Yksinvaltias I

YKSINVALTIAS I

Romaani

Kirj.

T. VAASKIVI

WSOY, Porvoo, 1941.

SISÄLLYS:

ENSIMMÄINEN KIRJA.

   Polttohautaus.

 TOINEN KIRJA.
   Kotkat.

 KOLMAS KIRJA.
   Claudiukset.

 NELJÄS KIRJA.
   Ylipäällikön kuolema.

 VIIDES KIRJA.
   Syylliset.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

Polttohautaus.

1.

Caesar Octavianus Augustus, Rooman keisari, Ylä- ja Ala-Egyptin kuningas, makasi laakerinoksista punotuilla kuolinpaareilla.

Nolan pikkukaupungin paikalliset virkamiehet, dekuriot, olivat kantaneet ruumiin surutalosta Campanian halki, kulkue oli vaeltanut aina öisin, tuhansien soihtujen tuikkiessa. Päivisin ruumis suljettiin niiden kaupunkien temppeleihin, joiden lävitse surusaatto vaelsi. Bovillaessa tulivat vastaan roomalaisen ritariston lähetit, ja he kantoivat ruumiin olkapäillään Albano-vuorten yli, jalkaisin ja surupuvussa, kunnes vainaja voitiin laskea lepäämään hetkeksi oman talonsa vestibulumiin Rooman Palatinukselle. Polttohautaus piti toimitettaman Marsin kentällä, suuressa hiljaisessa lehdossa, jonne rakennettiin roviota kullasta ja norsunluusta. Senaattorit kantoivat paareja hyvin hitaasti, – kulkue pysähtyi Forumilla aivan lähelle Julius Caesarin temppeliä, missä vainajan poikapuoli Tiberius Claudius piti puheen hänen muistolleen. Tiberin rannan ja Via Flaminian välillä kohosi kauniina, kolkkona, valkoisena mahtava hautarakennus, johon oli jo vuosia sitten sijoitettu keisarin tyttärenpoikien ja hänen vävynsä Marcelluksen tuhka. Saaton edellä kannettiin kultaista voitonjumalatarta sekä hiukan jäljempänä Juliusten suvun kuolinnaamioita, jotka nousivat ja laskivat pitkien riukujen nenissä.

Keisarin ruumis oli kääritty purppuraan, hänen ohimoillaan oli seppele, hänen kielensä päälle oli asetettu raha Kuoleman lauttamiestä varten. Yhtä juhlallisesti kuin oli elänyt valossa, hän nyt valmistui matkalle pimeään. Korkea rovio kohotti häntä lähemmäksi taivasta ja kauemmas ihmisistä. Telineen huipulta valui tummanpunaisia babylonialaisia kudoksia, mattoja, silkkejä, keisarillisia juhlavaatteita. Pyramidin alimmilla portailla oli vaskisia veistoksia, niiden yläpuolella, kuin moninkertaisena haaveellisena katafalkkina, tauluja, ruoka-astioita, juomamaljoja, kultaisia ja hopeisia koruja, korkokuvia, soittimia... Ruumiin pääpuolessa lepattivat soihdut. Kuorot valittivat ja huilut soivat. Laaja puisto oli täynnä ihmisiä, he tuijottivat ahnain silmin rovion huipulle, viedäkseen muistona tulevaisuuteen välähdyksen pyhistä kasvoista, ennen kuin savu kokonaan hautaisi ne.

Papit vihkivät kuolleen Manalan jumalille. Hänen silmilleen, jotka olivat nähneet rajallisesti, hänen kielelleen, joka oli lausunut ihmispuheen sidottuja sanoja, ja hänen kapeille kuihtuneille käsilleen, joita oli kahlinnut ihmistekojen epätäydellisyys, manattiin rajatonta, sitomatonta, täydellistä rauhaa. Katsojat näkivät Juppiterin pappien hitaasti liikehtivän rovion ympärillä... Oli alkanut pimentyä, mutta silloin tällöin heidän vaippansa välähtivät salamyhkäisesti ja heidän otsanauhansa hehkuivat. Vihdoin ensimmäiset sähisevät myrttisoihdut lensivät neljältä eri taholta rovioon.

Kreikkalaisten kaksoispillien sävel huojui ja valitti, siihen sekaantui palavan santelipuun rätinä. Raskaista voidelippaista, joissa oli aloeta ja keltaista ambraa, kaneeliöljyä, myskiä, myrobalania ja mirhamia, pölähteli tuoksuvia sinisiä pilviä. Hyvin hitaasti rupesi pinottujen tavaroiden alta leviämään punaista hehkua, raskas hulmuileva savu painui maata kohti, nousi, kiemurteli patsasmaisesti ylöspäin... Rovioon kahlehdittu kotka päästi vihlovan tuskankirkunan. Sen siivet läiskähtelivät, se tempoi vitjojaan, kunnes niiden liitokset äkkiä katkesivat ja lintu kohosi nopeasti kaarrellen lentoon. Ohuessa tulihämyssä näkyi hetken aikaa paareilla makaava imperator, hänen suoraksi oikaistu ruumiinsa ja tuijottavat kasvot, joille lankesi hypähtelevien liekkien kajoa.

Viiden, kuuden vuosikymmenen muistot verhosivat Octavianus Augustusta tänä iltana kuin puku. Pimeässä puistossa kiilsi lukemattomia silmäpareja, katseet tähtäsivät jäykästi ylöspäin rovioon. Surupukuisten senaattorien, ritarien, kvestorien, kuruulisen maistraatin herrojen ja aedilien takana kalahtivat silloin tällöin pretoriaanien peitset; kansa tungeksi joka taholta vyöryvänä sorisevana mustana tulvana. Katsojat eivät voineet ajatella keisaria Roomasta erillään eikä Roomaa hänestä erillään, sillä hän oli hallinnut niin kauan, että vain kaikkein vanhimmat muistelivat varhaisempia aikoja. Hyvin kauan sitten, nuoruudessaan, hän oli seisonut tällä samalla kentällä Bellonan temppelin lähellä ylimmäisen papin virkapuvussa ja keltaisissa hiuksissaan hopeanauhoja; hän astui askeleen, jännitti käsivarttaan ja viskasi keihään merkiksi sodan alkamisesta Egyptin kuningatarta vastaan. Kuoltuaan hän oli palannut samalle paikalle, josta hän kerran nuorukaisena astui suurten voittajien tielle. Valtakunta oli hänen hoidossaan suunnattomasti vaurastunut; hän oli laajentanut sitä kaikkiin ilmansuuntiin, oli perustanut Imperiumin, joka käsitti koko hallitsemisen arvoisen osan maailmaa. Tosin Rooma oli jo ennen häntä taistellut itselleen alueita sekä Idässä että Lännessä. Nuorena triumvirina, jakaessaan Brindisissa valtaa Antoniuksen ja Lepiduksen kanssa, hän oli voinut ottaa kuin tarjottimelta Illyrian ja Dalmatian, ja nuo toiset kaksi hallitsivat silloin Makedoniaa, Kreikkaa, Bithyniaa, Vähää-Aasiaa, Kyreneä ja Kyrenen länsipuolista Afrikkaa. Mutta kaikki tuo oli ollut vain vaatimatonta alkua siihen täydelliseen mahtiin verrattuna, jonka hän oli antanut valtakunnalle. Ja nyt hän luopui vallasta ja maineesta kuoron laulaessa pyhää hymniä.

Jokainen palavista hautajaisesineistä herätti näkyjä monen vuoden takaa. Kansa muisteli Actiumin ja Philippin taisteluja, palautti mieleensä voitonjuhlan, jossa Kleopatran kuvaaja hänen lapsiaan kuljetettiin Via Sacraa pitkin, tai ylimmäisen papin ensimmäisen uhrin Capitoliumilla, tai Espanjan, Germanian, Tonavan rajasodat... Heidän joukossaan oli veteraaneja, jotka olivat olleet hänen mukanaan Leucas-saaren luona noina syyskesän päivinä, jolloin Marcus Antonius oli kavalasti jättänyt oman laivastonsa ja lähtenyt seuraamaan Kleopatran pakenevaa kaleeria. He ajattelivat kuuttakymmentä egyptiläistä monisoutua, näkivät niiden keulakuvien sukeltavan esiin sumusta, kuulivat myrskyn kohinan ja vaskella lujitettujen kokkapuiden kuivan, rätisevän särkymisen... Heidän ryppyiset kasvonsa olivat jäykästi kääntyneet kuolinrovioon päin. Silmät uiskentelivat vetisessä itkunsumussa, he eivät oikein voineet nähdä mitään kyyneliltään. Vieläkin heidän muistoistaan pyrki esille monenlaisia kaikuja, kilpien kumahtelua, rummutusta, voittovaunujen pyörien ääntä –

Rovion palo kiihtyi. Nopeasti pimenevä elokuun ilta lisäsi näiden hautajaisten synkkää komeutta, ja valo puolestaan oli vain äärettömän yön tehostusta. Tulen hengitys kohotti tuon tuostakin ilmoille seittimäisiksi palaneita mustia harsoja, jotka leijailivat ylöspäin kuin juhlapukujen sielut. Keisarin ruumista oli enää mahdotonta nähdä savulta. Mutta jokainen ajatteli yhä häntä, kertasi mielessään neljänkymmenen rauhan vuoden tapahtumia. Kaikki toiset valloittajat, miten suuria he olivatkin, Mariuksesta Pompeiukseen ja Julius Caesariin, niittivät sitä mitä kylvivät, sotaa. Mutta tämä ruhtinas, joka alkoi niin julmilla verilöylyillä, oli lopulta korjannut vain rauhan, hyvien olojen, mukavien ja turvallisten aikojen makeaa valkoista vehnää. Liekit humisivat. Savuiseen valoon kohosi tekojen haamuja, viljalaivoja, siirtokuntia, kaupunkeja, valtateitä, vesijohtoja, palatseja, temppeleitä... Kaukana Via Appialla ja Ostian tiellä, Soloniuksen kentillä, Albanovuorilla nähtiin polttohautajaisten läikkyvä punainen loimo.

Mutta hyvin ylhäällä rovion huipulla lepäsi pieni kuihtunut mies, selkä kunniaan ja mammonaan päin, tummankeltaiset laihat kasvot taivasta kohti. Valkoiset kädet oli painettu vastakkain. Oikean käden sormessa, hiukan nivelen alapuolella, himmeni ja hävisi nopeasti intialaisen sinettisormuksen, Maan sormuksen jälki.

2.

Tieto yksinvaltiaan kuolemasta levisi valtakunnan kaikille puolille. Se saavutti etäisimmät kohdat roomalaisessa Galliassa, kierteli kukistetun Espanjan vartiotulilla, kulki pitkin Tonavaa Pannonian ja Dalmatian maakunnista pohjoisrajan kaikkiin siirtokuntiin. Siitä puhuttiin veroa maksavissa provinsseissa ja nöyryytetyissä suojelusvaltioissa, jotka voihkivat sotilasliiton ikeen alla.

Miten moni pieni kansa oli ennen Rooman nousua nähnyt tulevaisuutensa suurena ja puhtaana! Kansallisen uskon kirkkaina liekkeinä, vapauden palavina soihtuina heidän piti valaista pahaa maailmaa. Mutta tuo ahnas, röyhkeä suurvalta oli tullut ja sen kirotut kotkankuvat kummittelivat nyt heidän riistetyissä, kiusatuissa kaupungeissaan. Sieltä tulvi yhä uudistuvina hyökyaaltoina levottomuuden ja ahdistuksen meri näiden pienten kansojen keskuuteen, jotta niiden kansallinen voima kuluisi niinkuin kivi veden sitä kalvaessa. Nyt, kun kaikkialla puhuttiin vain hallitsijan vaihdoksesta, itämaat vaipuivat murehtimaan menneitä vapaita aikoja. Oli yhdentekevää, kuka nyt hallitsisi. Luultavasti joku komennonhaluinen, hampaisiin asti aseistautunut Mars, joka tahtoi vain sotaa, ja hänen kullanhimoinen vuodekumppaninsa. Ryysyihin ja bumusseihin kätketyt veitset olivat tehottomia. Vaikka Idän temppeleissä rukoiltiinkin pitkämielisiä jumalia, että he viimeinkin puuttuisivat suurpolitiikkaan, valta jäi Rooman maaherroille ja miehitysjoukoille.

Punaisen Meren rannalla vanhan karavaanitien varrella paloivat risuista kerätyt nuotiot ja hiilillä kärisi kilpikonnan munia. Kalastajat tummansinisine lannevaatteineen, metallirenkaat korvissaan, kyyröttivät tulen ääressä. He kuuntelivat tuulen suhinaa erämaassa, kaukaista rummutusta ja lähelle leiriytyneiden kauppiaiden puhetta. Kauppiaat ostivat heiltä hiukan merikrapuja ja krek-linnun munia illalliseksi – heillä oli hulmuavat viitat hienoimmasta pellavasta ja musliinikääreet poskilla. Kun kameelinajajat köyttivät ja päästivät myttyjä, kun laatikoita, lippaita ja kangaspaaluja purettiin ja tulen valoon levitettiin mehiläisten vahalla hangattuja suojavaatteita, joille pudisteltiin kultahietaa, kalastajat tuijottivat ilmeettömästi risujen palamista.

He olivat nähneet monen karavaanin tulevan Lounais-Arabiasta päin tämän meren suuntaan Petran markkinoille, Kuolleen meren eteläpuolelle. Kameeleja kulki päivästä toiseen pohjoista kohti. Niiden kyttyrän kupeilla notkuivat kalliit raskaat kantamukset: paaluittain Egyptin ja Kilikian byssos-kangasta, Itä-Intian pumpulia, läikkyvää kiinalaista puolisilkkiä, mausteita, suitsukkeita ja metallia. Aseelliset kauppiaat seuloivat kultahietaa. He antoivat sen valua sormistaan ja puhuivat käsittämättömiä sanoja Malabarin, Ceylonin, Kiinan rikkauksista. Mutta kalastajilla oli vain himmeä käsitys kaikesta siitä tavaran paljoudesta, joka vyöryi erämaan halki vuodesta toiseen Rooman arkkuihin. He vaikenivat, kuuntelivat rummun matalaa hermostunutta sykähtelyä. Kolmekymmentä vuotta sitten he olivat nähneet metallikypäräisten sotilaiden marssivan erämaan pölyssä ja häviävän vuorten taa, sinne, missä kohosi kuin kullanhimoisiin uniin peittyneenä Ma'ribin pyhä kaupunki ja missä Saban kuninkaat vartioivat tarumaisia kalleuksia. Kun tuo erämaan linnoitus silloin oli torjunut Rooman lähentelyt ja pakottanut ylipäällikön Aelius Galluksen armeijoineen palaamaan tyhjin käsin, nämä autiot tienoot jäivät kalastajien ja rosvojen haltuun. Mutta Lännen suurvalta oli heittänyt varjonsa tänne. Se sai nuotiolla istujat ajattelemaan huolestuneita ajatuksia ja luomaan syrjäkatseita karavaanileiriin, jossa punnittiin matkan saalista.

Kauppiaat laskivat jalokiviä, hankasivat niitä nahkapalasilla, huuhtoivat niitä virtsassa. Rummun sykähtely jatkui. Se tuntui tulevan ympärillä leviävän autiuden haaveellisista, äärettömistä mahdollisuuksista. Se oli kuin hämärän pelon valtimo erämaan ruumiissa. Eikö sama säännötön rummutus kumissut Sinisellä Niilillä pari vuosikymmentä sitten, kun Etiopian silmäpuoli kuningatar Kantake yritti valloittaa Egyptin? Kauppiaat värisivät vain kuvitellessaankin kiiltävänmustia sotalaumoja, heidän soihtujaan, kilpiään ja nenärenkaitaan, heidän myrkytettyjä nuoliaan ja papukaijan sulista tehtyjä päähineitään. Ja miten avuton, heikko olikaan nuotionvalo! He kuuntelivat ja laskivat aarteita.

Siitä saakka kuin Pompeius oli avannut miekallaan Idän aarrelippaat, Roomassa olivat valvoneet ahneuden henget. Ei enää tyydytty hopeatavaroihin, jotka olivat perin harvinaisia tasavallan alkuaikoina, vaan ylimykset tuhlasivat kolmesataa tuhatta sestertiä yhteen ainoaan kultakoristeiseen agaattimaljaan. Makedonian ja Syyrian sodat, uudet provinssit läheisessä Idässä ja Espanjan ja Provencen riisto oli yhden sukupolven aikana puhkaissut monta väylää rikkaudelle. Etiopiasta tuli joka päivä kuninkaallisen nyrpeitä kameeleja kuljettaen ebenpuuta ja norsunhampaita. Persian lahden rannalta Gerrhasta tuotiin Intian ja Babylonin tavaroita Arabian poikki Petran luolakaupunkiin, josta tiet lähtivät Välimeren satamiin. Mitä enemmän tuotiin, sitä suurempi oli saaliinhimo, ja mitä ahnaammaksi Rooma kasvoi, sitä enemmän se kukisti, alisti, nöyryytti maan piiriä. Se pusersi alusmaistaan kultaa kuin mehua sitruunoista.

Punaisen meren rannalla tuo kaikki vaikutti painostavasti, ja karavaanin miehet ponnistivat voimiaan ajatellakseen vain tilikirjoja ja omaa osinkoaan. Intian rikkauksien avaimet olivat tätä nykyä sen suurvallan taskussa, joka oli häikäilemättömästi vallannut kaikki Mesopotamian kauppatiet, kaikki midianilaisten, foinikialaisten, egyptiläisten vanhat karavaanipolut. No niin, mutta piti sopeutua muuttuneeseen tilanteeseen. Kullassa oli naisen sielu, se antautui voittajalle. Miksi hukata lyhyttä elämäänsä tyhmiin ongelmiin! Miehet lisäsivät tuleen kinsteripensaan oksia. Mikäli he saattoivat päättää, Augustus oli suuresti kohottanut velttoja, unisia itämaita. Tämä aasialaisen rikkauden ja länsimaisen yritteliäisyyden avioliitto oli onnistunut yli odotusten, ja siitä syntyi monta elinvoimaista lasta. Syntyivät Nikopoliksen, Berytoksen, Kesarean, Syenen ylelliset kaupungit. Mitä vilkkaammin liikevaihdon valtimo sykki, mitä enemmän kameeleja taivalsi Niilinmaasta Kaksoisvirroille, sitä varmemmin Itä kukoisti. Vanhat kauppatiet, se täytyi myöntää, muuttuivat roomalaisten käsissä oivallisiksi kastelukanaviksi, joita myöten näihin erämaihin vuoti virvoitusta. Ja jos kaikesta tuosta eivät kostuneet vain Antiokian suuret kauppahuoneet, vaan myös hankkijoiden ja välittäjien kukkarot, asioiden laita oli parhain päin. Mutta miten käy nyt, kun Jumalallinen on kuollut, kun kuiva perustuslaillinen Tiberius Claudius ilmeisesti kiipeää valtaan? Kukaties koko loisto loppuu. Luetaan lakeja säädetään ediktejä, joissa kaikkien näiden kimmeltävien kultavirtojen eteen pannaan ankara telki.

Punaisen meren hiljaisuudesta kumisi yhä rummun yksitoikkoinen tunk, tu-ku-tu-tunk, tu-ku-tunk... Krek-linnun munat rätisivät. Liekki lepatti, laihat suklaanruskeat kasvot olivat täynnä huolestuneita ryppyjä.

Koko tunnetussa maailmassa ei ollut polkua eikä tienristiä, missä Rooman varjo ei olisi tänä iltapäivänä vieraillut. Se kiusasi viittoihin kääriytyneitä vaeltajia Syyriassa Bereasta Antiokiaan johtavalla tiellä. Vuorenseinämien hehku, valon tomuinen väike kallioissa ikäänkuin pakotti heidän aistejaan avautumaan syvemmäs ja kauemmas kuin koskaan... Eikö näkymätön ilmaissut itseään näkyvissä muodoissa! Aina oli Jumalatar ruumistunut noissa kukkuloissa, jotka kohosivat uhmaten, kuin epätoivon vallassa kuumaan sinipunaiseen paisteeseen... Suuren Synnyttäjän ruumis oli heidän edessään. Se ulottui idästä länteen, Orontes-virta oli hänen valtimonsa, kotkat pesivät hänen hiuksissaan, neitseelliset vuoret olivat hänen rintojaan. Maan veri, liha ja iho oli häväisty. Miehet kohottivat kasvonsa taivasta kohti. He näkivät valosumun keskellä Kasion-vuoren keilamaisen huipun; sieltä kohoili roomalaisen alttarin savua, se painui veltosti alas laaksoihin. Se ahdisti hengitystä kuin noitavoiteiden haju. He koskettivat kämmenpohjallaan kirsikanpunaista päähinettään, suutelivat sormiaan.

Jo vuosikymmeniä sitten Pompeius oli kukistanut Syyrian itsenäisyyden. Brutuksen ja Cassiuksen sotamiehet olivat isännöineet heidän valkoisissa pyhissä kaupungeissaan; idumealainen kuningas Herodes oli tahrannut maan rakennuttamalla Straton kunnianarvoisen linnan tilalle roomalaismallisen Kesarean. Sen sirkukset, teatterit ja vesijohdot olivat pyhänhäpäisyä ja sen kouluista levisi hellenistinen turmelus. Syyria oli kuin kahleilla kytketty. Maan itärajalla vartioi neljä aseistettua legioonaa, kaikissa kaupungeissa rehentelivät muukalaiset. Jo Augustuksen aikana maaherrat olivat saastuttaneet kotkankuvillaan joka kohdan kallista nääntynyttä maata, ja nyt puuttuisi asioihin kukaties vieläkin tarmokkaampi ruhtinas. Vaeltajat ajattelivat sitä vieraiden käskyläisten sarjaa, joka oli kainnut heitä prokuraattorin palatsista käsin: komennonhaluista Decimus Saxaa, ankaraa Kyreniusta, kullanhaluista Varusta ja heidän palatsikaartiaan.

Mitä lähemmäksi miehet tulivat laaksossa nukkuvaa kaupunkia, sitä polttavampi oli heidän kuoppaisista kasvoistaan hehkuva viha. Kameelien, ratsumiesten, kerjäläisten, paimenten, toivioretkeläisten, porttojen ja mäkättävien vuohilaumojen melu muuttui korvia huumaavaksi. Mutta se oli ilotonta hälinää. Sen johtoon nousivat almunanojien kimeät naukuvat nenä-äänet.

Idän liittovaltioiden palatseissa keisarin kuolema aiheutti paljon huoltaja päänvaivaa ja sai nimellisesti itsenäiset ruhtinaat punomaan hätäisiä juonia. Heidät oli aikoja sitten temmattu tähän hirmuiseen länsimaiseen suurpolitiikkaan! Jos jo Augustuksen eläessä oli manattu häntä kukistamaan sekä taivasta että helvettiä, miten paljon mahdettaisiinkaan kiristellä hampaita hänen kuoltuaan. Sitä ajatteli omassa palatsissaan ylisen Kilikian kuningas Tarcondimodus, jonka isä oli Efesoksessa liittynyt triumviri Antoniuksen joukkoihin ja kuollut eräässä meritaistelussa. Tarcondimodus tiesi saavansa kiittää Augustusta kruunustaan, ja nyt, surusanoman tultua, hän vetäytyi päänsäryn vallassa pimeään makuukammioon ja määräsi poltettavaksi hyvänhajuista khampakia. Sama mielikuva kiusasi Kommagenen kuningasta, nuorta Mithridatesta koillisessa Syyriassa, jonne hänen nimellishallituksensa oli saanut jäädä huojumaan suurpoliittisessa ilmanvedossa, ja Adiabenen kuningasta, joka piti yllä varjohallitusta Ninivestä etelään. Mutta monin verroin suurempaa katkeruutta tunsi Galatian kuninkaan Amyntaan poika, kruunuton ja maaton prinssi. Hänen isänsä oli kuollut Kilikiassa rosvojen silpomana, Divus Augustus oli temmannut valtakunnan hänen käsistään ja asettanut sen rikkauksien keskelle, pukiksi kaalimaahan, prokuraattori Marcus Lolliuksen. Olipa hallitsijanvaihdos Roomassa millainen tahansa, veroja tulisi, käskyjä tulisi, kruunut pysyisivät kuninkaiden päässä vain muodon vuoksi.

Kaikki aasialainen oveluus ei ollut pystynyt vastustamaan tuota länsimaista ahnasta yritteliäisyyttä, joka saapui heidän kaupunkiensa edustalle katapulttien, ballistain, tulenheittokoneiden ja sotajoukkojen suojassa. Mitä enemmän kultaa, helmiä ja kalliita kiviä, sitä tukalampi tilanne. Eikö jo Marcus Antonius ollut viisikymmentä vuotta sitten pelannut Idän ruhtinailla kuin tamminappuloilla ja jakanut valtaistuimia omasta vaipanpoimustaan, oikun mukaan, Herodekselle ja Amyntaalle ja Dareios Farnakeenpojalle... Ja mikä määrä nöyriä väriseviä vasallikuninkaita oli keräytynyt hänen lippunsa alle Efesokseen peläten että hän muussa tapauksessa murskaa heidät jalkoihinsa kuin kovakuoriaiset! Rooman yksinvaltiaan kuva vainosi ruhtinaita unessa ja valveilla. Se oli epäselvä, ikäänkuin kasvoton näky, sillä oli jonakin hetkenä Antoniuksen muhkeat piirteet tai kuolleen Augustuksen laihat poskipäät tai vielä tuntemattoman tyrannin julma, väijyvä katse –

Omassa linnassaan joutui Galilean, Gileadin ja Perean neljännesruhtinas Herodes Antipas syvän huolestumisen valtaan, kun hän sai kuulla uutisen. Koko hallitusaikansa hän oli tahtonut elää vain rauhassa. Hän vetäytyi palatsin sisähuoneisiin. Hän oli ostanut syyrialaisia tanssijattaria ja parhaimpien hovihankkijoiden näytelähetys esitti parhaillaan taitoaan. Mutta puhvelinnahkaisten tamburiinien naputus vaivasi tetrarkkaa yhtä paljon kuin salien hunajanvärinen valo ja ebenpuunmustat varjot, jotka muodostivat häälyviä poikkijuovia hiilipannuista nousevaan savuun. Hän näki mustia pörröisiä päitä, katsoi notkeita jäseniä ja pyöreitä vatsoja, jotka olivat kuin tummiksi paahtuneita vehnäkakkuja. Soitto kumisi ja kilisi, tyttöjen nilkkarenkaat helskyivät, eunukit seisoivat pylväikössä violeteissa ja sahraminkeltaisissa silkkipuvuissaan. Herodes Antipaan olo oli vaivautunut, aivan kuin hänellä olisi ollut yllään kosteat vaatteet.

Herodes ajatteli Pergamonin ja Bithynian kuninkaita, jotka olivat ajoissa tunteneet palaneen käryä ja testamentanneet maansa Rooman tasavallalle Pydnan taistelun jälkeen, jolloin hellenistinen maailma jo natisi liitoksissaan. Hyvin mielellään hän olisi nyt vetäytynyt syrjään vallasta. Hän melkein toivoi, ettei olisi milloinkaan perinyt kruunua, sillä sen kantaminen oli syössyt hänet, rauhallisen hiljaisen ihmisen, kirjaviin ja perin epävarmoihin valtioseikkailuihin. Hän ajatteli viime vuosien ikäviä sovitteluja, muisti käräjänkäynnit ja Jerusalemin kansanmellakat.

Hikoillen, nauttimatta lainkaan tanssista, neljännesruhtinas tunsi kokonaan sortuvansa oman mitättömyytensä painon alle.

Mikä vastuu! Mikä huoli! Tässä hän istui isänsä Herodes Suuren loistavan kuningaskunnan jäännöksillä, kuunteli paljaiden jalkapohjien läiskettä ja ajatteli valtakuntaansa, joka oli sisäisesti yhtä madonsyömä, kuin hänen isänsä oli ollut ulkonaisesti. Hän koetti keskittää kaikki mietteensä velipuolensa nuoreen vaimoon Herodias Kauniiseen. Ja kesken huoliaan tetrarkka huomasi keksivänsä uusia vietteleviä käänteitä, joilla hän vetäisi yhä lähemmäksi tuon ilkkuvan ja taatelinvärisen kaunottaren. Miten toisenlaista olisi, jos hän voisi kokonaan unohtaa niin Rooman kuin vaimonsa, nabatealaisen prinsessan, Petran kuninkaan Aretaan tyttären, ja vetäytyä Herodiaan kanssa syrjäiseen keidaskaupunkiin. Hän jäi hautomaan tätä ajatusta... Sitten hän päätti huoaten, että tulipa uudeksi keisariksi Tiberius tai joku toinen, hän omistaa hänen nimelleen muutamia kaupunkeja ja muuten pysyy palatsissaan hiljaa kuin myyrä, tekemättä mitään mainitsemisen arvoista, johon Rooman huomio voisi kohdistua.

Mutta lähellä Thebeä egyptiläiset papit saapuivat pitkänä kulkueena vihreät lamput sormissaan Hermonthiksen temppeliin. Siniset öljyliekit valaisivat pylväitä. Niiden korkokuvissa nähtiin maan viimeinen kuningatar, makedonialainen Kleopatra keskustelemassa ihmishahmoisen Ammon Ran kanssa ja jumalat avustamassa taivaallisen lapsen syntymää. Papit katsoivat kuvia ja muistivat Roomaa – sen julmaa suuruutta, sen valtaa, sen kuollutta keisaria. Jo viisikymmentä vuotta sitten kivenveistäjät olivat noihin jäykkiin hahmoihin, noihin liljoihin, käyräsauvoihin ja kruunuihin, kätkeneet todistuksen maan häviöstä. Eikö auringonjumala ollut roomalainen Julius Caesar ja taivaallinen lapsi hänen poikansa Caesarion! Suur-Egyptiä, josta pojan äiti oli uneksinut, ei koskaan syntynyt.

Kuinka paljon selkkauksia, sekavuutta ja tasaista alaspäinmenoa viimeisen puolen vuosisadan aikana... Jo päällikkö Gabiniuksen sotilaat olivat isännöinneet Aleksandriassa ja jättäneet muistoksi itsestään puoliverisiä lapsia. Oli tullut Pompeius, sotkenut kätensä Egyptin asioihin, lyöttänyt rahoihinsa Ptolemaiosten kuninkaallisen ukonnuolen ja kotkan. Caesar liktoreineen ja miehitysjoukkoineen oli tullut, ottanut haltuunsa heidän kuninkaansa palatsin, puhaltanut huvikseen ilmoille kauniita hauraita saippuakuplia Rooman ja Niilinmaan valtioliitosta. Hänen jälkeensä oli seurannut triumviri Antonius, joka kietoi länsimaisella häikäilemättömyydellä Egyptin viimeisen kuningattaren kohtalon epävakaisen onnensa rattaaseen. Ja vihdoin, kun koko maa jo murehti luhistumistaan, saapui mies, joka raahasi faaraoiden tyttären kuvaa voittosaatossaan, murhasi Niilinmaan ainoan todellisen vallanperijän, asetti prefektin, antoi rakentaa nimelleen temppeleitä ja palvoa itseään Ylä- ja Ala-Egyptin valtiaana, Auringon poikana, Ptahin ja Isiksen rakastettuna, kuolemattomana Caesarina. Mitäpä hyödytti, vaikka maa säästyi viimeiseltä häväistykseltä ja jäi elämään näennäisen itsenäisyyden heikolla perustalla, itsepetoksen varassa! Roomalainen prefekti istui oikeutta ja kaitsi maata. Rooman keisari oli Egyptin kuningas; hänen kirottu nimensä jäi hehkumaan temppeleihin kuin tulikirjoitus, vaikka hän itse oli poistunut elävien mailta. Ja nyt tulee hänen seuraajakseen mies, jonka karu jurous on vielä raskaampi taakka kuin vanhan keisarin näennäinen lempeys.

Huilut ja sambukit soivat, mutta papit liikkuivat omissa ajatuksissaan ja lamppujen valo oli kovin synkkää... Oli kestänyt monta vuotta, ennen kuin Egypti alistui itsepetokseen. Vai alistuiko maa? Elämä oli Augustuksen aikana muuttunut keinotekoiseksi näytelmäksi, jossa esitettiin kuuliaisuuden, tyytyväisyyden, hyvän mielialan osia. Oltiin vaiti ja salattiin huoli. Suitsutettiin Divus Caesarin nimelle. Mutta Niili hedelmöitti peltoja anastajaa varten. Vainioita tosin riitti peninkulmittain ja satoja korjattiin kolmesti vuodessa, mutta vero oli ollut raskas; se nousi vuosittain melkein kahteen miljoonaan hehtoon kallista hienoa viljaa.

Kenties kaikki suoritukset olisi tehty keveämmällä sydämellä, ellei jokaiseen ajatukseen olisi hiipinyt surun salaovesta kansallisen suuruuden muisto. Se saapui aavistamatta kuin varas. Se löysi tien kaikkialle maassa, Mareotisjärven laivurien nuotioille ja Pelusionin satamaan, Kissojen kaupungin haudoille ja Theben kehräämöihin. Papit uhrasivat ja suitsuttivat voitolliselle Auringolle, mutta synkkien liljannuppupylväiden takaa nousi näkyjä. He olivat näkevinään viimeisen kuningattarensa Isiksen temppelissä, siinä huoneessa, johon hän oli paennut Octavianuksen sotilaita ja jonka ovien eteen oli kasattu faaraoiden aarteita vitsaksista ja Tohtimista kerätylle roviolle, ruumisarkun viereen. Tai he näkivät Kleopatran makaavan kuolleena vuoteellaan kreikkalaisessa puvussa ja kaikki korut yllään, päässään Ylä- ja Ala-Egyptin kruunu. Hän meni kuolemaan sulat kulmilla, kuninkaallinen käärme otsallaan, voidakseen tervehtiä varjojen maassa vertaisenaan muinaisten hallitsijahuoneiden jäseniä, Amenhotepin ja Thotmeksen ja Ramseksen perheitä...

Pappi, joka kohotti kulttiastiaa otsansa tasalle, ei saanut mielestään tuon makedonialaisen naisen hauraita surullisia kasvoja. Hän luki pyhän tekstin sanat, mutta ääni oli soinnuton, aivan kuin hänen kurkkuaan olisi puristanut sulamaton pala. Pienet kellot kilisivät. Huilunsoittajat nostivat soittimet huulilleen. Suunnattoman suurten mustien basalttijumalien polvet hehkuivat kuin monituhatvuotisen muiston himmeässä valossa.

Kuningas Juban ja kuningatar Kleopatra Selenen linnassa kaukana Mauretaniassa sai nuori Ptolemaios Marokkolainen kuulla sen miehen kuolemasta, joka oli tuhonnut hänen äidinäitinsä ja tappanut hänen sukunsa. Hänet valtasi hetkellinen rajaton riemu. Mutta kun hän seisoi linnan puistossa, jossa fasaanit tepastelivat kuningaspalmujen alla ja jossa vallitsi niin helteinen vihreä hiljaisuus, hän ymmärsi ettei ollut lopultakaan voittanut mitään. Mahdollisuuksien ryhmitys tulevaisuuden pelilaudalla oli jäänyt ennalleen. Ei ilo eikä suru, toivo tai toivottomuus lisääntynyt tuon mahtavan ihmisen kuolemasta. Ja prinssin raskasmieliset silmät yrittivät turhaan tähyillä epävarmaan huomispäivään, jonka kohtalot olivat yhä edelleenkin Rooman miesten käsissä. Hänen kasvoistaan hehkui sokea murhe. Hän meni hyvin hiljaa, mietteissään palatsiin, kulki kaikuvien salien läpi, joiden ovilla mustaihoiset vartijat seisoivat välkkyvät peitset tanassa.

Tyhjässä kirjastohuoneessa, moniväristen ikkunoiden viistojen valonsäteiden koskettamana, hehkui kalkkiseinään maalattu naisen muotokuva. Se esitti kuningatar Kleopatra Seleneä. Prinssi jäi tuijottamaan sen kasvoja. Hän etsi äidin piirteistä pahojen päivien jälkiä, näki nuorekkaan kauneuden muiston ruskeissa silmissä ja kreikkalaisessa nenässä, tutki, eritteli, uneksi ja kärsi... Hän näki äidin nuorena tyttönä suuren tuntemattoman kaupungin kadulla, näki hänen raahautuvan triumfivaunujen jäljissä ja kuuli rattaiden jyrinän. Mitä merkitsi Juhan kuninkaallinen hovi tuon muiston rinnalla. Miten niukka, laiha lohdutus! Prinssi katsoi valon epätasaista väikettä, mutta se muuttui aivan sumuiseksi hänen kosteissa silmissään. Hän penkoi hermostuneesti papyruksia, hän sulki ja avasi kirjoja, kunnes hänen käteensä osui vanha kulunut Sofokleen jäljennös.

Hän luki siitä puoliavoimin huulin, poskilla kyynelet: "Hänestä, joka kerran astuu tyrannin ovesta, tulee orja, vaikka hän olisi siihen asti ollut vapaa..."

3.

Reinin roomalaisten sotajoukkojen ylipäällikkö Germanicus oli matkalla Lyoniin. Hän istui valkoisen ratsun selässä vähentämättömissä varuksissaan, yllään helakanpunainen kultaompeleinen paludamentum. Liktorit vitsakirveineen, virkaistuin, sella curulis, tulivat jäljissä. Hänen suuret hyväntahtoiset kasvonsa olivat väsyneet ja huolestuneet. Vähintään yhtä huolestuneet kuin herrojen alipäälliköiden, jotka ratsastivat hänen perässään ja joiden ryppyisistä otsista olisi voinut päätellä, että heille ja vain heille lankesi sodankäynnin vastuu.

Armeija samosi hitaasti Rhône'in länsirantaa. Emissaareja oli lähetetty tiedustelemaan maastoa; ratsastavat patrullit olivat saaneet määräyksen etsiä leiripaikkaa, johon yövyttäisiin. Jo nyt oli ylhäällä taivaankuvussa tumma kajo, joka ennusti pimenemistä... Veden tasainen ääni sulautui marssivien sotajoukkojen ääniin. Ylipäällikköä seurasivat augurit pyhine nauhoineen, esikunta kimaltelevassa komeudessaan, jota viistot valonsäteet lisäsivät. Heidän jäljissään tuli ratsuväki ja liittolaisten kevytaseiset apujoukot soikionmuotoiset kilvet käsivarrellaan, keveät nahkakypärät kallellaan. Puolentoista metrin mittaiset ohutkärkiset heittokeihäät nousivat ja laskivat ratsastuksen tahtiin; ne näyttivät neuloilta, jotka ompelevat näkymätöntä kangasta. Tuli baleaarilaisia linkoojia villahihnaiset lingot kupeellaan, tuli gallialaista jalkaväkeä pitkine sileine miekkoineen ja kantaen hyvin kapeita kilpiä. Heidän jäljissään taivalsivat kreetalaiset jousimiehet, vyötäisillään viini, johon oli ahdettu kolmattakymmentä ruoko- ja saarninuolta, ranteissa kipinöivät metallisuojukset, punaiset myssyt takaraivolla.

Koska ei pelätty hyökkäystä, Germanicus oli järjestänyt koko pääjoukon yhdeksi ryhmärivistöksi. Jokaista kenturioittain marssivaa legioonaa seurasi sen kuormasto. Sotilaiden nyöritetyt saappaat olivat saven ja mudan sotkemat, ja mitä enemmän he kahlasivat Rhone'in lietemaassa, sitä raskaampi oli marssi. Leuto tuuli henkäili heidän kasvojaan vasten. Heidän selässään oli kolmekymmentä kiloa matkataakkaa, jota he olivat tämän marssin aikana saaneet kantaa teräväksi veistettyjen vallipaalujen päissä olkapään varassa. Sahat, lapiot ja kirveet kalskuivat, vuotaan käärityt ruoka- ja keittoastiat tuntuivat lyijystä tehdyiltä. Paalun päässä huojahteli muonasäkki, jonka jokainen heilahdus hankasi olkaa villaisen ihotakin läpi... Vankkurit jyrisivät. Säkit pullottivat jauhamattomista vehnänjyvistä, ohraa ja vihreää rehua vyöryi kuormittain, muulit astuivat käymäjalkaa ja niiden jokaisella kavionpolkaisulla liejuinen maa loksahti yksitoikkoisesti.

Ja tästä suunnattoman pitkästä, kiemurtelevasta virrasta kohosi kuin tulvan huojuttamina epävakaisesti liikkuvia standaareja. Niitä kannettiin sadanpäämiesten jäljissä. Punaiset, orvokinsiniset ja vihreät sotaliput pyyhkivät joka askeleella kentuurioiden kypäräntöyhtöjä. Pitkien tankojen nenissä lepattivat neliömäiset viirit, joihin oli ommeltu legioonan järjestysnumero ja kunnianimi: Salamoiva, Raateleva, Leivonen, Ukkosenjyrinä; ne julistivat pelkällä väikkeellään lähestyvän joukon suurta voimaa ja mainetta. Päälliköt, joiden kypäreistä riippui hopeanauhoja, kääntyivät tuon tuosta omia osastojaan kohti ja karjuivat komentosanoja. Mutta heidän äänensä oli käheä väsymyksestä. Vesi solisi uomassaan, kärpäset survoivat hyvin matalalla tiheinä pilvinä ja istuivat kuormajuhtien lautasille... Kreetalaiset kiroilivat itsekseen näiden päivämarssien tapauksetonta tylsyyttä.

Armeija seurasi joen rantajuovaa vain heikosti mutkitellen. Näytti kuin Rhône'in laakso olisi peittynyt tulvaan, mutta tämä etelästä tuleva hyöky ei kohissut niinkuin vesi; se kumisi, jyrisi ja helisi, ja melusta saattoi erottaa jatkuvan tahdikkaan tärähtelyn, tuhansien jalkaparien tasaiset polkaisut.

Maalaiset vilja-aumojensa ääressä nojasivat tadikkoon ja kuuntelivat. Rooman ukkonen! Yksin virtakin oli tullut orjuutetuksi, sillä sen väylää pitkin oli viime vuosina kulkenut monta pohjoisesta palaavaa sotalauttaa. Näillä seuduin oli nähty katapultteja, ballistoja ja tuhoisia scorpio-koneita, joiden kaarevat, vitsaksista punotut pyrstöt ampuivat myrkkynuolia. Niitä oli solunut myötävirtaan. Mutta nyt oli jylinä voimakkaampi kuin koskaan...

Sumuiseen etäisyyteen piirtyi torneja, jotka vyöryivät lähemmäksi ja näkyivät viimein koko nelinkertaisessa korkeudessaan kaikkine parvekkeineen ja ampumasuojineen. Tuli suunnattomia muurinmurtajia, joiden metalliset pässinpäät puskivat pilviä. Tuli kolmen pyörän päällä rämiseviä suojaseinämiä, joiden turviin piiloutui taistelun hetkellä jousimiehiä. Niitä seurasivat rattaille nostetut kaksitaitteiset hyökkäyskatokset, joita oli lujitettu laudoilla ja punoksilla ja joiden pajunvitsoista punotut seinät putosivat alaspäin kuin laskuluukut. Taivaan ranta purki vinttureita, nostojunttia ja notkuvia sirppipäisiä salkoja, vyörytti näkyviin hyökkäysvajoja, musculuksia, joissa kuljetettiin rakennusaineita ja vahvoja viistokattoisia rynnäkkösuojuksia. Vihdoin ilmestyivät kahdeksantuhannen kilon painoiset kivenheittäjäkoneet ja yhden jännekimpun varassa toimivat jättiläisjouset, onagerit, jotka saivat maan kumisemaan kuin rummun. Ne näyttivät valtavan suurilta hyönteisiltä kuvastuessaan taivasta vasten. Viistossa iltavalossa niistä lankesi maksanvärisiä varjoja kauas tasangolle, ja niiden outo metallinen jyrinä tuntui kohoavan ylös taivaaseen. Alhaalla riippuvat punaiset pilvet vastasivat...

Armeija matoi alhaalla varjossa kuin musta kiemurteleva tuhatjalkainen. Valoon kohosivat enää vain peitset, standaarit, sotaliput ja kyyhkysen kokoiset vaskiset kotkankuvat, joita leijonan taljaan pukeutuneet aquiliferit kantoivat; niiden levitetyt siivet salamoivat ja sädehtivät. Ratsastava esikunta hävisi sumuun. Ylipäällikkö tulipunaisessa vaipassaan ja hänen valkoinen ratsunsa oli aikoja sitten kadonnut. Mutta kaikki, mitä Roomasta oli ajateltu vuosien vieriessä Lyonin Gallian pelloilla, kaikki, mitä oli pelätty, kuunneltu ja etukäteen eletty hämärän epätoivon syvyydessä, keskittyi noihin vyöryviin kummituskoneisiin. Niitä riitti. Uhkaava jyrinä ja tunteettomista ihmisaivoista lähtevän hävityksen ikivanha kammo seurasi niitä.

Germanicus näki sinimekkoisten maalaisten, segusiavien seuraavan sotaväen marssia. Mutta hän ei ajatellut heitä. Muhkean roomalaispään sisässä ei tänään vallinnut tavanomainen hyvä järjestys... Kun sanantuoja oli kiidättänyt tiedon keisarin kuolemasta, ylipäällikkö oli joka vaistollaan tuntenut, että pahojen aikojen vuoro oli tullut. Ja mitä enemmän mahdollisuuksia seuloi – Balkanin leirillä vaadittiin kurin lieventämistä ja ruoka-annosten lisäämistä, Mainzissa oli sisäistä napinaa. Tosin kaikkialla toteltiin häntä, mutta tuskin hän esikuntineen oli ratsastanut kuulonmatkan päähän leireistä, kun levottomuudet taas alkoivat.

Hänen olisi pitänyt olla hiukan siellä ja hiukan täällä, hänen olisi pitänyt syntyä satasilmäisenä Arguksena, joka näkee sekä eteen että taakse ja sivulleen. Nyt häntä vaivasi hirmuinen epäilys, että kun keisarin testamentti avataan senaatissa, sotaväen perintöosuus ei tyydytä edes kurjinta muulinhoitajaa. Ja se merkitsee kapinaa! Hänet lähetetään kukistamaan omia legiooniaan, vastuu on auttamattomasti hänen hartioillaan. Ja taas saavat ruoskat tanssia ja veri virrata, joko Balkanilla tai Reinillä, yhdentekevää missä.

Pystysuora ajatusryppy hänen silmäkulmiensa välissä syveni... Tällä hetkellä hän näki itsensä ikäänkuin ulkoapäin, Rooman mukavista palatseista käsin, joissa ei tiedetty ja tuskin tahdotuinkaan tietää mitään hänen huolistaan. Jonkinlaisen säälin vallassa hän ajatteli perhettään, jonka kohtalo oli niin kiinteästi kytketty hänen kohtaloonsa. Kaikilla sotataipaleilla häntä oli aina seurannut leiristä toiseen se lempeä, tarmokas nainen, jonka kanssa hän tasan kaksitoista vuotta sitten astui yhteisen morsiuskatoksen alle: Agrippina, keisarivainajan tyttärentytär. Kenties vaimo oli perinyt isältään Actiumin sankarilta Marcus Agrippalta tuon harvinaisen kyvyn kestää hymyillen vaikeuksia; kevytmieliseen äitiinsä Juliaan hän ei ainakaan tullut... Hänen silmänsä olivat aina niin suuret ja tyynet, ja hänen valkoiset kätensä niin ihastuttavan vakavat, kun hän taistelun aikana liikkui esikunnan teltassa keittämässä kuumaa vettä vaskikasareissa haavoittuneita varten.

Punainen iltarusko puiden latvoissa sai Germanicuksen muistelemaan vaimonsa mahonginväristä tukkaa. Hän joudutti vaistomaisesti ratsun askelia. Viisas, hyvä elämänkumppani.

Hedelmällinen kuin itse maa. Jos kaikki lapset eläisivät, hän ei vaihtaisi rikkauttaan Intian aarteisiin! Mutta kaksi heistä oli kuollut jo aivan pieninä, kolmas oli ollut kaunis poika, ja kun hänetkin kätkettiin Claudiusten suvun holviin Capitoliumilla, vanha keisari oli halunnut vuoteensa viereen pojan kullatun veistokuvan, jota hän ei koskaan väsynyt ihailemaan... Ylipäällikkö kiitti jumalia niistä, jotka olivat jääneet jäljelle: nuoresta Nerosta, vilkkaasta Drusilluksesta, Drusillasta, josta uhkasi kehittyä hyvin oikullinen kaunotar, ja vielä pienestä Gaius Caligulasta, perheen lempipojasta.

Taivas oli alkanut pimentyä. Kaukana lännessä levisi punaisia valojuovia; näytti kuin ne olisivat kuvastuneet palavista segusiavien kylistä. Ylipäällikkö kiristi suitsia, – hänen isokokoinen voimakas vartensa notkui ratsastuksen tahtiin. Sotakoneiden jyrinä kävi kosteassa iltailmassa omituisen kumeaksi – se oli nyt kuin etäistä, yhtämittaista ukkosta. Mutta Germanicus oli vaipunut miettimään omaa osaansa, ja sulamaton pala jossakin kurkkutorvessa ei ottanut hellitäkseen. Kunnianauhoja ja triumfeja hänen jäljissään ei juuri kasvanut; hänen alipäälliköiltään vaadittiin pitkiä uhrausten vuosia, ennen kuin heidän niinillään oli mitään kaikua pääkaupungissa, jos silloinkaan... Hänen kvestorinsa ja legaattinsa Silius, Gajus Antius, Aulus Caecina päivettyneine kasvoineen, Publius Vitellius ja Antejus eivät juuri sopineet hovielämään. Hän kuvitteli senaattia ja kuruulista maistraattia seisomassa kaikkein hienoimmissa puvuissaan Marsin kentällä kuolinrovion luona. Marsin kentällä! Hän totesi huvittuneena, että hänen ajatuksissaan Marsin kenttään liittyi vain sodan mielikuvia, muistoja, jotka toivat mieleen hevosten ja saappaiden ja hien hajun. Miten monessa kutsunnassa ja joukkojen katselmuksessa hän oli jo ollut läsnä, siellä, Bellonan temppelin edessä! Neljäkolmatta sotatribuunia suoritti nimenhuudon. Ratsumiehille näytettiin punaista lippua, jalkaväelle vihreää. Kömpelöt nahkapojat seisoivat jäykkinä riveinä ja karjuivat lippuvalan jokaisen lauseen jälkeen: Idem in me, "samoin minuun nähden..." Tuo touhu, huuto ja terävät komentosanat olivat vähitellen tulleet osaksi hänen omaa elämäänsä. Marsseja, taisteluita ja päiväkäskyjä... Germanicus sormeili miekan hankkilusta ja kiristi suitsia. Mutta miten käy, jos hän tekeekin pikaisen päätöksen ja lähtee Roomaan, nyt, kun asiain tila on perin pohjin muuttunut? Entäpä jos...! – Ratsu päästi hermostuneen hirnunnan.

Oli päivän selvää, että hänet tahdottiin kokonaan upottaa tähän vastuunalaiseen puuhaan, joka pidätti hänet niin kirotun kaukana pääkaupungista. Juuri nyt, kun senaatin valitsijamiehet etsivät kruununperijää...! Hän tiesi, että mahdollisuus oli käden ulottuvilla. Tarvitsi vain tarttua. Ja se merkitsisi, että hänen tarmokas Agrippinansa, hänen herrattarensa ja dominansa, joka ei ollut moneen kuukauteen nukkunut kunnollisessa vuoteessa, eräänä aamuna heräisi keisarinnana. Agrippina oli synnyttänyt monta lasta, mutta hän saisi synnyttää heitä loppumattomasti. Prinssejä ja prinsessoja tuleville polville. Entäpä jos... – Germanicus kiihtyi siinä määrin, että lähellä ratsastavat upseerit kummastuivat hänen hehkuvaa katsettaan. Nyt, nyt hän on lähellä valtaa, nyt on keisarin sormus ojennettuna tarjottimella! Ja olihan hän, Reinin sankari, monin verroin suositumpi kuin Tiberius Claudius, jolle leskikeisarinna tietenkin oli juonitellut miesvainajansa suosituksen, mutta jonka synkkää ilmettä senaatti jo etukäteen pelkäsi.

Ei, vielä ei ratkaisua ollut tapahtunut. Tiesihän hän, että niin kauan kuin hän pysyttelee poissa pääkaupungista, hänet unohdetaan pelistä. Mutta annas että hän näyttäytyy, että hän tulee ja hurmaa ja kiihottaa kansan puolelleen! Silloin on yhdellä ainoalla iskulla lyöty tulevaisuuteen leveä kirkas valtatie; sopii vain astua sille. Hän muisti äkkiä vanhan sitkeän kadehtijansa ja parjaajansa Gnaeus Pison, entisen Espanjan maaherran, joka oli Augustuksen valtuuksien nojalla nylkenyt maakuntaa enemmän kuin hänen edeltäjänsä yhteensä. Mikä ilo nähdä hänet perin pohjin nolattuna! Tuo mies oli Espanjasta palattuaan levittänyt ilkeämielisiä huhupuheita Agrippinan raskaudesta, Agrippinan, johon ei voinut langeta syytöksen varjoakaan. Ja mitä häneen, Germanicukseen tuli, hänen leiritapansa, hänen suorasukainen käytöksensä ja ennen kaikkea se seikka, että hän ei milloinkaan lyönyt laimin jumalille ja penaateille tulevia uhreja tai oraakkelikyselyitä, olivat alinomaa Pison hampaissa. Oli totta, että Reinin legioonien ylipäällikkö poltti kynttilää teltassaan pahoina öinä karkottaakseen aaveita. Sekin oli totta, että hän oli sanonut tahtovansa tiedustaa Memfiin Apis-härältä tulevaisuuttaan. Mutta kuka suitsutti, sekoitti noidanjuomia ja juoksi poppamiesten luona ahkerammin kuin Pison oma vaimo maaherratar Pianoina! Sen naisen rinnalla jäivät varjoon kaikki velhot ja sibyllat. Augustuksen aikana oli pidetty paljon melua sotkuisesta oikeusjutusta, jossa Cassius Severus syytti Gajus Noniusta myrkynsekoittamisesta ja sadankolmenkymmenen ihmisen murhasta. Mutta jos Pison vaimon pulverit ja yrtit ja liuokset tuotaisiin päivänvaloon...! No niin, keittäköön Pianoina rohtojaan, ja puhukoon maaherra pahaa Gallian sotaretkistä. Reinin ylipäällikkö ei ole hänen likavesiensä ulottuvilla, ja jos olisikin, ne eivät paljoakaan tahraisi hänen panssariaan.

Ratsun kavionpolkaisut vaivuttivat Germanicusta noihin epämääräisiin unelmiin, jotka olivat pettäneet ja kalvaneet hänen mieltään viimeksi kuluneina tunteina. Vain sotiensa muistot hän jättäisi jälkimaailmalle, ellei ratkaisua nyt tapahtuisi. Tosin kaikessa tähänastisessakin oli paljon, mistä voi hyvällä omallatunnolla ylpeillä, minkä voi komealla eleellä ojentaa tuleviin aikoihin, lastenlapsille. Hän ei totisesti häpäissyt Rooman ylipäälliköiden punaista paludamentumia! Kun kysyttiin strategista laskupäätä, silloin hän oli mies paikallaan, ja kun vaadittiin kuumaverisen urheuden ja kylmäpäisen harkinnan oikeata sekoitusta, josta hyvä sodankävijä tunnetaan, silloin hän osoitti kykynsä. Menköön Piso vaimoineen yliselle Reinille ja tiedustelkoon, mihin hän pystyi... Mutta tämä tällainen...

Leirit, seitsentuntiset päivämatkat, iustum iterit, yöt kylmissä teltoissa, komennusäänet ja liktorien vitsakirveet –! Hän ajatteli jälleen Agrippinaa ja vanhinta poikaansa Neroa, ja hänestä tuntui, että jo perheen edun vuoksi on pantava peliin korkein heitto. Hyvä. Hän tekee päätöksen ja ratsastaa Roomaan. Mutta kuka hoitaa Balkanin ja Reinin asiat?

Hän häilyi kahden vaiheilla. Kruunu tanssi hänen silmissään ylös ja alas ratsastuksen tahtiin. Tosin hän tunsi halua tarttua siihen nyt, kun kaikki olisi niin yksinkertaisen kirkasta ja onnen jumalatar vain pysähtyi odottamaan, mitä hän tekee –. Mutta jos hän oli vastuussa Mainzin ja Dalmatian ja alisen Reinin asioista, miten monin verroin raskaampaa olisi kantaa koko valtakunnan kuormaa. Eihän sitä paitsi ollut lainkaan varmaa, heräisikö keisarinna Agrippina yhtä onnellisena kuin ylipäällikön rouva Agrippina! Ei, niin viisasta, älykästä ja niin härkäpäisen vaatimatonta naista sellainen osa ei miellyttäisi. Germanicus muisteli poikiaan, Neroa, Drusillusta ja pikku Caligulaa, eikä hän tänä hetkenä oikein tiennyt, pitikö isän toivottaa lapsilleen hiljaisuutta vai maineen humua. Sodassa oli yksinkertaisin ratkaisu aina parhain. Vihollinen ei osannut sitä odottaa. Mutta tavallisessa elämässä, ja varsinkin, kun on syntynyt lähelle valtaistuinta...?

4.

Viestinviejät, jotka ylipäällikkö oli lähettänyt edeltä Lyoniin, tulivat tuohon aikaan perille. He lähestyivät kaupungin porttia juuri kun ensimmäisen vartiokohortin mies, syyrialainen Luukas, seisoi takimmaisen pääportin, Porta decumanan edustalla imeskellen mietteissään oljenkortta ja seuraten katseellaan pohjoisesta tulevia suuria lintuja.

Kotkat! Ne lensivät myötätuuleen kaupunkia kohti, hyvin ylhäällä, kaikki kymmenen siipisulkaa harallaan kuin sormet.

Joskus ne antoivat siipien läiskähtää kevyttä loistavaa kantavaa elementtiä vasten. Sitten ne kaarsivat sivulle, leijailivat länteen päin teräväkärkiset petolinnun nokat puoliraollaan, päästellen lyhyitä valittavia kirahduksia. Koko kaupunki oli kuin vaipunut tarkkaamaan niitä, tämä vanha vilkas segusiavien kaupunki, jonka konsuli Munatius Plancus oli muodostanut roomalaiseksi siirtolaksi. Sen monet vallinsarvet, sillat, paalutukset, tallit ja sairaalat törröttivät tuiman vakavina Rhone'in kalpenevassa iltaruskossa. Luukas näki lintujen vähitellen yhtyvän hopeanvihreään hämärään, jossa kuun epäsäännöllinen kylki alkoi palaa.

Syyrialainen mietti, olivatko epulones-papit tai augurit huomanneet kotkat. Mutta heitä ei näkynyt. He olivat kaikki kokoontuneet Valtion ja Augustuksen polttoalttarin luo, joka vielä kuumotti iltavalossa suuren torin keskellä ja näytti valkoisine korkokuvineen ylpeästi tehostavan sitä seikkaa, että se oli ensimmäinen Roomalle pystytetty alttari eurooppalaisissa alusmaissa. Syyrialainen vartiomies nojaili porttiin. Hän seisoi kuin vaskeen valettuna vihervän, pian tummuvan valon kajossa. Sumua nousi. Siihen sekoittui roomalaisen leirin haju, jossa on hikoilevien jalkojen ja parkitsemattoman nahan sekä pien, höylätyn puun ja saapasrasvan kirpeitä eritteitä.

Jonkinlaisen hämyisen mutta suurpiirteisen selvänäkö isyyden vallassa Luukas kykeni tajuamaan tämän pienen maailman, johon hän itsekin kuului. Aluksi hän oli ollut oivallinen speculator, vakoilija, joka puukkoineen ja nahkalaukkuineen pujotteli pääjoukon edellä Gallian ryteiköissä. Sitten hänet siirrettiin takapään miehiin, vasemman sivustan taistelijoihin. Hän oli tarpeeksi karaistunut ja sitkeä kestääkseen ilman sanottavaa väsymystä kuusi-, jopa kahdeksantuntiset marssit Rhone'in tai Reinin laaksoissa. Liikkuminen oli hyvää, liikkuminen ei ollut niin kurjaa kuin pysähtyminen paikoilleen; tämä talvea varten varustautuva leiri alkoi suorastaan muistuttaa vankilaa. Hän tunsi tuskalla, miten kaukana hän oli kodistaan. Syyrian kuumat kirkkaat seudut –! Hänen ajatuksensa tavoitti rajattomien välimatkojen takaa jotakin hyvin rakasta. Kotona kypsyivät villiviikunat vanhoissa ryhmyisissä puissa, joiden harmaa kaarna oli halkeillutta niinkuin iho hänen isoisänsä naamassa. Ruusunpunaisilla, tomuisilla vuorilla kasvoi kolokvintteja ja orjantappuroita, siellä kohosi kaupunkeja, jotka olivat kuin valkoisesta valosta muovaillut; nämä Lyonin Gallian kaupungit olivat niihin verrattuna vain lokaa ja mutaa. Ja nyt oli elokuu. Aamut muuttuivat täällä yhä kylmemmiksi, syksy oli kulumassa talveen päin –.

Luukas tuijotti metsänrantaan. Hän kuunteli ajatuksissaan virran hiljaista loisketta sillanarkkuja vastaan. Lyon. Ruma ruskea kaupunki oli tuossa hänen takanaan. Sen kuolleet tummat muurinsakarat, sen praetorium, jonka suljettujen seinien sisällä kyllästyneet päälliköt heittivät noppaa, ylipäällikön puheita varten rakennettu suggestum-lava, tribunaalikoroke. Kaikki tuo kohosi mustana, oikullisin muodoin kuun vaaleanvihreään valoon... Ja vaikka syyrialainen ei täältä käsin nähnyt jokaista rakennusta, hän tiesi tarkalleen missä oli kvestorin virasto, missä hevostallit, kuormaston majoituspaikat, valiojoukkojen kasarmit. Kaupunki oli vanhaan koeteltuun tapaan rakennettu rinnemaalle lähelle virtaa. Jokaista legioonaa kohti mitattiin aina leiriä tehtäessä kaksikymmentä hehtaaria maata, alue jaettiin etuleiriin, päämajan sivustoihin, taimmaiseen retenturaan, ympäröitiin valleilla. Ja Lyonin jakoivat suorakulmaisesti toisiaan leikkaavat kadut nelikulmioihin, joissa kussakin oli oma päällystönsä, oma alempi päämajansa. Luukas muisti, miten hän oli monen monilla leireillä kantanut kiviä ja hirsipaaluja vallia varten, tai sitten lapioinut tätä täkäläistä multaa, joka oli paksumpaa kuin koskaan Idässä, paksua kuin lanta.

Kun hän ajatteli viimeisten vuosien tapahtumia, kaupungin mustat rakennusmassat himmenivät hänen silmissään. Hän ei enää nähnyt vallikaivantoja tai yksityisiä rakennuksia tai taivasta kohti kurkottavia sarvimaisia torninkärkiä, vaan kaikki tuo, suunnaton sotakoneisto kokonaisuudessaan, yhtyi kohtalonkaltaiseksi voimaksi, jolla ei ollut mitään varmaa kuvaa tai ilmaisua. Se vyöryi tietään kuin ukkosmyrsky. Se oli Rooma. Ylpeä, kylmä, ankara, musertamaton Imperium Romanum. Kultaiset juhlakeihäät tai tummanpunaiset sotaliput, joihin on räiskynyt verta, kyyhkysenkokoiset kultaiset kotkankuvat olivat vain parin sadan askeleen päässä hänestä; ne olivat kätketty Lyonin temppeliin. Niitä säilytettiin siellä taistelujen väliaikoina. Ne olivat kaikki pieniä väkeviä jumalia. Voima oli haihtunut kaikista maailman jumalankuvista ja vetäytynyt niihin.

Vuorten rinteet sädehtivät herkästi kuutamossa, sumu kohosi virrasta. Luukas tunsi saappaiden lävitse kylmän mullan uhon, se oli kosteata, se sai hänet aina värisemään, sillä hänhän oli kotoisin auringon mailta. Pyökit suhisivat raskaasti. Pilvien reunoissa kuumotti valoa, joka oli väriltään kuin raa'an omenan kuori.

Hän ajatteli roomalaista leiriä, miten se eli ja liikkui –. Se oli kokoonpantu lukemattomista äänistä, siinä oli hevosen kaviontöminää ja sotilaiden naurua, tai sitten vasaran kalketta kiveä vasten ja käyrätorven, bucinan toitotusta. Kaikista olkikattoisista puumajoista, joista kussakin asui kymmenen miestä dekanuksen valvonnassa, rupesi aina aamuisin kuulumaan pesuveden loisketta, ennen kuin mikään muu ääni häiritsi Rhone'in rauhaa. Ja vihdoin paisuva sekava ääntensorina... Valetudinariumin sairaaloissa valittivat invalidit, kaksi lääkäriä, arabialainen kirurgi ja hänen juutalainen ammattiveljensä menivät sidekotelot kainalossaan portin ohi. Molemmat miehet näyttivät kahdelta mustalta varjolta, jotka vähitellen liukenevat hämärään... Luukas kohensi nahkakypäräänsä. Hän räpytti silmiään, tuijotti pilviä. – Tänä hetkenä, hän mietti, – tänä hetkenä leiriytyy monen monta joukkoa monessa eri maassa, kaukana Niilin varsilla ja Vähässä-Aasiassa, lännessä Armorican niemellä, jota valtameri huuhtoo, ja Mustan meren rannikolla. Tuo ajatus oli hämärä, omalla tavallaan rajaton. Siinä oli jotakin musertavan suurenmoista. Luukas pohti sitä hitaasti aivan kuin imeskeli oljenkortta. Koko asuttu avara maanpiiri tuntui kumahtelevan Rooman kohorttien askelista. Ne marssivat Egyptin viljaville tasangoille Sinisen ja Valkoisen Niilin varsille, ne täyttivät vähitellen Libyan erämaat, Siinain sateettomat autiotasangot, krokotiilien ja pitkäkaulaisten ruusunpunaisten lintujen asuttamat rämeet Afrikassa. Kuvaan mahtuivat myös Fryygiasta Välimereen kaatuvat järkälemäiset kalliot tai Traakian härmäiset ylängöt ja suuri Illyria, jonka keskellä Tonavan haarat virtaavat metsää kasvavissa louhoksissa; Lännen suuret provinssit Afrikan vastarannalta Reinin suuhun asti ja vielä kauemmas, friisien kotiseuduille... Häntä oli raahattu sotajoukon mukana niin monissa maissa. Jossakin tuon jättiläismäisen alueen kolkassa oli hänen kotimaansa Syyria kylineen ja kaupunkeineen, mutta niin etäisenä, että hän ei oikein saanut mieleensä mitään selvää näkyä. Luukas tunsi hetken aikaa kaipaavansa kotimaan viiniä ja leipää. Hän näki ajatuksissaan äitinsä Isebelin – pienen naisen, jonka olkapäiltä riippui nilkkoihin likaisensininen mekko. Äiti nousi vuoripolkua ruukku pään päällä. Suuret kultaiset korvarenkaat heilahtelivat hänen kävellessään. Hänen kasvonsa olivat ryppyiset ja mustat kuin vanhan puun pahka. Hän oli jo hyvin vanha, hänen kohdustaan oli tullut tähän maailmaan kaksitoista lasta, seitsemän poikaa ja viisi tytärtä. Mahtoiko hänen päähänsä ikinä mahtua ajatus, että maailmalla oli tätä nykyä vain yksi herra ja yksi pääkaupunki: Rooma.

Hän sylkäisi oljenkorren maahan. Hän muisti kotkat. Hän lähti kulkemaan Via principalista pitkin puhuakseen jonkun kanssa linnuista, sillä täytyihän ilmoittaa augureille... Tiellä maleksi kevytaseisten apujoukkojen miehiä ruskeat turkismyssyt kallellaan, pieni soikea kilpi käsivarrellaan. Heidän yksitoikkoisen laulunhyräilynsä läpi kantautui linkoojien puheensorina; pojat olivat jääneet istumaan telttojensa edustalle, he viettivät lyhyttä lomahetkeä ja sovittelivat kiviä villahihnoihin kuin kokeillakseen. Useimmat heistä olivat tulleet Baleaareilta, he olivat synnynnäisiä linnustajia ja ampuivat jo pikku poikina piikiviä suoraan maaliin. Juuri kun Luukas oli menemäisillään kadun yli, hän kuuli kavioiden töminää takaapäin. Sanantuoja karautti ratsullaan täyttä neliä ensimmäisen kohortinpäällikön päämajaa kohti. Hänen kintereillään tuli toinen.

Melu sai sotilaat jalkeille. He juoksivat ratsastajia vastaan. Heidän kasvoillaan hehkui levottomuus, sen huomasi kuutamon hämäryydestä huolimatta. "Kotkat", ajatteli syyrialainen, "kaikki liittyy niihin, – asioilla on aina salainen yhteys –". Toinen läheteistä hillitsi ratsuaan ja loi ympärilleen merkitsevän katseen, ennen kuin päästi kielensä siteet valloilleen: "Teidät kutsutaan tribunaalilavan eteen joka sorkka! Ylipäällikkö Germanicus on tulossa. Kaisar Octavianus Augustus on kuollut!"

Sitten hän lasketti nopeasti Via principaliksen suuntaan, leveää viivasuoraa tietä. Tomu kohosi hohtoiseen iltaan kuin savu. Vartiosotilas oli vielä vaipunut syvällisiin mietteihin, hän ajatteli keisarin kuolemaa ja muisteli lintujen tulosuuntaa, kun torilta kajahti kutsuva torvenääni. Se oli classicum-soitto. Se puhallettiin häränsarvella. Ja sen kumea kaiku sai hetkessä koko kaupungin liikkeelle.

5.

Leveä laavalevyin laskettu valtatie johti Ostian merikaupungista Roomaan. Elokuun iltapäivä sai kivilaatat hehkumaan ikäänkuin niiden tummasta aineesta olisi tuikkinut sisäisen tulen kipinöitä. Tuuli leyhytti meren, telakan ja tuoreen maalin tuoksua roomalaiselle tasangolle ja puhalsi jossakin ilmoille pölypilven, joka yhtyi kullanväriseen autereeseen kaukana vanhan puusillan luona. Kuoppaisilla kivillä kolisivat vankkurit. Niiden jäljissä kulki egyptiläinen pappi Menkera sohien eteensä koukkupäisellä sauvalla ja huojahtaen silloin tällöin paljasjalkaisen pikkupojan puoleen, joka hypähteli vankkurien jäljissä kuin rauhaton lintu. Heidän kintereillään tuli äreän näköisiä noviiseja kantaen viininoksista punotuilla paareilla Isiksen kuvaa, ja kaikkein viimeisenä kantotuoli, jonka sisältä kuului metallihelyjen kalinaa ja papukaijan lavertelua.

Pappi Menkera astui epävarmasti, ikäänkuin tie olisi salakavalasti huojunut. Kaisloista punotut sandaalit loksuivat laavalevyjä vasten, merituuli leyhytti hänen valkoista liinakaapuaan. Hän tuijotti kiinteästi edellä vieriviin vankkureihin, olkikupoon, jonka alle hän oli kätkenyt viiniruukun.

Se oli capualaista tekoa, laajapohjainen ja kapeakaulainen. Ruukkumaalari Lysimakhos oli muutamasta kultarahasta maalannut sen kylkeen isovatsaisen ja kaljupäisen Silenuksen ja kolme pientä lemmenhaltijaa. Jumala näytti hoippuvan eteenpäin ruukun kädensijaa kohti kuin tukea saadakseen. Pieni, mustanvihreä viininlehtikruunu keikkui hänen otsallaan ja erootit temmelsivät hänen ympärillään. Se oli hieno, kallis viiniastia. Viikunapuiset vaununpyörät jyrisivät kiveyksellä, rattaat töyssyivät ja niiden jokaisella hyppäyksellä huojahti myös ruukku...

Pappi suipensi suutaan, myhäili itsekseen. Valo ja kuumuus väreilivät hänen ympärillään kuin hehkuva valokehä, hikipisarat noruivat kupolimaiselta otsalta, jonka iho muistutti vanhaa kiiltävää pergamenttia. Hän oli itsekin kuin Silenus horjuvine paljaine säärineen ja pullottavine vatsoineen. Aamulla Ostian majatalossa hän oli antanut noviisien uudelleen ajaa päälakensa. Aurinko oli paahtanut sen kuparinpunaiseksi ja tonsuuri kiersi sitä kuin valkoisista untuvista tehty seppele. Mutta missä olivat nyt hänen kuusikymmentä ikävuottaan? Haihtuneet. Hänen raihnautensa oli kuollut autuaan kuoleman. Hän katsoi ympärilleen samalla kertaa typerästi ja ovelasti, muhoilevilla kasvoillaan hämmästys, joka kohdistui auringonvaloon ja tien varjoihin ja plataaninlehtiin... Hänen silmäkulmiinsa syntyi lukemattomia pieniä risteileviä naururyppyjä.

"Eteenpäin", hän komensi ja löi käyräsauvallaan laavakiviä. "Kaikki auringon alla on epävarmaa, mutta luulen, että tämä päivä ratkaisee kohtalomme. Me nousemme suurten herrojen suosioon. Olemme eläneet piilossa kuin myyrät, mutta alennuksen aika on vihdoinkin loppunut..."

Puolialaston poika, jonka uumille oli kiedottu vihreä liinavaate, juoksi samassa hänen rinnalleen ja kuiskasi jotakin vanhuksen korvaan. Pappi maiskautti kieltään: "Ahaa... No vähät naisesta, ei hän sitä kanto tuolistaan näe..." Hän meni vankkurien luo ja penkoi, kunnes ruukun kaula osui hänen sormiinsa. Kun ukko joi pitkiä kuplivia siemauksia, poika katsoi kiinteästi hänen kaulaansa, jossa aataminomena nousi ja laski. "Hän tulee yhä enemmän sekapäiseksi ja sitten hän alkaa kertoa Egyptistä", ajatteli lapsi. "Miten saamme hänet temppeliin?" Ja hän liikutti epätietoisena olkapäitään.

Ostiasta päin oli tulossa uusia ihmisjoukkoja. Sieltä saapui perhekuntia rattaillaan, pölisevän tomun ja muulien kiljunnan ilmaistessa heidän tietään. Tuli maalaisia Laurentumista ja Vicus Augustanuksen lähikylistä, campanialaisten sonnien vetämiä vankkureita, ratsumiehiä. He olivat kaikki matkalla Roomaan katsomaan Caesar Augustuksen kuolinroviota. Egyptiläinen pappi yritti koko ryhdissään tapailla arvokkuutta, joka alkoi pahasti horjua; poika juoksi ja hypähteli hänen rinnallaan, jättäytyi joskus jonon jälkipäähän. He olivat lähteneet suurin toivein pääkaupunkiin. Monena katkerana vuonna Isiksen papit olivat saaneet hiipiä ovelta toiselle kuin nälkäiset kulkukoirat, heidän temppeleitään oli revitty ja heidän alttarinsa kaadettu, he olivat eläneet kauheassa epävarmuudessa noina ahdistuksen aikoina. Mutta nyt on keisari kuollut, nyt hän lepää mustana ja pöhöttyneenä laakeripuisilla paareilla. Hallitsijan sormus on hävinnyt hänen sormestaan, hän ei enää voi liikuttaa leimasinta eikä kynää, ei kirjoittaa ainoatakaan ediktiä... Mitä enemmän pappi ajatteli vallanvaihdosta, sitä toivovammaksi hänen mielensä muuttui ja sitä useammin hän tapaili olkikuvosta viiniruukkua.

Poika hypähteli ja sotki tomua jaloillaan. Hänen sirot likaiset säärensä liikkuivat kuin rumpupalikat. Tuhruisista kasvoista pälyili kaksi tummanruskeaa silmää, joissa oli aimo annos ovelaa valppautta, kun hän tarkkasi ilmeiden leikkiä ukon kasvoilla. "Picus", komensi vanhus, "sinä et ole pessyt itseäsi. Sanoinhan sinulle... Kuinka voit kuvitella, että hyvä jumalatar..." Ja hän alkoi vilkkaasti kuvailla niitä kylmiä kylpyjä, joita Caeliuksen papit pitivät kunniassa yksin talvellakin, kun Tiberin vesi on jäätävää. Mutta mitä enemmän hän puhui pesuista ja paastoista, pyhityksistä, lupauksista ja pyhän kasteen pirskottamisesta voideltujen hiuksille, sitä huolestuneemmaksi hän kävi.

Pappiskollegion oppilaat, jotka tulivat heidän jäljissään, olivat kyllä huomanneet viiniruukun. Mutta he eivät sanoneet mitään. Heidän ruskeilla kasvoillaan hehkui äreä vakavuus. Aurinko paahtoi heidän kaljujaan, liinakaavut kahisivat. He puristivat lujasti paarien kädensijoja. Oljista ja unikoista tehdyn pehmustuksen päälle oli kasattu suuri joukko vitsaksista punottuja, peitettyjä vasuja. Niissä säilytettiin pyhiä kulttiastioita – pieniä savisia pesumaljoja, joissa oli kastevettä, öljyruukkuja ja soikeita tummanvihreitä lamppuja, kahta kultaista maljaa, jotka oli valettu naisenrintain muotoisiksi ja joiden sinetöidystä kärjestä tihkui ihmeitätekevän maidon pisaroita. Kaksi suurta niinikoria oli ylt'yleensä täytetty valmuilla ja vehnäntähkillä, maan hedelmällisyyden vertauskuvilla. Kukkien terälehdet olivat varisseet, niiden keskelle oli laskettu huolellisesti liinaan kääritty kultainen uurna, jota vain ylipappi sai kantaa suuressa uhrikulkueessa; sen kädensija kuvasi rintaansa ojentavaa Isistä. Nelikielisten helistimien, huilujen, palmunlehtien, papyrysten, käärmesauvojen, uhriastioiden, vesiruukkujen ja taotusta metallista tehtyjen siunaavien käsien keskellä, paalun varaan tuettuna, kohosi muita korkeammalle Hirbetel-Loonin mustasta savesta valmistettu Isiksen kuva.

Jumalatar istui laivan muotoisella alttarilla. Sen reunoja koristivat lumpeiden ja vesililjojen vanat, jotka viittasivat syntymisen elementtiin, kosteaan alkuliejuun, Niiliin... Kuvan jalkoja peittivät reiälliset sandaalit; saveen muovailtu vaate oli solmittu ristiin molempien rintojen välistä. Reunoistaan ripsuinen vaippa laskeutui polvista nilkkoihin. Hänen oikeassa kädessään oli viisikielinen lyyranmuotoinen soitin, sistrum. Vasemman käden sormet puristivat kosmillista värttinää, jolla kehrätään taivaankannen aineetonta vaatetta päivän säteilevistä ja yön tummista langoista. Himmeillä, epäselvillä savikasvoilla väreili rajaton hymy, joka tuntui ylenkatseellisesti leviävän pappien kaljujen päiden yli kauas tasangon viinitarhoihin ja Albanovuorten rinteille.

Joka kerta kun kulkue sivuutti tien varrella kasvavan akasian, sen monisormiset lehdet kylvivät sädekimppuja kuvapatsaan puvulle. Valo oli levotonta ja häilyvää, se liukui hohtavina täplinä polvista rintoihin... Näytti kuin Isiksen tummalla ruumiilla olisi kulkenut lukemattomia kultaisia hyönteisiä. Ne kapusivat mustalle otsalle ja sarvikruunuun, jonka kahden haaran väliin oli asetettu pyöreä polttosavilevy. Se oli täysikuu, kostea tähti, joka valvoo nesteiden virtaamista joenuomissa ja valtamerissä ja ihmisruumiissa. Se paistaa Niiliin ja pakottaa sen tulvimaan kahden päivänmatkan päähän peltojen yli. Sen valo hedelmöittää naisten kohdut ja saa siemenet itämään kuin vesikasvit kuumassa kosteassa alkupimeydessä, kymmenen egyptiläisen kuukauden kuluessa... Vesi solisi salaperäisesti uhriruukuissa. Kantajien jalat läiskyivät kivilevyihin, jumalatar huojui tanssivien valotäplien keskellä.

Kuva oli karkea ja viimeistelemätön, sen jalat oli jätetty kultaamatta, savenvalaja oli uurtanut sen pukuun vain kaksi epäselvää poimua. Sen uhripappi oli nousuhumalassa ja kantajat kiroilivat itsekseen tien epätasaisuuksia. Mutta tänä elokuun iltana, tässä yltäkylläisessä valossa sitä ympäröi jumalallisen kaikkiallaolon heikko tuoksu, kuin etäinen kaiku äänistä, jotka olivat kolmen vuosituhannen aikana humisseet Synnyttäjän temppeleissä siinä maassa, johon auringonnousun säteet ensiksi sattuvat... Se näytti kohoavan unohduksen ja välinpitämättömyyden varjoista uhmaten ja voimantuntoisena. Se sai, täälläkin, ajattelemaan taatelipalmuja, flamingoja ja veteen viettäviä liejuisia rantoja. Mustien savihuulien hymy tuntui kaukaa hakevan ikivanhoja pylonihalleja ja Palekin saarta, jonka pyhäkköjen otsista äitijumalattaren kivipäät katsovat Niilin yli... Valonpilkkeet kulkivat sen kasvoilla kuin vaihtuva hieroglyfikirjoitus. Elämän merkki, ankh, oli muutamalla epävarmalla vedolla vedetty hiusrajaan.

Pappi, joka oli jo toisen kerran verottanut viiniruukkua, katseli nyt kuvaa suuren tyytyväisyyden vallassa. Hän huomasi, että peitteet olivat luisuneet korien päältä. Hän peitti ne uudelleen, komensi pojan vahtiin.

"Unikoista ja tähkistä ei väliä", hän virkkoi. "Niitä käyttävät myös Kybelen eunukit. Mutta uhriastioista ei saa näkyä korvaakaan, muista se. Pyhä äiti! Mikä lämpö. Ja kuitenkin sanotaan, että kaikkia egyptiläisiä vaivaa Roomassa vilu." Hän asteli hitaasti pää painuksissa ja puhui enemmän itselleen kuin pojalle. "Ihmettelenpä jos jumalatar ja nämä vasut takavarikoidaan kaupungin portilla. Elleivät he suorastaan löydä kultaista nisää, me pääsemme kuin koira portinraosta. Ja jos joku kysyy, mikä on tämä kuvapatsas, muista, että se on Suuri Emo. Maailma on paha ja roomalaiset kavalia, poliisit erittäin. Jos pelaamme taitavasti, poikaseni, meitä voidaan luulla kappadokialaisen äitijumalattaren kulkueeksi, joka on menossa Vaticanukselle. Minä annoin erityisesti valmistaa kaikki maljat ja astiat sen näköisiksi, ettei ainoakaan poliisivartija saa selvää, mihin uskontoon ne kuuluvat. Ja mitä Isikseen tulee..." Hän huitaisi kädellään ja maiskautti kieltään. "Sitä paitsi luulen, että se on turhaa. Roomassa tapahtuu tänään suuria asioita. Maailma on ylösalaisin, vartijoilla on muuta tekemistä. Eikä ole lainkaan sanottu, onko Isiksen pappi enää yhtä halveksittu kuin vielä eilen. Me olemme matkalla tulevaisuutta kohti, poika, muista minun sanoneen."

"Miksi hän on niin musta?" kysyi lapsi äkkiä ja osoitti sormellaan kuvapatsasta. Ukko kohotti juhlallisesti kättään. "Hän on musta kuin maa itse, musta kuin hedelmällinen Egypti", hän lausui. "On totta, että olisin tahtonut lehtikultaa sandaaleihin ja elämänristiin ja rintanauhoihin, mutta se maksaisi neljätoista kolikkoa yli menoarvion. Sääli, sääli! Oikeastaan hänellä pitäisi olla lehmän pää."

Poika, joka oli jälleen kiiruhtanut kulkueen etunenään, katseli häntä tarkkaavasti tummilla, vakavilla, varhaisvanhoilla pähkinäsilmillään. Hän oli porttolanpitäjän poika Fregenaesta, hän oli viisi päivää sitten paennut Ostiaan, jonka satamasta vanhus oli löytänyt hänet kerjäämästä. Hänen hento auringonpaahtama ruumiinsa oli täynnä piiskanjälkiä. Ja matkan kuluessa sattui joskus, että hänen silmissään heräsi kauhu ja hän sipaisi otsaansa kuin pahaa unta karkoittaakseen. Silloin hän hiipi aivan lähelle pappia ja takertui hänen liinakaapuunsa. Matruusien ja ilotyttöjen äänet, rahan kilinä kuparisessa astiassa, noppanappulain kalahtelu ja yötuulen suhina Caeren vuorilta vainosivat hänen mieltään, vaikka näyt kävivätkin päivä päivältä epäselvemmiksi; ne häipyivät kaukaisuuteen. Nyt hän nautti lämmöstä ja valosta ja vapaudesta, tunsi auringonpaahteen lapaluissaan ja tomun polton jalkapohjissaan. Hän kysyi samassa hengenvedossa, oliko kaikilla jumalilla Egyptissä eläimenpää ja söivätkö he siellä koskaan valkoista leipää.

"Kaikilla", sanoi vanhus päättävästi. "Ja mitä leipään tulee..." Hän muisteli haikein mielin maissista leivottuja kyllastis-kakkuja. No niin, kotona pantiin kaikki juoma vain ohranmaltaista, ja täällä oli oivallista rypäleenmehua. Viiniköynnökset kiipesivät riukuja pitkin tien kahden puolen, maa kerrassaan peittyi niiden vehmaaseen vihreyteen. Ja vanhus ajatteli, että Palekin ja Memfiin papeilla oli kyllä suuret varastot pyhiä leipiä, oli hanhenlihaa ja naudanpaistia, mutta ei tätä tummanpunaista taikajuomaa.

Egypti! Hän sulki silmänsä. Hän näki mustan, hedelmällisen vesijättömaan leviävän Niilin kahden puolen, näki kuplivaa mutaa, tummia pölyisiä kuningaspalmuja, kuuli miehenkorkuisten maissinrunkojen rasahtelun ja kahlaajalintujen kirkunan. Semmoista oli ollut kotona Faijumissa, hänen syntymäseudullaan. Siellä oli välkkyvä sininen järvi ja sen länsirannalla keltaista erämaata, täynnä unohtuneita kreikkalaisia kaupunkeja ja juhlallisia kivitemppeleitä, joissa palveltiin Sebekiä, krokotiilijumalaa. Hän oli nähnyt sen lapsena – sen korvissa riippui kultaisia ja hopeisia renkaita, ja käpäliin oli kiedottu välähteleviä vitjoja. Ja joka kerran kun eläin ryömi järvestä pyhäkön portaalle, se helisi ja kalisi kaikkine koruineen kuin ilotyttö. Kerran hän palaa sinne. Hän tutkii vielä tuon suunnattoman maan, joka ulottuu Perseuksen vartiotornista ja meren rannalta neljänkymmenen skhoinin päähän sisämaahan, Pelusionin kalankuivauspaikoille. Kaikki on tummaa, ihmeellistä, elämää antavaa tulvamaata. Aurinko kylvää siemenet ja Niili ja kuu vyöryttävät olemisen vuorovettä. Osiris hedelmöittää ja Isis synnyttää.

Tummanpunainen viini kohotti häntä yhä vaivattomammin tuohon ilmapiiriin, jossa kaikki oli hyvin yksinkertaista ja suurpiirteistä, kuin valon ympäröimää. Asioilla ja ihmisillä oli kahdet kasvot, ja vain humalassa avautui salaperäinen salpa, jonka takana, kuin verhon peittäminä, alkoivat rajattomat rikkaat mahdollisuudet. Auringon säteet tanssivat plataanien lomissa, ja hänen silmissään ne saivat tavallista syvemmän jumalallisen tarkoituksen. Maailmalla ja hänellä oli hupainen salaisuus, ja he nauroivat sille yhdessä. Selvin päin hän oli aina loitonnut Olevaisen perustasta, aivan kuin hänen ja kosmillisten ilmiöiden väliin olisi vaipunut harmaata villaa. Mutta nyt hän joi aurinkoa, nyt hän keinui valossa. Aurinko ja kuu, Osiris ja Isis! Hän kohotti ryppyiset kasvonsa taivasta kohti ja nauroi. Valkoinen pukinparta tärisi ilosta.

"Picus, poika, missä sinä olet? Tiedä, että minä pelastin sinut vetelehtimästä Ostian kadulla." Hän levitti käsiään ja teki laajan epämääräisen eleen. "Minä teen sinusta papin, minä opetan sinut sitomaan nauhasolmun ja sinä saat värjätä kyntesi oranssinvärisiksi arabialaiseen tapaan. Sinä opit käyttämään helistintä, jolla karkotetaan pahoja henkiä. Auringonnousun aikaan poltamme yhdessä pyhää hartsia, koska se ajaa taivaalta yön värit, ja keskipäivällä myrrhaa... Kuuletko sinä? Luulen muuten, että olen täyden aterian tarpeessa ja että vain jokin sydäntä vahvistava –" Hän ojensi kätensä vankkureita kohti, mutta lapsi ehkäisi hänet kauhistuneena. "Onhan jo kylliksi, puhutaan Egyptistä", hän suostutteli kimeällä itkuisella äänellä.

Tie tulvahti täyteen pölyä, meteliä ja toisiinsa kiilautuneita lampaita. Ne vyöryivät kulkuetta vasten kuin tulva. Vanhus kadotti sauvansa. Hän näki hetken aikaa pelkkää villaista myrskyä, joka pyyhälsi hänen ohitseen. "Laupias äiti! Mitä on tapahtunut? Picus, poika –!" Hänen äänensä hukkui hermostuneeseen määkynään. Kantajat olivat vähällä pudottaa paarit ja uhriastiat ja Isiksen. Kulkue verhoutui tiheään hohtavaan tomupilveen, jossa temmelsi lukemattomia tuuppivia ruumiita ja kopisi kavioita. Kun pilvi häipyi, laumasta ei enää näkynyt jälkeäkään, mutta kantotuoli oli jäänyt tien kulmaukseen ja Picus sylki suustaan villoja. "Mikä tapaus!" virkkoi vanhus ja kohotti hämmästyneen paheksuvasti kulmakarvojaan. "Kirotut eläimet! Ne ovat vieneet sauvani." Sitten hän löysi sen, kumartui ja oli tuupertua tielle.

Kulkue jatkoi matkaa, he menivät sillan yli, jonka arkkujen välistä Albanovuorten vedet vuotavat vasemmalle päin Tiberiä kohti. Vankkurit kolisivat, ruukut helskyivät koreissa, polttosavikuva horjui kaljujen päälakien yläpuolella.

Kantotuoli kimalsi auringonvalossa kuin pyhä uhrilipas, jota kannetaan jumalan jäljissä huolellisesti suljettuna tomulta ja päivänpaisteelta. Nuori roomatar Paulina nojautui veltosti silkkipatjoja vasten, läpikuultavaan kreikkalaiseen khitoniin puettuna, loistavat kultahelyt korvissaan. Papukaija, joka oli toisesta jalastaan kytketty kantotuolin seinään, räpytti siipiään ja kirkui hysteerisellä vanhuksen äänellä: "Bekon! Ne ke-tubai! Ne bekon! Ketu-ne-bai...!" Paulina kuunteli askelten tasaista läiskettä ja kutitti linnun kurkkuhöyheniä. Sen sulat leimahtivat valonsäteen sytyttäminä kuin hehkuva vihreä uhrituli.

Kaikista keisarin mahtikäskyistä huolimatta oli aina olemassa hurskaita naisia, jotka kartuttivat tyhjää temppelirahastoa. Roomaan virtasi tätä nykyä uskontoja joka provinssista. Valtakunnan sielu oli sairas, se vääntelehti intohimon ja henkisyyden kouristuksissa. Paulina ajatteli hieman ivallisesti, miten kolkon tyhjiä olivat kaikki nuo uudet pyhäköt, joita rakennettiin milloin keisarin, milloin epämääräisen ja ääriviivattoman aatteen kunniaksi. Mitäpä merkitsi, jos hiilet savusivat ja uhreja teurastettiin, kun ei ollut jumalia, joille olisi uhrattu! Ja sillä välin kun kansa vaelsi Oikeamielisyyden tai Hyveen tai Valtion temppeleihin, herrat ritarit ja senaattorit juoksivat Mopsuksen pyhäköstä oinaansarvisen Ammonin pyhäkköön, uskoivat uniin, ennustuksiin ja oraakkeleihin, matkustivat Cumaen luolalle, jossa viimeinen latinalainen sibylla istui kalmanhajun ja rikkihöyryjen ympäröimänä, ainoana seuranaan pöllö ja surkastunut naismuumio. Uskonto? Voiko kukaan valistuneesta ylimystöstä tosissaan uhrata Caesarin ja Augustuksen varjoille? Mitä he mahtoivat ajatella, kun heidän piti upottaa veitsi oinaan selkään...? Vainajainpalvelus oli kuollut, Rooman jumalat olivat kuolleet. He eivät eläneet enää edes yksinkertaisten sotamiesten sydämissä, sillä olihan nähty, millä halulla nämä omaksuivat Idän uskontoja ja miten mielellään he valuttivat hiukan viiniä siinä missä sotavangitkin, Teutatesin tai Pöllöjumalan kunniaksi. Usko, usko... Paulina tavaili sitä sanaa, ummisteli väsyneitä silmäluomiaan.

Kantotuoli huojahti hiukan. Papukaija levitti siipensä ja päästi valittavan huudon. No niin, lintu sai kelvata hänen oraakkelikseen. Kolme, neljä vuotta sitten Hatshepsutin hennossa kirkkaassa temppelissä Egyptin kumpujen keskellä hän tunsi varmaan ensi kerran tuon huumauksen, joka takasi rauhan hänen levottomalle sielulleen. Se oli ikuisen säilymisen äkillistä, musertavaa tajuamista. Se oli kuin nousua olemassaolon perusihmeiden selvään ja tietoiseen tuntemiseen, lähelle kuun ja auringon jumalia, lähelle Osirista ja Isistä. Että hän oli kaunis, juhlittu ja himoittu, oli kieltämätöntä. Hän hoiti yhä huolellisesti siroa ruumistaan. Hän piti syyrialaisten tyttöjen kosketuksista, kun he pujottivat tummaa raskasta tukkaa kultaiseen hiusverkkoon. Mutta hän omaksui uuden uskon vapaaehtoisesti, ilomielin. Hän oli elänyt kaksikymmentäkolme kuukautta siveänä kuin vestaali, ollenkaan katumatta, että täytyi luopua niin paljosta.

Ja sitä paitsi, eikö uusi elämäntila tarjonnut hänelle monin verroin enemmän salaperäisiä mahdollisuuksia? Paulinasta tuntui, että hänen sielunsa oli heittäytynyt oudon ja kiihoittavan seikkailun keskelle, seikkailun, joka huumasi aisteja kuin nautinto... Nuo egyptiläiset! Hän hymyili, kilisytti rannerenkaitaan, kuunteli, miten väkijoukon kohina kasvoi kantotuolin ympärillä.

Muulien kiljunnan ja rattaiden jyrinän ylitse kantautui Menkeran huuto: "Tilaa...! Tilaa uhrikulkueelle! Tilaa Elämän ja Kuoleman Äidille...!"

6.

Karkumatkalla oleva poika näki Rooman katujen avautuvan edessään. Hänen silmänsä olivat tummat ja täynnä hämmästystä, hän oli vähällä sotkeutua tungokseen ja hävitä papin näkyvistä.

He olivat saaneet kauan aikaa pujotella ratsujen, ajopelien, maalaisvankkurien ruuhkassa, joka näytti yhä lisääntyvän, mitä lähemmäksi he tulivat kaupungin muureja. Kun aurinko teki laskua, saattoi nähdä, miten koko tasanko sinipunaisiin Albano-vuoriin saakka oli elävän, hitaasti valuvan ihmistulvan vallassa. Kaikki äänet sulautuivat nyt yhtämittaiseksi kumeaksi kohinaksi. Näytti kuin kaikki Bovillaen ja Campagnan talonpojat, kaikki Ardean, Coriolin ja Lanuviumin maalaiset sylilapsia ja hampaattomia vanhuksia myöten olisivat lähteneet liikkeelle katsomaan keisarin polttohautausta. Tämä väenpaljous virtasi hitaina mustina laumoina peltojen yli. Rooman portilla vallitsi sekasorto, jota vartiosotilaat eivät yrittäneetkään selvittää. Muurien aukosta vyöryi uusia vankkureita, muuleja, käsikärryjä, viininassakoita ja ruokakoreja, raskaita vuodemyttyjä ja köysillä sidottuja patjoja, häliseviä perheitä ja oljilla pelmuavia lapsia, joiden likaisiin pakaroihin paistoi laskeva aurinko. Menkera, Picus, vankkurit, kantajat paareineen ja jumalankuvineen ja kullalla kirjailtu Paulinan kantotuoli lähestyivät Aventinusta. Sen rinteet kohosivat suoraan edessä puoleksi hämärään peittyneinä, tomupilvien ja savun keskellä.

He etenivät vaivalloisesti ja pysähtyivät. Tungos kasvoi. Ahtailla, tunnelimaisilla kaduilla kulki aaseja kulkusten kilistessä ja suuret kuormat molemmilla kupeillaan keskikaupunkia kohti. Sieltä tuli jalankulkijoita ja sukelsi esiin ylhäisön kantotuoleja, joiden kädensijoja pitelivät vyötäisiin asti alastomat maurilaiset neekerit. Niiden ympärillä juoksentelivat pedisequus-orjat, yrittäen sekä huutojen että keppien avulla raivata tietä. Hämärsi... Kaikkialla oli lamppuja tuikkimassa, levottomia tulia lepatti kukkulan rinteillä, Juppiter Dolichenuksen temppelistä kajasti punaista valoa. Varjojen keskellä vilisi kirjavia pukuja, joiden oudot loistavat värit näyttivät leimahtelevan ja sammuvan. Tuuli heräsi ja lennätti tomua. Kaukaa Janiculukselta päin lankesi verenkarvaista loimotusta, ja ilmaan nouseva pöly painui myötätuuleen kuin suuren tulipalon savu.

Epäselvät katuäänet olivat kokonaan lumonneet Picuksen. Hän ahmi laajentunein katsein väen sekavaa virtaamista, ihaili baleaarilaisia lingonheittäjiä ja kreetalaisia jousimiehiä, näki tummaihoisten legioonalaisten kantavan vasemmalla käsivarrellaan neliskulmaisia kilpiä, joihin oli maalattu kohortin merkiksi ukonnuoli tai haukka tai vihreä tammenlehvä.

Heidän ruskeat ja sinipunaiset ihotakkinsa peittyivät tänä päivänä vaskisuojuksiin, ikäänkuin he olisivat varustautuneet taisteluun. Heitä vaelsi yksitellen ja parvittain, soihtujen valo kipinöi kullanpunaisissa kypäröissä; raskasaseisten nahkaisissa päähineissä leimahtelivat metallilevyt kuin pienet kimmeltävät peilinsirpaleet. Yhä uusia maalaisia tunkeutui portista ja he törmäsivät sotilasjoukkoihin. Heidän keskellään pujottelivat syyrialaiset ilotytöt huulet tummanpunaisina hennasta, kirjavat patalakit kallellaan, pureskellen maapähkinöitä ja kimeästi kirkuen. Vain juopunut pappi ja Isiksen kuva, vain kantajat ja kantotuoli kuuluivat vielä siihen todellisuuteen, josta pieni karkulaispoika oli tullut temmatuksi unenkaltaiseen seikkailuun.

Hän ajatteli kuollutta keisaria ja tunsi epäselvää kammoa. Hän oli joutunut keskelle lumottua maailmaa, jossa vilkkui tulia ja vyöryi ihmisjoukkoja, mutta ikäänkuin satakertaisesti suurentuneina tavallisista tutuista mitoista. Tai ehkä kaikki tämä oli aina ollut olemassa hänessä itsessään, hitaasti vaikenevana kuvana elämästä, joka virtasi kaukana hänen kotikylästään. Ihmisäänet muodostivat nyt yhtämittaisen soinnuttoman pauhinan, se nousi ja vaipui säännöttömästi, ilman taukoja... Se oli kuin jättiläiskeuhkojen läähätystä. Poika kuuli papin kuiskaavan hänen korvaansa jotakin, mitä hän ei lainkaan ymmärtänyt. Tiu'ut kilisivät. Kansa tungeksi kantotuolia vasten. Juuri tänä hetkenä Ostiasta päin saapui ratsastaen pretoriaanien kymmenmiehinen ryhmä ja sen johdossa oli Lucius Aelius Sejanus, Etrurian ritari, Rooman kaupunkikaartin ylikomentaja.

7.

Sejanus oli ollut Ostian merisatamassa, missä hän omaan laskuunsa petkutti egyptiläisiltä viljanhankkijoilta hienoa valkoista Niilinmaan vehnää. Sieltä hänet kutsui ritari Fulcinius Trion pikalähetti kiireesti Palatinukselle, pahimpaan aikaan, jolloin hän sairasti venähtänyttä nilkkaansa Hautojen kadun majatalossa. Hän tuli ratsastaen, hammasta purren, mutta aivan liian jännittyneenä, ajatellakseen nyt vammaansa. Rooman portilla hän oli kerrassaan ajautua tungoksen mukana väärään suuntaan, ja elleivät sotilasvartijat olisi välkyttäneet espanjalaisia miekkojaan, hän ei olisi ehtinyt palatsiin ennen pimeän tuloa. Hänen villainen tunikansa oli hiestä läpimärkä. Hänessä oli kuumetta, sen hän tiesi. Viimein lähti kymmenen täysissä varuksissa olevaa pretoriaania raivaamaan hänelle tietä väkijoukon läpi, sen sijaan että he olivat tähän asti kunnioittavasti ratsastaneet hänen perässään, kymmenen askeleen mitan päässä ylikomentajastaan. Seurue kääntyi päättävästi Hyvän jumalattaren temppeliä kohti. Ihmiset hajautuivat kuin auralla kyntäen. Raskaat vaskiset cassis-kypärit helisivät ja salamoivat; jäljissä tuli juopunut egyptiläinen pappi, paljasjalkainen poika, Isiksen kulkue, kultahelainen kantotuoli.

Sejanus kuunteli kaupungin juhlahumua. Soihtujen valoon sukelsi ehtimiseen uusia kasvoja, jotka pimeys samassa nieli. Ja jostakin syystä hän muisti yht'äkkiä vanhat vihamiehensä, muisti lihavan senaattori Reguluksen, muisti historioitsija Cremutius Corduksen ja suuren joukon Germanicuksen legaatteja, kvestoreita, upseereita, kaikki nuo ritarit, joiden jokainen liike todisti itsetietoisuutta. He olivat antaneet hänen odottaa palatsien ovilla siihen aikaan kun hän oli pelkkä mitätön upseeri. Ja hänen laihaa rintaansa paisutti myrkyllinen ilo. Odottakoot nyt itse! Hän tiesi, että ehtisi ajoissa keisarin poikapuolen luo.

Hän antoi ratsun astella käymäjalkaa, seurasi terävin silmin valon nopeata pimenemistä taivaan rannalla. Augustuksen kuolinpäivän iltana, elokuun yhdeksäntenätoista, hän oli antanut käskyn vaimolleen Apicatalle ja kasvattisisarelleen Aelialle rientää edeltäkäsin kaupunkiin. Oli ollut kuoleman jumalattaren Libitinan vanha latinalainen juhlapäivä, kalenterin mukainen Vinalia rustica. Hedelmien kypsymisen ja syksyn juhla, jolloin tervaan kastetut viinipuun oksat tavallisesti roihuavat kaikilla vuorenrinteillä yön pimeydessä –. Huhut kulkivat jo seuraavana aamuna Campaniasta Latiumiin. Puhuttiin myrkytetyistä villiviikunoista, joita keisari oli syönyt. Kuiskailtiin espanjalaisesta noidanjuomasta, johon oli sekoitettu suosellerin juurta, akoniittia ja vihreistä kovakuoriaisista survottua jauhetta ja jota keisarinna oli tarjonnut puolisolleen viiniin liuotettuna. Tosiasiaksi jäi, että vanhus kuoli vaimonsa syliin senaatin jäsenten odotellessa esihuoneessa. Hän poistui tästä maailmasta samassa huoneessa, missä hänen isänsä Gaius Octavius, ritari ja pankkiiri, oli seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten kuollut. Ja nyt painui hänen polttohautajaistensa savu suoraan kasvoja vasten.

Sejanus ajatteli kylmän halveksumisen vallassa Rooman aatelistoa. Se tuskin malttoi odottaa vanhan ruhtinaan viimeistä hengenvetoa, kun se jo kiiruhti liehittelemään vainajan poikapuolta Tiberius Claudiusta. Hän näki heidät kaikki puuhaamassa tulevaisuuden hyväksi, näki välkkyvät punaompeleiset puvut ja kunnianauhojen suurellisen loiston. Itserakkaita, matelevasti hymyileviä, valheellisia kasvoja. Kuinka alttiisti tämä madonsyömä seurue nyt keräytyy vakuuttamaan ystävyyttään puritaanisen puolueen johtajalle, leskikeisarinnan vanhoilliselle pojalle. Hehän tietävät kaikki, että juuri hän, eikä kukaan toinen, pian painaa sormeensa hallitsijan sormuksen. Vielä kolme, neljä vuotta sitten he olivat olleet yhtä hävyttömiä kuin nyt teeskentelivät kunnioitusta, olivat kaikki nauraneet hänelle selän takana. Mutta rajuilma nousee. Kaikkien jumalien nimessä, rajuilma nousee ja saa Rooman vapisemaan –! Ja jos tähdissä on niin säädetty, siihen leikkiin sekaantuu myös ritari Aelius Sejanus, entinen esikuntaupseeri Volsiniin pikkukaupungista, leskikeisarinnan ja hänen poikansa ystävä. Uhitteleva hymy sai hetkeksi Sejanuksen kovat piirteet vääristymään.

Suuren sirkuksen takaa ja Kuun temppeliä ympäröiviltä kujilta oli tulossa uusia ihmislaumoja Velabrumia kohti. Savuavat tulipadat paloivat seipäiden kärjissä. Ne valaisivat Lunan pappien valkoisia kaapuja, tungeksivia kerjäläisiä, numidialaisten ratsumiesten keltaisia, tulipunaisen vyön ympäröimiä asetakkeja. Ihmismeren yläpuolella tuikkivat pitkien bambuista tehtyjen peitsien kärjet kuin juhlakynttilät. Huudot, kohina, rummunpärinä yltyivät huumaavaksi. Se oli raivokkaan uhraamisen pauhua, orjuutetun maailmanvaltion intohimoista antautumista johtajan valtaan. Yhden ainoan ihmisen varjo lepäsi tänä iltana kaupungin päällä kaikkivaltiaana ja musertavan raskaana, jumalan kaltaisena. Oli mahdotonta tietää, huusivatko nuo ihmiset kuolleelle keisarille vai hänen seuraajalleen. Hallitsijan kuva syntyi heidän sokean kuuliaisuutensa pohjalla, se hengitti heidän hengityksessään, katsoi maailmaa heidän silmistään. Suunnaton persoonaton jättiläispää, jolla ei ollut mitään selviä kasvonpiirteitä... Punainen hehku kasvoi. Tuuli kantoi palavan öljyn hajua kaukaa Marsin kentältä. Sejanus laski kadunkulmia, näki Palatinuksen rinteiden kohoavan lukemattomien lyhtyjen epävakaisessa valossa Sirkuksen takaa.

Kun tulet joskus valaisivat hänen kasvojaan, hänet tunnettiin. Siellä täällä jäivät satunnaiset kulkijat tuijottamaan hänen jälkeensä. He näkivät laihan kaartinpäällikön ratsastavan mustalla kimolla, näkivät syvältä tuikkivat silmät ja kuperan otsan, joka hohti sileän valkoisena, aivan kuin kuun säteet olisivat paistaneet siihen. Sejanus tunsi nämä jäykät, uhkaavat, uteliaat katseet lapaluissaan ja kuuli suusta toiseen kulkevat hiljaiset huudahdukset: "Hic est... Hän! Katsokaa...!" Hän istui huulet tiukasti ummessa, hengitti lyhyeen. Tumma mantteli, khlamys, riippui höllänä hänen olkapäiltään. Ohikulkijat eivät voineet nähdä sen alta hänen ruumiillista vammaansa, hartioiden alle kehittynyttä kyttyrää. Mutta hän tunsi sen, hänen omassa selässään se oli ja pysyi; lähes kaksikymmentä vuotta lapsesta asti hän oli kantanut tuota taakkaa päivin ja öin, vapautumatta siitä edes syvässä unessakaan. Vähitellen se tuntui kasvavan sisäänpäin, sieluun... Sotilasviitta ja rauhattomasti aaltoileva hämärä olivat tänä iltana tulleet hänen suojakseen. Hänen horjuva itseluottamuksensa palasi jossakin määrin; sen näki kyllä syvältä tuikkivista kivikovista silmistä.

Kadulla vallitseva pimeys antoi Sejanuksen muistille selkeän näkövoiman. Oli hänen onnensa, että hän oli ymmärtänyt lähestyä Tiberius Claudiusta jo siihen aikaan, kun hovissa vielä pidettiin selviönä tuon miehen poliittista mitättömyyttä. Sillä mikä Tiberius oikeastaan oli ollut? Keisarin poikapuoli, välttämätön paha, synkkä ja ylenkatsottu erakko, jolle hänen omat sukulaisensa, äitiä lukuun ottamatta, käänsivät selkänsä. Neljätoista vuotta sitten Tiberius vietti maanpakolaisen syrjäistä elämää Rhodoksessa, jonne hän oli aluksi lähtenyt Augustuksen valtuuttamana legaattina. Mutta hänen viisivuotiskautensa oli kulunut loppuun eikä vanha keisari lainkaan halunnut uudistaa poikapuolensa valtuuksia; Tiberiukselta oli riistetty suojavartiosto, kansantribuunin asema, tuomarinvalta ja hänen persoonansa loukkaamattomuus. Hän oli vetäytynyt asumaan pieneen huvilaan saaren merenpuoleiselle jyrkänteelle aivan tavallisena yksityisenä kansalaisena, jolla ei ollut enempää valtaa kuin hänen harvoilla kreikkalaisilla ystävillään. Tuohon aikaan Sejanus vielä palveli Augustuksen tyttärenpojan Gaiuksen esikunnassa vähäarvoisena upseerina, ja kun Gaius nimitettiin hoitamaan Idän asioita, hän seurasi mukana Aasiaan. Tyttärenpoika oli ollut niin lähellä vanhan keisarin sydäntä kuin vain ani harvat, ehkäpä vain nuorempi veli Lucius. Hovissa kerrottiin hänen nopeasta nousustaan; hänelle ennustettiin kruunua. Ja tänä iltana Sejanuksen mieleen kohosi muisto juhlista, jotka Gaius oli noina aikoina pitänyt Khioksen palatsissa. Illallispöytään ei ollut kutsuttu vain hänen omaa esikuntaansa, paikallisia arvohenkilöitä, Galatian maaherraa Marcus Lolliusta ja senaattori Domitius Ahenobarbusta, vaan kaiken lisäksi myös Tiberius. Oli selvää, että Gaius halusi kaikin tavoin nöyryyttää halveksittua sukulaistaan.

Noiden juhlien muisto nousi mieleen hyvin selvänä. Sejanus näki neljäntoista vuoden takaa valaistut salit, soihdut, aatelispukujen vilinän. Kun hän oli sinä iltana saapunut upseeripiirin mukana pitoihin, hänen ei ollut paljoakaan tarvinnut terästää kuuloaan, käsittääkseen, mitä oikein oli tekeillä. Gaius ystävineen, esikuntineen, seurueineen lepäili norsunluisilla penkeillä pöydän yläpäässä, mutta Tiberiukselle oli varattu huomaamaton paikka kaukana heistä, ja hänen kohdallaan katosta riippui kehnoja, heikosti valaisevia savilamppuja. Kun nomenclatorin huuto sitten ilmoitti hänen tulevan, salissa kävi ivallinen hyminä. Erakko saapui. Hän oli laiha synkännäköinen mies, hän asteli nopeasti nimenhuutajan ohi. Hänen vaippansa oli yksinkertaista tummaa kangasta, kreikkalaistyylinen khlamys. Keskellä salia Tiberius oli vähällä kompastua varjoon, jota hän likinäköisyytensä takia luuli joksikin esineeksi, ja tämä vähäpätöinen seikka vain lisäsi yleistä vahingoniloa. Hänelle näytettiin parhaillaan tietä pöydän alapäähän... Silloin Sejanus pelasi elämänsä suurimman panoksen. Hän meni tulijaa vastaan, löi juhlamenojen ohjaajaa vasten kasvoja ja pyysi kuuluvalla äänellä anteeksi, että oli tapahtunut hirmuinen erehdys.

Kukaan ei ollut puhunut mitään; hetken aikaa vallitsi vain kauhea äänettömyys. Mutta Sejanus ei varmaankaan koskaan saisi mielestään Tiberiuksen kiusaantuneita kasvoja. Joko mies ei ollut lainkaan käsittänyt tai sitten hän käsitti liiankin hyvin ja tahtoi salata sen, joka tapauksessa hän meni nopeasti istumaan ylpeän sukulaisensa Gaiuksen viereen pöydän yläpäähän. Hän hankasi kaiken aikaa puvustaan veritahroja, joita oli räiskähtänyt juhlamenojen ohjaajan nenästä. Hiljaiset pidot päättyivät vähitellen. Gaiuksen ystävät hiipivät noloina kukin taholleen. Öljy savusi kuparilampuissa... ja Sejanus oli vieläkin tuntevinaan sieraimissaan niiden erikoisen miellyttävän hajun.

Khioksen linnan eteishuoneessa Tiberius oli viimein tullut hänen luokseen ja tiedustellut vaivautuneella äänellä hänen nimeään. Sitten tuo virkaheitto ruhtinas kohotti kalpeat kasvonsa; niiden yli kulki omituinen, unohtumattoman kylmä hymy. Kun Gaius joitakin aikoja tämän jälkeen seurasi nuorinta veljeään Luciusta hautaan, nuori esikuntaupseeri oli ensi kerran alkanut aavistella, mitä Khioksen juhlat hänen kohdaltaan merkitsevät... Olihan mahdollista, että alituinen elämä lähellä hovia oli herkistänyt hänessä syiden ja seurausten tajua, että se kehitti tavallista terävämmän mahdollisuuksien vainun, niin että hän kykeni näkemään loistavaa tulevaisuutta siellä, missä muut näkivät vain mitätöntä nykyisyyttä. Hän oli heittänyt pelinoppansa pilkkopimeässä, pitkällä tähtäimellä. Ja heitto onnistui. Tuona iltana hän oli melkein tietämättään tarttunut käteen, joka näytti liian heikolta pystyäkseen torjumaan edes vaivaisten palatsivirkailijoiden härnäävän ilkeyden. Nyt tuossa kädessä välkkyi keisarillinen, sormus, ja Sejanus ajatteli kylmän huumauksen vallassa, että hän ohjaa vielä sen jokaista liikettä.

Häntä vastaan tuli mustien orjien kuljettama kantotuoli. Monien silkkipatjojen keskellä loikoili Tiberiuksen miniä, ylipäällikkö Germanicuksen nuori sisar Livilla, joka oli heti ensimmäisen miehensä kuoleman jälkeen kiireesti naitettu lähemmäksi keisarillista sukua, Tiberiuksen pojalle Drusukselle. Hän istui hyvin välinpitämättömänä niinkuin ainakin kaunotar, joka tietää monien miesten himoitsevan hänen ruumistaan ja on tottunut siihen. Hän oli hento tyttömäinen olento, hiilenmusta tukka kehysti untuvamaisena oliivin värisiä siroja pikkukasvoja, joita tummat varjot tuon tuostakin pyyhkäisivät kantotuolin keinuessa –. Ruhtinatar oli matkalla katsomaan polttohautausta. Ylimielisesti mutta samalla uteliaasti hän tarkasteli lamppujen valoon sukeltavia kasvoja, suuntasi myös hetkeksi kiinteän katseen Aelius Sejanukseen. Hänen tummat mantelisilmänsä kapenivat kahdeksi raoksi... Appi ja aviomies yrittivät kaikin tavoin rajoittaa hänen vapauttaan, mutta siitä hän vähät...! Se tiesi vain, että jokainen askel palatsin ulkopuolelle, varsinkin kun se tapahtui tämmöisenä seikkailuntuntuisena yönä, herätti hänen veressään kiihkeitä haluja. Tulet tanssivat pimeässä. Sejanus notkisti hiukan päätään, hänen kultakypäränsä välähti. Hän seurasi katseillaan Livillan kantotuolia, niin kauan kuin ihmismerestä voi vielä erottaa mustien orjien alastomat selät. Sitten hän suoristautui hiukan, komensi: Eteenpäin.

8.

Jo hämärän aikaan palatsin vastaanottosali oli ruvennut täyttymään senaattoreista ja ritareista.

Heitä saapui ehtimiseen lyhtyjen valaisemalta Via Sacralta, he tulivat ratsain, vaunuin, kantotuoleissa. He nousivat pää peitettynä, vuoren jyrkänteeseen ladottuja laakakiviportaita. Linnan hallissa lepattivat sielläkin tulet. Öljysarvista, soihduista, kuparisista kuusiliekkisistä kattolampuista, jotka olivat kuin kannastaan yhteen takertuneita näkinkenkiä, levisi palavan öljyn vaisua hehkua. Kuurian herrat, joiden olkapäitä vasten keisarivainajan paarien kannatinpuut olivat joitakin tunteja sitten levänneet, kun he kuljettivat ruumiin Julius Caesarin torilta Marsin kentälle, olivat kaikki pukeutuneet tummiin surupukuihin. Liekkien leimahtelu valaisi kasvoja. Memmius Reguluksen riippuvia poskipusseja, Cotta Messalinuksen ihraisia piirteitä, Asinius Galluksen pystyä nenää ja turvonnutta viininpunaista alahuulta. Noilla kasvoilla kuvastui eräänlainen kiinteä valppaus, aivan kuin jokainen heistä pelokkaasti odottaisi lähihetkien tapahtumia. Vanha senaattori Lucius Calpurnius seisoi kädet ristissä rinnallaan, katseli puolittain uteliaasti palatsin esihuoneeseen keräytynyttä piiriä; kaikista senaatin jäsenistä hän herätti jo ylvään ulkonäkönsä puolesta eniten arvonantoa nuorempien piirissä, ellei suorastaan otettu lukuun valkopartaista Arruntiusta tai vanhaa punaposkista Curtius Atticusta, jonka ainoana vikana oli, että hän oli aina ollut niin rajattoman taikauskoinen.

Togat, tunikat ja punaompeleiset ritarinpuvut kahisivat. Kuuden etuoikeutetun kohortin sadanpäälliköt, jotka olivat jättäneet panssarinsa, viininoksasauvansa ja hopeanauhaiset kypäränsä kotiin, seisoivat virallisen jäykkinä lähellä ovea. Ystävällisen näköinen vanhus, historioitsija Cremutius Cordus oli asettunut aivan savuavan valurautaisen soihdun alle; hänen viluiset sormensa olivat ristissä vatsan päällä. Hän etsi katseillaan viisasta lakimiestä Nervaa, mutta ei kyennyt löytämään ystävänsä lintukoirankasvoja tungoksesta. Kuinka oli kuuma! Kuinka hämärää oli... Kenties savu sokaisi hänen silmänsä, niin että senaattori Reguluksen veltot posket vähitellen kadottivat ääriviivansa, kunnes ne muistuttivat elävää paahtopaistia. Pylväiden hohtokivipeite välkkyi jäänvihreänä. Käytävästä kuului saksalaisten henkivartioiden määrämittaisia askeleita. Senaattori Afer, joka havitteli valtionsyyttäjän virkkaa, oli vaipunut syvälliseen keskusteluun rikkaan Cotta Messalinuksen kanssa perimyslakien väärinkäytöstä. Messalinuksen kiiltävää kaljua reunusti öljyinen hiusseppele egyptiläisten pappien tapaan, – rikkaus paistoi hänen ihraisista, kullankarvaisista kasvoistaan ja säkenöi hänen tylppien käsiensä raskaissa sinettisormuksissa. Mutta Lucius Calpurnius teki huomioita yksinään. Hän ei kaivannut seuraa. Hänen katseensa kiersi tämän välkkyvän, kuiskuttavan, ylhäisen ja neuvottoman seurapiirin yli. Hän näki seppeleiden jäljet hikisillä otsilla, rinnalle painuneet kaksoisleuat. Pelkkiä senaattorien, lähettiläiden, ritarien, prefektien naamioita, joista jokainen on olemassa vain salatakseen kasvot –. Silmäkuoppien varjot ovat niin syvät, että katsetta ei näy...

Vihdoin Calpurnius löysi joukosta sukulaisensa Gnaeus Pison, jonka purppuranpunaisten kasvojen alla, turpean kaulan ympärillä kimalsi paksu kultavitja. Gnaeus seisoi siinä jykevänä kuin maalaismies. Hänen kasvoistaan ei koskaan täysin haihtunut konsulivuoden suurellinen itsevarmuus ja se pöyhkeä virkailme, jonka hän oli omaksunut toimiessaan Espanjan maaherrana. Hänen vieressään seisoi senaattori Lucius Vitellius mustatut kulmakarvat kohollaan kuin kummastuksesta.

Äänissä oli tänä iltana sama lepattava rauhattomuus kuin lampuissakin. Puhe ei oikein päässyt kohoamaan hiljaisen kuiskailemisen asteelta. Korkein sukuaateli odotteli hyvin jäykkänä kutsua vainajan poikapuolen Tiberiuksen luo. Manliusten, Quinctiliusten, Potitien ikivanhat perheet kuuntelivat huolestuneina käytävän jokaista risahdusta. Ylimykset, joiden suku polveutui arkadialaisesta Euandros-paimenesta ja jolla oli oikeus käyttää sandaaleissaan hopeisia puolikuun kuvia, hiiviskelivät miltei varpaillaan veistokuvien luona. Soihduista lankesi savunsekaista valoa. Kivisten rypäleiden kehystämistä syvennyksistä tuijottivat kreikkalaiset jumalat kuollein silmin tätä jaloa seuraa, tai ne nostivat epävakaiseen valoon spitaalitahrojen peittämiä käsiään. Keskustelu sivusi vain joskus miltei salavihkaa kruununperimystä – pettämätön merkki kaikkien läsnäolijoiden salaisesta pelosta. Heidän aivonsa näyttivät toimivan yhteistyössä tänä iltana; he tartuttivat toinen toiseensa kummallista jännitystä, vaipuivat mietteisiin, pohtivat samaa asiaa. Tuntui kuin salissa olisi levinnyt säikkyvän varuillaanolon rutto, hiipivä odotuksen kuume, joka siirtyi senaatin jäsenistä ritareihin ja näistä lähettiläisiin.

"Kirotun painostavaa!" ajatteli nuori ritari Libo, joka oli yksinään jäänyt tumman uurteisen pylvään viereen. Hän tunsi kämmenpohjansa aivan hikisiksi. Ehkä kaikessa tässä ilmeni vain sangen luonnollista arkuutta, joka valtaa ihmisen, kun hän näkee elämänsä äkkiä kääntävän uomaa ja joutuu seisomaan vastatusten tuntemattoman huomispäivän kanssa, kuin mustan esiripun eteen... Libo yritti rauhoittaa sydäntään. Se löi tiheää tahtia. Paljon mieluummin hän olisi nyt paneutunut levolle jossakin pohjoisrajan sotateltassa kenttävuoteeseen. Hän muisteli ystäväänsä Germanicusta ja toivoi kiihkeästi, että ylipäällikkö palaisi Roomaan.

Useimmat senaattoreista tunsivat sydämensä kutistuvan kokoon, kun he vain ajattelivat, miten huonosti olivat hoitaneet asiansa tämän Tiberiuksen, tämän keisarivainajan perijän suhteen. Vielä puolikymmentä vuotta sitten olisi ollut tilaisuus –. Aluksi kukaan ei ollut voinut aavistaa, että hiljainen juro mies, joka tuskin näyttäytyi hovin juhlissa, saattaisi joskus kohota niin ennenkuulumattoman korkealle. Aikoinaan Tiberius oli hoitanut monia luottamusvirkoja, oli ollut kaupungin köyhäinhoidon tarkastaja, oli seurannut nuorta velivainajaansa Drusus Neroa sotaretkille ja johtanut monta voittoisaa taistelua milloin Balkanilla, milloin pohjoisessa. Kun hänet sitten naitettiin keisarivainajan tyttärelle Julialle, pitihän aavistaa, että hänellä olisi tulevaisuutta... Hänen merkitystään ei olisi saanut väheksyä edes silloin, kun tuo avioliitto häpeällisesti luhistui ja mies vetäytyi puolittaiseen maanpakoon Rhodokseen. Mutta Augustus itse ei ollut antanut hänelle paljon arvoa. Keisarin ja poikapuolen välit olivat alussa olleet jääkylmät – keisarilla oli omat tyttärenlapsensa lähellä sydäntään.

Kenties johtui vain pelosta, että menneiden vuosien tapahtumissa nyt jälkeenpäin selvästi ilmeni jokin synkkä, kohtalokas johtelu –. Eivätkö kaikki perilliset kuolleet tehdäkseen Augustuksen poikapuolelle tietä? Keisarin lapsenlapset kaatuivat toinen toisensa jälkeen kuin pelinappulat. Vähän Aasian maaherra Gaius kuoli haavoihinsa sodassa, hänen nuorempi veljensä Lucius mädäntyi elävältä kulkutautiin Marseilleen sairaalassa, ja kolmas veli Postumus häipyi sille tielleen, eikä kukaan ole hänestä koskaan mitään varmaa kuullut. Ja eikö Tiberius juuri tuohon aikaan siirtynyt askel askeleelta lähemmäs valtaistuinta? Kruununperijöiden sarja hupeni johdonmukaisesti, sukulaisten äänet alkoivat hiljentyä vanhan keisarin ympärillä. Tyhjyys levisi yhä laajemmalle hänen yksinäisen istuimensa kahden puolen, aivan kuin hallitsijan sormuksesta olisi säteillyt ruttoa. Tähän tyhjyyteen astui varovasti varpaisillaan keisarinna Livia Drusillan poika, Tiberius Claudius. Senaattorit tajusivat epäselvänä sisäisenä näkynä, miten hän hitaasti ojensi kapeita käsiään ja veti Augustuksen veltosta sormesta sinettisormuksen... Mutta ehkäpä koko mielikuva oli väärä. Tiberius istui linnan kaikkein syrjäisimmässä huoneessa läpitunkemattoman yksinäisyyden keskellä, tylynä ja erakkomaisena kuin mies, joka itsepäisesti seuraa onnetonta tähteään. Kumpi lopulta juonitteli, vehkeili, raivasi tietä, äiti vai poika? Salavehkeiden langat olivat joka tapauksessa hyvin hienoja, verkko oli näkymätön ja myrkyllinen, kuka sen sitten oli kutonutkin.

Palatsin nimenhuutaja ilmoitti pretoriaanien komentajan. Puheen sorina hallissa vaikeni hyvin nopeasti, kaikki päät kääntyivät ovelle päin. Senaattorit eivät voineet täysin peittää harmiaan nähdessään käytävästä ilmestyvän Aelius Sejanuksen. Oli mahdollista, että hän erotti hiljaisen pahaenteisen mutinan: "Hän... Aina vain ja joka paikassa hän!" Kokonaan tummiin pukeutunut laiha mies lähestyi kävellen salin läpi. Hänen kaulaltaan riippuivat yksinkertaiset kapeat vitjat, jotka olivat puhtainta Myysian kultaa. Tulen valossa ne säkenöivät tuon tuostakin punaisina, aivan kuin ne olisi kastettu vereen tai metalliin olisi kehittynyt ruostetta. Jäntevät kalkinvalkoiset kasvot olivat kohotetut, – laajan otsan alapuolella tuikki kaksi kivikovaa silmää syvältä kuopistaan. Niistä alaspäin hänen kasvoissaan oli jotakin murjottua, katkeran alastonta, arastavaa, ikäänkuin luonto olisi jättänyt nenän, kapeat punaiset huulet ja leukapielet avuttoman puolitekoisiksi. Miltei mustan tunikan alta, jota sotilasviitta ei enää peittänyt, kohosi kyttyrä. Se ei ollut kovin huomattava, hämärä valaistus esti sitä selvään näkymästä. Mutta pään asento, vaappuvat jalat, veltosti lepattavat puvunliepeet kavalsivat hänen aran kohtansa niillekin, jotka seisoivat kauimpana hallin perällä.

Heti hänen jäljissään tuli pretoriaaneja. He olivat ottaneet helisevät, rei'itetyt vaskikypärät kainaloon, heidän panssarinsa iskivät kininöitä aivan kuin hämyssä olisi lyöty satoja tuluksia. Heidän saappaistaan lähti kumahteleva, kilisevä ääni. Melkein takertuneena kaartinpäällikköön asteli pieni kissannäköinen mies, – ritari Crispus, joka oli perinyt Uuden Afrikan maakunnan prokonsulin, historioitsija Sallustiuksen suunnattomat, ylelliset, ryöstövaroilla perustetut puutarhat. Hänen sukunsa polveutui Amiternumista sabiinien maasta, ja jotakin täysin vierasta ja epäroomalaista oli hänen pienissä pyöreissä kissankasvoissaan. Pälyilevissä silmissä tuikahti joskus arka ilme aivan kuin pienellä lapsella. Jo aikoja sitten hovissa oli liikkunut uskomattomia huhuja tuon ujon ritarin konnantöistä. Tiedettiin yleisesti, että hän oli ollut vanhan keisarin elinikäinen uskottu ja että leskikeisarinna Livia Drusilla käytti häntä hyväkseen, kun jokin valonarka puuha piti viedä päätökseen. Hänen pulleassa vasemmassa kädessään välkkyi keisarillinen sinettisormus, salaisten asiakirjojen leimaamisväline. Oli luultavaa, että hän yksin todella tiesi, mitä Augustuksen viimeiselle elossaolevalle tyttärenpojalle Postumukselle oikein oli tapahtunut, kun hän hävisi eräänä yönä pari vuosikymmentä sitten kaupungista. Crispus tuijotti suoraan eteensä silmäluomet räpytellen; hän näytti arastelevan jokaisen katsetta. Nähtävästi Sejanuksen läheisyys ja jäljessä tulevat pretoriaanit lisäsivät hänen itseluottamustaan, niin että pieni kissannäköinen mies tällä kertaa uskalsi näennäisen huolettomasti tepastella salin poikki.

Pretoriaanien päällikkö, hänen seuralaisensa ja sotilaat jäivät hetkeksi odottamaan sen käytävän läheisyyteen, joka johti Tiberiuksen yksityishuoneisiin. Äänet olivat yhä kuiskaavia; keskustelu tyrehtyi nyt miltei kokonaan. Salin keskelle oli joukon tullessa syntynyt kuin näkymättömän viikatteen vetämänä leveä odotuksentäysi tyhjiö. Vielä tunti sitten Memmius Regulus, vanha Lucius Calpurnius ja nuori ritari Libo olivat hiljaisissa mielissään toivotelleet jotakin sattumaa, joka saisi Aelius Sejanuksen pysymään etäällä hovista ennen keisarinvaalia. Mutta mies piti kyllä vaikutusvallastaan kiinni! Hänen tapaisensa ihmiset eivät suo toisille sitä iloa, että he olisivat poissa sieltä, missä heitä vähimmän kaivataan ja missä toiset, kyvykkäämmät halukkaasti astuisivat heidän tilalleen. Tuon rujon synkän miehen tulo ei tietänyt hyvää. Ei ollut mikään salaisuus, että juuri hän Tiberiuksen harvoista suosikeista syvimmin tehosi ruhtinaaseen vihjailuillaan, neuvoillaan, puolittaisilla ohjeillaan.

"Hän tuntuu minusta kuin hautajaisiin laittautuneelta", huomautti Regulus senaattori Cotta Messalinukselle. "Se ei tunnu lupaavalta, vai kuinka? En ymmärrä, miten hänen tapaisensa mies ylipäänsä on voinut nousta kaartinprefektin satulaan."

Messalinus kohotti hymyillen taipuisaa ylähuultaan niinkuin koira, joka paljastaa hampaansa: "Traditio. Suku on Etrurian vanhaa aatelia, he ovat kantaneet miekkaa isistä poikiin. Olen tuntenut hänen isänsä Sejus Strabon, hänellähän oli aikoinaan samat valtuudet kuin pojalla nyt. Jäykkä maalaisaatelinen, mutta hyvä pretoriaanien päällikkö. Sotilaat näkevät ukon vieläkin painajaisunissaan..."

"En pidä hänen silmistään."

"Enkä minä hänen kyttyrästään."

Regulus siveli hitaasti sileäksi ajeltuja poskiaan, jotka riippuivat raskailla pusseilla. "Saamme nähdä, että juuri siinä piilee hänen voimansa. Hänestä itsestään tulee vielä keisarin kyttyrä."

Messalinus lähensi keltaisia kasvojaan aivan Reguluksen korvan juureen ja alkoi kuiskailla vanhaa häväistysjuttua, jota kaupungissa oli kymmenen vuotta sitten ahkerasti seulottu. Tiesikö Regulus, että konsuli Aelius-vainaja aikoinaan oli valinnut Sejanuksen ottopojakseen, koska vanhus oli ollut joissakin tekemisissä pojan äidin kanssa? Muuten, juttu tuskin oli totta, kaartinpäälliköllä oli samat etruskinpiirteet kuin Sejus Strabolla... Setäänsä sotapäällikkö Blaesusta Sejanus ei lainkaan muistuttanut, sillä sedän röyhkeitä soturinkasvoja valaisi sentään jonkinlainen miehekkyys. "Saat nähdä, että hän tuo hoviin ennen pitkää koko sukunsa", huomautti Regulus. Luultavasti kaartinpäällikkö tunsi molempien miesten katseet selkäpiissään, sillä hän käännähti äkkiä. Hänen huulensa vapisivat hiukan. Vähitellen hänen ja pretoriaanien ympärille oli keräytynyt pieni kiinteä seurue, jota kaikki salissa olevat tarkkasivat: ritarit Marcus Terentius ja Fulcinius Trio, synkän näköinen Pinarius Natta, rikas roomalainen ylimys Geminius, jonka juomingeista kaupungilla kierteli hurjia kertomuksia, vetäytyivät yhä lähemmäksi prefektiä aivan kuin olisivat vainunneet majesteettia valepuvun alta.

Kaukaa palatsin sisästä kajahti metallinen lyönti. Sejanus kuuli nimeään huudettavan. Hän sipaisi sormenpäillä polttavaa otsaansa, lähti kulkemaan palatsivirkailijan jäljissä. Nyt, kun hän oli kääntänyt rujon selkänsä hoville, hän tunsi kuin kummallisena kipuna, että sadat ivalliset silmät tuijottivat takaapäin hänen hartioitaan...

Tyhjissä esihuoneissa lepattivat soihdut. Vaaleatukkaisten germaanihenkivartioiden askelet kilisivät. Hämärässä säkenöi joku peitsen pää ja sammui aina välillä pimentoon kuin liekki. Tulien väike sai seinien marmorilevyt näyttämään tummien veritahrojen peittämiltä, sillä niiden syvänvihreä väri ei oikein päässyt hohtamaan, vaan muuttui ruosteenkarvaiseksi lamppujen, öljysarvien, metallivitjoista riippuvien trilychnisten heikosti liekehtiessä –. Pylväistä lankesi käytävän poikki huojuvia varjoja. Ne hypähtelivät ja lähenivät, ne kiersivät mielettömästi tanssien mustapukuisen miehen jalkoja. Hän oli vähällä kompastua niihin. Hän ehti ajatella vaimoaan Apicataa ja hänen itsepäistä haluaan lähteä Puteolin kylpylään nyt talven alla, juuri kun oli aivan välttämätöntä jäädä Roomaan, tehdä itsensä tärkeäksi tulevalle keisarille. Joka tapauksessa, hän tunsi valtansa. Koko avarassa maailmassa oli vain kolme miestä, jotka tänään saattoivat tietää seisovansa tukevalla pohjalla: arabialainen tähtienselittäjä Thrasyllus, vanha senaattori Nerva ja hän, Aelius Sejanus.

Vartiomiesten peitset vetäytyivät syrjään hänen edessään. Hän näki palatsivirkailijan kumartavan melkein maahan asti tumman tyhjän oviaukon kohdalla. Miten hullua, hän ajatteli. Mutta kun hän astui puolihämärään tablinumiin, hänen otsanrajaansa oli kaikesta huolimatta kohonnut kylmiä hikikarpaloita.

9.

Huone oli typötyhjä. Raskaista metallivitjoista riippui kolmihaaraisia lamppuja, niistä levisi kelmeätä savunsekaista valoa. Se oli vieläkin himmeämpää kuin vastaanottosalissa. Se heijastui mustasta ebenpuusta leikatun tuolin upotteissa; ne kimalsivat kuin kiiltomadot. Sejanus näki katosta riippuvia verhoja, raskasta osroenelaista läikesilkkiä, jonka poimut liikkuivat aivan kuin huoneessa olisi käynyt veto –. Savun, palavan hyvänhajuisen hartsin ja vanhan viinin tuoksu yhtyi lääkkeiden lemuun. Sejanus astui epävarmasti peremmäs, pysähtyi. Joku tuli... Mutta se ei ollut Tiberius Claudius vaan kesy riikinkukko, joka tepasteli pyrstöään laahaten pimeimmästä nurkasta ja rupesi nokkimaan lattialle kylvettyjä maissinjyviä. Hiljaisuus oli painostava. Sejanus tunsi olonsa kiduttavan epävarmaksi, kääntyi sille taholle, missä verhojen poimut liikahtivat. Hän selvitti kurkkuaan, ennen kuin lausui kuuluvasti: "Tervehdin sinua, keisari Tiberius..."

Hänen äänensä katkesi, sillä juuri nyt hän kuuli selkänsä takaa nopeita askeleita ja kuivan yskähdyksen. Joku sanoi selvällä väsyneellä äänellä: "Älä viitsi teeskennellä."

Mies, joka tuli esiin verhojen takaa, tuskin loi ainoatakaan silmäystä vieraaseensa. Hän käveli melkein hätäisesti permannon yli ja jäi seisomaan selin valoon, pimentoon. Lamppujen liekit loivat epäselvää kajoa hänen kulmikkaille olkapäilleen ja melkein kaljulle päälaelleen. Pitkä luiseva vartalo kumartui tulenhehkua vasten, tasainen alaspäinkammattu tukka peitti otsaa mustana seppeleenä. Sen alapuolella oli kaikki hämärää ja epätarkkaa, sillä kasvot olivat jääneet täydellisesti varjoon. Sejanus tuskin erotti huulien ja silmien hämärät ääriviivat. Valon kajastus tanssi levottomasti Tiberius Claudiuksen yksinkertaisella tummalla puvulla ja välähti joskus hänen laihoissa ohimoissaan, joiden hiukset olivat alkaneet harmaantua. Hän oli viisikymmenviisivuotias. Ja tässä huoneessa, näiden varjojen keskellä, hänen laiha kookas ruumiinsa näytti aavemaisesti sulautuvan huojuviin verhoihin, valotäplien leikkiin ja esineiden epäselviin hahmoihin. Sejanus loi melkein pelokkaan katseen sille taholle, missä silkin poimut jälleen liikahtivat. Tiberius naurahti. "Vai niin, sitäkö katsot. Sehän on pelkkä..." Hän meni nopein askelin verhon luo, vetäisi sen syrjään. Hänen äänensä muuttui mairittelevaksi: "Tule tänne, Julilla! Kas niin, tulehan..." Toinen riikinkukko, tumma ja lyhytpyrstöinen, tepasteli juhlallisesti permannon yli ja sen isäntä hipaisi hellästi linnun päälakea. "Se on naaras. Toivon, että se rupeaa munimaan. Pidätkö eläimistä, Lucius Aelius?"

Sitten hän palasi äskeiseen paikkaansa lampun eteen ja sanoi kuivasti: "Arvaan, että olet valmis täydellisesti ja ehdottomasti pitämään kaikesta mistä minäkin."

Sejanus kiinnitti katseensa riikinkukkoihin kuin apua anoen. Hän huomautti harkitun kohteliaasti, että vain jumalien epäsuosio ja venähtänyt nilkka olivat pidättäneet häntä Ostiassa sillä välin kun hänen keisarillinen suojelijansa oli turhaan odottanut hänen tuloaan. Tiberius kuunteli, kohautti olkapäitään. "Keisarillinen...?" Hänen vieraansa oli huomaavinaan nopean katseen, joka lävisti varjot ja suuntautui hänen kasvoihinsa punnitsevana, läpitunkevana. Sejanus tiesi hyvin, että kaikki imartelu sai tässä huoneessa huonon vastaanoton. Mutta hänen kielensä oli kummallisen kankea, hän tunsi näyttelevänsä osaansa huonommin kuin koskaan. Kun varjossa seisova mies vielä tuijotti häntä kylmillä silmillään, ikäänkuin olisi halunnut paljastaa hänen äänenpainoissaan piilevän valheen, Sejanus vaikeni äkkiä ja teki kädellään epätoivoisen eleen. "Näet, miten huonosti se luonnistuu minulta", hän sanoi ja hymyili avoimesti. "Kun ensi kerran kohtasin sinut Khioksessa, käytin nyrkkejäni. Ja myöhemminkin... Olen synnynnäinen narri, en osaa suitsuttaa niinkuin ritarit ja senaattorit."

Hän painoi päänsä ja odotti, minkä vaikutuksen nämä sanat tekisivät. Mutta Tiberius Claudius ei sanonut mitään. Vihdoin hän meni tablinumin nurkkaan, toi hiiliastian ja musersi sormissaan hartsia, jota henkilääkäri oli käskenyt polttaa, koska sen tuoksu tekee hyvää ihottumille. Sitä tehdessään hän alkoi väsyneellä äänellä, tuon tuostakin keskeyttäen puheensa, kertoa ennustuksista, joita tähtienselittäjä Thrasyllus oli lausunut jo siihen aikaan, kun hänet lähetettiin legaattina Rhodos-saarelle. Loppumattomat rajasodat olivat kerrassaan uuvuttaneet hänet; hän oli hoitanut milloin kenraalin, milloin konsulin tehtäviä ja loppujen lopuksi Augustus oli nähnyt hyväksi nimittää hänet köyhäinhoidon tarkastajaksi Roomaan, tähän samaan kaupunkiin, joka nyt... nyt...

Tiberius nousi hitaasti seisomaan ja hankasi sormistaan hartsia. "Voi olla, että tulette hämmästymään, sinä niinkuin toisetkin", hän sanoi lyhyesti. "Ja sitä paitsi, jos haluat osoittaa uskollisuuttasi ja jos ennen kaikkea katsot minun parastani, äänestä minua vastaan senaatissa, kun tulee keisarinvaali." Hän laski kätensä ristiin rinnalleen. Kun Sejanus aikoi väittää vastaan, hän toisti: "Äänestä vastaan, kuuletko". Sitten hän käänsi selkänsä, seisoi hetken aikaa lampun alla kuin miettien jotakin seikkaa, joka oli unohtunut. "Ja jos pidät niinkuin minä riikinkukoista, on parasta että poistut. Sillä ne ovat tottuneet hiljaisuuteen... Niinkuin minäkin", hän lisäsi.

Sejanus tervehti ja vetäytyi ovelle. Hänen valkoiset kasvonsa olivat aivan ilmeettömät, nöyrät... Ehkä Tiberius oli odottanut näkevänsä niillä harmin ilmeen, ja nyt hänen täytyi tuntea pettyneensä. Kaartinpäällikkö lähti palaamaan saman käytävän läpi, jota oli tullutkin. Palatsivirkailija kiiruhti jälleen hänen edellään, miekat kalisivat, peitsenpäät välkkyivät. Ja äkkiä Sejanus näki selvänä sisäisenä kuvana Tiberiuksen laihan käden, jonka etusormessa, hiukan nivelen alapuolella oli sormus. Punaisesta jalokivestä levisi hehkua. Se oli intialainen rubiini, seppä Dioskorides oli puoli vuosisataa sitten upottanut sen kultarenkaaseen, sen valo oli kytevää ja kylmää; siitä uhosi himmeää noitamaista vaikutusta, ja ehkäpä juuri se oli kerrassaan sotkenut hänen sanansa. Hän asteli hitaasti, pää kohollaan. Kaarevan otsan takana liikkui rauhattomia ajatuksia, joita hän ei millään muotoa olisi halunnut paljastaa ainoallakaan kasvojen ilmeellä. Kaikesta huolimatta palatsin synkkä ilmapiiri tartutti häneenkin hiukan tuota pelon kuumetautia, joka sai Euandroksen jälkeläiset hiipimään varpaisillaan ja senaatin vapisemaan. Oli totta, että Tiberius aina ympäröi itsensä jylhään eristäytymiseen. Niin oli ollut asian laita jo Rhodoksessa, jossa hän vietti maanpakolaisen elämää kenenkään voimatta kuvitella, miten maailmanvalta kerran putoaisi hänen käsiinsä. Hänen menettelytapojensa asteikko oli huolellisesti valittu. Hän hallitsi nuo umpimielisyyden, tylyyden, epäluulon asenteet niinkuin huilunpuhaltaja soittimensa läppäimet.

Ja astuessaan vastaanottosaliin Sejanus kosketti otsaansa. Se oli hikinen. Hän koetti ryhdistäytyä. Hänen ajatuksissaan näkyi selvästi valkoinen ruhtinaankäsi ja sormuksen veripunainen kivi.

10.

Mies, joka oli jäänyt seisomaan permannolle, selin valoon, kuuli askelten etääntyvän. Hiilet rahisivat pannuissa. Riikinkukot nokkivat jyviä. Hän oli yksin. Hän kääntyi ja rupesi huuhtomaan käsiään marmorisessa pesumaljassa. Pienellä korupöydällä seisoi vihreästä lasista valmistettu klepsydra, vesikello.

Vaahto sihisi veden valuessa astiasta toiseen. Oli myöhäistä, yö lähestyi. Tiberius alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, kosteat kädet tungettuina vaatteen poimuihin. Lamppujen hypähtelevä valo näytti kaiken aikaa kutovan tähän silkkiverhojen jakamaan huoneeseen kuin rajattoman epävarmuuden ilmakehää. Kaikki lepatti, liukui, horjui hänen katseensa edessä.

Hän kutsui orjan ja lähetti noutamaan Thrasyllusta, jemeniläistä tähtienselittäjää. Sitten hän etsi pöydälle heitettyjen kreikkalaisten murhenäytelmien, lakikirjojen ja muistiinpanojen seasta leveän karttakäärön ja kehitti sen hitaasti auki. Se oli ruskeaa syrakusalaista papyrusta – se oli valmistettu ristikkäin puserretuista sormenlevyisistä selis-liuskoista, joita leikataan kasvin ytimestä. Käärön molemmista päistä riippuivat mustat ruokosauvat, jotka päättyivät kullattuihin nuppeihin. Tiberius Claudius asetti sen polvilleen. Hän siirtyi tulen valoon. Valtakunnat ja Rooman protektoraatit muistuttivat tummia tahroja. Niiden rajaviivoja oli huolellisesti korostettu tummanpunaisella karmosiinivärillä, joitakin nimiä oli hangattu pois, ja noilla kohdin kartta muuttui läpikuultavaksi aivan kuin sitä olisi kostutettu öljyllä.

Tiberius tutki sen kuvioita tummin, liikkumattomin silmin. Säännötön soikio oli Välimeri ja sen ympärille muodostivat kukistetut maakunnat kuin repaleisen palteen. Laaja Espanja ja leveä Gallia, Balkan ja Kreikka ja Vähä-Aasia pohjoisessa. Idässä Syyrian ja Juudean kapea alaspäin kaartuva kaistale; etelässä Siinaista länteen Egypti, Kyrenaika, Numidia ja pienet alueet Atlas-vuoristossa, josta tuotiin Pyhän kadun kauppoihin thuija-puusta leikattuja koristepöytiä... Mustasta merestä erkani mutkainen ja monihaarainen Tonava kuin plataanin juuri. Sen kaaren alle jäivät Raetian, Vindelician ja Noricumin alueet, punaisella juovalla ympäröity Pannonia ja suuri tahrannäköinen Dalmatia, jonka Augustus oli muodostanut entisestä Illyriasta. Tonavasta oli tullut valtakunnan raja pohjoisessa niinkuin Reinistä lännessä.

Karttaan oli hyvin pienillä siroilla kirjaimilla merkitty taistelupaikkojen nimiä. Makedonian Philippi, jossa nuori Octavius yhdessä triumviri Antoniuksen kanssa löi Brutuksen ja Cassiuksen tasavaltalaisarmeijan. Perugian kaupunki Keski-Italiassa, jossa käytiin sotaa Antoniuksen vaimoa Fulviaa ja hänen veljeään Luciusta vastaan; se sortui vereen ja tuleen ja savuun kaikkine asukkaineen. Brindisin merikaupunki, jossa Octavius oli saanut haltuunsa länsiosan valtakuntaa. Pompeijuksen tappion ja Vipsanius Agrippan voiton näyttämö Pohjois-Sisiliassa. Actium, jossa Antoniuksen laiva lähti seuraamaan Egyptin kuningattaren pakenevaa kaleeria ja jossa voitto jäi Octaviuksen laivastolle. Idän sotien siirtyvät alueet ja kaikkien niiden sotaliikkeiden tukikohdat Espanjassa, Reinin rannoilla, Germaniassa, joissa hän, Tiberius Claudius, tai hänen velivainajansa Drusus olivat ratsastaneet joukkojen edessä kantaen ylipäällikön punaista vaippaa.

Hyvin ylhäällä lähellä Elbeä oli melkein näkymätön rivi, haihtuva jälki veitsellä raaputetusta vanhasta kirjoituksesta. Tiberius tuijotti noita kirjainten haamuja. Vaikka kartantekijä oli koettanut hävittää niitä, ne ilmaisivat kuitenkin sen kohdan Germanian alueella, missä Rooman sotavoima oli kärsinyt raskaimman tappion neljään sataan vuoteen gallien hyökkäyksen jälkeen. Teutoburgin metsä –! Kahden ovelan panttivangin, Arminiuksen ja Siegmyrghtin taitavasti suunniteltu petos, joukkojen hajotus ja verilöyly metsätiellä, kolmen roomalaisen legioonan täydellinen perikato, vihollisen äkkirynnäkkö ja sotakotkien menetys... Tiberius tarttui kynään ja merkitsi kaikki ne alueet, jotka olisivat silloin joutuneet germaaneille, ellei hän olisi saapunut omien apujoukkojensa kanssa Reinille ja pelastanut siltoja. Epäinhimillistä sellainen voimanponnistus oli ollut, mutta hän pystyi siihen. Saadaan nähdä, hän pukee vielä päälleen paludamentumin, hän marssii Balkanille ja näyttää kesäleirin päälliköille, miten sotia on käytävä... Hän tuijotti karttaan ja oli äkkiä näkevinään edessään vanhan Augustuksen huolestuneet kasvot, seitsemänkymmenenneljän vuotiaan miehen kasvot, joiden ilme oli niin pidättyvä, milloin he neuvottelivat keskenään. Kuinka hän olikaan odottanut kiitosta, tunnustusta, välitöntä rohkaisua. Mutta oli tullut vain virallisia ohjeita.

Hän syventyi laskelmiin ja etsi virhettä, joka roomalaisessa päämajassa oli tehty. Öljyliekit tuikkivat rauhattomasti, valo oli liian hämärää... Sanansaattajat olivat parhaillaan matkalla Reiniltä ja Balkanilta Roomaan. Hänen veljenpoikansa Germanicus, Drusus-vainajan poika, vaelsi siirtyvine esikuntineen ja neljän legioonan suuruinen armeija perässään valtakunnan pohjoisrajaa kohti. Schelden ja Sambren kesäleireiltä tuli uusia levottomia sanomia. Rajojen pysyttäminen siinä, mihin ne viimeisten kiivaiden taistelujen aikana vedettiin, siltojen, paalutusten, vallien suojaaminen Germanian sissejä vastaan ja Gallian kukoistavien maakuntien valvonta tuottivat tällä hetkellä kylliksi huolta veljenpojalle, jotta hän olisi voinut valvoa etujaan pääkaupungissa. Ja muuten, – ellei armeija napissut Reinillä, se napisi Balkanilla. Kun johto oli vielä ollut Augustuksen huostassa, miehet alistuivat ja söivät keittonsa enempää nurkumatta. Tiberius naputti karttaa kynänvarrella. Pieniä mutta ravitsevia liha-annoksia, kaksi modius-mittaa jauhamattomia vehnänjyviä kahdesti kuussa, ratsuväelle kuusi modiusta nisua mieheen ja lisäksi ohraa, sillä heidänhän oli pidettävä huolta sekä hevosen että yhden tai parin kuormarengin elatuksesta. Vihantarehua eläimille ohrankuljetuksen vähentämiseksi. Vaihtelevia annoksia naudanlihaa... Jos jalkaväki nyt vaatii marssiannosten ja matkataakan vähentämistä, miten maailmassa he silti haluavat kantaa lisättyjä muonasäkkejä!

Tiberius seurasi sormillaan Balkanin rajajuovia. Vain muutamia päiviä sitten hän oli jo ollut matkalla sinne kukistamaan yltyvää levottomuutta, Augustus oli seurannut häntä Nolaan asti ja siellä, aivan lähellä vanhaa kreikkalaista Parthenopea ja sibyllan luolaa, he olivat eronneet. Kun pikalähetti sitten tavoitti hänet kesken marssia ja komensi palaamaan Nolaan, jossa keisari makasi vatsankouristuksissa kasvot keltaisina ja otsalla hikikarpaloita, hän näki selvästi kaikkien ovien aukeavan pelättyyn, toivottuun päämäärään. Kruunu ja valtiaansormus! Mitä merkitsi nyt sotilaiden melu Balkanilla. Hän huokasi. Äiti oli saanut tahtonsa perille.

Kartassa, joka oli levällään hänen edessään, olivat kaikki valtakunnan liittolaisalueet, provinssit, vapaakaupungit ja suojelusvaltiot leveämmillä tai aivan pienillä kirjaimilla merkittyinä. Runsas sarja kansallisuuksia Niilistä Kaksoisvirtoihin ja Mustanmeren rannalle. Yhtäällä olivat Idän liittolaiset, foederati ja socii, pienine, näennäisesti melkein mitättömine ruhtinaskuntineen ja toisaalla provinciat, joihin valtio lähetti lakiasäätävällä rajattomalla vallalla varustetun edustajansa istumaan oikeutta ja kantamaan veroa. Millaisen perinnön Augustus jättikään seuraajalleen! Mikä vastuu...!

Tuon lukemattomista ruhtinaskunnista kudotun alueen rajat hämärtyivät jossakin etäisessä Idässä sekaviin palatsijuonitteluihin. Se oli kuin suunnaton matto, jonka reunoja ei näkynyt. Siihen oli uhrattu hikeä, verta, huolta ja älyä enemmän kuin koskaan Länteen. Nimellisesti itsenäiset pikkuvaltiot puristuivat kuin pihteihin Rooman provinssien väliin, puristuivat mutta eivät masentuneet. Tosin Galatia oli jo tasan kolmekymmentä vuotta sitten muutettu provinssiksi, kun sen kuningas Amyntas oli kuollut Kilikiassa rosvojen veitsenpistoihin; ja Galatiaan kuului sentään rohkea kaistale Fryygian vuorimaata, osa Lykaoniaa ja lohko Pisidiaa. Yksitoista vuotta sitten sammui Paflagonian itsenäisyys niinkuin liekki, joka ei voi palaa öljyn puutteessa. Mutta muualla oli öljyä, muualla oli vaarallista, kytevää tulta, ja sen savu tuntui tuon tuostakin Roomassa, ellei muuten niin Idän lähetystöjen kiertelevissä kukkaskielisissä anomuksissa. Oveluutta. Laskettua viekkautta. Pohjalla teki työtä riippumattomuuden himo, provokaattorit ja yllyttäjät hiipivät vapaakaupunkien kapakoissa, herrat pikkuruhtinaat lähettivät toistensa luo sananviejiä. Langettiin maahan ja suudeltiin tohveleita. Vaihdettiin verhottuja ehdotuksia. Pontoksen, Kappadokian, Kommagenen, Armenian kuningaskunnat näyttivät kartasta katsoen varsin pieniltä, mutta niiden selkäpuolella oli piilossa koko kukistamattoman Idän vaaniva sotilasmahti – Persian suurkuninkaiden voitonhalu, joka oli noussut kummittelemaan nykyisten parthialaisten aivoissa. Oli ollut kirotun ennenaikaista painaa kultainen tiara voitetun Armenian kuningasehdokkaan Tigraneen hyvinkäherrettyyn päähän. Niin oli kuitenkin tapahtunut monta vuotta sitten, roomalaisessa leirissä. Ja kruunun oli keisarin käskystä painanut Tiberius Claudius.

Hän leikitteli kynällä –. Miten liittovaltiot nurisivatkin veroista ja rasituksista, kaiken tuon vastapainona oli heidän oma sisäinen hallintonsa, oma valtiosääntönsä, omat virkansa, kansankokouksensa, prytaneioninsa, lakinsa, tuomarinsa, uskontonsa. Pikkukansojen jumalat olivat vaikutusvaltaisempia kuin roomalaiset maaherrat. Ja sen tiesivät heidän mustat ja suklaanväriset pappinsa, joiden puvut välkkyivät kuin lintujen kiimavaatteet. No niin, miten oikeastaan oli...? Jos Augustus oli toisella kädellä höllentänyt alamaisuussuhteita, hän oli toisella niitä tiukentanut –. Kansoilla sekä oli että ei ollut sisäistä itsenäisyyttä. Olivatko heidän lakinsa ja uskontonsa heidän täydellistä omaisuuttaan, dominium, vai kuuluivatko ne vain käyttötavaroihin, in bonis...?

Tiberiuksen huulilla kareili hymy. Todellinen valtiotaito on siinä, että liian jyrkkiä kannanottoja varovasti vältetään. Vapaus ja riippumattomuus ovat vaarallisia sanoja siellä, missä ilma hehkuu kansalliskiihkoa, ja yhtä vaarallista on päättävästi sanoa vieraissa maissa: tämä on minun! Tosin vapauden käsitettä ei voida koskaan hävittää, mutta se voidaan hämärtää ja tehdä epämääräiseksi, se voidaan täyttää uudella sisällöllä niinkuin hieno ruukku laimennetulla viinillä.

Hän naputteli sormenpäillään karttaa. Hän oli tuntevinaan Idän henkäyksen, lämpimän ja tympeän tuoksun, joka nousi lukemattomista suitsutusastioista ja yhtyi uskonkiihkoisten hikoilevien ihmisten huohotukseen. Hän istui hetken aikaa kartta polvillaan ajatuksiin vaipuneena. Jos oli säädetty, että hänen piti ottaa kantaakseen valta ja vastuu, hän lähettäisi maaherroja valvomaan jokaista liikahdusta valtakunnan syrjäkulmilla... Minä Tiberius Claudius Nero, imperaattori ja keisari... Väri pakeni hitaasti hänen kasvoistaan. Hän tarttui kynään ja rupesi tekemään merkintöjä, vaikka lampun savuava valo teki pahaa hänen silmilleen.

Suuri lumivalkoinen kissa hiipi aivan kuulumattomasti verhojen takaa ja pysähtyi tuolin luo. Se kehräsi hiljaa. Sen silmät hehkuivat pimennosta kuin hiilet, suurina ja liikkumattomina. Tiberius kosketti sitä hajamielisesti sormenpäillään ja kirjoitti: Sabinus, Syyrian käskynhaltija? Pomponius Flaccus, sopiiko? Hän etsi ajatuksissaan nimiä, muisteli senaattoreita ja ylimyksiä ja oli näkevinään pitkän loppumattoman käytävän, joka muodostui nöyrästi kumartuvista selistä; tuon käytävän yläpuolella leyhyi hiusvoiteiden ilkeä tuoksu. Sitten hän merkitsi afrikkalaisten hallintopiirien kohdalle kolme perättäistä nimeä ja pyyhki ne pois. Hän seurasi sormellaan Välimeren nousevaa rantaviivaa ja tutki provinsseja, jotka muodostivat säännöttömän soikion Syyrian pohjoisosien ja Kuolleen meren väliin.

Vuodesta 750 Rooman perustamisesta lukien, idumealaisen Herodes Suuren kuoltua, ne oli jaettu hänen perillisilleen, niiden kolmen pojan kesken, jotka jäivät eloon huolimatta isänsä toimittamista verilöylyistä. Juudean ja Samarian kuningas Arkelaos söi maanpaon leipää; hänen omaisuutensa oli myyty huutokaupalla Augustuksen laskuun ja alue kuului Rooman suojelus-maihin. Mutta mitä huolta se tuottikaan! Maaherrat vaihtuivat Juudeassa kuin teatterikuninkaat, roskaväki mellakoi, koko maa oli Jerusalemista Galileaan joka hetki aseellisen kapinan ja kansannousun partaalla. Tiberius katsoi kissaan ja leikki kynällä. Tyhjät ajatuksettomat pedonsilmät kiilsivät hämärässä.

Ja aivan äkkiä jokin ajatus, muisto, mielikuva kulki hänen tajuntansa läpi, ja hän sitoi sen tunnollisesti täsmälliseen kuivakiskoiseen lauseeseen. Hän kirjoitti kartan reunaan likinäköisen ihmisen terävällä käsialalla: _Pidettävä huolta siitä, että vanginvartijat vaihtuvat Regiumissa. Tiedusteltava, onko Julian leipä- ja viiniannoksia vähennetty._

Hän alkoi täyttää kaikkia Idumean kuningaskunnan jaettuja osia pienellä tiheällä kirjoituksella. Mutta hänen silmissään oli harhaileva katse niinkuin hän yhä seuraisi häviävää muistoa. Hän nosti tuon tuostakin päänsä, pysähtyi miettimään... Katsotaan. Ensiksikin, Galilean ja Gileadin neljännesruhtinas, tetrarkka Herodes Antipas, Herodes Suuren ja hänen kuudennen vaimonsa samarialaisen Malthaken poika; luonnostaan vähälahjainen, mutta tarpeellisen itara ja mateleva kyetäkseen toimimaan hyvän valvonnan alaisena. Hänen nuorempi veljensä Filippus, Basanin neljännesruhtinas, syntynyt Herodeksen seitsemännestä aviosta Kleopatra Jerusalemilaisen kanssa; hallitsee yhdessä vaimonsa Salomen kanssa varsinaisesta Galileasta itään päin Jordanin toisella puolen olevaa maata. Kuningas Fasael, Herodes Suuren ja hänen kahdeksannen vaimonsa prinsessa Pallaksen poika; valtiolliselta merkitykseltään vähäarvoinen. Nuori prinssi Agrippa, surmatun idumealaisen kuninkaanpojan lapsi, saanut kasvatuksensa Augustuksen hovissa... Tiberius lakkasi kirjoittamasta ja suuntasi umpimielisen katseen varjoihin. Hänen sisäisen katseensa ohi liukui siirtokuntia, kaupunkeja, erämaita, sotaleirejä, puolitekoisia vesijohtoja, laivaveistämöitä, laavalla laskettuja valtateitä. Ja hänestä tuntui että Augustuksen perinnön hoitajalta vaadittiin jättiläisen voimia. Mutta kaiken tuon ohella ja lisäksi hämärässä näkyivät puhtaat kapeat kasvot, näkyivät loittonevana kuvana, jonka piirteet olivat epätarkat, kuin kuutamoiset... Ja noiden kasvojen ympärille alkoi jälleen kiertyä lumottua hohdetta, joka poltti ja petti mieltä hänen sitä ajatellessaan.

Tosiaan! Hän huomasi muistelevansa niin kiinteästi, että kynä raksahti poikki hänen sormissaan.

Tiberius nousi ja alkoi taas astella edestakaisin rauhattomana ja mieli raskaana. Kissa hiipi tuolin luo, hypähti ja asettui pehmeään kerämäiseen asentoon. Se kuunteli riikinkukkojen tepastelua, ummisteli silmiään. Hiilet sammuivat hiljalleen kuparisissa astioissa.

Orja saapui ja ilmoitti Thrasylluksen. Arabialainen astui huoneeseen. Hän käytti korottomia kultaompeleisia tohveleita, ja niiden laahaava ääni kiusasi Tiberiusta; tämä rypisti kulmiaan ja jatkoi kävelyä. Mutta arabialainen jäi varjoon. Hän katsoi väsyneillä ukonsilmillään kissaa, riikinkukkoja ja viimein niiden isäntää. Mullanväriset kasvot olivat täynnä lukemattomia vakoja ja poimuja, kurttuiset kuin tulessa paahdettu taateli. Liekkien himmeä valo tanssi hänen kaljullaan. Kääpiömäinen ruumis, jolla ei ollut ikää eikä sukupuolta, oli kokonaan kiedottu epämääräisen väriseen pellavakaapuun kuin muumio kääreliinoihin. Tiberius katsoi häntä kärsimättömästi. "Valmis balsamoitavaksi, mitä?" hän sanoi ja naurahti ivallisesti. Sitten hän meni aivan astrologin eteen, pysähtyi, lävisti hänet tutkivalla katseellaan.

"Mitä arvelet, Thrasyllus? Senaatti kokoontuu, Livia antaa avata keisarin testamentin. Ja minä, minä..."

"Enkö sitä ennustanut", sanoi arabialainen kimeällä äänellä. Ilme hänen ukonkasvoissaan oli samalla kertaa äreä ja lapsellisen avuton niinkuin vanhalla ihmisellä, joka on herätetty kesken untaan. Hän liikutti happojen tuhrimia sormiaan hiilipannun päällä. "Suojelijani ja herrani luvalla... Sanoinhan jo Rhodos-saarella, kun istuit aivan tavallisena kuulijana Theodorus Gadaralaisen luennoilla, että olosuhteet muuttuvat vähitellen suopeiksi. Ja kaikki näytti kuitenkin kääntyvän vastaan. Kruununperillisiä oli, luvalla sanoen, yksi joka sormelle. Mutta missä he nyt ovat? Missä ovat Augustuksen molemmat tyttärenpojat Lucius ja Gaius, sinun poikapuolesi...?" – "Myrkytetyt", sanoi Tiberius. Arabialainen kohotti avuttomana olkapäitään ja hänen ryppyisissä kasvoissaan väreili puoleksi paheksuva, puoleksi surkean vaivautunut ilme. "Mitä joutavuuksia. En tahdo kuulla puhuttavankaan... En ole koskaan uskonut... Ne ovat ilkeitä ja vaarallisia asioita, minä en ollenkaan halua sekaantua valtiollisiin kysymyksiin. Sitäpaitsi, he olisivat joka tapauksessa väistyneet syrjään, joutuneet epäsuosioon, sairastuneet, kadottaneet järkensä, mitä tahansa. Sillä kruununperimyssuunnitelma oli tähdissä käännetty sinun hyväksesi. Eihän voi ajatellakaan, että tähdet..." Hän keskeytti ja hymyili epävarmasti.

"Thrasyllus", virkkoi Tiberius empien, "Thrasyllus, ilmaise minulle nyt totuus Lucius Aelius Sejanuksesta. Sinä sen kuitenkin tiedät. Ja ellet tiedä, sinulla on synnynnäinen vaisto arvata oikein."

"Enhän voi tietää", sanoi arabialainen. Ja välittämättä suojelijansa närkästyksestä hän alkoi pehmeällä, melkein hellällä tavallaan puhua lempiaiheestaan tähdistä.

Hän teki kammiossaan loppumattomia kokeita pienillä metallilevyillä, jotka liikkuivat ekliptistä kaariviivaa pitkin ja kuvasivat kiertotähtiä. Kultainen aurinko, hopeinen kuu, vaskinen Venus, rautainen Mars, lyijyinen Saturnus, tinainen Jupiter ja kimaltelevalla elohopealla päällystetty munanmuotoinen Merkurius... Huoneen katosta huojui lyhtyjä ja savilamppuja. Liekkien ystävällinen heijastus leikki vahatauluilla, joihin oli harpin ja kulmaviivoittimen avulla piirretty mittausopillisia kuvioita. Niinä hetkinä jolloin Tiberius tai leskikeisarinna ilmestyivät huoneeseen, arabialainen kiiruhti nopeasti korjaamaan epäjärjestyksessä olevia työvälineitä. Hän näytti huomaavan kojeiden naurettavuuden. Hän oli nolostunut kuin koulupoika, joka yllätetään leikkimästä nukeilla. Mutta yksin jäätyään hän syventyi askareihinsa. Se tapahtui melkein huomaamatta. Kultainen levy oli aurinko, hopeinen levy kuu.

Thrasyllus antoi auringon hitaasti kiertää Eläinrataa pitkin ja nautti kuin lapsi. Lyhdyt ja lamput muodostivat soivia sfäärejä hänen kaljunsa ympärille, taivaankappaleet suhisivat hänen ohitseen, ja hän laski, mittasi, tutki niiden vaihtuvia liikkeitä. Tällaista oli hänen elämänsä ollut jo hyvin kauan ennen kuin Tiberius Claudius oli nähnyt hyväksi kutsua hänet huvilaansa Rhodokseen. Kaikki inhimillinen tahtominen ja kaipaus hänessä kohdistui kirkkaisiin ja ystävällisiin tähtiin. Mittausopilliset kuviot olivat vain niiden vaivaisia kuvamerkkejä, toisen ja ylevämmän todellisuuden hieroglyfikieltä, jolla ilmaistiin rajattomia asioita. Ja mitä enemmän Thrasyllus kiintyi tähtiin, sitä kauemmaksi hän vetäytyi ihmisistä. Heidän kohtalonsa askarruttivat hänen ajatuksiaan vain, jos hän saattoi mielikuvissaan sijoittaa heidät tuohon nelikulmioiden ja ellipsien maailmaan lähelle tähtiä. Sillä välin kuin hänen henkensä vaelsi sinisessä zeniitissä ja nadiirissa, hänen ruumiinsa kuihtui muumiomaisen hennoksi. Hän oli kevyt, hauras ja lapsimaisen pieni. Hän nukahti lyhyeen uneen auringon laskettua mutta valvoi kaiket yöt kojeiden keskellä. Hän nautti hiukan kauralientä, veteen sekoitettua punaviiniä ja kuivia viikunoita.

Tiberius katsoi häntä kärsimättömästi ja yritti turhaan lukea noiden ryppyisten kasvojen kirjaa. "Eikö sinulla ole mitään sanomista?" hän virkkoi venyttäen pahaenteisesti ääntään. "Ihmettelen itsekin, mitä varten oikeastaan kutsuin sinut Roomaan..." Ja kun arabialainen yhä pysyi mykkänä, Tiberius syöksähti hänen eteensä kasvoissa pelkoa, epätoivoa ja raivoisaa uteliaisuutta. "Oletko kuuro? Mitä luulet? Jaksanko kantaa vastuun? Olenko hallitseva yhtä taitavasti kuin isä Augustus? Kuoleeko poikani Drusus luonnollisen kuoleman? Kuolenko minä...? Ja jos tulee loppu, milloin? Mikä on ratkaiseva päivä ja vuosi? Puhu!"

Silloin arabialainen kohotti päänsä ja katsoi herransa olkapään yli silmät tyhjinä ja vailla ajatusta. "Sinä kannat vastuun", hän sanoi marisevalla soinnuttomalla äänellä. "Näen kidutuspuun, seppeleen ja punaisen vaipan, mutta en sinun päälläsi. Näen vanhan naisen kuudenyhdeksättä ikäisenä makaavan vuoteella hopearaha kurkussaan. Se vuosi on ratkaiseva kaiken." Hänen puheensa katkesi. Öljy kärisi lampuissa. Tiberius tahtoi kysyä vielä, mutta kaikki musteni ja suli epäselväksi hänen silmissään. "Pyörrynkö minä?" hän ajatteli. Mutta arabialainen ojensi rukoillen kuihtuneita, happojen pilaamia käsiään. "Anna minun mennä, herrani ja suojelijani. Minun on uni ja vilu. En tiedä mitään, en ole sanonut mitään... Voithan käskeä, että laadin horoskoopin, mutta päästä minut nukkumaan." Hän puhui surkealla äänellä, niinkuin olisi pidättänyt itkua. Tiberius säläsi huokauksen, meni hänen luokseen ja laski kätensä melkein hellävaroen hänen olkapäälleen.

"No niin, Thrasyllus..." Hän oli pettynyt ja epätietoinen, mutta uteliaisuuteen sekaantui sääliä. "Mikä kummallinen, eksynyt ja viaton sielu", hän ajatteli saattaessaan astrologia ovelle. "Jos hän näkee jotakin, hän näkee välittömästi kuin lapset ja hullut, eikä oikein tiedä itsekään näkevänsä." Sitten hän kysyi ääneen: "Tarvitsetko rahaa? Voin myöntää sinulle omasta yksityisrahastostani."

Arabialaisen kasvoissa käväisi neuvoton ilme. "Mitä varten? Enhän ole mitään pyytänyt... Minulla on viikunoita rasiassa ja ruukullinen viiniä, jota käytän hyvin säästävästi."

Hän tervehti. Tohvelien ääni häipyi käytävään. Mies, joka jäi seisomaan huoneeseen kissan ja riikinkukkojen seuraan, odotti hetken. Sitten hän palasi kartan ääreen ja alkoi kehittää sitä auki. Hiljaisuuteen tulvi epämääräisiä katuääniä, joista etäisyys ikäänkuin jatkuvasti tyhjensi tarkoitusta. Kissan silmät kimalsivat. Lamppujen sinisestä hehkusta voi huomata, että öljy ehtyi.

11.

Leskikeisarinna Livia Drusilla oli palannut Marsin kentältä omaan Palatinuksella olevaan huvilaansa. Hän antoi ilmoittaa sairastavansa ankaraa päänkivistystä. Oli totta, että hän oli tuntenut heti kantotuolista noustessaan otsansa raskaaksi ja polvensa heikoiksi. Sitten hän meni tyhjään atriumiin, sytytti omin käsin lamppuja. Jos hän oli alussa odottanut kyyneleitä ja itkunkohtausta, niin, melkein toivonut sitä, hän saavutti vähitellen entisen viileän mielentyyneyden.

Kaiken juhlallisuuden jälkeen, kaikkien soihtujen ja kuorojen ja manausten perästä jäljelle oli jäänyt vain yhdessä elettyjen vuosien harmaa tuhka. Livia Drusilla ei tänä iltana tosiaan nähnyt seppeleitä eikä sormuksia sen vanhan miehen yhteydessä, jonka hän oli vaivoin hoitanut kuolemaan. Hän ajatteli heidän pitkää yhdyselämäänsä Palatinuksen hiljaisessa karstakivitalossa, jota tuskin voitiin nimittää palatsiksi. Mies, joka oli neljäkymmentä vuotta nukkunut sen kylmässä epämukavassa makuuhuoneessa ja neljäkymmentä vuotta syönyt sen vaatimattomassa salissa vehnäleipää, maalaisjuustoa, viikunoita ja kalakeittoa, oli äkkiä hänen edessään elävänä kuin näky. Octavianus Augustuksen kuva esiintyi nyt kuten aina pienten arkihuomioiden selkeän asiallisessa valossa; ja Livia Drusilla totesi, että tyyrolainen purppura ei ollut koskaan sokaissut häntä. Eikö hän ollut saanut yhdessä keisarin sisarvainajan Octavian kanssa ommella kaikki miehen arkivaatteet, hoitaa hänen paksua togaansa, pestä hänen nelinkertaista alusmekkoaan ja hänen paitojaan, valmistaa hänelle vatsavöitä ja leikata lämpimiä villakaistaleita hänen reisiensä ympärille. Octavia hoiti hänen hammassärkyään, ja hän, Livia Drusilla, keitti lämpimiä hauteita vilustumista vastaan.

Pahin oli ohi. Peruuttamattomasti ja ihanasti ohi. Hänen elämänsä oli viimeisten parinkymmenen vuoden kuluessa painunut taitavien juonittelujen syvänteeseen, jossa vaadittiin kylmää päätä ja laskevaa katsetta. Häneltä oli kysytty sekä rajatonta joustavuutta että alituista jännittynyttä itsepäisyyttä tuon miehen rinnalla, miehen, joka kävi vanhetessaan oikulliseksi ja luulevaksi ja heikoksi kuin avuton lapsi. Oli aivan ilmeistä, että Augustuksen tahto oli hyvin paljossa törmännyt hänen tahtoonsa. Hän oli saanut kiertää selviä mielenilmauksia. Olla luja ja samalla salata lujuutensa. Vaihtaa asenteita kuin pukuja keisarin oikkujen ja isoisämäisestä perhetunteesta lähteneiden vaatimusten takia. Aviovaimona hänen osansa oli jo vuosikausia ollut lääkärin ja vestaalin osa. Mitä tavatonta valtioviisautta oli kysytty, jotta mies, joka piti vapisevissa ukonkäsissään jättiläisvaltion nykyisyyttä ja tulevaisuutta, sopivalla hetkellä antoi vallan luisua sormistaan. Mutta sen täytyi luisua. Ja nyt, nyt oli näytelmä ohi.

Hän sytytti kaikki atriumin haarakynttilät palamaan, sulki oviverhot. Sitten hän avasi raskaan, tummasta ebenpuusta leikatun ja kultaupotteilla koristetun lippaan, jossa säilytettiin rikosmerkinnöillä varustettuja kansalaisluetteloita, keisarin ja liittolaiskuninkaiden kirjeenvaihtoa, maanpetosjuttujen pöytäkirjojen kopioita, palatsipoliisin muistiinpanoja, yksityisiä kirjeitä. Livia Drusilla levitti eteensä testamentin jäljennöskappaleen. Huhtikuun kolmantena merkitty päiväys oli vuoden ja neljän kuukauden vanha, ja jos vainaja oli myöhemmin muuttanut päätöksiään, uusi jälkisäädös sai ja sen täytyi hautautua Vestan temppelin holveihin. Ei tarvinnut ajatellakaan, että sen muutamat harvat todistajat uskaltaisivat nostaa melua. Mitä Pyhän Tulen papittariin tuli, he olivat keisarin kuoltua täydellisesti joutuneet leskikeisarinnan ja hänen poikansa armoille, ja vanha testamentti voitiin ilman muuta juhlallisesti avata senaatissa.

Ah, tämä vaara oli kovin pieni. Olihan kestetty paljon vaikeampia hetkiä, oli pelattu uhkapeliä elämästä ja kuolemasta. Livia Drusilla punnitsi kädessään tuota kallisarvoista jäljennöstä kuin ainakin oman ylivoimaisen vaivannäkönsä hedelmää.

Jos herrat senaattorit nyt hämmästyvät perinnön pienuutta, hän ajatteli, on aivan avoimesti paljastettava keisarilliset tilit. Augustus on kahden vuosikymmenen aikana perinyt sekä läheltä että kaukaa, etäisiltä sukulaisilta ja kuolleilta vanhoilta ystäviltä. Kaikki tuo tekee yhteensä sataneljäkymmentä miljoonaa kultarahaa. Totta oli, että hän muuttui viimeisinä aikoinaan kitsaaksi. Hän asui puhuja Hortensiuksen entisessä pienessä huvilassa, jakoi juhlapäivinä kansalle naurettavia lahjoja, pesusieniä ja hiilipihtejä ja kaikkein halvimpia talousesineitä, kulutti vähän ja säästi paljon, vähensi palveluskunnan lukumäärän mahdollisimman pieneksi. Mutta hänen omat varansa olivat huvenneet julkisiin töihin.

Mitä tulivat maksamaan kaikki uudet temppelit? Miten paljon kului marmorinhakkaajille? Valtion menoihin oli kymmenenä vuotena alinomaa ammennettu hänen yksityiskassastaan. Niinkuin esimerkiksi sinä synkkänä vuonna, jolloin Drusuksen ja Antonian kolmas lapsi, vähälahjainen Claudius riisui pojantogan ja julistettiin täysi-ikäiseksi. Koko vuosi oli ollut perin juurin huono, Etna oli alkanut purkautua Sisiliassa, maanjäristys oli tuhonnut kaupunkeja, keväällä oli satanut tuskin nimeksi, ja sekin surkeannäköinen laiho, mikä oli vaivoin itänyt, joutui juuri ennen viljankorjuuta raesateiden pieksämäksi. Kun keisarin yksityisrahastosta silloinkin oli maksettu Egyptin viljalaivat, se oli jälleen kouraissut aimo loven noihin sataanneljäänkymmeneen miljoonaan. Ne viisitoista miljoonaa aureusta, jotka testamentissa määrättiin jaettaviksi... No niin, Capitoliumin holveissa oli säkkeihin suljettua kultaa, oli kaksi miljoonaa yli varsinaisen jäämistön, syrjään pannut ja sinetöidyt lahjat liittolaiskuninkaille, senaattoreille, ritareille, sotaväelle ja kansalaisille. Kaksi miljoonaa. Livia otti kynän ja alkoi tehdä laskelmia. Vaskirahoin lukien neljäkymmentä miljoonaa kansalle, tribusta kohti kolme ja puoli miljoonaa, jokaiselle pretoriaanille tuhat sestertiusta...

Se on vähän, se on mitättömän vähän. Se merkitsee, että kukin legioonalainen saa vain neljän kuukauden palkan lahjaksi; heille voidaan myöntää kolmesataa sestertiusta, siis kolme kultarahaa mieheen, kun sen sijaan kaupungin kohorttien sotilaat saavat viisisataa... Ja kautta jumalien, se on kymmenes osa siitä, mitä he ovat kuvitelleet! Sen jälkeen kun Augustus oli antanut uudistaa sotavoiman ja kutsua aseisiin melkein pelkkää kapinanhaluista roskaväkeä, joko vapautettuja orjia tai provinssien ryysyläisiä, oli alinomaa huudettu palkankorotusta. Sotilaat vaativat lievempää leirikuria ja palvelusajan lyhentämistä kuuteentoista vuoteen vanhan kaksikymmenvuotisen asepalvelun sijasta. Leskikeisarinna pohti hetken kapinan mahdollisuutta –. Reinillä hoiti ylipäällikkyyttä hänen pojanpoikansa Germanicus, ja mitä häneen tuli, mellakat toisivat hänelle sopivaa lisäpuuhaa juuri ratkaisevalla hetkellä. Häntä ei totisesti kaivattu keisarinvaaleissa. Oi, kuinka selvästi kohtalo tasoitti Tiberius Claudiuksen tietä! Kuinka johdonmukaisesti olosuhteiden voimat työskentelivät! Kaikki järjestyi, avautui, ryhmittyi, asettui toivotulla tavalla hänen edukseen –

Livia Drusilla nousi ja sulki testamentin jäljennöksen lippaaseen. Mutta sen sanat olivat syöpyneet hänen aivoihinsa, ne olivat ilmassa hänen ympärillään. "Sen johdosta, että synkkä kohtalo on riistänyt minulta poikani Gaiuksen ja poikani Luciuksen, on nyt tahtoni, että Tiberius Claudius Nero, vaimoni Livian ja hänen ensimmäisen miehensä Tiberius Claudius Neron nuorin poika, olkoon perivä ensi sijassa kaksi kolmannesta omaisuudestani; ja jäljellä olevasta kolmanneksesta, niin ikään ensi sijassa, on nyt tahtoni, että rakastettu puolisoni Livia Drusilla on oleva perilliseni, jos niin on, että senaatti armollisesti sallii hänen periä niin paljon, sillä se ylittää asetuksessa säädetyn lesken perintöosuuden, tehden poikkeuksen hänen tapauksessaan, koska hän on sen hyvin ansainnut valtiolta..."

Suonet sykkivät hänen ohimoissaan, harmaiden otsahiuksien alla. "Jos niin on, että senaatti armollisesti sallii..." Roskaa. Muodollisuuksia.

Hän halusi valoa ja kirkkautta, sytytti lisää kynttilöitä palamaan. Yö oli puolessa, mutta hän ei tuntenut kaipaavansa lainkaan unta. Orjat ja palvelijat nukkuivat pienen rakennuksen esihuoneissa. Kreikkalaiset puolijumalat ja merenkävijä Odysseus uneksivat seinien kalkkimaalausten sinivihreissä ja hämyyn vaipuneissa maisemissa... Leskikeisarinna valaisi niitä kynttilällä ikäänkuin olisi halunnut etsiä noista himmeistä seinistä jotakin jälkeä ajoilta, jolloin hän istui täällä ensimmäisiä aikojaan ja imetti pikku Tiberiusta. Lapsi nukkui hänen syliinsä. Sen hengitys tuoksui unelle ja äidinmaidolle. Kun Livia Drusilla nyt ajatteli noita vuosia, hänestä melkein tuntui, että tuo selittämätön jakso mennyttä elämää yhä sitoi häntä, sitoi rajattomalla, hirmuisella voimalla. Sellaisen muiston voimalla, johon sydämen kaikki juuret ovat työntyneet, syvälle, syvälle janoiseen multaan... Hän laski kynttilän kädestään ja hapuili malakiittipöydällä olevia pikku esineitä – Veijin sinivihreitä pronssiteoksia, jumalia ja ratsumiehiä, joiden ruumiit olivat kummallisesti vääntyneet, kreikkalaisia polttosavikuvia Paestumin ja Tarentumin temppeleistä, himmeästä kullasta taottuja korulippaita. Hänen sormiinsa osui kirja ja hän luki ajatuksettomasti sen nimen. Aiskhylos Euforioninpojan murhenäytelmä Agamemnon. Hän laski sen pöydälle.

Kirjuri Pallaksen sirolla ja huolellisella käsialalla piirtämä kirjannimi oli joka tapauksessa herättänyt eloon menneiden päivien kaikuja... Samalla tavalla alkavat harpunkielet kumista kun soittoraudasta lyödään sopiva sävel. Livia Drusilla ihmetteli itseään. Päivän jälkeen, joka oli ollut yhtämittaista kuluttavaa tahdonvoimien jännittämistä, hänen olisi pitänyt tuntea itsensä lopen väsyneeksi, rikkiraadelluksi. Mutta hänen ajatuksensa olivat kirkkaat.

Vanha keisarinna kuului niiden eriskummallisten ihmisten lajiin, joista syrjäiset eivät koskaan aivan varmasti voi sanoa, toimivatko he epäitsekkäästi vai ohjaako heitä vain tavallista mahtavampi itsekkyys. Hänen kätensä oli selvästi tuntunut kaikkien Augustuksen viimeaikaisten toimenpiteiden pohjalta. Hän oli uhrannut neljäkymmentä vuotta valtionhoitoon; hänen tarmonsa näissä asioissa oli peloittava, tavaton. Yhtä kaikki hän oli jäänyt useimmille hovimiehille suljetuksi kirjaksi. Nuorena tyttönä hän oli ollut kaunis, miehet olivat himoinneet häntä, hänen ylvään notkeaa varttaan ja vihreänvälkkeisiä silmiään... Nyt hänen hartioillaan oli seitsemän vuosikymmenen taakka. Kun hän miehestään eronneena nuorena clarissimana tuli sen miehen vaimoksi, josta muutamaa vuotta myöhemmin kehittyi koko maailman hallitsija, hänellä oli jo itsellään yksi poika Tiberius ja hän kantoi toista, joka syntyi kolme kuukautta heidän häittensä jälkeen. Mutta Augustus oli ollut häntä vanhempi ja kokeneempi; keisarin ensimmäinen vaimo Clodia oli kuollut lapsettomana, toisesta vaimosta Scriboniasta oli syntynyt tytär Julia, isänsä lempilapsi ja vallanperimyksen keskipiste. Vanha leskikeisarinna näki vieläkin tuon nuoren tytön leikkivän tämän rakennuksen huoneissa, tai sitten Julia komennettiin istumaan rukin ääreen, ja hän sai monta tuntia painaa polkusinta, hoitaa kuontaloa, kehrätä niinkuin vanhojen aatelisperheiden kunnialliset tytöt tuohon aikaan.

Aluksi, ensi tapaamalta, Livia Drusilla oli tuntenut syvää vastenmielisyyttä tytärpuoltaan kohtaan. Ja vielä vuosikymmeniä myöhemmin hän ajatteli karsaasti noita etäisiä aikoja, jolloin pieni Julia varttui nuoreksi ylimysneidoksi. Pitihän oikeastaan ymmärtää, että keisari eli kokonaan omaa Juliusten sukuaan varten, suunnitteli tyttärelleen suurta tulevaisuutta ja kiintyi häneen hellästi, kun viimeinenkin toive saada kruununprinssi oli rauennut. Keisarinnan omat pojat Tiberius ja Drusus eivät koskaan saaneet oikein osakseen keisarin täyttä hyväksymistä. Heitä kasvatettiin palatsissa, heistä varttui oivallisia sotapäälliköitä; heille annettiin hyvä aateliskasvatus niinkuin kenelle tahansa kaupungin ylimyskotien nuorukaisille. Vain heidän oma äitinsä Livia piti päivällispöydässä heidän puoltaan, kun he sattuivat tahraamaan pojanpukunsa tai kaasivat lientä pöytälevylle. Ja vuosien kuluessa keisarinna näki selvästi, mitä Augustus tyttäreensä nähden suunnitteli. Tuon iloisen, kultatukkaisen prinsessan piti synnyttää hänelle lapsenlapsia, joissa Juliusten verenperintö voisi jatkua sitten kun hän itse olisi jo kuollut.

Julia puolestaan oli kehittynyt vähitellen huimapäiseksi nuoreksi naiseksi – monista seikoista kävi selville, että tytär ei millään tavoin vastannut isänsä luomaa siveellistä ihannekuvaa; hänen pikku seikkailunsa Puteolin, Baulin, Bajaen kylpylöissä uhkasivat paisua suuriksi häväistysjutuiksi. Vaikk'ei asiasta milloinkaan ollut puhetta Livia Drusilla näki, että hänen tytärpuolensa osasi taitavasti kylvää sumua isän silmiin. Augustus tuskin tiesi, miten läheiseksi ystäväksi Julialle oli tullut elosteleva veltto Sempronius Gracchus tai nuori Cicero, molemmat vanhan aatelin pilaantuneita vesoja. Ja omituista oli, kun keisarinna nyt sitä mietti, että hän puolestaan kaiken aikaa vain toivoi romahdusta. Hän olisi mielihyvin nähnyt tytärpuolensa suistuvan korkeasta asemasta alas lokaan. Kenties hän silloin olisi helpoimmin voinut siirtää omat poikansa Drusuksen ja Tiberiuksen lähemmäksi keisarin sydäntä.

Voi jospa tuo nainen olisikin jäänyt hedelmättömäksi! Miten paljon, paljon huolta olisi säästynyt, jos elämän siemenet eivät ikinä olisi itäneet Julian kohdussa. Kuunnellessaan yön humua keisarinna näki hänet jälleen selvästi edessään, – näki aistilliset, lihavuuteen taipuvat kasvot ja pilkallisen velton suun, näki heikkokasvuisen tukan, joka oli luonnostaan kullanvaalea; Julia oli perinyt sen isältään Augustukselta. Tytärpuolen hiukset olivat myöhemmin ruvenneet nopeasti harventumaan hiustaudin vaikutuksesta, kunnes hänelle piti tehdä saframinvärinen peruukki germaanilaisen prinsessan päänahasta. Irstas, kelvoton nainen –. Niin kauan kuin hän eli ja liikkui palatsissa keltaisine tekotukkineen, tulevaisuus oli ollut kauhean epävarma.

Keisarinnan omat pojat kasvoivat tosin, heitä suosittiin kaikkialla, mutta heillä ei ollut mitään tulevaisuutta. Mitäpä he olisivatkaan voineet toivoa, kun aivan lähellä hengitti Augustuksen oma tytär, Juliusten suvun verta ja lihaa. Keisari hemmotteli lempitytärtään. Ollessaan vielä kovin nuori Julia oli naitettu serkulleen nuorelle ritari Claudius Marcellukselle, ja Livia muisti vieläkin elävästi tytärpuolensa ensimmäisen miehen pitkät, kapeat kasvot sellaisina kuin muuan taiteilija hiukan myöhemmin kuvasi ne marmoriin Pompeijin maakartanossa. Tuohon aikaan pidettiin juuri Marcellusta tulevana pääperillisenä; kenties, jos asiat olisivat kääntyneet toisin kuin kääntyivät, hän istuisi nyt Rooman keisarien valtaistuimella. Sukulaisavioliitto sammui kuitenkin tyhjiin, mies sairastui pääkaupungissa riehuvaan kulkutautiin, yritti turhaan etsiä parannusta lääkäri Musan kylmistä hauteista. Hänen tarinansa päättyi siihen; keisarin vävy kuoli tappavaan kuumeeseen, jolle hänentapaistensa terveiden miesten ruumis aina on alttiimpi kuin vanhojen ihmisten raihnainen elimistö.

Se avioliitto oli ollut lapseton. Marcelluksen kuoltua Augustus oli päättänyt naittaa tyttärensä toistamiseen, ja tällä kertaa hänen vaalinsa osui mieheen, joka oli kansalaissodan taisteluvuosista asti ollut lähellä hänen sydäntään: hänen ystäväänsä ja uskottuunsa Marcus Vipsanius Agrippaan, kaikkivaltiaaseen ministeriin. Keisarinna muisteli häitä, joita vietettiin soiton pauhatessa, tulien lepattaessa pääkaupungin puistoissa. Hän oli näkevinään tytärpuolensa astelevan keltainen huntu hiuksillaan morsiuskatoksen alla, hän kuuli joukon riemuhuudot, erotti monen vuosikymmenen takaa Julian kasvoilla karehtivan uhkamielisen hymyn... Keisarin uusi vävy oli ollut tuohon aikaan jo kypsään ikään ehtinyt mies; hän ei ollut mitään suurta sukua niinkuin hänen edeltäjänsä Marcellus oli ollut, mutta hän oli Actiumin voittaja ja sotavoimien komentaja. Sitä paitsi älykäs neuvonantaja levottomina aikoina, jolloin viholliset liikehtivät kaikilla rajoilla. Kuultuaan Marcelluksen kuolemasta hän oli ottanut kiireesti eron ensimmäisestä vaimostaan Pomponiasta, sillä oli salassa päätetty, että hänet siirrettäisiin keisarilliseen huoneeseen, kun nuori prinsessa oli jäänyt leskeksi. Hänen karuista kivikovista kasvoistaan uhosi sotakentän läheisyys. Ja aluksi näytti siltä, kuin Agrippa kohoaisi arvossaan keisarin rinnalle aivan kuin hänen nuori edeltäjänsä vuotta aikaisemmin.

Livia Drusillan piti kirvelevin mielin nähdä, miten hedelmälliseksi tytärpuolen uusi avioliitto vähitellen muodostui. Julia synnytti kolme poikaa, Gaiuksen, Luciuksen ja Postumuksen, ja hän synnytti kaksi kaunista tyttöä, Julillan ja Agrippinan. Keisarin tyttären pyylevä valkoinen ruumis kantoi uutta kasvua kuin pelto. Jokaisen uuden lapsen syntyessä keisarinna tunsi vaipuvansa yhä syvemmäs katkeraan voimattomuuteen. Jos hän oli hautonut joitakin suunnitelmia omien poikiensa varalle, hän sai nyt huomata, että lailliset lapsenlapset anastivat kokonaan Augustuksen hellyyden, eikä keisarin sydämestä riittänyt suurtakaan sopukkaa hiljaiselle Tiberiukselle tai nuorelle Drusukselle; hehän olivat lopultakin vain hänen poikapuoliaan. Mutta kun Julian ja Agrippan avioliittoa oli kestänyt yhdeksän vuotta, käänne tapahtui odottamatta. Tasan kaksikymmentäkuusi vuotta sitten tästä yöstä lukien Julian mies kuoli maatilallaan lähellä Vesuviusta, kuoli yhtä odottamatta kuin aikoinaan Marcellus. Häneltä jäi kolme poikaa, kruunun perijöitä suoraan nousevassa toisessa polvessa. Kun hänen ruumiinsa poltettiin kuolinroviolla, keisarinna tiesi, että hänen poikiensa vuoro oli tullut. Hänen esikoisensa Tiberius siirtyi nyt vihdoinkin valoon, hänet tuotiin lähemmäksi valtaistuinta, hänestä tuli keisarin tyttären kolmas mies. Hänen tähtensä oli alkanut tuikkia, tosin vielä himmeästi.

Vanha keisarinna tuijotti kynttilän liekkiin. Sen valossa hän oli näkevinään kaksi pitkää, hämärään häviävää kulkuetta, jotka kantoivat kultaisia kruunuja. Juliusten suku ja Claudiusten suku. Hän puristi huulensa yhteen. Eihän toki, vallan täytyi langeta vain toiselle. Alusta alkaen oli ollut olemassa nuo kaksi perhettä, keisarin ja keisarinnan perheet. Ja niiden välillä vallitsi sama jännitys kuin ukkospilvien välillä ennen salamain leimahtamista. Toinen niistä oli tuomittu häviämään maan päältä peruuttamattomasti, niinkuin Antoniuksen ja Kleopatran lapset muutamia vuosikymmeniä sitten oli tuhottu. Jos Augustus oli kuvitellut, että hän voisi kerran koota kuolinvuoteensa ympärille etuoikeutettujen lapsenlapsien sarjan, Julian pojat ja tyttäret, hän oli surkeasti erehtynyt. Oli kuin jumalallisen kaitselmuksen johtelemaa, että kaikkien heidän täytyi luhistua tavalla tai toisella, kunnes kukaan heistä ei enää seisonut Livia Drusillan ja hänen esikoisensa tiellä.

Omista oikeuksistaan kiinnipitävänä äitinä hän ei tuntenut suurtakaan mielenkiihkoa muistellessaan nyt jäljestä päin sitä tuhoa, joka oli ahmaissut Julian lapset. Hän ajatteli: On turha teeskennellä sääliä. Vaikka Julia oli ollut hänen poikansa aviovaimo, tuon keltatukkaisen naisen kuva herätti Livian mielessä vain kytevää kostoniloista vihaa. Hän ei varmaankaan koskaan unohtaisi, miten prinsessa kukistui. Julia oli alkanut kohtalokkaasti vajota; kuka tahansa Napolin lutka saattoi viimein pitää häntä sisarenaan, jos otettiin käytäntöön siveellinen mittapuu. Hänen yöllisistä juhlistaan Forumilla kierteli ilkeitä huhuja. Pyhällä tribunaalilla, jolle itse keisarikin astui vain rukouksia mumisten, tytärpuoli jakoi ruumistaan juopuneille aatelismiehille, ensin Sempronius Gracchukselle ja sitten Marcus Antoniuksen pojalle, paheelliselle Iulus Antoniukselle, Scipiolle ja Crispiukselle. Se oli ollut hänen loistonsa loppu.

Oli suorastaan naurettavaa, että keisari oli lempityttärensä nimessä laatinut hyveellisiä lakiehdotuksia, joilla muka yritettiin kohentaa valtakunnan moraalia. Lex Iulia. Laki lisääntymisestä, laki perheen pyhyydestä. Laki naisten hedelmällisyydestä, Julian laki. Ha-haa! Venuksen vanhassa palvontapaikassa Pafoksessa tytärpuolelle oli pystytetty kuvapatsas. Mitylenessä häntä oli nimitetty uudeksi Afroditeksi, Eresuksessa hän oli ollut olevinaan ruumistunut Venus Genetrix, kun sitä vastoin vanhalle keisarinnalle oli vain jossakin hellenistisen maailman kolkassa pyhitetty vaatimaton Hestian alttari. Nähtiin pian, kumpi ansaitsi alttareita, siveetön Venus vaiko siveä Hestia.

Kun leskikeisarinna nyt vuosien jälkeen keräsi eteensä kaikki tosiasiat, jotka olivat liittyneet tytärpuolen kukistumiseen, hänen täytyi tunnustaa, että hänen omat salaiset, tuskin aavistetut toiveensa silloin olivat täyttyneet –. Muistoissaan hän ei enää nähnyt ylvästelevää prinsessaa vaan nöyryytetyn naisen, jonka ihomaalia kyyneleet sotkivat. Sellaisena Julia oli maannut permannolla hänen ja keisarin edessä. Sen näköinen hän oli ollut silloinkin, kun hän astui vanhan äitinsä Scribonian kanssa laivaan, jonka oli määrä viedä hänet ikuiseen maanpakoon Pandaterian saarelle. Kuusikymmentäkaksivuotias väsynyt Augustus ei ollut voinut kumota omia lakejaan, vaikka hän olisi mielihyvin armahtanut lempitytärtään. Juuri keisarin kädestä oli tasan kuusitoista vuotta ennen häväistysjuttua lähtenyt Lex de adulteriis, laki, joka antoi miehelle: rajattoman tuomiovallan vaimon aviorikoksiin nähden ja siirsi saman oikeuden isän käsiin, siinä tapauksessa että mies olisi haluton puuttumaan niin ilkeään asiaan. Niin, se oli ollut katkeraa, se oli ollut piinallista, mutta sen täytyi tapahtua. Ja Livia Drusilla tunsi vieläkin syvää tyydytystä, joka oli yhtä vilpitöntä kuin hänen vihansa.

Hän näki noiden inhottujen lihavien kasvojen ja kullatun tekotukan vähitellen häipyvän rangaistussiirtolan pimeyteen. Hän ajatteli poikaansa Tiberiusta, Julian kolmatta miestä, joka noihin aikoihin vetäytyi yksinäisyyteen Rhodos-saarelle. Jos Tiberiuksen korviin olikin kantautunut vaimon häpeäjutun kaiku, hän ei siihen sekaantunut. Se tuskin liikutti häntä. Poika oli saanut kyllikseen.

Yö oli oudon hiljainen, tulet liekehtivät kynttilöissä. Keisarinna alkoi kävellä edestakaisin atriumissa. Niin, kaikki oli viimein saatettu toivottuun järjestykseen hänen johdonmukaisten ponnistustensa tuloksena. Viimeisten vuosikymmenien asiat ja ihmiset olivat hänen edessään kuin pelinappulat laudalla, kukin ruudussaan.

Ei voitu väittää, että hän olisi ollut huono pelaaja. Jumalat olivat pitäneet hänen äidinsydämensä puolta, jumalat ja kuolema. Varjojen rauhaton liike seinillä sai hänet ajattelemaan vainajia, joiden sielujen täytyi olla liikkeellä tällaisena yönä... Kenties keisarin polttohautajaisten loimu veti niitä puoleensa. Ehkä ne tulivat näkymättöminä vetämään henkisieraimiinsa myrrhan, narduksen ja palavan ruumiin hajua. Olihan vainaja ollut Julian poikien Luciuksen ja Gaiuksen ja Postumuksen oma isoisä! Mutta nekin keltatukkaiset nuorukaiset olivat menneet sen tiensä ennen kuin heistä koitui vakavaa haittaa Tiberiuksen tulevaisuudelle, Livia Drusillan pojalle. Kuvitelmissaan hän näki Gaiuksen kuolevan haavoihin kaukana Idän sotakentällä, näki Luciuksen heittävän henkensä kovassa kuumeessa Marseille'issa ja Postumuksen astuvan kädet sidottuina pieneen kalastajapurteen kuuttomana, pimeänä yönä, jolloin hänet nopeasti siirrettiin syrjäiseen vankileiriin meren saarelle niinkuin hänen äitinsä muutamia vuosia aikaisemmin. Ja eikö toinen Julian tyttäristä, Julilla, ollut joutunut kokemaan samaa kohtaloa! Jos keisarin tyttären lapset nyt eläisivät, he varmaan vaatisivat itselleen valtaa, jonka täytyi joutua toisiin käsiin: Tiberiukselle.

Hänet valtasi vähitellen syvä tyydytys hänen ajatellessaan, että pitkä mutkallinen päivätyö viimeinkin lähestyi päämäärää. Jumalat antoivat hänen maistaa – tosin kovin myöhään, vanhana naisena – suosionsa makeutta. Keisarinna näki hurskaan itsevarmuuden vallassa itsensä ja poikansa edustamassa sitä, mikä teki Roomasta mahtavan: järjestystä, mielenlujuutta, täsmällisyyttä. Hänen oma sydämensä oli latinalaisen hyveen vankka linnoitus, sitä ei hevillä järkytetty. Koko elämänsä ajan hän oli noudattanut kaikissa mieliteoissaan kohtuullisuutta, ja kohtuuden tajun hän oli kasvattanut pojassaankin. Olkoon, että koko kevytmielinen aatelisto mielellään olisi nähnyt hänen, puritaanisuuden vestaalin, kukistuvan. Augustuksen lakien takana, milloin ne olivat iskeneet ylellisyyttä ja kevytmielisyyttä vastaan, oli aina ollut hän, keisarinna. Hän asetti turmeluksen tielle oman lujan tahtonsa padon: hengen ja lihan irstaus oli juurrutettava kerta kaikkiaan pois. Olihan hän aina tiennyt, että ihmisen on parempi' pukeutua mustaan kuin tulipunaiseen pukuun ja että järjestäytynyt hyve on suurempi voima kuin järjestymätön pahe. Kuinka selvästi, kuinka sydäntä sykähdyttävän selvästi se oli ilmennyt niiden kruununtavoittelijain kohtaloissa, joille Augustus olisi halunnut antaa vallan, mikäli ihmisten tulevaisuus olisi ollut hänen käsissään. Valta?

Koko ikänsä keisarivainaja oli ajanut oman perheensä asioita eikä hän tullut milloinkaan huomanneeksi, että toinen väkevämpi perhetunne oli sekoittamassa hänen itsekkäitä laskelmiaan. Jos hän nyt olikin kuollut mieli katkerana, suurin syy hänellä lopultakin oli valittaa oman sukunsa mitättömyyttä ja perinjuurista mätää. Koko Juliusten perhe ei vastannut yhtä ainoata Claudiusta, Tiberiusta... Se verenperintö, mikä pojan osaksi oli tullut, virtasi vanhasta raikkaasta lähteestä. Hän tuli äitiinsä, tuo terävänäköinen mies, ja äitinsä veren kautta hän yhtyi ammoin kuolleiden Claudiusten elinvoimaiseen vereen. Tänä päivänä valta oli hänen käsissään. Tyhjä norsunluinen istuin odotti häntä, huomenna, ylihuomenna hänen päällään olisi keisarin puku. Kaikki esteet olivat nyt raivatut tieltä. Monen vuosikymmenen huolen, vaivan, kaukonäköisen perhepolitiikan jälkeen oli tullut hetki, jolloin voitiin vetää raju musta viiva Augustuksen ja hänen jälkeläistensä nimien yli, samalla kun Claudiusten puu kantoi hedelmiä.

Keisarinna nousi. Hän tunsi vanhan ruumiinsa oudon nuortuneeksi kuin rajattoman pitkän ja virkistävän unen jäljiltä. Yön hetkinä hän ei uhrannut pienintäkään ajatusta kuolleelle pojalleen Drusus Nerolle, sillä koko hänen sieluntoimintansa työskenteli elävän puolesta, liikkui elävää kohti... Kenties siinä ilmeni mahtavaa itsekkyyttä. Eivätkö äidit aina tee lapsiaan oman elämänhimonsa välikappaleiksi, kuka heikommin, kuka tietoisemmin? Ei mikään isyys, ei mikään siemen ole suurempi mysteeri kuin elämän irtautuminen lihasta ja verestä lihana ja verenä. Livia tajusi tuon kaiken tänä yönä voimakkaammin kuin koskaan.

Hän tunsi kaipaavansa kylpyä enemmän kuin unta. Epäselvä tunne, että jotakin oli huuhdottava pois puhtaalla vedellä, sekoittui hänen mielessään vallitsevaan kylläiseen hyvänolon tunteeseen. Hän päätti herättää orjattarensa Acmen, sievän taitavan juudeattaren, jonka idumealainen kuningas Herodes oli vaihtanut rampaan epäsikiöön. Kun tyttö sitten ilmestyi sirona ja unisena, raskaat kultarenkaat korvalehdissään, Livia Drusilla määräsi laitettavaksi kuntoon lämmityspannut. Hän nautti etukäteen veden loiskeesta. Se sai riittää, ilman zukkum-voiteen ja Gileadin balsamin ylellisiä tuoksuja; tuhlatkoot toiset niihin. Oli sydänyö, mutta kynttilät paloivat korkein liekein ja saleissa oli kirkasta kuin päivällä.

Hän istui odottamaan Acmen paluuta. Hän istui vuoteen laidalla jäykkänä, lujilla kasvoilla menneen kauneuden vaikuttavat jäljet, ankara leuka ja poskipäät jännittyen. Valkoiset hiukset valuivat kultaverkon alta nahanruskeille ohimoille kuin lumi. Kynttilät lepattivat. Niin hän istui ja odotti kookkaana ja muhkeana, raskaassa mustikanmehulla värjätyssä purppurapuvussaan, ryppyisellä kaulalla rivi Ta-Tsinin helmiä.

12.

Rovio paloi koko yön. Serviuksen kaupunginmuurin porteille voi nähdä rauhattoman punaisen loimon yötaivasta vasten.

Syvällä pimeyden sisässä nousi ja laski kalvavan valon epäselvä aalto kuin jättiläiskynttilän liekki suunnattomassa mustassa huoneessa. Tuuli oli herännyt. Savu painui sakeina pilvinä Tiberiä kohti, virta kiilsi kapeana valonauhana. Viinitupien, varastorakennusten, aittojen, kultasepänkauppojen ja lasinsulattimoiden reunustamilla kujilla tanssi oranssinvärinen loiste. Kaukaa Suburrasta päin kantautui kumeaa rytmillistä ääntä, kuin yksitoikkoista marssimista. Auki lyödyistä ikkunaluukuista ja parturien metallikilvistä lankesi jyrkkiä mustia varjoja himmeästi kuumottaviin seiniin; mutta valo oli epävakaista ja levotonta. Huojuva, vääntelehtivä pimeys näytti imeytyvän tulta kohti.

Kaikissa lähikujien kapakoissa pelattiin noppaa aamuun asti. Nappulat kalisivat sekä Punaisessa Siassa että Kultaisessa Viikunassa. Ikkunoiden luukuista lankesi pöydille huojuvia tummia viiruja. Ne kapusivat seiniä pitkin kuin elävät varjotikapuut, ne putosivat, liikahtivat, häälyivät... Viini lorisi savimajoihin. Vartaassa kärisevän kananpaistin haju leyhähteli avoimista ovista ja sotkeutui Marsin kentältä tulvivaan suitsutuksentuoksuun. Nyt, kun vanha keisari oli kuollut, hän tuntui laskeutuvan valtansa korkeudesta ja tulevan lähemmäksi kansaa.

Pelattiin, juotiin ja puhuttiin, ja vainaja hengitti nopanheittäjien olkapäiden yli, osallistui heidän viininjuontiinsa. Kaikki he muistelivat häntä. Roomassa oli tuhlattu mielettömästi varoja, ylimykset rakensivat hehtaarin laajuisia huvitarhoja itselleen ja tekivät palatseja kalliista kivilajeista, mutta keisari oli asunut rumassa pienessä travertiinitalossa ja nukkunut, niinkuin kerrottiin, kovalla lavitsalla. Mitä tuli helmiin, jotka maksoivat satoja tuhansia sestertiuksia, neljänsadan denaarin hintaiseen malabathrum-öljyyn, seitsemänsadan tuhannen sestertiuksen muranolaisiin maljoihin, kahdenkymmenenviidentuhannen aeginalaisiin kynttilänjalkoihin ja kaksinkertaiseen tyyrolaiseen purppuraan, niitä ostivat hänen kirotut neuvosherransa, hän itse ei koskaan. Ylimykset kuluttivat pelkkiin orjiin pari sataa tuhatta, joivat ikivanhoja viinejä ja keräsivät hopeaa, joka maksoi viisituhatta naulalta. Kirous ja kadotus! Yksi ainoa rikas mies, yksi ainoa Sextus Marius tuhlasi enemmän kuin keisarillinen perhe yhteensä.

Kultaisessa Viikunassa istui myös pappi Menkera ja nurkassa olkikuvon päällä kyyrötti poika Picus. Viini oli sammuttanut vanhuksen silmistä eloisan väikkeen. Mullanruskeat kasvot uhosivat erämaan tyhjyyttä. Hän näki ympärillään suuren joukon käsityöläisiä, mutta he olivat kaikki kaksinkertaisia. Kultaseppä Mikyllos kalusi hampaillaan kananpojan siipeä. Siipi oli kovin luinen, kultasepän otsa vetäytyi yhä syvempiin kurttuihin... Nurkassa maistelivat viiniä lasintekijä Ursus, kaksi juutalaista kauppiasta, joiden pujolakit lemusivat valkosipulille ja joiden ranteisiin oli kääritty pyhillä mietelauseilla koristettuja nahkavitjoja, kilikialainen marmorinvälittäjä Glaukos ja punakasvoinen teurastaja Härkätorin läheltä.

Joka kerta kun lasimestari tarttui noppamaljaan, nuo kaksi juutalaista peittivät kauhistuneina kasvonsa. He olivat tulleet kaksi päivää sitten hiljaisesta Galileasta, heidän mustat pujopartansa oli leikattu itämaiseen tapaan ja heidän lakkinsa alta työntyi korvallisille kaksi öljyttyä suortuvaa.

Tämä outo, humiseva suurkaupunki kammotti heitä. He kuuntelivat liekkien rätinää ja mutisivat puoliääneen omalla kielellään sen valtakunnan nimen, joka hallitsi koko maanpiiriä rautaisella ruoskalla: Gewurah. Miten paljon mieluummin he olisivat olleet kotona Kapernaumissa, kuunnelleet rukouksen jupinaa sen synagoogassa, jonka kauniit hurskaat koristukset olivat niin usein loistaneet heidän silmiinsä jo kauas, kun he lähestyivät sitä etelästä käsin. Siellä ei nähnyt kuvattuina alastomia epäjumaliakaan Davidin kilven ja pyhät granaattiomenat ja tähden ja Aaronin sauvan ja mannaruukun. "Juutalaissiat", sanoi teurastaja alentuvasti, "nämä ovat aivan tavallisia noppanappuloita, lasimestari voi sen todistaa. Minä tunnen monta Rooman juutalaista, jotka eivät häpeä pelata rehellisten kansalaisten kanssa." Galilean miehet hymyilivät vaivautuneesti.

Marmorinvälittäjä kääntyi heidän puoleensa ja kysyi heidän temppelinsä rakennuskustannuksia. Mutta nuo kaksi muukalaista vastasivat hyvin väkinäisesti. Ei, heillä ei ollut jumalansa patsasta pyhäkössään. Ja oli, heillä oli siellä sekä marmori- että metallisomistuksia, runsaita kultalaattoja temppelin päädyissä ja teurastuspaikan marmoriset pöydät. Ei, he eivät palvoneet käsin tehtyjä kuvia, semmoiseen tarkoitukseen ei Juudeassa hankittu marmoria... Paisti kärisi. Viiniruukut kalisivat pöydillä, tuuli helisytti säleikkunoita.

Poika olkikuvolla tuijotti varjoihin. Tuhruisista kasvoista hehkui kaksi tummanruskeaa silmää unettomina ja avonaisina, esiin pyrkivän pelon laajentamina. Hän tunsi itsensä äärettömän orvoksi tässä vieraassa kaupungissa. Yö puristui sisään joka ikkunasta, ja yön mukana huoneeseen tuli pahoja muistoja Fregenaen siivottomasta majatalosta, jossa lomalta palanneet sotilaat mellastivat. Hän ajatteli isää, näki ilkeiden laihojen kasvojen lähestyvän ja kyyristyi vaistomaisesti kuin iskua peläten... Tulen heijastus leikitteli seinällä. Lasimestari puhui kuolleesta keisarista. Juutalaiset hivelivät pujopartojaan kavalan näköisinä, kultaseppä imi kanansiipeä. Ja pojasta tuntui, että vaikka keisarin ruumis nyt palaakin roviolla, hän ei kuitenkaan oikein kuole. Hänen hengityksensä on jäänyt sihisevään vesikelloon. Hänen varjonsa häilyy uunista kohoilevissa savukiemuroissa, jotka häilähtävät laipiota kohti aina kun Castor paistinkääntäjä kohentaa hiiliä...

Miehet kumartuivat pöydän yli ja alkoivat pohtia tulevaisuutta. Monipäiväiset juhlallisuudet alkavat, jaetaan leipää ja viiniä, sirkuksissa annetaan ilmaisia näytäntöjä. Saadaan taas kuunnella kuoroja, huiluja ja torvia ja nähdä juhlallisia mimos-näytelmiä. Kultaseppä, joka oli saanut ateriansa syödyksi, kaasi savimaljaan viiniä. Mitä enemmän hän maisteli sitä, sitä tyytyväisemmäksi hän tunsi itsensä, sillä kaikesta tästä touhusta koitui sievoisia tuloja hänen kassakirstunsa pohjalle. Tullit ovat kalliit, kuljetusmaksut ovat nostaneet tavaroiden hintaa. Hän myy kilpiä, koruja, vitjoja, lippaita ja kultamaljoja, eikä ole hänen syynsä, että jokaisessa Intian ja Kiinan tuotteessa on Syyrian tehtaiden tavaramerkki, tosin kiinankielellä. Hän hymyili itsekseen. Aitoa kultaa, aitoa harvinaista metallia, syyrialaista auripigmenttiä ja realgaria! Pompeijuksen ja Luculluksen sotien jälkeen Rooman naiset tuhlasivat vuosi vuodelta yhä suurempia summia hänen pienessä myymälässään, jossa provinssien tuotteet kimaltelivat savilampun valossa.

Hän kuunteli puolella korvallaan lasimestarin puhetta. Tämä kuvaili molemmille juutalaisille esi-isien kulkuetta, jolla kunnioitetaan Juliusten suvun suuria vainajia: kuruulinen maistraatti kulkee purppurasaumaisissa togissa, censorit ovat kokonaan pukeutuneet purppuraan, triumfaattorien viitoissa on kultaompeleita, liktorit marssivat risukimppuineen ja kirveineen ja joukon pään päällä huojuvat suvun esi-isien vahanaamarit Alban ikivanhoista kuninkaista ja Romulus Perustajasta ja latinalaisesta Aeneaasta alkaen kaikkein tunnetuimpiin Juliuksiin asti. Lasimestarin silmät välkkyivät innostuksesta, pienet muukalaiset räpyttivät hämmästyneesti silmiään. Mikylloksesta tuntui, että oli loppujen lopuksi yhdentekevää, kenen kunniaksi juhlallisuudet oli pantu toimeen ja kenen päähän painetaan hallitsijanseppele. Hän istui mykkänä ja ajatuksiin vaipuneena, ajatteli vaimoaan Pulcheriaa, joka oli synnyttänyt kuusi muhkeaa lasta ja kantoi seitsemättä. Hän laski sormillaan: "Puolitoista kuukautta ja minä saan pojan! Pojan!"

Miehet istuivat vähäpuheisina. Viini astioissa oli ehtynyt eikä Castor paistinkääntäjä enää kohentanut hiiliä. Pappi Menkera nousi seisaalle ja horjui olkikuvon luo, paneutuakseen levolle samaan paikkaan, missä fregenaelainen pikkupoika makasi puoliavoimin silmin. Viini ja uni yhdessä riittivät nyt loihtimaan esiin koko Egyptin. Pappi näki tummaihoisten naisten sotkevan maissia jalkapohjillaan ja kuuli pienten käsikivien lempeän yksitoikkoisen jyryn... Hänen ajatuksissaan kasvoi palmuja ja kypsyi taateleita. Auringolla ja kuulla oli faaraoiden maan kaksoiskruunu. Aurinko oli Osiris, kuu Isis...

Juutalaiset istuivat yhä kumartuneessa, kuuliaisessa asennossa. Mutta heidän kuihtuneilla kasvoillaan oli hajamielinen ilme – he muistelivat sinisestä merestä nousevia vuoria, Galilean vuoria, joilla juuri tähän aikaan elul-kuussa kypsyivät ensimmäiset punaiset granaattiomenat. He olivat tuntevinaan kasvoissaan helteisen ilman kosketuksen ja heräävän koillistuulen. Teurastaja piirteli tylpällä sormellaan pöydän levyä. Neljäkymmentä kultarahaa, hän on velkaa varastoaitan vuokraajalle neljäkymmentä kultarahaa... Se tekee aimo loven hänen vähiin säästöihinsä. On kirotun epäoikeudenmukaista, että pieni surkea Mikyllos, joka syö vatsansa täyteen kuivasta kanansiivestä, ansaitsee kymmenkertaisesti enemmän kuin kuluttaa. Rooma on aivan mätä. Vaimon sukulaiset käyttävät ihovoiteita. Setä, joka myy lintuja Kuun temppelin lähellä, lukee kreikkalaista pötyä ja tuhlaa vuosittain yhtä paljon kuin ahkera teurastaja hiellä ja tuskalla haalii kokoon. Vielä tasavallan aikana naisille kelpasi hyvä kestävä liinapuku, mutta nyt he puhuvat unissaan itä-intialaisesta pumpulista...! Samassa hän tuli ajatelleeksi kuolleen keisarin testamenttia. Hän kuvitteli yleistä rahojenjakoa kansalaisille, ja hänen punaisille kasvoilleen levisi huojennuksen ilme.

Myöskin marmorinvälittäjä Glaukos ajatteli tänä hetkenä keisaria. Hänen ajatustaan kosketti kevyesti sen vallan varjo, joka ulottui tämän suuren kaupungin muureilta kauas kaikkiin ilmansuuntiin, myös hänen kotikyläänsä Kilikian vuoristossa. Se oli Rooma. Ylpeä, kylmä, ankara ja kukistamaton. Voiton henki oli paennut kaikkialta muualta maailmasta ja asettunut asumaan tänne. Tuo ajatus oli hämärä ja ikäänkuin rajaton, mutta siinä oli omalaatuista katkeraa juhlallisuutta.

Hän ummisti luomensa. Viini maistui sakkaiselle, ilma oli savuista ja painostavaa.

TOINEN KIRJA.

Kotkat.

1.

Torin keskellä oli Rostra, laaja, hohtavasta kivestä sommiteltu puhujalava kuin demagogian jumalille vihitty alttari. Se kohosi hiukan vinoittain senaatin kokoushuoneen porttien edessä, sen takaa kuvastui Rauhan jumalattaren temppelin pylväikkö. Juliusten Basilikan eteen pystytetyistä kuvapatsaspilareista lankesi sinisiä varjoja sen valkoiseen marmoriin. Rostraa korostivat voitettujen sotalaivojen kultaiset keulakuvat, lavan kahta kulmaa reunusti hieno, lävistetty marmoriaitaus, joka muistutti jähmettynyttä korukudosta. Monta vuosisataa, Romulus Perustajan ajoilta, valtion johto oli keskittynyt näille tienoille, ja vasta toisen puunilaissodan jälkeen, kun kansankokousten arvo laski ja kadun parlamentin entinen päätösvalta siirtyi senaatin isille, puhujalavasta haihtui vanha merkitsevyys. Kenties sen sisässä asustavat suojelushenget olivat hiipineet pois... Ehkä ne vetäytyivät sisään kuurian ovesta ja asettuivat asumaan senaatin kokoushalliin. Auringon noususta yön tuloon torilla jatkui elämän humu. Levoton ja soinnuton kohina, jonka yli silloin tällöin erotti huilujen äänen Vestan pyhäköstä tai rahanvaihtajien halleista kuuluvan obolien kilinän... Määräpäivinä puhujalavan edusta tyhjeni kuin pyyhkäisemällä ja kuurian raskaat välähtelevät vaskiset oviparit avattiin hitaasti. Kuusisataa papillisen näköistä isää saapui verkalleen torin poikki.

Sekasorron aikoina, kohtasivatpa ne sitten pientä tai suurta kansaa, pelastus tulee vallan keräytymisestä yksiin käsiin. Syntyy keskittävä pyörre, voimakeskus, johtaja. Aina on luonnollinen säätykierto vaikuttamassa kansojen elämässä ja uurtamassa väylää hallitsevalle kyvylle, jotta se ei kuole luokkarajoituksen vankiloissa hapen puutteeseen. Roomassa oli nobiliteetti, virkaylimystö, monen miespolven ajan hallinnut suunnattomien hämärien kansankerrosten hartioilta. Romulus Perustaja oli seitsemän ja puoli vuosisataa sitten valinnut sata miestä kuninkaalliseksi neuvostoksi, niin kerrottiin, ja kuningas Tarquinius Priscus oli lisännyt jäsenten luvun kaksinkertaiseksi. Viimein sai vanha sukuaateli havaita, että sen rinnalle senaattiin rupesi ilmestymään plebeijejä, jotka kirjaimellisesti edustivat kansaa, koska he tulivat kaduilta, alkujaan köyhien perheiden kodeista, maakartanoista, jostakin, missä lemusi lannalle ja ruokamullalle ja missä kynsilaukan haju itsepäisesti tunki esiin Idän voiteiden tuoksusta... Mutta vasta verisen kansalaissodan jälkeen oli tapahtunut ratkaisevin luonnollisista yhteiskunnallisista muutoksista. Kun Octavianus Augustus tarttui valtionhoitoon, hänen käsiinsä keräytyi itse asiassa kansan ja senaatin koko valta. Finanssiasioiden hoito, leimasimen painuminen kultaharkkoihin Rooman rahapajassa, verojen määrääminen ja veronkannon vuokraaminen urakoitsijoille, voittomaiden asiat, kansainvälisten toimitusten ja ulkopolitiikan pappeus luisuivat kuudensadan senaattorin huostasta sen henkilön haltuun, joka oli kansantribuunina pyhä ja loukkaamaton ja joka saattoi mielensä mukaan joko kumota tai hyväksyä neuvoston päätökset. Oli selvää, että kun Rooman aateli oli kantanut hänen ruumiinsa polttolavalle, tapahtunutta vallankeskitystä ei voitu peruuttaa. Historiallinen muuttuminen on lopulta jotakin yksilöiden takaista. Kun hallitsija kaatuu, hänen mukanaan ei kaadu hallitsijan aate.

Olihan nähty, kuinka yksi ainoa mies kasvatti verellä höystetystä maaperästä kypsän, hedelmällisen laihon. Hän oli levittänyt kaikkialle maailmaan Rooman rauhan, jossa miekat taottiin aurankurjiksi. Yhden miehen pää oli ajatellut, yhden miehen käsi luonut valtakunnalle onnen. Ja nyt Rooma valmistui ottamaan vastaan uuden herran, joka jatkaisi hänen työtään.

2.

Jo paljon ennen istuntoa senaattorit olivat viinin ja paistin ääressä ratkaisseet vallanperimyksen. Oli olemassa vain yksi mahdollisuus: asettua Tiberiuksen puolelle. Vainajan poikapuoli ja leskikeisarinnan esikoinen valitaan joka tapauksessa... Vanhoillisen aatelin ja sukuylimystön kannatus painaa vaa'assa varmaankin enemmän kuin nuorisonpuolueen epäröivä vastaanpano. Ja kun hän kerran on keisari, voi silloin niitä, jotka ovat toimineet häntä vastaan! Varsinainen toimeenpaneva valta oli muuten aikoja sitten luisunut vanhan Augustuksen käsistä hänen poikapuolensa käsiin. Olihan keisarivainaja tasan kymmenen vuotta sitten, kesäkuussa, juhlallisesti nimittänyt hänet Comitia curiatassa ottolapsekseen ja tällä teolla vetänyt hänet rinnalleen valtion hoidossa, jossa jo silloin kaivattiin nuorta, terävää silmää. Ja eikö suurin joukko Augustuksen ediktejä ollutkin lähtenyt Livian pojan aivoista? Hänellä oli taito ympäröidä jokainen toimenpiteensä tuolla ehdottomuuden arvovallalla, joka pakotti vastahakoiset myötäämään. Vanhimmat senaatin jäsenistä omaksuivat vähitellen ajatuksen, että Tiberiuksessa oli aineksia tarmokkaaksi valtionjohtajaksi.

Heihin oli tehnyt syvän vaikutuksen myös se seikka, että Tiberius kiihkeästi asettui niiden kannalle, jotka halusivat julistaa Caesar Augustuksen valtionjumalien arvoon. Vainajan salainen uskottu Crispus, jonka pehmeästä villasta valmistettu surupuku teki hänet entistäkin enemmän aran mutta saaliinhaluisen kissan näköiseksi, ajoi sitkeän itsepintaisesti tätä asiaa ritariston päivällisillä. Manliusten ja Quinctiliusten ylimyssuvut, Potitian ja Pinarian perheet, jotka laskivat sukujuurensa Herculeen tovereista, Euandroksen perilliset sandaalinsolkineen ja albalaisen ylimystön jälkeläiset suoraan alenevassa polvessa kannattivat sitä luonnostaan. Siinä oli vanhan perimätavan juhlallista tuoksua. Siinä ilmeni ylhäistä muodollisuutta, jonka taju oli nuoressa sukupolvessa vähenemään päin. Sitä paitsi, kunniasta lankesi aina lainavaloa heihinkin. Hehän olivat kaikki jumalien tai puolijumalien perillisiä. Heidän hienoissa siniverisissä käsissään kimalsi ikivanhoja sinettisormuksia, joita esi-isät olivat pitäneet jo Alba Longan kuninkaiden päivinä ja joihin esiäidit olivat kaiverruttaneet jumalallisten rakastajiensa kuvia, siihen aikaan kun Numa vielä hallitsi Latiumia ylhäältä valtionvuorelta. Aateliston keskellä he muodostivat kiinteän suljetun piirin.

Heillä oli kaikilla rajoitetut sukurikkautensa, joista voi ammentaa – ei kylläkään varoja, joita olisi saattanut verrata jonkin nykyroomalaisen nousukkaan, Sextus Mariuksen tai Cotta Messalinuksen varoihin, tuskinpa edes ritari Crispuksen salaisiin rahakätköihin. Mutta heidän tavaton sukuylpeytensä sai heidät aina käyttäytymään siten, kuin he olisivat kansan pariin eksyneitä kuninkaita. He vaelsivat hitaasti, pitkinä valkopukuisina riveinä kuurian kokouksiin ja Concordian temppeliin, johon senaatti kokoontui silloin, kun jumalien läsnäolo päätöstenteoissa oli erikoisen suotavaa. Ja kun he astuivat kuurian avatun oviparin aukosta, he katselivat molempien portinpuoliskojen tähditettyjä reunalistoja, niiden kuutta kierrekuvioiden ympäröimää vaskilevyä aivan kuin portti oikeastaan olisi avattu vain heitä varten. Concordian temppelissä heidän jokainen ilmeensä kertoi, että pyhäkkö oli nuoruudessaan, vajaat neljäsataa vuotta takaperin, nähnyt ylhäisemmän, jalomman Rooman, sen Rooman, johon sukujuuret vielä sitoivat heitä.

Valkopartainen Arruntius, senaatin arvokas Nestor, otti vihdoin huomauttaakseen epäileville nuorille aatelisille, että vainaja tosin oli ollut pankkiirin poika Nolan kaupungista, mutta että hänen äitinsä Atia itse teossa oli synnyttänyt hänet käärmeelle, joka ei ollut kukaan muu kuin ruumiistunut delfiläinen Apollo. Augustus oli tullut maailmaan yli-ikäisenä, kymmenennellä kuukaudella. Ja eikö muuten salama tasan sata päivää ennen hänen kuolemaansa iskenyt keisarin patsaaseen ja pyyhkäissyt pois hänen nimensä ensimmäistä kirjainta C:tä? Jos jäljelle jääneet sanat 'aesar Augustus' tulkittiin etruskinkielisiksi, ne merkitsivät Jumala Augustusta. Tarvittiinko enempää? Aateli kuunteli näitä hurskaita todisteluja myötämielisesti. Sillä samalla kuin keisarin julistaminen jumalaksi antaisi aihetta suuriin juhliin, joilla voitiin ostaa kansan innostus, tämä teko saattaisi koko senaatin Livia Drusillan suosioon. Jumalan leski, voiko kukaan nainen uneksiakaan mieluisampaa osaa!

Tässä tuli vanhan senaattorin avuksi Curtius Atticus, ylimys, jonka paksussa sormessa ei kiiltänyt vain leveäkantainen roomalaisten ritarien sormus vaan sen vieressä myös renkaaksi taottu amuletti. Hän oli tunnettu taikauskostaan. Hän toisti sen, minkä hänen puhetoverinsa olivat jo moneen kertaan kuulleet: miten hän näki Augustuksen sielun nousevan hautaroviosta taivaaseen. Sitten hän kehoitti kaikkia palauttamaan mieleensä, kuinka suurta uskonnollista kunnioitusta keisarivainaja oli jo monen vuosikymmenen aikana nauttinut. Pergamonin ja Mitylenen ja Lyonin kaupungit olivat aikoja sitten pystyttäneet hänelle alttareita, niiden esimerkkiä oli seurannut Bracaran kaupunki Espanjassa; Galatian maa oli pyhittänyt hänelle Ankyrassa kokonaisen temppelin neljä vuotta sitten ja jo seuraavan vuoden syyskuussa hänen syntymäpäiväänsä juhlittiin Narbonnen torilla siten, että kolme ritaria ja kolme vapautettua suoritti rituaalisen uhrin maailman päämiehelle. Eikö hän siis ollut jumala jo eläessään? Vastalauseet hiljenivät. Senaatti teki päätöksen rakennuttaa vainajalle pyhäkköjä sekä Roomaan että naapurikaupunkeihin.

Mutta neuvottelujen kestäessä ylimykset olivat sangen hajamielisiä: he kaikki ajattelivat elävää hallitsijaa, häntä, joka nyt piti valittaman. Miten halukkaasti jokainen olisi tahtonutkin uskoa, että Tiberiuksessa oli hyvän, tarmokkaan, työteliään valtiaan aineksia, tulevaisuus jäi silti hämärän peittoon. Koituisiko ratkaisusta hyvää vai pahaa...? Niin, valitsijamiehistö ajatteli pelokkaasti omaa vastuutaan.

He saapuivat määräpäivänä kuuriaan aurinkoisen torin poikki, sivuuttivat pyhän tribunaali lavan ja nousivat pylväikköön, jonka varjojen sisästä portin koristeelliset kullatut nastat tuijottivat kuin lymyilevien eläinten silmät Saturnuksen temppeliin päin. Kukin erikseen vuodatti heti sisään tullessaan juomauhrin pienelle alttarille. Pylväiden tumma marmoripeite välkkyi. Suuressa aulassa oli hiljaista; vain vaipat kahisivat ja hiilissä kävi heikko sihahdus joka kerta, kun niille valahti viiniä. Yksitoikkoista kumartumista ja saman uhraavan eleen kertautumista. Jokainen peitti hetkeksi päänsä ja antoi sitten viitan pudota hartioille. Kaljuja, seppelöityjä päälakia. Kalpeita ohimoita ja kuivia laakerinlehtiä. Hämärässä senaattorien valkoiset puvut kadottivat hiukan tavallisesta hohdostaan ja togien reunoihin ommellut purppurajuovat olivat kuin tummalla verellä siveltyjä.

Vanhan sukuaatelin edustajat uhrasivat juhlallisesti; tähän tekoon tiivistyi koko se hurskas muodollisuus, jonka voimassa pysyttäminen oli ollut heidän sukujensa etuoikeutena harmaasta menneisyydestä asti. Keskellä uutta levotonta aikaa he pitivät kunniassa vanhanaikaisia tapoja: juhlamenoja, ennusmerkkien tutkimista, rukouksia, uhreja, seremonioita, jotka vielä kiinnittivät tasavallan elämää syvään yliaistilliseen perustaan, valtion jumalalliseen aatteeseen. Virantoimitusten papillinen piirre tosin väheni vuosi vuodelta, nuoriso sai sananvaltaa, uskonnon arvo horjui. Se oli alkanut heiketä jo siihen aikaan, kun ensimmäiset plebeijit kuningasvallan sortumisen jälkeen tunkeutuivat senaattiin. Mutta jumalien suojeluksen muodollinen koneisto ei silti ollut lakannut käymästä. Tässä suuressa viileässä salissa tehtiin yhä jokainen päätös jumalien kasvojen edessä pro forma, esivanhempien tapaan. Jokainen virkamies oli viran toimituksessaan samalla pappi: censorit uhrasivat määräpäivinä vihreä lehväkruunu päässään kaupunkivaltion puolesta ja teurastivat omin käsin uhrieläimen, preetorit ja kuruuliset aedilit johtivat uskonnollisia juhlamenoja, konsulit muuttuivat kaupungin suojelushaltijoiksi sen päivän jälkeen, jolloin he olivat ensi kerran käyttäneet uhriveistä Forumilla tai tehneet toivioretken Lanuviumiin, josta valtion penaatit olivat kotoisin. Näin oli ollut aina. Auspiciumit, pyhät ennustoimitukset, olivat valtakunnan voima. Jos näissä seremonioissa ilmenikin hiukan taikauskoa, ne olivat kuitenkin ainoat varmat taikakeinot hajautumisen matoja vastaan, jotka aina ovat uhkaamassa yhteiskunnan ruumista. Valkopartainen Arruntius, Curtius Atticus ja kaikkea muodollisuutta palvova Memmius Regulus ajattelivat sitä kukin mielessään, sillä uhritoimituksen hiljaisuus oli tehonnut heihin.

Sivuuttaessaan alttarin Cotta Messalinus tuli ajatelleeksi, miten siunattu seikka oli, että uusi hallitsijanehdokas oli aina kunnioittanut vanhoillisia pitämyksiä, mitä vikoja hänen luonteessaan sitten mahtoi piilläkin. Siinä suhteessa Tiberius seurasi edeltäjäänsä. Varallisuus... Messalinus muisti kiinteistönsä, maatilansa, vuokramaansa, palatsinsa, hopeakokoelmansa, kultakirstunsa. Totta kyllä, Augustus oli määräyksillään tuottanut ikäviä yllätyksiä rikkaille maanomistajille ja puristanut vauraasta aatelistosta rahoja kuin mehua appelsiineista. Mutta vanhoillinen hallitsija kunnioittaa joka tapauksessa omaisuutta enemmän kuin radikaali. Omistamisen vietti kuuluu elimellisesti vanhoillisuuteen... ei ole olemassa konservatiivista ruhtinasta, joka ei kavahtaisi, kun hänen pitää käydä käsiksi perimysjärjestelmään. Eikö muuten koko Tiberiuksen suku autuaasti nukkuneeseen Attaan saakka, Claudiusten suku, ollut säilyttävää ja keräävää sukua? Sen perusluonne oli pysynyt muuttumatta.

Senaattori Messalinus yritti nukuttaa hiljaista pelkoaan näillä ajatuksilla, mutta siinä hän ei kuitenkaan täysin onnistunut. Hän näki äkkiä elävästi mielessään Tiberiuksen kasvot. Kuivat lujat piirteet, kärkkyvän haukannenän, pistävän kylmät silmäterät. Enemmän kuin mikään toinen seikka noissa kasvoissa häntä kiusasi pidättyvä suu, jonka huulet puristuivat niin tiukasti yhteen... Vaikka salissa oli viileätä, Messalinus pyyhki otsaltaan hikeä. Hänen varmuutensa horjui. Jonkinlaisella vahingonilolla hän ajatteli Sextus Mariusta, jonka rikkaudet olivat vielä suuremmat kuin hänen ja jota hän muuten oli aina kadehtinut. Tuntekoon nyt mies asemansa epävarmaksi niinkuin minä tunnen –! Se tekee hänelle hyvää, se panee veren liikkeelle hänen kauhean veltossa pankkiirinruhossaan.

Iäkäs Arruntius hiveli sormillaan valkoista partaansa. Muodollinen juomauhri ja ylhäinen äänettömyys oli kuin lumousta... Hän huomasi muistelevansa vanhojen perheiden uhriaterioita, joita syötiin pyhissä suojissa jumalan kasvojen edessä ja joissa kaikki kokoontuneet perhekunnat aina istuivat yhteisen pöydän ääreen. He olivat valkoisiin pukeutuneita niinkuin täällä, he vuodattivat juomaa savikolpakoista esivanhempien tapaan, lauloivat samoja hymnejä, söivät samalla alttarilla pyhitettyä ruokaa, leipää, parhaasta vehnästä leivottuja sämpylöitä, hedelmiä... Senaatti oli aina kunnioittanut näitä menoja, – sen jäsenet nauttivat määräpäivinä aterian Capitoliumilla ja kuuntelivat epulones-pappien lauluja. Augustuksen eläessä tuo vanha tapa oli ollut pyhä ja koskematon, mutta miten käy nyt –?

Ja vanhus loi tuikean syrjäkatseen Asinius Gallukseen, joka oli kerran huomauttanut kevytmielisesti, että koko juhlameno on lainattu oskilaisilta ja ausoneilta ja että olisi syytä perimätapoja hiukan tuulettaa. Arruntius kohotti uhrimaljaa, mutisi niin äänekkäästi, että kaikki lähellä olevat sen kuulivat: "Häpeällistä... kerrassaan häpeällistä!" Hän asteli hitaasti salin poikki ja vaipui tuoliinsa. Siinä hän istui ja odotti kokouksen alkamista ja hiveli lumenväristä partaansa huolestuneiden ajatusten kiusaamana.

Jos hän olisi voinut lukea vanhan ystävänsä Lucius Calpurniuksen ajatukset, hän olisi huomannut, että salissa oli muitakin, joiden sydäntä pusersi sama epävarmuus. Calpurniuksen lujat, laihat kasvot näyttivät pingoittuneilta. Hänen vartalonsa oli suora kuin tavallisesti, mutta sisimmässään hän tunsi, että jotakin taakan tapaista oli kaikesta huolimatta sälytetty hartioille... Toisin kuin enin osa Rooman aatelistosta tämä suoraluonteinen ylimys oli aina kunnioittanut sitä miestä, jolle pian äänestettäisiin kruunua, ja Tiberius puolestaan piti arvossa hänen ystävyyttään. Mutta tänään hän epäröi. Oliko ratkaisu parhain mahdollinen? Eikö Augustuksen poikapuolella ollut paha, synkkä, salaava katse? Ei ole varmaa, onko hänen vanhoillisuutensa myönteistä vai kielteistä laatua – sellaiset luonteet, mikäli hän sen ymmärsi, voivat yhtä hyvin tuottaa myrkyllisiä kuin hyviä hedelmiä... Hän kuunteli puolella korvallaan nuorten senaatin jäsenten kuiskauksia. Hänen oli vaikea hengittää. Ahdisti.

Tiberiuksen vihdoin saapuessa senaattorit olivat joka tapauksessa tehneet hiljaisessa mielessään ratkaisun. Tuleva princeps ja yksinvaltias käveli nopeasti salin poikki, yksinkertaisessa puvussaan, pää hänen tapansa mukaan painuneena. Hänen takanaan oviaukon heleätä valoneliötä vasten näkyi Aelius Sejanuksen tumma vartalo ja joukko pretoriaaneja ja liktoreita, viimeksimainitut kaikki valkoisissa puvuissa, vitsakimput (fasces) kirveineen tulipunaisilla nauhoilla sidottuina. Senaatin johtajan tulo sai koko joukon rauhattomasti liikehtimään. Hän vaikutti näihin kuuteensataan kokoontuneeseen isään niinkuin magneettikivi teräshiukkasiin: syntyi uusia ryhmityksiä. Kun Sejanuksen kasvot näyttäytyivät hänen olkapäänsä yli, joukko aatelismiehiä tervehti häntä mykällä, matelevalla hymyllä: elosteluistaan kuuluisa Titus Caesonius Priscus, mielihyvästä punoittava Gnaeus Piso, molemmat Vitelliuksen veljekset, joista nuorempi, Lucius kohotti mustattuja kulmakarvojaan ylhäisen suopeasti, kaartinpäällikön hyväksi ystäväksi tunnettu Fulcinius Trio, vähälahjainen lakimies.

Omasta tarkastuspaikastaan vanha Calpurnius seurasi puolittain ivallisena, puolittain huvittuneena molempia Vitelliuksia. Veljessarjaan kuului neljä poikaa, isä oli ollut Augustuksen eläessä prokuraattorina ja tullut tunnetuksi sukuylpeydestään. Kuitenkin väittivät pahat kielet, että suvun kantaisä oli ollut suutari ja esiäiti leipuri Antiochuksen tyttö, joka oli palvellut palkkapiikana ensimmäisellä Vitelliuksella. Vapautettu Elogius oli puoli vuosisataa sitten pannut tuleen kaiken keksimiskykynsä, voidakseen kirjallisesti todistaa, että Vitelliukset polveutuivat Italian kanta-asukkaiden kuninkaasta Faunuksesta ja olivat aikoinaan hallinneet koko Latiumia Mintumaen kaupungista etelässä Ostiaan pohjoisessa... Nuo pakotetun ylhäiset kasvot, vanhemman Quintuksen omituisen pelokkaat piirteet ja Luciuksen kulmienkohotus eivät lahjoneet ketään. Vanha senaattori Calpurnius huomasi ihmettelevänsä, kuinka kummassa Quintus Vitellius oli tullut tähänkin istuntoon! Hänhän oli ollut mukana edellisessä vastoin tapaansa –, tavallisesti hänen koko aikansa kului juominkeihin tai hän vaelsi raskas kukkaro vaipan alla ja valepuvussa Liviuksen ja Pompeijuksen pylväiköissä valitsemassa syyrialaisia ilotyttöjä. Yksi ainoa tuosta veljessarjasta pysyi hovista etäällä: toiseksi nuorin, legaatti Publius. Hän oli mukana Germanicuksen retkillä kaukana pohjolan nevaisissa, kylmissä metsissä. Hänen voi ajatella syntyneen sotapäälliköksi, jotta edes yksi tekojen mies olisi lujittamassa suutarinperillisten kunniaa. Calpurnius hymyili hiukan katkerasti sitä ajatellessaan. Miten mahtaa käydä...? Kumpi ihmisaines pääsee voitolle, tarmokas vai tarmoton? Tiberiuksen hyvää tahtoa ei ole mitään syytä epäillä, mutta olosuhteiden mahti... niin.

Ensimmäisenä istuntopäivänä senaatissa oli avattu keisarivainajan testamentti, jossa Augustus suositteli virkatoveriaan ja poikapuoltaan senaatille, vaikka ei voinutkaan jättää hänelle yksinvaltiutta välittömäksi perinnöksi niinkuin omaisuutensa kaksi kolmannesta. Valinta oli yksimielinen; puuttui muodollinen suullinen anomus, joka tuli esittää suoraan Tiberiukselle ja jota tietysti hänen puoleltaan seuraisi yhtä muodollinen esteleminen. Omassa ryhmässään nuorimmat ylimyksistä istuivat aivan neuvottomina hautoen katkeria ajatuksia. Tuo laiha synkkä mies, joka nyt nopeasti käveli salin poikki, siis pukeutuu purppuraan...! Tyhmä loistoton vanhanaikaisuus pääsee vielä kerran valloilleen!

Quintus Haterius ja Mamercus Scaurus vaihtoivat keskenään pari ivallista silmäystä. He ymmärsivät toisensa ilman sanojakin, nämä molemmat juonittelijat, joiden leveän matalan otsan alla liikahteli pilkallisia ajatuksia. Kumpikaan heistä ei hyväksynyt ruhtinasta, joka luultavasti aikoi onnellistaa valtiota Sextiuksen hyveillä, askeesilla ja kasvistensyönnillä.

Mutta salin perällä seisoi historioitsija Cremutius Cordus, tasavallan olojen syvällinen ja hajamielinen tuntija. Hänen likinäköiset silmänsä näyttivät muuttuneen savenvärisiksi alituisesta kreikkalaisten ruukkujen, maljojen, lekythosten, sekoitusastiain ja antefixain tarkastelusta. Hän kätki hytisevät kätensä viitan alle. Häntä vilutti. Vanhuksen kasvoilla oli arka ilme niinkuin likinäköisillä ihmisillä usein, kun heidän on vaikeata erottaa ystävän ja vihamiehen kasvoja. Hänestä näytti niinkuin sali olisi ollut täynnä hämäriä, vaaleita, eläviä pilviä, joita ei millään muotoa voinut kuvitella parlamentaarisella päätösvallalla varustetuiksi isiksi. Keisarivainajan kuolema oli aluksi suuresti järkyttänyt häntä. Mutta nyt, kun kaikki oli jo ohi, hänessä tapahtui jokin outo muutos. Oli kuin yleinen ruumiillinen avuttomuus ja havaintokyvyn piinaava sumeus hiljalleen kääntyisi sieluun päin. Hän kaipasi kipeästi omien ruukkujensa ja kirjojensa pariin. Täällä, isossa kolkossa salissa, hän oli aivan vieras. Hän ajatteli kultakautta, joka oli seurannut verisiä sotia ja toivoi sen yhä jatkuvan vanhan keisarin poikapuolen avulla. Mutta oliko mikään tässä maailmassa varmaa, kaikkein vähimmin hallitusten elämä ja keisarien hyveet. Historioitsijan sumea katse kiersi pilvestä pilveen, togasta togaan. Niiden valkoisesta sumusta ulkoni aina jotakin ihmiskasvojen tapaista, vaikka hän ei ollutkaan siitä aivan varma –. Usvakääreitä ja savuhaamuja. Kohtalon vaarallista utua suuressa kokoussalissa. Kesken piinaavaa hiljaisuutta vanhaa miestä rupesi kauheasti yskittämään. Hän ryki rykimistään, ei voinut sille yhtään mitään, kirotulle loputtomalle kurkunkutitukselle...

3.

Cocceius Nerva, hyväntahtoinen hiljainen lakimies, oli tulossa senaatista; hänen hermoissaan tuntui vielä tämänpäiväisen jännityksen paine. Hän muisteli kyräileviä silmäpareja, jotka olivat aulan eri puolilta seuranneet Tiberiusta, kun tämä käveli puhujankorokkeelle. Merkit eivät olleet suotuisia, ei lainkaan suotuisia. Tosin koko valitsijamiehistö oli yksissä tuumin viimein pyytänyt ja rukoillut empivää ruhtinasta tekemään sen päätöksen, johon jo Augustus testamentissaan viittasi; Tiberius oli ahdistettu yhä lähemmäs valtaistuinta, kunnes hän ei enää nähnyt mitään muuta mahdollisuutta. Se oli totisesti ollut Aristofaneen arvoinen ilveily. Tiesihän Nerva, vanha terävänäköinen ihmistuntija, että kuusisatapäinen parlamentti oli vain yrittänyt hukuttaa omaa epäröimistään innostuksenhuutoihin ja että nuoren polven aatelistosta tuskin löysi miestä, joka ei sydämessään napissut tällaista ratkaisua vastaan. Ja Nerva loi tutkivan syrjäkatseen senaattori Gallukseen, joka istui hänen rinnallaan kantotuolissa. Molemmat miehet olivat kovin vähäpuheisia, omiin huoliinsa vaipuneita.

Cocceius Nervalla oli laiha kumara selkä ja kapeat vanhuksenkasvot; hänen olemuksessaan oli hiljaista arkuutta, hän näytti mieheltä, joka tahtoo välttää huomiota ja vetäytyy varjoon.

Hänen eleensä olivat hillityt, ääni kovin hiljainen, katse avonainen mutta mitäänsanomaton, kuin harmaata sumua täynnä. Hänen tuttavuussuhteensa ulottuivat aateliston kaikkein nuorimmista jäsenistä vanhimpaan hienostoon, Puteolin, Pompeijin, Ostian nousukkaista liittovaltojen ruhtinaihin, vapautetuista orjista keisarilliseen huoneeseen. Ulkonaisesti hänen elämänsä oli vuotanut juridisiin asiapapereihin niinkuin vesi kuivaan hiekkaan. Ainoa, minkä hän oli voittanut, oli kaupungin oppineimman lakimiehen maine ja se niukka kunnia, että hänen ei milloinkaan tiedetty tehneen mitään varsinaisesti huonoa tai väärää. Vaikka hän usein ilmaisi rohkeasti mielipiteensä, hänen sanojaan joko ei kuultu tai niille hymyiltiin. Ääretön varovainen elämänvieraus ympäröi hänen olemustaan missä hän liikkuikin, ja ihmisillä, jotka joutuivat kosketuksiin hänen kanssaan, oli kiusallinen tunne, ikään kuin he olisivat yrittäneet puhua lasin lävitse. Nyt hän istui tavanomaisessa kumarassa asennossa kantotuolin nurkassa kapeat kädet vastakkain, huulilla epävarma hymy. Asinius Gallus pohti mielessään, eikö Nerva parhaillaan ajatellutkin jotakin sopimuslakien erikoisen sotkuista kohtaa, sillä niissä asioissa hänen silmänsä oli yhtä kirkas kuin se oli sokea jokapäiväisessä elämässä. Iäkäs hieno herrasmies. Ihminen, jossa hyvyys on saavuttanut ylhäisen hyödyttömyyden asteen, ajatteli Gallus.

Cocceius Nerva lepäili patjoilla ja katseli toveriaan. Senaattori Gallus ei juuri salannut itserakkauttaan, se täytyi sanoa. Hänellä oli keltainen, hiukan arpinen iho, hän ei ollut mikään kaunis mies, mutta hän hoiti huolellisesti kiharaa tukkaansa ja levitteli vaativasti miehekkäitä olkapäitään. Hän kuului tuohon eteenpäin pyrkivään sukupolveen, jonka elämänote oli sekä asiallisempi että kapeampi kuin ennen muinoin. Vanha lakimies ei oikein tiennyt, oliko se hyväksi vai pahaksi. Hän oli mielellään kutsunut tämän Asinius Galluksen kantotuoliinsa, osaksi sen vuoksi, että oli tuntenut hänen isänsä historioitsija Pollion. Mutta miehessä itsessään oli jotakin puoleensavetävää. Kenties se johtui hänen avioliitostaan, – hänen nykyisestä vaimostaan Vipsaniasta, jonka pelkkä nimi herätti niin monenlaisia ajatuksia, nyt, kun Tiberius Claudius oli tullut keisariksi. Ja vanha lakimies tunsi melkein sääliä...

Hän oli nähnyt niin paljon, nähnyt ja sulkenut sydämeensä kuin lippaaseen, joka kävi vuosi vuodelta raskaammaksi. Verta, kurjuutta, epätoivoa, luhistuvia unelmia, maineen, rahan ja nautinnon metsästystä täällä, romahduksia ja köyhtymistä ja häpeää tuolla. Mitä vanhemmaksi ihminen tuli, sitä enemmän hän alkoi kallistua vanhojen kreikkalaisten oppiin, että kaikki suuri ja poikkeuksellinen elämässä vetää puoleensa jumalien kostoa: suuri kauneus, suuri omaisuus, onnenpäivien runsaus. Niinpä niin, pitkät tähkäpäät taittuvat helpoimmin. Hallitsipa valtakuntaa millainen ruhtinas tahansa, ne, joilla oli eniten ottamista, olivat vaarassa kadottaa eniten. Hän ajatteli eräänlaisen laimean ivallisuuden ja viileän osanoton vallassa kaikkia niitä rikkaita aatelisia, jotka suojelivat huolella ja hiellä vaivoin koottuja aarteitaan: aeginalaisia kynttilänjalkoja, sitruunapuisia pöytiä, jalokiviä (gemmoja) ja kultaa ja hopeaa. Nykyaikana ne olivat tulenarkoja tavaroita. Viisikymmentä vuotta sitten, Marcus Antoniuksen eläessä senaattori Nonnius oli ollut menettää päänsä yhden ainoan lombardialaisen pähkinän kokoisen opaalin takia, joka maksoi kaksi miljoonaa sestertiusta. Ei! Omaisuuteen liittyi epävarmuutta, omistettiinpa sitten kalliita kiviä, maakartanoita tai kauniita naisia. Kaikkein mieluimmin vanha senaattori olisi hiljaa väistynyt syrjään ja hiipinyt pois hovista. Hän oli jo kauan uneksinut pienestä maatalosta Umbrian Assisissa, vuoriston rinteellä, jossa kasvaa thymbraa ja syklaameja ja sinistä lavendelia ja jossa aamupäivät ovat täynnä villimehiläisten surinaa. Mutta vaihtaa senaatti mehiläisiin... Se merkitsisi lopullista luopumista huvista, jota hänelle tuotti ihmissydämien tunnusteleminen. Hän katsoi oman yksinäisyytensä Joukosta kohtaloiden näytelmää. Hän tunsi vallan ja kunnian narripelin paremmin kuin kukaan, paremmin kuin paraskaan näytelmänkirjoittaja, vaikka hänen elämäntuntemuksensa ei koskaan löytänyt ilmaisua. Vain ajatuksissaan, vain omissa mietteissään hän nautti... Nähdä rajatonta nousua yhtäällä ja täydellistä putoamista toisaalla, puristaa aina uusien ihmisten puheesta heidän syvimpien aivoitustensa mehu, painaa muistiinsa kasvoja, joista jokainen on kokonaisen trilogian arvoinen, ja häivyttää samalla oman olemuksensa yksilöllisyys niin vähäpätöiseksi, että kukaan ei sitä huomaa. Mikä hekkuma! Kenties hänessä oli monien pitkien vuosien aikana kehittynyt tavallista hienompi kohtaloiden vainu. Hän vertasi itseään lintukoiraan, joka haistaa viiriäiset ilman värinästä. Hänen oma elämänsä oli aikoja sitten saavuttanut suvannon. Siinä ei ollut nousuja eikä varaa laskuun, se oli vain kuvastelevaa ja tyyntä vettä. Ja tässä vedessä senaattori Nerva olisi nyt kovin halukkaasti tahtonut peilailla sitä itsekylläistä herraa, joka istui hänen vieressään kantotuolissa.

Luultavasti ihmiset sepittävät tietämättään omaa tulevaisuuttaan ja joko keräävät tai haihduttavat ukkospilviä ympäriltään. Mutta tuossa on nyt Asinius Gallus, ylpeä ja päättäväinen uuden ajan edustaja, joka on kerran nainut Vipsania Agrippinan... Mitä hän mahtoi ajatella nyt, kun Tiberius oli seppelöity? Tunsiko hän pelkoa? Vai oliko hänen katseensa aivan sokea inhimillisten intohimojen suhteen?

Viimein Nerva ei voinut pidättää uteliaisuuttaan. Hän laski kapean valkoisen ukonkätensä Asinius Galluksen voimakkaalle kädelle ja kysyi varovasti: "Mitä arvelet, olemmeko tänään avanneet ovet vanhalle roomalaishyveelle vai jollekin uudelle ja pelottavalle?"

Gallus kohensi asentoaan. "Se riippuu siitä, miten arvostelemme Liviaa", hän sanoi nopeasti ikäänkuin olisi halunnut kiirehtiä erilleen keskustelusta. "Hänhän joka tapauksessa määrää. Sinä tietysti lakimiehenä sanot, että Livia on tässä tapauksessa oikeudellisesti Tiberiuksen holhouksen alainen. Mutta jokainen toimenpide lähtee in actu pikemmin äidin kuin pojan päästä." Vanha senaattori hymyili, sillä tämäntapaista väistöä hän oli odottanutkin. Mutta häntä huvitti keskustella, ja sitä paitsi, hän tunnusti, – hän oli aina antanut suuren arvon Galluksen mielipiteille. "Tiedänhän minä", hän jatkoi, "että kaikki te nuoret olette Tiberiusta vastaan. Ei tietenkään avoimesti, mutta sydämissänne. Ja minä ymmärrän sen. Minä tunsin hyvin iloisen Julus Antoniuksen ja tunsin Quintus Crispiuksen ja... ja... odotahan, tunsin myös hauskan Scipion ja olin monilla illallisilla Sempronius Gracchuksen, suuren herkkusuun luona. Kun heidät ajettiin maanpakoon Julian oikeusjutun aikana, minusta tuntui että Rooman palatseista väheni ilo. He olivat viehättäviä nuoria miehiä, kovin viehättäviä. Lakimiehenä en tietysti voi sanoa mitään heidän syyllisyydestään tai syyttömyydestään. Tunnen virkani puolesta niin sanoakseni vain tuomion muodollisen, juridisen pätevyyden. Mutta sanohan minulle nyt, Gallus, voidaanko Tiberiusta syyttää tästä oikeudenpäätöksestä? Hänhän oli kaiken aikaa Rhodoksessa, keisarivainajan käsi siinä löi eikä hänen. Ja jos nuo herrat olivat hänen vaimonsa rakastajia, niin..." Nerva kumartui yhä lähemmäksi nuorta toveriaan ja loi punnitsevan katseen seuralaisensa kasvoihin.

"Minä en ole koskaan kantanut kaunaa Tiberiusta vastaan", sanoi Gallus. Vanha senaattori nyökytti ymmärtäväisesti päätään: minä käsitän, minä käsitän. Ja hän jatkoi samaan hengenvetoon: "Tästä johtuukin mieleeni, miten voi vaimosi ja tyttäresi?" Hän ei tänä hetkenä katsonut puhetoveriinsa, mutta tunsi joka hermollaan, että pisto oli osunut. Gallus jäykistyi. Hän avasi suunsa, sulki sen samassa, liikahti vaivautuneena. Hänen äänensä oli ilmeettömän kuiva, melkein tyly: "Kiitos, erinomaisesti". Mutta vanhan lakimiehen silmäkulmissa väreilivät naururypyt ja hänen ilmeensä oli tavattoman huvittunut. "Miten hirveän hitaasti nämä uudet kantajat kävelevätkään", hän hymähti. "Oletko huomannut, että tripolilaiset orjat ovat halvempia kuin mauretanialaiset? Niin, luulen että tulemme perille. Annoin heille käskyn pysähtyä ensin sinun talosi eteen."

Asinius Gallus oli kuin ihminen, joka on luullut astuvansa matalaan veteen mutta pudonnutkin syvään. Tuo tyhmä ukko siis halusi vihjailla –! No, jos hän hovin illallisilla käyttää samaa menetelmää Tiberiuksen suhteen, hän on pannut partansa satimeen. Siltä taholta hän saa osakseen vain otsanrypistystä... Gallusta ärsytti senaattorin hiljainen suopea hymy, hänen ivalliset naururyppynsä, hänen kapeat kätensä ja kyyristynyt asentonsa. Luuliko hän voivansa vakoilla? Ehkä hän kalasti jotakin varomatonta sanaa, joka vielä tänä iltana kerrottaisiin keisarille. Ja siinä samassa Gallus aivan äkkiä tunsi kaamean vilunväristyksen selkäpiissään, kun hän muisti, että oli vielä kolme viikkoa sitten antanut senaattori Hateriuksen ymmärtää, että keisari sai kiittää pojastaan oikeastaan häntä... Se lause voi koitua kohtaloksi. Mikä pahanilkinen jumala oli pannut hänen suuhunsa sen lauseen! Hänen kasvonsa vaalenivat aivan keltaisiksi pelosta, ja senaattori Nerva pani sen merkille.

Kun kantotuoli pysähtyi, lakimies laski hyväntahtoisen suopeaan tapaansa kätensä aatelismiehen olalle. "Minä olen vanha mies, ei pidä suuttua", hän sanoi hiljaisesti. "Mutta usko minua, Gallus, nykyisenä aikana vaatimattomuus on tuloksellisempaa kuin pöyhkeily. Eihän ihminen siitä hyödy, että hän tunkee joka hetki itsensä esille. Ei voi paljon tietää, voi tapahtua sitä ja voi tapahtua tätä. Minä tunnen ihmiset, toiset pelaavat lyhytnäköisesti, toiset iskevät kaukaa kuin jousipyssy. Parasta olla hiljaa, pysytellä syrjässä. Ja jos näyttäisi siltä, että Tiberius Claudius yhä muistelee vaimoasi, koeta ainakin välttää muistuttamista."

Sitten hän hymyili ujosti ja hyväili sormillaan laihoja, sileäksi ajateltuja ukonposkiaan.

4.

Saatuaan tiedon senaatin päätöksestä kaartinpäällikkö Sejanuksen valtasi tunne, jota hän ei muistanut ennen kokeneensa se oli väkevää voitoniloa. Hän kulki asuntonsa tyhjien salien läpi kotikappeliin, larariumiin. Siellä hän etsi käsiinsä vanhan huurteisen ruukun, jossa oli uhriviiniä, jyvät, polttopuut ja hunajan. Kun hän vihdoin kumartui suorittamaan kiitosuhria jumalatar Nortialle, jota hänen kotiseudullaan Volsiniissa palveltiin, hän huomasi käsiensä vapisevan-.

Hän oli voittanut! Luottaessaan omaan vaistoonsa ja Tiberiuksen kohtalontähteen hän oli voittanut. Moniin vuosiin hän ei ollut täysin tosissaan uskonut jumalien johtoon, vain itseensä; mutta nyt kohosi taikauskoinen kiitollisuus hänen mielessään kuin nousuvesi... Kaukana siitä, että hänen elämänsä versoisi kukkia ja lehviä pelkän sattuman vuoksi; ei, syvemmät voimat olivat toiminnassa. Hänen täytyi yhä uudestaan muistella aikaa, jolloin hän oli ummessa silmin, kuin sokkoleikissä, Vähän-Aasian maaherran illallisilla löytänyt oikean miehen. Hän olisi niin helposti voinut lähestyä ihmisiä, joille silloin ennustettiin suurta valtaa. Hänellä oli ollut tilaisuus valita, hän olisi kenties havitellut Gaiuksen ystävyyttä tai hän olisi saattanut kiintyä Galatian käskynhaltijaan Lolliukseen, joille tulevaisuus siihen aikaan petollisesti lupasi paljon, kunnes jumalien ohjaava käsi viimein puuttui peliin. Kymmenen vuotta sitten Tiberiuksen huoneesta ei johtanut mikään käytävä hoviin ja hovin mahdollisuuksiin. Politiikan listalla hänen nimensä oli ollut pelkkä mitättömyys. Ja nyt! Sejanus liikutti hiljaa huuliaan, jupisi kiitosrukousta. Hän seisoi äkkiä hyvin korkealla, korkeammalla kuin kukaan hänen ystävistään ja vihollisistaan, maailman mahtavimman ruhtinaan vierellä. Koskaan elämässään hän ei ollut kokenut tällaista ilonhumalaa.

Hän puhalsi hiiliin, kunnes ne alkoivat kimaltaa tuhan keskellä. Köyhä harmaa Nortian polttosavikuva näytti hymyilevän hänelle valon epävakaisen hehkun lävitse. Tuntematon savenvalaja oli kerran muovaillut sen, se oli ehkä ollut Volsiniin temppelin päädyssä kuusisataa vuotta sitten, siihen aikaan jolloin Etrurian kahdentoista kaupungin edustajat kuninkaiden tapaan keräytyivät tuohon yksinäiseen vuorikaupunkiin päättämään valtion asioista. Tai kenties se oli nähnyt Tarquiniuksen sarvikypäreineen ja kuningas Porsennan raskaassa punaisessa juhlapuvussaan... Etruskit olivat uhranneet sille, rukoilleet siltä hyvää myötätuulta elämänsä laivalle. Heille se oli ollut samaa mitä Praenesten vuorten suojelusjumalatar oli roomalaisille: heidän onnettarensa, Fortuna.

Sejanus katseli tutkivasti sen siroja, hiukan itämaisia piirteitä. Kuva oli ajan kalvama ja hyvin kulunut, mutta juuri tuollaisena se sai hänet muistelemaan kotikaupunkiaan Volsiniita, jyrkkiä paahtuneita vuorenharjoja, karstakivitaloja, jotka kapusivat ja laskeutuivat kumpuilevaa maanpintaa pitkin, sinisen järven häämötystä plataaninoksien läpi. Lapsena hänen oli ollut tapana varhain aamulla toisten nukkuessa hiipiä kylpemään vuorijärvessä. Sen vesi leikkasi ruumista kuin jäänsäröt, hän vaipui sinivihreään loiskuvaan kylmyyteen ensin polvia myöten ja tunsi sitten omituisen nautinnon vallassa, kuinka syvyys vähitellen nieli koko ruumiin kaulaa myöten.

Sejanukselle oli kotiseutu myöhemmin merkinnyt vain Volsiniin pientä ritaritilaa, vähäpätöisiä oloja, komentelevaa isää, viimeisillään sairastavaa äitipuolta, tyhjyyttä, ikävystymistä, pysähtynyttä elämää. Hänen isänsä Sejus Strabo oli maaseudun aatelia. Sukujuurten katsottiin ulottuvan kauas Etrurian kuningasaikaan, vaikka vanhoissa perimystauluissa, joita ritari myöhemmin oli tutkinut, olikin jo puolentoista vuosisadan päässä vaarallinen tyhjiö. Isä oli ollut pretoriaanien komentajana Roomassa, hän oli ylpeänä pukenut ylleen aatelismiesten punaviiruisen trabean ja painanut sormeensa kuunvärisen ritarinsormuksen, anuluksen, mutta kaikista ulkonaisista merkeistä huolimatta isän olemukseen jäi talonpoikainen leima. Sejanus muisteli hänen hikisiä kasvojaan, hänen ääntään, joka tuntui täyttävän kaikki maahuvilan salit ja peloitti niitä, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Kuinka toisenlainen olikaan setä Junius Blaesus! Setä oli uljas ja komearyhtinen, hän oli taitava sodankävijä, hän johti kohortteja Balkanilla. Kun hän joskus Sejanuksen lapsuuden aikoina näyttäytyi Volsiniissa, hän toi mukanaan tuulahduksen rikkaammista ilmapiireistä. Sedän eleistä uhosi suuren maailman läheisyys. Hänen kaskuillaan, hänen kullatun sotakypäränsä loistolla oli poikaan sama vaikutus kuin kaikkein kiihkeimmällä laululla, jota Rooman legioonat joskus vetivät keuhkojen pohjasta marssiessaan Volsiniin ohi etelään Tiberin suuntaan.

Isällä oli ollut kaupunkikiinteistö Roomassa, ja kun hän hoiti kaartin prefektuuria, perhe siirtyi talven ajaksi pääkaupunkiin. Sejus Strabolla oli kuolleesta vaimostaan kaksi poikaa, vanhempi Sejus Tubero, jolla oli lihavat kalpeanveltot kasvot ja pyöreä talonpojanvatsa, sekä nuorempi Lucius Sejanus. Roomaan siirtymisen jälkeen he joutuivat kumpikin ylimyskouluun, jota pidettiin Caput Africaeksi kutsutussa suuressa harmaassa kivitalossa, lähellä Caeliuksen jyrkkää, varjoisaa, kynäjalavien ja saarnien peittämää rinnettä. Kenties vanhempaa veljeä auttoi hänen veltto taipuvaisuutensa, mutta Lucius Sejanus puolestaan oli saanut kokea nöyryytyksiä, iskuja, potkaisuja, ylempien halveksumista ja opettajien ivanaurua. Hän oli vain varattoman maalaisritarin poika ja kuitenkin hänen laihat valkoiset kasvonsa olivat ylpeät kuin prinssin. Lapsena hän oli ollut juro ja kunnianhimoinen. Volsiniissa hän leikki yksinään järven rannalla ja rakensi kosteista valkoisista kivistä luguduunien, segusiavien, illyyrialaisten, dalmaattien, kheruskien kaupunkeja, jotka hän sitten sotaisesti hävitti maan tasalle.

Synnynnäinen ritarin arvo takasi hänelle joka tapauksessa sotilaskasvatuksen ja antoi välttämättömän pohjan, miltä taitava mies aina saattoi kiivetä ylöspäin. Nuorena poikana hän toi muassaan pääkaupunkiin loistavat ja kimaltavat suuruudenunet, mutta jo ensi kuukaudet Caput Africaen koulussa myrkyttivät hänen mielensä perin juurin. Hänen annettiin joka hetki tietää, että hän oli alempaa kastia kuin Rooman aateliset. Rajussa, katkerassa ylpeydessään hän taisteli kynsin hampain vastaan.

Kerran toisensa jälkeen hän sai kärsiä nöyryytyksiä. Pojat kamppasivat hänet jalallaan, kun hän astui hämärästä porttiholvista sisään. Ja kun hän makasi maassa kipeästi nyyhkien, he leipoivat hänen laihaa selkäänsä nyrkeillä, repivät hiustukkoja hänen päästään, vihelsivät, tanssivat sotatanssia hänen ympärillään. Tuossa iässä on olemassa varmoja käyttäytymisen lakeja, joita vuosisadat, tuskin edes vuosituhannet pystyvät muuttamaan. Jokainen ylpeä, umpimielinen, laumasta poikkeava koulupoika on eräässä mielessä persoonallisuus; ja onhan tunnettua, että sen tapaiset luonteet aina provosoivat massojen vihan.

Kenties tuossa toverien kostossa oli silloin ilmennyt syvempiäkin rodullisia vaistoja. Heitä yllytti se seikka, että Lucius Sejanus ylpeästi vetosi syntyperäänsä ja puhui Etrurian kuninkaista kuin ainakin esivanhemmistaan. Nuo asiat olivat kahdeksan, seitsemän vuosisadan takaisia, olisi ollut mieletöntä vihata kansallisuutta, jonka muistonkin historia oli jo pyyhkäissyt syrjään. Ja eikö sitä paitsi Rooman aatelistossa ollut lukemattomia albalaisten, sabiinien, oskien, ausonien ja etruskien perillisiä korkeissa valtionviroissa, eikö muuan etruski Sarmentus, Philippissä kaatuneen Favoniuksen entinen orja, nykyään pitänyt Augustuksen hänelle myöntämää ritarinsormusta ja eräs toinen Etrurian ruhtinaiden jälkeläinen, konsuli Lucius Otho, kuulunut hovin ylhäisimpiin miehiin? Mitä muuta Rooma oli kuin kansallisuuksien mahtava sulatusastia? Mutta ammoin hävitetyn vieraan rodun nimi muuttui Sejanuksen häpeätahraksi. Se oli kuin polttomerkki orjan kasvoissa: C. F. Cave Furem, Varokaa Varasta –! Se oli hänen ylpeän erilaisuutensa ilmaus, ja mitä enemmän ylimyspojat hakkasivat häntä nyrkeillään, mitä enemmän he haukkuivat häntä kirotuksi etruskiksi, sitä myrkyllisemmäksi hänen ylpeytensä kävi ja sitä enemmän hän eristäytyi tovereista. Hän oli käynyt Caput Africaen koulua neljätoista kuukautta, kun eräs vankkatekoinen junkkari kerran takaapäin hyökkäsi hänen kimppuunsa. Hän kaatui kasvoilleen. Nuorukainen oli miltei puolta vanhempi kuin hän eikä suinkaan hillinnyt voimiaan. Poika löi häntä olkapäiden väliin kivellä, löi kipeästi ja monta kertaa. Kun hänet sitten löydettiin tajuttomana makaamassa, hymyilevä tohtori Andromachus sitoi vain hänen veriset kasvonsa mutta ei kiinnittänyt mitään huomiota selkään. Tuon päivän muisto ei koskaan lähtenyt hänen ruumiistaan. Vuosien kuluessa se kasvoi rustoksi hartioiden alle, hitaasti ja salavihkaa niinkuin viha hänen sielussaan. Sitä ei voinut kätkeä... Hän yritti turhaan pukeutua siten, että vaippa peittäisi sen. Hänen kalpeat kivikovat kasvonsa rupesivat yhä enemmän pyrkimään ylöspäin, niin että näytti siltä, kuin hän kaiken aikaa tähyilisi taivasta astellessaan Rooman kaduilla. Luiseva kuhmu selässä ei ollut niin suuri, että se olisi tehnyt hänet kokonaan rujoksi ja katkaissut hänen sotilasuraansa. Oli kestänyt kuusi, seitsemän vuotta, ennen kuin jokainen huomasi sen.

Perheen vanha arvossapidetty ystävä, muuan Aeliusten sukuun kuuluva rikas senaattori ja entinen konsuli, joka oli lapsesta asti tuntenut Luciusta kohtaan kiintymystä, nimitti myöhemmin hänet ottopojakseen. Konsuli itse oli lapseton, hän ei mistään hinnasta olisi halunnut kuolia jättämättä jälkeensä perillistä. Hän laati testamentin adoption yhteydessä, ja oli vain luonnollista, että heti hänen kuoltuaan Roomassa levisi ilkeämielisiä huhuja, jotka väittivät senaattoria Lucius Sejanuksen oikeaksi isäksi. Tuo äkillinen elämänmuutos oli joka tapauksessa katkaissut hänen tulevaisuutensa. "Kirottu etruski", Caput Africaen koulun entinen oppilas, maalaisaatelisen poika ja Volsiniin ritari huomasi äkkiä kohonneensa huikeasti arvossa. Adoptoimisen kautta hän kuului nyt Aeliusten sukuun, hänellä oli käytettävinään runsaat perintövarat; hän omisti Roomassa sijaitsevan palatsin lisäksi kolme maakartanoa, yhden Puteolissa ja toiset kaksi Sisiliassa vuorten jyrkänteellä ja Etrurian Fiesolessa. Hänen laihat valkoiset kasvonsa, hänen pistävät silmänsä ja liukuva kävelytapansa tunnettiin kaikkialla upseeripiireissä. Hän joutui Augustuksen esikuntaan, hänet siirrettiin keisarin tyttärenpojan Gaiuksen vartiostoon, hän kiipesi samoja portaita, joita hänen isänsä Sejus Strabo aikoinaan oli noussut ja joiden huipulla odotteli kaupunginkaartin prefektuurin arvo, yhdeksän tuhatmiehisen kohortin päällikkyys.

Kun hän vihdoin oli saavuttanut tämän päämäärän, hän saattoi ylenkatseellisesti heittää hyvästit oppivuosilleen. Mutta jotakin hänen luonteessaan oli ehtinyt surkastua tai ehkä sijaan oli kasvanut jotakin uutta... sitähän ei voitu välttää, se oli olosuhteiden tulosta niinkuin pahka sykomoripuun rungossa.

Hän istui kyyryksissä alttarin edessä, hiilet valaisivat heikosti kuperaa viisasta otsaa. Kasvojen arka, murjottu, kehittymätön alaosa, veitsenhaavaa muistuttava suu ja kapea leuka pyrkivät joka kerta valon leimahtaessa esiin varjoista, mutta pimeys nieli ne seuraavassa hetkessä... Sejanus kumartui ruukkua kohti, uhrasi toistamiseen pari pisaraa satavuotista punaviiniä. Hiilet räsähtelivät ja tuhka sihisi kostuessaan. Hän tuijotti omia käsiään mietteisiin vajonneena. Hänen ohimoitaan poltteli, eikä hän tiennyt, johtuiko se hiilien hehkusta vai kaivertavasta voitonriemusta... Nyt hän näki tähänastisen elämänsä kulkevan ohi katkonaisina kuvina, näki Caput Africaen koulun irvistelevät pojannaamat, tunsi rystysien tanssivan olkapäissään. Hän oli ollut potkittu ja syrjään sysätty. Hän oli saanut pyyhkiä kasvoiltaan toverien sylkeä. Monet pitkät väsyttävät tunnit hän oli vartonut pääsyä Rooman ylhäisön saleihin, ja kun hänen vuoronsa viimein oli tullut, hänelle viskattiin armollisesti jokin suopean ylimielinen hymy kuin ydinluu koiralle. Konsulien pistosanat, senaattorien avoin ylenkatse, ritarien, preetorien, röyhkeiden aatelisnulikoiden ynseys oli alusta alkaen myrkyttänyt sitä ilmaa, jota hän hengitti. Mutta nyt, nyt tulee muutos! Nyt hän ei enää ole palatsivirkailijoiden tahdoton potkupallo vaan kämppää heidät kaikki, antaa heidän tuntea selkäpiissään mitä hän on saanut kokea. Aatelisnaiset eivät enää hymähdä hänelle säälivästi. He avaavat hänelle vuoteensa. Kuinka moninkertaisen korvauksen hän penikään kaikista harmeista! Hänellä on hyvä muisti, jok'ikiset kasvot ovat syöpyneet hänen mieleensä ja polttaneet siellä liian kauan, jotta niitä kävisi enää unohtaminen...

Hän kaatoi itselleen lasillisen uhriviiniä ja kohotti maljaa ikäänkuin olisi tervehtinyt Nortian kuvaa. Viini oli kirpeätä ja kuivaa. Hän maisteli sitä lyhyin siemauksin.

Niin hän istui aivan yksinään suuressa autiossa huoneessa, jonka ikkunat oli peitetty raskailla verhoilla. Pöydillä, lippailla, hyllyillä seisoi kummallisen vääntyneissä asennoissa siroja tummia vaskisotilaita. Hän oli jo nuorena miehenä keräillyt niitä Etrurian haudoista tai ostanut polkuhintaan maalaisilta, jotka olivat kevätkyntöjen aikaan löytäneet niitä pelloista. Vihreä metallihome täplitti pieniä pronssiruumiita kuin spitaali. Kirsikankokoiset sotakypärät kipinöivät hämyssä, – etruskilaiset cistat, pyöreät, silinterin muotoiset kannelliset rasiat ja kivestä ja savesta valmistetut tuhkauurnat täyttivät työhuoneen joka loukon. Kokonainen homeenvihreä ja kuparille välkkyvä kääpiökansa, jossa saattoi erottaa tanssiinsa jäykistyneitä tanssijoita ja kädettömiä huilunpuhaltajia tai sotilaita neulankokoisine miekkoineen ja pähkinäkilpineen... Kaikissa noissa hänen oman, aikoja sitten hävinneen rotunsa hautalöydöissä ilmeni haaveellisen, paisuttavan havaintokyvyn mahti. Vääristyneet ja samalla nukkemaisen hauraat vartalot kiilsivät himmeästi, milloin niihin osui jokin satunnainen valonsäde ikkunan seleniittilasin lävitse. Seiniltä katselivat nuorten tyttöjen vaaleat savikasvot; vinot mantelisilmät siristyivät ja suu, jossa vielä voi erottaa vanhan maalin karmosiininpunaisia tahroja, oli kuin pehmeän naurunhämärän ympäröimä... Sillä tavoin ne olivat hymyilleet Volterran ja Tarquiniin maanalaisissa haudoissa, kun ne kätkettiin sinne kuolleiden mukana valamaan elämän tuntua ummehtuneeseen pimeyteen. Tuosta ajasta oli kulunut vähintään puoli vuosituhatta. Rituaalisen maahanpanon, yltäkylläisen elämän, pitojen, juominkien ja sotien muisto kuihtui aikojen kuluessa yhtä hauraaksi kuin leinikkökruunut, joita oli pantu kuolleiden hiuksille. Oli oikeastaan naurettavaa, että Germanicuksen rampa veli Claudius yritti etsiä sitä vanhoista asiakirjoista. Etruria oli kuollut.

Sejanus lähti tapaamaan vaimoaan ja kasvattisisartaan. Hän tiesi hyvin, että molemmat naiset hautoivat omia kunnianhimoisia suunnitelmiaan aivan lähellä... Nyt he paistattelivat hänen maineensa auringossa. Hän valmistui kuulemaan kaikkia niitä vaatimuksia, joita tämä odottamaton nousu herätti heidän tyhmissä päissään. Kylpylöitä ja loistavia pukuja ja intialaisia helmiä ja huvituksia. Marmorinen suihkuallas pylväspihaan. Lisätty palveluskunta keittiöön. Sejanus oli aikoja sitten vieraantunut vaimostaan Apicatasta, ja nyt hän mietti mielessään, oliko tuo nainen koskaan, edes avioliiton ensi aikoina, vedonnut hänen olemuksensa syvimpiin vaistoihin. Mutta mitkä ne olivat...? Tunsiko hän edes itse niitä?

Kasvattisisar Aelia, konsuli Aeliuksen sukulaistyttö, jonka vanhus oli aikoinaan nimittänyt ottolapsekseen yhdessä Lucius Sejanuksen kanssa ja jolle lankesi osa hänen suuresta perintöomaisuudestaan, saattoi vielä muodostua erinomaiseksi panokseksi tulevaisuuden pelissä. Kun hänet kerran naitetaan korkeimpaan aateliin, ja kuka sitä voi estää, hän saa menetellä niinkuin haluaa. Mutta siihen saakka häntä täytyy valvoa. Hänellä on kaikkein parhaimmat kotiopettajat ja kalleimmat tunikat; hän lukee kreikkalaista runoutta, noudattaa säännösteltyä ruokajärjestystä, jotta ei lihoisi ylenmäärin. On huolehdittava siitäkin, ettei Aelia ennen aikojaan turmele kauniita hampaitaan makeisilla.

Kun Sejanus hetkistä myöhemmin meni atriumiin, jonne molemmat naiset olivat vetäytyneet aterian jälkeen, hän koetti tietoisesti haihduttaa kasvoistaan voitonriemuista ilmettä. Hän tekeytyi juroksi.

Avara katoton sali oli täynnä auringonvaloa, kurjenmiekat ojensivat sitruunankeltaisia kukkiaan permannossa olevan vesialtaan, impluriumin kahden puolen; värikkäällä kivellä päällystetyt pilarit kimalsivat. Apicata oli vetäytynyt varjoon. Hän oli pienikasvuinen, lihavuuteen taipuva nainen, hänen kasvonsa näyttivät ruumiin tukevuuteen katsoen suhteettoman kuihtuneilta; niiden kapeissa, kuivissa viivoissa oli jotakin heinäsirkkamaista. Hänellä oli syvät väsyneet silmät, joita hän vaistomaisesti suojasi kädensyrjällä kohottaessaan katseensa. Tämä ele vaikutti Sejanukseen vastenmielisesti. Jälleen, niinkuin usein ennenkin, hän ihmetteli mielessään, mikä voima oli kerran saanut hänet valitsemaan juuri tuon pelokkaan ruman olennon monien muiden naisten joukosta. Hän katsoi vaimonsa kellertäviä kasvoja, näki kiillottaman tukan, jota kreikkalainen hiusverkko piti koossa, näki himmeät kermanväriset helmet ryppyisellä kaulalla. Kaikki hänessä oli alakuloisen köyhää, harmaata ja mitätöntä, kuin anteeksipyytävää... Apicata oli synnyttänyt kolme lasta, pojan ja kaksi tytärtä, mutta lapset olivat yhtä huonokuntoisia kuin äitinsä. Isäänsä he eivät lainkaan tulleet. Ja nähdessään molempien pikkutyttöjen Marcian ja Plautillan leikkivän puutarhan käytävällä Sejanuksen ei enää tarvinnut teeskennellä. Hän rypisti kulmiaan.

Aelia luki. Hän käänsi vaivalloisesti Aiskhyloksen Amymonen kuorolauluja, kirja virui hänen sylissään, hän piteli sitä toisella kädellään ja poimi toisella vesimaljassa uiskentelevia kirsikoita. Huomatessaan veljensä hän sulki papyruskäärön ja haukotteli velton ikävystyneestä Kaikkein mieluimmin hän olisi ottanut Amymonen mukaansa, vetäytynyt sisähuoneeseen ja antanut nuoren kreikkalaisen orjapojan tulkita tekstiä; Epafroditos olisi saanut heleällä äänellään lukea sen kohdan, missä Danaoksen tytär antautuu merenjumalalle. Pelkkä ajatuskin sai Aelian hymyilemään: "Älkää antako minun häiritä", sanoi Sejanus ja asettui seisomaan selkä pylvästä vasten. "Luulenpa, Apicata", hän sitten huomautti kaikkein muodollisimmalla äänellään, "että meidän täytyy luopua monesta mukavuudesta. Asiat ovat saaneet sellaisen käänteen. Minun elämääni tulee enemmän velvollisuuksia kuin koskaan tähän asti..."

Molemmat pikkutytöt lapioivat hiekkaa sinisiin leikkiämpäreihin, valotäplät hypähtelivät tien poikki, kurjenmiekat tuoksuivat. Oli kuumaa ja hiljaista. Apicata istui sanattomana varjossa, suuret kiillottamat silmät tähdättyinä lapsiin, ikäänkuin hän ei olisi lainkaan välittänyt kaikesta siitä, mitä hänen miehensä puhui. Ja vaikka Sejanus käveli edestakaisin mahtipontisesti kuin kukko ja kohautteli olkapäitään ja näytteli tärkeän, rasittuneen virkamiehen osaa, hänellä oli piinallinen tunne, että naiset näkivät hänen lävitseen. Jumalista, oliko hän heille vain pelkkää ilmaa! Hän ärtyi. Atriumin kesäinen valo oli äkkiä käynyt kuolleeksi. Sejanus seurasi kaiken aikaa syrjäsilmällä Aelian velttoja sormuksin koristettuja sormia, jotka sukelsivat niin laiskasti vesimaljaan ja poimivat niin tarkoituksellisen hitaasti punaisia kirsikoita... Tyttö oli sietämätön, typerä, välinpitämätön. Hän uhrasi koko aamupäivän pukuhuoliin, antoi orjattarien valaa hiuksiinsa verbena-öljyä niinkuin paraskin ruhtinatar, värjäsi tukkaansa kultapölyllä. Tuossa hän istui kirja sylissään, nuorena ja muhkeana, kuin juuri kylvystä tulleena. Ja kaikki tämä kullattu pyylevyys on kuitenkin hyödytöntä, sillä kukaan ei näe häntä täällä, ellei oteta lukuun orjia. Kirottua!

Ei, noihin molempiin ei teeskentely tehonnut. Kenties he hautoivat vain salajuonta, olivat tänään vaiti voidakseen rukoilla ja pyytää sitä enemmän huomenna. Sejanus katseli lapsia. Heidän piirteissään, heidän koko olemuksessaan oli jo kehittymässä sama hauras arkuus, joka kuvastui niin selvästi Apicatan eleistä. Pienet heiveröiset ihmisenalut, Marcia ja Plautilla –!

Ja koska Sejanuksesta tuntui, että hänen täytyi jollakin hyväntahtoisella eleellä pelastaa äskeisen voitonriemunsa jäännökset atriumin painostavasta hiljaisuudesta, hän tapaili suopeampaa äänenpainoa: "Luulenpa, että sinun pitäisi mennä Puteoliin kylpemään, Apicata, sinun ja lasten. Eikä se tekisi pahaa Aeliallekaan..." Kävi niinkuin aina. Jos pretoriaanien päällikkö oli odottanut ilonhuudahduksia ja meluavaa kiitollisuutta, hän huomasi pahasti erehtyneensä. Pitihän hänen tietää, että Apicata vain katsoisi häntä säikähtyneillä heinäsirkansilmillään ja Aelia hymyilisi ivallisesti. Hän tunsi itsensä kuin petetyksi. Ja millaisia loistavia suunnitelmia hän oli rakentanutkaan kasvattisisaren suhteen! Nuori nainen nojaili veltosti pieluksia vasten, luki, söi ja nukkui paljon ja loi mustattujen ripsiensä alta rohkaisevia katseita lempiorjaansa. Hän lihoo lihomistaan, ajatteli kaartinpäällikkö tyytymättömänä, – parin vuoden päästä hän on kerrassaan käyttökelvoton. Ja kuitenkin hänen avullaan voitaisiin tuntuvasti lujittaa perheen asemaa. Aviovaimona hän näyttäisi yhtä muhkealta kuin Othon vaimo Albia Terentia ja yhtä hienolta ja valkoiselta kuin Lucius Vitelliuksen vaimo Sextilia. Rooman nobiliteetin rikkaus putoaa hänen käteensä, jos hän vain sitä tahtoo...

Koko päivän Sejanus asteli levottomana huoneesta toiseen. Hän muisteli käyntiään palatsissa ja Tiberiuksen juroa pidättyväisyyttä. Viime vuosien tapahtumat olivat hänen edessään levällään kuin taulut, selvästi valaistuina, eloisina. Niistä ei totisesti keksinyt yksityiskohtia, joihin keisarin epäluulo olisi voinut takertua. Mutta nyt, näissä viileissä autioissa huoneissa, häntä vaivasi rauhaton toiminnanhalu. Konsuli Aeliuksen perintötalon kylkipuolelta, keittiöiden ja orjattarien makuukamarien osastoista kuului yhtämittaista vaimeaa hälinää. Palveluskunnan mehiläispesä –. Sejanus näytti kuuntelevan hyvin kiinteästi. Hän seisoi salin keskellä huulet supussa, kasvoilla sen tapainen ilme, kuin nuo elämän vilkkaat äänet loukkaisivat häntä.

Jos unctoriumin vartija tai joku cubicularius olisi tänä hetkenä raoittanut salin verhoa, hän olisi kauhistuneena peräytynyt herransa nähtyään. Tavallisesti tuo jäykkä, kuunteleva, kateellinen ilme ennusti ruoskaa.

5.

Myöhäissyksyn päivät Roomassa olivat kuumat, Palatinuksen rinteillä ja Julius Caesarin puutarhoissa virran takana alkoivat oudot, etelämaiset puut uudestaan kukkia. Minerva Medican temppeliä ympäröivissä puistoissa solisivat uniset suihkulähteet, kissat hiipivät kultakalasammioiden ympärillä työnnellen käpälillään syrjään lavendelien, leijonankitojen ja villiresedojen varsia. Tuli hautovia ukkospäiviä, jotka petollisesti lupailivat sadetta. Mutta tuuli lietsoi vain kuivaa kuumuutta, helle ei lieventynyt. Pilvet vyöryivät Campagnan yli raskaasti kuin tulivuoren savu. Ne muistuttivat joskus loistavasta, mutta sakeasta valoaineesta muovailtuja kupoleja, Agrippan Pantheonin katon rajatonta suurennusta. Kun vanha senaattori Lucius Calpurnius tällaisina päivinä istui huvilansa peristyliumissa aurinkoteltan alla, hän muisteli tahtomattaan Itä-Germanian sodan vuotta, kuumaa ja tomuista myöhäissuvea, joka oli päättynyt maanjäristyksiin.

Calpurniusta vaivasi tulevaisuuden odotus kuin jokin vitkalleen jäytävä tauti. Pahinta oli, että hän tunsi itsensä niin kumman yksinäiseksi ja ettei hän edes silloinkaan, kun ystävät maistelivat hänen kanssaan viileää sitruunamehua puutarhan kukkalavojen ääressä, oikein kyennyt avaamaan sydäntään –. Kenties syynä oli vanhuus. Kreikkalaiset lääkärit tosin koettelivat hymyhuulin hänen valtimoaan, sillä veri sykähteli vielä tasaisesti, mitään pahaenteistä hiljenemistä ei esiintynyt. Rauhaton lihas syvällä rintakehän alla, kärsimyksen ja vaivan elin, pumppusi kuin uskollinen palkkalainen punaista elämää ruumiin kuihtuneisiin viemäreihin. Mutta Lucius Calpumiuksen kasvot olivat jo hyvin vanhat. Rypyt lisääntyivät. Hiukset ohimoiden tienoilla – viimeiset hiukset muuten – rupesivat vähitellen muistuttamaan homehtunutta rotannahkaa. Hän imeskeli hiljakseen keltaista mehua. Ensi vuonna, hän ajatteli, – ensi vuonna panen toimeen juhlat, joihin voin kutsua valkopartaisen Arruntiuksen ja Lentuluksen, vanhan iloisen ylipapin, ja senaattori Curtius Atticuksen, joka tutkii Cumaen vanhojen sibyllojen Demofilen ja Herofilen ennustuksia, samoin Nervan, josta jumalat varmaankin tarkoittivat viiriäiskoiraa, mutta jonka he valoivat loppujen lopuksi ihmishahmoon, ja tuon pienen hajamielisen historiantutkijan, joka oli keskeyttää senaatin istunnon yskimisellään. Ukkojen symposion. Jos eletään...

Calpurnius – samoin kuin jokainen senaatin jäsenistä – odotti kiihkeästi näinä päivinä tietoja pohjoisesta. Sejanuksen sedän, legaatti Junius Blaesuksen legioonat samosivat Balkanin kumpuilevia metsäisiä taipaleita, ja komentajan poika Blaesus nuorempi, joka palveli tribuunina, johti omaa kärkijoukkoaan. Aluksi oli ollut hyviä toiveita siitä, että sotilaat napisematta tyytyisivät niihin testamenttirahoihin, mitkä Augustuksen jälkisäädös heille myönsi. Mutta pian keisarinvaalien jälkeen mieliala Balkanilla ilmeni vähemmän luotettavaksi. Kuriirit ratsastivat pohjoisesta Roomaan, karauttivat Porta Flaminian läpi Palatinukselle; keisari määräsi kutsuttavaksi neuvottelukunnan ja piti pitkiä, myöhäiseen iltaan kestäviä istuntoja omassa työhuoneessaan, ennen kuin tietojen annettiin levitä julkisuuteen. Jokainen järkevä ihminen oli aavistanut jo testamenttia avattaessa, että viidensadan sestertiuksen rahasumma miestä kohti vaikuttaisi legiooniin kaikkea muuta kuin tyynnyttävästi. Balkanilla oli kuukausi sitten ilmennyt rauhattomuutta; joukot vetelehtivät toimettomina kesäleireillä, ja milloin heidät kutsuttiin torventörähdyksellä paraatiin, he keräytyivät haluttomasti ja salaa napisten tribunaalilavan eteen.

Myrsky puhkesi aivan äkkiä. Kun ensimmäinen Balkanin komentajan viestintuoja lepuutti vaahtoavaa ratsuaan Flaminiuksen portilla, ennenkuin jatkoi matkaa keisarin luo, Tiberius oli juuri ryhtymässä varovaisuustoimiin: hän suunnitteli tarkastusjoukkojen lähettämistä Illyriaan ja Pannoniaan. Lähetti saapui hänen eteensä aivan hengästyneenä. Mies veti laukustaan pikakirjeen, se oli hätäisesti kyhätty ruskealle membranalle tylsällä kynänkärjellä. Tiberiuksen kasvoista näytti pakenevan kaikki veri... Hän luki kirjeen kahteen kertaan, piteli sitä hyvin lähellä silmiään aivan kuin olisi halunnut imeä jokaisen tosiasian sen levottomien lauserivien sisästä. Sitten hän kohotti äkkiä päänsä ja tähtäsi viestintuojaan liikkumattoman katseen:

"Tulitko suorinta tietä? Miten sait vaihdetuksi hevosia?"

"Istriasta Ravennan rannikolle on järjestetty vaihtotalleja, tie on selvä, mutta Venetsiassa tulvii..."

"Voitko lähteä heti takaisin? Voit? Odota. Kirjoitan vastauksen, viet sen sinetöitynä ja sanot, että ruhtinas Drusus on tulossa apuvoimien kanssa." Hän antoi sytyttää kynttilöitä ja lähetti hakemaan kirjuria. Kun tämä ilmestyi hikoilevana, hiukan pelokkaana, sepialla täytetty mustepullo ja pitkä riikinkukonsulka kädessään, keisari rupesi kävelemään edestakaisin permannolla, saneli.

Poliittinen huhu on verrattavissa keveään, näkymättömään, huuruiseen kaasuun. Se leviää nopeasti esteiden läpi ja painuu julkisuuden huokosiin. 'Vuoto' syntyi palatsin keittiössä. Muutamassa tunnissa tieto lensi yli Rooman, yllätti senaatin jäsenet päivällispöydissään, täytti Saepta Julian basaarit ja tuscilaiskorttelin kauppahallit sorisevalla melulla. Omissa asunnoissaan senaattori Lucius Vitelliuksella ja Gnaeus Pisolla oli täysi työ nopeasti pukeutua, rientääkseen tyydyttämään uteliaisuuttaan palatsiin. He saivat kuulla, että Balkanilla oli puhjennut kapina. Juuri sotaväen päällikön Junius Blaesuksen johtamat kolme legioonaa, jotka majailivat Pannonian kesäleirillä, olivat ensiksi kieltäytyneet tulemasta paraatiin. Pitkällinen toimeton loma oli lisännyt heidän kapinanhaluaan; kun he kuulivat uuden hallitsijan valinnasta ja noista kolmesta kultarahasta, jotka annettaisiin kullekin heistä, sen sijaan että pääkaupungin laiskat kaartilaiset saivat viisisataa sestertiusta mieheen, he eivät enää totelleet. Kenturiot juoksentelivat ärjyen viinipuunoksaiset sauvat pystyssä ympäri leiriä. Nurina yltyi. Muuan Percennius, entinen palkattu käsientaputtaja Marcelluksen teatterista, hiiviskeli siellä täällä kuin kapinan peikko. Hän pani liikkeelle koko näyttämöltä opitun puhujataitonsa, yllytti taitavilla vihjauksilla, huomautti kerran toisensa jälkeen esikunnan telttaan suljetuista rahapusseista, vetosi, lietsoi, puhalsi hiiliin... Sillä välin oli joukko puolihumalaisia galleja repinyt auki varastomakasiinin ovet ja ruvennut laahaamaan nuotioiden ääreen täysinäisiä viininassakoita. Humala antoi sotilaille sen rohkeuden, joka heiltä alussa oli puuttunut. Puukoppeihin teljetyt vangit vapautettiin kiireesti, sytytettiin soihtuja, paljastetut miekat alkoivat uhkaavasti välähdellä.

Kenties kapina olisi vieläkin voitu lujalla otteella katkaista tai se olisi muuttunut pelkiksi juomingeiksi ja tyrehtynyt siihen, ellei Percennius olisi äkkiä päästänyt huutoa. Hän oli huomannut kenturio Luciliuksen; mies juoksi kiireesti primipiluksen telttaan päin. Legioonalaiset eivät tarvinneet enempää. He olivat jo kauan sitten hammasta purren ja kyräilevin silmin vilkuilleet tuota kirottua aliupseeria, joka oli pahin legioonan kuudestakymmenestä sadanpäämiehestä. He tunsivat takapuolissaan hänen saappaansa, joissa oli hevosnaulat; he vihasivat hänen kirottua irvistystään, hänen kypäriään, kurinpidon sauvoja, joita hänellä oli tapana katkoa miesten selkäpiihin hihkaisten aina kepin taittuessa: "Cedo alteram, anna toinen!" Raivo kohahti. Sotilaat ympäröivät pakenevan upseerin. Hänet paiskattiin maahan, hänen kädestään repäistiin raskas nuppipäinen keppi. Legioonien piiskurin käsi nousi ja putoili tahdikkaasti; aina kun sauva rasahti poikki, hän heitti molemmat kappaleet tielle iloisesti virnistäen: "Ah... Cedo alteram... anna toinen!" Marcelluksen teatterin käsientaputtaja hyppeli uhrin ympärillä, kumartui, nuoleskeli sormistaan alipäällikön verta. Hänen kimeä äänensä sotkeutui valitukseen ja kirouksiin: "Nyt sinulle, Cedo alteram, annetaan missio honesta ad mortem, kunniakas päästölupa hornaan. Kirottu verikoira! Sano terveisiä veljellesi Kerberokselle. Repikää hänen suolensa katuun. Tähän asti hän on ollut vain tergi ductor eli selkäpuolen päällikkö, nyt tulee mahan vuoro –!" Tällainen oli ollut tilanne, kun Junius Blaesuksen lähetti vapisten sitoi satulanpeitteeseen leivän ja viinipullon, kohensi laukkuaan ja hyppäsi ratsaille. Hän karautti leiristä piiskojen vielä läiskyessä. Hän oli saanut kiiruhtaa tulvaveden pilaamia teitä pitkin, hän oli oikaissut metsien läpi, ehtiäkseen ajoissa Roomaan, sillä jokainen hukattu tunti voi merkitä käännettä pahempaan.

Palatinuksen linnan esihuoneeseen keräytyneet herrat pelkäsivät. Mellakan syynä ei ollut vain perintörahan vähyys, toinen ja syvempi syy oli keisarinvaali. Senaattorit, jotka eivät ratkaisevassa istunnossa olleet sanoneet halaistua sanaa, vaan pysyneet arasti syrjässä vastuusta, kohottelivat olkapäitään, hymyilivät ivallisesti, olivat sen näköisiä kuin uhrieläinten sisälmyksiä tutkivat haruspeksit, milloin he ovat sattuneet ennustamaan oikein. Heidän kasvoiltaan paistoi selvä sisäinen mielihyvä: Mitä me sanoimme...! Emmekö varoittaneet teitä, että juuri näin tulisi käymään... Muuten tunsivat ritarit, senaattorit, preetorit ilkeätä puistatusta kun he vain kuvittelivatkin, että he itse, mukaviin oloihin tottuneet rauhanmiehet, olisivat valvomassa järjestystä Junius Blaesuksen sijasta. Selvää oli, että pretoriaanien komentajan setää juuri nyt poltettiin hiljaisella tulella. Pannonian kesäleirillä hänellä ei ollut mitään hyötyä virkanauhoistaan ja kunniamerkeistään, pikemmin päinvastoin, sillä hänen suurellinen komeilunsa tietysti ärsytti sotilaita yhä raivokkaampaan vimmaan.

Pahinta huolta tuotti kuitenkin epäilys, että kapina ei rajoittuisi Pannoniaan. Kolmen roomalaisen legioonan aseellisesta noususta levisi kaikuja. Reinillä oli mieliala jo kauan ollut erittäin tulenarka; tarvittiin vain, että huhun kipinät lentäisivät sinne. Oliko tehtävä myönnytyksiä? Täytyikö sotilaiden palkkoja lisätä? Ja millä varoilla? Verotuspolitiikka oli aina ollut vaarallinen ase demagogien käsissä. Rooman kansa oli kylläkin tottunut rauhaan, se eli hiljaisissa, köyhissä oloissa, mutta voitiinko sen niskoille sälyttää verotaakkoja sen nousematta vastarintaan? Ja eikö uuden keisarin tulisi kaikin tavoin hallituksensa alkuaikoina olla ärsyttämättä roskaväkeä, pikemmin yrittää ostaa sen suosiota? Sisällissodan kohahdus, vaikkapa se olisi kuinkakin heikko, saa aina vakiintuneen, rikkaan, vanhoillisen rahaylimystön eniten vapisemaan. Se pelkää kassakirstujensa puolesta. Sillä on enemmän menetettävää kuin muilla. Ja näinä aikoina varakas Sextus Marius rupesi laihtumaan ja senaattori Cotta Messalinus, jonka tilittämättömät miljoonat nousivat miltei yhtä rohkeaan summaan kuin hänen julkisesti ilmoitettu omaisuutensa, teki hyvin varovaisia sijoituksia. Hän lähetti asianhoitajia Espanjan Carthago Novaan, Mauretaniaan, Syyriaan ja Egyptiin ostamaan kiinteistöjä.

Ritari Titius Sabinus oli kylmettynyt; hänen ystävänsä Lucanius Latiaris ja nuori Lucius Libo, Germanicuksen vaimon serkku, kaipasivat häntä hovissa. Hän makasi haahkanuntuvilla pehmustetuilla patjoilla sypressipuisessa loistovuoteessa, ympärillään viiniastioita, maljoja ja kirjoja. Ystävällinen egyptitär Mysopatra kohensi tuon tuostakin hänen päänalustaan. Nainen oli oivallinen elämäntoveri, hänen mykkä nöyryytensä oli aivan korvaamaton. Titius Sabinuksella oli tapana lukea hänelle ääneen Aleksanteri Suuren Intian-retkestä, silmäpuolesta Hannibalista ja hänen elefanteistaan, Claudius Ylpeästä, puunilaissotien tarumaisista sankareista, Himeran, Marathonin ja Salamiin taisteluista... Mysopatra istui kädet sylissään vuoteen ääressä. Hän ei puhunut mitään. Hänen mustat, hiukan vinot sfinksinsilmänsä katselivat ihaillen sairasta ritaria. Nuorena tyttönä hän oli saanut kärsiä kovaa kohtelua Aleksandrian porttolassa, kunnes hän ei enää voinut sitä kestää, vaan uhkarohkeasti pakeni ja pääsi satamassa olevaan viljalaivaan. Alus oli tuonut hänet Tiberin suulle, ja Roomassa, Liviuksen pylväikössä hänet oli keksinyt Titius Sabinus. Nainen seurasi uutta herraa koiramaisen nöyränä, ei jättänyt häntä milloinkaan aivan yksin, kyyrötti hänen ovellaan kuin mykkä, isäntäänsä kiintynyt eläin, milloin ritari oli kutsunut luokseen ystäviään. Miehen kuoppaiset väsähtäneet kasvot, joissa oli jotakin omituisen koveraa ja sisäänpäin kääntynyttä, olisivat Mysopatran mielestä kelvanneet itselleen Delfoin Apollolle.

Sabinus sairasteli yhtä mittaa, hänen laiha viluinen ruumiinsa ei kestänyt kuumuuden ja viileyden äkillisiä vaihdoksia. Vuosia sitten hän oli tottunut kaivautumaan omaan raihnaisuuteensa kuin poika, joka haluaa pysytellä poissa koulusta. Hiljainen kuume tarjosi hänelle tuon tuostakin mukavia toimettomia päiviä. Miksi hän yrittäisi karkottaa heikkouttaan? Mitä siitä lähtisi hyvää...? Sotilaan trabea, kilpi, panssari, koristettu lyömämiekka, vyön hihna hopeasolkineen ja kypärä olivat hänen näkyvissään jakkaralla. Hän nautti niiden läheisyydestä, sillä niistä uhosi suurten taistelujen haju, siitäkin huolimatta, että ne nyt ruostuivat käyttämättöminä. Tai kenties juuri sen vuoksi –. Mustassa sypressivuoteessa Titius Sabinus vaipui kokonaan sotaisten mielikuvien valtaan. Hän lueskeli Homerosta vanhemman Dareksen kuvauksia troialais-sodista ja suoritti pelilaudalla, jota hän piti sylissään vuoteella, joukon nerokkaita strategisia siirtoja. Tummat ja valkoiset tamminappulat ryhmittyivät kohorteiksi, suorittivat valehyökkäyksiä, torjuttiin takaisin, ohjattiin tuleen... Ja kun Mysopatra kyyrötti vuoteen luona, Titius Sabinus pöyhi tyynyä ja rupesi puhumaan taisteluista, jotka joskus, jos jumalat sen suovat, tekevät hänen nimensä tunnetuksi yli Rooman. Egyptiläisnaisen silmät kiilsivät haaveellisen alttiisti. Ritarin sininen uneksiva katse tähtäsi jonnekin hänen olkapäänsä yli:

"Oletko huomannut, Mysopatra, miten moni ihminen kuolee kuin sika teurastuspenkillä? Heidän päähänsä pannaan huppu, ennen kuin he ovat saaneet mitään mainittavaa aikaan. Pelkkää henkistä velttoutta! Kuka tahansa terve mies voi tietysti kehittyä hyväksi sotilaaksi, voidaan totella päällystöä, niinkuin ystäväni Silius tottelee Germanicusta, tai kaikkein ylintä komentajaa, niinkuin ystäväni Germanicus keisaria... Mutta todellinen itsenäisyys, käskevä ja järjestävä 'minä'? Missä se mahtaa olla? Kenties se kuoli Filippos Makedonialaisen pojan mukana. Kerran näytän koko ritaristolle, mitä tarkoitetaan sotilaallisella hyveellä. Ojenna minulle viinimalja, Mysopatra. Elämä on kovin lyhyt, älykkään miehen on puserrettava siitä sen väkevin mehu..."

Hän kohotti ruskean kreikkalaisen vadin huulilleen ja joi viinin hartaasti, aivan kuin se olisi ollut Mars Ultorin sakramentti. Hänen kuoppaiset kasvonsa hehkuivat intoa.

Vielä samana iltana Titius Sabinus sai kuulla ystävältään Cassiukselta Pannonian kapinasta ja Reinin levottomuuksista. Hänen vieraansa oli alkuaan plebeijiläistä, mutta sittemmin arvoon noussutta sukua, hänen auringonpaahtamassa kädessään säkenöi vaalea ritarinsormus. Lucius Cassius oli nuoruudessaan saanut sotakoulutuksen Tiberiuksen velivainajan Drusus Neron joukoissa ja myöhemmin seurannut Germanicusta Reinin laakson taisteluihin. Hänellä oli vilkkaat hyväntahtoiset kasvot, jotka, niinkuin hänen ystävänsä joskus huomautti, eivät lainkaan sopineet tulevalle senaattorille. Jokainenhan näki, mitä hänen aivoissaan liikkui! Kun hän nyt istui Sabinuksen vuoteen laidalla, hänen ajatuksensa kulkivat omilla teillään. Hän muisteli ylipäällikön tyttären Drusillan silmiä, kuvitteli aikaa, jolloin he astuisivat keltaisen morsiuskatoksen alle ja hän ei ainoastaan siirtyisi lähemmäksi keisarillista huonetta, vaan kaiken lisäksi toisi kotiinsa sen naisen, jota hän eniten tunsi kaipaavansa. Tätä avioliittoa oli suunniteltu pimeinä öinä Germanicuksen teltassa Rhone'in ja Reinin varsilla. Cassius näki vieläkin nuotioiden tuikkivan pimeässä, kuuli aseiden kalinan, kuuli ylipäällikön voimakkaan selvän äänen selittävän niitä vaikeuksia, joita heidän kihlautumisensa tielle ehkä syntyisi; niitä tuskin kannatti ottaa lukuun. Egyptiläisen Mysopatran kasvot saivat hämärissä miltei saman ilmeen kuin Drusillan... Cassius tunsi kurkkunsa kuivaksi, kostutti kielenkärjellä huuliaan. Kun hän sitten rupesi valaisemaan tilannetta Sabinukselle ja huomautti, että kapina tuskin rajoittui Pannonian kolmeen legioonaan, sairas kohottautui kyynärpäänsä varaan: "Mitä me nyt teemme?"

"Emme mitään", sanoi Cassius. "Sinähän makaat vuoteessa, eikö niin?"

Sabinus tähtäsi häneen siniset silmänsä. Ne näyttivät tavallista rohkeammilta. "Tule lähemmäksi, kuiskaan sinulle jotakin. Oletko tullut ajatelleeksi, mitä tapahtuisi, jos sotilaat eivät tyytyisi keisarinvaaliin? Jos Germanicukselle tarjotaan kruunua? Jos mellakat alkavat Reinillä? Kuurian kuudestasadasta lampaasta, joita sanotaan senaattoreiksi, täsmälleen kuusisataa äänesti vastoin sisäistä haluaan, ja koko Rooman kansa juopuisi ilosta, jos jotakin odottamatonta sattuisi... Kuinka kalpealta sinä näytät! Tahtoisinpa tietää, kumpi oikeastaan on pelkuri, sinä vai minä. Tulehan vielä lähemmäksi, sanon jotakin, mitä en tahtoisi puhua edes Mysopatralle..."

Ja sairas alkoi kuvailla Cassiukselle kaikkia niitä väyliä ja kanavia, niitä mahdollisuuksien salapolkuja, joita voitiin käyttää hyväksi. Puhuessaan hän kiihtyi yhä enemmän. Sinisiin silmiin oli syttynyt hämärä, kauas tähtäävä katse, aivan kuin Sabinus olisi jo nähnyt valtakunnan uusissa käsissä ja itsensä vähintäänkin sen pelastajana, uuden keisarin, Germanicuksen uskottuna. Tiesikö Cassius, että legioonat vihasivat Tiberiusta? Hänen omat veteraaninsa ne olivat halukkaimmat kapinaan... Germanicus sitä vastoin oli aina ollut suosittu, häntä rakastettiin jo hänen isävainajansa muiston vuoksi, ja sotilaiden kiintymys vain lujittui, kun he huomasivat, että isän valoisa luonne oli siirtynyt poikaan. Kun hän pukee ylleen purppuran... niin, kun hän pukee...!

Cassius tunsi istuvansa kuin myyränreikien päällä. Maaperä voi minä hetkenä tahansa pettää, hän ajatteli kauhuissaan. Hän tuijotti vilpittömästi säikkyneenä Titius Sabinusta, mutta pelkoon sekoittui vastentahtoista ihailuakin. Hän oli aina ollut kovin varovainen luonne, ja nyt häntä kiidätettiin tuon hurjan mielikuvituksen merelle.

Hän pakottautui nousemaan: "Sinussa on kuumetta, olisi parempi, jos et kiusaisi aivojasi turhilla päähänpistoilla."

Sabinus vaipui takaisin pieluksille huokaisten hyvin syvään: "Kaikki olette raukkoja, sinä niinkuin toisetkin."

"Ja mitä sinun mielestäsi pitäisi tehdä?"

Mutta sairas ei viitsinyt vastata. Kysymys oli niin raaka ja yksiviivainen. Hän nosti jälleen laihoin sormin viinimaljaa huulilleen, maisteli lyhyin siemauksin Marsin sakramenttia luomet puoliummessa ja suupielissään hämäriä säälinpiirtoja. Viinin huimaus yhdessä kuumeen ja vuoteen lämmön kanssa sai hänet vaipumaan takaisin tuohon iliasmaiseen unimaailmaan, josta ystävän tulo oli hänet hetkeksi temmannut. Mustan juhlavuoteen kultaupotteet, sotilaan trabea, panssari ja patjalle heitetty miekka olivat hänen ainoat luotettavat ystävänsä Mysopatraa lukuun ottamatta. Hän huokasi. Hän toivoi kärsimättömästi, että Lucius Cassius menisi sen tiensä.

Sejanus oli antanut valmistaa kantotuolin kuntoon lähteäkseen palatsiin. Heti Balkanin pikalähetin tulon jälkeen hän oli kuullut kahdelta taholta, ystävältään Fulcinius Triolta, joka silloin sattui olemaan keisarin luona, ja kaikkitietävältä klientiltä Pinarius Nattalta, että Tiberius oli päättänyt varustaa apujoukkoja. Rooman yli kaikui tuon tapahtuman hälinä. Tuntui kuin ilmassa olisi auennut pitkiä, näkymättömiä holveja, jotka ulottuivat täältä Pannoniaan; sieltä vuoti yhtämittaista jännitystä. Hautova jälkikesän helle kaduilla ja vastenmielinen ukkosenhaju tuntuivat kerrassaan pysähtyneen kaupungin päälle. Sejanuksen nilkkaa särki. Hän antoi orjan varovasti sovittaa jalkaan ritarien käyttämiä tulipunaisia puolisaappaita, kumartui sitten itse sitomaan mustia nauhoja ristiin pohkeiden yli. Näissä puuhissa hänet tapasi Gnaeus Piso.

Sejanus olisi arvelematta evännyt häneltä pääsyn, ellei senaattori olisi rynnännyt huoneeseen heti nimenhuutajan kantapäillä. Piso ei koettanutkaan salata, että hän toi suuria uutisia. Hänen leveät purppuranväriset kasvonsa hehkuivat. Litteän nenän tyvestä viistoon kurpitsamaisen otsan yli piirtyi arpi, jonka hän oli saanut taistellessaan nuorukaisena Brutuksen ja Cassiuksen armeijassa; se näytti aivan valkoiselta verestävää ihoa vasten. Hän syöksyi huoneeseen hikisenä ja meluten, sysäten kamaripalvelijan leveällä kämmenellään sivuun, aivan kuin mies olisi ollut paarma, joka ahdistelee härkää. "Onko sinulla vieraita, Sejanus? Eikö? Hyvä." Hän kuivasi hikeä ohimoiltaan. "Sinähän tunnet tuon Pannonian jutun? Ryöstöjä, raiskattuja naisia ja rikottuja kaltereita, maalaisten kanalat ilmitulessa, kenturio Lucilius piesty tahtaaksi omilla virkasauvoillaan –."

"Sitäkö tulit minulle kertomaan?" hymähti Sejanus kiusaantuneesi

Mutta Piso ei jättänyt häntä epätietoisuuteen. "Enhän toki! Luulen tehneeni sinulle ystävän teon, joka tietysti saa Fulcinius Trion kateudesta pakahtumaan. Hänhän ei soisi kenenkään muun edes tervehtivän sinua, hän tarvitsee puolestapuhujaa keisarin luona. Sinä menet nyt tältä istumalta palatsiin. Tiberius odottaa sinua, voi tapahtua, että hän lähettää kenturionsa noutamaan, ja silloin on kaikki menetetty –."

Sejanuksen silmiin syntyi hyvin hitaasti epäluuloinen kiilto. Hän muistutti kissaa, joka kuulee askeleita pimeässä. Kun hän yhä istui mitään sanomatta, Gnaeus Piso läjäytti kämmenet polviinsa: "Jumaliste, etkö käsitä? Minä tulen Palatinukselta, minä sanoin keisarille, että olet valmis lähtemään pretoriaanien kanssa Pannoniaan. Hän vartoo henkilökohtaista ilmoittautumista. Huomaa, aloitteen on oltava lähtöisin sinusta itsestäsi, muuten ei koko seikalla ole mitään merkitystä."

"Ja hän, mitä hän sanoi?"

Piso nauroi. "Ei yhtään mitään. Mutta hänen silmänsä ovat hyvin kaunopuheiset. Minä puolestani luin niistä, kuinka sanoisin?... iloista hämmästystä."

Sejanus istui tuokion ajan jäykkänä, sormeili miettivästi punaisen saappaan nauhoja. Tässä nyt aukesi eräs tie –. Sattuma, suotuisa silmänräpäys, Nortian sanansaattaja kolkutti hänen portilleen. Hänen ei tarvinnut horjua kahden ratkaisun välillä, sisimmässään hän oli tehnyt päätöksen heti. Hän tempasi käsiinsä laticlavius-vyön, silitti sitä hajamielisesti peukalon kärjellä ja sitoi uumilleen. Solki napsahti lukkoon. Kamaripalvelija riensi juoksujalkaa salin poikki hakemaan hänen vaippaansa. Sitten kaartinpäällikkö toistamiseen loi vieraaseen vakoilevan katseen: "Mutta täytyihän sinun mieleesi juolahtaa, että kenties en haluakaan... Kuinka siis? Onko retkikunta jo määrätty?" Piso teki kieltävän eleen. Kun Sejanus kääntyi ottamaan vastaan päällyspukua, tummaa attikalaista palliumia, hänen poveaan paisutti voitonriemu. Ja aivan kuin omien ajatustensa lujitukseksi hän kuuli senaattorin huomauttavan, että tapahtumasta koituva hyöty vastaa monin verroin sitä vaaraa, mikä sotilasmellakassa voi piillä.

"Niin", sanoi kaartinpäällikkö, "eihän voi pyydystää helmiä sukeltamatta ensin merenpohjaan. Mutta tiedätkö, kenelle retken johto uskotaan?"

"Drusukselle", vastasi Piso.

"Tiberius siis panee poikansa tuleen –?"

"Aivan niin", hymyili senaattori silmiään siristäen, "tietysti edellyttäen, että Drusus on hänen poikansa. Vanhan suvun jälkeläisenä minä puolestani rakastan mutkallisempia yhteyksiä, elämässä ja ajattelussa. Jos voisi luottaa Asinius Gallukseen, Drusus olisi samassa mielessä keisarin poika kuin Livilla Drusuksen aviovaimo: puhtaasti muodollinen suhde! Keisarillisen huoneen avioliitot muistuttavat porttolan esirippua. Siihen on maalattu tietyn miehen ja naisen kuvat, mutta sen takana ei ole mitään ehdotonta ja varmaa..."

Molemmat miehet vaikenivat, hymyilivät mietteissään. Sejanus sormeili nahkaista ritarinvyötä, käveli edestakaisin. Hän muisti äkkiä, että Pisoa pidettiin yleisesti Germanicuksen katkerimpana vihamiehenä; varmaan hän kantoi kaunaa myös ylipäällikön veljelle Claudiukselle ja sisarelle, ruhtinatar Livillalle. Ei kannattanut pohtia, mistä katkeruus johtui. Ehkä se oli vain kateutta, ehkä senaattori vihasi Germanicusta niinkuin alemmat vihaavat ylempiään, karvaalla, myrkyllisellä tavalla, Sejanus katseli hänen kurpitsannäköistä otsaansa, johon lyömämiekka oli iskenyt merkin. Laaja kallo ja punaiset pöhöttyneet kasvot... Sellaisessa päässä on älyllinen itsetuntemus harvinainen vieras. Ja muuten, mitä koko asia liikutti häntä. Jos senaattori oli tehnyt ylipäälliköstä painajaisensa, kiristelköön hampaitaan ja puikoon nyrkkiä; mutta ruhtinatar Livilla oli eri asia. – Sejanus heitti violetinvärisen viitan vasemman olkapäänsä yli. "Emmekö lähde?" Piso kohottautui ähkien: "Niin, onkin jo aika –."

He nousivat kantotuoliin, orjat kohottivat kannatinpuut olkapäilleen, lampadarit, esijuoksijat, lähtivät liikkeelle. Kulkue suuntasi matkan Palatinukselle päin. Sejanus muisti keisarin polttohautajaisten illan, muisti soihtujen valon, oman tulonsa Ostiasta, Livillan kantotuolin. Hän oli näkevinään valon taittuvan nuoren naisen mantelisilmissä. Niin, oli turha kieltää, pelkällä mielikuvalla oli joskus elävän ihmisruumiin tenho: se sai hänen verensä liikkeelle... Hän ei enää lainkaan kuunnellut, mitä Gnaeus Piso puhui. Hän huomasi kiihkeästi kuvittelevansa Livillan oliivinväristä ihoa, hänen kalpeita soikeita tytönkasvojaan, jotka ilmestyivät kantotuolin hämystä puolittain savuun peittyneinä, niinkuin kuva hikisessä peilinpinnassa... Yö, tuhannet lepattavat tulet ja punainen loimo Marsin kentällä. Etiooppialaisten orjien kiiltävät lapaluut ja kullattu kantotuoli. Pedisequi-palvelijan kimeät luikkaukset häiritsivät tuon tuostakin tätä muistelemista. Hän ummisti silmänsä, nojautui pieluksiin, nautti keinumisesta. Oli outoa ajatella, että hän lähtee Balkanille Livillan miehen uskottuna käskyläisenä.

Ja vielä, kun Sejanus astui palatsin ovesta, hän yllätti itsensä yhä pohtimassa tätä seikkaa. Se syöpyi mieleen kuin rikos. Siihen liittyi omalaatuista jännitystä ja vaaran hurmaa.

6.

Leskikeisarinna Livia Drusilla ei vanhemmuuttaan ollut lainkaan menettänyt silmien kykyä kestää räikeätä valoa. Claudiusten suvussa oli ollut paljon huonosilmäisiä, Tiberiuksen silmät kärsivät liiasta valosta, ja niin oli hänen poikansa Drusuksenkin laita. Mutta Livia rakasti valoa. Tänä iltana hän sytytti pöydän molemmilla kulmilla olevat kandelaaberit, neljätoista ruohonvihreää kynttilää. Hän istui suorana ja jäykkänä tuolillaan, liekkien hohde leikitteli hänen lujissa poskipäissään. Vanhan naisen silmät olivat kaiken aikaa suunnatut levällään oleviin asiakirjoihin, mutta hän ei näyttänyt niitä näkevän. Korvat saivat nyt välittää viestejä hänen aivoihinsa, kaksi lujatekoista korvaa, joista toinen, vasemmanpuoleinen, oli viime vuosina käynyt hiukan huonokuuloiseksi. Mutta toisella Livia Drusilla kuuli tarkoin, mitä pöydän vieressä seisova Germanicuksen lähetti puhui.

Mies oli kovin vaivautunut; yksityiskuulustelu pani hänen rohkeutensa koetukselle. Reinin rannalla häntä oli käytetty speculatorina, ratsastavana vakoilijana, ja nyt hän oli saapunut melkein levähdyksettä Roomaan tuomaan ylipäällikön salaisia viestejä. Hänen päivettyneistä kasvoistaan, hänen tomuisesta sotilastakistaan uhosi vielä pitkän matkan tuntu. Mutta hän ei oikein tiennyt miten käyttäytyä tässä juhlallisessa salissa, jossa paloi niin paljon kynttilöitä ja joissa kaikki oli niin täysin toisenlaista kuin Germanicuksen teltassa. Mies siirteli kiusaantuneena jalkojaan. Juhlallinen vanha nainen kyyrötti tuolissaan kuin mikäkin kummitus, jähmeänä ja valtavana, hirmuisena jurossa äänettömyydessään. Talipisarat tippuivat. Liekit tuikkivat kuin miekankärjet. "No", sanoi leskikeisarinna, "entä sitten? Etkö saa sanaa suustasi. Mitä Reinillä tapahtuu?"

Mies huomautti arasti, että oikeastaan ei vielä ollut tapahtunut paljoakaan. Oli vain puhjennut levottomuuksia, joista oli vaikea ennustaa, sammuisivatko ne alkuunsa vai leviäisivätkö toisiin legiooniin. Miehet riitelevät päällystön kanssa; vaaditaan lisättyjä määrärahoja. "Mutta ovathan he saaneet osuutensa keisarin testamentista", sanoi Livia ja naputti rystysillään pöytää. Sanantuoja kiemurteli kuin vatsanväänteissä, tietämättä miten sovittaa lauseensa tuon jäykän juhlallisen naisen mielen mukaan. Hän katsoi likaisia saappaitaan ja näytti puhuvan niille. Ja tuosta jupisevasta, hermostuneesta selvityksestä Livia Drusilla sai vähitellen selville, että Balkanin levottomuudet olivat jollakin tavoin kantautuneet Reinillä majailevien joukkojen tietoon, että suurin osa sotamiehistä oli Tiberiuksen omia veteraaneja tai sitten vapautettuja orjia, kaikkein riidanhaluisinta ainesta, että päälliköiden pelokas epäröiminen oli yllyttänyt heitä ja kapina puhjennut. Vanhan keisarinnan poskilihakset jauhoivat levottomasti. Sanantuoja pani sen merkille. Hän vetäisi henkeään, tunsi otsansa aivan hikiseksi. "Armias taivas, enhän vain ala nikotella", hän ajatteli kauhuissaan.

Vihdoin hän henkäisi keuhkoistaan koko totuuden: Niin, asia oli lopuksi kääntynyt pahimpaan päin. Leirin kaikki kenturiot olivat kuolleet patukaniskuista ja miehet olivat metsästäneet heitä kuin villisikoja, luvalla sanoen. Ainoa upseereista, joka oli miekkansa avulla raivannut tien pyhitetylle tribunaalikorokkeelle, johon sotilaat eivät uskaltaneet kajota, oli muuan Cassius Chaerea. "Ja Germanicus?" kysyi Livia Drusilla ilmeettömästi, kasvot jäykkinä. Sanantuoja selitti käsiään väännellen, että Reinin ylipäällikkö oli saapunut ilman minkäänlaista turvakaartia kapinalliseen leiriin, ja kun hän oli komentanut kaikki sotilaat tribunaalin eteen ja vedonnut heidän kunniantuntoonsa, melu oli noussut kahta kauheammaksi. Sotilaat solvasivat Tiberiusta, he piirittivät puhujalavan; kapina oli ilmeinen, ylipäällikölle huudettiin keisarin valtaa.

Livia Drusilla kohotti kulmakarvojaan. Vai niin, niin pitkälle siis oli tultu. Hän vaipui mietteisiin ja näytti kokonaan unohtavan sanantuojan. Sydämessään hän oli aina kapinoinut sitä suosiota vastaan, jota Germanicus nautti yhtä hyvin täällä Roomassa kuin miestensä keskuudessa. Totta kyllä, tuo muhkea iloinen mies oli hänen oma lapsenlapsensa, hänen kuolleen poikansa Drusus Neron poika, jolla oli oikeus saada osakseen hiven isoäidillistä hyväntahtoisuutta. Mutta oli ollut hetkiä, jolloin Germanicuksen osaksi tullut ihailu paisui yli rajojen. Unohdettiinhan Tiberius Claudius –. Eikö poika loppujen lopuksi ollut lujittanut Rooman rajoja tuloksellisemmin kuin pojanpoika? Tiberiuksen sotia oli aina seurannut onni, niin, hän oli osannut pysyttää leirikurin, pieninkin napiseminen oli tukahtunut alkuunsa. Ei puhettakaan kapinasta. Ja nyt tulee tieto, että tuli on puhjennut sekä Balkanilla että Reinillä, että sotilaat nousevat keisaria vastaan!

Ihminen, jonka koko sisäinen elämä on yksipuolisesti suuntautunut yhtä ainoata päämäärää kohti, on valmis sysäämään sivuun kaiken toisarvoisen, mikä ei tavalla tai toisella valmista hänelle tietä. Ja Livia Drusilla oli elänyt viimeiset viisikymmentä vuotta vain vanhinta lastansa varten. Tänä hetkenä hän oli valmis pyyhkäisemään sydämestään lapsenlapsensa Germanicuksen nimen niinkuin vahataulusta pyyhitään väärä sana, niin kuin papyruksesta raaputetaan epäonnistunut lause.

"No niin, mies, ja millä kannalla ovat asiat nyt?" kysyi Livia. Sanantuoja selitti lähteneensä matkalle heti pahimman jälkeen. Germanicus oli vetäytynyt päällystön kanssa legioonankomentajien telttaan, mukana oli ollut Cassius Chaerea ja joukko helvetialaisia palkkasotureita henkivartiostona. Mutta miten neuvotteluja oli käyty ja mitä oli tullut päätetyksi, sitä hän ei luonnollisesti voinut tietää. Hän saattoi vain vakuuttaa päänsä kautta, että ylipäällikkö oli aivan kauhuissaan torjunut sotilaiden ehdotukset. Hänkö sallisi huutaa itsensä vastakeisariksi, marssisi Roomaan! Eihän toki. Hän oli ollut poissa suunniltaan, hän olisi epätoivoissaan syöksynyt miekkaansa, elleivät ystävät olisi tulleet apuun ja vääntäneet asetta hänen sormistaan. "Mikä näytelmä", sanoi leskikeisarinna itsekseen. "En sanoisi sitä näytelmäksi", huomautti sanantuoja ja valahti kalmankalpeaksi, puraisi kieltään. Livia Drusilla rypisti otsaansa. Sitten hän nousi raskaasti seisomaan ja viittasi kapealla ryppyisellä kädellään: "Riittää. Voit poistua. Minä selvitän nämä asiat keisarin kanssa. On parempi että hän saa kuulla ne minun suustani eikä sinun..."

Miehen mentyä Livia aloitti tuon päämäärättömän kävelyn huoneesta toiseen, joka oli viime aikoina tullut hänelle tavaksi. Hän liikkui hyvin hitaasti, roteva suuri vartalo juhlallisen kankeana. Niinkuin senaattori Haterius oli kerran huomauttanut, leskikeisarinnan kävelytavassa oli suppean tilan tuntua; hän näytti viivyttelevän ennen kuin siirtyi toiseen huoneeseen, jotta vaellus ei olisi niin pian päättynyt. Palatinuksen yksityisasunto kävi hänen läsnäollessaan kummallisen ahtaaksi. Salit tuntuivat liian pieniltä tämän muhkean vanhan naisen kulkiessa. Rauhaton sielu, sanoi vanha Arruntius. Suonikohjuja, sanoi kreikkalainen henkilääkäri. Livia oli tänä vuonna kärsinyt enemmän kuin ennen jalkojensa puutumisesta. Kuolleen veren täyttämät muhkurat hänen säärissään eivät ollenkaan laskeneet, vaikka hän noudatti uskollisesti keisarivainajan muinaisen henkilääkärin, autuaasti nukkuneen Musan neuvoa ja kävi joka viikko lävitse kaikki vesiparannuksen asteet. Lääkärien valinnassa hän oli ollut hyvin vanhanaikainen. Mutta nyt hän taipui jo ajatukseen, että olisi kenties parhainta kääntyä nuoremman polven puoleen. Ei suinkaan hänen sairaalloinen pojanpoikansa Claudius turhaan maksaisi tohtori Stertinius Ksenofonille Koos-saarelta, kahdensadan viidenkymmenen tuhannen sestertiuksen vuosipalkkaa, ellei kreikkalaisen neuvoista olisi jotakin hyötyä. Niinpä niin, pahoja uutisia, pilvinen iltapäivä ja jalkasärkyä... Vielä aamulla vanhus oli tuntenut itsensä ihmeen reippaaksi, ja nyt oli niinkuin hänen luukanaviinsa olisi ruiskutettu lyijyä.

Balkanin ja Reinin mellakat itsessään eivät häntä vaivanneet. Nuorempana hän olisi ehkä ottanut noihin uutisiin toisen kannan, olisi sukeltanut politiikkaan politiikan itsensä vuoksi ja kokenut puhtaan valtiollisen harrastuksen iloa. Mutta nykyisin kaikki kiertyi vain omaan perheeseen, sukuun... Kenties se johtuu siitä, että alan vanheta, ajatteli Livia. Hänen sisäinen katseensa oli yhtä kirkas kuin hänen silmänsä. Hän näki harhakuvien lävitse ja totesi aivan tyynesti, että hänen tapaisensa nainen elää lopuksi lastensa ja lastenlapsien kohtaloissa. Kaikki muu liukuu niin helposti ohitse. Kaikella muulla, ovatpa tapahtumat miten tärkeitä tahansa, on taipumus unohtua, ennen kuin hän on ehtinyt ratkaista kantansa siihen... Mitä merkitsi Reinin kapina, muutamien sotilasosastojen kasvavat vaatimukset, parinkymmenen kenturion tappo ja leirin ryöstö, kun pelissä olivat paljon tärkeämmät arvot: valta, purppura, kruunu. Ja Livia tunsi tänä hetkenä nyreää kaunaa pojanpoikaansa Germanicusta kohtaan. Kaukana siitä, että Germanicus olisi huudattanut itsensä kapinan johtoon, sehän olisi ollut suvun kunnian kavaltamista, ja sellaiseen hänen tapaisensa perheen maineesta kiinnipitävä luonne ei milloinkaan taivu. Mutta Germanicus oli juhlittu, suosittu ja ihailtu niinkuin hänen isänsä Drusus Nero aikoinaan oli ollut. Hänen koko olemuksensa säteili valoa, kun sen sijaan Tiberius häipyi niin kohtalokkaasti varjoon... Pelkkä ajatuskin, että Tiberiuksen omat veteraanit olivat voineet nousta häntä vastaan, oli kuin koiruoholla höystettyä juomaa. Katkeraa ja huumaavaa.

Livian yksipuolinen äidintunne oli sukua vinoon kasvaneille intohimoille. Siinä piili syvää, kireää monomaanisuutta, joka vaikutti hänen läheistensä elämässä kuin kohtalonvoima, toisaalla luoden, toisaalla tuhoten. Hän vaelsi salista toiseen rauhattomana, tuikeissa silmäterissä vanhan pronssin väike. Kynttilät lepattivat. Koko tuo verkkainen kävely oli kuin jonkin kadonneen esineen etsimistä, eikä vanha nainen kuitenkaan tietänyt, mitä etsi... Hän ajatteli jälleen pitkällä, aikojen taakse ulottuvalla tähtäimellä, selaili mielessään vanhoja sukuhistorioita, joiden tosiasiat olivat hänen aivoissaan kuin asiakirjat kaapissa, kukin lokerossaan. Hän vertasi toisiinsa molempia poikiaan Drusus Neroa ja Tiberius Claudiusta. Niin kauas kuin Claudiusten suku ulottui, aina puolimyytilliseen Romulus Perustajan toveriin Titus Tatiukseen asti, suvun naiset olivat synnyttäneet kahdenlaisia poikia, valoisia Claudiuksia ja pimeitä Claudiuksia. Ne vuorottelivat kuin mustat ja valkoiset lampaat. Tuommoinen veljespari oli niin tavallinen. Jos luonto toiselle jakoi tuhlaavin käsin hyvyyttään, se kielsi sen saidasti toiselta. Toinen sai syntymässään kyvyn lumota ihmisiä niinkuin valo vetää puoleensa kukkia, – sai lahjaksi kaikki hyvän ihmisen sovinnaiset avut, maineen ja kansansuosion ja onnellisen elämänjuoksun edellytykset, kun sitä vastoin toinen oli tuomittu jäämään osattomaksi kaikesta tuosta. Livia muisteli vanhinta poikaansa Drusus Neroa, joka kuoli Neckarin sotaleirillä. Menneisyys luovutti hänen katseltavakseen nuo komeat nuorekkaat kasvot, joiden piirteet olivat niin luotettavan avoimet, silmät, hymy ja ilmeet... Muhkea mies. Sellainen poika, josta äidit ylpeilevät. Ja kuitenkin äidin ja lapsen välillä oli tässä tapauksessa ollut kuin pitkiä tiettömiä taipaleita, sielullisen vierautumisen erämaita. Se ei suinkaan johtunut vain Drusus Neron tasavaltaisista mielipiteistä, – ei, syyt olivat syvemmällä... Kenties ihmissydämen hellyydenvarasto on rajallinen. Rakkauden säiliöstä ei riitä kaikille. Siitä ei voi ammentaa joka ruukkuun, ellei tahdo sen ehtyvän. Ja Livia Drusilla ajatteli kaikkein rakkainta lastaan Tiberiusta, joka oli niin täysin erilainen kuin veljensä. Samana vuonna, jolloin Julian oikeusjuttu oli käynnissä, keisarinna oli Nolan kaupungissa nähnyt dioskuurien kaksoispatsaan, joka oli syöpynyt lähtemättömästi hänen mieleensä. Toinen Ledan pojista, Castor, oli hakattu valkoiseen marmoriin, mutta Pollux oli mustaa basalttia. Nyt hän pohti mielessään, eikö tumma kivijumala ollutkin kauniimpi kuin vaalea.

Mitä pojanpoikaan, Germanicukseen tuli, hänkin oli sormenpäitään myöten valoisa Claudius. Hän tuli isäänsä Drusus Neroon. Se kylmyys, mitä Livia oli tuntenut poikavainajaansa kohtaan, tuntui tänä hetkenä ulottuvan pojanpoikaankin, sillä Germanicus herätti hänessä vain närkästystä. Hän pysähtyi. Kynttilöiden sydämet savusivat. Hän niisti ne sormillaan.

Tämänpäiväisten ikävien uutisten lisäksi nousi mieleen jotakin muuta, jotakin kaivertavan ilkeää... jos pojanpoika olisi solminut suvun kannalta katsoen täysin puolueettoman avioliiton, olisi kenties tultu paremmin aikoihin. Mutta Germanicus oli nainut Julian tytön Agrippinan. Unettomina öinä, jolloin Livia keräsi eteensä suvun tosiasioita, hän oli usein törmännyt tähän seikkaan. Se oli kuin kari meressä. Sitä ei aina nähnyt, mutta se kolhaisi salavihkaa alta päin. Oli katkeraa, että hänen piti elämänsä illassa voimattomana nähdä, miten oma lapsenlapsi jälleen toi kirottua verta Claudiusten puhtaaseen vereen. Suku? Se on mahtava elimellinen kokonaisuus. Siitä ei aukea ovia ulospäin...

Livia Drusilla tunsi jalkojensa puutuvan yhä pahemmin ja häntä halutti istuutua. Mutta istuminen on toimettomuutta, ja kävellessään ihminen voi aina pitää vireillä toiminnan harhakuvia... Hän oli ärtynyt, väsynyt ja alakuloinen. Lastenlapset olivat taas kuin oka jalkapohjassa. Ei voinut astua askeltakaan ajattelematta heitä. Ja Drusus, toinen pojanpoika, joka nyt lähetetään viemään ratsujoukkoja Balkanille yhdessä pretoriaanien päällikön Sejanuksen kanssa-? Vanhus olisi kaikkein mieluimmin ollut ajattelematta tätä Tiberiuksen poikaa hänen onnettoman syntyperänsä vuoksi. Oli kerrassaan käsittämätöntä, millaista sekaannusta naiset toivat sukuun. Ei siinä kyllin, että Juliasta oli koitunut koko keisarillisen huoneen häpeätahra, – Tiberiuksen ensimmäinen avioliitto oli ollut miltei yhtä onneton erehdys. Ei, sitä naista ei maistettu, hän oli ollut lehti vierivässä vedessä, virta oli tuonut hänet ja virta vei hänet pois... Mutta oliko muisto perinjuurin hävitetty? Miten oikeastaan oli asian laita, eikö Tiberius yhä säilyttänyt syvällä mielessään tuon ihmisen kuvaa? Aivan niin, hänen ei tarvinnut etsiä sitä kaukaa. Hän löysi sen oman poikansa piirteistä. Livia Drusilla teki tahtomattaan eleen ikäänkuin hän olisi halunnut sysätä kasvojensa edestä hämähäkinverkon. Joutavia ongelmia. Oli syytä olettaa, että muuttuneet olosuhteet ja niiden mukana lisääntyneet velvollisuudet tarjosivat tätä nykyä kylliksi polttoainetta Tiberiuksen aivoille; hän oli saavuttanut aseman, jossa ei enää ole aikaa edes intohimon varjoille.

Vanhus päätti lähteä tervehtimään poikaansa. Ilta oli myöhäinen, mutta Tiberius valvoi myöhään yöhön niinkuin äitinsäkin. Ellei hän uurastanut kasautuvien asiapapereiden parissa, hän pilasi silmänsä piirtelemällä mytologisia sukupuita jumalien ja puolijumalien polveutumisesta. Leskikeisarinna tunsi kiihkeää tarvetta vielä tänään keskustella pojanpojistaan, ei yksin Germanicuksesta ja Reinin kapinasta, vaan nuoresta Drusuksestakin. Ja siinä samalla ilmaantuisi kenties tilaisuus huomauttaa niistä rahasummista, joita lastenlasten talous nieli. Tiberin rantaan oli viikko sitten ankkuroitu uusia lastiproomuja: Espanjan villaa, kiinalaista silkkiä, aleksandrialaisia liinapaaleja, Egyptin kirjavia lasitavaroita, Mustanmeren kaloja akvariumeissa, orvokinväristä läikikästä Fryygian marmoria suurina harkkoina. Drusuksen vaimo Livilla oli kolmena päivänä nähty siellä kantotuoleineen, sen salaisuuden hän oli urkkinut juutalaiselta orjatytöltä Acmelta. Ja erikoisesti hän tahtoi puhua noista uusista pöydistä... Drusus voi olla säästävä niinkuin isänsä, mutta Livilla tuhlasi mielettömästi. Ei siinä kyllin, että hän oli antanut upottaa leposohviin kilpikonnanluuta, hän oli myös maksanut ennen kuulumattomia summia korupöydästä, jonka levy oli kaikkein kalleinta Atlasvuoren thuija-puuta. Eikö sitruunapuu ollut kyllin hienoa hänen arvolleen! Ja tuo viljan hintojen vakiinnuttaminen, josta oli ollut niin paljon puhetta...

Livia järjesteli sinipunaisen päällysvaipan poimuja ja laski mielessään: täysikasvuisen kuukausiannos tekee viisi modius-mittaa, yleishintana on ollut denaari modiukselta; jos jyvienkaupalle säädetään maksimihinta, sanokaamme vaikka kolme sestertiusta modius-mittaa kohti, vältytään kiskomiselta. Vanhus hymyili. Hän huomasi siirtyneensä suvun asioista valtakunnan asioihin.

Mutta toisaalta tähän vierailuun liittyi jotakin painostavaa. Livian täytyi pukea ylleen koko ylpeän itsetuntonsa suojavarustus voidakseen ryhdikkäänä ja pystypäin astua siihen puolipimeään kammioon, jonka jokainen esine, tuolit, pöydät ja lirisevä vesikello tuntuivat huoneen tyhjänäkin ollessa säteilevän Tiberiuksen läsnäoloa. Tämä tunne muistutti pelkoa. Mutta Livia Drusilla oli tietoisesti hävittänyt elämästään pelon.

7.

Hämärä huone palatsin perällä oli hallitsijanvaalin jälkeen saanut entistä tärkeämmän merkityksen. Sitä ympäröi syvempi salaperäisyys. Hovin finanssipäälliköt, sihteerit, keisarillinen kansleri, kirjepäällikkö ab epistulis, joka valvoi Tiberius Claudiuksen yksityistä kirjeenvaihtoa, ylikamariherra ja hänen palveluksessaan oleva henkilökunta, ensimmäisen ja toisen asteen kamaripalvelijat, liehuivat kuin loistavat kärpäset esihuoneissa ja halleissa. Lyhyin väliajoin hovissa näyttäytyi vanha lakimies Cocceius Nerva tai keisarin luo saapui kreikkalaisia kaunopuhujia, runoilijoita, Rhodoksen filosofikoulun opettajia, joihin hän oli tutustunut maanpaon aikana.

Kerran päivässä, tuntia ennen toista aamiaista lakeijat näkivät vilahduksen keisarin henki lääkäristä Kharikleesta. Hän ilmestyi hoviin täsmällisesti kuin uusikuu taivaalle. Aina hänellä oli mukanaan rasiallinen teriakkia, suosittua yleislääkettä, ja sitten pullollinen kasvovoidetta ja rabarberipillereitä kovaa vatsaa vastaan. Aina hän astui samat kahdeksankymmentä kolme askelta sinikivisiltä permantolaatoilta vihreille kivilevyille. Ja joka kerta hän viskasi ohimennen samat hajamieliset kysymykset: "Mitä uutta, Euhodus...? Kuuluuko mitään uutta, Nomius...?" Hänen kermankeltainen hihaton tunikansa ja valkoinen päällysviittansa vanhenivat vuosi vuodelta, mutta Kharikles ei vaihtanut niitä uusiin. Jotakin kuun näköistä oli hänen lempeissä litteissä kasvoissaan – niiden ääriviiva muodosti täydellisen ympyrän, iho oli vaalea ja vienosti rusottava. Hänellä oli pieni epäkreikkalainen nenä ja myhäilevä suu, luotettavat pehmeät henkilääkärin kädet, tylpät herkät sormet, jotka olivat kuin luodut tunnustelemaan valtimonlyöntiä. Kamariherrojen tummien, hehkuvien, kultaompeleisten hovipukujen rinnalla hänen nukkavieru vaippansa näytti mitättömältä. Ilmetty varpunen punatulkkuparvessa.

Keisarilliset vapautetut Euhodus ja Nomius tunsivat olevansa kaikin puolin perillä palatsin salaisesta elämästä ja olivat ylpeitä siitä. Mutta Tiberiuksen työhuone oli heiltä suljettu. Heidän uteliaisuutensa pysähtyi tuon pimeän oviaukon eteen. He eivät voineet valittaa kuukausirahojen pienuutta, heillä oli varaa kauneimpiin rakastajattariin ja kalleimpiin sitruunapuisiin pöytiin. He komensivat epävirallisten hovihankkijoiden suurta laumaa ja kohtelivat jalokivikauppiaita, kultaseppiä, välittäjiä, kauppamiehiä, rahanlainaajia niin muodollisen ylhäisesti, että virkamiesten uloimmassa piirissä pian ruvettiin suuresti kunnioittamaan heitä. Heidän sormiensa välistä virtasi raha ja he kahmaisivat siitä osansa. Rikkaus merkitsi valtaa. Kullassa oli noitavoima, joka avasi monta näennäisesti lukkoon lyötyä porttia.

Oli totta, että Tiberius noudatti yksityisissä maksuissaan suurempaa kitsautta kuin Augustus; hän oli perinyt äitinsä säästämishimon. Oppineille kreikkalaisille seuratovereilleen, jotka olivat seuranneet hänen monilla sotaretkillään, hän myönsi vain kerran rahalahjan: hän jakoi kirjallisen kohorttinsa palkkioluokkiin, ensimmäisen luokan ystävät saivat kuusisataa tuhatta, toisen luokan neljäsataa tuhatta sestertiusta mieheen. Vaikka suvun rikkaudet ja varojenhankinnan välikappaleet nyt olivat hänen käsissään, finanssiasioiden hoitajat työskentelivät kuitenkin kuin pihdeissä: kuulusteluja ja vannotuksia ja pistokokeita tilikirjoihin. Hovin finanssipäällikkö a rationibus, laiha tummaihoinen milanolainen, jonka kuperaa päälakea oli hänen tullessaan hoviin kaunistanut mäyrännahkaa muistuttava tukka, menetti näissä huolissa kaikki hiuksensa. Näytti siltä kuin Tiberius olisi pelkkää ruumiillistunutta säästäväisyyttä, eräänlainen elävä laskukone, joka eli vain numeroiden maailmassa. Ja Euhodus ja Nomius pohtivat itsekseen, mitä keisari mahtoi puhua kauniin Mnesterin kanssa, jonka oli nähty useina iltoina pujahtavan palatsin perähuoneeseen sirona ja öljyillä voideltuna, kuin juhliin valmistuneena. Huhut ympäröivät pimeää oviaukkoa kuin sumu.

Niistä harvoista ihmisistä, jotka elivät lähellä keisaria, Livia Drusilla oli syvimmin perillä Tiberius Claudiuksen päiväjärjestyksestä. Poika työskenteli. Turhaa puhetta kaikki, että hän huvittelisi Caput Africaen ylimyskoulun oppilaiden kanssa, niinkuin muka tahdottiin väittää. Leskikeisarinnan mieleen oli pojastaan syöpynyt selväpiirteinen muuttumaton kuva. Hän näki Tiberiuksen istuvan tuossa huonovaloisessa kammiossa, johon lampuista levisi niin vaimeaa hehkua ja jossa permanto aina ratisi vehnänjyvistä. Niitä täytyi kylvää kaikkiin nurkkiin, riikinkukot pitivät niistä. Verhot kahisivat ja ilmassa oli savun hajua ja pitkä juro mies istui yllään musta kotipuku asiapaperien ääressä, istui tunnista toiseen, pitkälle yli puoliyön. Aina sama huone ja sama huono ilma. Niinpä niin, hän ei ollut mikään ulkoilmaihminen, tämä Tiberius.

Heti keisarinvaalin jälkeen hän oli muistinsa selvittämiseksi tehnyt perinpohjaisia luetteloita edeltäjänsä toimenpiteistä sisä- ja ulkopolitiikasta, teoista, jotka keisarivainaja oli ehtinyt viedä päätökseen, ja toisista, jotka olivat jääneet keskeneräisiksi. Kuudenkahdeksatta ikäisenä Augustus saneli tekojensa muistokirjoituksen, joka sitten kaiverrettiin hänen hautaholviinsa sijoitettaviin vaskitauluihin. Silloin hän oli ehtinyt olla kolmetoista kertaa konsulina ja kolmekymmentä seitsemän kertaa kansantribuunina. Hänen voittovaunujensa edellä oli kuljetettu yhdeksää kuningasta ja prinssiä, hänen nimensä varjo oli pohjoisessa langennut Teutoburgiin ja etelässä Nabataan Etiopiassa ja Sabaan Arabiassa... Tiberius luetteloi itseään varten edeltäjän koko toiminnan. Kaupungin jako neljääntoista piiriin, poliisin ja palokuntien muodostaminen, kunnallishallinnon vakiinnuttaminen, cura annonae eli kaupungin muonitus kalliina aikoina, Rooman vesijohtojen ja Tiberin juoksun säännöstelyn ylivalvonta, ylellisyyshalun ja tapojenturmeluksen vastustaminen lakien avulla, avioliiton suojeleminen. Edelleen valtionuskonnon keskittäminen, ylipappeuden ottaminen omiin käsiin sekä siihen läheisesti liittyvä temppelien rakennuttamistyö ja vanhojen hävinneiden veljeskuntien eloon herättäminen... Lisäksi uuden sotilaskassan pohjarahasto, kullatut rahakirstut Mars Ultorin temppelissä. Pretoriaanikaarti, jonka keisarivainaja oli muodostanut yhdeksästä tuhatmiehisestä kohortista ja jonka komentajiksi valittiin Rooman ritareita.

Kuitenkin oli jokainen uudistus vielä nuori ja vakiintumaton. Määräykset olivat olleet voimassa vain puoli ihmisikää, parhaimmassa tapauksessa kolme-, neljäkymmentä vuotta. Niiden valvominen kysyi tarkkaa silmää. Oli totta, että leskikeisarinna tunsi paremmin kuin kukaan toinen olevansa perillä noista miesvainajansa suunnitelmista, joiden asiakirjat nyt siirtyivät pojan työpöydälle. Tekemällä omassa mielessään laskelmia, jotka sitten sopivana hetkenä kuin sattumalta tulivat esitellyiksi Tiberiukselle, Livia määräili valtionhoidon suuntaa. Tämä oman tahdon soluttaminen toisen tahtoon tuotti hänelle syvää tyydytystä. Se oli kuin salainen pahe. Se huumasi ja auttoi unohtamaan vanhuudenpäivien monet huolet.

Saatuaan tiedon Reinin kapinasta Tiberius oli istunut kauan aikaa pää käsien varassa, sanaakaan puhumatta. Kun Gnaeus Piso aikaisemmin ehdotti hänelle, että tuli lähettää Sejanus ja osa pretoriaanikaartia nujertamaan Pannonian kapinallisia, hän oli arvelematta suostunut. Seuraavana päivänä apujoukot olivat olleet marssikunnossa, punaiset ja vihreät sotilasliput olivat lupaavasti hulmunneet; keisari oli nähnyt poikansa Drusuksen ratsastavan Porta Flaminialle päin sotakypärä päässä, tuima komentajan ilme ruskeissa reippaissa kasvoissa. Täytyi kerta kaikkiaan luottaa sotilaskurin pohjimmaiseen vaikutukseen, joka oli niin usein samantapaisissa tilanteissa onnellisesti tasoittanut myrskyn. Kapinanhalu on pintailmiö, alamaisuuden tunne sitä vastoin synnynnäistä, ajatteli Tiberius. Mutta tämä uusi mellakka Reinillä ei enää luvannut hyvää-.

Tiberius kuunteli äitinsä selityksiä ja tunsi ohimosuoniensa tykyttävän. Hän ei ensi kertaa kokenut, että onnettomuus vetää puoleensa onnettomuuksia aivan kuin murheiden kasautumista ohjaisi jokin keskittävä luonnonvoima. Livia puhui paljon ja kauan, hän siirtyi huomaamattaan Drusuksen talouteen ja rupesi suorasukaisesti moittimaan poikaansa, että tämä ummisti silmänsä tuhlaukselta. "Miniäsi on lähettänyt hankkijoita Aleksandriaan ostamaan lisää pikku poikia deliciae-pihaan. Mitä siitä sanot, eikö se tule kauhean kalliiksi?" Tiberius kohautti olkapäitään. Hän järjesti kaikki pöydällä olevat kynät täsmällisiin ja suoraviivaisiin riveihin. Tämä ajatukseton leikki ei ollut vailla merkitystään. Kaikki hänen huolensa asettuivat nyt ikäänkuin omiin ryhmiinsä; hän sijoitti mahdollisuudet mahdollisuuksia vastaan. Huolet olivat vihollisjoukkoja. Niiden ilmestyminen sai ajatusten kohortit liikkeelle. Keisarilla olisi tuona iltana ollut hoidettavana monimutkainen kirjeenvaihto, joka koski Traakian liittolaiskuningasta ja etelän alusmaiden legaattien nimittämistä, mutta hän jätti sen sikseen.

Äitinsä läsnäollessa hän teki pienen reunamuistutuksen Egyptin maaherran Turrianuksen kirjeeseen.

"Sytytänkö enemmän kynttilöitä? Sinä pilaat silmäsi", sanoi Livia.

Nuo muutamat savuavat lamput olivat aina riittäneet pojalle, ja nytkin hän pudisti kieltävästi päätään. Hänen hiuksensa olivat kasvaneet pitkiksi niskasta, sinnekin oli jo kehittymässä ukoniän harmaus, ajatteli vanha keisarinna.

"Näen sinun kasvoistasi, ettet nuku öisin", hän sitten tiedusteli varovasti.

Tiberius viittasi jäykästi asiakirjoihin. "En ehdi. On paljon työtä..."

"Olen usein ajatellut, mahdatko ottaa kovin raskaasti tuon Julian ja hänen lastensa asian", jatkoi Livia vieläkin varovammin. Keisarista kuulosti siltä, kuin äiti olisi hitaasti jauhanut suussaan jotakin murskaantuvaa ainetta. "Ja Postumuksen suhteen sinä saat pestä kätesi. Crispus sen teki, Crispus kirjoitti ja leimasi omalla sinetillään teloituskäskyn. Esiintyy muuan orja Clemens, hän on kummallisesti vainajan näköinen... Ostiasta on kerrottu, että hän muka väittää olevansa oikea..." Hän tähtäsi lasimaisen katseen jonnekin hyvin kauas.

Tiberius rypisti tuskin huomattavasti kulmiaan. "Tiedän. Hän makaa par'aikaa kellarissa ja odottaa piiskuria, jos se sinua huvittaa."

"Se tuottaa minulle helpotusta", huokasi vanhus. Sitten hän lisäsi jauhavaan, yksitoikkoiseen tapaansa: "Mieheni ensi aikoina oli muuan pyöveli Albinus, hento vaalea mies, melkein poikanen, ja kuitenkin hän osasi kuusisiimaisella flagellumilla poistaa ihon, niin että sisälmykset eivät vahingoittuneet, vaikka ne näkyivät hipiän läpi." Hän nousi. "On odotettava rauhassa asioiden käännettä, poikani. Olen miettinyt... toisaalta on hyväkin, että Germanicus saa tekemistä tuosta kapinasta, sillä se estää häntä hautomasta vaarallisia suunnitelmia, joista ei koituisi hyvää."

Tiberius nyökkäsi hajamielisesti. Hänen ajatuksensa olivat poissa huoneesta, kaukana –. Oikeastaan oli kummallista, että milloin vain puhuttiin Germanicuksesta, hän eksyi muistelemaan kuollutta veljeään Drusus Neroa. Kun vanha nainen viimeinkin poistui – Livia kokosi aina päällysviitan laskokset juhlallisella eleellä niinkuin Klytaimnestra kreikkalaisissa murhenäytelmissä! – keisari kutsui luokseen kamaripalvelijan ja antoi tuoda huoneeseen hiiliastioita, sillä ilma tuntui kolealta kuin talvella. Orja liikkui varpaisillaan. Valkoinen kissa ilmestyi silkkiverhojen takaa ja puski pehmeällä otsallaan isäntänsä nilkkaa.

Mutta keisari oli vaipunut muistoihinsa. Hiilet hehkuivat.

8.

Tiberiuksen menneisyys oli monessa mielessä ollut pakoa omasta yksityiselämästä pois. Vankilassa ollut ei mielellään muistele kaltereita, eikä Tiberiuskaan usein myöntänyt ajatuksilleen lupaa kolkutella jo suljettuja ovia. Hänen isänsä Claudius Nero oli toiminut Julius Caesarin aikana kvestorina, oli komentanut laivastoa aleksandrialaissodassa. Isä oli ollut hyväntahtoinen mutta seikkailunhaluinen luonne. Hänen toimintaansa ohjasi hämärä sisäinen rauhattomuus. Roomassa hän kohosi nopeasti arvoasteissa. Hän oli tullut ylipapiksi Publius Scipion jälkeen ja matkustanut miltei heti Arles'iin ja Narbonne'iin, missä hän valvoi Gallian siirtoloiden asuttamista. Caesarin murhan aikaan hän oli hämmästyttänyt senaattia ehdottamalla uhkapäisesti, että tyranninmurhaajille piti luvata rahalahja. Triumviraatin vuosina hän toimi preetorina. Kun nuoren Octavianuksen ja Antoniuksen välillä kehittyi jännitystä, Claudius Nero asettui viimeksi mainitun puolelle, seurasi triumvirin veljeä konsuli Lucius Antoniusta Perugian kaupunkiin ja taisteli vielä silloinkin, kun tuli ja verilöylyt olivat pakottaneet kaikki hänen puoluelaisensa antautumaan. Hän pakeni Praenesten vuorille, jatkoi sieltä matkaansa Neapoliin ja pujahti tuntemattomana, ainoankaan orjan häntä seuraamatta Sisiliaan; sieltä hän purjehti Akhaiaan. Kun hän sisällissodan viimeinkin tauottua sukelsi esiin Roomassa, hänen nimeensä punottiin kaikissa seurapiireissä nuoren aatelistytön Livia Drusillan nimi. Kävi ilmi, että ylpeä kuusitoistavuotias kaunotar oli raskaana. Heti avioliittonsa alussa hän synnytti pojan, joka sai nimen Tiberius.

Mennessään hieman myöhemmin uudelleen naimisiin Augustuksen kanssa, joka oli ottanut eron vaimostaan Scriboniasta, Livia toi keisarilliseen kotiin kaksi Claudius Neron poikaa, Tiberiuksen ja neljä vuotta nuoremman Drusus Neron. Vanhempi lapsista säilytti jo silloin hämäriä varhaismuistoja pakomatkoista Sisilian ja Akhaian läpi vanhempien mukana. Näihin lapsuusvaikutelmiin liittyi näky palavasta metsästä ja vauhkoista mustista hevosista, jotka laukkasivat savun keskellä. Isän kuollessa hän oli täyttänyt yhdeksän vuotta. Actiumin taistelun jälkeen hän seisoi nuorena poikana Augustuksen triumfivaunuissa, ohjasi vasemmanpuoleista hevosta, kun nuori ritari Marcellus piti kädessään oikeanpuoleisen suitsia. Hän kasvoi palatsissa äidin valvonnassa. Ensimmäisestä avioliitostaan Tiberiuksella oli yksi ainoa poika, jolle hän oli antanut velivainajansa muistoksi nimen Drusus. Hän eleli silloin syrjäisen ihmisen onnellista, hiljaista elämää. Toinen, avioliitto Augustuksen tyttären Julian kanssa oli alusta alkaen ajanut häntä yhä kauemmas sellaisille teille, joilla ei ole aikaa miettiä omaa sisäistä tilaansa.

Vuonna 744 valtakunnan perustamisesta lukien, Augustuksen kahdentenakymmenentenä hallitusvuonna Tiberius puki ylleen sotapäällikön punaisen paludamentumin. Hänellä oli silloin jo takanaan kolme sotaretkeä. Nuorukaisena hän oli johtanut omia joukkojaan itämaille, oli toiminut Kantabriassa sotatribuunina ja palauttanut Armenian kuninkuuden nuorelle Tigraneelle painamalla hänen päähänsä omin käsin tiaran. Hän voitti takaisin sotamerkit, jotka parthialaiset olivat saaneet saaliikseen Crassuksen legioonilta. Hän valvoi järjestystä Gallia Comatassa, missä barbaarien hyökkäykset ja sisäinen levottomuus tuon tuostakin uhkasivat horjuttaa olojen tasapainoa. Raetialaisten ja vindelicialaisten kanssa käydyissä taisteluissa hän oli menestyksellä nujertanut kapinoivat alppiheimot. Se oli ollut hänen toinen sotansa, nuorempi veli oli taistellut joka ottelussa hänen rinnallaan. Tuohon aikaan etenivät päällikkö Siliuksen sotavoimat Sveitsiin päin ja vakasivat sillä taholla laajoja vuoritienoita; samaan aikaan Tiberius veljensä kanssa marssitti kaksinkertaisen armeijan Raetiaa ja Vindeliciaa vastaan, jossa oli jo kaksitoista kuukautta raivonnut sodan kuume. Drusus Nero vetäytyi hiljakseen Adigen laaksoon, kohtasi hänet sitten Trentossa ja marssi hänen legiooniensa rinnalla Eisackiin, sieltä edelleen ylöspäin Brennerin solaa kohti ja alas Innille. Sotavoima hajautui taitavasti ympäristöön. Sivulaaksot miehitettiin sitä mukaa kuin armeija vaelsi, jokainen vastarinnan yritys kukistui alkuunsa; Tiberius saattoi vieläkin nähdä silmissään palavien kylien savun...

Vihdoin hän erkani nuoremmasta veljestään ja lähti viemään omia kohorttejaan Bodenjärven rannalle, missä ensimmäinen ratkaiseva yhteenotto tapahtui. Vindelician hyökkäävät joukot eivät voineet mitään Rooman vyörylle. Legioonien järjestyksen pikainen, täsmällinen muuttelu oli silloin osoittautunut uskomattoman tulokselliseksi, ja järven rannat joutuivat pala palalta tasaisesti etenevien kohorttien haltuun. Jatkaessaan yhä marssia pohjoiseen Tiberius kohtasi toistamiseen veljensä ja sotajoukot yhdistyivät jälleen. Tasaisin päivämatkoin Tonavaa kohti! Elokuun ensimmäisen päivän aurinko paistoi jo keskitaivaalta, kun armeija nujersi uudessa kiivaassa taistelussa vindelicialaiset. Rooman legioonat vyöryivät nyt tasaisina perättäisinä aaltoina Etelä-Baijeriin. Saattoi sanoa, että Italian pohjoisraja laahautui heidän saappaissaan, kunnes se yhtyi Tonavan uomaan samalla hetkellä kun ensimmäiset kultaisten sotakotkien tangot lyötiin virran tämänpuoleiseen penkereeseen. Sen jälkeen yhdistynyt sotavoima oli kääntynyt Noricumia kohti. Pelästynyt väestö ei edes yrittänyt nousta vastarintaan, miehitysjoukkoja marssi kaikilla maanteillä, tunkeutui nousuveden tavalla laaksoihin, kiipesi vuorenrinteitä... Trenton voiton johdosta senaatti oli myöntänyt Drusus Nerolle preetorin valtuudet; näin hän tuosta hetkestä asti oli johtanut legioonia nuorena ylipäällikkönä. Ja millä riemulla molemmat veljekset oli otettu vastaan Roomassa! Vanha sotainen aateli tervehti heitä kuin ainakin suvun kunnian pelastajia, satoja vuosia sitten kuolleiden Claudiusten tasaveroisina perillisinä. Muuten oli outoa, että paluu sodasta rauhaan ei ollut tuottanut mitään sisäistä huojentumista. Tiberius oli usein huomannut muistelevansa melkein kaipaavasti noita livettäviä alppipolkuja, joita oli niin vaikea kiivetä.

Oleskelu pääkaupungissa kului kokonaan oppineen kirjallisen seurapiirin parissa, ja vielä vuosia jälkeenpäin nuoren sotapäällikön muistoissa kummittelivat tuonaikaisten iltojen kuvat. Kukkurainen pöytä, raskaat saviruukut täynnä punaista falernolaista, lepattavat hyvätuoksuiset lamput... Puolikuun muotoisen pöydän syvennyksessä valkopukuinen Horatius Flaccus, vapautetun orjan poika Venusiasta, lausumassa neljännen kirjansa neljättä runoa, jossa kerrottiin Drusuksen voitoista... Muistoja, joiden makeus ei ole vailla karvasta jälkimakua. Niihin liittyy toisia, tuskallisempia. Hänen elämänsähän oli noina aikoina vetäytymistä kolkosta perhepiiristä sinne, missä oli melua, kasvoja, viiniruukkuja ja tuikkivia soihtuja. Kun hän lähti neljännelle sotaretkelleen Pannoniaan, Julia seurasi häntä kantotuolissaan, mutta vaimon lisäksi oli nyt mukana kokonainen kirjallinen armeija kreikkalaisia filologeja, miimikoita, laulujensepittäjiä, huilunpuhaltajia, runoilijoita, jumaluusoppineita ja historioitsijoita. Tämä seura vapautti hänet huolekkaista mietteistä milloin taistelun melske ei tehnyt samaa palvelusta.

Jälkeenpäin hän näki tuonaikaisen oman itsensä ikäänkuin ulkopuolisen ihmisen silmin. Siinä istui mustan sotaratsun selässä laiha, pitkä mies, yllä tulipunainen viitta, kultainen, höyhenillä koristettu sotakypärä päässään. Ja tuo päällikkö oli Tiberius Claudius. Taistelujen jyminää oli seurannut hiljainen kevät Cremonan kaupungissa, mutta pannonialaisten kanssa solmittu aselepo oli lyhytaikainen ja sota puhkesi uudelleen. Syksyllä hän tunsi tarvitsevansa hengähdystauon ja lähti matkalle Italian puolelle pieneen hiljaiseen Paviaan, missä keisari ja äiti odottivat hänen tuloaan. Uninen kaupunki oli muuttunut surisevaksi mehiläispesäksi. Katujen vierillä kukkia, lippuja, mattoja ja soihtuja, torvien ja rumpujen melua myöhään yöhön. Tämän juhlahumun keskelle saapui Germanian sisäosista odottamaton viesti, että nuorempi veli Drusus Nero makasi haavoittuneena teltassaan lähellä Saalea. Veli oli johtanut omia joukkojaan Elbelle suorittaen rasittavia päivämarsseja, joiden tuskallisuutta lisäsi päähän saatu miekanisku ja siitä johtunut huimaus. Pahaksi onneksi hän oli pudonnut ratsun selästä ja murskannut polviluunsa terävään kiveen. Eivät taiat eivätkä Livian lähettämät jouluruusuyrtit parantaneet hänen tilaansa, vaikka ne oli kalliiseen hintaan erityisesti tuotettu Thessalian Antikyrasta. Nuori Koos-saarelainen lääkäri Ksenofon koetti turhaan vaimentaa kasvavaa haavakuumetta. Vihdoin saatuaan tiedon, että Drusus sairaudestaan huolimatta yhä antoi kantaa itseään lyhyin päivämatkoin sotajoukon mukana, Tiberius lähti ratsain sairaan veljensä luo. Hänellä oli mukanaan vain pieni suojavartio. Vanha valtatie kulki Paviasta pohjoiseen Como-järveä kohti, kohosi sieltä Adula-alppien yli yhä kauemmas, kaveten hyvin vaikeapääsyiseksi vuoripoluksi. Ratsu oli voimakas, sen kintereissä oli enemmän tarmoa kuin Tiberius oli uskonut. Hän suoritti miltei yhtäjaksoisesti ratsastaen viidensadan peninkulman pituisen matkan ja jo ensimmäisessä pysähdyspaikassa suotuisa onni auttoi häntä vaihtamaan ratsun toiseen yhtä kestävään. Hän laskeutui ihanteisilta vuorilta Sveitsiin, eteni pitkin Reinin valtatietä ja löysi viimein veljensä Mannheimin leirillä. Hän tuli ajoissa ja kuitenkin liian myöhään. Drusus Nero kuoli hänen käsivarsilleen. Hänen ruumiinsa kannettiin sotilassaatossa Reinin vartta Mainziin armeijan talvileiriin, ja koko matkan vanhempi veli kulki jalan, unettomana ja suupalaa maistamatta paarien vieressä.

Tämän kohtalon iskun jälkeen hänen elämänsä on käynyt entistäkin tyhjemmäksi. Hänelle jäi oikeastaan vain poikansa pikku Drusus, ja mieltymys tuohon lapseen syveni vuosien varrella kummalliseksi juroksi kiintymykseksi; pojalla itsellään ei ollut paljoakaan tietoa siitä, sillä isä säläsi hellyytensä. Ehkä hän oli oppinut ajattelemaan, että ihmissydän ei ole näyttelyesine. Varttuessaan Drusus kuitenkin vieraantui yhä kauemmas – pojallahan oli oma seuransa, jonka sieluna toimi vilkas idumealainen prinssi Herodes Agrippa. Tiberius tyydytti nuorukaisten rahantarpeen sanaakaan sanomatta. Lapsena Drusuksella oli ollut rakastetun velivainajan valoisa, hymyilevä katse ja jotakin hänen hyväntuulisesta luonteestaan oli kieltämättä siirtynyt poikaan. Mutta vuosi vuodelta hänen piirteensä alkoivat yhä selvemmin muistuttaa toista, näennäisesti unhoon haudattua ihmistä. Ei käynyt kieltäminen, – Drusus tuli äitiinsä... Oli ollut toinenkin lapsi, pikku Tiberillus, jonka Julia synnytti Aquilegiassa, mutta hän kuoli kolmen päivän vanhana. Hänen muistonsakin oli jo tukahtunut vuosien alle: hämärä kaiku kiihkeästä pikkulapsen itkusta, joka täyttää makuuhuoneen ja tyrehtyy vähitellen.

Rajamaakunnissa jatkui tuohon aikaan alituinen sota valleista ja paalusilloista. Tiberius asui vaimonsa kanssa Roomassa ja hoiti konsulin virkatehtäviä. Kodissa varttui hänen oma lapsensa Drusus ja molemmat poikapuolet Lucius ja Gaius, jotka Julia oli saanut edellisestä avioliitostaan ylipäällikkö Agrippan kanssa. Sukeltamista velvollisuuksiin ja paperipolitiikkaan. Lyhytaikaisia käyntejä Reinillä, Germanian rajakahakoita, kylmiä talvimajoja sotaväen pysähdyspaikoissa, kenttävuoteita, joita rotat nakersivat öisin. Vihdoin paluu pääkaupunkiin ja keisarillisena armonosoituksena hänelle myönnetty ovatio, pieni triumfimatka pitkin Rooman katuja väkijoukon töllistellessä ja rumpujen päristessä. Jo siihen aikaan hänen vaimostaan Juliasta kierteli ilkeitä juoruja, jotka kaivoivat pohjaa heidän muutenkin niin kestämättömän yhteisen kotinsa alta; kun huhut myöhemmin muuttuivat varmuudeksi suuren oikeusjutun katkerana vuonna, Tiberius oli vetäytynyt yksinäisyyteen Rhodos-saarelle.

Tuonaikaiset muistot ovat kuin vanhoja tummuneita tauluja. Tulen ääressä istuva mies selailee niitä ajatuksiinsa vaipuneena. Niissä on näennäistä liikettä, on tuskan ja katkeruuden aavemaista jälkielämää. Tekojen haamuja, jotka ovat ammoin kadottaneet todellisuuden kiinteyden. Tuo kaikki on takanapäin. Tapahtumien säikeitä on nyt helppo eritellä kun ei enää pyristele niiden surmanlangoissa. Mutta menneisyydessä on paljon sellaista, mikä liittyy nykyisyyteen. Kohtalon juoksu toistaa itseään, ihminen palaa uudestaan vanhoihin tienristeyksiin ja löytää edestään vanhat huolet. – Tiberius silitti hajamielisesti kissan selkää. Eläin katsoi häntä vihreillä silmillään; ne hehkuivat kuin hiilet tuhassa.

Monet seikat olivat antaneet tukea sille katkeralle tunteelle, että ne, joiden olisi luullut osaavan antaa arvoa hänen kyvyilleen, syrjäyttivät hänet ehdoin tahdoin. Hänen ansionsa sotapäällikkönä eivät koskaan saaneet osakseen täyttä tunnustusta. Augustus kohteli häntä ylhäisen armollisesti. Hiukan ennen Dalmatian sotaretkeä hän oli elänyt lopen kyllästyneenä pääkaupungissa, jonka rantakaduille Tiber tulviessaan vyörytti likaista vettään niin kohtuuttomasti, että Forum Boariumilla voitiin soudella. Maanjäristysten, niukkojen kevätsateiden ja kurjien laihojen vuosi. Viimein leimahti Dalmatian rajalla kapinan tuli, muuan sikäläinen heimo oli mukana melskeissä; kaikki rajamaakunnat Makedoniasta Alppeihin olivat pian pelkkänä laajana taistelutantereena. Tiberius solmi diplomaattisen välirauhan pohjoisen vihollisen, germaanien kanssa taipuen heidän ehtoihinsa ja aloitti marssin Dalmatiaan. Siinä oli jälleen eräs noista muiston tauluista, joissa veri on hyytynyttä, savu jähmettynyttä, kuolevien valitus lakannut... Tuo taulu esittää joka tapauksessa ansiokasta ylipäällikköä, voittajaa. Hän on taistellut uupumukseen asti sissijoukoiksi hajautuvaa vihollista vastaan, edennyt maan sisäosiin kammottavan hitaasti kuin kohtalo. Tuolta ajalta periytyi ehkä sotilaiden jörö pelko, sillä hänen kenttätuomioissaan säälillä ei ollut mitään osuutta. Joskus tapahtui, että hän vuosia jälkeenpäin näki unta Dalmatiasta. Mutta maisemat olivat kuin kulon syömiä, ei kuulunut ainoatakaan ihmisääntä, ei edes koiran haukuntaa. Poltettu, typötyhjäksi ryöstetty maa, kuolemaan vihittyjä vuoria ja rotkoja... Niin, mutta rauhanteossa hän antoi sentään ylevämielisyyden puhua – toimitti kapinallisten johtajalle Batolle asunnon Ravennassa, missä hän muuten hyvin viihtyi.

Tämänkin verisen voiton kunnia oli langennut toiselle. Kun sodan lopputulos tuli Roomassa tiedoksi, väkijoukot juhlivat sodasta palaavaa nuorta Germanicusta, jonka Augustus oli suotta lähettänyt leikkiin, aivan kuin mellakassa olisi kaivattu veljenpojan apua. Keisari kävi vanhemmuuttaan äreän puolueelliseksi. Tiberius hätäili täällä ja vitkasteli tuolla, Tiberius tarvitsi tukea, Tiberius sai suostua sotimaan Germanicuksen rinnalla...! Nöyryytyksiä, armollisuutta ja jälleen nöyryytyksiä. Tämä kaikki hänen olisi pitänyt kestää, hän ei ollut vuosikymmeniin tuntenut heikkojen luonteiden sovinnaista rakkaudentarvetta, ihmiskiitos oli niin halpaa vaihtorahaa. Mutta tuo, että toiset paistattelivat hänen ansioittensa lämmössä... Ehkä hän ei vielä ollut tarpeeksi kypsynyt kohdellakseen ihmisiä siten kuin he ansaitsivat. Hän mittasi vielä sydämen mittapuilla. Mutta se ei sovi, se ei lainkaan sovi. Miten sanoikaan Herodes Agrippa: Tunteettomuus maan perii... Keisarin kissa kerjäsi silitystä, mutta keisarin tuli asettua semmoisten lapsellisten pyyteiden yläpuolelle. Ja Tiberius tukisti sormillaan pehmeää valkoista päätä, joka nojasi hänen sääreensä.

Vesi sihisi klepsydrassa. Tiberius huomasi ajan kuluneen arveluttavasti. Hänen ohimoitaan särki. Kuin johonkin hyvin tärkeään tehtävään antautuneena hän järjesti uudelleen kaikki kynät tasakylkiseen riviin, mietti pitkän aikaa, mihin laskisi kädestään stiluksen. Kun mies tietää olevansa häiritsemättömän yksin, sielun paine ei tunnu vain ajatuksissa; se purkautuu teoiksi.

Tiberius kirjoitti pieneen vahatauluun nopealla huolellisella käsialalla: "Tiberius Claudius tervehtii Juliaa. Olen antanut tiedustella osaksesi tullutta kohtelua. Koetan lievittää ansaitsemaasi tuomiota. On oltava oikeudenmukainen. En tahdo' salata sinulta, että Postumus Agrippa teloitettiin Tremeruksessa ja että tämä tapahtui minun tietämättäni. Jos sydämesi siitä huojentuu, kiroa ritari Crispusta. Sinä kai et usko, kun sanon, että annoin hänelle sinettini jäljennöksen vain kirjeiden leimaamista varten ja hän käytti sitä kuolemantuomioon. Minun asemassani ihminen on altis kaikkien epäluuloille. Luulen, että sysäät tapahtuman minun syykseni. Kuka tietää, olisiko elämämme ollut kummankin kohdalta mutkattomampaa, jos emme olisi koskaan suostuneet niin epäsuhtaiseen avioliittoon. Tahtoisin tehdä jotakin hyväksesi. Se on yhä tarkoitukseni. Onko vapautesi rajoittaminen mielestäsi liian ankaraa? Aterioittesi suhteen annoin määräykseni. Drusus on kasvanut ja varttunut, lähetin hänet Balkanille joukonjohtajana. Ilahduttaako se sinua? Tuskin. Tahtoisin kirjoittaa sinulle niin, että ymmärtäisit vaikean asemani, joka estää minua menettelemästä toisin kuin menettelen, jo pelkän puolueettomuuden takia. En tiedä, ymmärrätkö. Joskus tunnen, että tärkeintä on olla kantamatta kaunaa toisilleen, senkin vuoksi, että olemme eräässä mielessä olleet olosuhteiden uhreja kumpikin. Voiko syyttää mehiläistä, jos se lentää lukinverkkoon? Eikö olisi oikeamielisempää tuomita lukkia, joka on verkon kutonut? Usko minua, lastesi kohtalo on tuottanut minulle unettomia öitä. En ole herkkätuntoinen, mutta kun mies elää yli keski-iän... Anna minulle tieto, millä tavoin voisin parantaa asemaasi. Olen valmis myönnytyksiin pikku pojan tähden –" Hän viskasi kynän pöydälle häpeissään. Tuollainen sanoilla leikkiminen oli eräänlainen sovitteluyritys todellisuuden kanssa, siihen kätkeytyi julmaa itsepetosta. Tiberius piti kirjoitustaulua hiilien päällä. Vaha suli, kirjaimet haihtuivat. Hänellä ei liioin ollut aikaa tämäntapaiseen aivoleikkiin, hän voi kuluttaa jäljellä olevat yön tunnit suunnittelemalla vastauskirjettä Germanicukselle.

9.

Legioonien ylipäällikkö oli kapinan yltyessä toistamiseen lähettänyt selonteon tapahtumista Roomaan. Germanicus pelkäsi pahinta.

Myrskyn puhjetessa oli Reinin rannalla kerätty sotavoima kahteen osaan jakautuneena leiriytynyt valtakunnan pohjoisrajalle ubien maahan. Virran alajuoksun varrella majaili viides ja kahdeskymmenes ensimmäinen legioona, joiden johdon ylipäällikkö oli uskonut legaatilleen Aulus Caecinalle; heidän talvileirinsä sijaitsi lähellä Xantenia, valtatien kuudennenkymmenennen peninkulmapatsaan ympärille ryhmittyneessä Veteran kaupungissa. Toinen joukko, ensimmäinen ja kahdeskymmenes legioona, oli komennettu talvileiriin Kölniin Ylä-Reinin varrelle legaatti Gaius Siliuksen silmälläpitoon. Neljäkymmentä vetelehtivää, kyllästynyttä, tappelunhaluista kohorttia, joiden kurin pitkäaikainen loma oli saanut höltymään. Joukoissa oli kurittomia uusia aineksia. Tottumattomat kaipasivat pois näistä rämeisistä metsistä, joissa kylmyys ja kosteus lisääntyi yö yöltä. Suurin osa miehistä oli aikoinaan kuulunut Illyrian voitollisiin joukkoihin, heidät oli siirretty Varuksen perinpohjin tuhottujen legioonien tilalle Germanian rajalle. He vihasivat Reinin mutaista vettä, ikävystyttävän laajoja ja kalpeanvärisiä vuoria, kirosivat pöllöjä, jotka eivät huudoillaan antaneet heille yön lepoa, kulkivat vallinsarvilla juroina ja kyräillen ja tähtäsivät synkkiä katseita sadanpäällikköihin.

Kapina oli ensin leimahtanut Aulus Caecinan legioonissa. Miehet syöksyivät kenturioiden kimppuun, kaikki kuusitoista alipäällikköä hakattiin hengettömiksi heidän omilla sauvoillaan niinkuin Pannonian sotilaat olivat hakanneet sadanpäällikkö Luciliuksen. Hetkistä myöhemmin surmattujen ruumiit riippuivat muurinsarvista tai punasivat verellään Reiniä. Pyhällä tribunaalilavalla seisoi legaatti Caecina otsa rypyssä; hänen äänensä hukkui sotilaiden ulvontaan. Ainoa verilöylystä pelastunut aliupseeri, nuori tulinen Cassius Chaerea pääsi miekkansa avulla raivaamaan tien samalle korokkeelle ja kyyrötti nyt legaatin jaloissa kuin voimaton tiikeri, katsellen sieltä palavien varastosuojien roihua. Kun Germanicus viimein kiiruhti pienen esikuntansa kanssa kapinalliseen leiriin, miehet tungeksivat hänen ympärillään huutaen ja vaatien, paljastivat hänelle haavansa ja pakottivat hänet tunnustelemaan heidän hampaattomia ikeniään, suutelivat hänen käsivarsiaan, repivät viittaa. Vähältä piti, ettei häntä ahdistettu äärimmäiseen kaikista mielettömyyksistä, kapinan johtoon. Tuo joukkojen rakkaus oli kuin painajaisunta. Hän oli yrittänyt tyynnyttää kuohuntaa, mutta ei edes puhvelinsarven törähdys voinut tunkeutua sen hillittömän metelin läpi, joka kohisi leirin neljällä torilla.

Neuvottelussa, joka pidettiin heti mellakan puhjettua ensimmäisen sadanpäällikön, centurio primipiluksen teltassa, ylipäällikkö ei ajatellutkaan pyytää apuvoimia. Se tuskin hyödyttäisi mitään. Hän torjui kauhistuneena miesten huudot, että hänen piti nousta kilvelle ja pukeutua purppuraan. Muuan Calusidius, viidennen legioonan rivimies, ulvoi hänen korvaansa, että Augustuksen testamentti oli väärennetty ja että sinä päivänä ei yksikään sotilas, ei edes lannanvetäjä Rennus, alistuisi päälliköiden komenteluun... Neuvoteltuaan hätäisesti Caecinan kanssa Germanicus oli viimein käskenyt tuoda levyn membranaa, teroitetun kynän ja pullon sepiaa, ja kirjoittanut Tiberiuksen nimissä väärennetyn julistuksen, jossa testamentin lahjoitussumma luvattiin korottaa kaksinkertaiseksi. Raivon kyyneleet tippuivat hänen poskiltaan hänen sitä kirjoittaessaan. Mutta tämä oli ainoa mahdollinen ratkaisu.

Hengessään hän näki Reinin jäävän vartiottomaksi ja kapinan leviävän Galliaan, lounaaseen... Pyreneitten vuoret suojaisivat joukkoja selkäpuolelta kaikilta hyökkäyksiltä, jos he kerran pääsisivät sinne asti. Olihan olemassa kauhea mahdollisuus, että koko huolellisesti rakennettu liittokuntien systeemi nyt romahtaa. Valtakunta ei kauan kestä tätä liikehtimistä; pohjoisosat ja läntiset maakunnat ovat kohta pelkkänä tulena. Paine alkaa ulkoapäin, mutta se tuntuu ytimessä. Eivätkö kapinalliset suunnitelleetkin lähetystön toimittamista Mainziin? Siellä tosin vielä oli rauhallista, mutta kuka voi taata, miten kävisi, jos yllyttäjät vetoaisivat ovelasti miesten vapaudenhaluun? Germanicus vetäytyi lisätyn suojavartioston seuraamana telttaansa ja antoi samalla käskyn, että päämajan ovi oli tiukasti lukittava.

Unettoman yön jälkeen hän päätti kiiruhtaa Reinin yläjuoksun varrelle Bonniin, jossa Kölnin talvileirin legioonat, ensimmäinen ja kahdeskymmenes, vielä olivat koottuina. Hän toivoi vielä, että joukot saataisiin vannomaan uskollisuuden vala Tiberiukselle, ennen kuin kapinaliike ulottuisi sinnekin. Legaatti Gaius Silius, juro ja yksivakainen mies, jonka vasemmasta kädestä miekka oli leikannut neljä sormea pois jättäen jäljelle vain peukalon, oli aina hoitanut taitavasti huostaansa uskottua päällikkyyttä. Germanicuksella oli täysi syy luottaa häneen, sillä ensimmäisen ja kahdennenkymmenennen legioonan miehet pitivät Siliuksesta kuin sotahevoset hoitajastaan. Hän esitti tämän ajatuksen Cassius Chaerealle, tuolle ainoalle kenturiolle, jonka oli onnistunut pelastaa henkensä. "Mutta sinun vaimosi, päällikkö?" kysyi Cassius. Tavallisissa oloissa Germanicus ehkä olisi pitänyt huomautusta tungettelevana, mutta nyt ei ollut varaa yksityiseen närkästykseen. Hän murahti vain lyhyesti: "Agrippina lähtee minun ja pikkupojan kanssa Bonniin. Myönnän, että tämä ei ole mikään naisten huvimatka. Ja lapsen minä uskon sinun huostaasi, Cassius Chaerea. Caligula ei tahdo kantotuoliin, hän on ilmetty sotilas syntymästään, hän haluaa istua ratsun selässä..."

Rooman senaatilla ei aluksi ollut mitään selvää käsitystä tapahtumista. Saapui epävarmoja viestejä, mutta niitä ympäröi tavallista sakeampi huhujen sumu. Germanicuksen kerrottiin marssivan niihin leireihin, joiden joukkoja hän oli itse komentanut. Kun tiedettiin, kuinka sotilaat hänestä pitivät, saattoi kyllä ajatella, että niiden palvova uskollisuus osoittautuisi voimakkaammaksi kuin kapinanhalu. Vihdoin pääkaupungin ritarista alkoi kuiskailla keisarin nimessä tehdystä väärennyksestä. Sejanuksen klientit Pinarius Natta ja Satrius Secundus olivat kertoneet senaattori Fulcinius Triolle, että Reinin ylipäällikkö par'aikaa hankki välittäjien avulla kahtasataatuhatta kultarahaa Italiassa olevia maakiinteistöjänsä vastaan, voidakseen täyttää lupauksensa. Osa rahoista oli jo katetuissa vankkureissa matkalla Reinille.

Suurta miestä ympäröi aina tiheä kateuden pilvi. Haavoittuvan, aran kohdan paljastuminen, niin, vaikkapa pelkkä tietoisuus sen olemassaolosta, vaikuttaa massoihin samalla tavoin kuin punainen liha tunkiokärpäsiin: ne ovat valmiit pureutumaan siihen. Ja Rooman senaatin kuudestasadasta isästä, sen nousukasaatelista ja ritareista voidaan puhua "massoina"... Täälläkin, jättiläisyhteiskunnan keskittävillä huipuilla, heräsi ja kierteli halpamaisuuden virtoja, jotka eivät erityisesti kuulu mihinkään kansanluokkaan vaan läpäisevät sosiaalisen elämän kaikki kerrostumat, koska niiden lähteenä on itsekkyys. Eduntavoittelun, voitonhimon, kateuden, saalistamisvaistojen huuru kohottaa kaikkialla ihmissuhteiden hienoa ja monimutkaista verkkoa, panee sen värähtelemään, luo elämää... Sejanuksen ystävien kuiskaukset tehosivat ensi sijassa niihin, jotka olivat aina katsoneet karsaasti ylipäällikön nopeata menestymistä. Gnaeus Piso huomautti avoimesti Tiberiukselle, että senaatin princeps ja elinikäinen imperator on vastuussa Rooman kansalle nimensä kunniasta. Voiko hän siis sallia, että sotaväen komentaja, miten hyvät hänen vaikuttimensa ovatkin, väärentää kirjeitä hallitsijan nimessä? "Mutta se oli välttämätöntä", kivahti Tiberius kärsimättömästi. Piso kysyi: "Oletko varma siitä, oletko varma, että tosiaan tapahtuu mitä kerrotaan? Minä en olisi."

"Tarkoitatko, että Germanicus on toimittanut minulle vääriä raportteja?"

"Enhän toki. Otan vain lukuun eräät mahdollisuudet, lähinnä sen, että ylipäällikkö kieltäytyi kruunusta saadakseen sen tällä teolla päähänsä vieläkin varmemmin. Nyt hänellä on rikos omallatunnollaan. Ja kun hän jonakin päivänä paljastaa joukoille, mikä se rikos on, he kuljettavat hänet riemukulussa ubien pääkaupunkiin ja kruunaavat. Huomaa, caesar, että lahjoittavan eleen hän tekee sinun nimissäsi mutta kuitenkin antaa lahjan omissa nimissään. En puhu enää mitään, hän on loukannut majesteettia –."

Tiberius ei vastannut vaan vaipui synkkiin mietteisiin. Pison sanat yhdessä Livian alituisten jauhavien vihjailujen kanssa pitivät hänen epäluuloaan hereillä silloinkin kun hän halusi uskoa veljenpojasta pelkkää hyvää. Vihdoin hän päätti toimittaa matkalle senaattorien lähetystön ottamaan selkoa tapahtumista.

Konsuli Munatius Plancus, jolle retken johto uskottiin, saattoi myöhemmin esittää uteliaille ritareille jännittäviä tilannekuvia. Hän oli seurueineen saapunut ubien vanhaan kaupunkiin Bonniin Reinin länsirannalle, Germanicus otti heidät huojentuneina vastaan. Oli yö, päällystön teltoissa paloivat tulet, nahkapussit, joissa oli vielä jakamaton jäännös kultarahoista, oli ladottu sotalippujen väliin. Germanicus istui Plancuksen ja paikallisen päällikön, legaatti Siliuksen kanssa tarkastelemassa provinssin karttaa. Miesten uskollisuuteen oli luotettu turhaan, epäilykset olivat nyt vahvistuneet, täkäläiset joukot asettuivat sydämissään kapinallisten puolelle ja lisäsivät vaatimuksia. Ja erikoisesti nuo kaksi legioonaa, ensimmäinen ja kahdeskymmenes... Senaattorien lähetystö oli tuskin jättänyt ylipäällikön ja vetäytynyt levolle, kun melu alkoi. Se kuului Germanicuksen teltasta. Tulia, soihtujen loimotusta, juoksuaskeleita, huutoja. Sotilaat murtavat lippaan, jossa säilytettiin kahdennenkymmenennen legioonan sotakotkaa, ja kantavat sitä meluavassa kulkueessa pääkatua, Via principalista pitkin. Myöhemmin konsuli Plancuksella oli tapana laveasti kuvailla, kuinka hän syöksyi senaattorien etunenässä pelastamaan Germanicusta, mutta väistyi kiihkeästi taistellen ylivoiman edestä. Joka tapauksessa lähettiläät löysivät itsensä ensimmäisen legioonan päämajasta, missä he kuuntelivat nurkkaan kyyristyneinä, pyhien kotkankuvien keskellä, pimeästä kuuluvaa melskettä. Sotilaat olivat hulluja oluesta ja vapaudenhalusta, vastarinta olisi vain yllyttänyt heidän raivoaan. Ja pauhua kesti koko yön.

Mutta seuraavana aamuna Germanicus antoi soittaa puhvelinsarvitorvella legioonat koolle ikäänkuin yöllä ei olisi tapahtunut mitään mainittavaa. Hän nousi tribunaalille. Hän oli kalmankalpea, hänen silmänsä näyttivät tulehtuneilta, mutta hän teeskenteli kuin parhain näyttelijä. Hän oli pukenut ylleen punaisen päällikönviitan ja painanut päähänsä kypärän. Rivit järjestyivät asentoon, miehet liikahtelivat hermostuneesti. Vallitsi uhkaava äänettömyys. Viimein ylipäällikkö katkaisi odotuksen niin päättävällä tavalla, että se tehosi noihin kohmeloisiin sankareihin, joiden otsissa oli vielä kuhmuja yön jäljeltä. Hän määräsi tuotavaksi jäljellä olevat kultarahat ja jakoi ne ylenkatseellisesti ikäänkuin olisi heittänyt luita koirien eteen. Sen tehtyään hän ilmoitti lyhyesti päättäneensä lähettää Agrippinan ja lapsensa Trieriin, gallialaisten liittolaisten luo. "Minä uskoin heidät teille", hän sanoi tuimasti. "Kuvittelin, että minun legioonieni keskellä heillä ei olisi mitään vaaraa. No niin, petyin. Ja nyt toimitan heidät turvaan muukalaismaahan."

Hiukan myöhemmin sotilaat huomasivat muulien vetämien vankkurien jyrisyttävän Via principalista. Niissä lähti kaupungista Agrippina lapsineen, he olivat mielenosoituksellisesti pukeutuneet mustaan suruasuun. Pieni poika, jota sotilaat olivat lapsellisesti jumaloineet, piteli toisella kädellä tinaista rintakilpeä ja heilutti toisella yhtä pienikokoista leikkimiekkaa. Hänellä oli kääpiömäinen kypärä ja kääpiömäiset saappaat, caligae, joiden varsihihnat oli tehty kaikkein taipuisimmasta valkoisesta nahasta; häntä sanottiin Caligulaksi, Pikku saappaaksi. Lasta ja äitiä seurasi suuri joukko alipäälliköiden vaimoja teatterimaisesti valittaen ja käsiään väännellen, mustat suruviitat hulmuten. Samaan aikaan kuin tämä synkkä kulkue poistui Bonnista, sieltä lähtivät myös keisarilliset valtuutetut, etunenässä konsuli Plancus.

Senaattorien paluuta seuranneina viikkoina epävarmuus kasvoi. Tietoja odotettiin nyt vielä kärsimättömämmin kuin ennen heidän lähtöään. Plancuksen kertomukset lisäsivät jännitystä, mutta mitään varmuutta ne eivät olleet tuoneet. Syksyn jatkuessa tiet pohjoisessa kävivät sateiden takia yhä huonommiksi, sanantuojien oli vaikea ratsastaa yhtä pitkiä päivämatkoja kuin helteiden vallitessa. Meni viikkoja, ennen kuin jokainen utelias ritari voi tuntea saaneensa täyden käsityksen tapahtumien kulusta.

Vihdoin kuultiin jotakin lopullista, ratkaisevaa. Mitä Germanicus ei ollut saanut aikaan koko ylipäällikön arvovallalla, siihen oli kyennyt hänen pienokaisensa Pikku saapas: kukistanut kapinan! Tuo lapsen ja äidin dramaattinen lähtö Bonnista oli ollut oivallinen keksintö. Tuskin sotilaat kuulivat, että heidän tuumankorkuinen leikkipäällikkönsä oli lähetetty Galliaan, koska Germanicus ei enää pitänyt heitä luotettavina lapsenhoitajina, kun kapinallisessa leirissä puhkesi suuri myrskyinen katumus. Tungeksittiin ylipäällikön teltan ympärillä. Oli tosin esitetty joukko vaatimuksia, oli kevytmielisesti kuunneltu yllyttäjiä ja uhattu senaattoreita kuolemalla, mutta se oli enemmän oluen kuin kapinanhalun syytä. Kirottu germaanien mallasmehu! Ja nyt ylipäällikkö antaa halveksumisensa mennä niin pitkälle, että lähettää pois leiristä sotilaiden pikku lemmikin...!

Germanicus kuunteli tätä melua kuin suloisinta soittoa. Mutta hän varoi paljastamasta huojennustaan ainoallakaan ilmeellä. Sitten hän nousi tribunaalille, piti kiukkuisen kiihkeän puheen ja takoi, kun rauta vielä hehkui tulisena. Muutamien ratkaisevien hetkien kuluessa kapina sammui lopullisesti. Miehet olivat nyt hämmästyttävän alttiit vannomaan uskollisuutta Tiberiukselle ja luovuttamaan pahimmat mellakoitsijat surmattaviksi. Kaiken lisäksi ne Germanicuksen veteraanit, joille oli myönnetty vapautus sotapalveluksesta, rukoilivat yhdestä suusta, että heidät jälleen otettaisiin joukkoihin vapaaehtoisina. Haavojen, arpien ja ikenien paljasteleminen toistui, mutta tarkoitus oli täysin päinvastainen kuin kapinan alussa. Ylipäällikkö ei enää voinut pidättää liikutustaan. Caligula leikkisapeleineen, Agrippina ja surupukuiset kenturioiden vaimot palasivat kaupunkiin riemukulussa. Vielä samana iltana ylipäällikkö ilmoitti Cassius Chaerealle marssittavansa uudelleen kootut sotavoimat Reinin yli Germaniaan. Mutta Xantenin tienoilla Veteran talvileirillä, missä kapina oli ensin leimahtanut ilmituleen ja missä legaatti Aulus Caecina turhaan yritti hillitä illyrialaisten legioonien ryöstönhalua, oli vielä tehtävä väkivaltainen sammutustyö. Sen vuoksi Germanicus lähetti Caecinalle sanan, että hän oli tulossa voimakkaan armeijan kanssa Reiniä ylöspäin ja että miehille annettaisiin anteeksi vain siinä tapauksessa, että he paikalla luopuivat vastarinnasta. Tällä kirjeellä oli välitön vaikutus. Yön hiljaisuudessa surmattiin viisisataa kapinallista, niiden joukossa yllyttäjä Calusidius, ja kun ylipäällikön tulipunainen paludamentum sitten sukelsi näkyviin tien käänteestä ja hänen jäljissään marssi välkkyen ja salamoiden koko yhdistynyt sotavoima, Veteran legioonat kiireesti liittyivät häneen.

Roomassa nämä tapahtumat herättivät monenlaisia kaikuja. Selvää oli, että rajamaakunnat olivat Germanicuksen päällikkyyden aikana joutuneet hyviin käsiin. Missä ei sotilaallinen neuvokkuus auttanut, siellä tuli avuksi hänen ainainen hyvä onnensa. Keisarillisen valtionpostin ratsastajat karauttivat syystalven kuluessa kurjia, umpeen muurautuneita teitä Reiniltä Italiaan ja taas takaisin, lennättäen käskykirjeitä, selontekoja, voitonsanomia. Nyt näytti siltä kuin joukkojen uskollisuus ja urheus olisi entisestään kasvanut. Ei enää muistettukaan kapinaa. Syksyn alkupuolella oli kaikkialla Roomassa kierrellyt ilkeä pistopuhe, jonka senaattorit Haterius ja Asinius Gallus kiertäen kaartaen ilmoittivat Tiberiukselle: väitettiin, että keisari oli päättänyt uhrata sodanjumalalle molemmat sukulaisensa, ensin poikansa Drusuksen ja sitten veljensä pojan. Miksi hän itse pysyi syrjässä? Miksi hän ei omakohtaisesti tarttunut armeijankomentoon vaan antoi toisten ponnistella? Oliko hänen suoniinsa tullut vettä? Vai halusiko hän todella päästä Germanicuksesta ja sitä varten lähetti hänet tuleen? Tiberius kuunteli näitä sanoja väsyneen pilkallisena viitsimättä edes vedota tavattomaan työn paljouteen.

Syvällä hänen rinnassaan liikahti jokin. Hänet valtasi ärtymyksen tunne, halveksimisen ja harmin tunne sen tähden, että vaikka hänen päivänsä ja yönsä kuluivat valtionhoitoon, kansa ei siihen kuitenkaan pannut mitään arvoa.

10.

Syksyn kuluessa saapui tietoja armeijan jatkuvista menestyksistä. Vaikka sää pohjoisessa oli jo käynyt koleaksi ja vesilätäköt peittyivät aamuisin ritisevään jääkuoreen, Germanicus johti kootun sotavoiman Veteran luona Reinin yli ja vetäytyi metsien läpi Lippelle päin. Hän komensi itse Aulus Caecinan ala-reiniläisiä joukkoja, kahtatoista tuhatta legioonalaista, kahtakymmentä kuutta kohorttia ja kahdeksaa alaa, ratsuväenosastoa, joiden uskollisuus nyt oli taattu ja jotka hän pani pikamarssissa kulkemaan ponttonisillan yli Suur-Germaniaan. Sillä välin kulkivat Aulus Caecinan keveät apujoukot pohjoiseen päin Lippestä. Ratsastavat speculatorit olivat ilmoittaneet hänelle, että eräässä kylässä vietettiin parhaillaan suurta syysjuhlaa germaanien Herkuleen, jumala Donarin lehdossa.

Caecina ei välittänyt teiden kehnoudesta eikä upottavista soista. Kapinan puhjetessa hän oli omituisen hervonneena kuunnellut meteliä ja antanut johdon luisua käsistään, sen sijaan että olisi pelastanut tilanteen tarmokkaalla otteella, niinkuin ylipäällikkö oli odottanut. Hän oli vanha ankarapiirteinen soturi, hän oli viettänyt neljäkymmentä vuotta legioonien parissa milloin etelässä, milloin pohjoisessa. Hänen haaleansinisissä silmissään, jotka näyttivät melkein vedenvärisiltä tummanruskeaa, kurttuiseksi paahtunutta ihoa vasten, oli kauas tähtäävä katse, aivan kuin hän olisi hakenut taivaanrannalta jotakin, mitä muut eivät tunteneet. Pitkällinen elämä villeissä barbaarimetsissä oli terästänyt hänessä eränkävijän vaistoja, samalla kuin viimeinenkin hovikasvatuksen jälki haihtui... Suuret purppuranpunaiset korvalehdet, jotka muistuttivat karvalaukkuja, liikkuivat herkästi kuin norsujen korvat. Caecina näytti kuuntelevan metsän risahtelua, ruohon kasvamista, tuulta, meren kohinaa, maan kumeata puhelua. Öisin, nuotiotulien paistaessa vanhan päällikön kasvoilla oli sellainen eläimentapainen valppaus, että sotilaat tottuivat sokeasti luottamaan hänen vainuunsa. Se muistutti todella ajokoiran vainua. Hänen ja vihollismetsien välille tuntui vähitellen kasvavan jokin taikamainen, lumottu yhteys. Nevaisilla suoluhdilla hän ei kertaakaan erehtynyt tiestä, ei edes yön pimeydessä. Saattoi kuvitella, että näiden seutujen jumalat olivat tehneet salaliiton Aulus Caecinan kanssa.

Nyt hän johti kevytaseisia jalkaväkiryhmiä suoraan kylää kohti ja aloitti taitavan saartoliikkeen, joka ruuvimaisesti kiertyi metsän suojassa juhlivan vihollislauman ympärille. Kun roomalaiset vihdoin näkivät metsän syvyydestä aukeavan temppelitorin ja palavat roviot, kun he kuulivat tanssin kumun, heidät valtasi taistelun humala. Germaanit olivat juovuksissa; koko metsä uhosi oluenhajua. Taistelussa, joka alkoi äkkirynnäköllä, hyökkääjillä oli puolellaan kaikki edut. Ja vähitellen kamppailu muuttui veriseksi joukkoteurastukseksi. Juopuneiden germaanien ruumiit peittivät aukean kentän laidasta laitaan. Neljään osaan jaettu roomalainen sotavoima levisi nopeasti lähiseuduille tuhoten maata kymmenien kilometrien laajuudelta ja polttaen viholliskyliä. Germanicuksen yhdistynyt armeija oli muuttunut täydelliseksi rosvojoukoksi; Illyrian sotien kauhut nousivat heidän päähänsä, he huumautuivat muistoista ja verenhajusta.

Armeijan palatessa takaisin Reinille päin kylän ympäristöstä painui metsiin kitkeriä, löyhkääviä savuhuntuja. Taivas porotti punaisena. Kaikkialle Länsi-Germaniaan oli levinnyt tieto, että pyhät uhrikukkulat paloivat ja että oli hävitetty liittokuntien pyhäkkö Tanfana. Bructerit, usipetit ja tubantit aseistautuivat nopeasti, Weseriltä päin vyöryi todellisena myrskyaaltona kheruskien sotavoima, jota johti kuningas Ariovistuksen veroinen ylipäällikkö, germaaniruhtinas Arminius. Ensimmäinen hyökkäys kohdistui kahdettakymmenettä legioonaa vastaan, joka samosi Rooman sotavoiman jälkipäässä. Hälytys tapahtui niin äkkiä, että miehet tuskin ennättivät paljastaa miekkansa ennen kuin he painivat käsikähmässä vihollisten kanssa, ja vain Germanicuksen taitava syöksyliike pakotti kheruskit peräytymään, niin että roomalaiset voivat jatkaa paluumarssia. Aulus Caecina, primipilaari Aemilius ja ratsuväen komentaja Stertinius olivat teroittaneet ylipäällikölle, että oli välttämätöntä ryhmittää legioonat suureen nelikulmioon. Tiivis, aukoton muodostelma oli joka puolelta kilpien panssaroima. Se työntyi hitaasti, hyvin hitaasti mutta varmasti, terävä kulma edellä Galliaan päin. Lepattava vexillum, sotastandaarit, kullatut kotkankuvat, lipputangot ja veren tahraamat manipelien viirit muistuttivat jonkinlaista liikkeelle lähtenyttä uhrikarsikkoa, joka verkalleen eteni Reinin yli.

Kevättalvella armeijan päävoima keräytyi Reinin alajuoksulle. Germanicus samosi omien legiooniensa etunenässä Mainziin, – vanhaan kelttiläiseen seutuun, jossa hänen isänsä oli enemmän kuin neljännesvuosisata sitten perustanut vilkkaan roomalaisen leirikaupungin Castrum Mogontiacumin. Hän korjasi Taunuksen rappeutuneita valleja, jotka samoin olivat isän alulle panemia. Sitten hän tunkeutui khattien maahan ja piiritti Mattiumin linnakkeet, jotka pian roihusivat ilmiliekeissä. Aikaisempi verilöyly toistui uudelleen, naisten ja lasten silvotut ruumiit peittivät taistelun loputtua kaameana mattona aukeita paikkoja. Vain kylmä kevätilma, jossa vielä tuntui sulaneen lumen raikkaus, lievensi hiukan raadoista uhoavaa löyhkää.

Sillä välin kun Germanicus jatkuvasti eteni sisämaahan, Aulus Caecina sai torjua Itä-Reinillä asuvien marsilaisten rynnäkön. Hän oli siirtynyt oman joukkonsa etunenässä Veterasta ylemmälle Emsin varrelle kun sitä vastoin alat, ratsuväen osastot lähtivät prefekti Pedon johdolla raivaamaan tietä viistoon friisien järvialueen läpi. Vähitellen, toistuvien notkeiden valesyöksyjen ja taitavan marssitaktiikan tuloksena, Rooman valta oli tasaisesti levinnyt brukterien maihin Emsin ja Lippen väliin. Lähestyttiin seutuja, joilla Varus oli yhdeksän vuotta sitten kärsinyt kauhean tappion ja joita yksikään sotilas, urhoollisinkaan, ei voinut ajatella tuntematta taikauskoista väristystä. Sotilaat kertoivat öisin leiritulien äärissä tarinoita jumalista, jotka asuvat Teutoburgissa maan alle holvatuissa temppeleissä. Puhuttiin ihmisuhreista, joita germaanit suorittavat Wodanin, kuolemanjumalan kunniaksi. Donar ja Herkules, Tiu ja Mars Ultor sekaantuivat heidän tajunnassaan; he tuijottivat nuotioon, kuiskivat puoliääneen, kuuntelivat, miten tammet suhisivat...

Ratsastavat pikalähetit toivat jatkuvasti tietoja pääkaupunkiin Aulus Caecinan voitoista. Tuon jäyhän, kaikkea muuta kuin hoviin soveltuvan päällikön nimeä mainittiin nyt kapakoissa ja palatsissa; hänestä oli muodostumassa kansansankari.' Germanicukselle vihamielinen aatelisto otti mielihyvin levittääkseen Caecinan mainetta, sitäkin mieluummin, koska alemman upseerin osaksi tullut kunnia hiukan kalvensi ylipäällikön sädekehän loistoa. Germanicuksen legaatit olivat koko sodan ajan tunnollisesti jakaneet edesvastuun. Kun hänellä oli nuo miehet apulaisinaan, hän tunsi itsensä monikätiseksi kuin intialainen jumala; senaattori Lucius Vitelliuksen vanhempi veli Publius johti Reinin laivastoja, prefekti Pedo ratsujoukkoja, päällikkö Stertinius omaa tärkeätä ratsastavaa komennuskuntaansa, legaatti Gaius Silius ylemmän Reinin joukkoja, Kölnin majoituspaikan ensimmäistä ja kahdettakymmenettä legioonaa, Lucius Apronius ja Cajus Antius roomalaiseen Galliaan sijoitettuja osastoja.

Mutta vanhan legaatti Caecinan osuus muodostui ratkaisevaksi. Synkkä juro päällikkö miehitti neljän legioonansa kanssa uudelleen Reinin ja Emsin väliset levottomat seudut, ja ollessaan neljänkymmenen kohortin kanssa leirissään aivan lähellä Emsiä hän joutui torjumaan ylivoimaisen hyökkäyksen. Tähän asti hän oli näyttänyt toimivan kuin unessa; nyt hänessä tapahtui peloittava herääminen. Hän näki vihollisten tulevan kuin heinäsirkkalauman yhä lähemmäs valleja. Heidän ratsastajansa muistuttivat kreikkalaisten satujen kentaureja – niin tiiviisti mies ja hevonen olivat juuttuneet yhteen, aivan kuin ratsut tottelisivat ratsastajan aivoista lähtevää ohjausta. Taistelun melu, kuolevien valitukset, ilmassa suhisevat piikivet, paloammusten leimahtelu vaikuttivat päällikköön samalla tavoin kuin juovuttava muskottiviina. Kovimman temmellyksen aikana hän huomasi torjuvansa omilla hartioillaan pakenevia legioonalaisia, hän pakotti heidät kiivaaseen vastarintaan ja hyppäsi itse poikamaisen keveästi uuden hevosen selkään kun entinen kaatui hänen altaan. Omien miestensä silmissä hän näytti elävältä sodanjumalalta. Nyt ei kukaan muistanut, miten veltosti Caecina oli käyttäytynyt Veteran kapinassa. Ylivoimastaan huolimatta vihollisten oli lopulta pakko kääntyä takaisin, ja kun roomalaiset näkivät heidän peräytyvän, leiriä tärisytti sellainen riemuhuuto, että se ratkaisi kaiken: germaanit kuvittelivat apujoukkojen olevan tulossa.

Rooman sotavankien luku kasvoi tuon kesän kuluessa. Kheruskien ruhtinas Siegestoss eli Segestes, joka oli aikoinaan vannonut uskollisuuden valan Augustukselle ja Roomassa oleskellessaan valittu ritarien joukkoon, lähetti avunpyynnön Germanicukselle; hän ilmoitti olevansa vankina omassa linnassaan keskellä metsää. Ylipäällikkö muodosti joukkonsa kiilaksi ja lähti etenemään vihollisketjujen läpi. Hän saapui piiritettyyn linnaan, jossa kheruskit pitivät entistä ruhtinastaan vartioituna, vapautti Segesteen ja antoi ottaa panttivangiksi hänen tyttärensä Thusneldan, joka oli germaanijoukkojen kuninkaan Arminiuksen vaimo. Kuningatar oli pitkällisessä raskauden tilassa; hän oli tullut katsomaan isäänsä, ja kun hänen tanakat ranteensa nyt sidottiin köydellä, hän heilautti pronssinruskeaa tukkaansa ja hänen kasvoissaan oli ilme, jossa ei ollut pelkästään uhmaa vaan myös huojentumista... Pieni ryhmä vangittuja prinsessan tapaisia naisia, Hildegund, Gertrud, Hedvig ja kaksi germaanipäällikön leskeä seurasi häntä vankiparakkiin surupuvuissa, vasen rinta paljastettuna, miehekkäät kudotut trikoohousut jaloissaan. He astelivat pää painuksissa mutta ylhäisen synkkinä kuin naiset attikalaisissa murhenäytelmissä.

Tähän aikaan antautui myös Segesteen veli Segimerus, joka oli Arminiuksen rinnalla johtanut kheruskien vapaustaisteluja. Hän ojensi Germanicukselle vaalean otsasiteensä, arvonsa merkin, ja pyysi ainoastaan, että hänelle myönnettäisiin oikeus varata mukaansa bioria, olutta, elleivät roomalaiset itse käyttäneet joka tynnyriä. Thusneldan vangitseminen sai hajalliset heimot yhtymään laajaksi sotaliitoksi, mutta jatkuvissa taisteluissa Germanicuksella näytti yhä olevan onni puolellaan. Kesän kuluessa hän samosi yhä syvemmäs kheruskien alueelle. Teutoburgissa viruivat Varuksen joukkojen luut vielä hautaamatta, ruumiiden jäännökset poltettiin juhlallisilla rovioilla, sotapapit lukivat rukouksia ja suorittivat uhreja vainajien maaneille. Tarunomaisista metsätemppeleistä löytyivät lisäksi ne sotakotkat, jotka Rooman armeija yhdeksän vuotta sitten oli menettänyt.

Ja myöhäiskesällä, samaan aikaan kuin legaatti Publius Vitellius valmisteli tuhat kuljetusalusta käsittävää laivastoa Reinin suuhaaralle, kun legaatti Gaius Silius miehitti khattien asumaseutuja ja prefekti Pedo suoritti ratsujoukkoineen hyvin taitavia partioretkiä friisien maassa, Germanicus marssi kahdeksankymmentuhantisen armeijan kanssa Teutoburgin metsän kautta Weserin rannalle.

11.

Yö oli pilvinen. Esikunnan päämajassa, siirrettävässä teltassa paloi kynttilöitä. Germanicus oli nukkunut iltayöstä ja herännyt jälleen; hän istui vuoteen laidalla ympärillään suuri joukko ratsastavien vakoilijoiden, emissaarien luonnostelemia aluekarttoja. Kolmesta hiiliastiasta levisi lämpöä. Teltan nurkassa vaatekasalla istui liittolaisruhtinas Goldkopf, jolta roomalainen nuoli oli monta vuotta sitten puhkaissut vasemman silmän kun hän vielä taisteli oman heimonsa, kheruskien joukoissa. Hän riisui silmäsidettä käärivällä, koneellisella kädenliikkeellä. Kiehuvassa vedessä kostutetut rohdintukot olivat levällään pienellä kokoon sysättävällä telttapöydällä. Ruhtinas näytti kerrassaan uponneen tähän puuhaan. Joka kerta kun veto sai kynttilän liekit leimahtamaan, valo osui hänen onttoon silmäkuoppaansa. Synkkä yksisilmäinen jättiläinen, joka muistutti luolansa perällä kyyröttävää Polyfemosta. Goldkopf oli iltahämärissä seisonut joen rannalla ja huutanut pistosanoja veljelleen Arminiukselle, jonka koottu sotavoima oli keräytynyt Weserin tuolle puolen. Kun lääkäri Eidesios astui hänen luokseen ja yritti auttaa, kheruski loi pieneen kreikkalaiseen juron katseen ja painoi sitten peukalollaan kosteita tukkoja syvän palohaavan tapaiseen silmäkuoppaan. Klepsydra ilmaisi aamuyötä.

Germanicus ei enää yrittänytkään nukkua. Hän oli koko illan seurannut omalta puoleltaan, miten vihollislaumoja rupesi tunkeutumaan Weserin tasangolle ja miten lähivuorella tuikki nuotioita. Virrasta oli kohonnut sumua, joka peitti sakeana huntuna Idistavison kentän, jyrkät syksyiset rinteet, loiskahtelevan kuuttoman joen... Usva suurensi ja korosti vihollisen leiritulia. Tuhansia punaisia valotahroja leimahteli ja lepatti pimeän sisässä, tuulen kiihtyessä roomalaiset erottivat sekavaa meluista sorinaa, jonka yli tuon tuostakin kajahti ratsujen tukahtunut hirnunta. Vanhan uhrimetsän reunalla näytti matavan kiiltomatoja. Siellä liikkuivat germaanien velhovaimot alrunat laahaavissa valkoisissa puvuissaan ja pienet lyhdyt käsissään etsimässä mistelinoksia. Kuu oli piilossa. Pimeys antoi Weserin loiskeelle tuon salaperäisen puhelevan sävyn, josta alrunat ovat tottuneet lukemaan kohtaloita. He hiipivät yhteen pakkautuneina kuin lampaat, tutisevat profeetanpäät hervottomasti riippuen vasemmalle... Germanicus oli auringon laskiessa huomannut heidän joukossaan villin näköisen nuoren sibyllan, jonka mustista silmistä hehkui syvä ja hurja tuli.

Pimeässä kajahtelivat roomalaisen vartiomiehistön askeleet määrätietoisesti, valppaasti. Kullekin vartiokohortin neljännekselle joutui aina neljäs osa auringon laskun ja nousun välisestä ajasta vahtivuoroksi, ja miehet vaihtuivat aina määrätuntien päästä, kun leirin yli kiiri hyvin hiljainen merkkisoitto. Kolme tuntia ennen aamunkoittoa tiedoitti metsätorvi, bucina neljännen yövartion vaihdon. Miehet ryhmittyivät äänettömästi viimeisilleen hiiltyneen nuotion hohteessa, – joen ranta oli tälläkin taholla kilometrien laajuudelta täynnä sammuvia tai vielä liekehtiviä vartiotulia. Kahdeksankymmentä tuhatta sotilasta makasi sikin sokin, päät toistensa vatsan päällä, suorina ja kyyryksissä, toiset sikeästi kuorsaten, toiset valveilla, jokeen viettävällä rinnemaalla. He olivat kääriytyneet vaippoihinsa, sillä yö oli kolea ja maa uhosi kosteutta. Usva, suon huurut, virran kylmä henkäileminen ja mädäntyneiden lehtien haju vaikuttivat toisiin kuin unilääke. Tottuneimmat olivat illasta asti maanneet sikeässä unessa, joka usein käy ratkaisevan taistelun edellä. Mutta itämaiset jousimiehet nojailivat hevosten kylkiin ja kuuntelivat tuulen suhinaa aivan kuin tavoittaakseen vihollisleiriltä kantautuvia sanoja...

Germanicuksen oli omassa päämajassaan mahdoton enää saada unta. Nukahtaessaan hiukan illasta hän oli unessa ollut olevinaan ahtaassa puolivalaistussa holvissa, jonka seinille oli pirskunut uhrieläimen verta... Hyvä enne, hän ajatteli. Kynttilät lepattivat hirvensarvien haaroissa. Joka kerta kun silmäpuoli Goldkopf liikautti käsiään, seinällä häilähti synkkä varjo aivan kuin näkymätön räätäli olisi ottanut mittaa mustasta pukukankaasta. Oven luona seisoi ratsujoukkojen komentaja Lucius Stertinius, tummaverinen laiha roomalainen, jonka ilmeettömät silmät kimalsivat hämärässä kylminä ja kellertävinä kuin katinkultasirut. Muutamia viikkoja aikaisemmin hän oli uhkarohkeasti tunkeutunut Teutoburgin metsään, repinyt väkipuukoilla tietä pahimmassa ryteikössä ja pelastanut maahan kaivetusta luolasta sen sotakotkan, joka yhdeksän vuotta sitten oli kuulunut Varuksen kahdeksannelletoista legioonalle. Nyt hän jutteli puoliääneen cohors praetorian valiosotilaan kanssa; tämä oli jo täysissä varuksissa, vaikka oli vielä yö. Molemmat miehet kuiskailivat matalasti, Germanicus piirteli merkintöjä karttoihin.

Vihdoin ylipäällikkö rupesi sovittelemaan ylleen thorax-panssaria. Se taipui ruumiin jokaisen kohouman mukaan, se oli taottu kuperaksi rinnan kohdalta ja siihen oli taitavasti laadittu kylkikuopat. Liekkien lepattaessa haarniskaan syntyi tuon tuostakin välähteleviä valokohtia. Vaskiset korkokuvat, tuumankokoiset siipileijonat liikahtelivat; niissä näytti piilevän eräänlaista umpeen mennyttä, mutta valpasta elämää. Germanicus ei voinut estää käsiään vapisemasta... Hän oli vaipumassa oudon hytisyttävän hermotilan valtaan. Oli kummallista, että tuota mielialaa ei vähimmässäkään määrin himmentänyt pelko. Jännitys ilmeni hienon viinihumalan kaltaisena. Hän tunsi jalkapohjansa tavattoman pehmeiksi ja hänet valtasi puhelias eloisuus, joka lisääntyi sitä mukaa kuin vilunpuistatukset käsivarsissa. Tämä miellyttävä, painoton, liitelevä kuolemanläheisyys oli kuin narkoosia, jota luonto armeliaasti jakoi taistelujen edellä. Hän hieroi käsiään. Hänen ajatuksensa olivat hajanaisia ja hyvin kirkkaita... ne siirtyivät hypähdellen asiasta toiseen, ja jokainen mielikuva oli tavallaan saanut haaveellisen selvyyden. Hän näki Agrippinan keittävän kuumaa vettä kuparikasarissa, näki Goldkopfin yhä seisovan Weserin töyräällä ja panevan kädet torveksi suunsa eteen. Hän ajatteli huomista taistelua, huomasi kesken kaiken, että vaalea silmäside on vähemmän näkyvä ja käytännöllisempi kuin musta.

"Kuule, Goldkopf, kuulehan... Mitä varten tammista on hakattu kaikki alaoksat? Panin sen merkille, jokainen puu on puolentoista metrin korkeudelta aivan paljas. Mitä luulet, kuuluuko se teidän uskonnollisiin menoihinne?"

Kyklooppi hymyili umpimielisesti. "En tiedä. Voit kysyä Arminiukselta, kun huomenna lyöt hänet kahleisiin."

"Luuletko tosiaan? Mitä aioinkaan sanoa...? Aivan niin, olen antanut legioonille käskyn, että yksikään mies ei saa puuttua häneen, enintään haavoittaa hiukan nilkkaan; tässä tapauksessa verikosto on sinun asiasi. Onko heidän kiivissään lainkaan rautaa? Käyttävätkö he tulinuolia? Mitä, Goldkopf? Käärivätkö he tappuratukkoja ja kastavat niitä sitten pikeen...?"

Germanicus huomasi sammaltavansa. Hänen hampaansa kalisivat, suloinen huimaus vetelöitti viidennen kerran tänä yönä hänen vatsansa. Kun hän heitti hätäisesti olan yli pehmeän villaisen trabean ja lähti menemään leirin makkiin kummallakin puolella kaksi jäyhää vartiomiestä, cohors praetorian sotilas ja Lucius Stertinius vaihtoivat silmäyksiä.

"Hän on aivan pehmeänä", kuiskasi evocatus, valiosoturi.

Stertinius nyökkäsi yrmeästi mitään sanomatta.

"Siitä arvaan, että saamme huomenna kestää verisen leikin", jatkoi sotilas hiljaa. "Katso hänen kasvojaan, päällikkö. Kun hänen kätensä tuolla tavoin tärisevät, hän tuntee munuaisissaan, että sota alkaa toden teolla."

Stertinius murahti: "Se johtuu ruumiin nesteistä, kuu niitä vetää puoleensa."

"Aivan niin, päällikkö, Goldkopf tietää sen. Hän ei missään tapauksessa suostuisi taistelemaan ennen uutta kuuta, sillä germaanit kammoavat sitä aikaa. Olen varma siitä, että heidän noitansa ovat juuri arpomassa hedelmäpuusta veistetyillä arpapuikoillaan ja että alrunat ovat menneet virran luo..."

"Onko hän luotettava?" kysyi Stertinius hiljaa ja osoitti peukalollaan yrmeän näköistä ruhtinasta, joka parhaillaan asetti sidettä haavaan.

Sotilas hymyili niin että valkoiset hampaat välkähtivät. "Yhtä luotettava kuin Segestus ja Segimerus, joiden juuret työntyvät tähän maahan, mutta jotka pitävät lupauksensa. Kun he vannovat uskollisuutta meille, he mieluimmin antaisivat hakata itsensä kymmeneen osaan kuin söisivät sanansa."

Stertinius suuntasi häneen kylmän syrjäkatseen: "Älä unohda, että sekin mies, joka nyt odottaa armeijansa kanssa joen tuolla puolen, vannoi kerran uskollisuutta Divus Augustukselle."

Mutta evocatus kohautti olkapäitään. "Arminius? Mitä hänestä! Tiedätkö, mitä ruhtinas Goldkopf vastasi veljelleen, kun tämä vaati häntä palaamaan takaisin kheruskien pariin ja jakamaan kruunun? Hän huusi: Niin totta kuin jumala Donar on roomalaisten puolella, minä pierasen sinulle ja sinun kruunullesi!"

Kaukana idässä rupesi syntymään vihertävä aamunkajo. Idistavison laaja tasanko levisi hämärässä valohuurussa, joka oli vielä niin niukkaa, että virran ja äyrään rajaviivaa ei voinut erottaa. Kuu näyttäytyi hetkeksi hyvin matalalla loppuun palaneena ja kalpeana, se oli kuin laidoiltaan kulunut hehkuva jättiläisraha. Nuotiot sammuivat yksitellen, ja legioonalaiset näkivät herätessään, että myös vastapäisen vuoren jyrkänteiden leiritulet alkoivat yksitellen sammua aivan kuin germaanit olisivat kulkeneet kaatamassa vettä hiiliin. Kylmässä aamuvalossa avautui vähitellen koko taistelun näyttämö: toisesta päästään soukkeneva kenttä ja metsän peittämä vuorenrinne. Vihollisjoukot olivat asettuneet tasangon kapeampaan päähän; joen uoma jäi heidän oikealle puolelleen, kukkulat vasemmalle, ja heidän takanaan kohosi synkkä tammisto, jonka puut olivat kuin suunnattoman suurilla sirpeillä karsitut juuresta puolitiehen.

Tuuli oli lakannut. Pilariniaiset rungot seisoivat kivisinä, vielä ohuen usvan peitossa, aivan kuin alrunat olisivat yön aikaan käärineet niiden ympärille homeenvärisiä liinoja. Sotkuiset, yhteen sykertyneet, tuulenpesien ja pyhän mistelin sotkemat latvat kuvastuivat mustina valoa vasten. Ne näyttivät jättiläiskorpeilta, jotka odottavat siivet supussa, liikahtamatta taistelupaikan lähellä. Ritari Stertinius ei voinut estää väristystä. Hän muisti Teutoburgin metsän, jossa tummat puut seisoivat samalla tavoin... ja joka tammesta riippui kuivuneita, riekalemaisia luurankoja, joiden kylkiluiden välistä työntyi tuntosarvien tapaisia loiskasveja. Tähän asti oli vallinnut täydellinen hiljaisuus. Nyt kajahti classicum-soitto ja leiri alkoi surista kuin mehiläispesä.

Germanicus oli noussut ratsaille. Oli päätetty jakaa sotavoima säännöllisiin marssirivistöihin, jotka kuitenkaan eivät olisi niin kiinteät, ettei ryhmitystä voitaisi nopeasti muuttaa aina tilanteiden mukaan... Hän istui hyvin suorana ratsun selässä, punainen paludamentum sai aamun valjetessa tutun, kauas näkyvän loiston. Hän muodosti käsistään koveran suppilon ja antoi käskyjen kajahdella: "Viri fortissimi...! Jokainen, joka ehdottomasti tottelee kenturiota, seuraa minun henkilökohtaista käskyäni. Syöksyjoukot tietävät, että heidän takanaan tulee koko sotavoima. Kukaan ei peräydy. Gallialainen jalkaväki jää taakse, muodostetaan kiinteä selusta... Kolme tulenheittäjää vasemmalle, ballistat auringosta poispäin!" Kenturiot juoksentelivat kentällä ja ryhmittivät jalkaväkeä.

Kun Germanicus antoi käsiensä vaipua, ratsun viereen ilmestyi ruhtinas Goldkopf. Hänen kiviset vaaleat kasvonsa näyttivät aamuvalossa samalla kertaa riutuneilta ja uhkaavilta. Hänen äänensä oli ilmeetön: "Oletko ottanut lukuun kaikki mahdollisuudet, ylipäällikkö? Tunnen veljeni Arminiuksen, hän lähettää ensimmäisinä tuleen jousimiehet ja komentaa heidät sitten perääntymään, jotta sinä luulisit heidän pakenevan. Näen kaikesta, että hän suunnittelee harhaliikettä. Katso!"

Germanicus tähysti osoitettuun suuntaan. Tasangon soukassa päässä oli jo alkanut vilkas järjestyminen, joka ennusti hyökkäystä. Näytti kuin yhtenäistä mustaa tahdasta olisi hitaasti valunut tammien välistä Idistavison tasangolle päin. Tuulen kolea henkäily kuljetti silloin tällöin vihollisarmeijan sorinaa roomalaisten kuuluville, mutta se oli hyvin heikkoa, etäistä...

"Ihmettelen, miksi he eivät tee hyökkäystä", sanoi ylipäällikkö pikemmin itsekseen kuin Goldkopfille.

Ruhtinaan ainoa silmä tähyili hyvin pyöreänä ja tuimana uhrikukkulaa kohti. "Luulen, että valo kiusaa heidän silmiään. Aurinko palaa vielä matalalla."

"Valo? Miten luulet, Goldkopf, joudummeko taistelemaan vasten auringonpaistetta?"

"Luulisin niin. Ja veljeni Arminius on ottanut sen huomioon... Ellei taivas rupea pilveilemään, kaikki käy hänen laskujensa mukaan..."

Ruhtinas kääntyi ja palasi oman joukkonsa luo. Kirkas lasimainen aamuilma antoi leirin äänille unenomaisen selkeyden. Siinä tuntui syksyn kirpeä kylmyys, joka sai ratsut levottomasti hirnumaan. Hevosten sieraimista löyhähteli huurupilviä. Ylipäällikkö kiristi kuolaimia, kannusti ratsuaan. Hän karautti kokoon kasattujen telttojen ohi ja valvoi hiukan hermostuneena suurten kumisevien ballistain vierittämistä. Heittokoneiden vivut kohosivat jähmeinä patsaina aamutaivasta vasten. Kettinkien yksitoikkoinen kolkutus kuului jälleen haaveellisen selvänä, aivan kuin hänen korvatiehyensä olisivat olleet noidutut. Miehet, jotka olivat yltäpäältä hiessä, vyöryttivät paraikaa mustankiiltäviä kuulia heittokoneiden viereen, sytyttivät kuumennuspannut, tarkastivat rattaat. Tällä taholla oli pelkkää telojen kitinää.

Ja niinkuin kerran aikaisemmin Münsterin taistelussa Germanicus oli tuntevinaan, kuinka hänen kaikki aistinsa saavuttivat kymmenkertaisen herkkyyden. Hirsien varjojuovat kentässä, hänen oman haarniskansa vipajava valo oli hiukan siirtynyt viimeisten minuuttien aikana... Katsomatta lainkaan ympärilleen hän tiesi, että aurinko paistoi nyt suoraan hevostalleihin. Hän huomasi jupisevansa rukousta. Hermostunut kohtalonhumala oli vaihtumassa toiminnanhaluksi, ja kuitenkin hän pidätti ratsuaan, istui liikahtamatta, kuunteli –.

Vaskiset käyrätorvet, bucinat ja tuubat kajahuttivat merkkisoiton. Räikkyvä metallinen törähdys kierteli pitkin tasankoa ja vuoret kaiuttivat sitä. Suuri joukko sadanpäälliköitä, joilla kullakin oli pronssiset kataphraktes-pansszrit ja koreanvärinen sagum-viitta toisella olkapäällään, iski jalkansa ratsujen lautasiin. He hajaantuivat miehistön keskelle. Nopeaa koneellista ryhmittymistä. Kahdeksankymmentätuhatta sotamiestä järjestyi osastoittain niin sekasortoisen äkkiä, että ruhtinas Goldkopf, germaanien taistelujärjestykseen, kiilaan tottuneena tuskin uskoi silmiään. Kun viimeiset suojarivistöt pikamarssissa vetäytyivät joen yli, tasangon toisessa päässä annettiin hälytys.

Tänä hetkenä Weserin mutkasta sukelsi esiin nopeasti karauttava ratsujoukko. Germanicus tunsi bataavien kuninkaan Chariovaldan hänen lumivalkoisesta oriistaan, ja heti johtajan jäljessä tulivat solkien, myyrännahkojen, merenpihkalevyjen koristamat ratsumiehet, kunnioitettavan runsas näyte Waalin ja Maasin kymmentuhantisesta sotavoimasta. Ei ollut hukattavissa minuuttiakaan! Kheruskien uhrikarsikko osoitti yhä näkyvämpiä elämän merkkejä, – roomalaiset olivat vielä niin kaukana tasangon tällä laidalla, että vihollisen joukot yhä muistuttivat laavaa, joka vyöryy rinnettä myöten. Mutta tuossa hahmottomassa, lainehtivassa massassa saattoi nyt erottaa sukuvaakunoiden välähtelyä. Germanicuksen komennushuudot sotkeutuivat jyrinään: Viri fortissimi...! Kesken liikkeellelähdön jännitystä hän huomasi ajattelevansa Agrippinaa, joka keitti kuumaa vettä kasarissa...

Hetkistä myöhemmin Idistavison tasanko peittyi ääneen, niinkuin jälkipäässä saapuva innokas euboialainen historioitsija Kleofantos merkitsi vahatauluun muistiin. Kalskuvaan, tasaisesti liikkuvaan ääneen. Rautapaitojen, kilpien, calceus-saappaiden kumuun. Katapulttien ja ballistain rummun tapainen jyminä vaikutti miehiin ensi alussa kuin lupaus. Tuon melun keskellä he tunsivat olevansa turvattuja. Germanicus oli komentanut etukynteen armeijan liittojoukot, gallialaiset ja germaanit. Hän laski edeltäkäsin, että viimeksimainitut kuullessaan vihollisen pilkkahuudot, jotka he hyvin ymmärsivät, joutuisivat paljon suuremman taisteluraivon valtaan kuin Rooman omat kansalaiset. Germaanit olivat riisuneet koko yläruumiinsa alastomaksi; kapeat, soljitetut vyöt välkkyivät, lujat siniharmaat housut oli nyöritetty lahkeiden kohdalta. He marssivat eteenpäin pää paljaana ja vaalea tukka liehuen, niinkuin heidän tapansa oli taistelun aikana. Etujoukko oli nopeasti jakaantunut kahteen laajaan rintamaan, – kaksi gallialaisen jalkaväen legioonaa virran varrelle, kaksi germaanilegioonaa vuoren sivustalle. Jäljessä tulivat itämaiset jousimiehet, jotka kuuluivat jalkaväkeen, sitten neljä roomalaista legioonaa ja niiden takana molempien pretoriaanikohorttien keskellä Germanicus, ympärillään tiivis ryhmä ratsumiehiä. Heitä seurasi neljä uutta legioonaa, niiden takana keveiden kohorttien ja ratsumiesten elävä, vyöryvä, eteenpäin rynnistävä seinä; se alkoi kuin taikavoimasta laajeta kahdeksi pitkäksi sivustaksi.

Armeija levisi tasangolle nopeasti kuin tulva. Tuossa kymmenien tuhansien jalkaparien vilinässä ei ollut mitään paraatimaisen juhlallista, sillä nopeat marssiaskeleet olivat odottamatta kiihtyneet juoksuksi... Lippujen, manipelien tankojen ja kotkankuvien horjuva metsä joutui heti epäjärjestykseen. Juppiterin linnut näyttivät liitelevän sinne tänne kullatut siivet vaakasuorina ja nokat ammollaan – kunnes jokin järjestymisen sanaton käsky, valtava kuin itsesäilytysvaisto, äkillisellä tempauksella järjesti etumaiset rivit. Aurinko valaisi kirkkaasti ylipäällikön vexillumia. Vihreät ja tulipunaiset standaarit olivat alkaneet lepattaa, – tuuli heräsi.

Ei ollut olemassa mitään varsinaista taistelun alkua, – sillä kun pretoriaanien kohortti vielä ryhmittyi ja ensimmäisen legioonan tarkastajat ratsastelivat sinne tänne, oli toden teolla jo jouduttu otteluun. Roomalainen keihässade suhisi. Kevyet verutum-keihäät iskivät germaanien puukilpiin ja upposivat heidän heleävärisiin sukuvaakunoihinsa, joilla he yrittivät väistää heittoja. Apujoukkojen taholta, sieltä, mihin Germanicus oli komentanut raskasaseiset gallialaiset, kuului huutoja ja lieriömäisten scutum-kilpien paukahduksia. Gallialaiset raivasivat päättävästi tietä vihollista kohti. Heidän nahkakypäräinsä vaskiset helat välähtelivät kuin tulikipinät, ja punaisten ja mustien töyhtöjen huojunnasta voi nähdä, miten he joutuivat käsikähmään. Germanicus tajusi suunnattomasti hämmästyneenä nuolen hipaisevan pukuaan. Aurinko kirveli hänen silmiään, hän huomasi karjuvansa komentosanoja. Hän tähysti kukkulalle, mutta se näytti nyt typötyhjältä.

Kheruskeilla oli vanhaa kokemusta roomalaisen armeijan hyökkäyksestä. He olivat toista kymmentä vuotta sitten taistelleet Drusuksen ja Tiberiuksen joukkoja vastaan; mutta Varuksen häviöstä asti he luottivat voimaansa. Heidän kuninkaansa Arminius, Goldkopfin veli, olisi pitänyt joukot metsän suojassa vielä muutaman minuutin, ellei muuan hänen sukulaisistaan, joka toimi alempana päällikkönä, olisi antanut ennenaikaista hyökkäyskäskyä. Samalla hetkellä bataavien kuningas Chariovalda päästi huudon, kannusti ja veti koko Waalin ja Maasin armeijan tasankoa kohti.

Uhrikarsikon rinteeltä kuului säännötöntä rajua huutoa. Yhteen ahtautuneet puuvankkurit olivat täynnä naisia ja itkeviä sylilapsia. Germaanit toivat heidät aina mukanaan taisteluihin ja näiden valkyrioiden kehoitussanat kantautuivat tuulen mukana kentälle. Sillä taholla oli hämyä ja suurten puiden varjoa. Vankkurit, vaunut, naisryhmät kuvastuivat mustina syksyistä vuorenrinnettä vasten, jolla tuuli välinpitämättömästi ajeli keltaisia lehtiä... Germanicus oli hätäisesti vilkaissut taivaalle ja huomannut, että auringon säteet pian paistoivat suoraan silmiin. Hän huusi: "Vasemmalle...! Koettakaa kaikin mokomin saada tungetuksi heidät vasemmalle..." Hän huomasi ohikarauttavan ratsumiehen. Se oli Lucius Stertinius, hänen kasvonsa punoittivat kiihkosta. Aivan lähellä kreetalaisten jousimiesten osastoa, joka par'aikaa valmistui ampumaan, seisoi kivettyneenä surkeannäköinen kalpea jalkamies Titinius. Hänet näytti keskellä taistelun kohua vallanneen jokin lumottu huumaus. Hänen otsastaan valui verta, hän ei kyennyt liikkumaan eteen- eikä taapäin...

Ritari Stertinius oli nähnyt vihollisen tulevan metsästä. Nyt hän huomasi ruskean hevosen, joka karautti viistoon kentän laidan yli. Ratsastaja oli pitkä, laiha ja ryhdikäs, hänen pellavanvaaleat hiuksensa hulmusivat, hänen otsatukkansa yli kulki tulipunainen päänauha. Stertinius ei odottanut enempää. Hän oli tuntenut kheruskien kuninkaan heti, ja hän varmistui yhä, kun hän huomasi ruhtinas Goldkopfin raivaavan miekka kädessä tietä kuningasta kohti. Kun lituus-torven kimeä toitotus halkoi ilmaa, Stertinius kannusti ja ratsuväen sivustat lähtivät seuraamaan häntä. Tasangon soukemmassa päässä vihollisen puolella putoili keihäitä. Viiden ja puolen kilon painoiset pilumit notkuivat lentäessään kuin bambukepit, kunnes ne tärähtivät maaliin ja niiden tuppimainen kärki upposi puukilpiin ja lihaan. Voivotuksen, heittelehtivien ruumiiden, kuolaa ja verta tiputtavien pillastuneiden hevosten yli rupesi leviämään tuttu imelä kuolemanhaju. Stertinius oli kuin kiinnikasvanut hevoseensa. Juro musta mies mustan ratsun selässä, lepattavassa ja epämukavassa trabeassa, tunsi veren vähitellen pääsevän liikkeelle... Ilmassa kumisi pelkkä kavioiden ääni, siihen yhtyi, tosin hyvin kaukaisena, tulenheittokoneiden vikinä.

Ratsuväen komentajalla oli tuttu tunne, että tajunnan voima nyt valui aivoista käsivarsia myöten alaspäin, kunnes se saavutti nyrkin ja viimein välähteli, käski, tahtoi, toimi vain miekan iskuissa. Ratsastajat kiitivät hänen jäljissään. Ryhmä tottuneita sotilaita, joista jokainen oli luovuttanut oman tahtonsa pois ja totteli jotakin salaperäistä sanelijaa. He ryntäsivät niin rajusti kheruskeja vastaan, että niiden rivistöt alkoivat horjua. Kun nämä ratsastajien hätyyttämät ja peloittamat laumat viimein pääsivät peräytymään vuoren kupeelle, sieltä lähti liikkeelle uusi vihollisvyöry, tällä kertaa Arminiuksen päävoima. Stertinius päästi käheän ähkäisyn. Näytti kuin kukkulan laki olisi kasvanut elävää ihmismetsää ja koko uhrikarsikko olisi tulossa tännepäin... Tyhjyys hänen aivoissaan jatkui. Roteva alaston germaani oli kärpän tavoin pureutunut hevosen jalkoihin. Stertinius löi konemaisesti, tunsi omassa käsivarressaan jokaisen iskun tärähdykset. Hänen kasvoilleen räiskähti verisiä aivonkappaleita, ja hän oli vähällä suistua maahan, sillä hevonen korskui tuskasta. Ei, hänen täytyi peräyttää sivustat... täytyi vetäytyä sinnepäin, missä ylipäällikön vexillum huojui sinne tänne kuin myrskyn piiskaama purje...

Tällä välin olivat kreetalaiset sagittariukset alkaneet ampua.

Jänteet pamahtelivat lyhyin väliajoin, puolentoista kilon painoiset ruokovartiset nuolet singahtivat tiheinä kuuroina. Niitä lensi metsään ja iskeytyi naisten vankkureihin. Vihollinen ei voinut käyttää hyväkseen roomalaisia heittokeihäitä, sillä jokainen niistä oli valmistettu sillä tavoin, että notkea terä vääntyi heti ensi heitolla käyttökelvottomaksi. Ampujien vaskiset käsivarsivarukset, manicae, välähtelivät kuin merkkilyhdyt. Jo neljätoista kertaa heidän olkapäänsä yli oli lennähtänyt tuhoisia Mariuksen keihäitä, hamatum pilumeja, joissa väkäsillä varustettu terä on vain toiselta puolen naulalla kiinnitetty varteen ja taipuu lihan sisässä vinoon. Germanicus ei vielä ollut antanut mitään käskyä raskaiden ampumakoneiden hoitajille, sillä kenttä vilisi sekä roomalaisia että kheruskeja ja varmaa tähtäystä oli mahdoton ajatella. Tietämättä oikein mitä hän toivoi, hän odotti yhä, odotti suotuisaa onnenkäännettä, pilviä, kaatosadetta, ihmettä... Hänen äänensä kajahteli kumeasti. Hän jakoi ohjeita ja karjui komentosanoja edestakaisin töytäileville kohorteille. Vasemmalta päin lingottu kivi hipaisi hänen panssariaan ja sai sen suomumaiset levyt helisemään.

Varmaan hänessä itsessään tapahtui jotakin jatkuvasti, tapahtui nopeaa sisäistä muuttumista, luisumista tuohon unitilaan, jossa äänet jymisivät haaveellisen pehmeinä ja taistelun kuvat painuivat hämyyn. Hänestä tuntui, että hänen korvissaan oli pumpulia. Jonakin hetkenä hän oli olevinaan turvallisen kaukana tästä kaikesta. Omituinen hermotila sai hänet melkein luulemaan, että joukkojen temmellys siirtyi ulkonaisesta sisällepäin, kunnes kaikki tapahtui hänen otsansa alla... Siellä oli verta, kuolemista, käsikähmää ja lepattavia lippuja. Siellä levisi naurettavan pieni Idistavison tasanko, jonka yli matoi armeijoita –. Tai ehkäpä hänen aivoissaan oli vain roomalainen sotavoima ja nuo toiset, germaanit, eivät olleet hänen ohjattavissaan. Taistelu on joka tapauksessa vain sisäisen jännityksen noiduttu suurennuskuva. Legioonat, alaet, kohortit ovat kristallisoitua älyä, joka vyöryy barbaarien vaistovoimaa vastaan.

Germanicus tuntee sen sanomattoman kirkkaasti, mutta tähän tietoon liittyy lisäksi aavistus, että tuo toinen puolustautuva mahti vain kasvaa tappioissaan, kasvaa jatkuvasti, kunnes suuri vaihdos on tapahtunut ja he vyöryvät eteenpäin niinkuin me nyt...

Hän ei tuntenut omaa ääntään, – se kajahti kuin vieraista keuhkoista. Kypärän paino otsalla, tuulen kosketus kasvoissa, yltyvä verenlöyhkä armahti kiivaimman taistelun hetkellä hänen aistejaan ja ikäänkuin luisui niiden ohi. Hän huomasi antavansa käskyn Marmoriukselle ja Latiarukselle, jotka hoitivat ballistoja. Tänä hetkenä vihollinen muodosti selvän maalitaulun. Ratsuväki tunki heitä takaperin, he peräytyivät villisti taistellen vuoren rinnettä ylöspäin... Aukealla paikalla, joka hetkeksi syntyi kohorttien väliin, kyykötti jalkamies Titinius polvet koukussa ja gallialaiset liinahousut nilkoissa. Hän ähkyi pelokkaasti, paljas takapuoli uhrikukkulaan päin. Ja taistelun nimetön voima suojeli häntä, ympärillä käyvä joukkojen myllerrys ei millään tavoin häirinnyt tätä puhtaan yksilöllisyyden seremoniaa. Titinius kyykki paikallaan kuin akselin napa hurjasti kieppuvassa rattaassa.

Pieni lapsellinen Marmorius oli heittäytynyt maahan vatsalleen. Kuumennuslaitteista, joissa paloammukset vähitellen alkoivat hehkua, nousi vipajavaa savua. Se sokaisi hänen silmiään; hän ei tahtonut osata tähdätä kyyneliltään... Taistelun pauhu oli tulossa tännepäin. Hänestä tuntui kuin hän olisi levännyt tulivuoren juurella ja tuntenut sieraimissaan laavan löyhkän, osaamatta ajatella mitään muuta kuin kotia, äitiä, hiljaista Como-järveä, lombardialaisten ohrakakkujen makua. Hänen huuliltaan purkautui epäselvää uikutusta: "Taivaallinen isä, suuri taivaallinen isä, pelasta ja auta meitä...!" Tärähdys. Puun jatkuvaa ritinää lavetissa. Ilmassa kävi viheltävä raudankohu. Jokainen ammus sinkoutui neljänkymmenenviiden asteen kaaressa neljänneskilometrin päähän ja lauloi kiitäessään kuin itämaisen käärmeenlumoojan pilli. Nyt alkoivat onagerit, katapultit ja tulenheittäjät toimia. Kaukana vuoren rinteellä näkyi pölähdys, savua ja leviävää punaista valoa. Salpietari räiskähteli pitkinä tulilaineina, liekit pureutuivat ahnaasti metsien aluskasvillisuuteen. Kuudenkymmenenviiden kilon painoiset ammukset jyskähtelivät nyt toinen toisensa perästä uhrikarsikkoon. Pieni Marmorius latasi ja laukaisi, liikutus jatkui pitkäveteisenä ja melkein liturgisena. Kentän takaa vyöryi savupilviä. Metsä paloi.

Germanicus huomasi liian kauan pitäneensä heittokoneita toimettomina, ennen kuin antoi määräyksen sillä taholla. Hän oli erehtynyt. Sen sijaan, että ensimmäiset kreikkalaisen tulen räiskeet olisivat saaneet vihollisjoukoissa aikaan pakokauhua, he aloittivat uuden ja tällä kertaa peloittavan väkivaltaisen hyökkäyksen. Tässä heidän avukseen oli tullut näiden metsien uskonto, myrskyn ja ukkosen oppi. Oli mahdotonta sanoa, levittivätkö huhua germaanien papit ja hurskaat alrunat vai aiheuttivatko sen vain tulen leimahdukset, joka tapauksessa he päästivät hurjan riemuhuudon. Jumala Donar oli tulossa heidän avukseen! Aurinko oli nyt siirtynyt itätaivaalta. hiukan ylöspäin, se paistoi viistosti roomalaisten silmiin, sokaisi heitä. He näkivät Arminiuksen ryntäysjoukkojen lähestyvän. Edellä karauttivat kaameat paraveretukset, yhteenkasvaneet kentaurit, haavoittumattomat mieshevoset, jotka porhalsivat heitä vastaan korskuvina ja tömisevinä painajaishoureina. Alkoi laulu. Sekä roomalainen Stertinius että kheruskilainen Goldkopf kalpenivat. Kummankin korviin kantautui tuo paisuva suhina, josta vähitellen voi erottaa sävelen. Barditus-laulu! Germaanien teurastusvirsi, joka alkaa hiljaa kuin Weserin loiskahtelu ja kasvaa rajumyrskyn tapaiseksi kohuksi. Stertinius oli kuullut sen Teutoburgin metsässä, pitkän imevän surmalaulun, joka sai hänet näkemään punaista –

Mies lopen uupuneen ratsun selässä karautti hänen ohitseen. Hän tunsi ylipäällikön tämän heleästä kultaompeleisesta viitasta ja yritti karjua käheästi: "Ei sinne... ei sinne...! He ovat tulossa...! He laulavat...!" Myrkytetty kalanluu sihahti keveästi hänen korvansa ohi. Loppu oli nyt oudon lähellä, salpietarin haju ja kilpien kalina olivat aistimiin tuntuvaa kuoleman eritettä. Rummuttava jysähtely vuoren rinteellä, joka oli hetkeksi tauonnut, alkoi uudestaan. Latiarius ja Marmorius hoitivat tormenta-koneita ja jättiläislinkojen kaltaisia onagereja, joiden jännekimput ulvoivat. Mutta palava rinne oli typötyhjä. Taistelun välillä naiset olivat vetäytyneet vankkureineen suojaan ja Arminiuksen joukot täyttivät koko tasangon toisen laidan –.

Kleofantos, ystävällisen näköinen euboialainen historiantutkija oli valinnut hyvän tähystyspaikan läheltä virtaa. Sillä kohden ruoho oli liian lokaista, jotta olisi voinut istua. Hän seisoi, kurkotti välillä varpailleen ja nojasi vahataulut polveensa. Kaksi sotataiteilijaa, Artemisios ja Pamfilios maalasivat nopein pensselinvedoin taistelukenttää puutauluille. Kumu lähestyi ja etääntyi... Kleofantos juoksenteli sinne tänne kynä kädessään. Kosteat tammenlehdet kahisivat hänen jaloissaan, hän oli kompastua ruumiiseen, joka oli laahautunut hevosen mukana tänne ja jonka vasemmasta silmästä törrötti katkennut ruokonuoli. Historioitsijan kurkussa kierteli oksennus. Hänen täytyi pinnistää koko tahdonvoimansa, jotta ei olisi uhrannut Maan jumalille esikunnan teltassa syötyä kaurakeittoa. Plutarkhoksen nimessä, tämä oli... niin, tämä oli hänen ensimmäinen taistelunsa! Suurten sodankuvaajien papyruskääröt olivat pienestä pojasta asti olleet hänen henkisenä leipänään, ja nuoruusvuosinaan hän oli hautonut kunnianhimoisia unelmia, että hänkin, euboialaisen maustekauppiaan poika, ennemmin tai myöhemmin ansaitsisi laakereita Thukydideen, Kratippoksen, Polybioksen seuraajana. Hän oli tullut legaatti Vitelliuksen päämajasta suoraan Weserille mukanaan suuri joukko kirjureita ja mustepulloja.

Mutta kun hän nyt katsoi taistelun myrskyä, hänet valtasi avuton hämminki. Kaikessa tuossa ilmeni vain niukasti, jos laisinkaan, sitä matemaattista, siistiä, lautapelin tapaista järjestystä, sitä älyn voimaa ja ohjaavan yksilöllisyyden herruutta, josta kirjat puhuvat. Kenties hän ei voinut huomata sitä... Leikki oli liian rajua. Esikunnan teltassa olisi tietysti helppoa laatia täsmällinen selonteko. Hän varmistaisi vielä kerran tosiasiat, keräisi muistiin nimiä ja strategisia hienouksia. Kuitenkin häntä oli alusta alkaen painanut tunne, että Kratippos ja Thukydides ovat pettäneet häntä. Tuossa vyöryvässä ihmismeressä ilmenee voimia, joista he eivät kerro... Olisi lapsellista enää kiinnittää huomiota aseistuksen yksityiskohtiin. Hän, Kleofantos, on kyllä alussa merkinnyt vahatauluihin kaikki nuo erikoispiirteet, nuo insignia imperatoria, joista ylipäällikkö aina tunnetaan, nuo kevytaseisten apujoukkojen köykäiset nahkakypärät, pilleus-myssyt ja heidän missile-keihäänsä, joita kullakin miehellä on mukanaan seitsemän, samoin linkoojien villahihnaiset fundat, raskasaseisten nahkaiset haarniskat, loricat, vieläpä kuperien kilpien neliömäisen muodon ja koon... Mutta Pluton nimessä, mitä taistelulla on niiden kanssa tekemistä!

Ja Kleofantoksesta näyttää, niinkuin yksityiskohdat uppoaisivat myrskyiseen kokonaisuuteen, kunnes niitä ei enää erota.

Veren haju, valitus, jyrinä, kahisevat syyslehdet hänen jaloissaan ja jäykkenevä ruumis, jonka silmästä pistää esiin nuoli, ovat ainoa kuvaamisen arvoinen todellisuus. Tulen räiskähtely yltyy. Metsän reunasta on tulossa monituhatpäinen ratsujoukko, Maasin bataavit, ja he syöksyvät kiilan muodossa jalkaväen keskelle. Auringon kilo häikäisee. On ilkeä ja hiostava olla. Euboiassa on meri vielä tähän aikaan turkoosinsininen, laivoissa kääritään purjeita...

Kleofantos huomasi itkevänsä harmista. Hän tarttui jälleen stilukseen ja yritti kirjoittaa jotakin vahatauluun, mutta kynä vapisi kovin ja hänen aivonsa olivat ontot, aivan kuin älyn elimet olisi taitavasti poistettu hänen pääkuorensa alta. Tässä sekavassa mielentilassa hänestä tuntui kuin sodan ääni olisi kummallisesti keskittynyt raskaan jalkaväen kupulakilpien napseeseen. Aina kun heittoaseet kilpistyivät niiden munanmuotoisesta kohoumasta, rautalevyt helähtivät terävästi... Hän huomasi konemaisesti merkitsevänsä muistiin nimiä, asiatietoja, numeroita: kahdeskymmenes legioona, ensimmäisen legioonan kotka, jonka vasemmanpuoleinen siipi on ruostunut. Mutta voiko kulta ruostua? Kenties se on veritahra, joka äsken räiskähti aquiliferin pään yli ja kostutti metallikuvan... Hän varjosti silmiään. Hän koetti erottaa joukosta Germanicusta, etsi turhaan tämän punaista kultakirjoviittaa. Pillastunut hevonen, jonka kupeet oli viilletty auki, porhalsi hurjasti tömistäen jokea kohti. Sen suolet laahasivat ruohoa. Kun ratsu luhistui jalkojensa varaan ja hirnui kuolinkouristuksissa, Kleofantos teki elämänsä ylpeimmän teon kirjailijana ja ihmisenä.

Hän otti vahataulut käteensä. Hän löi ne säpäleiksi polviaan vasten.

Taistelun melu oli säikyttänyt läheisillä vuorilla asuvia kotkia. Nyt ne lensivät viistoon Idistavison tasangon yli, kahdeksan tummaa äänetöntä lintua, siivet liikahtamatta, nokat ammollaan. Ne pyrkivät vihollisen taholle. Ja nyt tapahtui ratkaiseva käänne. Miltei samanaikaisesti kuin virran luona seisovat augurit olivat panneet merkille linnut, Germanicus huomasi ne omalla tahollaan. Hänen keuhkonsa toimivat kuin palkeet: "Sotilaat...! Juppiterin linnut, seuratkaa niitä...! Jumala on puolellamme...!"

Hän käänsi hevosensa kheruskeja kohti, ja tuo liike levisi kohortteihin. Koko jäljellä oleva roomalainen sotavoima lähti säännöttömänä nelikulmiona kiitämään tasangon yli. Lituus-torvien kimeät toitotukset tekivät legiooniin saman vaikutuksen kuin germaaneihin heidän kuolinvirtensä. Joukkohengen sumeista syvyyksistä näytti kohoavan tuollainen pyörremyrskyn tapainen voitontahto, joka äkkiarvaamatta, rajuna kuin luonnonvoima, ratkaisee taistelujen kulun. Mutta tällä hetkellä armeijan yhteistunto myös sokeasti taipui johtajan kuriin. Ylipäällikkö miekkoineen ja viittoineen näytti satakertaisesti kasvavan heidän silmissään. Punaisesta lepattavasta vexillumista, jonka alareunasta kivi oli repäissyt kaistaleen, levisi huumausta. Arminiuksen sotajoukko, joka oli alkujaan käsittänyt viisitoistatuhatta miestä, oli arveluttavasti harventunut. Hän olisi ehkä vieläkin voinut ripeällä otteella kääntää voiton omalle puolelleen järjestämällä kheruskit nopeasti kiilaksi ja syöksemällä sen hyökkäävän jalkaväen ja roomalaisten pääjoukon väliin. Mutta hänen sotavoimansa taisteli hajallaan. Hän näki Stertiniuksen ratsastajineen tulevan, yritti vielä kerätä osastoja ympärilleen; hän sai kokoon vain puolitoistatuhatta miestä.

Kenties Germanicus ja Goldkopf olivat jossakin tietoisuutensa uumenissa kaiken aikaa panneet merkille auringon kulun. Nyt paistoi valo vinosti roomalaisiin. Se ei enää häikäissyt heitä, – se levisi puolueettomasti yli tasangon. Mutta Germanicuksen ratsujoukon panssarit, kypärät, haarniskat alkoivat sokaisevasti välkkyä. Juuri ratkaisevalla hetkellä auringon kilo heijastui metallista niin kirkkaasti, että germaanien oli vaikea nähdä –. Kentän yli riensi pikamarssia yhtenäinen kimaltava valoarmeija. Suurin osa vihollisista kääntyi kukkulalle. Pakokauhu pyyhkäisi hajallaan taistelevat parvet mukaansa ja päävoiman jäännökset, jotka yhä lauloivat surmavirttä, huomasivat joutuneensa saarretuiksi, sillä roomalainen ratsujoukko oli katkaissut heiltä paluutien. Jos Goldkopf oli loppuun asti toivonut tapaavansa veljensä Arminiuksen taistelussa, hän näki nyt pettyneensä. Juuri viime hetkellä jalkaväki hölmistyneenä jakaantui. Ruskea sotaratsu laukkasi joukkojen ohi, kääntyi Weserille. Miehet tunsivat liian myöhään kheruskien kuninkaan, joka istui hevosen selässä laihana, tuimana ja pilkallisena, tulenvärinen otsaside veren tahraamana. Kukaan ei enää voinut estää hänen pakoaan. Hän karautti tiehensä kuin myrskytuuli ja katosi metsiin...

Germaanien pääjoukko tungettiin Weserille päin; miehet ja hevoset vyöryivät täydellisessä sekasorrossa virtaan. Sillä välin kun sagittariukset ampuivat uhrikarsikkoon paenneita ryhmiä joka taholta, joen rannalla alkoi teurastus. Tumma, pulahteleva vesi, jonka pyörteistä alrunat olivat lukeneet synkkiä enteitä, rupesi yhä enemmän muistuttamaan suunnattoman uhrialttarin huuhdevettä, siinä määrin se punoitti verestä ja täyttyi silvotun lihan kappaleista. Illyrian legioonat kiertelivät raivosta juopuneina kaikkialla metsissä; siellä täällä levisi punoittavia savupilviä. Hämärän tullessa alkoivat valitushuudot vähitellen tyrehtyä. Vain uhrikarsikosta päin kuului jatkuvaa ulinaa, joka nousi ja laski tasaisesti kuin suden ulvonta. Siellä läiskyivät flagrumit, nauloilla ja lasinpalasilla varustetut nahkaruoskat. Idistavison tasanko oli laidasta toiseen täynnä sisälmyksiä ja luunkappaleita, muodottomien, yhteen kasaantuneiden, jäykkien tai vielä konemaisesti nytkivien ruumiiden peittämä. Ruoho törrötti kankeana verestä kymmenentuhannen roomalaisen kaksoisaskeleen laajuudelta. Auringon laskiessa taistelukentän löyhkä sai kaikki lähiseutujen korpit liikkeelle. Nämä ilmojen hyeenat laskeutuivat kaartelevina, raakkuvina parvina aterioimaan nousevan kuun valossa. Siellä täällä hiipi äänettömiä olentoja, joiden sukupuolta oli mahdoton erottaa hämärissä. Nyt, kun taistelu oli tauonnut, miehet tunsivat vain taikauskoista kammoa katsellessaan sodan näyttämöä. Kenties varjot olivat sanitäärejä, jotka etsivät haavoittuneita, – tai ehkä ne olivat ruumiinryöstäjiä, joita kiusasi ajatus, että niin moni kuparisolki ja riimukuvioinen miekka upposi tähän kuoleman tunkioon.

Nuotiot alkoivat tuikkia siellä täällä pimeässä... Niiden rauhaton puna sulautui oudosti kuolleeseen vihertävään kuutamoon. Leiritulien ympärillä makasi rykelmittäin lopen väsyneitä sotilaita sikeässä unessa. Neljännestunti ennen hämärän tuloa Germanicus oli käynyt katsastamassa Idistavison kenttää ja antanut sotahevosensa käymäjalkaa astella uhrikarsikolle päin kuolleiden ja kuolevien ohi. Hän istui ratsun selässä hiukan kalpeana ja hyvin väsyneenä, paludamentumin kultaompeleet veren tahraamina. Hänen jäljissään ratsastivat cohors praetorian päälliköt, ratsuväen komentajat Aemilius ja Stertinius ja heidän kintereillään ruhtinas Goldkopf. Jäljissä astelivat fetiales-papit lepattavissa vaaleissa liinakaavuissaan. Vihdoin ylipäällikkö kiristi ratsunsa kuolaimia niin että hevonen näytti hetken aikaa polkevan paikallaan. "Stertinius! Mitä arvelet...? Minusta näyttää, niinkuin olisimme niittäneet lakoon kokonaisen kansakunnan. Tämä ei enää muistuta taistelukenttää, tämä on... tämä on..." Hän etsi turhaan sanaa, millä kuvata eteen avautuvaa näkyä. Ratsuväen prefekti siristi silmiään ja hänen katseensa kiersi miettivän synkkänä kenttää.

"Joukkohauta", sanoi primipilaari Aemilius. "Suur-Germania on kuollut."

Mutta ruhtinas Goldkopfin ainoa silmä välkkyi. "Kenties voitetut ovat jo voittajia ja uhraajat uhreja. Veri on kummallista kastetta..."

He lähtivät ratsastamaan eteenpäin. Valkopukuiset fetiales-papit, augurit ja pullariukset, joiden tehtävänä oli ruokkia pyhiä kanoja, astelivat heidän jäljissään ja muistelivat taistelun edellä näyttäytyneitä enteitä. Heidän juhlallinen, hymisevä äänensä osui silloin tällöin päällikön korviin. Vanha ylipappi, jonka valkoinen parta hohti kuun paisteessa kuin villakuontalo, laski sormillaan, miten monessa sodassa hän oli ollut ottamassa vastaan alamaisuusvalaa ja lukenut rukouksia. Hänen huulensa mutisivat kaavaa: "Minä annan itseni, kaupunkini, maani, siinä juoksevan veden, rajajumalani, temppelini, irtaimen omaisuuteni, kaiken, mikä kuuluu jumalille, minä annan ne Rooman kansalle..." Sitten hän nosti pienet kuivuneet ukonkasvonsa taivasta kohti. Niitä valaisi sisäinen hurmio. Eikö Idistavison tasanko jälleen ollutkin ääretön verinen alttaripöytä, jolla Mars Ultorille uhrattiin ihmislihaa –!

Germanicus vetäytyi telttaan. Fetiales-pappien supatus jatkui päämajan ovella yksitoikkoisena, laulavana. Se oli kuin latiumin vanhojen mummojen unipuhelua, se tuuditti häntä yhä syvemmäs ihanaan voipumukseen. Hän makasi selällään, panssarin kiinnikkeet auki. Kreikkalainen lääkäri Eidesios poltti hiilipannussa myrrhaa ja bentsoepihkaa lieventääkseen edes hiukan löyhkää, jota uhosi ruumiskasoista. Tuon tuostakin hän kostutti ylipäällikön ohimoita hellävaroen veteen kostutetulla pesusienellä. Kaikki oli nyt ohi, onnellisesti, ihanasti ohi... Ja hyväntahtoisen näköinen kolmikymmenvuotias mies, jolle jumalat olivat tuhlaavin käsin jakaneet onnea, antautui nauttien syvän, puhdistavan väsymyksen valtaan. Hänestä tuntui kuin hän vaipuisi tulisen hellepäivän jälkeen haaleaan kylpyyn –.

Jos Germanicuksen aivoissa vielä välkähteli kuvia, ne eivät millään tavoin liittyneet kestettyihin kauhuihin. Hän muisteli lapsiaan, hymyili unisesti kuvitellessaan, miten hän kohottaa syliinsä pikku Caligulan Agrippinan valkoisilta lujilta käsivarsilta... Hänet valtasi tuo uupuneen elimistön kylläinen levontarve, jossa hän aina löysi vaimonsa kuin itse maan, äänettömänä ja laupiaana, odottaen ja hedelmällisenä. Kenties elämän virpi työntää vihreimmät lehtensä lähellä kuolemaa. Mitä varten hän muuten tuntisi tällä tavoin... mitä varten kypsän miehuuden tietoisuus niin oudosti seuraisi taistelua ja kuolevien valitusta? Uni painoi hänen silmäluomiaan. Kynttilät lepattivat.

Tällainen oli yksi lehti Germanicuksen sotien historiassa.

12.

Ratsastava peregrinus oli tuskin poistunut Palatinukselta jätettyään keisarille selonteon taistelusta, kun Tiberius lähti tapaamaan äitiään. Hän astui linnan käytävää pitkin tumma yksinkertainen puku lepattaen vedossa, pää painuksissa ja lyhyin, nopein askelin. Rautatankoihin kiinnitetyt soihdut valaisivat hänen tietään. Orjat, cubikulaarit, kellarimestarin apulaiset, hovipojat ja pienet egyptiläiset lapset, deliciaet, joita juoksenteli alastomina parvina näissä synkissä holveissa, vetäytyivät pelästyneinä syrjään. He olivat vähällä langeta kasvoilleen maahan, mutta keisarin otsanrypistys oli niin tuima, että he kerrassaan kivettyivät –. Tiberius astui puistoon. Sitten hän suuntasi päättävästi matkansa pientä rakennusta kohti, jossa äiti oli orjineen ja orjattarineen asunut viimeiset vuosikymmenet, haluamatta millään muotoa siirtyä sieltä palatsiin.

Kaikesta huomasi, että vanha keisarinna oli jo perillä tapahtumista. Pojan tullessa Livia Drusilla istui tapansa mukaan atriumissa, jäykkänä ja mahtavana kuin aasialainen jumalankuva, lujat nahanruskeat kasvot lumenvärisen tukan ympäröiminä. Heprealaiset palvelustytöt olivat avanneet kaikki ne arkut, joissa hän säilytti Augustus-vainajan huolellisesti laskostettuja paitoja, reisisiteitä, pumpulipukuja. Kirstut oli vedetty atriumin perälle, Livia Drusilla levitteli parhaillaan vaatteita... Hänen silmissään oli jotakin hajamielistä ja häikäistynyttä. Tiberius ajatteli itsekseen, että hänen äitinsä oli alkanut yhä enemmän muistuttaa vanhaa, auringon sokaisemaa huuhkajaa, joka viettää kaiket päivänsä torkkuen puunontelossa ja herää elämään vain yön tullen.

Murahdettuaan tervehdyksen keisari työnsi äitinsä syliin Germanicuksen raportin. Vanhus käänteli sitä hetken epäluuloisesti käsissään, aivan kuin hän olisi vaistomaisesti uumoillut jotakin konnanjuonta. Hänen tarvitsi vain vilkaista asiakirjaan käsittääkseen, mistä siinä puhuttiin. Sitten hän kohotti tutkivat silmänsä poikaan. Hänen suunsa alkoi verkalleen jauhaa lauseita: "Ei siis muuta... Luuletko, että istun täällä mistään tietämättä? On häpeällistä, miten hitaasti sinun pikalähettisi ratsastavat, vaikka nuo raakalaisten maat pian ovatkin lumen peitossa... Tietysti tämä merkitsee triumfia pojanpojalleni ja kultakilpiä tuolle Stertiniukselle, puhumattakaan Caecinasta ja Vitelliuksesta, jotka ovat pelastaneet Gallian..." Tiberius taivutti hiukan päätään myöntymisen merkiksi. Vanhus jatkoi mutisten: "Kolmesataa sestertiusta miestä kohti... voisi tehdä miljoonan vajauksen valtion aerariumiin... Herättää joka tapauksessa arvonantoa, jos hyvissä ajoin panet toimeen yleisen rahalahjojen jaon. Oma yksityiskassasi pitäisi säilyttää koskemattomana, eihän milloinkaan tiedä, mitä sattuu... Muuten minun täytyy huomauttaa, että tuo milanolainen finanssienhoitaja ei miellytä minua, hän varastaa selkäsi takana. Tahtoisin nähdä tilikirjat. Luulen niissä olevan törkeitä väärennyksiä."

Tiberius sysäsi ärtyneenä mustaa ebenpuista lipasta, jossa keisarinna säilytti miesvainajansa villakankaisia vatsakääreitä; Augustus oli koko loppuikänsä kärsinyt suolihäiriöistä ja pienimmänkin sään muutoksen aikana hän varoi miltei sairaalloisen valppaasti kylmettämästä vatsaansa. Lippaasta pölähti lentoon koiperhosia. Ne rupesivat lepattamaan vanhan keisarinnan ympärillä aivan kuin olisivat halunnet laskea munansa tummaan purppurapukuun. Tiberius juoksenteli edestakaisin törmäillen arkkuihin ja paukauttaen hyönteisiä kuoliaaksi käsiensä välissä. "Kirottua! Kuinka niitä on tänne tullut? Sinun pitäisi käyttää kamferttipuisia arkkuja, muuten ne syövät piloille tasavallan jäämistön..." Pitkän, laihan miehen kompastelevassa juoksussa oli jotakin niin muodottoman hullunkurista, että Livia Drusilla rupesi äänettömästi nauraa hihittämään. Hän nosti kirstusta Augustuksen tunikan, käänteli ja katseli sitä joka puolelta, kunnes keksi suuren säännöttömän toukanreiän puvun liepeestä, johon oli ommeltu kultalangoin imperiumin kotka.

"Täytyy tehdä jotakin", hän sanoi miettivästi. "Orjat eivät huolehdi mistään, kellariin on ilmestynyt rottia ja nyt nämä kointoukat... Olen kuullut, että linna ei ole paremmassa kunnossa. Mahdatko tietääkään, että käytävän muureissa leviää home –"

Tiberius hankasi kämmeniään. Niihin oli tarttunut jauhomaista siipipölyä. Sitten hän kumahdutti arkun kannen lukkoon ja huomautti, että äidin oli viisainta kutsua luokseen myrkynsekoittajatar Locusta ja antaa hänen valmistaa rotanjauhetta. Mitä palatsiin tuli, öisin oli jo ruvettu polttamaan hiiliastioita niiden seinien edessä, joita kosteus pahimmin turmeli. Mutta hän sanoi kaiken tuon hajamielisen välinpitämättömästi; kaikesta huomasi, että hänen ajatuksensa vaelsivat kaukana... Yht'äkkiä hän kuuli vanhan naisen ruosteisen kurkkuäänen muodostavan sanoja, joissa hänen omat epäilyksensä kiteytyivät täsmällisiksi kysymyksiksi, aivan kuin äiti olisi lukenut hänen otsanryppyjensä kirjaa ja päässyt perille ajatuksista. Mitä Tiberius oikein pohti? Pelkäsikö hän Germanicusta vai oliko hän kateellinen? Ajatteliko hän kenties, että nuo jatkuvat voitot lisäävät veljenpojan mahdollisuuksia ja että tämä puolestaan vain odottaa sopivaa tilaisuutta kaapatakseen kruunun? Leskikeisarinna oli puristanut kätensä ristiin ja Tiberius kuuli, kuinka hänen sormensa narisivat aivan kuin leukapieletkin.

"Sanon sinulle, poika, että tuollaiset epäilykset eivät enää minua huolestuta. Jos hän olisi todella havitellut sinun asemaasi, hän olisi antanut sotilaiden huutaa itsensä keisariksi jo Xantenissa tai Bonnissa. Mutta hän on samanlainen kuin isänsä Drusus Nero, sinun veliparkasi. Hän tahtoo palauttaa tasavallan..."

"Emmekö ole sopineet siitä, että veljeni tuhkaan ei kajota?" kysyi Tiberius hyvin hiljaisella äänellä. Mutta hänen silmänsä olivat kivikovat.

"Hän tahtoo palauttaa tasavallan", jauhoi vanhus. "Sitä hän juuri tahtoo. Siinä on hänen salaisuutensa. Hän vihaa meidän valtaamme, meidän kultaseppeltämme ja purppuraamme. Me olemme princeps, valepukuinen yksinvaltias. Me olemme nimellisesti vain yksi kansalaisista, mutta arvolta ja mahdilta ensimmäinen. Me olemme diktatuuri, me. Meillä on ylin censorinvalta, praefectum morum, ja se merkitsee, että voimme antaa palttua senaatille ja hajoittaa sen, aivan samoin kuin pidämme käsissämme sotavoimien herruutta. Ja mikä hän on? Vaivainen komentaja, hiukan korkeampi herra kuin Aulus Caecina tai Publius Vitellius. Meillä on itse teossa politiikan ylipappeus, ja me pidämme siitä kiinni. Veljenpoikasi ymmärtää sen kyllä."

Tiberius ei suinkaan ensi kertaa kuullut äitinsä puhuvan monikossa, kun keskustelu kääntyi hallitsijan valtuuksiin. Jostakin syystä se harmitti häntä tänään enemmän kuin koskaan... Hän käännähti Livian puoleen ja kysyi jurolla äänellä, mihin toimenpiteisiin sitten pitäisi ryhtyä?

Mutta leskikeisarinna oli kokonaan vaipunut hautovaan mietiskelyyn: "Mihin! Mihin! Toimitetaan hänet pois Germaniasta, leikataan häneltä peukalot, kuvaannollisesti puhuen. Hän on kavala luonne, hän vihaa meitä ja tahtoisi kaataa valtaistuimen, jotta kaikki palaisi takaisin Gracchusten aikakauteen. Mutta siihen kiveen hän kompastuu vielä... Sanon sinulle, että en ole ikinä pitänyt hänen vaimostaan, Agrippinassa on enemmän vallanhimoa kuin Roomalle on hyväksi. Näkee kaikesta, että Julia imetti häntä pelkällä vallanhimolla..."

Tiberius rypisti kulmiaan. Äidin kanssa ei tänään käynyt puhuminen. Kun vanha nainen viimein vaikeni, miehen valtasi jonkinlainen hermostunut nolous: häntä harmitti, että oli kaiken aikaa sallinut keisarinnan purkaa tyhmiä epäluulojaan, työntämättä sanaakaan tuon puhetulvan eteen. Hän korjasi vyötään, kohotti sitten kättään tervehdykseksi ja poistui piinaavien ajatusten vallassa. Äiti oli tulossa vanhuuttaan sekapäiseksi, hän mietti.

Germanicuksen ystävät Roomassa elivät jatkuvassa ilonhuumeessa. Ainoa seikka, mikä yhä kalvoi, oli heidän salaisen ylpeän haaveensa romahdus. Hehän olivat vielä kapinan jälkeenkin toivoneet, että ylipäällikkö marssittaisi sotavoiman Roomaan ja anastaisi vallan, vaikka seurauksena olisi kansalaissota. Ja nyt oli harhakuva rauennut.

"Olemme pysyneet liian toimettomina", sanoi ritari Titius Sabinus ystävälleen Lucius Cassiukselle, kun molemmat aatelismiehet palasivat sateisena iltana Scribonius Libon pidoista.

Kumpaakin painosti tunne, ettei Germanicuksen nykyinen kansansuosio syvemmältä katsoen vastannut sitä, mitä he olivat odottaneet luodessaan unettomina öinä loistavia tulevaisuuden kuvia. "Mutta mitä oikeastaan voimme?" hymähti Cassius. Hänen ystävänsä kietoi puvun kauluksen tiukemmin kurkulleen, sillä yön rajalla tuuli oli käynyt koleaksi ja sataa tihutti usvaista vettä. Sabinuksen huulilla väreili tietävä, mutta hiukan alakuloinen hymy. Sisimmässään hän oli kyllästynyt Cassiuksen ainaiseen varovaisuuteen. Samaa neuvottomuutta kaikkialla –! Eikö suuri päämäärä sitten mitään merkitse? Eikö kannata uhrata hiukan omasta turvallisuudestaan, saadakseen jonakin päivänä pitää käsissään valtaa? Ja politiikan pelissä voittavat lopulta vain suuret, uskalletut panokset. Kun hän nyt ajatteli Germanicuksen jäyhiä uskollisia legaatteja tai vaikkapa vain Sosia Gallaa, Siliuksen vaimoa, joka oli Agrippinan ystävätär, Lucius Cassiuksen tapainen hovimies kutistui surkeasti kokoon hänen silmissään.

"Vox feminae vox Dei", murahti Sabinus puoliääneen.

"Mitä sanoit?" kysyi Cassius.

"Sanoin", vastasi toinen, "että Sosia ymmärtää uskollisen ystävyyden vaatimukset tuhat kertaa välittömämmin kuin miehet, jotka osaavat vain pieksää kieltään Palatinuksen vastaanotoilla. Sinä ja Latiaris ja Scribonius Libo tuskin uhraisitte yhtä obolia omista kirstuistanne. Ja minä itsekin... ellen olisi sairas –"

Mutta ritari Cassius pudisti päätään. Hän leikitteli kantasormuksellaan, katseli sadevihman ympäröimiä lyhtyjä, jotka siellä täällä puistojen mustissa lehvistöissä viitoittivat kuin majakkatulet tietä sotilaiden tabernoihin. Oli aivan kuin kostea usva olisi tihkunut hänen aivoihinsa, lamauttanut kaiken rohkeuden, lisännyt huomispäivän kammoa. "Kukapa tietää, pahentaisimme vain suurta asiaa", hän sanoi varovasti. "Kaikki mahti on Tiberiuksen käsissä. Semmoista asemaa ei hevin järkytetä. Täytyy malttaa mielensä... Germanicuksen ympärillä on joukko urheita eränkävijöitä, on Vitellius laivastoineen ja Silius typistettynne käsineen, on Aulus Caecina, joka on aikoja sitten kasvanut jalkapohjistaan kiinni sotatantereihin, on Apronius, Aemilius, Stertinus, prefekti Pedo ja Sentius Saturninus... Mutta ovatko he mitään valtiomiehiä? Mihin muuhun heistä olisi kuin heiluttamaan miekkaa? Hovissa he pilaisivat kaiken, sillä heissä ei ole pelaajan oveluutta nimeksikään..."

Sabinuksen huulet liikkuivat niin hiljaa, että Cassius tuskin erotti hänen oraakkelimaisen mutinansa sateen humusta: "Pitäisi tehdä jotakin..."

"Mitä se hyödyttäisi? Kuvittelet liikaa, luet liian paljon ja uskot, että poliittinen todellisuus on vain historian opetuksen soveltamista elävään toimintaan."

"Eikö se sitten ole sitä?" hymyili Sabinus usvan lävitse.

Kun hän ajatteli papyruksia, jotka viruivat kotona sypressipuisen vuoteen ympärillä, ajatteli Mysopatraa ja kuvitteli lukevansa ääneen innostavia kertomuksia Perikleestä ja Fabius Maximuksesta, hänen sydäntään riipaisi orpous. Tuo tunne ei ollut yksinomaan katkera; siihen sisältyi myös epävarmaa, hautovaa mielihyvää. Hän kaipasi jälleen yksinäisyyteen, jossa kirjojen punaiset ja vihreät nimisinetit välähtelevät paljon ystävällisemmin kuin ihmissilmät... Kaikki politiikan hienoudet, sodan ja valtiotaidon koko monimutkainen systeemi oli niin selvänä hänen aivoissaan. Hän katseli ylhäisen säälivästi Lucius Cassiusta, jonka huolestuneita kasvoja lyhdyt silloin tällöin valaisivat, ja pohti mielessään kysymystä, miksi rohkeiden suunnitelmien aina täytyy kilpistyä tuollaiseen halpaan varovaisuuteen –? Jokainen jalanpolkaisu mutaiseen katuun kuulosti hänen korviinsa lupaukselta: kerran... kerran...! Hän kiiruhti kotiin päin, ja hänestä tuntui, kuin näkymätön voima vetäisi häntä kirjojen ja Mysopatran luokse, jossa hyvin lämmitetty vuode, kylmä linnunpaisti, ruukullinen punaviiniä olivat odottamassa isännän paluuta. –

Senaattori Gnaeus Piso sitä vastoin oli seurannut huolestuneena jokaista pohjoisesta saapuvaa voitonsanomaa. Asioiden käänne sai hänet vetäytymään taustalle. Koska hän piti viisaimpana olla ärsyttämättä Reinin ylipäällikön puoluelaisia, hän kätkeytyi kuoreensa kuin osteri. Hän kuului vanhaan, laajalle levinneeseen ylimyssukuun, joka ulottui taitavien avioliittojen kautta lähelle hallitsijahuonetta. Suvun maineen varsinaisena nostajana ja keskittäjänä oli ollut muuan elosteluistaan kuulu Calpurnius Piso; hänen tyttärensä Calpurnia oli naitettu Julius Caesarille heti sen jälkeen, kun tämä oli ottanut eron edellisestä puolisostaan Pompeiasta. Perhe säilytti suuren esivanhempansa vahanaamaria kuin pyhäinjäännöstä. Se oli punainen, pöhöttynyt kuva, sitä kannettiin hautakulkueissa ja sen edellä poltettiin suitsutusta, myrrhaa, kassiaa ja aloeta. Mies oli eläessään ollut Filodemos Epikurolaisen ystävä, oli tullut tunnetuksi rakkausseikkailuistaan, noussut vävynsä, Caesarin avulla konsulin arvoon, sekaantunut ihmeellisiin ja monipuolisiin häpeäjuttuihin, jotka kuitenkin haudattiin hiljaisuuteen ja joiden heikkoja jälkikaikuja hänen perillisensä koettivat kaikin tavoin hiljentää. Hän oli jättänyt jälkeensä pojan Luciuksen. Tämä valtiotoimiin syntynyt mies sukelsi kolmikymmenkaksivuotiaana pinnalle. Hänen nimensä oli mainittu niinkuin isänsäkin konsuliehdokasten joukossa ja hänen tulevaisuutensa oli varma jo sen takia, että hän oli Calpurnian veljenä itsensä Augustuksen setä, vaikka olikin keisaria huomattavasti nuorempi. Samana vuonna, jolloin kaksikymmentäkuusi vuotias Tiberius lähti johtamaan retkikuntaa Vindeliciaan, Lucius Calpurnius Piso oli nimitetty Traakian lähettilääksi.

Maineeseen nouseva suku saa tietyssä kehitysvaiheessa yhteisen pohjailmeen. Nämä ovelat, tarmokkaat ja ylöspäin kapuavat Pisot, veltot ja toimeliaat, paheelliset ja vähemmän paheelliset Pisot omaksuivat vanhan aatelin kivettyneen muodollisuuden. Heillä oli pinttyneet perhetapansa, joita he eivät lyöneet laimin. Kaikilla heillä oli joukko käyttäytymisessä ja pukeutumisessa ilmeneviä omituisuuksia, jotka periytyivät isiltä pojille yhtä varmasti kuin jykevä lihakas leuka. Ja perinnettä tai ei, kunniaa he niittivät hyvin nuorina. Kaikkein vaatimattominkin, hieno ystävällinen Lucius Cornelius Piso, ehti ennen kypsiä miehuusvuosiaan kantaa konsulin virkaviittaa, vieläpä olla Pamfylian maaherrana ja johtaa keisarillisena legaattina syyrialaisten legioonien avulla tapahtuvia rauhoitustoimia kuohuvassa Traakiassa. Tuossa lähettiläiden, konsulien, valtiomiesten, kotkankantajien, maaherrojen suvussa Gnaeus Piso oli ilmeinen kasvannainen. Pahka vanhan puun rungossa, suvun voimien ja heikkouksien paisunut keräytymä.

Lapsena hän oli ollut suuri, ruma ja pahatapainen; ei puhettakaan, että aatelisperhe olisi ummistanut silmänsä, milloin Gnaeus, käenpoikanen, rikkoi sopivaisuutta. Hän oli aikoja sitten oppinut tietämään, että hänen kätensä olivat punaiset ja hänen niskansa kuin teurastajan ja että hänen tapansa nauraa, puhua, lyödä polviinsa oli kokonaan plebeijimäinen. Suvun maine oli kuitenkin hankkinut hänelle jonkinmoisen vaikutusvallan hovissa. Augustuksen eläessä hän joutui omalla vuorollaan konsulin virkaan, hänet nimitettiin Espanjan maaherraksi ja kutsuttiin takaisin virkavirheiden vuoksi, sillä ahnas kullanhimo, jota maakunnan prokuraattorin on aina helpompi tyydyttää kuin pääkaupungin senaattorin, sai hänet käyttämään hyväkseen kaikkia julmuuden, kiristyksen ja ryöstöpolitiikan apukeinoja. Roomaan palattuaan hän sukelsi keskelle hovielämää. Näytti ennen pitkää siltä, kuin hän olisi yhä enemmän lähestynyt uutta hallitsijaa ja Tiberiusta puolestaan huvittaisi hänen seuransa. Kalkkuna riikinkukkojen joukossa. Ukkosenjyrinän tapainen nauru, ahnaat ulkonevat silmät ja melonimainen pää. Kenties, ajatteli Tiberius, kenties tuollainen karkeatekoisuus ilmaisee enemmän luonnetta kuin palatsin keikarien hienostelu. Tämä ylimmältä taholta tullut suosionpaiste sokaisi joitakin aatelismiehiä, jotka etsivät sopivia astinlautoja kunnianhimolleen, mutta se oli toiselta puolen herättänyt Germanicuksen tapaisessa ylimyksessä vaivoin salattua vastenmielisyyttä.

Piso oli tomppeli, joka ei edes osannut näytellä herrasmiestä. Ja hänet kohdatessaan Reinin komentaja nyrpisti nenäänsä.

Gnaeus Piso oli toivonut paljon Ylä-Germanian kapinasta. Hän oli etukäteen elänyt mielessään ylipäällikön kukistumisen, hieronut käsiään, kuvitellut hänen puoluelaistensa suurta voimatonta harmia. Hänen vaimonsa Plancina, Lyonin kaupungin perustajan Munatius Plancuksen tytär, oli ehkä ainoa, joka selvästi tajusi, että tuo kiukkuinen viha Germanicusta kohtaan oli pohjimmaltaan senaattorin oman henkisen alemmuuden tuntoa ylempien edessä. Mutta Plancina kuului siihen kuolemattomaan ihmislajiin, jolla on vertaansa etsivä kyky eritellä toisten luonteissa omaa luonnettaan. Hänen ihmistuntemuksensa silmä näki vain sivullepäin; itseensä nähden hän oli sokea. Mentyään naimisiin Gnaeus Pison kanssa Plancina oli tuonut myötäjäisinä käytännöllisen oveluutensa, terävän kielensä, taipumattoman, kuin vihreästä nefriittikivestä veistetyn tahtonsa, hienostuneen ilkeytensä ja arkullisen kultarahoja. Hänellä oli pienet valkoiset levottomat kädet, jotka aina näyttivät salaavan jotakin puvun poimuihin. Hänen olemuksessaan oli ryömivää, hyönteismäistä päämääräntajua. Miehen ukkosena jylisevä itsetunto kaipasi ohjaavaa tahtoa, ja Plancinalta sitä ei puuttunut. Hän vuodatti tuohon hiukan häilyvään luonteeseen varovaisuuden pisaroita, mutta taitavasti mitattuina annoksina. Nämä kaksi ihmistä täydensivät omalla tavallaan toinen toistaan, ymmärsivät toisensa, tunsivat yhteisiä tunteita, härkämäinen mies ja myrkkykuoriaista muistuttava vaimo. Sanalla sanoen, heidän avioliittonsa oli täysin onnellinen.

Plancina availi ja sulki hajamielisesti siroa viikunapuista lääkelipasta, kun Piso päästi raivonsa valloilleen. Senaattori asteli edestakaisin permannolla. Hänen äänensä jyrisi. Horna ja kuolema, oliko kuultu kummempaa! Hän oli luullut Germanicusta kavalaksi ketuksi, joka vain odottaa sopivaa tilaisuutta ja näkee unta keisarinpuvusta. Vielä mitä, mieshän oli tyhmä. Tyhmä, tyhmä kuin pässi. "Sinun pitää käsittää, Plancina", sanoi Piso otsaansa rypistäen, "että minä en hänen keisaruuteensa uskonut. Annan palttua hänen ylhäisyydelleen, ei kannata vaivata päätään mokomalla. Mutta että hän on pöyhkeä, taikauskoinen, teeskentelevä ja kaiken tuon lisäksi tyhmä, se on...se on..." – "Se on hyvin paljon yhden ihmisen osalle", hymyili nainen. "Niin, mutta hän käyttäytyy kuitenkin aivan kuin olisi jotakin olevinaan", jyrisi mies.

Huone oli kolea, hiiliastioista lähti vain niukasti lämpöä. Vallitsi alituinen veto, joka sai vanhat hopeaompeleiset seinäverhot liikahtelemaan; sitä ei voinut estää, se johtui huonosta arkkitehtuurista. Pianoina nosti kapeasuisen pullon lippaasta. Hyvää liuosta, oiva parannuskeino vilustumista vastaan, hän huomautti. Tämä äkillinen poikkeaminen aiheesta, jonka täytyi hiukan vihloa heitä kumpaakin, sai senaattorin pysähtymään kesken kävelyään; hän näytti suurelta hölmistyneeltä eläimeltä. Mutta hänen vaimonsa pudisteli vihreää lasiastiaa, antoi lääkkeen kimallella ja läikkyä valoa vasten. Hän sanoi: "Luulen, että haluat vain pettää itseäsi. Germanicus ei ole tyhmä enempää kuin Agrippina, he ovat hyvin, hyvin viisas pari. Saammepa nähdä, heillä on suunnitelmansa. Se, että ylipäällikkö on luopunut niin kuuliaisesti hyvistä mahdollisuuksista ja tyytyy olemaan kansansankari, on vain uutena todistuksena, että hän on vieläkin kavalampi kuin olemme luulleet. Älä riko maljaa, säilytän siinä teriakkia. Sinä olet kuin maanjäristys, varo kyynärpäitäsi..." – "Olkoot he kirotut, niin ylipäällikkö kuin hänen vaimonsa!" huusi Piso. Mutta Plancina ei katsonut tarpeelliseksi selittää, että sama toivomus paisutti hänenkin sydäntään ja että se olisi vain kaivannut käytännöllisempää soveltamista.

Sisimmässään hän vihasi Agrippinaa syrjäytetyn pikkumaisen naissielun sapekkaalla vihalla. Hän oli nähnyt tuon vaatimattoman ihmisen kohoavan korkeaan arvoasemaan, kun hän itse sen sijaan jäi kaikkine vaatimuksineen vain senaattorin rouvaksi. Plancinalla oli pisteliäs kieli ja vedenväriset silmät. Semmoisia silmiä vastaan kansa käyttää Vesuviuksen seuduilla taikakaluja, falloksen muotoista laavakiveä. Mutta Agrippina oli lempeä, koruton, hiukan miesmäinen kasvoiltaan, hänellä oli rohkea ja ystävällinen katse, eivätkä ritarit kaikilla niillä illallisilla, mihin Pisot olivat osallistuneet, koskaan unohtaneet huomauttaa näistä ylipäällikön vaimon miellyttävistä ominaisuuksista. Eräät ihmiset saavat syntymälahjakseen kansansuosion, ajatteli Pianoina. Kun heillä on joltinenkin käytös ja luotettava ulkomuoto, he voivat teeskennellä jotakin olevansa... Hirmuisen valheellisia luonteita. Viisas silmä näkee syvemmälle, riisuu nuo tekopyhän hyveellisyyden verhot eikä anna ulkonäön pettää itseään.

Hän laski pullon käsistään ja tähyili miehen kasvoja pistävillä, hiukan vinoilla silmillään. "Mietin juuri, etköhän mahda olla kateellinen", hän hymähti.

Ei, Pisossa ei ollut nimeksikään varovaisuutta. Hän ei ollut milloinkaan hillinnyt kuohuvia mielialojaan, oli hän sitten iloissaan tai vihainen. Hänen lyhyet tylpät jalkansa polkivat mosaiikkilevyjä. Pianoina oli kuulevinaan kivien murskautuvan. Tukeva häränniska oli tummanpunainen, ohimosuonet sykkivät kiukkuisesti. Ja nainen kuunteli hänen jyrisevää ääntään ja ajatteli, että tuollaisella melulla voitiin kokonaan pilata asia, jonka ajamiseen on tarpeen hiljaisuus, viekkaus, myrkynsekoittajan vaatimattomuus.

13.

Ruhtinatar Livilla vastaanotti tiedon veljensä voitosta hyvin välinpitämättömästi. Nuo pohjoiset sotakentät ja Germanicuksen seikkailut eivät kuuluneet hänen harrastustensa piiriin. Niistä keskusteltiin kaikkialla, hovissa, senaatissa ja palatsijuhlissa, mutta sisimmässään ruhtinatar ajatteli, että aihe oli yhtä turhanaikainen kuin puheet säästä tai valtakunnan viinisadosta tai Ostian aallonmurtajasta, josta kaikki puhuvat, mutta jota ei milloinkaan rakenneta. Hän oli rajattomasti nauttinut uudesta asemastaan. Hän oli kokenut kuumana ihmeellisenä huimauksena sen hetken, jolloin jumalat ja senaatti nostivat Tiberius Claudiuksen valtaistuimelle ja tekivät hänestä, Livillasta, keisarin miniän. Uusi arvoasema oli kylläkin nostanut monia raja-aitoja hänen halujensa tielle, palatsissa vallitsi muodollinen henki, ja tyly appi ja juonitteleva isoäiti valvoivat niin halukkaasti hänen askeleitaan. Siitä hän välitti vähät. Ellei ollut juhlia ja palavia soihtuja ja pieniä seikkailuretkiä öiselle kaupungille tai Bajaen, Puteolin, Ostian kylpylöihin, Livilla ojenteli ikävystyneenä kauniita käsivarsiaan.

Vuodet olivat vain lisänneet hänen ruumiinsa kauneutta. Hänen ihonsa oli himmeän kalpea, kuin varjoon viety valkoinen silkki. Hänellä oli hiilenmusta tukka ja pienet oliivinväriset kasvot. Äidiltään Antonialta, Tiberiuksen velivainajan leskeltä, Livilla oli perinyt kapean linnunnenänsä, mutta kun äidin kasvonpiirteet olivat voimakkaat, tyttären kasvoissa oli kaikki miltei lapsimaisen hentoa. Ruskeissa mantelinmuotoisissa silmissä paloi alituinen hiljainen tuli, joka jäi arvoitukseksi kaikkein lähimmille ihmisille, äiti Antoniallekin. Tämä oli tottunut pitämään tytärtään kuria kaipaavana lapsena, hän ei koskaan tullut huomanneeksi, että vuodet menivät menojaan ja Livilla etääntyi hänen valvonnastaan. Äiti oli miehensä kuoleman jälkeen miltei kokonaan vetäytynyt Tusculumiin Albano-vuorille. Siellä hänellä oli vanha, muratin peittämä huvila lähellä Catojen suurta maakartanoa, tuollainen kostea rakennus, jollaisia rakennettiin tasavallan loppuaikoina. Hän komensi pientä palveluskuntaa, neuvotteli pehtorien kanssa hedelmätarhan hoidosta, vaelsi huoneesta toiseen ja siveli miettivästi harmaata tukkaansa. Hänen elämänsä oli täynnä asioita, jotka liittyivät läheisesti mantelipuiden multaamiseen ja lehmien astutukseen. Joka kerta, kun äiti saapui pääkaupunkiin vanhanaikaisessa kantotuolissaan, tytär otti hänet hiukan haluttomasti vastaan, hymyili, nyrpisti karmosiininpunaista suutaan. Hänen sieraimensa kapenivat aivan kuin hän olisi tuntenut lannanhajua.

Livilla rakasti itseään, hän ihaili oman ihonsa tummaa kalpeutta ja jäseniensä sileyttä. Ensi nuoruus oli mennyt, mutta hän ei sitä surrut. Hänen kauneutensa oli vain lisääntynyt, siihen oli tullut tuo kypsä vivahdus, jonka hän tiesi kaikkein tehokkaimmaksi valloituskeinoksi. Hiukan, vain hiukan antimoniumi-mustetta silmäkulmiin, ja hänen katseensa näytti syvältä kuin yö.

Äidillä oli vahva, terve ruumis, ja sen perintöä oli riittänyt kahdelle lapselle, Livillalle ja hänen veljelleen Germanicukselle, joka sairasti hyvin harvoin, myöhempinä vuosina tuskin koskaan. Nuorempi veli Claudius sitä vastoin oli kykenemätön raukka, pelkkää avuttomuutta ryppyisistä kasvoista rampoihin jalkoihin; kukaan ei ollut häntä milloinkaan sietänyt lähellään, ei leskikeisarinna, joka aina tunsi tarmokkaan ihmisen halveksumista noita pelokkaita silmiä kohtaan, eikä edes Tiberius, joka inhosi veljenpoikansa änkytystä. Kun poika oli ennen aikojaan syntynyt Lyonin teltassa ja kätilö pesi hänen vaivaista ruumistaan isossa sotakypärässä, saattoi arvata, että hänestä koituisi sisarussarjan häpeätahra. Muuten ruhtinatar jätti molemmat veljensä kokonaan huomiota vaille. Jos hän joskus ajatteli Germanicusta, hän näki vain tämän muhkean roomalaispään ja komean vartalon; hänen maineensa, hänen moraaliset ominaisuutensa häipyivät olemattomiin, sillä niitä ei voinut lähestyä ihmisruumiin aisteilla. Livilla ei koskaan vaivautunut erittelemään tätä ajatustapaansa, se oli hänen erikoisuutensa ympäristön keskellä. Se oli pikemmin kasvimaista kuin tietoista fyysillisen todellisuuden tunnustamista. "Molemmat poikani ajattelevat päällään mutta tytär ruumiillaan", oli Antonia kerran hiukan katkerasti huomauttanut, kun Tusculumin huvilaan oli kantautunut tietoja Livillan harha-askelista. Mutta tytär hymyili huvittuneesti, nyrpisti huuliaan.

Hänet oli aivan nuorena naitettu Augustuksen tyttärenpojalle Gaiukselle, nuorukaiselle, jonka loistava ura toistakymmentä vuotta sitten herätti rohkeita toiveita. Mutta Gaius oli kuollut Vähässä-Aasiassa, hänen nuori leskensä ei kauan joutunut pitämään surupukua. Tuohon aikaan oli keisarin poikapuoli Tiberius saapunut Rhodoksesta Roomaan; valta oli hiljalleen siirtymässä hänen käsiinsä. Kun muodollinen sukulaisavioliitto näytti suotavalta ja Livilla mukautui siihen mielihyvin, hänet vietiin toistamiseen morsiusteltan alle, tällä kertaa Tiberiuksen pojan Drusuksen valittuna. Heidän avioliitostaan oli syntynyt yksi ainoa lapsi, tytär, jota ruhtinatar ei enää kärsinyt silmissään. Äidin ja lapsen välit olivat alun perin jääneet hyvin kylmiksi, sillä niin kauan kuin tyttö vielä oli leikkinyt palatsissa, hän oli tuottanut paljon kiusaa huvittelevalle, levottomalle äidilleen. Kenties Livilla vuosien varrella miltei omaksui ajatuksen, että lapsi ei lainkaan ollut lihaa hänen lihastaan... Joka tapauksessa hänen sydämessään ei versonut kiintymystä; hän tunsi vain myrkyllistä harmia ajatellessaan tyttöä, joka oli aiheuttanut hänelle niin kovia tuskia ja saanut hänet tuntemaan itsensä sidotuksi. Lapsen käsivarressa olevat mustelmat kielivät nipistyksistä ja potkuista, joita hän oli saanut kestää. Vihdoin pienokaisen isoäiti Antonia oli päättävästi puuttunut asiaan, varustanut carruca-vaununsa ja vienyt tytön mukanaan Tusculumiin, jotta lapsi ei olisi tiellä palatsissa.

Mutta Livilla upposi nyt entistä kiihkeämmin iloiseen elämäänsä ja piti kyllä huolta siitä, että hänen ympärillään aina parveili huvittelunhaluista ylimystöä. Ihmiset, sekä naiset että miehet, ilmenivät hänelle pelkästään ruumiillisina tosiasioina, hänen arvonantonsa ei ulottunut komeiden vartaloiden ja rohkeiden, aistillisten silmien tuolle puolen.

Livillalla oli tapana uhrata joka aamu kaksi tuntia kauneudenhoitoon. Hiukan pähkinäöljyä, itämaisia voiteita ja kultapölyä hiuksiin. Kreikatar Briseis auttoi häntä pukeutumaan hihattomaan peplumiin. Tyttö avasi varovaisesti hänen raskaan hiilenmustan tukkansa, jossa oli yönsininen kiilto. Sitten hän upotti norsunluisen kamman hiuksiin, järjesti seitsemän otsakiharaa säännölliseksi riviksi.

Livillan päähän kiedottiin kultainen vanne, ja sen kylmyys tuntui miellyttävältä ohimoissa. Kun vyötäisiin asti alastomat mustat orjattaret hyväilivät hänen olkapäitään pesusienellä ja haalea vesi pisaroi hänen rinnoilleen, hän ummisti hymyillen silmäluomensa. Oli hämärää ja lämmintä. Huoneessa kuului vain tyttöjen sandaalien kapse. Hiki norui virtoina heidän kainalokuopistaan. Kokonaiset patterit öljypulloja, hajuvoiderasioita, norsunluisia kuppeja, joissa oli karmosiiniväristä huulipunaa, malabathrum-nesteellä täytettyjä maljoja ja tulpattuja syyrialaisia ruukkuja seisoi hajallaan pienillä pöydillä. Ilma oli täynnä niiden tuoksua. Mustat äänettömät tytöt olivat kuin papittaria, jotka osallistuvat oudon jumalan salamenoihin. Aamuvalon säteet, jotka tunkeutuivat ikkunaverhojen rakosista, välähtivät heidän kiiltävissä, kuin ebenpuusta leikatuissa rinnoissaan ja loivat valojuovia vyötäisiin. Ja Livilla mietti hymyillen, että näin hän pyhitti ruumiinsa päivän mahdollisuuksia varten, vihki sen omien halujensa temppeliksi.

Hän ojensi kalpeita käsiään ja painoi ne ristiin niskan takana. Aistillisten huulien välistä kiilsivät hampaat. Livilla veti henkeensä ilman tuoksua. Kosmoksen ja Nikeroksen hajuvoidekaupoista Forumin läheltä voi saada kaikkea, mitä hän tarvitsi aamurituaaliin. Tosin malabathrum, silloin kun se oli oikealla tavalla puristettua, maksoi neljäsataa denaaria leiviskältä, ja tuoksuva kallisarvoinen kaneeliöljy kohosi tuhanteenviiteensataan. Mutta sitä vartenhan hänellä oli mies, maksaja. Jos hän hiukan uhrasi kauneudelleen, ei kenelläkään, ei edes hänen apellaan, ollut oikeutta moittia häntä siitä, sillä paljon matalammissa piireissä, rahaylimystön kodeissa, tuhlattiin yhtä paljon ellei enemmänkin. Hänen molemmat avioliittonsa olivat saattaneet hänet sellaisten ihmisten määräysvallan alaiseksi, joilla ei itsellään ollut hituistakaan loistonhalua. Ensimmäisen miehen, Gaiuksen aikana tyrannisoi Augustus ja Drusuksen aikana Tiberius. Heiltä puuttui aisteja, he olivat kuivakiskoisia kumpikin.

Ruhtinatar olisi tahtonut peittää pukeutumishuoneensa seinät samalla sinertävällä alabasterilla, josta Cornelius Balbus oli hakkauttanut teatterinsa neljä pylvästä, sommitella katon karythoslaisesta käärmemarmorista, ofites-kivestä, ja yhdistää siihen hiukan violetinväristä synnadilaista... Pelkkiä tuulentupia. Teatterit, kansankylpylät, kirjastot, uudet valtiontemppelit olivat suunnitellut kuin puolijumalia varten, niiden komeus oli niin silmiä hivelevä, mutta perintöruhtinaan puoliso asui kuin mikä tahansa senaattorinrouva. Takaperoista kehitystä, hän ajatteli nyrpeästi. Jo Sullan aikana Roomassa oli osattu elää, oli nautittu väreistä, linjoista ja loistavista puvuista, ovet Itämaille oli lyöty selko selälleen, ja sieltä virtasi monenlaisia kuohuvia puroja, intohimoja, kultaa ja ylellisyyttä. Livilla tunsi omituista vetovoimaa tuota yksinvaltiasta kohtaan, näki Sullan istuvan kalpeana ja hoikkana marmorituolillaan, persialaiset nauhakengät mosaiikkilattiaan painautuen, viitan lieve punaisena proskriboitujen verestä. Ei empivää heikkosieluisuutta, vaan julmuuteen asti ehdotonta itsekkyyttä!

Briseis riisui hänen tunikansa. Livilla kuljeskeli alastomana huoneesta toiseen, voimakas kaunis ruumis valon hyväilemänä. Hän nautti rajattomasti kauneudestaan, kohotti käsivartensa kuin papitar. Ikkunoista lankeava ambranvärinen valo sai vartalon näyttämään himmeänruskealta, päivettyneeltä kurkusta nilkkoihin. Näissä sisäseinäisissä saleissa tuo alaston nainen muistutti tummassa lasimaljassa palavaa tulenliekkiä. Ja verhot, silkit, koruesineet, matot, tanagralaiset eroottiset pikkuveistokset imivät itseensä ja kuvastivat hänen turhamaisuuttaan. Hän löi kätensä yhteen. Hän lähetti mustat orjatytöt pois. Briseis solmi hänen jalkoihinsa valkeat attikalaiset kengät, niinkutsutut phaecasiumit. Ruhtinatar käytti niitä vain sen vuoksi, että Kleopatra oli pitänyt samanlaisista. Ajan maku tosin suosi toisenlaisia linjoja, mutta hänen itsetuntoaan hiveli ajatus, että hän saattoi huolettomasti asettua muodin vaatimusten yläpuolelle. Siinä oli riippumattomuutta ja sisäisen vapauden tunnetta. Miten monta kultaista denaaria, miten monta korua noiden pikku kenkien polkaisu olikaan loihtinut hänen haltuunsa! Hänellä oli onni matkaseuranaan, hänen laivansa saapuivat aina satamiin.

Hän oli kutsunut luokseen nuoren ystävättärensä Paulinan, ja mennessään kevein liitelevin askelin atriumiin Livilla tapasi tämän odottamasta. Ruhtinattaren huulille levisi hieno hymy. Hänen vieraansa istui norsunluisella jakkaralla, monet kultarenkaat ranteissaan, huulet karmosiininpunaisina ja hiukset tuoksuen. Ei, Paulina ei tosiaankaan näyttänyt naiselta, joka on hylännyt tämän maailman ilot... Livilla oli kuunnellut hiukan hämmentyneenä, kun tuo kaunis roomatar kuvaili kääntymystään Egyptin kuunjumalattaren uskoon. Valtakunnassa tosin oli runsaasti uskontoja, hän huomautti, – nämä uudet itämaiset jumalat tehosivat varmaankin syvällisempiin luonteisiin. Mutta ruveta täysissä tosissaan Isiksen vestaaliksi – mikä ajatus! Ja Livilla muisti kaupungille kiertelevän juorun, joka väitti, että muuan Decius Mundus, rikas ylimyspoika, oli kerrassaan kuolettavasti rakastunut hänen sievään vieraaseensa.

Auringonsäde siirtyi permannolla. Siniset ja kultaiset kivineliöt säkenöivät. Molemmat naiset maistelivat sitruunavettä, jossa uiskenteli jääpalasia. He puhuivat puhumistaan uusista vieraista jumalista, Bendiksestä ja koiranpäisestä Anubiksesta ja Memfiin pyhästä mustasta sonnista ja Karthagon Tanithista. Oliko Paulina muuten unohtanut, että egyptiläisiä ei ollut koskaan oikein suosittu, kysyi Livilla. Olihan senaatti neljänä eri vuotena julistanut Isiksen palvelemisen superstitioksi ja antanut repiä hänen temppelinsä, toisen, joka oli ollut Tiberin rannalla, ja toisen suuremman Capitoliumilla.

Paulina kohotti mustattuja kulmakarvojaan. Aivan niin, mutta siitä oli pitkä aika. Augustus muuten oli myöhemmin ymmärtänyt, että valtakunta kaipasi uutta uskonnollista voimaa, sisäistymistä. Eikö keisari ollut henkilökohtaisesti uhrannut Circiukselle, mistraltuulen jumalalle, käydessään tarkastusmatkalla Provence'issa? Kerrottiin, että hän oli antanut omassa nimessään suorittaa Juudean Adonaille jokapäiväisiä polttouhreja, kaksi oinasta ja sonnin. Ja muuten, lisäsi Paulina, eihän mikään valtionpalvonta voi tyydyttää syvempää uskonnollista tarvetta. Sielunhätä on niin suuri, rukoillaan milloin sitä, milloin tätä, valtiota, taivasta, äiti maata, vainajien henkiä. "Kultaseni, maailmassa vallitsee yö. Mutta tähän yöhön säteilee valoa idästä ja etelästä. Ajattelehan, millä innolla meidän nuoret sotilaamme kääntyvät tuon uuden jumalan oppiin, hänen, jolla on punainen myssy päässään ja joka uhrataan kosmillisena veriuhrina... Olen kuullut, että hänen salaseurojaan on jo Roomassa. Nautitaan eräänlainen illallinen, hiukan leipää ja viiniä, jota he kuvittelevat vereksi. Ei, hän ei ole nabatealaisten Dusares, joka on vain itämaiden Dionysos, eikä Attis, pinjapuun jumala. Hän on Mithra, härkäjumala..."

Paulina leikitteli rannerenkaillaan. Tulisten silmien katse oli tänä hetkenä käynyt lempeäksi ja haaveelliseksi: hän katseli Livillan olkapään yli aivan kuin olisi etsinyt jotakin, mikä piilotteli atriumin varjoissa. – Sinä ovela teeskentelijä! ajatteli ruhtinatar Livilla. Sitten hän sanoi: "Sinun viimeinen valloituksesi, kultaseni... En edes tiedä, sopiiko minun puhua siitä. Se on niin... se on sangen kaukana Isiksestä."

"Kuinka niin? Mitä tarkoitat?" kysyi Paulina.

Livilla kohotti hiukan kulmakarvojaan ikäänkuin ilmaistakseen tavatonta hämmästystä. Kuinka, eikö Paulina sitten itse tiennyt! Kun hän mainitsi Decius Munduksen nimen, ystävätär tuli jäätävän rauhalliseksi. "Mutta taivas, sehän on pelkkää kulkupuhetta", hän virkkoi. "Sanoinkin ritari Sejanukselle, että naiset eivät kolmikymmenvuotiaina enää ole joka tuulen taivuteltavissa. Sinä kultaseni olet siitä paras esimerkki, sinun hyveellisyytesi on maan kuulu. Ja Sejanus huomautti tosiaan, että pelkkä sinun nimesikin on kunniattomille tunteille kuin vettä hiilille." Hän suuntasi ruhtinattareen voitonriemuisen katseen. – Kaikesta näen, että tiedät olevasi Livian suojeluksessa, ajatteli ruhtinatar happamesti.

Molemmat naiset tunsivat erotessaan eräänlaista ylevää sääliä toisiaan kohtaan ja saksivat vaivoin kiukkunsa. Paulina ajatteli: Tyhmä, hengetön kana, jolta puuttuu tykkänään korkeampien asioiden taju. Kananpää, joka kuvittelee olevansa kovinkin henkevä, ajatteli Livilla.

Missään tapauksessa hän ei olisi myöntänyt itselleen, että pisto oli osunut. Hän tahtoi pyyhkäistä huonon tuulen pois niinkuin sipaistaan otsaan takertunut hämähäkinlanka. Paulina oli suunnattomasti alempana häntä, hän, Livilla, eli ylhäällä valossa, loukkaukset eivät yltäneet niin korkealle. Mutta tämä päivä ei varmaankaan ollut hänen parhaimpiaan... Hän oli lähettänyt nuoren syyrialaistytön ostamaan kameaa, jossa oli joutsenen ja Ledan kuva mustalla pohjalla, hän oli sitä kauan himoinnut, mutta tyttö oli palannut tyhjin toimin; koru oli ehditty myydä. Mennessään miehensä Drusuksen huoneeseen Livilla pidätti harmiaan. Drusus istui lähellä ikkunaa polvillaan suuri määrä piirustuksia, jykevä, voimakas pää eteenpäin kumartuneena, kastanjanväriset hiukset pörröisinä. Samaa kuin aina, aina, aina, ajatteli Livilla. Ellei hän ole matkalla provinsseissa, hän vetäytyy pois minun seurastani.

"Kokonaan uponnut noihin?" hymähti ruhtinatar ja osoitti sormellaan uuden katuverkon pohjakaavoja. "Niin", sanoi Drusus. "Maksaako se vaivan?" hymyili Livilla. Mies huomautti hänelle katsetta nostamatta, että uusi thuija-puinen koristepöytä, jonka ruhtinatar oli antanut tuottaa Atlas-vuoristosta, oli jälleen ollut puheenaiheena isän ja isoäidin kesken. He eivät milloinkaan unohtaneet huomauttaa Livillan tuhlauksesta. No niin, Nikeroksen hajuvoidekauppa pysyi pystyssä ruhtinattaren rahoilla, Egyptin lastilaivojen kapteenit olivat upottaa aluksensa hänen tähtensä, kultasepät lähettivät laskuja. "Ja emmekö voi maksaa kaikkea tuota?" kysyi Livilla kulmakarvat hiukan kohollaan. Voimme ja emme, vastasi Drusus. "Ei ilmeisesti ole kysymys kaiken tämän loiston kustantamisesta, vaan periaatteellisesti alistumisesta isän ja isoäidin tahtoon", hän huomautti hiukan katkerasti.

Livilla istahti leposohvalle ja huojutteli jalkaansa. Hän tutki hohtavia kynsiään. Drusus pörröisine päineen ja joutavanpäiväisine huolineen loittoni taas niin kauhean etäälle, tuntui kuin oudolta ihmiseltä, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään yhteistä. Livilla ei ymmärtänyt hänen arkuuttaan isän, keisarin, edessä ja nyt hän tunsi halua ravistaa tuota raukkaa, polkea jalkaa, vaatia: Tee jotakin! Toimi! Kohota meidät suurimpaan rikkauteen ja valtaan, ylimmäksi, meidät molemmat. Olet keisarin poika, hyvä, miksi taivaan nimessä et sitten käytä vaikutusvaltaasi, vaan vetäydyt koloon kuin hiiri! – Mutta hän vaikeni ja puristi huulensa yhteen. – Minulla ja hänellä ei ole mitään tekemistä toistemme kanssa, hän ajatteli. Hän saa menetellä niinkuin hyväksi näkee, minäkin teen niin. Hänellä on rakastajattarensa ja minulla rakastajani, kumpikin meistä on kyllin ennakkoluuloton, emme enää ole tyhmiä lapsia. Mutta jos hän joskus alkaa pohtia avioeroa, silloin... niin, silloin olisi parempi että hän kuolisi. Gaius oli kultaisen intohimoinen, kiihkeä kuin nuori kukko ja helppo taivutella, mutta tämä toinen pitää päänsä...

Ja Livilla katseli hyvin tutkivasti kynsiään. Avioliittonsa ensi aikoina hän oli tuntenut voimakasta tyydytystä, Drusus oli vastannut hänen käsitystään hyvästä rakastajasta ja aviomiehestä. Se vaihe oli kuitenkin jäänyt lyhytaikaiseksi. Sen jälkeen kun kävi selville, että mies huvitteli hieman siellä ja täällä kodin ulkopuolella ja että nabatealainen tyttö, jota sanottiin Unikoksi, oli tullut raskaaksi hänestä, Livilla raivosi aluksi, polki jalkaa ja kuvitteli joutuneensa syrjäytetyksi, mutta alkoi sitten nauraa iloista matalaa naurua.

Hän nousi ja meni makuuhuoneeseen kovin miettivänä, pieni ajatusryppy silmäkulmien välissä. Hän kuvitteli kummallisen huolen vallassa aikaa, jolloin Drusus seuraa isäänsä keisarina. Kuin etäisessä valonvälähdyksessä hän näki itsensä ylimpänä valtakunnassa, näki nöyriä selkiä ja tervehdykseen kohoavia käsiä. Mutta häntä kiusasi ajatus, että mies, joka kerran perii ja voisi lahjoittaa hänelle kaiken tuon, on kulkemassa yhä kauemmas omille teilleen. Livilla heittäytyi vuoteelle. Kaiken, mitä hän voi kruununperijän vaimona toivoa, kaiken, mistä hän on uneksinut, palatsin ja oman hovin ja kansan juhlahumun, – kaiken tuon voi temmata käsiinsä toinen, outo tuntematon nainen. Avioeron mahdollisuus kiusasi taas kuin painajainen. Oi, miten kaikki oli arvaamatonta ja epävarmaa siinä elämässä, jota hän vietti Drusuksen vierellä! Sekin ajatus, että mies kuolisi, avasi vain rajoitettuja näköaloja vaivaisiin, laihoihin mahdollisuuksiin. Hän ei kaivannut aviovuoteen vaihdosta, hän totisesti osasi etsiä nautintonsa milloin hyväksi katsoi, hän välitti vähät hovin tekopyhyydestä ja siveyttä harrastavasta apesta-. Ei, Drusus oli välttämätön olemassa. Aviomies oli hänen portaansa suuriin päämääriin, ja vain pelko, että tuo liian köykäinen astinlauta pettäisi, tuotti hänelle epätoivoisia mielialoja. Hänen päätään särki. Hiilille sirotettu suitsuke, jossa on hiukan myrrhaa, aloeta ja hyppysellinen kassiaa, ei tällaiseen päänsärkyyn auta... Livilla käski Briseiksen hieroa ohimoitaan. Tytön sormien sively teki tavallisesti niin hyvää ja ruhtinatar katseli miellyttävästi ihastuneena kreikattaren solakkaa vartaloa, jonka omistamisesta hänen kantajaorjansa kiihkeästi tappelivat. Hän kääntyi vatsalleen, makasi kauan aikaa kyynärpäihin nojaten, sormet leuan alla.

Livillan ajatuksissa vieraili kultakypäräinen mies. Aelius Sejanus, pretoriaanien komentaja. Kaartinpäällikön kuva sekoittui auttamattomasti yön, soihtujen valon ja pimeän Via Sacran epäselviin vaikutelmiin. Hän näki jälleen Sejanuksen synkänkalpeiden kasvojen sukeltavan pimeydestä, kunnes ne rauhattoman valon hyväileminä saivat oudon ja aavemaisen kauneuden... Näky oli hyvin eloisa. Välittämättä lainkaan ystävättären pistosanoista Livilla ajatteli Sejanusta miehenä, jonka täytyi kaikkien miesten tavoin huomata hänet, himoita häntä. Älykkyys, itsevarmuus, tietty fyysillinen kiihottavuus, jota vähäinen ruumiillinen rujous pikemmin korosti kuin vähensi, tehosivat tänä hetkenä häneen vastustamattomalla tavalla. Miehestä oli säteillyt tuo puhtaan sukupuolisuuden sähkö, joka ei kysy henkistä kehitysastetta, tuskin edes ikää, koska se ilmenee yhtä hyvin nuorissa hovipojissa kuin voimakkaissa keski-ikäisissä kantajaorjissa ja luo yhteiskunnan kaikkiin kerrostumiin ulottuvan suuren salaseuran. Livilla hymyili huvittuneena.

Hän oli etsinyt kiihdytystä monilta teiltä, milloin tarve ilmeni. Puhdas aistinautinto oli tavallisesti tuonut muassaan jonkinlaisen sielullisen lepotilan, jossa hän tavallaan sammui ajattelevana olentona ja tunsi elävänsä vain ruumiillaan. Hänen olemuksensa syvimmästä luonteesta johtui, että hänessä oli kehittynyt miltei sairaalloisen herkkä ulkonaisen kauneuden taju: se oli hänen toimintansa syvin vaikutin. Se oli johtanut hänen nopeita päättäväisiä valloituksiaan. Hän oli rakastanut monenlaisia miehiä, liehitteleviä ja tyhmän pöyhkeitä ja itsevarmoja, arkoja ja karkean aistillisia. Hänen muistinsa säilytti vartaloita ja kasvoja, joilla oli ollut osuus hänen ruumiinsa elämässä. Kaikissa heissä hän oli nähnyt sukupuolisuuden ponnistelevan täydellistä ilmaisua kohti, täyteen eläimelliseen kauneuteen. Mutta vain ponnistelevan... Aina, aina tulos jäi vajavaiseksi. Kiintyä koko olemuksellaan, jakaa kohtalonsa toisen ihmisen kanssa, – mitä hänenlaisensa luonne sellaisesta, pelkkä ajatuskin sisäisestä riippuvaisuudesta laimensi nautintoa, vuodatti vettä tummanpunaiseen viiniin. Sentapainen kokemus voisi kieltämättä seurata jos... jos kultakypäräinen ihailija tunkeutuu kovin syvälle hänen kohtaloonsa. Vaarallisia mahdollisuuksia. Niinpä kyllä, mutta hän pitää varansa ja osaa olla pelkkää tulta, jossa tuo toinen saa palaa. Ja Livilla kosketti kielenkärkeä hampaillaan.

"Oletko nähnyt tiikereitä, Briseis?" hän kysyi. Hänen suupielissään väreili uhkamielinen hymy. "Mene katsomaan sirkukseen. Ne ovat muhkeimmillaan, kun eivät tiedä että niitä tarkataan. Ne ovat täydellisiä. Luonto on jossakin määrin puolueellinen, se jakaa avoimin käsin yhtäällä ja sulkee kätensä toisaalla. Luulen muuten, että ihminen on loppujen lopuksi vajavaisin... Kun olin lapsi, isäni vei minut katsomaan tiikereitä, jotka oli laivattu Intiassa ja tuotu kaupunkiin. Siinä iässä ei osaa sanoa mitä tuntee, mutta tunne on silti hyvin, hyvin voimakas –. Jotakin hehkuvan täydellistä ja ehdotonta, jumalallista kuuliaisuutta eläimelliselle itselleen. Pelkkää lihaksi tullutta saaliinhimoa, niin kiihkeää, että se on kuin auringonvalo erämaassa. Niiden raajoissa ei ole lihastakaan, joka ei tähtäisi hyppyyn. Mikä notkeus ja joustavuus, Briseis! Kullanruskeita ja mustia ja valkoisia kuin pähkinänydin, sellaisia ovat tiikerit. Tahtoisin nähdä niiden parittelevan, mutta vapaina, kotimaassaan..."

14.

Vaimonsa poistuttua Drusus istui hetken aikaa kädet takaraivolla, katseli hajamielisesti kattoon. Kaikilla Livillan käynneillä oli sama vaikutus: ne ärsyttivät. Kun naisen olemuksesta säteilevä houkutus oli lakannut tehoamasta, jäljelle oli jäänyt vain harminsekainen ärtymys; oli syytä otaksua, että se oli molemminpuolista. Kuitenkin tapahtui joskus, joidenkin juhlien jälkeen, kuin heidän avioliittonsa ensi aikojen kaikuna, että Livilla herätti hänen intohimonsa hetkellisesti, puhalsi tuhkakerroksen alla piileviin hiiliin. Ajatus, että vielä, vieläkin oli olemassa salainen riippuvaisuus heidän välillään, vaikka se sitten olisikin pelkkää tottumusta, oli miehelle perin vastenmielinen. Livillan elämä ei häntä muuten liikuttanut, hän välitti vähät kaikista noista jutuista... Hän istui takakenossa, huojutti hiukan jalkaansa, silmien kastanjanruskeassa värissä kärsimätön väike. Sileäksi ajeltu leuka työntyi eteenpäin. Se ilmaisi täsmällisyyttä. Kaikilla Claudiuksilla oli jotakin kovaa, sulamatonta, marmorimaista kasvojen alaosassa; keisarissa tuo piirre oli ilmennyt jo pikku poikana ja vaikutelma oli myöhempinä vuosina vain lujittunut.

Isän ja pojan välillä vallitsi jäykkä suhde. Mennessään tapaamaan isäänsä Drusus, joka muuten kohteli ihmisiä nuorekkaan mutkattomasti, tunsi samoja tunteita kuin tylyn opettajan ovea lähestyvä koululainen. He näkivät toisensa vain harvoin. Pojalla oli oma elämänsä, oli työnsä ja juhlansa, suuri laajalle hajautunut ystäväpiiri, rakastajatar, jonka hän oli anastanut toveriltaan Herodes Agrippalta ja jolle hän oli kustantanut komean asunnon Aventinuksella; tyttö maksoi ja vaati paljon, hän oli kiihkeä pikku napolitar, yhtä paheellinen kuin tuhlaileva. Tiberius, jolla oli kannettavana hallintotehtävien liikakuormitus, oli viime aikoina käynyt pojalleen yhä vieraammaksi. Isä puhui velvollisuudesta, vastuusta ja tunnollisuudesta. Mukava huoleton elämä oli hänelle kokonaan vastenmielinen, hän ei kaivannut huvituksia, ei käynyt teattereissa, kilparadoilla eikä gladiaattorinäytännöissä. Julkinen esiintyminen, jota hän ei voinut välttää, vaikka olisi halunnutkin, vaivasi häntä päiväkausia ennen määrähetkeä. Isä levitti ympärilleen kylmää, pistävää, kuollutta valoa, jossa jokainen iloinen ajatus ikäänkuin näivettyi ja johon astuessaan poika kadotti itsevarmuutensa. Isä vaelsi kuin kuu jäisissä korkeuksissa. Ei ihme, että senaatti ja aatelisto, läheistä pientä toveripiiriä lukuun ottamatta, joutui keisarin lähellä vilunpuistatusten valtaan.

Tiberiuksella oli tapana lähettää toinen tai toinen vapautetuistaan, joko laiha teräväkatseinen Euhodus tai pyylevä Nomius kutsumaan Drususta, milloin hän halusi keskustella tämän kanssa. Drusus oli aikoja sitten tottunut siihen, että Euhoduksen tulo merkitsi pientä perheneuvottelua: Livillan tuhlausta, laskuja, pikku rikkomuksia, kotirippiä, kuulusteluja. Nomius tiesi väliaikaisten töiden sysäämistä hänen hartioilleen. Ollessaan isän huoneessa poika jäykistyi, ei enää hallinnut eleitään. Hänen tavallisesti niin varma äänensä kävi epäröiväksi. Isä istui tuolissaan sivuittain kääntyneenä, kapea haukannenä valoa vasten, synkät kulmikkaat kasvot jäykkinä varjossa, aivan kuin ne olisi veistetty mustaan egyptiläiseen kiveen. Hän ei milloinkaan kiihtynyt. Hänen äänensä oli matala, verkkaisen rauhallinen ja lämmötön.

Milloin poika halusi asettua vastaan, nousta henkisesti takajaloilleen, isä vainusi tuon vastahakoisuuden jo ennen kuin hän oli sanonut sanaakaan, ja silloin isän puhe muuttui miltei piinallisen hitaaksi. Tahtomatta sitä tunnustaa itselleen Drusus aavisti syvimmässään, että nämä yhteenotot, joista hän puolestaan aina vetäytyi nolattuna omiin huoneisiinsa, jatkuvasti pysyttivät hänet koulupojan tasolla, rikkoivat sisäisen itsevarmuuden järjestelmän. "Sinä olet poikani", sanoi Tiberius, "ja tässä tapauksessa en edes viitsi muistuttaa sinua hyvästä roomalaistavasta, joka vaatii lapsilta täydellistä kuuliaisuutta." "Vanhanaikainen kanta", sanoi Drusus hiljaa. Tiberiuksella oli erinomainen taito olla kuulematta hiljaisia sanoja, milloin se edisti hänen tarkoituksiaan. Kotvan kuluttua hän nousi, seisoi luonnottoman pitkänä selkä valoon päin, antoi ymmärtää, että asia oli käsitelty loppuun.

Jos heidän keskustelunsa edes olisivat päättyneet avoimeen erimielisyyteen...! Mutta Drusus ei löytänyt isästään enempää vihaa kuin rakkauttakaan, hän näki vain jyrkän varjokuvan, näki tylyn ylhäisen otsan ja silmät, joita voi sanoa kauniiksi, mutta joissa ei ollut mitään inhimillistä valoa, näki mustan kiven –. Lapsena hän oli joskus makuulle mennessään leikitellyt mielikuvilla, joissa isä näyttäytyi peloittavasti muuttuneena, peikkona, ihmissutena, konemaisesti kävelevänä hullunkurisena ja kaameana metallijumalana. Totuus oli, että nämä painajaiset eivät milloinkaan lopullisesti kuolleet. Niillä oli osuus hänen sisäisessä elämässään.

Isä pyrki kaikin tavoin siihen, mitä hän nimitti roomalaiseksi hyveeksi mutta mikä pojalle oli pelkkää vanhanaikaisuutta. Drusus oli imenyt itseensä nuorten aatelismiesten mielipiteet, hän oli pinnallinen, tarmokas uuden ajan ihminen, hänellä ei ollut ennakkoluuloja raja-aitoinaan; hänellä oli terve ruumis ja käytännöllinen pää, joka työskenteli raivatakseen mukavuudenhalulle tietä. Hän oli käynyt hienon hovimiehen koulun Roomassa, ja samalla kun hän oli omaksunut leikkivän, sangen huolettoman muodollisuuden, josta maailmanmies tunnetaan, hän valitsi päättävästi ne katsantokannat, joiden hän havaitsi parhaimmin palvelevan omia tarpeitaan. Sotakoulutus oli terästänyt hänen luonnettaan. Se oli antanut noille miehekkäille kasvoille tarmokkaan, hiukan kärsimättömän ilmeen, jota naiset pitivät mielenkiintoisena ja joka suuresti lisäsi hänen vaikutustensa lukua. Hän oli yleisesti suosittu juominkien johtaja ja reipas metsästystoveri, ei vain korkean yhteiskunnallisen arvosijan, vaan harmittoman elämänhalunsa takia. Hän piti kauniista mutta ei liian ylellisistä puvuista, valitsi jalkineensa, viittansa, alusvaatteensa pikemmin laadun kestävyyden kuin kankaan loiston mukaan. Hän söi runsaasti, joi paljon ja nukkui terveen miehen tyyntä unta. Tämä levon tarve ei kuitenkaan estänyt häntä valvomasta, milloin hän halusi virkistäytyä. Hän kustansi tovereilleen juhlia kerran, pari kuukaudessa, pysyi moitteettomassa kunnossa auringonnousuun asti, otti kylmän kylvyn ja meni rakastajatarensa luo.

Drusuksen sileät ruskeat kasvot hohtivat hyvinvointia. Kun hänet oli komennettu rajamaakuntiin, hän mukautui elämänmuutoksiin hyvin vaivattomasti, aivan kuin olisi siirtynyt termien höyrykylvyistä tuuliseen ulkoilmaan viskaamaan kiekkoa. Sota toi mukanaan jännitystä, jota hänen nuoruutensa kaipasi. Balkanin retkellä hän oli tunnollisesti jakanut leirielämän rasitukset sotilaiden kanssa, nukkunut kovalla maalla, höystänyt pahanhajuista lientä sakkaisella viinillä. Kaikki tuo oli ollut omalaatuista urheilua. Samalla tavoin kuin Drusus pääkaupungissa ollessaan karaisi ruumistaan kylvyillä ja painilla, hän piti vähäisiä kahakoitaan pelkkinä ruumiinhoidollisina menetelminä, jotka kehittivät lihassuoritusten tehoa. Hänen älyllinen kekseliäisyytensä vastasi vaikeihin tilanteisiin lisääntyvällä tuotantokyvyllä. Mitä elämä hänen tielleen toikin, sotia, seikkailuja, kilpaleikkejä, liikeasioita, lemmensuhteita, hän ratkaisi vaikeudet päättävästi, ja voitto oli tavallisesti hänen puolellaan.

Claudiusten suvussa oli isiltä lapsille periytynyt hyvä käytännöllinen ymmärrys. Vanhassa Livia Drusillassa se ilmeni monimutkaisten suhteiden sanomattoman hienona vaistoamisena ja kaukonäköisenä harkintana, joka tavoitti miltei määrättömän etäisiä päämaaleja. Isoäidillä oli petolinnun silmä. Drusus ei voinut ylpeillä yhtä rikasvivahteisesta ymmärryksestä, hän oli suoraviivainen asiallinen luonne, hän oli hyvin mutkattomasti kotiutunut todellisuuteen. Hänellä ei ollut sanottavaa erittelykykyä, hän ei sitä kaivannutkaan. Aika kiiruhti joka tapauksessa niin nopeaan. Kaikki henkinen voima oli suunnattava elämästänauttimisen palvelukseen. Niinkuin useimmat ihmiset, jotka elävät vain nykyajassa, Drusus tunsi sisimmässään melkein kammottavan valtavaa kuolemanpelkoa, niin hämäränsuurta, että hän pyyhkäisi sen säikkyen ajatuksistaan, milloin se pyrki nousemaan, eikä milloinkaan uskaltanut katsoa sitä silmiin. Tämä kammo vaikutti, että hän ei elämässään tehnyt mitään henkisiä ratkaisuja. Kuolemanpelko oli kuin paine, joka pusersi hänen tajuntansa täyteen elämän kuvia.

Jos tuo järkevä, käytännöllinen, vaimonsa parissa niin vähäpuheinen, tavallisesti huolettoman avomielinen mies oli aavistanut Livillan ajatukset, hän ei sitä ilmaissut. Hymyilköön vain ja syyttäköön arkuudesta. Poika on kypsyneenä miehenäkin isänsä edessä tavallaan lapsen ja käskettävän asemassa, tässä tapauksessa suhde on tosiaan naurettavan selvä; kaikki johtuu siitä, että isällä ja minulla ei ole mitään yhteistä, Drusus mietti. Isä kuului sielunsa sisintä myöten vanhaan sukupolveen, oli omaksunut sen mutkalliset elämänvieraat pyrkimykset, sen kireän muodollisuuden ja vanhentuneet katsantotavat. Isä oli tykkänään epäkäytännöllinen. Kuinka huvittavaa, ajatteli poika, että hän puhuu jokaisesta uudistuksesta kylmäkiskoisen epäilevästi. Hän on kuin kissa, joka koettaa käpälällään vettä. Isällä on aloitekykyä ja sitkeyttä työssään, niinpä kyllä, mutta hän ei ymmärrä ajan vaatimuksia. Häneltä puuttuu uuden aikakauden taju, koska hänen juurensa ovat syvällä vanhassa... Hänen ihailtu tarmonsa, jolle Gallus ja Haterius tosin takanapäin nauravat, on tuollaista hapanta muurahaismaista aherrusta; sopii paremmin virastoihin kuin palatsiin.

Ja mitä käytännöllisyyteen tuli – hitto soikoon! – siinä hän ei ollut lainkaan kasvanut Catojen komentoa ylemmäksi, siinä hän käveli takaperin kuin meriäyriäinen, yritti itsepäisesti jarruttaa kehitystä, joka jumalankiitos oli sentään suuresti edistänyt provinssien vaurastumista. Roomassa vallitsi vanhanaikainen katusysteemi, kujat pujottelivat kuin palosolat, kapusivat kukkuloille ja putosivat kiemuraisina laaksoihin kuin auki viilletyt vesiletkut; talot kallistelivat toisiaan vastaan, tulipaloja syttyi yhtenään. Jokainen idästä palaava arkkitehti oli kuin salaman lyömä, ei voinut käsittää semmoista kanakoppien sekamelskaa. "Sinulla ei ole mitään arvonantoa esivanhempiasi kohtaan, poika", sanoi Tiberius. Hirvittävän homehtunut katsantokanta!

Drusus syventyi piirustuksiin. Ei, isä ja hänen sukupolvensa eivät huomanneet sitä itämaista löyhkää, missä valtakunnan pääkaupunki uskollisesti eli ja viihtyi, kun sitä vastoin Idässä itsessään rakennettiin länsimaisin menetelmin. Antiokia oli pelkkää hohtavaa valkoista kiveä, hiveleviä suoraviivaisia suhteita ja käytännöllisiä tasakattoja, kadut suoria kuin mittauskepit, leveitä, huolellisesti laskettuja, sileitä kävellä ja ajaa vaunuilla. Katujen kiveämisessä oli otettu käytäntöön uudenaikaiset rautaristikot. Teatterit olivat sirompia kuin Balbuksen teatteri. Oli kylpylöitä ja kilparatoja, täsmällisesti vedettyjä toreja, pylväikköjä, joista kaikista selvästi näki, että ne eivät tyhmästi jäljitelleet vanhentuneita kreikkalaisia, vaan olivat paljon asiallisemmin suoritettuja ja muuten maksoivat vähemmän kuin Dodonassa, Epeiroksessa, Ateenassa. Seitsemän kilometrin pituinen valtakatu rattaille ja valjakoille, kaksi katettua pilarikäytävää jalankulkijoita varten. Kaupungin yli viritetty kirkas katuvalaistus. Joka kaupunginosalla omat kansankylpylänsä, itsetoimivat ovenavaajat taloissa ja temppelien seinissä automaatteja, joihin pudotetaan kolikko ja joista saa pyhää vettä. Torit, pyhäköt ja voittokaaret eivät vielä tee kaupunkia esikuvalliseksi, olivatpa ne miten muhkeita tahansa. Ei, – Syyrian Antiokiassa oli ennen kaikkea osattu nostaa täyteen arvoon uudenajan teknilliset välikappaleet. Mutta jos Drusus puhui näistä asioista isänsä kanssa, Tiberius vastasi hänelle puhumalla Antiokian huvitteluista, paheista, bordelleista, jotka hyvin vetivät vertoja Pafoksen temppeliporttolalle. Naurettavaa! Onhan nykyaikaisen ihmisen otteissa uudenlaista asiallisuutta, rakensi hän tai rakasti, ajatteli Drusus. Tasavallan jälkeen on luovuttu monista kivettyneistä ihanteista, on opittu elämään vähemmän kierosti. Ja mitä siitä on vahinkoa? Hiukan vähemmän tekopyhyyttä ja rehdimpää elämäniloa. Ei enää noita hirvittäviä sielullisia raja-aitoja, jotka kehittävät vanhan polven miehissä kavalaa vilpillisyyttä. Mitä Antiokiaan tuli, hän puolestaan sulki silmänsä sen pikku heikkouksilta, sillä pääasiahan oli lopultakin, että jokainen valistunut kaupunkilainen saa oliiviöljynsä ruuvipusertimen avulla toimivasta laitteesta, käyttää juomaveden nostossa vesirattaita, ei pelkää tulipaloja, koska taloissa on koneelliset paloruiskut.

Nykyaika, hän ajatteli, on vipujen, rattaiden, koneiden aikakautta. Mutta sitä isä ei ymmärrä. Isä elää vielä siinä maailmassa, joka uskoo vain ihmiskäsien työkykyyn. Kannetaan vettä raskaissa saviruukuissa kaupungin kaivosta. Ei ollenkaan suvaita mekaanista teatteria, koska se muka riistää näyttelijöiltä leivän ja vähentää näyttämön merkitystä. Ja kaupungit, niiden kadut ja torit ja rakennuskaavat, kaiken tuon on jäätävä muuttumattomaksi, on mukailtava muinaisia tottumuksia. Jos isä matkustaisi Aleksandriaan, hän varmaan kauhistuisi sielläkin vallitsevaa uutta järjestystä. Viidentoista sylen levyinen Meson Pedion eli Canopuksen katu, joka halkaisee viivasuorasti kaupungin, satamasta Lokhias-niemeen, oli jo miespolvi sitten nähtävyys, jollaista Roomassa ei vieläkään ole... Rooman Forum on loistava, lumoava ja täyteen sullottu ulkoilmamuseo, sen näyttelyesineinä ovat palatsit; mutta mitä se on Aleksandrian stadionin rinnalla? Ja itse Capitolium temppeleineen ei riitä kilpailemaan egyptiläisten Serapeumin kanssa. Liikenneyhteyksien paraneminen, uudet mukavat rakennusmenetelmät, jotka säästävät työvoimaa, tuotannon ja kulutuksen tasapaino, teollisuuden keskitys, katuvalaistus, viemäriverkon ja Tiberin juoksun säännöstelevä uudistaminen, – kaikkeen tuohon keisari oli suhtautunut yhtä kuivakiskoisen torjuvasti, kuin jos Livilla olisi anonut häneltä määrärahaa ylellisyystavaroiden ostoon tai Drusus esittänyt ajatuksen, että pikku napolittaren ylläpito kustannettaisiin valtionkassasta! Tässä vanhanaikaisuudessaan isä jäi niin vieraaksi, kaukaiseksi. Isä oli kuin toista maailmaa varten syntynyt.

Tuohon vaikutelmaan kaikki lähestymisyritykset tavallisesti törmäsivät, tapahtuivatpa ne Tiberiuksen tai Drusuksen puolelta. Lapsuudestaan poika oli säilyttänyt toisenlaisia näkyjä, mutta ne olivat niin himmeitä ja niin vailla kaikkea vastaavaisuutta nykyhetkessä, että hän taipui joskus kuvittelemaan niitä uniksi. Muuten oli suhde isään ehkä ainoa, mitä Drusus joskus eritteli. Se oli kuin jokin salainen vaiva... Hänen elämässään oli paljon ihmisiä ja kasvoja, hänellä oli seuranhaluisen nuoren miehen laaja ystäväpiiri, jota rikkaus ja korkea asema jatkuvasti kartuttivat, ja noita tuttavia hän kohteli huolettoman toverillisesti, vertaisinaan. Hän muisteli meluavan iloisia yövalvojaisia hauskan idumealaisen ylimyksen Herodes Agrippan kanssa. Tai hän ajatteli rikasta Cotta Messalinusta, elostelevaa Germiniusta, elämänhaluisia Vitelliuksia, nuorta Liboa, Domitius Ahenobarbusta, jonka tavattomista ruumiinvoimista kierteli satumaisia huhuja. Ei tosiaan kaivattu edes viiniä, jotta seurustelu tämän aateliston kanssa sujuisi. Oli totta, että oman suvun jäsenet eivät olleet verrattavissa heihin. Drusus ei koskaan päässyt sydämellisiin suhteisiin isoäidin kanssa, Livia pysyi kuin pysyikin taustalla, eräänlaisena isän olemuksen peloittavana kuvastajana. Mutta he tapasivat toisensa vain harvoin, henkinen etäisyys johtui niin monista luonnollisista seikoista.

Germanicuksen parissa hän tunsi viihtyvänsä, Agrippina oli aikoja sitten käynyt kuin vanhemmaksi sisareksi, joka ei ymmärtänyt vain pikku harha-askeleita, vaan rahahuoliakin. Kivuttomia, suoraviivaisia suhteita. Tulokseton keskustelu isän kanssa sai Drusuksen entistä enemmän toivomaan Germanicuksen paluuta. Hän aikoi esittää tälle ajatuksen, että vanhanaikaiset kivenviskaajakoneet, joita taisteluissa vielä käytettiin, poistettaisiin päiväjärjestyksestä. Heittokivien nostamiseen voitiin erinomaisesti käyttää samanlaista ketjulaitetta, jolla Antiokiassa nostetaan vesisankoja. Niin, langossa oli pieniä omituisuuksia, hän oli varsin taikauskoinen, hän luotti ennustuksiin ja oraakkeleihin. Mutta sellaiset vajavaisuudet unohtaa helposti, kun on kysymys hänenlaisestaan sodankävijästä, ajatteli Drusus.

Hän oli antanut kirjureiden merkitä sanelun mukaan ad acta Balkanin tapahtumat. Yhteen niputettuja persoonattomia asiakirjoja. Käytännöllisenä luonteena, joka kykeni selvästi tajuamaan ja ilmaisemaan omista kokemuksistaan vain niiden sovinnaisen reaalisen sisällön, kaavan, hän rakasti päivämääriä, nimiä, suhdelukuja. Kun hän oli palannut sotaretkeltään, tapahtumista haihtui sähköinen jännitys. Jäi jäljelle niiden luuranko.

Hän kuvaili asiallisen täsmällisesti tulonsa Pannonian kesäleirille, jossa kolme legioonaa majaili Junius Blaesuksen, Sejanuksen sedän johdolla. Drusus oli urkkinut tarkat tiedot kapinasta ja hänen täytyi myöntää, että tässä kaikessa hänellä oli ollut korvaamatonta apua Sejanuksesta, joka seurasi häntä matkalle ratsuväkiryhmän alipäällikkönä. Hän kiinnitti erityisesti huomiota mellakan valmisteluihin, yllyttäjä Percenniukseen, kenturio Justus Catoniuksen ja sadanpäällikkö Clemensin toimenpiteisiin. Legaatti Blaesus ei olisi mahtanut mitään, ellei Drusus olisi päättäväisellä käytöksellään saanut miehiä puolelleen ja ellei, mikä lopultakin ratkaisi asian, kuunpimennys olisi tullut hänen avukseen ja pelästyttänyt kapinallisia, joiden tuntoa kaiversi kenturio Luciliuksen murha. Hän oli antanut teloittaa kaksi pahinta häiriön alkuunpanijaa, Percenniuksen ja Vibulenuksen; kun heidän ruumiinsa riippuivat vallisarvista, mieliala kävi niin taipuisaksi, että legioonat voitiin komentaa paraatiin ja marssittaa takaisin talvimajoihin. Mutta ritari Lucius Apronius, joka oli seurannut mukana apuretkikunnassa, hyväntuulinen, toimelias päällikkö huomautti hänelle myöhemmin Roomassa aivan avomielisesti, että ne sotilaista, jotka seisoivat kauimpana puhujalavasta silloin, kun joukoille teroitettiin alistumisen välttämättömyyttä, olivat kaiken aikaa syyttäneet keisaria raukkamaisuudesta: mitä varten hän lähetti poikansa ja piiloutui itse työhuoneeseen? Drusus empi.

Tämän moitteen liittäminen asiakirjoihin houkutteli häntä toisaalta, mutta toiselta puolen... oliko syytä yhä paisuttaa heidän välillään vallitsevaa epäsopua? Hän tuli kuitenkin puhuneeksi asiasta isälle. Heidän keskustelunsa päättyi kuten tavallista siihen, että keisari nousi tuoliltaan tuolla jäykällä tavalla, joka aina toi pojan mieleen mustasta kivestä veistetyt jumalankuvat, ja muistutti hienoisesti hymyillen kuunpimennyksestä. "Sinä lähdit komeasti ja siinä kaikki", hän sanoi. "Rauhanneuvottelut ratkaisi kuu. Miehellä, joka pystyy tehtäväänsä huonommin kuin syrjäinen taivaankappale, ei ole mitään syytä tarjoilla minulle sotilaiden kenttäjuttuja, sen kai ymmärrät." Sen jälkeen Drusus puraisi alahuultaan, meni ovelle ja törmäsi kömpelösti henkilääkäriin, joka oli tulossa huoneeseen. Aivan kuin koulupoikana, hän ajatteli. Hän oli raivoissaan. Mutta ryhdytty ään sanelemaan raporttia molemmille kirjureille hän unohti tuon typerän välikohtauksen yhtä helposti, kuin tavallisesti onnistui sysäämään muististaan hetkellisten mielialojensa jäljet ja elämään täysin juurin nykyhetkessä.

Ainoa tunnevaikutelma, mikä vielä itsepintaisesti seurasi Balkanin-retken muistoja, oli eräänlainen halveksiva ylenkatse, jota hän tunsi ritari Lucius Sejanusta, pretoriaanien komentajaa kohtaan. Kenties se johtui siitä, että kaartinpäällikkö kiipesi niin vaivattomasti isän suosioon, mihin voimannäytteeseen hän, poika, ei koskaan tuntenut pystyvänsä.

15.

Oli tulossa yö. Tiberius leikitteli välkkyvällä kynäveitsellä. Lamput savusivat. Drusus seisoi isän edessä ja muutteli painoaan jalalta toiselle. Häntä kiusasi tunne, että isä varmaankin huomasi kaiken tuon terävällä katseellaan ja hymyili hänen hermostumiselleen. Hän rypisti päättävästi kulmiaan. "Isä, näitä kysymyksiä ei ole vielä käsitelty loppuun."

Tiberius hyväili veitsen terää etusormensa päällä. "Mitä kysymyksiä?" hän hymähti rypistäen hiukan otsaansa, katsomatta poikaan.

"Niin sinun tapaistasi..." kuohahti Drusus. "Olenhan selittänyt, kuinka... Harkittua kuuroutta..."

Hän oli taas saanut kuulla Livillasta. Tällä oli pienet heikkoutensa, niin kyllä, osapuilleen samoja heikkouksia kuin hänelläkin. Eikä suinkaan tapahtunut ensi kertaa, että heti kun hän siirsi keskustelun teiden, viemärien, valaistuksen uusimiseen, isä tekeytyi kuuroksi ja alkoi puhua Livillasta. Tämä oli miehensä poissa ollessa jälleen ylittänyt kaikki varojen kulutuksen ja, mikä pahempi, naisellisen kainouden vaatimukset. Jos isoäiti Livia aina pojanpoikansa kohdatessaan puhui thuija-puisista pöydistä, isällä oli parhaimpana heittonaan Livillan juhlat, hänen keimaileva käytöksensä, hänen silmäniskunsa.

Drusus huitaisi epätoivoisesti kädellään, sillä kaikilla noilla nuhteilla ja varoituksilla ei päästy minnekään; puhuttakoon naiselle itselleen, ei hänen aviomiehelleen –! Tämäkin oli vanhanaikaisuutta, typerän roomalaisen hyveen kuolleistaherättämistä. Ja kaiken lisäksi isän ääni oli niin kirotun tärkeä.

"Kuinka monta kertaa minun pitää sanoa sinulle, että noudatan joka asiassa parhaiksi katsomiani esikuvia", puhui Tiberius naputellen pöytää veitsenkahvalla, kasvojen tumma sivukuva valoa vasten. "Eräissä seikoissa on, toisissa ei ole syytä muuttaa tähänastista järjestelmää. Älä opeta minua. Tottele. Ei mitään mestaroimista, poika."

"Ihmettelenpä, milloin opit tajuamaan, että kehitys on huikeasti edellä sinusta", sanoi Drusus puoliääneen ja vetäytyi taas ovelle aivan kuin aikoisi poistua. Hänen sydämessään kuohui. Hän sai nöyränä tyytyä, kun tuo jääkimpale ihmiseksi suvaitsi osoittaa hänelle paikan jossakin jalkojensa juuressa tai antoi armollisesti hänelle tehtäviä, joita vähäpalkkaisinkaan kanslisti ei olisi häneltä kadehtinut. Rekisteröimistä ja tilastontekoa, rutikuivaa virastotyötä.

Keisari oli noussut seisomaan kuin merkiksi siitä, että neuvottelussa oli tultu päätökseen. Huono valaistus ja huoneen mataluus kai aiheuttivat, että tuo laiha, hiukan kumara vartalo näytti jälleen niin luonnottoman pitkältä. Isän ääni oli hyvin tyyni: "Etköhän sentään mahda erehtyä. Liikevaihto kasvaa vuosi vuodelta. Uusia teollisuusyrityksiä perustetaan. Ollaan paljon uudenaikaisempia kuin tahdot väittää. Rooman pelisaleissa on jo otettu käytäntöön lattian alle sovitetut lämminvesiputket. Kaivosteollisuudessa on päästy huomattaviin tuloksiin, mustan graniitin louhimot toimivat Syenessä, smaragdikaivokset Djebel Zaburahissa, Uuden Karthagon hopeasuonilla Espanjassa työskentelee neljäkymmentätuhatta miestä, vakinainen vuotuinen työvoima. Mitä vielä? Uusia menetelmiä sovelletaan Carraran marmoriveistämöissä ja Carystoksen, Euboian, Hamamatin louhimoita on uudenaikaistettu. Eikö tämä ole kehitystä, mitä?"

Hän seisoi siinä korkeana ja taipumattomana ja naulasi pistävän katseensa nuoremman miehen kasvoihin. Drususta halutti huomauttaa, että niin kauan kuin isä jätti vanhanaikaiseen tapaan niskahiuksensa leikkaamatta, hän oli itse kiireestä kantapäähän, tummassa askeettisessa puvussaan, takaperoisen kehityksen elävä malli. "Ei siitä sen enempää", huoahti Drusus. "Eräs kysymys vain, isä. Aiotko myöntää langolleni triumfin?"

Tiberiuksen silmäterät pienenivät, kunnes ne näyttivät kahdelta loistavalta pisteeltä. "Triumfin...? Mistä tämä päähänpisto?"

"Mutta hän ansaitsee sen", puhui Drusus hyvin kiihkeästi. "Totisesti hän ansaitsee sen. Jo pelkkä kapinan kukistaminen Germaniassa, saati sitten nuo uudet voitot Ubien maassa ja Weserin luona, josta kaikkialla puhutaan... Sinä tiedät hyvin, että ilman Germanicusta olisimme menettäneet rajamaakunnat, puhumattakaan mahdollisuudesta, että vieraat heimot olisivat alkaneet hävittää Galliaa, meidän Galliaamme. Sano mitä sanot, tingi muista kunnianosoituksista, mutta triumfi hänelle täytyy myöntää. Luuletko etten tiedä, kuinka paljon kaikessa tuossa on täytynyt panna alttiiksi. Ilman häntä ja hänen legiooniaan... Ja että kaksitoistatuhatta jalkamiestä, kuusikolmatta liittolaisjoukkoa ja kahdeksan ratsuväkiryhmää pystyy kestämään semmoisen leikin, se on..."

"Minkä vuoksi oikeastaan puutut tähän asiaan?" kysyi Tiberius miettivästi.

"Tahdot siis kuulla? Hyvä, haluan vain ennättää ennen Sejanusta."

"Ja mitä hänellä on tämän asian kanssa tekemistä?"

Mutta tähän kysymykseen Drusus ei heti vastannut. Kun hän viimein puhui, hänen äänessään soinnahti niin välitön vetoomus, että isä katsoi oudoksuen poikaansa. "Sinä olet pahassa liemessä, isä. Pelkkiä keinottelijoita, nuo sinun ystäväsi. Ja tämä Sejanus, jolle olet avannut sylin ikäänkuin... ikäänkuin mies olisi oma poikasi. Sinä annoit hänen lähteä minun mukanani Balkanille. Huomasin tietenkin, miten hän joka asiassa koetti sovittaa sanansa siten, että ne eivät millään muotoa sotisi sinun käsityskantojasi vastaan, silläkin uhalla, että hän usein puhui kuin itse vanhanaikaisuus. Minä nauroin hänelle, niin kyllä, mutta hänellä on salaiset laskelmat. Hän on olevinaan sinun apinasi ja papukaijasi, eikö niin? Mutta oletko varma, ettei hän toimi selkäsi takana? Ja mitä tulee Germanicukseen, langolla on täysi syy pelätä Pisoa ja Pisolla itsellään hyvä halu yrittää Sejanuksen avulla vähentää Germanicuksen kansansuosiota. Nyt sen tiedät. Tahdoin vain saada sanotuksi, että lankoni ansiot ovat liian suuret, jotta kuka tahansa vehkeilijä... Ja oletan, että he tekevät kaikkensa estääkseen häneltä triumfin."

Tiberius naputti sormenpäillään pöytää, vaikeni, rypisti miettivästi kulmakarvojaan. "Jokainen ihminen on jossakin määrin taipuvainen vehkeilyyn, sinäkin", hän sanoi harvakseen. "Mutta luultavasti pidät Pison kateutta ja Sejanuksen vaikutusvaltaa liian suurina. Siihen tuskin on syytä. Ja jos se rauhoittaa sinua, voin ilmoittaa, että kysymys triumfista on jo ratkaistu. Myönteiseen suuntaan. En ole koskaan kieltänyt hänen ansioitaan."

"Vielä on olemassa eräs asia", jatkoi Drusus epätoivoisessa rohkeudenpuuskassa. "Tahtoisin kerran tietää, kuinka äitini..."

Mutta isän kasvot olivat aivan ilmeettömät, hän lopetti keskustelun: "Hyvää yötä, poika. Jos tapaat Mnesterin käytävässä, lähetä hänet tänne."

Drusus meni omalle puolelleen. Hän tunsi itsensä perinpohjin nolatuksi siitäkin huolimatta, että hänen suorat sanansa olivat tällä kertaa johtaneet sievoiseen voittoon: Germanicuksen asiassa hän ei ainakaan ollut menettänyt mitään. Mutta jääkerros isän ympäriltä ei silti sulanut. Musta kivikuva pysyi liikkumatta.

Ja äkkiä hän huomasi, niinkuin joskus lapsena, nimittävänsä ajatuksissaan isää pelokkaalla, hämmentävällä sanalla: hän. Hän seisoo tuossa ja leikkii veitsellä kummallista sormileikkiä. Hän puhuu, katsoo, käskee, mutta hänen äänensä ja katseensa tulevat kuin välimatkojen takaa, kangastuksen ja kaiun tapaisina –. Merkillistä! Drusus olisi antanut hyvin paljon, jos tämä outo suhde heidän välillään olisi hiukankin hellinnyt ja hän voisi edes välähdykseltä nähdä niihin vaikuttimiin, joita isä noudatti aavemaisessa näyttämöosassaan. Sielullista sokkoleikkiä. Ja sellainen käy hermoille. Se sai hänen asiallisen luonteensa ilmikapinaan, se ahdisti ilkeästi aivan kuin ilmasta, jota hän hengitti, olisi puuttunut tarpeellisia aineksia. Ja äiti, mihin hän oli mahtanut häipyä? Lapsuusvuosilta Drusus säilytti muistissaan varjomaisia näkyjä, joiden pohjalta katsoivat, kuin kuva lammesta, nuoret herkät naisenkasvot. Joskus tapahtui, että hän yritti loihtia niiden hämyisiin piirteisiin lihaa, verta ja väriä. Ja silloin hän vaistomaisesti kuvitteli isää rikolliseksi, jonka omallatunnolla on musta salaisuus.

Hän avasi makuuhuoneen oven, hiljensi askeleitaan. Itse asiassa se oli turhaa varovaisuutta, sillä hänen jaloissaan oli pehmeät antiloopinnahasta valmistetut sandaalit, jotka painuivat äänettömästi asuurinväristä permantoa vasten. Trilychnis-lamput olivat sammuneet. Ruskea orjatyttö nukkui kynnyksen vieressä. Kuu valaisi vuoteella viruvia babylonialaisia kankaita ja nukkuvaa Livillaa, joka lepäsi vasen käsivarsi niskan alle taipuneena, raskaasti hengittäen... Kuollut vaaleanvihreä paiste loi pitkiä valoviiruja hänen alastomalle ruumiilleen; se liukui hitaasti vatsalta rintoihin päin.

Hämärästä huolimatta mies oli erottavinaan vaimonsa kasvot, – kalpean tahran mustan hiuspilven keskellä, silmäluomet, tummanpunaisen suun. Drusus meni hiljaa kamarin poikki. Hän sytytti varovaisin käsin yhden kynttilöistä ja kumartui tarkastamaan Livillan piirteitä, joista uni oli pyyhkinyt kaikki teeskentelyn jäljet. Siinä hän istui, muhkea ja vilpitön ja kovin suoraviivainen nuori mies, istui kastanjanruskea tukka pörröisenä ja silmissä avuton ihmettely. Ensi kerran hänet yllätti hämmentävä tunne, että nuo heikon liekin valaisemat kasvot muistuttivat teatterinaamaria.

Drusus vetäytyi omalle puolelleen. Hän heittäytyi vuoteeseen riisuutumatta ja makasi kauan aikaa selkä pieluksia vasten, tuijottaen kattoon. Voimattomuuden asento...! Vesikellon hiljainen solina ja tuikkivien lamppujen risahtelu tavallisesti vaikuttivat häneen unettavasti, mutta tällä kertaa kesti kauan, ennen kuin luomet painuivat mustien laajentuneiden silmäterien yli... Hänen aivoissaan survoi tuhansia hajanaisia kysymyksiä. Kaikki ajatusten vyyhdet johtivat aina suureen, keskeiseen solmuun: mihin äiti on kadonnut?

Hän huomasi pohtivansa tuota ongelmaa kiinteän jännittyneesti niinkuin pikku poikana, jolloin isoäiti Livia oli jonakin iltana tullut hänen luokseen viitta kahisten ja kultanuppinen keppi sormissaan, ja tylysti kieltänyt häntä enää milloinkaan ajattelemasta äitiä... Ja millainen oli isän osuus tuossa hämärässä näytelmässä? Miksi isä vältti puhumasta siitä asiasta, miksi hän synkästi vaikeni, kun keskustelu luisui sille taholle? Äitipuolensa Julian Drusus muisti hyvin, näki mielessään kuin kirkkaasti valaistuna vieraan naisen kullatun tekotukan ja lihavat valkoiset kasvot. Sitten äitipuoli oli kerran viety Pandaterian vankilaan eikä hänen tarvinnut milloinkaan enää pelätä kuulevansa sen ihmisen komentelevaa, velttoa ääntä... Mutta millaista elämä palatsissa oli ollut ennen Juliaa? Miksi isä erosi ensimmäisestä vaimostaan? Ja miksi naisen muistokin pyyhkäistiin pois, niin että Drusus oli koko lapsuutensa tuntenut elävänsä kummallisen toispuolista elämää synkän ja hiukan peloittavan isän rinnalla? Oliko isän ja äidin välillä sattunut jotakin tuskallista...? Riitaantumista tietysti –. Miksi sitä ei saanut tiedustella?

Ja Drusus huomasi suorittavansa vaivalloista päässälaskua: äidin täytyy olla jo yli keski-iän, hän on ollut kadoksissa yli kolmekymmentä vuotta. Olenko vai enkö ole saanut koskaan osakseni hänen hellyyttään? Kun mies on ehtinyt minun ikääni, eikö hänellä olekin oikeus saada kuulla äitinsä kohtalosta? Mutta kukaan ei kerro mitään... Palatsissa on kaikki mykkää, äänetöntä ja puolipimeää, aivan kuin pelättäisiin valoa ja lampuissa palaisi vain vedensekainen öljy, joka juuri ja juuri valaisee sen verran, että voin tuijottaa kattoon ja miettiä asioita –

16.

Germanicuksen triumfin aattoiltana Lucius Quartus, roomalainen kirjo-ompelija, oli tullut Punaisen Sian kapakkaan juomaan palkkiota, jonka keisarillinen vapautettu Eudemos oli maksanut vuodepeitteestä. Tuo peite oli tummanpunaista silkkiä, siihen oli kultalangoin kirjailtu kukkien, mehiläisten ja perhosten kuvia. Quartukselta sen kirjaileminen oli vaatinut kahden kuukauden työn, mutta nahkapussiin sullotut denaarit voitiin tuhlata parissakymmenessä tunnissa. Viini oli Punaisessa Siassa perin huonoa ja hinnat huokeita; käsityöläinen ajatteli, että pieni pistäytyminen tuohon pesään viinin halpuuteen katsoen tuskin kevensi hänen kukkaroaan edes parin kolmen ompeleen arvosta. Mutta kun hänet pimeän tullen heitettiin kadulle, hänen kurkustaan olivat valuneet sekä mehiläiset että kukat. Syvästi murheellisena, kylmän yöilman virkistämänä, hän ilmestyi Forumin lähellä sijaitsevaan viinitupaan, tunsi kasvoissaan paistinvartaan miellyttävän hehkun, rupesi fatalistisesti juomaan perhosia. Äänien sorina oli kuin meren käyntiä. Paistinkääntäjä liikkui öljytty yläruumis paljaana hiilloksen lähellä, ja joka kerta, kun liekit leimahtivat vartaan alla, hänen suuren päänsä varjo pimensi kattoparruja.

Tuli lepatti. Viini lorisi saviruukkuihin. Kapakoitsijan lihavat posket muistuttivat pikkulapsen takapuolia. Hänen tyttärensä korvissa kilahtelivat suuret ympyriäiset kultarenkaat.

Lucius Quartus tilasi artisokkaa, vihreää salaattia ja verimakkaraa sekä raskaan ruukullisen hapanta maalaisviiniä. Vaikka ruoka hieman terästi hänen sameaa katsettaan, höyläämättömillä pöydillä oli yhä vielä taipumus piirileikkiin ja ihmisten kasvot näkyivät kuin sumun sisästä. Hän näki lasimestari Ursuksen ja marmorinvälittäjä Glaukoksen sukeltavan matalan ovenkamanan alta kapakkaan. Miehet etsivät jotakin katseellaan, huudahtivat, istuivat pöytään, jonka ääressä jo ennestään kyyrötti laiha ryppyinen Mikyllos, keskikaupungin kultaseppä, maistellen hyvin hitaasti vedellä miedonnettua valkoviiniä ja murentaen leipää pieniksi palasiksi.

Lasimestari oli kastanut sormenpäänsä viiniin, hän piirteli pöytään sotakarttaa: "Näin se on käynyt, kultaseppä. Näin pitkän matkan, viisikymmentä peninkulmaa, meidän miehemme marssivat tuossa kirotussa maassa. Ja huomaa, neljänä joukkona. Olen kuullut, että varsinkin jälkijoukon pojat, kahdeskymmenes legioona, tekivät monta germaaniakkaa onnellisiksi, ennen kuin Arminiuksen sotilaat hyökkäsivät heidän kimppuunsa tammien takaa. Syksy oli kirotun pitkällä, pelättiin jo jokien tulvimista..." – "Onko totta, että tytöllä, jonka Agrippina synnytti Kölnissä, on suden pää navan alla?" kysyi Mikyllos ampuen etusormellaan leipäpalan huoneen poikki. "Täydellinen puolikaari muuten, kuin sormuksen kylki", hän mutisi itsekseen. "Mikä sudenpää? Mikä puolikaari? Olen koko ajan koettanut kuvata, kuinka Germanicuksen joukot syyssateessa..." alkoi närkästynyt lasimestari. Mutta marmorinvälittäjä Glaukos keskeytti hänet ivallisesti: "Ensiksikään ei ole kysymys syyssotaretkestä vaan kevättaisteluista, toiseksi joukon kimppuun ei hyökännyt Arminius vaan Germanicus ja kolmanneksi joukko ei ollut roomalainen vaan pelkkiä vihollisia."

"Mutta kölniläinen tyttö, jolla on suden pää?" huusi lasimestari silmiään pyöritellen, pakahtumaisillaan.

Kultaseppä oli vaipunut synkkiin mietteisiin. "Poikani se nyt ei ainakaan ole", hän sanoi äreästi ja rypisti otsaansa, joka vetäytyi lukemattomiin syvämielisiin kurttuihin. "Jos puhutaan pojastani, hänen piirteensä muistuttavat pikemmin liiketuttavaani Nikerosta kuin sutta. Rutto hänet periköön!"

Viereisessä pöydässä yritti valkopukuinen egyptiläinen pappi Menkera, jonka kalju pyöreä pää muistutti auringonhelteessä rypistynyttä vesimelonia, todistaa nuorelle Kybelen noviisille, että Niilin kuunjumalatar oli monin verroin mahtavampi kuin Syyrian maaemo. Isis ei ilmennyt vain luonnon kiertokulussa, kuun vaihdoksissa ja vuoroveden liikkeessä, vaan sen lisäksi hän lahjoitti ihmisille demoottisen kirjoituksen ja opetti purjehdustaitoa. "Ajattelehan, nuori ystäväni... Isidis navigium, suuri laivajuhla, jota vietetään maaliskuun viidentenä, kun meret avautuvat... Millaista viiniä, maistuu aivan muulin virtsalle! Ellen olisi niin halukas näkemään suurta riemukulkuetta, vaihtaisin kapakkaa. Mutta minun piti kertoa Bubastiin kaupungista ja pyhien kissojen haudoista. Nämä teologiset ongelmat vaativat kostutusta niinkuin kalapiirakka valkoviiniä", hän lisäsi muhoillen. Nuori kastraatti katseli hyväntahtoisen hävyttömästi ukon ryppyisiä silmänurkkia, tonsuuria, joka kehysti kuparinväristä kaljua valkoisena seppeleenä, hänen likaista pukinpartaansa ja ruostuneita hampaitaan. Sitten hän huomautti kimeällä tytönäänellä: "Onko totta, että teidän temppelissänne Caeliuksella öisin huvitellaan sillä tavoin, että miehet lähestyvät koiranpäiset naamiot kasvoillaan naisia ja ovat olevinaan Anubis?" Ukon silmäluomet laskeutuivat ujosti. "Kenties sinua haluttaisi osallistua siihen", hän myhäili ilkikurisesti, ja nähtyään että syyrialaisen eunukin kasvot karahtivat tummanpunaisiksi, Menkera alkoi nauraa pitkää nikottelevaa naurua.

Hän oli parhaassa nousussa. Kymmenen hiljaista päivää oli mennyt paastoihin ja temppelipalvelukseen. Hän oli kantanut palavaa öljylamppua, ottanut vastaan savesta tehtyjä votiivikäsiä, joita nivelkolotuksesta parantuneet hurskaat eukot toivat temppeliin, oli opettanut kasvattipojalle, Picukselle, kaikki hurskaat muodollisuudet, pyhien ruukkujen rituaalisen puhdistamisen ja pyhän maidon siunaamisen. Suitsutuksia, uhreja, katumuksentekoa. Hän tunsi kaipaavansa pientä syrjäpaikkaa tämän maailman pitopöydässä, ja nyt – ympärillään iloinen puheensorina – hän nautti niinkuin koulupoika lomapäivästä. Syyrialainen poistui sydänjuuriaan myöten loukattuna, vihreänä kiukusta.' "Kirottu aasialainen hameväki", ajatteli pappi, "pitävät hallussaan koko Vaticanusta, lumoavat nuoria poikia huiluilla, ovat muka asettuneet luonnon järjestyksen yläpuolelle." Hän nosti kädet torveksi suunsa eteen ja huusi: "Pidäkin kielesi kurissa, hiton saniainen...!"

Kohina kaduilla kasvoi. Kapakoitsija huomautti paistinkääntäjälle, että oli odotettavissa levoton aamu ja pelkkä ajatuskin jäniksenlihan loppumisesta sai köyhän ravintolanpitäjän itkemään verisiä kyyneleitä, nyt, kun taloon tulvi joka hetki sotilaita, käsityöläisiä, kauppiaita, maalaisia... Olkikupojen päällä nukkui yövieraita. Isäntä oli nähnyt parhaaksi vuokrata hyvin korkeasta maksusta nämä tilapäiset lepopaikat vaeltajille, jotka odottivat aamua nähdäkseen triumfin. Askeleiden kopina kadulla vilkastui yön mittaan. Tuntui siltä kuin loppumattomat sotilasosastot suorittaisivat pimeässä ohimarssia... Ja fregenaelainen karkulaispoika Picus, joka kyyrötti yksinäisen pöydän luona lähellä säleikkunaa, kuunteli tunnista toiseen yön kohinaa mieli täynnä pelonsekaista uteliaisuutta. Hämärässä hänen kapeat sievät kasvonsa näyttivät tavallista kalpeammilta. Tumma silmäpari, joka muistutti kahta poltettua mantelia, tuijotti vartaan alla tanssiviin liekkeihin... Paistinkääntäjän lapaluut välkkyivät tulen hohteessa, tytön korvarenkaat salamoivat, vaaleat valoviirut säleluukkujen raoissa ilmoittivat aamun vaikenevan. Jonakin hetkenä poika vaipui epämääräiseen unenhorrokseen. Hän kuuli, näki, tunsi ympärillään kirjavan väenvilinän, kuuli lasimestarin kilisyttävän noppanappuloita ja tajusi, että humaltunut kirjo-ompelija vaati kovalla äänellä pelattavaksi morraa. Mutta väsymys painoi hänen silmäluomiaan. Hän oli kuulevinaan isän epäsäännöllisen hengityksen jostakin hyvin kaukaa, aution, tuulisen Campagnan tuolta puolen, Fregenaen porttolasta. Tuuli suhisi... Se oli kuin hiljaista katkonaista puhetta: Senkin äpärä... vai sillä lailla, minä pieksän sinut keltaiseksi ja siniseksi... kirottu pentu, puretko sinä isääsi...! Hän heräsi säpsähtäen. Ja jälleen hän oli näkevinään laihan, kalpean miehen makaavan pitkällään kuolinrovion huipulla ja kuulevinaan palavan laakeripuun rätinän.

Kahdeksannen viiniruukun, jonka kirjo-ompelija Quartus tilasi ja maksoi, joivat vastikään lomalle päässeet legioonalaiset. Kapakka oli aamun suussa tulvahtanut täyteen remuavia sotilaita. Heissä oli vihreän ja punaisen lipun poikia, jalka- ja ratsuväkeä. He olivat kiiruhtaneet pääkaupunkiin ennen suurta voittokulkuetta ja vahvistivat nyt itseään sitä hetkeä varten, jolloin he saisivat Saturnuksen temppelin pylväiköstä seurata näytelmää. Ruukut paukkuivat, paahtopaistin mehua valui asetakeille, vaaleatukkaiset gallit, joiden pitkät miekantupet raappivat permantoa, rummuttivat saviastioilla pöytää. Taivas ruskotti väkevästi. Ja jos talon vieraat tähän saakka olivat väitelleet jyvien hinnoista, tulleista, Isiksen ja Kybelen uskonlahkoista, itäintialaisen carpasus-pumpulin maahantuonnista tai kultaesineiden leimauttamisesta, kaikki nuo puheenaiheet haihtuivat nyt kuin pilvet viriävässä tuulessa. Sotilaiden melu ja kaduilta kuuluva kohina riitti tekemään kultaseppä Mikylloksesta innostuneen poliitikon. Hänen ryppyiset kasvonsa hehkuivat, hän oli unohtanut niin perhehuolet kuin ammattiasiat.

Sillä välin kun lasimestari Ursus kuvasi marmorinvälittäjälle, kuinka kavalasti kuningas Arminius oli rikkonut ne valat, jotka hän oli vannonut Divus Augustukselle paljon ennen Teutoburgin taistelua, Mikyllos todisteli nukkuvalle koruompelijalle lisääntymispolitiikan etuja. Juppiterin nimessä, eikö valtakunnassa tarvittu poikia! Ja mihin jouduttaisiin, jos lasten rajoitus eräiden muukalaismaiden malliin pääsisi käytäntöön?

Mahot naiset ja kykenemättömät miehet pitäisi teilata. Sen oli käsittänyt jo Augustus-vainaja, sen käsitti Tiberius ja mitä Germanicukseen tuli, asia oli hänen kohdaltaan päivänselvä, sillä hän oli siittänyt viisi pulskaa lasta. Sotilaita armeijalle! Enemmän sotilaita! Kultaseppä ampui leipäpalasen paistinkääntäjän silmään ja natisutti tyytyväisenä hienoja, pitkiä, tunnustelevia sormiaan. Lieden valossa hänen pitkät kuivat kasvonsa saivat intohimoisen ilmeen; ne näyttivät vuohen kuonolta. "Itse olen elävä esimerkki", hän sanoi. "Eukko, Pulcheria, on vuosittain vain kolme viikkoa kantamatta. Seitsemän lasta, Glaukos – ajattelehan, seitsemän komeata lasta!"

Pitkä mustatukkainen arbialainen, joka palveli legio decimassa ja oli vuosi sitten saanut otsaansa syvän miekanjäljen seuratessaan Stertiniuksen joukkoja Teutoburgiin, sai korottaa äänensä huudoksi, jotta hänen sanansa kuuluisivat rähinän yli. Tiesivätkö nämä paksupäiset liinanloukuttajat, kuka oli ruhtinas Segestes ja kuka kuningatar Thusnelda? Muutaman tunnin päästä he saisivat omin silmin nähdä, miten germaanien Kleopatraa kuljetetaan Pyhää katua pitkin. Idistavison taistelussa vasalliruhtinas Goldkopf oli vannonut tappavansa veljensä Arminiuksen, joka oli aikoinaan ryöstänyt Thusneldan vaimokseen ja tehnyt hänet raskaaksi juuri suuren hyökkäyksen edellä. Nyt nainen oli synnyttänyt pojan Thumelicuksen, nyt hän sai imettää lasta vankivaunuissa, niellä ylpeytensä, tottua samaan kohteluun kuin kuka tahansa raakalaiseukko.

Lihava milanolainen jalkaväen mies paukutti pöytää. "Juon hänen maljansa sekä oluessa että punaviinissä! Kelpo nainen, käyttää leiviskän painoisia meripihkahelmiä ja soopelinnahkaa hameenhelmoissa. Hänen tukkansa on keltainen kuin aureus-raha..." Marmorivälittäjä kysyi häneltä uteliaasti, oliko totta, että kuningattaren isälle Segesteelle oli varattu kunniapaikka Rooman vasalliruhtinaiden aitiossa. Millä mielellä hän mahtaakaan katsella tyttärensä häpeäkulkua! Sotilaat nauraa höröttivät. "Sinä, kultaseppä, ja sinä, lasinpuhaltaja, olette laihoja miehiä. Te voitte hyvin luikerrella väkijoukon läpi eturiviin. Menkää seisomaan Saturnuksen temppelin portaille jos suinkin pääsette. Silloin te näette kaikki Suur-Germanian vasallit istumassa katsojien joukossa, näette ruhtinas Goldkopfin, jolla on vain yksi silmä mutta kaksi sydäntä, toinen kheruskeja ja toinen roomalaisia varten. Näette myös Segesteen ja Sigimeruksen, nuo molemmat punatukkaiset kuninkaat, jotka käyttävät tulenväristä otsanauhaa. Ja näette Thusneldan ja hänen sudenpentunsa."

"Luulenpa, että on tulossa myrsky", sanoi marmorinvälittäjä. Hän kuunteli kadun ääniä. "Toissa vuonna tuollainen kohu ennusti hyvänlaista maanjäristystä. Kaksitoista vuotta sitten, kun Tiberius lähti Itä-Germaniaan, muistelen sattuneen jotakin samantapaista..." Ja hän raotti pelokkaasti säleikkunaa.

"Mitä näkyy?" kysyi kirjo-ompelija Quartus.

"Pelkkää tomua..."

"Uskokaa tai älkää, se johtuu väkijoukoista", huusi milanolainen heiluttaen päänsä päällä suurta tummanpunaista verimakkaraa. "Kaikki Loriumin, Ardean, Numiciuksen, Laviniumin, Ostian tiet ovat mustanaan kansaa. Appian portille on komennettu sanitäärejä paareineen auttamaan ruhjoutuvia ja raskaita naisia. Porta Trigeminuksen luona, tiedättehän, Hyvän jumalattaren temppelin lähellä, ei matokaan pääsisi liikkumaan, saati katsojat. Kerrotaan, että senaattori Arruntiuksen parta on tungoksessa poljettu lokaan ja senaattori Cremutius Corduksen egyptiläiset silmälasit survottu lasijauheeksi, joka aiotaan tarjota viiniin liuotettuna myrkynsekoittaja Locustalle. Semmoista tungosta ei ole nähty sitten Egyptin valtauksen jälkeen. Porta Capenan kaupunginosa kiehuu kuin tunkio kesähelteellä, Porta Mugioniksen kukkakojut ovat sotkeutuneet ihmisten jalkoihin, niin että aina Carinaehen asti tuntee sieraimissaan ruusujen hajun... uuh!" Hän nuuhkaisi ja irvisti. Sandaalintekijäin kadulta saapunut köyhä puhetaidon opettaja, joka oli koko yön kierrellyt kaupungilla, kohotti sorsan nokkaa muistuttavaa nenäänsä: "Jos ainoastaan porteilla... Mutta kun tungos ulottuu kahdenkymmenen peninkulman päähän kaupungista –"

Picus yritti turhaan nykiä vanhaa pappia hereille: "Voi setä, lähdetään! Kohta emme näe mitään. Kuuletko, mitä ne sanovat, kadut täyttyvät. Isiksen temppelin katolta näkisi sentään jotakin –" Menkera kuorsasi hiljaa, hengitys pihisi hänen kurkussaan soinnukkaasti. Poika repi hänen viittaansa, laiha vartalo kumarassa, pähkinänväriset silmät kiukun kyyneliä täynnä. Hän katsoi ympärilleen apua anoen. Mutta sotilaat nauroivat Picukselle vasten naamaa, kunnes arbialaisen kävi sääliksi ja hän supatti isällisesti: "Mene hiidessä, painele minkä sääristä pääset. Ja osaathan kiivetä, nulikka. Etsi jokin sopiva katto, älä välitä ukosta, hänen iässään tarvitaan unta enemmän kuin voittokulkuja..."

Hiilet sammuivat liedessä. Kun kapakoitsijan silmä vältti, paistinkääntäjä kietaisi olkapäilleen tumman työmekon, exomiksen, joka jätti oikean käsivarren ja olkapään paljaaksi, pälyili ympärilleen ja livahti kadulle. Kaukaa Suuren sirkuksen takaa kuului lähestyvää kohua, joka syntyy, kun sadat symbaalit, kilistimet ja rummut soivat.

17.

Vanha senaattori Cocceius Nerva siristi silmiään voidakseen vangita muistiinsa joitakin kasvoja tuosta pauhaavasta kansantulvasta. Soittimien melu oli kerrassaan epäinhimillinen; hän oli unohtanut ottaa mukaansa vanua ja vahaa, joilla olisi voinut varjella korvakalvoja. Mustanvihreä laakerikehä ympäröi hänen munanmuotoista päälakeaan, sen lehdet rapisivat ja kutittivat. Hänen hohtava togansa oli kaikkein hienointa pumpulikangasta, mutta se ei lämmittänyt luuvalon kiusaamia sääriä.

Huudot, jylinä, soitto ja satojentuhansien keuhkojen huohotus kehittivät tänä päivänä suuruuden ilmapiiriä keisarille ja hänen hovilleen. Ja vanha senaattori ajatteli itsekseen, että nuo mustat massat, jotka olivat ahtautuneet katuvierille näkemään kulkuetta, surisivat samalla tavalla kuin kehrinpuut. Kudotaan jumaluuden pukua vajavaisille ihmisille. Hänen laihat, hyväntahtoiset kasvonsa kurkottuivat uteliaasti eteenpäin. Omalta kohdaltaan hän näki senaattori Galluksen, jonka suorrukkeinen tukka oli öljytty ja keltaiset rokonarpiset ketunposket valkoisina puuterista. Vanha lakimies hymyili salaperäisesti. Hän tunsi nauttivansa – nautti kansanpaljoudesta, melusta ja Asinius Galluksen pöyhkeästä juhlailmeestä.

Auringon valo sai tuomarien vaipat loistamaan kuin valkoiset pilvet. He kulkivat hitaana jonona, tuskin liikuttaen paulakenkiään. Vuoden molemmat konsulit Drusus ja Gaius Norbanus astelivat kasvoilla niin papillinen ilme, että Nervan oli vaikea pidättää huvittunutta hymyä. Tänä päivänä nuo kaksi miestä matkivat loistavasti vanhaa perinnettä, josta lankeaa heihin jonkinmoista pyhyyden kajoa, hän ajatteli... Pappeus, oikeudenkäyttö ja valtiomahti säteilevät heidän otsaltaan kuin valo togasta. Heillä on varmaan ollut taitava vestiplica, puvut ovat niin ihmeen huolellisesti laskostetut... Vanha senaattori siristi silmiään. Hänen polviaan särki hiukan, mutta sisäinen mielihyvä sai unohtamaan ruumiilliset epämukavuudet. Hän näki kansanjoukkojen työntyvän poliisiketjuja vasten. Se jännittyi kireälle mutta ei murtunut.

Juuri kun huilut puhalsivat triumfimarssin kimeän alkusävelen, näyttäytyivät vanhojen perheiden edustajat. Jokainen heistä kantoi melkein hellävaroen sukutunnustaan, – Torquatuksen jälkeläisten kaulassa sädehti kultainen kierreketju, Cincinnatuksen jälkeläiset kantoivat hiuskiehkuraa. Euandroksen perilliset astelivat puolikuun kuvalla koristetuissa sandaaleissa. Kaikki senaattorit kulkivat jalkaisin, päät seppelöityinä. Nerva voi omalta paikaltaan nähdä valkopartaisen Arruntiuksen niskan, jonka aurinko oli paahtanut kaneelinväriseksi sinä aikana, mikä oli kulunut, kun saattue vaelsi koilliselta triumfiportilta Pyhälle kadulle. Hän ajatteli hilpeän ivallisesti, että noilta punaisilta, ryppyisiltä, pöhöttyneiltä kasvoilta on tänä päivänä armottomasti tempaistu yksilöllisyyden naamari; jäljelle on jäänyt vain vallanhurmaa. Se liittää herrat ritarit ja senaattorit epäitsenäiseksi massaksi, joka tuntee, kokee ja maistaa kuin yksillä aistimilla, humaltuu kunniasta... Hän etsi katseillaan Haterusta, huomasi tämän viimein. Tavanmukainen ovela ilveilijänhymy oli hävinnyt suupielistä, Hateruksen silmät olivat loistavat, tuijottavat ja tyhjät. Nerva pyyhki hikikarpaloita otsaltaan. Oli kovin kuuma –

Ja jälleen, niinkuin usein ennen, hänen sydäntään kouraisi äärettömän yksinäisyyden hekkuma. Värit ja soiton pauhu olivat kangastusta, häneen niiden lumous ei ulottunut. Kuinka selvästi hän taas näki ihmishalujen kirjavien muotojen pohjaan, näki moninaisten pyyteiden tähtäävän yhteen päämäärään, valtaan ja kunniaan. Hänen kapeat huulensa muodostivat sanoja, joita kukaan ei kuullut: Gloria mundi... Miten huvittavaa. Miten murheellista. Jokainen kultainen kotkankuva, joka sukeltaa näkyviin, saa kansan melun kasvamaan aivan kuin kysymyksessä olisi jotakin syvällisempää kuin vallan harhakuva, ja jokainen raivoisa tervehdys huuto katuvieriltä lisää senaattorien itseluottamusta... Rummut pärisevät kuin ukkonen. Seppelöidyissä vainuissa, joita vetävät sisilialaiset aasit, kuljetetaan loppumattomalta näyttävää sotasaalista, kukkuraisia rahaläjiä, kultaa, kuparia ja hopeaa, aseita, satulanpeitteitä, germaanittarien koruja, merenpihkakimpaleita, helmiä, tinakannuja, juomahaarikoita, Arminiuksen ja Thusneldan hovista anastettuja seinävuotia. Vallattujen sotavaunujen jyrinä on halkaista korvakalvot. Ja vanhan senaattorin hymy syvenee –.

Etuoikeutettuna ryhmänä, joka muodosti epävirallisen, mutta silmäänpistävän kohokohdan kulkueessa, tulivat Germanicuksen puoluelaiset, joukko nuoria tai keski-ikäisiä ritareita. Titius Sabinus oli viimeiseen asti salaa toivonut mullistusta ja valtiokeikausta. Nyt hänen pienissä, ikäänkuin sisäänpäin kovertuvissa kasvoissaan oli hyvin epäselvä ilme, jossa oli pisara pettymystä ja ruukullinen neuvotonta voitonriemua. Hänen uneksivat siniset silmänsä loivat harhailevia katseita väkijoukkoon. Hän yritti lohduttaa itseään sillä, että ylipäällikön kunniasta lankesi joka tapauksessa kirkasta valoa häneenkin. Kuuma tomuinen päivänkilo sai hänet tuon tuostakin ummistelemaan luomiaan, ja aina sellaisina hetkinä hän oli näkevinään Mysopatran kuuliaiset sfinksinkasvot, kirjojen lepattavat nimisinetit, joissa välkkyi vihreää ja punaista, kreikkalaiset kirjaimet vaaleassa papyruksessa... Kuinka toisin hän oli kuvitellut! Kuinka ylimielisesti kohtalo sivuutti hänet ja hänen suuret päämääränsä! Sabinus etsi silmillään Scribonius Liboa, ystäväänsä Lucanius Latiarista, jonka tumma satavuotinen viini oli saanut hänet kuumeesta huolimatta nousemaan jalkeille, ja varovaista Cassiusta, Germanicuksen tytön tulevaa velttoa puolisoa. Kun hän huomasi heidän itsetietoiset ilmeensä ja suoran ryhtinsä, hän antoi myöten huumaukselle.

Niin, kenties olikin vain onnellisesti hymyiltävä, aivan kuin toiveet olisivat täyttyneet. Tämä tämänpäiväinen korvasi sentään paljon... On suloista paistatella suuren kansansankarin suosiossa. On ihmeellistä antaa vankkureiden, voittovaunujen ja sotalippujen kuvastua kosteihin silmäkalvoihin, kunnes heleät juhlavärit hämärtyvät sumuksi ja kulkueen pauhaava loisto uiskentelee kyynelissä. Huudot jyrisyttivät ilmaa. Tahdottiin nähdä Stertinius ja hänen musta sotaratsunsa, Aulus Caecinan punaiset, karvalaukkuja muistuttavat jättiläiskorvat ja Gaius Siliuksen typistetty käsi, josta miekka oli silponut neljä sormea; Publius Vitellius, joka pelasti Gallian sotalaivaston pohjoismyrskyn kourista; Lucius Apronius, jonka miekka oli välähdellyt sekä Balkanilla että pohjoisessa; sadanpäälliköiden primipilaari Aemilius, ratsuväen prefekti Pedo, legaatit, komentajat, kenturiot... Kasvavan pauhun lävitse saattoi tuon tuostakin kuulla huudettavan Reinin ylipäällikön nimeä. Hän oli tänä päivänä paljon, paljon korkeampi keisaria.

Senaattori Gnaeus Piso ei nähnyt Germanicusta, mutta voittovaunujen kitinä ja räminä kaiversi ilkeästi hänen sielunsa pohjia. Näin siis juhlitaan tuota pöyhkeää konnaa, joka on imartelun, perhesuhteiden ja aateliskoulutuksen avulla keinotellut itsensä ylimmäksi orrelle! Mutta tarkasti katsoen hän ei ole voittanut mitään. On kokonaan legioonien ansiota, että Idistavison taistelu päättyi niinkuin päättyi ja Rooman valta levisi Reiniltä Weserille. Ja mikä, mikä on hänen kansansuosionsa salaisuus...? Sapekkaana ja kateellisena senaattori kuunteli vaununpyörien kolinaa.

Tuo ääni painui myös hänen vaimonsa Plancinan tajuntaan, ja mitä enemmän senaattorin rouva sitä kuunteli, sitä huvittuneempi hymy levisi hänen huulilleen. Hän pohti mielessään: Kuinka viisas hän onkaan, tämä Tiberius Caesar! Ja kuinka tyhmää ja sokeata on suuri lauma, joka on saapunut huutamaan keuhkonsa tyhjiksi Via Sacralle. Eivätkö he sitten huomaa, että keisari ostaa heidän suosionsa tällä silmänkääntötempulla? On helppoa olla kohottavinaan rinnalleen mies, jota sydämessään halveksii, heittää hänen olkapäilleen triumfaattorin purppurapuku ja painaa hänen päähänsä laakeri, jotta kansa uskoisi silmien todistukseen. Ja kuitenkin Tiberius ajaa itse samoissa juhlavaunuissa. Taitavaa. Ei edes Agrippina kaikessa viisaudessaan tiedä, että hänen miehensä on vain teatterikuningas, narrien narri, syötti, joka heitetään roskaväen keskelle, pieni nappula suuressa keisarillisessa pelissä. Ei, siitä maineesta ei kannattaisi maksaa scrupulumiakaan! Ja Plancinan kädet liikkuivat rauhattomasti, aivan kuin hän olisi halunnut repiä jotakin riekaleiksi. Hänen kasvoilleen oli kohonnut valkoisia maksatäpliä. Hänen hymynsä oli kirpeän myrkyllinen ja kovin huvittunut. Syvällä hänen sielussaan tapahtui eräs noita kateuden muodonvaihdoksia, jotka saavat aikaan, että kirvelevä alemmuus muuttuu yhtä kirveleväksi ylemmyydeksi, niin kuin kylmä metalli tarpeeksi jäädyttyään aiheuttaa polttoa... Tavallaan hän oli tyytyväinen tähän humuun ja loistoon, kuunteli vivat-huutoja katuvieriltä ja ummisteli vihreitä silmiään kuin ilves.

Mutta omalla tahollaan senaattori Lucius Vitellius vaipui miltei uskonnolliseen hurmioon. Seppele kutitti ja hankasi hänen kaljua päätään. Hiki valui otsalta silmäkulmiin ja lioitti antimonimustetta, jolla hän oli maalannut kulmakarvansa. Hänen poskipäilleen valui pieniä likaisia nokipuroja hänen sitä lainkaan huomaamatta... Pasuunain soitto ja vaunujen kumu vaikuttivat häneen samalla tavoin kuin sotatorven törähdys ratsuväen prefektin hevoseen: hänet valtasi hermostunut huumaus. Vitellius oli jo aamuhämärissä nauttinut muutamia vadillisia viiniä siitä huolimatta, että hänen vaimonsa Sextilia oli koettanut sitä estää. Miksi? Mitä varten? Ritari Geminius oli selvästi humalassa, vanhempi veli Quintus Vitellius oli tullut triumfiin suoraan Cotta Messalinuksen juomingeista. Oli. Helteen syy, että viini kihisi hänen päässään ja hiki norui hänen kalpean lihavalle leualleen. Jalat tuntuivat ihmeen keveiltä, tuskin tiesi koskettavansa maankamaraa. Jokainen askel oli kuin rituaalista uhritanssia.

Kun kulkue verkkaan lähestyi Juppiterin temppeliä, hän tunsi nousevansa yhä korkemmalle tuohon siivittyneeseen, ylhäiseen tajunnantilaan, jossa kaikki äänet, värit, suitsutuksen tuoksu saavat jumalanpalvelusta muistuttavan merkityksen –. Huilut soivat. Väkijoukko kohisi. Kultaiset sotakotkat välähtelivät. Tämän religion, tämän uskonnon hän tunsi. Sen mysteeri virtasi pyörryttävänä hänen sydämeensä ja hermoihinsa, kunnes senaattori Vitellius lakkasi olemasta elävänä yksilönä ja jäljelle jäi vain puhdas joukkoon sulamisen nautinto... Koskaan ennen hän ei ollut yhtä selvästi tuntenut Valtion kaikkivaltaa, Valtion, joka jää säilymään vielä silloin, kun jumalat jo ovat kuolleet ja uskonnot lastensatuja.

Katu vietti alaspäin ja Vitellius kompasteli. Hiki ja kulmakarvamuste kirvelivät hänen silmiään, aurinko porotti suoraan hänen munansileään päälakeensa, mutta nykyisessä mielentilassaan hän ei tullut ajatelleeksi sitä. Jos Sextilia olisi tarkannut miehensä horjahtelevaa kävelyä, hän kai olisi tehnyt johtopäätelmän, että kaiken syynä oli punaviini. Mutta senaattori tunsi asian oikean laidan.

Hänen otsansa alla liikkui juhlallisia mietteitä: – Valtio? Imperium? Minä tanssin Valtiolle niinkuin syyrialaiset kuohilaat jumalatar Kybelelle. Valtion aatteelle, joka on yliaistillinen ja ikuinen ja johon yksilön elämä uppoaa kuin denaari verorahastoon. Ainoa totinen näkymätön majesteetti... Rotujen ja kansojen yli Valtio kohoaa taivaan kaltaisena, kaikkia elättävänä niinkuin ilma, jota hengitetään. Hukkua Valtioon, hävitä Valtioon –! Voiko kukaan uneksia sen korkeammasta tarkoituksesta? Minä tunnen, että tämä uskonto ei ole mikään hämärätarina, vaan selvä, kova, helähtävä keskipäivänoppi. Kansat rakastavat nuoruudessaan lastenkamarijuttuja, palvotaan milloin ukkosen Juppiteriä, milloin tulenliekin Vestaa aina maiden ja vyöhykkeiden mukaan, kunnes totinen jumaluus näyttäytyy järjestyneen yhteiskunnan kaikkivallassa. Eivätkö veronkantajien arkut ole hänen temppelikassansa ja taistelukentät hänen alttareitaan? Eikö hänelle uhrata jotakin pyhempää kuin valkoisia sonneja: kansalaisten hikeä ja sotilaiden verta. Minun jumaluuteni, ainoa jumaluus, joka on voittajien rodun arvoinen, elää hyvän ja pahan tuolle puolen, ja politiikka, jota mikään siveysoppi ei sido, on hänen kulttipalvelustaan maan päällä. Ave Deus Imperium Romanum...! Sandaalini on auennut, mutta olkoon... Sinä et sitä katso, minun herrani ja jumalani, sinä näet sydämeni syvimpään, sinä Sanomaton... Jyrisevät vaunut, vivat-huudot ja sotilassoitto tervehtivät sinua. Sota on sinun sakramenttisi, kukistetut alusmaat sinun temppelisi esihuoneita, senaattorit sinun pappejasi, joukkojen hiki uhrisavua, joka ympäröi sinun näkymättömiä kasvojasi –

Hän kuuli puolella korvallaan, kuinka Memmius Regulus kuiskasi lähellä astelevalle Cremutius Cordukselle: "Tämä jos mikään ärsyttää Sejanuksen ystäviä. Oletko huomannut, miten heidän kasvonsa ovat venähtäneet pitkiksi...?" Vanha historioitsija räpytti tulehtuneita silmiään: "Kuinka...? Mitenkä...? Näen pelkkää sumua, silmäni ovat auringonvalossa kuin huuhkajan silmät." Hän liikutti jalkojaan varovasti tunnustellen kadun kiveystä. Hänen ryppyiset kasvonsa olivat epämääräisen huolestumisen vääristämät. Näytti siltä kuin vanhus olisi kärsinyt juhlakulkueen pauhusta, sillä triumfin melu esti häntä ajattelemasta kreikkalaisia ruukkujaan.

18.

Ilma värähteli yksitoikkoisesta jyrinästä. Pyhää katua pitkin vieri jono vankkureita, niiden oliivipuiset pyörät hypähtelivät ja kumisivat epätasaisilla kivilevyillä.

Kapeiden vetoaisojen molemmin puolin oli valjastettu tupsunilkkaisia baijerilaisia hevosia. Rämisevillä telineillä seisoi totemipaaluja. Saarnesta ja tammesta veistettyjä pöllöjä, joita khattilaiset palvelevat; niiden punaiset silmät hehkuivat kuin kekäleet. Taottuja hakaristejä, auringonjumalan tunnuksia. Eläimenpäisiä poltetusta savesta muovailtuja pystykuvia. Suunnattoman suuret heleäväriset puutaulut, joihin sotataiteilijat olivat kuvanneet kohtauksia Emsin, Weserin, Reinin taisteluista – tarkka silmä erotti niissä vihollisen paalukylien kaavamaisia piirroksia – huojahtelivat kullattujen riukujen päissä. Mutta vankkureita riitti, vaunujonoa jatkui, ja monet sotilaista, joiden mielissä tämä vaeltava kansatieteellinen näyttely herätti vain kestettyjen vaivojen muistoja, osoittivat selvää kyllästymistä. He olivat viime päivinä huutaneet äänensä käheiksi kuvatessaan tappeluita, oluenjuontia, outojen jumalien uhrijuhlia, sanalla sanoen kaikkia niitä asioita, jotka liittyvät iustum iteriin, Germanicuksen miesten kuusituntiseen päivämarssiin tai leiriytymiseen tai taisteluun. He paukuttivat käsiään, heittelivät kompasanoja toisilleen, vihelsivät.

Vihdoin näyttäytyivät kuuden naaraskarhun vetämät vaunut, joissa istui kuin näyttelyesineinä muutamia vangittuja germaaneja. Kömpelöt takkuiset eläimet astelivat velton juhlallisesti, heiluttaen päätään puolelta toiselle yksitoikkoisesti, surumielisesti... Kun ensimmäiset mädät munat räiskähtivät katuun niiden silmissä välähti nöyrä ja hämmästynyt katse. Sotavangit näyttivät lukevan äänetöntä manausta, eläinten turparenkaat välkkyivät. Vihellystä ja huilunsoittoa. Edellinen oli vähällä häivyttää kuuluvista jälkimmäisen, mutta heti vaunujen jäljissä tuli uusi soittokunta puhaltaen pillejä ja oboeita. Ääni kävi hetki hetkeltä voimakkaammaksi. Katupojat, jotka riippuivat kuin yhteen ahtautuneet lepakot temppelin pilareissa, päästivät kimeän huudon. Kaukaa Pyhän kadun kulmauksesta sukelsi näkyviin uhrisonneja. Ylhäältä katsoen näytti siltä, kuin tumman virran pyörteissä olisi ajelehtinut lumivalkoista vaahtoa.

Härät mylvivät, niiden raskaat häppäät notkuivat seremoniallisesti. Päilyvät ja typerät silmät välkkyivät auringonpaisteessa. Niiden kullattuihin sarviin oli kiedottu murattia ja selät peitetty tulipunaisilla kankailla. Sonnien jäljissä astelivat Juppiterin papit miltei yhtä ajatuksettoman tyyninä, värähtämättömin kasvoin, kankeissa juhlavaatteissa ja käsissään kultaiset veitset. Joukko nuoria akolyyttejä, temppelipalvelijoita, tuli heti heidän kintereillään kantaen vihittyjä maljoja, joihin valutetaan uhriveri; toisin kuin tavallisesti heidän kauniit ruskeat kasvonsa olivat tilanteen juhlallisuuden jäykistämät. Viitoista ja öljytyistä hiuksista uhosi Capitoliumin pyhien salien majesteettisuus, aivan kuin he olisivat tuoneet kadulle osan temppelin ilmapiiristä, joka on täynnä ukkosenjumalan läsnäoloa. "Hienointa byssos-kangasta. Maksaa ainakin tuhat denaaria", kuiskasi Lysiades, korinttilainen kankuri kuudennentoista legioonan sotilaalle, joka seisoi hänen vieressään ja ahmi silmillään uhrisaattuetta. "Ehkä olet oikeassa. Mitään tuommoista en muista nähneeni viime vuosina, rintamalla meillä oli vain fetiales-pappeja, jotka peittivät päänsä villaisella, kun lukivat manauksen, ja pullariuksia, kanapappeja, joilla oli jyväpussit kupeellaan." Tällä välin näkivät Vestan neitsyiden atriumin kohdalle kerääntyneet ihmiset jotakin, mikä sai heidät ulvomaan ihastuksesta. Ilmestyi kokonainen kulkue eläimiä, ruskeita saksanhirviä, täplikkäitä kuusipeuroja vuonineen, majavia ja saukkoja lasiastioissa, hopeakahleisiin kytkettyjä susia. Ilma oli täynnä tomupilviä ja nopeaa kavionkapsetta.

Katsojien joukossa seisoi myös kaksi pientä juutalaista, Kapernaumin kauppiaat. Mustat suorrukkeiset hiuskiehkurat huojuivat tuulenhengessä. Galilean miehet hivelivät ääneti pujopartojaan. He huomasivat joutuneensa hyvin kiukkuiseen seuraan, joka päästi raivokkaita huutoja joka kerta, kun jokin sotavaunuista sukelsi näkyviin; tungos ahdisti heitä kaikilta tahoilta. He kuuntelivat ja katselivat varovaisin pelokkain silmin, huulet hiukan vavahdellen, aivan kuin olisivat painiskelleet kammoa vastaan. Sellainen siis oli pakanain kaupunki täydessä loistossaan, tuo suuri ja voittamaton, jolle Adonai oli antanut valtikan, Rooma seitsemällä kukkulallaan, korkeimmassa mahdissaan. Ja heistä näytti, kuin tämän maailman voima ja kunnia olisi vyörynyt heidän ohitseen kadun mukulakiviä pitkin. Kotona etäisessä Kapemaumissa saattoi tavoittaa vain kaukaisia välähdyksiä ja kaikuja. Mutta totta oli, että sinnekin virtasi vaikutusta täältä, ja tarvitsi vain istua Betsaida Julian pienessä kalastusvalkamassa tai Kapernaumin tullilaiturilla, joka erotti Herodes Antipaksen maan Gaulonitiksen tetrarkan Filippuksen alueesta, kuullakseen suuren maailman humua. Lapsina he olivat leikkineet noilla ruskeilla vuorilla, joiden ympärillä kiertelevät vanhat kauppatiet. He olivat nähneet oikeauskoisen Galilean hiljaa sulautuvan pakanain Galileaan, kuunnelleet rantasynagoogan portailta etäistä huilunsoittoa, kohdanneet epikurolaisten opettajien ryhmiä Jordanin rannalla. Ja kiemurtelevilla valtateillä, joilla ennen kulki vain fariseuksia sinisissä talitheissaan ja pyhät rukoustupsut hameissaan, vaelsi nykyään roomalaisia legioonia, saapui kanto tuoleissaan raharuhtinaita ja Syyrian kauppahuoneiden herroja, Herodeksen hoviväkeä, tullimiehiä ja huilunpuhaltajia, mimos-tanssijoita kepeissä attikalaisissa puvuissaan, käärmeenlumoojia, näyttelijöitä, sirkusseurueita katetuissa rämisevissä vaunuissa... Dekapoliin kreikkaIaiskaupungeista levisi turmelusta; Tarikeaan ja Jerikoon oli jo ilmestynyt pakanallinen stadion, jossa alastomat pojat heittivät kiekkoa. Molemmat miehet kuiskasivat ahdistuksen vallassa tuon synkän, ylpeän nimen, johon sisältyi kaikki, mikä maailmassa oli mahtavaa: Gewurah.

Kun metsäneläinten kulkue ehti heidän kohdalleen, heidän ruskeat silmänsä laajenivat hämmästyksestä. Jokainen noista •pedoista oli kuin Hesekielin näky. He olivat peittäneet kasvonsa saastaisten totemijumalien näyttäytyessä, mutta tähyilleet silti sormien välistä mustia pöllöjä, hakaristejä, tammenlehviä. "Älä tee itsellesi kuvaa äläkä minkään muotoa", jupisi toinen kauppiaista puoliääneen. "Mitä hän sanoo?" kysyi pitkä tummaihoinen syyrialainen värjäri, joka oli saapunut pääkaupunkiin kokeilemaan uudella punatammen toukista puristetulla väriaineella ja tarkkasi nyt ammattimaisen innostuneena jokaista purppurapukua, mikä sukelsi näkyviin. Hänen korvansa olivat vallan ummessa sotilassoitosta. Vilkas hyväntuulinen lintukauppias, joka arkipäivinä myi papukaijoja Kuun temppelin lähellä, kurottautui äkkiä varpailleen. "Artemiin nimessä, mitä tämä on?" hän huusi kimeästi. Kumea sekasortoinen melu oli odottamatta saavuttanut sen asteen, jossa yksityiset äänet, jalkojen töminä ja huudot sulavat suurten maininkien vyörymistä muistuttavaksi jyrinäksi: "Thusnelda –!"

Vangittu kuningatar istui höyläämättömistä laudoista kyhätyissä vetokärryissä pää hiukan painuksissa, kaulan ympärillä vertauskuvallinen hirttoköysi; mutta ruskeiden kulmakarvojen alta pälyilivät kauniit uhkamieliset silmät hyvin ylenkatseellisesti väkijoukkoja. Hänen voimakkaat jalkansa olivat paljaat, puku tumma, väriltään epämääräisen orvokinsininen. Vasen rinta oli paljastettu surun merkiksi. Pähkinänruskeat hiukset valuivat kuparisen otsarivan alta hartioille, jotka jumala Wodan ilmeisesti oli luonut kantamaan taakkoja. Thusnelda puristi kaksin käsin povelleen pientä keltatukkaista lasta, Thumelicusta.

Pojan itku oli rauennut suonenvedon tapaisiksi nyyhkytyksiksi. Joka kerta kun hänen kasvonsa uudelleen vääristyivät, kuningatar läimäytti häntä kämmenellään ja murahti matalasti: "Alles ist guot, min vulfchen, kine stimm'n! Pidätkö kitasi, sudenpenikka..." Naisen kurkkuäänet, Thumelicuksen itku ja vankkurien räminä muodostivat tämän ryhmän ympärille viheliäisen arkipäivän ilmapiiriä. Ellei toukokuinen auringonvalo olisi niin oudon kirkkaasti ympäröinyt Thusneldan hiuksia ja ellei hänen ilmeensä olisi ollut niin synkän ylpeä, hän olisi muistuttanut ketä tahansa pakolaisäitiä, joka on lapsineen matkalla vihollismaan läpi.

Tammipuiset pyörät kolisivat. Kansa tervehti ivanaurulla germaaneja, jotka istuivat lautarattailla jäykkinä kuin jumalankuvat. Leveäkasvoista takkupartaista päällikköä, hänen yllättävän tummaa vaimoaan, vanhaa miestä, jolla oli ajeltu leuka roomalaiseen tapaan, kaareva kotkannenä ja olkapäille ulottuva hopeanharmaa tukka. Yleisestä melusta erottui yksinäisiä huudahduksia kuin kimeitä fagotinpuhalluksia orkesterinsoitosta: "Kaino ruhtinatar, suvaitse hiukan hymyillä... Missä hiidessä ovat saksesi, takkutukka...? Vieläkö Emsissä muistetaan kenturio Paulusta, joka täytti kahdeksan oluttynnyriä hevosenkusella ja lähetti ne Arminiukselle kihlajaislahjaksi?" Äänet hävisivät yleiseen nauruun. Heti Thusneldan takana näyttäytyi pieni seurue hyvin tummiin pukuihin verhoutuneita naisia, Germanian aatelia, pää painuksissa, kasvot liidunkalpeina.

Kun kuningatar oli jo häipymässä näkyvistä, kuudennentoista legioonan mies, joka seisoi kankuri Lysiadeksen vieressä, päästi katkeran kirouksen: "Mutta horna ja kuolema, tämähän ei ole kerrassaan mitään! Ajavat ylpeästi kuin omissa juhlissaan. Ei kaularautoja, verta eikä revittyjä vaatteita niinkuin vanhaan hyvään aikaan, kun Jugurthaa laahattiin korvarenkaista pitkin katuja." Lysiades räpytti silmiään. "Se on, näes, tätä uudenaikaista ihmisystävyyttä, joka on nykyään niin suuressa huudossa", hän hymyili. "Suo anteeksi, eivätkö tuolla tule kotkat. Juppiterin nimessä, niiden täytyy olla noita kuuluisia..." Uusi soittokunta viritti triumfihymnin. Tällä kertaa sävelissä ei ollut temppelimäistä hartautta, ei soitettu pyhien sonnien vaan valtion sotamerkkien kunniaksi. Rumpujen pamahtelun yli saattoi erottaa paisuvia tahdikkaita huudahduksia. I-o... Io triumphe...!

Kuudennentoista legioonan sotilas seisoi varpaillaan ja ulvoi keuhkojensa pohjasta, osoittaen lähestyviä manipelien merkkejä: "Jumalauta, siellä tulevat maksamattomat kymmenyksemme!" Väkijoukon pään päällä huojui kapeita tankoja kuin välkkyvää keihäsmetsää. Niihin oli kiinnitetty pieniä ympyränmuotoisia kilpiä ja kirkkaassa keskipäivänvalossa ne kimalsivat tosiaan kuin seipäisiin naulatut kultarahat. Leijonantaljaan pukeutuneet aquiliferit kantoivat pyhiä sotamerkkejä. Näytti kuin tomuisessa ilmassa olisi hiljaa horjahdellen liitänyt kultaisia lintuja siivet rävähtämättä, luonnottomassa lepoasennossa. Valo taittui niiden metallipeitteestä niin kirkkaasti että se teki pahaa katsojien silmille. Ja sitä mukaa kuin kultakilpisauvojen ja kotkankuvien rivi huojahteli eteenpäin, sotilaat arvailivat innostuneesti jokaista esiin sukeltavaa sotamerkkiä. Kahdennenkymmenennen legioonan kotka, jota oli Bonnissa säilytetty lukitussa lippaassa ja jonka kapinalliset olivat ryöstäneet yöllä Germanicuksen teltasta. Ensimmäisen legioonan kotka, jonka suojaan senaattorien lähetystö oli paennut. Yksi Varuksen kotkista, kuuluisa yhdeksännentoista legioonan lintu. Sen näyttäytyminen vaikutti ihmisjoukkoihin kuin salama pilviin, se sai voimakkaan ääniaallon liikkeelle. Kahdeksannentoista legioonan kotka, joka oli menetetty Teutoburgin tappiossa ja jonka Germanicus oli löytänyt maanalaisesta temppelistä juuri talven alla, viimeisen syystaistelun aikaan. Rummut kumisivat. Pyhät kuvat sädehtivät.

Ja kansan ajatuksissa niitä ympäröi veren, tulen ja valitushuutojen häviämätön tuntu, aivan kuin ilma niiden ympärillä olisi ollut sakea sotamuistoista. Niiden nimessä oli kuoltu ja voitettu, vallattu kaupunkeja ja kokonaisia maita, ne olivat kiiltäneet sotamiesten silmiin sakeiden savupilvien sisästä, rohkaisseet oudosti, johtaneet... Ja vaikka tämänpäiväinen juhlahumu sumensi jokaisen selvän mielikuvan, tajunnasta toiseen kävi sähköinen viesti, että näin näyttäytyy itse muodoton ja näkymätön, näin ilmenee Valtion kaikkivalta, kovat kultaiset siivet vaakasuorina, ylempänä kuin yksikään ihmispää, maan ja taivaan välillä. Valtavampaa huumausta ei sytyttänyt edes ylipäällikön oma punainen sotalippu vexillum, joka juhlallisesti läiskähteli tankoa vasten. Kun hopeakypäräiset henkivartijat ja liktorit vitsakirveineen olivat marssineet ohi, näkyi vihdoin kulkueen huippukohta, valkoisten hevosten vetämät vaunut.

Kapernaumin kauppiaat eivät sitä nähneet. Jo silloin, kun ensimmäinen kotka lähestyi heitä ja näytti aivan kuin tavoittavan heidän myssyjään kultaisella nokallaan, heidän teki mieli hiipiä pois. Tämä uusi soitto oli yhtä kauheaa kuin saastaiset huiluäänet, jotka olivat saatelleet kuin mikäkin lurittava ja livertävä kuoro epäjumalan härkiä. He olivat nähneet niin paljon jalokiviä ja kultaa tänä outona päivänä, katsoneet sitä punniten, ammattimiesten mielenkiinnolla, tehneet päässälaskuja ja arvioineet metallin määrää. Mutta nyt suli koko ilmakehä keltaiseksi noiden pakanallisten lintujen takia.

He alkoivat arasti peräytyä väkijoukon läpi. Heidän ylitseen sateli huudahduksia, ivasanoja, kipeitä läimäyksiä. He hymyilivät ja hiipivät kumarassa pois. Niinpä niin, ajatteli toinen heistä, näin mahtavina vesinä vyöryy Gewurahin suuruus ja kunnia, eikä meillä ole kotona Galileassa muuta kuin toivomme, että hurskaan rabbi ben Johananin sanat joskus toteutuisivat. Hän kuunteli marssin pauhua ja tunsi kurkussaan suolan maun. Mutta toinen kauppiaista sanoi hiljaa aramean kielellä kuin ulkoläksyä lukien sanat, joita hän oli kuullut Jerusalemin pappien lausuvan suitsutusarpomisen edellä: "Kasvata nopeasti palvelijasi Daavidin vesa, korota hänen sarvensa pelastuksellasi..." He olivat päässeet tunkeutumaan hiukan väljempään tilaan ja tervehtivät toisiaan: Shalom, juuri kun Vestan neitsyiden atriumin läheltä kajahti jyrisevä tervehdys. Triumfi-vaunut sukelsivat näkyviin.

19.

Picus istui rahanvaihtajien kauppahallin katolla paljaat sääret riippuen kattokourun yli. Hän rummutti kantapäillään laastilla siveltyä seinää. Hänen täytyi pidellä kaksin käsin kiinni palkista, pienet nyrkit puristuksissa, rystyset kalpeina. Pyhä katu kiemursi alhaalla kuin leveä joenuoma. Ihmisjoukot olivat täältä nähden pelkkää kohisevaa vyöryä, jota myrskynpyörteet huljuttavat edestakaisin; se ryntää eteenpäin ja tungetaan asemilleen, siinä vaikuttaa jokin vieras säännötön paine... Hän näki kulkueen valuvan rinnettä alaspäin. Ei, – se oli ilmeisesti kumonnut luonnon järjestyksen ja matoi säteilevänä virtana alhaalta ylös Juppiterin temppeliä kohti. Poika tunsi auringon paahteen lapaluissaan, kyyristyi kumaraan. Tuuli liehutti hänen mustia pörröisiä hiuksiaan. Hänen kasvojaan kuumotti. Ilma oli kylläinen hien ja tomun hajusta. Koskaan elämässään hän ei ollut nähnyt mitään tämän vertaista, ei kuruulisen maistraatin kankeita juhlapukuja, ei seppelöityjä tribuuneja, ei valkoisia uhrihärkiä eikä preetoreita, ylipappeja, sarvekkaita hirviä... Öljytyn häränvuodan jylinä ja hopealla silattujen pillien soitto sekaantui auttamattomasti ihmisten meluun. Ylhäältä kuunnellen se oli soinnukasta aaltoavaa mylvimistä, sillä ei ollut ääriä eikä rajoja. Kaupungin keuhkot toimivat koko voimallaan. Soittokuntia riitti.

Poika kurkottui yhä alemmas nähdäkseen sen mikä nyt lähestyi. Ruskeat hohtavat silmät supistuivat innostuksesta. Hän tuskin tunsi, miten jokaisella seinään suunnatulla potkulla syntyi uusi naarmu hänen likaisiin pohkeisiinsa. Hänen sydämensä läpätti haljetakseen, – hurmio, uteliaisuus ja outo nimetön pelko pusersi hänen kurkkuaan.

Triumfivaunuja tervehti riemuhuutojen jyrinä. Niitä veti neljä lumivalkoista hevosta, vaunujen korkokuvin koristetut kyljet loistivat kullalle ja norsunluulle. Picus luuli näkevänsä raakunkuoren, jota oudonnäköiset ja -väriset etanat hitaasti vetävät... Triumfaattori Germanicus ei juhla-asussaan enää todella muistuttanut ihmistä. Vanhan roomalaistavan mukaan hänen kaulansa, kasvonsa ja käsivartensa oli peitetty paksulla punamaalilla, kultakoristeinen ihokas riippui kankeana, tunika, johon oli kirjailtu kukankuvia, huojahti joskus hiukan, mutta vain hiukan, leudossa tuulessa. Hän piti oikeassa kädessään laakerinoksaa, vasemmassa lumivalkoista sauvaa, jonka päässä oli kultainen lintu; delfolainen lehtiseppele oli kääritty hänen ohimoilleen siten, että kullattu sidenauha painui niskaa vasten. Ylipäällikkö tuskin näki mitään liikutukseltaan, vain silmämunat kiilsivät luonnottoman valkoisina tulipunaisesta maalikerroksesta. Vaunuissa ajoi myös Agrippina hiukset seppelöityinä, jäntevillä kasvoilla ylpeä iloisuus, pieni Caligula tinapanssarissaan, Drusilla kiireestä kantapäähän valkoisiin pukeutuneena... Mutta rahanvaihtajien hallin katolla kyyröttävä poika ei heitä katsonut. Hänen silmänsä olivat imeytyneet noihin kahteen, joiden jyrkät tummat hahmot kohosivat niin patsasmaisina valoa vasten – vanhaan leskikeisarinnaan ja hänen poikaansa keisariin.

Pydän Kadun päästä toiseen jyrähti huuto: "Ave...! Ave Caesar Imperator Tiberi Claudi...!" Vaunuissa seisova mies tuijotti kuolonkalpein kasvoin suoraan eteenpäin, värähtämättä, mustien räpyttävien yöeläimensilmien välissä tuskallinen ryppy. Tahdikas ukkosenkaltainen huuto tuntui leviävän kauas syrjäkaduille, yli kaupungin, yli valtakunnan. Poika kauppahallin katolla ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin tuon myrskyn ja myrskyn keskellä seisovan vanhan miehen.

KOLMAS KIRJA.

Claudiukset.

1.

Kaupungin kolmannessa piirissä, jota nimitetään Isiksen ja Serapiksen alueeksi, Esquilinuksen ja Caeliuksen kukkulain välimailla, oli Niilin Kuunjumalattarelle vihitty Isium Metellinum. Pyhäkkö oli kauan aikaa ollut rappiotilassa. Sen vaiheilla oli hiljaista.

Molemmat kummut suojelivat sitä tuulilta, joiden mukana aina tulee etäisten katuäänien kohinaa, tuota suuren kaupungin hengitystä, joka saa ajattelemaan merenkäyntiä. Ja meri oli tämän rakennuksen papillisille asukkaille paha, vihamielinen elementti, – saastainen vesi ja saastainen suola, meren ydin... Tie kiemurteli pyhäkön edestä vasemmalle päin Porta Asinarialle ja oikealle keskikaupunkia kohti, leikkasi synkkiä köyhälistökortteleja, hoikentui tummaksi ja tomuiseksi solaksi, jonka yli notkui talosta toiseen ulottuvia holvikaaria. Täällä vallitsi lähtemätön viinin, lapsenriepujen ja villiruohon haju. Suutari Eudemioksen kanat, jotka tavan takaa ilmestyivät varovasti pälyillen pyhäkön alueelle, tahrivat ulostuksillaan vanhaa murtunutta kynnystä. Päivän kymmenenä aamutuntina, jolloin rattailla ajaminen on kielletty, vanha ravistunut temppeli kääriytyi uniseen äänettömyyteen. Yksinäinen kivinen lootuksennuppu sen päädyssä näytti yömyssyltä.

Ja tyyninä ja tuulisina päivinä, pilvisellä ja kirkkaalla säällä paksu tummanvihreä lehtipeitto kahisi väsyneesti karstakivimuurissa, jonka moniin halkeamiin köynnöskasvien kärhet voivat lujasti takertua. Portaiden raoista tunkeutui ruohoa kuin partaa ryppyisestä leuasta. Vanhat humisevat puut, plataanit ja jalavat olivat työntäneet suikertavat juurensa temppelin peruskivien alle. Niiden oksien välistä lankesi sen verran päivänsäteitä läheiselle rinteelle, että lavendelit voivat vuodesta toiseen kutoa siniharmaata mattoa ja muurarimehiläiset kuljettaa temppelin seinäkoloihin villihunajaa.

Pyhäkössä oli tiilikatto, mutta aurinko oli polttanut sen punaruskean värin tomunkarvaiseksi, ja levyjen väliin takertunut ruohokasvullisuus ja plataanien oksista tihkuva vesi oli turmellut loput. Sisäkattoa oli korjattu yhdeksän kertaa – mutta tuoreet puupalkit ovat kalliita, ja parrut ja lautalevyt, joilla sitä oli yritetty tilkitä, olivat liian mätiä, voidakseen pidättää sadevettä tihkumasta hämärään esihalliin. Pienessä siipirakennuksessa asuivat pastophori, pappiskolleegion pojat. Vasemman puoleinen kylkihuone oli varattu papittarille ja pyhille kerjääjättärille, oikean puoleinen papeille. Kalkittuihin sisäseiniin, sekä temppeliin itseensä että eteissuojamaan, Koos-saaren taiteilija Eutyklos oli kuusikymmentä vuotta sitten maalannut sinisellä, unikonpunaisella, vihreällä ja okrankeltaisella kokonaisen satumaan täynnä härkä- ja koirajumalia ja siivekkäitä auringonkiekkoja ja pyhän sittiäisen kuvia. Mutta noiden heleiden taulujen tila oli surkea kuin uskonnon, jota palvelemaan ne oli tehty. Kerran ne olivat olleet harvinaisia kimaltavia ikkunoita etelään, niissä oli heijastunut itse Egyptin taivas, jonka yli Auringon kultainen ja Kuun hopeinen laiva hitaasti purjehtivat. Ja kun suitsutus oli tuoksunut ja pienet kellot kilisseet ja papit liikkuneet valkoisissa juhlakasukoissaan Isiksen kuvan edessä, hämärissä saleissa oli valtavana tuntunut äitijumalattaren läsnäolo.

Kulttiastioita pestessään pappi Menkera ajatteli surumielisen alistuvasti, että täältä on pitkä matka Karnakiin ja Thebeen, ja jos kotona Egyptissä vielä on jäljellä hiven vanhasta voimasta ja vanha lähde yhä pulppuaa, täällä vieraassa kaupungissa on tyydyttävä vähempään. Hän hankasi kostealla liinarievulla kultaisia maitomaljoja. Hänen päätään pakotti. Valon säteet tihkuivat seinän halkeamista ja valotäplät tanssivat permannolla ja muistuttivat kieriviä kultarahoja. Hirbetel-Loonin mustasta ruukkusavesta valmistettu Isiksen kuva häämötti pimennosta. Sen yläpuolella kattoparruissa nukkui yksinäinen lepakko siivet supussa, pieni rotanpää alaspäin riippuen.

Vihdoin pappi kutsui kädenviittauksella Picuksen luokseen, jätti hänet jatkamaan työtä. Kääräisi sitten vanhan viittansa liepeen vatsan yli ja meni tepastelevin askelin eteissuojaan, jossa pyhät kerjääjättäret Phryne, Crispinilla ja Calvia piirittivät nauraa tirskuen nuorta aatelismiestä Decius Mundusta.

Picus oli pessyt jalkansa, kätensä ja kasvonsa, hänen mustat suortuvansa oli huolellisesti taivutettu otsalle, mutta pappi oli kuitenkin ollut tyytymätön tulokseen: "On vallan merkillistä, miten tuhruisena sinä pysyt." Poika seisoi lyhyessä valkoisessa mekossaan alttarin edessä. Hän kurkottui varpaisilleen, hienot hennot nilkat jännittyen. Toisin kuin tavallisesti, hän ei nyt nähnyt Suuren Äidin tummia savikasvoja, sillä kuva oli verhottu mustalla vaatteella lähestyvän juhlan takia. Hän karkoitti pois lepakon. Sen valittava vikiseminen ja nahkasiipien kahina herättivät pyhäkön seinistä outoja kaikuja... Vesi pienissä astioissa ja pesumaljoissa tuoksahti pilaantuneelle, mutta nyt, kun ukko oli hiipinyt pois, Picus ei viitsinyt uudistaa sitä. Kelpaa hyvinkin Suburran akkojen vihkivedeksi! Unikot ja vehnäntähkät, maan hedelmällisyyden vertauskuvat, häämöttivät punaisina ja kullanhohtoisina pimeydestä, joka ympäröi alttaria. Poika asetti kaikki kulttiastiat huolelliseen järjestykseen hangattuaan niitä ensin näön vuoksi – hopeakellot, helistimet, joilla karkotetaan paha Typhon, vesiämpärit eli situlat, vihreät öljylamput nauharisteineen, maitoruukut, joiden kaulaan oli muovailtu naisenpää, molemmat auxiliat, kulkueessa kannettavat pikkualttarit ja ontot kultaiset nisät. Hän tarkasti siristynein silmin työtään.

Hän pani kädet puuskaan. Vihelteli hyvin hiljaa, huulet supussa laulunpätkää, jolla muuten ei ollut mitään yhteyttä tumman jumalankuvan ja uhriastioiden kanssa. Aurinko meni pilveen. Sali pimeni nopeasti. Kultaiset valodenaarit hävisivät lattialta kuin näkymättömän saiturinkäden pyyhkäiseminä.

Poika vihelteli silmät puoliraollaan, nyrkit kupeilla: "... piiloon tytöt ynnä naiset, kohta saapuu kaljupää..." Hänen tajuntaansa iski ajatus: tulee juhla. Edellisen vuoden keväänä, maaliskuun viidennen suurena laivajuhlanpäivänä hän oli aamuvarhaisella astellut mukana kulkueessa, joka kantoi jumalattaren kuvaa ja kullattua ammetta ja vertauskuvallista kukitettua leikkilaivaa virran rannalle. Merenkulun avajaiset. Paljon soihtuja ja lamppuja ja kilisevää soittoa. Hänen tehtävänään oli ollut käsipaukkujen läiskyttäminen, ja hän totisesti oli pitänyt niin suurta ääntä, että pastophori ja tytöt, jotka hoitelivat kalistimia, eivät saaneet kuuluville helähdystäkään. Mutta jumalatar ei silloin ollut surupukuinen, – mikään huntu ei peittänyt sen kasvoja, jotka näyttivät kuun ja liekkien valossa niin kumman rauhattomilta. Nyt kuva seisoi alttarilla ylt'yleensä peitettynä. Verhon alta näkyi vain savinen jalka, jota kaikenikäiset ja -näköiset naiset, kun he halusivat saada itselleen lapsen, tulivat suutelemaan tähän pyhäkköön ollenkaan ajattelematta varpaiden kulumista. Se on Isis Panthea, parantajatar, josta ukko ja pappiskoululaiset ovat puhuneet. Sen ympärillä on suuret määrät sairaiden lähettämiä votiivilahjoja, käsien, jalkojen ja sydänten kuvia, savisia ja vaskisia, – niin, nekin kullatut miehenelimet, jotka Sallustiuksen puutarhojen ylivartija antoi toimittaa tänne. Kellojen pitäisi kilistä, pienten liekkien pitäisi tuikkia alttareilla ja sinisen savun nousta suitsutuskulhoista, jotta kuva alkaisi elää ja vaikuttaa. Mutta se on kuollut, vaatteeseen kääritty. Koteloitunut jumaluus, joka on pitkin syksyä valmistunut jotakin peloittavaa muodonvaihdosta varten.

Poika silitti varovasti kämmenellään valkoista kultaompeleista pukua, joka oli laskettu kuluneelle uhripöydälle. Hieroglyfejä liepeissä ja kauluksessa – kummallisia kaavamaisia linnun, silmukan ja ympyrän merkkejä. Tähän pukuun kuului kovetetusta kankaasta valmistettu naamio, musta koiranpää, iltahämärän ja kuoleman jumalan, Lykopoliksen Anubiksen naamari. Sen hampaat välkkyivät salin hämärässä. Punainen eläimensuu näytti nauravan äänetöntä naurua. Poika seisoi ihan hiljaa ja tuijotti koirajumalan kuonoa, – tuon Egyptin uniolennon, joka syntyi tuonelan Osiriin ja hänen sisarensa Neftyksen syleilystä ja. Joka oli monin verroin taikamaisempi kuin oudot hahmot pyhäkön seinillä. Haukankasvoinen Horus, Hathor-lehmä, naisleijona Sekhmet, krokotiilijumala Sebek sulkakruunuineen ja Thuaris, Saiksen vihreä virtahevonen, lapsensynnytyksen jumalatar, eivät vetäneet sille vertoja. Oli kauhean hiljaista ja hämärää. Kaikkein mieluimmin poika olisi nyt hiipinyt tiehensä, etsinyt molemmat tytöt Crispinillan ja Phrynen ja houkutellut heidät tuhlaamaan muutaman almun hunajakakkuihin. Ukko itse varasteli kun silmä vältti, tytöt olivat pieniä sukkelia apinoita, heillä oli notkeat sormet, ja aina aamupäivisin, kun Suburran hedelmäkauppiaat aterioivat, he kahmaisivat täpötäysistä koreista viikunoita. Sitten he juoksivat Tiberin rantaan satamakojujen taa. Poika maiskutti kieltään.

Hän katseli hiukan empien mutta uhkamielisesti mustaa koirajumalaa. Hän muisti, mitä pappiskoululaiset puhuivat tulevasta suuresta surujuhlasta, – kuinka Osiriksen kuolemaa, silpomista ja haudastanousemista tulkitaan temppelinäytelmässä, kuinka iltahämärän koira Anubis vainuaa valonjumalan ruumiin kappaleita, jotka Suuri Äiti liittää kokoon omassa helmassaan. Niin, pyhäkön kaapeissa oli röykkiöittäin naamiopukuja, oli sotilaiden, metsästäjien, gladiaattorien, tanssijattarien pukuja, oli filosofin viittoja, punaompeleisia tohveleita ja kuultavia harsoja, sillä kaikkia näitä tarvittiin suuressa ylösnousemus juhlassa. Ja poika ajatteli, millainen mahtaa olla apina, jonka kädessä on kultainen malja ja päällä appelsiininpunainen mekko, tai siivekäs aasi, jota nilkku kääpiö Sisyphax taluttaa kulkueessa... Hän kumarsi sukkelan vakavasti koiranpäälle. Sitten hän sitoi auenneen paulakenkänsä ja hiipi pylväikköön kuuntelemaan, oliko Menkera yhä lähettyvillä. Niin, kaikki kultavadit oli hangattu kirkkaiksi, kulhot, ruukut ja uhrimaljat oli järjestetty siroihin riveihin, eikä hänellä ollut mitään syytä viipyä täällä.

Ei, ukosta ei haittaa. Menkera seisoi selkä poikaan päin esihuoneen nurkassa, ruskeilla fauninkasvoilla tekopyhä huolekkuus ja kulmakarvat koholla. Ritari Decius Mundus katseli hyvin kiinteästi omia jalkojaan. Ne olivat kauniit, hyvinhoidetut nuorukaisenjalat – hänellä oli nyöritetyt kengät kaikkein hienoimmasta nahasta, mutta kuitenkin oli kummallista että hän tuijotti niitä niin tarkasti, ikäänkuin olisi nähnyt ne ensi kerran. "Minä", sanoi vanhus leukaansa sivellen, "minä en edes kuuntelisi sinua, nuori mies, sulkisin savella korvareikäni, jos ajat olisivat paremmat ja temppelikassa täydempi. Mutta neljäkymmentätuhatta drakhmaa... Kuulinkohan oikein, puhuitko neljästäkymmenestä tuhannesta?" Ritari teki ärtyisän eleen.

Pappi kohotteli kulmakarvojaan neuvottomana. "No niin, niin, liialliseen siveyteen, olletikin kun nainen on siro kuin ibislintu, kätkeytyy väärää ylimielisyyttä, myönnän, myönnän. Pyhän oppimme mukaan ei ole mitään masentavampaa kuin itsensä korottaminen luonnon yläpuolelle. Omassa vaelluksessani olen aina elänyt sen mukaan, mitä muita vikoja minussa onkin. Neljäkymmentä tuhatta drakhmaa? Mutta kuinka et tullut tarjonneeksi sitä hänelle itselleen?"

Ritari teki epätoivoisen eleen. "Tietysti tarjosin, mutta yhtä hyvin voisi yrittää ostaa itseään vanhaa Occiaa, päävestaalia... Hän ei tahdo kuullakaan! Tiesin, että hän palavasti uskoo teidän mysteereihinne ja sen vuoksi arvelin –"

"No hyvä, hyvä", huudahti vanhus. "Sinä haluat siis esiintyä Anubiksena tai pikemminkin sallit iltahämärän jumalan ruumiistua itsessäsi? Neljäkymmentä tuhatta drakhmaa! Mutta jos tapahtuu vähäisinkin hairahdus, niin olemme hukassa. Asian siveellinen puoli ei minua huoleta. Salli minun ajatella, nuori mies. Epäilemättä on niin, että kun nainen lähestyy sinua luja usko sydämessään, sisäinen hartaus korvaa silloin pienen ulkonaisen erehdyksen. Itse asiassa hän tosiaan antautuu Anubikselle eikä sinulle. Myönnän, että arveluni häviävät. Syvällisempi näkökulma saa minut luopumaan epäilyksistä. Ja neljäkymmentä tuhatta drakhmaa! Sanoitko, että voit luovuttaa ne Pyhän Äidin rahastoon heti –?" – "Maksan kaksikymmentä tuhatta nyt ja toisen puolen myöhemmin", sanoi ritari. Pappi hiveli leukaansa. Hänen pienet vilkkaat silmänsä tähyilivät kuin lumottuina nuorukaisen vaipanpoimuun, jossa kultarahat olivat nahkapussissa.

Sitten hän lupasi, hiven epäröintiä vielä äänessään, antaa temppelin ovenvartijalle käskyn, että tämä ei lainkaan puuttuisi asiaan.

2.

Lähestyessään Emporiumin viljamakasiineja Picus kapaisi juoksuksi. Jokaisella jalan polkaisulla ilmoille huprahti kullankarvaista tomua, hän tanssi sen keskellä kuin pieni villi fauni ja vetäisi mennessään kumoon omenanmyyjättären korit. Hedelmät poukkoilivat pitkin katua. Eukko läiskäytti ensin kätensä yhteen, sinkosi sitten hänen peräänsä kokonaisen ryöpyn riettaita nimityksiä. Mutta poika oli jo kaukana.

Hän oikaisi sivukatua pitkin rantaan päin. Suburran asukkaat olivat säkkeineen ja juurikoreineen tulossa Vihannestorilta. Kypsän ananaksen värisistä vasuista pilkisti Forum Holitoriumin herkkuja, juurikkaita, sinikaalin lehtiä ja parsan päitä, mädäntynyttä käpyä muistuttavia artisokan nuppuja ja nauriita, jotka syödessä kastetaan kuumaan viiniin. Aurinko maalasi näihin röykkiöihin valotäpliä. Mahtavat vihreät meloonit pullistuivat vasujen pohjalta kuin naurunjumalan vatsat. Niissä oli jotakin pursuavan riemukasta. Päivän ensimmäinen puolisko oli alkanut, sen kuuli kaupungin paisuvasta melusta. Pimeillä tunnelimaisilla kujilla, joiden kautta Picus juoksi rantaan päin, leyhähti pukinhaju. Auringonvalo leikkasi jyrkkiä kultaisia suunnikkaita karstakiviseiniin ja sai parturien kyltit välähtelemään aivan kuin ne olisivat olleet kallista metallia.

Pölyä tonneittain, pilvittäin... Oli se aamun tunti, jolloin rattaat eivät jyrise, vaunut eivät aja, härkävankkurit eivät vaella. Lähellä Juppiter Dolichenuksen pyhäkköä mustat siat söivät roskanjätteitä kivilaatoilta kärsät mukaisina ja ystävällisesti röhkien. Picus katseli niitä jalat harallaan. Hän näytti uneksivan. Synkästä muurinkulmasta lankeava varjo osui hänen kasvoilleen. Päivettyneinäkin ne näyttivät kalpeilta kuin vanha hieno hunaja. Seisoessaan tuolla tavoin, suu hiukan tuimassa hymyssä ja kulmat tummina, poika näytti jonkin äkillisen lumouksen jäykentämältä. Hänen sirot piirteensä hämärtyivät melkein tyttömäisen vienoiksi. Mutta hän pohti vain, oliko mitään mahdollisuutta siepata ruukkua puodista, jossa kaupattiin uhrijuomaa, ja vilkastuttaa sillä saparohäntiä. Myyjä oli ilmeisesti arvannut hänen aikeensa. Poika pujahti pimeään holvikäytävään. Vähitellen hänen askeleensa tulivat teeskentelevän pitkiksi. Hän pullisteli poskiaan, rummutti niitä sormillaan, harppaillen eteenpäin kuin kukko. Hän päästeli tahdikkaita turahduksia vanhan sotilaslaulun rytmiin:

    ... ettei tytöt ynnä naiset
    joutuis seikkaan semmoiseen...

Hän oli kuin ilkikurinen tuulenpyörre. Hän törmäsi tavattomalla melulla nurkassa seisovaa juuriharjojen kaupustelijaa vasten. Hän potki ilmoille paksuja, hohtavia tomupilviä. Hän kirmasi juoksuun ja hiljensi hetken kuluttua taas askeleensa maleksivan veltoiksi. Aurinkoisen torin laidalla hän pysähtyi hetkeksi suurin pähkinänruskein silmin katselemaan ylimyskoulun poikia, jotka marssivat perättäisinä riveinä torin poikki.

Heillä oli lyhyet heleät tunikat, kreikkalaismalliset. Heidän öljytyt hiuksensa ja ohuen ihomaalin peittämät kasvonsa olivat peräisin oudosta maailmasta, Caput Africaen palatsikoulusta. Kun he marssivat fregenaelaisen pojan ohi, he kääntyivät toinen toisensa jälkeen katsomaan häntä. Vihaisia, pahanilkisiä katseita. Nyrkkiin puristuvia käsiä. Picus nauroi äänetöntä naurua hampaat välähdellen. Hän likisti varpaittensa väliin maassa kiiltävän piikiven palasen, mutta se oli liian kevyt ja poikia oli kaiken kaikkiaan neljäkolmatta, joukossa tappelunhaluisia krimiläisiä junkkareita. Hän irvisti kohentaakseen itsetuntoaan. Kädet kuluneen puvun laskoksissa hän sitten hypähdellen kiiruhti rantaan päin tummia mutkaisia katuja pitkin.

Mereltä tulvi vielä jyvälaivoja. Ne saapuivat Espanjasta, Egyptistä, Syyriasta Ostian kesäsatamaan. Tiberillä ankkuroi joukko leveäkylkisiä lotjia, joiden ruumat näyttivät pullistuvan säkkien painosta. Poika muisteli raskasliikkeisiä kaksimastoja rantakaupungin satamassa, näki mönjänpunaisten pohjalautojen kuultavan veden läpi, näki keulassa kullattuja naisenpäitä ja meren jumalten kuvia. Kaksi-, neli- ja viisisoudut soluivat aina lepattavin märssypurjein kodin ohi kaukana merellä... Mutta täällä tyhjennettiin lasti. Picus kuuli jyvien sihisevän, kun ne valuivat puulapioista Emporiumin hinkaloihin. Harmaita, parruilla tuettuja makasiineja ympäröi makea leivän tuoksu. Niiden seinustalla vetelehti satamamiehiä. Lapiot nousivat, välähtivät himmeästi ja upposivat vehnään. Miesten exomis muuttui vähitellen läpimäräksi – hiki norui heidän niskaansa pitkin ja lihakset alkoivat kiiltää kuin öljyttyinä, aivan kuin he olisivat olleet atleetteja.

Poika veti syvälle keuhkoihinsa lämpöistä vehnänhajuista ilmaa, avasi kaikki aistimensa Rooman päivälle. Hän huuteli kompasanoja miehille, kuljeksi vähän siellä ja täällä, iloisesti viheltäen sotilasmarssia. Ruskeat silmät ahmivat väenvilinää. Elämä valui leveinä laineina Marsin kentän laivaveistämöistä ja Saepta Julian basaareista tänne tai täältä sinne. Elämä oli jyvien sihinää ja meriheinän kahisemista satamassa. Se oli kantajien huutoja ja lotjien keinumista mutaisella virralla. Siihen kuuluivat nuo kaksi jyvänvälittäjää, jotka olivat jääneet suukopuun hymyilevän vapautetun orjan kanssa. Eikö ollutkin kirottua, että viljalle säädettiin täsmällinen hintayksikkö, kaksi sestertiusta modiukselta! Ennen muinoin, nälänhädän aikoina, hyvä välittäjä ansaitsi ihanasti – leipäviljan hinnat nousivat viisin-, kuusinkertaisiksi, viidestä modiuksesta sai maksuksi jopa seitsemänkolmatta ja puoli denaaria –! Ja mitä, mitä säännöstelyllä voitetaan? Jyvälaadut ovat eriarvoisia sehän on selvää, keltaisia yhtäällä ja vitivalkeita toisaalla. Menkää Puteolin satamaan, hyvät ystävät, ja katsokaa, mitä kaikkea niiden viljamakasiineihin syydetään noista Egyptin, Espanjan, Sisilian, Gallian, Sardinian lastilaivoista, jotka tulevat niin komeasti märssypurjeet liehuen, sotalaivat kummallakin puolellaan, suureksi riemuksi moukille ja portoille... – Tuuli heräsi. Se pyyhkäisi Tiberin vedenpintaa ja huuhtoi jyvänvälittäjien äänet pojan kuuluvilta. Hän hypähteli satamaan purettujen lastikasojen, kangaspaalujen, kivipalkkien, kumin, hartsin, suitsukkeen ja mausterasioiden keskellä, oli vähällä kompastua Sidonin lasiastioihin. Sitten hän kuuli satamavartijan karjaisun ja kirmaisi juoksuun.

Suuri kaupunki hengitti, välkkyi, liikkui. Yhteen ainoaan tuntiin voi sisältyä tuhansia jännittäviä asioita, hän voi kuunnella lintukauppiaiden rähinää ja nähdä naisen, joka kompastuu hedelmänkuoreen. Hän antoi virran viedä, – vaelsi autuaan huolettomana. Rinteitä ylös ja taas alas virtasi ihmisiä – muurahaismaisen hyörinän loputtomuus olisi huimannut päätä, jos hän olisi pysähtynyt sitä pohtimaan. Mutta miksi hän olisi pysähtynyt? Hän oli pieni näkevä silmä. Hän otti vastaan vaikutelmia niinkuin puhdas vaalea papyrus piirtäjän näkyjä. Tuon valtameren kohinasta, jota himo ja nälkä piiskasivat kivisessä sammiossa, korva ja ajatus tavoittivat silloin tällöin yksityisiä irrallisia ääniä. Niiden ei tosiaankaan tarvinnut olla kummempia kuin damaskoslaisen maustekauppiaan kirous tai jätkien melu viinituvassa tai kahden silkinvälittäjän, Artemioksen ja Lysiadeen riita Suuren Sirkuksen basaarissa, jotta hän olisi pysähtynyt kuuntelemaan. Hän lähti kulkemaan Forumille päin. Hänen vatsaansa nipisteli nälkä, mutta hän nieleskeli sylkeä ja ajatteli pieniä mustanruskeita hunajaleipiä, joita hyväntuulinen leipuri Paulus myy tusinan obolista. Jos hän. Edes olisi tavannut Phrynen ja Calvian ja heidän kerjuulaatikkonsa –!

Sirkuksen kohdalla hän sekaantui väkijoukkoon, joka oli saapunut tarkastamaan uutta ylellisyystavaroiden lähetystä joko ostaakseen niitä tai töllistelläkseen. Vanhan muurin pykäläisistä ulkonemista riippui kimpuiksi sidottuja näytetavaroita – öljypuun oksia marjoineen, Libanonilta tuotuja mandragoran juuria, värjättyä Koos-saaren silkkiä, miletolaisia purppuratakkeja... Tinkivät kreikkalaisäänet sekoittuivat idän murteisiin. Tungoksen keskellä seisoi suuren tavaralaatikon päällä viekkaan näköinen pergamonilainen. Hänen ympärillään oli röykkiöittäin paksuja kultaompeleisia mattoja, joita hänen kotikaupunkinsa Myysian Kaikos-virran rannalta niin runsaasti lähetti markkinoille, mutta niiden puolesta hän ei tuhlannut halaistua sanaa. Pergamonilainen kohosi varpailleen ja heilutti päänsä päällä kuivatusta vuohennahasta tehtyä kääröä ja liversi kuin huilu: "Oivallista valmistetta, parkitsematonta, silitettyä, pingoitettua. Uusi menetelmä. Uusi kirjoitusväline. Voittaa Memfiin tehtaiden papyruksen, sata yhtä vastaan, hovit ja virastot ostavat, menee kanslioihin kuin öljy ihoon..." Mutta kukaan ei häntä kuullut. Näytti kuin koko tuscilainen kortteli olisi tulvinut niiden myymälöiden luona, joissa kaupattiin hajuaineita. Hameväkeä, ajatteli Picus halveksivasti. Sitten hän lennätti Sirkuksen muuriin pitkän syljen, raivasi nokkelasti tietä.

Valo oli voimakasta ja lämmintä, taivas tummansininen. Suuren jumalan temppeli ylhäällä Capitoliumilla sädehti kultaisena ja valkoisena, monin verroin korkeampana kuin Juppiter Tonansin pyhäkkö, pilvien tasalla. Ja jälleen hän näki Forumin tungoksentäysine katuineen – nuo kellertävät ja valkoiset basilikat, joissa pankkiirit ja rahanvaihtajat istuivat pienten pöytien takana alituisen rahanhelinän keskellä, tuomarien pylväiköt kirjavine tasakattoineen, Vestan neitseiden suuren talon, Saturnuksen ja Kaksoisjumalien ja Concordian temppelit... Niiden päädyistä nousi kuin lentoon lähtien kultaisia voittovaunuja; ne lumosivat ja musersivat loistollaan. Mutta basaarit, parturintuvat, myymälät pusersivat niitä joka taholta, vähentäen näiden Uskonnolle ja Valtiolle vihittyjen rakennusten ylhäistä majesteettiutta. Yhdet ainoat ajopelit, nelipyöräiset carrucat, joissa istui kolme Pyhän tulen papitarta vaaleat liinaturbaanit päässään, jyrisivät kadun laakakivillä Vestan pyöreää pikkutemppeliä kohti. Mutta tori oli mustanaan jalankulkijoita, – yksin korkeat portaat, jotka loivasti nousivat Forumilta senaatintalon ohi Capitoliumin linnaa, sen ruskeita muureja, Tabulariumin seinää ja Deus Optimuksen pyhäkköä kohti, näyttivät kaukaa katsoen kuin elävien mattojen peittämiltä.

Tänä aamuna Saturnuksen temppelistä kuului huilun ja symbaalin hapuilevaa soittoa, mutta se oli liian heikkoa kohotakseen esiin torin arkiäänistä. Tuon hiljaisen kilinän kuuli kuitenkin kultaseppä Mikyllos, joka oli tullut vaihtamaan oboleja aureuksiin rahanlainaajien pylväikössä. Hän huomautti ympärillä olijoille, että siellä kaiketi kummittelee valtiokassan haamu, ne viisitoistatuhatta kultatankoa ja kolmekymmentätuhatta hopeatankoa ja ne kirkkaat myntätyt miljoonat, jotka Julius Caesar oli antanut sinne varastoida. "Kysyn teiltä, hyvät ystävät, mitä takeita valtio on antanut kultavaraston olemassaolosta?" – "Mutta johan itse Divus Augustus..." aloitti eräs lähellä seisova vanha viinikauppias, joka oli kasvavalla huolella kuunnellut puhetta. "Onhan jaettu kansalaislahjoja, maansa menettäneet tilanomistajat saivat aikoinaan kuusisataa miljoonaa sestertiusta vahingonkorvauksena, parikymmentä vuotta sitten yli kolmesataa tuhatta kansalaista nosti kuusikymmentä denaaria mieheen. Et suinkaan väitä, että temppelin aerarium olisi tyhjä. Ja muuten, nämä ovat vaarallisia puheita, minä esimerkiksi en ole mitään kuullut..." Ja hän kääriytyi viittaansa. Mikyllos kohautti kulmikkaita olkapäitään. "Minä uskon vain omiin silmiini. Tuo tuossa on jotakin toista, minä voin nähdä sen ja koskettaa sitä, – olen kultaseppä ammatiltani ja tiedän, että silaus on mitä puhtainta, vaikka sisus onkin kuparia." Ja hän osoitti torin keskellä seisovaa Milliarum aureumia, kultaista peninkulmatolppaa, josta etäisyys lasketaan itään päin Jerusalemiin ja länteen Lontooseen asti.

Kolme keltapukuista käärmeenkesyttäjää, marsia, kulki juuripunoksiset korit käsivarrellaan väkijoukon läpi. He hymyilivät ja kohottivat hiukan korinkantta ja saivat tien aukeamaan. Syrjäkujilla soi egyptiläinen sambuki. Nuori tumma aleksandrialainen ilotyttö tanssi pimeässä solassa temppelin ja suutarinverstaan välissä, katsojinaan kolme palatsiorjaa, joiden arvioiva katse oli kokonaan nauliutunut hänen notkeaan vatsaansa. Kuja oli hyvin kapea, tanssijatar ja katsojat muodostivat elävän sulkuportin, jonka eteen joukko idän kauppamiehiä pakosta pysähtyi pääsemättä etenemään. Heillä oli oudot kirjavat puvut, – kaksi heistä, samoslainen Lysiades ja hebronilainen Taddeus, kuuluivat öljynvälittäjien ammattikuntaan, kolmas oli Jerikon suuren kauppahuoneen asiamies, hän oli tullut pääkaupunkiin tunnustelemaan balsaminmyynnin mahdollisuuksia. "Sanon teille, että maailma kulkee perikatoa kohti", hän mutisi närkästyneenä. "Minun nuoruudessani ei turmelus vielä hiponut tällaisia mittoja, elettiin yksinkertaista, mutta vaurasta elämää. Jos kaivattiin huvituksia, tytöt asuivat omissa kortteleissaan ja heidät löysi sieltä ilman ilkeätä julkista kaupanhierontaa. Tuo häpeämätön avomielisyys se vie nykyisen sukukunnan perikatoon! Se on kasvanut siitä asti kuin Kleopatra Egyptiläinen laski kirotut jalkansa Anti-Libanonin kamaralle ja anasti Herodeksen kesäpuutarhat, joissa kasvaa niin hyväsatoisia balsamipuita. Sanon teille, että se on lopun alkua." – "Mekin olemme huomanneet sen öljyn hintojen kallistumisesta", sanoivat oliivikauppiaat.

Heidän puheensa oli herättänyt lähellä seisovien miesten huomiota. Joukko kauppiaita, jotka olivat jättäneet Vicus Tuscuksen varrella sijaitsevat puotinsa nauttiakseen auringonpaisteesta, kannatti innokkaasti näitä muukalaisia: kaikesta näkee, että vieraat huomaavat selvemmin epäkohdat kuin kaupunkilaiset! Helle, öljyn ja hien haju, lainehtiva melu suurella torilla herätti heissä epämääräistä ärtymystä, joka purkautui hallitukseen ja hallitsijaan, niinkuin muuten usein tapauksissa, jolloin varmaa maalitaulua ei ole näkyvissä. Tavallisesti heidän elämänsä oli täynnä osinkoja ja prosentteja, härkäpapuja ja herneitä ja vehnää, värimaljoja ja esansseja, kaltattua nahkaa, lyhtyjä, kultalistoja, seuloja ja lasitavaroita, aina sen mukaan, mitä he möivät; heistä oli miellyttävää silloin tällöin astua ulos arkihuolien komeroista ja hengittää yleisten asioiden ilmaa. Punanenäinen cajetalaisen hamppuköyden kauppias hankasi rasvaisia sormiaan viitan poimuun ja hymyili ovelasti: "Aika? Puhutaan sitä ja puhutaan tätä, mutta sanon teille, että ajassa itsessään ei ole mitään vikaa. Ilma on samaa kuin ennenkin, setäni löyhkää valkosipulille niinkuin kaksikymmentä vuotta sitten, enkä kuolemaksenikaan ymmärrä, mikä siinä muuttuisi. Sanotaan, että sadetakit maksavat nyt kaksisataa denaaria, mutta hiukan tinkimällä niitä saa sadallakahdellakymmenelläviidelläkin aivan kuin vanhoina aikoina..." – "Eikö sitten ole totta, että ruukut nykyään vuotavat, että huilunpuhaltajat eivät soita yhtä innostuneesti kuin ennen pikku quinquatrus-juhlassa?" kysyi balsaminvälittäjä. Köysikauppias hieroi nenänvarttaan peukalolla ja loi häneen hiukan epävarman silmäyksen. "Kaikkeen siihen on syynä senaatti ja hovi", hän jupisi. "Sextus Marius ja Cotta Messalinus kiskovat rahaa kuin välskärit hampaita, ritari Geminiuksen rouva Mutilia Prisca kylpee aasinmaidossa kun meidän lapsemme näkevät nälkää. En tietenkään tarkoita itseäni, olen vain hamppukauppias, mutta yleensä... Ja tiedättekö, että tuo kyttyräselkäinen Sejanus on pian anastanut yhtä suuren vallan kuin vanha kirottu salaneuvos Crispus. Mitä sanonkaan? Suuremman, veljet! Hänen vainukoiransa kiertelevät ympäri kaupunkia ja merkitsevät kansalaisten nimiä muistiin. Kerrotaan, että hän antoi repiä kielen miehiltä, joiden piti todistaa oikeudessa ritari Lihon jutussa."

"Se ei ole totta", vastusti samoslainen Lysiades. Hän sanoi sen pikemminkin pitääkseen tulta vireillä kuin torjuakseen yleistä mielipidettä.

"Kuka tietää", huokasi muuan basilikan seinään nojaileva leipurimestari. "En enää uskalla kirjailla sokerikaakkuja kermavaahdolla. Tunnen kreikkalaisen Khoiriloksen, hän leipoi anistaikinasta rinkelin, joka muistutti gamma-kirjainta. Ja eikö tultukin sanomaan, että hän oli työntänyt jauhoiset kouransa politiikkaan ja kuului Germanicuksen puolueeseen!"

"Onko totta, että kaikki myllyt kukitetaan täällä jasmiininoksilla Vestan päivänä, kesäkuun yhdeksäntenä?" kysyi Lysiades.

"En ole siitä niinkään varma", huokasi sokerileipuri. "Julkiset näytännöt vähenevät vuosi vuodelta, enää ei taistella sirkuksissa, amfiteatterit suljetaan keisarin määräyksestä. Rooma on täynnä työttömiä gladiaattoreita, jotka panevat toimeen ryöstöjä pysyäkseen hengissä. Ruhtinas Drusus yritti saada aikaan muutosta, mutta luuletteko, että se auttoi. Vain yksi vaivainen miekkataistelu! Ennen vanhaan saimme nähdä enemmän verta kuin linnan kellarissa on punaviiniä, ja kansa pysyi rauhallisena. Mutta ajat käyvät yhä huonommiksi. Sotilaita värvätään jo Suburrassa."

"Kerrotaan, että Tiberius on yrittänyt myrkyttää Germanicuksen", kuiskasi hamppuköysien kauppias niin hiljaa, että hänen äänensä kuulosti telalla pyörivän nuoran narinalta. "Mutta se on salaisuus. Kukaan ei mitään tiedä... Se tapahtui hovin illallisilla, kenties vanha keisarinna sekoitti lasijauhoa viiniin. Keisari on tulossa hulluksi, hän tahtoo nähdä verta. Hänen pimeässä kamarissaan teurastetaan alastomia pikku poikia... tuolla ylhäällä." Ja kauppias osoitti etusormellaan Palatinusta. Picusta värisytti.

Miehet ahtautuivat yhteen, heidän hermostuneet nykivät olkapäänsä ilmaisivat, että keskustelu luisui asioihin, joista on vaarallista vaihtaa mielipiteitä. Mutta he eivät malttaneet olla ääneti; heitä huumasi tämä sekaantuminen salaisiin huhuihin, aivan kuin jokin armelias jumala olisi temmannut heidät niskasta ylempään ilmakehään, pois varastokomeroiden ja puotien köyhästä pimeydestä. Huilut soivat yhä Saturnuksen temppelissä, rahat kilahtelivat halleissa, kesy musta korppi istui läheisen suutarinverstaan katolla ja raakkui surullisesti. "Uskokaa minua, romahdus on tulossa", kuiskasi sokerileipuri. "Egyptissä on nähty feenikslintu, koko Juudea kuohuu ja parthit valmistavat hyökkäystä. Ja mitä luulette keisarin tekevän? Oh, hän istuu loukossaan kädet ristissä ja tikari sormien välissä! Hän vihaa meitä. Hän vihaa kansaa yhtä paljon kuin senaattia. Ja sukulaisiaan hän vihaa eniten, tahtoisi tappaa Germanicuksen, ellei siitä syntyisi niin paljon hälyä..."

"Eläköön Germanicus", sanoi köysikauppias vaisusti. Kankuri Lysiades tuijotti sandaaliensa kärkiä. "Edellisen keisarin aikana hallitsi Ilo, nyt hallitsee Pelko", hän myönsi. "Sadot käyvät huonoiksi, virrat kuivuvat Syyriassa, kaikkialla odotetaan jotakin, eikä kukaan oikein tiedä, mitä... Joskus tulee loppu pauhulla ja jyminällä, ehkä tänään, ehkä vasta huomenna. Minä en tahtoisi olla sitä näkemässä."

He lähtivät hitaasti kävelemään sinne päin, missä suutarin vasaran naputus yhtyi kultarahojen helskeeseen.

3.

Picuksen täytyi siristää luomiaan marmorin hohdolta, jota auringon nopea kohoaminen orvokintummalla taivaalla asteittain lisäsi. Sotilaiden kypärät salamoivat. Fryygialaisten punaiset myssyt uivat tungoksessa kuin kauniit meritomaatit Ostian poukamissa. Kalvava tunne vatsassa sai pojan tuon tuostakin hyvin kiinteästi katselemaan leipä- ja kalavasuja, joita rantatoreilta palaavat tuskilaiskorttelin asukkaat kantoivat käsivarrellaan, oikaistessaan Pyhän kadun poikki. Hänellä ei ollut kolikkoakaan; nälkä kiusasi. Kaksoisjumalien temppelin lähellä hän näki hikoilevan miehen, joka ähkien sälytti selkäänsä köydellä niputettuja savilamppuja. Ne olivat Polesinen valmistetta – kokonainen röykkiö Atimetien tehtaan tuotteita matkalla Pompeijiin. Picus jakoi miehen kanssa osan taakkaa. He lähtivät puuskuttaen kulkemaan Suburran kortteliin päin, mies varsin mielissään pikku apulaisesta ja poika kovin toivorikkaana, auringon kuuma paahde niskassaan.

Helle oli painostava, lamppuja oli kannettava varovasti, – kieli keskellä suuta, sanoi Polesinen mies. Hän oli seuranhaluinen ihminen ja koko matkan hän oli ehtimiseen äänessä. Vai niin, Fregenaesta siis... Hän puolestaan tunsi vain Ostian, hänellä oli siellä vakituisesti pieni huone, vuokrahuone, Epagathiuksen Taion vieressä, tiedäthän. Miehen nimi oli Aemilius. Hän matkusteli Atemetien polttimon asioilla vähän siellä ja täällä, mutta pääasiassa kuitenkin noissa Vesuviuksen kaupungeissa, joissa osattiin antaa arvo savitavaroille. Siellä ostettiin kaikenlaisia lamppuja, suuria ja pienen pieniä, ruskeita kuin multa ja lehdenvihreitä, – lamppuja, jotka oli muovailtu koiranpään tai lepäävän nymfin tai siipinaisen, sfinksin, muotoon. Ei ihme, että hän oli viime vuosina hiukan säästänyt arkun pohjalle. Hänellä oli tytär Aemilia, sievä huilunsoittajatar Puteolissa. Veli oli maalari, hän työskenteli parhaillaan Pompejissa, aatelistalossa, jonka seiniin piti kuvata lemmenhaltijoita mustalle pohjalle. Mies puhui kuin papukaija ja poika nyökkäsi tuon tuostakin ja katseli häntä syrjäsilmin. Hänellä oli hyvin hienot valkoiset kädet, tällä Polesinen kauppiaalla. Mitä enemmän poika tähyili häntä, sitä omituisempi hymy kareili miehen huulilla. Näytti melkein, niinkuin hän olisi purskahtamaisillaan nauruun. Ja Picus aavisteli, että kenties tässä piili salaisuus ja että hänen toverinsa ei ehkä matkustanutkaan Atimetien lamppukaupan asioilla. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän vastaili ykskantaan kylläkin tavallista kohteliaammin, huudahteli joskus ihmetyksestä ja oli kaikessa samaa mieltä.

Kun he lähestyivät rumaa tummaa lintumyymälää, Polesinen mies silmäili poikaa syrjäkarein. Hänen ilmeensä oli hyvin huvittunut. Hän kysyi pienen toverinsa asuntoa, mihin Picus todella vastasi suoraan, epäselvästi vainuten suuren elämänmuutoksen mahdollisuutta, jota tuo lampunkantaja kukaties piilotti pukunsa poimuihin. Picus oli pienestä pitäen kasvanut kadulla, ja sellainen ympäristö on ihmisenalulle samaa kuin metsä ja erämaa villieläimille: se kehittää saalistamisen vaistoa. Jos hän olisi voinut tulkita aivoissaan liikahtelevaa epäilystä, hän olisi voinut tiivistää sen yhteen lauseeseen: Tuota ihmistä ympäröi hyvien päivien haju. Hän tuijotti kiinteästi Aemiliuksen kasvoja. Hän tuumi ovelasti: Tuossa on varmasti ylhäisen miehen kasvot. Eikä Polesinen mies suinkaan kantanut taakkaa sillä tavoin kuin Tiberin satamassa näkee kannettavan. Hän käveli vaivattoman ryhdikkäästi, antoipa kaiken lisäksi lamppujen kolkkua toisiaan vasten ollenkaan pelkäämättä, että ne särkyvät. Näiden pikku huomioiden alla valvoi katupojan varova oveluus, ja jos se ilmeni jollakin tavoin, sen voi aavistaa siitä huomaavaisuudesta, millä Picus nyt kuunteli miehen rupattelua. He sivuuttivat teurastushallin. Kääntyivät vasemmalle.

Viinintuoksuisen tabernan kohdalla mies laski taakkansa kadulle ja kehoitti poikaa seuraamaan esimerkkiä. Kaivaessaan rahapussin vaipan alta hän pyysi Picusta pitämään suosiollisesti hyvänään. Pojan silmät kävivät suuriksi ja mustiksi, – hän seisoi aivan jäykkänä, kuin pronssiin valettuna, kukkaro kourassaan. Tämä, tämä oli totisesti enemmän kuin hän oli odottanut! Miehen silmät siristyivät äänettömästä naurusta. "Mutta pane hiidessä juoksuksi, voisihan sattua, että peruutan sanani...!" Tabernan ikkunat näyttivät uteliaasti katselevan kohtausta häilyvien viininlehtien välistä. Tomu pölisi, päivä paistoi. On suloista olla kolmetoista vuotias ja nyrkit täynnä kolikoita.

"Kannanko tavarat sisälle?" sammalsi poika. Polesinen mies nauroi makeasti: mihin sisälle...! Sitten hän viittasi käskevin elein kahdelle hämmästyneelle olennolle, jotka olivat syöksähtäneet viinituvasta nähtyään kauppiaan, lamput ja pikkupojan. He lähestyivät katkonaisesti mutisten. Mies ei säästellyt hymyjään. Hän sanoi äänellä, joka odottamatta muuttui komentavaksi: "Minä voitin vedon. Heti sanansaattaja Cotta Messalinuksen luo perimään kuuttatoistatuhatta sestertiusta. Nopeasti niinkuin tuli olisi takapuolessanne –! Ja viekää Herodes Agrippan nöyrimmät terveiset!" Hän nipisti fregenaelaista poikaa leuasta ja meni hyräillen viinitupaan. Picus näki helmien välkkyvän hänen korvalehdissään.

4.

Poika piti toisessa kädessään litistyneitä hunajaleipiä, hapuili toisella tukea rinteen pensaista. Rahakukkaron hän oli kiinnittänyt neulalla puvun sisäpuolelle povelleen. Tie nousi ylöspäin Janiculuksen kukkulalle. Katse erotti alhaalta virran keltaisen juovan, jonka yli tasavallan aikaiset kaksi vanhaa siltaa ja hiukan loitompana Aemiliuksen sillankaan kyyristyivät harmaiden, väsyneiden, veteen upotettujen arkkujensa varassa. Poika otti tukea värihernemättäistä, kiipesi –. Toisella puolen rinteen poimuissa kohosi outojen, tummalehtisten puiden latvoja Julius Caesarin puutarhoista, sen huvilan läheltä, jossa Kleopatra Egyptiläinen oli leikkinyt vuoden vanhan pikkupoikansa kanssa. Etäisten vuorten harjat hehkuivat sinisinä. Silmä tavoitti hyvin kaukaa nuo tasangon sulkumuurit, niiden loivat usvamaiset jyrkänteet. Oli niin äänetöntä, että Picus oli kuulevinaan veden loiskeen Augustuksen naumachiasta. Hän kapusi ylöspäin, kompastui, kapusi jälleen. Myrttien oksat raappivat hänen käsiään, viistoon lankeava iltavalo kutoi rinteeseen hämmentäviä nivelikkäitä varjoja. Viimein hän pysähtyi huohottaen. Ja alhaalla levitti kaupunki kivettyneitä muotojaan kuin jättiläisen tarjottimella, ojentui hyvin kauas etelään ja pohjoiseen, työnsi ympärysmuurin poimuja kuuteen eri suuntaan latinalaisen tasangon autiuteen –.

Poika makasi kyynärpäitten varassa, sormet poskilla. Siroja ruskeita kasvoja jäykensi mietiskely. Mustat uneksivat silmät imivät näkyä, – ne eivät kohdistuneet mihinkään erityisesti vaan sulkivat yhteen katseeseen suuren kaupungin niinkuin korva otti samalla kertaa vastaan sen pauhun. Kaikki oli olemassa yht'aikaa. Tuulen suhina, kyyhkysen lento Emporiumin katon yli, ihmishyörinä huimaavassa syvyydessä, kattojen väike. – Siellä täällä ilta sytytti palamaan pieniä kultaisia täpliä. Ei voinut tietää, olivatko ne rakennusten ikkunoita vai kuvapatsaita.

Kaikki tutunomainen häipyi tuohon laajuuden valtamereen. Ei enää temppeleitä pappeineen eikä halleja kauppiaineen, – vain perättäin ladottuja arkkuja, joiden edustalla liikkuu muurahaisia. Kaikki väheni, vaipui, menetti merkitystään mitä kauemmas silmä näki. Elämän humu alhaalta kaupungista oli sekin kadottanut ihmisäänen luonteen, vajonnut tuohon kaikuvaan mitättömyyteen, jossa matoi pieniä mustia ihmishyönteisiä. Poika yritti lukea kattoja. Turhaan. Näköpiiri oli liian avara, olisi voinut kuvitella katsovansa laavakenttää, jota tuhannet vaot runtelevat ristiin rastiin ja jonka kivettynyt myllerrys vielä kertoo maanalaisen paineen voimasta. Suoraan edessä loisti sentään jotakin tutunnäköistä, valkoista. Capitolium rakennuksineen. Juppiter Optimuksen temppeli uurteisine pilareineen, pronssiset vaunut jokaisessa katon kulmassa. Ja kaukaa katsoen pylväät näyttävät katkaistuilta koiranputken varsilta ja laaja kirjava katto, joka siipimäisesti painuu molempia sivuja kohti, pikemmin liitelee kuin lepää niiden varassa. Näköharha! Pojan silmät siristyvät kapeiksi viiruiksi, mustat ripset laskeutuvat. Hän katsoo.

Yksin asialliset rakennustelineetkin saivat täältä katsellen haaveellisia muotoja. Niitä kohosi siellä täällä kuin sekavaa ristimetsää kaupungin merestä, – virran uoman lähellä hinattiin valkoisia kivipalkkeja Kukkien jumalattaren uuden pyhäkön perusmuureja pitkin ja Vihannestorilla törröttivät Januksen temppelin revityt seinät kuin juustonkannat. Telan kitinää ei voinut kuulla, mutta poika näki parrujen nousevan, näki köysien jännittyvän marmorilaattojen painosta. Tuttu kumpu kaukana oikealla muistutti matalaa muurahaiskekoa. Hiukan etäämpänä painuivat viljamakasiinien harmaat arkut jokea kohti, niiden takana osoitti yksinäinen vaalea rakennuksenpääty Ukkosenjumalan pyhäkön kohtaa. Aventinuksen tämänpuoleiset rinteet viettivät raskaan, tummanvihreän tulvan tavoin autiota kenttää kohti. Sirkuksen ruskeista ympärysmuureista oli hävinnyt kaikki mahtavuus. Nekin sulautuivat tuohon huumaavaan rakennuspaljouteen, jossa ilmeni jokin kammottava samankaltaisuus ja jossa ylellisinkin temppeli näytti ihmeen vähäpätöiseltä, vaikka iltavalon säteet tekivät parhaansa, saadakseen sen päädyt välkkymään kuin moniväriset lasipalaset. Härkätori muuttui leveäksi vihreäksi tahraksi, Palatinus linnoineen tummaksi sammalmättääksi. Mitä kauemmas katse pakeni katolta toiselle, sitä köyhemmin hehkuivat värit, valo sammui pienentyvistä seinistä. Jokin yksinäinen, muita korkeampi rakennus lähetti valkoisia leimahduksia ikkunoiden ystävällisen tuikkeen keskeltä... Marcelluksen teatterin tasainen, näyttämön puoleinen peräseinä ja Balbuksen teatterin katsomon kaareva reikäinen muuri olivat etäisyyden noitavoimasta kuin liikahtaneet lähemmäksi virtaa.

Tuuli heräsi. Sen mukana kantautui alhaalta kaupungista jatkuva salaperäinen ääni, joka muistutti hyvin etäistä, keskeytymätöntä virran pauhua. Se paisui kumeaksi huudoksi ja hävisi tuulenhenkäyksiin. Alhaalla kaduilla kaupunki vetosi haju-, kuulo- ja näköaistiin, mutta täällä se ilmeni vain silmälle ja kosketti aaltomaisena humuna korvan tiehyeitä. Ääni tuntui yht'aikaa nousevan kaikilta suunnilta. Se oli kaupungin puhetta. Poika kuunteli ja katsoi.

Valon nopeasti vähentyessä näköalassa tapahtui hienoja mutta huimaavia muutoksia, laaksojen asutus suli leviävään harmauteen, siellä täällä kehittyi tummia, varjojen muodostamia saaria kivimereen. Taivas pimeni purppuranväriseksi. Kaukana vasemmalla kimalsivat vielä kaikki yhdeksännen kaupunginpiirin ja Marsin kentän rakennukset. Picus näki Flaminiuksen sirkuksen muurinharjojen hohtavan, vaikka alempana vallitsi pimeys. Bellonan pieni pyhäkkö, Venuksen pyörötemppeli, Pompeijuksen teatterin puolikuun muotoiset rakennusmassat kohottivat päätyjä, pylväitä, vaskipatsaita vinosti lankeavia auringonsäteitä kohti. Näytti siltä, kuin Päivä olisi purjehtinut monen monilla uppoavilla laivoilla merta pitkin. Hyvin kaukana, vain puoleksi hämyn nieleminä, nousi Saepta Julian kauppahallin pitkä pääty kannatinpalkkeineen, Minervan ja Isiksen salit, Agrippan kylpylän vaskenkirkas katto kuin mikäkin haaksirikkoutuneen laivan kansi, Pantheonin kupooli, ja etäällä pohjoisessa päin joen mutkassa keisarivainajan hautarakennus lumen ja katinkullan väreissä kiiltäen. Hämärä pienensi mittasuhteita entistäkin enemmän. Laivaveistämökään, josta monet sillat johtivat veteen, ei näyttänyt kyllin suurelta, jotta leveät jyväalukset olisivat voineet vieri vieressä maata sen telakalla.

Ja kuitenkin suuri kaupunki oli täynnä elämää. Mitä kaikkea olikaan tuolla alhaalla semmoista, jota Janiculuksella loikova poika ajatteli? Todellisuus ei ollut ylhäällä vuorella, josta silmä tavoitti vain kivimeren kauas vieriviä muotoja. Todellisuus oli alhaalla, tuolla, missä kultaseppä Mikyllos punnitsi kapein tunnustelevin saiturinsormin denaareja, missä punakasvoinen teurastaja ajoi takaa syöttökukkoa, missä lasinpuhaltaja pelasi noppaa ja keltalakkiset juutalaiset hivelivät pujopartojaan Kultaisessa Viikunassa.

Ja vaikka poika sen pikemmin vaistosi kuin tajusi, suuri kaupunki ilmeni hänelle kirjavassa hyörinässään, kultasepän ja teurastajan ja lasinpuhaltajan arkipäivänä. Pitkät kadut ovat tulvillaan tapahtumista tuolla alhaalla. Mutta ikuisesti vuori kuuntelee syvyyden pitkää kummallista huutoa, joka muodostuu pienistä päivä-äänistä, ei sen ihmeellisemmistä kuin omenakärryjen kolina tai lamppukauppiaan nauru... Ja toreilla ostetaan, tingitään, tungeksitaan, ja paksurunkoiset plataanit kahisevat lempeästi vanhan pyhäkön kattotiilejä vasten, ja sotamiehet meluavat Suburrassa, ja viinin tuoksu täyttää vanhat kujat. Kaikki elää, kuohuu, liikkuu kaupungin yhteisessä kohtalossa. Ei ole katua, joka ei jossakin leikkaisi toista. Tämä kaikki on hyvin himmeää ja nimetöntä, – pienten seikkojen sietämätön suuruus painaa tajuntaa. Kaupungin koko elämä on nyt vaipunut niin kauas alhaalle, että hän näkee sen leviävän laajana kuvasarjana, josta voi tehdä poimintoja vaikka miten paljon... Tällä tunteella ei ole mitään selvää ilmaisua. Se ei kehity ajatukseksi. Neljätoista vuotiaan pojan tajunnassa se pikemminkin kuvastelee vain suuren yhteisen kohtalon hämäränä tuntona.

Hän räpytti silmäluomiaan. Ei kannattanut katsoa. Ajatusten virta pauhasi kaiken aikaa kuin johonkin syvään, tummaan suppiloon. Picuksesta tuntui siltä, että hänen silmäteriensä takana oli auennut kaksi pientä luukkua, joista sopi tuijottaa sisään päin –. Hänen silmänsä himmenivät valottomiksi. Mitä hän etsi täältä? Tuulen suhahdusta kinstereissä tai etäisyyden kohinaa tai vuorten häämötystä? Kaikessa tuossa tapahtui jotakin kauhean mahtavaa, mutta se ei ollut tajuttavissa, se vain hetkellisesti kosketti häntä. Jos joku olisi tänä hetkenä laskenut kätensä hänen olalleen, hän olisi katsonut vastaan silmät tyhjinä ja hämmentyneinä. Vuoren rinteelle kyyristynyt poika otti sisäänsä kaupungin. Siinä näyssä elämästä, joka tällä tavoin aukesi, jatkui sama hyörinä ja välkkyi samoja valoja kuin tuolla alhaalla, mutta kaikki liikkui, kimalsi, vyöryi hänessä itsessään. Temppelien malkahirret olivat puhkaista hänen pääkuorensa. Vain lyhyen tovin hän oli poissa itsestään, lumoissa. – Sitten hän pudisti hunajakakun murut kämmenistään, oikaisi ruumistaan.

Hänestä tuntui, että suuri kaupunki katseli häntä uteliaasti aivan kuin olisi odottanut häneltä jotakin. Aurinko putosi nopeasti Janiculuksen taa. Varjot pitenivät. Poika nojasi kyynärpäillään ruohomättääseen, painoi leukansa kämmenien muodostamaan kouruun. Hänen vatsansa oli hyvin kylläinen. Hän kurkotti kaulaansa ja näytti kaupungille kieltään.

5.

Tiberius oli kutsuttanut luokseen Sejanuksen hyvin varhain aamulla. Hän tahtoi neuvotella uuden kasarmirakennuksen, Castra Praetorian rakentamisesta kaupungin ulkopuolelle, Porta Nomentanan ja Porta Tiburtinan väliselle kentälle. Tuosta leiristä piti tulla vakinainen majoituspaikka niille yhdeksälle tuhatmiehiselle kohortille, jotka muodostivat Rooman vartiokaartin. Ehdotus oli Sejanuksen. Alue oli päätetty ympäröidä neliskulmaisella, nurkistaan hiukan pyöristyvällä muurilla, keskelle suunniteltiin pitkien kylkirakennusten sulkemaa sisäpihaa tribunaalilavoineen ja temppeleineen. Tiberius selaili piirustuksia. Ja Sejanus ajatteli, että hänen profiilinsa tosiaan vastaa noita kuvia, joita on lyötetty uusiin kultarahoihin: kapea leuka, tuima haukannenä, rajusti taaksepäin kaartuva otsankupu –. Aamuvalon säde taittui huoneen silkkiverhoissa. Palatinuksen syvänvihreistä puutarhoista kuului kivenhakkaajien kolkutusta ja telojen kitinää: alueen luoteisosaan oli kohoamassa, uusi, entistä kolminkerroin laajempi palatsi. Kun tuulenhenki taivutti plataaneja puiston vihreissä syvyyksissä, huone tulvahti täyteen valkoisten, säkenöivien valotäplien leikkiä. Näytti siltä kuin Tiberiuksen kasvoilla olisi kulkenut eläviä spitaalitahroja.

Hän ojensi mitään sanomatta paperit sihteerille. Egyptiläinen kamaripalvelija Helicon, jonka tyttömäiset kasvot olivat kuin himmeään sinettivahaan muovaillut, teki ilmoituksen aamiaisesta. Oli katettu leipää, alppijuustoa, Hyblaean hunajaa. Keisari ei kohottanut katsettakaan.

Sihteeri esitti hänelle kokoelman ylistyslauluja, jotka Ovidiuksen ystävä, eepillinen runoilija Pedo Albinovanus oli sepittänyt ja joissa kuvailtiin mahtipontisesti Germanicuksen sotaretkiä. Mutta koska hän tiesi, että hallitsija ehdottomasti vaati kuullakseen myös kaupungilla kiertelevät pilkkalaulut, hän poimi papereistaan sormet vavisten purevan distikhonin. Se oli löydetty liidulla kirjoitettuna Gemonalaisista portaista. Siinä puhuttiin naarassudesta ja hänen penikastaan, joka joi myrkkyä emon nisistä. Kauhistunut sihteeri kohotti silmänsä taivasta kohti aivan kuin rukoillakseen jumalia estämään myrskyä. Mutta Tiberius luki runon hyvin tarkkaavasti alusta loppuun ja kysyi sen jälkeen tyynesti Sejanuksen mielipidettä. Tämä kohautti olkapäitään: Maksettakoon miehelle sata kultarahaa, hän joko vaikenee, tai, mikä on huvittavampaa, kirjoittaa kymmenen uutta distikhonia, tällä kertaa pelkästään imartelevia. Sitten hän lisäsi notkeasti: "Muuten runoilija on sata vuotta ajastaan jäljessä. Jos hän todella halusi parjata Romulusta, hänen ei olisi pitänyt viitata emosuteen, johon meidän nuoret historioitsijamme eivät usko."

Tiberius oli antanut luomien painua silmiensä ylle. Sejanus muisti sanat, jotka hän sanoi senaatissa: "Vapaassa maassa on kielten ja mielipiteiden oltava vapaita..." Viime vuosina oli nostettu monta kannetta majesteetinloukkauksesta, – ensiksi Augustuksen kuvapatsaiden myymistä koskevat oikeudenkäynnit, Fahlaniuksen ja Rubriuksen juttu, sitten syyte Bithynian lähettilästä Cranius Marcellusta vastaan, jonka kvestori Crispinus antoi ilmi siitä, että tämä oli antanut hakata pään keisarivainajan marmorikuvasta. Tiberius kuunteli näitä valituksia sanomattoman ivallisena. Hän puolestaan antoi mieluimmin syytteiden raueta kuin alistui siihen, että hänen voitiin katsoa toimineen yksissä tuumin urkkijoiden ja kavaltajien kanssa. Pelkkää likaista pyykkiä!

Vihdoin kaupungissa oli sattunut tapaus, joka johti pitkälliseen oikeudenkäyntiin sekä viimein asianomaisen kuolemaan. Germanicuksen läheisessä ystäväpiirissä eli nuori ritari Drusus Libo, Pompeijuksen pojanpojanpoika ja Agrippinan serkku äitinsä puolelta, koska mies kuului Scriboniusten vanhaan aatelissukuun. Ritarista pidettiin yleisesti, lähinnä siinä ryhmässä, joka kannatti ylipäällikköä, mutta myös arvokkaan roomalaisen sukuylimystön parissa. Tuohon aikaan oli tullut voimaan asetus kaikenlaista taikojentekoa vastaan. Ne harvat ennustajat, joita ei ollut karkoitettu pääkaupungista, saivat toimia vain salaisen poliisin läsnäollessa, vieläpä niin suljetuissa istunnoissa, että pieninkään kaiku ei kantautunut julkisuuteen; virallisen ediktin mukaan taikureita kohtasi kuolemanrangaistus ja heidän asiakkaitaan maanpako. Kerran joku Libon tuttavista tuli puhuneeksi hänelle thessalialaisesta velhosta, joka Via Nomentanan varrella olevassa maakartanossa otti yön aikaan vastaan senaatin jäseniä ennustaen heille tulevaisuutta. Mistään ei myöhemmin käynyt selville, oliko loukku tietoisesti viritetty nuoren aatelismiehen eteen. Joka tapauksessa hän lähti thessalialaisen luo. Oikeudenkäynnin aikana esiintyi valtiollisen poliisin edustaja, joka huoneeseen piiloutuneena oli merkinnyt muistiin Libon kysymykset. Ritarin vapautetut eivät puhuneet mitään; hänen orjansa löysivät tyhjästä makuuhuoneesta raskauttavan paperin, johon oli merkitty valtion johtavien virkamiesten, jopa itsensä keisarin nimet sekä niiden jälkeen kaldealaisia salamerkkejä. Tuomittu oli silloin kieltänyt jyrkästi kaiken. Hän ei sanonut tietävänsä mitään paperista, – jonkun oli täytynyt piilottaa se hänen vuodekomeroonsa. Jutun ollessa tässä vaiheessa Sejanus esitti keisarille, että koska orjien todistusta ei voitu katsoa oikeudellisesti päteväksi, heidät tuli kohtuullisen arvion mukaan ostaa vapaiksi valtionvaroilla ja sen jälkeen kuulustella tuomioistuimen edessä, jos raskaimman luontoinen henkirikosjuttu oli käynnissä. Tämä ehdotus ratkaisi Lihon kohtalon. Kun asiaa vielä harkittiin; syytetty sulkeutui huoneeseensa ja surmasi itsensä terävällä styluksella. Mutta oikeudenkäynnin koneisto kävi hänen ruumiinsa yli. Hänet katsottiin syylliseksi keisarin epäröimisestä huolimatta, hänen varansa jaettiin neljän senaatin jäsenen kesken, joista yksi huhun mukaan oli kertonut hänelle thessalialaisesta noidasta. Lain kunnia oli palautettu. Jos tapahtuman pohjalla uinui salaliiton hanke, se oli ripeän päättävästi tehty tyhjäksi. Ja tuosta alkaen Tiberius rupesi kiintymään pretoriaanien päällikköön.

Sejanus tunsi tämän luottamuksen voimistuvan päivä päivältä. Ei enää sattunut, että hallitsija olisi antanut hänen tuntikausia odottaa esihallissa, ennen kuin kutsui hänet puheilleen. Mutta Livian pojan tapaisen synkän herran mieltymys ei ilmene välittömästi. Hän ponnistelee tappaakseen omat kiintymyksensä. Epäluulon musta esirippu vain korkeintaan raottuu. Hän elää, liikkuu, toimii kuin kylmänvihreän jään sisässä. Olisi naurettavaa kuvitellakin. Että siellä voisi palaa mikään myötätunnon liekki sen helpommin kuin kynttilä Alppien huipulla... Kysyttiin syvää ihmisymmärrystä siltä, joka hitaasti hiipi lähemmäksi tätä kolkkoon yksinäisyyteen vetäytynyttä miestä.

Ainoat merkit, joista Sejanus voi päätellä lähentymisen tapahtuvan, olivat aluksi eräät jurolla äänellä esitetyt kysymykset Keisari ei enää tyytynyt kuulemaan Castra Praetorian suunnitelmista, kaartin harjoituksista, paraateista, vaan tiedusteli silloin tällöin vartioston komentajalta, mitä tämä ajatteli senaattori Aureliukselle myönnetystä rahalahjasta tai idän levottomuuksista. Se muistutti neuvottelua. Ja seisoessaan siinä tepastelevat riikinkukot, valkoinen andalusialainen naaraskissa ja synkkä yksinvaltias ainoana seuranaan, Sejanus tunsi hurmion tapaisena pyörrytyksenä oman nousunsa. Heikko fosforin kaltainen hohto kuulsi tuolissa istuvan miehen laihojen sormien läpi valaisten hätien kuperaa otsaansa, jonka keskellä kulki epäluulon ryppy mustana vakona.

Sysättyään sivuun valtiopetoksia koskevat asiakirjat Tiberius levitti eteensä Idän alusmaita esittävän kartan. Vuorivallit, matalat jokilaaksot, virtojen leveys ja syvyys, pikku kuningaskuntien rajat oli huolellisesti maalattu pergamonilaiseen vasikanvuotaan. Hän tutki niitä hiljaisuuden vallitessa.

Viime kuukausien aikana Illyriassa ja Parthian rajalla olivat alkaneet kauan odotetut rauhattomuudet, joista kaupungilla kierteli toinen toistaan hurjempia huhuja. Senaatti vakuuttui vasta, kun Itä-Germanian sueebit lähettivät sananviejän Roomaan anomaan apuvoimia hyökkääviä kheruskeja vastaan ja Syyriasta ilmestyi toinen lähetti tuomaan tietoa, että vanhan Persian vuoristokaupungeista oli tulossa aseistettuja laumoja rajalle päin. Idän ja lännen piti jälleen törmätä yhteen. Marcus Antoniuksen ajoista Parthia oli pitänyt Roomaa alituisen levottomuuden vallassa. Verisen ja mahtavan ruhtinas Phraateksen kuoltua tämän Roomassa oleskeleva poika Vonones kutsuttiin kotimaahansa ja kruunattiin hallitsijaksi, koska hänen sukulaisensa olivat miltei järjestään kuolleet palatsimurhien uhrina. Mutta nyt ilmestyi kaukaa Kaspianmeren rannalta muuan Arsakidien sukuinen prinssi Artabanus vaatimaan itselleen kuninkuutta. Hänen joukkonsa samosivat lyhyin pysähdysvälein Hyrcanian vuorensolien läpi ja painuivat vinoon alaspäin Parthian kaupunkeja kohti. Tiedettiin, että kuningas Vonones oli esikuntansa kanssa pakomatkalla länteen päin – oli syytä uskoa, että hän aikoi päästä suojaan Armeniaan, joka muodosti eräänlaisen kallioseinäisen esikartanon idän ja lännen suurvaltojen väliin, etelään Kaukasuksesta. Syyrian itärajalle marssitettiin legioonia. Harmaat, kumpuiset erämaat olivat vaipuneet tuohon petolliseen uneen, joka varmemmin kuin mikään muu ennustaa hiekkamyrskyn tuloa.

Ja erikoisen uhkaavilta nämä viestit tuntuivat hetkellä, jolloin Germanicus omine armeijoineen jatkuvasti valvoi Arminiuksen suuren vihollisrintaman liikkeitä pohjoisessa. Tiberius oli rauhaton. Hänestä tuntui, että hän katseli huimaavasta korkeudesta alhaalla leviävää tuliperäistä pintaa, jossa siellä täällä, hämmentävän etäällä toisistaan, hehkui kalvavaa keltaista tulta kuin Solfataran rikkikentillä ja häälyi pahaenteisiä savuhattaroita.

Hän tarkasteli karttaa. Likinäköisen ihmisen tavoin hän liikutti kasvojaan hyvin lähellä pergamenttia kuin nuuskien, tuima linnunnokka iskuun käyristyneenä. Kappadokian kuningaskunta Mustanmeren etelärannan ja Tauruksen vuorten välissä muistutti tylsällä veitsellä viillettyä paahtopaistin viipaletta, johon Halys-joki piirsi valkoisen jänteen. Se oli haluttua ydinlihaa, Vähän Aasian kylkeä, joka Roomassa oli jo kauan sitten huomattu mitä parhaimmaksi makupalaksi ja jonka keisari oli päättänyt vallata. Samalla hän pohti mietteissään, miten sanomattoman tärkeätä olisi lähettää sotilaallinen komentaja valvomaan järjestystä Armeniassa, jossa pakolaisruhtinas Vonones kenties yrittäisi valtiokeikausta. Miespolvi sitten siellä hallitsi Ardavasdes, Marcus Antoniuksen ovela vasalli. Armenian prinsessan ja triumvirin pojan Aleksanteri Helioksen avioliitosta puuttui enää vain muodollinen vihkimisjuhla, kun morsiamen isän todistettiin neuvotelleen idän vihollisruhtinaiden kanssa. Nuorukaisen kihlaus purkautui, hänet naitettiin pian tämän jälkeen Meedian prinsessalle Iotaphelle ja Ardavasdes joutui kulkemaan Marcus Antoniuksen vaunuihin kahlittuna Aleksandrian katuja, ennen kuin hän lopullisesti häipyi Egyptin vankiloiden hiljaisuuteen. Vähän myöhemmin legioonat olivat tulvineet Armeniaan kosto mielessään. Anaitiksen temppeli Acilisenessa poltettiin perustuksia myöten, jumalattaren kultainen kuvapatsas hakattiin sirpaleiksi; kun Rooman sotavoimien aalto viimein peräytyi noilta vuorilta, jäljelle oli jäänyt synkkä, kurja monarkia, jonka kruunu tähän mennessä oli käynyt monien käsien kautta. Maata oli ehtinyt hallita vangitun Ardavasdeen poika Artaxias ja hänen jälkeensä nuorempi veli Tigranes, sitten meedialainen prinssi Ariobarzanes, sitten kuningatar Erato ja hänen puolisonsa, joka oikeastaan oli ollut hänen oma veljensä, niin ikään Tigranes nimeltään... Tiberius tunsi selvästi sen uhkan, joka aiheutui Parthian virkaheiton kuninkaan paosta tuohon ikuisesti rauhattomaan vuoristoon.

Viimein hän kohotti katseensa pergamentista ja kääntyi Sejanuksen puoleen:

"Mitä arvelet, onko jäätävä odottavalle kannalle vai toimittava? Illyriassa toivotaan minun lähettävän sinne kohortteja. Arvaan sitä paitsi, että olet jo huomannut, mitä parhaillaan tarkastelen." Hän läpäytti karttaa.

"Minun käsitykseni mukaan, jos sallit sen sanoa, Vononeksen mahdollisuudet arvioidaan liian suuriksi. Pienessä Armeniassa hänen poliittinen liikkuma-alansa on paljon rajoitetumpi kuin suuressa Parthiassa..."

Tiberius loi häneen pikaisen silmäyksen: "No, no! Nuoruudessani, Augustuksen käskyn mukaan, painoin omin käsin kruunun Tigranes Suuren perillisen päähän. Kenties on minunkin syytäni, että maa pääsi kuninkuuden makuun. He ovat aina vihanneet meitä, tarkasti sanottuna siitä asti kuin Marcus Antoniuksen sotilaat silpoivat Acilisenen suojelusjumalattaren. Ja mitä tapahtuu, kun heidän synnynnäinen kostonhalunsa ja Vononeksen vallanhimo solmivat poliittisen avioliiton? Olisin sokea, jos jäisin odottamaan. Annan legioonien marssia itään. Mutta ehket kuitenkaan käsitä täydellisesti... Suunnitelmaan kuuluu sekin, että Kappadokiasta tulee meidän provinssimme oltuaan tähän asti kuningaskunta. Nyt ovat tarpeen mitä nopeimmat siirrot. Itämaat ovat levottomia ja vielä levottomammat ajat ovat tulossa."

Sejanus kysyi varovasti, oliko ajateltu luovuttaa Idän sotilaallista herruutta yksiin käsiin, nimittää ylikomentajaa? Hän huomasi kyllä, että keisarin tarkkaavaisuus heräsi. Häntä puolestaan huvitti yllyttää hallitsijan epäluuloisuutta kumotakseen sen sitten loisteliaalla käänteellä. Hän seisoi siinä kovin nöyränä, sisäisesti nauttien tuolissa istuvan miehen luottamuksen puutteesta.

"Jos nyt ajatellaan, että tosiaan nimitän päällikön, haluatko esittää siihen toimeen setääsi Blaesusta tai jotakin toista?" tiedusti keisari. Kas niin, ajatteli kaartinpäällikkö, luulet ehkä, että lyhytnäköisesti menen satimeen ja työnnän omia ystäviäni sinun suosioosi. Ei, sinä epäluuloinen ruhtinas, niin tyhmä minä en ole! Ja hän vastasi, että ylikomentajan asema oli liiaksi vastuunalainen, jotta se olisi voitu lahjoittaa satunnaisena suosionmerkkinä kuin rahasumma tai kunniamitali. Se oli uskottava vain parhaisiin käsiin. Koko valtakunnassa oli yksi ainoa kelvollinen mies ja hän oli Reinin legioonien komentaja Germanicus.

Tiberiuksen liikkumattoman raskas, pistävä katse lepäsi tutkivana Sejanuksen kasvoissa. "Vai niin", hän sanoi harvakseen, "en ole koskaan tiennyt, että olet hänen ihailijoitaan." Hän vaikeni hetkeksi. Sitten hän kysyi, mitä kaartinpäällikkö oikein oli ajatellut pohjoisten provinssien sotilaskapinasta?

"Jos sallit, caesar, en haluaisi sekoittaa Germanicuksen nimeä sellaiseen joutavanpäiväiseen mellakkaan. Sinua lukuun ottamatta hän on sotilaana suuren velivainajasi vertainen."

"Niin, taitava hän on", myönsi Tiberius, "ja ehkäpä hän jossakin suhteessa voittaakin veljeni. Mutta hän ottaa asiat liian kevyesti. Hän on lapsellinen. En tiedä... en voi luottaa. Ystäväsi Gnaeus Piso on muuten jokseenkin avomielisesti päinvastaisella kannalla kuin sinä. Pisossa on suorasukaisuutta, jota pidän arvossa, mutta hänen vihansa on vallan espanjalainen. Veljenpoikani lähettyvillä hän näkee punaista kuin härkä. He eivät ole koskaan sietäneet toisiaan, hän ja Germanicus."

Sejanus käytti tilaisuutta hyväkseen ja valitsi sen osan, minkä keisari ilmeisesti toivoi, vaikka ei odottanutkaan hänen valitsevan. Hän huomautti ylhäisesti hymähtäen, että vanhassa senaattorissa oli pisara kateutta. Mutta se ei kohdistunut ylipäällikköön. Germanicuksen upseerien ansiomerkit, Caecinan, Siliuksen ja Lucius Aproniuksen kultaiset insigniat ärsyttivät häntä paljon enemmän, sillä täytyihän hänen käsittää, miten ansaittua ylipäällikön triumfi oli ollut! "He eivät ole kertaakaan päässeet toimimaan yhdessä, nämä kaksi avointa luonnetta", hän lisäsi. "Ja jos epäilet, että heidän välillään on jännitystä, anna heille yhteinen laidun. He valvovat kyllä toinen toistaan. Olen kuullut, että Creticus Silanus on kutsuttu kotiin Antiokiasta. Nimitä Piso maaherraksi Syyriaan."

Tiberius alkoi nauraa. Totta totisesti, siinä meillä oli puolueeton neuvonantaja, yhtä nokkela kuin kursailematon! Niin, niin, Syyrian maaherra jättää tosiaan virkatuolin tyhjäksi, Silanus tulee pääkaupunkiin, kerrotaan, että hänen tyttärensä pukee ylleen oranssinpunaisen conubiumvaatteen ja viettää kihlajaisia Germanicuksen vanhimman pojan Neron kanssa. Mutta voiko uskoa, että Pisosta on tähän tehtävään? Tavallisesti alusmaiden käskynhaltijat järjestään käyttäytyivät kuin konnat Plautuksen näytelmissä. Gaiuksen hovimestari Marcus Lollius oli aikoinaan saada Galatian ilmikapinaan, Varus köyhdytti koko Syyrian määrättömällä koronkiskonnalla, Egyptin prefekti Cornelius Gallus, alkujaan Forum Julian pikkukaupungin porvari, oli ollut niin käsittämätön sekoitus raakuutta ja loistonhimoa, että hänen seuraajansa Largus tuskin Aleksandriassa uskoi korviaan! Ja eikö Piso itse kauheasti rasittanut Espanjaa ollessaan siellä asiainhoitajana? "Hän haisee sapelle", puuskahti keisari. "Mainitsin hänet vain siksi, että tiedän sinun pitävän arvossa hänen vilpittömyyttään", huomautti Sejanus. Viimein Tiberius loi häneen kyräilevän silmäyksen, aivan kuin olisi odottamatta tullut ajatelleeksi jotakin... "Sinä olet ovela, hyvin ovela, ystäväni. Sait kuin saitkin työnnetyksi minulle erään noista suosikeistasi. Samapa tuo, tahdon miettiä asiaa. Mutta toisena tehtävänä on marssittaa apuvoimia Illyriaan, ja heidät minä uskon Drusuksen valvontaan."

Sejanus nyökkäsi mitään vastaamatta. "Eikö totta", jatkoi keisari, "hän on mies paikallaan ja perii kenties lankonsa sotamaineen. Oh... tiedän kyllä, että teidän molempien välit eivät ole niin lämpimät kuin voisivat olla. Balkanilla hän taisi kovistella sinua mielipiteistä, joissa hän haistoi tuon tunnetun hajun, – minun käsityskantojen! Homeen. Jos Germanicuksessa on lapsellisuutta, Drusus on lapsi. Hänen iässään eletään vielä maailman keskipisteessä."

"En mitenkään voi yhtyä sellaiseen käsitykseen", epäsi kaartinpäällikkö jyrkästi mutta kohteliaasti. "Minun, alipäällikön, valtuudet eivät ulottuneet niin pitkälle, että olisin Balkanilla ryhtynyt väittelyyn hänen kanssaan. Ja itse puolestani olen kauan ajatellut, että hänen sotilaallinen kykynsä ansaitsee paljon enemmän tunnustamista kuin mitä hänelle on myönnetty..."

Tänä hetkenä nomenclator ilmoitti Drusuksen. Nuorukainen astui huoneeseen kuin keskustelun kutsumana. Nähdessään Aelius Sejanuksen seisomassa lähellä ovea hän kumarsi vain hyvin muodollisesti ja lähestyi sitten isäänsä, luomatta enää silmäystäkään kaartinpäällikköön. Kun ensimmäiset Balkanin länsiosista saapuneet kirjeet selvästi kertoivat, että sveebien maa, Adrian itärannikko Istrian niemestä Drilon-jokeen etelässä odotti Suur-Germaanian liittokuntien hyökkäystä, Drusus oli tehnyt isän satunnaisista viittauksista omat johtopäätöksensä. Isä antoi hänen puolesta sanasta ymmärtää, että tuo hänen entinen Balkaninretkensä oli ollut vain karaiseva aseharjoitus; uusi sotaretki oli ovella. Drusus ajatteli: Vaikeissa tilanteissa minä siis aina saan edustaa häntä... Mutta omasta puolestaan hän toivoikin tätä ratkaisua, sillä se toisi suuren, kaivatun muutoksen muuten niin tapauksettoman paljaaseen elämään. Koti, jossa hän ei tuntenut viihtyvänsä, Livilla, joka oli niin vieras, sukulaispiiri, joka aina hänen näyttäytyessään ryhmittyi jonkinlaiseksi perhetuomioistuimeksi – kaiken tuon vastapainoksi hän tunsi kiihkeästi kaipaavansa leirin vapautta ja taistelun jännitystä.

Illyrian ja Rooman välinen ystävyys oli nykyään yhä kasvamassa. Adrian rantaseudut roomalaistuivat nopeasti, illyrialaisia palveli armeijassa ja laivastossa, he olivat synnynnäisiä triremis-pursien ohjaajia; merenkulku oli heillä veressään ikään kuin sisämaan heimoilla oli vuorityö. Maa oli puoli vuosisataa sitten liitetty Rooman alusmaaksi ja parinsadan vuoden takaiset sodat, joita sikäläiset kuninkaat kävivät Etelän suurvallan kanssa, muuttuivat vähitellen tarumaiseksi muistoksi. Tosin Illyrian synkät, metsäiset, merituulten pyyhkimät vuoret olivat synnyttäneet Maroboduksen tapaisen miehen, pappiskuninkaan, joka hallitsi lukuisia hajallaan eläviä heimoja tavattomalla kyvyllä ja tarmolla. Vaikka olisi ottanut huomioon senkin, että tuon barbaariruhtinaan tulipunainen otsakoru oli vielä Augustuksen päivinä roomalaisten sotilaiden silmissä hyvin pelätty merkki ja että koko Hercynia oli värissyt, milloin hänen nimensä mainittiinkin, hänen villiä vapaudenhaluaan täytyi ihailla. Hän oli Rooman vasalli, mutta sisimmältään itsenäinen sankari, joka ei tuntenut mitään pakkoa. Sveebien heimo työntyi hänen johtamanaan pohjoisessa Tonavan laaksoihin ja etelässä Drilon-joen mutkaan, hurjana, pohjimmaisesta vapaudestaan kiinni pitävänä, hiukset viehättävästi nyöritettyinä ja kuparia vyösoljissaan. Kun heidän seuduilleen nyt olivat tulossa ryöstönhimoiset Arminiuksen sotavoimat, saattoi kyllä odottaa verisiä yhteenottoja. Germaanit germaaneja vastaan! Se oli sotaa, joka perustui yhtäläisyyteen miehekkäässä urheudessa, aseiden käytössä, vapaudenhalussa, luonnon voimaa muistuttavassa vihassa sekä alituisessa valppaudessa nuolisateessa ja yöllisten leiritulien ääressä, metsissä ja paalukylissä. Jos Drusus oli muutama vuosi sitten kiihkeästi heittäytynyt Balkanin seikkailunsa jännitykseen, hän oli nyt vielä kärsimättömämpi. Hänen nuoruutensa tarvitsi tämän tapaista rentoutumista. Hän saapui isän luo kuulemaan lopullista päätöstä.

Mutta hän oli odottanut tapaavansa tämän yksinään, eikä kyttyräselkäisen uskotun seurassa.

6.

Drusus seisoi isän edessä, naputti sandaalilla lattiaa.

Tiberius huomautti hänelle ensi sanoikseen: "Minä en lähettänyt Euhodusta sinua kutsumaan."

"Et, etkä Nomiusta", nauroi Drusus. "Mutta tahdoin vain saada varmuuden. Olen kait hirveän malttamaton, mutta... Olen kyllästynyt lörpöttelemään asiasta, odottamaan, tarpeettomasti hankkimaan matkaa, jos päätätkin toisin. Miten siis? Ilmoitin siitä jo Antonialle, hän on täällä. Yleisesti puhutaan, että Tonavan takana käydään kiivaita taisteluita ja että Marobodus on uudelleen pyytänyt sinulta joukkoja. Vai aiotko komentaa sinne Germanicuksen? Minusta se tietysti on samantekevää, pitää vain varmasti tietää, kuka lähtee, hänkö vai minä –" Hän loi vaivautuneen katseen Sejanukseen, joka oli käskyä odottamatta aikonut poistua mutta jäänytkin oven luo.

Tiberius tarkasteli kynsiään. Hän huomautti viileän ivallisesti, että taisteluilla ei toistaiseksi ollut kyllin suurta laajuutta, jotta olisi katsottu tarpeelliseksi komentaa sinne Germanicusta. Kun hän keksi poikansa kasvoilta vain harminsekaista maltittomuutta hänen huulillaan kulki ohut väreily... Huone kylpi usvaisessa, vihertävässä valossaan, joka sai aikaan, että läsnäolijoiden piirteet varjojen häilyessä ikään kuin kadottivat kiinteytensä. Sitäkin oudompi vaikutelma, koska jokainen ääni kajahti niin tuiman kovana. Vain neljännesminuutin ajan tuolissa istuva vanhus ponnisteli lumousta vastaan. Hämärän syy! Kuka käskee niin kiinteästi tutkistelemaan nuorukaisen piirteitä... Niin, poika pähkinäntummine hiuksineen ja kapeine ohimoineen astuu tähän huoneeseen itse lainkaan aavistamatta, että hän pelkällä tulollaan pyyhkäisee vuosikymmenet syrjään aivan kuin hauraan seitin. Tällainen heikkous on tuomittava. Se ei käy päinsä. Ja Tiberius sanoo luisevalla virastoäänellään hiukan rypistäen kulmakarvojaan: "Tietysti sinä lähdet. Asia on päätetty. Voin myöntää, että tunsin jonkinlaista epäröimistä tämän valinnan suhteen, mutta pretoriaanien komentajahan menee takuuseen sinun loistavista sotilaallisista kyvyistäsi."

Drusus käännähti kuin kyyn puremana Sejanuksen puoleen. Hänen kasvoilleen levisi hiusrajaan ulottuva punehdus. Suosikki hymyili kohteliaasti: "Huomautin Caesarille, miten ripeästi sinä pelastit tilanteen Balkanilla kun miehet kapinoivat."

"Sinäkö minua siis arvostelet, sinä, alipäällikkö?"

Mies uskalsi yhä hymyillä röyhkeän suopeasti: "Tein sen vain sinun hyväksesi."

Jos Drusus tänä hetkenä olisi totellut ensimmäistä kuohahtavaa halua, hän olisi lyönyt. Hänen nyrkkinsä syyhyivät. Joutua kiitollisuuden velkaan tuolle...! Nöyryyttävää! Kuulumatonta! Hän tuijotti hetkisen eteensä huulet rajusti supussa. Olisi toivottavaa, ettei isä valitsisi todistajia halpamaiselle ilkeydelleen, silloin kun hän haluaa erikoisesti loukata pojan itsetuntoa. Ja Drusuksen täytyi ponnistella, jotta mikään ilme ei olisi kavaltanut Sejanukselle hänen katkeraa harmiaan. Isä puolestaan istui pöydän luona kuin kivijumala, ilmettynä Memnonina, kalju päälaki keltaisesti läikkyen kuin kuolleenkallo, niin peloittavana jäykässä itsekkyydessään, että Drusus tunsi miltei pelkoa.

"Olet lähettänyt tarkastettavaksi nuo damaskolaisen arkkitehdin ehdotukset?" tiedusteli keisari hetken äänettömyyden jälkeen.

"Niin... Laveteilla pyörivät kivenheittäjät."

"Ja kuvittelet siis", jatkoi kuiva ääni kyselemistään, "että tämä sinun; ehdotuksesi muuttaa sodankäynnin luonteen? Onko niin?"

"Tietysti." Drusus vilkastui. "Ainakin nopeuden suhteen. Suunnitelma ei ole minun, olen vain hyväksynyt sen. Ballistat ja katapultit kuluttavat nykyisellään melkein yhtä paljon miesten lihasvoimaa kuin soutulaivat, milloin otetaan remos detergere ja lasketetaan täyttä vauhtia eteenpäin. Päästäisiin parempiin tuloksiin, jos koneisiin sovitettaisiin ilmanpainepumput. Ikään kuin Antiokiassa. Vaikkapa lavettien tukipuuhun. Kymmenkertainen iskuvoima, huomaa. Ja suoritusten lisääntyminen lisäisi myös mieshukkaa..."

"Kas vain. Uudenaikaista. Mieshukasta puhuen – se ei herätä sinussa mitään syrjäajatuksia? Esimerkiksi muistoja, jotka koskevat gladiaattorileikkejä?"

"Ei, en käsitä..." vastasi Drusus sopertaen, "olen kyllä kustantanut näytännön... luonnollisesti sinun luvallasi, vaikka... Merkillistä kuulustelua. Kuvaavaa. Sinun ei siinä tapauksessa olisi pitänyt myöntää lupaa..."

"Katumustako? Se kummastuttaisi minua. Saanko tiedustella miten suureksi näytännössä muodostui mieshukka?" Keisarin ääni oli jäätävän rauhallinen.

"Se ei ole oikea sana", väitti Drusus vastaan; heikko puna hänen ohimoissaan kuvasteli sitä katkeraa nöyryytystä, jota hän tunsi kohdatessaan Sejanuksen välkkyvän katseen hämärän läpi. Hänestä tuntui, ikään kuin hän olisi pitänyt kuumaa hiiltä hyppysissään.

"Kierrät siis kysymyksen", kajahti kuiva ääni. "Arvasin sen. Ei puolenkymmenen thessalialaisen harkittu tappo, vaan sinun raakuutesi, jolla äänestit voitetuille loppupistoa, ansaitsee ojennuksen! En anna suurtakaan arvoa tälle kansanhuville. Suoraan sanoen pidän sitä häpeällisenä. En epäile, että minun henkilökohtaisille mielipiteilleni nauretaan sinun tuttavapiirissäsi, mutta siitä huolimatta kieltäydyn jyrkästi kuulemastakin toiste sellaisia mielettömyyksiä. Annoin sinulle luvan miekkaleikkeihin, mutta en kolmihaaran enkä heittoverkkojen käyttöön. Kun lähetän sinut Illyriaan, teen sen lähinnä sen vuoksi, että on suvun häpäisemistä –"

"Onko minulla ilo nähdä kavaltaja tässä huoneessa", pisti Drusus raivosta vapisten väliin. Hänen korvalehtensä olivat tummanpunaiset.

"Niskuroitko? Sejanus palvelee minua hyvin. Pidätkö ilmiantajana miestä, joka tulee katsomaan julkista näytäntöä?"

Drusus polki jalkaa: "Tässä tapauksessa pidän!"

"Tässä tapauksessa", lopetti keisari nousten tyynesti seisomaan, "kiellän sinua astumasta kadulle siihen hetkeen asti kunnes saat komennuksen lähteä matkaan." Ja näiden sanojen vielä kaikuessa korvissaan poika kumarsi jäykästi isän edessä ja vetäytyi takaperin ovesta.

Kun hän sivuutti kaartinpäällikön, hän loi tähän viimeisen harmia kipinöivän katseen. Kenties se ampui ohi maalin, sillä Sejanuksen hienomuotoinen pää uhosi huulista alasvaipuneisiin silmäluomiin pelkkää kunnioitusta. Verhot häilähtivät. Drusus ei koko pitkällä matkalla tyhjän käytävän lävitse saanut mielestään isän kivisiä kasvoja. Hän näki yhä isän seisovan epäselvässä valossa kuin pilven sisässä. Kalju päälaki kiilsi, otsalla oli pystysuora ajatusryppy, jonka hämärä sai näyttämään aivan mustalta. Ja vanhan miehen ilme oli sen näköinen kuin hän katselisi espanjalaisen lempikissansa kuolinkouristusta. Niin rajattoman epämääräinen kuin tämä vaikutelma olikin, se viritti pelonsekaisen aavistuksen kummallisista, pimeistä salaisuuksista, jotka joskus, jumalatiesi milloin, olivat tehneet lepakonpesiä tähän palatsiin.

7.

Pienistä makuukamareista, jotka sijaitsivat suuren pylväspihan ja puutarhan, peristyliumin, vasemmalla puolella, Drusus luovutti pois kaksi. Livillan, Germanicuksen ja Claudiuksen äiti Antonia tuli odottamatta maakartanostaan kaupunkiin. Hänellä oli mukanaan vain lempiorjattarensa, hän ei käyttänyt kantotuolia, vaan saapui suurella, vanhanaikaisella kuomuvaunulla, carrucalla. Nuorempana hän oli ahkerasti hoitanut kauneuttaan, oli vaalentanut paksua, niskan taa sidottua tukkaansa värinesteellä, joka tehtiin toukokuisen pähkinäpuun juurimehusta, sahramista, häränsapesta ja vaaleasta ambrasta. Nyt hänen hiuksensa olivat harmaat kuin tomu tiellä. Hän oli säästäväinen nainen, ja tulo maahuvilan yksinkertaisista oloista tähän ylellisyyteen sai hänet, kuten Livillalla oli tapana sanoa, aina kuromaan rahapussinsa nauhoja. Ensi päivinä hän kulki nuuskien huoneesta huoneeseen, tutki lippaat, kaapit ja liinavaatteet, raoitti kuin erehdyksessä Briseiksen makuukamarin ovea. Punnitsi voimakkailla sormillaan tai viisaalla katseellaan pronssikuvia ja kultalautasia. "Äitiä voisi aivan luulla valtion säästäväisyyskomitean tarkastajaksi", sanoi tytär nyrpeästi. Antonia loi häneen pikaisen kirkkaan silmäyksen: "Niin, sanopas muuta."

Drusus löysi vaimonsa ja anopin Livillan pukeutumishuoneesta. Vanha nainen, jonka väritön tukka ympäröi peruukin tavoin voimakkaita, hiukan kuoppaisia kasvoja, oli karkeassa vaaleassa kotipuvussaan kuin ilmestys tasavallan ajoilta. Hän oli juuri pitänyt tyttärelleen lujan nuhdesaarnan, ripitys oli tarpeellinen. Livilla asteli edestakaisin permannolla. Miehen näyttäytyessä hän kääntyi rajusti. Hän pudisti kaunista mustaa tukkaansa, polki kultapaulaisilla kengillään päättävästi lattiakiviä: "Tule puolustamaan, Drusus!" Mutta mies oli omissa ajatuksissaan. Kohtaus isän kanssa oli ollut vähällä saada hänet suunniltaan, ja tuskin hän oli muodollisesti hyvästellyt, kun hän pysähtyi miettimään, jäädäkö odottamaan Sejanusta. Hän olisi mielellään peitonnut kaartinpäällikön siniseksi ja keltaiseksi. Kun hän astui Livillan huoneeseen, hän huomasi kaikista merkeistä, että täälläkin vallitsi myrsky.

Antonialla oli avoimet kullanruskeat silmät ja niiden väkevässä värissä oli jotakin, mikä aina nujersi ympäristön. Drusus muisti Livian sanat: "Anopillasi on yliote meihin toisiin, hän katsoo niin suoraviivaisesti..." Antonia sanoi muitta mutkitta vävylleen: "Tusculumista on Roomaan sievoinen ajomatka, mutta sinähän tiedät, että tavallinen vuokravaunukin kulkee seitsemänkymmentä kilometriä päivässä. Ja Tusculumiin tulee paljon vaunuja. Siitä kait johtuu, että jos tytär viettää pääkaupungissa rauhattoman yön, äiti kuulee sen huvilaansa jo saman päivän iltana. Vaimosi sietäisi selkäsaunan, Drusus."

Livilla hypähti kädet puuskassa Antonian eteen. "Vai niin, vai sen minä sietäisin", hän huusi. "Rakas äiti Antonia", aloitti mies sovittelevasti, sillä hänellä ei ollut mitään epäilystä siitä, mihin rauhattomalla yöllä tähdättiin. "Käsitäthän, henkilökohtainen vapaus, mehän olemme aikoja sitten sen sopineet... Vaimoni elää omaa elämäänsä, sehän on kaikki oikein, minä en asetu vastahankaan. Jos hän on taas pitänyt juhlia, en käsitä, miksi hornan nimessä hän ei saisi sitä tehdä."

"Sinä olet hänen miehensä", sanoi Antonia jääkylmästi. Livillan suupielet vavahtivat halveksivasti: "Mokoma mies!" Näin siis piti sattua, mietti Drusus kokonaan tuskastuneena. Ei riitä, että joudun oman alipäällikköni nolaamaksi, perässä tulevat sukulaiset, isä, vaimo ja anoppi. Missä muussa tilanteessa tahansa hän olisi hillinnyt itsensä, mutta nyt hän oli ennestään perin juurin nöyryytetty. Veripunaiset korvalehdet näyttivät paisuvan harmista. Hän sanoi hyvin lujasti: "Äiti Antonia! Se on totta, tyttäresi on pieni ovela eläin, huomaan selvästi, että siitä on tullut suvun uskonkappale. Uhrataan hiukan sappea ja tulikiveä minun kotialttarillani, milloin isä tai isoäiti, milloin sinä. Mielestäni sinun olisi syytä mullata omenapuita ja miettiä hiukan, ikään kuin lähdet pääkaupunkiin –"

"Ja minun mielestäni, vävypoika, sinun ei pitäisi olla sokea narri, saisit mieluummin tempaista nuo sarvet otsastasi. Jos olette tehneet vuode-eron, sinä ja Livilla, se ei silti anna oikeutta häpeämättömään elämään... Jonakin päivänä hän tekee äpärän tähän taloon."

"Äiti! Minä revin silmät päästäsi", kiljaisi Livilla jalkaa polkaisten. "Vai niin", hymähti Antonia ja naulitsi häneen väkevän kullanvärisen katseen. "Tähän asti ne kuitenkin ovat olleet kahta puolta nenääni ja usko minua, hävytön kakara, että olen myös osannut niitä käyttää. Drusus, kuulustelehan hiukan hänen orjatyttöään. Livilla, kiiruhda kutsumaan Briseistä ikään kuin minä teen sen –"

"Luuletko minun panevan toimeen mitään kotikuulusteluja", sanoi Drusus halveksivasti. Livilla hypähti hänen luokseen, pusersi nopeasti ja rajusti hänen käsivarttaan vetoava ilme kiihtyneillä kasvoillaan. "Näetkö nyt, ystäväni... Katsohan, koko asia on liian mitätön. En aio sietää, että äiti häpäisee minua sinun talossasi."

"Tässä kodissa –" aloitti vanha nainen jylhästi.

"Niin, tässä kodissa menee kaikki ylösalaisin milloin sinä tulet kaupunkiin, Antonia." Ja osaamatta enää hillitä itseään Drusus jyräytti nyrkkinsä pöytään: "Olkoon niin! Minä kutsun tänne kaikki. Kutsutaan suku koolle eikä vain orjatytöt, kutsutaan isoäiti, isä, sinun hölmö apinamainen poikasi Claudius! Pidä sitten paljastuspuhe jos tahdot, minä en jää sitä kuuntelemaan."

Antonia kohensi tyynellä levollisella liikkeellä hiuslaitettaan. Hän ei kääntänyt silmiään noista kahdesta, joista toinen ei ilmeisesti mitään tiennyt, toinen liikehti kuin kuuman tuhkan päällä. Ei, tämä ei tuntunut huvittavalta. Tämä tällainen oli raskasta. Sisimmässään hän tunsi suurta sääliä vävyään kohtaan, sitä syvempää ja äidillisempää, mitä röyhkeämmin mies kehoitti häntä painumaan sen tiensä. "Hyvä poika", hän sanoi viimein aivan muuttuneella äänellä, "en tiennytkään, että aviovaimon ja miehen välit ovat käyneet näin vieraiksi. Se on kait hyvin nykyaikaista. No hyvä on. En puutu siihen enää. Tahtoisin vain kysyä, kuinka kauan vielä viivyt kaupungissa?"

Tämä on pahempaa, ajatteli Drusus. Ja tahtomattaan, vaikka hänessä ei ollut mitään tilaa ennakkoluuloille, kun oli kysymys hänen omista tai vaimonsa pienistä lemmenseikkailuista, hän tunsi mustasukkaisuuden tapaisen vihlaisun mielessään. Hän vastasi lyhyesti: "Lähden Illyriaan heti kun minulla on isän määräys." Drusus väitteli nyt sekä Livillan että anopin katseita, ehkä sen vuoksi, että pieninkin hymyn, ivan, huojentumisen väre molempien naisten huulilla olisi lisännyt hänen epäluuloaan ja saanut hänet varuilleen. Ja hänhän halusi kaikin mokomin säästää itseään epämukavilta mielialoilta! Niin, olla ja elää omana itsenään, alistumatta toisten käskyvaltaan, – sen vaatimuksen hän oli auliisti myöntänyt Livillalle. Eikö hän itsekin kaikessa toiminnassaan noudattanut sitä? Oli helppo päätellä, että Antonia oli tapansa mukaan suuttunut tyttärensä keimailusta tai, pahimmassa tapauksessa, pikku rakkausjutusta. Drusus kampasi sormillaan pähkinänruskeita kiharoitaan. Hänen silmistään kuvastui laimea hämminki. Hän oli lopen kyllästynyt kodin selkkauksiin. Kaikki olisi ollut hyvin, elleivät vieraat ihmiset alati puuttuisi heidän elämäänsä, hänen ja Livillan. Hänen kielellään oli ilkeä lause aviovuoteiden pöyhimisestä, mutta hän puraisi ajoissa huultaan; se olisi vain lisännyt tilanteen naurettavuutta.

"Oletteko minulle vihoissanne, lapset?" kysyi Antonia niin odottamatta, että molemmat hätkähtivät. "Ei kannata. Ehkä olet oikeassa, poika, kenties olen viime vuosina liiaksi kiintynyt puiden multaamiseen. Kotona Tusculumissa käteni tuoksuvat usein lehmänlannalle. Ihminen etenkin vanhoilla päivillään unohtaa maalaiselämän keskellä kaupunkilaiset tavat", hän lisäsi hiukan ivallisesti. Mutta kylmä, tyly valo hänen ruskeista silmistään oli nyt melkein sammunut ja kirkkaassa katseessa, jonka hän kohdisti vuoroin tyttäreensä, vuoroin tämän mieheen, asusti suuri levollisuus.

"Kuule, Livilla", sanoi Drusus hyvin päättävästi, "minun mielestäni olisi parempi, jos äitisi selvästi käsittäisi, että meidän avioliittomme on tätä nykyä ainoastaan muodollinen. Eikö niin? Säilytettäköön ulkonainen sovinnaisuus, sehän on suvun maineen kannalta välttämätöntä. Mutta..."

"Mitä ajattelit sanoa, ystäväni?" kysyi Antonia. Mutta Livilla puuttui kiihkeästi puheeseen, hänenhän oli kuitenkin säilytettävä hyvät välit äitiin, jos... jos tämä kerran oli silmäillyt hänen salaisuuksiinsa. Niin, avoin peli oli aina paras. Äidin oli uskottava ainakin miestä, ellei hän halunnutkaan uskoa tytärtään. "Ja se mitä sanoit puiden multaamisesta ja maalaiselämästä, oli hyvin tyhmää, tiedätkö. Ellet itse viihtyisi Tusculumissa, kutsuisimme sinut asumaan tänne, eikö totta, Drusus? Sinulta meillä ei ole mitään salattavaa, ei miehelläni eikä minulla. Teet tietysti pieniä epäileviä johtopäätöksiä, kuuntelet hiukan siellä ja täällä, puhutaanhan niin paljon nykyään. Myönnän, että sinun näkökantasi mukaan – vanhentunut näkökanta, suo anteeksi – minussa on paljon moitteen syytä –" "Mutta miksi taivaan nimessä vielä takerrut tuohon loruun", huudahti Drusus tuskastuneena. "Ja, paras Antonia, Livilla on tyttäresi, mutta hän on myös minun vaimoni. Kait sentään myönnät, että ellen minä vedä tilille häntä..."

"... niin minullakaan ei ole siihen oikeutta", Antonia lopetti lauseen. "Niin kait, ja luulenpa, että huomautan nyt enää vain näistä kivistä." Hän avasi kätensä ja punnitsi kämmenellään kahta leikattua tummaa jaspista, jotka oli upotettu myysialaisesta kullasta taottuun kehykseen pienten helisevien viininlehtien keskelle. Hän oli poiminut ne tyttären lipaston päältä. "Ostettu joko Mikyllokselta tai Saepta Juliasta, eikö niin? Maksavat vähintäin seitsemäntuhatta sestertiusta kappale. Ei, mitä sanonkaan, – kymmenen, kaksitoistatuhatta kultakehyksen kanssa. Erinomaista rikkautta." Ja hän pudisti päätään, nipisti huulensa yhteen. Eikä ollut huomaavinaan Livillan ja vävynsä katkeria silmäyksiä. Kas niin, hän alkaa kilpailla isoäidin kanssa kitsaudessa, nurkui mies itsekseen. Hän oli totisesti saanut kylläkseen, hän valmistui poistumaan huoneesta. Antonia huomasi sen.

"Ajattelin juuri antaa sinulle erään pienen esineen, mutta jääköön", hän virkkoi. "Mikähän se mahtaisi olla?" kysyi Livilla äkkiä. Mutta Drusus oli jo ovella ja kumarsi kylmästi: "Suurenmoista, äiti Antonia." Sitten hän meni käytävään niin kepein askelin, että jos molemmat naiset vielä olivat epäilleet hänen hautovan mustasukkaisia kuvitelmia, heidän piti jo pelkästä jalkojen polkaisusta kuulla, että hän poistui mieli tyynenä ja sydän terveenä. Mutta Antonia ei kuitenkaan ollut siitä aivan varma.

Livilla jäi seisomaan omissa ajatuksissaan. Hän hypisteli levottomasti puvun kaulusta. Kuka uskalsi puuttua hänen asioihinsa! Ja mikä häntä uhkasi, etenkin nyt, kun mies tunnusti selvin sanoin äidin läsnäollessa hänen oikeutensa elää omaa elämää? Ja sitä paitsi, vanhuksen odottamaton tulo kaupunkiin voi johtua vain jostakin tyhmästä huhupuheesta. Sellaisia hän aina kuunteli. Nuori ruhtinatar pohti mielessään, että vanheneva nainen, jonka elämä kuuluu karjapihan ja pehtorinrakennuksen välillä ja jolla tuskin on muuta, mihin suunnata mielenkiintonsa, kuin umbrialaiset mantelipuut, kananmunat ja lehmien astuttaminen, kaipaa maalaiselämän keskellä kaupungin juorujen tuomaa vaihtelua. Mutta tyytyköönkin niihin. Ammentakoon likavettä Tusculumissa niin paljon kuin haluaa, ammentakoon kauhalla, mutta älköön kaatako sitä tämän linnan pesumaljoihin! Livillan veri kiehui vielä. Häntä oli taas kohdeltu kuin kasvuikäistä tyttöä. Muut sukulaiset, ontuva narri Claudius, tuhman hyväntahtoinen Germanicus, kavala vanha vehkeilevä isoäiti, kalju ja ritisevän kuivakiskoinen appi pitivät oikeutenaan komentaa häntä kuin ostettua penikkaa, jonka armosta sallitaan syödä heidän leipäänsä. Hänen mantelinmuotoiset silmänsä välähtivät, kun hän vain ajattelikin... Niin, mutta harmia säesteli kuitenkin pelokas epäluulo, että tuo jäyhä harmaa maalaisäiti on jollakin tavalla saanut selville hänen pikku salaisuutensa. Hän mietti kiihkeästi, oliko Briseis kavaltanut hänet; tyttö oli joka tapauksessa ottanut vastaan Sejanuksen lähetin, sen sievän poikamaisen sadanpäällikön, ja pitänyt vahtia makuuhuoneen ovella. Ruhtinatar pidätti hymyään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja suljetut, mutta punattujen huulien värähdystä oli vaikea hillitä.

Antonia seisoi hetken mitään puhumatta, hypitteli kämmenellään jalokiviä. Lievä vilu tuntui hänen hartioissaan. Varmaan hän vanheni ennen aikojaan. Hänen suvussaan elettiin sentään hyvin iäkkäiksi ja silti pysyttiin nuorekkaina, sillä olihan hänen äitivainajansa Octavia hänen iässään pelkkää iloa ja elämänhalua. Mutta aurinko ei ulottunut paistamaan tähän huoneeseen, – öljyt ja voiteet tuoksuivat niin ummehtuneelta. Hän olisi halunnut lyödä kaikki ovet levälleen tuuleen –. Hänellä oli ollut kaikenlaista vastusta lapsistaan, ei kylläkään Germanicuksesta, sillä vanhin poika tuli isäänsä. Hyvä lapsi, toisteli Antonia itsekseen liikuttamatta huuliaan, hyvä lapsi... Nuo molemmat toiset sen sijaan... Herra varjelkoon, Claudiuksesta hän ei ollut koskaan toivonut mitään, poika oli jo syntyessään tuottanut hänelle suurta, suurta kärsimystä ja vähällä piti, ettei tuo surkea raajarikko vaatinut hänen henkeään, tullessaan tähän maailmaan Lyonissa samaan aikaan, kuin Rooman ja Augustuksen alttarin vihkiäisiä vietettiin. Mutta kun hän lukee etruskilaisia muinaishistorioita Apollon kirjastossa ja sitten kuluttaa aikaansa hyvin epämääräisten ja mitättömien ihmisten parissa ja ystävystyy henkilöiden kanssa, jotka samoin kuin hänkin ovat oikeita epäkäytännöllisyyden esikuvia, on raskasta tunnustaa häntä lapsekseen. Selittämätön luonto, joka luo semmoisen elinkyvyttömän olennon hänen kaltaisensa äidin kohdussa.

Että juuri Livilla tuotti niin paljon huolta, tuo kaunis tytär, jolle Antonian sydämestä kuului toinen puoli –! Paljon mieluummin hän olisi suonut kuulevansa huhuja Claudiuksesta, jota hän ei ollut milloinkaan sisimmässään hyväksynyt. Nyt oli jälleen ikävä pimeä asia tullut ilmi, sanokoon vävy mitä tahansa, lohduttakoon mieltään kuvittelemalla, että yhteinen aviovuode ja kotialttari ovat vain muodollisuutta, eivät muka ikuisesti sido kahden ihmisen kohtaloita yhteen. Ja Antonian tarvitsi vain tulla pääkaupunkiin ja vaeltaa näissä ylellisissä saleissa löytääkseen juoruavia todistuskappaleita. Hän ei olisi sitä halunnut. Hän sulkisi mielellään silmänsä ikään kuin Drusus, joka voiteli niitä hyväntahtoisuuden öljyllä. Ja miten kauhean kiihkeästi Livilla oli kuitenkin syyttänyt aviomiestään silloin, kun tuo ilkeä juttu orjatytöstä, Unikosta, oli tullut päivänvaloon. Tytär kaipasi holhoavaa kättä, niin, tuo tottelematon lapsi oli toden totta kurituksen tarpeessa, ja hyvä olisi ollut, jos hänelle olisi vieläkin voinut sanoa ikään kuin ennen: Suljen sinut pimeään huoneeseen, kakara! Niin, ja Tusculumin maalaiselämä varmaan aiheutti sen, että viisas rouva Antonia ei oikein osannut sopeutua tämän talon oloihin, vaan muuttui heti niin kovin vanhaksi ja tyhmäksi, jätettyään mantelipuunsa. Hän oli tässä loistossa tosiaan kuin pöllö päivänvalossa.

"Miksi otit kivet, äiti?" kysäisi Livilla kylmäkiskoisesti. Antonia ojensi ne hänelle.

Sitten hän pisti kätensä kauluksen alle ja veti sieltä esiin kapean, soijin koristetun alusvyön, jolla sotilaat sitovat ihokkaansa. Hän sanoi väsyneellä äänellä: "Korjaa pois. Löysin sen vuoteestasi. Se vasta on kylmä, kun se joutuu olemaan paljasta ihoa vasten." Kun Livilla jäi seisomaan aivan sanattomana, äiti nyökäytti päätään: "Luulenkin, että lähden keisarin luo."

8.

Tiberius työskenteli huoneessaan neljän senaatinjäsenen läsnäollessa. Hän oli kutsuttanut heidät sisään, sillä hän halusi hiukan luodata yleistä mielipidettä, varovasti kuulustella, miten uusi säästäväisyysasetus otettiin vastaan.

Quintus Haterius ja preetori Fronto olivat ehdottaneet, että porvaristolta kiellettäisiin lupa hankkia itselleen täyskultaisia ruoka-astioita, sekä lisäksi, että kiinalaista silkkiä ei enää sallittaisi miesten puvuissa. Häntä miellytti kovin Hateriuksen esitys, varsinkin koska arvon senaattori oli kaikkina edellisinä vuosina huvittanut aatelistoa sepittämällä sanaleikkejä ja pieniä ilkeyksiä ruhtinaan kitsaudesta. Semmoinen mielenmuutos, ajatteli Tiberius, on tietenkin läpipaistavaa teeskentelyä; mies pelkää syrjäyttämistä ja muuttaa strategiansa sen mukaan. Mutta mitäpä siitä, ehdotuksessa itsessään on sekä pontta että järkeä. Lisäksi Octavius Fronto, oikein imarrellakseen hallitsijan vaatimattomuutta, lisäsi omasta puolestaan, että myöskin hopealautasten ja hopeakannujen käyttöä oli ryhdyttävä valvomaan. Kenties voitiin ajatella aivan uudenlaista ylellisyysverotusta.

Tiberius tiedusteli läsnäolevilta, mitä heillä oli tähän sanottavana. Hän piti ehdotusta laajakantoisena, mutta saattoihan olettaa, että avokätinen ylimystö kieltäytyisi omaksumasta saiturin kantaa, hän sanoi ivaansa salaamatta. Herrat pälyivät toisiaan hyvin noloina. Oli aina tavattoman kiusallista olla kuulemassa, kuinka keisari luki kuin suoraan papereista heidän salaiset mielipiteensä. Se synnytti ilkeän vaikutelman, että huoneen seinät oli tehty peileistä...

"Erehdys, caesar", epäsi Lucius Vitellius kulmiaan kohottaen, "jokainen roomalainen pitää kunniakysymyksenä ajatella samalla tavoin kuin sinä." Senaattorit. Thermus ja Granius toistivat kaikuna hänen sanansa. Yleisesti tiedettiin, että jokainen imartelun ääni moninkertaistui heidän läsnäollessaan ikään kuin he olisivat kahtena uskollisena kumupohjana vielä pitkän aikaa hymisseet sitä. Heidän suussaan oli tosiaan jotakin luolamaista –. Molemmat herrat olivat aikoinaan paistatelleet Germanicuksen suosiossa, liukuneet sitten hyvissä ajoin lähelle Sejanusta. Kaikessa tuossa he toimivat vaistomaisesti kuin kasvit, jotka kääntyvät valoon päin, miltä taholta se lankeaakin. Minucius Thermuksella oli herkät, kuonomaiset piirteet ja homeenkarvainen otsatukka, Quintus Granius muistutti häntä kuin kaksoisveli. Diplomaattinen rottapari, ajatteli keisari. Senaattorit ilmoittivat hänelle riemuiten, että oli suunniteltu pientä muutosta juliaaniseen kalenteriin. Jos kerran heinäkuu sai nimensä Juliuksesta ja elokuu Augustuksesta, oli vain johdonmukaista, että syyskuulle annettaisiin Tiberiuksen nimi.

Mutta Tiberius katseli heitä pilkallisesti: "Mitä te sitten teette, kun ehditte kolmanteentoista keisariin?" Ja vastausta odottamatta hän kääntyi peremmällä seisovien Vitelliuksen ja ritari Geminiuksen puoleen.

"Minä maksoin valtiokassasta senaattori Pius Aureliuksen talon hinnan, koska rakennus kärsi vahinkoa uuden vesijohdon vetämisestä ja kadun avaamisesta. Sitä paitsi myönsin miljoonan sestertiusta preetori Celerille, jotta hän saattoi ostaa senaattorin valtakirjan. Se oli vain pieni kädenojennus köyhälle kunnolliselle miehelle. Te ymmärrätte, että hallitsija, joka menettelee näin, johdonmukaisesti pyrkii välttämään tuhlausta, kieltää sen jyrkästi valtakunnan porvareilta." Hän suuntasi terävän katseen molempiin miehiin. Geminius tunsi äkkiä kätensä hiestä nihkeiksi. Hänen omasta ylellisestä elämästään, hänen juhlistaan ja naisistaan kierteli kaupungilla juttuja, joiden hän ei olisi millään muotoa suonut kantautuvan tähän huoneeseen. Hänen upeassa sinikivisessä kylpylässään vetelehti tummia ja vaaleita, ylen lihavia ja viehättävän laihoja orjattaria, joita hän vaihteli aina mielialojensa mukaan. Jonakin synkkänä hetkenä nämä kauniit vernat olivat antaneet hänelle elämänuskoa, kun hänet oli vallannut toivoton kyllästyminen... Jos hän piiskasi heitä notkeilla pajunvitsoilla tai antoi heidän kutittaa jalkapohjiaan, se oli hänen oma asiansa. Eikö Cotta Messalinus muka rakastanut pulleita maalattuja efeebejä, joita aina ympäröi sietämätön damaskolaisen hajuveden lemu! Vanhentuva, suunnattoman rikas suku oli taannut Geminiukselle hyvän yhteiskunnallisen aseman, vieläpä se oli avannut ehtymättömät kultalähteet käytettäviksi. Voitiinko tosiaan ihmetellä, jos hän ammensi hiukan sinne ja tänne tasavallan aikana haalittuja verirahoja? Nyt hän kuunteli vilpittömästi pelästyneenä tuota uutta verotussuunnitelmaa. Hänen kalpeat pojankasvonsa venähtivät pitkiksi, – aavemaiset kasvot, jotka näyttivät elävän jonkinlaista itsenäistä kosmeettista elämää iän ja kokemuksen tuollapuolen; ne muistuttivat taiteellista naamaria. Geminiuksella oli syytä pelätä, että kitsas itsevaltias pian siirtyy porvareista ritaristoon ja puristaa, puristaa sitruunasta viimeiset pisarat...!

Tiberius kysyi, miellyttikö suunnitelma erityisesti häntä.

Kyllä... niin... Ja Geminius ehätti valtioviisaasti oman pelkonsa edelle: "Miksi ripustaa miekkaa juuri porvariraukkojen pään päälle? Entä senaatti? Jokainen senaattori ostaa valtuudet miljoonalla sestertiuksella, ja se saa tosiaan ajattelemaan, että ylimyssääty on hyvin varakas." Hän pani merkille Vitelliuksen hämmästyksen. Nuo kaksi pientä diplomaattia, Thermus ja Granius eivät tienneet mitä ajatella.

Silloin Tiberius veti esille muistilistan, johon oli merkitty viiden senaattorin nimet. Sitten hän huomautti tyynesti, että Kuurian jäsenluettelossa tosiaan tehdään pieniä poistoja lähipäivinä. Ei aateliston rikkaus, vaan varojen käyttö on siihen syynä. "Tahdon heti sanoa, että loppujen lopuksi olen vain yksi teistä, vieläpä kaikkien palvelija. Mutta sen vallan nojalla, minkä praefectura morum minulle myöntää, olen päättänyt leikata pois pilaantuneita oksia." Hän nosti luettelon aivan likinäköisten silmiensä tasalle ja luki kolkon hiljaisuuden vallitessa: "Vibidius Virro, Marius Nepos, Appius Appianus, Cornelius Sulia ja Quintus Vitellius katsotaan tuhlaukseen syyllistyneinä kelvottomiksi kantamaan senaattorin virkaviittaa."

Vallitsi äänettömyys. Verhot kahisivat. Geminius oli ensimmäisen nimen kuullessaan valahtanut kalpeaksi kuin se lombardialainen maito, jolla hän joka aamu pesi ruumistaan. Ja vaikka isku olikin käynyt hänen ohitseen, hän tunsi vieläkin ihojauhekerroksen alla nihkeätä kylmää hikeä. Oi jumalat, miten tämä päättyy! Huojentumisen tunne oli kauhean tilapäinen, pohjalla kaiversi pelko. Ritari aavisti asemansa epävarmuuden; hän olisi nyt mielellään kiiruhtanut ystävänsä Sejanuksen luo ja rukoillut tätä toimimaan puolestaan, jos keisari ei rajoittuisi tuohon, vaan aloittaisi suuren metsästysretken rahaylimystön parissa.

Mutta Lucius Vitellius pakottautui rauhalliseksi. Jumaliste, tässä oli pelattava varovasti –! Kuullessaan veljensä nimen hän säpsähti, kohotti sitten kaarevia, hiilellä mustattuja kulmiaan. Oikeastaan hän oli aina tiennyt, että näin tulee ennen pitkää tapahtumaan. Eikö hän muuten ollut varoittanut Quintusta? Velihän vietti seitsemän päivää viikosta syyrialaisten ilotyttöjen, narrien ja huilunpuhaltajien seurassa. Nyt on salama lyönyt keskelle pitopöytää, nyt hän huomaa, että kohmelo on yhtä karvas kuin humala oli makea. Ajatellessaan vaimoaan Sextiliaa ja pientä poikaansa Aulusta senaattori katsoi parhaaksi pysyä valtioviisaasti vaiti. Hänen pyylevät kasvonsa jäivät aivan ilmeettömiksi. Hän ei sanonut sanaakaan veljensä puolesta, vaikka vastalause ensin olikin polttanut hänen kieltään. Miksi soutaa ajattelemattomasti oma veneensä tähän putoukseen? Vastatkoon mies itsestään. Ja niin kävi, että eräänlainen hämärä vahingonilo, joka aina paisuttaa ihmissydäntä, milloin vahinko kohtaa lähimmäisiä, täytti hänen mielensä. Se oli arvokasta ylemmyyttä, jota säälin suola heikosti ja viehättävästi mausti. Lucius Vitellius katseli oman turvallisen perhe-elämänsä keskeltä tuohon surkeuteen, katseli Quintus Vitelliuksen kukistumista ja ajatteli kaiken aikaa, että hänen on tehtävä itsensä hyvin tarpeelliseksi keisarille, jotta veljen häpeästä ei lankeaisi häneen pienintäkään varjoa.

"No niin", sanoi Tiberius, "ajattelet siis, Geminius...?" Hän rypisti odottavasti kulmiaan. Tällä kertaa Vitellius kiiruhti ritarin avuksi. Hän huomautti, että kukin heistä ylisti tällaista päättävää oikeamielisyyttä. Tiberius katseli hetken aikaa tutkivasti hänen mustattuja kulmakarvojaan ikään kuin virkkoi: "Etköhän omasta puolestasi erehdy, eikö perhetunteesi nouse vastaan...?" – "Kun oksa on kelvoton, se katkaistaan, vaikkapa se kuuluisi Vitelliusten sukupuuhun", vastasi senaattori. Ja tuolla lauseella hän sai keisarin suupielet vetäytymään epämääräiseen hymyyn, ikään kuin oli odottanutkin. Tiberius huomautti hänelle myhäillen, että sukupuussa ei mitään vikaa, sen juurethan työntyivät kerrassaan aboriginien kuninkaiden historiaan, vaikka pahat kielet, ennen muita Cassius Severus väittivätkin, että kantaisä oli ollut suutari ja kantaäiti leipuri Antiochuksen tyttö! Sitten hän lähetti vieraansa pois.

Nyt palasi nomenclator ja ilmoitti, että Antonia tulisi.

Tiberius lähetti kutsumaan hänet. Se syvä palvova ystävyys, jolla hän oli kiintynyt velivainajaansa Drusukseen tämän eläessä, oli kuin salainen lähdesuoni muuten niin kuivaksi palaneessa maassa. Siitä riitti ammentaa kälynkin osalle. Antonia, rauhallinen tarmokas luonne, toi aina mukanaan tuulahduksen raikkaammista ilmapiireistä näihin ummehtuneisiin saleihin. Tiberius piti hänen tuhkanharmaista hiuksistaan, hänen lujista, viisaasti myhäilevistä kasvoistaan ja yksinkertaisesta olemuksesta, joka ilmeni jokaisesta puvun laskoksesta. Käly astui hänen eteensä kuin suoraan menneistä päivistä. Kukaan toinen ihminen ei pelkällä läsnäolollaan samalla tavoin palauttanut muistiin aikoja, jolloin molemmat veljekset vaelsivat aseharjoituksiin, ratsastivat mustilla hevosilla tai tekivät pientä pilaa vanhasta Verrius Flaccuksesta, Augustuksen hovifilologista, joka käytti jaloissaan erivärisiä kenkiä. Yksin ollessaan Tiberius joskus ajatteli, että kälyä ei voinut mitata samalla mittapuulla kuin muita; kenties se johtui siitä, että kuolema ja suru olivat niin ahkerasti vierailleet Antonian omassa suljetussa pikkumaailmassa, Marcus Antoniuksen perheessä. Tuo vanhan triumvirin sukuhaara oli kuihtunut ja kadottanut melkein kaikki lehtensä, Antonian molemmat velipuolet olivat aikoja sitten kuolleet, ensin Antyllus, jonka keisarivainaja raivasi tieltään, sitten konsuli Iulus Antonius, Fulvian poika, joka tappoi itsensä Julian oikeusjutun aikaan.

Vain Octavian vakava urhea tytär vaelsi elävien ilmoilla, viljeli hedelmäpuitaan ja valvoi lastensa naittamista ja lastenlapsien leikkejä viisaana kuin itse maa, nuorekas otsa sileänä ja ylpeänä. Ja vaikka Antonialla oli kolme täysikasvuista lasta ja viisi pojanlasta, hänen olemustaan ympäröi määrätynlainen kallisarvoinen yksinäisyys, joka herätti mielikuvan, että hän oli sukunsa viimeinen.

Mutta kun käly seisoi hänen edessään, Tiberiuksen välitön avomielisyys haihtui. Hänet valtasi pettymyksen sekainen alemmuuden tunne. Sydämensä syvimmässä hän oli arka luonne; umpimielinen tylyys oli pelkkä asepuku, jonka hän oli pukenut päälleen maailman edessä. Ja kun Antonian silmät katselivat häntä tutkivasti, kun hän tunsi otsallaan tuon selkeän kullanruskean katseen, joka oli kirkas ja tutkimaton kuin syvä vuorilähde, hän tunsi ilkeää vaivautumista. Antonia kuului noihin erikoisiin ihmisiin, jotka herättävät kaikkialla, minne he menevätkin, vaistomaista nöyryyttä. Itse sitä tietämättään heillä on ympäristöönsä nähden ehdoton ylemmyys. Kenties sellainen ominaisuus ostetaan kestämällä huolia, joihin heikommat luonteet tavallisesti murtuvat tai sitten alistuvat valittaen. Vain yksi sadasta jää seisomaan ääneti ja ylpeänä tammen lailla, levittäen ympärilleen suuren puun vaikuttavaa huminaa –. Oli erikoista, että Tiberius, joka tavallisesti ei löytänyt kyllin voimallisia sanoja ylistääkseen Livillalle tai Germanicukselle heidän äitinsä persoonallista lumovoimaa, nyt, kun Antonia todella oli tullut, itse lamautui tuon voiman kosketuksesta, taivutti päänsä kuin vähäarvoisempi.

"Häiritsenkö sinua?" kysyi käly selkeällä, mutta hiukan väsyneellä äänellä. Mies aikoi viitata työhönsä, senaatin nimiluetteloon ja Hateriuksen ja Fronton esityslistaan, sillä hänen vaistonsa aavisteli tämän käynnin merkitystä ja hän tunsi arkaa onttoa hämminkiä, jonka syytä hän ei uskaltanut lähteä tutkimaan. Mutta hän hymyili vain ja pudisti päätään. Antoniasta hän näytti tässä valaistuksessa, tämän huoneen hämärässä hullunkurisen noitamaiselta, jöröltä. "Minä tulin", pitkitti käly, "saamaan sinulta varmistuksen eräisiin huhuihin. Vai eikö olekaan totta, että vaimosi kuoli Reggion vankilassa ja Postumus Planasiassa?" Vaikka hän viskasi tämän kysymyksen huolettomasti ja mies oli osannut odottaa jotakin tuon tapaista, sanat viilsivät kuitenkin. Jos Drusuksen leski nyt olisi oikein selvästi nähnyt Tiberiuksen kasvot, hän olisi kummastellut, miten kalpealta tämä näytti. Keisari vastasi yksikantaan: Niin, Julia on kuollut. Elänyt ensin kaksitoista vuotta erillään siitä maailmasta, jossa hän häpäisi nimensä, aluksi Pandaterian saarella ja sitten Reggiossa. Kyllä, päivittäin oli jaettu neljä unssia leipää ja unssi maalaisjuustoa. Postumus on kuollut Planasiassa. Keisari huomautti kälyynsä katsomatta, että hän kuoli oman orjansa Clemensin miekaniskusta, kun hätiköivä ritari Crispus oli ehättänyt lähettämään mestaustuomion ja leimannut sen keisarillisella sinetillä, jonka jäljennöskappaletta hänen oli sallittu käyttää asiakirjoissa. Antonia katseli mitään sanomatta pöydän ääressä istuvaa vanhaa miestä. Sitten hän kysyi varovasti, oliko totta, että sama Clemens kovasti muistutti ulkomuodoltaan Julian poikaa ja että hänet oli nähty Ostiassa suuren kansanjoukon ympäröimänä, jolle hän oli esiintynyt Postumus Agrippana. Tiberius vastasi jurosti, että oli jo ryhdytty toimenpiteisiin. Mutta hänen äänensä oli soinnuton. Huoneen ilma oli käynyt kumman painostavaksi.

Käly olisi halunnut pitkittää tätä kuulustelua nähdäkseen edes heikon valonpilkkeen niiden verhojen takaa, joita leskikeisarinna kutoi suvun salaisuuksien eteen. Sillä kaikki on kuitenkin Liviasta lähtöisin, hän ajatteli harmistuneesti. Olihan noista tapahtumista päässyt julkisuuteen yhtä ja toista, ja väärän Postumuksen ilmaantuminen Ostiaan antoi hyvää viriä juoruille. Hän, Antonia, oli itse aluksi kauhistunut ja sitten hän halusi kiirehtiä pääkaupunkiin kuullakseen omin korvin. Mutta tässä synkässä huoneessa hänet ympäröi entistä kolkompi hiljaisuus, kysymykset herättivät vain kaikuja ja vastaukset olivat nekin pelkkää kaikuvaa epävarmuutta. Hänestä tuntui, että hän oli eksymäisillään mustaan kellariin, jossa vilkkui valoja ja kuului kuiskauksia, mutta etääntyvinä, kumeina, kuin syvässä holvissa... Hämärä ahdistus valtasi hänet. Äidin suku, Octavian huonekunta, oli kuollut monta kuolemaa sitten triumviraatin päivien. Sama kohtalo näytti vainoavan Augustuksenkin perillisiä. Miksi, miksi tämä sakea pimeys? Parin vuoden perästä olisi kulunut vuosikymmen umpeen siitä päivästä, jolloin Julian tytär oli saanut jakaa äitinsä kohtalon Tremerus-saaren vankilassa, sen jälkeen kuin hänen rakastajansa Decimus Silanus oli vapaaehtoisesti paennut maasta.

Antonia, avomielinen suora luonne, ei voinut olla tuntematta tämän salaperäisyyden edessä kiihkeää halua pöyhimiseen ja paljastamiseen. Kahden naisen toimittaminen henkiseen ja ruumiilliseen kuolemaan oli sentään teko, jonka vaikuttimia ei pitäisi haudata hiljaisuuteen. Olihan hän tietysti kuullut paljonkin noista häväistysjutuista, joita Juliasta ja Julillasta oli levitelty; mutta kuinka paljon oli totta, kuinka paljon valhetta? Ja oliko Iulus Antonius, hänen onneton velipuolensa, ottanut hengen itseltään sen vuoksi, että hän oli todella ollut Julian rakastaja, vai senkö tähden, että hänet pakotettiin siihen tekoon? Vanha elostelija Sempronius Gracchus oli saanut nelitoistavuotisen karkoitustuomion, hänen vaimonsa Alliaria häipyi aikoja sitten juoruista pois. Mies itse kenties mätäni elävältä Cercinan saarella lähellä Afrikkaa, tai ehkä hänet oli teloitettu ikään kuin kerrottiin. Oliko kaiken lisäksi iloinen runoilija Ovidius ollut erityisen myötämielisissä väleissä Julillan kanssa, samanlaisissa suhteissa kuin Julus ja Gracchus tytön äitiin, sitä saattoi vain arvailla. Eihän voinut ajatella, että mies oli eliniäkseen lähetetty Mustan meren rannalle sen tähden, että hän oli kirjoittanut Rakastamisen taidon. Hämärä oli näissä kohdin niin upottavan syvä... Antonia katseli keisaria ja hänen povessaan kohoili jotakin säälin tapaista.

Viimein hän sanoi syvällä, rauhallisella äänellä: "Vipsaniasta sinä et tahtoisi puhuttavan, ehkä siksi, ettet tiedä hänestä mitään." Toinen oli vähällä kiivaasti torjua tämän haasteen, mutta outo tuska kuivasi hänen nielunsa. Jo kälyn tullessa huoneeseen hän oli aavistanut, että tuo pelolla odotettu pian vyörähtäisi hänen ylitseen. Hän väitteli tutkistelevia ruskeita silmiä. Antonian ääni kuului selkeänä hämärän läpi: "Olethan toki pannut merkille, kuinka Drusus tulee äitiinsä." Tiberius tyytyi nyökkäämään.

Olihan mahdollista, että käly aavisteli omalla tahollaan sitä, minkä hän tunsi. Mihin häipyi nyt hänen varmuutensa, hänen kykynsä välttää kaikkea puuttumista menneisyyteen, joka oli lukittu ja sinetöity lipas ja jonka avaimen hän oli heittänyt pois? Eikö hän ollut sulkenut sitä kyllin lujasti? Vielä äsken hänestä oli tuntunut jalolta ja ihmeelliseltä, että hän näin jaksoi hävittää kaikki jäljetkin entisestä elämästään, koska velvollisuus vaati häntä uhraamaan sen, mikä joskus oli ollut kaikkein tärkeintä. Mutta tuossa seisoi nyt käly katsellen häntä suoraan silmiin aivan kuin vaatisi häntä tilille. Antonia puhui: Epäilemättä olet luullut menetelleesi oikein, sinuthan pakotettiin siihen silloin. Mutta onko mieleesi koskaan juolahtanut, että maksoit yhteiskunnallisen arvon hiukan liian kalliisti? Olisithan voinut vetäytyä syrjään ja elää tavallisen ihmisen hiljaista onnellista elämää vaimon ja pikku pojan kanssa. Niin, semmoisesta ei enää auta puhua – hän, Antonia, sanoo nämä sanat vain hiukan keventääkseen omaa sydäntään. Ikään kuin tässä talossa ei olisi tuhottu kyllin paljon... kirotun kruunun takia! Ei ole hyvä hallita maailmaa oman yksityiselämänsä pirstaleilta. Käly sanoo kaiken tämän nopeasti, haparoiden puheessaan hiukan sinne ja tänne niin kuin ainakin ihminen, joka haluaa kiiruhtaa päämäärään esteistä välittämättä. Tiberius vaikenee. Istuu jäykästi aloillaan ja hengittää raskaasti. Käly ei näe edessään keisaria, vaan vanhan miehen, jonka kasvot näyttävät kuihtuvan kokoon ja jonka puku riippuu olkapäiltä.

Antonia puhui vielä mutta toinen ei sitä kuullut. Hän vain katseli senaatin luetteloa kuivilla, himmeillä silmillään. Hän olisi voinut väittää vastaan ja huomauttaa, että kun tapahtumat kerran olivat jo vuosikymmenien takana ja hän itse oli melkein unohtanut ne, oli naurettavaa, lapsellista muistuttaa niistä. Ja kuitenkin menneisyys antoi myöten tuolle kolkutukselle, salvat eivät ehkä olleet niin lujat, kuin oli kuviteltu. Hänenhän piti tuntea, että ajalla on käsittämätön kyky muuttua huokoiseksi muiston hengityksestä, kunnes se käy läpinäkyväksi kuin harso. Eletty kappale elämää ei koskaan täydellisesti hautaudu. Pieni huone on täynnä kaikkea tuota, mitä hän ei luullut koskaan enää kohtaavansa: lapsi taputtaa käsiään ja Vipsanian puku kahisee – Hänestä tuntuu tänä hetkenä, että kälyn täytyy kuulla hänen ohimosuoniensa sykintä, ne tykähtelevät niin rajusti kylmiä sormia vasten. Hän tuijottaa ajatuksissaan eteensä, näkee kerran niin läheisen naisen kapeat, puhtaat kasvot ja tuntee liikutusta, joka hänen täytyy kaikin voimin yrittää piilottaa Antonialta. Epäilemättä, kaikki olisi käynyt toisin, jos tuo lyhyt aika olisi saanut jatkua. Kirkas ranta pimeän meren tuolla puolen.

"Vaimosi oli syntynyt univiraksi, yhden miehen naiseksi", virkkoi käly lempeän säälimättömästi. "Itse kuitenkin ratkaisusi teit, päätöshän oli sinun vallassasi. Varmaan olette molemmat vanhentuneet paljon. Ei olisi hyväksi, jos vielä tapaisitte. Olen kuullut, että hänellä on täysikasvuinen tytär uudesta avioliitostaan, mutta sehän ei estä häntä olemasta... sinun vaimosi", hän lisäsi hymyillen.

Tiberius nousi. Hänen kasvonsa olivat kiviset. Tyhjät silmät katselivat hetken aikaa naisen kasvoja, aivan kuin hän olisi etsinyt varmuutta siitä, että tämä ei suotta kääntänyt veistä haavassa. Kullanruskeat viisaat silmät kestivät katseen. He ymmärsivät toisensa sanattomasti, olivat sisimmässään äkkiä hyvin lähellä toisiaan. Vanha mies tiesi, että menneisyyttä ei rankaisematta näin järkytetä. Mutta rangaistus iskee häneen itseensä, kumea, väsyttävä kipu on jo hyvin kauan asunut hänen elämänsä ytimessä kuin toukka omenansydämessä. Niinpä niin, kun mies on yli keski-iän –.

"Minä palaan maatilalle kun olen saanut asiani järjestykseen", sanoi Antonia. "Ja annan sinulle neuvon, voithan silloin tällöin kutsuttaa luoksesi hänen miehensä. Näes, sellainen tekee niin tyyneksi. Vaikka ei syvemmällä olisikaan rauhaa."

Kälynsä mentyä Tiberius seisoi kauan aikaa syvissä muistoissa, katse hajamielisesti tähdättynä silkkiverhoihin. Ei kukaan, eipä edes Antonia voinut väittää, että hän oli huonosti käyttänyt elämänsä pääoman. Täytyihän myöntää, että se kasvoi korkoa, vieläpä runsaammin, kuin kukaan olisi silloin, menneinä päivinä, uskaltanut ennustaa... Mitä, mitä hän siis oli hukannut? Jos vastaus oli valmiina, hänen sisäinen minänsä kieltäytyi sitä kuulemasta. Kaikki unohtamisen voimat hän oli manannut avuksi. Oli ympäröinyt itsensä velvollisuuksilla, jotta entisyys ei milloinkaan kolkuttaisi hänen ovelleen. Ja nyt hänen piti työntää korviinsa vanua, ollakseen kuulematta muiston nousuvettä... Tämä ei ollut ensi kerta.

Oli sattunut usein, että hän kääntyi kuulostamaan menneisyyttä kuin mies, joka erottaa vaunujen kumun takaapäin –

9.

Senaattori Gnaeus Pison komean yksityisasunnon tablinumissa, tili- ja asiakirjojen keskellä, istuivat talon isäntä ja hänen vieraansa Asinius Gallus hiljakseen maistellen tummaa jäähdytettyä viiniä. "Parhainta campanialaista", sanoi Piso ylpeästi, "ikää ainakin viisi vuotta ikään kuin hyvissä kreikkalaisissa, maistuu aivan falernumille..."

Asinius Gallus tarkasteli lumen hiljaista sulamista viiniin. Maljan reunat sumenivat huurteisiksi, punainen juoma läikähteli kuin veri. Hän katseli suopean uteliaasti isäntäänsä, tämän purppuraista häränniskaa ja kalloa, joka paisui kuin arbuusi voimakkaaksi kupulaeksi. Semmoinen pää voisi holvata Agrippan Pantheonia, ja kuitenkin puhuttiin, että se oli kumisevan tyhjä –. Gallus hymyili ystävällisesti, kohotti maljaa. Vanhan polven senaattorien illallisilla hänen oli tapana maistella varovasti, Arruntiuksen pöydässä hän pelkästä kunnioituksesta tuskin kosketti huulillaan juomaa, Sejanuksen ja Trion luona hän juopotteli rohkeasti kuin Quintus Vitellius tai Herodes Agrippa; mutta täällä sopi omaksua välimuoto. Päivä oli puolessa, tomu tanssi valonsäteissä.

Gallus oli saapunut miltei suoraan kylvystä, lyömättä silti laimin pientä pelierää pallokentällä. Hän tunsi tanakassa ruumiissaan vielä kuumien höyryjen ja taitavan hieronnan jättämän miellyttävän jälkitunteen, jota kylmä suihku raikastutti. Hänen keltaisilta kasvoiltaan paistoi tyytyväisyys, sillä hän oli edellisenä päivänä voittanut sievoisen summan kilparadalla lyötyään vetoa mauretanialaisesta hevosesta, yhdeksän yhtä vastaan. Sanokoon augustolaisen rauhanajan sukupolvi mitä tahansa, kypsä mies miehuutensa parhaissa voimissa antaa palttua liialle vanhanaikaisuudelle. Aika oli tosin hiukan harventanut hänen ohimohiuksiaan, hänellä oli täysikasvuinen tytär ja arvokas valtionvirka. Mutta notkeana miehenä Gallus kiiruhti ripein askelin nykyajan rinnalla, omaksui sen huolettoman asiallisuuden ja viisaan realismin.

Naiset olivat aina mieltyneet tähän nokkelaan mieheen, joka imarteli heitä niin vilpittömästi ja avasi heille luottamuksensa. Hän osasi tehdä itsensä mielenkiintoiseksi, varoen kuitenkin paljastamasta kaikkein sisimpiä asioitaan. Suuri sekava tuttavapiiri näki mielellään juhlissa Galluksen arpiset kasvot, joita peitti ohut puuterikerros. Se ja korkea hivelevä kuohilaanääni yhdessä lisäsivät hänen olemukseensa tiettyä naisellisuutta, jolla oli voimakas teho keski-ikäisiin rouviin. Tekemällä heidät uskotuikseen, raottamalla sopivasti kotielämänsä ovia ja muuten luonteeltaan juorunhaluisena Asinius Gallus oli taitavasti hankkinut ystävättäriä itselleen vaikutusvaltaisissa kodeissa. Hän tiesi, että harkittu avomielisyys, milloin se käy käsi kädessä kosiskelevan mielistelyn kanssa, on kaikkialla yhteiskunnassa mahtava ase miehen kädessä, joka tahtoo voittaa naisten suosion.

Tätä taitavaa seuramiestä pidettiin aateliston piirissä ilmeisessä arvossa, sitäkin enemmän, kun mikään parjaus ei mustannut hänen julkista elämäänsä. Hänen neuvokas toimeliaisuutensa ja tuttavallisen juttelun reipas, huoleton, hienosti imarteleva sävy viehättivät niin vanhaa ylimystöä kuin nuoria; edelliset mieltyivät kunnioittavaan hymyyn, jälkimmäiset uudenaikaisiin mielipiteisiin. Kaikki myötäkäymisen henget olivat olleet hänen kummeinaan. Hän menestyi tasaisesti kaikissa yrityksissään. Jos hän eli mukana uuden ajan asiallisissa iloissa, hän säilytti silti sopivaisuuden ulkokuoren loukkaamattomana. Hän joi kohtuullisesti, rakasti harkiten, juhli vaatimattomasti, pelasi huvin vuoksi, avasi julkisuudelle vain kotinsa paraatiovet ja säläsi rakastajattarensa tuohon vihjailujen hämyyn, jota taitava mies osaa käyttää hyväkseen; se tuotti hänelle ystävien silmäniskuja, eikä muuten loukannut ketään. Hänen isänsä Asinius Pollio, kansalaissotien historioitsija, oli aikoinaan seurannut Julius Caesaria Rubiconin yli, taistellut hänen seurassaan Pompeijusta vastaan ja palvellut Antoniusta ennen kuin triumviraatti hajosi; isä oli ollut konsulina ja Espanjan ja Lombardian maaherrana, vieläpä hän oli pitänyt triumfin erään Balkanilla saamansa voiton johdosta. Poika peri hänen elämäntaitonsa mutta ei havitellut yhtä korkealle kuin vanhus. Kaikkien Galluksen tekojen pohjalla valvoi pyrkimys säilyttää kuvansa puhtaana maailman silmissä. Sellaisen ihmisen tavoin, joka ei enää kykene näkemään yhteiskunnallisen narrinäytelmän valheellisuutta, koska hänellä itsellään on osuus tuossa keinottelun, parjauksen ja imartelun komediassa, hän mittasi asioiden arvoa ihmissuosion puntarilla. Kyky erottaa toisistaan aito ja näennäinen oli turtunut.

Gallus saattoi säilyttää itsekunnioituksensa lujana niin kauan kuin ympäristö kunnioitti häntä. Mitä tukevammalla pohjalla hän seisoi, mitä enemmän hänen ympärillään oli valoa, hymyä ja suosion sorinaa, sitä varmemmin hän päätteli, että kaikki oli ikään kuin ollakin piti. Tiheä kunnollisuuden pilvi ympäröi hänen kuvaansa ihmisten mielissä. Se antoi miellyttävän leiman noille keltaisille ja näppyläisille, hiukan tärkeille kasvoille ja liukkaalle aistilliselle fauninsuulle, jonka viininpunainen alahuuli työntyi ulospäin yhtä päättävästi kuin pysty nenä. Hän oli nuhteeton virkamies ja tarmokas perheenisä; nykyisestä vaimostaan hänellä oli poika Asinius Salonius ja tytär, joita molempia oli kasvatettu uudenaikaisten katsomusten mukaisesti. Täsmällinen päiväjärjestys! Leikit, opiskelu ja huvit olivat saaneet vaihdella samassa tahdissa kuin työ ja juhlat, aviovaimo ja rakastajattaret hänen omassa elämässään. Hän alistui hyveen vaatimuksiin niin paljon kuin hilpeä seuramies voi näyttämättä naurettavalta. Ja tähän nuhteettomaan ulkonäköön hän peitti olemuksensa yhtä huolellisesti kuin puuteroi arpensa.

Jos Gallus kiipesi ylöspäin, se tapahtui huomaamatta. Hän oli liian porvarillinen luonne, pelätäkseen Trion, Vitelliuksen, Pison tapaista ovelaa uhkapeliä, jossa nopeasti siirryttiin kukistuneiden suuruuksien luota nousevien suuruuksien luo. Sellainen oli vaarallista – hänessä ei ollut halua siihen seikkailuun. Saatuaan lujan jalansijan yhteiskunnassa, aseman, joka takasi turvallisen olon ja mukavat iltapäivät, hän oli tyytyväinen. Mitään korkeampaa hän ei havitellut. Tämä piirre oli Gallukselle hankkinut vaatimattoman miehen maineen; oli selvää, että hänen nauttimansa yleinen arvonanto vain lisääntyi. Hänessä itsessään se lujitti vakaumusta, että hän oli kunnollinen ja pystyvä luonne. Täysin varmana siitä, että hän on loppujen lopuksi aina oikeassa, hän kykeni siirtämään itsetuntonsa säteilynä tämän varmuuden tuttaviinkin, osasi todistaa sen vakuuttavasti lähimmilleen, kenenkään voimatta sanoa vastaan. Kenties harhakuva tässä tapauksessa sai todellisuuden merkityksen – ehkä sisäinen vilpillisyys syventyi niin orgaaniseksi, että se lähenteli vilpittömyyttä... Eikö ihminen lopulta ole se, mikä hän uskoo olevansa? Ja tämä itsevarmuus oli öljynä hänen lampussaan. Hän kohosi senaattoriksi, hänen pukuunsa ommeltiin leveä punainen raita. Hän oli yksi kahdestatoista ylijumalan virallisesta palvelijasta, Juppiter Optimuksen pappi.

Pisoon tällä tuttavallisella vieraalla oli hyvin välitön vaikutus. Molemmat miehet avautuivat kuin osterit. Viini oli hyvää, työhuoneessa vallitsi ystävällinen hiljaisuus, ja he pohtivat miellyttävästi innostuen toistensa pikku huolia. He olivat vakavasti keskustelleet senaatin luetteloissa tehdyistä poistoista, varsinkin Quintus Vitelliuksen erottamisesta, jonka täytyi ankarasti kolahtaa Vitelliusten perheylpeyteen, niin, satuttaa hiukan nuorintakin veljeä, keisarin suosikkia. "On oivallista", sanoi Asinius Gallus maaperää tunnustellen, "että hallitsijan rinnalla on Sejanuksen tapainen mies. Eilen hän oli vain kaartinkomentaja, tänään hän komentaa Tiberiusta. Ja kun ajattelen, miten taitavasti hän hoiti tämän leikkauksen, yhtä näppärin sormin, kuin hän muuten asettelee propreetoreita tai sysää miehiä Caesarin esihuoneeseen, olen iloinen, että omasta puolestani olen hänen ystävänsä. Germanicuksellekin minä soisin samaa." Piso huomautti väkinäisesti, että ylipäällikkö kyllä kahmaisi moneenkin kertaan sen arvonannon, minkä ansaitsi. Mutta saadaan nähdä, hän ei ole pitkäikäinen. Kaduilla huhuillaan jo, että hänen asemansa horjuu.

Mitä muuten tuli senaattorien erottamiseen, lisäsi Piso nopeasti, ajatus oli tietysti lähtöisin keisarista itsestään, vaikka Sejanus, sen käsitti jokainen, olikin tässä menetellyt kuin mies, joka sysää hoippuvan vaununpyörän liikkeelle. Halpasyntyisiä miehiä oli muuten liian kärkkäästi nostettu ylimmille arvosijoille. Augustuksen aikana oli ollut etruski Sarmentus, Filippissä kaatuneen Favoniuksen entinen orja, josta tehtiin herra ja ritari. Sisällissotien aikana sai muuan Salvidienus Rufus konsulin puvun, vaikka ei ollut astunut Kuuriaan jalallakaan, ja Curtius Rufus kapusi Afrikan prokonsuliksi siitä huolimatta, että hänen isäkseen väitettiin erästä gladiaattoria. Itse Vedius Pollio, rikas ritari Bithynian Kesareasta, polveutui vapautetusta; ei varastettu kulta eikä hänen huvilansa Posilippossa sitä seikkaa peittänyt. "Minä olen aina vastustanut järjestelmää, jossa varakkaalla moukalla on samat mahdollisuudet kuin jalosyntyisellä", jatkoi Piso mahtavasti. "Pässinpäiksi he jäävät kuitenkin, sen näkee jo päältä –"

"Ystäväni", kysyi Gallus ja laski kätensä senaattorin olkapäälle, "on ollut puhetta siitä, että odotat nimitystä Syyriaan." Piso olisi voinut viitata tyhjiin korupöytiin, joilta pronssi- ja marmorikuvat oli jo siirretty oljilla pehmustettuihin laatikoihin valmiina laivattaviksi. Kenties Plancina parhaillaan järjesteli omia asioitaan, ellei hän ollut leskikeisarinnan luona: sehän oli tarpeellista kaiken varalta, jotta, kun nimitys tulee, Roomaan ei jäisi jäljelle selvittämättömiä tilejä... Mutta vaikka Piso ei aluksi vastannut mitään, hänen punaiset kasvonsa juorusivat vieraalle kaiken. Gallus luki niistä pelkkää voitonriemua. Piso näytti näinä päivinä elävän rauhattoman kiihtymyksen tilassa, – hänen äänensäkin jylisi ikään kuin epävarmemmin. Tasan viikko sitten senaattori oli kaikkien ihmeeksi jäänyt pois Herodes Agrippan pidoista, ja kun illallisilla mukana olleet seuraavana päivänä pysähdyttivät hänen kantotuolinsa Vicus Tuscuksella, hän oli vaivautunut ja hajamielinen, syytti kiireellisiä tehtäviä. Hänen klienttinsä, hänen pöytärunoilijansa, vapautettunsa, orjansa eivät olleet milloinkaan ennen syöneet niin huonoa kananlihaa ja juoneet niin kehnoa viiniä kuin nykyään...

"Germanicus voi olla erinomainen pohjoisessa, mutta epäilenpä, olisiko hän yhtä pystyvä idässä. Hän voi aiheuttaa sinulle paljon haittaa", sanoi Gallus tutunomaisesti.

"Hän on uskomattoman pöyhkeä", murahti hänen isäntänsä.

"Aivan niin... Annan sinulle ystävän neuvon, hillitse hiukan noita triumfivaunuja."

Gallus ei yrittänyt sen enempää. Hän tiesi, että parikin sivumennen viskattua sanaa riitti täydellisesti tyydyttämään Pison itserakkautta ja tukemaan hänen uskoaan, että hänen ympärillään oli suuri joukko samoin ajattelevia. Viini campanialaisessa ruukussa väheni. Piso oli antamaisillaan neuvon neuvosta, hän aikoi juuri kehoittaa Gallusta hiukan kalastamaan keisarin suosiota, koska muuten uhkasi vaara, että Tiberius liiaksi alkaisi ajatella ylipapin avioliittoa. Mutta juuri tänä hetkenä tapahtui yllättävä keskeytys. Nomenclator ilmoitti Sejanuksen tulon.

Molemmat miehet nousivat vaistomaisesti seisomaan. Kaartinpäällikkö tuli suoraan palatsista, hänen ei totisesti tarvinnut pelätä, että kukaan olisi ehättänyt hänen edelleen. Hän astui kirjastohuoneeseen kaunis kalpea pää omituisesti kohollaan; noista kummallisista kasvoista ei voinut koskaan tietää, ilmaisivatko ne rajatonta itsekkyyttä vaiko yhtä rajatonta alttiutta. Hänen yllään oli tavanmukainen synkäntumma attikalainen pallium, ja kultaiset vitjat liikahtelivat hiukan joka askeleella. Hän ei salannut suurta uutistaan, vaan sanoi muitta mutkitta Gnaeus Pisolle, että nimityksestä oli jo päästy varmuuteen. "Salli minun onnitella... Voit katsoa itsesi tästä hetkestä lähtien Syyrian käskynhaltijaksi."

Gallus ei irroittanut tutkivaa vilkasta katsettaan Sejanuksen kasvoista. Talon isännän riemu (Ei mitään kursailua, jumaliste! Annan hakea leipää, suolakurkkuja ja kaksi ruukullista hienointa caecubumia, ruukku keisarin ja toinen Sejanuksen kunniaksi!) jyrisi hänen ohitseen, hän ei sitä kuunnellut. Sejanus näytti itsekin liian kiihtyneeltä pysyäkseen aloillaan. Hän käveli nytkähtelevin askelin edestakaisin permannolla. Ja Gallus pani terävänäköisesti merkille, että hänen kyttyränsä oli miltei hävinnyt ja että hänen ryhtiinsä oli tullut samaa käskevää jäykkyyttä, josta keisarin saattoi tuntea puolipimeässäkin salissa. Kenties se oli kasvamaan päin. Vielä kolme viikkoa sitten Kuurian hallissa kaartinpäällikkö oli käyttäytynyt paljon hillitymmin. Nuo sileät valkoiset kasvot ja läikkyvät synkät silmäkehät vetivät magneettisesti puoleensa huomiota. Kukapa saattoi ennustaa, miten kauas ja korkealle tuo mies vielä kiipeäisi! Ovet olivat alkaneet hänelle aueta, rahat solua hänen arkkuihinsa. Cotta Messalinuksen pöydästä hän oli siirtynyt valtakunnan suurten pitoihin. Oli tuskin pelkkää huhua, että nimitysten, virkaerojen ja valtionpäätösten asiakirjat kulkivat hänen käsiensä lävitse ja että keisarin työkammiota yhdisti hänen suljettuun yksityispalatsiinsa valonarkojen hankkeiden salakäytävä. Hän seisoi Tiberiuksen nojatuolin takana kuin palkattu kuiskaaja. Senhän saattoi huomata jo siitäkin, että kaikkein hienovainuisimmat senaattorit ja ritarit olivat alkaneet toinen toisensa perästä siirtyä hänen ystäviensä joukkoon.

Piso kävi yhä äänekkäämmäksi, Gallus tavallista hajamielisemmäksi. Hän otti hymyillen osaa keskusteluun, mutta hän ei halunnut tehdä itsestään mitään numeroa. Kun Sejanus silloin tällöin kääntyi hänen puoleensa, Galluksen huulet vetäytyivät tottumuksesta mielistelevään hymyyn. Hän soi tuolle miehelle hänen nousunsa, erikoisemmin himoitsematta hänen suosiotaan. Ei, – loistelkoot toiset kaartinprefektin valossa, hän, Asinius Gallus ei sitä kaipaa, hänen asemansa on muutenkin niin varmalla pohjalla. – Mutta jonkinmoinen mielihyvä paisutti sentään hänen poveaan, kun hän kohotti maljaa Sejanuksen kanssa, laski leikkiä, nauroi, vaihtoi ystävällisiä sanoja. Itsekseen hän pohti, miksi tuo tärkeä herra, jonka oma asema hovissa on järkkymätön, kuitenkin näkee niin paljon vaivaa vähäisen senaattorin vuoksi. Sehän on samaa kuin peli tyhjillä noppakuutioilla... Ja Aelius Sejanus oli kuitenkin tunnettu hyvin taitavaksi pelaajaksi! Gallus näki teon, näki Syyrian maaherran valtakirjan tipahtavan vanhan senaattorin syliin. Mutta vaikutinta hän ei kyennyt näkemään.

Tämä ongelma vaivasi häntä vielä esihallissa, kun hän hyvästeli molempia miehiä ja lähti kotimatkalle.

Vihreät suolakurkut ilmestyivät pöytään. Piso komensi tuotavaksi myös viuhkanmuotoisia vehnäleipiä, joita leivotaan sisilialaisesta ja espanjalaisesta jauhosta: pompeijilaista mallia. Orjat järjestivät tämän pienen väliaterian työhuoneen pöydille, kantoivat saviruukkuja, kaasivat viiniä. Isännän leveät leukapielet jauhoivat. Sejanus ei ollut ikinä nähnyt hänen silmissään sellaista loistetta. Senaattori unohti Plancinan, unohti kuudentoistatuhannen velan, joka hänen piti suorittaa Cotta Messalinukselle, unohti maakiinteistöjen vuokraamisen, viljanhankinnan, tarragonalaiset saatavansa. Hän ajatteli vain Syyrian herruutta. Hengessään hän oli jo näkevinään itsensä nelisoudun kannella, kuuli purjeiden hilpeän läiskeen ja kylkivesien kohinan. Kurkkuviipaleiden mehu valui hänen suupielistään, mutta hän ei tullut sitä huomanneeksi. Innostuneesti, jyrisevällä äänellä hän haukkui kaikki edeltäjänsä, pitkäkyntisen saiturin Varuksen, joka haali provinssin rahat omaan kukkaroonsa, röyhkeän Kyreniuksen, Decimus Saxan, joka olisi paremmin sopinut sadanpäämieheksi, ja tämän tähänastisen, Creticus Silanuksen, joka oli vanha pöllö, kyllin vähämielinen, naittaakseen tyttärensä Germanicuksen pojalle. Hän, Gnaeus Piso, osoittaa olevansa mies paikallaan. Kun hän astuu jalallaan Antiokian maaperälle... ooh, kun hän tulee Antiokiaan...! Liikutus ja suolakurkut tukahduttivat hänen puheensa. Sejanus hymyili, katseli, arvosteli tuota meluavaa vanhaa herraa ikään kuin taiteilija katsoo käsissään kypsyvää teosta. Hän oli tyytyväinen.

Viimein hän sanoi hyvin hitaasti, aivan kuin upottaisi Pison mahtavaan kalloon hedelmällistä ajatusta: "Asiain tällä kannalla ollen nähdään mielihyvin, että sinä et valvo vain järjestystä vaan myös pidät silmällä niitä, jotka hallitsevat sinun rinnallasi." Senaattori pysäytti leukansa. Kysyvä epäilevä kipinä hänen silmäkalvoissaan sammui yhtä nopeasti kuin oli syttynyt. Sejanus jatkoi varovasti: Tuo Parthian liikehtiminen varmaan johtaisi siihen, että keisari ennen pitkää toimittaa itään lisätyt sotavoimat ja nimittää päällikön. Kuningas Vonones on lähtenyt pakomatkalle Armeniasta ikään kuin hän aikoinaan pakeni Parthiasta ja nauttii nyt Rooman suojelusta Antiokiassa; olihan mahdollisuuksien rajoissa, että Syyrian prokuraattori tapaisi hänet. Mutta siitä ei ollut kysymys, niin suuriksi kuin kuninkaan rikkauksia väitettiinkin... Ei! Sejanus muistutti, millaisia hankauksia oli ennenkin syntynyt maaherrojen ja niskuroivien upseerien kesken. Tässä tapauksessa saattoi arvata, että Syyriaan marssitettaisiin Germanicuksen legioonat.

"Hän siis aikoo tuoda laumansa minun mailleni?" kysyi Piso ja hänen punaisista kasvoistaan loisti närkästys. Niin, sanoi Sejanus, määritelmä oli toden totta osuva... siinäkin mielessä, että laitumen omistajalla on laillinen päätösvalta sen käytöstä.

"Se merkitsee, että suurin osa idän armeijasta joutuu minun komentooni Germanicuksen päällikkyyden alaisina? Onko niin? Tietysti pidän kiinni valtuuksistani, mutta..." Piso vaikeni miettivän näköisenä.

"Sellainen tunnollisuus kieltämättä ilahduttaisi keisaria", pitkitti Sejanus. Hän puhui näennäisen huolettomasti, mutta niin, että jokaisen sanan täytyi upota senaattorin ajatuksiin: "Maaherrahan on keisarin edustaja. Ja valtakirjan mukana maaherran käsiin siirtyy imperium. Hän edustaa omassa henkilössään ylintä tuomiovaltaa, joka muuten on vain hallitsijalla itsellään. Ja huomaa erikoisesti, että mikään laki ei sido hänen käsiään niin kauan kuin hän istuu virkatuolilla, ei Rooman laki, koska hän on maakunnassa, eikä maakunnan, koska hän edustaa Roomaa. Tietysti tämä ylivalta ulottuu viime asteessa vain maakuntalaisiin. Mutta semmoisesta mahdista seuraa, että prokuraattorin tielle ei tule yksikään, niin, ei yksikään ihminen, joka ei olisi häneen nähden samassa suhteessa kuin ratsumies ratsuväen prefektiin, kuin sadanpäällikkö armeijan ylikomentajaan. Valtio lähettää asiainhoitajia Lambeseen, Lyoniin, Salonaan, Tarragonaan, Cordubaan, Tangeriin ja Syyrian Antiokiaan, varustaa heidät vallalla, on edustettuna heissä ikään kuin ylijumala Capitoliumin kuvassa; ja jos he nujertuvat, se johtuu vain liiallisesta helläkätisyydestä viranhoidossa –"

Piso kallisti uudelleen ruukkua. Toinen huomasi, että malja tärisi hiukan hänen sormissaan. Sejanus ei päästänyt noita hämmentyneitä kasvoja pistävän, kehoittavan katseensa vaikutuspiiristä.

Viimein senaattori sanoi suorasukaisesti: "Minä en ole mikään ajatustenlukija, mutta jos ymmärrän sinut oikein, Tiberius odottaa minulta samaa, mitä Gallus ehdotti. Että Germanicuksen vetohevosia olisi hyvä ohjata kuolaimista." Sejanus nauroi: "Minä olen aina pitänyt Asinius Gallusta älykkäänä miehenä." Hän ei katsonut tarpeelliseksi huomauttaa, miten tyytyväinen hän oli tästä ennakkojohtelusta ja mihin arvoon tuo miellyttävä keltakasvoinen mies, joka oli äsken tyhjentänyt maljan hänen kanssaan, nyt kohosi hänen silmissään.

Mutta Gnaeus Piso oli vaipunut syviin mietteisiin. Suuri sisäinen voitonriemu yhdessä viinin kanssa saivat hänen kasvonsa hehkumaan tomaatinvärisinä. Hän kuuli Plancinan solkikenkien kevyen kapsahtelun sisähuoneesta, kuuli arkkuja siirrettävän ja laatikoita pakattavan, ja odotti yltyvän kärsimättömyyden vallassa, että kaartinpäällikkö jättäisi hänet kahdenkesken vaimon kanssa. Hän ja Pianoina elivät nousun aikaa. Armiaat jumalat, kuinka komeasti he nousivat –!

10.

Tarmokkaan miehen odottamaton yleneminen saa hänen suosijansa nopeasti järjestymään kunniavartioksi. Mutta Piso oli vain suvaittu eikä suosittu. Henkilöistä, joita hän kohteli ystävinään ja jotka olivat joutuneet läheiseen kosketukseen hänen kanssaan, hyväksyi tuskin yksi kymmenestä hänen rosoista karkeuttaan, hänen vastenmielisiä kasvojaan ja nousukkaan tapaista röyhkeyttään. Senaattorit eivät tuosta nimityksestä kiistellessään viitanneet kokemuksen puutteeseen; tuleva Syyrian käskynhaltija oli entinen Espanjan maaherra, hän oli tasan neljännesvuosisata sitten ollut vähällä aiheuttaa maakunnassa ilmikapinan julmuudellaan ja kiristyksillä ja palannut Roomaan puristettuaan ensin Carthagenasta kaiken sen kullan, mitä suinkin voi saada. Gnaeus Pison uudet valtuudet synnyttivät aluksi hämmästystä. Mutta kenties tässä piili haudattuja vaikuttimia, salaista kauasnäkevää poliittista laskelmointia, jossa Syyrian prokuraattori oli vain täydentävä numero, välttämätön ja tarpeellinen nolla. Tottuneena tekemään yhdisteleviä rinnasteluita ja vetämään niistä johtopäätökset, ylimykset aavistivat Sejanuksen sormien mukanaoloa pelissä. Kului aikoja, ikään kuin tämä huhuntapainen puhe muuttui varmuudeksi; eikö muuten kaikki, mitä keisarin huoneessa tapahtuikin, jäänyt vain valkoisen kissan ja riikinkukkojen salaisuudeksi Tiberiusta itseään ja hänen uskottuaan lukuunottamatta? Ja kissa ei nau'u sitä maailmalle, linnut eivät puhu.

Lucius Calpurnius Piso tuskin uhrasi ajatustakaan sukulaisensa nousulle. Hän ensimmäisenä oli kyllin älykäs ymmärtääkseen, että kehnon miehen sijoittaminen noin vastuunalaiselle paikalle ei voinut olla lähtöisin keisarista, jonka tunnollisuuden hän tunsi. Mutta Sejanus –! Palatsissa leikittiin salamyhkäisiä naamiaisia, – sumua silmille ja hämyä aivoihin, kummallisia osanvaihdoksia näyttämön takana. Aina oli olemassa kuiskaaja, joka ohjasi näytelmää. Lucius Calpurnius ei ollut mieltynyt keisarin suosikkiin, mutta ei myöskään häntä pelännyt; hänen ja kaartinpäällikön välit olivat kuivakiskoisen viralliset. Miehenä, jonka sielunjuuret olivat kasvaneet syvälle entiseen aikakauteen, vanha senaattori oli viimeiset vuosikymmenet viettänyt jossakin määrin orpoa elämää oikein kykenemättä sopeutumaan uuden ajan tyyliin.

Hän oli rikas kiinteistöjen omistaja, hän oli maksanut miljoonansa valtiokassaan sinä päivänä, jolloin hänen nimensä kirjoitettiin senaatin luetteloihin; ja tuo summa oli ollut vain kevyt kahmaisu talletusten paljouteen. Varoja häneltä ei puuttunut. Hän eli, aterioi, asui upeasti ikään kuin kaikki rikkaat. Hänen yksityistalonsa oli sitä lajia rakennuksia, joiden ovilla aina tungeksii klienttejä ja joihin on eteisestä makuukammioon asti piintynyt orvokkiveden, hyvänhajuisten yrttien, kalliin viinin ja vanhojen kirjojen tuoksu. Mutta saleissa vallitsi tyhjyys. Senaattori tunsi jäävänsä vuosi vuodelta yhä enemmän yksin. Harvan seuransa keskellä hän seisoi vähäpuheisena, jäykkänä kuin vanha puu, jota tuulenpuuskat eivät paljoakaan jaksa humisuttaa. Hän katseli nuorten aatelismiesten viekasta ja vaikeata keinottelua, tuota vaivalloista puuhaa, jossa teot ja sanat on sijoitettava huolellisesti ikään kuin mosaiikin valmistaja rakentaa kuvaa kirjavista kivistä, harkiten jokaisen sirun aseman, silmämääränään sommittelun kokonaisuus. Pelkkää poliittista pienoistyötä. Missä olivat suuret suunnitelmat ja todellinen sielunlujuus? Päät ja sydämet kumisivat tyhjinä, silmistä välähteli vain ahnaiden pikkuhalujen kipinä, sekin pelon samentamana. Ja senaattori tunsi samaa vastenmielistä väristystä kuin joskus poikana, kun hän työnsi kätensä sammakontoukkia sihisevään lampeen, jossa oli luullut huomanneensa toutaimen.

Ei mikään inhimillinen heikkous, ei edes pederastia herättänyt hänessä samaa inhoa kuin siveellinen arkuus. Palatsissa kyllä muistettiin, miten hän menetteli sinä päivänä, jolloin Lihoa syytettiin majesteettirikoksesta. Nuo sadat suut pysyivät mykkinä, vain silmät pälyivät raukkamaisesti, ainoakaan käsi ei tehnyt syyttäjien edessä kumoavaa elettä. Silloin hän oli noussut. Oli sanonut senaatin kuullen, mitä oikeastaan ajatteli. Hän haukkui palkatut ilmiantajat, kunniastaan suistuneet suuret suvut, viheliäiset oikeudenpolkijat ja henkiset myrkynvaluttajat, jotka olivat yhdessä keittäneet kokoon tämän haisevan liemen ja tarjosivat sitä nyt keisarille, jotta hänenkin moraalinen hajuaistinsa turtuisi. Sen sanottuaan hän poistui kalpeana, sydän kuohuen. Ja ellei Tiberius ystävällisesti olisi kutsunut häntä takaisin, hän olisi myynyt kiinteistönsä, ostanut viimeinkin nuo kaksi auranalaa maata Capuassa, jossa on niin puhdas kirkas ilmasto ja jossa vuotuinen viinisato paisuu hyvällä hoidolla kaksin-, kolmin kerroin suuremmaksi kuin hänen vanhalla maatilallaan Etruriassa... Sitä paitsi hän oli hyvin suorasukaisesti neuvonut keisaria varovaisuuteen, ja se tapahtui tuona iltapäivänä, jolloin he olivat menossa jalkaisin kuuriaan ja jolloin Livian lähettämä orja kiidätti heidän jälkeensä Vestan papittaren velkarahoja. Hän, Calpurnius Piso, oli myynyt vestaali Urgulanialle kaksi kultamaljakkoa, yhdeksän hopeavatia, kolme etruskilaista pienoiskuvaa ja neljätoista marmoripäätä, jotka kaikki olivat Myronin oppilaiden käsialaa. Aarteet olivat hänen sisarvainajansa perua ja Urgulania oli pidättänyt ne itselleen huutokaupassa. Olipa nainen vestaali tai ei, turhaan hän kuvitteli voivansa jättää maksamatta lunastussummaa, sillä itse Pyhän Tulen papitarkin on velvollinen tottelemaan haastetta, jos hänet halutaan vetää oikeuteen. Tämän käräjänkäynnin pikainen loppu aivan hymyilytti –. Senaattori oli tavannut velallisensa Livian atriumista, molemmat naiset, vestaali ja keisarinna, olivat yksissä tuumin häntä vastaan. Ellei Tiberius olisi saapunut hieromaan sovintoa, hän olisi toden totta pitänyt päänsä ja kutsuttanut Urgulanian paikalla tuomiosaliin. Oli samantekevää, kumpi velkasumman oli lopulta lähettänyt, papitarko vai leskikeisarinna. Mutta kulkiessaan Tiberiuksen rinnalla Via Sacraa pitkin senaattori käytti häntä kohtaan suoraa kieltä: "Nyt sinä näet itse, miten helppoa toisten on vetää sinua nenästä, ellet pidä kiinni oikeuksistasi –!" Senaatissa sanottuna se lause olisi ollut majesteettirikos. Mutta keisari nyökäytti vain miettivästi päätään, hiukan hämillään, irroittamatta käsivarttaan Lucius Calpurniuksen kainalosta. Kun senaattori nyt pohti sukulaisensa ylennystä ja oli tuntevinaan Sejanuksen otteen viime aikojen tapahtumissa, hänestä tuntui, että tänään nuo sanat vasta olisivat paikallaan.

Tullessaan joitakin aikoja Pison Syyriaan lähdön jälkeen Palatinukselle, hän tosiaan odotti, että eteishallissa keräydytään hänen ympärilleen; onhan hän Idän maaherran kaltaisen suuren miehen sukulainen. Mutta kenties kaikki olivat arvanneet saman, mitä hän itse aavisteli, – kaartinpäällikön ympärillä oikein tungeksi väkeä! Niin, Sejanuksen ystäväpiiri oli nopeasti kasvamassa. Hallin perällä, missä vaskiset soihdut lepattivat, saattoi nähdä asianajaja Fulcinius Trion mielistelevän hymyn ja erottaa Sejanuksen sedän Junius Blaesuksen ylpeydestä hohtavat posket. Pelkkiä kiiltäviä peilejä, jotka kuvastavat suurta herraa... Heidän lähellään seisoi röyhkeä ritari Marcus Terentius, jonka olisi pitänyt syntyä gladiaattorin poikana tuottaakseen kunniaa isänsä nimelle. Samoin Mamercus Scaurus, joka oli korviaan myöten uponnut oikeusjuttuihin, ja rikas veltto Geminius kosmeettinen hymy vahamaisilla kasvoillaan. Nuo kaksi varjoa, diplomaattinen rottapari Thermus ja Granius eivät tähän piiriin liittyessään millään tavoin muuttaneet sitä käsitystä, joka Calpurniuksella heistä oli: missä on laahus kannettavana, sinne he kiiruhtavat tyrkyttämään apuaan. Lamput tuikahtelivat ja savusivat. Niiden valo näytti likaisen samealta sekoittuessaan heikkoon päivänpaisteeseen.

Calpurnius kuunteli ääniä, joiden sorina täytti hallin. Mutta jos hajanaisiin keskustelun katkelmiin piiloutui jotakin merkitystä, se oli liian huolellisesti kätketty, jotta siitä olisi voinut saada selvän... Puhuttiin niistä kolmestasadasta sestertiuksesta, jotka keisari oli Germanicuksen nimessä jakanut kansalaislahjana miestä kohti; Moesian kuvernöörin Poppaeus Sabinuksen valtuuksien lisäämisestä; uusien suosikkien Pius Aureliuksen ja Propertius Celerin avuista ja siitä rahamäärästä, jonka hallitsija oli myöntänyt heille. Senaattori Messalinus oli vaipunut syvälliseen väittelyyn virkatoverinsa kanssa Fors Fortunan uuden temppelin päätykuvista, joita kansanpuiston vaahterat hiukan pimensivät.

Mutta tässä sekavassa, lepattavassa keskustelussa kävi johtavia virtauksia, jotka siellä täällä eri ryhmissä puhkesivat pinnalle milloin selvempinä, milloin hyvin hämärinä. Calpurnius kuuli mainittavan Kappadokiaa uutena roomalaisena provinssina, joka ilmeisesti aiottiin liittää valtakuntaan nyt, kun maan viimeinen kuningas, triumviri Antoniuksen entinen vasalli Arhelaos oli kuollut. Mitä varten muuten olisi lähetetty Reinin ylikomentajaa itään? Parthian liikekannallepano oli hämärää huhua, tahdottiin salata suuri vallankaappaus; legioonat olivat marssimassa Alepposta pohjoiseen päin Halysjokea kohti, niiden päivämatkoja oli lisätty paljon yli normaalimäärän, yhdeksäntuntiseksi pikamarssiksi. Oli varmaa, että Germanicus aikoi kilpailla Scipion kanssa, joka vei joukkonsa Ebrolta Carthagenaan seitsemässä päivässä, kuudenkymmenen kilometrin päivänopeudella. Ylipäällikön nimi välähteli tuolloin tällöin esiin puheensorinasta ikään kuin hänen punainen sotaviittansa oli pilkahdellut taistelujen savusta. Mutta hänen pieni harventunut ystäväpiirinsä seisoi aran vaiteliaana.

Mieluimmin he olisivat pitäneet epäilyksensä visusti salassa. Mutta se loisti heidän silmistään. Ritari Sabinuksen hymy oli viime aikoina alkanut muuttua yhä heikommaksi. Tämä taitava mies, joka kietoi kananlihan ja punaviinin lomassa seuratoverinsa pyörryttäviin suunnitelmiin, milloin hän ei maannut sypressipuisessa vuoteessaan ja lukenut kreikkalaista sotahistoriaa Mysopatralle, oli sen näköinen, ikään kuin pohja pettäisi hänen allaan. Uneksiva sininen katse harhaili soihduissa, pilareissa, kasvoissa, mutta siihen oli tullut jotakin auttamattoman epävarmaa... Cassius tarkasteli häntä syrjäsilmäyksin. Kenties Sabinus oli väsynyt. Tai ehkäpä häntä itseäänkin jo vaivasi epäilys, että hänen suuret hankkeensa olisivat toteutuessaan muuttuneet surkeaksi markkinailveilyksi ja että häneltä puuttui tarmoa, poliittista älyä ja kykyä vaihtaa hämärät aikeet todellisuuden käyväksi rahaksi. Vain jumalat tiesivät, miten kauan hän vielä horjuisi jalustallaan, onneton urheannäköinen sankarinkuva –! Jos molemmat ritarit nykyään vaihtoivat keskenään mielipiteitä, he välttivät kuin yhteisestä sopimuksesta tulenarkoja puheenaiheita. Cassius huomautti jotakin siitä voittokaaresta, joka oli äskettäin pystytetty Saturnuksen temppelin viereen muistoksi kotkista, jotka Varus oli menettänyt ja Germanicus vallannut takaisin. Mutta hänen synkkä leukansa ja huolestunut ilmeensä osoittivat, että sanat olivat tällä kertaa vain peittämässä ajatuksia. Oliko ylipäällikön tähti laskemassa, ikään kuin huhuiltiin? Mitä varten muuten hänen tielleen olisi lähetetty Gnaeus Pisoa, hänen pahinta vihamiestään? Ja miksi, miksi Germanicus vedettiin pois pohjoisrajalta ja toimitettiin Itään...?

Senaattori Calpurnius yhdytti tungoksessa idumealaisen prinssin Herodes Agrippan. Ruhtinaan tummat kauniit kasvot uhosivat hyvinvointia, jota ei mikään murhe, eivät edes hänen sotkuiset velkahuolensa samentaneet. Aitona itämaalaisena hän käytti korvalehdissään pieniä himmeitä helmiä. Senaattori tarttui häntä puvun rintamuksesta ja huomautti juron hyväntuulisesti, että Itä oli nyt muuttunut pahemmaksi sotanäyttämöksi kuin länsi, että huhuiltiin lisätyistä legioonista ja Rooman miehitysjoukoista Syyriassa. Prinssi väläytti hampaitaan. "Kaikki tämä hälinä johtuu tietysti sedistäni", hän nauroi. Hänellä oli setä Antipas Galileassa ja setä Filippus Baasanissa ja hänellä olisi ollut myös setä Arkelaos Juudeassa, ellei Augustusvainaja olisi huutokaupannut tuon ruhtinaan varoja ja lähettänyt häntä maanpakoon johonkin kaukaiseen provinssiin. Hän kyllä tunsi nuo sukulaisensa. Kruunut hoippuivat heidän päässään, heidän ulkopolitiikkansa horjahteli, mutta he olivat toinen toistaan viekkaampia kettuja, he kyllä pitivät roomalaisia hallintoviranomaisia ainaisessa levottomuuden tilassa. Aina yhden Herodeksen kuollessa Rooman rajavirastoissa parantuu sata vetelää vatsaa. Hän kysyi hymyillen, oliko senaattori kuullut tarinaa uudesta kaupungista, jonka setä Antipas rakennutti Genezaretin rannalle lähelle Hammamin kuumia mutakylpyjä? Suuri kaupunki. Kuninkaallinen kesäpalatsi, linnoja, temppeleitä ja kreikkalaismallinen kilparata, vielä hieman keskentekoinen, mutta huomattava nähtävyys kansainvälisessä Galileassa. Järvi muuten muistutti Sveitsin Neuchatelia, sitä katseli ilokseen. Kun kaupunkia ryhdyttiin kasaamaan kokoon, setä Antipas nimitti sitä Augusteaksi, mutta se muuttui hämmästyttävän äkkiä Tiberiaaksi, heti kun kruununperimyskysymys oli ratkaistu. Prinssi vilkutti iloisesti silmiään: Taitavia miehiä, nuo Idän tetrarkat –! "Mitä tämä on", ajatteli Lucius Calpurnius, "olen kuullut sanottavan, että hän on joutumassa epäsuosioon. Ja tässä hän nauraa ja ilveilee ja parjaa sukuaan, ikään kuin hänellä olisi kuningaskunta vaipan alla."

Hän kuuli lähellä seisovan Valerius Messallan kuiskaavan historioitsija Cordukselle: "Katso konsuli Galban poikia, katso heidän ilmeitään...! On helppo nähdä, että vanhemman tähti laskee ja nuoremman nousee."

"Minä en näe mitään", valitti Cremutius Cordus. "Näköni käy vuosi vuodelta yhä huonommaksi, tuskin enää osaan lukea Tabulariumin asiakirjoja."

Messalla likensi huuliaan hänen korvaansa: "Thrasyllus on ennustanut, että toinen heistä pukee kerran päälleen keisarin puvun. On helppo arvata, kumpi... Vanhempi se ei ainakaan ole, hän on synkkä ja pelokas, kadehtii kiihkeästi veljeään. Mutta nuorempi, Servius, on aina kasvanut palatsissa. Poika oli keisarivainajan lemmikki, laiha kasvoiltaan ikään kuin äitinsä Mummia Regula. Muistan elävästi, miten hän melkein lapsena johti hovipuvussa ludi florales-juhlaa. Toukokuun ensimmäisenä." Ja senaattori loi pitkän, hyväksyvän, hymyilevän silmäyksen Servius Galbaan, joka oli kääntänyt selkänsä veljelleen ja keskusteli parhaillaan Memmius Reguluksen kanssa.

Suuri joukko ritareita, sihteerejä ab epistulis, korkeimpia kamariherroja kultaisine virkamerkkeineen, henkivartijoita, sinetinhoitajia, palatsipoliisin upseereja tulvi saliin. Heidän jäljissään tuli Tiberius laiha ruumis hiukan kumarassa. Parin askeleen päässä seurasi Aelius Sejanus jaellen ympärilleen hillittyjä, melko kopeita hymyjä. Hänen kintereillään seurasivat kuin esikuntana miehet, joiden nimet jo vaistomaisesti mainittiin keisarin yhteydessä: hiipivä tummapukuinen kissa Crispus, vanha laintutkija Cocceius Nerva lempeine lintukoirankasvoineen, Vescularius Flaccus ja Julius Marinus, jotka aikoinaan olivat jakaneet Tiberiuksen kanssa maanpaon vaivat Rhodoksessa, vanha hiljainen senaattori Lucilius Longus, keisarin nuoruudenystävä, ja uusi nouseva uskottu Lucius Vitellius kaarevat kulmat ylhäisesti otsan puolivälissä, luomet raskaina. Ohimennen hän loi pikaisen silmäyksen sille taholle, missä hän huomasi vanhemman veljensä Quintuksen seisovan aivan yksinään... Häntä kummastutti, että veli oli sittenkin uskaltanut ilmestyä tänne. Olihan hänet häpeällisesti poistettu senaatin luettelosta, ja varmaan kuluisi viikkoja, ennen kuin kukaan tervehtisi häntä kadulla. Keisarin nähdessään Aurelius ja Celer, nuo kaksi köyhää aatelista, joille Tiberius oli myöntänyt rahalahjan, olivat vähällä polvistua hänen eteensä. Mutta heidät jäykisti ruhtinaan tyly otsanryppy. Kumea hiljaisuus kietoutui kuin noitakehä salin ympärille. Se sulki avoimet suut, pysähdytti puhelun, tappoi ääntensorinan. "Hitto", ajatteli Herodes Agrippa päätään pudistaen, "soihdutkin himmenevät kuin kuolinhuoneessa."

Vain senaattori Calpurnius seisoi pylvään varjossa hiukan ihmetellen tätä äänettömyyttä. Hän näki juron tummapukuisen miehen nopeasti tulevan salin poikki ja pohti, mistä saattoi johtua, että hänen ilmaantumisensa aina sai hovin jäykkäkouristuksiin.

Mutta kukistettu, nöyryytetty, virkaheitto Quintus Vitellius painoi väkisinkin päänsä alaspäin. Hän oli nojaillut Herkuleen pronssikuvaan, – nähtyään nuoremman veljen punaisten ja ylenkatseellisten kasvojen sukeltavan esiin keisarin olan takaa, hän tunsi kiukkuista katkeruutta. Noille kulmakarvoille hän ei halunnut kumartaa, ei mistään hinnasta! Quintus oli jo useita kuukausia elänyt yhtämittaisessa romahduksen odotuksessa kuin mies, joka on rakentanut huvilan tulivuoren kupeeseen ja tietää purkauksen ennemmin tai myöhemmin alkavan. Hän oli laihtunut. Nuoremman veljen täytyi kyllä nähdä, miten hänen poskensa olivat kuoppaiset ja puku väljä. Ei fasaaninliha, eivät edes kevyet kuivat leivokset, joista hän tavallisesti piti niin paljon, maistuneet hänelle. Epäsuosion uhka oli saanut hänet alituisesti hikoilemaan kylmää pelonhikeä, ja vain runsas notkuva illallispöytä, joka on lastattu täpötäyteen juomaruukkuja, oli tilapäisesti haihduttanut hänen kärsimyksensä. Mutta vain hetkeksi. Mitä enemmän hän joi, sitä synkemmin hän pelkäsi, ja päinvastoin... Niin, hän oli tuntenut miltei huojennusta, kun isku viimein osui; olihan kaikki nyt joka tapauksessa ohi. Levoton epätietoisuus ei enää jatkuisi... ellei olisi käynyt näin, hänestä olisi tuntunut, että jumalat vain siirsivät hänen teloituspuunsa yhtä kulmanväliä kauemmaksi. Mutta kun hän nyt näki nuoremman veljensä kunnian kukkuloilla Tiberiuksen esikunnassa, raivokas närkästys oli vähällä hävittää kaiken pelon. Tällaista nöyryytystä hän ei sentään ansainnut! Hän nieli sappea. Hän sinkosi Luciukseen niin jäätävän Meduusan katseen, että tämän raukeat silmäluomet värähtivät; mies tunsi kyllä selkäpiissään Quintuksen katseen vielä kauan jälkeenpäin. Tänä hetkenä Lucius muistutti kalkkunaa, joka huomaa kyyn.

Aelius Sejanus ei vetäytynyt ystäviensä pariin vaan seurasi Tiberiusta uskollisena kuin varjo. Nämä mykät ylimykset, nämä nöyrät silmäykset ja jäykät naamat olivat vähällä saada keisarin suinpäin palaamaan työkamariinsa... Ja samalla hän syytti itseään: Oh, auttamatonta, – joka kerta he kuitenkin jähmettyvät kuin jumalankuvat, eivät liiku eivätkä puhu, menettävät kaiken luonnollisen välittömyyden... Tiberius käytti hyväkseen lyhyttä väliaikaa toisen aamiaisen ja varsinaisen työajan välillä, kuljeskeli edestakaisin hallissa kädet selän takana ja puhutteli vuoronperään senaattoreita, näköjään pitämättä lukua arvojärjestyksestä. Mutta tänään hänen tuikeissa silmissään oli pälyilevä väike. Näytti aivan siltä kuin hän olisi hakenut joukosta piilottelevaa vihamiestä.

Keisarin kasvot olivat kalpeat, valvomisesta riutuneet. Viime viikot olivat kuormanneet hänen hartioilleen runsain määrin velvollisuuksia. Valtakunnan eri tahoilla hävittivät maanjäristykset kaksitoista väkirikasta kaupunkia, onnettomuus oli yllättänyt asukkaat yön aikaan, ei voitu pelastaa paljoakaan. Raskaimmin kärsineille Sardeen kaupunkilaisille Tiberius myönsi kymmenen miljoonan sestertiuksen avustussumman viiden vuoden maksuajalla, toimitti toisen rahalähetyksen Magnesiaan Sipyloksen asukkaille, osaksi valtiokassasta, osaksi omista varoistaan. Temnialaisten, filadelfialaisten, apollonidensien, egealaisten ja mosteenien samoin kuin Makedonian hyrkanialaisten sekä Hierokesarian, Myrinan, Kymen, Tmoloksen väestön avunpyyntöihin hän vastasi toimittamalla sinne tutkimuskunnan ottamaan selkoa vahinkojen suuruudesta; sitä johti preetori Marcus Atejus. Huone palatsin perällä muistutti vankilaa. Keisari istui pöytään kahlittuna, asiakirjojen tulva paisui. Hänen käsiensä läpi virtasi näinä aikoina tuhansia suunnitelmia. Hovin kansliasihteerit näkivät päivän kaikkina hetkinä vanhan, synkän miehen istuvan jäykkänä tuolissaan, kapeat sormet papereihin uppoutuen. Heidän mieleensä syöpyi pakkokuvan luontoisena tuo käden liike, jolla Tiberius painoi sfinksin kuvalla varustetun sormuksen vahasinettiä vasten...

Ja kaupungin eri puolilla rakennettiin jatkuvasti uusia tai korjattiin vanhoja, ajan raunioittamia julkisia rakennuksia hänen tiukan valvontansa alla. Hän vihki ylipapin virkapuvussa, kultaiset nauhat otsallaan, joukon pyhäkköjä, joissa nyt, uusitussa asussa, ei nähnyt tulipalon nokeamia seiniä ikään kuin ennen eikä huomannut pitkän iän lohkeamia muureissa: Liberin, Liberan ja Cereksen pyhäkön Flaminiuksen sirkuksen luona, lähellä sijaitsevan Floran temppelin, jonka kaksi aedilia, Publiciuksen veljekset aikoinaan rakennuttivat joen uoman lähettyville, Ajan jumalan pyhäkön, jonka Gajus Duilius oli antanut pystyttää Vihannestorille puunilaissotien päivinä tuomaan onnea Rooman merenkululle. Kenties kaikessa tuossa kiihkeässä työskentelyssä ilmeni jokin omakohtainen, salattu pyrkimys. Tiberius eli kokonaan nykyisyydessä. Sotien jyrinä valtakunnan rajoilla, taistelu hyökkääviä numidialaisia vastaan prokonsulaarisessa Afrikassa, Drusuksen ponnistukset Illyriassa, pohjoismetsien levottomuudet, Parthian liikehtiminen, olivat kuin hyvin etäistä, mutta pahaenteistä säestystä. Provinssien pakollinen silmälläpito sai hänet tuntemaan itsensä hämähäkiksi, joka on takertunut oman verkkonsa keskipisteeseen ja seuraa valppaasti jokaisen säikeen, jokaisen pyydyslangan varoittavaa värähtelyä... Lyhyt, sikeä uni ei öisin pessyt näiden huolien jälkiä keisarin kasvoilta. Ja hovi pani väristen merkille noiden väsyneiden silmien hehkun.

Senaattori Fronto, hopearajoituksen keksijä, esitti alamaisesti, että Idän alusmaiden verot pitäisi kaksikertaistaa. Kulta oli vähenemään päin, Julius Caesarin aikaan sitä oli ollut kaksin verroin ja vain sen vuoksi, että Gallian sodan kävijä osasi nostaa maakunnistaan runsaat saatavat; kansalaissotien jälkeen hänen triumfissaan kuljetettiin kuusikymmentätuhatta talenttia hopeaa, kaksituhatta kahdeksansataa kaksikymmentä kaksi kultaista kruunua, yhteensä kaksi ja puolituhatta naulaa... "Niin, ja sitten klassillinen rahojen syytäminen legioonille, viisituhatta drakhmaa mieheen", sanoi Tiberius ivallisesti. "Hyvä ylipäällikkö. Kehno finanssimies. Galliassa hän ryösti temppelit ja pyhäköt, möi sitten liittoja ja kuningaskuntia halukkaille, otti juopolta Ptolemaios Huilunsoittajalta kuusituhatta talenttia Egyptin kruunua vastaan, maksoi kansanjuhlat kiristyksillä ja temppelinryöstöillä. Tämä mies, joka ensimmäisenä konsulikautenaan varasti jopa Capitoliumista kolmetuhatta naulaa kultaa, asetti vielä kavalasti tilalle kullattua kuparia... Ei, kelvoton esikuva." Ja yhä etsien katseellaan piilossaolijaa hän huomautti, että juuri Caesar oli saanut kullan arvon putoamaan myymällä sitä kolmestatuhannesta sestertiuksesta naulan, vaikka kiinteä hinta oli ollut neljätuhatta.

"Mutta kaupunkien lainoista saatiin sentään hänen aikanaan seitsemänkymmenenviiden prosentin korko ja yksistään Rabiriuksen pankkihuone –" pitkitti Fronto. Tiberius keskeytti tylysti: "Hyvä paimen keritsee lampaansa, mutta ei nylje niitä." Hän jätti senaattorin puremaan alahuultaan. Kaikki lähellä seisovat olivat jo huomanneet tuon levottoman tähyilemisen.

Keisari lähestyi Sejanusta ja kysyi kuiskaamalla: "Sano minulle, missä on Asinius Gallus?" Suosikki osoitti pään nyökkäyksellä tanakkaa miestä, joka seisoi sivuttain kääntyneenä pienen ryhmän keskellä vilkkaasti kiistellen Hateriuksen kanssa; he väittelivät Illyrian uutisten johdosta. Gallus oli juuri huomauttamassa Hateriukselle, että Idän levottomuudet tuskin ansaitsivat samaa huomiota kuin Tonavan heimojen puolustussota länsigermaaneja vastaan ja että kenties, jos tapahtumien pohjaan nähtäisiin, Drusuksen retki Balkanille oli tärkeämpi manööveri kuin Germanicuksen lähtö Itään. Mutta he vaikenivat äkkiä. He olivat huomanneet keisarin. Tämän oli täytynyt kuulla osa keskustelusta, – luultavasti hänen korviinsa oli osunut Drusuksen nimi, sillä Galluksen ääni oli kimeä ja hyvin kantava. "Kas vain, hän osaa sovittaa sanansa rohkeasti", sanoi Tiberius näköjään välinpitämättömästi. "Vain muuan sinun vähäpätöisistä palvelijoistasi", virkkoi Sejanus. Mutta keisari hymyili kummallista hymyä: "Hän miellyttää minua." Nämä vuorosanat oli kuitenkin vaihdettu niin hiljaa, että kukaan ei niitä kuullut. Keisari ja hänen uskottunsa kulkivat hitaasti salin poikki.

Hovi sorisi, puhui, imarteli, mutta äänet kuulostivat perin väkinäisiltä. Tuntui kuin viallisia rahoja olisi helistetty saviastiassa. Vain Aelius Sejanuksen kasvoilta hohti ylpeä itsevarmuus, jota kukaan ei voinut olla huomaamatta. Sitten hän hetkeksi jätti hallitsijan seuran. Hän lähestyi ystäviensä ryhmää ja nämä lukivat hänen silmistään syvää voitoniloa; ei epäilystäkään siitä, että pretoriaanien komentaja oli yhä nousemassa arvossaan. Mutta Cassius ja Sabinus seisoivat jäykkinä, ajatuksiin vaipuneina syrjäisessä nurkassa. He tarkkasivat suosikin jokaista elettä ja muistivat kylmän kauhun vallassa sitä oikeudenkäyntiä, jossa heidän ystävänsä Scribonius Libo, Agrippinan nuori serkku, oli kavalasti ajettu todistelujen umpikujaan, kunnes hän ei nähnyt enää mitään pääsytietä vaan turvautui vapaaehtoisesti tikariin. Oliko se ollut vain satunnainen synkkä välikohtaus? Vai oliko se ensimmäinen rengas rautaketjussa, jolla heidät ja heidän puolueensa aiottiin kahlehtia? Kuka sen tiesi... Sabinuksen siniset silmät näyttivät kovin avuttomilta ja Lucius Cassius tuijotti kynsiään. Molemmat miehet olivat nähneet paljon vaivaa tulevaisuuden takia, kuvitelleet kerran toisensa jälkeen, että maaperä viimeinkin oli luja ja heidän menestyksensä taattu; mutta sitten nämä hämärät kummalliset epäilykset... Heidän ainoana suojanaan oli Germanicus, ja kuitenkin ylipäällikön mahti tuntui joskus niin vähäpätöiseltä, paljon pienemmältä kuin esimerkiksi Sejanuksen. Saksan metsissä hänellä kyllä oli onni myötään, siellä häntä varmaan aina ympäröisi triumfin humu ja loisto, sillä asiat ratkaistiin siellä miekalla eikä vehkeilyllä. Mutta miten pieneksi hän kutistuikaan hovin näkökulmasta katsoessa! Ja hänen urheat jäyhät alipäällikkönsä, Aulus Caecinan ja Siliuksen ja Publius Vitelliuksen tapaiset miehet eivät kaikista rasituksistaan niittäneet sen kummempaa satoa kuin ehkä kultaiset insigniat ja triumfi-merkin, ellei otettu lukuun kansan ihailua, joka on petollista kuin merivesi, kohisee milloin luoteena, milloin vuoksena. Mitä se hyödytti? Mitä hyvää siitä lähti? Nuo toiset, ovelammat ja vähemmän kunnialliset voittivat kierolla pelillään saman maineen ja paljon suuremmat rikkaudet yhdessä päivässä, asuivat palatseissa, nukkuivat yönsä turvallisesti haahkanuntuvilla, eivät milloinkaan pelänneet, että maa alkaa huojua ja heidän valtansa romahtaa. Eikö jokin Sejanus aste asteelta noussut sitä mukaa kuin toiset vaipuivat? Miten pirullisen viekkaasti hän oli jo kukistanut yhden Germanicuksen ystävistä, Libon! Lopulta hän kenties seisoisi herrana linnassa. Ja Lucius Cassiusta värisytti.

Ennen poistumistaan Tiberius lähestyi Gallusta ja virkkoi odottamatta, että tämä olisi vast'edes suosittu vieras hänen työhuoneensa vastaanotoilla. Mutta hän sanoi tuon hyvin väkinäisesti, antaen ymmärtää, että "suosittu" oli vain "suvaittu" ja että kehoitus oli enemmän muodollinen kuin todellisesta halusta lähtenyt.

Ja Asinius Gallus taivutti hiukan selkäänsä, arpiset keltaiset kasvot kovina, ilme hyvin kohteliaana.

11.

"Huomasitko, miten pieneksi Germanicuksen puolue on harventunut? Se ei lupaa hyvää", sanoi vanha laintutkija Cocceius Nerva historioitsija Cordukselle, kun he palasivat jalkaisin Via Sacraa pitkin. Nerva veti sieraimiinsa kukkien tuoksua. Myrttien varret hikoilivat pihkaa, mastiks-pensaiden ja terebinttien lehdillä oli oma kirpeä tuoksunsa, kuin hieno muistutus elämän nesteiden ikuisesta käymisestä hauraissa suonissa. Tomua, valoa ja lämpöä. Vanhan senaattorin nivelreumatismi oli nukkunut, ja hän tunsi olonsa paremmaksi kuin moniin viikkoihin. Sen huomasi kyllä hänen pitkistä laihoista kasvoistaan. Niistä näytti säteilevän eräänlainen arka ja utelias suopeus, joka keskittyi silmien naururyppyihin ja lymysi suupieliin.

Hän potkiskeli sandaalillaan maata ja katseli miten pikkukivet vierivät rinnettä alaspäin. "Otaksun, että et nähnyt mitään", hän jatkoi hymyillen. "Sinun pitäisi tosiaan käyttää noita egyptiläisiä silmälaseja. Olisit voinut nauttia Sejanuksen ilmeestä, kun hän astui heti keisarin jäljissä saliin. Tähän asti olen säälinyt häntä hänen kyttyränsä takia, mutta nyt alan yhä varmemmin uskoa, että jos hän olisi komea, viehättävä ja suoraselkäinen ikään kuin esimerkiksi Drusus, hän ei niin kiihkeästi nousisi in excelsius. Hän on nerokas. Hän kiipeää oman kyttyränsä rinnettä ylöspäin, jatkuvasti ja sitkeästi ylös, huipulle. Hän on Sisyphos, mutta uusi ja epäsovinnainen Sisyphos, joka ei ponnistele vuorta vastaan, vaan vuoren päälle, kunnes siitä tulee hänen astinlautansa."

"Onko hänellä kyttyrä?" kysyi Cordus hajamielisesti,

Nerva kohautti olkapäitään. "Sinä et siis ole huomannut edes sitä. Ihmettelen, miten kummassa sinä näet lukea Polybioksen 'Sotataktiikkaa'. Ehkä sinä luet sormenpäilläsi ikään kuin Maecenas kauniin Bathylluksen vartaloa, jota hän väitti luonnon viehättävimmäksi kirjaksi. Sääli! Hovin elämä tuottaa minulle nykyisin suurempaa jännitystä kuin nuo uudet aleksandrialaiset mimos-näytelmät. Olisitpa nähnyt, millä innolla pieni ritari Thermus, joka vielä vuosi sitten kunnioitti Germanicusta ylijumalanaan, nyt kiiruhti Sejanuksen rinnalle heti kun näki tämän saapuvan halliin. Kaikkialla puhutaan vain pretoriaanien komentajasta, senaatti hyrisee hänen imarteluaan, Sabinuksen ja Cassiuksen syrjäseurue jää viikko viikolta yhä enemmän yksin. Minua huvittaisi tietää, mitä keisari ajattelee. Luultavasti hänet on saatu epäilemään Germanicusta, sillä kuinka hän muuten olisi toimittanut Pison Syyriaan. Muuten luulen näkeväni sellaistakin, mitä muut eivät näe. Kun Livian poika lähettää kaksi vihamiestä taistelemaan keskenään kaukaiselle tantereelle, se on varmaankin mukavin tapa hänelle vapautua molemmista. Oletko ymmärtänyt, Cordus?"

Historioitsija päästi epäselvän voihkaisun, sillä hän oli satuttanut varpaansa kivensyrjään. Hänen huomionsa keskittyi kokonaan tien kuoppiin; sumea katse ei kyennyt niitä selvästi näkemään. Tavallisesti hän käytti ulkona ollessaan kantotuolia ja häntä suututti, että oli tullut suostuneeksi Cocceius Nervan ehdotukseen lähteä jalkaisin kotiin... Kun hän ei voinut luottaa silmiinsä, hänen jalkansakin kävivät kerrassaan avuttomiksi. Humu, melu, lamppujen sumuiset valotahrat salissa, aavemaiset ihmiskuviot juhlapukujen pilvissä ja myrttien viheriä hämärä vaivasivat kuin paha uni hänen aivojaan. Keppi, jolla hän kaiken aikaa tunnusteli tietä, oli huono opastaja. Vain täysin sokeat tottuvat vähitellen ymmärtämään sen värähdyksiä.

"Mietin joskus, muuttuuko maailma ympärillämme vai olemmeko itse muuttuneet", jatkoi Nerva. "Rooma ei ole sama kuin eilen, sen elämä sairastaa tätä nykyä tuntematonta hivutustautia, jota en oikein osaa määritellä."

"Se johtuu siitä, että kaikki vanhat ystävämme ovat poissa", sanoi Cordus muistellen. "Libitinan temppeliluetteloon on merkitty viime aikoina paljon hyviä vainajia. Padovalainen Livius kuoli pari, kolme vuotta sitten, vai onko siitä jo neljä...? Olen lukenut hänen sataneljäkymmentäkaksi papyruskääröään, mutta hän lainaa sekä Asinius Polliolta että Sallustiukselta ikään kuin Diodorus Siculus vanhalta Ephorokselta. Julius Hyginus, joka hoiti keisarivainajan kirjastoa ja kirjoitti muinaistutkimuksia, on kuollut. Augustuksen aikana meillä oli hauska Ksenarkhos Seleukialainen, peripateettinen opettaja, joka osasi keskustella ikään kuin aina seisoisi Ateenan Akademeiassa. Entä Nikolaus Damaskolainen, jonka sinäkin tunsit? Hän oli kirjailijana monipuolinen ja peloittava, hän kantoi aina mukanaan Aristoteleen kommentaaria. Ja Timagenes, jonka muistan nähneeni pikku poikana. Hän oli oikeastaan aleksandrialainen sotavanki, mutta hänen historiansa vaikuttaa minusta paljon luotettavammalta kuin Romaike arkhaiologia, johon kreikkalainen Dionysius on ahtanut vääriä tietoja... Jos voisin palata viisikymmentä vuotta takaisin ajassa... Oh, kivi! Vai olisiko se varjo? Varmaankin kivi... Tuossa edessäni on jotakin tummaa, en kykene näkemään, onko se kivi vai varjo –" Hän hapuili kepillä tietä.

"Varjo", sanoi Nerva. "Muistatko muuten Athenodoros Tarsolaista, jonka valkoinen parta liehui kaikkialla hovissa kuin rauhanlippu?"

"Hän oli etevä filologi."

"Enemmänkin, hän oli päätään pitempi meitä kaikkia. Ilmetty vanhan ajan suurmies. Menneisyydellä on muuten paha tapa paisuttaa asioita ja ihmisiä, niin ettemme koskaan pysty varmasti sanomaan, olemmeko tosiaan kadottaneet jotakin korvaamatonta vai luulemmeko ainoastaan niin. Augustuksen opettajana oli joka tapauksessa hänenkaltaisensa lahjakas mies, mutta Tiberius on käynyt koulua vain kurjan Theodoros Gadaralaisen luona. Kuvittelen, että sillä seikalla on merkitystä. Taipumuksia tuonne ja taipumuksia tänne... hm! Mitä oikein on ihmisluonne? Savea, josta ympärillä olevien kädet muovailevat kuvan, ei muuta. Tiberius on vaatimaton, askeettinen, säästävä, hyveellinen, oikeudenmukainen luonne. En ole milloinkaan tavannut ihmistä, joka olisi epäillyt hänen moraalisia ominaisuuksiaan. Mutta kuitenkin aavistan, että suuri hajoaminen on tulossa. Tunnen sen sormenpäissäni. Se alkaa Sejanuksen nousulla ja loppuu... Niin, kukaan ei tiedä, mihin se loppuu. Hänen ympärillään on vararikon uhka, joka ei lainkaan miellytä minua. Kenties se johtuu siitä, että häntä johtelevat niin monet alhaiset neuvonantajat."

"Olethan sinäkin hänen neuvonantajansa", sanoi Cordus.

"Kas vain, jotakin sentään huomaat."

"Olen kuullut puhuttavan siitä", selitti historioitsija vaatimattomasti.

Nerva pysäytti sandaalin kärjellä kiven, joka oli lähtenyt vierimään. "En tiedä, onko minun iloittava asemastani vai surtava sitä. Tiedän sen vasta sinä päivänä, jolloin minun pitää kuolla. Milloin se mahtaa tapahtua? Kuolenko vapaana vai vankilassa? Perin mielenkiintoista. Huvittavaa. Ihmisten suurelle enemmistölle on täysin yhdentekevää se kohtalon muoto, joka on määrätty minun osakseni, mutta kumma kyllä, se tuntuu minusta itsestäni tärkeältä. Toistaiseksi on elämä kuitenkin paljon keskeisempää kuin kuolema. Se huvittaa minua. Sen runsaus saa minut joskus kreikkalaisten tavoin uskomaan, että on olemassa monia eri jumalia, olympolaisia ja maanalaisia. En vaihtaisi nykyistä hoviamme mihinkään kirjastoon, niin paljon kuin pidänkin Aristofaneen näytelmistä. Sejanus esimerkiksi on vielä puoleksi avaamaton papyruskäärö, me kaikki kieritämme jännittyneinä tulevaisuuden rullaa auki. Ja Tiberius? Olitko senaatissa sinä päivänä, jolloin Haterius ilveili hänen kanssaan ja heittäytyi vatsalleen muka suudellakseen hänen togaansa? Mikä komedia! Keisari hypähti niin äkkiä taaksepäin, että kompastui ja oli lyödä takaraivoonsa kuhmun."

"Olen kuullut siitä..."

"Kuullut?"

"Niin." Cordus siristi hämillään vetisiä likinäköisiä silmiään. "Unohdan aina, että minun pitäisi olla saapuvilla. Olen saanut suuren lähetyksen meloslaisia savimaljoja, hiukan rikkinäisiä kylläkin, mutta tavattoman mielenkiintoisia. On ikään kuin kolme siroa sekoitusmaljaa, kaikkein vanhinta tyyliä, itämaisia eläimiä, lootuksia ja palmikkovöitä."

"Ne huvittavat sinua enemmän kuin senaatti, vai kuinka?"

Vanhus loi häneen pikaisen hämmästyneen silmäyksen, kompastui, tapaili taas katseellaan tietä. "Niin... Voihan olla, en tiedä oikein, olen niin vähän mukana... Lukuun ottamatta Tabulariumin kirjoja – ne huvittavat minua."

Kun he ehtivät historioitsijan asunnon kohdalle, Nerva tervehti ja kääntyi paluumatkalle. Mutta hän pysähtyi vielä katsomaan taakseen –. Vanhan, puolisokean miehen vartalo näytti niin kumman heiveröiseltä häipyessään suureen pimeään oviholviin pää painuksissa ja vaippa lepattaen. Hän hävisi sinne aivan samoin kuin hänen elämänsä oli pian tuomittu häviämään sokeuden yöhön. Takaapäin katsellessa Cordus muistutti pientä kerjäläiseukkoa. Nerva muisteli hänen avutonta ilmettään ja vetisiä silmäkalvojaan, joista näön jumalallinen voima parhaillaan vetäytyi pois. Näkö! Eikö olemassaolomme ole ennen kaikkea rakennettu sen aistin perustalle? Mikä muu tekisi ihmisen oikeaksi kodiksi tämän maailman kivineen, kukkineen ja elollisine olentoineen, valon ja varjon koko ihmeteltävän monipuolisen asteikon? Kuulo ja kosketus ovat vain näön seuralaisina. Siinä maailmantanssissa, jossa minä, Cocceius Nerva, parhaillaan tanssin mukana, napsahtelee kyllä korvakalvon tamburiini ja kielen ja ihon hienot säestäjät soivat siinä, mutta katse on se mahtava aulos, joka puhaltaa varsinaisen liikkeelle panevan sävelen. On lohdullista, että omissa silmissäni ei ole mitään vikaa. Ne ovat kääntyneet maailmaan päin kuin kaksi kirkkaaksi hangattua peiliä. Nähdä, tulematta nähdyksi...Vanha Cremutius Cordus sairastaa luonteen ahtautta, koska hänen näköpiirinsä on rajoitettu ja hän on pian tulossa kokonaan sokeaksi. Mies, joka tutkii kirjoja ja ihailee ruukkuja silmälasien lävitse. Voiko kuvitella puhtaampaa tyyppiä? Hänen luonteensa on kertakaikkinen ja määrätty ikään kuin täydellinen saviluomus, jossa ei ole varaa mihinkään muutokseen, koska mestarin käsi on jo jättänyt sen. Kuolema enempää kuin elämä ei kykene sitä viimeistelemään. Hän elää niinsanoakseni työhuoneensa seinästä toiseen, liikkuu, hengittää ja kuolee pienen kammionsa pölyssä, luultavasti tuntematta kuolemaa sen enempää kuin elämää. Kadehdittava osa. En kuitenkaan vaihtaisi sitä omaani. Minua viehättää vain inhimillinen muuttuminen, tuo ihastuttava arvaamattomuus, joka tekee eräät luonteet niin mielenkiintoisiksi. Cordus ei ole puoleksi avattu papyruskirja ikään kuin Tiberius ja Sejanus, eikä hän myöskään muistuta pientä ritari Sabinusta, jonka olemassaolo vielä jännittävästi heilahtelee tulevaisuuden kuilun päällä. Jos hän olisi minua kuunnellut, olisin kertonut hänelle Asinius Galluksesta. Miksi Tiberius puhutteli häntä? Kenties hän haluaa kuulla jotakin Vipsaniasta? Vihaako hän Gallusta vai onko hän oppinut unohtamaan? Tuskin. On huvittavaa, mitä huolta he näkevät toisistaan, nämä maailman mahtavat... Vanha keisarinna sanelee, kirjoittamattoman ediktin, että Vipsanian nimeä ei koskaan mainita, Tiberius pitää poikaansa kuin lasikaapissa, jotta hän ei sattumalta ojentaisi äidilleen kättä. Kaiken yllä tiheä epäilemisen hämärä –

Hän kääntyi Quirinaliksen rinteen kohdalla Alta Semitan kadulta Vicus Longukselle, Pitkälle kadulle, johon lukemattomat vaunut yön aikaan kyntivät rattaidenjuovia. Jäljessä tuli pieni kunniavartiosto orjia ja palvelijoita kyllin pitkän välimatkan päässä, jotta he eivät häirinneet vanhan miehen ajatuksia. Hän asteli hiljakseen, antoi leudon tuulen liehuttaa puvunhelmaa. Lämpö ja valo tekivät niin hyvää, kurkut ja appelsiinit kauppapuodissa välkkyivät niin –. Vanhuuden tuntu, joka usein valtasi hänet selvänä ruumiillisena aistimuksena, pakeni nyt sydämen tienoilta alas nilkkoihin; hänen jalkojaan kivisti hiukan ja kainaloissa tuntui jo ruumiinliikunnan aiheuttama hieno hikoileminen, mutta hän ei viitsinyt kutsua luokseen kantotuolia.

Senaattori Nerva nautti tänään kävelystä, mutta se viehätti häntä vain sen vuoksi, että tämä vapaa välitön vaeltaminen, nuo syrjäkujien mahdollisuudet ja kauppojen hämyvalo olivat kuin hänen omien ajatustensa kuvastelua... Hän oli aikoja sitten huomannut seurustelun sekä miellyttävien että vastenmielisten luonteiden kanssa käyvän päinsä, mutta hänen täytyi säilyttää oma tunteensa poissa pelistä. Olla kylmä, heijastava, kirkas ikään kuin peili... Ihmissuhteiden moninaisuus, sellaisena kuin se ilmeni jo Palatinuksen esihallissa, tästä kohisevasta kaupungista puhumattakaan, hurmasi ja jännitti samalla tavoin kuin ennalta arvaamaton näytelmä. Hän muisti kävellessään sanat, joita oli mumissut Germanicuksen triumfissa: Gloria mundi... Mutta tuo mundus, maailma, kenties lopultakin ansaitsi kiintymisen. Eikö hän itse ollut painautunut siihen kaikilla juurillaan? Voitiinhan tietysti sanoa, että hän häilyi maailman ja kuoleman välillä jonkinlaisena viisaan uteliaisuuden liekkinä, joka valaisee alaspäin mutta ei ylös... Niin, alas elämään päin. Kuolema ei vielä ollut saanut minkäänlaista todellisuutta hänen tajunnassaan, mikäli se sitä koskaan saisi. Tiberius, Livia, Drusus, Sejanus, pikku ritari Sabinus, työkamarinsa pölyyn uponnut Cremutius Cordus, jalustaltaan suistuva Reinin ylipäällikkö askarruttivat tätä nykyä hänen aivojaan enemmän kuin edes Umbrian Assisin maakartano, jota hän oli niin kauan havitellut ja jossa villimehiläiset saisivat korvata hänelle ihmisiä.

Kenties elollisten olentojen koko runsas maailma, vesiluteista senaattoreihin ja leskikeisarinnasta seittiä kutovaan naarashämähäkkiin, toisti vaihtelevissa muodoissa saman näytelmän perusrooleja. Himon ja nälän voimat vain erikoistuivat kuta korkeammalle tultiin. Yksinkertainen pyyde jakautui, kunnes meillä oli edessämme kullankokoojia, pankkiireja, konservatiivisia valtiomiehiä ja perustuslaillisia hallitsijoita. Mikä oikeastaan erotti ihmisen eläimistä? Nauru ehkä... Mutta eivätkö koirat, hevoset ja paviaanit naura? Mitä lähempänä Luonnon yhteistä pohjaa elettiin, sitä helpompaa oli olla olemassa ja kuolla, ja mitä enemmän oltiin ihmisiä, sitä vaikeammaksi elämä kävi. Ennen oli paljon mutkattomampaa, ajatteli Nerva. Jos koetan asettua Cincinnatuksen tai Scaevolan osaan, maailma ilmenee minulle sekä yksinkertaisempana että täyteläisempänä... En pyri erittelemään sitä mitä tunnen, olipa se sitten isänmaanrakkautta tai kunnianhimoa. Kreikkalainen taru Prometheuksesta, joka sytytti tiedon liekin, tuottaa minulle nykyisin unettomia öitä. Liekki palaa kylläkin, mutta se ei lämmitä. Ja jos se lämmittäisi, olisiko se enää tietoa? Emmekö ole menossa jotakin maailmansääliä kohti, jossa on vaikeata pitää pää kylmänä –. Ja mihin se johtaa? Mihin viet, sääli? Olemassaolon kuvan se joka tapauksessa mutkistaa. Vain vanha ukko Cordus on pysyväinen, kaikki muu saa uudet kasvot, jos maailmaa lähestytään tunteen tietä. Juppiter minut siitä varjelkoon! Sinä päivänä, jolloin sääli astuu elämääni, minun pitää kuolla.

Argiletumin ja Pitkän kadun kulmassa hän oli vähällä kaatua. Hän törmäsi juoksevaan paljasjalkaiseen poikaan. Senaattori tempasi häntä puvun liepeestä ja välitti vähät lapsen epätoivoisesta rimpuilemisesta. Hänen naururyppynsä tihenivät, hän hymyili suopeasti. Poika seisoi nyt aivan alallaan. Tomuisessa auringonpaisteessa hänen kapeat ruskeat kasvonsa saivat hienon hunajan värin; mustista kiharoista lankesi hiukan varjoa.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi Nerva.

"Picus."

"Sepä merkillistä! Mihin olit menossa?"

"Katsomaan sirkuksen leijonanhäkkejä."

Senaattori nauroi ja päästi hänet irti. Poika häipyi kuin hohtavaan pölypyörteeseen; hän muistutti mytologista olentoa, jonka siivitetty ruumis häviää valopilveen. Oli onni hänelle, että hän ei minun sijastani törmännyt Cotta Messalinukseen, ajatteli Nerva jatkaessaan matkaansa. Mutta jos ajattelen näin, annan sattumalle liian suuren arvon. Sattuman merkitys? Sallimus? Molemmat mahdollisuudet tuntuvat yhtä mielettömiltä kuin ajatus, että minun pikku poikani Marcus kerran kantaisi kultaseppelettä ja purppuraa ikään kuin Tiberius.

12.

Aelius Sejanukseen oli nopealla menestymisellä toinen vaikutus kuin ihmisiin tavallisesti. Se pakotti hänen työskentelevistä aivoistaan esille yhä häikäisevämpiä suunnitelmia. Sen sijaan, että hän olisi tyytynyt ja asettanut mukavasti oman istuimensa tähän suosion paisteeseen, hän oli valppaampi kuin koskaan; suuruuden himo valaisi hänen liikkuvan älynsä jokaisen sopukan, se kutsui esiin uusia hankkeita kuin reservissä olevia sotajoukkoja. Hän ei heittäytynyt huolettomaksi. Hän työskenteli nyt miltei yötä päivää, teki itsensä välttämättömäksi keisarille. Kaartinpäällikkö oli ruvennut kieltäytymään monista nautinnoista, jotka voivat olla toiminnan esteinä. Valtionsyyttäjän illallisilla tai Cotta Messalinuksen muhkeassa pöydässä, hovin päivällisistä puhumattakaan, hän tuskin koski sorsaviilokkiin. Hänen makunsa kehittyi valikoivaksi. Hän nautti mielellään aika paljon ensimmäisen ruokakerran kevyitä ja parhaasta päästä kylmiä herkkuja mutta pidättyi siitä mässäyksestä, joka alkoi kynttilöiden sytyttämisen jälkeen.

Hän oli rauhaton ja alati valmis tarttumaan asioihin. Vain yön pimeimmillä tunneilla hän vaipui sikeään unettomaan lepoon, jota kesti harmaaseen aamuhämyyn. Jokainen ihminen elää ympäristönsä tietoisuudessa lukemattomina eri ihmisinä, jakautuu yhtä moneksi luonnekuvaksi kuin on katsojiakin. Hän on ovela, kaunis, vaarallinen, merkittävä yhtäällä, toisaalla ruma, mitätön ja arvoton. Hän kylvää ympärilleen joukon sosiaalisia näyttämösuorituksia, oman olemuksensa valunnoksia, jotka käyvät täydestä... Tai kenties vertaus on nurinkurinen. Hänen vihollisensa ja ystävänsä ne kutovat hänelle pukuja, hän näyttelee mustissa, kultaisissa ja punaisissa vaatteissa, ja jokainen näkee hänen yllään sen verhon, minkä on valmistanut häntä varten. Yhteisenä pysyy ehkä vain jokin ruumiillinen peruskuva. Ja maailman silmissä Sejanuksesta oli aina näkyvissä kalvaat levottomat kasvot ja selän kyhmy. Ne huomattiin kaikkialla. Niitä vihattiin ja liehiteltiin ja lausuttiin tervetulleiksi. Kuka olisi uskaltanut epäillä tämän mahtavan suosikin kaikkivaltaa, hänen, jonka tarvitsi vain astua palatsiin, jotta kamariherrat notkistivat polvensa ja pyhät ovet lensivät sepposelälleen! Hänen päällikönviittansa, hänen tumma khlamyksensa, hänen kultaompeleinen, kaikkein hienoimmasta kankaasta valmistettu mutta näköjään kovin vaatimaton pöytätakkinsa, joka oli väriltään syreeninsininen, herättivät samaa, jollei suurempaakin arvonantoa kuin Germanicuksen tulipunainen paludamentum.

Hovissa opittiin pian oivaltamaan tämän miehen merkitys. Libon oikeusjutun jälkeen, jossa hän oli ensi kerran paljastanut kyntensä, linnan eteishuoneessa ja senaatissa liityttiin innokkaasti hänen ystäväpiiriinsä. Se aika, jolloin Aelius Sejanus oli ollut vain Volsiniin kaartinpäällikön poika, oli mennyt. Nyt hän komensi pretoriaaneja itse, panssarit sädehtivät ja huotrat kalisivat hänen ympärillään, hänen täsmälliset komentosanansa satelivat yhtäälle ja kopeat hymyt toisaalle. Sotilaat eivät olleet milloinkaan pitäneet hänen isästään Sejus Strabosta, mutta Sejanusta kohtaan he tunsivat mieltymystä. Hänen äänessään oli tuollaista alentuvaa vaativaisuutta, josta tuntee suuren herran pimeässäkin. Hän ratsasti Rooman katuja mustalla kimollaan, hänen jäljissään seurasivat klientit Pinarius Natta ja Satrius Secundus, sitten joukko pretoriaaneja helisevin kypäröin, orjia, palvelijoita ja hovipoikia. Hänen ympärilleen oli kehittymässä puolue, joka kiisteli keskenään hänen suosiostaan mutta seisoi kylmän yksimielisenä kaikkia toisinajattelevia vastaan. Oli merkillistä, että tuo keisarin suosikki, joka itse ei suinkaan ollut suurta sukua, ellei hänen isäkseen kuviteltu konsuli Aeliusta, oli ensimmäinen esittämään Tiberiukselle senaatin halpasyntyisten jäsenten karsimista. Kukaan ei aluksi tiennyt, menettelikö hän näin pelkästä yksinkertaisuudesta. Mutta kaikki huomasivat pian, että ehdotukset, joilla hän näennäisesti saattoi oman asemansa vaaraan, koituivat lopulta aina hänen hyväkseen, enensivät hänen mahtiaan.

Edellisen hallitsijan ajoista Roomaan asetetut kolme legioonaa olivat olleet hajalleen majoitettuina eri kaupunginosiin, parhaasta päästä majataloihin ja tabernoihin. Katselmusten aikaan lähetit saivat karauttaa ristiin rastiin kaupungilla kerätessään joukkoja kokoon; miehet tulivat unisina ja velttoina, useimmat juovuksissa. Nyt esitti Sejanus Tiberiukselle, että näiden epäkohtien korjaamiseksi oli tarpeen kiinteä leiri Rooman ulkopuolella. Provinsseissa sotaväellä oli yhtenäinen, tarkasti valvottu castra, ja eikö samaa majoitusta voisi soveltaa pääkaupungissakin? Kauan emmittyään keisari myöntyi. Porta Nomentanan lähelle, hiukan ulospäin kaupunginmuurista, rakennettiin neliön muotoiselle kentälle leiri, joka oli kyllin tilava, jotta siihen voitiin majoittaa yhdeksäntuhatta jalkamiestä sekä lisäksi kaksituhatta ratsastajaa. Tuo Castra Praetoria ilmeni pian oivalliseksi keksinnöksi. Kaupunkikaartin osastot, jotka oli kerätty viinituvista kasarmiin, eivät enää voineet mellastaa kaupungilla ikään kuin ennen. Olihan sattunut, että he olivat ryöstäneet kauppoja ja polttaneet bordelleja pelkästä vapaudenilosta! Nyt oli kurinpito tiukentunut, sen mukana kasvoi myös sotilaallinen kuuliaisuus. Korkea neljäkäskivimuuri eristi miehet kaikista poliittisista juoruista, joita Rooman roskaväki ahnaasti levitteli basaareissa ja tabernoissa. Viimein keisari näki parhaaksi kutsua eri tahoille Italiaan ryhmitetyt kuusi valtionlegioonaa pääkaupunkiin ja liittää heidät kaartiin, jonka päällikkö oli kerrassaan voittanut hänen suosionsa. Noiden kahden ihmisen, epäluuloisen ruhtinaan ja taitavan prefektin lähentyminen alkoi.

Näytti siltä kuin Sejanuksesta ei olisi hyötyä vain sotaväen järjestelyssä. Hänellä oli rauhaton, kirkas, monisuuntainen ymmärrys. Hän seisoi Tiberiuksen puolipimeässä kamarissa nöyränä ja hillittynä, tutkimaton hymy kalpeilla kasvoilla, joita oikeastaan saattoi sanoa kauniiksi, mitä kauemmin niitä katsoi –. Kultaiset vitjat kipinöivät hänen tummalla puvullaan. Synkkä viitta kohosi hiukan, vain hiukan hartioiden kohdalta. Sejanus vaistosi herransa ajatukset puolesta sanasta, tarttui niihin ahnaasti, laajensi niitä. Hovimiehen luontainen kateus näytti olevan hänelle vierasta. Jos sillä kuitenkin oli valtaa prefektin sydämessä, mies osasi huolellisesti salata sen. Hän ei sanallakaan parjannut niitä, jotka helposti arvasi hänen vihamiehikseen ja jotka kadehtivat häntä sitä kiihkeämmin, mitä ylemmäksi hän nousi... Tiberiuksen oli ennen pitkää pakko tunnustaa, että hän oli keksinyt ritariston joukosta vilpittömän neuvonantajan, joka kunnioitti Germanicusta sotapäällikkönä, puolusti suorasukaisesti Drusuksen vapaamielisyyttä, taittoi peistä sorrettujen puolesta, ehdotti vähäarvoisia mutta neuvokkaita miehiä valtion virkoihin ja kuitenkin vetäytyi syrjään kuin itse vaatimattomuus, haluamatta mitään omakohtaista ylennystä. Aluksi sellainen herätti epäluuloa. Livian poika oli kyllin syvällinen ihmistuntija oivaltaakseen, että mikään ei ole epäilyttävämpää kuin kunniallinen ulkonäkö ja vaatimaton käytös siellä, missä on ongittavissa kultaisia kaloja. Hän säläsi ajatuksensa ja tyytyi suvaitsemaan Sejanusta lähellään. Jos hän odotti jotakin kavaltavaa elettä, hän pettyi. Ja ensi kerran elämässään Tiberius totesi huvittuneena, että oli toivonutkin pettyvänsä.

Kuitenkin tuo juro eristyneisyys, johon keisari toisten läsnäollessa vetäytyi, pysyi sulamatta. Tämän jäänkylmän, piinkovan kuvan hän oli kristallisoinut itsestään, eikä kukaan, ei edes Sejanus, voinut kerskailla hänen täydellä luottamuksellaan. Tiberius kysyi kuivan virallisesti hänen mielipiteitään hallinnon, kaupan, veronkannon asioissa, mutta hänen ilmeensä eivät paljastaneet, oliko hän vastauksen kannalla vai ei... Ja Sejanus puolestaan aavisti tuon vainuavan, tunnustelevan lähentymisen, tuon epäluuloisuuden, joka sai aikaan, että keisarin kysymykset muuttuivat alussa kuin poliisikuulusteluksi. Myöhemmin niissä ilmeni selvää vapautumista... Epäilys ei enää myrkyttänyt joka lausetta.

"Senaatti vaatii minulta liian paljon", sanoi Tiberius kun he olivat kuurian istunnon jälkeen vetäytyneet palatsiin. – "Pitäisi tehdä, pitäisi rakentaa...! Pitäisi ottaa lukuun...! Se vasta on kirottu kiinniliimautunut lauseparsi, kuin mikäkin homeerinen esisoitto, ton d'apameibomenos...! Pitäisi uusia tiet, vesijohdot, viemärit, porttolat, majatalot ja siunatuksi lopuksi koko Rooma! Poikani selittää minulle ehtimiseen, että valtion kauppavaihto muuttuisi kaksinkertaiseksi, jos tuo marraskuun ja maaliskuun välinen tauko merenkulussa sievästi poistettaisiin ja Ostiaan tehtäisiin talvisatama." Ja hän loi tuikean syrjäkatseen prefektiin.

"Poikasi on oikeassa", hymyili Sejanus.

"Mutta meillä on kesä merenkulkua varten, on Puteolin, Ostian, Brindisin kesäsatamat, sata kaksikymmentä laivaa matkustaa vuosittain Sardiniaan ja Espanjaan lännessä, Syyriaan idässä. Mitä vielä?" Tiberiuksen katse oli vakoileva, – häntä ärsytti, että kaartinpäällikkö tapansa mukaan asettui Drusuksen puolelle. Sejanus oli kuitenkin kyllin älykäs löytääkseen välittävän tien, jota sopi kulkea noiden kahden mielipiteen keskitse. Niin, Ostian talvisatama... Senaatti varmaankin puolustaisi ehdotusta, etenkin, koska vaadittiin vain aallonmurtajan rakentamista ja hyvää majakkaa. Mutta saattoi silti epäillä, lisäisikö se kauppavaihtoa.

"Sanoinhan sen", ärähti Tiberius.

Kauppa, huomautti Sejanus, perustui yhtä paljon seikkailunhaluun kuin reaalisten arvojen metsästykseen. Kulkuvaikeuksia voidaan vähentää, satamia ja karavaaniteitä avata, ja kuitenkin kaikki tuo tapahtuu asian vierestä... Mikä Rooman liikehuoneille avasi tiet pimeään Etiopiaan ja kuumaan Malabariin tai Niilin satamista erämaan yli Meroeen? Sama, mikä sai Hannon ja Pytheaan lähtemään löytöretkille: jännitys! Siinä on kaiken kaupanteon vaikutin. Hävitä se, keisari, ja sinä näet karavaanien vähenevän ja sadan kahdenkymmenen laivan purjehtivan Ostiaan vähemmän lastattuina kuin nyt.

Tiberius rypisti tapansa mukaan kulmiaan. Mutta hän oli tyytyväinen. Crispus ja Vitellius saivat tänään odottaa tavallista kauemmin puheille pääsyä. Hänen istuessaan syvässä, leikkauksin koristetussa tuolissaan Sejanus katseli häntä kuin pelaaja tamminappulaa. Kenties prefekti oli alkanut uneksia suurista siirroista.

Sejanuksen asunto ei ulkonaisesti millään tavoin poikennut Augustuksen ajan ylimysten taloista. Konsuli Aelius-vainaja oli hankkinut sen siihen aikaan kuin hänen ystävänsä Lepiduksen palatsi, joka oli holvattu numidialaisella marmorilla, vielä oli Rooman hienoin yksityisasunto. Hän oli ostanut sen rikkaalta mutta vararikon tehneeltä puhujalta, laajentanut sitä, antanut sivellä kalkilla seinän rapautumia ja tukea yläkerran kaarihallia, joka uhkasi luhistua. Vuosien kuluessa, kun uudet hohtavat palatsit kohosivat sen ympärillä, talo kävi köyhäksi ja persoonattomaksi. Sen päädyissä, ikkunaluukuissa, kellanharmaissa muurikivissä, joiden välissä risteilivät vaaleat sementtijuovat, ei ollut mitään, mikä olisi herättänyt huomiota erikoisuudellaan. Lähellä sijaitsevan puiston poppelit vain humisivat yötä päivää ja muratin lehdet pitivät rapisevaa puhelua sen seinämuureissa. Tuulen, nahkeiden lehtien ja narisevien oksien äänet kietoivat taloa kuin jokin rauhattomuuden kudos. Kenties johtui niistä, että rakennus tuntui alituisesti olevan salakähmäisessä liikunnassa ja että valon ja varjon leikki sen oviholvissa aina tehosi ohikulkijoihin. Puut kutoivat sen ympärille pimentoa. Soihtujen ja lyhtyjen liekit näyttivät yön aikaan pelkiltä loistavilta hometahroilta, jotka ovat jääneet hehkumaan pimeisiin seiniin. Päivisin auringon täyttä kosketusta aina estivät puiden oksat, – rakennuksen muuriin lankesi varjonsekaista väikettä, joka huojui ja lepatti yhtä rauhattomasti kuin poppelien lehdetkin. Niin kauan kuin Sejanus oli asunut Roomassa, tämä rakennus oli ollut hänen kotinaan. Mutta se sulki huolellisesti sisäänsä hänen yksityiselämänsä; se oli hänelle samaa, mitä simpukankuori on erakkoäyriäiselle. Talon ulkonäössä ei tapahtunut mitään muutosta, ainoakaan päädyn, muurin, oviaukon erikoisuus ei kertonut, että omistaja oli nousemassa suureen vaikutusvaltaan... Upporikas ritari Crispus, joka omisti Caesarin aikaisen Afrikan prokonsulin Sallustiuksen suunnattoman laajat, etioopialaisen värikkäät puutarhat Quirinaliksen rinteellä, tai puhuja Crassuksen palatsin omistajat, jotka ylpeilivät siitä, että heidän hortuksessaan kasvoi kuusi kolmenmiljoonan sestertiuksen hintaista lootuspuuta, pidättivät vaivoin hymy ään.

Sejanuksen pöydässä istui oppineita klienttejä, runoilijoita, kaunopuhujia, taiteentuntijoita, mutta seurustelu oli katkeilevaa ja sammui tuon tuostakin. Jokainen tunsi itsensä kumman vaivautuneeksi. Kyttyräselkäinen, jäykkä isäntä kuunteli heidän imartelujaan, istui kädet ristissä, huulilla ylenkatseellinen hymy. Huoneissa oli kyllä loistoa, joka oli suuressa ristiriidassa talon ulkonaisen köyhyyden kanssa. Hopea-astioita ja Etruurian vanhaa pronssia, kirkasta verenkarvaista kuparia ja kummallisia veistokuvia, jotka oli tuotu Volsiniin ja Tarquiniin haudoista... Kaikilla lippailla, korupöydillä, seinälaudoilla vaaksan pituisia etruskilaisia jumalia; ne muodostivat kääpiökansan, joka joskus, kun lamput ja kynttilät paloivat levottomasti, näytti vain odottavan isäntänsä merkinantoa, lähteäkseen liikkeelle nurkista. Täällä oli myös aeginalaisia kynttilänjalkoja, joita Cotta Messalinus piti rikkaan ylimyskodin tunto merkkeinä, mutta ei noita upeita, korkeakantaisia, vaan epäsovinnaisen suhteettomia ja melkein rumia... Myysialaisesta kullasta taotut paneelilistat ja merensiniset kivilajit permannossa Sejanus arvattavasti jätti Geminiuksen tapaisen elostelevan tuntijan erikoisuudeksi. Hän ei niitä kaivannut. Kun ritari Marcus Terentius ja senaattori Fulcinius Trio joskus palasivat kotiin hämärän puiston läpi, he syventyivät pohtimaan, mikä oikeastaan teki Sejanuksen asunnon niin painostavaksi... Sen sisustuksessa ilmeni kyllä loistonhalua, mutta tuo värien ja muotojen ihailu oli epäsovinnaisen muodotonta, kyttyräselkäistä ikään kuin prefekti itsekin. Siinä kuvastui monia, toisilleen vastakkaisia pyrkimyksiä. Siihen sekoittui tuon alituisen rauhattomuuden aineksia, joka ympäröi rakennusta lehtien ja oksien ääninä... Rikkauden merkit, mikäli niitä huomasi, eivät herättäneet luottamusta. Vaatimattoman ruhtinaan suosikkina kaartinpäällikkö tietenkin näytteli vaatimatonta, mutta... Ja jos ajatteli ylimyskoteja, joissa kaikki oli omiaan herättämään suurten, korkoa kasvavien varojen mielikuvia, vaikutelmia mahtavan miehen itsestään selvästä vauraudesta, joutui miettimään, oliko Aelius Sejanus todella sitä, mitä hänen väitettiin olevan? Hänen omat kasvonsa muistuttivat ilmeetöntä valkoista naamaria ja jotakin naamiomaista oli talossakin, köyhästä ulkokuoresta salien kolkkoon ja sekavaan loistoon.

Hänellä oli kassanhoitajansa, tilinpitäjänsä, hovihankkijansa – suuri eriasteinen ja -arvoinen finanssivirasto rakennuksen kylkihuoneissa. Vuosien varrella noiden hiukan kuivakiskoisten virkamiesten työmäärä paisui. Se kasvoi tasaisesti. Ja tilit antoivat aihetta kuvitella, että tämä kultavirta valui suoraan keisarillisesta fiscuksesta. (Mieletön ajatus itsessään, kun tunsi Tiberiuksen kitsauden!) Mutta kaartinpäällikön molemmat uskotut Pinarius Natta ja Satrius Secundus tiesivät paremmin kuin kukaan, että heidän herransa rakasti vain hyvin vähän, jos lainkaan, hopeata ja kultaa. Ei, rahassa ei ollut hänen päämääränsä. Raha oli vain halpa, likainen, petollinen välikappale, jolla voitiin ostaa sekä Espanjan villaa että ihmissydämiä, sekä Tyyroksen purppuraa että sieluja ja omiatuntoja. Se vieri hänen sormiensa läpi, ja mitä pikemmin hän päästi sen jatkamaan tuhoavaa kulkuaan kädestä käteen, sitä vapaampaa oli hänen oma elämänsä. Oli tapahtunut jo parikin kertaa, että hän karautti mustalla ratsullaan suoraan kaartinkasarmiin ja rupesi jakamaan raskaasta nahkapussista denaareja ihaileville pretoriaaneilleen. Hänen sileät kalpeat kasvonsa eivät värähtäneetkään, kun jokin uusi liikepuuha tuotti hänelle parinsadantuhannen sestertiuksen voiton, sillä niin innokkaasti kuin Sejanus penkoikin Rooman kauppavaihdon asioita ollessaan keisarin luona tai istuessaan rahaylimystön illallisilla, hän tuntui nauttivan vain kaikkeen tuohon liittyvästä ajatusleikistä. Joskus hän mietti itsekylläisesti: "On tultu niin pitkälle, että voisin ostaa itselleni kenen tahansa naisen vain tuomalla hänet tähän makuuhuoneeseen..." Ja hän katseli hyvin tyytyväisenä mustasta ebenpuusta sorvattua vuodekatosta, joka lepäsi kultaviiruisten pylväiden varassa. "Kenen tahansa ylellisen, vaativan naisen –. Vaikkapa hän olisi Drusuksen vaimo –" Hän etsi katseillaan Apicataa ja huomasi tämän kulkevan edestakaisin suuressa salissa, aivan kuin nainen olisi tuskallisesti hakenut jotakin seinän halkeamaa, mistä pujahtaa ulos. Apicata muistutti rasiaan suljettua hyönteistä. Kuinka usein Sejanus olikaan kysynyt hänen mielipidettään pöydistä, ruokahuoneen leposohvista, kuudesta erikokoisesta hopeisesta sekoitusmaljasta, kylpylän kuparipannuista ja puutarhan kukkapenkeistä! Naisella ei ollut mitään sanottavaa. Häneltä puuttuivat tyystin kaikki mielipiteet. Hänkin sulkeutui kuoreensa kuin erakkokrapu, jos hänessä nyt lainkaan oli semmoista, minkä voi salata...

Niin, Apicata oli yhä enemmän työntynyt sivuun. Prefektillä ei lukemattomien töittensä keskellä ollut paljoakaan aikaa sairastelevan vaimon varalle, – kasvattisisar Aelia puolestaan lähestyi jo sitä ikää, jolloin hänet olisi pitänyt sopivasti sijoittaa hienoon ylimyssukuun. Aelian käytöksessä tosin oli yhtä ja toista huomauttamista, ennen kaikkea se liiallinen suosio, jota hän tuhlasi siroille orjapojille ja jonka mahdollisia seurauksia hän tuskin ajatteli –. Molemmat pikkutytöt kasvoivat nopeasti. Ja joinakin aamuina, jolloin Sejanuksella oli hetkinen aikaa viivähtää päivänpaisteisessa atriumissa tai sitten mennä kukkien täyttämään pylväspihaan, hän saattoi unohtua katselemaan pientä Plautillaa toisin silmin kuin ennen. Tytön kasvot kehkesivät hänen silmissään kuin kukka. Niissä oli jo sirkkalehdillä hieno hento kauneus, jonka täytyi, kunhan vuodet kuluisivat, muodostua paljon vaikuttavammaksi kuin koskaan Aelian yltäkylläinen muhkeus. Oli omituista, että tuohon huomioon liittyi mielihyvää. Sejanus oli siitä ylpeä. Luultavasti tämä tunne oli pohjimmaltaan samaa, mikä valtasi hänet silloin kun tilinpitäjä avasi asiakirjat tai pretoriaanit keräytyivät hänen ympärilleen Castrassa vakuuttamaan rahalla ostettua uskollisuuttaan. Kaikki omistaminen herättää mielihyvää, ja eikö pikku Plautilla ollut hänen omaisuuttaan?

Sejanus tempasi tytön syliinsä niin rajusti, että sininen leikkiämpäri vieri hiekkaan: "Sinä olet sievä... Sinä olet hyvin sievä, pienokaiseni." Lapsen suuret syvänruskeat silmät avautuivat. Tuo sanaton katseiden vaihto isän ja tyttären välillä olikin ehkä ainoa yhdysside, mikä kiinnitti Sejanuksen perheeseensä.

Mutta se oli niin satunnaista... Lapsi ei koskaan oikein löytänyt tietä isän luo, sillä tämä häipyi aina jonnekin sumuiseen kaukaisuuteen, jossa oli tiliotteita ja käskykirjeitä ja ihmisten humua. Kuitenkin oli niin, että ei edes äiti Apicata samalla tavoin temmannut hänen pientä sydäntään suureen ihailevaan hartauteen. Joinakin iltoina kun lamput ja kynttilät paloivat, Plautilla sai luvan tulla isän työhuoneeseen katsomaan vanhoja kummallisia maalauksia. Ne peittivät huoneen kadunpuoleista seinää. Päivänvalossa niiden värit jäivät hänelle aivan kuolleiksi eivätkä vihreät hevoset ja punaiset ratsumiehet ja kummalliset prinssit, joiden kaulalla oli moninkertainen rivi helmiä, sanoneet mitään... Mutta kynttilän liekki siirsi niihin jotakin omasta huojuvasta elämästään, niin että näytti siltä, kuin ratsut olisivat korskuneet ja prinssit alkaneet räpyttää kauniita, kuperia mantelisilmiään. Tyttö makasi vatsallaan lattialla ja työnsi kielen suustaan. Se oli niin jännittävää! Kynttilän talia pisaroi hänen kynsilleen. Prinssit olivat isän näköisiä, tai ainakin ne muistuttivat sitä isää, jonka hän näki unimaailmassa; oli kuin kuvien elämä olisi yön aikaan jatkunut hänen ripsiensä alla ja kummallinen loihtu olisi siirtänyt hänet itsensä tuohon kimaltavaan, hiukan peloittavaan ja kauniiseen satumaailmaan.

Äiti sairasteli nykyään kovin paljon. Äidin kasvot kävivät viikko viikolta keltaisemmiksi. Sejanus puolestaan tiesi, että Apicata oli häneltä kuollut. Vaimon kasvoista haihtui hymyn varjokin ja jäljelle jäi tylsä elottomuus, jossa silloin tällöin miehen läsnäollessa häivähti pelokas, häiriintynyt ilme. Heidän välillään ei vallinnut minkäänlaista yhteisymmärrystä; kaartinpäällikkö torjui ajatuksistaan nuo kokoon kuivuneet piirteet, joita katsellessa tuli pakosta kuvitelleeksi heinäsirkkaa. Ja Apicata vaelsi niin rajattoman väsyneenä suurissa kimmeltävissä saleissa. Ruma loistoton kuva kultaisissa kehyksissä... Talven lopulla, kun meret avautuivat, hän lähti yhdessä Aelian ja pikku Plautillan kanssa Bajaehen.

Oli jo pitkä aika siitä, kun nämä vuotuiset matkat olivat tuoneet miellyttävää vaihtelua kaartinpäällikön vaimon elämään. Nykyään ne olivat vain kuin hiukan keveämmät renkaat pitkässä vaivojen kahleessa... Kyky iloita uusista kasvoista, tuntea mielenkiintoa outoja ihmisiä ja heidän vaiheitaan kohtaan oli turtunut.

Jos Apicata nousi rikkaasti koristeltuun ruskeaan kantotuoliinsa tai jos hän laski kenkänsä pehmustetulle laudalle kiivetäkseen kaksipyöräiseen carpentum-vaunuun, jos hän lähti Bajaehen tai matkusti Bauliin kylpemään, kaikki, kaikki oli kuitenkin peräti yhdentekevää. Häntä kulutti kauhea tunne päivien samankaltaisuudesta. Miehen ehdotuksiin hänellä oli vain köyhä kaava vastauksena: "Aivan niin, koska kerran niin haluat..." tai: "Niin kait, sinähän sen parhaiten tiedät..."

Olisi voinut luulla, että hän oli luonnon alkeellisen vaatimuksen täytettyään ja synnytettyään molemmat tytöt ruvennut lakastumaan ikään kuin hedelmänsä pudottanut puu. Vuosi oli muuten ollut perin pohjin kehno, – myöhäissyksystä kevääseen raivosivat sateet, joiden kosteus tunkeutui avonaisesta pylväspihasta naisten makuukamareihin ja suuresti riudutti jo entisestään huonovointista Apicataa. Iso kankea ruumis ja surkastuneet kovat kasvot. "Pelkkää muodottomuutta kurkkuun asti ja siitä ylöspäin luuta", ajatteli Sejanus. Nainen vaipui orjamaisesti tuohon tylsään tuskitteluun, joka on alistuvien sielujen varmin tie henkiseen kuolemaan; murhe ei puhkea ulospäin, ei herätä mitään vastaliikettä vaan painuu myrkytyksen tavoin ihmistahdon hermoihin. Minuuttien ikuinen junttapaalu survoo. Tuloksena on tietysti murentuminen, kylläkin hyvin hidas ja pitkällinen... Apicata pani merkille Aelian halveksuvat olankohautukset. Mutta hänen nykyisessä hervottomuudessaan ne tuskin virittivät edes harmia – miehen kylmäkiskoisuus ja naisen iva olivat hänelle yhtä yhdentekeviä kuin pikku Plautillan ruskeasilmäinen ihmettely.

Korkeintaan se hermostutti. Hän oli haluton ajattelemaan muuta kuin vaivojaan.

13.

Livilla oli ensi kohtaamisesta tuntenut mielenkiintoa Aelius Sejanusta kohtaan; nyt hän luuli huomaavansa, että vaisto ei ollut häntä pettänyt. Kaikki tuon mahtavan miehen vaiheilla puhui enentyvästä vallasta. Mutta ei nähtävästi ollut kysymys keskimitan sielujen vaivaisesta, halvasta kunnianhimosta, joka tyytyy ruhtinaiden suosioon sen enempää haluamatta, on onnellinen kultaläjien ja armonosoitusten keskellä. Ei, kaartinpäällikön hankkeet tähtäsivät kauemmas.

Puhdas itsekkyys on yhtä harvinaista kuin epäitsekkyyskin, ajatteli Livilla. Se on suurten luonteiden etuoikeus; heikoilla se on aina satojen epäilysten ja pelkojen sekoittamaa, kuin metallikeitos, jossa halvan kuparin väri on pääsemässä voitolle kullan kalliista väikkeestä. Maineenhimo? Vallanhalu? Missä ne ovat kyllin väkevät, tuhotakseen epäröimisen, siellä onkin maine ja valta käden ulottuvilla. Sellaista suurpiirteistä itsekkyyttä varten ovat tarjolla ylpeimmät voitot ja korkein asema, keisarin kruunu –! Oli nautinto nähdä hovin matelijoiden ja liejukanojen keskeltä lähtevän lentoon tuollaisen kotkan. Oli paljon tyhmänrohkeita Calpurniuksia, rahanahneita Cotta Messalinuksia, liehakoivia, nöyriä, koiramaisia Vitelliuksia ja tuollaisia kaikuvia varjoja kuin Thermus ja Granius. Sejanus seisoi heidän keskellään päätään pitempänä, oveluuden ja häikäilemättömyyden patsaana. On merkillistä, että yksin Drususkin omalla tavalla tunnustaa hänet vihaamalla häntä niin kiihkeästi; häntä ei voi sivuuttaa ilman muuta, siihen hän on liian näkyvä, liian voimakas.

"Kuule, Briseis!" Livilla makasi vatsallaan vuoteella ja hänen mantelinmuotoiset silmänsä kävivät hurjan tummiksi. "Sano, mitä minun pitää tehdä? Sinä olet hyvin viisas pikku nainen. Sinulla on aivot. Sano, onko minun aivan nöyrästi alistuttava, onko toteltava sellaista miestä, joka on lupaavinaan minulle rajattoman vapauden mutta jonakin hetkenä saa päähänsä käskeä: luovu siitä ja siitä, tee niin ja niin, alistu tässä asiassa minun tahtooni... Surkeaa itsenäisyyttä. Ja minun on vielä maattava hänen kanssaan noina öinä, jolloin hän sattuu haluamaan minua, – muuten mene ja tule ikään kuin hyväksi näet! Joka tapauksessa nyt tiedät, mihin lääkäri tähtäsi. Eudemos sanoi minun tulevan kuukauden kuluttua raskaaksi, ja se merkitsee suunnatonta orjuutta. Hänen siemenensä on hyvin hedelmällistä. Minä tunsin koko ruumiissani, että se herätti elämän. Onko minun kutsuttava Eudemos ja tehtävä kaikki tyhjäksi... uh... vai mitä sanot, Briseis? Tällä hetkellä en itsekään tiedä. Sano, miten on meneteltävä? Sinä tiedät kaiken, en ole salannut sinulta juuri mitään. Lävistän kielesi hiusneulalla, jos sanaakaan tulee muiden korviin... Miten siis? Tyhmä tyttö, etkö osaa puhua."

Briseis taivutti nöyrästi päätään, aivan kuin olisi halunnut tehdä itsensä hyvin pieneksi; tällä hetkellä hän oli sen ajatuksen elävä havaintokuva, että vastaamiseen vaaditaan suurempaa rohkeutta kuin kysymiseen. Hän hymyili arasti, sirot ruskeat kreikkalaiskasvot huolestuneina. Hänen vaatimaton kantansa oli, että täytyi toimia tavattoman varovasti, mitä ruhtinatar sitten päättikin tehdä... Tämä tyhjentävä vastaus sai Livillan nyrpistämään huuliaan. Hän ei enää puhunut mitään. Hän lähetti tytön pois. Tuo sana "varovainen" oli viime aikoina esiintynyt niin monissa yhteyksissä ja niin monilla huulilla, että hän miltei odotti sitä. Tottumusta, hän ajatteli nyrpeästi. Tiberius viljeli sitä enemmän kuin kukaan muu, Drusus oli luonnollisesti omaksunut sen ja isoäiti Livia ja äiti Antonia. Heidän kaikkien elämä oli alusta loppuun varovaisuuden eri muotojen soveltamista, – äidinkin, joka muuten esitti hovissa käydessään niin rohkeaa osaa. Livilla otti käteensä norsunluisen hiusneulan, jonka nuppina oli kääpiömäisen pieni alaston nymfi, ja alkoi pistellä reikiä vuodepeitteeseen.

Drusuksen lähdettyä Illyriaan hän jäi yksinään hallitsemaan orjia, palveluskuntaa, tyhjissä saleissa temmeltäviä pikkupoikia. Matkustelevat hankkijat toimittivat ehtimiseen Aleksandrian lapsimarkkinoilta pieniä ruskeita kymmenvuotiaita, jotka täyttivät koko rakennuksen tirskuvalla ilolla. Viikon verran Livilla vietti kaiken aikansa näiden ilkosen alastomien pienokaisten parissa. Ei kenelläkään, keisaria itseään lukuunottamatta, ollut niin siroja, kallishintaisia deliciae –, lapsethan toden totta herättivät mielikuvan, että Vettiusten talon kauniit iloiset erootit ovat astuneet alas Pompejin maalauksista ja aloittaneet piirileikin... Sitten hän kyllästyi yhtä nopeasti kuin oli ihastunut. Toimitti tytöt ja pojat palvelusväen puolelle, missä heistä oli pelkkää vastusta.

Drusuksen matkustaminen oli monessa suhteessa antanut hänelle vapaat kädet raha-asioiden järjestelyssä. Hän huvitteli maksamalla kaikki eräytyneet velat kultasepille, ja tämä ihmeellinen aulius hämmästytti vähän häntä itseäänkin. Harvinainen ja epäterve nautinto. Hänen päivänsä alkoi kello kahdeltatoista, jolloin hän antautui mustien afrikkalaisten tyttöjen hoivattavaksi. Ebenpuun väriset ruumiit välkkyivät päivänsäteissä, paljaat jalat tuskin koskivat lattiaan... Tytöt pesivät ja pukivat hänet niin liukuvan keveästi, ja hän katseli ilokseen heidän kiinteitä, hiilenmustia jäseniään. Livilla nautti aivan epäsovinnaiseen tapaan heti vuoteesta noustuaan palan vehnäleipää ja lasillisen kuumaa viiniä, caldumia. Hovissa oli silloin jo otettu vastaan klientit, keisari oli syönyt ensimmäisen aamiaisen, työskennellyt kaksi tuntia... Hänen miniänsä saapui toiselle aamiaiselle myöhästyneenä ja kiihkoissaan ja hiukan humalassa, sileät kalpeat kasvot nuoruutta säteillen.

Joku henkivartioston upseereista oli kerran maininnut Sejanuksen menevän makuulle vasta sydänyön jälkeen siitä huolimatta, että hänellä oli tapana herätä jo hämärissä, eikä Livilla unohtanut siitä kiusoitella häntä, kun yhdytti kaartinpäällikön hovin aterioilla. Hän suuntasi tumman ilkkuvan katseen Sejanukseen: "Kuinka vaativaisia sinun naisesi ovatkaan, – heidän täytyy olla oikeita velhoja." Toinen vastasi, että hän oli kyllä kuullut noitajuomista, mutta kaunis naisvartalo oli hänen käsittääkseen parhain taikakalu. Ja hän naulitsi Livillaan kuuman, kiinteän katseen. Se osoitti niin nälkäistä, niin sopimattoman julkeaa himoitsemista, että Livilla miltei laski kauniit silmänsä sen edessä. Huvittuneena ja hiukan vastahakoisesti hän myöntyi sisimmässään: Oh, tuollainen kursailemattomuus kyllä ansaitsisi palkan –! Siitäkin huolimatta, että mies on rujo... Ensi kerran elämässään hän tunsi outoa ruumiillista arkuutta, joka sai aikaan, että hän ei toviin uskaltanut nostaa katsettaan; molemmat vaikenivat kuin saman tunteen satuttamina, puolen minuutin ajan oli hiljaista. Ja kaartinpäälliköstä puolestaan tuntui, että hänen olisi pitänyt painella sormenpäillään tykkiviä ohimosuoniaan. Häntä huimasi oma voittonsa.

Hän työskenteli tähän aikaan Livillan neuvonantajana mattojen, silkkiverhojen ja taideteosten hankinnassa, mutta tahdikkaana miehenä hän osasi sovittaa kaikki käyntinsä satunnaisiksi. Kuitenkin häntä vaivasi aavistus, että ruhtinatar näki mantelisilmillään hänen aikeittensa pohjaan. Sejanuksen tulo merkitsi aina noita taitavia väistöjä ja kimaltelevia salaiskuja, joiden pohjalla utelias, kiihtyvä lähentymisen tarve tekee työtään... Lopuksi se merkitsi kuumia silmäyksiä hyvin lämmitetyssä huoneessa. Livillasta kaartinpäällikkö oli sitä paitsi verrattoman nerokas neuvonantaja. Hänellä oli varmuutta ja taitoa enemmän kuin hovin makutuomareilla yhteensä, – ilmetty noita, joka polkaisee maasta paaluttain kiinalaista silkkiä, palkittain keltaista hymettolaista ja jaloa merenvihreää euboialaista marmoria, vieläpä niin taitavasti, että siihenastinen menoarvio putoaa runsaan neljäsosan! Hänen kaikkia toimenpiteitään seurasi onni. Drusukselle Livilla ei voinut antaa anteeksi sitä taipuvaisuutta, millä tämä päästi isänsä määräämään heidän yksityisessä taloudenpidossaan. Ja että kitsas, askeettinen keisari oli antanut niin suuren vallan kaartinpäällikön tapaiselle ylelliselle miehelle, että hän ei kertaakaan moittinut suosikkia loistonhalusta, se tuntui oudolta. Ennen kaikkea se herätti ruhtinattaren uteliaisuutta.

Sejanus kehitti Livillan katsottavaksi suunnitelmiensa monisäkeisen, kirjavan verkon. Hän tosin vain komensi pretoriaaneja, hänen virallinen asemansa oli mitätön; mutta hänellä oli onni saada kuuluville mielipiteensä... Tuo tummatakkinen prefekti asteli edestakaisin huoneessa, sääret hiukan notkahdellen. Riikinkukon tapaista pöyhkeyttä hänessä ei ollut, hänen kalpeiden kasvojensa hymynkareet säestivät kaiken aikaa suuria sanoja, antoivat niille vaatimattomuuden silauksen. Hän aikoi hiukan kohentaa kauppavaihtoa. Hän oli jo tehnyt hallitsijalle ehdotuksen uusien satamien avaamisesta, ja hyvä olisi, jos tämä hanke menisi lävitse. Tarimiin, vanhan karavaaniväylän varrelle oli lähetettävä pieniä epävirallisia vartiostoja pitämään yllä järjestystä, avaamaan polkua tavaranhankkijoille: jonkinlainen sopivasti naamioitu rajapoliisi. Silkkitiethän kulkivat Tarimin syvänteen halki, Itä-Turkestanin läpi milloin erämaan sannassa tai noilla kolkoilla ruskeilla vuorilla itään päin Kiinan kaupunkeihin, Ssi-ngan-fuhun tai Liang-tsouhun. Idän vinosilmäiset silkinvalmistajat olivat käyneet vaativiksi, – enää ei riittänyt vanhanaikainen vaihtotavara, lasi, metallit, väriaineet ja meripihka, vaan he möivät tuotteitaan leimattuja roomalaisia rahoja vastaan, joissa oli Tiberiuksen profiili. Ja muuten, kauppateitä voitiin lisätä; miten monet tuntemattomat mausteet, oudot ja kiihoittavat yrtit, kivilajit, metallit odottivat löytäjäänsä! Bab-el-Mandebista etelään, kymmenen päivämatkan päässä Adulesta oli satama, jossa jotkut rohkeat kauppamiehet ostivat troglodyyteilta myrrhaa polkuhintaan. Arabian etelärannalla mossyylien satamassa oli kassia- ja kaneelikaupan keskus, – ilmeinen tulevaisuuden markkinapaikka, täytyi vain lähettää sinne miehiä valvomaan, perustaa vientitoimistoja...

Livilla kuunteli kaikkea tuota ääneti, hyvin huvittuneena. Sitten hän sanoi matalalla äänellä: "Sinä olet peräti taitava mies, ihmettelen juuri, miten kirkkaalla iskulla sinä tuhosit tuon ritari Libon, joka oli veljeni ystäviä." Tavaton, hämmentävä hyppäys asiasta toiseen! Livillan suussa varsin yllättävä, koska hänen tiedettiin vain hyvin harvoin, jos milloinkaan, omistavan huomiota tapahtumille, joista niin tyystin kuin tästä puuttui pikantti sivumaku. Ja niin tapahtui, että suurista suunnitelmista pudotettunakin Sejanus imi hänen huomautuksestaan vain makean hunajan, tunsi suloista tyydytystä siitä, että ruhtinatar oli jo niin kauan salaa seurannut hänen toimiaan. Niinhän täytyi olla asianlaidan...

Libo? Nimi ei tuntunut hänestä vieraalta. Hän otti käteensä kynäveitsen, jonka kahva kuvasi hirven vasikkaa raatelevaa laihaa pantteria, pani sen takaisin pöydälle. Hän laski käsivartensa ristiin. "Niin, minä tuhosin hänet", hän sanoi tyynesti. "Libo! Luuli voivansa asettua keisarin tielle, oli valmis pimeään vehkeilyyn, tehdäkseen sinun veljesi hallitsijaksi. Kaikkihan kävi selville oikeudessa. Eikö hän juossut noitien luona? Eikö hänen päänalusensa alta tavattu paperia, jossa oli mystillisiä kirjaimia sinun ja keisarin ja senaattorien nimien kohdalla? Eivätkö orjat todistaneet häntä vastaan? Ja eikö hän kaiken lisäksi itse tunnustanut syyllisyyttään tappamalla itsensä? Mitä vielä? Ja jos olisikin niin, että kaikki tuo lavastettiin ja järjestettiin minun toimestani,-sanon, jos niin olisi, entä sitten? Mokomat vaivaiset, surkeat, vähälahjaiset matelijat. Niin, minä, minä ahdistin hänet itsemurhaan. Koska hänestä oli vaivaa minulle. Hän aikoi potkaista minut syrjään kuin koiran saattamalla koko toimintani huonoon valoon keisarin silmissä, senkin, että kokosin Italian legioonat pretoriaanien leiriin; minähän silminnähtävästi haudoin vallankaappausta! Ja juuri siksi minä ehätin ennen häntä. Tuomitsin hänelle koiran kuoleman. Olen noussut ylenkatseesta porras portaalta yhä korkeammalle, olen nöyristellyt suurten herrojen edessä, olen ollut vähäpätöinen, syljetty, halveksittu. Ja kuka estää minua nyt ottamasta korvausta kaikesta tuosta? Lihoko? Vai Liho!"

Hän alkoi kävellä edestakaisin permannolla. Livilla oli syvän kiihtymyksen vallassa, niin oudon kalpea, että hänen siro linnunnenänsä näytti vanhasta marmorista veistetyltä. Taivaan vallat, puhu...! Ei kukaan kuuntelisi sinua niin kauhean myötätuntoisesti kuin minä... Hänen omat ajatuksensa saivat jälleen ääriviivoja. Jokainen miehen lausuma sana oli kuin ovi suureen hohtavaan saliin, jossa hän itse vieraili yksinäisinä hetkinään; sieltä tuulahti vastaan kylmä, humalluttava henkäys. Jos mies oli kiihdyksissään, sitä ei ainakaan havainnut hänen viileistä, melkeinpä toteavan täsmällisistä sanoistaan. Mutta Livilla kuuli vain hänen äänensä metallin: "Enkö kaiken lisäksi lujittanut sinun tulevaisuuttasi? Miten olisi käynyt, jos Drusus ei enää olisikaan kruununperijä? Ja keisari? Ei, iskin sekä oman asemani että toisten vuoksi. Sinunkin vuoksesi. Ja olisin valmis milloin tahansa tallaamaan heidät jalkoihini kuin madot. Heidät, haitalliset, kavalat suosionkärkkyjät. Minun tielleni ei tule kukaan. Pidän siitä kyllä huolen. Sinussa ja minussa... niin, meissä on varmaankin toista, lujempaa ainesta, olisin kuuro, ellei jo pelkkä äänenpainosi..."

Livilla oli sanaton. Ja hänen punnitsevan tumman katseensa edessä miehen elostuneet piirteet äkkiä kuolivat ylpeään jäykkyyteen. Hän jatkoi yhä edestakaista kävelyään kuin kukko, hartiat kohollaan ja takinliepeet siipimäisesti lepattaen. Musta kukko, totesi Livilla. Huoneessa oli painostavan hiljaista, molempien hengitys kuului nyt selvään.

14.

Kevättulvien takia tiet valtakunnan rajoilla joutuivat epäkuntoon. Keisarilliset lähetit ratsastivat kahdeksan kilometrin tuntinopeudella, mutta uomistaan paisuneet virrat, upottaviksi lietemaiksi muuttuneet niityt, tukkeutuneet polut haittasivat suuresti heidän matkaansa, kun he kiidättivät ohjeita provinsseihin tai toivat tietoja sodista. Valtionpostin koneisto ei käynyt moitteettomasti. Keisari odotti jännittyneenä uutisia Illyriasta Drusuksen leiriltä ja veljenpoikansa matkoilta Idässä.

Viestit Balkanin yläosista kertoivat hyvää. Sveebien ylpeä pappiskuningas Marobodus, jonka nimeä oli vuosikausia peläten kuiskailtu sotilaiden leiritulilla, tunsi vastarintansa vähitellen murtuvan. Hän oli koonnut puolustussotaan pienet illyyrialaiset heimot, mutta lännestä vyöryi alituiseen Suur-Germanian kuninkaan Arminiuksen sotajoukkoja; aluksi epätasainen taistelu alkoi kääntyä toivottomaksi. Marobodus saapui viimein etsimään suojaa Drusuksen leiristä. Musertuneena, nöyränä, kuninkaallinen tulipunainen otsaripa sormissaan tämä mahtava ruhtinas, joka oli Rooman vasallinakin ollut peloittavan omavaltainen ystävä, pyysi lupaa saada vetäytyä panttivankina asumaan johonkin Italian kaupungeista. Hänet lähetettiin suojelusvartion saattamana Adrianmeren rannalle hiljaiseen Ravennaan, jota oli vanhastaan pidetty korkeiden valtiovankien majoituspaikkana. Taistelut Arminiuksen kanssa lähestyivät nyt loppuaan. Ilmeistä oli, että Drusus osasi käyttää taitavasti hyväkseen sitä keskinäistä kateudenhalua, joka oli viriämässä monista heimoista kootussa hyökkääjien armeijassa, ja yhä kasvava hajaannus johti lopulta siihen, että nääntyneet sveebit viimeinkin näkivät tulvan peräytyvän pohjoiseen päin. Maroboduksen tulo Italian rajan yli oli herättänyt rajua iloa pääkaupungissa. Kun Tiberius esitti senaatissa pappiskuninkaan kirjeen, jossa tämä henkilökohtaisesti lupautui panttivangiksi ja anoi Rooman suojelusta, hän lisäsi huomautuksen, että ei Filippos ateenalaisille eikä Pyrrhos tai Antiokhos vanhoille roomalaisille ollut tuottanut sellaista pelokasta huolta kuin sveebien ruhtinas voimanpäivinään. Hän myönsi pojalleen oikeuden ovatioon, pieneen triumfiin.

Keisarin työhuonetta valaisivat kuparilamppujen vaisut tulet. Henkilääkäri Kharikles ojensi Tiberiukselle tavanmukaisen iltajuoman, – tummanruskeaa, aleksandrialaisista rypäleistä puristettua viiniä, jossa uiskenteli Itämeren rannalta poimittujen lääkeyrttien lehtiä. Tiberius istui tuolissaan, molemmilla puolilla lämpöä huokuvat hiiliastiat. Hän hytisi vilusta. Keisarillisen rahaston finanssimestari, luurankomaisen laiha milanolainen, tiedusti häneltä kuiskaamalla, oliko maanjäristyksen tuhoamiin Sipyloksen kyliin tosiaan määrätty lähetettäväksi ne kultarahapussit, jotka oli nostettu kassakaapin eteen. Tiberius katsahti häneen kulmiaan rypistäen, ikään kuin ei olisi lainkaan käsittänyt kysymystä, huitaisi sitten kättään ja rupesi taas tuijottamaan pöydällä viruvia kirjeitä. Ne olivat tulleet Antiokiasta. Rahastonhoitaja apulaisineen vetäytyi huoneesta kuin varjo. Keisari ojensi laihoja, vahamaisen kalpeita sormiaan lämmitysastioita kohti. Oliivinsiemenistä muodostunut tuhka kuulsi vaaleanharmaana, rasahteli hiljaa. Tuhan sisästä kuumotti kalvava veripunainen hehku.

Keisarin kamaripalvelija Euhodus saapui ilmoittamaan, että senaattori Lucilius Longus oli odottamassa esihuoneessa. Tiberius sanoi hajamielisesti: "Niin, niin, aivan oikein, käske tulemaan. Ja sulje käytävä."

Keisari oli viime aikoina alkanut valita yksityisten ajatustensa todistajiksi yhä enemmän miehiä, joiden uskollisuus oli koeteltu monina vuosikymmeninä, kaikkein synkimpinä aikoina. Hänellä ei ollut täyttä luottamusta kansleriin ja kirjureihin, sillä hehän palvelivat vain palkan edestä. Senaatin kaikkien jäsenten joukosta tämä yksi ainoa ystävä, Longus, oli kerran jakanut hänen kanssaan maanpaon surut Rhodoksessa. Luotetuimmat ystävät olivat reetoreita, jumaluusoppineita, runoilijoita ja hovipoikia, – kuurian herrat puolestaan olivat valmiit milloin tahansa sopivan hetken tullen toimimaan hänen selkänsä takana; heihin ei voinut turvautua. Lämmitellessään kohmettuneita sormiaan keisari ajatteli harvoja ystäviään. Oli hiljainen oppinut lakimies Nerva lintukoirankasvoineen, oli senaattori Longus ja ritari Curtius Atticus sekä – etäämpänä – Sallustiuksen puutarhojen ylivalvoja Crispus, jonka hän kerran vihki salaisiin suunnitelmiin. Oli astrologi Thrasyllus kultaompeleisine tohveleineen, miltei mielenvikainen vanha jemeniläinen ennustaja. Ja eikö hiipinytkin yhä lähemmäksi valtaistuimen viereen tyyni, synkkä varjo: Aelius Sejanus?

Keisari vastaanotti Longuksen ystävällinen hymy huulillaan, jotka tavallisesti olivat niin pehmentymättömän vakavat. Vanha senaattori seisoi hänen edessään hiukan hämillään. Rhodoksessa hän oli viettänyt pitkiä öitä korkean ystävänsä seurassa maistellen muskottiviiniä ja kinastellen jumalien sukupuista. Mutta nyt hänen kasvonsa olivat arat. Hän oli vaatimaton mies, hänestä tuntui, että hän ei enää koskaan osannut sovittaa sanojaan yhtä loistavasti kuin silloin... Tiberius syleili häntä välittömästi. "Kas niin, jätämme turhan muodollisuuden hiiteen!" Hän painoi Longuksen miltei väkivalloin tuoliin ja rupesi itse kävelemään edestakaisin permannolla kädet viitan poimuissa. "Teethän minulle palveluksen, ystäväni? No hyvä, hyvä... Ryhdy kirjoittamaan sanelun mukaan." Sitten hän jatkoi tepasteluaan sepittäen yksityisiä kirjeitä, joiden oli määrä huolellisesti sinetöityinä lähteä jo aamuhämärissä matkalle provinsseihin.

Huoneessa kuului vain papyruksen kahina ja kuiva, saneleva ääni. Vanhan senaattorin ryppyiset kasvot painuivat alaspäin, hän siristi silmiään, kirjoitti:

"Tiberius Claudius Caesar odrysien kuninkaalle Rhascuporikselle. Hyvin tietäen niiden huhujen perättömyyden, joita korkean ystäväni poika Cotys on levittänyt, kehoitan sinua mitä suurimpaan varovaisuuteen sukusi suhteen, ennen kaikkea olemaan antamatta mitään aihetta uusille syytöksille. Kun edeltäjäni Divus Augustus jakoi Traakian maan sinun ja poikasi kesken, hän toivoi tällä teolla tekevänsä lopun sisäisistä levottomuuksista. Pysyen alati suosijanasi ja ystävänäsi toivon tämän suljetun viestin sinulle ilmaisevan, millaisia valituksia Cotys sinuun nähden on tehnyt..." Keisari saneli nopeasti ja Longuksella oli täysi työ rientäessään tuon kajahtelevan äänen jäljissä.

Sitten Tiberius sysäsi hänen eteensä uuden tyhjän liuskan.

"Kirjoita: Tiberius Caesar Moesian käskynhaltijalle Latinius Pandusalle. Ehdoton tahtoni on, että tämä kirjeeni hävitetään. Kehoitan sinua arvelematta keräämään kaikki saatavissa olevat sotilaalliset apuvoimat, siltä varalta, että Traakian hallitsija..."

Senattori kohotti päänsä. Hänen kasvonsa vetäytyivät syvämielisiin kurttuihin ja hän kysyi hiukan hämmästyneenä: "Traakian hallitsija? Kumpi?"

"Oh... Rhascuporis luonnollisesti, niin, niin kirjoita!"

Ja papyruksen rapina vastasi taas kuin kaiku kuivasti putoileviin sanoihin: "... siltä varalta, että Traakian ruhtinas Rhascuporis, jonka kavaluudesta minulle on annettu varmat takeet, nostaisi kapinaliikkeen. Hänen poikansa Cotys, tämän vaimo ja tytär, prinsessa Pythodoris, ovat suuressa vaarassa. Sairautesi, vaikkapa se olisi vaikeakin, ei saa estää sinua Moesian asiainhoitajana tekemästä kaikkea, mihin sinulle myönnetyt valtuudet velvoittavat. Kehoitan sinua viipymättä toimittamaan minulle selostuksen Traakian levottomuuksista, ennen muuta joka liikahduksesta maakuntasi etelärajalla, ja olemaan valmiina aseistetun sotavoiman kanssa..."

Lämmitysastioista huokuvasta kuumuudesta huolimatta Tiberiusta näytti yhä vaivaavan vilu. Hän kulki, saneli, hieroi käsiään. Longus kuuli sorminivelien natisevan. Kun tämäkin kirje oli allekirjoitettu, keisari sulatti vahaa ja painoi sinetit. Huoneeseen tulvahti voimakas pistävä haju. Vanhalla senaattorilla oli pöllön silmät eikä huono valaistus häntä tavallisesti kiusannut, mutta yhtäjaksoinen kiihkeä kirjoittaminen kävi hetki hetkeltä yhä rasittavammaksi. Lamppujen liekit häälyivät miltei sinisinä. Tiberius sepitti kirjeen prokonsulaarisen Afrikan käskynhaltijalle Furius Camillukselle. Hän onnitteli tätä henkilökohtaisesti voitosta, jonka "hänen huostaansa uskottu armeija", kolmas legioona, oli saanut numidialaisen sheikin Tacrafinaan villeistä maureista, sekä lisäsi kirjeen loppuun hyväntuulisen huomautuksen, että juutalaisten uskon mukaan Afrikan maaherrassa jälleensyntyi hänen kantaisänsä Camillus neljänsadan vuoden takaa. Longus lähensi viimeistä, vielä kuivumatonta kirjettä hiiliä vasten. Hänen pienet silmänsä olivat kihonneet täyteen vettä. "Vieläkö?" hän kysyi aralla äänellä. Tiberius aikoi sysätä hänen eteensä uuden papyruksen, mutta laskikin kätensä vanhan senaattorin olkapäälle.

"Kas niin, lopetahan... Väsyttää, eikö niin? Ajattelin kohentaa vielä Pisoa ja veljenpoikaani, mutta olkoon tällä kerralla."

Sitten hän etsi käsiinsä viiniruukun ja täytti kaksi maljaa, toisen ystävälleen, toisen itselleen. Huoneen hämyisessä äänettömyydessä molemmat miehet tunsivat äkkiä olevansa hyvin lähellä toisiaan, vaikenivat, unohtuivat katselemaan viinin läikkymistä hopeamaljassa. Lamppujen sydämet imivät hiljaisesti rahisten öljyä. Andalusialainen kissa kehräsi. Ja Tiberiuksesta tuntui, kun hän katseli Lucilius Longusta, että tuon vanhan ystävän vetäminen suurpoliittisiin juonitteluihin oikeastaan oli anteeksi antamaton teko. Elleivät hänen omat sormensa vain olisi olleet niin kirotun voimattomat tarttuakseen kynään –! Hän tunsi harminsekaista häpeää. Pimennossa senaattorin kurttuiset kasvot kävivät epämääräisen piirteettömiksi kuin puun rosoinen kaarna. Lempeiden ukonsilmien väritön kostea lasisula kimalsi kuopissaan. Se sai Tiberiuksen hetkeksi ajattelemaan sitä vanhusten kohorttia, joka kävi hänen rinnallaan vaihtelevalla tarmolla ajan taisteluita: puolisokeaa Cordusta kirjoineen ja ruukkuineen, hiljaista viisasta Nervaa, suorapuheista Lucius Calpurniusta, joka oli uhitellut Liviaa... Hän katseli jonnekin Longuksen olkapään yli ja huomautti, että jos hänellä olisi elämäänsä nähden valinnan vapaus, hän kenties lopultakin olisi jäänyt Rhodokseen. Saari meren keskellä –! Niin, voidaan tietysti kaivata ihmispuhetta ja ihmissuhteita, mutta tuskinpa ne lopulta vastaavat hyvää, kypsää, hedelmällistä yksinäisyyttä, jonka äyräitä aika saisi huuhtoa ikään kuin meri. Molemmat vaikenivat. Heitä kiusasi vaikutelma, että näin puhellessaan he käyttäytyvät kuin vangit, jotka muurien sisälle suljettuina ajattelevat kotiseutuaan. Huvittava mielikuva! "Kuka tahansa toinen sinua ja minua lukuunottamatta olisi kääntänyt sen ylösalaisin ja verrannut maanpaon saarta vankikoppiin", hymyili Tiberius.

Myöhään illalla hän lähti Thrasylluksen luo. Tulevien päivien pelko, joka oli jo kauan pitänyt häntä vallassaan, aiheutti tämän käynnin, – sillä siitä saakka, kun hän oli itse virallisella ediktillä julistanut kaiken ammattimaisen ennustamisen pannaan, hän hiipi vain silloin tällöin arkana kuin rikollinen hoviennustajansa luo. Senaatti voi milloin tahansa muistuttaa, että yksi Thrasylluksen virkatovereista, astrologi Pituanius, oli äskettäin syösty kuoliaaksi Tarpeian kalliolta toteen näytetyn syytöksen perusteella.

Mutta viikosta toiseen Syyriasta oli tullut huolestuttavia tietoja, eikä Tiberius saanut niitä mielestään. Häntä kaiversi epäilys, että hän oli sittenkin tehnyt erehdyksen toimittaessaan Pison ja Germanicuksen Itään. Ylipäällikkö matkusti hitaasti uuteen toimipaikkaansa, kiersi ensin puolet Kreikasta, arvattavasti upottaakseen tähän odysseiaan sen kiukun, jota hänen täytyi tuntea, kun hänet komennettiin pois Germaniasta. Syyrian uusi maaherra kiiruhti Antiokiaan. Miehet olivat kohdanneet Rhodoksessa, jonne ylipäällikkö ankkuroi laivansa ja jonne Pison alus parhaillaan saapui painiskellen rantahyökyjen kanssa. Kumpikin kirjoitti tästä tapaamisesta oman selontekonsa, ja ainoa, mikä varmasti kävi selville, oli se, että Germanicus lähetti kaksi miehitettyä kaleeria hinaamaan Pison laivaa salakarien ohi. Melkein samanaikaisesti maaherra parjasi häntä omassa kirjeessään harkitusta viivyttelystä avunannossa, koska, hän rohkeni huomauttaa, – legioonien komentaja vain vastenmielisesti pelasti sen miehen laivan, jonka upottaminen olisi vapauttanut hänet ikävästä yhteistoiminnasta. Kuulumatonta. Siivotonta. Kun keisari luki kirjeet, hän komensi sihteerinsä työhön suoralta kädeltä. Hän käveli edestakaisin ympäri huonetta sepitellen vastauksia, joissa ei säästetty tiukkoja sanoja. Kymmenennen legioonan talvileirissä Cyrruksessa miehet olivat kohdanneet toistamiseen ja tällä kertaa tapaaminen ilmeisesti muodostui vieläkin myrskyisemmäksi kuin Rhodoksessa. Syytöksiä puoleen ja toiseen, kiihtyvää sanasotaa, jota molempien vaimot sitä paitsi säestivät. Plancinan ja Agrippinan välillä puhkesi avoin vihollisuus. Kenties Tiberius olisi vieläkin vaipunut väärään luottavaisuuteen, ellei Germanicuksen uusi kirje olisi avannut hänen silmiään. Ylipäällikkö kirjoitti yksityisesti. Syytti maaherraa väärästä virkavaltaisuudesta, väitti hänen tehneen sopimuksen Cyrruksen legioonan upseerien kanssa, että nämä saivat mielinmäärin kiskoa Antiokian kauppiailta suojelusveroa, jos vain maksoivat kymmenyksen kullassa maaherran yksityisrahastoon. Siitä oli, hän selitti, seurannut lukemattomia syytejuttuja. Syyriassa kuviteltiin Varuksen aikojen palanneen. Kaupunkien kiität lähettivät virtanaan neuvonpyytäjiä prokuraattorin luo, Gnaeus Piso oli lupaavinaan puuttua asiaan mutta itse teossa vain kiristi kullanpusertimonsa ruuveja.

Noustessaan puolen yön aikaan Thrasylluksen huoneeseen johtavia portaita ja kääriessään väristen vaatetta olkapäilleen Tiberiuksesta tuntui, että jos vain hänen katseensa olisi kyllin tarkka, hän keksisi tämän valtavan pimeyden sisästä uusia pettymyksen aiheita...

Tuo aavistus oli yllättänyt hänet ennenkin. Se liittyi sydänyöhön. Kohtalontunne ikään kuin myötäili jähmeää tähdetöntä pimeyttä ja tuulen suhina kiusasi hänen korviaan. Hän mietti: Varmaan kuulun niihin ihmisiin, joiden ei pitäisi levollisesti nukkua yhtään ainoata yötä, koska pimeän aika ilmeisesti on heidän kohtalonhetkensä. Vain silloin tapahtuu jotakin ratkaisevaa –. Ja hänen huulillaan karehti kummallinen hymy, kun hän muisti, miten oli kauan sitten, Marcus Agrippan kuolinvuonna, istunut myöhäisenä yönä Pannonian teltassa kirjoittamassa erokirjettä vaimolleen.

Kenties tänäänkin oli yllin kyllin syytä pelkoon, vaikka pelon aihe olikin vähemmän henkilökohtainen. Illyrian uutisten tultua hän ei enää huolehtinut Drusuksen vuoksi, – poikahan oli kasvamassa nimensä arvoiseksi, sellaiseksi kuin velivainaja. Ja vaikka Tiberiuksen kylmät jäätyneet piirteet eivät sitä ilmaisseet, hänen povessaan liikahti jotakin hellyyden tapaista. Isällistä ylpeyttä. Hyvin arkaa ja kenties hedelmätöntäkin, koska se täytyy niin huolellisesti salata ympäristöltä, vieläpä pojalta itseltään... Hänestä pyrki tuntumaan siltä, että tällaiset maailmalta lymynneet kiintymykset herättävät selvästi paljastuessaan vain naurua, koska kahden ihmisen sisäinen riippuvaisuus – isän ja lapsen, miehen ja vaimon välinen – miltei poikkeuksetta pukeutuu narrimaisiin muotoihin. Hänen ajatuksensa kulkivat... niin, mihin vielä? Mihin? Olihan käly Antonia selvästi sanonut, että oli jo liian myöhäistä. Mies seitsemännellä vuosikymmenellä ja kuitenkin käyttäytyy kuin tyhmä poika!

15.

Hämärällä on voima muuttaa tuttujen esineiden ilmeet oudoiksi. Livia Drusilla oli alkanut pitää hämärästä. Pitkän elämänsä ensimmäiset kolme neljännestä hän oli hyväksynyt vain joko pimeän yön tai valoisan päivän, niinkuin ainakin ihminen, jonka tahto ei missään alistu sovitteluihin. Kenties tämä uusi kummallinen mieltymys viittasi sisäisiin muutoksiin. Elämäntarmon liekit lepattivat jo rauhattomasti hänen sielunsa huoneessa. Oli syntymässä tuo kuoleman veto, joka lyö menneisyyden ovet auki ja liikuttaa muiston ikkunoita. Hän oli ollut koko päivän ahkerasti toimessa, oli käynyt lävitse Augustuksen yksityistä kirjeenvaihtoa liittolaiskuninkaiden kanssa ja selaillut rikosmerkintöjä, ja kun hän vihdoin sulki nämä asiakirjat pieneen lippaaseen, oli jo ilta. Hän sytytti kynttilät. Alkoi tuttu hidas kävely huoneiden kivipermannolla, vaellus, jota säesti epäselvänä tuntuva kipu vasemmassa lantiossa.

Atrium oli pimeyden vallassa. Kotialttarilla tuikki tuli. Livia sytytti kynttilöitä ja öljysarvia, mutta katon valoaukosta tunkeutui ilmanvetoa ja se sai nuo kelmeät, sinertävät tulikielet liehumaan... Hän avasi raskaan, mustan, hopeahelaisen kaapin ovet levälleen. Suvun vahanaamiot tuijottivat sen pimennoista kukin jalustaltaan liikkumattomin silmin. Mutta päivänvalossa ne olivat sentään paljon kuolleempia. Hämärä ja tulien lepatus lisäsi niiden ilmeikkyyttä. Esivanhemmille pyhitettyyn soppeen oli syntymässä jonkinlaista elämän haamua. Punaisia ja valkoisia ja kullankarvaisia naamioita. Hiukan leuan alapuolella aina marmorilaatta kirjoituksineen, jossa kerrottiin ammoin tehdyistä teoista.

Hämärä teki hyvää silmille ja aivoille. Tämä mykkä seurapiiri atriumin nurkassa nähtävästi vartoi häntä joukkoonsa. Se on kuitenkin ennenaikaista, ajatteli Livia, – eihän minua vaivaa minkäänlainen vanhuudenheikkous, puhumattakaan muistin himmenemisestä. Nykyään hänen muistinsa on teroittuneempi kuin koskaan, se kykenee katsomaan vallan uskomattoman kauas. Ja elleivät suonikohjut ja puuduttava tunne kyljessä estäisi häntä nukkumasta, hän olisi nainen täysissä voimissaan. Kuinka paljon olikaan vielä tekemistä, ennen kuin hän joutaisi Capitoliumin sukuhautaan. Ei, nämä gens Claudian kunnianarvoiset hahmot eivät vielä saaneet kutsua häntä elävien ilmoilta vaan tukea hänen työtään, vuodattaa häneen voimaa, jotta mikään heikkous ei samentaisi hänen loppuvuosiaan. Livia istui norsunluiselle jakkaralle. Sinipunainen vaippa sai hänen vanhat kasvonsa näyttämään kovin kalpeilta; hänen kätensä lepäsivät toimettomina helmassa. Hän istui kauan mykkänä ja hievahtamatta kuin kuvapatsas. Kotialttarin liekki leimahteli ja painui matalaksi. Esivanhempien varjot pyrkivät sinisinä ja usvamaisina tulta kohti, lämmitelläkseen käsiään, joille kosmillinen vilu oli tuttu, vetääkseen sieraimiinsa pyhän lieden savua.

Kaikki tässä huoneessa puhui voimasta ja suuruudesta, suvun mahdista. Nuo punaiset ja kultaiset päät olivat vain muotoja, joissa gens Claudia ilmeni, – niinkuin se oli ilmennyt kaikkien noiden marmoritauluihin merkittyjen eriluontoisten tekojen pohjalla. Viime päivinä Livia oli löytänyt itsensä yhä uudelleen tästä huoneesta. Hän viihtyi täällä. Hänen oman makuuhuoneensa pienet seinämaalaukset erootteineen ja sfinkseineen, keskisalin suuri punahohtoinen kalkkikuva, joka esitti satasilmäistä Argusta ja lumottua Ioa, eivät vetäneet vertoja näille vahakasvoille. Hän tunsi ne kaikki kirjoituksia lukematta.

Tumma, jo pahoin ravistunut naamari oli suvun kantaisän, sabiinilaisen Clausuksen. Hänen jälkeensä kuningasajan hämärissä Claudiusten perheeseen kuului jo kolmetuhatta jäsentä, jotka Roomaan muuttaessaan tottelivat yhtä ainoata päämiestä, suvun johtajaa ja pappia. Punertava naamio oli Claudius Ylpeän, hänen, joka yritti häväistä vapaasyntyisen roomalaisen neidon Virginian ja oli saattamaisillaan koko valtakunnan melskeisiin. Hänestä vasemmalle Claudius Drusus, joka tasavallan aikana olisi halunnut temmata käsiinsä Italian kuninkuuden. Claudius Kaunis, ylpeä sotapäällikkö, joka heitätti mereen augurien pyhät kanat ja hävisi meritaistelun. Ja hänen vierellään censori Appius Claudius Sokea, suuri rakentajavanhus, jonka alulle panema valtatie kulkee maan halki pituussuuntaan Rooman portista etelään aina Capuaan. Hän oli antanut orjien kantaa itsensä kuuriaan sinä päivänä, jolloin Epeiroksen kuninkaan lähettiläs, viekas kreikkalainen puhuja, oli ollut vähällä saada senaatin suostumaan häpeälliseen rauhaan, ja vain hänen sanansa oli kallistanut vaa'an oikealle puolelle. Sitten puunilaissotien Claudiukset, kaikki nuo, jotka näyttelivät niin tärkeätä osaa Karthagon hyökkäysten aikaan: Claudius Puunrunko, joka karkoitti vihollisen Sisiliasta, ja Claudius Nero, joka voitti Hasdrubalin tämän tuodessa joukkonsa Espanjasta liittyäkseen veljeensä Hannibal Silmäpuoleen. Ajatus seurasi tämän alkuperheen laajentumista, näki aluksi kaikkien suvun jäsenten pysyttelevän kiinteässä piirissä, näki heidän omaksuvan lisänimen Sabinus tai Regillensis kotipaikkansa mukaan. Tarkka katse, sellainen kuin Livian, saattoi erottaa noissa konsulien, ylipäälliköiden ja virkamiesten kasvoissa jotakin yhteistä, vähäisen muuttumattoman samankaltaisuuden, joka ilmeni leuan ja suupielten seuduilla. Se siirtyi isiltä pojille, äideiltä tyttärille. Sukupolvien vaihtelu hämmensi sitä hiukan, mutta se sukelsi esiin parin ihmisiän jälkeen. Jollakin nuorella sirolla Claudialla se himmentyi avuttomaan hentouteen mutta näkyi sitä selvempänä hänen veljensä naamiossa.

Suku on ikuista kasvamista ja sen kuvana on puu. Lehtevä ja tuhathaarainen saarni, laajaoksainen sykomori, vanha vihanta tammi. Gens Claudia, sabinilainen puu, työntää oksia ja kutoo lehvistöä monien, monien vuosikymmenien läpi, lävistää mahtavana peruspuuna kuningaskunnan ja tasavallan aamusumun, uittaa alimpia oksistoja ilmakehässä, jossa Hannibalin rummut kumisevat ja jossa tuoksuu afrikkalaiselta vereltä... Seitsemän sukupolven aikana puu kasvoi pelkkää kiinteää runkoa. Kahdeksannessa polvessa puhkesivat sivuhaarat, ensimmäisen puunilaissodan kolme sukuoksaa, jotka omaksuivat kukin oman lisänimensä. Claudius Pulcherit elivät ja toimivat kaksi vuosisataa, Claudius Centhot lakastuivat pian, Claudius Nerot vihannoivat jatkuvasti.

Tähän oksaan puhkesi paljon vihreitä lehtiä. Siinä oli jalomuotoinen tuore lehti Marcus Livius Drusus Claudianus, kuollut Philippin taistelun jälkeen oman kätensä kautta, Octavianus Augustuksen tuomitsemana. Ja siinä oli hänen tyttärensä Livia Drusilla, syntynyt vuonna 698 siitä vuodesta lähtien, jolloin Romulus oli perustanut Rooman, ja vuonna 721 ensimmäisestä olympiadista lukien. Kuoleva milloin –? Tästä viimeisestä erkani sentään kaksi silmua, Drusus Claudius, joka oli siirtynyt sukunaamioiden joukkoon, ja Tiberius Claudius sekä lapsenlapset. Liekit tuikkivat öljysarvissa. Kynttilät lepattivat.

Ja Livia oli tuntevinaan, miten tuo ikuisen kasvamisen voima, joka oli suvun sielu ja suku itsessään, olisi jo mielellään ponnistautunut hänen ruumistaan pois, tullakseen eläväksi toiminnaksi pojissa. Kenties, kun henki jättää ihmisen, jää jäljelle vain naamari, kuori... Mutta mihin menevät nuo tuhannet kehnot ja voimakkaat ja ylpeät sielut? Keräytyvätkö ne perillisten ruumiissa?

Ei, – ei saanut ajatella. Tuli istua hiljaa aloillaan, kuunnella lampun sydämen risahtelevaa kulumista. Jotakin toistui aina polvesta polveen, jokin kohtalonkäänne kertautui, aivan kuin menneisyys olisi palannut takaisin. Ja tämäkin piirre, joka pidätti Claudiuksia uppoamasta vuosisatojen ihmisvaahtoon, oli suvun merkkinä heissä. Claudiukset pelasivat avointa peliä ja Claudiukset peittivät tekonsa pimeyteen, käyttivät sotilaan miekkaa, myrkkyä ja salamurhaa, syyllistyivät rikoksiin tai kohosivat hyveen kukkuloille, mutta omalle suvulleen he aina raivasivat tietä –. He perivät toisiaan ja liittyivät toisiinsa avioiden kautta. He maksoivat toistensa velat, sovittivat sakot, seurasivat syytettyä sukulaista tuomioistuimen eteen. Eikö Appius Claudius Kymmenmies oikeuteen vedettynä kerran kutsunutkin puolustajakseen muuatta gens Claudian jäsentä, ja eikö tämä tullut hänen avukseen, vaikka oli hänen henkilökohtainen vihamiehensä...? Sellainen mahtava voima oli suku. Muinaiseen aikaan Claudiusten veroisiksi voitiin väittää vain sotaisia Fabiuksia, jotka olivat ylpeitä patriiseja ja miekankantajia isistä poikiin ja yksin ottivat kantaakseen veijiläissotien vastuun. Dii gentiles, suvun jumalat valvoivat... Heidän läsnäolonsa oli kuin maanpoven hengitystä, ikuisen kasvamisen tuntua, joka ilmenee kostean mullan ja tomun ja versovien kasvien tuoksuissa, – sitä, jota ihminen ei jätä edes kuoltuaan, kun hänen tuhkansa viedään kultaisessa tai kuparisessa astiassa sangen lähelle maata –.

Livia suoristautui, silitti ohimohiuksiaan. Ei ollut paha eikä hyvä olla, särky hänen ruumiissaan painui epäselväksi turtumukseksi. Hän oli moneen kertaan päättänyt, että hän kysyy tuon Koos-saaren lääkärin, tuon Stertinius Ksenofonin neuvoa, hänen, jolle maksetaan kahdensadan viidenkymmenen tuhannen sestertiuksen vuosipalkka. Hänen suussaan maistui kuivan ruohon maku. Kenties siihen olivat syynä anicetum-yrtit, joita hän oli nauttinut kylmän veden kanssa, tai ehkä se johtui vain mielikuvista...

Olihan tietysti mahdollista, että voimat vähenevät, ennen kuin ihminen tuntee itsensä kypsäksi. Ja kaikki mikä on mahdollista pitää ottaa lukuun. Niin, – kuolemalla oli kyllä ollut sijansa Livia Drusillan laskelmissa. Mutta tämä omakohtainen, tämä syvimpään minään iskevä mahdollisuus –? Siinä suhteessa hän ei voinut rauhoittua. Tunne, että hänellä on niin paljon velvollisuuksia ennen kuin joutaa lepoon, kasvoi suoranaiseksi sielunhädäksi. Perheen kohtalo oli hänen käsissään. Hänen hartioillaan oli suuri edesvastuu, hän ei vielä suonut mitään taukoa aivoilleen. Sellaisten ihmisten tavoin, joiden koko elämä on ollut juonittelevaa pelaamista lähimmäisten asioilla, Livia oli omaksunut käsityksen, että hänen ympäristönsä ei lainkaan tule toimeen ilman häntä. Claudiusten perheessä hän oli tosiaan kuin jumala Aristoteleen ajatuksissa: liikkumaton liikuttaja, olemassaolon rattaan napa... Tumma, mahtava itsekkyys paisutti hänen sydäntään.

Siinä hän istui tuikkivien liekkien valossa suurena ja jykevänä, tämä elävä Magna Mater, ja hänen raskas purppurapukunsa hehkui öljysarvien ja alttarin valossa veren värisenä. Miten hiljaista oli...! Kuinka tulet lepattivat...! Niin, Näkymätön, jota ihmisen tuli elämänsä viimeisellä neljänneksellä valmistua ottamaan vastaan, liikkui huoneessa, puhui tuulen suhinassa, rätisi alttarin uhrijyvissä –.

Täällä oli koolla hänen sukunsa, suvun varjot, jotka kuolema oli tehnyt niin kumman yksimielisiksi. Mutta elävien laita oli toisin. Livia ei voinut olla levollinen, niin kauan kuin hänen ajatuksiinsa saattoi hiipiä heikoinkin epäilys, että suvun jäsenet voivat tulla kompastuskiviksi hänen suunnitelmiensa tielle. Hän oli itse juonitellut ja vehkeillyt niin kauan, – aavistava, hienovainuinen ihmistuntemus oli ollut hänen apukeinonsa, kun hän järjesteli ympäristön tulevaisuutta. Se oli kysynyt taitavaa kättä, ja nyt pelasivat toiset, vähemmän taitavat samaa peliä hänen ympärillään. Agrippina ja Germanicus sopivat keskenään hyvin. Mutta Agrippina oli Julian tytär, ei ollut sanottu, eikö hän sydämestään olisi suonut keisarin pukua omalle miehelleen tuohon aikaan kun Reinin sotaväki nousi kapinaan. Ja kuka vieläkään takasi hänen aikeensa? Kuka takasi Germanicuksen? Eikö mies uneksinut vanhantyylistä tasavaltaa prinsipaatin tilalle aivan kuin isänsä, joka oli ajoissa kuollut verenmyrkytykseen? Livia huomasi, että hänen kätensä olivat tahdottomasti puristuneet nyrkkiin... Suvun ja valtakunnan kannalta on ainoa oikea ratkaisu, että vino oksa leikataan pois. Mutta voi puutarhuria, joka saa sen tehdäkseen!

Oli totta, että myös Livilla hautoi kunnianhimoisia hankkeita niinkuin Agrippinakin; molemmat miniät tuottivat vain levottomuutta, heistä voi koitua vielä paljon huolta. Agrippina ja Tiberius taas olivat vastakkaisia tahtoja, heidän välilleen saattoi milloin hyvänsä kehittyä ukkosta, ja jos salama kerran leimahtaisi, se varmaan sattuisi naiseen. Mitä Drusukseen tuli, isoäidin ja pojanpojan välit olivat aina pysyneet kohteliaan viileinä. Mutta tuo hiukan turhanaikainen nuorukainen oli kuin olikin Tiberiuksen lapsi, puhdasta Claudiusten verta, mehukas vihreä lehti Livia Drusillan sukupuussa. Keisarikunta oli kerran joutuva hänen hoitoonsa, täytyi tapahtua niin... Kunpa hän ja Livilla eivät vain olisi väitelleet toisiaan niin kovin.

Livia nousi. Hän kietoi vaipan tiiviimmin olkapäilleen ja lähti vaeltamaan. Vaatteen lieve laahasi permantoa; jokaista askelta säesti tuo hiljainen kahajaminen, joka sai kuvittelemaan, että hän ei ollut yksin. Kun mieli on rauhaton ja kyljessä tuntuu säjöilevää kipua, on hyvä kulkea huoneesta toiseen. Yö oli nyt vaientanut orjatyttöjen äänet. Acme oli ennen makuulle menoaan kantanut lämmitysastioita hänen kamariinsa, ja hiilet kimalsivat vielä kirkkaan punaisina hämärän lävitse. Livia astui terassille. Pimeydessä kohosivat Domus Augustean epäselvät jylhät muodot ja sen kylkirakennuksesta vilkkui heikko valojuova yöhön –. Vanhus arvaili hetken aikaa, kuka yhä mahtaa valvoa linnassa. Poika, Tiberius, se ei ainakaan ole, hänen työhuoneensa tulee toiselle taholle, ja jos lamput vielä palaisivatkin, valoa tuskin voisi erottaa paksujen kaihtimien lävitse. Tuo köyhä väike oli silmälle jonkinlainen kiinnekohta sankassa pimeydessä. Muuten Liviasta tuntui kun hän katseli Palatinusta, josta ainoakaan toinen lamppu ei tuikkinut eikä kuulunut heikointakaan ihmisääntä, että ajatus on kerrassaan eksymässä ryhmyisten puiden luomiin varjoihin.

Aikanaan hän oli tuntenut kiihkeätä vihaa miesvainajansa jälkeläisiä kohtaan. Nyt hänen povessaan asui vain epäselvä pelko... Julia oli vuosia sitten kuollut Reggiossa ja Julian tytär oli Tremeruksen vankilassa yhtä hyvässä tallessa kuin jos hänkin olisi jo kuollut. Kun Gaius ja Lucius olivat poistuneet, Juliusten suvusta oli jäljellä vain nuo kaksi silmua, poika Postumus ja tytär Agrippina. Edellisestä ei enää vaaraa. Vanha nainen muisteli erästä hyvin kaukaista yötä, jolloin nuorukainen noudettiin makuuhuoneestaan ja umpivaunut lähtivät nopeasti kiitämään Ostian tietä, jotta vanki olisi kaikessa hiljaisuudessa voitu siirtää Planasiaan... Kenties pimeys antoi muistille tavallista suuremman terävyyden; Livia oli miltei kuulevinaan tuon puurattaiden jyrinän. Vaimo, Domitia makaa vatsallaan eteisessä, huutaa kuin poltteissa, takoo kaksin käsin permantoa. Nyrkit hyppelevät elävinä rumpupalikkoina... noin, rystyset veressä. Miehen verta on räiskynyt malakiittilattialle ja hänen taittunut miekkansa, jonka orja Clemens vaivoin sai riistetyksi hänen kädestään, viruu pöydän alla. Voi säälimätöntä välttämättömyyttä, miten raskain pyörin se ajaa kaduilla! Ja kuitenkin ihmisen ensimmäinen velvollisuus Livian asemassa on rakastaa suvun tulevaisuutta enemmän kuin miniää ja hänen poikiaan, siinäkin tapauksessa, että verta pitäisi hiukan vuotaa. Postumuksen murhaa hänen muuten oli turha ajatella. Se tapahtui hiljaisuudessa ja haudattiin hiljaisuuteen. Syytettäköön häntä, vedettäköön hänet vain tilille, syy on jumalissa, jotka antavat hänen salaisen tahtonsa toteutua. Samalla tavoin hän on kerran toivonut Gaiuksen ja Luciuksenkin kuolemaa. Mitä minä, Livia, tahdon, se tapahtuu. Vaikkapa omissa käsissäni ei olisikaan veritahroja. Sellaiset sattumat näyttelevät elämässä suurta osaa. Sen tähden Livia on viime aikoina alkanut ottaa laskelmissaan huomioon sattumatkin.

Tiberius oli antanut hänen ymmärtää, että Julian suku sai kärsiä aivan liian paljon. Kaikki yksinäiset merensaaret oli kohta otettu käytäntöön. Mutta ei ollut Reggion ilmaston eikä ruoan syy, että Julia menehtyi; hän joi joka tapauksessa melko hyvää viiniä ja juusto oli samaa kuminajuustoa, jota Tiberius itse piti niin suuressa arvossa. Julia oli yskinyt jo lähtiessään ja hänen hengityksensä löyhkäsi. Ikäänkuin häntä olisi voitu toimittaa parantamaan keuhkojaan Alpeille... Livia oli väittänyt vastaan, oli osoittanut pojalleen selvin sanoin, että se huolenpito, jota hän tunsi rikollista vaimoaan kohtaan, oli pelkkää joutavanaikaista sydämen heikkoutta. Tämän yön hiljaisuudessa asia kuitenkin ikäänkuin näyttäytyi toisesta näkökulmasta, sai uudet ääriviivat. Ja vanhus tunsi kuivakiskoista sääliä. Hän antautui tuon mielialan valtaan haluttomasti ja vastaan pannen. Mutta miksi kantaa kaunaa nujerrettua vihollista kohtaan? Olihan nainen raskaasti maksanut kevytmielisyyden veron.

Kun Julia oli ollut nuori tyttö, hän oli saanut viettää hyvin hiljaista elämää tässä samassa talossa. Pestä orjattarien kanssa pyykkiä niinkuin kuningas Alkinooksen tytär ja kutoa niinkuin Penelopeia, kehrätä, kartata villaa, kiertää lankoja käämille, sillä sellainen oli hyödyllistä askartelua hienoille valkoisille käsille... Tytön piti nousta jo aamuhämärissä. Ei puhettakaan, että hän olisi viettänyt päivänsä joutilaana, siitä piti äitipuoli Livia kyllä huolen, jos isä Augustus taipuikin velttoon myöntyväisyyteen. Julian jokainen teko oli tarkasti tilitetty. Palatinukselta hän ei saanut poistua muuten kuin sukulaistensa seurassa, ja jos hän matkusti Puteoliin, hän oli tiukan silmälläpidon alainen. Nenäkäs ja uppiniskainen hän oli ollut, häijy hän oli ollut, mutta ehkä hänessä piili hyviäkin ominaisuuksia. Kuka olisi voinut kuvitella etukäteen, että niin oivallinen alku johti niin surkeaan loppuun ja pikku Penelopeiasta sukeusi Kirke! Isän syytä. Ellei vain Augustus olisi hemmotellut häntä niin kovin... Mutta ei sittenkään, ei edes noita häpeäjuttuja ajatellen, joissa Julus Antonius ja Sempronius Gracchus näyttelivät pikemmin vietellyn kuin viettelijän osaa, voinut olla tuntematta hiljaista sääliä. Kaksitoista viime vuotta Pandaterian ja Reggion vankiloissa kuluttivat varmaankin väärän kopeuden pois niinkuin lipeä pesee lian vaatteista.

Yötuuli oli kylmä, vaippa ei paljon lämmittänyt. Keisarinna palasi atriumiin, jossa siniset liekit lepattivat, jossa jalot ja kunnottomat Claudiukset, ensimmäiset sabinilaiset ja myöhäiset roomalaiset Claudiukset katsoivat punaisin, valkoisin ja kultaisin kasvoin jyvien kulumista perhealttarin tuhkassa. Hän ajatteli, että hän muistelisi Juliaa pelkällä myötätunnolla, ellei Agrippina yhä jatkaisi vihattua sukua niin peloittavan lähellä valtaistuinta... Germanicus ja Agrippina, niin... Ajatus ilmeni Livialle toistamiseen selvänä, miltei aistimuksen tapaisena näkynä: Hän oli näkevinään puutarhurin veitsineen ja sirppeineen leikkaamassa mistelinoksaa vanhasta tammesta. Ei ollut helppoa suvaita vierellään kirotun verenperinnön säilyttäjää, hän ajatteli. Alttarin liekki lepatti. Öljy piti palaessaan heikkoa rahinaa, samanlaista, joka syntyy viimeisillään hiiltyvissä polttopuissa.

16.

Tuo heikko tulenpilke, joka oli hetkeksi vanginnut vanhan naisen katseen, lankesi jemeniläisen astrologin kammiosta. Tiberius ja Thrasyllus olivat kahden. Arabialainen seisoi keisarin edessä nöyränä ja kääpiömäisenä. Vaalean liinakaavun alta pilkistivät esiin mustat nilkat, ohuet kuin ruokopilli, ja kultaompeleiset tohvelit. Lamput loihtivat hänen kaljusta päälaestaan voimakkaita välähdyksiä. Pelkkä luiseva muumio, jonka ryppyinen naama sai ajattelemaan palanutta nahkaa... Noustessaan kiertoportaita tähän pieneen huoneeseen Tiberius oli yllättänyt tähtienselittäjän tekemässä kulmamittauksia. Ukko tepasteli edestakaisin, nauraa lepersi yksinään, löi kätensä yhteen, kumartui taas pöydän yli; keisarin nähdessään hän vaaleni suklaanvärisen ihonsa jokaista kurttua myöten. Hän lankesi polvilleen. Makasi pitkällään lattialla, oikea käsi ojentuneena, rajattoman kunnioituksen elävänä mallikuvana. Ja Tiberius oli vihainen itselleen, että tuo vanha houkka aina pakotti hänet niin alentuvan ystävälliseksi, ikäänkuin mies olisi ollut arka koira, jota piti varovasti suostutella.

Thrasyllus esitteli hänelle aarteitaan. Suvaitse, jumalien valitsema, vilkaista tähän metallilevyyn, johon nöyrä palvelijasi on merkinnyt kuun ja Venuksen luvut... Ukko oli typerimmällä tuulellaan. Tinasta, kuparista, vanhasta hopeasta valetut suunnikkaat kipinöivät matalilla pöydillä levittäen runollista hämyvaloa huoneen sekasortoon; pimeissä loukoissa ne tuikkivat tosiaan kuin tähdet. Kammio oli täpö täynnä jemeniläisen muistiinpanoja. Papyrusten ja etruskilaisten kivilevyjen joukossa ajelehti viinissä liotettuja leivänkappaleita, jäännös yksinkertaisesta illallisesta. Tullessaan sisälle Tiberius oli ollut vähällä kompastua Silvanuksen kuvaan, joka törrötti kynnyksellä; jumalan kivijalat olivat polviin asti pukin veren valelemat, sen käsistä riippui kultahelyjä, joita oli kaivettu Thuriin, Petelian ja Eleuthernan haudoista, kuolleiden sormista. Thrasyllus näytti hänelle innosta loistaen mustaa jaspista. Jaspis, hän selitti, suojelee vatsakipuja vastaan, etenkin jos siihen on kaiverrettu Egyptin kuninkaan Nechepsopsen hieroglyfi, käärme ja sädekehä; mutta Figulus kirjoittaa, että tämä kivilaji on hyödyllinen ilman kuvaakin. Helpottaa ulostamista ja rakkokipuja. Oivallinen keino synnytysvaivoihin.

Hänen vieraansa huomautti äreästi, että poltteet eivät vielä ole alkaneet. Lääkärin neuvoa hän ei täältä tullut hakemaan, hän saapui aivan toisissa asioissa. Mutta huone lemusi pukinverelle ja vismutille, olisi pitänyt tuulettaa, ennenkuin mistään voitiin keskustella. "Olkoon", hän sitten hymähti nähdessään jemeniläisen surkean ilmeen. Hän astui aivan Thrasylluksen eteen, laski rohkaisevasti kätensä vanhuksen olalle: "Sanohan minulle, – itämailla käy huhu, että maailma odottaa uuden jumalan tuloa."

Kaikkein mieluimmin keisari olisi käynyt suoraan asiaan ja vaatinut astrologia valmistamaan Pison ja Germanicuksen horoskoopit, mutta hän huomasi jo ensi silmäykseltä, että ukko oli tällä hetkellä haluton ilmaisemaan hänelle mitään. Tuo huhu uudesta jumalasta sai kelvata syötiksi. Kenties se hyvinkin herättää miehen uteliaisuuden, – siitähän oli paljon keskusteltu idumealaisen Herodes Agrippan illallisilla. Mutta jemeniläinen jäi äänettömäksi. Vain hänen päilyvä katseensa liukui esineestä toiseen, kultalevyistä kuparilevyihin; hänen suupielensä värisivät tuskin huomattavasti. Vihdoin hän sanoi: "Kuka voi olla suurempi jumala kuin sinä." Ja kumarsi nöyrästi.

"Sen katsotaan johtuvan tähtitaivaalla tapahtuneista muutoksista", pitkitti toinen. Ja muuten, eikö Thrasyllus itse sanonut, että nuo kolmisatavuotiset tähtijaksot ja auringon kulku ekliptikassa saivat aikaan uskomattomia mullistuksia henkisessä maailmassa. Tiberius lasketteli puolittain pilkallisesti kuin ulkolukuna: Eläinrata hallitsee, tai oikeammin, sen tähtikuvioiden ja auringon kosmilliset avioliitot. Sata vuotta sitten aurinko siirtyi Härän tähdistöstä, jossa se oli ollut kolmesataa vuotta, Oinaan tähdistöön. Ja jos luovan tähtivalon valmistusajaksi lasketaan kymmenen kertaa kymmenen vuotta, täytyy uskoa, että on tullut aika, jolloin auringon ja Oinaan yhtyminen synnyttää taivaallisen lapsen. Hän seurasi kaiken aikaa syrjäsilmällään vanhuksen ilmeitä. Ruskea rypistynyt naama uhosi vain houkkamaista nöyryyttä. Tiberius kysyi lujasti: Olenko oikeassa? "Salli minun huomauttaa", aloitti jemeniläinen, "että jumalat syntyvät kiertotähtien avioista. Jupiterin yhtyminen Saturnukseen synnytti Mooseksen uskonnon, sen yhtyminen punaiseen Marsiin kaldealaisen opin, yhtyminen aurinkoon egyptiläisen. Jupiter asuu kullassa, hänellä on pesä tässä kappaleessa", hän selitti äkkiä lapsellisesti riemastuen ja helisytti kultalevyä. Leveä hampaaton suu aukesi äänettömään hihitykseen. Keisari muistutti, että oli tapahtunut neljäskin yhtyminen, Jupiterin, Saturnuksen ja Merkuriuksen, ja tiedusti hiukan uteliaasti, voitiinko sen katsoa merkitsevän uutta tuntematonta uskontoa. Ukko nauroi: "Kuinka minä sen tietäisin."

Vieraan uteliaisuus, yön hiljaisuus ja hämärässä kiiltävät metallipalat olivat kuitenkin karkoittaneet hänen pelokkaan arkuutensa. Hän liikkui jälleen rakkaiden tähtiensä parissa lepertävänä, tohvelit lässähdellen. Hän kohotti lamppua silmiensä tasalle ja valaisi seinään ripustettua tähtikarttaa. Siihen oli merkitty kaksitoista punaista kirjainta, eläinradan kaksitoista kuviota, ja kultavärillä maalattuja ympyröitä, jotka kuvasivat tähtiä. Häilyvä valo näytti irroittavan nuo hohtavat merkit taulun pohjasta. Ne saivat lyhytaikaisen liikkuvaisuuden, kiersivät ratojaan, yhtyivät savun ja hämyn syvyydessä –. Pieni huone oli täynnä vanhuksen piipittävää iloa. Tuo tuossa, kultainen hiutale, loistava tähti Neitsyen kuviossa, liikkuu taivaalla omaa hidasta rataansa. Ja liikkuminen on luomista, tähdissä on kohtaloa. Hän huomautti, että juuri tämä tähti on viime vuosina siirtynyt talvitaivaan itäosaan. Se näkyy kirkkaana joulukuun 17 päivän yönä, jolloin saturnaliajuhlat alkavat ja kansa valitsee narrikuninkaan. "Natalis solis invicti, talvipäivän seisaus", mutisi Tiberius. Ukko laski lampun pöydälle, pudisti päätään. Ei. Aikaisemmin. Ja sillä seikalla on merkitystä. Hänen silmänsä välähtelivät epävarmasti, ääni muuttui tuoksi kärttyiseksi raakkumiseksi, jota keisari oli odottanut: "Sanoinhan sinulle, kruunu ja punainen puku! Saturnaliakuningas syntyy eikä mikään jumala." Hän purskahti vahingoniloiseen nauruun, joka sai hänen muumiomaisen ruumiinsa tärisemään kuin tanssitautisen.

Hupsu, ajatteli Tiberius. Hän laski kädet ristiin rinnoilleen. Hupsu! Mutta kylmästä ivallisuudesta huolimatta hän ei voinut olla tuntematta vähäistä kammon värähdystä, kuin nimettömän kohtalokkuuden painallusta mielessään. Niinkuin useimmat älylliset luonteet, jotka ovat etsineet maailmankuvan aineksia hiukan sieltä ja täältä omaksumatta mitään varmaa oppia, kallistumatta mihinkään uskontoon, hän vetäytyi tunteensa sisimmässä miltei pelokkaasti mysteeriä kohti. Se oli syvällistä hämärää vetoa sinne, missä maa loppuu ja taivas alkaa, – vaikkapa taivas olisikin vain jemeniläisen ukon fatalistinen, kultatäpläinen teltta. Taikauskoa, hän hymähti itsekseen. Ja hänen mieleensä muistui, että Livia oli täysissä tosissaan tunnustanut uskovansa kodin lareihin ja penaatteihin ja että Reinin ylipäällikkö haki strateegisia neuvoja lintujen lennosta tai uhrilampaan maksasta, leikkautti tukkansa vain täydenkuun aikana, kuljetti mukanaan vihreätä taikakuvaa, luki joka ilta suojelevan loitsun kaksikymmentäseitsemän kertaa perätysten, sylkäisten joka kerta eri taholle. Ja eikö vanha senaattori Arruntius kerran poistunut senaatista kuullessaan hiiren vikisevän –? Hiiret... Pelon mielikuvat olivat kuin pieniä harmaita jyrsijöitä, hän kuuli niiden rapisevan heti kun tajunnan huone tuli pimeäksi, kun lamppu sammui. Tuo lepertävä ja hihittävä vanha narri tohveleineen hermostutti... Tiberius kysyi hyvin jäykällä äänellä, eikö Thrasylluksella tosiaan ollut tarjottavana muuta kuin kaldealaista rihkamaansa.

Kun ukko viimeinkin näytti rauhoittuvan, keisari vaati laadittavaksi eräiden miesten horoskoopit. Jemeniläinen kysyi: "Entä numerot, onko sinulla numerot...?" Tiberius levitti pöydälle joukon tiheään kirjoitettuja muistiinpanoja, joissa oli tarkat tiedot Gnaeus Pison ja Germanicuksen syntymähetkistä – vuorokauden ajasta, tunnista, minuutista. Hän yritti turhaan peitellä nolouttaan. Mutta Thrasyllus hääräili mittauskojeittensa parissa ja availi ovia siihen siniseen tähtisaliin, jossa hän yksin hallitsi kirkasta kansaansa. Olivatko nuo miehet sairaita? Vaivasiko heitä jokin tauti? Siinä tapauksessa oli laskettava seitsemän päivää kivun puhkeamisesta eteenpäin ja odotettava käännettä, niinkuin Figulus neuvoi. Auringon ja kuun liikkeet, nousut ja laskut noudattavat jaksottaisuuden lakia. Ja eikö ihminen ole osana tuosta rytmistä? Sielut eivät juurru alaspäin maaperään niinkuin kasvit vaan ylöspäin tähtiin.

Hän likensi kurttuisen naamansa niin lähellä Tiberiuksen kasvoja, että tämä tunsi poskillaan vanhan miehen hengityksen, ja kuiskasi salaperäisesti silmiään räpyttäen: "Minä sanon sinulle, taivaallinen yhdysside mätänee. Sielujen juuret uudistuvat vasta kun aurinko on Kalojen kuviossa, ja se tapahtuu kahdentuhannen vuoden päästä..."

Mutta keisari tuskin näytti kuulevan. Germanicuksen nimi, pelkät hänen syntymäaikansa merkinnät olivat taas kuin noitakeinolla tehneet mielen rauhattomaksi. Hänen ajatuksensa harhailivat kaukana Syyriassa. Hänen oli pakko tunnustaa veljenpojan tavaton neuvokkuus, mikä ilmeni jo siinä taidossa, millä tämä oli viimeinkin kuin huomaamatta antanut Kappadokian levottoman vasallivaltion hiljaa yhtyä Roomaan. Miten suurta kohua siitä oli syntynyt senaatissa ja miten kansa oli riemuinnut, kun tieto uudesta provinssista oli ehtinyt pääkaupunkiin! Ja eikö sekin ruhtinasmainen rauhallisuus, millä Germanicus muutama kuukausi sitten miehitti Armenian, puhunut hänen puolestaan... Roomassa oli myrskyisesti tervehditty uutista, että pitkällinen hankala kiista Arsakidien valtaistuimesta lopultakin ratkesi ylipäällikön taitavuuden avulla. Entinen kuningas Vonones oli luultavasti toimitettu pois Syyriasta Kilikiaan; oli syytä uskoa, että hänen vehkeilynsä nyt päättyvät. Kansan toivomusten mukaan Germanicus oli omin käsin painanut tiaran kuningas Polemonin pojan, prinssi Zenon päähän ja luovuttanut hänelle Armenian herruuden. Saattoi miltei nähdä prinssin seisovan kankeassa kultapuvussaan veljenpojan edessä, samalla tavoin kuin hänen edeltäjänsä Tigranes oli kauan ennen häntä seisonut Tiberiuksen teltassa.

Yö, tuulen suhina ja levoton valo huoneessa antoivat näille mielikuville merkityksellistä selvyyttä. Tiberius hiveli hitaasti leukaansa oikean käden sormilla: Miten on...? Kadehdinko tosiaan hänen mainettaan...? Onni seuraa häntä, siinä hän tulee isäänsä. Ja kuitenkin, sisimmässäni toivon, että hän olisi poissa. Sitäkö varten toimitin Pison hänen tielleen? Ehkä kadehdin ja vihasin häntä jo silloin, tietämättä siitä itsekään... Näin miettiessään hän oli näkevinään hämärässä Pison punaiset röyhkeät kasvot ja arbuusimaisen kallon, johon heijastui sinertävää värinhohdetta maaherran juhlaviitasta. Huhut olivat muuten jo kauan sitten kertoneet, että Syyrian maaherra oli tehnyt salaisia matkoja piilottelevan pakolaiskuninkaan Vononeksen luo. Hautuiko jossakin tämän yön keskellä tosiaan valtiorikos? Oliko Pison ahneus suurempi kuin hänen arkuutensa, – sillä rahanhimoinen hän oli, sanokoon imartelevissa kirjeissään mitä tahansa. Tiberius olisi tahtonut tietää, miten pitkälle nuo kiristykset, joista Germanicus oli häntä syyttänyt, todellisuudessa ulottuivat. Vai oliko kaikessa lopulta lainkaan perää –?

Kiinteä mietiskely pakotti hänen kulmakarvansa melkein yhtymään. Thrasyllus oli tällävälin kumartunut tutkimaan Germanicuksen syntymämerkintöjä ja säpsähti samassa niin rajusti, että oli vähällä kaataa lampun. Tämä liike ei jäänyt Tiberiukselta huomaamatta. Mutta aika ja hetki olivat huonosti valitut, astrologista ei lähtenyt mitään tietoja. Hän sopersi epämääräisesti, että Reinin ylipäällikköä uhkasi suuri sairaus. Tiberius kysyi tahtomattaan kiihtyen: "Onko se vaarallinen?"

Tähtienselittäjä kätki pienet kätensä viitan alle, alkoi tepastella ympäri permantoa. Hän näytti kompastuvan omiin tavaroihinsa, joita lamppujen kytevä hehku valaisi vain niukasti. Hän selitti, että ihmisten syntymäaikaan nähden voitiin osoittaa tähtiä, jopa kokonaisia tähdistöjä, joista toisilla oli myönteinen, toisilla kielteinen merkitys heidän elämässään. Riippui siitä, mihin kohtaan Eläinradassa ne asettuivat... Jos hyvät tähdet olivat hänen syntymäyönään Oinaassa, pahat Härässä, silloin oli helppo tehdä pieniä laskelmia. Hän katseli keisaria syrjäsilmällä. Oletetaan, hän pitkitti, että sairaus alkaa hetkellä, jolloin kuu siirtyy tai on siirtynyt joko Oinaan, Vaa'an tai Kauriin merkkiin; se tietää parantumista, vaikka tauti olisi vaarallinen. Ja oletetaan, että kivut alkavat kuun ollessa Härän, Leijonan, Skorpionin, Vesimiehen merkissä; se tietää kuolemaa. Thrasyllus nosti kaksi pientä vihreää savilamppua pöydälle, sytytti niiden sydämet tuluksilla.

Kun liekit alkoivat levollisesti palaa, molemmat miehet kumartuivat tutkimaan merkintöjä. Häilyvä valo tanssi heidän kaljuissaan, valaisi joskus pukin verelle lemuavaa Silvanusta. Kultaiset levyt iskivät kipinöitä huoneen nurkissa. Ja hetken aikaa kuului vain Thrasylluksen hengitys, joka pihisi vaivalloisesti kuin ilmavirta tukkoutuneessa pillissä.

NELJÄS KIRJA.

Ylipäällikön kuolema.

1.

Syyrian Antiokiassa odotettiin sadeajan alkamista. Viimeinen kuuma aalto, joka käy ensimmäisten vesipisarain edellä, oli tullut – ja sen mukana Syyria kuoli autuaan tulikuoleman tomussa, eltaantuneen palmurasvan hajussa ja valkoisessa valossa. Jättiläiskaupunki oli joskus kuin kangastus. Siniseen Välimeren lahteen viettävät vuoret, synkät ja uskonkiihkoiset kukkulat kohottivat hyvin vastenmielisesti tätä uudenaikaista pakanallista kaupunkia orvokinvärisen taivaan katsottavaksi. Väräjävä valo näytti nostavan sen rakennukset sijoiltaan, sen uloimmat esikaupungit häilähtivät lähemmäksi.

Mereltä saapuviin laivoihin se näkyi pelkkänä valkoisena ja kultaisena mattona, joka valui alas vuorten harjanteita neljänkymmenen kilometrin matkan lähelle Seleukian ulkosatamaa. Se työnsi huvila-asutuksen lonkeroita Silpius-kukkulan rinteelle, tummui joillakin kohdin syväntiheiksi, maaseutua muistuttaviksi puistoiksi. Kaupunki peitti koko Oronteksen tasangon virran molemmin puolin.

Ja jylhä vuori, joka helteen kosketuksesta ohentui aineettomaksi kunnes se näytti sinipunaiselta ukkospilveltä, joka on pysähtynyt Antiokian taakse, oli luovuttanut leveät pengermänsä puolentoista peninkulman alalta Dafnen ilotarhoille. Tiet sukelsivat ja hävisivät laakerien varjoihin. Siellä täällä kohosi pieniä temppeleitä: alttarit eivät lakanneet savuamasta eivätkä lastilaivat tuomasta mustia, keltaisia, ruskeita tyttöjä näihin puutarhoihin. Suunnaton kaupunki melusi kuin hornamaisen unen syvyydessä, odottaen päivästä toiseen ensimmäistä vapahtavaa vesipisaraa, joka sihahtaisi tomuun. Seleukian satamasta leyhähteli mädäntyvien kalansuolien ja härskiintyneen oliiviöljyn haju perin voimakkaana huolimatta siitä, että Joen jumalan bordelleista kohoili yötä päivää sinistä myrrhan savua. Vesiputousten tasainen pauhu oli vaimennut. Kuiva laakso synkkien, paahtuneiden vuorenseinien sisässä muistutti lämmityspannua. Mudan olisi luullut kuplivan ja sihisevän...

Kuunnellessaan vuoteella lojuen kaupungin ääniä Germanicus tunsi vähitellen vaipuvansa yhä syvemmäs tuohon tylsään päivien virtaan, joka tulvi jostakin ja valui jonnekin tässä Idän kuumenäyssä. Hän oli aikoja sitten luopunut katselemasta ympärilleen. Palatseilla ja temppeleillä ei enää ollut mitään viehätystä. Täkäläinen elämä oli tosin aluksi miltei väkirynnäköllä vallannut aistimet: korva joi basaarien hälinää, sieraimet tutustuivat kaikkiin kuviteltavissa oleviin tuoksuihin arabialaisesta mirhamista muulinlantaan, silmä imi kyllästyen kirjavia värejä. Valon ja varjon vuoroleikki oli täällä väkevää kuin juovat tiikerin taljassa.

Kuiluntapaisten katujen mustasta varjosta sukelsi loppumaton karnevaalikulkue, joka keskikaupungin aurinkoisissa pylväiköissä ja laajalla, pyhäkköjen reunustamalla pääkadulla hajautui tuhansiin suuntiin. Vanhaa neljäkäskivitietä Bereasta tänne virtasi päivittäin hirmuinen määrä karavaaneja ja tempuntekijöitä ja uskonnollisia saattueita. Ja eikö toinen virta aina ollutkin tulossa Seleukiasta päin tai sitten vuorten yli etelästä, risteilevän tieverkoston kaikkia pölyisiä väyliä myöten! Saapui vaeltavia kerjäläisfilosofeja sandaalit läpsähdellen. Vaelsi Castabalan nyrkkeilijöitä ja Kesarean tanssijoita lantiot tyttömäisesti notkuen, kasvot vahvasti maalattuina kuin hermafrodiiteilla. Libanonin ja Gasan huilunpuhaltajat tulivat tänne soittamaan Peneoksen lehdoissa; suuret kilpa-ajotallit ja valtavan laaja sirkus vetivät ehtimiseen kaikenkielisiä ammatintuntijoita sekä idästä että etelästä. Saapui sotilaita ja näyttelijöitä, saapui Bagdadin ja Damaskoksen kauppamiehiä silkkipakkoineen ja ratsastaen kameeleilla, joiden ylhäisen nyrpeät päät nyökyttivät kaiken tuon loiston yli. Niiden kyttyrät oli sälytetty täyteen maustepusseja ja voiderasioita. Tai vaelsi Joen jumalan alamaisia, Daphnici mores, navat paljaina, puhaltaen pillejä, joiden heleä luritus haaveellisesti suli yhteen aasien kiljaisujen kanssa.

Tuossa väenvilinässä piili kirousta. Aistit uupuivat ikuisesti vastaanottamaan sitä. Keilanmuotoisten kirsikanpunaisten lakkien ja tummien huntujen keskellä Germanicuksen saattoi joskus vallata painostava vähäpätöisyyden tunne, ikäänkuin hän ei millään kykenisi ponnahtamaan pinnalle tästä polttavan valon ja värien unesta. Sitä vaikutelmaa ei edes ratsastava sotilasvartio voinut hajoittaa. Lihaa ja verta vastaan voidaan taistella, mutta Itä hyökkää näkymättömin joukoin... Ja kaikesta uudenaikaisuudestaan huolimatta valkoinen ja kultainen kaupunki Syyriassa oli kappale itämaata, jonka jokainen tuuman ala, miten roomalaisesti se oli kivettykin, uhosi salakavalaa uupumusta, alisti tahtoa –. Kenties syynä oli kuumuus...

Liikekatu pylväineen, palatseineen ja marmorisine aurinkokatoksineen, torit suihkukaivoineen ja monet ylelliset pyhäköt eivät enää herättäneet minkäänlaista ihastusta. Pimeän tullen leimahtivat lyhdyt palamaan. Tulien voi nähdä tuikkivan Seleukiasta vuoren rinteisiin asti ja vähitellen hämärtyvän Silpiuksen huvilakaupungin puistoihin. Mutta Dafnen pimeistä puutarhoista oli jo viikon ajan kuulunut tuota kummallista soittoa –. Se alkoi sydänyöllä. Hauras imevä huilunääni muuttui valitukseksi, hiljeni hyvin matalaksi, paisui –. Sitä säesti yksitoikkoinen säveletön rummutus. Pimeydessä jatkui loputon nakuttava kumu, jossa ei ollut tahtia; se sai hänet vääntelehtimään unettomana vuoteellaan. Pienestä yölampusta levisi heikkoa maksanväristä valoa. Germanicus kuuli Agrippinan valittavan unessaan. Naisen ääneen yhtyi pikku Lesbian kitisevä itku, joka oli kuin rasvaamattomien pyörien narinaa. Hän ei ajatellut mitään. Hän huohotti. Kuumuus lepäsi sakeana huoneessa. Rummut napsahtelivat.

Päivälläkin noiden äänien outo, epäselvä kaiku vaivutti hänet tylsän kiusaannuksen valtaan. Jonkinlainen herpautuminen oli varmaan tapahtumassa hänessä, ja nykyisessä ympäristössä hän antoi sille liian alttiisti myöten. Toisissa oloissa, toisissa maissa se ei olisi saanut häntä näin valtaansa. Pahinta oli, että pimeät yöt ikäänkuin lisäsivät eräiden huonojen enteiden merkitystä. Maatessaan vuoteellaan avoimin silmin hän näki selvästi viime kuukausien tapahtumien kulun, näki varoittavien sattumien punoutuvan toisiinsa kuin rengas renkaaseen, hänen taikauskonsa ketjuksi...

Kun hänet komennettiin lähtemään vanhoilta sotakentiltään pohjoisesta, hän oli ehtinyt voittaa Roomalle takaisin kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista legioonan sotakotkat, mutta seitsemännentoista jäi löytämättä. Sitä hänen ei sallittu etsiä. Se täytyi jättää. Hän matkusti Agrippinan ja lasten kanssa hitaasti etelään päin. Hän kävi Actiumissa katselemassa Antoniuksen leiriä ja pientä Kreikan Apollolle vihittyä muistotemppeliä, jonka Augustus oli antanut rakentaa. Laivat ja matkavaunut kuljettivat heitä edelleen Boiotian Thebaan. Pindaroksen syntymäseudulla hän uhrasi hautauhrin runoilijan maaneille. Hän kulki Lesbokseen, Byzantiumiin, Ilionin raunioille ja Vähän-Aasian kaupunkeihin. Agrippina kantoi silloin kuudetta lastaan pikku Lesbiaa, joka viimein syntyi Sapphon kotisaarella, mihin he pysähtyivät odottamaan myötätuulta. Mutta kun käännyttiin luoteeseen Efesosta ja lähestyttiin Vähän-Aasian Lydian länsirannikkoa, Germanicus päätti pysähtyä Notionin satamaan; sieltä on vain lyhyt taivallus Kolofoniin, jossa papit ennustavat pyhän lähteen loiskeesta. Ilta oli vähällä yllättää hänet, kun hän raivasi tietä mastiks-pensaiden läpi. Hän oli yksin, hän jätti Agrippinan ja lapset Notioniin.

Ja omituista oli nyt, että tuo satunnainen kappale elämää ikäänkuin irtautui päivien tavallisesta kulusta ja pysähtyi paikoilleen pimeyteen, – niin että hän voi selvästi vieläkin nähdä kukkulat, joonialaisen pyhäkön ja oraakkelihuoneen, niin, luolankin, jonka kosteutta tihkuviin seiniin ennustava henki on imeytynyt. Hän muisti klarolaisen Apollon papin. Pieni, kokoon kuivunut mies, jolla ei näyttänyt lainkaan olevan silmäluomia. Hän näki ukon kumartuvan rotkon yli kuin kuunnellakseen, ennen kuin laskeutui onkaloon käsissään papyrus ja hopeinen, kauha. Luolassa vallitsi kostea hämärä. Germanicus kuuli veden tippuvan mustista vuotokiviseinistä ja aina tavan takaa, pienten väliaikojen jälkeen, mudan kuplimista muistuttavan äänen. Ukko huokasi monta kertaa hyvin raskaasti. Hänen kauhansa upposi välähtäen partamaisen kortteen, länkeilevien, nivelikkäiden juurien ja lasimaisesti kuumottavien vesikasvin lehtien sekaan. Ja sitten, luolan kosteiden äänien kannattamana, epäselvästi kuin veden noruminen, ennustava voima tiivistyi ilmaukseksi. – Pappi lähti nousemaan ylös dolomiittiportaita. Kaksi valkoista silmämunaa kellui pimeässä...

Oli ollut hyvin vaikea salata Agrippinalta klarolaisen tietäjän sanoja, sillä kun ylipäällikkö pimeän aikaan palasi Notioniin, vaimo katseli häntä kovin pitkään ikäänkuin olisi arvannut kaiken. Sydämensä syvyydessä Germanicus oli kammon vallassa. Jos ennustus olisi ollut hiukankin selvempi, jos ei niin käsittämättömästi olisi puhuttu äkkikuolemasta, joka tapahtuu mustan kukon laulun aikaan, hän olisi noussut koko henkisellä tarmollaan ilmikapinaan ja huolellisesti varonut jokaista tilannetta, missä suinkin saattoi piillä vaara... Mutta musta kukko! Hän huohotti. Hänen selkänsä oli likomärkä hiestä.

Kolofonissa hän osti tummasta jaspiksesta veistetyn taikakalun. Hänellä oli aina ollut taipumusta suolihäiriöihin ja tumma jaspis on parhain keino niitä vastaan. Sitä paitsi tämä tuumanpituinen kivi oli veistetty ihmisvartalon muotoon. Se kuvasi Tienristin jumalatarta, kolmikasvoista Hekatea; toinen käsi piti tulisoihtua, toinen Manalan avaimia. Mutta tuskin hän oli tullut Antiokiaan kun hänen vatsansa alkoi joutua epäkuntoon. Hän oli tuntenut silloin ensi oireet niistä kalvavista kivuista, jotka nykyään, yhdessä syvälle syöpyvän pelon kanssa riistivät unen silmistä. Aluksi se oli ollut liian vähäpätöistä, jotta siihen olisi kannattanut kiinnittää huomiota. Mutta myöhemmin? Ja varsinkin Egyptin matkan jälkeen –?

Kun keväällä saapui viestejä kehnosta vehnäsadosta, hän ei totisesti välittänyt odottaa Tiberiuksen lupakirjaa vaan lähti kolmisoudulla heti meren avauduttua Aleksandriaan. Agrippina seurasi hänen mukanaan. Ja niinkuin hän oli arvellutkin, syy ei ollut huonossa sadossa vaan koronkiskojissa, jotka pitivät jyvien hinnan korkeana laskemalla liikkeeseen vain pieniä määriä. Roomassa voitiin iloita, että hän selvitti sen seikan niin nopeasti. Miten suureksi viljapula olisi mahtanut kehittyä, ellei hän olisi ilman varsinaista käskykirjettä ja kokonaan omalla vastuullaan päällikön arvovaltaansa vedoten pakottanut Egyptin kauppiaita avaamaan kaikki varastonsa. Nuo seudut, joihin hän Niilin matkailla pysähtyi – vanha kuumuudessa uneksiva Thebais, Syene, Memfis ja suuret pyramiidit – tuskin olisivat helteestä huolimatta samalla tavalla lamauttaneet voimia kuin tämä nykyinen olinpaikka. Kunpa hän olisikin perheineen voinut siirtyä Antiokiasta sinne!

Mutta Memfiissä, missä parhaillaan vietettiin mustan Apiksen juhlaa, hänen piti joutua kokemaan toinen varoitus. Jos pappien selityksiin oli luottamista, pyhä härkä oli heti hänet nähtyään tehnyt pahansuovan merkin. Se käveli valittavasti mylvien siihen talliin, jossa onnettomuuden sanotaan asuvan. Jälkeen päin Germanicus koetti miltei väkivalloin etsiä muististaan jotakin elämän jaksoa, jolloin synkät enteet samalla tavoin olisivat säännöllisesti seuranneet toinen toistaan ja pahin kuitenkin jäänyt tapahtumatta. Mutta hän ei sitä keksinyt. Olihan hän kestänyt kaikki sodan vaivat, oli ollut alttiina omien sotilaittensa miekoille ja sveebien, bataavien, kheruskien nuolille Menneet vuodet kuvastuivat yhtämittaisena taistelunkohuna, jossa tulet ja ammusten vihellys olivat hänen jokahetkisenä elementtinään, kuoleman elementtinä. Mutta musta kukko? Ja Memfiin pyhä sonni, joka hänet nähdessään kääntyy pahojen enteiden talliin?

Germanicus oli lohduttanut itseään sillä, että kaikki tuo saattoi ennustaa vain niitä vastuksia, joita hän oli joutunut kokemaan jo ensi viikkoina Itään siirryttyään. Eikö maaherra Gnaeus Piso ollut itse personoitunut kiusa! Ja hänen viekas vaimonsa? Agrippina ei ollut erehtynyt lukiessaan tuon naisen silmistä niin kiihkeätä kateutta, että se olisi riittänyt tuhoamaan kaikki ylemmissä asemissa olevat, jos Plancinalla vain olisi ollut käsissään valta. Miten ihmeellinen mahtoi olla suhde, joka yhdisti Pison tapaisen tyhmän rehentelijän myrkkyä tihkuvaan kostottareen! Ja kuinka pitkälle maaherrattaren viha mahtaisi ulottua, jos hänen kätensä olisivat vapaat? Ei ihme, että Pison omat alaiset varovasti kaihtoivat loukkaamasta Plancinan ylpeyttä, jotta heidän ei tarvitsisi tuntea niskassaan hänen pistävän vihreää katsettaan. Oli ollut onneton erehdys asettaa tuo pariskunta valvomaan Syyriaa.

Kun Germanicus hiukan Pison saapumisen jälkeen ilmestyi Antiokiaan, hänen piti sotapäällikkönä joutua kokemaan elämänsä surkein pettymys. Maaherra oli hänen poissa ollessaan pannut liikkeelle koko vaikutusvaltansa saadakseen sotaväen kurin höltymään. Ei puhettakaan siitä, että joukot olisivat olleet sotakunnossa, tuskin edes valmiit kunnolliseen paraatiin! Ensimmäinen vastus, mikä oli tuottanut legioonien järjestelyssä suunnatonta huolta, oli se, että lähes kaikki upseerit olivat äkkiä pudonneet arvossaan rivimiehiksi ja tavalliset sotilaat rehentelivät nyt kenturioina, kohortinpäällikköinä, ratsuväen komentajina. Esikaupungissa tapahtui tuhka tiheään ryöstöjä. Naamioidut sotilaat mellastivat kapakoissa, kukaan ei ottanut kuuleviin korviinsa kauppiaiden valituksia, ei ainakaan Herodeksen vanhassa linnassa asuva uusi käskynhaltija.

Kun päällikkö saatetaan naurunalaiseksi oman armeijansa silmissä, hänen ei auta muuta kuin purra huultaan. Tilanne oli liian mieletön kerrottavaksi Tiberiukselle. Ainoa mahdollisuus oli sotaväen täydellinen uusiminen. Noina päivinä Germanicus oli ollut kyllin raivoissaan syyttääkseen maaherraa hänen omassa virkahuoneessaan kelvottomasta hallinnosta. Eikä juttu ollut päättynyt siihen, hän kirjoitti lisäksi keisarille. Kuinka hänen mieltään oli kirvellyt, että Roomassa ei ymmärretty asian oikeata laitaa, vaan tuloksena oli vain Tiberiuksen kuivakiskoinen kehoitus sovintoon!

2.

Germanicus ja Agrippina olivat asettuneet asumaan Epidafnen kortteliin pieneen valkoiseen huvilataloon, jonka kattoterasseilta näkee Joen jumalan puistoihin. Silloin kun huolet kävivät liian raskaiksi, ylipäällikkö löysi odottamattoman tuen vaimostaan, joka äänettömänä ja hyvänä aina seisoi hänen rinnallaan. Miten olisi käynyt, ellei olisi ollut Agrippinaa...? Heidän pieni tyttönsä Lesbia saisi kasvaa vielä pitkän aikaa, ennen kuin hänestä olisi todellista iloa. Hän oli tullut maailmaan aivan äsken. Hänen maitoinen äänensä täytti heränneen elämän äärettömällä tärkeydellä koko rakennuksen. Ja mies hymyili ajatellessaan, että Lesbian ajatus tuskin löysi sen pitemmälle kuin pienet kurttuiset sormet, jotka halukkaasti iskeytyivät äidin rintaan. Oli päätetty, että Antiokiassa ollessa ei palkata imettäjää. Sellainen merkitsisi vain tytön saattamista alttiiksi kulkutaudeille. Muuten... tavallisissa oloissa Germanicus tuskin olisi näin herkästi joutunut hämärien vaikutelmien valtaan, ei edes Lesbian itkuntuherruksen ja kotiäänien. Hän tiesi sen itse. Se oli niin kummallista. Suuri voimakas mies, joka on elämässään nähnyt enemmän vuotavaa verta kuin toiset viiniä. Tarmokas sotapäällikkö, joka käyttäytyy kuin kuka tahansa tunteellinen porvari.

Niin, kenties tämä oli herpautumista... Olla altis jokaiselle kitisevälle itkulle, joka kuuluu makuuhuoneesta. Ja kun hän auringon noustessa kohoaa ruumiillisena olentona unen pinnalle, väsyneenä ja huonosti nukuttuaan, hänet valtaa tuo rajaton kaihoisa tunne, joka saa hänet etsimään vaimoa niinkuin poika hykertyy lähelle äitiä. Nämä raukeamisen tilat ovat varmaan jo kuolemista. Hän painaa leukansa pieneen lämpöiseen kuoppaan Agrippinan solisluun kohdalla ja nukkuu uudestaan. Aurinko ponnahtaa säihkyvän punaisena vuorten takaa. Tomu hehkuu, vankkurit ajavat kolisten. Antiokian kukot kiekuvat. Mustat kukot.

Germanicuksen elämässä ei ollut paljoakaan arkaluontoisia asioita. Hän oli aina elänyt suoraviivaisen ja avoimen luonteensa mukaan, hänellä oli vain hyvin vähän käsitystä niistä pulmista, joihin mutkallisemmat ihmisluonteet eksyvät. Tähän asti hän oli seisonut valossa. Mutta viime aikoina tapahtui siinäkin suhteessa hienon hienoa, aluksi huomaamatonta muuttumista. Sen ensimmäisenä oireena oli tuo tunteiden herkistyminen, jota ulkopuolinen katselija tuskin panee merkille... Tuntui kuin hänen sielunsa aistit olisivat ottaneet vastaan enemmän vaikutelmia kuin ennen. Ei enää pelkkää valoa ja pelkkää pimeää, vaan kaikkea, mikä on siltä väliltä. Hän vertasi itseään karuun, harmaasta kivestä hakattuun kuvapatsaaseen, jonka piirteet näyttivät niin selviltä ja yksinkertaisilta kun keskipäivän aurinko sitä valaisi; mutta kun tulee iltahämärä, sen kovat kasvot pehmenevät ja käyvät salaperäisiksi. Kaksi, kolme vuotta sitten tämäntapaiset itsetarkastelut olisivat olleet hänelle peräti vieraita. Hän ei olisi vaivautunut pohtimaan sillä tavoin. Nyt oli toisin. Sisäisen pehmentymisen mukana lisääntyi myös kyky tuntea tuskaa. Kuka olisikaan kuvitellut, että hänen tapaisensa vankka rautatammi lopulta alkaa versoa mimoosanlehtiä, jotka värähtävät aivan vähäpätöisistä kosketuksista!

Kun hän joinakin aamuina teki Caligulan kanssa kävelyretkiä Epidafnen puistoihin tai oikaisi Orontes-joen laaksoon, häntä vaivasi itseäänkin oman olemuksensa uusi, selittämätön herkkyys. Kahdeksanvuotias poika hypähteli hänen rinnallaan. He poikkesivat lehtoihin, joissa kasvoi terebinttejä ja bergamottipuita. Siellä vallitsi lempeä vihertävä hämärä, pojan kalpeat kasvot muuttuivat kuolleen näköisiksi ja hänen siniset silmänaluksensa tummenivat ilkeästi. Kenties oli pahasta sekin, että isä rupesi niin kummasti kiintymään lapseensa –. Täytyihän hänen nähdä, että Caligula oli pelkkä vetelehtivä lurjuksenalku ja että hänen tapaisensa kiusanhenki vain tuottaisi kärsimyksiä niille ihmisille, jotka haluaisivat avata hänelle sijan sydämissään. Poika käytti hyväkseen joka tilaisuutta, milloin voi tuottaa harmia äidilleen. Tai sitten hän kiusasi pikku siskoaan tai keksi vastenmielisiä kujeita, joiden uhreina tavallisesti olivat Epidafnen luutamummot, pelloilla työskentelevät talonpojat, juutalaissynagoogan koululaiset. Ja omituisinta oli, että Germanicus ei tuntenut sen johdosta pettymystä. Kun hänen olisi pitänyt oikaista Caligulaa, hän katseli vain pojan kasvoja neuvottoman näköisenä sanomatta sanaakaan. Niinä harvoina kertoina, jolloin hän oli turvautunut kuritukseen, hänet valtasi sokea viha; lyönnit satoivat Caligulan selkään ja kaulaan, se oli tyhmää ärtymystä, siinä menivät viimeisetkin rippeet isän arvovallasta. Ja sellaisten hetkien perästä hänestä tuntui kuin lapsi olisi jäänyt kerta kaikkiaan voiton puolelle. Poika loittani yhä kauemmaksi. Isä pysähtyi kummallisen hennon mielialan vallassa katselemaan hänen jälkeensä.

Todellisuus oli alkanut pettää häntä ja vetää nenästä, eikä hänessä ollut miestä vastustamaan. Hän turvautui yhä enemmän Agrippinaan. Niin voimakas oli tuon naisen lempeä ja tarmokas rauhallisuus, että mies synkkinä päivinäkin löysi siitä hiukan lepoa omaan mieleensä, jota enteet ja unet ja yltyvä pahoinvointi kiusasivat. Vaimosta ja lapsista oli tullut hänen elämänsä sisältö. Mitäpä siitä, jos Caligula näyttikin palkitsevan hänen hellyytensä kiittämättömyydellä. Agrippina liikkui huoneissa perin vähäpuheisena, kirkas otsa uljaasti pystyssä. Hänen tyynistä, hyvistä kasvoistaan hohti rohkaisua, joka oli enemmän kuin sanat –. Kuumuus, tomu, moskiitot eivät estäneet hänen puuhailuaan. Siitä saakka, kun he olivat muuttaneet valkoiseen taloonsa Epidafnessa, Agrippina oli itse alkanut pitää huolta aterian valmistamisesta, ja siinä suhteessa hän totisesti olisi kelvannut kenen tahansa hyvän perheenäidin esikuvaksi. Hiukan leipää, hiillostettua kalaa, tuoretta oliiviöljyä, sorsanrintaa ja pehmeää, ruskeaksi paahtunutta artisokkaa –. Vaimo oli antanut elämän yhdeksälle lapselle, joista kuusi oli jäänyt henkiin. Mutta noilta pehmeän lujilta kasvoilta uhosi vieläkin kauneutta ja voimakas kaula oli kuin sileän, hiukan tummuneen pylvään kappale. Agrippina liikkui ja puuhasi, kulki keittiön ja huoneiden väliä koruttoman miellyttävänä kuin aina uuttera Hestia. Germanicus rakasti hänen tuoreen mullan väristä tukkaansa, joka jakauksen molemmin puolin taipui kahdelle leveälle ja ohimoilla ja niskassa monille pikku laineille... Aina tuntia ennen ateriaa hän kietaisi nopealla liikkeellä valkoisen liinan päähänsä kuin paikallisen turbaanin. Keittiöstä tuntuva paistin haju olisi saanut Rooman senaattorit kauhun valtaan, jos he vain olisivat tunkeneet nenänsä Antiokiaan. Ja vielä enemmän he olisivat kummastelleet Agrippinaa keittiöliinoineen, kulunut työpuku yllään.

Mutta Germanicus kuunteli saviastioiden kalinaa, Lesbian itkua, naisen askeleita keittiöstä.

Ja tällaisina hetkinä hänet valtasi syvä epätavallinen onnentunne, jota kuolemakaan... tosiaan, jota tuskin kuolemakaan voisi hävittää, jos klarolaisen ennustuksen nyt pitäisi toteutua. Joskus mies poikamaisesti riemuiten tunsi, että pitkän yhdyselämän jälkeenkin naisen ilmeet voivat hulvahtaa täyteen jännittävää viehätystä. Tummat silmät siristyvät tuolla tavoin... Suun ympärillä kehittyy tuo ylen pehmeä hämy, jota äiti Antonia nimittää doorilaiseksi. Agrippinan hymy on vaikeina hetkinä kuin itse hyvyys ja lohdutus. Ja Rooman legioonien ylikomentaja sanoo tuolle suurelle, hiukan miehiselle naiselle omituisen epävarmasti:

"Pikku Hestia..."

Hänen otsansa on aivan punainen ja ääni karhea, mutta sanojen pohjalta on pyrkimässä esille jotakin ihmeen hentoa. Agrippina katsoo häntä. Katsoo ylpeät puhtaat kasvot iltahämärän varjostamina, pää miettivästi kallellaan. "Suuri poika", hän hymyilee. Ja hetken kuluttua hänen askeleensa kuuluvat selkeän rauhallisina talon sisähuoneista.

Kenties – jos Germanicus olisi pystynyt kyllin syvästi mittaamaan oman sisäisen tilansa – hän olisi ponnistanut kaikki voimansa temmatakseen pois velvollisuuksien kahleet ja elääkseen vain Agrippinalle ja pikku tytölle. Hän oli harhailunsa harhaillut, ja nyt hän oli tulossa kotiin. Se, mitä ihmiselle ulkonaisesti tapahtuu, johtipa se voittoon tai tappioon, on vain sisäisen elämän kuvastelua. Olosuhteet näyttävät nousevan häntä vastaan, hän on välinpitämätön siellä missä pitäisi olla valpas ja nukkuu sikeään uneen ratkaisevalla minuutilla, tietämättä, että salainen säätely tulee hänen omista syvyyksistään. Laiva kiitää eteenpäin valtameren yli, mutta matkan lopulla sitä ei enää ohjaa älyn kompassi vaan hiljaiset merivirrat... Ja kaikki, mitä ihminen kuolemansa edellä toivoo tai tekee tai sanoo, saavuttaa vertauskuvan läpikuultavuuden. Oliko Rooman armeijan ylipäällikkö ehtinyt tähän vaiheeseen? Carpentum vaunut ja kolmisoudut, suuret kaleerilaivat ja Niilin purret olivat viime vuosina kuljettaneet häntä maasta toiseen hänen oman rauhattomuutensa alttiina välikappaleina. Hän oli elänyt kuin Odysseus merenkulkija. Hänen Ithakansa ei enää voinut olla kovin kaukana.

Toisaalta voi olla niinkin, että olen jo löytänyt sen, hän pohti valvoessaan tähtikirkkaassa syyrialaisessa yössä. Olen aina elänyt siellä, en vain ole tullut panneeksi sitä merkille. Mies hajoittaa ensin toiveensa yli maailman, tekee suuria tekoja ja voittaa suuria taisteluita, huomatakseen jonakin hiljaisena yönä, että kaikesta tuosta on jäänyt jäljelle vain ontto merkityksetön kaiku aivan kuin lyötäisiin tyhjään tynnyriin. Olen vuokrannut elämäni talon milloin kunnialle, milloin urheudelle. Ja minä itse? Niin, siinä se...! Luulen, että olisi viisainta vetäytyä yksinkertaiseen elämään Agrippinan ja lasten kanssa. Luopua kaikista oikeuksista. En enää halua kiusata mieltäni Pisolla enkä hänen vaimollaan. Jos jumalat vain suovat minun tulla terveeksi, ostan maatilan Sisiliasta ja lähetän eronpyynnön Roomaan. Täälläkin tosin kasvaa tuttuja yrttejä, hienolehtiset pippuripuut kahisevat noin... talon seinää vasten. Ja ruskeilla multalavoilla versoo nuoria mastiksintaimia tai ruista, seesamia ja saflonia, joita talonpojat kastelevat niin innokkaasti että nenärenkaat, nezemit heiluvat! Mutta tämä on kaiken kaikkiaan vierasta maankamaraa. Tahtoisin Italiaan, kotiin.

Hän makasi kauan aikaa mietiskellen. Lamppu lepatti. Kipu vatsan seutuvilla kalvoi taas. Hänen otsansa oli käynyt aivan hikiseksi. Ja tummasta jaspiksesta veistetty Tienristin jumalatar näytti tulen rauhattomassa valossa liikuttavan käsiään, toista, joka kohotti Elämän soihtua, ja toista, jonka sormet puristivat Yön portin avaimia.

3.

Seuraavana päivänä hän lähti päättävästi maaherran luo.

Se seikka, että hän ei kutsuttanut Pisoa luokseen, vaan otti itse ensi askeleen, tuotti hänelle apeudensekaista tyydytystä. Hän ei ajatellut: Minä, legioonien ylikomentaja, olen menossa vaivaisen prokuraattorin luo! Hän nautti tästä alentuvaisuudesta kuin hyvin hienosta, karvaasta viinistä; hänen sydäntään paisutti oman jalouden tunne. Muuten Germanicus ei ollut mikään haaveksija. Hän tiesi sisimmässään, että mies, jonka kohtalo oli viskannut hänen tielleen, voitiin nujertaa vain karkeilla keinoilla. Hän oli jo muutamia kuukausia sitten Pison röyhkeästä naurusta voinut päätellä, että maaherra tunsi asemansa lujaksi. Tästä syystä hän olikin Syyrian käskynhaltija; ja samasta syystä Germanicus tajusi omien hankkeittensa ikäänkuin alinomaa raappivan vaarallisiin merenalaisiin kareihin. Miksi, esimerkiksi, Tiberius selvästi vältti puuttumasta vakaviin muistutuksiin, joita oli tehty Pisoa ja Plancinaa vastaan, vieläpä tuohon huhuun, että maaherra olisi ottanut lahjuksia pakolaiskuningas Vononekselta? Niin, miksi –?

Ja Germanicus näki selvästi oman surkean asemansa. Hänen mieltään kaiversi tunne, että ympärillä pelattiin kieroa peliä hänen voimatta oikein käsittää, miksi ja millä tavoin... Hän oli miettinyt tätä seikkaa jo Egyptissä ja hän ajatteli sitä öisin vuoteellaan Antiokiassa, kun Daphnici mores puhalsivat valittavia pillejään ja rummut kalisivat kolkosti.

Tämä oli kaiken kaikkiaan hyvin hämmentävä vuosi. Kunpa se kuluisi nopeasti ohi. Joskus, kammottavana päähänpälkähdyksenä, hänen mieleensä iski synkkä epäilys, että maaherralla vaimoineen oli jotakin tekemistä hänen nykyisen sairautensa kanssa. Kun tämä mahdollisuus kerran vaikeni, vaikkapa vain satunnaisena kuvitelmana, hänen ihonsa nousi kananlihalle. Hän selaili tunti tunnilta, päivästä toiseen Syyriassa elettyjä viikkoja löytääkseen hetken, jolloin Pianoina olisi voinut juottaa hänelle myrkytettyä viiniä tai maaherra vaihtaa aterian aikana maljoja... Mielikuvilla on kummallinen valta ruumiin yli. Mitä kuumeisemmin hän tuijotti tähän pelon kuiluun, sitä suuremmaksi vaiva kasvoi. Se ei enää ollut hiljaista pistämistä pallean alla. Se yltyi öisin lyhyiksi aaltomaisiksi poltteiksi, jotka nopeasti pakenivat sisälmysten läpi munuaisiin. Niitä seurasi tuo hiljainen kalvaminen, joka sai hänet ylenantamaan kaikki Agrippinan laittamat herkut, sorsanrinnat ja artisokat ja hiillostetut kalat. Se vasta oli surkeata! Hän näki itsensä kyyryllään vuoteessa, suolaiset kyyneleet valuivat alas poskia leukaperiin ja Agrippina tuki selkää hyvällä, voimakkaalla kädellään aina kun oksennukset alkoivat.

Noustessaan kantotuoliin hän tunsi itsensä vähemmän huonovointiseksi kuin yöllä. Mutta terve hän ei ollut. Hänen ruumiinsa oli hikinen ja herpautunut; asiain tällä kannalla ollen olisi tyhmää nousta ratsaille. Tumma, sädehtivien upotusten koristama kantotuoli keinahteli hiukan orjien astellessa kannatinpuut olkapäillään. He kulkivat Epidafnen alueelta Epifanian kortteleihin, sivuuttivat hevostallit, joissa sinisiin ja ruohonvihreisiin ihokkaihin pukeutuneet kilparatsastajat kiihkeästi väitellen tutkivat pilttuihin sidottuja arabialaisia kimoja; tällä puolen kaupunkia oli vain hevosten hirnuntaa ja vuohilaumojen kellonkalkatusta. Idumealaisen suurkuninkaan loistava sirkus, stadionin tornit vaskisine voitonvaunuineen, marmorisen aurinkokatoksen kulma sukelsivat näkyviin.

Ja kaupungin pauhu ympäröi jälleen Germanicuksen, mutta kantotuolin paksujen peittojen läpi se kuului haaveellisen vaimeana. Olisi voinut luulla vaeltavansa merenalaisessa kaupungissa, jossa vesi solisee korviin ja täyttää suun... Esiratsastajan hevonen kopisutti pääkadun marmorilaattoja. Lampadarien, tienavaajien luikkaukset upposivat nekin kuin kaikuvaan luolaan, joka oli niellyt sen melun, minkä kauppiaat, Castabalan nyrkkeilijät, aasit, kameelit kelloineen ja kerjäläiset rahamaljoineen tavallisesti saivat aikaan Herodeksen pylväikköjen tungoksessa. Idän suurkuningas, jonka suonissa isän, roomalaisen Antipaterin veri sulautui äidin suvun kuumaan beduiinivereen, oli aikoinaan pakottanut Syyrian kaupungit pukeutumaan länsimaiseen asuun. Kanathassa hän antoi rakentaa jumala Baal-Samille kreikkalaisen temppelin. Jerusalemin linnavuorella levisivät maan kuulut Jehovan palatsit niin epäsalomolaisina, että niitä kuvitteli Juppiterille rakennetuiksi.

Germanicus tunsi Antiokian kyllin hyvin viitsiäkseen kohottaa kantotuolin verhoa. Kadun näyt nousivat katsomattakin mieleen. Oli suuri huojennus päästä näkemästä pylväikköjen lumivalkoista marmoria, joka ampui päivänvalon sileistä kivipeileistään vieläkin pistävämmin kuin monet kullatut voitonpatsaat ja vaskivaljakot. Kuuma ilma vapisi. Taivas oli muuttunut sulatusuuniksi. Automaattisista vedenvihmojista huolimatta kaduille vaipui paksua valkoista pölyä. Se oli kuin talkkia Maan hikeentyneessä ihossa.

Kun hiljainen tuulenhenki muutti suuntaa, Germanicuksen sieraimet täytti tomun, mädäntyvien munien ja lahoavan mastiks-puun haju aivan kuin Seleukos Nikatorin näennäisesti nuortunut kaupunki jälleen haluaisi muistuttaa, että maaperä oikeastaan on ikivanha, itämainen –. Siihen ei ollut aihetta. Hän tunsi sen kaiken aikaa syvällä hermostossaan. Kenties se yhä johtui imevistä huilunäänistä, jotka sekoittuivat ratsastavan patrullin panssarien kalinaan.

Kantotuolin verho häilähti hiukan, Germanicus huomasi vaellettavan syrjäkatuja. Kuoppaisilla teillä kulki kerjääviä pappeja, pujopartaisia juutalaisia kantaen olkapäällään leveämahaisia, huuruisia saviruukkuja, sirkuksen eläintenkesyttäjiä nahkapiiskoineen ja raajarikkoja, joiden kainalosauvat kolisivat kamalasti. Luolamaisten ovien sinipunaisessa hämyssä istui ambubaioja, ruskeita ilotyttöjä, jotka suutelevin elein puhalsivat abuba-pilleistä imevää oikullista sävelmää. Heidän sitruunankeltainen mekkonsa oli huolettomasti auki. Sen loistavista poimuista tuijottivat mustat nännit uhkaavan jäykästi ohikulkijoihin. Tyttöjen silmäripset, joihin oli vedetty paksu kerros poltettua mantelinnokea, riippuivat silmämunien päällä kuin kukkien tahmeat mesikarvat. "Syyriaa", sanoi Germanicus itsekseen.

Ja jäytävä kuume muuttui vilunpuistatuksiksi. Hän oli jo vähällä antaa käskyn, että käännyttäisiin takaisin kotiin. Mutta eikö se olisi ollut vain raukkamaista pakoa velvollisuuksista? Hänhän oli matkalla Pison luo ja hänen täytyi puhua maaherralle mitä ajatteli... Velvollisuus, niin! Siinä juuri oli hänen gordioninsolmunsa, hän oli sitä viime vuodet tunnollisesti yrittänyt kehittää auki ja huomasi vyyhden aina vain yhä sotkuisemmaksi. Ripeällä iskulla vielä voisi halkaista –

Kantotuolissa ylipäälliköllä oli yllin kyllin aikaa seuloa äskeisiä tapahtumia. Eikö hän ollut tyydyttävästi hoitanut huostaansa uskottuja tehtäviä? Hänet oli lähetetty Parthian rajalle rauhoittamaan levottomuuksia ja hän täytti käskyn. Kuningas Artabanes, joka istui Aleksanteri Suuren päällikön Arsakeen entisellä hoippuvalla valtaistuimella vanhassa Suur-Iraanissa, lähetti hänen luokseen neuvottelijoita, jotka vaativat Rooman edustajaa saapumaan Parthian ja Syyrian rajalle, missä rajariidat ratkaistaisiin. Hän lähti matkalle seuranaan vain esikuntansa, kohtasi kuninkaan Eufratin rannalla; neuvottelujen tuloksena oli toivottu sovinto lännen ja idän suurvaltojen välillä. Se sopimus olisi tuottanut kunniaa kenelle tahansa. Kaiken lisäksi parthien hallitsija oli ehdottanut, että hänen edeltäjänsä Vonones, joka oli asettunut asumaan Syyriaan ja nautti siellä roomalaista suojelusta, karkotettaisiin Antiokiasta johonkin turvallisempaan paikkaan. Hiukan ennen Egyptin matkaansa ylipäällikkö antoi vangita pakolaiskuninkaan ja toimittaa hänet Kilikian rannikolle Pompeiopoliksen linnaan, missä hän sai eunukkiensa, mustan suojavartioston ja kassakirstujensa seurassa miettiä kukistumistaan.

Kaikkien noiden somien ja hienojenjärjestelyjen tuloksena oli ollut suuri huojennuksen tunne itärajalla ja kansalaisilo Armeniassa sekä Rooman taholla tyytyväinen varmuus, että viimeinenkin salavehkeiden kanava Vononeksen ja hänen entisten alamaistensa välillä oli ummessa. Jos siihen luhistui myös Pison ja pakolaiskuninkaan salamyhkäinen yhteistoiminta, sitä parempi. Ja vasta Egyptissä Germanicus oli kuullut viimeiset uutiset Pompeiopoliksen valtiovangista. Tosin ei tiedetty mitään varmaa, – näytti siltä, kuin Vonones olisi eräällä metsästysretkellä päässyt ratsain pakenemaan Kilikian vuoristoon, etsinyt suojaa albanialaisten ja entisten armenialaisten alamaistensa luota. Hän ehti Pyramus-joelle asti, kun roomalainen patrulli pysäytti hänet. Huhun mukaan hän oli kuollut paluumatkallaan; hänet tappoi vanha legioonalainen Remmius, joka oli Syyriassa kuulunut hänen suojavartioonsa. Mutta kuninkaallisen pakolaisen kukistuminen enempää kuin Idän rauhansopimus ja Kappadokian miehittäminen eivät lainkaan sulattaneet Tiberiuksen jääkylmää virallisuutta, jolla hän jatkuvasti kohteli veljenpoikaansa. Ja tämä oli Germanicukselle vaikeata nieltävää.

Muuten oli mahdollista, että Tiberius vain halusi peittää tyytyväisyytensä tavanmukaiseen kankeuteen. Siitä kirjeiden pidättyvä sävy. Keisari ei toden totta tuhlannut ylistyksiä, siinä suhteessa hän menetteli jokseenkin samoin kuin Augustuksen kerrottiin häntä kohtaan menetelleen. Mutta lämmin kädenpuristus Välimeren yli, pieni hyvänmielen välähdys tässä kuivassa jäykkyydessä kuin nuotiotuli pakkasessa, – kuinka se olisikaan tervetullut! Sitä hän kuitenkin suotta odotti.

Ainoaksi palkinnoksi jäi tässä tapauksessa sisäinen tyydytys, tuo, että jos eno vaikenee, teot puhuvat puolestaan. Seppeleitä, voitonlehviä, kultaisia nuolia ja valkoisia parihevosia hän ei kaivannut, kerran ajaessaan Pyhää katua hän oli kylläännykseen asti nauttinut kansan huudoista. Ei enempää sitä lajia. Mutta vähäinen ystävällinen tunnustus –. Eikö hän, Germanicus, sitä ansainnut? Luultiin kenties, että hän istui kädet ristissä. Eikö hän miehittänyt Kappadokiaa? Juuri hän oli liittänyt sen Rooman alusmaaksi, ja miten taitavasti vielä! Tähän asti pieni vuorinen alue Kilikian ja Mustanmeren välissä oli säilyttänyt itsenäisyyden, mutta siitä oli maalle itselleen ilmeisesti enemmän huolta ja vaivaa kuin iloa. Kappadokia kuului noihin kääpiövaltioihin, joissa sisäiset liitokset jo natisivat, joissa kansallistunnon kummitus vaelsi homehtuneissa hallitussaleissa, vaikka todellinen vapaus olikin enää muisto vain. Niinkuin Pontos, Kommagene, Armenia se oli itsepäisesti ollut jotakin olevinaan maana ja kansakuntana. Se oli yrittänyt mieluummin pysyä pienenä kuin yhtyä suureen. Ja nyt sen rauhaton huoli oli loppunut. Roomalainen legaatti Quintus Veranius otti hoitoonsa Kappadokian sisäpolitiikan, palatsit miehitettiin, kaupunkeihin marssi roomalaisia sotavoimia, kullanväriset kotkankuvat ponnahtivat sädehtimään vuorten huipuille. Kuunnelkoot nyt Halys-joen juoksua, nuo vuoristolaiset, – jos joki vielä vuosi sitten ennusti pelkkiä levottomuuksia itsenäiselle pikkuvaltiolle, Rooman alusmaalle se lupaa toden totta rauhaa.

Germanicus tunsi ruumiinsa oudon raskaaksi. Kuinka kauan matka kestikään! Hän räpytti luomiaan, aivan kuin Syyrian aurinko olisi täälläkin, verhojen luomassa puolivarjossa, kirvellyt silmiä. Ja oli kuumeen syytä, että hän niin kärkkäästi etsi viime kuukausien ponnistuksista jotakin kohtalokasta laiminlyöntiä, joka oikeuttaisi Tiberiuksen kylmäkiskoisuuden. Hän käyttäytyi kuin mies, joka hapuilee tunnustelevin sormin halkeamaa sileästä muurista. Mitä siis?

Germanicus nojautui veltosti pieluksia vasten, mutta vaikka ne oli täytetty hanhenuntuvilla, ne kuitenkin painoivat hänen kupeitaan, aivan kuin hän olisi levännyt mukulakivillä. Laupiaat jumalat... miten munuaisia poltti! Ja mitä, mitä klarolainen oli tarkoittanut puhuessaan äkillisestä kuolemasta ja mustasta kukosta? Kantotuoli lähestyi hoippuen kuin laiva Herodeksen vanhaa linnaa, jossa kaikki Syyrian maaherrat Varrosta ja Quiriniuksesta alkaen olivat asuneet. Mitä kirkkaampina sen kultaiset ja marmoriset huiput sukelsivat näkyviin, sitä raihnaisemmaksi ylipäällikkö tunsi itsensä. Tämä ei ollut vain ruumiin sairautta. Ei, vika oli siellussakin. Hän epäili nyt kauheasti Pisoa ja pohti mielessään huhuja, joiden mukaan runsas neljännes Armenian valtiokassasta oli Vononeksen avulla siirtynyt kuvernöörin rahakirstuun. Ja eikö muuten Plancina kantanut kultavitjoja, jotka jalokivien laadusta päätellen eivät voineet olla peräisin mistään muualta kuin Parthiasta? Vihreitä kiviä. Vihreitä kuin myrkky.

Suuressa salissa Gnaeus Piso otti hyvin jäykästi vastaan ylipäällikön. Tummat, kiiltokivin koristetut seinät taittoivat himmeästi päivänvalon, kullanväriset juovat lipuivat permannon yli kuin rikkauden purot. Germanicus tuli tahtomattaan ajatelleeksi kaikkea sitä koronkiskomista, jota tästä palatsista käsin oli harjoitettu siitä asti, kuin Pompeijus teki Syyriasta Rooman alusmaan. Maaherra oli hänet nähdessään ensin säikähtänyt, mutta sitten hän muuttui ylimieliseksi. Hän ei, totta totisesti, aikonut kumarrella legioonien komentajalle! Hän lysähti virkatuoliinsa ja viittasi huolettomasti selkänojattomaan jakkaraan. Kenties hänen vieraansa suvaitsi istua, seisominen ei ole terveellistä sairaille. Noilla punaisilla kasvoilla paistoi niin röyhkeä vahingonilo, että Germanicus sai hädin tuskin hillityksi raivon, joka paisutti hänen sydäntään. Hän kävi suoraan käsiksi asiaan. Hän kysyi tiukalla äänellä, miten kauan hänen täytyisi odottaa, ennen kuin maaherra lähtisi kahden legioonan kanssa Armeniaan osoittamaan kunnioitusta vasta valitulle kuninkaalle, sen sijaan että vehkeili Vononeksen kanssa? Piso vastasi nauraen, että hän noudattaa siinä asiassa vain keisarin määräystä.

"Minulla on jo kauan ollut epäilys, että sinä tottelet vain Plancinaa", huomautti Germanicus kuivasti. "Legioonien komentajana minä edustan toistaiseksi keisaria, ja niin kauan kuin minulla on valta, jokainen niskuroiminen voidaan katsoa majesteettirikokseksi. Minä kruunasin Zenon Armenian kuninkaaksi. Annoin sinulle komennuksen marssia kunniakäynnille hänen luokseen Artaxataan, mutta sinä et mennyt etkä lähettänyt edes sijaista. Miten tämä on käsitettävissä? Teen heti raportin Tiberiukselle. Mies, joka ottaa lahjuksia Rooman valtiovangilta, saa varoa nahkaansa."

Piso kumartui eteenpäin tuolissaan ja hänen äänensä oli täynnä ilkkuvaa voitoniloa: "Todisteet? Perätön syytös on raskaanlainen rikos..."

"Panen toimeen kuulustelut", uhkasi Germanicus.

Maaherra nauroi hänelle vasten kasvoja. Vai kuulustelut! Eikö ylipäällikkö ollut toimittanut lukemattomia kuulusteluja jo ennen Egyptinmatkaansa, ja mitä, jumala paratkoon, niissä oli käynyt ilmi? Pelkkiä kaupunkilaisten juoruja. Tosin oli totta, että kymmenes legioona oli ollut siivottomassa tilassa kun Germanicus saapui Antiokiaan, ja totta oli sekin, että prokuraattori oli alentanut eräitä upseereja rivimiehiksi, koska nämä eivät kyenneet ylläpitämään järjestystä; mutta kaikki tuo oli niinkuin ollakin piti. Huhut, että hän, Piso, olisi vehkeillyt Vononeksen kanssa, olivat saaneet alkunsa Epifanian basaareissa. Ei, – jos puhuttiin majesteettirikoksesta, se kait löytyisi aivan toiselta taholta, ylipäällikön omista pikku rikkomuksista.

"Mitä!" huudahti Germanicus astuen lähemmäksi. "Mitä tuo tahtoo sanoa?"

Molemmat miehet seisoivat tuokion äänettöminä. Piso, jonka istuimen kahta puolta seisoi jäykkiä vartiosotilaita, näytti suuresti nauttivan tilanteesta. Hänen leveille tummanpunaisille kasvoilleen levisi typerä hymy. Hetken aikaa hän tuijotti kynsiään huulet nytkähdellen, aivan kuin olisi pidättänyt nauruaan. "Hitto vieköön, kuinka sen sanoisin", hän mutisi hieroen leukapieliään. "Sinähän lähdit Egyptiin, vai kuinka? Lähdit, etkä odottanut Tiberiuksen lupakirjaa. Ja eikö muuten ole voimassa asetus, joka kieltää Rooman ritareita ja senaattoreja käymästä Aleksandriassa ilman nimenomaista valtuutusta? Olisihan", hän jatkoi ovela välähdys silmissään, "olisihan erinomaisen helppoa minkä tahansa puuhan varjossa matkustaa Niilin rajakasarmeihin ja värvätä sotilaat puolelleen. Augustus antoi matkakiellon juuri sen vuoksi, että Egypti on niin siunatun halpa saalis poliittisille seikkailijoille..."

Germanicus katseli häntä, niinkuin ei olisi tahtonut uskoa tuollaista julkeutta. "Sinä tiedät, Piso, että ilman minun matkaani Aleksandrian viljamakasiinit olisivat vieläkin lukossa. Ja sitä paitsi matkustin ilman vartiostoa –"

Maaherra myhäili entistä leveämmin. "Niin, ja kreikkalaisessa puvussa ja avojaloin. Viljakaupan säännöstelyä, he! Matka Niiliä pitkin. Se ei tunnu uskottavalta, vai kuinka?"

Hänen kasvoillaan leikki ärsyttävä hymy. Molemmat henkivartijat astuivat huomaamatta lähemmäksi. Vaikka heidän piirteensä olivat levolliset, ylipäällikköä kiusasi mielikuva, että hän seisoi tässä kuin kuka tahansa nöyryytetty antiokialainen, joka tuossa paikassa heitetään ulos palatsin ovesta. Voimattoman raivon vallassa hän viskasi Pison kasvoille ryöppynään syytöksiä. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja aukesivat taas, hänen poskipäihinsä ilmestyi tulehtuneita täpliä. "Sinä olet kirottu vehkeilijä, jo vuosikausia olet pettänyt sekä keisaria että minua! Ole hyvä ja ilmoita heti, miten paljon Vonones maksoi sinulle armenialaisten verirahoja. Ja sinun kiristyksesi! Luuletko, että jätän asian tähän. Vannon, että sinut ja vaimosi kutsutaan viikon sisässä vastaamaan tuomioistuimen eteen!"

"Hyvänen aika, sinulla on kuumetta", sanoi Piso osaaottavan näköisenä. "Tahdotko, että annan Plancinan tarjota sinulle etikalla maustettua punaviiniä?"

Ja äkkiä Germanicus tunsi itsensä hyvin väsyneeksi ja voimattomaksi. Sali hohtokiviseinineen, aseistetut sotilaat, arbuusin näköinen maaherran pää pimenivät hänen silmissään. Hänen munuaisissaan tuntui kuvottavaa pistelyä. Hän aikoi vielä huomauttaa, että Plancina oli omavaltaisesti ilmestynyt paraatiin ratsuväen kanssa ja pannut prokuraattorin nimessä toimeen villin ratsastusharjoituksen, jolla tahdottiin vain tehdä pilaa armeijasta. Mutta sanat kuolivat hänen polttavan kuivaan kitalakeensa. Hän tunsi sisimmässään: kaikki oli lopussa. Hänellä oli sen verran voimia, että jaksoi hyvässä järjestyksessä peräytyä heikkouttaan paljastamatta. "Tästä hetkestä asti minä en enää tunne sinua, Gnaeus Piso", hän sanoi jäykästi, aivan kuin hänen olisi pitänyt ponnistella saadakseen äänensä kuuluville. "Kaikki yhteistoiminta on nyt mahdotonta. Vedän legioonat pois, ryhdyn viimeisiin toimenpiteisiin."

Hän kääntyi ja lähti kävelemään salin poikki. Pilarit näyttivät horjuvan, seinät luhistuvan. Germanicuksen silmissä tanssi lukemattomia kirkkaita hiutaleita. Kalvava tunne oli vähällä saada hänet oksentamaan kynnykselle. Jos hän olisi kääntynyt, hän olisi voinut huomata, miten maaherran leveät kasvot hitaasti kalpenivat. Ne eivät enää myhäilleet yhtä voitonvarmasti kuin äsken, vaan niille levisi pelokkaan epäröimisen ja säikähdyksen ilme. Jumaliste, kenties asiat olivat kehittyneet liian pitkälle –! Piso oli vähällä nousta tuolistaan, kiiruhtaa ylipäällikön jälkeen. Mutta hän jäi kuitenkin istumaan paikalleen rehevänä ja velttona ja pullottavin, jäykin silmin, kultasormusten koristamat pehmeät kädet yht'äkkiä kovin hervottomina.

Germanicus nousi kantotuoliin, kuiskasi lähtökäskyn: Kotiin. Vaikka hänen otsalleen yhä pusertui hikikarpaloita, kipu helpotti miltei heti, kun hän astui ulos eikä hänen enää tarvinnut nähdä edessään maaherran röyhkeitä kasvoja. Tuokioksi hänet valtasi levoton toiminnantarve. Kanto tuolissa hän kirjoitti vapisevin käsin määräyksen Kappadokiaan, että paikallisen legaatin Quintus Veraniuksen piti kiiruhtaa päämajaan. Hän aikoi kutsua luokseen kaikki esikuntansa päälliköt, vanhan uskollisen Sentius Saturninuksen ja Vibius Marsuksen ja Servaeuksen ja Publius Vitelliuksen neuvotellakseen heidän kanssaan, mihin toimenpiteisiin oikein olisi ryhdyttävä.

Koko matkan palatsista Epidafneen hän kiihdytti itseään kostoon, levitteli vielä kerran eteensä Pison konnantyöt kuin sarjan vastenmielisiä kuvia. Hyvä, nyt tuosta kaikesta tehdään pikainen loppu! Vielä tänään hän toimittaa pikalähettejä Roomaan ja antaa soittaa legioonat koolle. Sarvitorvi saa törähdellä ja aseet kalista. Mutta kesken kaiken hän lysähti patjoja vasten. Hänen vatsaansa kouristi. Toiminnan kuumeiset harhakuvat repeytyivät nyt kuin ohut lukinseitti, eikä ylipäällikkö oikeastaan enää kyennyt toivomaan muuta kuin että pian saavuttaisiin kotiin. Hänen ympärillään huojuvat verhot menettivät värinsä. Kadun melu kohisi aavemaisen kaukaisena. Hänestä tuntui, että hän ryömii tuskallisen pimeässä holvissa etäistä valoaukkoa kohti, ja perällä seisoo Agrippina ja viittoilee hänelle... Hänen verettömät huulensa muodostivat kerran toisensa jälkeen äänettömän sanan: Kotiin.

Kun Germanicus nousi kantotuolista, paikalle kiiruhtaneet päälliköt Servaeus ja Sentius Saturninus pidättivät pelon huudahduksen; he tuskin tunsivat ylikomentajaa. Tämän lujat, vielä nuorekkaat kasvot olivat muutamassa tunnissa käyneet taikinamaisen veltoiksi, maksankarvaisiksi. Hänen ruskeissa silmissään oli avuton katse, joka ei näyttänyt huomaavan mitään ympärillä tapahtuvaa. Hän antoi tottelevasti Sentiuksen taluttaa hänet makuukamariin. Vanha karkea soturi, jonka kestävyys oli karaistu monessa taistelussa, pidätti itkuaan kun hän rupesi riisumaan panssaria ylikomentajan päältä, saattoi hänet vuoteeseen. Ikkunaluukut suljettiin. Kun Agrippina hetkistä myöhemmin toi huoneeseen vesimaljan, Germanicus oli vaipunut horroksen kaltaiseen uneen.

Silloin Agrippina tunsi toistamiseen kummallisen ummehtuneen löyhkän, joka oli edellisenä yönä tunkeutunut hänen sieraimiinsa ja herättänyt hänet. Se tuntui selvemmin vuoteen lähellä. Sairas valitti hiljaa. Kotialttarin liekin ympärille muodostui kuin nihkeää sinistä usvaa. Kun nainen meni sulkemaan oviverhoja, hänen kädelleen tipahti muutamia suuria vesipisaroita. Ja yli paahtuneen, sierettyneen maan, Kasiusvuoren sinipunaisen huipun ja valkoisen ja kultaisen kaupungin yli paisui alkavan sateen suhina.

4.

Germanicus sai jo seuraavana päivänä kuulla, että Piso ja Plancina olivat lähteneet matkalle Khios-saareen; maaherran palatsi jäi tyhjilleen, vain aseistetut vartijat seisoivat jäykkinä sen ulkoportaiden vieressä. Ylipäällikkö tunsi itsensä sen verran paremmaksi että saattoi nyt koota ystävänsä huoneeseen.

Kun he yksitellen saapuivat, kun vanha Sentius Saturninus ja Publius Vitellius pysähtyivät vuoteen jalkopäähän odottamaan käskyä ja Marsus, Servaeus ja koko sotilaallinen esikunta tungeksi ympärillä, sairas kohottautui patjojen varaan. Hän sanoi heille suoraan, että legioonien johto luisui nyt ikiajoiksi hänen käsistään. Ja jos, niinkuin hän pelkäsi, prokuraattori vaimonsa kanssa on syyllinen siihen, mitä ei enää voi välttää, silloin nuo kaksi on vedettävä tilille. Germanicus katseli tyynesti, avuttomasti, melkein vapautuneena ympärillä häliseviä upseereja. Kuume sai hänen silmänsä loistamaan. Sitten hän kääntyi Vitelliuksen puoleen, joka seisoi siinä kyyneliä nieleskellen: "Sinä, Publius, rakastat vaimoasi niinkuin minä omaani, ja se on harvinainen ilmiö nykymaailmassa. Sano Rooman kansalle, että jätän Agrippinan ja kuusi lastani sen huostaan ja että sen ei ikinä pidä uskoa Plancinaa tai Pisoa, jos he väittävät murhanneensa minut ylemmästä käskystä..." Miehet katselivat toisiaan kauhistuneina. Oli selvää, mitä ylipäällikkö tarkoitti. Ja jos tosiaan oli niin, että maaherra oli kaiken aikaa totellut salaisia määräyksiä, silloin heillä ei ollut paljon toivomista tulevaisuudelta. Huoneessa vallitsi minuutin ajan kauhea hiljaisuus. Vihdoin alkoi pikku Lesbia itkeä seinän takana, ja kärttyinen lapsenääni särki lumouksen. Agrippina astui tänä hetkenä ovelle tyttö sylissään. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli surun kovuus. Esikunnan herrat poistuivat yksitellen, viimeisenä Sentius Saturnius nuuhkien koiran tavoin ilmaa, jossa tuntui kummallinen kalmanhaju.

Sateen loiske taukosi hiljalleen. Tuli jälleen kuumia, peloittavan aurinkoisia päiviä, ja yön aikaan Dafnen puutarhoista rupesi kuulumaan yksitoikkoinen huilunsoitto. Esikaupunkien asukkaat kantoivat alinomaa uhreja Kuoleman jumalalle, jonka suunnattoman suuri kultavanteen ympäröimä pää oli hakattu Silpius-vuoren kylkeen suojaksi paiseruttoa vastaan. Kaupungilla puhkesi kulkutauti, kreikkalaiset lääkärit häärivät lansetteineen ja lääkelaukkuineen milloin Syngon-kadun ylimystaloissa, milloin Epifanian ja Epidafnen kortteleissa.

Samosatalainen tohtori Artemidoros, keltakasvoinen mies, jonka profiili toi mieleen lihavan nuolihaukan, saapui aina keskipäivän tienoissa tunnustelemaan Germanicuksen valtimoa. Hän pudisteli päätään, määräsi käytettäväksi viiniin liuotettuja arabialaisia yrttejä. Mutta ylipäällikkö katseli häntä väsyneesti hymyillen. Hänen kirkkaat silmänsä sanoivat selvästi: Mitä se hyödyttää, minunhan on joka tapauksessa pian kuoltava. Yhä useammin hän vaipui horroksen tapaiseen uneen, ja nuo taudilta varastetut levon tunnit auttoivat häntä kestämään, kun tuska munuaisten tienoilla taas yltyi.

Oli omituista, että kuoleman varmuus sinänsä ei tuottanut rauhattomuutta eikä saanut hänen sieluaan pelon valtaan. Ei, oli hyvä näin. Hän tuijotti laajentunein silmin kattoon ja toisteli itsekseen Iliadia, sen ylpeitä rytmejä, joissa laulettiin taistelutantereen purppuraisesta kuolemasta:

    "Ellabe porpsureoz Thánatos kai Moira krataié."

Hän näki jälleen liikkuvansa synkissä suoperäisissä metsissä, näki roomalaisten nuotioiden tuikkivan pimeässä. Tai hän ratsasti Lyoniin päin, missä hänen rampa veljensä Claudius oli syntynyt. Punainen sotaviitta lepatti tuulessa, kohorttien merkit, jotka olivat kuin sauvoihin naulattuja kunniakilpiä, nousivat ja vaipuivat ratsastuksen tahdissa...

Kuumeen yltyessä nämä muistot saivat näynomaisen elävyyden. Jälleen hän oli olevinaan Xantenin talvileirissä, johon viides ja kahdeskymmenes ensimmäinen legioona olivat sijoitetut. Käyrätorven toitotus häipyi vähitellen, – lumi putosi pehmeinä hiutaleina aivankuin taivaasta olisi satanut hienoa valkoista tuhkaa. Sitä satoi yhä enemmän, se ulottui hänen nilkkoihinsa, tunkeutui sieraimiin ja korviin ja silmiin, kunnes hän ei kyennyt tajuamaan muuta kuin tuon kolkon valkoisen pyryilman. Hän tiesi, että hänen piti ennättää Kölniin ennen pimeän tuloa. Tummien myrskypilvien alla hän oli erottavinaan kaukaista tulen kajoa, tai ehkä se jälleen oli pitkän käytävän perältä häämöttävä valoaukko... Agrippina ja lapset olivat siellä. Vaimo nosti käsivarrelleen itkevän viisivuotiaan pojan, jonka kasvot olivat tuhruiset kyynelistä. Lapsi rauhoittui vasta kun eräs viidennen legioonan kenturioista repäisi panssaristaan ympyränmuotoisen kiiltävän mitalin, phaleraen, ja rupesi välkyttämään sitä kuin peilinpalasta pikku Caligulan edessä.

Germanicus tuijotti öisin tunnista toiseen näitä oman elämänsä katkonaisia välähdyksiä. Mutta hänestä tuntui, että hänellä itsellään ei ollut niissä mitään osuutta. Hän oli kaiken ikänsä vartonut jossakin kaukana, ja sodat olivat humisseet hänen ohitseen sanomattoman yhdentekevinä. Kenties ajatus kävi tavallista kirkkaammaksi lopun edellä, joka tapauksessa hän luuli nyt näkevänsä oman kohtalonsa yhtä paljaana, kuin olisi katsonut sitä viisaan vieraan näkijän silmin. Hänhän oli vain ottanut käskyjä vastaan ja totellut. Hän oli täyttänyt velvollisuudet, niinkuin joi kaksikymmentä vuotta sitten, nuorena poikana, Augustuksen perhelääkärin ojentaman karvaan yrttijuoman. Ehkäpä hänen kunnianhimonsa oli ollut aivan liian heikko... sisäistä tahtoa sanan syvimmässä mielessä hänessä ei ollut. Ja hän näki itsensä ratsastamassa Rhone'in laaksoa kohorttien, manipelien ja muonakuormien etunenässä; keisarin kruunu tanssi hänen silmissään, hänen olisi vain tarvinnut ojentaa sormensa ja temmata se. Kuitenkin hän jäi häilymään kahden vaiheilla, sillä suurten ratkaisujen tekoon hänestä ei ollut.

Tehdä tehtävänsä ja mennä pois. Pelastaa ensin joukko Reinin paalusiltoja, taistella saksalaismetsissä, hankkia takaisin Varuksen menettämät kotkat, vallata miekan iskutta Kappadokia, kruunata kuningas Polemonin poika Zeno Artaxatan linnassa Armenian hallitsijaksi ja käydä rauhanneuvotteluja Eufratin rannalla. Sen jälkeen kuolla Syyrian Antiokiassa, Epidafnen valkoisessa kartanossa roomalaisen virkamiehen ja hänen vaimonsa myrkyttämänä. Tässä mielikuvassa oli jotakin niin julman mieletöntä, että tajunta aluksi kieltäytyi ottamasta vastaan koko totuutta.

Siitä saakka kuin Germanicus oli maaherran luota palattuaan joutunut vuoteenomaksi, hän ei yksin ollessaan tahtonut muistella Pisoa ja Plancinaa. Vai saattoiko ajatella, että kohtalo oli varannut hänelle niin alhaisen lopun? Mahdollisuus oli tietysti olemassa, kauhea mahdollisuus, – mutta ajatukset kiersivät sitä kaukaa noidutussa ympyrässä. Ne muistuttivat harmaita yöperhosia, jotka pyörivät lampun liekin ympärillä uskaltamatta heti pudottautua siivet supussa tuleen. Kenties tämä sisäinen arkuus, joka esti häntä tutkistelemasta oman kohtalonsa syitä, oli vain ihmisluonnon armelias toimenpide vaikeina hetkinä. Kuuma hiljainen sairashuone, hikeentyneet vuodevaatteet, Agrippinan askeleet, hänen oma surkea tilansa tavallaan vaativat osakseen kaiken huomion. Ja hän toisteli mielessään hämmentyneenä ja hiukan katkerasti, antautuen oman voimattomuutensa valtaan, osaamatta enää sanottavammin ponnistella vastaan: Ellabe porpsureoz...

Hänet valtasi suunnaton väsymys. Hän ajatteli: Kun voittajien rotuun kuuluva armeijanpäällikkö tuntee tällä tavoin, hänen olemuksessaan on varmaan jotakin vikaa. Etkö tiennytkin kaiken aikaa, että harhailit väärälle taholle vai kuinka? Joka tilanteessa olisit voinut tehdä ratkaisun oman elämäsi hyväksi, mutta annoit velvollisuuksille sananvallan. Ei, se ei suinkaan ollut pelkkää kunniantuntoa. Pikemmin se johtui arkuudesta. Tahtoisit kait palata takaisin entisiin tienristeyksiin, valita uudestaan. Mutta sitäpä juuri jumalat eivät sinulle suo. Koko lapsuutesi valmistuit suurta loistavaa kohtaloa varten, luit Iliadia ja lausuit Pindarosta, ratsastit kilparadalla ja karaisit ruumistasi. Olit ensimmäinen oppilas kreikkalaiskoulussa, eikö niin? Ja myöhemmin elämäsi aikana sait nauttia kansan rakkautta enemmän kuin kukaan toinen. Omat sotilaasi jumaloivat sinua, sinusta olisi voinut tulla suuri keisari. Sinun Roomasi, sen mahti, loisto ja väkevyys, häviää nyt tämän huoneen mädänhajuun. Sinut puetaan kyllä purppurapukuun ja ruumisroviosi tehdään kalliista norsunluusta, mutta mitä se auttaa? Kun makaat siinä kasvot pöhöttyneinä, kultaraha kielen päällä, olet surkeampi kuin oman sotajoukkosi halvin kuormarenki.

Sinua tullaan ylistämään monissa puheissa, sinun muistollesi tullaan pystyttämään alttareita, historioiden kirjoittajat piirtävät sinun nimesi papyrukseen ja pergamenttiin ja puhuvat taisteluista, joissa lisäsit oman isänmaasi suuruutta. Nuorempana kenties luulit, että todellisuus piilee tuossa... Pukeuduit kunniaan kuin tulipunaiseen kauhtanaan etkä ajatellut enempää. Mutta oletko varma, että elämäsi on ollut elämisen arvoista? Sydämesi on aina ollut arka, voittosi ovat perustuneet enemmän hyvään onneen ja sotilaalliseen kuuliaisuuteen kuin oman tahtosi väkevyyteen. Kun astut jumalien luo, älä yritäkään hämätä heitä puhumalla Reinin silloista tai Zuiderseen laivastosta tai Idistavison taistelusta! Sillä eikö jokainen omista sotilaistasi ole siinä suhteessa tehnyt saman minkä sinäkin, totellut käskyä?

Sano minulle, Rooman legioonien ylipäällikkö, mitä aiot pelastaa mukaasi kuoleman tuollepuolen? Ehkäpä tiedon, että olet siittänyt kuusi lasta tähän maailmaan, tyttöjä ja poikia, joiden kohtaloissa sinun nimesi on säilyvä vielä senkin jälkeen kun sinä olet harmaata tuhkaa. Laimea lohdutus. Surullinen loppu. Huomaa, sinä arvokas, kärsivä lihamöhkäle Epidafnen sairashuoneessa, että vaikka sinun siemenesi täyttäisi koko maan piirin, sinun sisimmällä minälläsi ei ole sen elämässä mitään osaa. Kuinka siis? Pelkäätkö kuolemaa, Germanicus? Pelkäätkö sen kolkkoa autiutta ja sen kylmää, tyhjäksitekevää ylivaltaa, vai kammottaako sinua lopultakin vain elämän mitättömyys haudan edessä? Älä yritä valehdella itsellesi, Germanicus, tämän maailman sinä joka tapauksessa jätät melko pettyneenä.

Näetkös, olisit voinut saada aikaan paljon enemmän kuin olet saanut ja silloin kuolemasikaan ei olisi kukaties muodostunut niin köyhäksi kuin nyt. Olisit voinut elää omaa elämääsi kaukana humusta ja loistosta tai, jos niin tahdot, humun ja loiston huipuilla eikä vain puolitiessä sinne päin. Niin, elämä olisi voinut kääntyä toisenlaiseksi ja kuolema, kun se viimein olisi tullut, olisi kohdannut sinut ystävänä. Mutta sen, mikä sinussa oli syvimmin omaa, sen sinä et antanut kasvaa ja versoa, vaan jatkoit itsepäisesti aloitettua tietä voitosta voittoon ja puolinaisuudesta toiseen. Mitäpä omaa sinulla olisikaan, Germanicus. Kokonaisen aikakauden sinä voit pettää, tulevat polvetkin sinä kenties petät, sinä kuvastut ihmisten silmiin suurena, mahtavana ja loistoisena, milloin he kääntyvät sinua katsomaan ja punnitsevat sinun muistosi painavuutta. Mutta itseäsi, armeijan ylikomentaja, sinä et petä...

Ja vähitellen, yö yöltä, hänen sisäinen levottomuutensa alkoi kasvaa. Se ei enää ollut vain elämästään taistelevan ruumiin hätää häviön edessä, se oli pikemminkin kalvavaa vapautumattomuuden tuskaa, oman elämän puolinaisuuden tunnetta. Tohtori Artemidoros ei säästellyt lääkkeitään niinkuin alussa. Ystävällinen samosatalainen kävi kaksi kertaa vuorokaudessa tunnustelemassa ylipäällikön valtimoa, jonka lyönnit muuttuivat kovin säännöttömiksi. Hänelle annettiin myrrhalla, etikalla ja orobialla maustettua viiniä. Juoman tuottaman unenkaltaisen horroksen lävitse Germanicus näki päivien vaikenevan ja taas painuvan mailleen. Hän erotti pienten tulien lepatuksen kotialttarilla, kuunteli Agrippinan tuloa ja menoa tai pikku Lesbian itkua, joka joskus saattoi saada oudon kimeyden, ikäänkuin tyttö olisi huutanut kivusta.

Huoneessa liikkui epäselviä varjoja, mutta hän ei suinkaan aina tuntenut niitä. Kerran hän oli näkevinään uskollisen päällikkönsä Sentius Saturninuksen kasvojen kumartuvan vuoteen yli tai hän kuuli Publius Vitelliuksen jupisevan loitsua. Juoma lamautti hänen tuskaansa, hän vaipui rajattoman, tylsän ai istumisen tilaan. Sellaiselta varmaan tuntuu hukkuminen valtamereen, jossa jalka ei tapaa pohjaa miten syvälle vaipuukin... Milloinkaan ennen elämänsä aikana ylipäällikkö ei ollut tuntenut itseään näin autioksi, näin vapaaksi tahdosta ja toiveista. Mutta sitten tuli aikoja, jolloin syövyttävä kipu sisälmyksissä yhä enemmän häiritsi huumauksen tuottamaa mielen tasapainoa. Oli kuin hänen ruumiistaan olisi ryömimässä esille jokin näkymätön raatelija, ja hän arvasi, että juuri tuo oli kuolema. Pieni liekki lepatti vihreässä yölampussa. Germanicus tuijotti mustaa Hekaten kuvaa, jonka toinen käsi kohotti Manalan avaimia, toinen käänsi elämän soihtua alaspäin. Ja näytti kuin Tienristin jumalatar olisi liikkunut jalustaltaan. Häilyvä liekki yhdessä rauhattomien varjojen kanssa sai aikaan, että kuvan kasvoille levisi hiljalleen villi, pilkallinen hymy.

Tohtori Artemidoros määräsi huoneen permannon purettavaksi. Hän oli monena päivänä nuuskinut ilmaa, koputellut tiililevyjä, pudistanut epäluuloisesti pientä haukanpäätään. Mutta sairaan tila oli kehittynyt niin vaaralliseksi, että hänen siirtämistään toiseen huoneeseen tuskin voitiin ajatella. Kun työmiehet rupesivat kangilla irroittamaan permantolaattoja, Germanicus tuijotti tarkkaavasti heidän työtään. Hänen pöhöttyneillä kasvoillaan lisääntyi kauhun kelmeys. Tiilet murtuivat. Huoneeseen löyhähti mädäntyneen lihan haju. Sitten molemmat kaivajat, jotka olivat yksinkertaisia syyrialaisia orjia, pudottivat kauhistuneina työkalut käsistään. Tohtori lähestyi nenäänsä pidellen. Hän päästi tukahtuneen huudon. Hänen selkänsä oli aivan liian kapea, jotta se olisi kokonaan peittänyt sairaan katseelta kammottavaa löytöä. Kaivajat nostivat maasta lyijylevyn, johon oli kirjailtu astroloogisia merkkejä, ja hetkistä myöhemmin pitkällisessä mätänemistilassa olevan lapsenruumiin. Sen molemmat silmät oli puhkaistu, niissä törrötti vielä mustia kukonsulkia. Ryppyiseen otsaan oli siniliidulla kirjoitettu Germanicuksen nimi.

Sairas makasi vuoteessa kasvot keltaisina ja silmät ammollaan, käsittämättä ensin mitään –. Kun hän nieli lääkärin ojentaman viinilasin, hänen kätensä tärisivät niin että juomaa läikkyi patjoille. Orjat työskentelivät nopeasti, ruumis, lyijylevy ja joukko kukonraatoja, jotka oli tungettu hiukan kauemmaksi lattialevyjen alle, kannettiin likasangoissa ulos. Artemidoros löi kaikki ikkunaluukut auki. Ruvettiin polttamaan myrrhaa, arabialaista kassiaa ja sandelipuuta, jotta löyhkä edes hiukan haihtuisi.

Yht'äkkiä vuoteesta kuului valittava ääni: "Viekää minut pois täältä, jumalien nimessä, viekää minut pois...!" Ja vaikka pistokset olivat alkamassa, Artemidoros ei empinyt. Germanicus kesti urheasti miesten käsivarsien rajut kouraisut kyljissään, joiden iho oli paisunutta ja polttavan kuumaa. Hänet kannettiin Agrippinan huoneeseen, laskettiin varovasti vuoteelle. Hän huohotti. Pelon laajentamiin silmiin oli syntymässä lasimainen kiilto, joka ilmaisi lääkärille, että juoma alkoi vaikuttaa.

Siinä viinissä oli paljon huumaavaa ruskeata jauhetta. Ja niin olikin parasta. Kun ylipäällikkö vielä oli hiukan tajuissaan, hän yritti saada sanotuksi Arterhidorokselle, että tämä toimittaisi hänen puolestaan uhrin Hekatelle, laskisi verta seitsemästä valkoisesta koiranpenikasta. Mutta sitten hänen puheensa taukosi. Näyt vainosivat yhä heikompina tuota sekasortoon joutunutta sielua. Hänen elämänsä laiva – suuri, uljas, kultaisella sotakotkalla kaunistettu pursi, jota niin monet silmät olivat ihaillen seuranneet sen kolmikymmenvuotisen matkan kestäessä – etääntyi hiljakseen maan rannoilta. Joskus Germanicus oli kuin tavattoman kaukaa kuulevinaan veden solinan vanhassa klarolaisessa ennusluolassa, ja tuo ääni tuotti hänelle hämmentymisen hetkiä. Hänen huulensa liikkuivat vaivalloisesti. Hän jupisi rukousta. Auringon laskun aikaan, kun Daphnici mores alkoivat jälleen puhaltaa valittavia pillejään Joen jumalan bordelleissa, hänen kasvoissaan näkyi epäselviä levottomuuden merkkejä, mutta kipeä kieli oli nyt alkanut turvota ja se täytti vähitellen koko suun paksuna lihakimpaleena, niin että hän ei saanut huuliltaan mitään äännähdystä.

Huoneen perällä kyyrötti ruma laiha poika Gajus Caligula ja kaiveli etusormella nenäänsä. Hänen näppyläisille kasvoilleen levisi pelonsekainen virnistys, – hän tuijotti puoleksi uhitellen kuolevaa miestä, joka ei enää koskaan läimäytä häntä korvalle. Tuossa virnistyksessä oli kostoa. Poika katseli säälimättömän asiallisesti paisuneita sinipunaisia kasvoja ja suonikkaita käsiä, joiden sormet aukesivat ja sulkeutuivat kouristuksien aikana. Kädet liikkuivat peitteellä kuin isot karvaiset hämähäkit, ne näyttivät kutovan kuoleman näkymätöntä pukua. Poika tuijotti niitä lumoutuneena, tylsän, inhonsekaisen ja kiukkuisen ilon vallassa. Hänen silmänsä puhuivat: Tukistatko minua vielä, mitä? Lyötkö vielä? Yritä lyödä vain, senkin surkea haiseva raato, mikä oletkin! Luulenpa, että sinun on paha maata noin, sillä muuten et huohottaisi tuolla tavoin. Se on oikein sinulle! Et taida enää siitä nousta –. Pimeyden tulo sai lamput hiukan kirkastumaan, mutta liekit lepattivat silti rauhattomina ja niiden valo oli sinistä. Huoneessa olisi voinut kuvitella liikkuvan henkiä, joiden varjopuvut silloin tällöin hipaisivat tulta... Sairas valitti kumeasti.

Poika alkoi äkkiä hihittää niin luihusti että Agrippina, joka viimeinkin tuli huoneeseen, näki parhaaksi ajaa hänet pimeään eteiseen.

Mutta ylipäällikkö ei kuullut naurua. Hän ei kuullut mitään. Tuokioitten kuluessa Germanicus tunsi kulkevansa yhä lähemmäs etäistä lohduttavaa valoa, samalla kun hänen maallinen olemuksensa, mikäli hän enää tajusi sen vaivoja, kävi aina vain raskaammaksi, kuumemmaksi. Kun Rooman armeijan ylikomentaja katsoo elämäänsä tuon valon läheltä, hän ei enää näe palavien kaupunkien savua eikä marssivia sotajoukkoja tai nyökyttäviä kullanhohtoisia kotkia... Syvä, autuas kummastus valuu hänen mieleensä kuoleman ensimmäisenä kuluttavana henkäyksenä. Hän ei käsitä, kuinka tuo on voinut täyttää hänen elämänsä, on voinut riittää kokonaisen ihmisiän sisällöksi.

Kenties tähän hämminkiin sekoittui jotakin vapautumisen tapaista... iloa siitä, että hän on pitkien ja mutkallisten vaiheiden jälkeen vähitellen tulossa kotiin. Hänen jaoiteltu ja paloiteltu elämänsä järjestyi viimeinkin, syvät puhtaat äänet, joiden kuulemiseen hänelle ei tähän mennessä ollut aikaa kaikkien velvollisuuksien keskellä, pääsivät nyt esille tapahtumien alta. Tuntui sanomattoman hyvältä levätä. Tiesihän hän sitä paitsi, ettei ollut yksin. Eikö tuossa hymyillytkin hänen oma poikansa! Lapsen silmät katselivat häntä olemassaolon joutavien väärinkäsitysten yli, ja nyt niistä hohti vain pienen ihmisenalun ujo, rakastava kiintymys. Tuore vesa hänen oksastaan. Puut elävät vasta, kun pudottavat lehtensä.

Kuumeen yltyessä hän tunsi pääsevänsä eroamattomaan yhteyteen vaimonsa ja lasten kanssa. Hän oli tulevinaan Lyonin telttaan, veripunainen kauhtana riippui likomärkänä hänen olkapäiltään. Ja Agrippina saapui häntä vastaan ihmeellisenä uljaassa, lempeässä hyvyydessään. Nainen piteli sylissään vastasyntynyttä Lesbiaa ja talutti Caligulaa kädestä. Mahongin-tumma tukka ei ollut koskaan elämän päivinä välkkynyt noin –! Huoneessa tuntui hänen hymynsä, se liikkui varjoissa, se oli sairaan silmäkalvoissa, laupias ja kaikkisovittava hymy, pikku Hestian hymy. Se ei ollut kovin tärkeätä, mutta se täytti koko maailman, kuolemakin oli täpötäynnä sitä. Ja nyt, hyvin lähellä valoa, Germanicus astui ovesta sisälle. Hän tunsi nostavansa pienen Caligulan väkeville käsivarsilleen, kohotti häntä, kohotti omia isänkasvojaan kohti...

Tällainen oli ylipäällikön sisäinen tila, kun paisuneeseen ruumiiseen ilmestyivät ensimmäiset siniset täplät. Agrippina istui tunnista toiseen vuoteen vieressä. Liekit tuikkivat. Hän istui siinä aivan hiljaa, kasvot kovina ja valkoisina aivan kuin ne olisi veistetty vanhaan marmoriin. Hän, univira, oli rakastanut koko elämänsä ajan vain tuota yhtä ainoata ja korvaamatonta, ja kun mies nyt teki loppua, hänet valtasi kuiva polttava autius. Kyyneleet valuivat aikansa ja sitten ne lakkasivat valumasta. Niin hän tuijotti peitteellä lepääviä pöhöttyneitä kasvoja, ei nähnyt niiden rumuutta eikä myrkyn sinisiä merkkejä niissä, sillä nehän merkitsivät hänelle enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa.

Hän ajatteli, miten rikasta heidän elämänsä oli ollut kaikkine huolineen. Pitkänä kaukaisena sarjana hän näki yhdessä elettyjen vuosien kulkevan ohi. Yhdeksän kertaa tuon miehen siemen oli herättänyt elämän hänen kauniissa, väkevässä, hedelmällisessä ruumiissaan, kolme lasta he olivat haudanneet yhdessä ja jäljelle jääneet olivat hajautumassa omille teilleen, pikku Lesbiaa ja Caligulaa lukuunottamatta. Mutta kun hän nyt näki miehen silmien himmenevän... Varmaan öljykin ehtyi lampuissa. Liekeissä oli niin sininen valo. Jotenkuten Agrippina pääsi kulkemaan ovelle kalpeana ja hyvin voipuneena hakeakseen lääkemaljaa. Sade kohahti juuri silloin raskaasti.

Kun äiti oli poistunut, eteisessä varronnut poika avasi hiljaa oviverhot, hiipi sisään. Caligula käveli varpaillaan ja pidätti hengitystään. Hän riiputti siivistä Epidafnen teurastajan mustaa syöttökukkoa. Päästyään aivan sängyn viereen hän laski sen vapaaksi. Lintu rupesi hätäisesti lentelemään ympäri huonetta verinen heltta lepattaen ja aivan pyörällä päästään. Sen surkea kiekuminen, sen siipien läiske herättivät pikku Lesbian, joka alkoi unisesti itkeä tuhertaa seinän takana. Poika peräytyi eteiseen yhtä varovasti kuin oli tullutkin. Häntä nauratti niin, että vatsan pohjaan teki kipeätä. Hän kuunteli hihittäen, miten suuri musta kukko kaatoi lääkeruukut, miten se lensi ja kiekui käheästi, vaikka oli sydänyö.

Kotialttarin liekki tuhahti ja sammui. Kuolevan silmät jäykkenivät hetki hetkeltä näkemättä enää mitään.

VIIDES KIRJA.

Syylliset

1.

Kultaisen Viikunan taberna oli täynnä väkeä, sään koleus pakotti näinä päivinä monen ohikulkijan poikkeamaan sinne ja tyhjentämään ruukullisen Campagnan viiniä. Vihuri pyöritti oven päällä riippuvaa kilpeä. Se kalisi kuin käheä palokello.

Vyötäisiin asti alaston paistinkääntäjä kiersi vartaassa kirisevää porsasta juhlallisen tyynesti kuin uhritoimitusta suorittava pappi. Kapakassa oli lämmintä, tuli räiskyi iloisesti paistinvartaan alla. Aina kun tuuli humahti valittaen savutorvessa, liekit hajautuivat leveäksi roihuksi; niiden punainen heijastus tanssi nokisissa kattopalkeissa, lavitsoilla, pöydillä, juopottelevien käsityöläisten kasvoilla. Lieden lähellä istui joukko Porta Capenan kaupunginosan kauppiaita ja Seulantekijöiden kadun köyhiä vuokralaisia pelaten ajan kuluksi noppaa. Nappulat kalisivat myös ikkunapöydillä. Punakasvoinen teurastaja oli tänään tuonut mukanaan vanhan äveriään setänsä, joka harjoitti tuottavaa lintukauppaa Kuun pyhäkön lähellä, ja kultaseppä Mikyllos, kilikialainen marmorinvälittäjä, muuan paleltuneen näköinen kaunopuhuja ja eräs Porta Mugioniksen kukkasmyyjä seurasivat kiihkein ilmein pelin kulkua. Luiset kuutiot vierivät säännöllisten väliaikojen jälkeen pöydälle. Joka kerta teurastajan nyrkki tärähti pöytään ja Kuun temppelin lintukauppias suipensi hiukan ystävällisiä hyeenanhuuliaan. Ovi paukahteli. Kylmä tuuli suhisi ahtaalla kujalla, jolla vaelsi pesutupien, kuivaushuoneiden, leipomoiden, värjäämöjen, maustepuotien, köyhäinkeittiöiden ja nahkurinverstaiden työväkeä. Oli tulossa myrsky. Kultaseppä Mikyllos tunsi sen laihoissa luissaan.

Hän ummisti silmänsä ja kalisutti nappuloita kauan aikaa savikulhossa aivan kuin viskasi. Kehno heitto. Teurastaja nauraa hörötti. Vanha lintukauppias hymyili ovelan näköisenä: "Tuolla menolla hän pian joutuu putipuhtaaksi. Paljonko pannaan? Ehkä veljenpojaltanikin liikenee pari, kolme scrupulumia..."

Hän otti kulhon huolellisesti viiden sormen varaan, helisti ja kaasi. Tällä kertaa nappulat vierivät pöydän reunoille aivan kuin pysähtyivät. "Mutta Junon vatsan kautta, hänellä vasta on onni myötään!" tuhahti marmorinvälittäjä. Hän oli jo kauan aikaa närkästyneenä katsellut, miten rikas' kauppias pyyhkäisi joka heiton jälkeen omalle puolelleen kolikoita. Niitä oli jo aimo kasa.

Kultaseppä kohautti hartioitaan. Hän mutisi happamen näköisenä: "Tuo ei ole rehellistä, siinä on mukana noituutta tai sitten nopat ovat merkityt." Hän kuroi rahamassinsa nauhat tiukempaan ja tilasi voittamallaan obolilla hiukan papuja, pukinverimakkaraa ja halpaa punaviiniä. Joukko lomalla olevia legio deciman sotilaita työntyi rähisten ovesta sisään. Paistinkääntäjä puhalsi palaviin halkoihin ja rupesi pyörittämään varrasta päinvastaiseen suuntaan. Saviruukut paukkuivat pöytiin, lieden tuli humisi.

Kaunopuhuja, joka oli tähän mennessä tyytynyt seuraamaan toisten peliä, tarttui juuri noppamaljaan, kun ovi tempaistiin auki ja sisään syöksähti fregenaelainen Picus. Kaunis, laiha poika, jonka epämääräisen värinen talvikaapu näytti rottien jyrsimältä, niin kulunut se oli. Hänen kuraisista sandaaleistaan ja etenkin huohotuksesta saattoi päätellä, että hän oli juossut pitkän matkan. Tuokioksi hän pysähtyi ovelle vetämään henkeä. Tummat kuivanloistavat silmät tarkastelivat tulen valossa kuumottavia naamoja. Sitten hän teki samanlaisen liikkeen, kuin oli nähnyt Marcelluksen teatterin näyttelijöiden tekevän – astui askeleen eteenpäin ja huitoi kädellään.

"Sotilaat ja käsityöläiset. Keskeyttäkää peli. Tuon kauhean tärkeän uutisen. Germanicus on murhattu."

Legio deciman miehet ponnahtivat seisaalle niin äkkiä, että tuolit kaatuivat kolisten. Noppamalja putosi kumahtaen kaunopuhujan sormista. Huutoja, tungeksimista, tyrmistyneitä kasvoja, joiden piirteistä humalan pehmeys nopeasti hävisi. Kaiken tämän keskellä Picus, nyt tavattoman valppaan ja tärkeän näköisenä, hyvin oivaltaen, millaisen kiinteän huomion kohteeksi hän oli joutunut.

"Mitä hornan nimessä sinä sanot!" karjaisi vihdoin eräs legioonalaisista. Poikaa tuupittiin ja tuijotettiin, hänen ympärillään oli entistä enemmän sotilaita, ja vilkaistessaan kadulle hän huomasi, että sielläkin pysähdyttiin kuuntelemaan. Picus oli kiihdyksissään, hän nieleskeli sanoja:

"Ratsastava nuntius nähkääs! Kymmenen minuuttia sitten pikalähetti tuli täyttä vauhtia Brindisistä päin, hevosen kuolaimet olivat ihan valkoiset vaahdosta. Minä tunnen hänet, hänen nimensä on Ennius ja hän on kotoisin Fregenaesta aivan kuin minäkin. Pitelin hänen ratsuaan, kun hän laskeutui maahan. Hän vannoi, että ylipäällikkö on myrkytetty..." Ja hän kertoi jännityksestä kimakalla äänellä ne yksityiskohdat, mitä hän oli saanut urkituksi Enniukselta.

Sotilaat kuuntelivat kuin ukkosen lyöminä. Kalpeita ja kauhistuneita kasvoja, tuijottavia silmiä, joiden valkuaiset verestivät. Sille mielialalle, jonka tämä uutinen oli heissä virittänyt, on vaikea löytää täsmällistä ilmaisua. Jos heille olisi suurta taistelua seuranneessa voitonjuhlassa äkkiä sanottu, että onkin tapahtunut kauhea tappio ja kaikki tämä remuaminen ja humu on valheellista, he olisivat ponnahtaneet pystyyn samalla tavoin, seisoneet siinä jäykkinä ja sanattomina ja typertyneinä. Germanicus kuollut? Murhattu? Tapettu myrkyllä aivan kuin kettu? Jumalauta, semmoista viestiä seuraa kapina! Kukaan heistä ei enää muistanut Xantenin ja Veteran mellakoita. Muistettiin vain rakastettu kansansankari, joka oli maksanut pidätetyt Augustuksen testamenttirahat omasta kukkarostaan, jakanut insignioita, kultamerkkejä ja lahjasummia, kumonnut sadanpäämiesten vääriä tuomioita ja armahtanut kapinallisia... Noppapelistä ei nyt puhettakaan! Maljat tyhjennettiin jäykän hiljaisuuden vallitessa, ja sitten miehet työntyivät miekanhankkilustaan sormeillen ulos kadulle.

Saattoi nähdä, että uutinen kiiruhti heidän edellään. Mustissa oviaukoissa hyöri uteliaita naisia ja miehiä, partureita seisoi veitsineen ja vaahtokuppeineen liikehuoneitten portailla; he vaihtoivat kauhistuneita huomautuksia ohi juoksevien käsityöläisten kanssa. Oli kuin ilmaan leviäisi jokin outo pahaenteinen painavuus, joka tuntuu kalmanhajuna ja ahdistavana makuna kurkussa. Ihmisten tulossa ja menossa ilmeni hämärä suunnitelmallisuus: kaikkialla kuiskuttamista, yhteen ahtautuvia päitä ja laumojen järjestymistä kuin katutappelun edellä. Harmaat pilvet laahasivat sadehuuruja kaupungin yli. Rannan puoleisista kortteleista tulvi synkän näköisiä lastaajia, tavaranleimaajia, risukauppiaita aaseineen. Heidän tuulen punaamista otsistaan hehkui määrätietoinen synkkä tahto ja nelijalkaisetkin kopisuttivat kiveystä ja kiljuivat uhkaavammin kuin ennen. Pimeiden kauppojen kadun kulmassa seisoi kaksi mustapukuista kansannaista,' kuin kaksi kohtalotarta, parcaa, kummallakin huntu pään yli vedettynä ja raskaat lombardialaiset merenpihkahelmet kaulalla. He puhuivat supattavalla äänellä aivan kuin olisivat neuvotelleet valtakunnan kohtalosta.

"Tulee rajuilma", huomautti toinen. "Tuulessa on semmoinen haju. Olen kotoisin Cremonasta, isäni oli siellä myllärinäpä sikäläiset ihmiset tottuvat aina panemaan merkille säänvaihdokset. Saa nähdä, emmekö pian astele lumessa."

"Jos ainoastaan myrsky, mutta entäpä kun tulee pahempaa", vastasi laihempi ja epäluuloisemman näköinen parca. "Onko teidän asunnossanne palotikkaat? Ja sirppejä, sillä ne ovat niin käytännöllisiä?"

"Lihakauppiaalta saan kyllä lainaksi veitsen, hän menee vaikka tuleen meidän Emiliamme takia. Mutta en luule tarvittavan sitä tällä kertaa."

"Sitä ei tiedä. Kuulkaahan, basaareissa jo vihelletään."

Tuntia myöhemmin kauppiaat rupesivat siellä täällä sulkemaan myymälöiden oviluukkuja. Kaikki ostaminen ja kauppaaminen pysähtyi. Kadut näyttivät muuten kummallisen tyhjiltä – ne harvat ohikulkijat, joita ratsastavat vigiles-kaartin patrullit sivuuttivat Marsin kentän puoleisilla kujilla, olivat kuin yhteisestä sopimuksesta pukeutuneet tummaan surupukuun. Huhu levisi näkymättömin siivin kadulta toiselle. Se sai kaameata lisäväritystä Saepta Julian basaareissa, joihin samana päivänä oli saapunut joukko Tyyroksen kauppahuoneiden hankkijoita. Heidän korviinsa oli Idässä sattunut monenlaisia kertomuksia ylipäällikön sairaudesta, ja nyt he levittivät niitä kaikille, kutka vain halusivat kuulla. Puolihämyisissä myymälöissä ja kuilumaisissa porttikäytävissä hautui kapina. Mutta toistaiseksi kaikki oli oudon levollista. Vain jokin etäinen sorina ja tuulen läpi kajahtava kimeä vihellys häiritsi iltapäivän rautaa.

Seuraavana aamuna vielä hämärän aikaan kaupunginvartijat komennettiin pesemään Gemonalaisista portaista herjaavaa liitukirjoitusta, joka oli ilmestynyt siihen yön kuluessa: _Syyllinen esille. Rooman kansalaiset, kostakaa murha. Piso ristille. Voi teitä, Palatinuksen emosusi ja sudenpenikka, kohta ovat vuoteenne veressä!_

2.

Talvi oli jo alkanut ja varsinainen purjehduskausi päättynyt, kun Agrippina astui pikku Lesbian ja Caligulan kanssa maihin Calabriassa. Heti kun vainajan ruumis oli poltettu Antiokian torilla, hän oli lähtenyt matkalle raivoisasta merenkäynnistä välittämättä. Hän purjehti Seleukiasta Kyproon ja sieltä Brindisiin, jonne suotuisan tuulen vallitessa on vain päivänmatka.

Kaikki kaupungin torit ja kadut olivat tulvillaan surevaa kansaa. Kaksi pretoriaanien legioonaa oli aivan kuin lähetetty satamaan pitämään huolta siitä, että mielenosoitukset eivät paisuisi liian äänekkäiksi. Heidän kenturionsa ratsastelivat edestakaisin kypärän silmikot laskettuina ja viinipuunoksaiset sauvat pystyssä; tungosta työnneltiin ehtimiseen kauemmas laiturilta. Kun laivan nostoportaiden haka kilahti sataman kivipaasiin, katsojat pidättivät hengitystään. Vallitsi kuolonhiljaisuus. Agrippina tuli Italian mantereelle ilman minkäänlaista kunniavartiostoa. Hänen tumma surupukunsa lepatti tuulessa. Hän kantoi poveaan vasten painettuna kuparista lipasta, johon hän oli kerännyt miehensä tuhkan. Hänen molemmilla puolillaan tepastelivat lapset – niiskuttava pikku Lesbia ja Caligula, jonka veltot harmaat kasvot olivat myrskyn takia käyneet aivan keltaisiksi. Touvien natina, tuulen humu ja laiturin portaita vasten loiskahtelevan meriveden puhelu tuntuivat nekin tukahtuvan siihen äänettömyyteen, joka painoi satamaa.

Pretoriaanien upseerit olivat tällä välin tuoneet laskuportaiden viereen norsunluisen, kädensijoilla varustetun katafalkin. Tuhkalipas laskettiin sille. Se kilahti heikosti. Saattue lähti liikkeelle ilman minkäänlaista hälinää. Edellä hulmusivat legioonien liput, mutta niiden kullatuista tangoista oli revitty kaikki koristeet, ja armeijan sepät olivat koko edellisen yön nyhtäneet pihdeillään vaskisia ja kullattuja kotkankuvia irti metallikiinnikkeistä. Vainajan lesken ja lasten ympärillä kulkivat liktorit, mutta heidän vitsakimppunsa, fasces, oli käännetty surun merkiksi ylösalaisin. Jäljessä tuli ritaristo purppuranpunaisissa trabeoissaan ja ympäristön maalaiset mustissa surupuvuissaan.

Juuri kun kulkue oli astumassa ulos kaupunginportista, tungoksesta juoksi esiin pieni laiha sotilas kantaen käsissään munankokoista alabasteripulloa. Hänen ruskeat kasvonsa olivat tuhruiset kyynelistä. Väkijoukko rupesi levottomasti kuiskailemaan, – joku oli tuntevinaan hänet syyrialaiseksi Luukkaaksi, joka oli palvellut Germanicuksen joukoissa tiedustelijana. Hän ponnahti yhdellä hyppäyksellä poliisien ohi katafalkin luo. Sitten hän kohotti kaksinkäsin hohtavaa alabasterimunaa, kunnes sirut räiskähtivät joka taholle ja kuparilippaan päälle valahti keltaista öljyä. Ilmaan levisi persialaisen narduksen tuoksu niin huumaavan voimakkaana, että kulkueen edellä huojuvat suitsutuslamput, joissa poltettiin balsamia, punaista orobiaa ja kassianmehua, kadottivat kaiken merkityksensä. Pienen legioonalaisen huulet liikkuivat aivan kuin hän olisi lukenut rukousta. Hän kumarsi, kosketti myssyään ja häipyi väkijoukkoon.

Mutta alabasterin rasahdus, tuoksu, syyrialaisen miehen kunnianteko olivat kuin taikavoimalla vapauttaneet kansan surun. Tähän asti valitushuudot olivat olleet kuin kuristuksissa; nyt ne kohosivat ilmoille. Joukkotunteiden ilmaukset noudattavat melkein aina piilevää alkuperäistä rituaalisuuden pyrkimystä. Ihmismassat rakastavat näytelmiä. Jos Agrippina olisi kuunnellut ympärillä humisevaa valitusta, jos hän olisi pannut merkille, miten äkkiä hiljaisuus vaihtui huudoiksi ja voihkeeksi, hän olisi purrut huuliaan ja ajatellut, että kaikki tämä oli kenties ennakolta järjestettyä aivan kuin itkijänaisten menot. Mutta hänen aistinsa olivat turtuneet. Lujat puhtaat kasvot olivat kuin valkoista kiveä. Hän käveli, liikkui, astui kummallisen autiuden keskellä ja hänen kaikki voimansa keskittyivät yhteen ainoaan pyrkimykseen: Olla pyörtymättä, kestää...

Paljaiksi raastetut lipputangot tuikkivat laskevan päivän säteissä. Ritarien punaiset ja kansan mustat puvut näyttivät nekin Agrippinan nykyisessä mielentilassa omalaatuiselta kidutuksen muodolta; tuntui melkein kuin polttorovion muisto, sen punainen hehku ja musta noki olisi liidellyt hänen jäljissään. Taivaalla ja maan päällä pelkkiä hiiltyvän puun synkkiä värejä... Surusaatto kulki läpi Calabrian, Apulian ja Campanian.

Öisin sytytettiin myrttituohuksia, ja katafalkki laskettiin paikallisiin temppeleihin, joissa se sai seuraavaan aamuun saakka levätä jumalien suojeluksessa.

Vasta Terracinassa Agrippina näytti vapautuvan siitä kivettymisen tilasta, joka toisaalta oli auttanut häntä kestämään pitkän vaelluksen rasitukset. Koko matkan hän oli kävellyt sanattomana, puhumatta mitään, kuulematta askelten kopinaa ja huutoja. Mutta nyt hän näki kaupunkia lähestyessään pienen Surupukuisen ryhmän, joka oli saapunut kulkuetta vastaan. Siinä seisoi Drusus pähkinänruskeat hiukset epäjärjestyksessä, siinä oli vainajan rampa veli Claudius ja Agrippinan omat isättömät lapset, Nero, Drusillus, Drusilla ja Agrippinilla. Hän tahtoi itkeä, mutta kyyneleet eivät pusertuneet. Hänen jalkansa vain kävivät ihmeen heikoiksi, hänen täytyi turvautua Drusuksen käsivarteen voidakseen kävellä eteenpäin...

Roomassa liekehtivät kaikkialla lyhdyt ja soihdut, Marsin kenttä leimusi maljatulien valaisemana. Kulkue saapui hitaasti perille ja sen ehdittyä Augustuksen mausoleumin eteen Drusus astui tuhkauurnaa kantaen ja aivan yksin marmoriportaita hautaan; hän sijoitti kuparisen lippaan myrteillä verhottuun lokeroon. Kentällä tungeksiva kansa oli odottanut, että tavanomainen hautauskulkue sukunaamioineen ja kunniatauluineen olisi pantu toimeen, mutta Tiberius oli viime hetkessä kieltänyt sen. Muureihin naulatut kirjoitukset tiedoittivat, että varsinaiset hautajaiset oli vietetty jo Antiokiassa ja että pyhien toimitusten uudistaminen loukkaisi jumalia. Jos hän tällä menettelyllä yritti vähentää vainajan kunniakehän valoa, aivan kuin kuiskailtiin, hän pettyi. Milloinkaan ennen, tuskin edes Augustuksen hautajaisiltana, Roomassa ei ollut vallinnut niin yksimielinen suru kuin nyt.

Tyrmistynyt aatelisto teki myöhemmin parhaansa lisätäkseen kaikin mahdollisin tavoin Germanicuksen jälkimainetta. Tiberiuksen luo saapui pappien lähetystö anomaan, että vainajan nimi saataisiin liittää salilaisiin hymneihin, joita Marsin veljeskunta laulaa rituaalisissa asetansseissaan, ja että Germanicuksen kuruulinen virkaistuin siirrettäisiin augustolaisten pappien tuolien riviin ja seppelöitäisiin tammenlehdillä. Flamines-papit pyysivät lupaa saada kantaa kulkueessa hänen norsunluista kuvaansa. Hänen muistokaariaan pystytettiin Roomaan, Reinin laaksoon, Kilikian rannikolle ja Syyrian Amanus-vuoren laelle; ne varustettiin laajoilla ansioluetteloilla, jotka oli kaiverrettu marmorilevyihin. Antiokiaan määrättiin rakennettavaksi mausoleumi. Vihdoin esittivät ritarisäädyn edustajat, että ritarien penkkirivi Rooman teattereissa tästä lähtien ristittäisiin Germanicuksen nimen mukaan. Heinäkuun viidestoista päivä pitäisi varata hänen muistojuhlakseen, jossa kenturiot kantaisivat vainajan seppelöityä kuvaa. Kaikista näistä hankkeista puhuttiin innostuneesti kaupungilla. Mutta ei kunniamenojen humu eikä vainajan juhlallinen palvominen vaientanut keisariin suunnattuja epäilyksiä. Hautajaisten iltana Tiberius ja Livia olivat kokonaan pysytelleet poissa näkyvistä, sillä kaupunki kuohui levottomasti; heidän ilmaantumisensa olisi voinut aiheuttaa mellakan.

Ja pakoilemista jatkui. Palatinuksen linna seisoi yksinäisenä ja synkkänä kukkulan laella. Se oli kuin kansan merestä kohoava jylhä luoto. Sen huipulta ei näkynyt valonpilkotustakaan.

3.

Germanicus oli kuollut, mutta hänen murhaajansa eli. Palatsin esihuoneessa neuvoteltiin; keisarin työkammioon johtava käytävä oli saksalaisten henkivartioiden miehittämä. Jo monena iltana alhaalla olevalle torille oli keräytynyt uhkaavia väkijoukkoja, joiden ivasanoja ratsastavat patrullit eivät yrittäneetkään vaientaa. Soihtujen, lyhtyjen ja tulipatojen rauhaton loimo näkyi ylös Palatinukselle, Tiberius saattoi katsella sitä omasta huoneestaan vaeltaessaan edestakaisin permannolla ohimot tykyttäen ja pää raskaana... Olisi ollut naurettavaa kuvitellakin, että suruviikko kuluisi ohi ilman melskeitä. Syyriasta saapuvat pikalähetit toivat päivin ja öin uusia viestejä, jotka eivät luvanneet hyvää.

Mitä Antiokiassa oli tapahtunut? Näytti siltä, kuin Piso olisi perheineen ja esikuntineen jättänyt Syyrian jo Germanicuksen sairauden alkupäivinä. Hän purjehti Koos-saarelle lähelle Kaarian Halikamassosta hyvin tietäen, että jos huhut pääsevät kiertelemään hänen residenssissään, hänen ja Plancinan henki on hiuskarvan varassa, puhumattakaan kasarmissa nousevasta myrskystä. Surusanoman tultua maaherra oli mennyt juhlapuvussa paikalliseen temppeliin hävyttömästi uhraamaan kiitosuhria. Hänen vaimonsa, joka oli siihen asti käyttänyt surupukua sisarensa kuoleman takia, vaihtoi sen nopeasti heleäväriseen kreikkalaiseen asuun. Hymyillen, hiukset kullattuina, merensinisissä ja sahraminvärisissä hunnuissaan hän otti Koos-saaren linnassa vastaan esikunnan naiset ja antoi panna toimeen pidot, joissa vallitsi kaikkea muuta kuin hautajaistunnelma.

Tällä välin tapahtui Antiokiassa jotakin, mikä lopullisesti katkaisi Gnaeus Pison virkauran. Saattoiko ajatellakaan, että paikalliset legioonat olisivat nöyrästi alistuneet tilanteeseen? Eihän toki... Germanicuksen kuolinpäivän iltana oli pidetty päälliköiden, legaattien ja maakunnan kaikkien arvoviroissa olevien roomalaisten neuvottelu; Pisolta päätettiin yksimielisesti riistää valtuudet ainakin toistaiseksi ja nimittää väliaikaisesti uusi maaherra. Sotaväki oli levotonta, kasarmi sorisi kuin ampiaispesä. Ei käynyt hukkaaminen hetkeäkään. Vainajan ystävistä löytyi kaksi kyvykästä miestä, päällikkö Vibius Marsus ja häntä jonkin verran vanhempi Gnaeus Sentius Saturninus, viimeksi mainittu kuudennen legioonan komentaja ja Germanicuksen kaikkein luotetuin uskottu. Publius Vitelliuksen, legaatti Veraniuksen ja eräiden toisten neuvosta Marsus luopui ehdokkuudesta. Sentius äänestettiin ilman muuta maakunnan. asiainhoitajaksi siihen saakka, kunnes Roomasta saapuisi uusi vakinainen prokuraattori. Ja ensimmäinen teko mihin hän ryhtyi, oli erään seleukialaisen myrkynsekoittajan Martinan vangitseminen. Tämän oli nähty liikuskelevan kuolintalon ympärillä, hän ja Pianoina olivat neuvotelleet noiden illallisten edellisenä päivänä, joissa ylipäällikkö ensi kerran oli tuntenut itsensä huonovointiseksi. Germanicuksen orjat joutuivat kaikki järjestään kidutuspenkille. Hänen vapautettujaan kuulusteltiin neljäkolmatta tuntia yhteen menoon, ja tuloksena oli varmuus siitä, että maaherratar ja Martina todella olivat lokakuun viidennen päivän iltana hämärän aikaan pistäytyneet Epidafnessa. Myrkynsekoittajatar toimitettiin kahleissa Roomaan. Samaan aikaan Sentius Saturninus keräsi joukkonsa ja rupesi lastaamaan aseita ja miehiä laivoihin Seleukian ulkosatamassa.

Pison väritetyistä kirjeistä Tiberius yritti saada selville tapahtumien kulkua. Ilmeisesti maaherra toivoi loppuun asti, että hänen olonsa Koos-saarella jäisi vain tilapäiseksi; hän palaa kyllä hoitamaan virkaansa heti ensimmäisen kuohun tyynnyttyä. Plancinan neuvosta sepittämissään selonteoissa hän sanoi pesevänsä kätensä ylipäällikön murhan suhteen, mikäli sitä oli tapahtunutkaan, ja antoi Tiberiuksen ymmärtää, että Sentius Saturninuksen tekoa voitiin pitää vallankaappauksena. Germanicuksen kätyrit villitsivät sotaväkeä. Koko Antiokia olisi pian ilmi kapinassa, ellei Tiberius palauttaisi riistettyjä oikeuksia uskolliselle ystävälleen. Pison kädet olivat allekirjoittaessa vavisseet; kynänterästä oli räiskähtänyt sepia-mustetta sinettivahan päälle.

Muutamia päiviä myöhemmin hänen tiedettiin lähteneen Koos-saarelta. Hän purjehti Kilikian rannikolle ja sulkeutui Celenderiksen vankkaan linnakkeeseen. Piiritys oli edessä – maaherra tuskin ehti järjestää hajanaisia puolustusjoukkoja vallinsarville ja raahauttaa linnoituksen sisälle muonavaroja, jotka riittäisivät vain muutamiksi päiviksi. Hänen tilapäisesti koottuun esikuntaansa oli levinnyt epäröivä mieliala, jota Pison rohkeat vakuutukset eivät haihduttaneet. Päälliköt kulkivat muurien varjossa arkoina ja kyräilevinä. He kuiskailivat keskenään, heitä painoi pelko, että Tiberius on päättänyt uhrata ainakin yhden mustan pässin kansan vihalle, ja jumala armahtakoon, ettei se vain olisi heidän esimiehensä! Tämä seikka yhdessä sotilaiden haluttomuuden ja elintarpeiden niukkuuden kanssa ratkaisi piirityksen. Kun Sentius Saturninuksen sotalaivasto lähestyi, Celenderiksen puolustajat kieltäytyivät tottelemasta. Portit avattiin. Vanha alipäällikkö astui pienen puolustusjoukon kanssa suoraa päätä saliin, jossa Piso, Pianoina ja heidän nuorin poikansa Marcus par'aikaa kiireesti latoivat jalokiviä nahkakoteloihin. Sentius tervehti hyvin muodollisesti. Sitten hän huomautti kuivasti, että maaherra on erotettu virastaan ja hänen on lähdettävä Roomaan vastaamaan asioistaan.

Pison kasvoille levisi hämmentynyt ilme, jossa röyhkeys vielä taisteli yltyvää pelkoa vastaan. Saattoi nähdä, miten purppuranvärinen otsa ensin altapäin kalpeni. Hän yritti palata entiseen mahtipontiseen tyyliinsä ja pullisti poskiaan aivan kuin olisi aikonut puhaltaa Sentius Saturninuksen höyhenen tavoin ilmaan: "Ihmettelen juuri, kenen nimessä sinun tapaisesi vaivainen alikomentaja mahtaa käskeä?"

"Rooman nimessä", sanoi Sentius.

Maaherran raskas itsevarmuus ei ollut niin vähällä horjutettavissa. "Vai Rooman. Eikö Tiberius ole Rooma, ja hän on itse antanut minulle ne valtuudet, jotka sinä haluat kumota."

"No niin", sanoi Sentius, "tehtäväni on vain valvoa, että lähdet heti."

"Tietysti", huusi Piso korvat veripunaisina. "Vai luuletko ehkä, että matkustan Intiaan? Kyllä kait, Intiaan! Eikö totta, Pianoina, olemme juuri lähdössä, keräämme vain tavaramme. Ja saat uskoa, että ellen itse olisi päättänyt matkustaa, en liikahtaisi tältä paikalta. Minä annan huutia sinun käskyillesi! Kohta nähdään, kumpi meistä oikein vastaa asioistaan, sinäkö vai minä. Tästä nousee semmoinen jyrinä, että Tartaros vapisee. Valitan heti keisarille, hän kyllä tietää, miten sinun kanssasi menetellään. Mieluummin minä palaan riemukulussa Roomaan, kuin jään enää hetkeksikään sinun ja roskaväen armoille!"

"Niin", hymähti Sentius Saturninus, "kun sika viedään teurastuspenkille, se saa kyllä minun puolestani kuvitella menevänsä kaukalolle. Sällitkö, että nämä Voneneksen helmet sinetöidään lähempää tutkimusta varten? Virbius ja Marius, te jäätte vahdiksi. Nämä herrat seuraavat sinua matkalle, prokuraattori."

Sitten hän teki täyskäännöksen ja lähti. Hänen askeleensa kumisivat kauan aikaa maaherran korvissa – kolkon päättävät vanhan sotamiehen askelet, joiden jokainen polkaisu kajahti kuin komennus.

4.

Leskikeisarinna Livia Drusilla oli nähnyt hautajaispäivän iltana soihtukulkueiden ryömivän kuin kiiltomatojen pimeillä kujilla. Häneltä ei myöskään jäänyt kuulematta melu, joka tuntui vain paisuvan yö yöltä.

Auringon laskettua Forum näytti noitien kokouspaikalta; siellä vilkkui tulia ja kuului soinnutonta kohinaa, kuurian vaskiportteja ryskytettiin, levottoman humun läpi kajahti joskus vihlova vihellys. Kaikki tuo saattoi ennustaa veristä melskettä. Mutta se saattoi merkitä myös aivan satunnaista välivaihetta, jossa rahvas purkaa tunteittensa lastin ja palaa sitten tyynenä jokapäiväisiin toimiinsa. Täytyi odottaa, olla hiljaa... Aluksi Livia oli tuntenut elävänsä kuin piiritetyssä linnassa, joka saattaa minä hetkenä hyvänsä kumahdella muurinmurtajan jyskähdyksistä. Jännitys lisäsi hänen herpoavia voimiaan. Säjöily kyljessä ja suonikohjuista johtuva vaiva olivat näinä päivinä melkein unohtuneet. Hänen suuri raskas ruhonsa, jota ametistinkarvainen vaippa ympäröi kuin avara, poimuileva säkki, liikkui rauhattoman hengen elähyttämänä atriumista saliin ja salista atriumiin. Ryppyiset kädet puristivat hyvin lujasti kepin nuppia. Ei, se aika ei vielä koittanut, jolloin hänen täytyisi joka askeleella ottaa tukea vieraista ihmisistä. Kestää kauan, aivan kuin hän nojautuu Acmen tai toisten orjatyttöjen käsivarteen.

Palatinuksen huvilan koleassa hallissa istuivat vestaali Urgulania, nuori Paulina ja ritari Geminiuksen vaimo Mutilia Prisca kuin mikäkin avuton suojavartio vanhan keisarinnan ympärillä.

Myrsky oli yltymään päin, sadepisarat rummuttivat ikkunaluukkuja. Hiiliastioissa hehkui hieno harmaa oliivikivijauhe. Mutilia Prisca kyyrötti tuolillaan kaikkein hienoimmassa kullanhohtoisessa tunikassaan, vestaali istui lihavana ja pöhöttyneenä, turbaanin tapainen infula-kääre hiuksillaan, rinnallaan fibula-solki, joka pidätti hänen ristiin sidottua liinaansa valahtamasta polville. Vanhus oli kutsunut heidät luokseen teroittaakseen vielä kerran eräiden toimenpiteiden välttämättömyyttä. Nuo kaksi naista, Pyhän tulen papitar ja roomalaisen ritarin puoliso, saivat ohjeensa ja toimivat sen mukaan. Livia tiesi, että menisi vain muutama päivä, kun suuri oikeudenkäynti Pisoa ja Plancinaa vastaan alkaisi. Huudot kaduilla takasivat kyllä sen. Rooman tabernoissa kierteli ilkeitä huhuja, eikä keisarinna todellakaan tietänyt, mihin toimenpiteisiin Tiberius aikoi ryhtyä. Kaiken varalta vanhus oli antanut harvojen ystävättäriensä lukea eräitä Augustuksen aikaisia asiakirjoja, joita voitiin tarpeen vaatiessa käyttää sitomaan keisarin käsiä.

Nyt kun vanha viekas papitar vilkui aivan hämmentyneenä Mutilia Priscaan ja nuori Paulina taas istui sanattomana, keisarinna tunsi itsensä tyytyväiseksi. Hänessä oli kuin olikin vielä järjestelykykyä. Vanhuus ja raihnaus eivät sokaisseet hänen kaukonäköisiä silmiään, jotka näkivät etäälle syiden seurauksiin. Vielä hän sitoi ja päästi ihmisiä, kietoi heitä lukinlankoihinsa. Nuo kolme naista olivat vihityt Claudiusten suvun salaisuuksiin, ja se merkitsi, että he olivat sieluineen ja ruumiineen hänen, Livia Drusillan armoilla. Vanhuksen rinta nousi ja laski raskaasti. Lauseet tulivat kankeasti aivan kuin hänen kielensä saranoissa olisi ollut ruostetta: "Minun ei tarvitse pyytää teitä vaikenemaan, te ymmärrätte sen itsekin. Sinulle, Urgulania, minä annan sen neuvon, että tästä lähtien tilität jokaisen testamentin, salaisimmankin, henkilökohtaisesti minulle. Ei käy päinsä, että minun selkäni takana tapahtuu asioita, joista en tiedä... Te luulette tietysti, että kuolen pian, mutta sitäpä iloa en teille suo. Enkä myöskään pojalleni. Tiberius..." Hän tuijotti hetken aikaa kepin nuppia ikäänkuin kootakseen lepattavia ajatuksia. "Ratas on ruvennut pyörimään ja se murskaa jonkun, en vielä tiedä kenen. Mahdoton minun on myös arvata, mitä Tiberius suunnittelee. Koko tämä typerä häly oikeudesta ja oikeudesta kiusaa minua. Onko Piso syyllinen vai eikö hän ole, ja onko Plancina syyllinen vai eikö... Yhdentekevää, koko asia on joutavanpäiväinen. Ja jos Tiberius saa oikeudentunnon puuskan ja vehkeilee minua vastaan, silloin te paljastatte ne asiakirjat, jotka olen teille lukenut. Onko selvä?"

Hänen jäänharmaat silmänsä kääntyivät kasvoista toisiin. Vestaalin ruho teki kömpelön liikkeen, joka etäisesti muistutti kumarrusta: "Aivan selvä. Ja jokainen testamentti luetaan sinulle, keisarinna. Mitä muuta?"

Livia jatkoi: "Virgo vestalis maxima on kuollut, hänen tilalleen tulee nuori Pölliä, minä tahdon niin. Ei käy päinsä, että hän elää ja liikkuu vapaana. Hän muistuttaa piirteiltään Asinius Galluksen vaimoa, eikä sellainen ole hyväksi niin kauan kuin Tiberius pureskelee muistojaan aivan kuin itämaalaiset beetelinlehtiä. Sinä vastaat hänen tulevaisuudestaan, Urgulania."

"Teen sen mielelläni", nyökkäsi vestaali.

"Mieheni pelkää, että nuo uudet pakkoluovutukset aiheuttavat meille ikävyyksiä", keskeytti Mutilia Prisca arasti.

Mutta vanhan naisen leukapielet alkoivat kiivaasti jauhaa; tällä kertaa häntä ilmeisesti ärsytti jokainen yritys vedota hänen vaikutusvaltaiseen suojeluunsa. "Mieheni! Mieheni! Te vaivaatte minua kaikki. Minä en ota vastuuta päälleni, minä haluan elää rauhassa, kuuletteko... Tulette kaikki tänne ja esitätte vaatimuksia. Plancina puhuu itsestään ja sinä puhut miehestäsi ja Urgulania itsestään ja Paulina rakastajastaan, ikäänkuin kaikki tuo olisi niin perin tärkeätä. En käsitä ollenkaan, miksi teidän ei pitäisi pelätä? Mitä varten tämä hälinä? Kansa huutaa Germanicusta, aivan kuin ruumiita voitaisiin herättää eloon, ja sitten tulette te... te..." Hänen äänensä muuttui yhä särisevämmäksi.

Paulina istui aivan ääneti alallaan. Ei Livian äreä huuto eikä molempien naisten nolo vilkuileminen tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän oli saapunut tänne vihan ja polttavan häpeän vallassa anomaan sen miehen teloittamista, joka oli tehnyt hänet naurunalaiseksi pääkaupungissa, ja vanha keisarinna oli kuunnellut häntä mitään sanomatta. Sitten saapuivat nuo toiset kaksi naista... Koko ajan Paulina oli tietoinen Urgulanian ivallisista silmäyksistä. Vestaalinhan täytyi tietää, minkä muuten jokainen Rooman katupoikakin tiesi: että hän oli joutunut kerrassaan kuohuttavan petoksen uhriksi.

Vielä vuosi sitten hän oli herkkäuskoisesti kuvitellut, että mysteeri tosiaan tapahtui ja ruumiillistunut jumala kohtasi hänet pimeässä egyptiläisessä temppelissä. Häpeä olisi kenties jäänyt paljon pienemmäksi, ellei hän olisi itse niin innokkaasti levittänyt tietoa. Mutta sitten oli ritari Decius Mundus tullut häntä vastaan Vicus Tuscuksella ja lausunut syvän valittelunsa siitä, että niistä neljästäkymmenestä tuhannesta drakhmasta, mitkä oli pitänyt luovuttaa Isiksen papeille, Paulina ei ollut itse saanut oboliakaan; joten hän siis oli antautunut ilmaiseksi. Kun totuus sinä hetkenä vaikeni, kun hän käsitti, että mies oli aivan yksinkertaisesti esiintynyt Anubiksena ja käyttänyt häntä hyväkseen kuin tyhmää kiimaista maalaistyttöä, silloin hänen kaunis, ylevä maailmankuvansa luhistui pirstoiksi. Tässä hän istui ympärillään vaivaisen kunniansa sirut. Neljäkymmentä tuhatta drakhmaa! Sitä hän ei voinut kestää. Ja kaikkein kauheinta oli jälkeenpäin todeta, että hän oli suuresti nauttinut tuon kavalan miehen syleilystä. Kaiken muun aika saattaisi parantaa, mutta se tosiasia jäisi aina kirvelemään hänen povessaan, eikä hän milloinkaan, milloinkaan enää voisi unohtaa ritari Deciusta! Kun Paulina öisin heittelehti unettomana vuoteellaan, hän aavisti kauhun vallassa, että johonkin tämäntapaiseen hänen harras, hämärä ja kuuma uskonsa oli aina tähdännyt. Niin oli ollut asian laita tuosta hetkestä asti, jolloin hän ensi kerran tunsi jumaluuden henkäyksen Hatshepsutin hiljaisessa pyloonitemppelissä Niilin rannalla. Ja sitten myöhemmin Ostian tiellä, kun mustaa Isistä kannettiin paareilla ja valotäplät tanssivat niin ihmeellisesti hänen vartalollaan! Mitä hyödytti kostaa? Kenelle hän oikeastaan kosti? Mitä iloa siitä koituu, että parittajat tuomitaan kuolemaan ja ritari Decius määrätään maanpakoon. Kaikki tuo on niin naurettavan ulkopuolista, tuomion salama kohtaa aivan merkityksettömiä ihmisiä. Se mikä jäi muuttumattomaksi, oli kauhea tieto, että hänen oma hohtava, lämmin, yliaistillinen uskonsa, elämän uskonto, oli ollut pelkkää miehennälkää ja että hän oli iltahämärän jumalaa rakastaessaan aina rakastanut roomalaista veijaria. Tämä ajatus valaisi kaikki pimeät sopet niin kirkkaaksi, että hänelle ei jäänyt edes vihaansa. Hän istui huoneen pimennossa yksinäisenä ja tylsänä, kuuli Urgulanian nauravan, kuuli sateen rapisevan ikkunaluukkuja vasten.

Keisarinna oli tällä välin vielä kerran seulonut lävitse kaikki vanhat Augustuksen kirjoittamat kirjeet; ne oli päivätty Tiberiuksen maanpaon aikana. Hän niputti ne huolellisesti yhteen, punnitsi niitä hetken aikaa käsissään. Sitten ne putosivat takaisin mustaan upotuskoristeiseen lippaaseen, jota vanhus säilytti larariumissa, kotipyhäkössä. Naiset nousivat.

Livia painoi leukansa rystysiä vasten ja tuijotti kuin mietiskellen Paulinaa, jonka käsivarsissa ei tänään ollut ainoatakaan kultarengasta. "Arvaan, että haluaisit minun vaikenevan asiasta toisten läsnäollessa, mutta se on turhaa varovaisuutta", hän sanoi harvakseen. "Mahdatko tietää, mitä tarkoitetaan syntipukilla? Se on vanha juutalainen käsityskanta, minä olen aina kunnioittanut Idän syvällisyyttä ja toimittanut polttouhreja Jerusalemiin. Meidän täytyy ottaa oppia provinsseista. Germanicus on kuollut ja kansa tahtoo nähdä verta, jotta voitaisiin huutaa kaduilla, että oikeus on täytetty. Tapahtukoon siis kansan tahto. Koska me olemme imperator ja princeps, me suoritamme veriuhrin. Siirrämme kaiken niiden niskoille, jotka ovat sinua loukanneet. Me annamme ristiinnaulita Isiksen papit."

Kun nuo kolme naista sitten poistuivat supattaen ja hämmästyneinä, vanhus lähti keppiinsä nojaten vaeltamaan atriumiin. Hänen muodoton ruumiinsa näytti liikkuvan paljon hitaammin kuin kärsimätön, raudanluja tahto. Kankeat vanhat jalat, joissa suonikohju oli nostanut näkyviin paksuja sinisiä muhkuroita, tottelivat tätä nykyä sisäistä käskyä paljon haluttomammin kuin vielä vuosi sitten. Kankea vaippa laahasi permantoa. Livia Drusilla aikoi vielä samana päivänä neuvotella poikansa kanssa joka oli hautajaisillasta asti sulkeutunut työhuoneeseen. Kokonainen viikko oli jo kulunut tuloksettomassa odotuksessa. Pisolle oli lähetetty ankara käsky saapua heti Kilikian Celenderiksestä Roomaan. Livia tiesi, että maaherran poika Marcus oli edeltäkäsin kiiruhtanut pääkaupunkiin ja kenties parhaillaan anoi keisarilta suojaa isälleen. Mutta sepä nähdään! Kansan vihalla ei käy leikkiminen. Rahvaan oikeudentunto on monta kertaa aiheuttanut kapinoita. Jos Piso on, niinkuin huhutaan, jo astunut laivasta Italian niemimaalle ja on tulossa Tiberiä pitkin kaupunkiin, tapahtumiin on käytävä pikaisesti käsiksi.

Keisarinnan ryppyiset piirteet kiristyivät. Hän vaelsi huoneiden läpi näkyjensä vallassa, hänen aivonsa sommittelivat tuttua monimutkaista peliä valkoisilla ja mustilla ruuduilla. Nappuloilla oli ihmiskasvot. Germanicuksen lesken herkän lujat piirteet, Syyrian maaherran punoittava otsakupooli, Plancinan vihreät nefriittisilmät ja Tiberiuksen juro haukanprofiili.

Tänä sadepäivänä vanhus antautui vielä kerran kiihkein mielin toiminnan harhakuvan valtaan. Jalkapohjat painuivat niin tuottavasti kivipermantoon. Puvun liehe kahisi niinkuin ennenkin varoittaen ja kehoittaen. Viime aikoina oli usein tapahtunut, että hänen ruumiinsa oli voittamaisillaan hengen. Hänen veressään virtailevaa elämää ikäänkuin vedettiin jonnekin hämyisiin syvyyksiin... tuohon tylsään alistuvaisuuteen, jossa tapahtumista haihtuu väri ja kohtalot kadottavat merkityksen, kunnes ihminen ei enää jaksa tahtoa muuta kuin syvää lepoa. Hänestä tuntui, että maanalaiset jumalat jo vainusivat hänen tuloaan. Eikö Hades ole ihmisessä itsessään? Missä sen surkeat verettömät asfodelokset kukkisivat ellei hänen omassa sisäisessä yössään, jossakin voipumuksen helvetissä, unen hämyssä? Mutta vielä, vielä Livia Drusilla pitää kouristunein sormin kiinni elämästä! Ja nyt, kun myrsky yltyy ulkona, hänen tahtonsa jännittyy toiminnaksi.

Hänen tullessaan atriumiin huoneen perältä syöksähti esille nainen ja heittäytyi raskaasti, pitkin pituuttaan, hänen eteensä lattialle. Livia katseli hetken aikaa kumartunutta niskaa. Pelkkää teeskentelyä ja elettä! Mutta kun nainen sitten kohotti kasvonsa ja vanhus näki hänen hätääntyneet piirteensä, hän ei enää ollut yhtä varma siitä seikasta. Tuossa nyt makasi hänen jaloissaan Syyrian prokuraattorin viekas, teräväpäinen, taitava vaimo Plancina, ja hänen kasvonsa olivat yhtä valkoiset kuin se permanto, jolle hän oli heittäytynyt ollenkaan välittämättä hienosta liinakankaisesta matkapuvustaan.

Livia seisoi ja katseli häntä kummallisen tyydytyksen vallassa. Hän pani merkille Plancinan tummat silmänalukset, hänen hapuilevat sormensa. Sitten hän kosketti kepillään tuota kyyröttävää olentoa ja hänestä tuntui, kuin sauva olisi painunut johonkin inhottavan pehmeään, kylmään... "Vai niin, olet siis tullut. Sieviä asioita, nuo Antiokian tapaukset."

Maaherratar tapaili rauhallista äänensävyä. Hän ei siinä kuitenkaan täysin onnistunut, vanhuksen täytyi huomata, kuinka hänen puheensa sopotti. Hän, Plancina, oli totellut käskyä ja purjehtinut miehensä kanssa Dalmatian rannikon kautta Picenumiin, sieltä Tiberiä myöten Roomaan, jonka satamassa he nousivat vaunuihin keisarivainajan mausoleumin kohdalla. Niin, se oli ollut varomatonta. Heidän oli täytynyt pestata erityinen suojavartio. Nuo vaunut... niitä veti kaksi valkoista hevosta, ja ne olivat kukin koristettuina odottamassa heitä Flaminiusten tiellä, sillä täytyihän kaikkien huomata, että he saapuivat pääkaupunkiin lujasti luottaen oikeuden voittoon. Pison talo Forumin lähellä oli sekin kiedottu myrttiköynnöksiin. Ja mitä enemmän Plancina puhui, sitä hermostuneemmin hänen kätensä nytkähtelivät. Silloin tällöin hän loi vanhaan keisarinnaan apua kerjäävän katseen.

Livian ryppyisillä kasvoilla ei näkynyt minkäänlaista suosion värähdystä. Ne olivat kivikovat. "Nouse ylös", hän sanoi. "Ethän voi jäädä tuolla tavalla makaamaan."

Mutta Plancina ei noussut. Ei, hän tahtoi tietää, että häntä ei uhkaa mikään vaara Roomassa. Hetken kuluttua hän kysyi melkein rajusti: "Vai et kait kuvittele minun tehneen rikosta?"

Tuo kysymys oli niin odottamaton, siinä piili niin paljon röyhkeyttä ja elämästään taistelevan olennon alkeellista hätää, että vanha keisarinna mietti pitkän aikaa, ennenkuin sai sanotuksi: "Rikosta! Tietysti sinä teit rikoksen. Jonkun täytyy olla syyllinen. Etkö muka tappanut Germanicusta... Ja mitä oikein merkitsee, että makaat maassa tuolla tavoin? Olen väsynyt kuulemaan joutavaa lörpötystä. Mene kotiisi ja odota."

Plancinan otsalle kihosi hikikarpaloita. Hän puhui puhumistaan, hän tahtoi vakuuttaa, että jos murha olikin tapahtunut, hänellä omakohtaisesti ei ollut siinä mitään osuutta. Kaiken aikaa hän nyki vasemmalla kädellään oikean käden sormia aivan kuin olisi temponut lihaan juuttunutta näkymätöntä sormusta. Livia kuunteli häntä mykkänä. Turhaa jaaritusta. Tuossa hän lallattaa kuin juopunut ja hänen hampaansa kalisevat. Hän sanoi toistamiseen tylysti: "Mene kotiisi ja odota. Sinä sen kuitenkin teit."

Maaherratar kohottautui polvilleen. Hänet oli vallannut hytisyttävä pelko eikä hän yrittänytkään sitä salata. Hän konttasi lattialla surkeana kuin koira, joka kuulee piiskan läiskyvän. Tuon ylhäisen aatelisnaisen ryömivässä kauhussa oli jotakin, mikä vaikutti samalla kertaa hirmuiselta ja naurettavalta. Sade kohisi ulkona. Ikkunaluukut kalisivat. Niiden ääni ei ollut kyllin voimakas, jotta se olisi estänyt vanhaa keisarinnaa kuulemasta joka sanaa, mikä purkautui Plancinan huulilta: "En salaa sinulta mitään. Tein sen. Sinä itse annoit kehoituksen. Olen vain totellut. Pelasta minut, keisarinna, pelasta...! Hän olisi ennemmin tai myöhemmin noussut sinua vastaan, sen täytyi tapahtua, minä otin sen tehdäkseni. Etkö itse kutsunut minua luoksesi ja sanonut, että hänen täytyy kuolla... Olen valmis poistumaan maasta, minne tahansa sinä määräät, kun vain pelastat minut...!"

Mutta keisarinna seisoi keppiinsä nojaten ja tuijotti syvissä ajatuksissa suoraan eteensä. "Niin, hän tahtoi palauttaa tasavallan", hän sanoi hitaasti.

Lattialla konttaavan naisen ääni kävi yhä kimeämmäksi. Eikö hän, Pianoina, ollut vain päätöksen toimeenpanija? Mitä osuutta hänellä oli rikoksessa? Jos se sitten oli rikos... Ja hän tahtoo kertoa kaiken, hän ei salaa mitään. Hän on tarjonnut Germanicukselle myrkytettyjä leivoksia, niitä valmistettiin neljä kappaletta, kolme niistä syötettiin kokeeksi Martinan kissoille. Niin on asianlaita, ylipäällikkö söi niistä yhden parina suupalana illallisilla, joilla hän ja Piso joutuivat istumaan vierekkäin pöydän päässä. Ajateltiin syöttää hänelle vehnäleipään leivottua lasijauhetta. Tarjoileva palvelija oli mukana juonessa, Piso itse käänsi hopeavadin niin, että leivokset olivat Germanicuksen edessä, mies vain ojensi sormensa ja otti... Jumala armahtakoon, kaikki oli niin selvää ja kauheaa jo edeltä käsin. Täällä, tässä talossa, tässä atriumissa tapahtui ratkaisevin päätös, kuuleeko hän sitä, keisarinna...!

Näyttää tosiaan siltä, kuin Livia Drusilla ei lainkaan kuulisi. Hän kuuntelee ikkunaluukkujen kolkutusta ja ajattelee Postumuksen vaimoa, joka kerran, kauan sitten, makasi samalla tavalla vatsallaan permannolla ja rummutti rystyset verisinä mosaiikkilevyjä... Plancinan ääni kimittää kuin ilkeä tiuku. Vanha nainen katselee jonnekin hänen olkapäänsä yli, jauhaa edestakaisin monesti vatvottua totuutta, ikäänkuin vielä kerran, kymmenennen, sadannen kerran tahtoisi vakuuttua siitä: "Niin... Hän olisi muuten palauttanut tasavallan. Mutta me olemme imperator ja princeps..."

Vihdoin hän näytti huomaavan, että tuo polvistunut olento todella rukoilee häneltä jotakin. "Mitä sinä oikein tahdot, Plancina? Jos kerran tarjosit hänelle leivoksia, eikö ole selvää ja yksinkertaista, että sinä kuolet?" Maaherrattaren silmät rävähtävät auki. Ei, hän ei tahdo kuolla! Toisen kerran ja vielä hurjemmin: Ei! Hän puree rystysiään ja lyö otsaluunsa lattiaan. Hän ryömii edestakaisin aivan sekapäisenä. Hän ei tahdo kuolla! Hänen sormensa ovat takertuneet Livian vaipanliepeeseen, ja hän repii ja nykii niin rajusti, että vanhus pelkää ametistinkarvaisen viitan repeävän. Eikö kuulukin kankaan rasahdus? Keisarinna lyö häntä sauvallaan kipeästi kasvoihin. Mutta tuo kolautus tuntuu tavallaan hänessä itsessäänkin, hän ei oikein tiedä, miten pitäisi menetellä. Hän seisoo siinä kankeana ja synkkänä, hapuilee vaivalloisesti sanoja, joihin tällä kertaa tulee odottamaton, melkein ystävällinen sointu:

"Sinun pitäisi tietää, että se on murha. Kuka voi syyttää meitä toisia, vaikkapa olisimmekin ajatelleet, että hänen sopisi kuolla? Ja mitä oikein kuvittelet? Et suinkaan luule, että kansan viha voidaan tyynnyttää pelkällä korupuheella? Jotakin täytyy uhrata. Jonkun pitää olla syyllinen."

"Mutta ei minun!" kirkaisee Plancina. "Minä en tunnusta! Minä en sitä tehnyt, mieheni suunnitteli kaiken, hän järjesti leivokset hopealautaselle..."

Vanhus katseli häntä tarkkaavasti. Hän näytti kohdistavan kaiken huomionsa maaherrattaren kasvoilla olevaan mustelmaan. Hänen leukapielensä jauhoivat. Kesti hetken, ennen kuin noilta ryppyisiltä huulilta tunkeutui vapauttava sana: Olkoon menneeksi, lähteköön Plancina heti tiehensä ja katsokoon, ettei kukaan tule huomanneeksi, kun hän vetäytyy johonkin suojaiseen paikkaan. Hän, keisarinna, pidättää kyllä poikaansa puuttumasta tähän likaiseen asiaan. Mutta jotakin kansan vihalle on uhrattava... Kaiken tuon hän sanoi töykeän kuivasti. Plancina pidätti huudon, joka oli pääsemässä hänen huuliltaan. Keisarinnan kasvot olivat sen näköiset ja hänen äänensä niin kankean epäröivä, että pieninkin mielenilmaus saattoi vielä heilahduttaa vaa'an toiselle puolelle. Kun maaherratar virui äänettömänä hänen jaloissaan, vanhus kosketti häntä sandaalinkärjellä: "No niin, nousehan. Olen jo kerran sanonut sen... En kärsi nähdä sinun kasvojasi, nenänvarressasi on mustelma. On parasta, että lähdet niin pian kuin suinkin."

Plancina kohottautui vaivalloisesti jaloilleen ja järjesti miten kuten sekaisin menneen matkapukunsa, johon oli tullut tahroja. Koko hänen olemuksensa ilmaisi enää vain suurta, koiramaista nöyryyttä. Hän poistui nujerrettuna ihmisenä, ja Livia katseli kauan hänen jälkeensä, katsoi vielä sittenkin, kun nainen oli jo hävinnyt oviaukon pimentoon. Vaikka keisarinna oli kokonaan omien ajatustensa vallassa, hänen tajuntaansa tunkeutui silti myrskyn kohina. Se ei kuulostanut tavalliselta vesisateelta,' se pieksi ikkunaluukkuja kuin ruoskalla. Sitten hän läiskytti käsiään vastakkain, kutsui Acmen.

Kun tyttö ilmestyi atriumiin, vanhus nojautui luottavasti hänen olkapäänsä varaan ja lähti laahautuen kulkemaan makuukamaria kohti. "Minun on vilu ja uni", hän sanoi. "Hiilet jäähtyvät astioissa, täällä vallitsee joulukuun kylmyys. Ja ikkunaluukut on naulattava umpeen myrskyn ajaksi. En jaksa kuunnella niiden kolkutusta."

5.

Maaherra Gnaeus Piso oli heti Roomaan saavuttuaan lähettänyt kutsut ystävilleen: heidän piti olla läsnä hänen takaisinpaluunsa juhlassa. Hän antoi koristaa asuntonsa kuumeisella kiireellä. Touhu ja melu teki hänelle hyvää; kaikkien näiden puuhien keskellä hänellä oli vain vähän aikaa ajatella tulevaa oikeudenkäyntiä ja sen ratkaisua.

Kun hän Augustuksen mausoleumin kohdalla oli noussut valkoisten hevosten vetämiin vaunuihin, hän oli kyllin selvästi lukenut väkijoukkojen katseista synkän kyräilevän vihan. Se hermostutti. Pyörien jyrinän yli kaikui huutoja ja vihellyksiä. Kerran hipaisi ilmassa lentävä kivi vaunujen katosta ja oli vähällä sattua hänen olkapäähänsä. Mutta prokuraatti istui silti teeskennellyn hyväntuulisena ja selkä kenossa, heitteli silloin tällöin kuparikolikoita kansan sekaan ja toivoi, että ne ainakin aiheuttaisivat sinelmiä ja kuhmuja, elleivät voisikaan kääntää rahvaan suosiota hänen puolelleen. Hän sulkeutui asuntoonsa. Pitkin iltaa torilla kuohui ihmismassoja, tuulen suhinan yli saattoi erottaa katupoikien ulvonnan: "Polttakaa hänen talonsa! Murhaaja tilille!"

Illallisilla oli saapuvilla vain hyvin pieni joukko senaatin ja ritariston herroja. He istuivat kukkaseppeleet päässään. He maistelivat miettivästi vanhaa falernumviiniä. Kaiken yli tuntui vaipuvan aavemainen odotus. Se sai juhlat tuntumaan hautajaisilta ja pusersi ajatuksia kuin kidutuspihti. Tuona iltana maaherra juopui nopeammin kuin tavallisesti. Hänen turpeita, punaisia kasvojaan peitti jonkinmoinen karkean tyytyväisyyden naamio, hän puhui hyvin paljon, mutta hänelle vastattiin vain vähän. Hän yritti tehdä pilaa Sentius Saturninuksesta, joka oli marssittanut joukkonsa Celenderikseen, mutta kukaan ei nauranut. Kaikki väistelivät, välttivät, kaihtoivat häntä. Yksinpä hänen vanha ystävänsä Domitius Celerkin, joka oli rohkeasti anonut keisarilta Pison valtuuksien palauttamista ja yrittänyt Laodikeassa nostattaa kuudetta syyrialaista legioonaa maaherran puolelle, kostutti nyt hyvin tuskastuneen näköisenä huulensa viinimaljaan. Vieraiden poistuttua talo jäi oudon kuolleeksi. Orjat supattivat keittiössä, heidän pelokkaita kasvojaan vilahteli silloin tällöin savuavien soihtujen valossa atriumissa. Maaherra etsi turhaan Plancinaa rakennuksen eri sopukoista, ja kun etsinnästä ei ollut mitään tulosta, hän heittäytyi lopen unisena makuulle.

Näytti siltä kuin tiet nousisivat nyt pystyyn. Varhain seuraavana aamuna hänen luokseen ilmestyi Fulcinius Trio ja vaati häntä saapumaan konsulien eteen; siellä hän saisi vastata asioistaan. Myöhemmin Piso lähti pienen vartioston saattamana Tiberiuksen puheille. Marraskuun päivän vaisussa auringonvalossa prokuraattorin kasvot näyttivät kadottaneen luontaisen punakkuutensa. Posket riippuivat nyt tavallista veltompina ja päilyvissä sammakonsilmissä oli lasittunut kiilto. Hän oli loppuun asti toivonut, että hänen poikansa Marcus todella saa jotakin aikaan käydessään edeltäkäsin keisarin luona. Maaherra itse oli tulomatkallaan tavannut Pannonian leirillä Drusuksen, mutta sen sijaan, että tämä olisi tuntenut kiitollisuutta kruununhavittelijan kuolemasta, hän antoi Pison selvästi ymmärtää, että heillä kahdella ei ollut mitään puhumista keskenään. Astuessaan palatsin marmorihalliin Piso yritti ryhdistäytyä. Hän pyysi nomenclatoria ilmoittamaan keisarille, että hän anoi puheillepääsyä. Mies poistui kolkkoon käytävään. Hetken kuluttua hän palasi kertomaan, että hallitsija ei tänään ota ketään vastaan. "Kuinka?" tiedusti maaherra hiukan kummissaan ja kädet tahmeina hiestä, "siinä tapauksessa minun on pakko saapua uudelleen huomenna." Virkailija kumarsi jäykästi: "Niin... Hallitsija ei huomennakaan ota ketään vastaan." Ja Syyrian entinen prokuraattori kääntyi mitään sanomatta paluumatkalle.

Tyhjässä käytävässä häntä vastaan tuli senaattori Asinius Gallus rokonarpiset kasvot aivan vaaleina puuterista ja kähärä tukka hiusvoiteelle tuoksuen. Piso aikoi pysähdyttää hänet, mutta Gallus meni hänen ohitseen tervehtimättä.

Vielä samana päivänä kukistunut maaherra yritti tavata sitä ainoata miestä, jonka apuun hän tiesi voivansa luottaa: Aelius Sejanusta. Tämän asunto oli kuitenkin haudanhiljainen. Portinvartija antoi Pison ymmärtää, että kaartinpäällikkö oli viettänyt kaikki viime päivät sulkeutuneena keisarin kanssa Palatinuksen työhuoneeseen. Nyt, kun Pianoina näytti häipyneen jäljettömiin ja ainoakaan ystävä ei saapunut lohduttamaan häntä yksinäisyydessään, Gnaeus Piso tunsi kauhun vähitellen hiipivän esille ajatusten sokkeloista. Hän tiesi nyt, että kenturiot voivat minä hetkenä tahansa kolkuttaa hänen ovelleen. Mutta voiko peli olla lopullisesti menetetty? Kuinka? Eikö hänellä ollut lainkaan puoltajia? Olihan Tiberius itse hänen rinnallaan, ja vanha keisarinna pitäisi varmaankin huolen siitä, että alkava oikeusjuttu päättyisi kaikin puolin miellyttävästi. Menetettyä virkaa hän tuskin enää saa takaisin. Mutta sitäkö hän kaipaa...? Hän vaelsi edestakaisin tyhjissä loistavissa vetoisissa huoneissa ja maisteli ahkerasti vanhaa viiniä. Alituinen hikoileminen laihdutti. Hän koetti kuvitella rikosoikeuden herroja istumassa virkatuoleillaan, tutki piirre piirteeltä Sejanuksen kalpeita kasvoja ja Tiberiuksen synkkää haukanpäätä; ne kuvastuivat kuin kostean usvan pohjalta. Jonakin yön tuntina hänet valtasi kyyneleinen itsesääli. Hän todisteli tyhjille seinille, että maailma ja oma vaimo olivat hänet surkeasti pettäneet.

Piso oli pyytänyt eräitä senaattoreista puolustajikseen alkavassa oikeusjutussa. Kauan mietittyään hän kääntyi iäkkään arvovaltaisen Arruntiuksen puoleen, koska tämä voisi ainakin antaa asianajolle tiettyä painavaa juhlallisuutta, ellei muuta. Mutta vanhus kieltäytyi arasti. Hän selitti lumivalkoista partaansa sormeillen, että hänen oli kovin vaikeata puuttua niin vastuunalaiseen tehtävään. Publius Vinicius, Aesernius Marcellus ja Sextus Pompeius, kolme vanhan sukuaatelin edustajaa, syyttivät kylmettymistä ja kurkunkäheyttä evätessään vetoomuksen. Kun maaherra vihdoin nöyrtyneenä toimitti lähettinsä Asinius Galluksen luo, tämä vastasi suoraan, että hän ei missään tapauksessa, ei edes keisarin mieliksi puolusta murhasta syytettyä miestä, joka kaiken lisäksi näyttää olevan syyllinen. Lopulta vanha senaattori Lucius Calpurnius sanoi ottavansa sen tehdäkseen. Hän ei tosin tuntenut minkäänlaista kiintymystä virkaheittoon sukulaiseensa, ei, hän tahtoi vain noudattaa jaloa roomalaista perinnettä ja puolustaa suvun kunniaa. Jos Calpurniusten ja Pisojen arvokkaassa gensissä oli murhamies, sitä pahempaa! Hän täyttäisi velvollisuuden. Ja häneen liittyivät Marcus Lepidus ja Livinejus Regulus, kaksi hyväntahtoista senaatin jäsentä, joista näytti miltei varmalta, että keisarillisessa huoneessa salaa suunniteltiin maaherran vapauttamista todistusten puutteessa. Ja oliko muuten olemassa mitään corpus delicitiä? Missä oli Pison myrkkypullo? Missä todistaja, joka saattoi sanoa omin silmin nähneensä murhan toimeenpanon? Syyrialaista Martinaa voitiin syyttää myrkynvalmistuksesta, mutta Pison suhteen todistukset olivat erinomaisen hataria.

Ainoa mies, joka ennen oikeudenkäynnin alkamista kävi tervehtimässä maaherraa, oli hänen uskottunsa Domitius Celer. Vieras saapui väkijoukon melusta välittämättä kullatussa, hiukan vanhanaikaisessa kantotuolissaan, hän hiveli miettivästi sileäksi ajeltua leukaansa ja katseli haaleilla silmillään omia kiilloitettuja kynsiään. Hänestä olisi tuntunut sangen tuskalliselta, jos hänen olisi täytynyt tuoda kenellekään ystävälleen huonoja uutisia. Niinpä hän tiesikin kertoa, että Tiberius ja Sejanus olivat yksissä tuumin päättäneet nimittää syyttäjäksi aivan kelvottoman asianajaja Fulcinius Trion, saman, joka haastoi Pison konsulien luo. Argumentit, asiakirjat, todistuskappaleet sotkeutuvat hänen käsissään semmoiseksi vyyhdeksi, ettei hän enää itsekään saa niistä selvää. Fulciniuksella oli tapa paisuttaa joka huomionsa laajaksi ja oppineeksi mietinnöksi; siihen erämaahan hän kyllä eksyisi, se menetelmä johtaisi ennen pitkää lankojen sekaantumiseen tuomarien sormissa. Muuten oli melkein varmaa, että Fulcinius tulisi annettujen ohjeiden mukaan sepittämään ristiriitaisen syytekirjelmän. Jos todistuksia paljastuu – ja sitähän on täysi syy epäillä – syyttäjä turvautuu harkittuun kömpelyyteen. Onhan tuomioistuin tietoinen siitä, kenen puolta Tiberius pitää. "Sillä seikalla täytyy olla määrätty vaikutus", sanoi Celer lopuksi ja taputti maaherraa rohkaisevasti olkapäälle, samalla kun hänen merensiniset silmänsä välkähtivät ovelasti. "Mikään ei näissä oloissa pahenna tilannetta enemmän kuin vastaajan masentuminen. On oltava rohkeita. On oltava viattomia. Rehellinen ulkonäkö se loppujen lopuksi pätee."

"Mutta minkä tähden tämä melu?" huudahti prokuraattori tuskastuneena. "Ellei mikään jälki viittaa siihen, että rikos tosiaan tapahtui, niin...?"

Celer katseli kynsiään. Hän kärsi itse silminnähtävästi, kun hänen täytyi ilmaista, että tuo syyrialainen velho Martina, jonka Sentius Saturninus oli lähettänyt vankina Roomaan, oli kuollut Brundisiumissa tukehtumiskohtaukseen. Koko asia oli ylen hämärä. Varmaa vain oli, että oikeus tulee kiinnittämään huomiota erääseen kiusalliseen pikkuseikkaan. Vainajan ruumista pestessä orjat löysivät hänen hiussykeröstään pienen nefriittipullon, joka sisälsi akoniittia ja villikaalinmehua.

"Mutta sehän on... eihän se voi millään tavalla vaikeuttaa minun asemaani."

Celer ei vieläkään kohottanut katsettaan. "Niin, mitäpä siitä. Todistukset! Tunnustukset! Sitä vartenhan meillä on Fulcinius, että hän venyttää niitä kuin villalankaa, kunnes ne katkeavat. Ja jos hän panee liikkeelle koko synnynnäisen hölmöytensä, tuomarit kyllästyvät pian kaikkiin noihin dokumentteihin."

6.

Syytösten tekoon oli määrätty kaksi päivää. Oikeudenkäynnin alkaessa Gnaeus Piso saapui kiinteän suojavartion ympäröimänä kuuriaan, jossa senaatin jäsenistä valittu rikostuomioistuin kokoutui. Poliisit ja kenturiot ehtivät hädin tuskin teljetä tien raivostuneilta käsityöläisiltä. Vaskiportit sulkeutuivat naristen. Sateli kiviä, mädäntyneitä munia ja haukkumasanoja. Yksin Tiberiuksen kantotuolia ympäröi tänä päivänä vahvasti aseistettu palatini-kaarti, se raivasi kilisevin miekoin väylää tungokseen ja yritti turhaan hillitä huutoja: "Germanicus tänne! Anna meille takaisin Germanicus!" Tuon humun täytyi kuulua istuntosaliinkin. Ja se kuului sinne. Se sekoitti suuresti Fulcinius Trion jo ennestäänkin sekavia asiakirjoja, se sai vastaajan tuon tuostakin kääntymään ovelle päin, se hermostutti virkaviittaisia tuomareita ja rohkaisi murhatun ylipäällikön ystäviä. Jos oli ajateltu, että asian käsittelyä lykättäisiin sine die lisätodistusten hankkimista varten, ulkoa kuuluva meteli antoi jo heti alussa oikeudenkäynnille vauhtia.

Tuomioistuimella, joka oli asetettu tutkimaan senaatin jäsenten tekemiä rikoksia, oli tällä kertaa tavallista vaikeampi pähkinä purtavanaan. Tiberius saapui itse kuuriaan ja istui norsunluiselle tuomarintuolille. Kaikki näytti järjestetyn Pison eduksi, ja kun syytetty punaisena ja pönäkkänä astui saliin, hänen kasvonsa uhosivat itseluottamusta; tuomarit kuiskuttelivat hämillään, kirjurit rapisuttivat kyniä, kuurian palvelijat hiiviskelivät niistämässä kynttilöitä. Kaiken tämän pikkumaisen, arkisen häärimisen yli kantautui torin vihainen kohina.

Syyttäjä Fulcinius Trio aloitti kirjelmän lukemisen. Hänen kimeä äänensä kaikui kuin linnun piipitys kolkossa hallissa, ja tarkkaavaisuus höltyi, mitä pitemmälle hän ehti. Fulciniuksen tavallisesti kovin mitätön olemus näytti kasvavan ja pöyhistyvän; lain juhlallisuus, Kuninkaallisen lain ja Kahdentoista taulun lain, paistoi hänen luunvärisestä otsastaan. Hän turvautui heti alussa retoorisiin käänteisiin. Siitä saakka kuin jumalatar Egeria saneli lain pykälät kuningas Numalle, niin, vieläpä siitä saakka kuin etruskit saivat lakinsa Tages-jumalalta, valtion oikeudenkäyttö oli aina nojannut yliaistilliseen perustaan. Samalla kun laki on teksti, lex, se on myös pyhä perinnäistapa, mos. Luettakoon Demetrius Phalereuksen kirjoituksia, jotka koskettelevat Ateenan lainsäädäntöä samalla kun ne tutkivat niitä oikeuksia, mitä arkonttikuninkaan valtaan sisältyy. Näiltä sivupoluilta hän eksyi Ciceron De legibus-teokseen ja rupesi luennoitsijan tavalla valaisemaan roomalaisen lain kommentaareja. Tuomarit vilkuivat toisiinsa. He katselivat kynsiään tai tuijottivat kattoon. Syytetty oli laskenut silmäluomensa alas ja hänen hervahtaneilla kasvoillaan leikki selvästi näkyvä hymy. Germanicuksen ystävät, jotka koettivat kärsimättömästi mitata tuntien kulumista ovenraosta tunkeutuvasta valojuovasta, eivät tienneet mitä ajatella. Äkkiä salissa kajahti Tiberiuksen selvä ja närkästynyt ääni: "Asiaan!"

Fulcinius rupesi hämmentyneen näköisenä seulomaan syytteitä. Mutta sen sijaan että hän olisi heti käynyt käsiksi Syyrian tapahtumiin, hän siirtyi kaksi vuosikymmentä takaisinpäin ajassa ja veti uudestaan esille ne moitteet, joita oli tehty Pisoa vastaan silloin, kun hän toimi Augustuksen legaattina Espanjassa. Hän puhui provinssin huonosta hallinnosta, vyörytteli tuomioistuimen katsottaviksi Pison konsulikauden toimenpiteitä. Kaikesta huomasi, että tuo tunnollinen lakimies oli päättänyt ajan voittamiseksi syventyä penkomaan vanhentuneita kanteita. Hänen nenävartensa muuttui hetki hetkeltä yhä hikisemmäksi, kunnes se kiilsi yhtä peilimäisenä kuin otsakin. Hänen laihat kätensä tekivät laajoja kaariliikkeitä ja ääni kimitti huilun tavalla. Neljännesminuutin ajan Piso oli tuijottanut syyttäjäänsä aivan hämmästyneenä tästä asiainkäänteestä. Mutta sitten hän näytti käsittävän kaiken ja vaipui taas tylsään itsetietoiseen uinailuun. Hän näytti ivallisesti uhmaavan noita kasvoja, jotka olivat kääntyneet häneen päin tuomarien istuimilta; kynttilöiden kelmeässä valossa ne muistuttivat vahanaamareita. Niistä voi lukea närkästymistä, arkuutta, salaista vihaa, leppeää hyväntahtoisuutta, epäröintiä. Tuon tuostakin ne käännähtivät kuin saranain varassa Tiberiukseen päin ja niiden uteliaat silmäparit yrittivät tulkita keisarin otsanryppyjä.

Valojuova oven edustalla siirtyi. Jälleen rupesi vaskiporttien takaa kuulumaan raivoisaa melua, ja oikeudenpalvelija hiipi varpaisillaan salin poikki. Hän ojensi Tiberiukselle pienen vahataulun. Siihen oli kirjoitettu hätäinen tiedoitus, että kansa raahasi parhaillaan syytetyn kuvapatsaita Gemonalaisille portaille, joille rikoksentekijöiden ruumiit tavallisesti heitettiin väkijoukon häväistäväksi, ja tämä uutinen keskeytti hetkiseksi istunnon. Syyttäjä kuivasi kosteita ohimoitaan. Kuurian oveen oli jo kaksi kertaa jysähtänyt kivi. Tuomarit vilkuivat neuvottomina toisiinsa, keisari näytti perin huolestuneelta. Ainoa, joka säilytti tyyneytensä, oli syytetty itse, sillä hän uskoi nyt järkkymättömäsi, että oikeudenkäynnin ilveily tapahtuu vain pro forma ja päättyy hänen edukseen.

Sen vuoksi Piso ei osoittanut mitään mielenkiihkoa kun Germanicuksen ystävät vuoron perään nousivat todistamaan häntä vastaan. Publius Vitellius, Veranius ja Servaeus kävivät heti suoraan asiaan. He olivat kuuluneet murhatun ylipäällikön esikuntaan Syyriassapa kun he Agrippinan mukana palasivat Italiaan, he huomasivat varsin pian, että senaatti ei suinkaan vastoin vakaumustaan myöntänyt vainajalle kunnianosoituksia; kaikki olivat surun vallassa ottaneet vastaan tiedon rakastetun miehen kuolemasta. Publius Vitelliuksen noustessa puhumaan salissa kävi hyväksyvä sorina. Todistaja palautti tuomarien mieleen Germanicuksen ja Pison välillä vallinneet erimielisyydet, joiden voi katsoa johtaneen ainakin siihen, että viimeksi mainittu tänään seisoo roomalaisen rikosoikeuden edessä, ei vielä syylliseksi todistettuna, mutta syylliseksi tunnettuna. Hän, vainajan uskottu ystävä, ei halunnut puuttua Demetrius Phalereuksen kirjoituksiin. Hän ajoi asiaansa agebat lege, ilman sarvia ja kukkakiehkuroita.

Sitten hän esitti kanteet, joita Fulcinius oli yrittänyt varovasti kiertää: että Gnaeus Piso oli turmellut sotilaskurin Antiokiassa, että hän oli jatkuvasti loukannut Germanicuksen oikeuksia, että hän ja Plancina olivat ylipäällikön kuoltua uhranneet kiitosuhreja Koos-saarella, että hän oli vehkeillyt Armenian virkaheiton kuninkaan Vononeksen kanssa ja ottanut vastaan lahjuksia, että hän oli sortanut Syyrian kauppiaita samalla tavalla kuin aikoinaan Espanjan provinssin asukkaita sekä vihdoin aiheuttanut kansalaissodan värväämällä laittomia joukkoja Celenderikseen. Veranius ja Servaeus liittivät ketjuun viimeisen renkaan. Oli käynyt selville, että Plancina ja Martina oli yhdessä nähty Epidafnen alueella hiukan ennen murhatun kuolemaa. Ja edelleen: ne lyijylevyt, joita oli löydetty lapsenraadon vierestä Germanicuksen makuuhuoneen permannon alta, olivat Plancinan omaisuutta, niinkuin prokuraattorin orjien lausunnoista voitiin todeta. Kuolleen päätodistajan Martinan hiussolmusta löydetty myrkkypullo tuotiin saliin. Tämä corpus delicti kiersi kädestä käteen, senaattorit haistoivat sitä ja kohauttelivat olkapäitään.

Piso nousi aivan rauhallisesti seisomaan, kun häntä vaadittiin vastaamaan syytöksiin. Jonkinlainen lievä hermostuminen väritti hänen ääntään, mutta hän seisoi suorana ja pönäkkänä, puhui huolellisesti kuin pitkän valmistelun jälkeen. Ei, hän ei halunnut puuttua väitteisiin sotilaskurin turmelemisesta, loukkauksista ja provinssin asukkaiden sortamisesta. Kaikki nuo olivat tulkintakysymyksiä... Mutta hän kiisti jyrkästi ajatuksenkin, että hän tai Plancina olisivat juottaneet Germanicukselle myrkkyä. Hän henkäisi syvään jatkaakseen puhetta, kun Tiberius äkkiä kysyi kuivan välinpitämättömällä äänellä: "Juottaneet? Tarvitseeko sen välttämättä olla juomaa, eikö se yhtä hyvin voi olla myrkytetty makeinen tai myrkytetty leivos?" Ensi kerran koko istunnon aikana maaherran kasvolihakset värähtivät rauhattomasti. Niin, hän tahtoi vain saada sanotuksi, että häneltä oli puuttunut tilaisuus –

Tämä varomaton sana vaikutti syyttäjiin kuin kipinä kuiviin havuihin. Publius Vitellius kääntyi uudestaan tuomarien puoleen ja huomautti ivallisesti, että vastaaja oli ainakin selvästi ilmituonut halunsa siihen tekoon, josta häntä syytettiin. Voitiin sanoa, että vastaajan huulilta oli kirvonnut tahaton tunnustus. Mutta hän, Vitellius, halusi huomauttaa, että Pisolla oli kuin olikin ollut tilaisuus rikokseen. Olihan hän istunut ylipäällikön vieressä eräillä illallisilla, jotka pidettiin Epidafnessa. Eikö hän sitä paitsi tavannut Germanicusta Antiokian palatsissa? Miten oikein oli noiden leivosten laita, joita tarjoiltiin hopeavadilta? Vitellius kiihtyi puhuessaan yhä enemmän eikä enää valikoinut sanojaan. "Ehdotan, että maaherran yksityinen kirjeenvaihto alistetaan tarkastettavaksi. On liikkeellä huhuja... Hän väittää noudattaneensa käskyjä, joita hänelle on lähetetty Roomasta, emmekä me tiedä, minkä luontoisia ne ovat. Onhan mahdollista, että tässä on jokin keskinäinen salainen sopimus, jokin valonarka mutuus consensus –" Hän huomasi puhuvansa liikoja ja istui äkkiä lausettaan lopettamatta. Tällä välin Piso oli vetänyt esille nipun sinetöityjä kirjeitä, jotka helposti voi jo papyruksen laadusta havaita Tiberiuksen kirjoittamiksi. Viimein, kun kaikkien katseet suuntautuivat häneen, keisari nousi vaivautuneena seisomaan ja julisti päätösvaltansa nojalla, että tehty esitys hylätään, koska hänen kirjeensä eivät sisällä mitään olennaista.

Tällä hetkellä syytetyn sukulainen Lucius Calpurnius katsoi asiakseen tehdä erään kysymyksen: "Koskettelevatko nämä kirjeet millään tavalla Germanicuksen tehtäviä legioonien komentajana?"

"Ne koskettelevat minun asemaani maaherrana", vastasi Piso.

"Ohjeita siis?"

"Aivan oikein."

"Saanko kysyä... eikö totuuden kannalta ole suotavinta, että jokainen todistuskappale, näköjään mitätönkin, tulee oikeuden tietoon?"

Nyt nousi Tiberius toistamiseen ärtyneenä seisaalle ja huomautti, että hän oli jo evännyt esityksen; täytyihän hänen olla perillä omista kirjeistään ja tietää, sisälsivätkö ne jotakin asiaan kuuluvaa vai ei. Senaattorit luopuivat hämillään vaatimuksesta. Kun porttien takaa kuuluva melu tuntui vain yltyvän eikä asian käsittelyssä vieläkään päästy minkäänlaiseen tulokseen, se päätettiin toistaiseksi keskeyttää. Syytetty lähti pretoriaanien saattamana pois oikeussalista.

Vielä seuraavana aamuna Piso yritti epätoivoisesti säilyttää itsevarmuutensa kuorta murtumattomana. Mutta siihen oli jo ilmestynyt lohkeamia; hänen täytyi nyt huomata, että oikeudenkäynnin komedia saattoi hänen kohdaltaan vaihtua murhenäytelmäksi. Hän oli toivonut Tiberiuksen päättäväistä asiaanpuuttumista ja yhä edelleen hän vaali kuvitelmaa, että Fulciniuksen ja Veraniuksen vuorosanat ovat vain silmänlumetta, jolla hämätään tuomioistuinta. Eikö lopulta kajahda vapauttava sana? Milloin tuo jauhava, jankkaava, kalvava kuulusteleminen mahtaa päättyä? Yhden ainoan kerran Tiberius näytti asettuvan syytetyn puolelle. Quintus Servaeus kuvaili juuri laveasti illallisia, joissa vastaaja oli istunut Germanicuksen vieressä; se oli muuten seikka, mihin todistajat alinomaa palasivat lausunnoissaan, siitäkin huolimatta, että rikoksen tapahtumista ei ollut kukaan nähnyt. Oli aivan kuin myrkyn haju olisi tuntunut voimakkaimpana sillä kohdalla. Keisari kysyi hyvin vaivautuneen näköisenä, mitä tämä puhe pöytänaapuruudesta oikein merkitsi? Oliko Germanicus syönyt myrkytettyjä leivoksia? Kuka ne oli pannut hopeavadille? Martinan hiuksista löydetty myrkkypullo todisti ainoastaan, että hänen hallussaan oli ollut kiellettyjä lääkeaineita.

"Minä syytän sekä Martinaa että vastaajaa ja hänen vaimoaan murhasta", huusi Publius Vitellius kiihtyvän hälinän yli. Servaeus ja Veranius yrittivät turhaan hillitä häntä, mutta hän oli saanut kyllikseen tästä lainopillisesta vatvomisesta eikä ollut siinä mielentilassa, että olisi totellut heidän kuiskauksiaan. "Rikos on rangaistava. Minä vaadin oikeutta."

"Me vaadimme sitä kaikki", ärähti Tiberius tuskastuneena.

"On käynyt selville", jatkoi Vitellius, "että vastaajalla on ollut tuo monesti mainittu tilaisuus, josta hän niin hyväntahtoisesti meille mainitsi. Samoin tiedetään, että hänen vaimonsa on ollut tekemisissä myrkynsekoittajan kanssa. Jos kysytte minulta, kuka on voinut vaihtaa vaarattomat leivokset vaarallisiin, minulla on vain yksi vastaus. Se, joka yhdessä Germanicuksen kanssa pisti kätensä hopeavatiin."

"Kuka näki sen?" kysyi Tiberius.

Senaattori vaikeni hetkeksi. Sitten hän huomautti empien, että täysin varmoja todistuksia ei kylläkään ollut.

"Hankkikaa ne sitten", huusi keisari kärsimättömällä äänellä. "Mitä hyödyttää ladella syytöksiä, kun ei kuitenkaan voi mitään todistaa. Ellei asiasta tule tämän selvempää, vaadin ehdottomasti, että kantajat luopuvat typeristä väitteistä. Pitäkööt suunsa kiinni!"

Mutta oikeudenkäynnin ratas jatkoi tuskallisen hitaasti pyörimistään. Arat, vihaiset, uhkaavat ja epävarmat äänet vaihtelivat salissa ja tuloksetonta kuulustelua pitkitettiin hetkestä toiseen. Puolitoista tuntia kestäneen juriidisen luovailemisen jälkeen Tiberius nousi uudestaan puhumaan. Hän huomautti pilkallisesti, että hänellä ei ollut halua antaa jutun painua Aristofaneen tasolle. Tuomioistuimen puheenjohtajana hän katsoi parhaaksi siirtää neuvottelun sille alueelle, missä maaperä oli vähemmän notkuvaa. Hän kehoitti oikeutta vakavasti harkitsemaan, missä määrin vastaaja oli tehnyt itsensä syypääksi aseelliseen kapinayritykseen. Piso kohotti hänen tätä sanoessaan kasvonsa. Ne olivat äkkiä valahtaneet aivan harmaiksi ja hänen suuri kupera otsansa kiilsi hiestä. Hän alkoi vihdoinkin ymmärtää... Keisari lausui puolittain vastaajan taholle kääntyneenä syytökset: että Syyrian maaherra oli Kilikian Celenderiksessä jakanut aseita omille joukoilleen, että hän oli aikonut valloittaa takaisin maakunnan, jonka hallinnon Sentius Saturninus oli epäjärjestystä välttääkseen ottanut omalle vastuulleen ja että Pison menettely oli ollut vähällä aiheuttaa kansalaissodan. Tiberius huomautti, että vastaaja oli tehnyt rikoksen valtion yhtenäisyyttä vastaan. Ja jos Publius Vitellius tai Veranius sanoivat ajavansa asiaa lain voimalla, kun he sepittivät todistamattomia kanteita, hän halusi omasta puolestaan vakuuttaa, että oikeuden mylly rupesi vasta nyt jauhamaan agebat lege, ilman kaunopuheista hölynpölyä. Keisari sanoi sanottavansa niin kuivalla äänellä, kuin olisi lukenut asiakirjaa. Hänen kulmakarvansa olivat tuimasti rypyssä. Kun hän vihdoin istuutui, salissa saattoi erottaa levotonta supatusta ja kaksi oikeudenpalvelijaa riensi juoksujalkaa Pison luo. Maaherra horjui niinkuin olisi saanut iskun takaraivoonsa. Oikeussali pimeni hänen silmissään.

Vielä kun hänet vietiin vartioituna omaan asuntoonsa odottamaan lopullista päätöstä, hän yritti pysyä tyynenä. Kuurian portailla häntä vastaan tuli Sejanus hienossa mustanvioletissa khlamyksessaan, kultainen kaulaketju kipinöiden ja kauniit kalpeat kasvot kohollaan. Syytetyn nähdessään hän pysähtyi. Hän hymyili hiukan. Pison kasvolihakset vavahtelivat. Milloinkaan ennen hän ei ollut näyttänyt niin perin pohjin hämmentyneeltä. Hän olisi halunnut syöksyä kaartinpäällikön eteen ja rukoilla kiihkeästi, että Sejanus pelastaisi hänet. Tuo hymyilevä kylmä mies oli kerran vuodattanut murhanhalun hänen ajatuksiinsa, oli tiputtanut sen pisara pisaralta, oli näyttänyt hänelle tien ja työntänyt aseen hänen käteensä. Ja nyt, kun myrkky oli tehnyt tehtävänsä, hän kumarsi vain kohteliaasti ja meni menojaan. Prokuraattorin polvet lysähtivät. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta hänen huuliltaan tuli vain epämääräistä mutinaa. Sitten hän kääntyi ja lähti nöyrästi astelemaan synkännäköisen kaartintribuunin jäljissä.

Tuona iltana Syyrian kukistunut maaherra sulkeutui asuntoonsa. Omituista oli, että kun luottamuksen viimeiset muurit nyt olivat romahtaneet, hänessä olisi ollut hyvin vaikeata huomata mitään luhistumisen näkyviä merkkejä –. Kenties epätoivoon aina kätkeytyy jotakin vapautumisen esimakua. Ihminen, jolta on riistetty kaikki, karttaa vaistomaisesti ulkonaisia tuskan ilmauksia. Hän kävelee edestakaisin nurkasta toiseen, ottaa käsiinsä kynäveitsen, laskee sen pöydälle, avaa kirjan ja lukee jonkin rivin. Hän ummistaa silmänsä ja odottaa kauan aikaa sitä hetkeä, jolloin totuus musertavana vyörähtäisi hänen tyhjään sieluunsa. Mutta sellaista hetkeä ei tule. Oli jo myöhäinen ilta, kun Piso antoi latoa makuuhuoneen pöydälle joukon viiniruukkuja ja hiukan vehnäleipää, suolakurkkuja, juustoa. Hän joi ahkerasti, hän halusi täyttää joillakin mielikuvilla sisäistä autiuttaan. Kun humalan ensimmäinen armelias usva sitten kohosi hänen aivoihinsa, hän avasi sepiapullon, levitti polvilleen pergamentin ja ryhtyi sepittämään kirjettä Tiberiukselle. Ensi kerran hänen pöhöttyneissä kasvoissaan oli jotakin vakavaa, keskittynyttä, inhimillisesti ylevääkin. Vaskilamppujen liekit tuikkivat. Ulkona tuli yhä pimeämpää. Kadulta kuului rattaiden kolinaa.

Kynä liikkui hyvin sukkelasti keltaisen vasikanvuodan yli, eikä Gnaeus Piso laskenut sitä käsistään edes silloin, kun hän tarttui vasemmalla kädellä viinimaljaan. Yön kuluessa hänen kätensä kävivät veltommiksi. Mutta kirjoittaminen oli silti helppoa, hänenhän ei tarvinnut ottaa lukuun muodollisuuksia, tuskin edes lauserakennetta. Jonakin hetkenä – hän oli sysäissyt vesikellon permannolle eikä voinut päätellä ajan kulumista – hän oli kuulevinaan Plancinan askelet. Hän arvasi, että nainen käveli salissa. Kenties siellä etsittiin lippaista keisarinnan luottamuksellisia kirjeitä, jotka piti huolellisesti hävittää. Mutta sillä seikalla ei ollut mitään merkitystä. Millään ei nyt ollut merkitystä.

Maaherran katse ei ollut täysin tarkka, humala sumensi sitä hiukan kun hän sinetöi kirjeensä. Sitten hän otti esille miekan.

Asetti sen kahvan miten kuten lattialevyjen rakoon, kunnes se törrötti siinä kyllin tukevasti, jotta siihen voi luottaa. Olisi ollut niin monta toisenlaista keinoa, toisissa oloissa ja toisessa mielentilassa Piso olisi ehkä antanut kuumentaa kylvyn ja nukkunut sitten aivan kivuttomasti... Mutta armahtava juopumus teki tämänkin teon niin helpoksi. Non dolet, ei tee kipeätä! Viimeisinä minuutteina hän toimi äärimmäisen viekkaasti, asettipa vielä pienen liukkaan taljan jalkojensa alle. Sitten hän heittäytyi terään koko painollaan. Olikin jo aika. Taivaalla oli leviämässä aamun ensi hämärä.

7.

Uniset lakeijat hiipivät aamukylmästä väristen linnan käytävissä, kun Sejanus ilmaantui. Hän asteli kiireesti salien läpi keisarin työhuonetta kohti. Palatsinvartijat kilahduttivat peitsiään, kamaripalvelijat hyörivät levottomina hänen edellään, aivan kuin olisivat raivanneet tietä tyhjiin auloihin. He muistuttivat tuulessa tanssivia koreita syyslehtiä. Sejanuksen olkapäältä riippui huolimattomasti musta kauhtana, sen helma läpsähteli hänen pohkeitaan vasten. Kapeat ratsumiehenjalat liikkuivat nopeasti sinikivisellä permannolla, ja niiden liike sai kuvittelemaan suurta hämähäkkiä, joka kutoo pyydystyslankaa. Euhodus ja Nomius vaihtoivat hänet nähdessään kummastuneita silmäyksiä. Näytti tosiaan siltä, kuin Sejanus olisi tänä aamuna vastoin tavallisuutta luopunut hovimiehen turhamaisuudesta; kultainen ketju riippui vinossa hänen kilpimäisellä rinnallaan, eikä hän yrittänyt peittää edes kyttyräänsä, joka ikäänkuin takaapäin kiskoi mustia niskahiuksia, niin että hänen päänsä oli kenossa ja kopeat valkoiset kasvot kohollaan. Nomenclator pidätteli häntä epävarmasti ovella. Mutta suosikki työnsi hänet syrjään.

Niinkuin oli voinut odottaakin Tiberius kyyrötti nojatuolissaan. Sejanuksen huomatessaan hän kohotti päänsä. Väsyneet vanhan miehen kasvot. Huonosti nukutun yön ja päänkivistyksen runtelema otsa. Hänen laiha suonikas kätensä teki epäävän liikkeen ja sormuksen punainen jalokivi välkähti. "En Otavastaan ketään. Olen antanut määräyksen. Tahdon olla yksin."

Kaartinpäällikkö antoi palttua hänen määräykselleen! Hän meni aivan keisarin eteen ja tempasi rajulla eleellä kultavitjat rinnaltaan niin että ketjujen liite katkesi risahtaen. Sitten hän viskasi ne lattialle. Hänen huulensa vavahtelivat joko teeskennellystä tai todellisesta mielenkiihkosta. Kun Tiberius nousi tyrmistyneenä seisaalle ja tuijotti noita vääntyneitä piirteitä, Sejanus sai viimeinkin ilmaa keuhkoihinsa:

"Loppu! Vapauta minut kaikista velvollisuuksista. On parasta, että vetäydyn syrjään. En tahdo elää hovissa enää tämän jälkeen. Minä yksin olen syyllinen ja oletan, että palatsissa ei suvaita rikoksentekijöitä. Olen valmis luopumaan etuoikeuksistani. Minähän ehdotin Pisolle virkanimitystä ja syöksin sekä hänet että Germanicuksen perikatoon. Molemmat eläisivät, ellei sinulla olisi minun tapaistani neuvonantajaa. Se saa päättyä nyt! Minä poistun."

Keisarin oli vaikeata saada sanaa suustaan. Jos heikoinkaan epäily tämän näytelmän aitoudesta nyt olisi tunkeutunut hänen mieleensä... Mutta hän näki murjotut ja vääntyneet kasvot, katkenneen kultavitjan, nykivät hermostuneet liikkeet, jotka tavallaan nostivat kaartinpäällikön uuteen ja vieraaseen valoon hänen silmissään. Tuollaista hän ei ollut odottanut –. Mitä tehdä? Hän tuijotti aivan neuvottomana suosikkia. Viime päivien levottomuudet olivat panneet heidät kaikki kovalle koetukselle, mutta tämä tällainen... Ja Tiberius luuli katselevansa tänä hetkenä syvälle aivan uudenlaiseen sielunarkuuteen, jossa pieninkin syyllisyyden pistos saa liikkeelle valtavan järkytyksen. Hän yritti ojentaa kätensä laskeakseen sen kaartinpäällikön olkapäälle. Mies peräytyi aivan kuin olisi nähnyt käärmeen.

"Älkäämme pitkittäkö asiaa", hän lisäsi. "Sinä voit täydellä syyllä sanoa minua murhaajaksi. Juuri minä olen vikapää kahden miehen kuolemaan... En kestäisi sitä hetkeä, jolloin minun pitäisi katsoa Germanicuksen leskeä silmiin."

"Hyvä ystävä", sanoi Tiberius epävarmasti. Mutta hänen oli äärimmäisen vaikea keksiä puhuttavaa. "Sinunhan täytyy tietää, rikos on suunniteltu ja toimeenpantu toisella taholla. Ja mitä kummaa...? Eikö Pison tekoa muka voida katsoa tunnustukseksi? Kun mies sulkeutuu huoneeseensa ja tappaa itsensä, ennen kuin tuomioistuin on tehnyt päätöstä..."

Hän alkoi hapuilla pöydällä olevia papereita. Sitten hän löysi sen mitä etsi: maaherran sinetöimän kirjeen, jonka Pison vapautetut olivat aamuhämärissä löytäneet pöydältä murtaessaan oven ja työntyessään huoneeseen. Mutta Tiberius viskasi sen kuitenkin takaisin pöydälle. Hän tiesi, että sen epäselvät lauseet olisivat vain pahentaneet Sejanuksen mielentilaa eivätkä missään tapauksessa olisi vakuuttaneet häntä hänen omasta viattomuudestaan. Kun keisari vielä hämmentyneenä pohti miten menetellä, Sejanus virkkoi hiukan rauhallisemmalla äänellä:

"Ja entä jos voitaisiinkin ajatella, että minulla ei ole suoranaista osuutta rikoksessa? Huomaa, minä sanon 'ajatella', enkä 'todistaa'..."

"Niin, ja mitä sitten?" kysyi Tiberius.

"Voisitko koskaan antaa minulle anteeksi?"

"Mitä?"

"Harkinnan puutetta. Huonon neuvonantajan kyvyttömyyttä, joka johti kahden ihmisen kuolemaan."

"Mutta Tartaroksen kautta, eihän siitä ole kysymys! Kuinka monta kertaa sinulle täytyy vakuuttaa, että kaikkien muiden osuus, Gnaeus Pisoa itseään lukuunottamatta, on aivan olematon. Et suinkaan kuvittele, että jos joku sinun ystävistäsi tekee rikoksen, syyllisyyden täytyy välttämättä ulottua hänestä sinuun? Perin haaveellinen näkökanta. Ennemmin tai myöhemmin olisi tapahtunut jotakin tämän tapaista, Piso ei milloinkaan sietänyt veljenpoikaani. Ja jos ajatellaan sinun tavallasi, minunkin pitäisi ottaa päälleni hänen verensä... Kuka heidät toimitti Syyriaan? Et sinä vaan minä. Kuka antoi Pisolle vallan? Minä." Hän rupesi astelemaan edestakaisin huoneessa, ja tummat rypyt hänen silmäkulmissaan synkentyivät. Sitten hän teki eleen, ikäänkuin olisi aikonut ojentaa kätensä Sejanukselle; tämä seisoi yhä aloillaan pureskellen huultaan. "En ymmärrä sinua lainkaan", pitkitti Tiberius. "Määrätyltä kannalta katsoen voitaisiin sanoa, että olemme kaikki työntäneet sormemme hopeavatiin. Mutta toiselta puolen taas... Oikeus tekee tietysti tehtävänsä. Olisin ehdottanut armahdusta, mutta hänellä oli kiire kuolemaan. Veri on salaperäistä nestettä. Siitä roiskuu aina pisaroita viattomien puvulle. Voin ainoastaan vakuuttaa, että poikaa ei tässä tapauksessa jää painamaan isän syyllisyys."

"Miten Plancinan käy?" kysyi Sejanus äkkiä.

Tiberius pysähtyi. Niin, oli olemassa koko joukko kiusallisia lankoja, joita vanha keisarinna oli kutonut ja jotka nyt sitoivat rikosoikeuden herrojen kädet. Mutta hän ei halunnut puhua niistä. Hän vastasi tavallista jurommin: Eikö riitä, että oikeudenkäynnin koneisto ruhjoo yhden syyllisistä? Kysymys oli joka tapauksessa sattunut arkaan kohtaan, ja Tiberius jatkoi ajatustensa vallassa kävelyä. Jokainen askel ikäänkuin polkaisi syvemmälle mieleen tuota tosiseikkaa, että oikeuden päätös jäisi vajavaiseksi. Keisari muisti äkkiä ensimmäisen istuntopäivän edellisen illan, jolloin äiti oli tullut hänen luokseen ja mitään sanomatta antanut hänen lukea joukon Augustuksen kirjeitä. Ne olivat vanhoja kellastuneita asiakirjoja, ne näyttivät niin vaarattomilta. Mutta kun hän vaipui tutkimaan niitä, pölyn alta näkyivät keisarivainajan moittivat kasvot, ja hän oli aivan kuulevinaan, miten kasvatusisä syytti häntä ohuella virkamiehenäänellään. Niistä ilmeni kyllin selvästi, että Augustus ei olisi millään muotoa puolustanut hänen valintaansa sinä päivänä, jolloin senaatti etsi kruununperijää. Pelkkä ajatus, että nuo kahisevat papyruskääröt julkaistaisiin, oli kuin painajaisuni. Monet epäilisivät, oliko keisarivainajan testamentti taitavan väärennyksen tulos ja eikö Tiberius Claudiuksen keisarius itse asiassa perustunutkin petokseen. Kaikki tuo olisi tietenkin vain kuvittelua. Mutta johdonmukainen seuraus, lopputulos? Livia oli kytkenyt hänen kätensä ja jalkansa lujin kahlein, hänen kohtalonsa oli Livian mustassa asiakirjalippaassa, siinä se. Uhitella äidin tahtoa ja vetää Plancina tilille? Kuinka? Joutua alttiiksi julkisuuden häpeälle, kenties menettää kaikki? Hän asteli edestakaisin otsa syvissä poimuissa.

Viimein hän kääntyi Sejanuksen puoleen ja koetti selittää: "En näe mitään aihetta syyttää prokuraattorin vaimoa. Oikeuden eteen hänet tietysti haastetaan, mutta se on pelkkä muodollinen kuulustelu. Puuttuu riittäviä laillisia perusteita. Tottahan tiedät, että Pisoa ei voitu tuomita murhastakaan laittomasta miesten värväämisestä, eikä Plancina ole mikään sotapäällikkö." Hän hymähti. "Laki on lopultakin vain kirjoitettu kirjain, kivettynyt kaava, jäykkä kuollut muoto. Mahdatko tuntea vanhat lainselitykset? Niissä kerrotaan miehestä, jonka viinitarhan naapurit ryöstivät. Mutta kun kantaja puhui oikeudessa viiniköynnöksistä ja lain kirjain puhui puista, hän menetti jutun ja naapurit söivät hänen rypäleensä. Quid est veritas? Totuus? Mikä on totuus? Sinun syyllisyytesi vaiko Pison syyllisyys? Kuka meistä on viaton –?"

Sen sanottuaan hän meni huoneen perälle ja nosti taittuneet kultavitjat maasta. Sitten hän kiinnitti hakasen mitään puhumatta, astui Sejanuksen luo ja pujotti ketjut paikoilleen. Kaikki tuo tapahtui melkein arkipäiväisen välinpitämättömästi. Tiberius sovitteli rintakorua oikealle kohdalle ja virkkoi: "Älä kuvittelekaan, että tämä on jokin vertauskuvallinen ele. Minusta vain tuntuu luonnolliselta, että olet mitä olet ja jäät paikoillesi. Tämä huone olisi tyhjä ilman sinua."

Hän liikautti hiukan avuttomasti kättään. Näytti kuin hän epäröisi, ojentaako sen suudeltavaksi vai ei – suuteleminen kuului niihin muodollisuuksiin, joita nykyinen hovi ei suosinut. Mutta Sejanus tarttui epäröimättä Tiberiuksen ranteeseen ja kosketti kuivin kuumin huulin ryppyistä kädenselkää. "Minun herrani...!" Hänen äänensä värähti. Kaartinpäällikön silmäluomet olivat puoliummessa eikä keisari tavoittanut niiden alta väistelevää katsetta.

Heidän olisi kummankin pitänyt tuntea tyytyväisyyttä, Tiberiuksen sen vuoksi, että hän oli palauttanut itselleen tuon neuvonantajan, ja suosikin siksi, että hänen näytelmällään oli ollut niin suuri menestys. Mutta kumpikaan ei hymyillyt. Keisari asteli kädet selän takana edestakaisin, sysäsi tuolloin tällöin raskaita silkkiverhoja. Talvipäivän vihertävä valo tunkeutui huoneeseen. Ulkona humisi myrsky, sade rapisi puuskittaisesti ja lakkasi äkkiä... Urosriikinkukko tuli tepastellen ovestapa sen maata laahavan pyrstön ääni oli kuin Livian hameen kahinaa. Ulkoa käytävästä kuului kiihkeätä kuiskailua ja palatini-sotilaiden aseiden helinää. Sejanus tiesi hyvin, että jokainen linnan käytävistä oli vartioitu ja että keisari oli asettanut taajan vartioketjun myös Palatinuksen ympärille, aivan kuin odottaisi kapinaa minä hetkenä tahansa. Kadut olivat tosin käyneet tyhjemmiksi, kansa tyydytti vihaansa heittämällä Pison kuvia Tiberiin. Mutta linnassa vallitsi kaikesta huolimatta kuumeen tapainen odotus.

Tiberius teki uskotulleen selkoa toimenpiteistä, joihin oli turvauduttu. Hänen kuihtuneet haukankasvonsa näyttivät ankarilta ja kivisiltä, hän puhui kaiken aikaa kuin tyhjään ilmaan. Kautta Jupiterin, valtakunta oli elänyt liian kauan huolettomassa velttoudessa. Mutta hän tekee lopun paheista, joita leväperäiset virkamiehet ovat katselleet sormien läpi! Eletään kuin sudet. Kansa vajoaa raakuuteen, aatelisto ylellisyyteen ja hekkumaan. On tullut aika, jolloin minä Tiberius Claudius tartun sutta korvista! Hän meni pöydän luo ja leväytti Sejanuksen eteen uuden prostitutioasetuksen. Kaupungin aedilit olivat ilmiantaneet erään ritarisäätyisen naisen, Titidius Labeon vaimon Vistilian, koska hänet oli tavattu julkisesti kaupittelemassa ruumistaan. Ja nyt häntä odotti maanpako Serifoksessa. Samaan aikaan nostettiin kanne Isiksen pappeja ja heidän kanssaan liittoutunutta ovelaa ritaria Decius Mundusta vastaan. Oli käynyt selville, että egyptiläisissä pyhäköissä oli jo kauan harjoitettu salaista parittamista. "Ja sitä he sanovat jumalanpalvelukseksi", jyräytti keisari. "Minä näytän heille. Ei käy päinsä, että kuri ja hyveet höltyvät. Niin, kuri ja hyveet!"

Hän avasi sinettivaharasian ja painoi huulet supussa leiman asiakirjan reunaan. Hänen kasvonsa kävivät aivan keltaisiksi talvipäivän valossa. Sitten hän kohotti päänsä, napautti vielä kerran asiapaperia kämmenellään. "On minun lempeyteni mukaista, että annan naulita heidät risteihin enkä sido heitä, niinkuin Julius Caesarin oli tapana tehdä", hän puhui, eikä Sejanus päässyt selville, soinnahtiko tuossa kylmässä äänessä itserakkaus vai itseiva. Suosikki kysyi, miten ritari Deciuksen suhteen meneteltiin. Niin, hymähti keisari, hänen tapaisensa rakastajat eivät ole kuoleman arvoisia, heille pitää varata hiljaista joutilaisuutta ja aikaa, jotta he saisivat rauhassa miettiä rikostaan. "Minä toimitan hänet maanpakoon", hän päätti. "Vistilian kanssa?" kysyi Sejanus teeskennellyn vakavasti. Mutta tuuli valitti, sadepisarat rummuttivat tuon tuostakin ikkunoita eikä Tiberius näyttänyt kuulevan.

Lääkäri Kharikles tuli äänettömästi huoneeseen, ilmoitti, että juoma on valmis. "Toimita se tänne", komensi keisari äreästi. Hänen jalkaansa oli alkanut kivistää, se johtui tablinumin kylmyydestä. Huoneessa oli vetoa, verhot liehuivat, vaikka kissa ja riikinkukot eivät olisi olleet lähimaillakaan... Kun lempeä kreikkalainen tohtori taas palasi kantaen täpötäyttä viinimaljaa, keisari tempasi sen hermostuneesti hänen käsistään ja joi yhdellä siemauksella. "Kumma ettei Agrippina tule", hän virkkoi levottomasti.

"Hän odottaa esihuoneessa", muistutti lääkäri hiljaa. "Hän ei suostu tulemaan..."

"Suostu? Vai ei suostu!" Tiberius mitteli lattiaa hartiat kumarassa. "Odottakoon sitten. Puhun myöhemmin hänen kanssaan."

Kun Sejanus hetken kuluttua aikoi poistua, keisari pysäytti hänet ovelle. Hän halusi kuulla, tiesikö hänen uskottunsa mitään Germanicuksen lesken nykyisestä olinpaikasta. Mitä varten Agrippina tahtoi kaikin mokomin pois palatsista? Missä hän seurusteli? Ketä hän tapaili? Sejanus huomautti permantoon katsellen, että semmoista käyttäytymistä tuskin voi pitää kummallisena kaiken sen jälkeen, mitä Agrippina oli saanut kokea. "Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Tiberius. Neuvonantaja selitti hienoisesti hymyillen: "Mutta onhan se päivänselvää! Hänen on täytynyt kuulla noita ilkeitä huhuja, joita kaupungilla ammennetaan ties mistä lähteestä. Hän pitää Plancinaa päärikollisena, eikä naista kuitenkaan vedetä tilille. En ihmettelisi, jos hän tekisi vääriä johtopäätelmiä. Sitä paitsi hän on kuuro ja sokea kaikelle muulle paitsi tuskalleen. Siinä mielentilassa tulee helposti kuvitelleeksi kaikenlaista. Voihan hän ajatella, että Germanicuksen murha saneltiin Roomasta." Sejanus katsoi kiinteästi ja tutkien herraansa, mutta tämä kohautti vain olkapäitään ja hymähti ivallisesti: "Niin, sittenhän hänen ei tarvitse tuntea olevansa yksin. Jos hän tahtoisi, hän voisi saada puolelleen koko rahvaan ja usuttaa heidät minun kimppuuni. Entä Drusus? Vihaako hän poikaakin yhtä paljon kuin isää?"

"Tuo ei ole sinun arvoistasi puhetta, caesar", nuhteli Sejanus hyvin kohteliaasti. "En ymmärrä, mistä vihasta puhut..." Ja hän näytti niin hämmästyneeltä, että Tiberius vasten tahtoaan väitteli hänen katsettaan. Sejanus lisäsi: "Asian laita on niin, jos sallit minun sanoa, että ilman Drusuksen tukea Agrippina murtuisi kokonaan. He ovat kiintyneet toisiinsa, poikasi keskeytti Pannonianmatkan vain hänen takiaan. Ja myöhemmin Campanian maantiellä... Niin, semmoinen huolehtiva ritarillisuus niin nuorelta mieheltä on jalon sydämen todistus."

Tiberius hiveli miettivästi luisevaa leukaansa. "Mutta eikö se ole epäviisasta?"

"Kuinka?" ihmetteli kaartinpäällikkö. "Olen kuullut kerrottavan, että Drusus heti Terracinan kaupunginportilla vannoi kostavansa ylipäällikön murhan. Minun käsitykseni mukaan Agrippina on hyvin ylpeä luonne. Hän ei kaipaa niinkään paljon lohdutusta kuin hyvitystä. Ja Drusus ymmärtää sen, hän ei lavertele säälistä, hän käy suoraan käsiksi miekkaan, puheissaan tarkoitan..."

"Mutta eihän hän voi ottaa huolekseen koko perhettä. Missä Agrippina lapsineen asuu?"

"Asinius Galluksen maatilalla", vastasi Sejanus hiukan empien.

Sitten hän kumarsi ja vetäytyi pois. Hän jätti keisarin jatkamaan keskeytynyttä vaeltamistaan huoneen nurkasta toiseen. Tuulen humu ennusti myrskyn kiihtymistä. Ja keisarin andalusialainen kissa tunsi sen vaistollaan, koskapa se hypähti aivan äänettömästi norsunluiselle tuolille, jonka vieressä risahteli hiilipannu; sitten se hykertyi lepoasentoon. Kohmettunut plataanin oksa kolkutti ikkunan luukkuja.

8.

Tuuli paiskautui raskaasti Sejanuksen kasvoja vasten, kun hän hetkistä myöhemmin ilmestyi linnan ulkoportaille. Hänen pukunsa lepatti; trabea painui ruumiin myötäiseksi ja pullistui taas hullunkuriseksi tummaksi säkiksi.

Vihurin äänessä oli ilkeä viheltävä sävel, joka sai viluiset sotilaat ajattelemaan kansanmellakoita ja ilmassa lenteleviä ammuksia. Taivas himersi tuskallisesti, Campagnalta päin vyöryi harmaita myrskypilviä. Kaartinpäällikkö nousi tummaan, varsin mukavaan kantotuoliin, jonka patjojen alle oli kylmyyden varalta sovitettu lämmitysastioita. Kun hän kapusi siihen, hänestä tuntui, että ilmeettömät henkivartijat käänsivät päänsä ja katselivat nyt hiukan pilkallisesti hänen selkäänsä –. Sitten tämä raskas, tumma, hopeahelainen suuri lipas nousi orjien kohottamana ilmaan. Se lähti keinumaan tuskilaiseen kortteliin päin.

Viluisesta säästä huolimatta kaduilla oli hälinää, oston ja myynnin vuorovesi huuhtoi kuten tavallista basaareja, joiden tinkivän, kimeän melun myrsky tuon tuostakin vaiensi. Via Novaa ja Via Sacraa myöten torille solui kirjavia ihmisparvia. Kaiken tämän ajelehtivan väenkuohun yllä tuntui pysyttelevän miltei aistimiin tuntuva jännityksen uho, sumean pelon ja intohimon kerros, joka muistutti kiitävien lumipilvien puuskittaista painetta. Kaukaa Tiberiksen luota kumahtelivat kirveiden iskut. Isiksen papeille hakattiin ristejä.

Kantotuoli eteni hiukan heilahdellen Vicus Tuscusta pitkin Via Sacran kulmaukseen päin. Kapean polun kiveys oli livettävä, orjien paljaat suonikkaat nilkat kävivät vilusta pöhöttyneiksi ja punaisiksi. Oli vaikeata kulkea. He sivuuttivat juuri Dioskurien temppelin oikeanpuoleisen sivuseinämän, kun Pyhän kadun mutkasta ilmestyi toinen kantotuoli. Ahtaalla kujalla oli tilaa vain yhdelle; toisen täytyi jäädä odottamaan. Sejanus hoputti kantajia ja he kiiruhtivat nyt melkein juoksujalkaa, liukastuen ja kompastellen, huohottaen väsymyksestä, siniset kourat tukipuihin juuttuneina. He ehtivät katujen risteykseen ja olivat kääntymässä Basilica Julian kulmasta, kun toisesta kantotuolista kajahti äreä: "Seis!" Verhot repäistiin sivuun – tummanpunaiset, kultaompeleiset aasialaiset silkkiverhot, jotka nähdessään kaartinpäällikkö kohotti hämmästyneenä kasvonsa. Hän laskeutui kadulle ja jäi nöyrästi odottamaan. Vieraasta kantotuolista hyppäsi maahan Drusus kasvot sen näköisinä, ikäänkuin hän olisi nieleksinyt liian suurta leipäpalaa. Mutta se ei tukahuttanut hänen ääntään: "Mitä sinä ajattelet, kirottu! Etkö nähnyt, minne päin olen menossa?"

Sejanus hymyili: Katuhan on liian kapea meille molemmille.

"Vai niin! Ja sen vuoksi sinä tunkeudut eteenpäin ja annat minun odottaa. Sinun olisi pitänyt peräytyä takaperin, sillä kautta Ereboksen, minä olen herra ja sinä herran koira! Emme olekaan nyt palatsissa. Näkee kaikesta, että sinut heitettiin aikoinaan ulos Caput Africaen koulusta, muuten käyttäytyisit paremmin." Nuoren ruhtinaan korvat punoittivat uhkaavasti. Kantotuolin luona seisoi pyylevä senaattori Regulus ja synkän näköinen ritari Domitius Ahenobarbus, entinen Gaiuksen esikunnan upseeri, joka käytti kuparinväristä kokopartaa sileäkasvoisen hovin suureksi huviksi. Molemmat aatelismiehet tuijottivat aivan ilmeettömän näköisinä vuoroin Drususta, vuoroin kaartinpäällikköä. He eivät mistään hinnasta olisi puuttuneet tähän kiistaan.

"Vai etkö vastaa, kameeli!" karjaisi Drusus äkkiä. Sejanus puri huultaan. Hänen nenävartensa ympärille levisi raivon kalpeus; hän käsitti vihjauksen ja suoristautui vaistomaisesti hiukan, jotta töllistelevät katsojat eivät niin kiinteästi tuijottaisi hänen hartioihinsa. Ja nyt hän myös huomasi, että Drusus oli humalassa. Mies pysyi kyllä tukevasti jaloillaan, mutta hänen ruskeat silmänsä näyttivät kauhean jäykiltä ja harittavilta. Hengitys kulki lyhyin puuskauksin joko viinin tai kiukun takia. Ja kaartinpäällikkö mietti, kuinka se oli mahdollista, kuinka murhatun miehen ystävä ja hänen leskensä suojelija rehentelee juovuksissa tähän aikaan päivästä, vieläpä aivan Kaksoisjumalien temppelin kohdalla? Mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet enempää kummastusta kuin harmiakaan. Hän tapaili huulilleen sovinnollista hymyä.

"En voinut peräyttää kantotuolia niin pitkää matkaa", hän sanoi. "Sitä varten olisi pitänyt mennä takaperin koko kadun verran. En mitenkään tahtoisi loukata sinua. Ainakin tähän saakka olemme tuottaneet toisillemme vain pelkkää mielihyvää, luulisin."

Drusus ei ollut niin humalassa, että tämä huomautus olisi jäänyt häneltä kuulematta. Hänen päässään humisi vielä falernum-viini, jota hän oli koko yön maistellut Domitius Ahenobarbuksen kodissa. Huumaus esti häntä harkitsemasta sanojaan. "Mitä!" hän huusi uhkaavasti, "mitä sillä tarkoitat?"

Hän astui Sejanuksen eteen. Molemmat miehet seisoivat tuokion vastatusten, Drusus sakean vihan vallassa, jonka syytä hänen molemmat saattolaisensa eivät käsittäneet, Sejanus nöyränä ja hymyilevänä, mutta nenänsyrjät valkeina. Kantajat töllistelivät kohtausta suu auki. Senaattori Regulus alkoi verkalleen hivuttautua heidän taakseen; hänen veltot poskensa olivat silmäänpistävän harmaat. Hän pelkäsi jutusta koituvan epämiellyttäviä seurauksia kaikille läsnäolijoille. Punapartainen ritari Domitius yritti vielä puuttua asiaan: "Eiköhän ole parempi, että jatkamme matkaa..."

Mutta Drusus työnsi hänet syrjään. "Minä tahdon tietää, mitä tuo mies tarkoittaa!"

"Sinä et siis sitä tiedä, vai kuinka?" virkkoi Sejanus suoristautuen. "Tahdoin vain muistuttaa sinua yhteistoiminnastamme Balkanilla. Ja jos haluat kuulla, minä tein sinusta sen mikä olet. Minä toimitin sinulle Pannonian ylipäällikkyyden, kun isäsi vielä epäröi. Hankin sinulle luvan pieneen triumfiin ja pudotan käsiisi vielä kansantribuunin valtakirjan, jos sitä kaipaat. Vai enkö muka ole aina puolustanut sinua Palatinuksella?" Hänen silmänsä kimalsivat pahaenteisesti.

"Mitä sinä aiot? Kavahda itseäsi, ruhtinas", virkkoi Ahenobarbus lähestyen nopeasti molempia miehiä.

"Älä puutu tähän!" kiljaisi Drusus niin rajusti, että temppelistä kuulunut huilun liverrys samassa katkesi kuin kuristettuna. "Alan ymmärtää, kenelle minun on kostettava lankoni murha. Sinä sen suunnittelit, Sejanus. Kiitä jumalia, ettei minulla ole käsillä koirapiiskaa, sillä miekkaa minä en sinun tapaiseesi löyhkäävään konnaan tahraa."

Sejanuksen huulilla oli vielä äskeisen hymyn jäännöksiä. Hän sanoi tyynnyttelevästi: "Näen, että olet juovuksissa. Sen vuoksi annankin anteeksi noin perättömät syytteet. Ja muuten, pitäisihän sinun olla kiitollinen Germanicuksen murhaajalle, olipa hän kuka tahansa."

"Mitä tuo tahtoo sanoa?"

"No niin, tarkoitin vain, että Antiokian tapaus turvasi sinua varten kruununperimyksen. Jos ylipäällikkö eläisi, se ei olisi niinkään varmaa..."

Siinä silmänräpäyksessä hänen suuhunsa osui voimakas isku. Sejanus paiskautui katukiviin, hänen silmissään pimeni. Drusus oli lyönyt niin voimakkaasti, että hänen oman nyrkkinsä rystysistä oli repeytynyt iho. Kun kalpea mies verkalleen ponnistautui ylös maasta ontuen ja sylkien suustaan verta, nuorukainen seisoi hetken tyrmistyneenä paikallaan. Tuuli humisi ja vihelsi synkästi, humalan viimeiset sumut olivat nyt kerrassaan haihtuneet. Drususta alkoi äkkiä kammottaa. Hän katseli tylsän näköisenä tuota surkeata, kyttyräselkäistä olentoa, jonka musta sotilasviitta oli tahrautunut ja suu tahmeana verestä. Tuota hän ei ollut aikonut lyödä! Hän oli iskenyt nyrkkinsä johonkin ryömivään ja salakähmäiseen, siihen lahoamisen peikkoon, joka hengitti isän työhuoneessa. Hänestä tuntui miltei, että hänen pitäisi nyt astua Sejanuksen eteen ja ojentaa sovinnollisesti kätensä. Mutta sitäpä juuri hän ei tee! Hänkö pyytäisi anteeksi? Kyllä kait. Ja Drusus astui rivakasti kantotuolin luo. "Ylös. Lähdemme."

Hän ei enää kohdistanut mitään huomiota kaartinpäällikköön. Kun kantotuoli hetken kuluttua keinui Vicus Tuscusta pitkin, Drusus paineli käsillään kuumia ohimoitaan ja tunsi ilkeää pettymystä ikäänkuin hän olisi nostanut tyhjän nopan arpapelissä.

Mutta Sejanus suoristautui ja jäi katsomaan hänen jälkeensä. Kantotuoli häipyi vähitellen Augustuksen pienen pyhäkön taakse, eikä kalpea kyttyräselkäinen mies kuitenkaan kääntänyt päätään. Tavantakaa hän paineli viitan liepeellä ruhjoutunutta suupieltään. Siitä norui punainen verijuova leukaan.

Kun hän kosketti sitä vapisevilla sormillaan, ne kävivät aivan kosteiksi. Sejanuksen aluspuku oli parista kohden repeytynyt, trabeassa oli lokatahroja, mutta hän ei puhdistanut niitä, vaan seisoi yhä paikoillaan, seisoi kauan aikaa vääntynein piirtein ja iho kalpeana. Tuulen puuskittainen valitus oli mieltä hämmentävää, vihamielistä ja talvista, se pörrötti hänen tukkansa, se painui korvakanaviin kuin kuiskaus. Sitten hän tunsi kylmän puistatuksen. Selkää säjöili ilkeä kipu; hartiat olivat äsken tärähtäneet niin rajusti katukiviin.

Viimein orjat avasivat kantotuolin verhot. He kysyivät aroin äänin, jatketaanko matkaa.

9.

Myrskyn puuskat kalisuttivat ikkunoiden seleniittilaseja, kun Tiberius lähti tapaamaan Germanicuksen leskeä.

Käytävissä tuntui vetoa. Soihdut paloivat levottomasti ja niistä leviävä savu oli painanut muureihin laajoja nokitahroja. Keisari käveli tapansa mukaan hyvin nopeasti, aivan kuin hän olisi kiiruhtanut pian vapautumaan tuosta piinallisesta tapaamisesta. Tulien vilkkuva valo luisui hänen kasvojensa yli, ja tukevista calceus-saappaista lähti joka polkaisulla synkkä kumahdus. Nyt kun kukaan elävä olento ei tullut häntä vastaan käytävässä, hänen ei tarvinnut teeskennellä. Hän oli perin kiusaantunut. Hän pelkäsi. Mitä syvemmäksi sisäinen epävarmuus syöpyi, sitä kolkommin hän rypisteli kulmakarvojaan. Ensi kerran moniin aikoihin hän melkein kaipasi äitinsä Livian läsnäoloa.

Hän astui ilmoittamatta huoneeseen, jota sihisevät ja räsähtelevät bilykhnis-lamput valaisivat. Agrippinan oli täytynyt kuulla hänen askelensa. Kun mies ilmaantui, nainen hypähti seisomaan ja pyyhkäisi hermostuneella kädenliikkeellä suruhunnun otsaltaan, niin että Tiberius näki nuo jäykät, väsyneet, vielä melko kauniit kasvot. "Sinä annoit minun odottaa", sanoi Agrippina tylysti. "Mutta saan kait valmistua semmoiseen tästä lähtien. Oletko tullut niin kitsaaksi, että käytät nykyään vettä öljyn asemesta?" Hän viittasi pilkallisesti lamppuihin.

Tiberius ei sanonut mitään. Hän seisahtui lähelle oviaukkoa ja laski käsivartensa ristiin, suoristi ryhtiään. Jos Drusus olisi ollut huoneessa, hän olisi huomannut, että isän olemuksessa tapahtui tuo kivettyminen, joka tavallisissa oloissa tehosi niin voimakkaasti sukulaisiin, sai heidät änkyttämään, kangisti heidän eleensä kömpelöiksi. Vaikka Agrippina oli kookas varreltaan, hän joutui suunnattomasti alakynteen tuon pitkän jääpilarin edessä. Tiberiuksen kurttuiset kasvot ja kalju kiiltävä pää olivat pysähtyneet ovenkamanan kohdalle hämärään. Ne kuulsivat sieltä kuin jokin viimeisillään palava taivaankappale, jonka kiertokulku on halpaantunut... Nainen tunsi miltei vilunpuistatusta. Mutta keisarin jäykkyys yllytti häntä vastarintaan. Hän sormeili vieläkin hiukan levottomasti mustan surupuvun poimuja, muuten pikemmin kuohuksissaan kuin peloissaan. Sitten hiljaisuus katkesi. Tiberius sanoi kuivakiskoisesti:

"No niin, mitä sinä haluat? Ymmärräthän, että minulla ei ole paljon aikaa."

Vai niin, vai ei sinulla ole aikaa! Seisot siinä kuin mikäkin pylväs ja kuvittelet, että koko kaikkeus pysyttelee vain sinun varassasi. Surkea kannatinparru! Mutta vaikka Agrippinaa olisi haluttanut huutaa se vasten silmiä tuolle jurolle miehelle, hän pidättäytyi kuitenkin. Tämä oli toinen uneton vuorokausi, minkä hän vietti Roomassa. Hänen kasvoillaan ei näkynyt itkun jälkiä, mutta kasvojen kalpeus ja sinervät silmänalukset ilmaisivat hänen valvoneen koko edellisen yön. Hän koetti saada ääneensä jonkinlaista virallista kylmyyttä: "Minä en vaivaa sinua kauan. Asinius Gallus on järjestänyt meille asunnon, minulle ja lapsille, ja mitä pikemmin pääsen täältä, sitä parempi. Mutta älä luulottelekaan, että minulla ei ole muuta sanottavaa. Valitettavasti. Oikeastaan sinua täytyy surkutella. Olet äitisi poika. Kaljupäinen ja ryppyinen poika." Hänen suupielensä nytkähtivät.

Tiberiusta ärsytti aluksi tuo pilkallisuus, sillä hän oli siinä mielentilassa, ettei kyennyt arvioimaan sen laatua; itse asiassa Agrippinan iva oli vain eräänlainen tuskan naamari, hauras ja epäonnistunut kuori, jonka hän itsekin tiesi ennen pitkää musertuvan. Jäljelle jäisi vain ylpeyden pirstaleita. Hän yritti hymyillä, mutta se oli surkea yritys. Siitä syntyi pelkkää huulien vapisemista. Hän alkoi taas pelottomasti: "Et suinkaan ajattele, että minä jäisin rauhalliseksi sivustakatsojaksi, kun äitisi sanelee sinulle ehtoja? Minäkin voisin asettaa vaatimuksia."

"Mitä sitten?" kysyi Tiberius hajamielisesti. Hän oli kohdistanut ilmeettömän katseensa liekkeihin, jotka pyrkivät levottomasti tupsahdellen esille lamppujen tuliaukoista; niihin oli kehittymässä palavan sinkin viheriänsininen hehku.

"Vai niin, sinä siis haluat kuulla", jatkoi nainen. "Sitä paitsi luulen, että tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Arvelet kai, että kun Piso on saanut koiran kuoleman, kaikki on sillä hyvitetty. Mutta onko siinä kylliksi? Kysyn sinulta, pidätkö semmoista riittävänä? Ja missä on Plancina? Vastaa, ole hyvä. En vähääkään epäile, että hän on käynyt äitisi puheilla ja pujahtaa nyt hiirenreiästä vapauteen, hän, pääsyyllinen."

"Minun täytyy huomauttaa, että nämä kysymykset voidaan osoittaa suoraan rikosoikeudelle. Jos voit esittää todistuksia, kukaan ei asetu sinua vastustamaan", sanoi Tiberius kuivasti.

Mutta tuo sana "oikeus" oli raapaissut kuin neula Agrippinan verestävää mieltä. Hän melkein nyyhkäisi sanat suustaan: "Oikeus! Sitähän minä juuri vaadin! Sinä lavertelet minulle todistuksista, niinkuin emme molemmat tietäisi sitä minkä jok'ikinen Rooman katupoika tietää. Oikeus! Mitä arvoa semmoisella oikeudella on, joka ei välitä tutkia asioita? Jos Plancinan tilalla olisi joku toinen, vaikkapa minun ystävättäreni Claudia Pulchra, jota kohtaan tässä talossa on aina tunnettu karsautta... kysyn, jos Claudia olisi vähimmässäkään määrin epäluulon alainen, ettekö kävisikin hänen kimppuunsa? Siinä teidän hurskas, valheellinen oikeudentuntonne! Kavahdetaan loukkaamasta lain kirjainta mutta tapetaan lain henki. Missä siinä on oikeus? Sano!"

Tiberius liikahti vaivalloisesti. Hänen kätensä teki puhuvan eleen: Ei ole mitään sanomista. Piso on kuollut. Asia on loppuun käsitelty. Hän seisoo siinä hievahtamatta kuin kivijumala, sallimatta naisen mielenkuohun millään tavoin järkyttää ulkonaista varmuuttaan. Tämä ei ole ensi kerta, jolloin omaiset vetävät hänet tilille. Ja tahtomattaan keisari tulee muistaneeksi tuota Antonian kanssa käytyä keskustelua, joka on pari vuotta sitten niin lujasti kumisuttanut sisäisen tyyneyden linnoitusta. Tuossa on toinen syyttäjä. Siinä puhuu murhatun veljenpojan, Antonian pojan leski, ja hänen, Tiberiuksen, on oltava vaiti ja kuunneltava. Kuinka hän voisikaan vastata? Hän katsoo tylystä korkeudesta Agrippinan kasvoja, näkee niiden muuttuvan yhä valkoisemmiksi sitä mukaa kuin naisen ääni kohoaa, näkee mustan leskenpuvun häämöttävän epäselvästi hämärästä. Onko noissa lujissa, katkerissa piirteissä mitään, mikä vielä muistuttaisi häntä Juliasta? Ja aivan kuin olisi halunnut paeta omia mietteitään Tiberius alkoi vaivautuneesti selittää: "On olemassa syitä ja suhteita, joista sinä et mitään tiedä. Voin tunnustaa sinulle, että en voi kaikissa asioissa toimia oman haluni mukaan. Vaikka tahtoisinkin. Voithan kuvitella, että Plancinan vapauttaminen on – kuinka sanoisin – välttämätön toimenpide. Ja mitä hänen tuomitsemisellaan voitettaisiin? Koeta kerrankin nähdä asiat selvästi, pyydän. Kun ottaa huomioon kaiken, sinä et menetä mitään, vaikka luovutkin kostosta."

"Ei ole kysymys kostostakaan oikeudesta", kajahti Agrippinan ääni.

"Tiedän sen. Mutta eihän kuolleita voi herättää eloon."

"Ja sinä sallit kaiken tämän, annat murhaajan pujahtaa oikeuden käsistä?"

Tiberius astahti eteenpäin. "Kuule minua, Agrippina. Olen jo aikoja sitten oppinut unohtamaan, että olet Julian tytär. Pidän sinun hyvää sydäntäsi arvossa, en tahtoisi tuomita sinua väärin. Mutta nyt pakotat minut ajattelemaan, että äitisi perintö pysyy sittenkin voimassa, ellei muussa, niin ylpeydessäsi. Etkö milloinkaan alistu? Mitä tuo puhe oikeuksista ja vaatimuksista merkitsee? Ennenkuulumatonta itsepäisyyttä. Vai kuvitteletko, että elleivät asiat joka hetki suju sinun mielesi mukaan, maailma ja ihmiset tekevät sinulle vääryyttä. Toistan vielä, en voi auttaa sinua. Se ei ole minun vallassani."

"Niin", henkäisi Agrippina, "eihän mikään ole sinun vallassasi. Äitisi on aina kaiken päättänyt ja sinä tottelet. Mutta kerran silmäsi avautuvat, ja sitä hetkeä minä en tahtoisi olla näkemässä..."

Tuokion näytti siltä, kuin leski olisi aikonut käännähtää ovelle ja poistua. Hän jäi kuitenkin yhä seisomaan. Hänen huulensa vavahtelivat hermostuneesti. Huoneessa kuului myrskyn ääni, lampunsydämien risahtelu vastasi siihen kuin luolan kaiku ulkonaolevien huutoihin. Liekit sinersivät. Kun Agrippina uudestaan alkoi puhua, ääneen oli tullut jokin lepattava ja soriseva sävy, aivan kuin hän nieleskelisi kyyneleitä ja hänen kielensä kävisi yhä paksummaksi: "Minä säälin sinua. Valitettavasti, minun täytyy sääliä sinua, maailman herra. Kaikki nämä vuodet ovat olleet pelkkää kauhua ja onnettomuutta vain sen vuoksi, että olet niin voimaton. Hyvä Jumala, en voi enkä halua syyttää sinua! Minulla kylläkään ei ole täyttä käsitystä kaikesta, mitä täällä tapahtuu, mutta ihmettelisin, ellei Livia seisoisi joka rikoksen takana. Niin, rikoksen! Sanohan, mitä te olette tehneet äidilleni? Eikö häntä näännytetty nälkään Reggiossa vain, että sinun vaivainen kurja sukusi voisi rauhassa kasvaa! Te olette tappaneet minun veljeni ja siskoni, Postumus teloitettiin sen vuoksi, että Livia saisi unta öisin, ja mitä tulee Julillaan, minun ei anneta edes kuulla hänestä. Ja nyt mieheni... Ihailtavaa johdonmukaisuutta! Mutta eihän mikään ole sinun vallassasi, eikö niin? Täytät vain käskyjä, teet mitä käsketään tekemään, vaikka oma elämäsi menisi hukkaan ja ympäristön elämä."

Agrippina vetäisi kiihkeästi henkeään. Hän vapisi kiireestä kantapäähän. Hän oli kuvitellut, miltei toivonutkin, että juro vanha mies nyt mykistää hänet jollakin raivokkaalla sanalla. Mutta Tiberius ei puhunut mitään. Vain hänen kasvonsa vaalenivat hetki hetkeltä.

"Kerran se täytyy kuitenkin saada sanotuksi", jatkoi nainen melkein hätäisesti. "Ja nyt sanon. Viskaan sen vasten kasvojasi. Ihmettelen, eikö Antonia ole koskaan vetänyt sinua tilille? Luulisi miltei... Sinun raukkamaisuutesi voi valita mitä naamareita tahansa, sinä voit olla olevinasi suuri ja erehtymätön ja oikeudentuntoinen, voit puhua velvollisuuksista kansaa tai valtiota kohtaan. Mutta sanonpa sinulle, että olet vain kitsas ja tekopyhä juonittelija. Ennemmin tai myöhemmin tulee kuitenkin kosto. Nemesis, näetkös... Ellei muuten, niin sotkeudut omiin tahmaisiin lukinlankoihisi, niin että sinun täytyy turvautua vakoilusysteemiin ja palkattuihin ilmiantajiin. Joskus ajattelen, millaista elämäsi on mahtanut olla viime vuosikymmeninä. Ei kovin suloista, luulisin. Kylmä, kuollut sydän. Kivipää. Toistan vieläkin, että minun ei pitäisi sinua syyttää, koska olet vain surkea välikappale äitisi käsissä."

"Riittää!" Tiberiuksen ääni kajahti soinnuttomana.

"Minä jatkan", sanoi Agrippina nyt paljon tyynemmin. "Olet uponnut kurkkuasi myöten vääryyksiin ja kuvittelet, että voit pelastaa haaksirikosta omantunnon rauhan noudattamalla muodollista nuhteettomuutta. Naurettavaa! Se nainen, joka on avannut minulle ovensa, oli sinun ensimmäinen uhrisi, eikä hänellä muuten pitäisi olla mitään valittamista päästessään eroon sinun tapaisestasi raukasta. Et kylläkään olisi tahtonut sitä. Mutta taivuit. Annoit kaiken romahtaa kasaan, kaiken, millä olisi ollut arvoa ja mikä olisi opettanut sinua hiukan enemmän kunnioittamaan hyvän mutkattoman avioelämän onnea. Germanicus ja minä... en tahtoisi puhua siitä, näetkös... kurkkuni on aivan täynnä kyyneleitä, Tiberius Claudius!"

Hänen äänensä painui. "Ja että sinä voit myöntyä rikokseen, että sinä annoit vallan toisille, jotka hautoivat murhaa...! Jumalat suokoot sinulle anteeksi, minä en sitä voi. Kuulen vieläkin, miten sade ropisee ja miten hän läähättää vuoteellaan. Jos sinussa olisi ollut miestä asettumaan vastaan, Germanicus eläisi tänäkin päivänä. Mutta kuinka voi vaatia moraalista lujuutta ihmiseltä, joka on tuhonnut oman itsensä."

Vasta nyt Tiberius puuttui puheeseen. Hän sanoi kuivakiskoisesti ja näköjään aivan rauhallisesti: "On ehkä parempi, että eroamme nyt. Ethän voi olettaa, että ryhtyisin väittelemään tunnekysymyksistä."

Agrippina sysäsi kiivaalla eleellä alasvalahtaneen hunnun syrjään. "Ymmärrän. Kaikki tapahtunut on sinulle vain joukko tunneseikkoja. Ero Vipsaniasta, äitini ja veljeni ja mieheni murha. Mutta pitihän minun se tietää. Varmaan sinulla on lasipalanen sydämen sijasta. Ehkä se joskus vihlaisee itseäsikin, onneton. Usko minua, se päivä tulee, jolloin sinä saat niittää mitä olet kylvänyt. Vai oletko koskaan kuullut, että ohdakkeen siemenistä itää vehnää? Kun ajattelen, miten tylysti kohtelet omaa poikaasikin... Niin, Drusuksen olisi parempi elää äitinsä luona."

Keisari teki epäävän eleen, mutta tällä kertaa siitä puuttui ehdottoman käskyvallan arvokkuus. Se oli vain vanhan miehen enemmän tai vähemmän merkityksetön kädenliike. Hetkisen hän seisoi mietteissään. Kun hän sitten kohotti päänsä, hän oli sen näköinen kuin puhuminen olisi ollut raskas velvollisuus: "Oliko jotakin pyydettävää...?"

Agrippina pudisti päätään. Hän työnsi hiuskiharat hunnun alle ja hypisteli kaulan kohdalle kiinnitettyä soikea; rinta nousi ja laski vielä kiihkeästi. "Jos anoisin sinulta jotakin, vastaisit tietysti, että sinulla on erikoiset syyt kieltäytyä. Kuinkas muuten! Minun pyyntöni eivät mitään merkitse. Muuten kehoitankin sinua pitämään kätesi erillään ihmisistä, joissa on vielä jokin kunnioituksen hiven sinua kohtaan... Drusuksesta ennen kaikkea. Minä en, valitettavasti, heihin kuulu. En tahdo teeskennellä olematonta tunnetta. Halveksin ja säälin sinua, Tiberius."

Hän nyökkäsi ylpeästi ja kääntyi menemään ovelle välittämättä sen enempää keisarista, joka väistyi syrjään. Mies seisoi yhä käsivarret ristissä. Mutta hänen koko ruumiinsa oli puutunut. Kun hän sitten lähti palaamaan työhuoneeseen, iän ja huolten jäljet hänen laihoissa kasvoissaan näkyivät selvemmin kuin koskaan ennen. Ellei otettu lukuun tummaa yksinkertaista purppurapukua ja kantasormusta, hänen kumarassa olemuksessaan ei enää ollut mitään keisarillista. Käytävissä liikkuvat palatsivartijat kuulivat hänen saappaittensa polkaisut, jäykistyivät asentoon tai kumarsivat. Heidän ohitseen meni ajatuksiin vaipunut vanha herra kasvot harmaina ja ilmeettöminä, tupsumaiset ohimohiukset hiukan liikahdellen vedossa, laahaten imperatorin hulmuavaa vaippaa kuin rangaistusvangin säkkiä. Sillä kohtaa muurissa, missä käytävä haarautui vasemmalle päin, oli halkeama. Jokainen myrskynpuuska ulkona paiskautui linnanseinää vasten, tuuli vihelsi ja valitti kapeassa lovessa. Olisi luullut Kuoleman soittavan pilliä ja kaiun vastaavan jostakin kirouksen erämaasta. Työhuoneen ovella Tiberius kohtasi lääkäri Kharikleen. Hyväntuulinen kreikkalainen hätkähti nähdessään nuo rasittuneet kasvot täydessä päivänvalossa ja rupesi lempeän suostuttelevalla tavallaan tyrkyttämään lääkemaljaa.

Tiberius vajosi raskaasti tuoliin ja nosti syliinsä andalusialaisen lemmikkikissan; hän pörrötti miettivästi sen turkkia. Häntä puistatti sisäinen vilu. Eläin hykertyi pehmoiseksi keräksi polville, ja siitä lähti hiukan ystävällistä lämpöä keisarin laihoihin, nivelikkäisiin sormiin.

10.

Isiksen papit ristiinnaulittiin ennen auringonlaskua. Paikka, johon ristit pystytettiin, sijaitsi vanhan Härkätorin liepeillä sillä kohtaa virran rantaa, missä Velabrumin laaksosta tuleva suuri kloaakki tyhjentää kaupungin likavedet Tiberiin. Tänne tulvi jo puolenpäivän aikaan uteliaita väkijoukkoja. Neljästätoista kaupunginosasta lähti liikkeelle meluava kansanvaellus, Vicus Jugarius oli täynnä ajelehtivia ihmislaumoja; läheisen laivaveistämön katot ja Portunuksen pikkutemppelin ympäristö alkoivat yhä enemmän muistuttaa teatterin katsomoa. Tuulen voima ei osoittanut mitään heikentymisen oireita. Myrskyn humistessa mustanruskeissa puistoissa äkilliset tuulenpyörteet nostivat ilmoille tupruavia pölypatsaita ja tuiversivat naisten hiussykeröitä, huntuja, käsityöläisten kampaamattomia haivenia, kypäröiden höyhentöyhtöjä. Tuuli sukelsi virkamiesten togien sisään, ikäänkuin se olisi halunnut tempaista tuon kuuden metrin pituisen liinakaistaleen hätälipuksi. Oli hämärää ja viluista. Sään koleus ennusti pientä lumisadetta. Kuun ympärillä oli useina iltoina hehkunut vihertävä sappi.

Viimein saapuivat virgiferit, raipankantajat hitaana jonona, heidän jäljissään tuli valkopukuisia liktoreita vitsakimput jäykästi tanassa ja kirveenterät välähdellen, sitten ratsastava kaartinosasto ja joukko uteliasta aatelia. Varusten kumahtelu ja kilinä häipyi myrskyn ulvontaan. Ritarien sinipunaiset vuohennahkakengät olivat kurassa, heidän punaiset ja kultakirjoiset vaippansa, aliculat, stolat ja peplumit menettivät vaisussa iltapäivän valossa kaiken loiston.

Torille keräytyneet ihmiset luikkailivat toisilleen, paukuttivat lämpimikseen käsiään, hypähtelivät jalalta toiselle. Suuren likaviemärin muurille oli ahtautunut taaja katsojajoukko. He kuorivat kylmästä hytisten nauriita ja kulauttelivat sakkaista viiniä piittaamatta vähääkään kloaakin hajusta. Suburran naiset kyyröttivät siinä tummina, uhkaavina ja kohmettuneina kuin talvehtivat varikset aidalla. Heidän risaisista mekoistaan lähti köyhien kaupunginosien uho; se oli seitsenkerroksisten vuokraparakkien enemmän tai vähemmän ummehtunutta lemua, siinä tuoksahti homeinen juusto ja pilaantunut öljy. Forum Holitoriumin vihanneskauppiaat olivat vallanneet tasavallan aikaisen temppelin porraskivet ja odottivat nyt äreän ja viluisen näköisinä, palelevat nyrkit puvun sisään tungettuina, tuomion täytäntöönpanoa. Kylmä viima oli muuttanut heidän kasvonsa yhtä vihertäviksi tai sinipunaisiksi kuin ne rediisit, kaalinkerät ja kurkut, joita he joka aamu kantoivat tilavissa juurivasuissa torille. He olivat varronneet tässä jo kolme tuntia ja huutelivat nyt ivasanoja tuscilaiskorttelin maustekauppiaille, jotka olivat saapuneet liian myöhään ja etsivät turhaan hyvää näköalakohtaa.

Mutta Velabrumin laaksosta tulvi yhä uusia katsojia. Saapui yksitellen ja parvissa, vilkkaasti elehtien tai juron näköisinä kehrääjiä, värjäreitä, kankureita, kuvanveistäjiä, maalareita, lääkäreitä ja koulunopettajia – kaikkien niiden ammattikuntien jäseniä, joiden suojelijattarena on Aventinuksen Minerva ja jotka viettävät yhteistä juhlaa maaliskuun viidentenätoista, ison quinquatruksen päivänä. Tuuli paiskautui raa'asti kiihtyneitä kasvoja vasten. Tuntui kuin sään surkeus, haihtumaton likaveden haju ja talvipäivän toivoton valaistus olisivat liittoutuneet riistääkseen kuoleman näytelmältä kaiken juhlallisuuden. Vihdoin laaksosta sukelsivat näkyviin ristien traagilliset patsaat. Tuon tuostakin kajahti bucinan toitotus, mutta myrskyn pyörre nielaisi sen samassa, kun se pärähti ilmoille.

Kulkue saapui hitaassa kävelytahdissa. Edellä ratsasti yrmeän näköinen kenturio, kuoleman täytäntöönpanija, exactor mortis tulipunaisessa sotilasviitassaan... Kuuluttajat kantoivat peitsien kärjissä ristien otsikkokirjoituksia. Sotilaiden keskellä astelivat tuomitut. Kaksitoista vyötäisiin asti alastonta ruoskittua egyptiläistä, joiden niskaan oli nahkahihnoilla sidottu ristin poikkipuu. He kompuroivat kuin sokeat. Synkät hirsipalkit kolahtelivat joskus toisiinsa, pappien päät olivat painuksissa. Iltapäivän valo kiilsi heidän ajellussa päälaessaan, ja tuulen heiluttamat otsahiukset huojuivat kuin jouhihuisku kasvojen yli. Heti heidän jäljissään kannettiin pahennuksen jumalatarta. Se oli Hirbetel-Loonin mustasta ruukkusavesta valmistettu Niilin Isis. Kansa rupesi kimeästi viheltämään ja tömistämään jalkojaan. Kultaseppä Mikyllos huomautti vieressä seisovalle Kuun temppelin lintujenmyyjälle, että tuon irstaan olennon kasvot muistuttivat toden totta niitä vanhoja rahoja, joihin oli lyötetty Egyptin Kleopatran kuva. Sama portonhymy, sama silmiensiristys!

Tällä hetkellä oli joukko valkopukuisia flamines-pappeja tunkeutunut poliisiketjun läpi; he lähestyivät patsasta aivan kuin arvioidakseen vieraan jumalattaren mahdollisuuksia. Kuvaa eivät tänään ympäröineet pyhät kulttiastiat, unikot, savivadit ja kultarasiat, ei, se oli armottomasti nostettu lautalavitsalle ja katupojat olivat kivittäneet sitä. Kuun vaiheita esittävä vertauskuvallinen sarvikruunu oli murtunut kahdesta kohtaa, uraeus-käärmeellä ei ollut päätä, eivätkä kasvotkaan olleet jääneet vahingoittumatta. Niissä erotti pitkiä vaaleita raapaisuja. Mutta papit katselivat kaikkea tuota kovin noloina. Heistä tuntui kuin kuva olisi jollakin tavoin heitä pettänyt. Se näytti sittenkin jäävän voittajaksi –. Se kohosi niin ylenkatseellisen tyynenä vihellysten, huutojen ja naurunrähinän yläpuolelle. Se keinui eteenpäin semmoisessa yksinäisyydessä, jolle häväistyskään ei mitään mahda. Mustassa saviotsassa kimalteli elämän merkki, ankh. Paksut tummat huulet hymyilivät virran suuntaan, aivan kuin ne olisivat äänettömästi puhuneet vedessä nukkuvalle silvotulle Osirikselle. Ei, jumalatar ei tuntenut kloaakin hajua eikä nähnyt tuulessa pyöriviä lantakokkareita. Kulkue pysähtyi. Sotilaat laskivat lavan olkapäiltään. Isis näytti vain ryhdistyvän, ja flamines-papit luulivat huomaavansa, kuinka sen suu vääntyi ivallisesti.

Kun kantajat olivat saaneet tukevan jalansijan aivan joen partaalla, he kallistivat paareja. Raskas tumma patsas kaatui pehmeästi loiskahtaen veteen. Naurua ja viheltämistä. Nyt näkivät ratsumiehet parhaaksi käydä työntelemään torilla tungeksivia joukkoja takaisinpäin. Tuokioksi kiroukset ja parkaisut kokonaan vaiensivat sekä myrskyn kohinan että torven törähtelyt. Kultaseppä Mikyllos oli käyttänyt hyväkseen ruumiillista ohuuttaan tunkeutuakseen käsityöläisten etukynteen, mutta nyt hän sai kylkeensä rajun survaisun ja peräytyi irvistellen: "Periköön sinut rutto! Raudoittavat saappaansa hevosnauloilla, kirotut sadanpäälliköt! Kuvittelevat kaiketi, että tulemme tänne potkuja saamaan. Kyllä kait, ei teidän teatterinne ilman katsojia pysyisi pystyssä –"

Punaviittainen kenturio antoi väsyneellä äänellä sotamiehille käskyn. Vartiosto kävi käsiksi tuomittuihin. Vanhan tavan mukaan heidän pukunsa olisi pitänyt riisua ja legioonalaiset olisivat saaneet heittää niistä arpaa; mutta olikin käynyt niin, että raivostuneet katupojat olivat jo Caeliuksella repineet ne riekaleiksi aluspukua myöten. Kun ristien poikkiparrut oli tukevasti isketty kiinni pylväisiin, alkoi naulaaminen. Vasaran iskut kalahtelivat terävästi. Väkijoukko töllisteli uteliaana. Kukaan ei oikeastaan nähnyt selvästi toimitusta, sillä liktorit, sotilaat ja oikeudenpalvelijat muodostivat jo alussa tiiviin suojakehän maassa makaavien pahantekijöiden ympärille. Forum Holitoriumin vihanneskauppiaat kohosivat kuin yhteisestä sopimuksesta seisaalleen, he kurkottuivat varpailleen, nostelivat paksuja, riippuvia leukojaan. Kylmä vihuri puhalsi vinkuen torin yli ja tanssitti kohmettuneita olkia. Sen ääni oli kyllin voimakas häivyttääkseen valituksen. Kloaakin kaarella istuvat poikanulikat olivat koonneet viereensä suuren kasan lantakokkareita ja rupesivat nyt viskelemään niillä tuomittuja, mutta myrsky tempasi ne ilmasta, lennätti niitä väärään suuntaan, heitti sinne tänne ohuissa hunnuissaan palelevien naisten, flamines-pappien ja ritarien päälle.

Yht'äkkiä rupesi Portunuksen temppelin luota kuulumaan vesiposetiivin käheätä ja nuhaista soittoa. Sen pumppua käytteli vanha mies, jonka silmät oli joskus ummistettu polttoraudalla. Hän ei nähnyt mitään, tuskin tajusikaan mitä ympärillä tapahtui; mutta sorina, tungeksiminen, ryysyjen haju oli ilmaissut hänelle, että torilla oli tänään paljon kuuntelijoita. Ja oli kummallista, että tuo posetiivin ääni kuului niin selvään tuulen yli, täytti laajan torin, virran äyräät tuomiopaikan, talvisen iltailman. "Lopeta paikalla!" karjaisi kenturio. Pillit lauloivat jatkuvasti, kuulijat nauraa höröttivät sadanpäällikölle. Sokea mies polki tylsän näköisenä pumppua ja antoi kumean renkutuksen tulvia soittolaatikostaan. Hänen iättömät, kammottavan rumat ja samalla lempeät kasvonsa keltaisine pukinpartoineen muistuttivat sairaan Panin kasvoja. Kenturio aikoi karauttaa ratsullaan sekä ukon että hänen posetiivinsa kumoon, mutta tunsi samassa aran nykäisyn viitanliepeessään. Siinä seisoi hento ruskea mies, jonka koko vartalo oli kääritty muumion tavalla liinavaatteisiin. Hänen silmänsä räpyttivät ujosti.

"Mitä sinä tahdot?" tiukkasi sadanpäällikkö. Pieni mies sanoi hiljaisella äänellä: "Minun nimeni on Thrasyllus Jemeniläinen ja vaadin keisarin nimessä, että kuoleville myönnetään tämä surumarssi." Kenturio rypisti kulmiaan niin, että melkein koskettivat toisiaan kyhmyisen nenän yläpuolella. "Minkä vuoksi?" hän kysyi äreästi. Arabialainen mietti hetken ennenkuin vastasi: "Anna tuomitun haudata tuomittuja, senhän ei luulisi ketään pahentavan. Tuon miehen silmät on puhkaistu, hän tietää mitä kipu on, hän ei soita herjatakseen." Sadanpäällikkö kohautti olkapäitään. Sitten hän peräytti korskuvan hevosen ja lasketti täyttä neliä tuomiopaikalle. Posetiivin ääni solisi ja piipitti ilkeästi, tuuli hulmutteli ratsumiehen kauhtanaa. Oli kovin vaikeata pidellä suitsia.

Torille keräytyneet aateliset ja rikosoikeuden herrat huomasivat varsin pian, että rankaisemisen näytelmä ei tehnyt kansaan toivottua vaikutusta. Käsityöläiset survoivat edestakaisin ikävissään ja viluisen näköisinä, pärskyttäen neniään ja läiskytellen kohmettuneita käsiään. Aika oli valittu mahdollisimman huonosti. Virran päällä lepäsi usvaa, iltarusko himersi synkästi. Tuulen suhinan halki ritarien korviin sattui yksityisiä puheenpalasia eivätkä ne kuulostaneet lainkaan rauhoittavilta. Katupojat olivat tähän asti yrittäneet kohentaa mielialaa pilapuheilla, mutta nyt nekin vaikenivat. Laajalla kentällä tungeksi hiljaisia katselijoita, käsityöläisten jupina jatkui uhkaavana; heidän silmistään ei välkkynyt tyydytys, vaan inhonsekainen närkästyminen. Kenties se johtui tästä torista, joka varattiin tavallisina arkipäivinä lihamarkkinoita varten. Ja nyt? Oliko muutos niin tavaton?

Kun ristit parhaillaan kohosivat pystyyn ja sotilaat takoivat niiden juurelle kiiloja, sadanpäällikön luo tunkeutui suopeasti myhäilevä lihava ylimys, jonka valkoisessa puvussa oli leveä purppuraraita ja jonka silmäluomet riippuivat väsyneesti katseen edessä. Hänen kulmakarvansa oli värjätty ja kasvot puuteroitu, mutta kylmyys muutti ne aivan sinerviksi, niin että ne muistuttivat sokeroitua vadelmaa. Hän oli Lucius Vitellius. Tärkeällä äänellä, joka ei torin kolkkoudessa tuntunut kuitenkaan täysin vakuuttavalta, hän pyysi, että kuolinkamppailusta ei tehtäisi huvinäytelmää, vaan mitä nopeimmin käytäisiin käsiksi sääriluiden murskaamiseen, crurifragiumiin. Vitelliuksen takana tungeksivat Asinius Gallus, senaattori Cotta Messalinus kullankeltaiset posket tällä kertaa aivan harmaina ja ylpeän vähäsanainen Lucius Calpurnius, joka puolestaan rävähtämättä katseli verkalleen kohoavia teloituspuita. Mutta pyhäkön luona seisoi yhä Panin näköinen sokea vanhus ja pumppusi kylmään iltaan latiumilaisen tanssin kolmeneljäsosatahteja.

"... ja vaadimme, että meille myönnetään suojavartio", pitkitti Vitellius huolestuneella äänellä. "Niin tosiaan, kansa näyttää levottomalta", lisäsi Asinius Gallus maiskauttaen miettivästi huuliaan.

"Olkaa huoleti", rauhoitti kenturio. Hän erotti joukosta kymmenen aseellista sotilasta, komensi heidät seuraamaan ylimyksiä. Samassa hän sai muuta tekemistä. Väkijoukon halki saapui juhlallisten, hiukan säikähtyneiden aatelisnaisten kulkue. He kuuluivat kaikki Inhimillisen tuomion yhdistykseen, heidän etunenässään asteli Vitelliuksen puoliso Sextilia tiheä sinipunainen huntu kasvoillaan ja turpeissa käsivarsissa niin paljon kultarenkaita, että hän kalisi joka askeleella kuin kalkkarokäärmeen pyrstö. Heti hänen jäljissään tuli Paulina aivan kalpeana ja huulet yhteen purtuina, sitten ritari Pilatuksen nuori rintatautinen vaimo Claudia Procula, Domitius Ahenobarbuksen sisar Domitia, jonka väitettiin elävän yhdessä veljensä kanssa ja sotapäällikkö Varuksen leski Claudia Pulchra. Tuuli pieksi ja hulmutteli heidän pumpulikankaisia vaippojaan. He kantoivat savimaljassa vinum languidumia, laupeuden viiniä, johon oli viskattu muutamia rakeita Balsamodendron myrrha-kasvin pihkaa; se oli tarkoitettu huumaamaan kuolevia.

Sitten he ojensivat maljan, pesusienen, etikkapullon ja pitkän bambukepin sadanpäämiehelle. Kauhtanat läiskähtelivät kuin sotaviirit. Myrsky esti kuulemasta ylhäältä tulvivaa valitusta.

11.

Arabialainen tähtientutkija oli omalta paikaltaan nähnyt ristien nousevan. Kaksitoista haaraista kuolemanpatsasta. Ne törröttivät mustina auringonlaskun ohuessa tulihämyssä. Varjostava hämärä oli hyväntahtoisesti käärinyt tuomittujen ruumiit, jotka riippuivat vaakasuorasta palkista ja joiden käsilihaa matala jalkojen tukipuu esti repeämästä. Ensimmäiset nyyhkyttävät nielaisut hiljentyivät, jäsenten liikahtelu, joka oli saanut ristit tärähtelemään, loppui vähitellen ja kuolevien aivot täytti haavakuumeen laupias horros. Thrasyllus tiesi, että sitä kestäisi vain siihen hetkeen, jolloin rautanaulojen kylmyys tyrehdyttää verenvuodon. Sen jälkeen elämä palaa kymmenkertaisella voimalla katkeilevien hermojen ja suonien kudokseen, taistelee raivoisasti tuhotussa kodissaan lihassa, jonka solut kuolema on jo merkinnyt omikseen. Hänen sydämensä tykytti. Hän koetti olla kuulematta ihmisten melua, jotta korva olisi tavoittanut jonkin äänen, vaikkapa heikonkin tuolta ylhäältä. Mutta käsityöläiset töytäilivät hälisten edestakaisin, posetiivi soi kumeasti... Ristien mustat varjot heittyivät toriin aivan kuin rangaistuksen näky olisi kaatunut sotilaiden, katupoikien, korskuvien hevosten ja uteliaiden katsojien päälle. Kylmä pyörteinen viima tuiversi ristiinnaulittujen hiuksia. Kidutuspuut vavahtelivat. Tuomittujen kurkuista nousi jatkuvasti nieleskelevän valituksen poreita.

Aurinko oli painumassa Janiculuksen taa ja kaupungin yli lankesi sen tulipalon kaltainen loimo. Vyöryvät pilvet, sotilaiden panssarit, naisten kultarenkaat ja peitsien päät säkenöivät punaisina aivan kuin torilla hyörivään tungokseen räiskyisi iltaruskon sirpaleita. Tähän asti jemeniläinen tähtienselittäjä oli nähnyt vain mustat paalut, nyt hän näki kuolevat. Ei ollut enää mitään varjoa, mihin piilottaa kärsimys-. Ristien poikkipalkit näyttivät verkkaan kääntyvän iltaruskoa kohti. Olivatko nuo ihmisiä? He muistuttivat siivistään riippuvia kynittyjä jättiläislintuja. Ihmisyyden heikko muoto ympäröi vielä heitä kuin huonosti sopiva puku, joka pian repeilee esiin työntyvien luiden puhkomana. Egyptiläisten kaulat olivat ruvenneet turpoamaan, jokainen vavahdus pusersi sieraimista ja ruoskanhaavoista uusia karmiininpunaisia veripuroja. Ilman täytti yhtämittainen käheä hyminä. Heidän kainaloistaan ja nivusistaan norui hikeä, hiki sai paljaat laihat ruumiit synkästi kimaltelemaan. Näytti kuin ylhäällä tyhjyyden päällä olisi kohonnut mustaa häämötystä vasten kuperiksi pullistuneita rintakehiä, sivulle harittavia käsivarsia, eteenpäin tunkevia polvia...

Kloaakin muurilla istuvat katupojat virittivät laulun, joka ivallisesti jäljitteli pitkäveteistä hautaushymniä. Exactor mortis ratsasteli epätietoisen näköisenä sinne tänne, tempoi hevosen suitsia, karjui komentosanoja sotilaille.

Thrasyllus olisi tahtonut katsoa toisaalle, mutta ei voinut. Hän rukoili, että yö tulisi pian ja ystävälliset tähdet syttyisivät. Hänen ymmärryksensä oli sumeata ja puolittain tiedotonta, mutta sen syvyydessä tykytti säälin hermo. Tuntui kuin hän olisi itse elänyt mukana kaikessa tuossa, mitä ylhäällä taivaan ja maan välillä tapahtui. Veri hyytyi siellä naulanreikiin, myrkyttyneet nesteet tihkuivat munuaisiin ja virtsarakkoon. Turpoaviin kauloihin pakkautui polttava tuska, joka verkalleen nousi ohimoita kohti. Joukko leipureita ja värjäreitä töytäili heidän ympärillään, poliisit työntelivät väkeä kiroillen takaisinpäin. Joku sanoi vilusta hytisevällä äänellä: "Tuolla ylhäällä on kuumat oltavat –" Ja joku toinen vastasi: "Niin, siellä eletään kuumeen Afrikassa-"

Kun vihuri silloin tällöin pyyhkäisi märät hiuskuontalot syrjään kuolevien otsalta, Thrasyllus näki heidän silmänsä. Kaksitoista lasittuvaa silmäparia tuijotti värähtämättä taivaan rantaan, aivan kuin olisivat etsineet matalalla välkkyvää Siriusta. Egyptin suuri kirkas tähti nousi parhaillaan kaukana täältä – Sen valo osui Niiliin, papit näkivät sen Memfiin temppeleihin, ja pelloilta palaavat talonpojat huomasivat sen tuikkivan aivan korkeimpien maissintähkien tasalla. Kenties se paistoi kuoleman ikkunoista ristiinnaulittujen tajuntaan... Mutta taivas oli pilvessä. Iltarusko loimusi kuin savun läpi.

Tähtienselittäjän oli vallannut ääretön heikkous. Hän lähti raivaamaan tietä ihmisjoukon halki. Valkoinen kaapu oli ryvettynyt ja repeillyt, sandaalit painuivat joka askeleella yhä pahemmin linttaan. Hän tuskin huomasi sitä. Kuinka sakeaa ilma olikaan! Jossakin suoritettiin varmaan sovitusuhria, ja alttarin savu kääntyi pahaenteisesti maata kohti, niin että sen katkerat huurut ahdistivat kurkkua... Virran hyhmäinen vesi ei tuoksunut liejulle vaan verelle. Verta näytti räiskyneen pilviinkin. Pois tältä kuoleman näyttämöltä! Thrasyllus kiiruhti. Hän kaipasi korkeampia paikkoja ja puhtaampaa ilmapiiriä, missä hänen ei tarvitsisi joka hetki ajatella murhattua ylipäällikköä tai vanhaa itsekästä keisarinnaa tai Tiberiusta tai noita puupaaluihin naulattuja egyptiläisiä. Hän ei kysynyt heidän tuomionsa perustetta. Mitä hän siitä välitti? Tuomio on vain kivi, jolla syylliset viskaavat syyllisiä. Olihan hän jo kauan tuntenut verenvian raskaana painavan tätä suurta kaupunkia. Pian toimitettaisiin suovetaurilia, ihmiset kerääntyisivät muurien ulkopuolelle aukealle tasangolle ja censori ajaisi edellään mustaa sikaa, harmaata lammasta ja valkoista sonnia, joihin kansan syntivelka on manausten avulla siirretty. Mutta kun hän ajatteli kaikkea tuota, puhdistusuhrin merkitys haihtui ja jäljelle jäi pelkkä kuollut menettelytapa. Ihmisten otsissa oli häpeän polttomerkki, se syöpyi luuhun asti.

Hän pujotteli miten kuten kaikkein tiheimmän tungoksen lävitse. Pieni ryppyinen mies, jonka vartaloa ympäröi hullunkurisen väljä liinakauhtana ja jonka paljaat nilkat tanssivat lantakasojen yli. Hän kompasteli olkikupoihin, vihannesten tähteisiin, munankuoriin. Kaikki nuo olivat kuin mitäkin aineen ansoja hengen jalkojen tiellä, naurettavia, mutta ilkeitä esteitä, samaa vihamielistä ainetta, johon hän töytäili väkijoukossa. Hän sai kylkiinsä kipeitä survaisuja. Hänen ympärillään naurettiin, ja hän vastasi siihen aralla typerällä hymyllä tietämättä, miksi tämä ilo... Jollakin tavoin hän pääsi sivuuttamaan Portunuksen temppelin, jonka kohdalla vesiposetiivin sävelet vielä kaikuivat. Maa oli livettävää sinne tänne syljeskellyistä nespolinsiemenistä.

Aventinuksen rinteet kohosivat suoraan Thrasylluksen edessä. Vasemmalla aukesi hämyyn uppoava kaitainen Clivus Publicuksen kuja, joka johtaa Suuren sirkuksen muurien luota neljännen poliisivartion kasarmille ja Piscina Publican kortteliin. Hän kiiruhti sille suunnalle. Auringonlasku loimusi synkästi, tuuli suhisi rautatammissa. Taivaan nopea tummuminen oli sentään kuin sopusoinnun lupaus, hän tahtoi päästä lähemmäs tähtien valokirjoitusta, hänestä tuntui kuin outomuotoiset puut viittoisivat hänelle.

Vain harvoin, hyvin harvoin hän oli tuntenut tällaista ahdistusta. Hullujen ja lasten tavoin Thrasyllus oli aina viettänyt elämää, joka monessa suhteessa muistutti unta, ja tässä unessaan hän vaistosi tavallista herkemmin kaiken tuon, mikä tapahtuu syvällä mullassa ja yläilmoissa. Se ilmeni hänelle hetkellisinä kirkkaina välähdyksinä. Joskus nuo selvän tietämisen tuokiot tosiaan muistuttivat unesta heräämistä. Ja nyt pakotti myrskyn humu häntä kuuntelemaan jotakin, mitä Roomassa tapahtui. Vai koskettiko tulevan varjo koko Maan piiriä –? Maa liukui yhä syvemmälle talvipäivän seisauksen hautaan, hän itse eli mukana tuossa peloittavassa ihmeessä, jossa luonto jähmettyy ja sen henki astuu alas manalaan. Kasvien versominen on ehtynyt päivä päivältä. Kuolema valtaa yhä enemmän asuntoja ruohossa ja kirkkaissa tähdissä, joita hänellä on tapana tähystellä Palatinuksen tornihuoneesta. Itse taivaskin muuttuu arkuksi, jossa planeettojen ruumiit säteilevät heikolla valolla. Ja kuolleet puut, joiden oksat hipaisivat hänen kasvojaan? Niin, hän miltei näki, kuinka kivien, yrttien ja eläinten sielut nousivat ruumiiden koteloista ja liehuivat palellen ja ahdistuksen vallassa hänen ympärillään. Myriaadit sielut, vihreiden solujen ja punaisten veripisaroiden sielut... Hän muisti nuo kaksitoista egyptiläistä, joiden ruumiit näyttivät riippuvan levitetyin käsivarsin tyhjyyden päällä.

Pieni mies kiiruhti nyt melkein juoksujalkaa. Kuinka vaikeata oli löytää paikkaa, missä ristien varjo ei lepäisi poikkipäin tiellä! Oliko hänen köyhän sokean elämänsä syvyydessä jälleen auennut tietämisen silmä, joka sallii nähdä, mitä toiset eivät näe? Hän tiesi hyvin, että näin juostessaan pakenee kaikkea tuota, mikä usein poltti hänen suutaan aivan kuin sitä olisi pyyhitty tulisella hiilellä ja mistä hän kuitenkin niin monesti vaikeni saadakseen rauhassa elää omaa hiljaista elämäänsä. Ja hänelle oli silti annettu kieli, millä puhua! Selittää selittämätöntä, neuvoa ja ohjata niitä, joiden lähellä hän eli. Julistaa narrin suulla totuuden sanoja. Niin vähän ja niin kauhean paljon. Varmaan hänen oli pakko sen vuoksi tuntea talven paine, iltarusko ja ristiinnaulittujen veren haju syvemmin, raskaammin kuin toiset tuntevat.

Mitä kauemmas Thrasyllus ehti, sitä hiljaisempaa ja autiompaa oli.

Aurinko näkyi vielä Janiculuksen yli kuin nytkähtelevä hehkuva sydän, siitä haarautui pitkiä valosuonia, joissa punainen veri kierteli. Arabialainen kapusi yksinäistä, pensaikkoon uurrettua polkua. Lunan temppelin kohdalla aukesivat ensimmäiset laajat puistot. Täällä kasvoi myrttejä, sypressejä ja puksipuita, niiden juurilla kahisivat lakastuneet väriherneet. Mansikkapuiden pähkyläiset terhot luiskahtelivat sandaalien alla. Niin, kaikki oli vajoamassa syvälle talveen. Laakerien lehdet kahisivat... Ja kuitenkin – vaikka niiden ääni oli niin viluista – niistä lähti versovan luonnon heikko uho, aivan kuin vihreän maan jumaluus, suuri huilunsoittaja Silvanus olisi hengittänyt sikeässä unessa jossakin lähellä... Tummia kohmettuneita lehtoja. Hämyssä seisoi rivi alastomia poppeleita, ne kohosivat siinä kuin moniputkinen paimenpilli. Alhaalla puiden juurilla ryömi pimeys elävänä ja pahaenteisenä. Valkoiset kivet tummassa ruohossa välähtelivät kuin jättiläishampaat, jotka ovat pureutuneet huilun puhaltimiin.

Se tila, johon Thrasyllus oli vajoamassa, ei ollut pelkkää tuomittuihin kohdistuvaa sääliä. Mitä merkitsivät nuo kaksitoista törröttävää kidutuspaalua, mitä merkitsi posetiivin soitto ja kuolevan lihan vavahtelu sen näkymättömän rinnalla, mikä tapahtui valottomassa maassa ja hohtavalla taivaalla –! Milloinkaan ennen hän ei ollut tuntenut näin tietoisesti näkemisen lahjan kauheata painoa. Se tekee omistajansa yksinäiseksi ihmisten joukossa, niin että hän ei voi ojentaa kättään ainoallekaan noista monista, joiden tuskan hän aavistaa. Se tekee hänet naurettavaksi ja kömpelöksi, sille ei mahda mitään. On aivan kuin hänen yllään olisi outo, hullunkurinen vaateparsi ja hän sammaltaisi vieraan maan kieltä. Ja jos hän menee syvälle metsään ja kuuntelee puiden huminaa ja tutkii tähtien kirjoitusta, luonto sanoo hänelle vertauskuvissa sen, mitä pakoon hän lähti.

Tyhjän ja hiljaisen Dianan pyhäkön kohdalla Thrasyllus poimi maasta kohmettuneen sisiliskon. Sen viheriä väri toi hänen mieleensä kesän. Näytti kuin viinitarhojen ja versovien kukkien ihme, luonnon oma sielu, olisi levännyt jäykkäkouristuksen vallassa hänen ruskealla kämmenellään. Hän kätki sen viitan poimuun ja jatkoi matkaansa. Sisiliskon sydän painui hänen ihmissydäntään vasten. Välillä oli kylmän ja lämpimän lihan vähäpätöinen seinä, elämän talon ulkomuuri, ei sen enempää... Taivas himersi raskaasti, pilvien raoista tuikki tähtiä. Pensaiden seassa juokseva mies ei enää nähnyt mustia kidutuspuita, mutta hän ei saanut mielestään tuon varjon muotoa, joka oli puoli tuntia sitten langennut väkijoukon päälle. Se muistutti levitetyin käsivarsin makaavaa ihmistä. Lihasta, luusta ja jänteistä tehtyä ristiä, veripatsasta, johon henki on naulattu.

Pilvet vyöryivät tummina, niiden onkaloissa kimalsi hiukan usmaista tähtivaloa. Aventinuksen puistot olivat vaipuneet kuolonhiljaisuuteen. Siellä täällä natisutti jokin alaston saarni oksiaan. Kuolleet ritvat huuhtoivat hämyä kuin siteistä päästetty jumalan tukka. Kuhmuraisten, suikertavien pensaiden lomasta häämöttivät Appius Claudius Caecuksen vesijohdon kolmisatavuotiset kaaret; ne näyttivät yötuulen portilta, josta myrsky pääsi tunkeutumaan Aventinuksen tiheikköihin. Thrasyllus huomasi eksyneensä. Suoraan hänen edessään häämötti rautatammilehdon varjoista pieni Tuntemattoman jumalan temppeli, eräs noita kansojen keskeisiä pyhäkköjä, joita oli kreetalaisen tietäjän Epimenideen neuvosta pystytetty kaikkialla, missä raivosivat vaaralliset kulkutaudit. Sen vaaleat pylväät hohtivat maitomaisesti pimeydestä. Arabialainen hiipi pyhäkköön melkein varpaisillaan. Sydän takoi kiihkeästi rintaluita vasten ja paleltunut vihreä sisilisko liikahti hiukan, aivan kuin se olisi vastannut poven kutsuun... Elämän heikkoa pyristelyä kuoleman kotelossa.

Katon aukosta lankesi vihertävää yövaloa, alttarissa oli sen hohtava tahra, tulisijalle oli viskattu muutamia käpertyneitä puksipuun oksia. Thrasyllus painoi päänsä kylmää paatta vasten. Yksinkertainen neuvoton ihminen, joka on temmattu kauas sukunsa luota eikä löydä kotiaan maan päällä... Laiha ruumis, luu- ja jänneharppu, jonka pitää soida vaikkapa heikostikin, jotta jumaluuden ääni ei aivan häipyisi ihmisten korvista. Liha, jonka on tultava sanaksi. Hän kyyrötti siinä hauraat olkapäät vavahdellen ja ruskeat kasvot hiukan kohollaan. Ymmärtämisen tuska ikäänkuin sulki ulkopuolelle hänen kömpelön avuttomuutensa, hänen rumuutensa ja hupsuutensa niin että nuo ryppyiset piirteet eivät enää olleet hullun, vaan profeetan. Aineen aistit näkivät vajavaisesti, mutta henki ei. Vaikka hän näytti kovin raihnaiselta, sisäinen olemus jännittyi tuskallisesti ottamaan vastaan. Mitä? Kenties ylhäältäkin ponnisteli jokin ääni, viesti, totuuden hiljainen henkäily Maan tähteen päin... Hänen kohtalonsa oli olla sen soitin. Pieni kotoinen huone vaivaisine kultalevyineen, tähtiympyröineen ja kirjoineen, kaikki nuo leipäpalasten keskellä viruvat leikkikalut, jotka olivat niin monia vuosia korvanneet hänelle ihmisseuran, tuntuivat nyt aivan mykiltä, kun hän niitä ajatteli. Se sanomaton, mikä puhui hänelle totuuden kieltä, etsi ja löysi ilmaisunsa itse. Ristinpuut, kohmettunut sisilisko, länteen painuva aurinko, kuuton tähtivaloinen yö ja pensaiden kahina olivat ilmoituksen kirjaimia. Ja niistä muodostui lause. Tieto.

Hän makasi kauan aikaa otsa likistyneenä Tuntemattoman jumalan alttariin.

Jos maailmanyön syvyydessä valvoi jokin kuunteleva korva, siihen osui varmaankin hiljainen vetoava kutsu. Pieni mies yksinäisessä pyhäkössä rukoili. Mutta hänen rukouksellaan ei ollut sanoja, vaan se jäi leijailemaan pimeän maan ja tähtien välille kuin inhimillisen heikkouden huokaus:

"Säästä minua näkemästä sitä, mikä on tapahtuva –"

12.

Picus ja Menkera pakenivat kaupungista iltaruskon vielä palaessa. Oli heidän onnensa, että Porta Appian vartijat olivat tunteneet pojan ja laskeneet nämä kaksi hätäistä kumppanusta sen enempää kuulustelematta menemään.

He kiiruhtivat juoksujalkaa Tusculumiin päin johtavaa paimenpolkua Roomasta etelään. Kun kaupungin muurit jäivät heidän taakseen, he väittelivät suurta valtatietä ja oikaisivat tasangon poikki sille taholle, missä Albanovuorten tumma hämyinen valli kuvastui vihertävää taivaanrantaa vasten. Poika hyppeli lakastuneiden kinsterien ja myrttimättäiden yli. Vanhus pysytteli vaivoin perässä. Laaja tasanko edessä ja takana näytti synkästi liekehtivän tulen valaisemalta. Myrskyn tuivertamat pensaat paloivat punaisina kuin soihdut, pakenijoiden mustat varjot kiitivät kahisevien päivänkakkaroiden yli. Kaukana Via Appialla oli joukko maalaisten härkävankkureita pyrkimässä samalle suunnalle kuin hekin, mutta tuulinen lakeus levittäytyi typötyhjänä.

Pappi valitti kiiruhtaessaan. Hänen paulakengässään oli herne, ties miten se oli päässyt tunkeutumaan sinne. Hän nilkutti joka askeleella ja rukoili surkealla äänellä, että he pysähtyisivät hetkeksi ja hän saisi riisua kenkänsä. Hehän juoksivat aivan kuin tuli kiitäisi takana! Vanhan miehen harittava pukinparta liehui iltaruskon valossa kuin liekki, hänen hampaansa löivät loukkua. Hän oli aamusta asti kuljettanut epätoivoaan kapakasta kapakkaan, ja humala esti häntä nyt selvästi kokemasta sään kurjuutta ja heidän omaa vaaranalaista asemaansa.

Koko ajan juostessaan Menkera sopotti enemmän itselleen kuin pojalle kaikista niistä mahdollisuuksista, joita häälyi hänen sumeassa päässään. He ovat aamulla Velitraessa, sieltä sopii poiketa Via Appialle ja sitten yhä kauemmas etelään... Huomisiltana he tulevat Puteoliin! Meri oli vielä ummessa, ainoakaan laiva ei päässyt lähtemään satamista, mutta maaliskuun kymmenentenä vedet avataan merenkulullepa siihen mennessä on tultava jotenkuten toimeen. Poika sukeltaa koralleja, ukko itse kerjää pyhäkköjen ovilla. Säälikää vanhaa miestä, joka on menettänyt uskonsa ja jumalansa –! He tarvitsevat niin vähän, hiukan vehnäleipää, kalaa, viikunoita ja tietenkin viiniä. Vesuviuksen rinteillä kasvaa tummansinisiä rypäleitä, niiden marjat kypsyvät luumun kokoisiksi. Naiset sotkevat niitä viikunapuisissa kuurnissa, punaista mehua on vaikka miten paljon, eikä lihavamahainen ruukku maksa scrupulumia enempää. He poimivat Salernon lahdesta merisiilejä; ne halkaistaan veitsellä ja niiden keltainen neste kulautetaan kurkkuun. Mitä! Mitä! Loppujen lopuksi he ovat päässeet vähällä, nuo toiset sen sijaan par'aikaa riippuvat ristillä. Ja eikö Picus äsken kuiskannut, että Herodes Agrippalla on maakartano Herculaneumissa? Hilpeä ja ystävällinen idumealainen ottaa kyllä heistä huolehtiakseen, kunhan saa kuulla, miten näppärästi he pujahtivat vartiomiesten käsistä. Saadaanpa nähdä, heillä voi huomisiltana olla kilisevät rahamassit vaipan alla. Elämä ei tähän pääty. Elämä on pitkä seikkailu. Sitä sietäisi pysähtyä miettimään... Mutta Picus tuijotti synkin siristynein silmin vuorten taholle ja hoputti:

"Kas niin, juostaan! Joudutaan! Ovat ehkä lähettäneet sotilaita kintereille. Meidän täytyy ehtiä Nemijärven lehtoon, ennen kuin tulee aivan pimeätä."

Hän hyppeli nätkelmänvarsien ja risujen yli. Vanha pyylevä mies hölkytti jäljissä kiroillen ja valittaen: "Eikö sinulla ole lainkaan sydäntä, nulikka? Ja mitä me teemme Nemissä? Yöpyisimme vaikka Castrimentumiin, sinne on enää vain maili –"

Tuulenpuuska riisti sanat hänen suustaan ja hajoitti ne tasangolle. "Juokse!" kirautti poika hampaittensa raosta. "Koeta saada päähäsi, setä, että pakenet henkesi edestä."

He riensivät. Iltaruskon valo tasangolla oli niin harhauttavaa, pappi kompastui tavantakaa mättäisiin ja oli tuupertua nurin. Vaikka hänen päällysvaippansa alla oli viisinkertaiset pellavaiset vatsakääreet, häntä paleli kuitenkin, sillä ilma kävi yhä kylmemmäksi. Punainen fryygialainen pujolakki notkui hänen päässään, sen hiippa lätkähteli oikealle ja vasemmalle; hän oli ostanut sen Porta Mugioniksen vaatekauppiaalta muutamalla kolikolla siinä hartaassa uskossa, että se verhoaa hänen egyptiläisyytensä ja poliisit luulevat häntä Kybelen papiksi. Tähän mennessä kaikki oli käynyt laskelmien mukaan.

He olivat jo hyvin lähellä kukkuloita, kun Menkera pysähtyi pojan hätäilystä välittämättä. Hän nosti viitan poimusta kuin tupesta kapeakaulaisen capualaisen ruukun. Se oli melkein ehtynyt. Pieni määrä viiniä hölskyi ja loiskahteli sen savivatsassa. Ukko nosti ruukun huulilleen ja joi. Silmäluomet painuivat nautinnollisesti puoliumpeen, eikä hän piitannut tuulesta, joka pörrötti rajusti valkeita ohimohaivenia ja pukinpartaa. Auringonlaskun säteet kimalsivat hänen kosteissa suupielissään. Aataminomena hypähteli ylös alas ryppyisen kaulanahkan alla. "Setä", kuiskasi poika, "setä, koetahan joutua, luulen erottavani koirien haukuntaa."

Pappi kuivasi suunsa kädenselällä ja virkkoi halveksivasti: "Niin, lammaskoirien."

Mutta Picus ei vastannut. Hän kääntyi vielä kerran katsomaan suurta kaupunkia, jonka kukkulat paloivat. Oliko se tulta vai iltaruskoa? Hänestä tuntui kuin hän ei ainoastaan näkisi, vaan myöskin kuulisi tuon palon, kuulisi jymisevän punaisen äänen, pasuunain ja rumpujen äänen tänne tasangolle. Hänen omat kätensäkin olivat aivan punaiset niinkuin ne olisivat kastuneet vereen. Länsi oli tuolla... Tuolta taholta hän oli monta vuotta sitten juossut maailmalle. Ja Rooman musta valli pohjoisessa –. Hän seisoi ja tähyili kauniit ruskeat pojankasvot umpimielisinä. Pilvet vyöryivät tummana savuna, hän näki vanhan synkän miehen palavan ylhäällä rovion huipulla. Mahtoiko se olla isä? Paloiko hän todella poroksi? Avaruus vapisi etäällä niinkuin ilma kuumien parilaiden yläpuolella. Keskitaivaalla häilähteli rauhaton tummuus, siellä liikkui paistinkääntäjän suunnattoman suuri varjo. Musta pää kosketti avaruuden hohtavia kattopalkkeja. Lisääntyvässä hämärässä näytti siltä kuin Mons Cavuksen huippu ympäröivine kukkuloineen, Bovillaen ja Ariciakarjatalojen ystävälliset tulentuikkeet, tiheät pinjametsiköt siirtyisivät lähemmäksi. Vuoret järvineen, pyhine lehtoineen ja rotkoineen astuivat eteenpäin avatakseen sylinsä pakenijoille ja sulkeakseen tien pahalta punaiselta valolta. Rinteillä hiiviskeli jo pimeys.

Poika ei uhrannut enää silmäystäkään kaupungille, vaan lähti kiiruhtamaan eteenpäin. Vanha mies riensi kompastellen jäljissä. Kaksi mustaa varjoa kiiti vielä heidän edellään loivasti nousevalla kentällä, mutta niiden ääripiirteet sulivat nopeasti hämyyn. Näytti kuin ne olisivat levittäytyneet tähän iltaruskon maisemaan.

Vähitellen kylmän yöilman uho haihdutti pappi Menkeran aivoista viimeisenkin miellyttävän huimauksen. Hänet valtasi näiden seutujen ääretön alakuloisuus. Ilkeä tunne ei sillä hävinnyt, että kopisti sandaalista jalan alle kierineen herneen. Ei. Vanhuuden kuorma painoi, tuuli salpasi hengitystä, eikä juoksevasta pojasta ollut puhekumppaniksi. Ja mistä puhuakaan? Hänhän oli heittänyt pyhät otsasiteet, egyptiläisen pukunsa, uskonsa menemään niinkuin äsken tyhjän viiniruukun. Tässä hän hoippui vaivaisena niinkuin se oppi, jonka mustan jumalattaren hän oli monta vuotta sitten juhlakulussa tuonut suureen kaupunkiin. Niin, maan synnyttävä ruumis makasi täällä kuolleena, hän tallasi sen jäseniä joka askeleella. Ehkä maito oli ehtynyt sen äidinrinnoista, koska luomakunnan yli levisi niin tuskallinen jano. Kaikesta, mihin hän oli uskonut, haihtui jumaluus: virran vedestä, joka hedelmöittää ainetta mutta ei henkeä, kuusta ja auringosta, jotka ovat niin kaukana ihmisestä –. Kenties tulevaisuus kuului noille, jotka riippuivat ristillä. Pappi huohotti juostessaan.

Mutta poika kapusi jo kaukana edellä vuoren rinnettä ylöspäin silmissään kylmä kuiva loistavuus. Silloin tällöin hän nuuhkaisi ilmaa niinkuin eläin, joka tuntee pimeyden läpi kylien hajun.