Van der Kemp.\n           Robert Moffat.\n           David Livingstone.\n           Francois Coillard.\n           Mary Slessor.\n      6. Afrikan marttyyrihistoria.\n           Egypti.\n           Pohjois-Afrikka.\n\n III. Abessinia.\n      1. Maa ja kansa.\n      2. Abessinian historia.\n      3. Abessinian protestanttinen marttyyrihistoria.\n           Pietari Heiling.\n           Magdalan kauhunpäivät.\n           Per Erik Lager.\n\n  IV. Abeokuta.\n      1. Orjapojasta marttyyrikirkon piispaksi.\n      2. Abeokutan marttyyrit.\n\n   V. Madagaskar.\n      I, 1. Maa ja kansa.\n            1. Madagaskarin saari.\n            2. Asukkaat ja heimojako.\n            3. Yhteiskunnalliset ja siveydelliset olot.\n            4. Madagassien uskonto.\n            5. Piirteitä Madagaskarin vanhimmasta historiasta.\n            6. Madagaskarin kansallisvaltion synty.\n            7. Kun vanhurskauden aurinko koittaa yli madagassien maan.\n     II, 1. Vainojen aika.\n         A. Kun pohjoistuuli puhaltaa yrttitarhaan.\n            1. Verinen alkusoitto.\n            2. Kyynelkylvöä myrskyn edellä.\n            3. Kun vainon myrsky puhkee ja pitkäisen jylinä\n                 täyttää madagassien maan.\n         B. Ensimmäinen verinen vainon myrsky.\n            1. Vainon valkeita sytytetään.\n            2. Tunnustajia ja marttyyrejä.\n                 Rafaravavi, tunnustaja.\n                 Rasalama, Madagaskarin ensimmäinen marttyyri.\n                 Rafaralahi, Jeesuksen valittu.\n                 Ravahini, Jeesuksen uskollinen.\n            3. Veri- ja kyynelkylvöä.\n            4. Viisi vuoden 1842:n marttyyriä.\n            5. Pakoretkillä ja turvapaikassa.\n            6. Kristus palatsissa ja pakolaisleirissä.\n         C. Toinen verinen vainon myrsky.\n            1. Riemukulussa.\n            2. Maaliskuun 18. pv. 1849.\n         D. Kolmas verinen vainon myrsky.\n            1. Ensimmäisen marttyyrin askelissa.\n            2. Heinäkuun 18. pv. 1853.\n            3. Tuskien tiellä.\n    III, 1. Vainojen jälkisatoa.\n            1. Niinkuin unta näkevät.\n            2. Jalostava ja kuolemaauhmaava mahti.\n\n  VI. Uganda.\n      1. Maa ja kansa.\n      2. Kun Jumalan Pojan ääni alkoi kuulua Haudan maassa.\n      3. Kun vainon valkeita sytytetään vagandain maassa.\n      4. Marttyyripiispa.\n           Miehen muovaileminen.\n           Huuto Afrikan sydämestä.\n           Marttyyriuden riemukaaren kautta.\n      5. Polttoroviolla ja mestauslavalla.\n\n\n\n\nTekijän alkulause.\n\n\nMarttyyrihistoria on sankaruuden historiaa, ei kuitenkaan aseellisen\nvaan aseettoman. Ja sellaisena se on ylevämpää kuin tavallinen\nsankarihistoria, koskapa se liikkuu korkeammalla henkisellä tasolla.\nKun sotilas lähtee sotaan, niin häntä seuraa koko kansan siunaus\nja onnentoivotukset, varsinkin jos hänen taistelunsa, tarkoittaa\nisänmaan puolustamista tahi sen alueiden laajentamista ja kunnian\nlisäämistä. Ja kun hän voittoisana sankarina palaa takaisin\ntaistelutantereelta, niin häntä odottavat korkeat kunnianosoitukset.\nEntisaikoina hän saattoi saada korkea-aatelisen arvon. Hänestä\nsaattoi tulla kreivi, jopa ruhtinas. Lisäksi annettiin rahaa\nja maa-alueita. Onpa lahjakas, tarmokas ja herpautumattomalla\nvoittotahdolla varustettu urhoollinen sotilas saattanut miekkansa\nkärjellä valloittaa kuninkaallisen tahi keisarillisen kruunun, jopa\ntulla oman aikansa maailmanvaltiaaksi.\n\nMarttyyrin tie on aivan päinvastainen. Hänen suonissaan saattaa\nvirrata kuninkaallista verta, ja hän saattaa antiikin maailmassa\nkantaa roomalaisen konsulin purppurareunaista toogaa. Mutta kohtalon\npäivänä, kun hän tunnustaa uskonsa Jeesukseen Kristukseen, Jumalan\nPoikaan, hänen on pakko luopua kaikista sääty- ja virka-arvoistaan,\nperheestään ja vapaudestaan, vieläpä hengestäänkin. Ja kaiken\nkukkuraksi hän saa olla sokean sukukunnan silmissä narri ja houkka,\njoka puetaan pilkkakaapuun ja jonka päähän painetaan tappurakruunu\ntahi paperitötterö, jossa on paholaisen kuvia.\n\nSellainen on marttyyrin tuskien tie, via dolorosa, Ja syystä kyllä\ntunnettu ranskalainen marttyyrihistorioitsija Allard tervehtii\nheitä historian suurimpina sankareina ja lisää: \"Se historiallinen\ntosiasia, joka haastaa marttyyrien pitkistä, kauheista kärsimyksistä,\njoihin he alistuivat vapaaehtoisesti, on merkillinen tosiasia,\nainutlaatuinen tosiasia, jolla ei ole vertaansa minkään uskonnon tahi\nkansan aikakirjoissa.\"\n\nMutta jos marttyyrihistoria jo sellaisenaan, kertoessaan vainojen\naikana omassa maassaan ja omassa kansallisessa ympäristössään\nsurmansa saaneista jumalanmiehistä ja -naisista, on sankaruuden\nhistoriaa, on se sitä kaksinkertaisella oikeudella silloin, kun\non puhe lähetysmarttyyrihistoriasta, varsinkin todistajakuoleman\nkärsineistä suurista uranuurtaja-lähetyssaarnaajista.\nTässä tapauksessa liittyy nimittäin todistajasankaruuteen\nkutsumussankaruus, koskapa jokaista lähetyssaarnaajaa on eräässä\nsuhteessa pidettävä uskon sankarina. Sillä mitäpä muuta kuin\nsankareita tämän sanan parhaimmassa mielessä ovat nämä uskonuljaat,\nitsensäuhraavat, kaiken alttiiksiantavat ja pelottomat totuuden\ntodistajat, jotka Aabrahamin tavoin jättävät kotinsa, sukunsa ja\nsynnyinmaansa mennäkseen maan ääriin valloittamaan pakanuuden\nmonituhatvuotisia linnoituksia ja laskeakseen maita ja kansoja\nvoittosaaliina Ristiinnaulitun jalkain juureen. Niin, jos kaikki\nnämä jo kutsumuksensa vuoksi ovat sankareja, niin mitäpä sitten\novatkaan ne, jotka tässä kristinuskon ja pakanuuden välisessä\njättiläismäisessä henkien kamppailussa laskevat evankeliumin\nalttarille jaloimman ja kalleimman uhrin: oman henkensä ja elämänsä.\n\nLähetysmarttyyrihistoria on maailman ihmeellisin sankaritarina,\nja sillä on kunniakkaimmat perinnäismuistot. Se voi lukea,\nkantaisäkseen itse Herran Jeesuksen Kristuksen, sillä nimittäähän\nHebrealaiskirjeen kirjoittaja Häntä tunnustuksemme apostoliksi, s.o.\nlähettilääksi ja ylimmäiseksi papiksi. Samalla hän on se uskollinen\nja totinen todistaja, s.o. marttyyri, ja Jumalan luomakunnan alku.\nPietari ja Paavali, kristikunnan avain ja miekka, olivat myös\napostolisia lähetyssaarnaajia ja marttyyrejä. Ja mikä mainehikas\nparvi ja uljas veritodistajain pilvi seuraakaan heidän jäljessään\nhalki vuosisatojen! Mitä mahtavia kulttuuripersoonallisuuksia ja\nlänsimaisen sivistyksen tienraivaajia tämän sanan parhaimmassa\nmerkityksessä! Mainitsemme keskiajan kaukaisilta vuosisadoilta\nheidän joukostaan kaksi jämerää, jumalanmiestä, joista, toisen\nnimi on meille suomalaisillekin sangen rakas ja läheinen:\nBonifatiuksen, Saksan apostolin ja piispa Henrikin, Suomen apostolin.\nVaikka edellinen olikin syntyperältään Albionin poika, on hän\nkuitenkin germaanilaisen vapaudenrakkauden ja Saksan mahtavan\nuskonnollis-isänmaallisen kansallishengen ilmeinen henkilöitymä. Ja\nmillä hellällä rakkaudella ja kiintymyksellä onkaan Suomen kansa,\nkiintynyt apostoliinsa, ja ensimmäiseen marttyyriinsä, sitä kuvailee\nkeskiajan hurskas legenda seuraavasti:\n\n\"Oi mikä uskon into, mikä jumalallisen rakkauden hehku olikaan\nsytyttänyt hurskaan piispan sydämen kultaisen alttarin, hänen,\njoka jätettyään ylellisen elämän ja ystäväin hoivan sekä Upsalan\npiispanistuimen muutamien köyhien ja harvojen lammasten pelastuksen\ntähden antautui alttiiksi niin monille kuoleman vaaroille sen\nPaimenen esikuvan mukaan, joka, jätettyään yhdeksänkymmentäyhdeksän\nlammasta korpeen, lähti etsimään yhtä kadonnutia ja löydettyään sen\nja, asetettuaan sen olalleen, kantoi sen takaisin lammaspihattoon!\"\n\nLiikkuessamme tällä veren punertamalla maaperällä kantautuu korviimme\nvanha tuttu ääni Jumalan vuorelta Hoorebilta: \"Riisu kengät\njalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhää maata!\"'\n\nMutta voidaan kysyä: mitä hyötyä on marttyyrihistorian tutkimisesta?\nTähän vastaa Allard: \"Kunnioittamalla heitä (marttyyrejä), puhumalla\nheistä, järkevällä tavalla arvostelemalla, niitä asiakirjoja, jotka,\nsäilyttävät muiston heidän teoistaan, me tulemme pian huomaamaan,\nettemme ole tekemisissä pelkän tomun kanssa; että se purppuran\npunaama kirjakäärö, jonka me kunnioittavasti avaamme, ei sisällä\nkuolleita, vaan eläviä ja kuolemattomia olentoja, joita sydämellään\nikuisesti hartaana vaalii se kirkko, jonka perustukset ovat lasketut\nheidän vereensä.\" Johannes Husin mielilukemista olivat kirkkoisien\nkirjoitukset ja kertomukset marttyyreistä. Hänestä tuli Jumalan\narmollisesta johdatuksesta eräs keskiajan valtavimpia henkiä ja\nuskonpuhdistuksen tienraivaaja, joka itse nousi aikanaan marttyyrinä\npolttoroviolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä tähän teokseen tulee, muodostaa se jatkon edellisiin\nvanhaa-, keski- ja uskonpuhdistuksen aikaa käsitteleviin\nmarttyyrihistorioihini. Tehtävä on laaja ja vaativa, sitäkin enemmän,\nkun ei tältä alalta, ole ennakolta olemassa yleisteosta. Amerikan\nsuuren lähetyskirjaston hoitaja. Mr. Fahs kirjoittaa, yksityisessä\nkirjeessä, että tällaisen teoksen kirjoittamiseen vaadittaisiin\n\"suuri kirjasto ja paljon tutkimista\". Miten laaja ja perusteellinen\nteoksesta tulee, on Herran kädessä. Tarkoituksena, on kuitenkin\nsellaisen lähetysmarttyyrihistorian laatiminen, joka käsittäisi\nkaikki tärkeimmät lähetysmarttyyrialueet. Tämä ensimmäinen osa\nkäsittää Afrikan. Toinen osa tulee käsittämään Aasian.\n\nPyydämme sulkea tämän vaatimattoman, teoksen Jumalan kansan ja\nvarsinkin lähetysystävien suosiolliseen huomioon. Tämän toivomuksen\nrohkenemme esittää sitäkin, suuremmalla syyllä, kun marttyyrius\ntällä hetkellä ikäänkuin kaareilee ilmassa. Rajan takaa vierivät\nviestit Venäjän marttyyrien kauheista kärsimyksistä, ja samoihin\naikoihin saapuu sanoma kaukaisesta Kiinasta, että siellä, Kiangsin\nmaakunnassa, on viime helmikuulla, kolme Suomen Vapaan Lähetysliiton\nnaislähettiä: opettajattaret _Edit Ingman, Elli Cajander_ ja _Agnes\nHedengren_ astunut marttyyriuden kauniin oven kautta sisälle\nKaritsan häihin. Näin on yhtäkkiä historian Jumalan johdatuksesta\nmarttyyriudesta tullut kovin nykytärkeä asia.\n\nTäytyy tunnustaa, että tuntuu merkillisen juhlalliselta, oikeastaan\nliian pyhältä kirjoittaa kirjallista marttyyrihistoriaa sellaisena\naikana, jolloin Kaikkivaltias itse kirjoittaa sitä verellä ja\nkyynelillä elämän suurella areenalla. Ja merkillisintä on tietoisuus\nsiitä, että varmasti tietää tämän kirjan joutuvan sellaistenkin\nHerran pyhien luettavaksi, jotka itse aikanaan tulevat täyttämään\nalttarin alla huutavien veljien lukua. Niin, tuntuu siltä, kuin olisi\nyhtäkkiä siirrytty ajassa yli puolitoista tuhatta vuotia taaksepäin\nTertullianuksen ja Cyprianuksen päiviin.\n\nSiionin orjantappuroilla kruunattu Kuningas Herra Jeesus Kristus, se\nsuuri Yönvalvoja ja Voitonvoittaja, siunatkoon nämäkin kärsineiden,\nja kirkastettujen pyhiensä kunniamuistelmat nimensä kunniaksi ja\ntaistelevan seurakuntansa parhaaksi näinä pakanain ajan viimeisinä\nehtoohetkinä. Ja olkoon Hänelle yksin ylistys, kiitos ja kunnia!\n\n* S.O.L.I. * D.E.O. * G.L.O.R.I.A. *\n\nVaasassa, maaliskuulla. 1930.\n\nJ. K.\n\n\n\n\nI.\n\nJohdannollinen yleiskatsaus evankeliseen lähetysmarttyyrihistoriaan.\n\n\nIlmestyskirjassa, joka on Uuden Testamentin ainoa profeetallinen\nkirja, nähdään valtavien näkyjen sarjassa jumalanvaltakunnan kehitys\nmaan päällä apostolien ajoilta aina maailman loppuun asti. Luodaanpa\nkahdessa viimeisessä luvussa vielä silmäys esiripun toisellekin\npuolelle, kirkkauden ja kunnian maahan.\n\n6:nnen luvun 2. jakeessa näemme tämän voittokulun esitettynä\nmuutamalla maalauksellisella vedolla: \"Ja minä näin, ja katso:\nvalkoinen hevonen; ja sen selässä istujalla oli jousi, ja Hänelle\nannettiin seppele, ja Hän lähti voittajana ja voittoja saamaan.\"\nNäemme tässä, miten totuuden ja vanhurskauden valtakunnan seppelöity\nKuningas ratsastaa evankeliumin valkoisella hevosella kädessään\njousi, sodan ja taistelun vertauskuva. Mutta missä on sotaa, siellä\non myös haavoittuneita ja kuolleita. Ja niinpä onkin se tie, jota\njumalanvaltakunnan voittovaunut ovat kulkeneet kansojen keskuudessa,\nmerkitty verellä ja kyynelillä.\n\nKatsellessamme sitä murhenäytelmää, jonka vainojen historia\ntarjoo, herää mielessä kysymys: mitkä ovat ne syyt, jotka ovat\naiheuttaneet tämän valtavan henkien kamppailun, joka on merkinnyt\nmyriaadeille Jumalan lapsille omaisuuden, vapauden, kunnian ja hengen\nkadottamista? Asiaa tarkastettaessa voidaan nämä syyt jakaa kahteen\nryhmään: välittömiin ja välillisiin.\n\n_1. Vainojen syyt._\n\nEdelliseen ryhmään kuuluu tietenkin ensi sijassa se Kristus-viha,\njoka on jokaisen uudestisyntymättömän ihmisen sydämessä; se\niänikuinen vastakohta vaimon siemenen ja käärmeen siemenen välillä,\njonka apostoli Paavali luonnehtii näin: \"Älkää antautuko kantamaan\nvierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä\non vanhurskaudella ja vääryydellä? Tai mitä yhteyttä on valolla\nja pimeällä? Ja miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä\nyhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa? Ja miten soveltuvat\nyhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat?\"\n\nMutta paitsi tätä välitöntä perussyytä, on hyvin paljon välillisiä\nsyitä. Tässä suhteessa tarjoo kolmen ensimmäisen vuosisadan vainojen\nhistoria oivallisia liitekohtia. Siinä avautuu eteemme hyvin\nmonikirjava kuva.\n\nToiset kansat, kuten kiinalaiset, ovat hyvin vanhoillisia ja\nmuukalaisvihamielisiä. He puhuivat entisaikoina halveksivasti lännen\nraaoista piruista, joilta heillä ei ollut muka mitään opittavaa. Ja\nvielä nytkin he kerskaavat vanhasta korkeasta kulttuuristaan, ovat\nylpeitä ja itsekylläisiä.\n\nKaikki pakanat ovat yleensä taikauskoisia ja haluavat riippua\nkiinni vanhoissa epäjumalissaan ja uskomuksissaan. Toisinaan\ntaikausko pukeutuu karkeaan kansanomaiseen muotoon. Pelätään \"pahaa\nsilmää\". Sairaudet, kuolemantapaukset ja muut onnettomuudet pannaan\nkristittyjen tilille; samoin ruttotaudit, nälänhätä ja kuivuus\ntahi liialliset sateet. Pakanalliset papit, noidat, taikurit ja\npoppamiehet tekevät voitavansa saattaakseen uuden uskon julistajat\nepäedulliseen valoon ja huonoon huutoon.\n\nMonet korkeammat pakanalliset uskonnot, kuten muhamettilaisuus,\novat tavattoman fanaattisia, uskonkiihkoisia. Lähetyssaarnaajia\nhe vainoovat, ja jos joku kääntyy kristinuskoon, niin häntä\nodottaa kuolemantuomio. Missä he käännytystyössään luonnonkansojen\nkeskuudessa joutuvat kilpailemaan kristittyjen kanssa, siellä he\nkäyttävät hyväkseen jokaista tilaisuutta mustatakseen kristinuskoa\nsyyttäen lähetyssaarnaajia valtiollisesta vehkeilystä ja muusta\nsellaisesta. Uskonnolliseen eroavaisuuteen liittyvät vielä toisinaan\nrotuvastakohdat, kuten Armeeniassa. Ja silloin pannaan toimeen\nsuoranaisia verilöylyjä rauhallisenkin väestön keskuudessa.\n\nKatoliset lähetyssaarnaajat ovat pahentaneet paljon sekä omaa että\nprotestanttien asiaa sekaantumalla asianomaisen maan politiikkaan.\nHirvittävät vainot Kiinassa ja Japanissa 1600-luvulla johtuivat\nsuureksi osaksi tästä syystä. Samoin he ovat juonitteluillaan ja\nvehkeilyllään paljon vahingoittaneet protestanttien asiaa.\n\nPakanallinen despotismi ja kannibalismi ovat vaatineet raskaita\nuhreja sekä lähetyssaarnaajain että maakalaiskristittyjen riveistä.\nJulmat ja verenhimoiset päälliköt Afrikassa ja Etelämeren saarilla\novat hankkineet marttyyrikruunun monelle jalolle Jeesuksen Kristuksen\nsotamiehelle.\n\nTärkeimpiä syitä kristittyjen vainoihin pakanamaissa on ollut\neuroppalaisten kauppiaitten julkea ja kyynillinen voitonhimo.\nHe eivät ole yleensä kammoneet mitään keinoja pettääkseen ja\nriistääkseen alkuasukkaita. Itä-Intian Kauppaseuran menettelytavat\naikoinaan Intiassa, Kiinan ooppiumisota, Belgian Kongo ja Etelämeren\nsaarten historia puhuvat tässä suhteessa järkyttävää kieltä. Tämä\ntaasen on suunnattomasti kiihoittanut asianomaisten maiden asukkaita.\nKiinan boksarikapina aiheutui suureksi osaksi Euroopan valtojen\nvoitonhimosta ja maananastuksista.\n\nErikoisen kuvaavaa europpalaisten kauppiaitten voitonhimolle ja\njulkeudelle on heidän menettelytapansa Etelämeren saarilla. Kerromme\nesimerkin heidän toiminnastaan Tanna-saarella Uusilla Hebriideillä,\nmissä vaikutti John Paton, \"mies, jota kohtasi tuhannen kuolemaa\".\nEuroppalaiset kauppiaat yllyttivät alkuasukkaita sotaan keskenään\nja myivät heille aseita, kolme patruunaa yhdestä siasta. Lisäksi he\nmyivät viinaa ja houkuttelivat heitä luokseen laivaan petollisilla\nlupauksilla. Sitten he nostivat purjeet ja menivät pois vieden\nalkuasukkaat mukanaan. Kun sitten seuraava laiva tuli saarelle, niin\nalkuasukkaat saattoivat valloittaa sen ja syödä miehistön suihinsa.\n\nLisäksi he levittivät alkuasukasten keskuuteen pahoja tauteja, kuten\nsukupuolitauteja, jopa tahallaan isorokkoakin. Ei ole ihmeteltävää,\nettä lähetyssaarnaajien työ kävi tällaisissa, jo ennestäänkin\nylivoimaisen vaikeissa oloissa raakojen ihmissyöjien keskuudessa,\nsuunnattoman vaikeaksi ja vaaralliseksi.\n\nMutta eivät ainoastaan ahneet ja tunnottomat europpalaiset kauppiaat\nole tuottaneet vaikeuksia lähetystyölle ja herättäneet sitä kohtaan\nvihaa, katkeruutta ja epäluuloja. Sitä ovat myös tehneet monet\nmuut, varsinkin arabialaiset orjakauppiaat Itä- ja Sisä-Afrikassa,\nMadagaskarilla ja monessa muussa paikassa.\n\nVihdoin on vainojen syynä mainittava sisäiset levottomuudet,\nrosvoilu ja vahingonteko. Niinpä joutuivat edellämainitut\nsuomalaiset naislähetyssaarnaajat Kiinassa rosvojen käsiin heidän\nrääkättäväkseen, saaden vihdoin marttyyriuden kuihtumattoman\nvoitonseppeleen.\n\nVainojen syistä siirrymme nyt tarkastelemaan tärkeimpiä evankelisia\nlähetysmarttyyrialueita. Sellaisia ovat Armeenia, Kiina, Korea,\nJapani, Intia, Tibet, Etelämeren saaret, Madagaskar ja Uganda.\nEsitämme niistä seuraavassa muutamia johdannollisia yleispiirteitä.\n\n_2. Eri lähetysmarttyyrialueet._\n\n_Armeenia._\n\nArmeeniaa sanotaan \"veren ja kyynelten maaksi\", ja se on sitä\nepäilemättä kirjaimellisemmin kuin ainoakaan europpalaisen\nsivistyksen piiriin kuuluva vanhempi sivistysmaa. Sen kristillisen\nkirkon historia on kirjoitettu verellä ja kyynelillä. Armeenia on\nvuosisatoja ollut teuraslampaan asemassa. Ne joukkoteurastukset,\njotka uskonkiihkoiset moslemit ovat siellä toimeenpanneet, kuuluvat\nhistorian synkimpiin lehtiin.\n\nKristinusko saapui Armeeniaan jo varhain, 3:nnen vuosisadan lopulla,\njolloin kristinuskoon kääntyi maan hallitsija, Gregorius, lisänimeltä\n\"Valistaja\". Myöhemmin alkoivat turkkilaiset vainota heitä kovasti.\n1895, jolloin julma ja sydämetön sulttaani Abdul Hamid päätti surmata\nsukupuuttoon koko tämän kärsineen ja kovia kokeneen kansan ja siten\nratkaista kiusallisen Armeenian kysymyksen, murhattiin lähes 100,000\narmeenialaista ja 1/3 miljoonaa karkoitettiin.\n\nVieläkin kauhistuttavammaksi muodostui tilanne maailmansodan aikana.\nTurkkilaiset pelkäsivät sorrettujen ja poljettujen armeenialaisten\nnousevan kapinaan ja liittyvän ympärysvaltojen puolelle. Ja niin he\npäättivät hukuttaa miekkaan ja nälkään koko kansan. Noin 800,000\ntapettiin, useat raa'alla tavalla, tahi menehtyivät he nälkään,\ntauteihin ja muuhun kurjuuteen. Jäljellejääneet karkoitettiin\nkodeistaan. Eräästä 20,000 henkeä käsittävästä joukosta pääsi\nperille ainoastaan 150, pahoinpitelyjen ja nälän uuvuttamina. Kirkot\nsuljettiin, papit tapettiin, ja lasketaan, että 5/6 koko miehisestä\nväestöstä sortui miekkaan, nälkään ja muihin ahdistuksiin.\n\nNäytteeksi niistä ahdistuksista, joiden ympäröiminä armeenialaiset\novat eläneet vuosisatoja keskellä muhamettilaista maailmaa, ja siitä\ntavasta, millä Armeenian korkealla ylätasangolla ja sen jylhissä\nvuoristoissa on aikain kuluessa heitetty elämän ja kuoleman arpaa,\nesitämme seuraavan liikuttavan marttyyrikertomuksen.\n\nMuhamettilaiset kehoittivat neljääkymmentä armeenialaista kieltämään\nuskonsa Jeesukseen Kristukseen. He vastasivat: \"Mahdotonta. Hän on\nkuningasten Kuningas, Hän on kaikki kaikessamme, me emme voi kieltää\nHäntä.\" Heille luvattiin suuria palkintoja, rikkautta ja kunniaa.\nMutta he sanoivat: \"Vaikka antaisitte koko maailman, emme kiellä\nKristusta.\" Nyt heidät vietiin kylän ulkopuolelle. Oli satanut\nlunta, ja ilma oli purevan kylmä. Heidät asetettiin riviin, heidän\nlämpimät vaatteensa riisuttiin, ja jonkun matkan päähän sytytettiin\nnuotio. Heille sanottiin, että pääsisivät sinne lämmittelemään, jos\nsuostuisivat kieltämään Kristuksen. He kieltäytyivät. Silloin heitä\nkäytettiin jääkylmässä vedessä ja heidät asetettiin uudestaan riviin\nseisomaan. Muhamettilaiset luulivat heidän nyt kieltävän Kristuksen.\nMutta he alkoivat sensijaan rukoilla: \"Jumala, me kiitämme Sinua\ntästä suuresta kunniasta.\" Vartioiva muhamettilainen upseeri\nhämmästyi: \"Nämä ihmiset kärsivät ja kuitenkin he kehoittelevat\ntoisiaan kestävyyteen ja sanovat saavansa elämän kruunun.\" Äkkiä\nkaatui yksi noista neljästäkymmenestä kuoliaana maahan. Silloin\navautuivat upseerin silmät. Hän näki Kristuksen, joka piti\nkädessään elämän kruunua ja laski sen kuolleen miehen pään päälle.\nSamoin kuolivat muut kristityt toinen toisensa jälkeen. Jokaisen\nvaralta oli Kristuksella elämän kruunu. Kun Kristus oli jakanut\nkolmekymmentäyhdeksän kruunua ja toi neljättäkymmenettä, odotti hän\nhetken ja poistui sitten kruunuineen. Upseeri ihmetteli sitä. Olihan\nhän nähnyt neljäkymmentä kristittyä, mutta vain kolmekymmentäyhdeksän\nkruunua. Mitä se tiesi? Saadakseen selville syyn hän meni sille\npaikalle, missä kristityt olivat olleet rivissä, ja laski ruumiit.\nNiitä oli kolmekymmentäyhdeksän. Hän etsi neljättäkymmenettä\nkristittyä ja tapasi hänet nuotion äärestä. \"Oi sinä onneton mies!\nMinä olen nähnyt, että teidän uskontonne on oikea, ja sinä panet sen\nalttiiksi.\" Oikeaoppinen moslemi oli syvästi liikutettu. Hän meni\nmaaherran luo kertomaan, mitä oli omin silmin nähnyt ja tunnusti\nitsekin uskovansa Kristukseen. Heti annettiin määräys, että hänet\noli surmattava samalla paikalla kuin nuo kolmekymmentäyhdeksän. Hän\nrukoili, että hänelle annettaisiin tuo neljäskymmenes käyttämättä\njäänyt kruunu. Hetken päästä hän kuoli rauhallisesti. Mutta se\nkristitty, joka oli kieltänyt Kristuksen, tuli mielipuoleksi ja kuoli.\n\n_Kiina._\n\n_\"Oi sinä vahva linna! Koska nähnen sinun porttisi auki murrettuna!\"_\n\nNäin huudahti \"Intian ja Japanin apostoli\" _Francesco Xavier_,\ntunnettu jesuiitta ja katolisen kirkon suurin lähetyssaarnaaja\nkuolinvuoteellaan eräällä saarella Kiinan ulkopuolella nähdessään\nKiinan vuorten kohoavan taivaan rannalla. Mutta se portti aukeni\naikanaan Jumalan evankeliumille ja oli jo aikaisemminkin ollut\nkahdesti avoinna.\n\nEnsimmäisen kerran oli portti ollut avoinna nestoriolaisille\nkristityille 500-luvulla ja sittemmin 1290-luvulla katoliselle\nmunkille _Johannes Montecorvinolaiselle_. Mutta vainojen ja\nmaallismielisen kristillisyyden vuoksi sulkeutui portti molemmissa\ntapauksissa myöhemmin. Kolmannen kerran avautui portti 1550-luvulla\njesuiitta _Matteo Riccille_, Kiinan suurimmalle katoliselle\nlähetyssaarnaajalle ja hänen seuraajilleen. Monta jaloa uskonsankaria\nasteli näihin aikoihin Kiinan polkuja.\n\nMutta lohikäärme, se vanha mato, ei voinut ilman muuta suostua\nsiihen, että Sinimin maan epälukuisille asukkaille alettiin\nkirkastaa Jeesusta Kristusta, sitä ristiinnaulittua. Hän purskautti\nsuustaan vainon vettä tahtoen upottaa Kristuksen seurakunnan veri- ja\nkyynelvuohon. Alkoi vuotaa marttyyrien veri, ja Sinimin maalla\nkirjoitettiin mainehikkaita lehtiä Jumalan Pojan voittojen kirjaan.\nMainitsemme pari esimerkkiä näistä uskon jaloista teoista.\n\n1642 saapui Kiinaan espanjalainen dominikaanimunkki _Ferdinand de\nCapillas_, joka, opittuaan kieltä, alkoi apostolisen saarnatoiminnan\nköyhyydessä ja nöyryydessä. Näillä matkoillaan pyhä Ferdinand\notettiin kiinni ja vietiin tuomarin eteen, joka kysyi: \"Mistä vanki\non kotoisin?\" Vanki vastaa: \"Maailma on kotini, maa vuoteeni.\nMitä Luoja on päivittäin minulle antanut, on ollut ruokani. Ainoa\npäämääräni on ollut toimia ja kärsiä Jeesuksen kunniaksi ja niiden\nikuiseksi onneksi, jotka uskovat Häneen.\" Tällaista henkeä eivät\nlohikäärmeen palvelijat voineet sietää. He pieksivät Jeesuksen pientä\npalvelijaa, heittivät hänet vankeuteen ja mestasivat vihdoin suuren\nväkijoukon läsnäollessa.\n\nVarsinkin keisari Yung Ch'eng raivosi Herraa ja Hänen Voideltuaan\nvastaan. Kokonaisia seurakuntia hävitettiin sukupuuttoon. Hänen\naikanaan vietiin mestattavaksi Sechuanin piispa _Dyfresse_ 30:nen\nmuun kristityn kera. Kiinalaiset polvistuivat piispansa eteen, joka\nsiunasi heitä ketjuisilla käsillään ja antoi sitten oman päänsä\nilolla alttiiksi pyövelin miekalle. Portit sulkeutuivat, kristillinen\nkirkko tuhottiin ulkonaisesti, ja armon virrat jäivät viilailemaan\nainoastaan maanalaisina lähdesuonina kiinalaisen kansansielun\nsyvyyksissä eräillä syrjäseuduilla. 1880-luvun alussa portit alkoivat\njälleen avautua, ja nyt koittaa uusi aika jumalanvaltakunnan\nhistoriassa Sinimin maalla evankelisten lähetyssaarnaajain astuessa\nnäyttämölle, uranuurtajana mainehikas _Robert Morrison_, Kiinan\nuudemman lähetyksen isä.\n\nNäin on Kiinan evankelisella lähetysmarttyyrihistorialla sangen\nmainehikas esihistoria, jaloja lehtiä, marttyyriveren purppuroimia ja\nelävän uskon kultaamia.\n\nKiinalaisten ylpeys ja itsekylläisyys sekä heidän tunnettu\nmuukalaisvihansa ja halveksumisensa, jota \"muukalaisten pirujen\"\nkyynillinen itsekkyys, mikä varsin räikeällä tavalla tuli ilmi\nopiumisodassa ja -kaupassa, ei suinkaan ollut omiaan lieventämään,\nasetti tavattomia vaikeuksia evankeliumin levittämiselle \"Keskustan\"\neli \"Taivaan valtakunnassa\". Ja ylpeästi kerskuivat erikoisesta\nmuukalaisvihamielisyydestään tunnetun Hunanin maakunnan oppineet,\nettä \"pirun kirkkoa ei koskaan pystytetä maan puhtaiden rajojen\nsisäpuolelle\". Evankeliumi edistyi kuitenkin, vaikkakin vainottuna.\nNiinpä surmattiin 1895 10 lähetyssaarnaajaa. Heidän joukossaan\noli jalo englantilainen lähetyssaarnaaja _Robert Stewart_, hänen\nvaimonsa ja heidän kaksi nuorinta lastaan. He olivat edellisenä\niltana lopettaneet pyhityskokouksen laulamalla yhdessä juhlallisesti\nenglantilaisen liturgian tunnustuksen: \"Tässä uhraamme itsemme\nSinulle, Herra, sieluinemme ja ruumiinemme toimelliseksi, pyhäksi,\neläväksi uhriksi.\" Ja se oli oleva heidän viimeinen liturginen\njumalanpalveluksensa taistelevan seurakunnan keskuudessa murheiden\nmaassa, sillä pikemmin kuin aavistivatkaan, he tulivat yhtymään\nriemuitsevan seurakunnan voitonvirteen Karitsan istuimen edessä\nSiionin vuorella.\n\n1900 puhkesi vihdoin vanhoillisen leskikeisarinna Tsihin ja\nhovipuolueen yllytyksestä ja heidän suosimanaan hirvittävä\nvaino, n.s. boksarikapina, jonka aikana harjoitettiin hirmuisia\njulmuuksia ja surmattiin 135 protestanttista lähetyssaarnaajaa, 53\nlasta ja 49 katolista pappia sekä noin 10,000 maakalaiskristittyä\nmolemmista kirkkokunnista. Toisia surmattiin aitokiinalaiseen tapaan\nkatkaisemalla heiltä muitta mutkitta pää, toisia kidutettiin mitä\npirullisimmalla tavalla, toisia sidottiin palamaan tulisoihtuina\nkeisarillisissa puutarhoissa aivan kuten Neron aikoina Roomassa.\n\nTaasen tehtiin Sinimin maalla jalotekoja, joiden maine kaikui kauas\nvavahduttaen ja lämmittäen koko kristikuntaa. Kiinan marttyyrikirkko\nosoitti apostolista uskonintoa ja kestävyyttä julmimmissakin\nkidutuksissa sekä samalla neuvokkuutta ja tyyntä rohkeutta. Niinpä\nmuuan Liu-niminen opettaja Shansin maakunnassa istui rauhallisesti\nkotonaan ja odotti pyövelien tuloa. Eräs pekingiläinen diakoni\npukeutui juhlapukuun ja riensi hymyilevin katsein kohti kuolemaa.\n\nSuurvaltojen sekaantuminen pakotti kuitenkin kiinalaiset lopettamaan\nvainon. Ja kun sitten syttyi venäläis-japanilainen sota, jossa\naasialainen valta näytti, mihin se pystyi taistelutantereella\nomaksuttuaan ensin länsimaisen sivistyksen, syntyi Kiinassa valtava\nuudistusliike, ja portit avautuivat laajempina kuin milloinkaan\nennen. Viime vuosina on kuitenkin uudistuneessa tasavaltaisessa\nKiinassa riehunut tuhoisia kansalaissotia ja suuria sisäisiä\nlevottomuuksia, joiden yhteydessä kristinusko on joutunut kärsimään\npaljon. Kirkkoja ja lähetysasemia on ryöstetty ja poltettu,\nlähetyssaarnaajat ovat saaneet pakoilla rosvoilevia joukkoja,\nonpa muutamia surmattukin, kuten aikaisemmin mainitut suomalaiset\nnaislähetyssaarnaajat. Kommunismi ja uudenaikainen pakanuus nostavat\npäätään, Kiinan monisatamiljoonainen kansanmeri on tällä hetkellä\njättiläismäinen taistelutanner, jolla Kiinan kansan sielusta\nkamppailevat historian suurimmat antagonistit: _Kristus_ ja\nantikristus.\n\n_Japani._\n\nJapani, \"nousevan auringon maa\", on ollut suurien kirkko- ja\nmarttyyrihistoriallisten tapahtumain näyttämönä. Ensimmäisenä julisti\nsiellä jumalanvaltakunnan evankeliumia edellämainittu _Xavier_\nperustaen sinne kristillisen kirkon 1549. Hänen harras intonsa ja\npalava rakkautensa teki syvän vaikutuksen japanilaisiin, mutta hän\nviipyi siellä ainoastaan 27 kuukautta. Hänen seuraajainsa aikana\nkristinuskolla oli ainutlaatuinen menestys: kolmessa vuosikymmenessä\nlasketaan kääntyneitten luvun nousseen 150,000. Samaan aikaan\nrakennettiin noin 200 kirkkoa. Kristinusko levisi ilmiömäisen\nnopeasti, ja ennen pitkää laskivat japanilaiset kristittyjen luvun\nkahdeksi miljoonaksi. Mutta samalla heräsi peloittava vastavaikutus.\n\nJesuiitat eivät malttaneet pysyä erossa politiikasta. Heidän\nsanottiin vehkeilevän valtion turvallisuutta vastaan ja\nmyötävaikuttaneen siihen, että Portugali valloitti Japanin. Ja\nniinpä puhkesi 1600-luvun alussa hirmumyrsky, -- vaino, joka\nkauheuteen ja perusteellisuuteen nähden etsii vertaistaan.\nKristittyjä rääkättiin ja surmattiin kaikin tavoin. Toisia heitettiin\nkiehuviin rikkilähteisiin, toisia haudattiin elävältä, toisia\nristiinnaulittiin. Kristityt marttyyrit osoittivat samanlaista\nrohkeutta ja uskonuljuutta kuin heidän osaveljensä alkukirkon\naikoina. Vainon tarkoituksena oli hävittää kristinusko kokonaan\nvaltakunnasta, ja hallitus antoi seuraavan julistuksen: \"Niin kauan\nkuin aurinko lämmittää maata, älköön kukaan kristitty rohjetko tulla\nJapaniin, ja tietäkööt kaikki -- myöskin itse Espanjan kuningas\ntai kristittyjen Jumala tai kaikkien suuri Jumala --, että joka ei\nnoudata tätä määräystä, hän saa maksaa rikkomuksensa hengellään.\"\nJa nyt seurasi 230-vuotinen ajanjakso, jonka kuluessa Japani oli\nkokonaan suljettu ulkomaalaisille.\n\nMutta ei edes tämä kaamea vaino voinut hävittää tyyten kristinuskoa\nsamuraitten isänmaasta. Uskon pyhä tuli kyti liedessä, se kulki\nsalaisena perinnäistietona ja henkisenä aarteena sukupolvesta\ntoiseen. Ja kun Japani sitten 1850-luvulla avautui länsimaille,\nilmestyi maalaiskylien kätköistä Japanin marttyyrikirkon ja \"Erämaan\nseurakunnan\" pyhä jäännös. Tätä ei vanhoillinen, kiihkopakanallinen\nhallitus voinut suvaita. Äkkiä puhkesi ankara vaino, joka kesti 4\nvuotta. Kristittyjä kidutettiin, piestiin ja heitettiin vankilaan.\nToisia kuljetettiin muille paikkakunnille, tahi tuomittiin\npakkotöihin kaivoksiin. Niinpä lasketaan, että vuosina 1868-73\nvietiin pois kotoaan 6-8 tuhatta ja 2 tuhatta kuoli vankiloissa.\n\nSittemmin on Japanin henkisessä elämässä ja katsantokannoissa\ntapahtunut jättiläismäinen muutos. Ja vaikka pakanuuden voimat\nseisovatkin vielä lujana ja murtumattomana muurina mikadon maassa,\non kristinuskon uudestiluova henki kuitenkin vaikuttanut syvästi ja\nperusteellisesti mahtavan saarivaltakunnan henkiseen ja aineelliseen\nkulttuuriin, sen valtio- ja yhteiskuntaelämään.\n\n_Korea._\n\nKorean entinen keisarikunta ja sen sorrettu kansa on osoittautunut\ntavattoman reheväksi ja hedelmälliseksi maaperäksi kristinuskon\nkylvölle, ja sen marttyyrihistorialla on monta yhteistä piirrettä\nKiinan ja Japanin marttyyrihistorian kanssa.\n\nKristinusko saapui Koreaan 1700-luvun lopulla. Miten se tapahtui,\nsiitä ei oikeastaan ole varmaa tietoa. Mutta se levisi satumaisen\nnopeasti ankaroista ja keskeytymättömistä vainoista huolimatta.\nPaljon pappeja ja suuret joukot maakalaiskristittyjä saivat surmansa.\nLasketaan, että yksinomaan vuosien 1866-70 välisenä aikana kärsi\nmarttyyrikuoleman yli 8,000 kristittyä.\n\nUusi aika koitti Korean kirkolle sen jälkeen kuin se teki sopimuksen\nYhdysvaltain kanssa 1882, sillä se avasi amerikkalaiselle\nprotestanttiselle lähetykselle mahdollisuuden alkaa työn Koreassa\npari vuotta myöhemmin.\n\nVäestö oli raakaa ja vihamielistä. Kadulla kävellessään saattoi\nlähetyssaarnaaja kuulla sanottavan: \"Katsopas tuota mustaa\nveijaria! Mitä varten hän on tullut tänne? Tappakaamme hänet!\" Tuon\ntuostakin puhkesi uhkaavia vainoja, jolloin kristittyjä vangittiin\nja pahoinpideltiin. Mutta vähitellen tapahtui mielialassa muutos,\nja kristinuskolle koitti suunnaton nousukausi. 13 vuotta työn\naloittamisen jälkeen oli maassa jo 453 lähetyssaarnaajaa ja noin\n200,000 kristittyä, -- valtavimpia tuloksia, niistä lähetyshistoria\ntietää kertoa. Ja mikä parasta: kristittyjen sisäisen tilan laatu\nvastasi täysin työn ulkonaisen menestymisen jättiläismäisiä\nmittasuhteita. Korean kristittyjen raamatuntutkimisinto ja heidän\nkäytännöllis-kristillinen rakkautensa, joka ilmenee haluna ja\npyrkimyksenä evankelioimiseen ja jumalanvaltakunnan levittämiseen,\novat poikkeuksellinen ilmiö. Voidaan sanoa, että jokainen\ntäysmittainen korealainen kristitty omistaa osan ajastaan ja\nvaroistaan tähän työhön.\n\nVaikeat ja raskaat ajat koittivat Korean kristityille senjälkeen kuin\nJapani valloitti maan venäläis-japanilaisen sodan jälkeen alkaen\nharjoittaa siellä kovakouraista siirtomaapolitiikkaa. Nyt kulki\nmonen korealaisen isänmaanystävän tie vankilaan, missä he saivat\nkestää hirvittäviä kidutuksia, vieläpä kuoleman. Mutta hätä pakoitti\nmonen etsimään elävää Jumalaa. Näin he saivat voimaa ja lohtua\nkestämään joko verettömän tahi verisen marttyyrion. Monta liikuttavaa\nkertomusta voitaisiin mainita näiden kärsijöiden tuskan päiviltä\nvankilan ristikkojen takaa. Juhlallisimpia ja vakuuttavimpia on tässä\nsuhteessa ylhäissukuisen ja nuoren korealaisen patriootin _Syngman\nRheen_, vankilan apostolin, sankaritarina.\n\n_Intia ja Tibet._\n\n_Intia_, huojuvien palmujen ja loistavien temppelien ihmeellinen\nsatumaa, jossa perinnäistiedon mukaan apostoli Tuomas saarnasi\nensimmäisenä rauhan evankeliumia, on siitä merkillinen, ettei sillä\nole mitään varsinaista marttyyrihistoriaa. Tätä ei tietenkään tule\nkäsittää niin, ettei sielläkin olisi kristittyjä vihattu ja vainottu.\nSamoin lienee ehdoton totuus, että sielläkin on moni yksityinen\nkristitty saanut verellään vahvistaa uskonsa ja rakkautensa\nRistiinnaulittuun, mutta mistään suuremmista vainon purkauksista ei\nIntian kristillisyyden historia tiedä kertoa.\n\n1857 raivosi Intiassa hirvittävä sotilaskapina, n.s. sepoy-kapina,\njolloin 100 englantilaista miestä, naista ja lasta sai surmansa.\nMutta missä määrin meillä on oikeus lukea tämän vihan ja raivon\npurkauksen europpalaiset uhrit kokonaisuudessaan tahi joitakin heistä\nmarttyyrihistorian piiriin, on asia, jonka tietää vain Hän, joka\ntuntee marttyyrien nimet ja luvun.\n\nIntian pohjoispuolella, maailman korkeimman vuorijonon Himalajan --\n\"lumen asunnon\" -- takana sijaitsee korkealla ylätasangolla _Tibet_,\nDalailaman maa. Se kuuluu kansatieteellisesi ja valtiollisesi\nlähinnä Kiinaan, ollen tämän jättiläisvaltakunnan entisiä alusmaita,\nmutta marttyyrihistoriassa voimme sen nimen mieluummin mainita\nIntian nimen yhteydessä. Intian tasangoilta, lähinnä Viidenvirran\nmaasta, on lehahtanut lentoon mahtavia evankeliumin kotkia,\njoiden kaksi valtaista siipeä: pyhäin kärsivällisyys ja usko, on\nkantanut heidät yli Himalajan ikuisen lumen peittämien harjanteiden\nsaarnaamaan rauhan evankeliumia siinä maassa, joka on tiukimmin ja\nankarimmin suojattu ei vain kristinuskolta, vaan yleensä kaikelta\nlänsimaalaiselta.\n\nTämä jylhän karu ja toivottoman yksitoikkoinen maa, jonka\ntietämättömän ja taikauskoisen kansan keskuudessa valtikoivat\nuskonkiihkoiset buddhalaiset pappismunkit, on ikäänkuin saatanan\nviimeinen ja lujin linnoitus maan päällä; linnoitus, jossa hän\ntahtoo hallita niin rajattomalla yksinvallalla, ettei hän millään\nhinnalla tahdo päästää sinne edes kristinuskon lähettiläitä. Mutta\njumalanvaltakunnan merkkitulet ovat kuitenkin sytytetyt pitkin\nHimalajan harjanteita, ja siellä puhalletaan pitkään ja kuuluvasti\nriemuvuoden pasuunaan julistaen sen Kuninkaan tuloa, jolle kuuluvat\nkaikki maan kansat ja valtakunnat Luojan ja Lunastajan oikeudella.\n\nNäiden evankeliumin mahtavien kotkien joukossa on mainittava\neräs amerikkalainen tohtori-lähetyssaarnaaja, joka, Tibetissä\npaljon matkustettuaan ja vaikutettuaan, joku vuosi sitten kärsi\nmarttyyrikuoleman jouduttuaan rosvojen käsiin. Useimmat heistä\nkuuluvat kuitenkin Sikhien sotaiseen ja uljaaseen heimoon\nViidenvirran maassa. Heistä on lähinnä mainittava _Sadhu Sundar\nSingh_, tunnettu hindulainen mystikko ja ihmeellinen jumalanmies.\nHäntä nimitetään \"apostoliksi, jolla on vertavuotavat jalat\",\nkoskapa hän astelee paljain jaloin apostoliseen tapaan yhtä hyvin\nBengalin ja Hindostanin tasangoilla kuin Tibetin karussa ja kivisessä\nalppimaassa. Hän on tunkeutunut useamman kerran tähän saatanan\nviimeiseen ja lujimpaan linnoitukseen saaden ilmestyksiä ja julistaen\nevankeliumia apostolien hengessä sekä kärsien matkoillaan monen\nmonta, suurenmoisen ihanaa veretöntä marttyyriota.\n\nHän kertoo oman maanmiehensä, jalon _Kartar Singhin_ ihanasta\nja sankarillisesta todistajakuolemasta. Kertoo, miten marttyyri\nsidottiin märkään jak-härän nahkaan ja annettiin virua siinä kolme\nvuorokautta nälässä, janossa ja kuumuudessa nahkan kiristyessä\nyhä tiukemmalle. Kun hän kolmantena vuorokautena tuntee loppunsa\nlähenevän, niin hän pyytää, että hänen oikea kätensä vapautettaisiin.\nPyyntöön suostutaan. Vapautetulla kädellään hän ottaa poveltaan Uuden\nTestamenttinsa ja kirjoittaa sen ensi lehdelle urdukielellä seuraavat\njalot, uskonuljaat sanat, oman uskon- ja rakkaudentunnustuksensa:\n\n    \"Mä Hälle annan, min mulle antoi,\n    Mun elämäni, kaikkeni,\n    Se että Hänen oisi.\n    Mun kiitosvelkani Hänelle,\n    Sen miten maksan,\n    Kiitosvelan ikielämästä,\n    Min mulle antanut Hän on?\n    Ei kerran vain, vaan alati\n    Mä Hältä elon pyytää tahtoisin,\n    Mutt' siksi vain, ett' uudestaan\n    Sen uhrata saisin palveluksessaan.\n    Kuin pakanavaimo rakkaudesta\n    Kuolleeseen puolisoonsa liekkiin astuu,\n    Niin tahdon eestä _Jeesuksen_ ilolla kuolla\n    Ja kysellä en tahdo: miksi näin?\"\n\n_Muhamettilaisen maailman marttyyrit._\n\nKristinuskon rinnalla on muhamettilaisuus, islam, maailman valtavin\nuskonnollinen mahti. Se ei ainoastaan sitkeästi pidä puoliaan\nkristinuskoa vastaan, vaan vieläpä harjoittaa suunnattoman laajaa ja\nintensiivistä lähetystyötä. Sen vaikutuspiiri ulottuu suurin piirtein\nkatsoen Atlantin valtamereltä lännessä Tyyneen valtamereen idässä ja\nkeskisen Volgan varsilta aina Kap-kaupunkiin etelässä.\n\nTavattomalla voimalla se leviää varsinkin Afrikan luonnonkansojen\nkeskuudessa.\n\nKuten tunnettua, on meidän päiviemme islam monessa suhteessa\nmaailman fanaattisin uskonto. Sen sotaisa uskonlevittämisinto ja\nfatalistinen usko Allahiin ja hänen profeettaansa on aikoinaan ollut\nvakava vaara ei vain kristinuskolle, vaan länsimaille yleensä. Nyt\non muhamettilaisuuden valtiollinen mahti murskattu, suurin piirtein\nkatsoen, sillä maailman 235:stä miljoonasta moslemista kuuluu noin\n200 miljoonaa eli 85 % kristittyjen hallitusten alle. Mutta sen, mitä\nmuhamettilaisuus on kadottanut poliittisesti, sen se on monin verroin\nvoittanut uskonnollisesti.\n\nSelvää on, että ne kristityt kansat, kuten armeenialaiset ja\nyksityiset kristityt, jotka ovat joutuneet asumaan muhamettilaisen\nmaailman keskellä, ovat toisinaan saaneet kärsiä hirvittävää vainoa.\nJa asiaan kuuluvaa on myös, että ne marttyyriot, joista taistelevan\nseurakunnan historia tietää kertoa sen keskuudessa, ovat verisiä ja\njulmia, kuten voi odottaa siellä, missä äärimmäisen sokea uskonkiihko\nsaa määrätä tapahtumain ulkonaisen kulun.\n\nNäytteeksi muhamettilaisten menettelytavoista näissä asioissa\nkerromme erään marttyyrion sveitsiläisen kirkkoherra Max Schaererin\nmukaan, joka esittää sen Sadhu Singhistä laatimassaan elämäkerrassa.\n\nMuuan nuori muhamettilainen afgani nimeltä _Abdul Karim_ oli elänyt\nhurjaa elämää ja ollut katkera kristinuskon vihollinen. Mutta hän\njoutui kääntymykseen ja rakkaudesta siihen Herraan, joka oli ostanut\nhänet ja rakastanut häntä kuolemaan asti hän päätti vihkiä koko\nelämänsä Hänen palvelukseensa. Hän myi omaisuutensa ja alkoi saarnata\nrauhan evankeliumia. Mutta pian hän joutui kovalle koetukselle.\n\nMuuan mulvi, s.o. Mekassakävijä, joka pyhiinvaellusmatkansa kautta\noli saavuttanut pyhyyden korkeimman asteen, tarjosi hänelle\ntyttärensä vaimoksi, jos hän luopuisi uskostansa. Mutta hän ei\ntahtonut vaihtaa taivaallista perintöosaansa maalliseen eikä sitä\nrauhaa, joka kaiken tuntemisen ylitse käy, maailman herneherkkuun.\nJa nyt puhkesi häntä vastaan ankara vaino. Hänen nenänsä\nlävistettiin, sen läpi vedettiin naru ja näin häntä kuljetettiin\nläpi kaupungin katujen. Häneltä kysyttiin uudelleen tahtoiko hän\nluopua kristinuskosta. Kun hän nytkin kieltäytyi, niin lyötiin hänen\nmolemmat kätensä poikki. Jälleen tehtiin sama kysymys. Peloton\ntunnustaja tiesi, mikä häntä odotti, mutta hänen tuskan vääntämiltä\nhuuliltaan kuului varma: \"En.\" Nyt lyötiin hänen jalkansa poikki\nja kysyttiin pilkallisesti: \"Missä nyt on sinun Jeesuksesi, jonka\npiti auttaa sinua?\" Vaikka marttyyrin veri oli jo vuotanut melkein\ntyhjiin, vastasi hän: \"Hän on minua hyvin lähellä, nyt niinkuin\naina; ja voi teitä, elleivät silmänne näe ja sydämenne vastaanota\nHäntä! Oi, jospa teillä sentään olisi silmät nähdäksenne ja sydämet\nvastaanottaaksenne Hänet!\" Samalla hän rukoili Jumalalta armoa ja\nanteeksiantoa murhaajilleen. Marttyyrin kestävyys ja rauhallisuus\nkiihoitti vieläkin enemmän raivostunutta joukkoa. Ja niin he sitoivat\nköyden marttyyrin verisen ja raadellun ruumiin ympäri, raastoivat\nhänet vielä kerran kaupungin läpi ja heittivät lopuksi tunkiolle.\n\nMillä raivoisalla kiihkolla islamin hurjistuneet sanansaattajat\ntoisinaan työskentelevät, siitä esimerkkinä seuraava tapaus.\n\n_Borneolla_, maailman toiseksi suurimmalla saarella, asuu\nvaikeapääsyisillä, soisilla ylänkömailla hurja kansa _dajaakit_\nomituisissa suurissa paalurakennuksissa, joiden koristuksina on\npääkalloja. Siellä aloittivat reiniläiset lähetyssaarnaajat työn\n1838 Bandjermasinin kaupungin luona saaren etelärannalla. Vähitellen\nperustettiin 8 asemaa seurakuntineen, koulutoimi pantiin alulle ja\nharrastettiin paljon muuta hyvää. Mutta islamin kiihkeät lähettiläät\npäättivät tuhota koko kristillisen lähetystyön. Käyttäen hyväkseen\nsattunutta tyytymättömyyttä he tahtoivat nostaa kapinaan koko\nsaaren hollantilaisia, maan isäntiä vastaan, ja murhata kaikki\neuroppalaiset. Hollantilaiset tykkiveneet saivat estetyksi pahimman\nverenvuodatuksen, mutta kokonaan ei sitä kuitenkaan voitu välttää.\nBorneon ensimmäisenä marttyyrinä kuoli eräs _Andreas_-niminen\nkristitty. Muhamettilaiset vaativat häntä kääntymään islamiin, mutta\nhän virkkoi: \"Minä olen kristitty ja tahdon sellaisena pysyä.\"\nSilloin moslemit lävistivät hänet puukoilla. Samalla surmattiin neljä\nlähetyssaarnaajaa, kolme heidän vaimoansa ja useita lapsia sekä muita\neuroppalaisia. Seitsemän lähetysasemaa hävitettiin maan tasalle.\n\n_Etelämeren saaret._\n\n\"Katsokaa tuota uunia; siinä Teidät olisi paistettu jo aikoja\nsitten, ja senjälkeen me olisimme syöneet Teidät suihimme, ellei\nlähetyssaarnaajia olisi tullut.\"\n\nNämä sanat, jotka muuan maakalaiskristitty lausui eräälle\nvalkoiselle, joka puhui halveksivasti lähetyssaarnaajista,\nvoisimme luonteenomaisina asettaa otsikoksi Etelämeren saarten\nlähetysmarttyyrihistoriaan. Lähetyskirjallisuus yleensä ja\nlähetysmarttyyrihistoria erikseen on aina kiintoisaa ja romanttista\nlukemista täynnä jännitystä ja hengenvaarallisia tilanteita. Mutta\nlähetystyö ihmissyöjien keskuudessa ei ole pelkkää romantiikkaa; se\non toisaalta karkeinta ja kovakouraisinta realismia, mitä milloinkaan\non kirjoitettu. Se on aatteiden ja todellisuuksien ristiaallokko,\njossa taivas ja helvetti tapailevat toisiaan sangen läheltä.\nToisaalla enkelit, toisaalla täysveriset paholaiset; toisaalla\npyhimykselliset, puhtaasta rakkaudesta kaikki alttiiksiantavat\nlähetyssaarnaajat; toisaalla villit kannibaalit, jotka joko paistavat\ntapetut vankinsa juhla-ateriaksi tahi syövät ne elävältä, saattavatpa\nkaivaa ne vielä haudastakin tässä tarkoituksessa; toisaalla taivas,\ntoisaalla helvetti... Villit orgiat, joiden rinnalla kalpenee kaikki,\nmistä antiikin maailma tietää kertoa siinä suhteessa...\n\nEsitämme seuraavassa muutamia pikapiirtoja eräistä kristinuskon\nja länsimaisen sivistyksen huomattavimmista ja mainehikkaimmista\ntienraivaajista tämän infernaalisen ympäristön keskellä; ympäristön,\njonka kauhistuksia ei kykene kuvailemaan villeinkään mielikuvitus ja\njolle täytyy etsiä vertaa Danten Helvetistä...\n\n_Henry Nott_, lähetyssaarnaajain ensimmäisen polven huomattavin\nmies, etevä kansanpuhuja, joka 1835 sai valmiiksi elämänsä suurtyön:\nraamatun käännöksen tahitinkielelle.\n\n_Samuel Marsden_, evankeliumin tienraivaaja Uudella Seelannilla;\nmustien, sorrettujen papuoitten enkeli ja lämminsydäminen \"maorien\nystävä\".\n\n_John Hunt_, \"ihmissyöjien apostoli\", rakastettu jumalanmies, joka\nsiirtyi Herransa iloon ollessaan vasta 36-vuotias ja suoritettuaan\nelämäntyön, joka olisi ollut kunniaksi monelle harmajahapselle. Hänen\nkuolinvuoteensa ääressä vaikeroivat alkuasukkaat: \"Herra, me tiedämme\nolevamme pahoja, mutta säästä palvelijasi! Ota kymmenen meistä, mutta\nanna hänen elää saarnatakseen meille Kristusta!\" Ja hänen viimeisistä\nhuokauksistaan rakkaitten Fidshi-saarten puolesta huokuu läheinen ja\npyhä tuntu Mestarin tuskantaistelusta yrttitarhan yksinäisyydessä,\nkun Hän kamppailee ja kilvoittelee verisessä tuskanhiessä hukkuvan\nsukukunnan puolesta... \"Herra, siunaa Fidshiä Kristuksen tähden!...\nSinä tiedät, että minä olen rakastanut Fidshiä; vapahda palvelijasi,\nvapahda kansasi, vapahda Fidshin pakanat!\"...\n\nJos on totta vanhojen roomalaisten sanonta, että ketä jumalat\nrakastavat, sen ne ottavat pois nuorena, niin oli ainakin tämä jalo\nnuorimies korkeitten jumalien erikoinen suosikki.\n\n_John Williams_, Etelämeren saarten apostoli, tulirintainen\nsananjulistaja, palavainen ja paistavainen kynttilä, ensimmäisiä\nniiden jumalanmiesten joukossa, joiden nimet loistavat kirkkaimmin\nEtelän Ristin alla.\n\nKun hänet vihittiin lähetyssaarnaajaksi, niin hänelle lausuttiin\nkehoitus: \"Mene, rakas nuori veli! Ja jos kielesi tarttuu suusi\nlakeen, niin älä siitä välitä kertoessasi syntisille Jeesuksen\nrakkaudesta; ja jos käsivartesi vaipuvat väsyneinä alas, älä siitä\nvälitä, kolkuttaessasi ihmisten sydämille, että Hänet laskettaisiin\nsisälle!\" Ja että hän vastasi häneen kiinnitetyt toiveet, sitä\ntodistavat myöhemmin erään kuolemasta elämään siirretyn miehen,\nentisen pakanan sanat, joka hänen kauttaan oli saanut kuulla Jumalan\nPojan äänen: \"Lähetettäköön saarnaajia jokaiseen maahan! Meidän\non nyt paljon parempi olla kuin muinoin. Me emme enää nuku pelko\nsydämessä, pitäen patruunia päänsuojissa ja pyssyjä vierellämme.\nLapsiamme ei kuristeta, veljiämme ei tapeta uhrattavaksi valheen\nhengelle.\"\n\nHän astui marttyyriuden kauniin oven kautta sisälle iankaikkiseen\nelämään Erromangan saaren rannalla Uusilla Hebrideillä marrask. 20.\np. 1839.\n\n_John Coleridge Patteson_, Melaneesian apostoli, ylhäissukuinen\nnuorukainen, joka vaihtoi rikkaan ja onnellisen kodin hoivan elämään\nkieltäymyksissä ja vaaroissa ihmissyöjien keskellä; ja kun villin\nnuija murskasi hänen takaraivonsa ja katkaisi hänen elämänsä langan,\nkareili hänen kasvoillaan viattoman lapsen rauhallinen hymy.\n\n_John Paton_, \"mies, joka kohtasi tuhannen kuolemaa\";\nkansallisuudeltaan urhoollinen skotti; maallisista antimista köyhän,\nmutta rauhasta ja ilosta ja jumalanpelosta rikkaan kodin lapsi;\nhengellinen uskalikko, joka eli vuosikymmeniä villien ihmissyöjien\nkeskellä alinomaisen kuolemanvaaran ympäröimänä.\n\nKun hän aloitti työnsä Tanna-saarella Uusilla Hebrideillä, niin\nhän sai ostaa asema-alueensa kolmesti, sillä viekkaudella villit\nanastivat sen aina uudelleen; tuultumaan viedyt sänkyvaatteet\nkatosivat kuin taikaiskusta; koko keittiö ryöstettiin puti puhtaaksi;\nyöllä katosivat kaikki vuohet, kanat j.m.s. Asukkaat pitivät villejä\njuominkeja ja tanssiaisia, joissa vangit paistettiin juhla-ateriaksi.\nSaattoivatpa he kaivaa esiin haudatutkin ja syödä ne. Naiset saivat\ntehdä raskaimmat työt ja usein heidät rääkättiin kuoliaiksi; lapset\nsurmattiin usein; vanhukset saivat kuolla nälkään...\n\nKun Paton poistui saarilta elämänsä ehtoona lähteäkseen kotimaahan,\noli elämä kokonaan muuttunut: sodat olivat tauonneet; ei tahdottu\nkostaa vihollisille, vaan osoittaa rakkautta ja ystävällisyyttä; ja\nmonet tarjoutuivat vapaaehtoisesti lähetyssaarnaajiksi saarnatakseen\nrauhan evankeliumia villien heimojen keskuudessa.\n\n_James Chalmers_, uranuurtaja Jumalan armosta; kristinuskon\nja länsimaisen sivistyksen tienraivaaja Uuden Guinean villien\npääkallonmetsästäjien keskuudessa; aina iloinen, urhoollinen ja\nväsymätön Tamate, kuten alkuasukkaat nimittivät häntä.\n\nHienosti sivistynyt kirjailija L. R. Stevenson suorastaan jumaloi\nhäntä ja kirjoitti: \"Minun täytyy tavata Tamate..., hän on mies, jota\nkukaan ei voi nähdä ihastumatta häneen. Hänellä on vikoja niinkuin\nmeillä kaikilla, mutta hän on rohkea kuin kirkon torni.\"\n\nJa laivaston komentaja kirjoitti virallisessa raportissaan hänestä\nja hänen työtoveristaan _Lawes'_ista: \"Nämä herrasmiehet, jotka\ntulivat ensimmäisinä ja asettuivat yksin asumaan näiden villien\nihmissyöjien keskuuteen, ovat tarmokkaalla, mutta rauhallisella ja\nsuoralla kohtelullaan saavuttaneet sellaisen vaikutusvallan näihin\nmaakalaisiin, että moni kruunattu pää olisi sitä heiltä kadehtinut.\"\n\nJa hallitsija Chalmers olikin; kruunupää Jumalan armosta; mutta hänen\nvaltikkanaan oli rakkaus ja hänen kruununaan marttyyriuden punainen\nhattu...\n\n\n\n\nII.\n\nJohdannollinen yleiskatsaus Afrikan Lähetysmarttyyrihistoriaan.\n\n\n_1. Suurten vastakohtain maa._\n\nAfrikka on suurten vastakohtain maanosa. Voimme sanoa, että siellä on\nlänsimaisen kulttuurin kehto; ja kuitenkin se on viime aikoihin asti\nollut maanosa vailla kulttuuria. Sen pohjoisrannikko on sivistyneen\nmaailman vanhimpia osia; mutta sen sisäosat tunnetaan parahiksi yhden\nmiespolven ajan. Sen eräillä osilla, kuten Egyptillä ja Karthagon\nprovinssilla, oli kunniasija alkukirkon marttyyrihistoriassa; sen\nsisäosissa on raivonnut sellaisia ihmispetoja kuin Tshaka ja Dingana,\ntunnetut tsulupäälliköt, jotka mielettömässä julmuudessa voittavat\nNeron ja Betlehemin synkän lastensurmaajan. Pohjois-Afrikka on\nlahjoittanut kreikkalaiselle ja latinalaiselle kirkolle sen suurimmat\nopettajat: _Origeneksen_ ja _Augustinuksen_; mutta sen sisäosissa\novat asukkaat viime aikoihin asti eläneet ja elävät vielä nytkin\nmonin paikoin sellaisessa noitien ja pahojen henkien pelossa, ettei\nnoilla ihmisraukoilla ole yön lepoa eikä päivän rauhaa.\n\nSen pyhät marttyyrit alkukirkon aikoina näkivät näkyjä ja elivät\ntaivaallisissa hurmostiloissa; sen eräät rannikot ja sisämaan\nseudut ovat orjakaupan aikoina nähneet niin vihlovaa ja rajatonta\ntuskaa, että sitä kirjailijaa ei ole syntynyt, jonka kynä kykenisi\nkuvailemaan sitä täydellisesti; eikä liioin ole syntynyt sitä värien\nmestaria, joka kuvaisi sen kaiken kankaalle. Afrikassa ovat maailman\nrikkaimmat kulta- ja timanttikentät; ja kuitenkin on kokonaisten\npitkien vuosisatojen kuluessa sen omain poikain ja tytärten ruumiit\nolleet sen arvokkain ja halutuin kauppatavara.\n\nTodellakin: mikä suurten ja järkyttävien vastakohtain maanosa\nonkaan Afrikka! Ja miten raskaana onkaan Haamin kirous painanut\nhänen jälkeläisiään vuosisatain kuluessa! Mutta Maran katkeriin ja\nmyrkyllisiin vesiin on heitetty Golgatan ristin pyhä puu. Ja katso:\nne ovat tulleet yhtä suloisiksi ja makeiksi kuin ne keitaat, joiden\nlähteet kumpuilevat siellä täällä keskellä Saharan suunnattomia\nhieta-aavikoita! Ja mustien maanosan toivottoman synkän pimeyden\nkeskellä on pakanain valo alkanut kirkkaasti paistaa. Tarkastelemme\nseuraavassa tätä valon ja pimeyden jättiläiskamppailua tässä kovia\nkokeneessa maanosassa marttyyrihistorian näkökulmalta.\n\n2. _Verta ja tuskaa._\n\nKainin henki on kaikkina aikoina ja kaikkien kansain keskuudessa\ntehnyt suurempaa tahi pienempää tuhoa. Mutta ei milloinkaan eikä\nminkään kansan keskuudessa se ole siinä määrin tuhonnut elämää --\nkukoistavaa ja raihnaista, syntynyttä ja vielä syntymätöntä -- ja\nraadellut kansan sielua kuin Afrikan tumman ja tuskantäyteisen\ntaivaan alla. On mahdotonta määritellä edes summittain sitä\nviattoman veren määrää, mikä vuosisatain kuluessa on vuodatettu\ntässä onnettomassa maanosassa vain tavan ja huvin vuoksi julmien\nja mielettömien tyrannien viittauksesta. Lukija voi muodostaa\nasiasta oman käsityksensä niiden viitteiden valossa, joita tarjoavat\nesimerkit parin tyypillisen afrikkalaisen tyrannin elämästä,\nnimittäin Ugandan kuninkaan _Mutesan_ ja tsulupäällikön _Tshakan_. Ja\ntällöinkin täytyy meidän vielä tehdä se rajoittava huomautus, että\nedellinen hallitsija monessa suhteessa edustaa Afrikan parasta ja\nvalistuneinta hallitsijatyyppiä.\n\nEräs lähetyssaarnaaja kertoo vaikutelmiaan Mutesan pääkaupungista\nRubagasta (Mengosta): \"Joka päivä kaikuvat korvissamme onnettomien\nuhrien kamalat huudot, joita hakataan kappaleiksi, ja usein he eivät\nole tehneet muuta pahaa kuin rikkoneet hovitapoja. Onnettomia uhreja\nkidutetaan kuolemaan saakka. Mitä hirvittävin häpeä voidaan koroittaa\nlaiksi. Kuinka kamalan näyn tarjoaakaan todellisuudessa tämä iloinen,\nhoukutteleva palatsi, joka on rakennettu aurinkoiselle kukkulalle.\"\n\nKatoliset lähetyssaarnaajat toivat Mutesalle lahjaksi tykkejä ja\nmuita ampumatarpeita, m.m. kiväärejä. Tämä afrikkalainen monarkki\nharjoitteli aseitten käyttöä siten, että käytti maalitaulunaan\nihmisiä, jotka sattuivat tulemaan häntä vastaan.\n\nKerran oli Mutesa sairaana. Sikäläinen poppamies antoi kuninkaalle\nneuvon, miten hän paranee: hänen tulee surmata 2,000 ihmistä,\nja niin hän tulee terveeksi. Sanottu ja tehty. Kuningas antoi\nhenkivartijoilleen käskyn mennä kaupunkiin johtavan tien varrelle ja\nottaa kiinni kaikki tulevat ja tuoda ne sitten kaupunkiin ja mestata.\n\nJoku kysyi kerran Mutesalta, kuinka monta vaimoa hänellä on. Kuningas\nvastasi, ettei hän tiedä aivan varmaan, mutta hänen luullakseen\nniitä pitäisi olla yli 7,000. Nyt kerrotaan kuitenkin, että kuningas\nraivopäissään saattoi mestauttaa koko haareminsa.\n\nMutta Mutesan julmuus ei vedä vertoja tsulupäällikkö Tshakalle (s.\nnoin 1786, k. 1828), Afrikan Napoleonille, joka lienee hirvittävin\ntyranni, mikä milloinkaan on istunut valtaistuimella tahi villikansan\npäällikön tuolilla.\n\nTshaka omasi afrikkalaisen rodun parhaat henkiset lahjat ja\nruumiillisen täydellisyyden. Hän oli uljain mies tsulujen joukossa,\nkansanheimon, joka on tunnettu erään rotunsa kauneimpana ja\narvokasryhtisimpänä kansana. Hän oli varreltaan huomattavan kookas\nsekä väkevä ja notkea. Hänen sitkeydellään ja kestävyydellään ei\nollut rajoja. Hän osasi laulaa, tanssia ja leikkiä. Hänellä oli\nverraton järjestelykyky, ja samalla kuin hän oli muihin nähden\nankaran kurin mies, hän voi myös osoittaa itsekuria. Sodassa oli\npelko hänelle tuntematon käsite. Sanalla sanoen: hän oli mies, joka\noli luotu sotaisiin mainetöihin. Ja sellaiseksi muodostui myös hänen\nuransa afrikkalaisen käytännön mukaan. Mutta hänen luonteessaan\noli myös peloittavan vaarallisia elementtejä: hänellä ei näyttänyt\nolevan lainkaan sääliä, eikä hänessä tiedetä olleen jälkeäkään\nhellyydestä naista ja lasta kohtaan. Ainoa nainen, jota hän rakasti\nja kunnioitti, oli hänen äitinsä, joka oli häneen syvästi kiintynyt\nja eli yksinomaan poikaansa varten.\n\nTällainen oli fyysilliseltä ja henkiseltä rakenteeltaan se mies,\njoka tuli näyttelemään niin kauhistuttavaa osaa oman heimonsa ja\nEtelä-Afrikan historiassa; mies, joka joutui näyttelemään pyövelin\nja hävittäjän osaa, vaikka hän mieskohtaisilta ominaisuuksiltaan oli\nniin etevä, että tunnettu lähetyskirjailijatar _G.A. Gollock_ sanoo\nhänestä: \"Niin kauan kuin historia asettaa kansallisten urhojen\neturiviin soturin ja valloittajan, on Tshaka oikeutettu saamaan\npaikan afrikkalaisten kuuluisuuksien joukossa.\" Ja nyt muutama sana\nTshakan sotatoimista ja yksityiselämästä.\n\nEnsi töikseen hän järjesti uudelleen tsulujen sotajoukon ja sen\ntehtyään hän alkoi kuuluisat sotaretkensä. Tsulut taistelivat\nkuin demonit ei vain siksi, että he olivat urhoollista kansaa ja\nsota heidän lempityötään, vaan ennen kaikkea siksi, että häviö ja\nperääntyminen merkitsi varmaa kuolemaa, jos he palasivat ilman\nvoittoa Tshakan luo. Näine joukkoineen hän levitti ympärilleen kauhua\nja kuolemaa hävittäen ja ryöstäen paljaaksi koko Natalin ja muita\nseutuja.\n\nIhmiset elivät alituisessa levottomuudessa. Vilja leikattiin\npelloilta puolikypsänä, ja elettiin alinomaisessa jännityksessä yötä\npäivää. Vain yksi ainoa huuto yöllä, ja koko kylä oli villissä paossa\nvuorille. Sillä jos ihmiset joutuivat Tshakan sotilaitten käsiin,\nniin kohtalo oli kaamea: miehet tapettiin, lapset pistettiin elukkain\nsarviin ja naiset vietiin sotasaaliina. Kokonaiset viljavat alueet\nmuutettiin erämaaksi. Natal ja monia muita seutuja hävitettiin samoin.\n\nKuuluisa bantulaiskirjailija _S. M. Molema_ tekee Tshakan sodista\nseuraavan yhteenvedon: \"Näin Tshaka tulen ja miekan voimalla levitti\nsekasortoa ja pakokauhua naapurimaiden ja -heimojen keskuuteen,\nteurasti ilman eroa ystävän tai vihamiehen vain oikkujaan seuraten...\nNeljännesvuosisadassa Tshaka oli surmauttanut kaikkiaan noin\nmiljoonan ihmistä, hävittänyt ja tehnyt autioiksi ennen hedelmälliset\nja väkirikkaat seudut ja verellä kirjoittanut nimensä historian\nlehdille.\"\n\nYhtä säälimätön ja julma hän oli yksityiselämässään. Kenenkään henki\nja elämä ei ollut turvassa häneltä. Eräs tsulu kuvaili elämää hänen\nkraalissaan näin: \"Kuningas kohottaa vain oikean kätensä etusormen\nja se on merkkinä siitä, että syytetyn on kuoltava. Heti hyökkäävät\npalvelijat hänen kimppuunsa ja lyövät häntä nuijilla tai työntävät\nterävän seipään vatsanpohjasta, kunnes se tulee ulos suusta.\nSellaista tapahtuu joka päivä suurella pihamaalla, eikä se ketään\nsureta, vaan kansa hymyilee sille.\"\n\nTshakan äiti rukoili häntä ottamaan laillisen vaimon, jottei suuri\nhallitsijasuku sammuisi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Hänellä\noli satoja naisia, mutta ainoatakaan hän ei ottanut lailliseksi\nvaimokseen. Ei yksikään hänen lapsistaan jäänyt eloon. Joko\nsurmattiin äiti ennen lapsen syntymää, tahi lapsi syntymän jälkeen.\n\nKun hänen äitinsä kuoli, niin hän surmautti 10,000 henkeä omasta\nkansastaan; kaikki, jotka eivät voineet alinomaan itkeä ja huutaa.\nOmaan kuolemaansa nähden hän määräsi seuraavaa: hänen kanssaan\ntuli haudata 10 naista elävältä; sinä vuonna ei saanut harjoittaa\nmaanviljelystä eikä nauttia maitoa; ja kaikki vastasyntyneet lapset\noli tapettava.\n\nMutta eivät ainoastaan yksityiset tyrannit olleet julmia ja\nverenhimoisia. Kokonaiset heimot tuhosivat toisiaan sukupuuttoon.\nNäin ollen ei ole ihme, jos humaaninen ja jalo Livingstone,\nkatsellessaan näitä kauhunkuvia, huudahti epätoivoissaan: \"Verta,\nkaikkialla verta!\"...\n\n_3. Järkyttävää historiaa._\n\nTyranniuden ja verenvuodatuksen ohella oli orjakauppa toinen Afrikan\nsuurista vitsauksista. Ja vain taivas tietää kaiken sen tuskan ja\ntuntee kaikki ne kauhut, jotka se on saanut aikaan mustien maanosassa.\n\nOrjakauppa oli ikivanha tapa Afrikan länsirannikolla. Mutta\nsuurempaan vauhtiin se pääsi vasta Amerikan löydön jälkeen, jolloin\nAmerikassa alettiin tarvita suuret määrät työvoimaa. Ja nyt alkoi\nliikennöiminen, jolla kauhistuksiin nähden ei ole vertoja ihmiskunnan\nhistorian lehdillä. Tälle \"ihmislihan kaupalle\", joka pian paisui\nmittasuhteiltaan kansainväliseksi, antoi paavi hyväksymisensä ja\nEspanjan hallitus solmi \"kaikkein pyhimmän kolminaisuuden nimessä\"\nkokonaisen sarjan liittosopimuksia, jotka laillistuttivat orjakaupan.\nRyhtyipä Englantikin, kansain vapauden vaalija ja parlamentarismin\nkotimaa, tähän alhaiseen peliin. Parlamentti tunnusti\norjakaupan laillisuuden 1562, ja amiraali John Hawkins matkusti\n\"Jesus\"-nimisellä laivalla Sierra Leonen rannikolle hankkimaan\norjalastia. Kuningatar Elisabetin mielestä se oli inhoittavaa hommaa,\nmutta Hawkinsista tuli rikas ja mahtava mies, joka aateloituna asetti\nvaakunaansa sidotun mustan miehen.\n\nOrjain saamiseksi käytettiin houkutteluja paloviinalla ja aseilla\ntahi pantiin toimeen säännöllisiä ajometsästyksiä. Vielä kamalammaksi\nmuodostui hävitys, kun heimot yllytettiin taisteluun toisiaan vastaan\norjain hankkimiseksi. Mitään sääliä ei tunnettu. Armotta erotettiin\npuolisot toisistaan ja lapset vanhemmistaan. Kokonaisia heimoja\nhävitettiin sukupuuttoon, kylät poltettiin ja laajat alueet joutuivat\nautioiksi. Matkalla Amerikkaan orjia kohdeltiin huonommin kuin\nelukoita.\n\nAfrikan itärannikolla ja Madagaskarilla harjoittivat arabialaiset\nsamaa inhoittavaa kauppaa ikivanhoista ajoista asti. Kaamea on\nse kuva, jonka jalo Livingstone antaa tästä liikenteestä Sambesi\njoella. Hän kertoo, miten koko joki ylt'yleensä oli orjain ruumiiden\npeitossa. Joka aamu täytyi hänen miestensä irroittaa propelleista\nniihin tarttuneet ruumiit. Kaikki tiet olivat täynnä kuolleita\ntahi kuolevia, jotka vielä lisäksi olivat sidotut toisiinsa. Hän\nhuudahtaa: \"Afrikkaa ei voida pelastaa ennenkuin orjakauppa, tämä\nvääryyden lohikäärme on voitettu. -- Meidän on vaikea käsittää sitä\nalennusta, mihin orjakauppa on saattanut nuo raukat.\"\n\nMyöhemmin, kun orjakauppa jo oli poistettu, lordi _Palmerston_ lausui\nsiitä: \"Ne rikokset, joita on tehty neekeriorjuuden ja orjakaupan\nyhteydessä, ovat suurempia kuin kaikki muut rikokset yhteensä, joita\nihmissuku muutoin on tehnyt maailman alusta meidän päiviimme asti.\"\n\n_4. Väkijuomien tuhot mustien maanosassa._\n\nKolmas vitsaus, joka on levittänyt kuvaamatonta kurjuutta mustien\nmaanosassa, on väkijuomat. Ne eivät ole Afrikassa ainoastaan\nnautintoaine, vaan monin paikoin suorastaan käypä raha ja\narvonmittari.\n\nAfrikkalaisilla on omat päihdyttävät juomat: olut tahi käynyt\npalmunmehu t.m.s. Mutta ne eivät ole niin voimakkaita ja vaarallisia\nkuin europpalaisten paloviina. Kun alkuasukkaat saavat viinaa niin he\nkadottavat kokonaan itsehillinnän: he voivat myydä itsensä, vaimonsa\nja lapsensa. Kohtuus on heille tuntematon. Kokonaiset seudut ovat\nautioituneet ja ihmiset turmeltuneet väkijuomain käytön vuoksi. Se\non monin paikoin tärkeä kauppatavara, ja sillä houkuteltiin ennen\nheimot myymään toisensa ja hankkimaan orjia. Nyt hankitaan viinalla\nhaluttuja tuotteita ja työvoimaa. Sprii on raha, jota ilman ei voi\nmitään ostaa. Voidaanpa verotkin ja sakkorahat maksaa viinassa.\nKun oli kysymyksessä spriikaupan lopettaminen, niin eräs johtava\nliikemies lausui: \"Ilman spriitä ei ole mitään kauppaa.\"\n\nMahdotonta on kuvata sitä kurjuutta, minkä väkijuomat ovat\ntuoneet näiden luonnonkansain keskuuteen. Syystä lausui\nsuuren Nigerkomppanian perustaja sir George Gouldie Brysselin\nsiirtomaakongressissa 1890: \"Minä puhun 16 vuoden kokemuksesta ja\nsanon täydellä varmuudella, että, jollei silmänräpäyksessä ryhdytä\ntoimenpiteisiin spriitulvan pysähdyttämiseksi -- ei korkeammilla\nveroilla, vaan kiellolla --, pääsevät siellä valtaan sellaiset\nolosuhteet, jotka johtavat maan täydelliseen häviöön.\" Muuan\ntoinen etevä siirtomaamies lausui virallisessa raportissa 1911:\n\"Spriiliikenne, jota eri europpalaisten kansakuntien liikemiehet\nharjoittavat Afrikan eri osissa, on rikos sivistystä vastaan, jolle\nvetää vertoja vain entisaikain orjakauppa.\"\n\nMonet afrikkalaiset heimopäälliköt ja heimot ovatkin sentähden\nnousseet vastustamaan tätä kansallista onnettomuutta kieltämällä\nkokonaan spriin myynnin ja käytön. Näin teki m.m. kristitty\nbetshuanapäällikkö _Khama Hyvä_. Tällöin hän joutui niin vaikeaan\ntilanteeseen, että oli hengen vaarassa omien maanmiestensä taholta.\nMutta vieläkin suurempia vaikeuksia tuottivat hänelle n.s. \"kristityt\nkauppiaat\". He eivät tahtoneet totella hänen kieltoaan, aiheuttivat\nrettelöitä, syyttivätpä häntä Englannin hallituksellekin. Mutta\nKhamalle, joka oli nähnyt oman isänsä kärsivän juoppouden kirouksesta\nja alennustilasta, tämä oli syvän vakaumuksen ja sydämen asia, ja hän\nkirjoitti puolustuksekseen: \"Tahdon mieluummin kadottaa maani kuin\nnähdä sen joutuvan spriitulvan valtaan. Pelkään Lobengulaa (mahtava\nmatabelepäällikkö) vähemmän kuin paloviinaa. Lobengula ei koskaan vie\nminulta yön unta, mutta jouppoutta vastaan taisteleminen on samaa\nkuin taistelisin demoneja enkä miehiä vastaan. Pelkään valkoisen\nmiehen juomaa enemmän kuin Matabelen murhaajia; he surmaavat miesten\nruumiit, ja silloin on kaikki ohi; mutta sprii tekee miehistä piruja\nja hävittää sekä heidän ruumiinsa että sielunsa ainaiseksi.\"\n\nEdellisten lisäksi on afrikkalaisilla ollut vielä muitakin vitsauksia\nja koettelemuksia: alituinen sotatila eri heimojen välillä, noitien\nja poppamiesten tavaton mahti, pahojen henkien pelko, kannibalismi ja\nihmisuhrit.\n\n_5. Tienraivaajia ja tunnustajia._\n\nLähetysmarttyyrihistorian piiriin kuuluvat lähinnä ne Herran\ntodistajat ja muut kristityt, jotka tavalla tahi toisella ovat\njoutuneet antamaan henkensä ja elämänsä Herran Jeesuksen ja Hänen\nevankeliuminsa vuoksi: veriset marttyyrit. Mutta sinne kuuluvat\nmyös verettömät marttyyrit, _martyres sine sangvine_, s.o. ne\nuskonsankarit, joilla on marttyyrin elämyksiä ja kokemuksia, mutta\njotka kuitenkin Jumalan armollisen suojeluksen kautta ovat säilyneet\nhengissä. Heitä voimme myös toisella nimellä nimittää tunnustajiksi.\nEsitämme seuraavassa muutamia tällaisia uskonsankareita, etupäässä\neuroppalaisia ja vain yhden maakalaisen: piispa Crowtherin.\n\n_Van der Kemp._\n\nNäiden evankeliumin suurten tienraivaajain ja tunnustajain joukossa\non hollantilaisella tohtori _van der Kempillä_ erikoinen kunniasija.\nHäneen voimme sovittaa ylösnousseen Jeesuksen sanat Ananiakselle,\njotka koskevat nuorta Saulusta, sittemmin mainehikasta pakanain\napostolia ja suurten kärsimysten miestä Paavalia: \"Minä tahdon\nnäyttää hänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsimän minun nimeni\ntähden.\" Ja myös Herran sanat fariseus Simonille: \"Tämän monet synnit\novat anteeksiannetut, ja sen vuoksi hän rakasti paljon.\"\n\nJohan Theodosius van der Kemp (s. 1747) oli uskovaisen papin poika,\nmutta heittäytyi jumalattomuuteen ja synnin retkille. Rupesi\nupseeriksi saavuttaen ratsumestarin arvon, mutta jouduttuaan riitaan\nOranin prinssin kanssa, luopui armeijasta ja luki lääkäriksi.\nPurjehtiessaan kerran 1791 vaimonsa ja pikku tyttärensä kanssa\nMaas joella kaasi pilvenpyörre hänen veneensä, ja hänen rakkaansa\nhukkuivat. Mennessään surun murtamana kirkkoon, sanoi hänelle\nsisäinen ääni: \"Sinun ei tule antaa rakkaitasi vain Jumalalle, kaiken\nLuojalle, vaan minulle.\" Se oli Jeesuksen ääni, johon hän vastasi:\n\"Kyllä, Herra, minä teen sen.\"\n\n1799 hän matkusti lähetyssaarnaajaksi Etelä-Afrikkaan, missä alkoi\npitkän ja siunatun vaikutuksen halveksittujen ja raakalaisasteella\nolevain hottentottien keskuudessa. Hollantilaiset siirtolaiset,\nbuurit, eivät pitäneet edes ihmisinä näitä kuljeskelevia\npaimentolaisia, jotka olivat valheellisia, laiskoja ja varkauteen\ntaipuvaisia eläen moniavioisuudessa. Erään kirkon ovella oli\nkirjoitus: \"Koirilta ja hottentoteilta on pääsy kielletty.\" Kerran\nampui muuan buuri alkuasukasrenkinsä. Lähetyssaarnaaja nuhteli häntä\nsiitä, että hän ampui ihmisen. \"Eihän toki, mynheer (hyvä herra),\nJumala varjelkoon minua sellaisesta synnistä!\" -- \"Mutta etkö äsken\nampunut renkisi?\" -- \"Vai tarkoittaa mynheer noita elukoita? Niitä\nolen ampunut monta.\"\n\nTyö tällaisissa oloissa vaati sitä rakkautta, joka on ylhäältä, joka\nei omaansa etsi. Ja sitä, samoin kuin pyhäin kärsivällisyyttä, uskoa\nja toivoa uhkui jalosukuisen ja oppineen tohtorin sydän. Hän sai\nkestää tavattomia vaivoja ja kieltäymyksiä karun luonnon keskellä,\nmissä ei ollut saatavissa edes suolaa. Sitä saadakseen hänen täytyi\nraivata itselleen neljän päivän työllä tie halki viidakkojen meren\nrantaan, kaivaa siellä kuoppa rantahiekkaan, mistä sitten auringon\nhaihdutettua veden sai suolaa. Hatutta ja kengittä hän kulki\npitkin kalliopolkuja ja halki viidakkojen etsien alkuasukasmajoja.\nHäntä rakastettiin ja kunnioitettiin korkeampana olentona, Jumalan\nenkelinä, jolla on valta tehdä voimatekoja.\n\nKerran sattui kova kuivuus. Gaika-niminen päällikkö pyysi häntä\nrukoilemaan sadetta. Van der Kemp kieltäytyi. Silloin päällikkö\nlähetti sanan: \"Olet julma, kun sanot ei; jos vain heittäydyt\npolvillesi, niin saamme niin paljon sadetta kuin tarvitsemme.\" --\n\"No, Jumalan nimessä sitten\", virkkoi tohtori ja rupesi rukoilemaan.\nSadetta tuli virtanaan päiväkausia. Päällikkö lähetti härän van der\nKempille --, joka kuitenkin palautti sen takaisin -- ja käski sanoa\nterveisiksi: \"Pysy toisella kertaa paremmin kohtuudessa, sillä olitpa\nmelkein hukuttaa meidät!\"\n\nMutta buurit, hänen omat maanmiehensä, eivät voineet sietää sitä\najatusta, että van der Kemp kohteli hottentotteja ihmisinä,\nsaarnasi heille evankeliumia ja kastoi heitä. Niinpä he kerrankin\nottivat asevoimalla haltuunsa sen kirkon, joka oli annettu hänen\nkäytettäväkseen, repivät lattian ylös ja pesivät pois \"saastutuksen\".\nHeidän vihansa ja raivonsa meni yli kaikkien äyräiden, kun van der\nKemp, ollakseen kaikessa alkuasukasten kaltainen, pukeutui heidän\ntapaansa ja meni naimisiin kääntyneen hottentottinaisen kanssa. Muuan\nbuuri oli kyllin julkea ja sokea mennäkseen maaherran luo Kapiin\npyytämään häneltä lupaa saada ampua van der Kemp.\n\nMutta eivät mitkään vaikeudet, eivät mitkään vaarat eikä mikään\nviha ja vaino voinut masentaa tätä jaloa jumalanmiestä, jonka ainoa\nrakkaus oli Ristiinnaulittu.\n\n_Robert Moffat._\n\nRobert Moffat on yksi niitä suuria, Jumalan rakkauden lämmittämiä\nevankeliumin tienraivaajia, jotka ovat uhranneet elämänsä työssä ja\ntaistelussa Etelä-Afrikan halveksittujen kansanheimojen keskuudessa.\n\nOllen syntyperältään skotlantilainen hän tuli 1816 Kapkaupunkiin,\njossa alkoi opiskella hollanninkieltä ja meni sitten naama-kansan luo\nOranjevirralle. Tiellä hän tuli erääseen talonpoikaistaloon, missä\nhäntä pyydettiin johtamaan iltahartautta. Kun Moffat kysyi: \"Mutta\nmissä on palvelusväki?\" vastasi isäntä: \"Tarkoitatteko hottentotteja?\nMieluummin menisin vuorille noutamaan apinoita, tai, kuulehan poika,\nmenepäs ulos kutsumaan koiria tänne!\" -- Moffat ei virkkanut mitään,\notti raamatun, luki tekstin Kananean vaimosta ja puhui sydämellisesti\nsanoista: \"Niinpä niin, Herra; penikathan syövät niitä muruja, jotka\nheidän herrainsa pöydiltä putoavat.\" Talonpoika keskeytti äkkiä\npuheen sanoen: \"Älä lausu enää noita sanoja!\" Riensi ulos ja toi\nhottentotit sisälle. Myöhemmin virkkoi talonpoika: \"Herra otti ison\nvasaran ja löi sillä reijän kovaan päähän!\"\n\nKun Moffat työskenteli naamalaisten keskuudessa kääntyi hänen\nkauttaan hurja hottentottilaispäällikkö _Jager Afrikaner_, joka oli\nlaajalti pelätty rosvoretkiensä ja väkivallantöittensä vuoksi; mies,\njonka päästä hallitus oli luvannut sata puntaa. Yhdessä Moffatin\nkanssa hän sitten kääntymisensä jälkeen meni Kapkaupunkiin, missä\nhänen tulonsa herätti tavatonta huomiota, ja missä hän oli elävämpi\nja vakuuttavampi todistus Jumalan armon uudestiluovasta voimasta kuin\nsadat saarnat.\n\nVarsinaisen elämäntyönsä Moffat suoritti kuitenkin betshuana-kansan\nkeskuudessa Kururnan joen varsilla. Siellä hän saarnasi siitä\nverestä, joka puhdistaa kaikesta synnistä. Kerran joutui muuan\nnaistietäjä ja törkeä jumalanpilkkaaja kovaan synnin hätään. Hän\nvalitti Moffatille: \"Minä en voi elää enkä kuolla.\" Moffat alkoi\npuhua Jumalan Karitsasta, mutta nainen keskeytti hänet sanoen:\n\"Sinä sanot, että Kristuksen veri puhdistaa kaikista synneistä;\nmutta tunnetko minun syntieni luvun? Lue ruohon korret taikka\nkasteen pisarat, -- ne eivät ole mitään minun pahojen tekojeni\nluvun suhteen.\" Hän sai kuitenkin vakuutuksen armosta ja syntien\nanteeksisaamisesta.\n\nMoffat käänsi 50-vuotisen työpäivänsä kestäessä raamatun\nbetshuanakielelle ja laski perustuksen kansan aineelliselle ja\nhenkiselle viljelykselle. Varkaudet ja muu epärehellisyys alkoi\nhävitä, kaikkialla vallitsi työteliäisyys ja järjestys. Mutta\nalkuaikoina hän oli usein vaarassa kadottaa henkensä. Häntä vihasivat\nvarsinkin noidat, \"sateentekijät\", syyttäen häntä kuivuudesta ja\nmuista onnettomuuksista.\n\nKerran tuli hänen luokseen päällikkö keihäs kädessä ja vaati häntä\nlähtemään pois, koska muussa tapauksessa tultaisiin käyttämään\nväkivaltaa. Moffat vastasi: \"Me olemme aina kieltäytyneet lähtemästä\nja olemme nyt lujemmin kuin koskaan ennen päättäneet jäädä. -- Jos\ntahdotte saada meidät pois, täytyy teidän käyttää ankarampia keinoja,\nsillä meidän sydämemme on teidän luonanne. Voitte tappaa minut ja\npolttaa meidän talomme, mutta minä tiedän, ettette tahdo kajota minun\nvaimooni ja lapsiini ja että myöskin säästätte minun kunnianarvoisan\nystäväni\" (tällöin hän viittasi vanhaan lähetyssaarnaaja\n_Hamiltoniin_.) Päällikkö katsoi seuralaisiinsa päätään pudistaen\nja virkkoi: \"Näillä ihmisillä on varmaan kymmenen henkeä, koska he\neivät ensinkään pelkää kuolemaa; tottapa tuossa ylösnousemususkossa\nsittenkin on jotakin perää.\"\n\n_David Livingstone._\n\nSe nimi, joka loistaa kirkkaimmin ajatellessamme mustien maanosaa ja\nsen lähetyshistoriaa, on sen suuren tienraivaajan ja uranuurtajan,\njoka varsinaisesti on avannut Sisä-Afrikan Jumalan evankeliumille\nja länsimaiselle tutkimukselle: _David Livingstonen._ Afrikan\nvillien heimojen ja raakojen alkuasukkaiden joukossa hän joutui myös\nolemaan lukemattomissa vaaroissa ja hengenvaarallisissa tilanteissa,\njoista hän selviytyi ainoastaan jumalanpelkonsa ja täydellisen\nrauhallisuutensa ja tyyneytensä vuoksi. Siksipä on paikallaan mainita\nhänen nimensä myös lähetysmarttyyrihistoriassa, vaikka se oikeastaan\nkuuluukin lähetyshistoriaan ja suurten tutkimusmatkailijoiden piiriin.\n\nHänen elämäntyönsä on kaikille siksi hyvin tunnettu, ettei ole tarvis\neikä tilaisuutta puuttua siihen lähemmin tässä yhteydessä. Hänen\nkuolematon kunniansa, paitsi hänen suuria löytöjään ja uraauurtavaa\ntyötään yleensä, on se seikka, että hän on lähetyssaarnaajana,\ntutkimusmatkailijana ja kirjailijana suorittanut ainutlaatuisen ja\nkorvaamattoman työn mustien maanosan avoimen haavan, orjakaupan\npoistamiseksi. Ja sille alttarille hän myös laski kunniansa ja\nauktoriteettinsa tiedemiehenä ja tutkimusmatkailijana. Itse hän sanoo\ntästä: \"Tätä auktoriteettia minä tahdon käyttää parantaakseni yhden\nmaailman haisevimmista mätähaavoista (orjakaupan). Vähäiset voimani\ntahdon käyttää saadakseni aikaan tämän muutoksen. -- Jos Jumala\nsallii minun tehdä lopun orjakaupan hirvittävästä onnettomuudesta, ei\nnälkä ja kärsimykset merkitse mitään, ja minä tahdon ylistää Hänen\nnimeään kaikesta sydämestäni.\"\n\nRukousasennossa, nojaten päätään tyynyä vastaan, hänen kuolematon\nhenkensä erkani matkan vaivoista uupuneesta tomumajasta yöllä\ntoukokuun 2. päivää vastaan 1873. Hänen sydämensä, joka oli\nsykkinyt niin hellästi ja lämpimästi Afrikan onnelle, haudattiin\njättiläispuun alle Italassa, Bangveolon järven etelärannalla, mutta\nruumis on haudattu Westminster Abbeyhin muiden Englannin suurten\npoikain joukkoon. Hänen hautakiveensä on kaiverrettu seuraavat\nhänen lausumansa sanat, jotka ovat tämän suuren Afrikan tutkijan ja\nrakastajan henkinen testamentti: _\"Tulkoon taivaan runsain siunaus\njokaisen osaksi, olkoonpa hän amerikkalainen, englantilainen tai\nturkkilainen, joka tahtoo olla apuna parantamassa maailman avointa\nhaavaa!\"_\n\n_Francois Coillard, \"Ranskan Livingstone\"._\n\n\"Rukoilkaa, että minä pysyisin Mestarilleni uskollisena kuolemaan\nasti! Rukoilkaa Häntä, oi rukoilkaa kaikki lämpimästi, että minä\nsaisin harmaantua Hänen palveluksessaan ja että Hän soisi minulle\nilon nähdä elämänkutsumukseni päättyvän vasta kuollessani!\"\n\nNäin rukoili Francois Coillard, vanhan ranskalaisen hugenottiperheen\npoika, kun hänet 1857 vihittiin Pariisissa lähetyssaarnaajaksi.\nJa sama Jumala, joka kuuli Salomon rukouksen ja antoi hänelle\nviisauden ohella sellaistakin, jota hän ei ollut anonut: pitkän iän,\nrikkautta ja kunniaa sekä teki hänestä suuren hallitsijan, siunasi\nsamoin Coillardia. Hän sai harvinaisen hellän ja jalon puolison,\nhienostisivistyneen skotlantilaisen papintyttären, jonka kanssa\nhän solmi \"kauneimman avioliiton, mitä maailmassa on ollut\". Tästä\nrakkauden liitosta kirjoitti Coillard eräälle ystävälleen: \"Kun sanon\nme, tarkoitan häntä, sillä me olemme kaikessa yksi.\"\n\nEdelleen hän sai mainehikkaan uranuurtajalähetyssaarnaajan työmaan\nkaukana Sambesin yläjuoksun varsilla, mustien maanosan sydämessä,\njulman ja halveksitun barotse-kansan keskuudessa, missä rehoittivat\nihmisuhrit ja julmin orjuus, raaimmat paheet ja ryöstöretket\nkarjavarkauksilleen. \"Mitäpä barotselaisilla olisi sellaista,\nmitä he eivät olisi saaneet ryöstämällä ja varastamalla\", virkkoi\nkuningas eräänä päivänä, kun Coillard kieltäytyi ottamasta osaansa\nryöstösaaliista. Ilmanala oli epäterveellinen: \"Meidän maassamme ei\nvanhene\", sanoivat maakalaiset itse. Joissa väijyivät krokodiilit,\nvirtahevoset kaatoivat kumoon heidän kanoottinsa, tsetse kärpäset\ntappoivat heidän härkänsä ja termiitit söivät rikki hänen tavaransa\nja jyrsivät hänen asumuksensa.\n\nVuosina 1890-91 tehtiin sopimus Englannin kanssa, joka otti maan\nsuojelukseensa. Coillard toimi tällöin tulkkina. Hänen asemansa oli\nhirvittävän vaikea milloin kuningas tuli tyytymättömäksi, sillä hän\noli vaarassa tulla poltetuksi noitana ja kavaltajana. Useinkin hän\noli vain \"kämmenen leveyden verran perikadon kuilusta.\" Hänen jalo\npuolisonsa ei kestänyt hermojännitystä, vaan kuoli. Hänet haudattiin\nsen maanosan poveen, josta hän itse oli sanonut: \"Kun Jumala lähetti\nmeidät Afrikan pakanain luo, lähetti Hän meidät elinajaksi.\"\n\nKun iskut putoilivat raskaina, virkkoi Coillard: \"Me seuraamme\nTuskien Miestä.\" Ja kotimaahan hän kirjoitti: \"Mikään ei mene\nhukkaan, mikä on uhrattu Jumalalle. -- Kristus ei pyydä meiltä muuta\nkuin mitä Hän itse on tehnyt. -- Hän on antanut itsensä. -- Meille\non lähetyksen jatkaminen kysymys, jota ei voi asettaa keskustelun\nalaiseksi.\" -- \"Kukaan, joka ei ole käynyt Sambesilla, ei voi\nkuvitella, mitä Coillard on saanut kestää siellä.\" Näin lausui muuan\ntutkimusmatkailija, joka tunsi olosuhteet.\n\nCoillardilla oli rautainen tarmo ja hugenottien kuulu kestävyys\nja uskonrohkeus. Tämä \"Afrikan leijona\" ei tuntenut heikkoutta.\n\"Heikkoutta! Se on, Jumalan kiitos, sairaus, jota me täällä Sambesin\nvarrella emme ole vielä oppineet tuntemaan. Työ on liiaksi temmannut\nmeidät mukaansa, niin ettei ole mitään sijaa heikkoudelle. Meillä\non luottamusta siilien kutsumukseen, jonka Mestarimme on antanut\nmeille ja me uskomme edelleen koko sielustamme, että julistamamme\nevankeliumi on itse Jumalan voima.\"\n\nHän antoi Jumalalle kaikkensa: \"Älkäämme kerjäläisen tavoin kohdelko\nHäntä, joka on kuningasten Kuningas! Jospa saisimme Häneltä sen\nsanomattoman armon, että voisimme tarjota Hänelle kaikkemme:\nvoimamme, kykymme, tulevaisuutemme, _jopa koko elämämme!_ Hän yksin\non sen arvoinen.\"\n\nKuollessaan 1904 lähes 70-vuotiaana, hän jätti jälkeensä testamentin,\njossa hän jätti rakkaan barotsekansansa Ranskan seurakunnan\nhuostaan: \"Ikuisuuden kynnyksellä ja Jumalan läsnäollessa minä\njätän juhlallisesti isänmaani Ranskan seurakunnille perinnöksi\nvastuunalaisuuden Jumalan työstä Barotsemaassa ja minä vannotan heitä\nHänen pyhässä nimessään olemaan koskaan luopumatta siitä, mikä olisi\nsamaa kuin luopuminen siitä rikkaasta sadosta, joka odottaa sen\nkylvön jälkeen, jota on tehty kärsimyksin ja kyynelin.\"\n\n_Mary Slessor, \"Villien kuningatar\"._\n\nMary Slessor on kirjoittanut nimensä kultaisilla kirjaimilla\nKalaharin, Guinean lahden poukamassa olevan lähetyksen historiaan ja\nlähetyshistoriaan yleensä. Hän on niitä rohkeita uranuurtajanaisia,\njoiden nimet säilyvät iäti kaiverrettuina kiitollisen kansan sydämeen.\n\nHän ei kuitenkaan viihtynyt kauan Kalaharissa, vaan lähti syvemmälle\nsisämaahan Okojongin villin heimon luo. Kansa oli raakaa ja\nhillitöntä käyttäen myrkkykokeita ja kidutuksia. Orjaryöstöt,\nvarkaudet, sota, noituus ja kaikenlaiset paheet rehoittivat.\nKaksoiset tapettiin ja äidit karkoitettiin metsään. Jokaisen\nhuomattavan vainajan mukana täytyi seurata kokonainen seurue\nkuolleiden valtakuntaan.\n\nTämän villin heimon keskuudessa työskenteli Mary Slessor kylväen\nsanan siementä, opettaen lastenhoitoa, maanviljelystä ja käsitöitä\nsekä toimien rauhantuomarina, vanginvartijana, sairaanhoitajattarena\nja opettajana. Erikoisella innolla hän työskenteli kansan\npelastamiseksi juoppouden kahleista ja kiroista. Usein hän sai\nsamoilla keskellä yötä aarniometsissä mennessään rakentamaan\nrauhaa yksityisten tahi taisteluun valmistautuneiden heimojen\nvälillä. Kerran hänen oli pakko asua heimopäällikön palatsissa sen\nnaisosastossa. Kauheata oli hänen katsella ja kuunnella siellä\npakanuuden raakuuksia. \"Jos en olisi tuntenut Vapahtajani seisovan\nrinnallani, olisin menettänyt järkeni.\"\n\n26-vuotisen toiminnan jälkeen hän aloitti työn Itu-nimisessä\nkaupungissa, joka oli suuri orjakaupan keskus. Sieltä hän siirtyi\nhallituksen pyynnöstä Ikotobongiin toimien siellä rauhantuomarina\nja alueen todellisena kruunaamattomana kuningattarena. Toisinaan,\nkun oli ratkaistava vaikeita päällikköjen välisiä riitoja, hän kutoi\nsukkaa rauhoittaakseen hermojaan. Hän antoi riitapuolten puhua\nitsensä väsyksiin ja ratkaisi sitten riidan. Hänestä sanottiin, että\n\"hänen Mestarinsa istui hänen vierellään\" tuomioistuimella.\n\nKotimaansa Englannin naisille hän kirjoitti: \"Pitäkää huoli siitä,\nettei Teistä tule hermostuneita ikäneitoja. Nouskaa taisteluun\nja pitäkää sydämenne nuorina. Pankaa alttiiksi koko olentonne\nluodaksenne iloa johonkin, ja Teidän elämänne tulee elämisen\narvoiseksi. Minä voin itse olla todistuksena siitä, että elämä\nsaattaa olla täynnä iloa ja tyydytystä, -- vaikka minulla on tämä\nkurja ruumis raahattavana perässäni.\"\n\n_6. Afrikan marttyyrihistoria._\n\nAfrikan maanosalla on sangen huomattava asema marttyyrihistoriassa\nyleensä ja lähetysmarttyyrihistoriassa erikseen. Sen pohjoisrannikko\nkuuluu Välimeren ikivanhaan kulttuuripiiriin ja on alkukirkon\nmarttyyrihistorian mainehikkaimpia alueita. Niin hyvin Egyptin kuin\nKarthagon marttyyrien muisto haastaa samalla hellää ja sankarillista\nkieltä. Ja kun sitten muhamettilaisuus pääsi valtaan näissä\nkristinuskon vanhoissa kantamaissa, ja keskiajalla tehtiin hajanaisia\nyrityksiä kohottaa ristinlippu muhamettilaisen puolikuun tilalle,\nvuoti jälleen todistajaveri.\n\nAbessinia, viralliselta nimeltään Etiopia, jonne kristinuskon ensi\nsiemenet tulivat jo apostolien aikana kuningatar Kandaksen hoviherran\nkautta, on myöhemmin ollut suurten marttyyrihistoriallisten\ntapahtumain näyttämönä.\n\nGuinean lahden rannalla olevassa Jorubamaassa on kristillinen\nseurakunta myös saanut kestää vainoa ja marttyyrikärsimyksiä.\n\nVarsin suurenmoinen ja omalaatuinen marttyyrihistoria on Afrikan\nitärannikon edustalla olevalla Madagaskarin saarella, josta myöhemmin\nseuraa perusteellinen esitys.\n\nSamoin Ugandan valtakunnalla Ekvatoriali-Afrikassa, josta myös\nkerrotaan myöhemmin lähemmin.\n\n_Egypti._\n\nEgypti on kristinuskon vanhimpia kantamaita. Kristinuskon keskuksena\nsiellä oli mainehikas Aleksandria Niilin suulla, itämaisen ja\nlänsimaisen sivistyksen yhtymäkohta. Sen seurakunta, jonka perustaja\non perimätiedon mukaan apostolinoppilas Markus, kilpaili jäsenlukuun\nja rikkauteen nähden Antiokian kanssa johtoasemasta itämailla. Siellä\noli kuuluisa katekeettakoulu, jossa toimivat opettajina kuuluisat\nkirkkoisät _Klemens Aleksandrialainen_ ja _Origenes_.\n\nEnsimmäinen raju vainonmyrsky kohtasi Egyptin kristittyjä jo\nkolmannen vuosisadan alussa keisari Septimus Severuksen aikana.\nEusebioksen mukaan oli Aleksandria silloin \"Jumalan suuri näyttämö\nnäille sankarillisille voimailijoille\", joiden joukossa oli myös\nOrigeneksen jalo isä _Leonides_. Tämä vaino, joka kohtasi myös\nVähää Aasiaa, oli niin ankara, että kristityt luulivat tulleen\nantikristuksen ajan. Deciuksen samoinkuin Diocletianuksen vainot\nraivosivat Egyptissä hirvittävällä voimalla. Mutta kun näistä\nvainoista on alkuperäisiin marttyyrikertomuksiin perustuvat esitykset\ntämän teoksen ensimmäisessä osassa, niin emme tässä yhteydessä puutu\nlähemmin näihin tapahtumiin, jotka kuuluvat marttyyrihistorian\nkauneimpiin lukuihin ja juhlallisimpiin ilmestyksiin.\n\n_Pohjois-Afrikka._\n\nTällä nimellä nimitettiin alkukirkon aikoina muinaisen Karthagon\nympärillä olevia maakuntia, n.s. prokonsulaarista Afrikkaa ja\nNumidiaa. Kristinusko oli tullut sinnekin jo varhain, todennäköisesti\ntoisen vuosisadan alkupuolella. Ensimmäiset marttyyrit siellä ovat\nScillin marttyyrit, jotka kärsivät todistajakuoleman Karthagossa\nv. 180. Kristinusko sai näillä seuduilla jo alunperin hyvin lujan\njalansijan, sillä jo toisen vuosisadan lopulla otti Karthagossa\npidettyyn näiden seutujen kirkolliskokoukseen osaa 70 piispaa. Samaa\ntodistavat myös eräät kirkkoisä _Tertullianuksen_ (s. noin 160)\nlausunnot, joissa hän kuvailee kristinuskon lujaa asemaa Karthagossa,\ntässä kristinuskon lujassa linnoituksessa Pohjois-Afrikassa, jossa\nsanotaan toisen ja kolmannen vuosisadan vaihteessa olleen 700,000\nasukasta. Hän kirjoittaa prokonsuli Scapulalle: \"Mitkä syvät tunteet\nvaltaisivatkaan Karthagon, jos tiedettäisiin, että sen väestöstä\nsurmattaisiin kymmenes osa, kun jokainen tuntisi uhrien joukossa\njonkun tuttavan tai asukkaan saman katon alta; kenties miehiä\nja naisia omasta säädystä, sukulaisiasi ja ystäväisi ystäviä?\"\nKristinuskon levittämistä edistivät siellä voimakkaasti kaupungin\nkorkea aineellinen ja henkinen kulttuuri, vilkas yhteys Rooman kanssa\nsekä oppineiden säätyjen edustajat, lakimiehet ja kaunopuheisuuden\nopettajat, kuten Tertullianus ja Cyprianus, joista tuli seurakunnan\npatsaita.\n\nSeptimus Severuksen vaino kohtasi myös Karthagon seurakuntaa, missä\nsilloin osallistuivat Mestarinsa kärsimysten kalkista sellaiset\nmainehikkaat marttyyrit kuin jalosukuinen Vibia Perpetua ja hänen\nkärsimystoverinsa. Heidän marttyyrikuolemansa iki-ihana muistomerkki\non käännettynä kokonaisuudessaan tämän teoksen ensimmäisessä osassa.\nDeciuksen vainon aikana kärsi todistajakuoleman kuuluisa kirkkoisä\nCyprianus. Paitsi tässä mainittuja marttyyrejä antoi Pohjois-Afrikka\nmonta muuta jaloa veritodistajaa täyttämään veljien lukua.\n\nKun sittemmin muhamettilaisuuden hyökyaallot keskiajalla kulkivat\nmyös näiden seutujen yli, ja tehtiin hajanaisia yrityksiä pystyttää\njälleen ristinlippu puolikuun tilalle, kärsi näillä seuduilla\ntodistajakuoleman _Raimundus Lullus_, syntynyt Majorkan saarella\n1236, eräs katolisen kirkon jaloimpia lähetyssaarnaajia. Lullus\noli nuoruudessaan elänyt maallismielistä elämää hovimiehenä. Mutta\njouduttuaan kolmannellakymmenellä ikävuodellaan kääntymykseen,\nhän vihki elämänsä Ristiinnaulitulle ja meni Pohjois-Afrikkaan\nsaraseenien luo koettaen käännyttää heitä kristinuskoon. Hän puhui\nasiastaan paaveille ja kuninkaille, kirjoittipa vielä oppineen\nteoksenkin, jonka kautta koetti saada uskottomat vakuutetuiksi\nkristinuskon totuudesta. Kolmannella Afrikan matkallaan väärän\nprofeetan oppilaat heittivät hänet vankilaan, jossa hän sai kärsiä\nkidutuksia ja rääkkäyksiä sekä lopuksi marttyyrikuoleman 80-vuotiaana.\n\n\n\n\nIII.\n\nAbessinia.\n\n\n_1. Maa ja kansa._\n\nAbessiniaa, jonka virallinen nimi on Etiopia, nimitetään Afrikan\nSveitsiksi. Se on vuorista ylätasankoa, joka kohoaa keskimäärin noin\n2,000 metriä meren pinnan yläpuolelle. Itäpuolella tasanko laskeutuu\njyrkästi pitkin Punaisen meren rantaa ulottuvaan alankoon. Muualla\nmaa alenee loivasti. Kaikkialla on syviä laaksoja, joita hallitsevat\nlumenpeittämät vuorenhuiput. Maa on jaettu useihin feudaalisiin\nruhtinaskuntiin, joista tärkeimmät ovat Tigré, Lasta, Amhara, Goijam\nja Shoa. Maa on jonkun verran suurempi kuin Ranska. Korkealla\nylätasangolla on ilmasto miellyttävä, laaksot taasen ovat läpeensä\ntroopillisia. Maaperä on hedelmällinen ja tarjoo hyvät edellytykset\nkorkealle kulttuurille.\n\nAsukkaita siellä on noin 10 miljoonaa. Väestö on hyvin sekarotuista.\nHallitsevana aineksena on turaanilainen rotu, mutta paljon on myös\nneekeriverta. Arabiasta on tullut seemiläisiä siirtolaisia, joiden\nkieli, lait ja uskonto ovat määräävinä. Sitäpaitsi on maassa 70,000\nfalashaa, jotka myös ovat seemiläistä, osittain juutalaista alkuperää\nja jotka jo varhain ovat kääntyneet juutalaisuuteen.\n\nAbessinialaiset ovat hoikkaa, komeavartaloista ja rohkeata kansaa,\nteräväjärkisiä ja kohteliaita. Silloin tällöin sattuu kuitenkin\nvillejä raakuuden purkauksia. Heistä on sanottu sattuvasti, että\nhe ovat ainoa kristitty kansa Afrikassa ja ainoa villi kristitty\nrotu maailmassa. Kaikki viittaa siihen, että abessinialaiset ovat\naikoinaan olleet suuria valloittajia, jotka ovat uhanneet Egyptiä.\nMutta sisäiset riidat ja ulkonaiset viholliset ovat heikontaneet\nheitä huomattavasti. Heidän kauttaan kulkee kauppatie Keski- ja\nEtelä-Afrikkaan. Muhamettilaiset ovat vaihtelevalla onnella\nkoettaneet saada maata omaan vaikutuspiiriinsä.\n\n_2. Abessinian historia._\n\n_Kristinuskon saapuminen._ -- Abessinia on ikivanha kristillinen maa,\njonne kristinusko saapui jo 4:nnellä vuosisadalla. Sen apostoleina\nmainitaan kaksi nuorukaista _Frumentius_ ja _Eclesius_, jotka\npelastuivat eräästä laivasta, joka oli matkalla Intiaan. Heidät\nvietiin orjanuorukaisina kuningas _Eladadin_ hoviin Aksumiin, missä\nheille avautui tulevaisuus, joka paljossa muistuttaa Joosefin\nhistoriaa. Kun kuningas huomasi heidät lahjakkaiksi ja kyvykkäiksi\nnuorukaisiksi, niin hän teki Edesiuksesta juomanlaskijan ja\nFrumentiuksesta aarteiston vartijan. Kuninkaan kuoleman jälkeen\nuskottiin nuoren perintöruhtinaan kasvatus heille ja he kasvattivat\nhänet kristinuskon hengessä. Kaupungissa liikkui paljon roomalaisia\nkauppiaita, ja heidän kehoituksestaan rakennettiin Aksumiin\nrukoushuone, jossa Frumentius toimitti jumalanpalveluksia. Ja\nvähitellen kirkko kasvoi kasvamistaan.\n\nKun prinssi tuli täysi-ikäiseksi, niin Frumentius pyysi lupaa saada\nmatkustaa kotimaahansa Syyriaan. Se hänelle myönnettiin. Mutta sen\nsijaan, että olisi mennyt Tyyrokseen, hän pysähtyikin Aleksandriassa\nja meni kirkkoisä Athanasioksen luo pyytäen häntä lähettämään\nlähetyssaarnaajia Abessiniaan. Tähän Athanasios virkkoi: \"Kuka voisi\nparemmin kuin sinä poistaa tämän kansan raakaa tietämättömyyttä ja\nviedä heidän keskelleen jumalallisen totuuden valon?\" Senjälkeen\ntämä \"varhaisempi Livingstone\" vihittiin Abessinian piispaksi,\nja hän lähti tekemään lähetystyötään uudessa isänmaassaan.\nKuninkaallisen suojeluksen alaisena hän alkoi pitkällisen ja siunatun\nsaarnatoimintansa, joka avasi afrikkalaisen alppimaan ristin\nevankeliumille. Abessinian kirkkohistoriassa hänellä on kunnianimi\n\"Abu Salama\", \"rauhan isä\".\n\nKunnianarvoisa etiopialainen raamatunkäännös on myös 4:nneltä\nvuosisadalta. Varmasti ei tiedetä, onko se kokonaisuudessaan\nFrumentiuksen tekemä, mutta joka tapauksessa on työ pantu alulle\nhänen tarmokkaalla johdollaan. Evankeliumi levisi kauas Nubiaan ja\nmuihin naapurimaihin. Valtakunta vahvistui ja lujittui vaihtaen\ntervehdyksiä Konstantinopolin kanssa.\n\n_Arabialainen aika._ -- Tänä aikana kristinusko levisi\nEtelä-Arabiaan, missä muinoin voimakas Himjarilainen valtakunta\noli joutunut rappiolle. Siellä oli paljon juutalaisia, ja muuan\ntaikauskoinen ja uskonkiihkoinen vallananastaja Ibn Nowas oli\nanastanut valtaistuimen. Hän pani toimeen, hirvittävän verilöylyn\nnaapurina olevan Najrânin väestön keskuudessa. Hän surmautti\nmelkein koko kaupungin väestön sukupuuttoon. Eräs hänen uhreistaan\npääsi pakenemaan ja meni keisari Justinianus Suuren hoviin\nKonstantinopoliin. Tämä kehoitti silloin Abessinian kuningasta\nElasbaania menemään rankaisemaan Ibn Nowasta. Elasbaan meni ja\nkukisti vallananastajan ja asetti valtaistuimelle kristityn kuninkaan.\n\nNajrânin marttyyreistä on etiopiankielellä seuraava valitus:\n\"Kaikki tervehtivät Najrânin tähtien kauneutta, valohelmiä, jotka\nvalaisevat maailmaa. Olkoon teidän kauneutenanne sovitus ja\nrauhanrakentaminen. Jos minun syntini seisoisivat Jumalan, tuomarin\nedessä, niin näyttäkää Hänelle se veri, jonka te olette vuodattaneet\ntodistaessanne Hänestä.\" Tämän mukana katoaa Etiopian kirkko\nnäyttämöltä noin tuhannen vuoden ajaksi.\n\n_Jesuiittain aika_. -- V. 1490 löysi Abessinian kristityt Portugalin\nkuningas Johan II ollessaan purjehdusmatkalla Afrikan ympäri.\nAbessiniaan tuli nyt suuri joukko jesuiittoja, jotka tahtoivat\nvalloittaa maan aseilla roomalaiskatoliselle kirkolle. Kerran\npääsivät jesuiitat voitolle, ja taistelutantereella makasi 8,000\nkaatunutta. Kun Abessinian prinssi _Facilidas_, joka oli mennyt\njesuiittain puolelle, näki kaatuneitten röykkiöt, niin hän lausui:\n\"Uskonto, joka aiheuttaa niin paljon verenvuodatusta, ei voi olla\nhyvä. Meille olisi parempi, vaikkapa olemmekin voitokkaita, palata\nvoitettujen uskoon ja pysyä uskollisina niinkuin he.\" Kun hän pääsi\nvaltaistuimelle, niin hän karkoitti jesuiitat, eivätkä ne enää\nmilloinkaan ole saaneet pysyvää jalansijaa Abessiniassa.\n\n_3. Abessinian protestanttinen marttyyrihistoria._\n\n_Pietari Heiling._\n\nProtestanttisen lähetyksen tienraivaajana ja uranuurtajana\nAbessiniassa on oppinut tohtori ja jalo marttyyri Pietari Heiling.\n\nHän oli syntynyt 1600-luvun alkupuolella. Hänen isänsä, joka\noli kultaseppä, antoi pojalleen hyvän kasvatuksen. Pietari\noli jo nuoruudessaan erittäin hurskas harrastaen rukousta ja\nraamatunlukemista. Lopetettuaan koulunkäyntinsä kotimaassa hän\nmatkusti Pariisin yliopistoon harjoittamaan lakitieteellisiä\nopintoja. Siellä hän tutustui Ruotsin lähettilääseen _Hugo\nGrotiukseen_, joka ensimmäisenä kiinnitti hänen huomiotaan\nlähetystyöhön. Hän lähti kentälle kahden toverinsa kanssa, joista\ntoinen, _von Dorne_, vaikutti ensin pitemmän aikaa Jerusalemissa\nja myöhemmin Egyptissä ja toinen, nimeltään _Blumengagen_ lähti\nTurkkiin, niissä pian kuoli todistajakuoleman. Hän itse lähti\nAbessiniaan.\n\nHänen matkansa kulki Italian ja Maltan kautta. Viimeksimainitussa\npaikassa hän opiskeli arabiankieltä erään muhamettilaisen orjan\njohdolla siellä olevassa Augustiinolaisluostarissa. Samassa\ntarkoituksessa hän Egyptiin tultuaan meni erääseen luostariin\nerämaassa. Saatuaan tietää hänen olevan luterilaisen tahtoivat\nKairon roomalaiskatoliset papit estää häntä matkustamasta sanoen:\n\"Me olemme ottaneet hänet vastaan niinkuin Herran enkelin, mutta nyt\nnäemme, että hän onkin kerettiläinen.\" Syyrian kirkon arkkipiispan\nsuosiollisella avulla hän kuitenkin saattoi matkustaa onnellisesti.\n\nMatka Niiliä ylöspäin tapahtui onnellisissa oloissa. Abessinian\nhallitsija _Basilides_ oli lähettänyt lähettiläitä noutamaan\nEgyptistä Abessinian uutta patriarkkaa, abuna'a. Heiling tutustui\nmatkallaan uuteen esipappiin, joka suhtautui häneen tavattoman\nystävällisesti. Ja kun he sitten tulivat uuteen isänmaahansa, olivat\nkaikki ovet avoinna nuorelle evankeliumin julistajalle. Patriarkan\ntoimesta uskottiin hänelle ylhäisten abessinialaisten nuorukaisten\nopetus ja kasvatus. Hallitsija, negus, oli siinä määrin mieltynyt\nhäneen, että antoi hänelle asunnon oman palatsinsa vieressä, otti\nhänet ministerikseen, vieläpä antoi hänelle tyttärensä puolisoksi,\ntahtoen siten kiinnittää hänet uuteen isänmaahansa. Ja nyt avautui\nHeilingille laaja ovi.\n\nHeiling käsitti tehtävänsä suurpiirteisesti. Hän ei tahtonut ruveta\nharjoittamaan käännytystyötä evankelisessa mielessä, vaan ryhtyi\nlaajaperäiseen evankelioimistyöhön Abessinian vanhan, kaavoihin\nkangistuneen ja hengellisesti kuolleen kirkon keskuudessa. Samalla\nhän alkoi raamatun kääntämisen kansankielelle. Mutta Heiling ei\ntyytynyt pelkkään uskonnolliseen toimintaan. Kun hän oli tutkinut\nlakitiedettä ja kun hänellä oli huomattava asema maan ruhtinasten\njoukossa, niin hän päätti ennen kaikkea uudistaa Abessinian hovin\npuutteellisen ja epävanhurskaan oikeuslaitoksen roomalaisen\noikeudenkäytön pohjalla. Näin hän vaikutti suolana ja hapatuksena\nkoko maan julkisessa elämässä. Millä syvällä kunnioituksella ja\nhellällä rakkaudella abessinialaiset olivat kiintyneet häneen, kuvaa\nseuraava tapaus.\n\nV. 1653 saapui muuan nuori abessinialainen Amsterdamiin. Hänen\nmatkallaan oli kirjavat vaiheet. Hän oli ensin lähtenyt kotimaastaan\nhallituksensa asioilla erään lähetystön mukana Jerusalemiin. Mutta\nsen sijaan, että olisi palannut toisten mukana kotimaahansa,\nhän lyöttäytyi yhteen Roomaan matkustavien kauppiaitten kanssa\npäästäkseen sieltä mikäli mahdollista Lübeckiin ja saadakseen\nnähdä, olisiko siellä paljon Heilingin kaltaisia miehiä. Kielen\ntaitamattomuus oli kuitenkin tuottanut hänelle tavattomia vaikeuksia,\nkunnes hän tapasi erään kielentutkijan Amsterdamissa, joka ymmärsi\nmyös jonkun verran amharinkieltä. Kun mainittu oppinut kysyi häneltä,\ntunsiko hän mahdollisesti erästä Heilingiä, niin nuorukainen\nhuudahti: \"Oi, moallim (tohtori, opettaja) Pietari! Moallim Pietari!\"\nJa sitten hän kertoi nauttineensa neljä kuukautta Heilingin opetusta\nneguksen hänelle lahjoittamassa talossa ja nyt tulleensa katsomaan\nhänen kotimaataan.\n\nHeilingin kuolemasta on erilaisia tietoja. Luotettavin lienee\nseuraava. 1652 hän pyysi Basilidekselta lupaa saada matkustaa\nKairoon. Hallitsija suostui hänen pyyntöönsä ja antoi hänelle\nsamalla mukaan runsaita lahjoja. Kun hän sitten saapui Suaquena\nnimiselle Niilin saarelle, ja sikäläinen turkkilainen pasha näki\nhänellä olevan kullan, niin hän asetti hänen eteensä vaihtoehdon:\ntulla muhamettilaiseksi tahi kuolla. Heiling lausui: \"Minä en\nluovu uskostani; tee minulle mitä hyväksi näet!\" Senjälkeen\nhänet mestattiin miekalla. Näin ovat kertoneet Kairon munkit ja\nabessinialaiset matkustajat.\n\nHeiling oli evankeliumin ja länsimaisen sivistyksen tienraivaaja\nJumalan armosta: lapsellisen hurskas ja välitön, sitkeä,\nkestävä, neuvokas ja uhrautuvainen. Jumala-suhteessaan pieni ja\nlapsenmielinen; valtiomiehenä hän kuuluu samaan sarjaan kuin\nJoosef ja Daniel. Hän avasi oven evankeliumille niin jalosti kuin\nvain harvat ovat tehneet. Ja jos hänen takanaan ja tukenaan olisi\nollut joku nykyaikainen lähetysseura mahtavine apuneuvoilleen,\nniin silloin olisi varmasti käännetty lehteä Abessinian myöhemmin\nniin traagillisissa ja karuissa oloissa työskentelevän elävän\nkristillisyyden historiassa. Mutta tämä ei vähennä eikä himmennä\npienimmässäkään määrässä hänen mieskohtaisen työnsä arvoa, ja\nvarmaankin hän on päiväin lopulla yksi niistä, joista Pyhä Kirja\ntodistaa: _\"Opettajat paistavat silloin niinkuin taivaan kirkkauden\nloiste; ja ne, jotka ovat monta vanhurskauteen neuvoneet, niinkuin\ntähdet alati ja iankaikkisesti.\"_\n\n_Magdalan kauhun päivät._\n\nKului lähes sata vuotta Heilingin kuolemasta ennenkuin jälleen tuli\nevankelisia lähetyssaarnaajia Abessiniaan. 1830 lähetti Lontoon\nLähetysseura mainehikkaan uranuurtaja-lähetyssaarnaajan ja sittemmin\nJerusalemin piispan _Samuel Gobatin_ yhdessä lähetyssaarnaaja\n_Kuglerin_ kanssa Abessiniaan tutkimusmatkalle. He aloittivat\ntyön Gondarissa ja ottivat selvää oloista. Matkoillaan he näkivät\nmuistomerkkejä Abessinian kirkon muinaisesta mahtavuudesta,\njonka mykkinä todistajina olivat kiinteään kallioon hakatut\n\"moniliittikirkot\". Samoin he tapasivat muutamia hurskaita pappeja,\nmutta muutoin oli kirkko rappiolla. Monet kuuntelivat ilolla\nevankeliumia, olipa kysymys Gobatin valitsemisesta piispaksi. Mutta\nKugler kuoli seuraavana vuotena, maassa puhkesi sisällissota ja\nGobatin oli pakko etsiä turvaa yksinäisessä kallioluostarissa. Gobat\nläksi 1833 Europpaan, mistä hän toi mukanaan äsken vihityn vaimonsa,\nuseita apulaisia ja kirjallisuutta, m.m. 2,000 raamattua. Mutta hänen\nmaassaolonsa ei tälläkään kertaa muodostunut pitkäaikaiseksi. Hänen\nrouvansa sairastui koleraan, ja hän itse makasi sairaana 9 kuukautta.\nNiissä oloissa ei ollut muuta tehtävää kuin lähteä paluumatkalle\nEuroppaan. Matka muodostui oikeaksi kärsimysten tieksi. Gobat itse\noli kannettava. Hänen vaimonsa oli raskaudentilassa ja sai keskellä\nomaa sairauttaan hoitaa heidän ensimmäistä kuolevaa lastaan. Gobat\noli myöhemmin niin järkytetty matkan vaivain vuoksi, ettei hän\n\"koskaan voinut muistella sitä ilman kauhua ja itkua\".\n\nTyö ei kuitenkaan jäänyt kesken. Myöhemmin toinen tarmokas\nuranuurtaja tohtori _Krapf_ ja hänen työtoverinsa _Isenberg_\naloittivat työn uudelleen. Mutta jesuiitat alkoivat jälleen\nvehkeillä, ja lähetyssaarnaajain oli pakko lähteä maasta. He ehtivät\nkuitenkin laatia amharilaisen sanakirjan, maantiedon ja rukouskirjan.\nKaksi abessinialaista poikaa _Gabru_ ja _Maricha_ jatkoivat työtä.\nHe olivat kasvatetut protestanttiseen uskoon Bombayssa, missä olivat\nolleet maanpaossa. Gabru kuoli pian, mutta Marichasta tuli Tigrén\nruhtinaan Kasain pääministeri, joka johti rauhallisesti Abessinian\nkohtaloita 20 vuotta. Hänen välityksellään englantilainen amiraali\n_Hewitt_ teki sopimuksen Abessinian hallituksen kanssa, ja myöhemmin\nMaricha matkusti Englantiin hallituksensa edustajana. Protestanttiset\nlähetyssaarnaajat odottivat rajalla lupaa tulla maahan. Mutta\nranskalaisten ja jesuiittain vehkeilyt tuottivat vaikeuksia, kunnes\nkuningas Theodor karkoitti jesuiitat. Piispa Gobat, joka oli\nkirjeenvaihdossa Abessinian hallituksen kanssa, sai luvan lähettää\nmaahan maallikkolähetyssaarnaajia opettamaan kansalle käsitöitä ja\nlänsimaista sivistystä. Ja niin saapuivatkin sitten lähetyssaarnaajat\n_Flad, Bender, Mayer, Kienzler, Saal-Müller, Shorth_ poikineen ja\n_Waldmeyer_. Myöhemmin saapui vielä tohtori _Stern_ tekemään työtä\njuutalaisten keskuudessa ja samoin lähetyssaarnaaja _Staiger_. Kaikki\nnäytti menevän hyvin, ja mieliala oli suopea lähetystyöntekijöitä\nkohtaan. Asukkaat sanoivat: \"Te europpalaiset olette ihmeellistä\nväkeä, ja Jumala on ilmoittanut Teille kaiken paitsi lääkkeen\nkuolemaa vastaan, sillä Te kuolette niinkuin mekin.\" Mutta silloin\npuhkesi hirmumyrsky, joka turmeli lupaavan laihon ja muutti kaiken\nhävityksen kauhistukseksi. Näiden synkkien ja surullisten tapahtumain\nkulku oli seuraava.\n\nVuoden 1862 lopulla tuli muuan herra _Lejean_ Ranskan konsuliksi\nGondariin. Samoihin aikoihin tuli Englannin konsuliksi herra\n_Cameron_, jonka seurueessa oli eräs nuori ranskalainen nimeltä\n_Bordel_, siveetön ja tunnoton mies, joka alkoi imarrella negusta\nja parjata varsinkin englantilaista politiikkaa ja evankelisia\nlähetyssaarnaajia. Hänen myrkyllinen ja kirottu kylvönsä alkoi pian\nkantaa kauhistuttavaa hedelmää epäluuloisen ja itsevaltiaan neguksen\nmielessä.\n\nVähän konsuliksi tulemisensa jälkeen Cameron matkusti Englantiin ja\nvei mukanaan kuninkaan omakätisen kirjeen kuningatar Victorialle.\nSamanlaisen kirjeen lähetti negus keisari Napoleonille. Kuningatar ei\nnähnyt hyväksi vastata, ja Napoleon lähetti negukselle suullisesti\nsanan, ettei hänellä ole mitään halua asettua yhteyteen sellaisen\nruhtinaan kanssa, joka hakkauttaa omilta alamaisiltaan kädet ja\njalat. Ihmeellistä oli, että kuningas myönsi Ranskan konsulille\noikeuden poistua maasta sellaisen vastauksen jälkeen. Turvaan\npäästyään teki konsuli vielä varomattoman teon: kirjoitti kuninkaalle\nhäväistyskirjeen, joka kiihoitti häntä vielä enemmän. Ja nyt\nseurasivat iskut toisiaan nopeassa tahdissa.\n\nEnsimmäinen uhri oli juutalaislähetyssaarnaaja Stern. Hänellä oli\nmukanaan valokuvauskone. Se herätti epäluuloja kuninkaassa, joka\npelkäsi hänen näyttävän ottamiaan maisemakuvia europpalaisille\nvalloille, kun ne tulevat valloittamaan maata. Kuningas seurasi\nkoko ajan tarkasti Sternin askeleita. Kun Stern sitten oli\nlähtemässä maasta meni hän epämukavalla hetkellä ja matkavaatteissa\nkuninkaan hoviin. Sillä hän loukkasi syvästi kuningasta. Kun sitten\nkeskusteltiin matkasta, niin kuningas kysyi Sterniltä, mitä tietä\nhän aikoi matkustaa. Tulkki vastasi omin päin esittämättä kysymystä\nlähetyssaarnaajalle. Se suututti kuningasta, ja hän määräsi kaksi\nsotilasta rääkkäämään tulkkia raa'alla tavalla. Stern, jonka täytyi\nkatsella kaikkea syrjästä, puri ajattelemattomasti sormeaan.\nSitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä se on abessinialaisilla\nkostovalan merkki. Ennenkuin hän toipui hämmästyksestään hänet\ntyönnettiin alasti lattialle ja piestiin verille. Seuraavana aamuna\nhänet lähetettiin vangittuna Gondariin. Konsuli Cameron esitti\nanteeksipyynnön, mutta negus ei päästänyt häntä puheilleen. Sternin\ntäytyi mennä vielä kerran kuninkaan luo, mutta kun hän ei osannut\nesittää anteeksipyyntöä, niin kuningas virkkoi: \"Te valkoiset\nvihaatte minua ja minä vihaan teitä.\"\n\nVangittua pahoinpideltiin ja häneltä ryöstettiin hänen omaisuutensa.\nAsema tuli vieläkin vaikeammaksi, kun kuningas antoi määräyksen\ntarkastaa kaikki hänen matkatavaransa. Stern oli sanonut\nvaromattomasti Bardelille pelkäävänsä erästä kohtaa Abessiniasta\nkirjoittamassaan kirjassa. Tämän tiedon oli kielevä liehittelijä\nvienyt kuninkaan korviin, ja senjohdosta tutkittiin nyt kaikki\nSternin matkakirstut. Salaperäinen kirja löytyikin, ja siinä oli\neräässä paikassa sanottu kuninkaan olevan alhaista syntyperää ja\nhänen äitinsä myyjättären, -- kuten asian laita olikin, vaikka\nylpeämielinen nousukas väitti falashain tapaan polveutuvansa\nSalomosta. Kirjassaan oli Stern myöskin nimittänyt erästä kuninkaan\ntekemää pahoinpitelyä kylmäveriseksi murhaksi.\n\nLisäksi löytyi muutakin raskauttavaa aineistoa. Lähetyssaarnaaja\nFladin puoliso oli kirjoittanut eräässä löydetyssä katkelmassa,\nettä kuningas on kadottanut jalon leijonaluonteensa ja muuttunut\nahneeksi leopardiksi, joka ei saanut kyllin verta juodakseen. Myöskin\nmoitittiin häntä moniavioisuudesta. Muuan lähetyssaarnaaja taasen oli\nkirjoittanut erään tiedonantonsa otsikoksi: \"Ensimmäinen tapaamiseni\nvillipedon kanssa.\"\n\nKun kaikki nämä epäedulliset tiedot oli saatettu kuninkaan tietoon,\nniin hän huusi sokeana raivosta: \"Te europpalaiset, enkö ole pitänyt\narvossa ja kunnioittanut Teitä? Enkö ole antanut ja tehnyt Teille\nkaikkea, mitä Te toivotte? Miksi palkitsette minulle hyvän pahalla?\nTe ulkokullatut, petturit, valehtelijat ja roistot! Minä en enää\nlainkaan kunnioita Teitä, minä halveksin Teitä!\"\n\nKaikki lähetyssaarnaajat vaimoineen vangittiin. He esittivät\nanteeksipyyntönsä, mutta kuningas oli leppymätön. Hän antoi\nvastauksensa vasta muutaman viikon kuluttua määräten silloin, että\nSternin ja Rosenthalin tuli olla saapuvilla mestaustilaisuudessa,\njolloin 200 sotilasta ruoskittiin verille giraffiruoskilla. Kun\nStern oli aikoinaan sanonut, että hän pelkää ainoastaan Jumalaa\neikä ketään ihmistä, niin kuningas kysyi häneltä: \"Pelkäätkö nyt?\"\nStern vaikeni. Silloin kuningas huusi raivoissaan: \"Miksi olette\nsolvanneet minua? Riisukaa heiltä vaatteet!\" Heidän vaatteensa\nriisuttiin, ja sotamiehillä oli veitset valmiina leikatakseen heidän\nkätensä ja jalkansa, kun kuningas palasi järkiinsä. Heidät vietiin\nnyt alastomina vankilaan, ja vasta kuuden päivän kuluttua Flad sai\nviedä heille vaatteet. Kerrotaan kuninkaan sanoneen, että hänen\ntarkoituksensa oli hirttää heidät, mutta että Jumala ei sallinut sitä.\n\nTämä tapahtui vuoden 1863 viimeisinä päivinä. Mutta pian uuden vuoden\njälkeen joutuivat myöskin Abessinian hovissa olevat ulkovaltain\n_poliittiset edustajat_ osallistumaan heidän kärsimyksistään. Eräänä\nsunnuntaina kutsuttiin Cameron, Flad ja toiset europpalaiset,\nparia poikkeusta lukuunottamatta hoviin. Siellä heidät asetettiin\nkahden kanuunan suun eteen ja heille selitettiin kuninkaan\nloukkaantuneen senjohdosta, ettei Englannin hallitus ollut vastannut\nhänen kirjeeseensä. Kuningas kääntyi Cameronin puoleen ja selitti\nhänelle: \"Sinä olet minun vankini, kunnes on saapunut vastaus minun\nkirjelmääni.\" Heti hyökkäsivät raa'at pyövelit konsulin kimppuun ja\nriisuivat häneltä hänen virkapukunsa. Nyt taottiin yksiin kahleisiin\nkaksi europpalaista ja yksi sotilas ja niin heidät vietiin kaikki\nsamaan telttaan. Myös Stern ja Rosenthal olivat heidän joukossaan.\nSenjälkeen sotilaat ryöstivät heidän tavaransa. Samanaikaisesti\nhyökkäsi kansanjoukko rouvien Fladin ja Rosenthalin kimppuun, mutta\nrouvat puolustautuivat urhoollisesti lastensa vuoksi ja ehtivät\nhävittää muutamia kirjeitä. Lopuksi heidät raahattiin ilman kahleita\nkuninkaan leiriin.\n\nKokonaisen vuoden häälyivät vangitut pelon ja toivon välillä. Heidän\ntäytyi aina olla kuninkaan leirissä, joka kierteli ympäri maata ja\nhekumoi mielettömän vallantäyteyden humalassa. Raivoissaan hän antoi\nhävittää pääkaupunkinsa Gondarin maan tasalle, kun sen asukkaat\neivät olleet hänen mielestään kyllin alamaismielisiä. Europpalaiset\nviruivat hänen teltassaan sateen ja nälän uuvuttamina. Mutta\nvihdoinkin alkoi näyttää valoisammalta. Negus alkoi kohdella heitä\nystävällisemmin, kun yht'äkkiä levisi väärä huhu, että englantilaisia\njoukkoja olisi laskettu maihin Massauassa.\n\nNyt kuningas päätti muuttaa asumaan maan eteläosassa olevaan,\nvaikeapääsyiseen Magdalan vuorilinnoitukseen. Ja sinne vei hän\nvangitut europpalaisetkin asettaen heidät asumaan ahtaaseen\nhuoneeseen jalat kahleissa. Tilanne oli kauhistuttava. Silloin\ntällöin vietiin aina useampia maakalaisia mestattaviksi ja heidän\ntilalleen tuotiin taasen uusia. Kun sitten Shoan ruhtinaan\nMenelikin onnistui päästä pakoon, niin pidätettyjen vankeus tehtiin\nankarammaksi. Heidän kätensä sidottiin yhteen jalkarautaan, niin että\nheidän täytyi olla kumarassa yötä päivää. Mutta kaiken kurjuuden\nja viheliäisyyden keskellä avautui Jumalan evankeliumille siunattu\novi: Stern ja Rosenthal saivat kaikessa rauhassa ja kenenkään\nhäiritsemättä julistaa Jumalan valtakuntaa vangituille maakalaisille.\nEnglannin konsulin seurueessa oli paljon muhamettilaisia, jotka\nilomielin kuuntelivat julistusta syntisten Vapahtajasta. Eräs heistä\ntutki ahkerasti amharilaista raamattua ja antoi Sternin kastaa\nitsensä vankilassa.\n\nKuningas katsoi itsellään olevan oikeuden vaatia korvaukseksi\nkärsimästään loukkauksesta Englannista työmiehiä ja kaikenlaisia\ntyökaluja. Flad matkusti Englantiin hakemaan niitä. Palatessaan\noli hänellä mukanaan Englannin kuningattarelta kirje, jossa tämä\nkohteliaassa, mutta samalla terävässä ja määrätyssä äänilajissa\nantoi neguksen ymmärtää, mitä hän ajatteli tämän tekemistä\nväkivallantöistä. Lisäksi ilmoitettiin kirjeessä, että työmiehet ja\nkoneet ovat Massauassa, mutta ne luovutetaan negukselle vasta sitten,\nkun hän on vapauttanut vangitut europpalaiset.\n\nKuningas piti kirjeen sisältöä loukkaavana ja vihastui siinä määrin,\nettei tahtonut tietää mitään koko lahjoista. Hän sanoi, että ne\nvoidaan yhtä hyvin heittää mereen, ja jos englantilaiset lähettävät\nsotajoukkonsa, niin hän hakkauttaa kaikki europpalaiset tuhansiksi\nkappaleiksi. Kun Flad rohkeni uudelleen huomauttaa, että Englanti\nlähettää sotajoukkoja ellei negus vapauta vangittuja europpalaisia,\nniin tämä vastasi: \"Mitä se sinuun kuuluu? Anna niiden tulla!\"\n\nKuningas raivosi kuin mieletön. Kun hän sai Bardelilta tietää, että\njuutalaislähetyssaarnaajat _Steiger_ ja _Brandeis_ aikoivat paeta,\npanetti hän pakolaiset kahleisiin ja antoi kauhistuttavalla tavalla\nkiduttaa ja mestata heidän viisi palvelijaansa. Melkein kaikki Debra\nTaborin ylimykset pantiin kahleisiin. Toisinaan hän antoi sytyttää\ntuleen ja polttaa asukkaineen taloja, joissa oli 60-80 poliittisesti\nepäiltyä. Kukaan ei ollut turvassa hänen raivoltaan, eikä kenenkään\nkynä voi kuvailla niitä valikoituja kidutuksia, joiden kohteeksi\njoutuivat ei ainoastaan miehet vaan myös naiset, jopa imevät lapset.\nKammottavassa sokeudessaan hän kehuskeli sitten lopuksi, että\nkahdentoista tunnin matkan sisällä ei ole tavattavissa ainoatakaan\ninhimillistä olentoa eikä ainoatakaan kesyä eläintä. Hän oli luonut\nympärilleen aution erämaan ja tehnyt sen hetkellä, jolloin hänen\nolisi tarvinnut koota kaikki voimat asestautuakseen lähestyvää\nrankaisuretkikuntaa vastaan.\n\nKosto tuli, ja se oli hänelle mieskohtaisesti kohtalokas.\n\nEnglannin hallitus lähetti _sir Robert Napierin_ johdolla kokonaisen\narmeijakunnan vapauttamaan lähettilästään ja muita europpalaisia.\nSiihen kuului 16,000 miestä, 45 elefanttia, 15,000 muulia ja lukuisia\nkameeleja. Ne lähestyivät hitaasti ahtaitten kalliosolien kautta\nMagdalaa.\n\nKuningas oli aivan neuvoton ja teki päättömiä tekoja. Niinpä hän\nantoi surmata 80,000 nautaa, jotka hän oli koonnut yhteen. Erään\nsilminnäkijän kertomuksen mukaan olivat laajat alat näiden tapettujen\nnautain peittämiä. Mutta kuningas virkkoi sotilailleen: \"Näin monta\nihmistä täytyy vielä kuolla tänä vuonna.\"\n\nDebra Tabor, silloinen pääkaupunki, oli noin viiden päivämatkan\npäässä Magdalasta. Mutta kun kuninkaan seurassa kulki hovi, ja kun\noli kuljetettava raskaita tykkejä ja muita varusteita, niin kesti\nmatka kuukausia ja sen varrella harjoitettiin hirvittäviä julmuuksia.\nRuokavarojen puutteessa tehtiin ryöstöretkiä oikealle ja vasemmalle.\nSatoja vankeja, niiden joukossa vaimoja ja lapsia poltettiin\nelävältä. Europpalaiset kulkivat kumarassa asennossa, kun käsiraudat\nolivat sidotut jalkarautoihin. Ja tuon tuostakin saattoi negus\nloukata heitä mitä loukkaavimmalla tavalla. Toisinaan taasen hän\nsaattoi olla ystävällinen ja käski helpottaa europpalaisten kahleita.\n\nVihdoinkin oli vaivalloinen matka kuljettu ja oltiin perillä\nMagdalassa. Englannin konsulin pyynnöstä kuningas antoi päästää\nkahleista muutamia vankeja. Mutta mistään sovinnosta hän ei halunnut\nkuulla puhuttavan, sillä olihan Stern sanonut häntä erinomaiseksi\nmieheksi, ja nyt hän tahtoi näyttää miehuuttaan. Jos häneltä\nammuttaisiin oikea käsi, niin voisi hän vielä vasemmalla ampua\nSternin.\n\nKiirastorstaina hän sai kenraali Napierilta ensimmäisen kirjeen.\nKuningas näytti masentuneelta ja voimattomalta. Yht'äkkiä kuului\niltapäivällä satojen abessinialaisten vankien suusta huuto: \"Egsio!\"\n-- \"Herra armahda meitä!\" Kuningas kysyi, mitä se merkitsi. Hänelle\nvastattiin, että vangit eivät olleet saaneet ruokaa moneen päivään.\nSilloin antoi kuningas kauhean käskyn: koska tällainen huuto oli\nomiaan masentamaan sotilaitten mieliä, niin tuli surmata kaikki\nvangit. Kolme tuntia kesti teurastusta, kunnes viimeiset 308:sta\nonnettomasta heitettiin yli muurin rotkoon. Senjälkeen antoi kuningas\nuuden käskyn, joka oli omiaan jähmettämään veren valkoisten suonissa:\n\"Tuokaa tänne europpalaiset ja sekoittakaa heidän verensä minun\nalamaisteni vereen!\" Päällikköjen kesken syntyi erimielisyyttä tämän\nkäskyn johdosta, ja he ehdottivat, että vangit surmattaisiin huomenna\npolttamalla. Tämä pelasti heidän elämänsä.\n\nPitkäperjantaina saapui jälleen kenraali Napierilta kirje, jossa\nluvattiin kunnialliset ehdot, jos kuningas vapauttaisi vangit.\nTyranni huusi kiihtyneenä: \"Kuka on se Englannin kuningattaren orja,\njoka rohkenee kirjoittaa kuningasten kuninkaalle? En minä tahdo\nmitään sovintoa!\"\n\nMutta koston hetki läheni. Pian alkoi vieras sotajoukko nousta\nlaakson pohjasta ylös pitkin jyrkännettä. Kuningas pysähtyi\nkatselemaan ja ihailemaan niiden kaunista järjestystä. Mutta\nnähdessään etumaisina tummia hindulaisia joukkoja hänen masentunut\nmielensä rohkaistui, ja hän huudahti: \"Minua ilahduttaa, että asia\non kehittynyt näin pitkälle; kaiken nimessä minä tahdon tuhota\nne. Sanokaa minua akaksi tahi muhamettilaiseksi ellen minä vielä\ntänään saa riemuita voitosta!\" Mutta kun taistelu alkoi, niin\nabessiinialaiset, jotka taistelivat vanhanaikaisilla piikivääreillä,\njoutuivat tappiolle.\n\nLauantaina aloitettiin neuvottelut molempien puolten välillä.\nEnglantilaisten ehdot olivat mahdollisimman lievät. Heidän\npäävaatimuksensa oli, että europpalaiset päästettäisiin\nvahingoittumattomina takaisin. Kuningas horjui sinne tänne ja oli\nkadottanut tasapainon siinä määrin, että aikoi tehdä itsemurhan.\nEuroppalaisten elämä oli hiuskarvan varassa. Vihdoin antoi kuninkaan\nvävy, joka oli ollut neuvottelemassa englantilaisten kanssa,\njärkevän neuvon. Vastoin toisia, jotka neuvoivat surmauttamaan\nvangit ja koettamaan uudelleen sotaonnea, hän kehoitti vapauttamaan\neuroppalaiset. Kuningas suostuikin siihen.\n\nOli jo tulossa yö, kun vapautettujen joukko lähestyi englantilaisten\nleiriä. He olivat kuihtuneita ja lopen uupuneita. Viimeiseen asti he\nhoippuivat toivon ja pelon vaiheilla. He pelkäsivät, että horjuva\nkuningas kenties viime hetkessä peruuttaa lupauksensa ja palauttaa\nheidät takaisin leiriinsä. Kun he sitten vihdoinkin saapuivat\nvapauttajainsa leiriin, oli heidän ilonsa sanoin kuvaamaton. He\nolivat kuin unta näkeväiset. Ja riemulla ottivat englantilaiset\nheidät vastaan. Vapautetut Siionin vangit voivat sanoa: \"Katso,\nmeidän Jumalamme, jota me palvelemme, voi pelastaa meidät.\"\n\nOnneton kuningas ei tietänyt mitä tehdä. Hän lähetti englantilaisille\n1,000 lehmää ja 500 lammasta sovinnon merkiksi, mutta itse hän ei\ntahtonut jättäytyä muukalaisten käsiin, vaan surmasi itsensä. Ennen\nkuolemaansa hän virkkoi eräälle uskotulleen: \"Tähän asti minä luulin\nJumalan olevan minun kanssani ja ajattelin täyttäväni kaikessa Hänen\ntahtonsa; nyt näenkin, että se oli paholainen, joka kiihoitti minua\nolemaan niin julma.\"\n\nLordi Napier hävitti Magdalan linnoituksen ja luovutti alueen eräälle\nGalla-ruhtinattarelle. Senjälkeen englantilaiset palasivat takaisin\ntältä retkellä, joka oli tullut maksamaan heille yli 200 miljoonaa\nmarkkaa, normaalikurssin mukaan. Kristinuskon tulevaisuudelle\nAbessiniassa nämä tapahtumat olivat erittäin tuhoisat. Se\nläheinen suhde, joka tähän asti oli vallinnut protestanttisten\nlähetyssaarnaajain ja maan hallitsijan välillä, oli nyt särkynyt. Ja\nsitä on ollut vaikeata korjata enää myöhemminkään. Nykyään on tilanne\nkuitenkin parempi senjälkeen kuin Abessinia teki sopimuksen Italian\nkanssa, niin että maa nyt on käytännöllisesti Italian suojelusvaltio.\nJa nyt on tuo ikivanha valtio, joka on tärkeä strateeginen asema ja\njoka on luonnollinen ovi Keski-Afrikkaan, on jälleen avoin Jumalan\nevankeliumille.\n\n_Per Eerik Lager._\n\nAbessinian marttyyreihin kuuluu myös lähetyssaarnaaja Per Eerik\nLager, jalo ruotsalainen uskontodistaja, joka surmattiin Abessiniassa\nheinäkuun 17. p:nä 1876.\n\nHän oli ruotsalaisen Isänmaansäätiön lähetti. Mainittu säätiö\ntekee voimaperäistä lähetystyötä Abessiniasta etelään olevan\nGalla-kansan keskuudessa. Hän oli 29-vuotias, kun hän 1866 lähti\nisänmaastaan. Pitkän aikaa hän työskenteli rauhassa Eiletissä,\njoka on abessinialaisen Habazen valtion pohjoisrajalla. Siellä\non oivallisia terveyslähteitä, minne kokoontuu ihmisiä suuret\njoukot terveyttään etsimään. Näiden keskuudessa avautui Lagerille\nsiunattu työmaa johtaa ihmisiä sen veden lähteille, joka puhdistaa\nja parantaa sielun ja ruumiin synnin saastasta. Keväällä 1876 hän\npäätti lähteä Abessinian kuninkaan Johanneksen luo anomaan häneltä\nparempaa paikkaa lähetykselle Hamazessa. Mutta silloin puhkesi sota\nkahden abessinialaisen päällikön välillä, ja sen synnyttämissä\nlevottomuuksissa Lager sai surmansa. Hän etsi suojaa eräästä\nkirkosta, mutta hänet raahattiin ulos, hänen päältään riisuttiin\nvaatteet ja häntä lyötiin. Nähdessään mikä oli tulossa hän laskeutui\npolvilleen maahan, asetti kätensä ristiin rinnalle ja katsoi\ntaivaaseen päin. Tässä asennossa häneltä katkaistiin pää. Hän kärsi,\ntaisteli ja kuoli kuin jalo Jeesuksen Kristuksen sotamies. Samalla\nkertaa kärsi todistajakuoleman myös maakalaispastori _Heilab_.\nLagerin toivehikasta ja uskonvarmaa mieltä kuvaa hänen sanansa:\n\n_\"Myös pimeimpinä hetkinämme on taivaallinen Isämme säilyttänyt\nmeidät tähän asti, niin ettei pimeyden synkkyys ole kokonaan\nvoittanut, vaan aina on toivon valonsäde loistanut sydämissämme.\nKunhan opimme riittävästi kieltä voidaksemme julistaa pelastusta\nJeesuksessa, niin on aamusäde nouseva monissa sydämissä myöskin\ntämän kansan keskuudessa. Silloin on hallitseva rakkaus ja rauha,\nja he tulevat yhtymään siihen uuteen virteen, jota laulavat kaikki\nsukukunnat ja kielet ja kansat ja pakanat.\"_\n\n\n\n\nIV.\n\nAbeokuta.\n\n\n_1. Orjapojasta marttyyrikirkon piispaksi._\n\nTodellisuus on usein ihmeellisempi kuin taru. Ja tämä lause pitää\npaikkansa. Toisinaan sattuu keskellä elävää elämää tapahtumia, jotka\novat paljon jännittävämpiä ja mielenkiintoisempia kuin tarinat\nsatujen paimenpojista, joista on tullut prinssejä ja kuninkaita.\nTällaisissa todellisuustarinoissa tuntuu elämän lämmin syke ja\nvoimakas verenkäynti. Ja sellainen Jumalan armon ja kummallisten\ninhimillisten kohtaloitten kudelma on se elämäntarina, josta\nseuraavassa kerromme muutamia pääpiirteitä, koskapa tarinan sankari\non monelle jo ennestään tuttu.\n\nSiirrymme ajassa taaksepäin vähän toistasataa vuotta. Kauniina\nkesäkuun aamuna on onnellinen neekeriperhe aterioimassa Oshogunin\nkaupungissa Joruba-maassa Guineanlahden rannalla. Yht'äkkiä kuuluu\nulkoa rajuja huutoja ja villiä ulvontaa. Kaupunkiin ovat hyökänneet\npeljätyt muhamettilaiset fellahit, jotka asuvat Saharan erämaan\neteläpuolella. Isä rientää puolustaman kaupungin muureja, äiti aikoo\nlähteä pakoon käsivarrellaan 6-vuotias tyttö. Toisella kädellä hän\npitää kiinni hänen vanhemmasta sisarestaan. Hänen vierellään juoksee\n11-vuotias poika. Mutta kaikki on jo myöhäistä. Orjakauppiaat\novat valloittaneet kaupungin, puolustajat ovat surmatut, naiset\nja lapset otetaan orjiksi. Kaupunki sytytetään tuleen, ja kun\nilta-aurinko laskee taivaan rannalle näkee se vain savuavia raunioita\nsiellä, missä vielä aamulla elämä oli sykkinyt niin lämpimänä ja\nonnentäyteisenä.\n\nPikku _Adshai_, se on pojan nimi, on nyt orja. Päällikkö vaihtaa\nhänet hevoseen, ja hänet viedään Dahdahin orjamarkkinoille. Siellä\npoika tapaa äitinsä ja saa asua yhdessä hänen kanssaan muutamia\nkuukausia. Sieltä hänet vietiin nykyiseen Lagokseen, joka oli silloin\norjakaupan pääpaikka tällä rannalla, joka on saanut nimensä tämän\ninhoittavan kaupan mukaan. Nyt hänet ostaa vuorostaan portugalilainen\norjakauppias, joka tunnustelee käsillään hänen käsivarsi- ja\nreisilihaksiaan, sivelee hänen selkäänsä ja katsoo suuhun, ovatko\nhampaat hyvät. Adshai sidotaan kahleilla yhteen toisten orjain\nkanssa, eräänä päivänä hänet viedään orjalaivalle, sullotaan\nahtaaseen ruumaan yhdessä toisten onnettomuustoveriensa kanssa.\n\nMutta Herra oli hänen kanssaan niinkuin Hän kerran oli Joosefin\nkanssa Egyptin vankilassa. Pian tulee englantilainen risteilijä, joka\nvapauttaa orjat ja vie ne Freetowniin Sierra Leonen vapaavaltiossa.\nSiellä lasketaan orjat vapauteen, ja he saavat aloittaa uuden\nelämän vapaina kansalaisina. Pikku Adshai pannaan kouluun, missä\nhän osoittaa suurta lahjakkuutta ja tavatonta ahkeruutta. Hänet\nkastetaan ja hänelle annetaan nimi _Samuel Adshai Crowther_,\njoka on saatu siten, että hänen omaan nimeensä on yhdistetty\nerään Lontoon kirkkoherran nimi, joka oli lämmin lähetysystävä.\nTämä nimi on kaiverrettu kultaisilla kirjaimilla ei vain Afrikan\nlähetyshistoriaan, vaan mustan rodun historiaan yleensä.\n\nKäytettyään hyväksi ne opiskelumahdollisuudet, jotka tarjoutuivat\nhänelle Sierra Leonessa, hän kävi kahdesti Lontoossa harjoittamassa\nopintoja. Viimeisen käyntinsä aikana hänet vihittiin papiksi, ja\nsellaisena hän on ensimmäinen mustan rodun mies, jonka nimi on\nmainehikkaan Kirkkolähetyksen pappisluetteloissa.\n\n1841 lähetti Englannin hallitus retkikunnan tutkimaan Nigervirran\nseutuja. Crowtherin afrikkalaisten kielten taito, hänen älynsä\nja hengenlahjansa tekivät hänet erittäin sopivaksi jäseneksi\ntälle tutkimusmatkalle. Kun hän joutui läheltä katselemaan niitä\ntavattomia vaikeuksia, joita kuuma ja epäterveellinen ilmanala\ntuotti europpalaisille retkikunnan jäsenille, joista lähes kolmasosa\nkuoli, niin hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että näiden\nseutujen evankelioiminen oli ennen kaikkea afrikkalaisen rodun oma\nasia. Tähän suuntaan viittasivat hänen mielestään myös ne rajattomat\nmahdollisuudet, jotka hänelle avautuivat matkalla, kun hän voi\nvapaasti seurustella ja puhella päällikköjen ja kansan kanssa. Niin\nhyvin miehet kuin naiset, muhamettilaiset kuin pakanatkin tulivat\nhänen ystävikseen. Ja pian tarjoutuikin hänelle tähän erinomainen\ntilaisuus.\n\nHänet valittiin yhdessä pienemmän seurueen kanssa ottamaan hoitoonsa\neräs aivan uusi asutuskeskus. Sierra Leonesta kotiseuduilleen\npalanneet entiset orjat olivat yhdessä Egba-heimon jäännösten kanssa\nasettuneet asumaan suuren kallion rinteelle Ogan-joen länsirannalle,\nnoin 120 km. Lagoksesta itään. He nimittivät asuinpaikkaansa\nAbeokutaksi eli Ihmepaadeksi. Kaupungin asukasluku on nykyisin\ntodennäköisesti huomattavasti yli 200,000. Tässä kaupungissa on\nuseita erikseen asuvia, omien päällikköjensä alaisia heimoja, joilla\nkaikilla on yhteinen ylin hallitus. Heidän kulttuurinsa ja uskontonsa\noli yhtä korkealla kannalla kuin Sudanin kansain. He uskoivat\nsuureen Jumalaan ja maailmankaikkeuden Herraan. Myöskin oli heillä\nalkeellinen käsitys taivaasta ja helvetistä.\n\nTäällä avautui Crowtherille laaja ja siunattu työmaa. Kun\nhän Englannista palatessaan pysähtyi Abeokutassa, niin hänet\notettiin hyvin lämpimästi vastaan. Papin arvoon koroitettu musta\nmies oli jotakin tavatonta. Hän saarnasi englanniksi ja omalla\njorubakielellään sankoille kansanjoukoille. Samoin hän selitti\nkristinuskon totuuksia uskonkiihkoisille shango-palvojille istuen\nheidän keskellään. Vieläpä muhamettilaisetkin kunnioittivat häntä\nja sallivat hänen puhua vapaasti. Sagbuapäällikkö otti hänet\nystävällisesti vastaan ja antoi hänelle maata ja rahaa sekä työväkeä\nkirkon rakentamiseen. Täällä kohtasi Crowtheria myös suuri ilo. Hän\noli saanut kuulla, että hänen äitinsä elää jossakin lähellä. Crowther\nlöysikin hänet ja kertoo kohtaamisestaan kantajansa kanssa seuraavaa:\n\n\"Kun hän näki minut, vapisi hän eikä voinut uskoa silmiään.\nPidimme kiinni toisistamme ääneti ja suuresti hämmästyneinä. Hänen\nkuihtuneita poskiaan myöten vierivät suuret kyyneleet. Hän puristi\nkättäni ja kutsui minua lempinimillä, joita iso-äitini ennen oli\nkäyttänyt. Paljoa emme voineet sanoa, mutta istuimme katsellen\ntoisiamme rakkautta uhkuvilla silmäyksillä. Olin menettänyt jo kaiken\ntoivon ja nyt, kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua, tapasimme\njälleen toisemme!\"\n\nVuosina 1854 ja 1857 tehtiin uudet ja erittäin onnistuneet\ntutkimusmatkat Niger-joen seuduille. Näillä retkillä oli Crowther\nmukana ansiokkaalla tavalla. Hän järjesti sinne kokonaisen verkon\nlähetysasemia, joilla oli maakalaispastorit ja -opettajat.\n\nVuonna 1864 hän kävi jälleen Englannissa ja tällä matkalla\nhänet vihittiin juhlallisesti Canterburyn tuomiokirkossa\npäiväntasaajaseutujen Länsi-Afrikan piispaksi. Tilaisuudessa oli\nsaapuvilla se kapteeni, joka oli pelastanut hänet orjalaivasta,\nsamoin kuin se piispanleski, joka oli hänelle aikoinaan ensiksi\nopettanut aakkoset Sierra Leonessa. Liioittelematta voidaan sanoa\ntämän tilaisuuden olleen merkkitapauksen mustan rodun historiassa.\n\nLuonteeltaan hän oli sitkeä ja kestävä, tavoiltaan puhdas ja\nnuhteeton. Ylhäistä virkaansa hän hoiti tunnollisesti korkeisiin\nvuosiin saakka, ollen kuollessaan 80-vuotias kunnianarvoisa vanhus.\n\nSiirrymme takaisin hänen miehuusvuosiinsa, jolloin hän vielä toimi\nAbeokutassa, katselemaan sitä vainojen ja vaarojen myrskyä, joka\nsilloin kohtasi siellä olevaa Jumalan seurakuntaa.\n\n_2. Abeokutan marttyyrit._\n\nPerkeleen palvelijat eivät voineet rauhassa katsella, miten Jumalan\nsana meni voimalla eteenpäin Ihmepaadessa. Pakanalliset papit ja\nnoidat, babbalavos, pelkäsivät menettävänsä kaiken vaikutusvaltansa\nja tulonsa. He koettivat siis kaikin tavoin estää evankeliumin\nvoittokulkua näillä pimeillä seuduilla. Ja muita kaupungin asukkaita\nliittyi heihin. Lintujen ja vuohien kauppiaat olivat pahoillaan\nsiitä, ettei enää tarvittu niin paljon uhrieläimiä kuin ennen.\nMuhamettilaiset orjakauppiaat kiehuivat raivosta senjohdosta, että\nkristinuskon julistaminen ehkäisi heidän jumalatonta ja häpeällistä\nammattiaan. Muutamille nimikristityille taasen oli hurskaitten\nvaellus silmätikkuna, joka häiritsi heidän ilojaan ja oli heille\npahana omanatuntona. Lagoksen kuningas _Kosoko_, joka oli tunnettu ja\ninnokas orjakauppias, koetti kaikin tavoin tukea tätä vihamielisyyttä\nja järjestää yhtenäisen hyökkäyksen kristittyjä vastaan.\n\nAluksi ei tahdottu turvautua julkiseen väkivaltaan. Koetettiin\nhoukutella heitä hyvällä ja peloittaa pahalla. Perheen päämiehiä\nkehoitettiin painostamaan perheittensä jäseniä, etteivät kuuntelisi\nkristittyjen opetuksia. Mutta kun nämä toimenpiteet osoittautuivat\ntehottomiksi, ryhdyttiin tehokkaampiin. Niinpä uhattiin, että\nsellaiset nuorukaiset, jotka eivät rukoilleet heidän Ifa-nimistä\njumalaansa eivätkä ostaneet rouvien kotijumalia, eivät saaneet\nmorsiamia. Mutta nuorukaiset vastasivat, että ellei heille anneta\nheille luvattuja morsiamia, niin he voivat ostaa orjattaria ja mennä\nnaimisiin heidän kanssaan.\n\nSenjälkeen he päättivät myrkyttää muutamia kastekokelaita. Hankittiin\nmyrkkyä ja odotettiin sopivaa tilaisuutta. Mutta silloin puuttui\nJumalan vanhurskaus ja kaikkivaltiuus heidän jumalattomiin juoniinsa\ntehden ne tyhjiksi hyvin kohtalokkaalla tavalla. Se vakoilija, jonka\ntuli ottaa selvää kunnollisimmista kirkossakävijöistä, sairastui\nja kuoli. Samoin kuoli myös epäjumalanpalveluksen ylimmäisen papin\nvanhin tytär. Pakanat kauhistuivat, ja kristityt saivat tiedon\nsuunnitelmasta vasta kun vaara oli jo sivuutettu. Mutta eivät\nvihollisen sokaistut palvelijat ottaneet vaaria näistä varoittavista\nennemerkeistä, vaan ryhtyivät uusiin vainotoimenpiteisiin.\n\nSyksyllä 1848 vangittiin _Susanna Kute_, joka jo aikaisemminkin oli\nollut kerran pidätetty ja pantu kahleisiin sen vuoksi, että oli\nkäynyt kirkossa ja koulussa.\n\nSeuraavan kärsijän nimi oli _Oguntola_. Hän oli ennen ollut hyvin\nkiivas ja tulinen mies. Mutta leijonasta oli tullut lammas Jumalan\narmon kautta. Nyt pakanat, jotka tunsivat hänen tulisen luonteensa,\nasettivat hänelle pirullisen paulan. He antoivat hänelle partaveitsen\nennenkuin menivät vangitsemaan häntä. He ajattelivat: hän tappaa\njoko itsensä tahi jonkun toisen, kun häntä mennään vangitsemaan.\nMutta kristitty sanoi tyynesti itsellään jo olevan kaksi veistä,\njoita hän ei tarvitse, sillä hän on lukenut raamatusta: \"Älä tapa!\"\nHänet vietiin raatihuoneelle, missä hänen jalkansa asetettiin\njalkapuuhun siten, että ne pistettiin muurissa olevan reiän läpi.\nCrowther ei tahtonut sekaantua tähän asiaan, jottei kärsivän\nvoima näyttäisi olevan ihmisistä vaan Jumalasta. Hän lähetti vain\nrohkaisevan sanan vangitulle ja kehoitti häntä kestävyyteen. Mutta\nsen sijaan, että tunnustaja olisi kadottanut rohkeutensa näiden\nkärsimysten ja ahdistusten keskellä, hän lähetti sielunhoitajalleen\nsanan, ettei tule huolehtia hänestä; hän ei ole valmis ainoastaan\nelämään Kristukselle, vaan myös kärsimään ja kuolemaan. Näin hän\nsai virua viisi päivää turvonnein jäsenin ja jaloin. Samalla aikaa\nbabbalavokset hyörivät hänen ympärillään kuin ampiaisparvi koettaen\nsaada häntä kieltämään uskonsa ja luopumaan. Kaikki oli kuitenkin\nturhaa. Nyt hänet vietiin raadin eteen. Mutta kun raatiherrat\nhuomasivat, etteivät he peloittelemalla eivätkä muutoin saa häntä\nluopumaan, niin he päästivät hänet vapaaksi.\n\nVaino vahvisti vain uskovaisia, sen sijaan että se olisi heikontanut\nheitä. Kuusi kastekokelasta luopui, mutta muut olivat sitä lujempia.\nKirkot olivat täydempiä kuin milloinkaan ja samoin tuli aina uusia\nkasteelle pyrkijöitä. \"Yksimielisyys, tahdonvoima ja elävä rohkeus\novat Abeokutan nuoren seurakunnan huomattavia ominaisuuksia\",\nkirjoitti sikäläinen lähetyssaarnaaja Müller.\n\nSyksyllä 1849 tapahtui useita pahoinpitelyjä. Viholliset ryhtyivät\nnyt järjestelmälliseen vainoon. Eräältä uskovaiselta riistettiin\nhänen omaisuutensa. Hänen perheensä jätti hänet, ja samoin hän\nmenetti kaiken, mitä hänellä oli.\n\nCrowther kuvailee näitä tapahtumia seuraavasti: \"Mitään ei säästetty,\njotta voitaisiin tehdä kärsivien asema oikein kauheaksi. Raadissa\nkehoitettiin murhaamaan heidät, lyötiin raivoisasti sotarumpuja, ja\nsuuri joukko, jolla oli aseina kirveitä, nuijia ja piiskoja, otti\nvangiksi meidän uskovaisraukkamme ja raahasi heidät raatihuoneelle,\nmissä heitä lyötiin armottomasti; senjälkeen heidän jalkansa pantiin\nseinissä oleviin reikiin ja asetettiin sitten toisella puolen seinää\njalkapuuhun -- muutamat reiät olivat kyynärän maanpinnan yläpuolella.\nNäin he saivat virua viisi vuorokautta ollen alttiina paahtavalle\nauringonpaisteelle ja yöllä virtaaville sadekuuroille. Heiltä\nkiellettiin ruoka, ja monet olisivat menehtyneet näihin moninaisiin\nkärsimyksiin, ellei raadissa olisi ollut muutamia Nikodeemuksen ja\nJoosef Arimatialaisen kaltaisia henkilöitä, jotka eivät ottaneet osaa\nvainoon.\" Nämä raatimiehet auttoivat heitä lähettämällä heille salaa\nruokaa ja lohdullisia sanoja. \"Naisia ruoskittiin julmasti ja heidät\nvangittiin kiinnittämättä huomiota heidän ikäänsä tahi sairauksiinsa;\nja samalla kuin kaikkea tätä tehtiin raatihuoneella, ryöstettiin\nvangittujen huoneet, talouskalut hävitettiin, ovet nostettiin\npaikoiltaan ja vietiin pois.\" Lähetyssaarnaaja _Hinderer_ kirjoitti\nnäiden kärsimysten johdosta: \"Mikä ihana todistus Jumalan sanasta\nja Hengen voimasta! Nuori ja hento lauma, jota sudet ja leijonat\nvaivaavat, lähettää lohdun sanoja paimenelleen!\"\n\nVainoojat itsekin hämmästyivät. He sanoivat: \"Joka päivä me piinaamme\nheitä, mutta yhä uudelleen he sanovat: 'Me tahdomme mieluummin\nkuolla kuin luopua uskostamme.' Toiset taasen kysyivät vangeilta:\n'Mitä nuo valkoiset miehet antavat teidän syödä, ja mistä teidän\nsydämenne tulevat niin väkeviksi?'\" Heidän hämmästyksensä olisi ollut\nvieläkin suurempi, jos he olisivat tietäneet, että noiden pelottomien\nja sankarillisten tunnustajain joukossa oli entisiä varkaita,\norjakauppiaita, murhapolttajia, avioliitonrikkojia ja murhamiehiä,\njotka ennen olivat kaupungin vitsauksena, mutta jotka nyt rukoilivat\nvihollistensa puolesta: \"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät\ntiedä, mitä he tekevät!\"\n\nEräs _Anoke_-niminen mies oli pakotettu nielemään myrkkyä.\nAhdistuksissaan hän rukoili juhlallisesti Jumalaa ja anoi, että jos\nhän oli tehnyt tässä asiassa väärin, niin antakoon Hän hänelle voimaa\nkestämään tämän oikeudenmukaisena rangaistuksena; mutta ellei, niin\noli Hänen vallassaan pelastaa hänet näin kauhistuttavalta kuolemalta,\nja tehköön Hän niin. Kun hänet vapautettiin, niin hän meni kotiinsa,\notti vähän lääkettä, oksensi myrkyn eikä hänelle tapahtunut mitään\npahaa.\n\nSamoin tehtiin eräälle naiselle, jonka nimi oli _Ogola_, sentähden,\nettä hän oli osallistunut ehtoolliskokoukseen. Hänen ruumiinsa toista\npuolta hierottiin myrkyllä, niin että se melkein halvaantui. Hän\nkärsi tavattomia tuskia, häntä ruoskittiin ja hän oli kuolla nälkään.\nMutta keskellä näitä vihlovia tuskia hän virkkoi: \"Mutta eihän kukaan\nvoi ottaa minun sydämestäni Jumalan sanaa!\"\n\n_Olu Valla_, oli aikoinaan ollut ylpeä ja kiivas mies ja erinomaisen\nsopiva erään orjakauppiaan asiamieheksi. Jos joku orjaparka oli\npaennut, tahi jos piti suorittaa joku urotyö, niin silloin oli Olu\nValla mies paikallaan. Hän ei välittänyt paljon ihmishengestä,\njos se oli hänen hankkeittensa tiellä. Mutta tästäkin raivoisasta\nvillipedosta tuli lauhkea lammas; ylpeästä Olu Vallasta nöyrä\nMatteus, joka nöyrästi istui Mestarin jalkain juuressa ja oli valmis\ntyhjentämään Hänen kärsimystensä kalkin.\n\nAbeokutan mainehikasta marttyyrikirkkoa uhkasi vielä suurempi\nvaara, samoinkuin koko kaupunkia, kun Lagoksen kuningas Kosoko ja\nDahomeyn kuningas Gezo hyökkäsivät suuren sotajoukon kanssa Abeokutaa\nvastaan 1851 aikoen hävittää ja polttaa kaupungin ja viedä asukkaat\norjuuteen. Mutta elävän Jumalan voimalla torjuttiin hyökkäys, ja niin\npelastui Jumalan suuren ihmeteon ja armon kautta se kaupunki, joka\noli ollut niin suuren pyhäin kärsivällisyyden ja sankarillisen uskon\ntodistajana.\n\n\n\n\nV.\n\nMadagaskar.\n\n\n\"Oi Herra, ota vastaan meidän henkemme, sillä Sinun rakkautesi meihin\non ajanut Sinut meidän luoksemme! Älä lue heille syyksi tätä heidän\nsyntiään.\"\n\n_\"Hänen nimensä, Hänen ylistyksensä on kaikuva lakkaamatta!\"_\n\nNämä eräitten ylhäissukuisten madagassilaisten marttyyrien\npolttoroviolla lausumat uskonuljaat ja jalot sanat voimme\nhyvällä syyllä asettaa otsikoksi Madagaskarin kirkon loistavaan\nmarttyyrihistoriaan, joka monessa suhteessa on ainutlaatuinen ilmiö\nuudenajan marttyyrihistoriassa ja jonka esikuvaa meidän täytyy\netsiä kaukaa alkukirkon ajoilta, valdolaisten historiasta keski- ja\nuudella ajalla sekä Ranskan kamisardien ja Cevennien profeettain\nihmeellisistä elämyksistä ja pakoretkistä uskonpuhdistuksen\naikana. Tahdomme seuraavassa esittää muutamia ääriviivoja tästä\nmainehikkaasta marttyyrihistoriasta sekä luoda aluksi lyhyen\nsilmäyksen mainitun saaren oloihin ennen kristinuskon saapumista\nsaarelle.\n\n\n\n\nI. Maa ja kansa.\n\n\n_1. Madagaskarin saari._\n\nMadagaskarin saari sijaitsee Intian valtameressä Itä-Afrikan rannikon\nedustalla, josta sen erottaa Mosambikin salmi. Se on maapallon\nsuurimpia saaria, Borneon ja Uuden Guinean jälkeen suuruudeltaan\nkolmas saari maailmassa, pinta-alaltaan noin Ranskan kokoinen.\nEuroppalaisille se on tunnettu jo klassillisesta muinaisuudesta.\nPtolemaios kertoo, miten kreikkalaiset purjehtivat pitkin Afrikan\nitärannikkoa ja kohtasivat siellä ison saaren, jota peittivät sankat\nmetsät ja halkoivat suuret virrat. Sillä on Afrikkaan nähden sama\nasema, mikä Englannilla on Europpaan ja Japanilla Aasiaan. Sen asema\non erinomainen, sillä Hyväntoivonniemeltä tultaessa se on Europpaan\nja Intiaan kulkevien laivareittien varrella.\n\nSaaren rannikot ovat enimmäkseen matalaa tasankoa, joka kohoaa\nsisämaahan päin, missä on ylätasankoa ja korkeata pöytävuoristoa.\nLänsirannikolla maa nousee loivasti, mutta itärannikolla on nousu\ntoisin paikoin hyvin jyrkkä, jopa suorastaan muurimainen. Saaren\nkorkein kohta on 2680 m. ja pääkaupungin ympäristöt noin 1500 m.\nmerenpinnan yläpuolella, joten pääkaupunki Antananarivo on maailman\nkorkeimmalla sijaitsevia kaupunkeja. Hyviä satamia on oikeastaan vain\npohjois- ja luoteisrannikolla.\n\nIlmasto on troopillinen, mutta hyvin erilainen saaren eri seuduilla\nriippuen korkeussuhteista. Rannikolla ja alavimmilla paikoilla\nvallitsee sietämätön kuumuus, mutta mitä ylemmäksi tullaan, sitä\nterveellisempää se on, muistuttaen keskusvuoristossa virkistävää\nalppi-ilmastoa.\n\nKuten kuuman vyöhykkeen maissa yleensä, on Madagaskarillakin kaksi\nvuodenaikaa: kuiva-aika ja sadeaika. Edellinen on huhtikuusta\nlokakuuhun. Taivas on silloin syvän sininen, ilma kaunis ja kuiva,\nja kaiken yllä kaareilee öisin etelän ihana tähtitaivas. Rannikolla\npuhaltelee silloin suloinen merituuli kello 7:stä aamulla kello 9:ään\nillalla. Kuukautta ennen sadeajan tuloa alkavat taivaalla leimahdella\njoka ilta majesteetilliset salamat ennustaen lähestyvää sadeaikaa,\njoka on lokakuusta huhtikuuhun.\n\nSilloin ovat Madagaskarilla liikkeellä tropiikin mahtavat\nluonnonvoimat. Usein on voimakkaita myrskyjä, jolloin ukkonen jylisee\npeloittavasti, salamat leimahtelevat ja sade syöksyy rankkoina\nryöppyinä. Toisinaan purkautuu pilvimassoista suuria rakeita,\njotka turmelevat asukkaitten majat ja istutukset, vieläpä tappavat\nihmisiäkin. Virrat ja purot paisuvat yli äyräittensä aikaansaaden\nrannikkoseudulla liiallista kosteutta ja vaarallisia kuumetauteja,\njotka ovat europpalaisille siinä määrin tuhoisia, että Madagaskarin\nalavia itäisiä rantaseutuja nimitetään \"valkoisten hautausmaaksi\".\n\n_2. Asukkaat ja heimojako._\n\nMadagaskarin alkuasukkaat, joiden nimi on vasimba, ovat\ntodennäköisesti Kaakkois-Afrikasta zulu-kaffereja. Nykyiset asukkaat\novat malaijilaista tahi polyneesialais-malaijilaista sekakansaa,\njohon aikain kuluessa on sekaantunut afrikkalaista, arabialaista ja\nhindulaista verta. He ovat jakaantuneet useihin eri heimoihin, joista\ntärkeimmät ovat liova, sakalava, betsileo ja betsimisaraka.\n\nSakalava heimo on lukumäärältään suurin ja vielä 1700-luvulla\nhallitseva heimo. Heidän kansalliset piirteensä ovat lähempänä\nafrikkalaisia. Ulkomuodoltaan he ovat tummaihoisia, kiharatukkaisia\nja keskikokoisia. He ovat notkeita ja voimakasrakenteisia; heillä on\nsäännölliset kasvot, avoimet piirteet ja mustat tuliset silmät. Hyvin\nkehittyneet, lihaksiset jäsenet uhkuvat terveyttä ja voimaa.\n\nTarmokkaan kuninkaansa Radama I:n avulla hovalaiset hankkivat\nitselleen ylivallan saarella viime vuosisadan alkupuolella.\nHe ovat keskikokoista, siroa, musta- ja sileätukkaista väkeä,\nväriltään keltaisenruskeita. He ovat ruumiinrakenteeltaan lähempänä\narabialaisia ja hinduja kuin malaijilaisia, joten on otaksuttavaa,\nettä he ovat aikoinaan sekaantuneet näihin kansoihin. He ovat\ntarmokkaampia ja yritteliäämpiä kuin sakalavalaiset. Monien kasvoilla\nnähdään mietiskelevä, jonkunverran surumielinen, sisäistä kaipausta\nilmaiseva piirre.\n\nSakalavalaiset asuvat länsirannikolla, kun taasen hovalaiset\nasuvat keskisessä vuoristoseudussa, Imerinan maakunnassa, jossa on\nvaltakunnan pääkaupunki Antananarivo. Hovalaisista etelään asuvat\nbetsileolaiset ja itärannikon pohjoisosissa betsimisarakalaiset.\n\nKoko saarella on sama kieli paikallisille murteilleen. Perusaines\non malaijilainen, mutta samalla se on läheistä sukua Itä-Afrikassa\nasuvan galla-kansan kielelle. Se on pehmeää, sointuvaa kieltä, jossa\nyhden kerakkeen ja ääntiön muodostamat tavat liittyvät hyvin pitkiksi\nsanoiksi.\n\nLuontaisten taipumustensa puolesta madagassit ovat kieltämättä\nerittäin lahjakasta kansaa, vaikka heidän kykyjään on heikontanut\ntaipumus liialliseen aistillisuuteen, noituus ja taikausko. He ovat\nkuvarikkaita kuten yleensä etelän kansat. Heillä on eteviä puhujia,\nheidän runoissaan ilmenee vilkas mielikuvitus, ja se nopea ja\ninnokas tapa, jolla he oppivat lukemaan ja kirjoittamaan ja jolla\nhe omaksuivat kristinuskon vainojen aikana, todistaa hyvää heidän\nhenkisestä joustavuudestaan ja kykeneväisyydestään.\n\n_3. Yhteiskunnalliset ja, siveydelliset olot._\n\nHallitusta hoitivat heimopäälliköt eli ruhtinaat, kuten useimmilla\nvillikansoilla. Päällikkyys ei välttämättömästi ollut perinnöllinen,\nmutta kuitenkin valittiin päälliköt aina aatelismiehistä. Ja\nhallitsijaksi voi yhtä hyvin nousta nainen kuin mies, eikä\nvallan saaminen riippunut esikoisuudesta. Usein oli sen vuoksi\nverisiä vallanperimysriitoja, mutta se, joka kerran oli noussut\nvaltaistuimelle, hallitsi sitten rajattomalla yksinvallalla.\nHallitsijan mielivaltaa \"miedonsivat salaliitot\". Mitään\nkirjoitettuja lakeja ei ollut, vaan hallitsijan tahdon ilmaisivat\nairueet. Tärkeissä tapauksissa tuli kaiken kansan saapua yhteiseen\nsuureen kansankokoukseen \"kabariin\", mutta sillä oli korkeintaan\nneuvotteleva luonne, sillä hallitsija ratkaisi asiat mielensä mukaan.\nYhteiskunta oli feudaalinen, sillä koko heimo oli todellisuudessa\npäällikön ja aatelismiesten orjia; kaikki olivat heille työ- ja\nasevelvollisia.\n\nVarsinainen kotiorjuus oli ankara, vaikkakaan ei niin kova ja\nsydämetön kuin aikoinaan Länsi-Intiassa. Aatelismiehillä saattoi\nolla 200-300 orjaa. Orjuus oli lähinnä mestausta raskain rangaistus,\nja jos mies tuomittiin orjuuteen, niin vaimo ja lapset seurasivat\nmukana. Kuitenkin oli ero ajallisen ja ikuisen orjuuden välillä,\nsillä jälkimmäisessä tapauksessa lapsetkin syntyivät orjuuteen.\n\nOrjakauppa oli yleistä. Eri heimot tekivät toistensa alueille\nsotaretkiä, joiden tarkoituksena oli ryöstäminen ja orjain\nhankkiminen. Ne myötiin sitten arabialaisille, turkkilaisille,\nportugalilaisille, espanjalaisille ja ranskalaisille, vieläpä\nenglantilaisillekin orjakauppiaille. He myöskin ostivat orjia\nMosambikista ja rommia Sansibarista antaen vastineeksi riisiä,\nhärkiä, puutavaraa ja muita tuotteita tahi orjiksi tekemiään\nmaamiehiä. Orjakauppa särki kaikki perhesiteet: usein eroteltiin\naviopuolisot toisistaan ja lapset vanhemmistaan.\n\nElinkeinoelämä oli verrattain kehittyneellä kannalla. Rannikoilla\nja tasangoilla elävät heimot harjoittivat etupäässä karjanhoitoa,\nkalastusta ja kyyhkysen pyyntiä; sisämaan heimot taas maanviljelystä.\nRiisi oli tärkein viljalaji. Käsitöitä ja kotiteollisuutta\nharjoitettiin myös. Varsinaisena rikkautena olivat kuitenkin orjat ja\nkarjalaumat.\n\nVaatetus oli yksinkertainen, mutta kuitenkin siisti huolimatta\nkuumasta ilmanalasta. Kaikkien kansanluokkien tärkein vaatekappale\noli valkoinen lamba, eräänlainen shaali. Miehillä se taiteellisesti\npoimutettuna oli heitetty yli vasemman, naisilla yli oikean olkapään,\njosta se riippui alas yli polvien. Rikkaat sitoivat päät yhteen\nkallisarvoisilla pidikkeillä.\n\nAsunnot olivat eri maakunnissa ja eri yhteiskuntaluokilla erilaiset.\nToiset asuivat puunoksain peittämissä maakuopissa, toiset melkein\neuroppalaiseen tapaan rakennetuissa ja sisustetuissa taloissa.\n\nSiveellinen tila oli kurjaa kurjempi. Päälliköt ja aatelismiehet\nelivät moniavioisuudessa. Siveys oli kaupungeissa tuntematon,\nmaaseudulla ei sanottavasti parempi. Monet suuret heimot olivat\npelkkiä varkaita, pettureita ja valehtelijoita. Näin varsinkin\nsakalavalaiset. Muuan sakalavalainen, joka oli heimonsa parhaimpia,\nsanoi: \"Kaikki sakalavalaiset varastavat; ja minä myös.\" Mässäily\nja juopotteleminen olivat kansallispaheita. Raskaudentilassa\ntapahtunut aviorikos oli vain poikkeustapauksessa rangaistava.\nWilliam Ellis, Lontoon Lähetysseuran sihteeri, joka aikaisemmin oli\ntoiminut lähetyssaarnaaja Etelämeren saarilla ja joka sittemmin\nlähetysseuransa puolesta teki useita matkoja Madagaskariin,\nsanoi, että saarelaisten kasvavasta siveettömyydestä ja kurjasta\nsiveellisestä tilasta ei sivistyneissä ja kristillisissä\nseurakunnissa voida muodostaa mitään todellista käsitystä.\n\n_4. Madagassien uskonto._\n\nMadagassit ovat eräässä mielessä hyvin uskonnollista kansaa. He\nkäyttävät tervehtiessään, hyvästellessään ja muissa tilaisuuksissa\nsellaista sanontatapaa kuin: \"Jumala siunatkoon sinua!\" Mutta heidän\nuskontonsa on karkeata uskoa luonnonhenkiin ja fetishipalvelusta.\n\nHeillä oli 15 kansallista jumalaa, joista etevimmät olivat Rakelimasa\nja Ramahavali. Edellinen oli erikoisesti hallitsijan ja voiton\njumala. Hän varjeli pelättäviltä krokodiileiltä, noituudelta ja\nmurhapoltosta. Jälkimmäistä nimitettiin pyhäksi ja kaikkivaltiaaksi.\nHän oli elämän antaja ja ottaja. Hän hallitsi ukkosta, salamaa\nja sadetta; samoin hän oli terveyden jumala ja varjeli maata\nkansallisonnettomuuksilta. Hänen palvelijoinaan oli koko käärmeiden\nsuku. Sitäpaitsi oli joukko pienempiä jumaluuksia, joista yksi\nvarjeli riisipeltoja heinäsirkoilta, toinen suojeli myrskyltä ja\nsalamalta, kolmannen kädessä olivat lähteet. Kaupungeilla, vuorilla,\nlaaksoilla ja luolilla oli omat jumalansa.\n\nMyöskin palveltiin esi-isien henkiä, kuuluisien ja hurskaiden\nihmisten, hallitsijoiden ja eritoten maan alkuasukkaiden vasimbain,\njoiden haudat olivat erikoisen pyhiä paikkoja. Haudalla kohollaan\noleva pieni kivi tahi puiden varjostama maakumpu toimitti\ntemppelin virkaa. Niillä uhrattiin hengille härkiä, lampaita\nja siipikarjaa, sillä ne toivat siunausta tahi kirousta. Niitä\nkatseltiin kunnioituksella ja tuskallisella pelolla. Yleensä on\npelolla huomattava sija madagassien elämässä. Tämän pelon synkin\nilmenemismuoto oli noituus, jonka avulla he luulivat voivansa\nvaikuttaa näkymättömiin luonnonvoimiin ja johon heillä oli rajaton\nluottamus.\n\nErikoisia epäjumalantemppeleitä ei ollut, ja epäjumalankuvat olivat\nyksinkertaisia puu- tahi metallipaloja. Rakelimasan kuva oli noin\n2-3 tuumaa pitkä, miehen keskisormen paksuinen puupala, joka\noli kääritty noin kolme jalkaa pitkään ja kolme tuumaa leveään\npurppuranpunaiseen silkkiin. Silkin kummassakin päässä oli kaksi noin\nkolmen tuuman pituista hopeaketjua. Se oli kätketty pieneen ontosta\npuusta tehtyyn laatikkoon. Siinä ei ollut mitään veistoksia eikä\nkoristeita. Alemmat jumalat olivat vieläkin yksinkertaisempia. Joku\nmuistutti hopeasta tehtyä haikalanhammasta, toinen korallia tahi\nluupalaa.\n\nEpäjumalanpalvelusta varten ei ollut erikoisia päiviä eikä\nmääräaikoja. Eräissä tilaisuuksissa epäjumalille kuitenkin\nosoitettiin jumalallista kunnioitusta. Niinpä tuotiin epäjumalat\nesille uuden hallitsijan valtaistuimelle noustessa ja kruunaus- eli\nnäyttäytymisjuhlallisuuksissa (fisehoana), jolloin uusi hallitsija\nnäyttäytyi kansalle. Samoin uuden vuoden juhlallisuuksissa keväällä.\nNämä juhlallisuudet kestivät viisi päivää. Silloin hallitsija kylpi\njulkisesti palatsissaan ja aatelisperheet omissa kodeissaan. Kaikissa\nsuuremmissa kylissä juhlittiin myös. Teurastettiin tuhansia härkiä,\njoiden liha sitten jaettiin. Epäjumalia kuljetettiin juhlakulkueessa,\nja muutoin vallitsi täydellinen rankaisemattomuus sekä kauhea\njuopottelu ja irstailu.\n\nPakanallisen taikauskon aiheuttama oli myös Madagaskarin suurin\nvitsaus, _tangiina_ eli myrkkyjumalantuomio, Madagaskarin\ninkvisitsiooni.\n\nTangiina valmistettiin tangiina-pähkinän, Tanghinia veneniflua,\nkeitoksesta, joka tarjottiin kypsässä banaanissa. Keitos, joka on\nvoimakasta oksennuttavaa myrkkyä, vaikuttaa pienempinä annoksina\noksennusta, suurempina kuoleman. Se tarjottiin monin seremonioin\nja salaperäisin menoin, jolloin vuorottain lausuttiin rukouksia,\nvuorottain kauheita kirouksia.\n\nTämän kokeen teki niin peloittavaksi se mielivalta, jolla sitä\nsovellettiin käytännössä, ja se horjumaton usko siihen, mikä\nvallitsi asukkaitten kesken. Jollakin sattui olemaan vihollinen,\njoka halusi hänen tavaraansa. Hän syytti edellistä noituudesta,\nja niin hänet armotta alistettiin tähän jumalantuomioon. Jos\nsyytetty kuoli, niin koko hänen omaisuutensa lankesi tuomareille ja\nepäjumalanpapeille. Vieläpä koko syytetyn suku joutui kurjuuteen ja\nhäpeään. Maan hallitsija saattoi ylimmäisen papin ominaisuudessaan\ntoisinaan määrätä tällaisen jumalantuomion kokonaisille kylille ja\npiirikunnille \"maan puhdistamiseksi\", aivan niinkuin paavi julisti\nkokonaisia valtakuntia kirkonkiroukseen. Noin kymmenes osa maan koko\nväestöstä sai käydä läpi tämän vaarallisen kokeen, toiset kaksi jopa\nkolmekin kertaa elämässään. Vuosittain sai tämän vitsauksen kautta\nsurmansa noin 3000 henkeä, monet elämänsä parhaimmassa kukassa.\n\n_5. Piirteitä Madagaskarin vanhimmasta historiasta._\n\nMadagaskar on vanhoista ajoista ollut tunnettu idän kansoille:\netiopialaisille, persialaisille ja intialaisille. Länsimailla se\ntuli tunnetuksi Marco Polon kautta. Mutta vasta portugalilainen\n_Lorenzo Almeida_ teki 1506 yrityksen europpalaisen siirtokunnan\nperustamiseksi. Mutta portugalilaiset luopuivat siirtolahommastaan jo\n1545, jolloin madagassit hävittivät perin pohjin heidän siirtolansa.\n\nRichelieun ajoista 1642 kiintyi ranskalaisten huomio\nsaarivaltakuntaan, ja niin alkoi ranskalaisten siirtolain kirjava ja\nmonivaiheinen elämä. Ranskalaiset tahtoivat luoda Intian valtameren\näärelle uuden \"Itäisen Ranskan\" ja perustivat siinä tarkoituksessa\nsilloisissa oloissa tavattoman rikkaan kauppaseuran, jonka tuli\nhankkia Ranskalle yksinoikeus kauppaan saarella. Samalla he tahtoivat\nkäännyttää maan katoliseen uskoon ja toivat maahan jesuiittoja ja\nmuita munkkeja. Mutta siirtokunnat eivät ottaneet menestyäkseen.\nPapit olivat liian varomattomia ja uskonkiihkoisia, jotta heidän\ntyönsä olisi voinut menestyä niin vaikeissa ja arkaluontoisissa\noloissa. Pahimmin loukkasi maakalaisia kuitenkin ulkomaalaisten\nhäikäilemättömyys liikeasioissa ja jumalaton elämä. Ranskalaiset,\nsamoinkuin aikoinaan portugalilaiset, ottivat orjia ja kohtelivat\nuseinkin ylimielisesti alkuasukkaita. Silloin nämä suuttuivat,\npiirittivät siirtolat ja surmasivat niiden asukkaat. Ja niin\nepäonnistuivat ranskalaiset kerta toisensa perästä, kunnes 1810\nastuivat näyttämölle englantilaiset. Historioitsija _Copland_\nkuvailee syitä ranskalaisten epäonnistumiseen seuraavasti:\n\n\"Korkeata siveellisyyttä ei siirtolaisilta voitu odottaa; jo se\ntapa, millä ne oli kokoon haalittu, ei edellyttänyt sitä. Kun\naiottiin perustaa siirtola, tyhjennettiin vankila ja kadut, ja niin\nlaivattiin sinne lastillinen paheita ja kehnoutta sekä muutamia\nmunkkeja. Jos he kotimaassa hillitsivät niin heikosti intohimonsa,\nniin ei ollut todennäköistä, että he, päästyään vapaaksi maassa,\nmissä vallitsi yleinen siveellinen velttous, muuttuisivat käden\nkäänteessä. Ranskalaiset heittäytyivät kysymyksessä olevassa\ntapauksessa kaikenlaisiin irstailuihin ja liiallisuuksiin, ottivat\nkiinni väkivalloin maakalaisten vaimot ja tyttäret ja veivät pois\nheidän karjansa ja omaisuutensa. Tällaiset hillittömyyden esikuvat\nsilmäin edessä ajattelivat maakalaiset, jotka eivät suinkaan olleet\nmitään yksinkertaista väkeä, että heiltä vaaditaan liian paljon, jos\nheidän ilman muuta tulee luopua isiensä tavoista ja omistaa uskonto,\njota nämä uudet opettajat koettivat heihin niin innokkaasti istuttaa\nja joka ei kyennyt pidättämään edes europpalaisia tunnustajiaan\njulkisista rikoksista.\"\n\n_6. Madagaskarin kansallisvaltion synty._\n\nVuosi 1810 on käännekohta Madagaskarin historiassa, sillä silloin\nkuoli hovalainen päällikkö _Impoinimerina_ (Imerinan toivo) ja\nvaltaistuimelle nousi hänen poikansa Radama, joka käytti nimeä\n_Radama I_, Madagaskarin kuningas. Siihen asti olivat sakalavalaiset\nolleet hallitsevana heimona, joka kohteli hyvin ylimielisesti ja\nhalveksivasti toisia heimoja, varsinkin hovalaisia ja betsileolaisia,\nnimittäen heitä koiriksi ja heittiöiksi. Mutta Radama, joka\nvaltaistuimelle noustessaan oli vasta 17-vuotias, päätti jatkaa\nisänsä alkamaa vapaustaistelua ja tehdä hovalaisista hallitsevan\nheimon ja yhdistää koko Madagaskarin yhdeksi kansalliseksi valtioksi.\n\nRadama oli hyvin huomattava mies. Hän ei luottanut epäjumaliin, mutta\nsen sijaan hän oli kunnianhimoinen, ymmärtäväinen, etevä ihmistuntija\nja taitava poliitikko, jonka olennossa oli sitä sähköistä voimaa,\njoka pakottaa toiset tottelemaan ja mukautumaan asianomaisen tahtoon.\nHän oli kuin luotu johtamaan sellaista kansaa kuin hovalaiset, jotka\nolivat oppivaisia, tottuneet kuriin, ja oivallista sotilasainesta.\nHän tiesi, että hän suunnitelmiensa toteuttamiseksi tarvitsi hyvän\narmeijan ja paljon ampumatarpeita. Ja suurpoliittinen tilanne oli\nhänelle tällä hetkellä erinomaisen edullinen.\n\nEuropassa riehuivat näihin aikoihin Napoleonin sodat, jolloin\nEnglanti ja Ranska olivat vastakkain, ja tämän jättiläiskamppailun\nmainingit tuutivat myöskin Madagaskarin rannoilla. Englanti anasti\nmannermaiselta viholliseltaan Mauritiuksen ja Bourbonin (nykyisen\nRéunionin) saaret ja niiden alaiset Tamataven ja Foule Pointin\nranskalaiset siirtolat Madagaskarilla.\n\nTässä johtivat merten valtijatarta myös korkeat ja ylevät\nyleisinhimilliset aatteet. Mauritiuksen maaherrana oli tähän aikaan\n_Sir Robert Farquhar_, intohimoisen kiivas orjakaupan vastustaja.\nHän tahtoi saattaa Madagaskarin Englannin vaikutuspiiriin,\nvoidakseen lopettaa tuon häpeällisen liikenteen, jonka keskus Intian\nvaltamerellä oli juuri mainittu saari. Tässä tarkoituksessa hän\ntahtoi saada itselleen luotettavan liittolaisen nuoresta Radamasta\nja hänen tarmokkaasta, eteenpäinpyrkivästä kansastaan. Lisäksi hän\ntahtoi saattaa saaren kaupan Englannille, kohottaa nämä villit heimot\nsivistykseen, kasvatukseen ja parempaan elämään sekä saattaa ne\nkristinuskon osallisuuteen.\n\nRadamalle taasen tällainen liitto oli enemmän kuin tervetullut, sillä\nhänen olisi ollut varsin vaikeata selviytyä toisista heimoista ja\nvarsinkin sakalavalaisista, jotka olivat ranskalaisten liittolaisia\nja innokkaita orjakaupan harjoittajia. Mutta armeijan muodostamiseen\nvaadittiin varoja. Lisäksi hän käsitti selvästi, että jos hän mieli\nsaavuttaa suuren päämääränsä, hänen tuli saattaa kansansa osalliseksi\nkristinuskon ja länsimaisen sivistyksen hedelmistä.\n\nSir Robert lähetti edustajansa kuninkaan luo, ja niin solmittiin\nheidän välillään liitto lokakuun 23 p. 1817. Siinä Radama sitoutui\nlopettamaan orjakaupan. Englanti taasen sitoutui puolestaan maksamaan\nhänelle 1,000 dollaria kullassa ja saman verran hopeassa, 100\ntynnyriä ruutia, 100 englantilaista muskettia, 400 sotilaspukua ja\nmuita varusteita sekä kuninkaalle erikoisen sotilaallisen juhlapuvun.\nKun sitten toisetkin heimopäälliköt olivat yhtyneet liittoon,\nvahvistettiin se molemminpuolisesti lokakuun 11 p. 1820.\n\nRadama sanoi tekevänsä tämän sopimuksen vastoin neuvonantajainsa ja\naatelistonsa suostumusta luottaen luvattuun hyvitykseen. Ja sitten\nhän lisää: \"Antakaa minulle käteen keinot, joiden avulla minä voin\nkohottaa kansani. Vain opetus voi lieventää sen nykyisen kurjuuden\nja voittaa sen teidän tarkoitusperillenne. Vain yhdellä ehdolla minä\nvoin uudistaa liiton: jos Farquhar lähettää minulle käsityöläisiä\nja mestareita, ja jos minun sallitaan lähettää muutamia alamaisiani\nMauritiukselle ja muutama Englantiin saamaan opetusta.\"\n\nJalo _Hastie_, Farquharin asiamies Radaman luona, kirjoitti\nsopimuksen vahvistamisen johdosta:\n\n\"Hetki oli tullut, jolloin oli ratkaistava miljoonain hyvinvointi.\nMinä suostuin. Ja olen vakuutettu, että Jumalan voima, joka johtaa\nkaikkien sydämet, on vaikuttava hallitukseemme, jotta se vahvistaa\nsopimuksen. -- Brittiläinen lippu pääsi liehumaan vapaasti ja vapaus\nihmiskaupan verisestä tahrapilkusta tervehti maata brittiläisen\nkansakunnan lahjana. Voin vakuuttaa, että ensimmäinen tykkien jyske,\njoka ilmoitti sinetöidyn ystävyyden, ilahdutti sydäntäni enemmän kuin\ntuhansien lahja.\"\n\nKun Radama näki Englannin kuninkaan Yrjö IV:nnen lähettämät lahjat,\nniin hän kutsui perheensä ja upseerinsa esille ja huudahti heille:\n\"Minä olen Englannin kuninkaan lapsi, eikä minulla ole mitään\npelättävää, kun minulla nyt on sellainen ystävä.\" Ja toisella kertaa\nhän huudahti: \"Opettakaa minun kansaani, ja minä olen ikuisesti\nTeidän!\"\n\n_7. Kun vanhurskauden aurinko koittaa yli madagassien maan._\n\nJo ennen kuin edellämainittu Englannin ja Radaman välinen sopimus\noli lopullisesti vahvistettu, lähetti Lontoon Lähetysseura jalon\nFarquharin pyynnöstä lähetyssaarnaajia Madagaskarille. Ensiksi\ntuli _Le Brun_ valiten asemapaikakseen Mauritiuksen, niissä oli\npaljon madagassilaisia orjia. Siellä hän ryhtyi valmistaviin\ntoimenpiteisiin evankeliumin levittämiseksi suurelle pääsaarelle.\nHäntä seurasivat helmikuussa 1818 _David Jones_ ja _Thomas Bevan_\nperheineen. He astuivat maihin Tamataven satamakaupungissa, mistä\nsitten lähtivät Monarezoon, jossa avasivat koulun. Heidät otettiin\nerittäin ystävällisesti vastaan, mutta he sortuivat pian pelättyyn\nMadagaskarin kuumeeseen. Ainoastaan Jones jäi eloon. Kuumehoureissaan\nsanoi Bevan usein Jonesille: \"Minä kuolen varmasti, mutta sinä toivut\nja jatkat työtäsi ja saavutat vihdoin menestystä.\" Lisäksi tulivat\nEnglannista sisarukset _Griffith_.\n\nHeidän kuolemansa johdosta kirjoittaa _Eppler_ Madagaskarin\nmarttyyrihistoriaa käsittelevässä teoksessaan:\n\n\"On kärsimyksen ja uhrin sankaruutta, joka ei ole vähemmässä määrin\nsuurta kuin voittavien tekojen. Kaatuneiden ruumiiden yli menevät\ntaistelutoverit voittoon; niin maailman valtakunnissa, niin meidän\nJumalamme valtakunnassa.\"\n\nPari vuotta myöhemmin alettiin lähetystyö Antananarivossa,\nMadagaskarin pääkaupungissa, joka sijaitsee korkealla\nvuorenkukkulalla karussa ympäristössä saaren keskisessä vuoristossa.\nKuningas otti lähetyssaarnaajat vastaan erinomaisen ystävällisesti\nja suurin kunnianosoituksin. Hastie kuvailee tällöin tunteitaan\nseuraavasti:\n\n\"Kun silmäilin Englannin lippua ja sitä iloisin ilmein katselevaa\nkansaa, niin sydämeni oli täynnä riemua ja silmäni kyyneleitä. Laaja\novi on avattu kristinuskolle. Mahtava kuningas on orjakauppiaiden\nsuosimisen sijaan tullut lähetyksen suojelijaksi.\"\n\nKuningas kirjoitti mainitulle lähetysseuralle ranskankielisen\nkirjeen, jossa hän pyysi lisää lähetyssaarnaajia ja käsityöläisiä.\nLisäksi matkusti hänen lankonsa, prinssi Rataffe, Lontooseen vieden\nmukanaan edellämainitun kirjeen ja kymmenen nuorukaista saamaan\nsiellä kasvatusta ja ammattiopetusta. Samanlainen nuorukaisjoukko\nlähetettiin Mauritiukselle samassa tarkoituksessa. Kuninkaallisen\nperheen omat lapset, niiden joukossa 6-vuotias perintöruhtinas,\nRataffen poika, tulivat kouluun ja kuningas oli mieskohtaisesti\nmukana laskemassa uuden koulurakennuksen peruskiveä.\n\nMaaseudulla asukkaat sensijaan katselivat koulua suurella\nepäluulolla, sillä he pelkäsivät koulun vieroittavan lapset\nvanhemmistaan ja saattavan ne orjakauppiaiden käsiin. Heidän pelkonsa\noli niin suuri, että toiset tekeytyivät lapsettomiksi; toiset toivat\nlapsensa kouluun likaisissa ryysyissä ja kasvot noettuina, jotta he\nolisivat näyttäneet siinä määrin typeriltä, että kaikki koulunkäynti\noli hyödytöntä; muutamat kätkivät lapsensa riisikuoppiin,\njolloin monet tukehtuivat. Vasta kun kuningas rohkaisi kansaa ja\nkuningattaren äiti uhkasi lasten vanhempia ankarilla rangaistuksilla\naina orjaksi myymiseen asti, rauhoittuivat mielet.\n\nKoulurakennus, johon mahtui noin 60 lasta, tuli pian liian ahtaaksi.\nLähetyssaarnaajat kääntyivät huolestuneina kuninkaan puoleen. Tämä\nvastasi aito madagassilaiseen tapaan: \"Radama sanoo: Elä kauan\nystäväni ja älä ole levoton! Minä tahdon rakentaa sinulle sellaisen\ntalon kuin sinä haluat, jos minun väkeni osaa rakentaa sen. Mutta jos\ntahdot sentapaisen kuin on Mauritiuksella, -- kuka osaa rakentaa sen?\nJos löydät siihen soveliaan miehen, niin tahdon toimittaa sinulle\npuut. Näin sanoo hyvä ystäväsi Radama Mandshaka\" (s.o. kuningas). Ja\nhän tekikin sen toimittaen miehiä ja varustaen ne elintarpeilla.\n\nEnglannista tuli lisäksi lähetyssaarnaaja _Jeffrey_ ja neljä\nkäsityönopettajaa. Ja nyt voitiin aloittaa koulutyö myös lähiseudulla\npääkaupungin ulkopuolella. Jeffrey kuvailee tällaista saarnamatkaa.\n\n\"Aamupäiväjumalanpalveluksen jälkeen jätin talon lähteäkseni kahden\ntunnin päässä olevaan kylään. Tiellä kohtasin joukon miehiä,\njotka olivat menossa metsään noutamaan puita kuninkaalle. Tahdoin\nkäyttää hyväkseni tilaisuutta ja kysyin heiltä, voisivatko he\nseisoa hiljaa muutaman hetken, jotta voisin puhua heille Jumalasta.\nHe vastasivat myöntäen, ja minä puhuin heille maailman suuresta\nLuojasta, Hänen voimastaan, viisaudestaan ja hyvyydestään, sitten\nihmisen lankeemuksesta ja Lunastajan välttämättömyydestä, sen jälkeen\nKristuksesta itsestään ja Hänen lunastustyöstään ja alttiista\nhalustaan pelastaa kaikki, jotka tulevat Hänen luokseen. Sadat\nkuuntelivat tarkkaavaisesti ja silminnähtävällä mielenkiinnolla.\nJospa näyttäytyisi todeksi, että hyvä siemen on langennut hyvään\nmaahan!\"\n\nMutta Jeffreyn siunattu päivätyö ei ollut pitkäaikainen: jo\n1925 hänen oli pakko lähteä virkistysmatkalle Mauritiukselle\npuolisonsa sairauden vuoksi. Matkalla kuoli hänen tyttärensä, ja\nmuutama päivä myöhemmin hänet laskettiin itsekin Intian valtameren\nleppoisiin laineisiin odottamaan vanhurskasten ylösnousemusta. Kun\nhän tunsi loppunsa lähenevän, niin hänen vaimonsa kysyi häneltä:\n\"Oletko turvallisella mielin katsellessasi kuolemaa?\" -- \"Hyvin\nturvallisella\", vastasi väsynyt pyhiinvaeltaja, \"Kristus on hyvin\nkallis. Rakastan sinua ja lapsia, mutta Vapahtajaani rakastan\nenemmän. Hänen luonansa oleminen on oleva paljon parempi. Minä jätän\nsinut Jumalan haltuun, joka on orpojen isä ja leskien tuomari.\"\n\nMutta työ meni eteenpäin ja Englannista tuli uusia lähetyssaarnaajia:\n_David Johns, Cameron, Cummins_ ja _Freeman_ puolisoineen.\n\nTyö oli vielä perustavaa laatua. Maan kieli muovailtiin\nkirjakieleksi, laadittiin koulukirjoja, käännettiin pienempiä\nkristillisiä kirjasia ja lauluja madagassien kielelle sekä samoin\nosia raamatusta. Ja niiden painattamiseksi perustettiin kirjapaino.\n\nJumalanpalvelukset oli aluksi pidetty englanninkielellä, joka myös\noli oppiaineena pääkaupungin kouluissa. Mutta pian otettiin niissä\nkäytäntöön kansan kieli. Kuninkaallisen perheen jäseniä oli mukana\nnäissä juhlallisissa tilaisuuksissa, joissa koululapset lauloivat\noppimiaan lauluja.\n\nJa kristinuskon ja kristillisen sivistyksen uudestiluovat voimat\nalkoivat tuntua kaikilla julkisen elämän aloilla. Elinkeinojen\nkohottamista ja ammattiopetusta harrastettiin, ryöväykset, tappelut\nja väkivallanteot kiellettiin ja samoin lakkautettiin julma\ntapa surmata kaikki n.s. onnettomuuspäivinä syntyneet lapset.\nLaiskuutta, varkautta ja muita paheita ja pakanallisia tapoja vastaan\ntaisteltiin. Vain tangiinan käyttö jäi edelleenkin voimaan. Melkein\nkoko saari tunnusti kuninkaan ylivallan. Palatessaan voittoisalta\nsotaretkeltä Pohjois-Sakalavan maasta kuningas sanoi suuressa\nkansankokouksessa:\n\n\"Koko saari on nyt minun, yhden kuninkaan hallitsema, samojen lakien\nalainen ja velvollinen tekemään samaa palvelusta. Tämän jälkeen ei\nole enää mitään sotia. Kiväärit ja keihäät voivat nyt nukkua. Minä\nolen orpojen isä, leskien ja sorrettujen suojelija, pahan ja jokaisen\nvääryyden kostaja, kaiken hyvän ja oikean palkitsija. Täällä on\nsotilaita kukistamaan kapinoita, jos niitä nousisi ja suojelemaan\nteitä ja teidän lapsianne, teidän elämäänne ja omaisuuttanne. Itsenne\nvuoksi täytyy teidän nyt tehdä työtä, rakentaa autiota maata ja\nviljellä, mikäli voitte, riisiä, vehnää, ohraa, maniokkia, perunoita,\npuuvillaa, hamppua, pellavaa ja äsken maahan tuotua silkkiä. Ellette\nte muokkaa maata, niin te olette niinkuin pienet härät teidän\nedessänne, isättömiä ja äidittömiä tahi muutoin ilman ketään, joka\nteistä huolehtii. Kaislat kasvavat maasta (niitä käytetään siellä\nhyvin paljon mattojen punomiseen), mutta kultaa ja hopeaa ei sada\nteille taivaasta.\"\n\nMutta pakanuus nosti päätään uhkaavana, ja kuningas lähetti\nlähettiläitä lähetyssaarnaajain luo kehoittamaan heitä menemään\nhitaammassa tahdissa eteenpäin, koskapa he muutoin kääntävät koko\nmaailman ylösalasin, eikä hän enää tunne itseään täysin turvalliseksi\nvaltakunnassaan.\n\nTämä painostus oli heille kuitenkin suureksi siunaukseksi, sillä\nse pakotti heidät syventämään työtään ja etsimään apua elävältä\nJumalalta rukouskokouksissa. Näitä kokouksia alettiin pitää elokuussa\n1826 etupäässä nuorisoa varten. Lapsellisen yksinkertaisesti ja\npalavasti he rukoilivat siunausta maalleen ja kansalleen. Ja\npakanainkin oli pakko tunnustaa, että kristillisyys on elävä voima.\nNiinpä kaupungin maaherra, joka kuninkaan edustajana oli ollut mukana\neräässä koulun tutkintotilaisuudessa, kutsui kokoon kansankokouksen,\njossa hän kuninkaan nimessä puhui lasten vanhemmille ja piirikuntien\npäälliköille kehoittaen heitä muistamaan velvollisuuksiaan \"valkoisia\nihmisiä\" kohtaan, joista monet olivat kuolleet työssä heidän ja\nheidän lastensa hyväksi ja joiden luut nyt lepäsivät vieraan maan\npovessa kaukana isiensä maasta. Ja helmikuun 28 p:nä 1826 Radama\nmyönsi kansalleen tärkeän oikeuden: jos joku tahtoi tulla kastetuksi\ntahi siunatuksi kristilliseen avioliittoon, hänellä on vapaus toimia\nvakaumuksensa mukaan.\n\nTämä oli Radaman viimeinen ylevä valtioteko kristinuskon hyväksi,\nsillä jo seuraavan heinäkuun 27 p:nä hän kuoli.\n\nKuninkaan oma kohtalo oli traagillinen: hän oli avannut valtakuntansa\nKristuksen evankeliumin elvyttäville säteille, mutta sulkenut oman\nsydämensä. Hän oli Madagaskarin siihen asti suurin hallitsija:\nmies, joka voitti maailman, mutta ei voinut voittaa itseään. Tässä\nsuhteessa hän muistuttaa paljon Aleksanteri Suurta. Edellisenä\nkeväänä hän vietti useita kuukausia Tamatavessa yöllisissä\njuomingeissa ja kemuissa. Sieltä hän palasi murtuneena miehenä ja\nkuoli keskellä parhainta ikäänsä vain 36 vuoden ikäisenä.\n\nHänen tomumajansa kätkettiin hopeaiseen arkkuun, jonka\nvalmistamiseksi oli sulatettu 14,000 dollaria. Siihen oli kaiverrettu\nkirjoitus:\n\n_Tananarivo, elokuun 1 p. 1928. Radama Mandsliaka, jolla ei ollut\nvertaistaan ruhtinaitten joukossa, saaren itsevaltias hallitsija_.\n\nNyt käännettiin lehteä Madagaskarin kristillisen kirkon historiassa.\nJumalan valtakunnan jalo siemen oli kylvetty madagassien maan\nmuohkeaan multaan toivojen keväänä, jolloin Jumalan armon aurinko\nylhäältä ja ruhtinaallisen suosion ja onnen aurinko alhaalta olivat\nkilvan syleilleet maata troopillisella hehkullaan. Nyt koitti aika\nkastella Jumalan peltoa jaloimmalla kasteella: pyhien marttyyrien\nverellä. Se tapahtui, kun valtaistuimelle nousi Radaman puoliso ja\nseuraaja _Ranavalona I_.\n\nTähän asti oli kylvetty ilolla ja riemulla. Nyt kylvettiin verellä ja\nkyynelillä.\n\n\n\n\nII. Vainojen aika.\n\nA. KUN POHJOISTUULI PUHALTAA YRTTITARHAAN.\n\n\n_1. Verinen alkusoitto._\n\nRanavalona on kirjoittanut nimensä verellä Madagaskarin historiaan\nja uudenajan lähetyshistoriaan. Ollen täydellinen tyranni ja\nhirmuvaltias hän näytti elämässään seuraavan periaatetta:\nvihatkoot minua, kunhan vain tottelevat! Verinen oli hänen tiensä\nvaltaistuimelle, ja verinen se oli koko hänen hallituksensa ajan\npienempiä väliaikoja lukuunottamatta.\n\nRadama oli määrännyt seuraajakseen serkkunsa _Rakatoben_, prinssi\nRataffen pojan, joka oli saanut opetusta lähetyskoulussa. Ranavalona\nsurmautti heidät molemmat. Nuoren perintöruhtinaan silmäin edessä\nkaivettiin hänen hautansa. Hän pyysi ensin saada rukoilla. Se\nmyönnettiin hänelle, ja sitten hänet pistettiin kuoliaaksi. Rataffe\noli Tamalaven valtionhoitaja. Yhdessä puolisonsa kanssa hänet\nkutsuttiin hoviin, missä hänet pistettiin kuoliaaksi keihäällä.\nHänen siunatussa tilassa oleva puolisonsa kidutettiin kuoliaaksi\nnälällä, samoin kuin Radaman veli _Ratafikia_. Rataffen puolison\näiti karkoitettiin vartioituna ruttoalueelle, missä hän hitaasti\nkuoli tuskaan, kuumeeseen ja nälkään. Raa'at vartijat kiduttivat\nhäntä sanomalla, että siellä on pyöveli, tahi kysymällä häneltä\ntahtoiko hän mieluummin kuolla sisällä vaiko ulkona taivasalla.\nHänen veljensä _Andrianilana_ lävistettiin keihäällä. Monet Radaman\nkenraaleista, käskynhaltijoista ja seuralaisista ammuttiin, kuten\nesim. _Rafaralahi_, Foule Pointin oivallinen päällikkö. Yleensä\nnäytti Ranavalona tahtovan surmata \"kaiken kuninkaallisen siemenen\",\nkuten Atalja, Israelin julma kuningatar muinoin.\n\nMutta häneltä eivät olleet turvassa edes hänen omat suosikkinsa.\nNiinpä hän, vallankaappausta peläten, surmautti oman rakastettunsa\n_Andriamihadshan_, erään korkeimmista upseereistaan, joka oli ollut\nhänen uskollinen auttajansa. Juovuspäissä hän lausui lemmikkinsä\nkuolemantuomion. Myöhemmin hän katui tekoaan ja pelkäsi yötä päivää.\nHän kaivautti suosikkinsa ruumiin ylös useamman kerran ja poltatti\nhänet vihdoin. Samoin hän surmautti hänen puolisonsa, sisarensa ja\nerään orjattarensa.\n\nHänen lähimpinä luottamusmiehinään olivat veljekset _Rainiharo_\nja _Rainimaharo_, edellinen sotilaskomendantti, jälkimmäinen\npalatsivirkamies. Heidän johdollaan tehtiin ryöstöretkiä milloin\netelään milloin länteen. Miehet tapettiin, naiset ja lapset otettiin\norjiksi ja karja ajettiin pääkaupunkiin, missä kuningatar sitten\nmyytti sen. Näin hävitettiin kyliä ja kokonaisia alueita. Petomaiseen\njulmuuteen yhtyi tällöin usein pirullinen viekkaus ja kavaluus, kuten\nseuraavat esimerkit osoittavat.\n\nRainiharo teki sotaretken etelään. Siellä hän kutsui erään kylän\nmiehet aukealle paikalle yhteiselle juhla-aterialle. Kun kylän miehet\nistuutuivat, antoi hän sotilaille merkin sitoa vieraat, viedä ne pois\nja pistää kuoliaaksi. Vaimot ja lapset joutuivat orjina sotamiesten\nsaaliiksi.\n\nToisessa paikassa hän heitätti kaikki kylän miehet syvään kuoppaan,\nantoi heidän olla siellä kaksi vuorokautta ilman ravintoa ja\nristiinnaulitutti ne sitten kylän ympäri. Kun naiset valittivat:\n\"Tämä maa on meidän miestemme, isäimme ja veljiemme, jotka te olette\nsurmanneet meidän silmäimme edessä, ja nyt tulee meidän seurata teitä\nImerinaan elääksemme ja kuollaksemme siellä\", tekivät sotamiesten\nkeihäät, pian lopun valituksista. Lasketaan, että Ranavalonan 10-12\nensimmäisen hallitusvuoden aikana surmattiin noin 100,000 ihmistä.\nPalautettiin jälleen julma tapa surmata n.s. onnettomina päivinä\nsyntyneet lapset, ja tangiina pääsi laajaan käytäntöön, sillä\nkuningatar tahtoi puhdistaa maan perusteellisesti. Noituus kukoisti,\nja epäjumalille uhrattiin runsaita uhreja.\n\nKesäkuun 12 p:nä 1829 Ranavalona kruunattiin suurin juhlallisuuksin\nja pakanallisella loistolla ja komeudella Madagaskarin\nkuningattareksi. Seisoen pyhällä kivellä hän piti kädessään\nepäjumalia ja sanoi: \"Teidät olen minä saanut esi-isiltäni. Minä\nluotan teihin, tukekaa sentähden minua.\"\n\nRanavalona katkaisi suhteensa Englantiin. Hän ei edes ottanut\nvastaan mainitun suurvallan edustajaa _Lyallia_, vaan kohteli\nhäntä häpeällisesti. Eräänä päivänä tuli Lyallin palatsiin joukko\nRamahavali epäjumalan pappeja ja palvelijoita jokaisella kädessään\nkäärme. He raastoivat asiamiehen asunnostaan, pitelivät häntä\npahoin ja vangitsivat erään hänen palvelijansa syyttäen asiamiestä\nnoituudesta sekä siitä, että hän oli mennyt ratsain erääseen kylään,\njonka epäjumala ei sallinut hevosen eikä sian läheisyyttä. Myös\nsyytettiin hänen palvelijoitaan siitä, että he olivat pyydystäneet\nhyönteisiä ja käärmeitä. Lyall lähti pois saarelta ja tuli\nmielipuoleksi pahoinpitelyn johdosta sekä kuoli vähän senjälkeen\nMauritiuksella.\n\nOlisi kuitenkin täydellinen erehdys luulla, että Ranavalona olisi\nollut Neron kaltainen hurjimus, joka oli julma julmuuden itsensä\nvuoksi. Hän oli päinvastoin harvinaisen tarmokas ja lujatahtoinen\nnainen, jolla oli selvä pää ja kylmä järki, johon yhtyi väkevä\naistillisuus ja intohimoinen voima. Äärimmäisen jyrkällä\njohdonmukaisuudella hän ajoi läpi tahtonsa ja seurasi omaksumiaan\nsuuntaviivoja. Hänen suuri puutteensa oli, että hänen sielunsa oli\nkokonaan vieras kaikelle länsimaalaiselle, että hän oli pakana\nsydämeltään ja sielultaan ja että hän intohimoisen luonteensa koko\nvoimalla riippui kiinni vanhoissa epäjumalissa ja noituudessa.\nSellaisena hän oli erinomainen ase taantumuksellisen ja pakanallisen\nhovipuolueen käsissä.\n\nKesti kuitenkin useita vuosia ennenkuin hän ryhtyi jyrkkiin\ntoimenpiteisiin kristinuskoa vastaan. Hän oli aivan liian viisas ja\nkaukonäköinen, jotta hän olisi voinut olla käsittämättä niitä suuria\nyleissivistyksellisiä etuja, jotka seurasivat lähetystyötä. Tästä\njohtui se näennäinen ristiriita, että samalla kuin hän koetti estää\nja vaikeuttaa lähetystyön puhtaasti hengellistä puolta, hän ainakin\naluksi salli yleissivistyksellisen toiminnan.\n\n_2. Kyynelkylvöä myrskyn edellä._\n\nEnsimmäinen isku kristinuskoa vastaan oli se, että sotaväkeen\notettiin 700 maakalaista opettajaa ja oppilasta. Tämä toimenpide\nherätti lasten vanhemmissa sen käsityksen, että koulunopetusta\nannettiin vain valtion tarkoitusperiä silmällä pitäen, ja oppilasluku\nväheni melkein puolella. Tällä teolla oli myös omat hyvät puolensa,\nsillä kristityt sotilaat ja upseerit olivat suolana sotajoukossa ja\nvaikuttivat hillitsevästi yleiseen julmuuteen ja tapojen raakuuteen.\n\nHovisuru vaikutti myös ehkäisevästi kristillisyyden levenemiseen,\nsillä silloin olivat kielletyt kaikki julkiset jumalanpalvelukset\nkaupungeissa ja maaseudulla. Mutta jumalanvaltakunta meni kuitenkin\neteenpäin voimalla. Kun suullista julistusta vaikeutettiin, niin\nlähetyssaarnaajat keskittivät voimansa sitä enemmän kirjalliseen\ntyöhön, joka, jos mikään, oli tulevaisuuden työtä. Englannista\nsaapui kunnollinen kirjanpainaja _Baker_, joka painoi jo valmiin\nUuden Testamentin käännöksen, niin että tämä kristinuskon peruskirja\nilmestyi kokonaisuudessaan madagassien kielellä maaliskuussa 1830.\nSitäpaitsi oli valmisteilla useita Vanhan Testamentin kirjoja.\nMainittuna vuotena painettiin kaikkiaan 5,000 kpl. Uutta Testamenttia\nja 2,000 yksityistä evankeliumia, puhumatta muusta kirjallisuudesta.\n\nSananjulistusta ja varsinkin sielunhoitoa harrastettiin innolla.\nHeinäkuussa 1830 Baker kirjoitti: \"Keskusteluja uskonnon asioista\nmaakalaisten kanssa on usein, ja evankeliumin julistus tunkeutuu\nyksityisten omiintuntoihin vakuuttavalla voimalla. Minun paras\npainajani, muuan orja, on täynnä pelastuksen riemua Kristuksessa ja\nylistää sitä jokaiselle. Meidän johdossamme on 2,500 lasta (vuoden\n1828 lopulla oli ollut yli 40 koulua ja niissä noin 5,000 oppilasta),\nja on hyvin ymmärrettävää, että tunnemme vastuunalaisuutemme tämän\ntyön suhteen kasvavan muistaessanne sanaa: 'Tee kaikki, mitä kätesi\nvoi voimallasi!'\"\n\nToukokuun 29 p:nä 1831 kastettiin ensimmäiset uskovaiset Jeesuksen\nkuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuteen. Kastettujen joukossa\noli mm. noita, jolle annettiin nimi Paavali ja hänet tunnettiin\nkristittyjen kesken nimellä \"Noita Paavali\". Hän ja hänen vaimonsa\nolivat molemmat vakavia ja hurskaita kristittyjä. Eräs kastetuista\nkirjoitti:\n\n\"Minä toivoisin voivani vihkiä Jeesukselle itseni, sekä sieluni\nettä ruumiini, jotta voisin palvella Häntä kaikissa asioissa Hänen\nmielensä mukaan, ja minä rukoilen Jumalaa, että Hän tukisi minua\nsellaisessa antaumuksessa Jeesukselle Pyhän Henkensä kautta, jotta\nvoisin rakastaa Jeesusta kaikesta sydämestä, kaikesta sielusta ja\nkaikin voimin, että voisin palvella Jeesusta siihen asti kuin kuolen\".\n\nSaman vuoden elokuussa järjestettiin äsken kastetut kristilliseksi\nseurakunnaksi, josta tuli Madagaskarin marttyyrikirkon emäseurakunta.\n\nMutta vaimon siemenen vanha verivihollinen ei voinut sallia\nsanan näin rauhassa kasvaa ja kantaa hedelmää, vaan ryhtyi\nvastatoimenpiteisiin. Lähin aihe oli seuraava.\n\nMuutamat ylhäiset virkamiehet ja kuninkaallista perhettä lähellä\nolevat henkilöt olivat ilmoittaneet tahtovansa tunnustaa julkisesti\nkristillisen uskonsa ja liittyä kasteen kautta kristilliseen\nseurakuntaan. Kun tämä tuli kuningattaren tietoon, niin hän näytti\npaheksumisensa teossa. Sillä tekosyyllä, että Radama oli muka\nkieltänyt Imerinassa viinin käytön, hän kielsi sen käyttämisen\nEhtoollisessa. Kristityt käyttivät nyt vettä. Jonkun aikaa senjälkeen\nkiellettiin kaste sotilashenkilöiltä ja koulujen oppilailta ja samoin\nHerran Ehtoollinen. Ennenkuin vuosi oli kulunut umpeen kiellettiin\nkaste ja Herran Ehtoollinen kaikilta alamaisilta. Kouluja suosittiin\nvielä niiden maallisten tarkoitusperien vuoksi, mutta vuoden\n1832 lopulla kuningatar antoi määräyksen, että kaikki 13 vuotta\nvanhemmat oppilaat tuli ottaa sotaväkeen. Monet vanhemmat ostivat\nnyt orjalapsia ja lähettivät ne kouluun. Asia ei korjaantunut siten,\nsillä tästä lähtien kiellettiin opettamasta orjia lukemaan. Jos joku\norjain omistaja salli sen, niin hänet itse oli myytävä orjaksi.\n\nKaiken kukkuraksi oli useitten lähetyssaarnaajani poistuttava maasta.\n\nMutta Jumalan väkevän ja uudestisynnyttävän armon kautta oppilasluku\nlisääntyi ja kirjain luku kasvoi. Vuoden 1835 alkuun, josta tuli\nsuurten vainojen alkuvuosi, oli lähetyskoulujen läpi käynyt\nkokonaista 15,000 oppilasta ja enemmän kuin 30,000 maakalaista yli\nkoko maan oli oppinut lukemaan. 1,500 oppilasta oli suorittanut\nkäsityölähetyssaarnaajain työhuonekurssin. Sitäpaitsi oli erityisiä\nraamattuluokkia, joissa luettiin Pyhää Raamattua. Lähetyssaarnaajat\nkiertelivät laajalti maassa, ja epäjumalanpalvelus alkoi rappeutua.\nIhmiset viskelivät pois taikakalujaan ja polttivat epäjumalankuviaan\ntahi toivat ne näkyväiseksi vakuudeksi lähetyssaarnaajille tullessaan\npyytämään lisäopetusta. Seuraava pikkukertomus valaisee silloisia\noloja.\n\nMuuan nuori orja, _Rabenohadsha_, oli saatellut herransa poikaa\nlähetyskouluun. Näin hän joutui kristinuskon vaikutuspiiriin.\nEvankeliumin valon loisteessa hän oppi tuntemaan itsensä kadotetuksi\nsyntiseksi ja samalla hän löysi Kristuksessa Vapahtajan, joka\nrakastaa ja armahtaa myöskin kurjaa orjaa. Usein hänellä oli tapana\nsanoa: \"Minä olen vain orjaraukka, mutta kuitenkin rohkenen luottaa\nsiihen, että minäkin saan rakastaa Herraa Jeesusta.\" Kasteessa\nhänelle annettiin omasta pyynnöstään nimi Ra-poor negro [Etutavu\n_Ra_ nimen alussa ilmoittaa sanan olevan erikoisnimen. Poor-negro\n(neekeriraukka) englanninkielisen kirjasen kansilehden mukaan.]. Kun\nhäneltä sitten kysyttiin, miten hän oli ottanut niin eriskummallisen\nnimen, niin hän vastasi: \"Minä olen painossanne nähnyt\npuuleikkauksella varustetun lentolehtisen nimeltä 'Poor-Negro', missä\nneekeriraukka notkistaa polvensa ja kohottaa katseensa taivaaseen, --\nja silloin olen ajatellut, että tahtoisin tulla hänen kaltaisekseen\nja siksi otin tämän nimen.\" Hänet lähetettiin sittemmin opettajaksi\n25 tunnin matkan päässä pääkaupungista olevaan kouluun. Siellä hän\npäätti juoksunsa. Madagaskarikuume tempasi hänet. Sairaana ollessaan\nkuultiin hänen usein huudahtavan: \"Minä menen Jehova-Jeesuksen luo,\nJeesus pitää minusta kiinni; en pelkää mitään.\"\n\nHänen turvallinen kuolemansa oli jotakin tavatonta. Tavallisesti\nkuolevat, kun heidät laskettiin kuolinvuoteelle, huusivat epätoivon\nahdistuksessa samalla kuin suuret kyyneleet vierivät alas heidän\nposkiltaan: \"Minä kuolen, minä kuolen, minä kuolen; oi isä, oi äiti,\nminä kuolen!\"\n\nTällaisten olojen vallitessa ei ole ihmeellistä, että\nlähetyssaarnaajat riemua uhkuvin rinnoin kirjoittivat johtajilleen\nkotimaahan:\n\n\"Me katselemme ihmetellen ja riemuiten työtämme, ja se puristaa\nusein rinnastamme huudahduksen: tämä on Jumalan sormi. On vaikeata\nmääritellä täsmälleen niiden lukua, joita uskonto on koskettanut.\nMutta meillä on syytä otaksua, että monet ovat autuaasti kääntyneet\nJumalan luo, että vielä useammat ovat täysin vakuutettuja\nepäjumalanpalveluksen ja noituuden hulluudesta ja että suuri joukko\non ryhtynyt tutkimaan. Saarnattua sanaa kuunnellaan tarkkaavaisesti,\nRaamattua tutkitaan ahkerasti. Viikon kuluessa pidetään kaupungissa\nuseita raamattukokouksia. Siellä on rukouksen henki, ja se kasvaa\nmaakalaisten keskuudessa. Nämä kokoukset he itse aloittavat omissa\nasunnoissaan ja johtavat niitä omasta halustaan ja sisäisimmästä\nvelvollisuuden tunnosta, käyttäen kaikkia heidän käytettävissään\nolevia varoja, jotta Jumalan ja iankaikkisen elämän tunto leviäisi\nheidän ympärillään. Jumala näyttää ilmoittavan armoneuvonsa tätä\nkansaa kohtaan siten, että Hän herättää heidän omasta keskuudestaan\nmiehiä, jotka jatkavat Hänen työtään, samalla kuin Hän täyttää työnsä\ntarpeet ja meidän työmme puutteellisuuden.\"\n\nTällä kannalla olivat asiat Jumalan viinimäessä madagassien maassa\nsilloin, kun puhkesi vainonmyrsky, jonka ukkosen jylinä oli monin\nverroin ankarampi ja jonka salamat leimahtelivat monin verroin\npelättävimpinä kuin ne majesteetilliset luonnonilmiöt, jotka\npainostuttavan troopillisen kuumuuden vallitessa tärisyttävät maata\nsadeajan alkaessa kallioharjanteilla Antananarivossa, \"tuhansien\nkaupunkien kaupungissa\", jonka kuninkaallisen palatsin reunuslista\noli puhdasta hopeaa ja jonka katonharjalla hova-kansan ylväs\nvaltakunnan vaakuna, kultainen kotka, levitteli siipiään valmiina\nlentoon.\n\n_3. Kun vainon myrsky puhkeaa ja pitkäisen jylinä täyttää madagassien\nmaan._\n\nEdellisessä luvussa on mainittu muutamia Ranavalonan toimenpiteitä\nkristinuskoa vastaan. Mutta ne olivat kaikki sangen hillittyjä ja\nmaltillisia. Kuningatar ja pakanallinen puolue ajattelivat niiden\ntehoavan. Siinä he kuitenkin erehtyivät. Ja kun kristillisyys yhä\nvain kasvoi ja varttui ja kun pakanuuden valta alkoi horjua, niin\ntaistelu kristinuskoa vastaan sai vähitellen äärimmäisen katkeran\nleiman ja iskut seurasivat siinä toisiaan samalla johdonmukaisuudella\nkuin aikoinaan Deciuksen ja Diocletianuksen vainoissa. Yhtäläisyys\non niin suuri, että tekisi melkein mieli sanoa, että pakanallinen\npuolue oli menettelytavoissaan pitänyt mainittuja alkukirkon vainoja\nesikuvinaan, jopa suorastaan jäljitellyt niitä, mikä kuitenkin\nolosuhteisiin katsoen lienee vähemmän otaksuttavaa.\n\nToinenkin merkillinen yhtäläisyys on näiden vainojen välillä:\nniiden syyt. Niin hyvin Roomassa kuin Antananarivossa pidettiin\nkristinuskoa, valtiolle vihamielisenä ja vaarallisena mahtina, joka\nvaltakunnan onnen ja yhteyden nimessä oli raivattava pois maan\npinnalta.\n\nKolmantena rinnakkaiskohtana voitaisiin mainita näiden vainojen\näärimmäinen rajuus ja hurjuus. Kummassakin tapauksessa on\nkysymyksessä jättiläismäinen henkien kamppailu. Armoa ei anneta eikä\npyydetä. Siinä kohtaavat toisensa elämän suurella areenalla historian\nsuurimmat antagonistit, vastustajat. Toisaalla siveellisesti\npuhdas, jalo ja henkevä kristinusko; toisaalla hillitön, raaka\nja aineellisiin voimakeinoihin turvautuva riutuva pakanuus.\nToista johtaa ylhäisellä valtaistuimella istuva, Voiman oikealle\npuolelle koroitettu kirkastettu Kristus; toista pimeyden ruhtinas\nLucifer, Hänen iankaikkinen kadehtijansa ja kilpailijansa. Se, mitä\naineen maailmassa tapahtuu, on vain heijastusta toisen maailman\ntodellisuuksista. Ja tämä seikka myös selittää sen äärimmäisen\nkatkeruuden ja raivon, jolla pimeyden vallat työskentelevät\ntällaisissa tapauksissa.\n\nLähdemme nyt tarkastamaan lähemmin kohta kohdalta niitä syitä,\njotka aiheuttivat tämän verisen näytelmän, jonka johtavana sieluna\noli pakanallisen puolueen vaikutusvaltaisin mies, pääministeri\n_Ratsimanisa_.\n\nMuuan nuori kristitty nimeltä _Andriatsoa_ teki työtä riisipellollaan\nepäjumalille pyhitettynä päivänä. Pakanat huomauttivat siitä hänelle\nvaatien häntä lopettamaan työnsä. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan\nalkoi puhua heille epäjumalanpalveluksen typeryydestä ja hulluudesta.\nPakanat raivostuivat ja ilmoittivat epäjumalan tahdon olevan, että\nhänet hakattaisiin palasiksi, sillä muussa tapauksessa uhkasi riisiä\nkato. Asia alistettiin kuningattarelle, joka määräsi toimitettavaksi\ntangiinan. Nuorukainen kesti sen onnellisesti kaikkien kristittyjen\nriemuksi ja vastustajain harmiksi. Kun hän sitten muutamia päiviä\nmyöhemmin maan lavan mukaan tuli kantotuolissa kaupunkiin, niin,\nvaromattomasti kyllä, suuri joukko kristittyjä seurasi häntä\npuettuina valkoisiin lamboihin, -- madagassilaiseen surupukuun.\nKuningatar katseli kulkuetta etäältä ja lausui syvän valittelunsa\nsen johdosta. Sattui sitten toinen tapaus, joka herätti vieläkin\nsuurempaa huomiota.\n\nEräs epäjumalanpappi sai kuulla evankeliumia toiselta kääntyneeltä\npapilta. Se teki häneen syvän vaikutuksen. Odottamatta syvempää\nperehtymistä jumalalliseen totuuteen hän alkoi julistaa osittain\nhyvinkin epäraitista sanomaa, jonka sisältö oli seuraava:\nkuningattaresta tulee koko maan hallitsijatar, kuolleet heräävät\nja elävät eivätkä milloinkaan kuole, kaikki saavat elää rauhassa\nja onnessa, ei ole tangiinaa, noituutta, sotaa eikä murhia. Ja\njulistuksensa vakuudeksi hän otti juhlallisen asenteen: 'Jumala on\nopettanut meille nämä asiat ja Jumala ei voi valehdella. Me annamme\npäämme pantiksi, jos se ei ole totta, mitä me sanomme.' Syksyllä 1834\nhän pääsi seuralaisineen kuningattaren puheille.\n\nKun hän opetti kaikkien yhdenvertaisuutta, niin häneltä kysyttiin,\nolivatko Mosambikin orjat samaa alkuperää kuin Madagaskarin\nasukkaat. Hän vastasi myöntäen. Silloin kuningatar tuomitsi hänet\nja kolme hänen seuralaistaan kuolemaan. Heidät heitettiin suin päin\nriisikuoppaan ja valettiin kiehuvalla vedellä, minkä jälkeen kuoppa\ntäytettiin. Hänen 17 seuralaistaan tuomittiin suorittamaan tangiina,\njolloin 8 kuoli; toiset myytiin orjiksi ja heidän omaisuutensa\ntakavarikoitiin. Kuningatar, joka ei tuntenut lähemmin kristinuskoa,\npani kaiken kristittyjen syyksi.\n\nSattui sitten 1835 alkupuolella tapahtumia, jotka antoivat asialle\nvaltiorikoksen leiman.\n\nKun viimemainittuna vuonna ryhdyttiin valmistamaan uudenvuoden\njuhlallisuuksia, jotka olivat toukokuussa, pyysi muuan korkeassa\nasemassa oleva virkamies ottopoikaansa tulevien juhlallisuuksien\naikana teurastamaan härän, syömään sen lihaa ja polttamaan osan\nrasvasta alttarilla. Poika kieltäytyi, sillä hän oli kristitty. Isää\ntämä harmitti, ja asia kerrottiin kuningattarelle.\n\nEräässä kokouksessa puhui kristitty orja tekstinään Joos. 24:\n14-15. Mutta raamatunselitysoppi ei ollut tämän pimeyden kahleista\nvapautuneen ja ulkonaisen orjuuden kahleissa vielä huokailevan\nsaarnaajan vahvimpia puolia. Hän nimittäin selitti, että Jehova\noli englantilaisten ensimmäinen kuningas ja Jeesus toinen. Niiden\njumalien joukossa taasen, joita Israelin lapset olivat palvelleet, on\nkuningatar ja hänen esi-isänsä. Kokouksessa sattui olemaan saapuvilla\neräs kristinuskon vastustaja. Mainitun väärän raamatuntulkinnan\nperusteella hän syytti miestä yllytyksestä valtiopetokseen\nkuningatarta vastaan. Ja asetettiin kyseenalaiseksi, eivätkö ne,\njotka näin halveksivat maan jumalia, helposti joutuneet halveksimaan\nmyöskin näkyväistä jumalaa: kuningatarta.\n\nSeuraavana sunnuntaina kuningatar kutsutti luokseen hoviin kaikki\nne naiset, jotka olivat oppineet ompelemaan lähetyskoulussa. Näiltä\nhän kysyi, miksi he eivät mene suoraan englantilaisten luo ja pyydä\nheiltä lupaa saada tulla tekemään työtä hänelle, kuningattarelle.\n\nIllalla hän meni hoviseurueineen kappelin ohi, missä seurakunta\nparastaikaa lauloi. Kuningatar virkkoi: \"Nämä ihmiset eivät lakkaa,\nennenkuin muutamilta katkaistaan pää.\"\n\nSaman sunnuntain aamupäivällä oli muuan tuomari mennyt Ambatonakangan\nkokoushuoneeseen etsimään tytärtään, koska hänen mielestään oli\nvaarallista, että hänen tyttärensä oli sellaisessa paikassa. Häntä\nhämmästytti sinne kokoontuneen joukon suuruus, ja hän virkkoi: \"Te\nette enää milloinkaan näe sellaista kokousta.\" Ja hän puhui totta.\n\nSeuraavana tiistaina kuningatar antoi laatia luettelon kastetuista ja\nniistä taloista, missä oli pidetty rukouskokouksia. Häntä hämmästytti\nniiden suuri lukumäärä, ja hän vannoi Andrianimpoinimerinan (Radaman\nisän, heidän sukunsa perustajan) kautta, että hän surmauttaa jokaisen\nsellaisen talon omistajan. Hän oli niin kuohuksissa, että saapuvilla\nolevat tuskin uskalsivat puhua.\n\nEräät neuvonantajat uskalsivat kuitenkin huomauttaa niistä hyvistä\ntöistä, joita kristinuskon opettajat olivat tehneet maalle ja\nettä kristittyjen surmaaminen olisi suuri vahinko valtakunnalle.\nSamalla he huomauttivat, että suurin osa siitä kukoistuksesta, mikä\nvaltakunnassa vallitsi, oli englantilaisten ansiota, joten olisi\nkohtuutonta ja vahingollisia surmata ne, jotka olivat omaksuneet\nenglantilaisia tapoja. Rohkenipa eräs lausua kristityistä seuraavan\nihanan tunnustuksen.\n\n\"Minä olen tarkastanut heitä vuosikausia enkä ole nähnyt ketään\nvilpittömämpiä, luotettavampia ja ahkerampia kuin ne, jotka ovat\nkäyneet rukouskokouksissa. Heillä on myös enemmän tietoa kuin\nuseimmilla muilla. Sinun esi-isäsi, kuningatar, ovat antaneet suuren\narvon uskollisille alamaisille. Minä pelkään, että Sinä kärsit\nvahinkoa, jos surmaat muutamia näistä nuorista ihmisistä, jotka ovat\nnauttineet europpalaisten opetusta. Nämä ovat minun ajatuksiani,\nhallitsijatar, enkä voi niitä salata, tulipa sitten mitä tahansa.\"\n\nKuningatar malttoi mieltään ja asettui sille kannalle, että tulisi\nsurmata ainoastaan muutamia jokaisesta piirikunnasta toisten\npelotukseksi. Hän lopetti neuvottelun sanoilla: \"Tahdomme harkita,\nmitä näille ihmisille on tehtävä.\"\n\nPakanoitten verisiä tuntoja loukkasi myös syvästi kristillinen oppi\ntulevaisesta tuomiosta ja yleisestä ylösnousemuksesta. Samoin oli\nheidän siveettömille tavoilleen silmätikkuna kristittyjen naisten\nsiveys. Sattui sitten tapaus, joka saattoi vihan ja närkästyksen\nmaljan kuohumaan yli reunain.\n\nKuningattaren palatsiin ilmestyi eräänä päivänä muuan ylhäinen ja\nvaikutusvaltainen päällikkö. Hän pyysi puheillepääsyä ja saatuaan\nsen hän virkkoi kuningattarelle: \"Olen tullut Teidän majesteettinne\nluokse pyytämään keihästä, -- välkkyvää, terävää keihästä.\" Kun\nhäneltä kysyttiin mihin tarkoitukseen hän aikoi sitä käyttää,\nniin hän vastasi: \"Olen nähnyt sen häpeän, mikä tulee jumalien,\nmaan suojelijoiden osaksi vieraiden vaikutusvallan vuoksi ja\nmiten heidän opetuksensa, kirjansa ja veljistönsä vuoksi ihmisten\nsydämet kääntyvät pois isäin tavoista, kuningattaresta ja hänen\nseuraajistaan. Jo ovat muukalaiset voittaneet monta aatelista hovissa\nja sotajoukossa, myös monta talonpoikaa ja laumoittain orjia. Tämä\nkaikki on vain valmistusta. Heidän viittauksestaan tulee heidän\nkotimaastaan sotajoukko ja valtaa maan, mikä ei tule olemaan heille\nvaikeata, koskapa kansan sydän on jo vieraantunut hallituksesta ja\nsuopea muukalaisille. Tätä onnettomuutta minä en tahdo elää; siksi,\nkuningatar, minä vaadin Sinulta keihästä lävistääkseni sydämeni.\"\n\nSuunniltaan raivosta ja tuskasta Ranavalonan silmiin puhkesivat\nkyyneleet, ja hän mykistyi hetkeksi. Sitten hän vannoi korkeimman\njumalansa kautta tekevänsä lopun kristinuskosta, vaikkapa se maksaisi\njokaisen valtakunnan kristityn hengen. Seuraavat 14 vuorokautta\nvallitsi palatsissa syvä hiljaisuus aivan kuin olisi ollut hovisuru.\nSoittokunnat eivät soittaneet, ja kaikki huvitukset, kuten tanssi\nja soitto, olivat kielletyt. Kaikkien luokkien seurapiirit valtasi\nsynkkä odotus. Ajateltiin mitä tuleman piti. Hovissa nähtävästi\nsuunniteltiin keinoja kristinuskon täydelliseksi tuhoamiseksi.\n\nTorstai-iltana, helmikuun 26 p:nä 1835 olivat kaikki kristityt\nkokoontuneet tavalliseen viikkojumalanpalvelukseen Ambatonakangan\nkaupunginosassa olevaan kappeliin. Siellä saarnasi muuan\nmaakalaiskristitty tekstinään Pietarin sanat: \"Herra, auta meitä, me\nhukumme!\" Silloin astui sisälle kuningattaren airut, joka kehoitti\nlähetyssaarnaajia menemään lähetyssaarnaaja Griffithin luo, missä\nheitä odotti tärkeä hallituksen tiedonanto. Kun he saapuivat sinne,\nesitti pääministeri Ratsimanisa heille seuraavan kirjelmän:\n\n\"En voi sallia, että sitä, mitä esi-isäni ovat vahvistaneet,\nmuutetaan. En häpeä enkä pelkää pitää kiinni esi-isieni tavoista. Ja\nmitä tulee jumalanpalvelukseen, tapahtukoonpa se sunnuntaina tahi\narkipäivinä, ja kasteen harjoittamiseen ja seuraan (seurakuntaan)\nkuulumiseen, kiellän ne kokonaan alamaisiltani omassa maassani.\nMutta käsityötaidot ja tieteet ovat minun alamaisilleni hyödyllisiä;\nopettakaa niitä, sillä se on hyvä.\"\n\nVoimme kuvitella lähetyssaarnaajani hämmästyksen ja tuskan kun\nhe saivat tämän määräyksen, jonka terä oli tähdätty suoraan\nevankeliumin julistuksen sydämeen. He kääntyivät kunnioittavalla\nanomuksella hallituksen puoleen. \"Olemme syvästi huolissamme Teidän\nsanojenne johdosta, ettei jumalanpalvelusta enää sallittaisi Teidän\nalamaisillenne. Sillä me tiedämme ja olemme vakuutettuja, että\nJumalan sana on ihmisille hyödyllinen ja se välikappale, joka tekee\nheidät viisaiksi, ja ne valtakunnat, jotka ovat sille kuuliaisia,\nse tekee kuuluisiksi ja onnellisiksi. Ja opettaaksemme sitä yhdessä\nkäytännöllisten taitojen ja tieteiden kanssa olemme jättäneet\nisänmaamme. Me pyydämme sentähden Teidän Majesteettianne yhtä\nnöyrästi kuin hartaasti, ettei Jumalansanan opetuksia tukahutettaisi,\nvaan meidän suotaisiin edelleen niitä opettaa yhdessä hyödyllisten\ntaitojen ja tieteiden kanssa.\"\n\nKaikki oli kuitenkin hyödytöntä. Myrskyävä meri ei ottanut enää\ntyyntyäkseen, ja Ambatonakangan kappelissa pidetty saarna oli\ntoistaiseksi oleva viimeinen julkinen julistus madagassien maassa.\n\nNyt koittivat kohtalokkaat päivät, ja iskut seurasivat toisiaan\nnopeassa tahdissa. Sunnuntaiksi maaliskuun 1 p:ksi kutsuttiin\nkoolle suuri kabari Imahamasinan laajalle paraatikentälle kaupungin\nulkopuolelle. Kun määrätty päivä koitti, täyttivät kentän\nsuunnattomat kansanjoukot, arviolta noin 100,000 henkeä. Tehdäkseen\ntilaisuuden oikein juhlalliseksi oli hallitus komentanut paikalle\n15000 sotilasta, jotka muodostivat kunniakujan. Jo aamuhämärissä\noli suuren päivän koittamisesta ilmoitettu tykkien jyskeellä, joka\nsaattoi Antananarivon kalliot kumeasti kaikumaan. Ja kun kansankokous\noli alkanut, ammuttiin hallituspalatsin kukkuloilta karkeita\npanoksia, joihin sitten vartiosotilaat paraatikentällä vastasivat\nkivääritulella. Tuskallinen jännitys valtasi odottavat kansanjoukot.\n\nVihdoin saapui paikalle ylituomari virkaveljiensä seurassa. Hän\nluki pitkän julistuksen, jonka olivat allekirjoittaneet ylimmät\nhallitusviranomaiset. Siinä kuningatar ensin vakuutti uskollisuuttaan\nepäjumalille ja ilmoitti päätöksensä kohdella rikollisina kaikkia,\njotka rikkoivat sitä. Senjälkeen jatkui julistus seuraavasti:\n\n\"Mikä koskee kastetta, seuroja, koulusta erotettuja,\njumalanpalveluspaikkoja ja sunnuntaipäivän vaarinottamista, niin\nminä kysyn: kuinka monta hallitsijaa on tässä maassa? Enkö minä\nole yksin se, joka hallitsee? Näitä asioita ei sallita tehdä minun\nmaassani, ne ovat lainvastaisia, sanoo Ranavalona-Mandshaka; sillä ne\neivät ole meidän esi-isäimme tapoja, enkä minä muuta heidän tapojaan\nlukuunottamatta niitä asioita, jotka parantavat minun valtakuntaani.\n\n\"Kaikille, jotka ovat ottaneet vastaan kasteen, liittyneet\nseurakuntiin ja joilla on ollut erikoisia taloja rukousta varten,\nminä annan kuukauden ajan tunnustaakseen nämä asiat; mutta jos\nhe odottavat, kunnes heidät saadaan käsiin ja toiset syyttävät,\nniin minä tuomitsen heidät kuolemaan; sillä minä en ole sellainen\nhallitsijatar, joka leikittelee. Ottakaa sentähden huomioon\naika. Yhden kuukauden minä annan teille tunnustamista varten,\ntämänpäiväisestä auringonlaskusta lukien, ja tämä on tapa, jota\nteidän on noudatettava tällöin. Amboditiandohalon (Keskuskoulu) ja\nAmbatonakangan oppilaita -- eikä vain heitä, sillä sellaisia on\nkaikissa näissä kahdessatoista pääkaupungissa -- ja niitä oppilaita,\njotka eivät ole avanneet erikoisia taloja (rukousta varten), vaan\novat opiskelleet ja rukoilleet määrätyissä kouluissa, kaikkia näitä\nei tuomita eikä heidän tarvitse tunnustaa, vaan kaikkien, jotka\novat avanneet erikoisia taloja. Kaikkien kastettujen, joko he ovat\nrukoilleet taloissa tahi ei, ja niiden, jotka ovat liittyneet\nseurakuntiin, täytyy ilmoittautua itse.\n\n\"Ja te, kansalaiset ja sotilaat, jotka olette käyneet kouluilla\njumalanpalveluksen vuoksi tahi olette sitä varten avanneet erikoisia\ntaloja, ottaneet vastaan kasteen, pitäneet Herran päivää ja\nliittyneet seurakuntiin, -- tulkaa ja ilmoittautukaa itse, sillä\nminä, hallitsijatar, en petä. Mutta jos joku tulee esille ja syyttää\nteitä, niin minä tuomitsen teidät kuolemaan; enkä minä petä, sanoo\nRanavalona-Mandshaka.\n\n\"Ja sitäpaitsi minä ilmoitan teille ja teen tiettäväksi, niin sanoo\nRanavalona-Mandshaka: täällä on oppilaita, jotka ovat opettaneet\nteitä kirjoittamaan ja jotka ovat käyneet rukoustaloissa ja toisia,\njotka ovat käyneet kouluilla ja erikoisesti niitä, jotka ovat\nkastattautuneet, -- kaikkien näiden täytyy tulla ja ilmoittautua itse.\n\n\"Ja taasen, mitä tulee teidän vannomisenne laatuun ja tapaan, niin\nvastausta, jonka te annatte: 'Se on totta' -- sitä minä ihmettelen.\nMitä merkitsee oikeastaan tämä sana 'totta'? [Madagaskarilla oli\nvalehteleminen oikeastaan suuri hyve ja viisaus, joten todenpuhuminen\noli kuningattaren mielestä jotakin järjetöntä ja uskomatonta.]\n\n\"Ja sitten teidän jumalanpalveluksissanne teillä ei ole esi-isäimme\ntapoja. Te muutatte ne ja sanotte: 'Usko!' -- 'Seuraa käytäntöä!' Ja\ntaasen: 'Jättäydy Hänelle!' -- 'Pelkää Häntä!'\n\n\"Muistakaa, ettei teitä syytetä niiden asioiden vuoksi, jotka\novat pyhiä taivaassa ja maan päällä, joita ovat pyhinä pitäneet\nkaksitoista hallitsijaa ja kaikki pyhitetyt jumalat, vaan koska te\nteette sitä, mikä ei ollut isäimme käytäntö. Sitä minä halveksin,\nsanoo Ranavalona-Mandshaka.\"\n\nKun hallituksen käskykirje oli luettu, lausui kaksi maaseudulta\nolevaa virkamiestä, että nämä hänen majesteettinsa paheksumat\nasiat riippuivat tietämättömyydestä eikä suinkaan mistään\nilkeämielisyydestä kuningatarta kohtaan. Samalla he viittasivat\nRadaman ystävyyteen englantilaisten kanssa ja niihin etuihin, jotka\nkoituivat valtakunnalle kristittyjen taitavuudesta, järkevyydestä ja\nhyvästä käytöksestä. Kuningattaren tulisi ainoastaan uhrata härkä\nsovitusuhriksi ja ottaa pantti.\n\nMutta mitkään järkevät puheet eivät auttaneet. Rainiharo, eräs\nylemmistä upseereista, joka oli ollut 25 vuotta pääministerinä ja\njoka oli kristittyjen katkerin vainooja, toisti kuningattaren sanat\nvieläkin jyrkemmässä muodossa. Hän sanoi, että ellei syyllinen\nkuukauden kuluessa ilmoittaudu, niin häneltä yksinkertaisesti\nkatkaistaan kaula. Asia alistettiin kuitenkin kuningattaren\nharkittavaksi.\n\nSeuraavana päivänä ilmoitti tykkien jyske jälleen, että\nkuningattarella oli sanoma kansalle. Tällöin annettiin\ntiedoksi, ettei kuningatar voinut suostua tehtyyn esitykseen.\nSamalla lyhennettiin itsesyytöksen aika kahdeksaan päivään ja\nlähetyssaarnaajia kiellettiin missään muodossa antamasta kristinuskon\nopetusta. Ainoastaan ammattiopetus ja käytännölliset harjoitukset\ntyöhuoneissa saivat jatkua entiseen tapaan.\n\nNyt koitti suuri koettelemuksen ja seulomisen aika. Kansan\nkauhu oli aluksi niin suuri, että tuskin kukaan uskalsi tulla\nlähetyssaarnaajain luo tahi jumalanpalvelukseen. Epäjumalanpapit\nriemuitsivat siitä, että vihdoinkin oli lyönyt koston hetki.\nMonet luopuivat ja kääntyivät takaisin pakanuuteen. He sanoivat\nlähetyssaarnaajille: \"Kun Jumala ei tahdo suojella meitä, niin me\nteemme, mitä meille hyväksi näkyy.\" Menivätpä toiset niin pitkälle,\nettä kielsivät milloinkaan uskoneensa Kristukseen ja esittivät\nkaikenlaisia tekosyitä, joiden vuoksi he olivat sekaantuneet\nkristittyihin.\n\nSuurempi osa pysyi kuitenkin lujana uskossa ja vahvisti itseään\nrukouskokouksissa. He sanoivat kuningattaren virkamiehille: \"Meillä\nei ollut mitään pahaa mielessä emmekä tehneet mitään pahaa yhtä\nvähän kuningatarta kuin hänen valtakuntaansakaan vastaan lukiessamme\nraamattua, rukoillessamme ja viettäessämme Herran päivää. Me\nrukoilimme taivaan ja maan Jumalaa hänen valtakuntansa menestyksen\npuolesta.\"\n\nEräs arvossapidetty kristitty, jolta tuomari kysyi, miten usein hän\noli rukoillut, vastasi: \"Miten usein olen rukoillut, sitä en voi\nsanoa; mutta sen voin sanoa, että kolmen tahi neljän viimeisen vuoden\nkuluessa en ole antanut kulua ainoatakaan päivää rukoilematta Jumalaa\nuseampia kertoja.\" Kun häneltä kysyttiin lähemmin, miten ja milloin\nhän oli rukoillut, hän vastasi tunnustavansa Jumalalle syntinsä,\nrukoilevansa Häneltä anteeksiantoa ja apua sekä voimaa välttämään\nsyntiä ja valmistumaan iankaikkiseen elämään. Sitten hän lisäsi:\n\"Samoja siunauksia anon perheelleni ja ystävilleni, kuningattarelle\nja kaikille hänen alamaisilleen. Ja kaikkea tätä rukoilen Jeesuksen\nKristuksen nimessä. Sillä me emme voi saada Jumalalta mitään paitsi\nHänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta, joka on kuollut meidän\nsynteimme tähden\".\n\nMutta rukouskokouksia ei voitu pitää päivällä. Ne oli pidettävä\nkeskellä keskiyön vaikenemista ja hiljaisuutta. Ja niihin mentiin\nyksitellen. Kerran tuli tällaiseen kokoukseen tuntematon henkilö,\nmuuan korkeampi upseeri. Kaikkien läsnäolevain kasvoilla kuvastui\nhämmästys ja levottomuus. Katseissa kuvastui kysymys, oliko hän\nystävä vaiko vihamies. Tulija katkaisi viimein äänettömyyden.\nHän ilmoitti halveksivansa kuningattaren vääryyttä yhtä paljon\nkuin niiden ylenkatsottavaa pelkuruutta, jotka olivat taipuneet\nhänen kohotetun käsivartensa alle, sekä käyneensä jo aikaisemmin\ntuntemattomana kristittyjen kokouksissa. Nyt hän sanoi liittyvänsä\nsorrettuihin kristittyihin ja jakavansa heidän osansa: heidän\nJumalansa oli hänenkin Jumalansa. Hän oli sitten kauan heidän\nluotettava ystävänsä ja neuvonantajansa. Hänen miehekästä\nesimerkkiään seurasi hänen puolisonsa, ja niin he molemmat yhtyivät\nJumalan valittuihin.\n\nToisen kerran oli joukko vaimoja kokoontunut yölliseen\nrukouskokoukseen. Heidän kasvoillaan kuvastui levottomuus ja huoli,\nkun he kysellen ajattelivat miestensä kohtaloa. Heidän luokseen\ntuli äkkiä kristitty etäisestä piirikunnasta. Huomatessaan heidän\nsurulliset katseensa hän kysyi: \"Oletteko lukeneet Jumalan sanaa?\" He\ntunnustivat, ettei se soveltunut heille heidän sydämensä hämmennyksen\nvuoksi. He olivat yrittäneet sitä, mutta heidän oli vallannut\nahdistus. \"En ihmettele sitä\", virkkoi vieras. \"Lukekaamme 46.\npsalmi!\" Ja juhlallisesti hän alkoi: \"Jumala on turvamme ja voimamme,\napumme hädässä aivan taattu. Sentähden emme pelkäisi, vaikka maa\nmullistuisi ja vuoret vajoaisivat meren syvyyteen, vaikka sen aallot\nkuohuisivat pauhaten ja sen raivosta vuoret järkkyisivät. Sela...\"\nKun psalmi oli luettu, he polvistuivat rukoukseen ja tunsivat\nolevansa suuresti lohdutettuja. Eräästä näistä vapisevista naisista\ntuli sittemmin rohkea tunnustaja, joka uskonsa vuoksi myytiin\norjuuteen.\n\nMaaliskuun 9 p:nä koitti vihdoin suuren ratkaisun hetki. Oli\njälleen juhlallisesti kokoonkutsuttu suuri kansankokous, jolloin\nilmoitettiin kuningattaren lopullinen tahto. Tuomarit ja virkamiehet\nilmestyivät kädessään kuningattaren käskykirje. Siinä lueteltiin\nkaikki kristittyjen luulotellut synnit. Varsinkin kaksi seikkaa\nmainittiin erikoisen raskauttavana: he kehoittivat kansaa: \"Uskokaa\nHäneen!\" ja \"Seuratkaa Häntä!\" Sitten julistettiin tuomio: \"Kaiken\nsen johdosta, mitä te olette tehneet minun maassani, minä olisin\nmenetellyt teihin nähden siten, ettette enää milloinkaan olisi\nvoineet tehdä hyvää eikä pahaa, elleivät minua olisi estäneet siitä\nImerinan kansan huudot ja rukoukset. Niitä saatte yksinomaan kiittää\nelämästänne lähimpänä aikana. Ja ne teidän joukossanne, joilla on\nkunnia- tai virka-arvoja, kadottavat ne. Mutta syyllisen joukon,\njolla ei ole mitään kunnia-arvoja, täytyy jokaisesta piirikunnasta\ntuoda sakkoa härkä ja taaleri. Ja sinut, Ratsimihara, vaikkapa\noletkin sukulaiseni, alennetaan yhdeksännestä arvoluokasta toiseen\n(kenraalista aliupseeriksi), sillä minä en tunne ketään sukulaista,\njos loukataan maani lakeja.\" Julistuksen loppu päättyi uhkaukseen:\n\"Jos joku muuttaa jumalanpalvelustapoja minun maassani, sen minä\nrankaisen kuolemalla, sanoo kuningatar Ranavalona.\"\n\nNoin 400 upseeria ja aatelismiestä kadotti säätynsä ja virka-arvonsa\nja noin 1600 sai maksaa sakkoja. 12 vanhempaa opettajaa alennettiin\narvossa.\n\nMaaliskuun toisella viikolla annettiin määräys, että kaikki\neuroppalaisilta saadut kirjat oli luovutettava kuolemanrangaistuksen\nuhalla. Monet kätkivät ne kuitenkin, ja ne olivat sitten vainojen\naikana sitä haluttua väkeväin ruokaa, joka ravitsi sieluja\niankaikkiseen elämään. Kielsipä kuningatar ajattelemasta ja\nmuistelemastakaan kristinuskoa!\n\nLähetyssaarnaajain asema oli vaikea. Kukaan ei voinut vaaratta\nmennä heidän luokseen, eivätkä he voineet mennä kenenkään luokse\nherättämättä epäluuloja ja vaarantamatta kristittyjä. Heidän\nläsnäolonsa oli kuitenkin suureksi lohdutukseksi Kristuksen\nahdistetulle seurakunnalle. Kristityt liittyivät yhä sydämellisemmin\nyhteen. He kokoontuivat viettämään yhdessä Herran Ehtoollista,\nlukemaan sanaa ja rukoilemaan sekä kiittämään ja ylistämään Herraa.\nJa kun se kaupungeissa ja asunnoissa oli vaarallista, mentiin metsiin\nja korkeille vuorten huipuille, mistä aukenivat laajat näköalat,\nniin että vainoojan jalka ei voinut lähestyä niitä ilman, että se\nhuomattiin ajoissa. Ennen pitkää oli monen pakko jättää kokonaan\nkotinsa ja kontunsa sekä etsiä suojapaikkaa synkistä metsistä ja\nluoksepääsemättömistä kallionrotkoista. Heidän elämänsä muodostui\nulkonaisesti samanlaiseksi kuin valdolaisten sekä kamisardien ja\nCevennien profeettain Ranskassa, vaikka Madagaskarin kristityt eivät\nmilloinkaan asettuneet ase kädessä puolustautumaan, vaan seurasivat\nKaritsaa kirjaimellisesti.\n\nSellaisten uskovaisten, jotka eivät tunteneet toisiaan\nmieskohtaisesti, oli pakko noudattaa suurta varovaisuutta\nkeskinäisessä seurustelussaan ja käyttää erikoisia tunnuksia.\nToisinaan käytettiin tällöin Jeremian sanoja (38: 15-16): \"Jos minä\nilmoitan sinulle, etköhän tappane minua?\" Tähän vastasi toinen:\n\"Niin totta kuin Herra elää, joka on luonut meihin tämän sielun, en\nminä tapa sinua enkä anna sinua näiden miesten käsiin, jotka etsivät\nhenkeäsi.\" Näin voitiin sitten seurustella tuttavallisemmin.\n\nLähetyssaarnaajat, mikäli heitä vielä oli, keskittivät kaiken huomion\nkirjalliseen työhön. He asettuivat jaloon kilpailuun vastustajan\nkanssa. Samalla kun jälkimmäiset koettivat riistää ahdistetuilta\nkristityiltä aineellisen leivän ja kaikki elämisen mahdollisuudet,\njopa itse elämänkin, samalla tarjosivat edelliset nälkäisille elämän\nleipää. Itse he käänsivät, latoivat ja painoivat. Kesäkuussa 1835\noli kirjain Kirja vihdoin kokonaisuudessaan valmis madagassien\nkielellä. Voimme käsittää ahdistetun lauman ilon olleen suuren tämän\nainutlaatuisen lahjan johdosta. Ja myöhemmin syksyllä oli myöskin\nBunyanin kuuluisa \"Kristityn vaellus\" käsikirjoituksena valmis.\nSitä levitettiin ensin käsikirjoituksena muutamia kappaleita,\nkunnes se sittemmin painettiin Englannissa. Kuten aikaisemmin\nolemme maininneet, on madagassien kieli hyvin kaunis ja sointuisa\nsekä tavattoman ilmehikäs, siinä kun yksi- ja kaksitavuisia sanoja\nyhdistetään tuumanmittaisiksi käsiteryhmiksi. Lähinnä P. Raamattua\nja erästä pientä laulukirjaa oli \"Kristityn vaellus\" Madagaskarin\nkristittyjen kallein aarre vainojen aikana. Millaisella rakkaudella\nkristityt olivat kiintyneet kirjoihinsa ja varsinkin raamattuun,\nvalaisee seuraava pikku kertomus.\n\nMuuan köyhä mies maaseudulla oli maannut kuukausia sairaana\nvuoteellaan. Hän päätti hankkia raamatun. Siinä mielessä hän lähti\n25 tuntia kestävälle matkalle lähetyssaarnaajan luo saadakseen sen.\nKun lähetyssaarnaaja laski sen hänen käteensä, niin hänen silmänsä\nsäteilivät riemusta ja painaen sitä rintaansa vastaan hän virkkoi:\n\"Tämä sisältää iankaikkisen elämän sanat. Se on minun elämäni, ja\nminä tahdon huolehtia siitä niinkuin omasta elämästäni.\" Ja hän\npiti sanansa, sillä kun hänen myöhemmin täytyi lähteä pakomatkalle\nmetsiin, niin hän säilytti aarteensa uskollisesti kuolemaansa asti.\n\nKun sitten viimeisten lähetyssaarnaajain heinäkuussa 1836 oli pakko\npoistua maasta, niin he kätkivät kokonaisia arkullisia raamattuja,\nUusia Testamentteja, psalmeja, laulukirjoja y.m. Kyynelöivin silmin\nja vertavuotavin sydämin he jättivät sitten rakkaan, kalliisti\nostetun laumansa Jumalan ja Hänen armonsa haltuun. Niin poistuivat\nviimeiset valkoihoiset valonkantajat saarelta, ja madagassien\nmaan yli laskeutui vainon yö niin raskas ja kaamea, että se etsii\nvertojaan taistelevan seurakunnan kärsimyshistoriassa. Mutta siellä\nsuoritettiin sankaritekoja, ja siellä paistoi uskon lamppu niin\nhäikäisevän kirkkaana ja valovoimaisena, että se siinäkin suhteessa\netsii vertojaan saman seurakunnan kaikkein pyhimpien ja kaikkein\nkalleimpien kunniamuistojen joukosta.\n\nSeuraavissa luvuissa saamme astua vainojen vuohon ja kärsimysten\nsyvyyteen, joiden keskellä tuhannet ja taasen tuhannet sielut\nhuusivat psalmistan kanssa:\n\n    \"Pelasta minut, Jumala,\n    sillä vedet uhkaavat upottaa minut!\n    Olen vajonnut syvään, pohjattomaan liejuun,\n    olen joutunut vesien syvyyksiin,\n    ja virta tulvii ylitseni...\n\n    \"Pelasta minut loasta, siihen vajoamasta,\n    suo minun pelastua vihollisestani,\n    suo pelastua syvistä vesistä,\n    ettei vesien vuo minua upottaisi,\n    eikä syvyys nielisi minua,\n    eikä kuilu päälläni sulkisi suutaan!...\n\n    \"Älä ole kaukana minusta, sillä hätä on lähellä,\n    eikä ole auttajata!\n    Minua saartavat väkevät sonnit,\n    Baasanin härät minua ympäröivät,\n    avaavat kitansa minua vastaan,\n    raatelevan, kiljuvan leijonan lailla...\n\n    \"Voimani on kuivettunut kuin saviastian siru,\n    ja kieleni tarttuu suulakeeni,\n    ja Sinä lasket minut kuoleman tomuun.\n    Sillä koirat minua piirittävät,\n    pahantekijäin parvi kiertää minua...\n\n    \"Mutta Sinä, Herra, älä ole kaukana,\n    Sinä, turvani, avukseni riennä!\n    Vapahda sieluni miekasta,\n    ainokaiseni koirain kynsistä!\n    Pelasta minut jalopeurain kidasta!\"...\n\nMutta lujempana kuin Antananarivon kallioperustukset kuuluu Jahven\nsana ahdistetulle kansalleen:\n\n_\"Älä pelkää, sillä minä sinut lunastin, minä kutsuin sinut\nnimelläsi: sinä olet minun._\n\n_\"Jos sinä vesissä kuljet, niin minä olen sinun kanssasi, ja jos\nvirtain kautta, niin eivät ne sinua hukuta; jos käyt tuleen, niin et\nsinä pala, eikä liekki sinua sytytä._\n\n_\"Sillä Minä, Herra, olen sinun Jumalasi; Minä, Israelin Pyhä, olen\nsinun Lunastajasi.\"_\n\n\n\n\nB. ENSIMMÄINEN VERINEN VAINON MYRSKY.\n\n\n_1. Vainon valkeita sytytetään._\n\nHän, joka iankaikkisen liitonveren kautta on se suuri lammasten\nPaimen, sanoi opetuslapsilleen lihansa päivinä: \"Tämän olen puhunut\nteille, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on\nahdistus; mutta olkaa turvallisella mielin, minä olen voittanut\nmaailman.\" Ja erotessaan heistä hän sanoi heille: \"Katso, minä olen\nteidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.\" Tämän sai kokea\nMadagaskarin ahdistettu seurakunta, sillä vaikka europpalaiset\nlähetyssaarnaajat olivat menneet pois heidän luotaan, oli Herra\nJeesus kuitenkin Henkensä kautta sangen lähellä heitä. Niinpä eräs\nheistä kirjoittikin:\n\n\"Ajatellaan, että me nyt varmastikin unohdamme Jumalan sanan, kun\nmeillä ei enää ole ketään opettajia. Kuningatar ei tiedä, että\nparas kaikista opettajista on yhä vielä meidän kanssamme: Pyhä\nHenki. Me menemme eteenpäin Herran voimassa. Jos me tunnustamme\nHänet, on Hänkin tunnustava meidät, kun Hän tulee pilvissä koko\nmaailman tuomarina ja kun Hän asettaa kaikki omansa nuhteettomina\nIsänsä eteen iankaikkisesti. Meillä on tilaisuuksia kokoontua\nvuorilla laulua ja rukousta varten Herran päivänä. Myöskin on meillä\nkolmasti viikossa jumalanpalvelus pääkaupungissa auringonlaskun\njälkeen. Meidän kokouksemme ovat huomattavia opetuslasten ahkerain\nkeskustelujen vuoksi sopivaan ja sopimattomaan aikaan, jotta, kun\nkoettelemme 'Kristityn' (Kristityn vaelluksessa) tilaa, voisimme\ntehdä samanlaisia edistysaskeleita kuin hän. Kaikki kristityt täällä\nopettavat toisiaan lukemaan. Yhden ystävän ympärillä voi olla\nkymmenen, toisen kuusi, jonkun toisen taas neljä, ja luku kasvaa.\nMiten suuresti lohduttaakaan meitä Lunastajan armahtavaisuus! Olemme\ntäynnä ihastusta katsellessamme Pyhän Hengen työtä, sillä se ajaa\nmeitä niin kasvamaan rakkaudessa. Toden teolla on totta se sana:\n'Minä lähetän teille toisen Puolustajan. -- Teille on hyödyksi,\nettä minä menen pois.' Kallis on meille nyt Jeesus! Hän on meidän\nkalliomme, meidän kilpemme, meidän toivomme ja meidän elämämme.\"\n\nLähetyssaarnaajain poistuttua tuli kristityille hetkisen lepoa.\nPakanallinen hovipuolue toivoi nähtävästi kristittyjen luopuvan\nuskostaan, kun kristillisyyden lipunkantajat olivat poissa. Näyttääpä\nsiltä kuin olisi kuningatar muuttanut käytöstään. Hän lähetti\nlähetystön Englannin ja Ranskan hoveihin. Englannin kuningatar\nlähetti lähetystön mukana kuningattarelle seuraavan tervehdyksen:\n\"Sanokaa Madagaskarin kuningattarelle minun puolestani, ettei hän voi\ntehdä maalleen mitään niin siunattua kuin omaksua kristinuskon.\"\n\nKristityt käyttivät tätä hengähdysaikaa sisälliseen vahvistumiseen.\nHe lähettivät rakastetuille opettajilleen kirjelmän, jossa he\nsanoivat: \"Vaikka meitä onkin nyt kohdannut syvä suru, emme\nkuitenkaan pelkää, sillä me rakastamme Kristuksen lakia ja seuraamme\nHäntä. Kun apostoli Paavali saarnasi opetuslapsille, kehoitti\nja rohkaisi hän heitä kestämään lujina uskossa ja sanoi heille,\nettä meidän on monen ahdistuksen kautta mentävä sisälle Jumalan\nvaltakuntaan (Ap. t. 14, 22). Me olemme nyt kuin he. Mutta me\ntiedämme hyvin: jos me ahdistuksen ja vainon vuoksi horjuisimme, niin\nme emme olisi arvollisia kantamaan kristityn nimeä. Mutta me tiedämme\nkeneen me uskomme ja keneen olemme panneet luottamuksemme, ja Hän on\nnyt meidän turvamme. Room. 3, 24. Ps. 91, 9 ss. San 13, 24. 19, 18.\n23, 13, 14.\" Ja muuan orja kirjoitti: \"Minun herrani puhuttelee minua\nvielä vihaisesti sen vuoksi, että pidän kiinni Jumalan sanasta. Mutta\nminä näen ne sanat, jotka Paavali kirjoitti Room. 8, 35-39. Jumala\nolkoon kiitetty, joka on sallinut meidän nähdä sellaisia elämän\nsanoja kuin nämä.\"\n\nTähän aikaan lohdutti kristittyjä erään uskovaisen sotilaan kuolema.\nHän oli lämminhenkinen ja sydämellinen kristitty, jonka silmiin\ntulivat kyyneleet, kun mainittiin Jeesuksen nimeä. Kun häneltä\nkysyttiin, mistä se johtui, niin hän vastasi: \"Mitä voisin muuta, kun\najattelen rakastetun Vapahtajani nimeä, Hänen, joka minun tähteni\nristillä kärsi ja kuoli?\" Kun hänen erohetkensä lähestyi, kysyttiin\nhäneltä, pelkäsikö hän kuolemaa. \"Miksi pelkäisin kuolla, kun\nJeesus on minun ystäväni. Hän on rakastanut minua iankaikkisella\nrakkaudella, ja minä rakastan Häntä, koska Hän on rakastanut minua\nensin. Olen varma, ettei Hän ole jättävä minua, sillä olen täynnä\nriemua saadessani jättää tämän syntisen maailman ja olla iäti\nVapahtajan luona.\" Lähetyssaarnaaja Johns kirjoitti hänen kuolemansa\njohdosta: \"Luotamme siihen, että hänen kuolemansa on kehoittava meitä\ntekemään Herran työtä niin kauan kuin on päivä.\"\n\nMutta kun kristinuskon viholliset näkivät, että kristityt kävivät\nvain rohkeammiksi ja että heidän lukunsa lisääntyi niin hyvin\nkaupungeissa kuin maaseudulla, päättivät kuningatar ja hänen\nneuvonantajansa ryhtyä vielä jyrkempiin ja päättäväisempiin\ntoimenpiteisiin ja tehdä kaikkensa kristinuskon hävittämiseksi\nvaltakunnasta. Oikeusjutut alettiin uudelleen ja kristittyjä\nsyytettiin seuraavista kuudesta seikasta:\n\n1. He halveksivat jumalia. 2. He rukoilevat aina ja pitävät ilman\nkuningattaren lupaa rukouskokouksia taloissaan. He rukoilevat myös\nennen ja jälkeen syömisen. 3. He eivät vanno maan tavan mukaan\nnaisten kautta ja väittävät yksinkertaisesti sen olevan totta, mitä\nsanovat. 4. Heidän vaimonsa ovat siveitä ja noudattavat siis tapoja,\njotka ovat vastoin maan tapoja. 5. He ovat uskontoonsa nähden kaikki\nyksimielisiä. 6. He viettävät Herran päivää pyhänä päivänä.\n\nKun katselee lähemmin näitä syytöksiä, jotka antavat harvinaisen\nkauniin kuvan sikäläisten kristittyjen uskonnollisesta ja\nsiveellisestä tilasta, niin muistuu mieleen Daniel, jossa hänen\nvihamiehensä eivät havainneet mitään rikosta, jos ei oteta lukuun\nhänen Jumalansa lakia.\n\nNyt alkoivat vainot henkeen ja vereen asti. Vaimon siemen tallasi\nuljaasti käärmeen päätä, ja käärme pisti armottomasti vaimon siementä\nkantapäähän seuraavien viidenkolmatta vuoden aikana. Hahmoittelemme\nseuraavassa muutamia henkilökuvia näistä uskonuljaista tunnustajista\nja pyhistä marttyyreistä ensimmäisen verisen vainonmyrskyn ajoilta\nvuosilta 1839-1842.\n\n_2. Tunnustajia ja marttyyrejä._\n\n_Rafaravavi, tunnustaja._\n\nTämä kiihkomielisyyteen asti epäjumalanpalvelukseen antautuneen\nperheen tytär alkaa ensimmäisenä Madagaskarin pelottoman rohkeitten\ntunnustajain ja pyhien marttyyrien sarjan. Hän itse oli aikaisemmin\nollut yhtä innokas epäjumalanpalvelija kuin hän myöhemmin oli\nkristitty.\n\nEnsimmäisen herätteen hän oli saanut keskustelusta erään\nmaakalaiskristityn kanssa. Mutta todellisen kääntymisen vaikutti\nhänessä muuan pieni traktaatti Pyhän Hengen vaikutuksesta. Erikoisen\nsyvän vaikutuksen tekivät häneen siinä olleet sanat:\n\n\"Minä tahdon heittäytyä Jeesuksen jalkain juureen ja jos hukun,\ntahdon hukkua siellä.\" Kun hän mainitsi nämä sanat toisille\nkristityille, niin he sanoivat: \"Jos sinä siellä hukut, niin olet\nensimmäinen, jolle tapahtuu sellaista, sillä ennemmin hukkuvat\ntaivas ja maa kuin Vapahtaja voisi heittää pois kenenkään, joka\ntulee Hänen luokseen.\" Lähetyssaarnaajat luottivat siihen, että\nhänessä oli tapahtunut todellinen kääntyminen ja mielenmuutos. Ja\nsen hän näytti rakkaudellaan heihin, sillä kun viimeiset heistä\njättivät pääkaupungin, niin hän tuli heidän luokseen varhain aamulla\nsanomaan jäähyväisiä. Rouva Johns sanoo myöhemmin tästä kohtauksesta:\n\"Milloinkaan en unohda sitä rauhallisuutta ja päättäväisyyttä, jolla\nhän kertoi minulle, minkä lohdutuksen hän oli löytänyt vedotessaan\nJumalan lupauksiin ja lähestyessään Häntä rukouksessa.\"\n\nHänen kodissaan pidettiin rukouskokouksia vielä senkin jälkeen\nkun oli julkaistu kuningattaren kielto. Ja pian hän joutui vainon\nkohteeksi. Hänet vangittiin omituisissa oloissa. Hänen isänsä kolme\norjaa antoivat ilmi hänet ja yhdeksän muuta kristittyä. Saatuaan\ntiedon vangitsemismääräyksestä hän vei turvaan raamattunsa ja muut\nkirjansa. Isä, loukkaantuneena orjain petollisesta menettelystä,\npanetti heidät kahleisiin. Rafaravavi ei kuitenkaan tahtonut kostaa\npahaa pahalla, vaan pyysi isäänsä vapauttamaan heidät. Kahdesta\nheistä tuli myöhemmin kristittyjä ja yksi kärsi kuoleman uskonsa\nvuoksi.\n\nRafaravavi vietiin tuomarin eteen, joka tahtoi saada tietää hänen\nrikostoveriensa nimet. Niitä hän ei kuitenkaan tahtonut ilmoittaa.\nKun kuningatar sai sen tietää, niin hän huusi vihoissaan: \"Onko\nmahdollista, että joku rohkenee uhmata minua, ja vielä lisäksi\nnainen? Menkää ja lyökää hänet kuoliaaksi!\" Rafaravavin ystävät\nviittasivat niihin suuriin palveluksiin, joita hänen isänsä ja\nveljensä olivat tehneet kuningattarelle. Ja niin hänet armahdettiin\nja tuomittiin sakkoihin. Mutta samalla lausuttiin uhkaus, että jos\nhän vastaisuudessa erehtyy samalla tavalla, niin hänet tuomitaan\nkuolemaan.\n\nRafaravavi myi nyt kaupunkitalonsa ja osti itselleen toisen\nAmbatonakangan esikaupungista saadakseen olla etäämpänä\nvainoojistaan. Mutta sinnekin tuli hänen luokseen kristittyjä,\nvieläpä toisesta piirikunnasta. Toisinaan he menivät hiljaisille\nvuorenkukkuloille tahi kallionrotkoihin vahvistamaan toisiaan\npyhimmässä ja kalleimmassa uskossaan. Mitkään vaivat eivät olleet\nliian suuret verrattuna siihen vapauden ja turvallisuuden tunteeseen,\njolla he voivat kiittää ja ylistää siellä Herraa.\n\nMutta ennen pitkää syytettiin taas häntä ja hänen tovereitaan.\nTuomari virkkoi: \"Nyt teidän täytyy kuolla, sillä te halveksitte\nkuningattaren käskyä.\" Heidät sidottiin ja vietiin vankilaan.\nTuomarit kävivät heidän luonaan alinomaa ja koettivat kiristää\nheiltä toisten kristittyjen nimiä. Sanoivatpa he, että kuningatar\nkyllä tietää ne jo, mutta hän tahtoo vain varata heille tilaisuuden\ntunnustamiseen. Mutta he sanoivat: \"Jos, kuten te sanotte,\nkuningatar tietää ne niin hyvin, niin miksi kysytte niitä sitten\nmeiltä?\" Heidän luokseen tuotiin eräs heidän osatoverinsa, joka oli\nmyöntänyt rukoilleensa heidän kanssaan. Rafaravavi selitti: \"Me\nolemme rukoilleet toistemme kanssa, me emme kiellä sitä.\" Ja kun\nhäneltä edelleen kysyttiin, missä he olivat rukoilleet, hän vastasi:\n\"Omissa taloissamme ja monissa muissa paikoissa. Minne menimmekään,\nahkeroimme ajatella Jumalaa ja rukoilla Häntä.\" Kun heiltä kysyttiin,\nolivatko he rukoilleet Akatson vuorella, vastasivat he: \"Kyllä, mutta\nei siellä yksin. Missä tahansa käymmekään, ajattelemme Jumalaa:\ntalossa ja talon ulkopuolella, kaupungeissa ja maalla ja vuorilla.\"\n\nTuomarit menivät nyt toisten vangittujen luo. Eräälle nuorelle\nnaiselle nimeltä _Rasalama_ he sanoivat kaikkien toisten jo\ntunnustaneen, joten vaikeneminen ei hyödyttäisi häntäkään mitään.\nNäin harhaan johdettuna hän tunnusti seitsemän kristityn nimet.\nNäiden joukossa oli aikaisemmin mainittu arvossapidetty ja rakastettu\n_Raintsiheva_ eli Noita Paavali. Kun viimeksimainittua pyydettiin\ntunnustamaan, niin hän vastasi: \"Varmasti minä olen rukoillut sitä\nJumalaa, joka on luonut minut ja vielä ylläpitää minua. Hän on kaiken\nhyvän lähde voidakseen tehdä minustakin hyvän ihmisen. Minä rukoilen,\nettä hän siunaisi kuningatarta ja antaisi hänelle todellisen\nonnellisuuden tässä ja tulevaisessa maailmassa. Minä pyydän Häntä\nsiunaamaan tuomareita ja virkamiehiä ja kaikkea kansaa, tekemään\nkaiken niin hyväksi, ettei enää olisi ryöväreitä eikä valehtelijoita\nja että kaikki ihmiset tulisivat viisaiksi ja hyviksi.\" Kun tuomarit\nkuulivat tämän tunnustuksen, oli se heidän mielestään hyvä, ja eräs\nheistä virkkoi: \"Älkäämme tehkö mitään hätiköiden, jottemme neuvoisi\nkuningatarta vuodattamaan viatonta verta.\"\n\nRafaravavi näyttää päässeen tällä kertaa vapaaksi. Mutta 14\npäivää myöhemmin roskajoukko sai käskyn ryöstää ja hävittää hänen\ntalonsa. Kuin myrskyvihuri syöksyi kansanjoukko hänen talonsa\nkimppuun, hävitti sen maan tasalle ja ryösti minkä irti sai.\nNeljä kuninkaallista vartijaa, jotka olivat tavallisesti mukana\nkuolemantuomioita täytäntöön pantaessa, vaativat häntä seuraamaan\nmukanaan. Kysymykseen, mihin he aikoivat viedä hänet, he vastasivat:\n\"Kuningatar kyllä tietää, mitä teille on tehtävä.\" Ja niin he\nalkoivat kuljettaa häntä pitkin katua Ambohipotsiin, erääseen\npaikkaan kaupungin eteläosassa, missä rikolliset tavallisesti\nmestattiin. Se on Madagaskarin pääkallonpaikka. Rafaravavi tunsi\ntuskain tien, jota hän kulki, ja hänen sydämestään kohosi tuon\ntuostakin Stefanuksen rukous: \"Herra, älä lue heille syyksi tätä\nsyntiä!\"\n\nMuuan rakas ystävä tunkeutui hänen luokseen ja kuiskasi hänen\nkorvaansa: \"Älä pelkää, rakas sisar, vaikka täällä on paljon\nahdistusta, siellä on lepo taivaassa.\" Eräs toinen lohdutti\nhäntä: \"Riipu Hänessä, johon olet rakentanut toivosi!\" Vihdoin he\ntulivat perille erääseen taloon, joka kuului eräälle ylikenraalin\nupseerille. Siellä hänet pantiin raskaisiin kahleisiin, joilla oli\nnimenä beranomaso -- monet kyyneleet. Kun seppä takoi niitä kiinni,\nniin sotilas virkkoi: \"Älä kiinnitä häntä liian lujasti! Niitä on\nmuutoin liian vaikea ottaa pois, sillä huomenna kukon laulaessa hänet\nmestataan.\"\n\nMutta Herra ei jättänyt vielä vihollisen raivon valtaan tätä\njaloa tunnustajaa. Kun hän yöllä vankilassa valmistautui\nviimeiselle matkalle, syttyi kaupungissa valtava tulipalo. Tuli\nahmi kevyesti rakennettuja puutaloja, ja kaupungissa pääsi\nvaltaan yleinen hämminki. Surullisena koitti vihdoin aamu. Paksut\npilvet ajoivat toisiaan taivaalla, ja tuuli lennätti palavia\nkipeniä myöskin palatsiin päin. Yleisessä hämmingissä jäi mestaus\ntäytäntöönpanematta. Eräs maakalaisista sanoikin: \"Jumala on toden\nteolla ainoa elämän Herra.\" Rafaravavi kertoi sitten myöhemmin, että\ntuskain tiellä Ambohipotsiin hänestä tuntui siltä, kuin olisivat\nkaikki maiset kahleet katkenneet, ja hän toivoi vain, että hänen\nhenkensä vapautuisi ruumiista.\n\nNiin hän jäi sitten viideksi kuukaudeksi vankilaan sotilaiden\nvartioitavaksi, kunnes hänet kuningattaren käskystä myytiin orjaksi\njulkisella torilla eräälle korkeammalle sotilashenkilölle. Tämä\ntaas luovutti hänet adjutantilleen, joka oli Rafaravavin tuttava.\nHän sai nyt vapaasti liikkua ulkona. Hän kävi vahvistamassa\nkärsiviä kristittyjä taistelemaan lujina uskon jaloa taistelua.\nHänen miehensä, johon hän oli hellästi kiintynyt, tuli katsomaan\nhäntä länsirannikolta, missä hän palveli everstinä eräässä\njoukko-osastossa. Myöhemmin tulemme vielä useita kertoja palaamaan\nhänen kärsimystarinaansa.\n\n_Rasalama, Madagaskarin ensimmäinen marttyyri._\n\nEnsimmäinen kristitty, joka verellään sinetöi rakkautensa\nRistiinnaulittuun ja joka näin seppelöitiin marttyyrikruunulla, oli\nnuori, 25-30 vuoden ikäinen Rasalama, jonka kärsimystarinan alkuun\nolemme jo aikaisemmin ohimennen tutustuneet.\n\nVankilassa ollessaan hän lausui ihmettelynsä sen johdosta, että\nihmisiä, jotka eivät olleet varastaneet, eivät tehneet kapinaa\neivätkä puhuneet pahaa kenestäkään, tuomittiin elinkautiseen\norjuuteen. Omasta puolestaan hän oli turvallisella mielin. Se vain\nhuolestutti häntä, että hänet oli houkuteltu sanomaan toisten\nvainottujen kristittyjen nimet. Häntä ei lainkaan peloittanut\nse, että kuningattaren lähetti asetti hänen talonsa edustalle\nTsitialaingian (Valheenvihaajan). Se oli hopeinen keihäs, johon oli\nkaiverrettu kuningattaren ja vastaavan virkamiehen nimi, ja sillä\noli muka sellainen salaperäinen voima, että se saattoi päivän valoon\nkaiken petoksen. Hän oli päinvastoin iloinen, että hänet katsottiin\narvolliseksi kärsimään häväistystä Jeesuksen nimen tähden. Hän sanoi\ntoivovansa elämää taivaassa.\n\nNämä hänen lausuntonsa kerrottiin kaupungin komendantille, joka\nloukkaantui syvästi sellaisesta uhmasta. Hän lähetti vankilan\nviranomaisille käskyn kohdella Rasalamaa mahdollisimman ankarasti ja\nkovakouraisesti. Ja niin hänet asetettiin raskaisiin jalka-, vyö- ja\nkaularautoihin, jotka olivat yhdistetyt toisiinsa kangilla siten,\nettä ruumis jäi mitä tuskallisimpaan asentoon ikäänkuin ahdettuna\nahtaaseen kirstuun. Samalla häntä ruoskittiin tuon tuostakin. Tämä ei\nkuitenkaan masentanut marttyyrin mieltä. Hänen huuliltaan kaikuivat\niloiset ja voitonvarmat ylistysvirret teurastetun Karitsan kunniaksi,\nja vielä kun häntä vietiin mestattavaksi, hän lauloi lempilaulujaan\nrakkaalle Vapahtajalleen.\n\nSunnuntai, elokuun 14 p. 1837, oli se päivä, jolloin päättyivät\nhänen maiset vaivansa, ja jolloin hän sai siirtyä siihen voittajain\nparveen, joka marttyyrikruunulla kruunattuna veisaa iäistä kiitosta\nHänelle, joka valtaistuimella istuu ja Karitsalle. Kulkiessaan\nAmbatonakangan kappelin ohi, niissä hänet oli kastettu, häneltä\npääsi riemuisa huudahdus: \"Täällä minä olen kuullut Vapahtajan\nsanat!\" Häntä seurasi hälinöivä joukko. Toisia kiihoitti uteliaisuus,\ntoiset ihailivat salaisesti hänen syvää rauhallisuuttaan ja iloista\nuskonvarmuuttaan.\n\nKun saavuttiin mestauspaikalle tunnetulle Ambohipotsin kukkulalle,\nniin hän asettui leveään, matalaan kuoppaan, missä oli aikaisemmin\nsurmattujen rikollisten luita. Hän pyysi saada rukoilla hetkisen.\nSe suotiin hänelle. Hän laskeutui polvilleen ja jätti henkensä\nLunastajansa käsiin, minkä jälkeen pyövelit lävistivät hänet\nkeihäillään. Hänen ruumiinsa jätettiin villeille koirille, joita on\njokaisella Madagaskarin mestauspaikalla. Eräiden ympärillä olleiden\nkerrotaan huudahtaneen: \"Missä on se Jumala, jota hän on rukoillut,\nkun Hän ei pelasta häntä?\" Pyövelit taasen tulivat kummiinsa ja\ntoistivat ihmetellen: \"Valkoisten ihmisten uskonnossa on merkillinen\nlumousvoima, joka ottaa pois kuoleman pelon.\" Rasalama merkitsee\nrauhallista elämää. Ja Karitsan kalliin veren kautta hänellä oli\nrauha elämässä ja rauha kuolemassa.\n\nHänen kuolemansa jälkeen tuomittiin toiset tunnustajat ikuiseen\norjuuteen. Naisten ja lasten tuomiota lievennettiin kuitenkin siten,\nettä heidän ystävilleen myönnettiin oikeus ostaa heidät vapaiksi.\nKaikkiaan tehtiin tässä tilaisuudessa 200 kristittyä orjiksi.\nVanhasta Paavalista tuli pääministerin orja. Päivällä he tekivät\ntyötä toisten kanssa pellolla, yöksi heidät pantiin kahleisiin samaan\nhuoneeseen.\n\nPaavali hoiti sielunhoitajan virkaa heidän keskuudessaan. Hän luki\nusein ulkomuistista 46. psalmin, johti heitä rukoukseen ja kiinnitti\nheidän sydämensä ajattelemaan Vapahtajan rakkautta.\n\n_Rafaralahi, Jeesuksen valittu._\n\nRasalaman kuoleman todistajain joukossa oli muuan 22 vuoden ikäinen\nkristitty Rafaralahi. Katsellessaan marttyyrin sankarikuolemaa ja\nylevää sielunrauhaa hän virkkoi: \"Jospa minä voisin kuolla noin\nlevollisena ja noin autuaana, niin minäkin olisin valmis antamaan\nelämäni Vapahtajani tähden.\" Hän ei silloin aavistanut, että tämä\ntoivomus toteutuisi pikemmin kuin hän saattoi aavistaakaan.\n\nHänen lähellä pääkaupunkia sijaitseva pieni talonsa oli kristittyjen\nkokouspaikka, jossa heillä oli tapana pitää rukouskokouksiaan.\nRafaralahi kävi lohduttelemassa ja vahvistamassa kristittyjä milloin\nsiellä, milloin täällä. Hän pistäytyi myös Rafaralahin luona,\njoka myös itse oli käynyt katsomassa ja lohduttamassa vangittuja.\nNiiden joukossa, joita hän tällä tavalla hoivasi ruumiillisesti\nja hengellisesti, oli myös kolme spitalitautista kristittyä. Eräs\nnäistä menetteli kuitenkin petollisesti häntä kohtaan. Hän oli velkaa\nRafaralahille ja sen sijaan, että olisi maksanut velkansa, hän meni\nministerin luo ja syytti häntä ja kahtatoista muuta kristittyä\nkokouksen pidosta.\n\nRafaralahi vangittiin. Hänet pantiin kahleisiin ja häntä kidutettiin\nkaikin tavoin, jotta hän ilmoittaisi toisten luonaan käyneiden\nkristittyjen nimet. Mutta kaikki oli turhaa. Hän vastasi urhoollisena\nkiduttajilleen: \"Tässä minä olen ja minä olen tehnyt sen. Tehköön\nkuningatar minulle mitä hänelle hyväksi näkyy; ystäviäni minä en\npetä.\"\n\nKolmen päivän kuluttua hänet vietiin mestattavaksi. Tiellä hän\npuhui tuomareille Kristuksen rakkaudesta ja armahtavaisuudesta sekä\nomasta onnestaan, jonka hänelle oli suonut Jeesus Kristus, Hänen\nVapahtajansa, joka oli rakastanut häntä kuolemaan asti. Nyt hän\npian saisi nähdä Hänet, joka oli kuollut hänen tähtensä.\n\nMestauspaikka oli sama, jolla vuolta aikaisemmin oli Jeesuksen nimen\nja Hänen evankeliuminsa vuoksi surmattu Rasalama. Siellä hän rukoili\nmaansa ja vainottujen uskonveljiensä puolesta sekä jätti sielunsa\nHerran käteen. Kun hän nousi polviltaan, niin pyövelit tahtoivat\nheittää hänet maahan maan tavan mukaan, mutta hän virkkoi: \"Se ei ole\ntarpeellista. Minä en tuota teille mitään vaivaa.\" Ja niin pyövelit\nlävistivät hänen ruumiinsa. Hänen ystävänsä saivat myöhemmin oikeuden\nhaudata hänen ruumiinsa isiensä hautaan.\n\nHänen mestauksensa jälkeen vangittiin myös hänen vaimonsa, joka\noli hiljainen, rauhallinen nainen, sekä hänen palvelijansa. Vaimo\npantiin kahleisiin ja häntä kohdeltiin julmasti ja ankarasti,\nsillä tahdottiin pakottaa hänet ilmoittamaan miehensä kristityt\ntoverit. Vihdoin hän tuskain uuvuttamana suostuikin heidän\nvaatimukseensa ja mainitsi toisten kristittyjen nimet. Heidän\njoukossaan oli Rafaravavi, jolle orja vei paperilapun, jossa\nilmoitettiin tapahtumasta. Väri vaihteli hänen kasvoillaan hänen\nlukiessaan saamaansa ilmoitusta. Hän käsitti, että vain kiireellinen\npako voi pelastaa hänen elämänsä, ja niinpä hän päätti paeta\npääkaupunkiin yhdessä kahden muun kristityn kanssa. Ambohipotsin\nmarttyyrikukkulalla he etsivät rukouksessa lohtua ja voimaa\nelävältä Jumalalta rohkaisten samalla toisiaan, sillä heistä näytti\nepävarmalta, tokko he enää milloinkaan saavat kohdata toisiaan tässä\nelämässä.\n\nRafaravavi lähti yksin kaupunkiin herransa luo, vaikka pelkäsikin\njoutuvansa suoraan vihollistensa käsiin. Niiden kristittyjen\njoukossa, joita uhkasi sama kohtalo, oli _Daavid Ratsarahomba,\nSimeon Andrianomanana_ ja _Joosef Rasoamaka_. Daavid ja Simeon\nolivat Rainiharon orjia. He olivat vähän aikaisemmin kestäneet\ntangiinakokeen. He päättivät paeta kaikki yhdessä, mutta sitä ennen\njärjestivät kristityt orjat kaiken herransa omaisuuden kuntoon.\nHe panivat rahat säkkiin ja liittivät laskun mukaan. Kun heidän\nherransa myöhemmin näki tämän, niin hän virkkoi: \"Ei ole orjain tapa\nlähtiessään pakomatkalle jättää takaisin herransa omaisuutta. Nämä\nihmiset olisivat oivallisia palvelijoita, kun he vain jättäisivät\nuskontonsa.\" Tuon mahtavan miehen silmiltä oli kätketty, että juuri\nheidän uskontonsa antoi heille sen luotettavuuden ja siveellisen\nryhdin, jota hän ihaili heissä.\n\nMuistaen Jeesuksen kehoitusta Mat. 24, 16-18. missä Hän käskee\nopetuslapsiaan pakenemaan kiireellisesti Jerusalemin hävityksen\naikana, hekin päättivät paeta nopeasti. Ainoastaan Simeon jäi\npaikalleen sairaan vaimonsa vuoksi. Me kohtaamme nämäkin pakolaiset\nvielä myöhemmin.\n\n_Ravahini, Jeesuksen uskollinen._\n\nKolmas lehti Madagaskarin mainehikkaan marttyyrihistorian\nonnenapilassa oli jalo Ravahini, uskonkiihkoisen pakanallisen perheen\ntytär. Hänelle ei ainoastaan suotu armoa tyhjentää Herramme Jeesuksen\nKristuksen ruumiillisten kärsimysten kalkkia, vaan hän sai myös\nkokea harvinaisen runsaana ja tuskantäyteisenä maljana marttyyriuden\nmoraaliset tuskat.\n\nEnsiksi hylkäsi hänet hänen puolisonsa, kun hän tuli kristityksi.\nToiseksi karkoittivat hänet hänen vanhempansa isän kodista samasta\nsyystä. Ja kolmanneksi suljettiin hänet sukulaispiiristä, koska\nhän ei pysynyt uskollisena isien uskonnolle. Näin hän osoittautui\nHänen arvolliseksi seuraajakseen, joka sanoi itsestään: \"Ketuilla\non luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole,\nmihin päänsä kallistaisi.\" Ja tällä käytännöllisen uudestisyntymisen\ntiellä hän osallistui siitä jalosta perinnöstä, josta Jeesus sanoi\nPietarille: \"Jokainen, joka on luopunut taloista tai veljistä tai\nsisarista tai isästä tai äidistä tai lapsista tai pelloista minun\nnimeni tähden, on monin verroin saava takaisin ja perivä iankaikkisen\nelämän.\"\n\nMutta tämän naismarttyyrin moraalisten kärsimysten kalkki ei olisi\nollut marttyyrihistoriallisessa mielessä vielä täydellinen yksinomaan\nsen kautta, että hänet hylkäsivät hänen omat läheisimmät sukulaisensa\nja veriheimolaisensa. Siihen piti tulla muutamia myrkkypisaroita\nlisää, jotta malja olisi ylitsevuotava. Ja ne tulivat, nuo pisarat.\n\nEnsiksi hänet tuomittiin ikuiseen orjuuteen. Mutta omaiset eivät\nolleet tyytyväisiä näin lievään tuomioon. Ja he pyysivät korkeinta\nviranomaista ottamaan hänet omain orjainsa ja jalkavaimojensa\njoukkoon. Tähän hän suostui. Mutta samalla hän määräsi, että hänet\noli ensin puhdistettava tangiinalla. Ja niin pakotettiin tämä jalo\nSiionin tytär tyhjentämään maansa kansallisen myrkkymaljan. Mutta\nmalja oli jo ylitsevuotavainen. Tunnustajan voimat eivät kestäneet\nsitä, vaan hän heitti henkensä ja hänet luettiin marttyyrien joukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMadagaskarin marttyyrikirkko ja elävän Jumalan taivaissa kirjoitettu\nseurakunta oli kestänyt ensimmäisen tulikokeen. Sen jäsenet olivat\nosoittaneet teossa seuraavansa Karitsaa mihin ikinä Hän menee.\nHelvetin vallat olivat osoittautuneet voimattomiksi hävittämään\nseurakuntaa, joka oli perustettu Kristus-kalliolle. Siinä olivat\nyhtä riittämättömiä vilppi ja kavaluus kuin moraaliset tuskat tahi\nkiduttavimmat ruumiilliset kärsimykset. Lohikäärme laati sentähden\nuuden suunnitelman tuhotakseen vihan tulella ja vainon valkealla\nPatmoksen näkijän näkemän poikalapsen.\n\nKun Madagaskarin valtaistuimella istuva raivotar näki, että siihen\nasti käytetyt menettelytavat eivät vieneet toivottuun tulokseen\nja että monet uhrit pääsivät pakoon pyydystäjän paulasta ja hänen\nlaumoittain ympäri maata lähettämäinsä vakoilijain kynsistä, niin\nhän antoi määräyksen panna tuomiot täytäntöön kiireellisessä\njärjestyksessä. Kun kristitty tavattiin, tuli heti -- paikalla\nsitoa hänen kätensä ja jalkansa, kaivaa kuoppa, viskata kristitty\nsinne suin päin ja valella häntä kiehuvalla vedellä niin kauan\nettä hän kuoli, sitten oli kuoppa luotava umpeen ja ajometsästystä\njatkettava. Kristityillä oli kuningattaren mielestä taikavoima, sillä\nmiten muutoin olisi niin monien onnistunut päästä pakoon. Se oli\nvastaisuudessa estettävä tämän selkäpiitä karmivan raakalaisuuden\navulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRavahinin marttyyrikuoleman yhteydessä ansaitsee erikoisen maininnan\nmuuan jalo tunnustaja ja veretön marttyyri.\n\nVähän Ravahinin marttyyrikuoleman jälkeen syytettiin kolmea\nkristittyä vaimoa siitä, että he olivat tulleet yhteen rukoilemaan.\nNäiden syytettyjen joukossa olivat Daavidin ja Simeonin vaimot. Kun\nviranomaiset tulivat panemaan täytäntöön vangitsemismääräystä, oli\ntoinen heistä poissa. Saapuvilla ollut vietiin virkamiehen taloon,\nmissä kuusi miestä ruoski häntä raipoilla, jotta hän antaisi ilmi\ntoiset kristityt. Turhaan.\n\nSeuraavana aamuna vietiin hänet jälleen tuomarin eteen, ja kidutus\nalkoi uudelleen. Mutta nytkin ilman tulosta. Tunnustaja seisoi lujana\nkuin kallio. Suuri Kärsijä oli antanut tälle tunnustajalle kirkkoisä\nAugustinuksen mainitseman kestämisen armolahjan, donum perseverantiae.\n\nVihollinen lisää tulta hänen kärsimystensä pätsiin. Hän saa kestää\nsen häpeän, että hänen ruumistaan raadellaan julkisesti. Vihdoin hän\ntuskaili ja verenvuodon uuvuttamana vaipuu tajuttomana pyövelinsä\njalkain juureen. Toinnuttuaan siitä hänet tuomitaan ikuiseen\norjuuteen ja tangiinakokeeseen. Ne hän kuitenkin vältti nopean paon\navulla.\n\nHänen toiset kärsimystoverinsa olivat menneet pakoon asumattomaan\nseutuun.\n\n_3. Veri- ja kyynelkylvöä._\n\nVeri- ja kyynelkylvö Madagaskarilla jatkui. Vuonna 1840 kävi\nlähetyssaarnaaja Johns hengenvaarallisella matkalla pääkaupungissa.\nHän näki seurakunnan elävän suurta vainon ja ahdistuksen aikaa.\nVankilassa virui neljätoista kristittyä odottaen kuolemantuomion\ntäytäntöönpanoa. Heidän joukossaan oli Joosua, erinomainen saarnaaja\nja Noita Paavali. He yrittivät paeta Tamataveen, mutta pidätettiin\nmatkalla. Kun heitä sitten ankarasti tutkittiin ja kehoitettiin\nsanomaan koko totuus, niin he virkkoivat: \"Kun te kyselette meiltä\nuudelleen ja yhä uudelleen, niin tahdomme sanoa sen teille. Me emme\nole ryöväreitä emmekä murhamiehiä, vaan _rukoilevia ihmisiä_; ja jos\nse tekee meidät rikollisiksi kuningattaren valtakunnassa, silloin\nmeidän täytyy kärsivällisesti kärsiä mitä tahansa hän tehneekin.\"\nTuomari kysyi: \"No, onko tämä teidän viimeinen sananne joko elämäksi\ntahi kuolemaksi?\" -- \"Se on meidän viimeinen sanamme joko elämäksi\ntahi kuolemaksi\", vastasivat kristityt.\n\nPian lähestyi heidän pääsinpäivänsä. Heinäkuun 9 p:nä jylisivät\njälleen linnoituksen tykit merkiksi siitä, että koittanut oli\nkristittyjen kohtalonhetki. Imahamasinan laajalla paraatikentällä\njulistettiin kristittyjen kuolemantuomio. Vangittuja oli kaikkiaan\n16, joista 11 oli tuomittu kuolemaan; niistä oli kaksi paennut, joten\nyhdeksän piti mestattaman. Tuomion perustelussa sanottiin, että\nhuolimatta usein toistetuista varoituksista nämä ihmiset rukoilivat\njatkuvasti valkoisten Jumalaa ja kunnioittivat Häntä.\n\nKello neljä oli määrä panna tuomio täytäntöön vanhalla\nmestauspaikalla Ambohipotsin marttyyrikukkulalla. Marttyyreiltä\nriistettiin heidän vaatteensa ja heidät kuljetettiin mestauspaikalle\nalastomina sidottuina neljän miehen kantamiin tankoihin. Heidän\nkasvoiltaan kuvastui hiljainen rauha, ja iloinen iäisyystoivo\npurppuroi iltaruskon tavoin heidän elämänsä viime hetkiä.\n\nEräs nuori rouva puhui tuskain tiellä siitä syvästä onnesta, joka\naaltoili hänen povessaan, sekä kristityn turvallisesta luottamuksesta\nja elävästä iäisyystoivosta. Saattava väkijoukko näytti merkillisen\nrauhalliselta. Toisia liikutti sääli, toiset tunsivat inhoa kamalan\njulmuuden vuoksi.\n\nKun vihdoin saavuttiin perille Ambohipotsin mainehikkaalle\nmarttyyrikukkulalle, jylisi jälleen tunnuksellinen tykinjyske, jonka\nkaiku kantautui Antananarivon kallioperustuksilta julistaen sen\nvaltakunnan voittokulkua, jonka Kuningas voitti suurimman voittonsa\nsinä päivänä, jolloin Hän avutonna riippui kirouksen puulla neljän\nrautanaulan varassa; valtakunnan, joka osoittautuu loistavimmalla\ntavalla helvetin valtain voittajaksi erikoisesti juuri siellä, missä\nvuotaa marttyyriveri.\n\nMarttyyrikuoleman kautta pääsivät tänä muistorikkaana päivänä\ntäydellisyyteen m.m. seuraavat pyhät: _Paavali_ ja _Joosua_ sekä\nheidän vaimonsa, _Flora_, Daavidin vaimo ja _Ramanisa_, joka\nkasteessa oli saanut nimen _Joosia_.\n\nViimeksimainitusta jäi erikoisen rakas muisto Madagaskarin\ntaistelevan seurakunnan mieleen. Jo ennen vainoja hän oli ollut\ninnokas, tulirintainen evankeliumin julistaja. Kun sitten puhkesi\nmyrsky, oli hän sonnustautunut vahvistamaan vaipuvia käsiä ja\ntukemaan horjuvia polvia. Hän oli ollut kristittyjen lohduttaja\nmaakuopissa ja kallionkoloissa, vuorten onkaloissa ja metsien\nsyvyyksissä sekä pitkillä vaellusretkillä. Hänen puheensa oli\nsydämellistä, hänen rukouksensa palavia, hänen laulunsa iloisia\nja toivorikkaita. Eräs hänen laulunsa on otettu madagassilaiseen\nlaulukirjaan. Näin hän hoiti papillisia tehtäviään vainotun\nja taistelevan seurakunnan keskuudessa, kunnes sai armon\nmarttyyrikuoleman kautta siirtyä siihen kuolemaan asti uskolliseen\nvoittajainparveen, joka Siionin vuorella ylistää teurastettua\nKaritsaa, ja josta Patmoksen näkijä todistaa: \"Ja minä kuulin\näänen taivaasta ikäänkuin paljojen vesien kohinan ja ikäänkuin\nkovan ukkosenjylinän, ja ääni, jonka kuulin, oli ikäänkuin\nkanteleensoittajain, kun he soittavat kanteleillaan. Ja he veisasivat\nuutta virttä valtaistuimen edessä ja neljän olennon ja vanhinten\nedessä.\"\n\nHeidän kuolinpaikallaan kohoaa nyt upea temppeli kertoen uskosta\nJumalan Poikaan; -- uskosta, joka voittaa maailman; rakkaudesta,\njoka on väkevämpi kuin kuolema; uudesta, elävästä toivosta, joka ei\nlannistu raskaimpienkaan kärsimysten keskellä; ja niistä kuolemaan\nasti uskollisista Karitsan seuraajista, jotka eivät ole rakastaneet\nhenkeään edes kuolemaakaan väistääkseen.\n\n_4. Viisi vuoden 1842:n marttyyriä._\n\nKuten tarkkaava lukija huomaa, oli edellisten marttyyrien\ntaivaallinen syntymäpäivä, jolloin he marttyyriuden kauniin oven\nkautta astuivat sisälle iankaikkiseen elämään, heinäkuun 9 p. 1840.\nSe päivä on Madagaskarin marttyyrihistorian mainehikkaimpia. Vainot\njatkuivat hellittämättömällä ankaruudella myös vuosina 1841-42.\nViimeksimainitulta vuodelta on erikoisesti mainittava viiden jalon\nveritodistajan nimet.\n\nKristittyjen tietoon oli tullut, että eräät sakalava-päälliköt\nhalusivat luokseen kristittyjä opettajia. He lähettivät heidän\nluokseen _Ratsisambahinan ja Raberahamban_. Paluumatkalla he\njoutuivat rajavartijoitten käsiin, jotka veivät heidät pääkaupunkiin.\nSiellä heitä kidutettiin julmalla tavalla, jotta he ilmoittaisivat\nuskonveljiensä nimet. Sitä he eivät kuitenkaan tehneet, vaan\nkuiskasivat erään vankilassa käyneen kristityn korvaan, että he eivät\ntule pettämään veljiään, täytyipä heidän sitten kärsiä mitä tahansa.\nTutkintotuomarille he taas ilmoittivat, että he olivat menneet\nsakalavojen luo opettamaan heille Jumalan sanan avulla hyviä tapoja\nja kunnollista elämää, jotteivät he varastaisi heidän karjojaan\nja harjoittaisi maassa väkivaltaa. He olivat siellä rukoilleet ja\nlukeneet raamattua, mutta kaikki oli tapahtunut isänmaallisessa\nmielessä ja maan parhaaksi.\n\nTämä selitys ei kuitenkaan tyydyttänyt tuomaria. Heidät tuomittiin\nkuolemaan ja vietiin tuomion täytäntöönpanoa varten omaan kyläänsä,\nmissä heidät mestattiin julkisella paikalla heinäkuun 19 p. 1842.\n\nKulkiessaan tuskien tietään he sanoivat sydämelliset jäähyväiset\nveljilleen ja sisarilleen uskossa. He huusivat heille: _\"Voikaa\nhyvin, rakkaat ystävät! Jumala tahtoo, että me kohtaamme Hänet tänään\nparatiisissa.\"_ Pakanat ihmettelivät tällaista iloista uskonvarmuutta\nja kuolonvalmiutta. Ystävistä taas näytti ikäänkuin he olisivat\nastuneet taivaaseen heidän silmäinsä edessä. Heidän päänsä pistettiin\npaalujen päihin peloitukseksi toisille. Mutta sen sijaan, että ne\nolisivat peloittaneet toisia, niiden henkevät piirteet pikemminkin\nherättivät pakanoitten mielissä kunnioitusta kristinuskoa ja\nkristittyjen sankarillista lujuutta kohtaan.\n\nKolmen kuukauden kuluttua sattui jälleen tapaus, joka maksoi\nmuutamien kristittyjen hengen. Eräänä yönä oli tuntematon käsi\nkiinnittänyt erään talon seinälle pääkaupungissa lehden. Se oli sivu,\njoka sisälsi Mateuksen evankeliumin 23. luvun. Siinä oli alleviivattu\n13. jae: \"'Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut,\nkun suljette taivasten valtakunnan ihmisiltä! Sillä itse te ette mene\nsisälle, ettekä salli menossa olevien mennä sisälle\".\n\nKun kuningatar sai tiedon siitä, piti hän sitä julkeana loukkauksena\nja antoi vihassaan ankaran julistuksen: ellei tähän tekoon syyllinen\nhenkilö ilmoittaudu neljän päivän kuluessa, niin hänet, milloin\ntahansa hänet saadaan ilmi, jauhetaan hienoksi kuin piikivirouhe.\n\nMääräaika kului umpeen, eikä kukaan ilmoittautunut. Silloin\nkuningatar vangitutti _Raharon_, erään kuningas Radaman\nkahdestatoista pääopettajasta ja tuomitsi hänet yhdessä eräiden\ntoisten kanssa tyhjentämään tangiinamaljan. Mutta kun tuomiota\npantiin täytäntöön, huomattiin, että eräs toinen kristitty,\n_Ratsimilei_, oli koettanut tehdä myrkyn tehottomaksi. Nyt\njulistettiin julma tuomio: Raharo, Ratsimilei ja muuan kolmas\nkristitty _Imamondshi_ hakattiin pieniksi palasiksi ja poltettiin.\n\nMutta eivät edes tällaiset raakalaisteot voineet ehkäistä\nkristinuskon voittokulkua. Se saatiin kyllä aikaan, että\nkristillisyydestä puhuttiin vähän, mutta sitä enemmän sitä\najateltiin. Tällöin jouduttiin vertailemaan kristittyjen ja pakanain\nkuolemaa. Sitä synkkää epätoivon ja sielunahdistuksen taustaa\nvastaan, minkä tarjosi piintyneitten pakanain kuolema, säteili sitä\nkirkkaampana kristittyjen kuolonvalmius ja elävä iankaikkisen elämän\ntoivo. Näin toteutui täälläkin alkukirkon ajoilla peräsin oleva\nlauselma: _Sanguis martyrum semen christianorum_, marttyyrien veri on\nkirkon kylvö.\n\nAntananarivon verisen tyrannin ies painoi raskaana madagassien maata.\nTämän sai kokea koko kansa yleensä yhtä hyvin kuin kristitytkin,\nvaikka vaino kohtasi erikoisesti jälkimmäisiä. Kaikkia poliittisesti\nepäiltyjä vainottiin. Lähetyssaarnaaja Ellis mainitsee, että\nkahdeksana kuukautena sen jälkeen kuin lähetyssaarnaajat olivat\npoistuneet, oli toimitettu 1016 mestausta. Maassa kyti kaikkialla\nlevottomuus, ja usein oli kapinoita. Maanviljelys ja muut elinkeinot\nolivat lamassa, liikesuhteet ulkomaiden kanssa katkenneet. Verot\nja muut kuormitukset painoivat kansan hartioita. Epätoivoissaan\npakenivat ihmiset suurin joukoin metsiin, missä häiritsivät yleistä\nturvallisuutta ja veivät karjaa. Usein kristittyjä sekoitettiin\norjiin ja vangittiin ryöväreinä ja rajan yli kulkijoina.\n\nNoin 200 kristittyä harhaili kurjuudessa aarniometsissä ja vuorilla,\nmaakuopissa ja kallionkoloissa. Toisia ajettiin kuin metsän petoja\nluoksepääsemättömille kukkuloille. Mutta he eivät lannistuneet\neivätkä kadottaneet rohkeuttaan. He kirjoittivat Johnsille: \"Te\nkehoitatte meitä rohkaisemaan mielemme eikä lannistumaan. Me otamme\nvarteen Teidän kehoituksenne ja olemme täynnä luottamusta ja iloa.\nJa kun Te kirjoitatte, että jos meiltä jotakin puuttuisi, niin\ntulee meidän ilmoittaa se; on eräs seikka, josta me olemme suuresti\nhuolissamme: se on raamattujen puute. Ne, jotka meillä ovat, ovat\njo kokonaan kuluneet. Mitä toimeentuloomme tulee, niin voimme\nsanoa: meillä on eikä ole. Kaikki omaisuutemme on riistetty meiltä.\nKuitenkin, tämä on Herran sana: 'Katselkaa kaarneita: ne eivät kylvä\neivätkä leikkaa, ja Jumala ruokkii ne siitä huolimatta.' Ja aivan\nniin, kalliit ystävät, Herra on armollinen meillekin.\"\n\nValaiseva sekä kristittyjen että koko väestön kannalta on se kirje,\njonka uskovaiset kirjoittivat Johnsille 1841, seuraavana vuotena\nhänen käyntinsä jälkeen pääkaupungissa.\n\n\"Jumalan meitä siunaavan hallituksen kautta olemme vielä elossa\nemmekä unohda Teitä emmekä ystäviämme. Mitä tahdomme sanoa Teille,\nrakastettu isä, on tämä: onnettomuus, joka on kohdannut meitä ja\njosta olette kuulleet, kasvaa voimakkaasti. Mestaukset, kurjuus ja\njumalantuomiot lisääntyvät koko maassa. Kolmen tuhannen henkilön\ntäytyi Vonizongon piirikunnassa ottaa tangiina kuningattaren\nkäskystä, ja muilla paikkakunnilla oli samanlaista. Jos Herra ei\nole meidän suojamme, niin me olemme kuoleman lapsia. Me olemme\nikäänkuin ylhäällä vuorella oleva kaupunki, joka ei voi olla\npiilossa. Hallituksen palvelemisemme on edelleenkin hyvin raskasta.\nKun Israelin lapset palvelivat faraota, niin he saivat kuitenkin\njonkunlaisen pienen lepohetken yöllä. Mutta meillä jatkuu aina\nsamalla tavalla. Meidän täytyy tehdä työtä yötä ja päivää.\"\n\n_5. Pakoretkillä ja turvapaikassa._\n\nHebrealaiskirjeen 11. luvussa on uskon- ja kärsimyksen\nsankareille pystytetty muistomerkki, ainutlaatuinen jylhässä\nmonumentaalisuudessaan. Sen viimeisen edelliset jakeet on\nomistettu kristillisille pakolaisille ja tunnustajille. Kun ensin\non kerrottu niistä epäinhimillisistä kidutuksista, rääkkäyksistä\nja pahoinpitelyistä, jotka ovat tulleet monien marttyyrien ja\ntunnustajani osaksi, niin kuvaus jatkuu: \"Toiset ovat saaneet\nkiertää mieroa lampaannahoissa ja vuohennahoissa, puutteenalaisina,\nahdistettuina, pahoinpideltyinä, joita pitämään maailma ei ollut\narvollinen; he ovat saaneet harhailla erämaissa ja vuorilla ja\nluolissa ja maakuopissa.\" Tämä klassillinen kärsimyskuvaus pitää myös\nkirjaimellisesti paikkansa Madagaskarin marttyyriseurakuntaan nähden.\n\nMutta meidän ei kuitenkaan tarvitse etsiä näin etäisiä esikuvia ja\nliittymäkohtia uljaiden sankariemme elämyksille ja kokemuksille.\nNiitä tavataan kirkon historiassa myöhemmälläkin ajalla: valdolaiset\nsekä hugenotit, Ranskan evankeliset uskovaiset uskonpuhdistuksen\naikoina, ovat käyneet läpi saman kärsimyksen ja tuskan helteen.\nJa kärsimysten malja on ollut kaikille yhtä katkera ja\ntuskantäyteinen, olivatpa sitten kysymyksessä Piemontin vuoristossa\nja luoksepääsemättömillä alppihuipuilla piileksivät ja turvaa etsivät\nvaldolaiset tahi Cevennien \"Hugenottien luolassa\" jumalanpalvelusta\nviettävä \"Erämaan seurakunta\" tahi Akatson vuorenhuipuilla,\nkallionrotkoissa ja läpi tunkemattomissa aarniometsissä pakoileva\nMadagaskarin marttyyriseurakunta. -- Nämä kärsijäseurakunnat\novat vertauskuvallisesti puhuen kolme mainehikasta uskonveljeä,\ntoistensa vertaisia kärsimyksissä ja ristinkantamisessa, vaaroissa\nja kunniassa, pyhäin kärsivällisyydessä ja uskossa. Ja niinkuin\njylhässä alppivuoristossa toisten kukkulain ja vuorenhuippujen\ntakana näkyy aina uusia, entistä komeampia ja juhlallisempia, samoin\nhäämöittävät näiden uljaiden uskonsankarien takana alkukirkon ja\nVanhan testamentin kärsijäin valiomiesten jämerät ja monumentaaliset\nhahmot.\n\nTätä pakolaistyyppiä edustaa Madagaskarin marttyyriseurakunnassa\nluonteenomaisimmin jo useita kertoja aikaisemmin mainitsemamme\npelottoman uljas, neuvokas ja viisas tunnustaja _Rafaravavi_,\njonka viimeksi tapasimme Rafaralahin marttyyrien yhteydessä\nvalmistautumassa pakomatkalle. Tahdomme seurata tätä jaloa,\nvaarain karkaisemaa ja kärsimysten kirkastamaa pyhää naista\nuusilla pakoretkillä ja uusissa vaikeuksissa, kunnes hän vihdoin\nkärsimystoveriensa kanssa löytää turvapaikan Mauritiuksella, ja\nsieltä sitten tuleentuneena lyhteenä ja kypsänä elona korjataan\nsiihen maahan, missä ei enää ole oleva kirousta, missä ei harhailla\nhenkipattona, missä ei tarvita kynttilän valoa eikä auringon valoa,\nvaan missä \"Herra Jumala on valaiseva heitä, ja he hallitsevat\niankaikkisesti\". -- Ja valtaistuimella Istuja sanoo: \"Katso, uudeksi\nminä teen kaikki.\"\n\nKuten aikaisemmin olemme nähneet, antoi Rafaralahin vaimo miehensä\nmarttyyrikuoleman jälkeen vangittuna, kidutusten ja rääkkäysten\nuuvuttamana ilmi Rafaravavin ja eräitä muita kristittyjä. Samoin\nmainituin, ettei heillä ollut muuta keinoa kuin lähteä kiireisesti\npakomatkalle. Mutta suuren hädän hetkelläkään Rafaravavi ei\nkadottanut tyyntä harkintaa ja mielenmalttia. Ja niinpä hän ennen\npakomatkaansa hiipi vankilaan sanomaan jäähyväiset serkulleen.\nVartijat nukkuivat, ja kun hän pelkäsi herättävänsä ne, niin hän vain\npudisti äänettömästi sukulaisensa kahlehdittua kättä ja poistui yhtä\nhiljaa ja huomaamatta kuin oli tullutkin.\n\nPakolaiset jättivät murhaajakaupungin taakseen ja suuntasivat\nretkensä länteen. Kulkien syrjäpolkuja he saapuivat 15 tuntia\nkestäneen matkan jälkeen Itanimaninan kylään, missä menivät kristityn\n_Andrianilainan_ kotiin. Hän ja hänen vaimonsa _Saara Razafi_ ottivat\nheidät sydämellisesti vastaan.\n\nHeidän pakonsa oli herättänyt kaupungissa tavatonta huomiota, ja\nkuningatar lähetti sotamiehiä kaikkiin suuntiin etsimään pakolaisia.\nHe olivat huolissaan Paavalin ja kaupunkiin jääneiden kristittyjen\nvankien kohtalosta ja kaksi heistä meni Paavalin kotikylään, mikä\noli kahdentoista yömatkan päässä. Siellä he saivat surullisen tiedon\nhänen vangitsemisestaan.\n\nOllessaan huolissaan turvallisuudestaan tuli heille apu\nodottamattomalta taholta. Muuan hallituksen virkamies tarjoutui\nviemään heidät turvaan Ambatomangan itäpuolella olevaan metsään ja\nvarustamaan heidät siellä välttämättömillä elintarpeilla. Niin kauan\nkuin hänellä oli pala leipää, hän tahtoi jakaa sen heidän kanssaan.\n\nOli sysimusta yö ja sade valui rankkoina virtoina heidän lähtiessään\nmatkalle. Aamun koittaessa he saapuivat ystävän taloon, joka oli\nkolmen tunnin matkan päässä kaupungista. Isäntä sytytti heti tulen,\njonka ääressä he sitten voivat kuivata vaatteensa ja raamatun sekä\nmuita kirjoja. Senjälkeen he lähtivät jatkamaan matkaansa. He\nkulkivat yli tulvivien virtojen ja muiden esteiden, kunnes seuraavana\npäivänä saapuivat perille heille osoitettuun turvapaikkaan, missä he\nsitten oleskelivat puoli vuotta.\n\nMetsässä heillä oli pieni maja, missä asuivat. Polttopuista ei ollut\npuutetta. Sen sijaan tuotti suuria vaikeuksia ruoan saanti. Mutta\nhätä keksii keinon, ja rakkaus ei säiky vastuksia. Ja niinpä heidän\njalo ystävänsä kantoi henkensä uhalla selässään heille riisiä. Aina\nsilloin tällöin hän teki tuon vaivaloisen 15-20 tuntia kestävän\nmatkan selässään raskas riisitaakka. Toisinaan heitä vaivasi kylmyys\nja sateet, toisinaan he olivat vaarassa joutua vangiksi ryöväreinä.\n\nKerran loppui heidän riisivarastonsa kokonaan, ja heidän oli pakko\nelää metsämarjoilla. Joosef ja Simeon, jotka olivat yhtyneet heihin,\neivät kestäneet sitä ja he päättivät lähteä henkensä kaupalla\nkaupunkiin, kun heitä muussa tapauksessa uhkasi nälkäkuolema.\n\nMutta nälkä, kylmyys ja rankkasateet eivät olleet heidän ainoat\nvihollisensa. Vaarallisempia olivat kuningattaren vakoilijat, nuo\nihmishahmossa hiiviskelevät hyeenat, jotka väijyivät heidän jokaista\naskeltaan. Yhteinen usko ja yhteiset vaarat liittivät heidät\nkuitenkin toisiinsa niin läheisillä ja hellillä rakkauden siteillä,\nettei sellaista oltu nähty milloinkaan ennen madagassien maassa.\n\nSillä aikaa kuin toiset pakolaiset elivät metsässä, asui Rafaravavi\nAndrianilainan perheessä. Saaran saattamana hän meni varhain aamulla\nlähellä olevan vuoren rotkoihin ja hiipi sieltä pimeän tullen kotiin,\nmissä vietti yönsä. Mutta kerran hän oli varomaton ja rohkeni tulla\npäiväsaikaan. Hänet huomattiin ja hänen pakopaikkansa ilmoitettiin\nsotaministeri Rainiharolle, joka lähetti heti kahdeksan sotilasta\nvangitsemaan tunnustajaa. Varovaisuuden vuoksi he tutkivat ensin\nvuoriston, mutta eivät löytäneet sieltä ketään, sillä Rafaravavi\noli kylmyyden vuoksi jäänyt kotiin. Nyt he päättivät lähteä kylään.\nKun sotamiehet lähestyivät kylää, alkoivat varikset raakkua\nAndrianilainan talon lähellä. Saara kuuli niiden pitämän elämän ja\nluuli niiden tulleen syömään hänen pihalle kuivumaan levittämäänsä\nriisiä. Aikoessaan mennä karkoittamaan nuo kutsumattomat vieraat hän\nhämmästyksekseen näki kaksi sotamiestä tulevan keihäät kädessä. Hän\nmeni nopeasti sisälle ja ehti hiljaa varoittaa Rafaravavia, ennenkuin\nsotilaat astuivat sisään ja kysyivät tunnustajaa. Saara ja hänen\nmiehensä istuivat lieden äärellä ja Rafaravavi oli kätkeytynyt maton\nalle viereiseen huoneeseen, minne hän kuuli sotamiesten puheet.\nHänen sydämensä jyskytti niin, että hän pelkäsi sotilasten kuulevan\nsen, mutta sydämessään hän turvasi Herraan ja toisti itsekseen:\n\"Kun maata panet, et sinä säiky; kun lepäät, on unesi makea. Sinun\nei tarvitse pelätä äkillistä hirmua eikä jumalattomien myrskyä, kun\nse tulee; sillä Herra on turvanasi ja varjelee jalkasi ansasta.\"\nSotilaat poistuivat tekemättä kotitarkastusta, ja niin Herra\npelasti palvelijattarensa sillä kertaa variksien toimiessa Hänen\nsanansaattajinaan.\n\nMutta Saaraa odotti uusi yllätys. Kun hän meni ulos, niin häntä\nvastaan tuli Simeonin lanko kysyen, voisiko hän suoda turvapaikan\nvainotulle pyhälle. Saara huusi ulos miehensä. Sotilaat luulivat\nhänen menevän varoittamaan Rafaravavia ja seurasivat häntä. Mutta\nRafaravavi ennätti kuitenkin lähteä pakoon. Yön tullen hän kulki\nkorkean ruohon turvissa, joka ulottui yli hänen päänsä, läheiseen\nkylään toisten ystäväin luo. Sinne tulivat yksitellen muutkin\npakolaiset.\n\nTuli aika, jolloin myös Andrianilainan ja hänen vaimonsa oli pakko\ntarttua pyhiinvaellussauvaan. Tultuaan tunnetuiksi kristittyjen\nsuojelijoina, he eivät enää tunteneet oloaan turvalliseksi. Ja niin\nhe pakenivat ensin erään naapurin luo ja sieltä erääseen kylään,\njossa heidät otettiin ystävällisesti vastaan. Sieltä he menivät\nerään sukulaisensa luo. Tuskin he olivat tulleet viimeksimainittuun\npaikkaan, kun he kuulivat sotilaiden etsivän naapurista erästä\nrouvaa. Peloissaan he päättivät palata samaan kylään, mistä\nolivat tulleet. Kun he illan suussa saapuivat sinne, kuulivat he\nnaapurista äänekästä puhetta. He riensivät ystävättärensä luo. Tämä\nseisoi ensin hetkisen mykkänä hämmästyksestä ja ilmoitti sitten\nsotamiesten etsivän heitä kaikkialta. Heidän naapurista kuulemansa\nmelun aiheuttivat juuri mainitut sotilaat. \"Minne\", virkkoi hän,\n\"voin kätkeä teidät täksi yöksi ja aamuvarhaiseksi?\" Vihdoin hän\npiiloitti heidät talon lähellä olevaan riisikuoppaan ja peitti sen\norjantappurapensailla. Siellä he viettivät sitten vuorokauden.\nSenjälkeen heidän ystävättärensä vei heidät maniokki-istutuksille,\nmissä he piileksivät useampia päiviä. Tästä piilopaikastaan he\nnäkivät, miten Rafaralahin syyttäjä eräänä päivänä meni heidän\nohitseen kahdeksan sotamiehen seurassa, mutta vainoojat eivät\nkuitenkaan huomanneet heitä.\n\nMutta kauan he eivät olleet sielläkään turvassa. Varhain aamulla\nkukon laulaessa he eräänä päivänä päättivät lähteä etsimään uutta\nturvapaikkaa. Varovaisuuden vuoksi he lähettivät edellään pienen\npojan, jonka tuli antaa merkki kukkulalta, jos lähettyvillä olisi\nsotamiehiä. Poika teki työtä käskettyä. Tultuaan kukkulalle hän\nhuomasi parikymmentä sotamiestä ja antoi sovitun merkin. Kaksi\npakolaisnaista syöksyi silloin suin päin pakoon. Rafaravavi ei\njaksanut seurata heitä, vaan heittäytyi suohon. Hän vaipui sinne\nliejuun ja mutaan kaulaa myöten, mutta oli samalla turvassa kaislojen\nkeskellä. Kun sotamiehet olivat poistuneet, niin ystävät tulivat ja\nnostivat hänet ylös suosta.\n\nHe kulkivat nyt eteenpäin halki sellaisen seudun, niissä oleskeli\nryöväreitä. Viettivätpä he erään yön ryövärien luolassa. Toisen\nkerran he nukkuivat rannalla suurien kivien välissä ja yhden yön\nkorkean heinän peittämällä hautakummulla. Lopuksi he saapuivat\nonnellisesti toivottuun paikkaan. Ystävällinen kristitty otti\nheidät kyynelsilmin vastaan kätkien heitä jonkun aikaa asunnossaan.\nMutta kun se kävi mahdottomaksi, hän vei heidät istutuksilleen ja\npystytti sinne syrjäiseen paikkaan teltan, joka oli hyvin suojassa\nkorkean ruohon keskellä. Siellä hän elätti heitä kolme kuukautta.\nSunnuntaisin kokoontuivat kristityt sinne hartaushetkeen, ja noin 20\nhenkeä oppi lukemaan heidän siellä olonsa aikana.\n\nVihdoin vainoojat väsyivät tuloksettomaan etsimiseen ja palasivat\npääkaupunkiin. Kristityt voivat nyt hengittää vapaammin. Samaan\naikaan kohtasi heitä toinenkin ilosanoma. He saivat kuulla Johnsin\nolevan Tamatavessa. Heissä heräsi halu saada tavata häntä ja, jos\nsuinkin mahdollista, lähteä hänen seurassaan Mauritiukselle.\n\nHe päättivät lähteä Tamataveen, mutta tie sinne kulki pääkaupungin\nkautta, joka heille näissä oloissa oli surmankuoppa. Rafaravavi\npukeutui orjattareksi esiintyen Andrianilainan ja hänen puolisonsa\npalvelijattarena kantaen päänsä päällä vaatemyttyä. Niin he\nsaapuivat onnellisesti pääkaupunkiin. Tiellä oli tosin muuan orja\ntuntenut Rafaravavin ja tehnyt siitä ilmoituksen hänen entiselle\nomistajalleen, mutta onneksi tämä ei uskonut orjan ilmoitusta.\n\nPääkaupungissa naiset menivät eri taloihin ystäväin luo, ja\nAndrianilaina lähti yhdessä erään toisen kristityn kanssa Tamataveen\nkohtaamaan Johnsia. He tapasivatkin hänet ja saivat samalla arvokkaan\navun eräästä rikkaasta ja vaikutusvaltaisesta virkamiehestä, jonka\nnimi oli _Ramiandrahasina_. Hän luovutti heidän käytettäväkseen\nerään tyhjän talon ja antoi serkkunsa Jamesin tehtäväksi varustaa\nheidät ruokatarpeilla. Andrianilainan seuralaiselle annettiin rahaa\nja evästä, ja hän kiiruhti pääkaupunkiin etsimään toisia pakolaisia,\njoiden joukossa olivat myös Simeon, Daavid ja Joosef.\n\nNyt alkoi vaarallinen pakomatka edellämainittuun satamakaupunkiin.\nNeljänä päivänä ja yönä he eivät uskaltaneet poiketa mihinkään\ntaloon. He kulkivat syrjäpolkuja tahi koettivat raivata itselleen\ntien aarniometsän halki. Erään kylän lähellä he poikkesivat tieltä\nsyrjään valmistamaan ruokaa ja lukivat virkistyksekseen Luuk. 18.\nlukua. Heihin teki erikoisen syvän vaikutuksen sanat: \"Mikä ihmisille\non mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista.\" Yöllä he kulkivat lampun\nvalossa, mutta tullessaan kylän kohdalle he kätkivät lamppunsa\nruukkuun.\n\nSillä kohdalla, missä keskusylänkö laskeutuu rannikkoalangolle, on\njyrkkä Angova-sola. Oli sadeaika. Vesi valui virtanaan, ja tiet\nolivat niljakkaat. Heillä ei ollut tulta eikä suojaa, mutta he\nlohduttautuivat ajatuksella, että kerran pääsevät siihen maahan,\nmissä jumalattomien raivo lakkaa ja missä väsyneet saavat levon.\n\nPäästyään solan läpi he tulivat alas tasangolle. Heidän tiensä\nkulki nyt troopillisen rikkaan ja rehevän kasvivyöhykkeen läpi,\nmissä vesirikas matkustajapuu tarjosi virkistystä ja mikä oli\nkomean raffia-palmun kotimaa. Toisena päivänä he näkivät edellään\nkulkevan 300:n miehen suuruisen sotilasjoukon matkalla Tamataveen. He\nseurasivat varovaisesti perässä. Eräässä paikassa he näkivät tulevan\nkahdeksan miestä puettuina valkoisiin lamboihin. Huomatessaan heidät\nhe poikkesivat kiireesti tien oheen ja kätkeytyivät pensaikkoon. Näin\nhe saapuivat suurelle Manguru-virralle, jonka ylitse oli vaarallista\nkulkea krokodiilien vuoksi. Ja mikä pahinta: oli vain yksi vene,\nsekin hallituksen, joka välitti liikennettä toiselle puolelle. He\nseurasivat kuitenkin rohkeasti sotamiesten kintereillä, ja lautturi\nluuli heidän kuuluvan sotilasten saattueeseen ja vei heidät toiselle\nrannalle.\n\nMonien vaikeuksien jälkeen he saapuivat vihdoin Tamataveen. Jo\noli aikakin. Heidän jalkansa olivat turvonneet sietämättömästi,\nja ruokavarat olivat tyyten lopussa. Ainoa ruoka, mitä heillä\nloppumatkalla oli ollut, oli kynttilän tali. Tultuaan rantaan he\npiileksivät aluksi kaislikossa ja lähettivät orjiksi pukeutuneet\nystävänsä Ramiandrahasinan luo. Satamassa liikkui alinomaan\nvahtisotilaita, ja siksi oli tarpeen äärimmäinen varovaisuus.\n\nHeidän rikas suosijansa ja ystävänsä otti heidät ystävällisesti\nvastaan ja tarjosi turvapaikan omassa talossaan. Nämä vainotut\nja henkipatot sielut olivat ylen onnellisia saadessaan jälleen\nolla katon alla ja hengittää vapaasti. Iloisin mielin he lukivat\nvirkistyksekseen Johanneksen 16. lukua. Rohkenivatpa hiljaa laulaakin.\n\nHeidän suosijansa ilmoitti Johnsin lähteneen takaisin Mauritiukselle,\njottei hänen pitkällinen oleskelunsa Tamatavessa herättäisi\nepäluuloja. Kymmenen päivän kuluttua hän odotti häntä takaisin, ja\npakolaisten tuli olla joka hetki matkavalmiina.\n\nMutta he eivät olleet täysin turvassa edes tässä rauhan satamassa,\nsillä oli hiuskarvan varassa, etteivät he joutuneet pyydystäjän\npaulaan. Tapaus oli seuraava.\n\nRamiandrahasina lähetti eräänä yönä orjansa noutamaan jotakin\nsiitä talosta, missä kristityt majailivat. Orja käsitti herransa\nväärin luullen, että hänen tuli noutaa pakolaiset satamaan.\nKristityt olisivat joutuneet suoraan pedon kitaan, mutta sattui\nolemaan rankkasade, ja vartijat olivat poistuneet vahtitupaan.\nRamiandrahasina hämmästyi nähdessään kristittyjen tulevan luokseen.\nHän ei voinut kätkeä heitä siellä ja hänen oli pakko lähteä\nkuljettamaan heitä takaisin. Kun vartijat huomasivat sen, niin he\nkysyivät, minne he olivat menossa. Hän vastasi olevansa menossa\nmaatilalle ystäväinsä kanssa liikeasioiden vuoksi. Kun hän oli\narvossapidetty mies, niin he saivat jatkaa matkaansa ilman muuta.\n\nVihdoin saapui laiva Mauritiukselta. Kristityt menivät sataman\nlähellä olevaan rantakaislikkoon, missä odottivat sovitun veneen\nsaapumista. Sinne luotiin heille matruusin vaatteet, ja eräs ystävä\nmeni satamaan puhelemaan vartijoiden kanssa kääntääkseen heidän\nhuomionsa toiselle suunnalle. Nyt oli käsissä ratkaisun hetki,\njosta riippui heidän elämänsä ja kuolemansa. Mielenliikutuksen\nja jännityksen vuoksi he tuskin uskalsivat hengittää. Vihdoin\nsaapui vene. Hiljaa kuin varjot he astuivat veneeseen, joka vei\nheidät laivalle. Kun he nousivat kannelle, niin kapteeni toivotti\nheidät tervetulleiksi. Hän hieroi käsiään ihastuksesta ja lausui\nmadagassinkielellä: \"Efa kabari\", s.o. kauppa on tehty. Kristityt\npyysivät lupaa saada veisata kiitosvirren. Vainottujen pakolaisten\nlaulussa, jota kapteeni ja miehistö liikutettuina kuuntelivat, oli\nKaritsan uuden virren tuntu. Raitis ja virkistävä tuulenpuuska\npuhalteli maalta, kun laiva seuraavana aamuna nosti ankkurin ja\nsuuntasi matkansa kohti Mauritiusta. Kristityille se merkitsi elämää\nja vapautta. He saapuivat perille lokakuun 14 p. 1838.\n\nVainotussa ja näennäisesti kuoleman kanssa kamppailevassa\nkristinuskossa oli kuitenkin pohjimmalla oikea rajumyrskyn voima,\njoka tempasi juuriltaan ja siirsi sijaltaan lujatkin rautatammet.\nNäin kävi nyt Tamatavessa. Rikas ja mahtava Ramiandrahasina ei\nhänkään enää tuntenut itseään turvalliseksi tultuaan tunnetuksi\nkristittyjen suojelijana. Myöskin hän tarttui pyhiinvaellussauvaan\nja lähti yhdessä serkkunsa _James_ (Jaakko) _Andrianisan_ kanssa\nmaanpakoon Mauritiukselle. Hän asettui asumaan mainitulle saarelle,\nkun taasen hänen serkkunsa lähti eräiden toisten pakolaisten kanssa\nmatkalle Englantiin Kap-kaupungin kautta.\n\nHeidän matkansa oli ihmeellinen. Englantilaiset ystävät kokosivat\nheille matkarahat. Tultuaan Kapiin he tapasivat siellä ystävänsä\nCameronin ja useita maanmiehiään. Kristittyjen hottentottien kanssa\nheillä syntyi mielenkiintoinen keskustelu raamatun avulla.\n\nIlmaistakseen vaikeudet toistensa ymmärtämisessä molemmat avasivat 1\nMoos. 11: 1-7. Senjälkeen hottentotit puhuivat tulkin välityksellä\nvierailleen muutamia lohdutuksen sanoja ja kehoittivat heitä\nhakemaan Ef. 2: 2-5. Nämä vastasivat saman luvun 14. ja 15. jakeella\nsekä Gal, 3: 28. Toisessa tilaisuudessa hottentotit laskivat\nmadagassien sydämelle Joh. 16: 33; 2 Tim. 3: 12; ja Ap.t. 14: 22.\nSaarivaltakunnan tunnustajat vastasivat viittaamalla Room. 8: 35-39.\nYhdessä he lauloivat lauluja, joissa oli sama sävel, vaikkakin\nerikielinen teksti. Myöskin hottentotit uhrasivat roponsa kärsivien\nuskonveljiensä matkarahoiksi. Englantiin he saapuivat toukokuun\nlopulla 1839.\n\nRafaravavi ja Saara voittivat sydämellisyydellään kaikkien\nenglantilaisten uskonsisartensa rakkauden ja kunnioituksen.\nJälkimmäinen kuoli siellä jouluk. 22 p. 1842 vain 22-vuotiaana.\nEdellisen pyhiinvaellus taasen päättyi jonkun verran myöhemmin\nMauritiuksella, jonne koti-ikävä ennen pitkää pakoitti heidät kaikki\nlähtemään. Vanha Simeon virvoitti heitä saarnalla ja sielunhoidolla.\n\nJohns oli kirjeenvaihdossa Antananarivon ahdistetun seurakunnan\nkanssa. Sikäläiset uskovaiset kirjoittivat hänelle: \"Olemme\nkuulleet kuningattaren käskyistä ja siitä menettelytavasta, jolla\nmeidät surmataan, jos meidät tavataan. Me luotamme aina Vapahtajan\narmahtavaisuuteen. Voitteko tehdä jotakin meidän pelastukseksemme? Me\najattelemme kuolemaa, joka meitä odottaa. Henki on tosin altis, mutta\nliha on heikko.\"\n\nToisella kertaa he kirjoittivat: \"Me esitämme tilamme, jotta, jos on\nmahdollista, tekisitte jotakin meidän helpoitukseksemme. Me sanomme:\njos on mahdollista, sillä Vapahtajamme itse käytti tätä sanontatapaa\nrukouksessaan taivaalliselle Isälle: 'Jos on mahdollista, niin\nmenköön minulta pois tämä malja!'\" Kirjeensä loppuun he liittivät\nkehoituksen: \"Olkaa niin erinomaisen ystävällinen ja lähettäkää\nmeille muutamia kirjoja ja eläkää hyvin kuolemaan asti!\"\n\nTämä oli heidän viimeinen tervehdyksensä uskolliselle\nsielunhoitajalleen, sillä elokuulla v. 1843 hän, toimiessaan\npakolaisten hyväksi Nossi-Ben saarella, kuumeen tempaamana siirtyi\nsiihen maahan, missä ei ole vihaa eikä vainon myrskyjä, vaan missä\nKaritsa hallitsee iankaikkisesti.\n\nLähetyssaarnaaja Griffith oli asettunut liikemieheksi Antananarivoon.\nEräänä päivänä tuotiin hänen taloonsa Tsitialaingia. Häntä syytettiin\nkristittyjen pakolaisten avustamisesta, sakotettiin ja karkoitettiin\nvaltakunnasta syysk. 1 p. 1840.\n\nAhdistettuna ja pahoinpideltynä, mutta ei kuitenkaan toivottomana\neli Madagaskarin erämaanseurakunta ja kulki pyhiinvaellussauvaansa\n-- pyhäin kärsivällisyyteen ja uskoon -- nojaten kohti taivaallista\nisänmaata.\n\n_6. Kristus palatsissa ja pakolaisleirissä._\n\nSmyrnan seurakunnan enkelille lausui marttyyrien henkien Herra:\n\"Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään. Katso, perkele on heittävä\nmuutamia teistä vankeuteen, jotta teidät pantaisiin koetukselle,\nja teidän on oltava ahdistuksessa kymmenen päivää. Ole uskollinen\nkuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.\" Nämä\nsanat voisimme asettaa otsikoksi sille ajankohdalle Madagaskarin\nmarttyyrihistoriassa, josta seuraavassa esitämme muutamia piirteitä.\n\nIlmestyskirjan alussa näemme myös, miten elämän ja kuoleman Herra\nkulkee eri seurakuntien keskuudessa ja lähettää jokaisen seurakunnan\nenkelille hänen seurakuntansa hengellistä tilaa vastaavan sanoman.\nNiinpä sanotaan Pergamon seurakunnan enkelin asuvan \"siellä, jossa on\nsaatanan valtaistuin\". Ja samalla annetaan hänelle ihana tunnustus:\n\"Sinä pidät nimestäni kiinni etkä ole kieltänyt uskoani niinäkään\npäivinä, jolloin Antipas oli todistajani, hän, tuo uskolliseni, joka\ntapettiin luonanne.\"\n\nTästä näemme Herran käyneen ahdistetun ja vainotun seurakuntansa\nkeskellä. Samaa todistaa myös alkukirkon vainojen historia.\nNäemme siellä, miten elämän Herra on Henkensä kautta läsnä\nMamertiinilaisessa vankiluolassa, niissä viruvat apostoliruhtinaat\nPietari ja Paavali, kristinuskon avain ja miekka. Toisinaan\nnäemme Hänen lähestyvän Henkensä kautta jalosukuisia roomalaisia\nylimyksiä, Flaviuksien ja Aciliuksien jälkeläisiä, jotka vaihtavat\nkonsulin purppurareunaisen toogan Karitsan verisen vanhurskauden\nlumivalkoiseen vaippaan ja täyttävät veljien lukua Kristuksen pyhinä\nmarttyyreinä.\n\nToisinaan taas näemme tuon samaisen Mestarin, jolla on oppinut kieli\nvirvoittamaan väsynyttä sanalla, lähestyvän oppinutta filosofia tahi\nkaunopuhujaa, jotakin Justinusta tahi Cyprianusta, joiden hengen\nsyvää iäisyyskaipuuta eivät tyydytä Apollon lähteet, ja antavan\nheille elävää vettä sekä viisauden, joka ylittää kaiken inhimillisen\nviisauden ja järjen päätelmät, kuten tapahtui Stefanukselle,\nensimmäiselle marttyyrille.\n\nMutta me emme näe tuota lempeää ja hiljaista miestä -- gentlemannia\nsydämeltään, mitä sanontatapaa englantilainen raamatunkäännös\nkäyttää -- jolla on puhkaistu kylki ja haavain merkit käsissä\nja jaloissa, seurustelevan vain sellaisten henkilöitten kanssa,\njotka kantavat joko hengellisten armolahjojen tahi maallisen\nvallan ja inhimillisen viisauden vaippaa, vaan me tapaamme Hänet\nvieläkin useammin yhteiskunnan halpojen ja ylenkatsottujen parissa:\norjain, käsityöläisten ja muiden yhteiskunnan pieneläjäin. Niinpä\nHän seurustelee hengessä tuttavallisesti Lyonin amfiteatterin\nareenalla orjanaisen Blandiinan kanssa ja antaa esimerkin pyhäin\nkärsivällisyydestä ja uskosta, joka haastaa ainutlaatuista kieltään\nvielä vuosituhansien takaa.\n\nSamaa voimme sanoa Madagaskarin henkeen ja vereen asti vainotusta\nmarttyyriseurakunnasta. Sielläkin tapaamme kristittyjä tahi\nkristinuskolle myötämielisiä henkilöitä kaikissa yhteiskuntaluokissa\nmatalasta majasta aina kuningattaren palatsiin ja kotiorjasta\nperintöruhtinaaseen asti. Koetamme tutustua lähemmin muutamiin näihin\nylhäissukuisiin kristittyihin.\n\nVainojen aikaa Madagaskarilla oli kestänyt noin kymmenkunta vuotta,\nkun sattui valtiollisia tapahtumia, jotka vaativat huomiota.\nRanskalaiset olivat saaneet eräältä sakalavakuningattarelta Nossi-Ben\nja Nossi-Kumban saaret luoteisrannalla. Eräs toinen sakalavapäällikkö\noli myönyt ranskalaisille Nossi-Vitsiun saaren vihamielisyydestä\nhovalaisia kohtaan. Nämä tapahtumat katkeroittivat kuningatar\nRanavalonan mieltä, ja hän karkoitti Tamatavesta englantilaiset ja\nranskalaiset kauppiaat, jotapaitsi erään ranskalaisen kauppiaan\nvarastot ryöstettiin. Englantilaiset ja ranskalaiset lähettivät v.\n1845 Mauritiukselta sotalaivoja, jotka ampuivat kaupungin tuleen.\nMutta kolmetoista näihin kansallisuuksiin kuuluvaa henkilöä joutui\nmadagassien käsiin. Heidät tapettiin ja päät ripustettiin paalujen\npäihin madagassilaiseen tapaan. Sotapäällikkönsä Ratsitakaiman, joka\nantoi haudata ulkomaalaiset, Ranavalona antoi mestata ja ripustaa\nhänenkin päänsä paalun päähän.\n\nKristittyjen keskuudessa oli näihin aikoihin hyvin hiljaista.\nAlttarin pyhä tuli paloi kyllä, mutta vain syvällä ahjon hiilissä.\nPinnalla oli kaikki hiljaista. Heidän kirjeensä lähetyssaarnaaja\nFreemanille puhuu tässä suhteessa voimakasta kieltä. He kirjoittavat:\n\n\"Ihmeellinen on tosiaankin Jumalan siunaus, sillä Hän on uskollisesti\nkuullut Teidän ja meidän rukouksemme, niin että, mitä meihin tulee,\nvaino ei ole voinut vahingoittaa ketään. Opiskelevien luku kasvaa\nsuuresti, ja niillä, jotka ovat tuomitut orjuuteen siinä mielessä,\nettei heitä milloinkaan saa ostaa vapaaksi, on nyt lupa siihen.\nNiin, ylenpalttinen, ihmeellinen ja hämmästyttävä on Jumalan voima.\nHän lunastaa Israelin orjuudesta, ja Hän tempaa sen perkeleen\nvallasta, jolta he voisivat tulla Jumalan kansaksi. Sanokaa kaikille,\njotka tunnette, että mikä ihmisille on mahdotonta, se on Jumalalle\nmahdollista, ja kun Hän vaikuttaa, niin ei mikään voi estää. Älkää\nlaiminlyökö meitä, lapsianne, jotka Jumala on antanut Teille,\njotta Te ruokkisitte ja kasvattaisitte heitä, sillä Jumala ei\ntahdo jättää heitä huomioonottamatta ja Hän on vielä auttava meitä\nylenpalttisesti. Olkaa vakavia rukouksessa, sillä rukous on valtaa ja\nvoimaa ja elämää. Jumala kuulee Teidän rukouksenne ja lähettää meille\nvastauksensa. Hallitus ei ole vielä muuttunut. Mutta kun me tutkimme\nJumalan sanaa, erittäinkin niitä kohtia, jotka soveltuvat meille,\nniin me voitamme tositeossa toivoa ja uskallusta. Me näemme, että\nJumala on väkevä, ettei kukaan voi ryöstää meitä Hänen kädestään,\neikä estää, mitä Hän tahtoo tehdä. Lukekaa mieluummin Dan. 3:27-28;\n4:31-32; 6:20-28. Taistelkaa vakavasti meidän ja itsenne puolesta,\nsillä kun Jumala on meidän puolestamme, kuka voi olla meitä vastaan?\n-- Kaikki Madagaskarin kristityt lähettävät kaikille, jotka ovat\nKristuksessa Jeesuksessa, terveisensä. Hänessä ovat ystävät, jotka\nrakastavat toisiaan, vaikka ovatkin eroitetut, kuitenkin yhdistetyt\nyhdeksi.\" --\n\nMe näemme kristittyjen olevan toivorikkaita ja turvallisella mielin.\nMutta eräs seikka tuottaa heille vakavaa huolta: heiltä puuttuu\nraamattuja ja muuta kristillistä kirjallisuutta. Tämän johdosta he\nkirjoittavat Mauritiuksella pakolaisina oleville uskonveljilleen:\n\"Tämän me tahdomme sanoa Teille: me olemme huolissamme sen johdosta,\nettä meillä on niin vähän raamattuja ja me toivomme hartaasti\nsaavamme enemmän. Me tarvitsemme niitä, sillä raamattu on meidän\noppaamme ja ystävämme, joka opettaa ja perusteellisesti tutkii meitä\nmeidän yksinäisyydessämme ja hiljaisuudessamme ja lohduttaa meitä\nmeidän hädässämme ja ahdistuksessamme. Ylistetty olkoon Jumala!\nNiitä, jotka Hänen armonsa kautta menevät eteenpäin, on jo hyvin\nmonta, niin että suurimmalla osalla ei ole lainkaan raamattua.\nLähettäkää sentähden meille niin paljon kuin voitte lähettää,\nsillä silloinkaan niitä ei ole kylliksi. Olkoot ne pieniä, jotta\nne voitaisiin helposti kätkeä. Myös laulukirjoja, katkismuksia ja\nBunyanin 'Kristityn vaelluksia' tarvitsemme ja lentolehtisiä, jotka\nsoveltuvat meille. Ajatelkaa sitä sanaa, jonka Hän sanoi Pietarille:\n'Kaitse minun lampaitani.'\"\n\nSitten he kuvailevat omaa tilaansa seuraavasti:\n\n\"Mitä tulee maamme tilaan, niin se on yhä edelleen synkkä, ja\nvaino jatkuu edelleen. Siitä huolimatta ihmiset menevät eteenpäin.\nYlistetty olkoon Jumala, joka antaa heidän niin menestyä!\nSunnuntaiksi menemme jollekin kukkulalle tahi johonkin laaksoon\nkauaksi ihmisten asuma-alueilta. Me jätämme kotiseutumme lauantaina\nja kokoonnumme sunnuntaina jumalanpalvelukseen. Mutta vain miehet\nvoivat mennä niin kauaksi, ja me tunnemme syvästi niiden tuskan,\njotka eivät voi tulla mukaan. Kuitenkaan emme lannistu, vaan\nrukoilemme jatkuvasti Jumalaa auttamaan meitä, jottemme pensistyisi\nahdingossamme. Sillä Jeesus sanoo: 'Joka ei ota ristiään ja seuraa\nminua, se ei ole minulle sovelias.' Ja Hän sanoo myös: 'Tämän olen\npuhunut teille, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä\non ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielin, minä olen voittanut\nmaailman.' Kaikki ystävämme, jotka ovat tuomitut orjuuteen, ovat nyt\nvapaat. Jumala olkoon ylistetty! Hän on maailman hallitsija ja Hän\non käskenyt vapauttamaan vangit. Me menemme eteenpäin, sillä Jumala\non kätkenyt meidät siipiensä varjoon, niin etteivät ihmiset huomaa\nmeitä. Ja vaikka monet kuulevat meistä ja näkevät meidät, niin he\neivät kuitenkaan tule estämään meitä, sillä he sanovat: 'Nämä ihmiset\nrukoilevat'. ja niin he eivät etsiskele meitä; niin, vieläpä nekin,\njotka ovat ympärillämme, ovat alkaneet sääliä meitä.\"\n\nNäistä kristittyjen kirjeistä huokuu meitä vastaan sama luja\nluottamus, jonka tapaamme elämän Herran omissa sanoissa taistelevalle\nseurakunnalleen: \"Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, ja\nminä elän; ja olin kuollut, ja katso, minä elän iankaikkisesti; ja\nminulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.\"\n\nMutta ylösnoussut ja kirkastettu Vapahtaja, joka johtaa ruhtinasten\nsydämet niinkuin vesiojat, päätti toimittaa kansalleen mahtavan\nulkonaisen avun ja turvan raivaamalla itselleen tien kuninkaalliseen\npalatsiin. Samoin kuin Daavidilla muinoin oli Saulin huoneessa\njalossa Jonatanissa uskollinen liittolainen ja salainen suojelija,\nsamoin sai vainottu ja ahdistettu Jumalan seurakunta Madagaskarilla\nvoimakkaan ja vaikutusvaltaisen puolustajan ja suojelijan nuoressa\nperintöruhtinaassa _Rakotond-Radarnassa_ (nuoressa Radamassa), jota\ntavallisesti nimitettiin vain _Rakotoksi_. Hän oli lämminsydäminen ja\nhyväntahtoinen nuorukainen täynnä sääliä kaikkia kärsiviä kohtaan,\nkuuluivatpa ne mihin kansaan, säätyyn tahi yhteiskuntaluokkaan\ntahansa. Hänen suopeutensa kristinuskoa kohtaan, joka lähenteli\ntodellista kääntymystä, oli ihmeellinen. Ensimmäinen syy, joka\nlähensi häntä kristittyihin, oli epäilemättä hänen lempeä ja\nsäälivä luonteensa. Mutta sattui asioita, jotka raivasivat maaperää\nsyvemmälle Jumalan Hengen työlle.\n\nErästä virkamiestä, joka asioiden vuoksi usein liikkui hovissa,\nseurasi toisinaan hänen kristitty serkkunsa. Perintöruhtinas\njoutui kosketuksiin viimeksimainitun kanssa, ja pian tuli puhe\nkristinuskosta. Prinssin ystävällinen käytös rohkaisi kristittyä\nesiintymään avomielisesti, ja niinpä Rakoto ennen pitkää seurasi\nuutta ystäväänsä kristittyjen salaisiin kokouksiin. Siellä hän sai\nkuunnella nuorta tulirintaista herätyssaarnaajaa _Ramakaa_, jolle\nkristityt hänen pelottoman esiintymisensä vuoksi olivat antaneet\nnimen _Rasalasala_ (rohkea). Intohimoisen voimakkaana ja vakuuttavana\nvirtaili evankeliumin julistus hänen tulisilta huuliltaan tunkeutuen\nmyös hänen kuninkaallisen kuulijansa sydämeen. Nuori prinssi tahtoi\nperehtyä lähemmin kristinuskoon ja kutsui kristittyjä öisin luokseen\nhoviin keskustelemaan ainoasta tarpeellisesta. Kristityt kirjoittivat\nhänestä: \"Hän puhui senjälkeen hyvin usein meidän kanssamme\nkristinuskosta ja vihdoin hän kutsui muutamia meistä suojiinsa\nlinnan pihalla, jotta voisi keskustella kanssamme salaisesti, kuten\nnyt usein tapahtuu. Hän meni sunnuntaisin säännöllisesti toisten\nkristittyjen kanssa metsiin laulamaan, rukoilemaan ja lukemaan\nJumalan sanaa.\"\n\nPrinssi sai pian tilaisuuden tehdä kristityille arvokkaita\npalveluksia. Sen vuoden (1846) lopulla, jolloin hän oli liittynyt\nkristittyihin, esitettiin pääministerille luettelo, joka käsitti\nsadan sellaisen henkilön nimet, joita syytettiin rukouskokouksissa\nkäymisestä. Heitä kaikkia uhkasi kuolemantuomio. Perintöruhtinaan\nväliintulon kautta vain kahdeksan pakotettiin ottamaan tangiinaa;\nniistä yksi kuoli; viisi myytiin orjuuteen ja kymmenkunta pantiin\nkahleisiin.\n\nKristityt eivät voineet olla kyllin kiitollisia Jumalalle tästä\nuudesta ystävästä, jonka Hän oli herättänyt heille heidän\nverivihollisensa palatsissa. He kirjoittivat: \"Me menimme ylös\nAntananarivoon ja kokoonnuimme siellä yhdessä kuningattaren pojan ja\nvainottujen kristittyjen kanssa, jotka, vaikka kärsivätkin kahleita\nja vankeutta, eivät kuitenkaan masentuneet saatanan kiusauksissa. Ja\nniiden kristittyjen, joita ei vainottu, me huomasimme lisääntyvän\nsuuresti. Ja Rakoto, kuningattaren poika, edistyy suuresti Herran\nrakkaudessa, ja joka yö kokoontuu hänen luokseen muutamia kristittyjä\nkiitokseen ja ylistykseen. Oi, ylistetty olkoon Jumala, joka on\nlähettänyt laupeutensa Rakotolle ja kaikille ihmisille!\"\n\nValtioneuvostossa perintöruhtinas lausui kerran kristityistä: \"Miksi\nheitä pitäisi tuomita kuolemaan? He ovat tehneet meille vain hyvää.\nJos heidän täytyy kuolla vain sen vuoksi, että he lukevat Pyhää\nKirjaa ja rukoilevat, niin minunkin täytyy kuolla, sillä minäkin\nolen tehnyt sitä, myös minä olen silloin kristitty.\" -- Hänen\nkääntymyksensä ei kuitenkaan ollut täydellinen ja perinpohjainen,\nkuten myöhemmin saamme nähdä.\n\nKun kristityt näin saivat tukea vaikutusvaltaiselta taholta, kävivät\nhe \"erinomaisen lukuisiksi\". Mutta vihollinen ei levännyt liioin.\nRainiharo, tuo piintynyt pakana ja vanhan uskonnon suojelija, päätti\nraivata tieltä kristillismielisen perintöruhtinaan. Ollessaan kerran\nkahden kuningattaren kanssa, hän luuli otollisen hetken tulleen\nja virkkoi: \"Madame, Teidän poikanne on kristitty. Hän rukoilee\nkristittyjen kanssa ja rohkaisee heidän mieltään tässä uudessa\nopissa. Olemme tuhon omia, ellei Teidän majesteettinne pakota\nprinssiä pysähtymään tällä eriskummallisella tiellä.\" Äidinrakkaus\nvoitti kuitenkin kristinuskonvihaajan kuningattaren sydämessä, kun\nhän vastasi Rainiharolle: \"Hän on minun poikani, minun ainoa, rakas\npoikani. Tehköön hän sitä, mikä häntä miellyttää! Jos hän tahtoo\nruveta kristityksi, niin ruvetkoon! Hän on minun ainoa poikani!\"\n\nKristittyihin liittyi muitakin nuoria ylimyksiä. Pääministerin\nserkun (toisten mukaan hänen oman poikansa) silmät olivat avautuneet\nnäkemään Jumalan kirkkautta Jeesuksen Kristuksen kasvoissa. Eräänä\npäivänä Rainiharo käski serkkunsa menemään tunnettuun kristittyjen\nkokouspaikkaan ja merkitsemään kaikkien saapuvilla olevien nimet.\nNuorukainen meni. Mutta sen sijaan, että hän olisi laatinut pyydetyn\nluettelon, hän ilmoitti kuka hän oli ja millä asialla hän oli\ntullut sekä kehoitti kristittyjä hajaantumaan nopeasti, jotteivät\njoutuisi vainoojainsa käsiin. Tullessaan pääministerin luo tämä pyysi\nhäneltä luetteloa. Nuorukainen vastasi, ettei hänellä ole sellaista.\nVihastunut pääministeri huudahti hänelle silloin: \"Sinä et totellut\nminun käskyäni, nuori mies! Miksi olet tehnyt niin? Sinun pääsi\ntäytyy pudota, sillä sinäkin osoittaudut kristityksi.\" -- \"Niin,\nsetäni\", virkkoi nuorukainen, \"minä olen kristitty; ja jos Sinua\nmiellyttää, niin voit tappaa minut, sillä minun _täytyy_ rukoilla.\"\nRainiharo vaikeni hetkeksi, katseli ihmetellen serkkuaan, jonka\npäättäväisyys ja luja miehekkyys häntä miellytti, ja lausui: \"Oi, ei,\nSinun ei tarvitse kuolla!\"\n\nVielä kolmaskin ruhtinaallinen nuorukainen alkoi tunnustaa ja seurata\nHäntä, joka on tie, totuus ja elämä. Se oli Rakoton serkku ja\nnuoruudenystävä _Ramondsha_, kuningattaren sisarenpoika.\n\nHän oli aikaisemmin ollut kuningattarelle erikoisen rakas, sillä hän\noli ollut sydämellään ja sielullaan kiinni vanhoissa pakanallisissa\ntavoissa ja uskomuksissa, sekä vihannut ankarasti kristittyjä. Mutta\nseurustelu kristillismielisen perintöruhtinaan kanssa oli saattanut\nhänet tarkistamaan suuntaa. Hän tuli vakuutetuksi epäjumalain\nturhuudesta ja kristittyjen asian oikeudesta ja avasi sekä kaupunki-\nettä maalaistalonsa kristittyjen käytettäväksi. Kuningattareen ei\nkummankaan prinssin kääntyminen tehnyt mitään vaikutusta, sillä\nhän luki heidän kääntymisensä kristittyjen noituuden syyksi. Ja\ntätä kuningattaren vakaumusta lujittivat voimainsa mukaan prinssien\nvaltiolliset vihamiehet. Tämä ei kuitenkaan vähentänyt kristittyjen\niloa, ja täynnä rohkeata luottamusta he kirjoittivat:\n\n\"Miten ihmeellinen onkaan Jumalan voima sellaisena kuin me sen nyt\nnäemme siinä vakavassa tutkimuksen hengessä, joka näyttäytyy ihmisten\nsydämissä. He tulevat etsimään Herraa vankilassa vangittujen kanssa,\nvainottujen pakopaikoilla, vuorilla ja laaksoissa. Milloin ja niissä\ntahansa he voivat miten kuten kokoontua huutamaan Herraa avukseen,\nsinne he vetäytyvät. Suloiset ovat vangituille vankilan kahleet, he\neivät häpeä niitä enää.\"\n\nToisella kertaa kirjoittaa eräs kristitty:\n\n\"Sanokaa kaikille seurakunnille maassanne, että me isoamme ja\ntarvitsemme elämän leipää. Keksikää nerokkaita suunnitelmia\nlähettääksenne meille raamattuja; sillä me olemme nykyään kuin sata\nnälkäistä, joilla on yksi lusikka, koska Teiltä aikaisemmin saamamme\nkirjat ovat poltetut. --\n\n\"Vaino ei ole estänyt Jumalan sanan leviämistä, vaan mieluummin\nedistänyt sitä vielä enemmän. Vangittujen kahleet, tangiinatuomiossa\nkoeteltujen säilyminen ja marttyyrien veri on edistänyt Jumalan\nsanan kasvua ihmisten sydämissä. Niiden piilopaikat, jotka itse\npiilottautuivat, haastavat Jumalan voimasta, sillä he pysyvät\nKaikkivaltiaan varjossa. --\n\n\"Jos joitakin pitäisi myydä orjiksi, niin kukaan ei tahdo ostaa\nheitä, sillä Herra pehmittää heidän sydämensä; ja kun piiloutuneet\ntulevat näkyviin, niin kenelläkään ei ole voimaa syyttää heitä tahi\nottaa heitä vangiksi, sillä Herra pitää aisoissa ihmisten vihan.\n\n\"Viisi vangittua pysyvät kukin omassa kodissaan yhden vartijan\nvartioimina, mutta hekin menevät toisinaan, ja Herra on ottanut\npois heidän kahleensa. Sanan saarnaaminen ja raamattujen ja\npienempien lehtisten korjaaminen on ainoa työ, mitä he tekevät. Hyvin\nmonet ihmiset ovat tulleet ja puhuneet heidän kanssaan, ja myös\nvanginvartijoista on tullut kristittyjä. Tämä suuri voima täyttää\nihmisten sydämet hämmästyksellä, ja heidän sydämensä sanoo heille,\nettä siinä on Jumala. Tämän suuren voiman todistajia ovat nyt meidän\nsilmämme. Harrastakaa sentähden jatkuvasti vakavaa rukoilemista\nmeidän ja Teidän puolestanne.\n\n\"Ylistetty olkoon Jumala, joka ei ole jättänyt meitä iankaikkiseen\nkadotukseen, vaan on lähettänyt rakkaan Poikansa lunastamaan meitä\nsaatanan vankeudesta! Niin, Jeesuksen Kristuksen veri lunastaa\nmeidät, pelastaa meidät, puhdistaa ja pesee meidät, suuret syntiset,\nkaikesta synnistä. Suurella ja voimakkaalla kutsumuksella on Kristus\nkutsunut meitä, ja me olemme palanneet Hänen luokseen. Kaikki\nveljet ja sisaret uskossa haluavat kuulla Teistä ja niin pian kuin\nmahdollista saada kirjeen Teiltä.\"\n\nKristinuskon ja kristittyjen tila oli näin ollen vainoista huolimatta\nsangen hyvä. Kristuksen veri virtaili lämpimänä, voimaa antavana\nja elämää uhoovana seurakunnan suonissa. Kristinusko oli jälleen\nosoittanut sankarivoimaansa, ja pyhäin kärsivällisyys ja usko olivat\njälleen kulkeneet riemukulussa tällä kertaa madagassien maassa.\nMutta Ilmestyskirjan 12. luvussa mainittu, syvyydestä kotoisin\noleva tulipunainen lohikäärme, joka väijyy poikalasta ja tahtoisi\nniellä sen, himoitsi jalointa mehua ja jumalaisinta juomaa: pyhien\nmarttyyrien verta. Se ei voinut ilman kateutta katsella, kuinka\nerämaa kukoisti liljana ja kuinka kuiva maa oli muuttunut heruvaksi\nhetteeksi. Sen himojen helvetin saastaiseen löyhkään tottuneet\nsieramet eivät voineet sietää sitä jalojen tuoksujen huumaa, joka\nlemusi Herran viinimäestä ja Hänen ihanasta yrttitarhastaan, jonka\nLuojan ja Lunastajan iäinen isänrakkaus sulki hellään syleilyynsä,\nja jonka jalot tuoksut vainojen kolea pohjatuuli kantoi siivillään\nturhuuden markkinatorille ja maailman suurelle areenalle.\nAseekseen se oli tällä kertaa valinnut prinssi Ramondshan veljen\n_Rambosalaman_, joka oli entinen kruununperillinen ja vannoutunut\nkristinuskon vihamies. Samassa määrin kuin hänen nuoremman serkkunsa,\nkuningattaren oman pojan ja silloisen kruununperillisen harrastus\nja rakkaus kristinuskoon kasvoi, samassa määrin lisääntyi hänen\noma kiukkunsa ja kateutensa. Ja pian leimahti ilmiliekkiin uusi\nvainonmyrsky, peloittavampi ja tuhoisampi kuin edellinen, mutta myös\nkunniakkaampi ja mainehikkaampi.\n\nMaan perustukset järähtelivät jälleen madagassien maassa; taasen\nkuului pitkäisen jylinää, ja salamat sinkoilivat hengen maailmassa.\nJa samoin kuin Eliaan voima lepäsi kaksinkertaisena hänen seuraajansa\nEliisan hartioilla, samoin kulki Madagaskarin marttyyriseurakunta\nkohti voittoja ja voimanosoituksia, jotka ovat marttyyrien pyhän\nsankaritarinan juhlallisimpia ja majesteetillisimpia ilmestyksiä.\n\n\n\n\nC. TOINEN VERINEN VAINON MYRSKY.\n\n\n_1. Riemukulussa._\n\nUseiden vuosien hiljaisuuden jälkeen puhkesi jälleen vainon\nhirmumyrsky, joka armottomasti ruhjoi ja runteli Jumalan seurakuntaa\nmadagassien maassa. Mutta tämä uusi vainon aika merkitsi samalla\nsuuria voittoja Jumalan valtakunnalle ja jalointa sankariaikaa\ntämän saarivaltakunnan marttyyrihistoriassa. Raivoisena puhalsi\nvainon pohjoinen viimojaan Herran ihanaan yrttitarhaan, ja\nväkevätuoksuisena levitti evankeliumin jalo nardus lemujaan.\nSytytettiin jälleen vainon valkeita, ja roihusivat polttoroviot,\nmutta niiden keskellä kaikui Karitsan uusi voittovirsi, ja niiden\nyllä kaareili Jumalan iankaikkisen rauhan- ja armoliiton kaunis\nkaari. Pyhät harhailivat jälleen vuorilla ja aarniometsissä, tahi\nviruivat vankilassa, mutta kaiken armon ja lohdutuksen Jumala oli\nheidän kanssaan kaikissa vaivoissa ja ahdistuksissa. Pyhiinvaeltajan\ntelttamaja purettiin äkkiä ja väkivaltaisesti, nopeammin kuin\npaimen purkaa majansa erämaassa, kun ruumis syöstiin syvään rotkoon\nvasten graniittikalliota, mutta henki kohosi Jumalan istuimen luo.\nValtakunnan historiaa kirjoitettiin jälleen verellä ja kyynelillä\nmadagassien maassa.\n\nVaino alkoi helmikuun 19 p:nä 1849. Sen puhkeamisen merkkinä oli\nseuraava tapaus.\n\nKuningatar antoi käskyn hävittää kaksi prinssi Ramondshan taloa,\nkoska niissä oli pidetty rukouskokouksia. Prinssi rukoili armoa,\nmutta kuningatar oli taipumaton, ja talot hävitettiin maan tasalle.\nKelvolliset rakennusaineet veivät hurjistuneet joukot mukanaan.\nSamalla pantiin viisi kristittyä kahleisiin. Heitä kidutettiin\njulmasti ja säälimättömästi, jotta he ilmoittaisivat toiset\nkristityt. Kolme kieltäytyi miehekkäästi, mutta kaksi vangittua antoi\nilmi useampia kristittyjä. Niistä vangittiin neljä. Helmikuun 22.\np:nä vangittiin vielä kaksi, isä ja poika, joten vankilassa oli nyt\nyksitoista kristittyä. Ja nyt alkoivat varsinaiset kuulustelut.\n\nAndohalon kaupunginosaan kutsuttiin koolle kansankokous, jossa\nilmoitettiin kuningattaren tahto. Eräs virkamies luki julki\nkuningattaren julistuksen, jossa sanottiin: \"Minä kysyn teiltä,\nsanokaa minulle totuus eikä valhetta. Miksi ette tahdo jättää\ntämän uuden uskonnon tietä ja sen jumalanpalvelustapaa? Minä olen\nriistänyt upseereilta heidän arvonsa, toisia olen antanut tappaa,\nvielä toisia olen tuominnut ikuiseen orjuuteen, ja siitä huolimatta\nte jatkatte tämän uuden uskonnon harjoitusta. Mikä on se syy, minkä\nvuoksi te ette tahdo luopua siitä ja luovuttaa niitä kirjoja, joiden\nvaikutuksesta olette tehneet tämän?\".\n\nNämä suorat kysymykset vaativat suoraa vastausta ja tunnusta ja\nrohkeutta. Ja hetken kuluttua astui vaikenevasta joukosta esille\nkaksi kristittyä, jotka vastasivat sekä omasta että toisten\npuolesta: \"Kunnioitus Jumalaa ja Hänen lakiaan kohtaan kieltävät\nmeitä lakkaamasta rukoilemasta.\" Muuan kolmas virkkoi vielä:\n\"Meidän rukouksemme tuottavat vain hyvää kuningattarelle, hänen\nvaltakunnalleen, hänen alamaisilleen ja hänelle itselleen. Kun\nmaan hedelmät ovat kypsät, ja me elämme vuoden lopulla, niin me\nriemuitsemme ja rukoilemme Jumalaa, että Hän siunaisi kuningatarta ja\nhänen valtakuntaansa ja meitä.\"\n\nJoukko hajaantui, ja kuningattarelle ilmoitettiin kansan vastaus.\nSenjälkeen kutsuttiin koolle toinen kansankokous ja kansalle\nilmoitettiin, ettei maassa saa levittää uutta uskontoa, kaikkein\nvähimmän kristinuskoa. Ja samalla kiellettiin uudelleen kaste,\nsunnuntain vietto lepopäivänä, kieltäytyminen vannomasta omaisten\nkautta ja edelleen kieltäytyminen kunnioittamasta jumalia ja\nteurastamasta härkiä. Samalla kehoitettiin vielä kaikkia kristittyjä\nilmoittautumaan rangaistuksen uhalla.\n\nSeuraavalla viikolla käskettiin maakunnan eri piirikuntien\nkristittyjä kokoontumaan määrättyyn paikkaan ilmoittautumaan.\nKuningatar antoi kuuluttaa: \"Minä en anna näille rukoilijoille aikaa\nitsesyytökseen heidän itsensä, vaan Imerinan vuoksi, muutoin minä\nsaattaisin kaikki kuolemaan, sillä he tekevät sellaista, mitä minä\nvihaan.\" Kun tutkintotuomari kehoitti kansaa vannomaan epäjumalain\nkautta ja sadattelemaan itseään todistukseksi, niin eräs kristitty\nnainen _Rabodomanga_ astui esille ja sanoi: \"Minä en rukoile puita,\nkiviä enkä vuoria. Minä rukoilen ainoastaan Jumalaa, sillä Hän on\nsuuri. Hänen rinnallaan ei ole muita jumalia.\" Tutkintotuomari\nvirkkoi: \"Sinä kurja, sinäkö et tahdo rukoilla esi-isäin henkiä ja\nepäjumalia?\" Kristitty vastasi sankarin rohkeudella: \"Minä en rukoile\nnäitä; Jumala yksin on se, jota minä palvelen.\" Ja tähän lisäsi\neräs toinen: \"Sillä Hän yksin on arvollinen saamaan uskonnollisen\nkunnioituksen ja ylistyksen.\"\n\nAatelismies _Rainitraho_, joka oli erään maan etevimmän entisen\nhallitsijan jälkeläisiä, virkkoi: \"Jumala ei ole sallinut rukoiltavan\nketään muuta maan päällä eikä taivaan alla kuin Jeesusta Kristusta\nainoastaan.\" -- \"Lurjus, etkö sinä tahdo rukoilla kuolleita\nkuninkaita ja epäjumalia?\" huusi virkamies. -- \"Minä en voi\npalvella ketään niistä\", vastasi peloton tunnustaja, \"sillä ne ovat\nkuninkaita, joita tulee palvella, mutta joille ei tule osoittaa\njumalallista kunnioitusta. Jumalaa yksin tulee rukoilla aina ja Häntä\nminä ainoastaan rukoilen.\" -- Tähän huomautti muuan pääkaupungin\nvirkamies: \"Lopettakaamme tutkinnot, jotteivät kaikki ihmiset antaisi\nsellaisia vastauksia.\" Ja niin tehtiinkin. Rainitraho oli sitten yksi\nniistä, joka päätti juoksunsa polttoroviolla.\n\nNyt alkoi jälleen yleinen kristittyjen vaino. Ken ei kieltänyt\nuskoaan ja vannonut epäjumalain kautta, vietiin vankilaan.\nJatketuissa kuulusteluissa tutkintotuomari esitti kristittyjä vastaan\nseuraavaa: \"Mitä te olette tehneet? Juuri sitä, mitä kuningatar\nvihaa. Te uskotte evankeliumiin, kieltäydytte taistelemasta ja\nriitelemästä toistenne kanssa, vannomasta toisen sukupuolen kautta,\nja suorastaan sellaisella itsepintaisuudella, joka muistuttaa\nkiveä tahi puuta. Te vietätte sunnuntaita lepopäivänä, otatte\nrypälemehua ja vähän leipää, huudatte siunausta pään päälle,\nsitten polvistutte jälleen maahan ja rukoilette ja kun nousette\nylös, putoaa vesipisaroita kasvoiltanne ja kyyneleitä silmistänne.\nOletteko tehneet sitä? Sillä sellaisia asioita kerrotaan tapahtuvan\nrukoilevien ihmisten keskuudessa ja sentähden teidän täytyy vannoa\nvala.\"\n\nPrinssi Ramondshan seurueeseen kuuluva _Ramari_ niminen kristitty,\njoka myös oli syytettyjen joukossa, vastasi kaikkien puolesta: \"Minä\nuskon Jumalaan, sillä Hän on tehnyt kaikki kappaleet ja Hän voi tehdä\nkaiken minun puolestani, ja minä tahdon totella kaikkea, mitä ikinä\nHän käskeekin. Mutta mitä taistelemiseen ja sotimiseen tulee, niin\nmitä hyvää aikaan saataisiin sillä, jos me, jotka olemme yhtä kansaa,\nsotisimme ja taistelisimme keskenämme? Mutta kun maamme viholliset\ntulevat, silloin taistelevat Jumalan palvelijat. Ja mitä vannomiseen\ntulee, niin, jos tahdotaan sanoa totuus, vannomisen kautta tulee\ntotuus valheeksi. Tahi jos valehdellaan, niin muuttuuko se vannomisen\nkautta totuudeksi? Minä uskon Jumalaan ja luotan Jeesukseen\nKristukseen, kaikkien Vapahtajaan ja Lunastajaan, johon myös uskon.\"\nSenjälkeen heidät vietiin takaisin vankilaan.\n\nKristitty nainen Maria virkkoi: \"Kun vihollisemme väittävät, etteivät\nkristityt tahdo taistella, niin se ei ole totta, sillä kristityt\ntaistelevat kuningattaren ja maansa vihollisia vastaan. Mutta mitä\nkiviin, puihin, epäjumaliin ja vuoriin tulee, niin Jumala ei ole\nantanut niitä meille sitä varten, että niitä rukoilisimme, sillä\nne ovat elottomia kappaleita. Mutta Jumala on taivaan ja maan\nja kaikkien kappalten Herra. Ja näistä syistä emme voi rukoilla\nelottomia esineitä.\"\n\nTutkittavien joukossa oli myös _Ranivo_, rakastettava nuori rouva\nhyvästä perheestä. Kuningatar olisi mielellään tahtonut pelastaa\nhänet. Kun häneltä kysyttiin, niin hän vastasi: \"Minä en voi palvella\nepäjumalia; minä tahdon palvella ainoastaan Jumalaa niin kauan kuin\nHän suo minun elää, sillä Jumala on antanut minulle elämän ja hengen\nja korkeamman hengellisen elämän, jotta voisin palvella Häntä ja\nsentähden minä kunnioitan Jumalaa.\" Senjälkeen tutkintotuomari sanoi\nloukkaavasti: \"Ehkäpä sinä olet vähän sekapäinen tai sairas tai\nnoiduttu, ja sinun tulisi miettiä tarkoin sitä, ettei kuningatar vain\nvihastuisi sinuun ja ettet sinä syöksisi itseäsi perikatoon turhan\nja taasen turhan vuoksi.\" Ranivo virkkoi: \"Minä en ole sekapäinen\nenkä liioin sairas.\" Saapuvilla olevalle isälleen hän huudahti: \"Sinä\nrakastat minua vilpittömästi, isä, mutta Jumala on antanut minulle\nhengen kunnioittaakseni Häntä, ja minut valtaisi kauhu, jos lakkaisin\nrukoilemasta Häntä. Siksipä en lakkaakaan palvelemasta Häntä, jotten\nkuolisi iankaikkisella kuolemalla.\" Kun tuomari kuuli tämän, niin hän\nhuusi: \"Sitokaa hänet!\"\n\nKun virkamiehet olivat vielä tutkineet muutamia, ja kun he olivat\nantaneet samanlaiset lujat ja päättävät vastaukset, niin tuomarit\nsanoivat keskenään: \"Kylläpä nuo ovat itsepäisiä ja vastahakoisia\nihmisiä.\"\n\nMaaliskuun 14. p:nä pidettiin toinen kuulustelu. Tällöin syntyi\ntuomarin ja erään kristityn välillä seuraava keskustelu. Tuomari:\n\"Rukoiletteko aurinkoa tahi kuuta tahi maata?\" -- Kristitty: \"Minä\nen rukoile niitä, sillä Jumalan käsi on tehnyt ne.\" -- \"Rukoiletteko\nkahtatoista pyhää vuorta?\" -- \"Minä en rukoile niitä, sillä ne\novat vuoria.\" -- \"Rukoiletteko niitä jumalia, jotka kuningatar\non pyhittänyt?\" -- \"Me emme rukoile niitä, sillä ihmiskädet ovat\ntehneet ne.\" -- \"Rukoiletteko kuninkaitten esi-isiä?\" -- \"Kuninkaat\nja hallitsijat ovat Jumalan antamia, jotta kunnioittaisimme,\ntottelisimme ja palvelisimme heitä. Siitä huolimatta he ovat ihmisiä\nkuten me. Rukoillessamme me rukoilemme yksinomaan Jumalaa.\" --\n\"Te teette eron ja vietätte sapattia.\" -- \"Se on suuren Jumalan\npäivä; sillä kuutena päivänä on Herra tehnyt kaikki tekonsa, mutta\nseitsemäntenä päivänä Hän lepäsi ja pyhitti sen; ja minä lepään ja\npidän sen myös pyhänä.\"\n\nSamoin vastasivat toisetkin kristityt. Kun vangitut uskonveljet ja\nsisaret istuivat vankilassa, tuli sinne muuan sotamies, jonka vaimo\noli myös tunnustajain joukossa. Ihaillen kristittyjen rohkeutta ja\nuskonlujuutta hän huudahti: \"Älkää peljätkö, sillä on hyvä, kun\nkuolette sen puolesta!\" Hänetkin pidätettiin kuulustelua varten,\nja kun hän pysyi lujana vakaumuksessaan, niin hänetkin luettiin\nmarttyyrien joukkoon ja hän sai perinnön ja arpaosan heidän kanssaan.\n\nKuulustelut olivat vihdoinkin päättyneet, ja läheni päivä, jolloin\ntuomionantaminen ja täytäntöönpano olivat käsillä. Mutta kristityt\neivät lannistuneet eivätkä kadottaneet rohkeuttaan näissäkään\noloissa. Hätä painoi heidät polvilleen etsimään apua Israelin\nelävältä Jumalalta. \"Kello 1 yöllä me olimme koolla ja rukoilimme.\"\nNäin kertoo eräs heistä lyhyin, mutta sisältörikkain ja ilmehikkäin\nsanoin. Hiljaisina kohosivat huokaukset; ne tulivat ahdistetun\nsydämen syvyydestä. Ja Isä, joka näkee salaisuudessa, on kerran\nmaksava palkan julkisesti vanhurskasten ylösnousemuksessa. Jaakobin\nkamppailussa vietetyn yön jälkeen koitti vihdoin se päivä, joka\non Madagaskarin mainehikkaan marttyyrihistorian suuri juhlapäivä;\nse päivä, jolloin Hän, joka istuu Isän oikealla, painoi oman\nkaikkivaltansa sinetin siihen jaloon uhritekoon, johon Hänen nimensä\nja evankeliuminsa vuoksi oli ryhtynyt Hänen madagassien maassa\ntaistelevan seurakuntansa valiojoukko.\n\n_2. Maaliskuun 18. pv. 1849._\n\nJälleen jylisivät tykit Antananarivon linnoituksessa; jälleen kiiri\nkumea kaiku \"Tuhansien kaupunkien kaupungin\" kallioperustuksista\njulistaen sanomaa, että heitettiin elämän ja kuoleman arpaa\nmarttyyrihistorian kunniakkaalla taistelutantereella; että kuolemaan\nkävivät kuningasten Kuninkaan, Getsemanen ja Golgatan Sankarin,\nkuolemaan asti uskolliset ja jalot seuraajat.\n\nTuomiot oli määrätty täytäntöönpantaviksi Analakelin etukaupungissa,\nja sinne kulkivat nyt sankat ihmisjoukot. Toisia veti sinne\nuteliaisuus, toisia sokea Kristus-viha, ja monet menivät myöskin\nrakkaudesta ja säälistä. Kristityt tunnustajat istuivat vielä\nvankilan lattialla puettuina likaisiin ryysyihin vartijasotilaiden\nympäröiminä. He lauloivat kotimaisesta laulukirjastaan laulua: \"Me\nmenemme kotiin Jumalan luo.\"\n\nKun saavuttiin perille, niin kantajat laskivat alas taakkansa.\nSotilaat pistivät keihäänsä maahan ja asettuivat heidän\nympärilleen. Sotilassoiton kaikuessa saapuivat paikalle tuomarit\nja virkamiehet tuoden kuningattaren julistuksen, jossa sanottiin:\n\"Minä, Madagaskarin kuningatar, sanon, ettei tähän minun maahani\nsaa tuoda eikä siellä saa harjoittaa mitään muuta uskontoa kuin\nAndrianimpoinimerinan ja Radaman, eikä muita tapoja kuin heidän\nesi-isiensä. Kaiken muun minä jyrkästi torjun. Ellen minä olisi\nsaattanut tämän uuden uskonnon tunnustajia syyttämään itseään, niin\npian he olisivat kääntäneet koko maan, ja koko kansa olisi seurannut\nheitä. Minä pidän heitä kapinallisina. Sentähden minä sanon myös,\nmiten minä olen rankaiseva heitä ja tosin niin, kuin sen ovat minulle\nilmoittaneet Andrianimpoinimerinan ja Radaman henget.\"\n\nNyt otettiin esille syytettyjen luettelot. Niiden mukaan tuomittiin\nsuuret joukot kristittyjä erilaisiin rangaistuksiin, niin että\ntuomioistuimesta tuli oikea verioikeus. Luettelojen mukaan tuomittiin\n117 henkeä ikuiseen pakkotyöhön kahleissa, jotapaitsi 105:lle heistä\ntuomittiin raipat; 37 saarnaajaa tuomittiin vaimoineen ja lapsineen\nikuiseen orjuuteen; 42 henkeä, joilta löydettiin raamattuja, saivat\nsaman kohtalon, ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin; näiden\nlisäksi tuli vielä erikseen 27 henkeä Vonizongon piirikunnasta; 46\nhenkeä sakotettiin puoleen orjan hintaan; ja 1643:lle hengelle, jotka\nolivat käyneet kristittyjen kokouksissa ja jumalanpalveluksissa,\ntuomittiin sakkoa 3 härkää ja 3 dollaria. Prinssi Ramondsha\ntuomittiin menettämään sotilasarvonsa ja alennettiin tavalliseksi\nsotamieheksi. Sitäpaitsi tuomittiin hänelle sakkoa 100 dollaria.\nMuut sotilas- ja siviiliviranomaiset alennettiin alimpaan luokkaan.\nJa 19 kristittyä, joista 15 kuului porvaristoon ja orjiin ja 4\naatelissäätyyn, tuomittiin kuolemaan. Kaikkiaan lasketaan tuomittuja\nolleen 1903, toisten tietojen mukaan jopa 3000 henkeä.\n\nKun tuomiot olivat julistetut, niin alkoivat taasen tavanmukaiset\njuhlallisuudet: tykit jyskyivät, sotilassoittokunnat soittivat\nja rummuttajat löivät rumpujaan. Tuntui siltä kuin olisi ollut\nkuninkaallinen paraati eikä mikään verituomioistuimen istunto.\n\nMarttyyrejä, jotka olivat tuomitut kuolemaan maallisen oikeuden\npäätöksellä, ja jotka Isän Jumalan iankaikkisen armoneuvon mukaan\nolivat siihen valitut ja määrätyt, kuljetettiin mestauspaikalle\npitkin katuja, joita reunustivat kiihtyneet kansanjoukot. Arvokkaina\nja vakavina he astelivat tuskain tietä laulaen kauniita kansallisia\nlaulujaan, joista eräs alkoi sanoilla: \"On kaunis maa, joka tekee\ntäysin autuaaksi; siellä on ikuinen lepo eikä huolia milloinkaan.\"\nJalolla alttiudella ja pyhäin kärsivällisyydellä ja uskolla he\nkävivät osallistumaan Herransa ja Mestarinsa kärsimysten kalkista.\nNeljää aatelista kuljetettiin erikoisia, heille määrättyjä katuja\nmyöten. Toiset viisitoista taasen vietiin Ampamarinan jyrkänteelle,\nAntananarivon Tarpeijan kalliolle. Eräät näkijät todistivat, että\nmuutamien marttyyrien kasvot säteilivät niinkuin enkelien kasvot.\n\nEdellämainittu kallionjyrkänne sijaitsi kaupungin ja kuninkaallisen\npalatsin länsipuolella. Valtavat riippuvat kalliomassat ulottuivat\nsiinä 150 jalkaa alapuolella ammottavan kuilun ylitse. Kuilun\npohjalla oli teräväsärmäistä graniittilouhikkoa. Katselemme aluksi\nheidän tuomionsa täytäntöönpanoa, joka tavallisissa oloissa\nlangetettiin niille, jotka tangiinakoe oli osoittanut syypäiksi\nnoituuteen. Kristittyjä pidettiin nimittäin myöskin noitina, sillä\nmikäpä muu kuin voimakas vieras taika antoi heille voimaa ja\nrohkeutta uhmata kuningattaren käskyä?\n\nKun he tulivat kalliolle, niin siellä heidät riisuttiin ja heidän\nvyötäisilleen sidottiin köysi. Tunnustaja laskettiin köyteen\nsidottuna jonkun verran kallion reunan ulkopuolelle. Siinä häntä\npidettiin jonkun aikaa heiluvassa asennossa ammottavan kuilun\nyläpuolella, jotta hänellä olisi vielä kerran tilaisuus harkita\ntilannetta ja peruuttaa tunnustuksensa. Jyrkänteen reunalla seisoi\npyöveli kädessään terävä veitsi valmiina merkin saatuaan katkaisemaan\nköyden.\n\nKuilun yläpuolella riippuvalle tunnustajalle tehdään vielä viimeisen\nkerran kysymys: \"Tahdotko jättää rukoilemisen?\" Siihen kysymykseen\nvastaamisesta riippuu hänen onnensa elämässä ja kuolemassa, ajassa ja\niankaikkisuudessa. Mutta hän on heittänyt arpansa ja valinnut hyvän\nosan. Päättävänä ja selvänä kuuluu hänen sankarillinen vastauksensa:\n\"En.\" Pyöveli katkaisee köyden, ja _kärsivän marttyyrin_ tomumaja\nmurskaantuu kuilun pohjalla oleviin graniittijärkäleisiin, mutta\n_kirkastetun marttyyrin_ henki kohoaa osaveljien luo alttarin alle\ntaivaallisen temppelin pyhimpään pyhättöön.\n\nNäin he menivät osaansa ja arpaansa toinen toisensa jälkeen. Mutta\nkun eräs heistä nimeltä _Ramonambonina_ vietiin kauhistuttavan\njyrkänteen reunalle, niin hän pyysi saada rukoilla vielä muutaman\nhetken, \"sillä sitä vartenhan minut surmataan\". Kun hänen pyyntöönsä\nsuostuttiin, niin hän ensiksi polvistui ja rukoili ääneen. Nousten\nseisomaan hän kääntyi ympärillä seisovan joukon puoleen ja puhui\nheille liikuttavia sanoja. Sitten hän virkkoi pyövelille: \"Minun\nruumiini te syöksette alas syvyyteen, mutta minun sieluani te ette\nvoi heittää alas, sillä minä menen Jumalan luo taivaaseen. Siksipä\nriemuitsenkin saadessani kuolla Luojani palveluksessa.\"\n\nNäin heidät toinen toisensa perästä syöstiin rotkoon, kaikkiaan\nneljätoista. Ainoastaan Ranivo pelastui, sillä kuningatar oli antanut\nsalaisen määräyksen pelastaa hänet, kun hän oli hänen sukulaisensa.\nHänet vietiin kuilun reunalle, mistä hän näki loisten kristittyjen\nkohtalon ja miten heidän ruumiinsa murskaantuivat. Tuomari kysyi\nhäneltä eikö hän tahtoisi palvella jälleen kuningatarta ja pelastaa\nelämäänsä. Omaiset viittasivat myös raakaan ja julmaan kuolemaan ja\nkoettivat horjuttaa hänen uskoaan. Mutta uljas tunnustaja pyysi, että\nhänen sallittaisiin mennä veljiensä ja sisartensa luo taivaaseen.\nKun pyöveli kuuli sen, niin hän löi häntä kasvoihin ja huusi: \"Sinä\nolet hullu; sinä olet mieletön!\" Kuningattarelle ilmoitettiin hänen\ntulleen mielipuoleksi ja niin hänet karkoitettiin kymmenen tunnin\nmatkan päähän kaupungista. Siellä häntä vartioitiin ankarasti. Hän\nmeni sitten naimisiin erään kristityn kanssa ja pysyi uskossa lujana\nloppuun asti kuollen korkeassa iässä.\n\nHistoria ei kerro, minkä vaikutuksen näiden urheiden marttyyrien\nkuolema teki silminnäkijöihin. Mutta tuskin erehdymme, jos sanomme,\nettä sen on täytynyt olla valtavan. Kun he vertasivat marttyyrien\nsankarirohkeutta ja todistajauljuutta sekä heidän maailmanvoittavaa\nuskoaan omaan toivottomaan pakanuuteensa ja epätoivoiseen\nkuolemaansa, joka kuvastui heidän silmilleen yhtä tyhjänä ja\nkammottavana kuin se kuilu, jonne he syöksivät marttyyrien ruumiit,\nniin emme voi ihmetellä, kun Madagaskarin kristityistä myöhemmin\nsanottiin: \"Sadoista on tullut tuhansia.\" Ja samoin heidän oman\nmaailmanrakkautensa ja tarkoituksettoman riippumisensa elämässä\ntäytyi tuntua tyhjältä ja kolkolta kristittyjen kirkastettua\niankaikkisen elämän toivoa ja ylimaailmallista kuolon valmiutta\nvastaan, sillä heistä voitiin sanoa samaa, mitä aikoinaan sanottiin\nalkukirkon kristityistä, että he nimittäin olivat \"matkavalmista\nväkeä.\"\n\nHeidän kuolintapansa palauttaa myös mieleen muiston eräästä\nalkukirkon marttyyristä, jalosukuisesta roomalaisesta patriisista\n_Caeciliuksesta_, joka perimätiedon mukaan kärsi marttyyrikuoleman\nkeisari Valerianuksen vainon aikana v. 258. Hänet syöstiin rotkoon\nTarpeijan kalliolta.\n\nRooman prefekti oli mestauttanut saman kaupungin piispan Sixtuksen ja\nmuutamaa päivää myöhemmin polttanut diakoni Laurentiuksen hiljaisella\ntulella. Caecilius, joka oli Laurentiuksen ystävä, katseli vaieten\ntuskallisen kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Mutta marttyyrin kuoltua\nhän rohkeasti nuhteli prefektiä hänen julman tekonsa johdosta.\nPrefekti virkkoi; \"Kuka olet sinä julkea, joka uskallat puhua niin\nRooman prefektille?\" -- \"Minä olen patriisi Caecilius, ja minun\nsukuni sinä tunnet varsin hyvin.\" -- \"Niin, minä olen kuullut\npuhuttavan paljon 'sinun hyvistä töistäsi'. Mutta pane nyt tarkoin\nmerkille minun sanani: meidän jalot sukumme puhdistetaan kyllä\nsellaisista vesoista kuin sinä!\" Viikon perästä Caecilius vangittiin,\nheitettiin vankilaan, missä häntä kidutettiin, ja tuomittiin\nsyöstäväksi alas Tarpeijan kalliolta. Kun hän sitten seisoi\njyrkänteen reunalla, niin hän lausui viime sanoikseen: \"Olen ennen\nmonta kertaa katsonut kuolemaa silmästä silmään, mutta silloin olin\nkylmä ja välinpitämätön. Nyt minä riemuitsen, sillä tiedän, että se\naskel, jonka pian otan, on vievä minut taivaaseen, niihin asuntoihin,\njotka siellä ovat valmistetut kaikille uskollisille. Hyvästi, Rooma!\nHyvästi, maa! Kaikista aarteistasi et voi valmistaa minulle kruunua\nniin kallista kuin se, joka nyt odottaa minua.\"\n\nMutta muistorikas maaliskuun 18. päivä ei ollut vielä lopussa. Herra\ntahtoi lisätä armoa ja osoittaa kirkkautensa ja valtasuuruutensa\nvieläkin huomattavammalla tavalla kuin mitä tapahtui Ampamarinan\njyrkänteen reunalla kaupungin länsipuolella. Se tapahtui\n_Faravohitran_ kaupunginosassa saman kaupungin pohjoispäässä. Siellä\noli määrätty täytäntöönpantavaksi edellämainittujen aatelisten\nkuolemantuomio. Kun he olivat jalosukuisia, niin madagassilaisen\nlain mukaan ei heidän vertaan saatu vuodattaa, ja niin tuli heidän\nosakseen tulikuolema. Heidän etuoikeuksiinsa kuului myös, ettei heitä\nsaatu laahata kuolemaan, vaan he saivat astua siihen itse vapaasti.\n\nNäiden neljän marttyyrin joukossa oli aviopari, mies ja vaimo.\nTäynnä lohtua ja uskonvarmuutta he astelivat kuolemaan laulaen\nihania madagassilaisia laulujaan, jotka kerran, olivat olleet heidän\nautuutensa ja nyt heidän lohdutuksensa. Näiden joukossa oli seuraava:\n\"Kun meidän sydämemme ovat surulliset.\" Sen jokainen säkeistö päättyi\nkertaussäkeeseen: \"Muista silloin meitä!\"\n\nFaravohitraan oli pystytetty neljä patsasta, joiden jokaisen\njuurella oli halkopino. Kun marttyyrit saapuivat paikalle, niin\nheidät sidottiin patsaisiin. He käyttäytyivät ritarillisesti, olivat\nväkeviä uskossa ja antoivat epäröimättä sitoa itsensä patsaisiin.\nMyöskin edellämainitun aatelismiehen puoliso, jolla kaiken lisäksi\noli kannettavana oma taakkansa, voitti luontaisen heikkouden ja\narkamielisyyden.\n\nSyvän jännityksen vallassa seisoi kansanjoukko kun alettiin\nsytyttää tulta halkoihin. Mutta silloin tapahtui ihme, kuten muuan\nsilminnäkijä kertoo: äkkiä puhkee rajuilma, taivaalle ilmestyy\nloistava kolminkertainen sateenkaari, jonka toinen pää näyttää\nolevan aivan marttyyrien päiden päällä. Ja kun yritetään sytyttää\ntulta, niin rankkasade sammuttaa sen useamman kerran. Salaperäinen\nkauhu valtaa monet katsojat, ja he pakenevat pois. Vihdoin saadaan\nroviot syttymään, ja nyt alkaa marttyyrien kuolinkamppailu. Mutta\nroviolta ei kuulu itkua eikä valitusta, vaan riemulauluja. Silloin\nsattuu tapaus, joka saattaa heidän rakkautensa Kristukseen ja pyhäin\nkärsivällisyyden säteilemään vieläkin kirkkaammin, -- tapaus, joka\npeloittavan havainnollisesti näyttää, miten kukkurainen saattaa\ntoisinaan olla marttyyrin kärsimysten kalkki.\n\nEdellämainitun aatelismiehen puoliso kantaa rintansa alla nuorta\nsykähtelevää elämää, joka on määrätty päivän valoon keskellä\näidin marttyyrituskia polttoroviolla. Näin on tällä jalolla\nnaisella samanaikuisesti kestettävällään kahdenlaiset tuskat:\nmarttyyriuden tuskiin yhtyvät synnytyskivut. Mutta hän kestää\nmolemmat tuskat, raskaimmat, mitkä ihmislapsen osaksi saattavat\ntulla, yliluonnollisella rohkeudella ja ilolla. Näyn olisi luullut\nsaattavan kivet vuotamaan verta, mutta pyövelin sydän jää kylmäksi ja\nkoskemattomaksi. Hän työntää äskensyntyneen pienokaisen tuleen, ja\nniin se palaa siellä yhdessä jalon äitinsä kanssa kenties nuorimpana\nmarttyyrinä, mistä jumalanvaltakunnan aikakirjat tietävät kertoa.\n\nTuleentuneena satona ja täydellisinä marttyyreinä kootaan nämä\nkirkastetut sielut iankaikkisuuden eloaittoihin. Keskellä\npolttorovion tuskia he rukoilevat: \"Oi Herra, ota meidän henkemme,\nsillä Sinun rakkautesi meihin on vetänyt Sinut meidän luoksemme.\nÄlä lue heille syyksi tätä syntiä!\" Ja niinkuin Jumalan Pojalle\noli se päivä, jolloin Hän ristillä kallisti päänsä ja antoi\nhenkensä, Hänen elämänsä suurin voiton päivä, joka saattoi tuonelan\nperustukset vapisemaan, niin näkivät myös nämä roviolla henkensä\nantavat marttyyrit voitonvarmassa uskossaan sen päivän koittavan,\njolloin jumalanvaltakunta menisi voittoon heidänkin rakkaassa,\nvertavuotavassa isänmaassaan. Ja tämän suuren ylösnousemususkon ja\nelävän toivon kannattamina he huusivat liekkien keskeltä: \"Hänen\nnimensä, Hänen ylistyksensä on kaikuva iankaikkisesti!\" Ja se usko\nei tullut häpeään, kuten myöhemmin saamme nähdä. Eräs silminnäkijä\nkertoo: \"He rukoilivat niin kauan kuin heissä oli vielä elämää.\nSitten he kuolivat hiljaa ja rauhallisesti. Ja kummissaan olivat\nkaikki ihmiset, jotka näkivät heidän palavan.\"\n\nKun lähetyssaarnaaja Ellis myöhemmin kävi Antananarivossa, pistäytyi\nhän myös tällä kärsimyspaikalla. Käynnistään hän kirjoittaa:\n\"Käydessäni tällä paikalla Mauritiuksen piispan seurassa me seisoimme\nja katselimme toiselle puolelle niihin vankiloihin, joissa kärsijät\nolivat istuneet (Ambatonakangassa), ja samoin siihen paikkaan, missä\nheidän kuolemantuomionsa oli luettu. Me kuljimme pitkin katua, jolla\nhe, kiihtyneen joukon ympäröiminä, olivat huutaneet avukseen Jumalaa;\nseisoimme paikalla, jolla he olivat sidotut kuolinpatsaisiin, ja\ntunsimme, että paikka oli pyhää maata. -- Meidän seuralaisemme,\njoista useimmat olivat olleet noiden tapausrikkaiden päiväin\nsilminnäkijöitä, niiden joukossa erään marttyyrin veli, näyttivät\npaikkaa, missä sotilaat ja pakanat olivat seisoneet ja huutaneet:\n'Missä on nyt Jehova? Miksi Hän ei tule ja ota heitä pois?' Liekeistä\nsanotaan kuuluneen marttyyrien äänen: 'Jehova on täällä; Hän ottaa\nmeidät parempaan paikkaansa!' Myöskin he näyttivät meille sen\nkohdan katua, mistä sukulaisten ja kristittyjen uskonveljien luota\niloisesti kuolemaan menevät ystävät olivat huiskuttaneet viimeisen\njäähyväisensä, minkä he vielä kärventynein käsin toistivat.\"\n\nMutta pakanain raivo ei vielä lauhtunut tähänkään. He menivät\nAmpamarinanan luona olevaan rotkoon, missä viruivat ruhjoutuneiden\nmarttyyrien ruumiit. Kenessä vielä oli elämänkipinä, sen he\nsurmasivat ja kiskoivat marttyyrit niiden vyötäisten ympäri\nsidotuista köysistä ja toivat ne polttopaikalle Faravohitraan.\nSiellä he pinoivat ne toistensa päälle niille tuhkakasoille, joissa\nhe olivat polttaneet toiset marttyyrit. Vasta sitten he mielestään\nolivat saattaneet loppuun helvetillisen työnsä.\n\nTämä verellä jumalanvaltakunnan aikakirjoihin kirjoitettu päivä\non Madagaskarin marttyyrihistorian toinen suuri juhlapäivä ja\nkenties sen kaunein ja mainehikkain. Se on päivä, joka etsii\nvertaistaan marttyyrihistorian pyhiltä lehdiltä, ja meidän\ntäytyy siirtyä kauas alkukirkon aikoihin, Smyrnan mainehikkaan\nmarttyyripiispan Polykarpoksen ja Lyonin marttyyrien päiviin,\ntavataksemme sellaisia hengen ja voiman osoituksia. Siellä kohtaa\nmeitä myös se kaikkivoittava pyhäin kärsivällisyys ja kallionluja\nusko, jota vastaan voimattomina murtuvat pakanain hehkuva viha\nja raivonpurkaukset ja jota me niin syvästi ihailemme alkukirkon\nmarttyyreissä.\n\nNiinkuin kolmenkertaisen sateenkaaren toinen pää lepäsi etäällä\ntaivaan rannalla ja toinen marttyyrien päiden päällä tuona\nmuistorikkaana päivänä Faravohitran etukaupungissa Antananarivon\nkalliokaupungissa, niin kaareili hengen taivaalla Jumalan\niankaikkisen armoliiton monivärinen ja loistava liitonmerkki,\nmerkillinen myös marttyyrihistoriallisessa suhteessa. Noin\nkuusitoista vuosisataa erotti näitä tapahtumia toisistaan, mutta\nse tarina, jota kertoi luo armontaivaalla näkyvä majesteetillinen\nmuistomerkki, on historian suurinta ja juhlallisinta sankaritarinaa.\nSe kertoo, miten valkoisella orhilla ratsastava ja jousta\nkädessään pitävä voittaja pelasti alkukirkon Neron, Deciuksen\nja Diocletianuksen sekä näiden takana olevien helvetin valtain\nrautaisesta syleilystä ja intohimoisesta puristuksesta; se\nkertoo edelleen, miten sama voitokas Ratsastaja ja Voitonsankari\npelasti valdolaiset ja muut vainotut pyhät keskiajalla katolisen\nkirkon inkvisitsioonin kidutuskammioista ja saatanallisen vihan\nja kavaluuden vainonvehkeistä. Se haastaa uljasta ja voittoisaa\nsankaritarinaa siitä, miten \"Erämaan seurakunta\" Ranskassa uskalsi\nkaiken ja voitti kaiken uskossa Ristiinnaulittuun; miten Alankomaiden\nuljas ja vapauttarakastava kansa asetti elämänsä ja olemassaolonsa\nuhanalaiseksi uskonsa vuoksi, uskalsi äärimmäisen paljon, mutta\nvoitti vieläkin enemmän; ja edelleen se haastaa, miten jalolla\nalttiudella ja Jeesuksen rauha sydämessään korkeastioppineet ja\nylhäiset englantilaiset marttyyripiispat ja muut uskonpuhdistuksen\nedelläkävijät ja tienraivaajat astuivat roviolle sen Herran nimen\nja evankeliumin tähden, joka oli heidän tähtensä kärsinyt helvetin\ntulen ja vaivan. Näin se kaari haastaa uljasta kieltä menneisyydestä.\nMutta vielä suurempia ja jalompia asioita oli tähän Jumalan armon ja\nuskollisuuden muistomerkkiin kirjoitettu tulevaisuuden varalle. Näitä\ntulevaisuuden näkyjä kuvailee Patmoksen apostolinen ja profeetallinen\nnäkijä seuraavasti:\n\n\"Ja minä näin taivaan auenneena. Ja katso, valkoinen hevonen, ja\nsen selässä istujan nimi on Uskollinen ja Totinen, ja hän tuomitsee\nja sotii vanhurskaudella. Ja Hänen silmänsä olivat ikäänkuin tulen\nliekit, ja Hänen päässään oli monta kuninkaallista otsakoristetta,\nja Hänellä oli kirjoitettuna nimi, jota ei tiedä kukaan muu kuin\nHän itse, ja Hänellä oli yllään vereen kastettu viitta, ja Hänen\nnimekseen on pantu Jumalan Sana. Ja Häntä seurasivat ratsastaen\nvalkoisilla hevosilla taivaan sotajoukot, puettuina aivinaan,\nvalkoiseen ja puhtaaseen. Ja Hänen suustaan lähtee terävä miekka,\njotta Hän sillä löisi kansoja. Ja Hän on kaitseva heitä rautaisella\nsauvalla, ja Hän polkee kaikkivaltiaan Jumalan vihan kiivastuksen\nviinakuurnaa. Ja Hänellä on viitassa lanteellaan kirjoitettuna nimi:\n_Kuningasten Kuningas ja herrain Herra_.\"\n\n\"Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa;\nniihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he tulevat olemaan\nJumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsemaan Hänen kanssaan ne\ntuhannen vuotta.\"\n\nJätämme marttyyrihistorialliset mietteet ja Pyhän Kirjan ennustukset\nja palaamme jälleen Faravohitraan. Olemme nähneet siellä kahdenlaisen\nriemukulun: ensiksi, miten helvetin päämies, se tulipunainen ja\nverenhimoinen lohikäärme, jonka asunto on syvyydessä, ruhjoo ja\nruntelee Jumalan seurakuntaa; juo pyhien verta ja tallaa lokaan\nheidän tomumajansa. Ihmissilmällä katsoen ei helvetin valta voi olla\ntäydellisempi ja perusteellisempi kuin mitä se oli tuona päivänä\nAmpamarinanassa ja Faravohitrassa. Mutta hengen silmillä näemme\nsiellä myös toisenlaisen riemukulun: näemme, miten komeassa ja\nuljaassa voittovaunussa kulkee pyhäin kärsivällisyys ja usko. Ja tämä\nviimeksimainittu riemukulku on se, jossa kulkee historian suurin\nVoittaja ja ainoa Valtias, Hän, joka löi hämmästyksellä myöskin\nraivoisat pakanat. Sen johdosta kirjoittaa muuan lähetysmies:\n\n\"Tylsällä välinpitämättömyydellä kuolla, kuten on tavallista monien\npakanakansani keskuudessa, ei ole madagassien tapa; kuolemalla on\npäinvastoin heihin nähden monessa suhteessa suuressa määrin vanha\nmahtinsa kauhujen kuninkaana. Ihmisten näkemisen, jotka ilosta\nsäteilevin kasvoin ja riemulauluja laulaen antoivat elämänsä,\ntäytyi heistä näyttää kaksinverroin ihmeelliseltä, ja kuningattaren\nkauhistuttava julmuus alkoi vahingoittaa hänen omaa asiaansa. Pakanat\nnäkivät, että Kristus-uskossa on mahti, joka tekee turhaksi kaiken\ninhimillisen vastarinnan. Monet tunsivat ja tunnustivat: tässä\nuskossa täytyy olla jotakin yli-inhimillistä. Monet tutkivat edelleen\ntämän kummastusta herättävän rohkeuden salaisuutta ja liittyivät\nkaikista siihen liittyvistä vaaroista huolimatta kunnioitettavien\nseurakuntaan.\"\n\nJos marttyyrien sankarirohkeus ja kuolemanhalveksinta herätti\nihmetystä ja tuotti kunniaa Jumalalle, niin sitä tuskin vähemmän\nvaikutti urheiden verettömäin tunnustajain jalo alttius ja kestävyys\nkärsimyksissä, jotka elinkautisina olivat itse asiassa raskaammat\nkuin kuolema. Samaa pirullista menettelytapaa, jota maaherra\nFirmilianus, joka on kirjoittanut nimensä verellä ihmiskunnan\nhistoriaan, noudatti Palestiinan marttyyreihin nähden Diocletianuksen\nvainon aikana, pannessaan egyptiläisiä ja palestiinalaisia\nmarttyyrejä pakkotöihin Feenon kuparikaivokseen, noudatti kuningatar\nRanavalona, vaikka viimeksimainitun kunniaksi onkin mainittava, ettei\nhän silponut uhrejaan samalla tavoin kuin Palestiinan diktaattori.\n\nNäiden Madagaskarin tunnustajain kärsimykset olivat kirjavat ja\nmoninaiset. Muutamat piileksivät paossa pitemmän aikaa, kuten edellä\non kerrottu, toiset harhailivat kodittomina pitkin maata. Toisilta\ntakavarikoitiin maat ja mannut sekä kaikenlainen irtain omaisuus.\nUpseerit ja ylemmät virkamiehet kadottivat sääty- ja virka-arvonsa,\nja lisäksi heidät tuomittiin raskaaseen pakkotyöhön tahi lähetettiin\ntaistelemaan sakalavoja vastaan kuumeisille seuduille, missä saivat\nviettää myöskin sadeajan, jolloin kuolema niitti runsasta satoa\nkuumetautien vuoksi. Toisia lähetettiin töihin kivilouhoksiin\nlouhimaan kiviä valtion rakennuksia varten, tahi hakkaamaan puita\nja kuljettamaan niitä yli kukkuloiden ja läpi rotkojen, tahi pitkin\nraivaamattomia, umpeenkasvaneita teitä. Ellis kirjoittaa heistä:\n\"Toiset, jotka ovat käyneet tervehtimässä minua, ovat jo vieneet\nvaivainsa merkit mukanaan hautaan, toiset istuvat vielä vankilassa,\ntoiset taasen, jalosukuiset arvohenkilöt, miehet ja naiset, liikkuvat\nympäri raskaitten kahleitten kuormittamina.\"\n\nNäiden nöyrien ja kärsivällisten Herran Jeesuksen Kristuksen\ntunnustajain joukossa ansaitsee erikoista mainintaa prinssi\nRamondsha. Huonoissa pukimissa, kärsien vilua ja nälkää, varsinkin\nkylmänä vuodenaikana, hän teki raskasta pakkotyötä. Samalla hän\ntodisti rohkeasti kristinuskon voittovoimasta kuningattarelle, joka\nei halunnut satuttaa kättään häneen, kun prinssi oli hänen rakkaan\nsisarensa poika. Toisten uskonveljien taholta hän nautti erikoista\nkunnioitusta. Eräs heistä kirjoitti: \"Hän on viisas mies ja rakastaa\nKristusta uskollisesti. Hän taistelee päivittäin hyvän taistelun. Hän\nsaarnaa kuningattarelle alinomaa, vaikka hänen sydämensä aina palaa\nvihasta prinssiä kohtaan niin usein kuin tämä avaa suunsa puhumaan\nkristinuskosta. -- Hän ei välitä hänen vihastaan, mutta me hänen\nosaveljensä, olemme huolissamme sen vuoksi, mitä hän on kutsuttu\nkärsimään.\"\n\nKun hänen omaisensa huomauttivat hänelle siitä, ettei hän seuraa\nesi-isäin, vaan valkoisen kansan esi-isäin uskontoa, niin hän\nvastasi: \"Minä en palvele esi-isiä, vaan Jumalaa, joka on tehnyt\ntaivaan ja maan. Häntä ainoaa minä palvelen ja Jeesusta Kristusta,\njoka kuoli ihmisten syntien tähden.\"\n\nVainon ankaruutta ja kuningattaren toimenpiteitten jyrkkyyttä kuvaa\nmuuan hallinnollinen seikka. Joka neljästoista päivä luettiin\nparaatiin kokoontuneille joukoille seuraava julistus: \"Ken kastaa\njonkun tahi antautuu kastettavaksi, hänet minä tapan, sanoo\nRanavalona-Mandshaka; sillä he muuttavat kahdentoista kuninkaan\nkäskyt. Etsikää sentähden ja tutkikaa ja jos löydätte jonkun, joka\ntekee näin, niin pidättäkää hänet, jotta tappaisimme hänet. Sillä\nminä ja te, me tapamme sellaiset, vaikkapa heitä olisi puolet\nkansasta. Ken muuttaa, mitä esi-isät ovat säätäneet ja tehneet ja\nrukoilee vieraiden esi-isiä eikä Andrianimpoinimerinaa ja Lehidamaa\nja niitä jumalia, jotka kaksitoista kuningasta ovat vihkineet, eikä\nkahtatoista vuorta, joita tulee kunnioittaa: ken tahansa muuttaa\nnäitä säädöksiä -- minä teen sen tiettäväksi kaikelle kansalle --,\nhänet minä tapan, sanoo Ranavalona-Mandshaka.\"\n\nMutta vähitellen vaimeni kuitenkin vainoojain kiihko ja raivo.\nSiihen vaikutti erittäinkin kristinuskon pahimman vihollisen\nRainiharon kuolema. Hänen tilalleen tuli hänen kristittyjä kohtaan\nsuopeamielinen poikansa _Roharo_. Kristityt uskalsivat jo silloin\ntällöin kokoontua salaisiin öisiin rukouskokouksiinsa, vaikka heitä\nvielä pidettiinkin silmällä ja he olivat henkipattoja. Pian oli\njälleen seitsemän kokoushuonetta itse pääkaupungissa. Näissä öisissä\nrukouskokouksissa sattui toisinaan liikuttavia kohtauksia, kun niihin\nsaapui karkoitettuja ja kahlehdittuja pakolaisia. Juhlallinen oli\nse näky, kun he kahleiden kalistessa astuivat sisään ja kohottivat\nsidotut ja kahleitten haavoittamat kätensä rukoukseen kiittääkseen\nja ylistääkseen elävää Jumalaa. Ja päivän koittaessa he poistuivat\nyhtä huomaamatta kuin olivat tulleetkin. Elävästi palautuivat tällöin\nmieleen apostolin sanat: \"Me olemme kaikin tavoin ahtaalla, mutta\nemme umpikujassa; neuvottomat, mutta emme toivottomat; vainotut,\nmutta emme hyljätyt; maahan kukistetut, mutta emme tuhotut. Me\nkuljemme aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme, jotta Jeesuksen\nelämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. Sillä meitä, jotka\nelämme, annetaan alinomaan kuolemaan Jeesuksen nimen tähden, jotta\nJeesuksen elämäkin tulisi kuolevaisessa lihassamme näkyviin.\"\n\nEllis kirjoittaa näistä tunnustajista: \"Minä seurustelen jatkuvasti\nniin hyvin näiden marttyyrien leskien ja orpojen kuin niidenkin\nkanssa, jotka olivat heidän kestävyytensä ja heidän kuolemansa\nhiljaisen riemukulun todistajia. Heidän todistuksensa kautta tuli\nenemmän kuin todetuksi kaikki se, mistä aikaisemmin olimme kuulleet.\nMinusta oli merkillepantavaa, miten kaikki katkeruus ja jokainen\nkostontunne niitä kohtaan, jotka olivat tuottaneet heille niin\nraskaita kärsimyksiä, olivat karkoitetut heidän sydämistään. He\nnäyttivät pitävän kärsimyksiään Jumalan sallimuksena ja uskonsa\nkoettelemuksena.\"\n\nMutta Madagaskarin marttyyrihistoria ei ole mainehikas ainoastaan sen\nveritodistajain ja tunnustajain vainoissa ja kuolemassa osoittaman\nuskonuljuuden ja pyhäin kärsivällisyyden vuoksi. Se on myös valtava\ntodistus Jumalan armon jalostavasta vaikutuksesta sen henkisen\nsitkeyden ja neuvokkuuden vuoksi, jota siellä osoitettiin, kun oli\nhankittava vainotulle seurakunnalle elämän leipää Jumalan sanan\nmuodossa. Raamattua ja kristillisiä kirjasia jäljennettiin ahkerasti,\nja monet turmelivat silmänsä tässä työssä. Ellis kirjoittaa tästä:\n\"Minä en tuonut mitään liikuttavampia muistoja Madagaskarin\nvainoista mukanani kotiin kuin muutamia katkelmallisia raamatun\nosia, pitelemällä kulutettuja, rikkinäisiä, hauraita, savun ja tomun\nlikaamia ja kuitenkin huolellisesti korjattuja, jotka oli ommeltu\nyhteen kaarnan niinien säikeillä ja joiden reunan päälle oli liimattu\nvahvempaa paperia.\"\n\n\n\n\nD. KOLMAS VERINEN VAINON MYRSKY.\n\n\n_1. Ensimäisen marttyyrin askelissa._\n\nToisen verisen vainon myrskyn loputtua näytti Madagaskarin\nkristittyjen asema jonkun verran toivehikkaammalta. Vainoojain\nraivo asettui varsinkin senjälkeen, kun kristittyjen pahin\nvainooja, pääministeri Rainiharo kuoli, ja hänen tilalleen tuli\nperintöruhtinaan toimesta hänen ystävänsä, entisen pääministerin\npoika _Roharo_. Näyttipä itse kuningatarkin väsyneen vainoihin,\njotka olivat siinä määrin epäonnistuneet, että kristittyjen luku oli\nsuuresti lisääntynyt niiden aikana. Kristittyjä sanottiin olevan\nnyt kokonaista viisi tuhatta, ja he saivat olla verraten rauhassa.\nJa valtakunta alkoi toipua sisällisesti ja ulkonaisesti: alettiin\nsolmia kauppasuhteita ulkomaiden kanssa ja elvyttää lamaantunutta\nelinkeinoelämää. Näiden suotuisien olosuhteitten vallitessa teki\nEllis tervehdyskäynnin itse maan pääkaupunkiin.\n\nNäin olisivat olot todennäköisesti kehittyneet, ellei olisi\nsattunut asioita, jotka käden käänteessä muuttivat tilanteen aivan\ntoisenlaiseksi.\n\nAntananarivossa oleskelevien ulkomaalaisten joukossa oli muuan\nherra _Lambert_, istutuksien omistaja ja liikemies Mauritiukselta.\nHän oli tullut kuningattaren luokse pääkaupunkiin jo v. 1855, ja\nhänellä oli suuri vaikutus perintöruhtinaaseen. Hän alkoi suunnitella\nvallankaappausta perintöruhtinaan hyväksi. Tähän häntä houkuttelivat\nmonenlaiset vaikuttimet: toisaalta häntä kauhistutti kuningattaren\ntyrannius, toisaalta hän todennäköisesti sääli ahdistettuja\nkristittyjä. Mutta tärkein vaikutin lienee sittenkin ollut halu\nlisätä ranskalaista vaikutusvaltaa. Tarkoitustensa toteuttamiseksi\nhän asettui yhteyteen vastustuspuolueeseen kuuluvien hovalaisten\naatelismiesten kanssa. Hän sai perintöruhtinaan allekirjoittamaan\nkirjallisen sopimuksen, jossa tämä sitoutui kannattamaan Lambertin\npuuhia. Mutta perintöruhtinas aavisti pahaa ja vetäytyi syrjään koko\nhommasta.\n\nLambert käytti kuitenkin sopimusta hyväkseen, matkusti asiakirja\nmukanaan Europpaan ja kävi Ranskan ja Englannin hoveissa saadakseen\nhankkeelleen suurvaltojen kannatuksen. Mutta molempien valtakuntien\npääkaupungeissa hänet otettiin vastaan hyvin kylmästi, häntä\nkehoitettiin pysymään erossa politiikasta ja edistämään hyviä\nkauppasuhteita. Paluumatkalla hän tapasi Kapissa itävaltalaisen\nmatkailijan _Ida Pfeifferin_, joka myöhemmin rupesi kannattamaan\nhänen kapinahankkeitaan. Pfeiffer tuli kuningattaren hoviin, missä\nhän opetti kuningattarelle pianonsoittoa ja seurustelua. Lambertin\nmukana tuli salaisesti kaksi jesuiittaa, ja tuomillaan runsailla\nlahjoilla hänen onnistui voittaa kuningattaren luottamus.\n\nKuningatar teki rouva Pfeifferiin erittäin epäedullisen vaikutuksen:\n\"Hän on julmimpia ja ylpeimpiä naisia koko maapallolla, ja hänen\nhistoriansa kertoo vain kauhunteoista ja verinäytelmistä; olisi\ntodellinen hyvätyö, jos hänet syöstäisiin valtaistuimelta.\"\nLambertilla oli kokonainen pieni asevarikko, ja eräässä hovijuhlassa\npiti vallankaappauksen tapahtua.\n\nMutta kuningatar sai tarkat tiedot salaliitosta, ja suuri oli\nsalaliittolaisten hämmästys ja kauhu, kun kuningatar hovijuhlassa\nilmoitti olevansa perillä kaikesta. Kuningatar olisi rangaissut\nheitä ankarasti, mutta Rakoton pyynnöstä hän päätti säästää heidän\nhenkensä ja käski heitä kuolemanrangaistuksen uhalla jättämään saaren\nainiaaksi.\n\nSotilasjoukon saattamina heidät vietiin rannikolle. Matka kesti\nkokonaista 53 päivää, ja kuningatar toivoi salaisesti heidän sortuvan\npeloittavaan Madagaskarin kuumeeseen. He saapuivat kuitenkin hengissä\nperille, vaikkakin ylen kurjassa kunnossa. \"Rouva Pfeiffer tuli\ntänne kärsien kauheasti Madagaskarin kuumeesta, ranskalainen Lambert\noli miltei mielipuoli\", kirjoitti muuan saksalainen liikemies Port\nLouisin satamakaupungista. Pfeiffer kuvailee itse kärsimyksiään\nseuraavasti: \"Kokonaiseen 53:een päivään en riisunut vaatteita, sillä\nmeidät työnnettiin kaikki samaan murjuun. Millään matkallani en ole\nkokenut mitään sellaista.\"\n\nSalaliitto oli näin tukahdutettu alkuunsa, mutta Madagaskarin\nkristillinen seurakunta sai kokea sen seuraukset raskaasti ja\nmaksaa niistä ylen kalliin hinnan. Puolueettomien todistuksien\nmukaan ei salaliittoon ollut ottanut osaa ainoakaan kristitty.\nMutta kuningatarta kiusasi ajatus, että näitä vihattuja muukalaisen\nuskonnon tunnustajia oli niin paljon, vaikka heitä vastaan\nkohdistetut lait ja asetukset olivat vielä voimassa. Ja nyt alkoi\nMadagaskarin marttyyrihistoriassa kaikkien yksimielisten tietojen\nmukaan julmin ja verisin vaino, jolloin monen monet kristityt\nosallistuivat Herransa ja Mestarinsa kärsimysten maljasta ja\njolloin heidät kastettiin samalla kasteella, jolla Hänetkin oli\nkastettu. Heinäkuun 3. päivänä 1853 alkoivat jälleen kauhunpäivät\nMadagaskarilla, kuten saman kuun alkupäivinä kahdeksan vuotta sitten\naikaisemmin. Jälleen jyrisivät tykit Antananarivon linnoituksessa, ja\nkaiku kantautui kaupungin kallioperustuksista ilmoittaen, että taasen\nheitettiin elämän ja kuoleman arpaa marttyyrihistorian mainehikkaalla\ntaistelutantereella madagassien maassa.\n\nHallitus ryhtyi vainoon salamannopeudella. Sen toimenpiteet olivat\npäättäväiset ja jyrkät. Kun tykkien jyske ilmoitti kansankokouksen\nkoollekutsumisesta, sulkivat sotamiehet paon estämiseksi kaikki\nkaupungin portit ja ulospääsypaikat. Virkamiehet tunkeutuivat\nkaikkiin taloihin ja pakottivat kansan saapumaan kansankokoukseen.\n\nSyntyi suunnaton hämminki. Kaikkialta kuului valitusta ja parkua.\nIhmiset juoksivat ristiin rastiin pitkin kaupungin katuja aivan kuin\nmielettömät. Näytti siltä kuin vihollisarmeija olisi tunkeutunut\nkaupunkiin. Kansa koottiin neliönmuotoiselle aukioille. Siinä ihmiset\nseisoivat yhteensullottuina ja tarkasti vartioituina. Monen kasvoilla\nkuvastui kuoleman kauhu, kun he odottivat kuningattaren julistusta.\n\nVihdoin annettiin tiedoksi kuningattaren tahto. Lähetti luki\njulistuksen, jossa sanottiin kuningattaren jo kauan olettaneen kansan\nkeskuudessa olevan vielä paljon kristittyjä. Viime päivinä hän oli\nhuomannut niitä asuvan useampia tuhansia pääkaupungissa ja sen\nympäristössä. Jokainen tietää, miten hän inhoaa tuota lahkoa ja miten\nhän on jyrkästi kieltänyt heidän uskontonsa harjoituksen. Hän tulee\ntekemään kaiken voitavansa paljastaakseen syylliset ja saattaakseen\nheidät ankarimpaan rangaistukseen. Ken ilmoittautuu 14 päivän\nkuluessa, pääsee helpommalla; ken ei sitä tee, hänet rangaistaan\nkuolemalla.\n\nKristityt tunsivat jo entuudestaan kuningattaren menettelytavat,\nja ken kynnelle kykeni, pakeni. Jo ennen kansankokouksen\nkokoonkutsumista oli sattunut tapaus, joka saattoi kristityt\nherkistämään korviaan ja ryhtymään varovaisuustoimenpiteisiin.\n\nMuuan lähetyssaarnaajain aikaisempi kasvatti Ratsimandisa, jota\nevankeliumin voima ei ollut päässyt uudestisynnyttämään, oli tahtonut\npäästä kuningattaren erikoiseen suosioon ja sitä varten laatinut\nluettelon huomattavimmista kristityistä ja antanut sen eräälle\nvirkamiehelle, jotta tämä ojentaisi sen omakätisesti kuningattarelle.\nMutta luettelo joutui parempiin käsiin. Virkamies näytti sen\nperintöruhtinaalle, joka repi sen heti paikalla ja antoi kristityille\nmerkin uhkaavasta vaarasta.\n\nKun sitten vaino puhkesi, niin hän esiintyi heidän suojelijanaan,\nja tässä häntä avusti hänen ystävänsä ja pääkenraalinsa Roharo.\nMonet kristityt kolkuttivat vapisevin sydämin perintöruhtinaan\npalatsin ovelle, kun heitä etsittiin kaupungissa. Hän otti heidät\nystävällisesti vastaan lausuen: \"Älkää peljätkö; olkaa rohkeita,\nJumala suojelee teitä; kätkeytykää, miten parhaiten voitte!\" Ja\njos hän ei voinut tarjota heille suojaa, niin hän osoitti heille\nturvallisen piilopaikan jossakin maalla ja neuvoi vainoojat usein\npäinvastaiseen suuntaan.\n\nYksityisiä kristittyjä joutui hallituksen käsiin ja heidät heitettiin\nvankilaan. Eräs rukoushuone muutettiin vankilaksi, jonne turvattomia\nkristittyjä nyt pantiin. Mutta kuusi päivää kansankokouksen jälkeen\noli vain muutamia kristittyjä käynyt ilmoittautumassa. Kuningatar\nraivostui, eikä hänen vihallaan näyttänyt olevan minkäänlaisia\nrajoja. Sama uhma, joka huokui faraon sanoista, kun hän lausui\nMoosekselle: \"Kuka on Herra, jota minun olisi kuultava?\" ja Xerxeen\nmielettömästä teosta, kun hän pieksätti Hellespontoksen aaltoja,\nuhkui myös siitä valasta, jonka Madagaskarin Isebel vannoi maansa\nkristittyjen pään menoksi: \"Maanpinta täytyy kaivaa läpi; virrat\nja meret täytyy vetää läpi verkoilla, jottei yksikään kristitty\npääsisi pakenemaan.\" Sotamiehiä käskettiin yhä uudelleen ja uudelleen\netsimään kristittyjä kaikista mahdollisista lymypaikoista. Ja\nuudessa kabarissa julistettiin kauhea tuomio: ken auttaa kristittyjä\npakenemaan tahi ken ei estä sellaista, on surmattava. Nämä ankarat\nmääräykset ja uhkaukset levittivät pelkoa ja kauhua niin hyvin\nkristittyjen kuin koko väestön keskuuteen, mutta käytännössä ne\njohtivat aivan päinvastaisiin tuloksiin kuin mitä niillä oli\ntarkoitettu: väestössä pääsi valtaan pakokauhu, ja niinpä kokonaiset\nkyläkunnat pakenivat metsiin viimeistä miestä myöten. Seuraava tapaus\nkuvailee oivallisesti väestön mielialaa näinä kauhun päivinä.\n\n1500-miehiselle sotilasjoukolle annettiin käsky valloittaa\nyllättämällä muuan kylä, joka oli kolmen tunnin matkan päässä\npääkaupungista ja vangita kaikki asukkaat. Mutta kun sotamiehet\nsaapuivat kylään, niin se oli yhtä tyhjä kuin syyrialaisten leiri\nmuinoin. Siellä ei ollut ainoatakaan sielua.\n\nMadagaskarin kirkon historiaa kirjoitettiin jälleen verellä ja\nkyynelillä. Harjoitettiin petomaisia julmuuksia toisaalla ja\nosoitettiin sankarillista miehuutta ja kuntoa toisaalla. Taivas ja\nhelvetti syleilivät toisiaan. Molemmat taistelivat epätoivon vimmalla\nkoettaen valloittaa maailman lujimman linnoituksen: ihmissielun.\nKerromme seuraavassa muutamia kohtauksia tästä jättiläiskamppailusta.\n\n_Andriamanantena_ niminen etevä kristitty oli pakoillut\nkallionkoloissa oman kotinsa lähellä. Hänet huomattiin ja vietiin\ntuomarin eteen. Hän kysyi tältä: \"Mitä minä olen tehnyt? Minä en\nole mikään murhamies enkä mikään petturi. En ole tehnyt kenellekään\nmitään vääryyttä.\" Tuomari vastasi: \"Et; sentähden ei sinua ole\nvangittu, vaan rukouksen vuoksi.\" Marttyyri virkkoi: \"Jos olen\nsyyllinen siitä syystä, niin se on totta. Olen tehnyt sitä. En\nkieltäydy lähtemästä kanssasi.\"\n\nTässä vainossa käytettiin erikoisen julmia kidutustapoja. Toisia\npoltettiin hiljaisella tulella, toisia rääkättiin muulla tavoin.\nEnsimäinen vainon uhri, joka kruunattiin marttyyriuden pyhällä\nseppeleellä, oli muuan vanha kristitty vaimo. Ida Pfeiffer näki tämän\ntapahtuman omin silmin ja hänen kuvauksensa saattaa kylmät väreet\nkulkemaan pitkin selkäpiitä.\n\n\"Eilen illalla julistettiin oikeudenistunnossa muuan vanha vaimo\nkristityksi. Hänet sidottiin heti, ja tänä aamuna -- tuskin voi\nkynäni kirjoittaa, mitä kauhistuttavia tuskia tuo raukka kärsi -- tänä\naamuna hänet laahattiin markkinatorille ja hänen selkärankansa\nsahattiin poikki.\"\n\nTämä tapahtui heinäkuun 11. päivänä. Seuraavan päivän tapahtumista\nhän antaa kuvauksen, joka on täynnä draamallista jännitystä.\nHän kertoo, miten kaupungin lähellä olevassa kylässä vangittiin\nkuusi kristittyä ja kylän kaikki asukkaat raahattiin kaupunkiin.\nViimeksimainittuun toimenpiteeseen ryhdyttiin sentähden, että he\nolivat suoneet suojaa kristityille ja auttaneet heitä pakenemaan.\nKristityt olivat kätketyt niin erinomaisesti, että inhimillisesti\npuhuen vain sattuma paljasti heidät.\n\nSotamiehet olivat panneet toimeen kotietsinnän ja aikoivat poistua\nmajasta. Silloin he kuulivat yskimistä. Kotietsintä aloitettiin\nuudelleen, ja nyt he löysivät kristityt oljilla peitetystä\nmaakuopasta. Heidät vangittiin ja vietiin oikeudenistuntoon.\n\nKun vainon myrsky kerran oli päässyt valloilleen, jatkui se yhä\nkiihtyvällä voimalla. Kansankokouksia pidettiin tuon tuostakin\nmilloin pääkaupungissa milloin ympäristöllä ja kaikissa niissä\nleimattiin kristinusko kaiken kurjuuden ja kaikkien onnettomuuksien\nalkusyyksi. Kristityt olivat muka todellinen maanvaiva, ja heistä\noli päästävä hinnalla millä tahansa. Kuningatar ei tulisi lepäämään\nennenkuin hän oli pyyhkinyt viimeisen heistä pois maan pinnalta.\nMarttyyriuden verinen voitonseppele tuli monen osaksi, ja yli\nkaksisataa tuomittiin erilaisiin rangaistuksiin.\n\n_2. Heinäkuun 18. päivä 1853._\n\nKolmannen verisen vainon myrskyn suuri juhlapäivä on heinäkuun\n18. päivä 1853, jolloin _Fiadanassa_ puolen tunnin matkan päässä\nAmbohipotsin marttyyrikukkulalta surmattiin neljätoista kristittyä\nkivittämällä. Ellis kirjoittaa näistä Jeesuksen Kristuksen\nuskollisista veritodistajista:\n\n\"Useimmat näistä kärsijöistä eivät maanmiestensä keskuudessa olleet\nhuomattuja yhteiskunnallisen aseman, omaisuuden ja arvonannon vuoksi,\nvaan luonteensa, vaikutusvaltansa, kelvollisuutensa ja hurskautensa\ntähden.\"\n\nMainitulla päivällä on omat tunnusomaiset marttyyrihistorialliset\nerikoispiirteensä. Kristittyjä kohtaan osoitettiin säälimätöntä\njulmuutta ja ankaruutta. Kun heitä vietiin tuomion\ntäytäntöönpanopaikalle, niin sotilaat pistelivät heitä keihäillään.\nMaassa olevat veriläiskät osoittivat tietä, jota kulki sen kansan\nvaliojoukko, joka seuraa Karitsaa mihin ikinä Hän menneekin. Tuomion\ntäytäntöönpano oli myös erilainen kuin edellisillä kerroilla, sillä\nnyt käytettiin kivittämistä. Ja siinä muodossa kuin se toimitettiin\nMadagaskarilla, se oli petomaisen raaka ja julma kuolintapa. Mutta\nmarttyyrit kestivät kaiken samalla järkkymättömällä uskonvarmuudella\nkuin aikoinaan ensimmäinen marttyyri. Odottaessaan tulevan maailman\nhyvää he kestivät tyynin mielin nykyisen ajan vaivat ja hankaluudet,\nsaatanan raivon ja maailman vihan ja vainon. Iloisin mielin ja\nriemulauluja laulaen he ottivat vastaan niin hyvin keihään pistokset\nkuin tuhoa ja turmaa tuovat kivet, kuten eräs silminnäkijä todistaa:\n\"He lauloivat jatkuvasti Kristuksen ylistystä kuolemaan asti.\"\n\nMestauspaikalla _Andriamanantena_ anoi juhlallisessa rukouksessa\nJumalan armahtavaa laupeutta kuningattarelle ja hänen maalleen\nsekä jätti oman ja osaveljiensä sielut kaikkivaltiaan Vapahtajan\nuskollisiin käsiin. Heidät sidottiin paaluihin, ja kivittäminen\nalkoi. Useimmat kuolivat heti, mutta muutamat vaipuivat vain\ntainnoksiin. Kun he virkosivat, niin raivostuneet pakanat murskasivat\nheidän päänsä tahi katkaisivat heidän kaulansa miekalla ja asettivat\npäät toisten peloitukseksi paalujen päihin.\n\nKaamea oli se kuva, jonka tämä näytelmä tarjosi. Ida Pfeiffer\nkirjoittaa: \"Kerrotaan raukkojen käyttäytyneen ylenmäärin\nmiehekkäästi ja virsiä veisaten heittäneen henkensä. Ollessamme\nmatkalla pois kaupungista jouduimme kulkemaan markkinatorin sivuitse\nja näimme jäähyväisiksi tämän kauhistuttavan kuvan.\"\n\nVieläpä niinkin etäinen ja puolueeton todistaja kuin pääkaupungissa\ntällöin oleskeleva katolinen pater _Jouen_ tunnustaa avoimesti\nja lämpimästi näiden evankelisten veritodistajain marttyyriuden\nja mielenlaadun aitouden: \"Kaikkea tietää kuningattaren ja hänen\nhallituksensa kekseliäs verenhimo käyttää piina- ja kidutusvälineinä\nkristittyjen tuhoamiseksi; ja siitä huolimatta he pysyivät lujasti ja\ntaipumattomasti pyhässä uskossaan.\"\n\nEllis kirjoittaa tämän mainehikkaan päivän surullisista tapahtumista\nv. 1867: \"Sydämeni on vieläkin sairas muistellessani tätä näytelmää,\njonka tuo kivittämisen verinen päivä tarjosi kansalle, kuten minulle\novat kertoneet muutamat minun omat palvelijani ja muut silminnäkijät,\njotka eivät silloin vielä lainkaan olleet kristittyjä.\"\n\nEräät saapuvilla olleet kristityt panivat tarkoin merkille, missä tuo\njärkyttävä murhenäytelmä oli tapahtunut, ja kun yö levitti tumman\nhuntunsa seudun ylitse, ja nälkäiset koirat saapuivat aterialle\njyrsimään marttyyrien maallisia jäännöksiä, tulivat heidän omaisensa\nja ystävänsä hautaamaan heitä. Heillä oli mukanaan kantotangot ja\nsäkkikangasta, johon he käärivät marttyyrien maalliset jäännökset,\njotka olivat heille kallisarvoisemmat kuin jalokivet ja koetellummat\nkuin kulta, ja veivät ne erään lähellä olevan kristityn taloon.\n\nTämä talo oli keskellä puutarhaa, verisen näytelmäpaikan välittömässä\nläheisyydessä sen itäosassa. Sitä verhosivat tuuheat puut. Talo oli\naivan kuin pieni linnoitus: ympärillä muurit ja vallihauta, jonka\nyli päästiin lankkua myöten ahtaalle kiviselle porttikäytävälle.\nSen päässä oli pieni, pyöreän graniittilohkareen sulkema ovi. Sitä\noli vaikea avata ulko-, mutta sangen helppo sisäpuolelta. Tuo talo\nsai tänä historiallisena hetkenä vastaanottaa suojiinsa pyhien\nmarttyyrien ruumiit ja suoda niille tilapäisen turvapaikan.\n\nKaupunki ylhäällä vuoren kukkulalla on pimeän peitossa, mutta siellä\nsurun asunnossa, missä kuoleman enkelit levittelevät siipiään, palaa\nlamppu, joka levittää valoaan kahteen surevaan, lattialla istuvaan\nnaiseen. He istuvat hiljaa matolla. Toinen heistä on keski-ikäinen,\nerään jättiläismäisistä voimistaan tunnetun, äsken surmatun\nmarttyyrin puoliso. Toinen, vanhempi nainen, jonka päivä jo laskee\nmailleen, on edellämainitun Andriamanantenan sureva leski. He istuvat\nhiljaa ja vaieten. Ei mikään inhimillinen ääni keskeytä hiljaisuutta\nheidän istuessaan tarkkaavaisina lattiamatolla ja odottaessaan\nkuulevansa ulkoa askeleita, jotta sovitun merkin saatuaan\nvierittäisivät kiven ovelta ja ottaisivat vastaan pyhien marttyyrien\nkalliit jäännökset. Hellällä rakkaudella ja raskaan surun valtaamina,\nmutta samalla onnellisina ja ylväinä he ottavat ne vastaan tehdäkseen\nniille viimeisen palveluksen. He pesevät pois veritahrat marttyyrien\nruumiista, asettavat ne puhtaille matoille ja peittävät ne kaisloilla\ntahi muilla kasvikudoksilla. Siinä he sitten saavat levätä rauhassa\nja odottaa soveliasta hetkeä, kunnes ne kaikessa hiljaisuudessa\nvoidaan siirtää esi-isiensä hautoihin.\n\nFiadanassa kivitettyjen joukossa oli myös eräs päällikkö ja hänen\npalvelijansa _Rainitsontsoraka_, jotka Ellis oli nähnyt usein\nkäydessään Madagaskarilla v. 1856. Päällikkö oli silloin ollut\nsairas ja hänet oli tuotu joka aamu saamaan lääkärinhoitoa.\nPoistuessaan sittemmin pääkaupungista Ellis jätti kotiapteekkinsa\nja lääkärinkirjansa Rainitsontsorakalle, jolla oli jonkun verran\nlääketieteellisiä tietoja. Samalla hän oli harras kristitty, joka\nkävi ahkerasti kristittyjen öisissä kokouksissa. Kun sitten puhkesi\nvaino, surmattiin heidät molemmat. Päällikön leski ja lapset tulivat\ntervehtimään Ellistä hänen käydessään myöhemmin pääkaupungissa. He\nkertoivat myös pyhien marttyyrien kuolemantarinan. Itse he olivat\nmyös vainottuja, sillä vaino ulotettiin silloin myös marttyyrien\nleskiin ja orpoihin, jotka tavallisesti myytiin orjiksi.\n\n_3. Tuskien tiellä._\n\nVaino kiihtyi kiihtymistään ja vaati yhä useampia uhreja. Suuret\njoukot kristittyjä joutuivat kärsimään raskaasti saatanan vihasta\nja maailman raivosta. Viidenkymmenen täytyi juoda tangiinaa;\nniistä kahdeksan kuoli. Viisikymmentäseitsemän taottiin kahleisiin\nja lähetettiin kuumeseutuihin, missä enemmän kuin puolet\nsortui ennenaikaiseen hautaan. Toisia myytiin orjiksi. Niistä\nystävät ostivat vapaiksi kuusitoista maksaen raskaat lunnaat.\nKuolemaantuomituista pääsi kuusi pakenemaan. He viettivät 4 1/2\nvuotta pakolaisina vaikeissa olosuhteissa. Järkyttävän raskas oli\nvarsinkin kahleisiin taottujen osa.\n\nKahleet olivat raskaat ja ylenmäärin hankalat kantaa. Ei tyydytty\nsiihen, että jokaisella olisi ollut omat erikoiset kahleensa, vaan\nuseita kristittyjä, toisinaan viisi, jopa seitsemänkin, taottiin\nyhteen samoihin kahleisiin. Kaulan ja ranteitten ympärillä olivat\nrautarenkaat. Kaularenkaasta riippui melkein kolme jalkaa pitkä\nrautatanko, jonka toiseen päähän oli taottu kärsimystoveri j.n.e. Jos\njoku näistä yhteentaotuista tunnustajista kuoli, ei hänen kahleitaan\nirroitettu eikä marttyyrin ruumista vapautettu tavalliseen tapaan.\nVartija hakkasi yksinkertaisesti kuolleen marttyyrin pään ja kädet\npois, jolloin ruumis vapautui, mutta kahleet jäivät edelleenkin\ntoisten kristittyjen kannettaviksi. Ja tämäkin oli laupeudentyö,\nsillä kukaan muu ei olisi irroittanut kuolleen ruumista elävistä.\nJos ei saapuvilla ollut ystäviä, niin ruumis joutui ahneitten\nvillikoirien revittäväksi. Ellis toi mukanaan Englantiin erään\nmarttyyrin kahleet, joita hän oli kantanut 4 1/2 vuotta. Ne painoivat\n56 naulaa.\n\nMainitun marttyyrin isä oli kuollut kahleissa ja samoin\nhänen molemmat sisarensa. Vain veli oli jäänyt eloon koko\nmarttyyriperheestä. Ellis kuvailee liikuttavin sanoin näitä suuria\nkärsimyssankareita, joiden monivuotiset tuskat olivat paljon\nraskaammat kantaa kuin muutaman hetken kestävä marttyyrikuolema:\n\"Minä näin muutamia näistä eloonjääneistä kärsijöistä; kurjia ja\nkuihtuneita he olivat; heidän lihansa oli täynnä haavoja ja arpia;\nmutta heidän sieluissaan asui rauha, toivo, riemu ja kirkkaus.\"\nToisilta riistettiin heidän maansa ja mantunsa, jotka sitten jaettiin\nvirkamiesten kesken.\n\nLontoon Lähetysseuran kertomuksessa vuodelta 1895 sanotaan\nkristittyjen tilasta Madagaskarilla seuraavaa: \"Pilvet, jotka ovat\nniin kauan riippuneet onnettoman saaren yllä, ovat yhä lyijynraskaat,\nniin, kenties ne ovat todellisuudessa käyneet vieläkin synkemmiksi\nja ennustavat vieläkin suurempia onnettomuuksia. Kristityt kärsivät\nyhä vieläkin kahleita, vankeutta ja kuolemaa. Kenenkään valkoisen\nei sallita tulla pääkaupunkiin tukemaan heitä neuvoillaan tahi\nvirvoittamaan osanotollaan, ja kaiken, mitä kristillinen rakkaus\nvoi nyt tehdä heidän hyväkseen, täytyy tapahtua palavan rukouksen\nmuodossa, jotta Jumala armahtaisi ahdistettuja pyhiään ja kääntäisi\nvainoojain sydämet tahi murskaisi heidän rautaisen raippansa.\"\n\nMainitun vuoden syyskuun 24. p:nä Ellis kääntyi avunhuudolla koko\nkristikunnan puoleen, jotta kaikki kantaisivat rukouksissaan\nMadagaskarin ahdistettua seurakuntaa: \"Tehkää rukouksenne Jumalalle\nmeidän puolestamme väkeviksi; ja teidän ja meidän rukouksemme, jotka\nkohoavat yötä päivää, eivät tunkeudu suotta Hänen luokseen.\"\n\nKatkera oli se kärsimysten kalkki, joka henkeen ja vereen asti\nvainottujen kristittyjen oli tyhjennettävä; syvä oli se ahdistusten\nvuo, jonka läpi heidän oli kahlattava; ja ankara oli se pätsin\nkuumuus, jossa heitä sulatettiin ja kirkastettiin tulevaisen\nmaailman kirkkautta varten. Kaikessa koruttomuudessaan liikuttavan\nkuvan vainottujen kristittyjen mieskohtaisista kärsimyksistä noina\nkohtalokkaina aikoina saamme erään sikäläisen saarnaajan kirjeestä\nlähetyssaarnaaja Jonesin leskelle. Hän kirjoittaa: \"Rakastettu\näiti! Kun tartun paperiin, kynään ja musteeseen kirjoittaakseni\nTeille, niin liikkuu sydämeni ja kaikki, mitä minussa on. Minulla\non paljon sanottavaa Teille. Tahtoisin kertoa Teille niistä\nhuolista, jotka ovat kohdanneet meitä. Hyvin suuri oli se vaino,\njoka karkoitti meidät erämaahan. He tahtoivat tappaa minut. Minua\nsyytettiin siitä, että olin muka rukoillut englantilaisten esi-isiä\nja opettanut muitakin tekemään samoin. Virkamiehiä ja muita\nlähetettiin ottamaan minua kiinni, ja he vangitsivat kaikki talossani\nolevat, myöskin vaimoni _Rabodon_. Lapseni, palvelijani ja mitä\ntalossani oli, he veivät pois sakkona kuningattarelle. He sitoivat\nvaimoni ja ruoskitsivat häntä aamusta iltaan, jotta hän nimeäisi\nuskonheimolaisensa. Kun hän pyörtyi antoivat he hänen vähän toipua\nja löivät häntä sitten jälleen. Mutta hän kieltäytyi mainitsemasta\nainoatakaan nimeä, niin että he hämmästyksissään huudahtivat: 'Hän\non todellakin kristitty.' Kun heidän ei onnistunut pakkokeinoilla\nsaada selville kristittyjen nimiä, niin he panivat raskaat renkaat\nhänen kaulaansa ja ranteisiinsa ja kahlehtivat hänet yhteen neljän\nmuun kristityn kanssa. Viisi muuta kristittyä sidottiin myöskin\nyhteen ja vielä kolmaskin joukkue, johon kuului kuusitoista.\nSeitsemän kuukauden aikana asetettiin nämä kolme joukkuetta joka\nsunnuntai kansan katseltaviksi, jotta ihmisillä olisi tilaisuus\nnähdä, miten rangaistiin niitä, jotka viettivät Herran päivää. Näiden\nseitsemän kuukauden lopulla heidät eroitettiin: viisi lähetettiin\nitään; heistä kaksi kuoli; viisi lähetettiin pohjoiseen, heistä\nkuoli neljä; kuusitoista lähetettiin länteen, heistä kuoli viisi.\nHeidän joukossaan oli myös minun vaimoni. Hän oli sidottu ja kuoli\nmaaliskuun 4. p:nä 1859. Niin, hän kuoli kahleissaan. Hänen tekonsa\nseuraavat häntä. Minua on vainottu neljä vuotta ja kolme kuukautta ja\ntarkoituksena on ollut tappaa minut. Mutta Herra varjelee vainottuja\neikä salli vihollisen iloita heistä. Minun lapseni he ovat myyneet\norjuuteen, minun omaisuuteni he ovat ottaneet minulta, niin ettei\nminulla ole lainkaan taloa, missä asua eikä maata, mistä elää. Se,\nmikä on kohdannut minua, on hyvin kovaa luonnolle, mutta kallis on\nrikkaus Kristuksessa ja Hänessä ovat maan kärsimykset keveät, 2 Kor.\n4: 17 ja 6-8.\"\n\nKristittyjen keskinäinen rakkaus ja avuliaisuus oli suuri. He\nauttoivat toisiaan niin paljon kuin voivat, eivätkä voineet jättää\nahdistettuja veljiään, sillä he olivat ikäänkuin heidän omaa\nlihaansa. Eräs heistä pyytää kirjeessään Ellikseltä, että tämä\nrukoilisi heille kestävyyttä nykyisen ajan ahdingossa ja rakkauden\nja rohkeuden säilyttämistä loppuun asti (Room. 5: 8-11). Sitten hän\njatkaa: \"Rauhan Jumala ruhjokoon pian saatanan teidän jalkojenne alle\nja lisääntyköön Jeesuksen Kristuksen tunteminen kansojen keskuudessa\n(2 Kor. 9: 10 ja Room. 16: 20). Kansan hätä kasvaa päivittäin, sillä\nhe ovat pimeydessä eikä heillä ole lainkaan Jumalan tuntemista. Maa\nei ole rauhallinen. On paljon sotaa vihollisen kanssa, niin että he\nvihaavat ja heitä vihataan. Siksipä sanommekin: rukoilkaa Jumalaa,\njotta valo leviäisi meidän, Madagaskarin kansan, keskuudessa. -- Ehkä\nsaamme vielä eläessämme nähdä Teidän kasvonne ja pudistaa kättänne,\nrakastettu herra! Mutta ellei tätä suotaisi, niin auttakoon meitä\nJumala, jotta kohtaamme toisemme sinä suurena lunastuksen päivänä,\njonka Herramme Jeesus Kristus on valmistanut, kohottaaksemme\nkiitoksemme ja ylistyksemme\" (Luuk. 23: 43; 1 Kor. 15: 52, 57).\n\nVaino hiljentyi jonkun verran, ja pian koitti pelastuksen päivä.\nMadagaskarin verisen Isebelin päivät olivat luetut. Mutta hetkeksi\nlehahti vainon liekki vielä ilmituleen, sammuakseen sitten verisen\nkuningattaren kuolemassa. Manandsharan, erään kaakkoisrannikon\nsatamakaupungin maaherra valitti, että kaksi hänen upseeriaan ja\nkolmekymmentä kolme sotamiestä olivat kokoontuneet rukoilemaan.\nMäärättiin tangiinakoe syytetyille ja syyttäjälle. Kristityt kestivät\nkokeen onnellisesti, mutta syyttäjä kuoli. Siihen päättyivät\nkristittyjen vainot Ranavalonan hirmuhallituksen aikana.\n\nMutta tämä julma hallitsijatar ei ollut ainoastaan kristittyjen,\nvaan koko kansansa kauhu. Voi sitä ihmistä, johon hänen epäluulonsa\nkohdistui! Hänellä ei ollut mitään hyvää odotettavana. Vielä\nkuolemansa edellä hän levitti kauhua ja kuolemaa. Hän määräsi\njulkisessa kansankokouksessa toimeenpantavaksi \"maanpuhdistuksen\",\ns.o. jokaisen, joka oli tehnyt jonkun rikoksen, tuli ilmoittaa\nse kuolemanrangaistuksen uhalla määrätyn ajan kuluessa. Ja niin\nkammottava kaiku oli kuningattaren nimellä ja niin pelättiin hänen\nkykyään paljastaa tehdyt rikokset, että monet tulivat ja tunnustivat\nvuosikausia sitten tekemänsä rikokset. Mutta sen sijaan, että\nkuningatar olisi armahtanut heitä, hän antoi kahlehtia heidät\nyhteen samaan tapaan kuin aikaisemmin kristityt ja määräsi heidät\nkarkotettaviksi kuumeseutuihin, missä he menehtyivät hitaasti, mutta\nvarmasti.\n\nMutta tuomari seisoi oven edessä. Hän, joka kostaa verenviat ja\nmaksaa jokaiselle tekojensa mukaan, veti myös rajaviivan tälle\nraivoisalle kristittyjen vainoojalle: \"Tähän asti; tässä pitää sinun\nkorkeitten aaltojesi asettuman.\" Ja ne asettuivat.\n\nKuningatar sairastui vuoden alussa. Hänet vietiin terveyspaikkaan,\nmutta sieltä hän palasi huonompana. Sen jälkeen hän turvautui\nepäjumaliin rukoillen niitä paljon; samoin taikurien loitsuihin.\nKaikki oli turhaa.\n\nJa kaiken lisäksi alkoi ilmestyä kammottavia enteitä, jotka valoivat\npelkoa ja kauhua kuningattaren ja taikurien sydämiin: yötaivaalla\nnäkyi kaksi loistavaa pyrstötähteä, jotka selitettiin turman\nenteiksi; vuorilla paloi tulia; ja kuului kummallisia ääniä. Aluksi\nluulivat ihmiset, että tulet olivat tavanmukaisia uudenvuoden tulia,\njoita oli sytytetty kuningattaren astuessa kylpyyn. Mutta pian\nhuomattiin, että nuo kummalliset loimut olivat yhtä vähän ihmisten\nsytyttämiä kuin Mooseksen Hoorebin vuoren juurella näkemä palava\npensas. Ja kansa sanoi kummissaan: \"Tämä ei ole ihmisten sytyttämää\ntulta, vaan Jumalan.\" Eräs kristitty virkamies taasen virkkoi\nperintöruhtinaalle: \"Tämä tuli merkitsee riemuvuotta, hajoitettujen\nkokoamista ja kadotettujen lunastamista.\"\n\nPerintöruhtinas ja hänen serkkunsa ja kilpailijansa Rambosalama\nalkoivat varustautua kuningattaren kuoleman varalta. Ja kuningatar\ntahtoi myöskin järjestää vallanperimyksen eläessään. Hän pani toimeen\njuhlallisen jumalantuomion: asetettiin esille kaksi hopeamaljakkoa,\ntoisessa jalokivi ja toisessa multaa Radaman haudasta. Se prinssi,\njoka valitsi viimeksimainitun maljakon, oli oleva vallanperillinen.\nMaljakon sai Rakoto, joka niin ollen julistettiin kruununperilliseksi\nja tapahtuman kunniaksi pantiin toimeen loistava hovijuhla.\nRambosalama ei kuitenkaan tyytynyt tapahtuneeseen ratkaisuun, vaan\npalkkasi murhaajan raivaamaan pois tieltä oikean perintöruhtinaan.\nSalaliitto tuli kuitenkin ajoissa ilmi.\n\nKoitti sitten elokuun 16. päivä. Silloin aamulla siirtyi Madagaskarin\nkristittyjen vainooja tahratuin tunnoin ja kädet täynnä viatonta\nverta sen tuomarin eteen, josta on kirjoitettu: \"Hirmuista on langeta\nelävän Jumalan käsiin\", heitettäväksi siihen tuleen, joka kuluttaa\nvastahakoiset siinä järvessä, missä ei mato kuole eikä vaivan tuli\nsammu iankaikkisesti.\n\nRanavalona jätti jälkeensä kauhistuttavan muiston. Hänestä voidaan\nhyvällä syyllä sanoa samaa, mitä on sanottu Egyptin maaherrasta\nKulkianoksesta ja Palestiinan prefektistä Firmilianuksesta\nDiocletianuksen vainon aikana: hän on kirjoittanut nimensä verellä\nihmiskunnan historiaan. Ollen viekkaudessa ja kavaluudessa ja\nprofeettain hävitysraivossa Isebelin ja julmuudessa Neron vertainen,\nhän saattoi Madagaskarin maan punertumaan kristittyjen verestä.\nMutta niinpä kasvoikin tästä veren ja tuskanhien kostuttamasta,\ntroopillisen rehevästä maaperästä eräitä jalotuoksuisimpia ruusuja ja\nylväimpiä liljoja, mistä jumalanvaltakunnan aikakirjat kertovat.\n\n\n\n\nIII Vainojen jälkisatoa.\n\n\n_1. Niinkuin unta näkevät._\n\nKuningatar Ranavalonan kuoleman jälkeen nousi valtaistuimelle suurin\njuhlallisuuksin hänen poikansa Rakoto nimellä _Radama II_ elokuun\n16. p:nä 1861. Kun sotajoukkojen ylipäällikkö Roharo kuninkaallisen\nlinnan parvekkeelta ilmoitti tästä iloisesta tapahtumasta, kuului\nsotaväen ja kansanjoukkojen suusta vastaukseksi jyrisevä Hiobe!\n-- madagassien kansallinen riemuhuuto --, niin että Antananarivon\nkalliot kaikuivat. Ja kaiku vieri kauas -- esikaupunkien läpi aina\nmaaseudulle, sillä sattui olemaan markkinapäivä ja paljon maalaisia\noli sen vuoksi torilla.\n\nIltapäivällä uusi hallitsija näyttäytyi linnan parvekkeelta\nkansajoukoille, puettuna purppuranpunaiseen hallitsijaviittaan ja\npäässä kultainen kruunu, oman perheensä jäsenten ja aateliston\nympäröimänä. Taasen kuului jyrisevä Hiobe! Ylipäällikkö huusi:\n\"Kuningas Radama on valtakunnan herra!\" Sotajoukot tekivät kunniaa ja\nkansa huusi: \"Trarantitra! Eläös kauan!\" Radama piti kansalle puheen,\njossa hän lausui: \"Jumalan armosta minä olen tullut kuninkaaksi.\nMinä seuraan esi-isiäni, älkää peljätkö! Minä olen Teidän kanssanne.\nLuottakaa minuun! Minä tahdon suojella teitä, teidän vaimojanne ja\nteidän lapsianne. Kauppa ja elinkeinot ovat kukoistavat.\"\n\nKuningas ryhtyi heti kiireellisesti panemaan toimeen uudistuksia.\nTangiinakoe poistettiin, taikuutta ja epäjumalanpalvelusta\nrajoitettiin, valtion pannaan julistetuille suotiin armahdus ja\nverotaakkoja lievennettiin. Madagaskarin kovasti koetellulle kansalle\nkoitti uusi onnen ja kukoistuksen aika. Ellis kuvailee tapahtumia\nseuraavasti:\n\n\"Aurinko ei ehtinyt laskea tuona päivänä, jona Radama II tuli\nMadagaskarin kuninkaaksi, ennenkuin hän oli suonut kaikille\nalamaisilleen samanlaisen suojeluksen ja vakuuttanut, että jokaisella\noli vapaus ilman pelkoa ja vaaraa kunnioittaa Jumalaa oman\nomantuntonsa uskomuksien mukaan. Hän lähetti virkamiehensä avaamaan\nvankilat ja murtamaan kahleet niiltä, joille kansanjoukon riemuhuudot\nulkoa olivat ilmoittaneet, että heidän pelastuksensa oli tullut.\nToisia hän lähetti kutsumaan takaisin karkoitettujen jäännöstä niiltä\netäisiltä ja rutonsaastuttamilta paikkakunnilta, missä monet olivat\nsortuneet sairauteen tahi niihin raskaisiin kahleisiin, joihin he\nolivat sidotut yhteen pää toisensa viereen. Karkoitetut kiiruhtivat\nkotiin. Kärsimysten ja kieltäymysten kuihduttamat ja kurjistuttamat\nmiehet ja naiset näyttäytyivät kaupungissa niiden lähimmäistensä\nhämmästykseksi, jotka olivat pitäneet heitä jo aikoja sitten\nkuolleina, ja ystäväinsä kiitolliseksi riemuksi. Kauan kaihottu\nriemuvuosi oli tullut, ja ilo ja ihastus vallitsi kaikkialla;\nsillä monet, jotka eivät uskoneet evankeliumia, tunsivat kuitenkin\nmyötätuntoa kristittyjä kohtaan heidän kärsimyksissään ja iloitsivat\nnyt heidän kanssaan heidän vapautumisestaan.\"\n\nSanoin ei voi kuvata niitä riemun ja onnen tunteita, jotka täyttivät\nurhoollisten kristittyjen rinnat, kun he taasen saivat palata\ntakaisin kalliokaupunkiin. Eräs heistä kirjoitti: \"Kirjaimellisesti\nmenivät meissä täytäntöön 126:nnen psalmin sanat: 'Kun Herra käänsi\nSiionin kohtalon, niin oli, kuin olisimme unta nähneet. Silloin oli\nsuumme naurua täynnä, ja kielemme riemua täynnä; silloin sanottiin\npakanain keskuudessa: 'Herra on tehnyt suuria heitä kohtaan.' Niin,\nHerra on tehnyt suuria meitä kohtaan; siitä me iloitsemme.\"\n\nMitä Madagaskarin marttyyrikirkon myöhempään kehitykseen tulee,\nvarsinkin senjälkeen, kun saarivaltakunta liitettiin Ranskaan ja\nkatolinen kirkko nousi siellä taisteluun protestanttisuutta vastaan,\nemme voi siihen puuttua lähemmin tässä yhteydessä, koska se kuuluu\nlähinnä yleisen kirkkohistorian piiriin. Mainitsemme kuitenkin\nerään tapahtuman, joka on omiaan luomaan valoa siihen henkeen,\nmikä elähytti tätä jaloa kärsimysten kansaa Madagaskarin suuren\nmarttyyrikauden jälkeisenä aikana.\n\nSyyskuun 15. p:nä 1870 vihittiin Antananarivon pohjoispuolella\nolevalla Faravohitran kukkulalla englantilaisten lasten keräämillä\nvaroilla pystytetty kirkko niiden marttyyrien muistoksi, jotka olivat\npoltetut samalla paikalla 21 vuotta sitten (maaliskuun 18. p:nä\n1849), -- noiden sankarillisten tunnustajain, joiden pään päällä oli\nnähty kolmenkertaisen sateenkaaren loistavan ja joiden viimeisinä\nsanoina liekkien keskellä oli ollut kallionlujaan uskonvarmuuteen\npohjautuva pyhä toivomus ja vakaumus: _Jeesuksen nimi ja Jeesuksen\nylistys on kaikuva yhä edelleen lakkaamatta_ heidän armaassa\nisänmaassaan, jonka hengen peltoa he nyt kostuttivat verellään.\nMaaperää kaivamalla voitiin vieläkin tavata heidän palaneita luitaan\nja muita polttorovion jätteitä.\n\nVihkimisjuhlassa antoi silloinen kuningatar _Ranavalona II_\nministerinsä kautta seuraavan julistuksen: \"Minä kiitän meren\ntoiselta puolen olevia lähetyssaarnaajia ja ystäviä, joiden avulla\non saatu päätökseen tämä rakennus; sillä sellaisen rakennuksen\npystyttäminen, missä ylistetään ja rukoillaan Jumalaa ja kirkastetaan\nJeesusta täyttämänsä lunastustyön vuoksi, on tosiasia, jonka täytyy\nilahduttaa sekä minua että teitä. Mutta ei ainoastaan tätä rakennusta\ntule nimittää Jumalan huoneeksi, vaan myöskin meidän sydämiämme,\nsillä Paavali sanoo korinttolaisille: Te olette Jumalan temppeli, ja\ntaasen: Te olette elävän Jumalan temppeli! Sentähden minun sydämeni\nihastuu, jos me kaikki teemme voitavamme levittääksemme Jumalan\nvaltakuntaa maan päällä. Niinhän on Kristus käskenyt sanoessaan:\nMenkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille\nluoduille. Ja ystävämme meren toiselta puolen ovat tulleet ja tekevät\nkaiken voitavansa tehdäkseen meille hyvää, jotta oppisimme tuntemaan\nJeesuksen Kristuksen; sitä enemmän tulisi meidän, jotka elämme tässä\nmaassa, tehdä niin. Olkaamme sentähden kaikki, miehet ja naiset,\nahkeria, sillä jokaisella on työ tehtävänä. Niin, koettakaamme\njokainen tehdä kaikki voitavamme levittääksemme Jumalan valtakuntaa;\nsillä Salomo sanoo: 'Tee kaikki, mitä kätesi voi voimallasi' (Saarn.\n9: 10).\"\n\n_2. Jalostava ja kuolemaauhmaava mahti._\n\nMadagaskarin marttyyrihistoria on valtava todistus kristinuskon\nuudeksiluovasta ja kuolemaauhmaavasta mahdista. Katselemme näitä\nkahta seikkaa vähän lähemmin sikäläisten olojen valossa.\n\nKun apostoli Paavali katselee kristittyjen valitsemista, niin hän\nlausuu: \"Katsokaa, veljet, miten on kutsumisenne laita: ei ole monta\ninhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista;\nvaan mikä on mieletöntä maailmassa, sen Jumala valitsi saattaakseen\nviisaat häpeään; ja mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi\nsaattaakseen häpeään sen, mikä on väkevää; ja mikä maailmassa on\nhalpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi; sen, joka ei\nmitään ole, tehdäkseen mitättömäksi sen, joka jotakin on; jottei\nyksikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.\"\n\nTältä näkökulmalta tulee meidän myös katsella Madagaskarin\nmarttyyrihistoriaa. On myönnettävä, että sikäläisten kristittyjen\nkeskuudessa oli myös aatelisia ja hovipiireihin kuuluvia kristittyjä.\nMutta enin osa kuului kuitenkin alempiin kansankerroksiin. Ja\neuroppalaiselta näkökulmaltahan koko kansa kuului tavallaan\nalempaan sekarotuun. Mutta miten jalostava ja kasvattava vaikutus\nolikaan kristinuskolla tähän kansaan! Ja millaisia tunnustajia ja\nmarttyyrejä lähtikään sen keskuudesta! Esitämme tässä vielä eräitä\nnäkökohtia, jotka osoittavat Madagaskarin kristittyjen korkeata\nuskonnollis-siveellistä tasoa.\n\nKun ranskalaiset ryhtyivät sotaan Madagaskaria vastaan aikoen\nvalloittaa maan, niin he alkoivat taistelun ilman muodollista\nsodanjulistusta pommittamalla Mojangaa, Tamatavea ja muita\nsatamakaupunkeja. Paikkakuntien asukkaille ilmoitettiin asiasta\nvain tuntia aikaisemmin, joten heidän täytyi paeta suin päin\nennättämättä pelastaa omaisuuttaan. Pääkaupungissa oli ranskalaisia\nlähetyssaarnaajia, opettajia ja muita siirtolaisia sekä heidän\njoukossaan suuri joukko vakoilijoita, jotka vehkeilivät hallitusta\nvastaan. Hallitukselle kävi välttämättömäksi karkoittaa heidät\npääkaupungista, ja monen mielestä sen olisi pitänyt tapahtua\nkursailematta. Mutta kuningatar lausui: \"Ei! He lähettivät meidän\nväkemme Mojangasta tuntia aikaisemmin, joten he kadottivat kaiken\ntavaransa; me annamme heille viisi päivää tavaroitten pakkausta\nvarten.\"\n\nSodassa madagassit osoittivat suurta urhoollisuutta ja samalla\ntavatonta viisautta ja neuvokkuutta käyttäessään hyväkseen luonnon\nsuomia etuja. Niin heistä tuli vähitellen miltei yhtä peloittava\nsotilaallinen mahti kuin sepoijit. Yhtä vähän armeijan kuin\nkansankaan keskuudessa oli havaittavissa minkäänlaista uskonnollisen\ntahi siveellisen tason madaltumista niiden neljän vuoden aikana,\njotka sota kesti. Ei edes Cromwellin kuulujen rautakylkien\nkeskuudessa ollut asiain tila niin hyvä kuin heidän.\n\nErään kerran oli tilanne erikoisen vakava. Kuningatar pyysi silloin\npääministeriä julkisessa kansankokouksessa kantamaan kansan hädän\nelävän Jumalan eteen. Vanha, kunnianarvoisa mies nousi \"Pyhälle\nKivelle\". Paljastetuin päin hän rukoili nöyrästi, vakavasti ja\npalavasti kuten mies, joka on tottunut keskustelemaan Kaikkivaltiaan\nkanssa, samalla kuin myriaadeihin nouseva kansanjoukko sydämellään ja\nsielullaan yhtyi rukoukseen lausuen aamenensa äänellä, joka muistutti\nsuurten vetten kohinaa.\n\nMutta ei ainoastaan suurissa kokouksissa rukoiltu Jumalan apua ja\npelastusta. Myöskin yksityiset tekivät niin rukouskammioissaan.\nLähetyssaarnaaja _H.E. Clark_, joka vaikutti koko sodan ajan\nMadagaskarin sisämaanmaakunnissa, kertoo seuraavan kauniin näyn.\n\"Olen nähnyt nuoren miehen polvistuvan saarnatuolissaan ja kuullut\nhänen rukoilevan kyynelten virratessa pitkin hänen poskiaan, että\nJumala näkisi hyväksi saattaa ranskalaiset sotilaat terveinä ja\nturvassa vaimojensa ja lastensa luo takaisin Ranskaan. Tällä en tahdo\nsanoa, etteivät he olisi rukoilleet Jumalaa avukseen voittaakseen\nranskalaiset; mutta he toteuttivat myöskin jossain määrin Vapahtajan\nsanoja, kun Hän käski heitä 'rakastamaan vihollisiaan'.\"\n\nKuningatar Ranavalona II:sta sanotaan, ettei nykyaikoina ole istunut\nvaltaistuimella pyhempää naista kuin hän.\n\nMissä valo on kirkas, siellä ovat varjotkin tummat, sanotaan. Tämä\nyleisinhimillinen totuus piti paikkansa myös Madagaskarilla. Mutta\ntämä seikka ei himmennä todellisten pyhimysten ja marttyyrien\nsädekehää.\n\nElämässä olivat monet Madagaskarin kristityt todellisia pyhimyksiä;\nkuollessaan uskonsa puolesta sankareja; kärsimyksissä pyhäin\nkärsivällisyyden ja uskon esikuvia.\n\nHeidän rakkautensa Ristiinnaulittuun uhmasi kuolemaa ja kaikkea\npyövelin kidutustaitoa, kuten sanotaan eräistä alkukirkon\nmarttyyreistä. Siinä oli sitä kiivautta ja tulen hehkua, josta\nKorkean Veisun veisaaja laulaa: _\"Pane minut sinettisormukseksi\nsydämellesi, sinettisormukseksi käsivarrellesi! Sillä väkevä kuin\nkuolema on rakkaus, ankara kuin tuonelan kiivaus; sen hehku on\ntulen kuumuutta, Herran liekkiä. Suuret vedet eivät voi rakkautta\ntukahuttaa, eivätkä virrat sitä sammuttaa.\"_\n\nJa heihin voidaan hengessä ja totuudessa sovittaa suuren pakanain\napostolin sanat Rooman kristityille:\n\n_\"Kuka voi erottaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai\nvaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka? Niinkuin\non kirjoitettu: 'Sinun tähtesi meitä kuoletetaan kaiken päivää;\nmeitä pidetään teuraslampaina. Mutta näissä kaikissa me saamme mitä\njaloimman voiton Hänen kauttaan, joka meitä on rakastanut. Sillä\nminä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä\nhenkivallat, eikä nykyiset eikä tulevat, ei voimat, ei korkeus eikä\nsyvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta,\njoka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.\"_\n\n\n\n\nVI.\n\nUganda.\n\n\n_1. Maa ja kansa._\n\nUganda kuuluu Ekvatoriali-Afrikkaan ollen brittiläinen suojelusmaa.\nSe on pinta-alaltaan noin Italian kokoinen ja sen asukasmäärä on\njokseenkin yhtä suuri kuin Suomen. Sitä rajoittavat pohjoisessa\nAbessinia ja englantilais-egyptiläinen Sudan, lännessä\nviimeksimainittu maa ja Kongo-valtio, etelässä Tanganjika-alue ja\nidässä Kenia-siirtomaa.\n\nUganda on aikoinaan ollut todellinen afrikkalainen hirmuvaltio,\nvaikka sen alkeellinen kulttuuri olikin huomattavasti korkeampi\nkuin muiden keskiafrikkalaisten neekerivaltioiden. Europpalaisille\nmaa on tunnettu _Speken_ ja _Stanleyn_ tutkimusmatkain ajoilta\n1860-luvun alkupuolelta. Edellinen löysi 1858 ison Victoria-järven\nja tuli Ugandaan 1862. Kuningas _Mutesa_ otti hänet vastaan erittäin\nystävällisesti, ja Stanleystä tuli kuninkaan ystävä.\n\nUganda, joka on keskimäärin noin 1,200-1,300 m. meren pinnan\nyläpuolella, on hyvin kaunista ja hedelmällistä maata, ja voisi hyvin\nviljeltynä olla todellinen puutarha. Kaikkialla on pyöristyneitä\nmäkiä, jotka kohoavat satakunta metriä yli hedelmällisten,\nvaikkakin toisinaan soisten laaksojen yli. _Emin Pasha_, joka\nmatkallaan 1878 pysähtyi Rubagassa, kuvailee pientä retkeilyä\njoen rantaan seuraavasti: \"Aivan kuin puutarhan läpi me kuljemme\nsinne banaanimetsien ja talojen keskitse; jos ihminen on jättänyt\njonnekin tyhjän paikan, niin on äiti luonto ollut sitä innokkaampi\ntäyttämään sen suurenmoisella kasvullisuudella ja komeilla,\nhoikilla puilla. Läpitunkemattomat tiheiköt, jotka ovat täällä\nniin tavallisten leopardien turvapaikkoja, ulottuvat toisinaan\ntielle asti, ja silmä todenteolla väsyy kaikenlaisten muotojen ja\nvärien katselemiseen. Erään liljakasveihin kuuluvan, aitauksiksi\nkäytetyn kasvin melkein huumaaviin tuoksuihin sekaantuvat muutamien\nsarjakukkaisten hyvät hajut. Sinne, missä vesi virtaa, on muodostunut\ntodellisia kasvullisuuspesäkkeitä, jotka joko peittävät soista\nmaaperää tahi usein myös muodostavat maalauksellisia kasviryhmiä\nuoman rannalle. Jättiläismäiset puut keinuttelevat täällä ilmavia\nkruunujaan auringossa, samalla kuin niiden alla syvissä, viileissä\nvarjostoissa köynnöskasvit punovat kaikenlaisia verkkojaan. --\nNäin vaihtelevat alinomaa ihmiskäden muodostamat ja luonnolliset\npuutarhat vain sillä eroituksella, etteivät edelliset banaaneineen\nja makeine bataatteineen voi vetää vertoja jälkimmäisille enemmän\nmaalaukselliseen kauneuteen kuin monipuoliseen lajirikkauteenkaan\nnähden. Mikä kaunis ja siunattu maa punaisine maaperineen,\nviheriäisine puutarhoineen, ilmavine vuorineen, tummine, hiljaisine\nlaaksoineen!\" Näin ollen ei ole ihme, että monet ovat olleet\ntaipuvaisia pitämään sitä maallisena paratiisina.\n\nAsukkaat ovat sekarotua. Pääaineksena ovat bantuneekerit.\nHallitsevana aineksena ovat sotaisat vahumat, jotka ovat haamilaista\npaimentolaiskansaa. Heistä polveutuvat korkeimmat piirit, kuten\nkuninkaat ja päälliköt. Voittajat ovat omaksuneet voitettujen kielen\nja elinkeinot, kuten maanviljelyksen. Miehet ja naiset kävivät\nennen ihan alasti. Nyt he ovat puettuja kaapuihin eli taidokkaasti\ntehtyihin nahkapukuihin. Naiset tekevät maanviljelystyön kantaen\npikku lapsia selkäänsä sidottuina. Vagandat ovat enimmäkseen\nkorkeakasvuista, hyvin kehittynyttä ja hoikkaa kansaa, varsinkin\nmiehet.\n\nMaan hallitsijan virkanimi oli kuningas, _kabaka_, jolla oli\nrajaton valta. Hän määräsi omat päällikkönsä ja neuvoskuntansa sekä\nkäytti mielinmäärin hyväkseen alamaistensa työn ja vaivan hedelmiä.\nVarsinaisen kabakan rinnalla oli sitten kuningataräiti (_namasole_)\nja kuningatar-sisar (_lubuga_). Heillä oli vaikutusta kuninkaaseen\nhallitusasioissa. Pääministerin virkanimi on _katikiro_. Hän oli\nhyvin mahtava mies entisaikoina. Katikiron rinnalla oli sitten viisi\nylintä hovivirkaa: kjambolango, kangao, mukwenda, pokino ja kimbugwe.\nNäiden hovivirkain rinnalla oli sitten korkea-aatelistoon kuuluvia\nmuita ylempiä virkamiehiä (_bakungu_). Jokainen näistä hallitsi omaa\nmaakuntaansa tahi piiriänsä, jossa hän oli ylin maanomistaja, tuomari\nja tyranni. Näiden alapuolella olivat alapäälliköt (_batóngole_),\njoiden valta oli rajoitettu. Alin kansanluokka ovat maanviljelijät\n(_bakopi_). Kaikkien luokkien ulkopuolella olivat sitten orjat, joita\nhankittiin ryöstöretkillä ja myytiin suuret määrät arabialaisille\norjakauppiaille. Ne olivat tärkein kauppatavara, ja niistä saatiin\nsitten pyssyjä, ruutia, patruunia, puuvillakankaita ja koristeita.\n\nSotilasvoima oli huomattava. Sotilaat olivat aseistettuja pitkillä\nkeihäillä ja puukilvillä. Isolla Victoria-järvellä oli suuri joukko\nsotakanootteja, joita komensi _gabunga_, amiraali.\n\nHallitusmuotona oli täydellinen hirmuhallitus. Kenenkään henki ja\nomaisuus ei ollut turvassa, eipä aina edes päällikköjen. Kerran\nilmoitti muuan päällikön poika, että hän tahtoisi päästä pian\npäälliköksi. \"Hyvä\", virkkoi kuningas, \"sinun tulee vain mennä\nja tappaa isäsi.\" Jonkun ajan kuluttua tulikin poika takaisin\nkerskaten teostaan. Toisen kerran ampui Mutesan poika veljensä.\nAsia ei herättänyt sen enempää huomiota. Kuningas käski vain\nlähetyssaarnaajia menemään ja hoitamaan haavoitettua miestä. Samoin\nhän antoi määräyksen, että hänet tuli siirtää muutaman kilometrin\npäähän, jottei hän kuolisi palatsin lähellä.\n\nMutesan isä _Suna_ antoi toisinaan panna toimeen joukkomurhia,\n_kiwendo_. Ja Mutesa seurasi isänsä esimerkkiä. Kun rakennettiin\nuudelleen Sunan hautaa, niin kaikkien kaupunkiin tulevien teiden\nvarsille lähetettiin vahtisotilaita, jotka pidättivät 2.000 ihmistä.\nNe sitten surmattiin sovitukseksi vainajan hengelle. -- Saman teon\nteki Mutesa kerran sairautensa aikana.\n\nUgandan laki oli kirjoitettu verellä. Kaikenlaisista hovitapain\nrikkomisista saattoi seurata kuolemanrangaistus. Niinpä sääsi Mutesa\nkerran, että jokaisella miehellä tuli olla helminauha ranteellaan\nuhalla, että muutoin katkaistaan pää; samoin jokaisella naisella\nvyötäisillään uhalla, että muutoin hakataan kahdeksi. Pienempiä\nrangaistuksia olivat jäsenten, kuten jalkain, käsien, korvain ja suun\nsilpominen. Vain harvoin voi päästä raskailla sakoilla.\n\nLähetyssaarnaaja _Ashe_ on esittänyt seuraavan yhteenvedon niistä\ntapahtumista, jotka olivat tavallisia hänen asuessaan Ugandassa:\n\n\"Päivittäin kaikuivat korvissa onnettomien uhrien hirmuhuudot,\nkun heitä harkitusti hakattiin palasiksi ruo'on kaistaleilla,\njotka olivat kyllin teräviä käytettäviksi veitsinä; hyvin usein\nheidät oli tuomittu turhan vuoksi, tahi yksinomaan jonkun hovin\nseurustelusäännön rikkomisesta. Alituisesti näytti kohoavan savu\nuuneista, joissa kidutuksen kourissa vääntelehtivät viattomien\nhenkilöitten vaivatut ruumiit, kunnes kuolema, armollisempi kuin\nheidän kiduttajansa, lopetti heidän ahdistuksensa ja epätoivonsa.\nToisinaan pantiin toimeen sellaisia riettaan häpeän näytelmiä, jotka\ntekevät sydämen sairaaksi niitä ajatellessa.\"\n\nTuskin ihmetyttää, kun hän sitten huudahtaa: \"Mikä kauhistuttava\nnäytelmä avautuikaan todellisuudessa tuossa iloisessa ja kirkkaan\nnäköisessä nautintojen palatsissa, joka oli rakennettu aurinkoiselle\nkukkulalle!\"\n\nVagandain uskonto oli jonkunlaista henkien palvelusta. Näitä henkiä\nnimitettiin _lubareiksi_. Lubarien yläpuolella oli ylin luoja\n_katonga_, mutta hän ei toiminut itse, vaan jätti vallan lubareille.\nNäiden joukossa taasen oli ylin ison Victoria-järven lubare, jonka\nhenkilöitymänä pidettiin Mukassa-nimistä, eräällä mainitun järven\nsaarella asuvaa noitaa, jolle osoitettiin suurta kunnioitusta.\nKuolleiden henget olivat myöskin lubareja, ja heidän henkilöitymiään\nnimitettiin mandvoiksi.\n\nTällaiset olivat tämän lahjakkaan ja pimeyden valtaan joutuneen\nkansan tavat ja uskomukset. Syystä kyllä voidaan sanoa, että heidän\nkeskuudessaan oli saatanan valtaistuin. Siellä väkevä haarniskoitu\nvartioi saalistaan, kunnes tuli häntä väkevämpi. Siellä oli kalman\nkatku ja kuoleman kauhistus. Ja niinpä arabialaiset antoivatkin\nUgandalle nimen: \"Haudan maa\". Mutta sinnekin, kammottavan\nkuoleman ja synkän epätoivon hautaan, kantautui Jumalan Pojan ääni\nherättävänä, toivoa antavana, uudestiluovana.\n\n_2. Kun Jumalan Pojan ääni alkoi kuulua \"Haudan maassa\"._\n\nMarraskuulla 1875 ilmestyi suuressa Daily Telegraph-lehdessä\nLontoossa Stanleyn Mutesan hovista lähettämä kirje, missä hän pyytää\nmaanmiehiään lähettämään Ugandaan lähetyssaarnaajia. Tämä kirje\nherätti tavatonta huomiota, ja jo kolme päivää myöhemmin sai suuri\nKirkkolähetysseura nimettömän kirjeen, jossa lähettäjä ilmoitti\nantavansa seuralle 5,000 puntaa, jos seura ryhtyy tähän työhön.\nLyhyessä ajassa oli varoja kertynyt 24,000 puntaa.\n\nKirkkolähetysseura puolestaan pani lehtiin vetoomuksen, jossa\nse laski Ugandan hädän Jumalan kansan sydämelle ja kehoitti\nilmoittautumaan niiden, jotka mahdollisesti olisivat halukkaita\nlähtemään tuohon suureen tuntemattomaan maahan. Tämän kehoituksen\nluki myös nuori skotlantilainen insinööri _Alexander Mackay_, joka\ntoimi Berliinissä erään konepajan johtajana. Mackay oli valiomies:\njaloluontoinen ja uhrautuvainen, hellittämättömän sitkeä ja tarmokas\nsekä lisäksi käytännöllinen. Kristittynä hän oli ehyt ja kokonainen\ntahtoen antautua kokonaan Kristuksen palvelukseen. Ja sellaisena hän\noli valittu ase viemään evankeliumia Afrikan sydämeen.\n\nKeväällä 1876 pidettiin vaatimaton jäähyväisjuhla Mackaylle ja hänen\nseitsemälle toverilleen, joiden joukossa oli kaksi insinööriä,\nyksi arkkitehti, lääkäri, pappi ja kaksi käsityöläistä. Juhlassa\nlausui Mackay profeetalliset sanat: \"Ennen pitkää, luultavasti jo\nkuukauden kuluessa, saatte kuulla, että joku meistä on kuollut.\nNiin, onko luultavaa, että kahdeksan englantilaista, jotka lähtevät\nKeski-Afrikkaan, olisivat kaikki hengissä kuuden kuukauden kuluttua.\nAinakin yksi meistä -- kenties se olen minä -- on varmaan sitä ennen\nkaatunut. Mutta älkää antako näiden uutisten masentaa itseänne,\npitäkää vain huolta, että rivit täyttyvät!\"\n\nMackayn ja hänen toveriensa toiminta samoin kuin Ugandan lähetys\nyleensä on lähetyshistorian kauneimpia lukuja, mutta meillä ei\nole tässä yhteydessä tilaisuutta esittää muuta kuin joitakin\nyleispiirteitä.\n\nNoin 1,500 kilometrin pituinen matka Sansibarista Ugandaan oli\nsuunnattoman vaikea. Se oli kokonaan suoritettava jalan halki\nvillien heimojen alueiden, joilla ei ennen ollut liikkunut\nvalkoisen jalka; samoin oli kaikki tavarat kannettava miesvoimalla\nhalki erämaiden, soiden ja aarniometsien; tavaroina työkaluja,\nkoneenosia, ruokatavaroita, kirjoja, paperia, painokone, kokonainen\nvene, teltta, lahjoja, keittoastioita, talouskaluja; ja rahana:\npuuvillakangaspaaluja ja helmiä. Ja kaiken kukkuraksi sairastumiset\nja kuolemantapaukset. Mackayn täytyi palata hoitamaan terveyttään\nSansibariin, ja kaksi hänen toveriaan, lähetyssaarnaaja _O'Neillin_\nja kapteeni _Smithin_, joka oli retken johtaja, oli surmannut\nUkerewen julma kuningas Lukongeh. Lääkäri kuoli kuumetautiin. Ja kun\nMackay vihdoin 2 1/2 vuoden kuluttua pääsi perille Ugandaan, oli koko\nseurueesta jäljellä vain hän ja pastori _Wilson_.\n\nMillä mielellä Mackay katseli unelmiensa ja toiveittensa maata, käy\nesille niistä sanoista, jotka hän kirjoitti kesäkuun 12. p:nä 1878\nkatsellessaan ensimmäisen kerran Victoria-Nyanzaa: \"Yhtä iloisesti\nliikutettuna kuin Xenofonin kuolemattoman Anabasiksen kymmenentuhatta\nkreikkalaista huutaessaan 'Thalatta! Thalatta!' katselin minä alas\nhopeaiselle järvelle ja kiitin Jumalaa, että vihdoinkin olin lähellä\nNyanzaa. Yli kaksi vuotta olen jo ollut matkalla rannikolta Kageihin,\nja nyt on kai vaivalloinen vaellus oleva toistaiseksi ohi.\"\n\nMutta kunnioituksesta Ugandan sankaria, sen \"työn miestä\" kohtaan,\nolemme kiirehtineet tapahtumain edelle. Puolitoista vuotta\naikaisemmin oli Wilson seisonut samalla paikalla kirjoittaen\npäiväkirjaansa: \"Kaksi päivää myöhemmin, tammikuun 29. p:nä 1877,\nolimme ylhäällä ennen päivänkoittoa ollen suuren liikutuksen\nvallassa; sillä tänä päivänä oli meidän pitkä, kuusikuukautinen\nmatkamme loppuva ja ennen auringonlaskua piti meidän olla suuren\nsisäjärven rannalla ja kylpeä sen viileissä vesissä. Miehemme\npukeutuivat parhaimpiin vaatteisiinsa ja latasivat pyssynsä\ntervehtiäkseen järveä. Me kuljimme iloisina sitä kohti halki pitkän\nsoisen laakson ja kiipesimme ylös pitkin jyrkkää rinnettä kukkulalle,\njosta meidän piti nähdä Kagein kylä. Kaikki odottivat äärimmäisen\njännityksen vallassa. Siinä lepäsi 300 tahi 400 jalkaa alapuolellamme\nsyvänsinisen veden laaja pinta loistaen aamuauringon säteissä.\nKaukana näköpiirin laidassa oli hurmaavan kaunis Ukerewe-saari,\nidässä Madshita-vuoren rohkea massa; kaksi tahi kolme pikkusaarta\nmuutamine suurine, valkoisine kallioineen katkaisivat taivaansinisen\nvedenpinnan yksitoikkoisuuden. Jalkaimme juuressa rinne laskeutui\nnopeasti kohti rannikkoa, jota peitti nuoren kasvullisuuden loistavan\nviheriä matto. Ympäri rannan levisi vyön tavoin banaanilehto ja\nsuuria viikunapuita, joiden keskellä pilkistivät esiin talojen\nkartiomaiset katot. Hiljaiseen ilmaan pyörremäisinä kohoavat siniset\nsavupatsaat haastoivat ihmisien läheisyydestä; laineiden loiske\nrannalla hiipi hiljaa korviimme; ja kaiken yllä kaareili syvänsininen\ntaivas, jonka kanssa itse Italia tuskin olisi voinut käydä kilpasille.\n\n\"Kylän asukkaat huomasivat pian lähestymisemme kantajaimme\nyhteislaukauksien, torven toitotusten, huutojen ja melun johdosta.\nHe tulivat joukottain ulos katsomaan meitä. Ollessamme kylän\nlähellä tuli meitä vastaan päällikkö _Kaduma_, suuri, ystävällisen\nnäköinen herra äärimmäisen likaisissa vaatteissa ja lausui meidät\ntervetulleiksi kyläänsä. -- Illalla asetuimme levolle kiitollisin\nsydämin kiittäen siitä, että kaikkivaltias Jumala oli johtanut meidät\nniin pitkälle matkallamme, ja meille lauloi kehtolaulua kallioiseen\nrantaan keinuvien laineiden loiske.\"\n\nWilson kuvailee edelleen sitä tapaa, jolla kuningas Mutesa otti\nvastaan hänet ja hänen toverinsa puoli vuotta myöhemmin.\n\n\"Varhaisesta aamusta alkaen kiiruhtivat maakalaisjoukot\nmaalauksellisissa maalaispukimissaan meidän talonpoikaistalomme\nohitse kohti palatsia. Kello 8 tuli kaksi korkeata virkamiestä\nhakemaan meitä. He olivat puetut hauskasti turkkilaiseen tapaan\npitkiin, valkoisiin viittoihin, jaloissa punaiset kengät ja\npäässä myssylakki. Kaksi sotamiestä valkoisissa paidoissa ja\nlaajoissa housuissa, aseistettuina kivääreillä, muodostivat\nseurueemme noustessamme ylös sille kukkulalle, jolla sijaitsi\nMutesan palatsi. Se on pitkä, korkea rakennus, joka on tehty\ntiikeriheinästä ja peitetty hyvin huolellisesti ruoholla. Palatsin\nedessä on joukko pihoja, jotka ovat eroitetut toisistaan korkealla\ntiikeriheinäsuojuksella ja joita yhdistävät loisiinsa samasta\naineesta tehdyt työntöovet. Ovet avattiin meidän edessämme ja\nsuljettiin meidän perässämme. Jokaiseen pihaan oli asetettu kaksi\nriviä valkopukuisia sotilaita, joiden keskitse meidän tuli astua.\n\n\"Kun olimme tulleet itse palatsin luo, astuimme lakki kädessä sisälle\nkeskushalliin ja näimme kaikkien maan mahtavien istuvan molemmin\npuolin puisilla tuoleilla. Kaikki olivat puetut turkkilaiseen\ntapaan; toiset olivat mustiin, toiset punaisiin tai valkoisiin\npäällysviittoihin puettuina. Kaikki nousivat seisomaan, kun me\nastuimme sisälle. Meidät vietiin hallin yläpäähän, missä kuningas\nistui valkoisesta puusta tehdyssä nojatuolissa, jonka edessä oli\nmatto; koko muuhun halliin oli ripoteltu kuivaa ruohoa. Hän tuli\nalas valtaistuimeltaan ja antoi meille kättä; sitten hän antoi tuoda\nkaksi tuolia, jotka asetettiin meitä varten. Me istuuduimme ja\nkatselimme jonkun aikaa vaieten toisiamme, kunnes hän kutsui luokseen\nne lähettiläänsä, jotka hän oli lähettänyt meitä vastaan Ukereween,\nkertomaan hänelle seikkailustamme. (Lähetyssaarnaajat olivat\nlähteneet veneellä Ukerewestä järven eteläpäässä sen pohjoispäähän\nUgandaan. Matkalla, lähellä rannikkoa, törmäsi vene karille. Rannalle\nkokoontuneet villit alkuasukkaat päästivät silloin sotahuudon,\nalkoivat ampua nuolilla, haavoittivat lähetyssaarnaajia ja olivat\nvähällä saattaa tuhon omaksi koko retkikunnan). Senjälkeen luettiin\nSansibarin sulttaanin kirje ja ojennettiin lähetysseuran kirjeet.\n\n\"Ensimmäisen väliajan aikana kuningas käski ampua tervehdyslaukauksen\nja rummuttaa riemupärrytyksen. Kun hänelle vihdoin sanottiin,\nettä Jeesuksen Kristuksen uskonto on Englannin suuruuden ja onnen\nperustus ja on oleva sitä myös hänen valtakunnalleen, niin hän nousi\npuolittain, kutsui luokseen päämusiikkimestarin ja käski panemaan\ntoimeen vieläkin äänekkäämmän riemurummutuksen. Koko kokous nyökäytti\npäätään, löi hiljaa ja meluttomasti käsiä yhteen ja sanoi viisi\ntahi kuusi kertaa njanzig, njanzig, kiitos, kiitos! Mutesa ilmoitti\nlähetyssaarnaajille, että se tapahtui Jeesuksen nimelle!\"\n\nKuningas Mutesa otti hyvin suosiollisesti vastaan myöskin Mackayn,\njoka pian pääsi kuninkaan erikoiseen suosioon moninaisten taitojensa\nvuoksi. Ja hänelle annettiin kunnianimi \"Suuri henki\".\n\nMackay oli harvinaisen toimelias ja monipuolinen mies. Hän opiskeli\nkieltä, saarnasi ja piti jumalanpalveluspa, perusti suuren työpajan,\napteekin, sairaalan, tutki uusia kasveja ja rakensi taloja. Itse hän\nkuvailee toimintaansa seuraavasti: \"Olen lakkaamatta toiminnassa,\nrakennan, kaivan ojia, pesen, teen tiiliä, rautaa, kynttilöitä y.m.\"\nEi ihme, että häntä nimitettiin \"tekojen mieheksi\".\n\nAlussa kävi kaikki hyvin. Kuningas suosi lähetyssaarnaajia ja tuki\nheidän työtään. He saivat opettaa hovissa ja pitää jumalanpalveluksia\nsunnuntaisin. Talonpoikain, orjain, paashien, vieläpä päälliköidenkin\nkeskuudessa teki Jumalan Henki työtään. Mutta vaikeudet olivat\nmyöskin hyvin suuret. Ja eräänä päävaikeutena oli kuninkaan kovin\nvaihtelevainen ja oikullinen luonne.\n\nKun Wilson ja hänen toverinsa alussa pyysivät kuninkaalta\nmaata rakentaakseen taloja ja lupaa saada opettaa ja pitää\njumalanpalveluksia, niin kuningas kävi äkkiä epäluuloiseksi\nja alkoi heiltä udella kuulumisia kenraali Gordonista ja\nenglantilaisegyptiläisten voimain etenemisestä Sudanissa. Hän\nsanoi tahtovansa ruutia ja kuulia, ja elleivät lähetyssaarnaajat\nvoi toimittaa niitä, niin hän ei voi käyttää heitä, vaan he saavat\nmennä takaisin. Sitten hän vaikeni hetkeksi ja kysyi: \"Miksi te\nnyt siis olette tulleet --, opettamaan minun kansaani lukemaan ja\nkirjoittamaan?\" -- \"Niin\", vastasivat he, \"ja muita hyödyllisiä\ntaitoja, joita me tahi meidän seuraajamme ymmärtävät.\" -- \"Nyt on\nminun sydämeni jälleen hyvä, Englanti on minun ystäväni\", virkkoi\nkuningas ja keskeytti neuvottelut.\n\nMuhamettilaiset orjakauppiaat kadehtivat ja vihasivat\nlähetyssaarnaajia, kun he eivät saaneet rauhassa harjoittaa\nhäpeällistä ammattiaan. Samalla he tahtoivat tehdä kuninkaasta\nuskonkiihkoisen moslemin.\n\nVarsin suurta häiriötä saivat aikaan katoliset lähetyssaarnaajat,\njotka kaikin tavoin tahtoivat syrjäyttää protestanttiset\nuskonveljensä ja esittää heidät kerettiläisinä kuninkaalle niin\nepäedullisessa valossa kuin mahdollista.\n\nEräänä sunnuntaina polvistuivat englantilaiset lähetyssaarnaajat\ntapansa mukaan vagandain kanssa jumalanpalveluksessa. Samalla kun\nMackay avasi rukouskirjan hän kysyi katolisella pater Lourdelilta\nsuahelinkielellä, jota he keskenään käyttivät, eikö tämäkin\ntahtoisi polvistua. Lourdel vastasi, ettei hän ymmärtänyt eikä\ntahdokaan ymmärtää Mackaytä. Jumalanpalveluksen jälkeen kysyi\nMutesa ranskalaisilta, eivätkö he usko Jeesukseen Kristukseen, kun\nhe eivät tahdo palvoa Häntä? Ylpeä pater vastasi: \"Meillä ei ole\nmitään yhteistä tämän uskonnon kanssa, sillä se ei ole totta. Jos\nme ottaisimme osaa tähän jumalanpalvelukseen, niin se merkitsisi,\nettä mekin olisimme protestantteja, ja nämä ovat hyljänneet\ntotuuden eivätkä opeta mitään muuta kuin valheita!\" Syntyi kiivas\nkeskustelu, jonka Mutesa lopetti sanoilla: \"Miten minä voin tietää,\nmikä on totta, mikä valhetta?\" Mackay huomautti: \"Raamatussa se on\nkirjoitettu. Sinulla on arabialainen Uusi Testamentti ja voit lukea\nsiitä.\" -- \"Olen lukenut sitä ja tiedän, että sinä opetat siitä.\"\n-- \"No hyvä, tutki siis ja lue itse onko Kristus asettanut paavit\nopettamaan totuutta.\" \"Jokaisella valkoisella miehellä on erilainen\nuskonto\", huomauttivat päälliköt vahingoniloisina erottaessa.\n\nKerran virkkoi Mutesa: \"Ennen Stanleyn tuloa minä olin\nmuhamettilainen; sitten minusta tuli kristitty, ja kun luutnantti\nSmith tuli, opetti hän puoli päivää minua ja minä toisen puolen.\nNyt minä näen niin monia uskontoja maassa, etten tiedä, mitä minun\npitää tehdä.\" Ja senjälkeen hän hymyili. Mackay käytti hyväkseen\ntilaisuutta ja ehdotti täydellistä uskonvapautta. Lourdel huomautti\nmyöhemmin, että protestantit \"kapinoivat kirkkoa vastaan, eikä\nheille saa antaa mitään vapautta\". Girauld, toinen ranskalainen\nlähetyssaarnaaja, virkkoi, \"etteivät he tule milloinkaan olemaan\nsuvaitsevaisia protestantteja kohtaan; sillä Jumala on suvaitsematon\nerehdyksiä kohtaan, ja heidän velvollisuutensa on opettaa kaikkialla,\nettä nuo ovat valheopettajia.\" Eipä ihme, että Mutesa lausui:\n\"Muhamettilaiset opettavat yhtä jumalaa, protestantit kahta (Jumalaa\nja Kristusta), roomalaiset kolmea (Jumalaa, Kristusta ja Mariaa);\nminä en usko enää kehenkään.\"\n\nTällainen oli suurimmassa määrin valitettavaa katsoen siihen\nystävälliseen tapaan, jolla Mutesa alkuaikoina suhtautui\nlähetyssaarnaajiin ja kristinuskoon. Niinpä kertoo Wilson, miten\nMutesa, kun hän oli puhunut Kristuksen voimasta pelastaa ja vakavasti\nsitten kehoittanut sieluja tulemaan Hänen luokseen, kun vielä\non aika, \"puhuin erinomaisen kaunopuheisesti heille kehoittaen\nheitä uskomaan Kristukseen nyt, sanoen, että he voivat tehdä niin\nainoastaan tässä elämässä; kun he ovat kuolleet, on se oleva liian\nmyöhäistä\".\n\nKuninkaalla oli suunnattoman korkea käsitys omasta persoonastaan ja\nvallantäyteydestään. Kun tohtori Felkin ja hänen toverinsa saapuivat\nEnglannista Ugandaan, otti kuningas heidät vastaan loistavassa\naudiensissa koko hovin läsnäollessa. Tällöin hänelle ojennettiin\nEnglannin kuningattaren ja lordi Salisburyn kirjeet. Ne miellyttivät\nsuuresti kuningasta, ja hän virkkoi, että paitsi Hänen Brittiläistä\nMajesteettiaan ja hänen omaa persoonaansa maailmassa ei ollut\nketään monarkkia, joka ansaitsi pienintäkään kunnioitusta. Kun\nhänelle samassa tilaisuudessa luettiin Lähetysseuran johtokunnan\nkirje, niin hän ilmaisi vilkkaan mielihyvänsä senjohdosta, \"että\noli tultu niin pitkälle, että osallistuttiin hänen armollisen\npersoonansa katsannosta\". Erityistä mielenkiintoa herätti Ugandan\ntummassa majesteetissa se seikka, \"mitä Euroopan yleinen mielipide\najatteli hänestä ja hänen valtakunnastaan, oliko hänen valistunut\nmajesteettinsa huomattavien henkilöiden keskustelun aiheena, ja eikö\nkoko maailma puhunut hänen valtansa suuruudesta\".\n\nTavattomia vaikeuksia ja yllättäviä tilanteita aiheuttivat monet\nkansalliset tavat ja uskomukset. Esitämme muutamia paljonpuhuvia\nesimerkkejä.\n\nSamana iltana, kun hovissa oli ollut edellämainittu audienssi,\nkutsuttiin tohtori Felkin lääkäriksi Mutesan luo. Kuningas oli\nsairastellut kuukausia sukupuolisten hurjistelujen vuoksi, ja hänen\nvoimansa olivat kuluneet ennen aikojaan. Hänellä oli 7,000 vaimoa,\n70 poikaa ja 88 tytärtä. Hänen tilansa ei kuitenkaan ollut toivoton,\nmutta vaati pitempiaikaista hoitoa. Mutta hänen ugandalainen\nmajesteettinsa oli vaikeasti hoidettava potilas. Kun tohtori toi\nlääkettä, niin täytyi hänen ensin maistaa itse; sitten muutamien\nhovipoikain ja päälliköiden; ja lopuksi vasta kuningas, joka pelkäsi\nmyrkyttämistä.\n\nKerran oli Felkin määrännyt erään pullon lääkettä käytettäväksi\nulkonaisesti hieromiseen. Kun hän oli paluumatkalla kotiin, niin\nhänen perässään juoksi ihmisiä, jotka huusivat: \"Tohtori, kuningas\nkäskee kysyä, saako hän juoda tämän ruukullisen olutta?\" Felkin\nmaistoi ja huomasi, että epäluuloiset vagandat olivat sekoittaneet\nulkonaisen lääkkeen tähän olueen vakuuttautuakseen, ettei siinä ollut\nmitään vahingollista.\n\nHovisäännöt vaativat, että kuningasta sai nähdä vain hovin\nvastaanotoissa ja kahden kesken ainoastaan katikiron läsnäollessa.\nKun Felkin vaati, että hänen täytyi saada tutkia kuningasta ja\npuhutella häntä kahden kesken, herätti se tavattoman pahaa verta\nkatikirossa.\n\nKerran kysyi kuningas tohtori Felkiniltä aivan viattomasti: \"Tohtori,\nmiten kauan luulette minun vielä täytyvän ottaa näitä lääkkeitä?\"\nKun tohtori vastasi, niin kuningas vaikeni muutamiksi minuuteiksi ja\nsanoi sitten: \"Tohtori, tuokaa riittävästi lääkepulloja, jotta voisin\nparantua.\" -- \"Miksi?\" kysyi tohtori Felkin. \"Niinpä niin\", virkkoi\nkuningas aivan kylmästi, \"minun päällikköni toivovat, että minä\ntappaisin sinut, ja silloin ei kukaan tahdo tehdä minulle lääkkeitä.\"\n\nFelkin näytteli kerran kuninkaalle anatomisia tauluja. Ne\nkiinnostivat häntä suuresti eikä hän väsynyt katselemiseen ja\nselityksien kuulemiseen. Kun hänelle näytettiin käden ja niiden\nlihaksien toimintaa, jotka liikuttavat sormia, niin hän virkkoi:\n\"Miten ihmeellistä! Minä en voi tehdä mitään sellaista, eikä minun\nliioin tulisi hävittää sitä, mitä en voi tehdä.\"\n\nSattui taasen toisella kertaa Felkinin ollessa hovissa, että hän\nvalitti kuninkaalle ravintoaineitten niukkuutta. Kuningas lupasi\nauttaa asian kerta kaikkiaan. Hän antoi eräälle rouvalleen hiljaa\nkäskyn. Tämä katosi ja palasi takaisin mukanaan 18 nuorta naista,\njotka kantoivat bananikimppuja. He olivat puetut kotimaisiin\npukuihin ja näyttivät melkoisen miellyttäviltä. Taakkansa he\nlaskivat lattialle ja istuutuivat puoliympyrään oven ympärille. \"No,\ntohtori\", virkkoi kuningas, \"riittääkö?\" -- \"Päiväksi tahi pariksi,\nmutta se ei ole paljon.\" -- \"Mutta oletpa sinä aika kiittämätön;\nminä tarkoitan: sinä saat koko seuran; silloin voivat naiset sinua\nelättää, minä en sitä voi\", virkkoi kuningas. Felkin joutui vaikeaan\ntilanteeseen. Kahdeksantoista mustaa kaunotarta oli lahja, joka oli\nomiaan saattamaan hänet hetkeksi hämmennyksiin. Mutta hän toipui pian\nja torjui päättävästi houkuttelevan tarjouksen. Kuninkaan otsalla\nkareilivat synkät pilvet, kun hän kysyi: \"Miksi sinä et tahdo ottaa\nniitä? Eikö teidän maassanne ole lainkaan rouvia?\" -- \"Kyllä\",\nvastasi Felkin, \"mutta he ovat meidän kaltaisiamme; me sallimme vain\nyhden vaimon emmekä sentähden lahjoita vaimoja noin joukottain.\"\nKuningas huusi nyt vihaisella äänellä: \"Te tulette tänne ja sanotte\nkaikkien ihmisten olevan veljiä ja teidän Jumalanne rakastavan\nkaikkia niinkuin teitä, ja kuitenkin te pidätte itseänne liian hyvinä\nelämään niinkuin me.\"\n\nValot ja varjot vaihtuivat nopeassa tahdissa. Kerran sai kuningas\nkirjeen Sansibarin brittiläiseltä konsulilta. Arabialaiset,\nlähetyksen vannoutuneet viholliset, käänsivät sen väärin kuninkaalle.\nTämä saattoi lähetyssaarnaajat epäilyttävään valoon kuninkaan\nsilmissä ja vaaransi heidän tilaansa. Vähän aikaa senjälkeen he\naikoivat mennä tervehtimään sairastuneita katolisia lähetyssaarnaajia\nja viedä heille lääkkeitä. Tällöin he yht'äkkiä joutuivat suureen\nvaaraan, kuten Felkin kertoo.\n\n\"Kun he menivät palatsin sivutse tuli heidän luokseen mies ja\nilmoitti heidän palvelijoilleen, että jos he menevät ranskalaisten\nluo, heidät kaikki sidotaan. He eivät kiinnittäneet siihen sen\nenempää huomiota ja jatkoivat matkaansa. Mutta pian he näkivät\nasestettujen miesten syöksyvän ohitseen ja hetkisen kuluttua heidät\npysäytti 30-40 miestä, jotka tanssivat ja heiluttelivat keihäitään ja\nnuijiaan. Heitä käskettiin menemään eteenpäin ja heidät piiritettiin\nheti. Mackay näki, että he olivat suuressa vaarassa ja istuutui heti\nja käski _Lichfieldiäkin_ tekemään samoin, kuten on maakalaisten tapa\ntällaisissa tapauksissa. He kysyivät mitä kaikki tämä merkitsee, ja\nheille ilmoitettiin sen olevan kuninkaan käskyn.\" He aikoivat mennä\nkuninkaan luo, mutta eivät päässeet hänen puheilleen. Myöhemmin\nhe saivat kuulla hovissa, että heidät oli tahdottu tappaa ja että\nsotilaat vain odottivat kuninkaan käskyä.\n\nJonkun ajan kuluttua kaikki näytti toiselta ja Lichfield kirjoitti:\n\"Meillä on rauha, ihmeellinen muutos niinkuin auringonpaiste myrskyn\njälkeen. Mutesa ottaa nyt kasvatuskysymyksen vakavalta kannalta\nja käskee kaikkia päälliköiden, virkamiesten (batógole), paashien\nja sotilaiden opetella lukemaan.\" Ja eräästä hovissa pidetystä\njumalanpalveluksesta hän kirjoittaa: \"Kuningas osoitti suurta\nmielenkiintoa ja käänsi uskollisesti päälliköilleen. Hän muistutti\nminusta enemmän lasten ympäröimää isää kuin alamaisten ympäröimää\nkuningasta. Hänen paashinsa istuivat hänen vuoteensa ympärillä,\nja minun oli vaikeata ajatella, että olimme Afrikassa villikansan\nkeskuudessa.\"\n\nSairautensa aikana kuningas päätti kutsua luokseen Mukassa lubaren,\npakanuuden pääpylvään ja Victoria Nyanzan noidan, parantamaan\nitsensä. Mackay koetti asetella esteitä viittaamalla pakanuuden\nturhuuteen. Hän esiintyi niin kiihkeästi noitaa vastaan, että\nhänelle annettiin nimi Anti-Mukassa. Mutta mikään ei auttanut. Noita\ntuli juhlakulkueessa palatsiin, missä kuningas otti hänet vastaan\nkaikella kunnialla. Mukanaan hänellä oli kaksi mandwaa, joissa myös\noli suuri henki. Monta vuorokautta tanssivat noidat noitatanssia, ja\nrumpuja päryytettiin hirvittävästi, mutta kuningas ei vain ottanut\nparantuakseen. Kävi kuten Mackay oli sanonut aikaisemmin: \"Olen\nvarma, että Mutesa on häpeävä suuresti jo yhden viikon esitystä.\"\nSe pakanuuden hyökyaalto, joka oli syöksynyt niin raivoisana heitä\nvastaan, kääntyikin itse asiassa voimakkaasti lähetyssaarnaajain\nja jumalanvaltakunnan työn hyväksi. Päälliköt olivat entistä\nystävällisempiä, ja oppilaat palasivat takaisin kouluihin.\n\nMutesan elämänpäivä läheni iltaansa. Lokakuulla 1884 hän sortui\nsairauteensa. Suusta suuhun kulki tieto, että Ugandan suuri\nhallitsija oli kuollut. Ja mikä pahinta: hän kuoli sydämestään\npakanana, vaikka hän oli monta kertaa ollut niin äärettömän\nlähellä jumalanvaltakuntaa. Varsin liikuttava on Mutesan ja\nMackayn välinen kohtaus, joka sattui Namasolen kuollessa. Hänet\nhaudattiin kuninkaallisen komeasti. Hänen hautaansa heitettiin\nsuunnattomat määrät kankaita, kaikkiaan noin 15,000 punnan arvosta.\nKun Mackay katseli tuota katoavaa korskaa ja komeutta, niin hän\nlausui kuninkaalle: \"Annettakoon minulle vain palanen vanhaa\nhuonoa kangasta, eikä mitään muuta tämän maailman rikkauksista,\nja sittenkään minä en vaihtaisi sitä noiden molempien (kahden\nylimmän päällikön) aarteisiin ja suuruuteen, sillä kaikki heidän\nsuuruutensa katoo, samalla kuin heidän sielunsa joutuvat kadotuksen\npimeyteen uskoessaan Lubareen. Minä taasen tiedän, että minun sieluni\non pelastettu Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan kautta, joten\nminulla on katoamattomat rikkaudet.\" Mutesa esitteli tavallisia\nverukkeitaan ja puheli jotakin kahdesta uskonnosta (kristinuskosta\nja muhamettilaisuudesta). Mackay tarttui nyt asiaan iäisyyden\nvakavuudella.\n\n\"Minä jätin istuimeni ja menin sille matolle, jolla katikiro istui;\npolvistuin siihen ja sanoin kaikkein juhlallisimmalla tavalla: 'Oi\nMutesa, minun ystäväni, älä aina toista näitä verukkeita! Kunhan\nSinä ja minä seisomme Jumalan edessä tuomion suurena päivänä, voitko\nvastata kaikkivaltiaalle Jumalalle, että et tietänyt mitä uskoa\nsenvuoksi, että Masudi sanoi Sinulle yhtä ja Mackay sanoi toista? Et;\nSinulla on Uusi Testamentti; lue sitä itse! Jumala on tuomitseva\nSinut sen mukaan. Vielä ei ole ollut ketään, joka etsi sieltä\ntotuutta, eikä löytänyt sitä.\"\n\nKuningas Mutesan hallitus oli kaikesta huolimatta ollut kuitenkin\nsangen onnellista aikaa valtakunnan evankeliumille hänen\nvaltakunnassaan. Ja olisi ollut sitä vielä paljon enemmän, ellei\nkuningas olisi joutunut sellaiseen ristiaallokkoon vihamielisten\narabialaisten ja tyhmän sokeitten jesuiittain vehkeilyjen vuoksi.\nHänen kuolemansa jälkeen koittivat kristinuskolle raskaat vainon\najat, kuten jo oli osittain sattunut Mutesankin aikana.\n\nKalliita uhreja oli uhrattu; oli kylvetty verellä ja kyynelillä.\nNiistä kahdeksasta voimakkaasta ja toivorikkaasta nuorukaisesta,\njotka kesäkuulla 1876 seisoivat Itä-Afrikan rannalla, oli\npuolentoista vuoden kuluttua määräpaikalla Ugandassa vain yksi ainoa\n(Wilson); kahden täytyi sairauden vuoksi palata takaisin kotimaahan,\nyhtä hoidettiin rannikolla (Mackaytä), kaksi oli surmattu (kapteeni\nSmith ja O'Neill) ja kaksi oli kuollut.\n\nMutta vielä raskaampia uhreja oli laskettava Mestarin alttarille.\nOli vuotava marttyyriverta; oli kuljettava läpi vainon pätsin, --\nhelteen, jonka rinnalla Ekvatoriali-Afrikan auringonpaahde oli kovin\nviileä. Nuoren seurakunnan usko oli koeteltava tulessa seitsemän\nkertaa, jotta se havaittaisiin \"paljoa kallisarvoisemmaksi kuin\nkatoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi\nkiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen\nilmestyessä.\"\n\nLähetysveteraani, tohtori _Krapf_ oli kirjoittanut\nKirkkolähetysseuralle profeetalliset sanat vähää ennen kuin\nsaapui tieto Ukerewessä surmatuista lähetyssaarnaajista: \"Monet\nvaihtelut tulevat tuottamaan Teille levottomuutta; mutta Teillä\non Herran lupaus. Kaatukoon monta lähetyssaarnaajaa taistelussa;\njäljellejääneet rientävät kuitenkin lyötyjen ylitse ja valloittavat\nsuuren afrikkalaisen linnoituksen Herralle!\"\n\n_3. Kun vainon valkeita sytytettiin vagandain maassa._\n\nJo kuningas Mutesan aikana alkoi uskonnollinen vaino, vaikkakin\nvielä sangen lievässä muodossa. Sen ensimmäisinä uhreina oli kaksi\nnuorukaista _Luta_ ja _Mukassa_.\n\nEdellinen oli erään päällikön poika ja jälkimmäinen kirkon vartija.\nMolemmat olivat hyvin opinhaluisia. Mukassa kieltäytyi lähtemästä\nmuhamettilaisiin rukouksiin, vaikka päälliköt menivät.\n\nHän väitti, että Jeesuksen uskonto, jota valkoiset saarnaavat,\non ainoa oikea. Kaikki muut ovat valhetta. Nyt pistettiin rohkea\nnuorukainen jalkapuuhun. Vähää myöhemmin hän ja Luta vangittiin ja\nlähetettiin pois maalle.\n\nTämä tapaus tuotti vaikeuksia koulutyölle. Lähetyssaarnaaja\n_Pearson_ kirjoitti: \"Voi! Nyt minulla ei ole lainkaan oppilaita.\nMeidän opetuksemme on edelleenkin kironalainen, eikä ainoakaan tule\nsenjälkeen kuin Luta ja Mukassa vietiin pois. Herra, selvitä tie!\nAnna minulle avoin ovi! Anna meille todellakin voimaa sytyttää\nUgandassa sellainen kynttilä, jota ei voida sammuttaa!\"\n\nSe rukous tuli kuulluksi. Sytytettiin uskon tuli, joka paloi\nkirkkaasti, ja jota helvetin vallat eivät voineet sammuttaa.\n\nMyöskin Mackay joutui vaikeuksiin. Jotkut arabialaiset, jotka\nolivat palanneet rannikolta, ryhtyivät häväisemään Mackaytä ja\njumalattomalla tavalla. He sanoivat kuninkaalle, että hän on\nmielipuoli murhaaja, joka on paennut Englannista; että hän on\ntehnyt Sansibarissakin useampia murhia, että hän on koettanut ampua\nUnyanyemben maaherran, ja että hän on polvillaan rukoillut heiltä,\netteivät paljastaisi hänen rikoksiaan. Tämän kertoivat Mackaylle\nranskalaiset papit, jotka olivat kuulleet sen hovissa. Mitä Mutesa\nlienee ajatellut näistä juoruista, on vaikeata päättää, mutta missään\ntapauksessa hän ei halunnut erota englantilaisista, koska he olivat\nhänelle niin hyödyllisiä.\n\nMackay itse kirjoitti: \"Voimme nyt täysin käsittää sen siunauksen,\njoka on luvattu meille, kun ihmiset solvaavat ja vainoavat meitä ja\nvalhetellen puhuvat meistä kaikenlaista pahaa Hänen tähtensä. Me\nolemme Hänen, eikä sillä ole väliä, mitä ihmiset voivat tehdä meille.\"\n\nMutta Jumalan sana meni voimalla eteenpäin. Monet pyrkivät kasteelle,\nja opiskelevien ja jumalanpalveluksessa käyvien luku oli suuri.\nToisilla oli tunnustajan rohkeus. Kerroimme edellä parista jalosta\nnuorukaisesta. Näiden lisäksi muutama sana eräästä mandwasta eli\npapista. Hän oli yhdessä päällikkönsä kanssa päättänyt jättää\npakanuuden kauhistukset. Viskasi pois papinkaapunsa ja koristeensa ja\ntunnusti uskovansa Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan. Päällikkö\nlähetti mandwansa viemään lahjan _O'Flahertylle_ ja pyytämään,\nettä tämä tulisi opettamaan heitä ja kastamaan heidät. Siihen ei\nlähetyssaarnaajalla kuitenkaan ollut tilaisuutta, mutta tilanne sai\npaljon juhlallisemman käänteen. O'Flaherty kirjoittaa: \"Sinä päivänä,\njolloin pappi tuli tänne, oli tänne kokoontunut suuri joukko kansaa,\nmyös monia pappeja ja lubaren väkeä. Kun sovelias hetki tuli, niin\nmandwa nousi ylös kuin toinen Pietari heidän keskelleen ja määritteli\nApolloksen voimalla ja kaunopuheisuudella ne syyt, jotka olivat\npakottaneet hänet polttamaan koristeensa ja hylkäämään lubaren\npalveluksen Jumalan Pojan jalon palveluksen vuoksi. Kaikki olivat\nliikutettuja, ja monet menivät pois pisto sydämessään.\"\n\nVarsinainen vainon aika alkaa Ugandassa vasta kun Mutesan jälkeen\nvaltaistuimelle nousi hänen poikansa, julma ja heikko tyranni Mwanga.\nHän oli kuunnellut jonkun verran lähetyssaarnaajia, mutta sana ei\nollut saanut mitään syvempää jalansijaa hänen sydämessään. Hänen\nvaltaistuimelle nousemisensa osoitti jo, miten syvältä evankeliumi\noli vaikuttanut kansan uskomuksiin ja perinnäistapoihin.\n\nEnnen oli tällainen tapaus antanut aihetta joukkomurhiin, kapinoihin\nja ryöväyksiin. Nyt ei tapahtunut mitään sellaista. Arabialaiset\nolivat asestettuja hampaisiin asti, ja kaikki katselivat toisiaan\nepäillen. Kaksi voimakkainta päällikköä olisi tahtonut tehdä\nhyökkäyksen lähetyksen kimppuun, mutta katikiro esti sen. \"Sinä\nyönä\", kirjoittaa Ashe, \"me kuulimme nopeaa rummutusta, äkillistä ja\nhälyyttävää, ja suuri itkun parku kantautui välissä olevien laaksojen\nhalki oikullisena ja villinä, kun silloin tällöin tavallista\nvoimakkaampi myrskynvihuri toi sen meidän korviimme.\"\n\nHeti alun perin Mwanga suhtautui ynseästi lähetyssaarnaajiin. Hän\nkäski Mackeytä menemään järven eteläpäähän ja tuomaan lisää valkoisia\nmiehiä, \"ikäänkuin olisi noita olentoja saanut vain tilaamalla\". Kun\nsiellä ei ollut protestanttisia lähetyssaarnaajia, antoi hän hakea\nheidän sijaansa ranskalaisia pappeja Ukumbista.\n\nOli muitakin syitä, jotka herättivät kuninkaassa epäluuloja ja\nvihamielisyyttä lähetyssaarnaajia kohtaan. Huhuiltiin, että Usogassa,\nUgandan itäisessä vasallivaltiossa, oli valkoisia miehiä, joiden\ntarkoituksena oli yllyttää maata kapinaan. Tätä otaksumista tuki\nhänen mielestään se seikka, että Usogan kuningas ei sinä vuonna\ntuonut tavallista veroaan, norsunluuta.\n\nArabialaiset jatkoivat parjaustaan, ja heitä kannatti innokkaasti\nMujasi, kuninkaan henkivartiopäällikkö, joka oli valkoisten miesten\nja heidän uskontonsa verivihollinen. Ja niinpä kerrottiinkin\nlähetyssaarnaajille, että Mujasilla oli määräys vangita kaikki\nvagandat, jotka tavattiin lähetysalueella. Lähetyssaarnaajat\nkielsivät maakalaisia tulemasta luokseen ja lähettivät pois luotaan\nne maakalaisnuorukaiset, jotka olivat tulleet opiskelemaan heidän\nluokseen. Muutamat näistä tulivat kuitenkin takaisin parin kolmen\npäivän kuluttua luullen, ettei mitään vaaraa olekaan. Mutta vaara\noli suurempi kuin luultiinkaan, ja pikemmin kuin luultiinkaan saivat\nKristuksen jalot voimailijat vuodattaa vertaan marttyyrihistorian\npyhällä areenalla.\n\nTammikuulla 1885 Mackay pyysi lupaa saada matkustaa Msalalan\nsatamakaupunkiin järven eteläpäässä. Hänen tarkoituksensa oli viedä\nmuutamia kirjeitä mainittuun kaupunkiin. Hovista palattuaan hän\nryhtyi matkavalmistuksiin. Mutta silloin tapahtui yllättäviä asioita.\n\"Keskiyön tienoilla\", hän kirjoittaa, \"kuului voimakasta rummutusta,\nmutta se on niin tavallista, ettemme kiinnittäneet siihen sen enempää\nhuomiota. Vasta liian myöhään saimme tietää, että se oli Mujasi, joka\nkokosi joukkoja saattaakseen meidät satimeen seuraavana aamuna.\"\n\nMukanaan joukko kantajia ja useita nuorukaisia, jotka olivat\nliittyneet heihin, Mackay ja Ashe lähtivät seuraavana aamuna\nkohti satamaa. Silloin tällöin he kohtasivat pieniä joukkoja\nasestettuja miehiä, mutta vasta lähellä järveä he huomasivat, mihin\nansaan olivat joutuneet. Yht'äkkiä hyökkäsi pensastosta heidän\nkimppuunsa useita satoja miehiä, jotka olivat asestetut pyssyillä,\nkeihäillä ja kilvillä, huutaen: \"Menkää takaisin! Menkää takaisin!\"\nLähetyssaarnaajain seurueineen oli pakko kääntyä takaisin. Heitä\ntyrkittiin, työnnettiin ja uhattiin pyssyillä, mutta he kulkivat\nrauhallisesti toivoen, että nuorukaiset olivat ehtineet rantaan ilman\nvaurioita. Niin ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Kuljettuaan jonkun\nmatkaa Ashe huomasi, että hänen poikaansa _Lugalamaa_ kuljetettiin\nkäsiraudoissa. Hän koetti kiiruhtaa eteen vapauttamaan poikaa,\nmutta kansanjoukko esti. Vähitellen kaikki pojat katosivat, ja\nlähetyssaarnaajat jäivät yksin. He kiiruhtivat heti katikiron luo,\nmutta eivät päässeet tämän puheille. Lopulta heidät työnnettiin\nväkivaltaisesti ulos talosta, ja heidät ympäröi uhkaavannäköinen\nkansanjoukko, joka kuitenkin hajaantui ja salli heidän mennä\nvahingoittumattomina kotiin.\n\nKotiin päästyään he kehoittivat heti luonaan olevia nuorukaisia\npakenemaan. Kaikki toiset tekivätkin niin, mutta eräs, _Seruwanga_,\nviivytteli liian kauan, ja niin Mujasin miehet vangitsivat hänet\nillalla. _Samwili_ ja _Mukassa_, molemmat Mwangan paasheja,\nuskalsivat tulla lähetystalolle lausumaan osanottonsa, vaikkeivät\nvoineetkaan auttaa. O'Flaherty meni seuraavana aamuna kuninkaan luo,\nmutta ei saanut mitään aikaan. Vähitellen pääsivät kaikki nuorukaiset\nvapaiksi, ainoastaan kaksi: Seruwanga Kakumba ja Lugalama vietiin\npois mestattavaksi. Lugalama oli pieni vahuma-poika, jonka sanottiin\nkuuluvan erääseen Karagwé-valtion päällikkösukuun. Hänet olivat\nvagandat ottaneet saaliiksi ryöstöretkellä. Hänen pyydystäjänsä\npäällikkö _Sebwato_ oli kohdellut häntä hyvin ystävällisesti ja\nolisi nytkin tehnyt mitä tahansa vapauttaakseen pojan, mutta ei\nvoinut mitään. Toisesta pojasta eräs päällikkö otti vastaan arvokkaan\nlahjan, mutta vasta sitten, kun tiesi hänen jo kuolleen.\n\nKolme nuorukaista, joista vanhin oli noin 15 vuotta ja nuorin 11-12\nvuotta vietiin synkän suon reunaan. Sinne oli pystytetty jonkunlainen\nyksinkertainen mestauslava, jonka juurelle oli asetettu polttopuita.\nSiinä joukko pilkkasi ja herjasi nuoria marttyyrejä. \"Oi, tehän\ntunnette Isa Masiyan\" (Jeesuksen Kristuksen), virkkoi Mujasi,\n\"tehän tiedätte, miten lukea. Te luulette nousevanne kuolleista?\nNo hyvä, minä poltan teidät, ja saammepa nähdä onko asia niin.\"\nKerrotaan nuorukaisten tunnustaneen uskoaan pelottomasti. Erään\nkertomuksen mukaan sanotaan myös, että he koroittivat äänensä ja\nlauloivat Jeesukselle ylistysvirren \"Killa Siku tunsifu\" (Päivittäin,\npäivittäin, laulan ylistystä).\n\nMutta vainoojat eivät tyytyneet ainoastaan surmaamaan nuorukaisia\ntulikuolemalla. He päästivät valloilleen raakuutensa ja\nKristus-vihansa hirvittävällä tavalla: leikkaamalla ensin käsivarret\nja heittämällä heidät sitten vasta vertavuotavina roviolle. Nuorin\nja hennoin heistä pyysi, että hänet ainoastaan heitettäisiin tuleen,\nmutta julmat pyövelit eivät tahtoneet säästää ainoatakaan tuskaa.\n\nMestauksessa oli saapuvilla myöskin eräs Mujasin miehistä, hänen\nmusalinsa eli oppaansa, joka on kertonut tämän jalon sankaritarinan.\nLieneekö hän ilmaissut osanottonsa nuorille marttyyreille tahi\npaheksumisensa tämän julman verityön johdosta, kun hänen herransa\nkääntyi hänen puoleensa ja sanoi raivostuneena: \"Minä poltan sinutkin\nja sinun huonekuntasi, sillä minä tiedän, että sinä olet Isan\n(Jeesuksen) seuraaja.\" -- \"Kyllä; minä olen; enkä myöskään häpeä\nsitä.\" Hänen aikansa ei kuitenkaan ollut vielä tullut kirkastaa\nHerransa nimeä marttyyrikuolemalla.\n\nSamana iltana Ugandan valkoinen sankari kirjoitti päiväkirjaansa:\n_\"Meidän sydämemme ovat, särkymäisillään.\"_\n\nMutta jos valkoisten miesten sydämet olivatkin särkymäisillään\nsäälistä ja rakkaudesta jaloja mustia marttyyrejä kohtaan, niin eivät\nsärkyneet maakalaiskristittyjen sydämet. Vaikka Mujasi uhkasi paistaa\njokaisen, joka uskaltaisi mennä lähetyssaarnaajain luo, meni sinne\nkuitenkin moni. Niinpä tuli nuori Samwili (Mukassa) tiedoittamaan,\nettä kuninkaalle oli ilmoitettu hänen olevan kristityn, mutta\nettei hän peljännyt kuolemaa. Lähetyssaarnaajat lähettivät hänet\nkuitenkin pois ja kielsivät häntä asettumasta tarpeettomasti vaaralle\nalttiiksi. Päällikkö Sebwato ja nuori _gabunga_ (amiraali), kävivät\nmyöskin yön hiljaisuudessa. Edellämainittu Samwili rukoili erään\n_Saaran_ puolesta, joka oli jalon kristityn _Filipo Mukassan leski_\nja _Henry Wright Dutan_ puoliso -- saman Dutan, joka oli ollut\njalkapuussa sen vuoksi, että oli opettanut prinsessoja -- ja jonka\nMujasi oli uhannut surmata lapsineen. Saara vapautettiin ja pääsi\nlähetyssaarnaajain luo.\n\nMutta pyöveli sai myös tuntea Jumalan rankaisevaa ja kostavaa kättä.\nKun hän alkoi syytellä myöskin eräitä päälliköitä, niin kuningas\nkarkoitti hänet pääkaupungista ja asetti syyn kaikesta tapahtuneesta\nhänen päälleen.\n\nNäin paloi sankarillisen uskon tuli kirkkaasti vagandain maassa,\nja näin kylvettiin siellä vaivan ja ahdistuksen alla sitä jaloa\nvehnää, joka aikanaan oli hedelmöivä ja kantava mitä runsaimman ja\nsiunatuimman sadon.\n\n_4. Marttyyripiispa._\n\nKun työ Ugandassa laajeni ja vainoista huolimatta osoitti\nvakaantumisen merkkejä, ja kun tuossa kaukaisessa ja strateegisesti\ntärkeässä maassa tarvittiin miestä, joka olisi neuvoillaan ja\nasiantuntemuksellaan työntekijöille avuksi, päätettiin perustaa\nItäisen Ekvatoriali-Afrikan piispan virka. Tämä vaativa ja\nsilloisissa oloissa vaarallinen tehtävä uskottiin pastori ja\nlähetyssaarnaaja _James Hanningtonille_, joka vihittiin korkeaan\nvirkaansa Lambeth-kirkossa kesäkuun 24. p:nä 1884. Esitämme\nseuraavassa muutamia piirteitä hänen elämästään ja mainehikkaasta\ntodistajakuolemastaan.\n\n_Miehen muovaileminen._\n\nHannington oli syntynyt Hurstpierpointissa Englannissa syyskuun\n3. p:nä 1847. Hänen isänsä oli rikas tehtailija, jolla oli\nkaunis maatila edellämainitussa kylässä, joka on pieni paikka\nEtelä-Sussexissa jonkun matkan päässä Brightonista. Samaan kylään\ntultaessa on vanhanaikainen, hieno herraskartano, jonka suuri puisto,\nkaksi vesililjojen peittämää järveä ja komeat metsät olivat pikku\nJaakon lempipaikkoja. Tässä paratiisissa hän kuunteli lintujen laulua\nja kiintyi eläin- ja kasvimaailman salaisuuksiin. Suuri rakkaus\nluontoon ja sen vapaaseen reippaaseen elämään olikin yksi piispa\nHanningtonin luonteenomaisimpia piirteitä. Isällä oli museo, jossa\noli laajat kokoelmat simpukankuoria ja muita merkillisyyksiä, joista\nyksi ja toinen esine pojan varhaisempina vuosina salaperäisellä\ntavalla joutui hänen yksityiskokoelmiinsa. Hänen äitinsä, hienosti\nsivistynyt, nainen, jolla oli laajat tiedot kasviopissa, geologiassa,\nmineralogiassa ja muissa luonnontieteen haaroissa, piti yllä näitä\nharrastuksia ja otti niihin osaa. Jaakko oli äitinsä lempipoika, jota\nhän syvästi rakasti ja kunnioitti. Isä taasen pelkäsi kieltää mitään\nrakkaaltaan.\n\nVoimakkaan ruumiinrakenteensa ja tarmonsa hän peri kantaisältään\nHanningtonilta, jolla kerrotaan olleen jättiläismäiset voimat. Niinpä\nhän kerran nosti liejuun vaipuneet kärryt, joita kuusi miestä oli\nkoettanut turhaan nostaa. Isällä oli huvipursi, jolla perhe toisinaan\npurjehti viikkokausia, ja niin oppi poikanen pitämään merielämästä.\nJo tuskin 7-vuotiaana hän kiipesi mastonhuippuun ja 11-vuotiaana\nhän yhdessä vanhemman veljensä Samuelin kanssa teki itsenäisiä\npurjehdusretkiä.\n\nOpiskelu ei tätä ylen vilkasta ja lahjakasta poikaa erikoisesti\nmiellyttänyt, ja \"tyhmä Jaakko\" oli se nimi, jolla tunnettiin tämä\nmonien kepposten mestari. Alkeisopetuksen antoi hänelle kotona\njoku hovimestari. Varsinaisen koulunkäyntinsä hän aloitti eräässä\nyksityiskoulussa Brightonissa. \"Täysin tietämättömänä tulin minä\nhovimestarin käsistä koulun alimmalle luokalle. Pysyin vain kaksi\nvuotta laitoksessa ja jätin ylimmän luokan 15 1/2-vuotiaana,\nmutta minulla oli niin vähän tietoja edistymistä varten elämässä\nkuin siipiä lentämiseen. Olin luonnostani hidas opiskelemaan ja\nonnettomuudekseni minua ei ole milloinkaan tarmokkaasti kehoitettu\nsiihen. Oi, jospa minua kuitenkin olisi pakoitettu siihen!\"\n\nLopetettuaan koulunkäyntinsä hän astui isänsä suureen liikkeeseen.\nSitä ennen sai hän kuitenkin vielä tehdä opettajansa kanssa retken\nPariisiin. Mitä suurta riemua tämä matka hänelle tuotti, kuvaa se,\nettä tämä oli todellisuutta eikä vain unta. Pariisissa ollessaan hän\nhuudahti kerran kuvaavasti: \"Miten iloinen olenkaan, että olen tullut\nPariisiin juuri kun arkkipiispa on kuollut; nythän voimme nähdä hänet\nparaativuoteellaan!\"\n\nKuusi vuotta hän sitten otti osaa liike-elämään. Nämäkin vuodet\nantoivat hänelle paljon. Hän sai tehdä perhepiirissä laajoja\nmatkoja isänsä purressa. Milloin he olivat pohjoismaissa Tanskassa,\nRuotsissa, Norjassa, vieläpä Venäjälläkin; milloin liikkuivat\nVälimeren maissa Espanjassa, Italiassa ja Pohjois-Afrikassa. Kerran\nhe tekivät matkan Skotlannin ympäri.\n\nJo nuoruusvuosina sattui kuitenkin tapauksia, jotka viittasivat\nhänen tulevaan korkeaan kutsumukseensa hengen miehenä. Kerran hän\nkadotti metsästysretkellä kallisarvoisen muistosormuksen. Tämän\njohdosta hän kirjoitti päiväkirjaansa: \"Olen kadottanut sormukseni\nmetsästysretkellä enkä voi toivoa saavani sitä takaisin, vaikka jo\nmetsän siimeksessä lupasin shillingin löytäjälle. Mutta minä rukoilen\nJumalaa, että Hän antaisi takaisin tämän sormuksen, ja minä otan\nsen vastaan iankaikkisen lunastukseni varmana käsirahana. Tästä\nsilmänräpäyksestä se on minulle niin varma, kuin olisi minulla sormus\nsormessa.\" Parin päivän päästä hän saikin takaisin sormuksensa, joka\noli ollut hyvässä kätkössä tiheässä ruohossa. \"Sepä on ihme! Vain\nSinun kauttasi, oi Jeesus, voimme saada synteinanteeksisaamisen!\"\n\nSeurasi sitten kuuden vuoden opiskelu P. Marian kollegiossa\nOxfordissa, missä hän tutki jumaluusoppia. Yliopistoajan lopulla\nhäntä kohtasi musertava suru: hänen hellästi rakastettu äitinsä\nsairastui ja kuoli.\n\nNuoren Hanningtonin suru oli syvä ja hillitön. Kun muut vetäytyivät\npois ruumiin luota, heittäytyi hän katkerasti itkien sen luo, peitti\nsen suudelmilla ja puhutteli sitä kaikkein rakkaimmilla lempinimillä.\nVihdoin täytyi hänet riistää rakkaan vainajan läheisyydestä\nmiltei voimakeinoin. Usein hän saattoi istua tahi olla polvillaan\ntuntikausia kalliin kantajansa tomumajan ääressä. Kodissa pidettiin\nsuurenmoiset hautajaiset, joihin tuli väkeä sadottain pitkäin matkain\ntakaa.\n\nÄidin kuolema muodostui Hanningtonin elämässä käännekohdaksi.\nEntisestä vilkkaasta ja vallattomasta pojasta tuli hiljainen ja\nvakava nuorukainen. Hän rukoili enemmän kuin milloinkaan ennen.\nJa tähän pakoittivat häntä vielä monet muut järkyttävät seikat ja\nkiusaukset: piispa kielsi häneltä sillä kertaa papiksivihkimisen,\neräs hänen lukutoverinsa Oxfordissa teki itsemurhan, ja häntä itseään\nalkoivat vaivata kysymykset, miksi hän antaisi vihkiä itseään\npapiksi. Hänellähän oli rahaa ja arvonantoa, ja hänhän voisi omistaa\nelämänsä yksityishenkilönä luonnontieteellisille taipumuksilleen!\nMutta kaikkien näiden häiritsevien vaikutelmien keskeltä kuului\nvakava ääni: \"Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo\ntaaksensa, ole sovelias Jumalan valtakuntaan.\" Ja tälle sydämen\näänelle hän tahtoi olla uskollinen. Vuoden perästä hänet vihittiin\npapiksi, ja sitten hän toimi seitsemän vuotta pappina kotipitäjässään\naina vuoteen 1882.\n\n_Huuto Afrikan sydämestä._\n\nToimiessaan pappina kotipitäjässään kiinnosti häntä pakanalähetys.\nHän seurusteli tunnettujen lähetysmiesten kanssa, kutsui luokseen\nkotimaahan palanneita lähetyssaarnaajia, piti lähetysjuhlia ja\nkoetti toimia suuremman lähetysharrastuksen herättämiseksi. Varsin\njärkyttävän vaikutuksen teki häneen sanoma Smithin ja O'Neillin\nmurhasta Ukerewessä. Ja kun sitten Kirkkolähetysseura julkaisi\nkehoituksen surmattujen lähetyssaarnaajain paikkain täyttämiseksi,\ntunsi hän sydämessään äänen: \"Kuka tahtoo mennä?\" -- \"Ja minun\ntäytyi vastata: 'Herra, lähetä minut'!\" Hän oli kuitenkin kyllin\nnöyrä pitääkseen itseään arvottomana tällaiseen kutsumukseen ja\nhän kirjoitti päiväkirjaansa marraskuulla 1881: \"Minusta ei näytä\nmahdolliselta, että Kirkkolähetysseura hyväksyisi minut. Minä en\nansaitse sellaista kunniaa.\" Toisaalta taasen tuli ajatus: minulla on\nvaimo ja lapset sekä seurakunta kotimaassa. Mutta se Herra, joka oli\nkutsunut hänet todistajakseen pakanain keskuudessa, katkoi hellällä\nkädellä kaikki estävät siteet: tuomiokapituli määräsi toisen miehen\nhoitamaan hänen virkaansa, ja myös hänen vaimonsa, \"sankarillisin\nkaikista\", ja hänen lapsensa saivat armoa ja voimaa luovuttamaan\nhänet kokonaan Mestarin palvelukseen.\n\nEnsimmäisen kerran hän lähti Nyanzaan yhdessä viiden toverinsa\nkanssa toukokuulla 1882. He saapuivat Sansibariin kesäkuun lopulla,\nja siitä alkoi vaikea matka sisämaahan. Heidän karavaaninsa kulki\nMombasan-Mpwapwan ja Ugogon kautta Ujuihin. Ugogossa Hannington\nsairastui voimakkaaseen kuumeeseen, jonka lisäksi vielä myöhemmin\ntuli punatauti ja reumatismi. Hänen oli näinollen pakko jäädä parin\ntoverinsa hoiviin Ujuihin, samalla kuin karavaani jatkoi matkaansa\nNyanzaa kohti. Mutta kun eräs heimo vaati karavaanilta kohtuuttoman\nsuurta hongoa (kauttakulkumaksua), oli heidän pakko tulla takaisin\nUjuihin. Nyt he valitsivat toisen tien, ja kun Hannington oli\nsillä välin toipunut, ottivat he hänetkin mukaan. Näin he tulivat\nonnellisesti Msalalaan Nyanzan eteläpäässä. Siellä Hannington\nretken johtajana järjesteli asioita, mutta sairastui uudelleen niin\nvaikeasti, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä\nmurhemielin takaisin rannikolle ja sitä tietä kotimaahan terveyttään\nhoitamaan. Raskain mielin katselivat toverit hänen lähtöään, kuten\nAshe kirjoittaa: \"Silmäni seurasivat hoikkaa, poistuvaa vartaloa,\njonka nyt painoivat kumaraan kiivas kipu ja kestetyt kärsimykset;\nja minä ihmettelin, pitäessäni häntä silmällä, jaksaisiko hän\nmilloinkaan suorittaa sitä kahdeksansadan mailin pituista taivalta,\njoka oli hänen ja Sansibarin välillä, halki soiden ja erämaiden\nvarmoine vaikeuksineen ja tuntemattomine tuhoilleen.\"\n\nKotimaassa hänet kuitenkin pian paransi se Herra, joka oli\nvalinnut hänet sotilaakseen ja pyhien marttyyrien mainehikkaaseen\nsotajoukkoon. Ja siellä hänelle uskottiin myös se korkea hengellinen\nvirka, jota hoitamaan mennessään hän sai suorittaa sen suuren\nrakkauden ja uskon teon, joka on liittänyt hänen nimensä ikiajoiksi\nUgandan ja Ekvatoriali-Afrikan historiaan.\n\nEro omaisista oli tällä kertaa erikoisen raskas, sillä kestetyt\nkärsimykset ja hänen nuorta hiippakuntaansa kohdannut vaino\nsaattoivat hänet varmaan pitämään itseään kuolemaanvihittynä. Me\nnäemme sen myös hänen kirjeistään. Niinpä hän kirjoittaa Fitchille,\nCromerin kappalaiselle, jonka poika seurasi hänen mukanaan matkalla:\n\"Olen vakuutettu, että olette siunattu, niin, suuresti siunattu,\ntehdessänne tämän uhrin. Minä jätän kolme lasta lähtiessäni ulos,\nsillä he eivät voi tulla minun mukanani, ja kukaan ei voi kertoa,\nmiten minun sydämeni toisinaan vuotaa verta. Se on tuskien tuskaa.\nMutta minä voin tehdä sen Kristuksen tähden ja minä uskon, että Hän\npyytää sitä minulta.\"\n\nJa mereltä, joka laineillaan kantaa häntä vielä suurempaa tuskaa\nja samalla kuvaamatonta kunnian kirkkautta kohti, hän lähettää\nhellän runopukuisen tervehdyksen rakkailleen kotimaassa. Esitämme\nsen suorasanaisen runon muodossa: \"Varmaankaan minä en milloinkaan\njättäisi heitä; varmaankaan minä en milloinkaan sanoisi heille:\nhyvästi! Mutta toiset tunteet tulvehtivat rinnassani ajatellessani\nväsynyttä orjaa ja sieluja, jotka harhailevat pakanuuden pimeydessä;\nsieluja, joita Jeesus on tullut pelastamaan. Ja minä tiedän, että hän\nkuiskasi minulle: 'Jätä ystävät minun syleilyyni ja mene puhelemaan\nnäille pakanoille minun kuolostani ja pelastavasta armostani'!\"\n\nRaskain mielin ja verta vuotavin sydämin seurasivat myös hänen\nomaisensa Ekvatoriali-Afrikan ensimmäistä hiipankantajaa ja\ntulevaa marttyyriä. Hänen vanhempi veljensä Samuel tahtoi kaikin\ntavoin osoittaa rakkauttaan lähtevälle veljelle. Hän järjesteli\nmatkatavaroita, koetti tehdä kaiken mahdollisimman mukavaksi ja\ntyhjensi vielä lopuksi rahakukkaronsa veljensä taskuun. Läheisistä\nsuhteista ja hellästä veljesrakkaudesta kertoo hänen muistikirjansa:\n\"Minä katselin laivaa niin kauan kuin vielä voin nähdä sen, ja sitten\nkiiruhdin kajuuttaani. Hetkeksi tuska ikäänkuin halvasi minut... Nyt\nminä murrun! Ei! 'Kaikki murheenne heittäkää Hänen päälleen!' ...\nMinä panin kajuuttani kuntoon, kaiken järjestykseen; sitten puhuin\nkaikenlaista hartauden vuoksi j.m.s., ja loppupäivä meni niin pian,\nettä yön tullessa en ollut oikein selvillä, miten se oli tapahtunut.\nMinun Jumalani, miten hellä ja rakastavainen Sinä oletkaan!\"\n\n_Marttyyriuden riemukaaren kautta._\n\nHeinäkuun 23. p:nä 1885 lähti Hannington karavaaneineen kohti\nUgandaa. Hänen karavaaniinsa kuului, paitsi häntä itseään,\nneekerisaarnaaja ja piispan uskollinen matkatoveri _William Jones_,\njoka seurasi häntä Kwa Sunduun asti Ugandan rajalle, ja 226 miestä.\nPiispa ei tahtonut kulkea tavallista eteläistä tietä Victoria Nyanzan\netelärannalle, vaan valitsi pitkän harkinnan jälkeen koilliseen,\nKawirondoon vievän tien, joka kulki suuren ja pelätyn masai-heimon\nmaan kautta. Samaa tietä oli aikaisemmin kulkenut matkailija\n_Joseph Thompson_, joka neuvoi myöskin Hanningtonia valitsemaan\ntämän lyhemmän ja suoremman tien. Kuten sittemmin matkalla kävi\nilmi, selviytyi piispa onnellisesti tavattoman pelottomuutensa\nja kylmäverisyytensä vuoksi pelätyistä masaista, mutta tätä\nmatkasuunnitelmaa vastaan puhui eräs toinen seikka, josta hän ei\ntietänyt ja joka sittemmin kohtalokkaalla tavalla päätti piispan\nmatkan ja koko maallisen vaelluksen.\n\nKulkemalla koillista tietä tullaan Ugandaan idästä päin. Mutta tämä\nei olisi saanut mitenkään tapahtua, sillä vagandain keskuuteen oli\nperinnäistietona levinnyt ennustus, jonka mukaan maan valloittajat\ntulevat idästä päin. Ja Muangan kateus ja vihamielisyys valkoisia\nkohtaan ei voinut mitenkään sallia, että Hannington aikoi hänen\nmaahansa sitä tietä. Hän piti sellaista suorastaan vihamielisenä\ntekona.\n\nMatkalla heitä kohtasi tavattoman suuret vaikeudet, jotka\njohtuivat kolmesta syystä: heidän tiensä kulki villien ja hurjien\nmasai-heimojen kautta, jotka usein vaativat kohtuuttoman suurta\nhongoa; ja lisäksi oli vaikea nälänhätä kohdannut näitä seutuja,\njoten elintarpeiden saanti oli useinkin äärimmäisen vaikeata. Tästä\nmatkasta on kaksikin luotettavaa kertomusta: Hanningtonin ja Jonesin\nverrattain tarkat ja yksityiskohtaiset päiväkirjat. Esitämme joitakin\nyksityiskohtia näiden asiakirjain valossa.\n\nHannington tekee seuraavan yhteenvedon niistä vaaroista, jotka\nuhkasivat häntä tällä matkalla: \"Nälänhätä, petos, uskottomuus sekä\nmuut hirmut ja yönkummitukset leijailevat ympärillämme haamujen\ntavoin.\"\n\nSeuraavassa kirjeessä on jonkun verran lohdullisempi sävy riippuen\nsiitä, ettei hän vielä tietänyt, mitä oli edessä:\n\n\"Olen taas tehnyt matkaa kaksi mailia, olen raivannut pensaikkoja ja\nomalla kädellä tehnyt tulta. Ei tule ihmetellä, jos olenkin vähän\nväsynyt. Minulla ei kahdeksaantoista tuntiin ole ollut juuri mitään\nsyötävää, enkä ole kahteen päivään peseytynyt; ja näyttää myös olevan\nvähän toiveita tuleviin kahteen päivään nähden. Minä vain pelkään,\nettä meidän hätämme tuskin vielä ovat toden teolla alkaneetkaan.\nNyt juuri antaa rakas Jumala minulle armollisen levon viimeisten\nkahdentoista kuukauden ankarien ponnistusten jälkeen. Miten hyvä\nonkaan Jumala, että Hän on lahjoittanut minulle niin hyvän vaimon ja\nniin rakkaat lapset ja sukulaiset!\n\n\"Kaikesta kuulemastani saan sen vaikutelman, että tämän tien vaaroja\nliioitellaan suuresti. Näitä vaaroja minä en pelkää vähimmässäkään\nmäärässä, mutta minua surettaa suuresti, että meidät voisi ajaa\ntakaisin ravintoaineiden puute, riittämätön varasto lasihelmiä tahi\njokin sentapainen. Minun on mahdotonta ottaa niin paljon mukaani\nkuin (matkailija) Thompson otti, ja kuitenkin hän huomasi varastonsa\npian loppuvan. Mutta minä en osaltani ole tietoinen mistään\nlaiminlyönnistä, joten voin rauhoittua jättäessäni selviytymisen\nkokonaan Hänen uskollisiin käsiinsä.\n\n\"Toivon, että rakkaani ovat terveitä -- niin terveitä kuin heidän\nisänsäkin --; silloin ovat asiat hyvin. Ystäväini täytyy antaa\nanteeksi, etten ole kirjoittanut heille yksitellen, sillä minulla\non liian paljon työtä käsissäni. Vai petänkö itseäni lopuksi tässä\nsuhteessa? Monestihan kuvittelemme olevamme hyvin ahkeria, kun olemme\nlaiskoja. Minä annan heidän itse päättää. Jumala siunatkoon heitä\nkaikkia! Ja nyt: voikaa hyvin hetkinen! Sinä tuskin saat jälleen\nodottaa kirjettä kahteen kuukauteen, mutta jätä minut vain Hänen\nkäsiinsä!\"\n\nKikumbuliussa, noin puolimatkassa Mombasan ja Kawirondon välillä,\ntarjoutui hänelle jälleen odottamaton tilaisuus lähettää kirje.\nSe on päivätty elokuun 11. p:nä 1885 ja on viimeinen kirje, jonka\nhän kirjoitti puolisolleen ja työtovereilleen. Siinä hän valittaa,\nmiten vaivalloista on itse raivata tietä halki pensaikkojen; miten\nkiusallista on joutua väärälle polulle ja harhailla vedettömissä\nerämaissa; miten vaikeata on saada elintarpeita maassa, minkä\nnälänhätä on autioittanut; ja miten hankalaa on saada kunnollisia\noppaita, jotka tuntisivat seudut. Mutta vaikeuksillakin on omat hyvät\npuolensa: \"Kyllähän me olemme jonkun verran köyhänlaisia, kuten Jones\nsanoo. Minun kelloni ei käy enää oikein; kynttilät ja lamppuöljy\novat kuluneet, joten täytyy käyttää leiritulta niiden asemesta.\nAasini on kuollut, niin että minun täytyy ottaa jokainen askel jalan.\nHyvä! Kun minulla ei ole lainkaan kelloa, niin en herää enää yöllä\nkatsomaan, onko lähtöaika, vaan odotan, kunnes aamu hämärtää. Kun ei\nole lainkaan kynttilää, en lue öisin, mikä ei milloinkaan ole tehnyt\nminulle hyvää. Kun ei minulla ole lainkaan aasia, voin arvostella\nparemmin etäisyydet ja mitä mieheni voivat saada aikaan; sillä\nuseimmat marssit lopetamme vasta silloin, kun minä sanon: 'Tässä\ntahdomme nyt levätä tahi nukkua'.\"\n\nKirjettä kannattaa kuitenkin ylevä uskonhenki, sen jumalanmiehen\nja uskonsankarin arvoinen, joka pian oli sinetöivä uskonsa ja\nrakkautensa elävään Jumalaan omalla sydänverellään: \"Minun lauluni\nperussäveleen täytyy olla ylistys, ja jokaisen läksyn opetus on\nollut lohtu: niin lohduta siis sydäntäsi minun poissaoloni aikana...\nOlen täysin selvillä siitä, että tämä on matkan helppo osa, ja että\npaljoa suuremmat vaikeudet hongoa vaativien maakalaisten taholta\novat edessä, mutta jos tämä on Jumalan aika avata tämä tie, niin me\navaamme sen.\"\n\n_\"Ja nyt: jätä minut Herran käsiin; ja olkoon tunnussanamme: 'Me\ntahdomme olla turvallisella mielin, emmekä tahdo pelätä!'\"_\n\nKohtuuttoman hongon vaatiminen oli niin yleistä, että siitä oli\ntullut todellinen kirous ja vakava este evankeliumin levittämiselle\nItä-Afrikassa, kuten tohtori Krapf sanoi. Ja se oli tälläkin matkalla\nalinomaisena kiusana.\n\nKerran, kun mustat tahtoivat oikein julkeasti kiusata piispaa ja\nhyötyä hänestä, antoi hän vaieten karavaanin marssia nopeasti\neteenpäin, ja vasta kun kirkuvat ja hyppivät olennot huomasivat, että\nkaikki hyvyydet olivat mennä heiltä sivu suun, he pyysivät nöyrästi\nanteeksi: \"hehän olivat vain laskeneet leikkiä\"; siihen vastasi\npiispa ystävällisesti: \"ja aivan niin tein minäkin\" ja maksoi heille\nkohtuullisen hongon, jonka jälkeen erottiin rauhallisesti.\n\nTilanne uhkasi toisinaan käydä pulmalliseksi, kuten seuraava tapaus\nosoittaa.\n\nElokuun 18. päivänä kello 11 aamulla villi aseistettu joukko hyökkäsi\nesille ja sulki tien. \"Pysähtykää! Pysähtykää!\" huusivat he; \"te\nmaksatte hongon, tahi me pistämme teidät kuoliaiksi!\" Tulkin koko\nruumis vapisi, ja hän pyysi rukoillen Jonesia myöntymään. Kaikilta\ntahoilta hyökkäsivät villit matkustajain kimppuun, ja karavaanin\nlipunkantaja uskalsi tuskan ja vavistuksen vuoksi tuskin astua\neteenpäin.\n\nMutta kun piispa astui esille, vetäytyivät julkeat ihmiset hänen\ntieltään takaisin; monet eivät olleet vielä milloinkaan nähneet\nvalkoista ja tuijottivat häneen kuin salaman iskemät. Kun hän sitten\nkomeasti astui eteenpäin hymyillen levollisesti ja välittämättä\nvähääkään heidän ulvonnastaan, juoksivat he raivosta kiehuen ohitse\nja aikoivat sulkea karavaanilta tien. Järkkymättömän rauhallisesti\nmarssi valkoisen miehen korkea, kunnioitusta herättävä hahmo aina\nvain eteenpäin. Tahdottiin ehkäistä häneltä pääsy virran yli, mutta\nhän kahlasi taipumattomasti läpi ja hänen jälkeensä koko karavaani.\n\n248\n\nMiten iloisia oltiinkaan, kun voitiin jälleen rauhassa levätä\nleiritulen ääressä. Ja voidaan kuvitella, miten Hannington ja\nJones hymyilivät, kun he jonkun hetken kuluttua näkivät samojen\ntungettelevien kiusanhenkien tulevan aivan säädyllisesti myymään\nruokatavaroita. Heidät kutsuttiin ystävällisesti leiriin ja\npäätettiin kaupat rauhassa.\n\nToisinaan sattui hauskojakin tilanteita.\n\nElokuun 21. päivänä oli pakko ostaa elintarpeita kolmeksi päiväksi,\nkun edessä oli mahtava ruohotasanko, missä masait paimensivat\nsuunnattomia karjalaumoja, mutta mistä ei voitu ostaa mitään.\nKompassin mukaan suunnattiin laajan tasangon halki suoraan kohti\nNgongoa. Piispa ja Jones huomasivat sarvikuonon, ja kun liha oli\naina toivottua miehistölle, olisivat he mielellään ampuneet eläimen.\nHyvällä huumorilla kuvailee musta kappalainen, miten piispa ja hän\nitse pitemmän aikaa \"olivat polvillaan kuin kaksi Sivan palvojaa\ntuon inhoittavan epäjumalan edessä\" saadakseen hyvän tilaisuuden\nampumiseen. Petoraakimus tuli korskuen heitä kohti kuin veturi, ja he\nvoivat onnitella itseään päästessään ehjin nahoin miehistön luo, joka\njo turhaan oli iloinnut sarvikuonon paistista.\n\nKapte-tasanko vilisi elämää. Siellä he näkivät elefantteja ja\nsuunnattoman lauman seebroja, arviolta noin 2,000. Ne juoksivat\niloisesti karavaanin ympärillä ja tekivät temppujaan.\n\nElokuun 25. päivänä he olivat tulleet masai- ja vakikuju-heimojen\nrajalle. He alkoivat ostaa elintarpeita, mutta mustat, jotka aluksi\nolivat olleet hyvin arkoja, kävivät yhtäkkiä kovin uhkaaviksi.\n\n\"Kun kaupankäynti oli vilkkaimmillaan alkoivat maakalaiset osoittaa\nmerkkejä vihamielisyydestä. Kaukaa he uhkasivat meitä kilvillään,\nheiluttelivat miekkojaan ja ampuivat nuolia meitä kohti. Me emme\nkiinnittäneet siihen huomiota, vaikkakin seurasimme tarkasti kaikkea.\nMutta kun nuolia alkoi tuiskuta ympärillämme, käskin miehiäni\npitämään pyssyt valmiina, minkä he myös tekivät. Vakikujut kirkuivat\nja huusivat takaisin vaimojaan, jotka myivät meille tavaroita.\nLapset juoksivat pois. Vain miehet jäivät, ulvoivat ja ampuivat\nnuolia meitä kohti. Minun mieheni oli vallannut pakokauhumainen\npelko. Muutamat menivät takanamme olevaan tiheään metsään, ja se\nvain rohkaisi villejä. He tulivat lähemmäksi, ja heidän myrkytetyt\nnuolensa viuhuivat ympärillämme. Minä kielsin miehiäni ampumasta, ja\nostettuine elintarpeillemme vetäydyimme hitaasti takaisin kasvot aina\nkäännettyinä vihollisiin, jotka muutoin olisivat käyttäneet meidän\nselkiämme ampumatauluinaan. Pyssyillämme meidän olisi ollut helppoa\nhallita tilannetta, jos olisimme tahtoneet ampua; mutta minä pelkäsin\ntehdä mitään, mikä olisi murehduttanut piispaamme ja saattanut\nkaravaanimme huonoon huutoon. Kahdeksan myrkytettyä nuolta minä otin\nylös.\"\n\nLokakuun 4. päivänä he vihdoin saapuivat Kwa Sundun kylään.\nTäällä tahdottiin levätä, ja piispa päätti lähettää karavaanin\nJonesin johdolla takaisin rannikolle ja itse mennä 50 miehen\nmukana tarkastamaan Ugandan lähetystä. Samalla hän ajatteli, että\njos Ugandassa on lepoatarvitsevia veljiä, niin ne voivat lähteä\nrannikolle yhdessä Jonesin karavaanin mukana. Itse hän aikoi mennä\nUgandasta Nyanzan etelärannalle tarkastamaan sikäläisiä asemia ja\nsieltä sitten rannikolle.\n\nHannington lähti matkalle miestensä kanssa. Marssit olivat\nvaivalloisia, ja eräät vihamieliset päälliköt tahtoivat pidättää\nhänet. Näin saapui hän soiselle ja epäterveelliselle järven rannalle\nlokakuun 17. päivänä. Ja 20. päivänä hän kirjoitti muistikirjaansa:\n\"Jumalan armosta -- ja jokainen askel tietä on Hänen armostaan -- ei\nole tapahtunut mitään tänä yönä; mutta pelkään, että olemme joutuneet\nkiusalliseen maahan.\" Seuraavana päivänä hän kiipesi eräälle\nkukkulalle ja näki Niilin \"noin puolen tunnin etäisyydessä\". Silloin\nhyökkäsi hänen kimppuunsa äkkiä miehiä, jotka kohtelivat häntä hyvin\nväkivaltaisesti ja työnsivät hänet erääseen majaan. Täällä häntä piti\nvangittuna Lubwa-niminen päällikkö, joka lähetti kysymään kuningas\nMuangalta, mitä hänen olisi tehtävä hänelle.\n\nLähetyssaarnaajat saivat tiedon asiasta, ja Mackay meni kuninkaan\nluo pyytämään, ettei piispalle tapahtuisi mitään pahaa. Kuningas\nlupasikin hänelle sen puolittain, mutta samalla hän lähetti salaiset\nsanansaattajat Kavirondoon, jotka veivät päällikölle käskyn surmata\npiispan. Hänen päiväkirjastaan saamme tietoja hänen vankeudestaan.\nLokakuun 23 päivänä hän kirjoittaa:\n\n\"Heräsin täynnä tuskia ja niin heikkona, että vain äärimmäiseen\nsaakka voimiani ponnistaen saatoin ryömiä ulos ja istua nojatuolissa,\njolloin jokaista liikettäni pidettiin silmällä ikäänkuin olisin\njättiläinen. Hermostoni on niin järkytetty, että jokainen kuulemani\nhuuto puistattaa minua ja odotan, että minut tapetaan nyt. Minä\nsanon: Herra tehköön, mitä Hänelle hyväksi näkyy, minä en aio\npuolustautua vähimmässäkään määrin. Nähdessään, miten sairas minä\nolen, he ovat lähettäneet minulle teltan käytettäväksi päivällä.\nMennessäni ulos minä kaaduin heikkoudesta, ja minut kannettiin\ntiedottomana vuoteelle. Minusta tämä näyttää sietämättömältä, mutta\nminä en tahdo antaa perään, vaikka minusta tuntuukin melkein siltä\nikäänkuin Ugandan täytyisi olla minulle kielletty maa --, Herra yksin\ntietää sen.\n\n\"Iltapäivällä: Suureksi hämmästyksekseni pyysi vartija minua\npolvillaan -- miten poikkeavaa hänen muusta käyttäytymisestään --\nlähtemään ulos. Tulin ulos, ja sinne oli tullut päällikkö noin sadan\nvaimonsa kanssa tirkistelemään minua hirvittävällä uteliaisuudella.\nTeki mieleni tarttua häntä kurkkuunsa, mutta pysyin hiljaa istumassa,\nluin Matt. 5: 44-45 ja tunsin vahvistuvani. Kysyin häneltä, miten\nmonta päivää hän tahtoi vielä pitää minua vangittuna? Hän vastasi:\n'Vähintään vielä neljä päivää.' Suostuen hartaaseen pyyntööni hän\nmyönsi minulle, että saan nukkua öisin omassa teltassani kahden\naseistetun miehen ollessa jokaisella ovella. Hänen käyntinsä\ntarkoituksena oli pyytää minulta, etten kertoisi mitään pahaa hänestä\nMuangalle. Mitä hyvää minä sitten voisin sanoa? Kahdenkertaiseen\nkysymykseen en voinut vastata mitään. Silloin hän sanoi, että\njos minä en kirjoita hänestä mitään pahaa, niin hän tahtoi ottaa\nminulta kuljettaakseen pienen kirjeen. Heti minä kirjoitin kiireesti\nMackaylle (tiedän tuskin mitä): olen vankina ja tulkoon Mackay.\nSuokoon Jumala, että se tulisi perille! Mutta minä tunnen jo voivani\npaljoa paremmin kuin vangittaessa, vaikka olenkin vielä murtunut.\"\n\nKeskiviikkona, lokakuun 28. päivänä, vankeutensa seitsemäntenä, hän\nkirjoitti: \"Kauhea yö; ensinnäkin meluavat, juopuneet vartijat ja\ntoiseksi syöpäläiset, jotka ovat löytäneet telttani ja parveilevat\nsiellä. Luulen, etten saanut nauttia tunninkaan tervettä lepoa ja\nheräsin nousevan kuumeen vallassa. Herra, armahda minua ja vapauta\nminut! Olen kokonaan murtunut ja alaspainettu. Tulin lohdutetuksi\nlukiessani 27. psalmia.\n\n\"Tunnin tahi kaksi kuume nousi nopeasti. Teltassani oli niin\ntukahduttavan raskas ilma, että minun oli pakko mennä likaiseen\nmajaani, ja olin pian kuumehoureessa.\n\n\"Illalla. Kuume on poistunut. Tuli sana, että Muanga on lähettänyt\nkolme sotilasta; mutta mitä uutisia he tuovat, he eivät ilmoita\nminulle.\n\n\"Suuresti lohdutettu luettuani 28. psalmin.\"\n\nLokakuun 29. päivänä, joka näyttää olleen hänen kuolinpäivänsä, on\ntehty seuraava merkintä: \"Torstai. (Vankeuden 8. päivä.) En saa\ntietää mitään uutisia, mutta minua kannatti 30. psalmi, joka tuli\nsuurella voimalla. Hyeena ulvoi lähelläni viime yönä, tuntiessaan\nsairaan miehen hajun, mutta toivon, ettei se saa minua vielä.\"\n\nKun tarkastaa piispan muistikirjaa, jona oli pieni taskukalenteri,\nniin huomaa, että merkinnät on tehty useammassa erässä kunakin\npäivänä, miten voimia on riittänyt. Hän on varmaankin viimeiseen\nasti toivonut, että Muanga vapauttaa hänet. Hänellä ei ollut\naavistustakaan siitä, että kuningas oli kaiken takana. On\nvarsin todennäköistä, että kun sotilaat tulivat noutamaan häntä\nmestattavaksi, hän luuli pääsevänsä vapaaksi. Vasta nyt selvisi\nhänelle todella tilanteen vakavuus. Ja nähdessään edessään kuoleman\nvälttämättömyyden, hän suoristi vielä kerran komean majesteetillisen\nvartalonsa ja lausui viime tervehdyksenään ja hengellisenä\ntestamenttinaan: _\"Minä kuolen Ugandan puolesta ja olen ostanut tien\nsinne verelläni.\"_\n\nPiispa Hanningtonin kuoleman tavasta ei ole täyttä varmuutta. Toisten\ntietojen mukaan piispa laskeutui polvilleen, jolloin sotilaat\nlävistivät hänet keihäillään; toisten mukaan hänet ammuttiin.\nEdellinen näyttää kuitenkin todennäköisemmältä, ja siihen viittaa\nseuraava kertomus.\n\nSamalla kertaa kun piispa surmattiin, kärsivät kuoleman myös useimmat\nhänen miehistään. Eräs mies, jota oli myös pistetty keihäällä\nkylkeen samalla kuin piispaakin, jäi makaamaan kentälle näennäisesti\nkuolleena. Yöviileässä hän kuitenkin heräsi ja ryömi pakoon. Kun\nhäntä sitten eräs mies, joka tarkoin tiesi verilöylyn yksityiskohdat,\nhoivasi majassaan, niin haavoitettu kysyi häneltä: \"Miksei piispaa\nammuttu, vaan surmattiin keihäällä?\". Tähän vastasi musta: \"Niin,\npyssy on valkoisten ase, valkoiset tekevät sen ja tuntevat myös\ntaikakeinot, jotka suojelevat kuulilta; näin olisi ollut hyödytöntä\nampua valkoista; mutta keihäs on meidän aseemme, jota vastaan\nvalkoisella ei ole mitään taikaa.\"\n\nKun sanoma piispa Hanningtonin kuolemasta saapui Ugandaan, niin se\nherätti tavatonta huomiota sekä kristityissä että pakanoissa. Ja\nMackay kirjoitti muistikirjaansa:\n\n\"Kun musta Ismael tuli kertomaan lähettien palanneen Busogasta niine\ntietoineen, että valkoiset miehet oli surmattu ja kaikki heidän\nkantajansa... Oi, mikä surullinen yö! Mikä kuulumaton verityö!\" Ja\njoku päivä myöhemmin hän kirjoitti: \"Meillä ei ole enää mitään toivoa\npiispan suhteen. Pahin näyttää olevan ohi. Meidän kalliit veljemme\novat nyt onnelliset. Me pysymme kuoleman keskellä. Herra, Sinun\ntahtosi tapahtukoon!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJalon marttyyripiispan elämä päättyi varhain ja traagillisesti. Mutta\nhänen verensä haastaa voimakkaampaa kieltä kuin tuhannet parhaimmat\nsaarnat, joita pidetään tuossa luonnon suuresti siunaamassa maassa\nja sen komeissa kirkoissa ja kappeleissa. Se haastaa hellää kieltä\nkilpistymättömästä uskonsankarista, joka Mestarin tavoin luopui\nkaikesta voittaakseen kaikki. Ja piispa James Hanningtonin nimi\nliittyy arvokkaana ja tasavertaisena siihen anglikaanisen kirkon\nmainehikkaiden miesten sarjaan, jonka kärkimiehinä ovat miehet\nsellaiset kuin _Bonifatius_, germaanien apostoli ja _piispa Henrik_,\nsuomalaisten apostoli.\n\nJa miten hedelmälliseksi onkaan osoittautunut tuo veri- ja\nkyynelkylvö! Siellä, missä piispa Hannington kerran kulki jalan\nkantajineen villien, hongoa vaativien ja kiristävien raakalaisten\nkeskellä, -- siellä kuljetaan nyt europpalaisilla pikajunilla.\nSiellä, missä miehet ennen elivät ryöstöretkillä ja väkivallantöillä,\njotka hävittivät kokonaisia maakuntia, -- siellä kukoistaa nyt\nkauppa ja teollisuus, ja leviävät silmänkantamattoman laajat\nviljavainiot ja kasvitarhat. Ja siellä, missä ennen pantiin\ntoimeen joukkoteurastuksia..., missä ilmaa halkoivat silvottujen\nhätähuudot... ja sota rumpujen kamala meteli... -- siellä on nyt\nkirahvien ja seebrojen ja antilooppien elämä turvatumpi kuin kuningas\nMutesan omien vaimojen tahi palvelijoiden.\n\nSiunattu miehuus, joka teet tällaisia uskon jalotekoja! Siunattu\nrakkaus, joka alistuit tällaisiin uhreihin! Ja siunattu toivo, joka\nnäet läpi tällaisen kuoleman kolkon pimeyden ja synkeyden! Sinun\ntiesi ei aina vie välittömään päämäärään suorinta tietä ja lyhimmässä\najassa. Toisinaan Sinä tähyilet Neebon vuorelta Luvattuun maahan,\njonne Sinä et kuitenkaan saa astua jalallasi. Toisinaan Sinä katselet\nKavirondon kukkuloilta Ugandaan, unelmien ja toiveitten pyhään\nmaahan, ja kuitenkaan eivät Sinun jalkasi saa astua sinne.\n\nMutta eräs tie on Sinulle aina avoinna: tie \"Siionin vuoren luo\nja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo, ja\nkymmentuhantisten enkelien luo, taivaissa kirjoitettujen esikoisten\njuhlajoukon ja seurakunnan luo, ja tuomarin luo, joka on kaikkien\nJumala; ja täydelliseksi tulleiden vanhurskasten henkien luo, ja\nuuden liiton välittäjän, Jeesuksen luo, ja vihmontaveren luo, joka\npuhuu parempia kuin Aabelin veri\".\n\nSe tie on kärsimyksen kuninkaallinen valtatie, jonka varrella\ntoisinaan kukoistavat askeettisen hyveen valkoiset liljat, toisinaan\ntaas hehkuvan rakkauden punaiset ruusut. Silloin kulkee tie, niinkuin\nkulki _James Hanningtonin_ tie -- _marttyyriuden riemukaaren_ kautta.\n\n_5. Polttoroviolla ja mestauslavalla._\n\nPiispa Hanningtonin marttyyrikuolema oli merkkinä yleisen\nkristittyjen vainon alkamiseen Ugandassa. Ja niinpä voidaankin syystä\nsanoa, että seuraavana vuonna, 1886, kirjoitettiin kirkon historiaa\nvagandain maassa verellä ja kyynelillä. Syyt olivat monet.\n\nEnsimmäinen seikka, joka tässä yhteydessä vahingoitti kristittyjen\nasemaa oli se, että piispan kuoleman kautta oli valkoisten\narvovalta arveluttavalla tavalla järkytetty, kun väkivallan uhriksi\noli joutunut päällikön asemassa oleva mies. Mikäpä nyt estäisi\nsurmauttamasta toisia? Samalla tiesi Muanga, että hän oli tehnyt mitä\nsuurimmassa määrin törkeän rikoksen, joka oli omiaan synnyttämään\nvihaa ja kenties kostotoimenpiteitä hänen maanmiestensä taholta.\nEdelleen häntä harmitti suuresti se seikka, että kristityillä oli\ntarkat tiedot kaikesta, mitä hän teki ja aikoi tehdä. Kristityt\nnuorukaiset, jotka olivat paasheina hovissa, kertoivat kaikesta,\nvaikka se tapahtuikin heidän henkensä uhalla. \"Muanga valittaa\",\nkirjoitti Mackay, \"että me tiedämme kaikki hänen salaisuutensa hänen\nomien hovipoikiensa kautta.\" Ja lisää: \"Näiden nuorten kristittyjen\nhartaus ja rohkeus ovat ihmeteltävät.\"\n\nMutta varoituksia tuli toiseltakin taholta. Eräs prinsessa lähetti\nlähetyssaarnaajille sanan, että heidän tuli lepyttää Muanga, sillä\nkun hän oli surmauttanut yhden heistä, niin olivat kaikki toiset\nhänen vihollisiaan maan tapojen mukaan. Ja niin he lähettivätkin\nlahjan sekä kuninkaalle että katikirolle. Tällä toimenpiteellä\nnäytti kuitenkin aluksi olevan aivan päinvastainen vaikutus kuin\nmitä oli ajateltu. Kuningasta loukkasi syvästi, että kristityt\ntiesivät siinä määrin hyvin kaiken, että katsoivat olevan syytä\nkuninkaan lepyttämiseen. Mutta lähetyssaarnaajat ammensivat voimaa\nelävältä Jumalalta rukouksessa. Kun Mackay lähti hoviin, niin hän\nrukoili ensin yhdessä Ashen kanssa. \"Miten nöyrältä\", kirjoitti Ashe,\n\"miten heikolta, jopa suoraan lapselliselta hän näyttikään ollessaan\npolvillaan Jumalan edessä; mutta miten rohkeana, miten väkevänä ja\nmiten miehekkäänä hän kestikään lähes kolme tuntia Muangan ja hänen\npäällikköjensä ylimielisyyttä ja solvauksia!\" Kuningas koetti saada\nselville ensin karkeilla uhkauksilla ja sitten houkutteluilla,\nkuka oli ilmoittanut piispan murhasta. Mutta kun lähetyssaarnaajat\nvaikenivat, suututti se vielä enemmän kuningasta, ja hän huudahti\nvihapäissä: \"Mitäpä, jos minä tapan teidät? Mitäpä sille mahtaisi\nQueeni (Englannin kuningatar)? Mitäpä voisi tehdä hän tahi koko\nEuroppa?\" Saapuvilla oli myös ranskalainen pastori pater Lourdel.\nTämä koetti hillitä kiihtynyttä hallitsijaa, mutta hän huudahti: \"Jos\nminä tapan heidät, säästäisinkö sinut?\" Kuningas purki vielä vihaansa\nja sitten hän yht'äkkiä kutsui luokseen erään hoviherransa ja lausui\ntälle: \"Ota nämä miehet ja anna heille kaksi lehmää rauhoittaakseen\nmieliään!\" Audienssi päättyi, ja lähetyssaarnaajat saivat kiittää ja\nylistää elävää Jumalaa, joka oli pelastanut heidät leijonan kidasta.\n\nVaino ei kuitenkaan pysähtynyt tähän. Annettiin määräys, jonka\nmukaan vankeuden ja kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin ketään\nmenemästä lähetyksen alueelle. Mutta samoin kuin Makedonian kuningas\nFilippus kerskasi aikoinaan, ettei ole niin korkeata muuria, jonka\nylitse ei kapuaisi kullalla kuormitettu aasi, samoin vallitsi täällä\nsellainen rakkaus, Jumalan sanan nälkä ja pelastuksen kaipuu, että se\nuhmasi kaikkia kieltoja ja asetuksia. Itse nuori gabunga (amiraali)\ntuli pyytämään kastetta. \"Niin on\", kirjoitti Mackay, \"ja on iäti\noleva; muutamat tunkeutuvat valtakuntaan suurimpienkin ahdistusten\naikoina.\" Gabunga ja hänen mukanaan viisi muuta kristittyä kastettiin\nerään seppä Walukaga Nuan asunnossa, kun ei ollut mahdollisuutta\nkokoontua lähetystalolla. Hänen kotinsa oli \"todellinen pyhäkkö\nahdingon aikoina\".\n\nTäällä toteutui näihin aikoihin -- niinkuin niin usein kirkon\nhistoriassa -- profeetan ennustus, että samanaikaisesti kylvetään\nja leikataan eloa. Samalla kuin rohkeat tunnustajat ahdistusten\nahjossa puhdistettuina ja kirkastettuina astuivat marttyyriuden\nkauniin oven kautta sisälle iankaikkiseen elämään, samalla painoivat\nlähetyssaarnaajat käsipainossaan lugandankielisen Mateuksen\nevankeliumin ensimmäisiä painoarkkeja, ja Mackay saattoi kirjoittaa:\n\"Koko vuorisaarna on nyt ladottu. Jokainen koearkki levitetään\nuseina kappaleina väkemme keskuuteen, ja niihin tehdään korjaukset\nja parannukset ennenkuin painetaan. He osoittavat syvää harrastusta\ntyöhön tällä tavalla ja ovat ylpeitä _omasta_ evankeliumistaan.\"\n\nMarraskuun 13. p:nä 1885 ilmestyivät Mateuksen evankeliumin\nensimmäiset korjausarkit. Kaksi päivää myöhemmin tapahtui uusi\nmarttyyrikuolema. Tällä kertaa osallistui Mestarinsa kärsimysten\nkalkista kuninkaan pääpaashi _Balikudembe Mukassa_, joka myös kuului\n\"lukijoihin\", kuten kristittyjä tähän aikaan nimitettiin. Hän rohkeni\nlausua korkealle isännälleen paheksumisensa piispa Hanningtonin\nmurhan johdosta. Kuningas virkkoi silloin: \"Katsokaapa, tämä\nnuorukainen tahtoo loukata minua!\" Hänet tuomittiin poltettavaksi,\nja katikiro käski panna heti tuomion täytäntöön, jottei kuningas\nennättäisi muuttaa mieltään, kuten sittemmin tapahtuikin. Sattui\nniin, että pyöveli oli reippaan nuorukaisen ystävä, ja niin hän löi\nhänet ensin kuoliaaksi ja sitten poltti. Nuori marttyyri oli usein\nkehoittanut kuningasta heittämään pois taikakalunsa. Ja niinpä\nkirjoittikin Mackay muistikirjaansa: \"Kunnon poika, Sinä olet\ntodistanut uskollisesti Mestaristasi täällä alhaalla. Astu Herrasi\niloon!\" Samalla kertaa vangittiin myös muita kristittyjä, kuten\nalapäällikkö _Sebivato_ (Nikodemo) ja useita paasheja.\n\nHelmikuussa 1886 paloi Muangan palatsi perustuksiaan myöten.\nPalo sai alkunsa ruutivarastossa, mutta kuningas pakeni pelon\nvallassa ja rakennutti itselleen uuden pääkaupungin järven poukaman\npäähän. Palon johdosta kirjoitti Ashe: \"Muanga tuli vähitellen yhä\nvastenmielisemmäksi. Hän oli sanonut palon jälkeen, että valkoiset\nmiehet olivat noituneet hänet, ja tulisivat aiheuttamaan hänen\nkuolemansa jonakin päivänä.\" Hän käski Mackaytä tuomaan veneensä\nmäärättyyn paikkaan rannalla ja samalla hän antoi pyövelilleen\nmääräyksen ottaa miehiä, mennä kohtaamaan häntä ja katkaista hänen\nkaulansa. Mackay sai ajoissa tiedon asiasta eikä mennyt sille\npaikalle.\n\nPääsiäissunnuntaina 1886 kerrottiin, että oli annettu määräys vangita\nkaikki kristityt. Monet pysyivät poissa kirkosta, mutta 25 henkeä\nosallistui kuitenkin Herran ruumiin ja veren osallisuudesta; useat\nviimeisen kerran taistelevan seurakunnan kanssa.\n\nToukokuussa vihastui kuningas sen johdosta, että prinsessa heitti\npois taikakalunsa ja poltti sukunsa vanhat pyhäin jäännökset.\nEdelleen kiihoitti kuninkaan vihaa se, että eräs hänen paashinsa,\njoka oli kastettu nimellä _Matia_, kieltäytyi tekemästä häpeällistä\nsyntiä. Poikaa lyötiin ankarasti, hänet pantiin jalkapuuhun, ja\nkuningas alkoi purkaa vihaansa kristittyjä \"lukijoita\" kohtaan.\nKaksi muuta poikaa kutsuttiin hänen eteensä. Toisen kimppuun Muanga\nhyökkäsi keihäineen ja lähetti hänet mestattavaksi. Sitten hän\nkääntyi toisen pojan puoleen, jonka nimi oli _Apolo Kagwa_, ja huusi\nhänelle: \"Oletko sinä lukija?\" Poika vastasi myönteisesti. Silloin\nvirkkoi kuningas: \"Sitten minä tahdon opettaa sinut lukemaan.\"\nSenjälkeen hän alkoi piestä pojan selkää niin armottomasti, että\ntaittoi keihään kädensijan. Tehtyään tämän hän hakkasi nuorukaisen\npäätä terällä ja lakkasi vasta sitten, kun hänen kiukkunsa asettui.\nTästä pojasta tuli sittemmin Ugandan pääministeri, katikiro ja etevä\nafrikkalainen valtiomies Sir Apolo Kagwa, englantilaisen P. Mikaelin\nja P. Yrjön ritarikunnan jäsen.\n\nNämä villin raivon purkaukset olivat merkkinä yleisen vainon\nalkamiseen. Kun lähetyssaarnaaja Ashe seuraavana aamuna istui\nlähetystalon kuistilla laulaen oppilaittensa kanssa, astui sisään\nMackay ilmoittaen kuninkaan antaneen käskyn vangita, kaikki\nkristityt. Oppilaat lähtivät kiireimmän kaupalla pakoon takaoven\nkautta, kun sisään astui kuninkaan virkamies ja alkoi etsiä heitä.\nJa alkoi vaino, joka muistuttaa Hebrealaiskirjeen kirjoittajan\nkuvausta alkukirkon vainoista: \"Toiset ovat antaneet kiduttaa itseään\neivätkä ole ottaneet vastaan vapautusta, jotta saisivat paremman\nylösnousemuksen; toiset ovat saaneet kokea pilkkaa ja ruoskimista,\nvieläpä kahleita ja vankeutta; niitä on ... kidutuksin kiusattu ...\nmiekalla surmattu; toiset ovat saaneet kiertää mieroa lampaannahoissa\nja vuohennahoissa, puutteenalaisina, ahdistettuina, pahoin\npideltyinä, joita pitämään maailma ei ollut arvollinen; he ovat\nsaaneet harhailla erämaissa ja vuorilla ja luolissa ja maakuopissa.\"\nMonet näistä vainotuista pyhistä osoittivat verratonta itsensä\nhillitsemistä, nöyrää alistumista kohtaloonsa ja sankarillista\nrohkeutta ja kuoleman halveksimista.\n\nMonet kristityt kieltäytyivät pakenemasta, jottei heitä sanottaisi\nuskottomiksi ja kapinallisiksi alamaisiksi. Näihin kuului\nedellämainittu seppä _lukaga Nua_. Hänen vaimonsa pakeni, mutta hän\nodotti rauhallisesti pyövelien tuloa. Hän ei tehnyt vastarintaa\nvangittaessa, vaan antoi karitsan tavoin sitoa itsensä ja tyhjensi\nvaieten tuskain kalkin.\n\nMainehikas marttyyri on _Munjaga Roberto_, joka oli keksinyt\npiispa Hanningtonin raamatun ja maksanut osan sen hinnasta. Hän\noli rukoilemassa muutamien poikain kanssa ryövärien tullessa hänen\ntaloonsa. Kaikki juoksivat pakoon ruokoseinän kautta, paitsi yksi.\nMunjaga pysyi rauhallisena. Hänen ovensa edessä oli pyssy. Kun\npyövelit huomasivat sen, niin he pysähtyivät. Mutta jalo marttyyri\nkielsi heitä pelkäämästä ilmoittaen, ettei hän tule tekemään\nvastarintaa. Hän vain pyysi lupaa saada pukea päälleen kansun\n(valkean viitan), ennenkuin he veisivät hänet pois.\n\nMuuan _Alexandro_-niminen kristitty meni hoviin ja tunnusti siellä\nrohkeasti olevansa kristitty.\n\nMackay meni Muangan tilapäiseen palatsiin. Siellä hän muistutti\nkuninkaalle erästä hänen antamaansa lupausta, että Mackay saa\nkuninkaalta mitä tahansa eräästä suorittamastaan työstä. \"Mitä sinä\ntahdot?\" kysyi kuningas. -- \"Minä tahdon niiden ihmisten elämää,\njotka Sinä olet vanginnut.\" Kuningas lupasi hänelle sen, mutta\nei pitänyt lupaustaan. Muutamat olivat jo surmatut, ja toiset\nsurmattiin joku päivä myöhemmin, kesäkuun 5. päivänä. Silloin\nlaitettiin jättiläismäinen rovio, jolle nousi 32 kristittyä. Heidät\npoltettiin hiljaisella tulella, tahi \"paistettiin\", kuten Muangan oli\ntapana sanoa. Toisia kohtaan harjoitettiin hirvittävää julmuutta.\nEdellämainitulta Roberto Munjagalta katkaistiin ensin toinen sääri ja\nse poltettiin hänen silmäinsä edessä. Sitten toinen käsi ja toinen\njalka. Ja lopuksi vasta heitettiin silvottu ruumis tulen kuumaan ja\narmahtavaan syliin. Liekkien keskeltä kuului rukouksen ja laulun\nsanoja. He kuolivat tosikristittyinä ja sankareina.\n\n_Kidza_ eli _Fredi Wigram_, josta olemme aikaisemmin puhuneet kolmen\npojan marttyyrion yhteydessä, oli myös näiden sankarien joukossa.\nHänen herransa Mujasi, tuo vannoutunut kristinuskon vihollinen, oli\nkehoittanut Kidzaa pakenemaan, sillä hän ei tahtonut kadottaa niin\nuskollista ja luotettavaa palvelijaa. Mutta marttyyri kieltäytyi\ntekemästä sitä. Ashe sanoo häntä \"lempeäksi, rakastettavaksi ja\nurhoolliseksi sekä erääksi Jumalan jaloimmista marttyyreistä\"; ja\njatkaa: \"Käydessäni lastemme murhapaikalla hän oli se, joka johdatti\nminut paikalle. Saavuttuamme sinne hän polvistui minun kanssani ja\nvuodatti sydämensä Jumalalle rukoillen, että Hän toisi pelastuksensa\npimeydessä oleville.\" Ja se ja samanlaiset rukoukset tulivat ihanalla\ntavalla kuulluiksi, kuten todistavat Ugandan kirkon myöhemmät vaiheet.\n\nWalukaga, Munjaga ja Kidza olivat kirkkoneuvoston jäseniä.\n\nMarttyyrien nöyrä käytös ja haltioitunut usko Jumalaan teki syvän\nvaikutuksen pyöveliin. Hän meni kuninkaan luo ja kertoi hänelle,\nettei hän milloinkaan ollut surmannut ihmisiä, jotka osoittivat\nsellaista urhoollisuutta ja kestävyyttä, ja että he rukoilivat\nJumalaa ääneen keskellä tulikuolemaa, vieläpä murhaajainsa ja maansa\npuolesta. Mutta julma tyranni, afrikkalainen Herodes Antipas, virkkoi\nhovin pitäessä iloa, että \"Jumala ei ollut pelastanut heitä hänen\nkäsistään\".\n\nMutta eivät edes nämä kauheat hädän ja vainon hetket voineet estää\netsiviä sieluja tulemasta lähetyssaarnaajain luo. Niinpä tuli heidän\nluokseen eräs päällikkö Isaja, jonka Muanga oli eroittanut. Kun hän\nsai kuulla kristittyjen kauheista kärsimyksistä, ja että myöskin\neräitä hänen alamaisiaan oli pidätettyjen joukossa, niin hän itkien\nja valittaen katkerasti sanoi: \"He aikovat murhata minun lapseni!\nMinun lapseni!\" Mutta Jumalan armollisen varjeluksen kautta he\nsäilyivät sillä kertaa.\n\nEräänä yönä tuli Ashen luo pieni poika, nimeltä Kiwobe, jota Munjaga\noli opettanut lukemaan. Häntä ei lainkaan peloittanut opettajansa\nhirvittävä kohtalo, vaan hän virkkoi lähetyssaarnaajalle:\n\n\"Ystäväni, minä tahdon tulla kastetuksi.\" --\n\n\"Tiedätkö, mitä Sinä pyydät?\" --\n\n\"Tiedän, ystäväni.\" --\n\n\"Mutta Sinähän tiedät, että jos Sinä sanot olevasi kristitty, niin he\ntappavat Sinut.\" --\n\n\"Minä tiedän, ystäväni.\" --\n\n\"Mutta otaksukaamme, että ihmiset kysyisivät Sinulta, oletko Sinä\nlukija; voisitko valehdella ja kieltää ja sanoa: 'En'?\" --\n\n\"Olen tunnustava, ystäväni.\" --\n\nTämä nuori tunnustaja kastettiin ja hänelle annettiin nimi _Samuel_.\n\n_Henry Wright Duta_ ja _Samivili Mukassa_ olivat tuomitut kuolemaan\netevinä lähetyksen ystävinä. Edellinen pakeni ja jälkimmäinen oli\nveronkantomatkalla saadessaan, kuulla tuomiosta. Mukassa ajatteli,\nmitä hänen pitää tehdä kokoamillaan veroilla näissä oloissa. Ja\nsilloin hän teki miehekkään päätöksen: hän meni rohkeasti hoviin\nja vei keräämänsä verot, asteli takaisin arvokkaasti ja kun oli\npäässyt sopivan matkan päähän afrikkalaisen leopardin luolasta, lähti\nkiireimmän kaupalla kätkeytymään vainoojiltaan.\n\nVenäläinen tutkimusmatkailija, tohtori _Junker_ oli vainojen\npahimmillaan riehuessa Unjoron kuninkaan Kabaregan pääkaupungissa.\nHän oli siellä vaarassa ja kääntyi Mackayn puoleen pyytäen häntä\nhankkimaan itselleen mahdollisuuden paluumatkaan Ugandan kautta.\nHän kertoi kauhistuttavia asioita matkaltaan Unjorosta Ugandaan.\nKaikkialla oli tien vierissä silvottuja ruumiita. Kaikkia päälliköitä\noli käsketty luovuttamaan seurassaan olevat \"lukijat\", ja sitten oli\npantu toimeen yleinen joukkomurha.\n\nKun öisin tultiin lähetyssaarnaajain puheille, niin suuri oli näiden\nilo, jos joukossa sattui olemaan tuttuja kasvoja. Siinä oli kansaa\nkaikenlaista: miehiä, poikia, vieläpä naisiakin, jotka pyysivät\nkastetta. Viimeksimainittujen joukossa oli prinsessa _Nahuita_. Eräs\nnuori päällikkö oli ollut Dan-nimisen marttyyrin oppilas.\n\nYön hiljaisuudessa, himmeässä lampun valossa jaettiin Herran Pyhää\nEhtoollista. Ja tällöin kääntyneet lupasivat \"tunnustaa Kristusta,\nristiinnaulittua, ja miehuullisesti taistella Hänen lippunsa alla\nsyntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan sekä olla Hänen uskollisia\nsotilaitaan ja palvelijoitaan elämänsä loppuun asti\".\n\nOn ymmärrettävää, että lähetyssaarnaajat tahtoivat olla kaikin\ntavoin avuksi ja lohduksi vainotulle Jumalan seurakunnalle. Tässä\nmielessä he kirjoittivat seuraavan lähetyskirjeen, joka painettuna ja\nmonistettuna jaettiin uskovaisille.\n\n_\"Jeesuksen omille, jotka ovat Bugandassa._\n\n_\"Ystävämme!_\n\n\"Me, Teidän ystävänne ja opettajanne, kirjoitamme Teille\nlähettääksemme Teille niitä rakkauden ja lohdun sanoja, joita olemme\nottaneet Kristuksen apostolin Pietarin kirjeestä. Entisinä aikoina\nkristittyjä vihattiin, ajettiin takaa, karkoitettiin ja vainottiin\nJeesuksen tähden; ja samoin on tänään.\n\n\"Rakkaat veljemme, älkää kieltäkö Herraamme Jeesusta, ja niin ei\nHänkään ole kieltävä Teitä sinä suurena päivänä, jolloin Hän on\ntuleva kunniassa. Muistakaa Vapahtajamme sanoja, miten Hän kielsi\nopetuslapsiaan pelkäämästä ihmisiä, jotka voivat vain tappaa ruumiin;\nmutta Hän käski heitä pelkäämään Jumalaa, joka voi kadottaa sekä\nsielun että ruumiin helvetin tulessa.\n\n\"Älkää lakatko rukoilemasta ylenpalttisesti ja rukoilemasta\nahdistuksessa olevien veljiemme puolesta ja niiden, jotka eivät tunne\nJumalaa. Antakoon Jumala Teille Henkensä ja siunauksensa! Pelastakoon\nHän Teidät kaikista Teidän ahdistuksistanne! Antakoon Hän Teille\npääsyn iankaikkiseen elämään Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajamme\nkautta!\n\n\"Hyvästi! Me olemme valkoiset miehet; me olemme todella Teidän\nveljenne, jotka olemme kirjoittaneet Teille.\"\n\nMutta samalla kuin he näin kirjoittivat lohdun sanoja vainotuille\nkristityille, saivat he myös itse voimakasta lohdutusta. Kesäkuun\n19. päivänä sai Mackay piispa Hanningtonin päiväkirjan kuninkaan\nvarastonhoitajalta. Ja siitä he saivat lohtua ja uskon vahvistusta\nomiin kärsimyksiinsä ja koettelemuksiinsa. Hän lähetti nämä pyhät\nmuistiinpanot sittemmin Englantiin.\n\nLähetyssaarnaajat pyysivät kuninkaalta lupaa saada poistua maasta.\nSitä ei kuningas kuitenkaan sallinut, vaan virkkoi: \"Siihen minä en\nsuostu ikinä.\" Lähetyssaarnaaja Ashelle hän kuitenkin antoi luvan\nmatkustaa kotimaahansa Englantiin. Siellä hän sitten kertoi Ugandan\nkristittyjen suurista kärsimyksistä, jalosta uskosta ja pyhäin\nkärsivällisyydestä; haastoi suullisesti lämpimämmin ja voimakkaammin\nkuin milloinkaan olisi voinut tehdä kirjallisesti _Ugandan\nmarttyyrien sankaritarinaa._\n\n\n\n"]