[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0vxxQM__PYHLZxlWYNWZZ04Is2zfVJfZzIRI1COSN00":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1066,"Yksinvaltias I","Vaaskivi, Tatu",1912,1942,"1066-vaaskivi-tatu-yksinvaltias-i","1066__Vaaskivi_Tatu__Yksinvaltias_I",null,"romaani",[],[],"fi",1941,116528,827831,true,[],[],[],"Historiallinen romaani sijoittuu antiikin Roomaan ja alkaa keisari Augustuksen juhlallisista polttohautajaisista. Teos syventyy Rooman valtakunnan valtataisteluihin, poliittiseen juonitteluun ja keisari Tiberiuksen vaiheisiin. Kertomus kuljettaa lukijan läpi keisarihovin loiston ja varjoisten salaliittojen.","T. Vaaskiven 'Yksinvaltias I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1066.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet kirjasto.fi, Jukka Pennanen ja Projekti\nLönnrot.","YKSINVALTIAS I\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nT. VAASKIVI\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1941.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n ENSIMMÄINEN KIRJA.\n   Polttohautaus.\n\n TOINEN KIRJA.\n   Kotkat.\n\n KOLMAS KIRJA.\n   Claudiukset.\n\n NELJÄS KIRJA.\n   Ylipäällikön kuolema.\n\n VIIDES KIRJA.\n   Syylliset.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA.\n\nPolttohautaus.\n\n\n\n\n1.\n\n\nCaesar Octavianus Augustus, Rooman keisari, Ylä- ja Ala-Egyptin\nkuningas, makasi laakerinoksista punotuilla kuolinpaareilla.\n\nNolan pikkukaupungin paikalliset virkamiehet, dekuriot, olivat\nkantaneet ruumiin surutalosta Campanian halki, kulkue oli vaeltanut\naina öisin, tuhansien soihtujen tuikkiessa. Päivisin ruumis\nsuljettiin niiden kaupunkien temppeleihin, joiden lävitse surusaatto\nvaelsi. Bovillaessa tulivat vastaan roomalaisen ritariston lähetit,\nja he kantoivat ruumiin olkapäillään Albano-vuorten yli, jalkaisin\nja surupuvussa, kunnes vainaja voitiin laskea lepäämään hetkeksi\noman talonsa vestibulumiin Rooman Palatinukselle. Polttohautaus\npiti toimitettaman Marsin kentällä, suuressa hiljaisessa lehdossa,\njonne rakennettiin roviota kullasta ja norsunluusta. Senaattorit\nkantoivat paareja hyvin hitaasti, -- kulkue pysähtyi Forumilla\naivan lähelle Julius Caesarin temppeliä, missä vainajan poikapuoli\nTiberius Claudius piti puheen hänen muistolleen. Tiberin rannan ja\nVia Flaminian välillä kohosi kauniina, kolkkona, valkoisena mahtava\nhautarakennus, johon oli jo vuosia sitten sijoitettu keisarin\ntyttärenpoikien ja hänen vävynsä Marcelluksen tuhka. Saaton edellä\nkannettiin kultaista voitonjumalatarta sekä hiukan jäljempänä\nJuliusten suvun kuolinnaamioita, jotka nousivat ja laskivat pitkien\nriukujen nenissä.\n\nKeisarin ruumis oli kääritty purppuraan, hänen ohimoillaan\noli seppele, hänen kielensä päälle oli asetettu raha Kuoleman\nlauttamiestä varten. Yhtä juhlallisesti kuin oli elänyt valossa,\nhän nyt valmistui matkalle pimeään. Korkea rovio kohotti häntä\nlähemmäksi taivasta ja kauemmas ihmisistä. Telineen huipulta\nvalui tummanpunaisia babylonialaisia kudoksia, mattoja, silkkejä,\nkeisarillisia juhlavaatteita. Pyramidin alimmilla portailla oli\nvaskisia veistoksia, niiden yläpuolella, kuin moninkertaisena\nhaaveellisena katafalkkina, tauluja, ruoka-astioita, juomamaljoja,\nkultaisia ja hopeisia koruja, korkokuvia, soittimia... Ruumiin\npääpuolessa lepattivat soihdut. Kuorot valittivat ja huilut soivat.\nLaaja puisto oli täynnä ihmisiä, he tuijottivat ahnain silmin rovion\nhuipulle, viedäkseen muistona tulevaisuuteen välähdyksen pyhistä\nkasvoista, ennen kuin savu kokonaan hautaisi ne.\n\nPapit vihkivät kuolleen Manalan jumalille. Hänen silmilleen, jotka\nolivat nähneet rajallisesti, hänen kielelleen, joka oli lausunut\nihmispuheen sidottuja sanoja, ja hänen kapeille kuihtuneille\nkäsilleen, joita oli kahlinnut ihmistekojen epätäydellisyys,\nmanattiin rajatonta, sitomatonta, täydellistä rauhaa. Katsojat\nnäkivät Juppiterin pappien hitaasti liikehtivän rovion ympärillä...\nOli alkanut pimentyä, mutta silloin tällöin heidän vaippansa\nvälähtivät salamyhkäisesti ja heidän otsanauhansa hehkuivat. Vihdoin\nensimmäiset sähisevät myrttisoihdut lensivät neljältä eri taholta\nrovioon.\n\nKreikkalaisten kaksoispillien sävel huojui ja valitti, siihen\nsekaantui palavan santelipuun rätinä. Raskaista voidelippaista,\njoissa oli aloeta ja keltaista ambraa, kaneeliöljyä, myskiä,\nmyrobalania ja mirhamia, pölähteli tuoksuvia sinisiä pilviä. Hyvin\nhitaasti rupesi pinottujen tavaroiden alta leviämään punaista\nhehkua, raskas hulmuileva savu painui maata kohti, nousi, kiemurteli\npatsasmaisesti ylöspäin... Rovioon kahlehdittu kotka päästi vihlovan\ntuskankirkunan. Sen siivet läiskähtelivät, se tempoi vitjojaan,\nkunnes niiden liitokset äkkiä katkesivat ja lintu kohosi nopeasti\nkaarrellen lentoon. Ohuessa tulihämyssä näkyi hetken aikaa paareilla\nmakaava imperator, hänen suoraksi oikaistu ruumiinsa ja tuijottavat\nkasvot, joille lankesi hypähtelevien liekkien kajoa.\n\nViiden, kuuden vuosikymmenen muistot verhosivat Octavianus Augustusta\ntänä iltana kuin puku. Pimeässä puistossa kiilsi lukemattomia\nsilmäpareja, katseet tähtäsivät jäykästi ylöspäin rovioon.\nSurupukuisten senaattorien, ritarien, kvestorien, kuruulisen\nmaistraatin herrojen ja aedilien takana kalahtivat silloin tällöin\npretoriaanien peitset; kansa tungeksi joka taholta vyöryvänä\nsorisevana mustana tulvana. Katsojat eivät voineet ajatella keisaria\nRoomasta erillään eikä Roomaa hänestä erillään, sillä hän oli\nhallinnut niin kauan, että vain kaikkein vanhimmat muistelivat\nvarhaisempia aikoja. Hyvin kauan sitten, nuoruudessaan, hän oli\nseisonut tällä samalla kentällä Bellonan temppelin lähellä ylimmäisen\npapin virkapuvussa ja keltaisissa hiuksissaan hopeanauhoja; hän astui\naskeleen, jännitti käsivarttaan ja viskasi keihään merkiksi sodan\nalkamisesta Egyptin kuningatarta vastaan. Kuoltuaan hän oli palannut\nsamalle paikalle, josta hän kerran nuorukaisena astui suurten\nvoittajien tielle. Valtakunta oli hänen hoidossaan suunnattomasti\nvaurastunut; hän oli laajentanut sitä kaikkiin ilmansuuntiin, oli\nperustanut Imperiumin, joka käsitti koko hallitsemisen arvoisen\nosan maailmaa. Tosin Rooma oli jo ennen häntä taistellut itselleen\nalueita sekä Idässä että Lännessä. Nuorena triumvirina, jakaessaan\nBrindisissa valtaa Antoniuksen ja Lepiduksen kanssa, hän oli voinut\nottaa kuin tarjottimelta Illyrian ja Dalmatian, ja nuo toiset kaksi\nhallitsivat silloin Makedoniaa, Kreikkaa, Bithyniaa, Vähää-Aasiaa,\nKyreneä ja Kyrenen länsipuolista Afrikkaa. Mutta kaikki tuo oli ollut\nvain vaatimatonta alkua siihen täydelliseen mahtiin verrattuna,\njonka hän oli antanut valtakunnalle. Ja nyt hän luopui vallasta ja\nmaineesta kuoron laulaessa pyhää hymniä.\n\nJokainen palavista hautajaisesineistä herätti näkyjä monen vuoden\ntakaa. Kansa muisteli Actiumin ja Philippin taisteluja, palautti\nmieleensä voitonjuhlan, jossa Kleopatran kuvaaja hänen lapsiaan\nkuljetettiin Via Sacraa pitkin, tai ylimmäisen papin ensimmäisen\nuhrin Capitoliumilla, tai Espanjan, Germanian, Tonavan rajasodat...\nHeidän joukossaan oli veteraaneja, jotka olivat olleet hänen mukanaan\nLeucas-saaren luona noina syyskesän päivinä, jolloin Marcus Antonius\noli kavalasti jättänyt oman laivastonsa ja lähtenyt seuraamaan\nKleopatran pakenevaa kaleeria. He ajattelivat kuuttakymmentä\negyptiläistä monisoutua, näkivät niiden keulakuvien sukeltavan\nesiin sumusta, kuulivat myrskyn kohinan ja vaskella lujitettujen\nkokkapuiden kuivan, rätisevän särkymisen... Heidän ryppyiset kasvonsa\nolivat jäykästi kääntyneet kuolinrovioon päin. Silmät uiskentelivat\nvetisessä itkunsumussa, he eivät oikein voineet nähdä mitään\nkyyneliltään. Vieläkin heidän muistoistaan pyrki esille monenlaisia\nkaikuja, kilpien kumahtelua, rummutusta, voittovaunujen pyörien\nääntä --\n\nRovion palo kiihtyi. Nopeasti pimenevä elokuun ilta lisäsi näiden\nhautajaisten synkkää komeutta, ja valo puolestaan oli vain äärettömän\nyön tehostusta. Tulen hengitys kohotti tuon tuostakin ilmoille\nseittimäisiksi palaneita mustia harsoja, jotka leijailivat ylöspäin\nkuin juhlapukujen sielut. Keisarin ruumista oli enää mahdotonta\nnähdä savulta. Mutta jokainen ajatteli yhä häntä, kertasi mielessään\nneljänkymmenen rauhan vuoden tapahtumia. Kaikki toiset valloittajat,\nmiten suuria he olivatkin, Mariuksesta Pompeiukseen ja Julius\nCaesariin, niittivät sitä mitä kylvivät, sotaa. Mutta tämä ruhtinas,\njoka alkoi niin julmilla verilöylyillä, oli lopulta korjannut vain\nrauhan, hyvien olojen, mukavien ja turvallisten aikojen makeaa\nvalkoista vehnää. Liekit humisivat. Savuiseen valoon kohosi tekojen\nhaamuja, viljalaivoja, siirtokuntia, kaupunkeja, valtateitä,\nvesijohtoja, palatseja, temppeleitä... Kaukana Via Appialla ja\nOstian tiellä, Soloniuksen kentillä, Albanovuorilla nähtiin\npolttohautajaisten läikkyvä punainen loimo.\n\nMutta hyvin ylhäällä rovion huipulla lepäsi pieni kuihtunut mies,\nselkä kunniaan ja mammonaan päin, tummankeltaiset laihat kasvot\ntaivasta kohti. Valkoiset kädet oli painettu vastakkain. Oikean käden\nsormessa, hiukan nivelen alapuolella, himmeni ja hävisi nopeasti\nintialaisen sinettisormuksen, Maan sormuksen jälki.\n\n\n\n\n2.\n\n\nTieto yksinvaltiaan kuolemasta levisi valtakunnan kaikille puolille.\nSe saavutti etäisimmät kohdat roomalaisessa Galliassa, kierteli\nkukistetun Espanjan vartiotulilla, kulki pitkin Tonavaa Pannonian\nja Dalmatian maakunnista pohjoisrajan kaikkiin siirtokuntiin.\nSiitä puhuttiin veroa maksavissa provinsseissa ja nöyryytetyissä\nsuojelusvaltioissa, jotka voihkivat sotilasliiton ikeen alla.\n\nMiten moni pieni kansa oli ennen Rooman nousua nähnyt tulevaisuutensa\nsuurena ja puhtaana! Kansallisen uskon kirkkaina liekkeinä, vapauden\npalavina soihtuina heidän piti valaista pahaa maailmaa. Mutta tuo\nahnas, röyhkeä suurvalta oli tullut ja sen kirotut kotkankuvat\nkummittelivat nyt heidän riistetyissä, kiusatuissa kaupungeissaan.\nSieltä tulvi yhä uudistuvina hyökyaaltoina levottomuuden ja\nahdistuksen meri näiden pienten kansojen keskuuteen, jotta niiden\nkansallinen voima kuluisi niinkuin kivi veden sitä kalvaessa. Nyt,\nkun kaikkialla puhuttiin vain hallitsijan vaihdoksesta, itämaat\nvaipuivat murehtimaan menneitä vapaita aikoja. Oli yhdentekevää, kuka\nnyt hallitsisi. Luultavasti joku komennonhaluinen, hampaisiin asti\naseistautunut Mars, joka tahtoi vain sotaa, ja hänen kullanhimoinen\nvuodekumppaninsa. Ryysyihin ja bumusseihin kätketyt veitset olivat\ntehottomia. Vaikka Idän temppeleissä rukoiltiinkin pitkämielisiä\njumalia, että he viimeinkin puuttuisivat suurpolitiikkaan, valta jäi\nRooman maaherroille ja miehitysjoukoille.\n\nPunaisen Meren rannalla vanhan karavaanitien varrella paloivat\nrisuista kerätyt nuotiot ja hiilillä kärisi kilpikonnan munia.\nKalastajat tummansinisine lannevaatteineen, metallirenkaat\nkorvissaan, kyyröttivät tulen ääressä. He kuuntelivat tuulen suhinaa\nerämaassa, kaukaista rummutusta ja lähelle leiriytyneiden kauppiaiden\npuhetta. Kauppiaat ostivat heiltä hiukan merikrapuja ja krek-linnun\nmunia illalliseksi -- heillä oli hulmuavat viitat hienoimmasta\npellavasta ja musliinikääreet poskilla. Kun kameelinajajat köyttivät\nja päästivät myttyjä, kun laatikoita, lippaita ja kangaspaaluja\npurettiin ja tulen valoon levitettiin mehiläisten vahalla hangattuja\nsuojavaatteita, joille pudisteltiin kultahietaa, kalastajat\ntuijottivat ilmeettömästi risujen palamista.\n\nHe olivat nähneet monen karavaanin tulevan Lounais-Arabiasta\npäin tämän meren suuntaan Petran markkinoille, Kuolleen meren\neteläpuolelle. Kameeleja kulki päivästä toiseen pohjoista kohti.\nNiiden kyttyrän kupeilla notkuivat kalliit raskaat kantamukset:\npaaluittain Egyptin ja Kilikian byssos-kangasta, Itä-Intian pumpulia,\nläikkyvää kiinalaista puolisilkkiä, mausteita, suitsukkeita ja\nmetallia. Aseelliset kauppiaat seuloivat kultahietaa. He antoivat\nsen valua sormistaan ja puhuivat käsittämättömiä sanoja Malabarin,\nCeylonin, Kiinan rikkauksista. Mutta kalastajilla oli vain himmeä\nkäsitys kaikesta siitä tavaran paljoudesta, joka vyöryi erämaan\nhalki vuodesta toiseen Rooman arkkuihin. He vaikenivat, kuuntelivat\nrummun matalaa hermostunutta sykähtelyä. Kolmekymmentä vuotta\nsitten he olivat nähneet metallikypäräisten sotilaiden marssivan\nerämaan pölyssä ja häviävän vuorten taa, sinne, missä kohosi kuin\nkullanhimoisiin uniin peittyneenä Ma'ribin pyhä kaupunki ja missä\nSaban kuninkaat vartioivat tarumaisia kalleuksia. Kun tuo erämaan\nlinnoitus silloin oli torjunut Rooman lähentelyt ja pakottanut\nylipäällikön Aelius Galluksen armeijoineen palaamaan tyhjin käsin,\nnämä autiot tienoot jäivät kalastajien ja rosvojen haltuun. Mutta\nLännen suurvalta oli heittänyt varjonsa tänne. Se sai nuotiolla\nistujat ajattelemaan huolestuneita ajatuksia ja luomaan syrjäkatseita\nkaravaanileiriin, jossa punnittiin matkan saalista.\n\nKauppiaat laskivat jalokiviä, hankasivat niitä nahkapalasilla,\nhuuhtoivat niitä virtsassa. Rummun sykähtely jatkui. Se tuntui\ntulevan ympärillä leviävän autiuden haaveellisista, äärettömistä\nmahdollisuuksista. Se oli kuin hämärän pelon valtimo erämaan\nruumiissa. Eikö sama säännötön rummutus kumissut Sinisellä Niilillä\npari vuosikymmentä sitten, kun Etiopian silmäpuoli kuningatar Kantake\nyritti valloittaa Egyptin? Kauppiaat värisivät vain kuvitellessaankin\nkiiltävänmustia sotalaumoja, heidän soihtujaan, kilpiään ja\nnenärenkaitaan, heidän myrkytettyjä nuoliaan ja papukaijan sulista\ntehtyjä päähineitään. Ja miten avuton, heikko olikaan nuotionvalo! He\nkuuntelivat ja laskivat aarteita.\n\nSiitä saakka kuin Pompeius oli avannut miekallaan Idän aarrelippaat,\nRoomassa olivat valvoneet ahneuden henget. Ei enää tyydytty\nhopeatavaroihin, jotka olivat perin harvinaisia tasavallan\nalkuaikoina, vaan ylimykset tuhlasivat kolmesataa tuhatta sestertiä\nyhteen ainoaan kultakoristeiseen agaattimaljaan. Makedonian ja\nSyyrian sodat, uudet provinssit läheisessä Idässä ja Espanjan ja\nProvencen riisto oli yhden sukupolven aikana puhkaissut monta väylää\nrikkaudelle. Etiopiasta tuli joka päivä kuninkaallisen nyrpeitä\nkameeleja kuljettaen ebenpuuta ja norsunhampaita. Persian lahden\nrannalta Gerrhasta tuotiin Intian ja Babylonin tavaroita Arabian\npoikki Petran luolakaupunkiin, josta tiet lähtivät Välimeren\nsatamiin. Mitä enemmän tuotiin, sitä suurempi oli saaliinhimo, ja\nmitä ahnaammaksi Rooma kasvoi, sitä enemmän se kukisti, alisti,\nnöyryytti maan piiriä. Se pusersi alusmaistaan kultaa kuin mehua\nsitruunoista.\n\nPunaisen meren rannalla tuo kaikki vaikutti painostavasti, ja\nkaravaanin miehet ponnistivat voimiaan ajatellakseen vain tilikirjoja\nja omaa osinkoaan. Intian rikkauksien avaimet olivat tätä nykyä sen\nsuurvallan taskussa, joka oli häikäilemättömästi vallannut kaikki\nMesopotamian kauppatiet, kaikki midianilaisten, foinikialaisten,\negyptiläisten vanhat karavaanipolut. No niin, mutta piti sopeutua\nmuuttuneeseen tilanteeseen. Kullassa oli naisen sielu, se antautui\nvoittajalle. Miksi hukata lyhyttä elämäänsä tyhmiin ongelmiin! Miehet\nlisäsivät tuleen kinsteripensaan oksia. Mikäli he saattoivat päättää,\nAugustus oli suuresti kohottanut velttoja, unisia itämaita. Tämä\naasialaisen rikkauden ja länsimaisen yritteliäisyyden avioliitto\noli onnistunut yli odotusten, ja siitä syntyi monta elinvoimaista\nlasta. Syntyivät Nikopoliksen, Berytoksen, Kesarean, Syenen ylelliset\nkaupungit. Mitä vilkkaammin liikevaihdon valtimo sykki, mitä enemmän\nkameeleja taivalsi Niilinmaasta Kaksoisvirroille, sitä varmemmin\nItä kukoisti. Vanhat kauppatiet, se täytyi myöntää, muuttuivat\nroomalaisten käsissä oivallisiksi kastelukanaviksi, joita myöten\nnäihin erämaihin vuoti virvoitusta. Ja jos kaikesta tuosta eivät\nkostuneet vain Antiokian suuret kauppahuoneet, vaan myös hankkijoiden\nja välittäjien kukkarot, asioiden laita oli parhain päin. Mutta miten\nkäy nyt, kun Jumalallinen on kuollut, kun kuiva perustuslaillinen\nTiberius Claudius ilmeisesti kiipeää valtaan? Kukaties koko loisto\nloppuu. Luetaan lakeja säädetään ediktejä, joissa kaikkien näiden\nkimmeltävien kultavirtojen eteen pannaan ankara telki.\n\nPunaisen meren hiljaisuudesta kumisi yhä rummun yksitoikkoinen _tunk,\ntu-ku-tu-tunk, tu-ku-tunk_... Krek-linnun munat rätisivät. Liekki\nlepatti, laihat suklaanruskeat kasvot olivat täynnä huolestuneita\nryppyjä.\n\nKoko tunnetussa maailmassa ei ollut polkua eikä tienristiä, missä\nRooman varjo ei olisi tänä iltapäivänä vieraillut. Se kiusasi\nviittoihin kääriytyneitä vaeltajia Syyriassa Bereasta Antiokiaan\njohtavalla tiellä. Vuorenseinämien hehku, valon tomuinen väike\nkallioissa ikäänkuin pakotti heidän aistejaan avautumaan syvemmäs ja\nkauemmas kuin koskaan... Eikö näkymätön ilmaissut itseään näkyvissä\nmuodoissa! Aina oli Jumalatar ruumistunut noissa kukkuloissa, jotka\nkohosivat uhmaten, kuin epätoivon vallassa kuumaan sinipunaiseen\npaisteeseen... Suuren Synnyttäjän ruumis oli heidän edessään. Se\nulottui idästä länteen, Orontes-virta oli hänen valtimonsa, kotkat\npesivät hänen hiuksissaan, neitseelliset vuoret olivat hänen\nrintojaan. Maan veri, liha ja iho oli häväisty. Miehet kohottivat\nkasvonsa taivasta kohti. He näkivät valosumun keskellä Kasion-vuoren\nkeilamaisen huipun; sieltä kohoili roomalaisen alttarin savua,\nse painui veltosti alas laaksoihin. Se ahdisti hengitystä kuin\nnoitavoiteiden haju. He koskettivat kämmenpohjallaan kirsikanpunaista\npäähinettään, suutelivat sormiaan.\n\nJo vuosikymmeniä sitten Pompeius oli kukistanut Syyrian\nitsenäisyyden. Brutuksen ja Cassiuksen sotamiehet olivat isännöineet\nheidän valkoisissa pyhissä kaupungeissaan; idumealainen kuningas\nHerodes oli tahrannut maan rakennuttamalla Straton kunnianarvoisen\nlinnan tilalle roomalaismallisen Kesarean. Sen sirkukset, teatterit\nja vesijohdot olivat pyhänhäpäisyä ja sen kouluista levisi\nhellenistinen turmelus. Syyria oli kuin kahleilla kytketty. Maan\nitärajalla vartioi neljä aseistettua legioonaa, kaikissa kaupungeissa\nrehentelivät muukalaiset. Jo Augustuksen aikana maaherrat olivat\nsaastuttaneet kotkankuvillaan joka kohdan kallista nääntynyttä maata,\nja nyt puuttuisi asioihin kukaties vieläkin tarmokkaampi ruhtinas.\nVaeltajat ajattelivat sitä vieraiden käskyläisten sarjaa, joka oli\nkainnut heitä prokuraattorin palatsista käsin: komennonhaluista\nDecimus Saxaa, ankaraa Kyreniusta, kullanhaluista Varusta ja heidän\npalatsikaartiaan.\n\nMitä lähemmäksi miehet tulivat laaksossa nukkuvaa kaupunkia, sitä\npolttavampi oli heidän kuoppaisista kasvoistaan hehkuva viha.\nKameelien, ratsumiesten, kerjäläisten, paimenten, toivioretkeläisten,\nporttojen ja mäkättävien vuohilaumojen melu muuttui korvia\nhuumaavaksi. Mutta se oli ilotonta hälinää. Sen johtoon nousivat\nalmunanojien kimeät naukuvat nenä-äänet.\n\nIdän liittovaltioiden palatseissa keisarin kuolema aiheutti paljon\nhuoltaja päänvaivaa ja sai nimellisesti itsenäiset ruhtinaat punomaan\nhätäisiä juonia. Heidät oli aikoja sitten temmattu tähän hirmuiseen\nlänsimaiseen suurpolitiikkaan! Jos jo Augustuksen eläessä oli\nmanattu häntä kukistamaan sekä taivasta että helvettiä, miten paljon\nmahdettaisiinkaan kiristellä hampaita hänen kuoltuaan. Sitä ajatteli\nomassa palatsissaan ylisen Kilikian kuningas Tarcondimodus, jonka\nisä oli Efesoksessa liittynyt triumviri Antoniuksen joukkoihin ja\nkuollut eräässä meritaistelussa. Tarcondimodus tiesi saavansa kiittää\nAugustusta kruunustaan, ja nyt, surusanoman tultua, hän vetäytyi\npäänsäryn vallassa pimeään makuukammioon ja määräsi poltettavaksi\nhyvänhajuista khampakia. Sama mielikuva kiusasi Kommagenen\nkuningasta, nuorta Mithridatesta koillisessa Syyriassa, jonne hänen\nnimellishallituksensa oli saanut jäädä huojumaan suurpoliittisessa\nilmanvedossa, ja Adiabenen kuningasta, joka piti yllä varjohallitusta\nNinivestä etelään. Mutta monin verroin suurempaa katkeruutta tunsi\nGalatian kuninkaan Amyntaan poika, kruunuton ja maaton prinssi. Hänen\nisänsä oli kuollut Kilikiassa rosvojen silpomana, Divus Augustus oli\ntemmannut valtakunnan hänen käsistään ja asettanut sen rikkauksien\nkeskelle, pukiksi kaalimaahan, prokuraattori Marcus Lolliuksen. Olipa\nhallitsijanvaihdos Roomassa millainen tahansa, veroja tulisi, käskyjä\ntulisi, kruunut pysyisivät kuninkaiden päässä vain muodon vuoksi.\n\nKaikki aasialainen oveluus ei ollut pystynyt vastustamaan\ntuota länsimaista ahnasta yritteliäisyyttä, joka saapui\nheidän kaupunkiensa edustalle katapulttien, ballistain,\ntulenheittokoneiden ja sotajoukkojen suojassa. Mitä enemmän\nkultaa, helmiä ja kalliita kiviä, sitä tukalampi tilanne. Eikö jo\nMarcus Antonius ollut viisikymmentä vuotta sitten pelannut Idän\nruhtinailla kuin tamminappuloilla ja jakanut valtaistuimia omasta\nvaipanpoimustaan, oikun mukaan, Herodekselle ja Amyntaalle ja Dareios\nFarnakeenpojalle... Ja mikä määrä nöyriä väriseviä vasallikuninkaita\noli keräytynyt hänen lippunsa alle Efesokseen peläten että hän\nmuussa tapauksessa murskaa heidät jalkoihinsa kuin kovakuoriaiset!\nRooman yksinvaltiaan kuva vainosi ruhtinaita unessa ja valveilla.\nSe oli epäselvä, ikäänkuin kasvoton näky, sillä oli jonakin hetkenä\nAntoniuksen muhkeat piirteet tai kuolleen Augustuksen laihat\nposkipäät tai vielä tuntemattoman tyrannin julma, väijyvä katse --\n\nOmassa linnassaan joutui Galilean, Gileadin ja Perean\nneljännesruhtinas Herodes Antipas syvän huolestumisen valtaan,\nkun hän sai kuulla uutisen. Koko hallitusaikansa hän oli tahtonut\nelää vain rauhassa. Hän vetäytyi palatsin sisähuoneisiin. Hän oli\nostanut syyrialaisia tanssijattaria ja parhaimpien hovihankkijoiden\nnäytelähetys esitti parhaillaan taitoaan. Mutta puhvelinnahkaisten\ntamburiinien naputus vaivasi tetrarkkaa yhtä paljon kuin salien\nhunajanvärinen valo ja ebenpuunmustat varjot, jotka muodostivat\nhäälyviä poikkijuovia hiilipannuista nousevaan savuun. Hän näki\nmustia pörröisiä päitä, katsoi notkeita jäseniä ja pyöreitä vatsoja,\njotka olivat kuin tummiksi paahtuneita vehnäkakkuja. Soitto kumisi\nja kilisi, tyttöjen nilkkarenkaat helskyivät, eunukit seisoivat\npylväikössä violeteissa ja sahraminkeltaisissa silkkipuvuissaan.\nHerodes Antipaan olo oli vaivautunut, aivan kuin hänellä olisi ollut\nyllään kosteat vaatteet.\n\nHerodes ajatteli Pergamonin ja Bithynian kuninkaita, jotka olivat\najoissa tunteneet palaneen käryä ja testamentanneet maansa Rooman\ntasavallalle Pydnan taistelun jälkeen, jolloin hellenistinen\nmaailma jo natisi liitoksissaan. Hyvin mielellään hän olisi nyt\nvetäytynyt syrjään vallasta. Hän melkein toivoi, ettei olisi\nmilloinkaan perinyt kruunua, sillä sen kantaminen oli syössyt hänet,\nrauhallisen hiljaisen ihmisen, kirjaviin ja perin epävarmoihin\nvaltioseikkailuihin. Hän ajatteli viime vuosien ikäviä sovitteluja,\nmuisti käräjänkäynnit ja Jerusalemin kansanmellakat.\n\nHikoillen, nauttimatta lainkaan tanssista, neljännesruhtinas tunsi\nkokonaan sortuvansa oman mitättömyytensä painon alle.\n\nMikä vastuu! Mikä huoli! Tässä hän istui isänsä Herodes Suuren\nloistavan kuningaskunnan jäännöksillä, kuunteli paljaiden\njalkapohjien läiskettä ja ajatteli valtakuntaansa, joka oli\nsisäisesti yhtä madonsyömä, kuin hänen isänsä oli ollut ulkonaisesti.\nHän koetti keskittää kaikki mietteensä velipuolensa nuoreen vaimoon\nHerodias Kauniiseen. Ja kesken huoliaan tetrarkka huomasi keksivänsä\nuusia vietteleviä käänteitä, joilla hän vetäisi yhä lähemmäksi\ntuon ilkkuvan ja taatelinvärisen kaunottaren. Miten toisenlaista\nolisi, jos hän voisi kokonaan unohtaa niin Rooman kuin vaimonsa,\nnabatealaisen prinsessan, Petran kuninkaan Aretaan tyttären, ja\nvetäytyä Herodiaan kanssa syrjäiseen keidaskaupunkiin. Hän jäi\nhautomaan tätä ajatusta... Sitten hän päätti huoaten, että tulipa\nuudeksi keisariksi Tiberius tai joku toinen, hän omistaa hänen\nnimelleen muutamia kaupunkeja ja muuten pysyy palatsissaan hiljaa\nkuin myyrä, tekemättä mitään mainitsemisen arvoista, johon Rooman\nhuomio voisi kohdistua.\n\nMutta lähellä Thebeä egyptiläiset papit saapuivat pitkänä kulkueena\nvihreät lamput sormissaan Hermonthiksen temppeliin. Siniset\nöljyliekit valaisivat pylväitä. Niiden korkokuvissa nähtiin maan\nviimeinen kuningatar, makedonialainen Kleopatra keskustelemassa\nihmishahmoisen Ammon Ran kanssa ja jumalat avustamassa taivaallisen\nlapsen syntymää. Papit katsoivat kuvia ja muistivat Roomaa --\nsen julmaa suuruutta, sen valtaa, sen kuollutta keisaria. Jo\nviisikymmentä vuotta sitten kivenveistäjät olivat noihin jäykkiin\nhahmoihin, noihin liljoihin, käyräsauvoihin ja kruunuihin, kätkeneet\ntodistuksen maan häviöstä. Eikö auringonjumala ollut roomalainen\nJulius Caesar ja taivaallinen lapsi hänen poikansa Caesarion!\nSuur-Egyptiä, josta pojan äiti oli uneksinut, ei koskaan syntynyt.\n\nKuinka paljon selkkauksia, sekavuutta ja tasaista alaspäinmenoa\nviimeisen puolen vuosisadan aikana... Jo päällikkö Gabiniuksen\nsotilaat olivat isännöinneet Aleksandriassa ja jättäneet muistoksi\nitsestään puoliverisiä lapsia. Oli tullut Pompeius, sotkenut kätensä\nEgyptin asioihin, lyöttänyt rahoihinsa Ptolemaiosten kuninkaallisen\nukonnuolen ja kotkan. Caesar liktoreineen ja miehitysjoukkoineen oli\ntullut, ottanut haltuunsa heidän kuninkaansa palatsin, puhaltanut\nhuvikseen ilmoille kauniita hauraita saippuakuplia Rooman ja\nNiilinmaan valtioliitosta. Hänen jälkeensä oli seurannut triumviri\nAntonius, joka kietoi länsimaisella häikäilemättömyydellä Egyptin\nviimeisen kuningattaren kohtalon epävakaisen onnensa rattaaseen.\nJa vihdoin, kun koko maa jo murehti luhistumistaan, saapui mies,\njoka raahasi faaraoiden tyttären kuvaa voittosaatossaan, murhasi\nNiilinmaan ainoan todellisen vallanperijän, asetti prefektin, antoi\nrakentaa nimelleen temppeleitä ja palvoa itseään Ylä- ja Ala-Egyptin\nvaltiaana, Auringon poikana, Ptahin ja Isiksen rakastettuna,\nkuolemattomana Caesarina. Mitäpä hyödytti, vaikka maa säästyi\nviimeiseltä häväistykseltä ja jäi elämään näennäisen itsenäisyyden\nheikolla perustalla, itsepetoksen varassa! Roomalainen prefekti\nistui oikeutta ja kaitsi maata. Rooman keisari oli Egyptin kuningas;\nhänen kirottu nimensä jäi hehkumaan temppeleihin kuin tulikirjoitus,\nvaikka hän itse oli poistunut elävien mailta. Ja nyt tulee hänen\nseuraajakseen mies, jonka karu jurous on vielä raskaampi taakka kuin\nvanhan keisarin näennäinen lempeys.\n\nHuilut ja sambukit soivat, mutta papit liikkuivat omissa\najatuksissaan ja lamppujen valo oli kovin synkkää... Oli kestänyt\nmonta vuotta, ennen kuin Egypti alistui itsepetokseen. Vai alistuiko\nmaa? Elämä oli Augustuksen aikana muuttunut keinotekoiseksi\nnäytelmäksi, jossa esitettiin kuuliaisuuden, tyytyväisyyden, hyvän\nmielialan osia. Oltiin vaiti ja salattiin huoli. Suitsutettiin Divus\nCaesarin nimelle. Mutta Niili hedelmöitti peltoja anastajaa varten.\nVainioita tosin riitti peninkulmittain ja satoja korjattiin kolmesti\nvuodessa, mutta vero oli ollut raskas; se nousi vuosittain melkein\nkahteen miljoonaan hehtoon kallista hienoa viljaa.\n\nKenties kaikki suoritukset olisi tehty keveämmällä sydämellä, ellei\njokaiseen ajatukseen olisi hiipinyt surun salaovesta kansallisen\nsuuruuden muisto. Se saapui aavistamatta kuin varas. Se löysi tien\nkaikkialle maassa, Mareotisjärven laivurien nuotioille ja Pelusionin\nsatamaan, Kissojen kaupungin haudoille ja Theben kehräämöihin. Papit\nuhrasivat ja suitsuttivat voitolliselle Auringolle, mutta synkkien\nliljannuppupylväiden takaa nousi näkyjä. He olivat näkevinään\nviimeisen kuningattarensa Isiksen temppelissä, siinä huoneessa,\njohon hän oli paennut Octavianuksen sotilaita ja jonka ovien eteen\noli kasattu faaraoiden aarteita vitsaksista ja Tohtimista kerätylle\nroviolle, ruumisarkun viereen. Tai he näkivät Kleopatran makaavan\nkuolleena vuoteellaan kreikkalaisessa puvussa ja kaikki korut yllään,\npäässään Ylä- ja Ala-Egyptin kruunu. Hän meni kuolemaan sulat\nkulmilla, kuninkaallinen käärme otsallaan, voidakseen tervehtiä\nvarjojen maassa vertaisenaan muinaisten hallitsijahuoneiden jäseniä,\nAmenhotepin ja Thotmeksen ja Ramseksen perheitä...\n\nPappi, joka kohotti kulttiastiaa otsansa tasalle, ei saanut\nmielestään tuon makedonialaisen naisen hauraita surullisia kasvoja.\nHän luki pyhän tekstin sanat, mutta ääni oli soinnuton, aivan\nkuin hänen kurkkuaan olisi puristanut sulamaton pala. Pienet\nkellot kilisivät. Huilunsoittajat nostivat soittimet huulilleen.\nSuunnattoman suurten mustien basalttijumalien polvet hehkuivat kuin\nmonituhatvuotisen muiston himmeässä valossa.\n\nKuningas Juban ja kuningatar Kleopatra Selenen linnassa kaukana\nMauretaniassa sai nuori Ptolemaios Marokkolainen kuulla sen miehen\nkuolemasta, joka oli tuhonnut hänen äidinäitinsä ja tappanut hänen\nsukunsa. Hänet valtasi hetkellinen rajaton riemu. Mutta kun hän\nseisoi linnan puistossa, jossa fasaanit tepastelivat kuningaspalmujen\nalla ja jossa vallitsi niin helteinen vihreä hiljaisuus, hän ymmärsi\nettei ollut lopultakaan voittanut mitään. Mahdollisuuksien ryhmitys\ntulevaisuuden pelilaudalla oli jäänyt ennalleen. Ei ilo eikä suru,\ntoivo tai toivottomuus lisääntynyt tuon mahtavan ihmisen kuolemasta.\nJa prinssin raskasmieliset silmät yrittivät turhaan tähyillä\nepävarmaan huomispäivään, jonka kohtalot olivat yhä edelleenkin\nRooman miesten käsissä. Hänen kasvoistaan hehkui sokea murhe. Hän\nmeni hyvin hiljaa, mietteissään palatsiin, kulki kaikuvien salien\nläpi, joiden ovilla mustaihoiset vartijat seisoivat välkkyvät peitset\ntanassa.\n\nTyhjässä kirjastohuoneessa, moniväristen ikkunoiden viistojen\nvalonsäteiden koskettamana, hehkui kalkkiseinään maalattu naisen\nmuotokuva. Se esitti kuningatar Kleopatra Seleneä. Prinssi jäi\ntuijottamaan sen kasvoja. Hän etsi äidin piirteistä pahojen päivien\njälkiä, näki nuorekkaan kauneuden muiston ruskeissa silmissä ja\nkreikkalaisessa nenässä, tutki, eritteli, uneksi ja kärsi...\nHän näki äidin nuorena tyttönä suuren tuntemattoman kaupungin\nkadulla, näki hänen raahautuvan triumfivaunujen jäljissä ja kuuli\nrattaiden jyrinän. Mitä merkitsi Juhan kuninkaallinen hovi tuon\nmuiston rinnalla. Miten niukka, laiha lohdutus! Prinssi katsoi\nvalon epätasaista väikettä, mutta se muuttui aivan sumuiseksi hänen\nkosteissa silmissään. Hän penkoi hermostuneesti papyruksia, hän sulki\nja avasi kirjoja, kunnes hänen käteensä osui vanha kulunut Sofokleen\njäljennös.\n\nHän luki siitä puoliavoimin huulin, poskilla kyynelet: \"Hänestä, joka\nkerran astuu tyrannin ovesta, tulee orja, vaikka hän olisi siihen\nasti ollut vapaa...\"\n\n\n\n\n3.\n\n\nReinin roomalaisten sotajoukkojen ylipäällikkö Germanicus\noli matkalla Lyoniin. Hän istui valkoisen ratsun selässä\nvähentämättömissä varuksissaan, yllään helakanpunainen\nkultaompeleinen _paludamentum_. Liktorit vitsakirveineen,\nvirkaistuin, _sella curulis_, tulivat jäljissä. Hänen suuret\nhyväntahtoiset kasvonsa olivat väsyneet ja huolestuneet. Vähintään\nyhtä huolestuneet kuin herrojen alipäälliköiden, jotka ratsastivat\nhänen perässään ja joiden ryppyisistä otsista olisi voinut päätellä,\nettä heille ja vain heille lankesi sodankäynnin vastuu.\n\nArmeija samosi hitaasti Rhône'in länsirantaa. Emissaareja oli\nlähetetty tiedustelemaan maastoa; ratsastavat patrullit olivat\nsaaneet määräyksen etsiä leiripaikkaa, johon yövyttäisiin. Jo nyt\noli ylhäällä taivaankuvussa tumma kajo, joka ennusti pimenemistä...\nVeden tasainen ääni sulautui marssivien sotajoukkojen ääniin.\nYlipäällikköä seurasivat augurit pyhine nauhoineen, esikunta\nkimaltelevassa komeudessaan, jota viistot valonsäteet lisäsivät.\nHeidän jäljissään tuli ratsuväki ja liittolaisten kevytaseiset\napujoukot soikionmuotoiset kilvet käsivarrellaan, keveät nahkakypärät\nkallellaan. Puolentoista metrin mittaiset ohutkärkiset heittokeihäät\nnousivat ja laskivat ratsastuksen tahtiin; ne näyttivät neuloilta,\njotka ompelevat näkymätöntä kangasta. Tuli baleaarilaisia linkoojia\nvillahihnaiset lingot kupeellaan, tuli gallialaista jalkaväkeä\npitkine sileine miekkoineen ja kantaen hyvin kapeita kilpiä. Heidän\njäljissään taivalsivat kreetalaiset jousimiehet, vyötäisillään viini,\njohon oli ahdettu kolmattakymmentä ruoko- ja saarninuolta, ranteissa\nkipinöivät metallisuojukset, punaiset myssyt takaraivolla.\n\nKoska ei pelätty hyökkäystä, Germanicus oli järjestänyt koko\npääjoukon yhdeksi ryhmärivistöksi. Jokaista kenturioittain marssivaa\nlegioonaa seurasi sen kuormasto. Sotilaiden nyöritetyt saappaat\nolivat saven ja mudan sotkemat, ja mitä enemmän he kahlasivat\nRhone'in lietemaassa, sitä raskaampi oli marssi. Leuto tuuli henkäili\nheidän kasvojaan vasten. Heidän selässään oli kolmekymmentä kiloa\nmatkataakkaa, jota he olivat tämän marssin aikana saaneet kantaa\nteräväksi veistettyjen vallipaalujen päissä olkapään varassa. Sahat,\nlapiot ja kirveet kalskuivat, vuotaan käärityt ruoka- ja keittoastiat\ntuntuivat lyijystä tehdyiltä. Paalun päässä huojahteli muonasäkki,\njonka jokainen heilahdus hankasi olkaa villaisen ihotakin läpi...\nVankkurit jyrisivät. Säkit pullottivat jauhamattomista vehnänjyvistä,\nohraa ja vihreää rehua vyöryi kuormittain, muulit astuivat\nkäymäjalkaa ja niiden jokaisella kavionpolkaisulla liejuinen maa\nloksahti yksitoikkoisesti.\n\nJa tästä suunnattoman pitkästä, kiemurtelevasta virrasta kohosi\nkuin tulvan huojuttamina epävakaisesti liikkuvia standaareja. Niitä\nkannettiin sadanpäämiesten jäljissä. Punaiset, orvokinsiniset\nja vihreät sotaliput pyyhkivät joka askeleella kentuurioiden\nkypäräntöyhtöjä. Pitkien tankojen nenissä lepattivat neliömäiset\nviirit, joihin oli ommeltu legioonan järjestysnumero ja kunnianimi:\nSalamoiva, Raateleva, Leivonen, Ukkosenjyrinä; ne julistivat pelkällä\nväikkeellään lähestyvän joukon suurta voimaa ja mainetta. Päälliköt,\njoiden kypäreistä riippui hopeanauhoja, kääntyivät tuon tuosta omia\nosastojaan kohti ja karjuivat komentosanoja. Mutta heidän äänensä oli\nkäheä väsymyksestä. Vesi solisi uomassaan, kärpäset survoivat hyvin\nmatalalla tiheinä pilvinä ja istuivat kuormajuhtien lautasille...\nKreetalaiset kiroilivat itsekseen näiden päivämarssien tapauksetonta\ntylsyyttä.\n\nArmeija seurasi joen rantajuovaa vain heikosti mutkitellen. Näytti\nkuin Rhône'in laakso olisi peittynyt tulvaan, mutta tämä etelästä\ntuleva hyöky ei kohissut niinkuin vesi; se kumisi, jyrisi ja helisi,\nja melusta saattoi erottaa jatkuvan tahdikkaan tärähtelyn, tuhansien\njalkaparien tasaiset polkaisut.\n\nMaalaiset vilja-aumojensa ääressä nojasivat tadikkoon ja kuuntelivat.\nRooman ukkonen! Yksin virtakin oli tullut orjuutetuksi, sillä sen\nväylää pitkin oli viime vuosina kulkenut monta pohjoisesta palaavaa\nsotalauttaa. Näillä seuduin oli nähty katapultteja, ballistoja ja\ntuhoisia scorpio-koneita, joiden kaarevat, vitsaksista punotut\npyrstöt ampuivat myrkkynuolia. Niitä oli solunut myötävirtaan. Mutta\nnyt oli jylinä voimakkaampi kuin koskaan...\n\nSumuiseen etäisyyteen piirtyi torneja, jotka vyöryivät lähemmäksi\nja näkyivät viimein koko nelinkertaisessa korkeudessaan kaikkine\nparvekkeineen ja ampumasuojineen. Tuli suunnattomia muurinmurtajia,\njoiden metalliset pässinpäät puskivat pilviä. Tuli kolmen pyörän\npäällä rämiseviä suojaseinämiä, joiden turviin piiloutui taistelun\nhetkellä jousimiehiä. Niitä seurasivat rattaille nostetut\nkaksitaitteiset hyökkäyskatokset, joita oli lujitettu laudoilla\nja punoksilla ja joiden pajunvitsoista punotut seinät putosivat\nalaspäin kuin laskuluukut. Taivaan ranta purki vinttureita,\nnostojunttia ja notkuvia sirppipäisiä salkoja, vyörytti näkyviin\nhyökkäysvajoja, _musculuksia_, joissa kuljetettiin rakennusaineita\nja vahvoja viistokattoisia rynnäkkösuojuksia. Vihdoin ilmestyivät\nkahdeksantuhannen kilon painoiset kivenheittäjäkoneet ja yhden\njännekimpun varassa toimivat jättiläisjouset, _onagerit_, jotka\nsaivat maan kumisemaan kuin rummun. Ne näyttivät valtavan suurilta\nhyönteisiltä kuvastuessaan taivasta vasten. Viistossa iltavalossa\nniistä lankesi maksanvärisiä varjoja kauas tasangolle, ja niiden outo\nmetallinen jyrinä tuntui kohoavan ylös taivaaseen. Alhaalla riippuvat\npunaiset pilvet vastasivat...\n\nArmeija matoi alhaalla varjossa kuin musta kiemurteleva\ntuhatjalkainen. Valoon kohosivat enää vain peitset, standaarit,\nsotaliput ja kyyhkysen kokoiset vaskiset kotkankuvat, joita leijonan\ntaljaan pukeutuneet _aquiliferit_ kantoivat; niiden levitetyt\nsiivet salamoivat ja sädehtivät. Ratsastava esikunta hävisi sumuun.\nYlipäällikkö tulipunaisessa vaipassaan ja hänen valkoinen ratsunsa\noli aikoja sitten kadonnut. Mutta kaikki, mitä Roomasta oli ajateltu\nvuosien vieriessä Lyonin Gallian pelloilla, kaikki, mitä oli pelätty,\nkuunneltu ja etukäteen eletty hämärän epätoivon syvyydessä, keskittyi\nnoihin vyöryviin kummituskoneisiin. Niitä riitti. Uhkaava jyrinä\nja tunteettomista ihmisaivoista lähtevän hävityksen ikivanha kammo\nseurasi niitä.\n\nGermanicus näki sinimekkoisten maalaisten, segusiavien seuraavan\nsotaväen marssia. Mutta hän ei ajatellut heitä. Muhkean roomalaispään\nsisässä ei tänään vallinnut tavanomainen hyvä järjestys... Kun\nsanantuoja oli kiidättänyt tiedon keisarin kuolemasta, ylipäällikkö\noli joka vaistollaan tuntenut, että pahojen aikojen vuoro oli\ntullut. Ja mitä enemmän mahdollisuuksia seuloi -- Balkanin leirillä\nvaadittiin kurin lieventämistä ja ruoka-annosten lisäämistä,\nMainzissa oli sisäistä napinaa. Tosin kaikkialla toteltiin häntä,\nmutta tuskin hän esikuntineen oli ratsastanut kuulonmatkan päähän\nleireistä, kun levottomuudet taas alkoivat.\n\nHänen olisi pitänyt olla hiukan siellä ja hiukan täällä, hänen olisi\npitänyt syntyä satasilmäisenä Arguksena, joka näkee sekä eteen että\ntaakse ja sivulleen. Nyt häntä vaivasi hirmuinen epäilys, että kun\nkeisarin testamentti avataan senaatissa, sotaväen perintöosuus ei\ntyydytä edes kurjinta muulinhoitajaa. Ja se merkitsee kapinaa! Hänet\nlähetetään kukistamaan omia legiooniaan, vastuu on auttamattomasti\nhänen hartioillaan. Ja taas saavat ruoskat tanssia ja veri virrata,\njoko Balkanilla tai Reinillä, yhdentekevää missä.\n\nPystysuora ajatusryppy hänen silmäkulmiensa välissä syveni... Tällä\nhetkellä hän näki itsensä ikäänkuin ulkoapäin, Rooman mukavista\npalatseista käsin, joissa ei tiedetty ja tuskin tahdotuinkaan\ntietää mitään hänen huolistaan. Jonkinlaisen säälin vallassa hän\najatteli perhettään, jonka kohtalo oli niin kiinteästi kytketty\nhänen kohtaloonsa. Kaikilla sotataipaleilla häntä oli aina seurannut\nleiristä toiseen se lempeä, tarmokas nainen, jonka kanssa hän tasan\nkaksitoista vuotta sitten astui yhteisen morsiuskatoksen alle:\nAgrippina, keisarivainajan tyttärentytär. Kenties vaimo oli perinyt\nisältään Actiumin sankarilta Marcus Agrippalta tuon harvinaisen\nkyvyn kestää hymyillen vaikeuksia; kevytmieliseen äitiinsä Juliaan\nhän ei ainakaan tullut... Hänen silmänsä olivat aina niin suuret ja\ntyynet, ja hänen valkoiset kätensä niin ihastuttavan vakavat, kun hän\ntaistelun aikana liikkui esikunnan teltassa keittämässä kuumaa vettä\nvaskikasareissa haavoittuneita varten.\n\nPunainen iltarusko puiden latvoissa sai Germanicuksen muistelemaan\nvaimonsa mahonginväristä tukkaa. Hän joudutti vaistomaisesti ratsun\naskelia. Viisas, hyvä elämänkumppani.\n\nHedelmällinen kuin itse maa. Jos kaikki lapset eläisivät, hän ei\nvaihtaisi rikkauttaan Intian aarteisiin! Mutta kaksi heistä oli\nkuollut jo aivan pieninä, kolmas oli ollut kaunis poika, ja kun\nhänetkin kätkettiin Claudiusten suvun holviin Capitoliumilla, vanha\nkeisari oli halunnut vuoteensa viereen pojan kullatun veistokuvan,\njota hän ei koskaan väsynyt ihailemaan... Ylipäällikkö kiitti jumalia\nniistä, jotka olivat jääneet jäljelle: nuoresta Nerosta, vilkkaasta\nDrusilluksesta, Drusillasta, josta uhkasi kehittyä hyvin oikullinen\nkaunotar, ja vielä pienestä Gaius Caligulasta, perheen lempipojasta.\n\nTaivas oli alkanut pimentyä. Kaukana lännessä levisi punaisia\nvalojuovia; näytti kuin ne olisivat kuvastuneet palavista segusiavien\nkylistä. Ylipäällikkö kiristi suitsia, -- hänen isokokoinen voimakas\nvartensa notkui ratsastuksen tahtiin. Sotakoneiden jyrinä kävi\nkosteassa iltailmassa omituisen kumeaksi -- se oli nyt kuin etäistä,\nyhtämittaista ukkosta. Mutta Germanicus oli vaipunut miettimään\nomaa osaansa, ja sulamaton pala jossakin kurkkutorvessa ei ottanut\nhellitäkseen. Kunnianauhoja ja triumfeja hänen jäljissään ei juuri\nkasvanut; hänen alipäälliköiltään vaadittiin pitkiä uhrausten vuosia,\nennen kuin heidän niinillään oli mitään kaikua pääkaupungissa,\njos silloinkaan... Hänen kvestorinsa ja legaattinsa Silius, Gajus\nAntius, Aulus Caecina päivettyneine kasvoineen, Publius Vitellius ja\nAntejus eivät juuri sopineet hovielämään. Hän kuvitteli senaattia\nja kuruulista maistraattia seisomassa kaikkein hienoimmissa\npuvuissaan Marsin kentällä kuolinrovion luona. Marsin kentällä!\nHän totesi huvittuneena, että hänen ajatuksissaan Marsin kenttään\nliittyi vain sodan mielikuvia, muistoja, jotka toivat mieleen\nhevosten ja saappaiden ja hien hajun. Miten monessa kutsunnassa ja\njoukkojen katselmuksessa hän oli jo ollut läsnä, siellä, Bellonan\ntemppelin edessä! Neljäkolmatta sotatribuunia suoritti nimenhuudon.\nRatsumiehille näytettiin punaista lippua, jalkaväelle vihreää.\nKömpelöt nahkapojat seisoivat jäykkinä riveinä ja karjuivat\nlippuvalan jokaisen lauseen jälkeen: _Idem in me_, \"samoin minuun\nnähden...\" Tuo touhu, huuto ja terävät komentosanat olivat vähitellen\ntulleet osaksi hänen omaa elämäänsä. Marsseja, taisteluita ja\npäiväkäskyjä... Germanicus sormeili miekan hankkilusta ja kiristi\nsuitsia. Mutta miten käy, jos hän tekeekin pikaisen päätöksen ja\nlähtee Roomaan, nyt, kun asiain tila on perin pohjin muuttunut?\nEntäpä jos...! -- Ratsu päästi hermostuneen hirnunnan.\n\nOli päivän selvää, että hänet tahdottiin kokonaan upottaa tähän\nvastuunalaiseen puuhaan, joka pidätti hänet niin kirotun kaukana\npääkaupungista. Juuri nyt, kun senaatin valitsijamiehet etsivät\nkruununperijää...! Hän tiesi, että mahdollisuus oli käden\nulottuvilla. Tarvitsi vain tarttua. Ja se merkitsisi, että hänen\ntarmokas Agrippinansa, hänen herrattarensa ja dominansa, joka ei\nollut moneen kuukauteen nukkunut kunnollisessa vuoteessa, eräänä\naamuna heräisi keisarinnana. Agrippina oli synnyttänyt monta\nlasta, mutta hän saisi synnyttää heitä loppumattomasti. Prinssejä\nja prinsessoja tuleville polville. Entäpä jos... -- Germanicus\nkiihtyi siinä määrin, että lähellä ratsastavat upseerit kummastuivat\nhänen hehkuvaa katsettaan. Nyt, nyt hän on lähellä valtaa, nyt on\nkeisarin sormus ojennettuna tarjottimella! Ja olihan hän, Reinin\nsankari, monin verroin suositumpi kuin Tiberius Claudius, jolle\nleskikeisarinna tietenkin oli juonitellut miesvainajansa suosituksen,\nmutta jonka synkkää ilmettä senaatti jo etukäteen pelkäsi.\n\nEi, vielä ei ratkaisua ollut tapahtunut. Tiesihän hän, että niin\nkauan kuin hän pysyttelee poissa pääkaupungista, hänet unohdetaan\npelistä. Mutta annas että hän näyttäytyy, että hän tulee ja hurmaa\nja kiihottaa kansan puolelleen! Silloin on yhdellä ainoalla iskulla\nlyöty tulevaisuuteen leveä kirkas valtatie; sopii vain astua\nsille. Hän muisti äkkiä vanhan sitkeän kadehtijansa ja parjaajansa\nGnaeus Pison, entisen Espanjan maaherran, joka oli Augustuksen\nvaltuuksien nojalla nylkenyt maakuntaa enemmän kuin hänen edeltäjänsä\nyhteensä. Mikä ilo nähdä hänet perin pohjin nolattuna! Tuo mies\noli Espanjasta palattuaan levittänyt ilkeämielisiä huhupuheita\nAgrippinan raskaudesta, Agrippinan, johon ei voinut langeta syytöksen\nvarjoakaan. Ja mitä häneen, Germanicukseen tuli, hänen leiritapansa,\nhänen suorasukainen käytöksensä ja ennen kaikkea se seikka, että hän\nei milloinkaan lyönyt laimin jumalille ja penaateille tulevia uhreja\ntai oraakkelikyselyitä, olivat alinomaa Pison hampaissa. Oli totta,\nettä Reinin legioonien ylipäällikkö poltti kynttilää teltassaan\npahoina öinä karkottaakseen aaveita. Sekin oli totta, että hän oli\nsanonut tahtovansa tiedustaa Memfiin Apis-härältä tulevaisuuttaan.\nMutta kuka suitsutti, sekoitti noidanjuomia ja juoksi poppamiesten\nluona ahkerammin kuin Pison oma vaimo maaherratar Pianoina! Sen\nnaisen rinnalla jäivät varjoon kaikki velhot ja sibyllat. Augustuksen\naikana oli pidetty paljon melua sotkuisesta oikeusjutusta, jossa\nCassius Severus syytti Gajus Noniusta myrkynsekoittamisesta ja\nsadankolmenkymmenen ihmisen murhasta. Mutta jos Pison vaimon pulverit\nja yrtit ja liuokset tuotaisiin päivänvaloon...! No niin, keittäköön\nPianoina rohtojaan, ja puhukoon maaherra pahaa Gallian sotaretkistä.\nReinin ylipäällikkö ei ole hänen likavesiensä ulottuvilla, ja jos\nolisikin, ne eivät paljoakaan tahraisi hänen panssariaan.\n\nRatsun kavionpolkaisut vaivuttivat Germanicusta noihin epämääräisiin\nunelmiin, jotka olivat pettäneet ja kalvaneet hänen mieltään\nviimeksi kuluneina tunteina. Vain sotiensa muistot hän jättäisi\njälkimaailmalle, ellei ratkaisua nyt tapahtuisi. Tosin kaikessa\ntähänastisessakin oli paljon, mistä voi hyvällä omallatunnolla\nylpeillä, minkä voi komealla eleellä ojentaa tuleviin aikoihin,\nlastenlapsille. Hän ei totisesti häpäissyt Rooman ylipäälliköiden\npunaista _paludamentumia!_ Kun kysyttiin strategista laskupäätä,\nsilloin hän oli mies paikallaan, ja kun vaadittiin kuumaverisen\nurheuden ja kylmäpäisen harkinnan oikeata sekoitusta, josta hyvä\nsodankävijä tunnetaan, silloin hän osoitti kykynsä. Menköön Piso\nvaimoineen yliselle Reinille ja tiedustelkoon, mihin hän pystyi...\nMutta tämä tällainen...\n\nLeirit, seitsentuntiset päivämatkat, _iustum iterit_, yöt kylmissä\nteltoissa, komennusäänet ja liktorien vitsakirveet --! Hän ajatteli\njälleen Agrippinaa ja vanhinta poikaansa Neroa, ja hänestä tuntui,\nettä jo perheen edun vuoksi on pantava peliin korkein heitto. Hyvä.\nHän tekee päätöksen ja ratsastaa Roomaan. Mutta kuka hoitaa Balkanin\nja Reinin asiat?\n\nHän häilyi kahden vaiheilla. Kruunu tanssi hänen silmissään ylös ja\nalas ratsastuksen tahtiin. Tosin hän tunsi halua tarttua siihen nyt,\nkun kaikki olisi niin yksinkertaisen kirkasta ja onnen jumalatar\nvain pysähtyi odottamaan, mitä hän tekee --. Mutta jos hän oli\nvastuussa Mainzin ja Dalmatian ja alisen Reinin asioista, miten monin\nverroin raskaampaa olisi kantaa koko valtakunnan kuormaa. Eihän sitä\npaitsi ollut lainkaan varmaa, heräisikö keisarinna Agrippina yhtä\nonnellisena kuin ylipäällikön rouva Agrippina! Ei, niin viisasta,\nälykästä ja niin härkäpäisen vaatimatonta naista sellainen osa ei\nmiellyttäisi. Germanicus muisteli poikiaan, Neroa, Drusillusta ja\npikku Caligulaa, eikä hän tänä hetkenä oikein tiennyt, pitikö isän\ntoivottaa lapsilleen hiljaisuutta vai maineen humua. Sodassa oli\nyksinkertaisin ratkaisu aina parhain. Vihollinen ei osannut sitä\nodottaa. Mutta tavallisessa elämässä, ja varsinkin, kun on syntynyt\nlähelle valtaistuinta...?\n\n\n\n\n4.\n\n\nViestinviejät, jotka ylipäällikkö oli lähettänyt edeltä Lyoniin,\ntulivat tuohon aikaan perille. He lähestyivät kaupungin porttia\njuuri kun ensimmäisen vartiokohortin mies, syyrialainen Luukas,\nseisoi takimmaisen pääportin, Porta decumanan edustalla imeskellen\nmietteissään oljenkortta ja seuraten katseellaan pohjoisesta tulevia\nsuuria lintuja.\n\nKotkat! Ne lensivät myötätuuleen kaupunkia kohti, hyvin ylhäällä,\nkaikki kymmenen siipisulkaa harallaan kuin sormet.\n\nJoskus ne antoivat siipien läiskähtää kevyttä loistavaa kantavaa\nelementtiä vasten. Sitten ne kaarsivat sivulle, leijailivat länteen\npäin teräväkärkiset petolinnun nokat puoliraollaan, päästellen\nlyhyitä valittavia kirahduksia. Koko kaupunki oli kuin vaipunut\ntarkkaamaan niitä, tämä vanha vilkas segusiavien kaupunki, jonka\nkonsuli Munatius Plancus oli muodostanut roomalaiseksi siirtolaksi.\nSen monet vallinsarvet, sillat, paalutukset, tallit ja sairaalat\ntörröttivät tuiman vakavina Rhone'in kalpenevassa iltaruskossa.\nLuukas näki lintujen vähitellen yhtyvän hopeanvihreään hämärään,\njossa kuun epäsäännöllinen kylki alkoi palaa.\n\nSyyrialainen mietti, olivatko epulones-papit tai augurit huomanneet\nkotkat. Mutta heitä ei näkynyt. He olivat kaikki kokoontuneet Valtion\nja Augustuksen polttoalttarin luo, joka vielä kuumotti iltavalossa\nsuuren torin keskellä ja näytti valkoisine korkokuvineen ylpeästi\ntehostavan sitä seikkaa, että se oli ensimmäinen Roomalle pystytetty\nalttari eurooppalaisissa alusmaissa. Syyrialainen vartiomies nojaili\nporttiin. Hän seisoi kuin vaskeen valettuna vihervän, pian tummuvan\nvalon kajossa. Sumua nousi. Siihen sekoittui roomalaisen leirin haju,\njossa on hikoilevien jalkojen ja parkitsemattoman nahan sekä pien,\nhöylätyn puun ja saapasrasvan kirpeitä eritteitä.\n\nJonkinlaisen hämyisen mutta suurpiirteisen selvänäkö isyyden vallassa\nLuukas kykeni tajuamaan tämän pienen maailman, johon hän itsekin\nkuului. Aluksi hän oli ollut oivallinen _speculator_, vakoilija,\njoka puukkoineen ja nahkalaukkuineen pujotteli pääjoukon edellä\nGallian ryteiköissä. Sitten hänet siirrettiin takapään miehiin,\nvasemman sivustan taistelijoihin. Hän oli tarpeeksi karaistunut\nja sitkeä kestääkseen ilman sanottavaa väsymystä kuusi-, jopa\nkahdeksantuntiset marssit Rhone'in tai Reinin laaksoissa. Liikkuminen\noli hyvää, liikkuminen ei ollut niin kurjaa kuin pysähtyminen\npaikoilleen; tämä talvea varten varustautuva leiri alkoi suorastaan\nmuistuttaa vankilaa. Hän tunsi tuskalla, miten kaukana hän oli\nkodistaan. Syyrian kuumat kirkkaat seudut --! Hänen ajatuksensa\ntavoitti rajattomien välimatkojen takaa jotakin hyvin rakasta.\nKotona kypsyivät villiviikunat vanhoissa ryhmyisissä puissa,\njoiden harmaa kaarna oli halkeillutta niinkuin iho hänen isoisänsä\nnaamassa. Ruusunpunaisilla, tomuisilla vuorilla kasvoi kolokvintteja\nja orjantappuroita, siellä kohosi kaupunkeja, jotka olivat kuin\nvalkoisesta valosta muovaillut; nämä Lyonin Gallian kaupungit olivat\nniihin verrattuna vain lokaa ja mutaa. Ja nyt oli elokuu. Aamut\nmuuttuivat täällä yhä kylmemmiksi, syksy oli kulumassa talveen\npäin --.\n\nLuukas tuijotti metsänrantaan. Hän kuunteli ajatuksissaan virran\nhiljaista loisketta sillanarkkuja vastaan. Lyon. Ruma ruskea kaupunki\noli tuossa hänen takanaan. Sen kuolleet tummat muurinsakarat,\nsen _praetorium_, jonka suljettujen seinien sisällä kyllästyneet\npäälliköt heittivät noppaa, ylipäällikön puheita varten rakennettu\n_suggestum_-lava, tribunaalikoroke. Kaikki tuo kohosi mustana,\noikullisin muodoin kuun vaaleanvihreään valoon... Ja vaikka\nsyyrialainen ei täältä käsin nähnyt jokaista rakennusta, hän tiesi\ntarkalleen missä oli kvestorin virasto, missä hevostallit, kuormaston\nmajoituspaikat, valiojoukkojen kasarmit. Kaupunki oli vanhaan\nkoeteltuun tapaan rakennettu rinnemaalle lähelle virtaa. Jokaista\nlegioonaa kohti mitattiin aina leiriä tehtäessä kaksikymmentä\nhehtaaria maata, alue jaettiin etuleiriin, päämajan sivustoihin,\ntaimmaiseen _retenturaan_, ympäröitiin valleilla. Ja Lyonin jakoivat\nsuorakulmaisesti toisiaan leikkaavat kadut nelikulmioihin, joissa\nkussakin oli oma päällystönsä, oma alempi päämajansa. Luukas muisti,\nmiten hän oli monen monilla leireillä kantanut kiviä ja hirsipaaluja\nvallia varten, tai sitten lapioinut tätä täkäläistä multaa, joka oli\npaksumpaa kuin koskaan Idässä, paksua kuin lanta.\n\nKun hän ajatteli viimeisten vuosien tapahtumia, kaupungin mustat\nrakennusmassat himmenivät hänen silmissään. Hän ei enää nähnyt\nvallikaivantoja tai yksityisiä rakennuksia tai taivasta kohti\nkurkottavia sarvimaisia torninkärkiä, vaan kaikki tuo, suunnaton\nsotakoneisto kokonaisuudessaan, yhtyi kohtalonkaltaiseksi voimaksi,\njolla ei ollut mitään varmaa kuvaa tai ilmaisua. Se vyöryi tietään\nkuin ukkosmyrsky. Se oli Rooma. Ylpeä, kylmä, ankara, musertamaton\nImperium Romanum. Kultaiset juhlakeihäät tai tummanpunaiset\nsotaliput, joihin on räiskynyt verta, kyyhkysenkokoiset kultaiset\nkotkankuvat olivat vain parin sadan askeleen päässä hänestä; ne\nolivat kätketty Lyonin temppeliin. Niitä säilytettiin siellä\ntaistelujen väliaikoina. Ne olivat kaikki pieniä väkeviä jumalia.\nVoima oli haihtunut kaikista maailman jumalankuvista ja vetäytynyt\nniihin.\n\nVuorten rinteet sädehtivät herkästi kuutamossa, sumu kohosi virrasta.\nLuukas tunsi saappaiden lävitse kylmän mullan uhon, se oli kosteata,\nse sai hänet aina värisemään, sillä hänhän oli kotoisin auringon\nmailta. Pyökit suhisivat raskaasti. Pilvien reunoissa kuumotti valoa,\njoka oli väriltään kuin raa'an omenan kuori.\n\nHän ajatteli roomalaista leiriä, miten se eli ja liikkui --.\nSe oli kokoonpantu lukemattomista äänistä, siinä oli hevosen\nkaviontöminää ja sotilaiden naurua, tai sitten vasaran kalketta\nkiveä vasten ja käyrätorven, _bucinan_ toitotusta. Kaikista\nolkikattoisista puumajoista, joista kussakin asui kymmenen miestä\ndekanuksen valvonnassa, rupesi aina aamuisin kuulumaan pesuveden\nloisketta, ennen kuin mikään muu ääni häiritsi Rhone'in rauhaa.\nJa vihdoin paisuva sekava ääntensorina... _Valetudinariumin_\nsairaaloissa valittivat invalidit, kaksi lääkäriä, arabialainen\nkirurgi ja hänen juutalainen ammattiveljensä menivät sidekotelot\nkainalossaan portin ohi. Molemmat miehet näyttivät kahdelta mustalta\nvarjolta, jotka vähitellen liukenevat hämärään... Luukas kohensi\nnahkakypäräänsä. Hän räpytti silmiään, tuijotti pilviä. -- Tänä\nhetkenä, hän mietti, -- tänä hetkenä leiriytyy monen monta joukkoa\nmonessa eri maassa, kaukana Niilin varsilla ja Vähässä-Aasiassa,\nlännessä Armorican niemellä, jota valtameri huuhtoo, ja Mustan meren\nrannikolla. Tuo ajatus oli hämärä, omalla tavallaan rajaton. Siinä\noli jotakin musertavan suurenmoista. Luukas pohti sitä hitaasti\naivan kuin imeskeli oljenkortta. Koko asuttu avara maanpiiri tuntui\nkumahtelevan Rooman kohorttien askelista. Ne marssivat Egyptin\nviljaville tasangoille Sinisen ja Valkoisen Niilin varsille,\nne täyttivät vähitellen Libyan erämaat, Siinain sateettomat\nautiotasangot, krokotiilien ja pitkäkaulaisten ruusunpunaisten\nlintujen asuttamat rämeet Afrikassa. Kuvaan mahtuivat myös Fryygiasta\nVälimereen kaatuvat järkälemäiset kalliot tai Traakian härmäiset\nylängöt ja suuri Illyria, jonka keskellä Tonavan haarat virtaavat\nmetsää kasvavissa louhoksissa; Lännen suuret provinssit Afrikan\nvastarannalta Reinin suuhun asti ja vielä kauemmas, friisien\nkotiseuduille... Häntä oli raahattu sotajoukon mukana niin monissa\nmaissa. Jossakin tuon jättiläismäisen alueen kolkassa oli hänen\nkotimaansa Syyria kylineen ja kaupunkeineen, mutta niin etäisenä,\nettä hän ei oikein saanut mieleensä mitään selvää näkyä. Luukas\ntunsi hetken aikaa kaipaavansa kotimaan viiniä ja leipää. Hän näki\najatuksissaan äitinsä Isebelin -- pienen naisen, jonka olkapäiltä\nriippui nilkkoihin likaisensininen mekko. Äiti nousi vuoripolkua\nruukku pään päällä. Suuret kultaiset korvarenkaat heilahtelivat hänen\nkävellessään. Hänen kasvonsa olivat ryppyiset ja mustat kuin vanhan\npuun pahka. Hän oli jo hyvin vanha, hänen kohdustaan oli tullut tähän\nmaailmaan kaksitoista lasta, seitsemän poikaa ja viisi tytärtä.\nMahtoiko hänen päähänsä ikinä mahtua ajatus, että maailmalla oli tätä\nnykyä vain yksi herra ja yksi pääkaupunki: Rooma.\n\nHän sylkäisi oljenkorren maahan. Hän muisti kotkat. Hän lähti\nkulkemaan Via principalista pitkin puhuakseen jonkun kanssa\nlinnuista, sillä täytyihän ilmoittaa augureille... Tiellä maleksi\nkevytaseisten apujoukkojen miehiä ruskeat turkismyssyt kallellaan,\npieni soikea kilpi käsivarrellaan. Heidän yksitoikkoisen\nlaulunhyräilynsä läpi kantautui linkoojien puheensorina; pojat\nolivat jääneet istumaan telttojensa edustalle, he viettivät lyhyttä\nlomahetkeä ja sovittelivat kiviä villahihnoihin kuin kokeillakseen.\nUseimmat heistä olivat tulleet Baleaareilta, he olivat synnynnäisiä\nlinnustajia ja ampuivat jo pikku poikina piikiviä suoraan maaliin.\nJuuri kun Luukas oli menemäisillään kadun yli, hän kuuli kavioiden\ntöminää takaapäin. Sanantuoja karautti ratsullaan täyttä neliä\nensimmäisen kohortinpäällikön päämajaa kohti. Hänen kintereillään\ntuli toinen.\n\nMelu sai sotilaat jalkeille. He juoksivat ratsastajia vastaan. Heidän\nkasvoillaan hehkui levottomuus, sen huomasi kuutamon hämäryydestä\nhuolimatta. \"Kotkat\", ajatteli syyrialainen, \"kaikki liittyy niihin,\n-- asioilla on aina salainen yhteys --\". Toinen läheteistä hillitsi\nratsuaan ja loi ympärilleen merkitsevän katseen, ennen kuin päästi\nkielensä siteet valloilleen: \"Teidät kutsutaan tribunaalilavan eteen\njoka sorkka! Ylipäällikkö Germanicus on tulossa. _Kaisar_ Octavianus\nAugustus on kuollut!\"\n\nSitten hän lasketti nopeasti Via principaliksen suuntaan, leveää\nviivasuoraa tietä. Tomu kohosi hohtoiseen iltaan kuin savu.\nVartiosotilas oli vielä vaipunut syvällisiin mietteihin, hän ajatteli\nkeisarin kuolemaa ja muisteli lintujen tulosuuntaa, kun torilta\nkajahti kutsuva torvenääni. Se oli classicum-soitto. Se puhallettiin\nhäränsarvella. Ja sen kumea kaiku sai hetkessä koko kaupungin\nliikkeelle.\n\n\n\n\n5.\n\n\nLeveä laavalevyin laskettu valtatie johti Ostian merikaupungista\nRoomaan. Elokuun iltapäivä sai kivilaatat hehkumaan ikäänkuin niiden\ntummasta aineesta olisi tuikkinut sisäisen tulen kipinöitä. Tuuli\nleyhytti meren, telakan ja tuoreen maalin tuoksua roomalaiselle\ntasangolle ja puhalsi jossakin ilmoille pölypilven, joka yhtyi\nkullanväriseen autereeseen kaukana vanhan puusillan luona.\nKuoppaisilla kivillä kolisivat vankkurit. Niiden jäljissä kulki\negyptiläinen pappi Menkera sohien eteensä koukkupäisellä sauvalla\nja huojahtaen silloin tällöin paljasjalkaisen pikkupojan puoleen,\njoka hypähteli vankkurien jäljissä kuin rauhaton lintu. Heidän\nkintereillään tuli äreän näköisiä noviiseja kantaen viininoksista\npunotuilla paareilla Isiksen kuvaa, ja kaikkein viimeisenä\nkantotuoli, jonka sisältä kuului metallihelyjen kalinaa ja papukaijan\nlavertelua.\n\nPappi Menkera astui epävarmasti, ikäänkuin tie olisi salakavalasti\nhuojunut. Kaisloista punotut sandaalit loksuivat laavalevyjä vasten,\nmerituuli leyhytti hänen valkoista liinakaapuaan. Hän tuijotti\nkiinteästi edellä vieriviin vankkureihin, olkikupoon, jonka alle hän\noli kätkenyt viiniruukun.\n\nSe oli capualaista tekoa, laajapohjainen ja kapeakaulainen.\nRuukkumaalari Lysimakhos oli muutamasta kultarahasta maalannut sen\nkylkeen isovatsaisen ja kaljupäisen Silenuksen ja kolme pientä\nlemmenhaltijaa. Jumala näytti hoippuvan eteenpäin ruukun kädensijaa\nkohti kuin tukea saadakseen. Pieni, mustanvihreä viininlehtikruunu\nkeikkui hänen otsallaan ja erootit temmelsivät hänen ympärillään. Se\noli hieno, kallis viiniastia. Viikunapuiset vaununpyörät jyrisivät\nkiveyksellä, rattaat töyssyivät ja niiden jokaisella hyppäyksellä\nhuojahti myös ruukku...\n\nPappi suipensi suutaan, myhäili itsekseen. Valo ja kuumuus väreilivät\nhänen ympärillään kuin hehkuva valokehä, hikipisarat noruivat\nkupolimaiselta otsalta, jonka iho muistutti vanhaa kiiltävää\npergamenttia. Hän oli itsekin kuin Silenus horjuvine paljaine\nsäärineen ja pullottavine vatsoineen. Aamulla Ostian majatalossa\nhän oli antanut noviisien uudelleen ajaa päälakensa. Aurinko oli\npaahtanut sen kuparinpunaiseksi ja tonsuuri kiersi sitä kuin\nvalkoisista untuvista tehty seppele. Mutta missä olivat nyt hänen\nkuusikymmentä ikävuottaan? Haihtuneet. Hänen raihnautensa oli kuollut\nautuaan kuoleman. Hän katsoi ympärilleen samalla kertaa typerästi\nja ovelasti, muhoilevilla kasvoillaan hämmästys, joka kohdistui\nauringonvaloon ja tien varjoihin ja plataaninlehtiin... Hänen\nsilmäkulmiinsa syntyi lukemattomia pieniä risteileviä naururyppyjä.\n\n\"Eteenpäin\", hän komensi ja löi käyräsauvallaan laavakiviä. \"Kaikki\nauringon alla on epävarmaa, mutta luulen, että tämä päivä ratkaisee\nkohtalomme. Me nousemme suurten herrojen suosioon. Olemme eläneet\npiilossa kuin myyrät, mutta alennuksen aika on vihdoinkin loppunut...\"\n\nPuolialaston poika, jonka uumille oli kiedottu vihreä liinavaate,\njuoksi samassa hänen rinnalleen ja kuiskasi jotakin vanhuksen\nkorvaan. Pappi maiskautti kieltään: \"Ahaa... No vähät naisesta,\nei hän sitä kanto tuolistaan näe...\" Hän meni vankkurien luo ja\npenkoi, kunnes ruukun kaula osui hänen sormiinsa. Kun ukko joi pitkiä\nkuplivia siemauksia, poika katsoi kiinteästi hänen kaulaansa, jossa\naataminomena nousi ja laski. \"Hän tulee yhä enemmän sekapäiseksi ja\nsitten hän alkaa kertoa Egyptistä\", ajatteli lapsi. \"Miten saamme\nhänet temppeliin?\" Ja hän liikutti epätietoisena olkapäitään.\n\nOstiasta päin oli tulossa uusia ihmisjoukkoja. Sieltä saapui\nperhekuntia rattaillaan, pölisevän tomun ja muulien kiljunnan\nilmaistessa heidän tietään. Tuli maalaisia Laurentumista ja\nVicus Augustanuksen lähikylistä, campanialaisten sonnien vetämiä\nvankkureita, ratsumiehiä. He olivat kaikki matkalla Roomaan katsomaan\nCaesar Augustuksen kuolinroviota. Egyptiläinen pappi yritti koko\nryhdissään tapailla arvokkuutta, joka alkoi pahasti horjua; poika\njuoksi ja hypähteli hänen rinnallaan, jättäytyi joskus jonon\njälkipäähän. He olivat lähteneet suurin toivein pääkaupunkiin.\nMonena katkerana vuonna Isiksen papit olivat saaneet hiipiä ovelta\ntoiselle kuin nälkäiset kulkukoirat, heidän temppeleitään oli\nrevitty ja heidän alttarinsa kaadettu, he olivat eläneet kauheassa\nepävarmuudessa noina ahdistuksen aikoina. Mutta nyt on keisari\nkuollut, nyt hän lepää mustana ja pöhöttyneenä laakeripuisilla\npaareilla. Hallitsijan sormus on hävinnyt hänen sormestaan, hän ei\nenää voi liikuttaa leimasinta eikä kynää, ei kirjoittaa ainoatakaan\nediktiä... Mitä enemmän pappi ajatteli vallanvaihdosta, sitä\ntoivovammaksi hänen mielensä muuttui ja sitä useammin hän tapaili\nolkikuvosta viiniruukkua.\n\nPoika hypähteli ja sotki tomua jaloillaan. Hänen sirot likaiset\nsäärensä liikkuivat kuin rumpupalikat. Tuhruisista kasvoista pälyili\nkaksi tummanruskeaa silmää, joissa oli aimo annos ovelaa valppautta,\nkun hän tarkkasi ilmeiden leikkiä ukon kasvoilla. \"Picus\", komensi\nvanhus, \"sinä et ole pessyt itseäsi. Sanoinhan sinulle... Kuinka\nvoit kuvitella, että hyvä jumalatar...\" Ja hän alkoi vilkkaasti\nkuvailla niitä kylmiä kylpyjä, joita Caeliuksen papit pitivät\nkunniassa yksin talvellakin, kun Tiberin vesi on jäätävää. Mutta mitä\nenemmän hän puhui pesuista ja paastoista, pyhityksistä, lupauksista\nja pyhän kasteen pirskottamisesta voideltujen hiuksille, sitä\nhuolestuneemmaksi hän kävi.\n\nPappiskollegion oppilaat, jotka tulivat heidän jäljissään, olivat\nkyllä huomanneet viiniruukun. Mutta he eivät sanoneet mitään. Heidän\nruskeilla kasvoillaan hehkui äreä vakavuus. Aurinko paahtoi heidän\nkaljujaan, liinakaavut kahisivat. He puristivat lujasti paarien\nkädensijoja. Oljista ja unikoista tehdyn pehmustuksen päälle oli\nkasattu suuri joukko vitsaksista punottuja, peitettyjä vasuja. Niissä\nsäilytettiin pyhiä kulttiastioita -- pieniä savisia pesumaljoja,\njoissa oli kastevettä, öljyruukkuja ja soikeita tummanvihreitä\nlamppuja, kahta kultaista maljaa, jotka oli valettu naisenrintain\nmuotoisiksi ja joiden sinetöidystä kärjestä tihkui ihmeitätekevän\nmaidon pisaroita. Kaksi suurta niinikoria oli ylt'yleensä täytetty\nvalmuilla ja vehnäntähkillä, maan hedelmällisyyden vertauskuvilla.\nKukkien terälehdet olivat varisseet, niiden keskelle oli laskettu\nhuolellisesti liinaan kääritty kultainen uurna, jota vain ylipappi\nsai kantaa suuressa uhrikulkueessa; sen kädensija kuvasi rintaansa\nojentavaa Isistä. Nelikielisten helistimien, huilujen, palmunlehtien,\npapyrysten, käärmesauvojen, uhriastioiden, vesiruukkujen ja taotusta\nmetallista tehtyjen siunaavien käsien keskellä, paalun varaan\ntuettuna, kohosi muita korkeammalle Hirbetel-Loonin mustasta savesta\nvalmistettu Isiksen kuva.\n\nJumalatar istui laivan muotoisella alttarilla. Sen reunoja\nkoristivat lumpeiden ja vesililjojen vanat, jotka viittasivat\nsyntymisen elementtiin, kosteaan alkuliejuun, Niiliin... Kuvan\njalkoja peittivät reiälliset sandaalit; saveen muovailtu vaate oli\nsolmittu ristiin molempien rintojen välistä. Reunoistaan ripsuinen\nvaippa laskeutui polvista nilkkoihin. Hänen oikeassa kädessään oli\nviisikielinen lyyranmuotoinen soitin, sistrum. Vasemman käden sormet\npuristivat kosmillista värttinää, jolla kehrätään taivaankannen\naineetonta vaatetta päivän säteilevistä ja yön tummista langoista.\nHimmeillä, epäselvillä savikasvoilla väreili rajaton hymy, joka\ntuntui ylenkatseellisesti leviävän pappien kaljujen päiden yli kauas\ntasangon viinitarhoihin ja Albanovuorten rinteille.\n\nJoka kerta kun kulkue sivuutti tien varrella kasvavan akasian, sen\nmonisormiset lehdet kylvivät sädekimppuja kuvapatsaan puvulle. Valo\noli levotonta ja häilyvää, se liukui hohtavina täplinä polvista\nrintoihin... Näytti kuin Isiksen tummalla ruumiilla olisi kulkenut\nlukemattomia kultaisia hyönteisiä. Ne kapusivat mustalle otsalle\nja sarvikruunuun, jonka kahden haaran väliin oli asetettu pyöreä\npolttosavilevy. Se oli täysikuu, kostea tähti, joka valvoo nesteiden\nvirtaamista joenuomissa ja valtamerissä ja ihmisruumiissa. Se\npaistaa Niiliin ja pakottaa sen tulvimaan kahden päivänmatkan päähän\npeltojen yli. Sen valo hedelmöittää naisten kohdut ja saa siemenet\nitämään kuin vesikasvit kuumassa kosteassa alkupimeydessä, kymmenen\negyptiläisen kuukauden kuluessa... Vesi solisi salaperäisesti\nuhriruukuissa. Kantajien jalat läiskyivät kivilevyihin, jumalatar\nhuojui tanssivien valotäplien keskellä.\n\nKuva oli karkea ja viimeistelemätön, sen jalat oli jätetty\nkultaamatta, savenvalaja oli uurtanut sen pukuun vain kaksi epäselvää\npoimua. Sen uhripappi oli nousuhumalassa ja kantajat kiroilivat\nitsekseen tien epätasaisuuksia. Mutta tänä elokuun iltana, tässä\nyltäkylläisessä valossa sitä ympäröi jumalallisen kaikkiallaolon\nheikko tuoksu, kuin etäinen kaiku äänistä, jotka olivat kolmen\nvuosituhannen aikana humisseet Synnyttäjän temppeleissä siinä\nmaassa, johon auringonnousun säteet ensiksi sattuvat... Se näytti\nkohoavan unohduksen ja välinpitämättömyyden varjoista uhmaten ja\nvoimantuntoisena. Se sai, täälläkin, ajattelemaan taatelipalmuja,\nflamingoja ja veteen viettäviä liejuisia rantoja. Mustien\nsavihuulien hymy tuntui kaukaa hakevan ikivanhoja pylonihalleja ja\nPalekin saarta, jonka pyhäkköjen otsista äitijumalattaren kivipäät\nkatsovat Niilin yli... Valonpilkkeet kulkivat sen kasvoilla kuin\nvaihtuva hieroglyfikirjoitus. Elämän merkki, _ankh_, oli muutamalla\nepävarmalla vedolla vedetty hiusrajaan.\n\nPappi, joka oli jo toisen kerran verottanut viiniruukkua, katseli\nnyt kuvaa suuren tyytyväisyyden vallassa. Hän huomasi, että peitteet\nolivat luisuneet korien päältä. Hän peitti ne uudelleen, komensi\npojan vahtiin.\n\n\"Unikoista ja tähkistä ei väliä\", hän virkkoi. \"Niitä käyttävät\nmyös Kybelen eunukit. Mutta uhriastioista ei saa näkyä korvaakaan,\nmuista se. Pyhä äiti! Mikä lämpö. Ja kuitenkin sanotaan, että\nkaikkia egyptiläisiä vaivaa Roomassa vilu.\" Hän asteli hitaasti pää\npainuksissa ja puhui enemmän itselleen kuin pojalle. \"Ihmettelenpä\njos jumalatar ja nämä vasut takavarikoidaan kaupungin portilla.\nElleivät he suorastaan löydä kultaista nisää, me pääsemme kuin koira\nportinraosta. Ja jos joku kysyy, mikä on tämä kuvapatsas, muista,\nettä se on Suuri Emo. Maailma on paha ja roomalaiset kavalia,\npoliisit erittäin. Jos pelaamme taitavasti, poikaseni, meitä\nvoidaan luulla kappadokialaisen äitijumalattaren kulkueeksi, joka\non menossa Vaticanukselle. Minä annoin erityisesti valmistaa kaikki\nmaljat ja astiat sen näköisiksi, ettei ainoakaan poliisivartija saa\nselvää, mihin uskontoon ne kuuluvat. Ja mitä Isikseen tulee...\" Hän\nhuitaisi kädellään ja maiskautti kieltään. \"Sitä paitsi luulen,\nettä se on turhaa. Roomassa tapahtuu tänään suuria asioita. Maailma\non ylösalaisin, vartijoilla on muuta tekemistä. Eikä ole lainkaan\nsanottu, onko Isiksen pappi enää yhtä halveksittu kuin vielä eilen.\nMe olemme matkalla tulevaisuutta kohti, poika, muista minun sanoneen.\"\n\n\"Miksi hän on niin musta?\" kysyi lapsi äkkiä ja osoitti sormellaan\nkuvapatsasta. Ukko kohotti juhlallisesti kättään. \"Hän on musta kuin\nmaa itse, musta kuin hedelmällinen Egypti\", hän lausui. \"On totta,\nettä olisin tahtonut lehtikultaa sandaaleihin ja elämänristiin\nja rintanauhoihin, mutta se maksaisi neljätoista kolikkoa yli\nmenoarvion. Sääli, sääli! Oikeastaan hänellä pitäisi olla lehmän pää.\"\n\nPoika, joka oli jälleen kiiruhtanut kulkueen etunenään, katseli häntä\ntarkkaavasti tummilla, vakavilla, varhaisvanhoilla pähkinäsilmillään.\nHän oli porttolanpitäjän poika Fregenaesta, hän oli viisi päivää\nsitten paennut Ostiaan, jonka satamasta vanhus oli löytänyt hänet\nkerjäämästä. Hänen hento auringonpaahtama ruumiinsa oli täynnä\npiiskanjälkiä. Ja matkan kuluessa sattui joskus, että hänen\nsilmissään heräsi kauhu ja hän sipaisi otsaansa kuin pahaa unta\nkarkoittaakseen. Silloin hän hiipi aivan lähelle pappia ja takertui\nhänen liinakaapuunsa. Matruusien ja ilotyttöjen äänet, rahan kilinä\nkuparisessa astiassa, noppanappulain kalahtelu ja yötuulen suhina\nCaeren vuorilta vainosivat hänen mieltään, vaikka näyt kävivätkin\npäivä päivältä epäselvemmiksi; ne häipyivät kaukaisuuteen. Nyt hän\nnautti lämmöstä ja valosta ja vapaudesta, tunsi auringonpaahteen\nlapaluissaan ja tomun polton jalkapohjissaan. Hän kysyi samassa\nhengenvedossa, oliko kaikilla jumalilla Egyptissä eläimenpää ja\nsöivätkö he siellä koskaan valkoista leipää.\n\n\"Kaikilla\", sanoi vanhus päättävästi. \"Ja mitä leipään tulee...\" Hän\nmuisteli haikein mielin maissista leivottuja _kyllastis_-kakkuja.\nNo niin, kotona pantiin kaikki juoma vain ohranmaltaista, ja täällä\noli oivallista rypäleenmehua. Viiniköynnökset kiipesivät riukuja\npitkin tien kahden puolen, maa kerrassaan peittyi niiden vehmaaseen\nvihreyteen. Ja vanhus ajatteli, että Palekin ja Memfiin papeilla oli\nkyllä suuret varastot pyhiä leipiä, oli hanhenlihaa ja naudanpaistia,\nmutta ei tätä tummanpunaista taikajuomaa.\n\nEgypti! Hän sulki silmänsä. Hän näki mustan, hedelmällisen\nvesijättömaan leviävän Niilin kahden puolen, näki kuplivaa\nmutaa, tummia pölyisiä kuningaspalmuja, kuuli miehenkorkuisten\nmaissinrunkojen rasahtelun ja kahlaajalintujen kirkunan. Semmoista\noli ollut kotona Faijumissa, hänen syntymäseudullaan. Siellä oli\nvälkkyvä sininen järvi ja sen länsirannalla keltaista erämaata,\ntäynnä unohtuneita kreikkalaisia kaupunkeja ja juhlallisia\nkivitemppeleitä, joissa palveltiin Sebekiä, krokotiilijumalaa. Hän\noli nähnyt sen lapsena -- sen korvissa riippui kultaisia ja hopeisia\nrenkaita, ja käpäliin oli kiedottu välähteleviä vitjoja. Ja joka\nkerran kun eläin ryömi järvestä pyhäkön portaalle, se helisi ja\nkalisi kaikkine koruineen kuin ilotyttö. Kerran hän palaa sinne.\nHän tutkii vielä tuon suunnattoman maan, joka ulottuu Perseuksen\nvartiotornista ja meren rannalta neljänkymmenen _skhoinin_ päähän\nsisämaahan, Pelusionin kalankuivauspaikoille. Kaikki on tummaa,\nihmeellistä, elämää antavaa tulvamaata. Aurinko kylvää siemenet ja\nNiili ja kuu vyöryttävät olemisen vuorovettä. Osiris hedelmöittää ja\nIsis synnyttää.\n\nTummanpunainen viini kohotti häntä yhä vaivattomammin tuohon\nilmapiiriin, jossa kaikki oli hyvin yksinkertaista ja suurpiirteistä,\nkuin valon ympäröimää. Asioilla ja ihmisillä oli kahdet kasvot, ja\nvain humalassa avautui salaperäinen salpa, jonka takana, kuin verhon\npeittäminä, alkoivat rajattomat rikkaat mahdollisuudet. Auringon\nsäteet tanssivat plataanien lomissa, ja hänen silmissään ne saivat\ntavallista syvemmän jumalallisen tarkoituksen. Maailmalla ja hänellä\noli hupainen salaisuus, ja he nauroivat sille yhdessä. Selvin päin\nhän oli aina loitonnut Olevaisen perustasta, aivan kuin hänen ja\nkosmillisten ilmiöiden väliin olisi vaipunut harmaata villaa. Mutta\nnyt hän joi aurinkoa, nyt hän keinui valossa. Aurinko ja kuu, Osiris\nja Isis! Hän kohotti ryppyiset kasvonsa taivasta kohti ja nauroi.\nValkoinen pukinparta tärisi ilosta.\n\n\"Picus, poika, missä sinä olet? Tiedä, että minä pelastin sinut\nvetelehtimästä Ostian kadulla.\" Hän levitti käsiään ja teki laajan\nepämääräisen eleen. \"Minä teen sinusta papin, minä opetan sinut\nsitomaan nauhasolmun ja sinä saat värjätä kyntesi oranssinvärisiksi\narabialaiseen tapaan. Sinä opit käyttämään helistintä, jolla\nkarkotetaan pahoja henkiä. Auringonnousun aikaan poltamme yhdessä\npyhää hartsia, koska se ajaa taivaalta yön värit, ja keskipäivällä\nmyrrhaa... Kuuletko sinä? Luulen muuten, että olen täyden aterian\ntarpeessa ja että vain jokin sydäntä vahvistava --\" Hän ojensi\nkätensä vankkureita kohti, mutta lapsi ehkäisi hänet kauhistuneena.\n\"Onhan jo kylliksi, puhutaan Egyptistä\", hän suostutteli kimeällä\nitkuisella äänellä.\n\nTie tulvahti täyteen pölyä, meteliä ja toisiinsa kiilautuneita\nlampaita. Ne vyöryivät kulkuetta vasten kuin tulva. Vanhus kadotti\nsauvansa. Hän näki hetken aikaa pelkkää villaista myrskyä, joka\npyyhälsi hänen ohitseen. \"Laupias äiti! Mitä on tapahtunut? Picus,\npoika --!\" Hänen äänensä hukkui hermostuneeseen määkynään. Kantajat\nolivat vähällä pudottaa paarit ja uhriastiat ja Isiksen. Kulkue\nverhoutui tiheään hohtavaan tomupilveen, jossa temmelsi lukemattomia\ntuuppivia ruumiita ja kopisi kavioita. Kun pilvi häipyi, laumasta ei\nenää näkynyt jälkeäkään, mutta kantotuoli oli jäänyt tien kulmaukseen\nja Picus sylki suustaan villoja. \"Mikä tapaus!\" virkkoi vanhus ja\nkohotti hämmästyneen paheksuvasti kulmakarvojaan. \"Kirotut eläimet!\nNe ovat vieneet sauvani.\" Sitten hän löysi sen, kumartui ja oli\ntuupertua tielle.\n\nKulkue jatkoi matkaa, he menivät sillan yli, jonka arkkujen välistä\nAlbanovuorten vedet vuotavat vasemmalle päin Tiberiä kohti. Vankkurit\nkolisivat, ruukut helskyivät koreissa, polttosavikuva horjui kaljujen\npäälakien yläpuolella.\n\nKantotuoli kimalsi auringonvalossa kuin pyhä uhrilipas, jota\nkannetaan jumalan jäljissä huolellisesti suljettuna tomulta\nja päivänpaisteelta. Nuori roomatar Paulina nojautui veltosti\nsilkkipatjoja vasten, läpikuultavaan kreikkalaiseen _khitoniin_\npuettuna, loistavat kultahelyt korvissaan. Papukaija, joka oli\ntoisesta jalastaan kytketty kantotuolin seinään, räpytti siipiään\nja kirkui hysteerisellä vanhuksen äänellä: \"_Bekon! Ne ke-tubai! Ne\nbekon! Ketu-ne-bai_...!\" Paulina kuunteli askelten tasaista läiskettä\nja kutitti linnun kurkkuhöyheniä. Sen sulat leimahtivat valonsäteen\nsytyttäminä kuin hehkuva vihreä uhrituli.\n\nKaikista keisarin mahtikäskyistä huolimatta oli aina olemassa\nhurskaita naisia, jotka kartuttivat tyhjää temppelirahastoa. Roomaan\nvirtasi tätä nykyä uskontoja joka provinssista. Valtakunnan sielu\noli sairas, se vääntelehti intohimon ja henkisyyden kouristuksissa.\nPaulina ajatteli hieman ivallisesti, miten kolkon tyhjiä olivat\nkaikki nuo uudet pyhäköt, joita rakennettiin milloin keisarin,\nmilloin epämääräisen ja ääriviivattoman aatteen kunniaksi. Mitäpä\nmerkitsi, jos hiilet savusivat ja uhreja teurastettiin, kun ei\nollut jumalia, joille olisi uhrattu! Ja sillä välin kun kansa\nvaelsi Oikeamielisyyden tai Hyveen tai Valtion temppeleihin, herrat\nritarit ja senaattorit juoksivat Mopsuksen pyhäköstä oinaansarvisen\nAmmonin pyhäkköön, uskoivat uniin, ennustuksiin ja oraakkeleihin,\nmatkustivat Cumaen luolalle, jossa viimeinen latinalainen sibylla\nistui kalmanhajun ja rikkihöyryjen ympäröimänä, ainoana seuranaan\npöllö ja surkastunut naismuumio. Uskonto? Voiko kukaan valistuneesta\nylimystöstä tosissaan uhrata Caesarin ja Augustuksen varjoille?\nMitä he mahtoivat ajatella, kun heidän piti upottaa veitsi oinaan\nselkään...? Vainajainpalvelus oli kuollut, Rooman jumalat olivat\nkuolleet. He eivät eläneet enää edes yksinkertaisten sotamiesten\nsydämissä, sillä olihan nähty, millä halulla nämä omaksuivat Idän\nuskontoja ja miten mielellään he valuttivat hiukan viiniä siinä missä\nsotavangitkin, Teutatesin tai Pöllöjumalan kunniaksi. Usko, usko...\nPaulina tavaili sitä sanaa, ummisteli väsyneitä silmäluomiaan.\n\nKantotuoli huojahti hiukan. Papukaija levitti siipensä ja päästi\nvalittavan huudon. No niin, lintu sai kelvata hänen oraakkelikseen.\nKolme, neljä vuotta sitten Hatshepsutin hennossa kirkkaassa\ntemppelissä Egyptin kumpujen keskellä hän tunsi varmaan ensi kerran\ntuon huumauksen, joka takasi rauhan hänen levottomalle sielulleen. Se\noli ikuisen säilymisen äkillistä, musertavaa tajuamista. Se oli kuin\nnousua olemassaolon perusihmeiden selvään ja tietoiseen tuntemiseen,\nlähelle kuun ja auringon jumalia, lähelle Osirista ja Isistä. Että\nhän oli kaunis, juhlittu ja himoittu, oli kieltämätöntä. Hän hoiti\nyhä huolellisesti siroa ruumistaan. Hän piti syyrialaisten tyttöjen\nkosketuksista, kun he pujottivat tummaa raskasta tukkaa kultaiseen\nhiusverkkoon. Mutta hän omaksui uuden uskon vapaaehtoisesti,\nilomielin. Hän oli elänyt kaksikymmentäkolme kuukautta siveänä kuin\nvestaali, ollenkaan katumatta, että täytyi luopua niin paljosta.\n\nJa sitä paitsi, eikö uusi elämäntila tarjonnut hänelle monin verroin\nenemmän salaperäisiä mahdollisuuksia? Paulinasta tuntui, että hänen\nsielunsa oli heittäytynyt oudon ja kiihoittavan seikkailun keskelle,\nseikkailun, joka huumasi aisteja kuin nautinto... Nuo egyptiläiset!\nHän hymyili, kilisytti rannerenkaitaan, kuunteli, miten väkijoukon\nkohina kasvoi kantotuolin ympärillä.\n\nMuulien kiljunnan ja rattaiden jyrinän ylitse kantautui Menkeran\nhuuto: \"Tilaa...! Tilaa uhrikulkueelle! Tilaa Elämän ja Kuoleman\nÄidille...!\"\n\n\n\n\n6.\n\n\nKarkumatkalla oleva poika näki Rooman katujen avautuvan edessään.\nHänen silmänsä olivat tummat ja täynnä hämmästystä, hän oli vähällä\nsotkeutua tungokseen ja hävitä papin näkyvistä.\n\nHe olivat saaneet kauan aikaa pujotella ratsujen, ajopelien,\nmaalaisvankkurien ruuhkassa, joka näytti yhä lisääntyvän, mitä\nlähemmäksi he tulivat kaupungin muureja. Kun aurinko teki laskua,\nsaattoi nähdä, miten koko tasanko sinipunaisiin Albano-vuoriin saakka\noli elävän, hitaasti valuvan ihmistulvan vallassa. Kaikki äänet\nsulautuivat nyt yhtämittaiseksi kumeaksi kohinaksi. Näytti kuin\nkaikki Bovillaen ja Campagnan talonpojat, kaikki Ardean, Coriolin\nja Lanuviumin maalaiset sylilapsia ja hampaattomia vanhuksia myöten\nolisivat lähteneet liikkeelle katsomaan keisarin polttohautausta.\nTämä väenpaljous virtasi hitaina mustina laumoina peltojen yli.\nRooman portilla vallitsi sekasorto, jota vartiosotilaat eivät\nyrittäneetkään selvittää. Muurien aukosta vyöryi uusia vankkureita,\nmuuleja, käsikärryjä, viininassakoita ja ruokakoreja, raskaita\nvuodemyttyjä ja köysillä sidottuja patjoja, häliseviä perheitä\nja oljilla pelmuavia lapsia, joiden likaisiin pakaroihin paistoi\nlaskeva aurinko. Menkera, Picus, vankkurit, kantajat paareineen ja\njumalankuvineen ja kullalla kirjailtu Paulinan kantotuoli lähestyivät\nAventinusta. Sen rinteet kohosivat suoraan edessä puoleksi hämärään\npeittyneinä, tomupilvien ja savun keskellä.\n\nHe etenivät vaivalloisesti ja pysähtyivät. Tungos kasvoi. Ahtailla,\ntunnelimaisilla kaduilla kulki aaseja kulkusten kilistessä ja\nsuuret kuormat molemmilla kupeillaan keskikaupunkia kohti. Sieltä\ntuli jalankulkijoita ja sukelsi esiin ylhäisön kantotuoleja, joiden\nkädensijoja pitelivät vyötäisiin asti alastomat maurilaiset neekerit.\nNiiden ympärillä juoksentelivat _pedisequus_-orjat, yrittäen sekä\nhuutojen että keppien avulla raivata tietä. Hämärsi... Kaikkialla oli\nlamppuja tuikkimassa, levottomia tulia lepatti kukkulan rinteillä,\nJuppiter Dolichenuksen temppelistä kajasti punaista valoa. Varjojen\nkeskellä vilisi kirjavia pukuja, joiden oudot loistavat värit\nnäyttivät leimahtelevan ja sammuvan. Tuuli heräsi ja lennätti tomua.\nKaukaa Janiculukselta päin lankesi verenkarvaista loimotusta, ja\nilmaan nouseva pöly painui myötätuuleen kuin suuren tulipalon savu.\n\nEpäselvät katuäänet olivat kokonaan lumonneet Picuksen. Hän ahmi\nlaajentunein katsein väen sekavaa virtaamista, ihaili baleaarilaisia\nlingonheittäjiä ja kreetalaisia jousimiehiä, näki tummaihoisten\nlegioonalaisten kantavan vasemmalla käsivarrellaan neliskulmaisia\nkilpiä, joihin oli maalattu kohortin merkiksi ukonnuoli tai haukka\ntai vihreä tammenlehvä.\n\nHeidän ruskeat ja sinipunaiset ihotakkinsa peittyivät tänä päivänä\nvaskisuojuksiin, ikäänkuin he olisivat varustautuneet taisteluun.\nHeitä vaelsi yksitellen ja parvittain, soihtujen valo kipinöi\nkullanpunaisissa kypäröissä; raskasaseisten nahkaisissa päähineissä\nleimahtelivat metallilevyt kuin pienet kimmeltävät peilinsirpaleet.\nYhä uusia maalaisia tunkeutui portista ja he törmäsivät\nsotilasjoukkoihin. Heidän keskellään pujottelivat syyrialaiset\nilotytöt huulet tummanpunaisina hennasta, kirjavat patalakit\nkallellaan, pureskellen maapähkinöitä ja kimeästi kirkuen. Vain\njuopunut pappi ja Isiksen kuva, vain kantajat ja kantotuoli kuuluivat\nvielä siihen todellisuuteen, josta pieni karkulaispoika oli tullut\ntemmatuksi unenkaltaiseen seikkailuun.\n\nHän ajatteli kuollutta keisaria ja tunsi epäselvää kammoa. Hän\noli joutunut keskelle lumottua maailmaa, jossa vilkkui tulia ja\nvyöryi ihmisjoukkoja, mutta ikäänkuin satakertaisesti suurentuneina\ntavallisista tutuista mitoista. Tai ehkä kaikki tämä oli aina ollut\nolemassa hänessä itsessään, hitaasti vaikenevana kuvana elämästä,\njoka virtasi kaukana hänen kotikylästään. Ihmisäänet muodostivat\nnyt yhtämittaisen soinnuttoman pauhinan, se nousi ja vaipui\nsäännöttömästi, ilman taukoja... Se oli kuin jättiläiskeuhkojen\nläähätystä. Poika kuuli papin kuiskaavan hänen korvaansa jotakin,\nmitä hän ei lainkaan ymmärtänyt. Tiu'ut kilisivät. Kansa tungeksi\nkantotuolia vasten. Juuri tänä hetkenä Ostiasta päin saapui\nratsastaen pretoriaanien kymmenmiehinen ryhmä ja sen johdossa oli\nLucius Aelius Sejanus, Etrurian ritari, Rooman kaupunkikaartin\nylikomentaja.\n\n\n\n\n7.\n\n\nSejanus oli ollut Ostian merisatamassa, missä hän omaan laskuunsa\npetkutti egyptiläisiltä viljanhankkijoilta hienoa valkoista\nNiilinmaan vehnää. Sieltä hänet kutsui ritari Fulcinius Trion\npikalähetti kiireesti Palatinukselle, pahimpaan aikaan, jolloin\nhän sairasti venähtänyttä nilkkaansa Hautojen kadun majatalossa.\nHän tuli ratsastaen, hammasta purren, mutta aivan liian\njännittyneenä, ajatellakseen nyt vammaansa. Rooman portilla hän oli\nkerrassaan ajautua tungoksen mukana väärään suuntaan, ja elleivät\nsotilasvartijat olisi välkyttäneet espanjalaisia miekkojaan, hän ei\nolisi ehtinyt palatsiin ennen pimeän tuloa. Hänen villainen tunikansa\noli hiestä läpimärkä. Hänessä oli kuumetta, sen hän tiesi. Viimein\nlähti kymmenen täysissä varuksissa olevaa pretoriaania raivaamaan\nhänelle tietä väkijoukon läpi, sen sijaan että he olivat tähän asti\nkunnioittavasti ratsastaneet hänen perässään, kymmenen askeleen\nmitan päässä ylikomentajastaan. Seurue kääntyi päättävästi Hyvän\njumalattaren temppeliä kohti. Ihmiset hajautuivat kuin auralla\nkyntäen. Raskaat vaskiset cassis-kypärit helisivät ja salamoivat;\njäljissä tuli juopunut egyptiläinen pappi, paljasjalkainen poika,\nIsiksen kulkue, kultahelainen kantotuoli.\n\nSejanus kuunteli kaupungin juhlahumua. Soihtujen valoon sukelsi\nehtimiseen uusia kasvoja, jotka pimeys samassa nieli. Ja jostakin\nsyystä hän muisti yht'äkkiä vanhat vihamiehensä, muisti lihavan\nsenaattori Reguluksen, muisti historioitsija Cremutius Corduksen ja\nsuuren joukon Germanicuksen legaatteja, kvestoreita, upseereita,\nkaikki nuo ritarit, joiden jokainen liike todisti itsetietoisuutta.\nHe olivat antaneet hänen odottaa palatsien ovilla siihen aikaan kun\nhän oli pelkkä mitätön upseeri. Ja hänen laihaa rintaansa paisutti\nmyrkyllinen ilo. Odottakoot nyt itse! Hän tiesi, että ehtisi ajoissa\nkeisarin poikapuolen luo.\n\nHän antoi ratsun astella käymäjalkaa, seurasi terävin silmin valon\nnopeata pimenemistä taivaan rannalla. Augustuksen kuolinpäivän\niltana, elokuun yhdeksäntenätoista, hän oli antanut käskyn vaimolleen\nApicatalle ja kasvattisisarelleen Aelialle rientää edeltäkäsin\nkaupunkiin. Oli ollut kuoleman jumalattaren Libitinan vanha\nlatinalainen juhlapäivä, kalenterin mukainen _Vinalia rustica_.\nHedelmien kypsymisen ja syksyn juhla, jolloin tervaan kastetut\nviinipuun oksat tavallisesti roihuavat kaikilla vuorenrinteillä\nyön pimeydessä --. Huhut kulkivat jo seuraavana aamuna Campaniasta\nLatiumiin. Puhuttiin myrkytetyistä villiviikunoista, joita\nkeisari oli syönyt. Kuiskailtiin espanjalaisesta noidanjuomasta,\njohon oli sekoitettu suosellerin juurta, akoniittia ja vihreistä\nkovakuoriaisista survottua jauhetta ja jota keisarinna oli tarjonnut\npuolisolleen viiniin liuotettuna. Tosiasiaksi jäi, että vanhus kuoli\nvaimonsa syliin senaatin jäsenten odotellessa esihuoneessa. Hän\npoistui tästä maailmasta samassa huoneessa, missä hänen isänsä Gaius\nOctavius, ritari ja pankkiiri, oli seitsemänkymmentäviisi vuotta\nsitten kuollut. Ja nyt painui hänen polttohautajaistensa savu suoraan\nkasvoja vasten.\n\nSejanus ajatteli kylmän halveksumisen vallassa Rooman aatelistoa.\nSe tuskin malttoi odottaa vanhan ruhtinaan viimeistä hengenvetoa,\nkun se jo kiiruhti liehittelemään vainajan poikapuolta Tiberius\nClaudiusta. Hän näki heidät kaikki puuhaamassa tulevaisuuden hyväksi,\nnäki välkkyvät punaompeleiset puvut ja kunnianauhojen suurellisen\nloiston. Itserakkaita, matelevasti hymyileviä, valheellisia kasvoja.\nKuinka alttiisti tämä madonsyömä seurue nyt keräytyy vakuuttamaan\nystävyyttään puritaanisen puolueen johtajalle, leskikeisarinnan\nvanhoilliselle pojalle. Hehän tietävät kaikki, että juuri hän, eikä\nkukaan toinen, pian painaa sormeensa hallitsijan sormuksen. Vielä\nkolme, neljä vuotta sitten he olivat olleet yhtä hävyttömiä kuin nyt\nteeskentelivät kunnioitusta, olivat kaikki nauraneet hänelle selän\ntakana. Mutta rajuilma nousee. Kaikkien jumalien nimessä, rajuilma\nnousee ja saa Rooman vapisemaan --! Ja jos tähdissä on niin säädetty,\nsiihen leikkiin sekaantuu myös ritari Aelius Sejanus, entinen\nesikuntaupseeri Volsiniin pikkukaupungista, leskikeisarinnan ja\nhänen poikansa ystävä. Uhitteleva hymy sai hetkeksi Sejanuksen kovat\npiirteet vääristymään.\n\nSuuren sirkuksen takaa ja Kuun temppeliä ympäröiviltä kujilta oli\ntulossa uusia ihmislaumoja Velabrumia kohti. Savuavat tulipadat\npaloivat seipäiden kärjissä. Ne valaisivat Lunan pappien valkoisia\nkaapuja, tungeksivia kerjäläisiä, numidialaisten ratsumiesten\nkeltaisia, tulipunaisen vyön ympäröimiä asetakkeja. Ihmismeren\nyläpuolella tuikkivat pitkien bambuista tehtyjen peitsien kärjet kuin\njuhlakynttilät. Huudot, kohina, rummunpärinä yltyivät huumaavaksi.\nSe oli raivokkaan uhraamisen pauhua, orjuutetun maailmanvaltion\nintohimoista antautumista johtajan valtaan. Yhden ainoan ihmisen\nvarjo lepäsi tänä iltana kaupungin päällä kaikkivaltiaana ja\nmusertavan raskaana, jumalan kaltaisena. Oli mahdotonta tietää,\nhuusivatko nuo ihmiset kuolleelle keisarille vai hänen seuraajalleen.\nHallitsijan kuva syntyi heidän sokean kuuliaisuutensa pohjalla, se\nhengitti heidän hengityksessään, katsoi maailmaa heidän silmistään.\nSuunnaton persoonaton jättiläispää, jolla ei ollut mitään selviä\nkasvonpiirteitä... Punainen hehku kasvoi. Tuuli kantoi palavan\nöljyn hajua kaukaa Marsin kentältä. Sejanus laski kadunkulmia, näki\nPalatinuksen rinteiden kohoavan lukemattomien lyhtyjen epävakaisessa\nvalossa Sirkuksen takaa.\n\nKun tulet joskus valaisivat hänen kasvojaan, hänet tunnettiin. Siellä\ntäällä jäivät satunnaiset kulkijat tuijottamaan hänen jälkeensä.\nHe näkivät laihan kaartinpäällikön ratsastavan mustalla kimolla,\nnäkivät syvältä tuikkivat silmät ja kuperan otsan, joka hohti sileän\nvalkoisena, aivan kuin kuun säteet olisivat paistaneet siihen.\nSejanus tunsi nämä jäykät, uhkaavat, uteliaat katseet lapaluissaan\nja kuuli suusta toiseen kulkevat hiljaiset huudahdukset: \"_Hic\nest_... Hän! Katsokaa...!\" Hän istui huulet tiukasti ummessa,\nhengitti lyhyeen. Tumma mantteli, _khlamys_, riippui höllänä hänen\nolkapäiltään. Ohikulkijat eivät voineet nähdä sen alta hänen\nruumiillista vammaansa, hartioiden alle kehittynyttä kyttyrää.\nMutta _hän_ tunsi sen, hänen omassa selässään se oli ja pysyi;\nlähes kaksikymmentä vuotta lapsesta asti hän oli kantanut tuota\ntaakkaa päivin ja öin, vapautumatta siitä edes syvässä unessakaan.\nVähitellen se tuntui kasvavan sisäänpäin, sieluun... Sotilasviitta\nja rauhattomasti aaltoileva hämärä olivat tänä iltana tulleet hänen\nsuojakseen. Hänen horjuva itseluottamuksensa palasi jossakin määrin;\nsen näki kyllä syvältä tuikkivista kivikovista silmistä.\n\nKadulla vallitseva pimeys antoi Sejanuksen muistille selkeän\nnäkövoiman. Oli hänen onnensa, että hän oli ymmärtänyt lähestyä\nTiberius Claudiusta jo siihen aikaan, kun hovissa vielä pidettiin\nselviönä tuon miehen poliittista mitättömyyttä. Sillä mikä Tiberius\noikeastaan oli ollut? Keisarin poikapuoli, välttämätön paha, synkkä\nja ylenkatsottu erakko, jolle hänen omat sukulaisensa, äitiä lukuun\nottamatta, käänsivät selkänsä. Neljätoista vuotta sitten Tiberius\nvietti maanpakolaisen syrjäistä elämää Rhodoksessa, jonne hän\noli aluksi lähtenyt Augustuksen valtuuttamana legaattina. Mutta\nhänen viisivuotiskautensa oli kulunut loppuun eikä vanha keisari\nlainkaan halunnut uudistaa poikapuolensa valtuuksia; Tiberiukselta\noli riistetty suojavartiosto, kansantribuunin asema, tuomarinvalta\nja hänen persoonansa loukkaamattomuus. Hän oli vetäytynyt asumaan\npieneen huvilaan saaren merenpuoleiselle jyrkänteelle aivan\ntavallisena yksityisenä kansalaisena, jolla ei ollut enempää valtaa\nkuin hänen harvoilla kreikkalaisilla ystävillään. Tuohon aikaan\nSejanus vielä palveli Augustuksen tyttärenpojan Gaiuksen esikunnassa\nvähäarvoisena upseerina, ja kun Gaius nimitettiin hoitamaan Idän\nasioita, hän seurasi mukana Aasiaan. Tyttärenpoika oli ollut niin\nlähellä vanhan keisarin sydäntä kuin vain ani harvat, ehkäpä vain\nnuorempi veli Lucius. Hovissa kerrottiin hänen nopeasta nousustaan;\nhänelle ennustettiin kruunua. Ja tänä iltana Sejanuksen mieleen\nkohosi muisto juhlista, jotka Gaius oli noina aikoina pitänyt\nKhioksen palatsissa. Illallispöytään ei ollut kutsuttu vain hänen\nomaa esikuntaansa, paikallisia arvohenkilöitä, Galatian maaherraa\nMarcus Lolliusta ja senaattori Domitius Ahenobarbusta, vaan kaiken\nlisäksi myös Tiberius. Oli selvää, että Gaius halusi kaikin tavoin\nnöyryyttää halveksittua sukulaistaan.\n\nNoiden juhlien muisto nousi mieleen hyvin selvänä. Sejanus näki\nneljäntoista vuoden takaa valaistut salit, soihdut, aatelispukujen\nvilinän. Kun hän oli sinä iltana saapunut upseeripiirin mukana\npitoihin, hänen ei ollut paljoakaan tarvinnut terästää kuuloaan,\nkäsittääkseen, mitä oikein oli tekeillä. Gaius ystävineen,\nesikuntineen, seurueineen lepäili norsunluisilla penkeillä pöydän\nyläpäässä, mutta Tiberiukselle oli varattu huomaamaton paikka\nkaukana heistä, ja hänen kohdallaan katosta riippui kehnoja,\nheikosti valaisevia savilamppuja. Kun _nomenclatorin_ huuto sitten\nilmoitti hänen tulevan, salissa kävi ivallinen hyminä. Erakko\nsaapui. Hän oli laiha synkännäköinen mies, hän asteli nopeasti\nnimenhuutajan ohi. Hänen vaippansa oli yksinkertaista tummaa\nkangasta, kreikkalaistyylinen _khlamys_. Keskellä salia Tiberius\noli vähällä kompastua varjoon, jota hän likinäköisyytensä takia\nluuli joksikin esineeksi, ja tämä vähäpätöinen seikka vain lisäsi\nyleistä vahingoniloa. Hänelle näytettiin parhaillaan tietä pöydän\nalapäähän... Silloin Sejanus pelasi elämänsä suurimman panoksen.\nHän meni tulijaa vastaan, löi juhlamenojen ohjaajaa vasten kasvoja\nja pyysi kuuluvalla äänellä anteeksi, että oli tapahtunut hirmuinen\nerehdys.\n\nKukaan ei ollut puhunut mitään; hetken aikaa vallitsi vain kauhea\näänettömyys. Mutta Sejanus ei varmaankaan koskaan saisi mielestään\nTiberiuksen kiusaantuneita kasvoja. Joko mies ei ollut lainkaan\nkäsittänyt tai sitten hän käsitti liiankin hyvin ja tahtoi salata\nsen, joka tapauksessa hän meni nopeasti istumaan ylpeän sukulaisensa\nGaiuksen viereen pöydän yläpäähän. Hän hankasi kaiken aikaa puvustaan\nveritahroja, joita oli räiskähtänyt juhlamenojen ohjaajan nenästä.\nHiljaiset pidot päättyivät vähitellen. Gaiuksen ystävät hiipivät\nnoloina kukin taholleen. Öljy savusi kuparilampuissa... ja Sejanus\noli vieläkin tuntevinaan sieraimissaan niiden erikoisen miellyttävän\nhajun.\n\nKhioksen linnan eteishuoneessa Tiberius oli viimein tullut hänen\nluokseen ja tiedustellut vaivautuneella äänellä hänen nimeään.\nSitten tuo virkaheitto ruhtinas kohotti kalpeat kasvonsa; niiden\nyli kulki omituinen, unohtumattoman kylmä hymy. Kun Gaius joitakin\naikoja tämän jälkeen seurasi nuorinta veljeään Luciusta hautaan,\nnuori esikuntaupseeri oli ensi kerran alkanut aavistella, mitä\nKhioksen juhlat hänen kohdaltaan merkitsevät... Olihan mahdollista,\nettä alituinen elämä lähellä hovia oli herkistänyt hänessä syiden\nja seurausten tajua, että se kehitti tavallista terävämmän\nmahdollisuuksien vainun, niin että hän kykeni näkemään loistavaa\ntulevaisuutta siellä, missä muut näkivät vain mitätöntä nykyisyyttä.\nHän oli heittänyt pelinoppansa pilkkopimeässä, pitkällä tähtäimellä.\nJa heitto onnistui. Tuona iltana hän oli melkein tietämättään\ntarttunut käteen, joka näytti liian heikolta pystyäkseen torjumaan\nedes vaivaisten palatsivirkailijoiden härnäävän ilkeyden. Nyt tuossa\nkädessä välkkyi keisarillinen, sormus, ja Sejanus ajatteli kylmän\nhuumauksen vallassa, että hän ohjaa vielä sen jokaista liikettä.\n\nHäntä vastaan tuli mustien orjien kuljettama kantotuoli. Monien\nsilkkipatjojen keskellä loikoili Tiberiuksen miniä, ylipäällikkö\nGermanicuksen nuori sisar Livilla, joka oli heti ensimmäisen miehensä\nkuoleman jälkeen kiireesti naitettu lähemmäksi keisarillista sukua,\nTiberiuksen pojalle Drusukselle. Hän istui hyvin välinpitämättömänä\nniinkuin ainakin kaunotar, joka tietää monien miesten himoitsevan\nhänen ruumistaan ja on tottunut siihen. Hän oli hento tyttömäinen\nolento, hiilenmusta tukka kehysti untuvamaisena oliivin värisiä\nsiroja pikkukasvoja, joita tummat varjot tuon tuostakin\npyyhkäisivät kantotuolin keinuessa --. Ruhtinatar oli matkalla\nkatsomaan polttohautausta. Ylimielisesti mutta samalla uteliaasti\nhän tarkasteli lamppujen valoon sukeltavia kasvoja, suuntasi\nmyös hetkeksi kiinteän katseen Aelius Sejanukseen. Hänen tummat\nmantelisilmänsä kapenivat kahdeksi raoksi... Appi ja aviomies\nyrittivät kaikin tavoin rajoittaa hänen vapauttaan, mutta siitä hän\nvähät...! Se tiesi vain, että jokainen askel palatsin ulkopuolelle,\nvarsinkin kun se tapahtui tämmöisenä seikkailuntuntuisena yönä,\nherätti hänen veressään kiihkeitä haluja. Tulet tanssivat pimeässä.\nSejanus notkisti hiukan päätään, hänen kultakypäränsä välähti.\nHän seurasi katseillaan Livillan kantotuolia, niin kauan kuin\nihmismerestä voi vielä erottaa mustien orjien alastomat selät. Sitten\nhän suoristautui hiukan, komensi: Eteenpäin.\n\n\n\n\n8.\n\n\nJo hämärän aikaan palatsin vastaanottosali oli ruvennut täyttymään\nsenaattoreista ja ritareista.\n\nHeitä saapui ehtimiseen lyhtyjen valaisemalta Via Sacralta, he\ntulivat ratsain, vaunuin, kantotuoleissa. He nousivat pää peitettynä,\nvuoren jyrkänteeseen ladottuja laakakiviportaita. Linnan hallissa\nlepattivat sielläkin tulet. Öljysarvista, soihduista, kuparisista\nkuusiliekkisistä kattolampuista, jotka olivat kuin kannastaan yhteen\ntakertuneita näkinkenkiä, levisi palavan öljyn vaisua hehkua. Kuurian\nherrat, joiden olkapäitä vasten keisarivainajan paarien kannatinpuut\nolivat joitakin tunteja sitten levänneet, kun he kuljettivat ruumiin\nJulius Caesarin torilta Marsin kentälle, olivat kaikki pukeutuneet\ntummiin surupukuihin. Liekkien leimahtelu valaisi kasvoja.\nMemmius Reguluksen riippuvia poskipusseja, Cotta Messalinuksen\nihraisia piirteitä, Asinius Galluksen pystyä nenää ja turvonnutta\nviininpunaista alahuulta. Noilla kasvoilla kuvastui eräänlainen\nkiinteä valppaus, aivan kuin jokainen heistä pelokkaasti odottaisi\nlähihetkien tapahtumia. Vanha senaattori Lucius Calpurnius seisoi\nkädet ristissä rinnallaan, katseli puolittain uteliaasti palatsin\nesihuoneeseen keräytynyttä piiriä; kaikista senaatin jäsenistä hän\nherätti jo ylvään ulkonäkönsä puolesta eniten arvonantoa nuorempien\npiirissä, ellei suorastaan otettu lukuun valkopartaista Arruntiusta\ntai vanhaa punaposkista Curtius Atticusta, jonka ainoana vikana oli,\nettä hän oli aina ollut niin rajattoman taikauskoinen.\n\nTogat, tunikat ja punaompeleiset ritarinpuvut kahisivat. Kuuden\netuoikeutetun kohortin sadanpäälliköt, jotka olivat jättäneet\npanssarinsa, viininoksasauvansa ja hopeanauhaiset kypäränsä kotiin,\nseisoivat virallisen jäykkinä lähellä ovea. Ystävällisen näköinen\nvanhus, historioitsija Cremutius Cordus oli asettunut aivan savuavan\nvalurautaisen soihdun alle; hänen viluiset sormensa olivat ristissä\nvatsan päällä. Hän etsi katseillaan viisasta lakimiestä Nervaa, mutta\nei kyennyt löytämään ystävänsä lintukoirankasvoja tungoksesta. Kuinka\noli kuuma! Kuinka hämärää oli... Kenties savu sokaisi hänen silmänsä,\nniin että senaattori Reguluksen veltot posket vähitellen kadottivat\nääriviivansa, kunnes ne muistuttivat elävää paahtopaistia. Pylväiden\nhohtokivipeite välkkyi jäänvihreänä. Käytävästä kuului saksalaisten\nhenkivartioiden määrämittaisia askeleita. Senaattori Afer, joka\nhavitteli valtionsyyttäjän virkkaa, oli vaipunut syvälliseen\nkeskusteluun rikkaan Cotta Messalinuksen kanssa perimyslakien\nväärinkäytöstä. Messalinuksen kiiltävää kaljua reunusti öljyinen\nhiusseppele egyptiläisten pappien tapaan, -- rikkaus paistoi hänen\nihraisista, kullankarvaisista kasvoistaan ja säkenöi hänen tylppien\nkäsiensä raskaissa sinettisormuksissa. Mutta Lucius Calpurnius\nteki huomioita yksinään. Hän ei kaivannut seuraa. Hänen katseensa\nkiersi tämän välkkyvän, kuiskuttavan, ylhäisen ja neuvottoman\nseurapiirin yli. Hän näki seppeleiden jäljet hikisillä otsilla,\nrinnalle painuneet kaksoisleuat. Pelkkiä senaattorien, lähettiläiden,\nritarien, prefektien naamioita, joista jokainen on olemassa vain\nsalatakseen kasvot --. Silmäkuoppien varjot ovat niin syvät, että\nkatsetta ei näy...\n\nVihdoin Calpurnius löysi joukosta sukulaisensa Gnaeus Pison, jonka\npurppuranpunaisten kasvojen alla, turpean kaulan ympärillä kimalsi\npaksu kultavitja. Gnaeus seisoi siinä jykevänä kuin maalaismies.\nHänen kasvoistaan ei koskaan täysin haihtunut konsulivuoden\nsuurellinen itsevarmuus ja se pöyhkeä virkailme, jonka hän oli\nomaksunut toimiessaan Espanjan maaherrana. Hänen vieressään seisoi\nsenaattori Lucius Vitellius mustatut kulmakarvat kohollaan kuin\nkummastuksesta.\n\nÄänissä oli tänä iltana sama lepattava rauhattomuus kuin\nlampuissakin. Puhe ei oikein päässyt kohoamaan hiljaisen\nkuiskailemisen asteelta. Korkein sukuaateli odotteli hyvin\njäykkänä kutsua vainajan poikapuolen Tiberiuksen luo. Manliusten,\nQuinctiliusten, Potitien ikivanhat perheet kuuntelivat huolestuneina\nkäytävän jokaista risahdusta. Ylimykset, joiden suku polveutui\narkadialaisesta Euandros-paimenesta ja jolla oli oikeus käyttää\nsandaaleissaan hopeisia puolikuun kuvia, hiiviskelivät miltei\nvarpaillaan veistokuvien luona. Soihduista lankesi savunsekaista\nvaloa. Kivisten rypäleiden kehystämistä syvennyksistä tuijottivat\nkreikkalaiset jumalat kuollein silmin tätä jaloa seuraa, tai ne\nnostivat epävakaiseen valoon spitaalitahrojen peittämiä käsiään.\nKeskustelu sivusi vain joskus miltei salavihkaa kruununperimystä --\npettämätön merkki kaikkien läsnäolijoiden salaisesta pelosta. Heidän\naivonsa näyttivät toimivan yhteistyössä tänä iltana; he tartuttivat\ntoinen toiseensa kummallista jännitystä, vaipuivat mietteisiin,\npohtivat samaa asiaa. Tuntui kuin salissa olisi levinnyt säikkyvän\nvaruillaanolon rutto, hiipivä odotuksen kuume, joka siirtyi senaatin\njäsenistä ritareihin ja näistä lähettiläisiin.\n\n\"Kirotun painostavaa!\" ajatteli nuori ritari Libo, joka oli yksinään\njäänyt tumman uurteisen pylvään viereen. Hän tunsi kämmenpohjansa\naivan hikisiksi. Ehkä kaikessa tässä ilmeni vain sangen luonnollista\narkuutta, joka valtaa ihmisen, kun hän näkee elämänsä äkkiä\nkääntävän uomaa ja joutuu seisomaan vastatusten tuntemattoman\nhuomispäivän kanssa, kuin mustan esiripun eteen... Libo yritti\nrauhoittaa sydäntään. Se löi tiheää tahtia. Paljon mieluummin hän\nolisi nyt paneutunut levolle jossakin pohjoisrajan sotateltassa\nkenttävuoteeseen. Hän muisteli ystäväänsä Germanicusta ja toivoi\nkiihkeästi, että ylipäällikkö palaisi Roomaan.\n\nUseimmat senaattoreista tunsivat sydämensä kutistuvan kokoon,\nkun he vain ajattelivat, miten huonosti olivat hoitaneet asiansa\ntämän Tiberiuksen, tämän keisarivainajan perijän suhteen. Vielä\npuolikymmentä vuotta sitten olisi ollut tilaisuus --. Aluksi\nkukaan ei ollut voinut aavistaa, että hiljainen juro mies, joka\ntuskin näyttäytyi hovin juhlissa, saattaisi joskus kohota niin\nennenkuulumattoman korkealle. Aikoinaan Tiberius oli hoitanut monia\nluottamusvirkoja, oli ollut kaupungin köyhäinhoidon tarkastaja,\noli seurannut nuorta velivainajaansa Drusus Neroa sotaretkille ja\njohtanut monta voittoisaa taistelua milloin Balkanilla, milloin\npohjoisessa. Kun hänet sitten naitettiin keisarivainajan tyttärelle\nJulialle, pitihän aavistaa, että hänellä olisi tulevaisuutta...\nHänen merkitystään ei olisi saanut väheksyä edes silloin, kun tuo\navioliitto häpeällisesti luhistui ja mies vetäytyi puolittaiseen\nmaanpakoon Rhodokseen. Mutta Augustus itse ei ollut antanut hänelle\npaljon arvoa. Keisarin ja poikapuolen välit olivat alussa olleet\njääkylmät -- keisarilla oli omat tyttärenlapsensa lähellä sydäntään.\n\nKenties johtui vain pelosta, että menneiden vuosien tapahtumissa\nnyt jälkeenpäin selvästi ilmeni jokin synkkä, kohtalokas johtelu\n--. Eivätkö kaikki perilliset kuolleet tehdäkseen Augustuksen\npoikapuolelle tietä? Keisarin lapsenlapset kaatuivat toinen\ntoisensa jälkeen kuin pelinappulat. Vähän Aasian maaherra Gaius\nkuoli haavoihinsa sodassa, hänen nuorempi veljensä Lucius mädäntyi\nelävältä kulkutautiin Marseilleen sairaalassa, ja kolmas veli\nPostumus häipyi sille tielleen, eikä kukaan ole hänestä koskaan\nmitään varmaa kuullut. Ja eikö Tiberius juuri tuohon aikaan siirtynyt\naskel askeleelta lähemmäs valtaistuinta? Kruununperijöiden sarja\nhupeni johdonmukaisesti, sukulaisten äänet alkoivat hiljentyä vanhan\nkeisarin ympärillä. Tyhjyys levisi yhä laajemmalle hänen yksinäisen\nistuimensa kahden puolen, aivan kuin hallitsijan sormuksesta olisi\nsäteillyt ruttoa. Tähän tyhjyyteen astui varovasti varpaisillaan\nkeisarinna Livia Drusillan poika, Tiberius Claudius. Senaattorit\ntajusivat epäselvänä sisäisenä näkynä, miten hän hitaasti\nojensi kapeita käsiään ja veti Augustuksen veltosta sormesta\nsinettisormuksen... Mutta ehkäpä koko mielikuva oli väärä. Tiberius\nistui linnan kaikkein syrjäisimmässä huoneessa läpitunkemattoman\nyksinäisyyden keskellä, tylynä ja erakkomaisena kuin mies, joka\nitsepäisesti seuraa onnetonta tähteään. Kumpi lopulta juonitteli,\nvehkeili, raivasi tietä, äiti vai poika? Salavehkeiden langat olivat\njoka tapauksessa hyvin hienoja, verkko oli näkymätön ja myrkyllinen,\nkuka sen sitten oli kutonutkin.\n\nPalatsin nimenhuutaja ilmoitti pretoriaanien komentajan. Puheen\nsorina hallissa vaikeni hyvin nopeasti, kaikki päät kääntyivät ovelle\npäin. Senaattorit eivät voineet täysin peittää harmiaan nähdessään\nkäytävästä ilmestyvän Aelius Sejanuksen. Oli mahdollista, että hän\nerotti hiljaisen pahaenteisen mutinan: \"Hän... Aina vain ja joka\npaikassa hän!\" Kokonaan tummiin pukeutunut laiha mies lähestyi\nkävellen salin läpi. Hänen kaulaltaan riippuivat yksinkertaiset\nkapeat vitjat, jotka olivat puhtainta Myysian kultaa. Tulen valossa\nne säkenöivät tuon tuostakin punaisina, aivan kuin ne olisi\nkastettu vereen tai metalliin olisi kehittynyt ruostetta. Jäntevät\nkalkinvalkoiset kasvot olivat kohotetut, -- laajan otsan alapuolella\ntuikki kaksi kivikovaa silmää syvältä kuopistaan. Niistä alaspäin\nhänen kasvoissaan oli jotakin murjottua, katkeran alastonta,\narastavaa, ikäänkuin luonto olisi jättänyt nenän, kapeat punaiset\nhuulet ja leukapielet avuttoman puolitekoisiksi. Miltei mustan\ntunikan alta, jota sotilasviitta ei enää peittänyt, kohosi kyttyrä.\nSe ei ollut kovin huomattava, hämärä valaistus esti sitä selvään\nnäkymästä. Mutta pään asento, vaappuvat jalat, veltosti lepattavat\npuvunliepeet kavalsivat hänen aran kohtansa niillekin, jotka\nseisoivat kauimpana hallin perällä.\n\nHeti hänen jäljissään tuli pretoriaaneja. He olivat ottaneet\nhelisevät, rei'itetyt vaskikypärät kainaloon, heidän panssarinsa\niskivät kininöitä aivan kuin hämyssä olisi lyöty satoja tuluksia.\nHeidän saappaistaan lähti kumahteleva, kilisevä ääni. Melkein\ntakertuneena kaartinpäällikköön asteli pieni kissannäköinen mies,\n-- ritari Crispus, joka oli perinyt Uuden Afrikan maakunnan\nprokonsulin, historioitsija Sallustiuksen suunnattomat, ylelliset,\nryöstövaroilla perustetut puutarhat. Hänen sukunsa polveutui\nAmiternumista sabiinien maasta, ja jotakin täysin vierasta ja\nepäroomalaista oli hänen pienissä pyöreissä kissankasvoissaan.\nPälyilevissä silmissä tuikahti joskus arka ilme aivan kuin pienellä\nlapsella. Jo aikoja sitten hovissa oli liikkunut uskomattomia huhuja\ntuon ujon ritarin konnantöistä. Tiedettiin yleisesti, että hän oli\nollut vanhan keisarin elinikäinen uskottu ja että leskikeisarinna\nLivia Drusilla käytti häntä hyväkseen, kun jokin valonarka puuha\npiti viedä päätökseen. Hänen pulleassa vasemmassa kädessään välkkyi\nkeisarillinen sinettisormus, salaisten asiakirjojen leimaamisväline.\nOli luultavaa, että hän yksin todella tiesi, mitä Augustuksen\nviimeiselle elossaolevalle tyttärenpojalle Postumukselle oikein\noli tapahtunut, kun hän hävisi eräänä yönä pari vuosikymmentä\nsitten kaupungista. Crispus tuijotti suoraan eteensä silmäluomet\nräpytellen; hän näytti arastelevan jokaisen katsetta. Nähtävästi\nSejanuksen läheisyys ja jäljessä tulevat pretoriaanit lisäsivät hänen\nitseluottamustaan, niin että pieni kissannäköinen mies tällä kertaa\nuskalsi näennäisen huolettomasti tepastella salin poikki.\n\nPretoriaanien päällikkö, hänen seuralaisensa ja sotilaat jäivät\nhetkeksi odottamaan sen käytävän läheisyyteen, joka johti Tiberiuksen\nyksityishuoneisiin. Äänet olivat yhä kuiskaavia; keskustelu tyrehtyi\nnyt miltei kokonaan. Salin keskelle oli joukon tullessa syntynyt\nkuin näkymättömän viikatteen vetämänä leveä odotuksentäysi tyhjiö.\nVielä tunti sitten Memmius Regulus, vanha Lucius Calpurnius ja nuori\nritari Libo olivat hiljaisissa mielissään toivotelleet jotakin\nsattumaa, joka saisi Aelius Sejanuksen pysymään etäällä hovista\nennen keisarinvaalia. Mutta mies piti kyllä vaikutusvallastaan\nkiinni! Hänen tapaisensa ihmiset eivät suo toisille sitä iloa,\nettä he olisivat poissa sieltä, missä heitä vähimmän kaivataan ja\nmissä toiset, kyvykkäämmät halukkaasti astuisivat heidän tilalleen.\nTuon rujon synkän miehen tulo ei tietänyt hyvää. Ei ollut mikään\nsalaisuus, että juuri hän Tiberiuksen harvoista suosikeista syvimmin\ntehosi ruhtinaaseen vihjailuillaan, neuvoillaan, puolittaisilla\nohjeillaan.\n\n\"Hän tuntuu minusta kuin hautajaisiin laittautuneelta\", huomautti\nRegulus senaattori Cotta Messalinukselle. \"Se ei tunnu lupaavalta,\nvai kuinka? En ymmärrä, miten hänen tapaisensa mies ylipäänsä on\nvoinut nousta kaartinprefektin satulaan.\"\n\nMessalinus kohotti hymyillen taipuisaa ylähuultaan niinkuin koira,\njoka paljastaa hampaansa: \"Traditio. Suku on Etrurian vanhaa aatelia,\nhe ovat kantaneet miekkaa isistä poikiin. Olen tuntenut hänen isänsä\nSejus Strabon, hänellähän oli aikoinaan samat valtuudet kuin pojalla\nnyt. Jäykkä maalaisaatelinen, mutta hyvä pretoriaanien päällikkö.\nSotilaat näkevät ukon vieläkin painajaisunissaan...\"\n\n\"En pidä hänen silmistään.\"\n\n\"Enkä minä hänen kyttyrästään.\"\n\nRegulus siveli hitaasti sileäksi ajeltuja poskiaan, jotka riippuivat\nraskailla pusseilla. \"Saamme nähdä, että juuri siinä piilee hänen\nvoimansa. Hänestä itsestään tulee vielä keisarin kyttyrä.\"\n\nMessalinus lähensi keltaisia kasvojaan aivan Reguluksen korvan\njuureen ja alkoi kuiskailla vanhaa häväistysjuttua, jota kaupungissa\noli kymmenen vuotta sitten ahkerasti seulottu. Tiesikö Regulus,\nettä konsuli Aelius-vainaja aikoinaan oli valinnut Sejanuksen\nottopojakseen, koska vanhus oli ollut joissakin tekemisissä pojan\näidin kanssa? Muuten, juttu tuskin oli totta, kaartinpäälliköllä oli\nsamat etruskinpiirteet kuin Sejus Strabolla... Setäänsä sotapäällikkö\nBlaesusta Sejanus ei lainkaan muistuttanut, sillä sedän röyhkeitä\nsoturinkasvoja valaisi sentään jonkinlainen miehekkyys. \"Saat\nnähdä, että hän tuo hoviin ennen pitkää koko sukunsa\", huomautti\nRegulus. Luultavasti kaartinpäällikkö tunsi molempien miesten katseet\nselkäpiissään, sillä hän käännähti äkkiä. Hänen huulensa vapisivat\nhiukan. Vähitellen hänen ja pretoriaanien ympärille oli keräytynyt\npieni kiinteä seurue, jota kaikki salissa olevat tarkkasivat: ritarit\nMarcus Terentius ja Fulcinius Trio, synkän näköinen Pinarius Natta,\nrikas roomalainen ylimys Geminius, jonka juomingeista kaupungilla\nkierteli hurjia kertomuksia, vetäytyivät yhä lähemmäksi prefektiä\naivan kuin olisivat vainunneet majesteettia valepuvun alta.\n\nKaukaa palatsin sisästä kajahti metallinen lyönti. Sejanus kuuli\nnimeään huudettavan. Hän sipaisi sormenpäillä polttavaa otsaansa,\nlähti kulkemaan palatsivirkailijan jäljissä. Nyt, kun hän oli\nkääntänyt rujon selkänsä hoville, hän tunsi kuin kummallisena kipuna,\nettä sadat ivalliset silmät tuijottivat takaapäin hänen hartioitaan...\n\nTyhjissä esihuoneissa lepattivat soihdut. Vaaleatukkaisten\ngermaanihenkivartioiden askelet kilisivät. Hämärässä säkenöi joku\npeitsen pää ja sammui aina välillä pimentoon kuin liekki. Tulien\nväike sai seinien marmorilevyt näyttämään tummien veritahrojen\npeittämiltä, sillä niiden syvänvihreä väri ei oikein päässyt\nhohtamaan, vaan muuttui ruosteenkarvaiseksi lamppujen, öljysarvien,\nmetallivitjoista riippuvien _trilychnisten_ heikosti liekehtiessä --.\nPylväistä lankesi käytävän poikki huojuvia varjoja. Ne hypähtelivät\nja lähenivät, ne kiersivät mielettömästi tanssien mustapukuisen\nmiehen jalkoja. Hän oli vähällä kompastua niihin. Hän ehti ajatella\nvaimoaan Apicataa ja hänen itsepäistä haluaan lähteä Puteolin\nkylpylään nyt talven alla, juuri kun oli aivan välttämätöntä\njäädä Roomaan, tehdä itsensä tärkeäksi tulevalle keisarille. Joka\ntapauksessa, hän tunsi valtansa. Koko avarassa maailmassa oli vain\nkolme miestä, jotka tänään saattoivat tietää seisovansa tukevalla\npohjalla: arabialainen tähtienselittäjä Thrasyllus, vanha senaattori\nNerva ja hän, Aelius Sejanus.\n\nVartiomiesten peitset vetäytyivät syrjään hänen edessään. Hän näki\npalatsivirkailijan kumartavan melkein maahan asti tumman tyhjän\noviaukon kohdalla. Miten hullua, hän ajatteli. Mutta kun hän\nastui puolihämärään tablinumiin, hänen otsanrajaansa oli kaikesta\nhuolimatta kohonnut kylmiä hikikarpaloita.\n\n\n\n\n9.\n\n\nHuone oli typötyhjä. Raskaista metallivitjoista riippui\nkolmihaaraisia lamppuja, niistä levisi kelmeätä savunsekaista valoa.\nSe oli vieläkin himmeämpää kuin vastaanottosalissa. Se heijastui\nmustasta ebenpuusta leikatun tuolin upotteissa; ne kimalsivat kuin\nkiiltomadot. Sejanus näki katosta riippuvia verhoja, raskasta\nosroenelaista läikesilkkiä, jonka poimut liikkuivat aivan kuin\nhuoneessa olisi käynyt veto --. Savun, palavan hyvänhajuisen hartsin\nja vanhan viinin tuoksu yhtyi lääkkeiden lemuun. Sejanus astui\nepävarmasti peremmäs, pysähtyi. Joku tuli... Mutta se ei ollut\nTiberius Claudius vaan kesy riikinkukko, joka tepasteli pyrstöään\nlaahaten pimeimmästä nurkasta ja rupesi nokkimaan lattialle\nkylvettyjä maissinjyviä. Hiljaisuus oli painostava. Sejanus tunsi\nolonsa kiduttavan epävarmaksi, kääntyi sille taholle, missä verhojen\npoimut liikahtivat. Hän selvitti kurkkuaan, ennen kuin lausui\nkuuluvasti: \"Tervehdin sinua, keisari Tiberius...\"\n\nHänen äänensä katkesi, sillä juuri nyt hän kuuli selkänsä takaa\nnopeita askeleita ja kuivan yskähdyksen. Joku sanoi selvällä\nväsyneellä äänellä: \"Älä viitsi teeskennellä.\"\n\nMies, joka tuli esiin verhojen takaa, tuskin loi ainoatakaan\nsilmäystä vieraaseensa. Hän käveli melkein hätäisesti permannon yli\nja jäi seisomaan selin valoon, pimentoon. Lamppujen liekit loivat\nepäselvää kajoa hänen kulmikkaille olkapäilleen ja melkein kaljulle\npäälaelleen. Pitkä luiseva vartalo kumartui tulenhehkua vasten,\ntasainen alaspäinkammattu tukka peitti otsaa mustana seppeleenä.\nSen alapuolella oli kaikki hämärää ja epätarkkaa, sillä kasvot\nolivat jääneet täydellisesti varjoon. Sejanus tuskin erotti huulien\nja silmien hämärät ääriviivat. Valon kajastus tanssi levottomasti\nTiberius Claudiuksen yksinkertaisella tummalla puvulla ja välähti\njoskus hänen laihoissa ohimoissaan, joiden hiukset olivat alkaneet\nharmaantua. Hän oli viisikymmenviisivuotias. Ja tässä huoneessa,\nnäiden varjojen keskellä, hänen laiha kookas ruumiinsa näytti\naavemaisesti sulautuvan huojuviin verhoihin, valotäplien leikkiin\nja esineiden epäselviin hahmoihin. Sejanus loi melkein pelokkaan\nkatseen sille taholle, missä silkin poimut jälleen liikahtivat.\nTiberius naurahti. \"Vai niin, sitäkö katsot. Sehän on pelkkä...\" Hän\nmeni nopein askelin verhon luo, vetäisi sen syrjään. Hänen äänensä\nmuuttui mairittelevaksi: \"Tule tänne, Julilla! Kas niin, tulehan...\"\nToinen riikinkukko, tumma ja lyhytpyrstöinen, tepasteli juhlallisesti\npermannon yli ja sen isäntä hipaisi hellästi linnun päälakea. \"Se on\nnaaras. Toivon, että se rupeaa munimaan. Pidätkö eläimistä, Lucius\nAelius?\"\n\nSitten hän palasi äskeiseen paikkaansa lampun eteen ja sanoi\nkuivasti: \"Arvaan, että olet valmis täydellisesti ja ehdottomasti\npitämään kaikesta mistä minäkin.\"\n\nSejanus kiinnitti katseensa riikinkukkoihin kuin apua anoen. Hän\nhuomautti harkitun kohteliaasti, että vain jumalien epäsuosio ja\nvenähtänyt nilkka olivat pidättäneet häntä Ostiassa sillä välin kun\nhänen keisarillinen suojelijansa oli turhaan odottanut hänen tuloaan.\nTiberius kuunteli, kohautti olkapäitään. \"Keisarillinen...?\" Hänen\nvieraansa oli huomaavinaan nopean katseen, joka lävisti varjot ja\nsuuntautui hänen kasvoihinsa punnitsevana, läpitunkevana. Sejanus\ntiesi hyvin, että kaikki imartelu sai tässä huoneessa huonon\nvastaanoton. Mutta hänen kielensä oli kummallisen kankea, hän tunsi\nnäyttelevänsä osaansa huonommin kuin koskaan. Kun varjossa seisova\nmies vielä tuijotti häntä kylmillä silmillään, ikäänkuin olisi\nhalunnut paljastaa hänen äänenpainoissaan piilevän valheen, Sejanus\nvaikeni äkkiä ja teki kädellään epätoivoisen eleen. \"Näet, miten\nhuonosti se luonnistuu minulta\", hän sanoi ja hymyili avoimesti.\n\"Kun ensi kerran kohtasin sinut Khioksessa, käytin nyrkkejäni. Ja\nmyöhemminkin... Olen synnynnäinen narri, en osaa suitsuttaa niinkuin\nritarit ja senaattorit.\"\n\nHän painoi päänsä ja odotti, minkä vaikutuksen nämä sanat tekisivät.\nMutta Tiberius Claudius ei sanonut mitään. Vihdoin hän meni\ntablinumin nurkkaan, toi hiiliastian ja musersi sormissaan hartsia,\njota henkilääkäri oli käskenyt polttaa, koska sen tuoksu tekee\nhyvää ihottumille. Sitä tehdessään hän alkoi väsyneellä äänellä,\ntuon tuostakin keskeyttäen puheensa, kertoa ennustuksista, joita\ntähtienselittäjä Thrasyllus oli lausunut jo siihen aikaan, kun hänet\nlähetettiin legaattina Rhodos-saarelle. Loppumattomat rajasodat\nolivat kerrassaan uuvuttaneet hänet; hän oli hoitanut milloin\nkenraalin, milloin konsulin tehtäviä ja loppujen lopuksi Augustus oli\nnähnyt hyväksi nimittää hänet köyhäinhoidon tarkastajaksi Roomaan,\ntähän samaan kaupunkiin, joka nyt... nyt...\n\nTiberius nousi hitaasti seisomaan ja hankasi sormistaan hartsia.\n\"Voi olla, että tulette hämmästymään, sinä niinkuin toisetkin\", hän\nsanoi lyhyesti. \"Ja sitä paitsi, jos haluat osoittaa uskollisuuttasi\nja jos ennen kaikkea katsot minun parastani, äänestä minua vastaan\nsenaatissa, kun tulee keisarinvaali.\" Hän laski kätensä ristiin\nrinnalleen. Kun Sejanus aikoi väittää vastaan, hän toisti: \"Äänestä\nvastaan, kuuletko\". Sitten hän käänsi selkänsä, seisoi hetken aikaa\nlampun alla kuin miettien jotakin seikkaa, joka oli unohtunut. \"Ja\njos pidät niinkuin minä riikinkukoista, on parasta että poistut.\nSillä ne ovat tottuneet hiljaisuuteen... Niinkuin minäkin\", hän\nlisäsi.\n\nSejanus tervehti ja vetäytyi ovelle. Hänen valkoiset kasvonsa olivat\naivan ilmeettömät, nöyrät... Ehkä Tiberius oli odottanut näkevänsä\nniillä harmin ilmeen, ja nyt hänen täytyi tuntea pettyneensä.\nKaartinpäällikkö lähti palaamaan saman käytävän läpi, jota oli\ntullutkin. Palatsivirkailija kiiruhti jälleen hänen edellään, miekat\nkalisivat, peitsenpäät välkkyivät. Ja äkkiä Sejanus näki selvänä\nsisäisenä kuvana Tiberiuksen laihan käden, jonka etusormessa,\nhiukan nivelen alapuolella oli sormus. Punaisesta jalokivestä\nlevisi hehkua. Se oli intialainen rubiini, seppä Dioskorides oli\npuoli vuosisataa sitten upottanut sen kultarenkaaseen, sen valo oli\nkytevää ja kylmää; siitä uhosi himmeää noitamaista vaikutusta, ja\nehkäpä juuri se oli kerrassaan sotkenut hänen sanansa. Hän asteli\nhitaasti, pää kohollaan. Kaarevan otsan takana liikkui rauhattomia\najatuksia, joita hän ei millään muotoa olisi halunnut paljastaa\nainoallakaan kasvojen ilmeellä. Kaikesta huolimatta palatsin synkkä\nilmapiiri tartutti häneenkin hiukan tuota pelon kuumetautia, joka\nsai Euandroksen jälkeläiset hiipimään varpaisillaan ja senaatin\nvapisemaan. Oli totta, että Tiberius aina ympäröi itsensä jylhään\neristäytymiseen. Niin oli ollut asian laita jo Rhodoksessa,\njossa hän vietti maanpakolaisen elämää kenenkään voimatta\nkuvitella, miten maailmanvalta kerran putoaisi hänen käsiinsä.\nHänen menettelytapojensa asteikko oli huolellisesti valittu. Hän\nhallitsi nuo umpimielisyyden, tylyyden, epäluulon asenteet niinkuin\nhuilunpuhaltaja soittimensa läppäimet.\n\nJa astuessaan vastaanottosaliin Sejanus kosketti otsaansa. Se oli\nhikinen. Hän koetti ryhdistäytyä. Hänen ajatuksissaan näkyi selvästi\nvalkoinen ruhtinaankäsi ja sormuksen veripunainen kivi.\n\n\n\n\n10.\n\n\nMies, joka oli jäänyt seisomaan permannolle, selin valoon, kuuli\naskelten etääntyvän. Hiilet rahisivat pannuissa. Riikinkukot nokkivat\njyviä. Hän oli yksin. Hän kääntyi ja rupesi huuhtomaan käsiään\nmarmorisessa pesumaljassa. Pienellä korupöydällä seisoi vihreästä\nlasista valmistettu _klepsydra_, vesikello.\n\nVaahto sihisi veden valuessa astiasta toiseen. Oli myöhäistä, yö\nlähestyi. Tiberius alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, kosteat\nkädet tungettuina vaatteen poimuihin. Lamppujen hypähtelevä valo\nnäytti kaiken aikaa kutovan tähän silkkiverhojen jakamaan huoneeseen\nkuin rajattoman epävarmuuden ilmakehää. Kaikki lepatti, liukui,\nhorjui hänen katseensa edessä.\n\nHän kutsui orjan ja lähetti noutamaan Thrasyllusta, jemeniläistä\ntähtienselittäjää. Sitten hän etsi pöydälle heitettyjen\nkreikkalaisten murhenäytelmien, lakikirjojen ja muistiinpanojen\nseasta leveän karttakäärön ja kehitti sen hitaasti auki. Se oli\nruskeaa syrakusalaista papyrusta -- se oli valmistettu ristikkäin\npuserretuista sormenlevyisistä selis-liuskoista, joita leikataan\nkasvin ytimestä. Käärön molemmista päistä riippuivat mustat\nruokosauvat, jotka päättyivät kullattuihin nuppeihin. Tiberius\nClaudius asetti sen polvilleen. Hän siirtyi tulen valoon.\nValtakunnat ja Rooman protektoraatit muistuttivat tummia tahroja.\nNiiden rajaviivoja oli huolellisesti korostettu tummanpunaisella\nkarmosiinivärillä, joitakin nimiä oli hangattu pois, ja noilla kohdin\nkartta muuttui läpikuultavaksi aivan kuin sitä olisi kostutettu\nöljyllä.\n\nTiberius tutki sen kuvioita tummin, liikkumattomin silmin. Säännötön\nsoikio oli Välimeri ja sen ympärille muodostivat kukistetut maakunnat\nkuin repaleisen palteen. Laaja Espanja ja leveä Gallia, Balkan ja\nKreikka ja Vähä-Aasia pohjoisessa. Idässä Syyrian ja Juudean kapea\nalaspäin kaartuva kaistale; etelässä Siinaista länteen Egypti,\nKyrenaika, Numidia ja pienet alueet Atlas-vuoristossa, josta tuotiin\nPyhän kadun kauppoihin thuija-puusta leikattuja koristepöytiä...\nMustasta merestä erkani mutkainen ja monihaarainen Tonava kuin\nplataanin juuri. Sen kaaren alle jäivät Raetian, Vindelician ja\nNoricumin alueet, punaisella juovalla ympäröity Pannonia ja suuri\ntahrannäköinen Dalmatia, jonka Augustus oli muodostanut entisestä\nIllyriasta. Tonavasta oli tullut valtakunnan raja pohjoisessa\nniinkuin Reinistä lännessä.\n\nKarttaan oli hyvin pienillä siroilla kirjaimilla merkitty\ntaistelupaikkojen nimiä. Makedonian Philippi, jossa nuori Octavius\nyhdessä triumviri Antoniuksen kanssa löi Brutuksen ja Cassiuksen\ntasavaltalaisarmeijan. Perugian kaupunki Keski-Italiassa, jossa\nkäytiin sotaa Antoniuksen vaimoa Fulviaa ja hänen veljeään Luciusta\nvastaan; se sortui vereen ja tuleen ja savuun kaikkine asukkaineen.\nBrindisin merikaupunki, jossa Octavius oli saanut haltuunsa länsiosan\nvaltakuntaa. Pompeijuksen tappion ja Vipsanius Agrippan voiton\nnäyttämö Pohjois-Sisiliassa. Actium, jossa Antoniuksen laiva lähti\nseuraamaan Egyptin kuningattaren pakenevaa kaleeria ja jossa voitto\njäi Octaviuksen laivastolle. Idän sotien siirtyvät alueet ja kaikkien\nniiden sotaliikkeiden tukikohdat Espanjassa, Reinin rannoilla,\nGermaniassa, joissa hän, Tiberius Claudius, tai hänen velivainajansa\nDrusus olivat ratsastaneet joukkojen edessä kantaen ylipäällikön\npunaista vaippaa.\n\nHyvin ylhäällä lähellä Elbeä oli melkein näkymätön rivi, haihtuva\njälki veitsellä raaputetusta vanhasta kirjoituksesta. Tiberius\ntuijotti noita kirjainten haamuja. Vaikka kartantekijä oli koettanut\nhävittää niitä, ne ilmaisivat kuitenkin sen kohdan Germanian\nalueella, missä Rooman sotavoima oli kärsinyt raskaimman tappion\nneljään sataan vuoteen gallien hyökkäyksen jälkeen. Teutoburgin\nmetsä --! Kahden ovelan panttivangin, Arminiuksen ja Siegmyrghtin\ntaitavasti suunniteltu petos, joukkojen hajotus ja verilöyly\nmetsätiellä, kolmen roomalaisen legioonan täydellinen perikato,\nvihollisen äkkirynnäkkö ja sotakotkien menetys... Tiberius tarttui\nkynään ja merkitsi kaikki ne alueet, jotka olisivat silloin joutuneet\ngermaaneille, ellei hän olisi saapunut omien apujoukkojensa\nkanssa Reinille ja pelastanut siltoja. Epäinhimillistä sellainen\nvoimanponnistus oli ollut, mutta hän pystyi siihen. Saadaan nähdä,\nhän pukee vielä päälleen _paludamentumin_, hän marssii Balkanille\nja näyttää kesäleirin päälliköille, miten sotia on käytävä... Hän\ntuijotti karttaan ja oli äkkiä näkevinään edessään vanhan Augustuksen\nhuolestuneet kasvot, seitsemänkymmenenneljän vuotiaan miehen kasvot,\njoiden ilme oli niin pidättyvä, milloin he neuvottelivat keskenään.\nKuinka hän olikaan odottanut kiitosta, tunnustusta, välitöntä\nrohkaisua. Mutta oli tullut vain virallisia ohjeita.\n\nHän syventyi laskelmiin ja etsi virhettä, joka roomalaisessa\npäämajassa oli tehty. Öljyliekit tuikkivat rauhattomasti, valo\noli liian hämärää... Sanansaattajat olivat parhaillaan matkalla\nReiniltä ja Balkanilta Roomaan. Hänen veljenpoikansa Germanicus,\nDrusus-vainajan poika, vaelsi siirtyvine esikuntineen ja neljän\nlegioonan suuruinen armeija perässään valtakunnan pohjoisrajaa kohti.\nSchelden ja Sambren kesäleireiltä tuli uusia levottomia sanomia.\nRajojen pysyttäminen siinä, mihin ne viimeisten kiivaiden taistelujen\naikana vedettiin, siltojen, paalutusten, vallien suojaaminen\nGermanian sissejä vastaan ja Gallian kukoistavien maakuntien valvonta\ntuottivat tällä hetkellä kylliksi huolta veljenpojalle, jotta hän\nolisi voinut valvoa etujaan pääkaupungissa. Ja muuten, -- ellei\narmeija napissut Reinillä, se napisi Balkanilla. Kun johto oli vielä\nollut Augustuksen huostassa, miehet alistuivat ja söivät keittonsa\nenempää nurkumatta. Tiberius naputti karttaa kynänvarrella. Pieniä\nmutta ravitsevia liha-annoksia, kaksi modius-mittaa jauhamattomia\nvehnänjyviä kahdesti kuussa, ratsuväelle kuusi modiusta nisua mieheen\nja lisäksi ohraa, sillä heidänhän oli pidettävä huolta sekä hevosen\nettä yhden tai parin kuormarengin elatuksesta. Vihantarehua eläimille\nohrankuljetuksen vähentämiseksi. Vaihtelevia annoksia naudanlihaa...\nJos jalkaväki nyt vaatii marssiannosten ja matkataakan vähentämistä,\nmiten maailmassa he silti haluavat kantaa lisättyjä muonasäkkejä!\n\nTiberius seurasi sormillaan Balkanin rajajuovia. Vain muutamia\npäiviä sitten hän oli jo ollut matkalla sinne kukistamaan yltyvää\nlevottomuutta, Augustus oli seurannut häntä Nolaan asti ja siellä,\naivan lähellä vanhaa kreikkalaista Parthenopea ja sibyllan\nluolaa, he olivat eronneet. Kun pikalähetti sitten tavoitti hänet\nkesken marssia ja komensi palaamaan Nolaan, jossa keisari makasi\nvatsankouristuksissa kasvot keltaisina ja otsalla hikikarpaloita,\nhän näki selvästi kaikkien ovien aukeavan pelättyyn, toivottuun\npäämäärään. Kruunu ja valtiaansormus! Mitä merkitsi nyt sotilaiden\nmelu Balkanilla. Hän huokasi. Äiti oli saanut tahtonsa perille.\n\nKartassa, joka oli levällään hänen edessään, olivat kaikki\nvaltakunnan liittolaisalueet, provinssit, vapaakaupungit ja\nsuojelusvaltiot leveämmillä tai aivan pienillä kirjaimilla\nmerkittyinä. Runsas sarja kansallisuuksia Niilistä Kaksoisvirtoihin\nja Mustanmeren rannalle. Yhtäällä olivat Idän liittolaiset,\n_foederati_ ja _socii_, pienine, näennäisesti melkein mitättömine\nruhtinaskuntineen ja toisaalla _provinciat_, joihin valtio lähetti\nlakiasäätävällä rajattomalla vallalla varustetun edustajansa istumaan\noikeutta ja kantamaan veroa. Millaisen perinnön Augustus jättikään\nseuraajalleen! Mikä vastuu...!\n\nTuon lukemattomista ruhtinaskunnista kudotun alueen rajat hämärtyivät\njossakin etäisessä Idässä sekaviin palatsijuonitteluihin. Se\noli kuin suunnaton matto, jonka reunoja ei näkynyt. Siihen oli\nuhrattu hikeä, verta, huolta ja älyä enemmän kuin koskaan Länteen.\nNimellisesti itsenäiset pikkuvaltiot puristuivat kuin pihteihin\nRooman provinssien väliin, puristuivat mutta eivät masentuneet.\nTosin Galatia oli jo tasan kolmekymmentä vuotta sitten muutettu\nprovinssiksi, kun sen kuningas Amyntas oli kuollut Kilikiassa\nrosvojen veitsenpistoihin; ja Galatiaan kuului sentään rohkea\nkaistale Fryygian vuorimaata, osa Lykaoniaa ja lohko Pisidiaa.\nYksitoista vuotta sitten sammui Paflagonian itsenäisyys niinkuin\nliekki, joka ei voi palaa öljyn puutteessa. Mutta muualla oli öljyä,\nmuualla oli vaarallista, kytevää tulta, ja sen savu tuntui tuon\ntuostakin Roomassa, ellei muuten niin Idän lähetystöjen kiertelevissä\nkukkaskielisissä anomuksissa. Oveluutta. Laskettua viekkautta.\nPohjalla teki työtä riippumattomuuden himo, provokaattorit ja\nyllyttäjät hiipivät vapaakaupunkien kapakoissa, herrat pikkuruhtinaat\nlähettivät toistensa luo sananviejiä. Langettiin maahan ja\nsuudeltiin tohveleita. Vaihdettiin verhottuja ehdotuksia. Pontoksen,\nKappadokian, Kommagenen, Armenian kuningaskunnat näyttivät kartasta\nkatsoen varsin pieniltä, mutta niiden selkäpuolella oli piilossa koko\nkukistamattoman Idän vaaniva sotilasmahti -- Persian suurkuninkaiden\nvoitonhalu, joka oli noussut kummittelemaan nykyisten parthialaisten\naivoissa. Oli ollut kirotun ennenaikaista painaa kultainen tiara\nvoitetun Armenian kuningasehdokkaan Tigraneen hyvinkäherrettyyn\npäähän. Niin oli kuitenkin tapahtunut monta vuotta sitten,\nroomalaisessa leirissä. Ja kruunun oli keisarin käskystä painanut\nTiberius Claudius.\n\nHän leikitteli kynällä --. Miten liittovaltiot nurisivatkin veroista\nja rasituksista, kaiken tuon vastapainona oli heidän oma sisäinen\nhallintonsa, oma valtiosääntönsä, omat virkansa, kansankokouksensa,\nprytaneioninsa, lakinsa, tuomarinsa, uskontonsa. Pikkukansojen\njumalat olivat vaikutusvaltaisempia kuin roomalaiset maaherrat.\nJa sen tiesivät heidän mustat ja suklaanväriset pappinsa, joiden\npuvut välkkyivät kuin lintujen kiimavaatteet. No niin, miten\noikeastaan oli...? Jos Augustus oli toisella kädellä höllentänyt\nalamaisuussuhteita, hän oli toisella niitä tiukentanut --. Kansoilla\nsekä oli että ei ollut sisäistä itsenäisyyttä. Olivatko heidän\nlakinsa ja uskontonsa heidän täydellistä omaisuuttaan, _dominium_,\nvai kuuluivatko ne vain käyttötavaroihin, _in bonis_...?\n\nTiberiuksen huulilla kareili hymy. Todellinen valtiotaito on siinä,\nettä liian jyrkkiä kannanottoja varovasti vältetään. Vapaus ja\nriippumattomuus ovat vaarallisia sanoja siellä, missä ilma hehkuu\nkansalliskiihkoa, ja yhtä vaarallista on päättävästi sanoa vieraissa\nmaissa: tämä on minun! Tosin vapauden käsitettä ei voida koskaan\nhävittää, mutta se voidaan hämärtää ja tehdä epämääräiseksi,\nse voidaan täyttää uudella sisällöllä niinkuin hieno ruukku\nlaimennetulla viinillä.\n\nHän naputteli sormenpäillään karttaa. Hän oli tuntevinaan Idän\nhenkäyksen, lämpimän ja tympeän tuoksun, joka nousi lukemattomista\nsuitsutusastioista ja yhtyi uskonkiihkoisten hikoilevien ihmisten\nhuohotukseen. Hän istui hetken aikaa kartta polvillaan ajatuksiin\nvaipuneena. _Jos_ oli säädetty, että hänen piti ottaa kantaakseen\nvalta ja vastuu, hän lähettäisi maaherroja valvomaan jokaista\nliikahdusta valtakunnan syrjäkulmilla... Minä Tiberius Claudius Nero,\nimperaattori ja keisari... Väri pakeni hitaasti hänen kasvoistaan.\nHän tarttui kynään ja rupesi tekemään merkintöjä, vaikka lampun\nsavuava valo teki pahaa hänen silmilleen.\n\nSuuri lumivalkoinen kissa hiipi aivan kuulumattomasti verhojen takaa\nja pysähtyi tuolin luo. Se kehräsi hiljaa. Sen silmät hehkuivat\npimennosta kuin hiilet, suurina ja liikkumattomina. Tiberius kosketti\nsitä hajamielisesti sormenpäillään ja kirjoitti: _Sabinus, Syyrian\nkäskynhaltija? Pomponius Flaccus, sopiiko?_ Hän etsi ajatuksissaan\nnimiä, muisteli senaattoreita ja ylimyksiä ja oli näkevinään pitkän\nloppumattoman käytävän, joka muodostui nöyrästi kumartuvista selistä;\ntuon käytävän yläpuolella leyhyi hiusvoiteiden ilkeä tuoksu.\nSitten hän merkitsi afrikkalaisten hallintopiirien kohdalle kolme\nperättäistä nimeä ja pyyhki ne pois. Hän seurasi sormellaan Välimeren\nnousevaa rantaviivaa ja tutki provinsseja, jotka muodostivat\nsäännöttömän soikion Syyrian pohjoisosien ja Kuolleen meren väliin.\n\nVuodesta 750 Rooman perustamisesta lukien, idumealaisen Herodes\nSuuren kuoltua, ne oli jaettu hänen perillisilleen, niiden kolmen\npojan kesken, jotka jäivät eloon huolimatta isänsä toimittamista\nverilöylyistä. Juudean ja Samarian kuningas Arkelaos söi maanpaon\nleipää; hänen omaisuutensa oli myyty huutokaupalla Augustuksen\nlaskuun ja alue kuului Rooman suojelus-maihin. Mutta mitä huolta se\ntuottikaan! Maaherrat vaihtuivat Juudeassa kuin teatterikuninkaat,\nroskaväki mellakoi, koko maa oli Jerusalemista Galileaan joka hetki\naseellisen kapinan ja kansannousun partaalla. Tiberius katsoi kissaan\nja leikki kynällä. Tyhjät ajatuksettomat pedonsilmät kiilsivät\nhämärässä.\n\nJa aivan äkkiä jokin ajatus, muisto, mielikuva kulki hänen tajuntansa\nläpi, ja hän sitoi sen tunnollisesti täsmälliseen kuivakiskoiseen\nlauseeseen. Hän kirjoitti kartan reunaan likinäköisen ihmisen\nterävällä käsialalla: _Pidettävä huolta siitä, että vanginvartijat\nvaihtuvat Regiumissa. Tiedusteltava, onko Julian leipä- ja\nviiniannoksia vähennetty._\n\nHän alkoi täyttää kaikkia Idumean kuningaskunnan jaettuja osia\npienellä tiheällä kirjoituksella. Mutta hänen silmissään oli\nharhaileva katse niinkuin hän yhä seuraisi häviävää muistoa. Hän\nnosti tuon tuostakin päänsä, pysähtyi miettimään... Katsotaan.\nEnsiksikin, Galilean ja Gileadin neljännesruhtinas, tetrarkka Herodes\nAntipas, Herodes Suuren ja hänen kuudennen vaimonsa samarialaisen\nMalthaken poika; luonnostaan vähälahjainen, mutta tarpeellisen itara\nja mateleva kyetäkseen toimimaan hyvän valvonnan alaisena. Hänen\nnuorempi veljensä Filippus, Basanin neljännesruhtinas, syntynyt\nHerodeksen seitsemännestä aviosta Kleopatra Jerusalemilaisen kanssa;\nhallitsee yhdessä vaimonsa Salomen kanssa varsinaisesta Galileasta\nitään päin Jordanin toisella puolen olevaa maata. Kuningas Fasael,\nHerodes Suuren ja hänen kahdeksannen vaimonsa prinsessa Pallaksen\npoika; valtiolliselta merkitykseltään vähäarvoinen. Nuori prinssi\nAgrippa, surmatun idumealaisen kuninkaanpojan lapsi, saanut\nkasvatuksensa Augustuksen hovissa... Tiberius lakkasi kirjoittamasta\nja suuntasi umpimielisen katseen varjoihin. Hänen sisäisen katseensa\nohi liukui siirtokuntia, kaupunkeja, erämaita, sotaleirejä,\npuolitekoisia vesijohtoja, laivaveistämöitä, laavalla laskettuja\nvaltateitä. Ja hänestä tuntui että Augustuksen perinnön hoitajalta\nvaadittiin jättiläisen voimia. Mutta kaiken tuon ohella ja lisäksi\nhämärässä näkyivät puhtaat kapeat kasvot, näkyivät loittonevana\nkuvana, jonka piirteet olivat epätarkat, kuin kuutamoiset... Ja\nnoiden kasvojen ympärille alkoi jälleen kiertyä lumottua hohdetta,\njoka poltti ja petti mieltä hänen sitä ajatellessaan.\n\nTosiaan! Hän huomasi muistelevansa niin kiinteästi, että kynä\nraksahti poikki hänen sormissaan.\n\nTiberius nousi ja alkoi taas astella edestakaisin rauhattomana ja\nmieli raskaana. Kissa hiipi tuolin luo, hypähti ja asettui pehmeään\nkerämäiseen asentoon. Se kuunteli riikinkukkojen tepastelua,\nummisteli silmiään. Hiilet sammuivat hiljalleen kuparisissa astioissa.\n\nOrja saapui ja ilmoitti Thrasylluksen. Arabialainen astui huoneeseen.\nHän käytti korottomia kultaompeleisia tohveleita, ja niiden laahaava\nääni kiusasi Tiberiusta; tämä rypisti kulmiaan ja jatkoi kävelyä.\nMutta arabialainen jäi varjoon. Hän katsoi väsyneillä ukonsilmillään\nkissaa, riikinkukkoja ja viimein niiden isäntää. Mullanväriset\nkasvot olivat täynnä lukemattomia vakoja ja poimuja, kurttuiset\nkuin tulessa paahdettu taateli. Liekkien himmeä valo tanssi hänen\nkaljullaan. Kääpiömäinen ruumis, jolla ei ollut ikää eikä sukupuolta,\noli kokonaan kiedottu epämääräisen väriseen pellavakaapuun kuin\nmuumio kääreliinoihin. Tiberius katsoi häntä kärsimättömästi. \"Valmis\nbalsamoitavaksi, mitä?\" hän sanoi ja naurahti ivallisesti. Sitten\nhän meni aivan astrologin eteen, pysähtyi, lävisti hänet tutkivalla\nkatseellaan.\n\n\"Mitä arvelet, Thrasyllus? Senaatti kokoontuu, Livia antaa avata\nkeisarin testamentin. Ja minä, minä...\"\n\n\"Enkö sitä ennustanut\", sanoi arabialainen kimeällä äänellä. Ilme\nhänen ukonkasvoissaan oli samalla kertaa äreä ja lapsellisen avuton\nniinkuin vanhalla ihmisellä, joka on herätetty kesken untaan. Hän\nliikutti happojen tuhrimia sormiaan hiilipannun päällä. \"Suojelijani\nja herrani luvalla... Sanoinhan jo Rhodos-saarella, kun istuit\naivan tavallisena kuulijana Theodorus Gadaralaisen luennoilla,\nettä olosuhteet muuttuvat vähitellen suopeiksi. Ja kaikki näytti\nkuitenkin kääntyvän vastaan. Kruununperillisiä oli, luvalla sanoen,\nyksi joka sormelle. Mutta missä he nyt ovat? Missä ovat Augustuksen\nmolemmat tyttärenpojat Lucius ja Gaius, sinun poikapuolesi...?\"\n-- \"Myrkytetyt\", sanoi Tiberius. Arabialainen kohotti avuttomana\nolkapäitään ja hänen ryppyisissä kasvoissaan väreili puoleksi\npaheksuva, puoleksi surkean vaivautunut ilme. \"Mitä joutavuuksia.\nEn tahdo kuulla puhuttavankaan... En ole koskaan uskonut... Ne ovat\nilkeitä ja vaarallisia asioita, minä en ollenkaan halua sekaantua\nvaltiollisiin kysymyksiin. Sitäpaitsi, he olisivat joka tapauksessa\nväistyneet syrjään, joutuneet epäsuosioon, sairastuneet, kadottaneet\njärkensä, mitä tahansa. Sillä kruununperimyssuunnitelma oli tähdissä\nkäännetty sinun hyväksesi. Eihän voi ajatellakaan, että tähdet...\"\nHän keskeytti ja hymyili epävarmasti.\n\n\"Thrasyllus\", virkkoi Tiberius empien, \"Thrasyllus, ilmaise minulle\nnyt totuus Lucius Aelius Sejanuksesta. Sinä sen kuitenkin tiedät. Ja\nellet tiedä, sinulla on synnynnäinen vaisto arvata oikein.\"\n\n\"Enhän voi tietää\", sanoi arabialainen. Ja välittämättä suojelijansa\nnärkästyksestä hän alkoi pehmeällä, melkein hellällä tavallaan puhua\nlempiaiheestaan tähdistä.\n\nHän teki kammiossaan loppumattomia kokeita pienillä metallilevyillä,\njotka liikkuivat ekliptistä kaariviivaa pitkin ja kuvasivat\nkiertotähtiä. Kultainen aurinko, hopeinen kuu, vaskinen Venus,\nrautainen Mars, lyijyinen Saturnus, tinainen Jupiter ja\nkimaltelevalla elohopealla päällystetty munanmuotoinen Merkurius...\nHuoneen katosta huojui lyhtyjä ja savilamppuja. Liekkien\nystävällinen heijastus leikki vahatauluilla, joihin oli harpin ja\nkulmaviivoittimen avulla piirretty mittausopillisia kuvioita. Niinä\nhetkinä jolloin Tiberius tai leskikeisarinna ilmestyivät huoneeseen,\narabialainen kiiruhti nopeasti korjaamaan epäjärjestyksessä olevia\ntyövälineitä. Hän näytti huomaavan kojeiden naurettavuuden. Hän oli\nnolostunut kuin koulupoika, joka yllätetään leikkimästä nukeilla.\nMutta yksin jäätyään hän syventyi askareihinsa. Se tapahtui melkein\nhuomaamatta. Kultainen levy oli aurinko, hopeinen levy kuu.\n\nThrasyllus antoi auringon hitaasti kiertää Eläinrataa pitkin ja\nnautti kuin lapsi. Lyhdyt ja lamput muodostivat soivia sfäärejä hänen\nkaljunsa ympärille, taivaankappaleet suhisivat hänen ohitseen, ja hän\nlaski, mittasi, tutki niiden vaihtuvia liikkeitä. Tällaista oli hänen\nelämänsä ollut jo hyvin kauan ennen kuin Tiberius Claudius oli nähnyt\nhyväksi kutsua hänet huvilaansa Rhodokseen. Kaikki inhimillinen\ntahtominen ja kaipaus hänessä kohdistui kirkkaisiin ja ystävällisiin\ntähtiin. Mittausopilliset kuviot olivat vain niiden vaivaisia\nkuvamerkkejä, toisen ja ylevämmän todellisuuden hieroglyfikieltä,\njolla ilmaistiin rajattomia asioita. Ja mitä enemmän Thrasyllus\nkiintyi tähtiin, sitä kauemmaksi hän vetäytyi ihmisistä. Heidän\nkohtalonsa askarruttivat hänen ajatuksiaan vain, jos hän saattoi\nmielikuvissaan sijoittaa heidät tuohon nelikulmioiden ja ellipsien\nmaailmaan lähelle tähtiä. Sillä välin kuin hänen henkensä vaelsi\nsinisessä zeniitissä ja nadiirissa, hänen ruumiinsa kuihtui\nmuumiomaisen hennoksi. Hän oli kevyt, hauras ja lapsimaisen pieni.\nHän nukahti lyhyeen uneen auringon laskettua mutta valvoi kaiket yöt\nkojeiden keskellä. Hän nautti hiukan kauralientä, veteen sekoitettua\npunaviiniä ja kuivia viikunoita.\n\nTiberius katsoi häntä kärsimättömästi ja yritti turhaan lukea noiden\nryppyisten kasvojen kirjaa. \"Eikö sinulla ole mitään sanomista?\" hän\nvirkkoi venyttäen pahaenteisesti ääntään. \"Ihmettelen itsekin, mitä\nvarten oikeastaan kutsuin sinut Roomaan...\" Ja kun arabialainen yhä\npysyi mykkänä, Tiberius syöksähti hänen eteensä kasvoissa pelkoa,\nepätoivoa ja raivoisaa uteliaisuutta. \"Oletko kuuro? Mitä luulet?\nJaksanko kantaa vastuun? Olenko hallitseva yhtä taitavasti kuin isä\nAugustus? Kuoleeko poikani Drusus luonnollisen kuoleman? Kuolenko\nminä...? Ja jos tulee loppu, milloin? Mikä on ratkaiseva päivä ja\nvuosi? Puhu!\"\n\nSilloin arabialainen kohotti päänsä ja katsoi herransa olkapään yli\nsilmät tyhjinä ja vailla ajatusta. \"Sinä kannat vastuun\", hän sanoi\nmarisevalla soinnuttomalla äänellä. \"Näen kidutuspuun, seppeleen\nja punaisen vaipan, mutta en sinun päälläsi. Näen vanhan naisen\nkuudenyhdeksättä ikäisenä makaavan vuoteella hopearaha kurkussaan.\nSe vuosi on ratkaiseva kaiken.\" Hänen puheensa katkesi. Öljy kärisi\nlampuissa. Tiberius tahtoi kysyä vielä, mutta kaikki musteni ja suli\nepäselväksi hänen silmissään. \"Pyörrynkö minä?\" hän ajatteli. Mutta\narabialainen ojensi rukoillen kuihtuneita, happojen pilaamia käsiään.\n\"Anna minun mennä, herrani ja suojelijani. Minun on uni ja vilu. En\ntiedä mitään, en ole sanonut mitään... Voithan käskeä, että laadin\nhoroskoopin, mutta päästä minut nukkumaan.\" Hän puhui surkealla\näänellä, niinkuin olisi pidättänyt itkua. Tiberius säläsi huokauksen,\nmeni hänen luokseen ja laski kätensä melkein hellävaroen hänen\nolkapäälleen.\n\n\"No niin, Thrasyllus...\" Hän oli pettynyt ja epätietoinen, mutta\nuteliaisuuteen sekaantui sääliä. \"Mikä kummallinen, eksynyt ja viaton\nsielu\", hän ajatteli saattaessaan astrologia ovelle. \"Jos hän näkee\njotakin, hän näkee välittömästi kuin lapset ja hullut, eikä oikein\ntiedä itsekään näkevänsä.\" Sitten hän kysyi ääneen: \"Tarvitsetko\nrahaa? Voin myöntää sinulle omasta yksityisrahastostani.\"\n\nArabialaisen kasvoissa käväisi neuvoton ilme. \"Mitä varten? Enhän\nole mitään pyytänyt... Minulla on viikunoita rasiassa ja ruukullinen\nviiniä, jota käytän hyvin säästävästi.\"\n\nHän tervehti. Tohvelien ääni häipyi käytävään. Mies, joka jäi\nseisomaan huoneeseen kissan ja riikinkukkojen seuraan, odotti\nhetken. Sitten hän palasi kartan ääreen ja alkoi kehittää sitä auki.\nHiljaisuuteen tulvi epämääräisiä katuääniä, joista etäisyys ikäänkuin\njatkuvasti tyhjensi tarkoitusta. Kissan silmät kimalsivat. Lamppujen\nsinisestä hehkusta voi huomata, että öljy ehtyi.\n\n\n\n\n11.\n\n\nLeskikeisarinna Livia Drusilla oli palannut Marsin kentältä omaan\nPalatinuksella olevaan huvilaansa. Hän antoi ilmoittaa sairastavansa\nankaraa päänkivistystä. Oli totta, että hän oli tuntenut heti\nkantotuolista noustessaan otsansa raskaaksi ja polvensa heikoiksi.\nSitten hän meni tyhjään atriumiin, sytytti omin käsin lamppuja.\nJos hän oli alussa odottanut kyyneleitä ja itkunkohtausta, niin,\nmelkein toivonut sitä, hän saavutti vähitellen entisen viileän\nmielentyyneyden.\n\nKaiken juhlallisuuden jälkeen, kaikkien soihtujen ja kuorojen ja\nmanausten perästä jäljelle oli jäänyt vain yhdessä elettyjen vuosien\nharmaa tuhka. Livia Drusilla ei tänä iltana tosiaan nähnyt seppeleitä\neikä sormuksia sen vanhan miehen yhteydessä, jonka hän oli vaivoin\nhoitanut kuolemaan. Hän ajatteli heidän pitkää yhdyselämäänsä\nPalatinuksen hiljaisessa karstakivitalossa, jota tuskin voitiin\nnimittää palatsiksi. Mies, joka oli neljäkymmentä vuotta nukkunut\nsen kylmässä epämukavassa makuuhuoneessa ja neljäkymmentä vuotta\nsyönyt sen vaatimattomassa salissa vehnäleipää, maalaisjuustoa,\nviikunoita ja kalakeittoa, oli äkkiä hänen edessään elävänä kuin\nnäky. Octavianus Augustuksen kuva esiintyi nyt kuten aina pienten\narkihuomioiden selkeän asiallisessa valossa; ja Livia Drusilla\ntotesi, että tyyrolainen purppura ei ollut koskaan sokaissut häntä.\nEikö hän ollut saanut yhdessä keisarin sisarvainajan Octavian kanssa\nommella kaikki miehen arkivaatteet, hoitaa hänen paksua togaansa,\npestä hänen nelinkertaista alusmekkoaan ja hänen paitojaan, valmistaa\nhänelle vatsavöitä ja leikata lämpimiä villakaistaleita hänen\nreisiensä ympärille. Octavia hoiti hänen hammassärkyään, ja hän,\nLivia Drusilla, keitti lämpimiä hauteita vilustumista vastaan.\n\nPahin oli ohi. Peruuttamattomasti ja ihanasti ohi. Hänen elämänsä\noli viimeisten parinkymmenen vuoden kuluessa painunut taitavien\njuonittelujen syvänteeseen, jossa vaadittiin kylmää päätä ja\nlaskevaa katsetta. Häneltä oli kysytty sekä rajatonta joustavuutta\nettä alituista jännittynyttä itsepäisyyttä tuon miehen rinnalla,\nmiehen, joka kävi vanhetessaan oikulliseksi ja luulevaksi ja heikoksi\nkuin avuton lapsi. Oli aivan ilmeistä, että Augustuksen tahto oli\nhyvin paljossa törmännyt hänen tahtoonsa. Hän oli saanut kiertää\nselviä mielenilmauksia. Olla luja ja samalla salata lujuutensa.\nVaihtaa asenteita kuin pukuja keisarin oikkujen ja isoisämäisestä\nperhetunteesta lähteneiden vaatimusten takia. Aviovaimona hänen\nosansa oli jo vuosikausia ollut lääkärin ja vestaalin osa.\nMitä tavatonta valtioviisautta oli kysytty, jotta mies, joka\npiti vapisevissa ukonkäsissään jättiläisvaltion nykyisyyttä ja\ntulevaisuutta, sopivalla hetkellä antoi vallan luisua sormistaan.\nMutta sen täytyi luisua. Ja nyt, nyt oli näytelmä ohi.\n\nHän sytytti kaikki atriumin haarakynttilät palamaan, sulki\noviverhot. Sitten hän avasi raskaan, tummasta ebenpuusta leikatun\nja kultaupotteilla koristetun lippaan, jossa säilytettiin\nrikosmerkinnöillä varustettuja kansalaisluetteloita, keisarin ja\nliittolaiskuninkaiden kirjeenvaihtoa, maanpetosjuttujen pöytäkirjojen\nkopioita, palatsipoliisin muistiinpanoja, yksityisiä kirjeitä. Livia\nDrusilla levitti eteensä testamentin jäljennöskappaleen. Huhtikuun\nkolmantena merkitty päiväys oli vuoden ja neljän kuukauden vanha, ja\njos vainaja oli myöhemmin muuttanut päätöksiään, uusi jälkisäädös\nsai ja sen täytyi hautautua Vestan temppelin holveihin. Ei tarvinnut\najatellakaan, että sen muutamat harvat todistajat uskaltaisivat\nnostaa melua. Mitä Pyhän Tulen papittariin tuli, he olivat keisarin\nkuoltua täydellisesti joutuneet leskikeisarinnan ja hänen poikansa\narmoille, ja vanha testamentti voitiin ilman muuta juhlallisesti\navata senaatissa.\n\nAh, tämä vaara oli kovin pieni. Olihan kestetty paljon vaikeampia\nhetkiä, oli pelattu uhkapeliä elämästä ja kuolemasta. Livia Drusilla\npunnitsi kädessään tuota kallisarvoista jäljennöstä kuin ainakin oman\nylivoimaisen vaivannäkönsä hedelmää.\n\nJos herrat senaattorit nyt hämmästyvät perinnön pienuutta, hän\najatteli, on aivan avoimesti paljastettava keisarilliset tilit.\nAugustus on kahden vuosikymmenen aikana perinyt sekä läheltä että\nkaukaa, etäisiltä sukulaisilta ja kuolleilta vanhoilta ystäviltä.\nKaikki tuo tekee yhteensä sataneljäkymmentä miljoonaa kultarahaa.\nTotta oli, että hän muuttui viimeisinä aikoinaan kitsaaksi. Hän asui\npuhuja Hortensiuksen entisessä pienessä huvilassa, jakoi juhlapäivinä\nkansalle naurettavia lahjoja, pesusieniä ja hiilipihtejä ja kaikkein\nhalvimpia talousesineitä, kulutti vähän ja säästi paljon, vähensi\npalveluskunnan lukumäärän mahdollisimman pieneksi. Mutta hänen omat\nvaransa olivat huvenneet julkisiin töihin.\n\nMitä tulivat maksamaan kaikki uudet temppelit? Miten paljon kului\nmarmorinhakkaajille? Valtion menoihin oli kymmenenä vuotena\nalinomaa ammennettu hänen yksityiskassastaan. Niinkuin esimerkiksi\nsinä synkkänä vuonna, jolloin Drusuksen ja Antonian kolmas\nlapsi, vähälahjainen Claudius riisui pojantogan ja julistettiin\ntäysi-ikäiseksi. Koko vuosi oli ollut perin juurin huono, Etna oli\nalkanut purkautua Sisiliassa, maanjäristys oli tuhonnut kaupunkeja,\nkeväällä oli satanut tuskin nimeksi, ja sekin surkeannäköinen\nlaiho, mikä oli vaivoin itänyt, joutui juuri ennen viljankorjuuta\nraesateiden pieksämäksi. Kun keisarin yksityisrahastosta silloinkin\noli maksettu Egyptin viljalaivat, se oli jälleen kouraissut aimo\nloven noihin sataanneljäänkymmeneen miljoonaan. Ne viisitoista\nmiljoonaa aureusta, jotka testamentissa määrättiin jaettaviksi...\nNo niin, Capitoliumin holveissa oli säkkeihin suljettua kultaa,\noli kaksi miljoonaa yli varsinaisen jäämistön, syrjään pannut ja\nsinetöidyt lahjat liittolaiskuninkaille, senaattoreille, ritareille,\nsotaväelle ja kansalaisille. Kaksi miljoonaa. Livia otti kynän ja\nalkoi tehdä laskelmia. Vaskirahoin lukien neljäkymmentä miljoonaa\nkansalle, tribusta kohti kolme ja puoli miljoonaa, jokaiselle\npretoriaanille tuhat sestertiusta...\n\nSe on vähän, se on mitättömän vähän. Se merkitsee, että kukin\nlegioonalainen saa vain neljän kuukauden palkan lahjaksi; heille\nvoidaan myöntää kolmesataa sestertiusta, siis kolme kultarahaa\nmieheen, kun sen sijaan kaupungin kohorttien sotilaat saavat\nviisisataa... Ja kautta jumalien, se on kymmenes osa siitä, mitä\nhe ovat kuvitelleet! Sen jälkeen kun Augustus oli antanut uudistaa\nsotavoiman ja kutsua aseisiin melkein pelkkää kapinanhaluista\nroskaväkeä, joko vapautettuja orjia tai provinssien ryysyläisiä,\noli alinomaa huudettu palkankorotusta. Sotilaat vaativat lievempää\nleirikuria ja palvelusajan lyhentämistä kuuteentoista vuoteen vanhan\nkaksikymmenvuotisen asepalvelun sijasta. Leskikeisarinna pohti\nhetken kapinan mahdollisuutta --. Reinillä hoiti ylipäällikkyyttä\nhänen pojanpoikansa Germanicus, ja mitä häneen tuli, mellakat\ntoisivat hänelle sopivaa lisäpuuhaa juuri ratkaisevalla hetkellä.\nHäntä ei totisesti kaivattu keisarinvaaleissa. Oi, kuinka selvästi\nkohtalo tasoitti Tiberius Claudiuksen tietä! Kuinka johdonmukaisesti\nolosuhteiden voimat työskentelivät! Kaikki järjestyi, avautui,\nryhmittyi, asettui toivotulla tavalla hänen edukseen --\n\nLivia Drusilla nousi ja sulki testamentin jäljennöksen lippaaseen.\nMutta sen sanat olivat syöpyneet hänen aivoihinsa, ne olivat\nilmassa hänen ympärillään. \"Sen johdosta, että synkkä kohtalo on\nriistänyt minulta poikani Gaiuksen ja poikani Luciuksen, on nyt\ntahtoni, että Tiberius Claudius Nero, vaimoni Livian ja hänen\nensimmäisen miehensä Tiberius Claudius Neron nuorin poika, olkoon\nperivä ensi sijassa kaksi kolmannesta omaisuudestani; ja jäljellä\nolevasta kolmanneksesta, niin ikään ensi sijassa, on nyt tahtoni,\nettä rakastettu puolisoni Livia Drusilla on oleva perilliseni, jos\nniin on, että senaatti armollisesti sallii hänen periä niin paljon,\nsillä se ylittää asetuksessa säädetyn lesken perintöosuuden, tehden\npoikkeuksen hänen tapauksessaan, koska hän on sen hyvin ansainnut\nvaltiolta...\"\n\nSuonet sykkivät hänen ohimoissaan, harmaiden otsahiuksien alla.\n\"Jos niin on, että senaatti armollisesti sallii...\" Roskaa.\nMuodollisuuksia.\n\nHän halusi valoa ja kirkkautta, sytytti lisää kynttilöitä palamaan.\nYö oli puolessa, mutta hän ei tuntenut kaipaavansa lainkaan unta.\nOrjat ja palvelijat nukkuivat pienen rakennuksen esihuoneissa.\nKreikkalaiset puolijumalat ja merenkävijä Odysseus uneksivat seinien\nkalkkimaalausten sinivihreissä ja hämyyn vaipuneissa maisemissa...\nLeskikeisarinna valaisi niitä kynttilällä ikäänkuin olisi halunnut\netsiä noista himmeistä seinistä jotakin jälkeä ajoilta, jolloin hän\nistui täällä ensimmäisiä aikojaan ja imetti pikku Tiberiusta. Lapsi\nnukkui hänen syliinsä. Sen hengitys tuoksui unelle ja äidinmaidolle.\nKun Livia Drusilla nyt ajatteli noita vuosia, hänestä melkein tuntui,\nettä tuo selittämätön jakso mennyttä elämää yhä sitoi häntä, sitoi\nrajattomalla, hirmuisella voimalla. Sellaisen muiston voimalla,\njohon sydämen kaikki juuret ovat työntyneet, syvälle, syvälle\njanoiseen multaan... Hän laski kynttilän kädestään ja hapuili\nmalakiittipöydällä olevia pikku esineitä -- Veijin sinivihreitä\npronssiteoksia, jumalia ja ratsumiehiä, joiden ruumiit olivat\nkummallisesti vääntyneet, kreikkalaisia polttosavikuvia Paestumin ja\nTarentumin temppeleistä, himmeästä kullasta taottuja korulippaita.\nHänen sormiinsa osui kirja ja hän luki ajatuksettomasti sen nimen.\nAiskhylos Euforioninpojan murhenäytelmä _Agamemnon_. Hän laski sen\npöydälle.\n\nKirjuri Pallaksen sirolla ja huolellisella käsialalla piirtämä\nkirjannimi oli joka tapauksessa herättänyt eloon menneiden päivien\nkaikuja... Samalla tavalla alkavat harpunkielet kumista kun\nsoittoraudasta lyödään sopiva sävel. Livia Drusilla ihmetteli\nitseään. Päivän jälkeen, joka oli ollut yhtämittaista kuluttavaa\ntahdonvoimien jännittämistä, hänen olisi pitänyt tuntea itsensä lopen\nväsyneeksi, rikkiraadelluksi. Mutta hänen ajatuksensa olivat kirkkaat.\n\nVanha keisarinna kuului niiden eriskummallisten ihmisten lajiin,\njoista syrjäiset eivät koskaan aivan varmasti voi sanoa, toimivatko\nhe epäitsekkäästi vai ohjaako heitä vain tavallista mahtavampi\nitsekkyys. Hänen kätensä oli selvästi tuntunut kaikkien Augustuksen\nviimeaikaisten toimenpiteiden pohjalta. Hän oli uhrannut\nneljäkymmentä vuotta valtionhoitoon; hänen tarmonsa näissä asioissa\noli peloittava, tavaton. Yhtä kaikki hän oli jäänyt useimmille\nhovimiehille suljetuksi kirjaksi. Nuorena tyttönä hän oli ollut\nkaunis, miehet olivat himoinneet häntä, hänen ylvään notkeaa\nvarttaan ja vihreänvälkkeisiä silmiään... Nyt hänen hartioillaan\noli seitsemän vuosikymmenen taakka. Kun hän miehestään eronneena\nnuorena _clarissimana_ tuli sen miehen vaimoksi, josta muutamaa\nvuotta myöhemmin kehittyi koko maailman hallitsija, hänellä oli jo\nitsellään yksi poika Tiberius ja hän kantoi toista, joka syntyi\nkolme kuukautta heidän häittensä jälkeen. Mutta Augustus oli ollut\nhäntä vanhempi ja kokeneempi; keisarin ensimmäinen vaimo Clodia oli\nkuollut lapsettomana, toisesta vaimosta Scriboniasta oli syntynyt\ntytär Julia, isänsä lempilapsi ja vallanperimyksen keskipiste. Vanha\nleskikeisarinna näki vieläkin tuon nuoren tytön leikkivän tämän\nrakennuksen huoneissa, tai sitten Julia komennettiin istumaan rukin\nääreen, ja hän sai monta tuntia painaa polkusinta, hoitaa kuontaloa,\nkehrätä niinkuin vanhojen aatelisperheiden kunnialliset tytöt tuohon\naikaan.\n\nAluksi, ensi tapaamalta, Livia Drusilla oli tuntenut syvää\nvastenmielisyyttä tytärpuoltaan kohtaan. Ja vielä vuosikymmeniä\nmyöhemmin hän ajatteli karsaasti noita etäisiä aikoja, jolloin pieni\nJulia varttui nuoreksi ylimysneidoksi. Pitihän oikeastaan ymmärtää,\nettä keisari eli kokonaan omaa Juliusten sukuaan varten, suunnitteli\ntyttärelleen suurta tulevaisuutta ja kiintyi häneen hellästi, kun\nviimeinenkin toive saada kruununprinssi oli rauennut. Keisarinnan\nomat pojat Tiberius ja Drusus eivät koskaan saaneet oikein osakseen\nkeisarin täyttä hyväksymistä. Heitä kasvatettiin palatsissa,\nheistä varttui oivallisia sotapäälliköitä; heille annettiin hyvä\naateliskasvatus niinkuin kenelle tahansa kaupungin ylimyskotien\nnuorukaisille. Vain heidän oma äitinsä Livia piti päivällispöydässä\nheidän puoltaan, kun he sattuivat tahraamaan pojanpukunsa tai\nkaasivat lientä pöytälevylle. Ja vuosien kuluessa keisarinna näki\nselvästi, mitä Augustus tyttäreensä nähden suunnitteli. Tuon iloisen,\nkultatukkaisen prinsessan piti synnyttää hänelle lapsenlapsia, joissa\nJuliusten verenperintö voisi jatkua sitten kun hän itse olisi jo\nkuollut.\n\nJulia puolestaan oli kehittynyt vähitellen huimapäiseksi nuoreksi\nnaiseksi -- monista seikoista kävi selville, että tytär ei millään\ntavoin vastannut isänsä luomaa siveellistä ihannekuvaa; hänen\npikku seikkailunsa Puteolin, Baulin, Bajaen kylpylöissä uhkasivat\npaisua suuriksi häväistysjutuiksi. Vaikk'ei asiasta milloinkaan\nollut puhetta Livia Drusilla näki, että hänen tytärpuolensa osasi\ntaitavasti kylvää sumua isän silmiin. Augustus tuskin tiesi, miten\nläheiseksi ystäväksi Julialle oli tullut elosteleva veltto Sempronius\nGracchus tai nuori Cicero, molemmat vanhan aatelin pilaantuneita\nvesoja. Ja omituista oli, kun keisarinna nyt sitä mietti, että hän\npuolestaan kaiken aikaa vain toivoi romahdusta. Hän olisi mielihyvin\nnähnyt tytärpuolensa suistuvan korkeasta asemasta alas lokaan.\nKenties hän silloin olisi helpoimmin voinut siirtää omat poikansa\nDrusuksen ja Tiberiuksen lähemmäksi keisarin sydäntä.\n\nVoi jospa tuo nainen olisikin jäänyt hedelmättömäksi! Miten paljon,\npaljon huolta olisi säästynyt, jos elämän siemenet eivät ikinä olisi\nitäneet Julian kohdussa. Kuunnellessaan yön humua keisarinna näki\nhänet jälleen selvästi edessään, -- näki aistilliset, lihavuuteen\ntaipuvat kasvot ja pilkallisen velton suun, näki heikkokasvuisen\ntukan, joka oli luonnostaan kullanvaalea; Julia oli perinyt sen\nisältään Augustukselta. Tytärpuolen hiukset olivat myöhemmin\nruvenneet nopeasti harventumaan hiustaudin vaikutuksesta, kunnes\nhänelle piti tehdä saframinvärinen peruukki germaanilaisen prinsessan\npäänahasta. Irstas, kelvoton nainen --. Niin kauan kuin hän eli ja\nliikkui palatsissa keltaisine tekotukkineen, tulevaisuus oli ollut\nkauhean epävarma.\n\nKeisarinnan omat pojat kasvoivat tosin, heitä suosittiin kaikkialla,\nmutta heillä ei ollut mitään tulevaisuutta. Mitäpä he olisivatkaan\nvoineet toivoa, kun aivan lähellä hengitti Augustuksen oma tytär,\nJuliusten suvun verta ja lihaa. Keisari hemmotteli lempitytärtään.\nOllessaan vielä kovin nuori Julia oli naitettu serkulleen\nnuorelle ritari Claudius Marcellukselle, ja Livia muisti vieläkin\nelävästi tytärpuolensa ensimmäisen miehen pitkät, kapeat kasvot\nsellaisina kuin muuan taiteilija hiukan myöhemmin kuvasi ne\nmarmoriin Pompeijin maakartanossa. Tuohon aikaan pidettiin juuri\nMarcellusta tulevana pääperillisenä; kenties, jos asiat olisivat\nkääntyneet toisin kuin kääntyivät, hän istuisi nyt Rooman keisarien\nvaltaistuimella. Sukulaisavioliitto sammui kuitenkin tyhjiin, mies\nsairastui pääkaupungissa riehuvaan kulkutautiin, yritti turhaan\netsiä parannusta lääkäri Musan kylmistä hauteista. Hänen tarinansa\npäättyi siihen; keisarin vävy kuoli tappavaan kuumeeseen, jolle\nhänentapaistensa terveiden miesten ruumis aina on alttiimpi kuin\nvanhojen ihmisten raihnainen elimistö.\n\nSe avioliitto oli ollut lapseton. Marcelluksen kuoltua Augustus oli\npäättänyt naittaa tyttärensä toistamiseen, ja tällä kertaa hänen\nvaalinsa osui mieheen, joka oli kansalaissodan taisteluvuosista\nasti ollut lähellä hänen sydäntään: hänen ystäväänsä ja uskottuunsa\nMarcus Vipsanius Agrippaan, kaikkivaltiaaseen ministeriin. Keisarinna\nmuisteli häitä, joita vietettiin soiton pauhatessa, tulien\nlepattaessa pääkaupungin puistoissa. Hän oli näkevinään tytärpuolensa\nastelevan keltainen huntu hiuksillaan morsiuskatoksen alla, hän\nkuuli joukon riemuhuudot, erotti monen vuosikymmenen takaa Julian\nkasvoilla karehtivan uhkamielisen hymyn... Keisarin uusi vävy oli\nollut tuohon aikaan jo kypsään ikään ehtinyt mies; hän ei ollut\nmitään suurta sukua niinkuin hänen edeltäjänsä Marcellus oli ollut,\nmutta hän oli Actiumin voittaja ja sotavoimien komentaja. Sitä\npaitsi älykäs neuvonantaja levottomina aikoina, jolloin viholliset\nliikehtivät kaikilla rajoilla. Kuultuaan Marcelluksen kuolemasta hän\noli ottanut kiireesti eron ensimmäisestä vaimostaan Pomponiasta,\nsillä oli salassa päätetty, että hänet siirrettäisiin keisarilliseen\nhuoneeseen, kun nuori prinsessa oli jäänyt leskeksi. Hänen karuista\nkivikovista kasvoistaan uhosi sotakentän läheisyys. Ja aluksi näytti\nsiltä, kuin Agrippa kohoaisi arvossaan keisarin rinnalle aivan kuin\nhänen nuori edeltäjänsä vuotta aikaisemmin.\n\nLivia Drusillan piti kirvelevin mielin nähdä, miten hedelmälliseksi\ntytärpuolen uusi avioliitto vähitellen muodostui. Julia synnytti\nkolme poikaa, Gaiuksen, Luciuksen ja Postumuksen, ja hän synnytti\nkaksi kaunista tyttöä, Julillan ja Agrippinan. Keisarin tyttären\npyylevä valkoinen ruumis kantoi uutta kasvua kuin pelto. Jokaisen\nuuden lapsen syntyessä keisarinna tunsi vaipuvansa yhä syvemmäs\nkatkeraan voimattomuuteen. Jos hän oli hautonut joitakin\nsuunnitelmia omien poikiensa varalle, hän sai nyt huomata, että\nlailliset lapsenlapset anastivat kokonaan Augustuksen hellyyden,\neikä keisarin sydämestä riittänyt suurtakaan sopukkaa hiljaiselle\nTiberiukselle tai nuorelle Drusukselle; hehän olivat lopultakin\nvain hänen poikapuoliaan. Mutta kun Julian ja Agrippan avioliittoa\noli kestänyt yhdeksän vuotta, käänne tapahtui odottamatta. Tasan\nkaksikymmentäkuusi vuotta sitten tästä yöstä lukien Julian mies\nkuoli maatilallaan lähellä Vesuviusta, kuoli yhtä odottamatta kuin\naikoinaan Marcellus. Häneltä jäi kolme poikaa, kruunun perijöitä\nsuoraan nousevassa toisessa polvessa. Kun hänen ruumiinsa poltettiin\nkuolinroviolla, keisarinna tiesi, että hänen poikiensa vuoro oli\ntullut. Hänen esikoisensa Tiberius siirtyi nyt vihdoinkin valoon,\nhänet tuotiin lähemmäksi valtaistuinta, hänestä tuli keisarin\ntyttären kolmas mies. Hänen tähtensä oli alkanut tuikkia, tosin vielä\nhimmeästi.\n\nVanha keisarinna tuijotti kynttilän liekkiin. Sen valossa hän oli\nnäkevinään kaksi pitkää, hämärään häviävää kulkuetta, jotka kantoivat\nkultaisia kruunuja. Juliusten suku ja Claudiusten suku. Hän puristi\nhuulensa yhteen. Eihän toki, vallan täytyi langeta vain toiselle.\nAlusta alkaen oli ollut olemassa nuo kaksi perhettä, keisarin ja\nkeisarinnan perheet. Ja niiden välillä vallitsi sama jännitys kuin\nukkospilvien välillä ennen salamain leimahtamista. Toinen niistä\noli tuomittu häviämään maan päältä peruuttamattomasti, niinkuin\nAntoniuksen ja Kleopatran lapset muutamia vuosikymmeniä sitten oli\ntuhottu. Jos Augustus oli kuvitellut, että hän voisi kerran koota\nkuolinvuoteensa ympärille etuoikeutettujen lapsenlapsien sarjan,\nJulian pojat ja tyttäret, hän oli surkeasti erehtynyt. Oli kuin\njumalallisen kaitselmuksen johtelemaa, että kaikkien heidän täytyi\nluhistua tavalla tai toisella, kunnes kukaan heistä ei enää seisonut\nLivia Drusillan ja hänen esikoisensa tiellä.\n\nOmista oikeuksistaan kiinnipitävänä äitinä hän ei tuntenut suurtakaan\nmielenkiihkoa muistellessaan nyt jäljestä päin sitä tuhoa, joka oli\nahmaissut Julian lapset. Hän ajatteli: On turha teeskennellä sääliä.\nVaikka Julia oli ollut hänen poikansa aviovaimo, tuon keltatukkaisen\nnaisen kuva herätti Livian mielessä vain kytevää kostoniloista vihaa.\nHän ei varmaankaan koskaan unohtaisi, miten prinsessa kukistui.\nJulia oli alkanut kohtalokkaasti vajota; kuka tahansa Napolin lutka\nsaattoi viimein pitää häntä sisarenaan, jos otettiin käytäntöön\nsiveellinen mittapuu. Hänen yöllisistä juhlistaan Forumilla kierteli\nilkeitä huhuja. Pyhällä tribunaalilla, jolle itse keisarikin astui\nvain rukouksia mumisten, tytärpuoli jakoi ruumistaan juopuneille\naatelismiehille, ensin Sempronius Gracchukselle ja sitten Marcus\nAntoniuksen pojalle, paheelliselle Iulus Antoniukselle, Scipiolle ja\nCrispiukselle. Se oli ollut hänen loistonsa loppu.\n\nOli suorastaan naurettavaa, että keisari oli lempityttärensä nimessä\nlaatinut hyveellisiä lakiehdotuksia, joilla muka yritettiin kohentaa\nvaltakunnan moraalia. _Lex Iulia_. Laki lisääntymisestä, laki\nperheen pyhyydestä. Laki naisten hedelmällisyydestä, Julian laki.\nHa-haa! Venuksen vanhassa palvontapaikassa Pafoksessa tytärpuolelle\noli pystytetty kuvapatsas. Mitylenessä häntä oli nimitetty uudeksi\nAfroditeksi, Eresuksessa hän oli ollut olevinaan ruumistunut Venus\nGenetrix, kun sitä vastoin vanhalle keisarinnalle oli vain jossakin\nhellenistisen maailman kolkassa pyhitetty vaatimaton Hestian alttari.\nNähtiin pian, kumpi ansaitsi alttareita, siveetön Venus vaiko siveä\nHestia.\n\nKun leskikeisarinna nyt vuosien jälkeen keräsi eteensä kaikki\ntosiasiat, jotka olivat liittyneet tytärpuolen kukistumiseen, hänen\ntäytyi tunnustaa, että hänen omat salaiset, tuskin aavistetut\ntoiveensa silloin olivat täyttyneet --. Muistoissaan hän ei\nenää nähnyt ylvästelevää prinsessaa vaan nöyryytetyn naisen,\njonka ihomaalia kyyneleet sotkivat. Sellaisena Julia oli maannut\npermannolla hänen ja keisarin edessä. Sen näköinen hän oli ollut\nsilloinkin, kun hän astui vanhan äitinsä Scribonian kanssa laivaan,\njonka oli määrä viedä hänet ikuiseen maanpakoon Pandaterian\nsaarelle. Kuusikymmentäkaksivuotias väsynyt Augustus ei ollut\nvoinut kumota omia lakejaan, vaikka hän olisi mielihyvin armahtanut\nlempitytärtään. Juuri keisarin kädestä oli tasan kuusitoista vuotta\nennen häväistysjuttua lähtenyt _Lex de adulteriis_, laki, joka antoi\nmiehelle: rajattoman tuomiovallan vaimon aviorikoksiin nähden ja\nsiirsi saman oikeuden isän käsiin, siinä tapauksessa että mies olisi\nhaluton puuttumaan niin ilkeään asiaan. Niin, se oli ollut katkeraa,\nse oli ollut piinallista, mutta sen täytyi tapahtua. Ja Livia\nDrusilla tunsi vieläkin syvää tyydytystä, joka oli yhtä vilpitöntä\nkuin hänen vihansa.\n\nHän näki noiden inhottujen lihavien kasvojen ja kullatun tekotukan\nvähitellen häipyvän rangaistussiirtolan pimeyteen. Hän ajatteli\npoikaansa Tiberiusta, Julian kolmatta miestä, joka noihin\naikoihin vetäytyi yksinäisyyteen Rhodos-saarelle. Jos Tiberiuksen\nkorviin olikin kantautunut vaimon häpeäjutun kaiku, hän ei siihen\nsekaantunut. Se tuskin liikutti häntä. Poika oli saanut kyllikseen.\n\nYö oli oudon hiljainen, tulet liekehtivät kynttilöissä. Keisarinna\nalkoi kävellä edestakaisin atriumissa. Niin, kaikki oli viimein\nsaatettu toivottuun järjestykseen hänen johdonmukaisten\nponnistustensa tuloksena. Viimeisten vuosikymmenien asiat ja ihmiset\nolivat hänen edessään kuin pelinappulat laudalla, kukin ruudussaan.\n\nEi voitu väittää, että hän olisi ollut huono pelaaja. Jumalat olivat\npitäneet hänen äidinsydämensä puolta, jumalat ja kuolema. Varjojen\nrauhaton liike seinillä sai hänet ajattelemaan vainajia, joiden\nsielujen täytyi olla liikkeellä tällaisena yönä... Kenties keisarin\npolttohautajaisten loimu veti niitä puoleensa. Ehkä ne tulivat\nnäkymättöminä vetämään henkisieraimiinsa myrrhan, narduksen ja\npalavan ruumiin hajua. Olihan vainaja ollut Julian poikien Luciuksen\nja Gaiuksen ja Postumuksen oma isoisä! Mutta nekin keltatukkaiset\nnuorukaiset olivat menneet sen tiensä ennen kuin heistä koitui\nvakavaa haittaa Tiberiuksen tulevaisuudelle, Livia Drusillan pojalle.\nKuvitelmissaan hän näki Gaiuksen kuolevan haavoihin kaukana Idän\nsotakentällä, näki Luciuksen heittävän henkensä kovassa kuumeessa\nMarseille'issa ja Postumuksen astuvan kädet sidottuina pieneen\nkalastajapurteen kuuttomana, pimeänä yönä, jolloin hänet nopeasti\nsiirrettiin syrjäiseen vankileiriin meren saarelle niinkuin\nhänen äitinsä muutamia vuosia aikaisemmin. Ja eikö toinen Julian\ntyttäristä, Julilla, ollut joutunut kokemaan samaa kohtaloa! Jos\nkeisarin tyttären lapset nyt eläisivät, he varmaan vaatisivat\nitselleen valtaa, jonka _täytyi_ joutua toisiin käsiin: Tiberiukselle.\n\nHänet valtasi vähitellen syvä tyydytys hänen ajatellessaan, että\npitkä mutkallinen päivätyö viimeinkin lähestyi päämäärää. Jumalat\nantoivat hänen maistaa -- tosin kovin myöhään, vanhana naisena --\nsuosionsa makeutta. Keisarinna näki hurskaan itsevarmuuden vallassa\nitsensä ja poikansa edustamassa sitä, mikä teki Roomasta mahtavan:\njärjestystä, mielenlujuutta, täsmällisyyttä. Hänen oma sydämensä oli\nlatinalaisen hyveen vankka linnoitus, sitä ei hevillä järkytetty.\nKoko elämänsä ajan hän oli noudattanut kaikissa mieliteoissaan\nkohtuullisuutta, ja kohtuuden tajun hän oli kasvattanut pojassaankin.\nOlkoon, että koko kevytmielinen aatelisto mielellään olisi nähnyt\nhänen, puritaanisuuden vestaalin, kukistuvan. Augustuksen lakien\ntakana, milloin ne olivat iskeneet ylellisyyttä ja kevytmielisyyttä\nvastaan, oli aina ollut hän, keisarinna. Hän asetti turmeluksen\ntielle oman lujan tahtonsa padon: hengen ja lihan irstaus oli\njuurrutettava kerta kaikkiaan pois. Olihan hän aina tiennyt, että\nihmisen on parempi' pukeutua mustaan kuin tulipunaiseen pukuun\nja että järjestäytynyt hyve on suurempi voima kuin järjestymätön\npahe. Kuinka selvästi, kuinka sydäntä sykähdyttävän selvästi se oli\nilmennyt niiden kruununtavoittelijain kohtaloissa, joille Augustus\nolisi halunnut antaa vallan, mikäli ihmisten tulevaisuus olisi ollut\nhänen käsissään. Valta?\n\nKoko ikänsä keisarivainaja oli ajanut oman perheensä asioita\neikä hän tullut milloinkaan huomanneeksi, että toinen väkevämpi\nperhetunne oli sekoittamassa hänen itsekkäitä laskelmiaan. Jos hän\nnyt olikin kuollut mieli katkerana, suurin syy hänellä lopultakin\noli valittaa oman sukunsa mitättömyyttä ja perinjuurista mätää. Koko\nJuliusten perhe ei vastannut yhtä ainoata Claudiusta, Tiberiusta...\nSe verenperintö, mikä pojan osaksi oli tullut, virtasi vanhasta\nraikkaasta lähteestä. Hän tuli äitiinsä, tuo terävänäköinen mies,\nja äitinsä veren kautta hän yhtyi ammoin kuolleiden Claudiusten\nelinvoimaiseen vereen. Tänä päivänä valta oli hänen käsissään.\nTyhjä norsunluinen istuin odotti häntä, huomenna, ylihuomenna\nhänen päällään olisi keisarin puku. Kaikki esteet olivat nyt\nraivatut tieltä. Monen vuosikymmenen huolen, vaivan, kaukonäköisen\nperhepolitiikan jälkeen oli tullut hetki, jolloin voitiin vetää raju\nmusta viiva Augustuksen ja hänen jälkeläistensä nimien yli, samalla\nkun Claudiusten puu kantoi hedelmiä.\n\nKeisarinna nousi. Hän tunsi vanhan ruumiinsa oudon nuortuneeksi kuin\nrajattoman pitkän ja virkistävän unen jäljiltä. Yön hetkinä hän ei\nuhrannut pienintäkään ajatusta kuolleelle pojalleen Drusus Nerolle,\nsillä koko hänen sieluntoimintansa työskenteli elävän puolesta,\nliikkui elävää kohti... Kenties siinä ilmeni mahtavaa itsekkyyttä.\nEivätkö äidit aina tee lapsiaan oman elämänhimonsa välikappaleiksi,\nkuka heikommin, kuka tietoisemmin? Ei mikään isyys, ei mikään siemen\nole suurempi mysteeri kuin elämän irtautuminen lihasta ja verestä\nlihana ja verenä. Livia tajusi tuon kaiken tänä yönä voimakkaammin\nkuin koskaan.\n\nHän tunsi kaipaavansa kylpyä enemmän kuin unta. Epäselvä tunne, että\njotakin oli huuhdottava pois puhtaalla vedellä, sekoittui hänen\nmielessään vallitsevaan kylläiseen hyvänolon tunteeseen. Hän päätti\nherättää orjattarensa Acmen, sievän taitavan juudeattaren, jonka\nidumealainen kuningas Herodes oli vaihtanut rampaan epäsikiöön.\nKun tyttö sitten ilmestyi sirona ja unisena, raskaat kultarenkaat\nkorvalehdissään, Livia Drusilla määräsi laitettavaksi kuntoon\nlämmityspannut. Hän nautti etukäteen veden loiskeesta. Se sai\nriittää, ilman _zukkum_-voiteen ja Gileadin balsamin ylellisiä\ntuoksuja; tuhlatkoot toiset niihin. Oli sydänyö, mutta kynttilät\npaloivat korkein liekein ja saleissa oli kirkasta kuin päivällä.\n\nHän istui odottamaan Acmen paluuta. Hän istui vuoteen laidalla\njäykkänä, lujilla kasvoilla menneen kauneuden vaikuttavat jäljet,\nankara leuka ja poskipäät jännittyen. Valkoiset hiukset valuivat\nkultaverkon alta nahanruskeille ohimoille kuin lumi. Kynttilät\nlepattivat. Niin hän istui ja odotti kookkaana ja muhkeana, raskaassa\nmustikanmehulla värjätyssä purppurapuvussaan, ryppyisellä kaulalla\nrivi Ta-Tsinin helmiä.\n\n\n\n\n12.\n\n\nRovio paloi koko yön. Serviuksen kaupunginmuurin porteille voi nähdä\nrauhattoman punaisen loimon yötaivasta vasten.\n\nSyvällä pimeyden sisässä nousi ja laski kalvavan valon epäselvä aalto\nkuin jättiläiskynttilän liekki suunnattomassa mustassa huoneessa.\nTuuli oli herännyt. Savu painui sakeina pilvinä Tiberiä kohti,\nvirta kiilsi kapeana valonauhana. Viinitupien, varastorakennusten,\naittojen, kultasepänkauppojen ja lasinsulattimoiden reunustamilla\nkujilla tanssi oranssinvärinen loiste. Kaukaa Suburrasta päin\nkantautui kumeaa rytmillistä ääntä, kuin yksitoikkoista marssimista.\nAuki lyödyistä ikkunaluukuista ja parturien metallikilvistä lankesi\njyrkkiä mustia varjoja himmeästi kuumottaviin seiniin; mutta valo\noli epävakaista ja levotonta. Huojuva, vääntelehtivä pimeys näytti\nimeytyvän tulta kohti.\n\nKaikissa lähikujien kapakoissa pelattiin noppaa aamuun asti. Nappulat\nkalisivat sekä _Punaisessa Siassa_ että _Kultaisessa Viikunassa_.\nIkkunoiden luukuista lankesi pöydille huojuvia tummia viiruja. Ne\nkapusivat seiniä pitkin kuin elävät varjotikapuut, ne putosivat,\nliikahtivat, häälyivät... Viini lorisi savimajoihin. Vartaassa\nkärisevän kananpaistin haju leyhähteli avoimista ovista ja sotkeutui\nMarsin kentältä tulvivaan suitsutuksentuoksuun. Nyt, kun vanha\nkeisari oli kuollut, hän tuntui laskeutuvan valtansa korkeudesta ja\ntulevan lähemmäksi kansaa.\n\nPelattiin, juotiin ja puhuttiin, ja vainaja hengitti nopanheittäjien\nolkapäiden yli, osallistui heidän viininjuontiinsa. Kaikki he\nmuistelivat häntä. Roomassa oli tuhlattu mielettömästi varoja,\nylimykset rakensivat hehtaarin laajuisia huvitarhoja itselleen\nja tekivät palatseja kalliista kivilajeista, mutta keisari oli\nasunut rumassa pienessä travertiinitalossa ja nukkunut, niinkuin\nkerrottiin, kovalla lavitsalla. Mitä tuli helmiin, jotka maksoivat\nsatoja tuhansia sestertiuksia, neljänsadan denaarin hintaiseen\n_malabathrum_-öljyyn, seitsemänsadan tuhannen sestertiuksen\nmuranolaisiin maljoihin, kahdenkymmenenviidentuhannen aeginalaisiin\nkynttilänjalkoihin ja kaksinkertaiseen tyyrolaiseen purppuraan, niitä\nostivat hänen kirotut neuvosherransa, hän itse ei koskaan. Ylimykset\nkuluttivat pelkkiin orjiin pari sataa tuhatta, joivat ikivanhoja\nviinejä ja keräsivät hopeaa, joka maksoi viisituhatta naulalta.\nKirous ja kadotus! Yksi ainoa rikas mies, yksi ainoa Sextus Marius\ntuhlasi enemmän kuin keisarillinen perhe yhteensä.\n\n_Kultaisessa Viikunassa_ istui myös pappi Menkera ja nurkassa\nolkikuvon päällä kyyrötti poika Picus. Viini oli sammuttanut\nvanhuksen silmistä eloisan väikkeen. Mullanruskeat kasvot uhosivat\nerämaan tyhjyyttä. Hän näki ympärillään suuren joukon käsityöläisiä,\nmutta he olivat kaikki kaksinkertaisia. Kultaseppä Mikyllos kalusi\nhampaillaan kananpojan siipeä. Siipi oli kovin luinen, kultasepän\notsa vetäytyi yhä syvempiin kurttuihin... Nurkassa maistelivat\nviiniä lasintekijä Ursus, kaksi juutalaista kauppiasta, joiden\npujolakit lemusivat valkosipulille ja joiden ranteisiin oli kääritty\npyhillä mietelauseilla koristettuja nahkavitjoja, kilikialainen\nmarmorinvälittäjä Glaukos ja punakasvoinen teurastaja Härkätorin\nläheltä.\n\nJoka kerta kun lasimestari tarttui noppamaljaan, nuo kaksi\njuutalaista peittivät kauhistuneina kasvonsa. He olivat tulleet kaksi\npäivää sitten hiljaisesta Galileasta, heidän mustat pujopartansa\noli leikattu itämaiseen tapaan ja heidän lakkinsa alta työntyi\nkorvallisille kaksi öljyttyä suortuvaa.\n\nTämä outo, humiseva suurkaupunki kammotti heitä. He kuuntelivat\nliekkien rätinää ja mutisivat puoliääneen omalla kielellään sen\nvaltakunnan nimen, joka hallitsi koko maanpiiriä rautaisella\nruoskalla: _Gewurah_. Miten paljon mieluummin he olisivat olleet\nkotona Kapernaumissa, kuunnelleet rukouksen jupinaa sen synagoogassa,\njonka kauniit hurskaat koristukset olivat niin usein loistaneet\nheidän silmiinsä jo kauas, kun he lähestyivät sitä etelästä käsin.\nSiellä ei nähnyt kuvattuina alastomia epäjumaliakaan Davidin kilven\nja pyhät granaattiomenat ja tähden ja Aaronin sauvan ja mannaruukun.\n\"Juutalaissiat\", sanoi teurastaja alentuvasti, \"nämä ovat aivan\ntavallisia noppanappuloita, lasimestari voi sen todistaa. Minä tunnen\nmonta Rooman juutalaista, jotka eivät häpeä pelata rehellisten\nkansalaisten kanssa.\" Galilean miehet hymyilivät vaivautuneesti.\n\nMarmorinvälittäjä kääntyi heidän puoleensa ja kysyi heidän\ntemppelinsä rakennuskustannuksia. Mutta nuo kaksi muukalaista\nvastasivat hyvin väkinäisesti. Ei, heillä ei ollut jumalansa\npatsasta pyhäkössään. Ja oli, heillä oli siellä sekä marmori- että\nmetallisomistuksia, runsaita kultalaattoja temppelin päädyissä ja\nteurastuspaikan marmoriset pöydät. Ei, he eivät palvoneet käsin\ntehtyjä kuvia, semmoiseen tarkoitukseen ei Juudeassa hankittu\nmarmoria... Paisti kärisi. Viiniruukut kalisivat pöydillä, tuuli\nhelisytti säleikkunoita.\n\nPoika olkikuvolla tuijotti varjoihin. Tuhruisista kasvoista hehkui\nkaksi tummanruskeaa silmää unettomina ja avonaisina, esiin pyrkivän\npelon laajentamina. Hän tunsi itsensä äärettömän orvoksi tässä\nvieraassa kaupungissa. Yö puristui sisään joka ikkunasta, ja yön\nmukana huoneeseen tuli pahoja muistoja Fregenaen siivottomasta\nmajatalosta, jossa lomalta palanneet sotilaat mellastivat. Hän\najatteli isää, näki ilkeiden laihojen kasvojen lähestyvän ja\nkyyristyi vaistomaisesti kuin iskua peläten... Tulen heijastus\nleikitteli seinällä. Lasimestari puhui kuolleesta keisarista.\nJuutalaiset hivelivät pujopartojaan kavalan näköisinä, kultaseppä\nimi kanansiipeä. Ja pojasta tuntui, että vaikka keisarin ruumis\nnyt palaakin roviolla, hän ei kuitenkaan oikein kuole. Hänen\nhengityksensä on jäänyt sihisevään vesikelloon. Hänen varjonsa häilyy\nuunista kohoilevissa savukiemuroissa, jotka häilähtävät laipiota\nkohti aina kun Castor paistinkääntäjä kohentaa hiiliä...\n\nMiehet kumartuivat pöydän yli ja alkoivat pohtia tulevaisuutta.\nMonipäiväiset juhlallisuudet alkavat, jaetaan leipää ja viiniä,\nsirkuksissa annetaan ilmaisia näytäntöjä. Saadaan taas kuunnella\nkuoroja, huiluja ja torvia ja nähdä juhlallisia _mimos_-näytelmiä.\nKultaseppä, joka oli saanut ateriansa syödyksi, kaasi savimaljaan\nviiniä. Mitä enemmän hän maisteli sitä, sitä tyytyväisemmäksi hän\ntunsi itsensä, sillä kaikesta tästä touhusta koitui sievoisia tuloja\nhänen kassakirstunsa pohjalle. Tullit ovat kalliit, kuljetusmaksut\novat nostaneet tavaroiden hintaa. Hän myy kilpiä, koruja, vitjoja,\nlippaita ja kultamaljoja, eikä ole hänen syynsä, että jokaisessa\nIntian ja Kiinan tuotteessa on Syyrian tehtaiden tavaramerkki,\ntosin kiinankielellä. Hän hymyili itsekseen. Aitoa kultaa, aitoa\nharvinaista metallia, syyrialaista auripigmenttiä ja realgaria!\nPompeijuksen ja Luculluksen sotien jälkeen Rooman naiset tuhlasivat\nvuosi vuodelta yhä suurempia summia hänen pienessä myymälässään,\njossa provinssien tuotteet kimaltelivat savilampun valossa.\n\nHän kuunteli puolella korvallaan lasimestarin puhetta. Tämä kuvaili\nmolemmille juutalaisille esi-isien kulkuetta, jolla kunnioitetaan\nJuliusten suvun suuria vainajia: kuruulinen maistraatti kulkee\npurppurasaumaisissa togissa, censorit ovat kokonaan pukeutuneet\npurppuraan, triumfaattorien viitoissa on kultaompeleita, liktorit\nmarssivat risukimppuineen ja kirveineen ja joukon pään päällä\nhuojuvat suvun esi-isien vahanaamarit Alban ikivanhoista kuninkaista\nja Romulus Perustajasta ja latinalaisesta Aeneaasta alkaen kaikkein\ntunnetuimpiin Juliuksiin asti. Lasimestarin silmät välkkyivät\ninnostuksesta, pienet muukalaiset räpyttivät hämmästyneesti silmiään.\nMikylloksesta tuntui, että oli loppujen lopuksi yhdentekevää, kenen\nkunniaksi juhlallisuudet oli pantu toimeen ja kenen päähän painetaan\nhallitsijanseppele. Hän istui mykkänä ja ajatuksiin vaipuneena,\najatteli vaimoaan Pulcheriaa, joka oli synnyttänyt kuusi muhkeaa\nlasta ja kantoi seitsemättä. Hän laski sormillaan: \"Puolitoista\nkuukautta ja minä saan pojan! Pojan!\"\n\nMiehet istuivat vähäpuheisina. Viini astioissa oli ehtynyt eikä\nCastor paistinkääntäjä enää kohentanut hiiliä. Pappi Menkera nousi\nseisaalle ja horjui olkikuvon luo, paneutuakseen levolle samaan\npaikkaan, missä fregenaelainen pikkupoika makasi puoliavoimin silmin.\nViini ja uni yhdessä riittivät nyt loihtimaan esiin koko Egyptin.\nPappi näki tummaihoisten naisten sotkevan maissia jalkapohjillaan\nja kuuli pienten käsikivien lempeän yksitoikkoisen jyryn... Hänen\najatuksissaan kasvoi palmuja ja kypsyi taateleita. Auringolla ja\nkuulla oli faaraoiden maan kaksoiskruunu. Aurinko oli Osiris, kuu\nIsis...\n\nJuutalaiset istuivat yhä kumartuneessa, kuuliaisessa asennossa.\nMutta heidän kuihtuneilla kasvoillaan oli hajamielinen ilme -- he\nmuistelivat sinisestä merestä nousevia vuoria, Galilean vuoria,\njoilla juuri tähän aikaan elul-kuussa kypsyivät ensimmäiset punaiset\ngranaattiomenat. He olivat tuntevinaan kasvoissaan helteisen ilman\nkosketuksen ja heräävän koillistuulen. Teurastaja piirteli tylpällä\nsormellaan pöydän levyä. Neljäkymmentä kultarahaa, hän on velkaa\nvarastoaitan vuokraajalle neljäkymmentä kultarahaa... Se tekee aimo\nloven hänen vähiin säästöihinsä. On kirotun epäoikeudenmukaista,\nettä pieni surkea Mikyllos, joka syö vatsansa täyteen kuivasta\nkanansiivestä, ansaitsee kymmenkertaisesti enemmän kuin kuluttaa.\nRooma on aivan mätä. Vaimon sukulaiset käyttävät ihovoiteita. Setä,\njoka myy lintuja Kuun temppelin lähellä, lukee kreikkalaista pötyä\nja tuhlaa vuosittain yhtä paljon kuin ahkera teurastaja hiellä ja\ntuskalla haalii kokoon. Vielä tasavallan aikana naisille kelpasi hyvä\nkestävä liinapuku, mutta nyt he puhuvat unissaan itä-intialaisesta\npumpulista...! Samassa hän tuli ajatelleeksi kuolleen keisarin\ntestamenttia. Hän kuvitteli yleistä rahojenjakoa kansalaisille, ja\nhänen punaisille kasvoilleen levisi huojennuksen ilme.\n\nMyöskin marmorinvälittäjä Glaukos ajatteli tänä hetkenä keisaria.\nHänen ajatustaan kosketti kevyesti sen vallan varjo, joka ulottui\ntämän suuren kaupungin muureilta kauas kaikkiin ilmansuuntiin,\nmyös hänen kotikyläänsä Kilikian vuoristossa. Se oli Rooma. Ylpeä,\nkylmä, ankara ja kukistamaton. Voiton henki oli paennut kaikkialta\nmuualta maailmasta ja asettunut asumaan tänne. Tuo ajatus oli\nhämärä ja ikäänkuin rajaton, mutta siinä oli omalaatuista katkeraa\njuhlallisuutta.\n\nHän ummisti luomensa. Viini maistui sakkaiselle, ilma oli savuista\nja painostavaa.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\nKotkat.\n\n\n\n\n1.\n\n\nTorin keskellä oli _Rostra_, laaja, hohtavasta kivestä sommiteltu\npuhujalava kuin demagogian jumalille vihitty alttari. Se kohosi\nhiukan vinoittain senaatin kokoushuoneen porttien edessä, sen takaa\nkuvastui Rauhan jumalattaren temppelin pylväikkö. Juliusten Basilikan\neteen pystytetyistä kuvapatsaspilareista lankesi sinisiä varjoja sen\nvalkoiseen marmoriin. _Rostraa_ korostivat voitettujen sotalaivojen\nkultaiset keulakuvat, lavan kahta kulmaa reunusti hieno, lävistetty\nmarmoriaitaus, joka muistutti jähmettynyttä korukudosta. Monta\nvuosisataa, Romulus Perustajan ajoilta, valtion johto oli keskittynyt\nnäille tienoille, ja vasta toisen puunilaissodan jälkeen, kun\nkansankokousten arvo laski ja kadun parlamentin entinen päätösvalta\nsiirtyi senaatin isille, puhujalavasta haihtui vanha merkitsevyys.\nKenties sen sisässä asustavat suojelushenget olivat hiipineet pois...\nEhkä ne vetäytyivät sisään kuurian ovesta ja asettuivat asumaan\nsenaatin kokoushalliin. Auringon noususta yön tuloon torilla jatkui\nelämän humu. Levoton ja soinnuton kohina, jonka yli silloin tällöin\nerotti huilujen äänen Vestan pyhäköstä tai rahanvaihtajien halleista\nkuuluvan obolien kilinän... Määräpäivinä puhujalavan edusta tyhjeni\nkuin pyyhkäisemällä ja kuurian raskaat välähtelevät vaskiset oviparit\navattiin hitaasti. Kuusisataa papillisen näköistä isää saapui\nverkalleen torin poikki.\n\nSekasorron aikoina, kohtasivatpa ne sitten pientä tai suurta kansaa,\npelastus tulee vallan keräytymisestä yksiin käsiin. Syntyy keskittävä\npyörre, voimakeskus, johtaja. Aina on luonnollinen säätykierto\nvaikuttamassa kansojen elämässä ja uurtamassa väylää hallitsevalle\nkyvylle, jotta se ei kuole luokkarajoituksen vankiloissa hapen\npuutteeseen. Roomassa oli nobiliteetti, virkaylimystö, monen\nmiespolven ajan hallinnut suunnattomien hämärien kansankerrosten\nhartioilta. Romulus Perustaja oli seitsemän ja puoli vuosisataa\nsitten valinnut sata miestä kuninkaalliseksi neuvostoksi, niin\nkerrottiin, ja kuningas Tarquinius Priscus oli lisännyt jäsenten\nluvun kaksinkertaiseksi. Viimein sai vanha sukuaateli havaita,\nettä sen rinnalle senaattiin rupesi ilmestymään plebeijejä, jotka\nkirjaimellisesti edustivat kansaa, koska he tulivat kaduilta,\nalkujaan köyhien perheiden kodeista, maakartanoista, jostakin,\nmissä lemusi lannalle ja ruokamullalle ja missä kynsilaukan\nhaju itsepäisesti tunki esiin Idän voiteiden tuoksusta... Mutta\nvasta verisen kansalaissodan jälkeen oli tapahtunut ratkaisevin\nluonnollisista yhteiskunnallisista muutoksista. Kun Octavianus\nAugustus tarttui valtionhoitoon, hänen käsiinsä keräytyi itse asiassa\nkansan ja senaatin koko valta. Finanssiasioiden hoito, leimasimen\npainuminen kultaharkkoihin Rooman rahapajassa, verojen määrääminen\nja veronkannon vuokraaminen urakoitsijoille, voittomaiden asiat,\nkansainvälisten toimitusten ja ulkopolitiikan pappeus luisuivat\nkuudensadan senaattorin huostasta sen henkilön haltuun, joka oli\nkansantribuunina pyhä ja loukkaamaton ja joka saattoi mielensä\nmukaan joko kumota tai hyväksyä neuvoston päätökset. Oli selvää,\nettä kun Rooman aateli oli kantanut hänen ruumiinsa polttolavalle,\ntapahtunutta vallankeskitystä ei voitu peruuttaa. Historiallinen\nmuuttuminen on lopulta jotakin yksilöiden takaista. Kun hallitsija\nkaatuu, hänen mukanaan ei kaadu hallitsijan aate.\n\nOlihan nähty, kuinka yksi ainoa mies kasvatti verellä höystetystä\nmaaperästä kypsän, hedelmällisen laihon. Hän oli levittänyt\nkaikkialle maailmaan Rooman rauhan, jossa miekat taottiin\naurankurjiksi. Yhden miehen pää oli ajatellut, yhden miehen käsi\nluonut valtakunnalle onnen. Ja nyt Rooma valmistui ottamaan vastaan\nuuden herran, joka jatkaisi hänen työtään.\n\n\n\n\n2.\n\n\nJo paljon ennen istuntoa senaattorit olivat viinin ja paistin ääressä\nratkaisseet vallanperimyksen. Oli olemassa vain yksi mahdollisuus:\nasettua Tiberiuksen puolelle. Vainajan poikapuoli ja leskikeisarinnan\nesikoinen valitaan joka tapauksessa... Vanhoillisen aatelin ja\nsukuylimystön kannatus painaa vaa'assa varmaankin enemmän kuin\nnuorisonpuolueen epäröivä vastaanpano. Ja kun hän kerran on keisari,\nvoi silloin niitä, jotka ovat toimineet häntä vastaan! Varsinainen\ntoimeenpaneva valta oli muuten aikoja sitten luisunut vanhan\nAugustuksen käsistä hänen poikapuolensa käsiin. Olihan keisarivainaja\ntasan kymmenen vuotta sitten, kesäkuussa, juhlallisesti nimittänyt\nhänet Comitia curiatassa ottolapsekseen ja tällä teolla vetänyt hänet\nrinnalleen valtion hoidossa, jossa jo silloin kaivattiin nuorta,\nterävää silmää. Ja eikö suurin joukko Augustuksen ediktejä ollutkin\nlähtenyt Livian pojan aivoista? Hänellä oli taito ympäröidä jokainen\ntoimenpiteensä tuolla ehdottomuuden arvovallalla, joka pakotti\nvastahakoiset myötäämään. Vanhimmat senaatin jäsenistä omaksuivat\nvähitellen ajatuksen, että Tiberiuksessa oli aineksia tarmokkaaksi\nvaltionjohtajaksi.\n\nHeihin oli tehnyt syvän vaikutuksen myös se seikka, että Tiberius\nkiihkeästi asettui niiden kannalle, jotka halusivat julistaa Caesar\nAugustuksen valtionjumalien arvoon. Vainajan salainen uskottu\nCrispus, jonka pehmeästä villasta valmistettu surupuku teki hänet\nentistäkin enemmän aran mutta saaliinhaluisen kissan näköiseksi,\najoi sitkeän itsepintaisesti tätä asiaa ritariston päivällisillä.\nManliusten ja Quinctiliusten ylimyssuvut, Potitian ja Pinarian\nperheet, jotka laskivat sukujuurensa Herculeen tovereista,\nEuandroksen perilliset sandaalinsolkineen ja albalaisen ylimystön\njälkeläiset suoraan alenevassa polvessa kannattivat sitä luonnostaan.\nSiinä oli vanhan perimätavan juhlallista tuoksua. Siinä ilmeni\nylhäistä muodollisuutta, jonka taju oli nuoressa sukupolvessa\nvähenemään päin. Sitä paitsi, kunniasta lankesi aina lainavaloa\nheihinkin. Hehän olivat kaikki jumalien tai puolijumalien perillisiä.\nHeidän hienoissa siniverisissä käsissään kimalsi ikivanhoja\nsinettisormuksia, joita esi-isät olivat pitäneet jo Alba Longan\nkuninkaiden päivinä ja joihin esiäidit olivat kaiverruttaneet\njumalallisten rakastajiensa kuvia, siihen aikaan kun Numa vielä\nhallitsi Latiumia ylhäältä valtionvuorelta. Aateliston keskellä he\nmuodostivat kiinteän suljetun piirin.\n\nHeillä oli kaikilla rajoitetut sukurikkautensa, joista voi ammentaa\n-- ei kylläkään varoja, joita olisi saattanut verrata jonkin\nnykyroomalaisen nousukkaan, Sextus Mariuksen tai Cotta Messalinuksen\nvaroihin, tuskinpa edes ritari Crispuksen salaisiin rahakätköihin.\nMutta heidän tavaton sukuylpeytensä sai heidät aina käyttäytymään\nsiten, kuin he olisivat kansan pariin eksyneitä kuninkaita. He\nvaelsivat hitaasti, pitkinä valkopukuisina riveinä kuurian kokouksiin\nja Concordian temppeliin, johon senaatti kokoontui silloin, kun\njumalien läsnäolo päätöstenteoissa oli erikoisen suotavaa. Ja\nkun he astuivat kuurian avatun oviparin aukosta, he katselivat\nmolempien portinpuoliskojen tähditettyjä reunalistoja, niiden kuutta\nkierrekuvioiden ympäröimää vaskilevyä aivan kuin portti oikeastaan\nolisi avattu vain heitä varten. Concordian temppelissä heidän\njokainen ilmeensä kertoi, että pyhäkkö oli nuoruudessaan, vajaat\nneljäsataa vuotta takaperin, nähnyt ylhäisemmän, jalomman Rooman, sen\nRooman, johon sukujuuret vielä sitoivat heitä.\n\nValkopartainen Arruntius, senaatin arvokas Nestor, otti vihdoin\nhuomauttaakseen epäileville nuorille aatelisille, että vainaja tosin\noli ollut pankkiirin poika Nolan kaupungista, mutta että hänen\näitinsä Atia itse teossa oli synnyttänyt hänet käärmeelle, joka ei\nollut kukaan muu kuin ruumiistunut delfiläinen Apollo. Augustus oli\ntullut maailmaan yli-ikäisenä, kymmenennellä kuukaudella. Ja eikö\nmuuten salama tasan sata päivää ennen hänen kuolemaansa iskenyt\nkeisarin patsaaseen ja pyyhkäissyt pois hänen nimensä ensimmäistä\nkirjainta C:tä? Jos jäljelle jääneet sanat _'aesar Augustus'_\ntulkittiin etruskinkielisiksi, ne merkitsivät Jumala Augustusta.\nTarvittiinko enempää? Aateli kuunteli näitä hurskaita todisteluja\nmyötämielisesti. Sillä samalla kuin keisarin julistaminen jumalaksi\nantaisi aihetta suuriin juhliin, joilla voitiin ostaa kansan\ninnostus, tämä teko saattaisi koko senaatin Livia Drusillan suosioon.\nJumalan leski, voiko kukaan nainen uneksiakaan mieluisampaa osaa!\n\nTässä tuli vanhan senaattorin avuksi Curtius Atticus, ylimys, jonka\npaksussa sormessa ei kiiltänyt vain leveäkantainen roomalaisten\nritarien sormus vaan sen vieressä myös renkaaksi taottu amuletti.\nHän oli tunnettu taikauskostaan. Hän toisti sen, minkä hänen\npuhetoverinsa olivat jo moneen kertaan kuulleet: miten hän näki\nAugustuksen sielun nousevan hautaroviosta taivaaseen. Sitten hän\nkehoitti kaikkia palauttamaan mieleensä, kuinka suurta uskonnollista\nkunnioitusta keisarivainaja oli jo monen vuosikymmenen aikana\nnauttinut. Pergamonin ja Mitylenen ja Lyonin kaupungit olivat\naikoja sitten pystyttäneet hänelle alttareita, niiden esimerkkiä\noli seurannut Bracaran kaupunki Espanjassa; Galatian maa oli\npyhittänyt hänelle Ankyrassa kokonaisen temppelin neljä vuotta\nsitten ja jo seuraavan vuoden syyskuussa hänen syntymäpäiväänsä\njuhlittiin Narbonnen torilla siten, että kolme ritaria ja kolme\nvapautettua suoritti rituaalisen uhrin maailman päämiehelle. Eikö hän\nsiis ollut jumala jo eläessään? Vastalauseet hiljenivät. Senaatti\nteki päätöksen rakennuttaa vainajalle pyhäkköjä sekä Roomaan että\nnaapurikaupunkeihin.\n\nMutta neuvottelujen kestäessä ylimykset olivat sangen hajamielisiä:\nhe kaikki ajattelivat elävää hallitsijaa, häntä, joka nyt piti\nvalittaman. Miten halukkaasti jokainen olisi tahtonutkin uskoa, että\nTiberiuksessa oli hyvän, tarmokkaan, työteliään valtiaan aineksia,\ntulevaisuus jäi silti hämärän peittoon. Koituisiko ratkaisusta hyvää\nvai pahaa...? Niin, valitsijamiehistö ajatteli pelokkaasti omaa\nvastuutaan.\n\nHe saapuivat määräpäivänä kuuriaan aurinkoisen torin poikki,\nsivuuttivat pyhän tribunaali lavan ja nousivat pylväikköön, jonka\nvarjojen sisästä portin koristeelliset kullatut nastat tuijottivat\nkuin lymyilevien eläinten silmät Saturnuksen temppeliin päin.\nKukin erikseen vuodatti heti sisään tullessaan juomauhrin pienelle\nalttarille. Pylväiden tumma marmoripeite välkkyi. Suuressa aulassa\noli hiljaista; vain vaipat kahisivat ja hiilissä kävi heikko\nsihahdus joka kerta, kun niille valahti viiniä. Yksitoikkoista\nkumartumista ja saman uhraavan eleen kertautumista. Jokainen peitti\nhetkeksi päänsä ja antoi sitten viitan pudota hartioille. Kaljuja,\nseppelöityjä päälakia. Kalpeita ohimoita ja kuivia laakerinlehtiä.\nHämärässä senaattorien valkoiset puvut kadottivat hiukan tavallisesta\nhohdostaan ja togien reunoihin ommellut purppurajuovat olivat kuin\ntummalla verellä siveltyjä.\n\nVanhan sukuaatelin edustajat uhrasivat juhlallisesti; tähän tekoon\ntiivistyi koko se hurskas muodollisuus, jonka voimassa pysyttäminen\noli ollut heidän sukujensa etuoikeutena harmaasta menneisyydestä\nasti. Keskellä uutta levotonta aikaa he pitivät kunniassa\nvanhanaikaisia tapoja: juhlamenoja, ennusmerkkien tutkimista,\nrukouksia, uhreja, seremonioita, jotka vielä kiinnittivät tasavallan\nelämää syvään yliaistilliseen perustaan, valtion jumalalliseen\naatteeseen. Virantoimitusten papillinen piirre tosin väheni vuosi\nvuodelta, nuoriso sai sananvaltaa, uskonnon arvo horjui. Se oli\nalkanut heiketä jo siihen aikaan, kun ensimmäiset plebeijit\nkuningasvallan sortumisen jälkeen tunkeutuivat senaattiin. Mutta\njumalien suojeluksen muodollinen koneisto ei silti ollut lakannut\nkäymästä. Tässä suuressa viileässä salissa tehtiin yhä jokainen\npäätös jumalien kasvojen edessä _pro forma_, esivanhempien tapaan.\nJokainen virkamies oli viran toimituksessaan samalla pappi: censorit\nuhrasivat määräpäivinä vihreä lehväkruunu päässään kaupunkivaltion\npuolesta ja teurastivat omin käsin uhrieläimen, preetorit ja\nkuruuliset aedilit johtivat uskonnollisia juhlamenoja, konsulit\nmuuttuivat kaupungin suojelushaltijoiksi sen päivän jälkeen, jolloin\nhe olivat ensi kerran käyttäneet uhriveistä Forumilla tai tehneet\ntoivioretken Lanuviumiin, josta valtion penaatit olivat kotoisin.\nNäin oli ollut aina. _Auspiciumit_, pyhät ennustoimitukset,\nolivat valtakunnan voima. Jos näissä seremonioissa ilmenikin\nhiukan taikauskoa, ne olivat kuitenkin ainoat varmat taikakeinot\nhajautumisen matoja vastaan, jotka aina ovat uhkaamassa yhteiskunnan\nruumista. Valkopartainen Arruntius, Curtius Atticus ja kaikkea\nmuodollisuutta palvova Memmius Regulus ajattelivat sitä kukin\nmielessään, sillä uhritoimituksen hiljaisuus oli tehonnut heihin.\n\nSivuuttaessaan alttarin Cotta Messalinus tuli ajatelleeksi,\nmiten siunattu seikka oli, että uusi hallitsijanehdokas oli\naina kunnioittanut vanhoillisia pitämyksiä, mitä vikoja hänen\nluonteessaan sitten mahtoi piilläkin. Siinä suhteessa Tiberius\nseurasi edeltäjäänsä. Varallisuus... Messalinus muisti kiinteistönsä,\nmaatilansa, vuokramaansa, palatsinsa, hopeakokoelmansa,\nkultakirstunsa. Totta kyllä, Augustus oli määräyksillään tuottanut\nikäviä yllätyksiä rikkaille maanomistajille ja puristanut\nvauraasta aatelistosta rahoja kuin mehua appelsiineista. Mutta\nvanhoillinen hallitsija kunnioittaa joka tapauksessa omaisuutta\nenemmän kuin radikaali. Omistamisen vietti kuuluu elimellisesti\nvanhoillisuuteen... ei ole olemassa konservatiivista ruhtinasta, joka\nei kavahtaisi, kun hänen pitää käydä käsiksi perimysjärjestelmään.\nEikö muuten koko Tiberiuksen suku autuaasti nukkuneeseen Attaan\nsaakka, Claudiusten suku, ollut säilyttävää ja keräävää sukua? Sen\nperusluonne oli pysynyt muuttumatta.\n\nSenaattori Messalinus yritti nukuttaa hiljaista pelkoaan näillä\najatuksilla, mutta siinä hän ei kuitenkaan täysin onnistunut. Hän\nnäki äkkiä elävästi mielessään Tiberiuksen kasvot. Kuivat lujat\npiirteet, kärkkyvän haukannenän, pistävän kylmät silmäterät. Enemmän\nkuin mikään toinen seikka noissa kasvoissa häntä kiusasi pidättyvä\nsuu, jonka huulet puristuivat niin tiukasti yhteen... Vaikka salissa\noli viileätä, Messalinus pyyhki otsaltaan hikeä. Hänen varmuutensa\nhorjui. Jonkinlaisella vahingonilolla hän ajatteli Sextus Mariusta,\njonka rikkaudet olivat vielä suuremmat kuin hänen ja jota hän muuten\noli aina kadehtinut. Tuntekoon nyt mies asemansa epävarmaksi niinkuin\nminä tunnen --! Se tekee hänelle hyvää, se panee veren liikkeelle\nhänen kauhean veltossa pankkiirinruhossaan.\n\nIäkäs Arruntius hiveli sormillaan valkoista partaansa. Muodollinen\njuomauhri ja ylhäinen äänettömyys oli kuin lumousta... Hän huomasi\nmuistelevansa vanhojen perheiden uhriaterioita, joita syötiin pyhissä\nsuojissa jumalan kasvojen edessä ja joissa kaikki kokoontuneet\nperhekunnat aina istuivat yhteisen pöydän ääreen. He olivat\nvalkoisiin pukeutuneita niinkuin täällä, he vuodattivat juomaa\nsavikolpakoista esivanhempien tapaan, lauloivat samoja hymnejä,\nsöivät samalla alttarilla pyhitettyä ruokaa, leipää, parhaasta\nvehnästä leivottuja sämpylöitä, hedelmiä... Senaatti oli aina\nkunnioittanut näitä menoja, -- sen jäsenet nauttivat määräpäivinä\naterian Capitoliumilla ja kuuntelivat epulones-pappien lauluja.\nAugustuksen eläessä tuo vanha tapa oli ollut pyhä ja koskematon,\nmutta miten käy nyt --?\n\nJa vanhus loi tuikean syrjäkatseen Asinius Gallukseen, joka oli\nkerran huomauttanut kevytmielisesti, että koko juhlameno on lainattu\noskilaisilta ja ausoneilta ja että olisi syytä perimätapoja hiukan\ntuulettaa. Arruntius kohotti uhrimaljaa, mutisi niin äänekkäästi,\nettä kaikki lähellä olevat sen kuulivat: \"Häpeällistä... kerrassaan\nhäpeällistä!\" Hän asteli hitaasti salin poikki ja vaipui tuoliinsa.\nSiinä hän istui ja odotti kokouksen alkamista ja hiveli lumenväristä\npartaansa huolestuneiden ajatusten kiusaamana.\n\nJos hän olisi voinut lukea vanhan ystävänsä Lucius Calpurniuksen\najatukset, hän olisi huomannut, että salissa oli muitakin, joiden\nsydäntä pusersi sama epävarmuus. Calpurniuksen lujat, laihat\nkasvot näyttivät pingoittuneilta. Hänen vartalonsa oli suora kuin\ntavallisesti, mutta sisimmässään hän tunsi, että jotakin taakan\ntapaista oli kaikesta huolimatta sälytetty hartioille... Toisin kuin\nenin osa Rooman aatelistosta tämä suoraluonteinen ylimys oli aina\nkunnioittanut sitä miestä, jolle pian äänestettäisiin kruunua, ja\nTiberius puolestaan piti arvossa hänen ystävyyttään. Mutta tänään\nhän epäröi. Oliko ratkaisu parhain mahdollinen? Eikö Augustuksen\npoikapuolella ollut paha, synkkä, salaava katse? Ei ole varmaa,\nonko hänen vanhoillisuutensa myönteistä vai kielteistä laatua --\nsellaiset luonteet, mikäli hän sen ymmärsi, voivat yhtä hyvin tuottaa\nmyrkyllisiä kuin hyviä hedelmiä... Hän kuunteli puolella korvallaan\nnuorten senaatin jäsenten kuiskauksia. Hänen oli vaikea hengittää.\nAhdisti.\n\nTiberiuksen vihdoin saapuessa senaattorit olivat joka tapauksessa\ntehneet hiljaisessa mielessään ratkaisun. Tuleva _princeps_ ja\nyksinvaltias käveli nopeasti salin poikki, yksinkertaisessa\npuvussaan, pää hänen tapansa mukaan painuneena. Hänen takanaan\noviaukon heleätä valoneliötä vasten näkyi Aelius Sejanuksen tumma\nvartalo ja joukko pretoriaaneja ja liktoreita, viimeksimainitut\nkaikki valkoisissa puvuissa, vitsakimput (_fasces_) kirveineen\ntulipunaisilla nauhoilla sidottuina. Senaatin johtajan tulo sai koko\njoukon rauhattomasti liikehtimään. Hän vaikutti näihin kuuteensataan\nkokoontuneeseen isään niinkuin magneettikivi teräshiukkasiin:\nsyntyi uusia ryhmityksiä. Kun Sejanuksen kasvot näyttäytyivät\nhänen olkapäänsä yli, joukko aatelismiehiä tervehti häntä mykällä,\nmatelevalla hymyllä: elosteluistaan kuuluisa Titus Caesonius Priscus,\nmielihyvästä punoittava Gnaeus Piso, molemmat Vitelliuksen veljekset,\njoista nuorempi, Lucius kohotti mustattuja kulmakarvojaan ylhäisen\nsuopeasti, kaartinpäällikön hyväksi ystäväksi tunnettu Fulcinius\nTrio, vähälahjainen lakimies.\n\nOmasta tarkastuspaikastaan vanha Calpurnius seurasi puolittain\nivallisena, puolittain huvittuneena molempia Vitelliuksia.\nVeljessarjaan kuului neljä poikaa, isä oli ollut Augustuksen eläessä\nprokuraattorina ja tullut tunnetuksi sukuylpeydestään. Kuitenkin\nväittivät pahat kielet, että suvun kantaisä oli ollut suutari ja\nesiäiti leipuri Antiochuksen tyttö, joka oli palvellut palkkapiikana\nensimmäisellä Vitelliuksella. Vapautettu Elogius oli puoli vuosisataa\nsitten pannut tuleen kaiken keksimiskykynsä, voidakseen kirjallisesti\ntodistaa, että Vitelliukset polveutuivat Italian kanta-asukkaiden\nkuninkaasta Faunuksesta ja olivat aikoinaan hallinneet koko Latiumia\nMintumaen kaupungista etelässä Ostiaan pohjoisessa... Nuo pakotetun\nylhäiset kasvot, vanhemman Quintuksen omituisen pelokkaat piirteet\nja Luciuksen kulmienkohotus eivät lahjoneet ketään. Vanha senaattori\nCalpurnius huomasi ihmettelevänsä, kuinka kummassa Quintus Vitellius\noli tullut tähänkin istuntoon! Hänhän oli ollut mukana edellisessä\nvastoin tapaansa --, tavallisesti hänen koko aikansa kului\njuominkeihin tai hän vaelsi raskas kukkaro vaipan alla ja valepuvussa\nLiviuksen ja Pompeijuksen pylväiköissä valitsemassa syyrialaisia\nilotyttöjä. Yksi ainoa tuosta veljessarjasta pysyi hovista etäällä:\ntoiseksi nuorin, legaatti Publius. Hän oli mukana Germanicuksen\nretkillä kaukana pohjolan nevaisissa, kylmissä metsissä. Hänen voi\najatella syntyneen sotapäälliköksi, jotta edes yksi tekojen mies\nolisi lujittamassa suutarinperillisten kunniaa. Calpurnius hymyili\nhiukan katkerasti sitä ajatellessaan. Miten mahtaa käydä...? Kumpi\nihmisaines pääsee voitolle, tarmokas vai tarmoton? Tiberiuksen hyvää\ntahtoa ei ole mitään syytä epäillä, mutta olosuhteiden mahti... niin.\n\nEnsimmäisenä istuntopäivänä senaatissa oli avattu keisarivainajan\ntestamentti, jossa Augustus suositteli virkatoveriaan ja\npoikapuoltaan senaatille, vaikka ei voinutkaan jättää hänelle\nyksinvaltiutta välittömäksi perinnöksi niinkuin omaisuutensa\nkaksi kolmannesta. Valinta oli yksimielinen; puuttui muodollinen\nsuullinen anomus, joka tuli esittää suoraan Tiberiukselle ja jota\ntietysti hänen puoleltaan seuraisi yhtä muodollinen esteleminen.\nOmassa ryhmässään nuorimmat ylimyksistä istuivat aivan neuvottomina\nhautoen katkeria ajatuksia. Tuo laiha synkkä mies, joka nyt nopeasti\nkäveli salin poikki, siis pukeutuu purppuraan...! Tyhmä loistoton\nvanhanaikaisuus pääsee vielä kerran valloilleen!\n\nQuintus Haterius ja Mamercus Scaurus vaihtoivat keskenään pari\nivallista silmäystä. He ymmärsivät toisensa ilman sanojakin, nämä\nmolemmat juonittelijat, joiden leveän matalan otsan alla liikahteli\npilkallisia ajatuksia. Kumpikaan heistä ei hyväksynyt ruhtinasta,\njoka luultavasti aikoi onnellistaa valtiota Sextiuksen hyveillä,\naskeesilla ja kasvistensyönnillä.\n\nMutta salin perällä seisoi historioitsija Cremutius Cordus,\ntasavallan olojen syvällinen ja hajamielinen tuntija. Hänen\nlikinäköiset silmänsä näyttivät muuttuneen savenvärisiksi alituisesta\nkreikkalaisten ruukkujen, maljojen, lekythosten, sekoitusastiain\nja antefixain tarkastelusta. Hän kätki hytisevät kätensä viitan\nalle. Häntä vilutti. Vanhuksen kasvoilla oli arka ilme niinkuin\nlikinäköisillä ihmisillä usein, kun heidän on vaikeata erottaa\nystävän ja vihamiehen kasvoja. Hänestä näytti niinkuin sali\nolisi ollut täynnä hämäriä, vaaleita, eläviä pilviä, joita ei\nmillään muotoa voinut kuvitella parlamentaarisella päätösvallalla\nvarustetuiksi isiksi. Keisarivainajan kuolema oli aluksi suuresti\njärkyttänyt häntä. Mutta nyt, kun kaikki oli jo ohi, hänessä tapahtui\njokin outo muutos. Oli kuin yleinen ruumiillinen avuttomuus ja\nhavaintokyvyn piinaava sumeus hiljalleen kääntyisi sieluun päin.\nHän kaipasi kipeästi omien ruukkujensa ja kirjojensa pariin.\nTäällä, isossa kolkossa salissa, hän oli aivan vieras. Hän ajatteli\nkultakautta, joka oli seurannut verisiä sotia ja toivoi sen yhä\njatkuvan vanhan keisarin poikapuolen avulla. Mutta oliko mikään tässä\nmaailmassa varmaa, kaikkein vähimmin hallitusten elämä ja keisarien\nhyveet. Historioitsijan sumea katse kiersi pilvestä pilveen, togasta\ntogaan. Niiden valkoisesta sumusta ulkoni aina jotakin ihmiskasvojen\ntapaista, vaikka hän ei ollutkaan siitä aivan varma --. Usvakääreitä\nja savuhaamuja. Kohtalon vaarallista utua suuressa kokoussalissa.\nKesken piinaavaa hiljaisuutta vanhaa miestä rupesi kauheasti\nyskittämään. Hän ryki rykimistään, ei voinut sille yhtään mitään,\nkirotulle loputtomalle kurkunkutitukselle...\n\n\n\n\n3.\n\n\nCocceius Nerva, hyväntahtoinen hiljainen lakimies, oli tulossa\nsenaatista; hänen hermoissaan tuntui vielä tämänpäiväisen jännityksen\npaine. Hän muisteli kyräileviä silmäpareja, jotka olivat aulan eri\npuolilta seuranneet Tiberiusta, kun tämä käveli puhujankorokkeelle.\nMerkit eivät olleet suotuisia, ei lainkaan suotuisia. Tosin koko\nvalitsijamiehistö oli yksissä tuumin viimein pyytänyt ja rukoillut\nempivää ruhtinasta tekemään sen päätöksen, johon jo Augustus\ntestamentissaan viittasi; Tiberius oli ahdistettu yhä lähemmäs\nvaltaistuinta, kunnes hän ei enää nähnyt mitään muuta mahdollisuutta.\nSe oli totisesti ollut Aristofaneen arvoinen ilveily. Tiesihän Nerva,\nvanha terävänäköinen ihmistuntija, että kuusisatapäinen parlamentti\noli vain yrittänyt hukuttaa omaa epäröimistään innostuksenhuutoihin\nja että nuoren polven aatelistosta tuskin löysi miestä, joka ei\nsydämessään napissut tällaista ratkaisua vastaan. Ja Nerva loi\ntutkivan syrjäkatseen senaattori Gallukseen, joka istui hänen\nrinnallaan kantotuolissa. Molemmat miehet olivat kovin vähäpuheisia,\nomiin huoliinsa vaipuneita.\n\nCocceius Nervalla oli laiha kumara selkä ja kapeat vanhuksenkasvot;\nhänen olemuksessaan oli hiljaista arkuutta, hän näytti mieheltä, joka\ntahtoo välttää huomiota ja vetäytyy varjoon.\n\nHänen eleensä olivat hillityt, ääni kovin hiljainen, katse\navonainen mutta mitäänsanomaton, kuin harmaata sumua täynnä. Hänen\ntuttavuussuhteensa ulottuivat aateliston kaikkein nuorimmista\njäsenistä vanhimpaan hienostoon, Puteolin, Pompeijin, Ostian\nnousukkaista liittovaltojen ruhtinaihin, vapautetuista orjista\nkeisarilliseen huoneeseen. Ulkonaisesti hänen elämänsä oli vuotanut\njuridisiin asiapapereihin niinkuin vesi kuivaan hiekkaan. Ainoa,\nminkä hän oli voittanut, oli kaupungin oppineimman lakimiehen\nmaine ja se niukka kunnia, että hänen ei milloinkaan tiedetty\ntehneen mitään varsinaisesti huonoa tai väärää. Vaikka hän usein\nilmaisi rohkeasti mielipiteensä, hänen sanojaan joko ei kuultu tai\nniille hymyiltiin. Ääretön varovainen elämänvieraus ympäröi hänen\nolemustaan missä hän liikkuikin, ja ihmisillä, jotka joutuivat\nkosketuksiin hänen kanssaan, oli kiusallinen tunne, ikään kuin he\nolisivat yrittäneet puhua lasin lävitse. Nyt hän istui tavanomaisessa\nkumarassa asennossa kantotuolin nurkassa kapeat kädet vastakkain,\nhuulilla epävarma hymy. Asinius Gallus pohti mielessään, eikö Nerva\nparhaillaan ajatellutkin jotakin sopimuslakien erikoisen sotkuista\nkohtaa, sillä niissä asioissa hänen silmänsä oli yhtä kirkas kuin se\noli sokea jokapäiväisessä elämässä. Iäkäs hieno herrasmies. Ihminen,\njossa hyvyys on saavuttanut ylhäisen hyödyttömyyden asteen, ajatteli\nGallus.\n\nCocceius Nerva lepäili patjoilla ja katseli toveriaan. Senaattori\nGallus ei juuri salannut itserakkauttaan, se täytyi sanoa. Hänellä\noli keltainen, hiukan arpinen iho, hän ei ollut mikään kaunis\nmies, mutta hän hoiti huolellisesti kiharaa tukkaansa ja levitteli\nvaativasti miehekkäitä olkapäitään. Hän kuului tuohon eteenpäin\npyrkivään sukupolveen, jonka elämänote oli sekä asiallisempi että\nkapeampi kuin ennen muinoin. Vanha lakimies ei oikein tiennyt, oliko\nse hyväksi vai pahaksi. Hän oli mielellään kutsunut tämän Asinius\nGalluksen kantotuoliinsa, osaksi sen vuoksi, että oli tuntenut\nhänen isänsä historioitsija Pollion. Mutta miehessä itsessään oli\njotakin puoleensavetävää. Kenties se johtui hänen avioliitostaan, --\nhänen nykyisestä vaimostaan Vipsaniasta, jonka pelkkä nimi herätti\nniin monenlaisia ajatuksia, nyt, kun Tiberius Claudius oli tullut\nkeisariksi. Ja vanha lakimies tunsi melkein sääliä...\n\nHän oli nähnyt niin paljon, nähnyt ja sulkenut sydämeensä kuin\nlippaaseen, joka kävi vuosi vuodelta raskaammaksi. Verta, kurjuutta,\nepätoivoa, luhistuvia unelmia, maineen, rahan ja nautinnon\nmetsästystä täällä, romahduksia ja köyhtymistä ja häpeää tuolla. Mitä\nvanhemmaksi ihminen tuli, sitä enemmän hän alkoi kallistua vanhojen\nkreikkalaisten oppiin, että kaikki suuri ja poikkeuksellinen elämässä\nvetää puoleensa jumalien kostoa: suuri kauneus, suuri omaisuus,\nonnenpäivien runsaus. Niinpä niin, pitkät tähkäpäät taittuvat\nhelpoimmin. Hallitsipa valtakuntaa millainen ruhtinas tahansa,\nne, joilla oli eniten ottamista, olivat vaarassa kadottaa eniten.\nHän ajatteli eräänlaisen laimean ivallisuuden ja viileän osanoton\nvallassa kaikkia niitä rikkaita aatelisia, jotka suojelivat huolella\nja hiellä vaivoin koottuja aarteitaan: aeginalaisia kynttilänjalkoja,\nsitruunapuisia pöytiä, jalokiviä (_gemmoja_) ja kultaa ja hopeaa.\nNykyaikana ne olivat tulenarkoja tavaroita. Viisikymmentä vuotta\nsitten, Marcus Antoniuksen eläessä senaattori Nonnius oli ollut\nmenettää päänsä yhden ainoan lombardialaisen pähkinän kokoisen\nopaalin takia, joka maksoi kaksi miljoonaa sestertiusta. Ei!\nOmaisuuteen liittyi epävarmuutta, omistettiinpa sitten kalliita\nkiviä, maakartanoita tai kauniita naisia. Kaikkein mieluimmin vanha\nsenaattori olisi hiljaa väistynyt syrjään ja hiipinyt pois hovista.\nHän oli jo kauan uneksinut pienestä maatalosta Umbrian Assisissa,\nvuoriston rinteellä, jossa kasvaa _thymbraa_ ja syklaameja ja\nsinistä lavendelia ja jossa aamupäivät ovat täynnä villimehiläisten\nsurinaa. Mutta vaihtaa senaatti mehiläisiin... Se merkitsisi\nlopullista luopumista huvista, jota hänelle tuotti ihmissydämien\ntunnusteleminen. Hän katsoi oman yksinäisyytensä Joukosta kohtaloiden\nnäytelmää. Hän tunsi vallan ja kunnian narripelin paremmin kuin\nkukaan, paremmin kuin paraskaan näytelmänkirjoittaja, vaikka\nhänen elämäntuntemuksensa ei koskaan löytänyt ilmaisua. Vain\najatuksissaan, vain omissa mietteissään hän nautti... Nähdä rajatonta\nnousua yhtäällä ja täydellistä putoamista toisaalla, puristaa aina\nuusien ihmisten puheesta heidän syvimpien aivoitustensa mehu,\npainaa muistiinsa kasvoja, joista jokainen on kokonaisen trilogian\narvoinen, ja häivyttää samalla oman olemuksensa yksilöllisyys niin\nvähäpätöiseksi, että kukaan ei sitä huomaa. Mikä hekkuma! Kenties\nhänessä oli monien pitkien vuosien aikana kehittynyt tavallista\nhienompi kohtaloiden vainu. Hän vertasi itseään lintukoiraan, joka\nhaistaa viiriäiset ilman värinästä. Hänen oma elämänsä oli aikoja\nsitten saavuttanut suvannon. Siinä ei ollut nousuja eikä varaa\nlaskuun, se oli vain kuvastelevaa ja tyyntä vettä. Ja tässä vedessä\nsenaattori Nerva olisi nyt kovin halukkaasti tahtonut peilailla sitä\nitsekylläistä herraa, joka istui hänen vieressään kantotuolissa.\n\nLuultavasti ihmiset sepittävät tietämättään omaa tulevaisuuttaan ja\njoko keräävät tai haihduttavat ukkospilviä ympäriltään. Mutta tuossa\non nyt Asinius Gallus, ylpeä ja päättäväinen uuden ajan edustaja,\njoka on kerran nainut Vipsania Agrippinan... Mitä hän mahtoi ajatella\nnyt, kun Tiberius oli seppelöity? Tunsiko hän pelkoa? Vai oliko hänen\nkatseensa aivan sokea inhimillisten intohimojen suhteen?\n\nViimein Nerva ei voinut pidättää uteliaisuuttaan. Hän laski kapean\nvalkoisen ukonkätensä Asinius Galluksen voimakkaalle kädelle ja kysyi\nvarovasti: \"Mitä arvelet, olemmeko tänään avanneet ovet vanhalle\nroomalaishyveelle vai jollekin uudelle ja pelottavalle?\"\n\nGallus kohensi asentoaan. \"Se riippuu siitä, miten arvostelemme\nLiviaa\", hän sanoi nopeasti ikäänkuin olisi halunnut kiirehtiä\nerilleen keskustelusta. \"Hänhän joka tapauksessa määrää. Sinä\ntietysti lakimiehenä sanot, että Livia on tässä tapauksessa\noikeudellisesti Tiberiuksen holhouksen alainen. Mutta jokainen\ntoimenpide lähtee _in actu_ pikemmin äidin kuin pojan päästä.\" Vanha\nsenaattori hymyili, sillä tämäntapaista väistöä hän oli odottanutkin.\nMutta häntä huvitti keskustella, ja sitä paitsi, hän tunnusti, -- hän\noli aina antanut suuren arvon Galluksen mielipiteille. \"Tiedänhän\nminä\", hän jatkoi, \"että kaikki te nuoret olette Tiberiusta vastaan.\nEi tietenkään avoimesti, mutta sydämissänne. Ja minä ymmärrän sen.\nMinä tunsin hyvin iloisen Julus Antoniuksen ja tunsin Quintus\nCrispiuksen ja... ja... odotahan, tunsin myös hauskan Scipion ja\nolin monilla illallisilla Sempronius Gracchuksen, suuren herkkusuun\nluona. Kun heidät ajettiin maanpakoon Julian oikeusjutun aikana,\nminusta tuntui että Rooman palatseista väheni ilo. He olivat\nviehättäviä nuoria miehiä, kovin viehättäviä. Lakimiehenä en tietysti\nvoi sanoa mitään heidän syyllisyydestään tai syyttömyydestään.\nTunnen virkani puolesta niin sanoakseni vain tuomion muodollisen,\njuridisen pätevyyden. Mutta sanohan minulle nyt, Gallus, voidaanko\nTiberiusta syyttää tästä oikeudenpäätöksestä? Hänhän oli kaiken aikaa\nRhodoksessa, keisarivainajan käsi siinä löi eikä hänen. Ja jos nuo\nherrat olivat hänen vaimonsa rakastajia, niin...\" Nerva kumartui yhä\nlähemmäksi nuorta toveriaan ja loi punnitsevan katseen seuralaisensa\nkasvoihin.\n\n\"Minä en ole koskaan kantanut kaunaa Tiberiusta vastaan\", sanoi\nGallus. Vanha senaattori nyökytti ymmärtäväisesti päätään: minä\nkäsitän, minä käsitän. Ja hän jatkoi samaan hengenvetoon: \"Tästä\njohtuukin mieleeni, miten voi vaimosi ja tyttäresi?\" Hän ei tänä\nhetkenä katsonut puhetoveriinsa, mutta tunsi joka hermollaan, että\npisto oli osunut. Gallus jäykistyi. Hän avasi suunsa, sulki sen\nsamassa, liikahti vaivautuneena. Hänen äänensä oli ilmeettömän\nkuiva, melkein tyly: \"Kiitos, erinomaisesti\". Mutta vanhan\nlakimiehen silmäkulmissa väreilivät naururypyt ja hänen ilmeensä oli\ntavattoman huvittunut. \"Miten hirveän hitaasti nämä uudet kantajat\nkävelevätkään\", hän hymähti. \"Oletko huomannut, että tripolilaiset\norjat ovat halvempia kuin mauretanialaiset? Niin, luulen että tulemme\nperille. Annoin heille käskyn pysähtyä ensin sinun talosi eteen.\"\n\nAsinius Gallus oli kuin ihminen, joka on luullut astuvansa matalaan\nveteen mutta pudonnutkin syvään. Tuo tyhmä ukko siis halusi vihjailla\n--! No, jos hän hovin illallisilla käyttää samaa menetelmää\nTiberiuksen suhteen, hän on pannut partansa satimeen. Siltä taholta\nhän saa osakseen vain otsanrypistystä... Gallusta ärsytti senaattorin\nhiljainen suopea hymy, hänen ivalliset naururyppynsä, hänen kapeat\nkätensä ja kyyristynyt asentonsa. Luuliko hän voivansa vakoilla?\nEhkä hän kalasti jotakin varomatonta sanaa, joka vielä tänä iltana\nkerrottaisiin keisarille. Ja siinä samassa Gallus aivan äkkiä tunsi\nkaamean vilunväristyksen selkäpiissään, kun hän muisti, että oli\nvielä kolme viikkoa sitten antanut senaattori Hateriuksen ymmärtää,\nettä keisari sai kiittää pojastaan oikeastaan häntä... Se lause voi\nkoitua kohtaloksi. Mikä pahanilkinen jumala oli pannut hänen suuhunsa\nsen lauseen! Hänen kasvonsa vaalenivat aivan keltaisiksi pelosta, ja\nsenaattori Nerva pani sen merkille.\n\nKun kantotuoli pysähtyi, lakimies laski hyväntahtoisen suopeaan\ntapaansa kätensä aatelismiehen olalle. \"Minä olen vanha mies, ei\npidä suuttua\", hän sanoi hiljaisesti. \"Mutta usko minua, Gallus,\nnykyisenä aikana vaatimattomuus on tuloksellisempaa kuin pöyhkeily.\nEihän ihminen siitä hyödy, että hän tunkee joka hetki itsensä esille.\nEi voi paljon tietää, voi tapahtua sitä ja voi tapahtua tätä. Minä\ntunnen ihmiset, toiset pelaavat lyhytnäköisesti, toiset iskevät\nkaukaa kuin jousipyssy. Parasta olla hiljaa, pysytellä syrjässä. Ja\njos näyttäisi siltä, että Tiberius Claudius yhä muistelee vaimoasi,\nkoeta ainakin välttää muistuttamista.\"\n\nSitten hän hymyili ujosti ja hyväili sormillaan laihoja, sileäksi\najateltuja ukonposkiaan.\n\n\n\n\n4.\n\n\nSaatuaan tiedon senaatin päätöksestä kaartinpäällikkö Sejanuksen\nvaltasi tunne, jota hän ei muistanut ennen kokeneensa se oli väkevää\nvoitoniloa. Hän kulki asuntonsa tyhjien salien läpi kotikappeliin,\n_larariumiin_. Siellä hän etsi käsiinsä vanhan huurteisen ruukun,\njossa oli uhriviiniä, jyvät, polttopuut ja hunajan. Kun hän vihdoin\nkumartui suorittamaan kiitosuhria jumalatar Nortialle, jota hänen\nkotiseudullaan Volsiniissa palveltiin, hän huomasi käsiensä\nvapisevan-.\n\nHän oli voittanut! Luottaessaan omaan vaistoonsa ja Tiberiuksen\nkohtalontähteen hän oli voittanut. Moniin vuosiin hän ei ollut\ntäysin tosissaan uskonut jumalien johtoon, vain itseensä; mutta nyt\nkohosi taikauskoinen kiitollisuus hänen mielessään kuin nousuvesi...\nKaukana siitä, että hänen elämänsä versoisi kukkia ja lehviä pelkän\nsattuman vuoksi; ei, syvemmät voimat olivat toiminnassa. Hänen täytyi\nyhä uudestaan muistella aikaa, jolloin hän oli ummessa silmin, kuin\nsokkoleikissä, Vähän-Aasian maaherran illallisilla löytänyt oikean\nmiehen. Hän olisi niin helposti voinut lähestyä ihmisiä, joille\nsilloin ennustettiin suurta valtaa. Hänellä oli ollut tilaisuus\nvalita, hän olisi kenties havitellut Gaiuksen ystävyyttä tai hän\nolisi saattanut kiintyä Galatian käskynhaltijaan Lolliukseen,\njoille tulevaisuus siihen aikaan petollisesti lupasi paljon, kunnes\njumalien ohjaava käsi viimein puuttui peliin. Kymmenen vuotta\nsitten Tiberiuksen huoneesta ei johtanut mikään käytävä hoviin ja\nhovin mahdollisuuksiin. Politiikan listalla hänen nimensä oli ollut\npelkkä mitättömyys. Ja nyt! Sejanus liikutti hiljaa huuliaan, jupisi\nkiitosrukousta. Hän seisoi äkkiä hyvin korkealla, korkeammalla kuin\nkukaan hänen ystävistään ja vihollisistaan, maailman mahtavimman\nruhtinaan vierellä. Koskaan elämässään hän ei ollut kokenut tällaista\nilonhumalaa.\n\nHän puhalsi hiiliin, kunnes ne alkoivat kimaltaa tuhan keskellä.\nKöyhä harmaa Nortian polttosavikuva näytti hymyilevän hänelle valon\nepävakaisen hehkun lävitse. Tuntematon savenvalaja oli kerran\nmuovaillut sen, se oli ehkä ollut Volsiniin temppelin päädyssä\nkuusisataa vuotta sitten, siihen aikaan jolloin Etrurian kahdentoista\nkaupungin edustajat kuninkaiden tapaan keräytyivät tuohon yksinäiseen\nvuorikaupunkiin päättämään valtion asioista. Tai kenties se oli\nnähnyt Tarquiniuksen sarvikypäreineen ja kuningas Porsennan\nraskaassa punaisessa juhlapuvussaan... Etruskit olivat uhranneet\nsille, rukoilleet siltä hyvää myötätuulta elämänsä laivalle. Heille\nse oli ollut samaa mitä Praenesten vuorten suojelusjumalatar oli\nroomalaisille: heidän onnettarensa, Fortuna.\n\nSejanus katseli tutkivasti sen siroja, hiukan itämaisia piirteitä.\nKuva oli ajan kalvama ja hyvin kulunut, mutta juuri tuollaisena\nse sai hänet muistelemaan kotikaupunkiaan Volsiniita, jyrkkiä\npaahtuneita vuorenharjoja, karstakivitaloja, jotka kapusivat ja\nlaskeutuivat kumpuilevaa maanpintaa pitkin, sinisen järven häämötystä\nplataaninoksien läpi. Lapsena hänen oli ollut tapana varhain\naamulla toisten nukkuessa hiipiä kylpemään vuorijärvessä. Sen vesi\nleikkasi ruumista kuin jäänsäröt, hän vaipui sinivihreään loiskuvaan\nkylmyyteen ensin polvia myöten ja tunsi sitten omituisen nautinnon\nvallassa, kuinka syvyys vähitellen nieli koko ruumiin kaulaa myöten.\n\nSejanukselle oli kotiseutu myöhemmin merkinnyt vain Volsiniin pientä\nritaritilaa, vähäpätöisiä oloja, komentelevaa isää, viimeisillään\nsairastavaa äitipuolta, tyhjyyttä, ikävystymistä, pysähtynyttä\nelämää. Hänen isänsä Sejus Strabo oli maaseudun aatelia. Sukujuurten\nkatsottiin ulottuvan kauas Etrurian kuningasaikaan, vaikka\nvanhoissa perimystauluissa, joita ritari myöhemmin oli tutkinut,\nolikin jo puolentoista vuosisadan päässä vaarallinen tyhjiö. Isä\noli ollut pretoriaanien komentajana Roomassa, hän oli ylpeänä\npukenut ylleen aatelismiesten punaviiruisen _trabean_ ja painanut\nsormeensa kuunvärisen ritarinsormuksen, _anuluksen_, mutta kaikista\nulkonaisista merkeistä huolimatta isän olemukseen jäi talonpoikainen\nleima. Sejanus muisteli hänen hikisiä kasvojaan, hänen ääntään, joka\ntuntui täyttävän kaikki maahuvilan salit ja peloitti niitä, jotka\njoutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Kuinka toisenlainen olikaan\nsetä Junius Blaesus! Setä oli uljas ja komearyhtinen, hän oli\ntaitava sodankävijä, hän johti kohortteja Balkanilla. Kun hän joskus\nSejanuksen lapsuuden aikoina näyttäytyi Volsiniissa, hän toi mukanaan\ntuulahduksen rikkaammista ilmapiireistä. Sedän eleistä uhosi suuren\nmaailman läheisyys. Hänen kaskuillaan, hänen kullatun sotakypäränsä\nloistolla oli poikaan sama vaikutus kuin kaikkein kiihkeimmällä\nlaululla, jota Rooman legioonat joskus vetivät keuhkojen pohjasta\nmarssiessaan Volsiniin ohi etelään Tiberin suuntaan.\n\nIsällä oli ollut kaupunkikiinteistö Roomassa, ja kun hän hoiti\nkaartin prefektuuria, perhe siirtyi talven ajaksi pääkaupunkiin.\nSejus Strabolla oli kuolleesta vaimostaan kaksi poikaa, vanhempi\nSejus Tubero, jolla oli lihavat kalpeanveltot kasvot ja pyöreä\ntalonpojanvatsa, sekä nuorempi Lucius Sejanus. Roomaan siirtymisen\njälkeen he joutuivat kumpikin ylimyskouluun, jota pidettiin\nCaput Africaeksi kutsutussa suuressa harmaassa kivitalossa,\nlähellä Caeliuksen jyrkkää, varjoisaa, kynäjalavien ja saarnien\npeittämää rinnettä. Kenties vanhempaa veljeä auttoi hänen veltto\ntaipuvaisuutensa, mutta Lucius Sejanus puolestaan oli saanut\nkokea nöyryytyksiä, iskuja, potkaisuja, ylempien halveksumista ja\nopettajien ivanaurua. Hän oli vain varattoman maalaisritarin poika\nja kuitenkin hänen laihat valkoiset kasvonsa olivat ylpeät kuin\nprinssin. Lapsena hän oli ollut juro ja kunnianhimoinen. Volsiniissa\nhän leikki yksinään järven rannalla ja rakensi kosteista valkoisista\nkivistä luguduunien, segusiavien, illyyrialaisten, dalmaattien,\nkheruskien kaupunkeja, jotka hän sitten sotaisesti hävitti maan\ntasalle.\n\nSynnynnäinen ritarin arvo takasi hänelle joka tapauksessa\nsotilaskasvatuksen ja antoi välttämättömän pohjan, miltä taitava\nmies aina saattoi kiivetä ylöspäin. Nuorena poikana hän toi muassaan\npääkaupunkiin loistavat ja kimaltavat suuruudenunet, mutta jo ensi\nkuukaudet Caput Africaen koulussa myrkyttivät hänen mielensä perin\njuurin. Hänen annettiin joka hetki tietää, että hän oli alempaa\nkastia kuin Rooman aateliset. Rajussa, katkerassa ylpeydessään hän\ntaisteli kynsin hampain vastaan.\n\nKerran toisensa jälkeen hän sai kärsiä nöyryytyksiä. Pojat\nkamppasivat hänet jalallaan, kun hän astui hämärästä porttiholvista\nsisään. Ja kun hän makasi maassa kipeästi nyyhkien, he leipoivat\nhänen laihaa selkäänsä nyrkeillä, repivät hiustukkoja hänen päästään,\nvihelsivät, tanssivat sotatanssia hänen ympärillään. Tuossa iässä\non olemassa varmoja käyttäytymisen lakeja, joita vuosisadat, tuskin\nedes vuosituhannet pystyvät muuttamaan. Jokainen ylpeä, umpimielinen,\nlaumasta poikkeava koulupoika on eräässä mielessä persoonallisuus; ja\nonhan tunnettua, että sen tapaiset luonteet aina provosoivat massojen\nvihan.\n\nKenties tuossa toverien kostossa oli silloin ilmennyt syvempiäkin\nrodullisia vaistoja. Heitä yllytti se seikka, että Lucius Sejanus\nylpeästi vetosi syntyperäänsä ja puhui Etrurian kuninkaista kuin\nainakin esivanhemmistaan. Nuo asiat olivat kahdeksan, seitsemän\nvuosisadan takaisia, olisi ollut mieletöntä vihata kansallisuutta,\njonka muistonkin historia oli jo pyyhkäissyt syrjään. Ja eikö sitä\npaitsi Rooman aatelistossa ollut lukemattomia albalaisten, sabiinien,\noskien, ausonien ja etruskien perillisiä korkeissa valtionviroissa,\neikö muuan etruski Sarmentus, Philippissä kaatuneen Favoniuksen\nentinen orja, nykyään pitänyt Augustuksen hänelle myöntämää\nritarinsormusta ja eräs toinen Etrurian ruhtinaiden jälkeläinen,\nkonsuli Lucius Otho, kuulunut hovin ylhäisimpiin miehiin? Mitä muuta\nRooma oli kuin kansallisuuksien mahtava sulatusastia? Mutta ammoin\nhävitetyn vieraan rodun nimi muuttui Sejanuksen häpeätahraksi. Se\noli kuin polttomerkki orjan kasvoissa: C. F. _Cave Furem_, Varokaa\nVarasta --! Se oli hänen ylpeän erilaisuutensa ilmaus, ja mitä\nenemmän ylimyspojat hakkasivat häntä nyrkeillään, mitä enemmän he\nhaukkuivat häntä kirotuksi etruskiksi, sitä myrkyllisemmäksi hänen\nylpeytensä kävi ja sitä enemmän hän eristäytyi tovereista. Hän\noli käynyt Caput Africaen koulua neljätoista kuukautta, kun eräs\nvankkatekoinen junkkari kerran takaapäin hyökkäsi hänen kimppuunsa.\nHän kaatui kasvoilleen. Nuorukainen oli miltei puolta vanhempi kuin\nhän eikä suinkaan hillinnyt voimiaan. Poika löi häntä olkapäiden\nväliin kivellä, löi kipeästi ja monta kertaa. Kun hänet sitten\nlöydettiin tajuttomana makaamassa, hymyilevä tohtori Andromachus\nsitoi vain hänen veriset kasvonsa mutta ei kiinnittänyt mitään\nhuomiota selkään. Tuon päivän muisto ei koskaan lähtenyt hänen\nruumiistaan. Vuosien kuluessa se kasvoi rustoksi hartioiden alle,\nhitaasti ja salavihkaa niinkuin viha hänen sielussaan. Sitä ei voinut\nkätkeä... Hän yritti turhaan pukeutua siten, että vaippa peittäisi\nsen. Hänen kalpeat kivikovat kasvonsa rupesivat yhä enemmän pyrkimään\nylöspäin, niin että näytti siltä, kuin hän kaiken aikaa tähyilisi\ntaivasta astellessaan Rooman kaduilla. Luiseva kuhmu selässä ei ollut\nniin suuri, että se olisi tehnyt hänet kokonaan rujoksi ja katkaissut\nhänen sotilasuraansa. Oli kestänyt kuusi, seitsemän vuotta, ennen\nkuin jokainen huomasi sen.\n\nPerheen vanha arvossapidetty ystävä, muuan Aeliusten sukuun\nkuuluva rikas senaattori ja entinen konsuli, joka oli lapsesta\nasti tuntenut Luciusta kohtaan kiintymystä, nimitti myöhemmin\nhänet ottopojakseen. Konsuli itse oli lapseton, hän ei mistään\nhinnasta olisi halunnut kuolia jättämättä jälkeensä perillistä. Hän\nlaati testamentin adoption yhteydessä, ja oli vain luonnollista,\nettä heti hänen kuoltuaan Roomassa levisi ilkeämielisiä huhuja,\njotka väittivät senaattoria Lucius Sejanuksen oikeaksi isäksi.\nTuo äkillinen elämänmuutos oli joka tapauksessa katkaissut hänen\ntulevaisuutensa. \"Kirottu etruski\", Caput Africaen koulun entinen\noppilas, maalaisaatelisen poika ja Volsiniin ritari huomasi äkkiä\nkohonneensa huikeasti arvossa. Adoptoimisen kautta hän kuului nyt\nAeliusten sukuun, hänellä oli käytettävinään runsaat perintövarat;\nhän omisti Roomassa sijaitsevan palatsin lisäksi kolme maakartanoa,\nyhden Puteolissa ja toiset kaksi Sisiliassa vuorten jyrkänteellä\nja Etrurian Fiesolessa. Hänen laihat valkoiset kasvonsa, hänen\npistävät silmänsä ja liukuva kävelytapansa tunnettiin kaikkialla\nupseeripiireissä. Hän joutui Augustuksen esikuntaan, hänet\nsiirrettiin keisarin tyttärenpojan Gaiuksen vartiostoon, hän kiipesi\nsamoja portaita, joita hänen isänsä Sejus Strabo aikoinaan oli\nnoussut ja joiden huipulla odotteli kaupunginkaartin prefektuurin\narvo, yhdeksän tuhatmiehisen kohortin päällikkyys.\n\nKun hän vihdoin oli saavuttanut tämän päämäärän, hän saattoi\nylenkatseellisesti heittää hyvästit oppivuosilleen. Mutta jotakin\nhänen luonteessaan oli ehtinyt surkastua tai ehkä sijaan oli kasvanut\njotakin uutta... sitähän ei voitu välttää, se oli olosuhteiden\ntulosta niinkuin pahka sykomoripuun rungossa.\n\nHän istui kyyryksissä alttarin edessä, hiilet valaisivat heikosti\nkuperaa viisasta otsaa. Kasvojen arka, murjottu, kehittymätön alaosa,\nveitsenhaavaa muistuttava suu ja kapea leuka pyrkivät joka kerta\nvalon leimahtaessa esiin varjoista, mutta pimeys nieli ne seuraavassa\nhetkessä... Sejanus kumartui ruukkua kohti, uhrasi toistamiseen\npari pisaraa satavuotista punaviiniä. Hiilet räsähtelivät ja\ntuhka sihisi kostuessaan. Hän tuijotti omia käsiään mietteisiin\nvajonneena. Hänen ohimoitaan poltteli, eikä hän tiennyt, johtuiko se\nhiilien hehkusta vai kaivertavasta voitonriemusta... Nyt hän näki\ntähänastisen elämänsä kulkevan ohi katkonaisina kuvina, näki Caput\nAfricaen koulun irvistelevät pojannaamat, tunsi rystysien tanssivan\nolkapäissään. Hän oli ollut potkittu ja syrjään sysätty. Hän oli\nsaanut pyyhkiä kasvoiltaan toverien sylkeä. Monet pitkät väsyttävät\ntunnit hän oli vartonut pääsyä Rooman ylhäisön saleihin, ja kun hänen\nvuoronsa viimein oli tullut, hänelle viskattiin armollisesti jokin\nsuopean ylimielinen hymy kuin ydinluu koiralle. Konsulien pistosanat,\nsenaattorien avoin ylenkatse, ritarien, preetorien, röyhkeiden\naatelisnulikoiden ynseys oli alusta alkaen myrkyttänyt sitä ilmaa,\njota hän hengitti. Mutta nyt, nyt tulee muutos! Nyt hän ei enää\nole palatsivirkailijoiden tahdoton potkupallo vaan kämppää heidät\nkaikki, antaa heidän tuntea selkäpiissään mitä hän on saanut kokea.\nAatelisnaiset eivät enää hymähdä hänelle säälivästi. He avaavat\nhänelle vuoteensa. Kuinka moninkertaisen korvauksen hän penikään\nkaikista harmeista! Hänellä on hyvä muisti, jok'ikiset kasvot ovat\nsyöpyneet hänen mieleensä ja polttaneet siellä liian kauan, jotta\nniitä kävisi enää unohtaminen...\n\nHän kaatoi itselleen lasillisen uhriviiniä ja kohotti maljaa\nikäänkuin olisi tervehtinyt Nortian kuvaa. Viini oli kirpeätä ja\nkuivaa. Hän maisteli sitä lyhyin siemauksin.\n\nNiin hän istui aivan yksinään suuressa autiossa huoneessa, jonka\nikkunat oli peitetty raskailla verhoilla. Pöydillä, lippailla,\nhyllyillä seisoi kummallisen vääntyneissä asennoissa siroja tummia\nvaskisotilaita. Hän oli jo nuorena miehenä keräillyt niitä Etrurian\nhaudoista tai ostanut polkuhintaan maalaisilta, jotka olivat\nkevätkyntöjen aikaan löytäneet niitä pelloista. Vihreä metallihome\ntäplitti pieniä pronssiruumiita kuin spitaali. Kirsikankokoiset\nsotakypärät kipinöivät hämyssä, -- etruskilaiset _cistat_, pyöreät,\nsilinterin muotoiset kannelliset rasiat ja kivestä ja savesta\nvalmistetut tuhkauurnat täyttivät työhuoneen joka loukon. Kokonainen\nhomeenvihreä ja kuparille välkkyvä kääpiökansa, jossa saattoi erottaa\ntanssiinsa jäykistyneitä tanssijoita ja kädettömiä huilunpuhaltajia\ntai sotilaita neulankokoisine miekkoineen ja pähkinäkilpineen...\nKaikissa noissa hänen oman, aikoja sitten hävinneen rotunsa\nhautalöydöissä ilmeni haaveellisen, paisuttavan havaintokyvyn mahti.\nVääristyneet ja samalla nukkemaisen hauraat vartalot kiilsivät\nhimmeästi, milloin niihin osui jokin satunnainen valonsäde ikkunan\nseleniittilasin lävitse. Seiniltä katselivat nuorten tyttöjen vaaleat\nsavikasvot; vinot mantelisilmät siristyivät ja suu, jossa vielä\nvoi erottaa vanhan maalin karmosiininpunaisia tahroja, oli kuin\npehmeän naurunhämärän ympäröimä... Sillä tavoin ne olivat hymyilleet\nVolterran ja Tarquiniin maanalaisissa haudoissa, kun ne kätkettiin\nsinne kuolleiden mukana valamaan elämän tuntua ummehtuneeseen\npimeyteen. Tuosta ajasta oli kulunut vähintään puoli vuosituhatta.\nRituaalisen maahanpanon, yltäkylläisen elämän, pitojen, juominkien\nja sotien muisto kuihtui aikojen kuluessa yhtä hauraaksi kuin\nleinikkökruunut, joita oli pantu kuolleiden hiuksille. Oli oikeastaan\nnaurettavaa, että Germanicuksen rampa veli Claudius yritti etsiä sitä\nvanhoista asiakirjoista. Etruria oli kuollut.\n\nSejanus lähti tapaamaan vaimoaan ja kasvattisisartaan. Hän tiesi\nhyvin, että molemmat naiset hautoivat omia kunnianhimoisia\nsuunnitelmiaan aivan lähellä... Nyt he paistattelivat hänen maineensa\nauringossa. Hän valmistui kuulemaan kaikkia niitä vaatimuksia, joita\ntämä odottamaton nousu herätti heidän tyhmissä päissään. Kylpylöitä\nja loistavia pukuja ja intialaisia helmiä ja huvituksia. Marmorinen\nsuihkuallas pylväspihaan. Lisätty palveluskunta keittiöön. Sejanus\noli aikoja sitten vieraantunut vaimostaan Apicatasta, ja nyt hän\nmietti mielessään, oliko tuo nainen koskaan, edes avioliiton ensi\naikoina, vedonnut hänen olemuksensa syvimpiin vaistoihin. Mutta mitkä\nne olivat...? Tunsiko hän edes itse niitä?\n\nKasvattisisar Aelia, konsuli Aeliuksen sukulaistyttö, jonka vanhus\noli aikoinaan nimittänyt ottolapsekseen yhdessä Lucius Sejanuksen\nkanssa ja jolle lankesi osa hänen suuresta perintöomaisuudestaan,\nsaattoi vielä muodostua erinomaiseksi panokseksi tulevaisuuden\npelissä. Kun hänet kerran naitetaan korkeimpaan aateliin, ja\nkuka sitä voi estää, hän saa menetellä niinkuin haluaa. Mutta\nsiihen saakka häntä täytyy valvoa. Hänellä on kaikkein parhaimmat\nkotiopettajat ja kalleimmat tunikat; hän lukee kreikkalaista\nrunoutta, noudattaa säännösteltyä ruokajärjestystä, jotta ei lihoisi\nylenmäärin. On huolehdittava siitäkin, ettei Aelia ennen aikojaan\nturmele kauniita hampaitaan makeisilla.\n\nKun Sejanus hetkistä myöhemmin meni atriumiin, jonne molemmat naiset\nolivat vetäytyneet aterian jälkeen, hän koetti tietoisesti haihduttaa\nkasvoistaan voitonriemuista ilmettä. Hän tekeytyi juroksi.\n\nAvara katoton sali oli täynnä auringonvaloa, kurjenmiekat ojensivat\nsitruunankeltaisia kukkiaan permannossa olevan vesialtaan,\n_impluriumin_ kahden puolen; värikkäällä kivellä päällystetyt\npilarit kimalsivat. Apicata oli vetäytynyt varjoon. Hän oli\npienikasvuinen, lihavuuteen taipuva nainen, hänen kasvonsa\nnäyttivät ruumiin tukevuuteen katsoen suhteettoman kuihtuneilta;\nniiden kapeissa, kuivissa viivoissa oli jotakin heinäsirkkamaista.\nHänellä oli syvät väsyneet silmät, joita hän vaistomaisesti suojasi\nkädensyrjällä kohottaessaan katseensa. Tämä ele vaikutti Sejanukseen\nvastenmielisesti. Jälleen, niinkuin usein ennenkin, hän ihmetteli\nmielessään, mikä voima oli kerran saanut hänet valitsemaan juuri\ntuon pelokkaan ruman olennon monien muiden naisten joukosta. Hän\nkatsoi vaimonsa kellertäviä kasvoja, näki kiillottaman tukan, jota\nkreikkalainen hiusverkko piti koossa, näki himmeät kermanväriset\nhelmet ryppyisellä kaulalla. Kaikki hänessä oli alakuloisen köyhää,\nharmaata ja mitätöntä, kuin anteeksipyytävää... Apicata oli\nsynnyttänyt kolme lasta, pojan ja kaksi tytärtä, mutta lapset olivat\nyhtä huonokuntoisia kuin äitinsä. Isäänsä he eivät lainkaan tulleet.\nJa nähdessään molempien pikkutyttöjen Marcian ja Plautillan leikkivän\npuutarhan käytävällä Sejanuksen ei enää tarvinnut teeskennellä. Hän\nrypisti kulmiaan.\n\nAelia luki. Hän käänsi vaivalloisesti Aiskhyloksen _Amymonen_\nkuorolauluja, kirja virui hänen sylissään, hän piteli sitä toisella\nkädellään ja poimi toisella vesimaljassa uiskentelevia kirsikoita.\nHuomatessaan veljensä hän sulki papyruskäärön ja haukotteli\nvelton ikävystyneestä Kaikkein mieluimmin hän olisi ottanut\n_Amymonen_ mukaansa, vetäytynyt sisähuoneeseen ja antanut nuoren\nkreikkalaisen orjapojan tulkita tekstiä; Epafroditos olisi saanut\nheleällä äänellään lukea sen kohdan, missä Danaoksen tytär antautuu\nmerenjumalalle. Pelkkä ajatuskin sai Aelian hymyilemään: \"Älkää\nantako minun häiritä\", sanoi Sejanus ja asettui seisomaan selkä\npylvästä vasten. \"Luulenpa, Apicata\", hän sitten huomautti kaikkein\nmuodollisimmalla äänellään, \"että meidän täytyy luopua monesta\nmukavuudesta. Asiat ovat saaneet sellaisen käänteen. Minun elämääni\ntulee enemmän velvollisuuksia kuin koskaan tähän asti...\"\n\nMolemmat pikkutytöt lapioivat hiekkaa sinisiin leikkiämpäreihin,\nvalotäplät hypähtelivät tien poikki, kurjenmiekat tuoksuivat. Oli\nkuumaa ja hiljaista. Apicata istui sanattomana varjossa, suuret\nkiillottamat silmät tähdättyinä lapsiin, ikäänkuin hän ei olisi\nlainkaan välittänyt kaikesta siitä, mitä hänen miehensä puhui. Ja\nvaikka Sejanus käveli edestakaisin mahtipontisesti kuin kukko ja\nkohautteli olkapäitään ja näytteli tärkeän, rasittuneen virkamiehen\nosaa, hänellä oli piinallinen tunne, että naiset näkivät hänen\nlävitseen. Jumalista, oliko hän heille vain pelkkää ilmaa! Hän ärtyi.\nAtriumin kesäinen valo oli äkkiä käynyt kuolleeksi. Sejanus seurasi\nkaiken aikaa syrjäsilmällä Aelian velttoja sormuksin koristettuja\nsormia, jotka sukelsivat niin laiskasti vesimaljaan ja poimivat\nniin tarkoituksellisen hitaasti punaisia kirsikoita... Tyttö oli\nsietämätön, typerä, välinpitämätön. Hän uhrasi koko aamupäivän\npukuhuoliin, antoi orjattarien valaa hiuksiinsa verbena-öljyä\nniinkuin paraskin ruhtinatar, värjäsi tukkaansa kultapölyllä. Tuossa\nhän istui kirja sylissään, nuorena ja muhkeana, kuin juuri kylvystä\ntulleena. Ja kaikki tämä kullattu pyylevyys on kuitenkin hyödytöntä,\nsillä kukaan ei näe häntä täällä, ellei oteta lukuun orjia. Kirottua!\n\nEi, noihin molempiin ei teeskentely tehonnut. Kenties he hautoivat\nvain salajuonta, olivat tänään vaiti voidakseen rukoilla ja pyytää\nsitä enemmän huomenna. Sejanus katseli lapsia. Heidän piirteissään,\nheidän koko olemuksessaan oli jo kehittymässä sama hauras arkuus,\njoka kuvastui niin selvästi Apicatan eleistä. Pienet heiveröiset\nihmisenalut, Marcia ja Plautilla --!\n\nJa koska Sejanuksesta tuntui, että hänen täytyi jollakin\nhyväntahtoisella eleellä pelastaa äskeisen voitonriemunsa jäännökset\natriumin painostavasta hiljaisuudesta, hän tapaili suopeampaa\näänenpainoa: \"Luulenpa, että sinun pitäisi mennä Puteoliin kylpemään,\nApicata, sinun ja lasten. Eikä se tekisi pahaa Aeliallekaan...\"\nKävi niinkuin aina. Jos pretoriaanien päällikkö oli odottanut\nilonhuudahduksia ja meluavaa kiitollisuutta, hän huomasi pahasti\nerehtyneensä. Pitihän hänen tietää, että Apicata vain katsoisi häntä\nsäikähtyneillä heinäsirkansilmillään ja Aelia hymyilisi ivallisesti.\nHän tunsi itsensä kuin petetyksi. Ja millaisia loistavia suunnitelmia\nhän oli rakentanutkaan kasvattisisaren suhteen! Nuori nainen nojaili\nveltosti pieluksia vasten, luki, söi ja nukkui paljon ja loi\nmustattujen ripsiensä alta rohkaisevia katseita lempiorjaansa. Hän\nlihoo lihomistaan, ajatteli kaartinpäällikkö tyytymättömänä, -- parin\nvuoden päästä hän on kerrassaan käyttökelvoton. Ja kuitenkin hänen\navullaan voitaisiin tuntuvasti lujittaa perheen asemaa. Aviovaimona\nhän näyttäisi yhtä muhkealta kuin Othon vaimo Albia Terentia ja yhtä\nhienolta ja valkoiselta kuin Lucius Vitelliuksen vaimo Sextilia.\nRooman nobiliteetin rikkaus putoaa hänen käteensä, jos hän vain sitä\ntahtoo...\n\nKoko päivän Sejanus asteli levottomana huoneesta toiseen. Hän\nmuisteli käyntiään palatsissa ja Tiberiuksen juroa pidättyväisyyttä.\nViime vuosien tapahtumat olivat hänen edessään levällään kuin\ntaulut, selvästi valaistuina, eloisina. Niistä ei totisesti\nkeksinyt yksityiskohtia, joihin keisarin epäluulo olisi voinut\ntakertua. Mutta nyt, näissä viileissä autioissa huoneissa, häntä\nvaivasi rauhaton toiminnanhalu. Konsuli Aeliuksen perintötalon\nkylkipuolelta, keittiöiden ja orjattarien makuukamarien osastoista\nkuului yhtämittaista vaimeaa hälinää. Palveluskunnan mehiläispesä\n--. Sejanus näytti kuuntelevan hyvin kiinteästi. Hän seisoi salin\nkeskellä huulet supussa, kasvoilla sen tapainen ilme, kuin nuo elämän\nvilkkaat äänet loukkaisivat häntä.\n\nJos unctoriumin vartija tai joku _cubicularius_ olisi tänä hetkenä\nraoittanut salin verhoa, hän olisi kauhistuneena peräytynyt herransa\nnähtyään. Tavallisesti tuo jäykkä, kuunteleva, kateellinen ilme\nennusti ruoskaa.\n\n\n\n\n5.\n\n\nMyöhäissyksyn päivät Roomassa olivat kuumat, Palatinuksen rinteillä\nja Julius Caesarin puutarhoissa virran takana alkoivat oudot,\netelämaiset puut uudestaan kukkia. Minerva Medican temppeliä\nympäröivissä puistoissa solisivat uniset suihkulähteet, kissat\nhiipivät kultakalasammioiden ympärillä työnnellen käpälillään syrjään\nlavendelien, leijonankitojen ja villiresedojen varsia. Tuli hautovia\nukkospäiviä, jotka petollisesti lupailivat sadetta. Mutta tuuli\nlietsoi vain kuivaa kuumuutta, helle ei lieventynyt. Pilvet vyöryivät\nCampagnan yli raskaasti kuin tulivuoren savu. Ne muistuttivat joskus\nloistavasta, mutta sakeasta valoaineesta muovailtuja kupoleja,\nAgrippan Pantheonin katon rajatonta suurennusta. Kun vanha senaattori\nLucius Calpurnius tällaisina päivinä istui huvilansa peristyliumissa\naurinkoteltan alla, hän muisteli tahtomattaan Itä-Germanian sodan\nvuotta, kuumaa ja tomuista myöhäissuvea, joka oli päättynyt\nmaanjäristyksiin.\n\nCalpurniusta vaivasi tulevaisuuden odotus kuin jokin vitkalleen\njäytävä tauti. Pahinta oli, että hän tunsi itsensä niin kumman\nyksinäiseksi ja ettei hän edes silloinkaan, kun ystävät maistelivat\nhänen kanssaan viileää sitruunamehua puutarhan kukkalavojen ääressä,\noikein kyennyt avaamaan sydäntään --. Kenties syynä oli vanhuus.\nKreikkalaiset lääkärit tosin koettelivat hymyhuulin hänen valtimoaan,\nsillä veri sykähteli vielä tasaisesti, mitään pahaenteistä\nhiljenemistä ei esiintynyt. Rauhaton lihas syvällä rintakehän alla,\nkärsimyksen ja vaivan elin, pumppusi kuin uskollinen palkkalainen\npunaista elämää ruumiin kuihtuneisiin viemäreihin. Mutta Lucius\nCalpumiuksen kasvot olivat jo hyvin vanhat. Rypyt lisääntyivät.\nHiukset ohimoiden tienoilla -- viimeiset hiukset muuten -- rupesivat\nvähitellen muistuttamaan homehtunutta rotannahkaa. Hän imeskeli\nhiljakseen keltaista mehua. Ensi vuonna, hän ajatteli, -- ensi\nvuonna panen toimeen juhlat, joihin voin kutsua valkopartaisen\nArruntiuksen ja Lentuluksen, vanhan iloisen ylipapin, ja senaattori\nCurtius Atticuksen, joka tutkii Cumaen vanhojen sibyllojen Demofilen\nja Herofilen ennustuksia, samoin Nervan, josta jumalat varmaankin\ntarkoittivat viiriäiskoiraa, mutta jonka he valoivat loppujen lopuksi\nihmishahmoon, ja tuon pienen hajamielisen historiantutkijan, joka oli\nkeskeyttää senaatin istunnon yskimisellään. Ukkojen symposion. Jos\neletään...\n\nCalpurnius -- samoin kuin jokainen senaatin jäsenistä -- odotti\nkiihkeästi näinä päivinä tietoja pohjoisesta. Sejanuksen sedän,\nlegaatti Junius Blaesuksen legioonat samosivat Balkanin kumpuilevia\nmetsäisiä taipaleita, ja komentajan poika Blaesus nuorempi, joka\npalveli tribuunina, johti omaa kärkijoukkoaan. Aluksi oli ollut\nhyviä toiveita siitä, että sotilaat napisematta tyytyisivät\nniihin testamenttirahoihin, mitkä Augustuksen jälkisäädös heille\nmyönsi. Mutta pian keisarinvaalien jälkeen mieliala Balkanilla\nilmeni vähemmän luotettavaksi. Kuriirit ratsastivat pohjoisesta\nRoomaan, karauttivat Porta Flaminian läpi Palatinukselle; keisari\nmääräsi kutsuttavaksi neuvottelukunnan ja piti pitkiä, myöhäiseen\niltaan kestäviä istuntoja omassa työhuoneessaan, ennen kuin\ntietojen annettiin levitä julkisuuteen. Jokainen järkevä ihminen\noli aavistanut jo testamenttia avattaessa, että viidensadan\nsestertiuksen rahasumma miestä kohti vaikuttaisi legiooniin kaikkea\nmuuta kuin tyynnyttävästi. Balkanilla oli kuukausi sitten ilmennyt\nrauhattomuutta; joukot vetelehtivät toimettomina kesäleireillä,\nja milloin heidät kutsuttiin torventörähdyksellä paraatiin, he\nkeräytyivät haluttomasti ja salaa napisten tribunaalilavan eteen.\n\nMyrsky puhkesi aivan äkkiä. Kun ensimmäinen Balkanin komentajan\nviestintuoja lepuutti vaahtoavaa ratsuaan Flaminiuksen portilla,\nennenkuin jatkoi matkaa keisarin luo, Tiberius oli juuri ryhtymässä\nvarovaisuustoimiin: hän suunnitteli tarkastusjoukkojen lähettämistä\nIllyriaan ja Pannoniaan. Lähetti saapui hänen eteensä aivan\nhengästyneenä. Mies veti laukustaan pikakirjeen, se oli hätäisesti\nkyhätty ruskealle _membranalle_ tylsällä kynänkärjellä. Tiberiuksen\nkasvoista näytti pakenevan kaikki veri... Hän luki kirjeen kahteen\nkertaan, piteli sitä hyvin lähellä silmiään aivan kuin olisi halunnut\nimeä jokaisen tosiasian sen levottomien lauserivien sisästä. Sitten\nhän kohotti äkkiä päänsä ja tähtäsi viestintuojaan liikkumattoman\nkatseen:\n\n\"Tulitko suorinta tietä? Miten sait vaihdetuksi hevosia?\"\n\n\"Istriasta Ravennan rannikolle on järjestetty vaihtotalleja, tie on\nselvä, mutta Venetsiassa tulvii...\"\n\n\"Voitko lähteä heti takaisin? Voit? Odota. Kirjoitan vastauksen, viet\nsen sinetöitynä ja sanot, että ruhtinas Drusus on tulossa apuvoimien\nkanssa.\" Hän antoi sytyttää kynttilöitä ja lähetti hakemaan kirjuria.\nKun tämä ilmestyi hikoilevana, hiukan pelokkaana, sepialla täytetty\nmustepullo ja pitkä riikinkukonsulka kädessään, keisari rupesi\nkävelemään edestakaisin permannolla, saneli.\n\nPoliittinen huhu on verrattavissa keveään, näkymättömään, huuruiseen\nkaasuun. Se leviää nopeasti esteiden läpi ja painuu julkisuuden\nhuokosiin. 'Vuoto' syntyi palatsin keittiössä. Muutamassa tunnissa\ntieto lensi yli Rooman, yllätti senaatin jäsenet päivällispöydissään,\ntäytti Saepta Julian basaarit ja tuscilaiskorttelin kauppahallit\nsorisevalla melulla. Omissa asunnoissaan senaattori Lucius\nVitelliuksella ja Gnaeus Pisolla oli täysi työ nopeasti pukeutua,\nrientääkseen tyydyttämään uteliaisuuttaan palatsiin. He saivat\nkuulla, että Balkanilla oli puhjennut kapina. Juuri sotaväen\npäällikön Junius Blaesuksen johtamat kolme legioonaa, jotka\nmajailivat Pannonian kesäleirillä, olivat ensiksi kieltäytyneet\ntulemasta paraatiin. Pitkällinen toimeton loma oli lisännyt heidän\nkapinanhaluaan; kun he kuulivat uuden hallitsijan valinnasta\nja noista kolmesta kultarahasta, jotka annettaisiin kullekin\nheistä, sen sijaan että pääkaupungin laiskat kaartilaiset saivat\nviisisataa sestertiusta mieheen, he eivät enää totelleet.\nKenturiot juoksentelivat ärjyen viinipuunoksaiset sauvat pystyssä\nympäri leiriä. Nurina yltyi. Muuan Percennius, entinen palkattu\nkäsientaputtaja Marcelluksen teatterista, hiiviskeli siellä täällä\nkuin kapinan peikko. Hän pani liikkeelle koko näyttämöltä opitun\npuhujataitonsa, yllytti taitavilla vihjauksilla, huomautti kerran\ntoisensa jälkeen esikunnan telttaan suljetuista rahapusseista,\nvetosi, lietsoi, puhalsi hiiliin... Sillä välin oli joukko\npuolihumalaisia galleja repinyt auki varastomakasiinin ovet ja\nruvennut laahaamaan nuotioiden ääreen täysinäisiä viininassakoita.\nHumala antoi sotilaille sen rohkeuden, joka heiltä alussa oli\npuuttunut. Puukoppeihin teljetyt vangit vapautettiin kiireesti,\nsytytettiin soihtuja, paljastetut miekat alkoivat uhkaavasti\nvälähdellä.\n\nKenties kapina olisi vieläkin voitu lujalla otteella katkaista tai\nse olisi muuttunut pelkiksi juomingeiksi ja tyrehtynyt siihen,\nellei Percennius olisi äkkiä päästänyt huutoa. Hän oli huomannut\nkenturio Luciliuksen; mies juoksi kiireesti primipiluksen telttaan\npäin. Legioonalaiset eivät tarvinneet enempää. He olivat jo kauan\nsitten hammasta purren ja kyräilevin silmin vilkuilleet tuota\nkirottua aliupseeria, joka oli pahin legioonan kuudestakymmenestä\nsadanpäämiehestä. He tunsivat takapuolissaan hänen saappaansa,\njoissa oli hevosnaulat; he vihasivat hänen kirottua irvistystään,\nhänen kypäriään, kurinpidon sauvoja, joita hänellä oli tapana\nkatkoa miesten selkäpiihin hihkaisten aina kepin taittuessa: \"_Cedo\nalteram_, anna toinen!\" Raivo kohahti. Sotilaat ympäröivät pakenevan\nupseerin. Hänet paiskattiin maahan, hänen kädestään repäistiin\nraskas nuppipäinen keppi. Legioonien piiskurin käsi nousi ja putoili\ntahdikkaasti; aina kun sauva rasahti poikki, hän heitti molemmat\nkappaleet tielle iloisesti virnistäen: \"Ah... _Cedo alteram_...\nanna toinen!\" Marcelluksen teatterin käsientaputtaja hyppeli uhrin\nympärillä, kumartui, nuoleskeli sormistaan alipäällikön verta. Hänen\nkimeä äänensä sotkeutui valitukseen ja kirouksiin: \"Nyt sinulle,\n_Cedo alteram_, annetaan _missio honesta ad mortem_, kunniakas\npäästölupa hornaan. Kirottu verikoira! Sano terveisiä veljellesi\nKerberokselle. Repikää hänen suolensa katuun. Tähän asti hän on ollut\nvain _tergi ductor_ eli selkäpuolen päällikkö, nyt tulee mahan vuoro\n--!\" Tällainen oli ollut tilanne, kun Junius Blaesuksen lähetti\nvapisten sitoi satulanpeitteeseen leivän ja viinipullon, kohensi\nlaukkuaan ja hyppäsi ratsaille. Hän karautti leiristä piiskojen\nvielä läiskyessä. Hän oli saanut kiiruhtaa tulvaveden pilaamia teitä\npitkin, hän oli oikaissut metsien läpi, ehtiäkseen ajoissa Roomaan,\nsillä jokainen hukattu tunti voi merkitä käännettä pahempaan.\n\nPalatinuksen linnan esihuoneeseen keräytyneet herrat pelkäsivät.\nMellakan syynä ei ollut vain perintörahan vähyys, toinen ja syvempi\nsyy oli keisarinvaali. Senaattorit, jotka eivät ratkaisevassa\nistunnossa olleet sanoneet halaistua sanaa, vaan pysyneet arasti\nsyrjässä vastuusta, kohottelivat olkapäitään, hymyilivät ivallisesti,\nolivat sen näköisiä kuin uhrieläinten sisälmyksiä tutkivat\nharuspeksit, milloin he ovat sattuneet ennustamaan oikein. Heidän\nkasvoiltaan paistoi selvä sisäinen mielihyvä: Mitä me sanoimme...!\nEmmekö varoittaneet teitä, että juuri näin tulisi käymään... Muuten\ntunsivat ritarit, senaattorit, preetorit ilkeätä puistatusta kun\nhe vain kuvittelivatkin, että he itse, mukaviin oloihin tottuneet\nrauhanmiehet, olisivat valvomassa järjestystä Junius Blaesuksen\nsijasta. Selvää oli, että pretoriaanien komentajan setää juuri nyt\npoltettiin hiljaisella tulella. Pannonian kesäleirillä hänellä ei\nollut mitään hyötyä virkanauhoistaan ja kunniamerkeistään, pikemmin\npäinvastoin, sillä hänen suurellinen komeilunsa tietysti ärsytti\nsotilaita yhä raivokkaampaan vimmaan.\n\nPahinta huolta tuotti kuitenkin epäilys, että kapina ei rajoittuisi\nPannoniaan. Kolmen roomalaisen legioonan aseellisesta noususta levisi\nkaikuja. Reinillä oli mieliala jo kauan ollut erittäin tulenarka;\ntarvittiin vain, että huhun kipinät lentäisivät sinne. Oliko\ntehtävä myönnytyksiä? Täytyikö sotilaiden palkkoja lisätä? Ja millä\nvaroilla? Verotuspolitiikka oli aina ollut vaarallinen ase demagogien\nkäsissä. Rooman kansa oli kylläkin tottunut rauhaan, se eli\nhiljaisissa, köyhissä oloissa, mutta voitiinko sen niskoille sälyttää\nverotaakkoja sen nousematta vastarintaan? Ja eikö uuden keisarin\ntulisi kaikin tavoin hallituksensa alkuaikoina olla ärsyttämättä\nroskaväkeä, pikemmin yrittää ostaa sen suosiota? Sisällissodan\nkohahdus, vaikkapa se olisi kuinkakin heikko, saa aina vakiintuneen,\nrikkaan, vanhoillisen rahaylimystön eniten vapisemaan. Se pelkää\nkassakirstujensa puolesta. Sillä on enemmän menetettävää kuin\nmuilla. Ja näinä aikoina varakas Sextus Marius rupesi laihtumaan ja\nsenaattori Cotta Messalinus, jonka tilittämättömät miljoonat nousivat\nmiltei yhtä rohkeaan summaan kuin hänen julkisesti ilmoitettu\nomaisuutensa, teki hyvin varovaisia sijoituksia. Hän lähetti\nasianhoitajia Espanjan Carthago Novaan, Mauretaniaan, Syyriaan ja\nEgyptiin ostamaan kiinteistöjä.\n\nRitari Titius Sabinus oli kylmettynyt; hänen ystävänsä Lucanius\nLatiaris ja nuori Lucius Libo, Germanicuksen vaimon serkku,\nkaipasivat häntä hovissa. Hän makasi haahkanuntuvilla pehmustetuilla\npatjoilla sypressipuisessa loistovuoteessa, ympärillään\nviiniastioita, maljoja ja kirjoja. Ystävällinen egyptitär Mysopatra\nkohensi tuon tuostakin hänen päänalustaan. Nainen oli oivallinen\nelämäntoveri, hänen mykkä nöyryytensä oli aivan korvaamaton. Titius\nSabinuksella oli tapana lukea hänelle ääneen Aleksanteri Suuren\nIntian-retkestä, silmäpuolesta Hannibalista ja hänen elefanteistaan,\nClaudius Ylpeästä, puunilaissotien tarumaisista sankareista, Himeran,\nMarathonin ja Salamiin taisteluista... Mysopatra istui kädet\nsylissään vuoteen ääressä. Hän ei puhunut mitään. Hänen mustat,\nhiukan vinot sfinksinsilmänsä katselivat ihaillen sairasta ritaria.\nNuorena tyttönä hän oli saanut kärsiä kovaa kohtelua Aleksandrian\nporttolassa, kunnes hän ei enää voinut sitä kestää, vaan uhkarohkeasti\npakeni ja pääsi satamassa olevaan viljalaivaan. Alus oli tuonut hänet\nTiberin suulle, ja Roomassa, Liviuksen pylväikössä hänet oli keksinyt\nTitius Sabinus. Nainen seurasi uutta herraa koiramaisen nöyränä,\nei jättänyt häntä milloinkaan aivan yksin, kyyrötti hänen ovellaan\nkuin mykkä, isäntäänsä kiintynyt eläin, milloin ritari oli kutsunut\nluokseen ystäviään. Miehen kuoppaiset väsähtäneet kasvot, joissa\noli jotakin omituisen koveraa ja sisäänpäin kääntynyttä, olisivat\nMysopatran mielestä kelvanneet itselleen Delfoin Apollolle.\n\nSabinus sairasteli yhtä mittaa, hänen laiha viluinen ruumiinsa ei\nkestänyt kuumuuden ja viileyden äkillisiä vaihdoksia. Vuosia sitten\nhän oli tottunut kaivautumaan omaan raihnaisuuteensa kuin poika, joka\nhaluaa pysytellä poissa koulusta. Hiljainen kuume tarjosi hänelle\ntuon tuostakin mukavia toimettomia päiviä. Miksi hän yrittäisi\nkarkottaa heikkouttaan? Mitä siitä lähtisi hyvää...? Sotilaan\n_trabea_, kilpi, panssari, koristettu lyömämiekka, vyön hihna\nhopeasolkineen ja kypärä olivat hänen näkyvissään jakkaralla. Hän\nnautti niiden läheisyydestä, sillä niistä uhosi suurten taistelujen\nhaju, siitäkin huolimatta, että ne nyt ruostuivat käyttämättöminä.\nTai kenties juuri sen vuoksi --. Mustassa sypressivuoteessa Titius\nSabinus vaipui kokonaan sotaisten mielikuvien valtaan. Hän lueskeli\nHomerosta vanhemman Dareksen kuvauksia troialais-sodista ja suoritti\npelilaudalla, jota hän piti sylissään vuoteella, joukon nerokkaita\nstrategisia siirtoja. Tummat ja valkoiset tamminappulat ryhmittyivät\nkohorteiksi, suorittivat valehyökkäyksiä, torjuttiin takaisin,\nohjattiin tuleen... Ja kun Mysopatra kyyrötti vuoteen luona, Titius\nSabinus pöyhi tyynyä ja rupesi puhumaan taisteluista, jotka joskus,\njos jumalat sen suovat, tekevät hänen nimensä tunnetuksi yli Rooman.\nEgyptiläisnaisen silmät kiilsivät haaveellisen alttiisti. Ritarin\nsininen uneksiva katse tähtäsi jonnekin hänen olkapäänsä yli:\n\n\"Oletko huomannut, Mysopatra, miten moni ihminen kuolee kuin sika\nteurastuspenkillä? Heidän päähänsä pannaan huppu, ennen kuin he ovat\nsaaneet mitään mainittavaa aikaan. Pelkkää henkistä velttoutta!\nKuka tahansa terve mies voi tietysti kehittyä hyväksi sotilaaksi,\nvoidaan totella päällystöä, niinkuin ystäväni Silius tottelee\nGermanicusta, tai kaikkein ylintä komentajaa, niinkuin ystäväni\nGermanicus keisaria... Mutta todellinen itsenäisyys, käskevä ja\njärjestävä 'minä'? Missä se mahtaa olla? Kenties se kuoli Filippos\nMakedonialaisen pojan mukana. Kerran näytän koko ritaristolle, mitä\ntarkoitetaan sotilaallisella hyveellä. Ojenna minulle viinimalja,\nMysopatra. Elämä on kovin lyhyt, älykkään miehen on puserrettava\nsiitä sen väkevin mehu...\"\n\nHän kohotti ruskean kreikkalaisen vadin huulilleen ja joi viinin\nhartaasti, aivan kuin se olisi ollut Mars Ultorin sakramentti. Hänen\nkuoppaiset kasvonsa hehkuivat intoa.\n\nVielä samana iltana Titius Sabinus sai kuulla ystävältään\nCassiukselta Pannonian kapinasta ja Reinin levottomuuksista. Hänen\nvieraansa oli alkuaan plebeijiläistä, mutta sittemmin arvoon\nnoussutta sukua, hänen auringonpaahtamassa kädessään säkenöi\nvaalea ritarinsormus. Lucius Cassius oli nuoruudessaan saanut\nsotakoulutuksen Tiberiuksen velivainajan Drusus Neron joukoissa ja\nmyöhemmin seurannut Germanicusta Reinin laakson taisteluihin. Hänellä\noli vilkkaat hyväntahtoiset kasvot, jotka, niinkuin hänen ystävänsä\njoskus huomautti, eivät lainkaan sopineet tulevalle senaattorille.\nJokainenhan näki, mitä hänen aivoissaan liikkui! Kun hän nyt istui\nSabinuksen vuoteen laidalla, hänen ajatuksensa kulkivat omilla\nteillään. Hän muisteli ylipäällikön tyttären Drusillan silmiä,\nkuvitteli aikaa, jolloin he astuisivat keltaisen morsiuskatoksen alle\nja hän ei ainoastaan siirtyisi lähemmäksi keisarillista huonetta,\nvaan kaiken lisäksi toisi kotiinsa sen naisen, jota hän eniten\ntunsi kaipaavansa. Tätä avioliittoa oli suunniteltu pimeinä öinä\nGermanicuksen teltassa Rhone'in ja Reinin varsilla. Cassius näki\nvieläkin nuotioiden tuikkivan pimeässä, kuuli aseiden kalinan, kuuli\nylipäällikön voimakkaan selvän äänen selittävän niitä vaikeuksia,\njoita heidän kihlautumisensa tielle ehkä syntyisi; niitä tuskin\nkannatti ottaa lukuun. Egyptiläisen Mysopatran kasvot saivat\nhämärissä miltei saman ilmeen kuin Drusillan... Cassius tunsi\nkurkkunsa kuivaksi, kostutti kielenkärjellä huuliaan. Kun hän sitten\nrupesi valaisemaan tilannetta Sabinukselle ja huomautti, että kapina\ntuskin rajoittui Pannonian kolmeen legioonaan, sairas kohottautui\nkyynärpäänsä varaan: \"Mitä me nyt teemme?\"\n\n\"Emme mitään\", sanoi Cassius. \"Sinähän makaat vuoteessa, eikö niin?\"\n\nSabinus tähtäsi häneen siniset silmänsä. Ne näyttivät tavallista\nrohkeammilta. \"Tule lähemmäksi, kuiskaan sinulle jotakin. Oletko\ntullut ajatelleeksi, mitä tapahtuisi, jos sotilaat eivät tyytyisi\nkeisarinvaaliin? Jos Germanicukselle tarjotaan kruunua? Jos\nmellakat alkavat Reinillä? Kuurian kuudestasadasta lampaasta,\njoita sanotaan senaattoreiksi, täsmälleen kuusisataa äänesti\nvastoin sisäistä haluaan, ja koko Rooman kansa juopuisi ilosta, jos\njotakin odottamatonta sattuisi... Kuinka kalpealta sinä näytät!\nTahtoisinpa tietää, kumpi oikeastaan on pelkuri, sinä vai minä.\nTulehan vielä lähemmäksi, sanon jotakin, mitä en tahtoisi puhua edes\nMysopatralle...\"\n\nJa sairas alkoi kuvailla Cassiukselle kaikkia niitä väyliä ja\nkanavia, niitä mahdollisuuksien salapolkuja, joita voitiin käyttää\nhyväksi. Puhuessaan hän kiihtyi yhä enemmän. Sinisiin silmiin oli\nsyttynyt hämärä, kauas tähtäävä katse, aivan kuin Sabinus olisi\njo nähnyt valtakunnan uusissa käsissä ja itsensä vähintäänkin sen\npelastajana, uuden keisarin, Germanicuksen uskottuna. Tiesikö\nCassius, että legioonat vihasivat Tiberiusta? Hänen omat veteraaninsa\nne olivat halukkaimmat kapinaan... Germanicus sitä vastoin oli aina\nollut suosittu, häntä rakastettiin jo hänen isävainajansa muiston\nvuoksi, ja sotilaiden kiintymys vain lujittui, kun he huomasivat,\nettä isän valoisa luonne oli siirtynyt poikaan. Kun hän pukee ylleen\npurppuran... niin, kun hän pukee...!\n\nCassius tunsi istuvansa kuin myyränreikien päällä. Maaperä voi minä\nhetkenä tahansa pettää, hän ajatteli kauhuissaan. Hän tuijotti\nvilpittömästi säikkyneenä Titius Sabinusta, mutta pelkoon sekoittui\nvastentahtoista ihailuakin. Hän oli aina ollut kovin varovainen\nluonne, ja nyt häntä kiidätettiin tuon hurjan mielikuvituksen merelle.\n\nHän pakottautui nousemaan: \"Sinussa on kuumetta, olisi parempi, jos\net kiusaisi aivojasi turhilla päähänpistoilla.\"\n\nSabinus vaipui takaisin pieluksille huokaisten hyvin syvään: \"Kaikki\nolette raukkoja, sinä niinkuin toisetkin.\"\n\n\"Ja mitä sinun mielestäsi pitäisi tehdä?\"\n\nMutta sairas ei viitsinyt vastata. Kysymys oli niin raaka ja\nyksiviivainen. Hän nosti jälleen laihoin sormin viinimaljaa\nhuulilleen, maisteli lyhyin siemauksin Marsin sakramenttia luomet\npuoliummessa ja suupielissään hämäriä säälinpiirtoja. Viinin huimaus\nyhdessä kuumeen ja vuoteen lämmön kanssa sai hänet vaipumaan takaisin\ntuohon iliasmaiseen unimaailmaan, josta ystävän tulo oli hänet\nhetkeksi temmannut. Mustan juhlavuoteen kultaupotteet, sotilaan\n_trabea_, panssari ja patjalle heitetty miekka olivat hänen ainoat\nluotettavat ystävänsä Mysopatraa lukuun ottamatta. Hän huokasi. Hän\ntoivoi kärsimättömästi, että Lucius Cassius menisi sen tiensä.\n\nSejanus oli antanut valmistaa kantotuolin kuntoon lähteäkseen\npalatsiin. Heti Balkanin pikalähetin tulon jälkeen hän oli kuullut\nkahdelta taholta, ystävältään Fulcinius Triolta, joka silloin sattui\nolemaan keisarin luona, ja kaikkitietävältä klientiltä Pinarius\nNattalta, että Tiberius oli päättänyt varustaa apujoukkoja. Rooman\nyli kaikui tuon tapahtuman hälinä. Tuntui kuin ilmassa olisi auennut\npitkiä, näkymättömiä holveja, jotka ulottuivat täältä Pannoniaan;\nsieltä vuoti yhtämittaista jännitystä. Hautova jälkikesän helle\nkaduilla ja vastenmielinen ukkosenhaju tuntuivat kerrassaan\npysähtyneen kaupungin päälle. Sejanuksen nilkkaa särki. Hän antoi\norjan varovasti sovittaa jalkaan ritarien käyttämiä tulipunaisia\npuolisaappaita, kumartui sitten itse sitomaan mustia nauhoja ristiin\npohkeiden yli. Näissä puuhissa hänet tapasi Gnaeus Piso.\n\nSejanus olisi arvelematta evännyt häneltä pääsyn, ellei senaattori\nolisi rynnännyt huoneeseen heti nimenhuutajan kantapäillä. Piso ei\nkoettanutkaan salata, että hän toi suuria uutisia. Hänen leveät\npurppuranväriset kasvonsa hehkuivat. Litteän nenän tyvestä viistoon\nkurpitsamaisen otsan yli piirtyi arpi, jonka hän oli saanut\ntaistellessaan nuorukaisena Brutuksen ja Cassiuksen armeijassa;\nse näytti aivan valkoiselta verestävää ihoa vasten. Hän syöksyi\nhuoneeseen hikisenä ja meluten, sysäten kamaripalvelijan leveällä\nkämmenellään sivuun, aivan kuin mies olisi ollut paarma, joka\nahdistelee härkää. \"Onko sinulla vieraita, Sejanus? Eikö? Hyvä.\" Hän\nkuivasi hikeä ohimoiltaan. \"Sinähän tunnet tuon Pannonian jutun?\nRyöstöjä, raiskattuja naisia ja rikottuja kaltereita, maalaisten\nkanalat ilmitulessa, kenturio Lucilius piesty tahtaaksi omilla\nvirkasauvoillaan --.\"\n\n\"Sitäkö tulit minulle kertomaan?\" hymähti Sejanus kiusaantuneesi\n\nMutta Piso ei jättänyt häntä epätietoisuuteen. \"Enhän toki!\nLuulen tehneeni sinulle ystävän teon, joka tietysti saa Fulcinius\nTrion kateudesta pakahtumaan. Hänhän ei soisi kenenkään muun edes\ntervehtivän sinua, hän tarvitsee puolestapuhujaa keisarin luona.\nSinä menet nyt tältä istumalta palatsiin. Tiberius odottaa sinua,\nvoi tapahtua, että hän lähettää kenturionsa noutamaan, ja silloin on\nkaikki menetetty --.\"\n\nSejanuksen silmiin syntyi hyvin hitaasti epäluuloinen kiilto. Hän\nmuistutti kissaa, joka kuulee askeleita pimeässä. Kun hän yhä\nistui mitään sanomatta, Gnaeus Piso läjäytti kämmenet polviinsa:\n\"Jumaliste, etkö käsitä? Minä tulen Palatinukselta, minä sanoin\nkeisarille, että olet valmis lähtemään pretoriaanien kanssa\nPannoniaan. Hän vartoo henkilökohtaista ilmoittautumista. Huomaa,\naloitteen on oltava lähtöisin sinusta itsestäsi, muuten ei koko\nseikalla ole mitään merkitystä.\"\n\n\"Ja hän, mitä _hän_ sanoi?\"\n\nPiso nauroi. \"Ei yhtään mitään. Mutta hänen silmänsä ovat hyvin\nkaunopuheiset. Minä puolestani luin niistä, kuinka sanoisin?...\niloista hämmästystä.\"\n\nSejanus istui tuokion ajan jäykkänä, sormeili miettivästi punaisen\nsaappaan nauhoja. Tässä nyt aukesi eräs tie --. Sattuma, suotuisa\nsilmänräpäys, Nortian sanansaattaja kolkutti hänen portilleen. Hänen\nei tarvinnut horjua kahden ratkaisun välillä, sisimmässään hän oli\ntehnyt päätöksen heti. Hän tempasi käsiinsä _laticlavius_-vyön,\nsilitti sitä hajamielisesti peukalon kärjellä ja sitoi uumilleen.\nSolki napsahti lukkoon. Kamaripalvelija riensi juoksujalkaa\nsalin poikki hakemaan hänen vaippaansa. Sitten kaartinpäällikkö\ntoistamiseen loi vieraaseen vakoilevan katseen: \"Mutta täytyihän\nsinun mieleesi juolahtaa, että kenties en haluakaan... Kuinka\nsiis? Onko retkikunta jo määrätty?\" Piso teki kieltävän eleen. Kun\nSejanus kääntyi ottamaan vastaan päällyspukua, tummaa attikalaista\n_palliumia_, hänen poveaan paisutti voitonriemu. Ja aivan kuin omien\najatustensa lujitukseksi hän kuuli senaattorin huomauttavan, että\ntapahtumasta koituva hyöty vastaa monin verroin sitä vaaraa, mikä\nsotilasmellakassa voi piillä.\n\n\"Niin\", sanoi kaartinpäällikkö, \"eihän voi pyydystää helmiä\nsukeltamatta ensin merenpohjaan. Mutta tiedätkö, kenelle retken johto\nuskotaan?\"\n\n\"Drusukselle\", vastasi Piso.\n\n\"Tiberius siis panee poikansa tuleen --?\"\n\n\"Aivan niin\", hymyili senaattori silmiään siristäen, \"tietysti\nedellyttäen, että Drusus _on_ hänen poikansa. Vanhan suvun\njälkeläisenä minä puolestani rakastan mutkallisempia yhteyksiä,\nelämässä ja ajattelussa. Jos voisi luottaa Asinius Gallukseen,\nDrusus olisi samassa mielessä keisarin poika kuin Livilla Drusuksen\naviovaimo: puhtaasti muodollinen suhde! Keisarillisen huoneen\navioliitot muistuttavat porttolan esirippua. Siihen on maalattu\ntietyn miehen ja naisen kuvat, mutta sen takana ei ole mitään\nehdotonta ja varmaa...\"\n\nMolemmat miehet vaikenivat, hymyilivät mietteissään. Sejanus sormeili\nnahkaista ritarinvyötä, käveli edestakaisin. Hän muisti äkkiä, että\nPisoa pidettiin yleisesti Germanicuksen katkerimpana vihamiehenä;\nvarmaan hän kantoi kaunaa myös ylipäällikön veljelle Claudiukselle\nja sisarelle, ruhtinatar Livillalle. Ei kannattanut pohtia, mistä\nkatkeruus johtui. Ehkä se oli vain kateutta, ehkä senaattori vihasi\nGermanicusta niinkuin alemmat vihaavat ylempiään, karvaalla,\nmyrkyllisellä tavalla, Sejanus katseli hänen kurpitsannäköistä\notsaansa, johon lyömämiekka oli iskenyt merkin. Laaja kallo ja\npunaiset pöhöttyneet kasvot... Sellaisessa päässä on älyllinen\nitsetuntemus harvinainen vieras. Ja muuten, mitä koko asia liikutti\nhäntä. Jos senaattori oli tehnyt ylipäälliköstä painajaisensa,\nkiristelköön hampaitaan ja puikoon nyrkkiä; mutta ruhtinatar Livilla\noli eri asia. -- Sejanus heitti violetinvärisen viitan vasemman\nolkapäänsä yli. \"Emmekö lähde?\" Piso kohottautui ähkien: \"Niin, onkin\njo aika --.\"\n\nHe nousivat kantotuoliin, orjat kohottivat kannatinpuut\nolkapäilleen, _lampadarit_, esijuoksijat, lähtivät liikkeelle.\nKulkue suuntasi matkan Palatinukselle päin. Sejanus muisti keisarin\npolttohautajaisten illan, muisti soihtujen valon, oman tulonsa\nOstiasta, Livillan kantotuolin. Hän oli näkevinään valon taittuvan\nnuoren naisen mantelisilmissä. Niin, oli turha kieltää, pelkällä\nmielikuvalla oli joskus elävän ihmisruumiin tenho: se sai hänen\nverensä liikkeelle... Hän ei enää lainkaan kuunnellut, mitä\nGnaeus Piso puhui. Hän huomasi kiihkeästi kuvittelevansa Livillan\noliivinväristä ihoa, hänen kalpeita soikeita tytönkasvojaan, jotka\nilmestyivät kantotuolin hämystä puolittain savuun peittyneinä,\nniinkuin kuva hikisessä peilinpinnassa... Yö, tuhannet lepattavat\ntulet ja punainen loimo Marsin kentällä. Etiooppialaisten orjien\nkiiltävät lapaluut ja kullattu kantotuoli. Pedisequi-palvelijan\nkimeät luikkaukset häiritsivät tuon tuostakin tätä muistelemista.\nHän ummisti silmänsä, nojautui pieluksiin, nautti keinumisesta. Oli\noutoa ajatella, että hän lähtee Balkanille Livillan miehen uskottuna\nkäskyläisenä.\n\nJa vielä, kun Sejanus astui palatsin ovesta, hän yllätti itsensä yhä\npohtimassa tätä seikkaa. Se syöpyi mieleen kuin rikos. Siihen liittyi\nomalaatuista jännitystä ja vaaran hurmaa.\n\n\n\n\n6.\n\n\nLeskikeisarinna Livia Drusilla ei vanhemmuuttaan ollut lainkaan\nmenettänyt silmien kykyä kestää räikeätä valoa. Claudiusten suvussa\noli ollut paljon huonosilmäisiä, Tiberiuksen silmät kärsivät liiasta\nvalosta, ja niin oli hänen poikansa Drusuksenkin laita. Mutta Livia\nrakasti valoa. Tänä iltana hän sytytti pöydän molemmilla kulmilla\nolevat kandelaaberit, neljätoista ruohonvihreää kynttilää. Hän istui\nsuorana ja jäykkänä tuolillaan, liekkien hohde leikitteli hänen\nlujissa poskipäissään. Vanhan naisen silmät olivat kaiken aikaa\nsuunnatut levällään oleviin asiakirjoihin, mutta hän ei näyttänyt\nniitä näkevän. Korvat saivat nyt välittää viestejä hänen aivoihinsa,\nkaksi lujatekoista korvaa, joista toinen, vasemmanpuoleinen, oli\nviime vuosina käynyt hiukan huonokuuloiseksi. Mutta toisella Livia\nDrusilla kuuli tarkoin, mitä pöydän vieressä seisova Germanicuksen\nlähetti puhui.\n\nMies oli kovin vaivautunut; yksityiskuulustelu pani hänen rohkeutensa\nkoetukselle. Reinin rannalla häntä oli käytetty _speculatorina_,\nratsastavana vakoilijana, ja nyt hän oli saapunut melkein\nlevähdyksettä Roomaan tuomaan ylipäällikön salaisia viestejä. Hänen\npäivettyneistä kasvoistaan, hänen tomuisesta sotilastakistaan\nuhosi vielä pitkän matkan tuntu. Mutta hän ei oikein tiennyt miten\nkäyttäytyä tässä juhlallisessa salissa, jossa paloi niin paljon\nkynttilöitä ja joissa kaikki oli niin täysin toisenlaista kuin\nGermanicuksen teltassa. Mies siirteli kiusaantuneena jalkojaan.\nJuhlallinen vanha nainen kyyrötti tuolissaan kuin mikäkin kummitus,\njähmeänä ja valtavana, hirmuisena jurossa äänettömyydessään.\nTalipisarat tippuivat. Liekit tuikkivat kuin miekankärjet. \"No\",\nsanoi leskikeisarinna, \"entä sitten? Etkö saa sanaa suustasi. Mitä\nReinillä tapahtuu?\"\n\nMies huomautti arasti, että oikeastaan ei vielä ollut tapahtunut\npaljoakaan. Oli vain puhjennut levottomuuksia, joista oli vaikea\nennustaa, sammuisivatko ne alkuunsa vai leviäisivätkö toisiin\nlegiooniin. Miehet riitelevät päällystön kanssa; vaaditaan\nlisättyjä määrärahoja. \"Mutta ovathan he saaneet osuutensa keisarin\ntestamentista\", sanoi Livia ja naputti rystysillään pöytää.\nSanantuoja kiemurteli kuin vatsanväänteissä, tietämättä miten\nsovittaa lauseensa tuon jäykän juhlallisen naisen mielen mukaan.\nHän katsoi likaisia saappaitaan ja näytti puhuvan niille. Ja tuosta\njupisevasta, hermostuneesta selvityksestä Livia Drusilla sai\nvähitellen selville, että Balkanin levottomuudet olivat jollakin\ntavoin kantautuneet Reinillä majailevien joukkojen tietoon, että\nsuurin osa sotamiehistä oli Tiberiuksen omia veteraaneja tai\nsitten vapautettuja orjia, kaikkein riidanhaluisinta ainesta, että\npäälliköiden pelokas epäröiminen oli yllyttänyt heitä ja kapina\npuhjennut. Vanhan keisarinnan poskilihakset jauhoivat levottomasti.\nSanantuoja pani sen merkille. Hän vetäisi henkeään, tunsi otsansa\naivan hikiseksi. \"Armias taivas, enhän vain ala nikotella\", hän\najatteli kauhuissaan.\n\nVihdoin hän henkäisi keuhkoistaan koko totuuden: Niin, asia oli\nlopuksi kääntynyt pahimpaan päin. Leirin kaikki kenturiot olivat\nkuolleet patukaniskuista ja miehet olivat metsästäneet heitä kuin\nvillisikoja, luvalla sanoen. Ainoa upseereista, joka oli miekkansa\navulla raivannut tien pyhitetylle tribunaalikorokkeelle, johon\nsotilaat eivät uskaltaneet kajota, oli muuan Cassius Chaerea. \"Ja\nGermanicus?\" kysyi Livia Drusilla ilmeettömästi, kasvot jäykkinä.\nSanantuoja selitti käsiään väännellen, että Reinin ylipäällikkö oli\nsaapunut ilman minkäänlaista turvakaartia kapinalliseen leiriin, ja\nkun hän oli komentanut kaikki sotilaat tribunaalin eteen ja vedonnut\nheidän kunniantuntoonsa, melu oli noussut kahta kauheammaksi.\nSotilaat solvasivat Tiberiusta, he piirittivät puhujalavan; kapina\noli ilmeinen, ylipäällikölle huudettiin keisarin valtaa.\n\nLivia Drusilla kohotti kulmakarvojaan. Vai niin, niin pitkälle siis\noli tultu. Hän vaipui mietteisiin ja näytti kokonaan unohtavan\nsanantuojan. Sydämessään hän oli aina kapinoinut sitä suosiota\nvastaan, jota Germanicus nautti yhtä hyvin täällä Roomassa kuin\nmiestensä keskuudessa. Totta kyllä, tuo muhkea iloinen mies oli hänen\noma lapsenlapsensa, hänen kuolleen poikansa Drusus Neron poika, jolla\noli oikeus saada osakseen hiven isoäidillistä hyväntahtoisuutta.\nMutta oli ollut hetkiä, jolloin Germanicuksen osaksi tullut ihailu\npaisui yli rajojen. Unohdettiinhan Tiberius Claudius --. Eikö poika\nloppujen lopuksi ollut lujittanut Rooman rajoja tuloksellisemmin kuin\npojanpoika? Tiberiuksen sotia oli aina seurannut onni, niin, hän oli\nosannut pysyttää leirikurin, pieninkin napiseminen oli tukahtunut\nalkuunsa. Ei puhettakaan kapinasta. Ja nyt tulee tieto, että tuli\non puhjennut sekä Balkanilla että Reinillä, että sotilaat nousevat\nkeisaria vastaan!\n\nIhminen, jonka koko sisäinen elämä on yksipuolisesti suuntautunut\nyhtä ainoata päämäärää kohti, on valmis sysäämään sivuun kaiken\ntoisarvoisen, mikä ei tavalla tai toisella valmista hänelle tietä.\nJa Livia Drusilla oli elänyt viimeiset viisikymmentä vuotta vain\nvanhinta lastansa varten. Tänä hetkenä hän oli valmis pyyhkäisemään\nsydämestään lapsenlapsensa Germanicuksen nimen niinkuin vahataulusta\npyyhitään väärä sana, niin kuin papyruksesta raaputetaan\nepäonnistunut lause.\n\n\"No niin, mies, ja millä kannalla ovat asiat _nyt_?\" kysyi Livia.\nSanantuoja selitti lähteneensä matkalle heti pahimman jälkeen.\nGermanicus oli vetäytynyt päällystön kanssa legioonankomentajien\ntelttaan, mukana oli ollut Cassius Chaerea ja joukko helvetialaisia\npalkkasotureita henkivartiostona. Mutta miten neuvotteluja oli käyty\nja mitä oli tullut päätetyksi, sitä hän ei luonnollisesti voinut\ntietää. Hän saattoi vain vakuuttaa päänsä kautta, että ylipäällikkö\noli aivan kauhuissaan torjunut sotilaiden ehdotukset. Hänkö sallisi\nhuutaa itsensä vastakeisariksi, marssisi Roomaan! Eihän toki. Hän\noli ollut poissa suunniltaan, hän olisi epätoivoissaan syöksynyt\nmiekkaansa, elleivät ystävät olisi tulleet apuun ja vääntäneet asetta\nhänen sormistaan. \"Mikä näytelmä\", sanoi leskikeisarinna itsekseen.\n\"En sanoisi sitä näytelmäksi\", huomautti sanantuoja ja valahti\nkalmankalpeaksi, puraisi kieltään. Livia Drusilla rypisti otsaansa.\nSitten hän nousi raskaasti seisomaan ja viittasi kapealla ryppyisellä\nkädellään: \"Riittää. Voit poistua. Minä selvitän nämä asiat keisarin\nkanssa. On parempi että hän saa kuulla ne minun suustani eikä\nsinun...\"\n\nMiehen mentyä Livia aloitti tuon päämäärättömän kävelyn huoneesta\ntoiseen, joka oli viime aikoina tullut hänelle tavaksi. Hän liikkui\nhyvin hitaasti, roteva suuri vartalo juhlallisen kankeana. Niinkuin\nsenaattori Haterius oli kerran huomauttanut, leskikeisarinnan\nkävelytavassa oli suppean tilan tuntua; hän näytti viivyttelevän\nennen kuin siirtyi toiseen huoneeseen, jotta vaellus ei olisi niin\npian päättynyt. Palatinuksen yksityisasunto kävi hänen läsnäollessaan\nkummallisen ahtaaksi. Salit tuntuivat liian pieniltä tämän muhkean\nvanhan naisen kulkiessa. Rauhaton sielu, sanoi vanha Arruntius.\nSuonikohjuja, sanoi kreikkalainen henkilääkäri. Livia oli tänä vuonna\nkärsinyt enemmän kuin ennen jalkojensa puutumisesta. Kuolleen veren\ntäyttämät muhkurat hänen säärissään eivät ollenkaan laskeneet, vaikka\nhän noudatti uskollisesti keisarivainajan muinaisen henkilääkärin,\nautuaasti nukkuneen Musan neuvoa ja kävi joka viikko lävitse kaikki\nvesiparannuksen asteet. Lääkärien valinnassa hän oli ollut hyvin\nvanhanaikainen. Mutta nyt hän taipui jo ajatukseen, että olisi\nkenties parhainta kääntyä nuoremman polven puoleen. Ei suinkaan\nhänen sairaalloinen pojanpoikansa Claudius turhaan maksaisi tohtori\nStertinius Ksenofonille Koos-saarelta, kahdensadan viidenkymmenen\ntuhannen sestertiuksen vuosipalkkaa, ellei kreikkalaisen neuvoista\nolisi jotakin hyötyä. Niinpä niin, pahoja uutisia, pilvinen iltapäivä\nja jalkasärkyä... Vielä aamulla vanhus oli tuntenut itsensä ihmeen\nreippaaksi, ja nyt oli niinkuin hänen luukanaviinsa olisi ruiskutettu\nlyijyä.\n\nBalkanin ja Reinin mellakat itsessään eivät häntä vaivanneet.\nNuorempana hän olisi ehkä ottanut noihin uutisiin toisen kannan,\nolisi sukeltanut politiikkaan politiikan itsensä vuoksi ja kokenut\npuhtaan valtiollisen harrastuksen iloa. Mutta nykyisin kaikki\nkiertyi vain omaan perheeseen, sukuun... Kenties se johtuu siitä,\nettä alan vanheta, ajatteli Livia. Hänen sisäinen katseensa oli yhtä\nkirkas kuin hänen silmänsä. Hän näki harhakuvien lävitse ja totesi\naivan tyynesti, että hänen tapaisensa nainen elää lopuksi lastensa\nja lastenlapsien kohtaloissa. Kaikki muu liukuu niin helposti\nohitse. Kaikella muulla, ovatpa tapahtumat miten tärkeitä tahansa,\non taipumus unohtua, ennen kuin hän on ehtinyt ratkaista kantansa\nsiihen... Mitä merkitsi Reinin kapina, muutamien sotilasosastojen\nkasvavat vaatimukset, parinkymmenen kenturion tappo ja leirin ryöstö,\nkun pelissä olivat paljon tärkeämmät arvot: valta, purppura, kruunu.\nJa Livia tunsi tänä hetkenä nyreää kaunaa pojanpoikaansa Germanicusta\nkohtaan. Kaukana siitä, että Germanicus olisi huudattanut itsensä\nkapinan johtoon, sehän olisi ollut suvun kunnian kavaltamista, ja\nsellaiseen hänen tapaisensa perheen maineesta kiinnipitävä luonne\nei milloinkaan taivu. Mutta Germanicus oli juhlittu, suosittu ja\nihailtu niinkuin hänen isänsä Drusus Nero aikoinaan oli ollut. Hänen\nkoko olemuksensa säteili valoa, kun sen sijaan Tiberius häipyi niin\nkohtalokkaasti varjoon... Pelkkä ajatuskin, että Tiberiuksen omat\nveteraanit olivat voineet nousta häntä vastaan, oli kuin koiruoholla\nhöystettyä juomaa. Katkeraa ja huumaavaa.\n\nLivian yksipuolinen äidintunne oli sukua vinoon kasvaneille\nintohimoille. Siinä piili syvää, kireää monomaanisuutta, joka\nvaikutti hänen läheistensä elämässä kuin kohtalonvoima, toisaalla\nluoden, toisaalla tuhoten. Hän vaelsi salista toiseen rauhattomana,\ntuikeissa silmäterissä vanhan pronssin väike. Kynttilät lepattivat.\nKoko tuo verkkainen kävely oli kuin jonkin kadonneen esineen\netsimistä, eikä vanha nainen kuitenkaan tietänyt, mitä etsi... Hän\najatteli jälleen pitkällä, aikojen taakse ulottuvalla tähtäimellä,\nselaili mielessään vanhoja sukuhistorioita, joiden tosiasiat olivat\nhänen aivoissaan kuin asiakirjat kaapissa, kukin lokerossaan.\nHän vertasi toisiinsa molempia poikiaan Drusus Neroa ja Tiberius\nClaudiusta. Niin kauas kuin Claudiusten suku ulottui, aina\npuolimyytilliseen Romulus Perustajan toveriin Titus Tatiukseen asti,\nsuvun naiset olivat synnyttäneet kahdenlaisia poikia, valoisia\nClaudiuksia ja pimeitä Claudiuksia. Ne vuorottelivat kuin mustat\nja valkoiset lampaat. Tuommoinen veljespari oli niin tavallinen.\nJos luonto toiselle jakoi tuhlaavin käsin hyvyyttään, se kielsi sen\nsaidasti toiselta. Toinen sai syntymässään kyvyn lumota ihmisiä\nniinkuin valo vetää puoleensa kukkia, -- sai lahjaksi kaikki hyvän\nihmisen sovinnaiset avut, maineen ja kansansuosion ja onnellisen\nelämänjuoksun edellytykset, kun sitä vastoin toinen oli tuomittu\njäämään osattomaksi kaikesta tuosta. Livia muisteli vanhinta\npoikaansa Drusus Neroa, joka kuoli Neckarin sotaleirillä. Menneisyys\nluovutti hänen katseltavakseen nuo komeat nuorekkaat kasvot, joiden\npiirteet olivat niin luotettavan avoimet, silmät, hymy ja ilmeet...\nMuhkea mies. Sellainen poika, josta äidit ylpeilevät. Ja kuitenkin\näidin ja lapsen välillä oli tässä tapauksessa ollut kuin pitkiä\ntiettömiä taipaleita, sielullisen vierautumisen erämaita. Se ei\nsuinkaan johtunut vain Drusus Neron tasavaltaisista mielipiteistä, --\nei, syyt olivat syvemmällä... Kenties ihmissydämen hellyydenvarasto\non rajallinen. Rakkauden säiliöstä ei riitä kaikille. Siitä ei voi\nammentaa joka ruukkuun, ellei tahdo sen ehtyvän. Ja Livia Drusilla\najatteli kaikkein rakkainta lastaan Tiberiusta, joka oli niin täysin\nerilainen kuin veljensä. Samana vuonna, jolloin Julian oikeusjuttu\noli käynnissä, keisarinna oli Nolan kaupungissa nähnyt dioskuurien\nkaksoispatsaan, joka oli syöpynyt lähtemättömästi hänen mieleensä.\nToinen Ledan pojista, Castor, oli hakattu valkoiseen marmoriin,\nmutta Pollux oli mustaa basalttia. Nyt hän pohti mielessään, eikö\ntumma kivijumala ollutkin kauniimpi kuin vaalea.\n\nMitä pojanpoikaan, Germanicukseen tuli, hänkin oli sormenpäitään\nmyöten valoisa Claudius. Hän tuli isäänsä Drusus Neroon. Se kylmyys,\nmitä Livia oli tuntenut poikavainajaansa kohtaan, tuntui tänä hetkenä\nulottuvan pojanpoikaankin, sillä Germanicus herätti hänessä vain\nnärkästystä. Hän pysähtyi. Kynttilöiden sydämet savusivat. Hän niisti\nne sormillaan.\n\nTämänpäiväisten ikävien uutisten lisäksi nousi mieleen jotakin muuta,\njotakin kaivertavan ilkeää... jos pojanpoika olisi solminut suvun\nkannalta katsoen täysin puolueettoman avioliiton, olisi kenties\ntultu paremmin aikoihin. Mutta Germanicus oli nainut Julian tytön\nAgrippinan. Unettomina öinä, jolloin Livia keräsi eteensä suvun\ntosiasioita, hän oli usein törmännyt tähän seikkaan. Se oli kuin\nkari meressä. Sitä ei aina nähnyt, mutta se kolhaisi salavihkaa alta\npäin. Oli katkeraa, että hänen piti elämänsä illassa voimattomana\nnähdä, miten oma lapsenlapsi jälleen toi kirottua verta Claudiusten\npuhtaaseen vereen. Suku? Se on mahtava elimellinen kokonaisuus. Siitä\nei aukea ovia ulospäin...\n\nLivia Drusilla tunsi jalkojensa puutuvan yhä pahemmin ja häntä\nhalutti istuutua. Mutta istuminen on toimettomuutta, ja kävellessään\nihminen voi aina pitää vireillä toiminnan harhakuvia... Hän oli\närtynyt, väsynyt ja alakuloinen. Lastenlapset olivat taas kuin oka\njalkapohjassa. Ei voinut astua askeltakaan ajattelematta heitä. Ja\nDrusus, toinen pojanpoika, joka nyt lähetetään viemään ratsujoukkoja\nBalkanille yhdessä pretoriaanien päällikön Sejanuksen kanssa-? Vanhus\nolisi kaikkein mieluimmin ollut ajattelematta tätä Tiberiuksen\npoikaa hänen onnettoman syntyperänsä vuoksi. Oli kerrassaan\nkäsittämätöntä, millaista sekaannusta naiset toivat sukuun. Ei\nsiinä kyllin, että Juliasta oli koitunut koko keisarillisen huoneen\nhäpeätahra, -- Tiberiuksen ensimmäinen avioliitto oli ollut miltei\nyhtä onneton erehdys. Ei, _sitä_ naista ei maistettu, hän oli ollut\nlehti vierivässä vedessä, virta oli tuonut hänet ja virta vei hänet\npois... Mutta oliko muisto perinjuurin hävitetty? Miten oikeastaan\noli asian laita, eikö Tiberius yhä säilyttänyt syvällä mielessään\ntuon ihmisen kuvaa? Aivan niin, hänen ei tarvinnut etsiä sitä\nkaukaa. Hän löysi sen oman poikansa piirteistä. Livia Drusilla teki\ntahtomattaan eleen ikäänkuin hän olisi halunnut sysätä kasvojensa\nedestä hämähäkinverkon. Joutavia ongelmia. Oli syytä olettaa, että\nmuuttuneet olosuhteet ja niiden mukana lisääntyneet velvollisuudet\ntarjosivat tätä nykyä kylliksi polttoainetta Tiberiuksen aivoille;\nhän oli saavuttanut aseman, jossa ei enää ole aikaa edes intohimon\nvarjoille.\n\nVanhus päätti lähteä tervehtimään poikaansa. Ilta oli myöhäinen,\nmutta Tiberius valvoi myöhään yöhön niinkuin äitinsäkin. Ellei hän\nuurastanut kasautuvien asiapapereiden parissa, hän pilasi silmänsä\npiirtelemällä mytologisia sukupuita jumalien ja puolijumalien\npolveutumisesta. Leskikeisarinna tunsi kiihkeää tarvetta vielä\ntänään keskustella pojanpojistaan, ei yksin Germanicuksesta ja\nReinin kapinasta, vaan nuoresta Drusuksestakin. Ja siinä samalla\nilmaantuisi kenties tilaisuus huomauttaa niistä rahasummista,\njoita lastenlasten talous nieli. Tiberin rantaan oli viikko sitten\nankkuroitu uusia lastiproomuja: Espanjan villaa, kiinalaista silkkiä,\naleksandrialaisia liinapaaleja, Egyptin kirjavia lasitavaroita,\nMustanmeren kaloja akvariumeissa, orvokinväristä läikikästä Fryygian\nmarmoria suurina harkkoina. Drusuksen vaimo Livilla oli kolmena\npäivänä nähty siellä kantotuoleineen, sen salaisuuden hän oli\nurkkinut juutalaiselta orjatytöltä Acmelta. Ja erikoisesti hän tahtoi\npuhua noista uusista pöydistä... Drusus voi olla säästävä niinkuin\nisänsä, mutta Livilla tuhlasi mielettömästi. Ei siinä kyllin, että\nhän oli antanut upottaa leposohviin kilpikonnanluuta, hän oli\nmyös maksanut ennen kuulumattomia summia korupöydästä, jonka levy\noli kaikkein kalleinta Atlasvuoren thuija-puuta. Eikö sitruunapuu\nollut kyllin hienoa hänen arvolleen! Ja tuo viljan hintojen\nvakiinnuttaminen, josta oli ollut niin paljon puhetta...\n\nLivia järjesteli sinipunaisen päällysvaipan poimuja ja laski\nmielessään: täysikasvuisen kuukausiannos tekee viisi modius-mittaa,\nyleishintana on ollut denaari modiukselta; jos jyvienkaupalle\nsäädetään maksimihinta, sanokaamme vaikka kolme sestertiusta\nmodius-mittaa kohti, vältytään kiskomiselta. Vanhus hymyili. Hän\nhuomasi siirtyneensä suvun asioista valtakunnan asioihin.\n\nMutta toisaalta tähän vierailuun liittyi jotakin painostavaa. Livian\ntäytyi pukea ylleen koko ylpeän itsetuntonsa suojavarustus voidakseen\nryhdikkäänä ja pystypäin astua siihen puolipimeään kammioon, jonka\njokainen esine, tuolit, pöydät ja lirisevä vesikello tuntuivat\nhuoneen tyhjänäkin ollessa säteilevän Tiberiuksen läsnäoloa. Tämä\ntunne muistutti pelkoa. Mutta Livia Drusilla oli tietoisesti\nhävittänyt elämästään pelon.\n\n\n\n\n7.\n\n\nHämärä huone palatsin perällä oli hallitsijanvaalin jälkeen saanut\nentistä tärkeämmän merkityksen. Sitä ympäröi syvempi salaperäisyys.\nHovin finanssipäälliköt, sihteerit, keisarillinen kansleri,\nkirjepäällikkö _ab epistulis_, joka valvoi Tiberius Claudiuksen\nyksityistä kirjeenvaihtoa, ylikamariherra ja hänen palveluksessaan\noleva henkilökunta, ensimmäisen ja toisen asteen kamaripalvelijat,\nliehuivat kuin loistavat kärpäset esihuoneissa ja halleissa.\nLyhyin väliajoin hovissa näyttäytyi vanha lakimies Cocceius Nerva\ntai keisarin luo saapui kreikkalaisia kaunopuhujia, runoilijoita,\nRhodoksen filosofikoulun opettajia, joihin hän oli tutustunut\nmaanpaon aikana.\n\nKerran päivässä, tuntia ennen toista aamiaista lakeijat näkivät\nvilahduksen keisarin henki lääkäristä Kharikleesta. Hän ilmestyi\nhoviin täsmällisesti kuin uusikuu taivaalle. Aina hänellä oli\nmukanaan rasiallinen teriakkia, suosittua yleislääkettä, ja sitten\npullollinen kasvovoidetta ja rabarberipillereitä kovaa vatsaa\nvastaan. Aina hän astui samat kahdeksankymmentä kolme askelta\nsinikivisiltä permantolaatoilta vihreille kivilevyille. Ja joka kerta\nhän viskasi ohimennen samat hajamieliset kysymykset: \"Mitä uutta,\nEuhodus...? Kuuluuko mitään uutta, Nomius...?\" Hänen kermankeltainen\nhihaton tunikansa ja valkoinen päällysviittansa vanhenivat vuosi\nvuodelta, mutta Kharikles ei vaihtanut niitä uusiin. Jotakin kuun\nnäköistä oli hänen lempeissä litteissä kasvoissaan -- niiden\nääriviiva muodosti täydellisen ympyrän, iho oli vaalea ja vienosti\nrusottava. Hänellä oli pieni epäkreikkalainen nenä ja myhäilevä suu,\nluotettavat pehmeät henkilääkärin kädet, tylpät herkät sormet, jotka\nolivat kuin luodut tunnustelemaan valtimonlyöntiä. Kamariherrojen\ntummien, hehkuvien, kultaompeleisten hovipukujen rinnalla hänen\nnukkavieru vaippansa näytti mitättömältä. Ilmetty varpunen\npunatulkkuparvessa.\n\nKeisarilliset vapautetut Euhodus ja Nomius tunsivat olevansa\nkaikin puolin perillä palatsin salaisesta elämästä ja olivat\nylpeitä siitä. Mutta Tiberiuksen työhuone oli heiltä suljettu.\nHeidän uteliaisuutensa pysähtyi tuon pimeän oviaukon eteen. He\neivät voineet valittaa kuukausirahojen pienuutta, heillä oli varaa\nkauneimpiin rakastajattariin ja kalleimpiin sitruunapuisiin pöytiin.\nHe komensivat epävirallisten hovihankkijoiden suurta laumaa ja\nkohtelivat jalokivikauppiaita, kultaseppiä, välittäjiä, kauppamiehiä,\nrahanlainaajia niin muodollisen ylhäisesti, että virkamiesten\nuloimmassa piirissä pian ruvettiin suuresti kunnioittamaan heitä.\nHeidän sormiensa välistä virtasi raha ja he kahmaisivat siitä osansa.\nRikkaus merkitsi valtaa. Kullassa oli noitavoima, joka avasi monta\nnäennäisesti lukkoon lyötyä porttia.\n\nOli totta, että Tiberius noudatti yksityisissä maksuissaan suurempaa\nkitsautta kuin Augustus; hän oli perinyt äitinsä säästämishimon.\nOppineille kreikkalaisille seuratovereilleen, jotka olivat seuranneet\nhänen monilla sotaretkillään, hän myönsi vain kerran rahalahjan: hän\njakoi kirjallisen kohorttinsa palkkioluokkiin, ensimmäisen luokan\nystävät saivat kuusisataa tuhatta, toisen luokan neljäsataa tuhatta\nsestertiusta mieheen. Vaikka suvun rikkaudet ja varojenhankinnan\nvälikappaleet nyt olivat hänen käsissään, finanssiasioiden\nhoitajat työskentelivät kuitenkin kuin pihdeissä: kuulusteluja ja\nvannotuksia ja pistokokeita tilikirjoihin. Hovin finanssipäällikkö\n_a rationibus_, laiha tummaihoinen milanolainen, jonka kuperaa\npäälakea oli hänen tullessaan hoviin kaunistanut mäyrännahkaa\nmuistuttava tukka, menetti näissä huolissa kaikki hiuksensa. Näytti\nsiltä kuin Tiberius olisi pelkkää ruumiillistunutta säästäväisyyttä,\neräänlainen elävä laskukone, joka eli vain numeroiden maailmassa.\nJa Euhodus ja Nomius pohtivat itsekseen, mitä keisari mahtoi puhua\nkauniin Mnesterin kanssa, jonka oli nähty useina iltoina pujahtavan\npalatsin perähuoneeseen sirona ja öljyillä voideltuna, kuin juhliin\nvalmistuneena. Huhut ympäröivät pimeää oviaukkoa kuin sumu.\n\nNiistä harvoista ihmisistä, jotka elivät lähellä keisaria,\nLivia Drusilla oli syvimmin perillä Tiberius Claudiuksen\npäiväjärjestyksestä. Poika työskenteli. Turhaa puhetta kaikki,\nettä hän huvittelisi Caput Africaen ylimyskoulun oppilaiden\nkanssa, niinkuin muka tahdottiin väittää. Leskikeisarinnan mieleen\noli pojastaan syöpynyt selväpiirteinen muuttumaton kuva. Hän\nnäki Tiberiuksen istuvan tuossa huonovaloisessa kammiossa, johon\nlampuista levisi niin vaimeaa hehkua ja jossa permanto aina ratisi\nvehnänjyvistä. Niitä täytyi kylvää kaikkiin nurkkiin, riikinkukot\npitivät niistä. Verhot kahisivat ja ilmassa oli savun hajua ja pitkä\njuro mies istui yllään musta kotipuku asiapaperien ääressä, istui\ntunnista toiseen, pitkälle yli puoliyön. Aina sama huone ja sama\nhuono ilma. Niinpä niin, hän ei ollut mikään ulkoilmaihminen, tämä\nTiberius.\n\nHeti keisarinvaalin jälkeen hän oli muistinsa selvittämiseksi\ntehnyt perinpohjaisia luetteloita edeltäjänsä toimenpiteistä\nsisä- ja ulkopolitiikasta, teoista, jotka keisarivainaja oli\nehtinyt viedä päätökseen, ja toisista, jotka olivat jääneet\nkeskeneräisiksi. Kuudenkahdeksatta ikäisenä Augustus saneli tekojensa\nmuistokirjoituksen, joka sitten kaiverrettiin hänen hautaholviinsa\nsijoitettaviin vaskitauluihin. Silloin hän oli ehtinyt olla\nkolmetoista kertaa konsulina ja kolmekymmentä seitsemän kertaa\nkansantribuunina. Hänen voittovaunujensa edellä oli kuljetettu\nyhdeksää kuningasta ja prinssiä, hänen nimensä varjo oli pohjoisessa\nlangennut Teutoburgiin ja etelässä Nabataan Etiopiassa ja Sabaan\nArabiassa... Tiberius luetteloi itseään varten edeltäjän koko\ntoiminnan. Kaupungin jako neljääntoista piiriin, poliisin ja\npalokuntien muodostaminen, kunnallishallinnon vakiinnuttaminen, _cura\nannonae_ eli kaupungin muonitus kalliina aikoina, Rooman vesijohtojen\nja Tiberin juoksun säännöstelyn ylivalvonta, ylellisyyshalun\nja tapojenturmeluksen vastustaminen lakien avulla, avioliiton\nsuojeleminen. Edelleen valtionuskonnon keskittäminen, ylipappeuden\nottaminen omiin käsiin sekä siihen läheisesti liittyvä temppelien\nrakennuttamistyö ja vanhojen hävinneiden veljeskuntien eloon\nherättäminen... Lisäksi uuden sotilaskassan pohjarahasto, kullatut\nrahakirstut Mars Ultorin temppelissä. Pretoriaanikaarti, jonka\nkeisarivainaja oli muodostanut yhdeksästä tuhatmiehisestä kohortista\nja jonka komentajiksi valittiin Rooman ritareita.\n\nKuitenkin oli jokainen uudistus vielä nuori ja vakiintumaton.\nMääräykset olivat olleet voimassa vain puoli ihmisikää, parhaimmassa\ntapauksessa kolme-, neljäkymmentä vuotta. Niiden valvominen kysyi\ntarkkaa silmää. Oli totta, että leskikeisarinna tunsi paremmin kuin\nkukaan toinen olevansa perillä noista miesvainajansa suunnitelmista,\njoiden asiakirjat nyt siirtyivät pojan työpöydälle. Tekemällä omassa\nmielessään laskelmia, jotka sitten sopivana hetkenä kuin sattumalta\ntulivat esitellyiksi Tiberiukselle, Livia määräili valtionhoidon\nsuuntaa. Tämä oman tahdon soluttaminen toisen tahtoon tuotti hänelle\nsyvää tyydytystä. Se oli kuin salainen pahe. Se huumasi ja auttoi\nunohtamaan vanhuudenpäivien monet huolet.\n\nSaatuaan tiedon Reinin kapinasta Tiberius oli istunut kauan aikaa\npää käsien varassa, sanaakaan puhumatta. Kun Gnaeus Piso aikaisemmin\nehdotti hänelle, että tuli lähettää Sejanus ja osa pretoriaanikaartia\nnujertamaan Pannonian kapinallisia, hän oli arvelematta suostunut.\nSeuraavana päivänä apujoukot olivat olleet marssikunnossa, punaiset\nja vihreät sotilasliput olivat lupaavasti hulmunneet; keisari\noli nähnyt poikansa Drusuksen ratsastavan Porta Flaminialle päin\nsotakypärä päässä, tuima komentajan ilme ruskeissa reippaissa\nkasvoissa. Täytyi kerta kaikkiaan luottaa sotilaskurin pohjimmaiseen\nvaikutukseen, joka oli niin usein samantapaisissa tilanteissa\nonnellisesti tasoittanut myrskyn. Kapinanhalu on pintailmiö,\nalamaisuuden tunne sitä vastoin synnynnäistä, ajatteli Tiberius.\nMutta tämä uusi mellakka Reinillä ei enää luvannut hyvää-.\n\nTiberius kuunteli äitinsä selityksiä ja tunsi ohimosuoniensa\ntykyttävän. Hän ei ensi kertaa kokenut, että onnettomuus vetää\npuoleensa onnettomuuksia aivan kuin murheiden kasautumista ohjaisi\njokin keskittävä luonnonvoima. Livia puhui paljon ja kauan, hän\nsiirtyi huomaamattaan Drusuksen talouteen ja rupesi suorasukaisesti\nmoittimaan poikaansa, että tämä ummisti silmänsä tuhlaukselta.\n\"Miniäsi on lähettänyt hankkijoita Aleksandriaan ostamaan lisää\npikku poikia deliciae-pihaan. Mitä siitä sanot, eikö se tule\nkauhean kalliiksi?\" Tiberius kohautti olkapäitään. Hän järjesti\nkaikki pöydällä olevat kynät täsmällisiin ja suoraviivaisiin\nriveihin. Tämä ajatukseton leikki ei ollut vailla merkitystään.\nKaikki hänen huolensa asettuivat nyt ikäänkuin omiin ryhmiinsä;\nhän sijoitti mahdollisuudet mahdollisuuksia vastaan. Huolet olivat\nvihollisjoukkoja. Niiden ilmestyminen sai ajatusten kohortit\nliikkeelle. Keisarilla olisi tuona iltana ollut hoidettavana\nmonimutkainen kirjeenvaihto, joka koski Traakian liittolaiskuningasta\nja etelän alusmaiden legaattien nimittämistä, mutta hän jätti sen\nsikseen.\n\nÄitinsä läsnäollessa hän teki pienen reunamuistutuksen Egyptin\nmaaherran Turrianuksen kirjeeseen.\n\n\"Sytytänkö enemmän kynttilöitä? Sinä pilaat silmäsi\", sanoi Livia.\n\nNuo muutamat savuavat lamput olivat aina riittäneet pojalle, ja\nnytkin hän pudisti kieltävästi päätään. Hänen hiuksensa olivat\nkasvaneet pitkiksi niskasta, sinnekin oli jo kehittymässä ukoniän\nharmaus, ajatteli vanha keisarinna.\n\n\"Näen sinun kasvoistasi, ettet nuku öisin\", hän sitten tiedusteli\nvarovasti.\n\nTiberius viittasi jäykästi asiakirjoihin. \"En ehdi. On paljon\ntyötä...\"\n\n\"Olen usein ajatellut, mahdatko ottaa kovin raskaasti tuon Julian ja\nhänen lastensa asian\", jatkoi Livia vieläkin varovammin. Keisarista\nkuulosti siltä, kuin äiti olisi hitaasti jauhanut suussaan jotakin\nmurskaantuvaa ainetta. \"Ja Postumuksen suhteen sinä saat pestä\nkätesi. Crispus sen teki, Crispus kirjoitti ja leimasi omalla\nsinetillään teloituskäskyn. Esiintyy muuan orja Clemens, hän on\nkummallisesti vainajan näköinen... Ostiasta on kerrottu, että hän\nmuka väittää olevansa oikea...\" Hän tähtäsi lasimaisen katseen\njonnekin hyvin kauas.\n\nTiberius rypisti tuskin huomattavasti kulmiaan. \"Tiedän. Hän makaa\npar'aikaa kellarissa ja odottaa piiskuria, jos se sinua huvittaa.\"\n\n\"Se tuottaa minulle helpotusta\", huokasi vanhus. Sitten hän lisäsi\njauhavaan, yksitoikkoiseen tapaansa: \"Mieheni ensi aikoina oli muuan\npyöveli Albinus, hento vaalea mies, melkein poikanen, ja kuitenkin\nhän osasi kuusisiimaisella flagellumilla poistaa ihon, niin että\nsisälmykset eivät vahingoittuneet, vaikka ne näkyivät hipiän läpi.\"\nHän nousi. \"On odotettava rauhassa asioiden käännettä, poikani. Olen\nmiettinyt... toisaalta on hyväkin, että Germanicus saa tekemistä\ntuosta kapinasta, sillä se estää häntä hautomasta vaarallisia\nsuunnitelmia, joista ei koituisi hyvää.\"\n\nTiberius nyökkäsi hajamielisesti. Hänen ajatuksensa olivat poissa\nhuoneesta, kaukana --. Oikeastaan oli kummallista, että milloin\nvain puhuttiin Germanicuksesta, hän eksyi muistelemaan kuollutta\nveljeään Drusus Neroa. Kun vanha nainen viimeinkin poistui -- Livia\nkokosi aina päällysviitan laskokset juhlallisella eleellä niinkuin\nKlytaimnestra kreikkalaisissa murhenäytelmissä! -- keisari kutsui\nluokseen kamaripalvelijan ja antoi tuoda huoneeseen hiiliastioita,\nsillä ilma tuntui kolealta kuin talvella. Orja liikkui varpaisillaan.\nValkoinen kissa ilmestyi silkkiverhojen takaa ja puski pehmeällä\notsallaan isäntänsä nilkkaa.\n\nMutta keisari oli vaipunut muistoihinsa. Hiilet hehkuivat.\n\n\n\n\n8.\n\n\nTiberiuksen menneisyys oli monessa mielessä ollut pakoa omasta\nyksityiselämästä pois. Vankilassa ollut ei mielellään muistele\nkaltereita, eikä Tiberiuskaan usein myöntänyt ajatuksilleen\nlupaa kolkutella jo suljettuja ovia. Hänen isänsä Claudius Nero\noli toiminut Julius Caesarin aikana kvestorina, oli komentanut\nlaivastoa aleksandrialaissodassa. Isä oli ollut hyväntahtoinen mutta\nseikkailunhaluinen luonne. Hänen toimintaansa ohjasi hämärä sisäinen\nrauhattomuus. Roomassa hän kohosi nopeasti arvoasteissa. Hän oli\ntullut ylipapiksi Publius Scipion jälkeen ja matkustanut miltei heti\nArles'iin ja Narbonne'iin, missä hän valvoi Gallian siirtoloiden\nasuttamista. Caesarin murhan aikaan hän oli hämmästyttänyt senaattia\nehdottamalla uhkapäisesti, että tyranninmurhaajille piti luvata\nrahalahja. Triumviraatin vuosina hän toimi preetorina. Kun nuoren\nOctavianuksen ja Antoniuksen välillä kehittyi jännitystä, Claudius\nNero asettui viimeksi mainitun puolelle, seurasi triumvirin veljeä\nkonsuli Lucius Antoniusta Perugian kaupunkiin ja taisteli vielä\nsilloinkin, kun tuli ja verilöylyt olivat pakottaneet kaikki hänen\npuoluelaisensa antautumaan. Hän pakeni Praenesten vuorille, jatkoi\nsieltä matkaansa Neapoliin ja pujahti tuntemattomana, ainoankaan\norjan häntä seuraamatta Sisiliaan; sieltä hän purjehti Akhaiaan. Kun\nhän sisällissodan viimeinkin tauottua sukelsi esiin Roomassa, hänen\nnimeensä punottiin kaikissa seurapiireissä nuoren aatelistytön Livia\nDrusillan nimi. Kävi ilmi, että ylpeä kuusitoistavuotias kaunotar\noli raskaana. Heti avioliittonsa alussa hän synnytti pojan, joka sai\nnimen Tiberius.\n\nMennessään hieman myöhemmin uudelleen naimisiin Augustuksen\nkanssa, joka oli ottanut eron vaimostaan Scriboniasta, Livia toi\nkeisarilliseen kotiin kaksi Claudius Neron poikaa, Tiberiuksen ja\nneljä vuotta nuoremman Drusus Neron. Vanhempi lapsista säilytti\njo silloin hämäriä varhaismuistoja pakomatkoista Sisilian ja\nAkhaian läpi vanhempien mukana. Näihin lapsuusvaikutelmiin liittyi\nnäky palavasta metsästä ja vauhkoista mustista hevosista, jotka\nlaukkasivat savun keskellä. Isän kuollessa hän oli täyttänyt\nyhdeksän vuotta. Actiumin taistelun jälkeen hän seisoi nuorena\npoikana Augustuksen triumfivaunuissa, ohjasi vasemmanpuoleista\nhevosta, kun nuori ritari Marcellus piti kädessään oikeanpuoleisen\nsuitsia. Hän kasvoi palatsissa äidin valvonnassa. Ensimmäisestä\navioliitostaan Tiberiuksella oli yksi ainoa poika, jolle hän oli\nantanut velivainajansa muistoksi nimen Drusus. Hän eleli silloin\nsyrjäisen ihmisen onnellista, hiljaista elämää. Toinen, avioliitto\nAugustuksen tyttären Julian kanssa oli alusta alkaen ajanut häntä\nyhä kauemmas sellaisille teille, joilla ei ole aikaa miettiä omaa\nsisäistä tilaansa.\n\nVuonna 744 valtakunnan perustamisesta lukien, Augustuksen\nkahdentenakymmenentenä hallitusvuonna Tiberius puki ylleen\nsotapäällikön punaisen _paludamentumin_. Hänellä oli silloin jo\ntakanaan kolme sotaretkeä. Nuorukaisena hän oli johtanut omia\njoukkojaan itämaille, oli toiminut Kantabriassa sotatribuunina\nja palauttanut Armenian kuninkuuden nuorelle Tigraneelle\npainamalla hänen päähänsä omin käsin tiaran. Hän voitti takaisin\nsotamerkit, jotka parthialaiset olivat saaneet saaliikseen\nCrassuksen legioonilta. Hän valvoi järjestystä Gallia Comatassa,\nmissä barbaarien hyökkäykset ja sisäinen levottomuus tuon\ntuostakin uhkasivat horjuttaa olojen tasapainoa. Raetialaisten ja\nvindelicialaisten kanssa käydyissä taisteluissa hän oli menestyksellä\nnujertanut kapinoivat alppiheimot. Se oli ollut hänen toinen sotansa,\nnuorempi veli oli taistellut joka ottelussa hänen rinnallaan. Tuohon\naikaan etenivät päällikkö Siliuksen sotavoimat Sveitsiin päin ja\nvakasivat sillä taholla laajoja vuoritienoita; samaan aikaan Tiberius\nveljensä kanssa marssitti kaksinkertaisen armeijan Raetiaa ja\nVindeliciaa vastaan, jossa oli jo kaksitoista kuukautta raivonnut\nsodan kuume. Drusus Nero vetäytyi hiljakseen Adigen laaksoon,\nkohtasi hänet sitten Trentossa ja marssi hänen legiooniensa rinnalla\nEisackiin, sieltä edelleen ylöspäin Brennerin solaa kohti ja alas\nInnille. Sotavoima hajautui taitavasti ympäristöön. Sivulaaksot\nmiehitettiin sitä mukaa kuin armeija vaelsi, jokainen vastarinnan\nyritys kukistui alkuunsa; Tiberius saattoi vieläkin nähdä silmissään\npalavien kylien savun...\n\nVihdoin hän erkani nuoremmasta veljestään ja lähti viemään omia\nkohorttejaan Bodenjärven rannalle, missä ensimmäinen ratkaiseva\nyhteenotto tapahtui. Vindelician hyökkäävät joukot eivät voineet\nmitään Rooman vyörylle. Legioonien järjestyksen pikainen, täsmällinen\nmuuttelu oli silloin osoittautunut uskomattoman tulokselliseksi,\nja järven rannat joutuivat pala palalta tasaisesti etenevien\nkohorttien haltuun. Jatkaessaan yhä marssia pohjoiseen Tiberius\nkohtasi toistamiseen veljensä ja sotajoukot yhdistyivät jälleen.\nTasaisin päivämatkoin Tonavaa kohti! Elokuun ensimmäisen päivän\naurinko paistoi jo keskitaivaalta, kun armeija nujersi uudessa\nkiivaassa taistelussa vindelicialaiset. Rooman legioonat vyöryivät\nnyt tasaisina perättäisinä aaltoina Etelä-Baijeriin. Saattoi sanoa,\nettä Italian pohjoisraja laahautui heidän saappaissaan, kunnes se\nyhtyi Tonavan uomaan samalla hetkellä kun ensimmäiset kultaisten\nsotakotkien tangot lyötiin virran tämänpuoleiseen penkereeseen.\nSen jälkeen yhdistynyt sotavoima oli kääntynyt Noricumia kohti.\nPelästynyt väestö ei edes yrittänyt nousta vastarintaan,\nmiehitysjoukkoja marssi kaikilla maanteillä, tunkeutui nousuveden\ntavalla laaksoihin, kiipesi vuorenrinteitä... Trenton voiton johdosta\nsenaatti oli myöntänyt Drusus Nerolle preetorin valtuudet; näin hän\ntuosta hetkestä asti oli johtanut legioonia nuorena ylipäällikkönä.\nJa millä riemulla molemmat veljekset oli otettu vastaan Roomassa!\nVanha sotainen aateli tervehti heitä kuin ainakin suvun kunnian\npelastajia, satoja vuosia sitten kuolleiden Claudiusten tasaveroisina\nperillisinä. Muuten oli outoa, että paluu sodasta rauhaan ei ollut\ntuottanut mitään sisäistä huojentumista. Tiberius oli usein huomannut\nmuistelevansa melkein kaipaavasti noita livettäviä alppipolkuja,\njoita oli niin vaikea kiivetä.\n\nOleskelu pääkaupungissa kului kokonaan oppineen kirjallisen\nseurapiirin parissa, ja vielä vuosia jälkeenpäin nuoren sotapäällikön\nmuistoissa kummittelivat tuonaikaisten iltojen kuvat. Kukkurainen\npöytä, raskaat saviruukut täynnä punaista falernolaista, lepattavat\nhyvätuoksuiset lamput... Puolikuun muotoisen pöydän syvennyksessä\nvalkopukuinen Horatius Flaccus, vapautetun orjan poika Venusiasta,\nlausumassa neljännen kirjansa neljättä runoa, jossa kerrottiin\nDrusuksen voitoista... Muistoja, joiden makeus ei ole vailla\nkarvasta jälkimakua. Niihin liittyy toisia, tuskallisempia. Hänen\nelämänsähän oli noina aikoina vetäytymistä kolkosta perhepiiristä\nsinne, missä oli melua, kasvoja, viiniruukkuja ja tuikkivia\nsoihtuja. Kun hän lähti neljännelle sotaretkelleen Pannoniaan, Julia\nseurasi häntä kantotuolissaan, mutta vaimon lisäksi oli nyt mukana\nkokonainen kirjallinen armeija kreikkalaisia filologeja, miimikoita,\nlaulujensepittäjiä, huilunpuhaltajia, runoilijoita, jumaluusoppineita\nja historioitsijoita. Tämä seura vapautti hänet huolekkaista\nmietteistä milloin taistelun melske ei tehnyt samaa palvelusta.\n\nJälkeenpäin hän näki tuonaikaisen oman itsensä ikäänkuin ulkopuolisen\nihmisen silmin. Siinä istui mustan sotaratsun selässä laiha, pitkä\nmies, yllä tulipunainen viitta, kultainen, höyhenillä koristettu\nsotakypärä päässään. Ja tuo päällikkö oli Tiberius Claudius.\nTaistelujen jyminää oli seurannut hiljainen kevät Cremonan\nkaupungissa, mutta pannonialaisten kanssa solmittu aselepo oli\nlyhytaikainen ja sota puhkesi uudelleen. Syksyllä hän tunsi\ntarvitsevansa hengähdystauon ja lähti matkalle Italian puolelle\npieneen hiljaiseen Paviaan, missä keisari ja äiti odottivat hänen\ntuloaan. Uninen kaupunki oli muuttunut surisevaksi mehiläispesäksi.\nKatujen vierillä kukkia, lippuja, mattoja ja soihtuja, torvien ja\nrumpujen melua myöhään yöhön. Tämän juhlahumun keskelle saapui\nGermanian sisäosista odottamaton viesti, että nuorempi veli Drusus\nNero makasi haavoittuneena teltassaan lähellä Saalea. Veli oli\njohtanut omia joukkojaan Elbelle suorittaen rasittavia päivämarsseja,\njoiden tuskallisuutta lisäsi päähän saatu miekanisku ja siitä\njohtunut huimaus. Pahaksi onneksi hän oli pudonnut ratsun selästä\nja murskannut polviluunsa terävään kiveen. Eivät taiat eivätkä Livian\nlähettämät jouluruusuyrtit parantaneet hänen tilaansa, vaikka ne oli\nkalliiseen hintaan erityisesti tuotettu Thessalian Antikyrasta. Nuori\nKoos-saarelainen lääkäri Ksenofon koetti turhaan vaimentaa kasvavaa\nhaavakuumetta. Vihdoin saatuaan tiedon, että Drusus sairaudestaan\nhuolimatta yhä antoi kantaa itseään lyhyin päivämatkoin sotajoukon\nmukana, Tiberius lähti ratsain sairaan veljensä luo. Hänellä oli\nmukanaan vain pieni suojavartio. Vanha valtatie kulki Paviasta\npohjoiseen Como-järveä kohti, kohosi sieltä Adula-alppien yli yhä\nkauemmas, kaveten hyvin vaikeapääsyiseksi vuoripoluksi. Ratsu oli\nvoimakas, sen kintereissä oli enemmän tarmoa kuin Tiberius oli\nuskonut. Hän suoritti miltei yhtäjaksoisesti ratsastaen viidensadan\npeninkulman pituisen matkan ja jo ensimmäisessä pysähdyspaikassa\nsuotuisa onni auttoi häntä vaihtamaan ratsun toiseen yhtä kestävään.\nHän laskeutui ihanteisilta vuorilta Sveitsiin, eteni pitkin Reinin\nvaltatietä ja löysi viimein veljensä Mannheimin leirillä. Hän\ntuli ajoissa ja kuitenkin liian myöhään. Drusus Nero kuoli hänen\nkäsivarsilleen. Hänen ruumiinsa kannettiin sotilassaatossa Reinin\nvartta Mainziin armeijan talvileiriin, ja koko matkan vanhempi veli\nkulki jalan, unettomana ja suupalaa maistamatta paarien vieressä.\n\nTämän kohtalon iskun jälkeen hänen elämänsä on käynyt entistäkin\ntyhjemmäksi. Hänelle jäi oikeastaan vain poikansa pikku Drusus,\nja mieltymys tuohon lapseen syveni vuosien varrella kummalliseksi\njuroksi kiintymykseksi; pojalla itsellään ei ollut paljoakaan\ntietoa siitä, sillä isä säläsi hellyytensä. Ehkä hän oli oppinut\najattelemaan, että ihmissydän ei ole näyttelyesine. Varttuessaan\nDrusus kuitenkin vieraantui yhä kauemmas -- pojallahan oli oma\nseuransa, jonka sieluna toimi vilkas idumealainen prinssi Herodes\nAgrippa. Tiberius tyydytti nuorukaisten rahantarpeen sanaakaan\nsanomatta. Lapsena Drusuksella oli ollut rakastetun velivainajan\nvaloisa, hymyilevä katse ja jotakin hänen hyväntuulisesta\nluonteestaan oli kieltämättä siirtynyt poikaan. Mutta vuosi\nvuodelta hänen piirteensä alkoivat yhä selvemmin muistuttaa toista,\nnäennäisesti unhoon haudattua ihmistä. Ei käynyt kieltäminen, --\nDrusus tuli äitiinsä... Oli ollut toinenkin lapsi, pikku Tiberillus,\njonka Julia synnytti Aquilegiassa, mutta hän kuoli kolmen päivän\nvanhana. Hänen muistonsakin oli jo tukahtunut vuosien alle: hämärä\nkaiku kiihkeästä pikkulapsen itkusta, joka täyttää makuuhuoneen ja\ntyrehtyy vähitellen.\n\nRajamaakunnissa jatkui tuohon aikaan alituinen sota valleista ja\npaalusilloista. Tiberius asui vaimonsa kanssa Roomassa ja hoiti\nkonsulin virkatehtäviä. Kodissa varttui hänen oma lapsensa Drusus\nja molemmat poikapuolet Lucius ja Gaius, jotka Julia oli saanut\nedellisestä avioliitostaan ylipäällikkö Agrippan kanssa. Sukeltamista\nvelvollisuuksiin ja paperipolitiikkaan. Lyhytaikaisia käyntejä\nReinillä, Germanian rajakahakoita, kylmiä talvimajoja sotaväen\npysähdyspaikoissa, kenttävuoteita, joita rotat nakersivat öisin.\nVihdoin paluu pääkaupunkiin ja keisarillisena armonosoituksena\nhänelle myönnetty _ovatio_, pieni triumfimatka pitkin Rooman katuja\nväkijoukon töllistellessä ja rumpujen päristessä. Jo siihen aikaan\nhänen vaimostaan Juliasta kierteli ilkeitä juoruja, jotka kaivoivat\npohjaa heidän muutenkin niin kestämättömän yhteisen kotinsa alta; kun\nhuhut myöhemmin muuttuivat varmuudeksi suuren oikeusjutun katkerana\nvuonna, Tiberius oli vetäytynyt yksinäisyyteen Rhodos-saarelle.\n\nTuonaikaiset muistot ovat kuin vanhoja tummuneita tauluja. Tulen\nääressä istuva mies selailee niitä ajatuksiinsa vaipuneena. Niissä on\nnäennäistä liikettä, on tuskan ja katkeruuden aavemaista jälkielämää.\nTekojen haamuja, jotka ovat ammoin kadottaneet todellisuuden\nkiinteyden. Tuo kaikki on takanapäin. Tapahtumien säikeitä on nyt\nhelppo eritellä kun ei enää pyristele niiden surmanlangoissa. Mutta\nmenneisyydessä on paljon sellaista, mikä liittyy nykyisyyteen.\nKohtalon juoksu toistaa itseään, ihminen palaa uudestaan vanhoihin\ntienristeyksiin ja löytää edestään vanhat huolet. -- Tiberius\nsilitti hajamielisesti kissan selkää. Eläin katsoi häntä vihreillä\nsilmillään; ne hehkuivat kuin hiilet tuhassa.\n\nMonet seikat olivat antaneet tukea sille katkeralle tunteelle, että\nne, joiden olisi luullut osaavan antaa arvoa hänen kyvyilleen,\nsyrjäyttivät hänet ehdoin tahdoin. Hänen ansionsa sotapäällikkönä\neivät koskaan saaneet osakseen täyttä tunnustusta. Augustus kohteli\nhäntä ylhäisen armollisesti. Hiukan ennen Dalmatian sotaretkeä hän\noli elänyt lopen kyllästyneenä pääkaupungissa, jonka rantakaduille\nTiber tulviessaan vyörytti likaista vettään niin kohtuuttomasti,\nettä Forum Boariumilla voitiin soudella. Maanjäristysten, niukkojen\nkevätsateiden ja kurjien laihojen vuosi. Viimein leimahti Dalmatian\nrajalla kapinan tuli, muuan sikäläinen heimo oli mukana melskeissä;\nkaikki rajamaakunnat Makedoniasta Alppeihin olivat pian pelkkänä\nlaajana taistelutantereena. Tiberius solmi diplomaattisen välirauhan\npohjoisen vihollisen, germaanien kanssa taipuen heidän ehtoihinsa\nja aloitti marssin Dalmatiaan. Siinä oli jälleen eräs noista\nmuiston tauluista, joissa veri on hyytynyttä, savu jähmettynyttä,\nkuolevien valitus lakannut... Tuo taulu esittää joka tapauksessa\nansiokasta ylipäällikköä, voittajaa. Hän on taistellut uupumukseen\nasti sissijoukoiksi hajautuvaa vihollista vastaan, edennyt maan\nsisäosiin kammottavan hitaasti kuin kohtalo. Tuolta ajalta periytyi\nehkä sotilaiden jörö pelko, sillä hänen kenttätuomioissaan säälillä\nei ollut mitään osuutta. Joskus tapahtui, että hän vuosia jälkeenpäin\nnäki unta Dalmatiasta. Mutta maisemat olivat kuin kulon syömiä, ei\nkuulunut ainoatakaan ihmisääntä, ei edes koiran haukuntaa. Poltettu,\ntypötyhjäksi ryöstetty maa, kuolemaan vihittyjä vuoria ja rotkoja...\nNiin, mutta rauhanteossa hän antoi sentään ylevämielisyyden puhua --\ntoimitti kapinallisten johtajalle Batolle asunnon Ravennassa, missä\nhän muuten hyvin viihtyi.\n\nTämänkin verisen voiton kunnia oli langennut toiselle. Kun sodan\nlopputulos tuli Roomassa tiedoksi, väkijoukot juhlivat sodasta\npalaavaa nuorta Germanicusta, jonka Augustus oli suotta lähettänyt\nleikkiin, aivan kuin mellakassa olisi kaivattu veljenpojan apua.\nKeisari kävi vanhemmuuttaan äreän puolueelliseksi. Tiberius hätäili\ntäällä ja vitkasteli tuolla, Tiberius tarvitsi tukea, Tiberius\nsai suostua sotimaan Germanicuksen rinnalla...! Nöyryytyksiä,\narmollisuutta ja jälleen nöyryytyksiä. Tämä kaikki hänen olisi\npitänyt kestää, hän ei ollut vuosikymmeniin tuntenut heikkojen\nluonteiden sovinnaista rakkaudentarvetta, ihmiskiitos oli niin\nhalpaa vaihtorahaa. Mutta tuo, että toiset paistattelivat hänen\nansioittensa lämmössä... Ehkä hän ei vielä ollut tarpeeksi kypsynyt\nkohdellakseen ihmisiä siten kuin he ansaitsivat. Hän mittasi vielä\nsydämen mittapuilla. Mutta se ei sovi, se ei lainkaan sovi. Miten\nsanoikaan Herodes Agrippa: Tunteettomuus maan perii... Keisarin\nkissa kerjäsi silitystä, mutta keisarin tuli asettua semmoisten\nlapsellisten pyyteiden yläpuolelle. Ja Tiberius tukisti sormillaan\npehmeää valkoista päätä, joka nojasi hänen sääreensä.\n\nVesi sihisi klepsydrassa. Tiberius huomasi ajan kuluneen\narveluttavasti. Hänen ohimoitaan särki. Kuin johonkin hyvin\ntärkeään tehtävään antautuneena hän järjesti uudelleen kaikki kynät\ntasakylkiseen riviin, mietti pitkän aikaa, mihin laskisi kädestään\nstiluksen. Kun mies tietää olevansa häiritsemättömän yksin, sielun\npaine ei tunnu vain ajatuksissa; se purkautuu teoiksi.\n\nTiberius kirjoitti pieneen vahatauluun nopealla huolellisella\nkäsialalla: \"Tiberius Claudius tervehtii Juliaa. Olen antanut\ntiedustella osaksesi tullutta kohtelua. Koetan lievittää\nansaitsemaasi tuomiota. On oltava oikeudenmukainen. En tahdo' salata\nsinulta, että Postumus Agrippa teloitettiin Tremeruksessa ja että\ntämä tapahtui minun tietämättäni. Jos sydämesi siitä huojentuu,\nkiroa ritari Crispusta. Sinä kai et usko, kun sanon, että annoin\nhänelle sinettini jäljennöksen vain kirjeiden leimaamista varten\nja hän käytti sitä kuolemantuomioon. Minun asemassani ihminen\non altis kaikkien epäluuloille. Luulen, että sysäät tapahtuman\nminun syykseni. Kuka tietää, olisiko elämämme ollut kummankin\nkohdalta mutkattomampaa, jos emme olisi koskaan suostuneet niin\nepäsuhtaiseen avioliittoon. Tahtoisin tehdä jotakin hyväksesi.\nSe on yhä tarkoitukseni. Onko vapautesi rajoittaminen mielestäsi\nliian ankaraa? Aterioittesi suhteen annoin määräykseni. Drusus on\nkasvanut ja varttunut, lähetin hänet Balkanille joukonjohtajana.\nIlahduttaako se sinua? Tuskin. Tahtoisin kirjoittaa sinulle niin,\nettä ymmärtäisit vaikean asemani, joka estää minua menettelemästä\ntoisin kuin menettelen, jo pelkän puolueettomuuden takia. En tiedä,\nymmärrätkö. Joskus tunnen, että tärkeintä on olla kantamatta kaunaa\ntoisilleen, senkin vuoksi, että olemme eräässä mielessä olleet\nolosuhteiden uhreja kumpikin. Voiko syyttää mehiläistä, jos se\nlentää lukinverkkoon? Eikö olisi oikeamielisempää tuomita lukkia,\njoka on verkon kutonut? Usko minua, lastesi kohtalo on tuottanut\nminulle unettomia öitä. En ole herkkätuntoinen, mutta kun mies elää\nyli keski-iän... Anna minulle tieto, millä tavoin voisin parantaa\nasemaasi. Olen valmis myönnytyksiin pikku pojan tähden --\" Hän\nviskasi kynän pöydälle häpeissään. Tuollainen sanoilla leikkiminen\noli eräänlainen sovitteluyritys todellisuuden kanssa, siihen\nkätkeytyi julmaa itsepetosta. Tiberius piti kirjoitustaulua hiilien\npäällä. Vaha suli, kirjaimet haihtuivat. Hänellä ei liioin ollut\naikaa tämäntapaiseen aivoleikkiin, hän voi kuluttaa jäljellä olevat\nyön tunnit suunnittelemalla vastauskirjettä Germanicukselle.\n\n\n\n\n9.\n\n\nLegioonien ylipäällikkö oli kapinan yltyessä toistamiseen lähettänyt\nselonteon tapahtumista Roomaan. Germanicus pelkäsi pahinta.\n\nMyrskyn puhjetessa oli Reinin rannalla kerätty sotavoima kahteen\nosaan jakautuneena leiriytynyt valtakunnan pohjoisrajalle ubien\nmaahan. Virran alajuoksun varrella majaili viides ja kahdeskymmenes\nensimmäinen legioona, joiden johdon ylipäällikkö oli uskonut\nlegaatilleen Aulus Caecinalle; heidän talvileirinsä sijaitsi lähellä\nXantenia, valtatien kuudennenkymmenennen peninkulmapatsaan ympärille\nryhmittyneessä Veteran kaupungissa. Toinen joukko, ensimmäinen\nja kahdeskymmenes legioona, oli komennettu talvileiriin Kölniin\nYlä-Reinin varrelle legaatti Gaius Siliuksen silmälläpitoon.\nNeljäkymmentä vetelehtivää, kyllästynyttä, tappelunhaluista\nkohorttia, joiden kurin pitkäaikainen loma oli saanut höltymään.\nJoukoissa oli kurittomia uusia aineksia. Tottumattomat kaipasivat\npois näistä rämeisistä metsistä, joissa kylmyys ja kosteus lisääntyi\nyö yöltä. Suurin osa miehistä oli aikoinaan kuulunut Illyrian\nvoitollisiin joukkoihin, heidät oli siirretty Varuksen perinpohjin\ntuhottujen legioonien tilalle Germanian rajalle. He vihasivat Reinin\nmutaista vettä, ikävystyttävän laajoja ja kalpeanvärisiä vuoria,\nkirosivat pöllöjä, jotka eivät huudoillaan antaneet heille yön lepoa,\nkulkivat vallinsarvilla juroina ja kyräillen ja tähtäsivät synkkiä\nkatseita sadanpäällikköihin.\n\nKapina oli ensin leimahtanut Aulus Caecinan legioonissa. Miehet\nsyöksyivät kenturioiden kimppuun, kaikki kuusitoista alipäällikköä\nhakattiin hengettömiksi heidän omilla sauvoillaan niinkuin Pannonian\nsotilaat olivat hakanneet sadanpäällikkö Luciliuksen. Hetkistä\nmyöhemmin surmattujen ruumiit riippuivat muurinsarvista tai punasivat\nverellään Reiniä. Pyhällä tribunaalilavalla seisoi legaatti Caecina\notsa rypyssä; hänen äänensä hukkui sotilaiden ulvontaan. Ainoa\nverilöylystä pelastunut aliupseeri, nuori tulinen Cassius Chaerea\npääsi miekkansa avulla raivaamaan tien samalle korokkeelle ja\nkyyrötti nyt legaatin jaloissa kuin voimaton tiikeri, katsellen\nsieltä palavien varastosuojien roihua. Kun Germanicus viimein\nkiiruhti pienen esikuntansa kanssa kapinalliseen leiriin, miehet\ntungeksivat hänen ympärillään huutaen ja vaatien, paljastivat hänelle\nhaavansa ja pakottivat hänet tunnustelemaan heidän hampaattomia\nikeniään, suutelivat hänen käsivarsiaan, repivät viittaa. Vähältä\npiti, ettei häntä ahdistettu äärimmäiseen kaikista mielettömyyksistä,\nkapinan johtoon. Tuo joukkojen rakkaus oli kuin painajaisunta. Hän\noli yrittänyt tyynnyttää kuohuntaa, mutta ei edes puhvelinsarven\ntörähdys voinut tunkeutua sen hillittömän metelin läpi, joka kohisi\nleirin neljällä torilla.\n\nNeuvottelussa, joka pidettiin heti mellakan puhjettua ensimmäisen\nsadanpäällikön, _centurio primipiluksen_ teltassa, ylipäällikkö\nei ajatellutkaan pyytää apuvoimia. Se tuskin hyödyttäisi mitään.\nHän torjui kauhistuneena miesten huudot, että hänen piti nousta\nkilvelle ja pukeutua purppuraan. Muuan Calusidius, viidennen\nlegioonan rivimies, ulvoi hänen korvaansa, että Augustuksen\ntestamentti oli väärennetty ja että sinä päivänä ei yksikään\nsotilas, ei edes lannanvetäjä Rennus, alistuisi päälliköiden\nkomenteluun... Neuvoteltuaan hätäisesti Caecinan kanssa Germanicus\noli viimein käskenyt tuoda levyn _membranaa_, teroitetun kynän ja\npullon sepiaa, ja kirjoittanut Tiberiuksen nimissä väärennetyn\njulistuksen, jossa testamentin lahjoitussumma luvattiin korottaa\nkaksinkertaiseksi. Raivon kyyneleet tippuivat hänen poskiltaan hänen\nsitä kirjoittaessaan. Mutta tämä oli ainoa mahdollinen ratkaisu.\n\nHengessään hän näki Reinin jäävän vartiottomaksi ja kapinan leviävän\nGalliaan, lounaaseen... Pyreneitten vuoret suojaisivat joukkoja\nselkäpuolelta kaikilta hyökkäyksiltä, jos he kerran pääsisivät sinne\nasti. Olihan olemassa kauhea mahdollisuus, että koko huolellisesti\nrakennettu liittokuntien systeemi nyt romahtaa. Valtakunta ei\nkauan kestä tätä liikehtimistä; pohjoisosat ja läntiset maakunnat\novat kohta pelkkänä tulena. Paine alkaa ulkoapäin, mutta se\ntuntuu ytimessä. Eivätkö kapinalliset suunnitelleetkin lähetystön\ntoimittamista Mainziin? Siellä tosin vielä oli rauhallista, mutta\nkuka voi taata, miten kävisi, jos yllyttäjät vetoaisivat ovelasti\nmiesten vapaudenhaluun? Germanicus vetäytyi lisätyn suojavartioston\nseuraamana telttaansa ja antoi samalla käskyn, että päämajan ovi oli\ntiukasti lukittava.\n\nUnettoman yön jälkeen hän päätti kiiruhtaa Reinin yläjuoksun\nvarrelle Bonniin, jossa Kölnin talvileirin legioonat, ensimmäinen\nja kahdeskymmenes, vielä olivat koottuina. Hän toivoi vielä, että\njoukot saataisiin vannomaan uskollisuuden vala Tiberiukselle, ennen\nkuin kapinaliike ulottuisi sinnekin. Legaatti Gaius Silius, juro ja\nyksivakainen mies, jonka vasemmasta kädestä miekka oli leikannut\nneljä sormea pois jättäen jäljelle vain peukalon, oli aina hoitanut\ntaitavasti huostaansa uskottua päällikkyyttä. Germanicuksella oli\ntäysi syy luottaa häneen, sillä ensimmäisen ja kahdennenkymmenennen\nlegioonan miehet pitivät Siliuksesta kuin sotahevoset hoitajastaan.\nHän esitti tämän ajatuksen Cassius Chaerealle, tuolle ainoalle\nkenturiolle, jonka oli onnistunut pelastaa henkensä. \"Mutta sinun\nvaimosi, päällikkö?\" kysyi Cassius. Tavallisissa oloissa Germanicus\nehkä olisi pitänyt huomautusta tungettelevana, mutta nyt ei ollut\nvaraa yksityiseen närkästykseen. Hän murahti vain lyhyesti:\n\"Agrippina lähtee minun ja pikkupojan kanssa Bonniin. Myönnän, että\ntämä ei ole mikään naisten huvimatka. Ja lapsen minä uskon sinun\nhuostaasi, Cassius Chaerea. Caligula ei tahdo kantotuoliin, hän on\nilmetty sotilas syntymästään, hän haluaa istua ratsun selässä...\"\n\nRooman senaatilla ei aluksi ollut mitään selvää käsitystä\ntapahtumista. Saapui epävarmoja viestejä, mutta niitä ympäröi\ntavallista sakeampi huhujen sumu. Germanicuksen kerrottiin marssivan\nniihin leireihin, joiden joukkoja hän oli itse komentanut. Kun\ntiedettiin, kuinka sotilaat hänestä pitivät, saattoi kyllä ajatella,\nettä niiden palvova uskollisuus osoittautuisi voimakkaammaksi kuin\nkapinanhalu. Vihdoin pääkaupungin ritarista alkoi kuiskailla keisarin\nnimessä tehdystä väärennyksestä. Sejanuksen klientit Pinarius Natta\nja Satrius Secundus olivat kertoneet senaattori Fulcinius Triolle,\nettä Reinin ylipäällikkö par'aikaa hankki välittäjien avulla\nkahtasataatuhatta kultarahaa Italiassa olevia maakiinteistöjänsä\nvastaan, voidakseen täyttää lupauksensa. Osa rahoista oli jo\nkatetuissa vankkureissa matkalla Reinille.\n\nSuurta miestä ympäröi aina tiheä kateuden pilvi. Haavoittuvan,\naran kohdan paljastuminen, niin, vaikkapa pelkkä tietoisuus sen\nolemassaolosta, vaikuttaa massoihin samalla tavoin kuin punainen\nliha tunkiokärpäsiin: ne ovat valmiit pureutumaan siihen. Ja Rooman\nsenaatin kuudestasadasta isästä, sen nousukasaatelista ja ritareista\nvoidaan puhua \"massoina\"... Täälläkin, jättiläisyhteiskunnan\nkeskittävillä huipuilla, heräsi ja kierteli halpamaisuuden virtoja,\njotka eivät erityisesti kuulu mihinkään kansanluokkaan vaan\nläpäisevät sosiaalisen elämän kaikki kerrostumat, koska niiden\nlähteenä on itsekkyys. Eduntavoittelun, voitonhimon, kateuden,\nsaalistamisvaistojen huuru kohottaa kaikkialla ihmissuhteiden hienoa\nja monimutkaista verkkoa, panee sen värähtelemään, luo elämää...\nSejanuksen ystävien kuiskaukset tehosivat ensi sijassa niihin, jotka\nolivat aina katsoneet karsaasti ylipäällikön nopeata menestymistä.\nGnaeus Piso huomautti avoimesti Tiberiukselle, että senaatin\n_princeps_ ja elinikäinen _imperator_ on vastuussa Rooman kansalle\nnimensä kunniasta. Voiko hän siis sallia, että sotaväen komentaja,\nmiten hyvät hänen vaikuttimensa ovatkin, väärentää kirjeitä\nhallitsijan nimessä? \"Mutta se oli välttämätöntä\", kivahti Tiberius\nkärsimättömästi. Piso kysyi: \"Oletko varma siitä, oletko varma, että\ntosiaan tapahtuu mitä kerrotaan? Minä en olisi.\"\n\n\"Tarkoitatko, että Germanicus on toimittanut minulle vääriä\nraportteja?\"\n\n\"Enhän toki. Otan vain lukuun eräät mahdollisuudet, lähinnä sen,\nettä ylipäällikkö kieltäytyi kruunusta saadakseen sen tällä teolla\npäähänsä vieläkin varmemmin. Nyt hänellä on rikos omallatunnollaan.\nJa kun hän jonakin päivänä paljastaa joukoille, _mikä_ se rikos on,\nhe kuljettavat hänet riemukulussa ubien pääkaupunkiin ja kruunaavat.\nHuomaa, caesar, että lahjoittavan eleen hän tekee sinun nimissäsi\nmutta kuitenkin antaa lahjan omissa nimissään. En puhu enää mitään,\nhän on loukannut majesteettia --.\"\n\nTiberius ei vastannut vaan vaipui synkkiin mietteisiin. Pison sanat\nyhdessä Livian alituisten jauhavien vihjailujen kanssa pitivät hänen\nepäluuloaan hereillä silloinkin kun hän halusi uskoa veljenpojasta\npelkkää hyvää. Vihdoin hän päätti toimittaa matkalle senaattorien\nlähetystön ottamaan selkoa tapahtumista.\n\nKonsuli Munatius Plancus, jolle retken johto uskottiin, saattoi\nmyöhemmin esittää uteliaille ritareille jännittäviä tilannekuvia.\nHän oli seurueineen saapunut ubien vanhaan kaupunkiin Bonniin Reinin\nlänsirannalle, Germanicus otti heidät huojentuneina vastaan. Oli\nyö, päällystön teltoissa paloivat tulet, nahkapussit, joissa oli\nvielä jakamaton jäännös kultarahoista, oli ladottu sotalippujen\nväliin. Germanicus istui Plancuksen ja paikallisen päällikön,\nlegaatti Siliuksen kanssa tarkastelemassa provinssin karttaa.\nMiesten uskollisuuteen oli luotettu turhaan, epäilykset olivat nyt\nvahvistuneet, täkäläiset joukot asettuivat sydämissään kapinallisten\npuolelle ja lisäsivät vaatimuksia. Ja erikoisesti nuo kaksi\nlegioonaa, ensimmäinen ja kahdeskymmenes... Senaattorien lähetystö\noli tuskin jättänyt ylipäällikön ja vetäytynyt levolle, kun melu\nalkoi. Se kuului Germanicuksen teltasta. Tulia, soihtujen loimotusta,\njuoksuaskeleita, huutoja. Sotilaat murtavat lippaan, jossa\nsäilytettiin kahdennenkymmenennen legioonan sotakotkaa, ja kantavat\nsitä meluavassa kulkueessa pääkatua, Via principalista pitkin.\nMyöhemmin konsuli Plancuksella oli tapana laveasti kuvailla, kuinka\nhän syöksyi senaattorien etunenässä pelastamaan Germanicusta, mutta\nväistyi kiihkeästi taistellen ylivoiman edestä. Joka tapauksessa\nlähettiläät löysivät itsensä ensimmäisen legioonan päämajasta, missä\nhe kuuntelivat nurkkaan kyyristyneinä, pyhien kotkankuvien keskellä,\npimeästä kuuluvaa melskettä. Sotilaat olivat hulluja oluesta ja\nvapaudenhalusta, vastarinta olisi vain yllyttänyt heidän raivoaan. Ja\npauhua kesti koko yön.\n\nMutta seuraavana aamuna Germanicus antoi soittaa\npuhvelinsarvitorvella legioonat koolle ikäänkuin yöllä ei olisi\ntapahtunut mitään mainittavaa. Hän nousi tribunaalille. Hän oli\nkalmankalpea, hänen silmänsä näyttivät tulehtuneilta, mutta hän\nteeskenteli kuin parhain näyttelijä. Hän oli pukenut ylleen punaisen\npäällikönviitan ja painanut päähänsä kypärän. Rivit järjestyivät\nasentoon, miehet liikahtelivat hermostuneesti. Vallitsi uhkaava\näänettömyys. Viimein ylipäällikkö katkaisi odotuksen niin päättävällä\ntavalla, että se tehosi noihin kohmeloisiin sankareihin, joiden\notsissa oli vielä kuhmuja yön jäljeltä. Hän määräsi tuotavaksi\njäljellä olevat kultarahat ja jakoi ne ylenkatseellisesti ikäänkuin\nolisi heittänyt luita koirien eteen. Sen tehtyään hän ilmoitti\nlyhyesti päättäneensä lähettää Agrippinan ja lapsensa Trieriin,\ngallialaisten liittolaisten luo. \"Minä uskoin heidät teille\", hän\nsanoi tuimasti. \"Kuvittelin, että minun legioonieni keskellä heillä\nei olisi mitään vaaraa. No niin, petyin. Ja nyt toimitan heidät\nturvaan muukalaismaahan.\"\n\nHiukan myöhemmin sotilaat huomasivat muulien vetämien vankkurien\njyrisyttävän Via principalista. Niissä lähti kaupungista Agrippina\nlapsineen, he olivat mielenosoituksellisesti pukeutuneet mustaan\nsuruasuun. Pieni poika, jota sotilaat olivat lapsellisesti\njumaloineet, piteli toisella kädellä tinaista rintakilpeä ja heilutti\ntoisella yhtä pienikokoista leikkimiekkaa. Hänellä oli kääpiömäinen\nkypärä ja kääpiömäiset saappaat, _caligae_, joiden varsihihnat oli\ntehty kaikkein taipuisimmasta valkoisesta nahasta; häntä sanottiin\nCaligulaksi, Pikku saappaaksi. Lasta ja äitiä seurasi suuri joukko\nalipäälliköiden vaimoja teatterimaisesti valittaen ja käsiään\nväännellen, mustat suruviitat hulmuten. Samaan aikaan kuin tämä\nsynkkä kulkue poistui Bonnista, sieltä lähtivät myös keisarilliset\nvaltuutetut, etunenässä konsuli Plancus.\n\nSenaattorien paluuta seuranneina viikkoina epävarmuus kasvoi. Tietoja\nodotettiin nyt vielä kärsimättömämmin kuin ennen heidän lähtöään.\nPlancuksen kertomukset lisäsivät jännitystä, mutta mitään varmuutta\nne eivät olleet tuoneet. Syksyn jatkuessa tiet pohjoisessa kävivät\nsateiden takia yhä huonommiksi, sanantuojien oli vaikea ratsastaa\nyhtä pitkiä päivämatkoja kuin helteiden vallitessa. Meni viikkoja,\nennen kuin jokainen utelias ritari voi tuntea saaneensa täyden\nkäsityksen tapahtumien kulusta.\n\nVihdoin kuultiin jotakin lopullista, ratkaisevaa. Mitä Germanicus\nei ollut saanut aikaan koko ylipäällikön arvovallalla, siihen oli\nkyennyt hänen pienokaisensa Pikku saapas: kukistanut kapinan! Tuo\nlapsen ja äidin dramaattinen lähtö Bonnista oli ollut oivallinen\nkeksintö. Tuskin sotilaat kuulivat, että heidän tuumankorkuinen\nleikkipäällikkönsä oli lähetetty Galliaan, koska Germanicus ei enää\npitänyt heitä luotettavina lapsenhoitajina, kun kapinallisessa\nleirissä puhkesi suuri myrskyinen katumus. Tungeksittiin ylipäällikön\nteltan ympärillä. Oli tosin esitetty joukko vaatimuksia, oli\nkevytmielisesti kuunneltu yllyttäjiä ja uhattu senaattoreita\nkuolemalla, mutta se oli enemmän oluen kuin kapinanhalun syytä.\nKirottu germaanien mallasmehu! Ja nyt ylipäällikkö antaa\nhalveksumisensa mennä niin pitkälle, että lähettää pois leiristä\nsotilaiden pikku lemmikin...!\n\nGermanicus kuunteli tätä melua kuin suloisinta soittoa. Mutta hän\nvaroi paljastamasta huojennustaan ainoallakaan ilmeellä. Sitten hän\nnousi tribunaalille, piti kiukkuisen kiihkeän puheen ja takoi, kun\nrauta vielä hehkui tulisena. Muutamien ratkaisevien hetkien kuluessa\nkapina sammui lopullisesti. Miehet olivat nyt hämmästyttävän alttiit\nvannomaan uskollisuutta Tiberiukselle ja luovuttamaan pahimmat\nmellakoitsijat surmattaviksi. Kaiken lisäksi ne Germanicuksen\nveteraanit, joille oli myönnetty vapautus sotapalveluksesta,\nrukoilivat yhdestä suusta, että heidät jälleen otettaisiin joukkoihin\nvapaaehtoisina. Haavojen, arpien ja ikenien paljasteleminen\ntoistui, mutta tarkoitus oli täysin päinvastainen kuin kapinan\nalussa. Ylipäällikkö ei enää voinut pidättää liikutustaan. Caligula\nleikkisapeleineen, Agrippina ja surupukuiset kenturioiden vaimot\npalasivat kaupunkiin riemukulussa. Vielä samana iltana ylipäällikkö\nilmoitti Cassius Chaerealle marssittavansa uudelleen kootut\nsotavoimat Reinin yli Germaniaan. Mutta Xantenin tienoilla Veteran\ntalvileirillä, missä kapina oli ensin leimahtanut ilmituleen ja\nmissä legaatti Aulus Caecina turhaan yritti hillitä illyrialaisten\nlegioonien ryöstönhalua, oli vielä tehtävä väkivaltainen sammutustyö.\nSen vuoksi Germanicus lähetti Caecinalle sanan, että hän oli\ntulossa voimakkaan armeijan kanssa Reiniä ylöspäin ja että miehille\nannettaisiin anteeksi vain siinä tapauksessa, että he paikalla\nluopuivat vastarinnasta. Tällä kirjeellä oli välitön vaikutus. Yön\nhiljaisuudessa surmattiin viisisataa kapinallista, niiden joukossa\nyllyttäjä Calusidius, ja kun ylipäällikön tulipunainen _paludamentum_\nsitten sukelsi näkyviin tien käänteestä ja hänen jäljissään marssi\nvälkkyen ja salamoiden koko yhdistynyt sotavoima, Veteran legioonat\nkiireesti liittyivät häneen.\n\nRoomassa nämä tapahtumat herättivät monenlaisia kaikuja. Selvää\noli, että rajamaakunnat olivat Germanicuksen päällikkyyden aikana\njoutuneet hyviin käsiin. Missä ei sotilaallinen neuvokkuus auttanut,\nsiellä tuli avuksi hänen ainainen hyvä onnensa. Keisarillisen\nvaltionpostin ratsastajat karauttivat syystalven kuluessa kurjia,\numpeen muurautuneita teitä Reiniltä Italiaan ja taas takaisin,\nlennättäen käskykirjeitä, selontekoja, voitonsanomia. Nyt näytti\nsiltä kuin joukkojen uskollisuus ja urheus olisi entisestään\nkasvanut. Ei enää muistettukaan kapinaa. Syksyn alkupuolella oli\nkaikkialla Roomassa kierrellyt ilkeä pistopuhe, jonka senaattorit\nHaterius ja Asinius Gallus kiertäen kaartaen ilmoittivat\nTiberiukselle: väitettiin, että keisari oli päättänyt uhrata\nsodanjumalalle molemmat sukulaisensa, ensin poikansa Drusuksen ja\nsitten veljensä pojan. Miksi hän itse pysyi syrjässä? Miksi hän\nei omakohtaisesti tarttunut armeijankomentoon vaan antoi toisten\nponnistella? Oliko hänen suoniinsa tullut vettä? Vai halusiko hän\ntodella päästä Germanicuksesta ja sitä varten lähetti hänet tuleen?\nTiberius kuunteli näitä sanoja väsyneen pilkallisena viitsimättä edes\nvedota tavattomaan työn paljouteen.\n\nSyvällä hänen rinnassaan liikahti jokin. Hänet valtasi ärtymyksen\ntunne, halveksimisen ja harmin tunne sen tähden, että vaikka hänen\npäivänsä ja yönsä kuluivat valtionhoitoon, kansa ei siihen kuitenkaan\npannut mitään arvoa.\n\n\n\n\n10.\n\n\nSyksyn kuluessa saapui tietoja armeijan jatkuvista menestyksistä.\nVaikka sää pohjoisessa oli jo käynyt koleaksi ja vesilätäköt\npeittyivät aamuisin ritisevään jääkuoreen, Germanicus johti kootun\nsotavoiman Veteran luona Reinin yli ja vetäytyi metsien läpi Lippelle\npäin. Hän komensi itse Aulus Caecinan ala-reiniläisiä joukkoja,\nkahtatoista tuhatta legioonalaista, kahtakymmentä kuutta kohorttia\nja kahdeksaa _alaa_, ratsuväenosastoa, joiden uskollisuus nyt oli\ntaattu ja jotka hän pani pikamarssissa kulkemaan ponttonisillan\nyli Suur-Germaniaan. Sillä välin kulkivat Aulus Caecinan keveät\napujoukot pohjoiseen päin Lippestä. Ratsastavat _speculatorit_ olivat\nilmoittaneet hänelle, että eräässä kylässä vietettiin parhaillaan\nsuurta syysjuhlaa germaanien Herkuleen, jumala Donarin lehdossa.\n\nCaecina ei välittänyt teiden kehnoudesta eikä upottavista soista.\nKapinan puhjetessa hän oli omituisen hervonneena kuunnellut\nmeteliä ja antanut johdon luisua käsistään, sen sijaan että olisi\npelastanut tilanteen tarmokkaalla otteella, niinkuin ylipäällikkö\noli odottanut. Hän oli vanha ankarapiirteinen soturi, hän oli\nviettänyt neljäkymmentä vuotta legioonien parissa milloin etelässä,\nmilloin pohjoisessa. Hänen haaleansinisissä silmissään, jotka\nnäyttivät melkein vedenvärisiltä tummanruskeaa, kurttuiseksi\npaahtunutta ihoa vasten, oli kauas tähtäävä katse, aivan kuin hän\nolisi hakenut taivaanrannalta jotakin, mitä muut eivät tunteneet.\nPitkällinen elämä villeissä barbaarimetsissä oli terästänyt hänessä\neränkävijän vaistoja, samalla kuin viimeinenkin hovikasvatuksen jälki\nhaihtui... Suuret purppuranpunaiset korvalehdet, jotka muistuttivat\nkarvalaukkuja, liikkuivat herkästi kuin norsujen korvat. Caecina\nnäytti kuuntelevan metsän risahtelua, ruohon kasvamista, tuulta,\nmeren kohinaa, maan kumeata puhelua. Öisin, nuotiotulien paistaessa\nvanhan päällikön kasvoilla oli sellainen eläimentapainen valppaus,\nettä sotilaat tottuivat sokeasti luottamaan hänen vainuunsa. Se\nmuistutti todella ajokoiran vainua. Hänen ja vihollismetsien välille\ntuntui vähitellen kasvavan jokin taikamainen, lumottu yhteys.\nNevaisilla suoluhdilla hän ei kertaakaan erehtynyt tiestä, ei edes\nyön pimeydessä. Saattoi kuvitella, että näiden seutujen jumalat\nolivat tehneet salaliiton Aulus Caecinan kanssa.\n\nNyt hän johti kevytaseisia jalkaväkiryhmiä suoraan kylää kohti\nja aloitti taitavan saartoliikkeen, joka ruuvimaisesti kiertyi\nmetsän suojassa juhlivan vihollislauman ympärille. Kun roomalaiset\nvihdoin näkivät metsän syvyydestä aukeavan temppelitorin ja\npalavat roviot, kun he kuulivat tanssin kumun, heidät valtasi\ntaistelun humala. Germaanit olivat juovuksissa; koko metsä uhosi\noluenhajua. Taistelussa, joka alkoi äkkirynnäköllä, hyökkääjillä oli\npuolellaan kaikki edut. Ja vähitellen kamppailu muuttui veriseksi\njoukkoteurastukseksi. Juopuneiden germaanien ruumiit peittivät aukean\nkentän laidasta laitaan. Neljään osaan jaettu roomalainen sotavoima\nlevisi nopeasti lähiseuduille tuhoten maata kymmenien kilometrien\nlaajuudelta ja polttaen viholliskyliä. Germanicuksen yhdistynyt\narmeija oli muuttunut täydelliseksi rosvojoukoksi; Illyrian sotien\nkauhut nousivat heidän päähänsä, he huumautuivat muistoista ja\nverenhajusta.\n\nArmeijan palatessa takaisin Reinille päin kylän ympäristöstä\npainui metsiin kitkeriä, löyhkääviä savuhuntuja. Taivas porotti\npunaisena. Kaikkialle Länsi-Germaniaan oli levinnyt tieto, että\npyhät uhrikukkulat paloivat ja että oli hävitetty liittokuntien\npyhäkkö Tanfana. Bructerit, usipetit ja tubantit aseistautuivat\nnopeasti, Weseriltä päin vyöryi todellisena myrskyaaltona kheruskien\nsotavoima, jota johti kuningas Ariovistuksen veroinen ylipäällikkö,\ngermaaniruhtinas Arminius. Ensimmäinen hyökkäys kohdistui\nkahdettakymmenettä legioonaa vastaan, joka samosi Rooman sotavoiman\njälkipäässä. Hälytys tapahtui niin äkkiä, että miehet tuskin\nennättivät paljastaa miekkansa ennen kuin he painivat käsikähmässä\nvihollisten kanssa, ja vain Germanicuksen taitava syöksyliike\npakotti kheruskit peräytymään, niin että roomalaiset voivat jatkaa\npaluumarssia. Aulus Caecina, primipilaari Aemilius ja ratsuväen\nkomentaja Stertinius olivat teroittaneet ylipäällikölle, että oli\nvälttämätöntä ryhmittää legioonat suureen nelikulmioon. Tiivis,\naukoton muodostelma oli joka puolelta kilpien panssaroima. Se työntyi\nhitaasti, hyvin hitaasti mutta varmasti, terävä kulma edellä Galliaan\npäin. Lepattava _vexillum_, sotastandaarit, kullatut kotkankuvat,\nlipputangot ja veren tahraamat manipelien viirit muistuttivat\njonkinlaista liikkeelle lähtenyttä uhrikarsikkoa, joka verkalleen\neteni Reinin yli.\n\nKevättalvella armeijan päävoima keräytyi Reinin alajuoksulle.\nGermanicus samosi omien legiooniensa etunenässä Mainziin, --\nvanhaan kelttiläiseen seutuun, jossa hänen isänsä oli enemmän\nkuin neljännesvuosisata sitten perustanut vilkkaan roomalaisen\nleirikaupungin Castrum Mogontiacumin. Hän korjasi Taunuksen\nrappeutuneita valleja, jotka samoin olivat isän alulle panemia.\nSitten hän tunkeutui khattien maahan ja piiritti Mattiumin\nlinnakkeet, jotka pian roihusivat ilmiliekeissä. Aikaisempi verilöyly\ntoistui uudelleen, naisten ja lasten silvotut ruumiit peittivät\ntaistelun loputtua kaameana mattona aukeita paikkoja. Vain kylmä\nkevätilma, jossa vielä tuntui sulaneen lumen raikkaus, lievensi\nhiukan raadoista uhoavaa löyhkää.\n\nSillä välin kun Germanicus jatkuvasti eteni sisämaahan, Aulus\nCaecina sai torjua Itä-Reinillä asuvien marsilaisten rynnäkön. Hän\noli siirtynyt oman joukkonsa etunenässä Veterasta ylemmälle Emsin\nvarrelle kun sitä vastoin _alat_, ratsuväen osastot lähtivät prefekti\nPedon johdolla raivaamaan tietä viistoon friisien järvialueen\nläpi. Vähitellen, toistuvien notkeiden valesyöksyjen ja taitavan\nmarssitaktiikan tuloksena, Rooman valta oli tasaisesti levinnyt\nbrukterien maihin Emsin ja Lippen väliin. Lähestyttiin seutuja,\njoilla Varus oli yhdeksän vuotta sitten kärsinyt kauhean tappion\nja joita yksikään sotilas, urhoollisinkaan, ei voinut ajatella\ntuntematta taikauskoista väristystä. Sotilaat kertoivat öisin\nleiritulien äärissä tarinoita jumalista, jotka asuvat Teutoburgissa\nmaan alle holvatuissa temppeleissä. Puhuttiin ihmisuhreista, joita\ngermaanit suorittavat Wodanin, kuolemanjumalan kunniaksi. Donar ja\nHerkules, Tiu ja Mars Ultor sekaantuivat heidän tajunnassaan; he\ntuijottivat nuotioon, kuiskivat puoliääneen, kuuntelivat, miten\ntammet suhisivat...\n\nRatsastavat pikalähetit toivat jatkuvasti tietoja pääkaupunkiin Aulus\nCaecinan voitoista. Tuon jäyhän, kaikkea muuta kuin hoviin soveltuvan\npäällikön nimeä mainittiin nyt kapakoissa ja palatsissa; hänestä oli\nmuodostumassa kansansankari.' Germanicukselle vihamielinen aatelisto\notti mielihyvin levittääkseen Caecinan mainetta, sitäkin mieluummin,\nkoska alemman upseerin osaksi tullut kunnia hiukan kalvensi\nylipäällikön sädekehän loistoa. Germanicuksen legaatit olivat koko\nsodan ajan tunnollisesti jakaneet edesvastuun. Kun hänellä oli nuo\nmiehet apulaisinaan, hän tunsi itsensä monikätiseksi kuin intialainen\njumala; senaattori Lucius Vitelliuksen vanhempi veli Publius johti\nReinin laivastoja, prefekti Pedo ratsujoukkoja, päällikkö Stertinius\nomaa tärkeätä ratsastavaa komennuskuntaansa, legaatti Gaius Silius\nylemmän Reinin joukkoja, Kölnin majoituspaikan ensimmäistä ja\nkahdettakymmenettä legioonaa, Lucius Apronius ja Cajus Antius\nroomalaiseen Galliaan sijoitettuja osastoja.\n\nMutta vanhan legaatti Caecinan osuus muodostui ratkaisevaksi. Synkkä\njuro päällikkö miehitti neljän legioonansa kanssa uudelleen Reinin\nja Emsin väliset levottomat seudut, ja ollessaan neljänkymmenen\nkohortin kanssa leirissään aivan lähellä Emsiä hän joutui torjumaan\nylivoimaisen hyökkäyksen. Tähän asti hän oli näyttänyt toimivan\nkuin unessa; nyt hänessä tapahtui peloittava herääminen. Hän näki\nvihollisten tulevan kuin heinäsirkkalauman yhä lähemmäs valleja.\nHeidän ratsastajansa muistuttivat kreikkalaisten satujen kentaureja\n-- niin tiiviisti mies ja hevonen olivat juuttuneet yhteen, aivan\nkuin ratsut tottelisivat ratsastajan aivoista lähtevää ohjausta.\nTaistelun melu, kuolevien valitukset, ilmassa suhisevat piikivet,\npaloammusten leimahtelu vaikuttivat päällikköön samalla tavoin\nkuin juovuttava muskottiviina. Kovimman temmellyksen aikana hän\nhuomasi torjuvansa omilla hartioillaan pakenevia legioonalaisia, hän\npakotti heidät kiivaaseen vastarintaan ja hyppäsi itse poikamaisen\nkeveästi uuden hevosen selkään kun entinen kaatui hänen altaan. Omien\nmiestensä silmissä hän näytti elävältä sodanjumalalta. Nyt ei kukaan\nmuistanut, miten veltosti Caecina oli käyttäytynyt Veteran kapinassa.\nYlivoimastaan huolimatta vihollisten oli lopulta pakko kääntyä\ntakaisin, ja kun roomalaiset näkivät heidän peräytyvän, leiriä\ntärisytti sellainen riemuhuuto, että se ratkaisi kaiken: germaanit\nkuvittelivat apujoukkojen olevan tulossa.\n\nRooman sotavankien luku kasvoi tuon kesän kuluessa. Kheruskien\nruhtinas Siegestoss eli Segestes, joka oli aikoinaan vannonut\nuskollisuuden valan Augustukselle ja Roomassa oleskellessaan valittu\nritarien joukkoon, lähetti avunpyynnön Germanicukselle; hän ilmoitti\nolevansa vankina omassa linnassaan keskellä metsää. Ylipäällikkö\nmuodosti joukkonsa kiilaksi ja lähti etenemään vihollisketjujen\nläpi. Hän saapui piiritettyyn linnaan, jossa kheruskit pitivät\nentistä ruhtinastaan vartioituna, vapautti Segesteen ja antoi\nottaa panttivangiksi hänen tyttärensä Thusneldan, joka oli\ngermaanijoukkojen kuninkaan Arminiuksen vaimo. Kuningatar oli\npitkällisessä raskauden tilassa; hän oli tullut katsomaan isäänsä,\nja kun hänen tanakat ranteensa nyt sidottiin köydellä, hän heilautti\npronssinruskeaa tukkaansa ja hänen kasvoissaan oli ilme, jossa\nei ollut pelkästään uhmaa vaan myös huojentumista... Pieni ryhmä\nvangittuja prinsessan tapaisia naisia, Hildegund, Gertrud, Hedvig\nja kaksi germaanipäällikön leskeä seurasi häntä vankiparakkiin\nsurupuvuissa, vasen rinta paljastettuna, miehekkäät kudotut\ntrikoohousut jaloissaan. He astelivat pää painuksissa mutta ylhäisen\nsynkkinä kuin naiset attikalaisissa murhenäytelmissä.\n\nTähän aikaan antautui myös Segesteen veli Segimerus, joka oli\nArminiuksen rinnalla johtanut kheruskien vapaustaisteluja. Hän\nojensi Germanicukselle vaalean otsasiteensä, arvonsa merkin, ja\npyysi ainoastaan, että hänelle myönnettäisiin oikeus varata mukaansa\n_bioria_, olutta, elleivät roomalaiset itse käyttäneet joka tynnyriä.\nThusneldan vangitseminen sai hajalliset heimot yhtymään laajaksi\nsotaliitoksi, mutta jatkuvissa taisteluissa Germanicuksella näytti\nyhä olevan onni puolellaan. Kesän kuluessa hän samosi yhä syvemmäs\nkheruskien alueelle. Teutoburgissa viruivat Varuksen joukkojen luut\nvielä hautaamatta, ruumiiden jäännökset poltettiin juhlallisilla\nrovioilla, sotapapit lukivat rukouksia ja suorittivat uhreja\nvainajien maaneille. Tarunomaisista metsätemppeleistä löytyivät\nlisäksi ne sotakotkat, jotka Rooman armeija yhdeksän vuotta sitten\noli menettänyt.\n\nJa myöhäiskesällä, samaan aikaan kuin legaatti Publius Vitellius\nvalmisteli tuhat kuljetusalusta käsittävää laivastoa Reinin\nsuuhaaralle, kun legaatti Gaius Silius miehitti khattien\nasumaseutuja ja prefekti Pedo suoritti ratsujoukkoineen hyvin\ntaitavia partioretkiä friisien maassa, Germanicus marssi\nkahdeksankymmentuhantisen armeijan kanssa Teutoburgin metsän kautta\nWeserin rannalle.\n\n\n\n\n11.\n\n\nYö oli pilvinen. Esikunnan päämajassa, siirrettävässä teltassa paloi\nkynttilöitä. Germanicus oli nukkunut iltayöstä ja herännyt jälleen;\nhän istui vuoteen laidalla ympärillään suuri joukko ratsastavien\nvakoilijoiden, emissaarien luonnostelemia aluekarttoja. Kolmesta\nhiiliastiasta levisi lämpöä. Teltan nurkassa vaatekasalla istui\nliittolaisruhtinas Goldkopf, jolta roomalainen nuoli oli monta\nvuotta sitten puhkaissut vasemman silmän kun hän vielä taisteli\noman heimonsa, kheruskien joukoissa. Hän riisui silmäsidettä\nkäärivällä, koneellisella kädenliikkeellä. Kiehuvassa vedessä\nkostutetut rohdintukot olivat levällään pienellä kokoon sysättävällä\ntelttapöydällä. Ruhtinas näytti kerrassaan uponneen tähän puuhaan.\nJoka kerta kun veto sai kynttilän liekit leimahtamaan, valo osui\nhänen onttoon silmäkuoppaansa. Synkkä yksisilmäinen jättiläinen,\njoka muistutti luolansa perällä kyyröttävää Polyfemosta. Goldkopf\noli iltahämärissä seisonut joen rannalla ja huutanut pistosanoja\nveljelleen Arminiukselle, jonka koottu sotavoima oli keräytynyt\nWeserin tuolle puolen. Kun lääkäri Eidesios astui hänen luokseen ja\nyritti auttaa, kheruski loi pieneen kreikkalaiseen juron katseen\nja painoi sitten peukalollaan kosteita tukkoja syvän palohaavan\ntapaiseen silmäkuoppaan. Klepsydra ilmaisi aamuyötä.\n\nGermanicus ei enää yrittänytkään nukkua. Hän oli koko illan seurannut\nomalta puoleltaan, miten vihollislaumoja rupesi tunkeutumaan Weserin\ntasangolle ja miten lähivuorella tuikki nuotioita. Virrasta oli\nkohonnut sumua, joka peitti sakeana huntuna Idistavison kentän,\njyrkät syksyiset rinteet, loiskahtelevan kuuttoman joen... Usva\nsuurensi ja korosti vihollisen leiritulia. Tuhansia punaisia\nvalotahroja leimahteli ja lepatti pimeän sisässä, tuulen kiihtyessä\nroomalaiset erottivat sekavaa meluista sorinaa, jonka yli tuon\ntuostakin kajahti ratsujen tukahtunut hirnunta. Vanhan uhrimetsän\nreunalla näytti matavan kiiltomatoja. Siellä liikkuivat germaanien\nvelhovaimot _alrunat_ laahaavissa valkoisissa puvuissaan ja pienet\nlyhdyt käsissään etsimässä mistelinoksia. Kuu oli piilossa. Pimeys\nantoi Weserin loiskeelle tuon salaperäisen puhelevan sävyn, josta\n_alrunat_ ovat tottuneet lukemaan kohtaloita. He hiipivät yhteen\npakkautuneina kuin lampaat, tutisevat profeetanpäät hervottomasti\nriippuen vasemmalle... Germanicus oli auringon laskiessa huomannut\nheidän joukossaan villin näköisen nuoren sibyllan, jonka mustista\nsilmistä hehkui syvä ja hurja tuli.\n\nPimeässä kajahtelivat roomalaisen vartiomiehistön askeleet\nmäärätietoisesti, valppaasti. Kullekin vartiokohortin neljännekselle\njoutui aina neljäs osa auringon laskun ja nousun välisestä ajasta\nvahtivuoroksi, ja miehet vaihtuivat aina määrätuntien päästä, kun\nleirin yli kiiri hyvin hiljainen merkkisoitto. Kolme tuntia ennen\naamunkoittoa tiedoitti metsätorvi, _bucina_ neljännen yövartion\nvaihdon. Miehet ryhmittyivät äänettömästi viimeisilleen hiiltyneen\nnuotion hohteessa, -- joen ranta oli tälläkin taholla kilometrien\nlaajuudelta täynnä sammuvia tai vielä liekehtiviä vartiotulia.\nKahdeksankymmentä tuhatta sotilasta makasi sikin sokin, päät\ntoistensa vatsan päällä, suorina ja kyyryksissä, toiset sikeästi\nkuorsaten, toiset valveilla, jokeen viettävällä rinnemaalla.\nHe olivat kääriytyneet vaippoihinsa, sillä yö oli kolea ja maa\nuhosi kosteutta. Usva, suon huurut, virran kylmä henkäileminen\nja mädäntyneiden lehtien haju vaikuttivat toisiin kuin unilääke.\nTottuneimmat olivat illasta asti maanneet sikeässä unessa, joka\nusein käy ratkaisevan taistelun edellä. Mutta itämaiset jousimiehet\nnojailivat hevosten kylkiin ja kuuntelivat tuulen suhinaa aivan kuin\ntavoittaakseen vihollisleiriltä kantautuvia sanoja...\n\nGermanicuksen oli omassa päämajassaan mahdoton enää saada unta.\nNukahtaessaan hiukan illasta hän oli unessa ollut olevinaan ahtaassa\npuolivalaistussa holvissa, jonka seinille oli pirskunut uhrieläimen\nverta... Hyvä enne, hän ajatteli. Kynttilät lepattivat hirvensarvien\nhaaroissa. Joka kerta kun silmäpuoli Goldkopf liikautti käsiään,\nseinällä häilähti synkkä varjo aivan kuin näkymätön räätäli\nolisi ottanut mittaa mustasta pukukankaasta. Oven luona seisoi\nratsujoukkojen komentaja Lucius Stertinius, tummaverinen laiha\nroomalainen, jonka ilmeettömät silmät kimalsivat hämärässä kylminä\nja kellertävinä kuin katinkultasirut. Muutamia viikkoja aikaisemmin\nhän oli uhkarohkeasti tunkeutunut Teutoburgin metsään, repinyt\nväkipuukoilla tietä pahimmassa ryteikössä ja pelastanut maahan\nkaivetusta luolasta sen sotakotkan, joka yhdeksän vuotta sitten\noli kuulunut Varuksen kahdeksannelletoista legioonalle. Nyt hän\njutteli puoliääneen _cohors praetorian_ valiosotilaan kanssa; tämä\noli jo täysissä varuksissa, vaikka oli vielä yö. Molemmat miehet\nkuiskailivat matalasti, Germanicus piirteli merkintöjä karttoihin.\n\nVihdoin ylipäällikkö rupesi sovittelemaan ylleen thorax-panssaria.\nSe taipui ruumiin jokaisen kohouman mukaan, se oli taottu kuperaksi\nrinnan kohdalta ja siihen oli taitavasti laadittu kylkikuopat.\nLiekkien lepattaessa haarniskaan syntyi tuon tuostakin välähteleviä\nvalokohtia. Vaskiset korkokuvat, tuumankokoiset siipileijonat\nliikahtelivat; niissä näytti piilevän eräänlaista umpeen mennyttä,\nmutta valpasta elämää. Germanicus ei voinut estää käsiään\nvapisemasta... Hän oli vaipumassa oudon hytisyttävän hermotilan\nvaltaan. Oli kummallista, että tuota mielialaa ei vähimmässäkään\nmäärin himmentänyt pelko. Jännitys ilmeni hienon viinihumalan\nkaltaisena. Hän tunsi jalkapohjansa tavattoman pehmeiksi ja\nhänet valtasi puhelias eloisuus, joka lisääntyi sitä mukaa kuin\nvilunpuistatukset käsivarsissa. Tämä miellyttävä, painoton, liitelevä\nkuolemanläheisyys oli kuin narkoosia, jota luonto armeliaasti\njakoi taistelujen edellä. Hän hieroi käsiään. Hänen ajatuksensa\nolivat hajanaisia ja hyvin kirkkaita... ne siirtyivät hypähdellen\nasiasta toiseen, ja jokainen mielikuva oli tavallaan saanut\nhaaveellisen selvyyden. Hän näki Agrippinan keittävän kuumaa vettä\nkuparikasarissa, näki Goldkopfin yhä seisovan Weserin töyräällä ja\npanevan kädet torveksi suunsa eteen. Hän ajatteli huomista taistelua,\nhuomasi kesken kaiken, että vaalea silmäside on vähemmän näkyvä ja\nkäytännöllisempi kuin musta.\n\n\"Kuule, Goldkopf, kuulehan... Mitä varten tammista on hakattu\nkaikki alaoksat? Panin sen merkille, jokainen puu on puolentoista\nmetrin korkeudelta aivan paljas. Mitä luulet, kuuluuko se teidän\nuskonnollisiin menoihinne?\"\n\nKyklooppi hymyili umpimielisesti. \"En tiedä. Voit kysyä\nArminiukselta, kun huomenna lyöt hänet kahleisiin.\"\n\n\"Luuletko tosiaan? Mitä aioinkaan sanoa...? Aivan niin, olen antanut\nlegioonille käskyn, että yksikään mies ei saa puuttua häneen,\nenintään haavoittaa hiukan nilkkaan; tässä tapauksessa verikosto on\nsinun asiasi. Onko heidän kiivissään lainkaan rautaa? Käyttävätkö he\ntulinuolia? Mitä, Goldkopf? Käärivätkö he tappuratukkoja ja kastavat\nniitä sitten pikeen...?\"\n\nGermanicus huomasi sammaltavansa. Hänen hampaansa kalisivat, suloinen\nhuimaus vetelöitti viidennen kerran tänä yönä hänen vatsansa. Kun\nhän heitti hätäisesti olan yli pehmeän villaisen _trabean_ ja\nlähti menemään leirin makkiin kummallakin puolella kaksi jäyhää\nvartiomiestä, _cohors praetorian_ sotilas ja Lucius Stertinius\nvaihtoivat silmäyksiä.\n\n\"Hän on aivan pehmeänä\", kuiskasi _evocatus_, valiosoturi.\n\nStertinius nyökkäsi yrmeästi mitään sanomatta.\n\n\"Siitä arvaan, että saamme huomenna kestää verisen leikin\", jatkoi\nsotilas hiljaa. \"Katso hänen kasvojaan, päällikkö. Kun hänen kätensä\ntuolla tavoin tärisevät, hän tuntee munuaisissaan, että sota alkaa\ntoden teolla.\"\n\nStertinius murahti: \"Se johtuu ruumiin nesteistä, kuu niitä vetää\npuoleensa.\"\n\n\"Aivan niin, päällikkö, Goldkopf tietää sen. Hän ei missään\ntapauksessa suostuisi taistelemaan ennen uutta kuuta, sillä germaanit\nkammoavat sitä aikaa. Olen varma siitä, että heidän noitansa ovat\njuuri arpomassa hedelmäpuusta veistetyillä arpapuikoillaan ja että\n_alrunat_ ovat menneet virran luo...\"\n\n\"Onko hän luotettava?\" kysyi Stertinius hiljaa ja osoitti\npeukalollaan yrmeän näköistä ruhtinasta, joka parhaillaan asetti\nsidettä haavaan.\n\nSotilas hymyili niin että valkoiset hampaat välkähtivät. \"Yhtä\nluotettava kuin Segestus ja Segimerus, joiden juuret työntyvät\ntähän maahan, mutta jotka pitävät lupauksensa. Kun he vannovat\nuskollisuutta meille, he mieluimmin antaisivat hakata itsensä\nkymmeneen osaan kuin söisivät sanansa.\"\n\nStertinius suuntasi häneen kylmän syrjäkatseen: \"Älä unohda, että\nsekin mies, joka nyt odottaa armeijansa kanssa joen tuolla puolen,\nvannoi kerran uskollisuutta Divus Augustukselle.\"\n\nMutta _evocatus_ kohautti olkapäitään. \"Arminius? Mitä hänestä!\nTiedätkö, mitä ruhtinas Goldkopf vastasi veljelleen, kun tämä vaati\nhäntä palaamaan takaisin kheruskien pariin ja jakamaan kruunun? Hän\nhuusi: Niin totta kuin jumala Donar on roomalaisten puolella, minä\npierasen sinulle ja sinun kruunullesi!\"\n\nKaukana idässä rupesi syntymään vihertävä aamunkajo. Idistavison\nlaaja tasanko levisi hämärässä valohuurussa, joka oli vielä niin\nniukkaa, että virran ja äyrään rajaviivaa ei voinut erottaa. Kuu\nnäyttäytyi hetkeksi hyvin matalalla loppuun palaneena ja kalpeana, se\noli kuin laidoiltaan kulunut hehkuva jättiläisraha. Nuotiot sammuivat\nyksitellen, ja legioonalaiset näkivät herätessään, että myös\nvastapäisen vuoren jyrkänteiden leiritulet alkoivat yksitellen sammua\naivan kuin germaanit olisivat kulkeneet kaatamassa vettä hiiliin.\nKylmässä aamuvalossa avautui vähitellen koko taistelun näyttämö:\ntoisesta päästään soukkeneva kenttä ja metsän peittämä vuorenrinne.\nVihollisjoukot olivat asettuneet tasangon kapeampaan päähän; joen\nuoma jäi heidän oikealle puolelleen, kukkulat vasemmalle, ja heidän\ntakanaan kohosi synkkä tammisto, jonka puut olivat kuin suunnattoman\nsuurilla sirpeillä karsitut juuresta puolitiehen.\n\nTuuli oli lakannut. Pilariniaiset rungot seisoivat kivisinä, vielä\nohuen usvan peitossa, aivan kuin _alrunat_ olisivat yön aikaan\nkäärineet niiden ympärille homeenvärisiä liinoja. Sotkuiset,\nyhteen sykertyneet, tuulenpesien ja pyhän mistelin sotkemat latvat\nkuvastuivat mustina valoa vasten. Ne näyttivät jättiläiskorpeilta,\njotka odottavat siivet supussa, liikahtamatta taistelupaikan\nlähellä. Ritari Stertinius ei voinut estää väristystä. Hän muisti\nTeutoburgin metsän, jossa tummat puut seisoivat samalla tavoin... ja\njoka tammesta riippui kuivuneita, riekalemaisia luurankoja, joiden\nkylkiluiden välistä työntyi tuntosarvien tapaisia loiskasveja.\nTähän asti oli vallinnut täydellinen hiljaisuus. Nyt kajahti\n_classicum_-soitto ja leiri alkoi surista kuin mehiläispesä.\n\nGermanicus oli noussut ratsaille. Oli päätetty jakaa sotavoima\nsäännöllisiin marssirivistöihin, jotka kuitenkaan eivät olisi niin\nkiinteät, ettei ryhmitystä voitaisi nopeasti muuttaa aina tilanteiden\nmukaan... Hän istui hyvin suorana ratsun selässä, punainen\n_paludamentum_ sai aamun valjetessa tutun, kauas näkyvän loiston. Hän\nmuodosti käsistään koveran suppilon ja antoi käskyjen kajahdella:\n\"_Viri fortissimi_...! Jokainen, joka ehdottomasti tottelee\nkenturiota, seuraa minun henkilökohtaista käskyäni. Syöksyjoukot\ntietävät, että heidän takanaan tulee koko sotavoima. Kukaan ei\nperäydy. Gallialainen jalkaväki jää taakse, muodostetaan kiinteä\nselusta... Kolme tulenheittäjää vasemmalle, ballistat auringosta\npoispäin!\" Kenturiot juoksentelivat kentällä ja ryhmittivät\njalkaväkeä.\n\nKun Germanicus antoi käsiensä vaipua, ratsun viereen ilmestyi\nruhtinas Goldkopf. Hänen kiviset vaaleat kasvonsa näyttivät\naamuvalossa samalla kertaa riutuneilta ja uhkaavilta. Hänen äänensä\noli ilmeetön: \"Oletko ottanut lukuun kaikki mahdollisuudet,\nylipäällikkö? Tunnen veljeni Arminiuksen, hän lähettää ensimmäisinä\ntuleen jousimiehet ja komentaa heidät sitten perääntymään, jotta\nsinä luulisit heidän pakenevan. Näen kaikesta, että hän suunnittelee\nharhaliikettä. Katso!\"\n\nGermanicus tähysti osoitettuun suuntaan. Tasangon soukassa päässä oli\njo alkanut vilkas järjestyminen, joka ennusti hyökkäystä. Näytti kuin\nyhtenäistä mustaa tahdasta olisi hitaasti valunut tammien välistä\nIdistavison tasangolle päin. Tuulen kolea henkäily kuljetti silloin\ntällöin vihollisarmeijan sorinaa roomalaisten kuuluville, mutta se\noli hyvin heikkoa, etäistä...\n\n\"Ihmettelen, miksi he eivät tee hyökkäystä\", sanoi ylipäällikkö\npikemmin itsekseen kuin Goldkopfille.\n\nRuhtinaan ainoa silmä tähyili hyvin pyöreänä ja tuimana uhrikukkulaa\nkohti. \"Luulen, että valo kiusaa heidän silmiään. Aurinko palaa vielä\nmatalalla.\"\n\n\"Valo? Miten luulet, Goldkopf, joudummeko taistelemaan vasten\nauringonpaistetta?\"\n\n\"Luulisin niin. Ja veljeni Arminius on ottanut sen huomioon... Ellei\ntaivas rupea pilveilemään, kaikki käy hänen laskujensa mukaan...\"\n\nRuhtinas kääntyi ja palasi oman joukkonsa luo. Kirkas lasimainen\naamuilma antoi leirin äänille unenomaisen selkeyden. Siinä tuntui\nsyksyn kirpeä kylmyys, joka sai ratsut levottomasti hirnumaan.\nHevosten sieraimista löyhähteli huurupilviä. Ylipäällikkö kiristi\nkuolaimia, kannusti ratsuaan. Hän karautti kokoon kasattujen\ntelttojen ohi ja valvoi hiukan hermostuneena suurten kumisevien\nballistain vierittämistä. Heittokoneiden vivut kohosivat jähmeinä\npatsaina aamutaivasta vasten. Kettinkien yksitoikkoinen kolkutus\nkuului jälleen haaveellisen selvänä, aivan kuin hänen korvatiehyensä\nolisivat olleet noidutut. Miehet, jotka olivat yltäpäältä hiessä,\nvyöryttivät paraikaa mustankiiltäviä kuulia heittokoneiden viereen,\nsytyttivät kuumennuspannut, tarkastivat rattaat. Tällä taholla oli\npelkkää telojen kitinää.\n\nJa niinkuin kerran aikaisemmin Münsterin taistelussa Germanicus oli\ntuntevinaan, kuinka hänen kaikki aistinsa saavuttivat kymmenkertaisen\nherkkyyden. Hirsien varjojuovat kentässä, hänen oman haarniskansa\nvipajava valo oli hiukan siirtynyt viimeisten minuuttien aikana...\nKatsomatta lainkaan ympärilleen hän tiesi, että aurinko paistoi nyt\nsuoraan hevostalleihin. Hän huomasi jupisevansa rukousta. Hermostunut\nkohtalonhumala oli vaihtumassa toiminnanhaluksi, ja kuitenkin hän\npidätti ratsuaan, istui liikahtamatta, kuunteli --.\n\nVaskiset käyrätorvet, _bucinat_ ja tuubat kajahuttivat merkkisoiton.\nRäikkyvä metallinen törähdys kierteli pitkin tasankoa ja vuoret\nkaiuttivat sitä. Suuri joukko sadanpäälliköitä, joilla kullakin oli\npronssiset _kataphraktes_-pansszrit ja koreanvärinen sagum-viitta\ntoisella olkapäällään, iski jalkansa ratsujen lautasiin. He\nhajaantuivat miehistön keskelle. Nopeaa koneellista ryhmittymistä.\nKahdeksankymmentätuhatta sotamiestä järjestyi osastoittain\nniin sekasortoisen äkkiä, että ruhtinas Goldkopf, germaanien\ntaistelujärjestykseen, kiilaan tottuneena tuskin uskoi silmiään. Kun\nviimeiset suojarivistöt pikamarssissa vetäytyivät joen yli, tasangon\ntoisessa päässä annettiin hälytys.\n\nTänä hetkenä Weserin mutkasta sukelsi esiin nopeasti karauttava\nratsujoukko. Germanicus tunsi bataavien kuninkaan Chariovaldan\nhänen lumivalkoisesta oriistaan, ja heti johtajan jäljessä tulivat\nsolkien, myyrännahkojen, merenpihkalevyjen koristamat ratsumiehet,\nkunnioitettavan runsas näyte Waalin ja Maasin kymmentuhantisesta\nsotavoimasta. Ei ollut hukattavissa minuuttiakaan! Kheruskien\nuhrikarsikko osoitti yhä näkyvämpiä elämän merkkejä, -- roomalaiset\nolivat vielä niin kaukana tasangon tällä laidalla, että vihollisen\njoukot yhä muistuttivat laavaa, joka vyöryy rinnettä myöten. Mutta\ntuossa hahmottomassa, lainehtivassa massassa saattoi nyt erottaa\nsukuvaakunoiden välähtelyä. Germanicuksen komennushuudot sotkeutuivat\njyrinään: _Viri fortissimi_...! Kesken liikkeellelähdön jännitystä\nhän huomasi ajattelevansa Agrippinaa, joka keitti kuumaa vettä\nkasarissa...\n\nHetkistä myöhemmin Idistavison tasanko _peittyi ääneen_, niinkuin\njälkipäässä saapuva innokas euboialainen historioitsija Kleofantos\nmerkitsi vahatauluun muistiin. Kalskuvaan, tasaisesti liikkuvaan\nääneen. Rautapaitojen, kilpien, _calceus_-saappaiden kumuun.\nKatapulttien ja ballistain rummun tapainen jyminä vaikutti\nmiehiin ensi alussa kuin lupaus. Tuon melun keskellä he tunsivat\nolevansa turvattuja. Germanicus oli komentanut etukynteen armeijan\nliittojoukot, gallialaiset ja germaanit. Hän laski edeltäkäsin, että\nviimeksimainitut kuullessaan vihollisen pilkkahuudot, jotka he hyvin\nymmärsivät, joutuisivat paljon suuremman taisteluraivon valtaan kuin\nRooman omat kansalaiset. Germaanit olivat riisuneet koko yläruumiinsa\nalastomaksi; kapeat, soljitetut vyöt välkkyivät, lujat siniharmaat\nhousut oli nyöritetty lahkeiden kohdalta. He marssivat eteenpäin\npää paljaana ja vaalea tukka liehuen, niinkuin heidän tapansa oli\ntaistelun aikana. Etujoukko oli nopeasti jakaantunut kahteen laajaan\nrintamaan, -- kaksi gallialaisen jalkaväen legioonaa virran varrelle,\nkaksi germaanilegioonaa vuoren sivustalle. Jäljessä tulivat itämaiset\njousimiehet, jotka kuuluivat jalkaväkeen, sitten neljä roomalaista\nlegioonaa ja niiden takana molempien pretoriaanikohorttien keskellä\nGermanicus, ympärillään tiivis ryhmä ratsumiehiä. Heitä seurasi\nneljä uutta legioonaa, niiden takana keveiden kohorttien ja\nratsumiesten elävä, vyöryvä, eteenpäin rynnistävä seinä; se alkoi\nkuin taikavoimasta laajeta kahdeksi pitkäksi sivustaksi.\n\nArmeija levisi tasangolle nopeasti kuin tulva. Tuossa kymmenien\ntuhansien jalkaparien vilinässä ei ollut mitään paraatimaisen\njuhlallista, sillä nopeat marssiaskeleet olivat odottamatta\nkiihtyneet juoksuksi... Lippujen, manipelien tankojen ja kotkankuvien\nhorjuva metsä joutui heti epäjärjestykseen. Juppiterin linnut\nnäyttivät liitelevän sinne tänne kullatut siivet vaakasuorina ja\nnokat ammollaan -- kunnes jokin järjestymisen sanaton käsky, valtava\nkuin itsesäilytysvaisto, äkillisellä tempauksella järjesti etumaiset\nrivit. Aurinko valaisi kirkkaasti ylipäällikön _vexillumia_. Vihreät\nja tulipunaiset standaarit olivat alkaneet lepattaa, -- tuuli heräsi.\n\nEi ollut olemassa mitään varsinaista taistelun alkua, -- sillä kun\npretoriaanien kohortti vielä ryhmittyi ja ensimmäisen legioonan\ntarkastajat ratsastelivat sinne tänne, oli toden teolla jo jouduttu\notteluun. Roomalainen keihässade suhisi. Kevyet verutum-keihäät\niskivät germaanien puukilpiin ja upposivat heidän heleävärisiin\nsukuvaakunoihinsa, joilla he yrittivät väistää heittoja. Apujoukkojen\ntaholta, sieltä, mihin Germanicus oli komentanut raskasaseiset\ngallialaiset, kuului huutoja ja lieriömäisten scutum-kilpien\npaukahduksia. Gallialaiset raivasivat päättävästi tietä vihollista\nkohti. Heidän nahkakypäräinsä vaskiset helat välähtelivät kuin\ntulikipinät, ja punaisten ja mustien töyhtöjen huojunnasta voi nähdä,\nmiten he joutuivat käsikähmään. Germanicus tajusi suunnattomasti\nhämmästyneenä nuolen hipaisevan pukuaan. Aurinko kirveli hänen\nsilmiään, hän huomasi karjuvansa komentosanoja. Hän tähysti\nkukkulalle, mutta se näytti nyt typötyhjältä.\n\nKheruskeilla oli vanhaa kokemusta roomalaisen armeijan hyökkäyksestä.\nHe olivat toista kymmentä vuotta sitten taistelleet Drusuksen ja\nTiberiuksen joukkoja vastaan; mutta Varuksen häviöstä asti he\nluottivat voimaansa. Heidän kuninkaansa Arminius, Goldkopfin veli,\nolisi pitänyt joukot metsän suojassa vielä muutaman minuutin, ellei\nmuuan hänen sukulaisistaan, joka toimi alempana päällikkönä, olisi\nantanut ennenaikaista hyökkäyskäskyä. Samalla hetkellä bataavien\nkuningas Chariovalda päästi huudon, kannusti ja veti koko Waalin ja\nMaasin armeijan tasankoa kohti.\n\nUhrikarsikon rinteeltä kuului säännötöntä rajua huutoa. Yhteen\nahtautuneet puuvankkurit olivat täynnä naisia ja itkeviä sylilapsia.\nGermaanit toivat heidät aina mukanaan taisteluihin ja näiden\nvalkyrioiden kehoitussanat kantautuivat tuulen mukana kentälle.\nSillä taholla oli hämyä ja suurten puiden varjoa. Vankkurit, vaunut,\nnaisryhmät kuvastuivat mustina syksyistä vuorenrinnettä vasten, jolla\ntuuli välinpitämättömästi ajeli keltaisia lehtiä... Germanicus oli\nhätäisesti vilkaissut taivaalle ja huomannut, että auringon säteet\npian paistoivat suoraan silmiin. Hän huusi: \"Vasemmalle...! Koettakaa\nkaikin mokomin saada tungetuksi heidät vasemmalle...\" Hän huomasi\nohikarauttavan ratsumiehen. Se oli Lucius Stertinius, hänen kasvonsa\npunoittivat kiihkosta. Aivan lähellä kreetalaisten jousimiesten\nosastoa, joka par'aikaa valmistui ampumaan, seisoi kivettyneenä\nsurkeannäköinen kalpea jalkamies Titinius. Hänet näytti keskellä\ntaistelun kohua vallanneen jokin lumottu huumaus. Hänen otsastaan\nvalui verta, hän ei kyennyt liikkumaan eteen- eikä taapäin...\n\nRitari Stertinius oli nähnyt vihollisen tulevan metsästä. Nyt hän\nhuomasi ruskean hevosen, joka karautti viistoon kentän laidan yli.\nRatsastaja oli pitkä, laiha ja ryhdikäs, hänen pellavanvaaleat\nhiuksensa hulmusivat, hänen otsatukkansa yli kulki tulipunainen\npäänauha. Stertinius ei odottanut enempää. Hän oli tuntenut\nkheruskien kuninkaan heti, ja hän varmistui yhä, kun hän huomasi\nruhtinas Goldkopfin raivaavan miekka kädessä tietä kuningasta kohti.\nKun _lituus_-torven kimeä toitotus halkoi ilmaa, Stertinius kannusti\nja ratsuväen sivustat lähtivät seuraamaan häntä. Tasangon soukemmassa\npäässä vihollisen puolella putoili keihäitä. Viiden ja puolen kilon\npainoiset _pilumit_ notkuivat lentäessään kuin bambukepit, kunnes\nne tärähtivät maaliin ja niiden tuppimainen kärki upposi puukilpiin\nja lihaan. Voivotuksen, heittelehtivien ruumiiden, kuolaa ja verta\ntiputtavien pillastuneiden hevosten yli rupesi leviämään tuttu\nimelä kuolemanhaju. Stertinius oli kuin kiinnikasvanut hevoseensa.\nJuro musta mies mustan ratsun selässä, lepattavassa ja epämukavassa\n_trabeassa_, tunsi veren vähitellen pääsevän liikkeelle... Ilmassa\nkumisi pelkkä kavioiden ääni, siihen yhtyi, tosin hyvin kaukaisena,\ntulenheittokoneiden vikinä.\n\nRatsuväen komentajalla oli tuttu tunne, että tajunnan voima nyt\nvalui aivoista käsivarsia myöten alaspäin, kunnes se saavutti nyrkin\nja viimein välähteli, käski, tahtoi, toimi vain miekan iskuissa.\nRatsastajat kiitivät hänen jäljissään. Ryhmä tottuneita sotilaita,\njoista jokainen oli luovuttanut oman tahtonsa pois ja totteli jotakin\nsalaperäistä sanelijaa. He ryntäsivät niin rajusti kheruskeja\nvastaan, että niiden rivistöt alkoivat horjua. Kun nämä ratsastajien\nhätyyttämät ja peloittamat laumat viimein pääsivät peräytymään\nvuoren kupeelle, sieltä lähti liikkeelle uusi vihollisvyöry, tällä\nkertaa Arminiuksen päävoima. Stertinius päästi käheän ähkäisyn.\nNäytti kuin kukkulan laki olisi kasvanut elävää ihmismetsää ja koko\nuhrikarsikko olisi tulossa tännepäin... Tyhjyys hänen aivoissaan\njatkui. Roteva alaston germaani oli kärpän tavoin pureutunut hevosen\njalkoihin. Stertinius löi konemaisesti, tunsi omassa käsivarressaan\njokaisen iskun tärähdykset. Hänen kasvoilleen räiskähti verisiä\naivonkappaleita, ja hän oli vähällä suistua maahan, sillä hevonen\nkorskui tuskasta. Ei, hänen täytyi peräyttää sivustat... täytyi\nvetäytyä sinnepäin, missä ylipäällikön _vexillum_ huojui sinne tänne\nkuin myrskyn piiskaama purje...\n\nTällä välin olivat kreetalaiset sagittariukset alkaneet ampua.\n\nJänteet pamahtelivat lyhyin väliajoin, puolentoista kilon painoiset\nruokovartiset nuolet singahtivat tiheinä kuuroina. Niitä lensi\nmetsään ja iskeytyi naisten vankkureihin. Vihollinen ei voinut\nkäyttää hyväkseen roomalaisia heittokeihäitä, sillä jokainen niistä\noli valmistettu sillä tavoin, että notkea terä vääntyi heti ensi\nheitolla käyttökelvottomaksi. Ampujien vaskiset käsivarsivarukset,\n_manicae_, välähtelivät kuin merkkilyhdyt. Jo neljätoista kertaa\nheidän olkapäänsä yli oli lennähtänyt tuhoisia Mariuksen keihäitä,\n_hamatum pilumeja_, joissa väkäsillä varustettu terä on vain\ntoiselta puolen naulalla kiinnitetty varteen ja taipuu lihan sisässä\nvinoon. Germanicus ei vielä ollut antanut mitään käskyä raskaiden\nampumakoneiden hoitajille, sillä kenttä vilisi sekä roomalaisia\nettä kheruskeja ja varmaa tähtäystä oli mahdoton ajatella.\nTietämättä oikein mitä hän toivoi, hän odotti yhä, odotti suotuisaa\nonnenkäännettä, pilviä, kaatosadetta, ihmettä... Hänen äänensä\nkajahteli kumeasti. Hän jakoi ohjeita ja karjui komentosanoja\nedestakaisin töytäileville kohorteille. Vasemmalta päin lingottu kivi\nhipaisi hänen panssariaan ja sai sen suomumaiset levyt helisemään.\n\nVarmaan hänessä itsessään tapahtui jotakin jatkuvasti, tapahtui\nnopeaa sisäistä muuttumista, luisumista tuohon unitilaan, jossa\näänet jymisivät haaveellisen pehmeinä ja taistelun kuvat painuivat\nhämyyn. Hänestä tuntui, että hänen korvissaan oli pumpulia. Jonakin\nhetkenä hän oli olevinaan turvallisen kaukana tästä kaikesta.\nOmituinen hermotila sai hänet melkein luulemaan, että joukkojen\ntemmellys siirtyi ulkonaisesta sisällepäin, kunnes kaikki tapahtui\nhänen otsansa alla... Siellä oli verta, kuolemista, käsikähmää ja\nlepattavia lippuja. Siellä levisi naurettavan pieni Idistavison\ntasanko, jonka yli matoi armeijoita --. Tai ehkäpä hänen aivoissaan\noli vain roomalainen sotavoima ja nuo toiset, germaanit, eivät olleet\nhänen ohjattavissaan. Taistelu on joka tapauksessa vain sisäisen\njännityksen noiduttu suurennuskuva. Legioonat, alaet, kohortit ovat\nkristallisoitua älyä, joka vyöryy barbaarien vaistovoimaa vastaan.\n\nGermanicus tuntee sen sanomattoman kirkkaasti, mutta tähän tietoon\nliittyy lisäksi aavistus, että tuo toinen puolustautuva mahti vain\nkasvaa tappioissaan, kasvaa jatkuvasti, kunnes suuri vaihdos on\ntapahtunut ja he vyöryvät eteenpäin niinkuin me nyt...\n\nHän ei tuntenut omaa ääntään, -- se kajahti kuin vieraista\nkeuhkoista. Kypärän paino otsalla, tuulen kosketus kasvoissa, yltyvä\nverenlöyhkä armahti kiivaimman taistelun hetkellä hänen aistejaan\nja ikäänkuin luisui niiden ohi. Hän huomasi antavansa käskyn\nMarmoriukselle ja Latiarukselle, jotka hoitivat ballistoja. Tänä\nhetkenä vihollinen muodosti selvän maalitaulun. Ratsuväki tunki\nheitä takaperin, he peräytyivät villisti taistellen vuoren rinnettä\nylöspäin... Aukealla paikalla, joka hetkeksi syntyi kohorttien\nväliin, kyykötti jalkamies Titinius polvet koukussa ja gallialaiset\nliinahousut nilkoissa. Hän ähkyi pelokkaasti, paljas takapuoli\nuhrikukkulaan päin. Ja taistelun nimetön voima suojeli häntä,\nympärillä käyvä joukkojen myllerrys ei millään tavoin häirinnyt tätä\npuhtaan yksilöllisyyden seremoniaa. Titinius kyykki paikallaan kuin\nakselin napa hurjasti kieppuvassa rattaassa.\n\nPieni lapsellinen Marmorius oli heittäytynyt maahan vatsalleen.\nKuumennuslaitteista, joissa paloammukset vähitellen alkoivat hehkua,\nnousi vipajavaa savua. Se sokaisi hänen silmiään; hän ei tahtonut\nosata tähdätä kyyneliltään... Taistelun pauhu oli tulossa tännepäin.\nHänestä tuntui kuin hän olisi levännyt tulivuoren juurella ja\ntuntenut sieraimissaan laavan löyhkän, osaamatta ajatella mitään\nmuuta kuin kotia, äitiä, hiljaista Como-järveä, lombardialaisten\nohrakakkujen makua. Hänen huuliltaan purkautui epäselvää uikutusta:\n\"Taivaallinen isä, suuri taivaallinen isä, pelasta ja auta\nmeitä...!\" Tärähdys. Puun jatkuvaa ritinää lavetissa. Ilmassa kävi\nviheltävä raudankohu. Jokainen ammus sinkoutui neljänkymmenenviiden\nasteen kaaressa neljänneskilometrin päähän ja lauloi kiitäessään\nkuin itämaisen käärmeenlumoojan pilli. Nyt alkoivat onagerit,\nkatapultit ja tulenheittäjät toimia. Kaukana vuoren rinteellä\nnäkyi pölähdys, savua ja leviävää punaista valoa. Salpietari\nräiskähteli pitkinä tulilaineina, liekit pureutuivat ahnaasti metsien\naluskasvillisuuteen. Kuudenkymmenenviiden kilon painoiset ammukset\njyskähtelivät nyt toinen toisensa perästä uhrikarsikkoon. Pieni\nMarmorius latasi ja laukaisi, liikutus jatkui pitkäveteisenä ja\nmelkein liturgisena. Kentän takaa vyöryi savupilviä. Metsä paloi.\n\nGermanicus huomasi liian kauan pitäneensä heittokoneita toimettomina,\nennen kuin antoi määräyksen sillä taholla. Hän oli erehtynyt. Sen\nsijaan, että ensimmäiset kreikkalaisen tulen räiskeet olisivat\nsaaneet vihollisjoukoissa aikaan pakokauhua, he aloittivat uuden ja\ntällä kertaa peloittavan väkivaltaisen hyökkäyksen. Tässä heidän\navukseen oli tullut näiden metsien uskonto, myrskyn ja ukkosen\noppi. Oli mahdotonta sanoa, levittivätkö huhua germaanien papit ja\nhurskaat _alrunat_ vai aiheuttivatko sen vain tulen leimahdukset,\njoka tapauksessa he päästivät hurjan riemuhuudon. Jumala Donar oli\ntulossa heidän avukseen! Aurinko oli nyt siirtynyt itätaivaalta.\nhiukan ylöspäin, se paistoi viistosti roomalaisten silmiin, sokaisi\nheitä. He näkivät Arminiuksen ryntäysjoukkojen lähestyvän. Edellä\nkarauttivat kaameat _paraveretukset_, yhteenkasvaneet kentaurit,\nhaavoittumattomat mieshevoset, jotka porhalsivat heitä vastaan\nkorskuvina ja tömisevinä painajaishoureina. Alkoi laulu. Sekä\nroomalainen Stertinius että kheruskilainen Goldkopf kalpenivat.\nKummankin korviin kantautui tuo paisuva suhina, josta vähitellen\nvoi erottaa sävelen. _Barditus_-laulu! Germaanien teurastusvirsi,\njoka alkaa hiljaa kuin Weserin loiskahtelu ja kasvaa rajumyrskyn\ntapaiseksi kohuksi. Stertinius oli kuullut sen Teutoburgin metsässä,\npitkän imevän surmalaulun, joka sai hänet näkemään punaista --\n\nMies lopen uupuneen ratsun selässä karautti hänen ohitseen. Hän tunsi\nylipäällikön tämän heleästä kultaompeleisesta viitasta ja yritti\nkarjua käheästi: \"Ei sinne... ei sinne...! He ovat tulossa...! He\nlaulavat...!\" Myrkytetty kalanluu sihahti keveästi hänen korvansa ohi.\nLoppu oli nyt oudon lähellä, salpietarin haju ja kilpien kalina olivat\naistimiin tuntuvaa kuoleman eritettä. Rummuttava jysähtely vuoren\nrinteellä, joka oli hetkeksi tauonnut, alkoi uudestaan. Latiarius ja\nMarmorius hoitivat _tormenta_-koneita ja jättiläislinkojen kaltaisia\nonagereja, joiden jännekimput ulvoivat. Mutta palava rinne oli\ntypötyhjä. Taistelun välillä naiset olivat vetäytyneet vankkureineen\nsuojaan ja Arminiuksen joukot täyttivät koko tasangon toisen laidan --.\n\nKleofantos, ystävällisen näköinen euboialainen historiantutkija\noli valinnut hyvän tähystyspaikan läheltä virtaa. Sillä kohden\nruoho oli liian lokaista, jotta olisi voinut istua. Hän seisoi,\nkurkotti välillä varpailleen ja nojasi vahataulut polveensa.\nKaksi sotataiteilijaa, Artemisios ja Pamfilios maalasivat nopein\npensselinvedoin taistelukenttää puutauluille. Kumu lähestyi ja\netääntyi... Kleofantos juoksenteli sinne tänne kynä kädessään.\nKosteat tammenlehdet kahisivat hänen jaloissaan, hän oli kompastua\nruumiiseen, joka oli laahautunut hevosen mukana tänne ja jonka\nvasemmasta silmästä törrötti katkennut ruokonuoli. Historioitsijan\nkurkussa kierteli oksennus. Hänen täytyi pinnistää koko\ntahdonvoimansa, jotta ei olisi uhrannut Maan jumalille esikunnan\nteltassa syötyä kaurakeittoa. Plutarkhoksen nimessä, tämä oli...\nniin, tämä oli hänen ensimmäinen taistelunsa! Suurten sodankuvaajien\npapyruskääröt olivat pienestä pojasta asti olleet hänen henkisenä\nleipänään, ja nuoruusvuosinaan hän oli hautonut kunnianhimoisia\nunelmia, että hänkin, euboialaisen maustekauppiaan poika, ennemmin\ntai myöhemmin ansaitsisi laakereita Thukydideen, Kratippoksen,\nPolybioksen seuraajana. Hän oli tullut legaatti Vitelliuksen\npäämajasta suoraan Weserille mukanaan suuri joukko kirjureita ja\nmustepulloja.\n\nMutta kun hän nyt katsoi taistelun myrskyä, hänet valtasi avuton\nhämminki. Kaikessa tuossa ilmeni vain niukasti, jos laisinkaan,\nsitä matemaattista, siistiä, lautapelin tapaista järjestystä, sitä\nälyn voimaa ja ohjaavan yksilöllisyyden herruutta, josta kirjat\npuhuvat. Kenties hän ei voinut huomata sitä... Leikki oli liian\nrajua. Esikunnan teltassa olisi tietysti helppoa laatia täsmällinen\nselonteko. Hän varmistaisi vielä kerran tosiasiat, keräisi muistiin\nnimiä ja strategisia hienouksia. Kuitenkin häntä oli alusta alkaen\npainanut tunne, että Kratippos ja Thukydides ovat pettäneet häntä.\nTuossa vyöryvässä ihmismeressä ilmenee voimia, joista he eivät\nkerro... Olisi lapsellista enää kiinnittää huomiota aseistuksen\nyksityiskohtiin. Hän, Kleofantos, on kyllä alussa merkinnyt\nvahatauluihin kaikki nuo erikoispiirteet, nuo _insignia imperatoria_,\njoista ylipäällikkö aina tunnetaan, nuo kevytaseisten apujoukkojen\nköykäiset nahkakypärät, _pilleus_-myssyt ja heidän missile-keihäänsä,\njoita kullakin miehellä on mukanaan seitsemän, samoin linkoojien\nvillahihnaiset _fundat_, raskasaseisten nahkaiset haarniskat,\n_loricat_, vieläpä kuperien kilpien neliömäisen muodon ja koon...\nMutta Pluton nimessä, mitä taistelulla on niiden kanssa tekemistä!\n\nJa Kleofantoksesta näyttää, niinkuin yksityiskohdat uppoaisivat\nmyrskyiseen kokonaisuuteen, kunnes niitä ei enää erota.\n\nVeren haju, valitus, jyrinä, kahisevat syyslehdet hänen jaloissaan\nja jäykkenevä ruumis, jonka silmästä pistää esiin nuoli, ovat ainoa\nkuvaamisen arvoinen todellisuus. Tulen räiskähtely yltyy. Metsän\nreunasta on tulossa monituhatpäinen ratsujoukko, Maasin bataavit,\nja he syöksyvät kiilan muodossa jalkaväen keskelle. Auringon kilo\nhäikäisee. On ilkeä ja hiostava olla. Euboiassa on meri vielä tähän\naikaan turkoosinsininen, laivoissa kääritään purjeita...\n\nKleofantos huomasi itkevänsä harmista. Hän tarttui jälleen\n_stilukseen_ ja yritti kirjoittaa jotakin vahatauluun, mutta kynä\nvapisi kovin ja hänen aivonsa olivat ontot, aivan kuin älyn elimet\nolisi taitavasti poistettu hänen pääkuorensa alta. Tässä sekavassa\nmielentilassa hänestä tuntui kuin sodan ääni olisi kummallisesti\nkeskittynyt raskaan jalkaväen kupulakilpien napseeseen. Aina kun\nheittoaseet kilpistyivät niiden munanmuotoisesta kohoumasta,\nrautalevyt helähtivät terävästi... Hän huomasi konemaisesti\nmerkitsevänsä muistiin nimiä, asiatietoja, numeroita: kahdeskymmenes\nlegioona, ensimmäisen legioonan kotka, jonka vasemmanpuoleinen\nsiipi on ruostunut. Mutta voiko kulta ruostua? Kenties se on\nveritahra, joka äsken räiskähti _aquiliferin_ pään yli ja kostutti\nmetallikuvan... Hän varjosti silmiään. Hän koetti erottaa joukosta\nGermanicusta, etsi turhaan tämän punaista kultakirjoviittaa.\nPillastunut hevonen, jonka kupeet oli viilletty auki, porhalsi\nhurjasti tömistäen jokea kohti. Sen suolet laahasivat ruohoa. Kun\nratsu luhistui jalkojensa varaan ja hirnui kuolinkouristuksissa,\nKleofantos teki elämänsä ylpeimmän teon kirjailijana ja ihmisenä.\n\nHän otti vahataulut käteensä. Hän löi ne säpäleiksi polviaan vasten.\n\nTaistelun melu oli säikyttänyt läheisillä vuorilla asuvia kotkia.\nNyt ne lensivät viistoon Idistavison tasangon yli, kahdeksan tummaa\näänetöntä lintua, siivet liikahtamatta, nokat ammollaan. Ne pyrkivät\nvihollisen taholle. Ja nyt tapahtui ratkaiseva käänne. Miltei\nsamanaikaisesti kuin virran luona seisovat augurit olivat panneet\nmerkille linnut, Germanicus huomasi ne omalla tahollaan. Hänen\nkeuhkonsa toimivat kuin palkeet: \"Sotilaat...! Juppiterin linnut,\nseuratkaa niitä...! Jumala on puolellamme...!\"\n\nHän käänsi hevosensa kheruskeja kohti, ja tuo liike levisi\nkohortteihin. Koko jäljellä oleva roomalainen sotavoima lähti\nsäännöttömänä nelikulmiona kiitämään tasangon yli. _Lituus_-torvien\nkimeät toitotukset tekivät legiooniin saman vaikutuksen kuin\ngermaaneihin heidän kuolinvirtensä. Joukkohengen sumeista syvyyksistä\nnäytti kohoavan tuollainen pyörremyrskyn tapainen voitontahto, joka\näkkiarvaamatta, rajuna kuin luonnonvoima, ratkaisee taistelujen\nkulun. Mutta tällä hetkellä armeijan yhteistunto myös sokeasti\ntaipui johtajan kuriin. Ylipäällikkö miekkoineen ja viittoineen\nnäytti satakertaisesti kasvavan heidän silmissään. Punaisesta\nlepattavasta _vexillumista_, jonka alareunasta kivi oli repäissyt\nkaistaleen, levisi huumausta. Arminiuksen sotajoukko, joka oli\nalkujaan käsittänyt viisitoistatuhatta miestä, oli arveluttavasti\nharventunut. Hän olisi ehkä vieläkin voinut ripeällä otteella kääntää\nvoiton omalle puolelleen järjestämällä kheruskit nopeasti kiilaksi\nja syöksemällä sen hyökkäävän jalkaväen ja roomalaisten pääjoukon\nväliin. Mutta hänen sotavoimansa taisteli hajallaan. Hän näki\nStertiniuksen ratsastajineen tulevan, yritti vielä kerätä osastoja\nympärilleen; hän sai kokoon vain puolitoistatuhatta miestä.\n\nKenties Germanicus ja Goldkopf olivat jossakin tietoisuutensa\nuumenissa kaiken aikaa panneet merkille auringon kulun. Nyt paistoi\nvalo vinosti roomalaisiin. Se ei enää häikäissyt heitä, -- se levisi\npuolueettomasti yli tasangon. Mutta Germanicuksen ratsujoukon\npanssarit, kypärät, haarniskat alkoivat sokaisevasti välkkyä. Juuri\nratkaisevalla hetkellä auringon kilo heijastui metallista niin\nkirkkaasti, että germaanien oli vaikea nähdä --. Kentän yli riensi\npikamarssia yhtenäinen kimaltava valoarmeija. Suurin osa vihollisista\nkääntyi kukkulalle. Pakokauhu pyyhkäisi hajallaan taistelevat parvet\nmukaansa ja päävoiman jäännökset, jotka yhä lauloivat surmavirttä,\nhuomasivat joutuneensa saarretuiksi, sillä roomalainen ratsujoukko\noli katkaissut heiltä paluutien. Jos Goldkopf oli loppuun asti\ntoivonut tapaavansa veljensä Arminiuksen taistelussa, hän näki nyt\npettyneensä. Juuri viime hetkellä jalkaväki hölmistyneenä jakaantui.\nRuskea sotaratsu laukkasi joukkojen ohi, kääntyi Weserille. Miehet\ntunsivat liian myöhään kheruskien kuninkaan, joka istui hevosen\nselässä laihana, tuimana ja pilkallisena, tulenvärinen otsaside veren\ntahraamana. Kukaan ei enää voinut estää hänen pakoaan. Hän karautti\ntiehensä kuin myrskytuuli ja katosi metsiin...\n\nGermaanien pääjoukko tungettiin Weserille päin; miehet ja hevoset\nvyöryivät täydellisessä sekasorrossa virtaan. Sillä välin kun\nsagittariukset ampuivat uhrikarsikkoon paenneita ryhmiä joka\ntaholta, joen rannalla alkoi teurastus. Tumma, pulahteleva vesi,\njonka pyörteistä _alrunat_ olivat lukeneet synkkiä enteitä, rupesi\nyhä enemmän muistuttamaan suunnattoman uhrialttarin huuhdevettä,\nsiinä määrin se punoitti verestä ja täyttyi silvotun lihan\nkappaleista. Illyrian legioonat kiertelivät raivosta juopuneina\nkaikkialla metsissä; siellä täällä levisi punoittavia savupilviä.\nHämärän tullessa alkoivat valitushuudot vähitellen tyrehtyä. Vain\nuhrikarsikosta päin kuului jatkuvaa ulinaa, joka nousi ja laski\ntasaisesti kuin suden ulvonta. Siellä läiskyivät _flagrumit_,\nnauloilla ja lasinpalasilla varustetut nahkaruoskat. Idistavison\ntasanko oli laidasta toiseen täynnä sisälmyksiä ja luunkappaleita,\nmuodottomien, yhteen kasaantuneiden, jäykkien tai vielä konemaisesti\nnytkivien ruumiiden peittämä. Ruoho törrötti kankeana verestä\nkymmenentuhannen roomalaisen kaksoisaskeleen laajuudelta. Auringon\nlaskiessa taistelukentän löyhkä sai kaikki lähiseutujen korpit\nliikkeelle. Nämä ilmojen hyeenat laskeutuivat kaartelevina,\nraakkuvina parvina aterioimaan nousevan kuun valossa. Siellä täällä\nhiipi äänettömiä olentoja, joiden sukupuolta oli mahdoton erottaa\nhämärissä. Nyt, kun taistelu oli tauonnut, miehet tunsivat vain\ntaikauskoista kammoa katsellessaan sodan näyttämöä. Kenties varjot\nolivat sanitäärejä, jotka etsivät haavoittuneita, -- tai ehkä ne\nolivat ruumiinryöstäjiä, joita kiusasi ajatus, että niin moni\nkuparisolki ja riimukuvioinen miekka upposi tähän kuoleman tunkioon.\n\nNuotiot alkoivat tuikkia siellä täällä pimeässä... Niiden rauhaton\npuna sulautui oudosti kuolleeseen vihertävään kuutamoon. Leiritulien\nympärillä makasi rykelmittäin lopen väsyneitä sotilaita sikeässä\nunessa. Neljännestunti ennen hämärän tuloa Germanicus oli käynyt\nkatsastamassa Idistavison kenttää ja antanut sotahevosensa\nkäymäjalkaa astella uhrikarsikolle päin kuolleiden ja kuolevien\nohi. Hän istui ratsun selässä hiukan kalpeana ja hyvin väsyneenä,\n_paludamentumin_ kultaompeleet veren tahraamina. Hänen jäljissään\nratsastivat _cohors praetorian_ päälliköt, ratsuväen komentajat\nAemilius ja Stertinius ja heidän kintereillään ruhtinas Goldkopf.\nJäljissä astelivat fetiales-papit lepattavissa vaaleissa\nliinakaavuissaan. Vihdoin ylipäällikkö kiristi ratsunsa kuolaimia\nniin että hevonen näytti hetken aikaa polkevan paikallaan.\n\"Stertinius! Mitä arvelet...? Minusta näyttää, niinkuin olisimme\nniittäneet lakoon kokonaisen kansakunnan. Tämä ei enää muistuta\ntaistelukenttää, tämä on... tämä on...\" Hän etsi turhaan sanaa, millä\nkuvata eteen avautuvaa näkyä. Ratsuväen prefekti siristi silmiään ja\nhänen katseensa kiersi miettivän synkkänä kenttää.\n\n\"Joukkohauta\", sanoi primipilaari Aemilius. \"Suur-Germania on\nkuollut.\"\n\nMutta ruhtinas Goldkopfin ainoa silmä välkkyi. \"Kenties voitetut ovat\njo voittajia ja uhraajat uhreja. Veri on kummallista kastetta...\"\n\nHe lähtivät ratsastamaan eteenpäin. Valkopukuiset _fetiales_-papit,\naugurit ja _pullariukset_, joiden tehtävänä oli ruokkia pyhiä\nkanoja, astelivat heidän jäljissään ja muistelivat taistelun edellä\nnäyttäytyneitä enteitä. Heidän juhlallinen, hymisevä äänensä osui\nsilloin tällöin päällikön korviin. Vanha ylipappi, jonka valkoinen\nparta hohti kuun paisteessa kuin villakuontalo, laski sormillaan,\nmiten monessa sodassa hän oli ollut ottamassa vastaan alamaisuusvalaa\nja lukenut rukouksia. Hänen huulensa mutisivat kaavaa: \"Minä annan\nitseni, kaupunkini, maani, siinä juoksevan veden, rajajumalani,\ntemppelini, irtaimen omaisuuteni, kaiken, mikä kuuluu jumalille,\nminä annan ne Rooman kansalle...\" Sitten hän nosti pienet kuivuneet\nukonkasvonsa taivasta kohti. Niitä valaisi sisäinen hurmio. Eikö\nIdistavison tasanko jälleen ollutkin ääretön verinen alttaripöytä,\njolla Mars Ultorille uhrattiin ihmislihaa --!\n\nGermanicus vetäytyi telttaan. Fetiales-pappien supatus jatkui\npäämajan ovella yksitoikkoisena, laulavana. Se oli kuin latiumin\nvanhojen mummojen unipuhelua, se tuuditti häntä yhä syvemmäs\nihanaan voipumukseen. Hän makasi selällään, panssarin kiinnikkeet\nauki. Kreikkalainen lääkäri Eidesios poltti hiilipannussa myrrhaa\nja bentsoepihkaa lieventääkseen edes hiukan löyhkää, jota uhosi\nruumiskasoista. Tuon tuostakin hän kostutti ylipäällikön ohimoita\nhellävaroen veteen kostutetulla pesusienellä. Kaikki oli nyt\nohi, onnellisesti, ihanasti ohi... Ja hyväntahtoisen näköinen\nkolmikymmenvuotias mies, jolle jumalat olivat tuhlaavin käsin\njakaneet onnea, antautui nauttien syvän, puhdistavan väsymyksen\nvaltaan. Hänestä tuntui kuin hän vaipuisi tulisen hellepäivän jälkeen\nhaaleaan kylpyyn --.\n\nJos Germanicuksen aivoissa vielä välkähteli kuvia, ne eivät millään\ntavoin liittyneet kestettyihin kauhuihin. Hän muisteli lapsiaan,\nhymyili unisesti kuvitellessaan, miten hän kohottaa syliinsä pikku\nCaligulan Agrippinan valkoisilta lujilta käsivarsilta... Hänet\nvaltasi tuo uupuneen elimistön kylläinen levontarve, jossa hän aina\nlöysi vaimonsa kuin itse maan, äänettömänä ja laupiaana, odottaen\nja hedelmällisenä. Kenties elämän virpi työntää vihreimmät lehtensä\nlähellä kuolemaa. Mitä varten hän muuten tuntisi tällä tavoin... mitä\nvarten kypsän miehuuden tietoisuus niin oudosti seuraisi taistelua\nja kuolevien valitusta? Uni painoi hänen silmäluomiaan. Kynttilät\nlepattivat.\n\nTällainen oli yksi lehti Germanicuksen sotien historiassa.\n\n\n\n\n12.\n\n\nRatsastava _peregrinus_ oli tuskin poistunut Palatinukselta\njätettyään keisarille selonteon taistelusta, kun Tiberius lähti\ntapaamaan äitiään. Hän astui linnan käytävää pitkin tumma\nyksinkertainen puku lepattaen vedossa, pää painuksissa ja lyhyin,\nnopein askelin. Rautatankoihin kiinnitetyt soihdut valaisivat hänen\ntietään. Orjat, cubikulaarit, kellarimestarin apulaiset, hovipojat ja\npienet egyptiläiset lapset, _deliciaet_, joita juoksenteli alastomina\nparvina näissä synkissä holveissa, vetäytyivät pelästyneinä syrjään.\nHe olivat vähällä langeta kasvoilleen maahan, mutta keisarin\notsanrypistys oli niin tuima, että he kerrassaan kivettyivät --.\nTiberius astui puistoon. Sitten hän suuntasi päättävästi matkansa\npientä rakennusta kohti, jossa äiti oli orjineen ja orjattarineen\nasunut viimeiset vuosikymmenet, haluamatta millään muotoa siirtyä\nsieltä palatsiin.\n\nKaikesta huomasi, että vanha keisarinna oli jo perillä tapahtumista.\nPojan tullessa Livia Drusilla istui tapansa mukaan atriumissa,\njäykkänä ja mahtavana kuin aasialainen jumalankuva, lujat\nnahanruskeat kasvot lumenvärisen tukan ympäröiminä. Heprealaiset\npalvelustytöt olivat avanneet kaikki ne arkut, joissa hän säilytti\nAugustus-vainajan huolellisesti laskostettuja paitoja, reisisiteitä,\npumpulipukuja. Kirstut oli vedetty atriumin perälle, Livia Drusilla\nlevitteli parhaillaan vaatteita... Hänen silmissään oli jotakin\nhajamielistä ja häikäistynyttä. Tiberius ajatteli itsekseen, että\nhänen äitinsä oli alkanut yhä enemmän muistuttaa vanhaa, auringon\nsokaisemaa huuhkajaa, joka viettää kaiket päivänsä torkkuen\npuunontelossa ja herää elämään vain yön tullen.\n\nMurahdettuaan tervehdyksen keisari työnsi äitinsä syliin\nGermanicuksen raportin. Vanhus käänteli sitä hetken epäluuloisesti\nkäsissään, aivan kuin hän olisi vaistomaisesti uumoillut\njotakin konnanjuonta. Hänen tarvitsi vain vilkaista asiakirjaan\nkäsittääkseen, mistä siinä puhuttiin. Sitten hän kohotti tutkivat\nsilmänsä poikaan. Hänen suunsa alkoi verkalleen jauhaa lauseita:\n\"Ei siis muuta... Luuletko, että istun täällä mistään tietämättä?\nOn häpeällistä, miten hitaasti sinun pikalähettisi ratsastavat,\nvaikka nuo raakalaisten maat pian ovatkin lumen peitossa...\nTietysti tämä merkitsee triumfia pojanpojalleni ja kultakilpiä\ntuolle Stertiniukselle, puhumattakaan Caecinasta ja Vitelliuksesta,\njotka ovat pelastaneet Gallian...\" Tiberius taivutti hiukan\npäätään myöntymisen merkiksi. Vanhus jatkoi mutisten: \"Kolmesataa\nsestertiusta miestä kohti... voisi tehdä miljoonan vajauksen valtion\n_aerariumiin_... Herättää joka tapauksessa arvonantoa, jos hyvissä\najoin panet toimeen yleisen rahalahjojen jaon. Oma yksityiskassasi\npitäisi säilyttää koskemattomana, eihän milloinkaan tiedä, mitä\nsattuu... Muuten minun täytyy huomauttaa, että tuo milanolainen\nfinanssienhoitaja ei miellytä minua, hän varastaa selkäsi takana.\nTahtoisin nähdä tilikirjat. Luulen niissä olevan törkeitä\nväärennyksiä.\"\n\nTiberius sysäsi ärtyneenä mustaa ebenpuista lipasta, jossa keisarinna\nsäilytti miesvainajansa villakankaisia vatsakääreitä; Augustus\noli koko loppuikänsä kärsinyt suolihäiriöistä ja pienimmänkin\nsään muutoksen aikana hän varoi miltei sairaalloisen valppaasti\nkylmettämästä vatsaansa. Lippaasta pölähti lentoon koiperhosia.\nNe rupesivat lepattamaan vanhan keisarinnan ympärillä aivan kuin\nolisivat halunnet laskea munansa tummaan purppurapukuun. Tiberius\njuoksenteli edestakaisin törmäillen arkkuihin ja paukauttaen\nhyönteisiä kuoliaaksi käsiensä välissä. \"Kirottua! Kuinka niitä on\ntänne tullut? Sinun pitäisi käyttää kamferttipuisia arkkuja, muuten\nne syövät piloille tasavallan jäämistön...\" Pitkän, laihan miehen\nkompastelevassa juoksussa oli jotakin niin muodottoman hullunkurista,\nettä Livia Drusilla rupesi äänettömästi nauraa hihittämään. Hän\nnosti kirstusta Augustuksen tunikan, käänteli ja katseli sitä\njoka puolelta, kunnes keksi suuren säännöttömän toukanreiän puvun\nliepeestä, johon oli ommeltu kultalangoin imperiumin kotka.\n\n\"Täytyy tehdä jotakin\", hän sanoi miettivästi. \"Orjat eivät huolehdi\nmistään, kellariin on ilmestynyt rottia ja nyt nämä kointoukat...\nOlen kuullut, että linna ei ole paremmassa kunnossa. Mahdatko\ntietääkään, että käytävän muureissa leviää home --\"\n\nTiberius hankasi kämmeniään. Niihin oli tarttunut jauhomaista\nsiipipölyä. Sitten hän kumahdutti arkun kannen lukkoon ja huomautti,\nettä äidin oli viisainta kutsua luokseen myrkynsekoittajatar Locusta\nja antaa hänen valmistaa rotanjauhetta. Mitä palatsiin tuli, öisin\noli jo ruvettu polttamaan hiiliastioita niiden seinien edessä, joita\nkosteus pahimmin turmeli. Mutta hän sanoi kaiken tuon hajamielisen\nvälinpitämättömästi; kaikesta huomasi, että hänen ajatuksensa\nvaelsivat kaukana... Yht'äkkiä hän kuuli vanhan naisen ruosteisen\nkurkkuäänen muodostavan sanoja, joissa hänen omat epäilyksensä\nkiteytyivät täsmällisiksi kysymyksiksi, aivan kuin äiti olisi\nlukenut hänen otsanryppyjensä kirjaa ja päässyt perille ajatuksista.\nMitä Tiberius oikein pohti? Pelkäsikö hän Germanicusta vai oliko\nhän kateellinen? Ajatteliko hän kenties, että nuo jatkuvat voitot\nlisäävät veljenpojan mahdollisuuksia ja että tämä puolestaan vain\nodottaa sopivaa tilaisuutta kaapatakseen kruunun? Leskikeisarinna oli\npuristanut kätensä ristiin ja Tiberius kuuli, kuinka hänen sormensa\nnarisivat aivan kuin leukapieletkin.\n\n\"Sanon sinulle, poika, että tuollaiset epäilykset eivät enää minua\nhuolestuta. Jos hän olisi todella havitellut sinun asemaasi, hän\nolisi antanut sotilaiden huutaa itsensä keisariksi jo Xantenissa tai\nBonnissa. Mutta hän on samanlainen kuin isänsä Drusus Nero, sinun\nveliparkasi. Hän tahtoo palauttaa tasavallan...\"\n\n\"Emmekö ole sopineet siitä, että veljeni tuhkaan ei kajota?\" kysyi\nTiberius hyvin hiljaisella äänellä. Mutta hänen silmänsä olivat\nkivikovat.\n\n\"Hän tahtoo palauttaa tasavallan\", jauhoi vanhus. \"Sitä hän juuri\ntahtoo. Siinä on hänen salaisuutensa. Hän vihaa meidän valtaamme,\nmeidän kultaseppeltämme ja purppuraamme. Me olemme _princeps_,\nvalepukuinen yksinvaltias. Me olemme nimellisesti vain yksi\nkansalaisista, mutta arvolta ja mahdilta ensimmäinen. Me olemme\ndiktatuuri, me. Meillä on ylin censorinvalta, _praefectum morum_,\nja se merkitsee, että voimme antaa palttua senaatille ja hajoittaa\nsen, aivan samoin kuin pidämme käsissämme sotavoimien herruutta. Ja\nmikä hän on? Vaivainen komentaja, hiukan korkeampi herra kuin Aulus\nCaecina tai Publius Vitellius. Meillä on itse teossa politiikan\nylipappeus, ja me pidämme siitä kiinni. Veljenpoikasi ymmärtää sen\nkyllä.\"\n\nTiberius ei suinkaan ensi kertaa kuullut äitinsä puhuvan monikossa,\nkun keskustelu kääntyi hallitsijan valtuuksiin. Jostakin syystä se\nharmitti häntä tänään enemmän kuin koskaan... Hän käännähti Livian\npuoleen ja kysyi jurolla äänellä, mihin toimenpiteisiin sitten\npitäisi ryhtyä?\n\nMutta leskikeisarinna oli kokonaan vaipunut hautovaan mietiskelyyn:\n\"Mihin! Mihin! Toimitetaan hänet pois Germaniasta, leikataan häneltä\npeukalot, kuvaannollisesti puhuen. Hän on kavala luonne, hän vihaa\nmeitä ja tahtoisi kaataa valtaistuimen, jotta kaikki palaisi\ntakaisin Gracchusten aikakauteen. Mutta siihen kiveen hän kompastuu\nvielä... Sanon sinulle, että en ole ikinä pitänyt hänen vaimostaan,\nAgrippinassa on enemmän vallanhimoa kuin Roomalle on hyväksi. Näkee\nkaikesta, että Julia imetti häntä pelkällä vallanhimolla...\"\n\nTiberius rypisti kulmiaan. Äidin kanssa ei tänään käynyt puhuminen.\nKun vanha nainen viimein vaikeni, miehen valtasi jonkinlainen\nhermostunut nolous: häntä harmitti, että oli kaiken aikaa sallinut\nkeisarinnan purkaa tyhmiä epäluulojaan, työntämättä sanaakaan tuon\npuhetulvan eteen. Hän korjasi vyötään, kohotti sitten kättään\ntervehdykseksi ja poistui piinaavien ajatusten vallassa. Äiti oli\ntulossa vanhuuttaan sekapäiseksi, hän mietti.\n\nGermanicuksen ystävät Roomassa elivät jatkuvassa ilonhuumeessa.\nAinoa seikka, mikä yhä kalvoi, oli heidän salaisen ylpeän haaveensa\nromahdus. Hehän olivat vielä kapinan jälkeenkin toivoneet, että\nylipäällikkö marssittaisi sotavoiman Roomaan ja anastaisi vallan,\nvaikka seurauksena olisi kansalaissota. Ja nyt oli harhakuva rauennut.\n\n\"Olemme pysyneet liian toimettomina\", sanoi ritari Titius Sabinus\nystävälleen Lucius Cassiukselle, kun molemmat aatelismiehet palasivat\nsateisena iltana Scribonius Libon pidoista.\n\nKumpaakin painosti tunne, ettei Germanicuksen nykyinen kansansuosio\nsyvemmältä katsoen vastannut sitä, mitä he olivat odottaneet\nluodessaan unettomina öinä loistavia tulevaisuuden kuvia. \"Mutta\nmitä oikeastaan voimme?\" hymähti Cassius. Hänen ystävänsä kietoi\npuvun kauluksen tiukemmin kurkulleen, sillä yön rajalla tuuli\noli käynyt koleaksi ja sataa tihutti usvaista vettä. Sabinuksen\nhuulilla väreili tietävä, mutta hiukan alakuloinen hymy. Sisimmässään\nhän oli kyllästynyt Cassiuksen ainaiseen varovaisuuteen. Samaa\nneuvottomuutta kaikkialla --! Eikö suuri päämäärä sitten mitään\nmerkitse? Eikö kannata uhrata hiukan omasta turvallisuudestaan,\nsaadakseen jonakin päivänä pitää käsissään valtaa? Ja politiikan\npelissä voittavat lopulta vain suuret, uskalletut panokset. Kun hän\nnyt ajatteli Germanicuksen jäyhiä uskollisia legaatteja tai vaikkapa\nvain Sosia Gallaa, Siliuksen vaimoa, joka oli Agrippinan ystävätär,\nLucius Cassiuksen tapainen hovimies kutistui surkeasti kokoon hänen\nsilmissään.\n\n\"_Vox feminae vox Dei_\", murahti Sabinus puoliääneen.\n\n\"Mitä sanoit?\" kysyi Cassius.\n\n\"Sanoin\", vastasi toinen, \"että Sosia ymmärtää uskollisen ystävyyden\nvaatimukset tuhat kertaa välittömämmin kuin miehet, jotka osaavat\nvain pieksää kieltään Palatinuksen vastaanotoilla. Sinä ja\nLatiaris ja Scribonius Libo tuskin uhraisitte yhtä obolia omista\nkirstuistanne. Ja minä itsekin... ellen olisi sairas --\"\n\nMutta ritari Cassius pudisti päätään. Hän leikitteli\nkantasormuksellaan, katseli sadevihman ympäröimiä lyhtyjä, jotka\nsiellä täällä puistojen mustissa lehvistöissä viitoittivat kuin\nmajakkatulet tietä sotilaiden _tabernoihin_. Oli aivan kuin kostea\nusva olisi tihkunut hänen aivoihinsa, lamauttanut kaiken rohkeuden,\nlisännyt huomispäivän kammoa. \"Kukapa tietää, pahentaisimme vain\nsuurta asiaa\", hän sanoi varovasti. \"Kaikki mahti on Tiberiuksen\nkäsissä. Semmoista asemaa ei hevin järkytetä. Täytyy malttaa\nmielensä... Germanicuksen ympärillä on joukko urheita eränkävijöitä,\non Vitellius laivastoineen ja Silius typistettynne käsineen, on Aulus\nCaecina, joka on aikoja sitten kasvanut jalkapohjistaan kiinni\nsotatantereihin, on Apronius, Aemilius, Stertinus, prefekti Pedo ja\nSentius Saturninus... Mutta ovatko he mitään valtiomiehiä? Mihin\nmuuhun heistä olisi kuin heiluttamaan miekkaa? Hovissa he pilaisivat\nkaiken, sillä heissä ei ole pelaajan oveluutta nimeksikään...\"\n\nSabinuksen huulet liikkuivat niin hiljaa, että Cassius tuskin erotti\nhänen oraakkelimaisen mutinansa sateen humusta: \"Pitäisi tehdä\njotakin...\"\n\n\"Mitä se hyödyttäisi? Kuvittelet liikaa, luet liian paljon ja uskot,\nettä poliittinen todellisuus on vain historian opetuksen soveltamista\nelävään toimintaan.\"\n\n\"Eikö se sitten ole sitä?\" hymyili Sabinus usvan lävitse.\n\nKun hän ajatteli papyruksia, jotka viruivat kotona sypressipuisen\nvuoteen ympärillä, ajatteli Mysopatraa ja kuvitteli lukevansa\nääneen innostavia kertomuksia Perikleestä ja Fabius Maximuksesta,\nhänen sydäntään riipaisi orpous. Tuo tunne ei ollut yksinomaan\nkatkera; siihen sisältyi myös epävarmaa, hautovaa mielihyvää. Hän\nkaipasi jälleen yksinäisyyteen, jossa kirjojen punaiset ja vihreät\nnimisinetit välähtelevät paljon ystävällisemmin kuin ihmissilmät...\nKaikki politiikan hienoudet, sodan ja valtiotaidon koko monimutkainen\nsysteemi oli niin selvänä hänen aivoissaan. Hän katseli ylhäisen\nsäälivästi Lucius Cassiusta, jonka huolestuneita kasvoja lyhdyt\nsilloin tällöin valaisivat, ja pohti mielessään kysymystä, miksi\nrohkeiden suunnitelmien aina täytyy kilpistyä tuollaiseen halpaan\nvarovaisuuteen --? Jokainen jalanpolkaisu mutaiseen katuun kuulosti\nhänen korviinsa lupaukselta: kerran... kerran...! Hän kiiruhti\nkotiin päin, ja hänestä tuntui, kuin näkymätön voima vetäisi häntä\nkirjojen ja Mysopatran luokse, jossa hyvin lämmitetty vuode, kylmä\nlinnunpaisti, ruukullinen punaviiniä olivat odottamassa isännän\npaluuta. --\n\nSenaattori Gnaeus Piso sitä vastoin oli seurannut huolestuneena\njokaista pohjoisesta saapuvaa voitonsanomaa. Asioiden käänne sai\nhänet vetäytymään taustalle. Koska hän piti viisaimpana olla\närsyttämättä Reinin ylipäällikön puoluelaisia, hän kätkeytyi\nkuoreensa kuin osteri. Hän kuului vanhaan, laajalle levinneeseen\nylimyssukuun, joka ulottui taitavien avioliittojen kautta lähelle\nhallitsijahuonetta. Suvun maineen varsinaisena nostajana ja\nkeskittäjänä oli ollut muuan elosteluistaan kuulu Calpurnius Piso;\nhänen tyttärensä Calpurnia oli naitettu Julius Caesarille heti\nsen jälkeen, kun tämä oli ottanut eron edellisestä puolisostaan\nPompeiasta. Perhe säilytti suuren esivanhempansa vahanaamaria\nkuin pyhäinjäännöstä. Se oli punainen, pöhöttynyt kuva, sitä\nkannettiin hautakulkueissa ja sen edellä poltettiin suitsutusta,\nmyrrhaa, kassiaa ja aloeta. Mies oli eläessään ollut Filodemos\nEpikurolaisen ystävä, oli tullut tunnetuksi rakkausseikkailuistaan,\nnoussut vävynsä, Caesarin avulla konsulin arvoon, sekaantunut\nihmeellisiin ja monipuolisiin häpeäjuttuihin, jotka kuitenkin\nhaudattiin hiljaisuuteen ja joiden heikkoja jälkikaikuja hänen\nperillisensä koettivat kaikin tavoin hiljentää. Hän oli jättänyt\njälkeensä pojan Luciuksen. Tämä valtiotoimiin syntynyt mies\nsukelsi kolmikymmenkaksivuotiaana pinnalle. Hänen nimensä oli\nmainittu niinkuin isänsäkin konsuliehdokasten joukossa ja hänen\ntulevaisuutensa oli varma jo sen takia, että hän oli Calpurnian\nveljenä itsensä Augustuksen setä, vaikka olikin keisaria\nhuomattavasti nuorempi. Samana vuonna, jolloin kaksikymmentäkuusi\nvuotias Tiberius lähti johtamaan retkikuntaa Vindeliciaan, Lucius\nCalpurnius Piso oli nimitetty Traakian lähettilääksi.\n\nMaineeseen nouseva suku saa tietyssä kehitysvaiheessa yhteisen\npohjailmeen. Nämä ovelat, tarmokkaat ja ylöspäin kapuavat Pisot,\nveltot ja toimeliaat, paheelliset ja vähemmän paheelliset Pisot\nomaksuivat vanhan aatelin kivettyneen muodollisuuden. Heillä oli\npinttyneet perhetapansa, joita he eivät lyöneet laimin. Kaikilla\nheillä oli joukko käyttäytymisessä ja pukeutumisessa ilmeneviä\nomituisuuksia, jotka periytyivät isiltä pojille yhtä varmasti kuin\njykevä lihakas leuka. Ja perinnettä tai ei, kunniaa he niittivät\nhyvin nuorina. Kaikkein vaatimattominkin, hieno ystävällinen\nLucius Cornelius Piso, ehti ennen kypsiä miehuusvuosiaan kantaa\nkonsulin virkaviittaa, vieläpä olla Pamfylian maaherrana ja johtaa\nkeisarillisena legaattina syyrialaisten legioonien avulla tapahtuvia\nrauhoitustoimia kuohuvassa Traakiassa. Tuossa lähettiläiden,\nkonsulien, valtiomiesten, kotkankantajien, maaherrojen suvussa Gnaeus\nPiso oli ilmeinen kasvannainen. Pahka vanhan puun rungossa, suvun\nvoimien ja heikkouksien paisunut keräytymä.\n\nLapsena hän oli ollut suuri, ruma ja pahatapainen; ei puhettakaan,\nettä aatelisperhe olisi ummistanut silmänsä, milloin Gnaeus,\nkäenpoikanen, rikkoi sopivaisuutta. Hän oli aikoja sitten oppinut\ntietämään, että hänen kätensä olivat punaiset ja hänen niskansa kuin\nteurastajan ja että hänen tapansa nauraa, puhua, lyödä polviinsa\noli kokonaan plebeijimäinen. Suvun maine oli kuitenkin hankkinut\nhänelle jonkinmoisen vaikutusvallan hovissa. Augustuksen eläessä hän\njoutui omalla vuorollaan konsulin virkaan, hänet nimitettiin Espanjan\nmaaherraksi ja kutsuttiin takaisin virkavirheiden vuoksi, sillä\nahnas kullanhimo, jota maakunnan prokuraattorin on aina helpompi\ntyydyttää kuin pääkaupungin senaattorin, sai hänet käyttämään\nhyväkseen kaikkia julmuuden, kiristyksen ja ryöstöpolitiikan\napukeinoja. Roomaan palattuaan hän sukelsi keskelle hovielämää.\nNäytti ennen pitkää siltä, kuin hän olisi yhä enemmän lähestynyt\nuutta hallitsijaa ja Tiberiusta puolestaan huvittaisi hänen seuransa.\nKalkkuna riikinkukkojen joukossa. Ukkosenjyrinän tapainen nauru,\nahnaat ulkonevat silmät ja melonimainen pää. Kenties, ajatteli\nTiberius, kenties tuollainen karkeatekoisuus ilmaisee enemmän\nluonnetta kuin palatsin keikarien hienostelu. Tämä ylimmältä taholta\ntullut suosionpaiste sokaisi joitakin aatelismiehiä, jotka etsivät\nsopivia astinlautoja kunnianhimolleen, mutta se oli toiselta puolen\nherättänyt Germanicuksen tapaisessa ylimyksessä vaivoin salattua\nvastenmielisyyttä.\n\nPiso oli tomppeli, joka ei edes osannut näytellä herrasmiestä. Ja\nhänet kohdatessaan Reinin komentaja nyrpisti nenäänsä.\n\nGnaeus Piso oli toivonut paljon Ylä-Germanian kapinasta. Hän oli\netukäteen elänyt mielessään ylipäällikön kukistumisen, hieronut\nkäsiään, kuvitellut hänen puoluelaistensa suurta voimatonta harmia.\nHänen vaimonsa Plancina, Lyonin kaupungin perustajan Munatius\nPlancuksen tytär, oli ehkä ainoa, joka selvästi tajusi, että tuo\nkiukkuinen viha Germanicusta kohtaan oli pohjimmaltaan senaattorin\noman henkisen alemmuuden tuntoa ylempien edessä. Mutta Plancina\nkuului siihen kuolemattomaan ihmislajiin, jolla on vertaansa\netsivä kyky eritellä toisten luonteissa omaa luonnettaan. Hänen\nihmistuntemuksensa silmä näki vain sivullepäin; itseensä nähden\nhän oli sokea. Mentyään naimisiin Gnaeus Pison kanssa Plancina oli\ntuonut myötäjäisinä käytännöllisen oveluutensa, terävän kielensä,\ntaipumattoman, kuin vihreästä nefriittikivestä veistetyn tahtonsa,\nhienostuneen ilkeytensä ja arkullisen kultarahoja. Hänellä oli pienet\nvalkoiset levottomat kädet, jotka aina näyttivät salaavan jotakin\npuvun poimuihin. Hänen olemuksessaan oli ryömivää, hyönteismäistä\npäämääräntajua. Miehen ukkosena jylisevä itsetunto kaipasi ohjaavaa\ntahtoa, ja Plancinalta sitä ei puuttunut. Hän vuodatti tuohon hiukan\nhäilyvään luonteeseen varovaisuuden pisaroita, mutta taitavasti\nmitattuina annoksina. Nämä kaksi ihmistä täydensivät omalla tavallaan\ntoinen toistaan, ymmärsivät toisensa, tunsivat yhteisiä tunteita,\nhärkämäinen mies ja myrkkykuoriaista muistuttava vaimo. Sanalla\nsanoen, heidän avioliittonsa oli täysin onnellinen.\n\nPlancina availi ja sulki hajamielisesti siroa viikunapuista\nlääkelipasta, kun Piso päästi raivonsa valloilleen. Senaattori\nasteli edestakaisin permannolla. Hänen äänensä jyrisi. Horna ja\nkuolema, oliko kuultu kummempaa! Hän oli luullut Germanicusta\nkavalaksi ketuksi, joka vain odottaa sopivaa tilaisuutta ja näkee\nunta keisarinpuvusta. Vielä mitä, mieshän oli tyhmä. Tyhmä, tyhmä\nkuin pässi. \"Sinun pitää käsittää, Plancina\", sanoi Piso otsaansa\nrypistäen, \"että minä en hänen keisaruuteensa uskonut. Annan palttua\nhänen ylhäisyydelleen, ei kannata vaivata päätään mokomalla. Mutta\nettä hän on pöyhkeä, taikauskoinen, teeskentelevä ja kaiken tuon\nlisäksi tyhmä, se on...se on...\" -- \"Se on hyvin paljon yhden ihmisen\nosalle\", hymyili nainen. \"Niin, mutta hän käyttäytyy kuitenkin aivan\nkuin olisi jotakin olevinaan\", jyrisi mies.\n\nHuone oli kolea, hiiliastioista lähti vain niukasti lämpöä. Vallitsi\nalituinen veto, joka sai vanhat hopeaompeleiset seinäverhot\nliikahtelemaan; sitä ei voinut estää, se johtui huonosta\narkkitehtuurista. Pianoina nosti kapeasuisen pullon lippaasta. Hyvää\nliuosta, oiva parannuskeino vilustumista vastaan, hän huomautti.\nTämä äkillinen poikkeaminen aiheesta, jonka täytyi hiukan vihloa\nheitä kumpaakin, sai senaattorin pysähtymään kesken kävelyään; hän\nnäytti suurelta hölmistyneeltä eläimeltä. Mutta hänen vaimonsa\npudisteli vihreää lasiastiaa, antoi lääkkeen kimallella ja läikkyä\nvaloa vasten. Hän sanoi: \"Luulen, että haluat vain pettää itseäsi.\nGermanicus ei ole tyhmä enempää kuin Agrippina, he ovat hyvin, hyvin\nviisas pari. Saammepa nähdä, heillä on suunnitelmansa. Se, että\nylipäällikkö on luopunut niin kuuliaisesti hyvistä mahdollisuuksista\nja tyytyy olemaan kansansankari, on vain uutena todistuksena,\nettä hän on vieläkin kavalampi kuin olemme luulleet. Älä riko\nmaljaa, säilytän siinä teriakkia. Sinä olet kuin maanjäristys, varo\nkyynärpäitäsi...\" -- \"Olkoot he kirotut, niin ylipäällikkö kuin hänen\nvaimonsa!\" huusi Piso. Mutta Plancina ei katsonut tarpeelliseksi\nselittää, että sama toivomus paisutti hänenkin sydäntään ja että se\nolisi vain kaivannut käytännöllisempää soveltamista.\n\nSisimmässään hän vihasi Agrippinaa syrjäytetyn pikkumaisen naissielun\nsapekkaalla vihalla. Hän oli nähnyt tuon vaatimattoman ihmisen\nkohoavan korkeaan arvoasemaan, kun hän itse sen sijaan jäi kaikkine\nvaatimuksineen vain senaattorin rouvaksi. Plancinalla oli pisteliäs\nkieli ja vedenväriset silmät. Semmoisia silmiä vastaan kansa käyttää\nVesuviuksen seuduilla taikakaluja, falloksen muotoista laavakiveä.\nMutta Agrippina oli lempeä, koruton, hiukan miesmäinen kasvoiltaan,\nhänellä oli rohkea ja ystävällinen katse, eivätkä ritarit kaikilla\nniillä illallisilla, mihin Pisot olivat osallistuneet, koskaan\nunohtaneet huomauttaa näistä ylipäällikön vaimon miellyttävistä\nominaisuuksista. Eräät ihmiset saavat syntymälahjakseen\nkansansuosion, ajatteli Pianoina. Kun heillä on joltinenkin käytös\nja luotettava ulkomuoto, he voivat teeskennellä jotakin olevansa...\nHirmuisen valheellisia luonteita. Viisas silmä näkee syvemmälle,\nriisuu nuo tekopyhän hyveellisyyden verhot eikä anna ulkonäön pettää\nitseään.\n\nHän laski pullon käsistään ja tähyili miehen kasvoja pistävillä,\nhiukan vinoilla silmillään. \"Mietin juuri, etköhän mahda olla\nkateellinen\", hän hymähti.\n\nEi, Pisossa ei ollut nimeksikään varovaisuutta. Hän ei ollut\nmilloinkaan hillinnyt kuohuvia mielialojaan, oli hän sitten iloissaan\ntai vihainen. Hänen lyhyet tylpät jalkansa polkivat mosaiikkilevyjä.\nPianoina oli kuulevinaan kivien murskautuvan. Tukeva häränniska oli\ntummanpunainen, ohimosuonet sykkivät kiukkuisesti. Ja nainen kuunteli\nhänen jyrisevää ääntään ja ajatteli, että tuollaisella melulla\nvoitiin kokonaan pilata asia, jonka ajamiseen on tarpeen hiljaisuus,\nviekkaus, myrkynsekoittajan vaatimattomuus.\n\n\n\n\n13.\n\n\nRuhtinatar Livilla vastaanotti tiedon veljensä voitosta hyvin\nvälinpitämättömästi. Nuo pohjoiset sotakentät ja Germanicuksen\nseikkailut eivät kuuluneet hänen harrastustensa piiriin. Niistä\nkeskusteltiin kaikkialla, hovissa, senaatissa ja palatsijuhlissa,\nmutta sisimmässään ruhtinatar ajatteli, että aihe oli yhtä\nturhanaikainen kuin puheet säästä tai valtakunnan viinisadosta\ntai Ostian aallonmurtajasta, josta kaikki puhuvat, mutta jota ei\nmilloinkaan rakenneta. Hän oli rajattomasti nauttinut uudesta\nasemastaan. Hän oli kokenut kuumana ihmeellisenä huimauksena sen\nhetken, jolloin jumalat ja senaatti nostivat Tiberius Claudiuksen\nvaltaistuimelle ja tekivät hänestä, Livillasta, keisarin miniän. Uusi\narvoasema oli kylläkin nostanut monia raja-aitoja hänen halujensa\ntielle, palatsissa vallitsi muodollinen henki, ja tyly appi ja\njuonitteleva isoäiti valvoivat niin halukkaasti hänen askeleitaan.\nSiitä hän välitti vähät. Ellei ollut juhlia ja palavia soihtuja ja\npieniä seikkailuretkiä öiselle kaupungille tai Bajaen, Puteolin,\nOstian kylpylöihin, Livilla ojenteli ikävystyneenä kauniita\nkäsivarsiaan.\n\nVuodet olivat vain lisänneet hänen ruumiinsa kauneutta. Hänen\nihonsa oli himmeän kalpea, kuin varjoon viety valkoinen silkki.\nHänellä oli hiilenmusta tukka ja pienet oliivinväriset kasvot.\nÄidiltään Antonialta, Tiberiuksen velivainajan leskeltä, Livilla\noli perinyt kapean linnunnenänsä, mutta kun äidin kasvonpiirteet\nolivat voimakkaat, tyttären kasvoissa oli kaikki miltei lapsimaisen\nhentoa. Ruskeissa mantelinmuotoisissa silmissä paloi alituinen\nhiljainen tuli, joka jäi arvoitukseksi kaikkein lähimmille ihmisille,\näiti Antoniallekin. Tämä oli tottunut pitämään tytärtään kuria\nkaipaavana lapsena, hän ei koskaan tullut huomanneeksi, että vuodet\nmenivät menojaan ja Livilla etääntyi hänen valvonnastaan. Äiti oli\nmiehensä kuoleman jälkeen miltei kokonaan vetäytynyt Tusculumiin\nAlbano-vuorille. Siellä hänellä oli vanha, muratin peittämä huvila\nlähellä Catojen suurta maakartanoa, tuollainen kostea rakennus,\njollaisia rakennettiin tasavallan loppuaikoina. Hän komensi pientä\npalveluskuntaa, neuvotteli pehtorien kanssa hedelmätarhan hoidosta,\nvaelsi huoneesta toiseen ja siveli miettivästi harmaata tukkaansa.\nHänen elämänsä oli täynnä asioita, jotka liittyivät läheisesti\nmantelipuiden multaamiseen ja lehmien astutukseen. Joka kerta,\nkun äiti saapui pääkaupunkiin vanhanaikaisessa kantotuolissaan,\ntytär otti hänet hiukan haluttomasti vastaan, hymyili, nyrpisti\nkarmosiininpunaista suutaan. Hänen sieraimensa kapenivat aivan kuin\nhän olisi tuntenut lannanhajua.\n\nLivilla rakasti itseään, hän ihaili oman ihonsa tummaa kalpeutta\nja jäseniensä sileyttä. Ensi nuoruus oli mennyt, mutta hän ei\nsitä surrut. Hänen kauneutensa oli vain lisääntynyt, siihen oli\ntullut tuo kypsä vivahdus, jonka hän tiesi kaikkein tehokkaimmaksi\nvalloituskeinoksi. Hiukan, vain hiukan antimoniumi-mustetta\nsilmäkulmiin, ja hänen katseensa näytti syvältä kuin yö.\n\nÄidillä oli vahva, terve ruumis, ja sen perintöä oli riittänyt\nkahdelle lapselle, Livillalle ja hänen veljelleen Germanicukselle,\njoka sairasti hyvin harvoin, myöhempinä vuosina tuskin koskaan.\nNuorempi veli Claudius sitä vastoin oli kykenemätön raukka, pelkkää\navuttomuutta ryppyisistä kasvoista rampoihin jalkoihin; kukaan ei\nollut häntä milloinkaan sietänyt lähellään, ei leskikeisarinna, joka\naina tunsi tarmokkaan ihmisen halveksumista noita pelokkaita silmiä\nkohtaan, eikä edes Tiberius, joka inhosi veljenpoikansa änkytystä.\nKun poika oli ennen aikojaan syntynyt Lyonin teltassa ja kätilö pesi\nhänen vaivaista ruumistaan isossa sotakypärässä, saattoi arvata, että\nhänestä koituisi sisarussarjan häpeätahra. Muuten ruhtinatar jätti\nmolemmat veljensä kokonaan huomiota vaille. Jos hän joskus ajatteli\nGermanicusta, hän näki vain tämän muhkean roomalaispään ja komean\nvartalon; hänen maineensa, hänen moraaliset ominaisuutensa häipyivät\nolemattomiin, sillä niitä ei voinut lähestyä ihmisruumiin aisteilla.\nLivilla ei koskaan vaivautunut erittelemään tätä ajatustapaansa,\nse oli hänen erikoisuutensa ympäristön keskellä. Se oli pikemmin\nkasvimaista kuin tietoista fyysillisen todellisuuden tunnustamista.\n\"Molemmat poikani ajattelevat päällään mutta tytär ruumiillaan\",\noli Antonia kerran hiukan katkerasti huomauttanut, kun Tusculumin\nhuvilaan oli kantautunut tietoja Livillan harha-askelista. Mutta\ntytär hymyili huvittuneesti, nyrpisti huuliaan.\n\nHänet oli aivan nuorena naitettu Augustuksen tyttärenpojalle\nGaiukselle, nuorukaiselle, jonka loistava ura toistakymmentä\nvuotta sitten herätti rohkeita toiveita. Mutta Gaius oli kuollut\nVähässä-Aasiassa, hänen nuori leskensä ei kauan joutunut pitämään\nsurupukua. Tuohon aikaan oli keisarin poikapuoli Tiberius saapunut\nRhodoksesta Roomaan; valta oli hiljalleen siirtymässä hänen\nkäsiinsä. Kun muodollinen sukulaisavioliitto näytti suotavalta ja\nLivilla mukautui siihen mielihyvin, hänet vietiin toistamiseen\nmorsiusteltan alle, tällä kertaa Tiberiuksen pojan Drusuksen\nvalittuna. Heidän avioliitostaan oli syntynyt yksi ainoa lapsi,\ntytär, jota ruhtinatar ei enää kärsinyt silmissään. Äidin ja lapsen\nvälit olivat alun perin jääneet hyvin kylmiksi, sillä niin kauan kuin\ntyttö vielä oli leikkinyt palatsissa, hän oli tuottanut paljon kiusaa\nhuvittelevalle, levottomalle äidilleen. Kenties Livilla vuosien\nvarrella miltei omaksui ajatuksen, että lapsi ei lainkaan ollut lihaa\nhänen lihastaan... Joka tapauksessa hänen sydämessään ei versonut\nkiintymystä; hän tunsi vain myrkyllistä harmia ajatellessaan tyttöä,\njoka oli aiheuttanut hänelle niin kovia tuskia ja saanut hänet\ntuntemaan itsensä sidotuksi. Lapsen käsivarressa olevat mustelmat\nkielivät nipistyksistä ja potkuista, joita hän oli saanut kestää.\nVihdoin pienokaisen isoäiti Antonia oli päättävästi puuttunut asiaan,\nvarustanut carruca-vaununsa ja vienyt tytön mukanaan Tusculumiin,\njotta lapsi ei olisi tiellä palatsissa.\n\nMutta Livilla upposi nyt entistä kiihkeämmin iloiseen elämäänsä\nja piti kyllä huolta siitä, että hänen ympärillään aina parveili\nhuvittelunhaluista ylimystöä. Ihmiset, sekä naiset että miehet,\nilmenivät hänelle pelkästään ruumiillisina tosiasioina, hänen\narvonantonsa ei ulottunut komeiden vartaloiden ja rohkeiden,\naistillisten silmien tuolle puolen.\n\nLivillalla oli tapana uhrata joka aamu kaksi tuntia kauneudenhoitoon.\nHiukan pähkinäöljyä, itämaisia voiteita ja kultapölyä hiuksiin.\nKreikatar Briseis auttoi häntä pukeutumaan hihattomaan peplumiin.\nTyttö avasi varovaisesti hänen raskaan hiilenmustan tukkansa,\njossa oli yönsininen kiilto. Sitten hän upotti norsunluisen kamman\nhiuksiin, järjesti seitsemän otsakiharaa säännölliseksi riviksi.\n\nLivillan päähän kiedottiin kultainen vanne, ja sen kylmyys tuntui\nmiellyttävältä ohimoissa. Kun vyötäisiin asti alastomat mustat\norjattaret hyväilivät hänen olkapäitään pesusienellä ja haalea vesi\npisaroi hänen rinnoilleen, hän ummisti hymyillen silmäluomensa.\nOli hämärää ja lämmintä. Huoneessa kuului vain tyttöjen sandaalien\nkapse. Hiki norui virtoina heidän kainalokuopistaan. Kokonaiset\npatterit öljypulloja, hajuvoiderasioita, norsunluisia kuppeja, joissa\noli karmosiiniväristä huulipunaa, malabathrum-nesteellä täytettyjä\nmaljoja ja tulpattuja syyrialaisia ruukkuja seisoi hajallaan\npienillä pöydillä. Ilma oli täynnä niiden tuoksua. Mustat äänettömät\ntytöt olivat kuin papittaria, jotka osallistuvat oudon jumalan\nsalamenoihin. Aamuvalon säteet, jotka tunkeutuivat ikkunaverhojen\nrakosista, välähtivät heidän kiiltävissä, kuin ebenpuusta leikatuissa\nrinnoissaan ja loivat valojuovia vyötäisiin. Ja Livilla mietti\nhymyillen, että näin hän pyhitti ruumiinsa päivän mahdollisuuksia\nvarten, vihki sen omien halujensa temppeliksi.\n\nHän ojensi kalpeita käsiään ja painoi ne ristiin niskan takana.\nAistillisten huulien välistä kiilsivät hampaat. Livilla veti\nhenkeensä ilman tuoksua. Kosmoksen ja Nikeroksen hajuvoidekaupoista\nForumin läheltä voi saada kaikkea, mitä hän tarvitsi aamurituaaliin.\nTosin _malabathrum_, silloin kun se oli oikealla tavalla puristettua,\nmaksoi neljäsataa denaaria leiviskältä, ja tuoksuva kallisarvoinen\nkaneeliöljy kohosi tuhanteenviiteensataan. Mutta sitä vartenhan\nhänellä oli mies, maksaja. Jos hän hiukan uhrasi kauneudelleen, ei\nkenelläkään, ei edes hänen apellaan, ollut oikeutta moittia häntä\nsiitä, sillä paljon matalammissa piireissä, rahaylimystön kodeissa,\ntuhlattiin yhtä paljon ellei enemmänkin. Hänen molemmat avioliittonsa\nolivat saattaneet hänet sellaisten ihmisten määräysvallan alaiseksi,\njoilla ei itsellään ollut hituistakaan loistonhalua. Ensimmäisen\nmiehen, Gaiuksen aikana tyrannisoi Augustus ja Drusuksen aikana\nTiberius. Heiltä puuttui aisteja, he olivat kuivakiskoisia kumpikin.\n\nRuhtinatar olisi tahtonut peittää pukeutumishuoneensa seinät\nsamalla sinertävällä alabasterilla, josta Cornelius Balbus\noli hakkauttanut teatterinsa neljä pylvästä, sommitella katon\nkarythoslaisesta käärmemarmorista, ofites-kivestä, ja yhdistää\nsiihen hiukan violetinväristä synnadilaista... Pelkkiä tuulentupia.\nTeatterit, kansankylpylät, kirjastot, uudet valtiontemppelit olivat\nsuunnitellut kuin puolijumalia varten, niiden komeus oli niin silmiä\nhivelevä, mutta perintöruhtinaan puoliso asui kuin mikä tahansa\nsenaattorinrouva. Takaperoista kehitystä, hän ajatteli nyrpeästi.\nJo Sullan aikana Roomassa oli osattu elää, oli nautittu väreistä,\nlinjoista ja loistavista puvuista, ovet Itämaille oli lyöty selko\nselälleen, ja sieltä virtasi monenlaisia kuohuvia puroja, intohimoja,\nkultaa ja ylellisyyttä. Livilla tunsi omituista vetovoimaa tuota\nyksinvaltiasta kohtaan, näki Sullan istuvan kalpeana ja hoikkana\nmarmorituolillaan, persialaiset nauhakengät mosaiikkilattiaan\npainautuen, viitan lieve punaisena proskriboitujen verestä.\nEi empivää heikkosieluisuutta, vaan julmuuteen asti ehdotonta\nitsekkyyttä!\n\nBriseis riisui hänen tunikansa. Livilla kuljeskeli alastomana\nhuoneesta toiseen, voimakas kaunis ruumis valon hyväilemänä. Hän\nnautti rajattomasti kauneudestaan, kohotti käsivartensa kuin\npapitar. Ikkunoista lankeava ambranvärinen valo sai vartalon\nnäyttämään himmeänruskealta, päivettyneeltä kurkusta nilkkoihin.\nNäissä sisäseinäisissä saleissa tuo alaston nainen muistutti\ntummassa lasimaljassa palavaa tulenliekkiä. Ja verhot, silkit,\nkoruesineet, matot, tanagralaiset eroottiset pikkuveistokset imivät\nitseensä ja kuvastivat hänen turhamaisuuttaan. Hän löi kätensä\nyhteen. Hän lähetti mustat orjatytöt pois. Briseis solmi hänen\njalkoihinsa valkeat attikalaiset kengät, niinkutsutut _phaecasiumit_.\nRuhtinatar käytti niitä vain sen vuoksi, että Kleopatra oli pitänyt\nsamanlaisista. Ajan maku tosin suosi toisenlaisia linjoja, mutta\nhänen itsetuntoaan hiveli ajatus, että hän saattoi huolettomasti\nasettua muodin vaatimusten yläpuolelle. Siinä oli riippumattomuutta\nja sisäisen vapauden tunnetta. Miten monta kultaista denaaria, miten\nmonta korua noiden pikku kenkien polkaisu olikaan loihtinut hänen\nhaltuunsa! Hänellä oli onni matkaseuranaan, hänen laivansa saapuivat\naina satamiin.\n\nHän oli kutsunut luokseen nuoren ystävättärensä Paulinan, ja\nmennessään kevein liitelevin askelin atriumiin Livilla tapasi\ntämän odottamasta. Ruhtinattaren huulille levisi hieno hymy. Hänen\nvieraansa istui norsunluisella jakkaralla, monet kultarenkaat\nranteissaan, huulet karmosiininpunaisina ja hiukset tuoksuen. Ei,\nPaulina ei tosiaankaan näyttänyt naiselta, joka on hylännyt tämän\nmaailman ilot... Livilla oli kuunnellut hiukan hämmentyneenä, kun\ntuo kaunis roomatar kuvaili kääntymystään Egyptin kuunjumalattaren\nuskoon. Valtakunnassa tosin oli runsaasti uskontoja, hän huomautti,\n-- nämä uudet itämaiset jumalat tehosivat varmaankin syvällisempiin\nluonteisiin. Mutta ruveta täysissä tosissaan Isiksen vestaaliksi --\nmikä ajatus! Ja Livilla muisti kaupungille kiertelevän juorun, joka\nväitti, että muuan Decius Mundus, rikas ylimyspoika, oli kerrassaan\nkuolettavasti rakastunut hänen sievään vieraaseensa.\n\nAuringonsäde siirtyi permannolla. Siniset ja kultaiset kivineliöt\nsäkenöivät. Molemmat naiset maistelivat sitruunavettä, jossa\nuiskenteli jääpalasia. He puhuivat puhumistaan uusista vieraista\njumalista, Bendiksestä ja koiranpäisestä Anubiksesta ja Memfiin\npyhästä mustasta sonnista ja Karthagon Tanithista. Oliko Paulina\nmuuten unohtanut, että egyptiläisiä ei ollut koskaan oikein suosittu,\nkysyi Livilla. Olihan senaatti neljänä eri vuotena julistanut Isiksen\npalvelemisen _superstitioksi_ ja antanut repiä hänen temppelinsä,\ntoisen, joka oli ollut Tiberin rannalla, ja toisen suuremman\nCapitoliumilla.\n\nPaulina kohotti mustattuja kulmakarvojaan. Aivan niin, mutta siitä\noli pitkä aika. Augustus muuten oli myöhemmin ymmärtänyt, että\nvaltakunta kaipasi uutta uskonnollista voimaa, sisäistymistä. Eikö\nkeisari ollut henkilökohtaisesti uhrannut Circiukselle, mistraltuulen\njumalalle, käydessään tarkastusmatkalla Provence'issa? Kerrottiin,\nettä hän oli antanut omassa nimessään suorittaa Juudean Adonaille\njokapäiväisiä polttouhreja, kaksi oinasta ja sonnin. Ja muuten,\nlisäsi Paulina, eihän mikään valtionpalvonta voi tyydyttää syvempää\nuskonnollista tarvetta. Sielunhätä on niin suuri, rukoillaan milloin\nsitä, milloin tätä, valtiota, taivasta, äiti maata, vainajien henkiä.\n\"Kultaseni, maailmassa vallitsee yö. Mutta tähän yöhön säteilee\nvaloa idästä ja etelästä. Ajattelehan, millä innolla meidän nuoret\nsotilaamme kääntyvät tuon uuden jumalan oppiin, hänen, jolla on\npunainen myssy päässään ja joka uhrataan kosmillisena veriuhrina...\nOlen kuullut, että hänen salaseurojaan on jo Roomassa. Nautitaan\neräänlainen illallinen, hiukan leipää ja viiniä, jota he kuvittelevat\nvereksi. Ei, hän ei ole nabatealaisten Dusares, joka on vain\nitämaiden Dionysos, eikä Attis, pinjapuun jumala. Hän on Mithra,\nhärkäjumala...\"\n\nPaulina leikitteli rannerenkaillaan. Tulisten silmien katse oli tänä\nhetkenä käynyt lempeäksi ja haaveelliseksi: hän katseli Livillan\nolkapään yli aivan kuin olisi etsinyt jotakin, mikä piilotteli\natriumin varjoissa. -- Sinä ovela teeskentelijä! ajatteli ruhtinatar\nLivilla. Sitten hän sanoi: \"Sinun viimeinen valloituksesi,\nkultaseni... En edes tiedä, sopiiko minun puhua siitä. Se on niin...\nse on sangen kaukana Isiksestä.\"\n\n\"Kuinka niin? Mitä tarkoitat?\" kysyi Paulina.\n\nLivilla kohotti hiukan kulmakarvojaan ikäänkuin ilmaistakseen\ntavatonta hämmästystä. Kuinka, eikö Paulina sitten itse tiennyt!\nKun hän mainitsi Decius Munduksen nimen, ystävätär tuli jäätävän\nrauhalliseksi. \"Mutta taivas, sehän on pelkkää kulkupuhetta\",\nhän virkkoi. \"Sanoinkin ritari Sejanukselle, että naiset eivät\nkolmikymmenvuotiaina enää ole joka tuulen taivuteltavissa. Sinä\nkultaseni olet siitä paras esimerkki, sinun hyveellisyytesi on maan\nkuulu. Ja Sejanus huomautti tosiaan, että pelkkä sinun nimesikin\non kunniattomille tunteille kuin vettä hiilille.\" Hän suuntasi\nruhtinattareen voitonriemuisen katseen. -- Kaikesta näen, että tiedät\nolevasi Livian suojeluksessa, ajatteli ruhtinatar happamesti.\n\nMolemmat naiset tunsivat erotessaan eräänlaista ylevää sääliä\ntoisiaan kohtaan ja saksivat vaivoin kiukkunsa. Paulina ajatteli:\nTyhmä, hengetön kana, jolta puuttuu tykkänään korkeampien asioiden\ntaju. Kananpää, joka kuvittelee olevansa kovinkin henkevä, ajatteli\nLivilla.\n\nMissään tapauksessa hän ei olisi myöntänyt itselleen, että pisto oli\nosunut. Hän tahtoi pyyhkäistä huonon tuulen pois niinkuin sipaistaan\notsaan takertunut hämähäkinlanka. Paulina oli suunnattomasti alempana\nhäntä, hän, Livilla, eli ylhäällä valossa, loukkaukset eivät\nyltäneet niin korkealle. Mutta tämä päivä ei varmaankaan ollut hänen\nparhaimpiaan... Hän oli lähettänyt nuoren syyrialaistytön ostamaan\nkameaa, jossa oli joutsenen ja Ledan kuva mustalla pohjalla, hän oli\nsitä kauan himoinnut, mutta tyttö oli palannut tyhjin toimin; koru\noli ehditty myydä. Mennessään miehensä Drusuksen huoneeseen Livilla\npidätti harmiaan. Drusus istui lähellä ikkunaa polvillaan suuri\nmäärä piirustuksia, jykevä, voimakas pää eteenpäin kumartuneena,\nkastanjanväriset hiukset pörröisinä. Samaa kuin aina, aina, aina,\najatteli Livilla. Ellei hän ole matkalla provinsseissa, hän vetäytyy\npois minun seurastani.\n\n\"Kokonaan uponnut noihin?\" hymähti ruhtinatar ja osoitti sormellaan\nuuden katuverkon pohjakaavoja. \"Niin\", sanoi Drusus. \"Maksaako se\nvaivan?\" hymyili Livilla. Mies huomautti hänelle katsetta nostamatta,\nettä uusi thuija-puinen koristepöytä, jonka ruhtinatar oli antanut\ntuottaa Atlas-vuoristosta, oli jälleen ollut puheenaiheena isän ja\nisoäidin kesken. He eivät milloinkaan unohtaneet huomauttaa Livillan\ntuhlauksesta. No niin, Nikeroksen hajuvoidekauppa pysyi pystyssä\nruhtinattaren rahoilla, Egyptin lastilaivojen kapteenit olivat\nupottaa aluksensa hänen tähtensä, kultasepät lähettivät laskuja.\n\"Ja emmekö voi maksaa kaikkea tuota?\" kysyi Livilla kulmakarvat\nhiukan kohollaan. Voimme ja emme, vastasi Drusus. \"Ei ilmeisesti ole\nkysymys kaiken tämän loiston kustantamisesta, vaan periaatteellisesti\nalistumisesta isän ja isoäidin tahtoon\", hän huomautti hiukan\nkatkerasti.\n\nLivilla istahti leposohvalle ja huojutteli jalkaansa. Hän tutki\nhohtavia kynsiään. Drusus pörröisine päineen ja joutavanpäiväisine\nhuolineen loittoni taas niin kauhean etäälle, tuntui kuin oudolta\nihmiseltä, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään yhteistä. Livilla ei\nymmärtänyt hänen arkuuttaan isän, keisarin, edessä ja nyt hän tunsi\nhalua ravistaa tuota raukkaa, polkea jalkaa, vaatia: Tee jotakin!\nToimi! Kohota meidät suurimpaan rikkauteen ja valtaan, ylimmäksi,\nmeidät molemmat. Olet keisarin poika, hyvä, miksi taivaan nimessä\net sitten käytä vaikutusvaltaasi, vaan vetäydyt koloon kuin hiiri!\n-- Mutta hän vaikeni ja puristi huulensa yhteen. -- Minulla ja\nhänellä ei ole mitään tekemistä toistemme kanssa, hän ajatteli. Hän\nsaa menetellä niinkuin hyväksi näkee, minäkin teen niin. Hänellä on\nrakastajattarensa ja minulla rakastajani, kumpikin meistä on kyllin\nennakkoluuloton, emme enää ole tyhmiä lapsia. Mutta jos hän joskus\nalkaa pohtia avioeroa, silloin... niin, silloin olisi parempi että\nhän kuolisi. Gaius oli kultaisen intohimoinen, kiihkeä kuin nuori\nkukko ja helppo taivutella, mutta tämä toinen pitää päänsä...\n\nJa Livilla katseli hyvin tutkivasti kynsiään. Avioliittonsa ensi\naikoina hän oli tuntenut voimakasta tyydytystä, Drusus oli vastannut\nhänen käsitystään hyvästä rakastajasta ja aviomiehestä. Se vaihe oli\nkuitenkin jäänyt lyhytaikaiseksi. Sen jälkeen kun kävi selville,\nettä mies huvitteli hieman siellä ja täällä kodin ulkopuolella\nja että nabatealainen tyttö, jota sanottiin Unikoksi, oli tullut\nraskaaksi hänestä, Livilla raivosi aluksi, polki jalkaa ja kuvitteli\njoutuneensa syrjäytetyksi, mutta alkoi sitten nauraa iloista matalaa\nnaurua.\n\nHän nousi ja meni makuuhuoneeseen kovin miettivänä, pieni ajatusryppy\nsilmäkulmien välissä. Hän kuvitteli kummallisen huolen vallassa\naikaa, jolloin Drusus seuraa isäänsä keisarina. Kuin etäisessä\nvalonvälähdyksessä hän näki itsensä ylimpänä valtakunnassa,\nnäki nöyriä selkiä ja tervehdykseen kohoavia käsiä. Mutta häntä\nkiusasi ajatus, että mies, joka kerran perii ja voisi lahjoittaa\nhänelle kaiken tuon, on kulkemassa yhä kauemmas omille teilleen.\nLivilla heittäytyi vuoteelle. Kaiken, mitä hän voi kruununperijän\nvaimona toivoa, kaiken, mistä hän on uneksinut, palatsin ja oman\nhovin ja kansan juhlahumun, -- kaiken tuon voi temmata käsiinsä\ntoinen, outo tuntematon nainen. Avioeron mahdollisuus kiusasi taas\nkuin painajainen. Oi, miten kaikki oli arvaamatonta ja epävarmaa\nsiinä elämässä, jota hän vietti Drusuksen vierellä! Sekin ajatus,\nettä mies kuolisi, avasi vain rajoitettuja näköaloja vaivaisiin,\nlaihoihin mahdollisuuksiin. Hän ei kaivannut aviovuoteen vaihdosta,\nhän totisesti osasi etsiä nautintonsa milloin hyväksi katsoi,\nhän välitti vähät hovin tekopyhyydestä ja siveyttä harrastavasta\napesta-. Ei, Drusus oli välttämätön olemassa. Aviomies oli hänen\nportaansa suuriin päämääriin, ja vain pelko, että tuo liian köykäinen\nastinlauta pettäisi, tuotti hänelle epätoivoisia mielialoja. Hänen\npäätään särki. Hiilille sirotettu suitsuke, jossa on hiukan myrrhaa,\naloeta ja hyppysellinen kassiaa, ei tällaiseen päänsärkyyn auta...\nLivilla käski Briseiksen hieroa ohimoitaan. Tytön sormien sively\nteki tavallisesti niin hyvää ja ruhtinatar katseli miellyttävästi\nihastuneena kreikattaren solakkaa vartaloa, jonka omistamisesta hänen\nkantajaorjansa kiihkeästi tappelivat. Hän kääntyi vatsalleen, makasi\nkauan aikaa kyynärpäihin nojaten, sormet leuan alla.\n\nLivillan ajatuksissa vieraili kultakypäräinen mies. Aelius\nSejanus, pretoriaanien komentaja. Kaartinpäällikön kuva sekoittui\nauttamattomasti yön, soihtujen valon ja pimeän Via Sacran epäselviin\nvaikutelmiin. Hän näki jälleen Sejanuksen synkänkalpeiden kasvojen\nsukeltavan pimeydestä, kunnes ne rauhattoman valon hyväileminä\nsaivat oudon ja aavemaisen kauneuden... Näky oli hyvin eloisa.\nVälittämättä lainkaan ystävättären pistosanoista Livilla ajatteli\nSejanusta miehenä, jonka täytyi kaikkien miesten tavoin huomata\nhänet, himoita häntä. Älykkyys, itsevarmuus, tietty fyysillinen\nkiihottavuus, jota vähäinen ruumiillinen rujous pikemmin korosti kuin\nvähensi, tehosivat tänä hetkenä häneen vastustamattomalla tavalla.\nMiehestä oli säteillyt tuo puhtaan sukupuolisuuden sähkö, joka ei\nkysy henkistä kehitysastetta, tuskin edes ikää, koska se ilmenee\nyhtä hyvin nuorissa hovipojissa kuin voimakkaissa keski-ikäisissä\nkantajaorjissa ja luo yhteiskunnan kaikkiin kerrostumiin ulottuvan\nsuuren salaseuran. Livilla hymyili huvittuneena.\n\nHän oli etsinyt kiihdytystä monilta teiltä, milloin tarve ilmeni.\nPuhdas aistinautinto oli tavallisesti tuonut muassaan jonkinlaisen\nsielullisen lepotilan, jossa hän tavallaan sammui ajattelevana\nolentona ja tunsi elävänsä vain ruumiillaan. Hänen olemuksensa\nsyvimmästä luonteesta johtui, että hänessä oli kehittynyt\nmiltei sairaalloisen herkkä ulkonaisen kauneuden taju: se oli\nhänen toimintansa syvin vaikutin. Se oli johtanut hänen nopeita\npäättäväisiä valloituksiaan. Hän oli rakastanut monenlaisia miehiä,\nliehitteleviä ja tyhmän pöyhkeitä ja itsevarmoja, arkoja ja karkean\naistillisia. Hänen muistinsa säilytti vartaloita ja kasvoja, joilla\noli ollut osuus hänen ruumiinsa elämässä. Kaikissa heissä hän oli\nnähnyt sukupuolisuuden ponnistelevan täydellistä ilmaisua kohti,\ntäyteen eläimelliseen kauneuteen. Mutta vain ponnistelevan... Aina,\naina tulos jäi vajavaiseksi. Kiintyä koko olemuksellaan, jakaa\nkohtalonsa toisen ihmisen kanssa, -- mitä hänenlaisensa luonne\nsellaisesta, pelkkä ajatuskin sisäisestä riippuvaisuudesta laimensi\nnautintoa, vuodatti vettä tummanpunaiseen viiniin. Sentapainen\nkokemus voisi kieltämättä seurata jos... jos kultakypäräinen\nihailija tunkeutuu kovin syvälle hänen kohtaloonsa. Vaarallisia\nmahdollisuuksia. Niinpä kyllä, mutta hän pitää varansa ja osaa olla\npelkkää tulta, jossa tuo toinen saa palaa. Ja Livilla kosketti\nkielenkärkeä hampaillaan.\n\n\"Oletko nähnyt tiikereitä, Briseis?\" hän kysyi. Hänen suupielissään\nväreili uhkamielinen hymy. \"Mene katsomaan sirkukseen. Ne ovat\nmuhkeimmillaan, kun eivät tiedä että niitä tarkataan. Ne ovat\ntäydellisiä. Luonto on jossakin määrin puolueellinen, se jakaa\navoimin käsin yhtäällä ja sulkee kätensä toisaalla. Luulen muuten,\nettä ihminen on loppujen lopuksi vajavaisin... Kun olin lapsi, isäni\nvei minut katsomaan tiikereitä, jotka oli laivattu Intiassa ja tuotu\nkaupunkiin. Siinä iässä ei osaa sanoa mitä tuntee, mutta tunne on\nsilti hyvin, hyvin voimakas --. Jotakin hehkuvan täydellistä ja\nehdotonta, jumalallista kuuliaisuutta eläimelliselle itselleen.\nPelkkää lihaksi tullutta saaliinhimoa, niin kiihkeää, että se on kuin\nauringonvalo erämaassa. Niiden raajoissa ei ole lihastakaan, joka ei\ntähtäisi hyppyyn. Mikä notkeus ja joustavuus, Briseis! Kullanruskeita\nja mustia ja valkoisia kuin pähkinänydin, sellaisia ovat tiikerit.\nTahtoisin nähdä niiden parittelevan, mutta vapaina, kotimaassaan...\"\n\n\n\n\n14.\n\n\nVaimonsa poistuttua Drusus istui hetken aikaa kädet takaraivolla,\nkatseli hajamielisesti kattoon. Kaikilla Livillan käynneillä oli sama\nvaikutus: ne ärsyttivät. Kun naisen olemuksesta säteilevä houkutus\noli lakannut tehoamasta, jäljelle oli jäänyt vain harminsekainen\närtymys; oli syytä otaksua, että se oli molemminpuolista. Kuitenkin\ntapahtui joskus, joidenkin juhlien jälkeen, kuin heidän avioliittonsa\nensi aikojen kaikuna, että Livilla herätti hänen intohimonsa\nhetkellisesti, puhalsi tuhkakerroksen alla piileviin hiiliin.\nAjatus, että vielä, vieläkin oli olemassa salainen riippuvaisuus\nheidän välillään, vaikka se sitten olisikin pelkkää tottumusta,\noli miehelle perin vastenmielinen. Livillan elämä ei häntä muuten\nliikuttanut, hän välitti vähät kaikista noista jutuista... Hän istui\ntakakenossa, huojutti hiukan jalkaansa, silmien kastanjanruskeassa\nvärissä kärsimätön väike. Sileäksi ajeltu leuka työntyi eteenpäin.\nSe ilmaisi täsmällisyyttä. Kaikilla Claudiuksilla oli jotakin kovaa,\nsulamatonta, marmorimaista kasvojen alaosassa; keisarissa tuo piirre\noli ilmennyt jo pikku poikana ja vaikutelma oli myöhempinä vuosina\nvain lujittunut.\n\nIsän ja pojan välillä vallitsi jäykkä suhde. Mennessään\ntapaamaan isäänsä Drusus, joka muuten kohteli ihmisiä nuorekkaan\nmutkattomasti, tunsi samoja tunteita kuin tylyn opettajan ovea\nlähestyvä koululainen. He näkivät toisensa vain harvoin. Pojalla\noli oma elämänsä, oli työnsä ja juhlansa, suuri laajalle hajautunut\nystäväpiiri, rakastajatar, jonka hän oli anastanut toveriltaan\nHerodes Agrippalta ja jolle hän oli kustantanut komean asunnon\nAventinuksella; tyttö maksoi ja vaati paljon, hän oli kiihkeä pikku\nnapolitar, yhtä paheellinen kuin tuhlaileva. Tiberius, jolla oli\nkannettavana hallintotehtävien liikakuormitus, oli viime aikoina\nkäynyt pojalleen yhä vieraammaksi. Isä puhui velvollisuudesta,\nvastuusta ja tunnollisuudesta. Mukava huoleton elämä oli hänelle\nkokonaan vastenmielinen, hän ei kaivannut huvituksia, ei käynyt\nteattereissa, kilparadoilla eikä gladiaattorinäytännöissä.\nJulkinen esiintyminen, jota hän ei voinut välttää, vaikka olisi\nhalunnutkin, vaivasi häntä päiväkausia ennen määrähetkeä. Isä levitti\nympärilleen kylmää, pistävää, kuollutta valoa, jossa jokainen\niloinen ajatus ikäänkuin näivettyi ja johon astuessaan poika kadotti\nitsevarmuutensa. Isä vaelsi kuin kuu jäisissä korkeuksissa. Ei ihme,\nettä senaatti ja aatelisto, läheistä pientä toveripiiriä lukuun\nottamatta, joutui keisarin lähellä vilunpuistatusten valtaan.\n\nTiberiuksella oli tapana lähettää toinen tai toinen vapautetuistaan,\njoko laiha teräväkatseinen Euhodus tai pyylevä Nomius kutsumaan\nDrususta, milloin hän halusi keskustella tämän kanssa. Drusus oli\naikoja sitten tottunut siihen, että Euhoduksen tulo merkitsi pientä\nperheneuvottelua: Livillan tuhlausta, laskuja, pikku rikkomuksia,\nkotirippiä, kuulusteluja. Nomius tiesi väliaikaisten töiden\nsysäämistä hänen hartioilleen. Ollessaan isän huoneessa poika\njäykistyi, ei enää hallinnut eleitään. Hänen tavallisesti niin\nvarma äänensä kävi epäröiväksi. Isä istui tuolissaan sivuittain\nkääntyneenä, kapea haukannenä valoa vasten, synkät kulmikkaat\nkasvot jäykkinä varjossa, aivan kuin ne olisi veistetty mustaan\negyptiläiseen kiveen. Hän ei milloinkaan kiihtynyt. Hänen äänensä oli\nmatala, verkkaisen rauhallinen ja lämmötön.\n\nMilloin poika halusi asettua vastaan, nousta henkisesti\ntakajaloilleen, isä vainusi tuon vastahakoisuuden jo ennen kuin\nhän oli sanonut sanaakaan, ja silloin isän puhe muuttui miltei\npiinallisen hitaaksi. Tahtomatta sitä tunnustaa itselleen Drusus\naavisti syvimmässään, että nämä yhteenotot, joista hän puolestaan\naina vetäytyi nolattuna omiin huoneisiinsa, jatkuvasti pysyttivät\nhänet koulupojan tasolla, rikkoivat sisäisen itsevarmuuden\njärjestelmän. \"Sinä olet poikani\", sanoi Tiberius, \"ja tässä\ntapauksessa en edes viitsi muistuttaa sinua hyvästä roomalaistavasta,\njoka vaatii lapsilta täydellistä kuuliaisuutta.\" \"Vanhanaikainen\nkanta\", sanoi Drusus hiljaa. Tiberiuksella oli erinomainen taito olla\nkuulematta hiljaisia sanoja, milloin se edisti hänen tarkoituksiaan.\nKotvan kuluttua hän nousi, seisoi luonnottoman pitkänä selkä valoon\npäin, antoi ymmärtää, että asia oli käsitelty loppuun.\n\nJos heidän keskustelunsa edes olisivat päättyneet avoimeen\nerimielisyyteen...! Mutta Drusus ei löytänyt isästään enempää vihaa\nkuin rakkauttakaan, hän näki vain jyrkän varjokuvan, näki tylyn\nylhäisen otsan ja silmät, joita voi sanoa kauniiksi, mutta joissa\nei ollut mitään inhimillistä valoa, näki mustan kiven --. Lapsena\nhän oli joskus makuulle mennessään leikitellyt mielikuvilla, joissa\nisä näyttäytyi peloittavasti muuttuneena, peikkona, ihmissutena,\nkonemaisesti kävelevänä hullunkurisena ja kaameana metallijumalana.\nTotuus oli, että nämä painajaiset eivät milloinkaan lopullisesti\nkuolleet. Niillä oli osuus hänen sisäisessä elämässään.\n\nIsä pyrki kaikin tavoin siihen, mitä hän nimitti roomalaiseksi\nhyveeksi mutta mikä pojalle oli pelkkää vanhanaikaisuutta.\nDrusus oli imenyt itseensä nuorten aatelismiesten mielipiteet,\nhän oli pinnallinen, tarmokas uuden ajan ihminen, hänellä ei\nollut ennakkoluuloja raja-aitoinaan; hänellä oli terve ruumis ja\nkäytännöllinen pää, joka työskenteli raivatakseen mukavuudenhalulle\ntietä. Hän oli käynyt hienon hovimiehen koulun Roomassa, ja\nsamalla kun hän oli omaksunut leikkivän, sangen huolettoman\nmuodollisuuden, josta maailmanmies tunnetaan, hän valitsi päättävästi\nne katsantokannat, joiden hän havaitsi parhaimmin palvelevan\nomia tarpeitaan. Sotakoulutus oli terästänyt hänen luonnettaan.\nSe oli antanut noille miehekkäille kasvoille tarmokkaan, hiukan\nkärsimättömän ilmeen, jota naiset pitivät mielenkiintoisena ja\njoka suuresti lisäsi hänen vaikutustensa lukua. Hän oli yleisesti\nsuosittu juominkien johtaja ja reipas metsästystoveri, ei vain\nkorkean yhteiskunnallisen arvosijan, vaan harmittoman elämänhalunsa\ntakia. Hän piti kauniista mutta ei liian ylellisistä puvuista,\nvalitsi jalkineensa, viittansa, alusvaatteensa pikemmin laadun\nkestävyyden kuin kankaan loiston mukaan. Hän söi runsaasti, joi\npaljon ja nukkui terveen miehen tyyntä unta. Tämä levon tarve ei\nkuitenkaan estänyt häntä valvomasta, milloin hän halusi virkistäytyä.\nHän kustansi tovereilleen juhlia kerran, pari kuukaudessa, pysyi\nmoitteettomassa kunnossa auringonnousuun asti, otti kylmän kylvyn ja\nmeni rakastajatarensa luo.\n\nDrusuksen sileät ruskeat kasvot hohtivat hyvinvointia. Kun hänet\noli komennettu rajamaakuntiin, hän mukautui elämänmuutoksiin hyvin\nvaivattomasti, aivan kuin olisi siirtynyt termien höyrykylvyistä\ntuuliseen ulkoilmaan viskaamaan kiekkoa. Sota toi mukanaan\njännitystä, jota hänen nuoruutensa kaipasi. Balkanin retkellä hän\noli tunnollisesti jakanut leirielämän rasitukset sotilaiden kanssa,\nnukkunut kovalla maalla, höystänyt pahanhajuista lientä sakkaisella\nviinillä. Kaikki tuo oli ollut omalaatuista urheilua. Samalla tavoin\nkuin Drusus pääkaupungissa ollessaan karaisi ruumistaan kylvyillä ja\npainilla, hän piti vähäisiä kahakoitaan pelkkinä ruumiinhoidollisina\nmenetelminä, jotka kehittivät lihassuoritusten tehoa. Hänen\nälyllinen kekseliäisyytensä vastasi vaikeihin tilanteisiin\nlisääntyvällä tuotantokyvyllä. Mitä elämä hänen tielleen toikin,\nsotia, seikkailuja, kilpaleikkejä, liikeasioita, lemmensuhteita, hän\nratkaisi vaikeudet päättävästi, ja voitto oli tavallisesti hänen\npuolellaan.\n\nClaudiusten suvussa oli isiltä lapsille periytynyt hyvä\nkäytännöllinen ymmärrys. Vanhassa Livia Drusillassa se ilmeni\nmonimutkaisten suhteiden sanomattoman hienona vaistoamisena ja\nkaukonäköisenä harkintana, joka tavoitti miltei määrättömän\netäisiä päämaaleja. Isoäidillä oli petolinnun silmä. Drusus ei\nvoinut ylpeillä yhtä rikasvivahteisesta ymmärryksestä, hän oli\nsuoraviivainen asiallinen luonne, hän oli hyvin mutkattomasti\nkotiutunut todellisuuteen. Hänellä ei ollut sanottavaa erittelykykyä,\nhän ei sitä kaivannutkaan. Aika kiiruhti joka tapauksessa niin\nnopeaan. Kaikki henkinen voima oli suunnattava elämästänauttimisen\npalvelukseen. Niinkuin useimmat ihmiset, jotka elävät vain\nnykyajassa, Drusus tunsi sisimmässään melkein kammottavan valtavaa\nkuolemanpelkoa, niin hämäränsuurta, että hän pyyhkäisi sen säikkyen\najatuksistaan, milloin se pyrki nousemaan, eikä milloinkaan\nuskaltanut katsoa sitä silmiin. Tämä kammo vaikutti, että hän ei\nelämässään tehnyt mitään henkisiä ratkaisuja. Kuolemanpelko oli kuin\npaine, joka pusersi hänen tajuntansa täyteen elämän kuvia.\n\nJos tuo järkevä, käytännöllinen, vaimonsa parissa niin vähäpuheinen,\ntavallisesti huolettoman avomielinen mies oli aavistanut Livillan\najatukset, hän ei sitä ilmaissut. Hymyilköön vain ja syyttäköön\narkuudesta. Poika on kypsyneenä miehenäkin isänsä edessä tavallaan\nlapsen ja käskettävän asemassa, tässä tapauksessa suhde on tosiaan\nnaurettavan selvä; kaikki johtuu siitä, että isällä ja minulla ei ole\nmitään yhteistä, Drusus mietti. Isä kuului sielunsa sisintä myöten\nvanhaan sukupolveen, oli omaksunut sen mutkalliset elämänvieraat\npyrkimykset, sen kireän muodollisuuden ja vanhentuneet katsantotavat.\nIsä oli tykkänään epäkäytännöllinen. Kuinka huvittavaa, ajatteli\npoika, että hän puhuu jokaisesta uudistuksesta kylmäkiskoisen\nepäilevästi. Hän on kuin kissa, joka koettaa käpälällään vettä.\nIsällä on aloitekykyä ja sitkeyttä työssään, niinpä kyllä, mutta hän\nei ymmärrä ajan vaatimuksia. Häneltä puuttuu uuden aikakauden taju,\nkoska hänen juurensa ovat syvällä vanhassa... Hänen ihailtu tarmonsa,\njolle Gallus ja Haterius tosin takanapäin nauravat, on tuollaista\nhapanta muurahaismaista aherrusta; sopii paremmin virastoihin kuin\npalatsiin.\n\nJa mitä käytännöllisyyteen tuli -- hitto soikoon! -- siinä hän\nei ollut lainkaan kasvanut Catojen komentoa ylemmäksi, siinä hän\nkäveli takaperin kuin meriäyriäinen, yritti itsepäisesti jarruttaa\nkehitystä, joka jumalankiitos oli sentään suuresti edistänyt\nprovinssien vaurastumista. Roomassa vallitsi vanhanaikainen\nkatusysteemi, kujat pujottelivat kuin palosolat, kapusivat\nkukkuloille ja putosivat kiemuraisina laaksoihin kuin auki viilletyt\nvesiletkut; talot kallistelivat toisiaan vastaan, tulipaloja syttyi\nyhtenään. Jokainen idästä palaava arkkitehti oli kuin salaman lyömä,\nei voinut käsittää semmoista kanakoppien sekamelskaa. \"Sinulla ei ole\nmitään arvonantoa esivanhempiasi kohtaan, poika\", sanoi Tiberius.\nHirvittävän homehtunut katsantokanta!\n\nDrusus syventyi piirustuksiin. Ei, isä ja hänen sukupolvensa eivät\nhuomanneet sitä itämaista löyhkää, missä valtakunnan pääkaupunki\nuskollisesti eli ja viihtyi, kun sitä vastoin Idässä itsessään\nrakennettiin länsimaisin menetelmin. Antiokia oli pelkkää hohtavaa\nvalkoista kiveä, hiveleviä suoraviivaisia suhteita ja käytännöllisiä\ntasakattoja, kadut suoria kuin mittauskepit, leveitä, huolellisesti\nlaskettuja, sileitä kävellä ja ajaa vaunuilla. Katujen kiveämisessä\noli otettu käytäntöön uudenaikaiset rautaristikot. Teatterit olivat\nsirompia kuin Balbuksen teatteri. Oli kylpylöitä ja kilparatoja,\ntäsmällisesti vedettyjä toreja, pylväikköjä, joista kaikista\nselvästi näki, että ne eivät tyhmästi jäljitelleet vanhentuneita\nkreikkalaisia, vaan olivat paljon asiallisemmin suoritettuja ja\nmuuten maksoivat vähemmän kuin Dodonassa, Epeiroksessa, Ateenassa.\nSeitsemän kilometrin pituinen valtakatu rattaille ja valjakoille,\nkaksi katettua pilarikäytävää jalankulkijoita varten. Kaupungin\nyli viritetty kirkas katuvalaistus. Joka kaupunginosalla omat\nkansankylpylänsä, itsetoimivat ovenavaajat taloissa ja temppelien\nseinissä automaatteja, joihin pudotetaan kolikko ja joista saa pyhää\nvettä. Torit, pyhäköt ja voittokaaret eivät vielä tee kaupunkia\nesikuvalliseksi, olivatpa ne miten muhkeita tahansa. Ei, --\nSyyrian Antiokiassa oli ennen kaikkea osattu nostaa täyteen arvoon\nuudenajan teknilliset välikappaleet. Mutta jos Drusus puhui näistä\nasioista isänsä kanssa, Tiberius vastasi hänelle puhumalla Antiokian\nhuvitteluista, paheista, bordelleista, jotka hyvin vetivät vertoja\nPafoksen temppeliporttolalle. Naurettavaa! Onhan nykyaikaisen\nihmisen otteissa uudenlaista asiallisuutta, rakensi hän tai rakasti,\najatteli Drusus. Tasavallan jälkeen on luovuttu monista kivettyneistä\nihanteista, on opittu elämään vähemmän kierosti. Ja mitä siitä on\nvahinkoa? Hiukan vähemmän tekopyhyyttä ja rehdimpää elämäniloa. Ei\nenää noita hirvittäviä sielullisia raja-aitoja, jotka kehittävät\nvanhan polven miehissä kavalaa vilpillisyyttä. Mitä Antiokiaan\ntuli, hän puolestaan sulki silmänsä sen pikku heikkouksilta, sillä\npääasiahan oli lopultakin, että jokainen valistunut kaupunkilainen\nsaa oliiviöljynsä ruuvipusertimen avulla toimivasta laitteesta,\nkäyttää juomaveden nostossa vesirattaita, ei pelkää tulipaloja, koska\ntaloissa on koneelliset paloruiskut.\n\nNykyaika, hän ajatteli, on vipujen, rattaiden, koneiden aikakautta.\nMutta sitä isä ei ymmärrä. Isä elää vielä siinä maailmassa, joka\nuskoo vain ihmiskäsien työkykyyn. Kannetaan vettä raskaissa\nsaviruukuissa kaupungin kaivosta. Ei ollenkaan suvaita mekaanista\nteatteria, koska se muka riistää näyttelijöiltä leivän ja vähentää\nnäyttämön merkitystä. Ja kaupungit, niiden kadut ja torit ja\nrakennuskaavat, kaiken tuon on jäätävä muuttumattomaksi, on\nmukailtava muinaisia tottumuksia. Jos isä matkustaisi Aleksandriaan,\nhän varmaan kauhistuisi sielläkin vallitsevaa uutta järjestystä.\nViidentoista sylen levyinen Meson Pedion eli Canopuksen katu, joka\nhalkaisee viivasuorasti kaupungin, satamasta Lokhias-niemeen, oli jo\nmiespolvi sitten nähtävyys, jollaista Roomassa ei vieläkään ole...\nRooman Forum on loistava, lumoava ja täyteen sullottu ulkoilmamuseo,\nsen näyttelyesineinä ovat palatsit; mutta mitä se on Aleksandrian\nstadionin rinnalla? Ja itse Capitolium temppeleineen ei riitä\nkilpailemaan egyptiläisten Serapeumin kanssa. Liikenneyhteyksien\nparaneminen, uudet mukavat rakennusmenetelmät, jotka säästävät\ntyövoimaa, tuotannon ja kulutuksen tasapaino, teollisuuden keskitys,\nkatuvalaistus, viemäriverkon ja Tiberin juoksun säännöstelevä\nuudistaminen, -- kaikkeen tuohon keisari oli suhtautunut yhtä\nkuivakiskoisen torjuvasti, kuin jos Livilla olisi anonut häneltä\nmäärärahaa ylellisyystavaroiden ostoon tai Drusus esittänyt\najatuksen, että pikku napolittaren ylläpito kustannettaisiin\nvaltionkassasta! Tässä vanhanaikaisuudessaan isä jäi niin vieraaksi,\nkaukaiseksi. Isä oli kuin toista maailmaa varten syntynyt.\n\nTuohon vaikutelmaan kaikki lähestymisyritykset tavallisesti\ntörmäsivät, tapahtuivatpa ne Tiberiuksen tai Drusuksen puolelta.\nLapsuudestaan poika oli säilyttänyt toisenlaisia näkyjä, mutta\nne olivat niin himmeitä ja niin vailla kaikkea vastaavaisuutta\nnykyhetkessä, että hän taipui joskus kuvittelemaan niitä uniksi.\nMuuten oli suhde isään ehkä ainoa, mitä Drusus joskus eritteli.\nSe oli kuin jokin salainen vaiva... Hänen elämässään oli paljon\nihmisiä ja kasvoja, hänellä oli seuranhaluisen nuoren miehen laaja\nystäväpiiri, jota rikkaus ja korkea asema jatkuvasti kartuttivat, ja\nnoita tuttavia hän kohteli huolettoman toverillisesti, vertaisinaan.\nHän muisteli meluavan iloisia yövalvojaisia hauskan idumealaisen\nylimyksen Herodes Agrippan kanssa. Tai hän ajatteli rikasta Cotta\nMessalinusta, elostelevaa Germiniusta, elämänhaluisia Vitelliuksia,\nnuorta Liboa, Domitius Ahenobarbusta, jonka tavattomista\nruumiinvoimista kierteli satumaisia huhuja. Ei tosiaan kaivattu edes\nviiniä, jotta seurustelu tämän aateliston kanssa sujuisi. Oli totta,\nettä oman suvun jäsenet eivät olleet verrattavissa heihin. Drusus ei\nkoskaan päässyt sydämellisiin suhteisiin isoäidin kanssa, Livia pysyi\nkuin pysyikin taustalla, eräänlaisena isän olemuksen peloittavana\nkuvastajana. Mutta he tapasivat toisensa vain harvoin, henkinen\netäisyys johtui niin monista luonnollisista seikoista.\n\nGermanicuksen parissa hän tunsi viihtyvänsä, Agrippina oli aikoja\nsitten käynyt kuin vanhemmaksi sisareksi, joka ei ymmärtänyt vain\npikku harha-askeleita, vaan rahahuoliakin. Kivuttomia, suoraviivaisia\nsuhteita. Tulokseton keskustelu isän kanssa sai Drusuksen entistä\nenemmän toivomaan Germanicuksen paluuta. Hän aikoi esittää\ntälle ajatuksen, että vanhanaikaiset kivenviskaajakoneet, joita\ntaisteluissa vielä käytettiin, poistettaisiin päiväjärjestyksestä.\nHeittokivien nostamiseen voitiin erinomaisesti käyttää samanlaista\nketjulaitetta, jolla Antiokiassa nostetaan vesisankoja. Niin,\nlangossa oli pieniä omituisuuksia, hän oli varsin taikauskoinen, hän\nluotti ennustuksiin ja oraakkeleihin. Mutta sellaiset vajavaisuudet\nunohtaa helposti, kun on kysymys hänenlaisestaan sodankävijästä,\najatteli Drusus.\n\nHän oli antanut kirjureiden merkitä sanelun mukaan _ad acta_\nBalkanin tapahtumat. Yhteen niputettuja persoonattomia asiakirjoja.\nKäytännöllisenä luonteena, joka kykeni selvästi tajuamaan ja\nilmaisemaan omista kokemuksistaan vain niiden sovinnaisen reaalisen\nsisällön, kaavan, hän rakasti päivämääriä, nimiä, suhdelukuja. Kun\nhän oli palannut sotaretkeltään, tapahtumista haihtui sähköinen\njännitys. Jäi jäljelle niiden luuranko.\n\nHän kuvaili asiallisen täsmällisesti tulonsa Pannonian kesäleirille,\njossa kolme legioonaa majaili Junius Blaesuksen, Sejanuksen\nsedän johdolla. Drusus oli urkkinut tarkat tiedot kapinasta ja\nhänen täytyi myöntää, että tässä kaikessa hänellä oli ollut\nkorvaamatonta apua Sejanuksesta, joka seurasi häntä matkalle\nratsuväkiryhmän alipäällikkönä. Hän kiinnitti erityisesti huomiota\nmellakan valmisteluihin, yllyttäjä Percenniukseen, kenturio\nJustus Catoniuksen ja sadanpäällikkö Clemensin toimenpiteisiin.\nLegaatti Blaesus ei olisi mahtanut mitään, ellei Drusus olisi\npäättäväisellä käytöksellään saanut miehiä puolelleen ja ellei,\nmikä lopultakin ratkaisi asian, kuunpimennys olisi tullut hänen\navukseen ja pelästyttänyt kapinallisia, joiden tuntoa kaiversi\nkenturio Luciliuksen murha. Hän oli antanut teloittaa kaksi pahinta\nhäiriön alkuunpanijaa, Percenniuksen ja Vibulenuksen; kun heidän\nruumiinsa riippuivat vallisarvista, mieliala kävi niin taipuisaksi,\nettä legioonat voitiin komentaa paraatiin ja marssittaa takaisin\ntalvimajoihin. Mutta ritari Lucius Apronius, joka oli seurannut\nmukana apuretkikunnassa, hyväntuulinen, toimelias päällikkö huomautti\nhänelle myöhemmin Roomassa aivan avomielisesti, että ne sotilaista,\njotka seisoivat kauimpana puhujalavasta silloin, kun joukoille\nteroitettiin alistumisen välttämättömyyttä, olivat kaiken aikaa\nsyyttäneet keisaria raukkamaisuudesta: mitä varten hän lähetti\npoikansa ja piiloutui itse työhuoneeseen? Drusus empi.\n\nTämän moitteen liittäminen asiakirjoihin houkutteli häntä toisaalta,\nmutta toiselta puolen... oliko syytä yhä paisuttaa heidän välillään\nvallitsevaa epäsopua? Hän tuli kuitenkin puhuneeksi asiasta isälle.\nHeidän keskustelunsa päättyi kuten tavallista siihen, että keisari\nnousi tuoliltaan tuolla jäykällä tavalla, joka aina toi pojan mieleen\nmustasta kivestä veistetyt jumalankuvat, ja muistutti hienoisesti\nhymyillen kuunpimennyksestä. \"Sinä lähdit komeasti ja siinä kaikki\",\nhän sanoi. \"Rauhanneuvottelut ratkaisi kuu. Miehellä, joka pystyy\ntehtäväänsä huonommin kuin syrjäinen taivaankappale, ei ole mitään\nsyytä tarjoilla minulle sotilaiden kenttäjuttuja, sen kai ymmärrät.\"\nSen jälkeen Drusus puraisi alahuultaan, meni ovelle ja törmäsi\nkömpelösti henkilääkäriin, joka oli tulossa huoneeseen. Aivan kuin\nkoulupoikana, hän ajatteli. Hän oli raivoissaan. Mutta ryhdytty ään\nsanelemaan raporttia molemmille kirjureille hän unohti tuon typerän\nvälikohtauksen yhtä helposti, kuin tavallisesti onnistui sysäämään\nmuististaan hetkellisten mielialojensa jäljet ja elämään täysin\njuurin nykyhetkessä.\n\nAinoa tunnevaikutelma, mikä vielä itsepintaisesti seurasi\nBalkanin-retken muistoja, oli eräänlainen halveksiva ylenkatse,\njota hän tunsi ritari Lucius Sejanusta, pretoriaanien komentajaa\nkohtaan. Kenties se johtui siitä, että kaartinpäällikkö kiipesi niin\nvaivattomasti isän suosioon, mihin voimannäytteeseen hän, poika, ei\nkoskaan tuntenut pystyvänsä.\n\n\n\n\n15.\n\n\nOli tulossa yö. Tiberius leikitteli välkkyvällä kynäveitsellä. Lamput\nsavusivat. Drusus seisoi isän edessä ja muutteli painoaan jalalta\ntoiselle. Häntä kiusasi tunne, että isä varmaankin huomasi kaiken\ntuon terävällä katseellaan ja hymyili hänen hermostumiselleen. Hän\nrypisti päättävästi kulmiaan. \"Isä, näitä kysymyksiä ei ole vielä\nkäsitelty loppuun.\"\n\nTiberius hyväili veitsen terää etusormensa päällä. \"Mitä kysymyksiä?\"\nhän hymähti rypistäen hiukan otsaansa, katsomatta poikaan.\n\n\"Niin sinun tapaistasi...\" kuohahti Drusus. \"Olenhan selittänyt,\nkuinka... Harkittua kuuroutta...\"\n\nHän oli taas saanut kuulla Livillasta. Tällä oli pienet heikkoutensa,\nniin kyllä, osapuilleen samoja heikkouksia kuin hänelläkin. Eikä\nsuinkaan tapahtunut ensi kertaa, että heti kun hän siirsi keskustelun\nteiden, viemärien, valaistuksen uusimiseen, isä tekeytyi kuuroksi\nja alkoi puhua Livillasta. Tämä oli miehensä poissa ollessa jälleen\nylittänyt kaikki varojen kulutuksen ja, mikä pahempi, naisellisen\nkainouden vaatimukset. Jos isoäiti Livia aina pojanpoikansa\nkohdatessaan puhui thuija-puisista pöydistä, isällä oli parhaimpana\nheittonaan Livillan juhlat, hänen keimaileva käytöksensä, hänen\nsilmäniskunsa.\n\nDrusus huitaisi epätoivoisesti kädellään, sillä kaikilla noilla\nnuhteilla ja varoituksilla ei päästy minnekään; puhuttakoon naiselle\nitselleen, ei hänen aviomiehelleen --! Tämäkin oli vanhanaikaisuutta,\ntyperän roomalaisen hyveen kuolleistaherättämistä. Ja kaiken lisäksi\nisän ääni oli niin kirotun tärkeä.\n\n\"Kuinka monta kertaa minun pitää sanoa sinulle, että noudatan joka\nasiassa parhaiksi katsomiani esikuvia\", puhui Tiberius naputellen\npöytää veitsenkahvalla, kasvojen tumma sivukuva valoa vasten.\n\"Eräissä seikoissa on, toisissa ei ole syytä muuttaa tähänastista\njärjestelmää. Älä opeta minua. Tottele. Ei mitään mestaroimista,\npoika.\"\n\n\"Ihmettelenpä, milloin opit tajuamaan, että kehitys on huikeasti\nedellä sinusta\", sanoi Drusus puoliääneen ja vetäytyi taas ovelle\naivan kuin aikoisi poistua. Hänen sydämessään kuohui. Hän sai nöyränä\ntyytyä, kun tuo jääkimpale ihmiseksi suvaitsi osoittaa hänelle paikan\njossakin jalkojensa juuressa tai antoi armollisesti hänelle tehtäviä,\njoita vähäpalkkaisinkaan kanslisti ei olisi häneltä kadehtinut.\nRekisteröimistä ja tilastontekoa, rutikuivaa virastotyötä.\n\nKeisari oli noussut seisomaan kuin merkiksi siitä, että neuvottelussa\noli tultu päätökseen. Huono valaistus ja huoneen mataluus kai\naiheuttivat, että tuo laiha, hiukan kumara vartalo näytti jälleen\nniin luonnottoman pitkältä. Isän ääni oli hyvin tyyni: \"Etköhän\nsentään mahda erehtyä. Liikevaihto kasvaa vuosi vuodelta. Uusia\nteollisuusyrityksiä perustetaan. Ollaan paljon uudenaikaisempia kuin\ntahdot väittää. Rooman pelisaleissa on jo otettu käytäntöön lattian\nalle sovitetut lämminvesiputket. Kaivosteollisuudessa on päästy\nhuomattaviin tuloksiin, mustan graniitin louhimot toimivat Syenessä,\nsmaragdikaivokset Djebel Zaburahissa, Uuden Karthagon hopeasuonilla\nEspanjassa työskentelee neljäkymmentätuhatta miestä, vakinainen\nvuotuinen työvoima. Mitä vielä? Uusia menetelmiä sovelletaan Carraran\nmarmoriveistämöissä ja Carystoksen, Euboian, Hamamatin louhimoita on\nuudenaikaistettu. Eikö tämä ole kehitystä, mitä?\"\n\nHän seisoi siinä korkeana ja taipumattomana ja naulasi pistävän\nkatseensa nuoremman miehen kasvoihin. Drususta halutti huomauttaa,\nettä niin kauan kuin isä jätti vanhanaikaiseen tapaan niskahiuksensa\nleikkaamatta, hän oli itse kiireestä kantapäähän, tummassa\naskeettisessa puvussaan, takaperoisen kehityksen elävä malli. \"Ei\nsiitä sen enempää\", huoahti Drusus. \"Eräs kysymys vain, isä. Aiotko\nmyöntää langolleni triumfin?\"\n\nTiberiuksen silmäterät pienenivät, kunnes ne näyttivät kahdelta\nloistavalta pisteeltä. \"Triumfin...? Mistä tämä päähänpisto?\"\n\n\"Mutta hän ansaitsee sen\", puhui Drusus hyvin kiihkeästi. \"Totisesti\nhän ansaitsee sen. Jo pelkkä kapinan kukistaminen Germaniassa,\nsaati sitten nuo uudet voitot Ubien maassa ja Weserin luona, josta\nkaikkialla puhutaan... Sinä tiedät hyvin, että ilman Germanicusta\nolisimme menettäneet rajamaakunnat, puhumattakaan mahdollisuudesta,\nettä vieraat heimot olisivat alkaneet hävittää Galliaa, meidän\nGalliaamme. Sano mitä sanot, tingi muista kunnianosoituksista, mutta\ntriumfi hänelle täytyy myöntää. Luuletko etten tiedä, kuinka paljon\nkaikessa tuossa on täytynyt panna alttiiksi. Ilman häntä ja hänen\nlegiooniaan... Ja että kaksitoistatuhatta jalkamiestä, kuusikolmatta\nliittolaisjoukkoa ja kahdeksan ratsuväkiryhmää pystyy kestämään\nsemmoisen leikin, se on...\"\n\n\"Minkä vuoksi oikeastaan puutut tähän asiaan?\" kysyi Tiberius\nmiettivästi.\n\n\"Tahdot siis kuulla? Hyvä, haluan vain ennättää ennen Sejanusta.\"\n\n\"Ja mitä _hänellä_ on tämän asian kanssa tekemistä?\"\n\nMutta tähän kysymykseen Drusus ei heti vastannut. Kun hän viimein\npuhui, hänen äänessään soinnahti niin välitön vetoomus, että isä\nkatsoi oudoksuen poikaansa. \"Sinä olet pahassa liemessä, isä. Pelkkiä\nkeinottelijoita, nuo sinun ystäväsi. Ja tämä Sejanus, jolle olet\navannut sylin ikäänkuin... ikäänkuin mies olisi oma poikasi. Sinä\nannoit hänen lähteä minun mukanani Balkanille. Huomasin tietenkin,\nmiten hän joka asiassa koetti sovittaa sanansa siten, että ne eivät\nmillään muotoa sotisi sinun käsityskantojasi vastaan, silläkin\nuhalla, että hän usein puhui kuin itse vanhanaikaisuus. Minä nauroin\nhänelle, niin kyllä, mutta hänellä on salaiset laskelmat. Hän on\nolevinaan sinun apinasi ja papukaijasi, eikö niin? Mutta oletko\nvarma, ettei hän toimi selkäsi takana? Ja mitä tulee Germanicukseen,\nlangolla on täysi syy pelätä Pisoa ja Pisolla itsellään hyvä halu\nyrittää Sejanuksen avulla vähentää Germanicuksen kansansuosiota. Nyt\nsen tiedät. Tahdoin vain saada sanotuksi, että lankoni ansiot ovat\nliian suuret, jotta kuka tahansa vehkeilijä... Ja oletan, että he\ntekevät kaikkensa estääkseen häneltä triumfin.\"\n\nTiberius naputti sormenpäillään pöytää, vaikeni, rypisti miettivästi\nkulmakarvojaan. \"Jokainen ihminen on jossakin määrin taipuvainen\nvehkeilyyn, sinäkin\", hän sanoi harvakseen. \"Mutta luultavasti pidät\nPison kateutta ja Sejanuksen vaikutusvaltaa liian suurina. Siihen\ntuskin on syytä. Ja jos se rauhoittaa sinua, voin ilmoittaa, että\nkysymys triumfista on jo ratkaistu. Myönteiseen suuntaan. En ole\nkoskaan kieltänyt hänen ansioitaan.\"\n\n\"Vielä on olemassa eräs asia\", jatkoi Drusus epätoivoisessa\nrohkeudenpuuskassa. \"Tahtoisin kerran tietää, kuinka äitini...\"\n\nMutta isän kasvot olivat aivan ilmeettömät, hän lopetti keskustelun:\n\"Hyvää yötä, poika. Jos tapaat Mnesterin käytävässä, lähetä hänet\ntänne.\"\n\nDrusus meni omalle puolelleen. Hän tunsi itsensä perinpohjin\nnolatuksi siitäkin huolimatta, että hänen suorat sanansa olivat tällä\nkertaa johtaneet sievoiseen voittoon: Germanicuksen asiassa hän ei\nainakaan ollut menettänyt mitään. Mutta jääkerros isän ympäriltä ei\nsilti sulanut. Musta kivikuva pysyi liikkumatta.\n\nJa äkkiä hän huomasi, niinkuin joskus lapsena, nimittävänsä\najatuksissaan isää pelokkaalla, hämmentävällä sanalla: _hän. Hän_\nseisoo tuossa ja leikkii veitsellä kummallista sormileikkiä.\n_Hän_ puhuu, katsoo, käskee, mutta hänen äänensä ja katseensa\ntulevat kuin välimatkojen takaa, kangastuksen ja kaiun tapaisina\n--. Merkillistä! Drusus olisi antanut hyvin paljon, jos tämä outo\nsuhde heidän välillään olisi hiukankin hellinnyt ja hän voisi\nedes välähdykseltä nähdä niihin vaikuttimiin, joita isä noudatti\naavemaisessa näyttämöosassaan. Sielullista sokkoleikkiä. Ja sellainen\nkäy hermoille. Se sai hänen asiallisen luonteensa ilmikapinaan,\nse ahdisti ilkeästi aivan kuin ilmasta, jota hän hengitti, olisi\npuuttunut tarpeellisia aineksia. Ja äiti, mihin hän oli mahtanut\nhäipyä? Lapsuusvuosilta Drusus säilytti muistissaan varjomaisia\nnäkyjä, joiden pohjalta katsoivat, kuin kuva lammesta, nuoret\nherkät naisenkasvot. Joskus tapahtui, että hän yritti loihtia\nniiden hämyisiin piirteisiin lihaa, verta ja väriä. Ja silloin hän\nvaistomaisesti kuvitteli isää rikolliseksi, jonka omallatunnolla on\nmusta salaisuus.\n\nHän avasi makuuhuoneen oven, hiljensi askeleitaan. Itse asiassa\nse oli turhaa varovaisuutta, sillä hänen jaloissaan oli pehmeät\nantiloopinnahasta valmistetut sandaalit, jotka painuivat äänettömästi\nasuurinväristä permantoa vasten. _Trilychnis_-lamput olivat\nsammuneet. Ruskea orjatyttö nukkui kynnyksen vieressä. Kuu valaisi\nvuoteella viruvia babylonialaisia kankaita ja nukkuvaa Livillaa,\njoka lepäsi vasen käsivarsi niskan alle taipuneena, raskaasti\nhengittäen... Kuollut vaaleanvihreä paiste loi pitkiä valoviiruja\nhänen alastomalle ruumiilleen; se liukui hitaasti vatsalta rintoihin\npäin.\n\nHämärästä huolimatta mies oli erottavinaan vaimonsa kasvot,\n-- kalpean tahran mustan hiuspilven keskellä, silmäluomet,\ntummanpunaisen suun. Drusus meni hiljaa kamarin poikki. Hän sytytti\nvarovaisin käsin yhden kynttilöistä ja kumartui tarkastamaan Livillan\npiirteitä, joista uni oli pyyhkinyt kaikki teeskentelyn jäljet. Siinä\nhän istui, muhkea ja vilpitön ja kovin suoraviivainen nuori mies,\nistui kastanjanruskea tukka pörröisenä ja silmissä avuton ihmettely.\nEnsi kerran hänet yllätti hämmentävä tunne, että nuo heikon liekin\nvalaisemat kasvot muistuttivat teatterinaamaria.\n\nDrusus vetäytyi omalle puolelleen. Hän heittäytyi vuoteeseen\nriisuutumatta ja makasi kauan aikaa selkä pieluksia vasten,\ntuijottaen kattoon. Voimattomuuden asento...! Vesikellon hiljainen\nsolina ja tuikkivien lamppujen risahtelu tavallisesti vaikuttivat\nhäneen unettavasti, mutta tällä kertaa kesti kauan, ennen kuin luomet\npainuivat mustien laajentuneiden silmäterien yli... Hänen aivoissaan\nsurvoi tuhansia hajanaisia kysymyksiä. Kaikki ajatusten vyyhdet\njohtivat aina suureen, keskeiseen solmuun: mihin äiti on kadonnut?\n\nHän huomasi pohtivansa tuota ongelmaa kiinteän jännittyneesti\nniinkuin pikku poikana, jolloin isoäiti Livia oli jonakin iltana\ntullut hänen luokseen viitta kahisten ja kultanuppinen keppi\nsormissaan, ja tylysti kieltänyt häntä enää milloinkaan ajattelemasta\näitiä... Ja millainen oli isän osuus tuossa hämärässä näytelmässä?\nMiksi isä vältti puhumasta siitä asiasta, miksi hän synkästi vaikeni,\nkun keskustelu luisui sille taholle? Äitipuolensa Julian Drusus\nmuisti hyvin, näki mielessään kuin kirkkaasti valaistuna vieraan\nnaisen kullatun tekotukan ja lihavat valkoiset kasvot. Sitten\näitipuoli oli kerran viety Pandaterian vankilaan eikä hänen tarvinnut\nmilloinkaan enää pelätä kuulevansa sen ihmisen komentelevaa, velttoa\nääntä... Mutta millaista elämä palatsissa oli ollut ennen Juliaa?\nMiksi isä erosi ensimmäisestä vaimostaan? Ja miksi naisen muistokin\npyyhkäistiin pois, niin että Drusus oli koko lapsuutensa tuntenut\nelävänsä kummallisen toispuolista elämää synkän ja hiukan peloittavan\nisän rinnalla? Oliko isän ja äidin välillä sattunut jotakin\ntuskallista...? Riitaantumista tietysti --. Miksi sitä ei saanut\ntiedustella?\n\nJa Drusus huomasi suorittavansa vaivalloista päässälaskua:\näidin täytyy olla jo yli keski-iän, hän on ollut kadoksissa yli\nkolmekymmentä vuotta. Olenko vai enkö ole saanut koskaan osakseni\nhänen hellyyttään? Kun mies on ehtinyt minun ikääni, eikö hänellä\nolekin oikeus saada kuulla äitinsä kohtalosta? Mutta kukaan ei kerro\nmitään... Palatsissa on kaikki mykkää, äänetöntä ja puolipimeää,\naivan kuin pelättäisiin valoa ja lampuissa palaisi vain vedensekainen\nöljy, joka juuri ja juuri valaisee sen verran, että voin tuijottaa\nkattoon ja miettiä asioita --\n\n\n\n\n16.\n\n\nGermanicuksen triumfin aattoiltana Lucius Quartus, roomalainen\nkirjo-ompelija, oli tullut _Punaisen Sian_ kapakkaan juomaan\npalkkiota, jonka keisarillinen vapautettu Eudemos oli maksanut\nvuodepeitteestä. Tuo peite oli tummanpunaista silkkiä, siihen oli\nkultalangoin kirjailtu kukkien, mehiläisten ja perhosten kuvia.\nQuartukselta sen kirjaileminen oli vaatinut kahden kuukauden\ntyön, mutta nahkapussiin sullotut denaarit voitiin tuhlata\nparissakymmenessä tunnissa. Viini oli _Punaisessa Siassa_ perin\nhuonoa ja hinnat huokeita; käsityöläinen ajatteli, että pieni\npistäytyminen tuohon pesään viinin halpuuteen katsoen tuskin kevensi\nhänen kukkaroaan edes parin kolmen ompeleen arvosta. Mutta kun\nhänet pimeän tullen heitettiin kadulle, hänen kurkustaan olivat\nvaluneet sekä mehiläiset että kukat. Syvästi murheellisena, kylmän\nyöilman virkistämänä, hän ilmestyi Forumin lähellä sijaitsevaan\nviinitupaan, tunsi kasvoissaan paistinvartaan miellyttävän hehkun,\nrupesi fatalistisesti juomaan perhosia. Äänien sorina oli kuin\nmeren käyntiä. Paistinkääntäjä liikkui öljytty yläruumis paljaana\nhiilloksen lähellä, ja joka kerta, kun liekit leimahtivat vartaan\nalla, hänen suuren päänsä varjo pimensi kattoparruja.\n\nTuli lepatti. Viini lorisi saviruukkuihin. Kapakoitsijan lihavat\nposket muistuttivat pikkulapsen takapuolia. Hänen tyttärensä korvissa\nkilahtelivat suuret ympyriäiset kultarenkaat.\n\nLucius Quartus tilasi artisokkaa, vihreää salaattia ja verimakkaraa\nsekä raskaan ruukullisen hapanta maalaisviiniä. Vaikka ruoka hieman\nterästi hänen sameaa katsettaan, höyläämättömillä pöydillä oli\nyhä vielä taipumus piirileikkiin ja ihmisten kasvot näkyivät kuin\nsumun sisästä. Hän näki lasimestari Ursuksen ja marmorinvälittäjä\nGlaukoksen sukeltavan matalan ovenkamanan alta kapakkaan. Miehet\netsivät jotakin katseellaan, huudahtivat, istuivat pöytään,\njonka ääressä jo ennestään kyyrötti laiha ryppyinen Mikyllos,\nkeskikaupungin kultaseppä, maistellen hyvin hitaasti vedellä\nmiedonnettua valkoviiniä ja murentaen leipää pieniksi palasiksi.\n\nLasimestari oli kastanut sormenpäänsä viiniin, hän piirteli pöytään\nsotakarttaa: \"Näin se on käynyt, kultaseppä. Näin pitkän matkan,\nviisikymmentä peninkulmaa, meidän miehemme marssivat tuossa\nkirotussa maassa. Ja huomaa, neljänä joukkona. Olen kuullut, että\nvarsinkin jälkijoukon pojat, kahdeskymmenes legioona, tekivät\nmonta germaaniakkaa onnellisiksi, ennen kuin Arminiuksen sotilaat\nhyökkäsivät heidän kimppuunsa tammien takaa. Syksy oli kirotun\npitkällä, pelättiin jo jokien tulvimista...\" -- \"Onko totta, että\ntytöllä, jonka Agrippina synnytti Kölnissä, on suden pää navan\nalla?\" kysyi Mikyllos ampuen etusormellaan leipäpalan huoneen\npoikki. \"Täydellinen puolikaari muuten, kuin sormuksen kylki\", hän\nmutisi itsekseen. \"Mikä sudenpää? Mikä puolikaari? Olen koko ajan\nkoettanut kuvata, kuinka Germanicuksen joukot syyssateessa...\" alkoi\nnärkästynyt lasimestari. Mutta marmorinvälittäjä Glaukos keskeytti\nhänet ivallisesti: \"Ensiksikään ei ole kysymys syyssotaretkestä vaan\nkevättaisteluista, toiseksi joukon kimppuun ei hyökännyt Arminius\nvaan Germanicus ja kolmanneksi joukko ei ollut roomalainen vaan\npelkkiä vihollisia.\"\n\n\"Mutta kölniläinen tyttö, jolla on suden pää?\" huusi lasimestari\nsilmiään pyöritellen, pakahtumaisillaan.\n\nKultaseppä oli vaipunut synkkiin mietteisiin. \"Poikani se nyt ei\nainakaan ole\", hän sanoi äreästi ja rypisti otsaansa, joka vetäytyi\nlukemattomiin syvämielisiin kurttuihin. \"Jos puhutaan pojastani,\nhänen piirteensä muistuttavat pikemmin liiketuttavaani Nikerosta kuin\nsutta. Rutto hänet periköön!\"\n\nViereisessä pöydässä yritti valkopukuinen egyptiläinen pappi Menkera,\njonka kalju pyöreä pää muistutti auringonhelteessä rypistynyttä\nvesimelonia, todistaa nuorelle Kybelen noviisille, että Niilin\nkuunjumalatar oli monin verroin mahtavampi kuin Syyrian maaemo.\nIsis ei ilmennyt vain luonnon kiertokulussa, kuun vaihdoksissa ja\nvuoroveden liikkeessä, vaan sen lisäksi hän lahjoitti ihmisille\ndemoottisen kirjoituksen ja opetti purjehdustaitoa. \"Ajattelehan,\nnuori ystäväni... _Isidis navigium_, suuri laivajuhla, jota vietetään\nmaaliskuun viidentenä, kun meret avautuvat... Millaista viiniä,\nmaistuu aivan muulin virtsalle! Ellen olisi niin halukas näkemään\nsuurta riemukulkuetta, vaihtaisin kapakkaa. Mutta minun piti kertoa\nBubastiin kaupungista ja pyhien kissojen haudoista. Nämä teologiset\nongelmat vaativat kostutusta niinkuin kalapiirakka valkoviiniä\",\nhän lisäsi muhoillen. Nuori kastraatti katseli hyväntahtoisen\nhävyttömästi ukon ryppyisiä silmänurkkia, tonsuuria, joka kehysti\nkuparinväristä kaljua valkoisena seppeleenä, hänen likaista\npukinpartaansa ja ruostuneita hampaitaan. Sitten hän huomautti\nkimeällä tytönäänellä: \"Onko totta, että teidän temppelissänne\nCaeliuksella öisin huvitellaan sillä tavoin, että miehet lähestyvät\nkoiranpäiset naamiot kasvoillaan naisia ja ovat olevinaan Anubis?\"\nUkon silmäluomet laskeutuivat ujosti. \"Kenties sinua haluttaisi\nosallistua siihen\", hän myhäili ilkikurisesti, ja nähtyään että\nsyyrialaisen eunukin kasvot karahtivat tummanpunaisiksi, Menkera\nalkoi nauraa pitkää nikottelevaa naurua.\n\nHän oli parhaassa nousussa. Kymmenen hiljaista päivää oli mennyt\npaastoihin ja temppelipalvelukseen. Hän oli kantanut palavaa\nöljylamppua, ottanut vastaan savesta tehtyjä votiivikäsiä, joita\nnivelkolotuksesta parantuneet hurskaat eukot toivat temppeliin,\noli opettanut kasvattipojalle, Picukselle, kaikki hurskaat\nmuodollisuudet, pyhien ruukkujen rituaalisen puhdistamisen ja pyhän\nmaidon siunaamisen. Suitsutuksia, uhreja, katumuksentekoa. Hän tunsi\nkaipaavansa pientä syrjäpaikkaa tämän maailman pitopöydässä, ja nyt\n-- ympärillään iloinen puheensorina -- hän nautti niinkuin koulupoika\nlomapäivästä. Syyrialainen poistui sydänjuuriaan myöten loukattuna,\nvihreänä kiukusta.' \"Kirottu aasialainen hameväki\", ajatteli pappi,\n\"pitävät hallussaan koko Vaticanusta, lumoavat nuoria poikia\nhuiluilla, ovat muka asettuneet luonnon järjestyksen yläpuolelle.\"\nHän nosti kädet torveksi suunsa eteen ja huusi: \"Pidäkin kielesi\nkurissa, hiton saniainen...!\"\n\nKohina kaduilla kasvoi. Kapakoitsija huomautti paistinkääntäjälle,\nettä oli odotettavissa levoton aamu ja pelkkä ajatuskin\njäniksenlihan loppumisesta sai köyhän ravintolanpitäjän itkemään\nverisiä kyyneleitä, nyt, kun taloon tulvi joka hetki sotilaita,\nkäsityöläisiä, kauppiaita, maalaisia... Olkikupojen päällä nukkui\nyövieraita. Isäntä oli nähnyt parhaaksi vuokrata hyvin korkeasta\nmaksusta nämä tilapäiset lepopaikat vaeltajille, jotka odottivat\naamua nähdäkseen triumfin. Askeleiden kopina kadulla vilkastui\nyön mittaan. Tuntui siltä kuin loppumattomat sotilasosastot\nsuorittaisivat pimeässä ohimarssia... Ja fregenaelainen\nkarkulaispoika Picus, joka kyyrötti yksinäisen pöydän luona\nlähellä säleikkunaa, kuunteli tunnista toiseen yön kohinaa mieli\ntäynnä pelonsekaista uteliaisuutta. Hämärässä hänen kapeat sievät\nkasvonsa näyttivät tavallista kalpeammilta. Tumma silmäpari, joka\nmuistutti kahta poltettua mantelia, tuijotti vartaan alla tanssiviin\nliekkeihin... Paistinkääntäjän lapaluut välkkyivät tulen hohteessa,\ntytön korvarenkaat salamoivat, vaaleat valoviirut säleluukkujen\nraoissa ilmoittivat aamun vaikenevan. Jonakin hetkenä poika vaipui\nepämääräiseen unenhorrokseen. Hän kuuli, näki, tunsi ympärillään\nkirjavan väenvilinän, kuuli lasimestarin kilisyttävän noppanappuloita\nja tajusi, että humaltunut kirjo-ompelija vaati kovalla äänellä\npelattavaksi _morraa_. Mutta väsymys painoi hänen silmäluomiaan.\nHän oli kuulevinaan isän epäsäännöllisen hengityksen jostakin\nhyvin kaukaa, aution, tuulisen Campagnan tuolta puolen, Fregenaen\nporttolasta. Tuuli suhisi... Se oli kuin hiljaista katkonaista\npuhetta: Senkin äpärä... vai sillä lailla, minä pieksän sinut\nkeltaiseksi ja siniseksi... kirottu pentu, puretko sinä isääsi...!\nHän heräsi säpsähtäen. Ja jälleen hän oli näkevinään laihan, kalpean\nmiehen makaavan pitkällään kuolinrovion huipulla ja kuulevinaan\npalavan laakeripuun rätinän.\n\nKahdeksannen viiniruukun, jonka kirjo-ompelija Quartus tilasi ja\nmaksoi, joivat vastikään lomalle päässeet legioonalaiset. Kapakka\noli aamun suussa tulvahtanut täyteen remuavia sotilaita. Heissä\noli vihreän ja punaisen lipun poikia, jalka- ja ratsuväkeä. He\nolivat kiiruhtaneet pääkaupunkiin ennen suurta voittokulkuetta ja\nvahvistivat nyt itseään sitä hetkeä varten, jolloin he saisivat\nSaturnuksen temppelin pylväiköstä seurata näytelmää. Ruukut\npaukkuivat, paahtopaistin mehua valui asetakeille, vaaleatukkaiset\ngallit, joiden pitkät miekantupet raappivat permantoa, rummuttivat\nsaviastioilla pöytää. Taivas ruskotti väkevästi. Ja jos talon\nvieraat tähän saakka olivat väitelleet jyvien hinnoista, tulleista,\nIsiksen ja Kybelen uskonlahkoista, itäintialaisen carpasus-pumpulin\nmaahantuonnista tai kultaesineiden leimauttamisesta, kaikki nuo\npuheenaiheet haihtuivat nyt kuin pilvet viriävässä tuulessa.\nSotilaiden melu ja kaduilta kuuluva kohina riitti tekemään kultaseppä\nMikylloksesta innostuneen poliitikon. Hänen ryppyiset kasvonsa\nhehkuivat, hän oli unohtanut niin perhehuolet kuin ammattiasiat.\n\nSillä välin kun lasimestari Ursus kuvasi marmorinvälittäjälle, kuinka\nkavalasti kuningas Arminius oli rikkonut ne valat, jotka hän oli\nvannonut Divus Augustukselle paljon ennen Teutoburgin taistelua,\nMikyllos todisteli nukkuvalle koruompelijalle lisääntymispolitiikan\netuja. Juppiterin nimessä, eikö valtakunnassa tarvittu poikia! Ja\nmihin jouduttaisiin, jos lasten rajoitus eräiden muukalaismaiden\nmalliin pääsisi käytäntöön?\n\nMahot naiset ja kykenemättömät miehet pitäisi teilata. Sen oli\nkäsittänyt jo Augustus-vainaja, sen käsitti Tiberius ja mitä\nGermanicukseen tuli, asia oli hänen kohdaltaan päivänselvä, sillä\nhän oli siittänyt viisi pulskaa lasta. Sotilaita armeijalle! Enemmän\nsotilaita! Kultaseppä ampui leipäpalasen paistinkääntäjän silmään\nja natisutti tyytyväisenä hienoja, pitkiä, tunnustelevia sormiaan.\nLieden valossa hänen pitkät kuivat kasvonsa saivat intohimoisen\nilmeen; ne näyttivät vuohen kuonolta. \"Itse olen elävä esimerkki\",\nhän sanoi. \"Eukko, Pulcheria, on vuosittain vain kolme viikkoa\nkantamatta. Seitsemän lasta, Glaukos -- ajattelehan, seitsemän\nkomeata lasta!\"\n\nPitkä mustatukkainen arbialainen, joka palveli _legio decimassa_ ja\noli vuosi sitten saanut otsaansa syvän miekanjäljen seuratessaan\nStertiniuksen joukkoja Teutoburgiin, sai korottaa äänensä huudoksi,\njotta hänen sanansa kuuluisivat rähinän yli. Tiesivätkö nämä\npaksupäiset liinanloukuttajat, kuka oli ruhtinas Segestes ja kuka\nkuningatar Thusnelda? Muutaman tunnin päästä he saisivat omin silmin\nnähdä, miten germaanien Kleopatraa kuljetetaan Pyhää katua pitkin.\nIdistavison taistelussa vasalliruhtinas Goldkopf oli vannonut\ntappavansa veljensä Arminiuksen, joka oli aikoinaan ryöstänyt\nThusneldan vaimokseen ja tehnyt hänet raskaaksi juuri suuren\nhyökkäyksen edellä. Nyt nainen oli synnyttänyt pojan Thumelicuksen,\nnyt hän sai imettää lasta vankivaunuissa, niellä ylpeytensä, tottua\nsamaan kohteluun kuin kuka tahansa raakalaiseukko.\n\nLihava milanolainen jalkaväen mies paukutti pöytää. \"Juon\nhänen maljansa sekä oluessa että punaviinissä! Kelpo nainen,\nkäyttää leiviskän painoisia meripihkahelmiä ja soopelinnahkaa\nhameenhelmoissa. Hänen tukkansa on keltainen kuin aureus-raha...\"\nMarmorivälittäjä kysyi häneltä uteliaasti, oliko totta, että\nkuningattaren isälle Segesteelle oli varattu kunniapaikka Rooman\nvasalliruhtinaiden aitiossa. Millä mielellä hän mahtaakaan katsella\ntyttärensä häpeäkulkua! Sotilaat nauraa höröttivät. \"Sinä,\nkultaseppä, ja sinä, lasinpuhaltaja, olette laihoja miehiä. Te\nvoitte hyvin luikerrella väkijoukon läpi eturiviin. Menkää seisomaan\nSaturnuksen temppelin portaille jos suinkin pääsette. Silloin te\nnäette kaikki Suur-Germanian vasallit istumassa katsojien joukossa,\nnäette ruhtinas Goldkopfin, jolla on vain yksi silmä mutta kaksi\nsydäntä, toinen kheruskeja ja toinen roomalaisia varten. Näette myös\nSegesteen ja Sigimeruksen, nuo molemmat punatukkaiset kuninkaat,\njotka käyttävät tulenväristä otsanauhaa. Ja näette Thusneldan ja\nhänen sudenpentunsa.\"\n\n\"Luulenpa, että on tulossa myrsky\", sanoi marmorinvälittäjä. Hän\nkuunteli kadun ääniä. \"Toissa vuonna tuollainen kohu ennusti\nhyvänlaista maanjäristystä. Kaksitoista vuotta sitten, kun Tiberius\nlähti Itä-Germaniaan, muistelen sattuneen jotakin samantapaista...\"\nJa hän raotti pelokkaasti säleikkunaa.\n\n\"Mitä näkyy?\" kysyi kirjo-ompelija Quartus.\n\n\"Pelkkää tomua...\"\n\n\"Uskokaa tai älkää, se johtuu väkijoukoista\", huusi milanolainen\nheiluttaen päänsä päällä suurta tummanpunaista verimakkaraa. \"Kaikki\nLoriumin, Ardean, Numiciuksen, Laviniumin, Ostian tiet ovat mustanaan\nkansaa. Appian portille on komennettu sanitäärejä paareineen\nauttamaan ruhjoutuvia ja raskaita naisia. Porta Trigeminuksen luona,\ntiedättehän, Hyvän jumalattaren temppelin lähellä, ei matokaan\npääsisi liikkumaan, saati katsojat. Kerrotaan, että senaattori\nArruntiuksen parta on tungoksessa poljettu lokaan ja senaattori\nCremutius Corduksen egyptiläiset silmälasit survottu lasijauheeksi,\njoka aiotaan tarjota viiniin liuotettuna myrkynsekoittaja Locustalle.\nSemmoista tungosta ei ole nähty sitten Egyptin valtauksen jälkeen.\nPorta Capenan kaupunginosa kiehuu kuin tunkio kesähelteellä, Porta\nMugioniksen kukkakojut ovat sotkeutuneet ihmisten jalkoihin, niin\nettä aina Carinaehen asti tuntee sieraimissaan ruusujen hajun...\nuuh!\" Hän nuuhkaisi ja irvisti. Sandaalintekijäin kadulta saapunut\nköyhä puhetaidon opettaja, joka oli koko yön kierrellyt kaupungilla,\nkohotti sorsan nokkaa muistuttavaa nenäänsä: \"Jos ainoastaan\nporteilla... Mutta kun tungos ulottuu kahdenkymmenen peninkulman\npäähän kaupungista --\"\n\nPicus yritti turhaan nykiä vanhaa pappia hereille: \"Voi setä,\nlähdetään! Kohta emme näe mitään. Kuuletko, mitä ne sanovat,\nkadut täyttyvät. Isiksen temppelin katolta näkisi sentään jotakin\n--\" Menkera kuorsasi hiljaa, hengitys pihisi hänen kurkussaan\nsoinnukkaasti. Poika repi hänen viittaansa, laiha vartalo kumarassa,\npähkinänväriset silmät kiukun kyyneliä täynnä. Hän katsoi ympärilleen\napua anoen. Mutta sotilaat nauroivat Picukselle vasten naamaa, kunnes\narbialaisen kävi sääliksi ja hän supatti isällisesti: \"Mene hiidessä,\npainele minkä sääristä pääset. Ja osaathan kiivetä, nulikka. Etsi\njokin sopiva katto, älä välitä ukosta, hänen iässään tarvitaan unta\nenemmän kuin voittokulkuja...\"\n\nHiilet sammuivat liedessä. Kun kapakoitsijan silmä vältti,\npaistinkääntäjä kietaisi olkapäilleen tumman työmekon, _exomiksen_,\njoka jätti oikean käsivarren ja olkapään paljaaksi, pälyili\nympärilleen ja livahti kadulle. Kaukaa Suuren sirkuksen takaa kuului\nlähestyvää kohua, joka syntyy, kun sadat symbaalit, kilistimet ja\nrummut soivat.\n\n\n\n\n17.\n\n\nVanha senaattori Cocceius Nerva siristi silmiään voidakseen vangita\nmuistiinsa joitakin kasvoja tuosta pauhaavasta kansantulvasta.\nSoittimien melu oli kerrassaan epäinhimillinen; hän oli unohtanut\nottaa mukaansa vanua ja vahaa, joilla olisi voinut varjella\nkorvakalvoja. Mustanvihreä laakerikehä ympäröi hänen munanmuotoista\npäälakeaan, sen lehdet rapisivat ja kutittivat. Hänen hohtava togansa\noli kaikkein hienointa pumpulikangasta, mutta se ei lämmittänyt\nluuvalon kiusaamia sääriä.\n\nHuudot, jylinä, soitto ja satojentuhansien keuhkojen huohotus\nkehittivät tänä päivänä suuruuden ilmapiiriä keisarille ja hänen\nhovilleen. Ja vanha senaattori ajatteli itsekseen, että nuo mustat\nmassat, jotka olivat ahtautuneet katuvierille näkemään kulkuetta,\nsurisivat samalla tavalla kuin kehrinpuut. Kudotaan jumaluuden\npukua vajavaisille ihmisille. Hänen laihat, hyväntahtoiset\nkasvonsa kurkottuivat uteliaasti eteenpäin. Omalta kohdaltaan hän\nnäki senaattori Galluksen, jonka suorrukkeinen tukka oli öljytty\nja keltaiset rokonarpiset ketunposket valkoisina puuterista.\nVanha lakimies hymyili salaperäisesti. Hän tunsi nauttivansa --\nnautti kansanpaljoudesta, melusta ja Asinius Galluksen pöyhkeästä\njuhlailmeestä.\n\nAuringon valo sai tuomarien vaipat loistamaan kuin valkoiset pilvet.\nHe kulkivat hitaana jonona, tuskin liikuttaen paulakenkiään. Vuoden\nmolemmat konsulit Drusus ja Gaius Norbanus astelivat kasvoilla\nniin papillinen ilme, että Nervan oli vaikea pidättää huvittunutta\nhymyä. Tänä päivänä nuo kaksi miestä matkivat loistavasti vanhaa\nperinnettä, josta lankeaa heihin jonkinmoista pyhyyden kajoa, hän\najatteli... Pappeus, oikeudenkäyttö ja valtiomahti säteilevät\nheidän otsaltaan kuin valo togasta. Heillä on varmaan ollut taitava\n_vestiplica_, puvut ovat niin ihmeen huolellisesti laskostetut...\nVanha senaattori siristi silmiään. Hänen polviaan särki hiukan, mutta\nsisäinen mielihyvä sai unohtamaan ruumiilliset epämukavuudet. Hän\nnäki kansanjoukkojen työntyvän poliisiketjuja vasten. Se jännittyi\nkireälle mutta ei murtunut.\n\nJuuri kun huilut puhalsivat triumfimarssin kimeän alkusävelen,\nnäyttäytyivät vanhojen perheiden edustajat. Jokainen heistä kantoi\nmelkein hellävaroen sukutunnustaan, -- Torquatuksen jälkeläisten\nkaulassa sädehti kultainen kierreketju, Cincinnatuksen jälkeläiset\nkantoivat hiuskiehkuraa. Euandroksen perilliset astelivat puolikuun\nkuvalla koristetuissa sandaaleissa. Kaikki senaattorit kulkivat\njalkaisin, päät seppelöityinä. Nerva voi omalta paikaltaan nähdä\nvalkopartaisen Arruntiuksen niskan, jonka aurinko oli paahtanut\nkaneelinväriseksi sinä aikana, mikä oli kulunut, kun saattue vaelsi\nkoilliselta triumfiportilta Pyhälle kadulle. Hän ajatteli hilpeän\nivallisesti, että noilta punaisilta, ryppyisiltä, pöhöttyneiltä\nkasvoilta on tänä päivänä armottomasti tempaistu yksilöllisyyden\nnaamari; jäljelle on jäänyt vain vallanhurmaa. Se liittää herrat\nritarit ja senaattorit epäitsenäiseksi massaksi, joka tuntee, kokee\nja maistaa kuin yksillä aistimilla, humaltuu kunniasta... Hän etsi\nkatseillaan Haterusta, huomasi tämän viimein. Tavanmukainen ovela\nilveilijänhymy oli hävinnyt suupielistä, Hateruksen silmät olivat\nloistavat, tuijottavat ja tyhjät. Nerva pyyhki hikikarpaloita\notsaltaan. Oli kovin kuuma --\n\nJa jälleen, niinkuin usein ennen, hänen sydäntään kouraisi äärettömän\nyksinäisyyden hekkuma. Värit ja soiton pauhu olivat kangastusta,\nhäneen niiden lumous ei ulottunut. Kuinka selvästi hän taas näki\nihmishalujen kirjavien muotojen pohjaan, näki moninaisten pyyteiden\ntähtäävän yhteen päämäärään, valtaan ja kunniaan. Hänen kapeat\nhuulensa muodostivat sanoja, joita kukaan ei kuullut: _Gloria\nmundi_... Miten huvittavaa. Miten murheellista. Jokainen kultainen\nkotkankuva, joka sukeltaa näkyviin, saa kansan melun kasvamaan aivan\nkuin kysymyksessä olisi jotakin syvällisempää kuin vallan harhakuva,\nja jokainen raivoisa tervehdys huuto katuvieriltä lisää senaattorien\nitseluottamusta... Rummut pärisevät kuin ukkonen. Seppelöidyissä\nvainuissa, joita vetävät sisilialaiset aasit, kuljetetaan\nloppumattomalta näyttävää sotasaalista, kukkuraisia rahaläjiä,\nkultaa, kuparia ja hopeaa, aseita, satulanpeitteitä, germaanittarien\nkoruja, merenpihkakimpaleita, helmiä, tinakannuja, juomahaarikoita,\nArminiuksen ja Thusneldan hovista anastettuja seinävuotia.\nVallattujen sotavaunujen jyrinä on halkaista korvakalvot. Ja vanhan\nsenaattorin hymy syvenee --.\n\nEtuoikeutettuna ryhmänä, joka muodosti epävirallisen, mutta\nsilmäänpistävän kohokohdan kulkueessa, tulivat Germanicuksen\npuoluelaiset, joukko nuoria tai keski-ikäisiä ritareita.\nTitius Sabinus oli viimeiseen asti salaa toivonut mullistusta\nja valtiokeikausta. Nyt hänen pienissä, ikäänkuin sisäänpäin\nkovertuvissa kasvoissaan oli hyvin epäselvä ilme, jossa oli pisara\npettymystä ja ruukullinen neuvotonta voitonriemua. Hänen uneksivat\nsiniset silmänsä loivat harhailevia katseita väkijoukkoon. Hän yritti\nlohduttaa itseään sillä, että ylipäällikön kunniasta lankesi joka\ntapauksessa kirkasta valoa häneenkin. Kuuma tomuinen päivänkilo sai\nhänet tuon tuostakin ummistelemaan luomiaan, ja aina sellaisina\nhetkinä hän oli näkevinään Mysopatran kuuliaiset sfinksinkasvot,\nkirjojen lepattavat nimisinetit, joissa välkkyi vihreää ja punaista,\nkreikkalaiset kirjaimet vaaleassa papyruksessa... Kuinka toisin\nhän oli kuvitellut! Kuinka ylimielisesti kohtalo sivuutti hänet ja\nhänen suuret päämääränsä! Sabinus etsi silmillään Scribonius Liboa,\nystäväänsä Lucanius Latiarista, jonka tumma satavuotinen viini oli\nsaanut hänet kuumeesta huolimatta nousemaan jalkeille, ja varovaista\nCassiusta, Germanicuksen tytön tulevaa velttoa puolisoa. Kun hän\nhuomasi heidän itsetietoiset ilmeensä ja suoran ryhtinsä, hän antoi\nmyöten huumaukselle.\n\nNiin, kenties olikin vain onnellisesti hymyiltävä, aivan kuin toiveet\nolisivat täyttyneet. Tämä tämänpäiväinen korvasi sentään paljon... On\nsuloista paistatella suuren kansansankarin suosiossa. On ihmeellistä\nantaa vankkureiden, voittovaunujen ja sotalippujen kuvastua\nkosteihin silmäkalvoihin, kunnes heleät juhlavärit hämärtyvät\nsumuksi ja kulkueen pauhaava loisto uiskentelee kyynelissä. Huudot\njyrisyttivät ilmaa. Tahdottiin nähdä Stertinius ja hänen musta\nsotaratsunsa, Aulus Caecinan punaiset, karvalaukkuja muistuttavat\njättiläiskorvat ja Gaius Siliuksen typistetty käsi, josta miekka\noli silponut neljä sormea; Publius Vitellius, joka pelasti Gallian\nsotalaivaston pohjoismyrskyn kourista; Lucius Apronius, jonka miekka\noli välähdellyt sekä Balkanilla että pohjoisessa; sadanpäälliköiden\nprimipilaari Aemilius, ratsuväen prefekti Pedo, legaatit, komentajat,\nkenturiot... Kasvavan pauhun lävitse saattoi tuon tuostakin kuulla\nhuudettavan Reinin ylipäällikön nimeä. Hän oli tänä päivänä paljon,\npaljon korkeampi keisaria.\n\nSenaattori Gnaeus Piso ei nähnyt Germanicusta, mutta voittovaunujen\nkitinä ja räminä kaiversi ilkeästi hänen sielunsa pohjia. Näin siis\njuhlitaan tuota pöyhkeää konnaa, joka on imartelun, perhesuhteiden\nja aateliskoulutuksen avulla keinotellut itsensä ylimmäksi orrelle!\nMutta tarkasti katsoen hän ei ole voittanut mitään. On kokonaan\nlegioonien ansiota, että Idistavison taistelu päättyi niinkuin\npäättyi ja Rooman valta levisi Reiniltä Weserille. Ja mikä, mikä\non hänen kansansuosionsa salaisuus...? Sapekkaana ja kateellisena\nsenaattori kuunteli vaununpyörien kolinaa.\n\nTuo ääni painui myös hänen vaimonsa Plancinan tajuntaan, ja mitä\nenemmän senaattorin rouva sitä kuunteli, sitä huvittuneempi hymy\nlevisi hänen huulilleen. Hän pohti mielessään: Kuinka viisas hän\nonkaan, tämä Tiberius Caesar! Ja kuinka tyhmää ja sokeata on suuri\nlauma, joka on saapunut huutamaan keuhkonsa tyhjiksi Via Sacralle.\nEivätkö he sitten huomaa, että keisari ostaa heidän suosionsa tällä\nsilmänkääntötempulla? On helppoa olla kohottavinaan rinnalleen mies,\njota sydämessään halveksii, heittää hänen olkapäilleen triumfaattorin\npurppurapuku ja painaa hänen päähänsä laakeri, jotta kansa uskoisi\nsilmien todistukseen. Ja kuitenkin Tiberius ajaa itse samoissa\njuhlavaunuissa. Taitavaa. Ei edes Agrippina kaikessa viisaudessaan\ntiedä, että hänen miehensä on vain teatterikuningas, narrien narri,\nsyötti, joka heitetään roskaväen keskelle, pieni nappula suuressa\nkeisarillisessa pelissä. Ei, siitä maineesta ei kannattaisi maksaa\nscrupulumiakaan! Ja Plancinan kädet liikkuivat rauhattomasti,\naivan kuin hän olisi halunnut repiä jotakin riekaleiksi. Hänen\nkasvoilleen oli kohonnut valkoisia maksatäpliä. Hänen hymynsä oli\nkirpeän myrkyllinen ja kovin huvittunut. Syvällä hänen sielussaan\ntapahtui eräs noita kateuden muodonvaihdoksia, jotka saavat aikaan,\nettä kirvelevä alemmuus muuttuu yhtä kirveleväksi ylemmyydeksi,\nniin kuin kylmä metalli tarpeeksi jäädyttyään aiheuttaa polttoa...\nTavallaan hän oli tyytyväinen tähän humuun ja loistoon, kuunteli\n_vivat_-huutoja katuvieriltä ja ummisteli vihreitä silmiään kuin\nilves.\n\nMutta omalla tahollaan senaattori Lucius Vitellius vaipui miltei\nuskonnolliseen hurmioon. Seppele kutitti ja hankasi hänen kaljua\npäätään. Hiki valui otsalta silmäkulmiin ja lioitti antimonimustetta,\njolla hän oli maalannut kulmakarvansa. Hänen poskipäilleen valui\npieniä likaisia nokipuroja hänen sitä lainkaan huomaamatta...\nPasuunain soitto ja vaunujen kumu vaikuttivat häneen samalla tavoin\nkuin sotatorven törähdys ratsuväen prefektin hevoseen: hänet valtasi\nhermostunut huumaus. Vitellius oli jo aamuhämärissä nauttinut\nmuutamia vadillisia viiniä siitä huolimatta, että hänen vaimonsa\nSextilia oli koettanut sitä estää. Miksi? Mitä varten? Ritari\nGeminius oli selvästi humalassa, vanhempi veli Quintus Vitellius\noli tullut triumfiin suoraan Cotta Messalinuksen juomingeista. Oli.\nHelteen syy, että viini kihisi hänen päässään ja hiki norui hänen\nkalpean lihavalle leualleen. Jalat tuntuivat ihmeen keveiltä, tuskin\ntiesi koskettavansa maankamaraa. Jokainen askel oli kuin rituaalista\nuhritanssia.\n\nKun kulkue verkkaan lähestyi Juppiterin temppeliä, hän tunsi\nnousevansa yhä korkemmalle tuohon siivittyneeseen, ylhäiseen\ntajunnantilaan, jossa kaikki äänet, värit, suitsutuksen tuoksu\nsaavat jumalanpalvelusta muistuttavan merkityksen --. Huilut\nsoivat. Väkijoukko kohisi. Kultaiset sotakotkat välähtelivät.\nTämän _religion_, tämän uskonnon hän tunsi. Sen mysteeri virtasi\npyörryttävänä hänen sydämeensä ja hermoihinsa, kunnes senaattori\nVitellius lakkasi olemasta elävänä yksilönä ja jäljelle jäi vain\npuhdas joukkoon sulamisen nautinto... Koskaan ennen hän ei ollut yhtä\nselvästi tuntenut Valtion kaikkivaltaa, Valtion, joka jää säilymään\nvielä silloin, kun jumalat jo ovat kuolleet ja uskonnot lastensatuja.\n\nKatu vietti alaspäin ja Vitellius kompasteli. Hiki ja kulmakarvamuste\nkirvelivät hänen silmiään, aurinko porotti suoraan hänen\nmunansileään päälakeensa, mutta nykyisessä mielentilassaan hän ei\ntullut ajatelleeksi sitä. Jos Sextilia olisi tarkannut miehensä\nhorjahtelevaa kävelyä, hän kai olisi tehnyt johtopäätelmän, että\nkaiken syynä oli punaviini. Mutta senaattori tunsi asian oikean\nlaidan.\n\nHänen otsansa alla liikkui juhlallisia mietteitä: -- Valtio?\nImperium? Minä tanssin Valtiolle niinkuin syyrialaiset kuohilaat\njumalatar Kybelelle. Valtion aatteelle, joka on yliaistillinen ja\nikuinen ja johon yksilön elämä uppoaa kuin denaari verorahastoon.\nAinoa totinen näkymätön majesteetti... Rotujen ja kansojen yli\nValtio kohoaa taivaan kaltaisena, kaikkia elättävänä niinkuin ilma,\njota hengitetään. Hukkua Valtioon, hävitä Valtioon --! Voiko kukaan\nuneksia sen korkeammasta tarkoituksesta? Minä tunnen, että tämä\nuskonto ei ole mikään hämärätarina, vaan selvä, kova, helähtävä\nkeskipäivänoppi. Kansat rakastavat nuoruudessaan lastenkamarijuttuja,\npalvotaan milloin ukkosen Juppiteriä, milloin tulenliekin Vestaa\naina maiden ja vyöhykkeiden mukaan, kunnes totinen jumaluus\nnäyttäytyy järjestyneen yhteiskunnan kaikkivallassa. Eivätkö\nveronkantajien arkut ole hänen temppelikassansa ja taistelukentät\nhänen alttareitaan? Eikö hänelle uhrata jotakin pyhempää kuin\nvalkoisia sonneja: kansalaisten hikeä ja sotilaiden verta. Minun\njumaluuteni, ainoa jumaluus, joka on voittajien rodun arvoinen, elää\nhyvän ja pahan tuolle puolen, ja politiikka, jota mikään siveysoppi\nei sido, on hänen kulttipalvelustaan maan päällä. _Ave Deus Imperium\nRomanum_...! Sandaalini on auennut, mutta olkoon... Sinä et sitä\nkatso, minun herrani ja jumalani, sinä näet sydämeni syvimpään,\nsinä Sanomaton... Jyrisevät vaunut, _vivat_-huudot ja sotilassoitto\ntervehtivät sinua. Sota on sinun sakramenttisi, kukistetut alusmaat\nsinun temppelisi esihuoneita, senaattorit sinun pappejasi, joukkojen\nhiki uhrisavua, joka ympäröi sinun näkymättömiä kasvojasi --\n\nHän kuuli puolella korvallaan, kuinka Memmius Regulus kuiskasi\nlähellä astelevalle Cremutius Cordukselle: \"Tämä jos mikään ärsyttää\nSejanuksen ystäviä. Oletko huomannut, miten heidän kasvonsa ovat\nvenähtäneet pitkiksi...?\" Vanha historioitsija räpytti tulehtuneita\nsilmiään: \"Kuinka...? Mitenkä...? Näen pelkkää sumua, silmäni ovat\nauringonvalossa kuin huuhkajan silmät.\" Hän liikutti jalkojaan\nvarovasti tunnustellen kadun kiveystä. Hänen ryppyiset kasvonsa\nolivat epämääräisen huolestumisen vääristämät. Näytti siltä kuin\nvanhus olisi kärsinyt juhlakulkueen pauhusta, sillä triumfin melu\nesti häntä ajattelemasta kreikkalaisia ruukkujaan.\n\n\n\n\n18.\n\n\nIlma värähteli yksitoikkoisesta jyrinästä. Pyhää katua pitkin\nvieri jono vankkureita, niiden oliivipuiset pyörät hypähtelivät ja\nkumisivat epätasaisilla kivilevyillä.\n\nKapeiden vetoaisojen molemmin puolin oli valjastettu tupsunilkkaisia\nbaijerilaisia hevosia. Rämisevillä telineillä seisoi totemipaaluja.\nSaarnesta ja tammesta veistettyjä pöllöjä, joita khattilaiset\npalvelevat; niiden punaiset silmät hehkuivat kuin kekäleet. Taottuja\nhakaristejä, auringonjumalan tunnuksia. Eläimenpäisiä poltetusta\nsavesta muovailtuja pystykuvia. Suunnattoman suuret heleäväriset\npuutaulut, joihin sotataiteilijat olivat kuvanneet kohtauksia Emsin,\nWeserin, Reinin taisteluista -- tarkka silmä erotti niissä vihollisen\npaalukylien kaavamaisia piirroksia -- huojahtelivat kullattujen\nriukujen päissä. Mutta vankkureita riitti, vaunujonoa jatkui, ja\nmonet sotilaista, joiden mielissä tämä vaeltava kansatieteellinen\nnäyttely herätti vain kestettyjen vaivojen muistoja, osoittivat\nselvää kyllästymistä. He olivat viime päivinä huutaneet äänensä\nkäheiksi kuvatessaan tappeluita, oluenjuontia, outojen jumalien\nuhrijuhlia, sanalla sanoen kaikkia niitä asioita, jotka liittyvät\n_iustum iteriin_, Germanicuksen miesten kuusituntiseen päivämarssiin\ntai leiriytymiseen tai taisteluun. He paukuttivat käsiään,\nheittelivät kompasanoja toisilleen, vihelsivät.\n\nVihdoin näyttäytyivät kuuden naaraskarhun vetämät vaunut, joissa\nistui kuin näyttelyesineinä muutamia vangittuja germaaneja. Kömpelöt\ntakkuiset eläimet astelivat velton juhlallisesti, heiluttaen päätään\npuolelta toiselle yksitoikkoisesti, surumielisesti... Kun ensimmäiset\nmädät munat räiskähtivät katuun niiden silmissä välähti nöyrä ja\nhämmästynyt katse. Sotavangit näyttivät lukevan äänetöntä manausta,\neläinten turparenkaat välkkyivät. Vihellystä ja huilunsoittoa.\nEdellinen oli vähällä häivyttää kuuluvista jälkimmäisen, mutta heti\nvaunujen jäljissä tuli uusi soittokunta puhaltaen pillejä ja oboeita.\nÄäni kävi hetki hetkeltä voimakkaammaksi. Katupojat, jotka riippuivat\nkuin yhteen ahtautuneet lepakot temppelin pilareissa, päästivät\nkimeän huudon. Kaukaa Pyhän kadun kulmauksesta sukelsi näkyviin\nuhrisonneja. Ylhäältä katsoen näytti siltä, kuin tumman virran\npyörteissä olisi ajelehtinut lumivalkoista vaahtoa.\n\nHärät mylvivät, niiden raskaat häppäät notkuivat seremoniallisesti.\nPäilyvät ja typerät silmät välkkyivät auringonpaisteessa. Niiden\nkullattuihin sarviin oli kiedottu murattia ja selät peitetty\ntulipunaisilla kankailla. Sonnien jäljissä astelivat Juppiterin\npapit miltei yhtä ajatuksettoman tyyninä, värähtämättömin kasvoin,\nkankeissa juhlavaatteissa ja käsissään kultaiset veitset. Joukko\nnuoria akolyyttejä, temppelipalvelijoita, tuli heti heidän\nkintereillään kantaen vihittyjä maljoja, joihin valutetaan uhriveri;\ntoisin kuin tavallisesti heidän kauniit ruskeat kasvonsa olivat\ntilanteen juhlallisuuden jäykistämät. Viitoista ja öljytyistä\nhiuksista uhosi Capitoliumin pyhien salien majesteettisuus, aivan\nkuin he olisivat tuoneet kadulle osan temppelin ilmapiiristä, joka\non täynnä ukkosenjumalan läsnäoloa. \"Hienointa byssos-kangasta.\nMaksaa ainakin tuhat denaaria\", kuiskasi Lysiades, korinttilainen\nkankuri kuudennentoista legioonan sotilaalle, joka seisoi hänen\nvieressään ja ahmi silmillään uhrisaattuetta. \"Ehkä olet oikeassa.\nMitään tuommoista en muista nähneeni viime vuosina, rintamalla meillä\noli vain fetiales-pappeja, jotka peittivät päänsä villaisella,\nkun lukivat manauksen, ja _pullariuksia_, kanapappeja, joilla oli\njyväpussit kupeellaan.\" Tällä välin näkivät Vestan neitsyiden\natriumin kohdalle kerääntyneet ihmiset jotakin, mikä sai heidät\nulvomaan ihastuksesta. Ilmestyi kokonainen kulkue eläimiä, ruskeita\nsaksanhirviä, täplikkäitä kuusipeuroja vuonineen, majavia ja saukkoja\nlasiastioissa, hopeakahleisiin kytkettyjä susia. Ilma oli täynnä\ntomupilviä ja nopeaa kavionkapsetta.\n\nKatsojien joukossa seisoi myös kaksi pientä juutalaista,\nKapernaumin kauppiaat. Mustat suorrukkeiset hiuskiehkurat huojuivat\ntuulenhengessä. Galilean miehet hivelivät ääneti pujopartojaan.\nHe huomasivat joutuneensa hyvin kiukkuiseen seuraan, joka päästi\nraivokkaita huutoja joka kerta, kun jokin sotavaunuista sukelsi\nnäkyviin; tungos ahdisti heitä kaikilta tahoilta. He kuuntelivat ja\nkatselivat varovaisin pelokkain silmin, huulet hiukan vavahdellen,\naivan kuin olisivat painiskelleet kammoa vastaan. Sellainen siis oli\npakanain kaupunki täydessä loistossaan, tuo suuri ja voittamaton,\njolle Adonai oli antanut valtikan, Rooma seitsemällä kukkulallaan,\nkorkeimmassa mahdissaan. Ja heistä näytti, kuin tämän maailman\nvoima ja kunnia olisi vyörynyt heidän ohitseen kadun mukulakiviä\npitkin. Kotona etäisessä Kapemaumissa saattoi tavoittaa vain\nkaukaisia välähdyksiä ja kaikuja. Mutta totta oli, että sinnekin\nvirtasi vaikutusta täältä, ja tarvitsi vain istua Betsaida Julian\npienessä kalastusvalkamassa tai Kapernaumin tullilaiturilla, joka\nerotti Herodes Antipaksen maan Gaulonitiksen tetrarkan Filippuksen\nalueesta, kuullakseen suuren maailman humua. Lapsina he olivat\nleikkineet noilla ruskeilla vuorilla, joiden ympärillä kiertelevät\nvanhat kauppatiet. He olivat nähneet oikeauskoisen Galilean hiljaa\nsulautuvan pakanain Galileaan, kuunnelleet rantasynagoogan portailta\netäistä huilunsoittoa, kohdanneet epikurolaisten opettajien\nryhmiä Jordanin rannalla. Ja kiemurtelevilla valtateillä, joilla\nennen kulki vain fariseuksia sinisissä _talitheissaan_ ja pyhät\nrukoustupsut hameissaan, vaelsi nykyään roomalaisia legioonia,\nsaapui kanto tuoleissaan raharuhtinaita ja Syyrian kauppahuoneiden\nherroja, Herodeksen hoviväkeä, tullimiehiä ja huilunpuhaltajia,\nmimos-tanssijoita kepeissä attikalaisissa puvuissaan,\nkäärmeenlumoojia, näyttelijöitä, sirkusseurueita katetuissa\nrämisevissä vaunuissa... Dekapoliin kreikkaIaiskaupungeista levisi\nturmelusta; Tarikeaan ja Jerikoon oli jo ilmestynyt pakanallinen\nstadion, jossa alastomat pojat heittivät kiekkoa. Molemmat miehet\nkuiskasivat ahdistuksen vallassa tuon synkän, ylpeän nimen, johon\nsisältyi kaikki, mikä maailmassa oli mahtavaa: _Gewurah_.\n\nKun metsäneläinten kulkue ehti heidän kohdalleen, heidän ruskeat\nsilmänsä laajenivat hämmästyksestä. Jokainen noista •pedoista oli\nkuin Hesekielin näky. He olivat peittäneet kasvonsa saastaisten\ntotemijumalien näyttäytyessä, mutta tähyilleet silti sormien välistä\nmustia pöllöjä, hakaristejä, tammenlehviä. \"Älä tee itsellesi kuvaa\näläkä minkään muotoa\", jupisi toinen kauppiaista puoliääneen. \"Mitä\nhän sanoo?\" kysyi pitkä tummaihoinen syyrialainen värjäri, joka\noli saapunut pääkaupunkiin kokeilemaan uudella punatammen toukista\npuristetulla väriaineella ja tarkkasi nyt ammattimaisen innostuneena\njokaista purppurapukua, mikä sukelsi näkyviin. Hänen korvansa olivat\nvallan ummessa sotilassoitosta. Vilkas hyväntuulinen lintukauppias,\njoka arkipäivinä myi papukaijoja Kuun temppelin lähellä, kurottautui\näkkiä varpailleen. \"Artemiin nimessä, mitä tämä on?\" hän huusi\nkimeästi. Kumea sekasortoinen melu oli odottamatta saavuttanut sen\nasteen, jossa yksityiset äänet, jalkojen töminä ja huudot sulavat\nsuurten maininkien vyörymistä muistuttavaksi jyrinäksi: \"Thusnelda\n--!\"\n\nVangittu kuningatar istui höyläämättömistä laudoista kyhätyissä\nvetokärryissä pää hiukan painuksissa, kaulan ympärillä\nvertauskuvallinen hirttoköysi; mutta ruskeiden kulmakarvojen alta\npälyilivät kauniit uhkamieliset silmät hyvin ylenkatseellisesti\nväkijoukkoja. Hänen voimakkaat jalkansa olivat paljaat, puku tumma,\nväriltään epämääräisen orvokinsininen. Vasen rinta oli paljastettu\nsurun merkiksi. Pähkinänruskeat hiukset valuivat kuparisen\notsarivan alta hartioille, jotka jumala Wodan ilmeisesti oli luonut\nkantamaan taakkoja. Thusnelda puristi kaksin käsin povelleen pientä\nkeltatukkaista lasta, Thumelicusta.\n\nPojan itku oli rauennut suonenvedon tapaisiksi nyyhkytyksiksi.\nJoka kerta kun hänen kasvonsa uudelleen vääristyivät, kuningatar\nläimäytti häntä kämmenellään ja murahti matalasti: \"_Alles ist guot,\nmin vulfchen, kine stimm'n!_ Pidätkö kitasi, sudenpenikka...\" Naisen\nkurkkuäänet, Thumelicuksen itku ja vankkurien räminä muodostivat\ntämän ryhmän ympärille viheliäisen arkipäivän ilmapiiriä. Ellei\ntoukokuinen auringonvalo olisi niin oudon kirkkaasti ympäröinyt\nThusneldan hiuksia ja ellei hänen ilmeensä olisi ollut niin synkän\nylpeä, hän olisi muistuttanut ketä tahansa pakolaisäitiä, joka on\nlapsineen matkalla vihollismaan läpi.\n\nTammipuiset pyörät kolisivat. Kansa tervehti ivanaurulla germaaneja,\njotka istuivat lautarattailla jäykkinä kuin jumalankuvat.\nLeveäkasvoista takkupartaista päällikköä, hänen yllättävän tummaa\nvaimoaan, vanhaa miestä, jolla oli ajeltu leuka roomalaiseen tapaan,\nkaareva kotkannenä ja olkapäille ulottuva hopeanharmaa tukka.\nYleisestä melusta erottui yksinäisiä huudahduksia kuin kimeitä\nfagotinpuhalluksia orkesterinsoitosta: \"Kaino ruhtinatar, suvaitse\nhiukan hymyillä... Missä hiidessä ovat saksesi, takkutukka...?\nVieläkö Emsissä muistetaan kenturio Paulusta, joka täytti\nkahdeksan oluttynnyriä hevosenkusella ja lähetti ne Arminiukselle\nkihlajaislahjaksi?\" Äänet hävisivät yleiseen nauruun. Heti Thusneldan\ntakana näyttäytyi pieni seurue hyvin tummiin pukuihin verhoutuneita\nnaisia, Germanian aatelia, pää painuksissa, kasvot liidunkalpeina.\n\nKun kuningatar oli jo häipymässä näkyvistä, kuudennentoista legioonan\nmies, joka seisoi kankuri Lysiadeksen vieressä, päästi katkeran\nkirouksen: \"Mutta horna ja kuolema, tämähän ei ole kerrassaan mitään!\nAjavat ylpeästi kuin omissa juhlissaan. Ei kaularautoja, verta eikä\nrevittyjä vaatteita niinkuin vanhaan hyvään aikaan, kun Jugurthaa\nlaahattiin korvarenkaista pitkin katuja.\" Lysiades räpytti silmiään.\n\"Se on, näes, tätä uudenaikaista ihmisystävyyttä, joka on nykyään niin\nsuuressa huudossa\", hän hymyili. \"Suo anteeksi, eivätkö tuolla tule\nkotkat. Juppiterin nimessä, niiden täytyy olla noita kuuluisia...\" Uusi\nsoittokunta viritti triumfihymnin. Tällä kertaa sävelissä ei ollut\ntemppelimäistä hartautta, ei soitettu pyhien sonnien vaan valtion\nsotamerkkien kunniaksi. Rumpujen pamahtelun yli saattoi erottaa\npaisuvia tahdikkaita huudahduksia. _I-o... Io triumphe_...!\n\nKuudennentoista legioonan sotilas seisoi varpaillaan ja ulvoi\nkeuhkojensa pohjasta, osoittaen lähestyviä manipelien merkkejä:\n\"Jumalauta, siellä tulevat maksamattomat kymmenyksemme!\" Väkijoukon\npään päällä huojui kapeita tankoja kuin välkkyvää keihäsmetsää.\nNiihin oli kiinnitetty pieniä ympyränmuotoisia kilpiä ja kirkkaassa\nkeskipäivänvalossa ne kimalsivat tosiaan kuin seipäisiin naulatut\nkultarahat. Leijonantaljaan pukeutuneet _aquiliferit_ kantoivat\npyhiä sotamerkkejä. Näytti kuin tomuisessa ilmassa olisi hiljaa\nhorjahdellen liitänyt kultaisia lintuja siivet rävähtämättä,\nluonnottomassa lepoasennossa. Valo taittui niiden metallipeitteestä\nniin kirkkaasti että se teki pahaa katsojien silmille. Ja sitä\nmukaa kuin kultakilpisauvojen ja kotkankuvien rivi huojahteli\neteenpäin, sotilaat arvailivat innostuneesti jokaista esiin\nsukeltavaa sotamerkkiä. Kahdennenkymmenennen legioonan kotka, jota\noli Bonnissa säilytetty lukitussa lippaassa ja jonka kapinalliset\nolivat ryöstäneet yöllä Germanicuksen teltasta. Ensimmäisen legioonan\nkotka, jonka suojaan senaattorien lähetystö oli paennut. Yksi\nVaruksen kotkista, kuuluisa yhdeksännentoista legioonan lintu. Sen\nnäyttäytyminen vaikutti ihmisjoukkoihin kuin salama pilviin, se\nsai voimakkaan ääniaallon liikkeelle. Kahdeksannentoista legioonan\nkotka, joka oli menetetty Teutoburgin tappiossa ja jonka Germanicus\noli löytänyt maanalaisesta temppelistä juuri talven alla, viimeisen\nsyystaistelun aikaan. Rummut kumisivat. Pyhät kuvat sädehtivät.\n\nJa kansan ajatuksissa niitä ympäröi veren, tulen ja valitushuutojen\nhäviämätön tuntu, aivan kuin ilma niiden ympärillä olisi ollut sakea\nsotamuistoista. Niiden nimessä oli kuoltu ja voitettu, vallattu\nkaupunkeja ja kokonaisia maita, ne olivat kiiltäneet sotamiesten\nsilmiin sakeiden savupilvien sisästä, rohkaisseet oudosti,\njohtaneet... Ja vaikka tämänpäiväinen juhlahumu sumensi jokaisen\nselvän mielikuvan, tajunnasta toiseen kävi sähköinen viesti, että\nnäin näyttäytyy itse muodoton ja näkymätön, näin ilmenee Valtion\nkaikkivalta, kovat kultaiset siivet vaakasuorina, ylempänä kuin\nyksikään ihmispää, maan ja taivaan välillä. Valtavampaa huumausta\nei sytyttänyt edes ylipäällikön oma punainen sotalippu _vexillum_,\njoka juhlallisesti läiskähteli tankoa vasten. Kun hopeakypäräiset\nhenkivartijat ja liktorit vitsakirveineen olivat marssineet ohi,\nnäkyi vihdoin kulkueen huippukohta, valkoisten hevosten vetämät\nvaunut.\n\nKapernaumin kauppiaat eivät sitä nähneet. Jo silloin, kun ensimmäinen\nkotka lähestyi heitä ja näytti aivan kuin tavoittavan heidän\nmyssyjään kultaisella nokallaan, heidän teki mieli hiipiä pois. Tämä\nuusi soitto oli yhtä kauheaa kuin saastaiset huiluäänet, jotka olivat\nsaatelleet kuin mikäkin lurittava ja livertävä kuoro epäjumalan\nhärkiä. He olivat nähneet niin paljon jalokiviä ja kultaa tänä outona\npäivänä, katsoneet sitä punniten, ammattimiesten mielenkiinnolla,\ntehneet päässälaskuja ja arvioineet metallin määrää. Mutta nyt suli\nkoko ilmakehä keltaiseksi noiden pakanallisten lintujen takia.\n\nHe alkoivat arasti peräytyä väkijoukon läpi. Heidän ylitseen sateli\nhuudahduksia, ivasanoja, kipeitä läimäyksiä. He hymyilivät ja\nhiipivät kumarassa pois. Niinpä niin, ajatteli toinen heistä, näin\nmahtavina vesinä vyöryy Gewurahin suuruus ja kunnia, eikä meillä\nole kotona Galileassa muuta kuin toivomme, että hurskaan rabbi ben\nJohananin sanat joskus toteutuisivat. Hän kuunteli marssin pauhua\nja tunsi kurkussaan suolan maun. Mutta toinen kauppiaista sanoi\nhiljaa aramean kielellä kuin ulkoläksyä lukien sanat, joita hän oli\nkuullut Jerusalemin pappien lausuvan suitsutusarpomisen edellä:\n\"Kasvata nopeasti palvelijasi Daavidin vesa, korota hänen sarvensa\npelastuksellasi...\" He olivat päässeet tunkeutumaan hiukan väljempään\ntilaan ja tervehtivät toisiaan: _Shalom_, juuri kun Vestan neitsyiden\natriumin läheltä kajahti jyrisevä tervehdys. Triumfi-vaunut\nsukelsivat näkyviin.\n\n\n\n\n19.\n\n\nPicus istui rahanvaihtajien kauppahallin katolla paljaat sääret\nriippuen kattokourun yli. Hän rummutti kantapäillään laastilla\nsiveltyä seinää. Hänen täytyi pidellä kaksin käsin kiinni palkista,\npienet nyrkit puristuksissa, rystyset kalpeina. Pyhä katu kiemursi\nalhaalla kuin leveä joenuoma. Ihmisjoukot olivat täältä nähden\npelkkää kohisevaa vyöryä, jota myrskynpyörteet huljuttavat\nedestakaisin; se ryntää eteenpäin ja tungetaan asemilleen, siinä\nvaikuttaa jokin vieras säännötön paine... Hän näki kulkueen valuvan\nrinnettä alaspäin. Ei, -- se oli ilmeisesti kumonnut luonnon\njärjestyksen ja matoi säteilevänä virtana alhaalta ylös Juppiterin\ntemppeliä kohti. Poika tunsi auringon paahteen lapaluissaan,\nkyyristyi kumaraan. Tuuli liehutti hänen mustia pörröisiä hiuksiaan.\nHänen kasvojaan kuumotti. Ilma oli kylläinen hien ja tomun hajusta.\nKoskaan elämässään hän ei ollut nähnyt mitään tämän vertaista,\nei kuruulisen maistraatin kankeita juhlapukuja, ei seppelöityjä\ntribuuneja, ei valkoisia uhrihärkiä eikä preetoreita, ylipappeja,\nsarvekkaita hirviä... Öljytyn häränvuodan jylinä ja hopealla\nsilattujen pillien soitto sekaantui auttamattomasti ihmisten meluun.\nYlhäältä kuunnellen se oli soinnukasta aaltoavaa mylvimistä, sillä ei\nollut ääriä eikä rajoja. Kaupungin keuhkot toimivat koko voimallaan.\nSoittokuntia riitti.\n\nPoika kurkottui yhä alemmas nähdäkseen sen mikä nyt lähestyi. Ruskeat\nhohtavat silmät supistuivat innostuksesta. Hän tuskin tunsi, miten\njokaisella seinään suunnatulla potkulla syntyi uusi naarmu hänen\nlikaisiin pohkeisiinsa. Hänen sydämensä läpätti haljetakseen, --\nhurmio, uteliaisuus ja outo nimetön pelko pusersi hänen kurkkuaan.\n\nTriumfivaunuja tervehti riemuhuutojen jyrinä. Niitä veti neljä\nlumivalkoista hevosta, vaunujen korkokuvin koristetut kyljet\nloistivat kullalle ja norsunluulle. Picus luuli näkevänsä\nraakunkuoren, jota oudonnäköiset ja -väriset etanat hitaasti\nvetävät... Triumfaattori Germanicus ei juhla-asussaan enää todella\nmuistuttanut ihmistä. Vanhan roomalaistavan mukaan hänen kaulansa,\nkasvonsa ja käsivartensa oli peitetty paksulla punamaalilla,\nkultakoristeinen ihokas riippui kankeana, tunika, johon oli kirjailtu\nkukankuvia, huojahti joskus hiukan, mutta vain hiukan, leudossa\ntuulessa. Hän piti oikeassa kädessään laakerinoksaa, vasemmassa\nlumivalkoista sauvaa, jonka päässä oli kultainen lintu; delfolainen\nlehtiseppele oli kääritty hänen ohimoilleen siten, että kullattu\nsidenauha painui niskaa vasten. Ylipäällikkö tuskin näki mitään\nliikutukseltaan, vain silmämunat kiilsivät luonnottoman valkoisina\ntulipunaisesta maalikerroksesta. Vaunuissa ajoi myös Agrippina\nhiukset seppelöityinä, jäntevillä kasvoilla ylpeä iloisuus, pieni\nCaligula tinapanssarissaan, Drusilla kiireestä kantapäähän valkoisiin\npukeutuneena... Mutta rahanvaihtajien hallin katolla kyyröttävä poika\nei heitä katsonut. Hänen silmänsä olivat imeytyneet noihin kahteen,\njoiden jyrkät tummat hahmot kohosivat niin patsasmaisina valoa vasten\n-- vanhaan leskikeisarinnaan ja hänen poikaansa keisariin.\n\nPydän Kadun päästä toiseen jyrähti huuto: \"_Ave...! Ave Caesar\nImperator Tiberi Claudi_...!\" Vaunuissa seisova mies tuijotti\nkuolonkalpein kasvoin suoraan eteenpäin, värähtämättä, mustien\nräpyttävien yöeläimensilmien välissä tuskallinen ryppy. Tahdikas\nukkosenkaltainen huuto tuntui leviävän kauas syrjäkaduille, yli\nkaupungin, yli valtakunnan. Poika kauppahallin katolla ei kuullut\neikä nähnyt mitään muuta kuin tuon myrskyn ja myrskyn keskellä\nseisovan vanhan miehen.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA.\n\nClaudiukset.\n\n\n\n\n1.\n\n\nKaupungin kolmannessa piirissä, jota nimitetään Isiksen ja Serapiksen\nalueeksi, Esquilinuksen ja Caeliuksen kukkulain välimailla, oli\nNiilin Kuunjumalattarelle vihitty Isium Metellinum. Pyhäkkö oli kauan\naikaa ollut rappiotilassa. Sen vaiheilla oli hiljaista.\n\nMolemmat kummut suojelivat sitä tuulilta, joiden mukana aina tulee\netäisten katuäänien kohinaa, tuota suuren kaupungin hengitystä,\njoka saa ajattelemaan merenkäyntiä. Ja meri oli tämän rakennuksen\npapillisille asukkaille paha, vihamielinen elementti, -- saastainen\nvesi ja saastainen suola, meren ydin... Tie kiemurteli pyhäkön\nedestä vasemmalle päin Porta Asinarialle ja oikealle keskikaupunkia\nkohti, leikkasi synkkiä köyhälistökortteleja, hoikentui tummaksi\nja tomuiseksi solaksi, jonka yli notkui talosta toiseen ulottuvia\nholvikaaria. Täällä vallitsi lähtemätön viinin, lapsenriepujen\nja villiruohon haju. Suutari Eudemioksen kanat, jotka tavan\ntakaa ilmestyivät varovasti pälyillen pyhäkön alueelle, tahrivat\nulostuksillaan vanhaa murtunutta kynnystä. Päivän kymmenenä\naamutuntina, jolloin rattailla ajaminen on kielletty, vanha\nravistunut temppeli kääriytyi uniseen äänettömyyteen. Yksinäinen\nkivinen lootuksennuppu sen päädyssä näytti yömyssyltä.\n\nJa tyyninä ja tuulisina päivinä, pilvisellä ja kirkkaalla säällä\npaksu tummanvihreä lehtipeitto kahisi väsyneesti karstakivimuurissa,\njonka moniin halkeamiin köynnöskasvien kärhet voivat lujasti\ntakertua. Portaiden raoista tunkeutui ruohoa kuin partaa ryppyisestä\nleuasta. Vanhat humisevat puut, plataanit ja jalavat olivat\ntyöntäneet suikertavat juurensa temppelin peruskivien alle. Niiden\noksien välistä lankesi sen verran päivänsäteitä läheiselle rinteelle,\nettä lavendelit voivat vuodesta toiseen kutoa siniharmaata mattoa ja\nmuurarimehiläiset kuljettaa temppelin seinäkoloihin villihunajaa.\n\nPyhäkössä oli tiilikatto, mutta aurinko oli polttanut sen\npunaruskean värin tomunkarvaiseksi, ja levyjen väliin takertunut\nruohokasvullisuus ja plataanien oksista tihkuva vesi oli turmellut\nloput. Sisäkattoa oli korjattu yhdeksän kertaa -- mutta tuoreet\npuupalkit ovat kalliita, ja parrut ja lautalevyt, joilla sitä oli\nyritetty tilkitä, olivat liian mätiä, voidakseen pidättää sadevettä\ntihkumasta hämärään esihalliin. Pienessä siipirakennuksessa\nasuivat _pastophori_, pappiskolleegion pojat. Vasemman puoleinen\nkylkihuone oli varattu papittarille ja pyhille kerjääjättärille,\noikean puoleinen papeille. Kalkittuihin sisäseiniin, sekä temppeliin\nitseensä että eteissuojamaan, Koos-saaren taiteilija Eutyklos oli\nkuusikymmentä vuotta sitten maalannut sinisellä, unikonpunaisella,\nvihreällä ja okrankeltaisella kokonaisen satumaan täynnä härkä- ja\nkoirajumalia ja siivekkäitä auringonkiekkoja ja pyhän sittiäisen\nkuvia. Mutta noiden heleiden taulujen tila oli surkea kuin uskonnon,\njota palvelemaan ne oli tehty. Kerran ne olivat olleet harvinaisia\nkimaltavia ikkunoita etelään, niissä oli heijastunut itse Egyptin\ntaivas, jonka yli Auringon kultainen ja Kuun hopeinen laiva\nhitaasti purjehtivat. Ja kun suitsutus oli tuoksunut ja pienet\nkellot kilisseet ja papit liikkuneet valkoisissa juhlakasukoissaan\nIsiksen kuvan edessä, hämärissä saleissa oli valtavana tuntunut\näitijumalattaren läsnäolo.\n\nKulttiastioita pestessään pappi Menkera ajatteli surumielisen\nalistuvasti, että täältä on pitkä matka Karnakiin ja Thebeen, ja\njos kotona Egyptissä vielä on jäljellä hiven vanhasta voimasta\nja vanha lähde yhä pulppuaa, täällä vieraassa kaupungissa on\ntyydyttävä vähempään. Hän hankasi kostealla liinarievulla kultaisia\nmaitomaljoja. Hänen päätään pakotti. Valon säteet tihkuivat seinän\nhalkeamista ja valotäplät tanssivat permannolla ja muistuttivat\nkieriviä kultarahoja. Hirbetel-Loonin mustasta ruukkusavesta\nvalmistettu Isiksen kuva häämötti pimennosta. Sen yläpuolella\nkattoparruissa nukkui yksinäinen lepakko siivet supussa, pieni\nrotanpää alaspäin riippuen.\n\nVihdoin pappi kutsui kädenviittauksella Picuksen luokseen, jätti\nhänet jatkamaan työtä. Kääräisi sitten vanhan viittansa liepeen\nvatsan yli ja meni tepastelevin askelin eteissuojaan, jossa pyhät\nkerjääjättäret Phryne, Crispinilla ja Calvia piirittivät nauraa\ntirskuen nuorta aatelismiestä Decius Mundusta.\n\nPicus oli pessyt jalkansa, kätensä ja kasvonsa, hänen mustat\nsuortuvansa oli huolellisesti taivutettu otsalle, mutta pappi oli\nkuitenkin ollut tyytymätön tulokseen: \"On vallan merkillistä,\nmiten tuhruisena sinä pysyt.\" Poika seisoi lyhyessä valkoisessa\nmekossaan alttarin edessä. Hän kurkottui varpaisilleen, hienot hennot\nnilkat jännittyen. Toisin kuin tavallisesti, hän ei nyt nähnyt\nSuuren Äidin tummia savikasvoja, sillä kuva oli verhottu mustalla\nvaatteella lähestyvän juhlan takia. Hän karkoitti pois lepakon. Sen\nvalittava vikiseminen ja nahkasiipien kahina herättivät pyhäkön\nseinistä outoja kaikuja... Vesi pienissä astioissa ja pesumaljoissa\ntuoksahti pilaantuneelle, mutta nyt, kun ukko oli hiipinyt pois,\nPicus ei viitsinyt uudistaa sitä. Kelpaa hyvinkin Suburran akkojen\nvihkivedeksi! Unikot ja vehnäntähkät, maan hedelmällisyyden\nvertauskuvat, häämöttivät punaisina ja kullanhohtoisina pimeydestä,\njoka ympäröi alttaria. Poika asetti kaikki kulttiastiat huolelliseen\njärjestykseen hangattuaan niitä ensin näön vuoksi -- hopeakellot,\nhelistimet, joilla karkotetaan paha Typhon, vesiämpärit eli\n_situlat_, vihreät öljylamput nauharisteineen, maitoruukut, joiden\nkaulaan oli muovailtu naisenpää, molemmat _auxiliat_, kulkueessa\nkannettavat pikkualttarit ja ontot kultaiset nisät. Hän tarkasti\nsiristynein silmin työtään.\n\nHän pani kädet puuskaan. Vihelteli hyvin hiljaa, huulet supussa\nlaulunpätkää, jolla muuten ei ollut mitään yhteyttä tumman\njumalankuvan ja uhriastioiden kanssa. Aurinko meni pilveen. Sali\npimeni nopeasti. Kultaiset valodenaarit hävisivät lattialta kuin\nnäkymättömän saiturinkäden pyyhkäiseminä.\n\nPoika vihelteli silmät puoliraollaan, nyrkit kupeilla: \"... piiloon\ntytöt ynnä naiset, kohta saapuu kaljupää...\" Hänen tajuntaansa iski\najatus: tulee juhla. Edellisen vuoden keväänä, maaliskuun viidennen\nsuurena laivajuhlanpäivänä hän oli aamuvarhaisella astellut mukana\nkulkueessa, joka kantoi jumalattaren kuvaa ja kullattua ammetta ja\nvertauskuvallista kukitettua leikkilaivaa virran rannalle. Merenkulun\navajaiset. Paljon soihtuja ja lamppuja ja kilisevää soittoa. Hänen\ntehtävänään oli ollut käsipaukkujen läiskyttäminen, ja hän totisesti\noli pitänyt niin suurta ääntä, että _pastophori_ ja tytöt, jotka\nhoitelivat kalistimia, eivät saaneet kuuluville helähdystäkään. Mutta\njumalatar ei silloin ollut surupukuinen, -- mikään huntu ei peittänyt\nsen kasvoja, jotka näyttivät kuun ja liekkien valossa niin kumman\nrauhattomilta. Nyt kuva seisoi alttarilla ylt'yleensä peitettynä.\nVerhon alta näkyi vain savinen jalka, jota kaikenikäiset ja -näköiset\nnaiset, kun he halusivat saada itselleen lapsen, tulivat suutelemaan\ntähän pyhäkköön ollenkaan ajattelematta varpaiden kulumista. Se\non Isis Panthea, parantajatar, josta ukko ja pappiskoululaiset\novat puhuneet. Sen ympärillä on suuret määrät sairaiden lähettämiä\nvotiivilahjoja, käsien, jalkojen ja sydänten kuvia, savisia ja\nvaskisia, -- niin, nekin kullatut miehenelimet, jotka Sallustiuksen\npuutarhojen ylivartija antoi toimittaa tänne. Kellojen pitäisi\nkilistä, pienten liekkien pitäisi tuikkia alttareilla ja sinisen\nsavun nousta suitsutuskulhoista, jotta kuva alkaisi elää ja\nvaikuttaa. Mutta se on kuollut, vaatteeseen kääritty. Koteloitunut\njumaluus, joka on pitkin syksyä valmistunut jotakin peloittavaa\nmuodonvaihdosta varten.\n\nPoika silitti varovasti kämmenellään valkoista kultaompeleista\npukua, joka oli laskettu kuluneelle uhripöydälle. Hieroglyfejä\nliepeissä ja kauluksessa -- kummallisia kaavamaisia linnun, silmukan\nja ympyrän merkkejä. Tähän pukuun kuului kovetetusta kankaasta\nvalmistettu naamio, musta koiranpää, iltahämärän ja kuoleman jumalan,\nLykopoliksen Anubiksen naamari. Sen hampaat välkkyivät salin\nhämärässä. Punainen eläimensuu näytti nauravan äänetöntä naurua.\nPoika seisoi ihan hiljaa ja tuijotti koirajumalan kuonoa, -- tuon\nEgyptin uniolennon, joka syntyi tuonelan Osiriin ja hänen sisarensa\nNeftyksen syleilystä ja. Joka oli monin verroin taikamaisempi kuin\noudot hahmot pyhäkön seinillä. Haukankasvoinen Horus, Hathor-lehmä,\nnaisleijona Sekhmet, krokotiilijumala Sebek sulkakruunuineen ja\nThuaris, Saiksen vihreä virtahevonen, lapsensynnytyksen jumalatar,\neivät vetäneet sille vertoja. Oli kauhean hiljaista ja hämärää.\nKaikkein mieluimmin poika olisi nyt hiipinyt tiehensä, etsinyt\nmolemmat tytöt Crispinillan ja Phrynen ja houkutellut heidät\ntuhlaamaan muutaman almun hunajakakkuihin. Ukko itse varasteli kun\nsilmä vältti, tytöt olivat pieniä sukkelia apinoita, heillä oli\nnotkeat sormet, ja aina aamupäivisin, kun Suburran hedelmäkauppiaat\naterioivat, he kahmaisivat täpötäysistä koreista viikunoita. Sitten\nhe juoksivat Tiberin rantaan satamakojujen taa. Poika maiskutti\nkieltään.\n\nHän katseli hiukan empien mutta uhkamielisesti mustaa koirajumalaa.\nHän muisti, mitä pappiskoululaiset puhuivat tulevasta suuresta\nsurujuhlasta, -- kuinka Osiriksen kuolemaa, silpomista ja\nhaudastanousemista tulkitaan temppelinäytelmässä, kuinka iltahämärän\nkoira Anubis vainuaa valonjumalan ruumiin kappaleita, jotka Suuri\nÄiti liittää kokoon omassa helmassaan. Niin, pyhäkön kaapeissa\noli röykkiöittäin naamiopukuja, oli sotilaiden, metsästäjien,\ngladiaattorien, tanssijattarien pukuja, oli filosofin viittoja,\npunaompeleisia tohveleita ja kuultavia harsoja, sillä kaikkia näitä\ntarvittiin suuressa ylösnousemus juhlassa. Ja poika ajatteli,\nmillainen mahtaa olla apina, jonka kädessä on kultainen malja ja\npäällä appelsiininpunainen mekko, tai siivekäs aasi, jota nilkku\nkääpiö Sisyphax taluttaa kulkueessa... Hän kumarsi sukkelan\nvakavasti koiranpäälle. Sitten hän sitoi auenneen paulakenkänsä ja\nhiipi pylväikköön kuuntelemaan, oliko Menkera yhä lähettyvillä.\nNiin, kaikki kultavadit oli hangattu kirkkaiksi, kulhot, ruukut ja\nuhrimaljat oli järjestetty siroihin riveihin, eikä hänellä ollut\nmitään syytä viipyä täällä.\n\nEi, ukosta ei haittaa. Menkera seisoi selkä poikaan päin esihuoneen\nnurkassa, ruskeilla fauninkasvoilla tekopyhä huolekkuus ja\nkulmakarvat koholla. Ritari Decius Mundus katseli hyvin kiinteästi\nomia jalkojaan. Ne olivat kauniit, hyvinhoidetut nuorukaisenjalat --\nhänellä oli nyöritetyt kengät kaikkein hienoimmasta nahasta, mutta\nkuitenkin oli kummallista että hän tuijotti niitä niin tarkasti,\nikäänkuin olisi nähnyt ne ensi kerran. \"Minä\", sanoi vanhus leukaansa\nsivellen, \"minä en edes kuuntelisi sinua, nuori mies, sulkisin\nsavella korvareikäni, jos ajat olisivat paremmat ja temppelikassa\ntäydempi. Mutta neljäkymmentätuhatta drakhmaa... Kuulinkohan oikein,\npuhuitko neljästäkymmenestä tuhannesta?\" Ritari teki ärtyisän eleen.\n\nPappi kohotteli kulmakarvojaan neuvottomana. \"No niin, niin,\nliialliseen siveyteen, olletikin kun nainen on siro kuin ibislintu,\nkätkeytyy väärää ylimielisyyttä, myönnän, myönnän. Pyhän oppimme\nmukaan ei ole mitään masentavampaa kuin itsensä korottaminen luonnon\nyläpuolelle. Omassa vaelluksessani olen aina elänyt sen mukaan, mitä\nmuita vikoja minussa onkin. Neljäkymmentä tuhatta drakhmaa? Mutta\nkuinka et tullut tarjonneeksi sitä hänelle itselleen?\"\n\nRitari teki epätoivoisen eleen. \"Tietysti tarjosin, mutta yhtä\nhyvin voisi yrittää ostaa itseään vanhaa Occiaa, päävestaalia...\nHän ei tahdo kuullakaan! Tiesin, että hän palavasti uskoo teidän\nmysteereihinne ja sen vuoksi arvelin --\"\n\n\"No hyvä, hyvä\", huudahti vanhus. \"Sinä haluat siis esiintyä\nAnubiksena tai pikemminkin sallit iltahämärän jumalan ruumiistua\nitsessäsi? Neljäkymmentä tuhatta drakhmaa! Mutta jos tapahtuu\nvähäisinkin hairahdus, niin olemme hukassa. Asian siveellinen puoli\nei minua huoleta. Salli minun ajatella, nuori mies. Epäilemättä on\nniin, että kun nainen lähestyy sinua luja usko sydämessään, sisäinen\nhartaus korvaa silloin pienen ulkonaisen erehdyksen. Itse asiassa hän\ntosiaan antautuu Anubikselle eikä sinulle. Myönnän, että arveluni\nhäviävät. Syvällisempi näkökulma saa minut luopumaan epäilyksistä.\nJa neljäkymmentä tuhatta drakhmaa! Sanoitko, että voit luovuttaa ne\nPyhän Äidin rahastoon heti --?\" -- \"Maksan kaksikymmentä tuhatta nyt\nja toisen puolen myöhemmin\", sanoi ritari. Pappi hiveli leukaansa.\nHänen pienet vilkkaat silmänsä tähyilivät kuin lumottuina nuorukaisen\nvaipanpoimuun, jossa kultarahat olivat nahkapussissa.\n\nSitten hän lupasi, hiven epäröintiä vielä äänessään, antaa temppelin\novenvartijalle käskyn, että tämä ei lainkaan puuttuisi asiaan.\n\n\n\n\n2.\n\n\nLähestyessään Emporiumin viljamakasiineja Picus kapaisi juoksuksi.\nJokaisella jalan polkaisulla ilmoille huprahti kullankarvaista tomua,\nhän tanssi sen keskellä kuin pieni villi fauni ja vetäisi mennessään\nkumoon omenanmyyjättären korit. Hedelmät poukkoilivat pitkin katua.\nEukko läiskäytti ensin kätensä yhteen, sinkosi sitten hänen peräänsä\nkokonaisen ryöpyn riettaita nimityksiä. Mutta poika oli jo kaukana.\n\nHän oikaisi sivukatua pitkin rantaan päin. Suburran asukkaat olivat\nsäkkeineen ja juurikoreineen tulossa Vihannestorilta. Kypsän\nananaksen värisistä vasuista pilkisti Forum Holitoriumin herkkuja,\njuurikkaita, sinikaalin lehtiä ja parsan päitä, mädäntynyttä käpyä\nmuistuttavia artisokan nuppuja ja nauriita, jotka syödessä kastetaan\nkuumaan viiniin. Aurinko maalasi näihin röykkiöihin valotäpliä.\nMahtavat vihreät meloonit pullistuivat vasujen pohjalta kuin\nnaurunjumalan vatsat. Niissä oli jotakin pursuavan riemukasta. Päivän\nensimmäinen puolisko oli alkanut, sen kuuli kaupungin paisuvasta\nmelusta. Pimeillä tunnelimaisilla kujilla, joiden kautta Picus juoksi\nrantaan päin, leyhähti pukinhaju. Auringonvalo leikkasi jyrkkiä\nkultaisia suunnikkaita karstakiviseiniin ja sai parturien kyltit\nvälähtelemään aivan kuin ne olisivat olleet kallista metallia.\n\nPölyä tonneittain, pilvittäin... Oli se aamun tunti, jolloin\nrattaat eivät jyrise, vaunut eivät aja, härkävankkurit eivät\nvaella. Lähellä Juppiter Dolichenuksen pyhäkköä mustat siat söivät\nroskanjätteitä kivilaatoilta kärsät mukaisina ja ystävällisesti\nröhkien. Picus katseli niitä jalat harallaan. Hän näytti uneksivan.\nSynkästä muurinkulmasta lankeava varjo osui hänen kasvoilleen.\nPäivettyneinäkin ne näyttivät kalpeilta kuin vanha hieno hunaja.\nSeisoessaan tuolla tavoin, suu hiukan tuimassa hymyssä ja kulmat\ntummina, poika näytti jonkin äkillisen lumouksen jäykentämältä. Hänen\nsirot piirteensä hämärtyivät melkein tyttömäisen vienoiksi. Mutta hän\npohti vain, oliko mitään mahdollisuutta siepata ruukkua puodista,\njossa kaupattiin uhrijuomaa, ja vilkastuttaa sillä saparohäntiä.\nMyyjä oli ilmeisesti arvannut hänen aikeensa. Poika pujahti pimeään\nholvikäytävään. Vähitellen hänen askeleensa tulivat teeskentelevän\npitkiksi. Hän pullisteli poskiaan, rummutti niitä sormillaan,\nharppaillen eteenpäin kuin kukko. Hän päästeli tahdikkaita\nturahduksia vanhan sotilaslaulun rytmiin:\n\n    ... ettei tytöt ynnä naiset\n    joutuis seikkaan semmoiseen...\n\nHän oli kuin ilkikurinen tuulenpyörre. Hän törmäsi tavattomalla\nmelulla nurkassa seisovaa juuriharjojen kaupustelijaa vasten.\nHän potki ilmoille paksuja, hohtavia tomupilviä. Hän kirmasi\njuoksuun ja hiljensi hetken kuluttua taas askeleensa maleksivan\nveltoiksi. Aurinkoisen torin laidalla hän pysähtyi hetkeksi suurin\npähkinänruskein silmin katselemaan ylimyskoulun poikia, jotka\nmarssivat perättäisinä riveinä torin poikki.\n\nHeillä oli lyhyet heleät tunikat, kreikkalaismalliset. Heidän öljytyt\nhiuksensa ja ohuen ihomaalin peittämät kasvonsa olivat peräisin\noudosta maailmasta, Caput Africaen palatsikoulusta. Kun he marssivat\nfregenaelaisen pojan ohi, he kääntyivät toinen toisensa jälkeen\nkatsomaan häntä. Vihaisia, pahanilkisiä katseita. Nyrkkiin puristuvia\nkäsiä. Picus nauroi äänetöntä naurua hampaat välähdellen. Hän likisti\nvarpaittensa väliin maassa kiiltävän piikiven palasen, mutta se oli\nliian kevyt ja poikia oli kaiken kaikkiaan neljäkolmatta, joukossa\ntappelunhaluisia krimiläisiä junkkareita. Hän irvisti kohentaakseen\nitsetuntoaan. Kädet kuluneen puvun laskoksissa hän sitten hypähdellen\nkiiruhti rantaan päin tummia mutkaisia katuja pitkin.\n\nMereltä tulvi vielä jyvälaivoja. Ne saapuivat Espanjasta,\nEgyptistä, Syyriasta Ostian kesäsatamaan. Tiberillä ankkuroi joukko\nleveäkylkisiä lotjia, joiden ruumat näyttivät pullistuvan säkkien\npainosta. Poika muisteli raskasliikkeisiä kaksimastoja rantakaupungin\nsatamassa, näki mönjänpunaisten pohjalautojen kuultavan veden läpi,\nnäki keulassa kullattuja naisenpäitä ja meren jumalten kuvia. Kaksi-,\nneli- ja viisisoudut soluivat aina lepattavin märssypurjein kodin\nohi kaukana merellä... Mutta täällä tyhjennettiin lasti. Picus\nkuuli jyvien sihisevän, kun ne valuivat puulapioista Emporiumin\nhinkaloihin. Harmaita, parruilla tuettuja makasiineja ympäröi makea\nleivän tuoksu. Niiden seinustalla vetelehti satamamiehiä. Lapiot\nnousivat, välähtivät himmeästi ja upposivat vehnään. Miesten _exomis_\nmuuttui vähitellen läpimäräksi -- hiki norui heidän niskaansa pitkin\nja lihakset alkoivat kiiltää kuin öljyttyinä, aivan kuin he olisivat\nolleet atleetteja.\n\nPoika veti syvälle keuhkoihinsa lämpöistä vehnänhajuista ilmaa, avasi\nkaikki aistimensa Rooman päivälle. Hän huuteli kompasanoja miehille,\nkuljeksi vähän siellä ja täällä, iloisesti viheltäen sotilasmarssia.\nRuskeat silmät ahmivat väenvilinää. Elämä valui leveinä laineina\nMarsin kentän laivaveistämöistä ja Saepta Julian basaareista tänne\ntai täältä sinne. Elämä oli jyvien sihinää ja meriheinän kahisemista\nsatamassa. Se oli kantajien huutoja ja lotjien keinumista mutaisella\nvirralla. Siihen kuuluivat nuo kaksi jyvänvälittäjää, jotka olivat\njääneet suukopuun hymyilevän vapautetun orjan kanssa. Eikö ollutkin\nkirottua, että viljalle säädettiin täsmällinen hintayksikkö, kaksi\nsestertiusta modiukselta! Ennen muinoin, nälänhädän aikoina,\nhyvä välittäjä ansaitsi ihanasti -- leipäviljan hinnat nousivat\nviisin-, kuusinkertaisiksi, viidestä modiuksesta sai maksuksi jopa\nseitsemänkolmatta ja puoli denaaria --! Ja mitä, mitä säännöstelyllä\nvoitetaan? Jyvälaadut ovat eriarvoisia sehän on selvää, keltaisia\nyhtäällä ja vitivalkeita toisaalla. Menkää Puteolin satamaan,\nhyvät ystävät, ja katsokaa, mitä kaikkea niiden viljamakasiineihin\nsyydetään noista Egyptin, Espanjan, Sisilian, Gallian, Sardinian\nlastilaivoista, jotka tulevat niin komeasti märssypurjeet liehuen,\nsotalaivat kummallakin puolellaan, suureksi riemuksi moukille ja\nportoille... -- Tuuli heräsi. Se pyyhkäisi Tiberin vedenpintaa ja\nhuuhtoi jyvänvälittäjien äänet pojan kuuluvilta. Hän hypähteli\nsatamaan purettujen lastikasojen, kangaspaalujen, kivipalkkien,\nkumin, hartsin, suitsukkeen ja mausterasioiden keskellä, oli vähällä\nkompastua Sidonin lasiastioihin. Sitten hän kuuli satamavartijan\nkarjaisun ja kirmaisi juoksuun.\n\nSuuri kaupunki hengitti, välkkyi, liikkui. Yhteen ainoaan tuntiin\nvoi sisältyä tuhansia jännittäviä asioita, hän voi kuunnella\nlintukauppiaiden rähinää ja nähdä naisen, joka kompastuu\nhedelmänkuoreen. Hän antoi virran viedä, -- vaelsi autuaan\nhuolettomana. Rinteitä ylös ja taas alas virtasi ihmisiä --\nmuurahaismaisen hyörinän loputtomuus olisi huimannut päätä, jos hän\nolisi pysähtynyt sitä pohtimaan. Mutta miksi hän olisi pysähtynyt?\nHän oli pieni näkevä silmä. Hän otti vastaan vaikutelmia niinkuin\npuhdas vaalea papyrus piirtäjän näkyjä. Tuon valtameren kohinasta,\njota himo ja nälkä piiskasivat kivisessä sammiossa, korva ja\najatus tavoittivat silloin tällöin yksityisiä irrallisia ääniä.\nNiiden ei tosiaankaan tarvinnut olla kummempia kuin damaskoslaisen\nmaustekauppiaan kirous tai jätkien melu viinituvassa tai kahden\nsilkinvälittäjän, Artemioksen ja Lysiadeen riita Suuren Sirkuksen\nbasaarissa, jotta hän olisi pysähtynyt kuuntelemaan. Hän lähti\nkulkemaan Forumille päin. Hänen vatsaansa nipisteli nälkä, mutta hän\nnieleskeli sylkeä ja ajatteli pieniä mustanruskeita hunajaleipiä,\njoita hyväntuulinen leipuri Paulus myy tusinan obolista. Jos hän.\nEdes olisi tavannut Phrynen ja Calvian ja heidän kerjuulaatikkonsa --!\n\nSirkuksen kohdalla hän sekaantui väkijoukkoon, joka oli saapunut\ntarkastamaan uutta ylellisyystavaroiden lähetystä joko ostaakseen\nniitä tai töllistelläkseen. Vanhan muurin pykäläisistä ulkonemista\nriippui kimpuiksi sidottuja näytetavaroita -- öljypuun oksia\nmarjoineen, Libanonilta tuotuja mandragoran juuria, värjättyä\nKoos-saaren silkkiä, miletolaisia purppuratakkeja... Tinkivät\nkreikkalaisäänet sekoittuivat idän murteisiin. Tungoksen\nkeskellä seisoi suuren tavaralaatikon päällä viekkaan näköinen\npergamonilainen. Hänen ympärillään oli röykkiöittäin paksuja\nkultaompeleisia mattoja, joita hänen kotikaupunkinsa Myysian\nKaikos-virran rannalta niin runsaasti lähetti markkinoille, mutta\nniiden puolesta hän ei tuhlannut halaistua sanaa. Pergamonilainen\nkohosi varpailleen ja heilutti päänsä päällä kuivatusta vuohennahasta\ntehtyä kääröä ja liversi kuin huilu: \"Oivallista valmistetta,\nparkitsematonta, silitettyä, pingoitettua. Uusi menetelmä. Uusi\nkirjoitusväline. Voittaa Memfiin tehtaiden papyruksen, sata yhtä\nvastaan, hovit ja virastot ostavat, menee kanslioihin kuin öljy\nihoon...\" Mutta kukaan ei häntä kuullut. Näytti kuin koko tuscilainen\nkortteli olisi tulvinut niiden myymälöiden luona, joissa kaupattiin\nhajuaineita. Hameväkeä, ajatteli Picus halveksivasti. Sitten hän\nlennätti Sirkuksen muuriin pitkän syljen, raivasi nokkelasti tietä.\n\nValo oli voimakasta ja lämmintä, taivas tummansininen. Suuren jumalan\ntemppeli ylhäällä Capitoliumilla sädehti kultaisena ja valkoisena,\nmonin verroin korkeampana kuin Juppiter Tonansin pyhäkkö, pilvien\ntasalla. Ja jälleen hän näki Forumin tungoksentäysine katuineen\n-- nuo kellertävät ja valkoiset basilikat, joissa pankkiirit ja\nrahanvaihtajat istuivat pienten pöytien takana alituisen rahanhelinän\nkeskellä, tuomarien pylväiköt kirjavine tasakattoineen, Vestan\nneitseiden suuren talon, Saturnuksen ja Kaksoisjumalien ja Concordian\ntemppelit... Niiden päädyistä nousi kuin lentoon lähtien kultaisia\nvoittovaunuja; ne lumosivat ja musersivat loistollaan. Mutta\nbasaarit, parturintuvat, myymälät pusersivat niitä joka taholta,\nvähentäen näiden Uskonnolle ja Valtiolle vihittyjen rakennusten\nylhäistä majesteettiutta. Yhdet ainoat ajopelit, nelipyöräiset\n_carrucat_, joissa istui kolme Pyhän tulen papitarta vaaleat\nliinaturbaanit päässään, jyrisivät kadun laakakivillä Vestan pyöreää\npikkutemppeliä kohti. Mutta tori oli mustanaan jalankulkijoita,\n-- yksin korkeat portaat, jotka loivasti nousivat Forumilta\nsenaatintalon ohi Capitoliumin linnaa, sen ruskeita muureja,\nTabulariumin seinää ja Deus Optimuksen pyhäkköä kohti, näyttivät\nkaukaa katsoen kuin elävien mattojen peittämiltä.\n\nTänä aamuna Saturnuksen temppelistä kuului huilun ja symbaalin\nhapuilevaa soittoa, mutta se oli liian heikkoa kohotakseen\nesiin torin arkiäänistä. Tuon hiljaisen kilinän kuuli kuitenkin\nkultaseppä Mikyllos, joka oli tullut vaihtamaan oboleja aureuksiin\nrahanlainaajien pylväikössä. Hän huomautti ympärillä olijoille, että\nsiellä kaiketi kummittelee valtiokassan haamu, ne viisitoistatuhatta\nkultatankoa ja kolmekymmentätuhatta hopeatankoa ja ne kirkkaat\nmyntätyt miljoonat, jotka Julius Caesar oli antanut sinne\nvarastoida. \"Kysyn teiltä, hyvät ystävät, mitä takeita valtio on\nantanut kultavaraston olemassaolosta?\" -- \"Mutta johan itse Divus\nAugustus...\" aloitti eräs lähellä seisova vanha viinikauppias,\njoka oli kasvavalla huolella kuunnellut puhetta. \"Onhan jaettu\nkansalaislahjoja, maansa menettäneet tilanomistajat saivat aikoinaan\nkuusisataa miljoonaa sestertiusta vahingonkorvauksena, parikymmentä\nvuotta sitten yli kolmesataa tuhatta kansalaista nosti kuusikymmentä\ndenaaria mieheen. Et suinkaan väitä, että temppelin _aerarium_ olisi\ntyhjä. Ja muuten, nämä ovat vaarallisia puheita, minä esimerkiksi en\nole mitään kuullut...\" Ja hän kääriytyi viittaansa. Mikyllos kohautti\nkulmikkaita olkapäitään. \"Minä uskon vain omiin silmiini. Tuo tuossa\non jotakin toista, minä voin nähdä sen ja koskettaa sitä, -- olen\nkultaseppä ammatiltani ja tiedän, että silaus on mitä puhtainta,\nvaikka sisus onkin kuparia.\" Ja hän osoitti torin keskellä seisovaa\nMilliarum aureumia, kultaista peninkulmatolppaa, josta etäisyys\nlasketaan itään päin Jerusalemiin ja länteen Lontooseen asti.\n\nKolme keltapukuista käärmeenkesyttäjää, marsia, kulki juuripunoksiset\nkorit käsivarrellaan väkijoukon läpi. He hymyilivät ja kohottivat\nhiukan korinkantta ja saivat tien aukeamaan. Syrjäkujilla soi\negyptiläinen sambuki. Nuori tumma aleksandrialainen ilotyttö tanssi\npimeässä solassa temppelin ja suutarinverstaan välissä, katsojinaan\nkolme palatsiorjaa, joiden arvioiva katse oli kokonaan nauliutunut\nhänen notkeaan vatsaansa. Kuja oli hyvin kapea, tanssijatar ja\nkatsojat muodostivat elävän sulkuportin, jonka eteen joukko idän\nkauppamiehiä pakosta pysähtyi pääsemättä etenemään. Heillä oli\noudot kirjavat puvut, -- kaksi heistä, samoslainen Lysiades ja\nhebronilainen Taddeus, kuuluivat öljynvälittäjien ammattikuntaan,\nkolmas oli Jerikon suuren kauppahuoneen asiamies, hän oli tullut\npääkaupunkiin tunnustelemaan balsaminmyynnin mahdollisuuksia.\n\"Sanon teille, että maailma kulkee perikatoa kohti\", hän mutisi\nnärkästyneenä. \"Minun nuoruudessani ei turmelus vielä hiponut\ntällaisia mittoja, elettiin yksinkertaista, mutta vaurasta elämää.\nJos kaivattiin huvituksia, tytöt asuivat omissa kortteleissaan ja\nheidät löysi sieltä ilman ilkeätä julkista kaupanhierontaa. Tuo\nhäpeämätön avomielisyys se vie nykyisen sukukunnan perikatoon! Se\non kasvanut siitä asti kuin Kleopatra Egyptiläinen laski kirotut\njalkansa Anti-Libanonin kamaralle ja anasti Herodeksen kesäpuutarhat,\njoissa kasvaa niin hyväsatoisia balsamipuita. Sanon teille, että\nse on lopun alkua.\" -- \"Mekin olemme huomanneet sen öljyn hintojen\nkallistumisesta\", sanoivat oliivikauppiaat.\n\nHeidän puheensa oli herättänyt lähellä seisovien miesten huomiota.\nJoukko kauppiaita, jotka olivat jättäneet Vicus Tuscuksen varrella\nsijaitsevat puotinsa nauttiakseen auringonpaisteesta, kannatti\ninnokkaasti näitä muukalaisia: kaikesta näkee, että vieraat\nhuomaavat selvemmin epäkohdat kuin kaupunkilaiset! Helle, öljyn\nja hien haju, lainehtiva melu suurella torilla herätti heissä\nepämääräistä ärtymystä, joka purkautui hallitukseen ja hallitsijaan,\nniinkuin muuten usein tapauksissa, jolloin varmaa maalitaulua ei\nole näkyvissä. Tavallisesti heidän elämänsä oli täynnä osinkoja\nja prosentteja, härkäpapuja ja herneitä ja vehnää, värimaljoja\nja esansseja, kaltattua nahkaa, lyhtyjä, kultalistoja, seuloja\nja lasitavaroita, aina sen mukaan, mitä he möivät; heistä oli\nmiellyttävää silloin tällöin astua ulos arkihuolien komeroista\nja hengittää yleisten asioiden ilmaa. Punanenäinen cajetalaisen\nhamppuköyden kauppias hankasi rasvaisia sormiaan viitan poimuun ja\nhymyili ovelasti: \"Aika? Puhutaan sitä ja puhutaan tätä, mutta sanon\nteille, että ajassa itsessään ei ole mitään vikaa. Ilma on samaa\nkuin ennenkin, setäni löyhkää valkosipulille niinkuin kaksikymmentä\nvuotta sitten, enkä kuolemaksenikaan ymmärrä, mikä siinä muuttuisi.\nSanotaan, että sadetakit maksavat nyt kaksisataa denaaria, mutta\nhiukan tinkimällä niitä saa sadallakahdellakymmenelläviidelläkin\naivan kuin vanhoina aikoina...\" -- \"Eikö sitten ole totta, että\nruukut nykyään vuotavat, että huilunpuhaltajat eivät soita yhtä\ninnostuneesti kuin ennen pikku quinquatrus-juhlassa?\" kysyi\nbalsaminvälittäjä. Köysikauppias hieroi nenänvarttaan peukalolla ja\nloi häneen hiukan epävarman silmäyksen. \"Kaikkeen siihen on syynä\nsenaatti ja hovi\", hän jupisi. \"Sextus Marius ja Cotta Messalinus\nkiskovat rahaa kuin välskärit hampaita, ritari Geminiuksen rouva\nMutilia Prisca kylpee aasinmaidossa kun meidän lapsemme näkevät\nnälkää. En tietenkään tarkoita itseäni, olen vain hamppukauppias,\nmutta yleensä... Ja tiedättekö, että tuo kyttyräselkäinen Sejanus\non pian anastanut yhtä suuren vallan kuin vanha kirottu salaneuvos\nCrispus. Mitä sanonkaan? Suuremman, veljet! Hänen vainukoiransa\nkiertelevät ympäri kaupunkia ja merkitsevät kansalaisten nimiä\nmuistiin. Kerrotaan, että hän antoi repiä kielen miehiltä, joiden\npiti todistaa oikeudessa ritari Lihon jutussa.\"\n\n\"Se ei ole totta\", vastusti samoslainen Lysiades. Hän sanoi sen\npikemminkin pitääkseen tulta vireillä kuin torjuakseen yleistä\nmielipidettä.\n\n\"Kuka tietää\", huokasi muuan basilikan seinään nojaileva\nleipurimestari. \"En enää uskalla kirjailla sokerikaakkuja\nkermavaahdolla. Tunnen kreikkalaisen Khoiriloksen, hän leipoi\nanistaikinasta rinkelin, joka muistutti gamma-kirjainta. Ja eikö\ntultukin sanomaan, että hän oli työntänyt jauhoiset kouransa\npolitiikkaan ja kuului Germanicuksen puolueeseen!\"\n\n\"Onko totta, että kaikki myllyt kukitetaan täällä jasmiininoksilla\nVestan päivänä, kesäkuun yhdeksäntenä?\" kysyi Lysiades.\n\n\"En ole siitä niinkään varma\", huokasi sokerileipuri. \"Julkiset\nnäytännöt vähenevät vuosi vuodelta, enää ei taistella sirkuksissa,\namfiteatterit suljetaan keisarin määräyksestä. Rooma on täynnä\ntyöttömiä gladiaattoreita, jotka panevat toimeen ryöstöjä pysyäkseen\nhengissä. Ruhtinas Drusus yritti saada aikaan muutosta, mutta\nluuletteko, että se auttoi. Vain yksi vaivainen miekkataistelu!\nEnnen vanhaan saimme nähdä enemmän verta kuin linnan kellarissa\non punaviiniä, ja kansa pysyi rauhallisena. Mutta ajat käyvät yhä\nhuonommiksi. Sotilaita värvätään jo Suburrassa.\"\n\n\"Kerrotaan, että Tiberius on yrittänyt myrkyttää Germanicuksen\",\nkuiskasi hamppuköysien kauppias niin hiljaa, että hänen äänensä\nkuulosti telalla pyörivän nuoran narinalta. \"Mutta se on salaisuus.\nKukaan ei mitään tiedä... Se tapahtui hovin illallisilla, kenties\nvanha keisarinna sekoitti lasijauhoa viiniin. Keisari on tulossa\nhulluksi, hän tahtoo nähdä verta. Hänen pimeässä kamarissaan\nteurastetaan alastomia pikku poikia... tuolla ylhäällä.\" Ja kauppias\nosoitti etusormellaan Palatinusta. Picusta värisytti.\n\nMiehet ahtautuivat yhteen, heidän hermostuneet nykivät olkapäänsä\nilmaisivat, että keskustelu luisui asioihin, joista on vaarallista\nvaihtaa mielipiteitä. Mutta he eivät malttaneet olla ääneti; heitä\nhuumasi tämä sekaantuminen salaisiin huhuihin, aivan kuin jokin\narmelias jumala olisi temmannut heidät niskasta ylempään ilmakehään,\npois varastokomeroiden ja puotien köyhästä pimeydestä. Huilut soivat\nyhä Saturnuksen temppelissä, rahat kilahtelivat halleissa, kesy\nmusta korppi istui läheisen suutarinverstaan katolla ja raakkui\nsurullisesti. \"Uskokaa minua, romahdus on tulossa\", kuiskasi\nsokerileipuri. \"Egyptissä on nähty feenikslintu, koko Juudea kuohuu\nja parthit valmistavat hyökkäystä. Ja mitä luulette keisarin tekevän?\nOh, hän istuu loukossaan kädet ristissä ja tikari sormien välissä!\nHän vihaa meitä. Hän vihaa kansaa yhtä paljon kuin senaattia. Ja\nsukulaisiaan hän vihaa eniten, tahtoisi tappaa Germanicuksen, ellei\nsiitä syntyisi niin paljon hälyä...\"\n\n\"Eläköön Germanicus\", sanoi köysikauppias vaisusti. Kankuri Lysiades\ntuijotti sandaaliensa kärkiä. \"Edellisen keisarin aikana hallitsi\nIlo, nyt hallitsee Pelko\", hän myönsi. \"Sadot käyvät huonoiksi,\nvirrat kuivuvat Syyriassa, kaikkialla odotetaan jotakin, eikä kukaan\noikein tiedä, mitä... Joskus tulee loppu pauhulla ja jyminällä, ehkä\ntänään, ehkä vasta huomenna. Minä en tahtoisi olla sitä näkemässä.\"\n\nHe lähtivät hitaasti kävelemään sinne päin, missä suutarin vasaran\nnaputus yhtyi kultarahojen helskeeseen.\n\n\n\n\n3.\n\n\nPicuksen täytyi siristää luomiaan marmorin hohdolta, jota auringon\nnopea kohoaminen orvokintummalla taivaalla asteittain lisäsi.\nSotilaiden kypärät salamoivat. Fryygialaisten punaiset myssyt uivat\ntungoksessa kuin kauniit meritomaatit Ostian poukamissa. Kalvava\ntunne vatsassa sai pojan tuon tuostakin hyvin kiinteästi katselemaan\nleipä- ja kalavasuja, joita rantatoreilta palaavat tuskilaiskorttelin\nasukkaat kantoivat käsivarrellaan, oikaistessaan Pyhän kadun poikki.\nHänellä ei ollut kolikkoakaan; nälkä kiusasi. Kaksoisjumalien\ntemppelin lähellä hän näki hikoilevan miehen, joka ähkien sälytti\nselkäänsä köydellä niputettuja savilamppuja. Ne olivat Polesinen\nvalmistetta -- kokonainen röykkiö Atimetien tehtaan tuotteita\nmatkalla Pompeijiin. Picus jakoi miehen kanssa osan taakkaa. He\nlähtivät puuskuttaen kulkemaan Suburran kortteliin päin, mies varsin\nmielissään pikku apulaisesta ja poika kovin toivorikkaana, auringon\nkuuma paahde niskassaan.\n\nHelle oli painostava, lamppuja oli kannettava varovasti, -- kieli\nkeskellä suuta, sanoi Polesinen mies. Hän oli seuranhaluinen\nihminen ja koko matkan hän oli ehtimiseen äänessä. Vai niin,\nFregenaesta siis... Hän puolestaan tunsi vain Ostian, hänellä oli\nsiellä vakituisesti pieni huone, vuokrahuone, Epagathiuksen Taion\nvieressä, tiedäthän. Miehen nimi oli Aemilius. Hän matkusteli\nAtemetien polttimon asioilla vähän siellä ja täällä, mutta pääasiassa\nkuitenkin noissa Vesuviuksen kaupungeissa, joissa osattiin antaa\narvo savitavaroille. Siellä ostettiin kaikenlaisia lamppuja,\nsuuria ja pienen pieniä, ruskeita kuin multa ja lehdenvihreitä, --\nlamppuja, jotka oli muovailtu koiranpään tai lepäävän nymfin tai\nsiipinaisen, sfinksin, muotoon. Ei ihme, että hän oli viime vuosina\nhiukan säästänyt arkun pohjalle. Hänellä oli tytär Aemilia, sievä\nhuilunsoittajatar Puteolissa. Veli oli maalari, hän työskenteli\nparhaillaan Pompejissa, aatelistalossa, jonka seiniin piti kuvata\nlemmenhaltijoita mustalle pohjalle. Mies puhui kuin papukaija ja\npoika nyökkäsi tuon tuostakin ja katseli häntä syrjäsilmin. Hänellä\noli hyvin hienot valkoiset kädet, tällä Polesinen kauppiaalla. Mitä\nenemmän poika tähyili häntä, sitä omituisempi hymy kareili miehen\nhuulilla. Näytti melkein, niinkuin hän olisi purskahtamaisillaan\nnauruun. Ja Picus aavisteli, että kenties tässä piili salaisuus ja\nettä hänen toverinsa ei ehkä matkustanutkaan Atimetien lamppukaupan\nasioilla. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän vastaili ykskantaan\nkylläkin tavallista kohteliaammin, huudahteli joskus ihmetyksestä ja\noli kaikessa samaa mieltä.\n\nKun he lähestyivät rumaa tummaa lintumyymälää, Polesinen mies\nsilmäili poikaa syrjäkarein. Hänen ilmeensä oli hyvin huvittunut. Hän\nkysyi pienen toverinsa asuntoa, mihin Picus todella vastasi suoraan,\nepäselvästi vainuten suuren elämänmuutoksen mahdollisuutta, jota tuo\nlampunkantaja kukaties piilotti pukunsa poimuihin. Picus oli pienestä\npitäen kasvanut kadulla, ja sellainen ympäristö on ihmisenalulle\nsamaa kuin metsä ja erämaa villieläimille: se kehittää saalistamisen\nvaistoa. Jos hän olisi voinut tulkita aivoissaan liikahtelevaa\nepäilystä, hän olisi voinut tiivistää sen yhteen lauseeseen: Tuota\nihmistä ympäröi hyvien päivien haju. Hän tuijotti kiinteästi\nAemiliuksen kasvoja. Hän tuumi ovelasti: Tuossa on varmasti ylhäisen\nmiehen kasvot. Eikä Polesinen mies suinkaan kantanut taakkaa\nsillä tavoin kuin Tiberin satamassa näkee kannettavan. Hän käveli\nvaivattoman ryhdikkäästi, antoipa kaiken lisäksi lamppujen kolkkua\ntoisiaan vasten ollenkaan pelkäämättä, että ne särkyvät. Näiden pikku\nhuomioiden alla valvoi katupojan varova oveluus, ja jos se ilmeni\njollakin tavoin, sen voi aavistaa siitä huomaavaisuudesta, millä\nPicus nyt kuunteli miehen rupattelua. He sivuuttivat teurastushallin.\nKääntyivät vasemmalle.\n\nViinintuoksuisen tabernan kohdalla mies laski taakkansa kadulle\nja kehoitti poikaa seuraamaan esimerkkiä. Kaivaessaan rahapussin\nvaipan alta hän pyysi Picusta pitämään suosiollisesti hyvänään.\nPojan silmät kävivät suuriksi ja mustiksi, -- hän seisoi aivan\njäykkänä, kuin pronssiin valettuna, kukkaro kourassaan. Tämä,\ntämä oli totisesti enemmän kuin hän oli odottanut! Miehen silmät\nsiristyivät äänettömästä naurusta. \"Mutta pane hiidessä juoksuksi,\nvoisihan sattua, että peruutan sanani...!\" Tabernan ikkunat näyttivät\nuteliaasti katselevan kohtausta häilyvien viininlehtien välistä. Tomu\npölisi, päivä paistoi. On suloista olla kolmetoista vuotias ja nyrkit\ntäynnä kolikoita.\n\n\"Kannanko tavarat sisälle?\" sammalsi poika. Polesinen mies nauroi\nmakeasti: mihin sisälle...! Sitten hän viittasi käskevin elein\nkahdelle hämmästyneelle olennolle, jotka olivat syöksähtäneet\nviinituvasta nähtyään kauppiaan, lamput ja pikkupojan. He\nlähestyivät katkonaisesti mutisten. Mies ei säästellyt hymyjään.\nHän sanoi äänellä, joka odottamatta muuttui komentavaksi: \"Minä\nvoitin vedon. Heti sanansaattaja Cotta Messalinuksen luo perimään\nkuuttatoistatuhatta sestertiusta. Nopeasti niinkuin tuli olisi\ntakapuolessanne --! Ja viekää Herodes Agrippan nöyrimmät terveiset!\"\nHän nipisti fregenaelaista poikaa leuasta ja meni hyräillen\nviinitupaan. Picus näki helmien välkkyvän hänen korvalehdissään.\n\n\n\n\n4.\n\n\nPoika piti toisessa kädessään litistyneitä hunajaleipiä, hapuili\ntoisella tukea rinteen pensaista. Rahakukkaron hän oli kiinnittänyt\nneulalla puvun sisäpuolelle povelleen. Tie nousi ylöspäin\nJaniculuksen kukkulalle. Katse erotti alhaalta virran keltaisen\njuovan, jonka yli tasavallan aikaiset kaksi vanhaa siltaa ja\nhiukan loitompana Aemiliuksen sillankaan kyyristyivät harmaiden,\nväsyneiden, veteen upotettujen arkkujensa varassa. Poika otti tukea\nvärihernemättäistä, kiipesi --. Toisella puolen rinteen poimuissa\nkohosi outojen, tummalehtisten puiden latvoja Julius Caesarin\npuutarhoista, sen huvilan läheltä, jossa Kleopatra Egyptiläinen\noli leikkinyt vuoden vanhan pikkupoikansa kanssa. Etäisten vuorten\nharjat hehkuivat sinisinä. Silmä tavoitti hyvin kaukaa nuo tasangon\nsulkumuurit, niiden loivat usvamaiset jyrkänteet. Oli niin äänetöntä,\nettä Picus oli kuulevinaan veden loiskeen Augustuksen naumachiasta.\nHän kapusi ylöspäin, kompastui, kapusi jälleen. Myrttien oksat\nraappivat hänen käsiään, viistoon lankeava iltavalo kutoi rinteeseen\nhämmentäviä nivelikkäitä varjoja. Viimein hän pysähtyi huohottaen.\nJa alhaalla levitti kaupunki kivettyneitä muotojaan kuin jättiläisen\ntarjottimella, ojentui hyvin kauas etelään ja pohjoiseen, työnsi\nympärysmuurin poimuja kuuteen eri suuntaan latinalaisen tasangon\nautiuteen --.\n\nPoika makasi kyynärpäitten varassa, sormet poskilla. Siroja ruskeita\nkasvoja jäykensi mietiskely. Mustat uneksivat silmät imivät näkyä,\n-- ne eivät kohdistuneet mihinkään erityisesti vaan sulkivat yhteen\nkatseeseen suuren kaupungin niinkuin korva otti samalla kertaa\nvastaan sen pauhun. Kaikki oli olemassa yht'aikaa. Tuulen suhina,\nkyyhkysen lento Emporiumin katon yli, ihmishyörinä huimaavassa\nsyvyydessä, kattojen väike. -- Siellä täällä ilta sytytti palamaan\npieniä kultaisia täpliä. Ei voinut tietää, olivatko ne rakennusten\nikkunoita vai kuvapatsaita.\n\nKaikki tutunomainen häipyi tuohon laajuuden valtamereen. Ei enää\ntemppeleitä pappeineen eikä halleja kauppiaineen, -- vain perättäin\nladottuja arkkuja, joiden edustalla liikkuu muurahaisia. Kaikki\nväheni, vaipui, menetti merkitystään mitä kauemmas silmä näki.\nElämän humu alhaalta kaupungista oli sekin kadottanut ihmisäänen\nluonteen, vajonnut tuohon kaikuvaan mitättömyyteen, jossa matoi\npieniä mustia ihmishyönteisiä. Poika yritti lukea kattoja. Turhaan.\nNäköpiiri oli liian avara, olisi voinut kuvitella katsovansa\nlaavakenttää, jota tuhannet vaot runtelevat ristiin rastiin ja jonka\nkivettynyt myllerrys vielä kertoo maanalaisen paineen voimasta.\nSuoraan edessä loisti sentään jotakin tutunnäköistä, valkoista.\nCapitolium rakennuksineen. Juppiter Optimuksen temppeli uurteisine\npilareineen, pronssiset vaunut jokaisessa katon kulmassa. Ja kaukaa\nkatsoen pylväät näyttävät katkaistuilta koiranputken varsilta ja\nlaaja kirjava katto, joka siipimäisesti painuu molempia sivuja kohti,\npikemmin liitelee kuin lepää niiden varassa. Näköharha! Pojan silmät\nsiristyvät kapeiksi viiruiksi, mustat ripset laskeutuvat. Hän katsoo.\n\nYksin asialliset rakennustelineetkin saivat täältä katsellen\nhaaveellisia muotoja. Niitä kohosi siellä täällä kuin sekavaa\nristimetsää kaupungin merestä, -- virran uoman lähellä hinattiin\nvalkoisia kivipalkkeja Kukkien jumalattaren uuden pyhäkön\nperusmuureja pitkin ja Vihannestorilla törröttivät Januksen temppelin\nrevityt seinät kuin juustonkannat. Telan kitinää ei voinut kuulla,\nmutta poika näki parrujen nousevan, näki köysien jännittyvän\nmarmorilaattojen painosta. Tuttu kumpu kaukana oikealla muistutti\nmatalaa muurahaiskekoa. Hiukan etäämpänä painuivat viljamakasiinien\nharmaat arkut jokea kohti, niiden takana osoitti yksinäinen vaalea\nrakennuksenpääty Ukkosenjumalan pyhäkön kohtaa. Aventinuksen\ntämänpuoleiset rinteet viettivät raskaan, tummanvihreän tulvan\ntavoin autiota kenttää kohti. Sirkuksen ruskeista ympärysmuureista\noli hävinnyt kaikki mahtavuus. Nekin sulautuivat tuohon huumaavaan\nrakennuspaljouteen, jossa ilmeni jokin kammottava samankaltaisuus\nja jossa ylellisinkin temppeli näytti ihmeen vähäpätöiseltä, vaikka\niltavalon säteet tekivät parhaansa, saadakseen sen päädyt välkkymään\nkuin moniväriset lasipalaset. Härkätori muuttui leveäksi vihreäksi\ntahraksi, Palatinus linnoineen tummaksi sammalmättääksi. Mitä\nkauemmas katse pakeni katolta toiselle, sitä köyhemmin hehkuivat\nvärit, valo sammui pienentyvistä seinistä. Jokin yksinäinen, muita\nkorkeampi rakennus lähetti valkoisia leimahduksia ikkunoiden\nystävällisen tuikkeen keskeltä... Marcelluksen teatterin tasainen,\nnäyttämön puoleinen peräseinä ja Balbuksen teatterin katsomon kaareva\nreikäinen muuri olivat etäisyyden noitavoimasta kuin liikahtaneet\nlähemmäksi virtaa.\n\nTuuli heräsi. Sen mukana kantautui alhaalta kaupungista jatkuva\nsalaperäinen ääni, joka muistutti hyvin etäistä, keskeytymätöntä\nvirran pauhua. Se paisui kumeaksi huudoksi ja hävisi\ntuulenhenkäyksiin. Alhaalla kaduilla kaupunki vetosi haju-, kuulo- ja\nnäköaistiin, mutta täällä se ilmeni vain silmälle ja kosketti\naaltomaisena humuna korvan tiehyeitä. Ääni tuntui yht'aikaa nousevan\nkaikilta suunnilta. Se oli kaupungin puhetta. Poika kuunteli ja\nkatsoi.\n\nValon nopeasti vähentyessä näköalassa tapahtui hienoja mutta\nhuimaavia muutoksia, laaksojen asutus suli leviävään harmauteen,\nsiellä täällä kehittyi tummia, varjojen muodostamia saaria\nkivimereen. Taivas pimeni purppuranväriseksi. Kaukana vasemmalla\nkimalsivat vielä kaikki yhdeksännen kaupunginpiirin ja Marsin kentän\nrakennukset. Picus näki Flaminiuksen sirkuksen muurinharjojen\nhohtavan, vaikka alempana vallitsi pimeys. Bellonan pieni pyhäkkö,\nVenuksen pyörötemppeli, Pompeijuksen teatterin puolikuun muotoiset\nrakennusmassat kohottivat päätyjä, pylväitä, vaskipatsaita vinosti\nlankeavia auringonsäteitä kohti. Näytti siltä, kuin Päivä olisi\npurjehtinut monen monilla uppoavilla laivoilla merta pitkin.\nHyvin kaukana, vain puoleksi hämyn nieleminä, nousi Saepta\nJulian kauppahallin pitkä pääty kannatinpalkkeineen, Minervan ja\nIsiksen salit, Agrippan kylpylän vaskenkirkas katto kuin mikäkin\nhaaksirikkoutuneen laivan kansi, Pantheonin kupooli, ja etäällä\npohjoisessa päin joen mutkassa keisarivainajan hautarakennus lumen\nja katinkullan väreissä kiiltäen. Hämärä pienensi mittasuhteita\nentistäkin enemmän. Laivaveistämökään, josta monet sillat johtivat\nveteen, ei näyttänyt kyllin suurelta, jotta leveät jyväalukset\nolisivat voineet vieri vieressä maata sen telakalla.\n\nJa kuitenkin suuri kaupunki oli täynnä elämää. Mitä kaikkea\nolikaan tuolla alhaalla semmoista, jota Janiculuksella loikova\npoika ajatteli? Todellisuus ei ollut ylhäällä vuorella, josta\nsilmä tavoitti vain kivimeren kauas vieriviä muotoja. Todellisuus\noli alhaalla, tuolla, missä kultaseppä Mikyllos punnitsi kapein\ntunnustelevin saiturinsormin denaareja, missä punakasvoinen\nteurastaja ajoi takaa syöttökukkoa, missä lasinpuhaltaja pelasi\nnoppaa ja keltalakkiset juutalaiset hivelivät pujopartojaan\n_Kultaisessa Viikunassa_.\n\nJa vaikka poika sen pikemmin vaistosi kuin tajusi, suuri kaupunki\nilmeni hänelle kirjavassa hyörinässään, kultasepän ja teurastajan\nja lasinpuhaltajan arkipäivänä. Pitkät kadut ovat tulvillaan\ntapahtumista tuolla alhaalla. Mutta ikuisesti vuori kuuntelee\nsyvyyden pitkää kummallista huutoa, joka muodostuu pienistä\npäivä-äänistä, ei sen ihmeellisemmistä kuin omenakärryjen kolina\ntai lamppukauppiaan nauru... Ja toreilla ostetaan, tingitään,\ntungeksitaan, ja paksurunkoiset plataanit kahisevat lempeästi vanhan\npyhäkön kattotiilejä vasten, ja sotamiehet meluavat Suburrassa, ja\nviinin tuoksu täyttää vanhat kujat. Kaikki elää, kuohuu, liikkuu\nkaupungin yhteisessä kohtalossa. Ei ole katua, joka ei jossakin\nleikkaisi toista. Tämä kaikki on hyvin himmeää ja nimetöntä, --\npienten seikkojen sietämätön suuruus painaa tajuntaa. Kaupungin\nkoko elämä on nyt vaipunut niin kauas alhaalle, että hän näkee sen\nleviävän laajana kuvasarjana, josta voi tehdä poimintoja vaikka miten\npaljon... Tällä tunteella ei ole mitään selvää ilmaisua. Se ei kehity\najatukseksi. Neljätoista vuotiaan pojan tajunnassa se pikemminkin\nkuvastelee vain suuren yhteisen kohtalon hämäränä tuntona.\n\nHän räpytti silmäluomiaan. Ei kannattanut katsoa. Ajatusten virta\npauhasi kaiken aikaa kuin johonkin syvään, tummaan suppiloon.\nPicuksesta tuntui siltä, että hänen silmäteriensä takana oli\nauennut kaksi pientä luukkua, joista sopi tuijottaa sisään päin\n--. Hänen silmänsä himmenivät valottomiksi. Mitä hän etsi täältä?\nTuulen suhahdusta kinstereissä tai etäisyyden kohinaa tai vuorten\nhäämötystä? Kaikessa tuossa tapahtui jotakin kauhean mahtavaa, mutta\nse ei ollut tajuttavissa, se vain hetkellisesti kosketti häntä. Jos\njoku olisi tänä hetkenä laskenut kätensä hänen olalleen, hän olisi\nkatsonut vastaan silmät tyhjinä ja hämmentyneinä. Vuoren rinteelle\nkyyristynyt poika otti sisäänsä kaupungin. Siinä näyssä elämästä,\njoka tällä tavoin aukesi, jatkui sama hyörinä ja välkkyi samoja\nvaloja kuin tuolla alhaalla, mutta kaikki liikkui, kimalsi, vyöryi\nhänessä itsessään. Temppelien malkahirret olivat puhkaista hänen\npääkuorensa. Vain lyhyen tovin hän oli poissa itsestään, lumoissa. --\nSitten hän pudisti hunajakakun murut kämmenistään, oikaisi ruumistaan.\n\nHänestä tuntui, että suuri kaupunki katseli häntä uteliaasti aivan\nkuin olisi odottanut häneltä jotakin. Aurinko putosi nopeasti\nJaniculuksen taa. Varjot pitenivät. Poika nojasi kyynärpäillään\nruohomättääseen, painoi leukansa kämmenien muodostamaan kouruun.\nHänen vatsansa oli hyvin kylläinen. Hän kurkotti kaulaansa ja näytti\nkaupungille kieltään.\n\n\n\n\n5.\n\n\nTiberius oli kutsuttanut luokseen Sejanuksen hyvin varhain aamulla.\nHän tahtoi neuvotella uuden kasarmirakennuksen, Castra Praetorian\nrakentamisesta kaupungin ulkopuolelle, Porta Nomentanan ja Porta\nTiburtinan väliselle kentälle. Tuosta leiristä piti tulla vakinainen\nmajoituspaikka niille yhdeksälle tuhatmiehiselle kohortille, jotka\nmuodostivat Rooman vartiokaartin. Ehdotus oli Sejanuksen. Alue oli\npäätetty ympäröidä neliskulmaisella, nurkistaan hiukan pyöristyvällä\nmuurilla, keskelle suunniteltiin pitkien kylkirakennusten sulkemaa\nsisäpihaa tribunaalilavoineen ja temppeleineen. Tiberius selaili\npiirustuksia. Ja Sejanus ajatteli, että hänen profiilinsa tosiaan\nvastaa noita kuvia, joita on lyötetty uusiin kultarahoihin: kapea\nleuka, tuima haukannenä, rajusti taaksepäin kaartuva otsankupu\n--. Aamuvalon säde taittui huoneen silkkiverhoissa. Palatinuksen\nsyvänvihreistä puutarhoista kuului kivenhakkaajien kolkutusta ja\ntelojen kitinää: alueen luoteisosaan oli kohoamassa, uusi, entistä\nkolminkerroin laajempi palatsi. Kun tuulenhenki taivutti plataaneja\npuiston vihreissä syvyyksissä, huone tulvahti täyteen valkoisten,\nsäkenöivien valotäplien leikkiä. Näytti siltä kuin Tiberiuksen\nkasvoilla olisi kulkenut eläviä spitaalitahroja.\n\nHän ojensi mitään sanomatta paperit sihteerille. Egyptiläinen\nkamaripalvelija Helicon, jonka tyttömäiset kasvot olivat kuin\nhimmeään sinettivahaan muovaillut, teki ilmoituksen aamiaisesta. Oli\nkatettu leipää, alppijuustoa, Hyblaean hunajaa. Keisari ei kohottanut\nkatsettakaan.\n\nSihteeri esitti hänelle kokoelman ylistyslauluja, jotka Ovidiuksen\nystävä, eepillinen runoilija Pedo Albinovanus oli sepittänyt ja\njoissa kuvailtiin mahtipontisesti Germanicuksen sotaretkiä. Mutta\nkoska hän tiesi, että hallitsija ehdottomasti vaati kuullakseen myös\nkaupungilla kiertelevät pilkkalaulut, hän poimi papereistaan sormet\nvavisten purevan distikhonin. Se oli löydetty liidulla kirjoitettuna\nGemonalaisista portaista. Siinä puhuttiin naarassudesta ja hänen\npenikastaan, joka joi myrkkyä emon nisistä. Kauhistunut sihteeri\nkohotti silmänsä taivasta kohti aivan kuin rukoillakseen jumalia\nestämään myrskyä. Mutta Tiberius luki runon hyvin tarkkaavasti alusta\nloppuun ja kysyi sen jälkeen tyynesti Sejanuksen mielipidettä. Tämä\nkohautti olkapäitään: Maksettakoon miehelle sata kultarahaa, hän\njoko vaikenee, tai, mikä on huvittavampaa, kirjoittaa kymmenen uutta\ndistikhonia, tällä kertaa pelkästään imartelevia. Sitten hän lisäsi\nnotkeasti: \"Muuten runoilija on sata vuotta ajastaan jäljessä. Jos\nhän todella halusi parjata Romulusta, hänen ei olisi pitänyt viitata\nemosuteen, johon meidän nuoret historioitsijamme eivät usko.\"\n\nTiberius oli antanut luomien painua silmiensä ylle. Sejanus muisti\nsanat, jotka hän sanoi senaatissa: \"Vapaassa maassa on kielten\nja mielipiteiden oltava vapaita...\" Viime vuosina oli nostettu\nmonta kannetta majesteetinloukkauksesta, -- ensiksi Augustuksen\nkuvapatsaiden myymistä koskevat oikeudenkäynnit, Fahlaniuksen ja\nRubriuksen juttu, sitten syyte Bithynian lähettilästä Cranius\nMarcellusta vastaan, jonka kvestori Crispinus antoi ilmi siitä, että\ntämä oli antanut hakata pään keisarivainajan marmorikuvasta. Tiberius\nkuunteli näitä valituksia sanomattoman ivallisena. Hän puolestaan\nantoi mieluimmin syytteiden raueta kuin alistui siihen, että hänen\nvoitiin katsoa toimineen yksissä tuumin urkkijoiden ja kavaltajien\nkanssa. Pelkkää likaista pyykkiä!\n\nVihdoin kaupungissa oli sattunut tapaus, joka johti pitkälliseen\noikeudenkäyntiin sekä viimein asianomaisen kuolemaan. Germanicuksen\nläheisessä ystäväpiirissä eli nuori ritari Drusus Libo, Pompeijuksen\npojanpojanpoika ja Agrippinan serkku äitinsä puolelta, koska mies\nkuului Scriboniusten vanhaan aatelissukuun. Ritarista pidettiin\nyleisesti, lähinnä siinä ryhmässä, joka kannatti ylipäällikköä,\nmutta myös arvokkaan roomalaisen sukuylimystön parissa. Tuohon\naikaan oli tullut voimaan asetus kaikenlaista taikojentekoa vastaan.\nNe harvat ennustajat, joita ei ollut karkoitettu pääkaupungista,\nsaivat toimia vain salaisen poliisin läsnäollessa, vieläpä niin\nsuljetuissa istunnoissa, että pieninkään kaiku ei kantautunut\njulkisuuteen; virallisen ediktin mukaan taikureita kohtasi\nkuolemanrangaistus ja heidän asiakkaitaan maanpako. Kerran joku\nLibon tuttavista tuli puhuneeksi hänelle thessalialaisesta velhosta,\njoka Via Nomentanan varrella olevassa maakartanossa otti yön aikaan\nvastaan senaatin jäseniä ennustaen heille tulevaisuutta. Mistään ei\nmyöhemmin käynyt selville, oliko loukku tietoisesti viritetty nuoren\naatelismiehen eteen. Joka tapauksessa hän lähti thessalialaisen luo.\nOikeudenkäynnin aikana esiintyi valtiollisen poliisin edustaja, joka\nhuoneeseen piiloutuneena oli merkinnyt muistiin Libon kysymykset.\nRitarin vapautetut eivät puhuneet mitään; hänen orjansa löysivät\ntyhjästä makuuhuoneesta raskauttavan paperin, johon oli merkitty\nvaltion johtavien virkamiesten, jopa itsensä keisarin nimet sekä\nniiden jälkeen kaldealaisia salamerkkejä. Tuomittu oli silloin\nkieltänyt jyrkästi kaiken. Hän ei sanonut tietävänsä mitään\npaperista, -- jonkun oli täytynyt piilottaa se hänen vuodekomeroonsa.\nJutun ollessa tässä vaiheessa Sejanus esitti keisarille, että koska\norjien todistusta ei voitu katsoa oikeudellisesti päteväksi, heidät\ntuli kohtuullisen arvion mukaan ostaa vapaiksi valtionvaroilla\nja sen jälkeen kuulustella tuomioistuimen edessä, jos raskaimman\nluontoinen henkirikosjuttu oli käynnissä. Tämä ehdotus ratkaisi Lihon\nkohtalon. Kun asiaa vielä harkittiin; syytetty sulkeutui huoneeseensa\nja surmasi itsensä terävällä styluksella. Mutta oikeudenkäynnin\nkoneisto kävi hänen ruumiinsa yli. Hänet katsottiin syylliseksi\nkeisarin epäröimisestä huolimatta, hänen varansa jaettiin neljän\nsenaatin jäsenen kesken, joista yksi huhun mukaan oli kertonut\nhänelle thessalialaisesta noidasta. Lain kunnia oli palautettu. Jos\ntapahtuman pohjalla uinui salaliiton hanke, se oli ripeän päättävästi\ntehty tyhjäksi. Ja tuosta alkaen Tiberius rupesi kiintymään\npretoriaanien päällikköön.\n\nSejanus tunsi tämän luottamuksen voimistuvan päivä päivältä. Ei enää\nsattunut, että hallitsija olisi antanut hänen tuntikausia odottaa\nesihallissa, ennen kuin kutsui hänet puheilleen. Mutta Livian\npojan tapaisen synkän herran mieltymys ei ilmene välittömästi.\nHän ponnistelee tappaakseen omat kiintymyksensä. Epäluulon musta\nesirippu vain korkeintaan raottuu. Hän elää, liikkuu, toimii kuin\nkylmänvihreän jään sisässä. Olisi naurettavaa kuvitellakin. Että\nsiellä voisi palaa mikään myötätunnon liekki sen helpommin kuin\nkynttilä Alppien huipulla... Kysyttiin syvää ihmisymmärrystä\nsiltä, joka hitaasti hiipi lähemmäksi tätä kolkkoon yksinäisyyteen\nvetäytynyttä miestä.\n\nAinoat merkit, joista Sejanus voi päätellä lähentymisen tapahtuvan,\nolivat aluksi eräät jurolla äänellä esitetyt kysymykset Keisari ei\nenää tyytynyt kuulemaan Castra Praetorian suunnitelmista, kaartin\nharjoituksista, paraateista, vaan tiedusteli silloin tällöin\nvartioston komentajalta, mitä tämä ajatteli senaattori Aureliukselle\nmyönnetystä rahalahjasta tai idän levottomuuksista. Se muistutti\nneuvottelua. Ja seisoessaan siinä tepastelevat riikinkukot, valkoinen\nandalusialainen naaraskissa ja synkkä yksinvaltias ainoana seuranaan,\nSejanus tunsi hurmion tapaisena pyörrytyksenä oman nousunsa. Heikko\nfosforin kaltainen hohto kuulsi tuolissa istuvan miehen laihojen\nsormien läpi valaisten hätien kuperaa otsaansa, jonka keskellä kulki\nepäluulon ryppy mustana vakona.\n\nSysättyään sivuun valtiopetoksia koskevat asiakirjat Tiberius levitti\neteensä Idän alusmaita esittävän kartan. Vuorivallit, matalat\njokilaaksot, virtojen leveys ja syvyys, pikku kuningaskuntien rajat\noli huolellisesti maalattu pergamonilaiseen vasikanvuotaan. Hän tutki\nniitä hiljaisuuden vallitessa.\n\nViime kuukausien aikana Illyriassa ja Parthian rajalla olivat\nalkaneet kauan odotetut rauhattomuudet, joista kaupungilla kierteli\ntoinen toistaan hurjempia huhuja. Senaatti vakuuttui vasta, kun\nItä-Germanian sueebit lähettivät sananviejän Roomaan anomaan\napuvoimia hyökkääviä kheruskeja vastaan ja Syyriasta ilmestyi toinen\nlähetti tuomaan tietoa, että vanhan Persian vuoristokaupungeista\noli tulossa aseistettuja laumoja rajalle päin. Idän ja lännen piti\njälleen törmätä yhteen. Marcus Antoniuksen ajoista Parthia oli\npitänyt Roomaa alituisen levottomuuden vallassa. Verisen ja mahtavan\nruhtinas Phraateksen kuoltua tämän Roomassa oleskeleva poika Vonones\nkutsuttiin kotimaahansa ja kruunattiin hallitsijaksi, koska hänen\nsukulaisensa olivat miltei järjestään kuolleet palatsimurhien uhrina.\nMutta nyt ilmestyi kaukaa Kaspianmeren rannalta muuan Arsakidien\nsukuinen prinssi Artabanus vaatimaan itselleen kuninkuutta. Hänen\njoukkonsa samosivat lyhyin pysähdysvälein Hyrcanian vuorensolien läpi\nja painuivat vinoon alaspäin Parthian kaupunkeja kohti. Tiedettiin,\nettä kuningas Vonones oli esikuntansa kanssa pakomatkalla länteen\npäin -- oli syytä uskoa, että hän aikoi päästä suojaan Armeniaan,\njoka muodosti eräänlaisen kallioseinäisen esikartanon idän ja lännen\nsuurvaltojen väliin, etelään Kaukasuksesta. Syyrian itärajalle\nmarssitettiin legioonia. Harmaat, kumpuiset erämaat olivat vaipuneet\ntuohon petolliseen uneen, joka varmemmin kuin mikään muu ennustaa\nhiekkamyrskyn tuloa.\n\nJa erikoisen uhkaavilta nämä viestit tuntuivat hetkellä, jolloin\nGermanicus omine armeijoineen jatkuvasti valvoi Arminiuksen suuren\nvihollisrintaman liikkeitä pohjoisessa. Tiberius oli rauhaton.\nHänestä tuntui, että hän katseli huimaavasta korkeudesta alhaalla\nleviävää tuliperäistä pintaa, jossa siellä täällä, hämmentävän\netäällä toisistaan, hehkui kalvavaa keltaista tulta kuin Solfataran\nrikkikentillä ja häälyi pahaenteisiä savuhattaroita.\n\nHän tarkasteli karttaa. Likinäköisen ihmisen tavoin hän liikutti\nkasvojaan hyvin lähellä pergamenttia kuin nuuskien, tuima\nlinnunnokka iskuun käyristyneenä. Kappadokian kuningaskunta\nMustanmeren etelärannan ja Tauruksen vuorten välissä muistutti\ntylsällä veitsellä viillettyä paahtopaistin viipaletta, johon\nHalys-joki piirsi valkoisen jänteen. Se oli haluttua ydinlihaa,\nVähän Aasian kylkeä, joka Roomassa oli jo kauan sitten huomattu mitä\nparhaimmaksi makupalaksi ja jonka keisari oli päättänyt vallata.\nSamalla hän pohti mietteissään, miten sanomattoman tärkeätä olisi\nlähettää sotilaallinen komentaja valvomaan järjestystä Armeniassa,\njossa pakolaisruhtinas Vonones kenties yrittäisi valtiokeikausta.\nMiespolvi sitten siellä hallitsi Ardavasdes, Marcus Antoniuksen\novela vasalli. Armenian prinsessan ja triumvirin pojan Aleksanteri\nHelioksen avioliitosta puuttui enää vain muodollinen vihkimisjuhla,\nkun morsiamen isän todistettiin neuvotelleen idän vihollisruhtinaiden\nkanssa. Nuorukaisen kihlaus purkautui, hänet naitettiin pian tämän\njälkeen Meedian prinsessalle Iotaphelle ja Ardavasdes joutui\nkulkemaan Marcus Antoniuksen vaunuihin kahlittuna Aleksandrian\nkatuja, ennen kuin hän lopullisesti häipyi Egyptin vankiloiden\nhiljaisuuteen. Vähän myöhemmin legioonat olivat tulvineet Armeniaan\nkosto mielessään. Anaitiksen temppeli Acilisenessa poltettiin\nperustuksia myöten, jumalattaren kultainen kuvapatsas hakattiin\nsirpaleiksi; kun Rooman sotavoimien aalto viimein peräytyi noilta\nvuorilta, jäljelle oli jäänyt synkkä, kurja monarkia, jonka kruunu\ntähän mennessä oli käynyt monien käsien kautta. Maata oli ehtinyt\nhallita vangitun Ardavasdeen poika Artaxias ja hänen jälkeensä\nnuorempi veli Tigranes, sitten meedialainen prinssi Ariobarzanes,\nsitten kuningatar Erato ja hänen puolisonsa, joka oikeastaan oli\nollut hänen oma veljensä, niin ikään Tigranes nimeltään... Tiberius\ntunsi selvästi sen uhkan, joka aiheutui Parthian virkaheiton\nkuninkaan paosta tuohon ikuisesti rauhattomaan vuoristoon.\n\nViimein hän kohotti katseensa pergamentista ja kääntyi Sejanuksen\npuoleen:\n\n\"Mitä arvelet, onko jäätävä odottavalle kannalle vai toimittava?\nIllyriassa toivotaan minun lähettävän sinne kohortteja. Arvaan sitä\npaitsi, että olet jo huomannut, mitä parhaillaan tarkastelen.\" Hän\nläpäytti karttaa.\n\n\"Minun käsitykseni mukaan, jos sallit sen sanoa, Vononeksen\nmahdollisuudet arvioidaan liian suuriksi. Pienessä Armeniassa hänen\npoliittinen liikkuma-alansa on paljon rajoitetumpi kuin suuressa\nParthiassa...\"\n\nTiberius loi häneen pikaisen silmäyksen: \"No, no! Nuoruudessani,\nAugustuksen käskyn mukaan, painoin omin käsin kruunun Tigranes Suuren\nperillisen päähän. Kenties on minunkin syytäni, että maa pääsi\nkuninkuuden makuun. He ovat aina vihanneet meitä, tarkasti sanottuna\nsiitä asti kuin Marcus Antoniuksen sotilaat silpoivat Acilisenen\nsuojelusjumalattaren. Ja mitä tapahtuu, kun heidän synnynnäinen\nkostonhalunsa ja Vononeksen vallanhimo solmivat poliittisen\navioliiton? Olisin sokea, jos jäisin odottamaan. Annan legioonien\nmarssia itään. Mutta ehket kuitenkaan käsitä täydellisesti...\nSuunnitelmaan kuuluu sekin, että Kappadokiasta tulee meidän\nprovinssimme oltuaan tähän asti kuningaskunta. Nyt ovat tarpeen mitä\nnopeimmat siirrot. Itämaat ovat levottomia ja vielä levottomammat\najat ovat tulossa.\"\n\nSejanus kysyi varovasti, oliko ajateltu luovuttaa Idän sotilaallista\nherruutta yksiin käsiin, nimittää ylikomentajaa? Hän huomasi\nkyllä, että keisarin tarkkaavaisuus heräsi. Häntä puolestaan\nhuvitti yllyttää hallitsijan epäluuloisuutta kumotakseen sen sitten\nloisteliaalla käänteellä. Hän seisoi siinä kovin nöyränä, sisäisesti\nnauttien tuolissa istuvan miehen luottamuksen puutteesta.\n\n\"Jos nyt ajatellaan, että tosiaan nimitän päällikön, haluatko esittää\nsiihen toimeen setääsi Blaesusta tai jotakin toista?\" tiedusti\nkeisari. Kas niin, ajatteli kaartinpäällikkö, luulet ehkä, että\nlyhytnäköisesti menen satimeen ja työnnän omia ystäviäni sinun\nsuosioosi. Ei, sinä epäluuloinen ruhtinas, niin tyhmä minä en ole!\nJa hän vastasi, että ylikomentajan asema oli liiaksi vastuunalainen,\njotta se olisi voitu lahjoittaa satunnaisena suosionmerkkinä kuin\nrahasumma tai kunniamitali. Se oli uskottava vain parhaisiin käsiin.\nKoko valtakunnassa oli yksi ainoa kelvollinen mies ja hän oli Reinin\nlegioonien komentaja Germanicus.\n\nTiberiuksen liikkumattoman raskas, pistävä katse lepäsi tutkivana\nSejanuksen kasvoissa. \"Vai niin\", hän sanoi harvakseen, \"en ole\nkoskaan tiennyt, että olet hänen ihailijoitaan.\" Hän vaikeni\nhetkeksi. Sitten hän kysyi, mitä kaartinpäällikkö oikein oli\najatellut pohjoisten provinssien sotilaskapinasta?\n\n\"Jos sallit, caesar, en haluaisi sekoittaa Germanicuksen nimeä\nsellaiseen joutavanpäiväiseen mellakkaan. Sinua lukuun ottamatta hän\non sotilaana suuren velivainajasi vertainen.\"\n\n\"Niin, taitava hän on\", myönsi Tiberius, \"ja ehkäpä hän jossakin\nsuhteessa voittaakin veljeni. Mutta hän ottaa asiat liian kevyesti.\nHän on lapsellinen. En tiedä... en voi luottaa. Ystäväsi Gnaeus Piso\non muuten jokseenkin avomielisesti päinvastaisella kannalla kuin\nsinä. Pisossa on suorasukaisuutta, jota pidän arvossa, mutta hänen\nvihansa on vallan espanjalainen. Veljenpoikani lähettyvillä hän näkee\npunaista kuin härkä. He eivät ole koskaan sietäneet toisiaan, hän ja\nGermanicus.\"\n\nSejanus käytti tilaisuutta hyväkseen ja valitsi sen osan, minkä\nkeisari ilmeisesti toivoi, vaikka ei odottanutkaan hänen valitsevan.\nHän huomautti ylhäisesti hymähtäen, että vanhassa senaattorissa\noli pisara kateutta. Mutta se ei kohdistunut ylipäällikköön.\nGermanicuksen upseerien ansiomerkit, Caecinan, Siliuksen ja Lucius\nAproniuksen kultaiset insigniat ärsyttivät häntä paljon enemmän,\nsillä täytyihän hänen käsittää, miten ansaittua ylipäällikön triumfi\noli ollut! \"He eivät ole kertaakaan päässeet toimimaan yhdessä, nämä\nkaksi avointa luonnetta\", hän lisäsi. \"Ja jos epäilet, että heidän\nvälillään on jännitystä, anna heille yhteinen laidun. He valvovat\nkyllä toinen toistaan. Olen kuullut, että Creticus Silanus on\nkutsuttu kotiin Antiokiasta. Nimitä Piso maaherraksi Syyriaan.\"\n\nTiberius alkoi nauraa. Totta totisesti, siinä meillä oli puolueeton\nneuvonantaja, yhtä nokkela kuin kursailematon! Niin, niin,\nSyyrian maaherra jättää tosiaan virkatuolin tyhjäksi, Silanus\ntulee pääkaupunkiin, kerrotaan, että hänen tyttärensä pukee\nylleen oranssinpunaisen conubiumvaatteen ja viettää kihlajaisia\nGermanicuksen vanhimman pojan Neron kanssa. Mutta voiko uskoa, että\nPisosta on tähän tehtävään? Tavallisesti alusmaiden käskynhaltijat\njärjestään käyttäytyivät kuin konnat Plautuksen näytelmissä. Gaiuksen\nhovimestari Marcus Lollius oli aikoinaan saada Galatian ilmikapinaan,\nVarus köyhdytti koko Syyrian määrättömällä koronkiskonnalla, Egyptin\nprefekti Cornelius Gallus, alkujaan Forum Julian pikkukaupungin\nporvari, oli ollut niin käsittämätön sekoitus raakuutta ja\nloistonhimoa, että hänen seuraajansa Largus tuskin Aleksandriassa\nuskoi korviaan! Ja eikö Piso itse kauheasti rasittanut Espanjaa\nollessaan siellä asiainhoitajana? \"Hän haisee sapelle\", puuskahti\nkeisari. \"Mainitsin hänet vain siksi, että tiedän sinun pitävän\narvossa hänen vilpittömyyttään\", huomautti Sejanus. Viimein Tiberius\nloi häneen kyräilevän silmäyksen, aivan kuin olisi odottamatta tullut\najatelleeksi jotakin... \"Sinä olet ovela, hyvin ovela, ystäväni. Sait\nkuin saitkin työnnetyksi minulle erään noista suosikeistasi. Samapa\ntuo, tahdon miettiä asiaa. Mutta toisena tehtävänä on marssittaa\napuvoimia Illyriaan, ja heidät minä uskon Drusuksen valvontaan.\"\n\nSejanus nyökkäsi mitään vastaamatta. \"Eikö totta\", jatkoi keisari,\n\"hän on mies paikallaan ja perii kenties lankonsa sotamaineen.\nOh... tiedän kyllä, että teidän molempien välit eivät ole niin\nlämpimät kuin voisivat olla. Balkanilla hän taisi kovistella sinua\nmielipiteistä, joissa hän haistoi tuon tunnetun hajun, -- minun\nkäsityskantojen! Homeen. Jos Germanicuksessa on lapsellisuutta,\nDrusus on lapsi. Hänen iässään eletään vielä maailman keskipisteessä.\"\n\n\"En mitenkään voi yhtyä sellaiseen käsitykseen\", epäsi\nkaartinpäällikkö jyrkästi mutta kohteliaasti. \"Minun, alipäällikön,\nvaltuudet eivät ulottuneet niin pitkälle, että olisin Balkanilla\nryhtynyt väittelyyn hänen kanssaan. Ja itse puolestani olen kauan\najatellut, että hänen sotilaallinen kykynsä ansaitsee paljon enemmän\ntunnustamista kuin mitä hänelle on myönnetty...\"\n\nTänä hetkenä _nomenclator_ ilmoitti Drusuksen. Nuorukainen astui\nhuoneeseen kuin keskustelun kutsumana. Nähdessään Aelius Sejanuksen\nseisomassa lähellä ovea hän kumarsi vain hyvin muodollisesti\nja lähestyi sitten isäänsä, luomatta enää silmäystäkään\nkaartinpäällikköön. Kun ensimmäiset Balkanin länsiosista saapuneet\nkirjeet selvästi kertoivat, että sveebien maa, Adrian itärannikko\nIstrian niemestä Drilon-jokeen etelässä odotti Suur-Germaanian\nliittokuntien hyökkäystä, Drusus oli tehnyt isän satunnaisista\nviittauksista omat johtopäätöksensä. Isä antoi hänen puolesta sanasta\nymmärtää, että tuo hänen entinen Balkaninretkensä oli ollut vain\nkaraiseva aseharjoitus; uusi sotaretki oli ovella. Drusus ajatteli:\nVaikeissa tilanteissa minä siis aina saan edustaa _häntä_... Mutta\nomasta puolestaan hän toivoikin tätä ratkaisua, sillä se toisi\nsuuren, kaivatun muutoksen muuten niin tapauksettoman paljaaseen\nelämään. Koti, jossa hän ei tuntenut viihtyvänsä, Livilla, joka oli\nniin vieras, sukulaispiiri, joka aina hänen näyttäytyessään ryhmittyi\njonkinlaiseksi perhetuomioistuimeksi -- kaiken tuon vastapainoksi hän\ntunsi kiihkeästi kaipaavansa leirin vapautta ja taistelun jännitystä.\n\nIllyrian ja Rooman välinen ystävyys oli nykyään yhä kasvamassa.\nAdrian rantaseudut roomalaistuivat nopeasti, illyrialaisia palveli\narmeijassa ja laivastossa, he olivat synnynnäisiä _triremis_-pursien\nohjaajia; merenkulku oli heillä veressään ikään kuin sisämaan\nheimoilla oli vuorityö. Maa oli puoli vuosisataa sitten liitetty\nRooman alusmaaksi ja parinsadan vuoden takaiset sodat, joita\nsikäläiset kuninkaat kävivät Etelän suurvallan kanssa, muuttuivat\nvähitellen tarumaiseksi muistoksi. Tosin Illyrian synkät, metsäiset,\nmerituulten pyyhkimät vuoret olivat synnyttäneet Maroboduksen\ntapaisen miehen, pappiskuninkaan, joka hallitsi lukuisia hajallaan\neläviä heimoja tavattomalla kyvyllä ja tarmolla. Vaikka olisi ottanut\nhuomioon senkin, että tuon barbaariruhtinaan tulipunainen otsakoru\noli vielä Augustuksen päivinä roomalaisten sotilaiden silmissä\nhyvin pelätty merkki ja että koko Hercynia oli värissyt, milloin\nhänen nimensä mainittiinkin, hänen villiä vapaudenhaluaan täytyi\nihailla. Hän oli Rooman vasalli, mutta sisimmältään itsenäinen\nsankari, joka ei tuntenut mitään pakkoa. Sveebien heimo työntyi hänen\njohtamanaan pohjoisessa Tonavan laaksoihin ja etelässä Drilon-joen\nmutkaan, hurjana, pohjimmaisesta vapaudestaan kiinni pitävänä,\nhiukset viehättävästi nyöritettyinä ja kuparia vyösoljissaan. Kun\nheidän seuduilleen nyt olivat tulossa ryöstönhimoiset Arminiuksen\nsotavoimat, saattoi kyllä odottaa verisiä yhteenottoja. Germaanit\ngermaaneja vastaan! Se oli sotaa, joka perustui yhtäläisyyteen\nmiehekkäässä urheudessa, aseiden käytössä, vapaudenhalussa, luonnon\nvoimaa muistuttavassa vihassa sekä alituisessa valppaudessa\nnuolisateessa ja yöllisten leiritulien ääressä, metsissä ja\npaalukylissä. Jos Drusus oli muutama vuosi sitten kiihkeästi\nheittäytynyt Balkanin seikkailunsa jännitykseen, hän oli nyt\nvielä kärsimättömämpi. Hänen nuoruutensa tarvitsi tämän tapaista\nrentoutumista. Hän saapui isän luo kuulemaan lopullista päätöstä.\n\nMutta hän oli odottanut tapaavansa tämän yksinään, eikä\nkyttyräselkäisen uskotun seurassa.\n\n\n\n\n6.\n\n\nDrusus seisoi isän edessä, naputti sandaalilla lattiaa.\n\nTiberius huomautti hänelle ensi sanoikseen: \"Minä en lähettänyt\nEuhodusta sinua kutsumaan.\"\n\n\"Et, etkä Nomiusta\", nauroi Drusus. \"Mutta tahdoin vain saada\nvarmuuden. Olen kait hirveän malttamaton, mutta... Olen kyllästynyt\nlörpöttelemään asiasta, odottamaan, tarpeettomasti hankkimaan matkaa,\njos päätätkin toisin. Miten siis? Ilmoitin siitä jo Antonialle, hän\non täällä. Yleisesti puhutaan, että Tonavan takana käydään kiivaita\ntaisteluita ja että Marobodus on uudelleen pyytänyt sinulta joukkoja.\nVai aiotko komentaa sinne Germanicuksen? Minusta se tietysti on\nsamantekevää, pitää vain varmasti tietää, kuka lähtee, hänkö vai\nminä --\" Hän loi vaivautuneen katseen Sejanukseen, joka oli käskyä\nodottamatta aikonut poistua mutta jäänytkin oven luo.\n\nTiberius tarkasteli kynsiään. Hän huomautti viileän ivallisesti, että\ntaisteluilla ei toistaiseksi ollut kyllin suurta laajuutta, jotta\nolisi katsottu tarpeelliseksi komentaa sinne Germanicusta. Kun hän\nkeksi poikansa kasvoilta vain harminsekaista maltittomuutta hänen\nhuulillaan kulki ohut väreily... Huone kylpi usvaisessa, vihertävässä\nvalossaan, joka sai aikaan, että läsnäolijoiden piirteet varjojen\nhäilyessä ikään kuin kadottivat kiinteytensä. Sitäkin oudompi\nvaikutelma, koska jokainen ääni kajahti niin tuiman kovana. Vain\nneljännesminuutin ajan tuolissa istuva vanhus ponnisteli lumousta\nvastaan. Hämärän syy! Kuka käskee niin kiinteästi tutkistelemaan\nnuorukaisen piirteitä... Niin, poika pähkinäntummine hiuksineen ja\nkapeine ohimoineen astuu tähän huoneeseen itse lainkaan aavistamatta,\nettä hän pelkällä tulollaan pyyhkäisee vuosikymmenet syrjään aivan\nkuin hauraan seitin. Tällainen heikkous on tuomittava. Se ei käy\npäinsä. Ja Tiberius sanoo luisevalla virastoäänellään hiukan\nrypistäen kulmakarvojaan: \"Tietysti sinä lähdet. Asia on päätetty.\nVoin myöntää, että tunsin jonkinlaista epäröimistä tämän valinnan\nsuhteen, mutta pretoriaanien komentajahan menee takuuseen sinun\nloistavista sotilaallisista kyvyistäsi.\"\n\nDrusus käännähti kuin kyyn puremana Sejanuksen puoleen. Hänen\nkasvoilleen levisi hiusrajaan ulottuva punehdus. Suosikki hymyili\nkohteliaasti: \"Huomautin Caesarille, miten ripeästi sinä pelastit\ntilanteen Balkanilla kun miehet kapinoivat.\"\n\n\"Sinäkö minua siis arvostelet, sinä, alipäällikkö?\"\n\nMies uskalsi yhä hymyillä röyhkeän suopeasti: \"Tein sen vain sinun\nhyväksesi.\"\n\nJos Drusus tänä hetkenä olisi totellut ensimmäistä kuohahtavaa halua,\nhän olisi lyönyt. Hänen nyrkkinsä syyhyivät. Joutua kiitollisuuden\nvelkaan _tuolle_...! Nöyryyttävää! Kuulumatonta! Hän tuijotti\nhetkisen eteensä huulet rajusti supussa. Olisi toivottavaa, ettei\nisä valitsisi todistajia halpamaiselle ilkeydelleen, silloin kun hän\nhaluaa erikoisesti loukata pojan itsetuntoa. Ja Drusuksen täytyi\nponnistella, jotta mikään ilme ei olisi kavaltanut Sejanukselle\nhänen katkeraa harmiaan. Isä puolestaan istui pöydän luona kuin\nkivijumala, ilmettynä Memnonina, kalju päälaki keltaisesti läikkyen\nkuin kuolleenkallo, niin peloittavana jäykässä itsekkyydessään, että\nDrusus tunsi miltei pelkoa.\n\n\"Olet lähettänyt tarkastettavaksi nuo damaskolaisen arkkitehdin\nehdotukset?\" tiedusteli keisari hetken äänettömyyden jälkeen.\n\n\"Niin... Laveteilla pyörivät kivenheittäjät.\"\n\n\"Ja kuvittelet siis\", jatkoi kuiva ääni kyselemistään, \"että tämä\nsinun; ehdotuksesi muuttaa sodankäynnin luonteen? Onko niin?\"\n\n\"Tietysti.\" Drusus vilkastui. \"Ainakin nopeuden suhteen. Suunnitelma\nei ole minun, olen vain hyväksynyt sen. Ballistat ja katapultit\nkuluttavat nykyisellään melkein yhtä paljon miesten lihasvoimaa\nkuin soutulaivat, milloin otetaan _remos detergere_ ja lasketetaan\ntäyttä vauhtia eteenpäin. Päästäisiin parempiin tuloksiin, jos\nkoneisiin sovitettaisiin ilmanpainepumput. Ikään kuin Antiokiassa.\nVaikkapa lavettien tukipuuhun. Kymmenkertainen iskuvoima, huomaa. Ja\nsuoritusten lisääntyminen lisäisi myös mieshukkaa...\"\n\n\"Kas vain. Uudenaikaista. Mieshukasta puhuen -- se ei herätä\nsinussa mitään syrjäajatuksia? Esimerkiksi muistoja, jotka koskevat\ngladiaattorileikkejä?\"\n\n\"Ei, en käsitä...\" vastasi Drusus sopertaen, \"olen kyllä kustantanut\nnäytännön... luonnollisesti sinun luvallasi, vaikka... Merkillistä\nkuulustelua. Kuvaavaa. Sinun ei siinä tapauksessa olisi pitänyt\nmyöntää lupaa...\"\n\n\"Katumustako? Se kummastuttaisi minua. Saanko tiedustella miten\nsuureksi näytännössä muodostui mieshukka?\" Keisarin ääni oli jäätävän\nrauhallinen.\n\n\"Se ei ole oikea sana\", väitti Drusus vastaan; heikko puna hänen\nohimoissaan kuvasteli sitä katkeraa nöyryytystä, jota hän tunsi\nkohdatessaan Sejanuksen välkkyvän katseen hämärän läpi. Hänestä\ntuntui, ikään kuin hän olisi pitänyt kuumaa hiiltä hyppysissään.\n\n\"Kierrät siis kysymyksen\", kajahti kuiva ääni. \"Arvasin sen. Ei\npuolenkymmenen thessalialaisen harkittu tappo, vaan sinun raakuutesi,\njolla äänestit voitetuille loppupistoa, ansaitsee ojennuksen! En\nanna suurtakaan arvoa tälle kansanhuville. Suoraan sanoen pidän\nsitä häpeällisenä. En epäile, että minun henkilökohtaisille\nmielipiteilleni nauretaan sinun tuttavapiirissäsi, mutta siitä\nhuolimatta kieltäydyn jyrkästi kuulemastakin toiste sellaisia\nmielettömyyksiä. Annoin sinulle luvan miekkaleikkeihin, mutta\nen kolmihaaran enkä heittoverkkojen käyttöön. Kun lähetän sinut\nIllyriaan, teen sen lähinnä sen vuoksi, että on suvun häpäisemistä --\"\n\n\"Onko minulla ilo nähdä kavaltaja tässä huoneessa\", pisti Drusus\nraivosta vapisten väliin. Hänen korvalehtensä olivat tummanpunaiset.\n\n\"Niskuroitko? Sejanus palvelee minua hyvin. Pidätkö ilmiantajana\nmiestä, joka tulee katsomaan julkista näytäntöä?\"\n\nDrusus polki jalkaa: \"Tässä tapauksessa pidän!\"\n\n\"Tässä tapauksessa\", lopetti keisari nousten tyynesti seisomaan,\n\"kiellän sinua astumasta kadulle siihen hetkeen asti kunnes saat\nkomennuksen lähteä matkaan.\" Ja näiden sanojen vielä kaikuessa\nkorvissaan poika kumarsi jäykästi isän edessä ja vetäytyi takaperin\novesta.\n\nKun hän sivuutti kaartinpäällikön, hän loi tähän viimeisen harmia\nkipinöivän katseen. Kenties se ampui ohi maalin, sillä Sejanuksen\nhienomuotoinen pää uhosi huulista alasvaipuneisiin silmäluomiin\npelkkää kunnioitusta. Verhot häilähtivät. Drusus ei koko pitkällä\nmatkalla tyhjän käytävän lävitse saanut mielestään isän kivisiä\nkasvoja. Hän näki yhä isän seisovan epäselvässä valossa kuin pilven\nsisässä. Kalju päälaki kiilsi, otsalla oli pystysuora ajatusryppy,\njonka hämärä sai näyttämään aivan mustalta. Ja vanhan miehen ilme\noli sen näköinen kuin hän katselisi espanjalaisen lempikissansa\nkuolinkouristusta. Niin rajattoman epämääräinen kuin tämä vaikutelma\nolikin, se viritti pelonsekaisen aavistuksen kummallisista, pimeistä\nsalaisuuksista, jotka joskus, jumalatiesi milloin, olivat tehneet\nlepakonpesiä tähän palatsiin.\n\n\n\n\n7.\n\n\nPienistä makuukamareista, jotka sijaitsivat suuren pylväspihan ja\npuutarhan, peristyliumin, vasemmalla puolella, Drusus luovutti\npois kaksi. Livillan, Germanicuksen ja Claudiuksen äiti Antonia\ntuli odottamatta maakartanostaan kaupunkiin. Hänellä oli mukanaan\nvain lempiorjattarensa, hän ei käyttänyt kantotuolia, vaan saapui\nsuurella, vanhanaikaisella kuomuvaunulla, _carrucalla_. Nuorempana\nhän oli ahkerasti hoitanut kauneuttaan, oli vaalentanut paksua,\nniskan taa sidottua tukkaansa värinesteellä, joka tehtiin toukokuisen\npähkinäpuun juurimehusta, sahramista, häränsapesta ja vaaleasta\nambrasta. Nyt hänen hiuksensa olivat harmaat kuin tomu tiellä. Hän\noli säästäväinen nainen, ja tulo maahuvilan yksinkertaisista oloista\ntähän ylellisyyteen sai hänet, kuten Livillalla oli tapana sanoa,\naina kuromaan rahapussinsa nauhoja. Ensi päivinä hän kulki nuuskien\nhuoneesta huoneeseen, tutki lippaat, kaapit ja liinavaatteet, raoitti\nkuin erehdyksessä Briseiksen makuukamarin ovea. Punnitsi voimakkailla\nsormillaan tai viisaalla katseellaan pronssikuvia ja kultalautasia.\n\"Äitiä voisi aivan luulla valtion säästäväisyyskomitean\ntarkastajaksi\", sanoi tytär nyrpeästi. Antonia loi häneen pikaisen\nkirkkaan silmäyksen: \"Niin, sanopas muuta.\"\n\nDrusus löysi vaimonsa ja anopin Livillan pukeutumishuoneesta. Vanha\nnainen, jonka väritön tukka ympäröi peruukin tavoin voimakkaita,\nhiukan kuoppaisia kasvoja, oli karkeassa vaaleassa kotipuvussaan kuin\nilmestys tasavallan ajoilta. Hän oli juuri pitänyt tyttärelleen lujan\nnuhdesaarnan, ripitys oli tarpeellinen. Livilla asteli edestakaisin\npermannolla. Miehen näyttäytyessä hän kääntyi rajusti. Hän pudisti\nkaunista mustaa tukkaansa, polki kultapaulaisilla kengillään\npäättävästi lattiakiviä: \"Tule puolustamaan, Drusus!\" Mutta mies oli\nomissa ajatuksissaan. Kohtaus isän kanssa oli ollut vähällä saada\nhänet suunniltaan, ja tuskin hän oli muodollisesti hyvästellyt, kun\nhän pysähtyi miettimään, jäädäkö odottamaan Sejanusta. Hän olisi\nmielellään peitonnut kaartinpäällikön siniseksi ja keltaiseksi. Kun\nhän astui Livillan huoneeseen, hän huomasi kaikista merkeistä, että\ntäälläkin vallitsi myrsky.\n\nAntonialla oli avoimet kullanruskeat silmät ja niiden väkevässä\nvärissä oli jotakin, mikä aina nujersi ympäristön. Drusus muisti\nLivian sanat: \"Anopillasi on yliote meihin toisiin, hän katsoo\nniin suoraviivaisesti...\" Antonia sanoi muitta mutkitta vävylleen:\n\"Tusculumista on Roomaan sievoinen ajomatka, mutta sinähän tiedät,\nettä tavallinen vuokravaunukin kulkee seitsemänkymmentä kilometriä\npäivässä. Ja Tusculumiin tulee paljon vaunuja. Siitä kait johtuu,\nettä jos tytär viettää pääkaupungissa rauhattoman yön, äiti kuulee\nsen huvilaansa jo saman päivän iltana. Vaimosi sietäisi selkäsaunan,\nDrusus.\"\n\nLivilla hypähti kädet puuskassa Antonian eteen. \"Vai niin, vai sen\nminä sietäisin\", hän huusi. \"Rakas äiti Antonia\", aloitti mies\nsovittelevasti, sillä hänellä ei ollut mitään epäilystä siitä,\nmihin rauhattomalla yöllä tähdättiin. \"Käsitäthän, henkilökohtainen\nvapaus, mehän olemme aikoja sitten sen sopineet... Vaimoni elää omaa\nelämäänsä, sehän on kaikki oikein, minä en asetu vastahankaan. Jos\nhän on taas pitänyt juhlia, en käsitä, miksi hornan nimessä hän ei\nsaisi sitä tehdä.\"\n\n\"Sinä olet hänen miehensä\", sanoi Antonia jääkylmästi. Livillan\nsuupielet vavahtivat halveksivasti: \"Mokoma mies!\" Näin siis piti\nsattua, mietti Drusus kokonaan tuskastuneena. Ei riitä, että joudun\noman alipäällikköni nolaamaksi, perässä tulevat sukulaiset, isä,\nvaimo ja anoppi. Missä muussa tilanteessa tahansa hän olisi hillinnyt\nitsensä, mutta nyt hän oli ennestään perin juurin nöyryytetty.\nVeripunaiset korvalehdet näyttivät paisuvan harmista. Hän sanoi\nhyvin lujasti: \"Äiti Antonia! Se on totta, tyttäresi on pieni ovela\neläin, huomaan selvästi, että siitä on tullut suvun uskonkappale.\nUhrataan hiukan sappea ja tulikiveä minun kotialttarillani, milloin\nisä tai isoäiti, milloin sinä. Mielestäni sinun olisi syytä mullata\nomenapuita ja miettiä hiukan, ikään kuin lähdet pääkaupunkiin --\"\n\n\"Ja minun mielestäni, vävypoika, sinun ei pitäisi olla sokea narri,\nsaisit mieluummin tempaista nuo sarvet otsastasi. Jos olette tehneet\nvuode-eron, sinä ja Livilla, se ei silti anna oikeutta häpeämättömään\nelämään... Jonakin päivänä hän tekee äpärän tähän taloon.\"\n\n\"Äiti! Minä revin silmät päästäsi\", kiljaisi Livilla jalkaa\npolkaisten. \"Vai niin\", hymähti Antonia ja naulitsi häneen väkevän\nkullanvärisen katseen. \"Tähän asti ne kuitenkin ovat olleet kahta\npuolta nenääni ja usko minua, hävytön kakara, että olen myös osannut\nniitä käyttää. Drusus, kuulustelehan hiukan hänen orjatyttöään.\nLivilla, kiiruhda kutsumaan Briseistä ikään kuin minä teen sen --\"\n\n\"Luuletko minun panevan toimeen mitään kotikuulusteluja\", sanoi\nDrusus halveksivasti. Livilla hypähti hänen luokseen, pusersi\nnopeasti ja rajusti hänen käsivarttaan vetoava ilme kiihtyneillä\nkasvoillaan. \"Näetkö nyt, ystäväni... Katsohan, koko asia on liian\nmitätön. En aio sietää, että äiti häpäisee minua sinun talossasi.\"\n\n\"Tässä kodissa --\" aloitti vanha nainen jylhästi.\n\n\"Niin, tässä kodissa menee kaikki ylösalaisin milloin sinä tulet\nkaupunkiin, Antonia.\" Ja osaamatta enää hillitä itseään Drusus\njyräytti nyrkkinsä pöytään: \"Olkoon niin! Minä kutsun tänne kaikki.\nKutsutaan suku koolle eikä vain orjatytöt, kutsutaan isoäiti, isä,\nsinun hölmö apinamainen poikasi Claudius! Pidä sitten paljastuspuhe\njos tahdot, minä en jää sitä kuuntelemaan.\"\n\nAntonia kohensi tyynellä levollisella liikkeellä hiuslaitettaan. Hän\nei kääntänyt silmiään noista kahdesta, joista toinen ei ilmeisesti\nmitään tiennyt, toinen liikehti kuin kuuman tuhkan päällä. Ei,\ntämä ei tuntunut huvittavalta. Tämä tällainen oli raskasta.\nSisimmässään hän tunsi suurta sääliä vävyään kohtaan, sitä syvempää\nja äidillisempää, mitä röyhkeämmin mies kehoitti häntä painumaan sen\ntiensä. \"Hyvä poika\", hän sanoi viimein aivan muuttuneella äänellä,\n\"en tiennytkään, että aviovaimon ja miehen välit ovat käyneet näin\nvieraiksi. Se on kait hyvin nykyaikaista. No hyvä on. En puutu siihen\nenää. Tahtoisin vain kysyä, kuinka kauan vielä viivyt kaupungissa?\"\n\nTämä on pahempaa, ajatteli Drusus. Ja tahtomattaan, vaikka hänessä ei\nollut mitään tilaa ennakkoluuloille, kun oli kysymys hänen omista tai\nvaimonsa pienistä lemmenseikkailuista, hän tunsi mustasukkaisuuden\ntapaisen vihlaisun mielessään. Hän vastasi lyhyesti: \"Lähden\nIllyriaan heti kun minulla on isän määräys.\" Drusus väitteli nyt\nsekä Livillan että anopin katseita, ehkä sen vuoksi, että pieninkin\nhymyn, ivan, huojentumisen väre molempien naisten huulilla olisi\nlisännyt hänen epäluuloaan ja saanut hänet varuilleen. Ja hänhän\nhalusi kaikin mokomin säästää itseään epämukavilta mielialoilta!\nNiin, olla ja elää omana itsenään, alistumatta toisten käskyvaltaan,\n-- sen vaatimuksen hän oli auliisti myöntänyt Livillalle. Eikö hän\nitsekin kaikessa toiminnassaan noudattanut sitä? Oli helppo päätellä,\nettä Antonia oli tapansa mukaan suuttunut tyttärensä keimailusta\ntai, pahimmassa tapauksessa, pikku rakkausjutusta. Drusus kampasi\nsormillaan pähkinänruskeita kiharoitaan. Hänen silmistään kuvastui\nlaimea hämminki. Hän oli lopen kyllästynyt kodin selkkauksiin. Kaikki\nolisi ollut hyvin, elleivät vieraat ihmiset alati puuttuisi heidän\nelämäänsä, hänen ja Livillan. Hänen kielellään oli ilkeä lause\naviovuoteiden pöyhimisestä, mutta hän puraisi ajoissa huultaan; se\nolisi vain lisännyt tilanteen naurettavuutta.\n\n\"Oletteko minulle vihoissanne, lapset?\" kysyi Antonia niin\nodottamatta, että molemmat hätkähtivät. \"Ei kannata. Ehkä olet\noikeassa, poika, kenties olen viime vuosina liiaksi kiintynyt\npuiden multaamiseen. Kotona Tusculumissa käteni tuoksuvat usein\nlehmänlannalle. Ihminen etenkin vanhoilla päivillään unohtaa\nmaalaiselämän keskellä kaupunkilaiset tavat\", hän lisäsi hiukan\nivallisesti. Mutta kylmä, tyly valo hänen ruskeista silmistään oli\nnyt melkein sammunut ja kirkkaassa katseessa, jonka hän kohdisti\nvuoroin tyttäreensä, vuoroin tämän mieheen, asusti suuri levollisuus.\n\n\"Kuule, Livilla\", sanoi Drusus hyvin päättävästi, \"minun mielestäni\nolisi parempi, jos äitisi selvästi käsittäisi, että meidän\navioliittomme on tätä nykyä ainoastaan muodollinen. Eikö niin?\nSäilytettäköön ulkonainen sovinnaisuus, sehän on suvun maineen\nkannalta välttämätöntä. Mutta...\"\n\n\"Mitä ajattelit sanoa, ystäväni?\" kysyi Antonia. Mutta Livilla\npuuttui kiihkeästi puheeseen, hänenhän oli kuitenkin säilytettävä\nhyvät välit äitiin, jos... jos tämä kerran oli silmäillyt hänen\nsalaisuuksiinsa. Niin, avoin peli oli aina paras. Äidin oli uskottava\nainakin miestä, ellei hän halunnutkaan uskoa tytärtään. \"Ja se\nmitä sanoit puiden multaamisesta ja maalaiselämästä, oli hyvin\ntyhmää, tiedätkö. Ellet itse viihtyisi Tusculumissa, kutsuisimme\nsinut asumaan tänne, eikö totta, Drusus? Sinulta meillä ei ole\nmitään salattavaa, ei miehelläni eikä minulla. Teet tietysti pieniä\nepäileviä johtopäätöksiä, kuuntelet hiukan siellä ja täällä,\npuhutaanhan niin paljon nykyään. Myönnän, että sinun näkökantasi\nmukaan -- vanhentunut näkökanta, suo anteeksi -- minussa on paljon\nmoitteen syytä --\" \"Mutta miksi taivaan nimessä vielä takerrut tuohon\nloruun\", huudahti Drusus tuskastuneena. \"Ja, paras Antonia, Livilla\non tyttäresi, mutta hän on myös minun vaimoni. Kait sentään myönnät,\nettä ellen minä vedä tilille häntä...\"\n\n\"... niin minullakaan ei ole siihen oikeutta\", Antonia lopetti\nlauseen. \"Niin kait, ja luulenpa, että huomautan nyt enää vain näistä\nkivistä.\" Hän avasi kätensä ja punnitsi kämmenellään kahta leikattua\ntummaa jaspista, jotka oli upotettu myysialaisesta kullasta taottuun\nkehykseen pienten helisevien viininlehtien keskelle. Hän oli poiminut\nne tyttären lipaston päältä. \"Ostettu joko Mikyllokselta tai Saepta\nJuliasta, eikö niin? Maksavat vähintäin seitsemäntuhatta sestertiusta\nkappale. Ei, mitä sanonkaan, -- kymmenen, kaksitoistatuhatta\nkultakehyksen kanssa. Erinomaista rikkautta.\" Ja hän pudisti päätään,\nnipisti huulensa yhteen. Eikä ollut huomaavinaan Livillan ja\nvävynsä katkeria silmäyksiä. Kas niin, hän alkaa kilpailla isoäidin\nkanssa kitsaudessa, nurkui mies itsekseen. Hän oli totisesti saanut\nkylläkseen, hän valmistui poistumaan huoneesta. Antonia huomasi sen.\n\n\"Ajattelin juuri antaa sinulle erään pienen esineen, mutta jääköön\",\nhän virkkoi. \"Mikähän se mahtaisi olla?\" kysyi Livilla äkkiä. Mutta\nDrusus oli jo ovella ja kumarsi kylmästi: \"Suurenmoista, äiti\nAntonia.\" Sitten hän meni käytävään niin kepein askelin, että jos\nmolemmat naiset vielä olivat epäilleet hänen hautovan mustasukkaisia\nkuvitelmia, heidän piti jo pelkästä jalkojen polkaisusta kuulla,\nettä hän poistui mieli tyynenä ja sydän terveenä. Mutta Antonia ei\nkuitenkaan ollut siitä aivan varma.\n\nLivilla jäi seisomaan omissa ajatuksissaan. Hän hypisteli\nlevottomasti puvun kaulusta. Kuka uskalsi puuttua hänen asioihinsa!\nJa mikä häntä uhkasi, etenkin nyt, kun mies tunnusti selvin\nsanoin äidin läsnäollessa hänen oikeutensa elää omaa elämää? Ja\nsitä paitsi, vanhuksen odottamaton tulo kaupunkiin voi johtua\nvain jostakin tyhmästä huhupuheesta. Sellaisia hän aina kuunteli.\nNuori ruhtinatar pohti mielessään, että vanheneva nainen, jonka\nelämä kuuluu karjapihan ja pehtorinrakennuksen välillä ja jolla\ntuskin on muuta, mihin suunnata mielenkiintonsa, kuin umbrialaiset\nmantelipuut, kananmunat ja lehmien astuttaminen, kaipaa maalaiselämän\nkeskellä kaupungin juorujen tuomaa vaihtelua. Mutta tyytyköönkin\nniihin. Ammentakoon likavettä Tusculumissa niin paljon kuin haluaa,\nammentakoon kauhalla, mutta älköön kaatako sitä tämän linnan\npesumaljoihin! Livillan veri kiehui vielä. Häntä oli taas kohdeltu\nkuin kasvuikäistä tyttöä. Muut sukulaiset, ontuva narri Claudius,\ntuhman hyväntahtoinen Germanicus, kavala vanha vehkeilevä isoäiti,\nkalju ja ritisevän kuivakiskoinen appi pitivät oikeutenaan komentaa\nhäntä kuin ostettua penikkaa, jonka armosta sallitaan syödä heidän\nleipäänsä. Hänen mantelinmuotoiset silmänsä välähtivät, kun hän\nvain ajattelikin... Niin, mutta harmia säesteli kuitenkin pelokas\nepäluulo, että tuo jäyhä harmaa maalaisäiti on jollakin tavalla\nsaanut selville hänen pikku salaisuutensa. Hän mietti kiihkeästi,\noliko Briseis kavaltanut hänet; tyttö oli joka tapauksessa ottanut\nvastaan Sejanuksen lähetin, sen sievän poikamaisen sadanpäällikön,\nja pitänyt vahtia makuuhuoneen ovella. Ruhtinatar pidätti hymyään.\nHänen kasvonsa olivat kalpeat ja suljetut, mutta punattujen huulien\nvärähdystä oli vaikea hillitä.\n\nAntonia seisoi hetken mitään puhumatta, hypitteli kämmenellään\njalokiviä. Lievä vilu tuntui hänen hartioissaan. Varmaan hän vanheni\nennen aikojaan. Hänen suvussaan elettiin sentään hyvin iäkkäiksi\nja silti pysyttiin nuorekkaina, sillä olihan hänen äitivainajansa\nOctavia hänen iässään pelkkää iloa ja elämänhalua. Mutta aurinko\nei ulottunut paistamaan tähän huoneeseen, -- öljyt ja voiteet\ntuoksuivat niin ummehtuneelta. Hän olisi halunnut lyödä kaikki\novet levälleen tuuleen --. Hänellä oli ollut kaikenlaista vastusta\nlapsistaan, ei kylläkään Germanicuksesta, sillä vanhin poika tuli\nisäänsä. Hyvä lapsi, toisteli Antonia itsekseen liikuttamatta\nhuuliaan, hyvä lapsi... Nuo molemmat toiset sen sijaan... Herra\nvarjelkoon, Claudiuksesta hän ei ollut koskaan toivonut mitään, poika\noli jo syntyessään tuottanut hänelle suurta, suurta kärsimystä ja\nvähällä piti, ettei tuo surkea raajarikko vaatinut hänen henkeään,\ntullessaan tähän maailmaan Lyonissa samaan aikaan, kuin Rooman ja\nAugustuksen alttarin vihkiäisiä vietettiin. Mutta kun hän lukee\netruskilaisia muinaishistorioita Apollon kirjastossa ja sitten\nkuluttaa aikaansa hyvin epämääräisten ja mitättömien ihmisten parissa\nja ystävystyy henkilöiden kanssa, jotka samoin kuin hänkin ovat\noikeita epäkäytännöllisyyden esikuvia, on raskasta tunnustaa häntä\nlapsekseen. Selittämätön luonto, joka luo semmoisen elinkyvyttömän\nolennon hänen kaltaisensa äidin kohdussa.\n\nEttä juuri Livilla tuotti niin paljon huolta, tuo kaunis tytär,\njolle Antonian sydämestä kuului toinen puoli --! Paljon mieluummin\nhän olisi suonut kuulevansa huhuja Claudiuksesta, jota hän ei ollut\nmilloinkaan sisimmässään hyväksynyt. Nyt oli jälleen ikävä pimeä\nasia tullut ilmi, sanokoon vävy mitä tahansa, lohduttakoon mieltään\nkuvittelemalla, että yhteinen aviovuode ja kotialttari ovat vain\nmuodollisuutta, eivät muka ikuisesti sido kahden ihmisen kohtaloita\nyhteen. Ja Antonian tarvitsi vain tulla pääkaupunkiin ja vaeltaa\nnäissä ylellisissä saleissa löytääkseen juoruavia todistuskappaleita.\nHän ei olisi sitä halunnut. Hän sulkisi mielellään silmänsä ikään\nkuin Drusus, joka voiteli niitä hyväntahtoisuuden öljyllä. Ja miten\nkauhean kiihkeästi Livilla oli kuitenkin syyttänyt aviomiestään\nsilloin, kun tuo ilkeä juttu orjatytöstä, Unikosta, oli tullut\npäivänvaloon. Tytär kaipasi holhoavaa kättä, niin, tuo tottelematon\nlapsi oli toden totta kurituksen tarpeessa, ja hyvä olisi ollut, jos\nhänelle olisi vieläkin voinut sanoa ikään kuin ennen: Suljen sinut\npimeään huoneeseen, kakara! Niin, ja Tusculumin maalaiselämä varmaan\naiheutti sen, että viisas rouva Antonia ei oikein osannut sopeutua\ntämän talon oloihin, vaan muuttui heti niin kovin vanhaksi ja\ntyhmäksi, jätettyään mantelipuunsa. Hän oli tässä loistossa tosiaan\nkuin pöllö päivänvalossa.\n\n\"Miksi otit kivet, äiti?\" kysäisi Livilla kylmäkiskoisesti. Antonia\nojensi ne hänelle.\n\nSitten hän pisti kätensä kauluksen alle ja veti sieltä esiin kapean,\nsoijin koristetun alusvyön, jolla sotilaat sitovat ihokkaansa. Hän\nsanoi väsyneellä äänellä: \"Korjaa pois. Löysin sen vuoteestasi. Se\nvasta on kylmä, kun se joutuu olemaan paljasta ihoa vasten.\" Kun\nLivilla jäi seisomaan aivan sanattomana, äiti nyökäytti päätään:\n\"Luulenkin, että lähden keisarin luo.\"\n\n\n\n\n8.\n\n\nTiberius työskenteli huoneessaan neljän senaatinjäsenen läsnäollessa.\nHän oli kutsuttanut heidät sisään, sillä hän halusi hiukan\nluodata yleistä mielipidettä, varovasti kuulustella, miten uusi\nsäästäväisyysasetus otettiin vastaan.\n\nQuintus Haterius ja preetori Fronto olivat ehdottaneet, että\nporvaristolta kiellettäisiin lupa hankkia itselleen täyskultaisia\nruoka-astioita, sekä lisäksi, että kiinalaista silkkiä ei enää\nsallittaisi miesten puvuissa. Häntä miellytti kovin Hateriuksen\nesitys, varsinkin koska arvon senaattori oli kaikkina edellisinä\nvuosina huvittanut aatelistoa sepittämällä sanaleikkejä ja pieniä\nilkeyksiä ruhtinaan kitsaudesta. Semmoinen mielenmuutos, ajatteli\nTiberius, on tietenkin läpipaistavaa teeskentelyä; mies pelkää\nsyrjäyttämistä ja muuttaa strategiansa sen mukaan. Mutta mitäpä\nsiitä, ehdotuksessa itsessään on sekä pontta että järkeä. Lisäksi\nOctavius Fronto, oikein imarrellakseen hallitsijan vaatimattomuutta,\nlisäsi omasta puolestaan, että myöskin hopealautasten ja\nhopeakannujen käyttöä oli ryhdyttävä valvomaan. Kenties voitiin\najatella aivan uudenlaista ylellisyysverotusta.\n\nTiberius tiedusteli läsnäolevilta, mitä heillä oli tähän sanottavana.\nHän piti ehdotusta laajakantoisena, mutta saattoihan olettaa, että\navokätinen ylimystö kieltäytyisi omaksumasta saiturin kantaa, hän\nsanoi ivaansa salaamatta. Herrat pälyivät toisiaan hyvin noloina. Oli\naina tavattoman kiusallista olla kuulemassa, kuinka keisari luki kuin\nsuoraan papereista heidän salaiset mielipiteensä. Se synnytti ilkeän\nvaikutelman, että huoneen seinät oli tehty peileistä...\n\n\"Erehdys, caesar\", epäsi Lucius Vitellius kulmiaan kohottaen,\n\"jokainen roomalainen pitää kunniakysymyksenä ajatella samalla\ntavoin kuin sinä.\" Senaattorit. Thermus ja Granius toistivat kaikuna\nhänen sanansa. Yleisesti tiedettiin, että jokainen imartelun ääni\nmoninkertaistui heidän läsnäollessaan ikään kuin he olisivat\nkahtena uskollisena kumupohjana vielä pitkän aikaa hymisseet sitä.\nHeidän suussaan oli tosiaan jotakin luolamaista --. Molemmat herrat\nolivat aikoinaan paistatelleet Germanicuksen suosiossa, liukuneet\nsitten hyvissä ajoin lähelle Sejanusta. Kaikessa tuossa he toimivat\nvaistomaisesti kuin kasvit, jotka kääntyvät valoon päin, miltä\ntaholta se lankeaakin. Minucius Thermuksella oli herkät, kuonomaiset\npiirteet ja homeenkarvainen otsatukka, Quintus Granius muistutti\nhäntä kuin kaksoisveli. Diplomaattinen rottapari, ajatteli keisari.\nSenaattorit ilmoittivat hänelle riemuiten, että oli suunniteltu\npientä muutosta juliaaniseen kalenteriin. Jos kerran heinäkuu sai\nnimensä Juliuksesta ja elokuu Augustuksesta, oli vain johdonmukaista,\nettä syyskuulle annettaisiin Tiberiuksen nimi.\n\nMutta Tiberius katseli heitä pilkallisesti: \"Mitä te sitten teette,\nkun ehditte kolmanteentoista keisariin?\" Ja vastausta odottamatta\nhän kääntyi peremmällä seisovien Vitelliuksen ja ritari Geminiuksen\npuoleen.\n\n\"Minä maksoin valtiokassasta senaattori Pius Aureliuksen talon\nhinnan, koska rakennus kärsi vahinkoa uuden vesijohdon vetämisestä\nja kadun avaamisesta. Sitä paitsi myönsin miljoonan sestertiusta\npreetori Celerille, jotta hän saattoi ostaa senaattorin\nvaltakirjan. Se oli vain pieni kädenojennus köyhälle kunnolliselle\nmiehelle. Te ymmärrätte, että hallitsija, joka menettelee näin,\njohdonmukaisesti pyrkii välttämään tuhlausta, kieltää sen jyrkästi\nvaltakunnan porvareilta.\" Hän suuntasi terävän katseen molempiin\nmiehiin. Geminius tunsi äkkiä kätensä hiestä nihkeiksi. Hänen\nomasta ylellisestä elämästään, hänen juhlistaan ja naisistaan\nkierteli kaupungilla juttuja, joiden hän ei olisi millään muotoa\nsuonut kantautuvan tähän huoneeseen. Hänen upeassa sinikivisessä\nkylpylässään vetelehti tummia ja vaaleita, ylen lihavia ja\nviehättävän laihoja orjattaria, joita hän vaihteli aina mielialojensa\nmukaan. Jonakin synkkänä hetkenä nämä kauniit _vernat_ olivat\nantaneet hänelle elämänuskoa, kun hänet oli vallannut toivoton\nkyllästyminen... Jos hän piiskasi heitä notkeilla pajunvitsoilla\ntai antoi heidän kutittaa jalkapohjiaan, se oli hänen oma asiansa.\nEikö Cotta Messalinus muka rakastanut pulleita maalattuja efeebejä,\njoita aina ympäröi sietämätön damaskolaisen hajuveden lemu!\nVanhentuva, suunnattoman rikas suku oli taannut Geminiukselle hyvän\nyhteiskunnallisen aseman, vieläpä se oli avannut ehtymättömät\nkultalähteet käytettäviksi. Voitiinko tosiaan ihmetellä, jos\nhän ammensi hiukan sinne ja tänne tasavallan aikana haalittuja\nverirahoja? Nyt hän kuunteli vilpittömästi pelästyneenä tuota uutta\nverotussuunnitelmaa. Hänen kalpeat pojankasvonsa venähtivät pitkiksi,\n-- aavemaiset kasvot, jotka näyttivät elävän jonkinlaista itsenäistä\nkosmeettista elämää iän ja kokemuksen tuollapuolen; ne muistuttivat\ntaiteellista naamaria. Geminiuksella oli syytä pelätä, että kitsas\nitsevaltias pian siirtyy porvareista ritaristoon ja puristaa,\npuristaa sitruunasta viimeiset pisarat...!\n\nTiberius kysyi, miellyttikö suunnitelma erityisesti häntä.\n\nKyllä... niin... Ja Geminius ehätti valtioviisaasti oman pelkonsa\nedelle: \"Miksi ripustaa miekkaa juuri porvariraukkojen pään päälle?\nEntä senaatti? Jokainen senaattori ostaa valtuudet miljoonalla\nsestertiuksella, ja se saa tosiaan ajattelemaan, että ylimyssääty\non hyvin varakas.\" Hän pani merkille Vitelliuksen hämmästyksen. Nuo\nkaksi pientä diplomaattia, Thermus ja Granius eivät tienneet mitä\najatella.\n\nSilloin Tiberius veti esille muistilistan, johon oli merkitty viiden\nsenaattorin nimet. Sitten hän huomautti tyynesti, että Kuurian\njäsenluettelossa tosiaan tehdään pieniä poistoja lähipäivinä. Ei\naateliston rikkaus, vaan varojen käyttö on siihen syynä. \"Tahdon heti\nsanoa, että loppujen lopuksi olen vain yksi teistä, vieläpä kaikkien\npalvelija. Mutta sen vallan nojalla, minkä _praefectura morum_\nminulle myöntää, olen päättänyt leikata pois pilaantuneita oksia.\"\nHän nosti luettelon aivan likinäköisten silmiensä tasalle ja luki\nkolkon hiljaisuuden vallitessa: \"Vibidius Virro, Marius Nepos, Appius\nAppianus, Cornelius Sulia ja Quintus Vitellius katsotaan tuhlaukseen\nsyyllistyneinä kelvottomiksi kantamaan senaattorin virkaviittaa.\"\n\nVallitsi äänettömyys. Verhot kahisivat. Geminius oli ensimmäisen\nnimen kuullessaan valahtanut kalpeaksi kuin se lombardialainen maito,\njolla hän joka aamu pesi ruumistaan. Ja vaikka isku olikin käynyt\nhänen ohitseen, hän tunsi vieläkin ihojauhekerroksen alla nihkeätä\nkylmää hikeä. Oi jumalat, miten tämä päättyy! Huojentumisen tunne\noli kauhean tilapäinen, pohjalla kaiversi pelko. Ritari aavisti\nasemansa epävarmuuden; hän olisi nyt mielellään kiiruhtanut ystävänsä\nSejanuksen luo ja rukoillut tätä toimimaan puolestaan, jos keisari\nei rajoittuisi tuohon, vaan aloittaisi suuren metsästysretken\nrahaylimystön parissa.\n\nMutta Lucius Vitellius pakottautui rauhalliseksi. Jumaliste, tässä\noli pelattava varovasti --! Kuullessaan veljensä nimen hän säpsähti,\nkohotti sitten kaarevia, hiilellä mustattuja kulmiaan. Oikeastaan hän\noli aina tiennyt, että näin tulee ennen pitkää tapahtumaan. Eikö hän\nmuuten ollut varoittanut Quintusta? Velihän vietti seitsemän päivää\nviikosta syyrialaisten ilotyttöjen, narrien ja huilunpuhaltajien\nseurassa. Nyt on salama lyönyt keskelle pitopöytää, nyt hän huomaa,\nettä kohmelo on yhtä karvas kuin humala oli makea. Ajatellessaan\nvaimoaan Sextiliaa ja pientä poikaansa Aulusta senaattori katsoi\nparhaaksi pysyä valtioviisaasti vaiti. Hänen pyylevät kasvonsa jäivät\naivan ilmeettömiksi. Hän ei sanonut sanaakaan veljensä puolesta,\nvaikka vastalause ensin olikin polttanut hänen kieltään. Miksi soutaa\najattelemattomasti oma veneensä tähän putoukseen? Vastatkoon mies\nitsestään. Ja niin kävi, että eräänlainen hämärä vahingonilo, joka\naina paisuttaa ihmissydäntä, milloin vahinko kohtaa lähimmäisiä,\ntäytti hänen mielensä. Se oli arvokasta ylemmyyttä, jota säälin\nsuola heikosti ja viehättävästi mausti. Lucius Vitellius katseli\noman turvallisen perhe-elämänsä keskeltä tuohon surkeuteen, katseli\nQuintus Vitelliuksen kukistumista ja ajatteli kaiken aikaa, että\nhänen on tehtävä itsensä hyvin tarpeelliseksi keisarille, jotta\nveljen häpeästä ei lankeaisi häneen pienintäkään varjoa.\n\n\"No niin\", sanoi Tiberius, \"ajattelet siis, Geminius...?\" Hän\nrypisti odottavasti kulmiaan. Tällä kertaa Vitellius kiiruhti\nritarin avuksi. Hän huomautti, että kukin heistä ylisti tällaista\npäättävää oikeamielisyyttä. Tiberius katseli hetken aikaa tutkivasti\nhänen mustattuja kulmakarvojaan ikään kuin virkkoi: \"Etköhän omasta\npuolestasi erehdy, eikö perhetunteesi nouse vastaan...?\" -- \"Kun\noksa on kelvoton, se katkaistaan, vaikkapa se kuuluisi Vitelliusten\nsukupuuhun\", vastasi senaattori. Ja tuolla lauseella hän sai\nkeisarin suupielet vetäytymään epämääräiseen hymyyn, ikään kuin oli\nodottanutkin. Tiberius huomautti hänelle myhäillen, että sukupuussa\nei mitään vikaa, sen juurethan työntyivät kerrassaan aboriginien\nkuninkaiden historiaan, vaikka pahat kielet, ennen muita Cassius\nSeverus väittivätkin, että kantaisä oli ollut suutari ja kantaäiti\nleipuri Antiochuksen tyttö! Sitten hän lähetti vieraansa pois.\n\nNyt palasi nomenclator ja ilmoitti, että Antonia tulisi.\n\nTiberius lähetti kutsumaan hänet. Se syvä palvova ystävyys, jolla\nhän oli kiintynyt velivainajaansa Drusukseen tämän eläessä, oli\nkuin salainen lähdesuoni muuten niin kuivaksi palaneessa maassa.\nSiitä riitti ammentaa kälynkin osalle. Antonia, rauhallinen\ntarmokas luonne, toi aina mukanaan tuulahduksen raikkaammista\nilmapiireistä näihin ummehtuneisiin saleihin. Tiberius piti hänen\ntuhkanharmaista hiuksistaan, hänen lujista, viisaasti myhäilevistä\nkasvoistaan ja yksinkertaisesta olemuksesta, joka ilmeni jokaisesta\npuvun laskoksesta. Käly astui hänen eteensä kuin suoraan menneistä\npäivistä. Kukaan toinen ihminen ei pelkällä läsnäolollaan samalla\ntavoin palauttanut muistiin aikoja, jolloin molemmat veljekset\nvaelsivat aseharjoituksiin, ratsastivat mustilla hevosilla tai\ntekivät pientä pilaa vanhasta Verrius Flaccuksesta, Augustuksen\nhovifilologista, joka käytti jaloissaan erivärisiä kenkiä. Yksin\nollessaan Tiberius joskus ajatteli, että kälyä ei voinut mitata\nsamalla mittapuulla kuin muita; kenties se johtui siitä, että kuolema\nja suru olivat niin ahkerasti vierailleet Antonian omassa suljetussa\npikkumaailmassa, Marcus Antoniuksen perheessä. Tuo vanhan triumvirin\nsukuhaara oli kuihtunut ja kadottanut melkein kaikki lehtensä,\nAntonian molemmat velipuolet olivat aikoja sitten kuolleet, ensin\nAntyllus, jonka keisarivainaja raivasi tieltään, sitten konsuli Iulus\nAntonius, Fulvian poika, joka tappoi itsensä Julian oikeusjutun\naikaan.\n\nVain Octavian vakava urhea tytär vaelsi elävien ilmoilla, viljeli\nhedelmäpuitaan ja valvoi lastensa naittamista ja lastenlapsien\nleikkejä viisaana kuin itse maa, nuorekas otsa sileänä ja ylpeänä. Ja\nvaikka Antonialla oli kolme täysikasvuista lasta ja viisi pojanlasta,\nhänen olemustaan ympäröi määrätynlainen kallisarvoinen yksinäisyys,\njoka herätti mielikuvan, että hän oli sukunsa viimeinen.\n\nMutta kun käly seisoi hänen edessään, Tiberiuksen välitön\navomielisyys haihtui. Hänet valtasi pettymyksen sekainen alemmuuden\ntunne. Sydämensä syvimmässä hän oli arka luonne; umpimielinen tylyys\noli pelkkä asepuku, jonka hän oli pukenut päälleen maailman edessä.\nJa kun Antonian silmät katselivat häntä tutkivasti, kun hän tunsi\notsallaan tuon selkeän kullanruskean katseen, joka oli kirkas ja\ntutkimaton kuin syvä vuorilähde, hän tunsi ilkeää vaivautumista.\nAntonia kuului noihin erikoisiin ihmisiin, jotka herättävät\nkaikkialla, minne he menevätkin, vaistomaista nöyryyttä. Itse sitä\ntietämättään heillä on ympäristöönsä nähden ehdoton ylemmyys. Kenties\nsellainen ominaisuus ostetaan kestämällä huolia, joihin heikommat\nluonteet tavallisesti murtuvat tai sitten alistuvat valittaen. Vain\nyksi sadasta jää seisomaan ääneti ja ylpeänä tammen lailla, levittäen\nympärilleen suuren puun vaikuttavaa huminaa --. Oli erikoista,\nettä Tiberius, joka tavallisesti ei löytänyt kyllin voimallisia\nsanoja ylistääkseen Livillalle tai Germanicukselle heidän äitinsä\npersoonallista lumovoimaa, nyt, kun Antonia todella oli tullut,\nitse lamautui tuon voiman kosketuksesta, taivutti päänsä kuin\nvähäarvoisempi.\n\n\"Häiritsenkö sinua?\" kysyi käly selkeällä, mutta hiukan väsyneellä\näänellä. Mies aikoi viitata työhönsä, senaatin nimiluetteloon ja\nHateriuksen ja Fronton esityslistaan, sillä hänen vaistonsa aavisteli\ntämän käynnin merkitystä ja hän tunsi arkaa onttoa hämminkiä, jonka\nsyytä hän ei uskaltanut lähteä tutkimaan. Mutta hän hymyili vain ja\npudisti päätään. Antoniasta hän näytti tässä valaistuksessa, tämän\nhuoneen hämärässä hullunkurisen noitamaiselta, jöröltä. \"Minä tulin\",\npitkitti käly, \"saamaan sinulta varmistuksen eräisiin huhuihin.\nVai eikö olekaan totta, että vaimosi kuoli Reggion vankilassa\nja Postumus Planasiassa?\" Vaikka hän viskasi tämän kysymyksen\nhuolettomasti ja mies oli osannut odottaa jotakin tuon tapaista,\nsanat viilsivät kuitenkin. Jos Drusuksen leski nyt olisi oikein\nselvästi nähnyt Tiberiuksen kasvot, hän olisi kummastellut, miten\nkalpealta tämä näytti. Keisari vastasi yksikantaan: Niin, Julia on\nkuollut. Elänyt ensin kaksitoista vuotta erillään siitä maailmasta,\njossa hän häpäisi nimensä, aluksi Pandaterian saarella ja sitten\nReggiossa. Kyllä, päivittäin oli jaettu neljä unssia leipää ja\nunssi maalaisjuustoa. Postumus on kuollut Planasiassa. Keisari\nhuomautti kälyynsä katsomatta, että hän kuoli oman orjansa Clemensin\nmiekaniskusta, kun hätiköivä ritari Crispus oli ehättänyt lähettämään\nmestaustuomion ja leimannut sen keisarillisella sinetillä, jonka\njäljennöskappaletta hänen oli sallittu käyttää asiakirjoissa. Antonia\nkatseli mitään sanomatta pöydän ääressä istuvaa vanhaa miestä.\nSitten hän kysyi varovasti, oliko totta, että sama Clemens kovasti\nmuistutti ulkomuodoltaan Julian poikaa ja että hänet oli nähty\nOstiassa suuren kansanjoukon ympäröimänä, jolle hän oli esiintynyt\nPostumus Agrippana. Tiberius vastasi jurosti, että oli jo ryhdytty\ntoimenpiteisiin. Mutta hänen äänensä oli soinnuton. Huoneen ilma oli\nkäynyt kumman painostavaksi.\n\nKäly olisi halunnut pitkittää tätä kuulustelua nähdäkseen edes\nheikon valonpilkkeen niiden verhojen takaa, joita leskikeisarinna\nkutoi suvun salaisuuksien eteen. Sillä kaikki on kuitenkin Liviasta\nlähtöisin, hän ajatteli harmistuneesti. Olihan noista tapahtumista\npäässyt julkisuuteen yhtä ja toista, ja väärän Postumuksen\nilmaantuminen Ostiaan antoi hyvää viriä juoruille. Hän, Antonia, oli\nitse aluksi kauhistunut ja sitten hän halusi kiirehtiä pääkaupunkiin\nkuullakseen omin korvin. Mutta tässä synkässä huoneessa hänet\nympäröi entistä kolkompi hiljaisuus, kysymykset herättivät vain\nkaikuja ja vastaukset olivat nekin pelkkää kaikuvaa epävarmuutta.\nHänestä tuntui, että hän oli eksymäisillään mustaan kellariin, jossa\nvilkkui valoja ja kuului kuiskauksia, mutta etääntyvinä, kumeina,\nkuin syvässä holvissa... Hämärä ahdistus valtasi hänet. Äidin suku,\nOctavian huonekunta, oli kuollut monta kuolemaa sitten triumviraatin\npäivien. Sama kohtalo näytti vainoavan Augustuksenkin perillisiä.\nMiksi, miksi tämä sakea pimeys? Parin vuoden perästä olisi kulunut\nvuosikymmen umpeen siitä päivästä, jolloin Julian tytär oli saanut\njakaa äitinsä kohtalon Tremerus-saaren vankilassa, sen jälkeen kuin\nhänen rakastajansa Decimus Silanus oli vapaaehtoisesti paennut maasta.\n\nAntonia, avomielinen suora luonne, ei voinut olla tuntematta tämän\nsalaperäisyyden edessä kiihkeää halua pöyhimiseen ja paljastamiseen.\nKahden naisen toimittaminen henkiseen ja ruumiilliseen kuolemaan oli\nsentään teko, jonka vaikuttimia ei pitäisi haudata hiljaisuuteen.\nOlihan hän tietysti kuullut paljonkin noista häväistysjutuista,\njoita Juliasta ja Julillasta oli levitelty; mutta kuinka paljon\noli totta, kuinka paljon valhetta? Ja oliko Iulus Antonius, hänen\nonneton velipuolensa, ottanut hengen itseltään sen vuoksi, että hän\noli todella ollut Julian rakastaja, vai senkö tähden, että hänet\npakotettiin siihen tekoon? Vanha elostelija Sempronius Gracchus\noli saanut nelitoistavuotisen karkoitustuomion, hänen vaimonsa\nAlliaria häipyi aikoja sitten juoruista pois. Mies itse kenties\nmätäni elävältä Cercinan saarella lähellä Afrikkaa, tai ehkä hänet\noli teloitettu ikään kuin kerrottiin. Oliko kaiken lisäksi iloinen\nrunoilija Ovidius ollut erityisen myötämielisissä väleissä Julillan\nkanssa, samanlaisissa suhteissa kuin Julus ja Gracchus tytön äitiin,\nsitä saattoi vain arvailla. Eihän voinut ajatella, että mies oli\neliniäkseen lähetetty Mustan meren rannalle sen tähden, että hän oli\nkirjoittanut _Rakastamisen taidon_. Hämärä oli näissä kohdin niin\nupottavan syvä... Antonia katseli keisaria ja hänen povessaan kohoili\njotakin säälin tapaista.\n\nViimein hän sanoi syvällä, rauhallisella äänellä: \"Vipsaniasta sinä\net tahtoisi puhuttavan, ehkä siksi, ettet tiedä hänestä mitään.\"\nToinen oli vähällä kiivaasti torjua tämän haasteen, mutta outo\ntuska kuivasi hänen nielunsa. Jo kälyn tullessa huoneeseen hän\noli aavistanut, että tuo pelolla odotettu pian vyörähtäisi hänen\nylitseen. Hän väitteli tutkistelevia ruskeita silmiä. Antonian ääni\nkuului selkeänä hämärän läpi: \"Olethan toki pannut merkille, kuinka\nDrusus tulee äitiinsä.\" Tiberius tyytyi nyökkäämään.\n\nOlihan mahdollista, että käly aavisteli omalla tahollaan sitä,\nminkä hän tunsi. Mihin häipyi nyt hänen varmuutensa, hänen kykynsä\nvälttää kaikkea puuttumista menneisyyteen, joka oli lukittu ja\nsinetöity lipas ja jonka avaimen hän oli heittänyt pois? Eikö hän\nollut sulkenut sitä kyllin lujasti? Vielä äsken hänestä oli tuntunut\njalolta ja ihmeelliseltä, että hän näin jaksoi hävittää kaikki\njäljetkin entisestä elämästään, koska velvollisuus vaati häntä\nuhraamaan sen, mikä joskus oli ollut kaikkein tärkeintä. Mutta tuossa\nseisoi nyt käly katsellen häntä suoraan silmiin aivan kuin vaatisi\nhäntä tilille. Antonia puhui: Epäilemättä olet luullut menetelleesi\noikein, sinuthan pakotettiin siihen silloin. Mutta onko mieleesi\nkoskaan juolahtanut, että maksoit yhteiskunnallisen arvon hiukan\nliian kalliisti? Olisithan voinut vetäytyä syrjään ja elää tavallisen\nihmisen hiljaista onnellista elämää vaimon ja pikku pojan kanssa.\nNiin, semmoisesta ei enää auta puhua -- hän, Antonia, sanoo nämä\nsanat vain hiukan keventääkseen omaa sydäntään. Ikään kuin tässä\ntalossa ei olisi tuhottu kyllin paljon... kirotun kruunun takia! Ei\nole hyvä hallita maailmaa oman yksityiselämänsä pirstaleilta. Käly\nsanoo kaiken tämän nopeasti, haparoiden puheessaan hiukan sinne ja\ntänne niin kuin ainakin ihminen, joka haluaa kiiruhtaa päämäärään\nesteistä välittämättä. Tiberius vaikenee. Istuu jäykästi aloillaan\nja hengittää raskaasti. Käly ei näe edessään keisaria, vaan vanhan\nmiehen, jonka kasvot näyttävät kuihtuvan kokoon ja jonka puku riippuu\nolkapäiltä.\n\nAntonia puhui vielä mutta toinen ei sitä kuullut. Hän vain katseli\nsenaatin luetteloa kuivilla, himmeillä silmillään. Hän olisi voinut\nväittää vastaan ja huomauttaa, että kun tapahtumat kerran olivat\njo vuosikymmenien takana ja hän itse oli melkein unohtanut ne, oli\nnaurettavaa, lapsellista muistuttaa niistä. Ja kuitenkin menneisyys\nantoi myöten tuolle kolkutukselle, salvat eivät ehkä olleet niin\nlujat, kuin oli kuviteltu. Hänenhän piti tuntea, että ajalla on\nkäsittämätön kyky muuttua huokoiseksi muiston hengityksestä, kunnes\nse käy läpinäkyväksi kuin harso. Eletty kappale elämää ei koskaan\ntäydellisesti hautaudu. Pieni huone on täynnä kaikkea tuota, mitä\nhän ei luullut koskaan enää kohtaavansa: lapsi taputtaa käsiään ja\nVipsanian puku kahisee -- Hänestä tuntuu tänä hetkenä, että kälyn\ntäytyy kuulla hänen ohimosuoniensa sykintä, ne tykähtelevät niin\nrajusti kylmiä sormia vasten. Hän tuijottaa ajatuksissaan eteensä,\nnäkee kerran niin läheisen naisen kapeat, puhtaat kasvot ja tuntee\nliikutusta, joka hänen täytyy kaikin voimin yrittää piilottaa\nAntonialta. Epäilemättä, kaikki olisi käynyt toisin, jos tuo lyhyt\naika olisi saanut jatkua. Kirkas ranta pimeän meren tuolla puolen.\n\n\"Vaimosi oli syntynyt univiraksi, yhden miehen naiseksi\", virkkoi\nkäly lempeän säälimättömästi. \"Itse kuitenkin ratkaisusi teit,\npäätöshän oli sinun vallassasi. Varmaan olette molemmat vanhentuneet\npaljon. Ei olisi hyväksi, jos vielä tapaisitte. Olen kuullut, että\nhänellä on täysikasvuinen tytär uudesta avioliitostaan, mutta sehän\nei estä häntä olemasta... sinun vaimosi\", hän lisäsi hymyillen.\n\nTiberius nousi. Hänen kasvonsa olivat kiviset. Tyhjät silmät\nkatselivat hetken aikaa naisen kasvoja, aivan kuin hän olisi etsinyt\nvarmuutta siitä, että tämä ei suotta kääntänyt veistä haavassa.\nKullanruskeat viisaat silmät kestivät katseen. He ymmärsivät toisensa\nsanattomasti, olivat sisimmässään äkkiä hyvin lähellä toisiaan. Vanha\nmies tiesi, että menneisyyttä ei rankaisematta näin järkytetä. Mutta\nrangaistus iskee häneen itseensä, kumea, väsyttävä kipu on jo hyvin\nkauan asunut hänen elämänsä ytimessä kuin toukka omenansydämessä.\nNiinpä niin, kun mies on yli keski-iän --.\n\n\"Minä palaan maatilalle kun olen saanut asiani järjestykseen\", sanoi\nAntonia. \"Ja annan sinulle neuvon, voithan silloin tällöin kutsuttaa\nluoksesi hänen miehensä. Näes, sellainen tekee niin tyyneksi. Vaikka\nei syvemmällä olisikaan rauhaa.\"\n\nKälynsä mentyä Tiberius seisoi kauan aikaa syvissä muistoissa,\nkatse hajamielisesti tähdättynä silkkiverhoihin. Ei kukaan, eipä\nedes Antonia voinut väittää, että hän oli huonosti käyttänyt\nelämänsä pääoman. Täytyihän myöntää, että se kasvoi korkoa, vieläpä\nrunsaammin, kuin kukaan olisi silloin, menneinä päivinä, uskaltanut\nennustaa... Mitä, mitä hän siis oli hukannut? Jos vastaus oli\nvalmiina, hänen sisäinen minänsä kieltäytyi sitä kuulemasta. Kaikki\nunohtamisen voimat hän oli manannut avuksi. Oli ympäröinyt itsensä\nvelvollisuuksilla, jotta entisyys ei milloinkaan kolkuttaisi hänen\novelleen. Ja nyt hänen piti työntää korviinsa vanua, ollakseen\nkuulematta muiston nousuvettä... Tämä ei ollut ensi kerta.\n\nOli sattunut usein, että hän kääntyi kuulostamaan menneisyyttä kuin\nmies, joka erottaa vaunujen kumun takaapäin --\n\n\n\n\n9.\n\n\nSenaattori Gnaeus Pison komean yksityisasunnon tablinumissa, tili- ja\nasiakirjojen keskellä, istuivat talon isäntä ja hänen vieraansa\nAsinius Gallus hiljakseen maistellen tummaa jäähdytettyä viiniä.\n\"Parhainta campanialaista\", sanoi Piso ylpeästi, \"ikää ainakin\nviisi vuotta ikään kuin hyvissä kreikkalaisissa, maistuu aivan\nfalernumille...\"\n\nAsinius Gallus tarkasteli lumen hiljaista sulamista viiniin. Maljan\nreunat sumenivat huurteisiksi, punainen juoma läikähteli kuin veri.\nHän katseli suopean uteliaasti isäntäänsä, tämän purppuraista\nhäränniskaa ja kalloa, joka paisui kuin arbuusi voimakkaaksi\nkupulaeksi. Semmoinen pää voisi holvata Agrippan Pantheonia,\nja kuitenkin puhuttiin, että se oli kumisevan tyhjä --. Gallus\nhymyili ystävällisesti, kohotti maljaa. Vanhan polven senaattorien\nillallisilla hänen oli tapana maistella varovasti, Arruntiuksen\npöydässä hän pelkästä kunnioituksesta tuskin kosketti huulillaan\njuomaa, Sejanuksen ja Trion luona hän juopotteli rohkeasti kuin\nQuintus Vitellius tai Herodes Agrippa; mutta täällä sopi omaksua\nvälimuoto. Päivä oli puolessa, tomu tanssi valonsäteissä.\n\nGallus oli saapunut miltei suoraan kylvystä, lyömättä silti\nlaimin pientä pelierää pallokentällä. Hän tunsi tanakassa\nruumiissaan vielä kuumien höyryjen ja taitavan hieronnan jättämän\nmiellyttävän jälkitunteen, jota kylmä suihku raikastutti. Hänen\nkeltaisilta kasvoiltaan paistoi tyytyväisyys, sillä hän oli\nedellisenä päivänä voittanut sievoisen summan kilparadalla\nlyötyään vetoa mauretanialaisesta hevosesta, yhdeksän yhtä\nvastaan. Sanokoon augustolaisen rauhanajan sukupolvi mitä tahansa,\nkypsä mies miehuutensa parhaissa voimissa antaa palttua liialle\nvanhanaikaisuudelle. Aika oli tosin hiukan harventanut hänen\nohimohiuksiaan, hänellä oli täysikasvuinen tytär ja arvokas\nvaltionvirka. Mutta notkeana miehenä Gallus kiiruhti ripein askelin\nnykyajan rinnalla, omaksui sen huolettoman asiallisuuden ja viisaan\nrealismin.\n\nNaiset olivat aina mieltyneet tähän nokkelaan mieheen, joka imarteli\nheitä niin vilpittömästi ja avasi heille luottamuksensa. Hän osasi\ntehdä itsensä mielenkiintoiseksi, varoen kuitenkin paljastamasta\nkaikkein sisimpiä asioitaan. Suuri sekava tuttavapiiri näki\nmielellään juhlissa Galluksen arpiset kasvot, joita peitti ohut\npuuterikerros. Se ja korkea hivelevä kuohilaanääni yhdessä lisäsivät\nhänen olemukseensa tiettyä naisellisuutta, jolla oli voimakas teho\nkeski-ikäisiin rouviin. Tekemällä heidät uskotuikseen, raottamalla\nsopivasti kotielämänsä ovia ja muuten luonteeltaan juorunhaluisena\nAsinius Gallus oli taitavasti hankkinut ystävättäriä itselleen\nvaikutusvaltaisissa kodeissa. Hän tiesi, että harkittu avomielisyys,\nmilloin se käy käsi kädessä kosiskelevan mielistelyn kanssa, on\nkaikkialla yhteiskunnassa mahtava ase miehen kädessä, joka tahtoo\nvoittaa naisten suosion.\n\nTätä taitavaa seuramiestä pidettiin aateliston piirissä ilmeisessä\narvossa, sitäkin enemmän, kun mikään parjaus ei mustannut hänen\njulkista elämäänsä. Hänen neuvokas toimeliaisuutensa ja tuttavallisen\njuttelun reipas, huoleton, hienosti imarteleva sävy viehättivät niin\nvanhaa ylimystöä kuin nuoria; edelliset mieltyivät kunnioittavaan\nhymyyn, jälkimmäiset uudenaikaisiin mielipiteisiin. Kaikki\nmyötäkäymisen henget olivat olleet hänen kummeinaan. Hän menestyi\ntasaisesti kaikissa yrityksissään. Jos hän eli mukana uuden ajan\nasiallisissa iloissa, hän säilytti silti sopivaisuuden ulkokuoren\nloukkaamattomana. Hän joi kohtuullisesti, rakasti harkiten, juhli\nvaatimattomasti, pelasi huvin vuoksi, avasi julkisuudelle vain\nkotinsa paraatiovet ja säläsi rakastajattarensa tuohon vihjailujen\nhämyyn, jota taitava mies osaa käyttää hyväkseen; se tuotti hänelle\nystävien silmäniskuja, eikä muuten loukannut ketään. Hänen isänsä\nAsinius Pollio, kansalaissotien historioitsija, oli aikoinaan\nseurannut Julius Caesaria Rubiconin yli, taistellut hänen seurassaan\nPompeijusta vastaan ja palvellut Antoniusta ennen kuin triumviraatti\nhajosi; isä oli ollut konsulina ja Espanjan ja Lombardian maaherrana,\nvieläpä hän oli pitänyt triumfin erään Balkanilla saamansa voiton\njohdosta. Poika peri hänen elämäntaitonsa mutta ei havitellut yhtä\nkorkealle kuin vanhus. Kaikkien Galluksen tekojen pohjalla valvoi\npyrkimys säilyttää kuvansa puhtaana maailman silmissä. Sellaisen\nihmisen tavoin, joka ei enää kykene näkemään yhteiskunnallisen\nnarrinäytelmän valheellisuutta, koska hänellä itsellään on osuus\ntuossa keinottelun, parjauksen ja imartelun komediassa, hän mittasi\nasioiden arvoa ihmissuosion puntarilla. Kyky erottaa toisistaan aito\nja näennäinen oli turtunut.\n\nGallus saattoi säilyttää itsekunnioituksensa lujana niin kauan\nkuin ympäristö kunnioitti häntä. Mitä tukevammalla pohjalla hän\nseisoi, mitä enemmän hänen ympärillään oli valoa, hymyä ja suosion\nsorinaa, sitä varmemmin hän päätteli, että kaikki oli ikään kuin\nollakin piti. Tiheä kunnollisuuden pilvi ympäröi hänen kuvaansa\nihmisten mielissä. Se antoi miellyttävän leiman noille keltaisille ja\nnäppyläisille, hiukan tärkeille kasvoille ja liukkaalle aistilliselle\nfauninsuulle, jonka viininpunainen alahuuli työntyi ulospäin yhtä\npäättävästi kuin pysty nenä. Hän oli nuhteeton virkamies ja tarmokas\nperheenisä; nykyisestä vaimostaan hänellä oli poika Asinius Salonius\nja tytär, joita molempia oli kasvatettu uudenaikaisten katsomusten\nmukaisesti. Täsmällinen päiväjärjestys! Leikit, opiskelu ja huvit\nolivat saaneet vaihdella samassa tahdissa kuin työ ja juhlat,\naviovaimo ja rakastajattaret hänen omassa elämässään. Hän alistui\nhyveen vaatimuksiin niin paljon kuin hilpeä seuramies voi näyttämättä\nnaurettavalta. Ja tähän nuhteettomaan ulkonäköön hän peitti\nolemuksensa yhtä huolellisesti kuin puuteroi arpensa.\n\nJos Gallus kiipesi ylöspäin, se tapahtui huomaamatta. Hän oli\nliian porvarillinen luonne, pelätäkseen Trion, Vitelliuksen, Pison\ntapaista ovelaa uhkapeliä, jossa nopeasti siirryttiin kukistuneiden\nsuuruuksien luota nousevien suuruuksien luo. Sellainen oli\nvaarallista -- hänessä ei ollut halua siihen seikkailuun. Saatuaan\nlujan jalansijan yhteiskunnassa, aseman, joka takasi turvallisen olon\nja mukavat iltapäivät, hän oli tyytyväinen. Mitään korkeampaa hän\nei havitellut. Tämä piirre oli Gallukselle hankkinut vaatimattoman\nmiehen maineen; oli selvää, että hänen nauttimansa yleinen arvonanto\nvain lisääntyi. Hänessä itsessään se lujitti vakaumusta, että hän\noli kunnollinen ja pystyvä luonne. Täysin varmana siitä, että hän on\nloppujen lopuksi aina oikeassa, hän kykeni siirtämään itsetuntonsa\nsäteilynä tämän varmuuden tuttaviinkin, osasi todistaa sen\nvakuuttavasti lähimmilleen, kenenkään voimatta sanoa vastaan. Kenties\nharhakuva tässä tapauksessa sai todellisuuden merkityksen -- ehkä\nsisäinen vilpillisyys syventyi niin orgaaniseksi, että se lähenteli\nvilpittömyyttä... Eikö ihminen lopulta ole se, mikä hän uskoo\nolevansa? Ja tämä itsevarmuus oli öljynä hänen lampussaan. Hän kohosi\nsenaattoriksi, hänen pukuunsa ommeltiin leveä punainen raita. Hän oli\nyksi kahdestatoista ylijumalan virallisesta palvelijasta, Juppiter\nOptimuksen pappi.\n\nPisoon tällä tuttavallisella vieraalla oli hyvin välitön vaikutus.\nMolemmat miehet avautuivat kuin osterit. Viini oli hyvää,\ntyöhuoneessa vallitsi ystävällinen hiljaisuus, ja he pohtivat\nmiellyttävästi innostuen toistensa pikku huolia. He olivat vakavasti\nkeskustelleet senaatin luetteloissa tehdyistä poistoista, varsinkin\nQuintus Vitelliuksen erottamisesta, jonka täytyi ankarasti kolahtaa\nVitelliusten perheylpeyteen, niin, satuttaa hiukan nuorintakin\nveljeä, keisarin suosikkia. \"On oivallista\", sanoi Asinius Gallus\nmaaperää tunnustellen, \"että hallitsijan rinnalla on Sejanuksen\ntapainen mies. Eilen hän oli vain kaartinkomentaja, tänään hän\nkomentaa Tiberiusta. Ja kun ajattelen, miten taitavasti hän hoiti\ntämän leikkauksen, yhtä näppärin sormin, kuin hän muuten asettelee\npropreetoreita tai sysää miehiä Caesarin esihuoneeseen, olen iloinen,\nettä omasta puolestani olen hänen ystävänsä. Germanicuksellekin minä\nsoisin samaa.\" Piso huomautti väkinäisesti, että ylipäällikkö kyllä\nkahmaisi moneenkin kertaan sen arvonannon, minkä ansaitsi. Mutta\nsaadaan nähdä, hän ei ole pitkäikäinen. Kaduilla huhuillaan jo, että\nhänen asemansa horjuu.\n\nMitä muuten tuli senaattorien erottamiseen, lisäsi Piso nopeasti,\najatus oli tietysti lähtöisin keisarista itsestään, vaikka Sejanus,\nsen käsitti jokainen, olikin tässä menetellyt kuin mies, joka sysää\nhoippuvan vaununpyörän liikkeelle. Halpasyntyisiä miehiä oli muuten\nliian kärkkäästi nostettu ylimmille arvosijoille. Augustuksen aikana\noli ollut etruski Sarmentus, Filippissä kaatuneen Favoniuksen\nentinen orja, josta tehtiin herra ja ritari. Sisällissotien aikana\nsai muuan Salvidienus Rufus konsulin puvun, vaikka ei ollut\nastunut Kuuriaan jalallakaan, ja Curtius Rufus kapusi Afrikan\nprokonsuliksi siitä huolimatta, että hänen isäkseen väitettiin erästä\ngladiaattoria. Itse Vedius Pollio, rikas ritari Bithynian Kesareasta,\npolveutui vapautetusta; ei varastettu kulta eikä hänen huvilansa\nPosilippossa sitä seikkaa peittänyt. \"Minä olen aina vastustanut\njärjestelmää, jossa varakkaalla moukalla on samat mahdollisuudet kuin\njalosyntyisellä\", jatkoi Piso mahtavasti. \"Pässinpäiksi he jäävät\nkuitenkin, sen näkee jo päältä --\"\n\n\"Ystäväni\", kysyi Gallus ja laski kätensä senaattorin olkapäälle,\n\"on ollut puhetta siitä, että odotat nimitystä Syyriaan.\" Piso\nolisi voinut viitata tyhjiin korupöytiin, joilta pronssi- ja\nmarmorikuvat oli jo siirretty oljilla pehmustettuihin laatikoihin\nvalmiina laivattaviksi. Kenties Plancina parhaillaan järjesteli\nomia asioitaan, ellei hän ollut leskikeisarinnan luona: sehän oli\ntarpeellista kaiken varalta, jotta, kun nimitys tulee, Roomaan ei\njäisi jäljelle selvittämättömiä tilejä... Mutta vaikka Piso ei aluksi\nvastannut mitään, hänen punaiset kasvonsa juorusivat vieraalle\nkaiken. Gallus luki niistä pelkkää voitonriemua. Piso näytti näinä\npäivinä elävän rauhattoman kiihtymyksen tilassa, -- hänen äänensäkin\njylisi ikään kuin epävarmemmin. Tasan viikko sitten senaattori\noli kaikkien ihmeeksi jäänyt pois Herodes Agrippan pidoista, ja\nkun illallisilla mukana olleet seuraavana päivänä pysähdyttivät\nhänen kantotuolinsa Vicus Tuscuksella, hän oli vaivautunut ja\nhajamielinen, syytti kiireellisiä tehtäviä. Hänen klienttinsä, hänen\npöytärunoilijansa, vapautettunsa, orjansa eivät olleet milloinkaan\nennen syöneet niin huonoa kananlihaa ja juoneet niin kehnoa viiniä\nkuin nykyään...\n\n\"Germanicus voi olla erinomainen pohjoisessa, mutta epäilenpä,\nolisiko hän yhtä pystyvä idässä. Hän voi aiheuttaa sinulle paljon\nhaittaa\", sanoi Gallus tutunomaisesti.\n\n\"Hän on uskomattoman pöyhkeä\", murahti hänen isäntänsä.\n\n\"Aivan niin... Annan sinulle ystävän neuvon, hillitse hiukan noita\ntriumfivaunuja.\"\n\nGallus ei yrittänyt sen enempää. Hän tiesi, että parikin sivumennen\nviskattua sanaa riitti täydellisesti tyydyttämään Pison itserakkautta\nja tukemaan hänen uskoaan, että hänen ympärillään oli suuri joukko\nsamoin ajattelevia. Viini campanialaisessa ruukussa väheni. Piso oli\nantamaisillaan neuvon neuvosta, hän aikoi juuri kehoittaa Gallusta\nhiukan kalastamaan keisarin suosiota, koska muuten uhkasi vaara,\nettä Tiberius liiaksi alkaisi ajatella ylipapin avioliittoa. Mutta\njuuri tänä hetkenä tapahtui yllättävä keskeytys. Nomenclator ilmoitti\nSejanuksen tulon.\n\nMolemmat miehet nousivat vaistomaisesti seisomaan. Kaartinpäällikkö\ntuli suoraan palatsista, hänen ei totisesti tarvinnut pelätä, että\nkukaan olisi ehättänyt hänen edelleen. Hän astui kirjastohuoneeseen\nkaunis kalpea pää omituisesti kohollaan; noista kummallisista\nkasvoista ei voinut koskaan tietää, ilmaisivatko ne rajatonta\nitsekkyyttä vaiko yhtä rajatonta alttiutta. Hänen yllään oli\ntavanmukainen synkäntumma attikalainen _pallium_, ja kultaiset\nvitjat liikahtelivat hiukan joka askeleella. Hän ei salannut\nsuurta uutistaan, vaan sanoi muitta mutkitta Gnaeus Pisolle, että\nnimityksestä oli jo päästy varmuuteen. \"Salli minun onnitella... Voit\nkatsoa itsesi tästä hetkestä lähtien Syyrian käskynhaltijaksi.\"\n\nGallus ei irroittanut tutkivaa vilkasta katsettaan Sejanuksen\nkasvoista. Talon isännän riemu (Ei mitään kursailua, jumaliste!\nAnnan hakea leipää, suolakurkkuja ja kaksi ruukullista hienointa\n_caecubumia_, ruukku keisarin ja toinen Sejanuksen kunniaksi!) jyrisi\nhänen ohitseen, hän ei sitä kuunnellut. Sejanus näytti itsekin liian\nkiihtyneeltä pysyäkseen aloillaan. Hän käveli nytkähtelevin askelin\nedestakaisin permannolla. Ja Gallus pani terävänäköisesti merkille,\nettä hänen kyttyränsä oli miltei hävinnyt ja että hänen ryhtiinsä\noli tullut samaa käskevää jäykkyyttä, josta keisarin saattoi tuntea\npuolipimeässäkin salissa. Kenties se oli kasvamaan päin. Vielä kolme\nviikkoa sitten Kuurian hallissa kaartinpäällikkö oli käyttäytynyt\npaljon hillitymmin. Nuo sileät valkoiset kasvot ja läikkyvät synkät\nsilmäkehät vetivät magneettisesti puoleensa huomiota. Kukapa saattoi\nennustaa, miten kauas ja korkealle tuo mies vielä kiipeäisi! Ovet\nolivat alkaneet hänelle aueta, rahat solua hänen arkkuihinsa.\nCotta Messalinuksen pöydästä hän oli siirtynyt valtakunnan suurten\npitoihin. Oli tuskin pelkkää huhua, että nimitysten, virkaerojen ja\nvaltionpäätösten asiakirjat kulkivat hänen käsiensä lävitse ja että\nkeisarin työkammiota yhdisti hänen suljettuun yksityispalatsiinsa\nvalonarkojen hankkeiden salakäytävä. Hän seisoi Tiberiuksen\nnojatuolin takana kuin palkattu kuiskaaja. Senhän saattoi huomata\njo siitäkin, että kaikkein hienovainuisimmat senaattorit ja ritarit\nolivat alkaneet toinen toisensa perästä siirtyä hänen ystäviensä\njoukkoon.\n\nPiso kävi yhä äänekkäämmäksi, Gallus tavallista hajamielisemmäksi.\nHän otti hymyillen osaa keskusteluun, mutta hän ei halunnut tehdä\nitsestään mitään numeroa. Kun Sejanus silloin tällöin kääntyi\nhänen puoleensa, Galluksen huulet vetäytyivät tottumuksesta\nmielistelevään hymyyn. Hän soi tuolle miehelle hänen nousunsa,\nerikoisemmin himoitsematta hänen suosiotaan. Ei, -- loistelkoot\ntoiset kaartinprefektin valossa, hän, Asinius Gallus ei sitä kaipaa,\nhänen asemansa on muutenkin niin varmalla pohjalla. -- Mutta\njonkinmoinen mielihyvä paisutti sentään hänen poveaan, kun hän\nkohotti maljaa Sejanuksen kanssa, laski leikkiä, nauroi, vaihtoi\nystävällisiä sanoja. Itsekseen hän pohti, miksi tuo tärkeä herra,\njonka oma asema hovissa on järkkymätön, kuitenkin näkee niin paljon\nvaivaa vähäisen senaattorin vuoksi. Sehän on samaa kuin peli tyhjillä\nnoppakuutioilla... Ja Aelius Sejanus oli kuitenkin tunnettu hyvin\ntaitavaksi pelaajaksi! Gallus näki teon, näki Syyrian maaherran\nvaltakirjan tipahtavan vanhan senaattorin syliin. Mutta vaikutinta\nhän ei kyennyt näkemään.\n\nTämä ongelma vaivasi häntä vielä esihallissa, kun hän hyvästeli\nmolempia miehiä ja lähti kotimatkalle.\n\nVihreät suolakurkut ilmestyivät pöytään. Piso komensi tuotavaksi myös\nviuhkanmuotoisia vehnäleipiä, joita leivotaan sisilialaisesta ja\nespanjalaisesta jauhosta: pompeijilaista mallia. Orjat järjestivät\ntämän pienen väliaterian työhuoneen pöydille, kantoivat saviruukkuja,\nkaasivat viiniä. Isännän leveät leukapielet jauhoivat. Sejanus ei\nollut ikinä nähnyt hänen silmissään sellaista loistetta. Senaattori\nunohti Plancinan, unohti kuudentoistatuhannen velan, joka hänen\npiti suorittaa Cotta Messalinukselle, unohti maakiinteistöjen\nvuokraamisen, viljanhankinnan, tarragonalaiset saatavansa. Hän\najatteli vain Syyrian herruutta. Hengessään hän oli jo näkevinään\nitsensä nelisoudun kannella, kuuli purjeiden hilpeän läiskeen\nja kylkivesien kohinan. Kurkkuviipaleiden mehu valui hänen\nsuupielistään, mutta hän ei tullut sitä huomanneeksi. Innostuneesti,\njyrisevällä äänellä hän haukkui kaikki edeltäjänsä, pitkäkyntisen\nsaiturin Varuksen, joka haali provinssin rahat omaan kukkaroonsa,\nröyhkeän Kyreniuksen, Decimus Saxan, joka olisi paremmin sopinut\nsadanpäämieheksi, ja tämän tähänastisen, Creticus Silanuksen, joka\noli vanha pöllö, kyllin vähämielinen, naittaakseen tyttärensä\nGermanicuksen pojalle. Hän, Gnaeus Piso, osoittaa olevansa mies\npaikallaan. Kun hän astuu jalallaan Antiokian maaperälle... ooh, kun\nhän tulee Antiokiaan...! Liikutus ja suolakurkut tukahduttivat hänen\npuheensa. Sejanus hymyili, katseli, arvosteli tuota meluavaa vanhaa\nherraa ikään kuin taiteilija katsoo käsissään kypsyvää teosta. Hän\noli tyytyväinen.\n\nViimein hän sanoi hyvin hitaasti, aivan kuin upottaisi Pison\nmahtavaan kalloon hedelmällistä ajatusta: \"Asiain tällä kannalla\nollen nähdään mielihyvin, että sinä et valvo vain järjestystä vaan\nmyös pidät silmällä niitä, jotka hallitsevat sinun rinnallasi.\"\nSenaattori pysäytti leukansa. Kysyvä epäilevä kipinä hänen\nsilmäkalvoissaan sammui yhtä nopeasti kuin oli syttynyt. Sejanus\njatkoi varovasti: Tuo Parthian liikehtiminen varmaan johtaisi\nsiihen, että keisari ennen pitkää toimittaa itään lisätyt sotavoimat\nja nimittää päällikön. Kuningas Vonones on lähtenyt pakomatkalle\nArmeniasta ikään kuin hän aikoinaan pakeni Parthiasta ja nauttii nyt\nRooman suojelusta Antiokiassa; olihan mahdollisuuksien rajoissa, että\nSyyrian prokuraattori tapaisi hänet. Mutta siitä ei ollut kysymys,\nniin suuriksi kuin kuninkaan rikkauksia väitettiinkin... Ei! Sejanus\nmuistutti, millaisia hankauksia oli ennenkin syntynyt maaherrojen ja\nniskuroivien upseerien kesken. Tässä tapauksessa saattoi arvata, että\nSyyriaan marssitettaisiin Germanicuksen legioonat.\n\n\"Hän siis aikoo tuoda laumansa minun mailleni?\" kysyi Piso ja hänen\npunaisista kasvoistaan loisti närkästys. Niin, sanoi Sejanus,\nmääritelmä oli toden totta osuva... siinäkin mielessä, että laitumen\nomistajalla on laillinen päätösvalta sen käytöstä.\n\n\"Se merkitsee, että suurin osa idän armeijasta joutuu minun\nkomentooni Germanicuksen päällikkyyden alaisina? Onko niin? Tietysti\npidän kiinni valtuuksistani, mutta...\" Piso vaikeni miettivän\nnäköisenä.\n\n\"Sellainen tunnollisuus kieltämättä ilahduttaisi keisaria\", pitkitti\nSejanus. Hän puhui näennäisen huolettomasti, mutta niin, että\njokaisen sanan täytyi upota senaattorin ajatuksiin: \"Maaherrahan on\nkeisarin edustaja. Ja valtakirjan mukana maaherran käsiin siirtyy\nimperium. Hän edustaa omassa henkilössään ylintä tuomiovaltaa, joka\nmuuten on vain hallitsijalla itsellään. Ja huomaa erikoisesti,\nettä mikään laki ei sido hänen käsiään niin kauan kuin hän istuu\nvirkatuolilla, ei Rooman laki, koska hän on maakunnassa, eikä\nmaakunnan, koska hän edustaa Roomaa. Tietysti tämä ylivalta ulottuu\nviime asteessa vain maakuntalaisiin. Mutta semmoisesta mahdista\nseuraa, että prokuraattorin tielle ei tule yksikään, niin, ei\nyksikään ihminen, joka ei olisi häneen nähden samassa suhteessa\nkuin ratsumies ratsuväen prefektiin, kuin sadanpäällikkö armeijan\nylikomentajaan. Valtio lähettää asiainhoitajia Lambeseen, Lyoniin,\nSalonaan, Tarragonaan, Cordubaan, Tangeriin ja Syyrian Antiokiaan,\nvarustaa heidät vallalla, on edustettuna heissä ikään kuin ylijumala\nCapitoliumin kuvassa; ja jos he nujertuvat, se johtuu vain\nliiallisesta helläkätisyydestä viranhoidossa --\"\n\nPiso kallisti uudelleen ruukkua. Toinen huomasi, että malja tärisi\nhiukan hänen sormissaan. Sejanus ei päästänyt noita hämmentyneitä\nkasvoja pistävän, kehoittavan katseensa vaikutuspiiristä.\n\nViimein senaattori sanoi suorasukaisesti: \"Minä en ole mikään\najatustenlukija, mutta jos ymmärrän sinut oikein, Tiberius\nodottaa minulta samaa, mitä Gallus ehdotti. Että Germanicuksen\nvetohevosia olisi hyvä ohjata kuolaimista.\" Sejanus nauroi: \"Minä\nolen aina pitänyt Asinius Gallusta älykkäänä miehenä.\" Hän ei\nkatsonut tarpeelliseksi huomauttaa, miten tyytyväinen hän oli tästä\nennakkojohtelusta ja mihin arvoon tuo miellyttävä keltakasvoinen\nmies, joka oli äsken tyhjentänyt maljan hänen kanssaan, nyt kohosi\nhänen silmissään.\n\nMutta Gnaeus Piso oli vaipunut syviin mietteisiin. Suuri sisäinen\nvoitonriemu yhdessä viinin kanssa saivat hänen kasvonsa hehkumaan\ntomaatinvärisinä. Hän kuuli Plancinan solkikenkien kevyen kapsahtelun\nsisähuoneesta, kuuli arkkuja siirrettävän ja laatikoita pakattavan,\nja odotti yltyvän kärsimättömyyden vallassa, että kaartinpäällikkö\njättäisi hänet kahdenkesken vaimon kanssa. Hän ja Pianoina elivät\nnousun aikaa. Armiaat jumalat, kuinka komeasti he nousivat --!\n\n\n\n\n10.\n\n\nTarmokkaan miehen odottamaton yleneminen saa hänen suosijansa\nnopeasti järjestymään kunniavartioksi. Mutta Piso oli vain\nsuvaittu eikä suosittu. Henkilöistä, joita hän kohteli ystävinään\nja jotka olivat joutuneet läheiseen kosketukseen hänen kanssaan,\nhyväksyi tuskin yksi kymmenestä hänen rosoista karkeuttaan, hänen\nvastenmielisiä kasvojaan ja nousukkaan tapaista röyhkeyttään.\nSenaattorit eivät tuosta nimityksestä kiistellessään viitanneet\nkokemuksen puutteeseen; tuleva Syyrian käskynhaltija oli entinen\nEspanjan maaherra, hän oli tasan neljännesvuosisata sitten ollut\nvähällä aiheuttaa maakunnassa ilmikapinan julmuudellaan ja\nkiristyksillä ja palannut Roomaan puristettuaan ensin Carthagenasta\nkaiken sen kullan, mitä suinkin voi saada. Gnaeus Pison uudet\nvaltuudet synnyttivät aluksi hämmästystä. Mutta kenties tässä\npiili haudattuja vaikuttimia, salaista kauasnäkevää poliittista\nlaskelmointia, jossa Syyrian prokuraattori oli vain täydentävä\nnumero, välttämätön ja tarpeellinen nolla. Tottuneena tekemään\nyhdisteleviä rinnasteluita ja vetämään niistä johtopäätökset,\nylimykset aavistivat Sejanuksen sormien mukanaoloa pelissä. Kului\naikoja, ikään kuin tämä huhuntapainen puhe muuttui varmuudeksi;\neikö muuten kaikki, mitä keisarin huoneessa tapahtuikin, jäänyt\nvain valkoisen kissan ja riikinkukkojen salaisuudeksi Tiberiusta\nitseään ja hänen uskottuaan lukuunottamatta? Ja kissa ei nau'u sitä\nmaailmalle, linnut eivät puhu.\n\nLucius Calpurnius Piso tuskin uhrasi ajatustakaan sukulaisensa\nnousulle. Hän ensimmäisenä oli kyllin älykäs ymmärtääkseen, että\nkehnon miehen sijoittaminen noin vastuunalaiselle paikalle ei voinut\nolla lähtöisin keisarista, jonka tunnollisuuden hän tunsi. Mutta\nSejanus --! Palatsissa leikittiin salamyhkäisiä naamiaisia, -- sumua\nsilmille ja hämyä aivoihin, kummallisia osanvaihdoksia näyttämön\ntakana. Aina oli olemassa kuiskaaja, joka ohjasi näytelmää. Lucius\nCalpurnius ei ollut mieltynyt keisarin suosikkiin, mutta ei myöskään\nhäntä pelännyt; hänen ja kaartinpäällikön välit olivat kuivakiskoisen\nviralliset. Miehenä, jonka sielunjuuret olivat kasvaneet syvälle\nentiseen aikakauteen, vanha senaattori oli viimeiset vuosikymmenet\nviettänyt jossakin määrin orpoa elämää oikein kykenemättä sopeutumaan\nuuden ajan tyyliin.\n\nHän oli rikas kiinteistöjen omistaja, hän oli maksanut miljoonansa\nvaltiokassaan sinä päivänä, jolloin hänen nimensä kirjoitettiin\nsenaatin luetteloihin; ja tuo summa oli ollut vain kevyt\nkahmaisu talletusten paljouteen. Varoja häneltä ei puuttunut.\nHän eli, aterioi, asui upeasti ikään kuin kaikki rikkaat. Hänen\nyksityistalonsa oli sitä lajia rakennuksia, joiden ovilla aina\ntungeksii klienttejä ja joihin on eteisestä makuukammioon asti\npiintynyt orvokkiveden, hyvänhajuisten yrttien, kalliin viinin ja\nvanhojen kirjojen tuoksu. Mutta saleissa vallitsi tyhjyys. Senaattori\ntunsi jäävänsä vuosi vuodelta yhä enemmän yksin. Harvan seuransa\nkeskellä hän seisoi vähäpuheisena, jäykkänä kuin vanha puu, jota\ntuulenpuuskat eivät paljoakaan jaksa humisuttaa. Hän katseli nuorten\naatelismiesten viekasta ja vaikeata keinottelua, tuota vaivalloista\npuuhaa, jossa teot ja sanat on sijoitettava huolellisesti ikään kuin\nmosaiikin valmistaja rakentaa kuvaa kirjavista kivistä, harkiten\njokaisen sirun aseman, silmämääränään sommittelun kokonaisuus.\nPelkkää poliittista pienoistyötä. Missä olivat suuret suunnitelmat ja\ntodellinen sielunlujuus? Päät ja sydämet kumisivat tyhjinä, silmistä\nvälähteli vain ahnaiden pikkuhalujen kipinä, sekin pelon samentamana.\nJa senaattori tunsi samaa vastenmielistä väristystä kuin joskus\npoikana, kun hän työnsi kätensä sammakontoukkia sihisevään lampeen,\njossa oli luullut huomanneensa toutaimen.\n\nEi mikään inhimillinen heikkous, ei edes pederastia herättänyt\nhänessä samaa inhoa kuin siveellinen arkuus. Palatsissa kyllä\nmuistettiin, miten hän menetteli sinä päivänä, jolloin Lihoa\nsyytettiin majesteettirikoksesta. Nuo sadat suut pysyivät mykkinä,\nvain silmät pälyivät raukkamaisesti, ainoakaan käsi ei tehnyt\nsyyttäjien edessä kumoavaa elettä. Silloin hän oli noussut. Oli\nsanonut senaatin kuullen, mitä oikeastaan ajatteli. Hän haukkui\npalkatut ilmiantajat, kunniastaan suistuneet suuret suvut,\nviheliäiset oikeudenpolkijat ja henkiset myrkynvaluttajat, jotka\nolivat yhdessä keittäneet kokoon tämän haisevan liemen ja tarjosivat\nsitä nyt keisarille, jotta hänenkin moraalinen hajuaistinsa turtuisi.\nSen sanottuaan hän poistui kalpeana, sydän kuohuen. Ja ellei\nTiberius ystävällisesti olisi kutsunut häntä takaisin, hän olisi\nmyynyt kiinteistönsä, ostanut viimeinkin nuo kaksi auranalaa maata\nCapuassa, jossa on niin puhdas kirkas ilmasto ja jossa vuotuinen\nviinisato paisuu hyvällä hoidolla kaksin-, kolmin kerroin suuremmaksi\nkuin hänen vanhalla maatilallaan Etruriassa... Sitä paitsi hän\noli hyvin suorasukaisesti neuvonut keisaria varovaisuuteen, ja se\ntapahtui tuona iltapäivänä, jolloin he olivat menossa jalkaisin\nkuuriaan ja jolloin Livian lähettämä orja kiidätti heidän jälkeensä\nVestan papittaren velkarahoja. Hän, Calpurnius Piso, oli myynyt\nvestaali Urgulanialle kaksi kultamaljakkoa, yhdeksän hopeavatia,\nkolme etruskilaista pienoiskuvaa ja neljätoista marmoripäätä, jotka\nkaikki olivat Myronin oppilaiden käsialaa. Aarteet olivat hänen\nsisarvainajansa perua ja Urgulania oli pidättänyt ne itselleen\nhuutokaupassa. Olipa nainen vestaali tai ei, turhaan hän kuvitteli\nvoivansa jättää maksamatta lunastussummaa, sillä itse Pyhän Tulen\npapitarkin on velvollinen tottelemaan haastetta, jos hänet halutaan\nvetää oikeuteen. Tämän käräjänkäynnin pikainen loppu aivan hymyilytti\n--. Senaattori oli tavannut velallisensa Livian atriumista, molemmat\nnaiset, vestaali ja keisarinna, olivat yksissä tuumin häntä vastaan.\nEllei Tiberius olisi saapunut hieromaan sovintoa, hän olisi toden\ntotta pitänyt päänsä ja kutsuttanut Urgulanian paikalla tuomiosaliin.\nOli samantekevää, kumpi velkasumman oli lopulta lähettänyt, papitarko\nvai leskikeisarinna. Mutta kulkiessaan Tiberiuksen rinnalla Via\nSacraa pitkin senaattori käytti häntä kohtaan suoraa kieltä: \"Nyt\nsinä näet itse, miten helppoa toisten on vetää sinua nenästä, ellet\npidä kiinni oikeuksistasi --!\" Senaatissa sanottuna se lause olisi\nollut majesteettirikos. Mutta keisari nyökäytti vain miettivästi\npäätään, hiukan hämillään, irroittamatta käsivarttaan Lucius\nCalpurniuksen kainalosta. Kun senaattori nyt pohti sukulaisensa\nylennystä ja oli tuntevinaan Sejanuksen otteen viime aikojen\ntapahtumissa, hänestä tuntui, että tänään nuo sanat vasta olisivat\npaikallaan.\n\nTullessaan joitakin aikoja Pison Syyriaan lähdön jälkeen\nPalatinukselle, hän tosiaan odotti, että eteishallissa keräydytään\nhänen ympärilleen; onhan hän Idän maaherran kaltaisen suuren miehen\nsukulainen. Mutta kenties kaikki olivat arvanneet saman, mitä hän\nitse aavisteli, -- kaartinpäällikön ympärillä oikein tungeksi väkeä!\nNiin, Sejanuksen ystäväpiiri oli nopeasti kasvamassa. Hallin perällä,\nmissä vaskiset soihdut lepattivat, saattoi nähdä asianajaja Fulcinius\nTrion mielistelevän hymyn ja erottaa Sejanuksen sedän Junius\nBlaesuksen ylpeydestä hohtavat posket. Pelkkiä kiiltäviä peilejä,\njotka kuvastavat suurta herraa... Heidän lähellään seisoi röyhkeä\nritari Marcus Terentius, jonka olisi pitänyt syntyä gladiaattorin\npoikana tuottaakseen kunniaa isänsä nimelle. Samoin Mamercus Scaurus,\njoka oli korviaan myöten uponnut oikeusjuttuihin, ja rikas veltto\nGeminius kosmeettinen hymy vahamaisilla kasvoillaan. Nuo kaksi\nvarjoa, diplomaattinen rottapari Thermus ja Granius eivät tähän\npiiriin liittyessään millään tavoin muuttaneet sitä käsitystä, joka\nCalpurniuksella heistä oli: missä on laahus kannettavana, sinne he\nkiiruhtavat tyrkyttämään apuaan. Lamput tuikahtelivat ja savusivat.\nNiiden valo näytti likaisen samealta sekoittuessaan heikkoon\npäivänpaisteeseen.\n\nCalpurnius kuunteli ääniä, joiden sorina täytti hallin. Mutta jos\nhajanaisiin keskustelun katkelmiin piiloutui jotakin merkitystä,\nse oli liian huolellisesti kätketty, jotta siitä olisi voinut\nsaada selvän... Puhuttiin niistä kolmestasadasta sestertiuksesta,\njotka keisari oli Germanicuksen nimessä jakanut kansalaislahjana\nmiestä kohti; Moesian kuvernöörin Poppaeus Sabinuksen valtuuksien\nlisäämisestä; uusien suosikkien Pius Aureliuksen ja Propertius\nCelerin avuista ja siitä rahamäärästä, jonka hallitsija oli myöntänyt\nheille. Senaattori Messalinus oli vaipunut syvälliseen väittelyyn\nvirkatoverinsa kanssa Fors Fortunan uuden temppelin päätykuvista,\njoita kansanpuiston vaahterat hiukan pimensivät.\n\nMutta tässä sekavassa, lepattavassa keskustelussa kävi johtavia\nvirtauksia, jotka siellä täällä eri ryhmissä puhkesivat pinnalle\nmilloin selvempinä, milloin hyvin hämärinä. Calpurnius kuuli\nmainittavan Kappadokiaa uutena roomalaisena provinssina, joka\nilmeisesti aiottiin liittää valtakuntaan nyt, kun maan viimeinen\nkuningas, triumviri Antoniuksen entinen vasalli Arhelaos oli\nkuollut. Mitä varten muuten olisi lähetetty Reinin ylikomentajaa\nitään? Parthian liikekannallepano oli hämärää huhua, tahdottiin\nsalata suuri vallankaappaus; legioonat olivat marssimassa Alepposta\npohjoiseen päin Halysjokea kohti, niiden päivämatkoja oli lisätty\npaljon yli normaalimäärän, yhdeksäntuntiseksi pikamarssiksi. Oli\nvarmaa, että Germanicus aikoi kilpailla Scipion kanssa, joka vei\njoukkonsa Ebrolta Carthagenaan seitsemässä päivässä, kuudenkymmenen\nkilometrin päivänopeudella. Ylipäällikön nimi välähteli tuolloin\ntällöin esiin puheensorinasta ikään kuin hänen punainen sotaviittansa\noli pilkahdellut taistelujen savusta. Mutta hänen pieni harventunut\nystäväpiirinsä seisoi aran vaiteliaana.\n\nMieluimmin he olisivat pitäneet epäilyksensä visusti salassa. Mutta\nse loisti heidän silmistään. Ritari Sabinuksen hymy oli viime\naikoina alkanut muuttua yhä heikommaksi. Tämä taitava mies, joka\nkietoi kananlihan ja punaviinin lomassa seuratoverinsa pyörryttäviin\nsuunnitelmiin, milloin hän ei maannut sypressipuisessa vuoteessaan\nja lukenut kreikkalaista sotahistoriaa Mysopatralle, oli sen\nnäköinen, ikään kuin pohja pettäisi hänen allaan. Uneksiva sininen\nkatse harhaili soihduissa, pilareissa, kasvoissa, mutta siihen oli\ntullut jotakin auttamattoman epävarmaa... Cassius tarkasteli häntä\nsyrjäsilmäyksin. Kenties Sabinus oli väsynyt. Tai ehkäpä häntä\nitseäänkin jo vaivasi epäilys, että hänen suuret hankkeensa olisivat\ntoteutuessaan muuttuneet surkeaksi markkinailveilyksi ja että häneltä\npuuttui tarmoa, poliittista älyä ja kykyä vaihtaa hämärät aikeet\ntodellisuuden käyväksi rahaksi. Vain jumalat tiesivät, miten kauan\nhän vielä horjuisi jalustallaan, onneton urheannäköinen sankarinkuva\n--! Jos molemmat ritarit nykyään vaihtoivat keskenään mielipiteitä,\nhe välttivät kuin yhteisestä sopimuksesta tulenarkoja puheenaiheita.\nCassius huomautti jotakin siitä voittokaaresta, joka oli äskettäin\npystytetty Saturnuksen temppelin viereen muistoksi kotkista, jotka\nVarus oli menettänyt ja Germanicus vallannut takaisin. Mutta hänen\nsynkkä leukansa ja huolestunut ilmeensä osoittivat, että sanat olivat\ntällä kertaa vain peittämässä ajatuksia. Oliko ylipäällikön tähti\nlaskemassa, ikään kuin huhuiltiin? Mitä varten muuten hänen tielleen\nolisi lähetetty Gnaeus Pisoa, hänen pahinta vihamiestään? Ja miksi,\nmiksi Germanicus vedettiin pois pohjoisrajalta ja toimitettiin\nItään...?\n\nSenaattori Calpurnius yhdytti tungoksessa idumealaisen prinssin\nHerodes Agrippan. Ruhtinaan tummat kauniit kasvot uhosivat\nhyvinvointia, jota ei mikään murhe, eivät edes hänen sotkuiset\nvelkahuolensa samentaneet. Aitona itämaalaisena hän käytti\nkorvalehdissään pieniä himmeitä helmiä. Senaattori tarttui häntä\npuvun rintamuksesta ja huomautti juron hyväntuulisesti, että Itä\noli nyt muuttunut pahemmaksi sotanäyttämöksi kuin länsi, että\nhuhuiltiin lisätyistä legioonista ja Rooman miehitysjoukoista\nSyyriassa. Prinssi väläytti hampaitaan. \"Kaikki tämä hälinä\njohtuu tietysti sedistäni\", hän nauroi. Hänellä oli setä Antipas\nGalileassa ja setä Filippus Baasanissa ja hänellä olisi ollut myös\nsetä Arkelaos Juudeassa, ellei Augustusvainaja olisi huutokaupannut\ntuon ruhtinaan varoja ja lähettänyt häntä maanpakoon johonkin\nkaukaiseen provinssiin. Hän kyllä tunsi nuo sukulaisensa. Kruunut\nhoippuivat heidän päässään, heidän ulkopolitiikkansa horjahteli,\nmutta he olivat toinen toistaan viekkaampia kettuja, he kyllä\npitivät roomalaisia hallintoviranomaisia ainaisessa levottomuuden\ntilassa. Aina yhden Herodeksen kuollessa Rooman rajavirastoissa\nparantuu sata vetelää vatsaa. Hän kysyi hymyillen, oliko senaattori\nkuullut tarinaa uudesta kaupungista, jonka setä Antipas rakennutti\nGenezaretin rannalle lähelle Hammamin kuumia mutakylpyjä? Suuri\nkaupunki. Kuninkaallinen kesäpalatsi, linnoja, temppeleitä ja\nkreikkalaismallinen kilparata, vielä hieman keskentekoinen, mutta\nhuomattava nähtävyys kansainvälisessä Galileassa. Järvi muuten\nmuistutti Sveitsin Neuchatelia, sitä katseli ilokseen. Kun kaupunkia\nryhdyttiin kasaamaan kokoon, setä Antipas nimitti sitä Augusteaksi,\nmutta se muuttui hämmästyttävän äkkiä Tiberiaaksi, heti kun\nkruununperimyskysymys oli ratkaistu. Prinssi vilkutti iloisesti\nsilmiään: Taitavia miehiä, nuo Idän tetrarkat --! \"Mitä tämä on\",\najatteli Lucius Calpurnius, \"olen kuullut sanottavan, että hän on\njoutumassa epäsuosioon. Ja tässä hän nauraa ja ilveilee ja parjaa\nsukuaan, ikään kuin hänellä olisi kuningaskunta vaipan alla.\"\n\nHän kuuli lähellä seisovan Valerius Messallan kuiskaavan\nhistorioitsija Cordukselle: \"Katso konsuli Galban poikia, katso\nheidän ilmeitään...! On helppo nähdä, että vanhemman tähti laskee ja\nnuoremman nousee.\"\n\n\"Minä en näe mitään\", valitti Cremutius Cordus. \"Näköni käy vuosi\nvuodelta yhä huonommaksi, tuskin enää osaan lukea Tabulariumin\nasiakirjoja.\"\n\nMessalla likensi huuliaan hänen korvaansa: \"Thrasyllus on ennustanut,\nettä toinen heistä pukee kerran päälleen keisarin puvun. On helppo\narvata, kumpi... Vanhempi se ei ainakaan ole, hän on synkkä ja\npelokas, kadehtii kiihkeästi veljeään. Mutta nuorempi, Servius, on\naina kasvanut palatsissa. Poika oli keisarivainajan lemmikki, laiha\nkasvoiltaan ikään kuin äitinsä Mummia Regula. Muistan elävästi,\nmiten hän melkein lapsena johti hovipuvussa _ludi florales_-juhlaa.\nToukokuun ensimmäisenä.\" Ja senaattori loi pitkän, hyväksyvän,\nhymyilevän silmäyksen Servius Galbaan, joka oli kääntänyt selkänsä\nveljelleen ja keskusteli parhaillaan Memmius Reguluksen kanssa.\n\nSuuri joukko ritareita, sihteerejä _ab epistulis_, korkeimpia\nkamariherroja kultaisine virkamerkkeineen, henkivartijoita,\nsinetinhoitajia, palatsipoliisin upseereja tulvi saliin. Heidän\njäljissään tuli Tiberius laiha ruumis hiukan kumarassa. Parin\naskeleen päässä seurasi Aelius Sejanus jaellen ympärilleen\nhillittyjä, melko kopeita hymyjä. Hänen kintereillään seurasivat kuin\nesikuntana miehet, joiden nimet jo vaistomaisesti mainittiin keisarin\nyhteydessä: hiipivä tummapukuinen kissa Crispus, vanha laintutkija\nCocceius Nerva lempeine lintukoirankasvoineen, Vescularius Flaccus ja\nJulius Marinus, jotka aikoinaan olivat jakaneet Tiberiuksen kanssa\nmaanpaon vaivat Rhodoksessa, vanha hiljainen senaattori Lucilius\nLongus, keisarin nuoruudenystävä, ja uusi nouseva uskottu Lucius\nVitellius kaarevat kulmat ylhäisesti otsan puolivälissä, luomet\nraskaina. Ohimennen hän loi pikaisen silmäyksen sille taholle, missä\nhän huomasi vanhemman veljensä Quintuksen seisovan aivan yksinään...\nHäntä kummastutti, että veli oli sittenkin uskaltanut ilmestyä\ntänne. Olihan hänet häpeällisesti poistettu senaatin luettelosta, ja\nvarmaan kuluisi viikkoja, ennen kuin kukaan tervehtisi häntä kadulla.\nKeisarin nähdessään Aurelius ja Celer, nuo kaksi köyhää aatelista,\njoille Tiberius oli myöntänyt rahalahjan, olivat vähällä polvistua\nhänen eteensä. Mutta heidät jäykisti ruhtinaan tyly otsanryppy. Kumea\nhiljaisuus kietoutui kuin noitakehä salin ympärille. Se sulki avoimet\nsuut, pysähdytti puhelun, tappoi ääntensorinan. \"Hitto\", ajatteli\nHerodes Agrippa päätään pudistaen, \"soihdutkin himmenevät kuin\nkuolinhuoneessa.\"\n\nVain senaattori Calpurnius seisoi pylvään varjossa hiukan ihmetellen\ntätä äänettömyyttä. Hän näki juron tummapukuisen miehen nopeasti\ntulevan salin poikki ja pohti, mistä saattoi johtua, että hänen\nilmaantumisensa aina sai hovin jäykkäkouristuksiin.\n\nMutta kukistettu, nöyryytetty, virkaheitto Quintus Vitellius\npainoi väkisinkin päänsä alaspäin. Hän oli nojaillut Herkuleen\npronssikuvaan, -- nähtyään nuoremman veljen punaisten ja\nylenkatseellisten kasvojen sukeltavan esiin keisarin olan takaa, hän\ntunsi kiukkuista katkeruutta. Noille kulmakarvoille hän ei halunnut\nkumartaa, ei mistään hinnasta! Quintus oli jo useita kuukausia\nelänyt yhtämittaisessa romahduksen odotuksessa kuin mies, joka\non rakentanut huvilan tulivuoren kupeeseen ja tietää purkauksen\nennemmin tai myöhemmin alkavan. Hän oli laihtunut. Nuoremman veljen\ntäytyi kyllä nähdä, miten hänen poskensa olivat kuoppaiset ja puku\nväljä. Ei fasaaninliha, eivät edes kevyet kuivat leivokset, joista\nhän tavallisesti piti niin paljon, maistuneet hänelle. Epäsuosion\nuhka oli saanut hänet alituisesti hikoilemaan kylmää pelonhikeä, ja\nvain runsas notkuva illallispöytä, joka on lastattu täpötäyteen\njuomaruukkuja, oli tilapäisesti haihduttanut hänen kärsimyksensä.\nMutta vain hetkeksi. Mitä enemmän hän joi, sitä synkemmin hän\npelkäsi, ja päinvastoin... Niin, hän oli tuntenut miltei huojennusta,\nkun isku viimein osui; olihan kaikki nyt joka tapauksessa ohi.\nLevoton epätietoisuus ei enää jatkuisi... ellei olisi käynyt\nnäin, hänestä olisi tuntunut, että jumalat vain siirsivät hänen\nteloituspuunsa yhtä kulmanväliä kauemmaksi. Mutta kun hän nyt näki\nnuoremman veljensä kunnian kukkuloilla Tiberiuksen esikunnassa,\nraivokas närkästys oli vähällä hävittää kaiken pelon. Tällaista\nnöyryytystä hän ei sentään ansainnut! Hän nieli sappea. Hän sinkosi\nLuciukseen niin jäätävän Meduusan katseen, että tämän raukeat\nsilmäluomet värähtivät; mies tunsi kyllä selkäpiissään Quintuksen\nkatseen vielä kauan jälkeenpäin. Tänä hetkenä Lucius muistutti\nkalkkunaa, joka huomaa kyyn.\n\nAelius Sejanus ei vetäytynyt ystäviensä pariin vaan seurasi\nTiberiusta uskollisena kuin varjo. Nämä mykät ylimykset, nämä\nnöyrät silmäykset ja jäykät naamat olivat vähällä saada keisarin\nsuinpäin palaamaan työkamariinsa... Ja samalla hän syytti\nitseään: Oh, auttamatonta, -- joka kerta he kuitenkin jähmettyvät\nkuin jumalankuvat, eivät liiku eivätkä puhu, menettävät kaiken\nluonnollisen välittömyyden... Tiberius käytti hyväkseen lyhyttä\nväliaikaa toisen aamiaisen ja varsinaisen työajan välillä, kuljeskeli\nedestakaisin hallissa kädet selän takana ja puhutteli vuoronperään\nsenaattoreita, näköjään pitämättä lukua arvojärjestyksestä. Mutta\ntänään hänen tuikeissa silmissään oli pälyilevä väike. Näytti aivan\nsiltä kuin hän olisi hakenut joukosta piilottelevaa vihamiestä.\n\nKeisarin kasvot olivat kalpeat, valvomisesta riutuneet. Viime\nviikot olivat kuormanneet hänen hartioilleen runsain määrin\nvelvollisuuksia. Valtakunnan eri tahoilla hävittivät maanjäristykset\nkaksitoista väkirikasta kaupunkia, onnettomuus oli yllättänyt\nasukkaat yön aikaan, ei voitu pelastaa paljoakaan. Raskaimmin\nkärsineille Sardeen kaupunkilaisille Tiberius myönsi kymmenen\nmiljoonan sestertiuksen avustussumman viiden vuoden maksuajalla,\ntoimitti toisen rahalähetyksen Magnesiaan Sipyloksen asukkaille,\nosaksi valtiokassasta, osaksi omista varoistaan. Temnialaisten,\nfiladelfialaisten, apollonidensien, egealaisten ja mosteenien samoin\nkuin Makedonian hyrkanialaisten sekä Hierokesarian, Myrinan, Kymen,\nTmoloksen väestön avunpyyntöihin hän vastasi toimittamalla sinne\ntutkimuskunnan ottamaan selkoa vahinkojen suuruudesta; sitä johti\npreetori Marcus Atejus. Huone palatsin perällä muistutti vankilaa.\nKeisari istui pöytään kahlittuna, asiakirjojen tulva paisui. Hänen\nkäsiensä läpi virtasi näinä aikoina tuhansia suunnitelmia. Hovin\nkansliasihteerit näkivät päivän kaikkina hetkinä vanhan, synkän\nmiehen istuvan jäykkänä tuolissaan, kapeat sormet papereihin\nuppoutuen. Heidän mieleensä syöpyi pakkokuvan luontoisena tuo käden\nliike, jolla Tiberius painoi sfinksin kuvalla varustetun sormuksen\nvahasinettiä vasten...\n\nJa kaupungin eri puolilla rakennettiin jatkuvasti uusia tai\nkorjattiin vanhoja, ajan raunioittamia julkisia rakennuksia hänen\ntiukan valvontansa alla. Hän vihki ylipapin virkapuvussa, kultaiset\nnauhat otsallaan, joukon pyhäkköjä, joissa nyt, uusitussa asussa,\nei nähnyt tulipalon nokeamia seiniä ikään kuin ennen eikä huomannut\npitkän iän lohkeamia muureissa: Liberin, Liberan ja Cereksen pyhäkön\nFlaminiuksen sirkuksen luona, lähellä sijaitsevan Floran temppelin,\njonka kaksi aedilia, Publiciuksen veljekset aikoinaan rakennuttivat\njoen uoman lähettyville, Ajan jumalan pyhäkön, jonka Gajus Duilius\noli antanut pystyttää Vihannestorille puunilaissotien päivinä tuomaan\nonnea Rooman merenkululle. Kenties kaikessa tuossa kiihkeässä\ntyöskentelyssä ilmeni jokin omakohtainen, salattu pyrkimys. Tiberius\neli kokonaan nykyisyydessä. Sotien jyrinä valtakunnan rajoilla,\ntaistelu hyökkääviä numidialaisia vastaan prokonsulaarisessa\nAfrikassa, Drusuksen ponnistukset Illyriassa, pohjoismetsien\nlevottomuudet, Parthian liikehtiminen, olivat kuin hyvin etäistä,\nmutta pahaenteistä säestystä. Provinssien pakollinen silmälläpito\nsai hänet tuntemaan itsensä hämähäkiksi, joka on takertunut oman\nverkkonsa keskipisteeseen ja seuraa valppaasti jokaisen säikeen,\njokaisen pyydyslangan varoittavaa värähtelyä... Lyhyt, sikeä uni ei\nöisin pessyt näiden huolien jälkiä keisarin kasvoilta. Ja hovi pani\nväristen merkille noiden väsyneiden silmien hehkun.\n\nSenaattori Fronto, hopearajoituksen keksijä, esitti alamaisesti,\nettä Idän alusmaiden verot pitäisi kaksikertaistaa. Kulta oli\nvähenemään päin, Julius Caesarin aikaan sitä oli ollut kaksin\nverroin ja vain sen vuoksi, että Gallian sodan kävijä osasi\nnostaa maakunnistaan runsaat saatavat; kansalaissotien jälkeen\nhänen triumfissaan kuljetettiin kuusikymmentätuhatta talenttia\nhopeaa, kaksituhatta kahdeksansataa kaksikymmentä kaksi kultaista\nkruunua, yhteensä kaksi ja puolituhatta naulaa... \"Niin, ja sitten\nklassillinen rahojen syytäminen legioonille, viisituhatta drakhmaa\nmieheen\", sanoi Tiberius ivallisesti. \"Hyvä ylipäällikkö. Kehno\nfinanssimies. Galliassa hän ryösti temppelit ja pyhäköt, möi sitten\nliittoja ja kuningaskuntia halukkaille, otti juopolta Ptolemaios\nHuilunsoittajalta kuusituhatta talenttia Egyptin kruunua vastaan,\nmaksoi kansanjuhlat kiristyksillä ja temppelinryöstöillä. Tämä mies,\njoka ensimmäisenä konsulikautenaan varasti jopa Capitoliumista\nkolmetuhatta naulaa kultaa, asetti vielä kavalasti tilalle kullattua\nkuparia... Ei, kelvoton esikuva.\" Ja yhä etsien katseellaan\npiilossaolijaa hän huomautti, että juuri Caesar oli saanut kullan\narvon putoamaan myymällä sitä kolmestatuhannesta sestertiuksesta\nnaulan, vaikka kiinteä hinta oli ollut neljätuhatta.\n\n\"Mutta kaupunkien lainoista saatiin sentään hänen aikanaan\nseitsemänkymmenenviiden prosentin korko ja yksistään Rabiriuksen\npankkihuone --\" pitkitti Fronto. Tiberius keskeytti tylysti:\n\"Hyvä paimen keritsee lampaansa, mutta ei nylje niitä.\" Hän jätti\nsenaattorin puremaan alahuultaan. Kaikki lähellä seisovat olivat jo\nhuomanneet tuon levottoman tähyilemisen.\n\nKeisari lähestyi Sejanusta ja kysyi kuiskaamalla: \"Sano minulle,\nmissä on Asinius Gallus?\" Suosikki osoitti pään nyökkäyksellä\ntanakkaa miestä, joka seisoi sivuttain kääntyneenä pienen ryhmän\nkeskellä vilkkaasti kiistellen Hateriuksen kanssa; he väittelivät\nIllyrian uutisten johdosta. Gallus oli juuri huomauttamassa\nHateriukselle, että Idän levottomuudet tuskin ansaitsivat samaa\nhuomiota kuin Tonavan heimojen puolustussota länsigermaaneja vastaan\nja että kenties, jos tapahtumien pohjaan nähtäisiin, Drusuksen\nretki Balkanille oli tärkeämpi manööveri kuin Germanicuksen lähtö\nItään. Mutta he vaikenivat äkkiä. He olivat huomanneet keisarin.\nTämän oli täytynyt kuulla osa keskustelusta, -- luultavasti hänen\nkorviinsa oli osunut Drusuksen nimi, sillä Galluksen ääni oli kimeä\nja hyvin kantava. \"Kas vain, hän osaa sovittaa sanansa rohkeasti\",\nsanoi Tiberius näköjään välinpitämättömästi. \"Vain muuan sinun\nvähäpätöisistä palvelijoistasi\", virkkoi Sejanus. Mutta keisari\nhymyili kummallista hymyä: \"Hän miellyttää minua.\" Nämä vuorosanat\noli kuitenkin vaihdettu niin hiljaa, että kukaan ei niitä kuullut.\nKeisari ja hänen uskottunsa kulkivat hitaasti salin poikki.\n\nHovi sorisi, puhui, imarteli, mutta äänet kuulostivat perin\nväkinäisiltä. Tuntui kuin viallisia rahoja olisi helistetty\nsaviastiassa. Vain Aelius Sejanuksen kasvoilta hohti ylpeä\nitsevarmuus, jota kukaan ei voinut olla huomaamatta. Sitten hän\nhetkeksi jätti hallitsijan seuran. Hän lähestyi ystäviensä ryhmää\nja nämä lukivat hänen silmistään syvää voitoniloa; ei epäilystäkään\nsiitä, että pretoriaanien komentaja oli yhä nousemassa arvossaan.\nMutta Cassius ja Sabinus seisoivat jäykkinä, ajatuksiin vaipuneina\nsyrjäisessä nurkassa. He tarkkasivat suosikin jokaista elettä\nja muistivat kylmän kauhun vallassa sitä oikeudenkäyntiä, jossa\nheidän ystävänsä Scribonius Libo, Agrippinan nuori serkku, oli\nkavalasti ajettu todistelujen umpikujaan, kunnes hän ei nähnyt\nenää mitään pääsytietä vaan turvautui vapaaehtoisesti tikariin.\nOliko se ollut vain satunnainen synkkä välikohtaus? Vai oliko se\nensimmäinen rengas rautaketjussa, jolla heidät ja heidän puolueensa\naiottiin kahlehtia? Kuka sen tiesi... Sabinuksen siniset silmät\nnäyttivät kovin avuttomilta ja Lucius Cassius tuijotti kynsiään.\nMolemmat miehet olivat nähneet paljon vaivaa tulevaisuuden takia,\nkuvitelleet kerran toisensa jälkeen, että maaperä viimeinkin oli\nluja ja heidän menestyksensä taattu; mutta sitten nämä hämärät\nkummalliset epäilykset... Heidän ainoana suojanaan oli Germanicus,\nja kuitenkin ylipäällikön mahti tuntui joskus niin vähäpätöiseltä,\npaljon pienemmältä kuin esimerkiksi Sejanuksen. Saksan metsissä\nhänellä kyllä oli onni myötään, siellä häntä varmaan aina ympäröisi\ntriumfin humu ja loisto, sillä asiat ratkaistiin siellä miekalla eikä\nvehkeilyllä. Mutta miten pieneksi hän kutistuikaan hovin näkökulmasta\nkatsoessa! Ja hänen urheat jäyhät alipäällikkönsä, Aulus Caecinan\nja Siliuksen ja Publius Vitelliuksen tapaiset miehet eivät kaikista\nrasituksistaan niittäneet sen kummempaa satoa kuin ehkä kultaiset\ninsigniat ja triumfi-merkin, ellei otettu lukuun kansan ihailua,\njoka on petollista kuin merivesi, kohisee milloin luoteena, milloin\nvuoksena. Mitä se hyödytti? Mitä hyvää siitä lähti? Nuo toiset,\novelammat ja vähemmän kunnialliset voittivat kierolla pelillään saman\nmaineen ja paljon suuremmat rikkaudet yhdessä päivässä, asuivat\npalatseissa, nukkuivat yönsä turvallisesti haahkanuntuvilla, eivät\nmilloinkaan pelänneet, että maa alkaa huojua ja heidän valtansa\nromahtaa. Eikö jokin Sejanus aste asteelta noussut sitä mukaa kuin\ntoiset vaipuivat? Miten pirullisen viekkaasti hän oli jo kukistanut\nyhden Germanicuksen ystävistä, Libon! Lopulta hän kenties seisoisi\nherrana linnassa. Ja Lucius Cassiusta värisytti.\n\nEnnen poistumistaan Tiberius lähestyi Gallusta ja virkkoi\nodottamatta, että tämä olisi vast'edes suosittu vieras hänen\ntyöhuoneensa vastaanotoilla. Mutta hän sanoi tuon hyvin väkinäisesti,\nantaen ymmärtää, että \"suosittu\" oli vain \"suvaittu\" ja että kehoitus\noli enemmän muodollinen kuin todellisesta halusta lähtenyt.\n\nJa Asinius Gallus taivutti hiukan selkäänsä, arpiset keltaiset kasvot\nkovina, ilme hyvin kohteliaana.\n\n\n\n\n11.\n\n\n\"Huomasitko, miten pieneksi Germanicuksen puolue on harventunut?\nSe ei lupaa hyvää\", sanoi vanha laintutkija Cocceius Nerva\nhistorioitsija Cordukselle, kun he palasivat jalkaisin Via Sacraa\npitkin. Nerva veti sieraimiinsa kukkien tuoksua. Myrttien varret\nhikoilivat pihkaa, mastiks-pensaiden ja terebinttien lehdillä\noli oma kirpeä tuoksunsa, kuin hieno muistutus elämän nesteiden\nikuisesta käymisestä hauraissa suonissa. Tomua, valoa ja lämpöä.\nVanhan senaattorin nivelreumatismi oli nukkunut, ja hän tunsi olonsa\nparemmaksi kuin moniin viikkoihin. Sen huomasi kyllä hänen pitkistä\nlaihoista kasvoistaan. Niistä näytti säteilevän eräänlainen arka ja\nutelias suopeus, joka keskittyi silmien naururyppyihin ja lymysi\nsuupieliin.\n\nHän potkiskeli sandaalillaan maata ja katseli miten pikkukivet\nvierivät rinnettä alaspäin. \"Otaksun, että et nähnyt mitään\", hän\njatkoi hymyillen. \"Sinun pitäisi tosiaan käyttää noita egyptiläisiä\nsilmälaseja. Olisit voinut nauttia Sejanuksen ilmeestä, kun hän\nastui heti keisarin jäljissä saliin. Tähän asti olen säälinyt\nhäntä hänen kyttyränsä takia, mutta nyt alan yhä varmemmin uskoa,\nettä jos hän olisi komea, viehättävä ja suoraselkäinen ikään kuin\nesimerkiksi Drusus, hän ei niin kiihkeästi nousisi _in excelsius_.\nHän on nerokas. Hän kiipeää oman kyttyränsä rinnettä ylöspäin,\njatkuvasti ja sitkeästi ylös, huipulle. Hän on Sisyphos, mutta uusi\nja epäsovinnainen Sisyphos, joka ei ponnistele vuorta vastaan, vaan\nvuoren päälle, kunnes siitä tulee hänen astinlautansa.\"\n\n\"Onko hänellä kyttyrä?\" kysyi Cordus hajamielisesti,\n\nNerva kohautti olkapäitään. \"Sinä et siis ole huomannut edes\nsitä. Ihmettelen, miten kummassa sinä näet lukea Polybioksen\n'Sotataktiikkaa'. Ehkä sinä luet sormenpäilläsi ikään kuin\nMaecenas kauniin Bathylluksen vartaloa, jota hän väitti luonnon\nviehättävimmäksi kirjaksi. Sääli! Hovin elämä tuottaa minulle\nnykyisin suurempaa jännitystä kuin nuo uudet aleksandrialaiset\nmimos-näytelmät. Olisitpa nähnyt, millä innolla pieni ritari Thermus,\njoka vielä vuosi sitten kunnioitti Germanicusta ylijumalanaan, nyt\nkiiruhti Sejanuksen rinnalle heti kun näki tämän saapuvan halliin.\nKaikkialla puhutaan vain pretoriaanien komentajasta, senaatti hyrisee\nhänen imarteluaan, Sabinuksen ja Cassiuksen syrjäseurue jää viikko\nviikolta yhä enemmän yksin. Minua huvittaisi tietää, mitä keisari\najattelee. Luultavasti hänet on saatu epäilemään Germanicusta, sillä\nkuinka hän muuten olisi toimittanut Pison Syyriaan. Muuten luulen\nnäkeväni sellaistakin, mitä muut eivät näe. Kun Livian poika lähettää\nkaksi vihamiestä taistelemaan keskenään kaukaiselle tantereelle,\nse on varmaankin mukavin tapa hänelle vapautua molemmista. Oletko\nymmärtänyt, Cordus?\"\n\nHistorioitsija päästi epäselvän voihkaisun, sillä hän oli satuttanut\nvarpaansa kivensyrjään. Hänen huomionsa keskittyi kokonaan\ntien kuoppiin; sumea katse ei kyennyt niitä selvästi näkemään.\nTavallisesti hän käytti ulkona ollessaan kantotuolia ja häntä\nsuututti, että oli tullut suostuneeksi Cocceius Nervan ehdotukseen\nlähteä jalkaisin kotiin... Kun hän ei voinut luottaa silmiinsä, hänen\njalkansakin kävivät kerrassaan avuttomiksi. Humu, melu, lamppujen\nsumuiset valotahrat salissa, aavemaiset ihmiskuviot juhlapukujen\npilvissä ja myrttien viheriä hämärä vaivasivat kuin paha uni hänen\naivojaan. Keppi, jolla hän kaiken aikaa tunnusteli tietä, oli huono\nopastaja. Vain täysin sokeat tottuvat vähitellen ymmärtämään sen\nvärähdyksiä.\n\n\"Mietin joskus, muuttuuko maailma ympärillämme vai olemmeko itse\nmuuttuneet\", jatkoi Nerva. \"Rooma ei ole sama kuin eilen, sen elämä\nsairastaa tätä nykyä tuntematonta hivutustautia, jota en oikein osaa\nmääritellä.\"\n\n\"Se johtuu siitä, että kaikki vanhat ystävämme ovat poissa\", sanoi\nCordus muistellen. \"Libitinan temppeliluetteloon on merkitty viime\naikoina paljon hyviä vainajia. Padovalainen Livius kuoli pari,\nkolme vuotta sitten, vai onko siitä jo neljä...? Olen lukenut hänen\nsataneljäkymmentäkaksi papyruskääröään, mutta hän lainaa sekä\nAsinius Polliolta että Sallustiukselta ikään kuin Diodorus Siculus\nvanhalta Ephorokselta. Julius Hyginus, joka hoiti keisarivainajan\nkirjastoa ja kirjoitti muinaistutkimuksia, on kuollut. Augustuksen\naikana meillä oli hauska Ksenarkhos Seleukialainen, peripateettinen\nopettaja, joka osasi keskustella ikään kuin aina seisoisi Ateenan\nAkademeiassa. Entä Nikolaus Damaskolainen, jonka sinäkin tunsit? Hän\noli kirjailijana monipuolinen ja peloittava, hän kantoi aina mukanaan\nAristoteleen kommentaaria. Ja Timagenes, jonka muistan nähneeni pikku\npoikana. Hän oli oikeastaan aleksandrialainen sotavanki, mutta hänen\nhistoriansa vaikuttaa minusta paljon luotettavammalta kuin _Romaike\narkhaiologia_, johon kreikkalainen Dionysius on ahtanut vääriä\ntietoja... Jos voisin palata viisikymmentä vuotta takaisin ajassa...\nOh, kivi! Vai olisiko se varjo? Varmaankin kivi... Tuossa edessäni on\njotakin tummaa, en kykene näkemään, onko se kivi vai varjo --\" Hän\nhapuili kepillä tietä.\n\n\"Varjo\", sanoi Nerva. \"Muistatko muuten Athenodoros Tarsolaista,\njonka valkoinen parta liehui kaikkialla hovissa kuin rauhanlippu?\"\n\n\"Hän oli etevä filologi.\"\n\n\"Enemmänkin, hän oli päätään pitempi meitä kaikkia. Ilmetty vanhan\najan suurmies. Menneisyydellä on muuten paha tapa paisuttaa asioita\nja ihmisiä, niin ettemme koskaan pysty varmasti sanomaan, olemmeko\ntosiaan kadottaneet jotakin korvaamatonta vai luulemmeko ainoastaan\nniin. Augustuksen opettajana oli joka tapauksessa hänenkaltaisensa\nlahjakas mies, mutta Tiberius on käynyt koulua vain kurjan Theodoros\nGadaralaisen luona. Kuvittelen, että sillä seikalla on merkitystä.\nTaipumuksia tuonne ja taipumuksia tänne... hm! Mitä oikein on\nihmisluonne? Savea, josta ympärillä olevien kädet muovailevat\nkuvan, ei muuta. Tiberius on vaatimaton, askeettinen, säästävä,\nhyveellinen, oikeudenmukainen luonne. En ole milloinkaan tavannut\nihmistä, joka olisi epäillyt hänen moraalisia ominaisuuksiaan. Mutta\nkuitenkin aavistan, että suuri hajoaminen on tulossa. Tunnen sen\nsormenpäissäni. Se alkaa Sejanuksen nousulla ja loppuu... Niin,\nkukaan ei tiedä, mihin se loppuu. Hänen ympärillään on vararikon\nuhka, joka ei lainkaan miellytä minua. Kenties se johtuu siitä, että\nhäntä johtelevat niin monet alhaiset neuvonantajat.\"\n\n\"Olethan sinäkin hänen neuvonantajansa\", sanoi Cordus.\n\n\"Kas vain, jotakin sentään huomaat.\"\n\n\"Olen kuullut puhuttavan siitä\", selitti historioitsija\nvaatimattomasti.\n\nNerva pysäytti sandaalin kärjellä kiven, joka oli lähtenyt vierimään.\n\"En tiedä, onko minun iloittava asemastani vai surtava sitä. Tiedän\nsen vasta sinä päivänä, jolloin minun pitää kuolla. Milloin se mahtaa\ntapahtua? Kuolenko vapaana vai vankilassa? Perin mielenkiintoista.\nHuvittavaa. Ihmisten suurelle enemmistölle on täysin yhdentekevää\nse kohtalon muoto, joka on määrätty minun osakseni, mutta kumma\nkyllä, se tuntuu minusta itsestäni tärkeältä. Toistaiseksi on elämä\nkuitenkin paljon keskeisempää kuin kuolema. Se huvittaa minua.\nSen runsaus saa minut joskus kreikkalaisten tavoin uskomaan, että\non olemassa monia eri jumalia, olympolaisia ja maanalaisia. En\nvaihtaisi nykyistä hoviamme mihinkään kirjastoon, niin paljon kuin\npidänkin Aristofaneen näytelmistä. Sejanus esimerkiksi on vielä\npuoleksi avaamaton papyruskäärö, me kaikki kieritämme jännittyneinä\ntulevaisuuden rullaa auki. Ja Tiberius? Olitko senaatissa sinä\npäivänä, jolloin Haterius ilveili hänen kanssaan ja heittäytyi\nvatsalleen muka suudellakseen hänen togaansa? Mikä komedia!\nKeisari hypähti niin äkkiä taaksepäin, että kompastui ja oli lyödä\ntakaraivoonsa kuhmun.\"\n\n\"Olen kuullut siitä...\"\n\n\"Kuullut?\"\n\n\"Niin.\" Cordus siristi hämillään vetisiä likinäköisiä silmiään.\n\"Unohdan aina, että minun pitäisi olla saapuvilla. Olen saanut\nsuuren lähetyksen meloslaisia savimaljoja, hiukan rikkinäisiä\nkylläkin, mutta tavattoman mielenkiintoisia. On ikään kuin kolme\nsiroa sekoitusmaljaa, kaikkein vanhinta tyyliä, itämaisia eläimiä,\nlootuksia ja palmikkovöitä.\"\n\n\"Ne huvittavat sinua enemmän kuin senaatti, vai kuinka?\"\n\nVanhus loi häneen pikaisen hämmästyneen silmäyksen, kompastui,\ntapaili taas katseellaan tietä. \"Niin... Voihan olla, en tiedä\noikein, olen niin vähän mukana... Lukuun ottamatta Tabulariumin\nkirjoja -- ne huvittavat minua.\"\n\nKun he ehtivät historioitsijan asunnon kohdalle, Nerva tervehti\nja kääntyi paluumatkalle. Mutta hän pysähtyi vielä katsomaan\ntaakseen --. Vanhan, puolisokean miehen vartalo näytti niin\nkumman heiveröiseltä häipyessään suureen pimeään oviholviin pää\npainuksissa ja vaippa lepattaen. Hän hävisi sinne aivan samoin\nkuin hänen elämänsä oli pian tuomittu häviämään sokeuden yöhön.\nTakaapäin katsellessa Cordus muistutti pientä kerjäläiseukkoa.\nNerva muisteli hänen avutonta ilmettään ja vetisiä silmäkalvojaan,\njoista näön jumalallinen voima parhaillaan vetäytyi pois. Näkö!\nEikö olemassaolomme ole ennen kaikkea rakennettu sen aistin\nperustalle? Mikä muu tekisi ihmisen oikeaksi kodiksi tämän maailman\nkivineen, kukkineen ja elollisine olentoineen, valon ja varjon koko\nihmeteltävän monipuolisen asteikon? Kuulo ja kosketus ovat vain näön\nseuralaisina. Siinä maailmantanssissa, jossa minä, Cocceius Nerva,\nparhaillaan tanssin mukana, napsahtelee kyllä korvakalvon tamburiini\nja kielen ja ihon hienot säestäjät soivat siinä, mutta katse on\nse mahtava _aulos_, joka puhaltaa varsinaisen liikkeelle panevan\nsävelen. On lohdullista, että omissa silmissäni ei ole mitään vikaa.\nNe ovat kääntyneet maailmaan päin kuin kaksi kirkkaaksi hangattua\npeiliä. Nähdä, tulematta nähdyksi...Vanha Cremutius Cordus sairastaa\nluonteen ahtautta, koska hänen näköpiirinsä on rajoitettu ja hän on\npian tulossa kokonaan sokeaksi. Mies, joka tutkii kirjoja ja ihailee\nruukkuja silmälasien lävitse. Voiko kuvitella puhtaampaa tyyppiä?\nHänen luonteensa on kertakaikkinen ja määrätty ikään kuin täydellinen\nsaviluomus, jossa ei ole varaa mihinkään muutokseen, koska mestarin\nkäsi on jo jättänyt sen. Kuolema enempää kuin elämä ei kykene sitä\nviimeistelemään. Hän elää niinsanoakseni työhuoneensa seinästä\ntoiseen, liikkuu, hengittää ja kuolee pienen kammionsa pölyssä,\nluultavasti tuntematta kuolemaa sen enempää kuin elämää. Kadehdittava\nosa. En kuitenkaan vaihtaisi sitä omaani. Minua viehättää vain\ninhimillinen muuttuminen, tuo ihastuttava arvaamattomuus, joka tekee\neräät luonteet niin mielenkiintoisiksi. Cordus ei ole puoleksi\navattu papyruskirja ikään kuin Tiberius ja Sejanus, eikä hän\nmyöskään muistuta pientä ritari Sabinusta, jonka olemassaolo vielä\njännittävästi heilahtelee tulevaisuuden kuilun päällä. Jos hän olisi\nminua kuunnellut, olisin kertonut hänelle Asinius Galluksesta.\nMiksi Tiberius puhutteli häntä? Kenties hän haluaa kuulla jotakin\nVipsaniasta? Vihaako hän Gallusta vai onko hän oppinut unohtamaan?\nTuskin. On huvittavaa, mitä huolta he näkevät toisistaan, nämä\nmaailman mahtavat... Vanha keisarinna sanelee, kirjoittamattoman\nediktin, että Vipsanian nimeä ei koskaan mainita, Tiberius pitää\npoikaansa kuin lasikaapissa, jotta hän ei sattumalta ojentaisi\näidilleen kättä. Kaiken yllä tiheä epäilemisen hämärä --\n\nHän kääntyi Quirinaliksen rinteen kohdalla Alta Semitan kadulta\nVicus Longukselle, Pitkälle kadulle, johon lukemattomat vaunut yön\naikaan kyntivät rattaidenjuovia. Jäljessä tuli pieni kunniavartiosto\norjia ja palvelijoita kyllin pitkän välimatkan päässä, jotta he\neivät häirinneet vanhan miehen ajatuksia. Hän asteli hiljakseen,\nantoi leudon tuulen liehuttaa puvunhelmaa. Lämpö ja valo tekivät\nniin hyvää, kurkut ja appelsiinit kauppapuodissa välkkyivät niin\n--. Vanhuuden tuntu, joka usein valtasi hänet selvänä ruumiillisena\naistimuksena, pakeni nyt sydämen tienoilta alas nilkkoihin; hänen\njalkojaan kivisti hiukan ja kainaloissa tuntui jo ruumiinliikunnan\naiheuttama hieno hikoileminen, mutta hän ei viitsinyt kutsua luokseen\nkantotuolia.\n\nSenaattori Nerva nautti tänään kävelystä, mutta se viehätti\nhäntä vain sen vuoksi, että tämä vapaa välitön vaeltaminen, nuo\nsyrjäkujien mahdollisuudet ja kauppojen hämyvalo olivat kuin hänen\nomien ajatustensa kuvastelua... Hän oli aikoja sitten huomannut\nseurustelun sekä miellyttävien että vastenmielisten luonteiden\nkanssa käyvän päinsä, mutta hänen täytyi säilyttää oma tunteensa\npoissa pelistä. Olla kylmä, heijastava, kirkas ikään kuin peili...\nIhmissuhteiden moninaisuus, sellaisena kuin se ilmeni jo Palatinuksen\nesihallissa, tästä kohisevasta kaupungista puhumattakaan, hurmasi ja\njännitti samalla tavoin kuin ennalta arvaamaton näytelmä. Hän muisti\nkävellessään sanat, joita oli mumissut Germanicuksen triumfissa:\n_Gloria mundi_... Mutta tuo _mundus_, maailma, kenties lopultakin\nansaitsi kiintymisen. Eikö hän itse ollut painautunut siihen kaikilla\njuurillaan? Voitiinhan tietysti sanoa, että hän häilyi maailman ja\nkuoleman välillä jonkinlaisena viisaan uteliaisuuden liekkinä, joka\nvalaisee alaspäin mutta ei ylös... Niin, alas elämään päin. Kuolema\nei vielä ollut saanut minkäänlaista todellisuutta hänen tajunnassaan,\nmikäli se sitä koskaan saisi. Tiberius, Livia, Drusus, Sejanus,\npikku ritari Sabinus, työkamarinsa pölyyn uponnut Cremutius Cordus,\njalustaltaan suistuva Reinin ylipäällikkö askarruttivat tätä nykyä\nhänen aivojaan enemmän kuin edes Umbrian Assisin maakartano, jota hän\noli niin kauan havitellut ja jossa villimehiläiset saisivat korvata\nhänelle ihmisiä.\n\nKenties elollisten olentojen koko runsas maailma, vesiluteista\nsenaattoreihin ja leskikeisarinnasta seittiä kutovaan\nnaarashämähäkkiin, toisti vaihtelevissa muodoissa saman näytelmän\nperusrooleja. Himon ja nälän voimat vain erikoistuivat kuta\nkorkeammalle tultiin. Yksinkertainen pyyde jakautui, kunnes meillä\noli edessämme kullankokoojia, pankkiireja, konservatiivisia\nvaltiomiehiä ja perustuslaillisia hallitsijoita. Mikä oikeastaan\nerotti ihmisen eläimistä? Nauru ehkä... Mutta eivätkö koirat,\nhevoset ja paviaanit naura? Mitä lähempänä Luonnon yhteistä pohjaa\nelettiin, sitä helpompaa oli olla olemassa ja kuolla, ja mitä enemmän\noltiin ihmisiä, sitä vaikeammaksi elämä kävi. Ennen oli paljon\nmutkattomampaa, ajatteli Nerva. Jos koetan asettua Cincinnatuksen\ntai Scaevolan osaan, maailma ilmenee minulle sekä yksinkertaisempana\nettä täyteläisempänä... En pyri erittelemään sitä mitä tunnen,\nolipa se sitten isänmaanrakkautta tai kunnianhimoa. Kreikkalainen\ntaru Prometheuksesta, joka sytytti tiedon liekin, tuottaa minulle\nnykyisin unettomia öitä. Liekki palaa kylläkin, mutta se ei lämmitä.\nJa jos se lämmittäisi, olisiko se enää tietoa? Emmekö ole menossa\njotakin maailmansääliä kohti, jossa on vaikeata pitää pää kylmänä\n--. Ja mihin se johtaa? Mihin viet, sääli? Olemassaolon kuvan se\njoka tapauksessa mutkistaa. Vain vanha ukko Cordus on pysyväinen,\nkaikki muu saa uudet kasvot, jos maailmaa lähestytään tunteen tietä.\nJuppiter minut siitä varjelkoon! Sinä päivänä, jolloin sääli astuu\nelämääni, minun pitää kuolla.\n\nArgiletumin ja Pitkän kadun kulmassa hän oli vähällä kaatua. Hän\ntörmäsi juoksevaan paljasjalkaiseen poikaan. Senaattori tempasi\nhäntä puvun liepeestä ja välitti vähät lapsen epätoivoisesta\nrimpuilemisesta. Hänen naururyppynsä tihenivät, hän hymyili\nsuopeasti. Poika seisoi nyt aivan alallaan. Tomuisessa\nauringonpaisteessa hänen kapeat ruskeat kasvonsa saivat hienon\nhunajan värin; mustista kiharoista lankesi hiukan varjoa.\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\" kysyi Nerva.\n\n\"Picus.\"\n\n\"Sepä merkillistä! Mihin olit menossa?\"\n\n\"Katsomaan sirkuksen leijonanhäkkejä.\"\n\nSenaattori nauroi ja päästi hänet irti. Poika häipyi kuin hohtavaan\npölypyörteeseen; hän muistutti mytologista olentoa, jonka siivitetty\nruumis häviää valopilveen. Oli onni hänelle, että hän ei minun\nsijastani törmännyt Cotta Messalinukseen, ajatteli Nerva jatkaessaan\nmatkaansa. Mutta jos ajattelen näin, annan sattumalle liian suuren\narvon. Sattuman merkitys? Sallimus? Molemmat mahdollisuudet tuntuvat\nyhtä mielettömiltä kuin ajatus, että minun pikku poikani Marcus\nkerran kantaisi kultaseppelettä ja purppuraa ikään kuin Tiberius.\n\n\n\n\n12.\n\n\nAelius Sejanukseen oli nopealla menestymisellä toinen vaikutus kuin\nihmisiin tavallisesti. Se pakotti hänen työskentelevistä aivoistaan\nesille yhä häikäisevämpiä suunnitelmia. Sen sijaan, että hän olisi\ntyytynyt ja asettanut mukavasti oman istuimensa tähän suosion\npaisteeseen, hän oli valppaampi kuin koskaan; suuruuden himo valaisi\nhänen liikkuvan älynsä jokaisen sopukan, se kutsui esiin uusia\nhankkeita kuin reservissä olevia sotajoukkoja. Hän ei heittäytynyt\nhuolettomaksi. Hän työskenteli nyt miltei yötä päivää, teki\nitsensä välttämättömäksi keisarille. Kaartinpäällikkö oli ruvennut\nkieltäytymään monista nautinnoista, jotka voivat olla toiminnan\nesteinä. Valtionsyyttäjän illallisilla tai Cotta Messalinuksen\nmuhkeassa pöydässä, hovin päivällisistä puhumattakaan, hän tuskin\nkoski sorsaviilokkiin. Hänen makunsa kehittyi valikoivaksi. Hän\nnautti mielellään aika paljon ensimmäisen ruokakerran kevyitä ja\nparhaasta päästä kylmiä herkkuja mutta pidättyi siitä mässäyksestä,\njoka alkoi kynttilöiden sytyttämisen jälkeen.\n\nHän oli rauhaton ja alati valmis tarttumaan asioihin. Vain yön\npimeimmillä tunneilla hän vaipui sikeään unettomaan lepoon, jota\nkesti harmaaseen aamuhämyyn. Jokainen ihminen elää ympäristönsä\ntietoisuudessa lukemattomina eri ihmisinä, jakautuu yhtä moneksi\nluonnekuvaksi kuin on katsojiakin. Hän on ovela, kaunis, vaarallinen,\nmerkittävä yhtäällä, toisaalla ruma, mitätön ja arvoton. Hän kylvää\nympärilleen joukon sosiaalisia näyttämösuorituksia, oman olemuksensa\nvalunnoksia, jotka käyvät täydestä... Tai kenties vertaus on\nnurinkurinen. Hänen vihollisensa ja ystävänsä ne kutovat hänelle\npukuja, hän näyttelee mustissa, kultaisissa ja punaisissa vaatteissa,\nja jokainen näkee hänen yllään sen verhon, minkä on valmistanut häntä\nvarten. Yhteisenä pysyy ehkä vain jokin ruumiillinen peruskuva. Ja\nmaailman silmissä Sejanuksesta oli aina näkyvissä kalvaat levottomat\nkasvot ja selän kyhmy. Ne huomattiin kaikkialla. Niitä vihattiin ja\nliehiteltiin ja lausuttiin tervetulleiksi. Kuka olisi uskaltanut\nepäillä tämän mahtavan suosikin kaikkivaltaa, hänen, jonka tarvitsi\nvain astua palatsiin, jotta kamariherrat notkistivat polvensa ja\npyhät ovet lensivät sepposelälleen! Hänen päällikönviittansa, hänen\ntumma _khlamyksensa_, hänen kultaompeleinen, kaikkein hienoimmasta\nkankaasta valmistettu mutta näköjään kovin vaatimaton pöytätakkinsa,\njoka oli väriltään syreeninsininen, herättivät samaa, jollei\nsuurempaakin arvonantoa kuin Germanicuksen tulipunainen paludamentum.\n\nHovissa opittiin pian oivaltamaan tämän miehen merkitys. Libon\noikeusjutun jälkeen, jossa hän oli ensi kerran paljastanut kyntensä,\nlinnan eteishuoneessa ja senaatissa liityttiin innokkaasti hänen\nystäväpiiriinsä. Se aika, jolloin Aelius Sejanus oli ollut vain\nVolsiniin kaartinpäällikön poika, oli mennyt. Nyt hän komensi\npretoriaaneja itse, panssarit sädehtivät ja huotrat kalisivat hänen\nympärillään, hänen täsmälliset komentosanansa satelivat yhtäälle ja\nkopeat hymyt toisaalle. Sotilaat eivät olleet milloinkaan pitäneet\nhänen isästään Sejus Strabosta, mutta Sejanusta kohtaan he tunsivat\nmieltymystä. Hänen äänessään oli tuollaista alentuvaa vaativaisuutta,\njosta tuntee suuren herran pimeässäkin. Hän ratsasti Rooman katuja\nmustalla kimollaan, hänen jäljissään seurasivat klientit Pinarius\nNatta ja Satrius Secundus, sitten joukko pretoriaaneja helisevin\nkypäröin, orjia, palvelijoita ja hovipoikia. Hänen ympärilleen oli\nkehittymässä puolue, joka kiisteli keskenään hänen suosiostaan mutta\nseisoi kylmän yksimielisenä kaikkia toisinajattelevia vastaan. Oli\nmerkillistä, että tuo keisarin suosikki, joka itse ei suinkaan ollut\nsuurta sukua, ellei hänen isäkseen kuviteltu konsuli Aeliusta,\noli ensimmäinen esittämään Tiberiukselle senaatin halpasyntyisten\njäsenten karsimista. Kukaan ei aluksi tiennyt, menettelikö hän näin\npelkästä yksinkertaisuudesta. Mutta kaikki huomasivat pian, että\nehdotukset, joilla hän näennäisesti saattoi oman asemansa vaaraan,\nkoituivat lopulta aina hänen hyväkseen, enensivät hänen mahtiaan.\n\nEdellisen hallitsijan ajoista Roomaan asetetut kolme legioonaa olivat\nolleet hajalleen majoitettuina eri kaupunginosiin, parhaasta päästä\nmajataloihin ja tabernoihin. Katselmusten aikaan lähetit saivat\nkarauttaa ristiin rastiin kaupungilla kerätessään joukkoja kokoon;\nmiehet tulivat unisina ja velttoina, useimmat juovuksissa. Nyt esitti\nSejanus Tiberiukselle, että näiden epäkohtien korjaamiseksi oli\ntarpeen kiinteä leiri Rooman ulkopuolella. Provinsseissa sotaväellä\noli yhtenäinen, tarkasti valvottu _castra_, ja eikö samaa majoitusta\nvoisi soveltaa pääkaupungissakin? Kauan emmittyään keisari myöntyi.\nPorta Nomentanan lähelle, hiukan ulospäin kaupunginmuurista,\nrakennettiin neliön muotoiselle kentälle leiri, joka oli kyllin\ntilava, jotta siihen voitiin majoittaa yhdeksäntuhatta jalkamiestä\nsekä lisäksi kaksituhatta ratsastajaa. Tuo Castra Praetoria ilmeni\npian oivalliseksi keksinnöksi. Kaupunkikaartin osastot, jotka\noli kerätty viinituvista kasarmiin, eivät enää voineet mellastaa\nkaupungilla ikään kuin ennen. Olihan sattunut, että he olivat\nryöstäneet kauppoja ja polttaneet bordelleja pelkästä vapaudenilosta!\nNyt oli kurinpito tiukentunut, sen mukana kasvoi myös sotilaallinen\nkuuliaisuus. Korkea neljäkäskivimuuri eristi miehet kaikista\npoliittisista juoruista, joita Rooman roskaväki ahnaasti levitteli\nbasaareissa ja tabernoissa. Viimein keisari näki parhaaksi kutsua eri\ntahoille Italiaan ryhmitetyt kuusi valtionlegioonaa pääkaupunkiin ja\nliittää heidät kaartiin, jonka päällikkö oli kerrassaan voittanut\nhänen suosionsa. Noiden kahden ihmisen, epäluuloisen ruhtinaan ja\ntaitavan prefektin lähentyminen alkoi.\n\nNäytti siltä kuin Sejanuksesta ei olisi hyötyä vain sotaväen\njärjestelyssä. Hänellä oli rauhaton, kirkas, monisuuntainen ymmärrys.\nHän seisoi Tiberiuksen puolipimeässä kamarissa nöyränä ja hillittynä,\ntutkimaton hymy kalpeilla kasvoilla, joita oikeastaan saattoi\nsanoa kauniiksi, mitä kauemmin niitä katsoi --. Kultaiset vitjat\nkipinöivät hänen tummalla puvullaan. Synkkä viitta kohosi hiukan,\nvain hiukan hartioiden kohdalta. Sejanus vaistosi herransa ajatukset\npuolesta sanasta, tarttui niihin ahnaasti, laajensi niitä. Hovimiehen\nluontainen kateus näytti olevan hänelle vierasta. Jos sillä kuitenkin\noli valtaa prefektin sydämessä, mies osasi huolellisesti salata\nsen. Hän ei sanallakaan parjannut niitä, jotka helposti arvasi\nhänen vihamiehikseen ja jotka kadehtivat häntä sitä kiihkeämmin,\nmitä ylemmäksi hän nousi... Tiberiuksen oli ennen pitkää pakko\ntunnustaa, että hän oli keksinyt ritariston joukosta vilpittömän\nneuvonantajan, joka kunnioitti Germanicusta sotapäällikkönä,\npuolusti suorasukaisesti Drusuksen vapaamielisyyttä, taittoi peistä\nsorrettujen puolesta, ehdotti vähäarvoisia mutta neuvokkaita\nmiehiä valtion virkoihin ja kuitenkin vetäytyi syrjään kuin itse\nvaatimattomuus, haluamatta mitään omakohtaista ylennystä. Aluksi\nsellainen herätti epäluuloa. Livian poika oli kyllin syvällinen\nihmistuntija oivaltaakseen, että mikään ei ole epäilyttävämpää\nkuin kunniallinen ulkonäkö ja vaatimaton käytös siellä, missä on\nongittavissa kultaisia kaloja. Hän säläsi ajatuksensa ja tyytyi\nsuvaitsemaan Sejanusta lähellään. Jos hän odotti jotakin kavaltavaa\nelettä, hän pettyi. Ja ensi kerran elämässään Tiberius totesi\nhuvittuneena, että oli toivonutkin pettyvänsä.\n\nKuitenkin tuo juro eristyneisyys, johon keisari toisten läsnäollessa\nvetäytyi, pysyi sulamatta. Tämän jäänkylmän, piinkovan kuvan hän\noli kristallisoinut itsestään, eikä kukaan, ei edes Sejanus, voinut\nkerskailla hänen täydellä luottamuksellaan. Tiberius kysyi kuivan\nvirallisesti hänen mielipiteitään hallinnon, kaupan, veronkannon\nasioissa, mutta hänen ilmeensä eivät paljastaneet, oliko hän\nvastauksen kannalla vai ei... Ja Sejanus puolestaan aavisti tuon\nvainuavan, tunnustelevan lähentymisen, tuon epäluuloisuuden,\njoka sai aikaan, että keisarin kysymykset muuttuivat alussa kuin\npoliisikuulusteluksi. Myöhemmin niissä ilmeni selvää vapautumista...\nEpäilys ei enää myrkyttänyt joka lausetta.\n\n\"Senaatti vaatii minulta liian paljon\", sanoi Tiberius kun he olivat\nkuurian istunnon jälkeen vetäytyneet palatsiin. -- \"Pitäisi tehdä,\npitäisi rakentaa...! Pitäisi ottaa lukuun...! Se vasta on kirottu\nkiinniliimautunut lauseparsi, kuin mikäkin homeerinen esisoitto,\n_ton d'apameibomenos_...! Pitäisi uusia tiet, vesijohdot, viemärit,\nporttolat, majatalot ja siunatuksi lopuksi koko Rooma! Poikani\nselittää minulle ehtimiseen, että valtion kauppavaihto muuttuisi\nkaksinkertaiseksi, jos tuo marraskuun ja maaliskuun välinen\ntauko merenkulussa sievästi poistettaisiin ja Ostiaan tehtäisiin\ntalvisatama.\" Ja hän loi tuikean syrjäkatseen prefektiin.\n\n\"Poikasi on oikeassa\", hymyili Sejanus.\n\n\"Mutta meillä on kesä merenkulkua varten, on Puteolin, Ostian,\nBrindisin kesäsatamat, sata kaksikymmentä laivaa matkustaa\nvuosittain Sardiniaan ja Espanjaan lännessä, Syyriaan idässä.\nMitä vielä?\" Tiberiuksen katse oli vakoileva, -- häntä ärsytti,\nettä kaartinpäällikkö tapansa mukaan asettui Drusuksen puolelle.\nSejanus oli kuitenkin kyllin älykäs löytääkseen välittävän tien,\njota sopi kulkea noiden kahden mielipiteen keskitse. Niin, Ostian\ntalvisatama... Senaatti varmaankin puolustaisi ehdotusta, etenkin,\nkoska vaadittiin vain aallonmurtajan rakentamista ja hyvää majakkaa.\nMutta saattoi silti epäillä, lisäisikö se kauppavaihtoa.\n\n\"Sanoinhan sen\", ärähti Tiberius.\n\nKauppa, huomautti Sejanus, perustui yhtä paljon seikkailunhaluun kuin\nreaalisten arvojen metsästykseen. Kulkuvaikeuksia voidaan vähentää,\nsatamia ja karavaaniteitä avata, ja kuitenkin kaikki tuo tapahtuu\nasian vierestä... Mikä Rooman liikehuoneille avasi tiet pimeään\nEtiopiaan ja kuumaan Malabariin tai Niilin satamista erämaan yli\nMeroeen? Sama, mikä sai Hannon ja Pytheaan lähtemään löytöretkille:\njännitys! Siinä on kaiken kaupanteon vaikutin. Hävitä se, keisari,\nja sinä näet karavaanien vähenevän ja sadan kahdenkymmenen laivan\npurjehtivan Ostiaan vähemmän lastattuina kuin nyt.\n\nTiberius rypisti tapansa mukaan kulmiaan. Mutta hän oli tyytyväinen.\nCrispus ja Vitellius saivat tänään odottaa tavallista kauemmin\npuheille pääsyä. Hänen istuessaan syvässä, leikkauksin koristetussa\ntuolissaan Sejanus katseli häntä kuin pelaaja tamminappulaa. Kenties\nprefekti oli alkanut uneksia suurista siirroista.\n\nSejanuksen asunto ei ulkonaisesti millään tavoin poikennut\nAugustuksen ajan ylimysten taloista. Konsuli Aelius-vainaja oli\nhankkinut sen siihen aikaan kuin hänen ystävänsä Lepiduksen\npalatsi, joka oli holvattu numidialaisella marmorilla, vielä oli\nRooman hienoin yksityisasunto. Hän oli ostanut sen rikkaalta mutta\nvararikon tehneeltä puhujalta, laajentanut sitä, antanut sivellä\nkalkilla seinän rapautumia ja tukea yläkerran kaarihallia, joka\nuhkasi luhistua. Vuosien kuluessa, kun uudet hohtavat palatsit\nkohosivat sen ympärillä, talo kävi köyhäksi ja persoonattomaksi. Sen\npäädyissä, ikkunaluukuissa, kellanharmaissa muurikivissä, joiden\nvälissä risteilivät vaaleat sementtijuovat, ei ollut mitään, mikä\nolisi herättänyt huomiota erikoisuudellaan. Lähellä sijaitsevan\npuiston poppelit vain humisivat yötä päivää ja muratin lehdet pitivät\nrapisevaa puhelua sen seinämuureissa. Tuulen, nahkeiden lehtien ja\nnarisevien oksien äänet kietoivat taloa kuin jokin rauhattomuuden\nkudos. Kenties johtui niistä, että rakennus tuntui alituisesti olevan\nsalakähmäisessä liikunnassa ja että valon ja varjon leikki sen\noviholvissa aina tehosi ohikulkijoihin. Puut kutoivat sen ympärille\npimentoa. Soihtujen ja lyhtyjen liekit näyttivät yön aikaan pelkiltä\nloistavilta hometahroilta, jotka ovat jääneet hehkumaan pimeisiin\nseiniin. Päivisin auringon täyttä kosketusta aina estivät puiden\noksat, -- rakennuksen muuriin lankesi varjonsekaista väikettä, joka\nhuojui ja lepatti yhtä rauhattomasti kuin poppelien lehdetkin.\nNiin kauan kuin Sejanus oli asunut Roomassa, tämä rakennus oli\nollut hänen kotinaan. Mutta se sulki huolellisesti sisäänsä hänen\nyksityiselämänsä; se oli hänelle samaa, mitä simpukankuori on\nerakkoäyriäiselle. Talon ulkonäössä ei tapahtunut mitään muutosta,\nainoakaan päädyn, muurin, oviaukon erikoisuus ei kertonut, että\nomistaja oli nousemassa suureen vaikutusvaltaan... Upporikas\nritari Crispus, joka omisti Caesarin aikaisen Afrikan prokonsulin\nSallustiuksen suunnattoman laajat, etioopialaisen värikkäät puutarhat\nQuirinaliksen rinteellä, tai puhuja Crassuksen palatsin omistajat,\njotka ylpeilivät siitä, että heidän _hortuksessaan_ kasvoi kuusi\nkolmenmiljoonan sestertiuksen hintaista lootuspuuta, pidättivät\nvaivoin hymy ään.\n\nSejanuksen pöydässä istui oppineita klienttejä, runoilijoita,\nkaunopuhujia, taiteentuntijoita, mutta seurustelu oli katkeilevaa ja\nsammui tuon tuostakin. Jokainen tunsi itsensä kumman vaivautuneeksi.\nKyttyräselkäinen, jäykkä isäntä kuunteli heidän imartelujaan, istui\nkädet ristissä, huulilla ylenkatseellinen hymy. Huoneissa oli\nkyllä loistoa, joka oli suuressa ristiriidassa talon ulkonaisen\nköyhyyden kanssa. Hopea-astioita ja Etruurian vanhaa pronssia,\nkirkasta verenkarvaista kuparia ja kummallisia veistokuvia, jotka\noli tuotu Volsiniin ja Tarquiniin haudoista... Kaikilla lippailla,\nkorupöydillä, seinälaudoilla vaaksan pituisia etruskilaisia jumalia;\nne muodostivat kääpiökansan, joka joskus, kun lamput ja kynttilät\npaloivat levottomasti, näytti vain odottavan isäntänsä merkinantoa,\nlähteäkseen liikkeelle nurkista. Täällä oli myös aeginalaisia\nkynttilänjalkoja, joita Cotta Messalinus piti rikkaan ylimyskodin\ntunto merkkeinä, mutta ei noita upeita, korkeakantaisia, vaan\nepäsovinnaisen suhteettomia ja melkein rumia... Myysialaisesta\nkullasta taotut paneelilistat ja merensiniset kivilajit permannossa\nSejanus arvattavasti jätti Geminiuksen tapaisen elostelevan tuntijan\nerikoisuudeksi. Hän ei niitä kaivannut. Kun ritari Marcus Terentius\nja senaattori Fulcinius Trio joskus palasivat kotiin hämärän puiston\nläpi, he syventyivät pohtimaan, mikä oikeastaan teki Sejanuksen\nasunnon niin painostavaksi... Sen sisustuksessa ilmeni kyllä\nloistonhalua, mutta tuo värien ja muotojen ihailu oli epäsovinnaisen\nmuodotonta, kyttyräselkäistä ikään kuin prefekti itsekin. Siinä\nkuvastui monia, toisilleen vastakkaisia pyrkimyksiä. Siihen sekoittui\ntuon alituisen rauhattomuuden aineksia, joka ympäröi rakennusta\nlehtien ja oksien ääninä... Rikkauden merkit, mikäli niitä huomasi,\neivät herättäneet luottamusta. Vaatimattoman ruhtinaan suosikkina\nkaartinpäällikkö tietenkin näytteli vaatimatonta, mutta... Ja\njos ajatteli ylimyskoteja, joissa kaikki oli omiaan herättämään\nsuurten, korkoa kasvavien varojen mielikuvia, vaikutelmia mahtavan\nmiehen itsestään selvästä vauraudesta, joutui miettimään, oliko\nAelius Sejanus todella sitä, mitä hänen väitettiin olevan? Hänen\nomat kasvonsa muistuttivat ilmeetöntä valkoista naamaria ja jotakin\nnaamiomaista oli talossakin, köyhästä ulkokuoresta salien kolkkoon ja\nsekavaan loistoon.\n\nHänellä oli kassanhoitajansa, tilinpitäjänsä, hovihankkijansa\n-- suuri eriasteinen ja -arvoinen finanssivirasto rakennuksen\nkylkihuoneissa. Vuosien varrella noiden hiukan kuivakiskoisten\nvirkamiesten työmäärä paisui. Se kasvoi tasaisesti. Ja tilit antoivat\naihetta kuvitella, että tämä kultavirta valui suoraan keisarillisesta\nfiscuksesta. (Mieletön ajatus itsessään, kun tunsi Tiberiuksen\nkitsauden!) Mutta kaartinpäällikön molemmat uskotut Pinarius Natta ja\nSatrius Secundus tiesivät paremmin kuin kukaan, että heidän herransa\nrakasti vain hyvin vähän, jos lainkaan, hopeata ja kultaa. Ei,\nrahassa ei ollut hänen päämääränsä. Raha oli vain halpa, likainen,\npetollinen välikappale, jolla voitiin ostaa sekä Espanjan villaa että\nihmissydämiä, sekä Tyyroksen purppuraa että sieluja ja omiatuntoja.\nSe vieri hänen sormiensa läpi, ja mitä pikemmin hän päästi sen\njatkamaan tuhoavaa kulkuaan kädestä käteen, sitä vapaampaa oli hänen\noma elämänsä. Oli tapahtunut jo parikin kertaa, että hän karautti\nmustalla ratsullaan suoraan kaartinkasarmiin ja rupesi jakamaan\nraskaasta nahkapussista denaareja ihaileville pretoriaaneilleen.\nHänen sileät kalpeat kasvonsa eivät värähtäneetkään, kun jokin uusi\nliikepuuha tuotti hänelle parinsadantuhannen sestertiuksen voiton,\nsillä niin innokkaasti kuin Sejanus penkoikin Rooman kauppavaihdon\nasioita ollessaan keisarin luona tai istuessaan rahaylimystön\nillallisilla, hän tuntui nauttivan vain kaikkeen tuohon liittyvästä\najatusleikistä. Joskus hän mietti itsekylläisesti: \"On tultu niin\npitkälle, että voisin ostaa itselleni kenen tahansa naisen vain\ntuomalla hänet tähän makuuhuoneeseen...\" Ja hän katseli hyvin\ntyytyväisenä mustasta ebenpuusta sorvattua vuodekatosta, joka\nlepäsi kultaviiruisten pylväiden varassa. \"Kenen tahansa ylellisen,\nvaativan naisen --. Vaikkapa hän olisi Drusuksen vaimo --\" Hän\netsi katseillaan Apicataa ja huomasi tämän kulkevan edestakaisin\nsuuressa salissa, aivan kuin nainen olisi tuskallisesti hakenut\njotakin seinän halkeamaa, mistä pujahtaa ulos. Apicata muistutti\nrasiaan suljettua hyönteistä. Kuinka usein Sejanus olikaan kysynyt\nhänen mielipidettään pöydistä, ruokahuoneen leposohvista, kuudesta\nerikokoisesta hopeisesta sekoitusmaljasta, kylpylän kuparipannuista\nja puutarhan kukkapenkeistä! Naisella ei ollut mitään sanottavaa.\nHäneltä puuttuivat tyystin kaikki mielipiteet. Hänkin sulkeutui\nkuoreensa kuin erakkokrapu, jos hänessä nyt lainkaan oli semmoista,\nminkä voi salata...\n\nNiin, Apicata oli yhä enemmän työntynyt sivuun. Prefektillä\nei lukemattomien töittensä keskellä ollut paljoakaan aikaa\nsairastelevan vaimon varalle, -- kasvattisisar Aelia puolestaan\nlähestyi jo sitä ikää, jolloin hänet olisi pitänyt sopivasti\nsijoittaa hienoon ylimyssukuun. Aelian käytöksessä tosin oli yhtä\nja toista huomauttamista, ennen kaikkea se liiallinen suosio, jota\nhän tuhlasi siroille orjapojille ja jonka mahdollisia seurauksia\nhän tuskin ajatteli --. Molemmat pikkutytöt kasvoivat nopeasti. Ja\njoinakin aamuina, jolloin Sejanuksella oli hetkinen aikaa viivähtää\npäivänpaisteisessa atriumissa tai sitten mennä kukkien täyttämään\npylväspihaan, hän saattoi unohtua katselemaan pientä Plautillaa\ntoisin silmin kuin ennen. Tytön kasvot kehkesivät hänen silmissään\nkuin kukka. Niissä oli jo sirkkalehdillä hieno hento kauneus, jonka\ntäytyi, kunhan vuodet kuluisivat, muodostua paljon vaikuttavammaksi\nkuin koskaan Aelian yltäkylläinen muhkeus. Oli omituista, että tuohon\nhuomioon liittyi mielihyvää. Sejanus oli siitä ylpeä. Luultavasti\ntämä tunne oli pohjimmaltaan samaa, mikä valtasi hänet silloin kun\ntilinpitäjä avasi asiakirjat tai pretoriaanit keräytyivät hänen\nympärilleen Castrassa vakuuttamaan rahalla ostettua uskollisuuttaan.\nKaikki omistaminen herättää mielihyvää, ja eikö pikku Plautilla ollut\nhänen omaisuuttaan?\n\nSejanus tempasi tytön syliinsä niin rajusti, että sininen\nleikkiämpäri vieri hiekkaan: \"Sinä olet sievä... Sinä olet hyvin\nsievä, pienokaiseni.\" Lapsen suuret syvänruskeat silmät avautuivat.\nTuo sanaton katseiden vaihto isän ja tyttären välillä olikin ehkä\nainoa yhdysside, mikä kiinnitti Sejanuksen perheeseensä.\n\nMutta se oli niin satunnaista... Lapsi ei koskaan oikein löytänyt\ntietä isän luo, sillä tämä häipyi aina jonnekin sumuiseen\nkaukaisuuteen, jossa oli tiliotteita ja käskykirjeitä ja ihmisten\nhumua. Kuitenkin oli niin, että ei edes äiti Apicata samalla tavoin\ntemmannut hänen pientä sydäntään suureen ihailevaan hartauteen.\nJoinakin iltoina kun lamput ja kynttilät paloivat, Plautilla sai\nluvan tulla isän työhuoneeseen katsomaan vanhoja kummallisia\nmaalauksia. Ne peittivät huoneen kadunpuoleista seinää. Päivänvalossa\nniiden värit jäivät hänelle aivan kuolleiksi eivätkä vihreät hevoset\nja punaiset ratsumiehet ja kummalliset prinssit, joiden kaulalla oli\nmoninkertainen rivi helmiä, sanoneet mitään... Mutta kynttilän liekki\nsiirsi niihin jotakin omasta huojuvasta elämästään, niin että näytti\nsiltä, kuin ratsut olisivat korskuneet ja prinssit alkaneet räpyttää\nkauniita, kuperia mantelisilmiään. Tyttö makasi vatsallaan lattialla\nja työnsi kielen suustaan. Se oli niin jännittävää! Kynttilän talia\npisaroi hänen kynsilleen. Prinssit olivat isän näköisiä, tai ainakin\nne muistuttivat sitä isää, jonka hän näki unimaailmassa; oli kuin\nkuvien elämä olisi yön aikaan jatkunut hänen ripsiensä alla ja\nkummallinen loihtu olisi siirtänyt hänet itsensä tuohon kimaltavaan,\nhiukan peloittavaan ja kauniiseen satumaailmaan.\n\nÄiti sairasteli nykyään kovin paljon. Äidin kasvot kävivät viikko\nviikolta keltaisemmiksi. Sejanus puolestaan tiesi, että Apicata oli\nhäneltä kuollut. Vaimon kasvoista haihtui hymyn varjokin ja jäljelle\njäi tylsä elottomuus, jossa silloin tällöin miehen läsnäollessa\nhäivähti pelokas, häiriintynyt ilme. Heidän välillään ei vallinnut\nminkäänlaista yhteisymmärrystä; kaartinpäällikkö torjui ajatuksistaan\nnuo kokoon kuivuneet piirteet, joita katsellessa tuli pakosta\nkuvitelleeksi heinäsirkkaa. Ja Apicata vaelsi niin rajattoman\nväsyneenä suurissa kimmeltävissä saleissa. Ruma loistoton kuva\nkultaisissa kehyksissä... Talven lopulla, kun meret avautuivat, hän\nlähti yhdessä Aelian ja pikku Plautillan kanssa Bajaehen.\n\nOli jo pitkä aika siitä, kun nämä vuotuiset matkat olivat tuoneet\nmiellyttävää vaihtelua kaartinpäällikön vaimon elämään. Nykyään\nne olivat vain kuin hiukan keveämmät renkaat pitkässä vaivojen\nkahleessa... Kyky iloita uusista kasvoista, tuntea mielenkiintoa\noutoja ihmisiä ja heidän vaiheitaan kohtaan oli turtunut.\n\nJos Apicata nousi rikkaasti koristeltuun ruskeaan kantotuoliinsa\ntai jos hän laski kenkänsä pehmustetulle laudalle kiivetäkseen\nkaksipyöräiseen carpentum-vaunuun, jos hän lähti Bajaehen tai\nmatkusti Bauliin kylpemään, kaikki, kaikki oli kuitenkin peräti\nyhdentekevää. Häntä kulutti kauhea tunne päivien samankaltaisuudesta.\nMiehen ehdotuksiin hänellä oli vain köyhä kaava vastauksena: \"Aivan\nniin, koska kerran niin haluat...\" tai: \"Niin kait, sinähän sen\nparhaiten tiedät...\"\n\nOlisi voinut luulla, että hän oli luonnon alkeellisen vaatimuksen\ntäytettyään ja synnytettyään molemmat tytöt ruvennut lakastumaan\nikään kuin hedelmänsä pudottanut puu. Vuosi oli muuten ollut perin\npohjin kehno, -- myöhäissyksystä kevääseen raivosivat sateet, joiden\nkosteus tunkeutui avonaisesta pylväspihasta naisten makuukamareihin\nja suuresti riudutti jo entisestään huonovointista Apicataa. Iso\nkankea ruumis ja surkastuneet kovat kasvot. \"Pelkkää muodottomuutta\nkurkkuun asti ja siitä ylöspäin luuta\", ajatteli Sejanus.\nNainen vaipui orjamaisesti tuohon tylsään tuskitteluun, joka on\nalistuvien sielujen varmin tie henkiseen kuolemaan; murhe ei puhkea\nulospäin, ei herätä mitään vastaliikettä vaan painuu myrkytyksen\ntavoin ihmistahdon hermoihin. Minuuttien ikuinen junttapaalu\nsurvoo. Tuloksena on tietysti murentuminen, kylläkin hyvin hidas\nja pitkällinen... Apicata pani merkille Aelian halveksuvat\nolankohautukset. Mutta hänen nykyisessä hervottomuudessaan ne tuskin\nvirittivät edes harmia -- miehen kylmäkiskoisuus ja naisen iva olivat\nhänelle yhtä yhdentekeviä kuin pikku Plautillan ruskeasilmäinen\nihmettely.\n\nKorkeintaan se hermostutti. Hän oli haluton ajattelemaan muuta kuin\nvaivojaan.\n\n\n\n\n13.\n\n\nLivilla oli ensi kohtaamisesta tuntenut mielenkiintoa Aelius\nSejanusta kohtaan; nyt hän luuli huomaavansa, että vaisto ei\nollut häntä pettänyt. Kaikki tuon mahtavan miehen vaiheilla\npuhui enentyvästä vallasta. Mutta ei nähtävästi ollut kysymys\nkeskimitan sielujen vaivaisesta, halvasta kunnianhimosta, joka\ntyytyy ruhtinaiden suosioon sen enempää haluamatta, on onnellinen\nkultaläjien ja armonosoitusten keskellä. Ei, kaartinpäällikön\nhankkeet tähtäsivät kauemmas.\n\nPuhdas itsekkyys on yhtä harvinaista kuin epäitsekkyyskin, ajatteli\nLivilla. Se on suurten luonteiden etuoikeus; heikoilla se on aina\nsatojen epäilysten ja pelkojen sekoittamaa, kuin metallikeitos,\njossa halvan kuparin väri on pääsemässä voitolle kullan kalliista\nväikkeestä. Maineenhimo? Vallanhalu? Missä ne ovat kyllin väkevät,\ntuhotakseen epäröimisen, siellä onkin maine ja valta käden\nulottuvilla. Sellaista suurpiirteistä itsekkyyttä varten ovat\ntarjolla ylpeimmät voitot ja korkein asema, keisarin kruunu --! Oli\nnautinto nähdä hovin matelijoiden ja liejukanojen keskeltä lähtevän\nlentoon tuollaisen kotkan. Oli paljon tyhmänrohkeita Calpurniuksia,\nrahanahneita Cotta Messalinuksia, liehakoivia, nöyriä, koiramaisia\nVitelliuksia ja tuollaisia kaikuvia varjoja kuin Thermus ja Granius.\nSejanus seisoi heidän keskellään päätään pitempänä, oveluuden ja\nhäikäilemättömyyden patsaana. On merkillistä, että yksin Drususkin\nomalla tavalla tunnustaa hänet vihaamalla häntä niin kiihkeästi;\nhäntä ei voi sivuuttaa ilman muuta, siihen hän on liian näkyvä, liian\nvoimakas.\n\n\"Kuule, Briseis!\" Livilla makasi vatsallaan vuoteella ja hänen\nmantelinmuotoiset silmänsä kävivät hurjan tummiksi. \"Sano, mitä minun\npitää tehdä? Sinä olet hyvin viisas pikku nainen. Sinulla on aivot.\nSano, onko minun aivan nöyrästi alistuttava, onko toteltava sellaista\nmiestä, joka on lupaavinaan minulle rajattoman vapauden mutta jonakin\nhetkenä saa päähänsä käskeä: luovu siitä ja siitä, tee niin ja niin,\nalistu tässä asiassa minun tahtooni... Surkeaa itsenäisyyttä. Ja\nminun on vielä maattava hänen kanssaan noina öinä, jolloin hän sattuu\nhaluamaan minua, -- muuten mene ja tule ikään kuin hyväksi näet! Joka\ntapauksessa nyt tiedät, mihin lääkäri tähtäsi. Eudemos sanoi minun\ntulevan kuukauden kuluttua raskaaksi, ja se merkitsee suunnatonta\norjuutta. Hänen siemenensä on hyvin hedelmällistä. Minä tunsin koko\nruumiissani, että se herätti elämän. Onko minun kutsuttava Eudemos\nja tehtävä kaikki tyhjäksi... uh... vai mitä sanot, Briseis? Tällä\nhetkellä en itsekään tiedä. Sano, miten on meneteltävä? Sinä tiedät\nkaiken, en ole salannut sinulta juuri mitään. Lävistän kielesi\nhiusneulalla, jos sanaakaan tulee muiden korviin... Miten siis? Tyhmä\ntyttö, etkö osaa puhua.\"\n\nBriseis taivutti nöyrästi päätään, aivan kuin olisi halunnut tehdä\nitsensä hyvin pieneksi; tällä hetkellä hän oli sen ajatuksen elävä\nhavaintokuva, että vastaamiseen vaaditaan suurempaa rohkeutta kuin\nkysymiseen. Hän hymyili arasti, sirot ruskeat kreikkalaiskasvot\nhuolestuneina. Hänen vaatimaton kantansa oli, että täytyi toimia\ntavattoman varovasti, mitä ruhtinatar sitten päättikin tehdä... Tämä\ntyhjentävä vastaus sai Livillan nyrpistämään huuliaan. Hän ei enää\npuhunut mitään. Hän lähetti tytön pois. Tuo sana \"varovainen\" oli\nviime aikoina esiintynyt niin monissa yhteyksissä ja niin monilla\nhuulilla, että hän miltei odotti sitä. Tottumusta, hän ajatteli\nnyrpeästi. Tiberius viljeli sitä enemmän kuin kukaan muu, Drusus\noli luonnollisesti omaksunut sen ja isoäiti Livia ja äiti Antonia.\nHeidän kaikkien elämä oli alusta loppuun varovaisuuden eri muotojen\nsoveltamista, -- äidinkin, joka muuten esitti hovissa käydessään\nniin rohkeaa osaa. Livilla otti käteensä norsunluisen hiusneulan,\njonka nuppina oli kääpiömäisen pieni alaston nymfi, ja alkoi pistellä\nreikiä vuodepeitteeseen.\n\nDrusuksen lähdettyä Illyriaan hän jäi yksinään hallitsemaan\norjia, palveluskuntaa, tyhjissä saleissa temmeltäviä pikkupoikia.\nMatkustelevat hankkijat toimittivat ehtimiseen Aleksandrian\nlapsimarkkinoilta pieniä ruskeita kymmenvuotiaita, jotka täyttivät\nkoko rakennuksen tirskuvalla ilolla. Viikon verran Livilla vietti\nkaiken aikansa näiden ilkosen alastomien pienokaisten parissa. Ei\nkenelläkään, keisaria itseään lukuunottamatta, ollut niin siroja,\nkallishintaisia _deliciae_ --, lapsethan toden totta herättivät\nmielikuvan, että Vettiusten talon kauniit iloiset erootit ovat\nastuneet alas Pompejin maalauksista ja aloittaneet piirileikin...\nSitten hän kyllästyi yhtä nopeasti kuin oli ihastunut. Toimitti tytöt\nja pojat palvelusväen puolelle, missä heistä oli pelkkää vastusta.\n\nDrusuksen matkustaminen oli monessa suhteessa antanut hänelle\nvapaat kädet raha-asioiden järjestelyssä. Hän huvitteli maksamalla\nkaikki eräytyneet velat kultasepille, ja tämä ihmeellinen aulius\nhämmästytti vähän häntä itseäänkin. Harvinainen ja epäterve\nnautinto. Hänen päivänsä alkoi kello kahdeltatoista, jolloin hän\nantautui mustien afrikkalaisten tyttöjen hoivattavaksi. Ebenpuun\nväriset ruumiit välkkyivät päivänsäteissä, paljaat jalat tuskin\nkoskivat lattiaan... Tytöt pesivät ja pukivat hänet niin liukuvan\nkeveästi, ja hän katseli ilokseen heidän kiinteitä, hiilenmustia\njäseniään. Livilla nautti aivan epäsovinnaiseen tapaan heti vuoteesta\nnoustuaan palan vehnäleipää ja lasillisen kuumaa viiniä, _caldumia_.\nHovissa oli silloin jo otettu vastaan klientit, keisari oli syönyt\nensimmäisen aamiaisen, työskennellyt kaksi tuntia... Hänen miniänsä\nsaapui toiselle aamiaiselle myöhästyneenä ja kiihkoissaan ja hiukan\nhumalassa, sileät kalpeat kasvot nuoruutta säteillen.\n\nJoku henkivartioston upseereista oli kerran maininnut Sejanuksen\nmenevän makuulle vasta sydänyön jälkeen siitä huolimatta, että\nhänellä oli tapana herätä jo hämärissä, eikä Livilla unohtanut\nsiitä kiusoitella häntä, kun yhdytti kaartinpäällikön hovin\naterioilla. Hän suuntasi tumman ilkkuvan katseen Sejanukseen:\n\"Kuinka vaativaisia sinun naisesi ovatkaan, -- heidän täytyy olla\noikeita velhoja.\" Toinen vastasi, että hän oli kyllä kuullut\nnoitajuomista, mutta kaunis naisvartalo oli hänen käsittääkseen\nparhain taikakalu. Ja hän naulitsi Livillaan kuuman, kiinteän\nkatseen. Se osoitti niin nälkäistä, niin sopimattoman julkeaa\nhimoitsemista, että Livilla miltei laski kauniit silmänsä sen edessä.\nHuvittuneena ja hiukan vastahakoisesti hän myöntyi sisimmässään:\nOh, tuollainen kursailemattomuus kyllä ansaitsisi palkan --!\nSiitäkin huolimatta, että mies on rujo... Ensi kerran elämässään\nhän tunsi outoa ruumiillista arkuutta, joka sai aikaan, että hän\nei toviin uskaltanut nostaa katsettaan; molemmat vaikenivat kuin\nsaman tunteen satuttamina, puolen minuutin ajan oli hiljaista. Ja\nkaartinpäälliköstä puolestaan tuntui, että hänen olisi pitänyt\npainella sormenpäillään tykkiviä ohimosuoniaan. Häntä huimasi oma\nvoittonsa.\n\nHän työskenteli tähän aikaan Livillan neuvonantajana mattojen,\nsilkkiverhojen ja taideteosten hankinnassa, mutta tahdikkaana\nmiehenä hän osasi sovittaa kaikki käyntinsä satunnaisiksi. Kuitenkin\nhäntä vaivasi aavistus, että ruhtinatar näki mantelisilmillään\nhänen aikeittensa pohjaan. Sejanuksen tulo merkitsi aina noita\ntaitavia väistöjä ja kimaltelevia salaiskuja, joiden pohjalla\nutelias, kiihtyvä lähentymisen tarve tekee työtään... Lopuksi se\nmerkitsi kuumia silmäyksiä hyvin lämmitetyssä huoneessa. Livillasta\nkaartinpäällikkö oli sitä paitsi verrattoman nerokas neuvonantaja.\nHänellä oli varmuutta ja taitoa enemmän kuin hovin makutuomareilla\nyhteensä, -- ilmetty noita, joka polkaisee maasta paaluttain\nkiinalaista silkkiä, palkittain keltaista hymettolaista ja jaloa\nmerenvihreää euboialaista marmoria, vieläpä niin taitavasti, että\nsiihenastinen menoarvio putoaa runsaan neljäsosan! Hänen kaikkia\ntoimenpiteitään seurasi onni. Drusukselle Livilla ei voinut antaa\nanteeksi sitä taipuvaisuutta, millä tämä päästi isänsä määräämään\nheidän yksityisessä taloudenpidossaan. Ja että kitsas, askeettinen\nkeisari oli antanut niin suuren vallan kaartinpäällikön tapaiselle\nylelliselle miehelle, että hän ei kertaakaan moittinut suosikkia\nloistonhalusta, se tuntui oudolta. Ennen kaikkea se herätti\nruhtinattaren uteliaisuutta.\n\nSejanus kehitti Livillan katsottavaksi suunnitelmiensa monisäkeisen,\nkirjavan verkon. Hän tosin vain komensi pretoriaaneja, hänen\nvirallinen asemansa oli mitätön; mutta hänellä oli onni saada\nkuuluville mielipiteensä... Tuo tummatakkinen prefekti asteli\nedestakaisin huoneessa, sääret hiukan notkahdellen. Riikinkukon\ntapaista pöyhkeyttä hänessä ei ollut, hänen kalpeiden kasvojensa\nhymynkareet säestivät kaiken aikaa suuria sanoja, antoivat\nniille vaatimattomuuden silauksen. Hän aikoi hiukan kohentaa\nkauppavaihtoa. Hän oli jo tehnyt hallitsijalle ehdotuksen uusien\nsatamien avaamisesta, ja hyvä olisi, jos tämä hanke menisi lävitse.\nTarimiin, vanhan karavaaniväylän varrelle oli lähetettävä pieniä\nepävirallisia vartiostoja pitämään yllä järjestystä, avaamaan polkua\ntavaranhankkijoille: jonkinlainen sopivasti naamioitu rajapoliisi.\nSilkkitiethän kulkivat Tarimin syvänteen halki, Itä-Turkestanin läpi\nmilloin erämaan sannassa tai noilla kolkoilla ruskeilla vuorilla\nitään päin Kiinan kaupunkeihin, Ssi-ngan-fuhun tai Liang-tsouhun.\nIdän vinosilmäiset silkinvalmistajat olivat käyneet vaativiksi,\n-- enää ei riittänyt vanhanaikainen vaihtotavara, lasi, metallit,\nväriaineet ja meripihka, vaan he möivät tuotteitaan leimattuja\nroomalaisia rahoja vastaan, joissa oli Tiberiuksen profiili. Ja\nmuuten, kauppateitä voitiin lisätä; miten monet tuntemattomat\nmausteet, oudot ja kiihoittavat yrtit, kivilajit, metallit odottivat\nlöytäjäänsä! Bab-el-Mandebista etelään, kymmenen päivämatkan\npäässä Adulesta oli satama, jossa jotkut rohkeat kauppamiehet\nostivat troglodyyteilta myrrhaa polkuhintaan. Arabian etelärannalla\nmossyylien satamassa oli kassia- ja kaneelikaupan keskus, -- ilmeinen\ntulevaisuuden markkinapaikka, täytyi vain lähettää sinne miehiä\nvalvomaan, perustaa vientitoimistoja...\n\nLivilla kuunteli kaikkea tuota ääneti, hyvin huvittuneena. Sitten hän\nsanoi matalalla äänellä: \"Sinä olet peräti taitava mies, ihmettelen\njuuri, miten kirkkaalla iskulla sinä tuhosit tuon ritari Libon, joka\noli veljeni ystäviä.\" Tavaton, hämmentävä hyppäys asiasta toiseen!\nLivillan suussa varsin yllättävä, koska hänen tiedettiin vain hyvin\nharvoin, jos milloinkaan, omistavan huomiota tapahtumille, joista\nniin tyystin kuin tästä puuttui pikantti sivumaku. Ja niin tapahtui,\nettä suurista suunnitelmista pudotettunakin Sejanus imi hänen\nhuomautuksestaan vain makean hunajan, tunsi suloista tyydytystä\nsiitä, että ruhtinatar oli jo niin kauan salaa seurannut hänen\ntoimiaan. Niinhän täytyi olla asianlaidan...\n\nLibo? Nimi ei tuntunut hänestä vieraalta. Hän otti käteensä\nkynäveitsen, jonka kahva kuvasi hirven vasikkaa raatelevaa laihaa\npantteria, pani sen takaisin pöydälle. Hän laski käsivartensa\nristiin. \"Niin, minä tuhosin hänet\", hän sanoi tyynesti. \"Libo!\nLuuli voivansa asettua keisarin tielle, oli valmis pimeään\nvehkeilyyn, tehdäkseen sinun veljesi hallitsijaksi. Kaikkihan\nkävi selville oikeudessa. Eikö hän juossut noitien luona? Eikö\nhänen päänalusensa alta tavattu paperia, jossa oli mystillisiä\nkirjaimia sinun ja keisarin ja senaattorien nimien kohdalla? Eivätkö\norjat todistaneet häntä vastaan? Ja eikö hän kaiken lisäksi itse\ntunnustanut syyllisyyttään tappamalla itsensä? Mitä vielä? Ja jos\nolisikin niin, että kaikki tuo lavastettiin ja järjestettiin minun\ntoimestani,-sanon, jos niin olisi, entä sitten? Mokomat vaivaiset,\nsurkeat, vähälahjaiset matelijat. Niin, minä, minä ahdistin\nhänet itsemurhaan. Koska hänestä oli vaivaa minulle. Hän aikoi\npotkaista minut syrjään kuin koiran saattamalla koko toimintani\nhuonoon valoon keisarin silmissä, senkin, että kokosin Italian\nlegioonat pretoriaanien leiriin; minähän silminnähtävästi haudoin\nvallankaappausta! Ja juuri siksi minä ehätin ennen häntä. Tuomitsin\nhänelle koiran kuoleman. Olen noussut ylenkatseesta porras portaalta\nyhä korkeammalle, olen nöyristellyt suurten herrojen edessä, olen\nollut vähäpätöinen, syljetty, halveksittu. Ja kuka estää minua nyt\nottamasta korvausta kaikesta tuosta? Lihoko? Vai Liho!\"\n\nHän alkoi kävellä edestakaisin permannolla. Livilla oli syvän\nkiihtymyksen vallassa, niin oudon kalpea, että hänen siro\nlinnunnenänsä näytti vanhasta marmorista veistetyltä. Taivaan vallat,\npuhu...! Ei kukaan kuuntelisi sinua niin kauhean myötätuntoisesti\nkuin minä... Hänen omat ajatuksensa saivat jälleen ääriviivoja.\nJokainen miehen lausuma sana oli kuin ovi suureen hohtavaan saliin,\njossa hän itse vieraili yksinäisinä hetkinään; sieltä tuulahti\nvastaan kylmä, humalluttava henkäys. Jos mies oli kiihdyksissään,\nsitä ei ainakaan havainnut hänen viileistä, melkeinpä toteavan\ntäsmällisistä sanoistaan. Mutta Livilla kuuli vain hänen äänensä\nmetallin: \"Enkö kaiken lisäksi lujittanut sinun tulevaisuuttasi?\nMiten olisi käynyt, jos Drusus ei enää olisikaan kruununperijä? Ja\nkeisari? Ei, iskin sekä oman asemani että toisten vuoksi. Sinunkin\nvuoksesi. Ja olisin valmis milloin tahansa tallaamaan heidät\njalkoihini kuin madot. Heidät, haitalliset, kavalat suosionkärkkyjät.\nMinun tielleni ei tule kukaan. Pidän siitä kyllä huolen. Sinussa\nja minussa... niin, meissä on varmaankin toista, lujempaa ainesta,\nolisin kuuro, ellei jo pelkkä äänenpainosi...\"\n\nLivilla oli sanaton. Ja hänen punnitsevan tumman katseensa edessä\nmiehen elostuneet piirteet äkkiä kuolivat ylpeään jäykkyyteen. Hän\njatkoi yhä edestakaista kävelyään kuin kukko, hartiat kohollaan ja\ntakinliepeet siipimäisesti lepattaen. Musta kukko, totesi Livilla.\nHuoneessa oli painostavan hiljaista, molempien hengitys kuului nyt\nselvään.\n\n\n\n\n14.\n\n\nKevättulvien takia tiet valtakunnan rajoilla joutuivat epäkuntoon.\nKeisarilliset lähetit ratsastivat kahdeksan kilometrin\ntuntinopeudella, mutta uomistaan paisuneet virrat, upottaviksi\nlietemaiksi muuttuneet niityt, tukkeutuneet polut haittasivat\nsuuresti heidän matkaansa, kun he kiidättivät ohjeita provinsseihin\ntai toivat tietoja sodista. Valtionpostin koneisto ei käynyt\nmoitteettomasti. Keisari odotti jännittyneenä uutisia Illyriasta\nDrusuksen leiriltä ja veljenpoikansa matkoilta Idässä.\n\nViestit Balkanin yläosista kertoivat hyvää. Sveebien ylpeä\npappiskuningas Marobodus, jonka nimeä oli vuosikausia peläten\nkuiskailtu sotilaiden leiritulilla, tunsi vastarintansa vähitellen\nmurtuvan. Hän oli koonnut puolustussotaan pienet illyyrialaiset\nheimot, mutta lännestä vyöryi alituiseen Suur-Germanian kuninkaan\nArminiuksen sotajoukkoja; aluksi epätasainen taistelu alkoi kääntyä\ntoivottomaksi. Marobodus saapui viimein etsimään suojaa Drusuksen\nleiristä. Musertuneena, nöyränä, kuninkaallinen tulipunainen\notsaripa sormissaan tämä mahtava ruhtinas, joka oli Rooman\nvasallinakin ollut peloittavan omavaltainen ystävä, pyysi lupaa\nsaada vetäytyä panttivankina asumaan johonkin Italian kaupungeista.\nHänet lähetettiin suojelusvartion saattamana Adrianmeren rannalle\nhiljaiseen Ravennaan, jota oli vanhastaan pidetty korkeiden\nvaltiovankien majoituspaikkana. Taistelut Arminiuksen kanssa\nlähestyivät nyt loppuaan. Ilmeistä oli, että Drusus osasi käyttää\ntaitavasti hyväkseen sitä keskinäistä kateudenhalua, joka oli\nviriämässä monista heimoista kootussa hyökkääjien armeijassa, ja\nyhä kasvava hajaannus johti lopulta siihen, että nääntyneet sveebit\nviimeinkin näkivät tulvan peräytyvän pohjoiseen päin. Maroboduksen\ntulo Italian rajan yli oli herättänyt rajua iloa pääkaupungissa.\nKun Tiberius esitti senaatissa pappiskuninkaan kirjeen, jossa tämä\nhenkilökohtaisesti lupautui panttivangiksi ja anoi Rooman suojelusta,\nhän lisäsi huomautuksen, että ei Filippos ateenalaisille eikä Pyrrhos\ntai Antiokhos vanhoille roomalaisille ollut tuottanut sellaista\npelokasta huolta kuin sveebien ruhtinas voimanpäivinään. Hän myönsi\npojalleen oikeuden _ovatioon_, pieneen triumfiin.\n\nKeisarin työhuonetta valaisivat kuparilamppujen vaisut tulet.\nHenkilääkäri Kharikles ojensi Tiberiukselle tavanmukaisen iltajuoman,\n-- tummanruskeaa, aleksandrialaisista rypäleistä puristettua\nviiniä, jossa uiskenteli Itämeren rannalta poimittujen lääkeyrttien\nlehtiä. Tiberius istui tuolissaan, molemmilla puolilla lämpöä\nhuokuvat hiiliastiat. Hän hytisi vilusta. Keisarillisen rahaston\nfinanssimestari, luurankomaisen laiha milanolainen, tiedusti\nhäneltä kuiskaamalla, oliko maanjäristyksen tuhoamiin Sipyloksen\nkyliin tosiaan määrätty lähetettäväksi ne kultarahapussit, jotka\noli nostettu kassakaapin eteen. Tiberius katsahti häneen kulmiaan\nrypistäen, ikään kuin ei olisi lainkaan käsittänyt kysymystä,\nhuitaisi sitten kättään ja rupesi taas tuijottamaan pöydällä viruvia\nkirjeitä. Ne olivat tulleet Antiokiasta. Rahastonhoitaja apulaisineen\nvetäytyi huoneesta kuin varjo. Keisari ojensi laihoja, vahamaisen\nkalpeita sormiaan lämmitysastioita kohti. Oliivinsiemenistä\nmuodostunut tuhka kuulsi vaaleanharmaana, rasahteli hiljaa. Tuhan\nsisästä kuumotti kalvava veripunainen hehku.\n\nKeisarin kamaripalvelija Euhodus saapui ilmoittamaan, että senaattori\nLucilius Longus oli odottamassa esihuoneessa. Tiberius sanoi\nhajamielisesti: \"Niin, niin, aivan oikein, käske tulemaan. Ja sulje\nkäytävä.\"\n\nKeisari oli viime aikoina alkanut valita yksityisten ajatustensa\ntodistajiksi yhä enemmän miehiä, joiden uskollisuus oli koeteltu\nmonina vuosikymmeninä, kaikkein synkimpinä aikoina. Hänellä\nei ollut täyttä luottamusta kansleriin ja kirjureihin, sillä\nhehän palvelivat vain palkan edestä. Senaatin kaikkien jäsenten\njoukosta tämä yksi ainoa ystävä, Longus, oli kerran jakanut\nhänen kanssaan maanpaon surut Rhodoksessa. Luotetuimmat ystävät\nolivat reetoreita, jumaluusoppineita, runoilijoita ja hovipoikia,\n-- kuurian herrat puolestaan olivat valmiit milloin tahansa\nsopivan hetken tullen toimimaan hänen selkänsä takana; heihin ei\nvoinut turvautua. Lämmitellessään kohmettuneita sormiaan keisari\najatteli harvoja ystäviään. Oli hiljainen oppinut lakimies Nerva\nlintukoirankasvoineen, oli senaattori Longus ja ritari Curtius\nAtticus sekä -- etäämpänä -- Sallustiuksen puutarhojen ylivalvoja\nCrispus, jonka hän kerran vihki salaisiin suunnitelmiin. Oli\nastrologi Thrasyllus kultaompeleisine tohveleineen, miltei\nmielenvikainen vanha jemeniläinen ennustaja. Ja eikö hiipinytkin yhä\nlähemmäksi valtaistuimen viereen tyyni, synkkä varjo: Aelius Sejanus?\n\nKeisari vastaanotti Longuksen ystävällinen hymy huulillaan, jotka\ntavallisesti olivat niin pehmentymättömän vakavat. Vanha senaattori\nseisoi hänen edessään hiukan hämillään. Rhodoksessa hän oli viettänyt\npitkiä öitä korkean ystävänsä seurassa maistellen muskottiviiniä ja\nkinastellen jumalien sukupuista. Mutta nyt hänen kasvonsa olivat\narat. Hän oli vaatimaton mies, hänestä tuntui, että hän ei enää\nkoskaan osannut sovittaa sanojaan yhtä loistavasti kuin silloin...\nTiberius syleili häntä välittömästi. \"Kas niin, jätämme turhan\nmuodollisuuden hiiteen!\" Hän painoi Longuksen miltei väkivalloin\ntuoliin ja rupesi itse kävelemään edestakaisin permannolla kädet\nviitan poimuissa. \"Teethän minulle palveluksen, ystäväni? No hyvä,\nhyvä... Ryhdy kirjoittamaan sanelun mukaan.\" Sitten hän jatkoi\ntepasteluaan sepittäen yksityisiä kirjeitä, joiden oli määrä\nhuolellisesti sinetöityinä lähteä jo aamuhämärissä matkalle\nprovinsseihin.\n\nHuoneessa kuului vain papyruksen kahina ja kuiva, saneleva ääni.\nVanhan senaattorin ryppyiset kasvot painuivat alaspäin, hän siristi\nsilmiään, kirjoitti:\n\n\"Tiberius Claudius Caesar odrysien kuninkaalle Rhascuporikselle.\nHyvin tietäen niiden huhujen perättömyyden, joita korkean ystäväni\npoika Cotys on levittänyt, kehoitan sinua mitä suurimpaan\nvarovaisuuteen sukusi suhteen, ennen kaikkea olemaan antamatta\nmitään aihetta uusille syytöksille. Kun edeltäjäni Divus Augustus\njakoi Traakian maan sinun ja poikasi kesken, hän toivoi tällä teolla\ntekevänsä lopun sisäisistä levottomuuksista. Pysyen alati suosijanasi\nja ystävänäsi toivon tämän suljetun viestin sinulle ilmaisevan,\nmillaisia valituksia Cotys sinuun nähden on tehnyt...\" Keisari saneli\nnopeasti ja Longuksella oli täysi työ rientäessään tuon kajahtelevan\näänen jäljissä.\n\nSitten Tiberius sysäsi hänen eteensä uuden tyhjän liuskan.\n\n\"Kirjoita: Tiberius Caesar Moesian käskynhaltijalle Latinius\nPandusalle. Ehdoton tahtoni on, että tämä kirjeeni hävitetään.\nKehoitan sinua arvelematta keräämään kaikki saatavissa olevat\nsotilaalliset apuvoimat, siltä varalta, että Traakian hallitsija...\"\n\nSenattori kohotti päänsä. Hänen kasvonsa vetäytyivät syvämielisiin\nkurttuihin ja hän kysyi hiukan hämmästyneenä: \"Traakian hallitsija?\nKumpi?\"\n\n\"Oh... Rhascuporis luonnollisesti, niin, niin kirjoita!\"\n\nJa papyruksen rapina vastasi taas kuin kaiku kuivasti putoileviin\nsanoihin: \"... siltä varalta, että Traakian ruhtinas Rhascuporis,\njonka kavaluudesta minulle on annettu varmat takeet, nostaisi\nkapinaliikkeen. Hänen poikansa Cotys, tämän vaimo ja tytär,\nprinsessa Pythodoris, ovat suuressa vaarassa. Sairautesi, vaikkapa\nse olisi vaikeakin, ei saa estää sinua Moesian asiainhoitajana\ntekemästä kaikkea, mihin sinulle myönnetyt valtuudet velvoittavat.\nKehoitan sinua viipymättä toimittamaan minulle selostuksen Traakian\nlevottomuuksista, ennen muuta joka liikahduksesta maakuntasi\netelärajalla, ja olemaan valmiina aseistetun sotavoiman kanssa...\"\n\nLämmitysastioista huokuvasta kuumuudesta huolimatta Tiberiusta näytti\nyhä vaivaavan vilu. Hän kulki, saneli, hieroi käsiään. Longus kuuli\nsorminivelien natisevan. Kun tämäkin kirje oli allekirjoitettu,\nkeisari sulatti vahaa ja painoi sinetit. Huoneeseen tulvahti\nvoimakas pistävä haju. Vanhalla senaattorilla oli pöllön silmät eikä\nhuono valaistus häntä tavallisesti kiusannut, mutta yhtäjaksoinen\nkiihkeä kirjoittaminen kävi hetki hetkeltä yhä rasittavammaksi.\nLamppujen liekit häälyivät miltei sinisinä. Tiberius sepitti kirjeen\nprokonsulaarisen Afrikan käskynhaltijalle Furius Camillukselle. Hän\nonnitteli tätä henkilökohtaisesti voitosta, jonka \"hänen huostaansa\nuskottu armeija\", kolmas legioona, oli saanut numidialaisen sheikin\nTacrafinaan villeistä maureista, sekä lisäsi kirjeen loppuun\nhyväntuulisen huomautuksen, että juutalaisten uskon mukaan Afrikan\nmaaherrassa jälleensyntyi hänen kantaisänsä Camillus neljänsadan\nvuoden takaa. Longus lähensi viimeistä, vielä kuivumatonta kirjettä\nhiiliä vasten. Hänen pienet silmänsä olivat kihonneet täyteen vettä.\n\"Vieläkö?\" hän kysyi aralla äänellä. Tiberius aikoi sysätä hänen\neteensä uuden papyruksen, mutta laskikin kätensä vanhan senaattorin\nolkapäälle.\n\n\"Kas niin, lopetahan... Väsyttää, eikö niin? Ajattelin kohentaa vielä\nPisoa ja veljenpoikaani, mutta olkoon tällä kerralla.\"\n\nSitten hän etsi käsiinsä viiniruukun ja täytti kaksi maljaa, toisen\nystävälleen, toisen itselleen. Huoneen hämyisessä äänettömyydessä\nmolemmat miehet tunsivat äkkiä olevansa hyvin lähellä toisiaan,\nvaikenivat, unohtuivat katselemaan viinin läikkymistä hopeamaljassa.\nLamppujen sydämet imivät hiljaisesti rahisten öljyä. Andalusialainen\nkissa kehräsi. Ja Tiberiuksesta tuntui, kun hän katseli Lucilius\nLongusta, että tuon vanhan ystävän vetäminen suurpoliittisiin\njuonitteluihin oikeastaan oli anteeksi antamaton teko. Elleivät\nhänen omat sormensa vain olisi olleet niin kirotun voimattomat\ntarttuakseen kynään --! Hän tunsi harminsekaista häpeää. Pimennossa\nsenaattorin kurttuiset kasvot kävivät epämääräisen piirteettömiksi\nkuin puun rosoinen kaarna. Lempeiden ukonsilmien väritön kostea\nlasisula kimalsi kuopissaan. Se sai Tiberiuksen hetkeksi ajattelemaan\nsitä vanhusten kohorttia, joka kävi hänen rinnallaan vaihtelevalla\ntarmolla ajan taisteluita: puolisokeaa Cordusta kirjoineen ja\nruukkuineen, hiljaista viisasta Nervaa, suorapuheista Lucius\nCalpurniusta, joka oli uhitellut Liviaa... Hän katseli jonnekin\nLonguksen olkapään yli ja huomautti, että jos hänellä olisi elämäänsä\nnähden valinnan vapaus, hän kenties lopultakin olisi jäänyt\nRhodokseen. Saari meren keskellä --! Niin, voidaan tietysti kaivata\nihmispuhetta ja ihmissuhteita, mutta tuskinpa ne lopulta vastaavat\nhyvää, kypsää, hedelmällistä yksinäisyyttä, jonka äyräitä aika\nsaisi huuhtoa ikään kuin meri. Molemmat vaikenivat. Heitä kiusasi\nvaikutelma, että näin puhellessaan he käyttäytyvät kuin vangit, jotka\nmuurien sisälle suljettuina ajattelevat kotiseutuaan. Huvittava\nmielikuva! \"Kuka tahansa toinen sinua ja minua lukuunottamatta\nolisi kääntänyt sen ylösalaisin ja verrannut maanpaon saarta\nvankikoppiin\", hymyili Tiberius.\n\nMyöhään illalla hän lähti Thrasylluksen luo. Tulevien päivien pelko,\njoka oli jo kauan pitänyt häntä vallassaan, aiheutti tämän käynnin,\n-- sillä siitä saakka, kun hän oli itse virallisella ediktillä\njulistanut kaiken ammattimaisen ennustamisen pannaan, hän hiipi\nvain silloin tällöin arkana kuin rikollinen hoviennustajansa luo.\nSenaatti voi milloin tahansa muistuttaa, että yksi Thrasylluksen\nvirkatovereista, astrologi Pituanius, oli äskettäin syösty kuoliaaksi\nTarpeian kalliolta toteen näytetyn syytöksen perusteella.\n\nMutta viikosta toiseen Syyriasta oli tullut huolestuttavia tietoja,\neikä Tiberius saanut niitä mielestään. Häntä kaiversi epäilys,\nettä hän oli sittenkin tehnyt erehdyksen toimittaessaan Pison\nja Germanicuksen Itään. Ylipäällikkö matkusti hitaasti uuteen\ntoimipaikkaansa, kiersi ensin puolet Kreikasta, arvattavasti\nupottaakseen tähän odysseiaan sen kiukun, jota hänen täytyi tuntea,\nkun hänet komennettiin pois Germaniasta. Syyrian uusi maaherra\nkiiruhti Antiokiaan. Miehet olivat kohdanneet Rhodoksessa, jonne\nylipäällikkö ankkuroi laivansa ja jonne Pison alus parhaillaan\nsaapui painiskellen rantahyökyjen kanssa. Kumpikin kirjoitti tästä\ntapaamisesta oman selontekonsa, ja ainoa, mikä varmasti kävi\nselville, oli se, että Germanicus lähetti kaksi miehitettyä kaleeria\nhinaamaan Pison laivaa salakarien ohi. Melkein samanaikaisesti\nmaaherra parjasi häntä omassa kirjeessään harkitusta viivyttelystä\navunannossa, koska, hän rohkeni huomauttaa, -- legioonien komentaja\nvain vastenmielisesti pelasti sen miehen laivan, jonka upottaminen\nolisi vapauttanut hänet ikävästä yhteistoiminnasta. Kuulumatonta.\nSiivotonta. Kun keisari luki kirjeet, hän komensi sihteerinsä\ntyöhön suoralta kädeltä. Hän käveli edestakaisin ympäri huonetta\nsepitellen vastauksia, joissa ei säästetty tiukkoja sanoja.\nKymmenennen legioonan talvileirissä Cyrruksessa miehet olivat\nkohdanneet toistamiseen ja tällä kertaa tapaaminen ilmeisesti\nmuodostui vieläkin myrskyisemmäksi kuin Rhodoksessa. Syytöksiä\npuoleen ja toiseen, kiihtyvää sanasotaa, jota molempien vaimot\nsitä paitsi säestivät. Plancinan ja Agrippinan välillä puhkesi\navoin vihollisuus. Kenties Tiberius olisi vieläkin vaipunut väärään\nluottavaisuuteen, ellei Germanicuksen uusi kirje olisi avannut hänen\nsilmiään. Ylipäällikkö kirjoitti yksityisesti. Syytti maaherraa\nväärästä virkavaltaisuudesta, väitti hänen tehneen sopimuksen\nCyrruksen legioonan upseerien kanssa, että nämä saivat mielinmäärin\nkiskoa Antiokian kauppiailta suojelusveroa, jos vain maksoivat\nkymmenyksen kullassa maaherran yksityisrahastoon. Siitä oli, hän\nselitti, seurannut lukemattomia syytejuttuja. Syyriassa kuviteltiin\nVaruksen aikojen palanneen. Kaupunkien kiität lähettivät virtanaan\nneuvonpyytäjiä prokuraattorin luo, Gnaeus Piso oli lupaavinaan\npuuttua asiaan mutta itse teossa vain kiristi kullanpusertimonsa\nruuveja.\n\nNoustessaan puolen yön aikaan Thrasylluksen huoneeseen johtavia\nportaita ja kääriessään väristen vaatetta olkapäilleen Tiberiuksesta\ntuntui, että jos vain hänen katseensa olisi kyllin tarkka, hän\nkeksisi tämän valtavan pimeyden sisästä uusia pettymyksen aiheita...\n\nTuo aavistus oli yllättänyt hänet ennenkin. Se liittyi sydänyöhön.\nKohtalontunne ikään kuin myötäili jähmeää tähdetöntä pimeyttä ja\ntuulen suhina kiusasi hänen korviaan. Hän mietti: Varmaan kuulun\nniihin ihmisiin, joiden ei pitäisi levollisesti nukkua yhtään ainoata\nyötä, koska pimeän aika ilmeisesti on heidän kohtalonhetkensä. Vain\nsilloin tapahtuu jotakin ratkaisevaa --. Ja hänen huulillaan karehti\nkummallinen hymy, kun hän muisti, miten oli kauan sitten, Marcus\nAgrippan kuolinvuonna, istunut myöhäisenä yönä Pannonian teltassa\nkirjoittamassa erokirjettä vaimolleen.\n\nKenties tänäänkin oli yllin kyllin syytä pelkoon, vaikka pelon aihe\nolikin vähemmän henkilökohtainen. Illyrian uutisten tultua hän ei\nenää huolehtinut Drusuksen vuoksi, -- poikahan oli kasvamassa nimensä\narvoiseksi, sellaiseksi kuin velivainaja. Ja vaikka Tiberiuksen\nkylmät jäätyneet piirteet eivät sitä ilmaisseet, hänen povessaan\nliikahti jotakin hellyyden tapaista. Isällistä ylpeyttä. Hyvin arkaa\nja kenties hedelmätöntäkin, koska se täytyy niin huolellisesti\nsalata ympäristöltä, vieläpä pojalta itseltään... Hänestä pyrki\ntuntumaan siltä, että tällaiset maailmalta lymynneet kiintymykset\nherättävät selvästi paljastuessaan vain naurua, koska kahden ihmisen\nsisäinen riippuvaisuus -- isän ja lapsen, miehen ja vaimon välinen\n-- miltei poikkeuksetta pukeutuu narrimaisiin muotoihin. Hänen\najatuksensa kulkivat... niin, mihin vielä? Mihin? Olihan käly Antonia\nselvästi sanonut, että oli jo liian myöhäistä. Mies seitsemännellä\nvuosikymmenellä ja kuitenkin käyttäytyy kuin tyhmä poika!\n\n\n\n\n15.\n\n\nHämärällä on voima muuttaa tuttujen esineiden ilmeet oudoiksi. Livia\nDrusilla oli alkanut pitää hämärästä. Pitkän elämänsä ensimmäiset\nkolme neljännestä hän oli hyväksynyt vain joko pimeän yön tai\nvaloisan päivän, niinkuin ainakin ihminen, jonka tahto ei missään\nalistu sovitteluihin. Kenties tämä uusi kummallinen mieltymys\nviittasi sisäisiin muutoksiin. Elämäntarmon liekit lepattivat jo\nrauhattomasti hänen sielunsa huoneessa. Oli syntymässä tuo kuoleman\nveto, joka lyö menneisyyden ovet auki ja liikuttaa muiston ikkunoita.\nHän oli ollut koko päivän ahkerasti toimessa, oli käynyt lävitse\nAugustuksen yksityistä kirjeenvaihtoa liittolaiskuninkaiden kanssa ja\nselaillut rikosmerkintöjä, ja kun hän vihdoin sulki nämä asiakirjat\npieneen lippaaseen, oli jo ilta. Hän sytytti kynttilät. Alkoi\ntuttu hidas kävely huoneiden kivipermannolla, vaellus, jota säesti\nepäselvänä tuntuva kipu vasemmassa lantiossa.\n\nAtrium oli pimeyden vallassa. Kotialttarilla tuikki tuli. Livia\nsytytti kynttilöitä ja öljysarvia, mutta katon valoaukosta tunkeutui\nilmanvetoa ja se sai nuo kelmeät, sinertävät tulikielet liehumaan...\nHän avasi raskaan, mustan, hopeahelaisen kaapin ovet levälleen.\nSuvun vahanaamiot tuijottivat sen pimennoista kukin jalustaltaan\nliikkumattomin silmin. Mutta päivänvalossa ne olivat sentään paljon\nkuolleempia. Hämärä ja tulien lepatus lisäsi niiden ilmeikkyyttä.\nEsivanhemmille pyhitettyyn soppeen oli syntymässä jonkinlaista\nelämän haamua. Punaisia ja valkoisia ja kullankarvaisia naamioita.\nHiukan leuan alapuolella aina marmorilaatta kirjoituksineen, jossa\nkerrottiin ammoin tehdyistä teoista.\n\nHämärä teki hyvää silmille ja aivoille. Tämä mykkä seurapiiri\natriumin nurkassa nähtävästi vartoi häntä joukkoonsa. Se on kuitenkin\nennenaikaista, ajatteli Livia, -- eihän minua vaivaa minkäänlainen\nvanhuudenheikkous, puhumattakaan muistin himmenemisestä. Nykyään\nhänen muistinsa on teroittuneempi kuin koskaan, se kykenee katsomaan\nvallan uskomattoman kauas. Ja elleivät suonikohjut ja puuduttava\ntunne kyljessä estäisi häntä nukkumasta, hän olisi nainen täysissä\nvoimissaan. Kuinka paljon olikaan vielä tekemistä, ennen kuin\nhän joutaisi Capitoliumin sukuhautaan. Ei, nämä _gens Claudian_\nkunnianarvoiset hahmot eivät vielä saaneet kutsua häntä elävien\nilmoilta vaan tukea hänen työtään, vuodattaa häneen voimaa, jotta\nmikään heikkous ei samentaisi hänen loppuvuosiaan. Livia istui\nnorsunluiselle jakkaralle. Sinipunainen vaippa sai hänen vanhat\nkasvonsa näyttämään kovin kalpeilta; hänen kätensä lepäsivät\ntoimettomina helmassa. Hän istui kauan mykkänä ja hievahtamatta kuin\nkuvapatsas. Kotialttarin liekki leimahteli ja painui matalaksi.\nEsivanhempien varjot pyrkivät sinisinä ja usvamaisina tulta kohti,\nlämmitelläkseen käsiään, joille kosmillinen vilu oli tuttu,\nvetääkseen sieraimiinsa pyhän lieden savua.\n\nKaikki tässä huoneessa puhui voimasta ja suuruudesta, suvun mahdista.\nNuo punaiset ja kultaiset päät olivat vain muotoja, joissa _gens\nClaudia_ ilmeni, -- niinkuin se oli ilmennyt kaikkien noiden\nmarmoritauluihin merkittyjen eriluontoisten tekojen pohjalla. Viime\npäivinä Livia oli löytänyt itsensä yhä uudelleen tästä huoneesta.\nHän viihtyi täällä. Hänen oman makuuhuoneensa pienet seinämaalaukset\nerootteineen ja sfinkseineen, keskisalin suuri punahohtoinen\nkalkkikuva, joka esitti satasilmäistä Argusta ja lumottua Ioa,\neivät vetäneet vertoja näille vahakasvoille. Hän tunsi ne kaikki\nkirjoituksia lukematta.\n\nTumma, jo pahoin ravistunut naamari oli suvun kantaisän,\nsabiinilaisen Clausuksen. Hänen jälkeensä kuningasajan hämärissä\nClaudiusten perheeseen kuului jo kolmetuhatta jäsentä, jotka\nRoomaan muuttaessaan tottelivat yhtä ainoata päämiestä, suvun\njohtajaa ja pappia. Punertava naamio oli Claudius Ylpeän, hänen,\njoka yritti häväistä vapaasyntyisen roomalaisen neidon Virginian\nja oli saattamaisillaan koko valtakunnan melskeisiin. Hänestä\nvasemmalle Claudius Drusus, joka tasavallan aikana olisi halunnut\ntemmata käsiinsä Italian kuninkuuden. Claudius Kaunis, ylpeä\nsotapäällikkö, joka heitätti mereen augurien pyhät kanat ja hävisi\nmeritaistelun. Ja hänen vierellään censori Appius Claudius Sokea,\nsuuri rakentajavanhus, jonka alulle panema valtatie kulkee maan halki\npituussuuntaan Rooman portista etelään aina Capuaan. Hän oli antanut\norjien kantaa itsensä kuuriaan sinä päivänä, jolloin Epeiroksen\nkuninkaan lähettiläs, viekas kreikkalainen puhuja, oli ollut vähällä\nsaada senaatin suostumaan häpeälliseen rauhaan, ja vain hänen sanansa\noli kallistanut vaa'an oikealle puolelle. Sitten puunilaissotien\nClaudiukset, kaikki nuo, jotka näyttelivät niin tärkeätä osaa\nKarthagon hyökkäysten aikaan: Claudius Puunrunko, joka karkoitti\nvihollisen Sisiliasta, ja Claudius Nero, joka voitti Hasdrubalin\ntämän tuodessa joukkonsa Espanjasta liittyäkseen veljeensä Hannibal\nSilmäpuoleen. Ajatus seurasi tämän alkuperheen laajentumista, näki\naluksi kaikkien suvun jäsenten pysyttelevän kiinteässä piirissä, näki\nheidän omaksuvan lisänimen Sabinus tai Regillensis kotipaikkansa\nmukaan. Tarkka katse, sellainen kuin Livian, saattoi erottaa noissa\nkonsulien, ylipäälliköiden ja virkamiesten kasvoissa jotakin\nyhteistä, vähäisen muuttumattoman samankaltaisuuden, joka ilmeni\nleuan ja suupielten seuduilla. Se siirtyi isiltä pojille, äideiltä\ntyttärille. Sukupolvien vaihtelu hämmensi sitä hiukan, mutta se\nsukelsi esiin parin ihmisiän jälkeen. Jollakin nuorella sirolla\nClaudialla se himmentyi avuttomaan hentouteen mutta näkyi sitä\nselvempänä hänen veljensä naamiossa.\n\nSuku on ikuista kasvamista ja sen kuvana on puu. Lehtevä ja\ntuhathaarainen saarni, laajaoksainen sykomori, vanha vihanta\ntammi. _Gens Claudia_, sabinilainen puu, työntää oksia ja kutoo\nlehvistöä monien, monien vuosikymmenien läpi, lävistää mahtavana\nperuspuuna kuningaskunnan ja tasavallan aamusumun, uittaa alimpia\noksistoja ilmakehässä, jossa Hannibalin rummut kumisevat ja jossa\ntuoksuu afrikkalaiselta vereltä... Seitsemän sukupolven aikana puu\nkasvoi pelkkää kiinteää runkoa. Kahdeksannessa polvessa puhkesivat\nsivuhaarat, ensimmäisen puunilaissodan kolme sukuoksaa, jotka\nomaksuivat kukin oman lisänimensä. Claudius Pulcherit elivät ja\ntoimivat kaksi vuosisataa, Claudius Centhot lakastuivat pian,\nClaudius Nerot vihannoivat jatkuvasti.\n\nTähän oksaan puhkesi paljon vihreitä lehtiä. Siinä oli jalomuotoinen\ntuore lehti Marcus Livius Drusus Claudianus, kuollut Philippin\ntaistelun jälkeen oman kätensä kautta, Octavianus Augustuksen\ntuomitsemana. Ja siinä oli hänen tyttärensä Livia Drusilla, syntynyt\nvuonna 698 siitä vuodesta lähtien, jolloin Romulus oli perustanut\nRooman, ja vuonna 721 ensimmäisestä olympiadista lukien. Kuoleva\nmilloin --? Tästä viimeisestä erkani sentään kaksi silmua, Drusus\nClaudius, joka oli siirtynyt sukunaamioiden joukkoon, ja Tiberius\nClaudius sekä lapsenlapset. Liekit tuikkivat öljysarvissa. Kynttilät\nlepattivat.\n\nJa Livia oli tuntevinaan, miten tuo ikuisen kasvamisen voima, joka\noli suvun sielu ja suku itsessään, olisi jo mielellään ponnistautunut\nhänen ruumistaan pois, tullakseen eläväksi toiminnaksi pojissa.\nKenties, kun henki jättää ihmisen, jää jäljelle vain naamari,\nkuori... Mutta mihin menevät nuo tuhannet kehnot ja voimakkaat ja\nylpeät sielut? Keräytyvätkö ne perillisten ruumiissa?\n\nEi, -- ei saanut ajatella. Tuli istua hiljaa aloillaan, kuunnella\nlampun sydämen risahtelevaa kulumista. Jotakin toistui aina polvesta\npolveen, jokin kohtalonkäänne kertautui, aivan kuin menneisyys olisi\npalannut takaisin. Ja tämäkin piirre, joka pidätti Claudiuksia\nuppoamasta vuosisatojen ihmisvaahtoon, oli suvun merkkinä heissä.\nClaudiukset pelasivat avointa peliä ja Claudiukset peittivät tekonsa\npimeyteen, käyttivät sotilaan miekkaa, myrkkyä ja salamurhaa,\nsyyllistyivät rikoksiin tai kohosivat hyveen kukkuloille, mutta\nomalle suvulleen he aina raivasivat tietä --. He perivät toisiaan ja\nliittyivät toisiinsa avioiden kautta. He maksoivat toistensa velat,\nsovittivat sakot, seurasivat syytettyä sukulaista tuomioistuimen\neteen. Eikö Appius Claudius Kymmenmies oikeuteen vedettynä kerran\nkutsunutkin puolustajakseen muuatta _gens Claudian_ jäsentä, ja\neikö tämä tullut hänen avukseen, vaikka oli hänen henkilökohtainen\nvihamiehensä...? Sellainen mahtava voima oli suku. Muinaiseen aikaan\nClaudiusten veroisiksi voitiin väittää vain sotaisia Fabiuksia,\njotka olivat ylpeitä patriiseja ja miekankantajia isistä poikiin ja\nyksin ottivat kantaakseen veijiläissotien vastuun. _Dii gentiles_,\nsuvun jumalat valvoivat... Heidän läsnäolonsa oli kuin maanpoven\nhengitystä, ikuisen kasvamisen tuntua, joka ilmenee kostean mullan\nja tomun ja versovien kasvien tuoksuissa, -- sitä, jota ihminen ei\njätä edes kuoltuaan, kun hänen tuhkansa viedään kultaisessa tai\nkuparisessa astiassa sangen lähelle maata --.\n\nLivia suoristautui, silitti ohimohiuksiaan. Ei ollut paha eikä hyvä\nolla, särky hänen ruumiissaan painui epäselväksi turtumukseksi.\nHän oli moneen kertaan päättänyt, että hän kysyy tuon Koos-saaren\nlääkärin, tuon Stertinius Ksenofonin neuvoa, hänen, jolle maksetaan\nkahdensadan viidenkymmenen tuhannen sestertiuksen vuosipalkka. Hänen\nsuussaan maistui kuivan ruohon maku. Kenties siihen olivat syynä\nanicetum-yrtit, joita hän oli nauttinut kylmän veden kanssa, tai ehkä\nse johtui vain mielikuvista...\n\nOlihan tietysti mahdollista, että voimat vähenevät, ennen kuin ihminen\ntuntee itsensä kypsäksi. Ja kaikki mikä on mahdollista pitää ottaa\nlukuun. Niin, -- kuolemalla oli kyllä ollut sijansa Livia Drusillan\nlaskelmissa. Mutta tämä omakohtainen, tämä syvimpään minään iskevä\nmahdollisuus --? Siinä suhteessa hän ei voinut rauhoittua. Tunne,\nettä hänellä on niin paljon velvollisuuksia ennen kuin joutaa lepoon,\nkasvoi suoranaiseksi sielunhädäksi. Perheen kohtalo oli hänen\nkäsissään. Hänen hartioillaan oli suuri edesvastuu, hän ei vielä\nsuonut mitään taukoa aivoilleen. Sellaisten ihmisten tavoin, joiden\nkoko elämä on ollut juonittelevaa pelaamista lähimmäisten asioilla,\nLivia oli omaksunut käsityksen, että hänen ympäristönsä ei lainkaan\ntule toimeen ilman häntä. Claudiusten perheessä hän oli tosiaan kuin\njumala Aristoteleen ajatuksissa: liikkumaton liikuttaja, olemassaolon\nrattaan napa... Tumma, mahtava itsekkyys paisutti hänen sydäntään.\n\nSiinä hän istui tuikkivien liekkien valossa suurena ja jykevänä, tämä\nelävä Magna Mater, ja hänen raskas purppurapukunsa hehkui öljysarvien\nja alttarin valossa veren värisenä. Miten hiljaista oli...! Kuinka\ntulet lepattivat...! Niin, Näkymätön, jota ihmisen tuli elämänsä\nviimeisellä neljänneksellä valmistua ottamaan vastaan, liikkui\nhuoneessa, puhui tuulen suhinassa, rätisi alttarin uhrijyvissä --.\n\nTäällä oli koolla hänen sukunsa, suvun varjot, jotka kuolema oli\ntehnyt niin kumman yksimielisiksi. Mutta elävien laita oli toisin.\nLivia ei voinut olla levollinen, niin kauan kuin hänen ajatuksiinsa\nsaattoi hiipiä heikoinkin epäilys, että suvun jäsenet voivat\ntulla kompastuskiviksi hänen suunnitelmiensa tielle. Hän oli itse\njuonitellut ja vehkeillyt niin kauan, -- aavistava, hienovainuinen\nihmistuntemus oli ollut hänen apukeinonsa, kun hän järjesteli\nympäristön tulevaisuutta. Se oli kysynyt taitavaa kättä, ja nyt\npelasivat toiset, vähemmän taitavat samaa peliä hänen ympärillään.\nAgrippina ja Germanicus sopivat keskenään hyvin. Mutta Agrippina\noli Julian tytär, ei ollut sanottu, eikö hän sydämestään olisi\nsuonut keisarin pukua omalle miehelleen tuohon aikaan kun Reinin\nsotaväki nousi kapinaan. Ja kuka vieläkään takasi hänen aikeensa?\nKuka takasi Germanicuksen? Eikö mies uneksinut vanhantyylistä\ntasavaltaa prinsipaatin tilalle aivan kuin isänsä, joka oli ajoissa\nkuollut verenmyrkytykseen? Livia huomasi, että hänen kätensä olivat\ntahdottomasti puristuneet nyrkkiin... Suvun ja valtakunnan kannalta\non ainoa oikea ratkaisu, että vino oksa leikataan pois. Mutta voi\npuutarhuria, joka saa sen tehdäkseen!\n\nOli totta, että myös Livilla hautoi kunnianhimoisia hankkeita\nniinkuin Agrippinakin; molemmat miniät tuottivat vain levottomuutta,\nheistä voi koitua vielä paljon huolta. Agrippina ja Tiberius taas\nolivat vastakkaisia tahtoja, heidän välilleen saattoi milloin hyvänsä\nkehittyä ukkosta, ja jos salama kerran leimahtaisi, se varmaan\nsattuisi naiseen. Mitä Drusukseen tuli, isoäidin ja pojanpojan\nvälit olivat aina pysyneet kohteliaan viileinä. Mutta tuo hiukan\nturhanaikainen nuorukainen oli kuin olikin Tiberiuksen lapsi,\npuhdasta Claudiusten verta, mehukas vihreä lehti Livia Drusillan\nsukupuussa. Keisarikunta oli kerran joutuva hänen hoitoonsa, täytyi\ntapahtua niin... Kunpa hän ja Livilla eivät vain olisi väitelleet\ntoisiaan niin kovin.\n\nLivia nousi. Hän kietoi vaipan tiiviimmin olkapäilleen ja lähti\nvaeltamaan. Vaatteen lieve laahasi permantoa; jokaista askelta säesti\ntuo hiljainen kahajaminen, joka sai kuvittelemaan, että hän ei ollut\nyksin. Kun mieli on rauhaton ja kyljessä tuntuu säjöilevää kipua, on\nhyvä kulkea huoneesta toiseen. Yö oli nyt vaientanut orjatyttöjen\näänet. Acme oli ennen makuulle menoaan kantanut lämmitysastioita\nhänen kamariinsa, ja hiilet kimalsivat vielä kirkkaan punaisina\nhämärän lävitse. Livia astui terassille. Pimeydessä kohosivat\nDomus Augustean epäselvät jylhät muodot ja sen kylkirakennuksesta\nvilkkui heikko valojuova yöhön --. Vanhus arvaili hetken aikaa,\nkuka yhä mahtaa valvoa linnassa. Poika, Tiberius, se ei ainakaan\nole, hänen työhuoneensa tulee toiselle taholle, ja jos lamput vielä\npalaisivatkin, valoa tuskin voisi erottaa paksujen kaihtimien\nlävitse. Tuo köyhä väike oli silmälle jonkinlainen kiinnekohta\nsankassa pimeydessä. Muuten Liviasta tuntui kun hän katseli\nPalatinusta, josta ainoakaan toinen lamppu ei tuikkinut eikä kuulunut\nheikointakaan ihmisääntä, että ajatus on kerrassaan eksymässä\nryhmyisten puiden luomiin varjoihin.\n\nAikanaan hän oli tuntenut kiihkeätä vihaa miesvainajansa jälkeläisiä\nkohtaan. Nyt hänen povessaan asui vain epäselvä pelko... Julia oli\nvuosia sitten kuollut Reggiossa ja Julian tytär oli Tremeruksen\nvankilassa yhtä hyvässä tallessa kuin jos hänkin olisi jo kuollut.\nKun Gaius ja Lucius olivat poistuneet, Juliusten suvusta oli\njäljellä vain nuo kaksi silmua, poika Postumus ja tytär Agrippina.\nEdellisestä ei enää vaaraa. Vanha nainen muisteli erästä hyvin\nkaukaista yötä, jolloin nuorukainen noudettiin makuuhuoneestaan ja\numpivaunut lähtivät nopeasti kiitämään Ostian tietä, jotta vanki\nolisi kaikessa hiljaisuudessa voitu siirtää Planasiaan... Kenties\npimeys antoi muistille tavallista suuremman terävyyden; Livia oli\nmiltei kuulevinaan tuon puurattaiden jyrinän. Vaimo, Domitia makaa\nvatsallaan eteisessä, huutaa kuin poltteissa, takoo kaksin käsin\npermantoa. Nyrkit hyppelevät elävinä rumpupalikkoina... noin,\nrystyset veressä. Miehen verta on räiskynyt malakiittilattialle\nja hänen taittunut miekkansa, jonka orja Clemens vaivoin sai\nriistetyksi hänen kädestään, viruu pöydän alla. Voi säälimätöntä\nvälttämättömyyttä, miten raskain pyörin se ajaa kaduilla! Ja\nkuitenkin ihmisen ensimmäinen velvollisuus Livian asemassa on\nrakastaa suvun tulevaisuutta enemmän kuin miniää ja hänen poikiaan,\nsiinäkin tapauksessa, että verta pitäisi hiukan vuotaa. Postumuksen\nmurhaa hänen muuten oli turha ajatella. Se tapahtui hiljaisuudessa\nja haudattiin hiljaisuuteen. Syytettäköön häntä, vedettäköön hänet\nvain tilille, syy on jumalissa, jotka antavat hänen salaisen\ntahtonsa toteutua. Samalla tavoin hän on kerran toivonut Gaiuksen\nja Luciuksenkin kuolemaa. Mitä minä, Livia, tahdon, se tapahtuu.\nVaikkapa omissa käsissäni ei olisikaan veritahroja. Sellaiset\nsattumat näyttelevät elämässä suurta osaa. Sen tähden Livia on viime\naikoina alkanut ottaa laskelmissaan huomioon sattumatkin.\n\nTiberius oli antanut hänen ymmärtää, että Julian suku sai kärsiä\naivan liian paljon. Kaikki yksinäiset merensaaret oli kohta\notettu käytäntöön. Mutta ei ollut Reggion ilmaston eikä ruoan\nsyy, että Julia menehtyi; hän joi joka tapauksessa melko hyvää\nviiniä ja juusto oli samaa kuminajuustoa, jota Tiberius itse piti\nniin suuressa arvossa. Julia oli yskinyt jo lähtiessään ja hänen\nhengityksensä löyhkäsi. Ikäänkuin häntä olisi voitu toimittaa\nparantamaan keuhkojaan Alpeille... Livia oli väittänyt vastaan, oli\nosoittanut pojalleen selvin sanoin, että se huolenpito, jota hän\ntunsi rikollista vaimoaan kohtaan, oli pelkkää joutavanaikaista\nsydämen heikkoutta. Tämän yön hiljaisuudessa asia kuitenkin ikäänkuin\nnäyttäytyi toisesta näkökulmasta, sai uudet ääriviivat. Ja vanhus\ntunsi kuivakiskoista sääliä. Hän antautui tuon mielialan valtaan\nhaluttomasti ja vastaan pannen. Mutta miksi kantaa kaunaa nujerrettua\nvihollista kohtaan? Olihan nainen raskaasti maksanut kevytmielisyyden\nveron.\n\nKun Julia oli ollut nuori tyttö, hän oli saanut viettää hyvin\nhiljaista elämää tässä samassa talossa. Pestä orjattarien kanssa\npyykkiä niinkuin kuningas Alkinooksen tytär ja kutoa niinkuin\nPenelopeia, kehrätä, kartata villaa, kiertää lankoja käämille,\nsillä sellainen oli hyödyllistä askartelua hienoille valkoisille\nkäsille... Tytön piti nousta jo aamuhämärissä. Ei puhettakaan, että\nhän olisi viettänyt päivänsä joutilaana, siitä piti äitipuoli Livia\nkyllä huolen, jos isä Augustus taipuikin velttoon myöntyväisyyteen.\nJulian jokainen teko oli tarkasti tilitetty. Palatinukselta hän\nei saanut poistua muuten kuin sukulaistensa seurassa, ja jos hän\nmatkusti Puteoliin, hän oli tiukan silmälläpidon alainen. Nenäkäs ja\nuppiniskainen hän oli ollut, häijy hän oli ollut, mutta ehkä hänessä\npiili hyviäkin ominaisuuksia. Kuka olisi voinut kuvitella etukäteen,\nettä niin oivallinen alku johti niin surkeaan loppuun ja pikku\nPenelopeiasta sukeusi Kirke! Isän syytä. Ellei vain Augustus olisi\nhemmotellut häntä niin kovin... Mutta ei sittenkään, ei edes noita\nhäpeäjuttuja ajatellen, joissa Julus Antonius ja Sempronius Gracchus\nnäyttelivät pikemmin vietellyn kuin viettelijän osaa, voinut olla\ntuntematta hiljaista sääliä. Kaksitoista viime vuotta Pandaterian\nja Reggion vankiloissa kuluttivat varmaankin väärän kopeuden pois\nniinkuin lipeä pesee lian vaatteista.\n\nYötuuli oli kylmä, vaippa ei paljon lämmittänyt. Keisarinna\npalasi atriumiin, jossa siniset liekit lepattivat, jossa jalot ja\nkunnottomat Claudiukset, ensimmäiset sabinilaiset ja myöhäiset\nroomalaiset Claudiukset katsoivat punaisin, valkoisin ja kultaisin\nkasvoin jyvien kulumista perhealttarin tuhkassa. Hän ajatteli, että\nhän muistelisi Juliaa pelkällä myötätunnolla, ellei Agrippina yhä\njatkaisi vihattua sukua niin peloittavan lähellä valtaistuinta...\nGermanicus ja Agrippina, niin... Ajatus ilmeni Livialle toistamiseen\nselvänä, miltei aistimuksen tapaisena näkynä: Hän oli näkevinään\npuutarhurin veitsineen ja sirppeineen leikkaamassa mistelinoksaa\nvanhasta tammesta. Ei ollut helppoa suvaita vierellään kirotun\nverenperinnön säilyttäjää, hän ajatteli. Alttarin liekki lepatti.\nÖljy piti palaessaan heikkoa rahinaa, samanlaista, joka syntyy\nviimeisillään hiiltyvissä polttopuissa.\n\n\n\n\n16.\n\n\nTuo heikko tulenpilke, joka oli hetkeksi vanginnut vanhan naisen\nkatseen, lankesi jemeniläisen astrologin kammiosta. Tiberius ja\nThrasyllus olivat kahden. Arabialainen seisoi keisarin edessä nöyränä\nja kääpiömäisenä. Vaalean liinakaavun alta pilkistivät esiin mustat\nnilkat, ohuet kuin ruokopilli, ja kultaompeleiset tohvelit. Lamput\nloihtivat hänen kaljusta päälaestaan voimakkaita välähdyksiä. Pelkkä\nluiseva muumio, jonka ryppyinen naama sai ajattelemaan palanutta\nnahkaa... Noustessaan kiertoportaita tähän pieneen huoneeseen\nTiberius oli yllättänyt tähtienselittäjän tekemässä kulmamittauksia.\nUkko tepasteli edestakaisin, nauraa lepersi yksinään, löi kätensä\nyhteen, kumartui taas pöydän yli; keisarin nähdessään hän vaaleni\nsuklaanvärisen ihonsa jokaista kurttua myöten. Hän lankesi\npolvilleen. Makasi pitkällään lattialla, oikea käsi ojentuneena,\nrajattoman kunnioituksen elävänä mallikuvana. Ja Tiberius oli\nvihainen itselleen, että tuo vanha houkka aina pakotti hänet niin\nalentuvan ystävälliseksi, ikäänkuin mies olisi ollut arka koira, jota\npiti varovasti suostutella.\n\nThrasyllus esitteli hänelle aarteitaan. Suvaitse, jumalien valitsema,\nvilkaista tähän metallilevyyn, johon nöyrä palvelijasi on merkinnyt\nkuun ja Venuksen luvut... Ukko oli typerimmällä tuulellaan. Tinasta,\nkuparista, vanhasta hopeasta valetut suunnikkaat kipinöivät matalilla\npöydillä levittäen runollista hämyvaloa huoneen sekasortoon; pimeissä\nloukoissa ne tuikkivat tosiaan kuin tähdet. Kammio oli täpö täynnä\njemeniläisen muistiinpanoja. Papyrusten ja etruskilaisten kivilevyjen\njoukossa ajelehti viinissä liotettuja leivänkappaleita, jäännös\nyksinkertaisesta illallisesta. Tullessaan sisälle Tiberius oli ollut\nvähällä kompastua Silvanuksen kuvaan, joka törrötti kynnyksellä;\njumalan kivijalat olivat polviin asti pukin veren valelemat, sen\nkäsistä riippui kultahelyjä, joita oli kaivettu Thuriin, Petelian\nja Eleuthernan haudoista, kuolleiden sormista. Thrasyllus näytti\nhänelle innosta loistaen mustaa jaspista. Jaspis, hän selitti,\nsuojelee vatsakipuja vastaan, etenkin jos siihen on kaiverrettu\nEgyptin kuninkaan Nechepsopsen hieroglyfi, käärme ja sädekehä;\nmutta Figulus kirjoittaa, että tämä kivilaji on hyödyllinen ilman\nkuvaakin. Helpottaa ulostamista ja rakkokipuja. Oivallinen keino\nsynnytysvaivoihin.\n\nHänen vieraansa huomautti äreästi, että poltteet eivät vielä ole\nalkaneet. Lääkärin neuvoa hän ei täältä tullut hakemaan, hän\nsaapui aivan toisissa asioissa. Mutta huone lemusi pukinverelle\nja vismutille, olisi pitänyt tuulettaa, ennenkuin mistään voitiin\nkeskustella. \"Olkoon\", hän sitten hymähti nähdessään jemeniläisen\nsurkean ilmeen. Hän astui aivan Thrasylluksen eteen, laski\nrohkaisevasti kätensä vanhuksen olalle: \"Sanohan minulle, --\nitämailla käy huhu, että maailma odottaa uuden jumalan tuloa.\"\n\nKaikkein mieluimmin keisari olisi käynyt suoraan asiaan ja vaatinut\nastrologia valmistamaan Pison ja Germanicuksen horoskoopit, mutta\nhän huomasi jo ensi silmäykseltä, että ukko oli tällä hetkellä\nhaluton ilmaisemaan hänelle mitään. Tuo huhu uudesta jumalasta sai\nkelvata syötiksi. Kenties se hyvinkin herättää miehen uteliaisuuden,\n-- siitähän oli paljon keskusteltu idumealaisen Herodes Agrippan\nillallisilla. Mutta jemeniläinen jäi äänettömäksi. Vain hänen päilyvä\nkatseensa liukui esineestä toiseen, kultalevyistä kuparilevyihin;\nhänen suupielensä värisivät tuskin huomattavasti. Vihdoin hän sanoi:\n\"Kuka voi olla suurempi jumala kuin sinä.\" Ja kumarsi nöyrästi.\n\n\"Sen katsotaan johtuvan tähtitaivaalla tapahtuneista muutoksista\",\npitkitti toinen. Ja muuten, eikö Thrasyllus itse sanonut, että\nnuo kolmisatavuotiset tähtijaksot ja auringon kulku ekliptikassa\nsaivat aikaan uskomattomia mullistuksia henkisessä maailmassa.\nTiberius lasketteli puolittain pilkallisesti kuin ulkolukuna:\nEläinrata hallitsee, tai oikeammin, sen tähtikuvioiden ja auringon\nkosmilliset avioliitot. Sata vuotta sitten aurinko siirtyi Härän\ntähdistöstä, jossa se oli ollut kolmesataa vuotta, Oinaan tähdistöön.\nJa jos luovan tähtivalon valmistusajaksi lasketaan kymmenen kertaa\nkymmenen vuotta, täytyy uskoa, että on tullut aika, jolloin auringon\nja Oinaan yhtyminen synnyttää taivaallisen lapsen. Hän seurasi\nkaiken aikaa syrjäsilmällään vanhuksen ilmeitä. Ruskea rypistynyt\nnaama uhosi vain houkkamaista nöyryyttä. Tiberius kysyi lujasti:\nOlenko oikeassa? \"Salli minun huomauttaa\", aloitti jemeniläinen,\n\"että jumalat syntyvät kiertotähtien avioista. Jupiterin yhtyminen\nSaturnukseen synnytti Mooseksen uskonnon, sen yhtyminen punaiseen\nMarsiin kaldealaisen opin, yhtyminen aurinkoon egyptiläisen. Jupiter\nasuu kullassa, hänellä on pesä tässä kappaleessa\", hän selitti\näkkiä lapsellisesti riemastuen ja helisytti kultalevyä. Leveä\nhampaaton suu aukesi äänettömään hihitykseen. Keisari muistutti,\nettä oli tapahtunut neljäskin yhtyminen, Jupiterin, Saturnuksen ja\nMerkuriuksen, ja tiedusti hiukan uteliaasti, voitiinko sen katsoa\nmerkitsevän uutta tuntematonta uskontoa. Ukko nauroi: \"Kuinka minä\nsen tietäisin.\"\n\nVieraan uteliaisuus, yön hiljaisuus ja hämärässä kiiltävät\nmetallipalat olivat kuitenkin karkoittaneet hänen pelokkaan\narkuutensa. Hän liikkui jälleen rakkaiden tähtiensä parissa\nlepertävänä, tohvelit lässähdellen. Hän kohotti lamppua silmiensä\ntasalle ja valaisi seinään ripustettua tähtikarttaa. Siihen oli\nmerkitty kaksitoista punaista kirjainta, eläinradan kaksitoista\nkuviota, ja kultavärillä maalattuja ympyröitä, jotka kuvasivat\ntähtiä. Häilyvä valo näytti irroittavan nuo hohtavat merkit taulun\npohjasta. Ne saivat lyhytaikaisen liikkuvaisuuden, kiersivät\nratojaan, yhtyivät savun ja hämyn syvyydessä --. Pieni huone oli\ntäynnä vanhuksen piipittävää iloa. Tuo tuossa, kultainen hiutale,\nloistava tähti Neitsyen kuviossa, liikkuu taivaalla omaa hidasta\nrataansa. Ja liikkuminen on luomista, tähdissä on kohtaloa. Hän\nhuomautti, että juuri tämä tähti on viime vuosina siirtynyt\ntalvitaivaan itäosaan. Se näkyy kirkkaana joulukuun 17 päivän yönä,\njolloin saturnaliajuhlat alkavat ja kansa valitsee narrikuninkaan.\n\"_Natalis solis invicti_, talvipäivän seisaus\", mutisi Tiberius.\nUkko laski lampun pöydälle, pudisti päätään. Ei. Aikaisemmin.\nJa sillä seikalla on merkitystä. Hänen silmänsä välähtelivät\nepävarmasti, ääni muuttui tuoksi kärttyiseksi raakkumiseksi, jota\nkeisari oli odottanut: \"Sanoinhan sinulle, kruunu ja punainen\npuku! Saturnaliakuningas syntyy eikä mikään jumala.\" Hän purskahti\nvahingoniloiseen nauruun, joka sai hänen muumiomaisen ruumiinsa\ntärisemään kuin tanssitautisen.\n\nHupsu, ajatteli Tiberius. Hän laski kädet ristiin rinnoilleen.\nHupsu! Mutta kylmästä ivallisuudesta huolimatta hän ei voinut olla\ntuntematta vähäistä kammon värähdystä, kuin nimettömän kohtalokkuuden\npainallusta mielessään. Niinkuin useimmat älylliset luonteet,\njotka ovat etsineet maailmankuvan aineksia hiukan sieltä ja täältä\nomaksumatta mitään varmaa oppia, kallistumatta mihinkään uskontoon,\nhän vetäytyi tunteensa sisimmässä miltei pelokkaasti mysteeriä\nkohti. Se oli syvällistä hämärää vetoa sinne, missä maa loppuu\nja taivas alkaa, -- vaikkapa taivas olisikin vain jemeniläisen\nukon fatalistinen, kultatäpläinen teltta. Taikauskoa, hän hymähti\nitsekseen. Ja hänen mieleensä muistui, että Livia oli täysissä\ntosissaan tunnustanut uskovansa kodin lareihin ja penaatteihin ja\nettä Reinin ylipäällikkö haki strateegisia neuvoja lintujen lennosta\ntai uhrilampaan maksasta, leikkautti tukkansa vain täydenkuun aikana,\nkuljetti mukanaan vihreätä taikakuvaa, luki joka ilta suojelevan\nloitsun kaksikymmentäseitsemän kertaa perätysten, sylkäisten joka\nkerta eri taholle. Ja eikö vanha senaattori Arruntius kerran\npoistunut senaatista kuullessaan hiiren vikisevän --? Hiiret... Pelon\nmielikuvat olivat kuin pieniä harmaita jyrsijöitä, hän kuuli niiden\nrapisevan heti kun tajunnan huone tuli pimeäksi, kun lamppu sammui.\nTuo lepertävä ja hihittävä vanha narri tohveleineen hermostutti...\nTiberius kysyi hyvin jäykällä äänellä, eikö Thrasylluksella tosiaan\nollut tarjottavana muuta kuin kaldealaista rihkamaansa.\n\nKun ukko viimeinkin näytti rauhoittuvan, keisari vaati laadittavaksi\neräiden miesten horoskoopit. Jemeniläinen kysyi: \"Entä numerot,\nonko sinulla numerot...?\" Tiberius levitti pöydälle joukon tiheään\nkirjoitettuja muistiinpanoja, joissa oli tarkat tiedot Gnaeus Pison\nja Germanicuksen syntymähetkistä -- vuorokauden ajasta, tunnista,\nminuutista. Hän yritti turhaan peitellä nolouttaan. Mutta Thrasyllus\nhääräili mittauskojeittensa parissa ja availi ovia siihen siniseen\ntähtisaliin, jossa hän yksin hallitsi kirkasta kansaansa. Olivatko\nnuo miehet sairaita? Vaivasiko heitä jokin tauti? Siinä tapauksessa\noli laskettava seitsemän päivää kivun puhkeamisesta eteenpäin ja\nodotettava käännettä, niinkuin Figulus neuvoi. Auringon ja kuun\nliikkeet, nousut ja laskut noudattavat jaksottaisuuden lakia. Ja\neikö ihminen ole osana tuosta rytmistä? Sielut eivät juurru alaspäin\nmaaperään niinkuin kasvit vaan ylöspäin tähtiin.\n\nHän likensi kurttuisen naamansa niin lähellä Tiberiuksen kasvoja,\nettä tämä tunsi poskillaan vanhan miehen hengityksen, ja kuiskasi\nsalaperäisesti silmiään räpyttäen: \"Minä sanon sinulle, taivaallinen\nyhdysside mätänee. Sielujen juuret uudistuvat vasta kun aurinko on\nKalojen kuviossa, ja se tapahtuu kahdentuhannen vuoden päästä...\"\n\nMutta keisari tuskin näytti kuulevan. Germanicuksen nimi, pelkät\nhänen syntymäaikansa merkinnät olivat taas kuin noitakeinolla\ntehneet mielen rauhattomaksi. Hänen ajatuksensa harhailivat kaukana\nSyyriassa. Hänen oli pakko tunnustaa veljenpojan tavaton neuvokkuus,\nmikä ilmeni jo siinä taidossa, millä tämä oli viimeinkin kuin\nhuomaamatta antanut Kappadokian levottoman vasallivaltion hiljaa\nyhtyä Roomaan. Miten suurta kohua siitä oli syntynyt senaatissa\nja miten kansa oli riemuinnut, kun tieto uudesta provinssista oli\nehtinyt pääkaupunkiin! Ja eikö sekin ruhtinasmainen rauhallisuus,\nmillä Germanicus muutama kuukausi sitten miehitti Armenian, puhunut\nhänen puolestaan... Roomassa oli myrskyisesti tervehditty uutista,\nettä pitkällinen hankala kiista Arsakidien valtaistuimesta lopultakin\nratkesi ylipäällikön taitavuuden avulla. Entinen kuningas Vonones oli\nluultavasti toimitettu pois Syyriasta Kilikiaan; oli syytä uskoa,\nettä hänen vehkeilynsä nyt päättyvät. Kansan toivomusten mukaan\nGermanicus oli omin käsin painanut tiaran kuningas Polemonin pojan,\nprinssi Zenon päähän ja luovuttanut hänelle Armenian herruuden.\nSaattoi miltei nähdä prinssin seisovan kankeassa kultapuvussaan\nveljenpojan edessä, samalla tavoin kuin hänen edeltäjänsä Tigranes\noli kauan ennen häntä seisonut Tiberiuksen teltassa.\n\nYö, tuulen suhina ja levoton valo huoneessa antoivat näille\nmielikuville merkityksellistä selvyyttä. Tiberius hiveli hitaasti\nleukaansa oikean käden sormilla: Miten on...? Kadehdinko tosiaan\nhänen mainettaan...? Onni seuraa häntä, siinä hän tulee isäänsä.\nJa kuitenkin, sisimmässäni toivon, että hän olisi poissa. Sitäkö\nvarten toimitin Pison hänen tielleen? Ehkä kadehdin ja vihasin häntä\njo silloin, tietämättä siitä itsekään... Näin miettiessään hän oli\nnäkevinään hämärässä Pison punaiset röyhkeät kasvot ja arbuusimaisen\nkallon, johon heijastui sinertävää värinhohdetta maaherran\njuhlaviitasta. Huhut olivat muuten jo kauan sitten kertoneet,\nettä Syyrian maaherra oli tehnyt salaisia matkoja piilottelevan\npakolaiskuninkaan Vononeksen luo. Hautuiko jossakin tämän yön\nkeskellä tosiaan valtiorikos? Oliko Pison ahneus suurempi kuin hänen\narkuutensa, -- sillä rahanhimoinen hän oli, sanokoon imartelevissa\nkirjeissään mitä tahansa. Tiberius olisi tahtonut tietää, miten\npitkälle nuo kiristykset, joista Germanicus oli häntä syyttänyt,\ntodellisuudessa ulottuivat. Vai oliko kaikessa lopulta lainkaan perää\n--?\n\nKiinteä mietiskely pakotti hänen kulmakarvansa melkein yhtymään.\nThrasyllus oli tällävälin kumartunut tutkimaan Germanicuksen\nsyntymämerkintöjä ja säpsähti samassa niin rajusti, että oli vähällä\nkaataa lampun. Tämä liike ei jäänyt Tiberiukselta huomaamatta. Mutta\naika ja hetki olivat huonosti valitut, astrologista ei lähtenyt\nmitään tietoja. Hän sopersi epämääräisesti, että Reinin ylipäällikköä\nuhkasi suuri sairaus. Tiberius kysyi tahtomattaan kiihtyen: \"Onko se\nvaarallinen?\"\n\nTähtienselittäjä kätki pienet kätensä viitan alle, alkoi tepastella\nympäri permantoa. Hän näytti kompastuvan omiin tavaroihinsa,\njoita lamppujen kytevä hehku valaisi vain niukasti. Hän selitti,\nettä ihmisten syntymäaikaan nähden voitiin osoittaa tähtiä, jopa\nkokonaisia tähdistöjä, joista toisilla oli myönteinen, toisilla\nkielteinen merkitys heidän elämässään. Riippui siitä, mihin kohtaan\nEläinradassa ne asettuivat... Jos hyvät tähdet olivat hänen\nsyntymäyönään Oinaassa, pahat Härässä, silloin oli helppo tehdä\npieniä laskelmia. Hän katseli keisaria syrjäsilmällä. Oletetaan,\nhän pitkitti, että sairaus alkaa hetkellä, jolloin kuu siirtyy tai\non siirtynyt joko Oinaan, Vaa'an tai Kauriin merkkiin; se tietää\nparantumista, vaikka tauti olisi vaarallinen. Ja oletetaan, että\nkivut alkavat kuun ollessa Härän, Leijonan, Skorpionin, Vesimiehen\nmerkissä; se tietää kuolemaa. Thrasyllus nosti kaksi pientä vihreää\nsavilamppua pöydälle, sytytti niiden sydämet tuluksilla.\n\nKun liekit alkoivat levollisesti palaa, molemmat miehet kumartuivat\ntutkimaan merkintöjä. Häilyvä valo tanssi heidän kaljuissaan, valaisi\njoskus pukin verelle lemuavaa Silvanusta. Kultaiset levyt iskivät\nkipinöitä huoneen nurkissa. Ja hetken aikaa kuului vain Thrasylluksen\nhengitys, joka pihisi vaivalloisesti kuin ilmavirta tukkoutuneessa\npillissä.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA.\n\nYlipäällikön kuolema.\n\n\n\n\n1.\n\n\nSyyrian Antiokiassa odotettiin sadeajan alkamista. Viimeinen kuuma\naalto, joka käy ensimmäisten vesipisarain edellä, oli tullut -- ja\nsen mukana Syyria kuoli autuaan tulikuoleman tomussa, eltaantuneen\npalmurasvan hajussa ja valkoisessa valossa. Jättiläiskaupunki oli\njoskus kuin kangastus. Siniseen Välimeren lahteen viettävät vuoret,\nsynkät ja uskonkiihkoiset kukkulat kohottivat hyvin vastenmielisesti\ntätä uudenaikaista pakanallista kaupunkia orvokinvärisen taivaan\nkatsottavaksi. Väräjävä valo näytti nostavan sen rakennukset\nsijoiltaan, sen uloimmat esikaupungit häilähtivät lähemmäksi.\n\nMereltä saapuviin laivoihin se näkyi pelkkänä valkoisena\nja kultaisena mattona, joka valui alas vuorten harjanteita\nneljänkymmenen kilometrin matkan lähelle Seleukian ulkosatamaa. Se\ntyönsi huvila-asutuksen lonkeroita Silpius-kukkulan rinteelle, tummui\njoillakin kohdin syväntiheiksi, maaseutua muistuttaviksi puistoiksi.\nKaupunki peitti koko Oronteksen tasangon virran molemmin puolin.\n\nJa jylhä vuori, joka helteen kosketuksesta ohentui aineettomaksi\nkunnes se näytti sinipunaiselta ukkospilveltä, joka on pysähtynyt\nAntiokian taakse, oli luovuttanut leveät pengermänsä puolentoista\npeninkulman alalta Dafnen ilotarhoille. Tiet sukelsivat ja hävisivät\nlaakerien varjoihin. Siellä täällä kohosi pieniä temppeleitä:\nalttarit eivät lakanneet savuamasta eivätkä lastilaivat tuomasta\nmustia, keltaisia, ruskeita tyttöjä näihin puutarhoihin. Suunnaton\nkaupunki melusi kuin hornamaisen unen syvyydessä, odottaen päivästä\ntoiseen ensimmäistä vapahtavaa vesipisaraa, joka sihahtaisi\ntomuun. Seleukian satamasta leyhähteli mädäntyvien kalansuolien\nja härskiintyneen oliiviöljyn haju perin voimakkaana huolimatta\nsiitä, että Joen jumalan bordelleista kohoili yötä päivää sinistä\nmyrrhan savua. Vesiputousten tasainen pauhu oli vaimennut. Kuiva\nlaakso synkkien, paahtuneiden vuorenseinien sisässä muistutti\nlämmityspannua. Mudan olisi luullut kuplivan ja sihisevän...\n\nKuunnellessaan vuoteella lojuen kaupungin ääniä Germanicus tunsi\nvähitellen vaipuvansa yhä syvemmäs tuohon tylsään päivien virtaan,\njoka tulvi jostakin ja valui jonnekin tässä Idän kuumenäyssä. Hän\noli aikoja sitten luopunut katselemasta ympärilleen. Palatseilla ja\ntemppeleillä ei enää ollut mitään viehätystä. Täkäläinen elämä oli\ntosin aluksi miltei väkirynnäköllä vallannut aistimet: korva joi\nbasaarien hälinää, sieraimet tutustuivat kaikkiin kuviteltavissa\noleviin tuoksuihin arabialaisesta mirhamista muulinlantaan, silmä imi\nkyllästyen kirjavia värejä. Valon ja varjon vuoroleikki oli täällä\nväkevää kuin juovat tiikerin taljassa.\n\nKuiluntapaisten katujen mustasta varjosta sukelsi loppumaton\nkarnevaalikulkue, joka keskikaupungin aurinkoisissa pylväiköissä ja\nlaajalla, pyhäkköjen reunustamalla pääkadulla hajautui tuhansiin\nsuuntiin. Vanhaa neljäkäskivitietä Bereasta tänne virtasi päivittäin\nhirmuinen määrä karavaaneja ja tempuntekijöitä ja uskonnollisia\nsaattueita. Ja eikö toinen virta aina ollutkin tulossa Seleukiasta\npäin tai sitten vuorten yli etelästä, risteilevän tieverkoston\nkaikkia pölyisiä väyliä myöten! Saapui vaeltavia kerjäläisfilosofeja\nsandaalit läpsähdellen. Vaelsi Castabalan nyrkkeilijöitä ja\nKesarean tanssijoita lantiot tyttömäisesti notkuen, kasvot\nvahvasti maalattuina kuin hermafrodiiteilla. Libanonin ja Gasan\nhuilunpuhaltajat tulivat tänne soittamaan Peneoksen lehdoissa;\nsuuret kilpa-ajotallit ja valtavan laaja sirkus vetivät ehtimiseen\nkaikenkielisiä ammatintuntijoita sekä idästä että etelästä.\nSaapui sotilaita ja näyttelijöitä, saapui Bagdadin ja Damaskoksen\nkauppamiehiä silkkipakkoineen ja ratsastaen kameeleilla, joiden\nylhäisen nyrpeät päät nyökyttivät kaiken tuon loiston yli. Niiden\nkyttyrät oli sälytetty täyteen maustepusseja ja voiderasioita. Tai\nvaelsi Joen jumalan alamaisia, _Daphnici mores_, navat paljaina,\npuhaltaen pillejä, joiden heleä luritus haaveellisesti suli yhteen\naasien kiljaisujen kanssa.\n\nTuossa väenvilinässä piili kirousta. Aistit uupuivat ikuisesti\nvastaanottamaan sitä. Keilanmuotoisten kirsikanpunaisten lakkien\nja tummien huntujen keskellä Germanicuksen saattoi joskus vallata\npainostava vähäpätöisyyden tunne, ikäänkuin hän ei millään kykenisi\nponnahtamaan pinnalle tästä polttavan valon ja värien unesta. Sitä\nvaikutelmaa ei edes ratsastava sotilasvartio voinut hajoittaa. Lihaa\nja verta vastaan voidaan taistella, mutta Itä hyökkää näkymättömin\njoukoin... Ja kaikesta uudenaikaisuudestaan huolimatta valkoinen ja\nkultainen kaupunki Syyriassa oli kappale itämaata, jonka jokainen\ntuuman ala, miten roomalaisesti se oli kivettykin, uhosi salakavalaa\nuupumusta, alisti tahtoa --. Kenties syynä oli kuumuus...\n\nLiikekatu pylväineen, palatseineen ja marmorisine aurinkokatoksineen,\ntorit suihkukaivoineen ja monet ylelliset pyhäköt eivät enää\nherättäneet minkäänlaista ihastusta. Pimeän tullen leimahtivat\nlyhdyt palamaan. Tulien voi nähdä tuikkivan Seleukiasta vuoren\nrinteisiin asti ja vähitellen hämärtyvän Silpiuksen huvilakaupungin\npuistoihin. Mutta Dafnen pimeistä puutarhoista oli jo viikon ajan\nkuulunut tuota kummallista soittoa --. Se alkoi sydänyöllä. Hauras\nimevä huilunääni muuttui valitukseksi, hiljeni hyvin matalaksi,\npaisui --. Sitä säesti yksitoikkoinen säveletön rummutus. Pimeydessä\njatkui loputon nakuttava kumu, jossa ei ollut tahtia; se sai hänet\nvääntelehtimään unettomana vuoteellaan. Pienestä yölampusta levisi\nheikkoa maksanväristä valoa. Germanicus kuuli Agrippinan valittavan\nunessaan. Naisen ääneen yhtyi pikku Lesbian kitisevä itku, joka oli\nkuin rasvaamattomien pyörien narinaa. Hän ei ajatellut mitään. Hän\nhuohotti. Kuumuus lepäsi sakeana huoneessa. Rummut napsahtelivat.\n\nPäivälläkin noiden äänien outo, epäselvä kaiku vaivutti hänet tylsän\nkiusaannuksen valtaan. Jonkinlainen herpautuminen oli varmaan\ntapahtumassa hänessä, ja nykyisessä ympäristössä hän antoi sille\nliian alttiisti myöten. Toisissa oloissa, toisissa maissa se ei\nolisi saanut häntä näin valtaansa. Pahinta oli, että pimeät yöt\nikäänkuin lisäsivät eräiden huonojen enteiden merkitystä. Maatessaan\nvuoteellaan avoimin silmin hän näki selvästi viime kuukausien\ntapahtumien kulun, näki varoittavien sattumien punoutuvan toisiinsa\nkuin rengas renkaaseen, hänen taikauskonsa ketjuksi...\n\nKun hänet komennettiin lähtemään vanhoilta sotakentiltään\npohjoisesta, hän oli ehtinyt voittaa Roomalle takaisin\nkahdeksannentoista ja yhdeksännentoista legioonan sotakotkat, mutta\nseitsemännentoista jäi löytämättä. Sitä hänen ei sallittu etsiä. Se\ntäytyi jättää. Hän matkusti Agrippinan ja lasten kanssa hitaasti\netelään päin. Hän kävi Actiumissa katselemassa Antoniuksen leiriä ja\npientä Kreikan Apollolle vihittyä muistotemppeliä, jonka Augustus\noli antanut rakentaa. Laivat ja matkavaunut kuljettivat heitä\nedelleen Boiotian Thebaan. Pindaroksen syntymäseudulla hän uhrasi\nhautauhrin runoilijan maaneille. Hän kulki Lesbokseen, Byzantiumiin,\nIlionin raunioille ja Vähän-Aasian kaupunkeihin. Agrippina kantoi\nsilloin kuudetta lastaan pikku Lesbiaa, joka viimein syntyi Sapphon\nkotisaarella, mihin he pysähtyivät odottamaan myötätuulta. Mutta kun\nkäännyttiin luoteeseen Efesosta ja lähestyttiin Vähän-Aasian Lydian\nlänsirannikkoa, Germanicus päätti pysähtyä Notionin satamaan; sieltä\non vain lyhyt taivallus Kolofoniin, jossa papit ennustavat pyhän\nlähteen loiskeesta. Ilta oli vähällä yllättää hänet, kun hän raivasi\ntietä mastiks-pensaiden läpi. Hän oli yksin, hän jätti Agrippinan ja\nlapset Notioniin.\n\nJa omituista oli nyt, että tuo satunnainen kappale elämää ikäänkuin\nirtautui päivien tavallisesta kulusta ja pysähtyi paikoilleen\npimeyteen, -- niin että hän voi selvästi vieläkin nähdä kukkulat,\njoonialaisen pyhäkön ja oraakkelihuoneen, niin, luolankin, jonka\nkosteutta tihkuviin seiniin ennustava henki on imeytynyt. Hän muisti\nklarolaisen Apollon papin. Pieni, kokoon kuivunut mies, jolla ei\nnäyttänyt lainkaan olevan silmäluomia. Hän näki ukon kumartuvan\nrotkon yli kuin kuunnellakseen, ennen kuin laskeutui onkaloon\nkäsissään papyrus ja hopeinen, kauha. Luolassa vallitsi kostea\nhämärä. Germanicus kuuli veden tippuvan mustista vuotokiviseinistä\nja aina tavan takaa, pienten väliaikojen jälkeen, mudan kuplimista\nmuistuttavan äänen. Ukko huokasi monta kertaa hyvin raskaasti.\nHänen kauhansa upposi välähtäen partamaisen kortteen, länkeilevien,\nnivelikkäiden juurien ja lasimaisesti kuumottavien vesikasvin lehtien\nsekaan. Ja sitten, luolan kosteiden äänien kannattamana, epäselvästi\nkuin veden noruminen, ennustava voima tiivistyi ilmaukseksi. -- Pappi\nlähti nousemaan ylös dolomiittiportaita. Kaksi valkoista silmämunaa\nkellui pimeässä...\n\nOli ollut hyvin vaikea salata Agrippinalta klarolaisen tietäjän\nsanoja, sillä kun ylipäällikkö pimeän aikaan palasi Notioniin,\nvaimo katseli häntä kovin pitkään ikäänkuin olisi arvannut kaiken.\nSydämensä syvyydessä Germanicus oli kammon vallassa. Jos ennustus\nolisi ollut hiukankin selvempi, jos ei niin käsittämättömästi\nolisi puhuttu äkkikuolemasta, joka tapahtuu mustan kukon laulun\naikaan, hän olisi noussut koko henkisellä tarmollaan ilmikapinaan\nja huolellisesti varonut jokaista tilannetta, missä suinkin saattoi\npiillä vaara... Mutta musta kukko! Hän huohotti. Hänen selkänsä oli\nlikomärkä hiestä.\n\nKolofonissa hän osti tummasta jaspiksesta veistetyn taikakalun.\nHänellä oli aina ollut taipumusta suolihäiriöihin ja tumma jaspis on\nparhain keino niitä vastaan. Sitä paitsi tämä tuumanpituinen kivi oli\nveistetty ihmisvartalon muotoon. Se kuvasi Tienristin jumalatarta,\nkolmikasvoista Hekatea; toinen käsi piti tulisoihtua, toinen Manalan\navaimia. Mutta tuskin hän oli tullut Antiokiaan kun hänen vatsansa\nalkoi joutua epäkuntoon. Hän oli tuntenut silloin ensi oireet\nniistä kalvavista kivuista, jotka nykyään, yhdessä syvälle syöpyvän\npelon kanssa riistivät unen silmistä. Aluksi se oli ollut liian\nvähäpätöistä, jotta siihen olisi kannattanut kiinnittää huomiota.\nMutta myöhemmin? Ja varsinkin Egyptin matkan jälkeen --?\n\nKun keväällä saapui viestejä kehnosta vehnäsadosta, hän ei totisesti\nvälittänyt odottaa Tiberiuksen lupakirjaa vaan lähti kolmisoudulla\nheti meren avauduttua Aleksandriaan. Agrippina seurasi hänen\nmukanaan. Ja niinkuin hän oli arvellutkin, syy ei ollut huonossa\nsadossa vaan koronkiskojissa, jotka pitivät jyvien hinnan korkeana\nlaskemalla liikkeeseen vain pieniä määriä. Roomassa voitiin\niloita, että hän selvitti sen seikan niin nopeasti. Miten suureksi\nviljapula olisi mahtanut kehittyä, ellei hän olisi ilman varsinaista\nkäskykirjettä ja kokonaan omalla vastuullaan päällikön arvovaltaansa\nvedoten pakottanut Egyptin kauppiaita avaamaan kaikki varastonsa. Nuo\nseudut, joihin hän Niilin matkailla pysähtyi -- vanha kuumuudessa\nuneksiva Thebais, Syene, Memfis ja suuret pyramiidit -- tuskin\nolisivat helteestä huolimatta samalla tavalla lamauttaneet voimia\nkuin tämä nykyinen olinpaikka. Kunpa hän olisikin perheineen voinut\nsiirtyä Antiokiasta sinne!\n\nMutta Memfiissä, missä parhaillaan vietettiin mustan Apiksen juhlaa,\nhänen piti joutua kokemaan toinen varoitus. Jos pappien selityksiin\noli luottamista, pyhä härkä oli heti hänet nähtyään tehnyt\npahansuovan merkin. Se käveli valittavasti mylvien siihen talliin,\njossa onnettomuuden sanotaan asuvan. Jälkeen päin Germanicus koetti\nmiltei väkivalloin etsiä muististaan jotakin elämän jaksoa, jolloin\nsynkät enteet samalla tavoin olisivat säännöllisesti seuranneet\ntoinen toistaan ja pahin kuitenkin jäänyt tapahtumatta. Mutta hän ei\nsitä keksinyt. Olihan hän kestänyt kaikki sodan vaivat, oli ollut\nalttiina omien sotilaittensa miekoille ja sveebien, bataavien,\nkheruskien nuolille Menneet vuodet kuvastuivat yhtämittaisena\ntaistelunkohuna, jossa tulet ja ammusten vihellys olivat hänen\njokahetkisenä elementtinään, kuoleman elementtinä. Mutta musta kukko?\nJa Memfiin pyhä sonni, joka hänet nähdessään kääntyy pahojen enteiden\ntalliin?\n\nGermanicus oli lohduttanut itseään sillä, että kaikki tuo saattoi\nennustaa vain niitä vastuksia, joita hän oli joutunut kokemaan jo\nensi viikkoina Itään siirryttyään. Eikö maaherra Gnaeus Piso ollut\nitse personoitunut kiusa! Ja hänen viekas vaimonsa? Agrippina ei\nollut erehtynyt lukiessaan tuon naisen silmistä niin kiihkeätä\nkateutta, että se olisi riittänyt tuhoamaan kaikki ylemmissä asemissa\nolevat, jos Plancinalla vain olisi ollut käsissään valta. Miten\nihmeellinen mahtoi olla suhde, joka yhdisti Pison tapaisen tyhmän\nrehentelijän myrkkyä tihkuvaan kostottareen! Ja kuinka pitkälle\nmaaherrattaren viha mahtaisi ulottua, jos hänen kätensä olisivat\nvapaat? Ei ihme, että Pison omat alaiset varovasti kaihtoivat\nloukkaamasta Plancinan ylpeyttä, jotta heidän ei tarvitsisi tuntea\nniskassaan hänen pistävän vihreää katsettaan. Oli ollut onneton\nerehdys asettaa tuo pariskunta valvomaan Syyriaa.\n\nKun Germanicus hiukan Pison saapumisen jälkeen ilmestyi Antiokiaan,\nhänen piti sotapäällikkönä joutua kokemaan elämänsä surkein\npettymys. Maaherra oli hänen poissa ollessaan pannut liikkeelle\nkoko vaikutusvaltansa saadakseen sotaväen kurin höltymään. Ei\npuhettakaan siitä, että joukot olisivat olleet sotakunnossa, tuskin\nedes valmiit kunnolliseen paraatiin! Ensimmäinen vastus, mikä\noli tuottanut legioonien järjestelyssä suunnatonta huolta, oli\nse, että lähes kaikki upseerit olivat äkkiä pudonneet arvossaan\nrivimiehiksi ja tavalliset sotilaat rehentelivät nyt kenturioina,\nkohortinpäällikköinä, ratsuväen komentajina. Esikaupungissa tapahtui\ntuhka tiheään ryöstöjä. Naamioidut sotilaat mellastivat kapakoissa,\nkukaan ei ottanut kuuleviin korviinsa kauppiaiden valituksia, ei\nainakaan Herodeksen vanhassa linnassa asuva uusi käskynhaltija.\n\nKun päällikkö saatetaan naurunalaiseksi oman armeijansa silmissä,\nhänen ei auta muuta kuin purra huultaan. Tilanne oli liian mieletön\nkerrottavaksi Tiberiukselle. Ainoa mahdollisuus oli sotaväen\ntäydellinen uusiminen. Noina päivinä Germanicus oli ollut kyllin\nraivoissaan syyttääkseen maaherraa hänen omassa virkahuoneessaan\nkelvottomasta hallinnosta. Eikä juttu ollut päättynyt siihen, hän\nkirjoitti lisäksi keisarille. Kuinka hänen mieltään oli kirvellyt,\nettä Roomassa ei ymmärretty asian oikeata laitaa, vaan tuloksena oli\nvain Tiberiuksen kuivakiskoinen kehoitus sovintoon!\n\n\n\n\n2.\n\n\nGermanicus ja Agrippina olivat asettuneet asumaan Epidafnen\nkortteliin pieneen valkoiseen huvilataloon, jonka kattoterasseilta\nnäkee Joen jumalan puistoihin. Silloin kun huolet kävivät liian\nraskaiksi, ylipäällikkö löysi odottamattoman tuen vaimostaan, joka\näänettömänä ja hyvänä aina seisoi hänen rinnallaan. Miten olisi\nkäynyt, ellei olisi ollut Agrippinaa...? Heidän pieni tyttönsä Lesbia\nsaisi kasvaa vielä pitkän aikaa, ennen kuin hänestä olisi todellista\niloa. Hän oli tullut maailmaan aivan äsken. Hänen maitoinen äänensä\ntäytti heränneen elämän äärettömällä tärkeydellä koko rakennuksen.\nJa mies hymyili ajatellessaan, että Lesbian ajatus tuskin löysi\nsen pitemmälle kuin pienet kurttuiset sormet, jotka halukkaasti\niskeytyivät äidin rintaan. Oli päätetty, että Antiokiassa ollessa\nei palkata imettäjää. Sellainen merkitsisi vain tytön saattamista\nalttiiksi kulkutaudeille. Muuten... tavallisissa oloissa Germanicus\ntuskin olisi näin herkästi joutunut hämärien vaikutelmien valtaan, ei\nedes Lesbian itkuntuherruksen ja kotiäänien. Hän tiesi sen itse. Se\noli niin kummallista. Suuri voimakas mies, joka on elämässään nähnyt\nenemmän vuotavaa verta kuin toiset viiniä. Tarmokas sotapäällikkö,\njoka käyttäytyy kuin kuka tahansa tunteellinen porvari.\n\nNiin, kenties tämä oli herpautumista... Olla altis jokaiselle\nkitisevälle itkulle, joka kuuluu makuuhuoneesta. Ja kun hän auringon\nnoustessa kohoaa ruumiillisena olentona unen pinnalle, väsyneenä ja\nhuonosti nukuttuaan, hänet valtaa tuo rajaton kaihoisa tunne, joka\nsaa hänet etsimään vaimoa niinkuin poika hykertyy lähelle äitiä. Nämä\nraukeamisen tilat ovat varmaan jo kuolemista. Hän painaa leukansa\npieneen lämpöiseen kuoppaan Agrippinan solisluun kohdalla ja nukkuu\nuudestaan. Aurinko ponnahtaa säihkyvän punaisena vuorten takaa. Tomu\nhehkuu, vankkurit ajavat kolisten. Antiokian kukot kiekuvat. Mustat\nkukot.\n\nGermanicuksen elämässä ei ollut paljoakaan arkaluontoisia asioita.\nHän oli aina elänyt suoraviivaisen ja avoimen luonteensa mukaan,\nhänellä oli vain hyvin vähän käsitystä niistä pulmista, joihin\nmutkallisemmat ihmisluonteet eksyvät. Tähän asti hän oli seisonut\nvalossa. Mutta viime aikoina tapahtui siinäkin suhteessa hienon\nhienoa, aluksi huomaamatonta muuttumista. Sen ensimmäisenä oireena\noli tuo tunteiden herkistyminen, jota ulkopuolinen katselija tuskin\npanee merkille... Tuntui kuin hänen sielunsa aistit olisivat ottaneet\nvastaan enemmän vaikutelmia kuin ennen. Ei enää pelkkää valoa ja\npelkkää pimeää, vaan kaikkea, mikä on siltä väliltä. Hän vertasi\nitseään karuun, harmaasta kivestä hakattuun kuvapatsaaseen, jonka\npiirteet näyttivät niin selviltä ja yksinkertaisilta kun keskipäivän\naurinko sitä valaisi; mutta kun tulee iltahämärä, sen kovat kasvot\npehmenevät ja käyvät salaperäisiksi. Kaksi, kolme vuotta sitten\ntämäntapaiset itsetarkastelut olisivat olleet hänelle peräti\nvieraita. Hän ei olisi vaivautunut pohtimaan sillä tavoin. Nyt oli\ntoisin. Sisäisen pehmentymisen mukana lisääntyi myös kyky tuntea\ntuskaa. Kuka olisikaan kuvitellut, että hänen tapaisensa vankka\nrautatammi lopulta alkaa versoa mimoosanlehtiä, jotka värähtävät\naivan vähäpätöisistä kosketuksista!\n\nKun hän joinakin aamuina teki Caligulan kanssa kävelyretkiä\nEpidafnen puistoihin tai oikaisi Orontes-joen laaksoon, häntä\nvaivasi itseäänkin oman olemuksensa uusi, selittämätön herkkyys.\nKahdeksanvuotias poika hypähteli hänen rinnallaan. He poikkesivat\nlehtoihin, joissa kasvoi terebinttejä ja bergamottipuita. Siellä\nvallitsi lempeä vihertävä hämärä, pojan kalpeat kasvot muuttuivat\nkuolleen näköisiksi ja hänen siniset silmänaluksensa tummenivat\nilkeästi. Kenties oli pahasta sekin, että isä rupesi niin kummasti\nkiintymään lapseensa --. Täytyihän hänen nähdä, että Caligula oli\npelkkä vetelehtivä lurjuksenalku ja että hänen tapaisensa kiusanhenki\nvain tuottaisi kärsimyksiä niille ihmisille, jotka haluaisivat avata\nhänelle sijan sydämissään. Poika käytti hyväkseen joka tilaisuutta,\nmilloin voi tuottaa harmia äidilleen. Tai sitten hän kiusasi\npikku siskoaan tai keksi vastenmielisiä kujeita, joiden uhreina\ntavallisesti olivat Epidafnen luutamummot, pelloilla työskentelevät\ntalonpojat, juutalaissynagoogan koululaiset. Ja omituisinta oli,\nettä Germanicus ei tuntenut sen johdosta pettymystä. Kun hänen\nolisi pitänyt oikaista Caligulaa, hän katseli vain pojan kasvoja\nneuvottoman näköisenä sanomatta sanaakaan. Niinä harvoina kertoina,\njolloin hän oli turvautunut kuritukseen, hänet valtasi sokea viha;\nlyönnit satoivat Caligulan selkään ja kaulaan, se oli tyhmää\närtymystä, siinä menivät viimeisetkin rippeet isän arvovallasta. Ja\nsellaisten hetkien perästä hänestä tuntui kuin lapsi olisi jäänyt\nkerta kaikkiaan voiton puolelle. Poika loittani yhä kauemmaksi. Isä\npysähtyi kummallisen hennon mielialan vallassa katselemaan hänen\njälkeensä.\n\nTodellisuus oli alkanut pettää häntä ja vetää nenästä, eikä hänessä\nollut miestä vastustamaan. Hän turvautui yhä enemmän Agrippinaan.\nNiin voimakas oli tuon naisen lempeä ja tarmokas rauhallisuus, että\nmies synkkinä päivinäkin löysi siitä hiukan lepoa omaan mieleensä,\njota enteet ja unet ja yltyvä pahoinvointi kiusasivat. Vaimosta\nja lapsista oli tullut hänen elämänsä sisältö. Mitäpä siitä, jos\nCaligula näyttikin palkitsevan hänen hellyytensä kiittämättömyydellä.\nAgrippina liikkui huoneissa perin vähäpuheisena, kirkas otsa uljaasti\npystyssä. Hänen tyynistä, hyvistä kasvoistaan hohti rohkaisua,\njoka oli enemmän kuin sanat --. Kuumuus, tomu, moskiitot eivät\nestäneet hänen puuhailuaan. Siitä saakka, kun he olivat muuttaneet\nvalkoiseen taloonsa Epidafnessa, Agrippina oli itse alkanut pitää\nhuolta aterian valmistamisesta, ja siinä suhteessa hän totisesti\nolisi kelvannut kenen tahansa hyvän perheenäidin esikuvaksi. Hiukan\nleipää, hiillostettua kalaa, tuoretta oliiviöljyä, sorsanrintaa ja\npehmeää, ruskeaksi paahtunutta artisokkaa --. Vaimo oli antanut\nelämän yhdeksälle lapselle, joista kuusi oli jäänyt henkiin. Mutta\nnoilta pehmeän lujilta kasvoilta uhosi vieläkin kauneutta ja voimakas\nkaula oli kuin sileän, hiukan tummuneen pylvään kappale. Agrippina\nliikkui ja puuhasi, kulki keittiön ja huoneiden väliä koruttoman\nmiellyttävänä kuin aina uuttera Hestia. Germanicus rakasti hänen\ntuoreen mullan väristä tukkaansa, joka jakauksen molemmin puolin\ntaipui kahdelle leveälle ja ohimoilla ja niskassa monille pikku\nlaineille... Aina tuntia ennen ateriaa hän kietaisi nopealla\nliikkeellä valkoisen liinan päähänsä kuin paikallisen turbaanin.\nKeittiöstä tuntuva paistin haju olisi saanut Rooman senaattorit\nkauhun valtaan, jos he vain olisivat tunkeneet nenänsä Antiokiaan. Ja\nvielä enemmän he olisivat kummastelleet Agrippinaa keittiöliinoineen,\nkulunut työpuku yllään.\n\nMutta Germanicus kuunteli saviastioiden kalinaa, Lesbian itkua,\nnaisen askeleita keittiöstä.\n\nJa tällaisina hetkinä hänet valtasi syvä epätavallinen onnentunne,\njota kuolemakaan... tosiaan, jota tuskin kuolemakaan voisi hävittää,\njos klarolaisen ennustuksen nyt pitäisi toteutua. Joskus mies\npoikamaisesti riemuiten tunsi, että pitkän yhdyselämän jälkeenkin\nnaisen ilmeet voivat hulvahtaa täyteen jännittävää viehätystä. Tummat\nsilmät siristyvät tuolla tavoin... Suun ympärillä kehittyy tuo ylen\npehmeä hämy, jota äiti Antonia nimittää doorilaiseksi. Agrippinan\nhymy on vaikeina hetkinä kuin itse hyvyys ja lohdutus. Ja Rooman\nlegioonien ylikomentaja sanoo tuolle suurelle, hiukan miehiselle\nnaiselle omituisen epävarmasti:\n\n\"Pikku Hestia...\"\n\nHänen otsansa on aivan punainen ja ääni karhea, mutta sanojen\npohjalta on pyrkimässä esille jotakin ihmeen hentoa. Agrippina\nkatsoo häntä. Katsoo ylpeät puhtaat kasvot iltahämärän varjostamina,\npää miettivästi kallellaan. \"Suuri poika\", hän hymyilee. Ja hetken\nkuluttua hänen askeleensa kuuluvat selkeän rauhallisina talon\nsisähuoneista.\n\nKenties -- jos Germanicus olisi pystynyt kyllin syvästi mittaamaan\noman sisäisen tilansa -- hän olisi ponnistanut kaikki voimansa\ntemmatakseen pois velvollisuuksien kahleet ja elääkseen vain\nAgrippinalle ja pikku tytölle. Hän oli harhailunsa harhaillut,\nja nyt hän oli tulossa kotiin. Se, mitä ihmiselle ulkonaisesti\ntapahtuu, johtipa se voittoon tai tappioon, on vain sisäisen elämän\nkuvastelua. Olosuhteet näyttävät nousevan häntä vastaan, hän on\nvälinpitämätön siellä missä pitäisi olla valpas ja nukkuu sikeään\nuneen ratkaisevalla minuutilla, tietämättä, että salainen säätely\ntulee hänen omista syvyyksistään. Laiva kiitää eteenpäin valtameren\nyli, mutta matkan lopulla sitä ei enää ohjaa älyn kompassi vaan\nhiljaiset merivirrat... Ja kaikki, mitä ihminen kuolemansa edellä\ntoivoo tai tekee tai sanoo, saavuttaa vertauskuvan läpikuultavuuden.\nOliko Rooman armeijan ylipäällikkö ehtinyt tähän vaiheeseen?\n_Carpentum_ vaunut ja kolmisoudut, suuret kaleerilaivat ja Niilin\npurret olivat viime vuosina kuljettaneet häntä maasta toiseen hänen\noman rauhattomuutensa alttiina välikappaleina. Hän oli elänyt kuin\nOdysseus merenkulkija. Hänen Ithakansa ei enää voinut olla kovin\nkaukana.\n\nToisaalta voi olla niinkin, että olen jo löytänyt sen, hän pohti\nvalvoessaan tähtikirkkaassa syyrialaisessa yössä. Olen aina elänyt\nsiellä, en vain ole tullut panneeksi sitä merkille. Mies hajoittaa\nensin toiveensa yli maailman, tekee suuria tekoja ja voittaa suuria\ntaisteluita, huomatakseen jonakin hiljaisena yönä, että kaikesta\ntuosta on jäänyt jäljelle vain ontto merkityksetön kaiku aivan\nkuin lyötäisiin tyhjään tynnyriin. Olen vuokrannut elämäni talon\nmilloin kunnialle, milloin urheudelle. Ja minä itse? Niin, siinä\nse...! Luulen, että olisi viisainta vetäytyä yksinkertaiseen elämään\nAgrippinan ja lasten kanssa. Luopua kaikista oikeuksista. En enää\nhalua kiusata mieltäni Pisolla enkä hänen vaimollaan. Jos jumalat\nvain suovat minun tulla terveeksi, ostan maatilan Sisiliasta ja\nlähetän eronpyynnön Roomaan. Täälläkin tosin kasvaa tuttuja yrttejä,\nhienolehtiset pippuripuut kahisevat noin... talon seinää vasten. Ja\nruskeilla multalavoilla versoo nuoria mastiksintaimia tai ruista,\nseesamia ja saflonia, joita talonpojat kastelevat niin innokkaasti\nettä nenärenkaat, _nezemit_ heiluvat! Mutta tämä on kaiken kaikkiaan\nvierasta maankamaraa. Tahtoisin Italiaan, kotiin.\n\nHän makasi kauan aikaa mietiskellen. Lamppu lepatti. Kipu vatsan\nseutuvilla kalvoi taas. Hänen otsansa oli käynyt aivan hikiseksi.\nJa tummasta jaspiksesta veistetty Tienristin jumalatar näytti tulen\nrauhattomassa valossa liikuttavan käsiään, toista, joka kohotti\nElämän soihtua, ja toista, jonka sormet puristivat Yön portin avaimia.\n\n\n\n\n3.\n\n\nSeuraavana päivänä hän lähti päättävästi maaherran luo.\n\nSe seikka, että hän ei kutsuttanut Pisoa luokseen, vaan otti itse\nensi askeleen, tuotti hänelle apeudensekaista tyydytystä. Hän ei\najatellut: Minä, legioonien ylikomentaja, olen menossa vaivaisen\nprokuraattorin luo! Hän nautti tästä alentuvaisuudesta kuin hyvin\nhienosta, karvaasta viinistä; hänen sydäntään paisutti oman\njalouden tunne. Muuten Germanicus ei ollut mikään haaveksija. Hän\ntiesi sisimmässään, että mies, jonka kohtalo oli viskannut hänen\ntielleen, voitiin nujertaa vain karkeilla keinoilla. Hän oli jo\nmuutamia kuukausia sitten Pison röyhkeästä naurusta voinut päätellä,\nettä maaherra tunsi asemansa lujaksi. Tästä syystä hän olikin\nSyyrian käskynhaltija; ja samasta syystä Germanicus tajusi omien\nhankkeittensa ikäänkuin alinomaa raappivan vaarallisiin merenalaisiin\nkareihin. Miksi, esimerkiksi, Tiberius selvästi vältti puuttumasta\nvakaviin muistutuksiin, joita oli tehty Pisoa ja Plancinaa vastaan,\nvieläpä tuohon huhuun, että maaherra olisi ottanut lahjuksia\npakolaiskuningas Vononekselta? Niin, miksi --?\n\nJa Germanicus näki selvästi oman surkean asemansa. Hänen mieltään\nkaiversi tunne, että ympärillä pelattiin kieroa peliä hänen voimatta\noikein käsittää, miksi ja millä tavoin... Hän oli miettinyt tätä\nseikkaa jo Egyptissä ja hän ajatteli sitä öisin vuoteellaan\nAntiokiassa, kun _Daphnici mores_ puhalsivat valittavia pillejään ja\nrummut kalisivat kolkosti.\n\nTämä oli kaiken kaikkiaan hyvin hämmentävä vuosi. Kunpa se kuluisi\nnopeasti ohi. Joskus, kammottavana päähänpälkähdyksenä, hänen\nmieleensä iski synkkä epäilys, että maaherralla vaimoineen oli\njotakin tekemistä hänen nykyisen sairautensa kanssa. Kun tämä\nmahdollisuus kerran vaikeni, vaikkapa vain satunnaisena kuvitelmana,\nhänen ihonsa nousi kananlihalle. Hän selaili tunti tunnilta, päivästä\ntoiseen Syyriassa elettyjä viikkoja löytääkseen hetken, jolloin\nPianoina olisi voinut juottaa hänelle myrkytettyä viiniä tai maaherra\nvaihtaa aterian aikana maljoja... Mielikuvilla on kummallinen valta\nruumiin yli. Mitä kuumeisemmin hän tuijotti tähän pelon kuiluun,\nsitä suuremmaksi vaiva kasvoi. Se ei enää ollut hiljaista pistämistä\npallean alla. Se yltyi öisin lyhyiksi aaltomaisiksi poltteiksi, jotka\nnopeasti pakenivat sisälmysten läpi munuaisiin. Niitä seurasi tuo\nhiljainen kalvaminen, joka sai hänet ylenantamaan kaikki Agrippinan\nlaittamat herkut, sorsanrinnat ja artisokat ja hiillostetut kalat. Se\nvasta oli surkeata! Hän näki itsensä kyyryllään vuoteessa, suolaiset\nkyyneleet valuivat alas poskia leukaperiin ja Agrippina tuki selkää\nhyvällä, voimakkaalla kädellään aina kun oksennukset alkoivat.\n\nNoustessaan kantotuoliin hän tunsi itsensä vähemmän huonovointiseksi\nkuin yöllä. Mutta terve hän ei ollut. Hänen ruumiinsa oli hikinen\nja herpautunut; asiain tällä kannalla ollen olisi tyhmää nousta\nratsaille. Tumma, sädehtivien upotusten koristama kantotuoli\nkeinahteli hiukan orjien astellessa kannatinpuut olkapäillään. He\nkulkivat Epidafnen alueelta Epifanian kortteleihin, sivuuttivat\nhevostallit, joissa sinisiin ja ruohonvihreisiin ihokkaihin\npukeutuneet kilparatsastajat kiihkeästi väitellen tutkivat pilttuihin\nsidottuja arabialaisia kimoja; tällä puolen kaupunkia oli vain\nhevosten hirnuntaa ja vuohilaumojen kellonkalkatusta. Idumealaisen\nsuurkuninkaan loistava sirkus, stadionin tornit vaskisine\nvoitonvaunuineen, marmorisen aurinkokatoksen kulma sukelsivat\nnäkyviin.\n\nJa kaupungin pauhu ympäröi jälleen Germanicuksen, mutta kantotuolin\npaksujen peittojen läpi se kuului haaveellisen vaimeana. Olisi\nvoinut luulla vaeltavansa merenalaisessa kaupungissa, jossa vesi\nsolisee korviin ja täyttää suun... Esiratsastajan hevonen kopisutti\npääkadun marmorilaattoja. Lampadarien, tienavaajien luikkaukset\nupposivat nekin kuin kaikuvaan luolaan, joka oli niellyt sen\nmelun, minkä kauppiaat, Castabalan nyrkkeilijät, aasit, kameelit\nkelloineen ja kerjäläiset rahamaljoineen tavallisesti saivat aikaan\nHerodeksen pylväikköjen tungoksessa. Idän suurkuningas, jonka\nsuonissa isän, roomalaisen Antipaterin veri sulautui äidin suvun\nkuumaan beduiinivereen, oli aikoinaan pakottanut Syyrian kaupungit\npukeutumaan länsimaiseen asuun. Kanathassa hän antoi rakentaa jumala\nBaal-Samille kreikkalaisen temppelin. Jerusalemin linnavuorella\nlevisivät maan kuulut Jehovan palatsit niin epäsalomolaisina, että\nniitä kuvitteli Juppiterille rakennetuiksi.\n\nGermanicus tunsi Antiokian kyllin hyvin viitsiäkseen kohottaa\nkantotuolin verhoa. Kadun näyt nousivat katsomattakin mieleen.\nOli suuri huojennus päästä näkemästä pylväikköjen lumivalkoista\nmarmoria, joka ampui päivänvalon sileistä kivipeileistään vieläkin\npistävämmin kuin monet kullatut voitonpatsaat ja vaskivaljakot. Kuuma\nilma vapisi. Taivas oli muuttunut sulatusuuniksi. Automaattisista\nvedenvihmojista huolimatta kaduille vaipui paksua valkoista pölyä. Se\noli kuin talkkia Maan hikeentyneessä ihossa.\n\nKun hiljainen tuulenhenki muutti suuntaa, Germanicuksen sieraimet\ntäytti tomun, mädäntyvien munien ja lahoavan mastiks-puun haju aivan\nkuin Seleukos Nikatorin näennäisesti nuortunut kaupunki jälleen\nhaluaisi muistuttaa, että maaperä oikeastaan on ikivanha, itämainen\n--. Siihen ei ollut aihetta. Hän tunsi sen kaiken aikaa syvällä\nhermostossaan. Kenties se yhä johtui imevistä huilunäänistä, jotka\nsekoittuivat ratsastavan patrullin panssarien kalinaan.\n\nKantotuolin verho häilähti hiukan, Germanicus huomasi vaellettavan\nsyrjäkatuja. Kuoppaisilla teillä kulki kerjääviä pappeja,\npujopartaisia juutalaisia kantaen olkapäällään leveämahaisia,\nhuuruisia saviruukkuja, sirkuksen eläintenkesyttäjiä nahkapiiskoineen\nja raajarikkoja, joiden kainalosauvat kolisivat kamalasti.\nLuolamaisten ovien sinipunaisessa hämyssä istui _ambubaioja_,\nruskeita ilotyttöjä, jotka suutelevin elein puhalsivat\nabuba-pilleistä imevää oikullista sävelmää. Heidän sitruunankeltainen\nmekkonsa oli huolettomasti auki. Sen loistavista poimuista\ntuijottivat mustat nännit uhkaavan jäykästi ohikulkijoihin. Tyttöjen\nsilmäripset, joihin oli vedetty paksu kerros poltettua mantelinnokea,\nriippuivat silmämunien päällä kuin kukkien tahmeat mesikarvat.\n\"Syyriaa\", sanoi Germanicus itsekseen.\n\nJa jäytävä kuume muuttui vilunpuistatuksiksi. Hän oli jo vähällä\nantaa käskyn, että käännyttäisiin takaisin kotiin. Mutta eikö se\nolisi ollut vain raukkamaista pakoa velvollisuuksista? Hänhän oli\nmatkalla Pison luo ja hänen täytyi puhua maaherralle mitä ajatteli...\nVelvollisuus, niin! Siinä juuri oli hänen gordioninsolmunsa, hän oli\nsitä viime vuodet tunnollisesti yrittänyt kehittää auki ja huomasi\nvyyhden aina vain yhä sotkuisemmaksi. Ripeällä iskulla vielä voisi\nhalkaista --\n\nKantotuolissa ylipäälliköllä oli yllin kyllin aikaa seuloa\näskeisiä tapahtumia. Eikö hän ollut tyydyttävästi hoitanut\nhuostaansa uskottuja tehtäviä? Hänet oli lähetetty Parthian rajalle\nrauhoittamaan levottomuuksia ja hän täytti käskyn. Kuningas\nArtabanes, joka istui Aleksanteri Suuren päällikön Arsakeen entisellä\nhoippuvalla valtaistuimella vanhassa Suur-Iraanissa, lähetti hänen\nluokseen neuvottelijoita, jotka vaativat Rooman edustajaa saapumaan\nParthian ja Syyrian rajalle, missä rajariidat ratkaistaisiin. Hän\nlähti matkalle seuranaan vain esikuntansa, kohtasi kuninkaan Eufratin\nrannalla; neuvottelujen tuloksena oli toivottu sovinto lännen ja idän\nsuurvaltojen välillä. Se sopimus olisi tuottanut kunniaa kenelle\ntahansa. Kaiken lisäksi parthien hallitsija oli ehdottanut, että\nhänen edeltäjänsä Vonones, joka oli asettunut asumaan Syyriaan ja\nnautti siellä roomalaista suojelusta, karkotettaisiin Antiokiasta\njohonkin turvallisempaan paikkaan. Hiukan ennen Egyptin matkaansa\nylipäällikkö antoi vangita pakolaiskuninkaan ja toimittaa hänet\nKilikian rannikolle Pompeiopoliksen linnaan, missä hän sai\neunukkiensa, mustan suojavartioston ja kassakirstujensa seurassa\nmiettiä kukistumistaan.\n\nKaikkien noiden somien ja hienojenjärjestelyjen tuloksena oli ollut\nsuuri huojennuksen tunne itärajalla ja kansalaisilo Armeniassa sekä\nRooman taholla tyytyväinen varmuus, että viimeinenkin salavehkeiden\nkanava Vononeksen ja hänen entisten alamaistensa välillä oli ummessa.\nJos siihen luhistui myös Pison ja pakolaiskuninkaan salamyhkäinen\nyhteistoiminta, sitä parempi. Ja vasta Egyptissä Germanicus oli\nkuullut viimeiset uutiset Pompeiopoliksen valtiovangista. Tosin ei\ntiedetty mitään varmaa, -- näytti siltä, kuin Vonones olisi eräällä\nmetsästysretkellä päässyt ratsain pakenemaan Kilikian vuoristoon,\netsinyt suojaa albanialaisten ja entisten armenialaisten alamaistensa\nluota. Hän ehti Pyramus-joelle asti, kun roomalainen patrulli\npysäytti hänet. Huhun mukaan hän oli kuollut paluumatkallaan; hänet\ntappoi vanha legioonalainen Remmius, joka oli Syyriassa kuulunut\nhänen suojavartioonsa. Mutta kuninkaallisen pakolaisen kukistuminen\nenempää kuin Idän rauhansopimus ja Kappadokian miehittäminen eivät\nlainkaan sulattaneet Tiberiuksen jääkylmää virallisuutta, jolla hän\njatkuvasti kohteli veljenpoikaansa. Ja tämä oli Germanicukselle\nvaikeata nieltävää.\n\nMuuten oli mahdollista, että Tiberius vain halusi peittää\ntyytyväisyytensä tavanmukaiseen kankeuteen. Siitä kirjeiden pidättyvä\nsävy. Keisari ei toden totta tuhlannut ylistyksiä, siinä suhteessa\nhän menetteli jokseenkin samoin kuin Augustuksen kerrottiin häntä\nkohtaan menetelleen. Mutta lämmin kädenpuristus Välimeren yli, pieni\nhyvänmielen välähdys tässä kuivassa jäykkyydessä kuin nuotiotuli\npakkasessa, -- kuinka se olisikaan tervetullut! Sitä hän kuitenkin\nsuotta odotti.\n\nAinoaksi palkinnoksi jäi tässä tapauksessa sisäinen tyydytys,\ntuo, että jos eno vaikenee, teot puhuvat puolestaan. Seppeleitä,\nvoitonlehviä, kultaisia nuolia ja valkoisia parihevosia hän ei\nkaivannut, kerran ajaessaan Pyhää katua hän oli kylläännykseen asti\nnauttinut kansan huudoista. Ei enempää sitä lajia. Mutta vähäinen\nystävällinen tunnustus --. Eikö hän, Germanicus, sitä ansainnut?\nLuultiin kenties, että hän istui kädet ristissä. Eikö hän miehittänyt\nKappadokiaa? Juuri hän oli liittänyt sen Rooman alusmaaksi, ja\nmiten taitavasti vielä! Tähän asti pieni vuorinen alue Kilikian ja\nMustanmeren välissä oli säilyttänyt itsenäisyyden, mutta siitä oli\nmaalle itselleen ilmeisesti enemmän huolta ja vaivaa kuin iloa.\nKappadokia kuului noihin kääpiövaltioihin, joissa sisäiset liitokset\njo natisivat, joissa kansallistunnon kummitus vaelsi homehtuneissa\nhallitussaleissa, vaikka todellinen vapaus olikin enää muisto vain.\nNiinkuin Pontos, Kommagene, Armenia se oli itsepäisesti ollut\njotakin olevinaan maana ja kansakuntana. Se oli yrittänyt mieluummin\npysyä pienenä kuin yhtyä suureen. Ja nyt sen rauhaton huoli oli\nloppunut. Roomalainen legaatti Quintus Veranius otti hoitoonsa\nKappadokian sisäpolitiikan, palatsit miehitettiin, kaupunkeihin\nmarssi roomalaisia sotavoimia, kullanväriset kotkankuvat ponnahtivat\nsädehtimään vuorten huipuille. Kuunnelkoot nyt Halys-joen juoksua,\nnuo vuoristolaiset, -- jos joki vielä vuosi sitten ennusti pelkkiä\nlevottomuuksia itsenäiselle pikkuvaltiolle, Rooman alusmaalle se\nlupaa toden totta rauhaa.\n\nGermanicus tunsi ruumiinsa oudon raskaaksi. Kuinka kauan matka\nkestikään! Hän räpytti luomiaan, aivan kuin Syyrian aurinko olisi\ntäälläkin, verhojen luomassa puolivarjossa, kirvellyt silmiä. Ja\noli kuumeen syytä, että hän niin kärkkäästi etsi viime kuukausien\nponnistuksista jotakin kohtalokasta laiminlyöntiä, joka oikeuttaisi\nTiberiuksen kylmäkiskoisuuden. Hän käyttäytyi kuin mies, joka\nhapuilee tunnustelevin sormin halkeamaa sileästä muurista. Mitä siis?\n\nGermanicus nojautui veltosti pieluksia vasten, mutta vaikka\nne oli täytetty hanhenuntuvilla, ne kuitenkin painoivat hänen\nkupeitaan, aivan kuin hän olisi levännyt mukulakivillä. Laupiaat\njumalat... miten munuaisia poltti! Ja mitä, mitä klarolainen oli\ntarkoittanut puhuessaan äkillisestä kuolemasta ja mustasta kukosta?\nKantotuoli lähestyi hoippuen kuin laiva Herodeksen vanhaa linnaa,\njossa kaikki Syyrian maaherrat Varrosta ja Quiriniuksesta alkaen\nolivat asuneet. Mitä kirkkaampina sen kultaiset ja marmoriset huiput\nsukelsivat näkyviin, sitä raihnaisemmaksi ylipäällikkö tunsi itsensä.\nTämä ei ollut vain ruumiin sairautta. Ei, vika oli siellussakin.\nHän epäili nyt kauheasti Pisoa ja pohti mielessään huhuja, joiden\nmukaan runsas neljännes Armenian valtiokassasta oli Vononeksen avulla\nsiirtynyt kuvernöörin rahakirstuun. Ja eikö muuten Plancina kantanut\nkultavitjoja, jotka jalokivien laadusta päätellen eivät voineet olla\nperäisin mistään muualta kuin Parthiasta? Vihreitä kiviä. Vihreitä\nkuin myrkky.\n\nSuuressa salissa Gnaeus Piso otti hyvin jäykästi vastaan\nylipäällikön. Tummat, kiiltokivin koristetut seinät taittoivat\nhimmeästi päivänvalon, kullanväriset juovat lipuivat permannon yli\nkuin rikkauden purot. Germanicus tuli tahtomattaan ajatelleeksi\nkaikkea sitä koronkiskomista, jota tästä palatsista käsin oli\nharjoitettu siitä asti, kuin Pompeijus teki Syyriasta Rooman\nalusmaan. Maaherra oli hänet nähdessään ensin säikähtänyt, mutta\nsitten hän muuttui ylimieliseksi. Hän ei, totta totisesti, aikonut\nkumarrella legioonien komentajalle! Hän lysähti virkatuoliinsa ja\nviittasi huolettomasti selkänojattomaan jakkaraan. Kenties hänen\nvieraansa suvaitsi istua, seisominen ei ole terveellistä sairaille.\nNoilla punaisilla kasvoilla paistoi niin röyhkeä vahingonilo, että\nGermanicus sai hädin tuskin hillityksi raivon, joka paisutti hänen\nsydäntään. Hän kävi suoraan käsiksi asiaan. Hän kysyi tiukalla\näänellä, miten kauan hänen täytyisi odottaa, ennen kuin maaherra\nlähtisi kahden legioonan kanssa Armeniaan osoittamaan kunnioitusta\nvasta valitulle kuninkaalle, sen sijaan että vehkeili Vononeksen\nkanssa? Piso vastasi nauraen, että hän noudattaa siinä asiassa vain\nkeisarin määräystä.\n\n\"Minulla on jo kauan ollut epäilys, että sinä tottelet vain\nPlancinaa\", huomautti Germanicus kuivasti. \"Legioonien komentajana\nminä edustan toistaiseksi keisaria, ja niin kauan kuin minulla on\nvalta, jokainen niskuroiminen voidaan katsoa majesteettirikokseksi.\nMinä kruunasin Zenon Armenian kuninkaaksi. Annoin sinulle komennuksen\nmarssia kunniakäynnille hänen luokseen Artaxataan, mutta sinä et\nmennyt etkä lähettänyt edes sijaista. Miten tämä on käsitettävissä?\nTeen heti raportin Tiberiukselle. Mies, joka ottaa lahjuksia Rooman\nvaltiovangilta, saa varoa nahkaansa.\"\n\nPiso kumartui eteenpäin tuolissaan ja hänen äänensä oli täynnä\nilkkuvaa voitoniloa: \"Todisteet? Perätön syytös on raskaanlainen\nrikos...\"\n\n\"Panen toimeen kuulustelut\", uhkasi Germanicus.\n\nMaaherra nauroi hänelle vasten kasvoja. Vai kuulustelut! Eikö\nylipäällikkö ollut toimittanut lukemattomia kuulusteluja jo ennen\nEgyptinmatkaansa, ja mitä, jumala paratkoon, niissä oli käynyt ilmi?\nPelkkiä kaupunkilaisten juoruja. Tosin oli totta, että kymmenes\nlegioona oli ollut siivottomassa tilassa kun Germanicus saapui\nAntiokiaan, ja totta oli sekin, että prokuraattori oli alentanut\neräitä upseereja rivimiehiksi, koska nämä eivät kyenneet ylläpitämään\njärjestystä; mutta kaikki tuo oli niinkuin ollakin piti. Huhut, että\nhän, Piso, olisi vehkeillyt Vononeksen kanssa, olivat saaneet alkunsa\nEpifanian basaareissa. Ei, -- jos puhuttiin majesteettirikoksesta,\nse kait löytyisi aivan toiselta taholta, ylipäällikön omista pikku\nrikkomuksista.\n\n\"Mitä!\" huudahti Germanicus astuen lähemmäksi. \"Mitä tuo tahtoo\nsanoa?\"\n\nMolemmat miehet seisoivat tuokion äänettöminä. Piso, jonka istuimen\nkahta puolta seisoi jäykkiä vartiosotilaita, näytti suuresti\nnauttivan tilanteesta. Hänen leveille tummanpunaisille kasvoilleen\nlevisi typerä hymy. Hetken aikaa hän tuijotti kynsiään huulet\nnytkähdellen, aivan kuin olisi pidättänyt nauruaan. \"Hitto vieköön,\nkuinka sen sanoisin\", hän mutisi hieroen leukapieliään. \"Sinähän\nlähdit Egyptiin, vai kuinka? Lähdit, etkä odottanut Tiberiuksen\nlupakirjaa. Ja eikö muuten ole voimassa asetus, joka kieltää Rooman\nritareita ja senaattoreja käymästä Aleksandriassa ilman nimenomaista\nvaltuutusta? Olisihan\", hän jatkoi ovela välähdys silmissään,\n\"olisihan erinomaisen helppoa minkä tahansa puuhan varjossa matkustaa\nNiilin rajakasarmeihin ja värvätä sotilaat puolelleen. Augustus antoi\nmatkakiellon juuri sen vuoksi, että Egypti on niin siunatun halpa\nsaalis poliittisille seikkailijoille...\"\n\nGermanicus katseli häntä, niinkuin ei olisi tahtonut uskoa tuollaista\njulkeutta. \"Sinä tiedät, Piso, että ilman minun matkaani Aleksandrian\nviljamakasiinit olisivat vieläkin lukossa. Ja sitä paitsi matkustin\nilman vartiostoa --\"\n\nMaaherra myhäili entistä leveämmin. \"Niin, ja kreikkalaisessa puvussa\nja avojaloin. Viljakaupan säännöstelyä, he! Matka Niiliä pitkin. Se\nei tunnu uskottavalta, vai kuinka?\"\n\nHänen kasvoillaan leikki ärsyttävä hymy. Molemmat henkivartijat\nastuivat huomaamatta lähemmäksi. Vaikka heidän piirteensä olivat\nlevolliset, ylipäällikköä kiusasi mielikuva, että hän seisoi tässä\nkuin kuka tahansa nöyryytetty antiokialainen, joka tuossa paikassa\nheitetään ulos palatsin ovesta. Voimattoman raivon vallassa hän\nviskasi Pison kasvoille ryöppynään syytöksiä. Hänen kätensä\npuristuivat nyrkkiin ja aukesivat taas, hänen poskipäihinsä ilmestyi\ntulehtuneita täpliä. \"Sinä olet kirottu vehkeilijä, jo vuosikausia\nolet pettänyt sekä keisaria että minua! Ole hyvä ja ilmoita heti,\nmiten paljon Vonones maksoi sinulle armenialaisten verirahoja. Ja\nsinun kiristyksesi! Luuletko, että jätän asian tähän. Vannon, että\nsinut ja vaimosi kutsutaan viikon sisässä vastaamaan tuomioistuimen\neteen!\"\n\n\"Hyvänen aika, sinulla on kuumetta\", sanoi Piso osaaottavan\nnäköisenä. \"Tahdotko, että annan Plancinan tarjota sinulle etikalla\nmaustettua punaviiniä?\"\n\nJa äkkiä Germanicus tunsi itsensä hyvin väsyneeksi ja voimattomaksi.\nSali hohtokiviseinineen, aseistetut sotilaat, arbuusin näköinen\nmaaherran pää pimenivät hänen silmissään. Hänen munuaisissaan tuntui\nkuvottavaa pistelyä. Hän aikoi vielä huomauttaa, että Plancina oli\nomavaltaisesti ilmestynyt paraatiin ratsuväen kanssa ja pannut\nprokuraattorin nimessä toimeen villin ratsastusharjoituksen, jolla\ntahdottiin vain tehdä pilaa armeijasta. Mutta sanat kuolivat hänen\npolttavan kuivaan kitalakeensa. Hän tunsi sisimmässään: kaikki\noli lopussa. Hänellä oli sen verran voimia, että jaksoi hyvässä\njärjestyksessä peräytyä heikkouttaan paljastamatta. \"Tästä hetkestä\nasti minä en enää tunne sinua, Gnaeus Piso\", hän sanoi jäykästi, aivan\nkuin hänen olisi pitänyt ponnistella saadakseen äänensä kuuluville.\n\"Kaikki yhteistoiminta on nyt mahdotonta. Vedän legioonat pois,\nryhdyn viimeisiin toimenpiteisiin.\"\n\nHän kääntyi ja lähti kävelemään salin poikki. Pilarit näyttivät\nhorjuvan, seinät luhistuvan. Germanicuksen silmissä tanssi\nlukemattomia kirkkaita hiutaleita. Kalvava tunne oli vähällä saada\nhänet oksentamaan kynnykselle. Jos hän olisi kääntynyt, hän olisi\nvoinut huomata, miten maaherran leveät kasvot hitaasti kalpenivat.\nNe eivät enää myhäilleet yhtä voitonvarmasti kuin äsken, vaan niille\nlevisi pelokkaan epäröimisen ja säikähdyksen ilme. Jumaliste, kenties\nasiat olivat kehittyneet liian pitkälle --! Piso oli vähällä nousta\ntuolistaan, kiiruhtaa ylipäällikön jälkeen. Mutta hän jäi kuitenkin\nistumaan paikalleen rehevänä ja velttona ja pullottavin, jäykin\nsilmin, kultasormusten koristamat pehmeät kädet yht'äkkiä kovin\nhervottomina.\n\nGermanicus nousi kantotuoliin, kuiskasi lähtökäskyn: Kotiin.\nVaikka hänen otsalleen yhä pusertui hikikarpaloita, kipu helpotti\nmiltei heti, kun hän astui ulos eikä hänen enää tarvinnut nähdä\nedessään maaherran röyhkeitä kasvoja. Tuokioksi hänet valtasi\nlevoton toiminnantarve. Kanto tuolissa hän kirjoitti vapisevin\nkäsin määräyksen Kappadokiaan, että paikallisen legaatin Quintus\nVeraniuksen piti kiiruhtaa päämajaan. Hän aikoi kutsua luokseen\nkaikki esikuntansa päälliköt, vanhan uskollisen Sentius Saturninuksen\nja Vibius Marsuksen ja Servaeuksen ja Publius Vitelliuksen\nneuvotellakseen heidän kanssaan, mihin toimenpiteisiin oikein olisi\nryhdyttävä.\n\nKoko matkan palatsista Epidafneen hän kiihdytti itseään kostoon,\nlevitteli vielä kerran eteensä Pison konnantyöt kuin sarjan\nvastenmielisiä kuvia. Hyvä, nyt tuosta kaikesta tehdään pikainen\nloppu! Vielä tänään hän toimittaa pikalähettejä Roomaan ja antaa\nsoittaa legioonat koolle. Sarvitorvi saa törähdellä ja aseet kalista.\nMutta kesken kaiken hän lysähti patjoja vasten. Hänen vatsaansa\nkouristi. Toiminnan kuumeiset harhakuvat repeytyivät nyt kuin ohut\nlukinseitti, eikä ylipäällikkö oikeastaan enää kyennyt toivomaan\nmuuta kuin että pian saavuttaisiin kotiin. Hänen ympärillään huojuvat\nverhot menettivät värinsä. Kadun melu kohisi aavemaisen kaukaisena.\nHänestä tuntui, että hän ryömii tuskallisen pimeässä holvissa\netäistä valoaukkoa kohti, ja perällä seisoo Agrippina ja viittoilee\nhänelle... Hänen verettömät huulensa muodostivat kerran toisensa\njälkeen äänettömän sanan: Kotiin.\n\nKun Germanicus nousi kantotuolista, paikalle kiiruhtaneet päälliköt\nServaeus ja Sentius Saturninus pidättivät pelon huudahduksen;\nhe tuskin tunsivat ylikomentajaa. Tämän lujat, vielä nuorekkaat\nkasvot olivat muutamassa tunnissa käyneet taikinamaisen veltoiksi,\nmaksankarvaisiksi. Hänen ruskeissa silmissään oli avuton katse,\njoka ei näyttänyt huomaavan mitään ympärillä tapahtuvaa. Hän antoi\ntottelevasti Sentiuksen taluttaa hänet makuukamariin. Vanha karkea\nsoturi, jonka kestävyys oli karaistu monessa taistelussa, pidätti\nitkuaan kun hän rupesi riisumaan panssaria ylikomentajan päältä,\nsaattoi hänet vuoteeseen. Ikkunaluukut suljettiin. Kun Agrippina\nhetkistä myöhemmin toi huoneeseen vesimaljan, Germanicus oli vaipunut\nhorroksen kaltaiseen uneen.\n\nSilloin Agrippina tunsi toistamiseen kummallisen ummehtuneen löyhkän,\njoka oli edellisenä yönä tunkeutunut hänen sieraimiinsa ja herättänyt\nhänet. Se tuntui selvemmin vuoteen lähellä. Sairas valitti hiljaa.\nKotialttarin liekin ympärille muodostui kuin nihkeää sinistä usvaa.\nKun nainen meni sulkemaan oviverhoja, hänen kädelleen tipahti\nmuutamia suuria vesipisaroita. Ja yli paahtuneen, sierettyneen maan,\nKasiusvuoren sinipunaisen huipun ja valkoisen ja kultaisen kaupungin\nyli paisui alkavan sateen suhina.\n\n\n\n\n4.\n\n\nGermanicus sai jo seuraavana päivänä kuulla, että Piso ja Plancina\nolivat lähteneet matkalle Khios-saareen; maaherran palatsi jäi\ntyhjilleen, vain aseistetut vartijat seisoivat jäykkinä sen\nulkoportaiden vieressä. Ylipäällikkö tunsi itsensä sen verran\nparemmaksi että saattoi nyt koota ystävänsä huoneeseen.\n\nKun he yksitellen saapuivat, kun vanha Sentius Saturninus ja Publius\nVitellius pysähtyivät vuoteen jalkopäähän odottamaan käskyä ja\nMarsus, Servaeus ja koko sotilaallinen esikunta tungeksi ympärillä,\nsairas kohottautui patjojen varaan. Hän sanoi heille suoraan, että\nlegioonien johto luisui nyt ikiajoiksi hänen käsistään. Ja jos,\nniinkuin hän pelkäsi, prokuraattori vaimonsa kanssa on syyllinen\nsiihen, mitä ei enää voi välttää, silloin nuo kaksi on vedettävä\ntilille. Germanicus katseli tyynesti, avuttomasti, melkein\nvapautuneena ympärillä häliseviä upseereja. Kuume sai hänen silmänsä\nloistamaan. Sitten hän kääntyi Vitelliuksen puoleen, joka seisoi\nsiinä kyyneliä nieleskellen: \"Sinä, Publius, rakastat vaimoasi\nniinkuin minä omaani, ja se on harvinainen ilmiö nykymaailmassa.\nSano Rooman kansalle, että jätän Agrippinan ja kuusi lastani sen\nhuostaan ja että sen ei ikinä pidä uskoa Plancinaa tai Pisoa, jos he\nväittävät murhanneensa minut ylemmästä käskystä...\" Miehet katselivat\ntoisiaan kauhistuneina. Oli selvää, mitä ylipäällikkö tarkoitti.\nJa jos tosiaan oli niin, että maaherra oli kaiken aikaa totellut\nsalaisia määräyksiä, silloin heillä ei ollut paljon toivomista\ntulevaisuudelta. Huoneessa vallitsi minuutin ajan kauhea hiljaisuus.\nVihdoin alkoi pikku Lesbia itkeä seinän takana, ja kärttyinen\nlapsenääni särki lumouksen. Agrippina astui tänä hetkenä ovelle tyttö\nsylissään. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli surun kovuus. Esikunnan\nherrat poistuivat yksitellen, viimeisenä Sentius Saturnius nuuhkien\nkoiran tavoin ilmaa, jossa tuntui kummallinen kalmanhaju.\n\nSateen loiske taukosi hiljalleen. Tuli jälleen kuumia, peloittavan\naurinkoisia päiviä, ja yön aikaan Dafnen puutarhoista rupesi\nkuulumaan yksitoikkoinen huilunsoitto. Esikaupunkien asukkaat\nkantoivat alinomaa uhreja Kuoleman jumalalle, jonka suunnattoman\nsuuri kultavanteen ympäröimä pää oli hakattu Silpius-vuoren kylkeen\nsuojaksi paiseruttoa vastaan. Kaupungilla puhkesi kulkutauti,\nkreikkalaiset lääkärit häärivät lansetteineen ja lääkelaukkuineen\nmilloin Syngon-kadun ylimystaloissa, milloin Epifanian ja Epidafnen\nkortteleissa.\n\nSamosatalainen tohtori Artemidoros, keltakasvoinen mies, jonka\nprofiili toi mieleen lihavan nuolihaukan, saapui aina keskipäivän\ntienoissa tunnustelemaan Germanicuksen valtimoa. Hän pudisteli\npäätään, määräsi käytettäväksi viiniin liuotettuja arabialaisia\nyrttejä. Mutta ylipäällikkö katseli häntä väsyneesti hymyillen. Hänen\nkirkkaat silmänsä sanoivat selvästi: Mitä se hyödyttää, minunhan on\njoka tapauksessa pian kuoltava. Yhä useammin hän vaipui horroksen\ntapaiseen uneen, ja nuo taudilta varastetut levon tunnit auttoivat\nhäntä kestämään, kun tuska munuaisten tienoilla taas yltyi.\n\nOli omituista, että kuoleman varmuus sinänsä ei tuottanut\nrauhattomuutta eikä saanut hänen sieluaan pelon valtaan. Ei, oli hyvä\nnäin. Hän tuijotti laajentunein silmin kattoon ja toisteli itsekseen\nIliadia, sen ylpeitä rytmejä, joissa laulettiin taistelutantereen\npurppuraisesta kuolemasta:\n\n    \"Ellabe porpsureoz Thánatos kai Moira krataié.\"\n\nHän näki jälleen liikkuvansa synkissä suoperäisissä metsissä, näki\nroomalaisten nuotioiden tuikkivan pimeässä. Tai hän ratsasti Lyoniin\npäin, missä hänen rampa veljensä Claudius oli syntynyt. Punainen\nsotaviitta lepatti tuulessa, kohorttien merkit, jotka olivat kuin\nsauvoihin naulattuja kunniakilpiä, nousivat ja vaipuivat ratsastuksen\ntahdissa...\n\nKuumeen yltyessä nämä muistot saivat näynomaisen elävyyden.\nJälleen hän oli olevinaan Xantenin talvileirissä, johon viides ja\nkahdeskymmenes ensimmäinen legioona olivat sijoitetut. Käyrätorven\ntoitotus häipyi vähitellen, -- lumi putosi pehmeinä hiutaleina\naivankuin taivaasta olisi satanut hienoa valkoista tuhkaa. Sitä satoi\nyhä enemmän, se ulottui hänen nilkkoihinsa, tunkeutui sieraimiin\nja korviin ja silmiin, kunnes hän ei kyennyt tajuamaan muuta kuin\ntuon kolkon valkoisen pyryilman. Hän tiesi, että hänen piti ennättää\nKölniin ennen pimeän tuloa. Tummien myrskypilvien alla hän oli\nerottavinaan kaukaista tulen kajoa, tai ehkä se jälleen oli pitkän\nkäytävän perältä häämöttävä valoaukko... Agrippina ja lapset olivat\nsiellä. Vaimo nosti käsivarrelleen itkevän viisivuotiaan pojan,\njonka kasvot olivat tuhruiset kyynelistä. Lapsi rauhoittui vasta\nkun eräs viidennen legioonan kenturioista repäisi panssaristaan\nympyränmuotoisen kiiltävän mitalin, _phaleraen_, ja rupesi\nvälkyttämään sitä kuin peilinpalasta pikku Caligulan edessä.\n\nGermanicus tuijotti öisin tunnista toiseen näitä oman elämänsä\nkatkonaisia välähdyksiä. Mutta hänestä tuntui, että hänellä\nitsellään ei ollut niissä mitään osuutta. Hän oli kaiken\nikänsä vartonut jossakin kaukana, ja sodat olivat humisseet\nhänen ohitseen sanomattoman yhdentekevinä. Kenties ajatus kävi\ntavallista kirkkaammaksi lopun edellä, joka tapauksessa hän luuli\nnyt näkevänsä oman kohtalonsa yhtä paljaana, kuin olisi katsonut\nsitä viisaan vieraan näkijän silmin. Hänhän oli vain ottanut\nkäskyjä vastaan ja totellut. Hän oli täyttänyt velvollisuudet,\nniinkuin joi kaksikymmentä vuotta sitten, nuorena poikana,\nAugustuksen perhelääkärin ojentaman karvaan yrttijuoman. Ehkäpä\nhänen kunnianhimonsa oli ollut aivan liian heikko... sisäistä\ntahtoa sanan syvimmässä mielessä hänessä ei ollut. Ja hän näki\nitsensä ratsastamassa Rhone'in laaksoa kohorttien, manipelien ja\nmuonakuormien etunenässä; keisarin kruunu tanssi hänen silmissään,\nhänen olisi vain tarvinnut ojentaa sormensa ja temmata se. Kuitenkin\nhän jäi häilymään kahden vaiheilla, sillä suurten ratkaisujen tekoon\nhänestä ei ollut.\n\nTehdä tehtävänsä ja mennä pois. Pelastaa ensin joukko Reinin\npaalusiltoja, taistella saksalaismetsissä, hankkia takaisin\nVaruksen menettämät kotkat, vallata miekan iskutta Kappadokia,\nkruunata kuningas Polemonin poika Zeno Artaxatan linnassa Armenian\nhallitsijaksi ja käydä rauhanneuvotteluja Eufratin rannalla. Sen\njälkeen kuolla Syyrian Antiokiassa, Epidafnen valkoisessa kartanossa\nroomalaisen virkamiehen ja hänen vaimonsa myrkyttämänä. Tässä\nmielikuvassa oli jotakin niin julman mieletöntä, että tajunta aluksi\nkieltäytyi ottamasta vastaan koko totuutta.\n\nSiitä saakka kuin Germanicus oli maaherran luota palattuaan joutunut\nvuoteenomaksi, hän ei yksin ollessaan tahtonut muistella Pisoa ja\nPlancinaa. Vai saattoiko ajatella, että kohtalo oli varannut hänelle\nniin alhaisen lopun? Mahdollisuus oli tietysti olemassa, kauhea\nmahdollisuus, -- mutta ajatukset kiersivät sitä kaukaa noidutussa\nympyrässä. Ne muistuttivat harmaita yöperhosia, jotka pyörivät lampun\nliekin ympärillä uskaltamatta heti pudottautua siivet supussa tuleen.\nKenties tämä sisäinen arkuus, joka esti häntä tutkistelemasta oman\nkohtalonsa syitä, oli vain ihmisluonnon armelias toimenpide vaikeina\nhetkinä. Kuuma hiljainen sairashuone, hikeentyneet vuodevaatteet,\nAgrippinan askeleet, hänen oma surkea tilansa tavallaan vaativat\nosakseen kaiken huomion. Ja hän toisteli mielessään hämmentyneenä ja\nhiukan katkerasti, antautuen oman voimattomuutensa valtaan, osaamatta\nenää sanottavammin ponnistella vastaan: Ellabe porpsureoz...\n\nHänet valtasi suunnaton väsymys. Hän ajatteli: Kun voittajien rotuun\nkuuluva armeijanpäällikkö tuntee tällä tavoin, hänen olemuksessaan on\nvarmaan jotakin vikaa. Etkö tiennytkin kaiken aikaa, että harhailit\nväärälle taholle vai kuinka? Joka tilanteessa olisit voinut tehdä\nratkaisun oman elämäsi hyväksi, mutta annoit velvollisuuksille\nsananvallan. Ei, se ei suinkaan ollut pelkkää kunniantuntoa. Pikemmin\nse johtui arkuudesta. Tahtoisit kait palata takaisin entisiin\ntienristeyksiin, valita uudestaan. Mutta sitäpä juuri jumalat eivät\nsinulle suo. Koko lapsuutesi valmistuit suurta loistavaa kohtaloa\nvarten, luit Iliadia ja lausuit Pindarosta, ratsastit kilparadalla ja\nkaraisit ruumistasi. Olit ensimmäinen oppilas kreikkalaiskoulussa,\neikö niin? Ja myöhemmin elämäsi aikana sait nauttia kansan rakkautta\nenemmän kuin kukaan toinen. Omat sotilaasi jumaloivat sinua, sinusta\nolisi voinut tulla suuri keisari. Sinun Roomasi, sen mahti, loisto\nja väkevyys, häviää nyt tämän huoneen mädänhajuun. Sinut puetaan\nkyllä purppurapukuun ja ruumisroviosi tehdään kalliista norsunluusta,\nmutta mitä se auttaa? Kun makaat siinä kasvot pöhöttyneinä, kultaraha\nkielen päällä, olet surkeampi kuin oman sotajoukkosi halvin\nkuormarenki.\n\nSinua tullaan ylistämään monissa puheissa, sinun muistollesi tullaan\npystyttämään alttareita, historioiden kirjoittajat piirtävät sinun\nnimesi papyrukseen ja pergamenttiin ja puhuvat taisteluista, joissa\nlisäsit oman isänmaasi suuruutta. Nuorempana kenties luulit, että\ntodellisuus piilee tuossa... Pukeuduit kunniaan kuin tulipunaiseen\nkauhtanaan etkä ajatellut enempää. Mutta oletko varma, että\nelämäsi on ollut elämisen arvoista? Sydämesi on aina ollut arka,\nvoittosi ovat perustuneet enemmän hyvään onneen ja sotilaalliseen\nkuuliaisuuteen kuin oman tahtosi väkevyyteen. Kun astut jumalien luo,\nälä yritäkään hämätä heitä puhumalla Reinin silloista tai Zuiderseen\nlaivastosta tai Idistavison taistelusta! Sillä eikö jokainen omista\nsotilaistasi ole siinä suhteessa tehnyt saman minkä sinäkin, totellut\nkäskyä?\n\nSano minulle, Rooman legioonien ylipäällikkö, mitä aiot pelastaa\nmukaasi kuoleman tuollepuolen? Ehkäpä tiedon, että olet siittänyt\nkuusi lasta tähän maailmaan, tyttöjä ja poikia, joiden kohtaloissa\nsinun nimesi on säilyvä vielä senkin jälkeen kun sinä olet harmaata\ntuhkaa. Laimea lohdutus. Surullinen loppu. Huomaa, sinä arvokas,\nkärsivä lihamöhkäle Epidafnen sairashuoneessa, että vaikka sinun\nsiemenesi täyttäisi koko maan piirin, sinun sisimmällä minälläsi\nei ole sen elämässä mitään osaa. Kuinka siis? Pelkäätkö kuolemaa,\nGermanicus? Pelkäätkö sen kolkkoa autiutta ja sen kylmää,\ntyhjäksitekevää ylivaltaa, vai kammottaako sinua lopultakin vain\nelämän mitättömyys haudan edessä? Älä yritä valehdella itsellesi,\nGermanicus, tämän maailman sinä joka tapauksessa jätät melko\npettyneenä.\n\nNäetkös, olisit voinut saada aikaan paljon enemmän kuin olet\nsaanut ja silloin kuolemasikaan ei olisi kukaties muodostunut niin\nköyhäksi kuin nyt. Olisit voinut elää omaa elämääsi kaukana humusta\nja loistosta tai, jos niin tahdot, humun ja loiston huipuilla eikä\nvain puolitiessä sinne päin. Niin, elämä olisi voinut kääntyä\ntoisenlaiseksi ja kuolema, kun se viimein olisi tullut, olisi\nkohdannut sinut ystävänä. Mutta sen, mikä sinussa oli syvimmin omaa,\nsen sinä et antanut kasvaa ja versoa, vaan jatkoit itsepäisesti\naloitettua tietä voitosta voittoon ja puolinaisuudesta toiseen.\nMitäpä omaa sinulla olisikaan, Germanicus. Kokonaisen aikakauden sinä\nvoit pettää, tulevat polvetkin sinä kenties petät, sinä kuvastut\nihmisten silmiin suurena, mahtavana ja loistoisena, milloin he\nkääntyvät sinua katsomaan ja punnitsevat sinun muistosi painavuutta.\nMutta itseäsi, armeijan ylikomentaja, sinä et petä...\n\nJa vähitellen, yö yöltä, hänen sisäinen levottomuutensa alkoi kasvaa.\nSe ei enää ollut vain elämästään taistelevan ruumiin hätää häviön\nedessä, se oli pikemminkin kalvavaa vapautumattomuuden tuskaa, oman\nelämän puolinaisuuden tunnetta. Tohtori Artemidoros ei säästellyt\nlääkkeitään niinkuin alussa. Ystävällinen samosatalainen kävi\nkaksi kertaa vuorokaudessa tunnustelemassa ylipäällikön valtimoa,\njonka lyönnit muuttuivat kovin säännöttömiksi. Hänelle annettiin\nmyrrhalla, etikalla ja orobialla maustettua viiniä. Juoman tuottaman\nunenkaltaisen horroksen lävitse Germanicus näki päivien vaikenevan\nja taas painuvan mailleen. Hän erotti pienten tulien lepatuksen\nkotialttarilla, kuunteli Agrippinan tuloa ja menoa tai pikku Lesbian\nitkua, joka joskus saattoi saada oudon kimeyden, ikäänkuin tyttö\nolisi huutanut kivusta.\n\nHuoneessa liikkui epäselviä varjoja, mutta hän ei suinkaan aina\ntuntenut niitä. Kerran hän oli näkevinään uskollisen päällikkönsä\nSentius Saturninuksen kasvojen kumartuvan vuoteen yli tai hän\nkuuli Publius Vitelliuksen jupisevan loitsua. Juoma lamautti hänen\ntuskaansa, hän vaipui rajattoman, tylsän ai istumisen tilaan.\nSellaiselta varmaan tuntuu hukkuminen valtamereen, jossa jalka ei\ntapaa pohjaa miten syvälle vaipuukin... Milloinkaan ennen elämänsä\naikana ylipäällikkö ei ollut tuntenut itseään näin autioksi, näin\nvapaaksi tahdosta ja toiveista. Mutta sitten tuli aikoja, jolloin\nsyövyttävä kipu sisälmyksissä yhä enemmän häiritsi huumauksen\ntuottamaa mielen tasapainoa. Oli kuin hänen ruumiistaan olisi\nryömimässä esille jokin näkymätön raatelija, ja hän arvasi, että\njuuri tuo oli kuolema. Pieni liekki lepatti vihreässä yölampussa.\nGermanicus tuijotti mustaa Hekaten kuvaa, jonka toinen käsi kohotti\nManalan avaimia, toinen käänsi elämän soihtua alaspäin. Ja näytti\nkuin Tienristin jumalatar olisi liikkunut jalustaltaan. Häilyvä\nliekki yhdessä rauhattomien varjojen kanssa sai aikaan, että kuvan\nkasvoille levisi hiljalleen villi, pilkallinen hymy.\n\nTohtori Artemidoros määräsi huoneen permannon purettavaksi. Hän oli\nmonena päivänä nuuskinut ilmaa, koputellut tiililevyjä, pudistanut\nepäluuloisesti pientä haukanpäätään. Mutta sairaan tila oli\nkehittynyt niin vaaralliseksi, että hänen siirtämistään toiseen\nhuoneeseen tuskin voitiin ajatella. Kun työmiehet rupesivat kangilla\nirroittamaan permantolaattoja, Germanicus tuijotti tarkkaavasti\nheidän työtään. Hänen pöhöttyneillä kasvoillaan lisääntyi kauhun\nkelmeys. Tiilet murtuivat. Huoneeseen löyhähti mädäntyneen lihan\nhaju. Sitten molemmat kaivajat, jotka olivat yksinkertaisia\nsyyrialaisia orjia, pudottivat kauhistuneina työkalut käsistään.\nTohtori lähestyi nenäänsä pidellen. Hän päästi tukahtuneen huudon.\nHänen selkänsä oli aivan liian kapea, jotta se olisi kokonaan\npeittänyt sairaan katseelta kammottavaa löytöä. Kaivajat nostivat\nmaasta lyijylevyn, johon oli kirjailtu astroloogisia merkkejä,\nja hetkistä myöhemmin pitkällisessä mätänemistilassa olevan\nlapsenruumiin. Sen molemmat silmät oli puhkaistu, niissä törrötti\nvielä mustia kukonsulkia. Ryppyiseen otsaan oli siniliidulla\nkirjoitettu Germanicuksen nimi.\n\nSairas makasi vuoteessa kasvot keltaisina ja silmät ammollaan,\nkäsittämättä ensin mitään --. Kun hän nieli lääkärin ojentaman\nviinilasin, hänen kätensä tärisivät niin että juomaa läikkyi\npatjoille. Orjat työskentelivät nopeasti, ruumis, lyijylevy ja joukko\nkukonraatoja, jotka oli tungettu hiukan kauemmaksi lattialevyjen\nalle, kannettiin likasangoissa ulos. Artemidoros löi kaikki\nikkunaluukut auki. Ruvettiin polttamaan myrrhaa, arabialaista kassiaa\nja sandelipuuta, jotta löyhkä edes hiukan haihtuisi.\n\nYht'äkkiä vuoteesta kuului valittava ääni: \"Viekää minut pois täältä,\njumalien nimessä, viekää minut pois...!\" Ja vaikka pistokset olivat\nalkamassa, Artemidoros ei empinyt. Germanicus kesti urheasti miesten\nkäsivarsien rajut kouraisut kyljissään, joiden iho oli paisunutta ja\npolttavan kuumaa. Hänet kannettiin Agrippinan huoneeseen, laskettiin\nvarovasti vuoteelle. Hän huohotti. Pelon laajentamiin silmiin oli\nsyntymässä lasimainen kiilto, joka ilmaisi lääkärille, että juoma\nalkoi vaikuttaa.\n\nSiinä viinissä oli paljon huumaavaa ruskeata jauhetta. Ja niin\nolikin parasta. Kun ylipäällikkö vielä oli hiukan tajuissaan, hän\nyritti saada sanotuksi Arterhidorokselle, että tämä toimittaisi\nhänen puolestaan uhrin Hekatelle, laskisi verta seitsemästä\nvalkoisesta koiranpenikasta. Mutta sitten hänen puheensa taukosi.\nNäyt vainosivat yhä heikompina tuota sekasortoon joutunutta sielua.\nHänen elämänsä laiva -- suuri, uljas, kultaisella sotakotkalla\nkaunistettu pursi, jota niin monet silmät olivat ihaillen seuranneet\nsen kolmikymmenvuotisen matkan kestäessä -- etääntyi hiljakseen maan\nrannoilta. Joskus Germanicus oli kuin tavattoman kaukaa kuulevinaan\nveden solinan vanhassa klarolaisessa ennusluolassa, ja tuo ääni\ntuotti hänelle hämmentymisen hetkiä. Hänen huulensa liikkuivat\nvaivalloisesti. Hän jupisi rukousta. Auringon laskun aikaan, kun\n_Daphnici mores_ alkoivat jälleen puhaltaa valittavia pillejään Joen\njumalan bordelleissa, hänen kasvoissaan näkyi epäselviä levottomuuden\nmerkkejä, mutta kipeä kieli oli nyt alkanut turvota ja se täytti\nvähitellen koko suun paksuna lihakimpaleena, niin että hän ei saanut\nhuuliltaan mitään äännähdystä.\n\nHuoneen perällä kyyrötti ruma laiha poika Gajus Caligula ja kaiveli\netusormella nenäänsä. Hänen näppyläisille kasvoilleen levisi\npelonsekainen virnistys, -- hän tuijotti puoleksi uhitellen kuolevaa\nmiestä, joka ei enää koskaan läimäytä häntä korvalle. Tuossa\nvirnistyksessä oli kostoa. Poika katseli säälimättömän asiallisesti\npaisuneita sinipunaisia kasvoja ja suonikkaita käsiä, joiden sormet\naukesivat ja sulkeutuivat kouristuksien aikana. Kädet liikkuivat\npeitteellä kuin isot karvaiset hämähäkit, ne näyttivät kutovan\nkuoleman näkymätöntä pukua. Poika tuijotti niitä lumoutuneena,\ntylsän, inhonsekaisen ja kiukkuisen ilon vallassa. Hänen silmänsä\npuhuivat: Tukistatko minua vielä, mitä? Lyötkö vielä? Yritä lyödä\nvain, senkin surkea haiseva raato, mikä oletkin! Luulenpa, että\nsinun on paha maata noin, sillä muuten et huohottaisi tuolla tavoin.\nSe on oikein sinulle! Et taida enää siitä nousta --. Pimeyden tulo\nsai lamput hiukan kirkastumaan, mutta liekit lepattivat silti\nrauhattomina ja niiden valo oli sinistä. Huoneessa olisi voinut\nkuvitella liikkuvan henkiä, joiden varjopuvut silloin tällöin\nhipaisivat tulta... Sairas valitti kumeasti.\n\nPoika alkoi äkkiä hihittää niin luihusti että Agrippina, joka\nviimeinkin tuli huoneeseen, näki parhaaksi ajaa hänet pimeään\neteiseen.\n\nMutta ylipäällikkö ei kuullut naurua. Hän ei kuullut mitään.\nTuokioitten kuluessa Germanicus tunsi kulkevansa yhä lähemmäs\netäistä lohduttavaa valoa, samalla kun hänen maallinen olemuksensa,\nmikäli hän enää tajusi sen vaivoja, kävi aina vain raskaammaksi,\nkuumemmaksi. Kun Rooman armeijan ylikomentaja katsoo elämäänsä\ntuon valon läheltä, hän ei enää näe palavien kaupunkien savua eikä\nmarssivia sotajoukkoja tai nyökyttäviä kullanhohtoisia kotkia...\nSyvä, autuas kummastus valuu hänen mieleensä kuoleman ensimmäisenä\nkuluttavana henkäyksenä. Hän ei käsitä, kuinka _tuo_ on voinut\ntäyttää hänen elämänsä, on voinut riittää kokonaisen ihmisiän\nsisällöksi.\n\nKenties tähän hämminkiin sekoittui jotakin vapautumisen tapaista...\niloa siitä, että hän on pitkien ja mutkallisten vaiheiden jälkeen\nvähitellen tulossa kotiin. Hänen jaoiteltu ja paloiteltu elämänsä\njärjestyi viimeinkin, syvät puhtaat äänet, joiden kuulemiseen hänelle\nei tähän mennessä ollut aikaa kaikkien velvollisuuksien keskellä,\npääsivät nyt esille tapahtumien alta. Tuntui sanomattoman hyvältä\nlevätä. Tiesihän hän sitä paitsi, ettei ollut yksin. Eikö tuossa\nhymyillytkin hänen oma poikansa! Lapsen silmät katselivat häntä\nolemassaolon joutavien väärinkäsitysten yli, ja nyt niistä hohti\nvain pienen ihmisenalun ujo, rakastava kiintymys. Tuore vesa hänen\noksastaan. Puut elävät vasta, kun pudottavat lehtensä.\n\nKuumeen yltyessä hän tunsi pääsevänsä eroamattomaan yhteyteen\nvaimonsa ja lasten kanssa. Hän oli tulevinaan Lyonin telttaan,\nveripunainen kauhtana riippui likomärkänä hänen olkapäiltään. Ja\nAgrippina saapui häntä vastaan ihmeellisenä uljaassa, lempeässä\nhyvyydessään. Nainen piteli sylissään vastasyntynyttä Lesbiaa ja\ntalutti Caligulaa kädestä. Mahongin-tumma tukka ei ollut koskaan\nelämän päivinä välkkynyt noin --! Huoneessa tuntui hänen hymynsä,\nse liikkui varjoissa, se oli sairaan silmäkalvoissa, laupias ja\nkaikkisovittava hymy, pikku Hestian hymy. Se ei ollut kovin tärkeätä,\nmutta se täytti koko maailman, kuolemakin oli täpötäynnä sitä. Ja\nnyt, hyvin lähellä valoa, Germanicus astui ovesta sisälle. Hän tunsi\nnostavansa pienen Caligulan väkeville käsivarsilleen, kohotti häntä,\nkohotti omia isänkasvojaan kohti...\n\nTällainen oli ylipäällikön sisäinen tila, kun paisuneeseen ruumiiseen\nilmestyivät ensimmäiset siniset täplät. Agrippina istui tunnista\ntoiseen vuoteen vieressä. Liekit tuikkivat. Hän istui siinä aivan\nhiljaa, kasvot kovina ja valkoisina aivan kuin ne olisi veistetty\nvanhaan marmoriin. Hän, _univira_, oli rakastanut koko elämänsä\najan vain tuota yhtä ainoata ja korvaamatonta, ja kun mies nyt teki\nloppua, hänet valtasi kuiva polttava autius. Kyyneleet valuivat\naikansa ja sitten ne lakkasivat valumasta. Niin hän tuijotti\npeitteellä lepääviä pöhöttyneitä kasvoja, ei nähnyt niiden rumuutta\neikä myrkyn sinisiä merkkejä niissä, sillä nehän merkitsivät hänelle\nenemmän kuin mikään muu tässä maailmassa.\n\nHän ajatteli, miten rikasta heidän elämänsä oli ollut kaikkine\nhuolineen. Pitkänä kaukaisena sarjana hän näki yhdessä elettyjen\nvuosien kulkevan ohi. Yhdeksän kertaa tuon miehen siemen oli\nherättänyt elämän hänen kauniissa, väkevässä, hedelmällisessä\nruumiissaan, kolme lasta he olivat haudanneet yhdessä ja jäljelle\njääneet olivat hajautumassa omille teilleen, pikku Lesbiaa ja\nCaligulaa lukuunottamatta. Mutta kun hän nyt näki miehen silmien\nhimmenevän... Varmaan öljykin ehtyi lampuissa. Liekeissä oli niin\nsininen valo. Jotenkuten Agrippina pääsi kulkemaan ovelle kalpeana ja\nhyvin voipuneena hakeakseen lääkemaljaa. Sade kohahti juuri silloin\nraskaasti.\n\nKun äiti oli poistunut, eteisessä varronnut poika avasi hiljaa\noviverhot, hiipi sisään. Caligula käveli varpaillaan ja pidätti\nhengitystään. Hän riiputti siivistä Epidafnen teurastajan mustaa\nsyöttökukkoa. Päästyään aivan sängyn viereen hän laski sen vapaaksi.\nLintu rupesi hätäisesti lentelemään ympäri huonetta verinen heltta\nlepattaen ja aivan pyörällä päästään. Sen surkea kiekuminen, sen\nsiipien läiske herättivät pikku Lesbian, joka alkoi unisesti itkeä\ntuhertaa seinän takana. Poika peräytyi eteiseen yhtä varovasti kuin\noli tullutkin. Häntä nauratti niin, että vatsan pohjaan teki kipeätä.\nHän kuunteli hihittäen, miten suuri musta kukko kaatoi lääkeruukut,\nmiten se lensi ja kiekui käheästi, vaikka oli sydänyö.\n\nKotialttarin liekki tuhahti ja sammui. Kuolevan silmät jäykkenivät\nhetki hetkeltä näkemättä enää mitään.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA.\n\nSyylliset\n\n\n\n\n1.\n\n\n_Kultaisen Viikunan_ taberna oli täynnä väkeä, sään koleus pakotti\nnäinä päivinä monen ohikulkijan poikkeamaan sinne ja tyhjentämään\nruukullisen Campagnan viiniä. Vihuri pyöritti oven päällä riippuvaa\nkilpeä. Se kalisi kuin käheä palokello.\n\nVyötäisiin asti alaston paistinkääntäjä kiersi vartaassa kirisevää\nporsasta juhlallisen tyynesti kuin uhritoimitusta suorittava pappi.\nKapakassa oli lämmintä, tuli räiskyi iloisesti paistinvartaan alla.\nAina kun tuuli humahti valittaen savutorvessa, liekit hajautuivat\nleveäksi roihuksi; niiden punainen heijastus tanssi nokisissa\nkattopalkeissa, lavitsoilla, pöydillä, juopottelevien käsityöläisten\nkasvoilla. Lieden lähellä istui joukko Porta Capenan kaupunginosan\nkauppiaita ja Seulantekijöiden kadun köyhiä vuokralaisia pelaten ajan\nkuluksi noppaa. Nappulat kalisivat myös ikkunapöydillä. Punakasvoinen\nteurastaja oli tänään tuonut mukanaan vanhan äveriään setänsä, joka\nharjoitti tuottavaa lintukauppaa Kuun pyhäkön lähellä, ja kultaseppä\nMikyllos, kilikialainen marmorinvälittäjä, muuan paleltuneen näköinen\nkaunopuhuja ja eräs Porta Mugioniksen kukkasmyyjä seurasivat\nkiihkein ilmein pelin kulkua. Luiset kuutiot vierivät säännöllisten\nväliaikojen jälkeen pöydälle. Joka kerta teurastajan nyrkki tärähti\npöytään ja Kuun temppelin lintukauppias suipensi hiukan ystävällisiä\nhyeenanhuuliaan. Ovi paukahteli. Kylmä tuuli suhisi ahtaalla kujalla,\njolla vaelsi pesutupien, kuivaushuoneiden, leipomoiden, värjäämöjen,\nmaustepuotien, köyhäinkeittiöiden ja nahkurinverstaiden työväkeä. Oli\ntulossa myrsky. Kultaseppä Mikyllos tunsi sen laihoissa luissaan.\n\nHän ummisti silmänsä ja kalisutti nappuloita kauan aikaa savikulhossa\naivan kuin viskasi. Kehno heitto. Teurastaja nauraa hörötti. Vanha\nlintukauppias hymyili ovelan näköisenä: \"Tuolla menolla hän pian\njoutuu putipuhtaaksi. Paljonko pannaan? Ehkä veljenpojaltanikin\nliikenee pari, kolme scrupulumia...\"\n\nHän otti kulhon huolellisesti viiden sormen varaan, helisti ja\nkaasi. Tällä kertaa nappulat vierivät pöydän reunoille aivan\nkuin pysähtyivät. \"Mutta Junon vatsan kautta, hänellä vasta on\nonni myötään!\" tuhahti marmorinvälittäjä. Hän oli jo kauan aikaa\nnärkästyneenä katsellut, miten rikas' kauppias pyyhkäisi joka heiton\njälkeen omalle puolelleen kolikoita. Niitä oli jo aimo kasa.\n\nKultaseppä kohautti hartioitaan. Hän mutisi happamen näköisenä:\n\"Tuo ei ole rehellistä, siinä on mukana noituutta tai sitten nopat\novat merkityt.\" Hän kuroi rahamassinsa nauhat tiukempaan ja tilasi\nvoittamallaan obolilla hiukan papuja, pukinverimakkaraa ja halpaa\npunaviiniä. Joukko lomalla olevia _legio deciman_ sotilaita työntyi\nrähisten ovesta sisään. Paistinkääntäjä puhalsi palaviin halkoihin\nja rupesi pyörittämään varrasta päinvastaiseen suuntaan. Saviruukut\npaukkuivat pöytiin, lieden tuli humisi.\n\nKaunopuhuja, joka oli tähän mennessä tyytynyt seuraamaan toisten\npeliä, tarttui juuri noppamaljaan, kun ovi tempaistiin auki ja\nsisään syöksähti fregenaelainen Picus. Kaunis, laiha poika,\njonka epämääräisen värinen talvikaapu näytti rottien jyrsimältä,\nniin kulunut se oli. Hänen kuraisista sandaaleistaan ja etenkin\nhuohotuksesta saattoi päätellä, että hän oli juossut pitkän matkan.\nTuokioksi hän pysähtyi ovelle vetämään henkeä. Tummat kuivanloistavat\nsilmät tarkastelivat tulen valossa kuumottavia naamoja. Sitten hän\nteki samanlaisen liikkeen, kuin oli nähnyt Marcelluksen teatterin\nnäyttelijöiden tekevän -- astui askeleen eteenpäin ja huitoi\nkädellään.\n\n\"Sotilaat ja käsityöläiset. Keskeyttäkää peli. Tuon kauhean tärkeän\nuutisen. Germanicus on murhattu.\"\n\n_Legio deciman_ miehet ponnahtivat seisaalle niin äkkiä, että\ntuolit kaatuivat kolisten. Noppamalja putosi kumahtaen kaunopuhujan\nsormista. Huutoja, tungeksimista, tyrmistyneitä kasvoja, joiden\npiirteistä humalan pehmeys nopeasti hävisi. Kaiken tämän keskellä\nPicus, nyt tavattoman valppaan ja tärkeän näköisenä, hyvin oivaltaen,\nmillaisen kiinteän huomion kohteeksi hän oli joutunut.\n\n\"Mitä hornan nimessä sinä sanot!\" karjaisi vihdoin eräs\nlegioonalaisista. Poikaa tuupittiin ja tuijotettiin, hänen\nympärillään oli entistä enemmän sotilaita, ja vilkaistessaan kadulle\nhän huomasi, että sielläkin pysähdyttiin kuuntelemaan. Picus oli\nkiihdyksissään, hän nieleskeli sanoja:\n\n\"Ratsastava nuntius nähkääs! Kymmenen minuuttia sitten pikalähetti\ntuli täyttä vauhtia Brindisistä päin, hevosen kuolaimet olivat ihan\nvalkoiset vaahdosta. Minä tunnen hänet, hänen nimensä on Ennius\nja hän on kotoisin Fregenaesta aivan kuin minäkin. Pitelin hänen\nratsuaan, kun hän laskeutui maahan. Hän vannoi, että ylipäällikkö\non myrkytetty...\" Ja hän kertoi jännityksestä kimakalla äänellä ne\nyksityiskohdat, mitä hän oli saanut urkituksi Enniukselta.\n\nSotilaat kuuntelivat kuin ukkosen lyöminä. Kalpeita ja kauhistuneita\nkasvoja, tuijottavia silmiä, joiden valkuaiset verestivät. Sille\nmielialalle, jonka tämä uutinen oli heissä virittänyt, on vaikea\nlöytää täsmällistä ilmaisua. Jos heille olisi suurta taistelua\nseuranneessa voitonjuhlassa äkkiä sanottu, että onkin tapahtunut\nkauhea tappio ja kaikki tämä remuaminen ja humu on valheellista,\nhe olisivat ponnahtaneet pystyyn samalla tavoin, seisoneet siinä\njäykkinä ja sanattomina ja typertyneinä. Germanicus kuollut?\nMurhattu? Tapettu myrkyllä aivan kuin kettu? Jumalauta, semmoista\nviestiä seuraa kapina! Kukaan heistä ei enää muistanut Xantenin ja\nVeteran mellakoita. Muistettiin vain rakastettu kansansankari, joka oli\nmaksanut pidätetyt Augustuksen testamenttirahat omasta kukkarostaan,\njakanut insignioita, kultamerkkejä ja lahjasummia, kumonnut\nsadanpäämiesten vääriä tuomioita ja armahtanut kapinallisia...\nNoppapelistä ei nyt puhettakaan! Maljat tyhjennettiin jäykän hiljaisuuden\nvallitessa, ja sitten miehet työntyivät miekanhankkilustaan sormeillen\nulos kadulle.\n\nSaattoi nähdä, että uutinen kiiruhti heidän edellään. Mustissa\noviaukoissa hyöri uteliaita naisia ja miehiä, partureita seisoi\nveitsineen ja vaahtokuppeineen liikehuoneitten portailla; he\nvaihtoivat kauhistuneita huomautuksia ohi juoksevien käsityöläisten\nkanssa. Oli kuin ilmaan leviäisi jokin outo pahaenteinen painavuus,\njoka tuntuu kalmanhajuna ja ahdistavana makuna kurkussa. Ihmisten\ntulossa ja menossa ilmeni hämärä suunnitelmallisuus: kaikkialla\nkuiskuttamista, yhteen ahtautuvia päitä ja laumojen järjestymistä\nkuin katutappelun edellä. Harmaat pilvet laahasivat sadehuuruja\nkaupungin yli. Rannan puoleisista kortteleista tulvi synkän näköisiä\nlastaajia, tavaranleimaajia, risukauppiaita aaseineen. Heidän\ntuulen punaamista otsistaan hehkui määrätietoinen synkkä tahto ja\nnelijalkaisetkin kopisuttivat kiveystä ja kiljuivat uhkaavammin kuin\nennen. Pimeiden kauppojen kadun kulmassa seisoi kaksi mustapukuista\nkansannaista,' kuin kaksi kohtalotarta, _parcaa_, kummallakin huntu\npään yli vedettynä ja raskaat lombardialaiset merenpihkahelmet\nkaulalla. He puhuivat supattavalla äänellä aivan kuin olisivat\nneuvotelleet valtakunnan kohtalosta.\n\n\"Tulee rajuilma\", huomautti toinen. \"Tuulessa on semmoinen haju. Olen\nkotoisin Cremonasta, isäni oli siellä myllärinäpä sikäläiset ihmiset\ntottuvat aina panemaan merkille säänvaihdokset. Saa nähdä, emmekö\npian astele lumessa.\"\n\n\"Jos ainoastaan myrsky, mutta entäpä kun tulee pahempaa\",\nvastasi laihempi ja epäluuloisemman näköinen _parca_. \"Onko\nteidän asunnossanne palotikkaat? Ja sirppejä, sillä ne ovat niin\nkäytännöllisiä?\"\n\n\"Lihakauppiaalta saan kyllä lainaksi veitsen, hän menee vaikka tuleen\nmeidän Emiliamme takia. Mutta en luule tarvittavan sitä tällä kertaa.\"\n\n\"Sitä ei tiedä. Kuulkaahan, basaareissa jo vihelletään.\"\n\nTuntia myöhemmin kauppiaat rupesivat siellä täällä sulkemaan\nmyymälöiden oviluukkuja. Kaikki ostaminen ja kauppaaminen pysähtyi.\nKadut näyttivät muuten kummallisen tyhjiltä -- ne harvat ohikulkijat,\njoita ratsastavat _vigiles_-kaartin patrullit sivuuttivat Marsin\nkentän puoleisilla kujilla, olivat kuin yhteisestä sopimuksesta\npukeutuneet tummaan surupukuun. Huhu levisi näkymättömin siivin\nkadulta toiselle. Se sai kaameata lisäväritystä Saepta Julian\nbasaareissa, joihin samana päivänä oli saapunut joukko Tyyroksen\nkauppahuoneiden hankkijoita. Heidän korviinsa oli Idässä\nsattunut monenlaisia kertomuksia ylipäällikön sairaudesta, ja\nnyt he levittivät niitä kaikille, kutka vain halusivat kuulla.\nPuolihämyisissä myymälöissä ja kuilumaisissa porttikäytävissä hautui\nkapina. Mutta toistaiseksi kaikki oli oudon levollista. Vain jokin\netäinen sorina ja tuulen läpi kajahtava kimeä vihellys häiritsi\niltapäivän rautaa.\n\nSeuraavana aamuna vielä hämärän aikaan kaupunginvartijat komennettiin\npesemään Gemonalaisista portaista herjaavaa liitukirjoitusta, joka\noli ilmestynyt siihen yön kuluessa: _Syyllinen esille. Rooman\nkansalaiset, kostakaa murha. Piso ristille. Voi teitä, Palatinuksen\nemosusi ja sudenpenikka, kohta ovat vuoteenne veressä!_\n\n\n\n\n2.\n\n\nTalvi oli jo alkanut ja varsinainen purjehduskausi päättynyt, kun\nAgrippina astui pikku Lesbian ja Caligulan kanssa maihin Calabriassa.\nHeti kun vainajan ruumis oli poltettu Antiokian torilla, hän oli\nlähtenyt matkalle raivoisasta merenkäynnistä välittämättä. Hän\npurjehti Seleukiasta Kyproon ja sieltä Brindisiin, jonne suotuisan\ntuulen vallitessa on vain päivänmatka.\n\nKaikki kaupungin torit ja kadut olivat tulvillaan surevaa kansaa.\nKaksi pretoriaanien legioonaa oli aivan kuin lähetetty satamaan\npitämään huolta siitä, että mielenosoitukset eivät paisuisi liian\näänekkäiksi. Heidän kenturionsa ratsastelivat edestakaisin kypärän\nsilmikot laskettuina ja viinipuunoksaiset sauvat pystyssä; tungosta\ntyönneltiin ehtimiseen kauemmas laiturilta. Kun laivan nostoportaiden\nhaka kilahti sataman kivipaasiin, katsojat pidättivät hengitystään.\nVallitsi kuolonhiljaisuus. Agrippina tuli Italian mantereelle ilman\nminkäänlaista kunniavartiostoa. Hänen tumma surupukunsa lepatti\ntuulessa. Hän kantoi poveaan vasten painettuna kuparista lipasta,\njohon hän oli kerännyt miehensä tuhkan. Hänen molemmilla puolillaan\ntepastelivat lapset -- niiskuttava pikku Lesbia ja Caligula,\njonka veltot harmaat kasvot olivat myrskyn takia käyneet aivan\nkeltaisiksi. Touvien natina, tuulen humu ja laiturin portaita vasten\nloiskahtelevan meriveden puhelu tuntuivat nekin tukahtuvan siihen\näänettömyyteen, joka painoi satamaa.\n\nPretoriaanien upseerit olivat tällä välin tuoneet laskuportaiden\nviereen norsunluisen, kädensijoilla varustetun katafalkin. Tuhkalipas\nlaskettiin sille. Se kilahti heikosti. Saattue lähti liikkeelle\nilman minkäänlaista hälinää. Edellä hulmusivat legioonien liput,\nmutta niiden kullatuista tangoista oli revitty kaikki koristeet,\nja armeijan sepät olivat koko edellisen yön nyhtäneet pihdeillään\nvaskisia ja kullattuja kotkankuvia irti metallikiinnikkeistä.\nVainajan lesken ja lasten ympärillä kulkivat liktorit, mutta heidän\nvitsakimppunsa, fasces, oli käännetty surun merkiksi ylösalaisin.\nJäljessä tuli ritaristo purppuranpunaisissa _trabeoissaan_ ja\nympäristön maalaiset mustissa surupuvuissaan.\n\nJuuri kun kulkue oli astumassa ulos kaupunginportista, tungoksesta\njuoksi esiin pieni laiha sotilas kantaen käsissään munankokoista\nalabasteripulloa. Hänen ruskeat kasvonsa olivat tuhruiset kyynelistä.\nVäkijoukko rupesi levottomasti kuiskailemaan, -- joku oli tuntevinaan\nhänet syyrialaiseksi Luukkaaksi, joka oli palvellut Germanicuksen\njoukoissa tiedustelijana. Hän ponnahti yhdellä hyppäyksellä\npoliisien ohi katafalkin luo. Sitten hän kohotti kaksinkäsin\nhohtavaa alabasterimunaa, kunnes sirut räiskähtivät joka taholle\nja kuparilippaan päälle valahti keltaista öljyä. Ilmaan levisi\npersialaisen narduksen tuoksu niin huumaavan voimakkaana, että\nkulkueen edellä huojuvat suitsutuslamput, joissa poltettiin balsamia,\npunaista orobiaa ja kassianmehua, kadottivat kaiken merkityksensä.\nPienen legioonalaisen huulet liikkuivat aivan kuin hän olisi lukenut\nrukousta. Hän kumarsi, kosketti myssyään ja häipyi väkijoukkoon.\n\nMutta alabasterin rasahdus, tuoksu, syyrialaisen miehen kunnianteko\nolivat kuin taikavoimalla vapauttaneet kansan surun. Tähän asti\nvalitushuudot olivat olleet kuin kuristuksissa; nyt ne kohosivat\nilmoille. Joukkotunteiden ilmaukset noudattavat melkein aina piilevää\nalkuperäistä rituaalisuuden pyrkimystä. Ihmismassat rakastavat\nnäytelmiä. Jos Agrippina olisi kuunnellut ympärillä humisevaa\nvalitusta, jos hän olisi pannut merkille, miten äkkiä hiljaisuus\nvaihtui huudoiksi ja voihkeeksi, hän olisi purrut huuliaan ja\najatellut, että kaikki tämä oli kenties ennakolta järjestettyä aivan\nkuin itkijänaisten menot. Mutta hänen aistinsa olivat turtuneet.\nLujat puhtaat kasvot olivat kuin valkoista kiveä. Hän käveli,\nliikkui, astui kummallisen autiuden keskellä ja hänen kaikki voimansa\nkeskittyivät yhteen ainoaan pyrkimykseen: Olla pyörtymättä, kestää...\n\nPaljaiksi raastetut lipputangot tuikkivat laskevan päivän säteissä.\nRitarien punaiset ja kansan mustat puvut näyttivät nekin Agrippinan\nnykyisessä mielentilassa omalaatuiselta kidutuksen muodolta; tuntui\nmelkein kuin polttorovion muisto, sen punainen hehku ja musta noki\nolisi liidellyt hänen jäljissään. Taivaalla ja maan päällä pelkkiä\nhiiltyvän puun synkkiä värejä... Surusaatto kulki läpi Calabrian,\nApulian ja Campanian.\n\nÖisin sytytettiin myrttituohuksia, ja katafalkki laskettiin\npaikallisiin temppeleihin, joissa se sai seuraavaan aamuun saakka\nlevätä jumalien suojeluksessa.\n\nVasta Terracinassa Agrippina näytti vapautuvan siitä kivettymisen\ntilasta, joka toisaalta oli auttanut häntä kestämään pitkän\nvaelluksen rasitukset. Koko matkan hän oli kävellyt sanattomana,\npuhumatta mitään, kuulematta askelten kopinaa ja huutoja. Mutta nyt\nhän näki kaupunkia lähestyessään pienen Surupukuisen ryhmän, joka\noli saapunut kulkuetta vastaan. Siinä seisoi Drusus pähkinänruskeat\nhiukset epäjärjestyksessä, siinä oli vainajan rampa veli Claudius\nja Agrippinan omat isättömät lapset, Nero, Drusillus, Drusilla ja\nAgrippinilla. Hän tahtoi itkeä, mutta kyyneleet eivät pusertuneet.\nHänen jalkansa vain kävivät ihmeen heikoiksi, hänen täytyi turvautua\nDrusuksen käsivarteen voidakseen kävellä eteenpäin...\n\nRoomassa liekehtivät kaikkialla lyhdyt ja soihdut, Marsin kenttä\nleimusi maljatulien valaisemana. Kulkue saapui hitaasti perille ja\nsen ehdittyä Augustuksen mausoleumin eteen Drusus astui tuhkauurnaa\nkantaen ja aivan yksin marmoriportaita hautaan; hän sijoitti\nkuparisen lippaan myrteillä verhottuun lokeroon. Kentällä tungeksiva\nkansa oli odottanut, että tavanomainen hautauskulkue sukunaamioineen\nja kunniatauluineen olisi pantu toimeen, mutta Tiberius oli viime\nhetkessä kieltänyt sen. Muureihin naulatut kirjoitukset tiedoittivat,\nettä varsinaiset hautajaiset oli vietetty jo Antiokiassa ja että\npyhien toimitusten uudistaminen loukkaisi jumalia. Jos hän tällä\nmenettelyllä yritti vähentää vainajan kunniakehän valoa, aivan kuin\nkuiskailtiin, hän pettyi. Milloinkaan ennen, tuskin edes Augustuksen\nhautajaisiltana, Roomassa ei ollut vallinnut niin yksimielinen suru\nkuin nyt.\n\nTyrmistynyt aatelisto teki myöhemmin parhaansa lisätäkseen kaikin\nmahdollisin tavoin Germanicuksen jälkimainetta. Tiberiuksen luo\nsaapui pappien lähetystö anomaan, että vainajan nimi saataisiin\nliittää salilaisiin hymneihin, joita Marsin veljeskunta laulaa\nrituaalisissa asetansseissaan, ja että Germanicuksen kuruulinen\nvirkaistuin siirrettäisiin augustolaisten pappien tuolien riviin\nja seppelöitäisiin tammenlehdillä. _Flamines_-papit pyysivät\nlupaa saada kantaa kulkueessa hänen norsunluista kuvaansa. Hänen\nmuistokaariaan pystytettiin Roomaan, Reinin laaksoon, Kilikian\nrannikolle ja Syyrian Amanus-vuoren laelle; ne varustettiin laajoilla\nansioluetteloilla, jotka oli kaiverrettu marmorilevyihin. Antiokiaan\nmäärättiin rakennettavaksi mausoleumi. Vihdoin esittivät ritarisäädyn\nedustajat, että ritarien penkkirivi Rooman teattereissa tästä lähtien\nristittäisiin Germanicuksen nimen mukaan. Heinäkuun viidestoista\npäivä pitäisi varata hänen muistojuhlakseen, jossa kenturiot\nkantaisivat vainajan seppelöityä kuvaa. Kaikista näistä hankkeista\npuhuttiin innostuneesti kaupungilla. Mutta ei kunniamenojen humu eikä\nvainajan juhlallinen palvominen vaientanut keisariin suunnattuja\nepäilyksiä. Hautajaisten iltana Tiberius ja Livia olivat kokonaan\npysytelleet poissa näkyvistä, sillä kaupunki kuohui levottomasti;\nheidän ilmaantumisensa olisi voinut aiheuttaa mellakan.\n\nJa pakoilemista jatkui. Palatinuksen linna seisoi yksinäisenä ja\nsynkkänä kukkulan laella. Se oli kuin kansan merestä kohoava jylhä\nluoto. Sen huipulta ei näkynyt valonpilkotustakaan.\n\n\n\n\n3.\n\n\nGermanicus oli kuollut, mutta hänen murhaajansa eli. Palatsin\nesihuoneessa neuvoteltiin; keisarin työkammioon johtava käytävä oli\nsaksalaisten henkivartioiden miehittämä. Jo monena iltana alhaalla\nolevalle torille oli keräytynyt uhkaavia väkijoukkoja, joiden\nivasanoja ratsastavat patrullit eivät yrittäneetkään vaientaa.\nSoihtujen, lyhtyjen ja tulipatojen rauhaton loimo näkyi ylös\nPalatinukselle, Tiberius saattoi katsella sitä omasta huoneestaan\nvaeltaessaan edestakaisin permannolla ohimot tykyttäen ja pää\nraskaana... Olisi ollut naurettavaa kuvitellakin, että suruviikko\nkuluisi ohi ilman melskeitä. Syyriasta saapuvat pikalähetit toivat\npäivin ja öin uusia viestejä, jotka eivät luvanneet hyvää.\n\nMitä Antiokiassa oli tapahtunut? Näytti siltä, kuin Piso olisi\nperheineen ja esikuntineen jättänyt Syyrian jo Germanicuksen\nsairauden alkupäivinä. Hän purjehti Koos-saarelle lähelle Kaarian\nHalikamassosta hyvin tietäen, että jos huhut pääsevät kiertelemään\nhänen residenssissään, hänen ja Plancinan henki on hiuskarvan\nvarassa, puhumattakaan kasarmissa nousevasta myrskystä. Surusanoman\ntultua maaherra oli mennyt juhlapuvussa paikalliseen temppeliin\nhävyttömästi uhraamaan kiitosuhria. Hänen vaimonsa, joka oli siihen\nasti käyttänyt surupukua sisarensa kuoleman takia, vaihtoi sen\nnopeasti heleäväriseen kreikkalaiseen asuun. Hymyillen, hiukset\nkullattuina, merensinisissä ja sahraminvärisissä hunnuissaan hän otti\nKoos-saaren linnassa vastaan esikunnan naiset ja antoi panna toimeen\npidot, joissa vallitsi kaikkea muuta kuin hautajaistunnelma.\n\nTällä välin tapahtui Antiokiassa jotakin, mikä lopullisesti katkaisi\nGnaeus Pison virkauran. Saattoiko ajatellakaan, että paikalliset\nlegioonat olisivat nöyrästi alistuneet tilanteeseen? Eihän toki...\nGermanicuksen kuolinpäivän iltana oli pidetty päälliköiden,\nlegaattien ja maakunnan kaikkien arvoviroissa olevien roomalaisten\nneuvottelu; Pisolta päätettiin yksimielisesti riistää valtuudet\nainakin toistaiseksi ja nimittää väliaikaisesti uusi maaherra.\nSotaväki oli levotonta, kasarmi sorisi kuin ampiaispesä. Ei käynyt\nhukkaaminen hetkeäkään. Vainajan ystävistä löytyi kaksi kyvykästä\nmiestä, päällikkö Vibius Marsus ja häntä jonkin verran vanhempi\nGnaeus Sentius Saturninus, viimeksi mainittu kuudennen legioonan\nkomentaja ja Germanicuksen kaikkein luotetuin uskottu. Publius\nVitelliuksen, legaatti Veraniuksen ja eräiden toisten neuvosta Marsus\nluopui ehdokkuudesta. Sentius äänestettiin ilman muuta maakunnan.\nasiainhoitajaksi siihen saakka, kunnes Roomasta saapuisi uusi\nvakinainen prokuraattori. Ja ensimmäinen teko mihin hän ryhtyi,\noli erään seleukialaisen myrkynsekoittajan Martinan vangitseminen.\nTämän oli nähty liikuskelevan kuolintalon ympärillä, hän ja Pianoina\nolivat neuvotelleet noiden illallisten edellisenä päivänä, joissa\nylipäällikkö ensi kerran oli tuntenut itsensä huonovointiseksi.\nGermanicuksen orjat joutuivat kaikki järjestään kidutuspenkille.\nHänen vapautettujaan kuulusteltiin neljäkolmatta tuntia yhteen\nmenoon, ja tuloksena oli varmuus siitä, että maaherratar ja Martina\ntodella olivat lokakuun viidennen päivän iltana hämärän aikaan\npistäytyneet Epidafnessa. Myrkynsekoittajatar toimitettiin kahleissa\nRoomaan. Samaan aikaan Sentius Saturninus keräsi joukkonsa ja rupesi\nlastaamaan aseita ja miehiä laivoihin Seleukian ulkosatamassa.\n\nPison väritetyistä kirjeistä Tiberius yritti saada selville\ntapahtumien kulkua. Ilmeisesti maaherra toivoi loppuun asti, että\nhänen olonsa Koos-saarella jäisi vain tilapäiseksi; hän palaa kyllä\nhoitamaan virkaansa heti ensimmäisen kuohun tyynnyttyä. Plancinan\nneuvosta sepittämissään selonteoissa hän sanoi pesevänsä kätensä\nylipäällikön murhan suhteen, mikäli sitä oli tapahtunutkaan, ja antoi\nTiberiuksen ymmärtää, että Sentius Saturninuksen tekoa voitiin pitää\nvallankaappauksena. Germanicuksen kätyrit villitsivät sotaväkeä.\nKoko Antiokia olisi pian ilmi kapinassa, ellei Tiberius palauttaisi\nriistettyjä oikeuksia uskolliselle ystävälleen. Pison kädet\nolivat allekirjoittaessa vavisseet; kynänterästä oli räiskähtänyt\nsepia-mustetta sinettivahan päälle.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin hänen tiedettiin lähteneen Koos-saarelta.\nHän purjehti Kilikian rannikolle ja sulkeutui Celenderiksen\nvankkaan linnakkeeseen. Piiritys oli edessä -- maaherra tuskin\nehti järjestää hajanaisia puolustusjoukkoja vallinsarville ja\nraahauttaa linnoituksen sisälle muonavaroja, jotka riittäisivät\nvain muutamiksi päiviksi. Hänen tilapäisesti koottuun esikuntaansa\noli levinnyt epäröivä mieliala, jota Pison rohkeat vakuutukset\neivät haihduttaneet. Päälliköt kulkivat muurien varjossa arkoina\nja kyräilevinä. He kuiskailivat keskenään, heitä painoi pelko,\nettä Tiberius on päättänyt uhrata ainakin yhden mustan pässin\nkansan vihalle, ja jumala armahtakoon, ettei se vain olisi heidän\nesimiehensä! Tämä seikka yhdessä sotilaiden haluttomuuden ja\nelintarpeiden niukkuuden kanssa ratkaisi piirityksen. Kun Sentius\nSaturninuksen sotalaivasto lähestyi, Celenderiksen puolustajat\nkieltäytyivät tottelemasta. Portit avattiin. Vanha alipäällikkö\nastui pienen puolustusjoukon kanssa suoraa päätä saliin, jossa\nPiso, Pianoina ja heidän nuorin poikansa Marcus par'aikaa\nkiireesti latoivat jalokiviä nahkakoteloihin. Sentius tervehti\nhyvin muodollisesti. Sitten hän huomautti kuivasti, että maaherra\non erotettu virastaan ja hänen on lähdettävä Roomaan vastaamaan\nasioistaan.\n\nPison kasvoille levisi hämmentynyt ilme, jossa röyhkeys\nvielä taisteli yltyvää pelkoa vastaan. Saattoi nähdä, miten\npurppuranvärinen otsa ensin altapäin kalpeni. Hän yritti palata\nentiseen mahtipontiseen tyyliinsä ja pullisti poskiaan aivan kuin\nolisi aikonut puhaltaa Sentius Saturninuksen höyhenen tavoin\nilmaan: \"Ihmettelen juuri, kenen nimessä sinun tapaisesi vaivainen\nalikomentaja mahtaa käskeä?\"\n\n\"Rooman nimessä\", sanoi Sentius.\n\nMaaherran raskas itsevarmuus ei ollut niin vähällä horjutettavissa.\n\"Vai Rooman. Eikö Tiberius ole Rooma, ja hän on itse antanut minulle\nne valtuudet, jotka sinä haluat kumota.\"\n\n\"No niin\", sanoi Sentius, \"tehtäväni on vain valvoa, että lähdet\nheti.\"\n\n\"Tietysti\", huusi Piso korvat veripunaisina. \"Vai luuletko ehkä, että\nmatkustan Intiaan? Kyllä kait, Intiaan! Eikö totta, Pianoina, olemme\njuuri lähdössä, keräämme vain tavaramme. Ja saat uskoa, että ellen\nitse olisi päättänyt matkustaa, en liikahtaisi tältä paikalta. Minä\nannan huutia sinun käskyillesi! Kohta nähdään, kumpi meistä oikein\nvastaa asioistaan, sinäkö vai minä. Tästä nousee semmoinen jyrinä,\nettä Tartaros vapisee. Valitan heti keisarille, hän kyllä tietää,\nmiten sinun kanssasi menetellään. Mieluummin minä palaan riemukulussa\nRoomaan, kuin jään enää hetkeksikään sinun ja roskaväen armoille!\"\n\n\"Niin\", hymähti Sentius Saturninus, \"kun sika viedään\nteurastuspenkille, se saa kyllä minun puolestani kuvitella menevänsä\nkaukalolle. Sällitkö, että nämä Voneneksen helmet sinetöidään\nlähempää tutkimusta varten? Virbius ja Marius, te jäätte vahdiksi.\nNämä herrat seuraavat sinua matkalle, prokuraattori.\"\n\nSitten hän teki täyskäännöksen ja lähti. Hänen askeleensa kumisivat\nkauan aikaa maaherran korvissa -- kolkon päättävät vanhan sotamiehen\naskelet, joiden jokainen polkaisu kajahti kuin komennus.\n\n\n\n\n4.\n\n\nLeskikeisarinna Livia Drusilla oli nähnyt hautajaispäivän iltana\nsoihtukulkueiden ryömivän kuin kiiltomatojen pimeillä kujilla.\nHäneltä ei myöskään jäänyt kuulematta melu, joka tuntui vain paisuvan\nyö yöltä.\n\nAuringon laskettua Forum näytti noitien kokouspaikalta; siellä\nvilkkui tulia ja kuului soinnutonta kohinaa, kuurian vaskiportteja\nryskytettiin, levottoman humun läpi kajahti joskus vihlova vihellys.\nKaikki tuo saattoi ennustaa veristä melskettä. Mutta se saattoi\nmerkitä myös aivan satunnaista välivaihetta, jossa rahvas purkaa\ntunteittensa lastin ja palaa sitten tyynenä jokapäiväisiin toimiinsa.\nTäytyi odottaa, olla hiljaa... Aluksi Livia oli tuntenut elävänsä\nkuin piiritetyssä linnassa, joka saattaa minä hetkenä hyvänsä\nkumahdella muurinmurtajan jyskähdyksistä. Jännitys lisäsi hänen\nherpoavia voimiaan. Säjöily kyljessä ja suonikohjuista johtuva vaiva\nolivat näinä päivinä melkein unohtuneet. Hänen suuri raskas ruhonsa,\njota ametistinkarvainen vaippa ympäröi kuin avara, poimuileva säkki,\nliikkui rauhattoman hengen elähyttämänä atriumista saliin ja salista\natriumiin. Ryppyiset kädet puristivat hyvin lujasti kepin nuppia. Ei,\nse aika ei vielä koittanut, jolloin hänen täytyisi joka askeleella\nottaa tukea vieraista ihmisistä. Kestää kauan, aivan kuin hän\nnojautuu Acmen tai toisten orjatyttöjen käsivarteen.\n\nPalatinuksen huvilan koleassa hallissa istuivat vestaali Urgulania,\nnuori Paulina ja ritari Geminiuksen vaimo Mutilia Prisca kuin mikäkin\navuton suojavartio vanhan keisarinnan ympärillä.\n\nMyrsky oli yltymään päin, sadepisarat rummuttivat ikkunaluukkuja.\nHiiliastioissa hehkui hieno harmaa oliivikivijauhe. Mutilia Prisca\nkyyrötti tuolillaan kaikkein hienoimmassa kullanhohtoisessa\ntunikassaan, vestaali istui lihavana ja pöhöttyneenä, turbaanin\ntapainen _infula_-kääre hiuksillaan, rinnallaan _fibula_-solki, joka\npidätti hänen ristiin sidottua liinaansa valahtamasta polville.\nVanhus oli kutsunut heidät luokseen teroittaakseen vielä kerran\neräiden toimenpiteiden välttämättömyyttä. Nuo kaksi naista, Pyhän\ntulen papitar ja roomalaisen ritarin puoliso, saivat ohjeensa ja\ntoimivat sen mukaan. Livia tiesi, että menisi vain muutama päivä,\nkun suuri oikeudenkäynti Pisoa ja Plancinaa vastaan alkaisi. Huudot\nkaduilla takasivat kyllä sen. Rooman tabernoissa kierteli ilkeitä\nhuhuja, eikä keisarinna todellakaan tietänyt, mihin toimenpiteisiin\nTiberius aikoi ryhtyä. Kaiken varalta vanhus oli antanut harvojen\nystävättäriensä lukea eräitä Augustuksen aikaisia asiakirjoja, joita\nvoitiin tarpeen vaatiessa käyttää sitomaan keisarin käsiä.\n\nNyt kun vanha viekas papitar vilkui aivan hämmentyneenä Mutilia\nPriscaan ja nuori Paulina taas istui sanattomana, keisarinna tunsi\nitsensä tyytyväiseksi. Hänessä oli kuin olikin vielä järjestelykykyä.\nVanhuus ja raihnaus eivät sokaisseet hänen kaukonäköisiä silmiään,\njotka näkivät etäälle syiden seurauksiin. Vielä hän sitoi ja päästi\nihmisiä, kietoi heitä lukinlankoihinsa. Nuo kolme naista olivat\nvihityt Claudiusten suvun salaisuuksiin, ja se merkitsi, että he\nolivat sieluineen ja ruumiineen hänen, Livia Drusillan armoilla.\nVanhuksen rinta nousi ja laski raskaasti. Lauseet tulivat kankeasti\naivan kuin hänen kielensä saranoissa olisi ollut ruostetta: \"Minun\nei tarvitse pyytää teitä vaikenemaan, te ymmärrätte sen itsekin.\nSinulle, Urgulania, minä annan sen neuvon, että tästä lähtien tilität\njokaisen testamentin, salaisimmankin, henkilökohtaisesti minulle. Ei\nkäy päinsä, että minun selkäni takana tapahtuu asioita, joista en\ntiedä... Te luulette tietysti, että kuolen pian, mutta sitäpä iloa\nen teille suo. Enkä myöskään pojalleni. Tiberius...\" Hän tuijotti\nhetken aikaa kepin nuppia ikäänkuin kootakseen lepattavia ajatuksia.\n\"Ratas on ruvennut pyörimään ja se murskaa jonkun, en vielä tiedä\nkenen. Mahdoton minun on myös arvata, mitä Tiberius suunnittelee.\nKoko tämä typerä häly oikeudesta ja oikeudesta kiusaa minua. Onko\nPiso syyllinen vai eikö hän ole, ja onko Plancina syyllinen vai\neikö... Yhdentekevää, koko asia on joutavanpäiväinen. Ja jos Tiberius\nsaa oikeudentunnon puuskan ja vehkeilee minua vastaan, silloin te\npaljastatte ne asiakirjat, jotka olen teille lukenut. Onko selvä?\"\n\nHänen jäänharmaat silmänsä kääntyivät kasvoista toisiin. Vestaalin\nruho teki kömpelön liikkeen, joka etäisesti muistutti kumarrusta:\n\"Aivan selvä. Ja jokainen testamentti luetaan sinulle, keisarinna.\nMitä muuta?\"\n\nLivia jatkoi: \"_Virgo vestalis maxima_ on kuollut, hänen tilalleen\ntulee nuori Pölliä, minä tahdon niin. Ei käy päinsä, että hän elää\nja liikkuu vapaana. Hän muistuttaa piirteiltään Asinius Galluksen\nvaimoa, eikä sellainen ole hyväksi niin kauan kuin Tiberius\npureskelee muistojaan aivan kuin itämaalaiset beetelinlehtiä. Sinä\nvastaat hänen tulevaisuudestaan, Urgulania.\"\n\n\"Teen sen mielelläni\", nyökkäsi vestaali.\n\n\"Mieheni pelkää, että nuo uudet pakkoluovutukset aiheuttavat meille\nikävyyksiä\", keskeytti Mutilia Prisca arasti.\n\nMutta vanhan naisen leukapielet alkoivat kiivaasti jauhaa; tällä\nkertaa häntä ilmeisesti ärsytti jokainen yritys vedota hänen\nvaikutusvaltaiseen suojeluunsa. \"Mieheni! Mieheni! Te vaivaatte minua\nkaikki. Minä en ota vastuuta päälleni, minä haluan elää rauhassa,\nkuuletteko... Tulette kaikki tänne ja esitätte vaatimuksia. Plancina\npuhuu itsestään ja sinä puhut miehestäsi ja Urgulania itsestään\nja Paulina rakastajastaan, ikäänkuin kaikki tuo olisi niin perin\ntärkeätä. En käsitä ollenkaan, miksi teidän ei pitäisi pelätä? Mitä\nvarten tämä hälinä? Kansa huutaa Germanicusta, aivan kuin ruumiita\nvoitaisiin herättää eloon, ja sitten tulette te... te...\" Hänen\näänensä muuttui yhä särisevämmäksi.\n\nPaulina istui aivan ääneti alallaan. Ei Livian äreä huuto eikä\nmolempien naisten nolo vilkuileminen tehnyt häneen mitään vaikutusta.\nHän oli saapunut tänne vihan ja polttavan häpeän vallassa anomaan\nsen miehen teloittamista, joka oli tehnyt hänet naurunalaiseksi\npääkaupungissa, ja vanha keisarinna oli kuunnellut häntä mitään\nsanomatta. Sitten saapuivat nuo toiset kaksi naista... Koko\najan Paulina oli tietoinen Urgulanian ivallisista silmäyksistä.\nVestaalinhan täytyi tietää, minkä muuten jokainen Rooman katupoikakin\ntiesi: että hän oli joutunut kerrassaan kuohuttavan petoksen uhriksi.\n\nVielä vuosi sitten hän oli herkkäuskoisesti kuvitellut, että\nmysteeri tosiaan tapahtui ja ruumiillistunut jumala kohtasi hänet\npimeässä egyptiläisessä temppelissä. Häpeä olisi kenties jäänyt\npaljon pienemmäksi, ellei hän olisi itse niin innokkaasti levittänyt\ntietoa. Mutta sitten oli ritari Decius Mundus tullut häntä vastaan\nVicus Tuscuksella ja lausunut syvän valittelunsa siitä, että niistä\nneljästäkymmenestä tuhannesta drakhmasta, mitkä oli pitänyt luovuttaa\nIsiksen papeille, Paulina ei ollut itse saanut oboliakaan; joten hän\nsiis oli antautunut ilmaiseksi. Kun totuus sinä hetkenä vaikeni,\nkun hän käsitti, että mies oli aivan yksinkertaisesti esiintynyt\nAnubiksena ja käyttänyt häntä hyväkseen kuin tyhmää kiimaista\nmaalaistyttöä, silloin hänen kaunis, ylevä maailmankuvansa luhistui\npirstoiksi. Tässä hän istui ympärillään vaivaisen kunniansa sirut.\nNeljäkymmentä tuhatta drakhmaa! Sitä hän ei voinut kestää. Ja\nkaikkein kauheinta oli jälkeenpäin todeta, että hän oli suuresti\nnauttinut tuon kavalan miehen syleilystä. Kaiken muun aika saattaisi\nparantaa, mutta se tosiasia jäisi aina kirvelemään hänen povessaan,\neikä hän milloinkaan, milloinkaan enää voisi unohtaa ritari Deciusta!\nKun Paulina öisin heittelehti unettomana vuoteellaan, hän aavisti\nkauhun vallassa, että johonkin tämäntapaiseen hänen harras, hämärä\nja kuuma uskonsa oli aina tähdännyt. Niin oli ollut asian laita\ntuosta hetkestä asti, jolloin hän ensi kerran tunsi jumaluuden\nhenkäyksen Hatshepsutin hiljaisessa pyloonitemppelissä Niilin\nrannalla. Ja sitten myöhemmin Ostian tiellä, kun mustaa Isistä\nkannettiin paareilla ja valotäplät tanssivat niin ihmeellisesti\nhänen vartalollaan! Mitä hyödytti kostaa? Kenelle hän oikeastaan\nkosti? Mitä iloa siitä koituu, että parittajat tuomitaan kuolemaan ja\nritari Decius määrätään maanpakoon. Kaikki tuo on niin naurettavan\nulkopuolista, tuomion salama kohtaa aivan merkityksettömiä ihmisiä.\nSe mikä jäi muuttumattomaksi, oli kauhea tieto, että hänen oma\nhohtava, lämmin, yliaistillinen uskonsa, elämän uskonto, oli\nollut pelkkää miehennälkää ja että hän oli iltahämärän jumalaa\nrakastaessaan aina rakastanut roomalaista veijaria. Tämä ajatus\nvalaisi kaikki pimeät sopet niin kirkkaaksi, että hänelle ei jäänyt\nedes vihaansa. Hän istui huoneen pimennossa yksinäisenä ja tylsänä,\nkuuli Urgulanian nauravan, kuuli sateen rapisevan ikkunaluukkuja\nvasten.\n\nKeisarinna oli tällä välin vielä kerran seulonut lävitse kaikki\nvanhat Augustuksen kirjoittamat kirjeet; ne oli päivätty Tiberiuksen\nmaanpaon aikana. Hän niputti ne huolellisesti yhteen, punnitsi\nniitä hetken aikaa käsissään. Sitten ne putosivat takaisin mustaan\nupotuskoristeiseen lippaaseen, jota vanhus säilytti _larariumissa_,\nkotipyhäkössä. Naiset nousivat.\n\nLivia painoi leukansa rystysiä vasten ja tuijotti kuin mietiskellen\nPaulinaa, jonka käsivarsissa ei tänään ollut ainoatakaan\nkultarengasta. \"Arvaan, että haluaisit minun vaikenevan asiasta\ntoisten läsnäollessa, mutta se on turhaa varovaisuutta\", hän sanoi\nharvakseen. \"Mahdatko tietää, mitä tarkoitetaan syntipukilla? Se\non vanha juutalainen käsityskanta, minä olen aina kunnioittanut\nIdän syvällisyyttä ja toimittanut polttouhreja Jerusalemiin. Meidän\ntäytyy ottaa oppia provinsseista. Germanicus on kuollut ja kansa\ntahtoo nähdä verta, jotta voitaisiin huutaa kaduilla, että oikeus on\ntäytetty. Tapahtukoon siis kansan tahto. Koska me olemme _imperator\nja princeps_, me suoritamme veriuhrin. Siirrämme kaiken niiden\nniskoille, jotka ovat sinua loukanneet. Me annamme ristiinnaulita\nIsiksen papit.\"\n\nKun nuo kolme naista sitten poistuivat supattaen ja hämmästyneinä,\nvanhus lähti keppiinsä nojaten vaeltamaan atriumiin. Hänen muodoton\nruumiinsa näytti liikkuvan paljon hitaammin kuin kärsimätön,\nraudanluja tahto. Kankeat vanhat jalat, joissa suonikohju oli\nnostanut näkyviin paksuja sinisiä muhkuroita, tottelivat tätä nykyä\nsisäistä käskyä paljon haluttomammin kuin vielä vuosi sitten. Kankea\nvaippa laahasi permantoa. Livia Drusilla aikoi vielä samana päivänä\nneuvotella poikansa kanssa joka oli hautajaisillasta asti sulkeutunut\ntyöhuoneeseen. Kokonainen viikko oli jo kulunut tuloksettomassa\nodotuksessa. Pisolle oli lähetetty ankara käsky saapua heti Kilikian\nCelenderiksestä Roomaan. Livia tiesi, että maaherran poika Marcus oli\nedeltäkäsin kiiruhtanut pääkaupunkiin ja kenties parhaillaan anoi\nkeisarilta suojaa isälleen. Mutta sepä nähdään! Kansan vihalla ei\nkäy leikkiminen. Rahvaan oikeudentunto on monta kertaa aiheuttanut\nkapinoita. Jos Piso on, niinkuin huhutaan, jo astunut laivasta\nItalian niemimaalle ja on tulossa Tiberiä pitkin kaupunkiin,\ntapahtumiin on käytävä pikaisesti käsiksi.\n\nKeisarinnan ryppyiset piirteet kiristyivät. Hän vaelsi huoneiden\nläpi näkyjensä vallassa, hänen aivonsa sommittelivat tuttua\nmonimutkaista peliä valkoisilla ja mustilla ruuduilla. Nappuloilla\noli ihmiskasvot. Germanicuksen lesken herkän lujat piirteet, Syyrian\nmaaherran punoittava otsakupooli, Plancinan vihreät nefriittisilmät\nja Tiberiuksen juro haukanprofiili.\n\nTänä sadepäivänä vanhus antautui vielä kerran kiihkein mielin\ntoiminnan harhakuvan valtaan. Jalkapohjat painuivat niin tuottavasti\nkivipermantoon. Puvun liehe kahisi niinkuin ennenkin varoittaen ja\nkehoittaen. Viime aikoina oli usein tapahtunut, että hänen ruumiinsa\noli voittamaisillaan hengen. Hänen veressään virtailevaa elämää\nikäänkuin vedettiin jonnekin hämyisiin syvyyksiin... tuohon tylsään\nalistuvaisuuteen, jossa tapahtumista haihtuu väri ja kohtalot\nkadottavat merkityksen, kunnes ihminen ei enää jaksa tahtoa muuta\nkuin syvää lepoa. Hänestä tuntui, että maanalaiset jumalat jo\nvainusivat hänen tuloaan. Eikö Hades ole ihmisessä itsessään? Missä\nsen surkeat verettömät asfodelokset kukkisivat ellei hänen omassa\nsisäisessä yössään, jossakin voipumuksen helvetissä, unen hämyssä?\nMutta vielä, vielä Livia Drusilla pitää kouristunein sormin kiinni\nelämästä! Ja nyt, kun myrsky yltyy ulkona, hänen tahtonsa jännittyy\ntoiminnaksi.\n\nHänen tullessaan atriumiin huoneen perältä syöksähti esille nainen\nja heittäytyi raskaasti, pitkin pituuttaan, hänen eteensä lattialle.\nLivia katseli hetken aikaa kumartunutta niskaa. Pelkkää teeskentelyä\nja elettä! Mutta kun nainen sitten kohotti kasvonsa ja vanhus näki\nhänen hätääntyneet piirteensä, hän ei enää ollut yhtä varma siitä\nseikasta. Tuossa nyt makasi hänen jaloissaan Syyrian prokuraattorin\nviekas, teräväpäinen, taitava vaimo Plancina, ja hänen kasvonsa\nolivat yhtä valkoiset kuin se permanto, jolle hän oli heittäytynyt\nollenkaan välittämättä hienosta liinakankaisesta matkapuvustaan.\n\nLivia seisoi ja katseli häntä kummallisen tyydytyksen vallassa.\nHän pani merkille Plancinan tummat silmänalukset, hänen hapuilevat\nsormensa. Sitten hän kosketti kepillään tuota kyyröttävää olentoa\nja hänestä tuntui, kuin sauva olisi painunut johonkin inhottavan\npehmeään, kylmään... \"Vai niin, olet siis tullut. Sieviä asioita, nuo\nAntiokian tapaukset.\"\n\nMaaherratar tapaili rauhallista äänensävyä. Hän ei siinä kuitenkaan\ntäysin onnistunut, vanhuksen täytyi huomata, kuinka hänen puheensa\nsopotti. Hän, Plancina, oli totellut käskyä ja purjehtinut miehensä\nkanssa Dalmatian rannikon kautta Picenumiin, sieltä Tiberiä myöten\nRoomaan, jonka satamassa he nousivat vaunuihin keisarivainajan\nmausoleumin kohdalla. Niin, se oli ollut varomatonta. Heidän oli\ntäytynyt pestata erityinen suojavartio. Nuo vaunut... niitä veti\nkaksi valkoista hevosta, ja ne olivat kukin koristettuina odottamassa\nheitä Flaminiusten tiellä, sillä täytyihän kaikkien huomata, että\nhe saapuivat pääkaupunkiin lujasti luottaen oikeuden voittoon.\nPison talo Forumin lähellä oli sekin kiedottu myrttiköynnöksiin.\nJa mitä enemmän Plancina puhui, sitä hermostuneemmin hänen kätensä\nnytkähtelivät. Silloin tällöin hän loi vanhaan keisarinnaan apua\nkerjäävän katseen.\n\nLivian ryppyisillä kasvoilla ei näkynyt minkäänlaista suosion\nvärähdystä. Ne olivat kivikovat. \"Nouse ylös\", hän sanoi. \"Ethän voi\njäädä tuolla tavalla makaamaan.\"\n\nMutta Plancina ei noussut. Ei, hän tahtoi tietää, että häntä ei uhkaa\nmikään vaara Roomassa. Hetken kuluttua hän kysyi melkein rajusti:\n\"Vai et kait kuvittele minun tehneen rikosta?\"\n\nTuo kysymys oli niin odottamaton, siinä piili niin paljon röyhkeyttä\nja elämästään taistelevan olennon alkeellista hätää, että vanha\nkeisarinna mietti pitkän aikaa, ennenkuin sai sanotuksi: \"Rikosta!\nTietysti sinä teit rikoksen. Jonkun täytyy olla syyllinen. Etkö muka\ntappanut Germanicusta... Ja mitä oikein merkitsee, että makaat maassa\ntuolla tavoin? Olen väsynyt kuulemaan joutavaa lörpötystä. Mene\nkotiisi ja odota.\"\n\nPlancinan otsalle kihosi hikikarpaloita. Hän puhui puhumistaan,\nhän tahtoi vakuuttaa, että jos murha olikin tapahtunut, hänellä\nomakohtaisesti ei ollut siinä mitään osuutta. Kaiken aikaa hän nyki\nvasemmalla kädellään oikean käden sormia aivan kuin olisi temponut\nlihaan juuttunutta näkymätöntä sormusta. Livia kuunteli häntä\nmykkänä. Turhaa jaaritusta. Tuossa hän lallattaa kuin juopunut ja\nhänen hampaansa kalisevat. Hän sanoi toistamiseen tylysti: \"Mene\nkotiisi ja odota. Sinä sen kuitenkin teit.\"\n\nMaaherratar kohottautui polvilleen. Hänet oli vallannut hytisyttävä\npelko eikä hän yrittänytkään sitä salata. Hän konttasi lattialla\nsurkeana kuin koira, joka kuulee piiskan läiskyvän. Tuon ylhäisen\naatelisnaisen ryömivässä kauhussa oli jotakin, mikä vaikutti samalla\nkertaa hirmuiselta ja naurettavalta. Sade kohisi ulkona. Ikkunaluukut\nkalisivat. Niiden ääni ei ollut kyllin voimakas, jotta se olisi\nestänyt vanhaa keisarinnaa kuulemasta joka sanaa, mikä purkautui\nPlancinan huulilta: \"En salaa sinulta mitään. Tein sen. Sinä itse\nannoit kehoituksen. Olen vain totellut. Pelasta minut, keisarinna,\npelasta...! Hän olisi ennemmin tai myöhemmin noussut sinua vastaan,\nsen täytyi tapahtua, minä otin sen tehdäkseni. Etkö itse kutsunut\nminua luoksesi ja sanonut, että hänen täytyy kuolla... Olen valmis\npoistumaan maasta, minne tahansa sinä määräät, kun vain pelastat\nminut...!\"\n\nMutta keisarinna seisoi keppiinsä nojaten ja tuijotti syvissä\najatuksissa suoraan eteensä. \"Niin, hän tahtoi palauttaa tasavallan\",\nhän sanoi hitaasti.\n\nLattialla konttaavan naisen ääni kävi yhä kimeämmäksi. Eikö hän,\nPianoina, ollut vain päätöksen toimeenpanija? Mitä osuutta hänellä\noli rikoksessa? Jos se sitten oli rikos... Ja hän tahtoo kertoa\nkaiken, hän ei salaa mitään. Hän on tarjonnut Germanicukselle\nmyrkytettyjä leivoksia, niitä valmistettiin neljä kappaletta, kolme\nniistä syötettiin kokeeksi Martinan kissoille. Niin on asianlaita,\nylipäällikkö söi niistä yhden parina suupalana illallisilla, joilla\nhän ja Piso joutuivat istumaan vierekkäin pöydän päässä. Ajateltiin\nsyöttää hänelle vehnäleipään leivottua lasijauhetta. Tarjoileva\npalvelija oli mukana juonessa, Piso itse käänsi hopeavadin niin, että\nleivokset olivat Germanicuksen edessä, mies vain ojensi sormensa\nja otti... Jumala armahtakoon, kaikki oli niin selvää ja kauheaa\njo edeltä käsin. Täällä, tässä talossa, tässä atriumissa tapahtui\nratkaisevin päätös, kuuleeko hän sitä, keisarinna...!\n\nNäyttää tosiaan siltä, kuin Livia Drusilla ei lainkaan kuulisi.\nHän kuuntelee ikkunaluukkujen kolkutusta ja ajattelee Postumuksen\nvaimoa, joka kerran, kauan sitten, makasi samalla tavalla vatsallaan\npermannolla ja rummutti rystyset verisinä mosaiikkilevyjä...\nPlancinan ääni kimittää kuin ilkeä tiuku. Vanha nainen katselee\njonnekin hänen olkapäänsä yli, jauhaa edestakaisin monesti vatvottua\ntotuutta, ikäänkuin vielä kerran, kymmenennen, sadannen kerran\ntahtoisi vakuuttua siitä: \"Niin... Hän olisi muuten palauttanut\ntasavallan. Mutta me olemme _imperator ja princeps_...\"\n\nVihdoin hän näytti huomaavan, että tuo polvistunut olento todella\nrukoilee häneltä jotakin. \"Mitä sinä oikein tahdot, Plancina? Jos\nkerran tarjosit hänelle leivoksia, eikö ole selvää ja yksinkertaista,\nettä sinä kuolet?\" Maaherrattaren silmät rävähtävät auki. Ei, hän\nei tahdo kuolla! Toisen kerran ja vielä hurjemmin: Ei! Hän puree\nrystysiään ja lyö otsaluunsa lattiaan. Hän ryömii edestakaisin aivan\nsekapäisenä. Hän ei tahdo kuolla! Hänen sormensa ovat takertuneet\nLivian vaipanliepeeseen, ja hän repii ja nykii niin rajusti, että\nvanhus pelkää ametistinkarvaisen viitan repeävän. Eikö kuulukin\nkankaan rasahdus? Keisarinna lyö häntä sauvallaan kipeästi kasvoihin.\nMutta tuo kolautus tuntuu tavallaan hänessä itsessäänkin, hän ei\noikein tiedä, miten pitäisi menetellä. Hän seisoo siinä kankeana ja\nsynkkänä, hapuilee vaivalloisesti sanoja, joihin tällä kertaa tulee\nodottamaton, melkein ystävällinen sointu:\n\n\"Sinun pitäisi tietää, että se on murha. Kuka voi syyttää meitä\ntoisia, vaikkapa olisimmekin ajatelleet, että hänen sopisi kuolla? Ja\nmitä oikein kuvittelet? Et suinkaan luule, että kansan viha voidaan\ntyynnyttää pelkällä korupuheella? Jotakin täytyy uhrata. Jonkun pitää\nolla syyllinen.\"\n\n\"Mutta ei minun!\" kirkaisee Plancina. \"Minä en tunnusta! Minä en\nsitä tehnyt, mieheni suunnitteli kaiken, hän järjesti leivokset\nhopealautaselle...\"\n\nVanhus katseli häntä tarkkaavasti. Hän näytti kohdistavan\nkaiken huomionsa maaherrattaren kasvoilla olevaan mustelmaan.\nHänen leukapielensä jauhoivat. Kesti hetken, ennen kuin noilta\nryppyisiltä huulilta tunkeutui vapauttava sana: Olkoon menneeksi,\nlähteköön Plancina heti tiehensä ja katsokoon, ettei kukaan tule\nhuomanneeksi, kun hän vetäytyy johonkin suojaiseen paikkaan. Hän,\nkeisarinna, pidättää kyllä poikaansa puuttumasta tähän likaiseen\nasiaan. Mutta jotakin kansan vihalle on uhrattava... Kaiken\ntuon hän sanoi töykeän kuivasti. Plancina pidätti huudon, joka\noli pääsemässä hänen huuliltaan. Keisarinnan kasvot olivat sen\nnäköiset ja hänen äänensä niin kankean epäröivä, että pieninkin\nmielenilmaus saattoi vielä heilahduttaa vaa'an toiselle puolelle.\nKun maaherratar virui äänettömänä hänen jaloissaan, vanhus kosketti\nhäntä sandaalinkärjellä: \"No niin, nousehan. Olen jo kerran sanonut\nsen... En kärsi nähdä sinun kasvojasi, nenänvarressasi on mustelma.\nOn parasta, että lähdet niin pian kuin suinkin.\"\n\nPlancina kohottautui vaivalloisesti jaloilleen ja järjesti miten\nkuten sekaisin menneen matkapukunsa, johon oli tullut tahroja. Koko\nhänen olemuksensa ilmaisi enää vain suurta, koiramaista nöyryyttä.\nHän poistui nujerrettuna ihmisenä, ja Livia katseli kauan hänen\njälkeensä, katsoi vielä sittenkin, kun nainen oli jo hävinnyt\noviaukon pimentoon. Vaikka keisarinna oli kokonaan omien ajatustensa\nvallassa, hänen tajuntaansa tunkeutui silti myrskyn kohina. Se ei\nkuulostanut tavalliselta vesisateelta,' se pieksi ikkunaluukkuja kuin\nruoskalla. Sitten hän läiskytti käsiään vastakkain, kutsui Acmen.\n\nKun tyttö ilmestyi atriumiin, vanhus nojautui luottavasti hänen\nolkapäänsä varaan ja lähti laahautuen kulkemaan makuukamaria kohti.\n\"Minun on vilu ja uni\", hän sanoi. \"Hiilet jäähtyvät astioissa,\ntäällä vallitsee joulukuun kylmyys. Ja ikkunaluukut on naulattava\numpeen myrskyn ajaksi. En jaksa kuunnella niiden kolkutusta.\"\n\n\n\n\n5.\n\n\nMaaherra Gnaeus Piso oli heti Roomaan saavuttuaan lähettänyt kutsut\nystävilleen: heidän piti olla läsnä hänen takaisinpaluunsa juhlassa.\nHän antoi koristaa asuntonsa kuumeisella kiireellä. Touhu ja melu\nteki hänelle hyvää; kaikkien näiden puuhien keskellä hänellä oli vain\nvähän aikaa ajatella tulevaa oikeudenkäyntiä ja sen ratkaisua.\n\nKun hän Augustuksen mausoleumin kohdalla oli noussut valkoisten\nhevosten vetämiin vaunuihin, hän oli kyllin selvästi lukenut\nväkijoukkojen katseista synkän kyräilevän vihan. Se hermostutti.\nPyörien jyrinän yli kaikui huutoja ja vihellyksiä. Kerran\nhipaisi ilmassa lentävä kivi vaunujen katosta ja oli vähällä\nsattua hänen olkapäähänsä. Mutta prokuraatti istui silti\nteeskennellyn hyväntuulisena ja selkä kenossa, heitteli silloin\ntällöin kuparikolikoita kansan sekaan ja toivoi, että ne ainakin\naiheuttaisivat sinelmiä ja kuhmuja, elleivät voisikaan kääntää\nrahvaan suosiota hänen puolelleen. Hän sulkeutui asuntoonsa. Pitkin\niltaa torilla kuohui ihmismassoja, tuulen suhinan yli saattoi erottaa\nkatupoikien ulvonnan: \"Polttakaa hänen talonsa! Murhaaja tilille!\"\n\nIllallisilla oli saapuvilla vain hyvin pieni joukko senaatin\nja ritariston herroja. He istuivat kukkaseppeleet päässään. He\nmaistelivat miettivästi vanhaa falernumviiniä. Kaiken yli tuntui\nvaipuvan aavemainen odotus. Se sai juhlat tuntumaan hautajaisilta ja\npusersi ajatuksia kuin kidutuspihti. Tuona iltana maaherra juopui\nnopeammin kuin tavallisesti. Hänen turpeita, punaisia kasvojaan\npeitti jonkinmoinen karkean tyytyväisyyden naamio, hän puhui hyvin\npaljon, mutta hänelle vastattiin vain vähän. Hän yritti tehdä\npilaa Sentius Saturninuksesta, joka oli marssittanut joukkonsa\nCelenderikseen, mutta kukaan ei nauranut. Kaikki väistelivät,\nvälttivät, kaihtoivat häntä. Yksinpä hänen vanha ystävänsä Domitius\nCelerkin, joka oli rohkeasti anonut keisarilta Pison valtuuksien\npalauttamista ja yrittänyt Laodikeassa nostattaa kuudetta\nsyyrialaista legioonaa maaherran puolelle, kostutti nyt hyvin\ntuskastuneen näköisenä huulensa viinimaljaan. Vieraiden poistuttua\ntalo jäi oudon kuolleeksi. Orjat supattivat keittiössä, heidän\npelokkaita kasvojaan vilahteli silloin tällöin savuavien soihtujen\nvalossa atriumissa. Maaherra etsi turhaan Plancinaa rakennuksen eri\nsopukoista, ja kun etsinnästä ei ollut mitään tulosta, hän heittäytyi\nlopen unisena makuulle.\n\nNäytti siltä kuin tiet nousisivat nyt pystyyn. Varhain seuraavana\naamuna hänen luokseen ilmestyi Fulcinius Trio ja vaati häntä\nsaapumaan konsulien eteen; siellä hän saisi vastata asioistaan.\nMyöhemmin Piso lähti pienen vartioston saattamana Tiberiuksen\npuheille. Marraskuun päivän vaisussa auringonvalossa prokuraattorin\nkasvot näyttivät kadottaneen luontaisen punakkuutensa. Posket\nriippuivat nyt tavallista veltompina ja päilyvissä sammakonsilmissä\noli lasittunut kiilto. Hän oli loppuun asti toivonut, että hänen\npoikansa Marcus todella saa jotakin aikaan käydessään edeltäkäsin\nkeisarin luona. Maaherra itse oli tulomatkallaan tavannut Pannonian\nleirillä Drusuksen, mutta sen sijaan, että tämä olisi tuntenut\nkiitollisuutta kruununhavittelijan kuolemasta, hän antoi Pison selvästi\nymmärtää, että heillä kahdella ei ollut mitään puhumista keskenään.\nAstuessaan palatsin marmorihalliin Piso yritti ryhdistäytyä. Hän pyysi\nnomenclatoria ilmoittamaan keisarille, että hän anoi puheillepääsyä.\nMies poistui kolkkoon käytävään. Hetken kuluttua hän palasi\nkertomaan, että hallitsija ei tänään ota ketään vastaan. \"Kuinka?\"\ntiedusti maaherra hiukan kummissaan ja kädet tahmeina hiestä, \"siinä\ntapauksessa minun on pakko saapua uudelleen huomenna.\" Virkailija\nkumarsi jäykästi: \"Niin... Hallitsija ei huomennakaan ota ketään\nvastaan.\" Ja Syyrian entinen prokuraattori kääntyi mitään sanomatta\npaluumatkalle.\n\nTyhjässä käytävässä häntä vastaan tuli senaattori Asinius Gallus\nrokonarpiset kasvot aivan vaaleina puuterista ja kähärä tukka\nhiusvoiteelle tuoksuen. Piso aikoi pysähdyttää hänet, mutta Gallus\nmeni hänen ohitseen tervehtimättä.\n\nVielä samana päivänä kukistunut maaherra yritti tavata sitä ainoata\nmiestä, jonka apuun hän tiesi voivansa luottaa: Aelius Sejanusta.\nTämän asunto oli kuitenkin haudanhiljainen. Portinvartija antoi\nPison ymmärtää, että kaartinpäällikkö oli viettänyt kaikki viime\npäivät sulkeutuneena keisarin kanssa Palatinuksen työhuoneeseen.\nNyt, kun Pianoina näytti häipyneen jäljettömiin ja ainoakaan ystävä\nei saapunut lohduttamaan häntä yksinäisyydessään, Gnaeus Piso tunsi\nkauhun vähitellen hiipivän esille ajatusten sokkeloista. Hän tiesi\nnyt, että kenturiot voivat minä hetkenä tahansa kolkuttaa hänen\novelleen. Mutta voiko peli olla lopullisesti menetetty? Kuinka?\nEikö hänellä ollut lainkaan puoltajia? Olihan Tiberius itse hänen\nrinnallaan, ja vanha keisarinna pitäisi varmaankin huolen siitä,\nettä alkava oikeusjuttu päättyisi kaikin puolin miellyttävästi.\nMenetettyä virkaa hän tuskin enää saa takaisin. Mutta sitäkö hän\nkaipaa...? Hän vaelsi edestakaisin tyhjissä loistavissa vetoisissa\nhuoneissa ja maisteli ahkerasti vanhaa viiniä. Alituinen hikoileminen\nlaihdutti. Hän koetti kuvitella rikosoikeuden herroja istumassa\nvirkatuoleillaan, tutki piirre piirteeltä Sejanuksen kalpeita kasvoja\nja Tiberiuksen synkkää haukanpäätä; ne kuvastuivat kuin kostean usvan\npohjalta. Jonakin yön tuntina hänet valtasi kyyneleinen itsesääli.\nHän todisteli tyhjille seinille, että maailma ja oma vaimo olivat\nhänet surkeasti pettäneet.\n\nPiso oli pyytänyt eräitä senaattoreista puolustajikseen alkavassa\noikeusjutussa. Kauan mietittyään hän kääntyi iäkkään arvovaltaisen\nArruntiuksen puoleen, koska tämä voisi ainakin antaa asianajolle\ntiettyä painavaa juhlallisuutta, ellei muuta. Mutta vanhus kieltäytyi\narasti. Hän selitti lumivalkoista partaansa sormeillen, että hänen\noli kovin vaikeata puuttua niin vastuunalaiseen tehtävään. Publius\nVinicius, Aesernius Marcellus ja Sextus Pompeius, kolme vanhan\nsukuaatelin edustajaa, syyttivät kylmettymistä ja kurkunkäheyttä\nevätessään vetoomuksen. Kun maaherra vihdoin nöyrtyneenä toimitti\nlähettinsä Asinius Galluksen luo, tämä vastasi suoraan, että hän ei\nmissään tapauksessa, ei edes keisarin mieliksi puolusta murhasta\nsyytettyä miestä, joka kaiken lisäksi näyttää olevan syyllinen.\nLopulta vanha senaattori Lucius Calpurnius sanoi ottavansa sen\ntehdäkseen. Hän ei tosin tuntenut minkäänlaista kiintymystä\nvirkaheittoon sukulaiseensa, ei, hän tahtoi vain noudattaa jaloa\nroomalaista perinnettä ja puolustaa suvun kunniaa. Jos Calpurniusten\nja Pisojen arvokkaassa _gensissä_ oli murhamies, sitä pahempaa! Hän\ntäyttäisi velvollisuuden. Ja häneen liittyivät Marcus Lepidus ja\nLivinejus Regulus, kaksi hyväntahtoista senaatin jäsentä, joista\nnäytti miltei varmalta, että keisarillisessa huoneessa salaa\nsuunniteltiin maaherran vapauttamista todistusten puutteessa. Ja\noliko muuten olemassa mitään _corpus delicitiä?_ Missä oli Pison\nmyrkkypullo? Missä todistaja, joka saattoi sanoa omin silmin\nnähneensä murhan toimeenpanon? Syyrialaista Martinaa voitiin syyttää\nmyrkynvalmistuksesta, mutta Pison suhteen todistukset olivat\nerinomaisen hataria.\n\nAinoa mies, joka ennen oikeudenkäynnin alkamista kävi tervehtimässä\nmaaherraa, oli hänen uskottunsa Domitius Celer. Vieras saapui\nväkijoukon melusta välittämättä kullatussa, hiukan vanhanaikaisessa\nkantotuolissaan, hän hiveli miettivästi sileäksi ajeltua leukaansa ja\nkatseli haaleilla silmillään omia kiilloitettuja kynsiään. Hänestä\nolisi tuntunut sangen tuskalliselta, jos hänen olisi täytynyt\ntuoda kenellekään ystävälleen huonoja uutisia. Niinpä hän tiesikin\nkertoa, että Tiberius ja Sejanus olivat yksissä tuumin päättäneet\nnimittää syyttäjäksi aivan kelvottoman asianajaja Fulcinius Trion,\nsaman, joka haastoi Pison konsulien luo. Argumentit, asiakirjat,\ntodistuskappaleet sotkeutuvat hänen käsissään semmoiseksi vyyhdeksi,\nettei hän enää itsekään saa niistä selvää. Fulciniuksella oli tapa\npaisuttaa joka huomionsa laajaksi ja oppineeksi mietinnöksi; siihen\nerämaahan hän kyllä eksyisi, se menetelmä johtaisi ennen pitkää\nlankojen sekaantumiseen tuomarien sormissa. Muuten oli melkein\nvarmaa, että Fulcinius tulisi annettujen ohjeiden mukaan sepittämään\nristiriitaisen syytekirjelmän. _Jos_ todistuksia paljastuu -- ja\nsitähän on täysi syy epäillä -- syyttäjä turvautuu harkittuun\nkömpelyyteen. Onhan tuomioistuin tietoinen siitä, kenen puolta\nTiberius pitää. \"Sillä seikalla täytyy olla määrätty vaikutus\",\nsanoi Celer lopuksi ja taputti maaherraa rohkaisevasti olkapäälle,\nsamalla kun hänen merensiniset silmänsä välkähtivät ovelasti.\n\"Mikään ei näissä oloissa pahenna tilannetta enemmän kuin vastaajan\nmasentuminen. On oltava rohkeita. On oltava viattomia. Rehellinen\nulkonäkö se loppujen lopuksi pätee.\"\n\n\"Mutta minkä tähden tämä melu?\" huudahti prokuraattori tuskastuneena.\n\"Ellei mikään jälki viittaa siihen, että rikos tosiaan tapahtui,\nniin...?\"\n\nCeler katseli kynsiään. Hän kärsi itse silminnähtävästi, kun hänen\ntäytyi ilmaista, että tuo syyrialainen velho Martina, jonka Sentius\nSaturninus oli lähettänyt vankina Roomaan, oli kuollut Brundisiumissa\ntukehtumiskohtaukseen. Koko asia oli ylen hämärä. Varmaa vain oli,\nettä oikeus tulee kiinnittämään huomiota erääseen kiusalliseen\npikkuseikkaan. Vainajan ruumista pestessä orjat löysivät hänen\nhiussykeröstään pienen nefriittipullon, joka sisälsi akoniittia ja\nvillikaalinmehua.\n\n\"Mutta sehän on... eihän se voi millään tavalla vaikeuttaa minun\nasemaani.\"\n\nCeler ei vieläkään kohottanut katsettaan. \"Niin, mitäpä siitä.\nTodistukset! Tunnustukset! Sitä vartenhan meillä on Fulcinius, että\nhän venyttää niitä kuin villalankaa, kunnes ne katkeavat. Ja jos hän\npanee liikkeelle koko synnynnäisen hölmöytensä, tuomarit kyllästyvät\npian kaikkiin noihin dokumentteihin.\"\n\n\n\n\n6.\n\n\nSyytösten tekoon oli määrätty kaksi päivää. Oikeudenkäynnin alkaessa\nGnaeus Piso saapui kiinteän suojavartion ympäröimänä kuuriaan, jossa\nsenaatin jäsenistä valittu rikostuomioistuin kokoutui. Poliisit\nja kenturiot ehtivät hädin tuskin teljetä tien raivostuneilta\nkäsityöläisiltä. Vaskiportit sulkeutuivat naristen. Sateli kiviä,\nmädäntyneitä munia ja haukkumasanoja. Yksin Tiberiuksen kantotuolia\nympäröi tänä päivänä vahvasti aseistettu _palatini_-kaarti, se\nraivasi kilisevin miekoin väylää tungokseen ja yritti turhaan hillitä\nhuutoja: \"Germanicus tänne! Anna meille takaisin Germanicus!\" Tuon\nhumun täytyi kuulua istuntosaliinkin. Ja se kuului sinne. Se sekoitti\nsuuresti Fulcinius Trion jo ennestäänkin sekavia asiakirjoja, se\nsai vastaajan tuon tuostakin kääntymään ovelle päin, se hermostutti\nvirkaviittaisia tuomareita ja rohkaisi murhatun ylipäällikön ystäviä.\nJos oli ajateltu, että asian käsittelyä lykättäisiin _sine die_\nlisätodistusten hankkimista varten, ulkoa kuuluva meteli antoi jo\nheti alussa oikeudenkäynnille vauhtia.\n\nTuomioistuimella, joka oli asetettu tutkimaan senaatin jäsenten\ntekemiä rikoksia, oli tällä kertaa tavallista vaikeampi pähkinä\npurtavanaan. Tiberius saapui itse kuuriaan ja istui norsunluiselle\ntuomarintuolille. Kaikki näytti järjestetyn Pison eduksi, ja kun\nsyytetty punaisena ja pönäkkänä astui saliin, hänen kasvonsa uhosivat\nitseluottamusta; tuomarit kuiskuttelivat hämillään, kirjurit\nrapisuttivat kyniä, kuurian palvelijat hiiviskelivät niistämässä\nkynttilöitä. Kaiken tämän pikkumaisen, arkisen häärimisen yli\nkantautui torin vihainen kohina.\n\nSyyttäjä Fulcinius Trio aloitti kirjelmän lukemisen. Hänen\nkimeä äänensä kaikui kuin linnun piipitys kolkossa hallissa, ja\ntarkkaavaisuus höltyi, mitä pitemmälle hän ehti. Fulciniuksen\ntavallisesti kovin mitätön olemus näytti kasvavan ja pöyhistyvän;\nlain juhlallisuus, Kuninkaallisen lain ja Kahdentoista taulun lain,\npaistoi hänen luunvärisestä otsastaan. Hän turvautui heti alussa\nretoorisiin käänteisiin. Siitä saakka kuin jumalatar Egeria saneli\nlain pykälät kuningas Numalle, niin, vieläpä siitä saakka kuin\netruskit saivat lakinsa Tages-jumalalta, valtion oikeudenkäyttö\noli aina nojannut yliaistilliseen perustaan. Samalla kun laki on\nteksti, _lex_, se on myös pyhä perinnäistapa, _mos_. Luettakoon\nDemetrius Phalereuksen kirjoituksia, jotka koskettelevat Ateenan\nlainsäädäntöä samalla kun ne tutkivat niitä oikeuksia, mitä\narkonttikuninkaan valtaan sisältyy. Näiltä sivupoluilta hän eksyi\nCiceron _De legibus_-teokseen ja rupesi luennoitsijan tavalla\nvalaisemaan roomalaisen lain kommentaareja. Tuomarit vilkuivat\ntoisiinsa. He katselivat kynsiään tai tuijottivat kattoon. Syytetty\noli laskenut silmäluomensa alas ja hänen hervahtaneilla kasvoillaan\nleikki selvästi näkyvä hymy. Germanicuksen ystävät, jotka koettivat\nkärsimättömästi mitata tuntien kulumista ovenraosta tunkeutuvasta\nvalojuovasta, eivät tienneet mitä ajatella. Äkkiä salissa kajahti\nTiberiuksen selvä ja närkästynyt ääni: \"Asiaan!\"\n\nFulcinius rupesi hämmentyneen näköisenä seulomaan syytteitä. Mutta\nsen sijaan että hän olisi heti käynyt käsiksi Syyrian tapahtumiin,\nhän siirtyi kaksi vuosikymmentä takaisinpäin ajassa ja veti uudestaan\nesille ne moitteet, joita oli tehty Pisoa vastaan silloin, kun\nhän toimi Augustuksen legaattina Espanjassa. Hän puhui provinssin\nhuonosta hallinnosta, vyörytteli tuomioistuimen katsottaviksi\nPison konsulikauden toimenpiteitä. Kaikesta huomasi, että tuo\ntunnollinen lakimies oli päättänyt ajan voittamiseksi syventyä\npenkomaan vanhentuneita kanteita. Hänen nenävartensa muuttui hetki\nhetkeltä yhä hikisemmäksi, kunnes se kiilsi yhtä peilimäisenä kuin\notsakin. Hänen laihat kätensä tekivät laajoja kaariliikkeitä ja ääni\nkimitti huilun tavalla. Neljännesminuutin ajan Piso oli tuijottanut\nsyyttäjäänsä aivan hämmästyneenä tästä asiainkäänteestä. Mutta sitten\nhän näytti käsittävän kaiken ja vaipui taas tylsään itsetietoiseen\nuinailuun. Hän näytti ivallisesti uhmaavan noita kasvoja, jotka\nolivat kääntyneet häneen päin tuomarien istuimilta; kynttilöiden\nkelmeässä valossa ne muistuttivat vahanaamareita. Niistä voi lukea\nnärkästymistä, arkuutta, salaista vihaa, leppeää hyväntahtoisuutta,\nepäröintiä. Tuon tuostakin ne käännähtivät kuin saranain varassa\nTiberiukseen päin ja niiden uteliaat silmäparit yrittivät tulkita\nkeisarin otsanryppyjä.\n\nValojuova oven edustalla siirtyi. Jälleen rupesi vaskiporttien\ntakaa kuulumaan raivoisaa melua, ja oikeudenpalvelija hiipi\nvarpaisillaan salin poikki. Hän ojensi Tiberiukselle pienen\nvahataulun. Siihen oli kirjoitettu hätäinen tiedoitus, että\nkansa raahasi parhaillaan syytetyn kuvapatsaita Gemonalaisille\nportaille, joille rikoksentekijöiden ruumiit tavallisesti heitettiin\nväkijoukon häväistäväksi, ja tämä uutinen keskeytti hetkiseksi\nistunnon. Syyttäjä kuivasi kosteita ohimoitaan. Kuurian oveen oli\njo kaksi kertaa jysähtänyt kivi. Tuomarit vilkuivat neuvottomina\ntoisiinsa, keisari näytti perin huolestuneelta. Ainoa, joka säilytti\ntyyneytensä, oli syytetty itse, sillä hän uskoi nyt järkkymättömäsi,\nettä oikeudenkäynnin ilveily tapahtuu vain _pro forma_ ja päättyy\nhänen edukseen.\n\nSen vuoksi Piso ei osoittanut mitään mielenkiihkoa kun Germanicuksen\nystävät vuoron perään nousivat todistamaan häntä vastaan. Publius\nVitellius, Veranius ja Servaeus kävivät heti suoraan asiaan. He\nolivat kuuluneet murhatun ylipäällikön esikuntaan Syyriassapa kun\nhe Agrippinan mukana palasivat Italiaan, he huomasivat varsin pian,\nettä senaatti ei suinkaan vastoin vakaumustaan myöntänyt vainajalle\nkunnianosoituksia; kaikki olivat surun vallassa ottaneet vastaan\ntiedon rakastetun miehen kuolemasta. Publius Vitelliuksen noustessa\npuhumaan salissa kävi hyväksyvä sorina. Todistaja palautti tuomarien\nmieleen Germanicuksen ja Pison välillä vallinneet erimielisyydet,\njoiden voi katsoa johtaneen ainakin siihen, että viimeksi mainittu\ntänään seisoo roomalaisen rikosoikeuden edessä, ei vielä syylliseksi\ntodistettuna, mutta syylliseksi tunnettuna. Hän, vainajan uskottu\nystävä, ei halunnut puuttua Demetrius Phalereuksen kirjoituksiin. Hän\najoi asiaansa _agebat lege_, ilman sarvia ja kukkakiehkuroita.\n\nSitten hän esitti kanteet, joita Fulcinius oli yrittänyt varovasti\nkiertää: että Gnaeus Piso oli turmellut sotilaskurin Antiokiassa,\nettä hän oli jatkuvasti loukannut Germanicuksen oikeuksia, että\nhän ja Plancina olivat ylipäällikön kuoltua uhranneet kiitosuhreja\nKoos-saarella, että hän oli vehkeillyt Armenian virkaheiton kuninkaan\nVononeksen kanssa ja ottanut vastaan lahjuksia, että hän oli sortanut\nSyyrian kauppiaita samalla tavalla kuin aikoinaan Espanjan provinssin\nasukkaita sekä vihdoin aiheuttanut kansalaissodan värväämällä\nlaittomia joukkoja Celenderikseen. Veranius ja Servaeus liittivät\nketjuun viimeisen renkaan. Oli käynyt selville, että Plancina ja\nMartina oli yhdessä nähty Epidafnen alueella hiukan ennen murhatun\nkuolemaa. Ja edelleen: ne lyijylevyt, joita oli löydetty lapsenraadon\nvierestä Germanicuksen makuuhuoneen permannon alta, olivat Plancinan\nomaisuutta, niinkuin prokuraattorin orjien lausunnoista voitiin\ntodeta. Kuolleen päätodistajan Martinan hiussolmusta löydetty\nmyrkkypullo tuotiin saliin. Tämä _corpus delicti_ kiersi kädestä\nkäteen, senaattorit haistoivat sitä ja kohauttelivat olkapäitään.\n\nPiso nousi aivan rauhallisesti seisomaan, kun häntä vaadittiin\nvastaamaan syytöksiin. Jonkinlainen lievä hermostuminen väritti\nhänen ääntään, mutta hän seisoi suorana ja pönäkkänä, puhui\nhuolellisesti kuin pitkän valmistelun jälkeen. Ei, hän ei halunnut\npuuttua väitteisiin sotilaskurin turmelemisesta, loukkauksista\nja provinssin asukkaiden sortamisesta. Kaikki nuo olivat\ntulkintakysymyksiä... Mutta hän kiisti jyrkästi ajatuksenkin, että\nhän tai Plancina olisivat juottaneet Germanicukselle myrkkyä. Hän\nhenkäisi syvään jatkaakseen puhetta, kun Tiberius äkkiä kysyi kuivan\nvälinpitämättömällä äänellä: \"Juottaneet? Tarvitseeko sen välttämättä\nolla juomaa, eikö se yhtä hyvin voi olla myrkytetty makeinen tai\nmyrkytetty leivos?\" Ensi kerran koko istunnon aikana maaherran\nkasvolihakset värähtivät rauhattomasti. Niin, hän tahtoi vain saada\nsanotuksi, että häneltä oli puuttunut tilaisuus --\n\nTämä varomaton sana vaikutti syyttäjiin kuin kipinä kuiviin havuihin.\nPublius Vitellius kääntyi uudestaan tuomarien puoleen ja huomautti\nivallisesti, että vastaaja oli ainakin selvästi ilmituonut halunsa\nsiihen tekoon, josta häntä syytettiin. Voitiin sanoa, että vastaajan\nhuulilta oli kirvonnut tahaton tunnustus. Mutta hän, Vitellius,\nhalusi huomauttaa, että Pisolla oli kuin olikin ollut tilaisuus\nrikokseen. Olihan hän istunut ylipäällikön vieressä eräillä\nillallisilla, jotka pidettiin Epidafnessa. Eikö hän sitä paitsi\ntavannut Germanicusta Antiokian palatsissa? Miten oikein oli noiden\nleivosten laita, joita tarjoiltiin hopeavadilta? Vitellius kiihtyi\npuhuessaan yhä enemmän eikä enää valikoinut sanojaan. \"Ehdotan, että\nmaaherran yksityinen kirjeenvaihto alistetaan tarkastettavaksi.\nOn liikkeellä huhuja... Hän väittää noudattaneensa käskyjä, joita\nhänelle on lähetetty Roomasta, emmekä me tiedä, minkä luontoisia ne\novat. Onhan mahdollista, että tässä on jokin keskinäinen salainen\nsopimus, jokin valonarka _mutuus consensus_ --\" Hän huomasi puhuvansa\nliikoja ja istui äkkiä lausettaan lopettamatta. Tällä välin Piso oli\nvetänyt esille nipun sinetöityjä kirjeitä, jotka helposti voi jo\npapyruksen laadusta havaita Tiberiuksen kirjoittamiksi. Viimein, kun\nkaikkien katseet suuntautuivat häneen, keisari nousi vaivautuneena\nseisomaan ja julisti päätösvaltansa nojalla, että tehty esitys\nhylätään, koska hänen kirjeensä eivät sisällä mitään olennaista.\n\nTällä hetkellä syytetyn sukulainen Lucius Calpurnius katsoi asiakseen\ntehdä erään kysymyksen: \"Koskettelevatko nämä kirjeet millään tavalla\nGermanicuksen tehtäviä legioonien komentajana?\"\n\n\"Ne koskettelevat minun asemaani maaherrana\", vastasi Piso.\n\n\"Ohjeita siis?\"\n\n\"Aivan oikein.\"\n\n\"Saanko kysyä... eikö totuuden kannalta ole suotavinta, että jokainen\ntodistuskappale, näköjään mitätönkin, tulee oikeuden tietoon?\"\n\nNyt nousi Tiberius toistamiseen ärtyneenä seisaalle ja huomautti,\nettä hän oli jo evännyt esityksen; täytyihän hänen olla perillä\nomista kirjeistään ja tietää, sisälsivätkö ne jotakin asiaan\nkuuluvaa vai ei. Senaattorit luopuivat hämillään vaatimuksesta.\nKun porttien takaa kuuluva melu tuntui vain yltyvän eikä asian\nkäsittelyssä vieläkään päästy minkäänlaiseen tulokseen, se päätettiin\ntoistaiseksi keskeyttää. Syytetty lähti pretoriaanien saattamana pois\noikeussalista.\n\nVielä seuraavana aamuna Piso yritti epätoivoisesti säilyttää\nitsevarmuutensa kuorta murtumattomana. Mutta siihen oli jo ilmestynyt\nlohkeamia; hänen täytyi nyt huomata, että oikeudenkäynnin komedia\n_saattoi_ hänen kohdaltaan vaihtua murhenäytelmäksi. Hän oli toivonut\nTiberiuksen päättäväistä asiaanpuuttumista ja yhä edelleen hän\nvaali kuvitelmaa, että Fulciniuksen ja Veraniuksen vuorosanat ovat\nvain silmänlumetta, jolla hämätään tuomioistuinta. Eikö lopulta\nkajahda vapauttava sana? Milloin tuo jauhava, jankkaava, kalvava\nkuulusteleminen mahtaa päättyä? Yhden ainoan kerran Tiberius\nnäytti asettuvan syytetyn puolelle. Quintus Servaeus kuvaili juuri\nlaveasti illallisia, joissa vastaaja oli istunut Germanicuksen\nvieressä; se oli muuten seikka, mihin todistajat alinomaa palasivat\nlausunnoissaan, siitäkin huolimatta, että rikoksen tapahtumista\nei ollut kukaan nähnyt. Oli aivan kuin myrkyn haju olisi tuntunut\nvoimakkaimpana sillä kohdalla. Keisari kysyi hyvin vaivautuneen\nnäköisenä, mitä tämä puhe pöytänaapuruudesta oikein merkitsi?\nOliko Germanicus syönyt myrkytettyjä leivoksia? Kuka ne oli pannut\nhopeavadille? Martinan hiuksista löydetty myrkkypullo todisti\nainoastaan, että hänen hallussaan oli ollut kiellettyjä lääkeaineita.\n\n\"Minä syytän sekä Martinaa että vastaajaa ja hänen vaimoaan\nmurhasta\", huusi Publius Vitellius kiihtyvän hälinän yli. Servaeus\nja Veranius yrittivät turhaan hillitä häntä, mutta hän oli saanut\nkyllikseen tästä lainopillisesta vatvomisesta eikä ollut siinä\nmielentilassa, että olisi totellut heidän kuiskauksiaan. \"Rikos on\nrangaistava. Minä vaadin oikeutta.\"\n\n\"Me vaadimme sitä kaikki\", ärähti Tiberius tuskastuneena.\n\n\"On käynyt selville\", jatkoi Vitellius, \"että vastaajalla on ollut\ntuo monesti mainittu tilaisuus, josta hän niin hyväntahtoisesti\nmeille mainitsi. Samoin tiedetään, että hänen vaimonsa on ollut\ntekemisissä myrkynsekoittajan kanssa. Jos kysytte minulta, kuka on\nvoinut vaihtaa vaarattomat leivokset vaarallisiin, minulla on vain\nyksi vastaus. Se, joka yhdessä Germanicuksen kanssa pisti kätensä\nhopeavatiin.\"\n\n\"Kuka näki sen?\" kysyi Tiberius.\n\nSenaattori vaikeni hetkeksi. Sitten hän huomautti empien, että täysin\nvarmoja todistuksia ei kylläkään ollut.\n\n\"Hankkikaa ne sitten\", huusi keisari kärsimättömällä äänellä. \"Mitä\nhyödyttää ladella syytöksiä, kun ei kuitenkaan voi mitään todistaa.\nEllei asiasta tule tämän selvempää, vaadin ehdottomasti, että\nkantajat luopuvat typeristä väitteistä. Pitäkööt suunsa kiinni!\"\n\nMutta oikeudenkäynnin ratas jatkoi tuskallisen hitaasti pyörimistään.\nArat, vihaiset, uhkaavat ja epävarmat äänet vaihtelivat salissa ja\ntuloksetonta kuulustelua pitkitettiin hetkestä toiseen. Puolitoista\ntuntia kestäneen juriidisen luovailemisen jälkeen Tiberius nousi\nuudestaan puhumaan. Hän huomautti pilkallisesti, että hänellä ei\nollut halua antaa jutun painua Aristofaneen tasolle. Tuomioistuimen\npuheenjohtajana hän katsoi parhaaksi siirtää neuvottelun sille\nalueelle, missä maaperä oli vähemmän notkuvaa. Hän kehoitti oikeutta\nvakavasti harkitsemaan, missä määrin vastaaja oli tehnyt itsensä\nsyypääksi aseelliseen kapinayritykseen. Piso kohotti hänen tätä\nsanoessaan kasvonsa. Ne olivat äkkiä valahtaneet aivan harmaiksi\nja hänen suuri kupera otsansa kiilsi hiestä. Hän alkoi vihdoinkin\nymmärtää... Keisari lausui puolittain vastaajan taholle kääntyneenä\nsyytökset: että Syyrian maaherra oli Kilikian Celenderiksessä jakanut\naseita omille joukoilleen, että hän oli aikonut valloittaa takaisin\nmaakunnan, jonka hallinnon Sentius Saturninus oli epäjärjestystä\nvälttääkseen ottanut omalle vastuulleen ja että Pison menettely\noli ollut vähällä aiheuttaa kansalaissodan. Tiberius huomautti,\nettä vastaaja oli tehnyt rikoksen valtion yhtenäisyyttä vastaan.\nJa jos Publius Vitellius tai Veranius sanoivat ajavansa asiaa lain\nvoimalla, kun he sepittivät todistamattomia kanteita, hän halusi\nomasta puolestaan vakuuttaa, että oikeuden mylly rupesi vasta nyt\njauhamaan _agebat lege_, ilman kaunopuheista hölynpölyä. Keisari\nsanoi sanottavansa niin kuivalla äänellä, kuin olisi lukenut\nasiakirjaa. Hänen kulmakarvansa olivat tuimasti rypyssä. Kun hän\nvihdoin istuutui, salissa saattoi erottaa levotonta supatusta ja\nkaksi oikeudenpalvelijaa riensi juoksujalkaa Pison luo. Maaherra\nhorjui niinkuin olisi saanut iskun takaraivoonsa. Oikeussali pimeni\nhänen silmissään.\n\nVielä kun hänet vietiin vartioituna omaan asuntoonsa odottamaan\nlopullista päätöstä, hän yritti pysyä tyynenä. Kuurian\nportailla häntä vastaan tuli Sejanus hienossa mustanvioletissa\n_khlamyksessaan_, kultainen kaulaketju kipinöiden ja kauniit kalpeat\nkasvot kohollaan. Syytetyn nähdessään hän pysähtyi. Hän hymyili\nhiukan. Pison kasvolihakset vavahtelivat. Milloinkaan ennen hän ei\nollut näyttänyt niin perin pohjin hämmentyneeltä. Hän olisi halunnut\nsyöksyä kaartinpäällikön eteen ja rukoilla kiihkeästi, että Sejanus\npelastaisi hänet. Tuo hymyilevä kylmä mies oli kerran vuodattanut\nmurhanhalun hänen ajatuksiinsa, oli tiputtanut sen pisara pisaralta,\noli näyttänyt hänelle tien ja työntänyt aseen hänen käteensä. Ja\nnyt, kun myrkky oli tehnyt tehtävänsä, hän kumarsi vain kohteliaasti\nja meni menojaan. Prokuraattorin polvet lysähtivät. Hän aikoi sanoa\njotakin, mutta hänen huuliltaan tuli vain epämääräistä mutinaa.\nSitten hän kääntyi ja lähti nöyrästi astelemaan synkännäköisen\nkaartintribuunin jäljissä.\n\nTuona iltana Syyrian kukistunut maaherra sulkeutui asuntoonsa.\nOmituista oli, että kun luottamuksen viimeiset muurit nyt olivat\nromahtaneet, hänessä olisi ollut hyvin vaikeata huomata mitään\nluhistumisen näkyviä merkkejä --. Kenties epätoivoon aina kätkeytyy\njotakin vapautumisen esimakua. Ihminen, jolta on riistetty kaikki,\nkarttaa vaistomaisesti ulkonaisia tuskan ilmauksia. Hän kävelee\nedestakaisin nurkasta toiseen, ottaa käsiinsä kynäveitsen, laskee sen\npöydälle, avaa kirjan ja lukee jonkin rivin. Hän ummistaa silmänsä\nja odottaa kauan aikaa sitä hetkeä, jolloin totuus musertavana\nvyörähtäisi hänen tyhjään sieluunsa. Mutta sellaista hetkeä ei tule.\nOli jo myöhäinen ilta, kun Piso antoi latoa makuuhuoneen pöydälle\njoukon viiniruukkuja ja hiukan vehnäleipää, suolakurkkuja, juustoa.\nHän joi ahkerasti, hän halusi täyttää joillakin mielikuvilla\nsisäistä autiuttaan. Kun humalan ensimmäinen armelias usva sitten\nkohosi hänen aivoihinsa, hän avasi sepiapullon, levitti polvilleen\npergamentin ja ryhtyi sepittämään kirjettä Tiberiukselle. Ensi kerran\nhänen pöhöttyneissä kasvoissaan oli jotakin vakavaa, keskittynyttä,\ninhimillisesti ylevääkin. Vaskilamppujen liekit tuikkivat. Ulkona\ntuli yhä pimeämpää. Kadulta kuului rattaiden kolinaa.\n\nKynä liikkui hyvin sukkelasti keltaisen vasikanvuodan yli, eikä\nGnaeus Piso laskenut sitä käsistään edes silloin, kun hän tarttui\nvasemmalla kädellä viinimaljaan. Yön kuluessa hänen kätensä kävivät\nveltommiksi. Mutta kirjoittaminen oli silti helppoa, hänenhän ei\ntarvinnut ottaa lukuun muodollisuuksia, tuskin edes lauserakennetta.\nJonakin hetkenä -- hän oli sysäissyt vesikellon permannolle eikä\nvoinut päätellä ajan kulumista -- hän oli kuulevinaan Plancinan\naskelet. Hän arvasi, että nainen käveli salissa. Kenties siellä\netsittiin lippaista keisarinnan luottamuksellisia kirjeitä, jotka\npiti huolellisesti hävittää. Mutta sillä seikalla ei ollut mitään\nmerkitystä. Millään ei nyt ollut merkitystä.\n\nMaaherran katse ei ollut täysin tarkka, humala sumensi sitä hiukan\nkun hän sinetöi kirjeensä. Sitten hän otti esille miekan.\n\nAsetti sen kahvan miten kuten lattialevyjen rakoon, kunnes se\ntörrötti siinä kyllin tukevasti, jotta siihen voi luottaa. Olisi\nollut niin monta toisenlaista keinoa, toisissa oloissa ja toisessa\nmielentilassa Piso olisi ehkä antanut kuumentaa kylvyn ja nukkunut\nsitten aivan kivuttomasti... Mutta armahtava juopumus teki tämänkin\nteon niin helpoksi. _Non dolet_, ei tee kipeätä! Viimeisinä\nminuutteina hän toimi äärimmäisen viekkaasti, asettipa vielä pienen\nliukkaan taljan jalkojensa alle. Sitten hän heittäytyi terään koko\npainollaan. Olikin jo aika. Taivaalla oli leviämässä aamun ensi\nhämärä.\n\n\n\n\n7.\n\n\nUniset lakeijat hiipivät aamukylmästä väristen linnan käytävissä,\nkun Sejanus ilmaantui. Hän asteli kiireesti salien läpi keisarin\ntyöhuonetta kohti. Palatsinvartijat kilahduttivat peitsiään,\nkamaripalvelijat hyörivät levottomina hänen edellään, aivan kuin\nolisivat raivanneet tietä tyhjiin auloihin. He muistuttivat tuulessa\ntanssivia koreita syyslehtiä. Sejanuksen olkapäältä riippui\nhuolimattomasti musta kauhtana, sen helma läpsähteli hänen pohkeitaan\nvasten. Kapeat ratsumiehenjalat liikkuivat nopeasti sinikivisellä\npermannolla, ja niiden liike sai kuvittelemaan suurta hämähäkkiä,\njoka kutoo pyydystyslankaa. Euhodus ja Nomius vaihtoivat hänet\nnähdessään kummastuneita silmäyksiä. Näytti tosiaan siltä, kuin\nSejanus olisi tänä aamuna vastoin tavallisuutta luopunut hovimiehen\nturhamaisuudesta; kultainen ketju riippui vinossa hänen kilpimäisellä\nrinnallaan, eikä hän yrittänyt peittää edes kyttyräänsä, joka\nikäänkuin takaapäin kiskoi mustia niskahiuksia, niin että hänen\npäänsä oli kenossa ja kopeat valkoiset kasvot kohollaan. Nomenclator\npidätteli häntä epävarmasti ovella. Mutta suosikki työnsi hänet\nsyrjään.\n\nNiinkuin oli voinut odottaakin Tiberius kyyrötti nojatuolissaan.\nSejanuksen huomatessaan hän kohotti päänsä. Väsyneet vanhan miehen\nkasvot. Huonosti nukutun yön ja päänkivistyksen runtelema otsa. Hänen\nlaiha suonikas kätensä teki epäävän liikkeen ja sormuksen punainen\njalokivi välkähti. \"En Otavastaan ketään. Olen antanut määräyksen.\nTahdon olla yksin.\"\n\nKaartinpäällikkö antoi palttua hänen määräykselleen! Hän meni aivan\nkeisarin eteen ja tempasi rajulla eleellä kultavitjat rinnaltaan\nniin että ketjujen liite katkesi risahtaen. Sitten hän viskasi ne\nlattialle. Hänen huulensa vavahtelivat joko teeskennellystä tai\ntodellisesta mielenkiihkosta. Kun Tiberius nousi tyrmistyneenä\nseisaalle ja tuijotti noita vääntyneitä piirteitä, Sejanus sai\nviimeinkin ilmaa keuhkoihinsa:\n\n\"Loppu! Vapauta minut kaikista velvollisuuksista. On parasta,\nettä vetäydyn syrjään. En tahdo elää hovissa enää tämän jälkeen.\nMinä yksin olen syyllinen ja oletan, että palatsissa ei suvaita\nrikoksentekijöitä. Olen valmis luopumaan etuoikeuksistani.\nMinähän ehdotin Pisolle virkanimitystä ja syöksin sekä hänet että\nGermanicuksen perikatoon. Molemmat eläisivät, ellei sinulla olisi\nminun tapaistani neuvonantajaa. Se saa päättyä nyt! Minä poistun.\"\n\nKeisarin oli vaikeata saada sanaa suustaan. Jos heikoinkaan\nepäily tämän näytelmän aitoudesta nyt olisi tunkeutunut hänen\nmieleensä... Mutta hän näki murjotut ja vääntyneet kasvot, katkenneen\nkultavitjan, nykivät hermostuneet liikkeet, jotka tavallaan nostivat\nkaartinpäällikön uuteen ja vieraaseen valoon hänen silmissään.\nTuollaista hän ei ollut odottanut --. Mitä tehdä? Hän tuijotti aivan\nneuvottomana suosikkia. Viime päivien levottomuudet olivat panneet\nheidät kaikki kovalle koetukselle, mutta tämä tällainen... Ja\nTiberius luuli katselevansa tänä hetkenä syvälle aivan uudenlaiseen\nsielunarkuuteen, jossa pieninkin syyllisyyden pistos saa liikkeelle\nvaltavan järkytyksen. Hän yritti ojentaa kätensä laskeakseen sen\nkaartinpäällikön olkapäälle. Mies peräytyi aivan kuin olisi nähnyt\nkäärmeen.\n\n\"Älkäämme pitkittäkö asiaa\", hän lisäsi. \"Sinä voit täydellä syyllä\nsanoa minua murhaajaksi. Juuri minä olen vikapää kahden miehen\nkuolemaan... En kestäisi sitä hetkeä, jolloin minun pitäisi katsoa\nGermanicuksen leskeä silmiin.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", sanoi Tiberius epävarmasti. Mutta hänen oli\näärimmäisen vaikea keksiä puhuttavaa. \"Sinunhan täytyy tietää, rikos\non suunniteltu ja toimeenpantu toisella taholla. Ja mitä kummaa...?\nEikö Pison tekoa muka voida katsoa tunnustukseksi? Kun mies sulkeutuu\nhuoneeseensa ja tappaa itsensä, ennen kuin tuomioistuin on tehnyt\npäätöstä...\"\n\nHän alkoi hapuilla pöydällä olevia papereita. Sitten hän löysi sen\nmitä etsi: maaherran sinetöimän kirjeen, jonka Pison vapautetut\nolivat aamuhämärissä löytäneet pöydältä murtaessaan oven ja\ntyöntyessään huoneeseen. Mutta Tiberius viskasi sen kuitenkin\ntakaisin pöydälle. Hän tiesi, että sen epäselvät lauseet olisivat\nvain pahentaneet Sejanuksen mielentilaa eivätkä missään tapauksessa\nolisi vakuuttaneet häntä hänen omasta viattomuudestaan. Kun keisari\nvielä hämmentyneenä pohti miten menetellä, Sejanus virkkoi hiukan\nrauhallisemmalla äänellä:\n\n\"Ja entä jos voitaisiinkin ajatella, että minulla ei ole suoranaista\nosuutta rikoksessa? Huomaa, minä sanon 'ajatella', enkä 'todistaa'...\"\n\n\"Niin, ja mitä sitten?\" kysyi Tiberius.\n\n\"Voisitko koskaan antaa minulle anteeksi?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Harkinnan puutetta. Huonon neuvonantajan kyvyttömyyttä, joka johti\nkahden ihmisen kuolemaan.\"\n\n\"Mutta Tartaroksen kautta, eihän _siitä_ ole kysymys! Kuinka monta\nkertaa sinulle täytyy vakuuttaa, että kaikkien muiden osuus,\nGnaeus Pisoa itseään lukuunottamatta, on aivan olematon. Et\nsuinkaan kuvittele, että jos joku sinun ystävistäsi tekee rikoksen,\nsyyllisyyden täytyy välttämättä ulottua hänestä sinuun? Perin\nhaaveellinen näkökanta. Ennemmin tai myöhemmin olisi tapahtunut\njotakin tämän tapaista, Piso ei milloinkaan sietänyt veljenpoikaani.\nJa jos ajatellaan sinun tavallasi, minunkin pitäisi ottaa päälleni\nhänen verensä... Kuka heidät toimitti Syyriaan? Et sinä vaan minä.\nKuka antoi Pisolle vallan? Minä.\" Hän rupesi astelemaan edestakaisin\nhuoneessa, ja tummat rypyt hänen silmäkulmissaan synkentyivät. Sitten\nhän teki eleen, ikäänkuin olisi aikonut ojentaa kätensä Sejanukselle;\ntämä seisoi yhä aloillaan pureskellen huultaan. \"En ymmärrä sinua\nlainkaan\", pitkitti Tiberius. \"Määrätyltä kannalta katsoen voitaisiin\nsanoa, että olemme kaikki työntäneet sormemme hopeavatiin. Mutta\ntoiselta puolen taas... Oikeus tekee tietysti tehtävänsä. Olisin\nehdottanut armahdusta, mutta hänellä oli kiire kuolemaan. Veri on\nsalaperäistä nestettä. Siitä roiskuu aina pisaroita viattomien\npuvulle. Voin ainoastaan vakuuttaa, että poikaa ei tässä tapauksessa\njää painamaan isän syyllisyys.\"\n\n\"Miten Plancinan käy?\" kysyi Sejanus äkkiä.\n\nTiberius pysähtyi. Niin, oli olemassa koko joukko kiusallisia\nlankoja, joita vanha keisarinna oli kutonut ja jotka nyt sitoivat\nrikosoikeuden herrojen kädet. Mutta hän ei halunnut puhua niistä.\nHän vastasi tavallista jurommin: Eikö riitä, että oikeudenkäynnin\nkoneisto ruhjoo yhden syyllisistä? Kysymys oli joka tapauksessa\nsattunut arkaan kohtaan, ja Tiberius jatkoi ajatustensa vallassa\nkävelyä. Jokainen askel ikäänkuin polkaisi syvemmälle mieleen tuota\ntosiseikkaa, että oikeuden päätös jäisi vajavaiseksi. Keisari\nmuisti äkkiä ensimmäisen istuntopäivän edellisen illan, jolloin\näiti oli tullut hänen luokseen ja mitään sanomatta antanut hänen\nlukea joukon Augustuksen kirjeitä. Ne olivat vanhoja kellastuneita\nasiakirjoja, ne näyttivät niin vaarattomilta. Mutta kun hän vaipui\ntutkimaan niitä, pölyn alta näkyivät keisarivainajan moittivat\nkasvot, ja hän oli aivan kuulevinaan, miten kasvatusisä syytti häntä\nohuella virkamiehenäänellään. Niistä ilmeni kyllin selvästi, että\nAugustus ei olisi millään muotoa puolustanut hänen valintaansa sinä\npäivänä, jolloin senaatti etsi kruununperijää. Pelkkä ajatus, että nuo\nkahisevat papyruskääröt julkaistaisiin, oli kuin painajaisuni. Monet\nepäilisivät, oliko keisarivainajan testamentti taitavan väärennyksen\ntulos ja eikö Tiberius Claudiuksen keisarius itse asiassa\nperustunutkin petokseen. Kaikki tuo olisi tietenkin vain kuvittelua.\nMutta johdonmukainen seuraus, lopputulos? Livia oli kytkenyt hänen\nkätensä ja jalkansa lujin kahlein, hänen kohtalonsa oli Livian\nmustassa asiakirjalippaassa, siinä se. Uhitella äidin tahtoa ja vetää\nPlancina tilille? Kuinka? Joutua alttiiksi julkisuuden häpeälle,\nkenties menettää kaikki? Hän asteli edestakaisin otsa syvissä\npoimuissa.\n\nViimein hän kääntyi Sejanuksen puoleen ja koetti selittää: \"En näe\nmitään aihetta syyttää prokuraattorin vaimoa. Oikeuden eteen hänet\ntietysti haastetaan, mutta se on pelkkä muodollinen kuulustelu.\nPuuttuu riittäviä laillisia perusteita. Tottahan tiedät, että Pisoa\nei voitu tuomita murhastakaan laittomasta miesten värväämisestä,\neikä Plancina ole mikään sotapäällikkö.\" Hän hymähti. \"Laki on\nlopultakin vain kirjoitettu kirjain, kivettynyt kaava, jäykkä kuollut\nmuoto. Mahdatko tuntea vanhat lainselitykset? Niissä kerrotaan\nmiehestä, jonka viinitarhan naapurit ryöstivät. Mutta kun kantaja\npuhui oikeudessa viiniköynnöksistä ja lain kirjain puhui puista,\nhän menetti jutun ja naapurit söivät hänen rypäleensä. _Quid est\nveritas?_ Totuus? Mikä on totuus? Sinun syyllisyytesi vaiko Pison\nsyyllisyys? Kuka meistä on viaton --?\"\n\nSen sanottuaan hän meni huoneen perälle ja nosti taittuneet\nkultavitjat maasta. Sitten hän kiinnitti hakasen mitään\npuhumatta, astui Sejanuksen luo ja pujotti ketjut paikoilleen.\nKaikki tuo tapahtui melkein arkipäiväisen välinpitämättömästi.\nTiberius sovitteli rintakorua oikealle kohdalle ja virkkoi: \"Älä\nkuvittelekaan, että tämä on jokin vertauskuvallinen ele. Minusta vain\ntuntuu luonnolliselta, että olet mitä olet ja jäät paikoillesi. Tämä\nhuone olisi tyhjä ilman sinua.\"\n\nHän liikautti hiukan avuttomasti kättään. Näytti kuin hän epäröisi,\nojentaako sen suudeltavaksi vai ei -- suuteleminen kuului niihin\nmuodollisuuksiin, joita nykyinen hovi ei suosinut. Mutta Sejanus\ntarttui epäröimättä Tiberiuksen ranteeseen ja kosketti kuivin kuumin\nhuulin ryppyistä kädenselkää. \"Minun herrani...!\" Hänen äänensä\nvärähti. Kaartinpäällikön silmäluomet olivat puoliummessa eikä\nkeisari tavoittanut niiden alta väistelevää katsetta.\n\nHeidän olisi kummankin pitänyt tuntea tyytyväisyyttä, Tiberiuksen\nsen vuoksi, että hän oli palauttanut itselleen tuon neuvonantajan,\nja suosikin siksi, että hänen näytelmällään oli ollut niin suuri\nmenestys. Mutta kumpikaan ei hymyillyt. Keisari asteli kädet\nselän takana edestakaisin, sysäsi tuolloin tällöin raskaita\nsilkkiverhoja. Talvipäivän vihertävä valo tunkeutui huoneeseen.\nUlkona humisi myrsky, sade rapisi puuskittaisesti ja lakkasi äkkiä...\nUrosriikinkukko tuli tepastellen ovestapa sen maata laahavan pyrstön\nääni oli kuin Livian hameen kahinaa. Ulkoa käytävästä kuului\nkiihkeätä kuiskailua ja _palatini_-sotilaiden aseiden helinää.\nSejanus tiesi hyvin, että jokainen linnan käytävistä oli vartioitu\nja että keisari oli asettanut taajan vartioketjun myös Palatinuksen\nympärille, aivan kuin odottaisi kapinaa minä hetkenä tahansa. Kadut\nolivat tosin käyneet tyhjemmiksi, kansa tyydytti vihaansa heittämällä\nPison kuvia Tiberiin. Mutta linnassa vallitsi kaikesta huolimatta\nkuumeen tapainen odotus.\n\nTiberius teki uskotulleen selkoa toimenpiteistä, joihin oli\nturvauduttu. Hänen kuihtuneet haukankasvonsa näyttivät ankarilta\nja kivisiltä, hän puhui kaiken aikaa kuin tyhjään ilmaan. Kautta\nJupiterin, valtakunta oli elänyt liian kauan huolettomassa\nvelttoudessa. Mutta hän tekee lopun paheista, joita leväperäiset\nvirkamiehet ovat katselleet sormien läpi! Eletään kuin sudet. Kansa\nvajoaa raakuuteen, aatelisto ylellisyyteen ja hekkumaan. On tullut\naika, jolloin minä Tiberius Claudius tartun sutta korvista! Hän meni\npöydän luo ja leväytti Sejanuksen eteen uuden prostitutioasetuksen.\nKaupungin aedilit olivat ilmiantaneet erään ritarisäätyisen\nnaisen, Titidius Labeon vaimon Vistilian, koska hänet oli tavattu\njulkisesti kaupittelemassa ruumistaan. Ja nyt häntä odotti maanpako\nSerifoksessa. Samaan aikaan nostettiin kanne Isiksen pappeja ja\nheidän kanssaan liittoutunutta ovelaa ritaria Decius Mundusta\nvastaan. Oli käynyt selville, että egyptiläisissä pyhäköissä oli\njo kauan harjoitettu salaista parittamista. \"Ja sitä he sanovat\njumalanpalvelukseksi\", jyräytti keisari. \"Minä näytän heille. Ei käy\npäinsä, että kuri ja hyveet höltyvät. Niin, kuri ja hyveet!\"\n\nHän avasi sinettivaharasian ja painoi huulet supussa leiman\nasiakirjan reunaan. Hänen kasvonsa kävivät aivan keltaisiksi\ntalvipäivän valossa. Sitten hän kohotti päänsä, napautti vielä\nkerran asiapaperia kämmenellään. \"On minun lempeyteni mukaista,\nettä annan naulita heidät risteihin enkä sido heitä, niinkuin\nJulius Caesarin oli tapana tehdä\", hän puhui, eikä Sejanus päässyt\nselville, soinnahtiko tuossa kylmässä äänessä itserakkaus vai\nitseiva. Suosikki kysyi, miten ritari Deciuksen suhteen meneteltiin.\nNiin, hymähti keisari, hänen tapaisensa rakastajat eivät ole\nkuoleman arvoisia, heille pitää varata hiljaista joutilaisuutta ja\naikaa, jotta he saisivat rauhassa miettiä rikostaan. \"Minä toimitan\nhänet maanpakoon\", hän päätti. \"Vistilian kanssa?\" kysyi Sejanus\nteeskennellyn vakavasti. Mutta tuuli valitti, sadepisarat rummuttivat\ntuon tuostakin ikkunoita eikä Tiberius näyttänyt kuulevan.\n\nLääkäri Kharikles tuli äänettömästi huoneeseen, ilmoitti, että\njuoma on valmis. \"Toimita se tänne\", komensi keisari äreästi. Hänen\njalkaansa oli alkanut kivistää, se johtui tablinumin kylmyydestä.\nHuoneessa oli vetoa, verhot liehuivat, vaikka kissa ja riikinkukot\neivät olisi olleet lähimaillakaan... Kun lempeä kreikkalainen tohtori\ntaas palasi kantaen täpötäyttä viinimaljaa, keisari tempasi sen\nhermostuneesti hänen käsistään ja joi yhdellä siemauksella. \"Kumma\nettei Agrippina tule\", hän virkkoi levottomasti.\n\n\"Hän odottaa esihuoneessa\", muistutti lääkäri hiljaa. \"Hän ei suostu\ntulemaan...\"\n\n\"Suostu? Vai ei suostu!\" Tiberius mitteli lattiaa hartiat kumarassa.\n\"Odottakoon sitten. Puhun myöhemmin hänen kanssaan.\"\n\nKun Sejanus hetken kuluttua aikoi poistua, keisari pysäytti\nhänet ovelle. Hän halusi kuulla, tiesikö hänen uskottunsa mitään\nGermanicuksen lesken nykyisestä olinpaikasta. Mitä varten Agrippina\ntahtoi kaikin mokomin pois palatsista? Missä hän seurusteli? Ketä\nhän tapaili? Sejanus huomautti permantoon katsellen, että semmoista\nkäyttäytymistä tuskin voi pitää kummallisena kaiken sen jälkeen,\nmitä Agrippina oli saanut kokea. \"Mitä sillä tarkoitat?\" kysyi\nTiberius. Neuvonantaja selitti hienoisesti hymyillen: \"Mutta onhan\nse päivänselvää! Hänen on täytynyt kuulla noita ilkeitä huhuja,\njoita kaupungilla ammennetaan ties mistä lähteestä. Hän pitää\nPlancinaa päärikollisena, eikä naista kuitenkaan vedetä tilille. En\nihmettelisi, jos hän tekisi vääriä johtopäätelmiä. Sitä paitsi hän on\nkuuro ja sokea kaikelle muulle paitsi tuskalleen. Siinä mielentilassa\ntulee helposti kuvitelleeksi kaikenlaista. Voihan hän ajatella, että\nGermanicuksen murha saneltiin Roomasta.\" Sejanus katsoi kiinteästi ja\ntutkien herraansa, mutta tämä kohautti vain olkapäitään ja hymähti\nivallisesti: \"Niin, sittenhän hänen ei tarvitse tuntea olevansa\nyksin. Jos hän tahtoisi, hän voisi saada puolelleen koko rahvaan ja\nusuttaa heidät minun kimppuuni. Entä Drusus? Vihaako hän poikaakin\nyhtä paljon kuin isää?\"\n\n\"Tuo ei ole sinun arvoistasi puhetta, caesar\", nuhteli Sejanus hyvin\nkohteliaasti. \"En ymmärrä, mistä vihasta puhut...\" Ja hän näytti\nniin hämmästyneeltä, että Tiberius vasten tahtoaan väitteli hänen\nkatsettaan. Sejanus lisäsi: \"Asian laita on niin, jos sallit minun\nsanoa, että ilman Drusuksen tukea Agrippina murtuisi kokonaan. He\novat kiintyneet toisiinsa, poikasi keskeytti Pannonianmatkan vain\nhänen takiaan. Ja myöhemmin Campanian maantiellä... Niin, semmoinen\nhuolehtiva ritarillisuus niin nuorelta mieheltä on jalon sydämen\ntodistus.\"\n\nTiberius hiveli miettivästi luisevaa leukaansa. \"Mutta eikö se ole\nepäviisasta?\"\n\n\"Kuinka?\" ihmetteli kaartinpäällikkö. \"Olen kuullut kerrottavan,\nettä Drusus heti Terracinan kaupunginportilla vannoi kostavansa\nylipäällikön murhan. Minun käsitykseni mukaan Agrippina on hyvin\nylpeä luonne. Hän ei kaipaa niinkään paljon lohdutusta kuin\nhyvitystä. Ja Drusus ymmärtää sen, hän ei lavertele säälistä, hän käy\nsuoraan käsiksi miekkaan, puheissaan tarkoitan...\"\n\n\"Mutta eihän hän voi ottaa huolekseen koko perhettä. Missä Agrippina\nlapsineen asuu?\"\n\n\"Asinius Galluksen maatilalla\", vastasi Sejanus hiukan empien.\n\nSitten hän kumarsi ja vetäytyi pois. Hän jätti keisarin jatkamaan\nkeskeytynyttä vaeltamistaan huoneen nurkasta toiseen. Tuulen humu\nennusti myrskyn kiihtymistä. Ja keisarin andalusialainen kissa tunsi\nsen vaistollaan, koskapa se hypähti aivan äänettömästi norsunluiselle\ntuolille, jonka vieressä risahteli hiilipannu; sitten se hykertyi\nlepoasentoon. Kohmettunut plataanin oksa kolkutti ikkunan luukkuja.\n\n\n\n\n8.\n\n\nTuuli paiskautui raskaasti Sejanuksen kasvoja vasten, kun hän\nhetkistä myöhemmin ilmestyi linnan ulkoportaille. Hänen pukunsa\nlepatti; _trabea_ painui ruumiin myötäiseksi ja pullistui taas\nhullunkuriseksi tummaksi säkiksi.\n\nVihurin äänessä oli ilkeä viheltävä sävel, joka sai viluiset sotilaat\najattelemaan kansanmellakoita ja ilmassa lenteleviä ammuksia. Taivas\nhimersi tuskallisesti, Campagnalta päin vyöryi harmaita myrskypilviä.\nKaartinpäällikkö nousi tummaan, varsin mukavaan kantotuoliin, jonka\npatjojen alle oli kylmyyden varalta sovitettu lämmitysastioita. Kun\nhän kapusi siihen, hänestä tuntui, että ilmeettömät henkivartijat\nkäänsivät päänsä ja katselivat nyt hiukan pilkallisesti hänen\nselkäänsä --. Sitten tämä raskas, tumma, hopeahelainen suuri lipas\nnousi orjien kohottamana ilmaan. Se lähti keinumaan tuskilaiseen\nkortteliin päin.\n\nViluisesta säästä huolimatta kaduilla oli hälinää, oston ja myynnin\nvuorovesi huuhtoi kuten tavallista basaareja, joiden tinkivän,\nkimeän melun myrsky tuon tuostakin vaiensi. Via Novaa ja Via Sacraa\nmyöten torille solui kirjavia ihmisparvia. Kaiken tämän ajelehtivan\nväenkuohun yllä tuntui pysyttelevän miltei aistimiin tuntuva\njännityksen uho, sumean pelon ja intohimon kerros, joka muistutti\nkiitävien lumipilvien puuskittaista painetta. Kaukaa Tiberiksen luota\nkumahtelivat kirveiden iskut. Isiksen papeille hakattiin ristejä.\n\nKantotuoli eteni hiukan heilahdellen Vicus Tuscusta pitkin Via Sacran\nkulmaukseen päin. Kapean polun kiveys oli livettävä, orjien paljaat\nsuonikkaat nilkat kävivät vilusta pöhöttyneiksi ja punaisiksi.\nOli vaikeata kulkea. He sivuuttivat juuri Dioskurien temppelin\noikeanpuoleisen sivuseinämän, kun Pyhän kadun mutkasta ilmestyi\ntoinen kantotuoli. Ahtaalla kujalla oli tilaa vain yhdelle; toisen\ntäytyi jäädä odottamaan. Sejanus hoputti kantajia ja he kiiruhtivat\nnyt melkein juoksujalkaa, liukastuen ja kompastellen, huohottaen\nväsymyksestä, siniset kourat tukipuihin juuttuneina. He ehtivät\nkatujen risteykseen ja olivat kääntymässä Basilica Julian kulmasta,\nkun toisesta kantotuolista kajahti äreä: \"Seis!\" Verhot repäistiin\nsivuun -- tummanpunaiset, kultaompeleiset aasialaiset silkkiverhot,\njotka nähdessään kaartinpäällikkö kohotti hämmästyneenä kasvonsa. Hän\nlaskeutui kadulle ja jäi nöyrästi odottamaan. Vieraasta kantotuolista\nhyppäsi maahan Drusus kasvot sen näköisinä, ikäänkuin hän olisi\nnieleksinyt liian suurta leipäpalaa. Mutta se ei tukahuttanut hänen\nääntään: \"Mitä sinä ajattelet, kirottu! Etkö nähnyt, minne päin olen\nmenossa?\"\n\nSejanus hymyili: Katuhan on liian kapea meille molemmille.\n\n\"Vai niin! Ja sen vuoksi sinä tunkeudut eteenpäin ja annat minun\nodottaa. Sinun olisi pitänyt peräytyä takaperin, sillä kautta\nEreboksen, minä olen herra ja sinä herran koira! Emme olekaan nyt\npalatsissa. Näkee kaikesta, että sinut heitettiin aikoinaan ulos\nCaput Africaen koulusta, muuten käyttäytyisit paremmin.\" Nuoren\nruhtinaan korvat punoittivat uhkaavasti. Kantotuolin luona seisoi\npyylevä senaattori Regulus ja synkän näköinen ritari Domitius\nAhenobarbus, entinen Gaiuksen esikunnan upseeri, joka käytti\nkuparinväristä kokopartaa sileäkasvoisen hovin suureksi huviksi.\nMolemmat aatelismiehet tuijottivat aivan ilmeettömän näköisinä\nvuoroin Drususta, vuoroin kaartinpäällikköä. He eivät mistään\nhinnasta olisi puuttuneet tähän kiistaan.\n\n\"Vai etkö vastaa, kameeli!\" karjaisi Drusus äkkiä. Sejanus puri\nhuultaan. Hänen nenävartensa ympärille levisi raivon kalpeus; hän\nkäsitti vihjauksen ja suoristautui vaistomaisesti hiukan, jotta\ntöllistelevät katsojat eivät niin kiinteästi tuijottaisi hänen\nhartioihinsa. Ja nyt hän myös huomasi, että Drusus oli humalassa.\nMies pysyi kyllä tukevasti jaloillaan, mutta hänen ruskeat silmänsä\nnäyttivät kauhean jäykiltä ja harittavilta. Hengitys kulki lyhyin\npuuskauksin joko viinin tai kiukun takia. Ja kaartinpäällikkö mietti,\nkuinka se oli mahdollista, kuinka murhatun miehen ystävä ja hänen\nleskensä suojelija rehentelee juovuksissa tähän aikaan päivästä,\nvieläpä aivan Kaksoisjumalien temppelin kohdalla? Mutta hänen\nkasvonsa eivät ilmaisseet enempää kummastusta kuin harmiakaan. Hän\ntapaili huulilleen sovinnollista hymyä.\n\n\"En voinut peräyttää kantotuolia niin pitkää matkaa\", hän sanoi.\n\"Sitä varten olisi pitänyt mennä takaperin koko kadun verran. En\nmitenkään tahtoisi loukata sinua. Ainakin tähän saakka olemme\ntuottaneet toisillemme vain pelkkää mielihyvää, luulisin.\"\n\nDrusus ei ollut niin humalassa, että tämä huomautus olisi jäänyt\nhäneltä kuulematta. Hänen päässään humisi vielä falernum-viini, jota\nhän oli koko yön maistellut Domitius Ahenobarbuksen kodissa. Huumaus\nesti häntä harkitsemasta sanojaan. \"Mitä!\" hän huusi uhkaavasti,\n\"mitä sillä tarkoitat?\"\n\nHän astui Sejanuksen eteen. Molemmat miehet seisoivat tuokion\nvastatusten, Drusus sakean vihan vallassa, jonka syytä hänen molemmat\nsaattolaisensa eivät käsittäneet, Sejanus nöyränä ja hymyilevänä,\nmutta nenänsyrjät valkeina. Kantajat töllistelivät kohtausta suu\nauki. Senaattori Regulus alkoi verkalleen hivuttautua heidän\ntaakseen; hänen veltot poskensa olivat silmäänpistävän harmaat.\nHän pelkäsi jutusta koituvan epämiellyttäviä seurauksia kaikille\nläsnäolijoille. Punapartainen ritari Domitius yritti vielä puuttua\nasiaan: \"Eiköhän ole parempi, että jatkamme matkaa...\"\n\nMutta Drusus työnsi hänet syrjään. \"Minä tahdon tietää, mitä tuo mies\ntarkoittaa!\"\n\n\"Sinä et siis sitä tiedä, vai kuinka?\" virkkoi Sejanus suoristautuen.\n\"Tahdoin vain muistuttaa sinua yhteistoiminnastamme Balkanilla. Ja\njos haluat kuulla, minä tein sinusta sen mikä olet. Minä toimitin\nsinulle Pannonian ylipäällikkyyden, kun isäsi vielä epäröi.\nHankin sinulle luvan pieneen triumfiin ja pudotan käsiisi vielä\nkansantribuunin valtakirjan, jos sitä kaipaat. Vai enkö muka ole\naina puolustanut sinua Palatinuksella?\" Hänen silmänsä kimalsivat\npahaenteisesti.\n\n\"Mitä sinä aiot? Kavahda itseäsi, ruhtinas\", virkkoi Ahenobarbus\nlähestyen nopeasti molempia miehiä.\n\n\"Älä puutu tähän!\" kiljaisi Drusus niin rajusti, että temppelistä\nkuulunut huilun liverrys samassa katkesi kuin kuristettuna. \"Alan\nymmärtää, kenelle minun on kostettava lankoni murha. Sinä sen\nsuunnittelit, Sejanus. Kiitä jumalia, ettei minulla ole käsillä\nkoirapiiskaa, sillä miekkaa minä en sinun tapaiseesi löyhkäävään\nkonnaan tahraa.\"\n\nSejanuksen huulilla oli vielä äskeisen hymyn jäännöksiä. Hän sanoi\ntyynnyttelevästi: \"Näen, että olet juovuksissa. Sen vuoksi annankin\nanteeksi noin perättömät syytteet. Ja muuten, pitäisihän sinun olla\nkiitollinen Germanicuksen murhaajalle, olipa hän kuka tahansa.\"\n\n\"Mitä tuo tahtoo sanoa?\"\n\n\"No niin, tarkoitin vain, että Antiokian tapaus turvasi sinua varten\nkruununperimyksen. Jos ylipäällikkö eläisi, se ei olisi niinkään\nvarmaa...\"\n\nSiinä silmänräpäyksessä hänen suuhunsa osui voimakas isku. Sejanus\npaiskautui katukiviin, hänen silmissään pimeni. Drusus oli\nlyönyt niin voimakkaasti, että hänen oman nyrkkinsä rystysistä\noli repeytynyt iho. Kun kalpea mies verkalleen ponnistautui ylös\nmaasta ontuen ja sylkien suustaan verta, nuorukainen seisoi hetken\ntyrmistyneenä paikallaan. Tuuli humisi ja vihelsi synkästi, humalan\nviimeiset sumut olivat nyt kerrassaan haihtuneet. Drususta alkoi\näkkiä kammottaa. Hän katseli tylsän näköisenä tuota surkeata,\nkyttyräselkäistä olentoa, jonka musta sotilasviitta oli tahrautunut\nja suu tahmeana verestä. _Tuota_ hän ei ollut aikonut lyödä! Hän\noli iskenyt nyrkkinsä johonkin ryömivään ja salakähmäiseen, siihen\nlahoamisen peikkoon, joka hengitti isän työhuoneessa. Hänestä tuntui\nmiltei, että hänen pitäisi nyt astua Sejanuksen eteen ja ojentaa\nsovinnollisesti kätensä. Mutta sitäpä juuri hän ei tee! Hänkö\npyytäisi anteeksi? Kyllä kait. Ja Drusus astui rivakasti kantotuolin\nluo. \"Ylös. Lähdemme.\"\n\nHän ei enää kohdistanut mitään huomiota kaartinpäällikköön. Kun\nkantotuoli hetken kuluttua keinui Vicus Tuscusta pitkin, Drusus\npaineli käsillään kuumia ohimoitaan ja tunsi ilkeää pettymystä\nikäänkuin hän olisi nostanut tyhjän nopan arpapelissä.\n\nMutta Sejanus suoristautui ja jäi katsomaan hänen jälkeensä.\nKantotuoli häipyi vähitellen Augustuksen pienen pyhäkön taakse, eikä\nkalpea kyttyräselkäinen mies kuitenkaan kääntänyt päätään. Tavantakaa\nhän paineli viitan liepeellä ruhjoutunutta suupieltään. Siitä norui\npunainen verijuova leukaan.\n\nKun hän kosketti sitä vapisevilla sormillaan, ne kävivät aivan\nkosteiksi. Sejanuksen aluspuku oli parista kohden repeytynyt,\n_trabeassa_ oli lokatahroja, mutta hän ei puhdistanut niitä, vaan\nseisoi yhä paikoillaan, seisoi kauan aikaa vääntynein piirtein ja\niho kalpeana. Tuulen puuskittainen valitus oli mieltä hämmentävää,\nvihamielistä ja talvista, se pörrötti hänen tukkansa, se painui\nkorvakanaviin kuin kuiskaus. Sitten hän tunsi kylmän puistatuksen.\nSelkää säjöili ilkeä kipu; hartiat olivat äsken tärähtäneet niin\nrajusti katukiviin.\n\nViimein orjat avasivat kantotuolin verhot. He kysyivät aroin äänin,\njatketaanko matkaa.\n\n\n\n\n9.\n\n\nMyrskyn puuskat kalisuttivat ikkunoiden seleniittilaseja, kun\nTiberius lähti tapaamaan Germanicuksen leskeä.\n\nKäytävissä tuntui vetoa. Soihdut paloivat levottomasti ja niistä\nleviävä savu oli painanut muureihin laajoja nokitahroja. Keisari\nkäveli tapansa mukaan hyvin nopeasti, aivan kuin hän olisi\nkiiruhtanut pian vapautumaan tuosta piinallisesta tapaamisesta.\nTulien vilkkuva valo luisui hänen kasvojensa yli, ja tukevista\ncalceus-saappaista lähti joka polkaisulla synkkä kumahdus. Nyt kun\nkukaan elävä olento ei tullut häntä vastaan käytävässä, hänen ei\ntarvinnut teeskennellä. Hän oli perin kiusaantunut. Hän pelkäsi. Mitä\nsyvemmäksi sisäinen epävarmuus syöpyi, sitä kolkommin hän rypisteli\nkulmakarvojaan. Ensi kerran moniin aikoihin hän melkein kaipasi\näitinsä Livian läsnäoloa.\n\nHän astui ilmoittamatta huoneeseen, jota sihisevät ja räsähtelevät\n_bilykhnis_-lamput valaisivat. Agrippinan oli täytynyt kuulla hänen\naskelensa. Kun mies ilmaantui, nainen hypähti seisomaan ja pyyhkäisi\nhermostuneella kädenliikkeellä suruhunnun otsaltaan, niin että\nTiberius näki nuo jäykät, väsyneet, vielä melko kauniit kasvot. \"Sinä\nannoit minun odottaa\", sanoi Agrippina tylysti. \"Mutta saan kait\nvalmistua semmoiseen tästä lähtien. Oletko tullut niin kitsaaksi,\nettä käytät nykyään vettä öljyn asemesta?\" Hän viittasi pilkallisesti\nlamppuihin.\n\nTiberius ei sanonut mitään. Hän seisahtui lähelle oviaukkoa ja\nlaski käsivartensa ristiin, suoristi ryhtiään. Jos Drusus olisi\nollut huoneessa, hän olisi huomannut, että isän olemuksessa\ntapahtui tuo kivettyminen, joka tavallisissa oloissa tehosi niin\nvoimakkaasti sukulaisiin, sai heidät änkyttämään, kangisti heidän\neleensä kömpelöiksi. Vaikka Agrippina oli kookas varreltaan, hän\njoutui suunnattomasti alakynteen tuon pitkän jääpilarin edessä.\nTiberiuksen kurttuiset kasvot ja kalju kiiltävä pää olivat\npysähtyneet ovenkamanan kohdalle hämärään. Ne kuulsivat sieltä kuin\njokin viimeisillään palava taivaankappale, jonka kiertokulku on\nhalpaantunut... Nainen tunsi miltei vilunpuistatusta. Mutta keisarin\njäykkyys yllytti häntä vastarintaan. Hän sormeili vieläkin hiukan\nlevottomasti mustan surupuvun poimuja, muuten pikemmin kuohuksissaan\nkuin peloissaan. Sitten hiljaisuus katkesi. Tiberius sanoi\nkuivakiskoisesti:\n\n\"No niin, mitä sinä haluat? Ymmärräthän, että minulla ei ole paljon\naikaa.\"\n\nVai niin, vai ei sinulla ole aikaa! Seisot siinä kuin mikäkin pylväs\nja kuvittelet, että koko kaikkeus pysyttelee vain sinun varassasi.\nSurkea kannatinparru! Mutta vaikka Agrippinaa olisi haluttanut huutaa\nse vasten silmiä tuolle jurolle miehelle, hän pidättäytyi kuitenkin.\nTämä oli toinen uneton vuorokausi, minkä hän vietti Roomassa. Hänen\nkasvoillaan ei näkynyt itkun jälkiä, mutta kasvojen kalpeus ja\nsinervät silmänalukset ilmaisivat hänen valvoneen koko edellisen yön.\nHän koetti saada ääneensä jonkinlaista virallista kylmyyttä: \"Minä\nen vaivaa sinua kauan. Asinius Gallus on järjestänyt meille asunnon,\nminulle ja lapsille, ja mitä pikemmin pääsen täältä, sitä parempi.\nMutta älä luulottelekaan, että minulla ei ole muuta sanottavaa.\nValitettavasti. Oikeastaan sinua täytyy surkutella. Olet äitisi\npoika. Kaljupäinen ja ryppyinen poika.\" Hänen suupielensä nytkähtivät.\n\nTiberiusta ärsytti aluksi tuo pilkallisuus, sillä hän oli siinä\nmielentilassa, ettei kyennyt arvioimaan sen laatua; itse asiassa\nAgrippinan iva oli vain eräänlainen tuskan naamari, hauras ja\nepäonnistunut kuori, jonka hän itsekin tiesi ennen pitkää musertuvan.\nJäljelle jäisi vain ylpeyden pirstaleita. Hän yritti hymyillä, mutta\nse oli surkea yritys. Siitä syntyi pelkkää huulien vapisemista. Hän\nalkoi taas pelottomasti: \"Et suinkaan ajattele, että minä jäisin\nrauhalliseksi sivustakatsojaksi, kun äitisi sanelee sinulle ehtoja?\nMinäkin voisin asettaa vaatimuksia.\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi Tiberius hajamielisesti. Hän oli kohdistanut\nilmeettömän katseensa liekkeihin, jotka pyrkivät levottomasti\ntupsahdellen esille lamppujen tuliaukoista; niihin oli kehittymässä\npalavan sinkin viheriänsininen hehku.\n\n\"Vai niin, sinä siis haluat kuulla\", jatkoi nainen. \"Sitä paitsi\nluulen, että tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Arvelet kai, että\nkun Piso on saanut koiran kuoleman, kaikki on sillä hyvitetty. Mutta\nonko siinä kylliksi? Kysyn sinulta, pidätkö semmoista riittävänä? Ja\nmissä on Plancina? Vastaa, ole hyvä. En vähääkään epäile, että hän on\nkäynyt äitisi puheilla ja pujahtaa nyt hiirenreiästä vapauteen, hän,\npääsyyllinen.\"\n\n\"Minun täytyy huomauttaa, että nämä kysymykset voidaan osoittaa\nsuoraan rikosoikeudelle. Jos voit esittää todistuksia, kukaan ei\nasetu sinua vastustamaan\", sanoi Tiberius kuivasti.\n\nMutta tuo sana \"oikeus\" oli raapaissut kuin neula Agrippinan\nverestävää mieltä. Hän melkein nyyhkäisi sanat suustaan: \"Oikeus!\nSitähän minä juuri vaadin! Sinä lavertelet minulle todistuksista,\nniinkuin emme molemmat tietäisi sitä minkä jok'ikinen Rooman\nkatupoika tietää. Oikeus! Mitä arvoa semmoisella oikeudella on,\njoka ei välitä tutkia asioita? Jos Plancinan tilalla olisi joku\ntoinen, vaikkapa minun ystävättäreni Claudia Pulchra, jota kohtaan\ntässä talossa on aina tunnettu karsautta... kysyn, jos Claudia olisi\nvähimmässäkään määrin epäluulon alainen, ettekö kävisikin hänen\nkimppuunsa? Siinä teidän hurskas, valheellinen oikeudentuntonne!\nKavahdetaan loukkaamasta lain kirjainta mutta tapetaan lain henki.\nMissä siinä on oikeus? Sano!\"\n\nTiberius liikahti vaivalloisesti. Hänen kätensä teki puhuvan eleen:\nEi ole mitään sanomista. Piso on kuollut. Asia on loppuun käsitelty.\nHän seisoo siinä hievahtamatta kuin kivijumala, sallimatta naisen\nmielenkuohun millään tavoin järkyttää ulkonaista varmuuttaan. Tämä ei\nole ensi kerta, jolloin omaiset vetävät hänet tilille. Ja tahtomattaan\nkeisari tulee muistaneeksi tuota Antonian kanssa käytyä keskustelua,\njoka on pari vuotta sitten niin lujasti kumisuttanut sisäisen tyyneyden\nlinnoitusta. Tuossa on toinen syyttäjä. Siinä puhuu murhatun veljenpojan,\nAntonian pojan leski, ja hänen, Tiberiuksen, on oltava vaiti ja\nkuunneltava. Kuinka hän voisikaan vastata? Hän katsoo tylystä korkeudesta\nAgrippinan kasvoja, näkee niiden muuttuvan yhä valkoisemmiksi sitä mukaa\nkuin naisen ääni kohoaa, näkee mustan leskenpuvun häämöttävän epäselvästi\nhämärästä. Onko noissa lujissa, katkerissa piirteissä mitään, mikä\nvielä muistuttaisi häntä Juliasta? Ja aivan kuin olisi halunnut paeta\nomia mietteitään Tiberius alkoi vaivautuneesti selittää: \"On olemassa\nsyitä ja suhteita, joista sinä et mitään tiedä. Voin tunnustaa\nsinulle, että en voi kaikissa asioissa toimia oman haluni mukaan.\nVaikka tahtoisinkin. Voithan kuvitella, että Plancinan vapauttaminen\non -- kuinka sanoisin -- välttämätön toimenpide. Ja mitä hänen\ntuomitsemisellaan voitettaisiin? Koeta kerrankin nähdä asiat\nselvästi, pyydän. Kun ottaa huomioon kaiken, sinä et menetä mitään,\nvaikka luovutkin kostosta.\"\n\n\"Ei ole kysymys kostostakaan oikeudesta\", kajahti Agrippinan ääni.\n\n\"Tiedän sen. Mutta eihän kuolleita voi herättää eloon.\"\n\n\"Ja sinä sallit kaiken tämän, annat murhaajan pujahtaa oikeuden\nkäsistä?\"\n\nTiberius astahti eteenpäin. \"Kuule minua, Agrippina. Olen jo\naikoja sitten oppinut unohtamaan, että olet Julian tytär. Pidän\nsinun hyvää sydäntäsi arvossa, en tahtoisi tuomita sinua väärin.\nMutta nyt pakotat minut ajattelemaan, että äitisi perintö pysyy\nsittenkin voimassa, ellei muussa, niin ylpeydessäsi. Etkö milloinkaan\nalistu? Mitä tuo puhe oikeuksista ja vaatimuksista merkitsee?\nEnnenkuulumatonta itsepäisyyttä. Vai kuvitteletko, että elleivät\nasiat joka hetki suju sinun mielesi mukaan, maailma ja ihmiset\ntekevät sinulle vääryyttä. Toistan vielä, en voi auttaa sinua. Se ei\nole minun vallassani.\"\n\n\"Niin\", henkäisi Agrippina, \"eihän mikään ole sinun vallassasi.\nÄitisi on aina kaiken päättänyt ja sinä tottelet. Mutta kerran\nsilmäsi avautuvat, ja sitä hetkeä minä en tahtoisi olla näkemässä...\"\n\nTuokion näytti siltä, kuin leski olisi aikonut käännähtää ovelle ja\npoistua. Hän jäi kuitenkin yhä seisomaan. Hänen huulensa vavahtelivat\nhermostuneesti. Huoneessa kuului myrskyn ääni, lampunsydämien\nrisahtelu vastasi siihen kuin luolan kaiku ulkonaolevien huutoihin.\nLiekit sinersivät. Kun Agrippina uudestaan alkoi puhua, ääneen oli\ntullut jokin lepattava ja soriseva sävy, aivan kuin hän nieleskelisi\nkyyneleitä ja hänen kielensä kävisi yhä paksummaksi: \"Minä säälin\nsinua. Valitettavasti, minun täytyy sääliä sinua, maailman herra.\nKaikki nämä vuodet ovat olleet pelkkää kauhua ja onnettomuutta vain\nsen vuoksi, että olet niin voimaton. Hyvä Jumala, en voi enkä halua\nsyyttää sinua! Minulla kylläkään ei ole täyttä käsitystä kaikesta,\nmitä täällä tapahtuu, mutta ihmettelisin, ellei Livia seisoisi joka\nrikoksen takana. Niin, rikoksen! Sanohan, mitä te olette tehneet\näidilleni? Eikö häntä näännytetty nälkään Reggiossa vain, että sinun\nvaivainen kurja sukusi voisi rauhassa kasvaa! Te olette tappaneet\nminun veljeni ja siskoni, Postumus teloitettiin sen vuoksi, että\nLivia saisi unta öisin, ja mitä tulee Julillaan, minun ei anneta edes\nkuulla hänestä. Ja nyt mieheni... Ihailtavaa johdonmukaisuutta! Mutta\neihän mikään ole sinun vallassasi, eikö niin? Täytät vain käskyjä,\nteet mitä käsketään tekemään, vaikka oma elämäsi menisi hukkaan ja\nympäristön elämä.\"\n\nAgrippina vetäisi kiihkeästi henkeään. Hän vapisi kiireestä\nkantapäähän. Hän oli kuvitellut, miltei toivonutkin, että juro vanha\nmies nyt mykistää hänet jollakin raivokkaalla sanalla. Mutta Tiberius\nei puhunut mitään. Vain hänen kasvonsa vaalenivat hetki hetkeltä.\n\n\"Kerran se täytyy kuitenkin saada sanotuksi\", jatkoi nainen melkein\nhätäisesti. \"Ja nyt sanon. Viskaan sen vasten kasvojasi. Ihmettelen,\neikö Antonia ole koskaan vetänyt sinua tilille? Luulisi miltei...\nSinun raukkamaisuutesi voi valita mitä naamareita tahansa, sinä\nvoit olla olevinasi suuri ja erehtymätön ja oikeudentuntoinen, voit\npuhua velvollisuuksista kansaa tai valtiota kohtaan. Mutta sanonpa\nsinulle, että olet vain kitsas ja tekopyhä juonittelija. Ennemmin tai\nmyöhemmin tulee kuitenkin kosto. Nemesis, näetkös... Ellei muuten,\nniin sotkeudut omiin tahmaisiin lukinlankoihisi, niin että sinun\ntäytyy turvautua vakoilusysteemiin ja palkattuihin ilmiantajiin.\nJoskus ajattelen, millaista elämäsi on mahtanut olla viime\nvuosikymmeninä. Ei kovin suloista, luulisin. Kylmä, kuollut sydän.\nKivipää. Toistan vieläkin, että minun ei pitäisi sinua syyttää, koska\nolet vain surkea välikappale äitisi käsissä.\"\n\n\"Riittää!\" Tiberiuksen ääni kajahti soinnuttomana.\n\n\"Minä jatkan\", sanoi Agrippina nyt paljon tyynemmin. \"Olet\nuponnut kurkkuasi myöten vääryyksiin ja kuvittelet, että voit\npelastaa haaksirikosta omantunnon rauhan noudattamalla muodollista\nnuhteettomuutta. Naurettavaa! Se nainen, joka on avannut minulle\novensa, oli sinun ensimmäinen uhrisi, eikä hänellä muuten pitäisi\nolla mitään valittamista päästessään eroon sinun tapaisestasi\nraukasta. Et kylläkään olisi tahtonut sitä. Mutta taivuit. Annoit\nkaiken romahtaa kasaan, kaiken, millä olisi ollut arvoa ja mikä olisi\nopettanut sinua hiukan enemmän kunnioittamaan hyvän mutkattoman\navioelämän onnea. Germanicus ja minä... en tahtoisi puhua siitä,\nnäetkös... kurkkuni on aivan täynnä kyyneleitä, Tiberius Claudius!\"\n\nHänen äänensä painui. \"Ja että sinä _voit_ myöntyä rikokseen, että\nsinä annoit vallan toisille, jotka hautoivat murhaa...! Jumalat\nsuokoot sinulle anteeksi, minä en sitä voi. Kuulen vieläkin, miten\nsade ropisee ja miten hän läähättää vuoteellaan. Jos sinussa olisi\nollut miestä asettumaan vastaan, Germanicus eläisi tänäkin päivänä.\nMutta kuinka voi vaatia moraalista lujuutta ihmiseltä, joka on\ntuhonnut oman itsensä.\"\n\nVasta nyt Tiberius puuttui puheeseen. Hän sanoi kuivakiskoisesti ja\nnäköjään aivan rauhallisesti: \"On ehkä parempi, että eroamme nyt.\nEthän voi olettaa, että ryhtyisin väittelemään tunnekysymyksistä.\"\n\nAgrippina sysäsi kiivaalla eleellä alasvalahtaneen hunnun syrjään.\n\"Ymmärrän. Kaikki tapahtunut on sinulle vain joukko tunneseikkoja.\nEro Vipsaniasta, äitini ja veljeni ja mieheni murha. Mutta pitihän\nminun se tietää. Varmaan sinulla on lasipalanen sydämen sijasta. Ehkä\nse joskus vihlaisee itseäsikin, onneton. Usko minua, se päivä tulee,\njolloin sinä saat niittää mitä olet kylvänyt. Vai oletko koskaan\nkuullut, että ohdakkeen siemenistä itää vehnää? Kun ajattelen, miten\ntylysti kohtelet omaa poikaasikin... Niin, Drusuksen olisi parempi\nelää äitinsä luona.\"\n\nKeisari teki epäävän eleen, mutta tällä kertaa siitä puuttui\nehdottoman käskyvallan arvokkuus. Se oli vain vanhan miehen\nenemmän tai vähemmän merkityksetön kädenliike. Hetkisen hän seisoi\nmietteissään. Kun hän sitten kohotti päänsä, hän oli sen näköinen\nkuin puhuminen olisi ollut raskas velvollisuus: \"Oliko jotakin\npyydettävää...?\"\n\nAgrippina pudisti päätään. Hän työnsi hiuskiharat hunnun alle ja\nhypisteli kaulan kohdalle kiinnitettyä soikea; rinta nousi ja laski\nvielä kiihkeästi. \"Jos anoisin sinulta jotakin, vastaisit tietysti,\nettä sinulla on erikoiset syyt kieltäytyä. Kuinkas muuten! Minun\npyyntöni eivät mitään merkitse. Muuten kehoitankin sinua pitämään\nkätesi erillään ihmisistä, joissa on vielä jokin kunnioituksen hiven\nsinua kohtaan... Drusuksesta ennen kaikkea. Minä en, valitettavasti,\nheihin kuulu. En tahdo teeskennellä olematonta tunnetta. Halveksin ja\nsäälin sinua, Tiberius.\"\n\nHän nyökkäsi ylpeästi ja kääntyi menemään ovelle välittämättä sen\nenempää keisarista, joka väistyi syrjään. Mies seisoi yhä käsivarret\nristissä. Mutta hänen koko ruumiinsa oli puutunut. Kun hän sitten\nlähti palaamaan työhuoneeseen, iän ja huolten jäljet hänen laihoissa\nkasvoissaan näkyivät selvemmin kuin koskaan ennen. Ellei otettu\nlukuun tummaa yksinkertaista purppurapukua ja kantasormusta,\nhänen kumarassa olemuksessaan ei enää ollut mitään keisarillista.\nKäytävissä liikkuvat palatsivartijat kuulivat hänen saappaittensa\npolkaisut, jäykistyivät asentoon tai kumarsivat. Heidän ohitseen meni\najatuksiin vaipunut vanha herra kasvot harmaina ja ilmeettöminä,\ntupsumaiset ohimohiukset hiukan liikahdellen vedossa, laahaten\n_imperatorin_ hulmuavaa vaippaa kuin rangaistusvangin säkkiä. Sillä\nkohtaa muurissa, missä käytävä haarautui vasemmalle päin, oli\nhalkeama. Jokainen myrskynpuuska ulkona paiskautui linnanseinää\nvasten, tuuli vihelsi ja valitti kapeassa lovessa. Olisi luullut\nKuoleman soittavan pilliä ja kaiun vastaavan jostakin kirouksen\nerämaasta. Työhuoneen ovella Tiberius kohtasi lääkäri Kharikleen.\nHyväntuulinen kreikkalainen hätkähti nähdessään nuo rasittuneet\nkasvot täydessä päivänvalossa ja rupesi lempeän suostuttelevalla\ntavallaan tyrkyttämään lääkemaljaa.\n\nTiberius vajosi raskaasti tuoliin ja nosti syliinsä andalusialaisen\nlemmikkikissan; hän pörrötti miettivästi sen turkkia. Häntä puistatti\nsisäinen vilu. Eläin hykertyi pehmoiseksi keräksi polville, ja siitä\nlähti hiukan ystävällistä lämpöä keisarin laihoihin, nivelikkäisiin\nsormiin.\n\n\n\n\n10.\n\n\nIsiksen papit ristiinnaulittiin ennen auringonlaskua. Paikka,\njohon ristit pystytettiin, sijaitsi vanhan Härkätorin liepeillä\nsillä kohtaa virran rantaa, missä Velabrumin laaksosta tuleva\nsuuri kloaakki tyhjentää kaupungin likavedet Tiberiin. Tänne tulvi\njo puolenpäivän aikaan uteliaita väkijoukkoja. Neljästätoista\nkaupunginosasta lähti liikkeelle meluava kansanvaellus, Vicus\nJugarius oli täynnä ajelehtivia ihmislaumoja; läheisen laivaveistämön\nkatot ja Portunuksen pikkutemppelin ympäristö alkoivat yhä enemmän\nmuistuttaa teatterin katsomoa. Tuulen voima ei osoittanut mitään\nheikentymisen oireita. Myrskyn humistessa mustanruskeissa puistoissa\näkilliset tuulenpyörteet nostivat ilmoille tupruavia pölypatsaita\nja tuiversivat naisten hiussykeröitä, huntuja, käsityöläisten\nkampaamattomia haivenia, kypäröiden höyhentöyhtöjä. Tuuli sukelsi\nvirkamiesten togien sisään, ikäänkuin se olisi halunnut tempaista\ntuon kuuden metrin pituisen liinakaistaleen hätälipuksi. Oli hämärää\nja viluista. Sään koleus ennusti pientä lumisadetta. Kuun ympärillä\noli useina iltoina hehkunut vihertävä sappi.\n\nViimein saapuivat _virgiferit_, raipankantajat hitaana jonona, heidän\njäljissään tuli valkopukuisia liktoreita vitsakimput jäykästi tanassa\nja kirveenterät välähdellen, sitten ratsastava kaartinosasto ja\njoukko uteliasta aatelia. Varusten kumahtelu ja kilinä häipyi myrskyn\nulvontaan. Ritarien sinipunaiset vuohennahkakengät olivat kurassa,\nheidän punaiset ja kultakirjoiset vaippansa, _aliculat, stolat ja\npeplumit_ menettivät vaisussa iltapäivän valossa kaiken loiston.\n\nTorille keräytyneet ihmiset luikkailivat toisilleen, paukuttivat\nlämpimikseen käsiään, hypähtelivät jalalta toiselle. Suuren\nlikaviemärin muurille oli ahtautunut taaja katsojajoukko. He kuorivat\nkylmästä hytisten nauriita ja kulauttelivat sakkaista viiniä\npiittaamatta vähääkään kloaakin hajusta. Suburran naiset kyyröttivät\nsiinä tummina, uhkaavina ja kohmettuneina kuin talvehtivat varikset\naidalla. Heidän risaisista mekoistaan lähti köyhien kaupunginosien\nuho; se oli seitsenkerroksisten vuokraparakkien enemmän tai vähemmän\nummehtunutta lemua, siinä tuoksahti homeinen juusto ja pilaantunut\nöljy. Forum Holitoriumin vihanneskauppiaat olivat vallanneet\ntasavallan aikaisen temppelin porraskivet ja odottivat nyt äreän\nja viluisen näköisinä, palelevat nyrkit puvun sisään tungettuina,\ntuomion täytäntöönpanoa. Kylmä viima oli muuttanut heidän kasvonsa\nyhtä vihertäviksi tai sinipunaisiksi kuin ne rediisit, kaalinkerät\nja kurkut, joita he joka aamu kantoivat tilavissa juurivasuissa\ntorille. He olivat varronneet tässä jo kolme tuntia ja huutelivat\nnyt ivasanoja tuscilaiskorttelin maustekauppiaille, jotka olivat\nsaapuneet liian myöhään ja etsivät turhaan hyvää näköalakohtaa.\n\nMutta Velabrumin laaksosta tulvi yhä uusia katsojia. Saapui\nyksitellen ja parvissa, vilkkaasti elehtien tai juron näköisinä\nkehrääjiä, värjäreitä, kankureita, kuvanveistäjiä, maalareita,\nlääkäreitä ja koulunopettajia -- kaikkien niiden ammattikuntien\njäseniä, joiden suojelijattarena on Aventinuksen Minerva ja jotka\nviettävät yhteistä juhlaa maaliskuun viidentenätoista, ison\n_quinquatruksen_ päivänä. Tuuli paiskautui raa'asti kiihtyneitä\nkasvoja vasten. Tuntui kuin sään surkeus, haihtumaton likaveden\nhaju ja talvipäivän toivoton valaistus olisivat liittoutuneet\nriistääkseen kuoleman näytelmältä kaiken juhlallisuuden. Vihdoin\nlaaksosta sukelsivat näkyviin ristien traagilliset patsaat. Tuon\ntuostakin kajahti _bucinan_ toitotus, mutta myrskyn pyörre nielaisi\nsen samassa, kun se pärähti ilmoille.\n\nKulkue saapui hitaassa kävelytahdissa. Edellä ratsasti yrmeän\nnäköinen kenturio, kuoleman täytäntöönpanija, _exactor mortis_\ntulipunaisessa sotilasviitassaan... Kuuluttajat kantoivat peitsien\nkärjissä ristien otsikkokirjoituksia. Sotilaiden keskellä astelivat\ntuomitut. Kaksitoista vyötäisiin asti alastonta ruoskittua\negyptiläistä, joiden niskaan oli nahkahihnoilla sidottu ristin\npoikkipuu. He kompuroivat kuin sokeat. Synkät hirsipalkit\nkolahtelivat joskus toisiinsa, pappien päät olivat painuksissa.\nIltapäivän valo kiilsi heidän ajellussa päälaessaan, ja tuulen\nheiluttamat otsahiukset huojuivat kuin jouhihuisku kasvojen yli.\nHeti heidän jäljissään kannettiin pahennuksen jumalatarta. Se\noli Hirbetel-Loonin mustasta ruukkusavesta valmistettu Niilin\nIsis. Kansa rupesi kimeästi viheltämään ja tömistämään jalkojaan.\nKultaseppä Mikyllos huomautti vieressä seisovalle Kuun temppelin\nlintujenmyyjälle, että tuon irstaan olennon kasvot muistuttivat toden\ntotta niitä vanhoja rahoja, joihin oli lyötetty Egyptin Kleopatran\nkuva. Sama portonhymy, sama silmiensiristys!\n\nTällä hetkellä oli joukko valkopukuisia flamines-pappeja tunkeutunut\npoliisiketjun läpi; he lähestyivät patsasta aivan kuin arvioidakseen\nvieraan jumalattaren mahdollisuuksia. Kuvaa eivät tänään ympäröineet\npyhät kulttiastiat, unikot, savivadit ja kultarasiat, ei, se oli\narmottomasti nostettu lautalavitsalle ja katupojat olivat kivittäneet\nsitä. Kuun vaiheita esittävä vertauskuvallinen sarvikruunu oli\nmurtunut kahdesta kohtaa, _uraeus_-käärmeellä ei ollut päätä,\neivätkä kasvotkaan olleet jääneet vahingoittumatta. Niissä erotti\npitkiä vaaleita raapaisuja. Mutta papit katselivat kaikkea tuota\nkovin noloina. Heistä tuntui kuin kuva olisi jollakin tavoin heitä\npettänyt. Se näytti sittenkin jäävän voittajaksi --. Se kohosi niin\nylenkatseellisen tyynenä vihellysten, huutojen ja naurunrähinän\nyläpuolelle. Se keinui eteenpäin semmoisessa yksinäisyydessä, jolle\nhäväistyskään ei mitään mahda. Mustassa saviotsassa kimalteli elämän\nmerkki, _ankh_. Paksut tummat huulet hymyilivät virran suuntaan,\naivan kuin ne olisivat äänettömästi puhuneet vedessä nukkuvalle\nsilvotulle Osirikselle. Ei, jumalatar ei tuntenut kloaakin hajua\neikä nähnyt tuulessa pyöriviä lantakokkareita. Kulkue pysähtyi.\nSotilaat laskivat lavan olkapäiltään. Isis näytti vain ryhdistyvän,\nja _flamines_-papit luulivat huomaavansa, kuinka sen suu vääntyi\nivallisesti.\n\nKun kantajat olivat saaneet tukevan jalansijan aivan joen\npartaalla, he kallistivat paareja. Raskas tumma patsas kaatui\npehmeästi loiskahtaen veteen. Naurua ja viheltämistä. Nyt näkivät\nratsumiehet parhaaksi käydä työntelemään torilla tungeksivia joukkoja\ntakaisinpäin. Tuokioksi kiroukset ja parkaisut kokonaan vaiensivat\nsekä myrskyn kohinan että torven törähtelyt. Kultaseppä Mikyllos\noli käyttänyt hyväkseen ruumiillista ohuuttaan tunkeutuakseen\nkäsityöläisten etukynteen, mutta nyt hän sai kylkeensä rajun\nsurvaisun ja peräytyi irvistellen: \"Periköön sinut rutto!\nRaudoittavat saappaansa hevosnauloilla, kirotut sadanpäälliköt!\nKuvittelevat kaiketi, että tulemme tänne potkuja saamaan. Kyllä kait,\nei teidän teatterinne ilman katsojia pysyisi pystyssä --\"\n\nPunaviittainen kenturio antoi väsyneellä äänellä sotamiehille\nkäskyn. Vartiosto kävi käsiksi tuomittuihin. Vanhan tavan mukaan\nheidän pukunsa olisi pitänyt riisua ja legioonalaiset olisivat\nsaaneet heittää niistä arpaa; mutta olikin käynyt niin, että\nraivostuneet katupojat olivat jo Caeliuksella repineet ne\nriekaleiksi aluspukua myöten. Kun ristien poikkiparrut oli tukevasti\nisketty kiinni pylväisiin, alkoi naulaaminen. Vasaran iskut\nkalahtelivat terävästi. Väkijoukko töllisteli uteliaana. Kukaan ei\noikeastaan nähnyt selvästi toimitusta, sillä liktorit, sotilaat\nja oikeudenpalvelijat muodostivat jo alussa tiiviin suojakehän\nmaassa makaavien pahantekijöiden ympärille. Forum Holitoriumin\nvihanneskauppiaat kohosivat kuin yhteisestä sopimuksesta seisaalleen,\nhe kurkottuivat varpailleen, nostelivat paksuja, riippuvia leukojaan.\nKylmä vihuri puhalsi vinkuen torin yli ja tanssitti kohmettuneita\nolkia. Sen ääni oli kyllin voimakas häivyttääkseen valituksen.\nKloaakin kaarella istuvat poikanulikat olivat koonneet viereensä\nsuuren kasan lantakokkareita ja rupesivat nyt viskelemään niillä\ntuomittuja, mutta myrsky tempasi ne ilmasta, lennätti niitä väärään\nsuuntaan, heitti sinne tänne ohuissa hunnuissaan palelevien naisten,\n_flamines_-pappien ja ritarien päälle.\n\nYht'äkkiä rupesi Portunuksen temppelin luota kuulumaan vesiposetiivin\nkäheätä ja nuhaista soittoa. Sen pumppua käytteli vanha mies,\njonka silmät oli joskus ummistettu polttoraudalla. Hän ei nähnyt\nmitään, tuskin tajusikaan mitä ympärillä tapahtui; mutta sorina,\ntungeksiminen, ryysyjen haju oli ilmaissut hänelle, että torilla\noli tänään paljon kuuntelijoita. Ja oli kummallista, että tuo\nposetiivin ääni kuului niin selvään tuulen yli, täytti laajan torin,\nvirran äyräät tuomiopaikan, talvisen iltailman. \"Lopeta paikalla!\"\nkarjaisi kenturio. Pillit lauloivat jatkuvasti, kuulijat nauraa\nhöröttivät sadanpäällikölle. Sokea mies polki tylsän näköisenä\npumppua ja antoi kumean renkutuksen tulvia soittolaatikostaan. Hänen\niättömät, kammottavan rumat ja samalla lempeät kasvonsa keltaisine\npukinpartoineen muistuttivat sairaan Panin kasvoja. Kenturio aikoi\nkarauttaa ratsullaan sekä ukon että hänen posetiivinsa kumoon,\nmutta tunsi samassa aran nykäisyn viitanliepeessään. Siinä seisoi\nhento ruskea mies, jonka koko vartalo oli kääritty muumion tavalla\nliinavaatteisiin. Hänen silmänsä räpyttivät ujosti.\n\n\"Mitä sinä tahdot?\" tiukkasi sadanpäällikkö. Pieni mies sanoi\nhiljaisella äänellä: \"Minun nimeni on Thrasyllus Jemeniläinen ja\nvaadin keisarin nimessä, että kuoleville myönnetään tämä surumarssi.\"\nKenturio rypisti kulmiaan niin, että melkein koskettivat toisiaan\nkyhmyisen nenän yläpuolella. \"Minkä vuoksi?\" hän kysyi äreästi.\nArabialainen mietti hetken ennenkuin vastasi: \"Anna tuomitun haudata\ntuomittuja, senhän ei luulisi ketään pahentavan. Tuon miehen silmät\non puhkaistu, hän tietää mitä kipu on, hän ei soita herjatakseen.\"\nSadanpäällikkö kohautti olkapäitään. Sitten hän peräytti korskuvan\nhevosen ja lasketti täyttä neliä tuomiopaikalle. Posetiivin ääni\nsolisi ja piipitti ilkeästi, tuuli hulmutteli ratsumiehen kauhtanaa.\nOli kovin vaikeata pidellä suitsia.\n\nTorille keräytyneet aateliset ja rikosoikeuden herrat huomasivat\nvarsin pian, että rankaisemisen näytelmä ei tehnyt kansaan toivottua\nvaikutusta. Käsityöläiset survoivat edestakaisin ikävissään ja\nviluisen näköisinä, pärskyttäen neniään ja läiskytellen kohmettuneita\nkäsiään. Aika oli valittu mahdollisimman huonosti. Virran päällä\nlepäsi usvaa, iltarusko himersi synkästi. Tuulen suhinan halki\nritarien korviin sattui yksityisiä puheenpalasia eivätkä ne\nkuulostaneet lainkaan rauhoittavilta. Katupojat olivat tähän\nasti yrittäneet kohentaa mielialaa pilapuheilla, mutta nyt nekin\nvaikenivat. Laajalla kentällä tungeksi hiljaisia katselijoita,\nkäsityöläisten jupina jatkui uhkaavana; heidän silmistään ei\nvälkkynyt tyydytys, vaan inhonsekainen närkästyminen. Kenties se\njohtui tästä torista, joka varattiin tavallisina arkipäivinä\nlihamarkkinoita varten. Ja nyt? Oliko muutos niin tavaton?\n\nKun ristit parhaillaan kohosivat pystyyn ja sotilaat takoivat niiden\njuurelle kiiloja, sadanpäällikön luo tunkeutui suopeasti myhäilevä\nlihava ylimys, jonka valkoisessa puvussa oli leveä purppuraraita\nja jonka silmäluomet riippuivat väsyneesti katseen edessä. Hänen\nkulmakarvansa oli värjätty ja kasvot puuteroitu, mutta kylmyys\nmuutti ne aivan sinerviksi, niin että ne muistuttivat sokeroitua\nvadelmaa. Hän oli Lucius Vitellius. Tärkeällä äänellä, joka ei\ntorin kolkkoudessa tuntunut kuitenkaan täysin vakuuttavalta, hän\npyysi, että kuolinkamppailusta ei tehtäisi huvinäytelmää, vaan\nmitä nopeimmin käytäisiin käsiksi sääriluiden murskaamiseen,\n_crurifragiumiin_. Vitelliuksen takana tungeksivat Asinius Gallus,\nsenaattori Cotta Messalinus kullankeltaiset posket tällä kertaa aivan\nharmaina ja ylpeän vähäsanainen Lucius Calpurnius, joka puolestaan\nrävähtämättä katseli verkalleen kohoavia teloituspuita. Mutta pyhäkön\nluona seisoi yhä Panin näköinen sokea vanhus ja pumppusi kylmään\niltaan latiumilaisen tanssin kolmeneljäsosatahteja.\n\n\"... ja vaadimme, että meille myönnetään suojavartio\", pitkitti\nVitellius huolestuneella äänellä. \"Niin tosiaan, kansa näyttää\nlevottomalta\", lisäsi Asinius Gallus maiskauttaen miettivästi\nhuuliaan.\n\n\"Olkaa huoleti\", rauhoitti kenturio. Hän erotti joukosta kymmenen\naseellista sotilasta, komensi heidät seuraamaan ylimyksiä. Samassa\nhän sai muuta tekemistä. Väkijoukon halki saapui juhlallisten,\nhiukan säikähtyneiden aatelisnaisten kulkue. He kuuluivat kaikki\nInhimillisen tuomion yhdistykseen, heidän etunenässään asteli\nVitelliuksen puoliso Sextilia tiheä sinipunainen huntu kasvoillaan\nja turpeissa käsivarsissa niin paljon kultarenkaita, että hän kalisi\njoka askeleella kuin kalkkarokäärmeen pyrstö. Heti hänen jäljissään\ntuli Paulina aivan kalpeana ja huulet yhteen purtuina, sitten ritari\nPilatuksen nuori rintatautinen vaimo Claudia Procula, Domitius\nAhenobarbuksen sisar Domitia, jonka väitettiin elävän yhdessä\nveljensä kanssa ja sotapäällikkö Varuksen leski Claudia Pulchra.\nTuuli pieksi ja hulmutteli heidän pumpulikankaisia vaippojaan. He\nkantoivat savimaljassa _vinum languidumia_, laupeuden viiniä, johon\noli viskattu muutamia rakeita _Balsamodendron myrrha_-kasvin pihkaa;\nse oli tarkoitettu huumaamaan kuolevia.\n\nSitten he ojensivat maljan, pesusienen, etikkapullon ja pitkän\nbambukepin sadanpäämiehelle. Kauhtanat läiskähtelivät kuin\nsotaviirit. Myrsky esti kuulemasta ylhäältä tulvivaa valitusta.\n\n\n\n\n11.\n\n\nArabialainen tähtientutkija oli omalta paikaltaan nähnyt ristien\nnousevan. Kaksitoista haaraista kuolemanpatsasta. Ne törröttivät\nmustina auringonlaskun ohuessa tulihämyssä. Varjostava hämärä oli\nhyväntahtoisesti käärinyt tuomittujen ruumiit, jotka riippuivat\nvaakasuorasta palkista ja joiden käsilihaa matala jalkojen tukipuu\nesti repeämästä. Ensimmäiset nyyhkyttävät nielaisut hiljentyivät,\njäsenten liikahtelu, joka oli saanut ristit tärähtelemään, loppui\nvähitellen ja kuolevien aivot täytti haavakuumeen laupias horros.\nThrasyllus tiesi, että sitä kestäisi vain siihen hetkeen, jolloin\nrautanaulojen kylmyys tyrehdyttää verenvuodon. Sen jälkeen elämä\npalaa kymmenkertaisella voimalla katkeilevien hermojen ja suonien\nkudokseen, taistelee raivoisasti tuhotussa kodissaan lihassa, jonka\nsolut kuolema on jo merkinnyt omikseen. Hänen sydämensä tykytti. Hän\nkoetti olla kuulematta ihmisten melua, jotta korva olisi tavoittanut\njonkin äänen, vaikkapa heikonkin tuolta ylhäältä. Mutta käsityöläiset\ntöytäilivät hälisten edestakaisin, posetiivi soi kumeasti... Ristien\nmustat varjot heittyivät toriin aivan kuin rangaistuksen näky olisi\nkaatunut sotilaiden, katupoikien, korskuvien hevosten ja uteliaiden\nkatsojien päälle. Kylmä pyörteinen viima tuiversi ristiinnaulittujen\nhiuksia. Kidutuspuut vavahtelivat. Tuomittujen kurkuista nousi\njatkuvasti nieleskelevän valituksen poreita.\n\nAurinko oli painumassa Janiculuksen taa ja kaupungin yli lankesi sen\ntulipalon kaltainen loimo. Vyöryvät pilvet, sotilaiden panssarit,\nnaisten kultarenkaat ja peitsien päät säkenöivät punaisina aivan kuin\ntorilla hyörivään tungokseen räiskyisi iltaruskon sirpaleita. Tähän\nasti jemeniläinen tähtienselittäjä oli nähnyt vain mustat paalut,\nnyt hän näki kuolevat. Ei ollut enää mitään varjoa, mihin piilottaa\nkärsimys-. Ristien poikkipalkit näyttivät verkkaan kääntyvän\niltaruskoa kohti. Olivatko _nuo_ ihmisiä? He muistuttivat siivistään\nriippuvia kynittyjä jättiläislintuja. Ihmisyyden heikko muoto ympäröi\nvielä heitä kuin huonosti sopiva puku, joka pian repeilee esiin\ntyöntyvien luiden puhkomana. Egyptiläisten kaulat olivat ruvenneet\nturpoamaan, jokainen vavahdus pusersi sieraimista ja ruoskanhaavoista\nuusia karmiininpunaisia veripuroja. Ilman täytti yhtämittainen käheä\nhyminä. Heidän kainaloistaan ja nivusistaan norui hikeä, hiki sai\npaljaat laihat ruumiit synkästi kimaltelemaan. Näytti kuin ylhäällä\ntyhjyyden päällä olisi kohonnut mustaa häämötystä vasten kuperiksi\npullistuneita rintakehiä, sivulle harittavia käsivarsia, eteenpäin\ntunkevia polvia...\n\nKloaakin muurilla istuvat katupojat virittivät laulun, joka\nivallisesti jäljitteli pitkäveteistä hautaushymniä. _Exactor mortis_\nratsasteli epätietoisen näköisenä sinne tänne, tempoi hevosen\nsuitsia, karjui komentosanoja sotilaille.\n\nThrasyllus olisi tahtonut katsoa toisaalle, mutta ei voinut. Hän\nrukoili, että yö tulisi pian ja ystävälliset tähdet syttyisivät.\nHänen ymmärryksensä oli sumeata ja puolittain tiedotonta, mutta\nsen syvyydessä tykytti säälin hermo. Tuntui kuin hän olisi itse\nelänyt mukana kaikessa tuossa, mitä ylhäällä taivaan ja maan\nvälillä tapahtui. Veri hyytyi siellä naulanreikiin, myrkyttyneet\nnesteet tihkuivat munuaisiin ja virtsarakkoon. Turpoaviin kauloihin\npakkautui polttava tuska, joka verkalleen nousi ohimoita kohti.\nJoukko leipureita ja värjäreitä töytäili heidän ympärillään, poliisit\ntyöntelivät väkeä kiroillen takaisinpäin. Joku sanoi vilusta\nhytisevällä äänellä: \"Tuolla ylhäällä on kuumat oltavat --\" Ja joku\ntoinen vastasi: \"Niin, siellä eletään kuumeen Afrikassa-\"\n\nKun vihuri silloin tällöin pyyhkäisi märät hiuskuontalot syrjään\nkuolevien otsalta, Thrasyllus näki heidän silmänsä. Kaksitoista\nlasittuvaa silmäparia tuijotti värähtämättä taivaan rantaan, aivan\nkuin olisivat etsineet matalalla välkkyvää Siriusta. Egyptin suuri\nkirkas tähti nousi parhaillaan kaukana täältä -- Sen valo osui\nNiiliin, papit näkivät sen Memfiin temppeleihin, ja pelloilta\npalaavat talonpojat huomasivat sen tuikkivan aivan korkeimpien\nmaissintähkien tasalla. Kenties se paistoi kuoleman ikkunoista\nristiinnaulittujen tajuntaan... Mutta taivas oli pilvessä. Iltarusko\nloimusi kuin savun läpi.\n\nTähtienselittäjän oli vallannut ääretön heikkous. Hän lähti\nraivaamaan tietä ihmisjoukon halki. Valkoinen kaapu oli ryvettynyt\nja repeillyt, sandaalit painuivat joka askeleella yhä pahemmin\nlinttaan. Hän tuskin huomasi sitä. Kuinka sakeaa ilma olikaan!\nJossakin suoritettiin varmaan sovitusuhria, ja alttarin savu\nkääntyi pahaenteisesti maata kohti, niin että sen katkerat huurut\nahdistivat kurkkua... Virran hyhmäinen vesi ei tuoksunut liejulle\nvaan verelle. Verta näytti räiskyneen pilviinkin. Pois tältä kuoleman\nnäyttämöltä! Thrasyllus kiiruhti. Hän kaipasi korkeampia paikkoja\nja puhtaampaa ilmapiiriä, missä hänen ei tarvitsisi joka hetki\najatella murhattua ylipäällikköä tai vanhaa itsekästä keisarinnaa tai\nTiberiusta tai noita puupaaluihin naulattuja egyptiläisiä. Hän ei\nkysynyt heidän tuomionsa perustetta. Mitä hän siitä välitti? Tuomio\non vain kivi, jolla syylliset viskaavat syyllisiä. Olihan hän jo\nkauan tuntenut verenvian raskaana painavan tätä suurta kaupunkia.\nPian toimitettaisiin _suovetaurilia_, ihmiset kerääntyisivät\nmuurien ulkopuolelle aukealle tasangolle ja censori ajaisi edellään\nmustaa sikaa, harmaata lammasta ja valkoista sonnia, joihin kansan\nsyntivelka on manausten avulla siirretty. Mutta kun hän ajatteli\nkaikkea tuota, puhdistusuhrin merkitys haihtui ja jäljelle jäi pelkkä\nkuollut menettelytapa. Ihmisten otsissa oli häpeän polttomerkki, se\nsyöpyi luuhun asti.\n\nHän pujotteli miten kuten kaikkein tiheimmän tungoksen lävitse.\nPieni ryppyinen mies, jonka vartaloa ympäröi hullunkurisen väljä\nliinakauhtana ja jonka paljaat nilkat tanssivat lantakasojen yli.\nHän kompasteli olkikupoihin, vihannesten tähteisiin, munankuoriin.\nKaikki nuo olivat kuin mitäkin aineen ansoja hengen jalkojen\ntiellä, naurettavia, mutta ilkeitä esteitä, samaa vihamielistä\nainetta, johon hän töytäili väkijoukossa. Hän sai kylkiinsä kipeitä\nsurvaisuja. Hänen ympärillään naurettiin, ja hän vastasi siihen\naralla typerällä hymyllä tietämättä, miksi tämä ilo... Jollakin\ntavoin hän pääsi sivuuttamaan Portunuksen temppelin, jonka kohdalla\nvesiposetiivin sävelet vielä kaikuivat. Maa oli livettävää sinne\ntänne syljeskellyistä nespolinsiemenistä.\n\nAventinuksen rinteet kohosivat suoraan Thrasylluksen edessä.\nVasemmalla aukesi hämyyn uppoava kaitainen Clivus Publicuksen kuja,\njoka johtaa Suuren sirkuksen muurien luota neljännen poliisivartion\nkasarmille ja Piscina Publican kortteliin. Hän kiiruhti sille\nsuunnalle. Auringonlasku loimusi synkästi, tuuli suhisi\nrautatammissa. Taivaan nopea tummuminen oli sentään kuin sopusoinnun\nlupaus, hän tahtoi päästä lähemmäs tähtien valokirjoitusta, hänestä\ntuntui kuin outomuotoiset puut viittoisivat hänelle.\n\nVain harvoin, hyvin harvoin hän oli tuntenut tällaista ahdistusta.\nHullujen ja lasten tavoin Thrasyllus oli aina viettänyt elämää, joka\nmonessa suhteessa muistutti unta, ja tässä unessaan hän vaistosi\ntavallista herkemmin kaiken tuon, mikä tapahtuu syvällä mullassa ja\nyläilmoissa. Se ilmeni hänelle hetkellisinä kirkkaina välähdyksinä.\nJoskus nuo selvän tietämisen tuokiot tosiaan muistuttivat unesta\nheräämistä. Ja nyt pakotti myrskyn humu häntä kuuntelemaan jotakin,\nmitä Roomassa tapahtui. Vai koskettiko tulevan varjo koko Maan piiriä\n--? Maa liukui yhä syvemmälle talvipäivän seisauksen hautaan, hän\nitse eli mukana tuossa peloittavassa ihmeessä, jossa luonto jähmettyy\nja sen henki astuu alas manalaan. Kasvien versominen on ehtynyt\npäivä päivältä. Kuolema valtaa yhä enemmän asuntoja ruohossa ja\nkirkkaissa tähdissä, joita hänellä on tapana tähystellä Palatinuksen\ntornihuoneesta. Itse taivaskin muuttuu arkuksi, jossa planeettojen\nruumiit säteilevät heikolla valolla. Ja kuolleet puut, joiden oksat\nhipaisivat hänen kasvojaan? Niin, hän miltei näki, kuinka kivien,\nyrttien ja eläinten sielut nousivat ruumiiden koteloista ja liehuivat\npalellen ja ahdistuksen vallassa hänen ympärillään. Myriaadit sielut,\nvihreiden solujen ja punaisten veripisaroiden sielut... Hän muisti\nnuo kaksitoista egyptiläistä, joiden ruumiit näyttivät riippuvan\nlevitetyin käsivarsin tyhjyyden päällä.\n\nPieni mies kiiruhti nyt melkein juoksujalkaa. Kuinka vaikeata oli\nlöytää paikkaa, missä ristien varjo ei lepäisi poikkipäin tiellä!\nOliko hänen köyhän sokean elämänsä syvyydessä jälleen auennut\ntietämisen silmä, joka sallii nähdä, mitä toiset eivät näe? Hän tiesi\nhyvin, että näin juostessaan pakenee kaikkea tuota, mikä usein poltti\nhänen suutaan aivan kuin sitä olisi pyyhitty tulisella hiilellä ja\nmistä hän kuitenkin niin monesti vaikeni saadakseen rauhassa elää\nomaa hiljaista elämäänsä. Ja hänelle oli silti annettu kieli, millä\npuhua! Selittää selittämätöntä, neuvoa ja ohjata niitä, joiden\nlähellä hän eli. Julistaa narrin suulla totuuden sanoja. Niin vähän\nja niin kauhean paljon. Varmaan hänen oli pakko sen vuoksi tuntea\ntalven paine, iltarusko ja ristiinnaulittujen veren haju syvemmin,\nraskaammin kuin toiset tuntevat.\n\nMitä kauemmas Thrasyllus ehti, sitä hiljaisempaa ja autiompaa oli.\n\nAurinko näkyi vielä Janiculuksen yli kuin nytkähtelevä hehkuva sydän,\nsiitä haarautui pitkiä valosuonia, joissa punainen veri kierteli.\nArabialainen kapusi yksinäistä, pensaikkoon uurrettua polkua.\nLunan temppelin kohdalla aukesivat ensimmäiset laajat puistot.\nTäällä kasvoi myrttejä, sypressejä ja puksipuita, niiden juurilla\nkahisivat lakastuneet väriherneet. Mansikkapuiden pähkyläiset terhot\nluiskahtelivat sandaalien alla. Niin, kaikki oli vajoamassa syvälle\ntalveen. Laakerien lehdet kahisivat... Ja kuitenkin -- vaikka niiden\nääni oli niin viluista -- niistä lähti versovan luonnon heikko uho,\naivan kuin vihreän maan jumaluus, suuri huilunsoittaja Silvanus olisi\nhengittänyt sikeässä unessa jossakin lähellä... Tummia kohmettuneita\nlehtoja. Hämyssä seisoi rivi alastomia poppeleita, ne kohosivat\nsiinä kuin moniputkinen paimenpilli. Alhaalla puiden juurilla ryömi\npimeys elävänä ja pahaenteisenä. Valkoiset kivet tummassa ruohossa\nvälähtelivät kuin jättiläishampaat, jotka ovat pureutuneet huilun\npuhaltimiin.\n\nSe tila, johon Thrasyllus oli vajoamassa, ei ollut pelkkää\ntuomittuihin kohdistuvaa sääliä. Mitä merkitsivät nuo kaksitoista\ntörröttävää kidutuspaalua, mitä merkitsi posetiivin soitto ja\nkuolevan lihan vavahtelu sen näkymättömän rinnalla, mikä tapahtui\nvalottomassa maassa ja hohtavalla taivaalla --! Milloinkaan ennen hän\nei ollut tuntenut näin tietoisesti näkemisen lahjan kauheata painoa.\nSe tekee omistajansa yksinäiseksi ihmisten joukossa, niin että hän\nei voi ojentaa kättään ainoallekaan noista monista, joiden tuskan\nhän aavistaa. Se tekee hänet naurettavaksi ja kömpelöksi, sille ei\nmahda mitään. On aivan kuin hänen yllään olisi outo, hullunkurinen\nvaateparsi ja hän sammaltaisi vieraan maan kieltä. Ja jos hän menee\nsyvälle metsään ja kuuntelee puiden huminaa ja tutkii tähtien\nkirjoitusta, luonto sanoo hänelle vertauskuvissa sen, mitä pakoon hän\nlähti.\n\nTyhjän ja hiljaisen Dianan pyhäkön kohdalla Thrasyllus poimi maasta\nkohmettuneen sisiliskon. Sen viheriä väri toi hänen mieleensä kesän.\nNäytti kuin viinitarhojen ja versovien kukkien ihme, luonnon oma\nsielu, olisi levännyt jäykkäkouristuksen vallassa hänen ruskealla\nkämmenellään. Hän kätki sen viitan poimuun ja jatkoi matkaansa.\nSisiliskon sydän painui hänen ihmissydäntään vasten. Välillä oli\nkylmän ja lämpimän lihan vähäpätöinen seinä, elämän talon ulkomuuri,\nei sen enempää... Taivas himersi raskaasti, pilvien raoista tuikki\ntähtiä. Pensaiden seassa juokseva mies ei enää nähnyt mustia\nkidutuspuita, mutta hän ei saanut mielestään tuon varjon muotoa, joka\noli puoli tuntia sitten langennut väkijoukon päälle. Se muistutti\nlevitetyin käsivarsin makaavaa ihmistä. Lihasta, luusta ja jänteistä\ntehtyä ristiä, veripatsasta, johon henki on naulattu.\n\nPilvet vyöryivät tummina, niiden onkaloissa kimalsi hiukan\nusmaista tähtivaloa. Aventinuksen puistot olivat vaipuneet\nkuolonhiljaisuuteen. Siellä täällä natisutti jokin alaston saarni\noksiaan. Kuolleet ritvat huuhtoivat hämyä kuin siteistä päästetty\njumalan tukka. Kuhmuraisten, suikertavien pensaiden lomasta\nhäämöttivät Appius Claudius Caecuksen vesijohdon kolmisatavuotiset\nkaaret; ne näyttivät yötuulen portilta, josta myrsky pääsi\ntunkeutumaan Aventinuksen tiheikköihin. Thrasyllus huomasi\neksyneensä. Suoraan hänen edessään häämötti rautatammilehdon\nvarjoista pieni Tuntemattoman jumalan temppeli, eräs noita kansojen\nkeskeisiä pyhäkköjä, joita oli kreetalaisen tietäjän Epimenideen\nneuvosta pystytetty kaikkialla, missä raivosivat vaaralliset\nkulkutaudit. Sen vaaleat pylväät hohtivat maitomaisesti pimeydestä.\nArabialainen hiipi pyhäkköön melkein varpaisillaan. Sydän takoi\nkiihkeästi rintaluita vasten ja paleltunut vihreä sisilisko liikahti\nhiukan, aivan kuin se olisi vastannut poven kutsuun... Elämän heikkoa\npyristelyä kuoleman kotelossa.\n\nKaton aukosta lankesi vihertävää yövaloa, alttarissa oli sen hohtava\ntahra, tulisijalle oli viskattu muutamia käpertyneitä puksipuun\noksia. Thrasyllus painoi päänsä kylmää paatta vasten. Yksinkertainen\nneuvoton ihminen, joka on temmattu kauas sukunsa luota eikä löydä\nkotiaan maan päällä... Laiha ruumis, luu- ja jänneharppu, jonka\npitää soida vaikkapa heikostikin, jotta jumaluuden ääni ei aivan\nhäipyisi ihmisten korvista. Liha, jonka on tultava sanaksi. Hän\nkyyrötti siinä hauraat olkapäät vavahdellen ja ruskeat kasvot hiukan\nkohollaan. Ymmärtämisen tuska ikäänkuin sulki ulkopuolelle hänen\nkömpelön avuttomuutensa, hänen rumuutensa ja hupsuutensa niin että\nnuo ryppyiset piirteet eivät enää olleet hullun, vaan profeetan.\nAineen aistit näkivät vajavaisesti, mutta henki ei. Vaikka hän näytti\nkovin raihnaiselta, sisäinen olemus jännittyi tuskallisesti ottamaan\nvastaan. Mitä? Kenties ylhäältäkin ponnisteli jokin ääni, viesti,\ntotuuden hiljainen henkäily Maan tähteen päin... Hänen kohtalonsa\noli olla sen soitin. Pieni kotoinen huone vaivaisine kultalevyineen,\ntähtiympyröineen ja kirjoineen, kaikki nuo leipäpalasten keskellä\nviruvat leikkikalut, jotka olivat niin monia vuosia korvanneet\nhänelle ihmisseuran, tuntuivat nyt aivan mykiltä, kun hän niitä\najatteli. Se sanomaton, mikä puhui hänelle totuuden kieltä, etsi ja\nlöysi ilmaisunsa itse. Ristinpuut, kohmettunut sisilisko, länteen\npainuva aurinko, kuuton tähtivaloinen yö ja pensaiden kahina olivat\nilmoituksen kirjaimia. Ja niistä muodostui lause. Tieto.\n\nHän makasi kauan aikaa otsa likistyneenä Tuntemattoman jumalan\nalttariin.\n\nJos maailmanyön syvyydessä valvoi jokin kuunteleva korva, siihen\nosui varmaankin hiljainen vetoava kutsu. Pieni mies yksinäisessä\npyhäkössä rukoili. Mutta hänen rukouksellaan ei ollut sanoja, vaan\nse jäi leijailemaan pimeän maan ja tähtien välille kuin inhimillisen\nheikkouden huokaus:\n\n\"Säästä minua näkemästä sitä, mikä on tapahtuva --\"\n\n\n\n\n12.\n\n\nPicus ja Menkera pakenivat kaupungista iltaruskon vielä palaessa. Oli\nheidän onnensa, että Porta Appian vartijat olivat tunteneet pojan ja\nlaskeneet nämä kaksi hätäistä kumppanusta sen enempää kuulustelematta\nmenemään.\n\nHe kiiruhtivat juoksujalkaa Tusculumiin päin johtavaa paimenpolkua\nRoomasta etelään. Kun kaupungin muurit jäivät heidän taakseen, he\nväittelivät suurta valtatietä ja oikaisivat tasangon poikki sille\ntaholle, missä Albanovuorten tumma hämyinen valli kuvastui vihertävää\ntaivaanrantaa vasten. Poika hyppeli lakastuneiden kinsterien ja\nmyrttimättäiden yli. Vanhus pysytteli vaivoin perässä. Laaja tasanko\nedessä ja takana näytti synkästi liekehtivän tulen valaisemalta.\nMyrskyn tuivertamat pensaat paloivat punaisina kuin soihdut,\npakenijoiden mustat varjot kiitivät kahisevien päivänkakkaroiden\nyli. Kaukana Via Appialla oli joukko maalaisten härkävankkureita\npyrkimässä samalle suunnalle kuin hekin, mutta tuulinen lakeus\nlevittäytyi typötyhjänä.\n\nPappi valitti kiiruhtaessaan. Hänen paulakengässään oli herne, ties\nmiten se oli päässyt tunkeutumaan sinne. Hän nilkutti joka askeleella\nja rukoili surkealla äänellä, että he pysähtyisivät hetkeksi ja hän\nsaisi riisua kenkänsä. Hehän juoksivat aivan kuin tuli kiitäisi\ntakana! Vanhan miehen harittava pukinparta liehui iltaruskon valossa\nkuin liekki, hänen hampaansa löivät loukkua. Hän oli aamusta asti\nkuljettanut epätoivoaan kapakasta kapakkaan, ja humala esti häntä\nnyt selvästi kokemasta sään kurjuutta ja heidän omaa vaaranalaista\nasemaansa.\n\nKoko ajan juostessaan Menkera sopotti enemmän itselleen kuin pojalle\nkaikista niistä mahdollisuuksista, joita häälyi hänen sumeassa\npäässään. He ovat aamulla Velitraessa, sieltä sopii poiketa Via\nAppialle ja sitten yhä kauemmas etelään... Huomisiltana he tulevat\nPuteoliin! Meri oli vielä ummessa, ainoakaan laiva ei päässyt\nlähtemään satamista, mutta maaliskuun kymmenentenä vedet avataan\nmerenkulullepa siihen mennessä on tultava jotenkuten toimeen. Poika\nsukeltaa koralleja, ukko itse kerjää pyhäkköjen ovilla. Säälikää\nvanhaa miestä, joka on menettänyt uskonsa ja jumalansa --! He\ntarvitsevat niin vähän, hiukan vehnäleipää, kalaa, viikunoita\nja tietenkin viiniä. Vesuviuksen rinteillä kasvaa tummansinisiä\nrypäleitä, niiden marjat kypsyvät luumun kokoisiksi. Naiset sotkevat\nniitä viikunapuisissa kuurnissa, punaista mehua on vaikka miten\npaljon, eikä lihavamahainen ruukku maksa scrupulumia enempää. He\npoimivat Salernon lahdesta merisiilejä; ne halkaistaan veitsellä ja\nniiden keltainen neste kulautetaan kurkkuun. Mitä! Mitä! Loppujen\nlopuksi he ovat päässeet vähällä, nuo toiset sen sijaan par'aikaa\nriippuvat ristillä. Ja eikö Picus äsken kuiskannut, että Herodes\nAgrippalla on maakartano Herculaneumissa? Hilpeä ja ystävällinen\nidumealainen ottaa kyllä heistä huolehtiakseen, kunhan saa kuulla,\nmiten näppärästi he pujahtivat vartiomiesten käsistä. Saadaanpa\nnähdä, heillä voi huomisiltana olla kilisevät rahamassit vaipan\nalla. Elämä ei tähän pääty. Elämä on pitkä seikkailu. Sitä sietäisi\npysähtyä miettimään... Mutta Picus tuijotti synkin siristynein silmin\nvuorten taholle ja hoputti:\n\n\"Kas niin, juostaan! Joudutaan! Ovat ehkä lähettäneet sotilaita\nkintereille. Meidän täytyy ehtiä Nemijärven lehtoon, ennen kuin tulee\naivan pimeätä.\"\n\nHän hyppeli nätkelmänvarsien ja risujen yli. Vanha pyylevä mies\nhölkytti jäljissä kiroillen ja valittaen: \"Eikö sinulla ole lainkaan\nsydäntä, nulikka? Ja mitä me teemme Nemissä? Yöpyisimme vaikka\nCastrimentumiin, sinne on enää vain maili --\"\n\nTuulenpuuska riisti sanat hänen suustaan ja hajoitti ne tasangolle.\n\"Juokse!\" kirautti poika hampaittensa raosta. \"Koeta saada päähäsi,\nsetä, että pakenet henkesi edestä.\"\n\nHe riensivät. Iltaruskon valo tasangolla oli niin harhauttavaa, pappi\nkompastui tavantakaa mättäisiin ja oli tuupertua nurin. Vaikka hänen\npäällysvaippansa alla oli viisinkertaiset pellavaiset vatsakääreet,\nhäntä paleli kuitenkin, sillä ilma kävi yhä kylmemmäksi. Punainen\nfryygialainen pujolakki notkui hänen päässään, sen hiippa lätkähteli\noikealle ja vasemmalle; hän oli ostanut sen Porta Mugioniksen\nvaatekauppiaalta muutamalla kolikolla siinä hartaassa uskossa, että\nse verhoaa hänen egyptiläisyytensä ja poliisit luulevat häntä Kybelen\npapiksi. Tähän mennessä kaikki oli käynyt laskelmien mukaan.\n\nHe olivat jo hyvin lähellä kukkuloita, kun Menkera pysähtyi pojan\nhätäilystä välittämättä. Hän nosti viitan poimusta kuin tupesta\nkapeakaulaisen capualaisen ruukun. Se oli melkein ehtynyt. Pieni\nmäärä viiniä hölskyi ja loiskahteli sen savivatsassa. Ukko nosti\nruukun huulilleen ja joi. Silmäluomet painuivat nautinnollisesti\npuoliumpeen, eikä hän piitannut tuulesta, joka pörrötti rajusti\nvalkeita ohimohaivenia ja pukinpartaa. Auringonlaskun säteet\nkimalsivat hänen kosteissa suupielissään. Aataminomena hypähteli\nylös alas ryppyisen kaulanahkan alla. \"Setä\", kuiskasi poika, \"setä,\nkoetahan joutua, luulen erottavani koirien haukuntaa.\"\n\nPappi kuivasi suunsa kädenselällä ja virkkoi halveksivasti: \"Niin,\nlammaskoirien.\"\n\nMutta Picus ei vastannut. Hän kääntyi vielä kerran katsomaan suurta\nkaupunkia, jonka kukkulat paloivat. Oliko se tulta vai iltaruskoa?\nHänestä tuntui kuin hän ei ainoastaan näkisi, vaan myöskin kuulisi\ntuon palon, kuulisi jymisevän punaisen äänen, pasuunain ja rumpujen\näänen tänne tasangolle. Hänen omat kätensäkin olivat aivan punaiset\nniinkuin ne olisivat kastuneet vereen. Länsi oli tuolla... Tuolta\ntaholta hän oli monta vuotta sitten juossut maailmalle. Ja Rooman\nmusta valli pohjoisessa --. Hän seisoi ja tähyili kauniit ruskeat\npojankasvot umpimielisinä. Pilvet vyöryivät tummana savuna, hän näki\nvanhan synkän miehen palavan ylhäällä rovion huipulla. Mahtoiko\nse olla isä? Paloiko hän todella poroksi? Avaruus vapisi etäällä\nniinkuin ilma kuumien parilaiden yläpuolella. Keskitaivaalla\nhäilähteli rauhaton tummuus, siellä liikkui paistinkääntäjän\nsuunnattoman suuri varjo. Musta pää kosketti avaruuden hohtavia\nkattopalkkeja. Lisääntyvässä hämärässä näytti siltä kuin\nMons Cavuksen huippu ympäröivine kukkuloineen, Bovillaen ja\nAriciakarjatalojen ystävälliset tulentuikkeet, tiheät pinjametsiköt\nsiirtyisivät lähemmäksi. Vuoret järvineen, pyhine lehtoineen ja\nrotkoineen astuivat eteenpäin avatakseen sylinsä pakenijoille ja\nsulkeakseen tien pahalta punaiselta valolta. Rinteillä hiiviskeli jo\npimeys.\n\nPoika ei uhrannut enää silmäystäkään kaupungille, vaan lähti\nkiiruhtamaan eteenpäin. Vanha mies riensi kompastellen jäljissä.\nKaksi mustaa varjoa kiiti vielä heidän edellään loivasti nousevalla\nkentällä, mutta niiden ääripiirteet sulivat nopeasti hämyyn. Näytti\nkuin ne olisivat levittäytyneet tähän iltaruskon maisemaan.\n\nVähitellen kylmän yöilman uho haihdutti pappi Menkeran aivoista\nviimeisenkin miellyttävän huimauksen. Hänet valtasi näiden seutujen\nääretön alakuloisuus. Ilkeä tunne ei sillä hävinnyt, että kopisti\nsandaalista jalan alle kierineen herneen. Ei. Vanhuuden kuorma\npainoi, tuuli salpasi hengitystä, eikä juoksevasta pojasta ollut\npuhekumppaniksi. Ja mistä puhuakaan? Hänhän oli heittänyt pyhät\notsasiteet, egyptiläisen pukunsa, uskonsa menemään niinkuin äsken\ntyhjän viiniruukun. Tässä hän hoippui vaivaisena niinkuin se oppi,\njonka mustan jumalattaren hän oli monta vuotta sitten juhlakulussa\ntuonut suureen kaupunkiin. Niin, maan synnyttävä ruumis makasi täällä\nkuolleena, hän tallasi sen jäseniä joka askeleella. Ehkä maito\noli ehtynyt sen äidinrinnoista, koska luomakunnan yli levisi niin\ntuskallinen jano. Kaikesta, mihin hän oli uskonut, haihtui jumaluus:\nvirran vedestä, joka hedelmöittää ainetta mutta ei henkeä, kuusta ja\nauringosta, jotka ovat niin kaukana ihmisestä --. Kenties tulevaisuus\nkuului noille, jotka riippuivat ristillä. Pappi huohotti juostessaan.\n\nMutta poika kapusi jo kaukana edellä vuoren rinnettä ylöspäin\nsilmissään kylmä kuiva loistavuus. Silloin tällöin hän nuuhkaisi\nilmaa niinkuin eläin, joka tuntee pimeyden läpi kylien hajun.\n\n\n\n"]