Yksinvaltias II
Tatu Vaaskivi (1912–1942)
Vaaskiven laaja historiallinen romaani sijoittuu antiikin Roomaan keisari Tiberiuksen valtakaudelle. Teos kuvaa valtapeliä, hovin juonitteluja ja yksinvaltiaan sisäistä maailmaa historian murroskohdassa.
T. Vaaskiven 'Yksinvaltias II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1066. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet kirjasto.fi, Jukka Pennanen ja Projekti Lönnrot.
YKSINVALTIAS II
Romaani
Kirj.
T. VAASKIVI
WSOY, Porvoo, 1942.
SISÄLLYS:
Ensimmäinen kirja Paha silmä. Toinen kirja Isä ja tytär. Kolmas kirja Mies saarella. Neljäs kirja Valitusportaat. Viides kirja Valoa luotojen yllä. Viimeinen kirja Sormus.
ENSIMMÄINEN KIRJA.
Paha silmä.
1.
"Vuonna seitsemänsataa seitsemänkymmentä kolme Kaupungin perustamisesta lukien –"
Kankuri Lysiades löi auki tilikirjan. Sen paksuilta lehdiltä hulmahti tomua. Hän katseli hetken aikaa kuinka pölypilvi kiemursi viistossa iltapäivän säteessä aivan kuin huoneen hämyssä olisi hyrrännyt äänetön kultainen valopora. Kirja oli hyvin kömpelö ja tavallista painavampi. Lysiades silitti sormenpäillään sen vaaleata pergamonilaista nahkaa, jota oli kaavittu luuveitsellä ja valkaistu liituvedellä; sen paksut lehdet näyttivät aivan läpikuultavilta. Asian laita oli niin, että hankittuaan itselleen tämän uudenaikaisen tilikirjan, jossa kirjoitus pysyi paremmin kuin vahatauluissa ja joka muutenkin oli suunnattomasti käytännöllisempi kuin auki vieritettävät papyrusrullat, Lysiades oli saman tien voittanut takaisin osan nuoruutensa itsetunnosta. Niin, kirjan mukana hänen elämäänsä oli tullut käänne... Hänen ammatillinen kunnianhimonsa oli aina ollut huomattavan suuri, mutta vielä kaksi, kolme vuotta sitten pienessä, pimeässä kankurintyöpajassa elettiin kädestä suuhun. Ja nyt? Tulot olivat kasvamaan päin, ne kasvoivat nopeammin kuin hän oli rohjennut uneksia. Hän tuijotti miettiväisenä tilien merkintöjä. Kirjoitus juoksi pehmeästi, – siinä oli mustaa valkoisella, niin, siinä rönsyili kuin mikäkin hienonhieno muratti pienen roomalaisen kutomon kauppavaihto.
Auringon säteet lävistivät välkkyvän kirkkaina viiruina kamarin hämyn. Hiukan valoa osui myös Lysiadeksen kasvoille – terävään linnunnenään ja kuoppaisiin, keltaisiin poskiin, joiden poimuista työntyi partakarvoja kuin harmaata hiirennahkaa. Hän kyyrötti siinä pää eteenpäin työntyneenä ja silmissä puolittain ahnas, puolittain uneksiva ilme.
Huoneessa uhosi kosteus; tässä ahtaassa huoneessa, jota sen omistaja oli suurekkaasti ruvennut nimittämään tablinumiksi sen jälkeen kun hänen oli täytynyt lisätä kutomonsa henkilökuntaa parilla uudella työläisellä.
Synkkä, vinoseinäinen, tiilikattoinen rakennus. Sen pääty antoi torille, jossa kohosi suhisevien puiden ympäröimä nymphaeum suihkukaivoineen ja kuvapatsaineen. Jos ikkunoiden säleluukut löi auki, saattoi katsella suoraan kuplivaan vesialtaaseen, jossa uiskenteli punaisia kaloja. Pippuripuut, kaprispensaat, muurattuun vesijohtoon kiertyneet köynnökset havisivat ja elivät. Ja aurinkoisina päivinä puistossa kimalsi salaperäinen valo, aivan kuin vihreiden oksien puolivarjossa välkkyisi kultaharkkoja tai vesikasvien kosteat lehdet muuttuisivat kolikoiksi... Denaareja, drakhmoja, homeenvihreitä damareteion-rahoja. Aurinko tuhlasi niitä ylenmäärin. Aurinko sytytti puistoon noidutun, eksyttävän hehkun, niin että kalat kimalsivat kilpaa märkien lumpeiden kanssa ja yksin värjärien sammioista valuneet vesivirrat kadulla olivat kuin kalliin purppurapuvun repaleita.
Lysiades seurasi etusormellaan tilejä. Kuusi paalia miletoslaista villaa, toimitettu senaattori Reguluksen vaatteiden hoitajalle. Valkoista byssoskangasta, korureunaista... neljäkymmentä kaksi kyynärää, kolme jalkaa, kahdeksan tuumaa; vähennetty kirjo-ompelija Lucius Quartuksen työpalkkio. Edelleen: sileätä aluspukukangasta, Eliksen pellavalangoista... kuusikymmentä viisi kyynärää, lähetetty ritari Pilatuksen insulaan. Patraksen pumpulia, tekee kaiken kaikkiaan yhdeksäntoista kyynärää, kuusi jalkaa ja yksitoista tuumaa. Kankuri vaipui mietteisiin.
Tämä askartelu luvuilla ja tavaroilla viehätti häntä, valoi hänen poveensa itsevarmuuden, vaurauden tuntua. Hän kyyrötti roomalaisen kehräämön hämyssä kuin lukki verkossaan, ja kaikki langat lähtivät täältä ja johtivat tänne. Silkkipaalien kyljet välkkyivät. Nurkassa oli röykkiöittäin kamfertille tuoksuvia kangaspakkoja ja kahdella erivärisellä purppuralla, murex brandariksella ja Tyroksen murex trunculuksella värjättyjä lankakäämejä. Karavaanit kulkivat Etiopiaan ja Kiinaan, laivat ankkuroivat Siidoniin, jotta vain Lysiadeen varastot kasvaisivat! Ja tuo ajatus hurmasi häntä erikoisesti, hän asteli edestakaisin lattialla, viittoili käsillään tyhjälle huoneelle, ikäänkuin olisi pitänyt luentoa näkymättömille kuulijoille: "Minä Lysiades, kankurin poika Korintoksesta... Arvatkaa, miten suureksi vuosivoittoni on kohonnut? Vai mitä te arvelette, ystäväni, te siellä nurkassa, öljynvälittäjä Taddeus ja lintukauppias –?" Sitten tämä mykkä miimillinen yksinpuhelu häiriytyi, sillä Lysiades kuuli melua kehräämöstä. Hän iski mittakepillä kolme kumahtavaa lyöntiä seinään. Sopottava kuiskutus jatkui yhä, siihen sekaantui voimakasta linnunliverrystä. Niin, ei epäilystäkään, siellä istuivat nuo kolme ystävätärtä, joille Kuun temppelin lintukauppias oli antanut kolmen kohtalottaren nimet: Klotho, Lakhesis ja Atropos. Kankuri tunsi kyllä heidän joukostaan oman vaimonsa tutun särisevän kurkkuäänen, joka oli uskollisesti säestänyt hänen aviollista vaellustaan.
Hän paiskasi kyynärkepin permantoon. "Oletteko hiljaa! Kitanne kiinni, juorukellot –!" Sitten hän palasi tilikirjan ääreen ja huomasi, että sen kanteen osui vielä himmenevä säde aivan kuin kultainen valosauva olisi mitannut sen sivuja. Lysiades vaipui yhä syvempiin mietteisiin. Niissä helisi osinkoja ja voittoja, niissä kilisivät rahapussit ja karavaanit ja soutulaivat kulkivat... Hän muisti epämieluisasti hätkähtäen uuden tullisäännön.
Mutta väliseinän takana kehruuhuoneessa, missä pystysuorien kangaspuiden tukit nousivat epäselvinä pimennosta kuin suunnattomat auki revähtäneet leuat, istui kolme naista vuohenkarvasäkkien päällä. Iltapäivän köyhä valo taisteli kotialttarin hehkun kanssa. Loimilankojen painot kalahtivat toisiaan vasten. Telineet kohosivat synkkinä laipion hämyyn; niiden musta varjo matoi hitaasti seinällä. Neljä suurta lintuhäkkiä oli ripustettu lähelle ikkunaa ja niiden rautalangat kiilsivät kuin harpunkielet. Livertävä soitto täytti tosiaan huoneen. Kottaraisten, rastaiden ja sharlakaanitiaisten kurkuista poreili kipeätä viserrystä. Sitä ei aiheuttanut mailleen menevä päivä, sillä se johtui neulalla puhkaistujen silmäkuoppien poltteesta. Kaikki linnut olivat sokeita.
Punatukkainen kätilö Klotho, luiseva vanha nainen, imi maiskuttaen paksua melooninpalaa. Hän istui nahkasäkin päällä kolkkona ja valtavana, työnsi leukansa miltei kiinni nenään, jonka alla kasvoi mustaa viiksenuntuvaa. Paksut metalliset korvarenkaat kilahtivat joka puraisulla. Kankuri Lysiadeksen vaimo Lakhesis ei saanut katsettaan irroitetuksi kätilön suonikkaista käsistä, jotka olivat auttaneet maailmaan niin monta lasta ja toimittaneet miltei yhtä monelle lähtökäskyn tarmokkaalla peukalon painalluksella. Eukko käytti sinipunaisia villakalvosimia ja sormet pistivät niistä esille kuin harittavat kynnet sorsanräpylästä. Hampunpunojan nuori vaimo, jota kankurilla oli tapana nimittää Atropokseksi, nojautui veltosti kehrinpuita vasten. Hämärän läpi säihkyivät vain hänen suuret ja kauniit silmänsä – niistä näytti leviävän tummaa yöloistoa lujien, vielä tyttömäisten kasvojen yli. Hän huojutti ruumistaan vauhkon ja ylpeän näköisenä.
"Mutta jos kerran tahdomme nähdä linnan ovien aukeavan, meidän ei pitäisi jaaritella näin. Milloin lähdemme?" kysyi kankurin vaimo.
Kätilö imi huulet koverina meloonia. Punaiset pisarat riippuivat hänen partakarvoissaan, ja aina kun hän puhui, sanat miltei hävisivät kurluttaviin ja maiskuttaviin ääniin. "Odottakaa hiukan, olen kohta valmis. Haluan nähdä kultaseppä Mikylloksen ja hänen lapsensa, he ovat varmaankin siellä. Pulcherian synnytykset käyvät vuosi vuodelta vaikeammiksi."
"Onko totta, että hän aikoo siirtää liikkeensä Milanoon?"
Kätilö nyökkäsi. Hän upotti nenänsä ja leukansa punaiseen tahtaaseen. "Vai luuletteko, ystävätär, että täällä kannattaa myydä koruja? Kuka niitä ostaisi?" hän puhui suu täynnä melooninlihaa. "Ritarit lähettävät kaikki varansa ulkomaille. Myydään pian polkuhintaan hopeamaljojakin, naiset riisuvat rannerenkaansa ja huntunsa ja nuo kauniisti kirjaillut tunikat, joita näki niin paljon vielä kymmenen vuotta sitten. Kohta näkee pelkkiä surupukuja. Ja mies Palatinuksella." Eukko siristi silmiään. "Hänen laitansa ei ole oikein, tiedättekö? Kohta on kulunut puoli vuotta eikä hän ole näyttäytynyt kansalle. Ei enää uskalla vapisematta mainita hänen nimeään, kaupunki on täynnä urkkijoita ja kansalaisia häviää öisin kodeistaan, jos he sattuvat puhumaan varomattomasti. Minulla on tietoni, minulla! Vaikka tänä aikana olisi paras olla kuuromykkä."
"Voi teitä, joko te taas puututte niihin asioihin!" huudahti hampunpunojan nuori vaimo. Tumma valo hänen silmissään leimahti. Hän naputti hermostuneesti jalallaan lattiaa.
Mutta kätilö puhui sitä enemmän ja rouskutti meloonia. Kolmas naisista ei suinkaan ollut vähemmän pelästynyt, milloin puhe vain kääntyi keisariin tai hoviin. Lysiadeen vaimon suupielet nytkähtivät, kuopissaan tuikkivat silmät pälyilivät levottomasti. Niin moni värjäri, leipuri, kauppamies oli kahden viime kuukauden aikana joutunut kuulusteltavaksi, ja kun he sitten palasivat hyvin vähäpuheisina takaisin kotikadulleen, kukaan ei juuri uskaltanut ryhtyä liikepuuhiin heidän kanssaan. Kaupungilla kierteli synkkiä huhuja. Kuka oikein johti vehkeilyjä, kuka höllensi ja kiristi lankoja? Kenties vanha leskikeisarinna, kenties tuo toinen, kyttyräselkäinen, jonka mustalla puvulla säkenöivät kultaiset vitjat ja joka aina seurasi keisaria kuin synkkä varjo. Naisten supatus painui aivan matalaksi... Vain linnut visersivät, loimilankojen painot kolkkuivat.
Sitten kätilö sylkäisi suustaan rapisevat siemenet. "Mitä te oikein luulette, ovatko he susia vai ihmisiä?"
"Ketkä?" kysyi nuorin naisista.
"Kas, kas, sinäkin olet utelias!" Kätilö silmäili ahnaasti melooninkappaletta, josta hänen keltaiset hevosenhampaansa olivat kalunneet miltei kaiken lihan. Tuo luiseva eukko näytti hämärtyvässä iltavalossa Kaaoksen tyttäreltä, joka ahmii puolikuuta. Mutta kankurin vaimo, joka kyyrötti pimennossa ja nyppi miettivästi vuohenkarvoja silkkimarjan värisestä puvustaan, jupisi: "Tuho heidän ylitseen! Augustuksen suku on kohta sammunut niinkuin taivaan ruskotus, ja kenet he sitten keksivät? Luulisi, että palatsi on ruton saastuttama, ja kuitenkin keisari ja hänen äitinsä säästyvät ikäänkuin heillä olisi omat taikakeinonsa. Tavallisesti pysyttelen täällä, en juuri astu oven ulkopuolelle. Mutta tänään, tänä iltana haluttaa kuulla, miten linnan portit narisevat. Ja mitä sitten tapahtuu –" Hänen äänensä painui epäselväksi mutinaksi.
"Keisari on kirottu", sanoi kätilö. "Hänellä on paha silmä. En tiedä miten te menettelette, mutta puolestani suojelen itseäni tällä –" Hän työnsi kätensä puvun kauluksen alle, kopeloi ja veti esiin mustasta laavasta valetun pienen falloksen. Molemmat toiset katsoivat sitä kunnioittavasti. "Kun jollakulla on paha silmä, on vallan yhdentekevää, aikooko hän pahaa vai hyvää, kiroaako hän vai siunaa. Kaikki kääntyy kuitenkin pahoin päin. Liitto onnettomuuden kanssa, nähkääs! Minä sen tiedän. Mutta jumalat tahtovat, että viskattu kivi tässä tapauksessa palaa takaisin ja iskee heittäjäänsä ohimoon. Jumalat valvovat aina, aina, ne ovat täälläkin, kehrinpuiden varjossa ja tuolla uhritulessa..." Hän osoitti laavapuikolla alttaria, josta tuikahteli valoa.
Hän aikoi jatkaa, mutta kankurin vaimo jupisi yhä itsekseen: "Synkät ajat ovat edessä, tulipa mitä tuli. Sen jälkeen kun gladiaattorileikit kokonaan kiellettiin, kun ei enää ollut puhettakaan ilmaisesta viljanjakelusta, tulipalot alkoivat suuresti lisääntyä kaupungilla. Saamme ainakin valmistua siihen, että Roomasta häviää kaikki ilo. Vai uskallatko sinä nauraa, hampunpunojan nuori vaimo? Ja tuolla kukkulalla, tuolla –" hän teki epämääräisen eleen olkapäillään – "siellä hallitsee peto eikä mikään ihminen. Taivaalle kiitos, että minun mieheni ei ajattele muuta kuin Eliksen pellavaa tai värjärien villatukkonäytteitä, sillä tavallinen kankurikaan ei ole nykyään turvassa."
"Lähdetään, sanon minä", keskeytti hampunpunojan vaimo kärsimättömästi. "Ulos! On jo aika."
"Ei tämä tämäniltainen sinua koske", nauroi kätilö. "Kullakin säätynsä ja ammattinsa, sinä näet vain hirttoköysiä, minä puolestani lapsivuoteita. Minä vedän ulos elämään, sinä ylös kuolemaan." Hän hihitti kolkosti. Viekkaat silmät tuikkivat syvältä hämystä sen näköisinä kuin hän näkisi vastasyntynyttä lasta pestävän ja käärittävän riepuihin. Hänen luisevilla kasvoillaan leikitteli ilme, jossa oli hiven ammatillista mielenkiintoa... Tulevaisuus? Surkea, vastikään kohdusta vedetty lapsi. Menneisyyden alaston poika, jonka verinen ruumis vapisee syntymisen kauhusta! Kätilön villakalvosin heilahti taas ja hän teki peukalollaan ilkeän painalluksen. Sitten hän sanoi: "Katsokaa, aurinko vaipuu jo. Jos haluamme jotakin nähdä ja kuulla, meidän on mentävä. Minusta tuntuu, kuin lähtisin kirvoittamaan lasta-"
Nuo kolme naista nousivat. He vetivät tummat vaipankaulukset päälakensa yli. He olivat kaikki pitkiä naisia, he seisoivat siinä kuin kolme synkkää poppelia. Toimettomat kehrinpuut olivat jo vajoamassa kaikkihautaavaan varjoon. Vain loimien kannatintukki häämötti epäselvästi uhritulen kajossa. Kun kankuri Lysiadeksen vaimo astui sen ohi, hän kumartui poimimaan lattialta limaisia meloonin siemeniä ja viskasi kourallisen tuleen. Ne alkoivat risahdella ja sähistä. Liekki kirkastui, hulmahti ylöspäin ja valaisi rautalankahäkit. Siltä taholta kuului taas sokaistujen lintujen rajua viserrystä, joka seuraavassa tuokiossa hävisi oven käyntiin.
2.
Palatinukselle johtavat kadut olivat mustanaan töllistelevää väkeä. Kansa täytti torin, kukkulan rinteet ja lähellä sijaitsevien pienten viinitupien katot, joukko käsityöläisiä ajautui tungoksen työntelemänä aivan liiman eteen. Hämärä kevättalven ilta. Virrasta oli levinnyt kosteata sumua, joka takertui hyhmäisiksi pisaroiksi naisten hiuksiin. Usvan sisässä paloivat roihuavat tulisoihdut kuin kirkkaat veritahrat tummassa vaatteessa. Aseiden räminää, toisiinsa sattuvien peitsien kalahtelua, vaununpyörien jyryä. Keisarillisen linnan kaikista ikkunoista tulvi kimaltelevaa valoa; sitä lankesi puiston käytäville, sitä hehkui mustien pensaiden latvoissa.
Portit avattiin.
Jäntevät numidialaiset orjat, jotka olivat seisoneet sisäänkäytävän edessä, tarttuivat rautarenkaisiin ja vetivät sivulle päin koko hartiavoimallaan.
Raskaat oviparit aukesivat hitaasti. Ne levisivät kuin suunnattoman suuren vaakalinnun siivet. Niiden saranoiden ruosteinen narina täytti kylmän iltailman, se jäi särisemään väkijoukon ylle ja kantautui tuulen mukana alas viinitupiin, joissa sotilaat ja käsityöläiset maistelivat savivadeista campaialaista viiniä. Kankuri Lysiadeksen vaimo ystävättärineen kuuli hänkin tuon vinkuvan ja narisevan äänen. Vahdissa seisovat sotilasvartijat ja poliisit kuuntelivat sitä otsa miettivästi rypyssä. Se kaikui ilkeästi parhaillaan vaunuista kapuavan senaattori Cotta Messalinuksen korviin ja tunkeutui kantotuoliin, jossa vanha lakimies Cocceius Nerva istui kyyryksissä. Linnan edustalla seisovat katsojat näkivät puolihämärän käytävän paljastuvan.
Oli kuin pimeyteen olisi avattu luolan suu, josta kuumotti epäselvää valoa. Siellä seisoi vieri vieressä elävinä kynttilänjalkoina mustapukuisia paasheja kuin pitkä rivi siroja ja jäykkiä jumalankuvia, oikeassa kädessään tanakkavartiset, heikosti liekehtivät tulimaljat. Holvin aukko imi jatkuvasti vieraita. Kaikki nuo ylimykset, jotka joko varovasti astelivat vuoren rinteeseen ladottuja portaita tai antoivat kuljettaa itsensä kantotuolissa suoraan pitosaliin, herättivät väkijoukossa väliin hiljaista, joskus verraten kovaäänistä murinaa.
Alhaalla kopisivat vielä kaviot ja vieri kevyitä juhlavaunuja. Saapui tummia, kultaisilla sileenien ja siipileijonien kuvilla koristettuja kantotuoleja. Käsityöläiset kurkottivat kaulojaan ja leipoivat kohmettuneita käsiään enemmän kylmän sään vuoksi kuin osoittaakseen suosiota. Raskasverhoisesta basternasta, jonka etu- ja taka-aisat oli sälytetty muuliparin väliin, laskeutui parhaillaan pieni, siro, kissannäköinen ylimys Sallustius Crispus, ja heti hänen jäljissään tulivat omissa kantotuoleissaan keisarin vanhat uskotut Vescularius Flaccus, Julius Marinus ja senaattori Lucilius Longus, jonka värittömät ukonsilmät näyttivät kahdelta lasipalaselta.
Tasaisesti vierivillä reda-vaunuilla saapui Lucius Vitellius pyylevänä ja ylhäisenä, mustat kulmakarvat otsan puolivälissä. Sitten hajamielinen vanha historioitsija Cremutius Cordus räpyttäen ujon näköisesti silmiään ja horjahdellen portaissa. Sitten – ja tällä kertaa käsien pauke kasvoi aivan innokkaaksi – iäkäs senaattori Arruntius haroen valkoista partaansa ja kyhmyinen kotkannenä vilusta sinipunaisena. Vanhus antoi kantaa itsensä ylös rinnettä. Silloin tällöin hän työnsi päänsä kantotuolin verhoista ja käänteli sitä edestakaisin kuin hämmästyksen vallassa. Kaikkialla vanhan muodollisuuden loukkaamista! Pieniä ilkeitä merkkejä, jotka kavalsivat uuden polven epäpyhän huolimattomuuden. Oli kirjoittamaton laki, että juhlavieraiden olisi täytynyt tulla kantotuoleissaan suoraan tricliniumiin, mutta sangen monet tulijoista kapusivat iloisesti hälisten portaita, ja heidän joukossaan näkyi naisiakin, naisia joilla ei olisi tuullut olevan täällä mitään tekemistä!
Ehtiessään ovelle Arruntius päästi närkästyneen murahduksen. Aelius Sejanuksen setä, sotapäällikkö Junius Blaesus, joka oli käynnillä pääkaupungissa ja komeili nyt monissa kunnianauhoissaan, ei viitsinyt odottaa, vaan työntyi vanhuksen edellä ovesta sisään. Käsien paukutus taukosi jälleen.
Nyt riensi joukko hovipalvelijoita pitelemään suitsista kuopivia ja tömisteleviä hevosia. Ne kuuluivat Sejanuksen puolueen ritareille; niiden omistajat astelivat parhaillaan heleäväriset juhlapuvut liehuen portaita ylös. Melkein muodottoman lihava Caesonius Priscus, josta kierteli huhu, että hän oli syönyt rakastajattarensa tohvelin saframikastikkeen kera. Isokokoinen ritari Marcus Terentius jykevät tummanpunaiset kädet nyrkissä, Domitius Ahenobarbus, jonka leukaa koristi pomeranssinkeltainen tasattu parta. Ritari Geminius, joka oli pitänyt koko edellisen yön tyttömäisillä ja iättömillä kasvoillaan vehnäleipänaamiota.
Avarassa salissa heitä tervehti juhlapukuisen väen sorina. Maljatulet roihusivat, lyhdyissä paloi paljon vahakynttilöitä – niistä levisi hiostavaa lämpöä, joka sai ilmassa leijailevan hiusrasvan hajun tuntumaan entistä voimakkaampana.
Jykevät mönjänpunaiset pylväät upposivat ylhäällä vallitsevaan hämyyn, joka peitti tumman kiilleupotteisen katon näkyvistä. Aina kun ilmanveto hiukan liikahdutti kynttilöiden liekkejä, seinistä värähteli kuin vastaukseksi rauhatonta valoa. Himmeät paneelit näyttivät ikkunoilta, joiden läpi kimaltaa tuon tuostakin kuun säde. Illallisia varten koristettu sali oli melkein kolkko. Vieraita vaivasi tunne, että heidän kauniit ja ylelliset pukunsa käyvät mauttomiksi, – että hihojen kultapunokset menettävät kiillon ja violetti ja vihreä ja punainen silkki rupeaa näyttämään kovin kauhtuneelta. Kiusallinen tunne! He vaelsivat edestakaisin pöytien välissä tai istuivat epävarman näköisinä pehmustetuille pyörösohville. He ottivat vastaan ja sovittivat miten kuten ohimoilleen kosteat lehväseppeleet, joita alastomat pikkupojat kantoivat niinikoreissa. Aina tuon tuostakin eteishallista kajahti nomenclatorin huuto. Hän pärisytti vieraiden nimiä kuin komennussanoja, ja joka kerta hänen kaikuva, ilmeetön virkaäänensä jäi humisemaan neljännesminuutiksi suureen aulaan ennen kuin hälveni jonnekin katonrajaan.
Alettiin jo ryhmittyä pöytiin. Hovin seremoniamestari apulaisineen juoksenteli edestakaisin puolikuun muotoisten, vain kolmelle hengelle varattujen penkkien välissä ja ohjasi illallisvieraita edeltäkäsin määrätyille paikoille. Keisari viipyi yhä. Se kylläkään ei huolettanut ketään, – tiedettiin, että hänellä oli tapana tulla vasta kun kaikki toiset olivat jo koolla. Vanha senaattori Arruntius käänteli harmistuneen näköisenä kyömynenäänsä, johon tunkeutui kuumennetun viinin hajua... Hän näki ympärillään pelkkiä nuoria aatelisia. Painaessaan ohimoilleen tahmeata seppeltä hän loi kateellisen silmäyksen sille taholle, missä joukko sukuylimystön vanhoja herroja par'aikaa asettui leposohville: historioitsija Cordus, hyväntuulinen lakimies Nerva hilpeät rypyt silmäkulmissaan, hiljainen ja arvokas Lucius Calpurnius; viimeksi mainittu näytti olevan omissa ajatuksissaan niinkuin hän olisi kovin pohtinut sukulaisensa Pison itsemurhaa. Kynttilät tuikkivat raskaissa kultaisissa haarajaloissa. Pöydille oli säästeliäästi sirotettu ruusun terälehtiä, mutta ne alkoivat jo käpristyä lämmön vaikutuksesta.
Vihdoin tricliniumiin ilmestyi ylipäällikkö Germanicuksen leski Agrippina valkoiset kasvot hyvin jäykkinä, melkein musta puku yllään. Hän vastasi ylpeällä nyökkäyksellä vieraiden tervehdyksiin. Heti hänen jäljissään tuli ryhmä aatelisnaisia – sotaväen komentajan Varuksen leski Claudia Pulchra, Geminiuksen nuori vaimo Mutilia Prisca, hento ja yskänpuuskien kiusaama Claudia Procula, senaattori Vitelliuksen puoliso Sextilia, jonka turpeat käsivarret olivat täynnä sinipunaisia viluläikkiä aina niiltä kohdin, missä iho ei peittynyt kultarenkaiden alle.
Senaattori Cotta Messalinuksen sieraimiin leyhähti mieto viinin tuoksu. Hän istui kunniapaikalla pienen pöydän ääressä, sormuksin koristetut tylpät kädet ristissä vatsan päällä. Hänen pöytätakkiinsa oli kirjailtu kultaisia akanttuksenlehtiä ja niistä näytti lankeavan sitruunankeltaista valoa kaksoisleukaan, lihakkaaseen nenään ja poskiin. Hän kiversi hiukan paksua ylähuultaan, niin että hampaat paljastuivat, nuuhki ilmaa ja siristeli silmiään. Sitten hän kääntyi vieressä lepäilevän Geminiuksen puoleen ja huomautti tarkoituksellisen vakavasti, että tuoksusta päättäen tarjottiin vain huonoa campanialaista eikä jaloa caecubumia. "Yhdeksän yhtä vastaan, me saamme tyytyä villisian neljännekseen. Ole hyvä ja siirry hiukan, aion riisua sandaalini. Laupiaat jumalat, kuinka vesi on kylmää!" Hän työnsi varovasti lumivalkoiset jalkansa pesumaljaan ja orja rupesi hellävaroen valelemaan niitä haalealla vedellä.
Suklaanvärinen hindu kulki äänettömänä pöytien välissä pitäen edessään leveää hopeatarjotinta, jolle oli ladottu viinimaljoja: höyryävän kuumaa punaviiniä, caldaa. Jalkojenpesun seremoniaa kesti vain lyhyen tovin. Pienet aleksandrialaiset paashit juoksivat edestakaisin loiskuttaen vettä lattialle ja heilutellen lämmitettyjä pyyheliinoja. Messalinus istui hetken aikaa ihan jäykkänä, molemmat jalat tungettuina pesuvatiin. "Epikuros eli vedellä, leivällä ja Kythnos-juustolla, mutta pitääkö sen välttämättä merkitä sitä, että epikurolaisten olisi elettävä samoin?" sanoi Geminius valittavalla äänellä. "Olisin tahtonut olla läsnä noilla päivällisillä, jotka Mucius Lentulus Niger tarjosi Julius Caesarille. Merisiiliä saframikastikkeessa, Adrianmeren ostereita, Ravennan mustaviiruisia hyötysimpukoita kerman kera, rastaita ja parsaa, viimeksi mainittua vahvassa sipulikastikkeessa... Edelleen, osteripiiraita, keltaisia raakkuja ja sisilialaisia merivuokkoja..."
"Pidä varasi", hymyili Cotta Messalinus. "Sinä puhut ruokalajeista kuin Horatiuksen Nasidienus." Geminiuksen ääni muuttui yhä surkeammaksi: "Jos saisin syödä, en puhuisi, mutta koska en saa syödä, koetan ottaa korvauksen puhumalla. Nasidienus? Joutavia! Niin kauan kuin caesar viipyy, meidän ei tule olla turhan muodollisia, vai mitä arvelet?"
Messalinus nojautui patjaa vasten ja nautti silmät ummessa pyyhinliinan ripeistä liikkeistä. Sormukset välähtelivät hänen käsissään, paksut kasvot hohtivat kuin vanha kulta. Hetken ajan heidän taholtaan pöytää kuului vain katkonaisia huudahduksia: Kahdenlaisia punaisia kilpikaloja... emäsian utareita ja luumuilla täytetty villisian pää... keitettyä tavinsiipeä... hanhenmaksapiirasia viikunoiden kanssa – Tarentumin kampasimpukoita...
"Mitä he puhuvat?" kysyi historioitsija Cordus senaattori Calpurniukselta, joka parhaillaan ojensi jalkojaan, jotta pieni lakeija voisi sitoa kiinni hänen sandaalinsa. Vanhus hymyili juroa hymyä eikä vastannut mitään. Historioitsija kumartui lähemmäksi naapuriaan: "Omituista, mutta en oikein erota kasvojasi. Liekit palavat niin kirkkaasti. Aioin ottaa mukaan nuo egyptiläiset silmälasit, mutta unohdin ne lähtökiireessä. Miten on, onko caesar jo tullut?" – "Hän tulee vasta paistin aikana", murahti Calpurnius.
Tällä välin eteishalliin tulvi yhä uusia vieraita. Capualaisten ruukkujen sinettilakat ritisivät parhaillaan juomanlaskijoiden sormissa ja viini lorisi maljoihin, kun ruhtinas Drusus näyttäytyi ovella.
Hän tuli aivan yksin. Tiedettiin, että hänen vaimonsa oli kokenut vaikean synnytyksen samaan aikaan kuin kaupungissa vietettiin Germanicuksen hautajaisia. Memmius Regulus ehti kuiskata laintutkija Nervalle, että ruhtinatar aikoo levätä vielä seitsemän päivää vuoteessa; nuo pienet kaksoset ovat niin runnelleet hänen ruumistaan ja hän pelkää kauniin ihonsa rypistyvän; lääkärit, kätilö ja astrologit kehoittavat varovaisuuteen –. Mutta salin toiselta puolelta, missä istui hilpeä ryhmä nuoria ritareita, kajahti vilkas tervetulon huuto. Drusus pyyhkäisi kastanjanvärisiä kiharoitaan, hymyili. Hänen kultapunoksinen attikalainen pöytätakkinsa kimalsi ylellisesti – puvun hieno kangas kiristyi tukevien hartioiden kohdalta niin että sen olisi luullut repeävän. Sitten hän asteli hiukan notkahtelevin askelin salin poikki. "Salvete, illustrissimi et clarissimi! Kas niin, ojentakaa minulle malja. Ei, ei, sallikaahan! Valitsen itse paikkani, minua huvittaa olla istumatta tähän pöytään."
Ja hän käänsi mielenosoituksellisesti selkänsä sille taholle, missä kaartinpäällikkö Sejanuksen ystävät maistelivat viiniä ja kuiskailivat keskenään. Äänet hiljenivät pakostakin. Huoneessa tuntui lievää jännitystä. Mutta katkennut keskustelu pääsi vauhtiin ensin nuorten ritarien pöytäkunnassa, ja vähitellen sali täyttyi puheensorinasta.
"Kuulitko, mitä hän sanoi?" kysyi Cotta Messalinus senaattori Regulukselta. Hän alensi ääntään, niin ettei vasemmalla puolen oleva ritari Geminius sitä erottanut. "Asia ei liikuta minua vähääkään, mutta... Ihmettelen, missä Sejanus viipyy. Nykyään kaikki juoksevat hänen perässään, hänen asuntonsa eteisessä tulvii väkeä enemmän kuin täällä, hän kauppaa aivan häpeämättömästi virkoja ja arvonimiä. Kun hän tulee huoneeseen, katso tarkasti hänen suupieltään. Lyön vetoa, että siinä on vielä mustelma. Ehei, ei hän ole kompastunut, – hän on satuttanut sen Drusuksen nyrkkiin."
"Niin, siitä puhutaan, mutta eihän se ole varmaa", virkkoi Regulus.
Cotta Messalinus katseli uteliaasti hänen kasvojaan, jotka riippuivat veltoilla poskipusseilla ja joiden iho kiilsi himmeästi joko arabialaisesta voiteesta tai hiestä. Niin, hänen teki mieli huomauttaa, että hän oli toista mieltä. "Ja muuten, olen kuullut puhuttavan, että sinäkin olit läsnä ja näit kaiken tuon. Onko se totta? Kerrotaan, että meidän vallaton kruununperijämme on murskannut häneltä kulmahampaan."
Regulus tuijotti miettivästi hopealankakoria, johon oli ladottu vehnäleipiä. "Huonosti noussutta taikinaa, luulisin. Ajat muuttuvat ja leipurit niiden mukana. Onhan mahdollista, että Drusuksen ja Sejanuksen välit ovat kireät. Pretoriaanien päällikkö on joka tapauksessa hänen vaimonsa ystävä", hän lisäsi nopeasti.
Mutta nyt ilmestyivät viiniruukut. Messalinus kääri nautinnollisin elein silkkitakkinsa hihansuita, ryhdistyi, työnsi vatsansa eteenpäin ja upotti pyylevät sormensa vehnästen sekaan. Sitten hän jupisi oikealla suupielellään: "Noiden Livillan kaksosten laita ei mahda olla oikein... Kuinka huonoa vehnää! Sanon niinkuin sinäkin, ajat muuttuvat, maku ja hienostus sammuu maailmasta ja olemme suin päin vajoamassa barbariaan. Luulisi istuvansa keskisäädyn pöydässä. Mutta sitähän ei sovi ihmetellä! Nuo kynttilänjalat, hopeakulhot tuolla ja nämä pienet nelisnurkkaiset ruokaliinat ovat semmoinen todistuskappale, että vain ihmettelen ja vaikenen. Panehan pilan päin merkille, Regulus, kuinka kauan meidät pakotetaan käyttämään samaa serviettiä. Mirabile! Hm... hm... En tahdo sanoa mitään, eturuoka ja makkarat ovat varmaankin aivan erinomaisia."
Hän tarttui maljaan, kostutti varovasti torvimaiset huulensa ja maisteli.
Tänä hetkenä tapahtui kuitenkin jotakin, mikä hetkeksi pysähdytti hyvään vauhtiin päässeen keskustelun. Ovella seisova nimenhuutaja oli juuri nähnyt Aelius Sejanuksen ilmestyvän eteiseen ja riisuvan viittaansa. Hän arveli, että keisari tulee niinkuin tavallista heti pretoriaanien päällikön jäljessä. Eikö eteisessä tungeksinutkin mustapukuista väkeä ja eivätkö palatini-sotilaat jäykistyneet asentoon...? Nomenclator ei jäänyt odottamaan. Hän kiiruhti ruokasalin ovelle, kohosi varpailleen ja ilmoitti jännityksestä kimeällä äänellä hänen majesteettinsa Rooman keisarin.
Kaikki puhe taukosi. Vain siniset ja vihreät karttuunitakit kahisivat ja pienet hopeamaljat olivat äänessä. Illallisvieraat ojentuivat, ponnahtivat, kapusivat ähkien ja puuskuttaen seisomaan. Kaikki kasvot olivat kääntyneet ovelle päin. Hetken aikaa salissa pitivät keskustelusta huolta ritisevät lampunsydämet ja isossa vaskikattilassa kirisevät makkarat. Sitten, liian myöhään, nimenhuutaja ymmärsi, mikä hirveä kommellus hänelle oli sattunut ja aivan mykistyi hämmingistä.
Ovesta astui kalpea, kopean näköinen, kyttyräselkäinen mies. Hän ilmestyi saliin ypö yksin. Eteisestä tosin kuului pretoriaanien kypäröiden helinää... Sejanuksella oli yllään tumma syreeninvärinen pöytätakkinsa ja miltei musta aluspuku. Kultavitjat säkenöivät kuperalla rinnalla, hänen päänsä näytti tuossa tuokiossa aivan uppoavan hartioiden väliin; valkoiset kasvot, joilla leikki omituisen runneltu ja uhitteleva hymy, olivat ylpeästi kenossa. "Jumalien nimessä, pyydän... Istukaa taivaan tähden, loukkaatte hyvää tapaa...! Kas niin, herrat ritarit ja senaattorit, istukaahan kaikin mokomin –" Ja illallisvieraat istuutuivat nolon vähäpuheisina. Heidän kielensä ei aluksi tahtonut oikein kääntyä, heidän kasvonsa venähtivät pitkiksi ja he tuijottivat kuin ymmällään kaartinpäällikköä. Senaattoreilta ei myöskään jäänyt huomaamatta Drusuksen silmien tuima välähdys. Mutta Sejanus ei näyttänyt katsovankaan sille taholle. Hän asteli hiukan notkuvin säärin huoneen poikki, hymyili ja heilahdutti tuon tuostakin kättä oikealle ja vasemmalle. Hänen kasvoistaan paistoi selvä mielihyvä. Hän näytti halukkaasti ottavan vastaan kaiken tuon säikkyvän ja valppaan huomaavaisuuden, joka oli oikeastaan tarkoitettu hänen herralleen.
Mieliala vilkastui vasta vähitellen. Seppeleet rasahtelivat ja keikkuivat illallisvieraiden ohimoilla, maljat kalahtelivat pöytälevyä vasten. Vanha lakimies Cocceius Nerva kuunteli hyväntahtoisen suopeasti Lucius Vitelliuksen huomautuksia, jotka koskivat milloin tulleja ja monopoleja, milloin lihan hintoja ja viinin huonoutta, milloin virallisen valtionsyyttäjän Terentius Aferin paisuvaa työmäärää. Vitelliuksen kulmakarvat ilmaisivat kuin kaksi mustaa osoitinta, milloin keskustelu hipaisi luvattoman rajoja. Hän antoi silmäluomiensa painua raskaasti alas, muikisti suutaan ja kumartui lähemmäksi: "Katsohan heitä, katso heidän kasvojaan... Huomaatko, kuinka Messalinus tunnustelee viinin makua aivan kuin pelkäisi, että se on myrkytettyä. Ei, niin pitkälle ei ole tultu! Mutta ystävien kesken, – en pane suurtakaan arvoa Caesarin naurettavalle hyveellisyydelle. Hän on jo saanut vastaansa koko rahvaan. Ei enää gladiaattorileikkejä, ei rahalahjoja eikä saturnalioita. Hän sitoo kukkaron nauhat tiukemmalle kuin Augustus-vainaja, joka sentään osoitti joskus ihan Uskomatonta kitsautta. Ja mitä ajattelet hänen eläimistään? Hänen kissoistaan ja riikinkukoistaan? Hullunkurista! Vai onko siinä järkeä? Jos mikään on täysin epälatinalaista niin ainakin se! Kerrotaan, että caesar kielsi metsästysretken Casertassa sillä verukkeella, että meidän Ahenobarbuksemme oli nylkenyt jäniksen elävältä, ha-ha-haa!"
Vitellius hytkyi pidätetystä naurusta. Oli tavattoman vaikeata puhua hiljaa, lähipöydissä meluttiin jo niin, että Nerva tuskin kuuli hänen sanojaan. Vanha lakimies istui siinä myhäilevänä ja suopeana ja hillityn pilkallisena, nyökkäili päätään joka huomautukselle, siristi naururyppyjään ja muuten näytti aivan lintukoiran näköiseltä, – lintukoiran, joka huomaa joutuneensa viiriäisten keskelle. Hiljainen hymy kareili hänen suupielissään. Kirkkaat ivalliset silmät mittailivat Vitelliuksen kaksoisleukaa ja paksuja sormia, jotka näyttivät vain odottavan hetkeä, jolloin ne saavat sukeltaa kastikkeeseen. Hän nautti. Hän antoi valon ja hälinän huuhtoa tajunnastaan kaikki epämieluisat ajatukset, mikäli ne pyrkivät esille. Kynttilät tuikkivat. Maljojen kalina oli kuin uhrisoittoa niiden höyryävien lihapatojen jumalille, joiden tuoksu kyllästi ruokasalin sakeaa ilmaa.
Illalliset alkoivat ab ovo. Lattialla ritisi munankuoria ja pienet lusikat upposivat valkuaiseen, joka oli kiehutettu sopivan kovaksi. Egyptiläiset pojat avasivat viiniruukkuja. Niiden ruskeat savimahat oli kiedottu jääkääreisiin tai ne törröttivät lumella täytetyissä vaskiämpäreissä. Kuusivuotisia kreikkalaisia ja vuotta nuorempia campanialaisia viinejä, lakanpunaista caecubumia, paksua ja muskotille tuoksuvaa chiumia, helmeilevää tummanpunaista falernolaista, mareoticumia, jota juotiin kalaruokien kanssa: pisces natare oportet! Sivupöydälle oli ladottu pullottua Veronan kirpeätä jälkiruokaviiniä, josta keisarin tiedettiin erikoisesti pitävän ja jota hän säännöllisesti tarjosi, kun ehdittiin juustoon ja kuiviin leivoksiin.
Mutta Tiberiusta ei kuulunut ja useissa pöydissä hänen poissaolonsa herätti vilkkaan mutta hiljaisen keskustelun, joka tuon tuostakin aiheutti naurunpurskahduksia. Kuinka, aikooko hän todella ilahduttaa meitä poissaolollaan? Siinä tapauksessa meille tarjotaan vain villisian neljännes ja kuminajuustoa. Niin hänen tapaistaan. Jos Parrhasios eläisi ja maalaisi hänestä muotokuvan, hän pukisi hänet säkkiin, panisi päähän narrinlakin, toiseen käteen rahakukkaron, joka on ommeltu aivan umpeen, ja toiseen säästäväisyysediktin. Hän, Tiberius Claudius Nero, ei muuten sylje viiniin. Nuorempana hän oli aika juopporatti ja sotilaat nimittivät häntä Biberius Caldius Meroksi. Kerrotaan, että hän juo vuorokausikaupalla, että hän on juonut Pomponius Haccuksen ja vanhan Calpurniuksen pöydän alle ja sen jälkeen hoiperrellut laatimaan tuota ediktiä, jossa kielletään julkinen suuteleminen!
Vaikka senaattori Vitellius yritti puhua aivan kuiskaamalla, hänen ympärillään naurettiin niin, että hän kohotti tavantakaa öljyisiä silmäluomiaan ja vilkaisi pelästyneenä ovelle. Keisari pysyi yhä poissa. Melu kiihtyi.
Oli ruvettu tarjoamaan jo ruokahalua kiihottavia maukkaita eturuokia, etikalla ja pippurilla maustettuja melooninviipaleita, happamia vihreitä kurkkuja, mustia oliivinmarjoja ja herkkusieniä. Cotta Messalinus odotti turhaan tryffeleitä. Niitä ei näkynyt. Muuten hän huomasi parhaaksi yhtyä iloiseen keskusteluun, joka sopi niin hyvin yhteen muskotintuoksuisen punaviinin kanssa. "Ei, kuulkaahan! Tiedättekö, mitä caesar sanoi, kun Rufus piti valita senaattiin ja Haterius huomautti, että mies ei ainakaan voi vedota suuriin esi-isiin? Se tapahtui vuonna kuusikymmentä yhdeksän, tai oliko se seitsemänkymmentä? Yhdentekevää. Hän sanoi: 'Minun käsitykseni mukaan Rufus on oma esi-isänsä. Sangen vähän ylimyksellistä, vai kuinka?"
Ritari Geminius, joka makasi veltossa lepoasennossa hänen vasemmalla puolellaan, nyrpisti siroja punattuja tytönhuuliaan: "Hän ei ole mikään mies, saati ylimys. Hän on androgyyni. Mitä minuun tulee, olen vain yhden ainoan kerran, anno kuusikymmentä, maannut hermafrodiitin kanssa, mikä muuten maksoi täsmälleen yhtä paljon kuin maukas partakala, neljätuhatta sestertiusta pyörein luvuin. Muuten tyydyn naisiin. Mutta jos kohteliaisuus vaatii meitä matkimaan Caesaria, me uneksimme pian joka ikinen noista pulleista ruskeista efebeistä... Oh, suo anteeksi, Messalinus, unohdin sinun olevan siinä –"
Senaattorin turpeat kasvot eivät värähtäneetkään. Hän kertoi parhaillaan ivallinen hymy suun ympärillä, kuinka Gallus ja Haterius, nuo kaksi irvihammasta, olivat nolanneet keisarin. "Niin, tehän tiedätte, huvittavinta on tuo, että hän niin kiivaasti vastustaa kaikkia arvonimiä. Hän ei tahdo olla enempää rex kuin imperatorkaan, vaan jotakin siltä väliltä, ylen sekavaa ja vaatimatonta... Niin, ensin nousi Gallus puhumaan ja sanoi ikäänkuin erehdyksessä 'hänen pyhä majesteettinsa', jolloin Tiberius rypisti kulmiaan ja Haterius, tuo koiranleuka, pyysi kuuluvalla äänellä anteeksi Galluksen puolesta, että tämä oli rohjennut loukata hänen pyh... oh, anteeksi, hänkin sotkeutui sanoissaan! Ja nyt nousi Gallus toistamiseen ja nuhteli Hateriusta, että tämä tekee pilkkaa jumalallisesta majest... ei, hiidessä, hän tahtoi vain saada sanotuksi: hänen pyhyydestään!"
Regulus, Geminius ja lähellä istuva Vitellius purskahtivat nauruun. Reguluksen poskipussit notkuivat aivan kuin ne olisi täytetty pähkinöillä, Geminius nauroi vinkuvaa, piipittävää ja jossakin määrin säännösteltyä naurua. Vitellius hytkyi ikäänkuin häntä olisi kutitettu jalkapohjista. Nauru häipyi hopeavatien kilinään. Intialainen palvelija kiersi pöydästä toiseen raskaine tarjottimineen ja vieraat kurkottuivat poimimaan osteripiirakoita. Geminius upotti hyvin varovasti ruusunpunaiset sormensa vielä lämpimään taikinamaiseen seokseen ja virkkoi raukeasti: "En pidä hänen tavastaan tulla yksin senaattiin. Ennemmin tai myöhemmin hän saa takaraivoonsa kiven. Yksinvaltiaiden veri on haluttua, kansaa ei pidä uhmata..."
Mutta Messalinus loi huolestuneen katseen sille taholle, missä leveä pronssinen tarjoilupöytä notkui hopeakulhojen painosta. – "Me saamme tuumankokoisia makkaroita, niin varmasti kuin oraakkeli ennustaisi sen", hän kuiskasi silmiään siristäen. "Missä ovat viikunakurpat, punasiipirastaat, kananlihapasteijat? Missä ovat flamingonkielet ja makrillinmaksa? Missä...? Philemon ja Baukis tosin tarjosivat jumalille vain maalaisruokaa, mutta siihen aikaan ei Simoksen keittokirjaa ollut vielä ilmestynyt, emmekä me sitä paitsi ole jumalia –"
Omalla paikallaan maisteli historioitsija Cremutius Cordus hiljakseen tummanpunaista ruokaviiniä. Kynttilöiden, vihreiden lamppujen tulet lepattivat niin kirkkaasti – hänen kuulonsa ei sekään ollut kovin hyvä, mutta pahinta kiusaa tuottivat sumeat silmät. Hän kuivasi niitä tavantakaa servietillä. Mitä enemmän hän kuivasi, sitä ilkeämmin kyynelkanavista valui vettä. Vanhukselta oli jäänyt kokonaan huomaamatta tuo äsken sattunut kommellus; hän oli kyllä kuullut nomenclatorin huudon, sipsuttavat askeleet, kypäröiden helinän, ja päätellyt äkillisestä hiljaisuudesta, että joku saapui ja jotakin tapahtui. Juhlapuvut, illallisvieraat, ametistinväriset nojatyynyt, maljat, lusikat ja piiraat sulivat pelkäksi epäselväksi massaksi, jossa välähteli yhtä epäselviä valokohtia: hopeakannujen kimmeltävää tähtiusvaa ja kynttilöiden tulipilviä. Joku istui hänen vieressään. Joku toinen toisella puolen. Hänet oli tungettu kahden miehen väliin. Hän oli erottavinaan Lucius Calpurniuksen voimakkaan äänen vasemmalta puolen, mutta oikealla kaikui hyvin matala altto. Ja tällä kertaa historioitsija kääntyi alttoäänen taholle: "Kuinka, eikö caesar vieläkään ole tullut? Suo anteeksi... oletan, – silmissäni on jotakin vikaa –"
Tuntematon pöytätoveri vastasi: "Ei. Mutta Caesarilla on tapana antaa odottaa."
"Kuinka?" aloitti vanhus uudelleen. "Joku on tullut saliin. Huomasin sen siitä, että kävi niin äänettömäksi. Jos minulla vain olisi silmälasini –"
"Sinä kuulit varmaan Sejanuksen tulevan", sanoi alttoääni.
Vanha historioitsija istui kumarassa ja pudisteli kaljua päätään aivan kuin olisi syvällisesti pohtinut omia epäilyksiään. Hänen silmänsä vuotivat yhä ja oikea käsi teki tuon tuostakin hapuilevia eleitä, sillä hän ei nähnyt osteripiirakkaa eikä viinimaljaa. Kaiken aikaa hän muovaili huulillaan tuota monesti kuultua nimeä: Sejanus... Sejanus... "Muistini ei ole aivan luotettava", hän sanoi sitten, "sekoitan helposti ihmiset ja asiat, mutta eikö hän ole sama Sejanus, joka heitettiin ulos palatsikoulusta?"
"Mahdollista", vastasi alttoääni jäykästi.
"Tuo Sejanus, jota sanottiin ystäväni Aelius-vainajan äpäräksi?"
"Niin kerrotaan."
Vanhus tuijotti leipävatia ja rupesi ajatuksissaan työntämään sitä sisään juhlatakin poviaukosta. Hän oli kokonaan vaipunut muistojensa valtaan, Kuihtuneita kasvoja jäykensi syvä mietiskely. "Mutta silloinhan hän on juuri sama Sejanus, jolla on selässään kyttyrä", hän jatkoi. "Olen usein kuullut hänen nimensä, mutta en milloinkaan ole tullut kiinnittäneeksi häneen huomiota. Tämä Sejanus, niin minulle on kerrottu, määräilee ja komentaa itse Caesariakin. On aivan merkillistä, miten paljon hänestä puhutaan aivan kuin noista ulkomaan eläimistä, joita on tuotu sirkukseen ja joiden kyttyrän päälle voidaan panna satula, jotta lapset saavat ratsastaa. Taivas nähköön, varmaan punaviini nousee päähäni, en tavallisesti sekaannu ihmisten asioihin! Mutta... mitä aioinkaan sanoa? Anno kuusikymmentäkaksi muistelen eläneen erään hunajaleipurin, hänen nimensä oli Mellicus ja koko ammattikunta halveksi ja ivasi häntä. No? Mitä enemmän he sylkivät hänen päälleen, sitä parempia torttuja ja krokaaneja hän leipoi, ja viimein hän kiipesi parhaaksi kaakunkoristajaksi ihan pelkästä raivosta. Kim nyt puhuit tuosta Sejanuksesta, tulin ajatelleeksi, että asia on luultavasti aivan sama. Tarkoitan: jotakin sen tapaista."
"Minä en puhunut Sejanuksesta", vastasi alttoääni kuivasti.
Ja vasta nyt vanha historioitsija Cordus huomasi, että äänettömyys oli vallannut sekä tämän että lähipöydät. Hän oli puhunut aivan yksin, iloisella, kankealla ja hiukan juorunhaluisella äänellä. Ympärillä oli risahtamattoman hiljaista. Saattoi miltei kuulla, miten öljy pulpahteli heikosti vihreissä savilampuissa. Lucius Calpurnius, joka istui vanhuksen vasemmalla puolella, nyki häntä ehtimiseen takinhihasta, mutta ukko ei sitä huomannut eikä olisi ymmärtänyt, vaikka olisi huomannutkin. Nyt hän vihdoinkin vaikeni, jossakin määrin hämillään ja epäselvästi peläten, että oli tullut puhuneeksi liikoja. Olisi saattanut kuvitella olevansa mykkien illallisilla. Cocceius Nerva, joka lepäsi saman pöydän ääressä kuin Vitellius eikä selvästi kuullut, mitä Sejanuksen ja Corduksen pöytäseurassa puhuttiin, kumartui huolestuneena vierustoverinsa puoleen.
"Mitä hän oikein höpisee?" hän kysyi. Mutta Vitellius laski merkitsevästi silmäluomensa alas. "Hän höpisee itselleen kuolemantuomion", hän vastasi.
Maljojen kalke, pienten osterilusikoiden kilahtelu ja tukahdutetut röyhtäisyt kävivät äänekkäämmiksi. Tricliniumin perälle oli ilmestynyt soittokunta; nyt he tarttuivat mustiin ja punaisiin luuhuiluihin ja kalistimiin. Tulet lepattivat. Ilma oli sakeata hien hajusta. Musiikki antoi jonkin verran vauhtia katkenneelle seurustelulle, ja Cotta Messalinuksen pöydästä kajahti tuon tuostakin iloinen naurunpurskahdus, nyt paljon rajumpana kuin äsken, viinin ja lämpimän eturuoan terästämänä. Soitto vinkui ja kumisi. Huilut olivat vanhuuttaan raihnaisia, ne olivat säestäneet jo edellisen keisarin pitoja. Niiden kapeissa torvissa oli kait hämähäkinverkkoja ja monen vuosikymmenen tomua! Sävelet hajosivat oudosti tämän suuren ruokasalin voiteilta tuoksuvaan holviin. Seinät kaikuivat vastaan aivan kuin niiden takana olisi toinen, aavemainen soittokunta puhaltanut huilujaan.
Cotta Messalinus huomasi, että uusi ruokakerta teki juhlallisesti tuloa keittiöstä saliin – sen näki kyllä ruskeiden orjapoikien hätäilystä. Viini kihisi hänen päässään. Hän puhui innostuneella, hiukan samealla äänellä vanhoista triumviraatin aikaisista juhlista, amimetobioi-kerhon illallisista, joiden ruokalajit aleksandrialainen tohtori Filotas oli huolellisesti ja vesi suupielissä jäljentänyt muistelmateokseensa: mustarastaita parsan kera, metsävuohen kylkeä sopivasti kuparinruskeaksi käristettynä ja Ambracinan vuonien lihaa tervanvärisen polttavan anthosmium-viinin kanssa! Ei, tuo kaikkein korkeimmasti keisarillinen punaviini, jota hindupalvelija nyt tarjosi, se ei tosiaankaan, huomatkaa, Geminius ja Regulus, – se ei ollut oikein... oikein... – siitä lähti korianderinjyvien haju niinkuin kehnoista ruokaviineistä. Jumaliste, meidän vatsojamme ei toden totta hemmotella! Muuten näkee kaikesta, että Tiberius on saanut kulinaarisen koulutuksen Balkanin leireissä. Ja samaa on sanottava hänen perhepolitiikastaan. Tosiaan kasarmimaista teloittamista; ensin tuhotaan haitalliset sukulaiset vaimon puolelta, sitten annetaan uskollisen prokuraattorin tehtäväksi saattaa päiviltä veljenpoika Germanicus, lopuksi salamurhan kypsyttämistä, kunnes tulee ylipäällikön lesken, Neron, Drusillan, Drusilluksen, Agrippinillan, Caligulan vuoro –! Messalinus tunsi kesken puhettaan, kuinka ritari Geminius potkaisi häntä rajusti nilkkaan. Olikin jo aika. Tuli aivan hiljaista. Huilut, rummut ja harput vaikenivat.
Nomenclator ilmestyi hikoilevana ovelle ja ilmoitti toisen kerran tänä iltana, nyt aivan käheällä äänellä, hänen majesteettinsa Rooman keisarin.
Ovesta astuvaa vanhaa miestä tervehti suosionsorina. Mutta se oli pelokasta ja kovin heikkoa. Heti Tiberiuksen jäljissä tulivat liktorit valkoisissa liinaviitoissaan, punaisella nauhalla solmitut raippaniput olkapäillään. Leveät kirveenterät välähtelivät synkästi. Niistä heijastui silloin tällöin valotahroja keisarin kasvoille.
Hän ilmestyi saliin patsasmaisena ja tylynä, kuin jokin liikkuva kivikuva, jonka ohimoihin on alkanut kasvaa homeenväristä jäkälää. Tuiman haukannenän yläpuolella kohosivat umpimielisyyden kyhmyt ja niiden välissä näkyi tumma, pystysuora ryppy. Lähellä istuvat luulivat huomaavansa hänen suupielissään ja nenän seutuvilla alkavaa vanhuuden pehmentymistä, tuota surun hämyä, johon yhteenpuristetut huulet vähitellen sulavat ihmisiän viimeisellä neljänneksellä. Ametistinhohtoisesta purppurapuvusta, sen kultasoljesta ja kauhtuneista koruompeleista lankesi hiukan väriä kuoppaisiin valkoisiin poskiin. Hän tervehti muodollisesti. Hän rypisti otsaansa huomatessaan, että illallisvieraat nousivat seisomaan. Sitten hän viittasi liktoreille, ja nämä seurasivat herraansa mestauskirveet ja raipat tanassa. Jokainen huomasi, miten kumaraksi vanhan yksinvaltiaan ryhti oli käynyt, miten raskaasti hän käveli permannon poikki.
"Agamemnon", kuiskasi Regulus vierustoverilleen niin hiljaa, että sanat kuolivat lamppujen sihinään. "Luulisi, että hänen selässään ratsastaa painajainen... Murhattujen sukulaisten varjot!"
Soittokunta oli keisarin saapuessa tarttunut huiluihin ja käsirumpuihin. Matala, livertävä ja kaliseva musiikki rupesi uudestaan manaamaan kaikuja ruokasalin seinistä. Tricliniumiin kannettiin miltei juoksujalkaa hiiliastioita. Tiberiuksen oli vilu. Hän vajosi raskaasti tummanpunaisella karttuunilla verhotulle penkille vastapäätä Germanicuksen leskeä. Agrippina oli tähän asti istunut tuolillaan kuin marmoriveistos, mykkänä ja jäykkänä, ottamatta lainkaan osaa seurusteluun; mutta nyt hänen päänsä kohosi ja hän nytkäytti ivallisesti alahuultaan. Niin, hän ainakaan ei nöyristellyt! Tiberiuksen piti selvästi nähdä, miten vähän kunnioitusta valkoiset ohimohiukset herättävät silloin kun niihin heijastuu kirveenterien valo ja veripunaisen manttelin hehku.
Juhlat olivat muuten jo hyvässä vauhdissa, viini oli tulista ja maurilaispojat kantoivat sisään uusia hopeatarjottimia. Valkoista kananlihaa, josta kohoili voimakas ryytien tuoksu, sorsaviilokkia ja villisian paistia. Palatsin scissor – huolellisen koulutuksen saanut paistinleikkaaja, jonka paloittelutaito ilmeni erikoisen selvästi, milloin hovissa tarjottiin sitkeälihaista, vartaassa paahdettua metsäkarjua – asettui pöydän ääreen keittiösapeleineen ja aloitti toimensa. Kesken kaiken ruokasalissa kajahti Tiberiuksen kuiva, hiukan pilkallinen huomautus: "Minun täytyy korostaa, että pippuria ja inkivääriä on käytetty paljon säästävämmin kuin ystäväni Messalinuksen pidoissa. Vetoan uusiin tulliasetuksiin, sillä hallitsijan on oltava kaikkien esikuvana. Metsäsikaa on vain puolikas, se olisi muuten jäänyt syömättä. Pyydän erikoisesti huomauttaa, että se on saman makuista kuin kokonainenkin."
Sen sanottuaan hän ojensi kätensä ja tarttui mehua tihkuviin lihapalasiin. Senaattorit murensivat niitä sormien välissä nolon näköisinä. Vitellius antoi silmäluomien vaipua ja kulmakarvojen kohota, Messalinus teki torvimaisilla huulillaan äänettömän eleen: Sanoinhan...! Nyt oli paksuvatsaiset ruukut nostettu lumella täytetyistä kulhoista ja niiden punainen mehu valui maljoihin. Soittokunta eksyi yhä syvemmälle säveljuoksutusten sokkeloihin, naputti arvelevasti tamburiineja, kumahdutti päättävän hätälyönnin ja ajautui kolmeneljäsosatahtien myrskyyn, joka sai harput kilisemään ja huilunäänet liehumaan kuin kaleerien märssypurjeet. Tiberius oli jo monta kertaa luonut tutkivan katseen sille taholle, missä Sejanus onki kastikkeessa uiskentelevia lihanviipaleita. Kaikki huomasivat, että keisari oli jostakin syystä levoton... Mustat rypyt hänen otsallaan syventyivät. Suun ympärille oli leviämässä rauhaton ja hämmentynyt värähtely.
Äkkiä hän keskeytti syöntinsä. Hän naulasi jäänharmaan katseen Agrippinan kasvoihin: "Kuinka on, ystäväni? En näe täällä Asinius Gallusta." Agrippina nytkäytti suupieliään ja sanoi kuivasti: "Ei. Et näe." – "Sinähän asut hänen kodissaan", jatkoi Tiberius nyt silminnähtävästi levottomana. "Missä hän viipyy? Miksi hän ei tule?" Mutta ylipäällikön leski alkoi varovasti murentaa kananpaistia etusormen ja peukalon välissä. "Kuinka minä voisin sen tietää. Hiukan myöhäistä muuten, tuo sinun huolenpitosi –"
Kynttilöistä tipahteli vahaa, niiden sydämet kärysivät. Salin ilma ahdisti hengitystä, sen voi kyllä huomata Caesarista. Lumella jäähdytetyt viinit eivät kylmyydestään huolimatta tuoneet mitään lievitystä tricliniumin kuumuuteen, jossa hien ja öljyjen haju kävi hetki hetkeltä voimakkaammaksi. Senaattorit hikoilivat. Paashit kantoivat juuri saliin uusia lepattavia haarakynttilöitä, kun Tiberius kohottautui leposohvalta. Hän seisoi tovin ajatuksissaan. Voideltujen ohimohiuksien tupsuihin osui hiukan tuikkivaa valoa, ja ne kimalsivat aivan kuin kultalankakruunu, jota päänarri käyttää kaikkien narrien juhlassa.
Tiberius sanoi hyvin hitaasti ja väsyneesti: "Ei, en kiusaa teitä puheella. Olen kutsunut teidät tänä iltana syömään villisian puolikasta, ritarit ja senaattorit. Sillä eihän tiedä, milloin voin tarjota teille kokonaisen... Pitäkää tätä muistojuhlana. On kulunut tasan kuusi vuotta siitä, kun ensi kerran valmistin teille keisarilliset illalliset. Monet teistä muistavat, että niissä tarjottiin myös rastaspaistia taatelien kera."
Vaikka hänen suupielissään kareili hymyä, hän rypisti kulmakarvojaan ja torjui käsientaputukset: "Nyt ei ole rastaiden aika. On talvi. Jostakin syystä – samantekevää miksi – haluan palauttaa mieliinne sanat, joilla torjuin ehdotuksen, että minun nimiini rakennettaisiin temppeleitä. Puhun teille nyt samaa, mitä olen julkisesti puhunut senaatissa. Minä olen vain kuolevainen ihminen, täytän vain velvollisuudet, jotka kuuluvat ihmisille. Ja vakuutan teille, kansan isät, että minulle riittää, jos voin täyttää ensimmäisen sijan teidän joukossanne, ja tämän jälkimaailmakin toivottavasti muistaa. Älkää taputtako käsiänne. Jälkimaailma on kyllä tekevä muistolleni riittävästi oikeutta, niin, enemmän kuin riittävästi, jos se uskoo, että olen ollut esivanhempieni arvoinen, osoittanut kestävyyttä vaaroissa enkä pelännyt ihmisten vihaa, milloin on ollut kysymys julkisesta hyvästä. Sellaiset ajatukset ovat temppeleitä, joita toivon teidän rakentavan sydämiinne. Niissä ovat kauneimmat muistopatsaat ja säilyvät kunniapatsaat... Sillä kivestä rakennetut ovat vain hoitamattomia hautoja, jos jälkipolvien tuomio kääntyykin vihaksi. Sen tähden rukoilen liittolaisiani, kaikkia kansalaisia ja jumaliakin... viimeksi mainittuja, että he antaisivat minulle hyvän omantunnon ja selvän tiedon velvollisuuksista heitä ja ihmisiä kohtaan, ensiksi mainittuja, että he kiittäen ja suopeasti muistelevat, mitä olen tehnyt ja mitä olen ollut, kun kerran kuolen –"
"Mitä hän jaarittelee?" mutisi senaattori Regulus. Mutta ritari Geminius, joka kuunteli sormet ristissä leuan alla, taivutti surullisesti suupieliään. "Jumalat! Jälkimaailman tuomio! Mietin juuri, kumpi on väsyttävämpää, hänen kaunopuheisuutensa vai hänen tekopyhyytensä. Omantunnon rauhan hän kyllä olisi valmis myymään hopearahasta."
Tiberius jatkoi: "Minä olen elänyt pitkään ikään. Kim tulee kesä, ohimoissani pysyy sittenkin lumi. Minulla on nyt kunnia, valta ja voima maan päällä, kruunu ja purppura. Jumalat ovat suoneet minulle melkein kaiken, mitä ihminen toivoo sokeudessaan, mutta mitä hänen ei pitäisi toivoa. Keisarina minulla on syytä iloita, että työni on koitunut siunaukseksi, ja isänä kiitän jumalia siitä, että siemeneni kukoistaa ja versoo. Minä alan tulla kovin vanhaksi, nähkääs...Sanon nyt teidän kuultenne ja niinkuin seisoisin alttarin edessä, että koko elämäni ajan olen pyrkinyt vain hyvään. Olen uhrannut hyveelle paljon enemmän kuin ihmissilmä näkee, ja jos olen tehnyt väärin, tulkoon kirous pääni päälle. Hyvä omatunto sallii minun puhua näin. Jumalat, jotka katsovat vaikuttimiin eivätkä tekoihin, eivät anna luottamukseni heihin joutua häpeään. Suokoot he minulle rauhallisen vanhuuden ja tyynen lopun, kun se aika koittaa. Ja te puolestanne, antakaa minulle anteeksi villisian puolikas. Ritarit ja senaattorit, tämä on ehtoollisateria. Kenties se onkin viimeinen, jonka tarjoan. Tämän puvun ja tämän kruunun minä heitän pian yltäni, puku on kovin raskas ja diadeemi puristaa otsaa. Se päivä on lähellä, jolloin luovutan hallitustaakan konsuleille tai jollekin muulle. Tämän vain tahdoin saada sanotuksi –"
Hän vaikeni ja istuutui syvän, painostavan hiljaisuuden vallitessa. Illallisvieraat katselivat toisiaan neuvottomina. Ei tapahtunut ensi kertaa, että Tiberius vihjaili pian tapahtuvaan eroonsa – varmaan hän aikoi vetäytyä viljelemään kaalia niinkuin Sulia – mutta tällä kertaa hän puhui sekä väsyneemmin että painokkaammin kuin ennen. Kynttilät tuikkivat. Näytti kuin lukemattomat valoneulat olisivat nopeasti ommelleet hiljaisuuden tiheätä vaatetta.
Ja juuri kun Cotta Messalinus aikoi kuiskata jotakin ritari Geminiukselle, hän sattui katsomaan siihen pöytäseuraan, jota kyttyräselkäinen Aelius Sejanus kunnioitti läsnäolollaan. Kaartinpäällikön valkoisista kasvoista paistoi huonosti salattu voitonilo. Niin, kuka oli tuo joku, jolle kruunu ja viitta oli päätetty luovuttaa? Vieraat tuijottivat aivan ymmällään lamppuja ja toistensa kasvoja ja omia kynsiään. Ruhtinas Drusus nosti juuri maljaa huulilleen. Hänen kätensä vapisivat.
Mutta Tiberius nojautui raskaasti patjaa vasten, sulki silmänsä, hymyili. Ensi kerran pitkiin aikoihin hänen kireä ilmeensä tosiaan suli hymyksi, hiukan väkinäiseksi ja ohueksi kylläkin, mutta hymyksi joka tapauksessa. Se siis oli sanottu. Painavasti ja peruuttamattomasti. Sanottu lähimmälle ystäväpiirille, puolittain virallisella muistoaterialla, ja sitä paitsi niin selvin kääntein, ettei kukaan voinut erehtyä luulemaan sitä joutavaksi muodollisuudeksi. Hän oli jo kauan sitten suunnitellut näin –. Valtakunnan asiat oli saatettu toivottuun järjestykseen, rauhan ja hyvinvoinnin ajat jatkuisivat kyllä... niille oli laskettu vankka perustus. Tiberius istui tovin silmäluomet melkein ummessa. Äänten humu ja musiikki tekivät niin hyvää, hän antoi kevyen illallissorinan huuhtoa aivoistaan kaikki tuskalliset ajatukset. Hiilipannuista kihosi miellyttävää lämpöä.
Oli hyvä näin. Silmät ummessakin hän saattoi elävästi nähdä poikansa Drusuksen, jonka pörröinen tukka kimalteli kastanjanruskeana ja jonka kasvoilla värähteli vielä nuoruuden toimelias rauhattomuus. Hän ajatteli Sejanusta, jolle hän pian uskoisi osan hallitushuolista. Ajatukset kulkivat ihmeen levollisina – siitäkin huolimatta, että keisari tunsi otsassaan Agrippinan jääkylmän ja purevan katseen.
Tällainen mieliala oli harvinainen vieras hänen huoneessaan. Kohtalon ja hänen välillä oli useimmiten vallinnut sotatila, hän oli taistellut alituista huonoa onneaan vastaan, joka muutti hänen hyvät aikeensa epäonnistuneiksi teoiksi. Hallitushuolet seisoivat juroina ja kolkkoina vartijoina hänen keisarintuolinsa vieressä. Ei, ne eivät nukkuneet, vaikka hänen omat silmänsä joskus ummistuivatkin väsymyksestä. Mutta nyt? Kenties jumalilla ei enää ollut mitään onnettomuutta hänen varalleen. Hänelle suotiin lepo ja hän ansaitsi sen. Tiberius tunsi seisovansa kuin pyramiidin harjalla. Tänä iltana hän saattoi katsoa pitkän päivätyönsä huipulta, lakien, ediktien ja asetusten, yleistä hyvää ja tapojen puhtautta edistävien tekojen vuorelta siihen luvattuun maahan, jonka hän valmistui luovuttamaan kansalleen. Ja kaikki, mitä hän näki hengessään, oli sangen hyvää. Hieno hymy sai toisen kerran hänen huulensa pehmenemään. Hän kuuli askeleita, kuuli sotilaiden peitsien kalahtavan ja avasi luomensa.
Hänen edessään seisoi Asinius Galluksen lähetti. Mies ojensi kohteliaasti tervehtien sinetöidyn kirjeen.
Jo repiessään sitä auki Tiberius tuli äkkiä hyvin voimakkaasti tietoiseksi kohtalon läsnäolosta, joka sittenkin, satunnaisista hyvänmielen hetkistä huolimatta, oli ja pysyi tosiasiana. Hän nosti kirjeen aivan silmiensä tasalle ja luki. Se oli lyhyt ja muodollinen, senaattori Gallus pyysi kohteliaasti anteeksi, ettei hän voinut jättää vaimonsa kuolinvuodetta ja tulla juhliin. Keisari läpäytti kirjettä kädenselällään, läpäytti vielä kerran... Agrippina katsoi häneen pöydän yli, sanantuoja katsoi, ympärillä olevat herrat käänsivät päänsä ja tuijottivat. Tuhat tulimmaista, oliko hänen kasvoissaan nokea? Ei, kirjeeseen ei tule mitään vastausta... pelkkä satunnainen välikohtaus, juhlat jatkuvat keskeytymättä. Mutta kynttilät palavat nyt sinisemmin kuin äsken. Niiden sydämiin kehittyy karstaa, ne pitäisi niistää...
Tällä välin oli sivupöydissä alettu kuiskailla. Hiljainen utelias supatus levisi pöytäseurasta toiseen. Keisariin luotiin pälyileviä ja hiukan humaltuneita katseita. Kukaan ei tiennyt mitään varmaa, kaikki hautoivat aavistuksiaan. Matala keskustelu häipyi tuon tuostakin astioiden kalinaan, mutta siinäkin oli ilkeä sointi, aivan kuin viinimaljoissa olisi ollut särö. Tiberius nojautui veltosti pieluksia vasten ja leikitteli neuvottoman näköisenä isolla punakylkisellä omenalla. Oli ehditty jälkiruokiin, hän oli ajatuksissaan poiminut sen hedelmäkorista ja hypitteli sitä nyt kämmenellään väsyneenä, miettivänä, yhä epävarmasti myhäillen. Vihdoin hän ojensi sen Agrippinalle:
"Ole hyvä, maistahan tätä minun mielikseni. Minulle tämä on liian makea."
Vasta nyt hän huomasi, että ylipäällikön lesken kasvot kävivät valkoisiksi kuin lumi. Agrippina tuijotti kauhuaan salaamatta omenaan ja vanhan miehen sormiin, jotka litistivät sitä. Hän melkein änkytti: "Suo anteeksi, minä en voi –"
"Kuinka? Mikä sinun oikein on...? Etkö voi syödä?"
Agrippina kokosi kaiken voimansa saadakseen kuiskatuksi: "En voi syödä mitään, minkä sinä tarjoat."
Omena vieri kolisten pöydälle. Onneksi oli alettu uudestaan soittaa, eikä kukaan toinen, Sejanusta lukuunottamatta, kiinnittänyt erikoisempaa huomiota tuohon, mitä keisarin pöydässä tapahtui. Tiberius valitsi parhaillaan pieniä kuivia leivoksia vadilleen, mutta hänen päänsä oli painuksissa, hänen sormensa vavahtelivat niin, että purppurapuvulle vieri vehnänmuruja. Mustat, kultahelaiset luuhuilut puhalsivat ilkeän pitkäveteistä häähymniä ja symbaalit kumahtelivat samalla tapaa kuin anno seitsemänsataaseitsemänkymmentä, toukokuun aamuna, jolloin Germanicus ajoi juhlavaunuissa Pyhää Katua pitkin. Keisari oli näkevinään hänen ruumiinsa – murhatun veljenpojan pöhöttyneet kasvot ja kaulan, jossa siniset myrkynjäljet laajenivat kuin mustetahra vaatteessa. Soitto soi. Agrippina istui maistamatta suupalaakaan, salissa kuiskailtiin yhä. Veronan punaviini läikkyi maljassa kuin veri, ja kun Tiberius kastoi siihen kuohkeata leivosta, se imeytyi siihenkin kuin veri kankaaseen.
Hän ei huomannut Agrippinan lähtöä. Se tapahtui jolloinkin kreikkalaisten mantelien ja luumukorien välillä – leski nousi, kumarsi jäykän ylpeästi ja asteli ovelle. Hänen jäljissään poistuivat kaikki ne ylimysnaiset, jotka olivat ottaneet osaa illallisiin ja istuneet nukkemaisen hiljaisina kovilla, kapeilla, epämukavan korkeilla norsunluutuoleilla.
Mutta juhla alkoi vasta nyt täydellä todella. Nyt, kun kupariset ruokakulhot oli kannettu pois ja pöydät notkuivat makeasta ja keveästä pikkusyötävästä, bellariasta – Vatusicus-juuston, kuivien torttujen, viikunoiden, päärynähillomaljojen ja pyöreiden suolaisten keksien röykkiöistä – vieraat riisuivat hiostaneet pukunsa ja vetivät ylleen uudet kuivat, ohuet ja kimaltelevat pöytätakit. Hopea-astioiden joukkoon ilmestyi uusia jääkääreisiin kiedottuja ruukkuja. Välkkyviä, melkein mustia savipulloja ja siroja capualaisia, joiden kaula ja kyljet olivat käyneet huurteeseen. Ruskeita möhömahaisia ja homeenvihreitä, lukinverkkojen peittämiä amforoja. Maurilaispojat juoksentelivat edes takaisin pöytien välissä ja permannolle heitetyt ruoantähteet ritisivät heidän jaloissaan. Kuumuus kävi painostavaksi; hiki norui kaikilta kasvoilta, tuoreet lehtiseppeleet, jotka oli kastettu orvokkiveteen, rupesivat painumaan yhä enemmän kallelleen.
Sejanus, senaattori Vitellius ja ritari Geminius olivat väitelleet Marcus Terentiuksen ja ritari Ahenobarbuksen kanssa lombardialaisten maatilojen vuokrankorotuksista; mutta Vitelliuksen ääni rupesi käymään pehmeäksi ja molemmat ritarit, toinen kalpea ja naismaisen siro, toinen jäntterä ja karkeapiirteinen, maistelivat ahkerasti hopeamaljoistaan. Sejanusta tuo ryhmä ei enää huvittanut. Hän kuivasi hajamielisesti ohimoitaan, sanoi jonkin huomautuksen egyptiläisestä tytöstä, joka parhaillaan esitti yksintanssia huoneen keskilattialla. Varmaan ilmassa oli sakeata öljynhajua, – kaartinprefektin valkoiset kasvot kiilsivät hiestä. Ja huolimatta siitä, että hän piti niin pitkiä taukoja, ennenkuin nosti huulilleen viinimaljan, hänen silmänsä kimalsivat hiukan humaltuneesti kuopissaan. Soiton ja puheensorinan läpi kajahti tuon tuostakin Drusuksen nuorekas naurunpurskahdus tai Tiberiuksen kuiva, kantava virastoääni.
Nähtyään kruununperillisen nousevan pöydästä Sejanus pakotti huulensa hymyyn ja lähti nopeasti astelemaan hänen luokseen. Drusuksen silmiin oli jo kehittynyt humalan lasimainen jäykkyys; hienot punaiset hiussuonet näkyivät silmämunissa selvemmin kuin tavallisesti. Sejanus sanoi kuin ohimennen, että hänen velvollisuutensa oli pyytää anteeksi Vicus Tuscuksen kulmassa sattunutta ikävää kommellusta. Hän huomautti väkinäisesti naurahtaen olevansa jo paranemaan päin – nyrkinisku ja yhden kulmahampaan menettäminen, hän arveli, eivät ole niin suuriarvoisia seikkoja kuin hyvä ystävyys. Mutta Drusus katseli hänen kuperaa ja valkoista otsaansa, hänen punaista kapeata suutaan ja pientä leukaansa julkean halveksivasti eikä sanonut mitään. Hetken aikaa nämä kaksi miestä seisoivat siinä vastakkain... Soitto kumisi. Ympärillä naurettiin jollekin hullunkuriselle kaskulle, pieni tanssijatar hipaisi ohi liidellessään molempien miesten kyynärpäitä ja kuitenkin heidän ympärillään näytti vallitsevan vihantäysi hiljaisuus.
Sitten Sejanus ojensi hiukan epävarmasti kätensä. Se työntyi ilman läpi kämmenpuoli ylöspäin käännettynä ja aivan hikisenä, kylmänä. Drusus ei huomannut sitä. Ylenkatseen syvät rypyt ulottuivat kahtena pystysuorana vakona hänen suupielistään leukaan asti. Hän siristi silmiään ja pyörähti kantapäillään. Sitten hän asteli muitta mutkitta ritari Ahenobarbuksen luo. Hän tarttui tätä käsivarresta ja nauroi heleästi: "Kas vain, herra ritari Punaparta! Tule, meidän täytyy etsiä pesumalja. Olen saanut käsiini likaa meidän kaartinprefektimme takista. On kuin upottaisi sormensa endivia-salaattiin –"
Keisari oli hänkin käyttänyt hyväkseen juominkien alkamista seurannutta yleistä rauhatonta liikehtimistä ja noussut paikaltaan. Hänen ruumiinsa tuntui raskaalta; viini humisi korvissa. Paksujen vihreiden vahakynttilöiden sydämet savusivat ja niiden käry aiheutti hänen silmissään kirvelevää hehkua. Kreikkalainen lääkäri Kharikles, joka tapansa mukaan katseli tutkivasti herransa jokaista kasvojen värettä, pani hiukan huolestuneena merkille nuo pari sinistä ohimosuonta, jotka pullistuivat kalpean ihon alla... Tiberiuksen valkoiset hiukset liehuivat hiukan vedossa. Hän asteli salissa ruumis kumarana.
Vihdoin hän lähestyi epävarmasti hymyillen Vitelliuksen, Cotta Messalinuksen, Geminiuksen pöytäseuraa. "Kas niin, hyvät herrat... ojentakaahan minulle viiniä. Ei, ystäväni, ei caecubumia vaan veronalaista. Enkö sinustakin, Vitellius, menettele oikein, jos väistyn ajoissa? Kenties tarjoan vielä ystävilleni suuret läksiäisjuhlat. Purppuran riisuminen poikani hyväksi... Vai uskoitteko tosiaan, että minun ikäiseni mies jaksaa loppuun asti pitää kiinni valtiovaunujen ohjaksista? Eihän toki. Hyvinkin pian noudatan Sullan esimerkkiä ja hankin itselleni maapalstan." Hän nojautui koko ruumiinsa painolla kultaompeleisiin patjoihin ja alkoi hiukan neuvottomasti myhäillen puhua noista muhkeista marmorilinnoista, jotka Augustus-vainaja oli antanut rakentaa Caprin saarelle. Siellä oli mehiläisten surinaa, sineä, meren loisketta kallioriuttoja vasten, tuulen huokailua tamariskeissa ja rannalla lojuvia kalaveneitä. Kaikkea tuota kuvaillessaan hän piti silmäluomensa ummessa aivankuin niiden hienot suonet olisivat olleet täynnä lyijyä.
Herrat katselivat toisiaan epävarmoina, hiukan huvittuneina. Tavanmukainen synkkä ilme oli tänä iltana kuin pyyhkäisty pois Tiberiuksen kasvoilta ja hänen ryppyiset ukonhuulensa, jotka imeytyivät niin tuiman näköisesti ikeniin, vetäytyivät haparoivaan hymyyn. Lucius Vitellius lakaisi sormillaan keksinmurusia juhlatakiltaan. Hän ei mielellään kohottanut kasvojaan, hän tunsi, että ne paljastaisivat aivan selvästi hänen ajatuksensa. Vanha narri, hän mietti, – vanha ja tunteellinen narri...! Runoilijat voivat puhua tuulesta ja meren loiskeesta, mutta sopiiko se valtion päämiehelle, jonka sitä paitsi luulisi saaneen siitä kyllikseen Rhodoksessa, kun hän vielä söi maanpakolaisen leipää... Saturnalia-kuningas...! Mitä hullutusta...!
Vain senaattori Messalinus käytti hyväkseen tilaisuutta ja rupesi kiertäen kaartaen puhumaan ehtyvistä varoistaan, menetetyistä maakiinteistöistään, niistä romahduksista, joita hänen yksityisissä liiketoimissaan oli parina viime vuonna tapahtunut ja jotka saivat hänet, jumala paratkoon, näkemään unta kerjuusauvasta. Hän puhui liehitellen ja äänekkäästi, vatsa kylläisenä ruoasta, pidättäen röyhtäisyjä ja muuten aika lailla tyytyväisenä sekä päärynähilloon että juustoon ja viiniin. Leveiden hihojen kultakoristeista levisi ohutta keltaista kajoa hänen kaksoisleukaansa ja poskiin, joiden sileäksi ajeltu iho oli alkanut kiiltää kuin kultavadin pohja. Kuusinumeroiset luvut vierivät kuin herneet hänen torvimaisilta huuliltaan. Tiberius kuunteli tavallista suopeamman näköisenä. Mutta hän vastaili vain katkonaisesti, vaipui ajatuksiinsa, oli pitkän tovin vaiti. Hän näytti yht'äkkiä kovin hervahtaneelta; tumma purppurainen juhlapuku valui raskaille ja sotkuisille poimuille. Ei, – äänten humu ei voinut lahjoa hänen korviaan, ei myöskään viini, jota hän joi tänä iltana ahkerammin kuin pitkiin aikoihin. Mitä enemmän vanha keisari maisteli Veronan viiniä, sitä selvemmin hän kuuli nuo äänet, jotka koko ajan sipsuttivat, kahisivat, puhuivat soiton ja melun alla –
Hän yritti pakottaa äänensä keveäksi: "Suokaa anteeksi, minä en varmaan ole parhaissa voimissani tänään. Pääni on raskas, ehkä se johtuu viinistä... Muuten, kaikki tuo mistä puhutte on hyvin mielenkiintoista..." Mutta hänen äänensä kuulosti soinnuttomalta. Hän huomasi Cotta Messalinuksen jauhavien huulien äkkiä pysähtyvän, näki Vitelliuksen kohottavan päänsä ja vilkaisevan hämmästyneenä hänen kasvojaan. Ja hänen omissa silmissään oli varmaan jotakin vikaa. Tuo kiusaava ja aavemainen hämy, joka sai liekit näyttämään niin vaimeilta, ympärillä olijain kasvot ihmeellisesti muuttumaan, niin että hän tunsi lepäävänsä kulta- ja silkkipukuisten porsaiden, mäyrien ja hyeenojen seurassa! Ihmisten naurussa oli vinkuva ja röhkivä kajahdus. Soitto soi, mutta huilut eivät puhaltaneet ulos vaan imivät sisäänsä ilmaa; kävi vaikeaksi hengittää. Tiberius nojasi aivan jäykkänä patjoihin, varjot hänen silmiensä alla näyttivät kahdelta suurelta mustelmalta.
Hän näki selvästi, mitä muutamien kadunvälien päässä tästä juhlasalista parhaillaan tapahtui. Haudattu, unohtuneeksi luultu kappale elämää –! Vaikka kukaan ei sitä tiedä, vaikka Messalinus yhä puhuu kassakirstuistaan, hän, vanha tarkkakorvainen keisari, kuulee umpeen lyötyjen ovien narinan. Se on kuin hautapaasien avaamista. Hänen oman menneisyytensä haudan...
Hän voi nähdä naisen, joka makaa vuoteella, turhaan ja tuskallisesti ponnistellen kauheaa välttämättömyyttä vastaan, pieniä hikihelmiä mustan tukan rajassa ja huulet vavahdellen. Hän kuulee hänen hengityksensä sihinän, vaikka juhlavieraat nauraisivat vielä kovemmin ja huilunsoittajat puhaltaisivat keuhkojensa pohjasta. Hän ei erota selvästi noita kalpeita kasvoja, joista väri ja lämpö pakenee hetki hetkeltä. Ne sulavat tuohon vuosien takaiseen hämyyn, jossa kuuluu lapsen leperrys ja nuoren äidin puvunkahina. Niin, Vipsania kuolee! Vipsania, Agrippan tytär menee pois! Humu ja soitto yltyy yhä kovemmaksi. Hopeavadit kalisevat, kynttilänsydämistä kihoaa ilkeätä katkua, eikä kukaan tiedä, että nämä ovat hautajaisjuhlat. Sekö on siis vastaus minun rukouksiini, jumalat? Myönnetään, te osaatte valita ajan ja hetken, milloin isku sattuu! Niin, mutta minä olen vanha taistelija, minä en pyörry verenhajusta –
Tiberius tuskin tiesi, että hänen huulensa jupisivat ja että vieraat olivat sen kyllä huomanneet. Kesken Cotta Messalinuksen itsekylläisiä sanoja hän oli selvästi kuulevinaan Agrippinan tylyn, purevan äänen, joka soi syvällä hänen korvakanavissaan: "Hiukan myöhäistä muuten, tuo sinun huolenpitosi."
Tiberius nousi kuin unissaan ja nyökkäsi hajamielisesti pöytäseuralleen. Kuinka tukahduttavaa oli! Aistien luonnoton herkistyminen aiheutti, että hän kärsi niin kauheasti tänä iltana savusta ja kuumuudesta. Hän käveli raskaasti sinne tänne juhlasalissa ja virkkoi tuon tuostakin jonkin sanan illallisvieraille mutta huomasi oman äänensä petollisen onttouden.
Kesken vilkasta puhelua vanhan Arruntiuksen kanssa hän vaipui ajatuksiinsa: Taivaan nimessä, enkö osaa säilyttää edes ulkonaista muodollisuutta...! Ja minkä vuoksi? Mitä hänen elämänsä tai kuolemansa minulle enää merkitsee? Onko se merkinnyt yhtään mitään viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana...? Ei, ei mitään. Kuinka saatoin aavistaakaan, että se tulisi tuntumaan kuin suonenisku. Ja kuitenkin, voinko edes varmasti sanoa, että todella kärsin par'aikaa jostakin hyvin raskaasta ja ikävästä menetyksestä? Viini nousee päähäni, mutta en tule humalaan. Annan vain liian suuren arvon tunneseikoille, siinä kaikki. Kun asiat ovat monen vuosikymmenen takaisia... Kuinka ohimoitani kuumottaa! Makuulle mennessä otan unilääkettä, tiedän, etten voisi vaipua uneen. Mitä sanoo äiti? Miksi Agrippina katseli minua niin pitkään ja ilkeästi? Omena... niin kai, myrkytetty omena, niin hänen täytyi kuvitella –
Mutta ääneen hän virkkoi: "Mitä sanoinkaan? Todellakin, Arruntius, ilmassa on erikoinen haju. Eikö egyptiläinen musiikki sinustakin, ystäväni, sovi paremmin hautajaisiin kuin illallisiin? Nuo huilut..." Hän katseli väsynein ja raukein silmin vanhan senaattorin kyömynenää ja partaa eikä tajunnut, mitä puhui.
Permannolle heitettiin kultajauheella värjättyjä pähkinöitä. Alastomat deliciae-lapset, joita pyrähti saliin kaikista ovista, alkoivat tirskuen ja meluten poimia niitä lattialta. Sytytettiin lisää soihtuja, maurilaiset paashit niistivät kynttilöitä, mutta Tiberiuksesta tuntui kuin ilkeä haju ei silti olisi haihtunut... Hän asteli telmivien lasten keskellä, hänen silmissään oli harhaileva ja etsivä katse; mutta vaikka Tiberius huomasi Sejanuksen viittoilevan, hän ei mennyt sille taholle salia, sillä jostakin syystä kaartinprefektin tutkiva katse ja valkoiset, ylpeät kasvot ärsyttivät häntä tänä iltana. Pähkinät rapisivat hänen sandaaliensa alla; hän oli vähällä kompastua.
Vihdoin keisari keksi joukosta vanhan ystävänsä Nervan. Laintutkija istui ypö yksin suuren haarakynttilän valossa ja pikemmin kostutti huulensa punaviiniin kuin maisteli. Tuikkivat liekit valaisivat pieniä naururyppyjä, jotka piirsivät vaakasuoria juovia hänen silmänurkkiinsa. Hänen hienoilla, kaltaisilla kasvoillaan oli hyväntuulisen huvittunut ilme. Hän oli käärinyt lautasliinaan hiukan vihreäläikkäistä maustejuustoa, pari omenaa, Damaskoksen luumuja ja suolakeksejä, jotka hän aikoi kaikessa rauhassa nauttia huomispäivän aamiaiseksi. Keisari viittasi hänelle kädellään ja vajosi tyynyille. Molemmat vanhukset lepäilivät siinä kauan aikaa, keskustelivat hiljaisella äänellä Umbrian Assisista tai Caprista, vanhoista tomunharmaista kallioista, kevään äkillisestä mutta petollisesta kuumuudesta, mehiläisten hoidosta, vahasta, hunajasta ja viininkorjuusta. Tuon tuostakin lakimies vilkaisi tutkivasti puhetoveriinsa. Mutta keisarin katse harhaili juhlasalissa, jossa välkkyi niin paljon kultapunoksisia takkeja ja paloi niin monta haarakynttilää ja lamppua.
Sitten Tiberius sanoi kuin havahtuen ja hänen kasvoillaan välähti hienoinen epäluulo: "Mitä varten ajattelet minun jättävän kaiken tuon...?" Hän sulki epämääräiseen kädenliikkeeseen salin, tulet ja soittokunnan. "Vain yksinäisyys tarjoaa sitä, mikä on kalon kai agathon, hyvää ja kaunista, niinkuin kreikkalaiset sanovat", hymyili Nerva.
"Tiedätkö, miksi Asinius Gallus ei ole tänä iltana täällä?" kysyi Tiberius.
Laintutkija hymyili hiukan epävarmasti: "Tiedän. Olen kuullut."
"Ja mitä luulet? Mitä oikein ajattelet...?"
"En tiedä, olisiko minulla lupa puhua sinulle näin, caesar, mutta ihmettelen, pitääkö sinun kaikesta tästä humusta ja kunniasta maksaa niin iso hinta, vai tapahtuuko se muun syyn tähden. Ajattelin sitä jo silloin, kun tuo villisian puolikas tuotiin pöytään. Tarjositpa heille mitä tahansa, teitpä hyvää tai huonoa, sinä olet heille vain eräänlainen sardi venales -kuningas, josta moukat tekevät pilaa."
Hetken aikaa vallitsi niin tiheä hiljaisuus, että keisari ja hänen ystävänsä kuulivat vahakyynelien tipahtelevan lattialle; tuolla hiljaisuudella ei ollut mitään tekemistä salissa vallitsevan hälinän kanssa, se ympäröi ainoastaan heidät ja eristi heidät juhlijoista. Sitten Tiberius sanoi omituisen paksulla äänellä: "Jos minä käsken... lähdetkö minun kanssani pois täältä? Caprille?"
"Mitä muuta voisin", hymähti Nerva. "Tosin on mahdollista, että siinä tapauksessa kuolen nopeammin kuin jos jäisin tänne. Sillä jonakin päivänä sinun silmäsi avautuvat, caesar, ja se merkitsee..."
Hän keskeytti.
"Mitä sitten?" kysyi Tiberius.
Mutta laintutkija vain hymyili ja pudisti päätään ja kohotti laihaa valkoista kättään aivan kuin pyytääkseen keisaria vaikenemaan, jotta hän voisi kuulla, miten lapset nauroivat ja murskasivat pähkinöitä.
Yhä uusia viiniruukkuja tuotiin juhlasaliin. Orjat murtivat toimeliaasti niiden sinettejä. Nauru sorisi keskeytymättä, kevyet pienet jalkajakkarat kaatuivat kumahtaen. Puoliyö lähestyi. Parman orvokeilla koristetuista vasuista poimittiin pieniä lahjoja, joihin oli merkitty saajan nimi ja jotka herättivät meluavaa hilpeyttä: pesusieniä, kullattuja makeisia, serviettejä ja kasvopyyhkeitä, tohveleita ja hopealangoin kirjailtuja kärpäsviuhkoja. Keisari vastaili väsyneesti nyökäten vieraiden ilonhuutoihin. Hän tunsi olevansa hyvin vanha ja sairas. Hänestä tuntui, että jos hän tänä hetkenä nostaisi eteensä pienen käsipeilin, hänen suupielissään ja poskillaan näkyisivät nuo ihotaudin punaiset tahrat, joita hän aina öisin hävitti lääkäri Kharikleen määräämillä kauneuslaastareilla. Tunne, joka voi vallata rutonlyömän ja spitaalisen, kun hänet äkkiä tuodaan pimeästä loukostaan räikeästi valaistuun saliin...! Kasvava, kummallinen kohtalonpelko ja huoli oman äskeisen päätöksensä seurauksista tuntuivat miltei ruumiillisena uupumuksena. Hän ajatteli: Kohta on sydänyö, ja sydänyön hetkellä minun elämäni on aina muuttanut suuntaa joko hyvään tai pahaan päin... Hän kuuli kuin unenhorroksen läpi tuon ovien narinan, joka oli jäänyt soimaan jonnekin korvatiehyeisiin. Kuuli Agrippinan selvän ja kantavan äänen tylysti muistuttavan häntä menneisyyden erehdyksestä, kuuli naisen hameen kahisevan ja pienen pojan jokeltavan ensimmäisiä sanojaan.
Tähän tilaan jouduttuaan keisari alkoi juoda. Hän kallisteli maljaa hillittömästi aivan kuin joskus nuoruudessa, jolloin hän oli upottanut taisteluja seuranneen tyhjyyden tunteen viiniin. Juuri hiusrajassa tykyttivät pullistuneet ohimosuonet entistä kiihkeämmin. Hänen silmiään hämärsi. Hän ei välittänyt paljoakaan, vaikka viiniä loiskahti puvulle ja valui manttelin hihan alle. Jonakin hetkenä hän tunsi, miten pieni pyylevä käsi laskeutui kuin varoittaen hänen käsivarrelleen. Siinä seisoi henkilääkäri Kharikles leveät kasvot huolestuneen näköisinä ja huomautti hyvin ujolla äänellä, että olisi kenties aika sammuttaa kynttilät.
Mutta commissatio, uuden sukupolven riehakas viininjuonti, oli nyt päässyt vauhtiin. Ritarit ja senaattorit juopuivat yhä pahemmin, seppeleet valuivat kulmakarvojen päälle tai keikahtivat alas permannolle ruoanjätteiden ja pähkinänkuorien sekaan. Soittokunta sormeili harppuja ja löi rumpuja perin epätasaisesti. Pienille alastomille pojille juotettiin caecubumia. Heidän naurunsa kajahti tuon tuostakin humaltuneiden vanhojen aatelisherrojen sammaltavan mörinän yli. Cotta Messalinus yritti vielä sitkeästi säilyttää ylimyksen asennetta, mutta senaattori Lucius Vitellius oli jo vaipunut tilaan, jossa lapsuuden viattomuus ja vanhuuden väsymys löivät toisilleen kättä; oli kuin kaikki hänen kuninkaalliset esi-isänsä olisivat ajaneet viinivankkureilla pakoon unen takaovesta. Hänen ylhäinen, litteä kuunaamansa hikoili. Kulmakarvaväri norui poskille ja silmät ummistuivat vähitellen.
Tiberius huomasi nojaavansa patjoja vasten, ja hänen ympärillään oli epäselvä puolipiiri pöhöttyneitä, laihoja, kalpeita, punoittavia kasvoja. Ritari Domitius Ahenobarbuksen pomeranssinvärinen parta tärisi hillittömästä naurusta. Naurettiin hilpeästi hohottaen, naurettiin jollekin, mistä hänellä ei ollut aavistustakaan. Vai naurettiinko hänelle? Hänen kasvoilleen ehkä, joilla tulehtuneet täplät hehkuivat? Hänen ohimohiuksilleen, jotka kimmelsivät tulen valossa kuin narrikuninkaan kruunu? Ja kuitenkin, vaikka hänen silmänsä olivat päihtymyksen himmentämät, viini ei tänä iltana ollenkaan auttanut häntä vapautumaan sielunvaivoista. Kenties sisäinen näkövoima saavutti tuon tuostakin välähdyksellisen, luonnottoman selkeyden... Yksi kuva, yksi näky vainosi häntä kuin aistiharha: Hän näki kuolinvuoteessa makaavan naisen vahanväriset kasvot, näki suljetut silmäluomet ja avoimen suun, johon senaattori Asinius Gallus työnsi peukalon ja etusormen väliin puristettua pientä kuparirahaa. Se oli kuoleman maksu. Lauttaraha, jonka rakas sielu joutuu suorittamaan kulkiessaan Yön virran yli...
Keisarin paisuneissa ohimosuonissa tykytti veri sakeana; hän tiesi, että jos hän nousisi nyt, hänen jalkansa pettäisivät ja hän lysähtäisi permannolle. Hän puhui, nauroi, sai loihdituksi huulilleen ohuen hymyn, mutta puheessa ja naurussa oli väkinäinen sointi. Tuntui kuin ääni olisi lähtenyt jostakin hänen ulkopuoleltaan, niin että hän itse kummasteli sitä. Keskellä juhlan pauhua, kultakirjopukuja, kynttilöitä ja hälinää keisari tunsi yht'äkkiä olevansa äärettömän yksin muistojensa, huoltensa ja humalansa kanssa. Drususkin, jonka kastanjanvärinen tukka haritti pörröisenä ja joka kulki hiukan horjahdellen kaartinprefektin pöytäseurueen ohi, näkyi kuin hyvin kaukaa, sisäisen tyhjyyden erämaiden yli... Vihdoin Tiberius teki päätöksen. Hän tahtoi lähteä, – yö oli jo pitkällä. Hän antoi epämääräisen merkin henkilääkäri Kharikleelle, ja kreikkalainen nyökkäsi hyväntuulisesti, kumarteli ympärilleen ja luovaili miten kuten remuavien pöytäseurueiden välistä ovelle päin.
Keisarin poistuminen ei muuten keskeyttänyt pitoja. Paashit olivat nyt avanneet leposohvien päissä olevat oksennusaukot, ja tyhjennetyt vatsat ottivat halukkaasti vastaan uutta viiniä. Juominkien humu tempasi mukaansa vanhat arvokkaat ylimykset, jotka unohtivat kokonaan ajan kulun; maurilaiset lakeijat, joiden puuhia kukaan ei pitänyt silmällä niin että he voivat huolettomasti kallistella maljoja; kynttilänsytyttäjät tuluksineen, juomanlaskijat kannuineen, tanssijattaret ja soittokunnan.
Vain liktorit seisoivat oven luona jäykässä kunnia-asennossa, kasvot tylyinä, kuin kovaan vaaleaan kiveen veistettyinä, lakanpunaisella nauhalla nyöritetyt raippakimput jäykästi tanassa. Välähtelevistä kirveenteristä sinkosi rauhattomia valokimppuja juhlavieraiden kasvoille.
3.
Kun senaattori Cocceius Nerva kolmisen viikkoa myöhemmin lähti tapaamaan ystäväänsä Cordusta, ilma oli kolkon usvainen. Sataa tihuutti. Syrjäkatujen kupariset parturinkyltit välähtelivät siellä täällä kuin oudot metalliauringot pilven hämärästä. Senaattori oli levännyt kaikki nämä välipäivät sisällä asunnossaan, oli maistellut anisjuomaa, joka oli autuaasti nukkuneen tohtori Musan kuoltua uudelleen tullut muotiin; hänen suonissaan tuntui vieläkin kuumeen hieno, vilkas käyminen. Nervan vanhatyylinen kantotuoli, jonka kaikista kulmista tuijottivat mahtavat, mutta hiukan raappiutuneet Meduusanpäät, eteni tiheässä sumussa – kevättalven sateet olivat alkaneet, kaduilla solisi vesi ja sen uhoa tunkeutui sisälle kantotuoliinkin heikkona kosteuden tuntuna. Mutta senaattori oli syvissä ajatuksissa. Kapeine, kalpeine lintukoirankasvoineen ja hiukan alastaipuneine suupielineen hän kyyrötti tapansa mukaan etukumarassa ja mietti, mietti...
Tätä käyntiä hän oli aikonut oikeastaan jo kauan. Täytyi myöntää vaaran mahdollisuus... Corduksen pikku omaisuus, niin, koko hänen elämänsä saattoivat minä päivänä tahansa joutua uhatuiksi, sen jälkeen kuin tuo puolisokea rahjus oli huomaamattaan tullut loukanneeksi Sejanusta. Hovissa kuiskailtiin jo, että hänen talonsa ympärillä liikkui urkkijoita. Ilmiantojen suhteen keisari oli aikaisemmin ummistanut korvansa, mutta viime aikoina oli sattunut tapauksia, joissa ilmeni hänen kasvava epäluulonsa.
Ja kun senaattori Nerva nyt muisteli historiantutkijaa, muisteli hänen räpyttäviä silmiään, joista näön lahja oli häviämässä, ja hänen ujoa lapsimaista ilmettään, hän muuttui kovin vakavaksi. Pienet naururypyt silisivät silmäkulmista. Senaattori punnitsi jonkinlaisella säälinsekaisella uteliaisuudella kaikkia uhkaavia mahdollisuuksia, joista Cremutius Cordus ei ehkä itse mitään tiennyt ruukkujensa ja kirjojensa parissa.
Nerva astui kantotuolista hyvin varovasti märälle kadulle. Hän antoi nomenclatorin ilmoittaa tulonsa, mutta meni heti orjan jäljissä historioitsijan työhuoneeseen viitsimättä odottaa kutsua. Huone oli suuri, heikosti valaistu ja tumma. Avoimiin seinäkaappeihin ladotut kirjakääröt olivat kuin mehiläispesän kennoja; niiden suuaukoista pilkistivät esiin kultanuppiset sauvat, jotka olisivat hyvin voineet käydä siitepölyn tahraamista tuntosarvista. Kaikkialla vapailla pöydillä ajelehti sulkakyniä, styluksia, codices-levyjä, vaharasioita, mustetolppoja. Mutta täällä olivat myös Cremutius Corduksen rakkaat kreikkalaiset keramat, – kivilavitsoille nostetut vaasit ja maljat, suuri joukko kaiken kokoisia savitavaroita, joista vanhimmat olivat peräisin Therasta tai Syrakusan korinttolaisista haudoista ja sivelty mustanruskealla aigeialaisella kiiltomaalilla. Oli Rhodoksen ja Meloksen itämaisia ruukkuja, joiden kuvavyöhykkeessä vaelsi tummia haaveellisia satueläimiä. Oli lohjenneita savimaljoja Ateenan Dipylonportin lähellä olevasta kalmistosta, Vähän Aasian joonialaisten kalliita koruastioita, joiden kermanvaalea pohjaväri hohti hämärän halki, ja mannermaan ruukkuja, joiden keltaisissa ja punaharmaissa kyljissä voi huomata tummia laikkuja, sankareita ja eläimiä.
Historiantutkija hankasi par'aikaa pesusienellä leveää Ergotimoksen maalaamaa vaasia, jota kiersi viisi päällekkäistä kuvavyöhykettä kuin viisi heleätä värikäärettä: hehkuvaa violettia ja valkoista ja tulipunaista, joukko siipileijonia ja sotavaljakoita, jumalien ja puolijumalien kulkue... Sitten vanhus kääntyi.
Hän laski ruukun melkein hyväilevän varovasti käsistään. Hän tervehti hajamielisen lempeästi. Corduksella oli yksinkertainen liehuva kaapu, jonka moniin laskoksiin hänen pieni ukonruumiinsa kerrassaan hävisi. Mutta hänen kasvonsa – nuo pehmeiden ja liikkuvien ryppyjen peittämät kasvot – olivat jollakin merkillisellä tavalla muuttuneet. Niissä oli epätavallista varmuutta, joka hämmästytti senaattoria. Oliko se hämärän syy? Näköharha? Kenties se johtui ukon egyptiläisistä silmälaseista, – hiotuista vedenvärisistä puolijalokivistä, jotka oli liitetty toisiinsa ohuella metallisillalla ja jotka, nyt kimalsivat kuin pienet ikkunaruudut Corduksen nenän kummallakin puolen. Myöskään pahkasauvaa senaattori ei nähnyt, – tällä kertaa vanhus ei haparoinut tietä, vaan tuli notkeasti ja suoraan permannon poikki. Ukon huulilla väreili hämillinen, mutta miltei ylhäinen hymy. Niin, sen täytyi johtua silmälaseista.
"Tänään sinä olet sokeampi kuin minä, sinähän et huomaa vierastani", sanoi Cordus.
Ja vasta nyt senaattori Nerva keksi miehen, joka istui narisevassa koripunostuolissa. Tuoli oli Corduksen äidin muinainen perintötuoli. Se häämötti kuin mikäkin ränstynyt mutta kunnianarvoisa valtaistuin nurkan pimennosta. Tuntematon vieras oli pienikokoinen, hänellä oli ahavoitunut otsa ja untuvamaiset hiirenharmaat ohimohiukset. Hänen ihossaan oli kypsän oliivin vivahdus niinkuin usein makedonialaisilla. Silmät olivat vanhan merenkulkijan siristyneet, hailakat ja kauas katsovat silmät. Miehen puhuessa ne tähtäsivät aina jonnekin hyvin etäälle aivan kuin olisivat hakeneet laivan keulakuvan yli kaukaista taivaanäärtä. Hän oli kreikkalaisen kaunopuhujan Aemilianuksen isä Epiterses. Ja senaattori oli tuntevinaan kostean puun ja suolan hajua.
Hetken aikaa Nerva tuumiskeli, sitten hän päätti puhua vieraan läsnäolosta huolimatta. "En usko, että olen ensimmäinen, joka varoittaa sinua. Sinun on täytynyt jo kuulla, kuka puhetoverisi noissa juhlissa oikeastaan oli. Ja mennä sanomaan sillä tavoin...! Sehän on ihan samaa kuin hakea kuolemaa. Luuletko, että Sejanus tämän jälkeen katselee sinua suopeasti? Sinähän tiedät hänen vaikutusvaltansa. Hän ei myöskään ota lukuun, niin, hän tuskin tietää, että ilman noita laseja olet sokea kuin Ateenen pöllö..."
"Minulla ei ollut aavistustakaan, että mies tosiaan oli hän", sanoi Cordus hiljaa. "Kuulin vain matalan äänen ja näin jotakin vaaleata... Mutta eihän sitä voi auttaa, sehän on yhdentekevää nyt."
"Kuinka niin Yhdentekevää? Neuvoisin ainakin sinua muuttamaan maaseudulle."
"Mitä varten?" kysyi Cordus. Hän tarttui egyptiläisiin laseihin ja alkoi hieroa niiden sisäpintaa pienellä kangastilkulla. Hänen otsansa oli syvissä rypyissä. Senaattori katseli ystävänsä piirteitä uteliaasti ja säälinsekaisesti, sillä hänen oli hyvin vaikeata ymmärtää tuota välinpitämättömyyttä ja vielä vaikeampaa oli selvittää itselleen, mikä outo muutos vanhan historiantutkijan koko olennossa oli tapahtunut. Hän istui tuossa kuin linnanpäällikkö, jolla on taskussaan salakäytävän avain ja joka ei sisimmässään välitä piirittäjien hyökkäyksestä. "Kai elämäsi on sinulle kallis niinkuin meille kaikille", sanoi Nerva viimein. Cordus nosti lasit nenälleen ja loi hiukan hämillisen katseen senaattoriin.
"En tiedä, voihan olla", hän sanoi hitaasti. "Mutta kuinka voisin jättää tämän huoneen ja nuo vaasini ja saviastiat sillä eihän kai tule kysymykseenkään, että pakenisin niiden kanssa. Minä olen jo vanha mies; me olemme kaikki vanhoja miehiä, sinäkin. Ja mitä oikeastaan merkitsee vuosi tai pari? Ei, Nerva! Välistä kyllä tahtoisin kirjoittaa loppuun tasavallan olojen historian, mutta en ole kuitenkaan enää pitkiin aikoihin ollut oikein kiinni maassa."
Seurasi painostava hiljaisuus, laintutkija kuunteli ajatuksiin vaipuneena kadulla marssivien kenturioiden askelten kumua. Hänen mielensä oli raskas. Ahdisti. Molemmat miehet istuivat äänettöminä hämärässä työhuoneessa, jossa heikko ulkomaailman valo silloin tällöin sytytti jonkin ruukun kyljen tai yksinäisen kirjan punaisen nimisinetin välkkymään.
Vihdoin Cremutius Cordus nousi, tarttui hajamielisesti pesusieneen, mutta laski sen sitten käsistään. Hän meni sen pöydän luo, jolle Ergotimoksen saviastia oli huolellisesti asetettu. Tällä kertaa hänen väsyneissä kasvoissaan ilmeni miltei haltiokkuutta. Hän kosketti sormellaan hyvin varovasti maljakon koristekuvia. "Ei, näetkö, tämä on kuin hymni olympolaiselle mielenrauhalle. Jos olisi valoisampaa, voisit tuntea jokaisen näistä pikkuolennoista jumaliksi ja sankareiksi, sen näkee jo tavasta, jolla he ajavat vaunuissaan... Olen taipuvainen väittämään, että tämä tumma kuvio esittää Pania. Mutta minun ystäväni Epiterses tuolla nurkassa sanoo, että suuri Pan on kuollut."
"Kuinka niin?" kysyi Nerva.
Korituolissa istuva vieras oli tähän saakka ollut kuuromykkä, mutta nyt häneen oli vedottu, nyt hän saattoi jälleen kertoa suuren uutisensa; muuten tuo uutinen oli jo levinnyt kaikkiin Rooman kapakoihin ja myymälöihin, sillä Epiterses oli väsymättä toistanut sitä kaikkialla, missä liikkui. Vaikka meri oli vasta avautunut ja säät olivat myrskyiset, hän oli purjehtinut ensimmäisellä lastilaivalla Kreikasta Brundisiumiin. Niin, hän oli vain merenkulkija, mutta kuitenkin juuri hänen piti joutua kokemaan tuo ihmeellinen, ihmeellinen...!
Epiterseksen vedenväriset silmät tuijottivat kaiken aikaa senaattorin olkapään yli kaukaisuuteen, kun hän kertoi purjehdusmatkastaan. Laiva oli juuri illan rajalla sivuuttanut Ekhinadien pienet saaret, ja silloin myrsky äkkiä rupesi tyyntymään ja jokainen matkustaja, soutajatkin, kuuli saman kummallisen äänen. "Se tuntui tulevan Paksain saarilta. Meidän perämiehemme oli syntyjään egyptiläinen, ja ääni toisti kolme kertaa hänen nimensä, ennenkuin mies uskalsi vastata. Ja sen jälkeen me kuulimme kaikki hyvin voimakkaan huudon: 'Kun olet ohjannut Palodeen lähelle, ilmoita, että suuri Pan on kuollut! Mitä luulette tapahtuneen? Juuri Palodeen kohdalla perämies menee keulaan, nostaa kädet torveksi huulilleen ja kajauttaa: 'Pan on kuollut! Ja minä, Epiterses, ja kaikki laivassa olleet, orjasoutajat ja merimiehet, me vannomme Tartaroksen nimessä, että Välimeri aina taivaanrantaan asti kohahti valitushuudoista. Minä tunnen kaikki meren äänet, veden loiskeen riuttoja vasten ja tuulensuhinan, mutta tämä ei ollut vihuria eikä muutakaan luonnollista. Sillä tavalla voihkitaan vain hautajaisissa, ja nyt on kysymys siitä kuka itki."
Hän puristi huulensa tiukasti suppuun. Ongelma tuntui kerrassaan pakahduttavan Epiterseksen suurta päätä, sillä hänen ahavoitunut otsansa oli kireissä poimuissa eikä hän puhunut sen enempää. Korituoli narisi. Ulkona satoi, – saattoi kuulla veden solinan räystäskouruista. Senaattori katseli miettivästi merenkävijää ja käänsi sitten silmänsä historioitsijaan, joka yhä puuhasi Ergotimoksen ruukun parissa. "Mitä arvelet?" kysyi Nerva. Corduksen hymy oli jälleen epätodellisen ylhäinen, kun hän siveli pesusienellä maljakon pintaa:
"Epäilemättä on tapahtunut niin ja niin täytyi tapahtua. Tähtiä, enteitä ja merkkejä, ja nyt meren itku...! Me olemme lähestymässä, maa kaikkine olentoineen on lähestymässä tuntematonta kääntöpiiriä. Muistat kaiketi, että jemeniläinen Thrasyllus ennusti jo monta vuotta sitten uuden jumalan syntymistä."
Nerva painoi kädet polvilleen ja kuunteli sateen suhinaa. "Kenties olisi joka tapauksessa parasta..." hän aloitti, mutta jätti lauseen kesken; turha kehoittaa Cordusta muuttamaan pois kaupungista! Ja Sejanus, mihin hän ryhtyisi nyt? Ja eikö hän helposti saisi yllytetyksi Tiberiuksen epäluulon tuota raihnaista ukkoa kohtaan, jonka elämänhalu näytti tyystin hävinneen aivan kuin näkemisen lahja pian häviäisi hänen silmistään? Mitä vanhus olikaan puhunut olympolaisesta mielentyyneydestä? Niin, kenties tämä kaikki oli juuri sitä, – tuossa liikkui nyt suuressa väljässä kaavussaan perin tarmoton mies, joka oli tulossa uudelleen lapseksi mutta samalla saavuttamaisillaan syvän sielunrauhan. Sadepäivän himmeä valo kimalsi vanhuksen silmälaseissa. Se osui kirjojen kultasauvoihin ja haudoista kaivettujen savimajojen kuvioihin, ikäänkuin se olisi tahtonut tehostaa niiden ainutlaatuista tärkeyttä muuten niin pimeässä huoneessa.
Kun senaattori hetkistä myöhemmin poistui, hänellä oli kiusallinen tunne, että häntä oli jollakin tavoin vedetty nenästä. Hän nousi kantotuoliin laihat, hienot lintukoirankasvot kovin mietteliäinä. Kautta pitkän elämänsä hän oli pysytellyt syrjässä maailman humusta ja tyytynyt vain uteliaasti tutkimaan ihmisiä, ihmistyyppejä, aivan kuin pojat pistävät neuloihin erivärisiä perhosia. Mutta voitiinko kenestäkään sanoa: tuo on tuollainen ja tämä tällainen? Varmat, kiteytyneet mielikuvat eivät paljasta meille todellisuuden olemusta. Perhonen on neulan lävistämä, se ei elä! Ihmistuntemus, syvinkään, ei ulotu sielujen pohjiin asti, jos se kulkee kivettymisen spiraalin läpi ja tulee liian tietoiseksi, varmaksi. Eikö sitä paitsi elämän varsinainen lumous piile siinä, että se on... niin, mitä se on? Luonteiden piileviä mahdollisuuksia, voimaa heikkoudessa ja päin vastoin, – kaikkea tuota, mitä ei voi edeltäkäsin arvata. Onko puolisokea Cordus pahkasauvoineen todellisempi kuin ruukkujen parissa hääräävä vanhus, joka puhuu mielenrauhasta ja jonka silmälasit kimmeltävät...?
Kantotuoli huojui ja senaattori sen mukana. Sade lotisi kadun kuoppiin.
4.
Nerva ei suotta ollut huolissaan Aelius Sejanuksen kasvavasta vaikutusvallasta. Pretoriaanien päällikkö, joka edelleen asui ulkoa rappeutuneessa, sisältä suhdattoman prameassa konsuli Aelius-vainajan talossa, rakennuksessa, jonka muurilaasti lohkeili yhä pahemmin ja jonka ympärillä vanhan puiston poppelit rauhattomasti suhisivat, piteli tällä kertaa sormissaan tärkeitä lankoja. Hän oli kasvanut kiinni valtakunnan asioihin kuin kääpä puun kylkeen. Mitä senaattorit, mitä ritarit olivat alussa tuumineet, että tuo mies olisi ennenpitkää keisarin käskijä, oli toteutumassa. Ne, jotka vuosia sitten olivat olleet valmiit nimittämään häntä takanapäin kirotuksi etruskiksi, pitivät nyt visusti varansa, etteivät millään tavoin olisi loukanneet häntä. Mutta varsinainen ratkaisematon arvoitus oli kaartinprefektin outo vaatimattomuus ja se seikka, että hän ei havitellut mitään arvoasemia; hän näytti pitävän suosikinasemaansa kaikkia valtionvirkoja korkeampana. Sejanuksen nähtiin liikkuvan palatsissa tutussa mustanvoittoisessa tai syreeninvärisessä manttelissaan, rinnallaan kipinöivä kultainen vitja. Hän oli ainoa, joka pääsi esteettömästi Tiberiuksen työkamariin päivin ja öin, henkilääkäriä lukuunottamatta. Ja kun hän ratsasti kimollaan Rooman katuja, häntä seurasivat tavallisesti jonkin askeleen taempana hänen molemmat uskottunsa Satrius Secundus ja Pinarius Natta, – sitten upeapukuisia hovipoikia, tallimestareita, pretoriaaneja, joiden hohtavat vaskivarukset kumisivat ja helähtelivät pahaenteisesti. Täydellinen aseistautunut suojavartio!
Kuolleen ylipäällikön Germanicuksen vanhat ystävät huomasivat prefektin nousun liiankin hyvin. Useimmat heistä olivat kokeneita sotakarhuja, jotka olivat taistelleet keisarin veljenpojan johdolla pohjoisrajalla tai olleet Syyriassa niinä synkkinä viikkoina, jolloin ylipäällikkö makasi Epidafnen huvilassa. Germanicuksen legaatit Publius Vitellius ja Sentius Saturninus olivat molemmat tunteneet jonkinlaista kostonhimoista tyydytystä kuullessaan maaherra Pison itsemurhasta, – mutta kun oikeudenkäynti sitten oli alkanut, kun Pianoina, jota yleensä pidettiin pääsyyllisenä, oli vain muodollisesti käytetty oikeudessa ja heti laskettu vapaaksi, molemmat päälliköt eivät tienneet mitä ajatella. Samoin oli toisten laita. Vibius Marsus, Veranius ja Kommageneen täysivaltainen preettori Servaeus pohtivat kukin tahollaan, kuka oikeastaan oli syyllinen? Oliko Sejanuksella sormensa tässäkin pelissä?
Oli ollut aikoja, jolloin Publius Vitellius oli huonosti levättyjen öiden jälkeen ollut herätessään kuulevinaan kolkutusta ulko-ovelta. Hänhän oli oikeussalissa käyttäytynyt kuin mieletön ja vihjaillut salaisiin Roomasta tulleisiin käskyihin; hänen asemansa oli tällä kertaa miltei yhtä uhkaava kuin vanhimman veljen Quintuksen, jonka nimen keisari oli pyyhkinyt pois senaatin luettelosta. Oliko sekin tapahtunut Sejanuksen neuvosta? Ja minkä vuoksi veljessarjan tylsin ja kunnottomin mies, Lucius, paisui kuin lehmäntatti, kunnes hän varjosti kaikkia sukulaisiaan, joista hän muuten ei näyttänyt vähääkään piittaavan? Milloin Publius Vitellius vain ajatteli kunnianhimoisen nuorimman veljensä sileitä itsetyytyväisiä kasvoja ja mustattuja kulmakarvoja, hänet valtasi hämärä pelko.
Palatinuksen linnassa vallitsi tähän aikaan tulevien ja menevien lähettien tungos. Valtakunnan eteläosissa olivat käynnissä kiivaat taistelut, jotka uhkasivat niellä kuin hietamyrsky Rooman sikäläiset linnoitukset. Tiberius oli lähettänyt Numidiaan Sejanuksen sedän Junius Blaesuksen, Afrikan sotavoimia vahvistettiin yhdeksännellä pannonialaisella legioonalla. Itse taisteluvyöhyke ulottui Leptis Magnan kaupungista Ison Syrtin lahden rannalta ja garamanttien seuduista syvälle Numidian sisäosiin. Leskikeisarinna Livia näki öisin tulen tuikkivan poikansa työhuoneesta. Ilmeisesti keisari istui unettomina pimeinä tunteina kartan ääressä – hän tarkasteli noita alueita, jotka ympäröivät afrikkalaista Cirtan kaupunkia, tai sitten hän koetti ajatuksissaan manata näkyviin vaikeakulkuisia Aures-vuorten kallionsolia, joihin oli sijoitettu Blaesuksen joukkoja. Kapinaan nousseita garamantteja vastaan taas marssitettiin legaatti Cornelius Scipion johtama sotavoima. Vielä talven rajalla roomalaiset majailivat yhä edelleen leireissään, ja numidialaiset, joita johti heidän sotainen heimopäällikkönsä Tacrafinas, tekivät ehtimisiin ryöstöretkiä vuoristosta tai aavikoilta. Entinen Afrikan käskynhaltija Camillus, joka oli jo aikaisemmin kunniakkaasti puolustautunut tummaihoisia ratsumiehiä vastaan, oli alkukesästä ottanut vastaan heidän uuden hyökkäyksensä; oli taisteltu Pagyda-joen varsilla, muuan Decrius, sen linnoituksen komentaja ja oivallinen ratsumies, oli johtanut Rooman kohortit avoimeen otteluun hietatasangolle. Mutta Camillusta seurasi käskynhaltijan virassa toinen mies. Ei kukaan palatsissa tiennyt, minkä vuoksi Tiberius nimitti tähän tehtävään Germanicuksen entisen ystävän Lucius Aproniuksen, – miehen, joka vuosia sitten oli kostanut Varuksen häviön kaukana pohjoisessa yhdessä juron Siliuksen ja Aulus Caecinan rinnalla. Hänellä oli joka tapauksessa sotatottumusta. Hän ja Antius olivat aikoinaan pitäneet kurissa roomalaiseen Galliaan sijoitettuja joukkoja. Ja nyt hän toimi uudessa tehtävässään niin ansiokkaasti, että ennen kuin vuosi oli kulunut umpeen, Palatinuksen esihuoneissa kuiskailtiin, että tuota vanhaa sotilasta pian odottaisivat sekä triumfi että kansalaisseppele.
Lähetit matkustivat Afrikasta Roomaan vaivalloisten taipaleiden halki, ja heidän ilmestyessään palatsin vastaanottosaliin senaattorit ja ritarit mainitsivat puoliääneen nimiä: Apronius, sotilas Rufus Helvidius, joka kuului erikoisesti kunnostautuneen, komentaja Decrius, Junius Blaesus!
Blaesus, voitonhimoinen ja – niinkuin hovissa yleisesti tiedettiin – sangen turhamainen, loistonhaluinen mies, piti talven rajalla vielä puoliaan numidialaisia vastaan ja tämän rehentelevän päällikön maineesta lankesi tavallaan valoa myös hänen sukulaiseensa Sejanukseen. Pohjoismetsien vanha soturi Aulus Caecina, jonka ahavoituneissa kasvoissa oli vaaleita miekanarpia ja jonka suuret purppuranpunaiset korvat ulkonivat päästä kuin leveät karvalaukut, ei tosin voinut käsittää Blaesuksen menestymistä. Milloin tahansa hän muisteli tuota pöyhkeätä miestä, muisteli hänen kipinöiviä ansiomerkkejään ja kullanhohtoista töyhtökypäräänsä, joka näytti pikemmin koruteokselta kuin sotilaan päähineeltä, Caecinan valtasi vaistomainen harmi. Sedän ja veljenpojan hahmot sulivat jollakin tavoin yhteen hänen mielessään. Hän tunsi halveksivansa Sejanusta. Mutta tuo halveksunta oli sekin sumeata ja ikäänkuin epätarkkaa; se oli suoran juron miehen puolittain ylenkatseellista vastenmielisyyttä, kun hän näkee miltei ansiottoman ihmisen vähitellen kiipeävän valtaan. Ja omituista oli, että Aulus Caecinan mielikuvissa Sejanus näkyi samanlaisena kuin kaikkien senaattorien ja ritarien mielissä. Nähtiin vain valkoinen kupera otsa ja syvällä tuikkivat hiilenmustat silmät... Kaartinpäällikön tumma mantteli kuului tähän sisäiseen näkyyn yhtä olennaisesti kuin kultaiset vitjatkin. Ne miehet sitävastoin, jotka tavallisesti seurasivat häntä Palatinuksen linnaan kuin ajokoirat isäntäänsä, jäivät kokonaan hänen liehuvan synkän vaippansa varjoon. Heihin kuului ritari Domitius Ahenobarbus kuparinvärisine partoineen, suorasukaisen röyhkeä Marcus Terentius, pieni lakimies Fulcinius, jolla oli piipittävä linnunääni ja joka oli toiminut syyttäjänä Pison oikeusjutussa. Heihin liittyi myös leskikeisarinnan ystävättären Mutilia Priscan aviomies ritari Geminius; hän saapui palatsiin kaikille Idän voiteille tuoksuen, huulet ja poskipäät vahvasti maalattuina, milloin hän ei viettänyt päiviään sinikivisessä kylpylässään ja antanut orjattarien piiskata jalkapohjiaan.
Sejanus oli näköjään unohtanut nyrkiniskun, josta oli jo kulunut aikoja; Drusuksen rystysien jälki hänen kasvoissaan oli vähitellen muuttunut sinisestä keltaiseksi ja sitten haihtunut. Mutta oliko lyönti sattunut vain hänen kasvoihinsa?
Se ulottui syvemmälle. Häntä oli isketty luonteen sisimpään ylpeyteen, oli lyöty pahemmin kuin koskaan nuoruusvuosina, jolloin Caput Africaen paashikoulun toverit peittosivat ja potkivat häntä. Ei, – vain hänen vuosi vuodelta kasvanut valtioviisautensa esti häntä ilmaisemasta sitä ainoallekaan ihmiselle. Tosin hänen klienttinsä Pinarius Natta ja Satrius Secundus ensi alussa kummastelivat, kuinka pretoriaanien komentaja voi niin helposti niellä semmoisen loukkauksen. Mutta viikkojen, kuukausien, vuoden kuluessa tapaus unohtui. Se vaaleni samalla tavoin kuin mustelmakin.
Kaikki tiesivät, että tapaus ei ollut jäänyt Tiberiukselta salaan; palatsin juorukellot olivat pitäneet siitä kyllä huolen. Mutta kun Sejanus sitten ilmaantui Palatinukselle, kun hän tapansa mukaan tuli pieneen työhuoneeseen, caesar odotti turhaan, että prefekti kautta rantain sivuaisi asiaa. Ei, – kaartinpäällikkö ei näyttänyt kaipaavan minkäänlaista hyvitystä. Jos hän jossakin yhteydessä sattui lausumaan Drusuksen nimen, hänen äänensä oli tyyni, hiljainen ja kunnioittava. Uskollisen alamaisen perikuva, joka ei pyri nostamaan kättä ylempiään vastaan! Sejanuksen ainoana ilona näytti olevan tuo, että sai lämmitellä herransa suosion paisteessa. Hän seisoi tummana, vaatimattomana, hiukan kumarana savuisessa kamarissa lähellä pöytää, jolle oli levitetty karttoja ja diptyykkitauluja. Silloin tällöin hän antoi tietä keisarin riikinkukoille tai väistyi kohteliaasti, kun valkoinen kissa hypähti keisarin syliin. Vaikka entinen palatsi oli nyt tyhjillään ja hovi oli muuttanut uuteen, kolminkerroin suurempaan linnaan Palatinuksen luoteiskulmaukseen, Tiberius ei ollut tuumaakaan poikennut vanhoista tottumuksistaan. Hän istui hämärässä niinkuin ennen. Hiilipannut ritisivät. Seinäverhoissa kävi väreily.
"Minä en ole nähnyt Agrippinaa noiden juhlien jälkeen, jolloin... Hän siis yhä edelleen asuu Galluksen luona f" kysyi caesar.
Sejanus oli kyllin tarkkanäköinen ymmärtääkseen, miten pahoin Tiberiuksen itsetuntoa riipaisi lesken avoin, ylväs vihamielisyys. Mutta hän vastasi vain: "Aivan niin. Hänellä kai on syynsä siihen. Tarkoitan, että hän voi viettää siellä aikansa rauhassa. Ja ovathan siellä myös Germanicuksen lapset, samoin hänen serkkunsa Lepidus."
"Syynsä...?" Tiberius takertui siihen sanaan. Hän istui tuolissaan hyvin kankeana, hänen laihat haukankasvonsa olivat epäluuloisen uteliaasti kääntyneet suosikkiin päin. Huoneessa kuului vain hiilien ohut rahina. Prefekti puolestaan tunsi nyt, niinkuin usein ennenkin, keisarista lähtevän jäätävän uhon, ikäänkuin ilmakehä hänen ympärillään olisi kylmempää kuin muualla. Niin, häneenkin se vaikutti oudon lamauttavasti. Se pakotti huolellisesti punnitsemaan jokaista sanaa.
"Sinun täytyy ottaa huomioon, caesar, että Antiokian tapausten jälkeen tyytymättömien luku on kasvamassa", puhui kaartinpäällikkö hiukan empien. "En tahtoisi suorastaan väittää... Mutta pelto on valmiiksi muokattu. Ja kuka siihen kylvää? Mitä siemeniä? Sinähän tunnet Agrippinan tavattoman ylpeyden, hänen kostonhalunsa. Salli minun puhua suoraan, caesar. On olemassa tietty puolue, joka innokkaasti kannattaa ylipäällikön leskeä."
"Luuletko sen mahtavan mitään?"
"Luulen. Missä joukko erittäin vaikutusvaltaisia henkilöitä tällä tavoin liittyy yhteen, siellä on aina olemassa salaliiton mahdollisuus."
"Ja entä sitten? Mihin he oikeastaan voivat pyrkiä?"
Sejanus taivutti hiukan päätään, mutta kohtasi lujana Tiberiuksen pistävän katseen: "Onhan mahdollista, että Drusukselle halutaan antaa keisarius ennen aikojaan ja että juuri poikasi on välikappale heidän käsissään. Taivas varjelkoon minua epäilemästä häntä, hän on ehkä aivan tietämätön tästä."
Tiberius nousi raskaasti tuolista. Hänen valkoinen päänsä sukelsi nyt kokonaan valoon; sen syvissä, iän uurtamissa kurtuissa näytti piilevän sellainen synkkyys, että Sejanus vaistomaisesti peräytyi pari askelta. Keisari kulki edestakaisin ja purppurainen vaippa laahasi maata. Hän asteli raskaasti kumahtelevan permannon poikki, mutta päämäärättä, ikäänkuin ei olisi tiennyt, minne mennä, missä pysähtyä... Tapansa mukaan hän oli työntänyt molemmat kätensä manttelin laskoksiin. Viimein hän lähestyi hiiliastiaa ja ojensi kämmenensä sen yli. Kytevästä tulesta levisi heikkoa hohdetta laihoihin sormiin ja hallitsijan rubiinisormus iski hämyssä kipinöitä. Sitten hän kääntyi Sejanuksen puoleen:
"Mitä siis neuvot minun tekemään?"
"Ole varovainen", sanoi suosikki pehmeästi. "Ole valpas. Anna pitää silmällä jokaista, joka herättää epäluuloja."
Keisari lämmitteli yhä palelevia käsiään hiilloksen päällä. Hänen suupielensä vetäytyivät pilkallisesti alaspäin: "Sinä siis ehdotat, että tässä kaupungissa, tässä palatsissa pantaisiin voimaan urkintajärjestelmä?"
"Kun on kysymys sinun herruudestasi, caesar, eivät mitkään varovaisuuskeinot ole turhia", sanoi kaartinpäällikkö.
Näiden keskustelujen tuloksena oli se, mihin Sejanus pyrki. Aikoja sitten, ollessaan vielä jokseenkin huomaamaton jäsen keisarillisessa hovissa, hänen tarkka vainunsa oli ilmaissut hänelle Tiberiuksen luonteen heikot kohdat. Ja nyt hän näki syvälle tuon kylmän jääolennon sieluun, niihin pimentoihin, missä ihmisviha ja epäilys asustivat. Sejanus tunsi itsensä ihmeen rauhalliseksi niinkuin sotapäällikkö taistelun alkaessa.
Hän oli erinomaisen selvillä Tiberiuksen ja Agrippinan välisestä kireästä suhteesta, ja vaikka hän ei voinutkaan tietää, mitä syytöksiä Germanicuksen leski oli eräänä iltana viskannut vasten imperaattorin kasvoja, hän muisti hyvin uudessa palatsissa pidetyt juhlat, muisti punaisen omenankin, jota Tiberius silloin oli tarjonnut Agrippinalle ja jonka tämä oli työntänyt luotaan aivan kuin hedelmä olisi ollut myrkytetty. Ollessaan yksin kaartinpäällikkö käänteli ajatuksissaan kaikkia mahdollisuuksia, tarkasteli niitä niiden eri puolilta. Ja silloin saattoi sattua, että hänen kuoppaisista silmistään leimahti katse, jossa ei ollut pelkkää voitonhurmaa, vaan myös jotakin kauastähtäävää, hyökkäävää, etäisiin päämääriin ampuvaa. Niin, itse asiassa hän ei tuntenut vihaa enempää kuin myötätuntoakaan Agrippinaa kohtaan. Ylipäällikön leski häämötti hänen tajunnassaan jonkinlaisena persoonattomana olentona, jonka kasvonpiirteet tuskin olivat painuneet hänen muistiinsa. Mutta tuossa naisessa hän oli löytänyt oivallisen aseen itselleen. Hän ajatteli: Minä pelaan hänellä niinkuin arpakuutiolla; riittää, että hän vie minut lähemmäksi lopullisia tarkoitusperiä, sortuipa hän sitten itse siinä leikissä tai ei!
Sejanus ei ollut laskenut väärin tiputtaessaan epäluulon happoa keisarin tajuntaan. Johtui joko sattumasta tai erikoisen taitavasta järjestelystä, että varsin pian Tiberiuksen ja kaartinpäällikön neuvottelun jälkeen nostettiin kanne Agrippinan ystävätärtä Aemilia Lepidaa vastaan. Ylimysnaista, jonka suku oli Rooman vanhimpia – hän saattoi lukea esi-isiinsä sekä Lucius Sullan että Pompeiuksen – syytettiin jatketusta aviorikoksesta erään rikkaan ja lapsettoman Publius Quirinuksen kanssa, sen lisäksi myrkkyjen sekoittamisesta ja kaldealaisten ennustajien puhuttamisesta. Oikeussali oli tulvillaan vanhaa, kauhistunutta ja perinpohjin hämmentynyttä aatelia. Syytetyn puoltajana toimi hänen veljensä Manius Lepidus, mutta hänen heikot vastaväitteensä kerrassaan hukkuivat yleisen syyttäjän kaunopuheisuuteen. Tiberius puolestaan oli, merkillistä kyllä, hyvin välinpitämätön aatelisnaisen kohtalosta. Kun tuomio langetettiin, kun ritarit ja senaattorit poistuivat istuntosalista, Memmius Regulus kääntyi Gnaeus Lentuluksen puoleen ja sanoi matalalla äänellä: "On ilmeisesti tarkoituksena romahduttaa kaikki vanhat aatelissuvut. Calpurniusten suku kaatui Pison mukana, ja nyt menevät Aemiliukset."
Mutta vanha senaattori Lentulus ei vastannut. Hänen ohimonsa tykyttivät. Hän ajatteli maatilojaan ja rikkauksiaan ja tunsi epämääräistä, kumeata tuskaa, joka ei ollut kertaakaan vaivannut häntä edes menneinä aikoina, jolloin hän oli johtanut kohortteja hyökkääviä Idän joukkoja vastaan.
Agrippina aavisti hämärästi, että lyönti oli ainakin kiertoteitse suunnattu häneen. Ja varmaa olikin, että jokin salainen jousi nyt jännittyi alituisesti, että nuolet suhahtivat odottamatta näkymättömistä piilopaikoista. Kuka piti asetta käsissään? Sejanusko? Kun Afrikan levottomuudet olivat päättyneet Junius Blaesuksen loistavaan voittoon, Tiberiuksella itsellään oli yllin kyllin huolta uusista alusmaissa ja rajoilla puhjenneista mellakoista. Idässä liikehtivät coelaleettien, odrysien ja dierien hampaisiin asti aseistautuneet laumat, Philippopoliksen kaupunki julistettiin piiritystilaan; Makedonian alue oli toistuvien verilöylyjen näyttämönä aina siihen asti, kunnes Moesian uusi käskynhaltija Publius Vellaeus sai keveine apujoukkoineen rauhan palautetuksi. Mutta samaan aikaan Galliasta saapui huolestuttavia tietoja.
Kapina puhkesi äkkiä yht'aikaa kahdella taholla. Treverien heimopäällikkö Julius Florus ja aedulainen Sacrovir olivat koonneet sotajoukon, joka käsitti kaiken kaikkiaan neljäkymmentä tuhatta Gallian asukasta; he hyökkäsivät Lyonin tienoilla roomalaisia vastaan seipäät ja viikatteet aseinaan, ja varsin pian taistelun kumu alkoi levitä syvälle Ardennien metsiin. Paikallinen maaherra Aviola oli turhaan yrittänyt sammuttaa tätä paloa. Hän keräsi kiireesti ympärilleen kohortit, jotka muodostivat maakunnan vakinaisen poliisivoiman, mutta ne lyötiin verissä päin hajalle. Niin kauan kuin tämän tulipalon kulkua, sen äkillisiä yllättäviä käänteitä turhaan yritettiin sammuttaa tai torjua, keisari vietti Palatinuksella unettomia öitä. Saattoihan uhata vaara, että melske tempaisi mukaansa yhä laajemmat kansanmassat, sillä näköjään riitaisetkin heimot lujittuvat yht'äkkiä yhdeksi ainoaksi kiinteäksi rintamaksi, kun on noustava yhteistä vihollista vastaan. Niinhän oli tapahtunut usein...! Mutta vihdoin saapui muuan ratsastava kuriiri ja toi yllättävän voitonviestin. Treverien johtaja Florus oli syöksynyt omaan miekkaansa. Kahdennentoista peninkulmapatsaan kohdalla Lyonin valleista etelään Julius Sacrovir ja hänen sotilaansa olivat kohdanneet Rooman legioonat, joita johti taisteluissa koeteltu Silius. Ja tätä mahtavaa armeijaa vastaan he tappelivat epätoivoisesti mutta turhaan. Lapiot, viikatteet, kirveet iskettiin maahan heidän käsistään, ruoho punersi näiden surmattujen vapaussoturien verestä. Kim Rooman senaatti hiukan tämän jälkeen uhrasi kiitosuhrin Juppiterille keisarin nimissä, Tiberius oli merkillisen hajamielinen. Näytti suorastaan siltä kuin hän olisi salaa hävennyt tällaista voittoa, – hänen silmissään oli tyhjä katse, hän tuijotti kenties ajatuksissaan nuoruutensa Dalmatian tyhjiä, ryöstetyitä, kuolemaan vihittyjä kyliä.
Sejanus oli pysytellyt vaatimattomasti syrjässä noiden tapahtumien aikana. Hän kosketteli niitä vain kepeän satunnaisesti; sodan asiat olivat hänelle aivan yhdentekeviä. Mutta mikä ei ollut yhdentekevää, oli keisarillisen kuiskaajan osa, sen draaman tiukka, hellittämätön ohjaaminen, jota palatsissa näyteltiin! Jollakin olemuksensa osalla prefekti halveksi Tiberiusta, joka taipui niin alttiisti hänen tahtoonsa. Caesar oli muille kiveä, hänelle muovailuvahaa. Luoda tuosta aineksesta jotakin uutta, vaivata ja muotoilla sitä kuin valaja savea – ajatus sekä hurmasi että kammotti. Prefekti tunsi puolittain vaistomaista ylenkatsetta, joka ei ollut täysin vapaata pelosta... Sejanuksen tapaiset luonteet salaavat sisimmät tunteensa omalta itseltäänkin yhtä huolellisesti kuin ympäristöltään. He toimivat kyllä tietoisten laskelmien mukaan, mutta tietoisuus ei tässä tapauksessa ole tavallisen saalistajan tietoisuutta uhristaan. Ja asian laita oli siten, etteivät vain miehen kasvot kuperine otsilleen ja syvältä tuikkivine silmineen muodostaneet naamaria. Ei, naamioitus ulottui syvemmälle, hänessä itsessään oli verhoja verhojen takana. Siitä kenties johtui, että hän kykeni myös ihmeellisesti kiintymään halveksimaansa olentoon, tuohon käskijään ja uhriin, vangittuun kotkaan, samalla kun hänen himoitseva katseensa tähtäsi imperaattorin sormukseen.
Jos Rooman aateli oli kuvitellut, että Aemilia Lepidan oikeusjuttu jäisi vain poikkeustapaukseksi, se erehtyi. Keisari epäili. Tosin se oli hyvin himmeätä epäilyä. Oli mahdotonta tietää, kohdistuiko se johonkin määrättyyn ihmisryhmään, puolueeseen. Näytti joka tapauksessa siltä kuin palatsin työhuoneessa olisi tehty ilmiantoja. Tiberius oli luultavasti muodostanut oman käsityksensä niistä seurueista, jotka aika ajoin vierailivat Asinius Galluksen maatilalla Agrippinan luona tai pitivät yksityisiä juhlia Titius Sabinuksen ja Cassiuksen asunnoissa. Kun Sejanus eräänä päivänä kohtasi palatsin esihuoneessa senaattori Cotta Messalinuksen, hän lähestyi tätä merkitsevästi hymyillen: "Olkoon minusta kaukana, että tahtoisin moittia Caesaria. Mutta minusta näyttää, niinkuin hänen luulevaisuutensa olisi pahenemaan päin."
Ja tämä ovela valtioviisas vihjaus paisui hyvin pian huhupuheeksi. Pretoriaanien päällikkö tiesi kyllä, kuinka oivallisena äänitorvena Messalinus tarpeen tullen toimisi. Niinkuin kuiskaus herättää voimakkaan kaiun Syrakusan tyrannin vankiluolassa, niin saivat nämä muutamat sanat laajan peloittavan soinnin. Ennen pitkää ne kulkivat suusta suuhun.
Kuten henkilääkäri Kharikles sanoi – hänen litteät, vienosti rusottavat kasvonsa näyttivät näinä levottomina aikoina pyöristyvän aivan täysikuuksi! – Tiberiuksen viluinen veri tarvitsi riitajuttujen kiihoketta. Valtionsyyttäjä Afer ja tuomarit, siinä hänen lääkkeensä. Keisarin ja hänen poikansa toisen konsulikauden vuosi muodostui tässä suhteessa hyvinkin terveelliseksi. Niinpä preettori Domitius Corbulo nosti jo kevättalvella kanteen erästä ylimysnuorukaista Lucius Sullaa vastaan sen vuoksi, että ritari oli anastanut hänen paikkansa Marcelluksen teatterissa, nyrkkeilyottelun aikaan. Syytetty tuli oikeussaliin vaaleanruskeat hiukset huolellisesti käherrettyinä ja kasvoillaan hyvin ylenkatseellinen, voitonvarma ilme. Preettori Corbulo puolestaan oli ikävuosien köyristämä hovimies, hänen päälakensa oli munansileä ja kihti oli vääntänyt hänen lyhyet, tylpät jalkansa muodottomaan asentoon. Hän kuului sieluineen ja ruumiineen Augustuksen aikakauteen. Hän oli perinjuurin vanhoillinen, – hän käytti puheessaan vanhan polven käänteitä: "isien tavat", "harmaantuneet hapset", "vuosien lumi" –. Näytti siltä kuin jutusta paisuisi vanhuuden ja nuoruuden välinen periaatteellinen kamppailu, sen vuoksi läsnäolijat maltittomasti odottivat, minkä kannan Tiberius valitsisi. Nuoren Sullan ystävät, ennen kaikkea hänen kasvatusisänsä, taitava ja henkevä reettori Mamercus Scaurus, panivat hänen puolestaan kaiken kaunopuheisuutensa liikkeelle, ja heihin yhtyi myös perintöruhtinas Drusus. Turhaan! Vanha Corbulo voitti oikeudenkäynnin ja kiharatukkainen nuorukainen tuomittiin maksamaan sakot.
Pian tämän jälkeen tuomioistuin kokoontui uudelleen. Tällä kertaa syyttäjänä toimi preettori Magius Caecilianus; hän oli haastanut kaksi ritaria oikeuteen majesteetinloukkauksesta. Nuo molemmat ylimykset, Celius Cursor ja Considius Aeguus, olivat aluksi miltei varmoja siitä, että kanne hylätään ja heidät vapautetaan, etenkin, koska Drusus jälleen innokkaasti puolusti heitä. Aina kun perintöruhtinas nousi puhumaan, Sejanus katseli häntä valpas kiilto silmissään. Hiljainen kyttyräselkäinen mies istui aloillaan salin loukossa ja hänen katseensa oli värähtämättä tähdätty Drusukseen. Hänen syvällä läikkyvät silmänsä näyttivät huolellisesti imevän syvyyteensä ja tallettavan jokaisen eleen, jokaisen ilmeen jäljen. Ne nousisivat kyllä sopivana hetkenä hänen muististaan... Kun sitten keisarin tahdosta saneltiin tuomio, pretoriaanien päällikön suupielet nytkähtivät; vaikea sanoa, oliko se sisäisen ilon vai ylenkatseen merkki. Hän näki, miten Drusus poistui pää kumarassa. Kruununperillinen tunsi varmaankin, etteivät hänen sanansa vielä paljoakaan painaneet.
Siinä tapauksessa, että provinssien asiat olisivat työntyneet etualalle niinkuin Gallian levottomuuksien ja Tacrafinaan beduiinikapinan aikaan, oikeusjutut olisi epäilemättä kuitattu paljon vähemmällä aivojen vaivalla. Mutta nyt ne tuntuivat paisuvan hyvinkin keskeisiksi. Ne olivat kuin salaperäinen polttopiste, johon Rooman kohtalontähden vielä etäinen mutta hiljaa vahvistuva loimo keskittyi.
Muuan Anscharius Priscus oli äskettäin haastanut tuomioistuimen eteen Kreetan prokonsulin Casius Corduksen, jota hän syytti ryöstöistä ja lahjustenotosta. Kun tähän pyydystyslankaan taitavasti pudotettiin vaarallinen myrkkypisara, syyte majesteetinloukkauksesta, tuomio oli ennakolta varma. Miltei samaan aikaan nostettiin kanne myös Aasian prokonsulia Gajus Silanusta vastaan samoista virkavirheistä. Syyttäjä huomautti erityisesti, että todistajien lausunnoista kävi lisäksi selville, että Silanus ei ollut tyytynyt vain kantamaan moninkertaista veroa omiin kassakirstuihinsa, vaan oli kaiken tuon ohessa harjoittanut säälimätöntä julmuutta. Pahinta oli kuitenkin rikos hallitsijan arvoa vastaan... Sellaisissa tapauksissa rohkeni tuskin yksikään senaattoreista puolustaa syytettyä. Niinpä kun alkoi erittäin intiimi ja ilkeä oikeuden käynti erästä ritari Enniusta vastaan, joka oli antanut kultasepän pajassa sulattaa keisarin hopeisen rintakuvan ja valaa sen yöastiaksi, tuomarien silmät kohdistuivat rautaisen ankarina uhrin kasvoihin; säikähtänyttä ritaria ei voinut mikään pelastaa.
Muuten näytti siltä kuin Tiberius olisi näiden prosessien aikana kärsimättömästi taistellut jotakin sisäistä tympeytymistä vastaan. Hän saapui tuomiosaliin jäykkänä ja kolkkona, hänen kivettyneistä haukankasvoistaan oli vaikea lukea mitään. Vain alituinen otsan rypistely ilmaisi, että hän oli yhtä tyytymätön langettaviin ja vapauttaviin tuomioihin – hän aavisteli salaliittoa, ja kuitenkin hänestä tuntui joka kerta, että iskut sattuivat aivan toisarvoisiin, kukaties viattomiin henkilöihin. Näin oli erikoisesti asianlaita sotkuisessa Clutorius Priscuksen oikeusjutussa. Priscus, jota vanha rikas senaattori Lepidus ja konsuli Rubellius Blandus olivat tarjoutuneet puolustamaan, saapui Kuuriaan ruumis vavisten, otsa nihkeän pelonhien peittämänä. Hän oli arka ja vaatimaton mies, hänellä oli jo vuosikausia ollut tapanaan sepittää erittäin monimutkaisia, ei kovin taiteellisia runoja; ne olivat milloin sovinnaisia epithalamiumeja kreikkalaiseen tyyliin tai liikuttavia aleksandrialaisia epitaafeja. Tällä erää hänen asunnostaan oli löydetty yksitoistasäkeistöinen valitusrunoelma, joka käsitteli yksityiskohtaisesti Germanicuksen kuolemaa. Oli ilmeistä, että siihen oli vain kesuurain ja tavulukujen vuoksi sijoitettu semmoisia sanoja kuin "murha", "murhaajat"... Senaattorit julistivat tuomion. Mutta kääriessään istunnon loputtua manttelia ympärilleen Tiberius oli kalmankalpea. Hän astui salin poikki raskaasti aivan kuin hänen jalkansa olisivat olleet kaksi painavaa kivistä tolppaa, ja kohdattuaan ovella ystävänsä Longuksen hän sanoi puoliääneen: "Nämä orjasielut! Matelevat edessäni kuin piiskatut koirat! Ei enää tiedä, kummat pitäisi teloittaa, syytetyt vai syyttäjät –" Kun senaattori Cocceius Nerva tuon istunnon päätyttyä nousi kantotuoliinsa, hänen laihat koirankasvonsa olivat tavallista vakavammat. Orjat tarttuivat kannatinpuihin. Kantotuoli lähti hitaasti vaeltamaan ja senaattori nojautui hyvin miettivänä pöyhötettyä pielusta vasten. Häntä vastapäätä istui Lucius Calpurnius lujat, ankarat ukonpiirteet omituisen pingoittuneina. Näytti siltä, kuin niitä olisi kiristänyt suonenveto. Molemmat vanhukset pysyivät vaiti, vain kadun kohina täytti epämääräisenä humuna tämän hiljalleen vaeltavan jättiläislippaan, aivan kuin valtameren ääni täyttää simpukan ontelon.
Sitten Nervan silmäluomet rupesivat räpyttämään. Hän kysyi Calpurniukselta, oliko tämä huomannut erästä pientä merkityksellistä seikkaa, hämärää mutta ilmeistä samankaltaisuutta kaikissa viime kuukausien oikeusjutuissa? Sehän kulki niiden pohjalla kuin punainen loimilanka. Aluksi sitä ei suinkaan ollut helppo keksiä. Mutta kun syventyi ajattelemaan, kun itsepintaisesti vainusi jälkiä...
Ihmeellistä nimittäin oli, että nämä prosessit, niin eri puolille kuin iskut näköjään oli suunnattukin ja vaikka niissä ilmeisesti ei pyritty jakamaan lyöntejä millekään määrätylle puolueryhmälle, olivat miltei aina saattaneet Tiberiuksen ja Drusuksen, isän ja pojan vastatusten! Tiberius halusi tuomita ja Drusus vapauttaa. Tiberius asettui syyttäjän, Drusus syytetyn kannalle. Voiko mikään sen varmemmin syventää noiden kahden välillä vallitsevaa kuilua... Sillä jokainenhan tiesi, että kuilu oli olemassa. Eikö perintöruhtinas korottanut ääntään tuomitun puolesta jo silloin, kun Aemilia Lepida haastettiin oikeuteen? Ja eikö hän ollut innokkaasti puolustanut nuorta Sullaa, jota vastaan preettori Corbulo oli nostanut kanteen? Entä Aeguuksen ja Cursorin majesteetinloukkausjuttu? Silloinkin Drusus oli lämpimästi kannattanut syytettyjen vapauttamista. Oliko kaikki tuo vain pelkkää sattumaa? Vai ilmenikö siinä jokin järjestelevä tahto, joka tähtäsi tiettyyn päämäärään, isän ja pojan välien lopulliseen särkemiseen? Ja jos niin oli asian laita, kenen sormet ohjasivat peliä?
Nerva ummisteli silmäluomiaan ikäänkuin ajatteleminen väsyttäisi häntä. Lucius Calpurnius puolestaan istui liikkumattomana kantotuolissa ja hänen kasvonsa kävivät yhä tylymmän näköisiksi. Oli selvää, että molemmat vanhukset ajattelivat Sejanusta. Sejanus, aina ja kaikkialla Sejanus –! Hänen musta khlamys-vaippansa kahisi sielläkin, missä kukaan ei olisi voinut sitä odottaa. Synkkä, kummallinen, kyttyräselkäinen lepakko, jolla oli ihmiskasvot. Lepakon tavoin hän teki pesänsä kätketyimpään sopukkaan.
Vielä saman päivän iltana pretoriaanien päällikkö ilmestyi surunvärisine pukuineen ja kultavitjoineen palatsiin.
Hän asteli empimättä monien permantojen yli, kasvot pystyasennossa, jalat hiukan harallaan, mahdintuntoisena. Hän meni suoraan keisarin työkammioon, jossa lamput lepattivat himmeällä liekillä ja lääkkeiden haju täytti ilman. Jos Calpurnius ja Nerva olisivat olleet nyt seuranneen keskustelun todistajina, he tuskin olisivat tienneet, mitä ajatella; terävinkään ihmistuntemus ei tässä auttanut... Tapansa mukaan Sejanus asettui työpöydän viereen kuin varjo. Tuolissa istuva hallitsija kuunteli häntä jäykän ilmeettömän näköisenä. Kaartinpäällikkö puhui kauan Asinius Saloninuksen, Marcus Agrippan pojanpojan hautajaisista, esitti aivan uudenlaisen muistojuhlan luonnoksen ja oli niin täydelleen syventynyt pohtimaan sitä, että keisari tuon tuostakin kärsimättömästi toivoi hänen poistuvan. Tätä neuvottelua, joka oikeastaan oli yksinpuhelua, kesti miltei puoli tuntia. Mutta kun Sejanus viimein peräytyi ovea kohti, hänen mieleensä näytti äkkiä välähtävän muuan asia, muuan ajatus. Hän pysähtyi empien. Hänen äänessäänkin tuntui eräänlainen nöyrä epävarmuus aivan kuin hän ei olisi tiennyt, miten sovittaa puheensa:
"Olkoon kaukana ajatus, että sinua uhkaisi jokin vaara, Caesar... Mutta varovaisuus on parhain hyveistä. Sitä paitsi, sinun on turvattava perinnöllinen yksinvalta, ja se tapahtuu siten, että sinä ja senaatti julistatte Drusuksen kansantribuuniksi."
Tiberius käännähti tuolillaan niin rajusti, että sen tukipuut rusahtivat. Hetken aikaa nuo kovat, kylmät, ankarat silmät tähtäsivät rävähtämättä Sejanuksen kasvoihin. Mutta prefekti kesti katseen. Hänen asennossaan ei ollut mitään nöyrää ja liehakoivaa, hän seisoi oven luona pää koholla. Vain vasemman käden sormet punnitsivat miettivästi kultaista vitjaa. Hiljaisuus oli oudon painostava. Lamppujen sydämet sihisivät. Viimein Tiberius sanoi epäuskoisesti:
"Sinäkö sen ehdotit? Kuulinko oikein...?"
"Milloin en olisi katsonut valtakunnan parasta?" huomautti kaartinpäällikkö. "Ja ollakseni täysin rehellinen, minua kiusaa tuo, että Drususta ja minua yhä edelleenkin pidetään vihamiehinä. Tässä tapauksessa se on kylläkin sivuseikka. Pääasia on, että valta ehdottomasti pysytetään sinun jälkeläisilläsi!"
Kun Sejanus sinä iltana poistui linnasta, taivaalla paloi kapea uusikuu. Lasinkirkas sirppi avaruuden mustassa kupukatossa... Kaartinpäällikkö laskeutui verkalleen Palatinuksen kylkeen sovitettuja marmoriportaita. Hänen vaaleat, lukitut kasvonsa olivat niinkuin kyttyräselkäisillä tavallisesti kääntyneet ylöspäin; näytti siltä, että olkapäiden välinen pahka kiskoi hänen niskatukkaansa. Musta vaippa lepatti tuulessa. Valmiiksi satuloitu kimo hirnui kuullessaan herransa tulon. Jokin tutkimaton, nimetön yhteisymmärrys näytti hetken aikaa vallitsevan miehen ja kuun välillä – miehen, jonka poskipäihin valui kuollutta kosmillista valoa, ja kuun, jonka näkymätön taivaallinen hioja oli juuri teroittanut kuin jonkin katkaisemista varten... Vehnänkorren tai ihmiskurkun? Missä oli pyöveli, joka voisi tempaista tuon aseen tähtien keskeltä?
Pimeät kadut kumisivat vankkurien jyrinästä, yössä kaikui ratsujen kavionkopse, vaunuja ja ajopelejä sukelsi näkyviin, mutta niiden ääriviivat liukenivat nopeasti hämyyn, ne vyöryivät tietään jymisevinä, tummina möhkäleinä. Sejanus kiristi suitsia, veti kiihkeästi sieraimiinsa yöilmaa. Hänen takanaan parin askeleen päässä ratsastivat Pinarius Natta ja Satrius Secundus, ja heitä seurasi pieni ryhmä pretoriaaneja. Uudenkuun valo on kovin heikkoa – mutta vaikka olisi ollut mitä kirkkain kuutamo, Sejanuksen kasvot eivät kuitenkaan olisi ilmaisseet hänen pakahduttavaa voitonriemuaan. Milloinkaan ennen hän ei ollut ryhtynyt näin uhkapäiseen sokkoleikkiin Tiberiuksen kanssa. Ja kuinka sanomattoman ovelasti hän olikaan vetänyt nenästä miestä, joka oli epäilevä hulluuteen asti! Keisari, senaatti, hovi, ritarista, tämä kaupunki ja koko suunnaton valtakunta oli luisumassa verkkoon. Kuu kiilui ylhäällä tosiaan kuin elonleikkaajan ase, ja pian, sangen pian tähkäpäät olisivat kypsät! Sejanus tuijotti kuuta. Valosirppi... Se oli suotuisa merkki, juuri tänä hetkenä.
Lähestyessään puistoa, jossa poppelit suhisivat ja tutun asunnon muuri kuumotti epäselvästi varjoista, hän ei ajatellut Apicataa, pikkutyttöjä, ei edes laiskaa cubiculariusta eikä monia orjiaan. Hänen mielessään kuvastui selvääkin selvemmin kruununperilliselle kuuluva osa palatsia, sen juhla- ja arkihuoneet ja makuukammiot. Hän oli näkevinään ruhtinatar Livillan makaavan alastomana vuoteen pieluksilla ja ojentavan valkoisia käsivarsiaan, joihin heikosti tuikkiva lekytos-lamppu loi punertavaa hohdetta. Tämä sisäinen näkökuva oli niin ilmielävä, että kaartinpäällikkö astui kuin unessa ratsun satulasta kadulle. Hänet valtasi hetkellinen oudon kylmä himo. Samanlaisin tuntein hämähäkki seuraa varmaankin kultapistiäistä, joka hitaasti mutta kohtalokkaasti lähestyy niljaista saalistusverkkoa... Ja Livillan rinnalla, hänen huoneissaan, makuukammiossaan, vuoteessaan näyttäytyi myös tuo toinen, perintöruhtinas Drusus, hän, jolle Sejanus oli vielä muutamia minuutteja sitten ehdottanut määrätöntä käskyvaltaa. Hetken aikaa prefektistä tuntui, aivan kuin Drusuksen nyrkin jälki yhä olisi kihelmöinyt hänen kasvoissaan.
Kuun sirppi riippui matalalla, vinossa. Noustessaan yksityispalatsinsa portaita Sejanus tiesi, kenen kaulaa varten se oli teroitettu.
5.
Livilla oli Germanicuksen hautajaisten aikaan maannut viimeisiä päiviään lapsivuoteessa.
Kun synnytys sitten tapahtui tohtori Eudemoksen ja kuuden riitaisen kätilön myötävaikutuksella, kun kahta pientä sinipunaista ja kirkuvaa ihmisenalkua pestiin hopea-ammeessa, ruhtinatar tuijotti jäykin silmin kattoon. Jo monta kuukautta aikaisemmin hän oli kauhulla ajatellut mahdollisuutta, että hänen ihonsa pilaantuisi. Ruskeat läikät kasvoissa olivat riistäneet häneltä yön unen. Hän oli antanut tuottaa makuuhuoneeseensa enemmän voidetölkkejä, syyrialaisia öljypulloja, malabathrumia ja norsunluisia kuppeja kuin koskaan aikaisemmin. Orjatar Briseis oli erikoisen kalliilla hinnalla saanut ostetuksi sekä nabatealaista kaislaöljyä että punaista orobiaa, jota säilytettiin vuorikristallipullossa. Makuukammion täytti päivin ja öin makea lemu.
Erikoisen huolissaan Livilla oli myös mantelinmuotoisista silmistään, joiden loisto saattoi heikentyä. Raskauden viime kuukausina hän tutki alinomaa kasvojaan pienestä käsipeilistä, koetteli sormenkärjillä ihon kimmoisuutta. Ja etiooppialaiset tytöt joutuivat tuon tuostakin hänen kiukkunsa maalitauluiksi. Kesken pesemisten ja voitelemisten hän pisti heitä äkkiarvaamatta hiusneulalla syvälle mustaan ihoon. Jollakin tavoin pienet punaiset veripisarat ja orjien kirkaisut lohduttivat häntä; täytyihän hänenkin kärsiä, miksei siis toisten?
Niin, Livilla ei ollut tätä tahtonut! Mikään hänessä ei kurkottanut elämää kohti, joka versoi hänen ruumiinsa sisällä. Pikemmin hän tunsi sitä vihaavansa, niinkuin oli aikoinaan vihannut ensimmäistä lastaan, tytärtä, jonka käsivarsista mustelmat olivat varmaankin jo kadonneet, koskapa kaikkialla puhuttiin hänen ja Germanicuksen vanhimman pojan Neron tulevista häistä... Tyttö oli joka tapauksessa syntynyt siihen aikaan, kun hän, Livilla, vielä oli perin nuori; silloin hän saattoi suhtautua raskauteen huolettomammin, kenties hän oli noina päivinä käynyt lapsivuoteessa vain entistään sirommaksi. Mutta nyt? Hänellä oli sama tunne kuin ihmisellä, joka on hellien lupausten ja maanitusten avulla salakavalasti johdettu ansaan, mistä ei ole mitään ulospääsyä. Ja kun kaksoispojat sitten syntyivät, ruhtinatar makasi voipuneena suuressa vuoteessa kuunnellen kärsimättömänä lasten kitisevää itkua. Mitä pikemmin heidät eristettiin, sitä parempi! Seuraavana aamuna ruhtinatar Livilla antoi järkähtämättömän ankaran käskyn, että kaksoset oli toimitettava jonnekin pois. Heille oli hankittava imettäjä. Tai vietäköön heidät äiti Antonian maatilalle, siellähän tytär Helenakin oli.
Ei nabatealainen kaislaöljy eikä punainen orobia saanut aikaan sitä uudistumisen ihmettä, joka Livillassa jälleen tapahtui. Kenties syynä oli pikemminkin hänen oma tahtonsa, hänen intohimoinen halunsa olla nuori, kaunis nainen. Hän liikkui pukeutumissalin ambrankarvaisessa valossa alastomana, nilkoissaan vain valkoiset attikalaiset kengät, phaecasiumit. Ja kun neekeritytöt nyt hankasivat pesusienellä hänen ruumistaan, heidän ei tarvinnut pelätä neulanpistoja yhtä usein kuin ennen. Himmeät kiiltokivisalit olivat täpötäynnä ruukkuja, maljoja, voiderasioita, mutta niiden lisäksi ruhtinatar oli antanut tuottaa makuukamariinsa, vastapäätä vuodetta, suunnattoman suuren metallikuvastimen. Tosin se ei paljastanut hänen ruumiinsa linjoja yhtä selvästi kuin jokin kirkas vedenkalvo, – peili oli ja pysyi himmeänä, täytyi avata ikkunaluukut ja seistä kaikkein heleimmässä auringonpaisteessa. Livilla naputteli kengänkärjellään permantoa. Hän tutki huolellisesti ihoaan. Kuvastin enempää kuin sormenpäätkään eivät kavaltaneet ainoatakaan ryppyä. Hänen vartalonsa oli vielä notkea ja voimakas, äitiys ei lopultakaan ollut sitä turmellut. Ainoa uusi piirre, jonka orjattaret nyt panivat merkille, oli se seikka, että Livilla tuhlasi tavallista enemmän mustetta silmäkulmiinsa ja karmosiinipunaa huuliin tai käytti aina täydenkuun öinä kasvoillaan tuoksuvaa naamaria.
Ruhtinatar väitteli miestään niin usein kuin suinkin mahdollista. Aluksi hän oli tuntenut miltei sokeata raivoa Drususta kohtaan, sillä kaikki huolet ja ruumiillinen tuska olivat miehen syytä! Hän ei kärsinyt nähdä silmiensä edessä Drusuksen jykevää päätä, hänen pörröistä tukkaansa, joka vivahti kypsälle kastanjanvärille, vielä vähemmän hänen tyhmän rehellisiä silmiään.
Hovin aterioilla he eivät vaihtaneet sanaakaan. Molempien aviopuolisoiden välit olivat jo vuosikausia sitten auttamattomasti viilentyneet, ja nyt tämän loisteliaan kodin ilmassa oli jäätäviä pakkasasteita. Pahinta kuitenkin oli, että Livilla ei millään tavoin voinut kostaa. Hän näki Drusuksen kasvoilla vain välinpitämättömän ilmeen, milloin mies sattumalta kulki hänen siniseinäisen huoneensa lävitse tai hyvin muodollisesti huomautti Nikeroksen hajuvoiteiden laskuista. Drusus tunsi vaimoaan kohtaan eräänlaista penseätä halveksumista; varmaa oli, että sen täytyi vihlaista hyvinkin kirveleviä naarmuja Livillan synnynnäiseen ylpeyteen.
Muuten ruhtinattaresta näytti siltä, niinkuin Drusus olisi näihin aikoihin jollakin tavoin lauhtunut, niinkuin hänen elämänotteensa olisi käynyt pehmeämmäksi, veltommaksi. Hänellä ei näyttänyt olevan aikaa omiin huvituksiinsa. Hän joi vähemmän kuin ennen, – jos hän yhä ylläpiti salaisia lemmensuhteita, hän osasi ainakin hämmästyttävän tarkoin varoa, ettei mikään niistä päässyt hovin tietoon. Livilla seurasi ilmeistä vahingoniloa tuntien pojan nöyräselkäistä menemistä ja tulemista isän, Tiberiuksen, huoneen vaiheilla. Miehen alistuvaisuus oli niin päivän selvä! Jossakin määrin se tyydytti ruhtinattaren hämärää kostonhalua, sillä tuntui aivan siltä kuin toinen ihminen, häntä monin verroin ankarampi, jakelisi korvapuusteja hänen puolestaan.
Drusus ei juuri sanottavasti vaivautunut pohtimaan perheen ongelmia. Riitti Livillan lähelläolo, riitti pienokaisten läsnäolo...! Ja kun lapset sitten toimitettiin imettäjän hoiviin, kaikki oli niinkuin ollakin piti. Hän päivitteli vaimon menoja, korulaskuja, tuhlaavaisuutta. Hänet valtasi joskus lievä vihastus, kun Livilla puristi huulensa nyrpeästi yhteen eikä vastannut hänelle sanaakaan. Mutta kiusata mieltään naisen oikuilla, ärtyä ja murjottaa niiden vuoksi... ei, se oli hänelle yhtä outoa kuin hempeämielisyys. Drusus kuului niiden miesten kuolemattomaan lajiin, jotka eivät sisimmältään kypsy eivätkä vartu kalenterin mukaan, vaan pysyvät aina poikina. Pojansielun huolettomuus, sen määrätynlainen raikas karkeus, sen hiomaton, yksitahoinen ote elämään ohjaa kaikkia heidän tekojaan. Heillä on onnellinen kyky hypätä keveästi upottavien kohtien yli. Tämä piti paikkansa myös Drusukseen nähden. Hän ajatteli: Määrättyyn hetkeen asti Livilla pakoilee ja vastustaa minua, mutta sitten on kaikki ennallaan, mikään hänessä ei ole kummempaa kuin ennen... Muuten miehellä oli näinä päivinä yllinkyllin puuhaa; hän istui monina iltoina hyvin myöhäiseen asiakirjojen parissa. Konsulikautensa toisena vuonna hän oli menettänyt ainakin kolme neljännestä entisestä vapaudestaan, ja se merkitsi, että kaiken iloisen elämän perään oli pantava piste. Isä! Mahtava kivijumala, joka olisi voinut hyvin seistä Egyptin aavikolla! Isä vaati ja tahtoi. Isä komensi häntä yhä edelleen kuin pientä lasta.
Joskus, pitkän päivätyön jälkeen, hän muuttui kovin miettiväksi. Hän istui pienen työpöydän ääressä, sormet uponneina ruskeaan pörröiseen tukkaan. Ja niinkuin usein ennenkin, niin hän yritti kömpelösti hapuilla tietä siinä arvoitusten labyrintissa, jonka pimeyteen äitivainaja oli kauan sitten hävinnyt. Hyvät, himmeät naisenkasvot. Epäselvät piirteet, jotka silloin tällöin kohosivat muistista kuin kuplat ja särkyivät samassa. Siinä olikin kaikki.
Tuona kolkkona talvipäivänä Kalabriassa, jolloin Drusus oli yhdessä ramman Claudiuksen kanssa ottanut vastaan Agrippinan lapsineen, hän oli vannonut puolustavansa heitä, mitä tapahtuisikin. Hän toimi silloin ehkä hetken kiihtymyksen vallassa, – hän oli tuntenut omissa isoissa kämmenissään Germanicuksen pienten lasten kädet, milloin Drusillan, milloin Agrippinillan nyrkkien lämmön; Nero oli jo siihen aikaan pitkä harteikas poika. Niinpä siis kun ylipäällikön leski seurueineen vetäytyi Galluksen maatilalle, Drusukselle tuli tavaksi käydä siellä vapaina hetkinään.
Jumalat tosin tiesivät, miten vähän niitä oli –! Noustessaan ratsun selästä plataanien reunustamalle tielle Drusus ei nähnyt kukkivia mantelipuita, vaaleansinisiä pieniä hyasintteja, muutamien kitukasvuisten oliivien tervanmustia juurakoita ja vuorten häämötystä kaukana taivaan rannalla. Kaikki tuo, pääskysten intohimoisesta viserryksestä mahtaviin valonhohtoisiin pilviin, jätti hänet perin välinpitämättömäksi. Hänen suuret punoittavat korvansa olivat kerta kaikkiaan tottuneet vain ratsujen kavion töminään, ja rehti silmäpari katseli mieluummin hikoilevien sotilaiden puuhia kuin maisemaa ympärillä. Näin oli ollut aina. Milloin vain äiti Antonia oli Drusuksen lapsena ollessa kutsunut hänet Tusculumiin Albanovuorille, poika oli liikkunut hänen hedelmätarhoissaan kuin sokea. Mitä häntä liikuttivat maan valotäplät, mitä hyötyä oli oikeastaan kaikesta tuosta punasta ja kullasta!
Se, minkä hän jo ensi käynneillään Asinius Galluksen luona havaitsi, oli Agrippinan harvinainen työteliäisyys; leski ei suinkaan viettänyt aikaansa jouten tässä suuressa maakartanossa. Alituisesti hän liikkui orjattarien huoneissa tai käytti kehrinpuita. Drusus vertasi häntä joko Penelopeen tai kuningatar Alkinooksen tyttäreen, joka huuhtoi palveluneitojen kanssa likaisia vaatteita.
Tälle maakartanolle antoi eräänlaista kaupunkielämän hohdetta sen omistajan ja herran, Asinius Galluksen läsnäolo. Silkkipukuinen, aina huolellisesti peseytynyt ja öljyille tuoksuva ylimys lepäili keveiden aterioiden aikana omalla lepotuolillaan, joka oli sorvattua norsunluuta. Galluksen hiukset oli käherretty huolellisesti kuin Assyrian siipihärkien parrat: rypälemäisiä pieniä kiehkuroita, taitehikkaita poimuja. Ja jos Roomassa olisi myyty ikuisen nuoruuden nestettä, hän olisi varmaankin käyttänyt sitä yhtä innokkaasti kuin hän nykyään peitti ryppyjään ja rokonarpiaan ihojauheeseen tai punasi aistillisen, paksun alahuulensa. Aluksi Drusus tuskin kykeni peittämään ivansa. Oli ihmeellistä ajatella, että tuon vanhan faunin isä oli ratsastanut Caesarin rinnalla Rubiconin yli, nähnyt Marcus Antoniuksen täydessä mahdissaan, elänyt triumviraatin sodat ja taistellut kuin leijona. Espanjan ja Lombardian edesmennyt kuvernööri, suuri sotasankari, ei ollut jättänyt heikointakaan olemuksensa jälkeä siihen mieheen, joka nyt mursi vehnäleipiä pehmein sormin ja kostutti niitä viinissä! Galluksen kimeä eunukinääni kiusasi Drususta. Hän vaistosi sen hienonhienon, mielistelevän ja viettelevän sävyn, joka aina tuntui senaattorin puheessa, kun hän sanoi jonkin sanan Agrippinalle. Ja kesken mietteitään Drusus äkkiä hätkähti. Hän kavahti vaistomaisesti erästä ajatusta, joka juolahti hänen mieleensä. Isäpuoli... Hän olisi voinut olla isäpuoleni, jos vain... Kuinka oikeastaan on?
Molempien miesten, nuoren ja vanhan välillä vallitsi auttamaton salainen jännitys, milloin ruhtinas vain pistäytyi senaattorin kotiin. Kumpikin tunnusteli tahollaan varovasti maaperää. Ja Agrippina puolestaan pani merkille tämän tutkivan, vakoilevan sävyn. Hän ajatteli: On paljon, mistä kumpikaan teistä ei ikinä pääse eroon ja mistä ette puhu. Antonian vävy tulee tänne sen näköisenä kuin hakisi äitinsä haamua! – Mitä kiinteämmin lesken viisaat, hohtavat, avonaisen ylpeät silmät noina hetkinä tutkivat Drusuksen kasvonpiirteitä, sitä kiusallisemmaksi kävi kaikkien olo. Näin tapahtui usein illallispöydässä. Leipä ja punaviini kadottivat silloin makuaan, kynttilät paloivat aina karstalle.
Tämä on kuin suolla kulkemista, mietti Drusus. Mahdoton tietää, missä upottaa...! Koska hänen luonteensa oli niin mutkattomasti rakennettu yksinkertaisista rakennuspuista, koska kaikki itsetutkistelu oli hänelle täysin vierasta, hän kärsi ilmapiirin jännityksestä paljon enemmän kuin herkemmät sielut. Tilanne oli ylen määrin vaikea. Niin, sitä se oli. Ja siihen kohtaan Drusuksen mietiskely aina pysähtyi. Kaikesta huolimatta, – hän ei voinut mitään sille, että tämä maakartano ja nämä ihmiset magneettisesti vetivät häntä puoleensa, tahtoipa hän itse seurustella heidän parissaan tai ei. Suuren ruokasalin hämy, jota kuparimaljojen liekit eivät juuri hälventäneet, oli tiheä monista lausumattomista kysymyksistä: Mitä tapahtuu? Mikä suhde vallitsee Galluksen ja Agrippinan välillä? Miksi senaattori varoo näyttämästä tytärtään, milloin minä, Drusus, tulen viereisille? Kuka on käyttänyt tätä peiliä? Ja tätä kampaa? Äitikö? Onko äiti kulkenut tämän permannon yli? Liikkuuko hänen henkensä yhä noissa käytävissä...?
Oli ilta ja kynttilät tuikkivat jalustoissaan, kun Drusus vihdoin rohkeni varovasti ottaa salaisen ongelmansa puheeksi. Agrippina istui kuten tavallista nojatuolissa. Drusus kumartui hiukan eteenpäin, liikutti hajamielisesti etusormeaan kynttilänliekin läpi.
"En ole milloinkaan kysynyt sitä keneltäkään ihmiseltä, mutta sinulta kysyn", hän sanoi. "Miten oikein on, kuoliko äiti täällä?"
Agrippinan kasvot värähtivät. Sitten hän vastasi miltei kiivaasti: "Kuoli."
"Mikä saattoi heidät yhteen...? Tarkoitan tietenkin äitiäni ja Gallusta?"
"Pakko", sanoi Agrippina.
Drusus vei etusormensa aivan kuuman sydänliekin lähelle. Hänen suurille päivettyneille kasvoilleen levisi mietteliäs ilme. "Entä isä, keisari?" hän kuiskasi miltei arasti.
Lämmityspannun hiillos rasahti silloin tällöin. Oli niin hiljaista, että molemmat, sekä nainen että mies, voivat hyvin kuulla senaattorin askeleet lukitusta tabulariumista; sieltä lankesi ohut valojuova permannolle. Viimein Agrippina katkaisi äänettömyyden: "On hyödytöntä painaa sormensa vanhaan arpeen. Isälläsi oli kaikki mahdollisuudet vetäytyä syrjään ja tulla onnelliseksi hänen kanssaan, kumpikaan heistä ei toivonut valtaa. Olen itse rakastanut miestäni ja tiedän, että niin teki sinun äitisi myös – kunnes hänet riistettiin pois ja heitettiin lokaan. Rooman onnen tähden? Joutavuuksia! Sanon sinulle, että kaiken syynä on seitsenkertaisesti kirottu sukuylpeys, sukujen kunnia. Ja että mies, joka ei ikinä ole luotu hallitsemaan joukkoja, mies, joka ei edes tahdo niitä johtaa vaan halveksii niitä, kuitenkin nousee valtaistuimelle...!"
Hänen äänensä oli käynyt kimeäksi. Nyt se taittui kuin veitsellä katkaisten. Mutta Drusus nojasi käsiään vasten pörröistä ruskeata päätään, joka tuntui raskaalta, ja hänen silmissään oli surullisen utelias palo: "Mikä isä oikein on? Onko hän todella oman itsensä herra vai käskeekö häntä joku toinen? Onko hän kiveä? Lapsena minun oli tapana kuvitella, että jos hänen ihoaan raapaisisi veitsellä, hänestä ei lähtisi lainkaan verta..."
Agrippina puristi huulensa suppuun. "Hän on kiveä, mutta hän vuotaa punaista verta sisällepäin", hän sanoi.
Muutamia viikkoja tämän jälkeen Tiberius odottamatta määräsi poikansa matkalle Terracinaan, pieneen mutta vilkkaaseen merenrantakaupunkiin Roomasta etelään, sen niemenkärjen vallituksiin, jonka lähettyville suuri osa valtakunnan Välimeren vartiolaivoista oli ankkuroitu. Näytti siltä kuin keisari olisi tahallaan väitellyt Drusuksen tapaamista. Muuten, viimeksimainitulle tämä käsky ei millään tavoin tuottanut harmia; siihen liittyi uusien olojen ja toiminnan nautintoa. Drusus oli saanut tehtäväkseen laatia täydellisen esityksen rannikkopuolustuksen tilasta, – maavalleista, libumialaisista kolmisouduista, jotka piilivät kuin vesipääskyt lahden pohjukassa valmiina pyrähtämään lentoon, ruostuneista ja ruostumattomista ankkureista, laivaston "kehoittajien", hortatorien, samoin kuin huilunpuhaltajien palkoista, siitä, missä kunnossa olivat alusten peräpäähän sijoitetut sotaliput, puskurit, tornit ja valtaushaat. Hän lähti mielihyvin matkalle.
Asunnossaan Palatinuksella hän ei enää tuntenut viihtyvänsä ja senaattori Galluksen maakartanossa hänellä oli ollut tilaisuus pistäytyä vain hyvin harvoin.
Drusuksen lähdön jälkeisenä päivänä ruhtinatar Livilla tunsi samanlaista helpotusta kuin ihminen, joka odottamatta vapautuu ikäväksi käyneestä seuralaisesta; olkoon, että tuo seuralainen on kuuromykkä, että hän ei mitään puhu. Sateinen talvi oli vaihtunut helteiseen kevätkesään, ja sinikivisissä saleissa vallitsi kuumuus. Livilla kulki huoneesta toiseen. Hänen attikalaisten sandaaliensa kopse ei tällä kertaa kajahdellut. Hän oli avojaloin. Helle sai hänen kaulansa ja kainalokuoppansa hikoilemaan niin että hänen täytyi leyhyttää ehtimiseen pientä egyptiläistä viuhkaa. Hän oli heittänyt hartioilleen läpinäkyvän sitruunanvärisen harson, ja sen hiljainen sihinä oli ainoa ääni, mikä heikosti kuului näissä tuoksuvan kuumissa huoneissa. Ruhtinatar oli lähettänyt Briseiksen satamakortteliin, sillä tytön tuli hinnalla millä hyvänsä hankkia uutta aaloepihkaa, kimmoista voidetta, jota kauppiaat pusertavat Arabiassa kasvavan yrtin, Aquilaria agallochan vihreistä äkämistä; se tuoksuu voimakkaammin kuin kallein nardusöljy. Livilla oli juuri kääntymässä makuukammioon, kun hän kuuli Drusuksen työhuoneesta heikkoa ääntä. Kuulosti siltä kuin avattaisiin papyruskääröjä.
Hetken aikaa hän seisoi epätietoisena. Sitten hän astui päättävästi sisään. Verhotussa päivänvalossa seisoi ruhtinaan eunukki Lygdus käsissään joukko kirjeitä. Vaikka Livilla oli tullut ovelle miltei hiipimällä, pieni ruskeapintainen mies käännähti äkkiä. Hänen valkoiset silmämunansa laajenivat kauhusta, ja kaikki rapisevat papyrukset putosivat lattialle.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi ruhtinatar. Mutta tietämättä itse miksi, hän alensi ääntään. Hän puhui hiljaa aivan kuin joku olisi voinut kuunnella, ja hänen sanoissaan oli aimo annos jännitystä.
Eunukki lankesi polvilleen.
"Nosta kirjeet ylös!" komensi Livilla hiljaa. "Anna tänne!"
"En tiedä, rohkenenko –" aloitti kuohilas niin inisevän kimeällä äänellä, että naista rupesi hymyilyttämään. Sitten Livilla kääräisi sitruunanvärisen viitan lantioittensa verhoksi ja sanoi hyvin tiukasti mutta puoliääneen, että palvelija, joka tuolla tavoin salassa luki herransa asiakirjoja, ansaitsi tulla ristiinnaulituksi; miltä oikeastaan tuntuisi saada naulat kämmeniensä läpi? Vain hänestä, Livillasta, riippui, jäisikö rikos rankaisematta, heidän molempien väliseksi salaisuudekseen... Tuokion näytti siltä kuin Lygdus ei olisi ymmärtänyt tämän vetoomuksen merkitystä. Sitten hän aivan ääneti keräsi papyrukset ja ojensi ne ruhtinattarelle. Mutta hänen taatelinruskeat kätensä vapisivat kovasti.
Livilla sulkeutui omaan makuuhuoneeseensa ja ryhtyi seulomaan saalistaan. Hän luki kirkkaan, kiihtyneen mielentilan vallassa kirjeen toisensa jälkeen ja valittuaan joukosta kaikkein tärkeimmät kääri ne rullalle. Kävi ilmi, että tässä oli hajanaisia muistiinpanoja, rakennussuunnitelmia, hätäisesti raapusteltuja luonnoksia, jotka esittivät milloin uudenmallisia purjeiden repimiseen käytettäviä falx-sirppejä, milloin parannettua laitosta edesmenneen konsuli Duiliuksen keksimästä valtaussillasta. Mutta niiden joukossa oli myös kirjeiden konsepteja, jopa täydellisiä kirjeitä, jotka jostakin syystä olivat jääneet lähettämättä. Ne oli poikkeuksetta osoitettu Germanicuksen leskelle. Jos kirjeen yläkulmasta joskus puuttuikin tavanmukainen: "Drusus tervehtii Agrippinaa", sisällön arvokas rikkaus korvasi monin verroin tuon pienen puutoksen. Mies valitti, että hänellä oli niin niukasti aikaa käydä Asinius Galluksen maatilalla, hän valitti sitä epäsuopeata kohtelua, jota hän sai kokea isän taholta. Mutta Livillan silmäterät supistuivat pieniksi kiiltäviksi pisteiksi, kun hän luki seuraavan lauseen: "Kautta Tartaroksen, näyttää siltä kuin isä olisi erikoisesti ottanut vainotakseen kansalaiskunniaa ja raatelisi kuin haukka niitä miehiä, jotka eivät kykene puolustautumaan. Siitähän on yllin kyllin esimerkkejä, nuoren Sullan oikeusjutusta aina Enniuksen prosessiin, jossa corpus delictinä oli hopeinen yöastia. Ja kuka häntä yllyttäisi ellei kirottu etruski, jonka kulmat löin sinelmille..."
Ruhtinatar luki näitä sanoja paisuvan ilon vallassa. Hänen mustatut kulmakarvansa vetäytyivät hetki hetkeltä yhä lähemmäs toisiaan. Sejanus ja aina vain Sejanus! "Kirottu etruski", "mateleva kyy", "kyttyräselkäinen vehkeilijä" sukelsivat alinomaa hänen silmiensä eteen lauseiden ruskeista koukeroista, sillä Drusus ei tosiaankaan huolinut salata Agrippinalta sitä vihaa, mitä hän tunsi pretoriaanien päällikköä kohtaan.
Livilla erotti huolellisesti kaikki nämä todistuskappaleet eri kääröön. Vihdoin hän otti sormenpäittensä väliin kaikkein viimeisimmän kirjeen luonnoksen, käänteli sitä hetken ikkunasta tulvivassa valossa, ja luki: "Senaatti on luullakseni päättänyt ehdottaa minulle kansantribuunin arvoa, enkä tiedä, minkä vuoksi. Mutta tähän arvoon liittyy rajaton käskyvalta, tietenkin lähinnä isäni valtaa. Ja ellei kaikista perinnäistavoista ole luovuttu, minä tiedän, mitä teen. Tuosta hetkestä asti minun käteni on mukana pitelemässä Rooman vaunujen ohjaksia..."
Tuokion Livilla istui vuoteen laidalla asiakirjat sylissään. Hän tunsi epämääräistä vilua huolimatta makuukammion kuumuudesta. Hän kietoi keltaista silkkivaatetta yhä tiukemmin lanteilleen ja rinnoilleen kummallisen, hytisyttävän mielialan vallassa, joka muistutti pelkoa. Mutta hänen aivonsa eivät olleet milloinkaan ennen ajatelleet niin kirkkaasti kuin nyt. Hän kilisti metallikelloa ja kutsui Lygduksen huoneeseen. Kun ruskea eunukki lähestyi orjamaisen nöyränä, Livilla ojensi hänelle kokoon käärityt kirjeet ja antoi määräyksen, että ne oli mitä pikimmin toimitettava Aelius Sejanukselle. "Mutta sinä odotat hänen vastaustaan, huomaa! Annat hänen ensin hiukan silmäillä niitä ja mainitset, että minä tahdon tietää, mitä hän niistä tuumii. Ja ensi yönä järjestät pienen tulipalon ruhtinaan työhuoneessa. Etkä puhu kenellekään. Muuten sinut naulitaan uhrihuoneen seinään."
Kolkuttaessaan hiukan myöhemmin kaartinpäällikön talon porttia eunukki sai ilokseen kuulla, että Sejanus tosiaan oli kotona. Lygdus ojensi hänelle kädet yhä vavisten kirjekäärön ja huomautti piipittävällä äänellä, että ruhtinatar odotti erikoisen kiihkeästi vastausta –. Tunnin verran hän seisoi ypöyksin suuressa eteisessä, ennenkuin kyttyräselkäinen mies palasi. Sejanuksen kasvot olivat merkillisesti muuttuneet, – niistä näytti hohtavan vaivoin hallittu voitonriemu samalla tavoin kuin alabasterimaljassa palava liekki saa astian reunat kuultamaan.
"Ja minkä vastauksen minä vien?" kysyi eunukki hiukan rohkaistuneena. Sejanus veti hyvin syvään henkeään. "Sano ruhtinattarelle, että tätä lahjaa ei kannattaisi vaihtaa edes kansalaisseppeleeseen. Vähintäin puolen valtakunnan arvoisia! Ja sano hänelle myös, että hän saa minulta kohta sinetöidyn kirjeen –"
6.
Yksin jäätyään kaartinpäällikkö meni hitain askelin tabulinumiin ja selaili vielä kerran lävitse nuo kalliit todistuskappaleet. Totta kyllä, niitä voitiin käyttää vain määrättyä, kenties hyvin kin kaukaisena hetkenä, tulevaisuudessa. Hän piteli silmiensä edessä papyrusta ja luki: "Palatsissa käy huhu, että sinun ympärillesi on muodostunut tai muodostumassa keisarille vihamielinen piiri, mutta olipa tämän juorun laita miten hyvänsä, isä on verisesti loukannut maan parhaita sukuja..." Parin minuutin kuluttua kirjeen luonnos putosi hänen käsistään. Hän nosti sen konemaisesti syliinsä. Hän avasi mustepullon, mutta jäikin kynä kädessä tuijottamaan ikkunan seleniittilaseja.
Miten rajattoman yksin hän hallitsikaan tätä poppelien ympäröimää rakennusta! Jonkinlainen epäselvä ääntensorina kantautui kyllä orjien huoneista ja silloin tällöin prefekti oli kuulevinaan vaimonsa askeleet. Mutta kaikki tuo hipaisi vain keveästi hänen mieltään. Syvemmälle se ei ollut milloinkaan yltänyt. Eiväthän kodin asiat olleet koskaan piirtäneet ainoatakaan naarmua hänen sielunsa verinahkaan. Hän nojautui lepotuolin pielusta vasten omituisen jännittyneenä, suun ja laihojen poskien lihakset sen näköisinä, ikäänkuin hän olisi ollut valmis puremaan. Kunnioittava, varma, avonainen ja täsmällinen ilme, joka tavallisesti levisi hänen piirteittensä yli Tiberiuksen luona, haihtui nyt... Hän muistutti liikemiestä, joka punnitsee yksinäisyydessä kaikkia tavaranvaihdon mahdollisuuksia. Hieno ohut valo hänen nenänsä kyhmyssä sammui vähitellen ja hän nojaili yhä pielusta vasten. Määrättyyn aikaan Sejanus nautti kevyen illallisen ja virkkoi jonkin hajamielisen sanan Aelialle, joka maiskutti hampaittensa välissä pähkinäleivosta. Kasvattisisar, konsuli Aelius-vainajan ottotytär, oli pyöristynyt yhä lihavammaksi vyötäröiltään. Hänen alaspäin turpoava ruumiinsa alkoi muistuttaa suurta päärynää. Mutta mies katseli häntä kuitenkin ohimennessään puolittain hyväksyvästi aivan kuin olisi arvioinut tuon elävän hedelmän käypää hintaa ja suunnitellut sen mahdollisimman edullista myyntiä.
Oli tullut jo pilkkopimeä, kun Sejanus uudestaan sulkeutui työhuoneeseensa ja sytytti lamput.
Hän hiveli kylmällä kämmenpohjallaan otsaansa, sillä kosketus teki hyvää. Pienistä vihreistä lampuista nousi savua, valo lepatteli epätasaisesti huoneen seinillä ja paljasti silloin tällöin jonkin vanhan ruukun kyljen, johon Etruriaan muuttaneet kreikkalaiset savenkoristajat olivat itserakkaasti merkinneet nimensä ja sen perään sanan: egrapsen, "maalasi minut", tai: epoiesen, "teki minut –". Valoläikät tanssivat Sejanuksen kasvoilla. Toisessa mielenvireessä hän olisi hiukan siirtänyt lamppuja, mutta nyt... Minkä rajattoman näköalan kohtalo olikaan hänelle avannut! Tai tuliko kaikesta tuosta kiittää kulunutta heimojumalaa Nortiaa, jonka punainen savihahmo katseli kotialttarilta? Olihan hän ennenkin, paljon pienemmistä syistä, kaatanut hiillokselle jyviä, viiniä ja hunajaa. Mutta hän ei noussut. Hän ei liikkunut paikastaan. Korkea kupera otsa pysyi sileänä ja vain ohimosuonet tykyttivät. Hän yksin tiesi tänä yönä, että eräs tärkeä ratkaisu oli hyvin lähellä toteutumista ja että riippui vain hänen omasta taidostaan, onnistuisiko se vai päättyisikö kaikki surkeaan perikatoon. Ja valo lepatti.
Ei niin, ettei hän olisi ollut kaukonäköinen kuten ennenkin ja huolellisesti punninnut jokaista mahdollisuutta. Hän hymyili ajatellessaan, miten herkkäuskoisesti Tiberius epäluuloistaan huolimatta aina oli takertunut ansaan. Jos hän, Sejanus, olisi näytellyt liehakoivan koiran osaa niinkuin Lucius Vitellius tai ollut tyhmänpöyhkeä niinkuin punapartainen ritari Ahenobarbus, silloin: hyvästi suuri, loistava saalis! Mutta oliko hänen, koskaan kuultu edessä tai takanapäin sanallakaan moittivan keisarin toimenpiteitä? Tämä oli niin selvä totuus, se oli siinä määrin ihmetyttänyt hovia, että joku noista eteissalien juorukelloista, ehkäpä herrat Thermus ja Granius, joiden imartelu meni tympeään tolkuttomuuteen asti, olivat maininneet sen keisarille ihmeellisenä erikoisuutena. Ja tuo tosiasia sai Aelius Sejanuksen kasvot säteilemään.
Tyhjässä huoneessa hänellä ei ollut seuranaan ketään, kenen kanssa neuvotella. Mutta hän ei myöskään kaivannut ketään; riitti tulen rauhaton heijastelu ja yön hiljaisuus. Hänen valkoisen otsansa alla kypsyi monenlaisia suunnitelmia, eikä hän suinkaan hyväksynyt kaikkia niistä. Jokin hänessä, äly tai kaukonäköinen vaisto, nousi väittämään vastaan aivan kuin hallitseva viisas päämies sukukokouksessa. Vaikka hän tietenkin halusi varmistaa tulevan asemansa mahdollisimman pian ja päästä nopeasti päämäärään, hänen kaltaisensa luonne varoi nyt huolellisesti tekemästä harkitsematonta päätöstä. Kolmannen kerran tänä yönä hän kostutti kapean sulan kärjen sepia-nesteeseen. Mutta sitten puhdas papyrus ja sulka vaipuivat itsestään syliin. Hän mietiskeli pikkumaisen tarkasti jokaista sanamuotoa, jokaista lauseenkäännettä, mihin saattoi takertua... Ei, hänessä ei ollut miestä toimimaan nyt pontevasti, ja tuon oman äärimmäisen varovaisuutensa havaitseminen ärsytti ja kirveli, kummallista kylläkin, jotakin hänen olemuksensa puolta. Mutta eikö hänellä ollut hallussaan arvokas todistuskappale? Drusuksen kirjeiden luonnokset? Ja eikö niitä hädän tullen voisi käyttää molempia aviopuolisoja vastaan, sekä miestä että naista? Miksei. Ja miten se tapahtuisi? Hänenhän tarvitsi vain ojentaa ne Tiberiukselle ja vedota luonnolliseen rikoskumppanuuteen, joka niin helposti kehittyy kahdenmaattavassa vuoteessa. Tosiasiaksi jäi, että hänellä oli vaippansa poimuissa tikarit niin Drususta kuin Livillaakin varten. Hänen voittonsa oli taattu, hänen noppakuutionsa oli tehnyt uljaan heiton, sen, mitä hän ei ollut rohjennut edes toivoa.
Sejanus tarttui yhä uudelleen kynään ja mustepulloon. Mitä hän kirjoittaa Livillalle? Epäilemättä hänen ja tuon kauniin naisen välillä on vallitsemassa vaikeasti selviteltävä myötätunto, hiukan samanlainen, joka lähentää toisiinsa kahta kuivaa sähköistä meripihkapalloa. Vuosia sitten, kuolinrovion valaisemana syysiltana, jolloin edesmenneen keisarin ruumis poltettiin, hän oli pimeällä tiellä ollut vähällä törmätä Livillan kantotuoliin. Sejanus näki vieläkin ruhtinattaren pitkän tutkivan katseen, jossa oli ylimielisyyttä ja aika annos viileätä uteliaisuutta. Oli ollut kuoleman jumalattaren Libitinan vanha latinalainen kalenterijuhla, Vinalia rustica, merkillistä kylläkin! Niin, piilikö siinä varoitus? Oliko hänen tulkittava se kolkoksi vai toiveikkaaksi enteeksi?
Ja kesken näitä mietteitään hän tuli aivan äkkiä kummallisen tietoiseksi omasta ruumiillisesta vammastaan ikäänkuin jokin näkymätön peukalo olisi hiljaa koskettanut hänen olkapäittensä välissä olevaa kyttyrää.
Hän muisti, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt Livillaan hovin aterioilla, ja hänessä heräsi jonkinlainen kylmä varmuus tuon kauniin naisen antautumisenhalusta. Hänellä oli vainukoiransa Natta ja Secundus, – molemmat miehet kätyreineen olivat kylläkin aina raapustelleet nimiluetteloihinsa komeiden, ruumiillisesti virheettömien rakastajien nimiä, kun heidän tehtäväkseen oli annettu vakoilla ruhtinatarta. Mutta tässä tapauksessa oli kummallakin taholla vaikuttamassa kylmä vallanhimo. Sitä voi verrata kahden ihmisen salaliittoon, naisen ja miehen, joilla on menetettävänä vain sanomattoman vähän ja näköpiirissä jättiläissaalis: kruunu, valtikka, imperaattorin mahti!
Tätä pohtiessaan Sejanuksen valtasi syvä liikunnan ja tilan tarve.
Hän nousi ja puristeli kaksin käsin ohimoltaan, joissa suonet tykyttivät haljetakseen. Sitten hän oli jälleen vähällä mennä pöydän luo ja tarttua kynään, mutta tuo aie oli niin pelottava, siihen liittyi koko hänen tulevaisuutensa ratkaisu, sen mahdollinen tappio ja voitto, että hän käveli mieluummin ympäri huonetta katsellen hämärissä välkkyviä etruskilaisia vaskikuvia.
Jonakin yön hetkenä hän oli kuulevinaan alhaalta vaimonsa laahaavien askelten kaiun. Apicata! Jälleen Apicata –! Tahtomattaan prefekti vertasi kivulloista puolisoaan Livillaan, ja tämä rinnastus herätti pakostakin sisäistä hilpeyttä. Toisaalla nuori nainen, joka on pelkkää tiivistettyä elämänliekkiä, toisaalla surkea, pelokas olento, joka on kuollut sekä naisena että ylimalkaan pyrkivänä ja toimivana ihmisenä. Komean aatelispalatsin valittava kummitus. Ruma, sairas hyönteinen kultaisessa rasiassa. Alkukevään päivät, jolloin nainen lähti vanhatyylisissä carpentum-vaunuissaan matkalle Bajaen kylpylään, olivat aina olleet miehelle huojennuksen hetkiä. Tuntui kuin salien, käytävien, aulojen ilma olisi puhdistunut jostakin tuskan katkusta. Mutta tänä hiljaisena yönä vaimon askeleet olivat herättäneet Sejanuksen aivoissa mielikuvan suuresta nukkuvasta talosta poppelien keskellä... Koti, jossa kuljettiin ja puuhattiin, jossa vuoroin kepeät pikkutytön kengät, vuoroin laahaavat tohvelit tai Aelian veltto käynti saivat holvit kumisemaan. Pohjaltaan on jokainen koti elimistö, jolla on oma ilmeensä, "sielunsa" – määrättyjen yksilöllisten tottumusten ja tapojen turvapaikka, jonka luonnetta eivät kehitä kultaiset kynttilänjalat, marmoriset kylpyhuoneet, korumaljat, vaan siellä elävien ihmisten välinen tahtojen jännitys.
Pretoriaanien päällikkö kuunteli yhä. Kuuluiko askeleita taaskin...? Niin, mitä häneen tuli, talo poppelien suojassa oli hänelle vain itsevarmuuden linnoitus. Ja tälläkin kertaa... Kuinka? Oliko hän aivan varma päätöksestään? Ellei hänen ohimoitaan olisi niin pakottanut...!
Tämä oli äärimmäistä uhkapeliä. Tuijottaessaan lepattavaan varjoon, joka syntyi kynttilän ja vanhan buchero-maljan taakse seinälle, prefekti oli näkevinään sen ulkopiirteissä Drusuksen kasvojen ääriviivat. Sillä miehellä oli nyt ollut vuoden ajan kyllin tekemistä, kun hän tarkasti Forumilla uhrieläinten korvat ja surmasi niitä norsunluisella veitsellä kuin mikäkin pappi! Drusus toimi konsulina, hän toimi Terracinan sotalaivaston tarkastajana. Ja Sejanus muisti kuunsirpin –. Hänen ajatuksissaan se ei näkynyt vaaleana vaan veripunaisena. Se oli ollut merkki, viittaus ylhäältä.
Kirje valmiiksi kerta kaikkiaan...! Näiden minuuttien aikana...! Ei mitään kiertelyä, vaan ilmeinen tarjous, jossa selitetään lopullisen selvästi sekä nousun että romahduksen mahdollisuudet, mikäli viimeksi mainittuja on lainkaan olemassa! Kirje, jonka tuli sisältää tarkoin perusteltu lause, että keisarinnan diadeemia nyt tarjottiin Livillalle ja että tätä hanketta oli vain joudutettava erinäisten toimenpiteiden avulla. Toiselta puolen, pahimmassa tapauksessa, Drusuksen kirjeenvaihto oli huolellisesti kätketty lippaaseen. Siitä sopi varovasti huomauttaa... Mutta siihen oli viitattava sillä tavoin, ettei ruhtinatar missään tapauksessa aliarvioisi tämän todistuskappaleen vaarallista merkitystä, jos hän kavahtaisi rikosta.
Sejanuksen hengitys kiihtyi, ja hän käveli yhä uudelleen nurkasta toiseen ennenkuin paneutui leposohvalle ja veti eteensä kirjoitusneuvot. Puolittain salatajuinen pimeän yön tuntu samalla kertaa painosti ja rohkaisi häntä. Hän oli herkistyneellä tavalla tietoinen taivaan kupoolista, jossa tähdet kipinöivät. Hän kirjoitti hyvin nopeasti, – sulka lensi papyruksella, ja hänen täytyi valita uusi. Selkeätä, varovaista, puimattoman kirkasta käsialaa. Lamppujen lepattava tuli valaisi juuri tarpeeksi. Se kimmelsi tässä yössä ja tässä hiljaisessa huoneessa aivan kuin hänen kultaiset voitonunensa mustan katkeruuden syvyydessä. Ja kesken kirjoittamistaan hän ajatteli huilunsoittajia ja tanssijattaria, joita viisisataa vuotta sitten maalattiin etruskilaisten hautojen seiniin... Kenties tämä oli nyt kostoa viiden vuosisadan takaa, ei rehellistä vaan kavalan epäsuoraa kuin kyynpurema. Nujerrettu kansakunta nousi hänessä, hänen kauttaan kapinaan. Tuokioksi hän vaipui lumoutuneena muistelemaan vaalealle stukkipohjalle kuvattuja vainajainjuhlia ja antoi katseensa kiertää pienissä vihreissä kupariesineissä...
Ei, hän ajatteli. – Nyt sen pitää päättyä! Missään tapauksessa tässä ei piile vaaran hiventäkään! Minä olen sitonut hänen kätensä, hän on itse ojentanut nuoran lähettäessään kirjeet. Ja kirjoitanko minä lemmentunnustusta vai liikekirjettä? Tämä on selvä tarjous. Minä tarjoan hänelle kruunua samoin kuin itselleni. Se portto on olevinaan pelkkää naisellisuutta ja tulta, mutta minä tiedän, että hänen siro päänsä on lumesta muovailtu! Jos hänessä on hiukankaan järkeä, hän ojentaa minulle kätensä...
Sitten hän luki vielä kerran tarkasti punniten jokaisen sanan, tuijotti minuutin ajan kalpein kasvoin jonnekin kullatun kattolistan rakoon ja kirjoitti papyruksen yläkulmaan: "Sejanus tervehtii Livillaa."
7.
Leskikeisarinna Livia Drusillalta ei ollut jäänyt näkemättä keisarin suosikin ilmeinen nousu. Tosin hovista ei puuttunut aatelismiehiä, joille suotiin milloin pieniä, milloin suuria triumfeja, jotka saivat määrättömän kalliita rahalahjoja valtionkassasta ja kultaisia voitonmerkkejä. Kun Sejanuksen setä Junius Blaesus palasi voittoisalta Afrikan matkaltaan, hän pöyhisteli kunniakilpineen kuin rotukukko. Mutta tuo toinen – hiljainen ja tummapukuinen kuiskaaja – oli vaarallisempi, sen sanoi vaisto. Johtuipa se sitten kaartinpäällikön kunnianhimosta tai muista vaikuttimista, joka tapauksessa hän oli ryömimässä Tiberiuksen sydämeen. Ja se merkitsi, että hänellä oli oma osuutensa suvun kohtaloiden hoidossa.
Livia Drusillan kaltainen luonne ei hevillä myönnä tällaista asiaintilaa. Mieluummin hän ummistaa silmänsä. Hän tahtoo olla näkemättä sitä niin kauan kuin mahdollista, – hän, jonka elämän valtaosa on kulunut kaikkien vieraiden vaikutusten torjumiseen ja sukukilven kultaamiseen. Kenties on luonnon omaa johdonmukaista tasoitusta, että muuten niin valpas katse, joka näkee juonittelun lankojen ulottuvan hamaan kaukaisimpiin päämääriin, ei näe eikä tahdo nähdä lähellä piilevää uhkaa. Jos siis leskikeisarinna oli jotakin havainnut, hänen tarmonsa oli tässä oudosti hervonnut. Kohdatessaan poikansa hän ei kertaakaan ottanut tätä kysymystä puheeksi. Sen vuoksi Sejanus sai kyttyröineen ja kultavitjoineen liikkua palatsissa aivan niinkuin itse parhaaksi katsoi.
Mutta lisäksi tuli jotakin muuta, jotakin outoa ja värisyttävää... Kaunopuhuja Aemilianuksen isä, vanha merenkävijä, oli niin innokkaan yksivakaisesti levittänyt tarinaa suuren Panin kuolemasta, että se ei enää ollut kenellekään outo uutinen; se tunnettiin yhtä hyvin jokaisessa parturintuvassa ja kapakassa kuin keisarillisessa linnassa. Vanha hallitsijatar kuuli sen orjattareltaan.
Idumealainen tyttö Acme kyyrötti olkapäät köyryssä kivipermannolla ja Livia Drusilla istui tuolissaan jäykkänä, ankara esiintyöntyvä leuka äänettömästi jauhaen. Hänen pakkasenvalkoinen tukkansa valui kultaverkon alta ohimoille. Iho oli käynyt vuosi vuodelta yhä kurttuisemmaksi, kunnes se muistutti tulessa korvennettua ruskeata vuotaa... Livia Drusillan piirteissä ei enää ollut jälkeäkään siitä nuoresta suloisesta clarissimasta, joka hyvin kauan sitten astui yhdessä Augustuksen kanssa morsiuskatoksen alle. Hän näytti kivettyneeltä, – Acme pelkäsi hänen kokonaan halpautuvan. Mutta nuo kankeat jalkojen tolpat, jotka olivat käyneet muhkuraisiksi kuin tuhatvuotisen öljypuun runko, painuivat vielä lujasti permantoa vasten. Silloin tällöin kipu säteili pohkeista reisiä kohti, vanhan naisen parkkiintunut otsa kurtistui hiukan ja hän antoi hakea luokseen tohtori Xenofonin.
Raskas kävelykeppi oli aina hänen lähettyvillään vuoteen vieressä, kun hän nukkui, tai nojasi päivisin tuolin kylkeen. Hyvin harvoin tapahtui, että hän pyysi orjattaria tukemaan itseään kainaloista vaeltaessaan atriumiin... Jos hänen luonaan Palatinuksen vaatimattomassa huvilassa kävi joku naisvieras, joko vuosi vuodelta pyöristyvä vestaali Urgulania tai kovin hajamieliseksi muuttunut Paulina tai elostelevan ritari Geminiuksen vaimo Mutilia Prisca, hän saapui heidän keskelleen sauvaansa nojaten ja suu ankarasti supussa.
Tuo outo ja värisyttävä –. Livia Drusilla kuunteli juutalaistytön kertomusta hyvin tarkkaavasti, vaikkakaan hänen kasvoistaan, enempää kuin jähmettyneestä asennostaan ei voinut arvata, mitä hänen aivoissaan liikkui. Viime aikoina hänen hidas puheensa oli käynyt yhä jauhavammaksi. Kuulosti siltä, kuin melkein hampaaton suu olisi pyörittänyt myllynkiviä. Hän koputti sauvaansa lattiaan ja mutisi: "Se ei ole totta... Vanha mies valehtelee..." Mutta jokin mielikuvien hämy näytti taas tulvivan ajatusten yli. Sattui usein, että vanha leskikeisarinna vaikeni kesken puheensa ikäänkuin harhaileva tajunta olisi eksynyt omille etäisille teilleen.
Permannolle sykertynyt Acme odotti tälläkin kertaa pientä huomaamatonta viittausta, joka merkitsi, että hänen tuli hiipiä mahdollisimman hiljaa pois. Hänen hämmästyksekseen Livia Drusilla kuitenkin alkoi puhua. Hän puhui kankeasti mutta selvästi oudoista tähdenlennoista, tuulen muuttuneesta suhinasta puiston plataaneissa, päivänvalosta, johon oli viime vuonna tullut outo verenruskea vivahdus, kummallisista taivaanmerkeistä, joita augurit eivät osanneet selittää ja kaksipäisestä vasikasta, joka oli syntynyt aivan lähellä pääkaupunkia, Privemumin talonpojan navetassa. Ja eivätkö Mintumaen kalastajat olleet saaneet verkkoihinsa merkillisen näköisiä langusteja, joiden silmät olivat kuin ihmisen silmät? Ne eivät muiden äyriäisten silmien tavoin liikkuneet pienen tapin varassa... Jotakin tapahtui taivaassa ja maan päällä.
Jotakin oli tulossa... Suuri kosmillinen suunnanmuutos, jota oli ennustettu.
Vanhan keisarinnan nariseva ääni oli rauhallinen. Mutta Livia Drusillalle oli koittanut outojen mietiskelyjen aika, pelottava aika, jolloin ihminen tuntee kuolinpäivänsä lähestyvän.
Livia oli aluksi kavahtanut tuota tosiasiaa jo pelkkänä mielikuvana. Että juuri hänen, jonka sitkeä ruumis pysytteli ja kulki niin itsepäisesti tämän maan kamaralla ja jonka aivot kykenivät yhä ajattelemaan hyvin kirkkaasti, täytyisi mennä Claudiusten sukuhautaan! Hän ajatteli ruumisroviota, huiluja, kuoroja ja omien kasvojensa vahanaamaria; häntä hytisytti. Hän ei voinut tottua ajatukseen, että hänen vielä lämpöisen kielensä päälle pantaisiin hopearaha ja hänet nostettaisiin katafalkille tervasoihtujen loimutessa. Kaikessa tuossa oli jotakin niin mieletöntä, se ei aivan yksinkertaisesti mahtunut hänen päähänsä, niin että hän päätti olla sitä hautomatta. Mutta tämä pelontunne purkautui kuitenkin hiukan yllättävällä tavalla. Eräänä aamupäivänä, kun Acme valmisti kuumaa huuhdevettä hänen jalkojaan varten – oli Tiberiuksen ja Drusuksen toisen konsuliusvuoden kevät – vanhus sanoi odottamattoman itsesäälin vallassa, että hän, joka oli ajatellut vain lihan nautintoja "conservare juventutem meam", nyt on saava kaiken kuolevan ruohon ja lihan kohtalon.
Vähitellen Livia Drusillan valtasi kylmä, epätavallinen tiedonhalu. Se alkoi sillä tavoin, että hänen käsiinsä eksyi muuan Platonin teoksen katkelma, jonka kirjuri Pallas oli jäljentänyt huolellisen tarkasti. Vanha nainen antoi Acmen lukea sitä iltaisin monien tuikkivien kynttilöiden palaessa, – niin että huvilan makuukammio näytti kuin juhlia varten valaistulta. Idumealaisen tytön ääni kimmahteli seinästä toiseen ja leskikeisarinna istui vuoteessaan nahkanväriset kasvot ankaran näköisinä. Tulen hohteessa hänen valkoinen tukkansa näytti hiukan vihertävältä aivan kuin Alppien rinteille olisi valunut kylmää jäätä. Hän ei puhunut mitään. Kynttilät lepattivat.
Koko pitkän elämänsä aikana Livia Drusilla oli askarrellut vain tosiasioiden kanssa, joko niiden, joita kulloinenkin hetki tarjosi, tai toisten, jotka täytyi vangita kaukaa, jotka piilivät etäällä tulevaisuudessa. Kuinka hän siis elinpäivänsä iltana voisi luopua siitä –! Hänellä itsellään oli tunne, että Claudiusten koko suku oli aina toiminut ja olisi aina toimiva vain reaalisen ymmärryksensä varassa. Kaikki nuo punaiset ja kultaiset sukunaamiot vanhassa sysimustassa perhekaapissa ikäänkuin yhdistyivät yhdeksi ja samaksi naamariksi, jonka silmäkuopissa tuikki harkinnan kirkas valo. Elämässään Livia Drusilla oli aina kartoittanut tapahtumien maailman äärestä ääreen. Ja mitä kuolemaan tuli, sitä oli katsottava yhtä terävin silmin.
Acme ja huvilan pieni palveluskunta olivat kyllä huomanneet, että leskikeisarinna ei enää viihtynyt kotikappelissa, larariumissa, samalla tavoin kuin ennen; mutta he eivät paljoakaan puhuneet tästä, itse vaikutin jäi heille hämäräksi. Livia Drusilla puolestaan oli päättänyt niin harvoin kuin mahdollista koskettaa mustapuisia ovia, joiden takana gens Claudian sukunaamiot riippuivat, ja yhtä itsepäisesti hän pysytteli poissa kotialttarin luota... Sininen savukiemura, hiilien mystillinen rasahtelu, hajoavan tuhkan äärimmäisen heikko sihahdus ja uhrijyvien rahina tekivät nyt ilkeätä hänen korvilleen. Milloin hän entiseen tapaansa huomaamatta unohtui ajattelemaan, että kantaisien henget liikkuivat huoneessa, hänet valtasi selittämätön hämminki. Kuolema tuntui silloin hämärältä, hyllyväpohjaiselta yritykseltä, johon oli antauduttava silmät sidottuina. Samoin tuntee varmaan ihminen, joka kuun valossa hyppelee upottavalla suolla mättäältä toiselle... Kenties juuri tämä kammonsekainen tunnelma on syynä Livia Drusillan unettomuuteenkin. Hän käsittää hyvin, että aivot lakkaavat ajattelemasta, että veri kylmenee, että kieli ei tunne hopearahan painoa eikä ryppyinen iho korventavaa ruumisrovion tulta; mutta kaikkea, mikä sitten seuraa, ympäröi puutteellisten otaksumien usva. Joka tapauksessa Livia Drusillan aikomuksena on tietää.
Tässä ei riitä se, mitä temppeleissä ja virallisessa uskontunnustuksessa sanotaan. Sillä kun ihminen lähtee matkalle suuren myrskyisen meren yli, ihminen, joka ei ole elämässään tehnyt ainoatakaan sormenliikettä ilman kirkasta harkintaa, hän tarvitsee mitä tarkimpia kompasseja.
Livia Drusillalle oli erinomaisen tuttua kaikki tuo, mikä kuului mytologiseen järjestelmään: Että määrätyissä paimenkylissä Kreikassa oli maanalaiseen elämään johtavia onkaloita; että vanhan ithakalaisen merimiehen kuolleet toverit varjoina saapuivat syömään uhripaistia ja juomaan uhriviiniä... Mutta kuinka he saattoivat sen tehdä, kun heidän ikenensä olivat aikoja sitten mädäntyneet, samoin hampaat ja kitalaki? Ja jos he tunsivat hautoihin pyhien aterioiden hajun, millä sieraimilla he sitä vetivät keuhkoihinsa –? Mitä kaikesta tuosta jäi? Hyppysellinenkö yhtä kevyttä ja tyhjänpäiväistä tuhkaa, joka jää jäljelle palavasta katafalkista –? Ja kun ruumis kaikkine elimineen häviää ja muuttuu roviolla niin mielettömän pieneksi, että se voidaan huoleti sulkea kultarasiaan, mitä siis jää eloon sen jälkeen...? Animus, henkikö? Mutta eikö se ole kiinteästi sidottu meidän aivojemme ajatteluvoimaan, minun, Livia Drusillan, pääkuoren onteloon? Ja olenko minä, minä itse kaikkine tunteineni ja kauas tähtäävine ajatuksineni säilyvä –?
On sanottu, että unessa niinkuin kuolemassakin, jolloin aistit nukkuvat, ihmisen lihallisesta olemuksesta erkanee lasinkirkas henki ja että se näkee liljojen kasvavan Hadeksen niityillä samalla tavalla kuin unessa nähdään. On olemassa kuoleman näkymätön valtakunta, jota kreikkalaiset muinoin nimittivät sanalla hades. Tumma hiljainen maa äärimmäisten virtojen takana, kaukana lännessä, auringonlaskun tuolla puolen... Mutta nuo sadut ovat merkityksettömiä niin kauan kuin niille ei saada mitään täsmällistä vahvistusta. Ja Livia Drusilla ei suinkaan halua paneutua nukkumaan ikuista unta, vaikkapa hän näkisi vainajien maistelevan Flegetonin vettä tai asfodelosten kakkivan, sillä unessa kukaan ihminen ei ole oma itsensä, unessa ei voi kirkkaasti punnita määrättyjä asioita. –
Tiberius oli kenties ainoa, joka näihin aikoihin huomasi vanhuksen aivan erikoisesti askartelevan jonkin kysymyksen parissa. Mutta äiti näyttäytyi palatsissa hyvin harvoin, – varmaan hän oli kokonaan omistanut aikansa sukunaamioille ja kotialttarille, ajatteli Tiberius hiukan ivallisesti; hän tunsi kyllä entuudestaan vanhuksen kiintymyksen ebenpuiseen kaappiin. Tällä kertaa hän erehtyi täydellisesti. Livia Drusilla vietti vuoteessaan unettomia öitä, jolloin yksi ainoa ongelma, hämärä ja suuren suuri, sai kyljessä tuntuvan säjöilynkin lieventymään tuskin havaittavaksi poltteeksi... Vähitellen hänen mielessään varmistui toivonsekainen ajatus, että täytyi olla olemassa jokin kansalle tuntematon esoteerinen tieto. Pyhittiväthän Juppiterin papit miltei koko ikänsä vain korkeampien tosiasioiden tutkimiseen. Ja mikä olisi taivaan alla korkeampaa kuin kuolema?
Kun vanha nainen lepäsi siinä valveilla, hän ei ajatellut Postumuksen murhaa eikä myrkytettyjä viikunoita eräässä Nolan kaupungin hedelmätarhassa. Hänestä tuntui vain kuin uusi kuu olisi säteillään lävistänyt huoneen katon. Se paistoi hänen valkoisiin ohimohiuksiinsa, hänen sieluunsa, joka oli tulvillaan viluista pelkoa. Ja siinä levätessään hän ei kumahduttanut metallilevyä kutsuakseen lääkäriä tai Acmea, vaan ajatteli tuota lasiruumista, joka hiljalleen irtautuu ihmisestä viimeisen kouristuksen tullen... Jos sen oli kerran suotu nähdä Yön virta ja näkymätön lauttamies ja tulinen puro Pyriflegeton ja liljoja kasvavat poissaolon niityt, sillä täytyi olla aistit kuin elävällä olennolla. Ja olihan mahdollista, että jumalat olivat suoneet sille myös aivot ja järjen.
Livia Drusilla ei sanallakaan viitannut näihin mietiskelyihinsä, kun hän istui vestaali Urgulanian seurassa.
Muodottoman turpea Pyhän Tulen papitar, jonka pöhöttynyttä päätä ympäröi infula-kääre ja jonka ristiin sidottua rintaliinaa sitoi fibula-solki, ei kuitenkaan olisi ymmärtänyt tätä huolta... Urgulania oli liian maailmallinen. Urgulania ajatteli samaa mistä puhui: temppelin aarrekätköjä, uusia kultakolikoita, vaarnoitettua rahakirstua, jossa itse asiassa säilytettiin hyvin tärkeitä ja vaarallisia testamentteja, sinetöityjä salakirjeitä ja Augustus-vainajan yksityistä kirjeenvaihtoa. Livia Drusilla kuunteli vestaalin kielevää puhelua sangen haluttomasti. Mutta hänen aivoissaan oli jo kauan itänyt eräs päätös. Joskaan hänellä ei ollut samaa käskyvaltaa kuin pojalla, keisarilla, hän päätti kutsua luokseen huvilan atriumiin kaikki kaksitoista Juppiterin pappia saadakseen heidän suustaan kuulla selvän, täsmällisen, vaikkapa salassa pidettävän vastauksen; ja tämän määräyksen hän antoi kirjurinsa sommitella niin valtioviisaaseen muotoon, että kutsutut tuskin tiesivät, oliko kirje alkuaan lähtöisin Tiberiuksen vai hänen äitinsä käsistä.
Papit saapuivat juhlallisena kulkueena Palatinukselle. Päivä oli helteinen, lavendelien sinipunaisista kukista nousi voimakas tuoksu ja niiden teriöitä ympäröi hunajankarvainen valo. Valoa tunkeutui myös atriumiin ja sen heijastelu kävi seiniltä aivan kuin niille olisi valunut sulaa kultaa.
Kaikki kaksitoista pappia istuivat jäykkinä ja neuvottomina norsunluisiin lepotuoleihin. Raskaat lumivalkoiset liinavaatteet, jotka oli aivan kuin uhritoimituksissa kierretty päälaen ja poskien ympärille, putosivat kankein poimuin rinnalta varpaiden yli; kattoaukosta tulviva kuuma päivänpaiste sai nekin välkkymään jäykkien kultapukujen lailla. Juppiterin pappien kasvoilla kuvastui selvä hämmennys, jota he yrittivät turhaan salata. He eivät lainkaan käsittäneet, mitä varten heidät oli kutsuttu tähän huvilaan. Kukin heistä piti varmuuden vuoksi sormissaan pyhiä kulttiesineitä, vasemmassa kädessä acerra-lipasta, jonka kultaisen kannen raosta kihosi suitsutuksen hajua, ja oikeassa kullanhohtavaa maljaa, johon tavallisesti kootaan uhriropoja. Kaikki nämä temppelin arvohenkilöt istuivat siinä jäykkinä kuin valkoiset ja kultaiset jumalankuvat, auringonvalon virratessa metallipuroina heidän liinavaippojaan pitkin. Enimmäkseen vanhoja arvokkaita miehiä, jotka olivat jo hyvin kauan sitten saavuttaneet pontifexin arvon. Neuvottomuus ja epätietoisuus teki heidän kasvonsa sen näköisiksi, että saattoi kuvitella heidän pikemminkin änkyttävän kuin puhuvan, milloin he avaisivat suunsa jotakin sanoakseen.
Livia Drusilla tuli. Hän saapui kahden orjatytön tukemana, mutta atriumin ovella hän pusersi rystysensä pahkakeppiä vasten ja komensi: "Pois!"
Hän seisoi jäykkänä katon kielekkeestä lankeavan varjon keskellä. Hänen suuret kurttuiset kasvonsa näyttivät mustilta ja valkoiset hiukset vihersivät kylmästi kuin jää. Kultaavaan päivänvaloon keräytyneet ylipapit tunsivat pakosta värisevänsä. Tuossa vanhassa naisessa oli jotakin niin mahtavaa ja armotonta, että vain Ukkosen Jumala olisi voinut katsoa häntä suoraan silmiin räpyttämättä luomiaan... Sitten Livia Drusilla astui raskaasti suuren mustan korutuolin luo ja istui siten, että hänen ruumiinsa jäi yhä hämärän peittoon.
Kesti hetken, ennenkuin hänen nariseva äänensä kajahti atriumissa. Hän ajatteli kuumeisesti mutta kirkkaasti; kysymykset olivat niin selvän selviä, niille tuli löytää vain yhtä puhdas muodollinen ilmaisu. Hänen silmäteränsä tähtäsivät milloin mitäkin ylipapeista, Asinius Gallusta, jonka harmaantuneet hiukset oli voideltu hajuvesillä ja huolellisesti käherretty, tai vanhaa pelokkaan näköistä pappi Lentulusta, joka oli aikoinaan, Augustuksen eläessä johtanut legioonia Afrikassa. Tuossa piirissä istui myös pappi Servius Maluginensis keltainen valo laihoilla kasvoillaan, samoin nuo kaikkein iäkkäimmät, joiden vuosien luku lähenteli hänen omien vuosiensa määrää. Mitä tiesivät vestaalit, mitä tiesi Urgulania, Scandia, Cornelia, Torquata ja ylimalkaan kaikki Pyhän Tulen papittaret haudan arvoituksesta? Vain nämä kultapukuiset vanhukset olivat äärimmäisen tietämisen sulhasia. Heillä täytyi olla jokin erikoistieto, joka salattiin tavallisilta kuolevaisilta. Mutta leskikeisarinna ei ole tavallinen kuolevainen. Häntä ei hämätä sillä, että painetaan uhriveitset valkoisten sonnien niskaan, kunnes veri valuu tai puhutaan hölynpölyä autuaiden niityistä!
Vihdoin hänen huulensa liikahtivat. Hän alkoi puhua jauhavaan tapaansa aivan kuin hänen suussaan olisi ollut rahisevia kiviä: "Minä olen kutsunut teidät tänne saadakseni varman vastauksen kysymykseen: Mitä on kuoleman takana? Teidän joukossanne ei ole ainoatakaan, joka ei tietäisi, että minä pian kuolen. Katsokaa vain minun kasvojani ja jalkojani... Minä olisin voinut kutsua tänne ennustajia ja unenselittäjiä, niitä, jotka palvelevat haukkuvaa ja pellavapukuista Anubis-jumalaa tai pyhien apinain ja pukkien pappeja. Mutta en halunnut. Tahdoin teidät. Kaikkien näiden miljoonien ihmisten keskellä" – hän teki käsillään laajan eleen ikäänkuin olisi sulkenut siihen koko valtakunnan – "te edustatte korkeinta inhimillistä viisautta... Teidän täytyy siis vastata tähän kysymykseen. Mitä on kuoleman takana –?"
Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus. Eräät papeista liikuttelivat vaivautuneina kaulaansa ja kääntelivät päätään oikealta vasemmalle ikäänkuin liinakääre olisi niitä kiristänyt. Milloinkaan ennen heille ei ollut viskattu tällaista pähkinää! Livia Drusilla katseli heitä varjosta. Sitten Asinius Gallus sipaisi hajamielisesti öljyttyjä ohimohiuksiaan ja työnsi punaisen alahuulensa pitkälle.
"Myönnän, että ongelma on jollakin tavoin tavaton, mutta ei suinkaan ratkaisematon", hän sanoi pehmeän kimeällä eunukinäänellään. "Virallisesti olemme omaksuneet tuon kannan, joka tulee ilmi suurten vainajien muistojuhlissa: että keisarien ja keisarinnojen sielut kohoavat kuun piirin yläpuolelle, aurinkotaivaaseen... On vaikuttamassa eräänlainen siveellinen vetovoima, joka painaa toisia sieluja alas maahan päin ja toisia ylös il..."
Livia Drusilla löi pahkakeppinsä raskaasti permantoon. Hänen ankarassa äänessään kalskahti selvä iva:
"Ja tuon lorun lukee minulle mies, joka saa kiittää minua ylipappiudestaan! Samoin kuin siitäkin, että sai naida ja kiusata kuoliaaksi minun poikani ensimmäisen vaimon. Asiaan! Minä en ole tullut kuuntelemaan joutavuuksia. Mitä on kuoleman takana?"
Kun Asinius Gallus istuutui, hänen rokonarpensa olivat puuterista ja kultaisesta valosta huolimatta selvästi näkyvissä; hänen kasvoillaan oli mustia laikkuja ja otsalla pelon hiki. Hän ei uskaltanut katsoa kummallekaan puolelle, mutta hän kuuli, kuinka vanha pontifex Lentulus epävarmasti kakisteli kurkkuaan ennenkuin vastasi hyvin ujosti:
"Meillä ei ole mitään lopullista varmuutta... Ei voida laatia täsmällistä sääntöä, voidaan vain uskoa jumalien lempeyteen."
"Jumalien?" kysyi Livia Drusilla.
"Tai jumalan, jumaluuden", korjasi pappi kiireisesti. "Sinä tiedät, että hänellä on miltei yhtä monta nimeä kuin on heimoa ja kansaakin, – että sotilaat Thraakian vuorilla palvelevat Heronia, Zbelthiurdosta ja Zimidrenusta, joka lääkitsee sapelinhaavoja, tai että keltit uhraavat hedelmällisen laihon ja kotilieden jumaluuksille, Arduinnalle tai Camulukselle. Kuitenkin kaikki tuo kohdistuu yhteen ainoaan olentoon, voimaan, missä muodossa hän sitten ilmeneekin... Kun ihminen kuolee, hän sulautuu jumaluuteen... Samalla tavoin vesipisara liukenee mereen..."
Livia nojasi hetken aikaa leukaansa pahkasauvaa vasten ennenkuin vastasi. Ja tällä kertaa hänen äänensä oli metallisen tyly: "Minä en tahdo sulautua. Minä olen minä. Minä, Livia Drusilla! Ainoa todellinen imperator ja princeps... Ja kuinka kukaan teistä voi rauhassa levätä yhtä ainoata yötä, jos tosissanne uskotte, että kun ruumiinne kärventyy roviolla, teidän toiveistanne ja kaipuustanne ei jää jäljelle yhtään mitään!"
Lentulus ei vastannut, sillä hän ei keksinyt sopivia sanoja. Mutta tämä lauhkea ja melkein tyttömäisen arka vanhus oli kuitenkin filosofiassaan oudon itsepäinen. Hän yski ja rupesi änkyttäen selittämään, että tuo vertaus pisarasta ja merestä ontui hiukan; sinänsä, tietoisesti tuntevana olentona sielu ei sammu, vaan sille on suotu jopa näkemisen lahja, kyky havaita toisia vainajia ja myöskin jalat astua Kharonin näkymättömään venheeseen... Onko tämä verrattavissa eräänlaiseen unennäköön, se on vainajien salaisuus. Ja he eivät puhu. He vaikenevat visusti. Jonkin aikaa Livia Drusilla kuunteli tuota ystävällistä, vakuuttavaa, arkaa vanhan miehen ääntä, mutta sitten hän taas koputti sauvallaan permantoon.
"Sielu! Sielu...! Tahtoisinpa tietää, mitä jää jäljelle, kun te kasaatte minun hautajaisiini kaiken mahdollisen loiston ja teidän traagilliset tanssikuoronne hyppivät minun katafalkkini ympärillä! Mitä minä välitän teidän huiluistanne! Mitä välitän liktoreista ja purppurapukuisista senaattoreista ja vahakuvista... Vaikka kuruulisen maistraatin herroilla silloin olisi kaksi kertaa leveämmät punaiset saumat vaatteissaan kuin tavallisesti, se ei enää minua liikuta. Luuletteko, etten äsken ollut katsomassa Marcus Brutuksen sisaren Junia Tertullan hautajaisia ja etten nähnyt hänen edellään kannettavan kahdenkymmenen ylhäisen suvun naamioita...? Mutta missä oli tuo teidän sielunne? Missä, missä se oli...? Sen vuoksi... Kysyn vielä kerran: Mitä on kuoleman takana?"
"Mädäntymistä ja tuhkaa", sanoi Asinius Gallus kuiskaten.
Mutta Servius Maluginensis nojautui hiukan taaksepäin ja tuijotti kullanhohtavaan katon valoaukkoon. "Sitä ei kukaan elävistä tunne", hän sanoi. "Yön ovella on vain meidän uskomme ja luulomme porras, ei muuta. Sanotaan, että usko maanalaisiin jumaliin on kaikista uskonnoista vanhin ja samalla varmin, mutta sitähän emme tiedä... Ne, joilla on tapana haudata kuolleensa multaan, kannattavat tietysti tätä oppia, kun sitä vastoin ne, jotka polttavat vainajansa, luottavat enemmän aurinkoon ja taivaaseen... Tietenkään kuollut ei voi haistella noita suitsukkeita, joita hänen roviossaan poltetaan ja jotka maksavat kuusi denaaria puudalta, jos ne tosiaan on tuotu Intiasta tai Arabiasta. Se on vain kaunis muodollisuus... Niinkuin valkoisten sonnien teurastaminen. Mutta nämäkin ovat vain otaksumia... Kenties jokainen ihminen kantaa omassa itsessään omat Hadeksensa ja taivaansa, niinkuin jokainen on luonteeltaan erilainen kuin toinen. Kun loppu on tullut, silloin ne ovat ainoata, mikä säilyy."
Pappi ei vieläkään irroittanut katsettaan atriumin katosta; näytti siltä, niinkuin hänestä olisi aivan yhdentekevää, kenelle hän puhui. Hänen laihoilla kasvoillaan pysytteli yhä kullankarvainen päivänpaiste, ja sama säteily valui hienoa pellavaliinaa pitkin kurkusta polville.
Vihdoin Livia Drusilla kysyi: "Ja te siis olette valtakunnan ylimmäiset papit?"
"Niin olemme", vastasivat nuo kaksitoista.
"Eikä ole olemassa mitään salaista tietoa haudan mahdollisuuksista?"
"Elävien mailla sitä ei ole."
"Pois!" komensi Livia Drusilla. Hänen pahkasauvansa kolahti mosaiikkilevyjä vasten. Mutta kun nuo kaksitoista pyhää miestä poistuivat uhrikuppeja ja suitsutusastioita kantaen kuin kaksitoista suurta kummallista kultakuoriaista, vanha nainen istui yhä jäykkänä varjossapa hänen parkinvärisiltä kasvoiltaan paistoi selvä pelokas tuska.
8.
Taivas loimusi veripunaisena, kun leskikeisarinna saman päivän iltana lähti tapaamaan jemeniläistä tähtienselittäjää.
Palatinuksen luoteiskulman uudessa suuressa linnassa oli kupari vaarnojen tukema, siirrettävillä sarveislevyillä varustettu kupoli, suunnattoman kookas observatorium, jonka Tiberius oli erikoisesti antanut valmistaa Thrasyllusta varten; sinne päästiin sekä pieniä palatsin sisälle sovitettuja kierreportaita myöten, jotka johtivat suoraan keisarin työkammioon, tai ulkoa plataanien varjosta... Ja Livia Drusilla nousi keppiin nojaten, raskaasti hengittäen, puiston puoleisia marmoriaskelmia yhä. ylemmäs.
Tuon synkän illan jälkeen, jolloin Thrasyllus oli nähnyt ristimetsän kohoavan ja paennut omaa mielenahdistustaan kylmään hiljaiseen rautatammilehtoon, Aventinuksen typötyhjään pikku temppeliin, tuntui kuin hänen henkinen näkemisensä olisi jollakin tavoin vähentynyt; hänen valveunissaan ei ollut kirkkautta niinkuin joskus ennen... Tosin ne olivat aina olleet vain jumalallisia salamaniskuja siinä järjettömyyden yössä, joka täytti tuon pienen hintelän profeetan pään. Nyt oli kammottavasta illasta kulunut jo monta vuotta, eikä jemeniläinen kuitenkaan voinut unohtaa ristinpuiden traagillisia haaroja. Öin ja päivin hän näki edessään kuolevien pullistuneet, hikoilevat rintakehät ja veriset naulojennupit, milloin tapaus vain muistui hänen mieleensä. Hänellä itsellään oli outo tunne, että tuo talvipäivän seisauksen hetki oli jäänyt vaikuttamaan hänen ympärilleen, että määrätty kaukainen tuokio varjosti häntä kuin pään ylle pysähtynyt tumma pilvi. Sitä oli vaikeata selittää... Eikä Thrasyllus tajunnut sitä tietoisesti vaan pikemminkin oivalsi sen vaistollaan; se teki hänen mielensä alakuloiseksi, hän syödä mutusti selvimpinä hetkinään sesamin siemeniä ja kuivia viikunoita mullanväriset kasvot syvissä rypyissä.
Tähtitornin kupuhuoneessa vallitsi autius. Thrasyllus oli uskollinen vanhoille tottumuksilleen, ja vastoin kaikkea järkeä hän oli siirtänyt työvälineensä pieneen hämärään nurkkaan.
Kultainen auringonlevy ja hopeinen kuunlevy kimalsivat sieltä varjojen keskellä niinkuin vanhassa ullakkokammiossa. Tähän sokkeloon oli ripustettu myös lyhtyjä ja lamppuja ja tähtitieteellisiä karttoja, joihin oli huolellisesti jäljennetty eläinradan merkit. Vainajien sormista riistetyt Thuriin ja Eleuthernan kultakorut, samoin mustat jaspikset, joihin oli kaiverrettu maagillinen käärme ja sädekiekko, iskivät arkoja kipinöitä loukon varjoista. Silvanuksen kuvan kivipolvet lemusivat pukin verelle niinkuin ennenkin, vanha hapantunut punaviini ja juusto lemusivat... Ukko vaelsi laahaavissa kultaompeleisissa tohveleissaan vain tällä taholla suurta huonetta, laihana kuin muumio, mustat pillinohuet nilkat naksahdellen. Mutta hänen yksinäinen lepertävä naurunsa oli nyt tauonnut. Hän pysyi umpimielisenä. Näytti kuin hänen ryppyisissä kasvoissaan olisi piillyt jokin selittämättömän odotuksen ilme ja ikäänkuin hän olisi varannut suurimman osan huonetta, laajan ja tyhjän holvitilan, jonkin korkean olennon vierailua varten.
Kaikki nuo seikat – ennen kaikkea observatoriumin autius – hämmästyttivät hiukan Livia Drusillaa. Mutta valtimon epätasaiset lyönnit olivat nyt tuntuvammat kuin ennen. Ongelma, mihin valtakunnan korkeimmat papit eivät olleet voineet vastata, oli aivan liian raskas, liian pimeä, jotta häneltä olisi riittänyt mielenkiintoa permantoa ja täyteen ahdettua nurkkaa kohtaan. Thrasylluksen päälaki kiilsi sekin kuin kauhun huurun halki... Ja kaikki nuo kipinöitä iskevät kultalevyt olivat Livia Drusillan mielestä ilkkuvia silmiä. Hän tuskin pani merkille, että ukko lähestyi tohvelit lässähdellen ja vajosi polvilleen.
Mutta sitten leskikeisarinna kopautti sauvallaan hänen päätään kuin munankuorta ja sanoi narisevalla äänellä: "Ei mitään muodollista ilveilyä...! Kyllä tunnen teidän huilunne ja hautajaiskuoronne! Minä olen tänä iltana suuremmassa tuskassa kuin koskaan eläissäni. Minä pelkään kuolla. Olen kuin Marsyas, jota vedetään ulos jäsentensä tupesta –"
Hän etsi silmillään tuolia, mutta huomasi vain matalan leposohvan. Hän istui sen reunalle ja painoi sauvansa permantoon. Sormet puristuivat niin hätäisesti pahkakepin nuppiin, että ne kävivät aivan valkoisiksi. Kun astroloogi tuijotti leskikeisarinnaa huulet yhä puoliraollaan hämmästyksestä, Livia Drusilla ärähti kärsimättömäsi: "Hullu! Seitsenkertaisesti hullu!"
"Mitä herrattareni ja valtijattareni haluaa tietää?" kysyi jemeniläinen kaiuttomalla äänellä. Näytti miltei siltä, kuin hämärä sielullinen odotus olisi jännittänyt hänen pientä ruumistaan, joka oli huolellisesti kääritty epämääräisen värisiin pellavasiteihin. Livia Drusilla pohti ankarasti, tuskallisen ankarasti... Kupoolin sammuva verenkarvainen ruskotus lankesi hänen käsilleen, ja ne kävivät aivan punaisiksi. Punainen, veripunainen oli myös hänen purppurapukunsa, jonka hän oli kauan sitten omin käsin värjännyt mustikanmehulla. Ja tuo taivaan ruskotus ja huoneessa vallitseva hämärä sekaannuttivat hänen mietteitään, johtivat hänet jonnekin syrjään pääasiasta... Hän ei voinut mitään sille, että muisti tänä hetkenä elävästi poikansa toisen aviovaimon Julian, joka oli kuollut vankilassa, ja Postumuksen vaimon verisine nyrkkeineen ja pimeään vierivät umpivaunut –
Vihdoin hän rupesi hyvin tiukasti tarkastelemaan ukon ryppyisiä kasvoja. "Kun Juppiter ei auta, auttakoon beduiinin jumala", hän sanoi hitaasti. "Mitä on kuoleman takana? Siinä arvoitus, jota en ratkaise minä etkä sinä. Niin, Thrasyllus, vastausta tuohon emme voi ostaa kaikelle maailman kullalla, sillä tietenkin meidän ensin täytyy kuolla. Nähdäksemme omin silmin tai ollaksemme näkemättä. Mutta se on jotakin, mitä en hyväksy, jotakin kirotun salakavalaa jumalien taholta, koska on kysymys minun arvoisestani henkilöstä."
Hän huokasi ja hänen äänessään tuntui syvä tuska.
"Kuolema", aloitti jemeniläinen arasti. Mutta hän ei päässyt pitemmälle, sillä Livia Drusilla jauhoi yhä ongelmaansa:
"On sanottu ja kirjoitettu, että maa on meidän oikea äitimme. Maa, joka kasvaa ruohon ja viljan ja joka korjaa kuolleet. Maa, jonka alla asuvat vanhimmat kaikista jumalista, syntymisen ja mätänemisen emot... Kun paimen Eumolpos vajosi elävänä heidän luokseen, kenties hän tosiaan näki Siementen jumalattaren istuvan mustalla valtaistuimellaan tähkäpäät ohimoillaan... Ja kun Orfeus toi sieltä Eurydiken, mitä hän mahtoi nähdä? Niin, kolmipäisen koiran, virran ja nuo kuuluisat niityt. Lorua. Sen joka tapauksessa tiedän, että tuo laaja ja musta ja hedelmällinen maa, joka antaa meille hautapaikan, on samalla kohtu. Ilman sitä ei olisi minkäänlaista viheriöimistä maan päällä, ei minkäänlaista elämää ilman kuolemaa..."
"Sinun kasvosi ovat pöhöttyneet, herratar", keskeytti Thrasyllus. Hän ojensi huolestuneena Liviaa kohti mustaa kivilastaa, johon oli piirretty monimutkaisia kuvioita. Mutta Livia Drusillan katse oli suorastaan nauliutunut ukon kasvoihin. Nyt kun punainen kajastus kupoolissa nopeasti tummentui pimeydeksi, leskikeisarinnan silmät laajenivat kuin ilveksellä. Yksi kysymys oli vielä jäljellä –! Ja täytyi sanoa, että se oli kaikista vaikein, mielettöminkin. Mutta Livia Drusilla sai sen kuitenkin puristetuksi esiin ryppyisten huultensa välistä:
"Milloin minä kuolen? Mikä aika ja hetki...?"
Jos hän oli odottanut, että Thrasyllus joko vaikenee tai kiertää kysymyksen, hän pettyi. Päin vastoin, jemeniläinen leikitteli hetken kultaisella levyllä, joka kuvasi aurinkoa, ja sanoi sitten soinnuttomasti mutta selvästi, katse tähdättynä jonnekin holvin varjoihin: "Kidutuspuu, seppele ja punainen vaate, ne liittyvät sinun poismenoosi... Kuudenyhdeksättä ikäisenä et enää hengitä."
Livia Drusillan kurkku korahti. "Entä toiset? Sukuni? Poikani suku?"
"Sammuu", lausui jemeniläinen kuin unissaan. "Et ole mitään voittanut, vaikka kätesi ovat verestä punaiset. Ei kulu kauan, ennenkuin sukukaappisi ovet avataan ja naamioita kannetaan ruumispaarien edessä. Mutta vainajan nimeä minä en sinulle sano."
Livia Drusilla ei ollut milloinkaan tuntenut jalkojaan niin tolppamaisiksi kuin hetkistä myöhemmin, kun hän jaksoi nousta. Hänen ruumiinsa oli käynyt suunnattoman painavaksi. Tuntui suorastaan, että ryppyihin kurtistunut iho, käsien ja reisien suonet, pohkeiden muhkurat, yksin valkoiset hiukset ja kultaverkkokin painoivat kuin lyijytaakka. Mutta hän oli saanut vastauksen. Syvällä hänen sydänalassaan väreili kaamean keventymisen tunne ja hän salli sen liikahdella siellä. Samaa kokee varmaan rikollinen, joka on kauan virunut vankiluolassa epätietoisena kohtalostaan, vuoroin toivoen, vuoroin peläten, ja joka viimein näkee pyövelin tulevan. Livia Drusilla astui raskaasti ovea kohti. Mutta siellä hän kääntyi, ja hänen nariseva äänensä täytti tuon laajan kupukattoisen huoneen holvista lattiaan:
"Niin, en ole ikinä säästänyt verta, sillä veri on luotu vuotamaan. Toivon, ettei ennustus toteudu, ei ainakaan poikani tai sukuni kohdalta. Jumalat siitä suojelkoot. Mutta mitä tulee itseeni... Nähkööt vain hölmöt silmäsi tulevaisuuteen tarkasti kuin haukan silmät! Minäkö vapisisin? Minä otan itse selvän siitä, mitä on kuolema. Ja jonkinlaista lohtua tuottaa ajatus, että maa tosiaan on äiti, että hauta on kohtu. Siinä tapauksessa sen täytyy kohdella minua kuin omaa lastaan. Minä tunnen äidinrakkauden määrän aina rikokseen ja murhaan asti, Thrasyllus. Minä tunnen sen. Minä en ole kavahtanut mädättämästä vainajia, jotta minun tähkäpääni saisi kypsyä...! Minun poikani!"
9.
Se, mihin jemeniläinen oli viitannut, tapahtui. Jo kauan aikaa olivat valtion augurit huomanneet uhrilintujen maksassa huonoja merkkejä, ja pyhät kanat, joita säilytettiin kullatuissa häkeissä Capitoliumilla, olivat syöneet vain hyvin vähän, aivan kuin jyvät olisivat olleet myrkytettyjä. Lisäksi tuli länsitaivaan ruskotus. Se näytti yltyvän ilta illalta, ja painuvan päivän valo oli kuin voimakasta kajastusta, joka lankeaa veripunaisten kuultavien kalvojen läpi. Jalokivenhiojat vertasivat sitä rubiinin säteilyyn ja kapakoitsijat viiniin. Mutta taivaanrannan tahmeissa pilvivuorissa se muistutti hiljalleen hyytyvää verta.
Ensimmäisenä iltana Drusuksen kotiinpaluun jälkeen Tiberius istui vastoin tapaansa suuressa, kirkkaasti valaistussa ateriasalissa. Marmoriset kynttiläjalat kohosivat kattoa kohti kuin pylväät; liekit tuikkivat ja painuivat matalammas. Laipiossa oli ohutta savuhuurua. Poika oli iltapäivällä valittanut, että hänen suolistossaan oli jokin häiriö. Se tuntui vatsan alaosassa, – ja Tiberius muisti tahtomattaan kalveten Germanicuksen kuoleman Antiokian Epidafnessa. Hän oli kuunnellut kulmakarvat tuimasti rypyssä perintöruhtinaan valituksia ja murahtanut sitten lyhyesti: "Hyvä on. Parasta mennä makuulle. Pysyttelen täällä ja kutsun tarvittaessa Kharikleen."
Liekit lepattivat. Näytti kuin heleät säilänterät olisivat puhkoneet suuren ateriasalin hämyä, sen tyhjyyttä ja hiljaisuutta. Vanha mies istui etukyyryksissä pöydän laitaa vasten – hänen luisevilla ja jähmeillä kasvoillaan oli väliin valoa, väliin pimeää. Palatsin käytävissä kuljettiin. Tiberius tunsi keisarillisen kanslerin täsmälliset jalanpolkaisut ja molempien vapautettujensa, Euhoduksen ja Nomiuksen askeleet. Hiljainen huhmaren kolke ilmaisi, että tohtori Kharikles, joka tavallisesti askarteli vain rabarberipillereiden kanssa, survoi jossakin syrjähuoneessa lääkejauhoa. Keisarin edessä oli neljännes Veronan punaviiniä, leipää ja hyvin ohuiksi leikattuja etikkakurkkuja, – samoin ilmiantojen lista, pergamonilainen vasikanvuota, jonka sileäksi kaavittuun pintaan oli kirjoitettu epäilyksenalaisten nimiä. Tiberius aikoi juuri merkitä siihen ritari Titius Sabinuksen nimen. Silloin se tapahtui.
Palatsin päästä toiseen kajahti huuto. Ei epäilystäkään, se tuli Drusuksen huoneesta. Huuto oli niin epäinhimillisen viiltävä, että maljojen tulet näyttivät häilähtävän. Se muistutti riikinkukon kirkunaa. Lyhyen silmänräpäyksen Tiberius tosiaan uskoi, tahtoi uskoa, että joku hänen linnuistaan oli huutanut... Mutta se toistui taas! Ja se ei lähtenyt mistään muusta kuin ihmiskurkusta! Keisari nousi seisomaan – hän aivan kuin kasvoi kuuntelemisen ja kauhun jääpatsaaksi. Samassa hän lähti nopein harppauksin juoksemaan Drusuksen huoneita kohti.
Tyhjissä esihuoneissa ei ollut ketään. Sitten ovesta pyrähti alastomia deliciae-lapsia, joiden silmät olivat pelosta ammollaan ja jotka näyttivät juoksevan jotakin pakoon... Mitä, sitä lopen kauhistunut keisari ei ymmärtänyt. Tiberius tunsi aivan lähellään henkilääkärin huohotuksen. Tohtori Kharikles kiiruhti hänkin nopein askelin sairaan makuukamaria kohti, hänen vapisevissa käsissään oli vihreitä nefriittipulloja, ja hänen muuten niin kuunpyöreät ja rusottavat kasvonsa olivat nyt ihan vaaleat. Ateriasalin ja Drusuksen huoneen välillä oli vain lyhyt taival. Keisari juoksi tuon matkan muutamassa hetkessä. Mutta ihmismieli elää maan päällä toista aikaa kuin ihmisruumis, ja sen vuoksi yksi ainoa järkytyksen minuutti voi tulvahtaa täyteen satoja räjähteleviä kauhunkuvia... Hän törmäsi itkua tuhertavaan poikaan ja kuuli, miten lapsi kaatui parkaisten kivilattialle. Vähät hänestä! Hän potkaisi tiellä olevan matalan jakkaran säpäleiksi. Vimmatusti kuin mieletön, kasvot omituisesti väännyksissä, kädet purppurapuvun kaulasolkea repien, Tiberius ryntäsi pojan työkammioon. Hänen päänsä oli halkeamaisillaan. Itse asiassa sen täytti tänä yön hetkenä yksi ainoa, naurettavan epäjohdonmukainen ajatus: Enkö minä komentanut häntä makuulle –! Mutta hän ei ole mennyt vuoteeseen. Huutohan kuului täältä, tästä huoneesta –
Kolmessa mustassa kivimaljassa paloivat liekit. Niiden valo tanssi katossa ja laipiossa. Huone näytti olevan täynnä hypähtelevää, rauhatonta tulta, joka sai esineiden varjot paisumaan ja kutistumaan. Se oli tehdä keisarin hulluksi. Hän tuskin aluksi huomasi mitään, – liekit nousivat ja tanssivat, valotahrat tanssivat. Kuului vain öljyssä uiskentelevien suolajyvien rahinaa ja sairaan huohotus. Vasta nyt Tiberius näki, mitä oli tapahtunut. Drusus makasi permannolla kouristuksien vallassa. Hänen kurkkunsa korisi, hänen suustaan pulppusi verensekaista oksennusta, joka tässä valaistuksessa näytti mustalta, valuvalta tervalta. Hän oli kaatunut selälleen, ja molemmat koukistuneet polvet ojentuivat tuon tuostakin, ponnahtivat sitten vatsanalusta kohti. Valitus alkoi taas. Mutta se oli nyt äärimmäisen heikkoa, – kuulosti siltä, kuin hän olisi voihkinut paksujen villahuopien lävitse.
Tiberius oli samassa hänen luonaan. Välittämättä oksennuksesta hän pikemmin putosi kuin polvistui lattialle; hänen tumma purppuraviittansa tuli likaiseksi ja tahmeaksi, mutta hän ei nyt sitä ajatellut. Hän upotti vapisevat sormensa pojan pähkinänvärisiin hiuksiin ja tunsi, että ne olivat kalmankosteat aivan kuin niitä olisi virutettu vedessä. Tulen lepattavassa loimossa hän oli huomaavinaan Drusuksen poskipäillä kyyneleitä ja hikeä, – nihkeä kosteus peitti koko tuon nytkähtelevän ruumiin. Ja polvillaan oleva isä koetti ehtimiseen kohottaa pojan päätä, mutta se oli alituisten tempoilemisten vuoksi niin vaikeata, että hänen täytyi panna peliin koko lihasvoimansa. Ensi kerran moniin vuosikymmeniin Tiberius tunsi, että hänen suonikkaisiin käsiinsä oli hiipimässä jokin outo herpaannus, että ne tärisivät kuin horkassa.
"Kharikles!" hän karjaisi. Hänen äänensä oli aivan muuttunut. Se oli petoeläimen karjuntaa, joka näkee pentunsa kuolevan. Vielä kerran niin että palatsi kaikui: "Kharikles! Lääkelaatikko!"
Kun kreikkalainen tohtori näyttäytyi huoneessa, molemmat miehet rupesivat ensi töikseen avaamaan Drusuksen vaatteita. Mutta isän kädet vapisivat kovin, – tohtorin oli helpompi aukaista soljet ja paljastaa pojan vatsa, jonka ruskettunut pinta tuntui hänen sormenpäitään vasten polttavan kuumalta. Jokainen kosketus aiheutti uuden kouristuksen; niitä ei enää seurannut sietämätön valittava huuto, sillä näytti siltä kuin Drusus olisi uppoamistaan uponnut johonkin horroksen mereen. Hänen silmäluomensa olivat alkaneet sinertyä ja katse kiilsi ripsien alta lasimaisen valkoisena.
Viimein Tiberius komensi: "Enemmän tulta! Valo hyppelee seinillä niin että aivot hämärtyvät –!" Hän tarttui kaksin käsin päähänsä.
Mutta hyväntahtoisen näköinen tohtori osoittikin taipumattomuutta, jota kukaan ei olisi voinut edeltä arvata: "Nyt ei ole kysymys valosta. Auta minua toiselta puolen... me sidomme tämän kääreen tiukasti vatsan yli." Sitten hän painoi tuoksuvan vanutukon sairaan kasvoille, niin että se peitti nenän ja suun. Drusuksen hengitys kävi jonkin verran rauhallisemmaksi, mutta kouristukset jatkuivat.
Tiberius tuskin tunsi huoneessa vallitsevan lääkkeiden hajun. Hän suoritti liinavaatteiden käärimiset konemaisesti kuin unessa. Hänen sormensa olivat yhä uponneet pojan tukkaan, hän ei näyttänyt näkevän eikä kuulevan mitään... Isä, kivijumala, jääpatsas, oli lysähtänyt limaiselle permannolle ja painoi sairaan lapsensa takaraivoa polviaan vasten. Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Mitä tapahtuu parhaillaan? Joku palvelijoista juoksee hakemaan kylmää vettä ja liinavaate kostutetaan uudestaan. Kynnyksellä tungeksii outoja ihmisiä. Tulen heijastus tanssii ympäri huonetta. Sen valotahrat liukuvat Tiberiuksen kasvojen yli. Silloin tällöin kimaltaa jokin metallinen solki tai liekkien hehku välähdyttää hänen purppuraviittaansa, ikäänkuin siihen roiskahtaisi punaista verta. Hän haroo Drusuksen hiuksia silmät verestäen ja kädet vavisten, eikä tunne, että kreikkalainen lääkäri vetää hänet hellävaroen erilleen pojasta. Kharikles on tarttunut hänen kainaloonsa, koettaa nostaa häntä seisaalle, samalla kun sairaan takaraivon alle tungetaan untuvapielusta. Mutta Tiberius ei nouse. Hän ei liikahda. Hän on lysähtänyt siihen aivan kuin hänen polvensa olisi leikattu viikatteella poikki... Lämmintä ja kosteata pulppuaa yhä edelleen hänen käsilleen ja imeytyy keisarilliseen vaippaan. Poika siis kuolee! Ei! Hän ei saa kuolla! Niin määrättömän paljon on jäänyt puhumatta... Hänkö kuolisi, Vipsanian lapsi! Armiaat jumalat, hänen vatsansa polttaa kuin uuni!
Vesikello sihisi tunnista toiseen. Eräänä hetkenä huoneeseen ilmestyi palatsin kirjepäällikkö ja lisäsi vastoin hovin etikettiä öljyä kivimaljoihin. Hyppelevien valotäplien leikki kävi vain kiihkeämmäksi. Tämä levoton loimo valaisi silloin tällöin kuolevan kasvoja; niiden piirteet ohenivat aavemaisen hennoiksi Tiberiuksen silmissä, niin että hän näki kuin harhakuvana edessään kuolleen vaimonsa kasvot. Hän huojutti ruumistaan. Edestakaisin. Tuskallisen yksitoikkoisesti, kuin raskas, väsymätön heiluri. Pojan pähkinänruskea hikinen pää keinui isän sylissä kuolemaa kohti. Polvien nytkähtely taukosi hetkittäin, mutta ei lakannut täysin, – vain alaston päivettynyt yläruumis, joka oli märkä tuskanhiestä, pysyi rauhallisena ja alkoi jo jäykistyä.
Vanhan miehen ja nuorukaisen välillä näytti tänä epätoivon yönä syntyvän jokin äärimmäisen hämärä henkinen läheisyys, joka ei etsinyt eikä kaivannut sanoja ilmetäkseen. Isän kyhmyiset sormet upposivat yhä uudestaan ihmeen hellästi kosteiden hiusten sekaan. Ne kouristuivat ja avautuivat, niissä ei ollut mitään tylyyttä nyt, ei sen enempää kuin vanhan miehen luonnottoman huolehtivassa asennossakaan.
Yön kolmannella tunnilla lääkäri sulki mahonkisen lippaansa. Hänen pyöreät kasvonsa olivat jäykät. Ei ollut enää mitään tekemistä, ei ollut pelastumisen mahdollisuutta, sillä loppu oli lähellä.
Kuoleva itse näytti kaikesta päättäen vaipuneen tuohon tiedottomuuteen, jossa ruumiin tuskat eivät enää tunnu. Hänen valtimonsa löi tuskin kuuluvasti, hipiän lämpö oli kohonnut äärimmäisille rajoille. Kaikki lievitys, kaikki mahdollinen avunanto oli tunnollisesti tarjottu, ja nyt, kun ihmisvoimat eivät mitään mahtaneet, nyt valoi luonto itse syvän unen balsamia Drusuksen tajuntaan. Hetken aikaa Kharikles kuitenkin seisoi siinä leveät hyväntahtoiset kasvot hiukan vinoina ja hankasi sormiaan karkeaan liinavaatteeseen; häntä huolestutti Tiberiuksen mielentila. Vaikka valo oli niin epävakaisen häälyvää, hän näki kyllä vanhan miehen kasvot. Niistä olisi voinut laatia sairauskertomuksen! Ne sukelsivat silloin tällöin tulen hohteeseen kuin homehtunut vaskinaamio, jossa on suuria ruskeita tahroja, silmämunat jäykästi ammollaan ja suupielet väännyksissä.
Aamun rajalla kouristukset alkoivat taas. Kuinka kauan kuolema teki tuloaan? Isä miltei peitti raskaalla vartalollaan pojan suonenvedon tapaisesti nytkähtelevän ruumiin. Jos hänen ylikuormitettua uupuvaa tajuntaansa tänä hetkenä valaisi jokin selvä ajatus, se kai oli tuo, että hän painii itsensä kohtalon kanssa. Hänen kiviset linnunkasvonsa näyttivät raadelluilta, – hänet valtasi jonakin yön hetkenä näännyttävä jano, mutta se unohtui sitten niinkuin niin moni muukin asia, tarve, ajatus ... Hänen päässään takoi: On tullut loppu. Loppu Drusukselle tai minulle itselleni? Yhdentekevää!
Ja tämän tietämisen valossa hän ikäänkuin näki laajana kauas ulottuvana tauluna kaiken sen, mikä nyt oli armottomasti luisumassa syvään pimeyteen, missä hänellä ei enää ollut mitään mahdollisuuksia käydä korjaamaan tehtyjä virheitä. Tuo näköala ulottui aina siihen etäiseen hetkeen, jolloin kätilöt pesivät vastasyntynyttä poikaa hopea-ammeessa ja Vipsania nukkui vuoteessa silmäluomet sinertävinä. Siitä asti oli ollut pitkä sarja erehdyksiä, väärinkäsityksiä, tylyyttä, liian ankaraa ja kovaa isänkuria, liian paljon umpimielisyyttä. Isä oli tässä tapauksessa sulkenut olemuksensa kaapit rautaisella salvalla. Hullun ylpeä henki, joka ei avaudu edes omalle lapselleen. Kuinka? Täällä, näissä huoneissa tuo kiharapäinen nuorukainen on liikkunut kuin vieraassa ympäristössä, hänen on täytynyt aina nöyrtyä, milloin hän on ilmestynyt isän työhuoneeseen. Hänen, jonka on määrä periä hallitsijan kruunu! Tiberius voihkaisi kumeasti. Hän ymmärsi kaiken nyt.
Noina yön tunteina, jolloin pojan pää lepäsi hänen polviaan vasten, hän ei etsinyt murhaajaa itsensä ulkopuolelta; polttava oman syyllisyyden tunne kohosi hänen kurkkuunsa kuin tukahduttava kuuma pala. Ja oli kummallista, että Drusuksen tuskat, kuume, horros, jalkojen nykiminen eivät herättäneet hänessä pienintäkään epäluuloa, – että hän ei jaksanut, ei tahtonut pohtia kaiken tämän kauhun ulkonaisia syitä. Hän huohotti. Hiki norui kylmänä hänen nenänsyrjiään pitkin. Hänen huulensa sopottivat: "Rakas poikani...! Rakas...!" Tuska keskittyi yhteen ainoaan ajatukseen aivan kuin hänen aivoissaan palava tuli olisi suunnattu pieneen räikeään polttopisteeseen: että oli jäänyt niin äärettömän paljon puhumatta eivätkä isä ja poika oikeastaan koskaan olleet löytäneet toisiaan... Myöhäistä huolehtimista! Näin siis täytyi käydä, näinkö?
Valo huojui seinillä. Vanha mies huojui edestakaisin ja huojutti sylissään kuolevaa aivan kuin tämä olisi ollut pieni poika, jota tuuditetaan uneen.
Aamu sarasti jo, kun kaartinpäällikkö Aelius Sejanus ilmestyi huoneeseen. Hän asteli oksennuksesta liukkaan lattian yli mantteli kahisten ja piirteet jäykkinä. "Majesteetti! Kaikkien jumalien nimessä...!" Mutta sitten hän vaikeni ja hänen kasvoilleen alkoi levitä epätietoisen hämmennyksen ilme.
Tuoko oli keisari! Permannolle lysähtänyt purppuramytty, elävä ruumis, joka takertui kuolleeseen! Tiberiuksen laihat posket ikäänkuin hajosivat Sejanuksen silmissä, ja niiden väri muuttui vihertävän keltaiseksi. Hän sopotti yhä itsekseen, houraili jatkuvasti jotakin mieletöntä. Silmät tähtäsivät lasimaisina, särkyneinä nurkan pimentoon. Yhden ainoan kerran, sinä hetkenä, jolloin Sejanus ojensi kätensä tarttuakseen tuohon lahoavaan jättiläiseen, keisarin huulilta purkautui inhimillinen ääni: "Ei! Pois!" Hänen kätensä silittivät Drusuksen hiuksia, liukuivat hitaasti niiden yli –
Vasta aamulla henkilääkäri Kharikles pääsi ruhtinatar Livillan makuuhuoneeseen.
Livilla oli hyvissä ajoin illalla valittanut ankaraa päänsärkyä ja teljennyt oven sisäpuolelta; hän oli kuullut Drusuksen huudon, hän oli kulkenut edestakaisin permannolla tunnista toiseen sormet korvissaan. Ikinä elämässään hän ei ollut kokenut tällaista yötä! Malabathrum-astiat, voidekupit, pullot, kulhot ja lippaat pysyivät koskemattomina, ei ainoakaan elävä olento, ei edes orjatar Briseis tai lääkäri Eudemos, saanut nyt olla läsnä ruhtinattaren makuukammiossa. Hän oli sytyttänyt joukon kuparilamppuja, sillä hän pelkäsi olla hämärässä. Ja mitä synkemmäksi yö kävi, sitä enemmän hän niitä sytytti sormet vavisten. Näinä hetkinä Livillan täytyi avata korvansa viereisen huoneen äänille, mutta ne heikkenivät heikkenemistään. Kauheata huutoa ei enää tarvinnut kuulla... Silloin tällöin käytävissä kuljettiin, joku asteli varpaisillaan ateriasalin permannon yli, kenties Kharikles lääkemaljoineen ja pyyhkeineen tai joku utelias deliciae-poika.
Kun himmeä valo viimein alkoi levitä taivaan reunalle, Livillan kasvot olivat kauhean surkastuneet. Hänen ohimoitaan kivisti. Hänen ihonsa oli kärsinyt yön kauhuista paljon enemmän kuin aikoinaan lapsivuoteesta, sillä hän ei ollut verhonnut poskiaan kauneusnaamarilla. Puuttui virvoittava uni, puuttui lepo.
Livilla erotti vihdoinkin Sejanuksen askeleet. Kaartinpäällikkö arvattavasti kulki ateriasalin poikki, astui sitten Drusuksen huoneeseen. Välttämättömyys kulkee, kas noin! ajatteli ruhtinatar ja vapisi rajusti. Taivaan kiitos, hänen ovensa oli lujasti teljetty! Valvomisen, sielunponnistuksen, pelon ja ahdistuksen tuloksena oli eräänlainen kuumeinen selvänäköisyys, joka nyt valtasi Livillan. Hän näytti toimivan kuin hypnoosin vallassa. Hetken aikaa hän selaili kaikkia niitä kirjeitä, joita kaartinpäällikkö oli hänelle lähettänyt ja joiden yläkulmaan oli rohkeasti kirjoitettu: "Sejanus tervehtii Livillaa" tai: "Sejanus tervehtii rakastettuaan". Niihin liittyi ehdoton määräys, että ne oli huolellisesti poltettava, ja osan niistä Livilla tosiaan viskasi hiilipannun päälle. Huoneen täytti kärventyvän papyruksen haju. Mutta perinpohjaiset, laajat kirjekääröt hän lukitsi äkillisen päähänpiston vallassa mahonkipuiseen lippaaseen; hän väänsi sen lukkoon. Kaikessa tässä ilmeni unenomaista ja vaistomaista kaukonäköisyyttä, jonka päämääristä hän tuskin itsekään oli tietoinen. Sillä Livilla ei ajatellut: Yhteinen rikos sitoo meitä nyt lujemmin kuin kaikki rakkaudenvalat; jos mies aikoo raivata minut tieltään, minulla on tepsivä keino hänen varalleen... Unelma keisarinnan kruunusta, unelmat vallasta ja loistosta ja mahdista olivat kuin pyyhkäistyt hänen aivoistaan pois.
Sitten hän kääräisi kullanvärisen yökaapunsa kiinteämmin lantioilleen ja meni avaamaan ovea. Kolkutettiin. Ulkopuolelta kuului lääkäri Kharikleen ääni: "Herää! Avaa...! Miehesi on kuollut...!"
10.
Kun kruununperillisen hautajaiset olivat ohi – niissä vallitsi kaikki kuviteltavissa oleva muodollinen loisto, huilut puhalsivat valittavasti, mimus-tanssijat olisivat saaneet kuuluisan taiteilija Bathylluksen kalpenemaan kateudesta, ja ruumispaarien edellä keinuivat kaikki punaiset ja kultaiset sukunaamarit aina tarunomaisiin Sabinumin kuninkaisiin asti –, kun ruumis oli poltettu ja kätketty hautaan, Tiberius vetäytyi entistä jurommin yksinäisyyteen.
Hän näytti kaihtavan yksin Sejanuksenkin läsnäoloa. Hänen huoneessaan paloivat lamput öin ja päivin, hän upottautui kiihkeästi tehtäviinsä. Sillä työ oli lääkettä. Työ tarjosi unohdusta.
Vaikka tohtori Kharikleen pehmeät kädet silloin tällöin laskivatkin viinipikarin hänen eteensä pöydälle tai tyrkyttivät hänelle jotakin uutta erikoislääkettä, hän ei niihin koskenut. Hänen oli ehtimiseen vilu, – paksu mantteli ei lämmittänyt hänen jäykkää suurta ruumistaan. Ja vain jumalat tiesivät, mitä hän pohti joskus kämmenet ohimoilla ja kasvot liikkumattomina. Saattoi huomata, että Tiberiuksen haukanpiirteet olivat tuona synkkänä yönä ohentuneet, samoin senkin, että hänen ohimohiuksensa olivat harvenneet muutamiksi valkoisiksi tupsuiksi. Mutta entinen jäykkyys oli kuin olikin palannut. Maljatulien heikossa valossa hän muistutti tosiaan Horuksen patsasta, joka on kurkkuun asti hakattu tummanpunaiseen basalttiin ja kaulasta ylöspäin johonkin vaaleampaan kivilajiin.
Drusuksen kuolemasta oli kulunut jo pitkä aika, kun tuo kylmä hahmo hiukan liikahti elämää ja toimintaa kohti.
Sejanus oli monta kertaa koettanut virittää hänen elämänhaluaan. "Sinä et aivan yksinkertaisesti kestä tuollaista! Ja sanon sinulle suoraan, että se merkitsee selvää itsemurhaa. Sinä et ole tavallinen kansalainen, vaan imperator, ja sinun on hallittava, vastuu on kerta kaikkiaan sinun! Niin hirmuisen vaikealta kuin se tuntuisikin..." Tiberius murahti kumeasti: "Enkö sitten työskentele päivin ja öin?" Mutta pretoriaanien päällikkö ei jättänyt häntä rauhaan. Ei, tässä ei ollut kysymys tuon tai tämän asiakirjan sepittämisestä, vaan jostakin aivan muusta. Kun henki on sairas, mitäpä merkitsee pelkkä konemainen toiminta! Ei sen enempää kuin kunnon tohtori Kharikleen lääkelasit. Tässä tapauksessa, ja tämä on vaikea taudintapaus, puuttuu ennen kaikkea elähdyttävää toivoa ja pyrkimystä jonnekin päin. Ei tule antautua tylsyyden valtaan.
Kaartinpäällikkö tuijotti rävähtämättömin silmin Tiberiuksen kasvoihin, joiden hän oli Drusuksen kuolinyönä nähnyt ikäänkuin hajoavan vihertäväksi massaksi. "Jos aavistaisit, miten laihtunut olet ja miten ohimosi ovat kuopalla, koettaisit jotakin keinoa", hän sanoi. "Täytyy virkistyä. Täytyy elää. Mene ostamaan maatila Lombardiasta tai matkusta Caprille, mutta älä anna elämäsi vuotaa aivan hukkaan. Puhuri sinulle suoraan, caesar. Olenko muuten milloinkaan antanut sinulle huonoa neuvoa?"
Tiberius nieleskeli ja vastasi: "Et."
Joko suosikin tahto oli hänen herransa tahdottomuutta suurempi tai Tiberius tunsi itse, ettei elämä voi näin jatkua, joka tapauksessa keisari lähti Sejanuksen kanssa matkalle etelään. Tällä retkellä ei ollut mitään välitöntä tarkoitusta. Oli päätetty vaeltaa Capuaan ja sieltä kenties yhä kauemmas, Vesuviuksen kaupunkeihin. Mutta kaiken pohjalta kuulsi hanke, johon Tiberius oli jo vuosia sitten viitannut uuden palatsinsa avajaisjuhlassa ja minkä hän sitten myöhemmin oli moneen kertaan toistanut senaatissa: Että hän aikoo ennemmin tai myöhemmin jättää hallitsemisen taakan toisten hartioille... Germanicuksen kaikki kolme poikaa olivat varttumassa miehiksi, ja saattoihan odottaa, että valtakunnassa pantaisiin toimeen väliaikainen holhoojahallitus, jota tietenkin johtelisi lujin kourin Aelius Sejanus. Keisarin vetäytyminen yksityiselämään, kaikesta huolesta ja edesvastuusta syrjään, ei tietenkään vähentäisi hänen päätösvaltaansa. Hänelle jäisi yhä praefectura morum. Siirtyipä hän Lombardiaan tai Capuaan tai Caprille, hän saattoi sieltäkäsin lähettää kirjelmät senaattiin – papyruskääröt, joissa rangaistiin ja palkittiin, rakennettiin ja purettiin, ja joiden sinetin vahaan oli painettu keisarillisen sormuksen sfinksinkuva.
Välkkyvillä miletoslaisilla kankailla verhottu kantotuoli vaelsi etelää kohti. Tiberius, joka rakasti hämyä, oli antanut sulkea verhot. Hän kuuli ratsun kavionkopseesta, että Sejanus pysytteli hänen rinnallaan. Jäljissä tuli omalaatuinen neuvosto, jota hovissa katsottiin hiukan karsaasti, mutta johon keisari itse oli alkanut yhä enemmän kiintyä: maalattu ja voiteille tuoksuva Mnester kauniina kuin ilopoika, samarialainen vapautettu Thallus, jonka ostohintana oli ollut miljoona sestertiusta, vapautettu Hiberus, vapautetut Euhodus ja Nomios sekä keisarin vanhat ystävät. maanpaon päiviltä, hiljainen senaatin jäsen Lucilius Longus kosteine eläimensilmineen, Vescularius Flaccus ja Julius Marinus. Heidän kintereillään tuli huilujen ja symbaalien soittajia, sitten ryhmä pretoriaaneja vaskiset kypärät helskyen. Aina niiden vuorten tienoille asti, joiden rinteiltä katse erottaa Coran ja Norban kaupunkien lännenpuoleiset muurit, Tiberius pysyi vaiti. Appius Claudiuksen vanha luja valtatie vain kumisi.
Vihdoin, kun kulkue lähestyi Terracinaa ja merenrantaa, keisari sysäsi kantotuolin verhot sivuun. "Eivätkö Vesuviuksen asukkaat valmista taikakaluja pahaa silmää Vastaan?" hän kysyi jäykästi.
Sejanus karautti ratsunsa lähemmäksi. "Niitä myydään Pompeijissa. Pieniä mustia laavapuikkoja, jotka muistuttavat fallosta."
"Hanki itsellesi joku niistä", sanoi Tiberius. Tumma pystysuora ryppy hänen silmäkulmiensa välissä syventyi. Kaartinpäällikkö ei tiennyt, mitä ajatella; epäselvä pelon värähdys kiiti hänen hermojaan myöten ja häipyi pois.
Valo sädehti ohuesti pilvihunnuissa heidän yläpuolellaan, se iski punaisia kipinöitä pretoriaanien kypäreistä. Talvi oli jo sivuutettu, ja nyt kehittyi Latiumin ja Campanian vuoriin tuo hämärä aineeton sini, jota vasten jokin musta puu kohoaa hoikkana kuin pilari. Näillä tienoin kasvoi paljon kahisevia poppeleita, kummituspuita, joiden lehvät ovat keräytyneet väriseviksi tupsuiksi milloin runkoon, milloin riukumaiseen latvaan. Punaruskeilla, möyheillä pelloilla kulki valkoisia härkävaljakoita, puuaurat upposivat syvälle vakoon niinkuin Alba Longan-päivinä... Caecubumin viljelystilojen seuduilla he näkivät koko laajan maan huuruavan kosteana. Tuleva kesä ikäänkuin heijasteli lukemattomissa kastepisaroissa, jotka olivat jääneet ryppyisiin, vihreisiin akanthuksen lehtiin. Formiaesta eteläänpäin oli tulvan jälkiä; orjat astuivat varovasti Liris-joen liejuun ja loka tahrasi heidän pohkeensa. Kun ehdittiin Calorvirran äyräiden eteläpuolelle, kun maisema kokonaisuudessaan alkoi näyttää aivan uudelta, tuliperäiseltä – täällä häämötti siellä täällä rikkaissa puutarhoissa jokin ateenalainen öljypuu kuin hopeapilvi ja kasvoi paljon suhisevia tärpättipuita, joiden lehdistä pienet madot kutovat silkkiä – Tiberius alkoi tarkastella ympäristöä. Kantotuolin verhot sidottiin kultaisiin koukkuihin. Keisari istui yhä jäykkänä alallaan, mutta mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän tunsi kasvavaa mielenkiintoa näitä seutuja kohtaan, joiden alla ikuisesti paloi vulkaaninen tuli, – seutuja, jotka olivat synnyttäneet kokonaisia uskontoja ja hyvin kauan sitten kuulleet uhrikuorojen ylistävän maanalaisia jumalia.
Seurue ei mennyt suorinta tietä Campanian pääkaupunkiin. Tiberius oli jo jyrkästi huomauttanut, että suuri rikas Capua kaikkine ylellisyyksineen ja muistomerkkeineen inhotti häntä; puuttui vain, että kaupungin porteilla olisi vastassa jokin virallinen lähetystö! Senaattori Longus, joka jostakin syystä näytti saavan tämän ryöpyn niskaansa, ei kuitenkaan häkeltynyt. Hän räpytti kosteita lempeitä silmiään ja hänen poimuisilla kasvoillaan oli jonkin verran ivaa kun hän vastasi, että sääli siinä tapauksessa valtion rakennusrahastoa –! Luonnollisesti Via Appiaan oli tällä kohtaa tehtävä mutka, mutta sen sai päättää keisari itse.
Kun Tiberius vielä käänteli hiukan kiukuissaan laihaa kaulaansa, Sejanus ratsasti kantotuolin luokse. Hän sanoi tuntevansa koko tämän viljavan, viinirunsaan maaseudun, tämän Capuan ager campanuksen jokaista huvilaa ja paimenmajaa myöten. Hänen kasvonsa hohtivat: "Me voimme hyvin leiriytyä tänne ja jatkaa matkaa Neapolikseen, sieltä laivalla Caprille. Mutta palatessa minä valmistan sinulle yllätyksen, caesar! Aterioimme lähellä Terracinaa Speluncan maatilalla, sieltä voit nähdä sekä Amyclaen meren että toisella puolen Fundin vuorten rinteet –"
Tiberius viipyi matkan päämäärässä, Caprin kallioilla ja vanhoissa Augustuksen rakennuttamissa marmoripalatseissa oudon kauan. Hän näytti kiintyneen näihin äkkijyrkkiin harjanteisiin, jotka nousivat ulapan sinestä kuin uponneen mantereen särkät. Hän vaelsi livettäviä ja vaikeakulkuisia aasipolkuja, hän seisoi jyrkänteellä raskas mantteli läiskähdellen tuulessa ja katse tähdättynä taivaan ääriin. Ehkä hän muisteli nuoruuttaan... Rhodos-saarta, jossa hän oli ollut vain halpa maanpakolainen, hän ja hänen ystävänsä Longus kosteine silmineen... Kun seurue palasi saarelta mantereelle ja matkaa jatkettiin Roomaa kohti, Tiberius oli kaiken aikaa raskaiden mietteiden vallassa. Hän näytti pohtivan oman elämänsä syvää arvoitusta. Senaattorit Vescularius Flaccus ja Julius Marinus olivat jostakin hänen satunnaisesta huomautuksestaan saaneet sen käsityksen, että hän rakasti ennen kaikkea tuon tyhjän alastoman, jättiläisluodon hiljaisuutta, sen autiutta ja äänettömyyttä, jonka särki vain sinisen nousuveden pauhu. Ilmeisesti hallitsijan aivoissa nyt kypsyi lopullisesti päätös, jonka kaikki arvasivat.
Lähellä Terracinan niemenkärkeä ja Välimeren laivaston ankkuripaikkoja poikettiin syrjään valtatieltä. Sejanus kenties halusi äärimmäisen hienotunteisesti johdattaa keisarin ajatukset pois tästä seudusta, missä Drusus oli elänyt viime kuukautensa. Seurue vaelsi Speluncan maakartanoiden ohi. Meri näkyi lännessä haaveellisen sinisenä aina Sinonian saaren himmeään kuvioon; siitä saakka sininen ulappa ja sininen taivas yhtyivät toisiinsa horisontin välkkyvässä hämyssä.
Jossakin tuolla suunnalla, Pontian saarten joukossa, oli pieni kallioinen Pandateria, missä Julia oli ollut vankina. Vähennettyjä leipäannoksia, ajatteli Tiberius itsekseen. Hupenevaa maalaisjuustoa ja huonoa viiniä –! Sitten pistoksia keuhkoissa ja siirto Reggioon; lopulta kuolema. Hetken aikaa vanha mies oli näkevinään kaukana sinessä nuo ylpeät ja paheelliset naisenkasvot, joita reunusti kullattu tekotukka. Oliko hän koskaan tuntenut niitä kohtaan muuta kuin katkeraa kyllästymistä? Niin, siinä oli yksi hänen elämänsä tärvelijöistä, ja oli aivan oikein, että sitä porttoa oli kohdannut kosto!
Lähellä Fundin kaupunkia, vuoren rinteessä, oli luola. Sen seinät näyttivät muodostuneen ruskeista ja vihertävistä vuotokivistä, ne riippuivat himmeästi kimaltaen kuin jääpuikot tai tikarit. Luola oli kyllin suuri kahdelle ihmiselle; se sijaitsi jonkin verran erillään päävuoren mahtavasta kyljestä, – pieni kallio painautui rinnettä vasten kuin lapsi emoonsa. Kenties vesi oli täällä vuosituhansien kuluessa kovertanut ja syönyt ja kalvanut holvin kattoa eräänlaiseksi temppeliksi, tai ehkä ontelo sai kiittää syntymisestään maanalaista tulta. Näillä seuduin samoin kuin etelämpänä tanner kumahteli ja jysähteli usein, ja vulkaaninen aalto kulki milloin mitäkin uomaa pitkin. Sejanus oli edeltäkäsin lähettänyt palvelijoita somistamaan tuota kummallista lepopaikkaa keisarin arvon mukaiseen kuntoon. Nyt välkkyivät luolan seinillä raskaat kultakankaat, katossa tuikki lyhtyjä ja niiden valo sai kivien liuskat, holvit ja katon kiillejuovat satunnaisesti hohtamaan. Tiberius ei voinut pidättää ihmetyksen huudahdusta. Hänestä tuntui kuin hän olisi astunut jättiläismäisen tumman jalokiven sisälle. Pretoriaanien päällikkö seurasi heti hänen jäljissään, toiset olivat leiriytyneet vuoren rinteelle.
Leveällä paadella, jota kuparilamput valaisivat, oli hopeakannuja. Täydellinen juhla-ateria, vieläpä tavallista maukkaampi, sillä Sejanus oli huolellisesti valikoinut vain niitä ruokalajeja, joista hän tiesi keisarin pitävän. Hän odotti, kunnes vanhus istuutui tukevan pieluksen varaan ja teki sitten kädellään anteliaan eleen:
"Olen antanut kattaa sinun herkkuasi partakalaa. Ja niinkuin huomaat, viini on kypsynyt Veronan tarhoissa... Kurkkuja, pehmeätä vehnäleipää, valkoista vuohenjuustoa, mitä vain haluat, caesar-"
Hän ei ehtinyt pitemmälle.
Joko katosta riippuvien rautavitjojen ja lamppujen raskas paino tai jokin pieni, huomaamaton vulkaaninen tärähdys sai aikaan nopean rakoilemisen kiviholvissa. Luolan katto ja vasen seinä sortuivat jymisten. Ilmaan pölähti paksu tomupilvi ja loville menneet hopeakulhot lensivät nurkkaan. Tarmokas, hinnalla millä hyvänsä omaa asiaansa ajava ihminen voi tehdä vaaran hetkellä nopeita kauas kantavia ratkaisuja, ja Aelius Sejanus teki! Hän pikemmin paiskautui kuin asettui keisarin turvaksi, hänen kyttyräselkäinen ruumiinsa koukistui silmänräpäyksessä eläväksi, leveäksi kilveksi Tiberiuksen yli. Kun katto romahti alas, hänen silmissään musteni.
Viimeinen kirkas huomio oli, että jotakin hyvin painavaa putosi hänen niskaansa ja että hänen sieraimistaan ja suustaan tulvi kuumaa nestettä. Sitten hän kadotti tajuntansa.
Sejanus heräsi verhottuun valoon, joka tunkeutui ylhäältä päin hänen väsyneisiin silmiinsä. Hänen ohimokaan kivisti, korvat soivat kuin pillit. Hänen ohimonsa, poskensa, takaraivonsa oli kääritty tuoksuviin liinasiteisiin. Joku – arvattavasti lääkäri – oli pessyt kostealla sienellä veren hänen kasvoiltaan, sillä hän tunsi yhä suupielissään ja leuassaan kylmän ja märän kosketuksen. Aluksi hän muisti vain äärimmäisen hämäränä unena luolan sortumisen, mutta mitä selvemmin yksityiskohdat sukelsivat tajuntaan, sitä enemmän häntä alkoi puistattaa. Jylinä, kivien putoileminen, hänen oma uhkarohkea tekonsa...! Hän ei uskaltanut tunnustella niitä kohtia olkapäissään, joissa tuntui lievää särkyä, mutta hän saattoi heti varmistua, että hän makasi tässä vuoteessa kuumeettomana, pää ja tajunta aivan kirkkaana. Hyvä merkki! Oliko hänet kannettu Fundiin? Vai oliko hän Lautulaen alueella? Väsytti... Mutta hänen rintaansa paisutti eräänlainen kylmä onnentunne, sillä kuta enemmän hän muisteli tapahtumaa, sitä selvemmäksi hänelle vaikeni, miten suunnattoman tärkeätä oli ollut näytellä uhrautuvaa ystävää, hänen oman itsensä ja tulevaisuuden kannalta. Voidaan tietenkin toimia tarkkojen laskelmien mukaan, mutta ratkaisevimmat kaikista teoista ovat ne, jotka pulpahtavat kuin kuplat jostakin vaistojen syvyydestä. Tuijottaessaan mustin silmin ylös kattoon Sejanus ei hetkeäkään epäillyt, että tämä hänen äskeinen eleensä oli pelastanut keisarin hengen.
Muuten hänen ei kauan olisi tarvinnutkaan viettää epätietoisuuden hetkiä, sillä Tiberius saapui makuukammioon. Prefekti huomasi, että vain kevyt kivensirpale oli hiukan viiltänyt Caesarin otsaa; siinä hehkui turhanaikaisen pieni punainen juova. Hän käveli ryhdikkään raskaasti sairasvuoteen luo ja kohensi omin käsin Sejanuksen pieluksia. Hänen muutoin niin jäykillä kasvoillaan oli omituisen hellä ja ikäänkuin sisältäpäin pehmentynyt ilme, vaikka hänen kulmansa olivatkin ankarasti rypyssä.
"Onko nyt sama päivä vai uusi?" kysyi Sejanus hiljaa ja yritti hiukan hymyillä.
"Uusi", sanoi Tiberius. "Me olemme Lautulaessa, sinua on hoidettu hyvin. Ei luunmurtumia eikä mitään sisäistä vammaa. Mutta verta on vuotanut kauheasti, – jospa näkisit, miten heikko ja kalpea olet! Se menee, taivaan kiitos, kuitenkin pian ohitse. Minä tuon sinulle hetken kuluttua vuohenmaitoa; täytyy vahvistua."
"Caesar..." aloitti sairas miltei rukoilevasti.
"Ole vaiti", sanoi Tiberius. "Nyt tarjoilen minä etkä sinä! Ja muuten, Kharikles vannoo, että pääset jalkeille jo muutamassa päivässä. Kunhan ensin lepäät..."
Hän vaikeni. Hän istui siinä umpimielisenä, kasvojen uurteet tummina. Vaikka valaistus oli himmeä, sairas näki imperaattorin silmissä omituisen väikkeen, josta ei voinut sanoa, ilmaisiko se tuskaa vaiko myötätuntoa. Sitten tuo kuiva suu avautui hiukan, ja Tiberiuksen ääni kuulosti hyvin matalalta; ensi kerran siinä soinnahti sisäinen liikutus:
"Että sinä suojelit minua omalla ruumiillasi –! Panit elämäsi peliin minun tähteni –! Täytyy myöntää, että olen joskus synkkinä hetkinä miettinyt, mihin mahdat oikeastaan tähdätä, Sejanus. Mutta nyt on kaikki muuttunut. Tähän asti olet ollut neuvonantajani. Tästä lähtien olet ainoa elävä sydän, johon täydellisesti luotan."
Sairas yritti nousta istumaan. Hiki valui hänen kalmankalpeita kasvojaan pitkin, hän huohotti. Mutta Tiberius painoi hänet takaisin pieluksia vasten.
"Tulkoon nyt sanotuksi... Tähän saakka olen epäröinyt, olen päivin ja öin miettinyt, kenen käsiin voisin jättää turvallisin mielin käskyvallan, jos lähden Roomasta. Mikä määrä liukkaita kärkkyjiä, – mutta siitähän ei nyt ole kysymys! Etu, voitonhimo, kateus, halu valtaan, sellaiset tuulet puhaltavat kaikkialla Roomassa ja alan väsyä niihin, Sejanus... Tämän jälkeen... minä lähden pois ja luovutan sinulle palatsin avaimet."
Kun Tiberius hetkistä myöhemmin nousi ja kulki ovelle päin, hän kääntyi vielä aivan kuin eräs seikka olisi muistunut hänen mieleensä: "Olisit sittenkin saanut hankkia noita mustia taikakaluja. Kohtalo yksin tietää, onko minulla paha silmä! Mutta kaikki, joihin elämäni varrella olen kiintynyt, kaikki rakkaimpani ovat joutuneet perikatoon. Jos ylimalkaan on olemassa mitään velhotaitoja, jotka voisivat siinä asiassa auttaa, minä en ainoastaan kehoita vaan käsken sinua turvautumaan niihin. Sinä et saa kuolla. Sinä olet nyt viimeinen. Ainoa."
Sitten hän kääntyi ja lähti.
11.
Sejanuksen sankariteko jäi hovin keskeisimmäksi puheenaiheeksi kevään alkuviikkoina. Palatinuksen linnassa tulvehti niinkuin ennenkin ritareita, joiden arvon ilmaisi puvun kapea purppuraviiru ja kultainen sormus, senaattoreja, joista nuorimmat käyttivät hankalan ja vanhanaikaisen toogan sijasta keveämpää attikalaista palliumia, tai kunnianauhoissaan hohtelevia päälliköitä. Sejanuksen setä Junius Blaesus näyttäytyi siellä kuin triumfaattori ainakin. Oli vaikeata sanoa, kumpi kiilsi enemmän, seinien hohtokivipeitekö vai Tacrafinaan voittajan kasvot. Hän paisui oman ylpeytensä kaasusta kuin hiljalleen suureneva rakko, ja nykyään sattui vain hyvin harvoin, että hän edes sanalla viittasi sukunsa alkuperään. Blaesus vältti huolellisesti puhumasta edesmenneestä sukulaisestaan, kömpelöstä ja maalaismaisesta Sejus Strabosta, joka oli tosin johtanut pretoriaanien kaartia... Itsekseen hän ajatteli: "On merkillistä, miten erilaisia hedelmiä sama puu voi kantaa. Tässä meillä on vanhempi veli Sejus Tubero lihavine moukankasvoineen ja nuorempi veli Lucius Sejanus, joka kohta näkyy nousevan yhtä kirkkaaksi tähdeksi taivaalle kuin minäkin. Edellisestä näkee heti, että hän on hölmö. Jälkimmäinen on ovela, tavattoman ovela –."
Jotakin kuollutta palatsin vastaanotoissa edelleen oli. Ne muistuttivat elotonta pantomiimiä. Puhuttiin vain kuiskaten. Näytti siltä, kuin vain punaompeleiset, valkoiset ja tummat puvut olisivat eläneet ja vaeltaneet näissä saleissa, ja ihmiset niiden sisässä olisivat olleet eräänlaisia kannatinpuita, runkoja –
Manliusten, Potitioiden, Quinctiliusten siniverisissä suvuissa oli sattunut lukuisia kuoleman suoneniskuja, joten rivit olivat hiukan harvenneet. Mutta perheiden päämiehet kohtasivat täällä toisensa kuten ennenkin kasvoilla jäykän ylevä ilme, samoin Euandroksen perilliset suoraan alenevassa polvessa. Jos heidän välillään virisi matala keskustelu, se koski enimmäkseen hautajaisia. He kuuluivat jo itsekin pikemmin kuolemalle kuin elämälle, ja heidän mielikuvissaan kummittelivat juhlalliset vahanaamarit, kultaiset tuhkarasiat ja hautakuorot. Näytti siltä, kuin Rooman vanhin veri vuotaisi ehdyksiin.
Täydellä syyllä Arruntius valitti ystävälleen Calpurniukselle, että valtakunnan arvohenkilöitä haudattiin nykyään liian nopeassa tahdissa: Marcus Agrippan pojanpoika Asinius Saloninus oli äsken kuollut, samoin Cato-vainajan sisarentytär Junia Tertulla, jonka omaisuudesta muuten lankesi jälkisäädöksen kautta huomattava osa keisarille.
Iäkäs, upporikas Lentulus, jonka poika oli yksi kahdestatoista pääpapista, hänkin jo ikämies, löydettiin johonkin kummalliseen pelkoon menehtyneenä monien testamenttien luonnosten keskeltä. Ja hänen hautajaisensa oli tuskin ehditty pitää, kun häntä seurasi vanhempi Lucius Domitius. Tämä mies oli ollut sen aikakauden viimeinen elävä muistomerkki, jolloin hänen appensa Marcus Antonius oli ainakin humussa ja elostelussa primus inter pares eikä nuori Octavius vielä uneksinutkaan näkevänsä Egyptin Kleopatraa. Domitiusten suku oli voimaihmisten, soturien rotua. Eräänlaisena periytyvänä sukutunnuksena heillä oli helakka, punainen parta; siitä oli ylpeillyt jo vainajan isoisä, joka kaatui optimaattien rinnalla Farsaloksen taistelussa, ja sitä hoiti ja kähersi huolellisesti hänen ainoa perijänsä, ritari Gnaeus Domitius.
Hovin juhlapuvut kahisivat, kuiskaava puhe kahisi. Sinä vuonna, jolloin nuori Nero virallisesti riisui toga praetextan ja julistettiin täysi-ikäiseksi, noiden äänien, varjojen, liehuvien vaippojen keskelle ilmestyi hyvin merkitsevä tyhjiö: Sallustius Crispusta kohtasi odottamatta halvaus. Oliko hän nauttinut myrkkyä? Kuoliko hän luonnollisesti? Joka tapauksessa Rooman upeimpien puutarhojen omistaja ja keisarin entinen salainen uskottu löydettiin elottomana työhuoneensa permannolta... Niin kauan kuin hän oli liikkunut hovissa, hänen pienet pyöreät kissankasvonsa ja hiipivä käyntinsä olivat herättäneet monenlaisia epäluuloja, ikäänkuin mies olisi aina vetänyt jäljissään näkymättömän pelon laahusta. Ja nyt hän oli poissa. Oliko hän ollut ovela konna vai ujo pelkuri, sen tiesivät vain jumalat, sillä Crispus oli osannut hämärtää kaikki tekonsa kuin sakeaan pilveen. Mutta tämän Amiternumin ylimyksen mukana vaipui kerta kaikkiaan hautaan varma tieto siitä, mitä eräällä meren saarella oli kerran, myrskyisenä yönä tapahtunut, – miten Julian poika Postumus oikein oli kuollut.
Tiberius pysyi muuten kruununperimyssuunnitelmistaan vaiti, hän ei kertaakaan puhunut niistä suoraan. Sitä useammin hän nykyään päätti sekä kuuriassa että Concordian temppelissä ja linnassa monimutkaiset puheensa huomautukseen, että mitä häneen itseensä tulee, hän jättää pian liian raskaan valtikan kyvykkäämpiin käsiin ja vetäytyy hallitushuolista pois. Aina sanoessaan noin hän väitteli toisten katseita ja hänen laihoilla kasvoillaan oli umpimielinen ilme. Senaattorit muistelivat illallisia, jotka kerran oli pidetty linnan pylvässalissa. Ja kun auringonvalo sattui Tiberiuksen valkoisiin ohimohiuksiin, heistä näytti jälleen, että tuon vanhan miehen kulmilla oli kullattu narrinkruunu. Saturnalia-kuningas!
Yksinvaltiaan työhuoneen ovi oli nykyään ummessa miltei kaikilta muilta paitsi aivan läheisiltä luottamusmiehiltä: Sejanukselta, Lucilius Longukselta, sihteereiltä ab epistulis ja tietenkin yksityiseltä palveluskunnalta. Mutta tilavissa esihalleissa tungeksi sitä enemmän aatelistoa.
Minucius Thermus ja Quintus Granius noudattivat omaa syvällistä jyrsijänfilosofiaansa: Maailma on suuri juusto, ja mitä pilaantuneempi haju, sitä mureampi nakertaa! Sejanus oli homesieni juustossa; nämä kaksi henkisesti jotakuinkin onttoa ylimystä ihailivat siis häntä oman etunsa takia. Jos prefekti lausui jonkin sukkeluuden, he kertasivat sen yhteen ääneen... Toinen oli tuba ja toinen paimenpilli, ja kumpikin säesti meloodisesti toinen toistaan. Kaikkein ovelimmat, kaikkein varovaisimmat miehet, sellaiset kuin Fulcinius Trio, olivat jo kauan aikaa pitäneet heitä tarkoin silmällä. Vaikutin oli hyvin yksinkertainen... Kuninkaallisen Lain ja Kahdentoista Taulun Lain tutkija Trio, joka muuten oli itse alusta pitäen oivaltanut Sejanuksen kasvavan merkityksen, ajatteli tähän tapaan: "Nuo kaksi liukasta peijakasta vaistoavat kyllä hyvissä ajoin, mille taholle aurinko rupeaa paistamaan. Heillä on vallan ihmeellinen diplomaattinen hajuaisti! Tarvitsee vain seurata heidän jälkiään. Ja totisesti, tällä kertaa näyttää siltä, että on vältettävä mitä huolellisimmin Agrippinaa ja Asinius Gallusta ja koko heidän piiriään. Mene tiedä, vaikka se ruoho kasvaisi viikatetta varten..."
Mitä pieni lakimies hautoi mielessään, sai jonkinlaista vahvistusta alituisista oikeusjutuista. Tosin olisi ollut mieletöntä nähdä kaikissa niissä vain Germanicuksen leskeen tähdätty kärki... Useimmissa tapauksissa niistä paistoi kuin kuvastimesta Tiberiuksen yltyvä salaliiton pelko, ja tuomioiden langettamiset eivät olleet mitään muuta kuin luulevaisen yksinvaltiaan tarvetta toimia sillä tavoin, että hänen henkeään uhkaavat vaarat, joko todelliset tai kuvitellut, täydellisesti häipyisivät. Hänen ja ihmisten välinen juopa syveni. Syntyi kuilu, jonka ylitse ei voinut rakentaa mitään ymmärtämyksen siltaa. Tiberius oli hukkua yleisiin valtakunnallisiin töihin, mutta enemmän kuin legaattien nimittämiset ja lukemattomat muut ulkopoliittiset puuhat häntä kiusasivat sisäiset asiat, ennen kaikkea oikeuden rikosjutut. Roomassa tapahtui muuten merkillisiä tekoja, joiden vaikuttimia syyttäjä Afer ei millään saanut puristetuksi esiin syytettyjen huulilta. Niinpä kunnianarvoisa preettori Plautius Silanus eräänä aamuyönä viskasi aviovaimonsa Apronian ulos ikkunasta, ja kun heidän makuukammionsa sijaitsi korkean kivitalon ylimmässä kerroksessa, nainen tietenkin kuoli.
Jos kunnon tohtori Kharikles oli huolissaan keisarin ruumiillisesta voinnista, senaattori Nerva oli vielä huolestuneempi hänen sieluntilastaan. Hän sanoi suoraan Tiberiukselle: "Joko sinut yllytetään näihin mielettömyyksiin tai sitten on oma sisimpäsi kukkuroillaan mustaa pelkoa..." Tiberius ei puhunut mitään. Hän tiesi kyllä, mitä vanhus tarkoitti.
Toinen noista kahdesta rotannäköisestä senaattorista, Quintus Granius, oli juhlallisesti haastanut oikeuteen Lucius Calpurniuksen, jota syytettiin valtiopetoksellisista keskusteluista. Tämä kanne oli niin naurettavan hämärä, vanha ryhdikäs senaattori laihoine kasvoineen näytti oikeudenistunnossa niin majesteettiselta, että Tiberius häpesi. Virallinen syyttäjä luki ilmeisen haluttomasti pitkää papyruskääröä, johon oli merkitty ilmiannon yksityiskohdat, – se, että Calpurniuksella oli asunnossaan myrkkypullo, että hänen vaippansa oli eräänä päivänä kuuriassa ollut oikean lantion kohdalta hiukan kohollaan aivan kuin hän olisi kätkenyt sen alle tikarin, ja ennen kaikkea se seikka, että hän oli tehnyt tiheitä vieraskäyntejä Agrippinan luokse Galluksen maatilalle. Tämä viimeksimainittu syytös oli Thermuksen ja Graniuksen yhteisen ovelan harkinnan hedelmä. Mutta vastoin kaikkien odotuksia Tiberius katseli heitä kulmat rypyssä ja huomautti kuivan virallisesti, että koko prosessi on menemässä ad absurdum; hän käänsi selkänsä ylenkatseellisesti sekä tuomareille että liehakoivalle Graniukselle. Muodon vuoksi hän myöntyi siihen, että oli syytä tulevissa istunnoissa seuloa niitä "valtiopetoksellisia keskusteluja", joista hänen vanhaa, rehtiä ystäväänsä syytettiin. Mutta se päivä ei milloinkaan koittanut. Mitä kunniakkaampi, mitä rehellisempi ihmisluonne on ja mitä lähempänä ylimyksellinen sielu on elämän luonnollista loppua, kuolemaa, sitä kipeämmin tämäntapaisten epäluulojen täytyy vihlaista hänen sisimpäänsä... Juuri sen vuoksi senaattori Calpurnius poistui oikeussalista kuin kuningas. Kotonaan hän antoi heti valmistaa haalean kylvyn. Sitten hän avasi valtimonsa.
Koska tuon tapahtuman luultiin hyvinkin raskaasti painavan Tiberiusta – olihan vanha mies aina ollut hänen uskottunsa ja muuten puhunut hänelle suoraa omantunnon kieltä – voitiin toivoa, että oikeudenkäynnit nyt harvenevat. Mutta ritarit, päälliköt, senaattorit, korkeimmat kamariherrat samoin kuin paashitkin, sinetinhoitajat, sihteerit ja palatsipoliisit huomasivat erehtyneensä. Ei siis ollut turhaa huhupuhetta, että Tiberius uskoi jonkin vihamielisen puolueen, Agrippinan puolueen olemassaoloon. Sinä vuonna, jolloin konsuliutta hoitivat Cornelius Cethegus ja Visellius Varro, Juppiterin papit olivat kuin yhteisestä sopimuksesta liittäneet virallisiin rukouksiin tulevien vallanperijöiden nimet; he rukoilivat Agrippinan poikien Neron ja Drusilluksen menestymisen puolesta. Keisari tahtoi kuitenkin julkisesti moittia heitä siitä, sillä saattoiko pitää sopivana, että näiden kahden nuorukaisen nimet liitettiin hänen oman nimensä rinnalle, hänen, joka oli jo kaksi vuosikymmentä ennen Germanicuksen vanhimpien lasten syntymistä hoitanut tarmokkaasti valtakunnan asioita –! Kaksitoista ylipappia poistuivat linnasta kuin kaksitoista valkoista kanaa. Viime aikoina he olivat kokeneet niin monenlaisia yllätyksiä hallitsijan ja hänen sukunsa taholta, – ensin käynti Livian atriumissa ja nyt Tiberiuksen vihaiset nuhtelut! He astelivat Palatinuksen portaita kultaisessa päivänvalossa niinkuin kerran ennenkin, mutta heidän aivoissaan vallitsi tiheä hämärä. He eivät tienneet, mitä oikein ajatella.
Muuan Votienus tuomittiin majesteetinloukkauksesta ja erittäin ylhäissyntyinen nainen, Aquilia, julistettiin pannaan, koska hän oli tehnyt aviorikoksen erään Varius Ligurin kanssa. Oikeuden eteen haastettiin mies, joka oli mennyt käymälään hopearaha kädessään; tuossa rahassa oli selvästi painettuna Augustuksen profiilikuva! Nuori ritari, joka oli yrittänyt kohentaa kansallista näytelmätaidetta sepittämällä erinomaisen ikävän draaman kuningas Agamemnonista, sai niinikään haasteen. Valtionsyyttäjä ei kuitenkaan lukenut näytelmää kokonaisuudessaan, hän tyytyi toistamaan vain eräät ontuvat jambit, jotka Klytaimnestra lausui heiluttaessaan kirvestä, sillä niissä puhuttiin selvin sanoin "verisestä tyrannista" ja "oikeutetusta kostosta". Ja koska tuollaiset syytejutut olivat paljon mielenkiintoisempia kuin samanaikainen Severus Caecinan lakiehdotus, että provinssien maaherrat eivät saisi ottaa perhettä mukaansa virkamatkoille, tai prokonsuli Poppaeus Sabinuksen kultaiset voitonmerkit, jotka myönnettiin hänelle palkinnoksi hänen urheasta puolustustaistelustaan thraakialaisia heimoja vastaan, hovissa pohdittiin mieluimmin niitä.
12.
Senaattori Cremutius Cordus kuoli tuskattomasti ja tyynesti, kun hänen vuoronsa tuli. Tämä tapahtui Asinius Agrippanja Cornelius Cossuksen konsulikauden vuonna.
Historioitsijan likinäköiset silmät olivat syöpyneet hyvin syvälle Aelius Sejanuksen muistiin sinä kaukaisena iltana, jolloin vanhus oli tietämättään niin verisesti loukannut häntä. Pretoriaanien komentaja ei milloinkaan saanut unohtaneeksi hänen kuivaa, arkaa puheääntään, hänen vihlovia sanojaan. Cordus oli muuten jo kauan aikaa pysytellyt poissa hovin vastaanotoilta. Kun hänet temmattiin savimaljojensa ja kirjojensa keskeltä oikeussaliin, hän oli kummallisen rauhallinen, – rauhallisempi kuin ikinä elämässään.
Kaartinpäällikön molemmat klientit Secundus ja Natta olivat kyhänneet niin naurettavan kanteen, että se voitti moninverroin Calpurnius-vainajaa kohtaan viskatut syytökset. Cremutius Cordusta syytettiin siitä, että hän oli tasavallan historiansa täydennysteoksessa ylistänyt Brutusta ja Cassiusta ja käyttänyt heistä sanamuotoa: "viimeiset aidot roomalaiset". Kaikkihan tiesivät, että keisarinmurhaajia kohtaan oli tunnettava vain vihaa, ei kiitollisuutta; se oli jokaisen Imperiumin kansalaisen ehdoton velvollisuus! Vanha historioitsija kuunteli pöytäkirjojen lukemista aivan tyynenä. Tuon puolisokean tiedemiehen elämänhalu oli jollakin tavoin höltynyt hänen viimeisinä vuosinaan, tai kenties häntä hävetti välttää tätä tyhmää ansaa, hävetti puolustautua noin mielettömiä ja henkisesti köyhiä syyttäjiä vastaan. Hänen ryppyisille kasvoilleen levisi omituinen ilme. Vaikea sanoa, kuvastuiko siinä ylpeyttä vaiko välinpitämättömyyttä... Sitten hän sanoi tyynesti: "Mutta tämähän on vallan järjetöntä! Vanhimmat teistä tietävät, Tiberiuskin tietää, että Augustus itse piti tuota teosta yksityisessä kirjastossaan. Ja jos se ei kerran polttanut hänen sormiaan...! Sitä paitsi, minä kirjoitin nuo sanat tasan kolmekymmentä vuotta sitten."
Hetken aikaa oikeussalissa vallitsi piinallinen hiljaisuus. Jokainen tunsi mielessään syytteen törkeyden. Senaattorit ajattelivat ilmeisellä vastenmielisyydellä tuomion langettamista. Vihdoin Cocceius Nerva huomautti puolittain Tiberiukseen päin kääntyen, että tämä prosessi alkoi jo muistuttaa julmia atellalaisia leikkejä, ilveilyä... Vai oliko tarkoitus aivan yksinkertaisesti lyhentää kaikkien vanhojen miesten elinikää? Nervan huulet supistuivat ja hänen suupielensä värisivät hiukan: "Tiedättekö, mikä päivä nyt on? Saturnalia-juhla, vai kuinka? Mitä vielä! Juuri tänään on kulunut tasan neljäsataaseitsemänkymmentäkuusi vuotta siitä hetkestä, jolloin Kahdentoista Taulun lait, meidän pyhimmät perimyslakimme, julkaistiin... Ja te tahdotte tuomita viattoman miehen Rooman siveellisen oikeudentunnon muistopäivänä! Tuomitkaa, jos tahdotte häpäistä itsenne!"
Kun hän vaikeni, Tiberius iski äkkiä vihaisen silmäyksen sekä kantajiin että yleiseen valtionsyyttäjään ja poistui istunnosta silminnähtävästi kuohuksissaan. Hän ei vastannut mitään Pinarius Nattan kysymykseen, oliko Corduksen historiateoksen painos takavarikoitava vai poltettava; jutun käsittely lykättiin. Mutta istuntopäivän ja myöhemmäksi siirretyn lopullisen kuulustelun välisenä aikana Cremutius Cordus eristäytyi puolihämärään työkammioonsa, missä hänen seuranaan olivat vain kreikkalaiset ruukut, papyruskääröt ja äidiltä peritty koripunostuoli, jossa merenkulkija Epiterses oli istunut kertoessaan suuren Panin kuolemasta... Ikävuosien taakka ja itsesäilytysvaiston surkastuminen tulivat vanhan miehen avuksi. Hänet löydettiin kuolleena kaikkien maljojensa keskeltä, ja hän pusersi kylmin käsin rintaansa vasten suurta amforaa, johon oli maalattu neljä päällekkäistä heleätä kuvavyöhykettä.
Kun Cocceius Nerva tämän tapahtuman jälkeisenä päivänä tuli palatsiin, hän luuli erottavansa siellä täällä paheksuvaa kuiskailemista. Hänen oma mielensä oli niin lamassa, että hänestä tuntui ilkeältä kohdata Tiberiusta; keisariahan ei tietenkään voinut moittia, mutta eräänlainen syyllisyyden varjo lankesi joka tapauksessa hänenkin ylitseen... Jo senkin vuoksi, että hän ylimalkaan oli antanut nostaa syytteen.
Avarassa esihallissa paloivat maljatulet, vitjoista riippuvista kuparilampuista valui ohutta liekehtivää hehkua öljyttyihin päihin. Valtakunnan aateli oli täällä in corpore ikäänkuin odottamassa, mihin suuntaan seuraava nuoli singahtaisi. Ja tässä häälyvässä valaistuksessa, tässä tulenkajossa, joka pikemmin tahrasi kuin kirkasti punaisia vaippoja, kultaisia voitonmerkkejä ja verikivestä hakattuja jykeviä pylväitä, ihmisten kasvot saivat epätodellisen ilmeen. Sukunaamareita, ajatteli Nerva väsyneen pilkallisesti. Luotetuimmatkin miehet hymyilivät täällä pelokkaasti ja ovelasti. Oli mahdotonta tietää, kenen hymyssä piili konnuutta.
Senaattorit näytti kerrassaan vallanneen epätietoisuuden tauti. Vähemmänkin taitavat päät kuin Cotta Messalinuksen tai Valerius Messalan olisivat tietenkin heti oivaltaneet, miltä suunnalta kylmät pohjoistuulet nyt puhalsivat, – sanalla sanoen, ketä tuli Kehitellä ja ketä välttää. Mutta Tiberiuksen ylenkatseelleen tylyys teki kaikki diplomaattiset hiiviskelyt kovin vaikeiksi. Palatsissa hän näyttäytyi ylen harvoin, – silloin hän vaikeni tiukasti, ja myöskin Sejanus vaikeni. Oli helppoa nähdä, että Agrippinan taholta uumoiltiin synkkiä, tarmokkaita salahankkeita ja että kaartinprefekti ja Tiberius olivat yksissä tuumin päättäneet nujertaa sen pienen ryhmän, joka vielä oli jäljellä entisistä ylipäällikön tovereista. Mutta minkä kumman vuoksi keisari sitten toimitti erään heistä, vanhan ja arpisen Lucius Aproniuksen Afrikan sotaan, vieläpä otti hänet avoimin sylin vastaan ja jakoi voitonmerkkejä –? Ritari Titius Sabinus kuoppaisine kasvoineen ja hänen ystävänsä Cassius eivät nykyään ollenkaan saapuneet vastaanotoille; kaikista merkeistä päätellen heitä ei kuitenkaan uhannut epäsuosion vaara, ei ainakaan välittömästi.
"Me olemme antautuneet tuon kyttyräselkäisen kameelin poljettaviksi", huomautti Memmius Regulus Cotta Messalinukselle. "Muistatko, mitä kauan sitten sanoin hänestä? Että hän kasvaa vielä kiinni kuin pahka imperaattorin selkään. Tämä aavetunnelma, aavepelko tekee minusta lopun. Niin, ystäväni, me seisomme tässä voimattomana kohorttina, ja minä aamuna hyvänsä meidän ovellemme voidaan kolkuttaa ja preettorit kutsuvat meidät vastaamaan jostakin mielettömästä teosta. Minulla on eräänlaista vertailukykyä vuosien yli, ja mielelläni pohdin, millaista oli ennen ja millaista on nyt. Me luisumme samaa kaltevaa pintaa myöten kuin Germanicuksen ystävät sinä vuonna, jolloin annettiin varat Floran temppelin uusimiseen. Minä muistan niiltä ajoilta eräitä onnettomia kasvoja, esimerkiksi Quintus Vitellius-raukan, jota fasaaninpaistikaan ei auttanut. Ja vain sen tähden, että hänen nimensä pyyhittiin senaatin luettelosta! Entä Agrippinan serkun, Libon kuolema? Entä Curtius Atticus, joka pelkää niin hirmuisesti, ettei enää uskalla tulla palatsiin ilman kaikenlaisia suojelevia taikakaluja?"
Reguluksen poskipussit olivat surullisesti lupsahtaneet alaspäin. Messalinus hiveli leukaansa: "Pahinta on, ettei ole olemassa mitään varmuutta. Emme tiedä... Muuten tuntuu siltä, kuin kaikki olisi alkanut vanhojen perheiden sisäisellä hajoamisella. Ajattelehan Vitelliuksia. Publiuksesta ei ole näissä linnansaleissa mihinkään, sillä sodan ulkopuolella hän on täydellinen nolla; Quintus taas turmeli itsensä ja joutui epäsuosioon. Ja mitä tulee tuohon, niin..."
Hän osoitti sormellaan keisarin suosikkia Lucius Vitelliusta. Tämä astui juuri salin poikki ja maljatulet valaisivat hänen kaljua päätään. Hänen kulmakarvansa olivat ylhäisesti kohollaan ja niistä suorastaan tihkui antimoniumi-muste raskaille, raukeille silmäluomille. Siniverisinkin aateli, yksin Euandroksen perilliset, olivat olosuhteiden takia lakanneet ajattelemasta, että hänen kantaisänsä oikeastaan oli ollut suutari ja esiäitinsä leipuri Antiochuksen tyttö. Vitelliuksen vaimo Sextilia oli saanut lahjaksi kaksi maatilaa, joilla hän voi viettää huolettomia päiviä, toisen Sisiliassa lähellä Hyblaa, toisen Vesuviuksen rinteillä. Ja heidän poikaansa Aulusta odotti arvattavasti suuri tulevaisuus.
"En tiedä, kumpi tekee mieleni apeammaksi, Sejanuksen valta vaiko hänen uskottujensa nöyryys", huokasi Regulus.
"On sentään neutraaleja luonteita", huomautti toinen. "Esimerkiksi konsuli Galban pojat... Onhan hiukan ihmeellistä, että vanhemman kiilto sammuu ja nuoremman syttyy; Servius Galba on aina ollut suosiossa, mutta Gaius on painunut alaspäin niin kauan kuin muistan. Eikä heillä kuitenkaan ole mitään tekemistä pretoriaanien komentajan kanssa... Peräti mytologista sukua, hienointa kuviteltavissa olevaa verta, joka periytyy isän puolelta aina Juppiteristä ja äidin puolelta Minos-kuninkaaan sonnista –! Ja voithan ilahduttaa mieltäsi katselemalla Lucius Othoa, joka on vanhan Etrurian ruhtinaita. Onko hän vai eikö ole keisarin äpärä, sitä en mene vannomaan; joka tapauksessa hän elää onnellisena Albia Terentiansa kanssa, ja hänen molemmat poikansa tulevat vuosi vuodelta niin kapeakasvoisiksi, että Tiberius voisi käyttää heitä peileinä."
Cotta Messalinus puhui kaiken aikaa taipuisan, paksun huulensa suojasta ja varoi erittäin huolellisesti sanomasta mitään, mikä joskus myöhemmin olisi voitu tulkita raskauttavaksi asianhaaraksi. Hänen äänensä oli pehmeä ja hiljainen aivan kuin hänen suussaan olisi ollut hyytelöä. Hän keskusteli mielellään kaikkien senaattorien ja ritarien kanssa, riippumatta siitä, mihin ryhmään nämä kuuluivat, mutta hän säilytti ulkonaisesti torjuvan ilmeensä: Noli me tangere! Viime aikoina hän oli entistäkin enemmän lihonut – se ei ollut vanhenemisen piirre, se johtui ylellisistä, notkuvista ruokapöydistä, joihin lastattiin pattereittain lukinverkkojen ympäröimiä viiniruukkuja ja rasvaisia, aivan erikoisella tavalla hiillostettuja Mustanmeren kaloja. Hänen kasvonsa olivat käyneet keltaisiksi kuin pöhöttynyt hedelmä, ja juhlapöydän ääressä, jolloin sadat kynttilät liekehtivät, hän muistutti yhä enemmän kullattua jumalankuvaa.
Milloin hänet valtasi tuo kummallinen levottomuus – hovin kuumetauti, sanoi ritari Cassius, – hän upposi kokonaan liiketoimiin. Ostoa ja myyntiä aina Afrikasta Galliaan! Rahakirstujen narisemista ja tilikirjoja! Hän ei paljoakaan luottanut finanssienhoitajiinsa, vaan oli itse, suurine pyylevine muotoineen, mahtava, hyvin organisoitu pankkihuone. Matot, taulut ja kultaompeleiset kankaat enempää kuin kalliiden hajuaineiden tapainen irtaimisto eivät häntä erikoisemmin viehättäneet, – levottomina aikoina niillä ei ollut samaa pysyvää arvoa kuin jättiläismäisillä kiinteistöillä. Hänen oli tapana sanoa ystäväpiirissään: "Ei ole mitään niin varmaa kuin kova metalli. Ja lähinnä säilyvintä ovat maatilat hyvin kaukaisissa provinsseissa..." Vaikka hän tunsikin eräänlaista liikemiehen kiinnostusta uusia tuottoisia viljelysmenetelmiä kohtaan, jotka olivat tulleet muotiin valtakunnan itäosissa – Eliksestä levisi hampun ja pumpulin viljelys koko Kreikkaan ja öljypuut, joiden mustat marjat olivat ennen maksaneet painonsa hopeaa, vihannoivat nyt kaikissa Italian puutarhoissa – Messalinus oli kuitenkin mieluummin tekemisissä puhtaan metallin, kullan kanssa. Sitä kertyi hänen rahakirstuihinsa. Olla rikas kuin Kroisos, voiko ihminen uneksia paremmasta!
Messalinus ajatteli: – Minä, täydellinen kaupunkilainen ja maailmanmies, voisin minä hetkenä hyvänsä ostaa Comon rannalta upean maakartanon ja maksaa siitä nuo vaivaiset yhdeksänsataatuhatta, jotka nykyään ovat käypänä hintana... Voisin maksaa miljoonan! Huvila Tifernum Tibernumissa sopii jollekin köyhemmälle, sillä sikäläiset maatilat ovat puolta halvempia. Minusta, joka kuulun hoviin ja olen tottunut liikkumaan hienossa vaaleassa lacernae-viitassa, voisi kehittyä oivallinen luonnonpalvoja. Olen aina tuntenut, että rakastan valoa, ulappaa, hedelmäpuiden punaa ja sudenkorentojen hyrinää. Oppisin viikossa omenapuiden lannoittamisen. Valvoisin huolellisesti tilanhoitajia, sillä olen kuullut, että he ovat epärehellistä joukkoa kaikki tyynni ja mielellään jättävät kirsikanvesojen juuret alttiiksi syyskylmälle... Vetäytyisin kuin Horatius Tiburiin ja kirjoittaisin lemmenlauluja. Tunnen, että olen perinyt kyllin herkät taiteelliset hermot ja että mikä tahansa muodonmuutos on minulle mahdollinen. Laulu, musiikki, lyriikka, diplomatia ja luonnonrakkaus, johon liittyy niin kauhean paljon lannanhajua.
Mutta kulta, kulta...! Kova kallisarvoinen metalli...! Kulta, jolla ostetaan ruumiita ja sieluja –!
Oman makuukammionsa sypressipuisessa loistovuoteessa makasi ritari Titius Sabinus, ja uskollinen orjatar Mysopatra istui niinkuin aina ennenkin kyyryssä permannolla. Egyptiläisnaisen vinot mustat silmät olivat täynnä huolta. Ritarin kasvot olivat käyneet niin kuoppaisiksi, ne muistuttivat koveraa liemikauhaa, jos unohdettiin nenä.
Sabinuksen siniset silmät hehkuivat kuumeisina. Suuri joukko sotilaallisia esineitä, ruostunut kilpi, miekka, solkivyö ja kauhtunut viitta olivat tuossa hänen ympärillään vuoteen luona. Hän nojautui pieluksia vasten ja luki tuimasti korostaen Iliadia, sitä laulua, missä jumalat ja jumalattaret osallistuvat taisteluun ja missä taivaallisten olentojen iho vuotaa olymposlaista verta, öljynkirkasta ja tuoksuvaa nektaria. Egyptiläinen nainen ei ymmärtänyt yhtään mitään, mutta miehen tempoilevista eleistä hän päätteli, että jälleen oli puhe jyrisevistä vaununpyöristä, vaskikilvistä, murtuvista porteista ja palavista troijalaisista linnoista. Sabinuksen laihoille kasvoillekin näytti leviävän vieno ruskotus, aivankuin kirjasta olisi langennut joko tulipalojen tai haarniskojen hohdetta. Tumma makuukammio lemusi lääkkeille. Sairaan viiniin liuotettiin outoja yrttejä, ja Sabinus puolestaan tyhjensi maljan juhlallisesti mutta hajamielisesti. Mielikuvituksen siipimitta kasvoi sitämukaa kuin kuume yltyi. Hänen henkensä Vaelsi jossakin taistelutantereilla, missä kilvet jymisivät ja standaarit lepattivat.
Mysopatra ei voinut sitä käsittää. Hän kyyrötti mykkänä ja kuunteli, tyhmän uskollisena kuin jokin laiha, isäntäänsä kiintynyt kotikissa. Hänen terve naisenvaistonsa pani kylläkin merkille eräitä peloittavia pieniä muutoksia – sen, että vuoteessa lepäävän sankarin valtimo löi nykyään niin kumman tiheästi, ja senkin, että Titius Sabinuksen oli alituisesti jano. Miehen kieltä kuivasi. Mutta hän jatkoi ponnekkaasti lukemistaan; hänen laulavassa äänessään oli hiven samaa hurmiokkuutta kuin sinisissä loistavissa silmissä.
Egyptiläinen nainen oli nähnyt entisten ystävien häipyvän täältä kuin varjojen. Oli olemassa vanha tarina, että rotat katoavat laivan ruumasta vähän ennen aluksen uppoamista; merimiehet tuntevat sen, sitä kuiskailtiin myös Aleksandrian satamassa Pelusionin niemellä siihen aikaan kuin Mysopatra oli karannut Afrikan merikaupungin porttolasta ja etsinyt turvaa viljalotjasta... Häneltä ei suinkaan puuttunut vertauskuvien tajua. Tämä kertomus muistui päivin ja öin hänen mieleensä, – ja nyt hän tähyili kummallisen itsepintainen väike silmissään jättiläisvuodetta ja pieluksilla lepäävää ritaria. Orjattaria liikkui kyllä sivuhuoneissa, olipa Titius Sabinuksella oma paistinleikkaajansakin, mediolanumilainen scissor, joka paloitteli hänelle kananlihan hienoiksi viipaleiksi. Sabinuksen puvussa oli merkityksellinen purppuraviiru ja hänen sormessaan kultainen ritarinsormus, joten hän ainakin ulkonaisesti oli yhtä arvokas, yhtä turvattu ja mahtava kuin kuka tahansa noista toisista, jotka olivat ostaneet säätyarvonsa neljälläsadalla tuhannella sestertiuksella. Mutta kuume, kuume –! Miten kauan siitä olikaan, kun tuo sypressivuoteen sankari oli istunut teatterissa omalla erikoisesti varatulla paikallaan ja katsonut tanssija Pyladeen esiintymistä! Mysopatra kuunteli hänen puhettaan niinkuin kuunnellaan unenhoureita. Niissä toistuivat ehtimiseen Aleksanteri Suuren tai Hektorin ja Aiaksen nimet, tai sitten sairas luki hänelle Dareksen ikivanhoja kirjoja ja kertoi Sisilian temppeleistä, joiden pylväät olivat vieläkin nokeentuneet Himeran taistelun savun jäljiltä.
Kun laiva purjehtii perikatoaan kohti, rotat häviävät lastiruumasta... Pimeinä öinä, jolloin kukaan ei voinut häntä huomata, egyptitär itki tuon ajatuksen vallassa itsensä uneen. Kasvot kosteina, poskipäät pieluksia vasten painettuina. Täytyihän hänen huomata, että vieraat välttivät tätä taloa, joka muuttui yhä hiljaisemmaksi. Ritarin nuori ystävä Lucius Libo oli aikoja sitten kuollut, eikä ovelle nykyään kolkuttanut juuri kukaan. Ei saapunut edes Lucanius Latiaris, joka oli muutamia vuosia sitten niin suosittu vieras makuukamarissa. Ja kuitenkin, tämän yltyvän autiuden keskellä, tuhoa ennustavassa yksinäisyydessä, sinisilmäinen Titius Sabinus oli olevinaan niin tavattoman valtioviisas ja leikitteli niinkuin aina ennenkin pelilaudalla, joka oli nostettu hänen polvilleen. Hän teki diplomaattisia siirtoja ja väistöjä; kuumeisina hetkinään hän varmaan luuli ohjaavansa sotajoukkoja, sillä hänen sormensa haroivat tamminappuloita ja hänen suunsa sopotti.
Viimein Mysopatra rohkaisi luontonsa. Hän kysyi kuin ohimennen, kohentaessaan sairaan miehen pieluksia: "Minkä vuoksi on niin hiljaista? Miksi kunnon ritari Cassius ei käy sinua katsomassa, herra?"
"Hänellä on paljon huolia", arveli Sabinus.
"Mitä huolia hänellä voisi olla? Ei ainakaan niin raskaita, että unohtaa vanhat ystävänsä. Ennen hän istui aina tässä, tällä jakkaralla, tai tuon pieluksen luona, missä vuoteen laita kaartuu hiukan. Ja nyt hän pysyy poissa samoin kuin ritari Latiariskin."
Vesikellossa kuohui vaahto ja sen sihinä oli Mysopatran vaiettua ainoa ääni, joka täytti hiljaisen makuukammion. Sitten Titius Sabinuksen silmät välähtivät: "Hän pelkää! Hän on suuri raukka! Ihmettelenpä, mihin hänestä oikein olisi taistelukentällä. Jos hän olisi elänyt Hannibalin aikoina, hän olisi Cannaessa joutunut ensimmäisen norsun ruhjottavaksi ja vain pelkästä tarmottomuudesta! Olen tuhannesti kuiskannut sen miehen korvaan, että olisi helppo muodostaa suuri ja hämärä salaliitto, ja ellei se auttaisi, käydä avoimeen taisteluun."
Mysopatra kysyi kuivin huulin: "Ketä vastaan –?"
Mutta sairas ei näyttänyt kuulevan. "Ensimmäinen germaaninen legioona, toinen ja viides... Kolme Espanjaan määrättyä legioonaa, kahdeksan, jotka pitävät vartiota Reinillä ja neljä syyrialaista...! Minä vannon, että tarvitaan vain sysäys, jotta vyöry alkaa! Ja vanhan komentajan Aulus Cecinan me julistamme ylipäälliköksi –"
"Mutta minkä vuoksi ritari Cassius ei enää tule tänne?" kysyi egyptitär itsepintaisesti.
"Hän on raukka", toisti Sabinus. "Ja sitä paitsi hän on sotkeutunut pahoin omiin verkkoihinsa. Hän ei saa mielestään riuhtaistuksi Drusillan kuvaa, eikä Germanicus-vainajan tytär nykyään ole mikään pelastava ankkuri, kun on kysymys politiikasta... Olemme menettäneet paljon, Mysopatra. Paljon aikaa ja ystäviä. Mutta kerran puen trabean ylleni, ja torvia puhalletaan! Kerran puen...!"
13.
Ritari Pontius Pilatuksen luokse oli saapunut vieras, prinssi Herodes Agrippa, idumealaisen suurkuninkaan surmatun pojan Aristobuloksen poika, kuningatar Herodiaan veli ja epälukuisten Idän vasalliruhtinaiden sukulainen. Oikeastaan hän oli pakomatkalla Pompeijista, jonka rahan lainaajat kirosivat hänen nimeäänkin.
Jossakin määrin hänen, tulonsa hämmästytti Pilatusta...
Vaikka molemmat miehet, jäykkä latiumilainen ja poikamaisen vilkas seemiläinen, tunsivatkin toisensa jo lapsuuden ajoilta, he olivat viime aikoina tavanneet toisensa ylen harvoin. Heidän osuutensa valtiollisissa vehkeilyissä supistui vähiin, ja se suretti kumpaakin. Pilatuksella oli tarjolla vain yksinäisen tarkkailijan vartiotorni, vähäpätöinen paikka maailmanteatterin katsomossa. Päästyään hyvän avioliiton kautta lähemmäksi keisarillista sukua, Claudiuksia, hän saattoi lohduttaa mieltään sillä laihalla nautinnolla, että aateli kohteli häntä ainakin kunnioittavasti. Muuten hänen elämänsä kului niiden mielialojen vallitessa, joita diplomaatiksi syntynyt nelikymmenvuotias mies tuntee, kun hän seuraa syrjästä yhteiskunnallisten olojen sekavia muutoksia. Vanha senaattori Nerva oli kohottanut tuon syrjässäpysymisen ilmeiseksi elämäntaidoksi, taiteeksi. Osata vetäytyä torniinsa, pitää omat sormensa vaipan alla...! Mutta Pontius Pilatus kärsi asemastaan yhtä paljon kuin vatsataudistaan, joka pakotti hänet noudattamaan ilkeän niukkaa ruokajärjestystä.
Vilkas pieni lääkäri Chilonides oli juuri lähtenyt, kun idumealainen prinssi tuli. Chilonides oli saanut Pilatuksen äreälle tuulelle – tohtori ei koskaan unohtanut mainita kaikkien niiden herkkujen nimiä, joita tuli välttää; ja sana herättää mielikuvan. Ei merisiilin mehua eikä maukkaita Tarentumin lahden ostereita. Ei metsävuohen kylkeä paksussa ryyditetyssä kastikkeessa, niinkuin vielä kymmenen vuotta sitten, kvestori Quintus Vitelliuksen ylellisillä illallisilla –! Eikä tietenkään lintupaistia, joka paahdetaan kypsän ruskeaksi ja peitetään jauholla. Pilatus katseli salavihkaa vieraansa hienoja sileitä kasvoja.
Herodes Agrippan koko olemus uhosi niin ilmeistä kylläisyyttä, että teki pahaa... Prinssi oli sietämättömän hyvinvoipa. Hän mahtoi nauttia kaikista keittiön iloista, tämä synnynnäinen arbiter bibendi ja juhlan johtaja! Oli kerrassaan omituista, että milloin Pilatus oli kohdannut idumealaisen lapsuudentoverinsa, hän oli vaistomaisesti ajatellut juhlia ja kukkaseppeleitä ja hyviä päivällisiä. Prinssi toi tullessaan muhkeiden olojen tuoksun kuin mikäkin Lucullus. Antoniuksen aikana hän olisi luonnollisesti kuulunut tuohon Verrattomien Eläjien salaseuraan, jonka jäsenet pitivät toisilleen juhlia vuoron perään ja panivat yhdellä kertaa vartaisiin kaksikintoista metsäkarjua. Mikä vatsa! Mitkä suolet! Ei kitkerää makua kurkussa... Prinssi Agrippa söi ja joi ylellisesti, pukeutui kalliiseen pumpulikankaaseen, käytti arkisinkin koruja juutalaiseen tapaan, oli korviaan myöten velkaantunut ja tilasi kuitenkin tonnikaloja lasisäiliöissä Kalkedonista asti. Tänäänkin hänellä oli tavanmukainen reipas illallisilmeensä. Ellei hän ollut koronkiskurien luona tai ovelasti iskenyt kultaa jonkun kaukaisen enonsa suonesta, hän vietti aikansa ilotyttöjen parissa, tai sitten liikkui hovissa vilkkaana kuin kala.
Agrippaa suosittiin kaikkialla ja hän oli kaikille velkaa, sen Pontius Pilatus tiesi. Prinssi oli lähetetty Roomaan nelivuotiaana heti isänsä Aristobuloksen kuoltua veitseniskusta. Hänen leikkivä hilpeytensä ja hienon hovikasvatuksen kehittämä ylhäinen käytöksensä yhtyivät niin rakastettavalla tavalla, että se oli mitä parhainta silmänlumetta hänen monille velkojilleen. Isoisältään Herodes Suurelta hän oli perinyt määrätynlaisen loistokkuuden kaikessa esiintymisessä, mutta ei tyrannin intohimoista julmuutta. Äidiltään Mariamnelta, kuningas Hyrkanoksen tyttärentyttäreltä, hän sai perinnöksi tulisen nautinnonhalun ja sen siveellisen huolettomuuden, mikä oli tehnyt hänen ystäväpiirinsä niin laajaksi ja hänen saamamiehensä niin vihaisiksi. Hän lumosi ihmisiä tahtomattaan, leikitellen. Hän oli ollut Augustus-vainajan lemmikki, hän oli tullut myöhemmin Rooman kaikkien ylimysten, sekä vanhojen että nuorten henkiystäväksi, olipa sitten puhe Drusuksesta tai elostelevasta Cesonius Priscuksesta tai muuten niin varovaisesta Nervasta. Viraton ja maaton Idän ruhtinas, jonka kassa oli aina tyhjä! Prinssillä ei ollut mitään varmaa yhteiskunnallista asemaa, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin hänen sanoillaan olisi salainen ratkaisuvoima sielläkin, mistä kaikkein taitavimmat juonittelijat peräytyivät tyhjin toimin.
Pontius Pilatus ei hetkeäkään epäillyt tämän vierailun tarkoitusta. Hän oli vähällä kysyä: "Kuinka paljon sinä tarvitset –?"
Molemmat miehet olivat vetäytyneet huoneeseen, jonka nurkkia koristivat puolikuun muotoiset leposohvat. Atriumista kuului naisen askeleita. Siellä liikkui kirkkaassa päivänvalossa Pilatuksen vaimo Claudia Procula hauraana ja kevyenä, hiljaa yskien. Avioliitto ritarin kanssa ei ollut sanottavasti muuttanut hänen elämänjärjestystään; oli tapahtunut vain tuskin huomattava ympäristön vaihdos, siirtyminen hiljaisesta ylimyskodista toiseen yhtä hiljaiseen ja ehkä vähemmän arvokkaaseen. Alkuvuosina Claudia oli elättänyt mielessään toivoa, että tähän tyhjyyteen tulee kerran iloa ja hälinää, tulee lapsen leperrystä. Luonto oli kieltämättä antanut hänelle virkeän ja elinvoimaisen hengen, mutta ei ruumista, joka olisi ollut kotonaan tässä maailmassa ja täyttänyt sen kaikkien elollisten olentojen tarkoituksen. Nainen antoi atriumin valon paistaa suoraan kasvoilleen. Oli lämmintä. Hän yski kuivaa itsepintaista yskää.
Jos hänen miehensä olisi edes matkustanut ja ottanut hänet mukaansa...! Claudia Procula tunsi kaipaavansa hyvin kuumille tienoille, auringon kotimaille. Neljänä viime kuukautena tämä halu oli kehittynyt miltei kivun tapaiseksi, sillä se jäyti hänen mieltään niinkuin kuume hänen vertaan. Seurustelu vieraiden ihmisten kanssa, milloin he olivat juuri saapuneet Egyptistä tai Juudeasta tai vielä kauempaa, ilahdutti häntä toisaalta, sillä hän osasi niin elävästi loihtia mieleensä kaukaiset hietakentät pyramiideineen ja valon ja varjon ihmeellisen ylenpalttisen väikkeen valkoisissa kaupungeissa... Mutta hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan pääsisi näkemään sitä omin silmin, ja se tuotti hänelle tuskaa. Sen vuoksi hän ei tänään halunnut kohdata idumealaista prinssiä, joka oli matkustellut niin paljon ja osasi loistavasti kuvailla outoja maita. Hän kuuli kyllä Herodes Agrippan naurun.
Pontius Pilatus oli antanut tuoda ruukullisen viiniä, joka oli puserrettu Pafoksen laakson sinisistä rypäleistä. "Sinetöityä, leimattua juomaa", hän sanoi. Miehet maistelivat hiljakseen, ja keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi. Oikeastaan Pilatuksen olisi pitänyt noudattaa kohtuutta, mutta prinssillä oli erikoinen taito saada aatelisperheiden joutavat riidat, politiikan, hovin, sotalaitoksen asiat välkkymään niin mielenkiintoisessa valossa, että se kerrassaan lumosi kuulijan. Sen sijaan, että Pilatus olisi välttänyt kaikkea puuttumista Agrippan raha-asioihin, hän päätti ottaa ne puheeksi. Hänestä muuten tuntui, että tämä oli hänen parhaimpia päiviään... Vanhan viinin maku ja seuratoverin hymyilevä olemus saivat yhdessä aikaan kylläisen hyvänolon tunnelman.
Prinssi kertoi korvahelmiään välkytellen Isiksen papista, jonka nimi oli Menkera, ja pojasta, jonka nimi oli Picus; toinen kerjäsi ja varasteli Puteolissa ja esiintyi niin surkeisiin ryysyihin verhottuna, että oli pakko nauraa ja viskata hänen almukuppiinsa ropoja. Ukko oli ihmeen ovelasti aikoinaan pelastunut egyptiläisten vainosta, sillä hän oli käyttänyt Kybelen eunukkien pukua livahtaessaan vartioston ohi sinä iltana, jolloin Tiberius antoi ristiinnaulita Niilin jumalattaren pappeja. Mutta poika! Picus...! Hän oli laiha ja kaunis... Hänessä on aimo annos kaukonäköistä oveluutta, hän pääsee vielä pitkälle, hymyili Herodes Agrippa ja siristi silmiään. Nykyään hän soutaa mantereen ja Caprin väliä ja perii kyllä maksut sen mukaan, miten äveriääksi hän arvioi itsekunkin asiakkaistaan. Pojan tummat silmät suorastaan katsovat puvun alle, kukkaroon, tai kenties käsien karheuteen tai valkeuteen. Satan! niinkuin juutalaiset sanovat.
Ja idumealainen vieras rupesi kummallisella antaumuksella puhumaan Juudeasta. Tuo Imperiumin suojelusalue, jossa ei koskaan ollut oikein rauhallista, näytti tällä hetkellä askarruttavan häntä kovin.
"En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että juuresi ovat yhä siellä", hymyili Pontius Pilatus.
Prinssi sulki silmäluomensa. Niin, hän oli kotiutunut Roomaan, hän oli saanut saman kasvatuksen kuin täkäläinen ylhäisö. Hän pelasi noppaa, joi saastaista viiniä, söi Mooseksen laissa kiellettyjen eläinten lihaa, mikäli se oli hyvin käristettyä, ja rikkoi sabattikäskyjä. Mutta hänellä oli kaulassaan kultakäädyt ja niissä smaragdi, johon oli kaiverrettu heprealainen onnenkirjain nun – tämä amuletti oli peräisin hänen äitivainajaltaan. Taikauskoa, eikö totta? Hän selitti naureskellen, että tuo kuuma maa, jonka vuoret ovat kuin kivettyneitä hietavalleja ja jossa vuokot ovat keväällä punaisempia ja suurempia kuin Sisiliassa, veti puoleensa jotakin hänen luonteensa salaista elementtiä.
"Sitä paitsi, naiset...!" Herodes Agrippa maiskautti kieltään. Täällä tunnettiin vain Egerian juutalaiskorttelin rumat ja pujopartaiset ukot ja heidän tuhruiset ja turpeat vaimonsa, joiden ylähuuleen kasvoi viiksenkarvaa. Niin, heillä oli kaikilla omituisia kansallistapoja. He polttivat sabattikynttilöitä ja haisivat valkosipulille, sitä paitsi he muurasivat oviin pergamenttikääröjä ja antoivat ohimokiharoiden kasvaa siivottoman pitkiksi. Mutta kotona Jerusalemissa tuo kaikki, mikä täällä surkastui perin naurettavaksi, kohosi sangen, sangen korkeaan loistoon! Kuka hyvänsä, joka kerran oli nähnyt valkoisen temppelin neljäkäskivihallit päivänlaskussa, pyhällä kalliolla, oli eräässä mielessä myynyt sielunsa Idälle. "Mutta kaikki tuo pitää nähdä. Sikäläiset teologit sinipunaisine rukoustupsuineen ja kellot hameitten helmoissa. Suuren raadin, Synedriumin, herrat ja tohtorit, kun he istuvat puoliympyrässä tuomioiden salissa –"
Pilatusta vaivasi hiukan, että keskustelu polki itsepäisesti paikoillaan. Mutta prinssin kaunopuheisuus huvitti häntä, se tuotti tavallaan samaa nautintoa kuin heleiden seinämaalausten ihaileminen Pompeijissa. Niinpä hän kyseli ilmanalasta, tiedusteli sadeajan pituutta, kuunteli hyvin tarkkaavasti, kun Herodes Agrippa kuvaili nisänkuun juhlaa, jolloin teurastetaan lammas ja syödään katkeria vesinenätin lehtiä Adonain kunniaksi. Kaikki tuo oli kieltämättä värikästä, arveli Pontius Pilatus. Hän huomautti varovasti, että pieni matka Syyriaan ja Juudeaan tai kenties Egyptin keitaille ei tekisi pahaa Claudia Proculalle, koskapa hunajavesi ja kuuman höyryn hengittäminen eivät mitään auta hänen yskäänsä. "Se on totta", sanoi prinssi kuin äkillisen ajatuksen valtaamana.
Sitten hän nousi ja käveli notkein askelin huoneen päästä toiseen. Hän pysähtyi ritarin eteen. Hän naulasi tumman, kirkkaan katseensa tämän kasvoihin. "Meidän kesken... En tahdo leikkiä valtiomiestä hyvän toverin kanssa. Olen suorapuheinen. Osta minulta Juudean prokuraattorin puku!"
"Olen aina toivonut näkyvää valtiollista asemaa", sanoi Pontius Pilatus hiljakseen. "Kenties se on hyvin vaatimaton laji kaihoa päästä osalliseksi maailmanhistoriaan. Muuten, kuvittelen, että minussa ei ole sitä ainesta. Elämässäni ei milloinkaan ole ollut sanottavampia tapahtumia, ja se kai johtuu luonteestani. Asiain tällä kannalla ollen... No niin, onhan mahdotonta äkkiä sukeltaa pinnalle, kun on elänyt neljäkymmentä vuotta matalanveden pohjalla." Ja hänen kovat roomalaiset kasvonsa näyttivät neuvottomilta.
Prinssi tunsi itsensä miltei hyväntekijäksi. "En sitä paitsi käsitä", lisäsi Pilatus, "kuinka prokuraattori voisi viedä mukanaan maakuntaan vaimonsa, sillä sehän on erikoisella ediktillä kielletty. Sanon tämän vain sen vuoksi, että ymmärtäisit asian mielettömyyden –" Herodes Agrippa sulki vasemman silmänsä kuin papukaija. Semmoiset seikat voitiin järjestää käden käänteessä. Eikö Claudia Procula ollut keisarillista sukua!
Hän istahti huolettomasti penkille ja ryhtyi kiillottamaan kynsiään. Tuon tuostakin hän loi katseen ystäväänsä, hymyili kuin koulupoika ja selosti laveasti provinssin oloja. Maaherran paikkoja voitiin tietysti jakaa väärille miehille, oli niin paljon avoimia halukkaita käsiä... Mutta juuri tuo pieni kuuma kolkka Syyrian kyljessä –!
Kun Juudea oli riistetty sen viimeiseltä kruunatulta kuninkaalta Arkelaokselta ja liitetty Imperiumiin, oli ollut monta prokuraattorin kokelasta, kaikki yhtä kelvottomia, koska heiltä puuttui tarpeeksi kylmä pää. Sillä Itä on pakahtumaisillaan pelkkään tunteeseen, joko muukalaisvihaan tai kansalliskiihkoon, mikä muuten on sama asia; vastapainoksi tarvitaan raudanlujaa asiallisuutta. Ritari Coponius oli hallinnut Jerusalemia vain neljä vuotta, Marcus Ambivius vain kaksi. Ja nyt Kesarean hienossa, muhkeassa maaherrantalossa, joka kerran oli ollut suuren ja verisen Herodeksen linnana, asui käskynhaltija Valerius Gratus, pieni pyylevä olento, jonka täytyi käyttää aseistautunutta kaartia turvanaan, milloin hän lähti viemään pyöreää vatsaansa ilotaloihin! Juutalaiset matelivat kyllä tomussa ja liassa, mutta he osasivat myös tarttua veitseen ja lyödä takaapäin niinkuin seloottien puolueen miehet. Siinä ei auttanut maaherrojen veltto ylemmyys. Tuo kansa, joka palveli näkymätöntä jumalaansa virallisilla rasvauhreilla, ansaitsi saada hoitajakseen hyvin tarmokkaan, hyvin älykkään miehen. Vain hiukkasen länsimaista todellisuudentajua, ja oi, kuinka Juudea rupeaa kukoistamaan...! Prinssi ei malttanut enää pysyä aloillaan.
"Sinun pitäisi omin silmin nähdä", hän huudahti. "Kuvittele Kesareaa, kuvittele kuuden sylenmitan levyistä aallonmurtajaa, jonka suuri isoisäni antoi upottaa veteen suunnattomien kiviparrujen varaan...! Ja sinun suunnittelemasi vesijohdot, kastelujärjestelmä, joka voitaisiin toteuttaa juuri Israelin kuivassa maassa...! Sanonpa sinulle, mene Jerusalemiin ja muuta se paratiisiksi. Anna vetää viemäriverkosto. Minä tarjoan sinulle käskynhaltijan viittaa. Miksi et ottaisi sitä?"
Pilatus kysyi varovasti: "Miten asia sitten järjestyisi, jos nyt otaksumme, että se tosiaan vastaa omia toiveitani –?"
Herodes Agrippalla ei ollut mitään syytä olla salaperäinen.
Hän katsoi suoraan ritarin silmiin ja korosti jokaista sanaa: "Kuuntele. Minä olen elänyt hyvin lähellä Augustusta, ja mitä Tiberiukseen tulee, hän suostuu mielellään pyyntöihini, elleivät ne koske rahalainoja. Kaukana siitä, että minulla olisi mitään virallisia valtuuksia, – se sotisi periaatteitani vastaan; persoonallinen vapaus on aina parempi kuin valtionviran kultahäkki. Mutta voin puhua, voin toimitella kaikenlaista. Jos olisi kysymys jostakusta toisesta kuin sinusta, vannoisin heti meneväni keisarin luo, ja niin olisin ainakin täyttänyt lupaukseni. Mutta tahdon olla hyvin rehellinen..." Hän imi miettivästi alahuultaan. "Sanon sinulle jotakin. Minä turvaudun tässä tapauksessa mieheen, joka on mahtavampi kuin Tiberius. Menen Sejanuksen asuntoon, ja saatpa nähdä, että keisari poimii sinut tarjottimelta silmät ummessa!"
Pilatus kaasi vielä kerran punaista viiniä kulhoon. Jykevistä kasvoista ei voinut mitään huomata, vain kohonneet ohimosuonet ilmaisivat hänen mielenliikutuksensa. Hän oli kuin mies, joka on kauan kolkuttanut ovelle ja huomaa vasta poistuessaan, että salvat heltiävät. Malja, viiniruukku, pöytä ja koko aurinkoinen huone keinuivat hänen silmissään.
"Sanoitko, ystäväni, että ostaisin prokuraattorin puvun?" hän kysyi vihdoin.
Herodes Agrippa nauroi heleästi: "Se oli vain sanakuvio! Otaksun sinun myöntävän pienen lainan, sillä matkustan kohta Edomiin, kotiseudulleni."
"En ole koskaan päässyt sinusta täysin perille", hymähti Pilatus. Mutta prinssi väläytteli valkoisia hampaitaan ja korvahelmiään: "Roomalainen Roomassa ja juutalainen Jerusalemissa! Ota kiinni ankerias, jos saat! Kun tulet Kesareasta pyhään kaupunkiimme, muista minua. Ja tämän keskustelun jälkeen... sydämessäni itää aavistus, että tapaamme vielä toisemme setäni Antipaksen palatsissa."
14.
Avarassa salissa, jonka seinien kiillekiveen lankesi vain hyvin niukasti valoa, istui koolla Claudiusten koko huonekunta. Noiden seinien pohjaväriä ei ollut helppo määritellä. Joka tapauksessa niissä välkähteli jäänvihreä valo, ja jään tuntua oli myös huoneen ilmassa. Lamput liekehtivät, mutta niiden hehku ei voinut häivyttää näiden synkkien holvien pakkasta. Milloinkaan ennen leskikeisarinnan ohimohiukset eivät olleet näyttäneet noin lumenkarvaisilta eikä Tiberiuksen päälaki kiiltänyt kuin jäinen patalakki! Saattoi kuvitella, että hengitys kohoaisi huuruna ilmaan niinkuin kylmässä talviaamussa. Ja kuitenkin ulkona viheriöi kevät.
Tiberius on kauan suunnitellut eräänlaista sukukokousta. Kerta kaikkiaan, mutkattoman lyhyesti, hän päätti nyt ilmoittaa luopuvansa valtakunnan yksinhallinnosta, vaikka varsinainen päätösvalta säilyisikin... Sen tiesivät erinomaisen hyvin jo kaikki senaattorit ja palatsivirkailijat, mutta tähän asti se oli väikkynyt vain mahdollisuutena; aikomusta oli lykätty päivästä toiseen. Sukulaiset puolestaan, äiti ennen kaikkea, eivät paljoakaan uskoneet siihen. Istuessaan nyt lepoasennossa jykevän ateriapöydän päässä Tiberius kärsi; häntä vaivasi auttamattoman uppoamisen tunne. Hänestä tuntui kuin ennen lapsena, lähestyessään syvän veden rajaa... Niin, tämä oli oleva ankara isku, mutta hän oli tehnyt päätöksen. Kuinka viluista oli! Kuinka vähän hiilipannuista uhosi lämpöä! Tässä holvihuoneessa ja näiden kolkkojen sukulaisten parissa tarvittaisiin vähintäin tulipalon roihua, jotta henkinen jää alkaisi tippua ja sulaa.
Livia Drusilla istui piirteet kireinä aivankuin vainuaisi ilmassa liikkuvan uhkan.
Hänen vieressään nojaili pöyhötettyä kultaompeleista patjaa vasten Germanicuksen ja Agrippinan nuorin poika Caligula, kalvakoilla kasvoillaan häijy virnistys, joka väänsi hänen piirteensä samalla kertaa naurettavan ja ilkeän näköisiksi. Lapamato! ajatteli Tiberius. Sotilaiden jumaloimasta pikkupojasta ei enää näkynyt jälkeäkään, sillä Caligula oli aikoja sitten sivuuttanut nuo ajat, jolloin hän pukeutui pieneen tinapanssariin ja sitoi nilkkoihinsa pienet leikkisaappaat. Hän nojautui pieluksia vasten; varmaankin hän muisteli isän kuolinhuoneen merkillistä kalmanhajua ja Epidafnen teurastajan mustaa kukkoa, joka oli kerran, kauan sitten hätäisesti lentänyt makuukamarissa ja murskannut lääkemaljoja.
Hänen lähellään istui ruhtinatar Livilla viluisena, kauniina ja hiukan humaltuneena. Hän oli tyhjentänyt monta lasillista viiniä, ennenkuin uskalsi ilmaantua tähän sukukokoukseen. Hänen oliivinväriset kasvonsa näyttivät läpikuultavan vaaleilta, sillä niiden kalpeutta korostivat väkevästi punatut huulet ja mustatut kulmakarvat; hän tunsi kylmän puistatuksen hartioissaan, kietoi liinaa tiukemmin olkapäilleen ja hytisi... Jostakin syystä Tiberius oli jättänyt kutsumatta Agrippinan vanhimmat pojat, Neron ja Drusilluksen, mutta oli sitä vastoin lähettänyt erikoisen käskyn rammalle Claudiukselle tämän maatilalle Capuaan. Tuo alituisesti sairasteleva mies, jonka täytyi öin ja päivin käyttää kuumia öljykääreitä milloin vatsansa, milloin muhkuraisten polviensa ja pohkeittensa päällä, istui siinä surkeannäköisenä kuin marakatti. Hän tuntui kaipaavan takaisin yksinäisyyteen, missä hän vietti kaiken aikansa kirjojen parissa. Silloin tällöin hänen suupielensä nytkähtivät rauhattomasi, – mutta koko neuvottelun aikana hän pysyi arasti vaiti, sillä hän pelkäsi änkyttävänsä, heti kun virkkaisi jotakin. Muuten Claudiusten sukukokous ilmaisi keisarin taholta aivan erikoista valintaa ja seulontaa... Myöskään äiti Antonia ei ollut saanut kutsua.
"No niin, minun on kauhean vilu enkä ymmärrä lainkaan, miksi istumme tässä salissa mykkinä kuin kalat", sanoi Livilla katkaisten äänettömyyden.
Tiberius vastasi kohauttamalla hiukan kulmiaan. Huoneessa kuului pahanilkistä naurun tirskettä; se tuli Caligulan taholta, ja sen kaiku kierteli kummallisesti humisten ylhäällä holveissa.
"Hän aikoo sanoa meille samaa, mitä hän on satoja kertoja toistanut senaatissa", jatkoi Livilla rohkeasti. "Että hän luopuu hallitustaakastaan ja jättää sen... tuolle kalpeanaamaiselle ystävälleen." Tätä sanoessaan ruhtinatar katseli kynsiään. Caligula hihitti.
"Ja entä sitten? Entä jos niin tapahtuu?" sanoi Tiberius.
Mutta nyt leskikeisarinna liikahti hieman ja hänen sormensa pusertuivat lujemmin sauvan nuppiin, kun hänen jauhava ivallinen äänensä täytti salin: "Pelkkää joutavanpäiväistä jaaritusta...! Minä en ole hetkeäkään uskonut sellaiseen loruun! Me olemme imperator ja princeps niin kauan kuin meidän elinikäämme riittää, eikä minun poikani luovuta palaakaan keisarinpuvustaan toisten ihmisten käsiin. Vai luuletteko, että hän on hullu! Minun kaltaiseni naisen poika? Roskaa...! Ja sanon teille, että ennemmin taivas kääntyy saranoillaan kuin annan hänen luopua vallasta."
"Hänhän on päättänyt tai ainakin ollut päättävinään niin", hymähti Livilla ikäänkuin Tiberius ei lainkaan olisi ollut läsnä. Mutta sitten keisari jäykistyi, hänen kasvoilleen levisi tuo kaikille tuttu kivettynyt ja kylmä ilme, joka sai hänen nenänsä muistuttamaan entistä enemmän petolinnun nokkaa; syvä, musta ryppy silmäkulmien välissä kävi teräväksi. Hän katsoi suoraan äitinsä kasvoihin. Hänen äänessään oli hyvin ankara kajahdus:
"Olen odottanut vain sopivaa tilaisuutta. Se on nyt tullut. Minä kutsuin teidät kaikki koolle sitä varten, että tietäisitte, mihin toimenpiteisiin aion ryhtyä. Ensinnäkin... minua inhottaa tämä palatsi ja nämä alamaiset! Minä tunnen suoranaista kuvotusta, jos minun on mentävä senaattiin tai otettava vastaan tuo tai tämä matelija, käärme, syyhyinen rakki! Voin silti erinomaisesti valvoa Imperiumin asioita, vaikka pysyttelenkin täältä syrjässä. Onhan minulla ylin käskyvaltani."
"Se on siis totta?" kysyi Livilla hiukan hämmentyneenä, sillä tätä päättäväisyyttä hän ei suinkaan ollut odottanut.
"Luonnollisesti. En ole valehdellut senaattoreille enkä valehtele teillekään. Tähän asti olen empinyt, on puuttunut uskollista ja taitavaa kättä, johon voisin painaa Rooman käskynhaltijan valtuudet, joka tekisi kaiken, tai ainakin lähes kaiken minun puolestani... Mutta nyt olen löytänyt sen. Minä nimitän Aelius Sejanuksen valtakunnan todelliseksi hoitajaksi ja lähden Caprille ennenkuin viikko on kulunut umpeen."
Hetken aikaa salissa vallitsi jäykkä kummitustunnelma. Hiukan, vain hiukan humalainen ruhtinatar tunsi omituista puistatusta ja samalla niin huumaavaa ja sekavaa sisäistä riemua, että hänen hampaansa alkoivat kalista. Tuntui kuin läpi tämän jäänvihreän holvin olisi käynyt kylmä ilmanveto. – Jostakin syystä Caligula taaskin nauraa tirskahti, mutta sitten hän sattui katsomaan leskikeisarinnan kasvoihin ja vaikeni äkkiä. Isoäidin kasvot vääntyivät kammottavalla tavalla. Vanhuksen ruskea iho näytti vaalenevan liidunvalkoiseksi. Hän kohosi hyvin hitaasti täyteen pituuteensa ja hänen katseensa ei tällä kertaa vain välkehtinyt pahaenteisesti. Se oli petoeläimen, naarasleijonan tuijotusta.
Neljännesminuutin Livia Drusilla tähysti poikaansa suoraan silmiin. Sitten hänen äänensä kajahti kuin myllynkivien jymy:
"Ja sinä uskallat...! Sinä teet yhdellä iskulla tyhjiksi kaikki minun vaivani ja huolenpitoni! Hir-vi-ö! Minä kasvatin sinut kohdussani maailman herruutta varten ja minä tein sinulle tietä yksinvaltaan, kun vielä olit niin pieni, ettet rintaani imenyt. Jos maan päällä on olemassa äitiyttä, joka on väkevämpi kuin itse Ukkosen Jumala, se ilmenee minussa! Ja sitten kaadetaan vuosikymmenien työ keveästi kuin heinä! Ja kuka kaataa? Oma poikani...!"
Näytti siltä, kuin itse Tiberiuskin olisi lyyhistynyt kumaraan ja vavissut. Vanhan naisen ääni oli rautaisen raskas, hänen silmänsä iskivät kylmää viheriää tulta. Mutta keisari pakottautui rauhalliseksi ja sanoi vain: "Sinä kiihdytät suotta itsesi, äiti. Sinun iässäsi tulisi ajatella omaa terveyttään."
Livia Drusilla iski keppinsä permantoon. "Kirous sinun ylitsesi! Seitsenkertainen kirous! Ja tuo musta lepakko, joka liehuu sinun työhuoneessasi...! Hänen kyttyränsä minä poljen näillä jaloillani luujauhoksi! Vai Rooman prefektuuri ja herruus... Minun nuoruudessani täällä luettiin juutalaisten kirjoja, ja minä vannon, että se ihminen on Saatanan oma. Että minun piti kokea tämä...!"
Tiberiuksen ääni oli hyvin tiukka: "Ei sanaakaan enää. Minä puhun."
"Et puhu", huusi vanhus kumeasti. "Vai kuvitteletko, että annan kaiken luisua käsistäni nyt? Että näen elämäntyöni hukkuvan tyhmän päähänpiston tähden...? Ei ikinä! Minä annoin sinulle valtakunnan, joka ulottuu hamasta Germaniasta aina parthien rajoille, ja minä verhosin sinut purppuraan. Minä höystin verellä maan, jotta vilja kerran lainehtisi sinua varten. En ajatellut itseäni. Ajattelin vain poikaani, sinua! Ja nyt, kun kaikki on täytetty ja kun miljoonat ihmiset nuolevat kättäsi nöyrinä kuin koirat, nyt... nyt... nyt sinä itse turmelet kaiken!"
Hänen kasvoilleen ilmestyi kuin spitaalitahroja. Lyhyen ajan hän seisoi siinä jäykkänä ja hirvittävänä, jäänkarvaiset hiukset hajallaan ja kultainen verkko toisella ohimolla. Sitten hän kohotti kaksin käsin sauvaansa ja paiskasi sen kivilattiaan. Holvit kumisivat.
"Minä luovun", hän huusi raskaasti. "Minä lähden. Kunpa olisit kuivunut kohtuuni, iljetys! Mutta kaikkien kestettyjen vuosikymmenien nimessä... minä kiroan sinut! Lyököön salama päälakeesi ja halpautukoot jalkasi! Ja tuo kyttyräselkäinen tuhooja... Mitä välitän nyt enää hänestä, hänen elämästään tai kuolemastaan, kun oma poikani –"
Hänen henkensä tuntui salpautuvan. Hän kääntyi ja astui kankeasti mutta suorana ovea kohti, sillä kukaan ei saanut nyt nähdä hänen kasvojensa tuskaa, itkun jälkiä niissä. Sillä tavoin hän poistui, märät kimaltavat vaot parkinvärisissä poskissaan, mutta ruumis suorana kuin paasi. Hän kulki puiston halki omaan huvilaansa. Ja tästä hetkestä asti äiti ja poika eivät enää kohdanneet toisiaan.
15.
Tiberiuksen lähtöpäivän aamuna kaupungin läheiset kentät alkoivat jo hyvin varhain täyttyä liikkuvista ihmisjoukoista. Rooman lähitienoilta tulvi alituiseen uutta kansaa. Kaikki laitumet, kaikki paimenpolut olivat kuin elävän, lainehtivan, mustan viljan peittämiä, pellon, joka humisi ja sorisi ja josta silloin välähti jokin metallitähkä, sotilaankypärä.
Oli vielä viluista. Coriolin ja Lanuviumin maalaisnaiset istuivat vankkureissaan hyssytellen itkeviä sylilapsia. Campagnan ruohon tuoksuun yhtyi voimakas pilaantuneen juuston ja viinin lemu, sitä selvempi, mitä kirkkaammaksi valo kävi. Tällä puolittain siniseen utuun verhoutuneella näyttämöllä, kaukaisten rinteiden ja tasangon amfiteatterissa, katsojat ja näyttelijät sulautuivat toisiinsa. Luonto levisi mahtavana, läheisen ja kaukaisen rajat himmentyivät... Muulit, jotka olivat tulossa Bovillaesta vetäen jäljissään kukkuraisia vihanneskärryjä, olivat kuin pieniä kärpäsiä, ja kuitenkin katse erotti ne tarkasti, ilman hohtoa vasten. Praenesten huippu välkkyi kuin savutopaasi. Alban kuninkaiden vuoria kiersivät vielä matalat, rauhattomasti liikahtelevat usvakääreet, mutta vähitellen rinteet kirkastuivat, – ne vaalenivat ilmavan keveiksi, niiden metsät muistuttivat himmeätä valosammalta.
Tungos kasvoi hetki hetkeltä. Via Appian molemmin puolin, kauas Rooman eteläportista maaseudulle, ulottui poliisien vartioketjuja, mutta ne aaltoilivat kimmoisina kuin käärmeet, kun joukot törmäsivät niihin takaapäin. Legio deciman sotilaat, joiden ruskeat ja sinipunaiset ihokkaat olivat viinin tahraamat, töytäilivät sinne tänne päät raskaina edellisen yön juomingeista; heillä oli lomaa, koko Roomalla näytti tänään olevan juhlapäivä! Kuulosti kuin Campagna peittyisi yksitoikkoiseen kohinaan.
Kilikialainen Glaukos halkoi epätoivoisesti tietä itselleen tämän ajelehtivan ihmiskuohun läpi, sillä hän oli huomannut tungoksessa myös vanhan tuttavansa Forum Boariumin teurastajan.
Heihin liittyi lasintekijä Ursus; hän oli kätkenyt viittansa alle maljan ja joukon noppakuutioita, sillä hän oli intohimoinen pelaaja, ja saattoihan kuvitella, että seurue ilmaantuisi portista vasta monien tuntien ikävän odottelun jälkeen. Pieni kultaseppä Mikyllos oli kuollut, he tiesivät kaikki sen. Ja nyt hänen mentyään pois nuo hyvinvoivat, vanhenevat, pulskistuvat toverukset muistelivat iltaa, jolloin keisarivainajan rovio oli palanut Marsin kentällä ja kultaseppä, jonka vaimo Pulcheria silloin kantoi seitsemättä lastaan, oli niin intohimoisesti kalvanut paahdettua linnunsiipeä. Kaikki Mikylloksen myymälän tavarat, hänen korunsa, vitjansa, lippaansa, metallivarastonsa, kultasivat nyt jollakin tavoin vainajan muistoa. "Ajat huononevat yhä", sanoi teurastaja. "Kuinka niin?" kysyi Glaukos. Mutta teurastaja ei osannut selvästi vastata; hänestä tuntui, että Mikylloksen mukana oli mennyt hautaan kiinteä ja rajallinen aika, viimeinen jälkikajo Luculluksen ylellisistä päivistä, tai kenties tuo kultakausi, joka oli päättynyt edellisen hallitsijan kuollessa.
Vuorten rinteet hehkuivat. Loivissa kukkuloissa häälyi kullan ja orvokinväristä valohuurua. Yön jäljiltä vielä hiukan humalainen kirjo-ompelija Lucius Quartus oli tullut suoraan Punaisen Sian kapakasta, ja nyt hän tuijotti aamukylmästä hytisten, silmät jähmeinä Praenesten suunnalle.
Pieni nahkakukkaro hänen taskussaan oli tyhjä, syvä murhe pakkautui kurkkuun. Hänen suussaan tuntui yhä artisokan, sämpylöiden, happamen maalaisviinin ja juuston maku, mutta hän tiesi, että päivän työstä ei tulisi mitään, sillä hän ei oikein hallinnut sormiaan; kädet pyrkivät tutisemaan eikä peitteiden kirjaileminen näissä oloissa kävisi lainkaan päinsä. Mikä tungos! Näytti, kuin Rooma kaikkine asukkaineen olisi tulvaillut ulos etelänpuoleisesta portista. Syyrialaisten ilotyttöjen kirkaisut, heidän kirjavat lakkinsa ja hennonpunaiset huulensa kiusasivat nekin Quartusta. Tytöt syljeskelivät suustaan auringonkukansiemeniä, juoksivat sinne tänne ja virnistelivät. Eikä kirjo-ompelijan rahapussissa ollut yhtä ainoata vaivaista obolia –! Hän katseli espanjalaisten miekkojen välähtelyä, kun sotilaat ryhmittyivät, tai poliisien haarniskoja ja edestakaisin ratsastavia kenturioita. Hän ajatteli happamesti: Se vielä puuttuu, että meitä ruvetaan tunkemaan takaperin! Ollaan kuin pavut rokkapadassa, jumaliste, kuve kupeessa! Kuka tässä on etuoikeutettu? Mitä varten he tuolla tavoin...? Tuossa seisoo makasiinimiehiä. Mutta vaikka he lapioivat päivin ja öin viljaa Tiberin lotjista Emporiumiin, vaikka heidän pukunsa on vieläkin läpimärkä hiestä, heitä vain ahdetaan taaksepäin, poliisit työntelevät, jotta Caput Africaen hirtehiset näkisivät paremmin! Kirottua! Toiset tuoksuvat rehelliselle työlle, toiset ihomaalille ja öljyille.
Hän huomasi väkijoukossa Sirkuksen eläintenkesyttäjiä exomis-puvuissaan; Sisilian, Egyptin, Gallian ja Tinasaarten laivojen miehiä; kreikkalaisia kauppiaita, jotka olivat lyöttäytyneet yhteen; viekkaan näköisen mattojenmyyjän, jonka myysialaiset tavarat nykyään kävivät hyvin kaupaksi; suuren joukon vanuttajia, seppiä, vetelehtiviä satamajätkiä, parturinsällejä. Muuan hampunpunoja, joka tuon tuostakin kurkottui varpailleen, jupisi aivan hänen selkänsä takana: "Naikkostani ei kuulu eikä näy! Olen seisonut niin kauan, että jalkojani kivistää. Se letukka on tietysti omilla teillään. Mutta yhtä kaikki, nyt saamme nähdä, miten peto lähtee luolaansa. Kumpa hän tulisi pian!"
Lakkien ja kypärien vilja lainehti kiihkeästi.
Yhä uusia joukkoja tulvi, mutta vartioketjut pingoittuivat, ja ratsastelevat kenturiot, joiden viitat hulmusivat leudossa aamutuulessa, potkaisivat tuon tuostakin liiaksi esille pyrkiviä takapuolia. "Peräytykää! Tehkää tietä! Kyllä minä teidät...!" Forum Flolitoriumin vihanneskauppiaat yrittivät väkivalloin tunkeutua lähemmäksi, mutta heidät survottiin takaisin, – takaisin kuohuvaan ihmismassaan. Tuuli rupesi puhaltamaan. Aseiden helske yltyi.
Vihdoin kirjo-ompelija Quartus keksi väkijoukossa kankuri Lysiadeen. Auringon säteet kultasivat vinosti kauppamiehen terävää nenää; hänen poskensa, joista työntyi harmaata karvaa, olivat nekin aivan keltaiset. Lysiades oli jättänyt talonsa tyhjilleen voidakseen nähdä keisarin lähdön. Tällä kertaa hän ei ajatellut paksua tilikirjaansa, ei kertyvää rikkauttaan eikä varaston kangaspaaleja, joissa oli Eliksen pellavaa ja hienointa kiinalaista silkkiä. Vinoseinäinen liikehuone ja avara pimeä kehräämö ikäänkuin haihtuivat hänen mielestään aamun valousvaan. Sisimmässään hän oli kuitenkin närkästynyt; hänen olisi pitänyt saada kunniasija tässä sekavassa katsomossa. Olihan hänen kauppavaihtonsa Rooman laajimpia, hän oli liian arvokas henkilö tullakseen ahdetuksi roskaväen tahtaaseen! Hän etsi vihaisen näköisenä silkinvälittäjä Artemiosta, joka oli hänelle velkaa satayksitoista denaaria ja arvattavasti pakoili häntä. Mutta sitten hän huomasi Quartuksen ja pujottautui sille taholle.
"Kestää kauan ennenkuin kulkue tulee", sanoi kirjo-ompelija. "Kerrotaan, että hän menee Caprille salatakseen ihotautinsa. Onko totta, että häntä vaivaa spitali?"
Lysiades räpytti viekkaasti silmiään. "Sitähän ei kukaan tiedä. Mutta luulen aavistavani, mitä varten hän poistuu. Kummallista, olen odotellut jo tunnin ajan. Nuo tuolla... näetkö? Siellä ratsastavat pretoriaanit."
"Pölyä on niin kauheasti ja valo häikäisee."
Lysiades lähensi huulensa aivan Quartuksen korvan juureen: "Sanonpa sinulle jotakin. Caesar matkustaa Caprille huvitellakseen rauhassa, siinä hänen spitaalinsa ja ihotautinsa! Augustus tyytyi sentään naisiin, mutta tämä toinen on monipuolisempi. Elleivät sanitäärit paareineen seisoisi tuossa edessä, voisit itse nähdä hänen ilopoikansa, kun he tulevat... maalatut ja hienot pojat, Mnesterin, joka lemuaa kuin rohdoskauppa! Kaikki, kaikki viedään nyt saarelle. Sieltä ei voi kuulla mitään Neapoliksen satamaan, ja jos hän haluaa vuodattaa verta, niinkuin luultavasti tapahtuu, hän voi tehdä sen kaikessa rauhassa. Oletko kuullut Caprin kylpylöistä, sinisestä luolasta, joka on tehty oikeaksi Eroksen kyyhkyslakaksi, kidutuskammioista, erityisistä lasialtaista?" Hän alensi ääntään: "Saat uskoa, että hänellä on yhtä ja toista salattavaa, ja saari on aina mukavampi kuin manner. Entä hänen kalaneitosensa...? Nuo, joita elostelevan Cestius Galluksen hankkijat ovat tuottaneet eri maista ja joista ei tiedä, ovatko he tyttöjä vai poikia. Yleisesti puhutaan muuten, että senaattori Vitellius on antanut hänelle lahjaksi oman poikansa. Ja että hän muka menisi vihkimään temppeliä Capuaan? Vetäytyisi yksinäisyyteen? Pelkkää teeskentelyä! Kun Drusuksen hautajaiset oli vietetty, hän näytteli senaatissa murtunutta isää, mutta vannon sinulle, että hän oli maalannut kasvonsa valkoisiks, ja surun laita oli hiukan niin ja näin."
Lucius Quartus ei vastannut. Auringonpaiste häikäisi hänen silmiään, hän oli vähällä saada nilkkaansa potkun kenturion ratsun kaviosta. Häntä inhotti kaikki, inhotti tämä tungos, oma köyhyytensä ja nuo ilkeästi hohtavat vuoret, jotka tekivät pahaa kohmeloisille silmille; sen vuoksi hän kuunteli vain puolella korvallaan Lysiadeen puhetta ja murahti katkerasti: "Pereat! Kukistukoon! Mutta mitä se meitä hyvittää, että hän lähtee... samassa tahdissa tässä silti tanssitaan. Ja se kirottu kyttyräselkä jää jäljelle!"
Edestakaisin lainehtivan ihmispellon yli kävi humahdus, kun kulkue viimeinkin sukelsi näkyviin. Raipankantajia, virgiferejä, pitkänä jonona, sitten valkoisiin pukeutuneita liktoreita vitsakimppuineen ja kirveineen. Senaattoreita, ritareita ja aatelia, joka aikoi palata takaisin kaupunkiin kohta kun hyvästijätön muodollisuudet olisivat ohitse. Hovi kokonaisuudessaan esiintyi juhlapuvuissa, ja punaisten ja kultakirjoisten aliculain, stolain, peplumien joukossa näkyi ylimystön lumenvärisiä kaapuja, joiden leveämmät tai kaitaisemmat purppurarannut ilmaisivat heidän säätyarvoaan. Aurinko paahtoi jo kuumasti. Ilma väreili. Vuorten kaukainen sinerrys oli käynyt heleämmäksi.
Pääaugurien, sinikenkäisten ritarien, flamines-pappien, kaartinosastojen ja mustan tungoksen halki solui itse keisarillinen seurue. Se näytti matavan kuin jokin suunnattoman pitkä kimaltava toukka Appiuksen portista tasangolle peitsenkärkien ja keihäiden kohoillessa. Hetki hetkeltä se muuttui selvemmäksi, suuremmaksi... Saattoi jo erottaa jyhkeän tumman kantotuolin, sitten hovin, joka vaelsi heti jäljissä. Ilmoilla kävi jatkuva kumahtelu ja helinä, symbaalit paukkuivat vastakkain, huilut puhalsivat kimeästi, jokin lyömäsoitin, jota ei voinut nähdä, napsahteli alinomaa kuin kastanjat hiilloksella.
Tiberiusta ei näkynyt. Paksut silkkiverhot oli huolellisesti suljettu, ja hän istui umpinaisessa kantotuolissa kuin jossakin suuressa rasiassa, jossa kuljetetaan erikoisen pyhää jumalankuvaa, sellaista, mitä vihkimättömät silmät eivät saa lainkaan katsella.
Alastomat orjat pitivät kannatinpuita olkapäillään. He astelivat tasaisen rauhallisesti, kiirehtimättä. Via Appian kiveys oli sileä, heidän ei tarvinnut pelätä kompastuvansa. Kultainen jättiläislipas keinui tietään, vain kerran verhojen raosta pilkahti Caesarin tyly kivettynyt pää ja patsasmainen vartalo, kuudenkymmenenseitsemänvuotias vanhus, jonka kalju päälaki kiilsi, mutta terävä nenä ja suupielet tuskaisine ryppyineen ikäänkuin himmenivät varjoihin... Hänellä oli vielä oikean käden sormessa sinettisormus; sen punainen rubiini iski vaisuja kipinöitä. Hänellä oli ylin päätösvalta, hän oli yhä edelleen imperator ja princeps, mutta hänestä itsestään tuntui, että hän nyt kääntää selkänsä kaikelle mahdille, aivan kuin kääntää selkänsä pääkaupungille. Andalusialainen kissa oli hykertynyt hänen syliinsä. Tiberiuksen oli vilu, vaikka aamun lämpö lisääntyi.
Heti kantotuolin jäljissä tulivat palatini-kaartin sotilaat heläjävine vaskivaruksineen ja kypäräin töyhdöt liehuen. He ratsastivat mustilla korskuvilla hevosilla; kaviot tömisyttivät Via Appiaa niin kovasti, että soiton melu tuon tuostakin häipyi. Heitä johtivat germaanipäälliköt Wolfgang ja Adelstan, samoin juro, harvinaisen kookas vartioston komentaja Macro, vapautetun orjan poika, jonka karkeat kasvot olivat täynnä valkoisia miekanarpia.
Tämän sotilaallisen joukon perässä huojuivat eräiden Caprille muuttavien ylimysten avonaiset kantotuolit. Jostakin syystä heihin oli itsepäisesti liittynyt myös taikauskoinen Curtius Atticus, jonka pälyilevät silmät näyttivät lukevan vuorten viivoista kohtalon salakirjoitusta; hän oli tällä kertaa ripustanut kaulaansa suuren joukon suojelevia amuletteja, – lasinpalasia, taiottuja heprealaisia noppakuutioita, egyptiläisiä kultalehtiä. Omassa kantotuolissaan istuivat Vescularius Flaccus ja Julius Marinus, jotka olivat aikoinaan jakaneet Caesarin kanssa maanpaon huolet Rhodoksessa ja seurasivat häntä tällekin retkelle kuin uskolliset, isäntäänsä kiintyneet koirat. He nojautuivat eräänlaisen lauhkean sävyisyyden perikuvina pieluksia vasten. Mutta vanhaa Lucilius Longusta, hänen kosteita silmiään ja hämillisiä, hyväntahtoisia piirteitään sai etsiä turhaan... Oli kulunut jo vuosia siitä, kun hänen ystävällinen pöllönkatseensa sammui, kun lääkäri ilmoitti Tiberiukselle, että vanhusta oli kohdannut sydänhalvaus.
Laintutkija Cocceius Nerva näyttäytyi hänkin kantotuolissaan. Hänen kapeilla, laihoilla kasvoillaan leikitteli mietteliäs hymy. Kulkueessa ei ilmeisestikään noudatettu mitään varmaa arvojärjestystä, – sopimuslakien auktorin jäljissä tuli jemeniläinen tähtientutkija, joka tiedettiin keisarin eroamattomaksi neuvonantajaksi. Thrasyllus kyyrötti siinä kurttuisena, tummana ja luisevana, ylt'yleensä liinakääreisiin kapaloituna kuin hauras muumio. Sitten tulivat sihteerit ab epistulis, "hopeapalvelijat", lakeijat, pöydänkattajat, maurilaiset orjat ja neekerit, joukko laihoja taatelinvärisiä hinduja ja itsetyytyväisiä palatsivirkailijoita. Sen jälkeen ilmestyi näkyviin alastomien deliciae-lasten soriseva ja livertävä lauma. Heillä oli kaikilla seppeleet ohimoillaan, heidän hiuksensa tuoksuivat nardukselle. Heitä johti Lucius Vitelliuksen ja Sextilian poika Aulus, tylsän näköinen, melkein muodottoman lihava nuorukainen. Symbaalit kumisivat.
Eräänä hetkenä orjat äkkiä lisäsivät kävelyn tahtia; keisari ilmeisesti halusi seurueineen nopeasti kadota näkyvistä... Mitä nopeammin, sitä parempi! Kun kaunis Mnester saapui tuoksuvana, suloisena ja voideltuna, kansanjoukossa kävi ivallinen supatus. Tiettävästi juoruissa oli perää! Sen huomasi maalatuista hennoista olennoista, jotka marssivat tai joita kannettiin tuoleissa heti Mnesterin jäljissä ja joiden ihmeen suloisissa kasvoissa oli jotakin ikinuorta ja nuppumaista. "Nuo siis ovat spintrierejä?" kysyi Lucius Quartus vieressään seisovalta kankurilta. Lysiades kuiskasi: "Varmasti! He ovat kaikki androgyynejä. He voivat vaihtaa sukupuolta kuin pukua. Päivisin he ovat hienoja nuorukaisia, mutta öisin he muuttuvat suloisiksi lumotuiksi tytöiksi. Jokainen heistä on maksanut kokonaisen omaisuuden –"
Ja vihdoin, reettorien, runoilijoiden, taiteilijoiden ja klienttien jälkeen, vyöryi vankkureihin lastattuja kirjastoja ja taulukokoelmia, sitten kullattuja häkkejä, joissa olivat Tiberiuksen kaikki eläimet: riikinkukot, kärpät, afrikkalaiset varaaniliskot ja joukko pärpättäviä pyhiä apinoita, hulmaaneja, jotka oli tuotettu Intiasta. Uusi soittokunta, uusien symbaalien jymy sai eläinten äänet hetkiseksi vaimenemaan. "Näetkö tuon taulun, joka on kääritty vain puoleksi verhoihin", jupisi Lysiades. "Parrhasioksen työtä! Kallis mutta iljettävä. Olen kuullut, että hän vie muassaan myös Elephantiksen rivot kirjat, täydellisen laitoksen, kaikki neljätoista kääröä –"
Tänä hetkenä väkijoukossa syntyi levotonta aaltoilevaa liikettä, aivan kuin sitä olisi tungettu eteenpäin riikinkukkoja ja vankkureita kohti. Vihanneskauppiaat sadattelivat hiljaa, poliisiketjut pingoittuivat.
Kansan läpi pujottautui kolme naista. He raivasivat päättävästi itselleen tietä kyynärpäillään, ja heidän ilmeensä oli niin määrätietoinen, se oli niin haltiokas ja profeetallinen, että miehet väistyivät ja tekivät heille tilaa. Kankuri Lysiades huomasi heidät paikalla. Siinä nyt olivat nuo kolme, joita hänen ystävänsä lintujenmyyjä nimitti kohtalottariksi. Hänen oma ruma vaimonsa Lakhesis, kätilö Klotho, jonka koukkuinen nokka puristui ankarasti leukaa vasten ja jonka sinipunaisista kalvosimista pistivät esille harittavat sormet; kolmantena tuli hampunpunojan nuori vaimo Atropos vauhkona ja mykkänä, ikäänkuin hän olisi kuunnellut oraakkelin ääntä, jota ei voi tulkita ihmiskielelle. Hänen tyttömäisten kasvojensa yli näytti leviävän seireenimäisten tummien silmien hurmio. Hetken aikaa Klotho, Lakhesis ja Atropos seisoivat siinä hunnut päälaen yli heitettyinä, kuin tulevaisen papittaret, joiden korva erottaa huomispäivän äänen vaunujen jymystä. Viimein kätilö kohotti kivistä falloksenkuvaa rukousta jupisten, torjuakseen pahan silmän vaikutuksen.
Symbaalit kumahtelivat jo etäällä. Nuo kolme naista tuijottivat kuin kolme kohtalotarta seurueen jälkeen. Taivas liekehti kultaisena. Mutta kantotuolin kuvio sen loimua vasten oli musta.
TOINEN KIRJA.
Isä ja tytär.
1.
Livillan makuukammiossa paloi vielä puolenyön hetkellä valo. Kuparinen lamppu huojui vitjoissaan, liekit hulmahtivat tuon tuostakin sen aukoista aivan kuin metallin sisään lukitun tulisydämen tykähtely. Huone kauttaaltaan oli holvattu hyvin tummalla meloslaisella marmorilla ja vihreällä kiillekivellä, jossa kulki risteileviä vaaleita juovia. Nyt, yön hämyssä, ne näyttivät heilahtelevan ja notkuvan kuin hautahämähäkin seitti, – ja huone kokonaisuudessaan muistutti onkalohautaa, johon on jätetty palamaan yksinäinen lamppu, suljettua mastabaa, jossa tuntuu säilyttävän balsamin heikko, tuskin aistittava mausteen tuoksu.
Sejanus asteli edestakaisin permannolla. Aina kun hän kääntyi, kun tulisydän ponnahti kupariastiassa, laipion yli liehui hänen päänsä varjo. Se vääntyi ja paisui hullunkuriseksi – hän oli miltei kuulevinaan sen kahinan. Sama kummallisen sitova ja kolkko tunnelma kuin pyramidin sisällä, kuin Volsiniin kuolinholveissa, joiden seinillä välkkyvät vanhat, heleät kuvasarjat! Mutta Egyptin ja Etrurian haudoissa oli kylmää, täällä puolestaan vallitsi tuoksuva kuumuus. Hän käveli. Pienellä norsunluisella jakkaralla kipinöi veitsi, jonka kahvaan oli muovailtu hirven vasikkaa raateleva leopardi. Tuolloin tällöin seinien kiilleviirut iskivät vihreitä ja sinisiä säkeniä, valon rauhaton häämötys pyyhki babylonialaisia vuodepeitteitä. Niissäkin liehui jokin epävakainen kuvien elämä – niihin oli kudottu parrakkaan Nimrodin ja kultaisten siipileijonien hahmoja, mutta kuteiden ja loimilankojen vaihtuva läikähtely sai satueläimet häviämään. Niiden tilalle ilmestyi rintoja, alastomia naisenkäsiä, notkuvia lantioita. Metsästäjän ääriviivat ikäänkuin upposivat Baabelin jumalattaren ääriviivoihin.
"Mitä tuossa on?" kysyi Sejanus osoittaen pientä lipasta, johon ruhtinatar oli kätkenyt prefektin lähettämät kirjeet.
"Koruja", valehteli Livilla. "Kampoja ja jokin vyön solki..."
Hän makasi aivan alastomana vuoteessa, jonka silkkikankaista velariumia kannattivat mustat pylväät. Ne olivat ebenpuuta; liehuvassa hämyssä niiden kierteet näyttivät matelevan laipion pimeyteen kuin kylläiset, hiilenmustat käärmeet. Niihin oli, hiukan vuoteen laidan yläpuolelle, veistetty barbaarisia jumaleläinten kuvia, – kokonainen epämuotoinen kummituskansa, vatsojen, reisien, lipovien kielten ja irvistävien naamarien köynnös, joka värähteli kuin kuviot kobran ruumiissa. Livillan rinnoille lankesi vuodekatoksen punertavaa hohtoa. Oli tukahduttavan lämmin. Voidetölkeistä kihoili makeata lemua.
"Mitä minuun tulee, en osannut odottaa sitä näin pian", sanoi Sejanus ja kääntyi puolittain vuoteeseen päin. "Ei, älä sytytä kynttilöitä! Antaa hämärän säilyä... Appesi on täydellisesti käsissäni, pitelen häntä sormissani kuin pähkinää."
Naisen kasvoilla leikitteli hymy ja hänen kulmakarvansa värähtivät: "Pähkinää on vaikeata puristaa rikki. Ilman pihtejä."
"Mutta minulla on pihdit! Luulen, ettei enää ole ainoatakaan senaattoria, ritareista puhumattakaan, jotka eivät heittäytyisi jalkoihini, jos vain käsittelen heitä oikealla tavalla... Toivon, että caesar pysyy saaressaan. Voitelin sen vanhan vuohipukin silmälaudat umpeen, sitä liisteriä hän ei edes tiedä ruveta pesemään. Minulla on valtuudet selailla Tiberiuksen kirjeenvaihto, koska olen virallisten kuriirien valvoja. Senaattorit taas... voinhan jakaa virkoja tai uhata. Miten sokea hän olikaan! Mies seitsemännen vuosikymmenensä portaalla, ja kuitenkin herkkäuskoinen kuin lapsi!"
Hänen kalpeista kasvoistaan paistoi niin selvä riemu, että Livilla ei saanut katsettaan käännetyksi niistä. Tummat mantelinmuotoiset silmät tähtäsivät vuoteen hämystä kiinteästi prefektin mustaa hahmoa. Livillan hahtuvainen tukka oli levinnyt pielukselle kuin synkkä pilvi; noilla nukkemaisilla kasvoilla värähteli yhä pilkallisen naurun kajastus. Liekit sykkäilivät kupariastian kolmesta tuliaukosta ja käärmemäiset mustat pilarit eläimenpäineen ryömivät kattoa kohti –
"Ja eunukki Lygdus, onko hän luotettava?" kysyi kaartinpäällikkö.
"Aivan varmasti."
Sejanus meni permannon poikki ja istui vuoteen laidalle. Nainen nyrpisti vahvasti punattuja huuliaan; sitten hän teki rauhattoman eleen: "Nosta pukuni syrjään..." Hän osoitti jäykkää ja kellomaista laahusviittaa, joka oli huolettomasti laskettu patjoille ja jonka silkkikankaaseen Koos-saaren ompelijat phrygiones, olivat taitavasti loihtineet kultaisia akantuksen lehtiä. Mutta mies tuskin kuuli hänen varoitustaan. "Vuosi, kenties puolitoista, ja meidän käsissämme on maailman herruus! En olisi itsekään uskonut... Muistathan, tuona pimeänä iltana, jolloin Marsin kentältä loimotti polttorovion tuli ja sinä saavuit kantotuoleinesi alas vuoren rinnettä."
Livilla hymyili epämääräisesti: "Niin, kultakypäräinen mies –"
"Ja enkö vannonut sinulle, enkö alinomaa kirjoittanut, ettei voi toivoa suurta, suurinta voittoa, ellei pane peliin koko elämäänsä ja mielenrauhaansa, tai ainakin toisten elämää? Luuletko, etten tiedä, kuinka vaikeata oli silloin yöllä kuunnella Drusuksen huutoa? Minähän olin palatsissa, minäkin. Tämä nousu on maksanut paljon ja on maksava edelleen, sillä... En ole sinulta salannut, että tämä on ollut minun puoleltani kirkas ja kylmä liikepuuha, tarjous, ja sinä taas olet ottanut sen vastaan. Mutta kuinka kallisarvoinen onkaan tulos! Ei, nyt ei puhuta taideteosten ja kiinalaisen silkin ostosta! Minä en hanki sinulle myysialaisia hovipoikia, en väriaineita niinkuin ennen, vaan keisarinnan diadeemin! Ja kunhan olen lähettänyt Apicatan pois..."
Miehen kasvoja poltteli voimakas kiihtymys. Hän istui sillä tavoin, että Livilla saattoi nähdä noiden syvällä palavien silmien mustan läikähtelyn ja kuperan otsan, joka oli ohimoiden kohdalta hiukan paisuksissa; prefektin suonet tykyttivät kuumeisesti. Innoituksen hetkenä tuo valkoinen ihmisnaamio muuttui toden totta miltei kauniiksi... Tarmoton leuka näytti työntyvän eteenpäin, piirteisiin tuli uudenlaista jäntevyyttä – niistä kuvastui niin suuri, ponteva voitonhimo, ne ilmaisivat niin rajua tahtoa, että ruhtinatar miltei vapisi. Ja hänen muistoissaan vaelsi kuvia mustavaippaisesta ratsastajasta, kultakypäräisestä pretoriaanien päälliköstä, nöyrästä keisarin suosikista, kyttyräselkäisestä hovimiehestä, hirviöstä, rakastajasta ja kruununhavittelijasta. Kuin hyvin kaukaa menneiden vuosien alta Livilla oli kuulevinaan oman äänensä: "Oletko nähnyt tiikereitä? Jotakin hehkuvan ehdotonta, jumalallista kuuliaisuutta eläimelliselle itselleen..." Niin, tuo mies oli kaunis! Hän oli raivannut tiensä vaaksa vaaksalta ylenkatsottujen olentojen rumuudesta sellaiseen täydellisyyteen, joka on suotu vain kaikkein suurimmille; näytti kuin tahto tässä tapauksessa olisi muovannut ruumista. Ja ruhtinatar Livilla, joka itse puolestaan kykeni ajattelemaan ja elämään vain ruumiillaan, kääntyi kuin nastan varassa häilyvä neula tuota magneettista olentoa kohti.
Valosydän tykytti, hautahämähäkin seitti huojui. Alaston nainen ojensi hiukan käsivarttaan ja nosti raukeasti huulilleen maljan, jossa oli kuumaa caldum-viiniä; lääkäri Eudemos oli antanut sekoittaa siihen vihreistä kovakuoriaisista survottua jauhoa, joka nostattaa veren kiihkoa. Kenties tämä toimenpide oli tarpeeton, – mutta jotakin arastavan kylmää naisen ja miehen välillä kuitenkin oli. Tuntui miltei kuin kolea liikesopimus olisi koskenut myös heidän yhdyselämäänsä. Vaikka kammiossa vallitsi kesän helle, Livillan käsivarsissa kulkivat vilunväreet. Oliko se pelkoa? Nimettömien ja vielä kaukaisten mahdollisuuksien aavistusta? Hänenhän tarvitsi vain katsoa mustaa kirjelipasta tunteakseen kohtalonsa turvatuksi. Ja jos toinen, saalistaja ja rakastaja, kuvitteli sitoneensa hänen ranteensa, hänkin puolestaan oli sitonut Sejanuksen kädet.
"Minun on kuuma", sanoi mies.
Hän tempaisi kaulavitjat irti niin rajusti, että solki rasahti, ja riisui manttelin. Kun aluspuku vihdoin putosi hänen hikiseltä iholtaan, nainen tuijotti ripsiensä varjosta hänen kuperaa rintaansa. Sejanuksen kylkiluut näkyivät selvästi, ne olivat kohollaan aivan kuin rintalasta olisi muodostanut pullistuneen kilven. Ja kilpi oli myös takana päin, – hänen kyttyränsä. Ruhtinatar värisi. Hän oli jonkin verran päihdyksissä kuumasta viinistä ja vilusta ja lemmenjauheesta. Varjojen kummitusmainen leikki tummilla seinillä kiihtyi. Holvin marmori eli omaa tiedotonta kivielämäänsä ja sen vihreät kiilteet säkenöivät pahaenteisesti. Vesikellossa suhisi vaahto. Unisesti, nukuttavasi... Kaartinpäällikkö tähyili Livillan silmämunia, jotka kuulsivat ripsien alta. Ja tahtomattaan hän tuli ajatelleeksi kihokin myrkyllisiä mesikarvoja.
"Uuden kuun yö", hymyili nainen raukeasti. Hän ojenteli veltosti alastonta ruumistaan. "Tällaisina öinä mahla virtaa puun runkoja myöten latvaan, siemenistä kurkottuu vaaleita versoja. Silmut alkavat elää ja meri nousee, nousee... Olen kuullut, että kelttien papit leikkaavat misteleitä pyhien tammien oksista. Heillä on valkoiset liinaviitat, heidän täytyy näyttää aivan haamujen kaltaisilta kuutamossa..."
"Olet juovuksissa", sanoi mies kylmästi.
Ruhtinatar huokasi: "Voi olla. Tulehan jo... tule!"
Sejanuksen kasvot vääntyivät aivan kuin hän olisi kokenut äkillistä pahoinvointia. Raskas musta vuode notkui hänen silmissään, käärmepylväät kouristelivat, sadat suipot eläimenkielet lipoivat ilkeästi. Mies oli tuntevinaan, miten ne nuolivat hänen hikistä otsaansa. Tietysti, – kaikki oli vain haaveellisen valaistuksen syytä, joka sai huoneen muuttumaan kylmien ihmishalujen haudaksi. Hän katseli pöhöttyneitä vartalonmuotoja, jotka jälleen sukelsivat esiin kankaiden kirjailusta; näytti kuin Livillan oma ruumis olisi vaipumistaan vaipunut noihin Astarotin varjoihin ja yhtynyt niihin... Naisen silmissä oli pelkkää uuvuttavaa pilkallisuutta. Himon ja kuoleman haltijat kääntelivät mustia puukasvojaan kuparilamppua kohti.
Vihdoin prefekti sanoi käheästi: "Sammuta valo. Heti kohta!" Hän kuuli ruhtinattaren kujertavan naurun: "Aina sama narripeli! Vai pelkäätkö, että opin tuntemaan sinut kyllin hyvin, sinun ruumiisi? Yhdentekevää-" Sitten hän kohottautui hiukan ja puhalsi. Liekki sammui.
2.
Puolta tuntia myöhemmin Aelius Sejanus ratsasti mietteisiin vaipuneena keskikaupungille päin. Hänen jäljissään, muutaman askeleen päässä, tulivat Pinarius Natta ja Satrius Secundus hiirenharmailla hevosillaan; he olivat pidelleet suitsista prefektin ratsua ja taluttaneet sen ennakolta sovittuun kadunkulmaan, kun päällikkö palasi linnasta.
Yö ja kuunpaiste herkensivät varmaankin prefektin sisäistä näkövoimaa, sillä hän näki nyt selvästi oman hiipivän vallanhalunsa etäisimpiin päämääriin. Kylmä tuulenhenki huuhtoi pois makuukammion lämmön, joka yhä poltteli aivan kuin syvältä hänen kasvojensa alta. Täyttymyksen yö! Arpa oli heitetty ja saalis odotti. Ei kuluisi kovinkaan pitkää aikaa siihen, kun hänen sormeensa painuisi hallitsijan sormus. Ja äkkiä hänestä tuntui niin rajattoman yhdentekevältä, pysyttelisikö Livilla hänen lähellään vai uppoaisiko ja häipyisikö hänkin pois niinkuin Drusus oli häipynyt... Pelkkä välikappale, joka sopivan hetken tullen viskataan syrjään!
Kun Sejanus astui talonsa eteishalliin, hän hiljensi tahtomattaan askeleitaan. Hän kulki tyhjien, puolihämärien salien läpi. Palveluskunnan huoneista kuului nukkuvien ihmisten huohotus ja joskus epäselvää valitusta, – ikäänkuin imen vapauttamat sielut olisivat äännelleet yöhön sopertavia rukouksia. Atriumiin levisi ohutta valoa, ja valoa oli myös peristyliumissa, missä vahapuikkojen liekit lepattivat aeginalaisissa kynttilänjaloissa. Prefekti ei halunnut herättää Aeliaa. Sisar tarvitsi kauneusunensa. Ja kun Apicatan laahustavia askeleita ei kuulunut, mies otaksui, että hänkin nukkui.
Hän astui pieneen kammioon, joka oli sisustettu tytön, Plautillan, makuuhuoneeksi. Toinen lapsista, Marcia, oli jo kauan sairastanut hivuttavaa kuumetta, – hänet oli toimitettu saamaan hoitoa pohjoiseen ja hän tuskin palaisi ennen vuoden loppua. Mutta kun Sejanus nyt hiipi askeleitaan hiljentäen ovesta kamariin, hän näki Apicatan istuvan lapsen vuoteen vieressä. Vaimon pienet ja surkastuneet kasvot näkyivät hädin tuskin varjoista. Yölamppu paloi vaisun sinisellä liekillä.
Mies sanoi tiukasti mutta kuiskaten: "Ja sinä? Mitä sinulla on täällä tekemistä?"
"Tulin vain valvomaan lapsen luo", vastasi nainen arasti.
"Valvomaan? Mitä valvomista hänessä on? Vai kulkeeko hän muka unissaan...! Onko hän sairas?"
"En tiedä", huokasi Apicata. Ja tuo väsynyt huokaus, jossa tuntui rikkiraastetun, kiusatun elämän koko tylsä kärsimys, ärsytti miestä sielun pohjia myöten. Mitään sanomatta, kulmat rypyssä, hän meni vuoteen luo. Hän ei katsonutkaan Apicataan.
Plautilla hengitti syvässä unessa. Lapsi nukkui pää taipuneena kouruista pielusta vasten, ja lamppu, joka heikosti valaisi lähimmät esineet, levitti hänen hiuksilleen ja otsalleen vienoa loistetta. Sejanus kumartui vuoteen yli kuin nähdäkseen paremmin... Hänen köyry selkänsä kasvoi yhdeksi ainoaksi jättiläiskyttyräksi. Vaikka tytön silmäluomet olivat ummessa, isä oli kuitenkin erottavinaan syvältä, syvältä noiden sinertävien ihokansien alta tumman ja varhaisvanhan katseen kysyvän valon. Plautillan huulet olivat puoliraollaan, niin että niiden välistä kiilsivät pienet etuhampaat. Kenties se johtui hämystä tai ehkä se oli harhaluuloa, mutta miehestä tuntui, että noissa unen lukitsemissa lapsenkasvoissa sädehti yöllisen siimeskasvin kauneus. Syvällä niiden sisässä, ohimoiden ja poskien ontelossa, näytti palavan kuutamoinen sieluntuli. Plautillan hiukset kihartuivat kosteina; niistä uhosi unen ja yön tuoksu. Ja ensi kerran elämässään Rooman pretoriaanien komentaja ja keisarin suosikki katseli tällä tavoin vuoteessa nukkuvaa tyttöä, omituisen hajamielisesti ja samalla kiinteästi... Lapsi näytti vaistoavan isän läsnäolon uneensa. Hänen huulensa vavahtivat, niiden välistä pusertui soinnuttomia sanoja:
"Kore...! Kirk... ka... hasti hohtaa yö... Lilja-kentät hu... ma... javat..." Plautilla liikutti kuin raskaasti ponnistaen hervottomia sormiaan.
"Mitä tuo tahtoo sanoa?" kysyi Sejanus matalalla äänellä ja kohottautui.
"Hän uneksii", jupisi Apicata.
"Uneksii? Mitä hän mahtaa uneksia? Ja mitä oikein merkitsee tuo 'Kore?"
"Hän kai näkee unta tytöstä, joka vaipui maan alle", sopersi nainen. Jos Sejanus nyt olisi voinut nähdä vaimonsa kasvot, ne olisivat näyttäneet entistä enemmän säikähtyneiltä; ne ikäänkuin kutistuivat hyvin pieniksi tässä varjojen täyttämässä huoneessa, aina kun mies jotakin sanoi.
Kaartinpäällikkö pälyili epäluuloisesti sille taholle, missä Apicata istui ryppyiset kädet helmassaan. "Niin, aivan oikein, muistan. Tarina Persefonesta ja Pluton mustasta parivaljakosta. Merkillistä, että kuoleman jumala on samalla myös kullan jumala! Mutta onko joku kertonut hänelle tuon lorun –?"
Apicatan henkeä ahdisti. "Minä tulen puhuneeksi yhtä ja toista, sillä täytyyhän hänen mieltään jollakin ilahduttaa, hän on kaiket päivät ypöyksin. Olen lukenut hänelle runoja ja satuja", hän kuiskasi arasti. Naisen matalassa puheessa oli niin selvä väsyksiin ajetun eläimen huohotus, hänen kuiskauksessaan oli niin paljon rukousta, että terävä vastaus, joka pyöri Sejanuksen kielellä, jäi sanomatta. Ja mitäpä hän olisi voinut vastata? Eihän hänellä ollut mitään valtaa Plautillan unennäköjen yli... Jostakin selittämättömästä syystä lapsen unipuhelu ja Apicatan sanat kuitenkin herättivät hänessä hämärää tyytymättömyyttä. Hän ei oikeastaan itsekään ymmärtänyt, minkä vuoksi. Hän siirsi tuikkivaa yölamppua hiukan kauemmaksi vuoteen luota, ennenkuin poistui ja jätti naisen valvomaan kammioon.
Mennessään tablinumiin, yksin ollessaan, pretoriaanien komentaja tunsi yhä sydänalansa tienoilla epämukavan tunteen. Hänen kasvonsa höltyivät jonkin verran; kireä ilme suun ympärillä ja nenänsyrjillä hellitti. Hän istui hiljaisessa työhuoneessaan niinkuin usein ennenkin sydänyöllä, milloin ei saanut unta. Ei, hän ei halunnut tärvellä kirkasta järkeään tohtorien yrteillä ja unijuomilla. Hän yritti ajatella kaikkia tämän illan, tämän yön tapahtumia, mutta Livillan makuukamari ebenpuisine vuoteineen liukui nyt jonnekin taemmas. Sen sijaan mies näki vaaleat pikkutytön kasvot, ne näyttivät leijailevan syvällä varjojen keskellä. Ne olivat kuin yökukkien terälehdistä muodostettu lamppu, jossa kytee hiukan, vain hiukan tulen kuultoa. Kummallisen hauraat ja kauniit kasvot.
Olihan tosin tapahtunut ennenkin, että isä oli nostanut tyttären syliinsä ja katsellut hänen siroja piirteitään, tai sitten, he olivat käsi kädessä kulkeneet puutarhassa tai istuneet kantotuolissa matkalla Tarquiniaan. Lapsen kasvojen oli täytynyt syöpyä hänen mieleensä, vaikka niitä olikin aina verhonnut hänen oman hajamielisyytensä hämy... Olenko minä, isä, tässä tapauksessa jollakin tavoin lyönyt laimin hänen kasvatuksensa? kysyi Sejanus itseltään. Ja ansaitsivatko nuo molemmat lapset, Plautilla ja Marcia, mitään erikoisempaa kasvatusta? Niin, Marciasta oli kyllä pidetty huolta, sillä isähän oli toimittanut hänet parantumaan kauas Alpeille. Mutta tämä toinen?
Siinä nojaillessaan työistuimen patjaa vasten Sejanus näki mielessään sen ikävuosien välimatkan, joka oli kasvanut puutarhassa taapertavan lapsen ja nukkuvan tytön välille. Se kasvoi yhä, se oli aina kasvava. Ei käynyt kieltäminen, hänen rintaansa paisutti isällinen ylpeys tytön sulouden vuoksi, vaikka siihen yhä sulautui nimetöntä apeutta. Tuo kauneus oli joka tapauksessa niin hentoa, että sen kypsymistä sieti pitää silmällä. Tähän saakka Aelius Sejanus oli oikeastaan kiinnittänyt kaiken toivonsa kasvattisisareen, jolle hän halusi ylhäissukuista miestä ja suuria myötäjäisiä; mutta Plautilla oli toista maata. Kenties hänen kalpeutensa johtui isän kasvojen kalpeudesta. Oikein terve ei hänkään ollut, sillä hänen nilkoissaan oli silloin tällöin särkyä.
Hiljaisuus oli syvä. Kuitenkin Sejanus oli kuulevinaan poppelien kahisevan rauhattomasti puistossa. Yksinäinen mies istui kaikkien etruskilaisten maljojensa, pronssikuvien, lippaittensa keskellä pää raskaana. Hän mietti, mietti... Mutta hänen ajatuksissaan ei nyt ollut oikeata voimaa, varmaan hän oli lopen väsynyt. Hän katseli hyvin välinpitämättömästi papyrusta, johon palkatut urkkijat olivat merkinneet neljän entisen konsulin ja preetorin nimet: Lucanius Latiaris, Porcius Cato, Petilius Rufus ja Marcus Opsius sekä lisäksi sairas ritari Titius Sabinus.
Kaartinprefektillä ei ollut näistä miehistä mitään selvää mielikuvaa yön pitkinä tunteina. Hänen ajatuksensa harhailivat rauhattomina takaisin hämyiseen makuukammioon. Hän kysyi itseltään Mitä länsi uneksii? Mitä hän mahtaa nähdä –?
3.
Plautillan unen laita on näin:
Pieni tyttö kulkee humisevassa metsässä, jossa käy tuskin lainkaan tuuli; ja lehdet ja latvat suhisevat kuitenkin salaperäisesti. Tummat, hyvin tummat ovat tuon metsän puut... Niiden runkoihin osuu joskus heikkoa valonkajastusta. Metsä on hänelle jo monista unista tuttu; se alkaa juuri uneenvaipumisen kynnykseltä, hän tietää monina iltoina tulevansa suoraan sinne. Hänen jalkansa koskettavat vain porrasta, jota aikaihmiset eivät tunne, ja silloin tuntuu aina kylmä värähdys kipeissä nilkoissa... Puut ovat joskus kuin suuria humajavia oliiveja tai toisinaan poppeleita. Ne voivat vaihtaa muotoaan niin haaveellisen nopeasti, että tuskin huomaa muutosta. Niin kauan kuin Plautilla voi muistaa, unen irtonaisten näkyjen leikki on alkanut aina samalla tavoin: kun hämy peittää huoneen, kun esineistä nousee yön tuntu ja oksa kolkuttaa ikkunaan, kun seinissä käy rapina ja ritinä, hän onkin jo vaeltamassa sinisille liljakentille... Ja hänen jäljissään tulee toisia tyttöjä, mutta heidän kasvonsa häämöttävät niin epäselvästi metsän varjoista. Jollakin kohtaa he loittonevat kokonaan –
Humina ei milloinkaan täysin lakkaa. Se on kuin syvää matalaäänistä soittoa vuoren onkalossa. Ei ole oikein yö eikä päivä, mutta kuu paistaa silti kirkkaasti, – niin heleästi, että tyttö näkee virran kuumottavan vastarannan mustat poppelit ja sumuisen tasangon suurine liljoineen. Hän on matkalla syvemmälle unimaahan. Nämä ovat illan jälkihehkun kenttiä, Plautilla on ammoin löytänyt mutkattoman oikotien niiden poikki etäiseen metsään. Kaikki on niin kummallisen suljettua ja viihdyttävän hellää, aivan kuin hänen omat jalkansa kuljettaisivat häntä kauas syntymänedelliseen hämyyn. Niityt, kasteinen ruoho ja kuunvalo ovat hyvin selviä – hän näkee ne samalla tavoin tarkasti kuin kuulee tuon humajavan matalan unimusiikin.
Hän pelkää korskuvia hevosia. Mutta ne seisovat aivan jähmettyneinä kuutamossa, molemmat etujalat hiukan kohollaan ja kultaiset silmälaput kimaltaen. Sen jälkeen siinä ei enää olekaan valjakkoa ja vaunuja.
Poissaolon mailla on muuten vaeltamassa paljon ihmisiä. Toisilla on hyvin tummat vaatteet mitä kalleimmasta silkistä ja toisilla jotakin epäselvästi kullanvälkkyvää. Mutta kaikkein useimmat ovat pukeutuneet sinisiin pukuihin, niinkuin pieni polku, kuunpaiste ja liljatkin ovat sinisiä. Sinistä on myös syvä, kumea unisoitto, joka ei ala eikä pääty. Ja kuitenkin Plautilla tietää, että tuo toinen ääni kohta kaikuu, että sen täytyy ruveta soimaan jostakin syvältä, syvältä...! Ja uneen kuuluu, että hän aluksi pelkää sen alkavan soida. Koko hänen sielunsa on täynnä ahdistusta, hän ei vielä tahtoisi, hän haluaisi tanssia näillä kentillä –
Häntä vastaan tulee – on tullut jo monina öinä – suuri joukko ihmisiä. Tulee kokonaisia soittajaseurueita sistrumit ja harput käsissään, tai nuoria naisia, jotka puhaltavat huiluja. Tämä tienoo on eräänlainen kauttakulkupaikka. Yö yöltä, kun auringonjumalan punainen valolaiva on ääneti solunut pimeyteen, nukkujat vapautuvat päivän huolista, sen köyhästä äärellisyydestä tullakseen tänne, missä vallitsee mahdollisuuksien äärettömyys. Vain unessa prefektin tytär on kohdannut 'ne', joilla on varma kotipaikkansa yössä: Mustan Miehen, punalakkisen herra Purppuran ja viimeisen yötunnin talossa asuvan lyhdekruunupäisen naisen. Sininen valo sädehtii, virran vuolteet pauhaavat kumeasti – Joinakin hetkinä, jos nyt uneen voidaan lainkaan soveltaa ihmisajan mittaa, Plautillalla on tunne, että hän voisi helposti palata, kunnes olisi yön portaan kohdalla ja astuisi takaisin valvemaailmaan. Mutta hän ei halua sitä.
Tanssikuorot menevät ohi ja laulavat, mutta mitään ääntä ei kuulu... Syvällä metsässä väijyy punahattuinen herra Purppura, jonka kasvoilla on ankara ilme ja puvun liepeissä hopeakulkusia; mutta onneksi hän ei huomaa Plautillaa. Sininen valo hehkuu ja pienen tytön sydän tykyttää pelosta.
Unimaassa on kaikella ikäänkuin kahdet kasvot. Kuutamo ei ole oikein kuutamo eikä punahiippainen mies se, mikä hän näyttää olevan, sen enempää kuin Plautilla itsekään. Kaikki vaihtuu kummallisesti... Mutta olisi hupsua ajatella, että virran humua ja liljakenttiä ei ole olemassa! Ne pysyvät aina paikoillaan, ja samoin tuo syvä urkujenääni... Ruohikosta kihoaa yön haju. Se on tuoksua, jota ei voi tuntea päivän aikaan maan päällä ja silloin kun on valveilla. Kun luomet ummistavat, tulee ilmi niin monia merkillisiä seikkoja. Ja päivisinkin, jos Plautilla menee tyhjään makuukammioon ja sulkee silmänsä ja vaeltaa ajatuksissaan takaisin kuutamoniityille, hän näkee selvästi tanssijoiden ja soittajien mykät, liitelevät kuorot. Kannetaan harppuja, joiden kielet eivät ollenkaan helähdä, ja maljoja ja ruokauhreja kuin hautojen vainajille. Yön virran lähellä kulkee nuorukaisia, joiden kaulassa on merenpihkahelmiä; heidän hiuksensa valuvat korvallisille tammina kuin viinirypäleet, ja ohimokutreihin on työnnetty sininen myrtinlehvä. Sitten kaikki taas häipyy. Vain sädehtii, sädehtii –
Ja niin alkaa toinen ääni kaikua! Vaikka kuutamosoitto humisee raskaasti, pieni tyttö kuulee sen selvästi, – on kenties aina kuullut, jo hyvin kauan sitten. Lumottuja ja ihmeellisiä säveleitä, jotka kumpuavat syvältä yöstä. Se tekee kipeätä niinkuin pistos, mutta häntä vetää sille taholle, hänen jalkansa kulkevat yhä nopeammin, yhä nopeammin. Ja jos hän oikein kuuntelee taota salaperäistä kutsua, hän ei enää kuule mitään muuta. Valittavana ja kimaltavana tämä soitto täyttää koko unimaan. Onko se onnellista vai onnetonta, sitä hän ei tiedä, mutta unessaan hän tuntee, että se lupaa jotakin rajattoman hyvää hänelle... Ikinä eivät minkään päivämaailman soittimen äänet kajahda yhtä puhtaasti kuin tämä unisoitto. Ja yhä kerkeämmin Plautilla menee sinne päin –
Syvyydessä missä viljanjumalatar istuu tähkäpäät hiuksissaan, sini on majesteettisempaa, puhtaampaa kuin muualla. Siellä on vastassa myös soittaja, isä. Isän kasvot ovat hyvin kauniit, hänen pukunsa on sysimusta niinkuin kuolemalla. Ja pikku Plautilla rakastaa isää –
Plautilla ei suinkaan ensi kertaa vaeltanut noilla yöloistoisilla mailla.
Monina aamuina hän muisti herätessään yksityiskohtia, jotka ikäänkuin liukenivat päivän hälyyn ja valoon, – milloin punalakkisen miehen tai tummapukuisen soittajan tai kuorot. Säveltä oli paljon vaikeampi muistaa; se vaikeni juuri heräämisen rajalla. Mutta oli päiviä, jolloin tyttö ikäänkuin kuulosti sitä, sillä hänet saattoi vallata aavistus, että se voisi kajahtaa yht'äkkiä ihmispuheen alta. Tavallisesti hänen päätään särki herätessä. Silloin hänen otsalleen sidottiin kylmä kostea kääre ja hän makasi myöhään keskipäivään hiljaa hengittäen, tummat silmät oudon vakavina.
Kun Plautilla oli täyttänyt seitsemän vuotta, isä otti hänet mukaansa matkalle Tarquiniaan. Tästä retkestä oli kulunut jo pitkiä aikoja, ja kaikki tuo, mitä lapsi oli nähnyt tai kuullut siellä puhuttavan, oli osittain haihtunut hänen muististaan... Isä istui juron näköisenä kantotuolissa ja lapsi katseli hänen kasvojaan sivulta. Isän kasvot olivat kovin kalpeat, mutta ne eivät olleet rumat; Plautilla tunsi kummallista kiintymystä niihin. Ja kun orjat olivat kompastua tiellä viruvaan kivipalkkiin, kun kantotuoli vaarallisesti heilahti, isä hymyili ja tarttui suurella kädellään hänen pieneen käteensä. Nuo kaksi kättä – lämmin ja viileä – pysyivät sitten yhdessä koko matkan ajan, vaikka kämmenet hiostuivatkin.
Vanha, maan tasalle hävitetty Tarquinian kaupunki sijaitsi ylhäällä vuoren rinteellä. "Sinun tulee tietää, että tämä on meidän heimomme kotitienoota", sanoi isä kuin ajatuksissaan, ja hänen valkoisiin kohotettuihin kasvoihinsa ilmaantui kireitä ryppyjä... Mutta Plautilla katseli ympärillä leviävää kuolemanseutua, johon matalalla vyöryvistä pilvistä ajoittain lankesi varjoja. Ruoho vihersi keväisen heleästi, pienet vaaleansiniset vuorihyasintit kukkivat. Täällä kasvoi myös suuria vuokkoja, joiden silkinhieno teriö oli violetti, mutta joissa oli sysimustat eikä keltaiset heteet. "Tämä on minun kansani nekropolis", sanoi isä. Plautilla kysyi: "Mitä merkitsee nekropolis –?"
Kun isä vastasi, että sillä sanalla tarkoitetaan vainajien kaupunkia, erikoista kuolleille pyhitettyä aluetta, tyttö suuntasi kullanruskeat silmänsä miehen huuliin. Hän näytti ikäänkuin lukevan niistä jotakin salaisuutta, sanomatta jäänyttä. Täälläkin, kirkkaassa kevätvalossa, Plautillan kasvot olivat ihmeen kalpeat ja samalla hohtavat aivan kuin vaalea kukkalamppu, jossa kytee valoa.
He astuivat matalista oviaukoista syvälle maan alle. Oli aivan kuin päivä olisi vaihtunut äkkiä yöksi, ajatteli Plautilla. Isä iski tulta, ja liekki rupesi heikosti tuikkimaan, mutta kesti tovin, ennenkuin lapsen silmät tottuivat mustaan pimeyteen... Vasta vähitellen ne alkoivat erottaa hautakammioiden ääriviivoja ja katon kulmia, haaveellisesti liikkuvia olentoja, joista toiset lepäsivät, toiset näyttivät tanssivan. Kaikkialla haudan hajua ja huokuvaa kylmyyttä. Liekin valo oli vaisua kuin kuun paiste sydänyöllä. Kun isä kysyi: "Näetkö mitään –?" Plautilla nyökkäsi, nieleskeli epämääräisen pelon vallassa ja koetti tähdätä katseensa syvälle pimeyteen. Nämä kuolleiden salit eivät olleet kovin korkeita. Ja kuitenkin pienestä tytöstä tuntui kuin katto voisi minä hetkenä tahansa kohota mitattomiin, aina taivaaseen asti, aivan kuin jonkin voiman tai soiton kantamana. Tähän mielikuvaan liittyi ahdistusta. Hän tahtoi painautua lähemmäksi isää, kuulla isän hengityksen; liekki lepatteli kuitenkin, ja sen valossa Plautilla näki turvallisen ahtaat kammiot. Vain äänten kaiku, askelten kumu, kuiskaus, henkäys sai kaiun kiirimään, niin että pieni hautaholvi joskus tuntui suunnattomalta onkalolta.
Oli niin syvän hämärää, että tyttö saattoi pikemmin aavistaa kuin nähdä... Joka tapauksessa, nuo lepäävät ja liikkuvat olennot olivat pelkkiä seiniin maalattuja kuvia. Rauhaton liekki sai ne häilymään samalla tavoin kuin vihreät hevoset ja punaiset ratsastajat isän työhuoneen kummallisissa, vanhoissa maalauksissa. Kalkituilla haudanseinillä vaelsi pitkiä kulkueita, tummia ja jumalallisen kauniita nuorukaisia, joilla oli vaaleat pellavapuvut, usein kaksinkertaiset helmivitjat kaulallaan. Vai oliko tuo ja tuo tuossa vain hometahra? Näkyikö siinä pään sivukuva, kalpeat ja ylöskääntyneet kasvot...? Plautilla ei nähnyt oikein tarkoin.
Ainakin kolmessa hautaholvissa, joihin he astuivat suoraan sädehtivästä maanpäällisestä keväästä, oli kuvattuna tätä unikansaa, uni-ihmisiä. Neitojen ja poikien mykät, värikkäät parvet etääntyivät milloin ovea, milloin peräseinää kohti kuin jonkin hyvin kaukaisen ja aivan äänettömän huilun soidessa. Ja kuitenkin tuon soiton täytyi jossakin kaikua, – ehkä sen kuulivat vain ne, jotka oli haudattu tänne! Plautilla katseli miettivin silmin vaaleita olentoja. Hänen mieltään ahdisti. Häntä lumosi tämä menneisyyden hämy, maalausten ihmeellinen välkähtely, kuorot, uhrikulkueet ja raskaat varjot holvin nurkassa. Hänen mieleensä hiipi epäselvä ajatus: Mahtoiko isä nähdä samalla tavoin kuin hän näki? Ajatteliko isäkin etäistä musiikkia, kun hän kohotti lamppua ja katsoi...?
Vihdoin tyttö pusersi miehen kämmentä ja hänen äänensä oli ohut kuin henkäys: "Mitä varten nuo ovat tuossa? Minne he kiiruhtavat...?"
Isä vastasi kuivasti ja selkeästi: "Sinun pitää muistaa, että me olemme sukuhaudassa. On ollut tapana, näillä tienoin ja samoin Volsiniissa, että arvokkaille vainajille louhittiin oma hautansa ja sen seiniin maalattiin juhlia ja hevosia ja huilunpuhaltajia, joita hän oli eläessään suosinut; nämä kuvat luotiin ilahduttamaan kuolleita."
"Onko vainajilla iloa?" kysyi Plautilla suurin ihmettelevin silmin. "Eiväthän he voi nähdä."
"Se oli vain vanha tyhmä tapa", murahti Sejanus odottamattoman tuimasti. Vaikka hänen äänensä oli tyly, seinät kaikuivat kuitenkin ihmeen soinnukkaasti, ikäänkuin ne olisivat vastanneet miehen ääneen omalla salaperäisellä säveleellään. Tyttö kuunteli sitä kauan aikaa, tutkiva ilme silmien tienoilla. Hän oli liian pieni sitä ymmärtääkseen, mutta nämä ammoin sitten hävinneen elämän haamut, maanalaisten salien mykkä varjojenjuhla, idättivät syvällä hänen sydämessään unen ja epätodellisuuden janoa. Se oli kuin vaalea liljanverso muuten pimeässä huoneessa. Se kasvoi. Ja Plautilla itse kaikkein vähimmin kykeni ilmaisemaan sen, pukemaan edes selväksi ajatukseksi.
Sitä paitsi häntä myös huvittivat rikkaiden vainajien kuvat arkkujen kansilla. Ne lepäsivät useimmiten pää kyynärpäätä vasten, niiden kasvoilla oli tyhjä, tylsä ilme, ja ruumis oli suhdattoman pieni päähän verrattuna. Samoin taistelukohtaukset. Oli joukko tummin värein maalattuja kalkkitauluja, joissa kulki valkoisia naisia jättämässä hyvästejä sulhasilleen; ruskeita miehiä ja vihreitä tai sinooperinpunaisia sotaratsuja. Isä selitti, että eräs näistä – hautakammioita oli kaiken kaikkiaan yli puolensataa – oli hyvin arvokas vanha muistomerkki, sillä se oli maalattu holvinlaastiin enemmän kuin viisi vuosisataa sitten, kun Etrurian heimot nousivat epätoivoiseen taisteluun hyökkääjiä vastaan; Plautilla näki siinä komean vanhan naisen jättämässä hyvästejä sotaan kiiruhtavalle pojalleen ja miehelleen. Joskus liekki valaisi pullovatsaisia nukkuvia miehiä, ylimyksiä, jotka olivat kylläiset syömisestä ja juomisesta, pahoja henkiä, joilla oli linnun nokka, mustia, tulenkarvaisia, tuoreen ruohon ja ruiskaunokin värisiä satuolentoja. Sen lisäksi hän ihastui erikoisesti täytekoristuksiin – ihmeellisiin eläimiin ja palmetteihin, jotka oli maalattu milloin minkin tyhjän tilan peitteeksi. Jos hän vain olisi nähnyt selvemmin –!
Mutta vanhan kuolemankaupungin pimeät salit jykevine pilareineen eivät laskeneet sisään auringonvaloa. Piti liikkua vain lampun savuavassa hohteessa.
4.
Toiveemme ja luottamuksemme kohdistuvat useimmiten ihmisiin, jotka tietämättään pettävät meidät, sen vuoksi, että he ovat sisimmältään niin toisenlaisia kuin miksi heidät kuvittelemme. Omaa laatuaan vastaan, olipa se sitten hieno tai karkea, he eivät voi tehdä väkivaltaa. Ja tästä johtuvat suurimmat kärsimykset maan päällä, samoin kuin suurin onnikin. Sillä vain sokaistuna ihminen voi olla täysin onnellinen tai onneton.
Aelius Sejanus oli eräästä ajankohdasta alkaen – vaikeata osoittaa sitä täsmällisesti – alkanut lähestyä tytärtään. Hajamielinen ilme hänen kasvoillaan ei ottanut hävitäkseen; se levisi niille milloin hän oli yksin työhuoneessaan, ja sen saattoi huomata myös lyhyiden aterioiden aikana, jolloin perhe kerääntyi pöydän ääreen. Muuten hän oli tähän aikaan mies parhaissa voimissaan. Hän ei ollut koskaan sairastellut, selkävaivaa lukuunottamatta, jota hän kantoi kuin jotakin nöyryytyksen merkkiä kouluvuosien ajoilta. Se oli kylläkin monin verroin kostettu ja se kostettaisiin vielä satakertaisesti, hän mietti itsekseen. Hänen valkoiset kasvonsa, joiden silmäkuopissa läikkyi musta tutkiva katse, olivat käyneet tarmokkaamman näköisiksi sen jälkeen kuin imperator oli lähtenyt Caprille. Heikko leuka työntyi entistä varmemmin eteenpäin, ohimot silisivät, otsa kaareutui ylpeästi hiusrajaa kohti. Hän käytti, niinkuin aina ennenkin, vaatimattoman tummia pukuja, kultaista kaulaketjua ja orvokinmustaa vaippaa, ikäänkuin olisi halunnut kaupungin ensimmäisenä miehenä antaa esimerkin kaikille toisille. Poppelien ympäröimässä talossa meni ja tuli tähän aikaan lähettejä, suosikkeja, klienttejä, korkeita virkamiehiä, ritariston ja aatelin edustajia, sillä kukaan ei nykyisin epäillyt hänen mahtavuuttaan. Mennä sanomaan tuolle hiukan synkälle miehelle jokin varomaton sana! Jo ajatuskin kauhistutti. Hän ei ollut enää pelkkä Castra Praetorian päällikkö, hänen voimanmerkkinään ei ollut ainoastaan heläjävä kypärä, ei, vaan keisarillisten kuriirien valvonta kuului hänelle, ja se antoi miltei rajattomat valtuudet kaupungin hoidossa, ellei Tiberius erikoisesti määrännyt toisin. Ja kun hallitsijan julkinen kirjeenvaihto kävi Sejanuksen käsien lävitse, ei ollut syytä kuvitella, että tämä mahti vähentyisi.
Usein yksinäisinä hetkinään Sejanus kysyi itseltään, mitä varten hän ei raivannut tietään vieläkin suoremmaksi, mikä hänet yhä pakotti noudattamaan erinäisiä menneisyyden tottumuksia. Sillä menneisyys, se oli nyt peruuttamattomasti eletty ohi; hän oli kulkemassa suurta voittoa kohti varmemmin kuin ikinä kukaan suvustaan.
Hänen nuoruutensa hairahdus, avioliitto kivulloisen vaimon kanssa, oli eräs noista turhista, hankaloista jalkaketjuista. Hän raahasi muassaan tätä riippuvaisuutta, vaikka täytyi sanoa, ettei kahle erikoisemmin painanut. Tottumukset! Muodollisuuksien säilyttäminen! Apicatan suhteen hän epäröi ja kiusaantui, sillä jos kaikki muu totteli ja toteuttikin hänen salaisia tarkoitusperiään, vaimo oli kuin tien poikki makaava ilkeä paasi. Apicatalla ei ollut lainkaan tarpeellista kunnianhimoa, tuskinpa edes luonnollista ja tässä maailmassa välttämätöntä itsekunnioitusta; kaikenlainen kohoamisen tarve oli hänelle aivan vierasta. Ei niin, että vaimo olisi pettänyt prefektin toiveet, koskapa mies ei ollut milloinkaan perustanut tuon naisen varalle mitään laskelmia. Mutta nähdä aina, alati tässä huimaavien suunnitelmien talossa tylsä, nöyrä ihmishyönteinen, kuunnella laahaavia askeleita ja katsella säikähtyneitä kasvoja –! Apicata oli kuin perinpohjaisen epäonnistumisen elävä muistopatsas. Hän ei näyttänyt huomaavan mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui, ei uuden kylpylän rakennustöitä, ei perheen rikkauden ja mahdollisuuksien kasvua, ei miestään, ei lapsiaan. Ainoa, mihin hänen huolenpitonsa kohdistui, oli milloin missäkin hänen sairaan ruumiinsa hermossa tuntuva särky.
Ja jos Sejanus alentui kysymään häneltä jotakin, vastaus oli raukean veltto: – "Kuinka minä voisin siinä asiassa päättää...?" tai: "Sehän on kokonaan sinun vallassasi..." Että ihminen voi käydä noin kuuroksi kaikelle muulle paitsi omille vaivoilleen! ajatteli Sejanus.
Prefekti puolestaan oli näinä vuosina vireämpi, kaukonäköisempi kuin koskaan. Hänelle ei ollut olemassa vain nykyhetkeä, – nykyisyys merkitsi astinlautaa tulevaisuuteen, jota hän lähestyi jatkuvasti kuin leikiten. Kauan sitten uneksitun suunnitelman rohkea toteuttaminen oli nyt huumaavan lähellä, ja hänen uskottunsa Pinarius Natta ja Satrius Secundus arvasivat sen varmaankin, vaikka hän ei puhunutkaan siitä mitään. Oli vain vielä rakennettava eräitä tärkeitä vallituksia, ellei muun vuoksi, niin ainakin vastahakoisen ylimystön esteeksi. Sejanuksen eräänä panoksena oli aina ollut kasvattisisar Aelia. Istuessaan öisin työkamarissaan hän antoi mahdollisten avioehdokkaiden rivin vaeltaa ajatustensa halki; siniverisiä, rikkaita sulhasia, joista joku ennenpitkää korjaisi häävuoteeseen makeisia imeskelevän sulottaren! Mutta entä toiset? Entä molemmat pikkutytöt? Ja prefektin rintaa vihlaisi epämääräinen pettymys, milloin hän ajatteli Plautillaa tai Marciaa.
Kun hän jonakin aamuna tapasi Aelian päivänpaahteisessa puutarhassa, hän katseli tutkivasti tämän aivan liian pyylevää olemusta. Ei käynyt kieltäminen, – konsulivainajan tytär alkoi jo olla yhtä turpea kuin Othon vaimo Albia Terentia. "Kuinka kauan sinä oikein mahdat aamuisin nukkua?" kysyi Sejanus. "Ja tuo sinun ylenpalttinen syömisesi... Eniten minua kiusaa, että olet niin välinpitämätön, kun sinun pitäisi hiukan ajatella omaa tulevaisuuttasi. Poimit kirsikoita ja ahdat itsesi täyteen hunajaleipiä. Jonakin kauniina päivänä sinä kuitenkin tottelet minua, minä valitsen sinulle miehen, tahdoitpa tai et!"
Kasvattisisar nauroi kujertavasti. Hän ei tapansa mukaan vastannut mitään, mutta Sejanus ajatteli lievän harmin vallassa Aelian lempiorjaa Epafroditosta, joka muuten oli jo aikoja sitten toimitettu pois talosta, ja hänen monia mahdollisia seuraajiaan. Niin, sisaren neitseydestä ei ainakaan ollut sanottavampia takeita!
Yön hetkinä, jolloin kukaan ei ollut häntä näkemässä, prefekti nojasi otsansa rystysiä vasten ja vaipui miettimään... Toivojen ja halujen perunkirjoitusta, tuhansien lankojen hidasta mutta varmaa kehräämistä. Hän hallitsi. Hän käski, ja välikappaleet tottelivat hänen tahtoaan. Vuosi vuodelta hänen ystäväpiirinsä oli sekin kasvanut, orjamaisten aatelismiesten piiri, jota hän nykyään saattoi komentaa kuin palvelijoitaan. Ja erikoista iloa Sejanukselle tuotti ajatus, että tähän seuraan kuului myös ritari Fusius Geminius, jonka vaimo oli leskikeisarinnan suosikki. Iskua ei ainakaan tarvinnut pelätä siltä taholta! Mahtava suosikki oli kaikin tavoin varmistanut asemansa, missä suinkin saattoi sitä lujittaa, – myös Augustuksen entisessä huvilassa, johon iäkäs vehkeilijätär oli asettunut viettämään loppuikäänsä. Ja eivätkö langat sitä paitsi jo luisuneet Livia Drusillan käsistä? Hänen kuolemansa ei voinut olla kaukana.
Tietenkin hovissa ja senaatissa ilmeni vastustusta, ainakin vastahakoisuutta. Mutta se ei tullut vanhojen sukujen taholta, sillä enimmäkseen nämä pysyttelivät viisaasti vaiti, kenties sen vuoksi, että heidän verissään eli niin voimakas ylemmän käskyvallan kunnioitus; ja olihan caesar jättänyt suosikilleen kutakuinkin täydelliset valtuudet. Mutta prefekti ajatteli Memmius Regulusta, joka turhaan yritti salata vihaansa niinkuin marakatti kätkee makeisia poskiinsa, ritari Sabinusta ja hänen pientä ystäväpiiriään. Tuohon vastapuolueeseen kuului myös ylhäinen, rikas Appius Silanus perheineen, mies, joka oli aikoinaan ollut naimisissa Postumuksen lesken. Aemilian, Julillan tyttären kanssa. Olisi sanomattoman helppoa kääntää Tiberiuksen epäluulot sille taholle! Ja Sejanus tiesi hyvin, että vaikka hän itse oli valmis nauramaan pelkälle salaliiton mielikuvallekin, hänen oma valtansa perustui keisarin ihmispelkoon, paisui ja kasvoi sen mukana... Eikö hän ollut jo manannut Caesarin eteen monta mustaa aavetta? Olemattomia puolueita ja kuviteltuja petoksia? Caesar pelkäsi Agrippinaa ja hänen ystäviään, hän pelkäsi Germanicuksen entisiä asetovereita, hän oli valmis pelkäämään ketä tahansa.
Työhuoneessaan, missä Etrurian homeiset metalliastiat kipinöivät vihrein kyljin, prefekti tutki ja punnitsi yhä uudelleen nimiluetteloita. Ilmiantojen listat katosivat nopeasti mustaan rasiaan, milloin hän kuuli askeleita... Mutta öisin oli hiljaista. Öisin hän tunsi itsensä kaikkein voimakkaimmaksi, valppaaksi kuin saalista vainuava peto. Hänen varallisuutensa oli nyt niin suuri, hänen arkkunsa niin täynnä kultaa ja hänen maakiinteistönsä Italian eri puolilla niin laajat, että hänen ei tarvinnut niistä huolehtia; hän omistautui kokonaan sille, mikä oli hänen sanastossaan "tärkeämpää". Silloinkin, kun hän neuvotteli tilinpitäjien ja hankkijoiden kanssa, joiden käsien lävitse virtasi mahtavan miehen monipuolinen kauppavaihto, hän ajatteli vain hyvin vähän rahoja, Kiinan silkkiä, troglodyyttien maan mausteita. Sejanuksen päivätoiminta oli eräänlaista naamioitua puuhaamista, joka levitti hänen syvimpien aivoitustensa yli tiheän verhon. Hän ahersi kaupungin asioissa, hän upposi liikepuuhiin, hänellä oli tuhat rautaa tulessa, mutta nämä monenlaiset askaroimiset olivat vain suojelusväriä. Hänen sisäinen toimintahalunsa ampui ihan toiselle suunnalle. Mitä hän välitti silkistä tai kullasta, – hän, joka pelasi uhkapeliään elävillä ihmisillä, heidän haluillaan ja peloillaan! Mikään muu vähempi ei olisi häntä tyydyttänyt.
Siinä asiassa saattoi muuten havaita selvää edistymistä. Prefekti muisteli ivallisesti, kuinka suurta ylpeyttä hänelle oli aikoinaan tuottanut jokin aivan turhanpäiväinen voitto, se, että hänen oli onnistunut sijoittaa hoviin muuan vanha ystävänsä, kaunopuhuja Otho, tai sekin, että nuoren ritari Libon juttu aikoinaan päättyi niinkuin hän tahtoi. Pelkkää alkuharjoitusta –! Kaikkina viime aikoina hän oli uskaltanut peliin monin verroin enemmän ja myöskin voittanut enemmän. Tarvitsi vain ajatella Germanicuksen lesken puoluetta. Hän muisti tänä hetkenä suurta huomiota herättäneen rikosprosessin anno seitsemänsataaseitsemänkymmentäkuusi, joka oli nostettu Reinin legioonien kaksivuotista komentajaa Siliusta vastaan ja joka oli ollut Agrippinalle kuin isku silmien väliin.
Germanian ylämaakunnan entinen legaatti, Germanicuksen vanha ystävä, joka oli aikoinaan johtanut Kölnin ensimmäistä ja kahdettakymmenettä legioonaa, saapui Roomaan ollakseen läsnä suurissa syyskisoissa. Muutamia vuosia aikaisemmin hänen huostaansa oli uskottu ylä- ja alamaakunnan yhdistetyt sotavoimat ja hänelle oli myönnetty kultaiset insigniat, koska hänen onnistui kukistaa Gallian heimojen kapinayritys. Juro, yksivakainen mies, jonka vasemmasta kädestä miekka oli sivaltanut pois neljä sormea. Syysjuhlista oli kulunut puolitoista viikkoa, kun hänet äkkiarvaamatta haastettiin oikeuteen. Hän saapui aamuvarhaisella kuuriaan suojavartioston ympäröimänä, ja hänen edellään astelivat oikeudenlähetit, preetorit. Luultavasti päällikkö aavisti, että häntä käytettiin vain välikappaleena Agrippinaa vastaan, sillä hänen vaimonsa Sosia Galla oli ylikomentajan lesken parhaita ystävättäriä.
Toinen sen vuoden konsuleista, Gallian alamaakunnan kuvernöörin Varron poika Visellius, Sejanuksen kannattaja ja suosikki, ryhtyi lukemaan kannetta. Vanhaa sodanjohtajaa syytettiin sekä maanpetoksesta että harkitusta varojen kiristämisestä, johon hän muka syyllistyi provinssin alueella. Ja kun kapina oli puhjennut, eikö Silius ollut viivytellyt liian kauan? Hänellä oli johdossaan sotaväki eikä hän kuitenkaan marssittanut sitä Lyoniin! Visellius Varron ääni kumahteli terävänä aivan kuin naulattaisiin umpeen arkun kantta. Mellakan alkuasteella, jolloin treverien ja aedulaisten laumat rupesivat vyörymään läntisen Gallian sisäosista, jolloin Ardennien metsästä lähti liikkeelle sissijoukkoja, jolloin paikalliset kohortit lyötiin hajalle, tämä kokenut päällikkö, jonka olisi pitänyt ensimmäisenä viedä legioonat tuleen, tyytyi katselemaan vain syrjästä treverien kansannousua! Kun hän vihdoin viimein sodan loppuvaiheessa nujersi kapinalliset, hänellä oli varmaan oma tarkoituksensa... Vai kuinka? Eikö Silius ollut heti tämän voiton jälkeen toimittanut pakkoverotusta kaikkien uskollisina pysyneiden heimojen alueella, muka sodan kustannuksien peittämiseksi?
Syyttäjä Varro kuivasi huolellisesti otsaansa ja lisäsi: "Kun ajattelen, että taistelua kesti niinkin kauan, ennenkuin Silius puuttui asiaan, en voi olla uumoilematta jotakin salaista sopimusta syytetyn ja kapinallisten päälliköiden välillä. Gallialaisia oli kaikenkaikkiaan neljäkymmentätuhatta, mutta heidän aseinaan olivat viikatteet ja heinähangot, heiltä puuttui kaikki sotilaallinen koulutus. Ja heitä vastassa olisi alunperin ollut, jos tämä mies vain olisi toiminut niinkuin piti, kahden maakunnan yhdistynyt armeija. Syytän häntä siitä, että hän viivytteli ratkaisevalla hetkellä. Syytän verotuksesta, joka muuten oli pelkkää kiristystä ja veruketta, – hän halusi täyttää omat rahalippaansa!" Kun hän vaikeni, Memmius Regulus kuiskasi hiljaa Messalinukselle, että kavalammin lavastettua näytelmää hän ei toden totta muistanut nähneensä. Jokainenhan tiesi, että juuri syyttäjän isä, sotilaskuvernööri Varro Senior, olisi itse halunnut päästä johtamaan Siliuksen legioonia ja että poika tässä tapauksessa puhui isänsä puolesta...!
Mies, jonka urheuden merkkeinä eivät olleet vain kultaiset triumfilahjat vaan myöskin typistetty, silvottu käsi, seisoi siinä miltei pahoinvoipana harmista. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta, että häntä häpäistiin näin. Hän yritti kankeasti puolustautua, sillä, hän oli aivan varmasti kapinan alussa menetellyt niinkuin piti, hän oli vain koonnut ja järjestänyt joukkoja. Mitä vihdoin tuli sotaverotukseen, sitä tosiaan tarvittiin kulujen peittämiseksi, hän sanoi. Olihan caesar itse määrännyt valtionkassasta erikoisen summan, jolla vajaukset kuitattaisiin, samoin palaneet talot, kuollut karja, hävitetyt viljapellot. Mutta oliko rahoja kuulunut? Silius oli kylläkin pakottanut Gallian pohjoiset heimot suorittamaan korvausta, tilanne oli ollut liian kireä, mutta luonnollisesti hän oli vannonut itse puolestaan maksavansa ne takaisin. Ja hänen omat varansa –? Tiesikö kantaja Visellius, että hänen oli ollut pakko luovuttaa omasta yksityisestä kassastaan tasan kaksikymmentätuhatta aureusta heti sodan jälkeen, ja vain sitä varten, jotta voitaisiin muodostaa erikoinen kevytaseinen ratsujoukko valvomaan järjestystä Galliassa? Jotta maksettaisiin sen haarniskat, miekat ja päiväpalkat –?
Mutta kaikilla näillä puolusteluilla ei ollut toivottua vaikutusta. Gaius Silius vaikeni kesken puheensa. Hän tiesi, että hänen oli mahdoton osoittaa sanojaan tosiksi, varsinkin tuota äärimmäisen tärkeätä kohtaa, joka koski Tiberiuksen lupaamaa määrärahaa. Kirje oli sinetöity ja leimattu keisarillisella sormuksella, eikä sen murtaminen oikeudessa käynyt päinsä ilman hallitsijan omaa lupaa. Tuskallisinta oli, että tähän ilkeään juttuun oli vedetty mukaan myös hänen vaimonsa Sosia Galla; naista syytettiin maanpetoksellisten hankkeiden salaamisesta. Myöhemmin, istuntopäivän jälkeisenä iltana, Gaius Silius hyvästeli sotilaallisen jäyhästi vaimonsa ja koko perheensä. Sitten hän sulkeutui makuukammioonsa ja syöksyi miekkaansa.
Sotapäällikön perintö oli niin vähäpätöisen pieni, että kun vainajan omaisuus oli määrätty takavarikoitavaksi, Sosialle ja hänen lapsilleen jäi vain äärimmäisen niukalti varoja, kuin jollekin plebeijin leskelle. Isku oli kokonaan herpaissut tämän ylpeän naisen. Lyönnin täytyi sattua myös Agrippinaan, ja kenties juuri tämän vuoksi senaattori Asinius Gallus nousi puolustamaan Siliuksen leskeä oikeussalissa: "Te voitte luovuttaa puolet hänen varoistaan syyttäjille, niinkuin on tapana, mutta puolet kuuluu hänen lapsilleen. Sillä tavoin hänen perheensä ei tarvitse nähdä nälkää, – edellytän tietenkin, että leski joko vapautetaan tai äärimmäisessä tapauksessa karkotetaan tästä kaupungista –" Marcus Lepidus, Agrippinan serkku avioliiton kautta ja Galluksen uskottu ystävä, tiukensi vielä ehdotusta: syyttäjille tuli maksaa vain vähin laillinen määrä, yksi neljännes Sosian omaisuudesta, sillä kerrottiinhan, että nainen oli ainakin ennen miehensä itsemurhaa nuhdellut tätä maanpetoksellisista puuhista. Tietysti tuo kaikki oli ilmeistä ovelaa keksintöä, mutta se meni tuomioistuimen herroihin! Sosia Galla lapsineen tuomittiin maanpakoon, hän poistui Roomasta pieni mutta riittävä omaisuus mukanaan, ja asettui asumaan vanhaan kivipalatsiin, jota ympäröivät hedelmä- ja viinitarhat, Iberian meren rannalle, lähelle Marseillesin kaupunkia.
Hento aamuvalo kultasi poppeleita, jotka varjostivat konsuli Aelius-vainajan rakennusta. Puiden lehvistössä kävi alinomainen rauhaton kahina, ne eivät koskaan asettuneet lepoon, eivät edes hiljaisina sydänöinä. Sejanuksen kasvoilla oli hienoja ryppyjä valvomisen jäljiltä ja hänen rintaansa vihlaisi kumea tyhjyydentunne, joka oli niin ilmeisessä ristiriidassa kevään, ulkona viheriöivän ruohon, helentyvän valon kanssa. Hänen täytyi suunnata kaikki ajatuksensa kasvattisiskoon, hänen täytyi ajatella vain Aeliaa, joka kenties viimein voitaisiin ympätä itsensä Claudiusten suvun sivuhaaraan –.
Mutta tuo toinen, läheisempi ja yhä läheisemmäksi käyvä...? Plautilla? Hiljalleen neidoksi varttuva hento lapsi, jonka kasvot toivat mieleen himmeän yölehdokin? Pretoriaanien päällikkö oli näinä aamun hetkinä näkevinään hänet sellaisena, jona hän oli kerran seisonut tummassa hautasalissa, missä lampun liekki hädin tuskin pystyi manaamaan pois puolituhatvuotisen kuoleman pimeyttä. Oliko jokin Etrurian menneisyyden henkäys tosiaan pyyhkäissyt seitsenvuotiaan sielua noissa tumulus-haudoissa vai oliko tytön silmissä kimmeltänyt vain utelias pelko? Prefekti muisti tahtomattaan niiden varhaiskypsän tummuuden... Joutavia!
Mitä häneen itseensä tuli, hän oli täyttänyt kaikki rakennuksen salit heimonsa muistoesineillä. Hän katseli mustuneeseen vaskeen valettuja eläinjumalia, joiden kyljistä ulkonivat siivet ja joiden piirteissä ilmeni luonnon silpova ja muotoja luova voima, mutta vääristyneenä, kuin painajaisunessa; olentoja, jotka olivat puoleksi vuohia ja kukkoja, puoleksi leijonia. Pienillä pöydillä oli yksinäisiä polttosavikuvia. Malvanpunaisia naisenpäitä, joita ympäröi turbaanin tapainen päähine; niiden hiuksissa saattoi vielä erottaa rapistuvan kultamaalin jälkiä. Niiden himmeillä kasvoilla näytti karehtivan lempeä ja pilkallinen hymy, joka asui mantelinmuotoisten silmien kulmissa ja lymysi hämärään leuan kuoppaan... Temppelien homeiset kulttiastiat välkkyivät, muodottoman vinot pronssisotilaat seisoivat jäykästi tanassa ja kalisuttivat ääneti sapeleitaan, pähkinän kokoiset sotakypärät kohosivat kuin metallisten unikkojen siemenkodat hapettuneiden, vanhojen maljojen keskeltä. Kirkkaassa aamuvalossa niistä hävisi kaikki erikoisuus. Savineidot ja pronssimiehet ikäänkuin väittelivät päivänsäteitä. Muinaisen lyydialaisen alkukansan henki, etruskien barbaarinen ja haaveksiva sielu heijasteli niiden muodoissa vain lamppujen tuikkiessa. Silloin, ainoastaan silloin, pienet vaskisoturit näyttivät odottavan johtajaansa ja neitojen hymyilevät polttosavikuvat prinsessaa.
Sejanuksen olisi pitänyt olla tapansa mukaan valpas, päivähän oli vasta alussa; mutta hän oli vaipunut syviin mietteisiin. Uneton yö oli hävittänyt hänen tavallisen virkeytensä. Orjien kamareista kuului etäistä hälyä, lector, kreikkalainen esilukija kulki eteisessä, upeassa kylpyhuoneessa solisi kylmä vesi ammeeseen. Hän kuunteli kaikkea tuota hyvin hajamielisesti. Hän ajatteli Plautillaa.
Kenties hänen olisi pitänyt ryhtyä yhä ankarampaan, yhä kiihkeämpään toimintaan, jotta hän olisi saanut hukutetuksi sielunsa hämärän ja mielettömän rauhattomuuden, kaiken sen, mikä yllätti hänet aina kun hän näki mielessään tytön kullanruskeat silmät. Mutta hänessä oli alkanut ilmetä epämääräisiä tarpeita, joista hän ei itsekään oikein päässyt selville... Vasten tahtoaankin säikähtyen hän muisti Plautillan heikkouden, sen, että lapsen kävely ei milloinkaan näyttänyt aivan luonnolliselta ja että hän valitti nilkkojaan särkevän. Sejanus istui kauan aikaa ohimot käsiin painuneina, valtimot tykyttäen. Vaarallista ja turhaa kiintymystä, epäilemättä! Mies kiipeämässä rohkeimpien halujensa rinnettä, mies, jonka tahto on valpas, sitkeä ja viekas, joka on kaikkina näinä vuosina ponnistellut alhaalta ylhäälle, orjan nöyryydestä käskijän asemaan... Ja sama ihminen joutuu nyt naurettavan hämmingin valtaan, kun hän vain ajatteleekin sairasta tytärtään! Maksoiko se vaivan? Eikö sydän ollut kaikista elimistä petollisin? Ja oliko sitä paitsi varmaa, että Plautillan pienet, öisin uudistuvat taudinkohtaukset ansaitsivat mitään erikoisempaa huomiota? Hänen olisi pitänyt kasvattaa lapsi oman kunnianhimonsa taipuisaksi välineeksi niinkuin hän oli kasvattanut adoptiivisiskonsa Aelian, mutta niin kävi, että sitä ajatusta säesti salainen, säälinsekainen inho.
Sejanus närkästyi juuri tämän vuoksi omaan itseensä. Hän tunsi vihaavansa sitä olemuksensa puolta, joka ei ollut sopusoinnussa kunnianhimon ja suurten laskelmien kanssa, vaan ikäänkuin antoi pehmeästi myöten tytön varhaisvanhalle katseelle.
5.
Oli myöhäinen ilta. Plautilla havahtui äkkiä keveästä unenhorroksesta, sillä viereisessä huoneessa, tablinumissa, kuljettiin. Sieltä lankesi oviverhon lomasta kirkas, kapea valojuova muuten pilkkopimeään makuukamariin. Hän kuuli kahden äänen puhuvan... Toinen oli isän ääni, toisessa oli jotakin kiihdyttävän outoa: se muistutti oraakkelin kuisketta. Molemmat puhuivat matalasti supattaen, mutta pimeys herkensi Plautillan kuulon, niin että hän silloin tällöin saattoi erottaa sanoja:
"... auttaako se mitään? Tulevatko hänen jalkansa siitä paremmiksi?"
"Jos kerran et usko, mitä varten sitten kutsuit minut", sanoi kärsimätön naisen ääni.
Plautilla kuuli isän vastaavan: "Sitä kummastelen itsekin. Mutta luulisi sen olevan sinulle mieluista, sinulle. Luuletko, etten ole perillä asioista? Miehesi punokoon vain hamppua, mutta sinä harjoitat taikuutta hänen selkänsä takana, eikö totta? Ei, nyt ei ole ilmiannosta kysymys... Paranna hänet, ja maksan, mitä vain tahdot."
Hiljaisuus. Sitten naisen kuiskutusta: "Survo huhmaressa baaras-juurta, tulen juurta, ja vatkaa se taikinaksi, levitä se kipeän kohdan yli. Ja sen päälle suovehkan kukkalehtiä, juuri puhjenneita..."
Isän ääni kuulosti oudon tarkkaavalta: "Ja tuleeko hän terveeksi? Aivan terveeksi?"
"Mistä minä sen tietäisin! Mutta yritetään, minä toimitan sinulle rohdokset ja yrtit, jos etukäteen maksat neljänneksen palkasta. Ja hänen on tanssittava myös! Anna hänen opetella tanssiaskeleita, kun kipu rupeaa helpottamaan..." Jälleen vaiettiin, ja vain tuuli huokaili ulkona poppeleissa. Plautilla kuuli tuntemattoman naisen askeleiden etääntyvän. Kultainen valojuova pimeässä makuuhuoneessa oli kuin isän läsnäolon ystävällinen merkkituli; kaikki esineet häämöttivät pilvimäisen himmeästi. Tyttö lepäsi aivan jäykkänä, kullanruskeat silmät tähdättyinä laipioon. Oli kuin syvässä hämärässä olisi virtaillut hyvyyden ja lämmön aaltoja, jotka kiertelivät kuin usvaharsot vuoteen ympärillä. Ja hänestä itsestäänkin säteili hyvyyttä tuonne viereiseen huoneeseen isää kohti. Plautilla rakasti isää, joka tällä tavoin piti hänestä huolta. Ja jos niin tapahtuisi, etteivät vieraan naisen lääkkeet mitään auttaisi, hän ei olisi surullinen oman kipunsa takia, vaan siksi, että se koskisi isään, että hän tuottaisi surua isälle!
Huoneessa oli nukuttavaa hämyä, sitä tuntui takertuvan tytön silmäripsiinkin. Hän pidätti unen tuloa, hän tiesi kyllä ehtivänsä siniseen metsään, unimusiikki kajahtaisi ihan kohta. Oli kuin olisi siirtänyt jotakin sanomattoman kallista kokemusta, jotakin mieluista nautintoa hiukan kauemmaksi, jotta onnen tunne sitten olisi sitä runsaampi! Yö, poppelien rapina, etäisyyden pehmentämät kadunäänet ja lampun tuike ikäänkuin keinuttivat häntä unimaata kohti. Hän tuijotti hämärään. Se ei ollut oikein pimeyttä, ei oikein valoa. Hänen kullantumma katseensa seurasi katossa vaeltavia kuvia, jotka olivat vuoroin hullunkurisia, joskus ihmeen liikuttavia, ne levisivät ja kulkivat kuin kipinät hiiltyneessä papyruksessa. Ylhäällä hämyssä taapersi pientä kääpiökansaa, niiden helakanpunaiset, keltaiset, siniset vaipat liehuivat, niiden kasvot supistuivat ja paisuivat... Hullunkurisen hilpeitä pikkuihmisiä, jotka näyttäytyivät vain silloin, kun oli pimeätä eikä äiti valvonut vuoteen luona! Plautilla hymyili. Näitä uneenvaipumisen minuutteja, näitä säkenöivien kulkueiden hetkiä hän oli viime aikoina alkanut odottaa iltaisin aivan kuin ihmeellistä, kauan toivottua lahjaa. Hän kaipasi yötä, hän kaipasi yksinäisyyttä. Saattoi käydä niin, että pieni ulkonainen havainto – kuutamon hohde seinällä tai viereisen huoneen valonkajo – antoi ensivirityksen. Niistä alkoi kehittyä kasvoja, käsiä, jalkoja, silkkiset puvut hulmusivat, hämärän nukketeatteri oli pian täydessä käynnissä. Ja viimein Plautillan silmät painuivat umpeen. –
Niinkuin kaikissa varakkaissa kodeissa, täällä juoksenteli delicioita, etelämaisen tummia tai aivan vaaleita pikkulapsia. Oli erikoisesti muuan rhodoslainen tyttö, Camerina, jonka seurassa Plautilla tunsi viihtyvänsä. Camerina oli häntä itseään hiukan nuorempi, hänellä oli kirkkaat, uskolliset ja tyhmät kauriinsilmät. Hän oli kuin jokin hyvin sirotekoinen ja hieno leikkikalu, josta prefektin tytär paljon piti ja joka kuunteli aivan ääneti, milloin Plautilla kertoi satuja tai lausui runoja. Nämä kaksi lasta, pieni orjatar ja pieni valtiatar, viettivät kaiket päivät yhdessä. Vaikeata tietää, ymmärsikö Camerina kaiken, mitä toinen puhui, vai oliko hän pelkkä heläjävän soittimen kumupohja, kuuro kuin seinä! Pojista Plautilla ei pitänyt: ei Erotionista, ei pörröpäisestä Bissulasta eikä Iocuksesta, jolla oli vehnänkeltainen kiharatukka, – poika muistutti taiteilija Pausiaan maalaamia lemmenhaltijoita. He leikkivät omalla tahollaan kylkirakennuksen huoneissa, ja sieltä kuului aina pienten leikkimiekkojen, leikkikilpien helskettä.
Sejanuksella ei muuten näyttänyt olevan mitään sitä vastaan, että tytöt kiintyivät toisiinsa. Päinvastoin!
Hän olisi ollut enemmän huolissaan, jos Apicata, jonka mielikuvat liikkuivat enimmäkseen sairauksien ja kuoleman asioissa, olisi anastanut itselleen tyttären luottamuksen. Ei, – tämä ainakin oli vaaratonta. Rhodoslainen lapsi ei ollut pelkkä turhanaikainen lelu, hän oli ennen kaikkea Plautillan itsetiedoton kasvattaja, jonka oli määrä opettaa patriisintytölle, miten ihmisiä käsiteltiin. Köyhät ja orjat oli luotu rikkaiden komennettaviksi, ja Plautillan oli se opittava. Nuo pikkuiset conlusores, joita varakkaat perheet ostivat Aleksandrian lapsimarkkinoilta, olivat tärkeänä osana herrojen ja käskijöiden järkevässä kasvatussysteemissä. Jos kerran täytyi opettaa tanssia, laulua, lukemista, lausuntaa ja soittoa, täytyi myös hyvin aikaisin laskea oikean säätyarvon peruskivi, prefektin tyttären piti omaksua opinkappale, että maailma oli olemassa häntä varten, että hänellä oli valta komentaa, milloin se häntä huvitti.
Mutta kaikkien pohdiskelujen tuloksena oli kuitenkin miettivä, punnitseva ilme Sejanuksen kasvoilla: Mitä varten...? Miksi näin? Mihin mahdankaan pyrkiä? Tahtoni ja toiveeni, joiden pitäisi kaartua vankkumatta kuin sillan, ovat viime aikoina melkein huomaamatta ruvenneet horjumaan tuon lapsen vuoksi... Tai ehkä liioittelen. Olen liian väsynyt. Tämäkin on vain suurten suunnitelmieni pieni osa, se tähtää samaan päämäärään kuin kaikki muukin, tulevaan mahtiin ja kunniaan!
Sillä "valta", "kunnia", "voitto" olivat Aelius Sejanukselle nykyisin kaiken toivon ja myöskin pelkäävien mietiskelyjen aiheena. Se, mitä hovissa sanottiin hänen hiipiväksi nöyryydekseen, oli vain verhon verho. Vallanhimo ei tässä tapauksessa ole muuta kuin kostonhimon toinen nimi: taitavan kiipijän halua ottaa runsas korvaus kaikista nöyryytyksistä, joita hän on saanut aikoinaan niellä. Häntä oli niin kauan pidetty alhaalla, hän oli kokenut nuorena niin paljon läimäyksiä ja potkuja, ivaa ja halveksimista, että hänessä itsessään oli vuosien mukana kehittynyt vastustamaton ylemmyyden ja lyömisen tarve! Hiljainen nöyryys oli hänen naamarinsa. Mutta sekin alkoi nyt rakoilla, prefekti ei voinut aivan täysin salata kunnianhimoaan. Se ilmeni jopa siinäkin, että hän rupesi ehdoin tahdoin turhamaisesti tehostamaan roomalaisuuttaan ja vältti huolellisesti puhumasta etruskilaisista sukujuuristaan. Hän ei enää käyttänyt Lucius Sejanuksen nimeä, vaan päiväsi kaikki kirjeensä ylpeästi kasvatusisän nimeen: Aelius Sejanus!
Ja muuten, – Etrurian aateli oli peräti hämärä käsite. Mitä kaikesta tuon kadonneen heimon perinnöstä oli jäänyt? Puolen vuosituhannen ikäisiä savikuvia, nokisia maljakoita ja vihreitä pronssisotureita, ei muuta. Tuhotun kulttuurin surkea varjo! Seitsemän, kahdeksan ihmisikää sitten Etruria oli tosiaan ollut olemassa, sen kahdessatoista pyhässä kaupungissa oli pidetty uhrijuhlia, sinne oli virrannut savenvalajia ja maalareita Joonianmeren takaa ja sen ylhäisö oli teettänyt itselleen erinomaisen taiteellisia sukuhautoja. Mutta nyt? Jos etruskien verta yhä virtasi hänen suonissaan, sen täytyi olla hyvin laimeata. Vain Plautillassa kuvastui kuin usvan takaa hentojen, hymyilevien, ikivanhojen kuvien harras sielukkuus, ikäänkuin ammoin ehtyneet lähteet olisivat syvältä juottaneet hänen olemuksensa juuria...
Omituista! Tällaisten mietteiden hetkinä prefekti miltei vihasi syntyperäänsä, halusi kaikin voimin kieltää sen, alentaa sen epäluotettavaksi taruksi. –
Hampunpunojan vaimo, jonka äänen Plautilla oli kuullut pimeään kamariinsa, saapui eräänä iltapäivänä taloon mukanaan lupaamansa yrttihauteet; hän astui prefektin seurassa tytön makuuhuoneeseen ja alkoi tutkia lapsen jalkoja. Nilkat olivat turvoksissa, naisen kädet asettivat hellävaroen baaras-juuresta survottua tahdasta, sitten valkoisia suovehkan kukkalehtiä, sitten liinasiteet, joista uhosi kaneeliöljyn imelää tuoksua. Mutta Plautilla tuijotti miltei hengähtämättä naisen kasvoihin. Nuo kasvot olivat niin oudon kauniit ja villit, yötummista sibyllansilmistä näytti leviävän taikamaista valoa, joka ikäänkuin kutsui lasta, antoi hänelle merkin seurata, tulla mukana, vaipua... Ja ihme, hampunpunojan vaimo ja prefektin tytär hymyilivät toisilleen! Plautillasta tuntui, että heidän välillään oli jokin synkänonnellinen salaisuus. Vihdoin nainen oikaisi varttaan ja nousi. "Ellei tämä auta, auttaa vain rukous... jos sekään", hän lausui matalalla unissakulkijan äänellään.
Sejanus ärähti kärsimättömästi: "Rukouksiin minä en usko. Olen uhrannut ja suitsuttanut Nortialle, olisin valmis uhraamaan vaikka itselleen kuolemalle, jos siitä olisi hyötyä!"
"Tee niin", sanoi nainen äkkiä. Hänen puheessaan oli monimielinen, melkein pilkallinen sävy, josta Plautilla ei päässyt selville.
Mutta hän näki isänsä hätkähtävän, näki Atropoksen mielettömän hymyn ja värisi tahtomattaankin, aivan kuin huoneessa olisi käynyt jäätävä henkäys. Viimeinen, minkä hän pani merkille, oli isän kasvojen vääntynyt ja hajamielinen ilme, kun hän seurasi hampunpunojan vaimoa ovelle. Tytön nilkkoja sekä kuumotti että kylmäsi. Oviverhon luona nainen kääntyi ja naulitsi vielä kerran haltiokkaan katseensa lapseen aivan kuin olisi toistanut äänettömän kehoituksen. Minkä? Turha pohtia sitä... Sitten hän poistui ihanana kuin yön hengetär; Plautilla tunsi yhä hänen hiuksistaan lähteneen kosteiden suohautojen tuoksun. Hän tunsi lähestyvän imen huminan veressään. Hän olisi tahtonut valvoa, muttei jaksanut –
Jokainen Aelius Sejanuksen hanke, kohdistuipa se tuohon tai tähän päämäärään, näytti toteutuvan. Hän oli näinä vuosina alituisessa kirjeenvaihdossa Tiberiuksen kanssa, hän ehdotti ja hylkäsi, hän muovaili tosiaan yksinvaltiaan mieltä kuin vahaa. Ja syvältä hänen muistoistaan kohosi joskus puolittain unohtunut oman lapsuuden näky. Hän oli lennättävinään punaisesta silkistä pingoitettua leijaa Volsiniin lähellä. Leija nousi, nousi yhä korkeammalle, hänen hämärät pojanunensa, joissa kunnia ja maine houkuttivat, kohosivat sen mukana, aina pilvien tasalle! Hänestä tuntui, kuin ei vain punainen vaate olisi liidellyt yläilmoissa, vaan hän itsekin kaikkine haluineen ja toiveineen. Kirkas taivas vaipui yhä alemmaksi, leija ja poika sukelsivat kylmiin, sinisiin korkeuksiin, niin ylhäälle, että maa ihmisineen häipyi näkyvistä. Se oli muistuttanut huumaustilaa, päihtymystä. Kun hän nyt ajatteli sitä, hänen huulillaan kareili hieno hymyily ja hän tiesi, että lapsuusvuosien haave oli toteutumassa.
Jos prefekti oli tähän saakka vain suunnitellut kasvattisisaren naimiskauppaa, hän ryhtyi nyt toimimaan. Aelian omaa mieltä oli turha kysyä; nainen oli aivan välinpitämätön, hän nauroi ja mukautui kaikkeen. Alusta pitäen häntä oli kasvatettu huolellisesti kuin rotulehmää. Hän oli veltto ja turhamainen, hänellä oli alituinen makeisten nälkä, ja hän tyydytti sitä ahmimalla vatsansa täpötäyteen anisleipiä, hunajaa, kirsikoita, mantelikakkuja, kunnes hänen luonnostaan pyylevä ruumiinsa turposi kuin kypsyvä melooni. Aelia itse ei siitä välittänyt, tuskin edes huomasi sitä. Hän hoiti leveitä kasvojaan ihovoiteilla ja splenia-laastareilla ja sirotti hiuksiinsa niin paljon kultapölyä, että hänen tukkansa alkoi muistuttaa metallinväristä peruukkia. Jos hän eläisi itämailla, miten mahtaisivatkaan tapella –! ajatteli Sejanus ivallisesti. – Kohta hän tuskin pystyy kävelemään! En tietenkään vaadi, että nuoren naisen pitäisi olla jäntevä amatsoni niinkuin vanhan Rooman tyttäret, joiden muisto elää vielä Venus Calvan temppelissä, mutta pieni kieltäymys, ennen kaikkea ruokapöydän ääressä, tekisi hänelle vain hyvää.
Pian hampunpunojan vaimon käynnin jälkeen Caprilta saapui ratkaiseva kirje. Ja sen luettuaan prefekti tunsi riemua, joka lähenteli hurmiota. Kasvattisisar oli päätetty naittaa suoraan keisarilliseen huoneeseen!
Tämä oli loistava pelivoitto, se oli kaiken lisäksi uusi pettämätön merkki Tiberiuksen suosiosta. Tapahtui nimittäin niin, että Antonian ja Drusus Nero-vainajan nuorin lapsi, keisarin veljenpoika Claudius, saapui maatilaltaan Capuasta pääkaupunkiin anomaan Sejanuksen kasvattisisaren kättä. Hän oli aikaisemmin ollut naimisissa erään Urgulanillan kanssa, joka kuului Plautiusten sukuun, ja nyt hän ilmeisesti noudatti vain saamaansa käskyä.
Claudius pitkine, aivan liian suurine togineen ja isoine rintasolkineen oli sulhasehdokas, joka sai Aelian purskahtamaan raikuvaan nauruun. Mies oli ollut rampa syntymästään saakka; hänen toinen jalkansa oli kääritty niin moniin villasiteisiin, että se näytti kuin mikäkin pilarilta! Kulmistaan hiukan alaspäin kääntyneet silmät, joiden väri oli hailakan vihreä, näyttivät kalvon peittämiltä. Claudiuksen kärsineet suupielet kertoivat yksinäisyydestä, jossa hänen koko elämänsä oli kulunut. Hän puhui peräti harvoin ja sammaltaen, aivan kuin sanat olisivat vain suurella vaivalla muovautuneet hänen suussaan. Tämän miehen koko olemus oli niin rujo, hän oli niin hullunkurisen ruma ja kivulloinen, ettei kukaan ollut milloinkaan tuntenut kiintymystä häneen, ei edes Antonia, äiti... Lapsesta asti hän viihtyi Apollon kirjaston ummehtuneissa saleissa, sillä kirjat korvasivat hänelle alustapitäen ihmisseuran; toisten joukossa hän kävi araksi, mykistyi, sulki kuorensa kuin osteri. Hän pelkäsi änkyttävänsä, jos sanoisi sanankaan, ja varmaankin juuri tuo pelko sai hänen puheensa ilkeästi takeltelemaan. Kun katseli hänen iättömiä, ryppyisiä kasvojaan, hänen vaivalloista käyntiään ja pöhöttynyttä vatsaansa, joka ei mitenkään näyttänyt kuuluvan muuten hintelään ruumiiseen, ei voinut olla muistamatta, että tämä mies syntyi Lyonissa ennen määräaikaa ja että hän oikeastaan oli vain täysikasvuinen keskonen. Claudius tiesi sen itse. Mutta hän ei ollut onneton sen vuoksi. Hänen ja ihmisten välillä oli kirjojen, diptyykkitaulujen, codices-levyjen ja papyrusten suojavallitus. Kotonaan Capuassa hän ahersi päivästä toiseen kynä kädessä, hän tutki filologiaa ja sepitti historiallisia teoksia, mutta työläästi, rutikuivaan tyyliin, uurastaen kuin kirjuri. Puhuminen oli vaikeata, mutta kirjoittaminen kävi päinsä. Kun ei voinut käyttää huuliaan, täytyi käyttää kynää.
Aelia tirskui ja karahti tummanpunaiseksi aina hänen tullessaan taloon. Mutta mitä sulhasen mielessä liikkui, sitä ei kukaan tiennyt. Claudiuksen haileat silmät vain pullistuivat aivan pyöreiksi ja hän nieleskeli, kun morsian astui hänen rinnallaan juhlakatoksen alle, kun soihdut loimusivat ja häävieraat heittivät heidän jälkeensä makeisia. Muodottoman lihava nainen ja surkean laiha mies kestivät kumpikin juhlan rasitukset yhtä tylsinä, ja vain silloin tällöin, soittimien kilahtaessa, heidän kasvojensa yli kulki eräänlainen hankaluuden ilme. Claudiuksen silmät mulkoilivat, harittivat vedenvihreinä ja suuntautuivat pelokkaasti morsiamen nenään. Tiberiuksen erityisestä käskystä nykyään muodissa oleva coemptio, siviiliavioliitto, oli tällä kertaa jyrkästi hylätty, joten valkoiseen pellavakaapuun pukeutunut pappi luki juhlallisen confarreatio-siunauksen tuleville aviopuolisoille ja toivotti heille onnea, maallista menestystä ja paljon jälkeläisiä. Sen kuullessaan Claudius näytti aivan maksankarvaiselta; Aelia ja suurin osa läsnäolijoista olivat vähällä purskahtaa nauruun.
Kun aviopari lähti leveässä kantotuolissa Claudiuksen maatilalle Capuaan, vaimo kuiskasi miehelleen: "Ja muista, että jos kosket minuun pikkusormellasikaan –!" Mutta aviomiehen ilme huojentui ja hänen silmänsä ikäänkuin palasivat takaisin kuoppiinsa: "Enkä muutenkaan. Taivas olkoon ylistetty! Juuri samaa sanoi ensimmäinen vaimoni." Aelia katseli häntä syrjästä sen näköisenä ikäänkuin ei olisi tiennyt, pitäisikö hänen antaa miehelle läjähtävä korvapuusti vaiko nauraa, nauraa.
Plautilla oli todella voimistunut hampunpunojan vaimon lääkkeistä niin paljon, että hän saattoi, hitaasti kylläkin, nousta vuoteesta ja pukeutua himmeään kauniiseen juhlapukuun. Se oli hääpäivän aamuna varta vasten laskostettu vuoteen viereen jakkaralle. Puku oli kaikkein hienointa läpikuultavaa silkkiä, jonka kuteet välkkyivät kuin äärimmäisen ohuet kultaseitit. Ja tähän kellomaiseen, hentoon asuun pukeutuneena hän oli katselemassa Claudiuksen ja Aelian vihkiäisiä; hän tunsi nilkoissaan heikkoa, aivan heikkoa särkyä, mutta häntä ihastutti morsiusteltan punerva loiste, soihdut ja juhlalaulu. Pää hiukan vasemmalle taipuneena, kasvoillaan yökukan kalpeus, hän seurasi katseillaan paria, ja häntä sekä säälitti että huvitti.
Niin, oli kaikin voimin pidätettävä sisäisen ilon pyrskähdyksiä, jotka aivan kuin vaanivat hänen kurkussaan. Papin lukiessa vihkimäsiunausta hänen oli niin vaikea olla, että teki pahaa vatsanpohjasta. Eivät edes mimos-näytelmät hullunkurisine tyyppeineen, eivät nukketeatterin kuvatukset olleet tällä tavoin vaikuttaneet häneen...! Mutta jotakin haavemaisen surullista ja ikäänkuin ihmisten oman määräysvallan takaista tuossa kaikessa silti ilmeni, sillä eihän Aelia mahtanut yhtään mitään lihavuudelleen eikä tuo toinen rammalle jalalleen.
Plautilla katseli heitä ja kuunteli soittoa. Hänen vatsaansa kouristeli yhä nauru, mutta kalvakalla otsalla asusti syvä vakavuus.
6.
Prefektin tyttären täytyi ruveta ottamaan sekä soitto- että tanssitunteja, oli opittava kutomaan palvelusneitojen huoneessa, niin pian kuin hänen jalkansa hiukan voimistuivat. Määräpäivinä, täsmälleen samalla hetkellä, jolloin viisto valonsäde lankesi impluviumin vesililjoihin, saapui opettaja Syrus.
Hän oli merkillisen monitaitoinen mies. Pieni ruskea olento, joka hiipi sisään ruumis koukussa, mutta heti huoneeseen tultuaan oikaisi vartalonsa ja muuttui ketteräksi kuin kärppä. Syruksella oli leveä pellavakaapu, joka sai hänen vartalonsa näyttämään hyvin pieneltä, ja hänen kasvoissaan risteili niin monia hienonhienoja ryppyjä, että ne muodostivat kuin harvinaisen tiheän lukinverkon. Kaikki hänessä oli oppituntien aikana värähtelevää, liikkuvaista ja elävää. Näytti suorastaan siltä, kuin hänet olisi muovailtu kimmoisasta kumista. Hänen kaljua päälakeaan ympäröivät tupsumaiset hiukset, ja kun hän poukkoili tanssiaskelin huoneen lattialla, tämä hattaraseppele hulmusi ja vavahteli hullunkurisesti. Hän osasi laulaa milloin möreällä, milloin kimeällä äänellä; hän soitti kaikenlaisia soittimia ja löi mustalla puupuikolla tanssintahteja. Tavallisesti Syrus opetti laulua yht'aikaa useille aatelistytöille, jotka istuivat piirissä tuoleillaan hänen ympärillään, mutta Aelius Sejanus oli erityisesti määrännyt, että hänen tytärtään tuli opettaa vain tässä palatsissa, yksin, vaikkapa se maksaisi huomattavan määrän kullassa.
Ukon ikää ei juuri hevin käynyt päätteleminen. Sanottiin, että hän oli tullut kaupunkiin jostakin kaukaa itämailta, että hän ei ollut mies eikä nainen, vaan siltä väliltä, niinkuin. Hermeksen ja Lemmenjumalattaren poika. Hän ei opettanut Plautillalle ainoastaan laulua, musiikkia ja tanssia. Heti ensi päivinä, jolloin tyttö jonkin verran arasteli häntä, Syrus rupesi ohjaamaan häntä itsensähillitsemisen jalossa taidossa.
"Se ei ole mukautumista tiettyihin muodollisuuksiin", hänen oli tapana sanoa ollenkaan ajattelematta, ymmärsikö lapsi häntä. "Se on taidetta. Niinkuin sirojen, kuvaamattomien sirojen kasvojen maalaaminen kalkille ja muumioliinaan. Aivan niin. Enkö aavistanutkin...! Sinä värähdytät suupieliäsi kuin kauppiaan tyttö! Sinä et osaa itkeä taiteellisesti etkä nauraa hillitysti. Täytyykö minun pyytää anteeksi rohkeuttani, että puhun näin patriisin tyttärelle? Mutta tämä on tärkeä seikka, kasvojen on oltava kuin vanha hauras maalaus, joka ilmaisee vain suloisen hillitysti joko syvää murhetta tai syvää onnea... Mihin olisi valtakunta joutunut, elleivät vanhan Rooman naiset olisi oppineet hallitsemaan ilmeitään? Barbariaan! Eläisimme kuin villit... Enemmän hienotunteisuutta kaikissa sydämen ilmauksissa, enemmän sielukkuutta... Jos näet äitisi tai isäsi kuolevan, mistä taivas varjelkoon, koeta itkeä sillä tavoin, että kyyneleet tuskin nimeksi kostuttavat poskipäitä ja että ne eivät kimalla sen enempää kuin hikihelmet."
Aluksi Plautilla kuunteli Syruksen puhetta aivan kummissaan. Mutta ukko hairahtui oppitunneillaan niin monimutkaisiin laverruksiin, hän ikäänkuin veti laajan vaippansa alta niin paljon sääntöjä ja opinkappaleita, että tyttö oli pikemminkin hämillään kuin pelästynyt. Ilmeisesti Syrus oli ihmeellisen etevä mies, opettaja, joka tosin hyvin korkeasta palkasta suostui ottamaan huolekseen lapsen koko kasvatuksen soitonopetuksesta aina ilmekieleen ja tanssiin asti.
Määrätyt päivät olivat varatut musiikille. Silloin ukko ilmestyi tapansa mukaan kyyryssäselin ovesta ja natisutti ensin kuin verrytellen omia sormiaan, ennenkuin taitavasti asetti tytön peukalon ja etusormen jonkin soittimen kielille. Kaiken aikaa hänellä oli tapana puhua menneiden barbaarikansojen kummallisista oudoista soittokoneista, – kurpitsoista, joita etioopialaiset käyttivät rumpuina ja jotka kumisivat yksitoikkoisesti, muinaisten karthagolaisten salsalimeista, egyptiläisten pienistä tiu'uista ja sambukeista, joiden heläjävän ja imevän äänen Plautilla muisti hyvin kauan sitten kuulleensa lapsena, kun Rooman kaduilla vielä vaelsivat Kuunjumalattaren saattueet merenkulun avajaisjuhlaan... Oppisalissa, jonka Sejanus oli erikoisesti antanut sisustaa näitä soitto- ja tanssiläksyjä varten, riippui seinillä kaikenlaisia kummallisia soittimia. Siellä seisoi nurkassa myös harvinaisen suuri harppu, jonka jalat oli sorvattu leijonankäpälien muotoon. Mutta kullatut lyyrat, attikalaiset kithairedonit ja huilut olivat Syruksen mielestä tärkeimmät. Plautilla lauloi vain heikosti, – hänen äänensä oli ohut, mutta hän oppi pian painelemaan sormillaan huilun läppäimiä oikealla tavalla. Hän oppi käsittelemään kimeätä norsunluutorvea, tai hän soitti paimenpilliä, jonka putket olivat toinen toistaan lyhyemmät.
Joinakin oppitunteina ukko ojensi hänelle luutuntapaisen soittokoneen, deltan, ja tyttö sai näppäillä sitä samalla kuin opettaja säesti näitä säveliä kumisevalla nabliumilla. Mutta Plautillan oli jostakin syystä ilkeä olla. Hänen korviaan kiusasi metallikielten helinä.
Kaikkein suurinta kiusaa tuottivat kuitenkin hetket, jolloin oli tanssittava. Sillä kaartin päällikön tyttären täytyi oppia tanssimaan! Hän näki Syruksen kohottavan mustaa luupuikkoaan ja kalpeni. Huolimatta yrteistä, kääreistä ja voiteista hänen nilkkansa olivat vielä kovin arat; särky ikäänkuin imeytyi syvälle sisäänpäin. Plautilla nipisti tummanpunaiset huulensa yhteen ja kuuli kuin pahan unen halki opettajan äänen: "Oikea patriisintytär ei tanssi vaan liitelee, ja hänen kellohameensa täytyy pyöriä kuin hyrrän. Edestakaisin, oikealta vasemmalle... Nyt...! Ei, kantapäät eivät saa koskettaa permantoa! Varpaiden kärjet ovat tärkeämmät, niillä lepää koko ruumiin paino. Ja puvun raitoja ei saa näkyä lainkaan, on pyörittävä niin, että silkki hulmuaa nopeasti..."
Plautilla tanssi. Hänen pohkeisiinsa teki kipeätä, nilkkojen luita vihloi. Musta luupuikko Syruksen käsissä nousi ja laski, ukko löi tahtia ja hänen terävät silmänsä tarkkasivat oppilaan edistymistä. Ja aina kun hän pudisti huolestuneena päätään, ohuet hiustupsut häilähtelivät hassunkurisesta Plautillan olisi tehnyt mieli nauraa kivusta huolimatta, mutta naurukin oli oppitunneilla kielletty, korkeintaan oli lupa hymyillä.
Jokainen varpaisilleen nousu ja pyörähdys teki kipeätä. Plautilla liiteli permannon yli, edestakaisin, aina vain edestakaisin. Kolme-neljäsosatahdit napsahtelivat, luupuikko napsahteli. Tämä oli aatelistyttöjen Ionicus-valssia, jota tanssittiin keveissä huntumaisissa vaatteissa ja seppeleet kulmilla. Mutta tytöstä tuntui, kuin hänestä ei koskaan olisi tähän... aivan kuin jokainen kivensiru, jokainen mosaiikinsärmä permannossa olisi neulanterävästi pistänyt häntä jalkapohjiin. Ja kuinka liitelevän keveästi hän kuitenkin oli jo kauan tanssinut unessa, keskiyön valtakunnan metsissä, joissa vaelsi mykkiä juhlakuoroja ja jossa opettaja Syrus luupuikkoineen ei ollut häntä komentamassa! Koko hänen ruumiinsa hentous ja avuttomuus keskittyi jonnekin tuonne tanssivien jalkojen tienoille, ja siellä piili myös ruumiissaolemisen, valvomisen ja todellisuuden vaiva... Kokeilun ja harjoittelun jälkeen päästiin silti niin pitkälle, että Syrus voi sanoa Aelius Sejanukselle: "Hänestä tosin ei koskaan tule mitään kunnollista tanssijaa, mutta hän oppii ehkä vähitellen joten kuten käyttämään jalkojaan."
Tuollaisten harjoitusten jälkeen Plautilla oli kuin kuumeessa. Hauraat suonet hänen ohimoillaan sinersivät selvästi, nuo kukkamaisen hauraat tytönkasvot näyttivät niin kalvakoilta, että prefekti mietti itsekseen, olisiko tanssitunneista tehtävä kerta kaikkiaan loppu. Mutta mihinkään varmaan päätökseen hän ei tullut. Ja sitä paitsi, lapsihan ei valittanut. Hän ei valittanut koskaan. Jotakin peloittavan sulkeutunutta hänen suloisessa olemuksessaan oli, ja tämä tutkimaton, syvälle kätketty "jokin" kuvastui usein hänen katseessaan. Tytön silmät olivat täynnä mietteliästä, tummaa valoa, joka herätti Sejanuksen mielessä ärtymystä.
Eräänä syysiltana, jolloin palatsinpuiston poppelit humisivat tuulessa, prefekti astui jonkin vaiston ajamana tytön yksinäiseen koulusaliin – tuohon huoneeseen, missä oli niin paljon kaikenlaisia soittimia ja mihin tavallisesti ilmaantui vain Syrus. Lamput liekehtivät epävakaisella valolla. Plautilla istui norsunluisessa tuolissa ja piteli käsissään luutunmuotoista deltaa. Hänen himmeillä kasvoillaan oli raukea ja ajatuksettoman haaveksiva ilme, pienet hampaat kiilsivät tummanpunaisten huulten välistä. Silloin tällöin huoneessa kuului jonkin metallikielen näppäys; tyttö sormeili hajamielisen näköisenä soitinta, antoi peukalonsa liukua kieleltä toiselle, kunnes se ehti kimeisiin metallikkaihin ääniin, joissa ei ole mitään pehmeätä kumisevuutta. Kieli helähti terävästi... Hetken aikaa Plautilla kuunteli tarkkaavasti. Sitten hän tarttui soittimeen ja löi sen säpäleiksi permantoon.
"Mitä tämä merkitsee? Oletko mieletön! Kuinka voit menetellä tuolla tavoin!" huusi isä rajun kiihkon vallassa.
"Minusta kuulosti... se kuului aivan ihmisen ääneltä", sopersi tytär itkua nieleskellen.
7.
Rakennuksen sisäpihassa, auringonvaloisessa puutarhassa, asui lumikko, mustela, joka pyydysti hiiriä. Sekä Plautilla että hänen pieni leikkikumppaninsa Camerina olivat joskus nähneet sen vilahtavan kurjenmiekkojen varjoon tai lentävän kuin jonkinlainen hypähtelevä ja notkuva nuoli muurinkoloon.
Sen ketterät liikkeet muistuttivat nopeata ompelemista. Ja Plautilla selitti Camerinalle, että se ompeli päivänvalon lankoja puutarhan vihreään kankaaseen ja että tuo puhe hiiristä oli vain aikaihmisten luulottelua. Lumikko kiiti saframien ja heinien välissä kuin kultasukkula, jota korukutoja syöksee kangaspuissa, tosin monin verroin vilkkaammin. Ja kun unikot tuoksuivat, kun vesi loiskui pienessä suihkulähteessä ja Camerina kuunteli ihmettelevän näköisenä eikä ymmärtänyt mitään, Plautillan valtasi aina halu ahtaa nuo kuurot korvat täpötäyteen satuja. Hänelle tuli innostuksen puuskia, jolloin näytti siltä, kuin hänen kasvonsa olisivat alkaneet sisältäpäin hohtaa samalla tavoin kuin kullanruskeat silmätkin.
Kaikki muuttui ja alkoi säteillä hänen mielikuvituksensa kosketuksesta. Vähät siitä, että kuulija oli hölmö! Plautillalla oli varmaan hallussaan näkymätön taikasauva, joka muutti lumikon kultasukkulaksi, keltaiset saframiyrtit velhojuoman täyttämiksi pikareiksi ja nurmen valoläikät eläviksi olennoiksi. Erikoisesti tämä sadunkertomisen halu valtasi hänet silloin, kun hänestä ei ollut leikkimään. Hän saattoi levätä puutarhatuolissa selkä kyyryksissä pieluksia vasten, sileä kostea otsa loistavana. Kuin hieno kukkalamppu, jonka sisällä kytee hiillos... Tietämättään, tajuamatta sitä lainkaan itse, Plautilla korvasi sen ruman, epätäydellisen maailman, missä hänen oli kipeine jalkoineen tanssittava Syruksen puikon tahdissa ja missä oli niin paljon vaivaa ja huolta, sekä hänen omassa elämässään että sen ulkopuolella. Hän korvasi nilkkojen ilkeät vihlaisut, ihmispelon, päivien hälyn ja humun, lopen rasittavat oppitunnit soitto- tai laululäksyineen.
Camerina puolestaan kuunteli häntä suu auki. Jos pieni leikkitoveri jotakin mietti, hän mahtoi vain kummastella, sillä hänen kasvoillaan ei näkynyt heikointakaan ymmärtämisen, vielä vähemmin ihailun värettä.
Plautilla oli aluksi turvautunut kuulemiinsa taruihin. Tai hän muisteli nukketeatterin näyttelijöitä, ja pienet ruskeat ja punaiset marionetit alkoivat elää hänen mielessään, irtautuivat mykän ja aina samankaltaisen elenäytelmän kaavasta. Hän tarvitsi kuvitelmissaan näitä varmoja, kiinteitä hahmoja, niinkuin taiteilija tarvitsee rungon, jonka ympärillä voi muovailla näkemyksensä mukaisen patsaan. Hän oli ollut isän kanssa katsomassa ritari Laberiuksen vanhentuneita pantomiimeja, ja oli kerrassaan merkillistä, kuinka oudosti ne muuttuivat hänen ajatuksissaan! Mikä hyvänsä sammaltunut oksanpala kelpasi nukeksi, jos sen ympärille kietoi kangaskaistaleen; nämä nuket alkoivat elää, ne olivat kansannäytelmän olentoja, Bucco, Dossenus, Maccus tai Pappus. Tyttö hypitteli niitä polvillaan ja kertoessaan tarinoita hän antoi niiden mennä ja tulla edestakaisin, kumartaa, ojentua suoriksi, hypähdellä. Oli mahdoton tietää, näyttelikö hän itse mukana nukkeleikeissään vai ohjasiko hän niitä pelkästä jäljittelyn halusta.
Oli selvää, että näissä valvetarinoissa kuvastui jotakin kaikesta siitä, mikä kuului unimaahan.
Plautilla sanoi Camerinalle huulet salamyhkäisesti supussa: "Oletko kuullut miehestä, jolla on punainen hiippalakki? Hänestä, jonka puvussa on kulkusia –?" Ja kun toinen ei vastannut mitään, hän kertoi jännityksestä väristen, että se oli paha, paha ja ilkeä mies, mutta pahuus ei suinkaan ollut hänen omaa syytään, sillä häntä sitoi taikavoima... Sadun tässä vaiheessa Plautilla työnsi kielenkärjen hampaittensa väliin ja pidätti itsekin jännityksestä henkeään. Tuo herra Purppura, hän selitti, oli kerran, hyvin kauan sitten, eksynyt retkillään maahan, josta kukaan elävä olento ei voi palata olematta siitä lähtien kirottu; ja kirous, se on siinä, että tekee pahaa vastoin tahtoaan. Oliko Camerina kuullut tiukujen kilisevän? Eikö? Siitä arvaa, että hän on tulossa! Plautilla kertoi kiihkeästi kuin eläisi sieluineen mukana tuossa järjettömässä sepitelmässä. Hän kertoi Buccosta, – mutta kansannäytelmän olento kasvoi sekin satunnaisesti hänen mielikuvissaan. Bucco oli lumottu nuorukainen, joka oli tuomittu sata vuotta kantamaan narrinpukua, ellei joku sitä ennen koskettaisi häntä pääskynsulalla; silloin rumuus putoaisi hänen yltään kuin vaate, ja hän pelastuisi.
Plautilla kertoi Koresta, joka poimi narsisseja Sisiliassa; maa halkesi hänen edessään ja musta valjakko ajajineen ponnahti esiin syvyydestä. Hän kertoi ihmeellisistä, pyhistä, valkopukuisista neidoista, jotka istuvat kultaisella kolmijalalla usvan täyttämässä luolassa ja kuuntelevat holvin kaikua; Apollon suuri vihreä käärme sihisee heidän korvaansa ennustuksia. Entä tarina syvälle mereen uponneesta kaupungista, jonka seiniä myöten kasvaa punaisia koralleja? Hiljaisina öinä sieltä voi kuulla harpunsoittoa. Oli määrättyjä satuja, jotka hän oli kuullut joko Apicatalta tai sitten orjatytöiltä ja joita hän mielellään toisti, mutta värittäen ja paisuttaen, niin että alkuperäisen tarinan runko peittyi kokonaan sepittävän mielikuvituksen murattiin. Tapahtumat kiertyivät toisiinsa haaveikkaan epäjohdonmukaisesti, kuvat kulkivat ja välkehtivät kuin unessa. Ne muistuttivat noita pimeän huoneen valokulkueita, joita Plautilla iltaisin katseli ripsiensä raosta, – väliin hullunkurisia, joskus liikuttavia ja ylhäisen juhlallisia kuvia.
Tuntea ja nähdä ja kuulla varhaisvanhan terävästi, kahlittuna omiin vaivoihinsa ja läksyihin, aavistaa jollakin hämärällä vaistolla ihmispuuhan, ihmismenon koko viheliäisyys, ja kuitenkin antaa sadun sädehtiä tuon kaiken yllä kuin kuutamon...!
Plautillan onnena oli se, että hän ei sitä vielä täysin pystynyt oivaltamaan. Mutta mihin hänen mielikuvituksensa koskikaan, se alkoi kimmeltää kuin Midaksen kulta. Puutarha lumikkoineen ja kukkineen oli taiottu; valojuovat käytävän hiekassa olivat nekin aivan erikoisia ja lumottuja auringon salamerkkejä. Ja kaikki nuo lystikkäät, rumat, ihanat ja kolkot hahmot, joita tyttö oli nähnyt hautamaalauksissa, kansoittivat nyt vanhan rakennuksen huoneita. Ei edes opettaja Syrus ryppyisine kasvoineen ollut se miltä näytti. "Huomaatko, että ristihämähäkki on tehnyt pesän hänen kulmakarvojensa väliin", kuiskasi Plautilla leikkisiskolleen tietävän näköisenä. "Hänen nenänsä ja poskensa ovat aivan lukinverkkojen peittämät. Luulenpa, että ne kimaltelevat kasteesta aina päivänkoitossa. Ja hänen musta luupuikkonsa, se on taikakeppi, se panee minut tanssimaan, vaikka jalkojani särkee –"
Hänessä itsessään oli lumousta, ja lumous levisi hänestä. Tuo laki mahtoi koskea kaikkia, joille oli annettu tämä kyky, lahja luoda elämää ja maailmoita omassa itsessään. Jos Plautilla olisi ollut hiukan varttuneempi, hän olisi kenties murehtinut, että hän oli kaikessa tässä luomisvoimassaan niin ypöyksin, että oli olemassa vain hiljainen, hupsu toveri, joka kummasteli häntä suu ammollaan. Mutta se ei ollut sittenkään aivan varmaa! Hän iloitsi voimasta, jolla loi kuolleet kappaleet eläviksi. Hänen ihanat, liikuttavat, hullut ja kaameat tarinansa olivat todellisuus itsessään, ja muuta todellisuutta hän ei kaivannut. Niin, rouva Sahraminkukka vietti häitä kauniimmin kuin täti Aelia! Ja herra Sisiliskolla, joka päivisin pukeutuu viheriään ahtaaseen takkiin mutta yöllä kuun valossa pudottaa valenahkan yltään ja seisoo puutarhassa kauniina nuorukaisena, oli kohtalokkaampi, surullisempi ilme kuin setä Claudiuksella.
Tyttö vaipui joskus miettimään sitä. Oli olemassa päivämaailma ja unimaa, sen hän tiesi omasta kokemuksestaan. Unet ja sadut kuuluivat jollakin tavoin yhteen. Ja noiden kahden maan välillä oli siltana yö. Kenties myös kuolema...
Muuten, kuoleman ajatus tuotti hänelle selvää vastenmielisyyttä. Häntä painosti tavattomasti kuvitelma hautajaisiin liittyvistä menoista; kuorot, huilut ja kalliit kankaat hän sieti miten kuten, mutta polttolava ja kultainen tuhkarasia, joka kätketään sukuhautaan...! Kun lapset askaroivat mielikuvissaan kuolemisen ilmiöllä, ja niinhän tapahtuu usein, sillä tuttujen olentojen häviäminen heidän elämästään on ihmeellinen ja tärkeä asia, heidän sepittävä mielikuvituksensa kiihtyy. Häviämisen arvoitus! Ihmiselämän ensi neljänneksellä tämä rebus on tärkeämpi kuin itse olemassaolon ihme, mutta sitä ympäröi vielä runollisuuden tuoksu, se ei herätä hukkaanjoutumisen kammoa, niinkuin myöhemmin. Apicatan kertomat tarut ja synkän juhlalliset, oudot hämylaulut, joita vanha lyydialainen orjatar oli hyräillyt pikku Plautillan vuoteen ääressä korvarenkaat tahdikkaasti kilahdellen, määräsivät hänen valveuniensa suunnan. Hän sanoi Camerinalle: "Nyt leikitään Kuoleman häitä, tiedäthän, – kuinka hän ryöstää sen nuoren neidon! Meidän tarvitsee vain hetkeksi lainata isän tumma pallium-puku. Ja sitten, minä olen Kore, vai kuinka?"
Camerina kuunteli tapansa mukaan hölmön näköisenä. Kenties kaikella sillä, mitä Plautilla puhui niin innoissaan, oli hänen köyhän, ahtaan järkensä yli loitsun voima. Hän antautui tahdottomana tytön leikkeihin, mutta hän ei elänyt niissä oikein mukana, häneltä riitti vain tylsää kummastelua ja tottelemista. Hän ei myöskään aavistanut, miten alttiisti maailma mukautui pienen sadunsepittäjän tahtoon. Niinkuin lyydialaisnaisen jumala omassa maailmassaan, joka sinänsä ei ollut sen ihmeellisempi kuin Roomakaan, niin puhalsi prefektin tytär hengen hengestään kaikkeen, minkä näki. Hänen säälinsä, hänen myötätuntonsa ja itsenäisen kuvittelun vastustamaton tarve muuttivat kreikkalaisten tarujen olennot aivan uusiksi.
Oli erikoisesti kolme poppelia taloa ympäröivässä puistossa, joiden suhinaa hän kuunteli. "Älä usko, Camerina, että ne ovat tavallisia puita! Ne ovat Heliadeja, Auringon tyttäriä, jotka ovat nähneet veljensä Phaëtonin putoavan maahan tulisista vaunuista... Athene-jumalattaren käskystä noiden tyttöjen käsiin versoi tummia lehtiä. Nyt sinä kuulet heidän nyyhkyttävän, ja Aurinko muuttaa heidän mahlakyyneleensä merenkullaksi. Mutta en oikein tiedä... Eivät he itke Phaëtonin murskautumista, pikemmin he kaipaavat syvälle Eridanos-virtaan, kuolleen veljensä luokse."
Ellei olisi ollut Syrusta mustine luupuikkoineen, tanssiläksyjä ja elleivät Plautillan nilkat olisi olleet niin arat, hänen olisi ollut hyvä olla. Mutta alituinen kipu, josta Camerina ja tuskin isäkään mitään tiesivät! Orjattaren laulut ja Apicatan yksivakainen tarinointi aina iltaisin, niin, tuollaiset vaikutelmat ovat kuin kylvöä, joka itää salassa, joskus mitättömän kalpeisiin, joskus kimaltaviin, ihmeellisiin kukkiin. Määrätynlaista hengen väkevyyttä lapsessa tietysti ilmeni. Mutta hän ei ollut oikein kotonaan tämän maan päällä, jossa täytyy ostaa, myydä, laskelmoida ja tinkiä, ei vain liikeasioissa, vaan ihmissuhteiden koko monimutkaisessa ylläpidossa. Kun hän painoi särkevät jalkansa kylmälle mosaiikkilattialle, oli niin vaikeata. Vihloi.
Juhlapäivinä, kun Junius Blaesus saapui taloon kaikkine heläjävine kunniamerkkeineen tai hiljainen ja maalaismainen eno Tubero liikuskeli huoneissa, tyttö ei välittänyt enempää toisen kerskuvista sotamuistoista kuin toisen arkuudestakaan. Plautilla olisi silloin halunnut paeta kauas vuorille ja metsään, vetää sieraimiinsa ensimmäisen puhjenneen hyasintin tuoksua, nähdä valon pilkottavan kultajuovina mustien puiden alla tai vielä kasteesta märissä lehdissä. Sillä puut, kukat, valo, niissä oli hänen maailmansa!
Hän kuvitteli mielessään Philemonin ja Baukiin tarinaa, mutta sadun vaiheet jatkuivat nyt aivan uudella tavalla... Tuossa seisoi pappi Tammi ja papitar Lehmus. He seisoivat molemmat vihreissä hunnuissaan, ja kun tarinan avioparin oliivit, maito, munat ja viini ihmeellisesti lisääntyivät jumalten pidoissa, hänen vanhuksilleen tapahtui jotakin vallan toista! Heidän vihreät lehtikätensä muuttuivat maljoiksi, jotka alituisesti täyttyivät auringon sädejuomalla; sillä valon yltäkylläisyyttä riitti ja puiden kannalta siunaus oli juuri siinä.
Kerran Plautilla rohkaisi mieltään. Kasvot hiukan salaperäisen näköisinä hän selitti enolleen, että tuo satu Orpheuksesta ja Eurydikestä oli ainakin loppuosaltaan väärin kerrottu. Laulun jumalattaren Kalliopen poika viettää kyllä häitä kauniin Eurydiken kanssa, hän kutsuu juhlaan avioliiton jumalan Hymenaioksen, mutta tämän soihtu ei tuiki kirkkaasti, vaan savuaa... Eurydikeä puree käärme jalkaan, hän menee alas Hadeksen valtakuntaan. Ja kun Orfeus sitten etsii häntä sieltä, kun hän soittaa ja laulaa niin, että kyynelet valuvat kuoleman mustan jumalan poskipäitä pitkin, kun hän saa luvan tuoda vaimovainajansa takaisin päivänpaisteeseen, mitä tapahtuukaan?
Tuonelan portilla Orfeus kääntyy katsomaan taakseen ja Eurydike häipyy takaisin hautaan, sillä niin on säädetty. Mutta laulaja ei katso sen vuoksi, että hän haluaisi nähdä, seuraako rakastettu tosiaan häntä, – ei, hän kääntyy ja katsoo noita tasankoja, tuota sinistä kuutamoa vielä kerran, Eurydiken olkapään yli! Sillä se on kauniimpaa kuin päivänpaiste ja ihanampaa kuin rakastetun kotiintulo.
"Mitä valheita sinä oikein laskettelet?" kysyi Sejus Tubero.
"Ja sitten... sitten he palasivat yhdessä takaisin sinne ja heidän oli hyvä olla", lopetti Plautilla.
Samalla tavoin kaartinprefektin tytär teki ilmeistä väkivaltaa muillekin tarinoille. Hän kertoi Camerinalle sadun Polyphemoksesta ja Galateiasta. Ruma ilkeä jättiläinen, jonka otsassa loimotti vain yksi ainoa punainen silmä, olisi voinut pyytää vaimokseen jotakuta toisista aallottarista, vaikkapa Thaleiaa, jolla on huljuvat levähiukset, tai Glaukea, jonka on kuultu pimeinä öinä soittavan näkinkengällä. Mutta hän rakastui kaikkein kauneimpaan, hän, joka oli niin ilkeä, niin ruma! Ja vaikka Galateia rakasti uljasta Taunoksen poikaa, hän ei tiennyt, että kyklooppi oli niin onneton surussaan ja kaipauksessaan, onnettomampi ja surullisempi kuin kaunis nuorukainen. Kolkko vanha hirviö kallioluolassaan, punasilmäinen peto, jota ihmiset sanoivat pahaksi! Miten ollakaan, Plautillan teki mieli parannella tämänkin sadun itsessään synkkää loppua, ja niin hän kuvaili hirviön kuolemaa, kuinka kyklooppi sulautui mereen, kuinka hänen intohimonsa humisee yhä edelleen meren kohinassa ja hän saa viimeinkin syleillä Galateiaa, jota on rakastanut. Tarvitsee vain mennä kauas hietarannalle tai luodoille ja kuunnella... Eikö meri soi? Mutta nyt se soi onnesta. Niin, se ei ole valitusta, se on ihmeellistä autuuden humua syvällä korallisaleissa.
Ja vaikka Plautilla ei oikein tiennytkään, mikä Rooman puista oli silkkiäispuu, hän uskoi järkähtämättä, että sen marjat olivat ennen olleet lumivalkoiset, mutta muuttuivat mustiksi, kun babylonilainen Thisbe syöksyi Pyramoksen miekkaan. Ei, tuosta sadusta hän ei pitänyt, – hän kammosi sen yksityiskohtia samoin kuin tarinoita Pelopiidien suvun kohtaloista ja veristä kertomusta Proknesta ja Philomelasta! Saattoi tapahtua, että hänen silmänsä kostuivat, kun hän ajatteli niitä. Tummanpunaiset huulet raollaan ja katseessa aivan liian aikainen tietämisen valovivahdus hän levitti kauniimpien, parempien satujen verhon julman elämän ylitse. Aelius Sejanuksella oli siitä ehkä aavistus. Ennen kaikkea prefektiä vaivasi, että tyttö ikäänkuin kuului johonkin toiseen todellisuuden piiriin, että hän pysyi niin kipeänä ja kalpeana eikä viihtynyt oikein hyvin leikkikumppanien seurassa, Camerinaa lukuunottamatta. Mutta mies ajatteli: Ionicus-tanssin syytä! Hänellähän on nilkkasärkyä, pitää sittenkin käyttää noita hauteita... Ja tässä ratkaisussa oli jotakin niin asiallisen varmaa, että se rauhotti häntä.
Vain Plautilla itse aavisteli, miten kohtalokkaita tuttavia puiston kolme poppelia, rouva Saframinkukka ja herra Sisilisko vihreine takkeineen oikein voivat olla, miten ystävyys unimaan olentojen kanssa auttamattomasti johti värjöttelevään arkuuteen ja yksinäisyyteen. Kasvaa kunnon roomattareksi, oppia tanssiläksynsä, kutoa ja ommella, elää latinalaisittain, niinkuin setä Blaesuksen oli tapana sanoa, – siihen Plautillasta ei ollut, mikä tahansa unielämys saattoi äkkiä varjostaa päivän kokemukset. Näin sädehti satu hänen pienen elämänsä yllä kuin hohde syvyyden päällä tai väike kuolevissa myrrhapuun kannoissa. Tuon oudon valon sydämessä oli aina olemassa porras, joka johti tummansinisen musiikin maille, – vaikka Plautilla alkoikin unohtaa sen varttuessaan nuoreksi neidoksi...
Prefektin tytär seurasi isäänsä Castra Praetoriaan verhotussa kantotuolissa. He kulkivat kaupungin halki, isä ratsasti mustalla kimolla kaikessa komeudessaan, niin että Plautillan sydäntä riipaisi ylpeys, ja hänen jäljissään tuli henkivartijoita yllään säkenöivät, vaskiset panssarit.
He saapuivat Porta Nomentanan ja Porta Tiburtinan väliselle kentälle, leirin portit aukesivat ja sotilaat tervehtivät ilohuudoin: "Salvete! Salvete!" Plautilla katseli miettivin silmin neliskulmaista, nurkistaan hiukan pyöristyvää muuria, joka suojeli kylkirakennusta, sisäpihaa, tribunaalilavoja ja sodanjumalan pikku temppeleitä... Mutta hänen kalpeat kasvonsa olivat varhaisvanhan totiset, niissä oli jokin poissaolon ilme, joka ei miellyttänyt Sejanusta. Isä istui ryhdikkäänä ja kauniina hevosen selässä, kun hän nosti miesten nähtäväksi pullean vasikannahkapussin ja rupesi kaksin käsin viskelemään pretoriaanien joukkoon rahoja.
Miehet juoksentelivat sinne tänne, – he huudahtelivat, sieppasivat kultaa ilmasta, ratsut korskuivat. Tanner jytisi hevosten raudoitetuista kavioista aivan kuin nekin olisivat tienneet, että nyt satoi käypää valuuttaa, jolla voi ostaa vihantarehua, ohraa ja mailasia. Mutta kaikki tämä hirnuminen ja huutaminen, nämä hikiset punoittavat kasvot, jotka loistivat ilosta, tuo haarniskain kalina oli niin vierasta Plautillalle! Hän ajatteli kyklooppia tai pappi Tammea ja papitar Lehmusta.
Viimein tultiin keskikaupungille ahtaita kujia myöten, joiden sokkeloihin osui hiukan auringonvaloa; niitä ympäröivät nelikerroksiset köyhien asunnot, harmaat kuin tuhka. Kantotuoli ja ratsastava seurue kulkivat Vicus Longusta pitkin, tiet olivat täällä kovin huonot ja ne koukertelivat vuoren matalaa rinnettä Capitoliumille päin.
Sejanus katseli ajatuksiinsa vaipuneena siellä täällä katujen kulmissa olevia Larien alttareita. Päivisin niistä ikäänkuin haihtui kaikki merkitys. Tienristin jumaluudet nukkuivat tai olivat hiipineet omille teilleen. Hyvänen aika, kuinka kaikki olikaan muuttunut tasavallan ajoista –! Hän itse oli ensimmäisenä valmis julistamaan nuo vanhat tavat superstitioksi, tyhmäksi taikauskoksi. Muuttumattomiksi, kunniakkaiksi luullut tottumukset olivat hävinneet menneiden sukupolvien mukana, eikä hänen tarvinnut kursailla ratsastaessaan tässä mustalla kimolla Plautillan kantotuolin vieressä, vaikka itse Marius oli lähtenyt kävellen teutoneja vastaan ja Julius Caesar suorittanut enimmän osan Gallian matkaansa jalkaisin. Ja eivätkö kaikenlaiset vaunut, matkustajien redat ja nopeat cisiumit, talonpoikien rattaista puhumattakaan, pitäneet aina öisin niin kovaa melua! Muuten, oliko hänen epätavallinen tottumuksensa jäädä valveille myöhään yöhön asti sen seikan aiheuttama? Entä kauas tähtäävät hankkeet? Nuo hänen pyrkimystensä nuolet? Sejanus katseli mietteissään afrikkalaisten esiratsastajien mustia selkiä ja muisti kirjeet, jotka oli lähettänyt Livillalle. Heikon pelon kosketus vavahdutti häntä hiukan. Hän näki Pyhän Tulen papitarten ajavan ohitse kolisevissa ajopeleissään – vestaalithan saivat rikkoa etiketin! – ja vaunuissa istui pöhöttyneenä ja liinakääreisiin kietoutuneena turpea Urgulania, kaikki arvomerkit kimmaltaen.
Mutta tytär, Plautilla? Milloin Sejanus ajatteli häntä, mieleen nousi tytön ruumiillinen avuttomuus, jalkojen kipu. Koko piilevällä isäntunteellaan, joka oli pikemmin vaistomaista kuin tietoista, hän tahtoi vain ja ainoastaan siinä huomata lapsen erikoisuuden, hänen outoutensa toisten samanikäisten joukossa.
Ratsut ja kantotuoli kääntyivät Gemonalaisia Portaita kohti, ja Plautilla pyysi, että isä hiukan pysähtyisi. Sejanus avasi kädellään verhot, Pinarius Natta ja Satrius Secundus ratsastivat lähemmäksi. Tyttö katseli portaita empivä mietteliäs ilme silmien seutuvilla. Oli kirkas päivä, ja valo suorastaan tulvaili askelmien valkoisilla kivillä.
"Mikä tuo on?" kysyi Plautilla. Sejanus vastasi lyhyesti: "Oikopolku Capitoliumin valtionarkistoon; askelmia kutsutaan myös Valitusportaiksi, sillä niin moni tuomittu on täällä... menettänyt henkensä –." Jostakin syystä hänen näytti olevan vastenmielistä puhua, sillä hän ei mielellään jutellut lapsen kanssa ikävistä asioista.
"Henkensä?" kuiskasi tytär ja hänen silmäripsensä vavahtivat.
Isä rypisti nenänvarttaan. "Niin, mutta sellaista tapahtuu vain suurille rikollisille, ymmärrätkö, ihmisille, jotka ovat ansainneet kuoleman... Mutta meidän ei tarvitse sitä edes ajatella, on parempi, ettemme viivyttele suotta –"
"Johtavatko nuo portaat ylhäälle vai alhaalle?" kysyi Plautilla äkkiä. Hän ei kääntänyt niistä hetkeksikään kullantummia silmiään.
"Sehän riippuu katsojasta ja hänen näkökulmastaan. Oikeastaan portaat johtavat aina ylös", lisäsi prefekti kuivakiskoisesti. "Minun mielestäni... hyvin ylhäälle."
Tyttö katseli kivisiä askelmia oudosti hymyillen, otsallaan tuo siimeskasvin kalpeus, josta Sejanus ei lainkaan pitänyt. Plautilla ei sanonut sitä, mitä hänen mielessään liikkui: hänestä ne näyttivät johtavan alaspäin, vain alaspäin! Se oli eräänlaista hämärää tuntemusta, tietämistäkin ehkä. Kuuma tukahduttava auringonpaahde uuvutti häntä. Hetken aikaa Plautillan silmät pysyivät avoimina. Sitten hän vaaleni, – kaikki alkoi kieppua vinhasti ympäri. Ei tehnyt ollenkaan kipeätä, hän kaatui vain pieluksia vasten, kun pyörtymys tuli.
Isä hyppäsi uskomattoman nopeasti kadulle. Hän ei jäänyt odottamaan, että Natta tai Secundus tarttuisivat hevosen kuolaimiin, hänet oli vallannut hellä vavistus, joka sai hänet unohtamaan koko ympäristön. Ehkä miehet tuijottivat prefektiä kummastuneina. Yhtä kaikki! Tämä ovela ja mahtava mies, valtakunnan todellinen herra, näki vain pyörtyneen tytön makaavan pieluksia vasten. Hän syöksyi hätäisesti läähättäen kantotuolin luo. Henkilökohtaisen tärkeyden tunne luopui hänestä tänä hetkenä, ehkä myös Volsiniin onnenjumalattaren siunaus. Hän sopersi: "Vettä...! Vettä...!" Jostakin – ehkä ympärille keräytyvän töllistelevän väen myötävaikutuksella – prefekti sai käsiinsä vesiruukun ja rupesi valelemaan tytön liidunvalkoisia kasvoja, hänen hiuksiaan ja ohimoitaan.
Kun Plautilla sitten avasi tummat silmänsä kuin sikeästä unesta, hän huomasi isän käsien vapisevan, isän piirteitä vääristi ennennäkemätön levottomuus.
8.
Kun laiva lähestyy karia, rotat häipyvät sen ruumasta... On aivan yhdentekevää, onko puhe kevyestä liburnialaisesta purresta, jossa kolminkertainen airorivi nousee ja vaipuu tahdikkaasti, tai viljalotjista tai Egyptin laivoista, jotka näyttävät liukuvan kovin kömpelösti, Kastarin ja Polluxin kuvat keulassaan, märssypurjeet lepattaen.
Mysopatra ei saanut mielestään tätä ajatusta. Se täytti hänen ahtaan päänsä, kun hän kyyrötti ritari Titius Sabinuksen loistovuoteen vieressä. Hänen vihertävät silmänsä kiilsivät huolekkaina, kun hän katsoi sairaan urhon kuoppaisia kasvoja ja yhä kapeammaksi laihtuvaa nenää. Niin, siinä olivat kilvet, panssarit ja kirjat, mutta sankari itse surkastui päivä päivältä! Miehen taivaansininen katse oli käynyt niin kuumeiseksi, että egyptiläinen nainen pakosta muisteli muutamia merimiehiä, jotka kauan sitten olivat kuolleet tuntemattomaan vilutautiin Aleksandrian satamassa; heidänkin kasvoissaan ja silmissään oli ollut, määrätynlainen ilme, mitä ei käynyt eritteleminen, sammumisen varjo, jota uskollinen ruskea orjatar ei selvästi tajunnut, vaikka hän vaistosi sen. Hän katsoi Sabinuksen onttoja poskia ja ajatteli: Ihan kuin kauha! Miten hiljaista olikaan...! Ei enää kolkutettu portille.
Niin, sypressipuisesta vuoteesta huokui kuolemaa. Siitäkin huolimatta, että sairas, urhea mies nojautui pieluksiin ja luki Dareksen sotarunoja, taistelutarinoita, antoi kilpien kumista ja oli olevinaan Cannaen tanterella, siellä, missä elefanttien mönjänpunaiset kärsät törähdyttivät tuskanhuutoja ja liput hulmusivat. Miksi kukaan ei tule? ajatteli Mysopatra. Entä ritari Cassius, entä uskolliset ystävät Lucanius Latiaris, Petilius, Marcus Opsius ja Cato, jotka aina ennen saapuivat tänne? Tulen himmeässä väikkeessä hän tavallaan ymmärsi paremmin häviävien rottien tarinan kuin kirkkaassa päivänvalossa... Sumea alakuloisuus säilyi Mysopatran mielessä silloinkin, kun ritarin taudissa näytti tapahtuvan käänne parempaan päin.
Niin tapahtui keskitalvella. Oli kulunut miltei vuosi Tiberiuksen lähdöstä saarelle, nyt merkittiin kaikkiin asiakirjoihin vuosi seitsemänsataakahdeksankymmentäyksi. Niinpä, kun Caprilta saapui kirje sekä ritarin että Mysopatran ihmeeksi, Titius Sabinus kykeni nousemaan vuoteesta; hän lähti matkalle Capuaan, jossa oli määrä viettää talvipäivänseisauksen juhlaa. "Minun vereni on jo aivan terve", sanoi ritari, "valtimoiden lämpö on laskenut. Tietenkin matka rasittaa kauheasti, ja se huolestuttaa hiukan." Mutta hän matkusti sittenkin, ja upea vuode, sotaiset panssarit ja egyptiläinen nainen saivat jäädä –
Vuodenvaihteen juhlallisuuksiin Tiberius oli kutsunut koolle senaatin, aateliston ja ritariston edustajia; oli kylmää, mutta uhritulet paloivat alttareilla ja keisari lausui ylimmäisen papin valkoinen viitta yllään siunauksen tulevalle vuodelle. Kaikessa tuossa – pontifexien vaaleissa kaavuissa, uhreissa, suitsutuksessa ja vanhan miehen väsyneen kolkossa äänessä – oli jotakin, mikä ei miellyttänyt Sabinusta. Ritari seisoi juhlapukuisena toisten joukossa, mutta hän tarkkaili alinomaa ruumiinsa hienoja, salaisia taudinoireita; valtimot muistuttivat hänelle kyllä olemassaolostaan, sillä niiden lämpö oli kohoamaan päin. Ei, talvi ei ollut hänelle lainkaan hyväksi –! Jos hänen olisi täytynyt syöksyä taisteluun haarniskoituna ja hyvin puettuna, iskeä, lyödä ja olla urhoollinen, se olisi tietenkin ollut jotakin vallan toista. Jos olisi tarjoutunut mahdollisuus... Hän oli niin kokonaan uppoutunut Dareksen ja Homeroksen tarinoihin, että häntä ei tällä kertaa huvittanut edes ovela diplomaattinen pohdinta, miten oikein järjestettäisiin salaliitto ja anastettaisiin valtakunta tuon jörön yksinvaltiaan käsistä. Hän ajatteli Mysopatraa, naisen vinoja silmiä ja tummaa loistovuodetta. Hänet valtasi kummallinen hellyys, viimeinen hellyydentunne, mikä hänelle vielä tässä maailmassa suotiin... Sitten Titius Sabinus päätteli ilmaan leviävästä tuoksusta, että nyt uhrattiin erikoisen kallisarvoisia Idän suitsukkeita. Ja vihdoin uhritoimitus loppui.
Poistuessaan alttarin luota Tiberius veti pukunsa alta papyruskäärön ja antoi otsa kurtussa määräyksen, että oli heti vangittava ja surmattava muuan läsnäolijoista. Hän sanoi jo kauan sitten saaneensa Roomasta varman tiedon, että haudottiin salaliittoa; siinä puuhasivat mukana Latiaris, Cato nuorempi, Rufus ja Opsius, mutta hankkeen varsinaisena sieluna oli Titius Sabinus.
Liktorit lähestyivät. Caesar murahti kumeasti: "Viekää hänet portin ulkopuolelle. Vetäkää pään yli huppukaulus ja mestatkaa!"
Tieto tästä veriteosta saapui Asinius Galluksen maatilalle miltei heti uudenvuoden juhlan jälkeen. Tuohon aikaan – konsulien tehtäviä hoitivat silloin Junius Silanus ja eräs Silius Nerva – oli muuten yllin kyllin puhumista siitäkin, että Augustuksen viimeinen lapsenlapsi, Reggiossa nääntyneen Julian tytär Julilla, oli kuollut kaksikymmenvuotisen vankeuden jälkeen Tremeruksen saaren kosteassa sellissä. Jotakin kauhean painostavaa, jotakin uhkaavaa oli ilmassa...! Senaattori Asinius Gallus istui kuin ennenkin tablinumissa tai keskusteli Agrippinan kanssa, mutta hänen kasvojensa mustat rokonarvet eivät oikein ottaneet peittyäkseen ihojauheen alle. Hän näytti sairaalta. Hänen turpea punainen alahuulensa, joka toi mieleen faunin lihakkaan huulen, oli pahoin venähtänyt. Öljytyt ohimohiukset oli tosin huolellisesti käherretty, mutta ne alkoivat jo harventua.
Ei, omalta kohdaltaan hänen ei tarvinnut tuntea pelkoa. Suhteet tuolle ja tälle taholle olivat hyvin järjestetyt, ellei kuviteltu mahdollisuutta, että itse Germanicuksen leski poikineen olisi keisarin epäluulojen varsinainen esine. Tuo ajatus oli kuitenkin niin mieletön, että Gallus yksinäisinä hetkinään hymyili sille. Hän oli muuten saanut Tiberiukselta ystävällisiä kirjeitä, joissa luottamukselliseen sävyyn, erikoisen lempeästi kehoitettiin noudattamaan uhritoimituksissa eräitä uusia muodollisuuksia. Oli ollut hetkiä – eräs niistä oli Vipsanian kuoleman ja hautauksen välinen aika –, jolloin pelko todella sai vallan hänen sisimmässään ja hän toivoi, kylläkin liian myöhään, ettei olisi milloinkaan suostunut siihen avioliittoon. Mutta nämä olivat vain satunnaisia puuskia.
Tavallisissa oloissa, liikkuessaan kaupungilla joko yksin tai Caesonius Priscuksen ja Geminiuksen kanssa, hän osasi harmaantuvista hiuksistaan huolimatta osoittaa tietynlaista asiantuntemusta naisten suhteen, milloin hän pistäytyi Liviuksen bordellissa tai istui jonkin keski-ikäisen, mutta vielä muhkean rouvan asunnossa. Hänen uskoutuva puhetapansa, johon oli sekoitettu maireata imartelua, teki yhä vielä vaikutuksen. Hivelevä ääni kylläkin oli kimeä kuin eunukin ääni, mutta sanat, sanat –! Edesmenneen Asinius Pollion poika, Juppiterin ylipappi ja senaatin jäsen, ei suinkaan ollut mikään ukko. Kaikki hänessä oli niin huolellisesti hangattua ja käherrettyä, niin puhdasta.
Sekä maatilalla että kaupungissa Asinius Gallus harrasti kylpyjä, hierontaa ja käytti yrttejä, jotka auttavat liian pikaista vanhentumista vastaan. Tämä erinomaisen kunnollinen mies – ja vaikeata oli sanoa, oliko hänen itsekunnioituksensa suurempi kuin kaikkien ystävien häntä kohtaan tuntema kunnioitus! – osasi säilyttää sen elämän tasapainon, joka edellyttää, että juhlat ja arjet, nautinnot ja työnteko, pienet virkistävät lemmenseikkailut ja terveellinen pidättyväisyys vuorottelevat oikeassa tahdissa. Vaimonsa kuoleman jälkeen senaattori oli ilmeisesti ruvennut katselemaan Agrippinaa sillä silmin kuin häntä haluttaisi viettää uudet häät, ja noista häistä piti muodostua hienot, mutta silti sopivan kohtuulliset.
"Tunnetko olosi tyytyväiseksi täällä?" hän kysyi Germanicuksen leskeltä.
"Niinkuin vain saatan toivoa."
"Eikä mitään puutu, vai kuinka?"
"Ei mitään. En ainakaan tiedä..."
"Kuinka on vaatteiden laita? Lysiades lupasi toimittaa pumpulikangasta, minusta sitä paitsi tuntuu, että haluat itsepäisesti pitää ylläsi tuota tummaa... Suruaikahan on jo kauan sitten ohi, eikä meidän tule vaipua murheeseemme. Muuten, kun palaan Bajaesta Tiberiuksen juhlilta, minä suorastaan vaadin sinua pukeutumaan valkoisiin –"
Mutta Agrippina ei vastannut mitään. Hän katseli Asinius Galluksen keltaisia kasvoja, joissa oli paljon rokonarpia, hänen aistillista suutaan ja pystyä nenäänsä. Hänestä tuntui, että hänellä ei ollut mitään tekemistä tuon ihmisen kanssa; hän ei tuntenut enempää vihaa kuin ystävyyttäkään. Heidän välillään oli läpikulkematon viileä ilmakehä täynnä pahoja muistoja. Ja leski puolestaan, – hän asui täällä, tässä talossa, koska hänet oli kutsuttu tänne. Pukeutuipa hän sitten tummaan tai vaaleaan, mitä tekemistä Galluksella oli sen asian kanssa?
Juhlat Bajaessa, Neapoliksesta lounaaseen sijaitsevassa kylpylässä, missä Tiberiuksella oli pieni erikoinen huvilansa – hänen ihonsa vaati nykyään rikkipitoista lähdevettä –, olivat muuten hyvin vaatimattomat.
Gallus oli saanut kutsun saapua niihin, mutta senaattoreista ja ritareista oli valittu vain kaikkein luotetuimmat; hän ei suotta ylpeästi puhunut keisarin lähettämästä kirjeestä, jonka lähetti oli tuonut ja joka osoitti ehkä selvemmin kuin mikään muu, että Tiberius ei kantanut minkäänlaista epäluuloa tai kaunaa häntä kohtaan. Tosin... tosin aviovaimon muisto rasitti joskus öisin ilkeänä painajaisena. Kuinka? Oliko siihen aihetta? Ja nuo illalliset Palatinuksella, sinä iltana, jolloin Vipsanian hengenvedot taukosivat, – nuo pidot olivat kyllä senaattorin tiedossa kaikkine yksityiskohtineen. Hän oli hiljallensa poiminut tietoja sieltä täältä; kukaan ei arvannut, miten hän oli aluksi pelännyt. Mutta vähitellen tämä kalvava levottomuus vaihtui tavanomaiseen huolettomaan rauhaan, ja Asinius Gallus eli entistä elämäänsä, ei sanottavasti murehtien vaimon kuolemaa, vaan pikemmin huojentuneena; olihan sekin vaihe nyt ohitse. Siitä minuutista alkaen, jolloin vainajan kielelle asetettiin kuparikolikko, Gallus oli kokonaan omistanut aikansa kylvyille, lemmenseikkailuille, juhlille ja työlle, sanalla sanoen, elämän jokapäiväiselle kululle. Hän ajatteli tyytyväisenä: Minulla ainakaan ei ole mitään uhkarohkeita yrityksiä. Minulla on hyvä valtionvirka ja runsaat tulot, minun ei kannata panna kohtaloani peliin, vaan tyydyn, mukaudun. Isän laita oli toisin, – hän oli tavallaan liian kunnianhimoinen, hänellä oli takanaan sotainen nuoruus, ja myöhemmin hän tavoitteli Espanjan ja Lombardian maaherranvirkoja, jopa saikin ne. Mutta tuo rohkeus, tuo pyrkiväisyys aina, aina ylemmäksi on petollista! Hillitty ote kaikissa toimissa ei ole lainkaan pahaksi. Se on parasta, mitä tiedän.
Juhlat Bajaessa –. Galluksella oli yllään hieno mutta ei liian ylellinen synthesis, pöytätakki, josta heijastui violettia väriä hänen leukaansa. Jalkojenpesun, seppelöimisen ja keisarin tulon jälkeen käytiin käsiksi ruokiin.
Ateria oli tavallista vaatimattomampi, viinit nuorta vuosikertaa. Tiberius selvästikin kitsaili lihan suhteen, hän nautti itse parhaasta päästä etikalla maustettuja kurkkuja ja upotti tuon tuostakin vehnäleipäpalan kastikkeeseen vihaisesti, aivan kuin olisi halunnut tukahduttaa sen liemeen. Ritarit, senaattorit, hoviherrat, koko tämä pieni, jonkin verran pettynyt seurapiiri istui aluksi mykkänä. Cotta Messalinuksen munansileä pää kiilsi kuin kulta ja senaattori Reguluksen poskipussit olivat raskaasti lupsallaan. Vihdoin tuotiin paisti, mutta se oli huonosti käristettyä, ja scissor suurine pöytäveitsineen hääräili sen ympärillä epätietoisen näköisenä. Hopeatavarat, maljat, kannut, juomaruukut sädehtivät; imperator ja princeps kyyrötti synkkänä lepotuolillaan. Alituiset kylvyt olivat riuduttaneet hänen vointiaan; Asinius Gallus oli selvästi tuntevinaan ilmassa rikinhajun. Sitä ei haihduttanut edes orvokkibooli, malja, joka tavallaan korvasi laihan aterian, – Apicuksen keittokirjan mukaan valmistettu liuos, sekoitus hunajaa ja punaviiniä; siinä uiskenteli Parman orvokeita, jotka olivat tuoksullaan kyllästäneet juomaa seitsemänä eri päivänä.
Parempia viinilaatuja tuotiin vihdoinkin. Kynttilät liekehtivät kirkkaasti, Tiberius itse maisteli ahkerasti Veronan punaviiniä, kulmakarvat rypyssä, murattiseppele vinosti kaljun pään ympärillä. Gallus istui tai nojaili samalla pyörösohvalla ja painautui veltosti sen pehmustettua selkänojaa vasten. Viini kihisi hänen päässään. Hän tyhjensi maljan toisensa perään. Korvaus huonosta paistista, korvaus hiljaisuudesta ja rikinkatkusta! Tuossa kyyröttää nyt Tiberius, mutta hänen umpimielinen ilmeensä ikäänkuin lauhtuu, pehmenee altapäin, sitä mukaa kuin maljat kalisevat ja viini virtaa... Momos auttakoon, miten kirkasta on! Valot palavat, liekit ovat pystysuoria kuin veitsenterät. Ja ritarit, senaattorit, hovimiehet alkavat päihtyä, koko tämä huone, tämä palatsi sorisee hyvänolon tunteesta. Juuri tässä asennossa, puoleksi leväten, punainen rypäleenveri kihoaa suloisesti päähän...
Naurun, jaarittelun ja hyvin etäisen soiton äänet myötäilivät Galluksen eunukinfalsettia; hän jutteli keisarin kanssa. Mutta hän oli auttamattomasti humalassa, hän ei oikein pystynyt puhumaan; hänen kielensä sammalsi. Jotakin hyvin hellää ja ystävällistä hänen sekavan tajuntansa pohjalta kuitenkin virtaili tuota synkkää miestä kohti, jonka kasvot näyttivät nuolihaukan kasvoilta. Jostakin syystä, taivas tiesi minkä tähden, hän oli nyt juonut itsensä aivan juovuksiin; ihanaa tulista Khioksen viiniä ja mitä parhainta falernolaista. Hänen kielellään pyöri kankeita sanoja häistä, morsiushunnusta ja Agrippinan myötäjäisistä, mutta hän ei halunnut ärsyttää, ei missään tapauksessa ärsyttää Tiberiusta! Sen vuoksi hän sopersi pehmeästi: "Meidän... meidän ystävyytemme, caesar... Mehän olemme lihallisia sukulaisia Vipsanian kautta, Juppiter avita! Olemme naineet saman naisen, kumpikin..."
Asinius Galluksen oli hyvin vaikea käsittää, mitä nyt tapahtui. Jollakin humalaisen tajun katseella hän ikäänkuin seurasi syrjästä näytelmää. Hän näki Tiberiuksen nousevan raskaasti kasvot vihasta vaaleina. Mitä, mitä hän aikoi? Ei, nuo eivät olleet ihmislihaa, jonka alla kiertävät verisuonet. Naamari! Marmorinaamari! Ja sitten tulivat liktorit, ja heidän kirveensä välähtelivät kuin suipot peilit. Hyvin kaukaa Asinius Pollion poika, korkea virkamies, keisarin suosikki, kuuli komennuksen: "Sitokaa. Ei sanaakaan enää. Minä käsken, minulla on määräysvalta ja vielä huomispäivänä lähetän senaatille kirjeen. Otatte hänet tuollaisena vaunuihin ja ajatte Roomaan, muuten minua tosiaan haluttaisi ottaa itse raippa käteen... Ja pidätte huolen siitä, että hänet heti paikalla heitetään Mamertiuksen lukkojen taakse."
Sen jälkeen Asinius Gallus tunsi olkapäihinsä tartuttavan. Hän hoippui kuin unessa viileään yöilmaan liktorien ja palatini-sotilaiden välissä.
9.
Leskikeisarinna Livia Drusilla oli nähnyt Livillan lähtevän kaikkine orjineen, kuohilaineen, pulloineen ja voidemaljoineen Bajaen juhliin. Oli myöhäinen yö, tähdet tuikkivat kirkkaasti. Mutta vanhus ei saanut silmiinsä unta.
Istua vuoteen reunalla tai norsunluisessa tuolissa kankeana kuin olisi jo vainaja, muhkuraiset jalat kivipatsaina ja lumivalkea tukka ohimoilla, istua ypöyksin ja nähdä toiveittensa raukeavan... Miten äärettömän paljon hän oli puuhannut tässä maailmassa! Ja nyt? Mitä hänelle kaikesta tuosta jäi? Hirmuinen, kuristava autius, jossa kuolema lähestyi. Niin, hän oli nähnyt niin monen ihmisen kuolevan, viimeksi oli toinen Livillan ja Drusuksen kaksoispojista kuollut, ja vain jumalat tiesivät, milloin tulisi toisen, Tiberilluksen vuoro. Livia Drusillan omaa ruumista syleilivät jo näkymättömät käsivarret. Ja mitä selvemmin hän tuli tietoiseksi lopun lähestymisestä, sitä vähemmän häntä halutti mennä kotikappeliin uhraamaan jyviä tai avaamaan mustapuisia kaappeja, joiden takana olivat kaikki gens Claudian naamarit. Kharonin lauttaraha, rovio, tuhka ja kultainen lipas, sukuhauta ja vaivainen haihtuva muistokirjoitus, – kaiken tuonko piti seurata koko elämän kestänyttä työpäivää? Hänen ruumiissaan oli lahoamisen tuntu. Parkinruskeat kasvot pysyivät jäykkinä ja ryppyisinä. Muhkuraiset sormet puristuivat lujasti sauvan nuppiin ja ohimohiuksien jääpuikot riippuivat kylminä, sulamattomina kultaverkon raosta.
Yöt olivat kaikkein vaikeimmat. Livia Drusilla ei saanut unta. Alinomaa häntä painosti tunne, että jokin tai joku oli hiipimässä aivan hänen kantapäillään, milloin hän vain liikkui huvilassaan, – vaikka se sitten olisikin pelkkää oman vaipan kahinaa. Vanha pöllö. Yöeläin, kummituseläin, jonka pitäisi jo olla tottunut pimeään. Joka tapauksessa vanhan naisen viheriät silmät kaipasivat nyt enemmän hämärää kuin valoa, ne lävistivät varjoisenkin sopukan, nämä reettori Hortensius-vainajan entisen talon huoneet ja hallit, joihin Acme sytytti vain hyvin harvoin kynttilöitä. Livian ääni oli lakannut kaikumasta palatsissa, koska siellä ei enää ollut poikaa, Tiberiusta. Mutta hänen aivonsa olivat sangen kirkkaat, varsinkin öisin. Vain joskus aamuisin ja päivänvalossa mielikuvat eksyivät syrjäpoluille eikä vanhus kyennyt kaikella tahdollaankaan hallitsemaan niitä.
Kuinka tulisi vanhan naisen, jonka henkinen ikä on viime aikoina rientänyt kalenterivuosien edelle, viettää aikaansa? Miten pitäisi menetellä, jotta yksinäisyys hiukan väistyisi...? Keväiden, suvien, talvien iäti toistuvassa kulussa ei ole mitään tarkoitusta. Aika kehrää paikoillaan kuin rukinratas, vierimättä minnekään. Päivissä ja öissä ei ole mitään, mikä herättäisi hänen turtuneet aistinsa.
Ne eivät kehoita häntä toimivaan valppauteen niinkuin ennen, sillä Livia Drusilla on menettänyt kaikkein tärkeimmän, minkä vuoksi ponnistella. Hänen elämänsä joustin on höltynyt. Toiset tekevät päätöksiä hänen sijastaan, toiset juonittelevat ja vehkeilevät, hänen muinainen vaaniva harkintansa ei liikahda syvyyksissään, jos hovissa jotakin sattuu. Hän vihaa senaattoreita ja ritareita, lähinnä sen vuoksi, ettei kukaan enää vaivaudu tulemaan hänen luokseen, vaan toiset, nuoremmat kädet, Sejanuksen kädet ovat mukana pelissä. Olla kuin öljypuun runko, ontto, ruskea ja tuhatvuotinen, johon sielun huuhkaja on tehnyt pesän! Tietysti, hän on uutterasti etsinyt apua lääkäreiltä ja noudattanut heidän määräyksiään, mutta sehän ei häntä auta. Tähän saakka hän, Augustuksen leski, on aina sanonut: Tee tuo ja tee tämä, minä tahdon, minä käsken...! Jää eloon, koska se on minun tahtoni. Kuole, koska minä vaadin niin. Mutta nyt?
Livia Drusilla ei vieläkään kaivannut orjatyttöjen tukea, kun hän vaelsi huoneissaan. Pahkasauva oli ikäänkuin kasvanut hänen sormiinsa kiinni, – sormiin, jotka leini oli paisuttanut aivan muodottomiksi.
Seinien maalaukset, kukkakiehkurat, sinertävät poukamat, laivat, ruskeat merenluodot ja yksisilmäinen Polyfemos eivät askarruttaneet Livian ajatuksia. Hän tuskin näki niitä. Sukukokouksesta asti, jossa Tiberius oli kaikkien kuullen sanonut vetäytyvänsä syrjään, vanhus oli täydellisesti katkaissut välinsä pojan kanssa; Caesarin lähtöön saakka hän ei ollut tätä nähnyt, lähdön jälkeen hän ei ollut lähettänyt ainoatakaan kirjettä Caprille. Oli kuin nykyisyys ja tulevaisuus olisivat häneltä kuolleet. Vanhuutensa paksujen, estävien silmälappujen raosta hän saattoi katsella pelkkiä menneisyyden asioita, kuunnella rukin polkusimen hyrinää Augustuksen huvilassa, jossa Scribonian tytär Julia oli pakotettu neljänä tuntina päivittäin kehräämään villalankaa, jossa Tiberiusta oli imetetty ja Drusus Nero kasvanut. Livia ajatteli vainajia; hänen nykyinen elämänsä oli kuin varjojen manaamista, ja kuolleiden saatto ulottui hänen omasta isävainajastaan Augustuksen tyttärentyttäreen Julillaan. Kim Drusus oli kuollut, kun nuorukaisen huuto oli kajahtanut yön läpi, vanhus oli kenties ensi kerran eläessään tuntenut, että tuhon miekka sivalsi milloin hyväksi näki, riippumatta hänestä ja hänen aikomuksistaan. Totta kyllä, hän oli monesti, monesti puristanut sormillaan sen kahvaa. Mutta tuona yönä se iski kuin kosto. Että Tiberiuksen poika kuolisi, että kruunu joutuisi pois Claudiusten suvulta, – sitä sen ei vielä tarvinnut merkitä, sillä jos jumalat katkaisivatkin välittömän, isästä poikaan kulkevan vallanperimyksen langan, oli sentään olemassa pikku Tiberillus, Drusus-vainajan lapsi.
Livia Drusilla vaelsi. Seinien kaiku muistutti syvää huokailua. Menetyksiä, aina vain menetyksiä! Jonkun täytyi olla satakertaisesti syyllisempi kuin hän... Lailliset veriuhrit, suovetaurilia, johon yhä turvauduttiin joka neljäs vuosi, jotta vanha tapa pysyisi kunniassa, ja jossa sensorit manasivat kansan verenvian lampaaseen, sikaan ja härkään, eivät ainakaan pelastaneet Claudiusten huonetta. Ja imperiumin kohtalo oli kuin olikin siihen sidottu. Vanhus kuuli oman sydämensä tykytyksen, pehmeät, salakavalat kumahdukset, jotka putoilivat jo hyvin työläästi. Sydän? Kolkko kaivaja, joka hakkaa kuokallaan tietä ihmisolemuksen louhoksessa, yhä kauemmas auringosta, valosta ja toiminnasta. Ei korkeinkaan nobiliteetti ollut siltä suojassa. Tässä, mutta vain tässä, kaikki ihmiset olivat toistensa kaltaisia, niin keisarit kuin orjat, niin aedilit ja kuruulinen maistraatti kuin seitsenkerroksisten vuokratalojen köyhälistö, Livia Drusilla ja idumealainen Acme, korkein käskijä ja halvin käskyläinen. Kuolema? Thrasyllus oli ilmaissut hänelle poislähdön hetken. Vielä oli aikaa, ja se merkitsi, että hänelle suotiin viimeinen tilaisuus olla yksi, ylin. Hän oli mater orbis. Hän oli enempi kuin kaikki muut kuolevaiset, vieläkin.
Vanhan keisarinnan kasvoilla oli jäykkä ilme, kun hän laahautui vaivalloisesti atriumista makuukamariin ja sieltä takaisin arkihuoneeseen. Viime aikoina hän oli paljon miettinyt juutalaisia ja heidän Jumalaansa, ainoata, mitä Livia Drusilla olisi voinut sydämestään palvoa. Jahve Seebaoth, ukkosen, koston ja kaukonäköisten laskelmien herra...! Augustus oli toimittanut hänelle vuotuisia uhreja, hänen lakikääröjään oli luettu täällä, tässä talossa, siihen aikaan kuin Actiumin voittaja vielä oli elossa. Ja hänestä tuntui, että tuo pieni, sitkeä rotu, joka oli tehnyt työtä Ramseksen Egyptissä ja paennut sieltä faarao Meneftahin aikana, rotu, josta oli syntynyt Raahabin ja Deboran kaltaisia väkevän ovelia naisia, oli hyvin lähellä hänen omaa ihannettaan. Livia ajatteli etenkin heidän kiinteätä sukutunnettaan. Ja vähät siitä, millaiset keinot, kunhan tekojen vaikutin oli hyvä –! Velho Samuel kirosi Saulin, Kiisin pojan, koska tämä raukkamaisesti säästi vihollisiaan, Eesau anasti viekkaasti Jaakobin perinnön sokealta isältään, Daavid noudatti Jahven mieltä ja hukutti mooabilaiset vereen. Mitä merkitsivät muut jumalat? Protagoras oli asettanut jumalien olemassaolon kyseenalaiseksi ja sofisti Prodikos todistanut, että he olivat vain auringon, kuun, leivän, virtojen, viinin, vesilähteiden toisia nimiä. Kreetassa oli Juppiterin hauta, jota näytettiin muukalaisille. Viisas Alkibiades ei ollut kavahtanut rikkomasta jumalien kuvia eikä Kinesias tahrimasta niitä virtsallaan. Niin, jumalat haihtuivat niinkuin aamusumu, tämän aikakauden ihmiset eivät sanottavasti heihin uskoneet. Mutta Livia Drusilla tunsi salaista halua uskoa Jahveen. Siltä taholta hän voi tosiaan odottaa ymmärtämystä.
Entä poika? Tiberius? Mitäpä merkitsi, että pojalla vielä oli muodollinen praefectura morum, sillä Rooma oli kerta kaikkiaan Sejanuksen käsissä. Caesar oli jättänyt tänne jälkeensä kyttyräselkäisen suosikkinsa, nousukkaan. Vanhuksen mielessä liikahteli hämärä epäilys, niinkuin kuumesairaan ajatus häilyy eteen- ja taaksepäin, loittonee pois ja sukeltaa jälleen esiin, paisuu uinuvasta hourekuvasta miltei varmuudeksi ja häviää taas syvälle alitajunnan mereen... Jossakin sisäisen olemuksensa sopukassa hän tavallaan samasti kuolleen tytärpuolensa ja ruhtinatar Livillan. Aavistaa Drusuksen lesken pyrkivän valtaa kohti, se oli samaa kuin nähdä kokonaisen aikakauden menevän mailleen. Livilla, joka käytti ihomaaleja, kauneusnaamioita ja öljyjä niinkuin aikoinaan Julia-vainaja, piti juhlia kolmellekymmenellekuudelle hengelle virallisten yhdeksän kutsuvieraan sijaan, nukkui keskipäivään asti, tuotti helmiä Intian Muzirista ja Ceylonista, pukeutui Koos-saaren verkkomaisen läpinäkyvään silkkiin ja kultasi hiuksensa, se nainen oli ilmetty turmeluksen perikuva! Ei, vanhus ei ollut sokea. Julia oli jakanut ruumistaan elostelijoille sigmallaan, pehmustetulla sohvalla, mutta tämä toinen otti rakastajansa vastaan loistovuoteessa. Rujon ja peloittavan rakastajan, jonka musta vaippa muistutti yölepakon siipiä.
Hitaasti ja raskaasti, niinkuin hänen tapansa oli, Livia Drusilla lähti tuona yönä kulkemaan pimeän puutarhan halki. Hän nojautui sauvaansa. Kuun kaari oli noussut; se kimalsi hyvin kylmästi puiden latvojen tasalla.
Koko tällä kukkulalla ei ollut ainoatakaan huonetta, mihin vanhus ei olisi päässyt yön tai päivän aikaan. Vanhojen muistojen, vanhan käskyvallan kammo kulki hänen edellään kuin mikäkin näkymätön nomenclator. Plataanit suhisivat yötuulessa. Augustuksen iäkäs leski tunsi sieraimissaan heikkoa, aivan heikkoa kukkivien yökohokkien tuoksua, sillä oli silenen kukkimisaika. Hänen tolppamaiset jalkansa polkivat lujasti maata, – kuu syntyi par'aikaa länsitaivaalla kasvot itään päin kääntyneinä, ja sen valossa oli sama vihertävä vivahdus kuin vanhuksen omissa ilveksensilmissä. Niin, Livia Drusillalla oli vielä hallussaan vanhan mahdin jäännös kuin purppurapuvusta repäisty kaistale, eikä ainoakaan elävä ihminen vapisematta voinut kuulla hänen pahkasauvansa kolkutusta.
Hän jätti selkänsä taakse reettori Hortensiuksen pienen huvilan, hän astui hitaasti, määrätietoisesti palatsia kohti. Olkoon, että jalkoja särki ja sydän jyskytti kiihkeästi; pimeys terästi hänen ajatuksiaan, hänen aivoissaan lepatti erään aikomuksen liekki. Hän ajatteli: Vielä minä olen minä! Vielä haluan toimia. Koko elämäni ajan olen pidellyt kiinni Rooman valjakon suitsista enkä hevillä luovuta niitä käsistäni. Vehkeilkööt toiset miten mielivät, minä pysyn ylimpänä niinkuin Jahve Seebaoth, aina hautaamispäivääni asti! Ja kuka tietää, vielä sen jälkeenkin... Minulla oli voimaa kostaa isäni kuolema, minä kykenin raivaamaan tien omalle suvulleni, vaikka oli kidutettava, syöstävä vankeuteen, surmattava, ja minä pystyn, minä TAHDON vieläkin olla mikä olen, olla Tiberius Claudiuksen äiti.
Hänen muistinsa vaelsi niinkuin tolppamaiset jalatkin. Hän ajatteli Augustuksen lapsenlapsia, Gaius-vainajaa, joka kuoli sodassa, nuorempaa Luciusta, joka menehtyi ruttoon Marseillesissa, Reggiossa nääntynyttä tytärpuoltaan, teloitettua Postumusta, Julillaa. Mutta nyt ei ollut heistä kysymys. Oli kysymys Germanicuksen siskosta ja hänen rakastajastaan. Livia Drusilla suuntasi askeleensa palatsia kohti. Hän näki muurien häämöttävän kuun ja tähtien heikossa, maidonkarvaisessa, hiukan vihervässä kajossa. Mons Palatinus synkkine rinteineen ja puiden tuskallinen huokailu säestivät hänen pahkasauvansa kolketta. Ajatuksissaan hän näki Livillan makuukamarin kiiltokiviseinineen, joista oli maksettu niin paljon, näki kiemurtelevien mustien pylväiden sukeltavan hämyyn, näki ebenpuuhun veistettyjen jumalien irvistyksen ja velariumin, vuodeteltan hehkun. Kuin Egyptin muinaisen kuningattaren Nefertarin hauta, joka välkkyy tummansiniselle, vihreälle ja kullalle! Saadaanpa nähdä. Jumalat tahtoivat, että Livilla oli kaukana täältä, Baiaen kylpylässä, ja että sillä välin kuin hän nautti frigidariumin viileydestä, hänen asuntonsa Roomassa oli typötyhjä. Kuunnelkoon nyt Ekhon luolan kaikua, uhratkoon viiniä ja hunajaa Dianan pyöreässä temppelissä, pysyköön poissa... Mitä etäämpänä, sitä parempi.
Livia Drusilla oli vähällä lyödä sauvallaan henkivartijaa, joka tuli häntä vastaan linnan eteissalissa. Mies oli hätäytynyt; tiettävästi hänet oli komennettu vahtiin, eikä hän kuitenkaan rohjennut uhitella mahtavan vanhuksen tahtoa. Keisarinna näki heikon tulen pilkottavan Livillan huoneistosta. Sitten hän astui sille suunnalle, repäisi oviverhot syrjään. Siellä tuikahteli tosiaan pieni vihreä savilamppu, ja yksinäinen kynttilä, joka oli työnnetty alabasterijalkaan, lepatti rauhattomasti. Ensi aluksi vanha nainen aivan jähmettyi paikoilleen. Pieni ruskea kuohilas, Drusuksen eunukki Lygdus, syöksähti hänen luokseen ja heittäytyi pelosta vavisten mosaiikkilattialle.
"Mitä... mitä tämä merkitsee?" kysyi Livia Drusilla kumeasti.
Eunukki piipitti sopertavalla äänellä: "Olen jäänyt tänne vartioimaan, kun toiset matkustivat. Säästä minua, domina! Älä tee minulle pahaa..."
Hetken vanhus katseli tarkkaavasti tuota köyryä selkää, jossa lapaluut kohoilivat ruskean ihon alla. "Olen nähnyt sinut ennenkin. Eikö totta, pojanpoikani osti sinut Aleksandriasta kahdensadantuhannen sestertiuksen hinnasta?" Valo huoneessa oli niin himmeätä, että leskikeisarinna ei oikein tarkoin nähnyt Lygduksen kasvoja, sen enempää kuin mustapuista vuodetta, käärmepilareita ja babylonialaisia kankaitakaan. Mutta hän huomasi kuitenkin, että eunukin valkoiset silmämunat kiilsivät pelosta, ja kuuli, kuinka hän vikisi surkeasti kuin pieni hiiri: "Armahda minua, teen ihan kaiken, mitä tahdot! Ruhtinatar haluaa ristiinnaulita minut seinään! Käsistä ja jaloista..."
"Mitä varten? En ole tullut tänne sinua kiusaamaan, mutta minkä tähden?"
Lygdus värisi ankarasti. Livian kasvojen rautainen päättävyys, hänen jäykän ruumiinsa ryhti ja musta varjo sinisellä seinällä ikäänkuin takasivat Lygdukselle syvemmän turvallisuuden ja suojeluksen kuin huikentelevan nuoren valtiattaren herruus. Ja kun eunukki nyt tähyili leskikeisarinnan ankaraa hahmoa, hänet valtasi äkillinen luottamuksen puuska, halu uskoutua kokonaan ja täydellisesti tuolle mahtavista mahtavimmalle; tänä hetkenä hän oli valmis kavaltamaan Livillan, aivan kuin salassa kytenyt pelko, jota hän oli turhaan yrittänyt sammuttaa, purkautuisi väkivaltaisesti ilmi. Hän läähätti: "Herrattareni pistää minua neulalla kylkeen ja käsivarsiin, miten sattuu. Hän pistää myös orjatyttöjään. Ja kaikki johtuu noista kirjeistä, jotka minä vein Sejanukselle. Herrani Drusus kirjoitti Agrippinalle paljon kirjeitä..."
Livia Drusilla seisoi hetken aikaa miettien. Kookkaana, raudanraskaan mahdin elävänä muistopatsaana, kuulostaen oman epäluulonsa oraakkelia, joka sanoi, että täällä ei kaikki ollut täysin tolallaan. Sitten hän sysäsi Lygduksen syrjään. Hän astui permannon poikki, ja eunukki katseli hänen jälkeensä pelon ja toivon valo silmissään. Niin, Drusuksen huone, josta hirveä huuto oli eräänä yönä kajahtanut, oli lähellä. Mutta makuukammiossa oli lippaita, rasioita, thuija-puisia pöytiä, malabathrum-öljyn vienoa lemua ja jerikolaisen balsamin imelää henkäilyä, aivan kuin Livilla olisi antanut tuottaa sitä muumioliinojen kyllästämistä varten. Puuttui vain säilyttävä pyhä natroni ja egyptiläinen ammonium! Korupöydillä ajelehti hujan hajan vehnäleipänaamareita ja voidetölkkejä. Oli hiostavan kuumaa.
Tahtomattaan keisarinna vertasi huoneen ylellisyyttä oman huvilansa yksinkertaisuuteen. Hän muisteli nuoruuttaan, joka oli kulunut kuin porvaristytön elämä; siinä oli vielä kuvastellut Caton ajan jäyhä puritaanisuus. Mutta täällä sitävastoin välkkyi carythoslainen marmori ja ofites-kivi, violetit synnadilaiset paneelit iskivät säkeniä, kudosten ja mattojen ompeleista heijastui turmeltuneen sukupolven loistonhalu, sen sukupolven, joka ei ollut milloinkaan tehnyt työtä käsillään eikä koskaan sitä tekisi. Sinertävää alabasteria kaikkialla. Vuoteen pylväät kiemursivat kuin Kamakin velhojen käärmeet, jotka kuuntelevat maagillista pillinsoittoa. Lampun häilyvässä valossa liehui ja vilahteli ebenpuuhun veistettyjä irvistäviä jumalia, kokonainen vyöryvä, ryömivä pandemonium, joka kapusi laipiota kohti ja taas vaipui alaspäin. Livia Drusillan silmät kimalsivat epäluuloisesti. Tällä tavalla siis tuhlattiin suvun varoja! Jo Divus Juliuksen alipäällikkö Scaurus oli ollut kyllin röyhkeä rakentaakseen huvilansa Meloksen tummasta, kalliista marmorista, Formiaen ritari Mamurra oli aikoinaan teettänyt Caeliuksella olevan talonsa viheriästä hohtokivestä, jota tuotiin Euboiasta, Crassus oli holvannut kahdentoista jalan korkuiset salinsa Frygian orvokinvärisellä marmorilla ja käyttänyt pylväisiin Taenarumista louhittua serpentiinikiveä. Että siis Livillakin –!
Keisarinna rypisti kulmiaan. Hän tuskin huomasi, että Lygdus tarkkasi pelokkaasti hänen jokaista liikettään.
Sitten Livia Drusillan katse osui pieneen mahonkirasiaan. Sen vaarnat kiilsivät hämyssä; se oli laskettu huolimattomasti pöydän lappeelle. "Lisää valoa!" hän komensi, ja eunukki sytytti vapisevin sormin kynttilöitä. Hämärän, vaistomaisen ajatusyhtymän vallassa vanha nainen ajatteli asiakirja-arkkuaan, jossa hän säilytti vaarallisia kirjeitä, ilmiantoja, kansalaisluetteloita, joihin oli tehty pieniä merkitseviä sivuhuomautuksia, ja poliisin muistiinpanoja. Oliko niin, että keisarinnan epäluuloinen vainu äkkiä heräsi? Joka tapauksessa tässä huoneessa, näiden lukemattomien esineiden joukossa ei ollut mitään, mikä olisi vetänyt häntä puoleensa voimakkaammin kuin tuo pieni musta rasia. Ja samassa hän tunsi käsissään jotakin hyvin kylmää. Eunukki Lygdus oli lähestynyt ja ojensi nyt hänelle metallisen avaimen.
Lampuista ja kynttilöistä levisi juuri parhaiksi hohdetta, vanhuksella oli yöeläimen silmät, hän ainakaan ei kaivannut enempää valoa nähdäkseen. Hän astui pöydän luo, tarttui lippaaseen ja väänsi avainta, niin että vaarnat kilahtivat ja kansi ponnahti auki. Lygdus tuijotti häntä silmämunat kimmeltäen, pelon hiki otsallaan. "Vaiti", sanoi Livia Drusilla. "Minulla on valta suojella sinua tai olla suojelematta, miten hyväksi näen. Milloin tahansa voin antaa käskyn, että sinut ensin ruoskitaan kuusisiimaisella flagrumilla ja sitten ristiinnaulitaan. Varo siis nahkaasi..." Hänen ei tarvinnut sanoa enempää. Eunukki vapisi.
Kun lipas avautui kimeästi narahtaen, Livia Drusilla otti sormiinsa kaikki papyruskääröt ja punnitsi niitä hetken, aivan kuin olisi halunnut saada selville niiden painon. Vanhaa, kellastunutta Egyptin papyrusta. Niiden joukossa oli lyhyitä tervehdyksiä, viestejä, jotka oli kirjoitettu Aelius Sejanuksen käsialalla, sitten toisia laajempia ja perinpohjaisia; olipa vielä muuan, jonka murtunutta sinettilakkaa Livilla kaikesta päättäen oli yrittänyt kuumentaa jälkeenpäin, ummistaakseen särön; sitä ympäröi tiivis vihreä mantteli. Ja juuri tähän kirjeeseen vanhus ensimmäiseksi tarttui. Hän kehitti sen miettivästi auki. Hän luki kasvot jäykkinä, suupielet hiukan nytkähdellen, otsa syvissä poimuissa:
"Sejanus tervehtii Livillaa. Toivon, että valtiattareni heittää tämän kirjeen hiiliastiaan kohta, kun on sen lukenut Se ei saa koskaan joutua asiattomiin käsiin. Olen viime aikoina pohtinut kaikkia mahdollisuuksia, myöskin noita yrttijauhoja, joita Locusta ja Martina ovat niin taitavasti valmistaneet; niiden teho vain on liian hidas eivätkä ne johda kyllin nopeasti tulokseen. Sinä iltana, jolloin poistuin luotasi, keksin muuta... Yleisestihän kuiskaillaan, että veljesi menehtyi Epidafnessa Pison ja Plancinan survomaan lasijauhoon, johon oli sekoitettu suosellerin juurta ja vuohenkaalia. Hienoksi survottu kristalli, mikäli se leivotaan aniskaakkuihin, on minun mielestäni kaikkein pettämättömintä, eikä meidän tule tässä yrityksessä arastella, on joka hetki ajateltava vain suurta, huimaavaa päämäärää. Pyydän anteeksi, että sinä ja tohtori Eudemos saatte osallenne tämän ratkaisevan ja, niinkuin sinusta tuntunee, raa'imman tehtävän, mutta muutenkaan emme voi menetellä... Olen valvonut koko pitkän yön; tuleva kultaseppeleesi samoin kuin muuten minunkin, välkkyy jo hyvin lähellä. Yksityiskohdista en voi kirjoittaa paljoakaan. Kunpa Drusuksen eunukki olisi siinä määrin luotettava kuin vannoit minulle; vaikka toihan hän nuo kallisarvoiset kirjeet, joita en vaihtaisi puolen maailman metallikaivoksiin, sillä kerran vielä ne ovat mahtavia aseita käsissäni. Taivas tietää; miten uuvuksissa olen! Päätäni jyskyttää kuin otsaluun alla lyötäisiin pieniä moukareita. Sen täytyy tuntua sinusta kauhealta, sinä olet kuuleva hänen huutonsa, sinun on tungettava korviisi vanua ja pyydettävä Eudemokselta unijuomaa sinä yönä, jolloin sen pitää tapahtua. Mutta vannon jumalattareni Volsiniin Nortian nimessä, että valta putoaa suoraan käsiimme. Ja kun lähin kruununperijä, jolle minä ehdotin tribuniutta, jotta Hänen sokeutensa ei mitään ymmärtäisi, on poistunut tästä maailmasta, tulee toisten vuoro. Asia on nyt niin, että minä leikkaan misteleitä Claudiusten tammesta, niinkuin eräs toinen on leikannut Juliusten sukupuusta..."
Livia Drusillan sormet vapisivat vähän, hyvin vähän. Hän nosti esille uuden, tällä kertaa päiväämättömän käärön; se oli kestävää ja hienoa Saisin kaupungin papyrusta, ja hänen katseensa imeytyi tärkeimpiin kohtiin:
"... Olen kohta neljä kuukautta toiminut rikosprosessien johdossa, levähtämättä. Reettorit kolkuttavat oville, eikä siitä ole mitään pääsyä. Ihmettelen Caesarin epäluuloa, se yltyy päivä päivältä; en kuvitellut sitä niin pohjattoman syväksi. Agrippina ja hänen haukanpoikasensa katoavat ennen pitkää, niinhän Juliuksetkin, nyt viimeksi Augustuksen viimeiset elossaolleet tyttärenlapset, ovat kuolleet, mikäli heidän ruokajärjestystään on sopivasti säännöstelty. Muuten, toistaiseksi häntä on tarvittu, ja yhä epäröin, lyödäkö... Tiberius uskoo salaliittoon ja luottaa minuun kuin auguriin. Livia Drusillalle taas tuottaisi iloista mieltä Germanicuksen perheen täydellinen perikato. Tietysti varon tarkoin paljastamasta aikeitani. Mutta sinun on ehdottomasti poltettava jokainen kirjeeni. Kunnianhimoiset ajatukseni öisin, jolloin en saa unta, meidän tuleva yhteinen herruutemme, se hetki, jolloin sinä ja minä saamme painaa päähämme seppeleet..."
Sitten tuli esille hyvin kiireisesti, puolittain haalistuneella musteella kirjoitettu papyrus. Livia Drusillan sormihermot olivat käyneet kumman herkiksi; hän tunsi kuivuneen liiman nihkeyden, tunsi selis-liuskojen ohuen säiekudelman, sen pienet kohokohdat. Tässäkin oli tuo välttämätön: Sejanus tervehtii Livillaa. Niin, edesmenneen kuningas Psammetikoksen kaupungin papyrukselle voitiin kirjoittaa monenlaisia asioita: "Kieltämättä toimin häikäilemättömästi, ja usein mietin, mahdatko ymmärtää. Mutta päämäärän vuoksi, rajattoman vallan tähden on oltava julma. Toisen kaksoispoikasi kuolema oli kohtalon oma isku, ja ellen tietäisi, ettet koskaan ole rakastanut lapsiasi, lisäisin tähän joitakuita kauniita lohdutuksen sanoja... Mutta toinen, Tiberillus, jatkaa yhä appesi ja miehesi sukua, Claudiusten sarjaa... Jos hän, jota Praenestessä nimitetään Fortunaksi mutta minun synnyinseudullani Nortiaksi, suo elämän vielä kerran puhjeta kohdustasi, minun siemeneni hedelmöittämänä, silloin, Livilla, uusi keisarinsuku nousee valtaan."
Vanhus istui kauan aikaa kirjeet sylissään. Niiden joka lauseenkäänne paljasti ajatuksen kammottavan alastomasti; kaikesta näki, että ne oli hätäisesti kyhätty hetken tarvetta varten, yrittämättä millään tavoin peitellä aikomusta.
Näin, näin siis oli! Aina vuodesta seitsemänsataaseitsemänkymmentäkuusi ja vielä paljon kauempaa, Drusuksen kuolinyötä edeltäneistä vuosista alkaen, tapahtumien johdonmukainen sarja levisi Livian silmien eteen kuin harvinaisen taidokas kudos, ja hän näki sen pienet silmukat myrkkypisaroineen. Hänestä miltei tuntui kuin olisi katsellut suuren ristilukin verkkoa. Niin, tässä oli toiminnassa ovelampi pää kuin hänen omansa! Mutta jumalat sallivat hänen repäistä sen seitin rikki kuoleman kynnyksellä... Hän nousi. Hänen ruumiinsa oli oudon raskas.
"Osaatko kirjoittaa sujuvasti? Onko talossa puhdasta papyrusta?" hän kysyi ilmeettömällä äänellä.
"Osaan", sanoi Lygdus irroittamatta pelokasta katsettaan noista mullanvärisistä kasvoista. "Dominus Drusus käytti minua usein apunaan, milloin oli laadittava jokin hyvin tärkeä suunnitelma, linnoituksen luonnos, käskykirje Terracinaan tai muuta sen tapaista. Jos sanellaan... luulen, että osaan kirjoittaa hyvin nopeasti, ainakin koetan..." Hän änkytti kuin hypnoottisen lumouksen vallassa, ja hänen katseensa oli kiinteästi tähdätty Livia Drusillan silmiin.
"Odota..." sanoi vanhus ääni naristen. "Sinä saat kirjoittaa. Toimita nyt vain kirjearkkeja, mutta täsmälleen samansuuruisia kuin nämäkin. Kolme, ehkä neljä liuskaa. Jäljennät ne jokaista kynänvetoa myöten, mutta siten, että eroa ei kukaan huomaa. Ja muista, Lygdus, jos sanaakaan kaikesta tästä tulee yhdenkään kuolevaisen tietoon, minä kostan, kostan hirvittävästi. Elävänä tai kuolleena. Vai luuletko, ettei minuntapaiseni nainen voi kummitella vielä haudan takaa? Sitä vastoin... maksan sinulle vuosipalkkasi, jos työ on valmis ennenkuin aamu vaikenee. Saamme kait yhdessä joten kuten suljetuksi nuo vääntyneet metallihelat, tuon lippaan."
Kun Lygdus poistui hakemaan sulkaa, mustetta ja papyruksia sekä terävää veistä, jolla jäljennökset voitiin leikata alkuperäisten kirjeiden mittojen mukaisiksi, Livia Drusilla siirsi pienelle korupöydälle enemmän kynttilöitä. Hän hymyili. Viimeinen toimenpide hänen työteliäässä elämässään. Viimeinen!
Oli aamu, kun pelästynyt ja vielä uninen vestaali Urgulania äkillisen käskyn saatuaan ilmestyi leskikeisarinnan luo. Pyhän Tulen papittaren fibula-solki näytti olevan putoamaisillaan; hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet, ja valkoiset pääsiteet, jotka oli huolimattomasti kiedottu ohimoiden ja poskien ja otsan yli, ikäänkuin pidättivät hänen pullistuvaa lihaansa pakahtumasta. Turbaanin tapainen kääre oli valahtanut toiselle ohimolle.
Livia Drusillan käsky oli ollut niin ankara, mahtava vanhus oli niin ehdottomasti komentanut Urgulanian saapumaan, että vestaali uumoili kaikessa tuossa jotakin äärimmäisen salaista luottamustehtävää. Eikä hän erehtynytkään. Kun hän lysähti atriumin norsunluiselle penkille ja heristi korviaan, tyly vanha nainen kävi suoraan asiaan. Kaikesta huomasi, että Livia Drusilla ei ollut sinä yönä lainkaan nukkunut, sillä hänen ruskeat kasvonsa olivat vaaleammat kuin tavallisesti ja hänen äänessäänkin oli uupuneesti rahiseva sointi, joka ei silti peittänyt kuuluvista sanojen painokasta varmuutta. Hänen kyhmyiset sormensa olivat taipuneet pahkakepin nupin ympärille.
"Kuuntele tarkasti, Urgulania", sanoi Livia Drusilla. "Otaksutaan, että olen vielä elossa, kun kaiken pitää tapahtua... Tai sitten minut on poltettu ja haudattu asiaankuuluvin lörpötyksin. Vähät niistä! Olen luovuttanut Vestan temppeliin joukon tärkeitä asiakirjoja, muun muassa testamenttini. Ja nyt, Urgulania, sinun on huolellisesti, lukittava sinne tämä kirjekäärö, johon olen painanut vahasinetin. Näet kai, kenelle se on osoitettu, vai kuinka? Määräpäivänä sinä lähetät viemään sen hänelle. Mutta vain mitä luotettavin postinkuljettaja... Minulla on muuten tunne, että elät kauemmin kuin minä. Joka tapauksessa, sinetti on luja ja vielä murtumaton, ja jos se murretaan, sinua ja Pyhän Tulen papittaria kohtaa hirmuinen kosto poikani taholta. Tämä on tärkeämpi asiakirja kuin testamenttini."
Huolinnatta atriumin lämmöstä papitar värisi. Hän mutisi tuskin kuuluvasti: "Luonnollisesti otan hoitaakseni sen. Milloin en olisi noudattanut tahtoasi, keisarinna?"
Livia Drusillan huulet liikkuivat: "Niin... sinun pitääkin pelätä minua. Ja niskuroida sinä et voi, sen minä sanon, panematta omaa kohtaloasi alttiiksi. Vai kuvitteletko, etten ole ryhtynyt toimenpiteisiin sinun varaltasi? Olen pannut talteen senkin kirjeesi, josta käy päivänselvästi ilmi, miten toimit Plancinan asiassa... Mitä minun pitikään sanoa...?" Eräänlainen raskas muistamattomuus levisi hänen kasvojensa yli.
Urgulania hermostui yhä pahemmin. "Milloin kirjeet on toimitettava Caprille?" hän rohkeni arasti kysyä.
Vanhuksen silmissä oli jotakin jäätynyttä, jäänharmaata tai jäänviheriää, niistä uhosi kylmää sähköä, joka kerrassaan herpaisi papittaren. Livia jatkoi: "Hyvä että muistit sen. Vestaalina sinä kuulet, sinun täytyy kuulla kaupungilla liikkuvat huhut. Paina siis äärimmäisen tarkasti mieleesi: ei ennenkuin yleisesti juorutaan, että Aelius Sejanus saa kansantribuunin arvon. Mutta sinä päivänä, hetkeäkään viivyttelemättä! Joko matkustat itse Puteoliin tai annat nuoren Pollian lähteä matkalle kirjeet mukanaan taikka jonkun toisen, hyvin luotetun ja mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. Muista, ei ennen! Jos elän silloin, hoidan luonnollisesti itse asian. Mutta luulen, että kuolen aikaisemmin... Onko kaikki muistissasi? Kas niin, otahan nämä nyt..."
Sitten kuului vain sauvan kopahdus ja tuima ääni: "Pois."
Kun Urgulania poistui huvilasta kallisarvoinen asiakirja vaipan alla ja pöhöttyneillä kasvoilla hämmennyksen ja sekavan pelon leima, vanha keisarinna vajosi raskaasti istumaan tuoliinsa. Valo paistoi kattoaukosta, mutta hän ei sitä huomannut. Sanomaton voipumus valtasi hänet, kuin pitkän, väsyttävän työpäivän jälkeen, kuin kokonaisen eliniän jälkeen, joka on vihdoinkin suljettu umpeen lopullisen teon sinetillä. Ei niin, että Livia Drusilla tosiaan tuntisi itsensä kypsäksi luopumaan kaikesta. Hän vain istui siinä ruumis raukeana ja hänen henkensä tuijotti laajojen viljavien maiden yli, koko tämän mahtavan valtakunnan yli, jonka hän oli kasvattanut poikaansa varten ja jonka pellot hän oli höystänyt Juliusten suvun punaisella verellä. Mutta sitten tajunta jälleen hämärtyi epäselväksi... Ajatukset kulkivat omia teitään. Leskikeisarinnalla ei ainakaan nyt, unettoman, toiminnantäyden yön jälkeen, ollut valtaa niiden ylitse. Hän muisteli kirjeitä, jotka Urgulania oli kätkenyt povelleen. Viimeinen toimenpide. Isku vai hyväilykö? Hänen nielussaan tuntui ilkeä sapenmaku. Valo laskeusi katosta hunajanvärisenä väikkeenä hänen ohimoilleen ja hiuksilleen, mutta ei siitä ollut hänen lämmittäjäkseen. Niin, Livia Drusilla oli tehnyt, minkä suinkin voi, – hänen ei enää tarvitsisi huolehtia. Hänen sydämensä tykytti rauhallisesti, vain patsasmaisissa jaloissa nilkoista polviin tuntui ilkeätä säjöilyä.
Ja jossakin hänen hämärtyvien aivojensa sisässä liikkui eräs kysymys, johon hän ei löytänyt vastausta: Minkä vuoksi olen näin menetellyt? Oma poikani kalliosaarella...! Onko tämä äidinrakkautta vai äidinkostoa, vai kenties molempia? Sillä kipeästi tämä on häneen sattuva –
10.
Kaikkein mieluimmin Plautilla olisi lähtenyt isän kanssa kauas pois. Ehkä ylhäälle pohjoiseen, Alpeille, missä pikkusisko Marcia sai nähdä vuorten hehkuvan kalpean punaisina, vaikka aurinko olisikin aikoja sitten painunut taivaanrannan taakse.
Marcia uskoi niin luottavan hartaasti paranemiseen –! Ja kuitenkin nuo pitkät kuukaudet hoitolassa olivat yhtä hyödyttömiä kuin äidin ja Aelian alinomaiset kesäiset vaellukset meren rannalle, milloin mihinkin kylpylään. Ei ilmennyt muutosta parempaan eikä pahempaan päin. Marcia yski kauheasti niinä harvoina kertoina, jolloin hän saapui hetkiseksi kotiin. Niihin kuului tavallisesti Januariuksen ensimmäisen päivän ja illan suuri hilpeä lahjajuhla, jolloin molemmat tytöt menivät makuulle aivan kylläisinä hunajaleivistä, onnellinen hymy huulillaan. Sisar matkusti lyhyen ajan kuluttua. Kuinka mielellään Plautilla olisikaan seurannut häntä noille korkeille vuorille ja elänyt lähempänä kosmoksen yksinäisyyttä ja tähtiä! Keskikesän helteen aikana tämä halu valtasi hänet erikoisen voimakkaana. Se muistutti koti-ikävää.
Se alinomainen hälinä, jonka talossa asuva suuri ihmisjoukko, ennenkaikkea orjat, vapautetut ja klientit saivat aikaan, oli Plautillan alituisen harmin aiheena; sen vuoksi hän mielellään vetäytyi johonkin hyvin hiljaiseen sopukkaan, jossa hänellä oli seuranaan vain rhodoslainen leikkikumppaninsa Camerina. Tämän uskolliset silmät hohtivat tylsää ihmetystä, kun prefektin tytär kertoi tapansa mukaan satuja. Päivien touhu, läksyt kiusasivat Plautillaa paljon enemmän kuin pitkät tunnit, jolloin hänen täytyi maata vuoteessa ja antaa sitoa yrttihauteita nilkkojen ympärille.
Sillä toimettomuus, hiljainen lepo, sitä hän ei suinkaan pelännyt; hän vain odotti, että hampunpunojan vaimo, jonka synkän ihanien sibyllansilmien edessä tyttö tunsi itsensä ikäänkuin sidotuksi, nousisi ja poistuisi huoneesta.
Sitten tuli taas päiviä, jolloin Plautillan täytyi opetella soittamaan ja tanssimaan tai kuunnella, miten opettaja Syrus luennoi miimillisestä ilmekielestä, jonka hallitseminen oli jokaisen patriisintyttären velvollisuus. Pieni ruskea mies leveine kaapuineen ja hiustupsuineen oli hänen elämänsä painajainen! Tapansa mukaan Syrus hiipi saliin kuin varjo, poukkoili hullunkurisesti edestakaisin lattialla, napsutteli sormiaan ja antoi tahtipuikon heilua. Kauhea musta luukeppi nousi ja laski, kolmeneljännestahdit putoilivat määrämittaisesti, ja tytön oli tanssittava, vaikka nilkkoja vihloi, halusipa hän sitten totella tai ei. Hän kysyi turhaan itseltään, miksi ihmiset tekivät olemassaolon niin tuskallisen monimutkaiseksi... Eihän kaikkea sitä, mitä vaadittiin, suinkaan olisi tarvis osata, Ionicus-tanssi esimerkiksi –! Oli kuin jokainen olisi tuomittu olemaan jotakin toista kuin oli, kätkemään kasvonsa naamioihin ja pukeutumaan valepukuihin. Niin, ihmiset olivat tavalla tai toisella noiduttuja, isä kiihkeine, kuumeisine hankkeineen, äiti surun painamine sirkankasvoineen, Sejus Tubero kömpelöille liikkeineen ja rehentelevä setä Blaesus, jonka puku kalisi kunniamerkkien painosta. Plautillasta tuntui, että sedän kultakilpien alle piiloutui jokin tai jotakin, mitä hän, enempää kuin maailmakaan, ei tuntenut. Vai oliko setä vain heläjävä, ontto ihmisenmuotoinen nukke?
Maaliskuun kolmantenakymmenentenä päivänä isä otti Plautillan mukaansa katsomaan juhlamenoja, joita vietettiin Augustuksen rauhanalttarin luona. Isä selitti hänelle, että kun keisarivainaja Antoniuksen ja Kleopatran voitettuaan oli palannut kaupunkiin, Januksen temppelin ovet, jotka olivat olleet avoinna tasan kaksi vuosisataa, oli suljettu; ja merkitsi, että maanpiirin rauha, pax orbis terrarum, julistettiin kaikille kansoille. Mutta prefektin tytär seurasi kummastelevin silmin ihmisten tungeksimista, maljatulien loimoa, välähteleviä heleitä pukuja, sotilaiden loppumatonta marssia ja kenturioita, jotka ratsastivat mustilla hevosilla. Hän kuunteli soiton ja laulun pauhua, joka majesteettisesti nousi ja laski kypäräin meren yli. Siinä ilmenevä henki oli hänelle vieras. Plautilla oli sen näköinen, aivan kuin hän aikoisi sanoa jotakin eikä kuitenkaan sanoisi; hän nielaisi huomautuksen, että kaikki tämä melu ja töytäileminen pikemmin vaivasi kuin riemastutti häntä. Se oli niin kumman järjestettyä –! Eikä yksinäisyys ole läheskään yhtä vastenmielistä kuin hälinä, sillä soitossa ja kuoroissa ei täällä ole oikeata säveltä, joka tekisi hyvää hänen mielelleen. Prefekti itse, Sejus Tubero, setä Junius Blaesus, klientti Natta synkkine kasvoineen ja Satrius Secundus saattoivat kuulua tähän meluisaan maailmaan, mutta he eivät mahtaneet täysin käsittää, kuinka raskas ja vaikeita ponnistuksia vaativa asia siihen sopeutuminen Plautillalle oli. Nyt he olivat kaikki läsnä katsellen tyttöä ja odottaen, että hänen kalpeille kasvoilleen ilmaantuisi edes hiukan innostusta.
Auringonvälkkeisessä pihassa Plautilla tapansa mukaan koetti selvitellä tätä asiaa Camerinalle. Mutta hänen oli aina otettava sadut avuksi. Hänen vieno ja heikosti elämään juurtunut olemuksensa kykeni ilmaisemaan itsensä vain kertomusten ja vertauskuvien avulla, sillä kaikessa muussa hän oli huomaavinaan tuota selittämätöntä, kieron valheellista teennäisyyttä, joka teki ihmispuuhat niin monimutkaisiksi; oli kuin itsekukin olisi pettänyt ja halunnut pettää sekä itseään että toisia. Noiduttu, siinä sana!
"Tämä on pahan taikurin työtä, Camerina", sanoi Plautilla kähärät hiukset hiukan kosteina ja huulet hymyssä. "Sinä et tiedä miten mahtava hän on. Isä esimerkiksi ei ole pretoriaanien ylipäällikkö, ei, hän on vain olevinaan. Eihän mustelakaan ole oikea eläin, vaikka meistä näyttääkin siltä. Entä sitten poppelit, jotka heti huomaa lumotuiksi!" Vanhan kansannäytelmän tyypit, sellaiset kuin Maccus ja Pappus, olivat nyt kerta kaikkiaan haihtuneet Plautillan päivätarinoista, mutta vihreällä sisiliskolla ja kaikilla puutarhan ihmeillä oli niissä yhä varma, määrätty sijansa. Hänen tavakseen tuli yhä useammin muunnella lukemiaan tarinoita. "Miten hupsu ajatus, Camerina! Eihän sovi ollenkaan kuvitella, että Philemon ja Baukis olisivat halunneet ruveta ylijumalan temppelin palvelijoiksi, koskapa heillä kerran oli niin hyvä elää pienessä majassaan Frygiassa. Älä koskaan usko niitä, jotka väittävät, että he asuivat myöhemmin kultaisissa ja marmorisissa saleissa. Ei, jumalat päin vastoin sallivat heidän jäädä paimentupaan, ja heidän ruokansa, maito, munat ja oliivit, ei koskaan loppunut. Katsos, muualla he olisivat aina kaivanneet kotiin..."
Camerina sai myöskin kuulla aivan uuden esityksen valonjumalan ja laakeripuun sadusta. Plautilla sijoitti sen tapahtumat Pamassoksen huipulle, mutta sitä kohtaa, missä puhuttiin Eroksen kahdenlaisista vasamista, lyijy- ja kultakärkisistä nuolista, hän ei huolinut muuttaa. Lemmenjumalalla oli viineissään sekä rakkauden kimaltelevia että kuoleman tummia aseita, niin kertoi vanha, vanha tarina, ja lyijyä oli sekin vasama, jonka hän ampui pahaa aavistamattoman Dafnen rintaan, kun tämä oli hetkeksi nukahtanut Peneios-virran äyräälle; sen vuoksi neito mieluummin muuttui kukkivaksi pensaaksi kuin vastasi Apollon rakkauteen vastarakkaudella, sillä eihän hänellä enää voinut olla mitään halua elämään. Kenties prefektin tyttären oman sydämen laita oli samoin, ehkä syvälle hänen olemuksensa sisimpään oli ammuttu lyijynuoli... Sillä oikein kotonaan hän ei maan päällä ollut. Niinkuin hän ajatteli kauhulla hetkiä, jolloin Syrus ilmestyisi ovesta ja jolloin pitäisi soittaa, tanssia, laulaa ja hymyillä annetun kaavan mukaan, samoin hän kammosi aikaa, jolloin hänen olisi mentävä naimisiin jonkun rikkaan ylimyspojan kanssa.
Miksi isä oikeastaan vetäytyi niin usein tablinumiin? Miksi hän ahersi ja puuhasi? Miksi ihmiset ylipäänsä uurastivat –? Prefektin ja hänen lapsensa välillä avautui rajattomien monimutkaisten hankkeiden aavikko, kaivavan voitonjanon Sahara, jonka mittaamattomiin etäisyyksiin Plautilla näki joskus isän hahmon häipyvän. Ja kuitenkin hän rakasti isää hellällä, salaisella rakkaudella. Hän oli myöskin varma siitä, että isä oli kiintynyt häneen ja kiintyi yhä enemmän päivä päivältä. Vai oliko se vain kuvittelua? Eihän toki! Ikiviisas kaitselmus, joka ohjatessaan tähtien kohtaloita on myös ottanut huomaansa prefektien tyttäret, oli Etrurian prinsessojen jälkeläiselle lahjoittanut luottavaisen mielen. Ja tämä lahja yhtyneenä syviin hellyydenvaistoihin ja unielämään kasvoi Plautillan kohtaloksi.
Milloin Plautilla oli atriumissa sukulaisten läsnäollessa, häntä kiusasi ja painosti heidän keskustelunsa.
Pienet vaskilamput tuikkivat ja setä Junius Blaesus kertoi turhanaikaisen tärkeällä äänellä, kuinka hän oli taistellut beduiineja ja Tacrafinasta vastaan. Se tapahtui anno seitsemänsataaseitsemänkymmentäneljä, ja hän johti silloin yhdeksättä afrikkalaista legioonaa. Tai hän puhui Thubursicumin muurien luona käydystä kamppailusta, Numidian hiekkavalleista, joiden takaa vihollisen joukot hyökkäsivät, verisistä voitoista, jotka caesar oli hänelle palkinnut myöntämällä juhlakulun ja kultaisia ansiomitaleja. Muuten, sedän kunnia ei ollut aivan jakamaton, sillä päällikkö Dolabella oli vallannut tuossa miestensyöjässä maassa monia lujasti varustettuja linnoituksia ja saapunut pitkällisen sodankäynnin päätyttyä Roomaan kuin triumfaattori ainakin. Plautillan katseen ohi vaelsi kuvia. Taisteluita, kaatuvia sotalippuja, korskuvia ratsuja nuolisateessa, Auzian linnan edustalla tapahtunut raju yhteenotto, Thrakian palavat kaupungit, joita Moesian kuvernöörin sotilaat pommittivat tervaan kastetuilla tulinuolilla. Hän kuunteli sedän puhetta kullantummat silmät vakavina. Hänen kalpean ihonsa alla näytti hiljalleen kytevän ihmisponnistukselle, ihmiskunnialle vieras loiste, kuin sinervä liekki vaaleassa kukkamaljassa. Kuinka turhalta kaikki tuntui! Sanat sorisivat kaiuttomasti, lamput lepattivat himmeinä. Isän kasvot ikäänkuin kelluivat atriumin hämyssä supistuen ja laajeten, lähestyen ja etääntyen...
Isä? Plautilla ei halunnut häntä häiritä, hän totuttautui niin paljon kuin suinkin hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Hän vain katseli isän kasvoja, milloin he kohtasivat toisensa aterioilla. Apicataa, äitiä, hän miltei vierasti, sillä äiti oli kokonaan vajonnut ajattelemaan sairauttaan eikä tuntunut hänestä paljoakaan välittävän. Mutta isä –! Plautilla oli kauan sitten nähnyt eräässä rappeutuneessa, murattien peittämässä temppelissä suuren etruskilaisen savikuvan, jonka oli muovaillut Volsiniin taiteilijamestari Vulca. Se esitti tummaa jumalaa; se näytti rientävän tanssiaskelin aivan kuin huilujen tahdissa tuntematonta päämäärää kohti. Jumalan silmät olivat mantelinmuotoiset, vinot ja täynnä hymyä. Nuo silmät yhdessä uhittelevan kauniiden sysimustien kasvojen kanssa herättivät itämaiden mielikuvia. Kullattua ja punaista vaippaa olisi luullut tuulen liehuttavan, niin taitavasti sen poimut ja liepeet oli muotoiltu. Kuvan silmäluomet olivat puoliraollaan, leuan kuoppaan lymyili epämääräistä hämyä ja turbaanimainen pääside muistutti Rooman vestaalien otsakäärettä. Kun Plautilla katseli sitä, hänestä tuntui, että hän oli jo kerran ennenkin samalla tavoin tuijottanut samanlaisiin kasvoihin. Kuuluiko musta jumala unimaan väkeen, vai kuvitteliko hän vain...? Mutta kasvot, kasvot! Isän kasvot salamyhkäisen tummina ja hymyilevinä, painuneista silmäluomista leuan pieneen kuoppaan asti.
Sitä ajatellessaan Plautillan valtasi omituinen mielikuva. Hänestä tuntui, että oli olemassa päivä-isä ja yö-isä ja että edellinen käytti verhonaan valkoisia kasvoja kuin naamaria. Mutta tuo toinen, synkemmän kohtalonhämyn ympäröimä isä, saattoi näyttäytyä vain unessa... Se oli himmeätä aavistamista, eikä se milloinkaan kiteytynyt selväksi ajatukseksi. Sitten se unohtui ja hävisi vuosien kuluessa, kun Plautilla kasvoi.
Plautilla kasvoi... Mutta se ei merkinnyt, että unimaan asukkaat olisivat käyneet hänelle vähemmän tärkeiksi kuin ennen. Sielun ja maailman välillä oli ja pysyi kuilu. Jos Sejanus olisi edes välähdykseltä saanut silmätä tyttärensä sisäiseen elämään, hän olisi ehkä havainnut sen taipumuksen, joka ohjaa yökasvien kukkaliikkeitä; ne pyrkivät kukkimaan vain tähtien ja kuun paisteessa. Mutta prefekti ei löytänyt tietä Plautillan luo. Kukaan ei löytänyt. Ja tytöstä tuntui, että näin vannaan oli säädettykin, että hänen kohtalonaan oli olla orpo ja koettaa jotenkuten häivyttää yön rikkaaseen musiikkiin päivän äänet. Kunpa hän edes voisi matkustaa kauas Roomasta –! Paeta Marcian luokse, tuntea puhtaan vuorituulen huuhtovan pois tekotärkeän ihmispuheen kaikuja... Mutta sitähän hänelle ei suotu. Suuri, melskeinen kaupunki oli hänen vankilansa.
"Me emme voi poistua Roomasta, se sinun pitää käsittää", sanoi prefekti tyttärelleen eräänä iltana, kun Plautilla oli ottanut kysymyksen puheeksi. "Pelkään että Marcia, niin harvoin kuin hän täällä käykin, on saanut isketyksi päähäsi tyhmiä haaveita. En puhu nyt töistäni, valtakunnan asioista tai muusta sen tapaisesta, sillä et taitaisi sitä kuitenkaan ymmärtää. Mutta näetkös, minä pidän sinusta, ja missä minä olen, siellä sinunkin pitää olla –"
11.
Kulutettuaan miltei viikon sopivien ja kyllin varovaisten lauseiden sommitteluun Aelius Sejanus lähetti viimeinkin ratkaisevan kirjeen Tiberiukselle.
Ensinnäkin, ei käynyt epäileminen, että salaliittoa tosiaan puuhattiin; siinä touhussa olivat mukana hyvin monet aatelismiehet. Asinius Galluksen maatila, mihin Agrippina oli yhä jäänyt asumaan, vaikka kartano nyt olikin isännätön ja sen hoito Marcus Lepiduksen hallussa, oli oikea kyynpesä! Siellä vaelsi epämääräisiä lähettejä, salaliittolaiset lähtivät sinne kaupungista yön pimeydessä, jolloin kasvonpiirteitä ei voinut selvästi erottaa. Oli sitä paitsi mahdollista, että Germanicuksen lesken puolue halusi ottaa hengiltä Caesarin alaikäisen pojanpojan Tiberilluksen, jotta kruunu voitaisiin varata Neroa tai Drusillusta varten. Sejanus sommitteli tämän kirjeen aivan erikoisen huomaavaiseen, kohteliaaseen, ovelaan sävyyn, ja hänestä tuntui samalta kuin taiteilijasta, joka näkee teoksen muodostuvan ja kypsyvän käsissään. Selkeätä tekstiä! Nöyrän imartelun jälkiä siinä ei lainkaan ollut. Ja toiseksi: Hän kirjoitti eroavansa vaimostaan Apicatasta, sillä tämän sairaus kävi vuosi vuodelta yhä pahemmaksi eikä taloon pinttynyttä lääkkeidenhajua voitu edes tuulettaa pois, jotta nainen ei vilustuisi. Sen vuoksi prefekti anoi hienotunteisen varovasti pientä suosionmerkkiä; hän pyysi Drusuksen lesken Livillan kättä. Tosin hän, Sejanus, oli arvoltaan vain tavallinen eques ja amicus caesaris, mutta olihan itse Divus Augustus ollut näissä asioissa varsin suopea. Ennen kaikkea se avioliitto taittaisi Agrippinan salavehkeiltä kärjen.
Sillä jos pretoriaanien päällikkö kihlaisi Livillan, tämä aviosopimus turvaisi kuta kuinkin varmasti pikku Tiberilluksen elämän, siitä pojan äiti ja isäpuoli kyllä pitäisivät huolta.
Kirjeen lähettämisestä oli kulunut pari viikkoa, kun prefekti sai odottamansa vastauksen. Oli ilta, työhuoneessa paloi haarakynttilöitä; Sejanus luki kylmän kananpaistin ja vedellä miedonnetun viinin ääressä Tiberiuksen sinetöimän papyruksen:
"Tiberius tervehtii Sejanusta. Koska olet avannut minulle sydämesi, tahdon puolestani olla luottamuksellinen. Ero sairaasta vaimostasi ei minua ihmetytä, mutta kummastelen, että sinulla on niin kiihkeä halu solmia avioliitto Livillan kanssa. Olet jo ennenkin viitannut siihen suuntaan. Minun tahdostani sinulla on, ja on edelleen oleva, täysi vapaus toimia Roomassa niinkuin hyväksi näet, tietenkin myös huolehtia Tiberilluksesta. Vielä en anna sinulle täyttä suostumustani avioasiassa, ensin punnitsen sitä. Mutta Agrippinaa ja hänen puoluettaan koskevat huomautukset ovat mitä tärkeimmät. Kauan harkittuani olen päättänyt ryhtyä eräisiin toimenpiteisiin, joiden merkitystä ei kuitenkaan saa liioitella, koska ne vain turvaavat kruununperimyksen. Kaikissa sieltä tulleissa viesteissä nuorta Neroa on syytetty valtiorikoksellisista hankkeista; sinä puolestasi, ystäväni, et ole sanonut hänestä ainoatakaan sanaa, et pahaa etkä hyvää. Mutta varokeinot ovat nyt välttämättömät. Anna sotilaiden vartioida leskeä ja hänen lapsiaan. Ehkä käy myöhemmin tarpeelliseksi, että Agrippina lähetetään toistaiseksi Pandatarian saarelle ja vanhin prinsseistä Ponzaan, joka on sopivan välimatkan päässä sekä sieltä että Caprilta. Mitä toiseksi vanhimpaan poikaan, Drusillukseen tulee, mietin vielä, ennenkuin soveliaaksi katsomani keino toteutetaan. Alinomaa väität minulle, että hän vehkeilee Reinin legioonien kanssa ja että hänen vaimonsa Lepida on mukana samassa juonessa. Minun on sitä vaikea uskoa; mutta, niinkuin jo kirjoitin, lesken ja poikien väliaikainen eristäminen voi olla tarpeen. Otan itse huolehtiakseni heidän hyvinvoinnistaan, he eivät kylläkään ole tehneet minulle henkilökohtaisesti mitään pahaa, ellemme ota lukuun Agrippinan suunsoittoa. Joka tapauksessa toimitan pian selityksen kuuriaan. Minusta tuntuu sekä ilkeältä että vaikealta lyhtyä näihin pakollisiin menettelyihin, mutta vaikka syytökset olisivatkin aiheettomia, varmuus ja mielenrauha täytyy säilyttää hinnalla millä tahansa. Ja jos Roomassa sattuisi ilmenemään kiihtymystä, kun Agrippina poikineen vangitaan, anna pretoriaanien marssia ympäri kaupunkia miekat paljaina, anna puhaltaa torvia; ja voithan levittää huhun, että vähennän viljanjakelua kolmella neljänneksellä, ellei meteli asetu. Mutta mitä senaatin jäseniin tulee, älä puutu siihen kysymykseen, osaan kyllä käsitellä heitä niinkuin pitääkin –"
Sejanus oli kumartunut kirjeen yli. Hän tuskin kuuli, miten Apicatan huoneessa vasaroitiin ja taottiin täysiä matkakirstuja. Tämä ei enää ollut tuttua salaisen nousemisen aavistusta, tämä oli voittoa! Hän ei iloinnut vain oman sitkeän tahtonsa toteutumisen vuoksi, ei, siihen liittyi toinenkin tunne, hämärämpi ja epäselvempi, jota oli vaikea pukea ajatuksiksi. Kenties hänen mielessään häämötti kaukaisena, vielä heikosti tutkittuna ja tajuttuna mahdollisuutena tuleva äärimmäinen kunnia, hänen ja Plautillan perustama dynastia, joka kerran hallitsisi valtakuntaa... Mutta hän pakottautui rauhalliseksi. Täytyi ajatella vain selkeitä, varmoja tosiseikkoja. Jos keisari empikin, kun oli puhe prefektin ja Livillan avioliitosta, se ei Sejanusta huolettanut. Alituista epäröintiä ja vihdoin kuitenkin ratkaiseva suopea päätös, se oli Tiberiuksen tapaista! Eikö Rooma kaikkineen ollut tätä nykyä kaartinpäällikön astinlauta, mikä täällä ei olisi hänen vallassaan? Hän valvoi oikeudenkäyttöä, hän komensi yhdeksää tuhatmiehistä kohorttia, hän nujersi senaatin polvilleen ja määräsi yleisen mielipiteen. Kuinka mahtavan esteettömästi hän toteuttikaan itseään, aivan kuin jokin puiston poppeleista, joiden pyrkimyksenä oli viheriöidä ja kasvaa, kasvaa yhä ylemmäksi –!
Sejanus sulki kirjeen lippaaseen. Hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Kananpaisti jäähtyi hopeavadilla, viini laimeni kulhossa, mutta hän ei sitä huomannut. Kynttilät savusivat. Naulattiin.
Jonakin hetkenä nämä Apicatan lähtöä ennustavat kumahdukset tunkeutuivat hänen hurjan, kylmän voitonhuumeensa lävitse; hän rypisti hiukan otsaansa ja kuunteli vasarain pauketta. Että kivulloinen nainen nyt poistuu lopullisesti hänen elämästään, se ratkaisu tuotti sekin pelkkää tyydytystä. Augustus oli kylläkin yrittänyt kaikin tavoin vaikeuttaa avioeron saantia, mutta vähät siitä! Ja sitä paitsi, olihan hän, Sejanus, kauan ollut oma herransa, tavallaan virallisten asetusten ja lakien yläpuolella. Hän asteli edestakaisin huoneessa. Jos prefekti olisi tänä iltana kyennyt näkemään oman itsensä ulkopuolisen ihmisen silmin, hän olisi huomannut tuon aivan erikoisen kävelytahdin, tuon kutovan ja kehräävän käynnin, joka herätti mielikuvan suuresta mustasta hämähäkistä; kapeat ratsumiehenjalat liikkuivat nopeasti, tumma kauhtana läpsähteli pohkeita vasten. Siis: Apicata lähtee. Ikuisesti ja paluuttomasti. Ei enää matkoja vanhakuosisilla ajopeleillä tuohon tai tähän kylpylään, ei huokauksia näissä suurissa loistavissa saleissa, joiden seinälevyt kaikuvat niin... Hämärän pakon vallassa, noudattaen epäselvää velvollisuuden tunnetta, Aelius Sejanus lähti vaimonsa huoneeseen. Hänestä tuntui, että tuli osoittaa ainakin hiukan suopeutta tuolle ihmishyönteiselle hänen lähtöiltanaan.
Aivan kuin prefekti oli arvellutkin vaimo istui yksinään. Tavaroiden kasaaminen ei näyttänyt häntä kiinnostavan. Sehän ei sitä paitsi kuulunut hänen tehtäviinsä, siitä saivat pitää huolta orjat.
Niukassa valossa nainen näytti aivan iättömältä turpeine ruumiineen ja kovin laihoine kasvoineen. Hän istui mustassa tuolissa, joka oli pehmustettu ohuella pieluksella. Kummallisinta oli, että vaimon murheellisten sirkankasvojen näkeminen sai Sejanuksen muistamaan oman ruumiillisen vammansa, samalla kuin mieleen nousi muistoja nuoruusvuosilta, jolloin tuon naisen kädet olivat silittäneet vihan tai huolien rypyt hänen otsaltaan. Menneisyyttä ei voi haudata. Oli ollut aika, jolloin hän, mies mahtavista mahtavin, lukemattomien virkojen hoitaja, oli tuntenut Apicatan sormien hivelevän pois ohimosuonten kiukkuista sykähtelyä. Mutta siitä oli pitkä, pitkä aika. Ja entä sitten? Oliko ihminen edes sama kuin silloin, – tuo arka, pöhöttynyt, huoliin vaipunut ja aina surullinen nainen, jonka riutuneilla poskilla leikki tulenhohde? Aelius Sejanus rykäisi. Hänen täytyi selvittää kurkkuaan. Ei sen vuoksi, että hänellä olisi ollut mitään sanomista Apicatalle, hänen oli vain joten kuten säilytettävä oma ylemmyytensä, joka uhkasi vähentyä. Naisen kasvot olivat oudon kalpeat. Varmaan prefektinkin täytyi näyttää enemmän tai vähemmän merkilliseltä tässä valaistuksessa, kilpimäisine rintoineen ja kyttyröineen; sitä Apicata tosin ei voinut nähdä, kun mies seisoi näin, selkä ovea vasten...
"Mikä sinua vaivaa, Apicata?" kysyi Sejanus huomatessaan vaimon kasvoilla uuden epätavallisen ilmeen; vaikeata tietää, mistä se johtui, mutta kärsivää arkuutta siinä ei kuvastunut. "Tunnetko olosi huonoksi? Mutta lähteä sinun pitää."
Apicatan kuivat huulet vavahtivat. "En tiedä", hän sanoi väsyneellä äänellä ja hyvin hiljaa. "Erästä asiaa olen vain kovin pohtinut... Viime päivinä... Tai olisiko siitä jo kuukausia, vuosia? Tietenkin lähden, muuhan ei voi tulla kysymykseenkään. Sinä olet herra ja sinä se päätät..."
"No niin", sanoi prefekti hiukan kärsimättömäsi. "Mihin oikeastaan pyrit?"
Häntä ärsytti niinkuin aina vaimon soinnuton ääni, hänen kasvojensa kuihtumus ja koko olennon lamautuneisuus, josta ei voinut tietää, johtuiko se siitä, että Apicata pelkäsi häntä niin kauheasti, vaiko siitä, että nainen oli vuosikymmenien ajan tottunut ajattelemaan vain raihnauttaan. Apicatan ääni oli kovin laulava, kaukainen, ilmeetön hänen vastatessaan: "Jos ihminen on hyvin yksinäinen, hän näkee selvemmin kuin suuressa seurassa. Ja minä olen aina ollut yksin. En tahtoisi tuottaa sinulle huolta, tiedän, että sinulla on paljon tehtäviä. Mutta ruhtinatar Livilla... eikö olisi parempi, että luopuisit hänestä ajoissa? Se on, näes, minun mielipiteeni, minulla on pahoja aavistuksia ja unia. Tiedän hyvin, olen jo kauan arvannut..."
Prefekti hätkähti. Tätä hän ei totisesti ollut odottanut, kaikkien jumalien nimessä, tämä tuli yllätyksenä! Ja tuossa istuu raihnainen eukko, joka on aikoja sitten kuollut elämältä. Kuinka? Nainen, jonka ei luulisi kuulevan mitään eikä näkevän mitään. Kuka puhui Livillasta? Apicatako? Apicata...! Sokea, kuuro, tylsä ihmishyönteinen, tämän palatsin ja näiden salien voihkiva kummitus. Ensi aluksi Sejanus oli miltei kärkäs uskomaan korviensa pettäneen. Hän ei kiinnittänyt mitään huomiota Apicatan sanoihin kätkeytyvään varoitukseen, ei, häntä vain rajattomasti kummastutti, että nainen ylipäänsä tiesi jotakin hänen ja Livillan suhteesta. Luonnotonta! Se oli kuin rikos säännöllistä maailmankulkua vastaan. Ensi kerran elämässään Sejanus aavisti hämärästi, että ihminen, jota hän oli aina kohdellut älyttömänä luontokappaleena ja jonka hän oli uskonut kokonaan vaipuneen omiin huoliinsa, sittenkin eli, ajatteli, aisti, tunsi ja ymmärsi enemmän kuin hänen ympäristönsä saattoi tietää. Tuntui miltei siltä, että Apicata oli häntä kavalasti pettänyt. Sejanus seisoi siinä aivan ymmällä ja hamuili rintakäätyään. Merkillistä, miten huonosti ihmiset tuntevat toisiaan!
Sitten hän sanoi tylysti: "Se ei sinua liikuta. Ja sitä paitsi, Livillan ja minun välillä on vain liikeasioita. Hoidan hänen tavaran hankintojaan."
Mutta Apicatan valottomat silmät olivat oudon kiinteästi suunnatut prefektin kasvoihin. Niistä kuvastui huolekas pelko, joka sai miehen tuntemaan olonsa kovin ilkeäksi. Aavemainen mieliala. Ihmisten paljastuminen toisiksi kuin miksi olemme heidät kuvitelleet, on hämmentävä ja vastenmielinen kokemus, sillä se vihlaisee itsevarmuuttamme. Ja Aelius Sejanusta kiusasi tällä kertaa ilmeinen tunne, että hän oli joutunut alakynteen, että häntä oli tavalla tai toisella puijattu! Tietenkin, Apicata oli voinut vakoilla ja kuunnella, ehkä orjat olivat kuiskailleet, kenties hän oli kuullut juoruja, joita kaupungilla leviteltiin. Tai saattoihan olla niinkin, että tiedot olivat lähtöisin Aeliasta. Mutta mitä enemmän prefekti pohti asiaa, sitä tuskastuneempi hänen mielensä oli.
Hän poistui huoneesta sanomatta enää sanaakaan. Hänen tumma khlamyksensa hulmahti vain ovella, ja hän jätti naisen istumaan tuoliin, muodottomana, rumana ja pelokkaana, mutta varmasti viisaampana kuin hän oli tähän mennessä uskonut.
Myöhään illalla, tablinumin hämyssä, tämä tapaus ei enää juolahtanut hänen mieleensä. Niinkuin useimmilla eteenpäin pyrkivillä ihmisillä Sejanuksella oli taito sysätä syrjään pienet epämiellyttävyydet, jotka uhkasivat hänen itsetuntoaan mutta eivät vaikuttaneet pahaa eikä hyvää hänen laskelmiinsa. Ollutta! Siihen hän tyytyi.
Hän sytytti kaksi paksua aeginalaista kynttilää, ja niiden loiste oli kuin toiveen valoisa keidas hämärän erämaassa. Hän nojaili pieluksia vasten ja ajatteli... vallan muita asioita. Tiberiuksen kirje antoi hänelle joka tapauksessa valtuudet asettaa vahdit Agrippinan ja hänen poikiensa asuntojen oville, vaikka äärimmäisiin toimenpiteisiin ei vielä puututtaisikaan. Caligula taas, ylipäällikön kolmanneksi nuorin poika, tuo kakara, jolla oli kalvakat, näppyläiset kasvot, vältti jostakin syystä Caesarin huomiota. Ja kuitenkin se kunnoton pieni kelmi tinapanssareineen ja miekkoineen on kerran ollut Kölnin veteraanien epäjumala, häntä on kannettu riemusaatossa ja sotilaat ovat nähneet hänessä murhatun ylipäällikkönsä ainoan, todellisen sielun- ja verenperijän. Elleivät seinät olisi herkästi kaikuneet, prefekti olisi purskahtanut makeaan nauruun. "Pikku saapas!" Kun poika kerran syntyi Koblenzin leirissä, tähdet olivat varmaan huonossa asennossa, sillä jos Capuan narrimainen Claudius oli suvun häpeätahra, tämä toinen ei ollut narri vaan kyy, joka ennen pitkää pistäisi sekä äitiään että Caesaria.
Vaikka Sejanus joskus viime vuosina olikin tuntenut melkein taikauskoista pelkoa ajatellessaan nousemistaan, hänet valtasi nyt syvä, totinen oman mahtavuuden tunne. Sillä mitä kaikkea hän olikaan ehtinyt? Miten hän oli kohonnut askelmittain kuin vuorikiipeilijä huippua kohti. Hänen pronssinen rintakuvansa oli aikoja sitten, keisarin ensimmäisenä suosionmerkkinä, sijoitettu kansan töllisteltäväksi sekä Pompeijuksen että Capuan teattereihin.
Himmeätä pelkoa herätti vain eräs pieni ja vähäarvoinen seikka, – Caeliuksen kunnaalla äsken puhjenneessa tulipalossa olivat kaikki muut rakennukset tuhoutuneet liekkeihin lukuun ottamatta senaattori Juniuksen palatsia, jonka atriumissa olivat Claudiusten suvun kupariset rintakuvat. Siinä oli hiven uhkaavan enteen tuntua, jota oli vaikeata torjua mielestään. Ja kuitenkin, kaiken järjen nimessä, Aelius Sejanus oli toiminut ja toimi edelleen sanomattoman varovasti, hänen mutkaisten polkujensa yli ei langennut mitään epäonnistumisen varjoja. Tosin keisari oli armahtanut runoilija Gajus Cominiuksen, jota syytettiin häpäisevien säkeiden kirjoittamisesta ja jonka hän, Sejanus, juonitteli syytettyjen penkille, mutta se ei merkinnyt mitään; kun oli ollut vireillä typerä oikeudenkäynti pappi Lentulusta vastaan ja kun samaan liemeen heitettiin prefektin veli Sejus Tubero, caesar oli hetkeäkään epäröimättä lausunut vapauttavan sanan. Kuinka toisin taas muiden prosessien kohdalta...! Prefekti naputti rystysillään Tiberiuksen kirjekääröä, muisteli.
Germanicuksen entinen kvestori Suilius oleskeli tätänykyä rangaistusvankina Amorgoksen saarella, jonne aikoinaan oli lähetetty myös Espanjan prokonsuli Vibius Serenus. Syytejuttu, joka koski preettori Carsidius Sacerdoksen pimeitä poliittisia kaupanhierontoja numidialaisen vihollispäällikön kanssa, oli kylläkin ajautunut karille, mutta siitähän oli jo kauan –. Ja muuten, eikö Tiberius itsekin ollut kyllin selvästi osoittanut, miten hän pelkäsi ja turvautui pelossaan Sejanukseen? Hiukan ennen matkaansa saarelle keisari oli ollut ylimpänä tuomarina oikeudenistunnossa, missä syyttäjänä toimi preettori Domitius Afer ja syytettynä oli edesmenneen Syyrian ja Germanian maaherran Varuksen leski Claudia Pulchra, – muuten Agrippinan parhaita ystävättäriä. Jos tuomion langettamisessa olisi edes hiukankaan epäröity... Mutta Claudiaa syytettiin aviorikoksesta erään Fumiuksen kanssa, sen lisäksi tytärtensä tietoisesta prostituoimisesta ja noituuden harjoittamisesta keisarin pään menoksi. Kanne oli harvinaisen taitavasti kokoonpantu; siinä oli niin ilmetty valtiopetoksen aroomi. Ja kuinka vapisevan aralta Varuksen ja Claudian poika Quinctilius on tuon päivän jälkeen näyttänyt...! Se seikka, että leski tosiaan tuomittiin kaiken kansan edessä mestattavaksi, oli varmaan tuottanut Agrippinalle unettomia öitä, mutta tärkeintä oli nähdä siinä Tiberiuksen kasvavan salaliitonpelon merkki, hänen epäluulonsa, joka toisaalta merkitsi kasvavaa luottamusta prefektiin.
Istuessaan siinä miltei liikkumattomassa asennossa Sejanus oli elävästi näkevinään tuomitun naisen seisomassa oikeuden edessä. Claudia Pulchra seisoi kalmankalpeana ja jäykän ylväänä kuin jokin vainotun uskonnon papitar. Lannistumattoman tuima ryhti siinä naisessa oli ollut, ja sellaisena hän oli kuunnellut myös omaa kuolemantuomiotaan.
Ja kun prefekti ajatteli eräitä Augustuksen aikana lyötettyjä mitaleja, joista ulkonivat kuluneena kohokuvana Varuksen kitsaat, luisevat, rumat saiturinpiirteet, häntä ihmetytti näin jäljestäpäin, että ylvään naisen ja raa'an, saaliinhimoisen miehen välillä oli tosiaan voinut vallita aviosuhde. Syyrian rahanhimoisena käskynhaltijana Varus oli mättänyt pakkoverotuksen avulla omiin lippaisiinsa miltei kaiken kullan, mitä maakuntalaisista voi puristaa; Quirinuksen väestönlaskentaa seuranneen kapinan aikaan hän marssi Jerusalemia kohti ja naulautti ristinpuihin kaksituhatta juutalaista. Hänen profiilinsa näkyi sekin kuin keltaisen metallin hehkussa... Kun luoteiseen Germaniaan, Emsin ja Weserin varsille myöhemmin siirrettiin hajanaisia roomalaisia joukkoja ja maa näköjään tuntui rauhalliselta, hän marssi pieni rangaistusretkikunta mukanaan Teutoburgin metsän läpi angrivarien kyliä kohti; juuri siitä retkestä koituikin hänen tuhonsa. Puiden alakuloinen humina vaihtui odottamatta barditus-laulun ääniin. Tosin Publius Varus pääsi kiihkeästi taistellen hiukan etenemään, mutta jo ensimmäisenä päivänä hänen sotavoimansa kolmannes oli menehtynyt haavoihin ja joukkojen väliset yhteydet katkesivat kerta kaikkiaan. Neljäntenä marssipäivänä, jolloin tammet humisivat rankkasateen piiskaamina, hän oli turhaan yrittänyt raivata tietä kiehuvassa, verisessä savivellissä. Hän syöksyi epätoivon hetkenä omaan kalpaansa, ja muuan kheruski, joka löysi hajalleen lyödyn armeijan jäännökset, repäisi kaksin kourin kielen hänen suustaan: Se käärme ei enää sihissyt! Idän entinen legatus pro praetore oli tavannut kohtalonsa. Hänen huulensa ommeltiin umpeen hevosen jouhilla, hänen ruumiinsa kannettiin syvälle Teutoburgin metsätemppeliin ja veren ja liejun tahraamat sotaviirit katosivat tammien pimentoon. Se tosiasia, että Germanicus legaatteineen oli ne löytänyt... mutta Aelius Sejanus ei vihannut enempää Germanicusta kuin hänen leskeäänkään. Hän toimi vain, hänen täytyi toimia tunteettomasti kuin kohtalo itse. Sulavien kynttilöiden luomassa valovirrassa hän oli näkevinään Varuksen tuomitun lesken silmät, joiden tummaan uhmaan kätkeytyi sekä ylenkatsetta että kirousta.
Prefekti sulki luomensa. Hän leikitteli kynällä. Mitä siihen tuli... Niin, mihin hän oikeastaan pyrki?
Kukapa tiesi, – jos joku terävä silmäpari olisi tarkastellut häntä tänä iltana, salaisuus, jota hän itse eniten karttoi, olisi ehkä tullut ilmi. Aelius Sejanuksen suurisuuntaisten hankkeiden uumenissa oli alkanut tapahtua jokin vaarallinen pehmentyminen. Se oli kuin toukan kalvamista muuten uljaan puun ytimessä; oli hetkiä, jolloin hän ainakin vaistosi tuon kaivertavan tunteen, vaikka hän olisi kaikkein mieluimmin lyönyt sen leikiksi. Hellyyden näveri porasi päivin ja öin pohjaa hänen laskelmiensa alta, – sitä puusiltaa, jonka hänen kunnianhimonsa oli rakentanut tästä talosta Palatinukselle ja keisarin asuntoon. Tarvitsiko kysyä, kenen kasvot yhä useammin kohosivat hänen mieleensä, omituisen vienon valon ympäröiminä? Niin on, että näennäisesti äärimmäisen itsekylläisessäkin elämässä koittaa joskus hetki, jolloin yksinäisyys tuntuu peräti raskaalta kantaa ja jolloin kylmän häikäilemätön luonne muuttuu uhraajasta uhriksi. Se tapahtuu hänen itsensä sitä tietämättä. Hänen sielunsa pimeydessä itää kaiken elollisen peruskaipuu, joka ei koskaan löydä tyydytystä omasta itsestään vaan olemuksensa ulkopuolelta. Se on vaarallista heltiämistä itsekkäistä laskelmista. Sammumaton toiminnankiihko johtaa yhä kohtaloa, mutta sen lisäksi... myös jokin muu kukkii, kypsyy hedelmälle ja myöskin lakastuu...
Aelius Sejanus nousi. Hän alkoi kävellä edestakaisin. Kyttyrän musta varjo kulki häilähdellen seinällä.
Valo huoneessa oli sekin niin sanomattoman himmeätä. Ruhtinatar Livilla –? Mutta jospa Apicata, joka oli maininnut hänen nimensä, tietäisi kaikkien matkalippaittensa ja myttyjensä keskellä, miten vähän tuo laskelmoiva, viluinen portto prefektille merkitsi! Vähät hän piittäsi kaikista lemmenvaloista, joita puolelta ja toiselta oli tullut vannotuksi, sillä nehän olivat vain astinlautana kunniaan. Aivan yksin, kenenkään tietämättä ja aavistamatta, Sejanus hakkasi itselleen polkua asioiden ja ihmisten viidakossa huimaavaa voitonhetkeä kohti. Hänen suunnitelmiensa nuotta kimalteli yhtä täydellisenä kuin kehrääjälukin verkko Juno Sospitan temppelissä mensis Augustuksen ensi päivinä, ja sen saalistuslanka värisi, sen myrkkypisarat kiilsivät. Tai ehkä vertaus ontui... Elokuun alkupuolella tulivat aina pyhäkön noviisit ja lakaisivat kinsteriluudilla hämähäkin hienot seitit riekaleiksi, kaavittuaan ensin norsunluisilla veitsillä alttariin kasvanutta sammalta. Prefekti sytytti lisää lamppuja. Hänen kylmänpalavasta himostaan saavuttaa määrätty tulos ei ollut selvillä kukaan, ellei ajateltu ruhtinatarta. Hän tuijotti kiinteästi tuleen, aivankuin kuparisten astioiden tuliaukoista tuikkivat liekit olisivat valaisseet kaukaisia näköpiirejä... Vähät hän piittäsi Livillasta, vähät toisesta kaksosesta Tiberilluksesta, vähät Agrippinasta, Nerosta ja Drusilluksesta; ne olivat hänen edessään kuin lihasta ja verestä luodut sätkynuket. Varsin pian he tuntevat langan jännittyvän. Vartiosto määrätään, – heidän ympärillään alkaa kalista peitsiä, jotka eivät ennusta hyvää.
Taulut kuumottivat epäselvässä valossa. Niiden harmaa pohjaväri muistutti usvaa, josta sukelsi vihreitä ratsuja ja tulipunaisia sotilaita, mutta kangistuneina ja osoittamatta elon merkkiäkään, aivan kuin itämaisen sadun kivettyneen kaupungin asukkaat... Tuntemattomien kukkien koristeelliset vyyhdet häilyivät rauhattomasti aina kun lamppujen ja kynttilöiden valo osui niihin. Prefekti ei selvästi nähnyt kuvien ääriviivoja, sillä tumma varjo hulmahti tavantakaa niiden yli. Hän muisti, miten Plautilla oli pikku tyttönä hiipinyt tablinumin hämyyn ihailemaan niitä. Häilähtelevän kynttilänliekin luoma kuvajainen tanssi hiljaisessa huoneessa kuin suuri kirkas syksynlehti, jota vihuri tuivertaa edestakaisin hypellen seinäpaneelin yli. Suoneton, ääriviivaton tulilehti! Ja kaiverretut peilit ja vaskiset cistat, vaunujen pronssihelat, maan happojen viheriöiksi syömät kolmijalat, aseet, filigraanivitjat ja savuntummat kannut korkokuvineen siirtyivät joskus valon alueelle, pimenivät joskus aivan mustiksi... Sammuneen kansan viimeisiä jälkiä. Hautamaalausten hämärä iloinen ELYSIUM – muutakaan nimitystä prefekti ei keksinyt – ikäänkuin pyrki näkyviin valon keitaan liepeiltä. Salissa vallitsi Etrurian hautojen tunnelma; Sejanus nautti siitä.
Sitten hän pysähtyi ikkunan luo vaaleat, rauhattomat kasvot yläviistossa ja musta viitta raskailla laskoksilla. Se muistutti vampyyrin siipiä. Kas niin, mielikuvat vaelsivat omia salapolkujaan. Ja kuitenkin oli mietittävä aivan muuta... suunniteltava iskuja, joita Germanicuksen leski ennenpitkää joutuisi kokemaan; kysyttiin taitoa, jotta pelon vaivaama yksinvaltias Caprilla tottelisi Aelius Sejanusta kuin leijona kesyttäjäänsä. Rooman oikeusjutut ovat erinomainen piiska. Ne osuvat vinkuen hänen majesteettinsa selkään. Ja kansantribuunin valta häämöttää jo, hiukan kauempana häämöttää täydellinen herruus, lopulta kultainen otsaseppele! Kuinka voimaton Tiberius onkaan! Jo sinä vuonna, jolloin Cossus ja Agrippa toimivat konsuleina ja kanne vanhaa, itkusilmäistä historiantutkija Cordusta vastaan nostettiin, imperator oli ollut avuton kuin pieni lapsi. Hän oli kylläkin poistunut senaatin istunnosta mitään päättämättä, ja kun senaattorit puolestaan olivat pyytäneet aedileiltä Corduksen historiakirjan hävittämistä, keisari ei ollut sanonut yhtä ainoata sanaa. Mutta että hän kiemurteli tuolla tavoin sisäisten epäilystensä ja vastaepäilystensä kourissa –! Ja että hänellä, maailman nimellisellä ylivaltiaalla, ei ollut edes tarmoa nousta vastaan, huitaista kuin lokakärpästä kantaja Satrius Secundusta, joka oli alhaisista alhaisin, pelkkä Sejanuksen klientti... Naurettavaa! Ihanaa!
Yö rakennuksen ulkopuolella ei ollut hiljainen. Siellä vieri vaunuja ja kulki yhtä mittaa keveitä cisiumeja, mutta työhuoneeseen nuo rattaiden äänet kantautuivat kuin pumpulin läpi. Prefekti käveli edestakaisin ja istuutui välillä.
Kunnianhimonsa syvyydessä Sejanus oli näkevinään Plautillan kuvan kuin kasvot lammen pohjalta. Lampi oli hyvin tumma, miltei musta, mutta kasvot yölehdokin väriset ja hohtavat.
Tämä mielikuva oli usein yllättänyt hänet viime aikoina. Siihen liittyi huolta. Hän ei ollut huolissaan vain lapsen sairauden vuoksi, – tuohon levottomuuteen kätkeytyi muutakin, mikä yön tunteina ikäänkuin yritti saada äänensä kuuluville ja kiihdytti omituisesti hänen ajatuksiaan... Sillä siitä päivästä lähtien, jolloin Plautilla ja hän olivat pysähtyneet Valitusportaiden luona, isän ja tyttären suhde oli syvimmältään muuttunut. Aelius Sejanus ei suinkaan antanut täyden kiintymyksensä ilmetä äänensävyssä tai sanoissa, milloin hän puhui tytön kanssa, pikemmin päin vastoin; hän oli tässä suhteessa kovin arka, hän pyrki salaamaan, että hellyyttä oli olemassa ja että se jatkuvasti kasvoi.
Tytön tuli olla tietämätön siitä. Tai jos hän aavisti, isä ei ainakaan saanut paljastaa heikkouttaan niinkuin tuona päivänä, jolloin hän ei ollut pystynyt hillitsemään itselleenkin outoa kiihtymystään.
Tällaisina hetkinä Sejanuksen valtasi tuttu, koko hänen sisimmälle luonteelleen vastenmielinen epävarmuuden tunne. Johtuiko se Plautillan olemuksen merkillisestä hauraudesta vaiko jostakin muusta, hänelle vieraasta seikasta...? Hän alkoi sitä mietiskellä, tutkia ongelmaansa ja kysyä itseltään: Mitä varten kiinnyn häneen enemmän kuin toisiin? Minkä vuoksi tyttö merkitsee minulle enemmän kuin muut? Enhän ole koskaan tuntenut erikoisempaa hellyyttä Marciaa kohtaan... Ja kuitenkin, onhan Plautillakin sairas, hänen jalkojaan särkee eikä hän oikein vastaa toiveitani ja halujani... Ei vastaa. Mikä hänessä siis on erikoista, erilaista? Ja poika, Lucillus, joka nyt on oppimassa ritarinkasvatusta ja josta tulee ennen pitkää oiva sotapäällikkö, on minulle ehdottomasti vieraampi kuin tytär. Kaiken järjen nimessä, minun pitäisi ajatella ennen kaikkea poikaa, ei tyttöä!
Toisin ajoin prefekti tunsi kiukkuisesti vihaavansa Apicataa, sillä kaikissa hänen lapsissaan, niin Marciassa ja Plautillassa kuin pojassakin, ilmeni naisen surkean olemuksen verhottua heijastusta. Niin, poikakin oli aivan liian hiljainen ja ujo, hänessä ei ollut oikeata ryhtiä. Marcian sairaalloisuus saattoi sekin olla äidin perintöä, ja mitä tuli Plautillaan –
Näitä himmeän, sekavan, humaltuneen epävarmuuden tiloja seurasi kuitenkin aina selkeä varmuus, että olipa asian laita kuinka tahansa, hän, Aelius Sejanus raivaa tietä suureen päämaaliin. Mutta yhä useammin tapahtui, että hän vaipui noin miettiessään kuin lumouksen kaltaisen unen valtaan. Ja tuossa unessaan hän näki lempityttärensä Plautillan istuvan valtaistuimella kaikki keisariuden arvonmerkit yllään, tummanpunaisessa ja orvokille vivahtavassa puvussa. Jossakin hänen toiveittensa syvyydessä tyttö istui aina noin, – hauraat yökukan kaltaiset kasvot paljon terveemmän näköisinä kuin todellisuudessa ja ryhti ylväämpänä kuin koskaan muulloin. Vai ratsastiko hänen mielikuvituksensa harhateille? Eikö hän, erinomaisen taitava juonienpunoja ja kaukonäköinen todellisuusihminen kyennyt kaikesta älykkyydestään huolimatta oikein kirkkaasti suunnittelemaan tulevaisuuttaan...?
Kenties oli niin, että hänet näinä hetkinä valtasi isän sokea ja yksinkertainen rakkaus tyttäreensä, isän, joka ei kiintymyksessään millään tavoin ollut sen ihmeellisempi kuin toisetkaan lapsiinsa kiintyneet isät, köyhät tai rikkaat. Se oli sellaisen ihmisen valveunta, joka keskellä kylmiä ja kunnianhimoisia hankkeitaan kokee oman olemuksensa kuiluissa luonnollisen tunteen aallonnousun, ja kuitenkin näkee älynsä katseella, tosin hämärästi, että todellisuus ei ole aivan semmoinen kuin hän tahtoisi. Esimerkiksi nuo kuultavat, liian hennot lapsenkasvot, joiden piirteissä ei ollut elämiseen vaadittavaa tarmoa. Lapsen kullanruskeat silmät puhuivat hänelle usein outojen kaukaisuuksien kieltä, joiden taholle hänen kaipauksensa ei tähdännyt. Mutta nähdä tytön sittenkin, kaikesta huolimatta, istuvan purppurapuvussa, hänen, Plautillan!
Sejanus niisti kynttilöitä; ne olivat palaneet karrelle. Huone kirkastui hiukan ja samoin hänen oma mielialansa.
Hän siirsi tuolia siten, että joutui istumaan selin pöytään; hänen ruumiinsa lepäsi upottavia patjoja vasten niin että kyttyrää ei tuntunut, aivan kuin se olisi painunut olemattomiin. Hän näki Etrurian haudoista kaivettujen pienten metalliesineiden kimmeltävän. Korupöydillä, lippailla, seinälaudakoilla marssi vaaksankorkuisia vihreitä sotilaita ja tanssijoita, joiden ruumiit olivat ruuvin tavoin vääntyneet. Tulet häilähtelivät helakasti, niistä lankesi valoa noihin pikkuolentoihin. Noiduttu vaskinen sotajoukko, joka kohotti neulamaisia peitsiä. Se oli valmis tottelemaan hänen pienintäkin viittaustaan, hyökkäämään –. Prefektiä huvitti varjojen leikki seinillä ja katon laipiossa, kun hän istui siinä, kalpeat kasvot jäykästi kohollaan, kyynärpäät tuettuina polvia vasten.
Ja erikoisesti hän seurasi läikkyvin mustin silmin erästä noista häilyvistä varjoista. Tuossa seisoi pienen pieni kupariolento päässään sormuksen kokoinen lehväkruunu; se näytti hallitsevan tätä metallikansaa. Sitä lähestyi etruskilaisen tanssijan liehuva varjo, lähestyi, yhä, lyhyt hame lepattaen ja ojennetut kädet kuin uhaten...
Sejanus henkäisi hyvin syvään. Hän aavisti, ei, hän tiesi jo, mikä olisi tanssin loppu. Kansantribunin valtakirja ja sitten keisarin kultaseppele! Hänen koko vartaloaan vapisutti kylmä, valtava voitonhurma.
KOLMAS KIRJA.
Mies saarella.
1.
Koko päivän oli Puteolin satamakaupungin halki tulvinut väkeä, joka enimmäkseen pyrki pohjoista kohti.
Soutajapoika Picus nosti märät airot vedestä. Hän antoi venheen kiitää aallon mukana rantaan, sopivasta karikon raosta ja juuri sopivalle kohtaa valkoisena heloittavaa matalikkoa. Venhe oli muodoltaan kuin tohveli, litteä ja leveä ja niin kevyt, että hänen ei paljoakaan tarvinnut vaivata lihaksiaan temmatessaan sen maalle. Heleän sinisistä airoista tippui vettä; sitä valui hänen laihoja mutta jäntereisiä käsivarsiaan pitkin kainalokuoppien untuviin ja alas kupeille, pieninä, suloisen kylminä puroina. Aurinko paistoi pojan solisluihin. Hän oli vyötäisiin asti alasti. Kimmoinen, silkinhieno iho, jonka päivä oli paahtanut suklaanruskeaksi, antautui yhtä alttiisti valolle kuin tämä lahden poukamakin ja hietasärkät; sen alla kävi nuorten lihasten levoton värähtely. Poika lähti kulkemaan satamaa kohti. Paljas tumma selkä, joka viuhkamaisesti laajeni uumilta olkapäitä kohti venheen perätuhdon tavoin, sai vielä osansa kirkkaan rantaveden heijasteluista ja häipyi sitten puksipuiden hämyyn...
Siinä noustessaan kalliopolkua, päivettyneet kasvot kuulaan hunajankalpeina, Picus näytti hautovan jotakin. Suu oli päättävässä supussa, kirkas ja kuitenkin umpimielinen katse ikäänkuin etsi kadotettuja asioita marunapensaiden juurilta... Hän muisteli hyvin kaukaista aikaa. Lapsuuttaan, jolloin hän vielä eli Fregenaen porttolassa ja isän piiska läiskyi; niin, se oli jättänyt vaalean arven hänen ihoonsa. Kaikesta tuosta oli kuitenkin niin kauan, – milloin poika sitä muisteli, hän näki epäselvästi kuin veden alta Ostian kujat, joilla hän hiiviskeli kuin pakoileva eläin ja joilta egyptiläinen pappi sitten hänet korjasi mukaansa. Hän saattoi vielä nähdä tungeksivat joukot Rooman portilla, rovion punaisen loimon, joka lankesi kapakan olkikupoon. Oliko hän todella elänyt tuon? Vai oliko se painajaisunta? Ja sekin, että paistinkääntäjän musta varjo liehui laipiossa, vääristyi ja häilyi kuin palavasta katafalkista nouseva savu –? Ja niinkuin kerran, keisarin veljenpojan juhlapäivänä, Picus kuunteli mieli jännittyneenä paisuvaa ääntensorinaa. Tällä kertaa se ei kaikunut alhaalta Pyhältä Kadulta niinkuin silloin, vaan Campanian väkeä kuhisevasta satamasta. Kuitenkin hänestä tuntui, että muiston kuvat tässä oudosti sotkeutuivat nykyhetken näkyihin... Syvällä hänessä itsessään astelivat valkoiset uhrisonnit, vaunujen jymyyn yhtyi tahdikas, ukkosenkaltainen huuto ja vanha, vanha mies seisoi vierivissä vaunuissa, yöeläimensilmien välissä synkkä musta ryppy. Äänten pauhu kuulosti vyöryvän koko maan yli ja sitten häipyvän pois.
Siitä oli monta vuotta. Picus oli tullut vanhan Menkeran seurassa vuorten yli Puteoliin, ja täällä hän toimitteli milloin mitäkin. Poika souti korealla ruuhellaan aallonmurtajien ja kaukana väikkyvän Caprin saaren väliä. Hän sukelsi merenpohjasta kiillottomia punertavia koralleja ja lähti aamuöisin kalastajien mukana apupoikana merelle, kun he menivät tulien loimutessa veneiden kokassa pyydystämään tonnikalaverkoilla mustetta ruiskuttavia kalmareita. Picuksen terävät valkoiset hampaat olivat vahvat; hän osasi nopeasti puraista pään poikki pieneltä kahdeksanjalkaiselta, niinkuin näillä seuduin oli tapana. Hän pyydysti trepangeja, limaisia ja vaaleanpunakirjavia merimakkaroita, etsi merisiilejä, kaivoi niitä esille veden pohjan kalkkikuopista, halkaisi veitsellä ja kulautti niiden keltaisen nesteen alas kurkustaan. Tai hän iski nelikärkisen atraimen pesusieniin; ne nostettiin mädäntymään valkoiselle hietikolle, niiden kalkkiranka huuhdottiin haaleassa suolattomassa vedessä, milloin ne olivat kyllin tiheäverkkoisia, kelvatakseen Pompeijin, Stabiaen ja vielä etäisempien kaupunkien kylpylöihin ja atleettikouluihin.
Täällä olivat aina käynnissä merieläinten markkinat.
Köyhää väkeä likaisissa säkintapaisissa viitoissaan, joka jätti toisen olkapään paljaaksi, tai ylimysten orjia ja orjattaria tungeksimassa vasujen ja korien ympärillä. Kosteat kirkkaanpunaiset langustit sätkyttelivät vielä elävinä, aivan kuin ne olisivat yhä kuvitelleet kiipeilevänsä Salemon rantakallioilla, kuohujen rajassa. Niiden kahdeksan kilon painoiset kilpiruumiit tempoilivat ja pitkät tuntosarvet Vapisivat, ihan kuin aavistaisivat, millä nautinnolla ostaja upottaa hampaansa niiden hunajanmakeaan lihaan! Ja herkkukravut, sirkkaäyriäiset, jotka vaanivat syvänsinisen meren pohjalla vain suuret sakset ja eturuumis näkyvissä ja joiden silmät kimalsivat veden hämärässä kuin vaihtuvalla tulella välkkyvät jalokivet, milloin hehkuvan punaisina tai keltaisina kuin meripihka tai sinivihreinä! Ne olivat meren illustrissimi, nauroi Picus. Alinomaa ne kampasivat itseään leukajaloillaan ja keimailivat vielä kopassakin pahemmin kuin humalaiset portot Neapoliksen kujilla... Meri välkkyi heleän sinisenä, sen syvyydessä kulki violetteja varjoja. Meri oli kuin sulaa, läpikuultavaa lasia, joka läikähteli kivisessä jättiläisastiassa. Ja vaikka tuo suunnattomiin leviävä helteisenkirkas aavikko oli kauempana tyyni, kuohut pärskähtivät valkoisina Puteolin aallonmurtajia vasten. Vettä roiskui kalkkikivivuoriin, joihin kivitaatelit olivat uurtaneet lieriömäisiä koloja. Vesi kuljetti usein tullessaan, suurimman pauhinan aikaan, outoja ja haaveellisia eläimiä etäältä ulapalta – ruusunpunaisia sepiola-kaloja, joiden imelä liha kuultaa kuin vuorikristalli, tai ponnahtelevia lentokalmareita ja rauhattomia käärmetähtiä, joiden kiemurat loistavat öisin heikosti valaisten syvyyksiä, samalla tavoin kuin hiljalleen uiskentelevat kampamaneetit, pimeän Välimeren ruusunhohtoiset valopoijut.
Poika oli tuntevinaan laihoissa nilkoissaan vihreiden ja punaisten sertularioiden, merisammalien kosketuksen. Se oli kuin jotakin ripsuista vedenalaista metsää. Sen keskellä voi äkkiä kokea meren krysanteemien – vahavuokkojen – kumilonkeroiden ilkeän polton.
Poika oli löytänyt elementtinsä. Suolaisen meren, sen lasilinnojen saleja muistuttavat syvänteet ihmeellisine kukkineen, elämän haamut välkkyvissä pimennoissa. Joskus näki meduusain hyytelömäisten ruumiiden kelluvan lähellä Capria kuin patarumpujen ja pienten tulirakkojen palavan öisin veden kalvolla, niin että airotkin näyttivät pisaroivan sinistä tulta pilkkopimeässä. Veden loiske, kohina, kuohujen räiskähtely aallonmurtajia vasten ei milloinkaan tauonnut. Ja saattoi sattua, että Picus kapusi ylimmälle muurinharjalle ja katseli sinestä nousevaa etäistä kalliosaarta. Ohuessa kultaisessa hohteessa väikkyvä Caprin luoto näytti niin pieneltä –! Hän oli jälleen kuulevinaan rattaiden jyryn Pyhällä Kadulla, ja hän tiesi, että saarella vaelsi jyrkkiä muulipolkuja juro mies, jonka ohimoita pusersi seppele ja olkapäiltä riippui verenkarvainen viitta.
Silloin Picuksen silmät supistuivat hiukan. Niiden terät kimmelsivät miettiväsi, suolainen länsituuli pörrötti hänen mustaa tukkaansa. Niin, sanomattoman kaukana muinaisuudessa häilähteli paistinkääntäjä Castorin varjo ja kuumista parilaista tuprusi savua... Tuo näky oli niin hämmentävän epäselvä, siihen liittyi niin monia muistoja ja vaikutelmia, että pojasta tuntui, kuin hän näkisi unta valvovin silmin. Uneen kuului myös pimeä tuulinen tasanko, jonka poikki setä ja hän olivat pyrkimässä Bovillaen karjatalojen ystävällisiä tulia kohti, kun rumpujen ja pasuunain ääni vielä kantautui lännestä. Picuksen kasvot synkkenivät. Niitä tummensi umpimielisen pelon varjo. Sitten hän lipsautti kieltään kitalakea vasten, alkoi viheltää, kiipesi vuoripolkua.
Niinkuin oli arvannutkin, Picus tapasi Menkeran aallonmurtajalla.
Joukko kaleerilaivoja keinui ankkurissa. Niiden köydet oli sukeltamalla kiinnitetty paksuihin, merenalaisiin pronssirenkaisiin. Sataman kapeaan suuhun kuului laineiden pauhina, mutta kuohulla ja pärskeellähän ei täällä ollut mitään valtaa. Aallonmurtaja, moles Puteolana, kohosi kaksinekymmenine paksuine pylväineen ja kivikaarineen vaalean tuufikallion kärjestä, ja vaahto paiskautui turhaan tätä titaanisen isoa patoa vasten. Opus pilarumin katto muodosti eräänlaisen katsomolavan; se oli tänä päivänä mustanaan uteliasta kansaa.
Väki tungeksi, hälisi, huitoi käsiään ja velloi edestakaisin. Tuuli toi hiukan rikinkatkua etäisiltä Soifataran kentiltä. Picuksella ei ollut aallonmurtajalle kavutessaan minkäänlaista halua vaipua pohtimaan, millainen Dikaiarchian siirtola kerran oli ollut, kun Samoksen merimiehet ammoisina aikoina perustivat sen tänne, tai miltä Cumaen kaupunki oli näyttänyt, silloin kun samnilaiset asuivat siellä ennen kreikkalaisia. Nykyään sen oraakkelirotkossa istui sibylla Deifobe norsunluisella tuolilla; hänen edeltäjiensä kuihtuneita ruumiita ei oltu haudattu, vaan ne huojahtelivat luolan katosta riippuvissa häkeissä, lasilevyjen pingoittamat silmät ammollaan. Ei, Picus ajatteli vain nykyhetkeä, ei menneisyyden kalmanhajua. Ja nyt, nyt hän näki Egyptin laivojen saapuvan –!
Ne olivat kuriirialuksia kaikki tyyni. Hän laski ne sormillaan: seitsemän. Niiden tummat latvapurjeet kohosivat heikosti läiskähdellen mastojen nokkaan juuri Puteolin lahden aallokossa, ja Picus tiesi tästä merkistä, että nuo pikasoudut, joiden airot nousivat ja vaipuivat niin tasaisesti, muodostivat viljalaivojen etuvartion; eihän mikään muu laiva kuin kuriirialus nosta tällä kohtaa merta lepattavia supparum-purjeita mastoon! Hyvin kaukana sinessä häämötti jotakin tummaa. Siellä oli tulossa pyylevien ja hitaiden vehnälotjien koko parvi.
Pappi Menkera oli vähällä astua mereen. Poika nyki hänen likaista kaapuaan ja tunsi kuuman viinin hajun; ukko oli tapansa mukaan päissään. Näki selvästi, että hän oli kätkenyt rääsyisen vaippansa alle viiniruukun, ja samalla kun hän kalisutti oikeassa kädessään almukuppia, hän painoi vasemmalla ruukkua vatsaansa vasten.
"Setä, taaskin olet varastanut! Olet humalassa kuin portto, mistä olet saanut rahaa?" tiukkasi poika kulmiaan rypistäen. Vanha mies huojui hiukan, ja hänen ovelan hartailla kasvoillaan paistoi huolestuminen. "Humalassa? Mitä oikein ajattelet...! Kaikki nämä ihmiset tässä voivat olla juovuksissa kuin kanat, minä puolestani en ole ikinä nähnyt selvempää päivää. Ja jos olisinkin, entä sitten? Minua inhottaa tuo alituinen vaunujen jyrinä tiellä, sillä kaikki ovat nyt matkalla pääkaupunkiin viettämään kuohilaiden jumalan juhlaa! Ja minua inhottavat, – en kärsi nähdä silmissäni Kybelen pappeja, jotka kulkevat kuin heinäsirkkalaumat Roomaan ja jättävät kaiken putipuhtaaksi. He ahmivat ja varastavat enemmän kuin kukaan. Sanon sinulle, poika, että kohta palaan takaisin Egyptiin katsomaan flamingoja ja taatelipalmuja, siellä on vielä Synnyttäjän temppeleitä... Menen kotiseudulleni Faijumiin, rupean pyhän krokodiilin papiksi..."
Hän puhui hiljaa, jotta tungeksivat ihmiset eivät kuulisi sanoja; hänen suustaan leyhähteli voimakas viininhaju ja ääni sammalsi. Poika katseli häntä epäluuloisin ja tuimin silmin. Ukon kalju päälaki kiilsi, hän tuskin kykeni säilyttämään tasapainonsa; valkoiset kulmakarvat riippuivat viekkaiden luomien yli kuin huurteiset jäkälätupsut. Päissään, auttamattomasti päissään! ajatteli poika.
"Mene nukkumaan, setä", hän sihautti hampaittensa raosta. "Älä huoli salata viiniruukkua, näen sen kyllä vaipan alta, et ole ikinä ollut noin lihava tuolta kohtaa. Ja mitä Hekuban vatsan nimessä välität Kybelen papeista?"
Vanhuksen ääni oli epävarma: "Ensiksikin he kerjäävät kaikkialla, missä minulla voisi olla jotakin saatavaa almukuppiini. Kirottua! Ja minä vihaan heidän frygialaisia myssyjään ja patarumpujen napsetta ja pillejä... He... He... Tänään on jo kolmas päivä siitä kun heidän juhlansa Palatinuksen temppelissä alkoivat. Tänään meillä on dies sanguinis, suuri veripäivä, toisin sanoen, – noviisit pyörivät ympäri kuin hyrrät, kupeet veressä. Jo eilen Neapoliksesta kuului trumpettien toitotusta. Kevätpäivän tasauksen juhla, siinä se... Se on sentään toista kuin talvipäivän seisaus. Sillä pääni menee aina sekaisin, kun vain muistelenkin noita kahtatoista, jotka ristiinnaulittiin kuin pilan päiten. Ja Kybelen papit! Huomenna nämä maalatut kuohilaat viettävät riemujuhlaa, sillä pinjapuun jumala syntyy heidän töhryisissä luolissaan. Mieluimmin olisin jossakin muualla, jotta minun ei tarvitsisi nähdä heitä ja kuulla, miten rahoja satamalla sataa almukuppeihin –"
"Mikä päivä nyt on?" kysyi Picus.
"Maaliskuun kolmaskolmatta. Osiriksen valo voittaa jo kahden päivän päästä vainajien maan. Ellen ihan erehdy, tämä on sama päivä, jona punalakkisen iraanilaisen jumalan sotilaat sivelevät kätensä ja kielensä mehiläisten hunajalla ja sitovat kasvoilleen leijonien naamarit, ennenkuin nauttivat verta ja leipää. Oletko koskaan kuullut, että kun punainen Seth tappoi minun kotimaassani auringon, Isis löysi hänen umpeen hakatun kirstunsa Bybloksesta...?"
"Hölmö!"
"Olkoon, mutta sopii sentään luottaa vanhaan pappiin. Ja pidäkin varasi, etteivät Kybelen eunukit saa sinua käsiinsä. He ovat hirmuisen verenhimoisia, vaikka ovat näköjään kuin ämmät. Pitääkö sinun soutaa Caprille?"
"On annettu sana, ettei tarvitse", murahti poika.
Tosiaan, Picus oli tänne saakka tuntevinaan Kybelen ja Attiksen pappien voideltujen hiusten tuoksun, sillä heitä ei vaeltanut vain tiellä, vaan heitä tungeksi kollehtia helisyttäen myös aallonmurtajalla. Vanha Menkera rupesi sammaltavalla äänellä kertomaan Osiriksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta, hän puhui athyr-kuukaudesta, jonka seitsemäntenätoista päivänä aurinko asettuu Skorpionin tähtikuvioon. Silloin upotetaan maissin, valon ja hedelmällisyyden isä Niiliin lyijyarkussa... Kansa tungeksi edestakaisin. Valo sai Caprin välkkymään kuin kultaisen kiven etäällä ulapalla. Alusten köysien narina ja metallirenkaiden kalahtelu sulautuivat lastaajien huutoihin. Juuri nyt ruvettiin avaamaan suuria jyväaittoja.
"Mutta vaunujahan menee sekä pohjoiseen että etelään päin", sanoi Picus miettivästi. "Kokonaisia kuormastoja. Olen nähnyt tiellä hienoston kullattuja essedumeja, ne ajavat poispäin Roomasta. Mitä se merkitsee? Kaikkialla on tänään hälyä ja melua, ei tiedä, mitä tapahtuu –"
Hän imi umpimielisen näköisenä alahuultaan ja hänen hunajanvaaleat kasvonsa synkkenivät tuskin huomattavasti. Itse asiassa Fregenaen poika näytti olevan kaukana poissa täältä, muiston ja epäselvien aikomusten maissa, semmoisilla sielun vaellusretkillä, joita setä ei tuntenut ja joille ihminen tavallisesti lähtee vain ollessaan ypöyksin. Mitä hän mietti? Valoisaa vaiko synkkää? Menkeran silmäluomet räpyttivät: "Maailma juhlii kevään tuloa, poika. Olen itse nähnyt suuren joukon naisia matkustavan Salemon taholle, sitä tietä pääsee Sisiliaan, jossa palvellaan Adonista. Muuten, makasiinien ovet narisevat kauheasti, nämä heittiöt polkevat varpaitani."
Picus komensi: "Mene nukkumaan, sanoinhan jo sinulle."
Mutta itsekseen hän ajatteli: Ukko on tänään niin humalassa, että hän ei ole huomannut pukeutua frygialaiseen asuun eikä pistää myssyä päähänsä; hän kävisi itse Kybelen papista... Sillä setähän tavallisesti kerjäsi milloin minkin uskonlahkon puvussa, vaihtoi nahkaansa kuin käärme tai muutti muotoaan kuin punaiset meritomaatit, joita näkee pakoveden aikaan kallion kupeissa; ne ovat niin ihmeellisiä, niiden näki nousuveden tullessa vaihtuvan eläviksi kukiksi, joiden sadat punaiset lonkerot kirvelivät kuin polttiaiset ja siniset silmät välähtelivät... Semmoinen oli setä Menkerakin. Pudotkoon hänen viiniruukkunsa kappaleiksi, hän on tänään juovuksissa ja tyhmä, muuten hän voisi kerjätä hyvän illallisen meille molemmille!
Viljalaivat lipuivat hitaasti satamaa kohti. Kuriirialusten mastoissa läiskyivät nyt latvapurjeet niin, että niiden äänen erotti vedenkin kohinan yli. Via Campana, suurelle Appiuksen tielle johtava oikotie, kumisi yhtä mittaa vierivistä ajopeleistä. Väkijoukot töllistelivät merelle ja harhailivat pitkin aallonmurtajaa; sekava lauma, jossa tungeksi kehrääjiä, värjäreitä, kuvaseppiä, kankureita, lääkäreitä ja koulunopettajia, sanalla sanoen kaikkien niiden ammattikuntien jäseniä, joilla on oikeus viettää quinquatruksen juhlapäivää. Aaltojen välähtelevä kajo ikäänkuin levitti kauneuden mattoa lukemattomien ryysyläisten yli. Siellä täällä Picuksen valpas silmä keksi Atellan kerjäläisiä. Enimmäkseen he olivat tottuneita taskuvarkaita, – heidän ruskeissa kasvoissaan näkyi selvästi kaamea arpi, joka oli poltettu tuliraudalla.
Ja survovan ihmismeren halki pujottelivat portot ja ilopojat. Heillä oli kullatut tai lakanpunaiset kynnet, he olivat kaikki meluisia, tyhmiä, tylsän alttiita kauppaamaan sulojaan pientä maksua vastaan, vaikkapa se ei olisi sen kummempi kuin jokin halpa koru tai rasia, jonka merimiehet olivat koristaneet näkinkengillä. Sangen monet heistä yrittivät epätoivoisen ahnaasti käydä käsiksi mylläreihin. Miehet, joiden ammatti näkyi päivänselvään heidän jauhoisista ihokkaistaan, olipa heidän työnään sitten viljanjauhatus tai leipominen, ympäröivät sankkana parvena makasiineja. He odottivat lastin purkamista. He keräsivät näihin aikoihin rahasäästöjä voidakseen kesäkuun yhdeksäntenä, Vestan päivänä, perin pohjin viettää leiväntekijöiden juhlaa.
Kaikenlaisten mausteiden, hedelmien, kalliiden kivien, silkki- ja pumpulipaalien ja metallien ylenpalttisuus kerrassaan loihti Puteolin satamaan suuren rikkauden tunnelman, aina kun talvimyrskyt päättyivät ja meri avautui.
Tavaranleimaajien ja rahtaajien virastot olivat kuin mitäkin kullanjumalan pyhäkköjä. Tullirakennukset muistuttivat täällä suuria raha-arkkuja. Ne lojuivat vieri vieressä Opus pilarumin luona, könöttäen jykevästi kivisellä perustalla. Picus katseli niitä miettivästi – ja sitten hänen katseensa osui lähellä kyyristeleviin surkean näköisiin eukkoihin. Aavistivatko he tämän tavaranpaljouden arvon? Ajattelivatko he sitä koskaan? Olivatko he ikinä murskanneet kantapäillään hienoja lasiastioita tai lianneet tyyroslaisia kudoksia niinkuin hän, Picus, Rooman Emporiumin luona? Mutta eukkojen tylsät silmät tähyilivät merelle. Tyhjää, kuollutta tuijotusta. Ei mitään vihan tai kateuden välähdystä, pelkkää eläimenkaltaista alistumista kurjuuteen. Jos he jotakin miettivät, he kai muistelivat omaa juhlaansa, Anna Perennan juhlaa, josta oli kulunut vain muutama päivä; sillä silloin kerääntyvät kaikkein vähäväkisimmät, nekin, jotka nukkuvat luolissa tai siltojen alla, laulamaan ja juomaan hapanta maalaisviiniä Flarniniuksen tien ensimmäisen virstanpatsaan kohdalle. Niin, kenties eukot vielä säilyttivät pikku muistona kaislaseppeleitä, joita heidän oli sallittu käyttää jonkinmoisena juhlakruununa. Mutta ne eivät pysy kauan tuoreina. Ne varisevat ja käyvät paljon nopeammin hauraiksi kuin muratti- tai viininlehtikiehkurat.
Taas kuului vaunujen jyryä. Tiellä vierivät etelää kohti nopeakulkuiset redat kuomu nostettuna ylös, ja niitä veti nelivaljaikko; edellä kiitivät mustat afrikkalaiset esiratsastajat. Hevosten kengät kumisivat, kavioraudat olivat kuin sotilassaappaat. Kokonainen perhekunta matkalla Brundisiumiin, arveli Picus.
Ja kun hän jälleen käänsi silmänsä merelle, hän ei nähnyt kuriirialuksia eikä viljalotjia, vaan yksinäisen saaren jylhine huippuineen taivaan sineä vasten, tuolla, missä meren heleät rannat yhtyivät taivaan yhtä heleisiin ääriin. Capri. Laiha kalpea mies kävelemässä ylös muulipolkua purppuranpunainen vaippa lepattaen.
2.
Saari kohosi jyrkästi meren sinestä.
Tänä vuonna, jolloin kaksi Geminius-nimistä miestä – Rubellius Geminius ja Fusius Geminius – olivat saaneet Roomassa hoitaakseen konsulien virkatoimet, Capri näkyi aamuisin erikoisen säteilevänä ohuesta usvasta. Neapoliksen ja Puteolin rannoilta katsoen se näytti kullatulta luodolta. Ja saattoi tapahtua, että saari kaikkine torneineen, linnoineen, vuorenkärkineen ikäänkuin kohosi noidutun kangastuksen voimasta ylemmäksi merenpintaa; se leijaili yläilmoissa ja häipyi autereeseen, kunnes jälleen asettui luonnolliselle kohdalleen, ulapan tasalle.
Raskaan järkälemäisiä vuoria. Niiden luolat, rotkot, taivaan ja meren vivahtelevien heijastusten pyyhkimät kallioseinät virtasivat ikuisesti ja tuloksettomasti taivasta kohti. Lihan ja luun väriset jyrkänteet hehkuivat. Vuoroveden jyminä ikäänkuin kohotti saarta ylöspäin ja samalla kulutti sen perustusta. Saattoi kuulla, kuinka lumivalkoiset kuohut iskivät välähtelevät poransa Caprin rantoihin. Aurinko hehkui – mutta sen paloa laimensi aina merituulen henkäys. Pienten lahtien kipsinvalkoisilta hietikoilta jokaisen varjostimeen rotkon kivikatokseen ja aina ylimpiin kallioihin valui lukemattomien kukkien matto. Ja kun kevät taikoi jyrkänteiden särmistä kaikki yhteyttämisen ja itämisen voimat, kalliot pukeutuivat rehevän värikkääseen juhlapukuun, niiden pinta miltei hävisi sempervivumien suurten sinipunaisten mykerökruunujen alle. Heleitä ripsuisia höyhenhuiskuja, jyrkänteiden ja huimauksen kukkia! Alempana rinteillä kasvoi kultakärsämöitä, laukkuja, tyräkkejä, harmaan vihertäviä absintteja ja luutakinstereitä, joiden teriöt ovat kuin nukkuvia sitruunaperhosia. Tuuli suhisi tamariskeissa, ja meri välkkyi, – joskus henkäilevän pehmeänä kuin suunnattoman orvokin kukkalehti, toisin ajoin terävästi valaistuna ja lasimaisena, vyörytellen kosteita omenanvihreitä valojaan karien yli.
Kaikessa tässä ilmeni kieltämättä luonnon tiedotonta kauneutta, jolla oli joskus – synkkinä hetkinä – melkein haavoittava kosketus Tiberiuksen mieleen. Kauneutta, joka samalla kertaa polttaa ja jäätää, koska se on niin riipaisevan ikuista katsojan itsensä muuttuessa. Sen kello ei mittaa aikaa viikoissa taikka kuukausissa, vaan vuosimiljoonissa. Luultavasti se on yhtä rikasta vielä, kun ihmissuku on poissa.
Kesällä aurinko hehkui yksinvaltiaana taivaalla. Mutta vain taivaalla. Täällä sen tyrannius ei ollut aivan ehdoton. Sillä helteelläkin saarta ympäröi eräänlainen eristävän leudon autereen harso. Kalliot käärivät ylleen sinipunaisia varjoja, joiden keskeltä siellä täällä välähti valkoista ja kultaa. Tuuheat myrtti- ja laakeripensaikot suojelivat niitä aina kuin lainehtiva tummanvihreä pilvi; kaukaa katsoen se kävi usvaiseksi. Säteet lävistivät kyllä rantamäntyjen pihkaisen neulakaton ja rakkopensaiden, pukinruusujen, mispelien lehvistöt yhtä helposti kuin salvioiden violetit hattarat. Jokainen smilaksin kukka heloitti. Jokainen sinivatukan ja mulperin lehtikoura poimi ilmasta auringon kipinöitä –. Täällä kukoisti myös Aristofaneen muratti, viininjumalan pyhä köynnös, peittäen nahkeilla, kiiluvan tummilla lehtisydämillään pyramiidipoppelien hoikat rungot.
Mutta kuitenkin itse kivinen perustus oli talttumaton... Kalliot piilottivat varjoisia rotkojaan kuin saiturit aarrearkkujaan tai meri omia onkaloitaan. Vuorten kalkkikuopista välähti toisin ajoin ilkeä, pilkallinen tuijotus, joka samassa hävisi kukkien sekaan kuin katse tuuheiden silmäripsien alle. Ja usein maiseman muodoissa tapahtui liikahdus ja muutos jotakin kammottavaa elollisuutta kohti. Meren kovertamat jyrkänteet marunatupsuineen olivat kuuntelevia jättiläiskorvia; rotkot pälyivät kuin silmät. Pensaiden kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn, luodot törröttivät solisevasta vedestä suunnattomina falloksina. Saari eli. Saaren valtimoissa tykytti maanjäristyksen kuume. Tosin sen tulisydämen lyönnit olivat aivan kuulumattomia. Mutta vuorten kivisiin otsiin syntyi hetkellisiä sala-ajatusten kurttuja. Mereen kytketty kolossi hengitti selvästi – sen rinta pullistui ja pensaat kohosivat kuin vihreä ihokarva. Näköharhaa ehkä... Tai oliko saari verenhimoinen harpyia, joka tekeytyy kiveksi ja kääriytyy kukkapukuun?
Alhaalla rannoilla jylisi vuoroveden pauhu. Tiberius kuunteli sitä. Puolikymmentä luolaa – sininen, vihreä, karmosiininpunainen ja valkoinen – aukesi aivan vesirajassa kallioperustuksen sisään; niissä vallitsi vipajava epätodellinen jalokivisalien väike. Veden hyrske kuului niihin vaimean kaukaisena. Ikuista tihkumista ja pisaroimista, rapautuvan kiilteen säteilyä kosteassa hämärässä, meren onkaloiden ja korallien kummallisen voimakasta tunnelmaa. Tuliluolan stalaktiitit välkkyivät punaisina kuin palavat jääpuikot. Saaren Sisilian puoleisella rannalla vuori kovertui vihreäksi onkaloksi, – se liekehti yhtä satumaisesti kuin sininenkin luola joskus talviaamuina, mutta voimakas etelätuuli muurasi sen aina umpeen. Ei mikään maanpäällinen kukkien heleys vetänyt vertoja näiden maanalaisten rotkojen hohteelle. Silmä tottui vain vähitellen niiden värikkääseen hämyyn, jossa liehui tuhansia vaihtelevia valokiemuroita. Pimeys niiden katossa oli pehmeän sankka ja tyynnyttävä, vain kosteat seinät ja alhaalla kupliva vesi kimalsivat. Lumottua aavehohdetta, joka tuntui kohoavan itsestään maapallon uumenista, vielä tuntemattomien alkuaineiden paloa, joka liekehti orvokinsinisinä tai malvanpunaisina heijastuksina ja tuntui kuitenkin jäätävän kylmältä. Epätodellisuuden tunnelma oli kiusallisen raskas. Rotkojen suut avautuivat kuin humajavat korvakanavat luoteen ja vuoksen pauhinaa kohti, kuunnellen meren äänessä jotakin ammoin ollutta tai vielä syntymätöntä. – Tai eiväthän ne kuuntele, mietti Tiberius, – vain minä kuuntelen niissä itseäni. Jokainen luola on jonkinlainen temppelin perähuone, opisthodomos, jonka meri ja maa ovat pyhittäneet Ajalle. Lasiseiniä ja turkoosiportaita. Läpikuultavia holveja, joita valaisevat näkymättömät noidutut lamput.
Kaksitoista palatsia piirtyi uhkaavan synkkinä valoa vasten.
Useimmat niistä olivat Augustuksen rakennuttamia – ei halvasta kalpean keltaisesta lapis Tiburtinuksesta, Anion äyräiden kalkinsekaisesta travertiinistä eikä Alban vuorten kovasta ja kiteisestä peperiinistä, karstakivestä, joka muistutti laavaa; niihin oli tuhlattu sekä marmoria että kiiltokiveä. Toisesta ei ollut pitkä matka toiseen. Saaren länsirantaa erotti idän puoleisista jyrkänteistä noin puolenkymmenen kilometrin taival. Mutta kaikkialla, missä polut uppoavat kumpujen notkoihin ja kalliot ovat hyvin korkeita, livettävä kiipeäminen, huimaus, vuorten räystäät luovat omat mahtavat välimatkansa, samalla kertaa puhkaisten ja kätkien näköaloja.
Niin täälläkin. Tiberiuksen linnat näyttivät pakenevan kuin kangastuksen siirtäminä yhä kauemmas toisistaan. Niiden päädyt välkkyivät joskus päivän hetkinä lavendelin ja kullan ja hunajan väreissä, mutta tavallisesti niitä peitti jylhä varjo. Avonaisilta parvekkeilta näki kauas meren selälle. Ja synkin niistä – Damecutan huvila – oli rikottuine ikkunoineen, joihin jonkin lapsen viskaama kivi oli joskus sattunut, kuin ilmetty heitteille jäänyt asumaton vankila; mustat sypressit vartioivat sitä, pieni kivetty tie oli kerrassaan peittynyt liian rehevästi versovien rikkaruohojen alle. Salit olivat kaikkialla holvatut Claudiusten aidoilla väreillä: tumman luumunkarvaisia, jäänvihreitä, maksoittuneen veren värisiä paneeleja. Niissä kierteli kuin pythonkäärmeen nahassa vaaleita juomuja tai kuulsi jokin epäselvä kuutäplä sysimustien aaltoviivojen keskellä. Salien mönjänruskeat pylväät kohottivat ankaran raskasta kattoa kohti lootusten ja palmunlehtien kivisiä viuhkoja aivan kuin niiden synkänkylmät rungot yrittäisivät jotenkuten puhjeta kukkaan.
Muuten – elämänäänten sorinasta huolimatta – näissä saleissa vallitsi haudan kolkkous. Suihkulähde loiskui raskasmielisesti pääpalatsin jäänvärisessä atriumissa, jonka seiniä peitti lakonialaisen marmorin sininen, helmiäiselle vivahtava kivivaate. Graniittiin hakatut jumalat ja hirviöt olivat umpimielisinä aloillaan. Ne näyttivät pitävän sukukokousta. Niissä oli jotakin salakavalan kuuntelevaa, aina kun nousuvesi alkoi humista. Kylmyys, jäätyneen maan ja kuuraisten huippujen kylmyys oli ilmeisesti seurannut Tiberiuksen mukana Palatinukselta tänne... Sullan tavoin hän oli teettänyt joka palatsiin hienot mosaiikkilattiat, mutta ne olivat kuin huurteessa. Olisi voinut kuvitella astelevansa jäällä.
Hän mietti, mahtoiko jokainen cubicularius ja datarius, alastomat orjalapset ja senaattorit Nerva, Flaccus, Atticus tuntea sen samalla tavoin. Vai oliko se, mikä hänestä tuntui kylmältä, heille lämmintä? Kolmijalat savusivat, samoin hiiliastiat. Kilisevissä, seitsenreikäisissä kattolampuissa paloi kuumaa tuoksuöljyä. Mutta pakkanen pysyi. Lattian kultasirutkin kiiluivat kuin lumikiteet.
Jos caesar nousi muulipolkua auringolle vihityn Mons Solariksen huipulle, hän näki mantereen levittäytyvän kuin mahtavana korkokuvien sarjana.
Tuo oli Campania, sammuneiden sivistysten ja uskontojen kehto, mistä kiihkeät kansojensodat olivat muinoin levinneet ja missä maanalainen tuli ikuisesti kuumensi metsien, kaupunkien, inhimillisen vihan ja hellyyden salaperäisiä pohjamultia. Neapoliksen lahti oli nyt kuin kieletön ja säveletön lyyra. Vaahto liukui kyllä etäällä sen kumupohjaa kohti, mutta vain soineen soiton kaikuna. Tuhatvuotinen hiljaisuus, meren tyyntynyt sininen mietiskely ja ihmisestä piittaamaton rajaton välinpitämättömyys kutoivat aina eräänlaista horroksen tuntua maan yli. Aika ilvehti yhtä pettävästi kuin etäisten vuorten vaihtuvat värit ja valot. Läheinen näytti kaukaiselta, etäinen vyöryi joskus lähelle. Vuorten rinteet nousivat penkereittäin yhä korkeammas, kävivät loistavan vihreistä aivan himmeiksi ja häipyivät vipajavaan terheneen. Maisema jatkoi jumalallisen draaman esittämistä – pilvien varjot aaltosivat kuin rauhaton teatterikuoro, jonka ääntä ei voi kuulla, ja aurinko puolestaan sytytti jokaisen kaupungin katot sädehtimään alttareinaan. Samnilaisten, oskien, hirpinialaisten, etruskien asutuksen ajoilta oli jäänyt joitakuita kivettyneitä jälkiä noihin vuoristoihin – Nolan pieni yhdyskunta, joka oli häviämässä metsän peittoon, Abellinumin kukkulakaupunki, Cumaen oraakkeli, Heracleia eli Herculaneum ja suuri joukko kreikkalaisten siirtoloiden jätteitä. Ne häämöttivät maiseman tummuudesta pieninä vaaleina kohtina. Ja oliko Neapoliksen lahden lyyra koskaan soinut? Kai sentään... Joonialaisten pienet mustat laivat vetivät siihen kerran vanaveden kieliä liukuessaan avomerelle.
Caesar seisoi käsivarret ristissä jyrkänteellä. Tuuli läiskytti hänen purppuraviittaansa, meri hehkui yhtä helteisenä kuin taivas. Hänen kullattuihin paulakenkiinsä oli takertunut suikertavia nätkelmiä, ja niiden punaiset kukat piiskasivat tuulessa hänen nilkkojaan. Vasta puhjenneiden lukemattomien paloyrttien teriöt ojentuivat suiposti kuin torvet tai suut, jotka aikovat kuiskata synkkää ennustusta yksinäisen miehen korvaan.
Kaikki, kaikki tuolla mantereella antautui hänen kylmälle katseelleen! Vuorten terassit näyttivät vyöryvän lähemmäksi, Italia liukui uhrina häntä kohti. Hän olisi voinut Mons Solariksen huipulta katsella aina Kalabriaan asti etelään, nähdä Apenniinien pitkän hämärän savukääreen kaukana horisontissa, kuin ikuisesti hyytyneenä ukkosenjylynä –. Salomon lahti välkkyi etäällä lämpimästi ja hämäränsinisenä, ja vuoret kohosivat usvaisina hiippoina sen rannoilta. Vuosisatoja sitten, kun viekas akhaijalainen oli palannut manalasta ja lähtenyt Aiaien saarelta Kirken kartanosta, hän oli näillä myytillisillä vesillä kuunnellut seireenien laulua. Koillisessa näkyi pieni luoto, jonka ohi laiva oli purjehtinut; sen kohdalla Eurylokhos ja Perimedes laskivat airot käsistään, tiukentaakseen mastoon köytetyn Odysseuksen siteitä. Kaikuiko soitto vielä? Kaikuiko joskus? Laulu, joka oli kummunnut lahonneiden ihmisluiden yli makeampana kuin Lotofagien saaren hedelmät.
Tiberius kuuli veden pauhinan, mutta hyvin etäisenä, kuin pumpulin tai vahatulppien läpi. Kylmä marmorinen palatsi ja ukkosenjumalan temppeli olivat hänen selkänsä takana. Hiukan kauempana kohosi Augustuksen valomajakan pylväs kahdensadan metrin korkeuteen, – aina öisin tuon mustan pilarin huipussa tuikki merkkituli ja alhaalta kohisevasta pimeydestä vastasi epäselvä valon häämötys. Majakka valaisi silloin hyvin heikosti Sorrenton niemimaan kahta kärkeä, "kuun satamaa".
Nyt niemi näkyi kirkkaassa päivänpaisteessa. Se työntyi merelle muodottomana, pykäläisenä, uivana lohikäärmeenä. Sen granaattiomenametsät vaipuivat jumalaisen rytmikkäästi veteen, Lactariuksen vuorten muodot näyttivät kelluvan valonhohtoisessa ilmassa. Jalokivimäinen vesi kuvasteli niiden jyrkkiä rantoja, kukkulat nousivat kuin hatut ja turbaanit, kuin puhtaan vihreät pyramiidit taivaanrantaa vasten. Sitten ne himmenivät kauempana savuisen sinipunerviksi, – niitä ei enää selvästi nähnyt, oli vaikea sanoa, olivatko ne kiveä, läpikuultavaa lasia vai pilviä. Vaahdon lumenkarvaiset nauhat liukuivat hyvin hitaasti tätä pelasgien rantaa kohti ja raukesivat sen puolikuun muotoisiin lahtiin. Lunan kaksihaaraisesta niemestä Paestumiin asti maisema vyörytti näkyviin jykeviä, homeerisia, jylhän ihania muotojaan, Mons Corbuksesta ja Mons Boccuksesta aina kaukaiseen Mons Faleriukseen. Pilvien varjot kaartelivat niitä ohuena uhrisavuna. Mikään huilu tai tympanon ei säestänyt tätä harjanteiden tanssia – ja kuitenkin Välimeri ikäänkuin lainasi Sorrenton vuorille jotakin omasta levottomasta soitostaan.
Ja molemmat siniset aavikot – taivas ja meri – herättivät Tiberiuksen mielessä voimakasta kohtalontunnetta. Ne olivat maailman ainoat mahtavat säätäjät. Olkoon, että kaikki johtui vain saaren yksinäisyydestä! Olihan Capri kuin hänen oman yksinolonsa ja autiutensa kuva. Ja meri puolestaan, niin, mitä se oli ja esitti...? Hän kuuli elementin pauhaavan matalikkoja vasten. Tuo tuolla syvyydessä, josta kaikki elollinen oli kerran lähtenyt ja johon kaikki oli palaava, kuvasti itsessään avaruuden koko suunnattoman safiirin. Tähdillä oli vastatähdet sen kalvossa, kuulla vastakuu, auringolla tuhat siruiksi räiskähtänyttä jäljennöstä. Veden solina kohotti meren rotkoista kaikkien rantojen ja vuorten muodot ja imi ne takaisin itseensä joka päivä, nurinpäin riippuvina peilikuvina. Kaikki, mitä meren päällä oli olemassa, yhtyi veden kalvon kuvajaiseen ja tällä tavoin täydensi kaarensa. Niin, yksin auringon ratakin meni umpeen kuin kultasormus, aamuruskosta iltaruskoon – 1
Hän kääntyi. Hän lähti hitaasti nousemaan Juppiterin temppeliä kohti. Sen vaaleat pylväät näyttivät tässä valossa jykeviltä huiluilta. Aivan lähellä, idänpuoleisessa kalliossa, oli muuan onkalo, jonka luonto oli kovertanut. Sen katto muodosti miltei täydellisen puolikaaren.
Kun meri ja taivas vielä olivat aivan harmaat, sarastus ampui tähän luolaan ensimmäiset laulavan hienot valonuolensa. Sitten alkoi kaikki ihmeellisesti säteillä kullan ja punaisen väreissä, aivan kuin rosoinen tuufirotko olisi koverrettu jättiläisruusun kukkaan. Mutta vain aikaisin aamulla... Varmaan rotkolla oli ollut jumalansa. Kaikki enemmän tai vähemmän aurinkoa edustavat jumalat syntyvät vuoren onkalossa, sillä niin on punalakkisen Mithran ja kuolleiden tuomarin Hermeen ja Intian Agnin laita, ajatteli Tiberius. Luola itse – sen maailmanedellinen hiljaisuus ja sinipunaisten varjojen leikki – viehätti häntä. Hän oli pistäytynyt siellä monina aamuina ja luullut huomaavansa nokisen alttarin Jätteitä. Ketä siellä oli palvottu? Aamurusko oli joskus kuin alkuaikaisten barbaaristen huilujen luritusta. Kenties täällä oli seisonut vuolukivijalustalla Frygian Kybelen ruma ja kömpelö patsas leijonain vetämissä vaunuissa; olivathan Aigeianmeren takaiset ihmiset, pakkasen ja polttavien kuumetuulien ja maanjäristysten lapset, levittäneet villin oppinsa Italiaan jo siihen aikaan, kun Hannibalin hyökkäykset päättyivät. Niin, Tiberius oli miltei näkevinään pappien pukujen hulmuavan... Mullan ja maan alttari hyvin ylhäällä kallioseinässä. Meren sininen vuota jymisi näkymättömän rumpukapulan raskaista iskuista.
Caesarin kulmien välissä syventyi ryppy. Hän mietti kiihkeästi jotakin. Hetkeksi, vain hetkiseksi hänen mielestään oli kerrassaan haihtunut tuo, että oltiin kevätpäiväntasauksen kynnyksellä, että aurinko kohta yhtyisi Oinaan tähtikuvioon. Olihan hän muuten monina iltoina nähnyt kuun hiipivän kevättä ennustaen Sorrenton yli ja hämärän putoavan yhä tummempana Mons Solariksen myrtteihin, kunnes se alhaalla valui mereen. Nyt punertui Ischian saari laskevan auringon säteissä. Ilta. Vesuviuksen keila näkyi mantereen puolella kuin himmeänsininen muurahaiskeko. Lepakot kiersivät vikisten imperaattorin päätä. Kevätpäiväntasauksen yöhön oli vain parin iltahämärän porras, joka nopeasti kului matalaksi ja kapeni, sitä mukaa kuin auringon punainen kilpi vaipui mereen.
Ja tässä hiljaisuudessa Tiberius miltei kuuli, miten talven portit painuivat umpeen. Eikö viimeinen iltavalon säde häilynytkin taivaalla kuin kultainen osoitin! Luonnon kiertokulun kirkas mittari. Sitten asettuivat kosmillisen vaa'an molemmat kupit tasapainoon juuri hämärän rajalla –
Kuu kohosi pyöreänä.
Laiha purppuraviittainen vanhus katsoi kuuta ja kuu näytti katselevan häntä. Hiljallensa kirkastuva yöaurinko, jonka alin osa kuuluu vainajille ja kuolleiden hengille. Sillä ruumiinsa ihminen on saanut maan tomusta mutta sielunsa tuosta haaveellisen kylmästä hohteesta. Suuri ympyriäinen kuunkehrä luisui melkein salakähmäisesti mustien vuorten yli. Monien karavaanimatkojen päässä täältä sen punainen valo paistoi Brahmaputran huuruavan kuumiin metsiin ja apinat tervehtivät sitä hermostuneesti pärpättäen. Ruskeat miehet näkivät sen kohoavan kuin taivaallisen pippala-hedelmän tai kuolleen punatukkaisen miehen pään... Caesaria hytisytti vilu. Yö pimentyi. Maan raskas pallo kiertyi verkalleen eetterissä ja valo liukui ja putosi sen kaltevaa pintaa myöten. Saari palatseineen ja Caprin synkkä mies vaipuivat nekin välttämättömyyden akselin kääntyessä. Miltei neljäsataa vuotta sitten Herakleides oli todistanut tämän liukumisen, jonka järki oivalsi, mutta aistit kielsivät, ja Samos-saaren opettaja oli toisen puunilaissodan aikoina julistanut auringon ainoaksi pysyväiseksi taivaan navaksi. Tuo Sorrenton yli nouseva avaruudenlyhty, planeetat, maapallo ja Tiberius kiersivät sitä tälläkin kertaa jättiläisrattaan naulankantoina. Oliko niin? Aurinko kuitenkin vaipui ja kuu hiipi ylöspäin –
Täysikuun kasvot... Niissä näkyi selvästi tummia tahroja. Turha pohtia, olivatko ne olevinaan varjomaisia huulia ja silmäkuoppia vai muodostiko kuu lihavan, kyyristyvän jäniksen, niinkuin kaukana Taivaanvuorten takana Liang-Tsoun silkkimarkkinoilla uskottiin. Tai kenties tuolla nousi Anaksagoraan taivaallinen maa valokaupunkeineen ja valokukkuloineen –. Aluksi kuu oli ollut punainen. Nyt se alkoi käydä heleän vaaleanvihreäksi sitä mukaa kuin kehrä supistui ja kirkastui. Sen kostea valo valui omituisen kuolleena yrttien lehdille. Sinne tänne Caprin vuoriin oli syntynyt häämöttäviä maitomaisia tahroja aivan kuin avaruuden happo olisi läikkynyt kalliokuoppien pimeissä, varjoisissa astioissa.
Caesar tiesi, että tänä yönä hänen silmiinsä ei tule uni. Nukkumisen ja heräämisen metsät syvällä hänen sielussaan ikäänkuin asettuivat siihen pysähtyneeseen tilaan, jossa minkään puun mahla ei nouse. Näin oli, yhtä varmasti kuin sekin, että kuoleman lyhty nyt valaisi pimeältä taivaalta pimeää maata! Jos kätilöt tänä hetkenä jossakin auttoivat ihmislapsia elävien ilmoille, he jupisivat pahan, tappavan täysikuun lepytysloitsuja.
Kuun alla lyhentyivät kaikki välimatkat niin oudon pieniksi. Sehän joka tapauksessa yhdisti niinkuin yökin mittaamattomat maanpinnan etäisyydet säteissään. Sama kuu ja sama yö –. Ja täältä, täältä oli vain kukonaskel Efesoksen temppeliin, jossa kuhnuripapit ja työpapittaret antoivat par'aikaa tietä pyhien akrobaattien kulkueelle. Suunnaton holvi kilisi ja kumisi musiikin tahdeista; melissai, Artemiin mehiläistytöt, kohottivat raskasta esirippua, jotta jumalattaren musta patsas monine hunajakennon muotoisine rintoineen näkyisi paisteessa – Tiberius vaelsi. Viitan purppura tummui sitä mukaa kuin yökin. Kuun valossa hänen laihat, tylyt kasvonsa näyttivät lumivalkoisilta. Ukkosseppeleen kullatut lehdet kipinöivät silloin tällöin ja sammuivat taas. Hänestä tuntui, että kuutamo oli tehnyt hänen kämmenensä aivan nihkeiksi...
3.
Mosaiikki on kylmää. Palatsin permanto tuntuu jäätävänä sandaalien läpi. Siniset, kultaiset ja viheriät pienet kivet välkkyvät heikosti, ikäänkuin pimeydessä kävisi kytevä valonvärähtely. Yksinäinen vanha tyranni, jonka kalju päälaki välkkyy sekin ja jonka manttelin solki kiiltää, kävelee raskaasti edestakaisin, edestakaisin –
Ei, nyt eivät Tiberiuksen silmät painu umpeen! Niiden kansien alla palaisi kuitenkin kuutamo, joka tänä yönä pysähdyttää yrttien kasvun ja painaa itämisen voimia alaspäin. Vain riikinkukon yksinäinen huuto ja sotilaiden askeleet luovat jonkinlaista valvovan elämän läsnäoloa tähän kuoleman yöhön. Kuun säteet osuvat hiukan vinosti kiillekivilattiaan, – kosteata vihervää valoa, josta ei voi tietää, onko se haudan vai kohdun kosteutta. Kenties hänkin, Tiberius Claudius, käy häviötä kohti niinkuin tuo pimeyden rauhaton kulkija, joka valuttaa taivaan hikeä laakerien mustille lehdille. Ja meri kohisee –.
Autiutta ylhäällä ja alhaalla! Kaukaa Misenumista, läntisen laivaston satamasta, Tiberius on miltei kuulevinaan ankkuriketjujen kalinan. Ilmassa on nukkuvien ihmisten unen tuntu, kaikkien niiden, jotka makaavat kukin vuoteellaan eri taholla suurta hiljaista linnaa. Augustuksen majakassa lipoo ja lepattaa kaksikärkinen pikku liekki kuin kyyn kieli.
Nyt näkyy matalalla yötaivaan rannalla, lähellä Käärmeen tähdistöä, Skorpioonin kuvio, – kirkkain tuikkiva tähti hiukan muita ylempänä. Kuvio, jonka merkissä Tiberius Claudius syntyi. Jos siristää silmiään, kaukaiset yön kupoolin naulat ikäänkuin yhtyvät ja ojentavat myrkyllistä sädepyrstöään. Miksi olla katsomatta taivaan järkkymättömiä maisemia? Caesar ampuu sinne kuitenkin jonkinmoisen uskon ja kaipuun nuolen, ehkäpä vain nähdäkseen, miten se häviää mistään piittaamattoman eetterin pakkaseen. Pimeys on painostavan raskas; taivas hehkuu hämärine tähtisaarineen, yö kaikkineen on alistettu niiden valvontaan, tuon sanomattoman etäisen ja kylmän kimalluksen alle. Avaruuden härmää, josta jotkin yksityiset valokiteet säkenöivät muita voimakkaammin – niiden joukossa sekin tähdistö, johon kevätpäiväntasauksen aurinko kohta asettuu. Seitsemänsataakahdeksankymmentäkuusi vuotta sitten Baabelin kuningas Nabonassar näki kevään ensi kerran syntyvän Oinaan tähtihuoneessa. Kuu paistoi silloinkin. Se valaisi Niniven temppeleitä, ja huilut julistivat Eufratin pyhäköissä jumalan tuloa...
Jonakin hetkenä Caesarilla on outo tunne, että saari ja meren hiljainen pauhu ovat lukittuna hänen päänsä sisälle. Zodiakaalivalo hehkuu taivaanrannalla. Kuu paistaa – mutta paistaako se ulkopuolella häntä vai hänen omissa aivoissaan?
Hänen seppelöity päänsä kaartuu kuin itse taivas. Kaikki maat miljoonine asukkaineen hän sulkee otsansa sisään. Epäilemättä taivas ja tähdet tänä yönä näkevät koko maan allaan, mutta kuinka on minun laitani, näenkö minä, Tiberius Claudius, muuta kuin aution meren ja majakan liekin...? Minun väsymykseni, minun uneton yöni kyllä peittää kaiken kuin taivaankansi. Mitä avaruuden mustan pääluun alla tapahtuu? Mitä minussa tapahtuu? Joka tapauksessa, maa kumisee rituaalisoitosta, kevät syntyy, jumala on tulossa!
Salama-seppele painaa. Caesarin ohimosuonet jyskyttävät.
Niitä puristaa rapiseva kullattu rengas, joka ei suinkaan ole hänen herruutensa vaan pelkonsa merkki.
Sydän pumppuaa työläästi ja samalla kiihkeästi punaista verta suoniin, jotka ovat sykkineet yli seitsemän vuosikymmentä. Aina, kun tuulenpuuska kohahtaa, purppurainen viitta lepattaa veltosti. Edesvastuun Nessoksenviitta, joka polttaa ja läikkyy kuin tumma lipeä, kuin tulikaapu! On mahdoton olla rauhallinen tänä yönä. Meren jyminä on varmaan Tiberiuksen omassa veressä, tähtien kiilto hänen aivoissaan. Ja täysikuu, siementä nostattava, hedelmällinen vaalija ja kaitsija, joka ei suinkaan tällä kertaa elvytä, vaan tappaa ja tärvelee... Luonnon on ensin kuolemalla kuoltava, jotta se eläisi. Se kertaa ollutta ja mennyttä, ikuisen itsepintaisesti. Luonto märehtii vihantaa ateriaansa, kevät liukuu talven pötsistä suven aaton kuninkaankypärään. Missä ikinä on peltoja, auroja, jyvähinkaloita, siellä puhalletaan nyt manaavia huiluja. Rumpujen pärrytys vain kasvaa, mitä ylempänä tuskaisan kirkas valo hehkuu. Tänä yönä on vaa'an kuppiin pudotettu kuoleman punnus. Osoitin näyttää hautaa, jumala astuu alas tuonelaan; maa kaikkineen lemuaa verisille lepytysuhreille. On kuin ajatus kuulisi ja näkisi, minkä aistit salaavat –
Saman kaikkiyhteisen kuun alle liukuvat Parthian arojen ukonkivialttarit, joilla neruz-juhlan papit teurastavat oinaan, Egyptin laitumet Isiksen vaaleassa kuolonhohteessa, Gallia ja Espanja, jossa valkopukuiset sotilaat astuvat Mithran aterialle juomaan verta ja syömään karitsaa. Larissassa, Apollon temppelissä sokea papitar nostaa hopeavadin ja juo höyryävää lampaanverta... Maan pallo vaipuu vaipumistaan, se kiertyy kuin hidas hyrrä kuutamon, uhrisavun ja odotuksen yössä. Kaikki idän ja lännen temppelit kumisevat soitosta, – tuhannet ihmiset ikäänkuin vyöryttävät kaipuutaan noissa sävelissä, auringonlaskun haudasta aamun syntymärotkoon, talvesta kevääseen päin. Musta Välimeri ei pauhinallaan vaienna sitä ääntä. Joka pärskähdys lyö oudon kaikuvasti Tiberiuksen rumpukalvoja. Hän kulkee. Mutta jalat ovat kovin kipeät – on ihan kuin mosaiikin kultasäröt leikkaisivat haavoja sandaalin läpi.
Ja Rooma, Rooma pohjoisessa –! Jo kolmena päivänä Attiksen papit ovat rituaalisesti vaivuttaneet jumalaa kuolemaan. Juhlan aattona Palatinuksen pyhäkkö koristettiin Sagaritiksen, kevätpuron neidon kaisloilla, ja seuraavana päivänä alkoi arbor intrat, suuri valmistusjuhla. Kantajat kuljettivat orvokein kiedottua pinjaa, jonka rungossa, pihkassa, neulasten kuolemattomassa vihreydessä ja kävyissä jumala ilmaisee itsensä. Rusko ehti tuskin sammua, kun sakramenttisoiton jyly alkoi. Yön täyttää nytkin patarumpujen ja tamburiinien murina. On merkillistä, että Caesarin seistessä tällä linnan parvekkeella, yö tavallaan käy läpinäkyväksi kuin lasimuuri, niin ettei pimeys suinkaan estä katsomasta... Roomassa naputtavat pappien sormet uskovaisten suutelemaa vohlannahkaa, ruoskat läiskyvät kiihkeän tuskallisesti ja uhriliekki tykyttää kuin kuumesairaan sydän, valaisten kuohilaiden villejä ja Kiduttuja kasvoja. Silvotun jumalan veripäivä, jolloin puukot käyvät tahmeiksi ja haavat vuotavat! Jyvien, kukkien ja vihreän elämän herra on surmannut itsensä, vain jotta hän yhäti, yhäti heräisi eloon veren kasteesta, että riemuhuuto voisi kajahtaa ja valkoiset juhdat vetäisivät kahden vuorokauden päästä hänen äitirakastettunsa Kybelen kuvaa Rooman halki ja sieltä Almo-joen kastealtaalle.
Tänä pyhänä yönä loimottavat joka taholla veren värit – sillä punaiset, veripunaiset ovat myös Pafoksen ja Syyrian Adoniksen pappien kaavut. Taivaan alla pirskuu verta. Se vuotaa milloin karitsojen ja oinaiden, milloin ihmisten lihasta.
Tiberiuksen aistit eivät herkisty, mutta ajatus kylläkin... Silmä näkee vuorten heikot valokohdat manterella, pimeyden ja tähdet, tajunta paljon kauemmas, – Foinikian rannoille ja lasintekijöiden satamiin, joihin myötätuulella hyvin kuulee naisten itkun Bybloksesta. Nyt valuu jumalan veri Libanonin vuorta alaspäin, tulviva virta käy punaiseksi, eikä kukaan varmasti tiedä, johtuuko se kuohuvasta pohjasavesta vaiko siitä, että villikarju on raadellut rakastetun Adoniksen. Ylhäällä lumirajassa puhkeaa kukkaan verivuokko, naaman. Vain päivän matkan päässä sieltä Kyproksen naiset puhaltavat vonkuvia pillejä ja kulkue nousee vuoren laelle ikäänkuin pitkänä, rinteitä käärivänä ruumisliinana. Yö riippuu taivaasta maahan kuin musta kuolinpaita. Rukoileva soitto yrittää turhaan keriä sen helmoja kokoon tuhansin sävelsormin. Niinkuin kaikkialla, chet-kuun yössä lepäävää Intiaa myöten, temppelin ovet avataan – ja kuu paistaa mustaan meteoorikiveen kuin merkiksi, että Jumalan tunnuskuvat, granaattiomenat ja myrrhapuiset sauvat on nostettava ylös.
Mitä maassa tapahtuukin, taivas näkee puolueettomasti sen miljoonat ihmiset. Jokainen ikäänkuin riisutaan alastomaksi tämän yhteisen yön alla – nukkuva Caligula linnan makuukamarissa, Kyrenen musta orja, vanhus, joka juuri tänä hetkenä kuolee, lapsi, joka syntyy jollakin maailman kolkalla. Yksinäisyytensä keskellä Tiberius on oikeastaan hyvin lähellä sitä tietämystä, jossa ihminen kuulee, miten himon ja kärsimyksen naulat lävistävät elävää lihaa ylt'ympäri eetterissä pyörivän pallon kylkeä. Kohtalon vasarat naputtavat – niiden ääni kuuluu rumpujen, pillien, huilujen soitonkin yli.
Ja niinkuin kuutamo, niin yhdistää ihmisenäolon tuska nisan-kuun yössä nukkuvan Jerusalemin ja pimeän Caprin. Juudean karavaaniteillä myrskysi jo monena päivänä pyhimysten, kauppiaiden, peltomiesten, sotilaiden, ylimysten ja porttojen tulva, ollakseen läsnä temppelivuorella, kun aamun valo ponnahtaa Öljymäen takaa, kun leviittain pasuunat toitottavat kolme kertaa ja karitsa, jonka pää on käännetty länteen päin, viedään alttarille. Nyt kimaltavat kaikki yhdeksänkymmentäkolme rituaalista kultaista astiaa hiiltyvien oksien ja kuutamon valossa. Vaikka yö on hiljainen eikä ainoakaan käsimylly jyrise, jotakin salakähmäistä eloa siinä silti on... Lyhdyt laskeutuvat punaisina häilähdellen vuoren rinnettä Kidronin uomaan ja nousevat sieltä ylöspäin Öljymäkeä kohti. Getsemanen haudat liukuvat vihertävästä paisteesta varjoon, sitä mukaa kuin valon lähde siirtyy taivaalla.
Mies, joka makaa avoimin silmin ryhmyisen oliivipuun alla, erottaa kahdennentoista legioonan kohtalokkaat, täsmälliset askelet. Hän, joka sitten aamupäivällä ristiinnaulitaan –
Öljypuun tai ukkosseppeleen lehdet, hiestä läpimärkä mies oliivikummulla tai maanpiirin valtias, joka ei saa unta – tähtien valvova kylmä tuike ei näytä tekevän mitään erotusta. Caprin linnan permanto rasahtaa Caesarin joka polkaisulla. Se on jäätävä kuin hauta. Tai onko yö hautasali, jonka katossa kuu palaa lyhtynä? Riikinkukon kirkaisu pimeässä palatsissa kelpaisi hyvin itkijänaisen huudoksi... Oli kuinka oli, musta taivas tähtineen sulkee juuri nyt kaiken elämän kuin holviin. Miten pimeätä on! Kuka tietää, ehkä avaruus onkin vain jumaluuden ääretön pää, ja kaikki, mikä tapahtuu ja minkä täytyy käydä niinkuin käy, tapahtuu tuon mustan kosmillisen päälaen alla –. Painostava ajatus. Kohtalo. Niin kauan kuin hän, Tiberius, on tuntenut ruumiillaan tämän raskaan purppuran kosketuksen, hän ei ole uskonut muihin jumaliin kuin Onneen ja Kohtaloon, Tykheen ja Anankeehen. Pitääkö hänen tänä yönä kuulla maailman kaikkien soittimien julistavan uhrikuolemaa, olipa jumalan nimenä sitten Adonis tai Attis tai Tammuz!
Ja tuolla ylhäällä säkenöivät Oinaan tähdet. Astraalinen karitsa, jossa silmä miltei erottaa pienet valokorvat ja sidotut etujalat. Yö on pakkasenkylmä. Meri paiskautuu luotoja vasten niin raskaasti –
4.
Myöskään jemeniläinen Thrasyllus ei tänä yönä nukkunut.
Kuka ties se johtui tappavan täydenkuun kehrästä, jonka aluksi punertava valo oli kuin vedellä miedonnettua uhrimaljan verta. Niin, hän oli nähnyt sen kohoavan Sorrenton niemen takaa samaten kuin Caesarkin, mutta se kohosi hänen mielestään ikäänkuin uusien ja outojen taivaanlakien mukaan, tärkeämpänä, päättävämpänä kuin ennen.
Pienellä ruskealla miehellä ei tornikamarissaan ollut täyttä selvyyttä oman kotimaansa laajuudesta – sehän ulottui kaakkoisesta Arabiasta aina Punaisen Meren rannalle vajaat kaksituhatta kilometriä – mutta kuutamo johdatti hänen muistojaan sille taholle. Kameelit taivalsivat kuivuneessa tulvauomassa Minien ja Saban rikkaisiin kaupunkeihin. Hän muisti punaiset kukkulat, vedettömän aron, notkot, joissa oli leikkinyt ja joissa kasvoi tamarindeja, punakeltaisia tyräkkejä ja suuria palmuja. Sysimustat varjot peräti valkoisessa hiekassa, – niin, ja päivän tykyttävän kuumuuden äkillinen vaihdos kylmäksi yöksi, niin väkivaltaisen nopea, että jäähtyvät vuoret paukkuivat.
Tietysti uusi ympäristö oli viehättänyt häntä enemmän kuin vanha. Alusta alkaen, silloin, kun hän vihdoin toteutti suunnitelmansa ja lähti melkein ylimalkaisen päämäärättömälle matkalle roomalaisen karavaanin mukana, ja myöhemminkin, harharetkillään itään päin, sisämaan äärettömien, punahehkuisten alueitten poikki. Mistä hän tuli? Mihin hän oli matkalla? Hän ei kyennyt siinä paahteessa vastaamaan mitään paimentolaisille, jotka tuon tuostakin sukelsivat esiin erämaan kumeasta autiudesta. Palavan hiilipannun päällä ei lämpö tykytä niin väkevästi! Taivas on muualla tummansininen; siellä se oli neilikanmusta ja aurinko tulta roiskuttava valkoinen pätsi. Hän tiesi kuitenkin, että tähtihenget eivät sallisi hänen jäädä hetkeksikään yksinään; ei tarvinnut pelätä nääntyvänsä Idän arojen parikille. Hän kulki milloin jurojen seemiläisten laumojen mukana, asui ja söi heidän joukossaan, kohtasi jollakulla keitaalla uuden parven kauppiaita ja liittyi taas heihin. Hän ei ajatellut takaisinpaluuta, ei Jemenin vuoria, ei Babelmandebia taikka Midianin kukkuloita pohjoisessa. Itään! Aina ja järkkymättömästi itää kohti.
Aika ilvehti Thrasyllukselle niinkuin kuivan erämaan kangastuksetkin. Niissä väikkyi kaukaisia kaupunkeja, sammuakseen kuin unet iättömän ja elottoman Arabian porottavaan helteeseen. Sitten hän yöpyi monessakin seraljissa. Ne olivat kurjia, niissä kuhisi syöpäläisiä ja leyhyi pistävä virtsankatku. Edessan kaupungista kaakkoon ikivanhan baabelilaisen Sin-jumalan omassa kaupungissa Kharrânissa, missä Balikh-joen kuiva uoma on kuin kosteuden henkien hylkäämä, hän näki melkein esihistoriallisen E-Khulkhulin, "Ilojen huoneen" kohottavan Salmanassarin ja Assurbanipalin korjaamia synkkiä, rosoisia muurejaan seudun jylhyydestä. Kaikkialla saattoi huomata meedialaisten hävityksen jälkiä. Sinne tänne hajoitettuja kivipaasia, jotka pian vajoaisivat lentohiekkaan, ja hoippuvia ryysyläisiä, joiden silmien kohdalla oli vain vaaleanpunainen kelmu.
Oli ollut kevätpäiväntasauksen yö; kuu paistoi sietämättömän suurena lohikäärmepuihin, kun jemeniläinen näki jotakin, mitä muukalainen ei olisi saanut Kharrânissa nähdä. Kuun ehtiessä juuri ratansa ylimpään kohtaan läheinen keidas alkoi oudosti välkähdellä. Siellä vilahteli hikisiä ruskeita ruumiita osaksi kuun, osaksi soihtujen valossa. Se oli tuhoa ennustavaa levottomuutta; sen täytyi kohota sielujen alkuaikaisesta kammosta, jota ei voi lauhduttaa kulta- tai muilla metalliuhreilla, koska se on vain punaisella verellä manattavissa pois. Ja se manattiin! Tasainen naputtava ääni oli jo monen yön mittaan kuulunut... Ja sitten hän näki suunnattoman ison vaalean levyn välähtävän puiden alla kuin hopeavadin. Papit lähestyivät sitä hitaasti, hitaasti tanssien, hajalla hiuksin ja puristaen käyräveitsiä. Sitten hän myös erotti Sinin uhrin, täydenkuun kauhujen ruumiistuman, pyöreäkasvoisen kauniin pojan, jonka raajat oli kytketty hopealautasen reunoihin. Ensimmäisten nuolien ja puukkojen viuhuessa kuutamon vinot säteet osuivat juuri "Ilojen huoneen" seraljiin. Yötä repäisi kamala tuskanhuuto, mutta se häipyi pian – Thrasyllus taas oli melkein heti tämän jälkeen lähtenyt kauppamiesten mukana länttä kohti. Hidasta, kahlaavaa taivallusta Damaskokseen ja sieltä Tyrokseen, mistä muuan jyvälaiva kuljetti hänet Tiberiuksen maanpaon saarelle Rhodoksen satamaan. Ja sitten, monia vuosia myöhemmin, Rooma. Ja Capri. –
Niin, ruskea pieni vanhus oli yksinäisessä tähtitornissaan tänä yönä uneton kuutamon vuoksi – gamira, niinkuin hänen kotitienoollaan sanottiin. Tuolla hehkui sikiämisen ja syntymän jättiläistähti, vaalea kuu, mutta ei elolliselle lainkaan suopeana. Kukkien ja sielujen nesteet eivät nousseet, vaan painuivat. Itikö yksikään jyvä nyt? Missä ikinä siemen pyrki munan yhteyteen tai multaan, sen täytyi kuolla, tänä pysähtymisen yönä. Itse taivas seisautti siitoksen kuin rattaan. Ja mitä heleämmäksi kuu kirkastui... niin, yläilmojen paha silmä teki monenmoista turmantyötä! Varmaan kuolleiden henget olivat liikkeellä, ne liehuivat elävien ympärillä ääneti siukovin siivin, ne himoitsivat naisten maitoa ja miesten verta, tukahduttivat sikiöt kohtuihin. Oli olemassa elämän ja kuoleman kuu, uusi ja täysi. Ja nyt kellui yön meressä kammottava alabras, spitaalinen naamari, jonka kehrästä pahat henget verkallensa kehittivät kuoleman rihmaa kuin myrkyllistä hämähäkin seittiä kerältä.
Thrasyllus kuunteli. Selvään kumahtavista askelista voi kyllä päätellä, että toisetkin täpläiset ja vaaleat kasvot olivat jossakin lähettyvillä kääntyneet yläviistoon kuuta kohti. Caesar valvoi. Caesar vaelsi edestakaisin linnassa.
Tavallisesti Thrasylluksella oli vain heikko, häämöttävä paikallisuuden taju. Puuhatessaan kojeittensa parissa hän ei suinkaan aina voinut ottaa valalleen, missä hän oli, asuiko hän Rhodoksessa vaiko Palatinuksella tai Caprilla. Mutta nyt hänen ajatusvoimansa tuntui kasvavan. Eripituisten välimatkojen päässä täältä nukkuivat nuo kaikki, joiden hahmot liikkuivat päivisin hänen kokemustensa sumussa. Luultavasti kuu paistoi lakimies Nervan kuiviin kasvoihin ihan kuin olisi yrittänyt loihtia hiukan kosteutta niiden ryppyihin. Se paistoi tanssija Mnesterin maalattuihin poskiin ja Aulus Vitelliuksen hikiseen otsaan. Ja omilla tahoillaan nukkuivat sihteerit, hopeatavarain hoitajat, pöydänkattajat, kamaripalvelijat, alastomat lapset – laaja hyödytön joukko, jonka caesar oli tuonut muassaan. Saattoi miltei kuulla, miten senaattorit Vescularius Flaccus ja Julius Marinus vikisivät unissaan. Kenties he olivat jälleen kävelevinään Rhodos-saaren kallioilla.
Riikinkukko huusi vihlovasti jossakin. Sen kirkaisu tyrehtyi yöhön. Thrasyllus kuuli keisarin levottoman, raskaan astunnan ja aseiden heikon kilahtelun, joka aina toistui yön neljänä eri vartiohetkenä.
Thrasyllus tassutti liian väljissä tohveleissaan edestakaisin tornikammiossa. Hän saattoi nähdä sieltä koko taivaan tähtineen fluoriitista tehdyn kuvun läpi. Hän katsoi kevätpäiväntasauksen yön kuuta. Jos uusikuu syntyisi lännestä kasvot tapansa mukaan itään päin kääntyneenä, taikka jos etelän taivaalla näkyisi kuun ensimmäinen neljännes tai aivan harmaa valokiekko, olo ei tuntuisi näin painostavalta. Olihan hän uudenkuun öinä monesti nähnyt avaruuden sonnin astelevan taivaan poikki sarvet ihanasti loistaen! Ja nyt? Hänen tarvitsi vain katseellaan vetää suora viiva taivaan navan kautta horisontin äärestä toiseen ja kuvitella sen leikkaavan Eläinrataa, huomatakseen juuri ristin yhtymäkohdassa Oinaan tähtikuvion. Tämän täyttymässä olevan maailmanajan vertauskuva, sen tasaaja ja päättäjä... Se sitoi kummallisesti hänen mieltään. Avaruuden yössä hehkui laaja säännötön sikermä tähtiä kaukaisena tuliutuna! Se näkyi hiukan viistoon ylöspäin Plejaadeista – Thrasyllus laski tasan kaksitoista selvästi näkyvää valoisaa pistettä, joiden enteellinen väike näytti hetki hetkeltä käyvän valppaammaksi. Ennustajan sääret vapisivat. Juuri tuolta, luotaamattomasta pimeyden merestä, oli tulossa jokin aistimaton ja vielä aavistamaton häntä kohti, hiljaa virraten yhä lähemmäksi... Eivätkä sitä vastaan auttaneet mustat lapis lazulit sen paremmin kuin vainajien sormista riistetyt korutkaan. Itse kuukin oli vain kuin jokin todistaja... Oinaan tähdet ikäänkuin naulattiin kosmillisen ristin keskukseen vaikkapa risti itsessään olisikin vain kuviteltu, ei todellinen.
Hetkeksi hänet valtasi hirmuinen selvänäköinen voipumus.
Sitä ei voinut verrata edes siihen iltaan, jolloin hän oli paennut Aventinuksen pieneen tyhjään temppeliin ja maannut otsa alttaria vasten ikäänkuin etsien suojaa ristiinnaulittujen egyptiläisten valitukselta. Silloin oli ollut talvi; hän muisti vielä kohmettuneen vihreän sisiliskon ja jäykästi sojottavat synkät poppelit. Nyt sitä vastoin oli kevään juhlan aattoyö. Mutta hänen jalkansa kävivät kuitenkin aivan hervottomiksi, niin että hän hetkeksi lysähti kivipaasille. Ei kuutamo, ei meren humu, ei viheriöivä ruoho eikä tumman kehrääjäperhosen surina holvissa lohduttaneet häntä. Sisäinen näky ilmeni salamoitsevana kuvana hänen henkisen köyhyytensä yössä. Jälleen kiristyi laiha ruumis tuskallisesti ottamaan vastaan sanomaa. Luu- ja jännerharpun täytyi soida, sen täytyi –!
Sitten jemeniläinen nousi.
Hän alkoi tanssia varpaittensa kärjillä kuin mieletön, edestakaisin, ruumis kieppuen. Tähdet valaisivat hänen päälakeaan katon aukosta. Mustanruskea mies tanssi tietämättä mitä varten hän teki niin. Syvällä Arabian sisäosissa oli tosin uskonlahko, joka palveli jumalan syntymää hyrrätanssilla, kun talvi vaihtui kevääksi. Ukon sandaalit singahtivat kauas huoneen perälle. Kunpa caesar ei nyt tulisi! Silvanuksen kuva, jonka polvet lemusivat pukin verelle, kaatui jymähtäen, ja levyt, joihin oli merkitty planeettojen avioliitot, helisivät hänen jaloissaan. Kesken tanssinsa Thrasyllus tunsi: Käteni ja jalkani eivät nyt tottele minua, niin että suurempi voima kuin oma tahtoni pyörittää minua ympäri, ympäri –!
Taatelinväriseen lihaan veistetty elävä hyrrä kieppui yhä vinhemmin, tukot ja liinasiteet hulmusivat. Thrasyllus polki kaiken aikaa vain yhtä kohtaa lattiasta, hänen nilkkansa olivat tiukasti litistyneet yhteen, kuin väkkärän akseliksi. Ja jotakin tämän tuulenpyörteen, tämän tanssin päästä näkyi. Sarja välähteleviä, katkonaisia kuvia, jotka ilmestyivät kuin suppilon kärkeen. Paikka ja tila laajenivat vinhasti, linna, kupoolihuone, Capri ja meri, joka ympäröi sitä joka taholta, – toisin sitä ei voinut ilmaista. Kenties aikakin lakkasi nyt vaikuttamasta. Kuinka sitten olikin, dervishi tunsi, että nyt annettiin merkitys sille talvihetkelle, jolloin Janiculuksen kylmän alttarin kivi oli viilentänyt hänen otsaansa ja pyhäkön päädyssä oli kiiltänyt outoja kulmikkaita kirjaimia: AGNOZTOITHEOI "tuntemattomalle jumalalle". Silloinkin ymmärtämisen tuska pakotti hänet ottamaan vastaan totuuden hiljaisen henkäilyn. Ja nyt?
Thrasylluksen osalle ei ollut mitään selvää ilmestystä, vain pelkkä pyörimisen huimaus ja kuumottavat sisäiset kuvat. Mutta niihin olikin sitten kätketty hänen hupsuuttaan korkeampi tieto. Se ilmeni siten, että tanssija näki auringon siirtyvän Oinaasta länteen päin Kalojen tähtihuoneeseen. Kahden maailmanajan, kahden aioonin tuskallisessa ruskossa, joka voi yhtä hyvin ennustaa iltaa kuin aamua, hänet pakotettiin katsomaan katsottavansa. Ikinä ennen hän ei ollut hengessään nähnyt ristiinnaulittuja Isiksen pappeja niin elävästi kuin nyt... Heitä ei ollut kaksitoista, vaan lukemattomia; heihin liittyi yhä uusia, jotka taivalsivat lyijynraskaan yksinäisyyden maisemassa, tämän- ja tuonpuoleisen rajalla. Ja heidän keskellään, eikö siellä kulkenut tuttu hahmo, liehuvassa punaisessa kauhtanassa, päässään joko kultainen tai piikkikukista punottu nauha? Levitetyt käsivarret ja ruumis muodostivat itsessään ristin, kukin laahasi sitä ypöyksin, oman koti-ikävänsä kalliosolassa. Aineeseen naulattu lauma, joka pyrki pyrkimistään ja häipyi pois –
Sitten tuli herpoaminen. Tanssi taukosi. Vain meri kohisi Caprin rantoja vasten, mutta se ei olisi estänyt Caesaria kuulemasta, miten Thrasyllus lysähti permannolle lopen uupuneena, – jos caesar vain olisi sattunut vaeltamaan lähellä.
Joten kuten hän jaksoi ponnistaa sille taholle huonetta, missä oli vesikannu ja tilkka viiniä. Mutta hän haukkoi yhä ilmaa kuin kuiville nostettu kala. Sormet vapisivat kovin, kun hän nosti vatia polttaville huulilleen, ja juomaa loiskui vaatteille. Ja vasta vähitellen, aivan kuin oman ruumiin tietoisuus olisi vain hitaasti päässyt tunkeutumaan jemeniläisen tajuun, hän tunsi polvissaan kipua. Varmaankin hän satutti itsensä, kaatuessaan sillä tavoin... Niin, ilmestystä oli aina seurannut nääntymys. Näkyjen leipä oli polttavan kitkerää, tällaiset äkillisen tietämyksen ja kauhean poissaolon tilat verottivat ankarasti hänen ruumistaan. Thrasyllus oli lopen sairas. Roomassa oli tohtori Kharikles neuvonut häntä olemaan hyvin varovainen, kun "kohtaus" oli tulossa. Ikäänkuin henki, joka oli häntä ylhäisempi, olisi suostunut sovitteluihin!
Mutta tänä yönä uupumus ei sentään kokonaan nujertanut häntä. Hän pääsi vuoteeseen, mutusti suussaan kuivia rusinoita, vaikka nielua kirvelikin. Tutut metallilevyt ja kartat viruivat hujan hajan permannolla. Jokin säen leimahti varjosta, sammuakseen hämyyn – omituisen ilmeettömästi, aivan kuin astrologiset lelut eivät enää olisi mitään merkinneet. Nekhhepsoksen hieroglyfit! Pappi Petosiriksen kreikkalaiset kalenterit! Auringon ja planeettojen häät Eläinradan eri kohdissa! Oliko kaikki vain joutavaa huijausta? Sata ja taas sata kertaa totuuden henki oli pettänyt häntä, antaakseen joskus, katkerana armonpisarana, kyvyn kuulla kuulematonta. Kirkas selitys ja varmuus oli häneltä ikuisesti evätty. Kuin valoa imevä ja säilyttävä ikkunan fluoriitti hänen aivonsa imivät tähtien säteitä, mutta tajuamatta niistä sen enempää kuin kuulas kuollut kivi sälpä. Niin oli. Niin tapahtui äsken. Jäljelle jäi pelkkä hämärä väsymys, jossa näky hyvin nopeasti himmeni kuin unen muisto.
Thrasyllus makasi liikkumatta. Hänen tummat kurttuiset kasvonsa ikäänkuin surkastuivat yhä hauraammiksi, yhä hennommiksi. Kun aamun heikko valo viimein osui niihin, ryppyinen iho muistutti hyvin vanhaa ruusunlehteä, joka on raskaassa puristuksessa käynyt peräti ohueksi ja kalvomaiseksi. Tuhansia lukinseitin näköisiä ryppyjä. Satavuotiaan ja lapsen kasvot samalla kertaa. Ja ruskon kirkastuessa hän tosiaan tunsi vaipuvansa lopulliselle asteelle, missä mieltä ei oikeastaan liikuta mikään suurensuuri. Se kiintyy vain hyvin pieneen, suloisen vähäpätöiseen... Musertavan raskas yö kylmine tähtiaavoineen ei ollut pääasia; tärkeintä oli ihminen itse, maisen pikku kohtalon mitattomuus, joka on jumalaisempaa kuin tulet tuolla yössä. Sitä salaisuutta hän varmaan oli äsken lähestynyt – tanssissa, sisäisen näyn leimahduksissa, totuuden hämärässä unessa, jota mikään sana ei selitä. Hetkeksi Thrasyllus oli heittänyt silleen ammoin omaksutut käsitykset kohtalosta, sallimuksen valosta, jonka edessä ihminen ei mitään mahtanut. Ei se merkinnyt, että hänen osansa oli joutua petetyksi. Ihmisolennon luomien puutteellisten kohtalonmittojen takaa oli sittenkin, sittenkin välähtänyt jumalallinen mitta, säätävä ja uhraava tahto, joka iäti oli tulossa ihmistä kohti korottaakseen sen, mikä näköjään on pientä, äärimpään suuruuteen.
Thrasyllus tuijotti tomun leikkiä viistossa aamuruskon säteessä. Näin hän makasi kauan aikaa, huulet ohuessa hymyssä, liikahtamatta. Hän ajatteli: Jos tätä jatkuu, kuinka sitten käy virkani? En osaa enää ollenkaan tutkia tähtiä... Ja mitä Tiberius siitä sanoo?
5.
Tästä yöstä lähtien, joka muuten oli suuresti pahentanut Tiberiuksen kasvotautia, mitä se sitten olikin, hän piti aina kuin jonkin salaisen pelon vuoksi kulmillaan ukkosseppelettä. Se oli hänen amulettinsa onnettomuutta vastaan. Kerran, kauan sitten, hän oli kehoittanut Sejanusta ostamaan Pompeijin suojelevia laavapuikkoja, jotta kirous tulisi torjutuksi suosikin pään päältä, ja nyt hänen itsensä ja kohtaloniskujen välillä oli kullattujen lehvien taikakehä. Seppeleen lehdet rapisivat metallisesti. Kenties kaikki johtui vain äidin, Livia Drusillan manauksesta: "Iskeköön salama päälakesi –!" Mutta vanha yksinvaltias, jonka ihoa tuntemattoman sairauden toukat jäytivät, ei edes nukkuessaan luopunut tästä kruunusta.
Ystävällinen kreikkalainen lääkäri oli syvästi huolissaan. Teriakki ja lievät unilääkkeet eivät parantaneet keisarin vointia, – häntä kalvoi jokin sisäinen vaiva, nimetön ja sitä pelottavampi, koska sen laatua ei voinut selvästi määritellä. Kharikles oli epäilemättä tehnyt kaiken mikä oli tehtävissä. Hän tutki Kleopatran henkilääkärin Olympoksen muistiinpanoja ja Dioskorides Pedanioksen reseptejä – hänen, joka oli miespolvi sitten saapunut Kilikian Anatsarboksesta Egyptin hoviin ja tiivistänyt kaikkinaisten rohtojen tuntemuksen kahteen teokseen, Peri hyles iatrices ja De materia medica. Eipä silti, – Dioskorideen selittämät kuusisataa yrttiä, niiden uutteet, mahla, mehu ja niistä valmistetut hauteet eivät auttaneet. Oli hetkiä, jolloin Kharikles umpimielisen miettivästi tuijotti kauas merelle. Caesar oli sairas. Caesar ei itse edes tuntenut tautinsa vakavuutta. Ja entä hän? Hän, lääkäri, puolestaan näki veden kovertavan Caprin luotoja hiljalleen ja salaperäisesti eikä voinut olla soveltamatta tätä kuvaa hallitsijaan: Totta on, gutta cavat lapidem non vi, sed saepe cadendo, pisarat uurtavat kiven, ei voimalla vaan alituisella tippumisella. Mutta jos Tiberius on kiveä, mikä silloin on pisara? Jokin tuska, jota minä en tunne, tihkuu hänen sielunsa onkaloon.
Hovin ainoasta parturista näytti vaikealta mutta tavoittelemisen arvoiselta tehtävältä liimata hiukan kellertäviä otsakiharoita hänen majesteettinsa päähän, juuri lehdistä punotun seppeleen alle. Tiberius puolestaan halusi, että hänen kaljunsa kohoaisi jylhänä ja kyhmyisenä kuin mikäkin pyhä vuori lehtikruunun keskeltä, laki paljaana –! Parturi Lysias sommitteli kuitenkin joukon otsakiharoita. Ne voideltiin öljyillä taidokkaan kähertämisen jälkeen, niihin sirotettiin höyhenhuiskulla ohutta kultatomua ja Tiberius lunasti tämän parturintaidon ihmetyön. Hän ei voinut olla muistamatta toisen vaimonsa tekotukkaa – vangitun germaaniprinsessan nyljettyä päänahkaa, joka oli muovailtu tarkasti mittojen mukaiseksi, jotta se olisi sopinut Julian päähän.
Aamuin ja ennen auringonlaskua saaren ja Puteolin väliä kulki venhe.
Vaikka caesar olikin silloin tällöin uskonut kirjeensä virallisille kuriireille, etenkin silloin, kun hänen sanansa olivat osoitetut senaatille eikä niihin liittynyt mitään salassa pidettäviä käskyjä, hän alkoi yhä enemmän turvautua Picuksen apuun. Hän tunsi kummallista, ehdotonta ja luottavaa mieltymystä laihaan ruskeaan soutajaan. Sininen ruuhi, jonka mastossa suotuisella tuulella huojui puolikuun muotoinen purje, liukui aina aaltojen mukana keveästi saaren poukamaan. Pojan umpimieliset kasvot, joilla oli himmeän hunajan koskaan tummumaton hieno kalpeus, olivat yhtä lujalla sinetillä lukitut kuin Tiberiuksen kirjeetkin. Pojan pähkinänvärisistä silmistä ei voinut päätellä mitään. Jotakin hautovaa ja uinuvaa hänessä kylläkin oli, mutta hän suoritti uskollisesti annetut tehtävät. Pieni genius. Valtakunnan salaisuuksien, niin, rikollisten tekojenkin suojelushenki, jonka juro synkkä vanhus lähetti matkalle. Tiesikö poika, että hän oli toiminut useammin kuin kerran hävityksen ja tuomion tiedottomana, kuuliaisena haltijana? Mitä hän ylimalkaan tiesi...? Ja mitä varten hän näytti uskollisen jörösti kiintyneen Caprin erakkoon? Picus souti ja purjehti sinisellä venheellään pitkän taipaleen Puteolin satamasta saaren pohjoisrannalle, vaikka lyhin meritie saaren ja mantereen välillä kulkikin Lunan salmen yli Sorrenton niemimaan kärkeen; mutta Puteolissa odottivat ratsastavat viestinviejät, sieltä pääsi nopeimmin Rooman valtatielle.
Kenties, ajatteli Tiberius, – kenties minulla on hänessä uusi uskollinen ystävä, Sejanuksen veroinen. Enhän voi sitä tietää, sillä poika vaikenee kaikesta. Mutta havaita kiintymystä siltä taholta, mistä sitä ei edes osaa odottaa... Ja muuten, kirjeiden sinettejä hän ei osaisi murtaa, jokainen paksu lakkatäplä on minun oman sormukseni merkitsemä.
Yhä useammin tapahtui, että Tiberius lähti kävelemään alas rantaan, kun kaukana Neapoliksen lahdella näkyi pärskyvän vaahdon ympäröimä pieni venhe. Kun Picus sitten veti alastomin voimakkain käsin venheen hietikolle ja ojensi kirjeen – joskus Sejanuksen, joskus senaatin lähettämän –, caesar kiitti häntä mykällä pään nyökkäyksellä. Näiden kahden, vanhuksen ja pojan välillä ei ollut mitään pitkien puheiden siltaa. He olivat yhtä kaukana toisistaan kuin vanhuus ja nuoruus, majesteettinen käskyvalta ja köyhän palkkalaisen avuttomuus. Ja kuitenkin lähellä toisiaan...! Poika katsoi hallitsijaa suoraan kasvoihin silmissään tuo syvä, tumma kiilto, joka ikäänkuin hautasi hänen tarkoitusperänsä ja upotti ne hänen sielunsa mereen. Tiberius viskasi hänen tuhruiseen kouraansa tavallisesti hopeadenaarin, ja poika sieppasi rahan ilmasta. Vaalea, välkkyvä, pienoinen, hänelle tuiki kallisarvoinen metallipala, johon oli lyötetty Caesarin profiilikuva ja jonka nurjalla puolella olivat suuret S ja C kirjaimet.
Näin tapahtui sinäkin päivänä, jolloin Caprille tuli tieto leskikeisarinnan kuolemasta.
Oli kahden Geminiuksen, tarmokkaan Rubellius Geminiuksen ja nautiskelevan, velton Fusiuksen konsulikauden vuosi, – sama vuosi, jonka kevätpäiväntasauksen aattona caesar oli linnassaan viettänyt unettoman yön. Marcus Livius Claudianuksen vanha tytär, Augustuksen leski, siirtyi yksinäisessä huvilassaan aivan hiljaisesti isiensä luo, joko ylös valotaivaaseen tai sitten sinne, missä Kokytos, Valituksen joki, kuohuu mustassa uomassa. Hän, joka oli koko elämänsä ajan toiminut kuin itse lihaksitullut tahto, joka ei ollut ikinä empinyt keinon ja tarkoitusperän tienristissä niinkuin heikot sielut, hän oli kohdannut voittajansa. Tiberiuksella ei ollut vähääkään halua tutkia, kuinka se tapahtui – äidin ja pojan välillä oli viime vuosina ollut syvä kuilu, jonka yli oli turha yrittää käydä. Arvattavasti vanha nainen kuoli kädet pahkasauvaa puristaen niinkuin oli elänytkin, sitkeästi ponnistaen vastaan, ruumis jäykästi tanassa ja suu jauhaen lausumattomiksi jääpiä sanoja.
Mielikuvissaan Tiberius kyllä näki äidin kaarnanruskeiden kasvojen siliävän... Niiden tuimat, ehdottomat, komentavat piirteet ikäänkuin vetäytyivät pois sen hengen mukana, joka siirtyi ihmisten luota vainajien asuntoon. Eikä Livia Drusillan jäänvihreissä hiuksissa varmaankaan kuoleman hetkellä ollut sitä väriä, joka sai ajattelemaan Mont Blancin rinteitä! Luonnollinen loppu. Ei myrkytystä eikä kipua. Ei verenpisaraakaan eikä jouluruusuja tai hulluruohon mehulla voideltuja viikunoita, joita vanhus itse oli käyttänyt, kun hän mittasi ympäristölleen hävitystä ankarana kuin itse kohtalo. Jonkinlainen huojennuksen ja katkeruuden vuorovesi myrskysi pojan, Tiberiuksen tajunnassa, kun tämä viesti yllätti hänet. Olisi ollut luonnotonta ajatellakaan, että Livia olisi ennen loppuaan lähettänyt kirjeen pojalleen Caprille, kaiken sen jälkeen, mitä heidän välillään oli tapahtunut.
Tiberius muisteli kulmat rypyssä synkässä, pakkasenkylmässä salissa pidettyä sukukokousta. Hän kuuli vieläkin korvissaan maahan paiskatun sauvan kolahduksen. Niin, juuri hän eikä kukaan toinen, hän, Livia Drussillan oma lapsi, oli luhistanut vanhan naisen pilvilinnat! Mutta olisiko hän voinut tehdä toisin...? Upeisiin polttohautajaisiin, jotka vietettiin Marsin kentällä, caesar ei lähtenyt; hän ei myöskään vastannut sanallakaan senaatin anomukseen, että vainajalle olisi myönnettävä Maan Äidin arvonimi tai että hänet tulisi julistaa viralliseksi puolijumalaksi niinkuin aikoinaan Kleopatra. Ainoana elossaolevana poikana Tiberiuksen olisi itsensä tullut pitää hautajaispuhe tai – jos hänellä oli voittamaton este – lähimmän kruununperijän, Germanicuksen vanhimman pojan Neron. Mutta tuona iltana tulen, varjojen, savun ja kuorojen, palkattujen itkijöiden ja kuumottavien sukunaamareiden keskellä seisoi vain Gajus Caligula sanelemassa lyhyttä muistopuhetta kuolleelle. Hänen kimeä äänensä hukkui liekkien huminaan. Rovion heijastelut kulkivat hänen kasvoillaan – hän näytti entistä ilkeämmän näköiseltä, seistessään siinä puhujankorokkeella, turpea, hikinen nenä pystyssä.
Mutta äidin kuolema ei ollut Caesarin ainoa suru, jos sitä nyt oli suruksi uskottava. Tiberius ei kärsinyt vain Sejanuksen uudistuvista ilmiannoista, joihin liittyi pyyntö, että tuota tai tätä senaattoria vastaan nostettaisiin kanne, hänen mielessään ei vallinnut vain huoli Rooman asioiden epävakaisesta hoidosta, – ei, lisäksi tuli muutakin, mikä esti häntä nukkumasta ja kiihotti hänet miltei kuumeeseen. Sanokoon kunnon tohtori Kharikles mitä tahansa!
Sillä siitä asti kuin Tiberius oli lähettänyt Sejanukselle määräyksen, että Germanicuksen leskeä ja lapsia oli toistaiseksi pidettävä tiukasti silmällä, Caligulaa lukuunottamatta, Roomassa oli alkanut tapahtua melskeisiä yhteenottoja. Tosin ne enimmäkseen olivat vain sotilaiden ja rahvaan leimahtelevaa erimielisyyttä. Kansa palvoi yhä murhatun ylipäällikön muistoa. Pretoriaanit tottelivat Sejanusta. Mutta tie satunnaisista yhteenotoista ilmikapinaan ei ole kovinkaan pitkä. Kaupunki oli hiljaisessa käymistilassa. Ja vanha yksinvaltias Caprin linnassa selaili synkkänä kirjeitä, joissa kerrottiin särjetyistä ikkunoista, viidenteen kortteliin kyhätystä barrikaadista, jonka kaupungin poliisivoima oli repinyt hajalle, siitä, että Kaunopuhujain kadulla oli yön aikaan sytytetty palamaan erään Sejanuksen klientin omistama rakennus. Vähäpätöisyyksiä ehkä... mutta jotakin oli tehtävä. Tiberiuksen kulmien välissä syventyi kaksi uhkaavaa ajatusryppyä ja niiden päällä oli otsan poikittainen, synkkä kurttu kuin hirsipuun piena; tämä levottomuuden merkki muistutti ihoon piirrettyä pii-kirjainta. Hän oli antanut miehittää Asinius Galluksen maatilan, jossa Agrippina poikineen asui. Hän oli nöyryyttänyt veljenpoikansa vaimoa monella tavoin, oli suuresti rajoittanut hänen vapauttaan. Agrippina tunsi itsensä vangiksi, sitä tuskin voi epäillä...
Ensi aluksi caesar toivoi saavansa levottomuudet asettumaan. Ainakaan tietoisesti hän ei kantanut mitään kaunaa leskeä ja hänen lapsiaan kohtaan. Mitä siroon, kevytkenkäiseen Agrippinillaan, Germanicus-vainajan toiseksi nuorimpaan tyttäreen tuli, olihan Tiberius itse ollut siunaamassa hänen häitään. Oli helppo vieläkin loihtia mieleen palavat vihkitulet, punaisen morsiusteltan väike, soriseva vierasjoukko ja kulkue, jonka etunenässä asteli sulhanen Domitius Ahenobarbus, kylväen kullattuja pähkinöitä kansan sekaan. Ja vanhempi tytär Drusilla puolestaan, jota ritari Cassius Longinus rakasti, ei ollut minkään hankkeen, ei yksityisen eikä valtiollisen, tiellä. Siro ja mitätön sepelkyyhkynen! Se mahdollisuus, että ylipäällikön tyttärissä saattaisi piillä annos kunnianhimoa, verta heidän ylpeän äitinsä verestä, ei juolahtanut hänen mieleensäkään. Hän ja Sejanus olivat tähdänneet synkät silmänsä vain poikiin: viralliseen kruununperijään Neroon, joka oli nainut Livillan tyttären, ja Drusillukseen, joka oli vuotta nuorempi veljeään.
Ei niin, että Tiberius olisi tahtonut raivata heidät pois. Nämä kaksi sukulaispoikaa olivat usvaa, sumua, mitättömiä nukkeja, joita hän ei halveksinut enempää kuin rakastanutkaan. Aquila non capit muscas, kuinka Caprin kotka olisikaan pyydystänyt hyttysiä –! Ei, hänen puolestaan Nero viettäköön rauhassa omaa aikaansa nuorten ylimyspoikien tapaan kemuissa tai bordelleissa ja Drusillus nauttikoon kenenkään estämättä vaimonsa Aemilia Lepidan suloista. Mutta sitten alkoivat olosuhteet nousta poikkiteloin tielle, ja näitä kahta oli pidettävä silmällä. Olivathan he Agrippinan lempilapsia kumpikin, – Agrippinan, joka kerran oli puhunut maailman hallitsijalle suorempaa, syyttävämpää kieltä kuin ikinä kukaan toinen. Ja Tiberiuksen itsensä sitä tietämättä hänen mielessään piili vaistomainen tieto, että pojat ovat aina lähempänä äitiään kuin tytöt.
Niin on, sanokoon vanha patriarkaalinen laki mitä tahansa. Nero ja Helena, Drusillus ja Aemilia Lepida... nuo perheet hajoavat pirstaleiksi, jos kerran on välttämättä murskattava aviomiesten äiti. Ja Sejanuksen tuhkatiheään saapuvat kirjeet ikäänkuin rummuttivat keisarin päähän ajatusta, että salaliitto oli tekeillä, että sitä johti Agrippina, että siinä toimivat mukana hänen vanhimmat poikansa. Caesar oli jo kauan kuullut hälytyskellojen kilisevän, tosin epäselvästi, kuin paksujen vanutukkojen läpi.
Hän vaelsi edestakaisin saaren kalliopolkuja. Hänen kullattuihin paulakenkiinsä takertui suikertavia mailasia ja kannusruohoja ikäänkuin itse maa, multa olisi asettanut hänen tielleen ansoja.
Siellä täällä, väriherneiden, kermanväristen peippien ja mastiks-pensaiden keskellä lepatti rikinkeltaisia sitruunaperhosia, mutta niiden yläsiivissä oli kuin suuri punainen veritahra. Italian Kleopatra-perhosia, joiden siipiin aurinko on painanut tappavan tulikiven pohjavärin ja leimannut sen veren värillä... Oli hetkiä, jolloin luonto sittenkin, kaikesta huolimatta ainakin yritti lääkitä Tiberiuksen synkkää mieltä, vaikkakaan se ei voinut sitä täysin parantaa. Tuollaisina päivinä hän ei tuntenut ihmiskammoa. Hän yritti rauhoittua. Hän katseli, kuinka muurarimehiläiset lensivät hyristen kermessi-tammien yli harmaisiin savipesiinsä, joiden räystäät ulkonivat Augustuksen majakasta kuin osterit mädäntyneestä paalusta. Hiukan sylkeä, kalkkia, kipsiä ja soraa, siinä kaikki! Jollakin tavoin nuo vaarattomat surisijat, joiden karvainen ruumis oli keltaisten, tuhkanväristen ja ruskeiden juovien kirjailema, tuottivat Caesarille mielihyvää. Hän oli monina toukokuun aamuina nähnyt niiden pyrähtävän lavendelitöyräistä lentoon hunajaa vatsakarvoissa ja nilkoissa keltaiset siitepölynpallot. Muurata kostealla laastilla pesän kammiot umpeen, rakentaa, yhä uudelleen ja jatkuvasti laajentaa kymmenien, satojen pikku perheiden yhteiskuntaa, – todella kelvollinen esimerkki.
Mikä loi kurin ja järjestyksen tuohon lasinloistoisten siipien surisevaan kaaokseen? Vaisto ehkä... Vai ilmenikö kaikessa tuossa jumalallinen ohjaava tahto, elämisen himo, joka on väkevää niin pienessä kuin suuressakin? Ainoa silta, joka ulottuu avaruuksien halki, ryömivästä limaeläimestä tähtiin, kimalaisista planeettoihin. Sielu oli elolliselle ruumiille sen alku ja syy samalla kertaa, niin ainakin oli lääkäri Nikomakhoksen poika vajaat puolituhatta vuotta sitten opettanut Makedonian hovissa. Kenties se loi siivekkäiden muurarien sarveisräystäät, se pakotti Caprin pyörreampiaiset pörisyttämään pesäkoloja toukilleen, se sai aikaan, että sarviampiaiset laahasivat huoneisiinsa kaskaita säilykkeiksi ja verhoilijamehiläiset leikkasivat myrtinlehtiä kuin auringonjumalan räätälit. Saarella asusti vihreitä sisiliskoja, jotka pysähtyivät lumottuina, kuullessaan Tiberiuksen vihellyksen. Ja sininen meri hengitti. Kaiken elollisen alku ja kehto, Miletoksen filosofin Thaleen alkuaine, arkhe, joka vyöryi jymisten luotoja vasten.
Caesar seisoi käsivarret ristissä Caprin koillisjyrkänteellä. Valo kimalsi ukkosseppeleen lehdissä. Ulappa kumisi kuin suunnaton syntymisen ja kotiinkutsun rumpu. Valkoinen pisarapärske ponnahti sekin syvällä alhaalla aivan kuin elämän patsas ja vaipui verkalleen alas kuoleman laskuvetenä. Elämä ja kuolema, – kukaties ne muodostivat vain yhden ainoan vahaisen meren, jota ei voitu tyhjiin ammentaa.
Damecutan synkässä, yksinäisessä palatsissa, jonka pylväikkö avautui vinosti pohjoiseen Procidan kolminiemistä saarta ja Misenumin telakoita kohti, Tiberius luki ja sepitti kirjeitä; ne olivat ainoa yhdysside pääkaupungin ja hänen välillään.
Sen vastenmielisen seikan, että muuan Atilius-niminen vapautettu oli rakennuttanut Tiberin rannalle Latiumiin, vanhaan sabinilaiseen Fidenaen kaupunkiin amfiteatterin nyrkkeilyottelulta varten ja että rakennus sitten juhlapäivänä luhistui – haavoittuneiden luku laskettiin viideksikymmeneksituhanneksi! – caesar jätti ilman muuta senaatin rikosoikeuden hoitoon. Atilius tuomittiinkin, sillä hän oli pystyttänyt tukiparrut huolimattomasti, kaiketi sen vuoksi, että voisi säästää varojaan. Mutta muuten... Hiljaisella saarella, omissa mietteissään keisari miltei pelkäsi jokaista uutta kirjettä. Hän ajatteli verta, jota oli vuodatettu, tuomioita, joita senaatti langetti ja jotka johtivat maanpakoon, vankilaan tai kuolemaan. Ja eikö muuten Sejanus aina kirjeissään ehdottanut uusia tuontapaisia tekoja? Mihin rajapyykkiin epäluulo loppui? Tiberius ajatteli: Keisariuteni ei ole haudankaivajan virkaa kummempi. Nyt, kun Juliusten perhe on hajoitettu ja tytärpuoleni Juhliakin kuollut samassa kaupungissa, missä hänen äitinsä nääntyi, nyt vaaditaan, että aloitan uuden vainon, joka pyyhkäisee maan pinnalta Germanicuksen jälkeläiset. Ja kuka vaatii? Sejanus, aina Sejanus! Mutta salaliitto, Agrippinan salaliitto...?
Tällainen oli asiain tila Livia Drusillan kuoleman jälkeen vuonna seitsemänsataa ja kahdeksankymmentäkaksi, kun pretoriaanien päälliköltä saapui aivan erikoinen viesti, jota seurasi sangen pian toinen, täydentävä ja kumoamaton.
Caesarin oli hinnalla millä hyvänsä käytävä sanoista tekoihin. Germanicuksen leskeä ja hänen kahta poikaansa ei nyt pelastanut mikään, sillä Roomassa uhkasi puhjeta kansalaissota. Kaduilla oli jo vuorokauden ajan tulvinut kiihtynyttä roskaväkeä; Castra Pretorian portteja ryskytettiin ja demagoogit villitsivät rahvasta Agrippinan puolelle, toisin sanoen maan ainoata laillista herraa vastaan. Sen vuoksi Sejanus vaati mitä pikaisinta toimintaa. Saattoihan Tiberius sulkea vankilaan sekä äidin että pojat, ja sitten, niinkuin oli luvannut, perustella senaatille tämän varokeinon tärkeyttä; syitä ei tarvinnut etsiä kaukaa. Agrippina oli selvästi syyllinen majesteetinloukkaukseen, Nero oli hillitön ja sukupuolisesti kelvoton luonne, jonka päähän ei ikinä voitaisi painaa kruunua; hän oli (sehän tiedettiin yleisesti) satoja kertoja häpäissyt prinssin arvonsa Liviuksen porttolassa. Ja Drusillus oleili Reinillä vain sitä varten, että voisi kiihottaa legioonat Tiberiusta vastaan. Ei ollut syytä epäillä sitäkään, että hänen näköjään tyhmä vaimonsa Aemilia Lepida, joka oli seurannut miestään sotilaiden majoituspaikkaan Galliaan, oli yhtä kavala kuin kaunis; nuori aviopari värväsi yhdessä tuumin miekkoja ja miehiä puolelleen, se oli päivän selvää!
Tiberius toimi kuin pahassa unessa. Hän ei ymmärtänyt kaikkea, – ennen muuta hän vieläkin varoi antamasta Roomaan meneville käskyille täyttä vankeustuomion luonnetta. Mutta hänet oli vallannut yltyvä pelko.
Hän merkitsi kirjeensä cito citissime, erittäin kiireellisiksi. Lakka tippui hänen vapisevasta kädestään siihen kohtaan, missä oli locus sigilli ja sitten hän epäröiden leimasi sen sormuksensa kannalla. Kesken kaiken hän vaipui tuskaisiin ajatuksiin... Oli mieletöntä toimia näin! Hän itse, Tiberius Claudius, oli juhlallisesti esitellyt Agrippinan pojat kuurian isille ja jättänyt heidät senaattorien hoiviin, kuin yhteisiksi adoptiivilapsiksi. Ja nyt –?
Mutta sitten saapui kaartinpäällikön uusi tiedonanto, tällä kertaa vieläkin hälyttävämpi. Senaatti oli kyllä saanut Tiberiuksen leimaaman vangitsemiskäskyn, se oli luettu julki, mutta kuurian reistraattori kielsi tuomareita suhtautumasta vakavasti kanteeseen. Ja nyt vyöryi Porta Capenasta mustanaan tietämättömiä maalaisia, jotka levittivät huhua, että Sejanus oli väärentänyt keisarin kirjeen. Rooma jylisi heidän huudoistaan: "Eläköön Tiberius Claudius...! Kuolema kyttyräselkäiselle...!" Jumalten nimessä, se oli jo vakavaa.
Kutsumatta luokseen ainoatakaan sihteeriä Tiberius sulkeutui työhuoneeseen. Hän alkoi omin käsin sepittää uutta pikakirjettä. Ei, nyt ei ollut hukattavissa aikaa, sen hän ymmärsi. Hän kirjoitti valtakunnan isille tavallista jyrkempään sävyyn, että Germanicuksen leski oli kaikkea kunnioitusta noudattaen nopeasti toimitettava Pandatarian saaren vankilaan ja hänen vanhin poikansa Ponzan luodolle, joka sijaitsi juuri turvallisen välimatkan päässä sekä Roomasta että Caprista. Pitäkööt tätä järjestelyä sitten maanpakona, miten haluavat! Kahleita heidän ei kuitenkaan tarvitse kantaa, eläkööt mukavasti saarillaan, tietenkin kaikista ihmisistä eristettyinä; olkoon Tyrrhenan lakeus heidän ainoa kahleensa. Tiberius kostutti sulan musteeseen, huulet tiukasti yhteenpuristuneina ja kasvoilla vanhan haukan saalistava ilme. Hän kirjoitti toisen kirjeen, osoitti sen uskotulleen. Sejanuksen viestistä oli jo selvinnyt, että prefekti oli uhannut vähentää ilmaisen viljanjakelun puoleen määrään ja marssittanut sotamiehiä torvien raikuessa ympäri kaupunkia. "Mutta mikäli osoittautuu välttämättömäksi, ei ennen, lähetän senaatille uuden käskyn, jossa vaadin Drusilluksen pikaista kutsumista Roomaan. Jos hän todella on syyllinen, hänet teljetään väliaikaisesti Palatinuksen ullakolle, sinun nimenomaisen valvontasi alaisena", kirjoitti Tiberius.
Mutta hänen rystysensä vapisivat kovin... Ruskeaan nesteeseen kostutettu kynä ei oikein ottanut liukuakseen papyruksella. Ja sen sijaan, että olisi lopettanut kirjeen tavalliseen tapaansa lauseella: Mitto tibi navem prora puppique carentem, "lähetän sinulle laivan ilman kokkaa ja perää", joka – kun otettiin huomioon, että n-kirjain oli kolmannen sanan keula ja m-kirjain sen perä – merkitsi tervehdystä, hän kirjoitti mutkattomasti vain: Ave.
Siitä huolimatta, että caesar oli niin tehokkaasti korostanut, että leskeä ja hänen poikiaan ei tullut kohdella kuin tavallisia vankeja, hänet valtasi tämän ratkaisun jälkeen salaisten itsesoimausten kausi. Himmeän, vielä epäselvän ja aavistelevan mielialan peilissä hän näki kyttyräselkäisen suosikin kulkevan poppelien ympäröimän talon ja senaatin rikosoikeuden väliä. Aika toi mukanaan uusia oikeusjuttuja, joissa prefekti uutterasti puuhasi mukana, syytti ja tuomitsi aina, mutta ei ikinä armahtanut. Tiberius ei ollut sokea. Hän oli kyllin terävä ihmistuntija käsittääkseen, että viisas Sejanus, hovin kadehtima ja herransa suosima Sejanus halusi > puolestaan turvata oman nahkansa; sitä varten hän niin mielellään raivasi tieltä pahimmat vihamiehensä. Mutta Agrippina lapsineen –? Caesar tunsi tarvetta tavalla tai toisella keventää mieltään, sillä kun hän ajatteli veljenpoikansa perheen kohtaloa, hänestä tuntui tosiaan, ettei kaikki Roomassa ollut aivan oikealla tolalla.
Kohdatessaan eräänä päivänä Nervan lähellä Caprin Valkoiseen luolaan vievää polkua, hän toteuttikin tämän aikomuksen. Vanha laintutkija, jonka kapeat koirankasvot peittyivät pieniin ryppyihin kuin lukinseittiin, oli jollakin tavoin tärkeämpi Caesarille kuin kukaan toisista, – ellei otettu lukuun Thrasyllusta. Ja ensi kerran Tiberius tunsi piinallista alemmuutta. Pitikö hänen tosiaan uskoutua senaattorille?
"Olen antanut vangita Agrippinan ja hänen vanhimman poikansa", hän murahti jörösti. Hän taisteli itseään vastaan.
"Vai niin", sanoi Nerva.
"En sen tähden, että pelkäisin heitä, vaan siksi, että he ovat kauan hautoneet kapinaa", lisäsi Tiberius entistäkin synkemmin. "En koskaan ryhdy tämäntapaisiin puuhiin, ennenkuin olen saanut varmat todisteet. Ja mahdollisesti käsken sulkea myös Drusilluksen lukkojen taa."
"Siinäpä vasta kunnianhimoinen perhe", hymähti Nerva. "Mitä nyt sanoo Neron vaimo Helena ja kaikki Agrippinan ystävät? Kummastelen vain... Jo Germanicus halusi kumota perinnöllisen keisariuden, ainakin äitisi sanojen mukaan, ja nyt hänen vaimonsa tahtoo syöstä sinut vallasta, samalla kuin pojat puolestaan havittelevat kruununanastusta. Mutta sinunhan se pitäisi parhaiten tietää." Hän vaikeni.
Tiberius teki kädellään kiihkeän eleen. "En nyt puhu siitä, että leski on verisesti loukannut minua, sillä sehän on yksityinen, mieskohtainen asia, enkä tahdo kostaa. Sanottakoon minusta mitä tahansa, en ole matalamielinen tyranni. Mutta valtakunnan yhteisen edun vuoksi –"
Senaattori imi miettivästi alahuultaan: "Sanohan minulle, keneltä saat tietosi? Tai ei, älä sano – arvaan sen. Virität ansoja ja pauloja hiukan liian moniin paikkoihin, caesar, eikä minulla ole muuta muistuttamista kuin pieni neuvo. Pitäisit silmällä hiukan myös ystävääsi Sejanusta. Tietysti, kun syytekirjelmä on sepitetty mutatis mutandis, veljenpoikasi perilliset voidaan tietenkin osoittaa syyllisiksi katalaan konnuuteen. Mutta kun ehdotuksen tekee mies, jonka omaa henkeä uhataan ja jota Rooman kansa hyvin ymmärrettävistä syistä vihaa, niin –"
"Agrippina oli Galluksen huora", kivahti caesar karkeasti. "Nero on lurjus, Drusillus värvää joukkoja Reinillä."
"Kas vain. Silloinhan kaikki on niinkuin ollakin pitää." Mutta senaattorin äänessä ei ollut kuitenkaan oikeata vakuuttavuutta.
He astelivat ääneti jonkin aikaa. Sitten Tiberius sanoi miettivän avomielisesti: "Sinun ja minun välillä, Cocceius Nerva, ei tarvitse olla salaisuuksia. Kun kauan sitten, Augustuksen vielä eläessä, asuin Rhodoksessa niinkuin kuka tahansa maaton ja perinnötön pakolainen, minä en koskaan kieltänyt luottamustani Flaccukselta, Marinukselta tai Longukselta, – hehän olivat vapaasta tahdostaan seuranneet minua Aigeianmeren saarelle. Mutta Longus on tätä nykyä vain kourallinen tuhkaa ja nuo kaksi muuta ovat pelkkiä torvia, joihin minä puhallan sävelen... Muistat kai senaatin rottaparin Thermuksen ja Graniuksen? No niin, minusta tuntuu, että meillä on täällä vastaavantapainen pari. Mutta sinä, sinä olet viime vuosina ollut kuin mittarin kieli; näytät aina, kumpi vaakakuppi painaa enemmän, vääryys vaiko oikeus. No niin, ystävä, tässä asiassa en väisty tuumaakaan. Sano, missä olen väärässä? Ja Sejanusta älä parjaa, minulla ei ole muita ystäviä enää kuin hän ja sinä."
"Entä Caligula?" kysyi Nerva odottamatta. "Miksi säästät häntä, jos kerran tuhoat toiset?"
Tiberius katsoi maahan. Hän tallasi sandaalin korolla suuren ruskean kovakuoriaisen, tammihärän, joka oli lähtenyt tutkimusmatkalle rosmariinin alta. "Hän ei ole tehnyt mitään pahaa. Hän on narri niinkuin Claudiuskin. Mutta pidän häntä alati silmällä. Nuo toiset sen sijaan..."
Lakimies hymyili tyyntä, poissaolevaa hymyään. "Solonista ja Drakonista alkaen ihmisten oikeustajunta vaatii, että molempia osapuolia kuulustellaan. Audiatur et altera pars, ilman sitä ei olisi mitään arvokasta tuomioistuinta maan päällä. Mutta teetkö niin? Puhu Agrippinan kanssa, kuulustele Neroa ja Drusillusta."
"Ymmärräthän sentään", vastasi caesar työläästi, "että nyt on parasta sulkea heidät vankeuteen. Vapaina he voisivat tehdä jotakin, jotakin... Ja muuten, mieleeni juolahti eräs seikka. Mitä oikein aioit sanoa sinä iltana, kun Palatinuksen linnan vihkiäisiä juotiin ja minä kysyin, haluaisitko aina pysyä muassani? Kai muistat, etten saanut minkäänlaista vastausta –"
Nerva katsahti häneen ja sanoi omituisesti myhäillen: "Niin, ajattelin silloin, että joko toimit kaikessa lain mukaan tai vajoat epäluuloon ja teet sekä oman että lähimmäistesi elämän sietämättömäksi. Siinä kaikki."
Hän näki Tiberiuksen kalpenevan, näki hänen huulensa puristuvan veitsenohueksi viiruksi, mutta oli olevinaan ikäänkuin ei olisi huomannut mitään. Hetken aikaa nämä kaksi, maailmanvaltias ja sopimuslakien auktori, kävelivät mietteissään ruskeakukkaisten virnojen, apiloiden ja kalvakoiden keltanoiden reunustamaa polkua. Äkkiä imperator kohotti ylpeällä nykäyksellä haukankasvojaan. Hänen silmänsä välähtivät synkästi. "Oikeus? Laki? Lain kirjain on ihmisten keksimä, sen sinä tiedät, ja jo sofisti Antiphon oli sitä mieltä, että oikeuden muodot eivät ole mitään pysyväistä, varmaa... Muistatko, mitä viisas Thrasymakhos sanoo Platonin 'Valtiossa? Alunperin on olemassa vain heikkoja ja vahvoja luonteita, hyveet ja oikeamielisyys ovat alistettujen sielujen keksintöjä. Lain saneleminen kuuluu voimakkaille."
Nerva siristi silmiään. "Niinpä niin, jos sinä olet voimakas", hän sanoi. Ja aivan niinkuin hän oli odottanutkin, caesar käännähti kantapäillään ja poistui nopeasti, puhumatta enää yhtään mitään.
Kavutessaan jyrkkää kalliopolkua linnaan Tiberius tunsi mielessään vihlaisun; olkoon, että se olikin heikko kuin kalvavan taudin ensimmäinen pistos. Häntä vaivasi tunne, että senaattori oli sittenkin tavalla tai toisella saanut hänestä yliotteen. Ja oliko tähdissä määrätty, että hänen täytyi epäilyksen hetkinä aina muistella vainajia, joiden kuolemaan hän oli joutunut syypääksi joko välittömästi tai välillisesti. Hän kuunteli veden huminaa ja ajatteli kuolleiden varjoja. Nöyrää, hajamielistä ja ratkaisun hetkellä niin kumman ylvästä Cremutius Cordusta, joka hiljaa nukkui ruukkujensa keskelle, juroa mutta suorasukaista Lucius Calpurniusta, Germanicuksen legaattia Siliusta, joka oli ennen kuolemaa hyvästellyt vaimoaan hellän sotilaallisesti kuin Ilionin kuningas Hekabea. Vaipuvien, himmenevien ihmiskasvojen joukosta kohosivat myös sairaan Titius Sabinuksen kuoppaiset kasvot, vajotakseen kuoleman vedenpyörteeseen.
Pitikö hänen tänä kirkkaana suvipäivänä luopua siitä lohdusta, jota maa kukkineen ja mehiläisineen joskus oli niin auliisti tarjonnut? Eiköhän kaikkea elollista lopultakin ohjannut nälän ja suvunjatkamisen halu, hänen tarvitsematta olettaa mitään liikkumatonta liikuttajaa, jumalallista johtoa, johon miletoslaiset opettajat olivat ammoisina aikoina uskoneet ja jota Aristoteles oli julistanut...? Ihminen oli mitta, punnus ja vaaka. Kerran ihminen oli elänyt ulkopuolella itseään, kuunnellut omaa kauhuaan ukkosen jyrinässä ja nähnyt oman kauneutensa meren ja maan loistavassa kauneudessa. Ja kuitenkin, jos näin oli, miksi Tiberius Claudius piti yhä päässään salamaseppelettä? Mitä varten hän uskoi tähtiin, jotka olivat pelkkiä avaruuden sieluttomia palloja niinkuin Leukippoksen ja Demokritoksen atomit? Himmeät, pörröiset kimalaiset surisivat. Hän kulki yksinäisen näsiäpensaan ohi. Sen vielä lehdettömät oksat olivat kukkuroillaan pieniä punaisia kukkakelloja, joista kihoili makeata tuoksua, yhtä imelää kuin sen marjat kypsyttyään olisivat myrkyllisiä. Valonjumalan kaino lemmitty, joka mieluummin puhkesi oksiin ja kukkiin kuin antautui syleiltäväksi –! Caesar hymyili.
Kaikki jumalat olivat kuolleet. Vain Kohtalo toimi.
6.
Drusuksen kuolemasta oli kulunut seitsemän vuotta, kun tapahtui jotakin, mitä yksinvaltias oli kaikkein vähimmin osannut odottaa.
Tiberius oli nähnyt palatsinsa terassilta venheen lähestyvän Puteolin lahden yli Caprin rantaa kohti. Picus! Sen täytyi olla Picus. Mutta tuossa sinisessä, tohvelin muotoisessa aluksessa istui kolme muutakin... Ensi katsomalta hallitsija erotti vain heleät päähineet, joiden alapuolella häämötti otsanauha tai mullanvärinen diadeemi. Airot upposivat tahdikkaasti heleänsiniseen veteen ja kohosivat pisaroita tiputtaen. Soutajapojan kasvot samoin kuin märkä, alaston vartalokin näyttivät aivan tummilta meren ja ilman loistoa vasten. Ja kuitenkin caesar oli selvästi näkevinään niiden ilmeen, – umpimielisen ja kauas tähtäävän ruskean katseen, jota verhosi unen kaihi. Jotakin omasta tahdosta riippumatonta noissa himmeänloistavissa silmissä oli, ajatteli Tiberius. Rooman pieni genius, kohtalon juoksupoika, joka tietämättään tottelee suurempaansa.
laskeutuessaan kylpylän ohi alas satamaan keisari ei kutsunut mukaansa ainoatakaan henkivartijaa. Hänet oli vallannut outo, kasvava levottomuus.
Huvilastaan kolmensadan metrin korkeudesta hän kuuli joko Mnesterin tai Aulus Vitelliuksen huilunsoiton, jonka tuuli silloin tällöin pyyhkäisi kuulumattomiin... Kuohu pärskyi raskaasti jymisten lumivalkoiseen hiekkaan. Mitä alemmaksi vanha hallitsija laskeutui, sitä kiihkeämpi oli vesiharsojen vyöryvä tanssi poukamissa. Meri leimusi turkoosinsinisenä aivan kuin syvällä sen rotkoissa olisi poltettu suunnattomia lamppuja. Caesarin purppuraviitta läiskyi tuulessa, hänen kivinen haukanpäänsä tähyili ilmeettömänä ja valkoisena satamaa kohti. Hän odotti jotakin, – ratkaisevaa sanomaa, viestiä, kohtalonmerkkiä, jota ei vielä tuntenut... Caprin jyrkänteet, joita vaaleankeltaiset apilat ja symbaaliruoho eivät kokonaan peittäneet, loimottivat uhkaavan punaisina kuin pronssiin pakotettu kilpi. Jäykkä tuima vanhus kiirehti askeleitaan.
Tiberiuksen ei tarvinnut kauan odottaa nähdäkseen, ketä venekuntaan kuului.
Picus hypähti hiekalle. Hän veti sinisen ruuhensa maalle ja asetti airot vinottain tuhtojen yli; hänen taatelinvärisellä ihollaan kimalteli pisaroita. Heti hänen jäljissään, huolellisesti varoen kallisarvoisten vaatteiden kastumista, rannalle kapusi kolme miestä. Eräs heistä oli pukeutunut liehuvaan orvokinväriseen hameeseen, hänen päässään oli Jerusalemin neuvoston jäsenen säännötön tumma patalakki, joka oli muodoltaan kuin reunoiltaan litistynyt suuri helttasieni; pitkät villaiset rukouskääreet valuivat hänen kumarilta olkapäiltään vatsalle, ja Tiberius huomasi jo kaukaa, että hänen neliskulmaisen vaippansa helmoista riippui sinisistä ja valkoisista langoista solmittuja tupsuja. Miehen otsalle ja vasempaan käsivarteen oli sidottu nahkahihnoja ja tefillim-koteloita, heprealaisia rukousrullia, jotka olivat kuin mitkäkin barbaarien amuletit. Mustat hiukset, korkkiruuvin muotoiset ohimokiharat ja pujoparta reunustivat kalpeita, keltaisia, laihoja kasvoja.
Häntä seurasi toinen, – silkkimarjan väriseen kaapuun pukeutunut iäkäs, saddukealainen ylimys. Mutta hänen leveä partansa ei ollut tumma, vaan kypsän vehnän värinen. Jotakin sanomattoman arvokasta ja mahtavaa tästä Salomonin pääpapin edustajasta uhosi jo kaukaa, kun hän verkalleen lähti joukon etukynnessä nousemaan kallioon hakattua polkua. Caesar ei tällä kertaa erottanut mitään siunausnauhoja, vaikka vanhus ilmeisesti kuului niiden seitsemänkymmenen joukkoon, jotka muodostivat Juudean neuvoston. Oliko tuo mies synnynnäinen juutalainen vai proselyytti –? Häntä näytti ympäröivän aivan toisenlaisen veren ja hengen ilma, tiheä yksinolon pilvi, joka verhosi hänen kirkkaita, surullisia kasvojaan. Hän nojautui seetripuusta veistettyyn käyräsauvaan ja nousi.
Ja hänen jäljissään tuli kolmas: keski-ikäinen mies, jonka loistavanruskeat parrattomat kasvot juuri nyt sukelsivat valoon. Tiberius tunsi hänet heti. Filon Judaeus, Aleksandrian juutalaisten alabarkan oppinut veli, Kleopatran kaupungin diasporan sydän ja pää! Saattoi sanoa, että tämä lyhytkasvuinen tohtori piti toisessa kädessään Raamattua, toisessa Platonia. Hän oli silta Siinain lakivuorelta Hellaaseen. Yli kaksisataa vuotta sitten, kuningas Ptolemaios Filadelfoksen aikana, seitsemänkymmentäkaksi Egyptin miestä oli kääntänyt heprealaisten pyhät tekstit kreikankielelle, ja Filon tulkitsi niitä kuin Memfiin temppelien kuvakirjoitusta. Että juutalaisten alkuihminen oli sama kuin kreikkalaisten nuus, järki, että Eedenin käärme merkitsi himoa ja rakkautta, kedon eläimet ja taivaan linnut tunteita ja Jaakobin pako Betuelin taloon ihmissielun tuloa Viisauden asuntoon, – Livian huvilassa oli ahkerasti tutkittu näitä allegorioita, kun Tiberius vielä oli Roomassa. Caesar ajatteli happamesti: Kaipa he tulevat ympärileikkaamaan minua, nuo kolme Adonain miestä!
Hetken aikaa hän empi. Sitten hän antoi miesten kiivetä synkkien, pilarimaisten, mustien poppelien reunustamaa polkua linnaan päin. Hän laskeutui itse kiertoteitse alas satamaan, missä Picus kuivasi hikeä kainaloistaan. Aavistusten ja pelon, vielä sarastavien mahdollisuuksien epäselvä odotus kävi nyt niin kumman voimakkaaksi, että Tiberius oli jossakin tajuntansa rajalla näkevinään, kuinka hän siirtyi kaikesta tähänastisesta aivan uuteen elämänkauteen...
"Keitä nuo ovat?" hän kysyi pojalta. "Kolmannen minä tunnen, mutta nuo kaksi, jotka menevät edellä?"
"Juutalaisia, joille sinä myönsit luvan tulla", vastasi Picus arasti. "Tuo mustahiuksinen, jonka päässä on patalakki, on Nikodemus Bonai ben Gorion ja vaaleapartainen sanoi olevansa Joosef Arimatiasta."
Tiberius rypisti kulmiaan: "Entä... onko kirjettä?"
"On yksi ainoa kirje."
"Ja kuka sen lähetti? Sejanusko?"
Pojan valkoiset hampaat välähtivät hiukan: "En tiedä... Tämän antoi minulle nainen, joka ajoi Pyhän Tulen papitarten vaunuissa, ja hän vannotti, että huolellisesti kätkisin sen, kunnes voin ojentaa sen suoraan sinulle, caesar. Siinä on kummallinen sinetti."
Hän veti lannevaatteensa alta tukevan papyruskäärön; se oli hyvin huolellisesti verhottu mantteliin ja sinetöity monesta kohtaa. Keisari tunsi vilua. Hänen sormensa vavahtivat kuin näkymättömän piiskan läimäyksestä, kun hän otti tuon melko painavan käärön pojan sormista. Hetkistä myöhemmin hän nousi tyräkkien ja keltaisten merikärsämöiden reunustamaa polkua kahden ja puolensadan metrin korkeudessa hohtavaan palatsiin. Häntä vastaan syöksähti eräs vartiosotilas. Mies kysyi, oliko Juudean lähettiläät ohjattava esihalliin vai vastaanottojen saliin, "sillä yksi heistä, hän, jonka otsassa on koteloita, ei millään muotoa halua nähdä seinämaalauksia".
Keisarin äänessä oli merkillinen helähdys: "Odottakoot. Anna heidän istua eteisessä. Tämä kirje. Luen sen ensin."
Nuo kolme miestä saivat tosiaan odottaa kauan. Heidät oli viety linnan avaraan eteissuojaan, jossa karut, hakkaamattomat, kuvattomat seinät kohosivat synkästi välkkyen kattoa kohti.
Heidän viittansa kahisivat. Nikodemuksen rukoustupsut huojahtelivat kuin äänettömät kellot aina kun hän kääntyi. Vaikka mikään luodun tai Juomattoman olennon kuva ei häpäissyt täällä Siinain Jumalan lakia, vastaanottosalissa tuntui kuitenkin asustavan itse pakanuuden kauhistus. Miten outoa täällä oli! Miten kolkkoa! Mutta he säilyttivät silti arvokkuutensa. Hovipalvelija oli tuonut heitä varten norsunluisia jakkaroita palatsin sisäsalista, ja sekä Nikodemus että Arimatian mies istuutuivat niille. Vain Filon Judaeus käveli rauhattomasti edestakaisin kimaltelevalla lattialla aivan kuin olisi punninnut suurta, verkkaan kypsyvää puolustuspuhetta.
Hän oli matkalla pääkaupunkiin. Oli pelkkä sattuma, että hän oli kohdannut Puteolissa nuo kaksi Sanhedrinin jäsentä, ja joko oikun tai uteliaisuuden vuoksi hän seurasi heitä Caprille, nähdäkseen miehen, jonka varjo nykyään lepäsi lyijynraskaana maan piirin päällä... Hän, alabarkka Aleksanterin veli ja maailmankansalainen, herra ja tohtori, jolle Eutyfron, Lakhes, Kharmides, Gorgias olivat Leviticuksen ja koko Pentateukin avaimia, käytti attikalaista viittaa. Yleensä hän liikkui huolettoman joustavasti kaikkialla, niin Aleksandrian Lykeionissa kuin Ateenassa tai Roomassa.
"Hän ei tule. Hän antaa meidän odottaa sietämättömän kauan", sanoi Nikodemus Bonai ben Gorion ja kosketti hajamielisesti kelmeällä otsallaan huojuvaa pergamenttia. Hänen käherretyt ohimohiuksensa tutjuivat. Hän oli tottunut hyvin pitkälle menevään kuuliaisuuteen. Hän oli Juudean rikkain mies, joka voisi, niin ainakin huhuiltiin, silata puhtaalla kullalla Raakelin haudalta Jerusalemiin johtavan tien. Jostakin syystä tätä laihaa, mustahiuksista, hermostunutta vanhusta häiritsivät Filonin alituiset edestakaiset askeleet, jotka ikäänkuin joka polkaisulla tehostivat tämän salin tylyyttä. Ne kaikuivat niin oudosti...
Nikodemus Bonai ben Gorion olisi halunnut ajatella vain kotimaansa asioita, indigo- ja saflonipeltojaan ja tytärtään Marttaa, jonka myötäjäisiksi hän oli tallettanut jo vajaan miljoonan kultaisia sestertiuksia. Mutta hän ei voinut mitään sille, että hänen ajatustensa läpi alinomaa kaikui etäinen, täsmällinen sotilaspatrullin astunta. Mies, joka oli kerran tuulisena yönä istunut hänen talonsa katolla ja opettanut, että vanhimmankin ihmisen on oltava kuin abnim, pieni imeväinen lapsi, joka syntyy uudestaan kohdusta, – se mies lepäsi nyt kylmän onkalohaudan uloimmassa kammiossa naulanreiät käsissään. Tuon mielikuvan rinnalla kalpenivat kaikki muut Juudean muistot. Aina, aina vain kenturion hevosen kaviontöminää ja vasarain pauketta! Levoton fariseus loi epävarmoja silmäyksiä sille taholle, missä Arimatian Joosef istui sauvaansa nojaten.
Mutta saddukealainen ylimys ei vastannut hänen katseeseensa. Kenties hänkin ajatteli samaa. Joosefin kirkkaissa silmissä oli kummallisen kantava loiste, ikäänkuin hänen silmäinsä syvyydessä palaisi jokin muilta salattu kohtalontiedon tuli. Hän istui siinä hiljaisena, harmaana ja iäkkäänä. Krysoberylleistä ja turmaliineista sommiteltu rintakilpi helisi hiukan hänen vaalean partansa alla; se iski kultaisia ja vihreitä säkeniä. Kerran, vain yhden ainoan kerran, saadokilainen ylimys kosketti poveaan. Siellä kahisi erityinen keisarille osoitettu kirje.
Ajatteliko hän tehtävää, jota varten oli tullut meren yli Caprille? Ja kuinka ani harvoin tapahtui, että Jerusalemin korkea neuvosmies uskaltausi merimatkalle ja aivan salassa, miltei ypöyksin kuin kuka tahansa seikkaileva halpa kauppias, lähti Välimeren yli Roomaa kohti? Mutta sekä Nikodemus että Philon tiesivät, että tätä taivallusta ei olisi voitu uskoa palkatun lähetin tehtäväksi. Niin, tämä saattoi maksaa fariseuksen ja saddukeuksen jäsenyyden Siionin raadissa, se voi koitua heille hyvin kalliiksi, jos asia tulisi ilmi. Mutta Joosef Arimatialainen ei näyttänyt sitä pohtivan. Oliko niin, että hän muisteli hiljaista puutarhaa, jossa oliivipuiden hopeiset lehdet ja magnolioiden kuuma veripunainen kukkaloisto saksivat varjoonsa Pilatuksen sinetöimän kalliohaudan –?
Vihdoin kajahtivat palatini-sotilaiden askeleet. Keisari tuli.
Nuo kolme Juudean miestä nousivat. Tiberius astui raskaasti halliin ja häntä ympäröivät liktorit, joiden kirveet leimahtelivat ja välkkyivät synkästi kuin mestauspiilut. Ikinä ennen, tuskin edes pahoissa unissa, Nikodemus ei ollut kuvitellut maailman herran kasvoja noin kalmanvalkoisiksi ja vääntyneiksi! Ne näyttivät kynityn nuolihaukan kasvoilta, jotka on sivelty vaalealla maalilla. Jotakin hirmuista, jotakin houraavan poissaolevaa oli jo Caesarin silmissä. Ne kiilsivät syvällä kuopissaan kuin silmäonteloiden astioissa läikkyvä musta myrkky. Ja yksin sotilaatkin katsoivat häntä kummissaan. Tiberiuksen suupielet nytkähtelivät, – hänen näytti olevan vaikea puhua. Kun hän viimein sai äänensä kuuluviin, se tuntui kohoavan ontosta tynnyristä:
"Herrat ja tohtorit, pyydän anteeksi... Saitte odottaa, mutta... Eräs tärkeä asiakirja... Mitä teillä on sanottavana?"
Filon, joka hänkin aavisteli jotakin aivan erikoista tapahtuneen, loi kiinteän katseen Tiberiukseen; hänen maailmankokemuksensa taisi sittenkin olla suurin, ja häntä huvitti esiintyä notkeana, pelottomana, taitavana hovimiehenä. Tiesikö caesar, että ritari Pontius, joka nimitettiin Juudean prokuraattoriksi Valerius Gratuksen jälkeen, sorti ja rasitti alusmaata pahemmin kuin edeltäjänsä? Vai eikö roomalaisen virkamiehen tule osoittaa arvonantoa vieraiden kansojen uskontoa, niiden temppelitapoja kohtaan? Hyvä. Tämä käskynhaltija saapui Aleksandriasta Kesarean palatsiin vuonna seitsemänsataa ja seitsemänkymmentäyhdeksän, ja ensi töikseen hän ryhtyi mitä ilkeimpään, mitä pahansuovimpaan tekoon. Hän marssitti sotilaansa Välimeren rannalta Jerusalemiin, standaarien nuppeihin oli ruuvattu hopeisia ja kultaisia kotkankuvia ja kaupunki miehitettiin yön turvin. "Mutta sinähän tiedät, caesar, että Mooseksen oppi ei suosi mitään kuvaa tai muotoa... Jerusalemin ja Galilean kansanpuolue, fariseukset, hurskaat kiivailijat, hasiidinit, peruusimit, millä nimellä vain haluat heitä nimittää, ovat helposti syttyvää väkeä. Sinun on täytynyt kuulla, että Siionin pappien lähetit rukoilivat kokonaista viisi päivää Pontiusta ottamaan pois kotkankuvat. Uhattiin vedota Syyrian legaattiin ja verilöyly oli hyvin lähellä."
Tiberius henkäisi. "Mutta hänhän taipui. Ja aikoihan hän muurauttaa teidän kuivaan maahanne vesijohtoja."
Mutta nyt vasta Filon, jonka kansallistuntoa tämä kylmä, kuiva huomautus riipaisi, näytti oikein ottavan asiakseen uskonveljiensä puolustamisen. "Vesijohtoja, caesar? Vesijohtoja kylläkin! Muuraustyöt aloitettiin Beetlehemin pikkukaupungin tien varrelta ja suunnattiin Ofeliin päin. Ja mitä sinun maaherrasi uskalsi tehdä? Hän takavarikoi Korbanin pyhät rahastot temppelivuoren aarrekamareista, vieläpä juuri sen juhlan aikaan, jota juutalaiset viettävät Egyptistä pääsyn muistoksi! Pontius tuli itse sotilaineen Kesareasta. Pontius antoi edeltäkäsin legioonalaisten pukeutua pyhiinvaeltajiksi, ja kun Jerusalem sitten alkoi kuohua, nämä miehet kävivät pistomiekkoineen ja keppineen asukkaiden kimppuun. Sanon sinulle, caesar, että kaupungin kadut hulvehtivat verestä, yksin syrjäkujatkin. Ja suuri joukko galilealaisia, jotka kuuluivat idumealaisen tetrarkan Antipaksen alamaisiin, teurastettiin hirmuisella tavalla. Sinusta tuntuu ehkä, että minä, hellenisti, nyt napisen syyttä suotta Roomaa vastaan. Mutta alusmaiden ja provinssien lain polkeminen... Tarvitsiko Pontiuksen tosiaan sekoittaa ihmisverta uhrilampaiden vereen?"
Hän vaikeni. Vihdoin kajahti Tiberiuksen ääni synkän väsyneesti: "Mitä minua liikuttavat teidän asianne ja maaherranne..."
Filon Judaeus oli ilmeisesti kuohuksissaan: "Jos rohkenen puhua suoraan, hallitsija, olet lähettänyt maakuntaan väärän miehen. Eivät Coponius ja Quirinus tällä tavoin yllyttäneet väkeä kapinaan. Eikä sekään ole hauskaa, että sangen monet väittävät Pontiusta entiseksi orjaksi, joka aikoinaan palveli muuatta Espanjan komentajaa ja sai myöhemmin kansalaisen arvon. Sanotaan, että hänen liikanimensä johtuu vapautetun orjan patalakista: Pileatus, Pilatus. Vielä edellisenä vuonna ennen hänen tuloaan Juudean maaherralla ei ollut muuta tehtävää kuin verojenkanto ja valtionvarojen suojeleminen, mutta sinun käskystäsi tämän miehen osalle tuli täydellinen iurisdictio et imperium merum, yhtä mahtava valta kuin jollekin Mauretanian, Noricumin, Thrakian käskynhaltijalle. Suo anteeksi, caesar, mutta kuinka on käsitettävissä, että Lex Oppia, joka kieltää maaherroja tuomasta vaimojaan mukanaan hallituskaupunkiin, on tässä tapauksessa kumottu?"
Tiberiuksen huulet liikkuivat hyvin kankeasti: "Minä annoin luvan. Tulee ottaa huomioon ihmisten sukulaisuussuhteet ja määrätty säätyarvo, eikä Pontiuksen vaimo ole kovinkaan kaukana minusta... Hän kuuluu omaan sukuuni, kylläkin sivuhaaraan."
"Sinä olet itse sanonut, valtias, että hyvä paimen keritsee lampaansa, mutta ei nylje niitä", virkkoi Filon rohkeasti. "Ja lisäksi olet sanonut, että huonot maaherrat ovat kuin kärpäsiä valtakunnan haavoissa."
Keisarin kädet nytkähtivät. Näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut auttamaton kuristava tunne. Hän tapaili kurkkuaan. Hänen äänensä oli soinnuton: "Vähät siitä, mitä olen sattunut sanomaan. Ette suinkaan kuvittele, että kutsun Pontius Pilatuksen takaisin vain siksi, että hän antoi kuljettaa valtion merkkejä pitkin katuja ja hiukan vuodatti kapinallisten verta? Ja mitä siihen tulee, jouti virratakin. Teidän heimonne ei ansaitse myönnytyksiä. Kyllä tunnen teidän seloottinne ja puukkomiesten puolueen!"
Silloin Joosef Arimatialainen liikahti niin että kultainen rintakilpi kilisi. Hänen syvät kirkkaat silmänsä tähtäsivät suoraan Caesarin silmiin ja hän sanoi hiljaa:
"Mutta siinä ei ole kaikki. On tapahtunut muutakin. Tämä Pontius on vastoin parempaa tietoaan antanut ristiinnaulita viattoman miehen."
"Milloin?" kysyi Tiberius.
"Suurten kevätjuhlien aamuna nisan-kuun neljäntenätoista, roomalaisen kalenterin mukaan maaliskuun neljäntenäkolmatta sinä vuonna, jolloin Rubellius ja Fusius olivat konsuleina ja Augusta Livia Drusilla kuoli. Minä näin teloitetun riippuvan ristillä. Hän kärsi kolme tuntia, ennenkuin kuoli. Kaupungilla oli toimitettu paljon vangitsemisia, niistä en mitään puhu, mutta tuo yksi oli syytön. Rakentajan poika Galilean Nazaretista... Fariseus Nikodemus, joka istuu tässä, voi kertoa sinulle hänen opistaan ja siitä, kuinka hän julisti aineettomuuden valtakunnan tulemista maan päälle. Tämä rabbi Jeshua, tai, niinkuin Roomassa sanotaan, Jeesus, ei hautonut kapinaa. Ja minun totuudentuntoni... se pakottaa minut puhumaan sinulle näin. Pelkään, että semmoisen hyvän ihmisen muisto on minussa hänen kuolemaansa väkevämpi... aivan kuin nisunjyvä viheriöi vasta kun se kuolee peltoon." Vanhuksen ääni painui matalaksi. "Pontius, jolle oli myönnetty jus gladii, olisi kyllä voinut hänet vapauttaa, sanoa pelastavan sanan. Ja kuitenkin!"
Tiberius lausui kankeasti: "En tiedä tästä galilealaisesta mitään. Syyrian ylivalvoja Avilius Flaccus olisi lähettänyt valituskirjeen, jos asia todella olisi ollut vakava, niinkuin väität. Ja muuten, teidän maassanne ollaan aina valmiit syyttämään Rooman virkamiehiä sorrosta ja oikeusmurhista. Galilean mies... Mutta Galilea ei kuulu Pontiuksen valvontapiiriin, vaan tuon teidän matelevan varjokuninkaanne Herodes Antipaksen. Kuinka siis? Mitä varten syytettyä ei toimitettu hänen kuulusteltavakseen?"
"Tetrarkka tutki häntä, mutta ei hänkään löytänyt mitään raskauttavaa", sanoi Nikodemus Bonai äkkiä kovin epävarmasti. Ja tuo empivä äänensävy, miehen koko olemuksen ilmeinen neuvottomuus tempaisi Caesarin hetkiseksi siitä synkästä välinpitämättömyydestä, johon hän oli vaipunut. Hänen katseensa siirtyi Nikodemuksen kasvoista Joosefin kasvoihin.
"Mutta minkä vuoksi hänet sitten teloitettiin?" hän kivahti. "Ensin te kerrotte minulle, että Pontius toimi vastoin parempaa tietoaan, ja nyt vihdoin, ettei ruhtinaskaan halunnut häntä tuomita. Ketä te siis syytätte? Kuka hänet tahtoi ristiinnaulita?"
Arimatian mies istui jäykkänä. Hän katseli tovin hienoja valkoisia käsiään, ja Kun hän sitten kohotti päänsä vastatakseen, hänen äänessään oli hämillisyyttä ja tuskaa: "Vaikeata sanoa... Aloite lähti siitä neuvostosta, johon minäkin kuulun. Jerusalemin synagooga oli etukäteen kolminkertaisesti kironnut sen profeetan. Minä istuin ylimmäisen papin talossa, kun alustava kuulustelu tapahtui; hänen tuomionsahan oli jo päätetty. Minusta tuntui, että Siionin pappien täytyi, jos kerran halusivat valita temppelijärjestelmän ja tämän opettajan opin välillä, tuhota jompikumpi. He valitsivat edellisen ja galilealainen uhrattiin. Huomaa, caesar, että hänet esitettiin Pontiukselle valekuninkaana, kavalasti kylläkin, kun henkinen pyrkimys ensin oli tulkittu valtiolliseksi. Kaiken oikeustajunnan nimessä... Tahdon olla hyvin avomielinen, en kiellä, että koko kaupunki Ofelista Herodeksen palatsiin sinä juhla-aamuna jyrisi pappien, leviittain, yllyttäjien ja rahvaan huudoista. Mutta Pontiuksen vallassa oli vahvistaa tai kumota kansan tuomio. Lakimme ei salli vannomista, muuten vannoisin, että hän tiesi tuomitsevansa miehen, jossa, ei ollut mitään syytä, vain hyvyyttä."
Tiberiuksen huulilla värähti iva: "No niin, on siis tultu siihen, että juutalaiset saapuvat valittamaan juutalaisten rikoksesta. Ja että valittajina ovat saman tuomioistuimen herrat, joka vaatimalla vaati tuon ihmisen murhaa! Arvaan, että prokuraattorilla ei ollut valitsemisen varaa. Adversa fortuna, huono onni. Yksi ihmishenki, pieni oikeudenloukkaus, siinä kaikki."
"Mitä siis on tehtävä?" kysyi Arimatian mies. Tiberiuksen kivettyneet kasvot pysyivät ilmeettöminä. "Ei mitään. Ettekö kummastele, että olen näinkin kauan viitsinyt kuunnella teidän sekavia puheitanne. Ja sitä paitsi, ristiinnaulittu sinne tai tänne, syyllinen tai syytön, siitä ei nyt maksa vaivaa puhua."
Hän läimäytti kämmenellään tuolin käsinojaa ja nousi. Keskustelu oli päättynyt. Mutta saadokilainen ylimys hamuili poveaan, kunnes hän löysi kirjeen. Se oli huolellisesti suljettu ja sinetöity. Lakkatäplät tuoksuivat heikosti, ne muistuttivat kotelon pintaan litistettyjä tummia Jerikon-rypäleitä. "Otat kai sentään vastaan tämän selonteon kaikesta tapahtuneesta! Sillä uskallan toivoa, caesar, ettei asia kokonaan huku, että tapahtunut muistetaan..."
Tiberius murahti vain: "Yhdentekevää." Sitten hän tarttui kääröön ja lähti jäykästi kumahtelevin askelin salista. Vain liktorien kirveet kiiluivat vielä hetken ison holvioven pimennossa, kun suojavartio ryhmittyi hänen ympärilleen puolikaareksi.
Juudean miehet nousivat. Muuan cubicularius saattoi heidät kynnykselle. Heitä painosti tunne, että he olivat tahtomattaan joutuneet näyttelemään ilveilijöiden osaa. Nikodemuksen viitan sinivalkoiset rukoustupsutkin näyttivät vipajavan ja liehuvan eräänlaisessa narrimaisen tarkoituksettomuuden tilassa... Hän muisti kerrotun, että tämän saaren rannalla kohosi luotoja, jotka olivat kuin itsensä Jahven laintaulut; mutta isien jumala pysyi poissa täältä. Luultavasti noissa kivipatsaissa väikkyi pilkallisesti vain vuoroveden taltan kovertama teksti. Häntä värisytti. Suippo voideltu parta tutisi joka askelelta ja hänen mielessään kasvoi masentava tunne, että kaikkia heitä oli jollakin tavoin salakähmäisesti puijattu. Äskeinen olo linnassa, neuvottelut olivat kuin ilkeän turhanaikaista unta, josta oli herätty vain huomaamaan, että mitään ei ollut tapahtunut, ei ratkaisua puoleen tai toiseen.
He astelivat alas satamaan. Paulakengät tuntuivat kovin epämukavilta, niinkuin kaikki tämän käynnin yhteyteen liittyvät seikat.
Aleksandrialainen Filon kummasteli keskustelussa tapahtunutta käännettä. Olihan Joosef Arimatialainen kerrassaan merkillisesti ohjannut syytöksen Pontiuksesta Jerusalemin pappeihin! Ja tuo tapaus nisan-kuun kansallisjuhlan aikaan, – Filonista se oli pelkkä satunnainen välikohtaus Rooman maaherrojen väärinkäytösten tarinassa. Galilean mies? Ristiinnaulittu? Hän ei ollut koko asiasta kuullut. Sitten Pompeijuksen sotien Öljymäellä oli tuon tuostakin notkunut kammottavia ristimetsiä, selootteja oli alinomaa naulattu poikkipalkkiin; jo yksistään Varus ristiinnaulitsi kaksituhatta vankia ja idumealaisen suurkuninkaan aikoina saivat astua kuolemaan sellaisetkin korkeat henkilöt kuin rabbiinit Juudas ja Mattias. Miksi mitata tästä veren valtamerestä yhden ainoan pienen ihmistuskan lusikallista? Mitä varten Joosef Arimatialainen oli niin tehnyt...? Filon, hieno kamarioppinut, joka tulkitsi Moosesta ja Salomonia rikkaassa, loistokkaassa hellenismin keskuksessa, veljensä palatsin kirjastossa, tunsi vain kummastusta, ei muuta. Salainen lääkärinvaisto sanoi hänelle muuten, että tämän ristiinnaulitun oli täytynyt olla joko rukoilun tai paaston riuduttama tai sitten hyvin heikko ruumiiltaan; eihän hän muussa tapauksessa olisi kuollut niin pian kuin kuoli. Hän ajatteli: – Kenties joskus, joutohetkinä, rupean tutkimaan tätäkin ongelmaa. En nyt. Joskus.
Ranta lähestyi. Vyötäisiin asti alaston soutajapoika nosti airot.
Sitten Nikodemus Bonai ben Gorion sanoi hiljaa saadokilaiselle ylimykselle: "Jos puhut jotakin, puhu aivan matalalla äänellä. Mutta huomasitko Caesarin kasvot? Hän näyttää sairastavan ruttoa, joka on rangaistus ylhäältä. Ja minun käsitykseni mukaan tauti ei koske vain ruumista vaan sieluakin. Tässä ei auttaisi edes Betesdan enkeli." Joosef Arimatialainen vastasi äänettömästi kuin henkäys: "Niin. Jos minulla olisi vihamies, en kiroaisi häntä samoilla onnettomuuksilla, jotka nyt, tänä hetkenä kaatuvat hänen päälleen. Aavistan sen... 'Ristiinnaulittu sinne tai tänne, syytön tai syyllinen! Vain Jumala tietää, kostetaanko sellainen lause Gehennan tulessa vaiko hänen omassa tuskassaan." Hänen kirkkaat syvät silmänsä näyttivät hakevan jotakin Caprin kukkapälvistä, mullasta ja taivaanrannan sinestä. Sitten hän lisäsi mietteissään: "Kun näin ristin nousevan, tiesin, että hirveä rikos oli tapahtunut. Hirveämpi kuin Pilatuksen verilöylyt. Ja kuitenkin kansa itse huusi hänen verensä päälleen sadoiksi, tuhansiksi vuosiksi! Sinä, ystäväni, ostit sata naulaa myrrhaa, balsamia ja tuoksuyrttejä, mutta eihän se voide pese pois tätä tahraa..."
Nikodemus jupisi yhä: "Kun näin keisarin, mieleeni tuli vain yksi olento, jonka kasvot voisivat muistuttaa hänen kasvojaan."
"Kuka?" kysyi Filon.
"Hän, jolle Jumala antoi vallan kiusata Urin miestä epätoivon rajoille. Hän, joka kohosi Pyhän istuimen eteen ja sai vallan Jobin seitsemäntuhannen lampaan, kolmentuhannen kameelin, viidensadan härkäparin ja kymmenen suloisen lapsen yli. Huomaa, Philon, että se tosiaan sallittiin häneltä ylhäältä... Olen paljon tutkinut suuren Hillelin, rabbi Hillel Habablin ja rabbi Shafanin kirjoja, minä tiedän, että hän, jonka nimi on Tärvelijä ja Satan, on vain Ylistetyn käskynvälittäjä. Ja jos ikinä eläissäni olen nähnyt hänet näillä silmillä, se kai tapahtui äsken, muutaman askelen välin päässä tästä satamasta."
Mutta Arimatian mies hymyili melkein ujosti. Kullasta, turmaliineista ja krysoberylleistä sommiteltu kilpi säkenöi hänen vaalean partansa alla kuin tulus, joka turhaan yrittää kipunoillaan sytyttää paksun taulan. "Silloin sinä tiedät myös, ystävä, että hänet luotiin valaisemaan eikä varjostamaan. Ei eletä syvyyksissä sen takia, että niihin olisi synnytty, vaan siksi, että niihin on vaivuttu, vai kuinka, Nikodemus?" Sitten hän vaikeni tiukasti. Hän kulki raskaasti ikäänkuin joka askel olisi painanut lyijypulttina hänen vanhoja jalkojaan. Ja hänen perässään köpitti Nikodemus Bonai ben Gorion, rikas fariseus, kaikkine neljine liehuvine rukoustupsuineen ja pienet lakikotelot otsallaan ja rinnallaan. Mielikuvissaan hän oli jälleen näkevinään sinetillä lukitun kalliohaudan, jossa yrtit tuoksuivat, ja hintelän miehen, joka oli kuollut haavakuumeeseen ja verenvuotoon Gulgultan ristillä.
7.
Yksin. Vihoviimeinkin yksin. Tiberius on noussut ja seisoo paikallaan kuin kivinen kolossi. Tai ehkä hän on Baal Moolokin patsas, jossa pätsin tuli liekehtii. Oikea poski, johon rystyset ovat äsken puristuneet, on polttavan kuuma ja punoittaa. Muuten hänen kasvonsa ovat aivan valkoiset. Juutalaisten venhe häipyy Puteoliin päin. Jos caesar on milloinkaan tuntenut syvää, sydän juuriin yltävää yksinäisyyttä, hän tuntee sitä nyt. Jokainen nielaisu tuo tuskaa, tahmea kieli oli jo äsken vähällä takeltua kuivaan kitalakeen aivan kuin suussa olisi ollut tulta ja sen kalvot palaisivat. Ja sydän läppää ontelossaan hellän raskaana lihasmöhkäleenä kuin veripunainen huojuva kuokka.
Caesarista on kuin hän ajaa tärisyttäisi oman vanhan ruumiinsa lopen särkynyttä vankkuria Caprin tiellä. Hänen jalkansa ovat pilarimaisen jäykät. Hän nousee Damecutan linnaan, sillä pääpalatsia, joka antaa Misenumiin päin, hän karttaa nyt visusti. Ei kukaan, ei edes kissa tai riikinkukko, saa olla hänen tuskansa näkijänä. Pois auringon porottavasta pahasta valosta...! Jospa tiedettäisiin, miten ilkeästi sotilaiden, eläinten, lasten, sihteerien, palvelijoiden äänet särisevät hänen korvissaan ja miten joka sana lävistää kuin neula hänen rumpukalvojaan. Särkevän otsan alla vain elää tunne, että kohta, kohta hän on näkevä kirkkaasti erehdystensä koko määrän. Epätoivon täytyy vyöryä pauhaavana tulvana hänen ylitseen. Hänen ihmisuskonsa, jos sitä vielä on ollut, on sammunut tyhjääkin tyhjemmäksi. Miten hänen surkea pyrkimyksensä voisi estää kohtalon sirppiä heilumasta, mitä hän, nujerrettu vanhus, mahtaisi kohtalolle? Käyrä piilu niittää tähkäpäitä. Terä sivaltaa. Mitä sille merkitsee pienen kalliosaaren vanki, mitä purppurapuku, vaivainen ukkosseppele, ihmiskäsin punottu suojakalu tai hämärä halu luottaa edes johonkuhun maailmassa? Caesar on kokenut monenmoista, mutta petos on aina ollut ylivoimaisesti suurin, hän on nähnyt kavalluksen hirmut, mikään ei ole hänelle vierasta, jokainen kauheus on vanha tuttava. Sen mustan astian hän luuli jo tyhjentäneensä sakkaa myöten. Ja nyt repii pikku kirje hänen sydäntään kuin tulioas. Kuinka kertoikaan vanha satu? Ei Thetiksen poikaa ammuttu otsaan tai sydämeen, vaan siihen, mikä hänessä oli arinta: kantapäähän. Peitsi vereslihan läpi syvälle haavaan, ettei sitä enää irti saa...
Vanhus tallasi suikertavia koirannauriita. Linnan seinät kumottivat tummina; murskatun ikkunan sirut ritisivät hänen kavutessaan. Kaikkialla autiutta, rikkaruohoja, rappeutumisen tunkkaa ja hämyä. Ikkunalasien särmät kiiluivat kuin teloittajan aseet, jotka voivat milloin hyvänsä pudota alas. Käytävä oli pilkkosen pimeä. Tiberius sukelsi tähän kosteaan, homeelta tuoksahtavaan holviin ja sulkeutui tornikamariin. Sitten, yhä vielä kuin pahan unen vallassa, hän komensi tuomaan papyrusta, mustetta ja kyniä. Nyt, nyt ei kysytä jemeniläisen horoskooppeja! Nyt ei kysytä neuvoa keneltäkään!
Ja ennenkuin vapiseva datarius ilmestyi kirjoitusneuvoineen, caesar tempasi pukunsa laskoksista vielä kerran esille kohtalokkaan kirjeen. Hän kehitti sen auki, hänen silmiään hämärsi... hädin tuskin hän sai selvää kreikkalaisten kirjainten koukeroista, sillä sanat huojuivat ja hyppivät ilkeästi. Hänen oli koottava kaikki voimansa lukeakseen: "Jotta viattoman veri muistettaisiin: Olen tarkasti kuvaileva, kuinka Siionin raati keräytyi sen juhlan aattona, jona Raakelin heimo pakeni faarao Menephtahin kaupungista..." Niin, niin juuri, senkin pitkäpiimäinen vanhurskauden advokaatti! Kirotut sormet, jotka eivät erottaneet oikeata asiakirjaa väärästä! Tiberius paiskasi rullan permantoon. Häntä sekä hävetti että raivostutti, että oli tullut tällä tavoin sekoittaneeksi nämä kaksi kirjettä. Mitä tässä merkitsi jonkun syyttömän tai syyllisen Galilean miehen loppu? Enkö sitten ikinä säästy mokomalta oikeudentunnon ulostukselta ja sen pyyhepapereilta?
Caesar istui kankeana kuin kivipaasi, verestävät silmät tähtäsivät mitään näkemättä suoraan eteenpäin, suu nytkähteli. Ja vihdoin, kuin vaiston käskyä totellen, hän sittenkin poimi lattialta Joosefin kirjeen ja sulki sen lippaaseen, jossa säilytettiin anomuksia. Oli jo hyvin kauan siitä, kun hän oli siirrättänyt sen pääpalatsista Damecutan kolkkoon, autioon holviin. Arkun metalliset saranat kirskuivat ruostuneesti. Hän oli yksin. Hän nousi. Alkoi vaeltaa nurkasta toiseen, edestakaisin.
Tiberius käveli hiipivin askelin permannon yli. Kalmanvärinen laiha hahmo, jonka nenän tienoilla ja poskipäissä kuvastui tänä hetkenä enemmän kuin koskaan ennen äitivainajan ilme.
Mitä merkitsi nyt meren sini ja pauhu, mitä merkitsivät Caprin kukat tai villimehiläiset kaunokin mykerössä, kun kaikki luhistui! Ja kuka osoitti hänen monikymmenvuotisen työnsä perustan horjuvan, ellei kuollut vanha nainen? Haudan takaakin Livia Drusilla ohjasi hänen kohtaloaan kuin jokin hirmuinen, epätodellinen sadun velho. Kärsittyään monta päivää hämärää sielullista levottomuutta, joka tavallisesti käy ankaran iskun edellä, vanha mies oli tänään saanut lyönnin vasten kasvojaan. Ei, tuo kaappiin suljettu anomus kaikkine joutavuuksineen sai jäädä sinne. Mutta se, mikä oli tärkeintä ja mikä maistui hänen suussaan kuin ihmispetoksen sapelia täytetty malja, oli tuo tuossa. Huolellisesti kääritty paksu kirjepinkka. Sen sinettiä ei ainakaan matkalla ollut sulatettu. Hän oli yrittänyt tunkea sen takaisin mantteliin, ikäänkuin haluaisi vielä kerran paeta ilmeistä totuutta. Puolittain vaistomainen toimenpide, jossa kuvastui avutonta itsevarjelun halua.
Ja vaikka jokainen kynän piirto olikin syöpynyt polttavana muistiin, hän kehitti uudestaan äidin kirjeen auki. Hän rupesi lukemaan, pienet hikihelmet otsan rajassa. Hänestä kuulosti kuin äitivainajan oma ääni kaikuisi haudan onkalosta ja äidin keppi kolkkuisi:
"Livia Drusilla tervehtii Tiberius Claudiusta." Kaikkien menneiden pettymysten jälkeen, ennen kaikkea Caprille lähdön jälkeen, vanhus ei halua tunnustaa poikaansa, onhan poika hänet niin tylysti viskannut luotaan. Hänen suuret hankkeensa on kaadettu kumoon, ihan kuin lempilapsi olisi pannut jalkansa poikkiteloin äidin tielle, jotta vanhus kompastuisi. Mutta Claudiusten veren ja suvun nimessä hän lähettää sittenkin nämä kirjeet. Jotta pojan sokeat silmät aukenisivat. Tämä on päivätty ja kirjoitettu Livillan eunukin Lygduksen käsialalla, sinä vuonna, jolloin ruhtinatar jätti asuntonsa tyhjilleen ja matkusti Bajaen kylpylään. Kuun neljänneksen yönä, jota Sejanuksen kerrotaan pitävän erityisenä onnenhetkenään. Kaikki mukaan liitetyt kirjeet on otettu Livillan mustasta asiakirjalippaasta – ne ovat aitoja ja puhuvat kyllä puolestaan, ei pistettäkään ole lisätty tai poistettu. "On mahdollista, ettei ajan lyhyys salli minun toimittaa kääröä sinulle. Joka tapauksessa se lukitaan Pyhän Tulen papitarten salaisimpaan arkkuun, ja kun oikea päivä tulee, joku vestaaleista tuo käskyni mukaan sen sinun huostaasi. Myönnän, Tiberius, että olen tähän mennessä ajatellut kuolemaa joltisellakin kammolla. Se on merkinnyt minulle toimettomuutta, tylsää unta, mutta nyt tuottaa lohtua ajatus, että ohjaan elämääsi vielä silloinkin, kun Yön lautamiehen raha on kieleni päällä ja tuhkani on kätketty kultaiseen uumaan..."
Auringonvalo sai ikkunan seleniitin kimaltamaan. Puolittain muistoissaan, puolittain selvänä näkökuvana, niinkuin hyvin kiihkeän ajattelun hetkinä usein tapahtuu, caesar näki äidin istuvan pahkasauvaa pusertaen. Siinä nyt oli kostaja ja kosto! Vai saattoiko ainoakaan ihminen sanoa, että tuo oli äidin huolehtivaista hellyyttä lapsensa puolesta? Rajatonta, hirmuista huolenpitoa kylläkin, joka ei pelkää edes kuolemaakaan vaan järjestelee suvun asioita luonnollisen lopun ja polttorovion takaa. Semmoisena hän oli vajonnut kuolemaan, äiti, nahkanruskeat kasvot kovina ja ohimohiukset valuen kuin sula jää Alppien huipuilla, tyly, ankara ääni jauhaen käsittämättömiä sanoja. Koko hänen elämänsä oli ollut vehkeilyä täynnä; kuinka hän nytkään olisi siitä luopunut?
Kuin pahan unen alta caesar kuuli tämän järjestävän tahdon sauvan kalinan. Kuuli äänenpainot, jotka ikäänkuin polkivat hänen sydäntään lokaan, raskaina kuin norsujen jalat: Vai aiot napista, poika? Kumota aikomukseni tyhjiin? Luulit kai, että sinulla on määräysvalta ja että voit tehdä tai olla tekemättä oman halusi mukaan, että kaikki on silloin hyvin, kun minä, äitisi, en taluta sinua kädestä. Surkea erehdys... Minä korotin sinut ylös ja ilman minua et niissä korkeuksissa pysy. Ehkäpä olisin menetellyt oikein, ellen olisi avannut silmiäsi näkemään asiain todellista laitaa, sillä tähän Sejanuksen ja Livillan pyydykseen sinä olisit nujertunut, yhtä varmasti kuin Drusus parkakin. Mutta äiti on sentään aina äiti, Tiberius, vai kuinka? Nyt, kun luet näitä kirjeitä auringon tai kynttilöiden valossa – mistä minä, vainaja, sen tietäisin? – harkitse tarkoin, oletko mitään itsestäsi, ilman minua... Ikäsi kaiken olet oleva pariton luku. Nolla, josta minä tein ykkösen. Älä kuvittele, että minä hakkaan itselleni hautakiven sinun tuskastasi, poika. Mutta minä asetin päämäärän jo silloin kun sinua kannoin, ja sen vuoksi, vain sen vuoksi jatkan työtäni, jotta sinä kukkisit ja kaikki muu olisi pelkkää lantaa, – jatkan äitivainajana siitä mihin elävä äiti lopetti. Kerran, kun olit lapsi ja minä ja isäsi olimme karkumatkalla palavasta Perugiasta, sinä tuhersit itkua, tahdoit muka kääntyä takaisin. Hölmö, sokea henki, joka ehdoin tahdoin hakee liekkikuolemaa! Ja sitten luotit Sejanukseen enemmän kuin minuun, olit muka aivan varma, että se ystävyys ei ainakaan tuo palorakkoja. Näe nyt. Lue. Ja sano, kun olet lukenut, kumpi meistä kahdesta oli viisaampi, minäkö vai sinä? In aqua scribis... veteen kirjoitat, ellen minä kättäsi ohjaa!
Caesarin hampaat kalisivat. Hänestä tuntui, että hän tukehtuu. Äitivainaja liikkui täällä hänen ympärillään, tartuttava, salakähmäisen hellä ja kaamea ote tuntui hänen ranteessaan, ikäänkuin vanhan naisen varjo yhä olisi kuljetellut häntä määrättyyn suuntaan... Jotakin kummitusmaisen valtavaa tuossa vainajassa oli. Pahkasauva kolkkui, jäänvihervät hiukset valuivat kultaverkon alta. Totisesti, horna oli avattu! Ja tässä pöydällä oli äidin todellinen testamentti pojalleen, ei tuo, joka oli juhlallisesti luettu senaatissa ja joka koski vain hänen jäämistöään, vaan toinen ja monin verroin kammottavampi, joka oli kuin äidin kepin isku hänen otsaansa.
Tiberiuksen ei tarvinnut toistamiseen lukea Sejanuksen kirjeitä Livillalle osatakseen ulkoa joka lauseen. Ne polttivat hänen aivojaan. Jokainen sana kipunoi tulikirjoituksen tavoin ilmassa.
Hetken aikaa hän oli näkevinään selvästi kuin unessa ruhtinattaren mustan lippaan. Hän mietti, mahtoiko tuo luonnoton portto lainkaan huomata, että kirjeet oli väärennetty, vaihdettu? Hän näki myös suuren muhkean vuoteen ebenpuisine käärmemäisine pilareineen, jossa nainen otti vastaan rakastajansa. Vuosien halki hänen muistoihinsa nousi epätoivon yö, jolloin hän oli istunut permannolla ja tuudittanut sylissään oman poikansa kuumeista, kosteata, pörröistä päätä... Vielä kerran hän oli kuulevinaan henkilääkäri Klarikleen nopeat askeleet; kylmiä pyyhinliinoja ja kuumia savipulloja kannettiin, Drusus keinui hänen polvillaan väistämätöntä, kauheata kuolemaa kohti. Drusus, jolle Aelius Sejanus oli hetkistä aikaisemmin ehdottanut kansantribuunin arvoa! Ei mikään ihmisapu ollut voinut sinä yönä lievittää hänen tuskaansa eikä poistaa survottua lasijauhetta pojan ruumiista –
Caesar käveli kuin vainottu otus mosaiikkilattialla, johon oli kuvattu rönsyileviä kukkia ja etelästä nousevan kuun ensimmäinen neljännes. Siinä oli versovan kevätruohon ja sinen ja kullan värejä. Mutta mitä kaikki loisto liikutti häntä nyt enää. Hänen vihansa paisui.
Ainoa mies, johon hän oli pannut luottamuksensa, oli hänet pettänyt. Ihmisten keskellä hän oli vuosikymmeniä kuullut vain käärmeenkielten lipovan, mutta tuota yhtä, tuota ainoata hän ei ollut ikinä osannut epäillä. Ja että kaikkein katkerin nyt tapahtui, että alhaisin, myrkyllisin kyynpurema tuli siltä taholta... Kuin johdonmukaisena kuvasarjana Tiberius oli näkevinään Sejanuksen nousun vähäisestä vartiosotilaasta kaartin prefektin arvoon ja siitä paljon ylemmäksi, hänen uskotukseen, hänen ystäväkseen näinä autiuden vuosina. Hän muisti miehen yhä tihentyvät, viimein tuhkatiheiksi muuttuvat käynnit palatsissa. Hän näki kalpeat kasvot, joista terävinkään silmä ei voinut lukea muuta kuin tyyntä jaloa uskollisuutta. Kaikkina näinä vuosina prefekti oli hiipinyt hänen rinnallaan kuin varjo, tumma vaippa kahisten ja kultaiset vitjat säkenöiden. Jos vampyyrit, jotka imevät ihmisverta, eivät riippuisi pää alaspäin, konsuli Aeliuksen adoptiivipoikaa voisi verrata vampyyriin. Kuinka sanomattoman ovelasti, kuinka harkitusti Sejanus olikaan saanut hänet rakennuttamaan suuren Castra Praetorian Rooman muurin ulkopuolelle, vain jotta pääkaupungin varusväki olisi miehen käskettävissä sinä hetkenä, jolloin hän kiristäisi paulan...! Ja kaikki lorut Ostian aallonmurtajasta, jota Tiber ei muuten lainkaan tarvinnut, kaartin alituiset harjoitukset, Idän vehkeilevän kuninkaan Vononeksen mahdollisuuksien aliarvioiminen, Pison toimittaminen Syyriaan, nöyrä kieltäytyminen arvoasemista? Pelkkää teeskentelyä. Verikoira oli seurannut herraansa ja seurasi vieläkin. Se odotti varjossa, pureutuakseen hänen kurkkuunsa.
Tiberius ymmärsi tänä hetkenä miltei haaveellisen kirkkaasti Rooman oikeusjutut, nuo monien kanteiden, syytösten, ilmiantojen juonet. Mikään ei Damecutan linnassa nyt jäänyt hämäräksi. Hän näki taitavasti kudotun myrkyllisen saalistusverkon huojuvan. Sen langoissa riippui jo monta ruumista.
Ensin siihen olivat sortuneet olemattoman puolueen olemattomat johtajat, aluksi joukko enemmän tai vähemmän mitättömiä uhreja, sellaisia kuin onneton ritari Libo. Siihen takertui Agrippinan ystävätär Aemilia Lepida, jonka prosessista verinen ilmiantojen kone alkoi varsinaisesti käydä. Niin siis oli, että juuri hän, Tiberius, antoi rikoksen varjon langeta vanhan ystävänsä Calpurniuksen ylle, kunnes mies surmasi itsensä, ja salli tuomita syyttömän Corduksen, jonka historiateos poltettiin julkisesti aedilien toimesta –. Mitä tässä merkitsivät vähäarvoisemmat uhrit, Volusius ja Crispus, vangittu Priscus ja Ennius hopeisine yöastioineen! Jumalat tiesivät, miten selvästi hän nyt näki petoksen kuiluihin. Ja eräiden aavistusten ja olettamusten valossa hän pani merkille tuonkin, minkä laintutkija Nerva aikoinaan oli huomannut: että hänen omaa poikavainajaansa oli niin kiihkeästi johdeltu puolustamaan määrättyjä syytettyjä. Kavaluutta. Äärimmäisen kaukonäköistä harkintaa, se täytyi myöntää. Tummapukuinen mies Roomassa ei varmaankaan hetkeksikään unohtanut mustelmaa, jonka hän oli saanut Drusuksen nyrkistä. Olkoon hän seitsenkertaisesti kirottu, ja kirottu hän tästä hetkestä lähtien on!
Niin, kaikki oli nyt kammottavan selvää. Ei pieninkään yksityisseikka rikkonut salajuonen kokonaisuutta. Tiberius tunsi hampaittensa narskuvan raivosta. Taitava pelaaja seisoi tuossa hänen rinnallaan hiukan kumarassa asennossa, kalpeat kasvot niin ihmeen puhtaina ja luottavina, ja heitti noppaansa. Mutta nyt, nyt hän saa nähdä –! Vähät siitä, että Gallus nääntyy Mamertiuksen vankilassa, vähät Agrippinasta ja hänen pojistaan! On vain onneksi, että heidän tapaisensa hautovat luonteet eristetään ja että heiltä puuttuu mahdollisuus vehkeillä niinkuin tämä ainoa ystävä on vehkeillyt.
Ja hänet valtasi äkkiä keskellä linnaansa kauhea turvattomuuden ja ihmispelon tunne. Hän ryhtyi hätäisesti tekemään luetteloa valtakunnan sotavoimista. Hän lähetti idänpuoleiseen linnaan pikaisen käskyn, että hopeat, kullat ja jalokivet oli varmuuden vuoksi lastattava kevyeen ja hyvään laivaan; yön kuluessa oli oltava valmiit lähtemään Egyptiin; merkkinä olisi, että Augustuksen majakan liekki äkkiä sammuisi. Ymmärretäänkö –? Hän kulki edestakaisin Damecutan holvissa kuin vangittu peto. Kunhan vain valtakunnan sotavoima pysyy rauhassa... Misenumin läntinen ja Ravennan itäinen laivasto, Gallian niemimaiden laivat, Reinin päämahti kuljetusaluksineen ja nuo kahdeksan legioonaa, jotka on asetettu suojaksi germaaneja vastaan, eivät kylläkään ole Sejanuksen ulottuvilla. Espanjan kolme legioonaa pysyvät minulle, Caesarille, uskollisina, samoin kaksi afrikkalaista ja ne neljä, jotka on marssitettu Eufratin varsille. Pannoniassa ja Tonavan seuduilla on kahdella legioonalla yllin kyllin työtä vehnälotjien kuljetuksesta. Mutta Rooman kaupungin yhdeksän tuhatmiehistä kohorttia ovat Sejanuksen hallussa, ja mies tietää, mihin käyttää niitä. Hän on kutonut järjestelmän, joka tähtää ylemmäksi kuin kukaan olisi uskonut, hamaan kruunuun ja purppuraviittaan, vallankaappaukseen.
"Mutta niin ei tapahdu" keisari miltei huusi. Ennen tuntemattoman kiivas raivo valtasi hänet. Hän olisi nyt ollut valmis antamaan palttua Rooman laille. Hän halusi ruoskia petollista miestä omin käsin flagrumilla, jotta veri roiskuisi. Nähdäänpä, eikö kyhmy hänen hartioissaan tule matalammaksi... Olkoon iäti kirottu taivas, koskapa ei iske jylinän ja tulen vaajalla sen ihmisen kyttyrää! Ja miksi vain häntä? Miksei joka ikistä, joka elää ja on? Minä, Tiberius, vaadin ja haastan kostoa! Minä tahdon, että kohtalon viha lyö kuin nuija! Ylhäältä alas hamaan ihmishornan pohjaan, ettei jälkeä jää! Mittaamattoman tylysti niinkuin taivaalle sopii, kerrankin, kerrankin ihanan oikeudenmukaisesti! Jos jotain ylipäänsä kuulet, kohtalo, kuuntele minua nyt. Vai ovatko korvasi umpilukossa? Mitä ikinä rukoilin hyvää, sen sinä kielsit. Monesti uhrasin sinulle... Haista nyt kerrankin vihan suitsutusta! Vai et kuule? Kuuromykkä jumala, jota hupsut palvelevat! Oivallista. Kohtalo kohtaloa vastaan, minä sinua vastaan, taivas. Älä luule, että minä en pysty iskemään. Verisesti, kamalasti minä kostan tämän kataluuden...! Siittäjästä aina siemeneen minä maksan, kuuletko! Huomaa nyt, kohtalo, ei ketään jätetä eloon. Ei ketään. Tuhlata hyvyyttä, luottamusta, uskoa miehelle, joka sitten pettää kauheammin kuin kukaan. Ja mikä hän on? Tämä musta lepakko, tämä turmankyttyrä? Niin, niin, tietysti, niin tosiaan, kuka ei olisi itsekäs ja sen mukaan toimisi... pannaan maalitaulu korkealle... sehän on vallan luonnollista, niinhän järkevä mies aina tekee... Mutta nyt kukistut, Sejanus. Nyt et nouse. Kauheasti minut petit ja nyt sinut petetään. Ja kuinka on, eikö pahalla koiralla ole pahat penikat? Hajoitan koko pahnueen, murhan ja teurastuksen minä annan käydä sen yli veritulvana –
Caesarin kasvoista oli haihtunut viimeinenkin värin häive. Raivon horkka vapisutti häntä kiireestä kantapäähän, hänen leukansa tärisi. Ei tarvinnut näytellä kivijumalan osaa. Olivathan juutalaiset tipotiessään, kukaan ei kurkistanut tähän huoneeseen.
Ja mitä enemmän hän muisteli oman hölmöytensä päiviä, jolloin Sejanus aina, aina seisoi hänen rinnallaan kuin kuiskaaja... Mikä musta demooni tahtoi, että juuri tuo ainokainen oli hänet kavaltava? Tiberius kuuli oman sydämensä lyönnit. Moikuvaa, heittelehtivää jylyä, myrkytetyn veren kasvavaa suhinaa. Otsa takoi haljetakseen aivan kuin pienet kapulat naputtaisivat luurumpua. Ja kesken kaiken hänen mieleensä välähti kysymys: Miten kostan? Tapanko hänet? Tapanko lapset? Eikö Sejanus ole niin perinjuurin itsekkyytensä pilaama, ettei hän ole elämässään ketään rakastanut eikä keneenkään kiintynyt? Mikä muu sille miehelle olisi pyhää ellei oma minä?
Jonakin hetkenä hänen mieleensä muistui karvainen hieta-ampiainen, vaistomaisesti toimiva pieni peto, joka ilmestyi tälle saarelle helmikuun lopulla eikä milloinkaan, ei erehdyksessäkään painanut myrkkyneulaansa muualle kuin kiemurtelevan toukan kaikkein arimpaan kohtaan. Hän oli ollut toukka ja tuo toinen oli hänet lamauttanut. Mutta nyt varokoon itse pistoa. Caprin herra ei suotta ole käynyt hänkin koulua mehiläisten ja ampiaisten luona. Sekä mies että nainen, likainen murhaajapari, ovat nyt molemmat pinteessä.
Se seikka, että purppuramantteli yhä riippui hänen olkapäillään, tuotti Caesarille hetkellistä tyydytystä. Valta, valta oli vielä hänen! Kenties hän tunsi, hänen täytyi tuntea voimansa juuri tänä tuokiona moninkertaisiksi. Riikinkukkojen huuto, palatini-sotilaiden askeleet, himmeä auringonkiille pahoissa kirjeissä, meren pauhu vakuuttivat hänelle, että hän toimi halunsa mukaan ja että hän oli nousemassa voimansa ylimmille huipuille. Mutta teko itse? Miten menetellä? Olihan Sejanus itsekin toiminut jo vuosikausia kuin kaikkein taitavin rikoksen kutoja. Olihan hän asettanut oman ruumiinsa kilveksi Caesarin ruumiin yli tuona hetkenä, jolloin luola Capuan tiellä sortui ja jolloin prefekti, jos hän olisi ollut taitamattomampi, lyhytnäköisempi vehkeilijä, olisi huoleti voinut antaa kuoleman tehdä tehtävänsä.
Tiberius sanoi ääneen: "On meneteltävä äärimmäisen ovelasti, yhtä ovelasti kuin Sejanuskin... On punottava loukku ja annettava hänen pudota siihen. Ja kuitenkin, että minun täytyi kokea tämä...!"
Mitä tuli Germanicuksen lapsiin, hänet valtasi miltei ilkeämielinen päättävyys. Hän päätti toistaiseksi uskoa Gaius Caligulan prefektin haltuun, jotta senaattorit tuudittaisivat itsensä uskoon, että kruunu sittenkin, kaikesta huolimatta, oli tuleva sotilaiden jumaloimalle Germanicuksen pojalle. Ja vieläkin enemmän. Majesteetin pään sisällä kehkeytyy ajatus, niin varovainen ja viekas, että se on kuin saalista vainuavan pedon viisautta... Minä, Tiberius Claudius, nimitän ensi tulevaksi vuodeksi Aelius Sejanuksen valtakunnan toiseksi konsuliksi, minä myönnän hänelle senaattorin arvon. Uhratessaan norsunluisella veitsellä pyhiä sonneja hän ei aavastakaan, mikä häntä odottaa, ei hän eikä senaatti. Nyt sokaistaan hänen silmänsä, niinkuin minun silmäni ovat olleet sokaistut.
Purppurakaapuinen vanhus, jonka puvun solki oli auennut, rupesi jälleen kävelemään. Tässä suuressa huoneessa hänellä ei ollut mitään päämäärää. Hän asteli edestakaisin. Hänen aivonsa takoivat aivan kuin veri puristuisi esiin sinisistä kanavistaan.
Kenties, hänen itsensä sitä aavistamatta, kaikkeen tähän kätkeytyi vapautumista. Ihminen, joka on hyvin kauan ollut toisen käskyvallan alla, vaikkapa alamaisen ja nöyränkin ja salatun, tuntee kahleiden putoavan sinä hetkenä, jolloin hän selvästi näkee petolliset tarkoitusperät. Mutta hänen tietoisuutensa täytti vain koston hekuma. Mikä sokea talutettava hän olikaan prefektille ollut! Äitikin, jonka näkymättömän johtelun hän yhä tunsi, ikäänkuin häipyi aaveena tämän toisen, tämän etruskilaisen kavaltajan olan taa. Mutta loppu on lähellä. Rangaistus jylähtää nyt raskaana. Kosto iskee kuin salama poppelien ympäröimään taloon ja Livillan vuoteeseen.
Äkkiä Tiberius tarttui ohueen siveltäneen ja kastoi sen musteeseen. Hän rupesi kuin kuumeen vallassa kirjoittamaan kirjettä Antonialle Tusculumiin. Hänen lumivalkoiset kasvonsa olivat vääntyneet, mutta niistä paistoi harkinta. Ja vanha hallitsija tiesi siveltimen lentäessä papyruksen yli, kenet hän jo tänään lähettäisi viemään kirjettä perille. Oli vain varovaisesti vielä tuhlattava aikaa, sillä ennenkuin ukkonen puhkeaa, metsässä on hisahtamattoman hiljaista. Hän kirjoitti siitäkin, hän määräsi päivän ja sopi ajan, kääri sitten tämän papyruksen mantteliin ja punnitsi sitä miettivästi sormissaan. – Kun Picus on kuljettanut satamasta juutalaiset, häntä odottaa Puteolissa ratsu, enkä nyt kitsastele rahoissa... Ja jos Antonia on kyllin ankara ja oikeamielinen, jos hänessä on voimaa istua tuomarinistuimelle, niin tapahtukoon siten. Sillä äidin on tässä tapauksessa kuritus.
Hetken aikaa Tiberius muisteli Antonian kirkkaita ja miltei väkivaltaisen itsepintaisia silmiä, jotka olivat kauan sitten, yksinvallan joutavuuksien halki, nähneet syvälle hänen kohtaloonsa. Hän muisteli vanhan naisen suoraa ryhtiä ja hänen selkeätä ääntään, naisen, joka multasi kirsikantaimia kaukana Albanovuorilla. Antonian vaipan helma oli likaantunut, hänen stolansa niinkuin vaununsakin olivat kovin vanhakuosiset, mutta mitä se merkitsi? Hän kuului, tai hänen olisi pitänyt kuulua edellä olleisiin sukupolviin. Hän oli kuin vanhojen satujen äiti Veturia tai tarmokas Cloelia tai Gracchus-veljesten äiti, jota vedettiin vaunuissa Pyhää Katua pitkin. Nyt sitä vastoin... myöhäistä kaikin tavoin. Tuossa oli ohut, raskauttava, katkera kirje, joka kavalsi velivainajan leskelle hänen oman tyttärensä rikoksen.
Ja Tiberius oli näkevinään Sejanuksen rakastajattaren hiukan humalassa ja antimoniumia ripsissään. Hän makasi kierrepylväisessä loistovuoteessaan. Hänen kohtalonsa oli nyt sinetöity sekin.
Vielä kun caesar lähti nousemaan Solariksen vuoren rinnettä, hänen jupiseva äänensä sulautui meren pauhuun: "On oltava äärimmäisen ovela..." Hän hioi säilän niin huomaamatta, ettei ainoakaan ihminen kuullut tahkokiven narsketta. Mutta jollakin tavoin hän ei enää ollut kaiken tämän epätoivonsa ja vihansa keskellä sama mies kuin ennen. Sanomaton yksinäisyys piiritti häntä, ja hän näki viimeisen todellisen ystävänsä häipyvän pois.
8.
Oli vartionvaihdon aika eräänä yönä, galliciniumin sotilaallinen törähdys oli juuri vaiennut, kun pimeyttä repäisi toinen ääni. Kaukaa idänpuoleisen linnan salista kumahti raskaan metallirummun kutsu. Kohortinpäällikkö Macro kuuli puolihorroksen lävitse tuon käskevän jylähdyksen; hän oli juuri vaipumaisillaan uneen... Nyt hänen isoille, arpisille kasvoilleen levisi harmin ilme. Ei käynyt siekaileminen, hänen täytyi totella, keisari kutsui.
Vartiohuoneessa oli kirotun pimeää, hän sai hädin tuskin sidotuksi uumavyön. Solki raapaisi hänen peukaloonsa naarmun. Pieni öljytuiju lepatti viluisen sinisenä, ja joka henkäisyllä ilmoille tuprahti huurua. Liekki tuikki kuin miekan kärki, upposi pimeyden lihaan ja ponnahti esiin kuin säilä haavasta. Tämä mielikuva oli kovin sumea. Se oli Macron näkemän sotaisen unen jätettä, joka himmeni nopeasti.
Aina kun tuli leimahti, Naevius Macron rokonarpiset kasvot sukelsivat raa'an ja typerän näköisinä sen vipajavaan hehkuun. Hän oli suojeluskohortin päällikkö. Tappelut, porsastelu ja juomingit olivat melko lailla herpaisseet häntä. Suuri punainen pää oli pöhöttynyt, ihossa risteili vaaleita sapelinarpia. Hänen isänsä oli aikoinaan ollut Tiberiuksen orjana, mutta tämä vapautti hänet sitten ja mies sai täydet kansalaisenoikeudet. Poika, Naevius Macro puolestaan marssi viitisen vuotta jalkaväkijoukkojen mukana Pohjolan rämeseuduilla, hänet oltiin jo vähällä ylentää kenturioksi, kun hän syyllistyi ohran näpistelyyn ja joutui kokemaan justuariumin, pieksemisen. Mutta siitä päivästä lähtien hän taisteli kuin pantteri. Kun Tiberius keisariksi tultuaan valitsi itselleen henkikaartin, sen johdossa toimi myös Macro. Karkea, raskasruhoinen jättiläinen, jonka silmät verestivät älyttömän raakoina tuuheiden kulmakarvojen alta ja jonka vasemman korvan kheruskien luuveitsi oli silponut. Ilmetty pyöveli ja sotamiesten kauhu. Kolmikymmenvuotiaana hän nai erään Atellan ilotytön Ennian – mutta vaimo vietti kaiket aikansa pääkaupungissa. Joinakin iltoina, kun sotilaat lämmittivät käsiään hiiliastian päällä ja varmasti tiesivät, ettei kukaan ollut kuulemassa, he kuiskuttivat toistensa korviin rumia juoruja tuosta sirosta lutkasta. Vai kuinka oli, eikö Macro toiminut parittajana? Ja eikö Caligula tehnyt joka viikko salaisia käyntejä Ennian asuntoon, Ennian, joka tunsi lemmenleikin koko aapisen paremmin kuin koskaan Elefantis ja Astyanassa...! Ei puhettakaan, ettei aviomies olisi ollut siitä perillä. Macro toimi vaimonsa kanssa yksissä tuumin, jok'ikinen kultaraha kyllä jaettiin kahtia, ellei muuten, niin läimäysten ja ruoskanlyöntien avulla.
Jos Naevius Macro tunsi nämä juorut, hän vaikeni visusti. Hän löi kyllä miesten nenät verille, kun niikseen tuli, mutta tässä asiassa, – olkoon!
Hän tiesi, että hänen oli näissä pukimissaan riennettävä keisarin luo. Hän oli muuten vanhan tottumuksen mukaan paneutunut makuulle kaikki asevarukset yllään ja nahkaremmit pohkeissaan, niinkuin oli tottunut nukkumaan sotateltoissa. Idässä näkyi jo vaisua kajoa ja hän päätteli siitä, että aamu oli pian valkenemassa. Jossakin tajuntansa pohjalla Macro tunsi tämän kalenterivuoden numerot, seitsemänsataa, kahdeksankymmentä ja neljä. Hänellä ei ollut aikaa sytyttää öljysarvia; rummun kumahdus toistui käskevänä. Hän näki tulen häämöttävän keisarin työkammiosta.
Kun vielä hiukan uninen Macro astui huoneeseen, Tiberius istui mustalla leposohvalla. Istui eikä nojannut. Hänen laihat, jäykät kasvonsa olivat ilmettyä kiveä tai luuta. Lamput savusivat. Kolkko, kelmeä hehku yhdisti hetkeksi nuo kaksi eriarvoista miestä, toisen, joka oli miltei kuin orja, ja toisen, jonka laihoilta olkapäiltä huolimattomasti valui maailman herran tumma purppuraviitta.
"Sinä lähdet heti kohta Puteoliin", sanoi Tiberius jääkylmällä äänellä. "Odottamatta aamun valkenemista. Poika venheineen on valmiina satamassa. Ja sinä kätket tämän senaatille osoitetun kirjeen vaippasi alle. Majataloihin Puteolin ja Rooman välillä on erityisesti sinua varten satuloitu ratsuja, niin että voit lentää pohjoiseen kuin nuoli. Ellei kirje tule ajoissa senaattiin, tiedät, mikä sinua odottaa."
Macro sopersi kankeasti: "Tiedän –"
"Jos satut tapaamaan Aelius Sejanuksen – muista, että hän aina istuntopäivinä kävelee torin poikki Kuuriaan – huomauta hänelle erikoisesti, että hänelle on viimeinkin myönnetty tribuunius. Mutta nyt, Macro! Tahdotko nousta korkeammalle kuin hän? Tahdotko saada haltuusi kaartin prefektuurin? Minä annan sinun mukaasi kahdeksankymmentä nahkapussia, kaikissa on valtion pajassa lyötettyjä kultarahoja, ja ellet ole aivan hölmö, sinä ostat koko sotilasjoukon. Kaikki Castra Praetorian miehet, ymmärrätkö? Minusta tuntuu, kuin, tämä pitäisi naulata aivoihisi... Joka tapauksessa, nyt nouset muutamassa lyhyessä hetkessä arvoon, jota et ole uneksinutkaan. Mutta varo paljastamasta tätä! Ei sanaakaan, kaikkein vähimmin Sejanukselle itselleen. Minä olen jo kirjoittanut valtakirjan, joka takaa sinulle Rooman kohorttien ylipäällikkyyden, ja muista, että jokaisen miehen käsiin paikalla annetaan kolmekymmentä aureusta. Nahkakukkarot on viety rantaan, sinetöity kirje ja valtakirja ovat tässä."
Hän ojensi ne Macrolle. Tämä otti ne vastaan kuin unessa. Sitten kajahti tyly komennus: "Pois. On lähdettävä heti kohta matkalle. Mutta pidäkin kielesi kurissa, senkin arpinaamainen hurtta!"
Eikä uninen, lopen hämmentynyt Macro tiennyt mitä ajatella, kun hän laskeutui heikon kuutamon loisteessa näsiä- ja myrttipensaiden välistä alas satamaan, missä soutajapoika Picus jo odotti venheineen.
NELJÄS KIRJA.
Valitusportaat.
1.
Sen jälkeen kuin Julius Caesar oli murhattu maaliskuun Iduksena, oli taikausko (miltä taholta se sitten virtasikin) tehnyt salaisen vaikutuksen aateliin. Viralliset senaatin istuntopäivät valittiin Roomassa mitä tarkimmin. Viime aikoina tuossa kaikessa oli alkanut ilmetä suoranaista kohtalonkammoa.
Pyhiä muodollisuuksia kunnioitettiin nyt erikoisesti, ikäänkuin ne olisivat jonkin noitavoiman avulla voineet pelastaa valtakunnan. Mikä valtakuntaa sitten uhkasi? Augustolainen papisto uhrasi määräaikana kantaisän varjolle, Titus Tatiukselle. Mutta kaksitoista valittua ja keisarin hyväksymää preettoria, samoin konsulit, joiden virkatehtäviin kuuluivat uhraamiset ja rukoukset monien muiden velvollisuuksien ohessa, olivat kummallisen odotuksen vallassa. Pari arkaa ääntä oli ehdottanut, että hänen majesteettinsa Tiberius Claudiuksen ensimmäisen virkavuoden aikana toimineet konsulit Sextus Pompeijus ja Sextus Apuleijus tavalla tai toisella julistettaisiin omaksi erikoisryhmäkseen: valtion tulisi maksaa heidän yksityiset kulunsa. Mutta esitys hylättiin. Jo aikaisemmin oli Messalla Valerius ehdottanut, että vuosittain uusiutuva juhlallinen ja virallinen valanteko tapahtuisi Tiberiuksen nimissä, – mutta Tiberius oli itse ennen lähtöään Caprille jyrkästi kieltänyt edes vihkimästä temppeleitä itsensä tai Livia Drusillan muistolle, joten hänen täytyi näissä seikoissa olla tavattoman ankara, ankarampi kuin Augustus koskaan.
Senaatin kaikki jäsenet näkivät rahan arvon hitaasti, hyvin hitaasti vähentyvän. Kun Julius Caesar itse oli myynyt naulan kultaa kolmesta tuhannesta sestertiuksesta, naulan, joka aikaisemmin olisi maksanut tasan tuhat sestertiusta enemmän, metallivaluutan merkitys pienentyi. Kulta väheni – tai sen arvo väheni kuin kuu, eikä voinut toivoakaan, että tämä metallikuu enää pyöristyisi täydeksi! Juliuksen aikana kaupunkien lainoista oli sentään saatu seitsemänkymmenenviiden prosentin korko, vaaran aikoina vieläkin suurempi... Ja jos Saturnuksen temppelin valtionkassasta nyt joitakin säkkejä lastattiin ja kannettiin pois, niistä ehti nähdä pelkän sinetin ja paksun, ruskean nahan; enimmäkseen ne joutuivat valtakunnan itäosiin, kaupunkeihin, joita maanjäristykset vaurioittivat. Julius Caesarin aikana oli yksistään Rabiriusten suuri pankkihuone lainannut Egyptin Ptolemaiokselle ja hänen ystävilleen kokonaisen omaisuuden, tietenkin sadan prosentin korkoa vastaan, mutta hänen oliivinvärinen majesteettinsa ei valtaistuimelle noustessaan suorittanut takaisin ainoatakaan obolia, vaan heitätti Rabiriuksen velkojat Aleksandrian vankilaan; hehän tahtoivat ottaa Egyptin kiinteimistöksi! Ja itsensä Sullan aikana oli Assianin rahamiesten yhtymä käytellyt niin mahtavaa pääomaa, että sen oli helppo ilman muuta lainata valtiolle kaksikymmentätuhatta talenttia, vieläpä kahdentoista vuoden kuluttua lisätä laina sataankahteenkymmeneen tuhanteen. Mitä nimenomaan tuli Julius Caesariin, kolmesataakaksikymmentätuhatta kansalaista sai häneltä maksuttoman vehnän.
Ja nyt? Oli olemassa mahdollisuus, että caesar joko tyhjentäisi Nemijärven vedet suuren viemärin kautta ja vahaisi sillä tavoin maata viljelykselle. Tai toinen, että hän kuivauttaisi Pontian suot, jolloin Valtio saisi runsain mitoin erinomaisen tuottoisaa peltomaata. Mutta ellei mies saarella, Caprin herra, enää välittänyt mistään? Ja kuka välitti? Kenties Sejanus, joka oli tänä vuonna saanut konsulin ja senaattorin arvon? Tai erinomaisen varovainen keisarillinen pääkassanhoitaja, joka tuskin avasi tilikirjoja muuten kuin siinä tapauksessa, että hänen palvelijansa, vicarii, huolehtivat kaikesta? Ainoat todella varmat sijoitukset olivat vajaan miljoonan arvoiset maakartanot Comon lähellä tai toiset, puolta halvemmat, Beneventumissa.
Senaatin herrat näkivät niiden arvojen uhkaavan luhistua, joihin heidän koko elämänsä nojautui. Mutta valtakunta toimi vielä kuin ainakin elollinen eliö. Ei yhtään juhlapäivää pyyhitty kalenterista – niinkuin ennenkin ritarit karauttivat mustin ratsuin ja oliivinlehdet kulmillaan heinäkuun viidentenätoista Marsin temppelistä pitkin kaupungin katuja; juhlaa vietettiin Regilluksen järven taistelun muistoksi, tuon melkein kolmesataa vuotta sitten tapahtuneen yhteenoton, jossa itse Castor ja Pollux olivat aavehevosineen tulleet Valtion avuksi ja lyöneet latiumilaisten ylivoiman. Mutta nyt tästä kulkueesta, joka riensi kavioiden tömistessä uhraamaan Kaksoisjumalien temppeliin, puuttui Aelius Sejanus.
Kaupungin valvoja in actu, hallinnollisten seikkojen ainoa oraakkeli ja keisarillisten kirjeiden tarkastaja heräsi kukon kiekaisuun.
Hän pukeutui aivan yksin. Hän pukeutui paksuun ja epämukavaan purppuraraitaiseen togaan, senaattorin virkapukuun. Oli hiostavan kuuma. Sejanus oli määrännyt, että kevyt päivällinen oli katettava tablinumin pöydälle, kun hän palaisi senaatista, joka tänään kokoontui istuntoon. Jollakin tavoin Sejanus tunsi sekä pääsiteiden että liinan valkoisten poimujen ilkeän epämukavuuden. Hän sattui sysäämään pientä korupöytää, ja muuan vaskinen veistos putosi ohuesti helähtäen lattialle; se oli tuo pieni etruskilainen tanssija, jonka varjon hän oli nähnyt tavoittavan kruunupäistä pikku patsasta... Huono enne! Hän hymyili. Paksu senaattorin viitta kätki nyt miltei täydelleen hänen rujoutensa, eikä kukaan voinut huomata kyttyrää sen monien laskoksien alta.
Hetken aikaa hän empi, mennäkö Plautillan huoneeseen. Jokin epäselvä vaisto ikäänkuin kuiskutti korvaan, että nyt, tänä aamuna, oli täysi syy hipaista huulillaan nukkuvan tytön otsaa, vaikkapa ihan keveästi. Minkä tähden? Hän päätti, ettei menisi. Hän lähti Kuuriaan jalkaisin niinkuin Julius Caesar aikoinaan. Ihmeen valoisa päivä anno seitsemänsataa ja kahdeksankymmentäneljä! Väike kimalsi plataanien lehdissä, ja väikettä oli myös, vaikkakin niukasti, Tiberin keltaisessa vedessä, joka ikuisesti virtaa länteen. Mutta Sejanuksen omaa asuntoa ympäröivät poppelit olivat tummat. Ne kahisivat aivan kuin olisivat halunneet saada äänensä sanoiksi.
Kaikenlainen jumalten johtoon uskominen tuntui hänestä tänä sädehtivänä päivänä erikoisen naurettavalta. Hänellä oli Volsiniin Nortian savikuva, niin kylläkin. Mutta muuten Rooma vapautui jumalistaan. Hyvä Onni, Oivallinen Merenkulku ja Tähkien Nopea Kypsyminen olivat aikoja sitten ainakin virallisesti syrjäyttäneet uskonnot, joissa vielä oli vakavan jumalienpelon ja kunnioituksen jälkiä. Viimeisin oli kai tuo Forumilla suoritettava veriuhri, missä aedilit manasivat kansan synnit sikaan, härkään ja oinaaseen. Ylhäällä Capitoliumin huoneissa pullariuspapit tutkivat kyllä huolekkaina pyhien kanojen ruokahalua ja ruokahaluttomuutta, augurit tarkkasivat lintujen lentoa, haruspexit leikkasivat hihat käärittyinä uhrieläimiä ja lukivat niiden verisestä maksasta hieroglyfejä, jotka vain he itse tunsivat – tai eivät enää tunteneet. Ja arka, vauhko, yksinäinen, synkkä purppurapukuinen mies vaelsi Caprilla päässään seppele, josta nykyään puhuttiin niin paljon. No niin, taikauskoa oli; kenties se olikin ainoa silta jumaliin, kun pyhäköt muuten olivat typötyhjät. Vielä nytkin nousivat puhujat puhujalavalle, rostralle, pää huolellisesti kiedottuna uhripuun lehviin. Ja jos maassa sattuisi puhkeamaan sota, Aelius Sejanuksen tehtävä konsulina olisi omin käsin taluttaa torille härkä ja kumauttaa sitä kirveenhamaralla, jotta virallinen tietäjä tutkisi sen kielen ja munuaiset ja määräisi taistelun hetken. Niin, mitä sanottiinkaan Aeneaan tarinassa? Vanha Latinus ei ottanut Ankhiseen pojan lähettejä vastaan asunnossaan vaan temppelissä, joka vielä tuoksui veriuhreille, ja tuttu tapa vuodattaa viiniä pienestä vadista kuurian hiiliastiaan tuntui yhtä vanhanaikaiselta. Se oli kuin ikäkulu repaleinen vaippa. Se saattoi sopia laholle sukuaatelille, ei muille.
Lucius Aelius Sejanus nousi hitaan ylhäisesti Concordian temppeliin. Senaatin istunnot pidettiin nykyisin Sovun ja Yksimielisyyden jumalille vihityssä marmoripyhäkössä, sillä kuurian ovia korjattiin par'aikaa. Ketään ei ollut nousemassa näitä laakeita valkoportaita hänen rinnallaan, ei yhtä ainoata parlamentin herraa. Sejanus tummine viittoineen ja kyttyröineen kohosi aivan yksin. Hän oli ehtinyt nousta jo puoliväliin, kun muuan ratsastava arpikasvoinen mies karautti täyttä laukkaa torin poikki ja huusi kunnioittavalla mutta samalla vaativalla äänellä:
"Tieto Caprilta! Pysähdy...!"
Sitten Macro hillitsi hevosensa ravia ja yritti loihtia kasvoilleen luottamuksellisen ja nöyrän ilmeen; syntyi vain gorillamainen irvistys. "Suo anteeksi, pretoriaanien ylikomentaja... Mutta Caesar on lähettänyt jo kirjeen senaattiin ja jäljennöskappale jätetään myöhemmin sinun huostaasi. Olen ratsastanut Misenumista Roomaan kuin tulta pakoon, tämä ratsu kaatuu kohta nääntymyksestä, mutta välipä sillä. Käsky on täytetty. Työni on suoritettu niin hyvin, että jos menet Campaniaan päin, tapaat kolme kuollutta ajohevosta. Oli onni, että yhdytin sinut parhaaseen aikaan..." Hänen silmänsä kapenivat. Ääneen tuli salaperäinen vivahdus: "Voisin melkein vannoa, että sinua huvittaisi kuulla, millaisen kirjeen caesar minulle antoi. No niin, satun tuntemaan sen sisällön –"
Lyhyen, ohimenevän hetken Sejanuksen tajuntaa vihlaisi himmeä pelko, mutta se väistyi heti. Hän kysyi: "Antanut sinulle? Lähettänyt sinut? Kai tiedät, että koko kuriirilaitos toimii vain minun valvontani alla ja että senaattiin ei välittömästi tule mitään kirjeitä –"
Mies astahti lähemmäksi. Hän kuiskasi nopeasti: "Mutta tässä kirjeessä on nimenomaan puhe sinusta, ylikomentaja. Sinut on viime yönä nimitetty kansantribuuniksi ja valtakirja seuraa. Kruununperijät ovat harmaata pölyä sinun sormissasi! Sinä olet seuraava keisari!"
Sen sanottuaan hän kannusti hevosta, ohjasi sen Hopeaseppien kadulle päin. Mutta Sejanus oli kuin juuttunut portaisiin. Häntä huimasi. Hän saattoi vain katsella täyttymyksen autuaan huumeen läpi, kuinka kolkonnäköinen ratsastaja ja ratsu häipyivät pölypilviin. Kirje, kirje senaatille! Kansantribuunin mahti! Ylin, miltei rajaton käskyvalta! Ja viimein maailman herruus, josta hän on niin kauan uneksinut. Noustessaan temppeliin Sejanus huomasi miltei ääneen jupisevansa omatekoisen rukouksen sanoja: "Jumalat, kuinka te olette oikeamielisiä! Kuinka te puette purppuraan miehen, joka osaa hallita ja joka tietää määränsä! Säteilevät taivaalliset mahdit ja mustat maanalaiset..."
Ja niinkuin kerran ennenkin, hän oli näkevinään tyttärensä Plautillan istuvan kultaupotteisessa tuolissa kultainen vanne ohimoillaan, yölehdokin väriset kasvot aivan uutta elämänriemua säteillen. Sejuksen suvun ensimmäinen prinsessa! Kun Sejanus sitä ajatteli, hänen rintaansa pakahdutti sanomaton ylpeys: Minusta, minusta alkaa uusi hallitsijasuku maan päällä!
Hänen ilmestyessään saliin, jossa senaattorit jo istuivat puoliympyrässä – koko tämä juhlallinen ja hiukan vapiseva lauma muistutti uutta kuuta –, miehet kuiskailivat toistensa kanssa herkeämättä. Oli päivänselvää, että erityinen Sejanusta koskeva kirje tosiaan oli saapunut. Tuleva kansantribuuni suoritti tavanmukaisen juomauhrin. Hän kietoi tai nosti togan liinakääreen päänsä yli ja vuodatti hiukan pyhää viiniä rahiseville hiilille. Sitten hän istuutui paikalleen. Joukko uteliaita, alamaisia, nöyriä, pelokkaita ja arkoja silmäpareja tähyili häntä tuon tuostakin; hän saattoi miltei lukea noiden miesten huulilta tekopyhät onnittelut ja ystävyydenvakuutukset. Sillä asianhan täytyi jo olla kaikkien läsnäolevien tiedossa; ei kestäisi kauan, ennenkuin rikas Cotta Messalinus kuunaamoineen ja kateellinen Memmius Regulus, joka ruskeiden poskipussiensa vuoksi nautti samaa arvovaltaa kuin johtava urosapina parvessa, vaihtaisivat diplomaattisesti kantaa ja heidän mukanaan koko oppositiopuolue.
Sejanus istui niukassa valossa, mutta hän ei siitä kärsinyt. Hämärä teki hänen tapaiselleen yövalvojalle hyvää. Hän näki riemukseen juuri Memmius Reguluksen murtavan sinetin ja ryhtyvän lukemaan.
Apinan näköisen miehen posket lupsuivat tavan takaa. Salissa oli oudon äänetöntä. Ensin senaattori luki selvällä ja miltei kiukkuisella äänellä tervehdyssanat, siirtyi sen jälkeen Tiberiuksen sovinnaisiin anteeksipyyntöihin, ettei hän voinut olla läsnä istunnossa, – Caesaria vaivasi työn paljous ja huono vointi, joka oli vain pahentunut Solfataran ja Bajaen kylpylöissä. Valo kiilteli ohuesti Memmiuksen otsassa. Sejanus mietti: Mahtaako kukaan toinen ihminen olla noin ilmetty paviaanin irvikuva? Mutta sitten, vähitellen ja aste asteelta, lukijan ääni kohosi. Oli merkillistä, että kirjeessä ryhdyttiin puhumaan ikivanhoista oikeusjutuista, joihin Aelius Sejanus oli antanut alkusysäyksen; caesar moitti häntä siitäkin, ettei hän ollut hankkinut tarpeellisia todistuskappaleita Syyrian maaherraa vastaan, kun tätä syytettiin tuomioistuimessa. Mutta Sejanus hymyili kuitenkin voitonvarmaa hymyä. Niin Tiberius Claudiuksen tapaista! Ensin raapaisuja, jotka tuskin koskevat, sitten pehmeätä silitystä. Suuri valonleimahdus lähestyy. Kansantribuunin arvo on nyt käden ulottuvilla.
Memmius Reguluksen ääni kaikui selvänä: "Ei ole ainoatakaan kannetta, missä Sejanus ystävineen ei olisi tavalla tai toisella ollut mukana, joko sitten etualalla tai taustalla. Erityisesti huomautan teille, kansan isät, että vastenmielinen syyte Varuksen leskeä Claudia Pulchraa vastaan oli kokonaan hänen taideteoksensa ja että hän juuri erityisesti lähetti minulle ilmiannon, jonka mukaan uudenvuoden juhlan jälkeen anno – kahdeksankymmentäyksi surmattiin Capuassa sairas ritari Sabinus, jolla tuskin oli mitään osuutta salaliitossa, enempää kuin hänen ystävillään, jotka kaikki ovat olleet mitä kunniakkaimpia preettoreita. Jos sanotte, että himoitsin uhria, kaipa sinä vuonna riitti jo se, että vaimoni tytärpuolen kaksikymmenvuotinen vankeus Tremeruksessa loppui. Olen toimittava teille, kansan isät, kaikki tarpeelliset todistukset. Ne seuraavat mukana. Jokainen teistä voi kohta täysin vakuuttua, että jos verta on virrannut, se ei ainakaan ole minun syytäni alunperin. Minua surettaa ja inhottaa veljenpoikani legaatin Siliuksen prosessi yhtä paljon kuin syytejuttu Cremutius Cordusta vastaan, jossa siinäkin kantajina hääräsivät Sejanuksen klientit, Satrius ja Pinarius, kumpikin arvoltaan vain sadannesosa syytetyn arvosta. Itse Junius Blaesus, jolle myönsin Afrikan maaherruuden, on menetellyt pöyhkeästi minua kohtaan, samoin lakimies Fulcinius Trio. Kysytte siis, mitä on tehtävä. On käynyt ilmi eräitä asianhaaroja, jotka liittyvät poikani kuolemaan. Ilmaisen ne mukana seuraavassa argumentissa. Syytän Aelius Sejanusta murhasta, haureudesta ja majesteettirikoksesta, joten..."
Memmius Regulus kuivasi hikeä otsaltaan.
"... joten hän on ansainnut kuoleman."
Salissa vallitsi hiljaisuus. Kaikki nousivat. Uhriastiassa rahisi hiillos. Sitten kuului kyttyräselkäisen prefektin ääni, mutta kaiuttomana kuin painajaisen syvyydestä: "Tämä ei ole totta. Tämä on unta. Jotakin kirottua horrosta –"
Memmius Reguluksen sanat kajahtivat tylyn käskevästi. Ja ensi kerran, moniin vuosiin, siinä ilmeni hurjaa voiton iloa: "Sejanus, tule tänne!" Mutta hän sai komentaa pari kertaa, ennenkuin mies totteli ja astui permannon poikki. Sejanus näki kuin sakean punervan huurun lävitse, että saliin alkoi ilmestyä liktoreita kirveineen ja että senaatin jäsenet kuiskuttivat keskenään. Tuossa kuiskaili myös hänen paras ystävänsä ritari Marcus Terentius Cotta Messalinuksen kanssa; ovi jymisi nyrkkien iskuista, mutta mitään kavionkopsetta, joka olisi ilmoittanut, että pretoriaanit ovat tulossa vapauttamaan häntä, ei kuulunut. Hiljaista, kaamean hiljaista kuin pahassa unessa.
Jostakin hyvin kaukaa Sejanus vielä kuuli Reguluksen ilkamoivan äänen: "On annettu erityinen käsky, joka koskee sukulaisiasi. Vain Sejus Tubero säästetään, sillä eihän hänen kallonsa ole juuri tomaatinmukulaa kummempi. Mutta lapsesi joutuvat teloittajan haltuun, huomaa se. Poikasi vangitaan. Kun käärmeenpesä on kerran määrätty hävitettäväksi, niin... Apicatan caesar on luvannut vapauttaa, sillä hän lähetti rikoksestasi erikoisen ilmoituksen etukäteen Caprille, tuo sinun erotettu vaimosi." Sejanus parkaisi kuin kuoleman hädässä: "Plautilla! Plautilla kipeine jalkoineen...!"
"Niin, nyt hän saa tanssia mestaajan pillin mukaan", sanoi Regulus. Hänen poskipussinsa jauhoivat iloisesti aivan kuin hän olisi maistellut imeliä makeisia.
Sejanus tunsi olkapäihinsä tartuttavan.
Vain lyhyen tovin hän ajatteli kaikkia niitä sotilaita, joille oli omin käsin syytänyt rahoja ja jotka olivat huutaneet hänelle: Salve! Salve! Castra Praetorian yhdeksää tuhatmiehistä kohorttia, jotka muodostivat Rooman puolustusvartion. Miksi he eivät jo tulleet...? Mutta varmasti heidät oli teljetty kasarmiin. Kuin hyvin epäselvästi ja kaukaa, vuosien läpi, Sejanus oli kuulevinaan raskaiden cassis-kypärien helähtelyn ja näkevänsä lyhyiden miekkojen väikkeen... Oli ollut Augustuksen hautajaisten päivä, ja hän ratsasti silloin sysimustalla kimolla, tumma khlamys-mantteli hulmuten. Hän ratsasti suoraan palatsin suuntaan kuin onneaan kohti; ja nyt hän muisti, että juuri hän, entinen esikuntaupseeri Volsiniin kaupungista, kuolleen Gaiuksen ystävä ja Etrurian ritari, oli sinä päivänä hevosen selässä ajatellut vain valtaa, valtaa, valtaa!
Ovet aukesivat naristen. Joku tai jotkin kädet tempasivat hänet torille. Ei, tämän täytyi olla pahaa unta...! Vellova, survova väentungos tiesi jo varmaankin, että "tuo kyttyräselkäinen" oli kukistunut. Sejanus tunsi otsallaan äkillistä kosteutta. Sitä seurasi uusi märkä puro, joka valui toogan poimujen alle. Vihellysten ja huutojen yli hän oli kuulevinaan etäisen äänen, mutta se oli nyt niin kovin kaukainen. Muuan lintukauppias, jonka hän oli nähnyt myymälässä lähellä Kuun pyhäkköä, tunkeutui esiin, tähtäsi hyvin tarkoin ja paiskasi suoraan hänen kasvoihinsa mädäntyneen kananmunan. Ei, ei tehnyt ollenkaan kipeätä –. Ryysyiset vaimot, joilla oli käsissään niinikorit, alkoivat heitellä häntä vihanneksilla, kaalinkerillä ja juurikkailla, mutta ne sattuivat milloin mihinkin kohtaan, lantioihin tai kaulaan tai vatsaan. Ja jälleen hän oli näkevinään senaattorien nousevan kuin valkoisen kalkkunaparven ylös leposohvilta ja huutavan yksimielisesti, kun Regulus kysyi ääni liikutuksesta käheänä, oliko keisarin määräystä heti noudatettava: "On –! On!"
Lokaa, munia ja vihanneksia sateli. Viedäänkö minua vankilaan, minua, Rooman todellista hallitsijaa? kyseli Sejanus itseltään kuin tuskallisen ja sekavan houreen valtaamana. Hän ei huomannut edes sitäkään, että purppuraraita hänen viitassaan levisi ja alkoi laajeta, – joku tuntematon oli lyönyt häntä naulapäisellä kepillä jalkoihin. Viedäänkö minua vankilaan? Kuinka hullua! Voiko ainoakaan elävä olento ymmärtää tätä –! Petosta. Petosta. Hänen silmänurkkaansa sattui kipeä isku, sillä hyvin tähdätty pyöreä kivi, jonka kirjo-ompelija Lucius Quartus kauan tähdättyään oli viskannut, osui täsmällisesti maaliin. Ja koko olennossa lyijynraskas puutumus Sejanus eteni joukon sysimänä Clivus Argentariusta pitkin. Hänen aivoissaan survoi katkonaisia, hämäriä kysymyksiä, joihin ei ollut vastausta: Miten on näin...? Mitä minusta tahdotaan? Miksi en tunne edes tuskaa, vaikka toga värjäytyy punaiseksi ja nuo roistot lyövät kepillä? – Sinäkään hetkenä, jolloin hän huomasi väkijoukossa Macron, hän ei oikeastaan tajunnut perikatonsa hirmuista todellisuutta.
Äkkiä kansanjoukosta kajahti vanha pilkkahuuto, jolla oli ikimuistoisista ajoista saakka tervehditty Etrurian kukistuneita ruhtinaita: Sardi venales –!
Kukaan ei varmasti tiennyt, kenen huulilta tuo kimeä huuto ensin lähti. Mutta siihen yhtyi nyt kankuri Lysiades, punakasvoinen teurastaja ja kaikki muut, jotka tungeksivat liktorien ympärillä. Sitä seurasi toinen mylvivä ääni: "Lokakuun juhla! Repikää vaatteet hänen yltään! Kyttyrä paljaaksi! Hän sopii hyvin orjaksi, hän, ei osteta edes pilahintaan! Kansalaiset, Pyhää katua pitkin! Capitoliumille! Uhrataan peto, ei mitään vankikoppia –!" Mädäntyneet munat ja sinne tänne osuvat kivet tehosivat vihdoin liktoreihinkin. Heidän kirveensä välähtivät pahaenteisesti. Hamuilevat, intohimoiset sormet tarttuivat kuin tuntosarvet vangin viittaan – ja sitä revittiin ja kiskottiin, kunnes se repesi rasahtaen ja putosi olalta nilkkoihin. Hän kompastui. Väkijoukko ulvoi naurusta. Punaisen sian kapakan paistinkääntäjä, jonka työmekko riippui vain toiselta olkapäältä, henkäisi ja pullisti poskensa täyteen ilmaa: "Missä on markkinakuuluttaja praeco! Kirottua, ettei kukaan ole saapuvilla silloin kun on tarvis! Tuo roisto pitää pukea tulipunaiseen vaippaan ihan kuin Veijin kuninkaat ennen muinoin. Senkin etruskilainen retku...! Näettekö hänen pahkansa ja laihat jalkansa? Nykikää häntä haivenista, sylkekää, heittäkää munia ja kiviä, tappakaa –!"
Vihdoin, kuin yhteisen raivon koottuna ilmauksena, kimeän vihellyksen yli vongahti huuto, joka jo omalla voimallaan halkaisi melun: "Gemonalaisille askelmille! Valitusportaille!" Eräs kuurian jäsenistä, joka oli koko ruumis vavisten ajautunut kulkueen mukana, kääntyi nopeasti sille taholle, missä hän vielä arveli senaattorien hautovan tätä äärimmäisen hämmästyttävää tapausta. Nyt oli tekeillä kapina! Ei käynyt hetkeäkään siekaileminen.
Kaikki läsnäolevat senaattorit antoivat kalmankalpeina ja hyvin hiljaa määräyksen, että täytyi myöntyä. Ulvonta kuului jo Palatinukselle asti. Katu oli tulvillaan mustia, ajelehtivia laumoja. "Me selitämme erikoisessa kirjeessä tämän kaiken Tiberius Claudiukselle, minä kyllä otan sen huolekseni, onhan kysymys Caesarin omasta tahdosta..." Memmius Reguluksen poskipussit lässähtelivät syvän mielenkuohun vallassa. "Castra Praetoriassa tapahtui jo aamulla kummia! Tuo arpinen ja hölmö Macro, tuo Tiberiuksen vapautetun orjan poika ratsasti itse leiriin, keräsi kaikki palvelevat kohortit yhteen ja rupesi jakamaan nahkakukkaroita; tietenkin edellyttäen, ettei ainoakaan mies tänä päivänä poistuisi leiristä. Macrolle on myönnetty prefektin valtakirja, ja jok'ikinen vartiopalvelusta suorittava sotilas on määrätty sulkeutumaan leiriin. He eivät tiedä mitään. Mutta kansa...! Jumalien nimessä! Jos nyt rupeamme vastustelemaan, olemme joka mies hukassa. Paras myöntyä kaikkeen, mitä roskaväki vaatii. Vietäköön vain Gemonalaisille portaille tai Tarpeian kalliolle. Minussa on varmaankin kuumetta... Kuuletteko, väki surisee kuin mehiläisparvi... Minä myönnän, myönnän, että mielihyvin näen tuon roiston kukistuvan ja hänen perheensä saman tien. Sen Karthagon yli kylvetään suolaa nyt! Jotta laki täyttyisi."
2.
Isän rintakuvien sirpaleiden ja punaisena loimuavien tulipatojen ohi kaksi miestä, joita Plautilla ei ollut koskaan ennen nähnyt, kuljettivat häntä kaupungille. Soihtujen valaisemilla kaduilla kasvoi tungos, mitä syvemmäksi yö kävi. Lapsi oli sairas – ja kuumeen hämyssä näyttivät tulipadatkin kuin oudoilta verenkarvaisilta auringoilta.
Prefektin ruumis oli jo aikoja sitten heitetty Valitusportaille alastomana ja runneltuna. Sejanuksen poika oli nopeasti haettu ylimyskoulusta; hän ei vielä ollut pukenut ylleen aikamiehen togaa, joten rikosoikeus oli ainakin häneen nähden voimaton. Mutta nyt ei kysytty muodollisuuksia –! Senaatti määräsi hänet heti suljettavaksi Mamertiuksen vankilaan. Plautilla puolestaan näki vain palavat soihdut ja kuuli huutojen yltyvän... Oliko yö vai aamu, siitä hän ei ollut aivan tarkoin perillä. Kuumeen horros piti häntä laupiaasti puoliunessa. Vielä lähestyessään kuolemanpaikkaa hän ajatteli viheriätakkista herra Sisiliskoa ja mustelaa, kultasukkulaa, joka kutoo auringonvalon silkkiä puutarhaan. Heliadit, tummat poppelit, olivat viime aikoina suhisseet niin oudon raskaasti. Kenen takia ne vuodattivat mahlakyyneleitä, sen Plautilla vaistosi himmeästi. Viime päivinä häntä oli painostanut tunne, että isän suuressa, loistavassa, kolkossa talossa kohoili Eridanos-virran huuruja, aivan kuin se joki, johon Phaëton hukkui, tulvisi raskaana nousuvetenä jo heidän kotioveaan vasten... Ja poppelit! Mutta nehän eivät itke sen vuoksi, että niiden veli on pudonnut aurinkovaunuista, ne vain kaipaavat syvälle hänen luokseen.
Luna falcata, uudenkuun kaari solui verkalleen lännestä kasvot itään päin kääntyneinä. Plautilla näki sen palavan – se oli nousemassa mustaa yötaivasta myöten. Ja nyt, kun tytön kohtalo täyttyi, kuu lähetti hänelle kaukaa maan jännityksen ja kauhun yläpuolelta kosmoksen hiljaisuuden ensi terveiset.
Jumalat, jotka pitävät huolen kuolleiden ja elävien kohtaloista, voivat joskus olla ihmeen lempeitä niille, joiden on lähdettävä pois. Varsinkin siinä tapauksessa, että lapsi on syntymästään asti ollut juureton todellisuuden keskellä, että sen himot, pyyteet, nautinnot, pyrkimykset ja nauru ovat jääneet hänelle niin kovin kaukaisiksi. Ja yksinäisenä, kasvot hennon kalpeina kuin yökukka Plautilla oli kauan tuijottanut elävän ja toimivan maailman tuolle puolen... Jo paljon ennen kuin lähestyttiin kumottavien tulien valaisemaa Comitiumin aukeaa, josta Gemonalaiset portaat johtivat Mons Capitolinuksen laelle, hän tavallaan väistyi saattajien käsistä kauneimpien uniensa maille. Näytelmän julmuus lakkasi tuntumasta. Plautilla ei kuullut tuhatpäisen joukon kumeata kohua, joka sai Mamertiuksen vankilan muurit kaikumaan. Hänet survaistiin Senaculumia ympäröivästä pimeydestä rovioiden valokehään. Vaalittuna olemisen ja varjelun tunne kasvoi, niin että tyttö totteli vartijoitaan lapsellisen luottavasti. Hauraat kukkakasvot hehkuivat kuumeesta, avonaiset silmät, joilta luonto armiaasti epäsi kyvyn nähdä marmoriin hyytyneitä verijälkiä ja isän silvottua ruumista, olivat melkein janoisesti kääntyneet tämän maankohdan yöstä kauas tähtiyöhön... Tuolla ylhäällä oli kuun kaareen syttymässä ystävällinen hyvästelevä väike.
Mitä lähemmäksi Plautilla tuli Valitusportaita, sitä suuremmaksi meteli yltyi. Mutta koko tämä ympärillä kuohuva vihamielisyys ei mahtanut hänelle mitään – lapsi oli siirtymässä omille etäisille teilleen, joilla vaelsi juhlavia valokulkueita, ihmeen kaunista yön kansaa, joka houkutteli häntä mukaansa tanssiin. Palata sieltä takaisin... se osoittautui mahdottomaksi. Valitusportaiden kohdalla tyttö muisti hyvin kaukaisesti erään päivän, jolloin oli yhdessä isän kanssa katsellut noita kiviaskelmia ja luullut saavansa vastauksen kysymykseen, johtivatko ne ylös vai alas. Nyt, tulenhohteen heijastuessa niistä, hän näki portaiden kääntyvän syvyyteen. Plautilla peräytyi arasti hymyillen niitä kohti. Väkijoukko ahdisti. Yötuulen huoku pyyhkäisi hänen polttavan kuumia kasvojaan ja hän kuunteli paisuvaa soittoa, joka kumpusi syvältä pimeydestä niin täyteläisen lämpimänä, niin kutsuvasti ja salaa riemuiten, että hän tunsi itsensä lähtövalmiiksi. Huudot, vihellys, naurunrähinä piirittivät häntä jo rajattoman etäältä.
Mies, jolla oli tulipunainen virkapuku ja naamari kasvoilla, lähestyi kahden apulaisen seuraamana. Tuon julman, punaisen painajaishahmon Plautilla tunsi – se mies oli monina öinä vainonnut häntä unimaassa. Sitten rovioiden savu painui, kätkien hänet näkyvistä.
Plautilla ehti huomata väkijoukossa kasvot, jotka olivat kumartuneet hänen sairasvuoteensa yli, kun hän makasi heikoimmillaan. Siinä seisoi kolme tummavaippaista naista, mutta vain yhden tyttö heistä tunsi. Hampunpunojan vaimo työntyi aivan lähelle Gemonalaisia portaita ääneti ja öisen kauniina, kasvoillaan syvän, sibyllamaisen tietämyksen ilme. Hän tuijotti prefektin tytärtä näkijänaisen silmillään – tuon mustan katseen pohjalta sädehti lupausta ja kotiinkutsua. Hetken aikaa hampunpunojan nuori vaimo ja Plautilla katsoivat toinen toistaan. Sanaton ymmärtämys näytti virtaavan heidän välillään. Sitten nainen, jota Kuun temppelin pappi nimitti Atropokseksi, pyyhkäisi päähinettään ja hymyili hellästi.
Tämä hymy olikin todellisuuden ainoa lempeä kosketus, joka vielä hipaisi Plautillaa. Maailma oli se mikä oli, eikä sitä voinut muuksi muuttaa. Pyöveli apulaisineen sukelsi esille liekkien tulihämystä ja kävi häneen ripeästi käsiksi. Tytön pää tärähti raskaasti portaansyrjään. Mutta silloin hän oli jo etääntymässä hyvin kauas tummansinisen soiton maille, keskelle syvää, salaperäistä vertauskuvallisuutta, joka nyt alkoi selvitä... Hän leikki jälleen isän saleissa, joissa saattoi mielin määrin katsella vanhojen hautamaalausten kirkkaita kuvia. Opettaja Syrus luupuikkoineen ei tullut vaatimaan häntä tanssiin – olihan oppitunti päättynyt. Päivä oli ollut kovin helteinen – oliko mitään syytä edes muistella sen vaivoja, mutkallisia ja vaikeita tehtäviä, joita ihmiset asettavat toisilleen? Vasta nyt prefektin tytär saattoi vapaasti elää satuaan, jossa hän oli niin ihmeen terve ja ikinuori. Ei ollut totta, että hän makasi verissään väkijoukon keskellä –! Hän vaelsi suurten humisevien puiden alla ja tiesi isän odottavan aivan lähellä.
Siellä oli nyt alkanut soida eräs sävel, joka ei enää voinut vaieta ja joka vähitellen tuntui täyttävän koko tähtiloistoisen yön. Hänen mielensä oli riemuitseva ja ikävöivä, kun hän kääntyi sitä seuraamaan... Syvällä puiden varjossa hän näki Yön Äidin istuvan tähkäkruunu hiuksillaan ja jokainen kultainen tähkä salamoi häikäisevästä Siinä valossa istui isä puhaltaen huilua –
Silloin Plautilla oli jo hyvin, hyvin väsynyt. Hän lähetti viime terveiset pikku lumikolle ja poppeleille. Sitten Kuolema kohotti hänet väkeville isänkäsilleen.
3.
Claudius ja hänen vaimonsa Aelia olivat erittäin huolellisesti vetäytyneet näiksi päiviksi maatilansa yksinäisyyteen Capuaan.
Mies, joka ei paljoa puhunut, koska hän silloin aina pelkäsi rupeavansa änkyttämään, ja jonka rampa jalka näytti olevan ylen määrin turvoksissa monien liinasiteiden takia, mukautui tietenkin kaikessa naisen tahtoon. Ja niin olikin viisainta. Caprin ihmissusi oli saanut sieraimiinsa veren hajun –! Kaikin tavoin epäsuhtaisen avioparin päärakennus oli valkoiseksi rapattu, se oli kaksikerroksinen niinkuin eräät Ostian taloista, tiilikatto peitti sitä säännöttöminä, melkein hullunkurisina punaisina laskoksina; se oli kuin heidän yhdyselämänsä kivettynyt vertaus. Claudius siis syventyi kokonaan Etrurian vanhoihin asiakirjoihin, ja hän kohtasi vaimonsa vain illalla, kynttilöiden tuikkiessa... Kumpikin näistä kahdesta – pyylevä päärynän näköinen nainen ja ujo surkastunut mies – pysyivät itsepintaisesti vaiti. Mitä Aeliaan tuli, hän kuunteli alinomaa bergamottipuiden humua; hänestä kuulosti, että preettorit juuri kolkuttivat heidän ovelleen. Claudius puolestaan ei ajatellut millään tavoin sisartaan Livillaa, joka oli jäänyt Roomaan; hän oli kokonaan uponnut työhön. Oli kolmas ilta kulumassa, Aelia kaatoi viiniä hopeakannusta pikareihin ja sanoi ynseän komentavalla äänellä: "On parasta, ettet näyttäydy edes pehtorille. Capri on ilkeän lähellä, he voisivat lähettää sinne tiedon... Mene vuoteeseesi, muuli!"
Mutta Germanicuksen, Claudiuksen ja Livillan äiti Antonia oli saanut Caprilta lähetetyn kirjeen maakartanoonsa Tusculumiin, Algidus-vuoren rinteelle.
Hän istui tuona hetkenä kauan aikaa kirje sylissään, jäykkänä kuin vahakuva. Hän tuskin aisti kukkivien hedelmäpuiden tuoksun ja keskipäivän hehkun punaisessa mullassa. Nämä vuoret, tämä kartano olivat jo ammoin muuttuneet osaksi hänen sisintä itseään, hänen elämänsä juuret upposivat tähän maahan eikä hän miesvainajansa kuoleman jälkeen ollut kaivannut minnekään muualle. Hetken aikaa häntä pidätti paikoillaan tunne, että jos hän nyt nousee, jos hän nyt astuu askeleenkaan, hänen elämänrauhansa katoaa ainiaaksi!
Sitten hän nousi. Päättävästi ja kasvot oudon kalpeina. Hänen ruskeissa silmissään oli tyhjä ja poissaoleva katse, ikäänkuin kaikki sielun valo olisi sammunut niiden pohjalta. Lanko, Tiberius, oli sittenkin menetellyt oikein jättäessään hänelle päätösvallan. Mutta miten raskaana, miten lyijynpainavana velvollisuus nyt putosikaan hänen vanhoille hartioilleen! Ensi aluksi hänestä oli tuntunut, että tämän täytyi olla äärimmäistä erehdystä ja houretta, unta, josta hän heräisi. Ja kuitenkin, kuitenkin... Ei käynyt selville vain se seikka, että Livilla oli jo Drusuksen eläessä ollut kaartinprefektin hempukka, vaan paljon kauheampaa oli tietää, millaista saalista nuo kaksi olivat havitelleet, miten Drusus oli katalasti raivattu tieltä ja rikollisuuden äärimmäisessä päässä oli häämöttänyt keisarin murha.
Antonia nousi Tusculumin tien mutkassa vanhanaikaisiin carruca-vaunuihin; niitä peitti paksu aurinkokuomu. Ajopelien jyminä, tomun tanssi tiellä, päivänvalon heikko väike pilvivuorten kupooleissa ja siellä täällä sojottavat mustat havupuut, jotka olivat kuin pilareita, sekaantuivat kummallisesti hänen ajatuksiinsa... Aluksi hän yritti kaikin voimin kuvitella tytärtään ikäänkuin Livilla sittenkin, sittenkin eläisi kaiken tämän petoksen ja viheliäisyyden ulkopuolella. Mutta Antonia ei voinut mitään sille, että tietoisuus kumosi sen luulon valheeksi. Vuosien takaa hän oli jälleen näkevinään makuuhuoneen; hän kuuli Drusuksen ja Livillan äänet yhtä selvään, kuin ne olisivat kaikuneet hänen ympärillään ilmassa, vaunujen jyristessä tietään. Antonia itse seisoi siinä hypistellen kämmenissään kahta leikattua tummaa jaspista ja sitten hän ojensi tyttärelleen sotilaanvyön: "Korjaa pois tuo!" Niin, kaikki nuo öljytölkit ja kalliit malabathrum-pullot eivät nyt voineet pelastaa Livillan kasvoja kuihtumasta.
Ja syvällä äidintunteensa uumenissa hän näki kuin loittonevana varjokuvana naisen, joka oli hänen oma lapsensa ja joka hänen oli määrä tuomita. Hän ajatteli ruhtinattaren tummaa, hahtuvaista tukkaa, katseli kuin tuskan ikkunasta musteella siveltyjä ripsiä ja oliivinhimmeätä ihoa. Sitten Gaius-vainajan ja Drusus-vainajan leski häipyi pimeyteen... Antonian ruskeat silmät supistuivat. Hän tiesi, että se pimeys olisi lopullisin loppu.
Mitä lähemmäksi hän tuli kohtalokasta taloa, – vaunut vierivät jo Rooman eteläportista, ne kiipesivät narisevin rattain Palatinuksen rinnettä ylöspäin, – sitä selvempänä hän kuuli sotilaiden määrätietoiset askeleet. Pahaenteistä kilahtelua ja helskettä! Oli ilmeisesti annettu käsky. Hän näki niiden seleniittilasien loistavan, jotka johtivat myrkytetyn vävyn ja hänen murhaajansa talon esihalliin. Vanha nainen, jonka kasvoista ei tänä hetkenä voinut lukea mitään, ei tuskaa eikä omantunnon soimaa, laskeutui kenenkään auttamatta vaunuista maahan. Sitten hän astui sotilaiden luokse. Hän määräsi jyrkästi kuin ylipäällikkö: "Muuraussavea ja lasta... Ja tiiliä!"
Hän ei tahtonut nähdä. Hän ei tahtonut puhutella Livillaa.
Hän tiesi, missä tämän makuukammio oli suurine, kierrepylväisine vuoteineen, ja samoin hän tiesi, että tytär vielä nukkui tai lepäsi aamu-unen horroksissa. Sieltä johti vain kaksi ovea ulos ja molemmat olivat kuparivaarnoilla lujitetut. Kun miehet olivat kumman tottelevasti tuoneet hänelle laastipadan ja pienen tylpän lapion, hän aloitti työnsä. Hän muurasi ja naulasi saman tien – se kävi niin joutuin. Hänen täytyi toimia kuin kuumeen vallassa, ollakseen ajattelematta... Sillä välin kun hän takoi umpeen idänpuoleista ovea, hän oli komentanut joukon sotilaita vahtiin länteen antavan oven eteen. Hän tunsi kyllä – hänen täytyi tuntea! – äidinruumiinsa joka hermolla Livillan nyrkkien epätoivoisen ryskytyksen. Se kumisi milloin missäkin ovessa. Mutta hän tahtoi tehdä, mikä tehtävä oli. Vain kerran tämän työn kuluessa hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi sanoakseen jotakin... Hän kysyi vartiomieheltä soinnuttomalla äänellä: "Onko huoneessa ketään muuta kuin hän?"
Ja kun mies vastasi, että siellä mahdollisesti oli myös tohtori Eudemos ja eunukki Lygdus, vaikka hän ei sitä varmaan tiennyt, Antonian kapeiden, vaaleiden huulten raosta pusertui epäselvä äännähdys: "Sitä parempi..."
Nyrkit jytisivät sisältäpäin oveen. Vanha nainen naulasi telkiä ja lapioi laastia, hän tuskin näki, miten kummastuneina ja pelokkaina sotilaat häntä katselivat. Hän erotti huutoja, jotka tukahtuivat paksun kiviseinän taakse. Kun eräs sadanpäällikkö kiiruhti hänen luokseen, auttaakseen hänet vihdoin takaisin kuomuvaunuihin, hän istui siinä kasvot kovina ja ilme tyhjänä. "En tarvitse apua. Tiehesi."
4.
Valitusportaille sukelsi yhä uusia uhreja. Vapiseva ja perinjuurin säikähtynyt senaatti antoi raahata heitä palavan tervan loimuun tai säteilevään auringonpaisteeseen, sillä nyt ei enää ollut kysymys tuon tai tämän oikeusjutun laillisesta ajamisesta, nyt oli kysymys siitä, että oma pää pysyi hartioilla! Lain kaikki muodollisuudet lakkasivat. Tuntui kuin koko kaupungin yllä olisi levännyt Caprin yksinvaltiaan raivo.
Aelius Sejanuksen entinen ja erotettu vaimo Apicata, joka oli orjamaisen tylsyytensä halki keksinyt tai ainakin aavistanut rikoksen varjon, surmasi itsensä; hän oli nähnyt näillä askelmilla omien lastensa silvotut ruumiit, eikä mikään armahdus, ei Caesarin suopeuskaan voinut pyyhkäistä sitä näkyä hänen mielestään. Puteolin sataman ja Rooman eteläportin väliä karauttivat yhtä mittaa ratsastavat lähetit, hevoset vaahtosivat, tie jytisi kuoleman kavionkapseesta. Senaatin kokoontumisella ei enää ollut mitään tarkoin sovittua päivää. Rikosoikeus keräytyi tavan takaa pahaenteisen pitkiin istuntoihin, ja senaattorien kädet tutisivat kovin, kun he vuodattivat alttarille sääntöjen määräämän viiniuhrin ja hiukan jyviä. Raskas päävaate painoi heidän aivojaan; heidät täytti mieletön kauhu.
Suunnattomien köyhien kansankerrosten hartioilla elävä ja rehentelevä nobiliteetti, syyntakeeton, mistään piittaamaton neuvosto ei enää tuntenut eikä voinut tuntea oloaan turvatuksi. Sillä isku voi osua minä hetkenä hyvänsä. Sallustius Crispus hiipivine ujoine liikkeineen, hän, joka oli muistuttanut kehräävää kissaa ja perinyt Afrikan entisen prokonsulin laajat rikkaat puutarhat, olisi kenties voinut jollakin tavoin auttaa... Mutta hänhän ei enää ollut näkemässä tätä hävitystä ja surkeutta! Senaatti oli avuton, ja mitä avuttomampi se oli, sitä enemmän se surmasi, harvensi omia rivejään. Tavaroiden leimaajat ja lastaajat, parturit, kantajat, jotka työskentelivät siniset viitat märkinä Tiberin viljalotjissa, kivenhakkaajat, kuparisepät ja seulantekijät, jauhoiset myllärit työmekkoineen ja koko Sandaalientekijäin katu asukkaineen olivat sitä vastoin kuin jumalallisen kaitselmuksen suojissa. Mutta Capitoliumin kukkulalla leimusivat aatelin punaiset kuolintulet.
Quintus Vitellius, jonka nimen caesar oli kauan aikaa sitten omin käsin pyyhkinyt senaatin luetteloista pois, vietti päivänsä kuin horroksissa. Hän yritti kaikin keinoin levittää ympäri kaupunkia juorua, että hänen kantaäitinsä ei suinkaan ollut mikään Sabinumin kuningatar, vaan leipuri Antiochuksen tytär ja ensimmäisen melko köyhän Vitelliuksen palkkapiika. Hänen äänensä oli näinä päivinä aina sorruksissa. Hän antoi lisätä, ikäänkuin kautta rantain, tähän kulkupuheeseen huhun, että hän puolestaan oli tuntemattoman ratsumiehen lehtolapsi, pelkän halvan kenturion, eikä siis alunperin edes kuulunut Vitelliusten huonekuntaan. Lamppujen heikosti tuikkiessa suuressa hiljaisessa talossa tämä vaatimaton mies noudatti Geminiuksen neuvoja ja pysytteli alituisessa humalassa; se häivytti pelkoa. Ja olihan olemassa määrätynlaisia nautintoja! Kun hän maisteli kylmää fasaaninpaistia, kun hän joi kuumaa viiniä, hän ikäänkuin ajatuksissaan heitti noppaa: Kukapa tietää, vaikka nuorin veljeni Lucius sittenkin auttaisi minua, sillä hänhän jos kukaan on nykyään suosiossa, ei ainakaan ole tullut hänen vangitsemismääräystään... – Säikkynyt mies näki silmäinsä edessä Luciuksen sileän pään raskaine silmäluomineen ja ylhäisine kulmineen; tänä hetkenä hän turvasi siihen kuin barbaari jumalankuvaan.
Pohjoisen ja Idän legioonien ylikomentajan entinen legaatti, nyt jo vanha Publius Vitellius, raahattiin kesken untaan Valitusportaille. Kansan kimeiden vihellysten halki hän oli vielä kuulevinaan ne tervehdyshuudot, jotka olivat kaikuneet sinä päivänä, jolloin hän kulki triumfivaunujen edessä Pyhää katua myöten. Vielä kerran hän näki muistoissaan sotakotkien vaakasuorien siipien kiitävän kaukana pohjoisessa, hän oli johtavinaan Gallian voittoisaa laivastoa keskellä myrskyn pauhinaa... Mutta nyt kohisi vain roskaväen melu. Kivi sattui hänen ohimoonsa; hänen harmaat törröttävät hiuksensa alkoivat punertua niinkuin kerran, taistelun jälkeen, kun hän katseli tuhannen kuljetusaluksen lipumista Reinin suistoa kohti. Niin, Caprilta oli tullut kaiken todennäköisyyden mukaan määräys, senaattorit olivat vavisten kyhänneet jonkinmoisen kanteen, jossa väitettiin, että vanha komentaja aikoinaan kavalsi Reinin sotakassan. Ja tervan roihutessa hän astui ylväänä, suorana, jäykkänä kuolemaan. Hetken aikaa hän muisteli vaimoaan Acutiaa, – mutta sitten tuon vanhenevan, itseään hoitavan naisen kuva loittoni sekin kuin jonnekin hyvin kauas, ehkä irstaan Laelius Balbuksen vuoteeseen.
Sitten tuli Pomponius Secunduksen vuoro – miehen, jota vastaan senaatti nosti kanteen sen vuoksi, että hän oli aikoinaan kuulunut tuomitun preettori Considius Aequuksen ystäviin ja antanut pystyttää Sejanuksen punagraniittisen kuvan pui tarhaansa; syyte oli yhtä vapisevan mieletön kuin väite, että rehti päällikkö Vitellius olisi itse kuluttanut legioonan varat. Mutta nyt ei käynyt kursaileminen! Nuo kaksi kaikua, joiden kuonomaiset naamat muistuttivat suuria jyrsijöitä ja jotka olivat pahaa aavistamatta liittyneet Sejanuksen puolueeseen, Minucius Thermus ja Quintus Granius, vietiin Gemonalaisille portaille. Heidän runnellut ruumiinsa heitettiin suurilla koukuilla alas Tiberiin. Samaan aikaan oli Roomaan kutsuttu kaksi valtakunnan eri puolilla oleilevaa ylimystä, Sejus Quadratus, joka oli Sejanuksen etäinen sukulainen, ja santoonien käskynhaltija Julius Africanus, joka valvoi järjestystä valtameren rannalla, Garonne-joen tienoilla; kumpikaan näistä kahdesta tuskin osasi aavistaa, mikä heitä odotti –. Mutta Africanus tunnettiin prefektin, kavaltajan, hyväksi ystäväksi, ja mitä Quadratukseen tuli, hänen kohdaltaan riitti pelkkä veriheimoisuus. Sen vuoksi rikosoikeus nopeasti puuttui asiaan, kanne laadittiin ja molemmat tuomittiin mestattaviksi. Näytti siltä kuin kaikki nuo kuolemanpelon tautia potevat vanhat herrat, joiden vallassa oli ajaa kriminaaliprosesseja, olisivat halunneet nopeasti kiirehtiä Tiberiuksen edelle.
Nostettiin syytejuttu senaattori Gaius Cestiusta vastaan, samoin miltei kaikkia Sejanuksen ystäviä tai ainakin niitä vastaan, joille hän oli tavalla tai toisella osoittanut suopeutta; prefekti oli valtansa nojalla kahmaissut itselleen aimo määrän kultaa, eikä suinkaan ollut sanottua, etteikö hän ollut jakanut sitä uskotuilleen –! Samoin tuomarien eteen haastettiin muuan Togonius Gallus, ryppyinen, pelosta miltei mieletön ukko. Yleisesti tiedettiin, että oli päätetty tuomita myös eräs Junius Gallio, joka muuten nautti kaupungissa suurta arvonantoa ja jonka puolella olivat erikoisesti pretoriaanit. Hänen suhteensa oltiin lempeämpiä, hänen osakseen tuli vain maanpako Lesbos-saarelle. Huhut levisivät näinä kauhun aikoina kuin tuli rutikuivissa tappuroissa. Sillä välin kuin Roomassa syytettiin jopa entistä preettoria Sextus Paconianustakin, jonka tylsyyttä ja härkäpäisyyttä kukaan ei tähän mennessä ollut osannut kuvitella oveluudeksi, caesar vietti hurjia juhlia Caprilla maalattujen spintrierien ja hermafrodiittien kanssa!
Ritari Marcus Terentius, Sejanuksen entinen suosikki, ei jalosta sukuperästään huolimatta hänkään pelastunut. Sillä mitä tässä merkitsi aatelius! Sormus temmattiin hänen käsistään, hänen yltään repäistiin valkoinen liinapuku, jossa oli säätyarvon merkkinä kapea purppurainen raita. Vihdoin kauhistuneet maan isät, tämä jumalien kasvojen edessä keräytyvä neuvosto, joka hoiti tai jonka olisi pitänyt hoitaa valtakunnan hyvinvointia, nosti kanteen suunnattoman rikasta ja ylhäissyntyistä Appius Silanusta vastaan; tuohon oikeudenkäyntiin oli sotkettu muuten toisiakin, ennen kaikkea muuan Annius Pollio, joka oli etäistä sukua Asinius Gallukselle ja tämän isälle, hänen nuori poikansa Vinicianus, monista riitajutuistaan kuuluisa Mamercus Scaurus, josta keisari ei ollut milloinkaan oikein pitänyt, ja eräs Sabinus Calvisius. Prosessin varsinaisena joustimena oli ajatus – siitä olivat kaikki tuomarit yksimielisiä – että syytetyillä oli jotakin tekemistä Postumus-vainajan hävinneiden rikkauksien kanssa, sillä Silanus oli nainut Postumuksen lesken. Mutta ennenkuin tuomiota oli ehditty julistaa, Puteolista saapui vinhaa neliä kuriiri, joka toi muassaan armahduksen. Kaikki syytetyt olivat salista poistuessaan kalmankalpeita. Vain Appius Silanus käveli ryhdikkäästi ja suorana, ylenkatseelleen hymy suupielissään; hän oli kieltämättä tuntenut hetkellistä voimattomuutta, hän oli ajatellut vaimoaan Aemiliaa ja lapsiaan... Mutta nyt! Hän oli edeltäkäsin näkevinään, miten hänen molemmat tyttärensä ja kolme poikaansa syöksyvät riemusta loistaen hänen syliinsä, kun hän avaa kodin oven.
Veri kostutti aivan kankeaksi Tiberin rannalla kasvavan partamaisen ruohon. Sejanuksen entinen klientti Satrius Secundus raahattiin Valitusportaille. Pyöveli teki hänestä pikaisen lopun – tuskan mylvähdys, joka jossakin määrin toi mieleen kuolevan sonnin äänen, huvitti torilla survovia joukkoja. Oli miltei luonnotonta, että teurastuksen, alinomaisten verilöylyjen, pelosta ja säikähdyksestä virinneen murhanhimon keskellä vanha ylipappi Lucius Piso kuoli aivan rauhallisesti omassa makuuhuoneessaan; hän oli täyttänyt kahdeksankymmentä vuotta, aikoinaan hän oli saanut joukon triumfi-insignioita Traakiassa suorittamistaan palveluksista ja hoitanut myöhemmin kaupungin ylivalvojan virkaa. Hänen loppunsa teki senaattiin järkyttävän vaikutuksen. Mustalla listalla oli jo niin paljon nimiä, oli päätetty tuomita ritarit Geminius, Celsus ja Pompeius, vaikkakin Celsus hirttäytyi juuri ennen lopullista ratkaisua ja ennätti siten rikosoikeuden edelle. Considius Proculus, jota vastaan oli olemassa pahoja epäluuloja majesteetinloukkauksesta, samoin hänen sisarensa Sancia, joka oli harjoittanut haureutta, olivat nyt kuin leimattuja uhrieläimiä; jos he jotakin uumoilivat, se ei ainakaan ollut tuomarien syytä, sillä oikeuden jäsenet vaikenivat tiukasti, kunnes määrähetki koitti.
Näytti suorastaan siltä kuin itse taivaskin olisi näinä verineuvoston kyyristelevän pelon ja hiipivien iskujen hetkinä ottanut uuden ilmeen. Iltaruskon aikaan Janiculuksen yli ei enää kohonnut smaragdinhohtoisia valotorneja – aurinko vaipui mustien puiden taakse kuin verenpalava sydän. Sen repeilevät laskimot, sen valtimot pumppusivat tulipunaista valoa avaruuden yli. Sen kehrässä nähtiin selvästi tummia tahroja, jotka olivat kuin suonia paisuneessa ihmissydämessä. Päivän kiekko painui kummallisen venyneenä, ikäänkuin kymmenien loimuavien ja auki viillettyjen valtimoiden kehystämänä vuorten hämyyn. Sen valo ei muistuttanut hiilloksen hehkua, se näytti lainanneen Valitusportaiden tahrojen värin. Noina pikaisen tummumisen hetkinä Tiberis virtasi kaupungin halki punaisena nauhana, johon vanhat sillankaaret loivat synkkiä läikkiä. Sen muuten keltainen vesi värjäytyi verenkarvaiseksi, sillä iltapilvien halki pursuavat kosmillisen aortan valot heijastuivat sen kalvossa.
Äänettömästi läpättävä taivaan sydän pitkine imusuonineen sai augurit vapisemaan. He tuijottivat tuolle taholle, mihin päivä painui –, monikymmenvuotinen avaruuden merkkien lukeminen oli tavallaan antanut heille kyvyn ennakolta nähdä, mitä oli tulossa. Ja ruskon loimotus ei ennustanut hyvää. Niinkuin he lukivat kotkien lennosta kohtalon merkkikieltä, samoin kuin he mittasivat tähtien ja kuun ratoja ja tulkitsivat niitä, samoin heistä tuntui nyt, että Roomaa valaiseva tulehtunut ilta ennusti voiman manallemenoa, odotettavissa olevaa romahdusta, joka oli säädetty, ei maan päällä vaan siellä, missä jumalat asuivat. Oliko herruus häviämässä valtiosta, joka oli niellyt kymmenittäin pieniä kuningaskuntia? Pitikö uskoa, että taivaan kammioläpät työskentelivät jotakin erikoista tarkoitusta varten? Ihmishulluus, ihmisraukkamaisuus, sellaisena kuin se ilmeni kaupungin urkkijajärjestelmässä ja rikosoikeudessa, oli kaittua ja säädettyä; se ei suinkaan ollut niiden miesten omasta tahdosta riippuvainen, jotka panivat toimeen julmia näytelmiä. Ja eikö kaupungin Forumilta aina kapeille kujille saakka tuulahtanut uhkaavan ruton henkäys, joka saattoi minä hetkenä hyvänsä puhjeta raivokkaaksi kulkutaudiksi?
Tiberiä pitkin ajelehti ruumiita. Sen töyräisiin, sen rantakasvien huljuviin, hamuileviin juuriin tarttui lihan jätteitä ja suolia. Näytti suorastaan, että joen keltainen vesi rupesi hiljalleen punertumaan –. Oli kuin Roomassa olisi nyt vallinnut yhtäjaksoinen dies sanguinis, Kybelen pappien synkkä veripäivä! Vuoden molemmat konsulit, Memmius Regulus ja Fulcinius Trio, jotka eivät milloinkaan aikaisemmin olleet täysin voineet sietää toisiaan, olivat yhteisen kauhun, ilmiantojen, teloitusten keskellä ystävystyneet; he pelkäsivät kumpikin omaa kohtaloaan, sekä apinannäköinen senaattori että pieni lakimies, jonka otsa oli alinomaa nihkeä kylmästä hiestä. Sitä paitsi heidän hartioillaan oli suurin vastuu, kaupungin tärkeimmät hallinnolliset toimet olivat joutuneet heidän käsiinsä eikä mikään voisi heitä pelastaa, jos caesar saisi päähänsä äkkiä muuttaa mieltään.
Viimein Caprilta saapui kirje, jonka keisari oli sinetöinyt. Se oli kirjoitettu vanhan likinäköisen ihmisen vapisevalla, hiukan epävarmalla käsialalla. Tavanmukaisten valitusten jälkeen, jotka koskivat tuon tai tämän oikeusjutun liian nopeata ratkaisemista, ennen kaikkea monia kuolemantuomioita, se päättyi sanoihin, jotka luettiin risahtamattoman hiljaisuuden vallitessa: "Mitä minun on kirjoitettava teille, maan isät, tai kuinka minun on teille kirjoitettava, tai mitä minun ylimalkaan ei pitäisi teille kirjoittaa, – rangaiskoot jumalat ja jumalattaret minua vieläkin kauheammilla tuskilla kuin nyt kärsin, jos sen tiedän...!"
Mutta Tabulariumin luona seisoi uteliasta väkeä. Heleässä päivänvalossa tai pikipannujen roihutessa lasinpuhaltaja Ursus, kilikialainen marmorinvälittäjä Glaukos ja kankuri Lysiades, jonka varat karttuivat hetki hetkeltä aivan kuin hiirennahkaa muistuttava karva hänen kelmeissä, uurteisissa kauppiaankasvoissaan, näkivät yhä uusien miesten ilmaantuvan Gemonalaisille portaille; heidät viskattiin alas jokeen, kun pyöveli oli tehnyt tehtävänsä. Mädäntyneiden munien ritinän halki kajahti tuon tuostakin vihainen ja samalla hyvin iloinen huuto. Sen päästi kirjo-ompelija Lucius Quartus, joka tunsi jollakin salaperäisellä tavalla saavansa hyvitystä kaikesta mitä näki, – aivan kuin kohtalo olisi toisia lyödessään säästänyt häntä, korvannut hänen vaivansa, hänen tyhjän kukkaronsa, jossa ei ollut yhtä ainoatakaan obolia, koska hän tavallisesti joi yhdessä ainoassa yössä koko viikkopalkkansa: "Se on oikein heille...! Tappakaa! Mitä vähemmän päitä, sitä parempi. Olen aina tuntenut vastenmielisyyttä heidänlaisiaan kohtaan –!"
Ritarien samoin kuin rahvaan piirissäkin tiedettiin jo, että entisen konsulin Fusius Geminiuksen loppu oli tullut. Hänen vaimonsa Mutilia Prisca, jota leskikeisarinna ei enää ollut suojelemassa, oli oikeuden eteen haastettuna itse surmannut itsensä kuuriassa. Kun senaatin jäsenet poistuivat vasten tahtoaankin kauhuissaan, Memmius Regulus huomautti konsulitoverilleen Fulcinius Triolle, jonka laihat, sulkeutuneet kasvot olivat täynnä säikkyä: "Ilmetty Virginia! Ihmettelen, miten häneltä riitti voimia siihen... Tai karthagolainen nainen, eräs noista, joille elämä ei ollut minkään arvoinen..."
Lakimies suipisti hiukan huuliaan ja sanoi: "Olipa hän syyllinen tai syytön, kanne täytyi joka tapauksessa sepittää. Ja mitä naisiin tulee, heitä on tätä nykyä varminta syyttää pro primo huoruudesta, niinkuin tuota tuollakin, ja pro secundo myrkkyjen sekoittamisesta."
Geminiuksen vaimon päättävä, nopea itsemurha tuli kieltämättä eräänlaisena yllätyksenä hänen miehelleen. Ritari Fusius Geminius, entinen konsuli, ei suinkaan odottanut mitään sääliä itsensä osalle; mutta aluksi hänellä oli tunne, että kaikki, mitä tapahtuisikin, jopa kuolemakin, oli vähäpätöisempi seikka kuin hänen kylpylänsä, rikkautensa, sormuksensa, keveät attikalaiset pallat ja aliculat, kaikki nuo ilmavat viitat, joita hän käytti. Ne oli kudottu Thisissä. Kiinan eteläalueen kutomoissa; ja ritarille tuotti erikoisen suurta ylpeyden sekaista tyydytystä tieto, että samaa välkkyvän seittimäistä kangasta ihailivat Han-suvun hallitsijatkin. Hän ihaili omituisen naisellisesti niiden hentoja kultaviiruja. Tuollaisessa kimmeltävässä asussa ritari siis astui oikeussaliin sinä aamuna, jolloin preettorit olivat herättäneet hänet kolkutuksellaan. Kriminaali-istuin luki syytteen: mässäys, haureus, varojen tuhlaus, huonon esikuvan antaminen kansalaisille ja kanteen polttopisteenä, joka ratkaisi kaiken, hänen yleisesti tunnettu veneilynsä prefektivainajan kanssa. Hetkeksi tuomarien kasvot ikäänkuin himmenivät Geminiuksen silmissä eräänlaisiksi hämyssä kelluviksi naamioiksi... Niissä ei kuvastunut mitään voitoniloa, vielä vähemmän itsevarmuutta. Ne olivat kuin kreikkalaisten traagikkojen avosuiset hädän, kauhun ja järkyttävän tuskan naamarit. Sitten neuvosto kävi käsiksi toisiin kanteisiin; ne koskivat erästä Celsusta ja muuatta ritari Pompeijusta.
Oli purevan kylmä päivä, eivätkä Geminiuksen ihovoiteet – hän oli viime aikoina tilannut niitä suoraan Juudeasta – lämmittäneet häntä, niinkuin niiden olisi tullut tehdä. Hän kuunteli asiaankuuluvan syytteen lukemista hajamielinen ilme kasvoillaan. Hän nosti tuon tuostakin kätensä hiuksia kohti, ei kuivatakseen pelon hikeä, niinkuin nuo toiset, vaan järjestääkseen kiharoitaan. Ne ympäröivät sirona, voideltuna suortuvarenkaana hänen päätään, niiden ympärille kiertyi aivan kapea vaalea vaskivanne; ja syystä tai toisesta Geminius oli juuri tänä kohtalokkaana aamuna uhrannut niiden hoitoon enemmän aikaa kuin tavallisesti. Nyt hän seisoi heikkojen tulien kolkosti valaisemassa oikeussalissa – ja oli muistoissaan sieltä hyvin kaukana. Hän ajatteli neljän vuoden takaista päivää, jolloin Tiberius oli myöntänyt hänelle konsulin arvonmerkit: purppurareunaisen togan, norsunluisen istuimen, kaiken kaikkiaan kaksitoista liktoria käsittävän saattueen. Molemmat silloiset consules ordinarii, Rubellius ja hän, olivat ikivanhan tavan mukaan ratsastaneet Albanus-vuoria kohti, kaakkoon Roomasta, kunnes he laskeutuivat maahan Lanuviumin pyhässä lehdossa, missä valtion suojelushenget asuivat pinjojen varjostamassa pyhäkössä. Hänellä oli oivallinen musta seitsenvuotias ratsu, latuskapäinen ja matalasäkäinen, noita Kolofonin siittolan hevosia, jotka ravissa pyrkivät ristiastuntaan, mutta muuten ovat säyseitä, notkeita, keveitä ohjata. Omituista, että hän tänä vakavana hetkenä takertui tuommoiseen! Hänenhän olisi pitänyt ajatella kuolemaa, loppua. Mutta hän ei kyennyt siihen. Hän tunsi yhä syvempää muistelun viehätystä, ajatus lepatti kuin perhonen kaikenlaisten pikkuseikkojen ympärillä – olihan elämän raikkain hunaja lopultakin juuri niissä. Ja tätä oudon haaveellista mielialaa kukaan läsnäolijoista ei voinut arvata, ei voinut evätä häneltä.
Ritari Geminius palasi asuntoonsa tutussa, miltei tyttömäisen sirossa kantotuolissa. Hän tiesi viimeisen kerran katselevansa sen hopeisia upotteita ja helmiäisestä valmistettua kattoa. Mitäpä siitä... Kaikki, mistä häntä syytettiin, oli erittäin raskauttavaa; pahinta tietenkin oli, että hän oli kuulunut Sejanuksen tuttaviin. Noustessaan heikosti lepattavien maljatulien valossa palatsiinsa hän tiesi, että oli parasta ehättää oikeuden edelle.
Ja juuri viimeisellä marmorisella kynnyksellä hänet valtasi kummallisen voimakas vaikutelma omasta juurettomuudestaan. Se ei suinkaan pukeutunut selviksi ajatuksiksi; se sykki vain hänen hengessään niinkuin veri tykyttää valtimoissa: Minä, Fusius Geminius, en jätä jälkeeni ketään, joka jäisi iäksi päiväksi minua kaipaamaan. Koko elämäni ajan olen vain kuluttanut, en ole mitään voittanut rikkaudessani, en ole sitonut itseeni sielua, joka minua murehtisi. Mitäpä merkitsevät muutamat vaivaiset ostetut portot ja vernat, mitä aarteeni hyödyttävät? Eikö ole monin verroin parempi lähteä pois, kun hetki koittaa...? Kummallista, olisinkohan vielä pari, kolme viikkoa sitten edes uneksinut tällaisesta? Kenties minun kohdaltani on tapahtunut samaa, mitä tapahtuu omenassa, jonka ydintä toukat jäytävät. Mutta että nyt näen näin kirkkaasti, näin selvästi...! Kaiken, mitä minulla on ja mitä omistan, jätän niille, jotka ovat minua palvelleet. Myökööt aloen ja balsamin siihen hintaan, minkä kauppahuoneet niistä tarjoavat. Vapautan orjani, sillä mitä varten he jäisivät hautomaan muistoani ja sitä kiroamaan. Palatsini tietenkin takavarikoidaan; se ei enää minua liikuta. Sammunut tähti, Fusius Geminius. Ensi kerran... lapsuuteni ajoista lähtien... on melkein hyvä olla...
Hän astui saliin. Viimeinen silmäys tuoleihin, jotka oli valmistettu Agrigentumissa lumivalkoisesta norsunluusta; niiden jalat taipuivat leijonankäpälien muotoon. Hän meni hitaasti kotialttarin luo, sytytti tulen ja alkoi sen valossa tutkia etiooppialaisia helmiään; ne oli huolellisesti ryhmitetty lakattuun lippaaseen. Sitten hän kutsui hopeapalvelijansa ab argento, ojensi helmet tälle mitään sanomatta, ja kun mies seisoi yhä paikallaan aivan mykkänä hämmästyksestä, hän hymähti omituisen vienosti: "Eivät ainoastaan nämä vaan myös kaikki kulta- ja hopeatavarani kuuluvat tästä hetkestä lähtien sinulle."
Muistiinpanojen, vahalevyjen, codices-liuskojen polttaminen vei aikansa. Geminius oli antanut lämmittää monta suurta hiiliastiaa, sillä hän halusi perinpohjin tuhota menneisyytensä kaikki muistot. Sitten hän astui sinikiviseen kylpyhuoneeseen. Siellä tuoksahti casia-mehun ja draganttikumin vieno imelä haju – hän käski tuulettaa sen aivan viileäksi. Omituinen tunne tuo, että viimeistä kertaa polkee paljain jaloin säröistä mosaiikkilattiaa! Hän katseli kuin unissaan tummansinisellä synnadilaisella kivellä holvattuja kylpylän seiniä ja pientä tuikkivaa lamppua, jonka tuliaukosta liekki vuoroin leimahti, vuoroin hävisi kuin kuparisen kidan nielaisemana. Aterioidako? Villikarjun lihaa paksussa valkoisessa kastikkeessa? Mitä varten? Eikö ole hyvä nukkua sikeään uneen ilman nautinnoita, joista on elämänsä päivinä saanut kylliksi?
Viimeinen tehtävä, mihin Fusius Geminius ryhtyi, oli eräiden jalokivien luetteloiminen. Hän syventyi tutkimaan testamenttiaan, koetti muistaa kaikki velallisensa ja kutsui sitten luokseen kamaripalvelijan: "Kahden tunnin sisällä sinä toimitat nämä lähetykset perille." Tähän jälkisäädökseen tuli merkityksi myös kaikkia orjia koskeva vapautusmääräys. Lopulta hän määräsi kylvyn lämmitettäväksi. Ei liian kuumaa eikä liian haaleata vettä, vain siltä väliltä. Fusius Geminius riisui yhä syviin mietteisiin vajonneena aluspukunsa ja kutsutti luokseen henkilääkäri Mysioksen heti kun kylpy oli valmis. Hänen äänessään ei ollut milloinkaan ollut niin kummallisen tyventä sointia kuin nyt:
"Ystävä, maksan sinulle miljoonan sestertiusta pienestä palveluksesta. Koko elämäni päivät olen ollut suuri pelkuri, ja nytkin raukkamaisesti pelkään, että minut syöstään alas Tarpeius-kalliolta tai raahataan Valitusportaille. Nuo miljoona sestertiusta... ne ovat palkkiona viimeisestä hyvästä työstä, jonka voit minulle tehdä. Avaa valtimoni ja salli minun nukahtaa. On aivan yhden tekevää, käykö se kipeästi, sillä mies, joka ei ole juuri muuta tehnyt kuin ajanut takaa kaikkia iloja, jotka eivät tuota tuskaa, ei tänä hetkenä saa olla turhan arka. Niin, unohdin vuosipalkkasi –"
"Herra", uskalsi lääkäri varovasti huomauttaa. Hänen hiusrajaansa oli kihonnut hikikarpaloita.
"Mitäpä kaikesta tuosta enää... Eikähän kaikella tällä, mitä olen omistanut, lopun jälkeen ole mitään merkitystä minulle. Olen joskus kuullut tai lukenut, että tällaisissa tapauksissa sidotaan ranne silloin, kun unen aika tulee, vai kuinka –? Sinähän sen parhaiten tiedät, ystäväni. Testamentissani olen muistanut sinua muullakin tavoin – saat tuon kauniin maljan, jota olet aina ihastuneena katsellut. Minulle tuottaa lohtua... on miellyttävää huomata itsessään avuja, joita ei ole tuntenut, ja kaikista parhainta kai on, että voi tehdä hyvää niille, joita lähellä on elänyt, nyt, kun määränpää lähestyy. Jättäisin sinulle ritarinsormukseni, Mysios, mutta se on vastoin lakia. Ripittäydyn siis sinulle, tohtori, siitä ei tule mitään pitkällistä... Maksa saatavani vernoille ja Pompeijuksen ja Liviuksen ilotaloihin. Kukaan lähisukulainen ei tule valittamaan tähän palatsiin; voit huoleti karauttaa ratsullani pois, kun työsi on tehty. Mahdatko tietää, mitä on olla hyödytön loinen? Siinä lauseessa olikin koko rippini. Ja nyt... nyt käy käsiksi."
Mysioksen täytyi kovin hillitä itseään, jotta hänen kätensä ei vapisisi. Hän iski suonta ja työnsi ritarin käden laajaan nahkaleiliin.
Vähitellen alkoi Fusius Geminiukselle tulla uni yhä syvempänä, yhä raskaampana. Oli aivan kuin Hypnoksen siivekäs veli Thanatos olisi levittänyt tummat sulkansa kylpyhuoneen yli. Hän lepäsi siinä pää painuksissa. Hän ajatteli vuosia, jotka oli tuhlannut. Oli aivan lyhyt tuokio, jolloin hänet valtasi eräänlainen järkeilevän mietiskelyn tila. Kuolema? Ikuinen poissaolo? Kaiken jättäminen? Mutta jatkuvasti hänen mieltään lohdutti ajatus, että oli kyennyt viime hetkinään tekemään monta ihmistä onnellisiksi, yksinpä velkojansakin. Voipumuksen ja himmeiden unimietteiden valta alkoi jatkuvasti kasvaa niinkuin outo hämy seinien synnadilaisessa holvauksessa. Pieni liekki tuikki hiljallensa, mutta se kaksinkertaistui ritarin hämärtyvissä silmissä. Kuuliko hän oven käyvän ja lääkärin menevän? Kuinka rajattoman yhdentekevää se olikaan... Ja viimein tuli kuolemisen horros niin outona elämyksenä, niin syvälle ja kauas ulottuvana tunteen nousuna, että kaikki muu tuntui turhalta; siitä kannatti hyvin maksaa tohtori Mysiokselle miljoonan sestertiusta.
Capitoliumin rinteellä loimusivat jatkuvasti, illasta toiseen, synkät hautajaistulet. Huhuiltiin, että erään syytetyistä – hänen nimensä oli Rubrius Fabatus – oli sydänyön aikaan onnistunut paeta Roomasta Porta Capenan kautta etelään ja että hän maksoi suuren palkkion sille kenturiolle, joka auttoi häntä yrityksessä. Ennen pitkää tiedettiin varmasti, että Fabatus pääsi pimeän turvin purjehtimaan Sisilian ohi ja että hän etsi suojaa parthien luota. Sillä niin oli, että vihollismaa tuntui nyt monin verroin turvallisemmalta kuin Rooma, missä kuolemantuomiot vain lisääntyivät.
Pelko ei säästänyt ketään. Kaupungin keskeisenä paikkana ei enää ollut Palatinuksen linna, niinkuin tähän asti, vaan nuo synkät kiviaskelmat, jotka johtivat Tabulariumin ohi alas toriaukeamalle. Tuomittujen hätäiset, kuumeiset silmät vaanivat ahnaasti jokaista pakoonpujahtamisen mahdollisuutta; hurja, villi itsesäilytysvaisto oli useimmissa herännyt, mutta liian myöhään, jotta enää mahdettaisiin mitään. Repaleisista kultakirjoisista hihoista työntyi käsiä, jotka olivat kerran niin uljaan itsetuntoisesti tervehtineet hallitsijaa ja nyt turhaan kerjäsivät elämää. Melkein kaikilta uhreilta revittiin sekä toga että kahiseva silkkinen kreikkalainen ihokas, kun heidän ruumiinsa suistui marmoriportaita vasten, ja niinkuin aina verilöylyn hetkenä, juorut ja kulkupuheet muistuttivat tupruavaa savua, joka hitaasti mutta vastustamatta levisi korttelista toiseen, tunkeutui seinien huokosista köyhien asuntoihin ja leijui kuin typerryttävä häkä neljäntoista kaupunginosan parakeissa. Trans Tiberimin ahtailla kujilla kerrottiin verisiä juttuja silvotuista ruumiista, jotka ajautuivat virtaa pitkin Ostiaan päin. Ne patoutuivat löyhkääväksi valliksi, niin että joki alkoi tulvia, mutta ei savenkeltaisena niinkuin aina ennen, vaan sakean punaisena.
Senaattorit ja sukuylimykset – nuo rikosoikeuden tuomarit, jotka pelko oli niin vallannut, että he lukivat aivan konemaisesti kuolemanlitaniaansa – eivät kuuriaan tullessaan uskaltaneet katsoa toistensa silmiin.
Kukaan ei välittänyt ystävistään, ei yksikään käsi kaatanut vapisematta juomauhria kokoushuoneen alttarille. Kukapa olisikaan pystynyt ajattelemaan rauhallisesti ja torjumaan pelkoa? Pelastakoon nahkansa ken voi, paetkoon omasta tuomiostaan toisten tuomioon! Heistä tuntui, että oikeussalin permanto hyllyi heidän allaan kuin räme ja vihreät marmoriset kuviot kuplivat kuin imevät suonsilmät. Hiki norui heidän niskastaan valkoisten virkapukujen alle. Itsekullekin oli hänen oma elämänsä tärkein, kuinka sen lujittamiseksi ei siis olisi uhrattu näitä verisiä hekatombeja. He eivät toimineet ira, vihan vallassa, vaan kaikkinielevän elämänvietin hirmuisesti puristavien pihtien likistyksessä, jotta näkymätön viikate, joka niittämistään niitti ruumiita, viuhuisi heidän omien kurkkujensa ohi. Kriminaalioikeuden herrat astelivat miltei joka toinen päivä oikeussaliin laihoina, lopen nääntyneinä, unettomina, pahojen ajatusten kiusaamina, kasvot yhtä elottomina kuin vahanaamarit ja säikkyen pienintäkin risahdusta. He olivat kauan sitten, pojanvuosinaan lukeneet tarinan Zeun kotkasta, joka raateli vuoreen kytketyn Prometheuksen maksaa, ja nyt kukin kohdaltaan muisti sen; he kuulivat haaskalinnun siipien havinan ja tiesivät, että jos pedon kynnet eivät vielä olleetkaan tunkeutuneet heidän sisälmyksiinsä, se saattoi tapahtua huomenna, ylihuomenna, milloin hyvänsä. Kauhu nokki heitä kyllä yöstä yöhön. Kuka sitä olisi pystynyt manaamaan pois?
Se mikä heissä oli sisintä lihaa ja maksaa, nimittäin oman säilymisen sitkeä toivo, repeytyi silpovan nokan survaisuissa ja joka istunnossa se petollisesti kasvoi uudestaan terveeksi. Mutta vain hetkeksi, jotta sydän tykyttäisi sitä pelokkaammin tulevan oikeudenkäynnin lähestyessä. Tuntui miltei, kuin Valitusportaiden askelmille olisi pystytetty näkymätön karthagolainen Baal-Moolok, jonka käsivarret kieppuivat yhä hurjempana rattaana, viskaten lepytysuhreja pelon voimille.
Rooman palokunnan vasta nimitetty ylikomentaja Graecinius Laco ei mahtanut mitään sille, että neljännessä korttelissa, Alta Semitan kaupunginosassa, raivosivat tulipalot; tosin ne saatiin suuren vaivan jälkeen sammumaan, mutta useinkin vasta kun hatarasti kyhätyt majatalot olivat enää vain suitsuavina kekäleinä.
Kytevien lautojen keskeltä törröttivät savupiippujen nokiset obeliskit tylyn uhkaavina aamutaivasta vasten. Kauan mietittyään prefekti Laco päätyi tulokseen, että kaupungin suojeluskaartin miehet, kaikista Macron suojakeinoista huolimatta, joten kuten pääsivät pujahtamaan kasarmista ja että he halusivat kostaa Sejanuksen tuomion, ellei muuten, niin sytyttämällä tuleen lähitienoon bordelleja ja viinitupia; olihan Servius Tulliuksen muurin luota löydetty puolityhjä paloöljynassakka ja joukko sytykkeinä käytettyjä rohdintukkoja! Uusi palopäällikkö vietti hänkin unettomia öitä. Hän raapi kankeata tukkaansa, joka muistutti ruosteenkarvaista pesuharjaa, ja mietti kauan, lähettääkö ilmoitusta tuhopoltoista Caprille vai vaietako. Mitä oli tehtävä? Rooman melskeiden keskellä hänen oli otettava lukuun kaksi yhtä ankaraa mahdollisuutta, joihin valituskirje voisi johtaa. Ensinnäkin palaneiden kotiensa ympärillä hiiviskelevät ihmishaamut voisivat julkisesti syyttää häntä veltosta viranhoidosta, toiseksi hän, palopäällikkö, voisi helposti ärsyttää vastaansa sen miehen, joka nykyään oli mahtavista mahtavin ja joka pretoriaanien komentajana tietenkin oli vastuussa pretoriaanien ilkitöistä: Naevius Macron. Kumpikin mahdollisuus oli hänen tapaiselleen uskolliselle virkamiehelle kuin kaamein painajaisuni.
Vielä silloinkin, kun cohortes vigilumin miehet myöhään aamuyöstä hälytettiin sammuttamaan lähellä Forumia riehuvaa tulipaloa, hän tunsi parhaaksi välttää molempia pyydyksiä. Liekkien synkkä hurma sekautui veden loiskeeseen ja prefekti Laco valvoi unettomana omassa komeassa makuuhuoneessaan. Hän oli nostanut jalkansa korupöydälle ja siirteli niitä nyt rauhattomasti. Ei mitenkään, mitenkään käynyt päinsä, että hän olisi työntänyt hyppysensä Naevius Macron liemivatiin! Parasta olla tekemättä mitään.
Joka ilta aurinko vajosi repeilleeseen ja synkästi kumottavan ruskotuksen valaisemaan vuoristoon. Padat sytytettiin, palavaa tervaa roiskui marmorille. Valitusportaiden luona tungeksi ihmislaumoja, joiden soriseva puhe sulautui tippuvan kuuman pien ääniin ja kuolevien uikutukseen.
Synkistä, luhistumaisillaan olevista esikaupungin parakeista hiipi mustapukuisia ämmiä nauttimaan teloituksen näytelmästä.
Lopen nälistyneet kasvot, jotka tavallisesti olivat yrmeät ja lukitut, elostuivat nyt ihmeellisesti, kun veren haju ja toisten, heitä itseään ylempien kärsimys oli tässä levitetty nähtäville. He tuijottivat apposen avoimin suin tahraista marmoria ja pyövelin lyömiä vuotavia haavoja. Kaikki tuo, mikä tavallisesti lymyili sillankaarien alle, peitellen jotenkuten omaa kurjuuttaan ryysyihin, köpitti sauvojensa varassa keskikaupungille. Kainalokeppien kolketta ja melkein innokasta loruilua... Orjat, Egerian lehdon juutalaiset, Emporiumin takaisten louhoksien kivenhakkaajat, nälistyneet almunanojat, varkaat tavallaan unohtivat oman surkeutensa tosiseikan, kun väkevien ja mahtavien elämä tällä tavoin uhrattiin Libitinalle. Näytti siltä, että he ammensivat tuskanhajuisesta ilmasta entistä suurempaa kykyä laahata kaikenlaisten paiseiden kipua päivien läpi. Almukupit helisivät päättävästi. Kelmeät kallot, joista syöpä tai kuppatauti oli verkkaan polttanut nenän rustot pois, notkuivat väkijoukossa kuin irvokkaat kuolinlyhdyt. Ylennettyjä alennettiin nyt, ja sen näkeminen oli ihanampaa kuin hunajaleipä!
Yksin nekin, joilta näön lahja oli aikoja sitten sammunut, tuijottivat vaaleanpunaisen kelmun peittämin silmäkuopin Gemonalaisia askelmia aivan kuin nauttiakseen kaikilla hermoillaan hyvityksen imelää lääkettä. Mitäpä merkitsi yksi pakoon pujahtanut vaivainen Rubrius Fabatus? Pääasia oli, että johtajat teurastivat toisiaan. Pereat! Nähkööt nyt kultalippaittensa ja Idän tuoksujen keskellä semmoista painajaisunta, jonka rinnalla hampaattomat ikenet, puhkaistut silmät, tynkäjalat ja täit ovat vain pientä tuskan kutkutusta! Ja kaikkein suurinta tyydytystä tuotti se, että tätä kalmankenttää ei hoidellut rutto tai nälänhätä niinkuin kuusineljättä vuotta sitten, jolloin vehnä loppui, vaan vallanpitäjien oma kauhu.
Synkät uhritulet loimusivat tervapannuissa ja vaipuivat alas kuin lipovat käärmeenkielet. Ulostuksen, veren, kuolan, oksennuksen tahraamat portaat kohosivat kuin oudonmuotoinen alttari temppelivuoren huippua kohti.
Nuo kolme naista, kankurin vaimo Lakhesis särisevine kurkkuäänineen, kätilö Klotho, jonka käyrä nenä ja leuka näyttivät yhtyvän ja jonka sormet harittivat villakalvosimista, ja vauhko äänetön Atropos, jonka synkänloistavista silmistä levisi ihanien nuorten kasvojen yli sibyllamainen tähtivalon hohde, seisoivat hekin Valitusportaiden luona. He muistelivat kantotuolia, joka oli kuvastunut niin mustana kultaista taivasta vasten. Sitten kätilö kosketti sormenpäillään virtaavaa verta ja haistoi. Siinä oli kohtalon tuoksu. Ei tämän tai tuon aatelismiehen, vaan koko suunnattoman valtakunnan kohtalon.
5.
Senaattori Cotta Messalinus oli sulkeutunut palatsiinsa. Hän istui kaikkien rahakirstujensa, nassakoittensa ja lippaittensa keskellä. Vain silloin tällöin joku palvelijoista ab argento uskalsi hiipiä kysymään, oliko katettava ateria. Senaattori vastasi hyytelömäisellä äänellä: "Ei... Odota..."
Lamput savusivat. Tässä mustassa rahakellarissa oli nyt kylmää ja jäätävää. Seinistä uhosi kosteutta. Senaattori oli kuulevinaan pienten vikisevien hiirien jyrsivän lovia hänen rahasäkkeihinsä ja kullan kilisevän pitkin permantoa. Mitä enää auttoivat hänen monet maakartanonsa Afrikassa, Lombardiassa, kaukana Sveitsissä, kun valtakunnan yli oli langennut kauhun pilvi? Mitä auttoivat...? Kulkiko joku täällä vai kuvitteliko hän sitä vain –? Hänen korvansa pettivät tässä aarrekamarissa, jossa vuolukiviseinät vastasivat kaikkiin ääniin niin kumean ontosti. Jälleen saapui varovainen finanssimestari ja osoitti hiukan vapisevalla etusormellaan nurkkaan lastattuja kultasäkkejä. Jos ylhäisyys aikoi vielä tänä iltana lähteä purjehtimaan Afrikkaan tai Espanjaan, olisi kenties varminta... Pitäisi jotenkuten toimia, täytyisi ainakin kantaa nämä rahapussit muuttovaunuihin ja peittää ne huolellisesti säkki- ja verhokankailla. Senaattori vastasi kasvot hiestä kimaltaen: "Ei, anna olla –!"
Lamppujen tuikahtelevassa valossa hän oli tosiaan kuin barbaarinen kullanjumala Mammon, Syntyperä, sääty, määrätyt yhteensattumat olivat taanneet sen, että hänen paksun ruumiinsa verhona oli senaattorin toga leveine punaisine raitoineen; ilman sitä hän taisi muistuttaa noita itsekseen nyökkäileviä metallisia kuvia, joita kaukaa Ta-Tsinin kaupungeista tulevat kauppiaat kertoivat nähneensä puolihämärissä temppeleissä. Tämä rahakellari oli sekin kuin temppeli, pyhäkkö, jossa leimaamattomien kultaharkkojen ja lyödyn metallirahan jumala asui. Senaattori antoi denaarien, obolien, sestertiusten ja kimmeltävien aureus-rahojen vuotaa sormistaan lattialle. Ne kilisivät kuin ihana soitto!
Hän konttasi edestakaisin ja poimi niitä aivan kuin lapset kullattuja pähkinöitä. Suuri muodoton pää keikkui keltaisena kuin messiinalainen sitroona, johon on leikattu kaksi lovea rauhattomasti tuikkiviksi silmiksi, johon on kasvanut nenän säännötön kyhmy ja revennyt epämääräinen uurre huulipariksi. Hetken aikaa hänellä oli tunne, että hänen vatsansa paisuu kuin suunnaton rakko... Mutta se ei paisu ruoasta ja juomasta, se paisuu sulasta kullasta, laajan ja ylellisen asunnon tavaranpaljoudesta, Cottain sukurikkauksista ja noiden pulleiden säkkien sisällöstä, jota hän haroo käsillään. Mutta kumisevan tyhjää aarrekammiossa on! Senaattori huomasi jupisevansa itsekseen: "On kiiruhdettava. Mutta mihin sitten ja mitä varten? Nuolihaukka iskee kuitenkin niskaan..." Lamput lepattivat. Hänen ajatuksensa kulkivat hämäriä ja hämmentäviä sivupolkuja: "Jos minä olisin ollut Julius Caesar, olisin riistänyt Ptolemaios Huilunsoittajalta miljoonan, kaksi miljoonaa, enkä vain kuusituhatta... Olisin antanut kiskoa suunnattomat verot kaikkialla Kleopatran maassa. Mutta hän oli tyhmä. Hän ansaitsi kuolla murhaajien käsiin... Ah, ah... kuka tietää, ehkä minut nimitetään Niilin maan ylikäskynhaltiaksi, vaikka huhuillaankin, että Tiberius jättää Egyptin asiainhoidon entiselle vapautetulleen Hiberukselle –"
Kelmeä valo leikitteli hänen kaljussa päälaessaan. Finanssienhoitaja, joka itsepäisesti, vavisten mutta hyvin uteliaana yhä seisoi nurkassa, ajatteli itsekseen: Se on kuin pylly! Mutta sen luulisi olevan aitoa metallia, sillä se hohtaa niin...
Hän kuuli rahojen kilisevän pitkin kosteata lattiaa ja näki suuren rikkaan miehen ryömivän kontallaan. Finanssien hoitajan oli vallannut aavemainen tunne. Tämä kaikki, lihava mies kultarahoineen, synkkä aarreluola ja lamppujen tuike, ikäänkuin kuuluivat johonkin kaameaan ja irvokkaaseen, hänelle aivan tuntemattomaan mimos-näytelmään. Nuorempana finanssien hoitaja oli lukenut Herodotoksen historiankirjat, ja hän ajatteli nyt oudon hämmingin vallassa, että tuossa mateli vatsallaan hirmuinen barbaari, ehkä Silkkimaan, Sericean poika, jonka hiukset oli tasattu päälaelta. Niin, pitäisikö hänen ehkä langeta polvilleen ja kumartaa? Lamput tuikkivat kuin uhriliekit. Senaattori Cotta Messalinus nousi ähkyen ja istuutui jälleen rahakirstun päälle, kultaisena, mahtavana ja möhömahaisena, aivot täynnä paksua ja ajatuskyvytöntä metallia. Hän oli jumala. Outo barbaarijumala Mammon.
Vihdoin hän sanoi jotakin, mutta ääni oli kuin tahmeata liimaa. Hän tuskin tajusi puhuvansa, ja pieni nöyräselkäinen mies kuunteli silmät tarkkaavasti levällään: "Kaikki heti muulien selkään...! Kirstut, arkut, nämä pussit, kultaharkot ja säkit...! Maakiinteistöt Lombardiassa muutettava heti rahaksi, samoin nuo toiset – en enää muista, missä ne ovatkaan... Laiva lähtee suoraan Aleksandriaan, tai ehkä se purjehtii Espanjaan..."
Hän huohotti. Kylmä hiki norui hänen kasvojaan pitkin kuin arbuusin kuorella valuva mehu. "Herra", alkoi finanssien hoitaja arasti. Mutta senaattori pusersi kaksin käsin päätään.
Vielä kerran finanssipäällikkö toisti: "Herra..." ja nyt siihen yhtyivät orjatkin, jotka tungeksivat säikähtyneinä hämärässä oviaukossa.
"Ajattelen prefekti Sejanusta", lausui Cotta Messalinus hyllyvällä äänellä. "Aion pyytää jotakuta teistä noutamaan tänne hänen klienttinsä ja ehkä myös... Sekä Satrius Secundus että Pinarius Natta." Mutta sihteeri ab epistulis kohautti olkapäitään: yhtä hyvin häntä voitiin pakottaa noutamaan Kerberos manalasta.
Vain finanssien hoitajalla oli kylliksi rohkeutta kuiskata: "Kuolleet." Hänen äänensä kähisi tässä aarreaitassa niin ontosti. Senaattori ei näyttänyt lainkaan käsittävän.
Sitten jokin tietoisen toiminnanhalun välähdys, himmeä kuin zodiakaalivalo yötaivaalla, kulki hänen aivoissaan, ja hän läiskäytti kuin ihmetellen suuret rasvaiset kämmenensä vastakkain: "Mutta tämähän on...! Miksi vapisette ja pelkäätte? Menkää hiiteen! Tarjotkaa kylmää fasaaninpaistia ja vehnäkakkuja hopeisissa astioissa. Teidän on heti, kuuletteko, heti tuotava ruukullinen satavuotista anthosmiumia! Ja minä, joka erityisesti loistin Caesarin pidoissa... Onko maailma hullu vai itsekö olen tulemaisillani hulluksi?"
Hänestä tuntui, kuin eivät ainoastaan hänen raskaat aivonsa olisi olleet möhkälemäistä kultaa; myös hänen suonissaan virtasi samaa sulaa metallia. Mutta se ei lämmittänyt, se oli hyytävän kylmää. Hän käänsi hiukan kaulaansa: "Kuuletteko tuota kolkutusta? Aelius Sejanus pyrkii sisään."
"Hänen järkensä hämärtyy", kuiskasi sihteeri kuivakiskoisesti. Finanssien valvoja nyökkäsi hiukan päätään: "Kenties olisi viisainta kutsua lääkäri. Mutta tässä tuskin auttaa enää mikään... Palvelijat ovat jo ryöstämässä palatsia", hän sitten lisäsi huolestuneesti.
Tulien kärjet tuikahtelivat. Ne pakenivat takaisin lamppujen aukkoihin. Mustalla seinällä kuvastui Cotta Messalinuksen varjo rehevän laajana, vain silloin tällöin hiukan vavahtaen. Senaattori pohti mielessään jotakin ihmeellistä ongelmaa, jotakin, mihin hän ikäänkuin ei päässyt käsiksi ja mikä aina keskittyi yhteen kysymykseen: Miksi on näin? Mitä tämä kaikki merkitsee? Miksi hiivitään sinne ja tänne, miksi lamput savuavat? Hän ajatteli etäisesti monia palvelijoitaan ja satoja orjiaan, kuutta hopeamaljojen kantajaa ab argento ja erittäin taitavia, erittäin hyvän koulutuksen saaneita sihteereitään a manu, jotka jäljensivät kuin lentävällä sulalla jokaisen kirjeen hänen sanelunsa mukaan. Missä olivat nyt kaikki nuo? Missä olivat hänen afrikkalaiset esiratsastajansa ja hopeoidut vaunut ja kultainen kantotuolinsa? Hän aikoi kutsua pukujenhoitajansa, mutta suu oli kuin halpautunut. Se kieltäytyi hetkeksi tottelemasta. Ja tuo kumea yhtämittainen kolkutus –
"Mikä vuosi?" kysyi senaattori tahmeasti. "Jotakin tapahtuu juuri nyt päässäni... Kenties olen muuttumassa kultamunaksi tai kurpitsaksi. On ennustettu... Joku muuttuu kurpitsaksi, joku toinen kultamunaksi –"
"Pluton nimessä, hän ei enää tiedä vuosilukuja!" jupisi sihteeri finanssien hoitajan korvaan. Tämä korotti hiukan ääntään ja sanoi nöyrästi ja terävästi, niinkuin palvelija puhuu erittäin itsepäiselle aatelislapselle: "On vuosi seitsemänsataa ja kahdeksankymmentäneljä, Gnaeus Domitiuksen ja Camillus Scribonianuksen konsuliuden vuosi."
Senaattorin kelmeät huulet liikkuivat: "Mutta eivätkö konsuleina enää olekaan Fulcinius Trio ja Memmius Regulus? Kuinka...? Muistan, että aivan äsken tuo pieni ja hikoileva lakimies, joka ajoi Pison oikeusjuttua, ratsasti siinä virkapuvussa Lanuviumiin, ja hänen jäljissään ystäväni Memmius Regulus posket pussottaen. Kuin sorsa ja apina."
Sihteeri empi. Oli niin vaikeata sanoa mitään, hiki nousi senaattorin keltaiselta otsalta ja hän saattoi minä hetkenä tahansa saada halvauksen ja kuolla tuohon paikkaan. Viimein eräs orjista jupisi tuskin kuuluvasti: "Sehän on jo viime vuoden asia, ja silloin prefektin valta romahti." 'Romahti? ajatteli Cotta Messalinus hämärästi. Prefektin valta? Voivatko he tarkoittaa Sejanusta? Ja mihin on häipynyt sumptuariukseni, ekonoomini...? Näistä seinistä vetää hirmuisesti. Tai johtuuko se mahdollisesti kirstuista ja arkuista, kaikesta tuosta kullasta? Juppiter, kuinka pimeässä ihmisen täytyy olla! Vain kulta kimaltaa ja näköni käy hämäräksi –'
"Mutta kuinka kummassa", sanoi senaattori huohottaen. "Tuo laiha ja surkea laintutkija Trio, joka oli niin kehno asianajaja ja lykkäsi istuntoja lisätodistusten hankkimiseksi... Eikö hän ollut Aelius Sejanuksen ystäviä?"
Sihteeri kuiskasi: "Hänen päänsä on löyhässä."
"Lähettäkää hakemaan tänne ritari Terentius", jokelsi Messalinus aivan kuin hänen kielensä olisi ollut paksu kaalinlehti. Toisen kerran tänä tuntina ja tässä puolipimeässä kammiossa sihteeri kohautti olkapäitään: kuollut, heitetty virtaan. Kukaan ei puhunut. Jäykkänä istuva valkopukuinen ylimys näytti itsekin unohtaneen, mitä oli äsken kysynyt, hänen naamansa paistoi vain kullanvärisenä niinkuin täysikuu kaikkien rahasäkkien keskellä. Muuan hänen vapautetuistaan, joka oli syntyjään kreikkalainen, jupisi hyvin hiljaa avaintenvartijan korvaan, että Kuoleman ja Kullan jumala on sama olento, että kulta ja kuolema ovat yhtä. Hyvin heikosti hänen aivoissaan häämötti vanhan myytin totuus, – totuus, että kylmä metalli, jolla voidaan ostaa ruumiita ja sieluja, on niin sanomattoman vähäarvoista ja kielteistä kaiken sen rinnalla, mikä maailmassa on suurta, henkistä, korkeata, ja että vaikka home ei koskaan sitä tärvele, se tuntuu kuitenkin sormenpäihin jäätävältä kuin hauta. Kalman tuntu uhosi siitä, eikä siihen liittynyt mitään ylösnousemuksen toivoa, ei eloonheräämistä eikä vihreätä kevättä.
Tässä omistamisen ja rikkauden hornassa senaattori hytisi vilusta – hän olisi halunnut mennä jonnekin hyvin kauas, missä viininvesat työntävät eläviä versojaan ja mantelipuut kukkivat. Nähdä mehiläisten liimaavan omasta syljestään pesien kennoja ja hoitaa pientä lavendelitarhaa, niin, vaikkapa ei niin kovin pientäkään... Mutta kulta, kulta –! Siinä hän istui ja tuijotti lamppujen käryämistä aivot sekaantuen. Tuo alinomainen kolkutus ovelle... Oli kuin kaikkien hänen ostamiensa sielujen ja ruumiiden nyrkit olisivat kolkuttaneet! Kummallinen loppu. Jos tämä nyt sitten oli loppua. Ja eikö hän, varakas ja arvokas mies, mahda lainkaan mitään? Onhan rahoja, on kultaa! Voin ostaa mitä haluan. Vaikkapa maalattuja syyrialaisia efeebejä, joiden hiukset on öljytty, sillä he antavat unohdusta... Maailma on vain suuri markkinatori. Ja minä, Cotta Messalinus, ostan ja myyn.
Jotakin hänessä, hänen sisimmässään oli kuitenkin särkynyt tai jäätynyt nyt. Sillä summat vilisivät sekavina puroina hänen aivoissaan, hinnat hajosivat, kultainen usva nousi kuin kaste otsalle. Hänen täytyi hyvin kiinteästi ajatella vanhoja, hienoja sukuja ja kauppahuoneita – vaikkapa Torquatuksen jälkeläisten kultaisia kaulaketjuja tai Cincinnatuksen jälkeläisten hiuskiehkuroita, jotka senaatti oli jakanut erityisinä sukutunnuksina esi-isien suorittamista palveluksista; nekin oli ripustettu kultaisiin vitjoihin. Kulta... Senaattori jupisi kankeasti: "Minä, Cotta Messalinus... Olen tehnyt pelkkää hyvää maan päällä, olen vapauttanut erään orjistani ja antanut hänelle neljäsataatuhatta sestertiusta, olen kasvattanut hänen lapsensa. Mitä muuta tahdotte, jumalat? Ja hänen poikansa Cottanuksen olen auttanut sotatribuuniksi. Ei, pääni on kuin kullasta tehty jättiläismuna, niin painava! Matkustan Sisilian Hyblaihin ja rupean viljelemään mehiläisiä, jos se on tahtosi, Juppiter. Olenhan tehnyt kaiken, miksi siis näin surkeasti...? Mitä vielä vaadit, jumala? Kultaako, säkeittäin ja arkuittain?"
Hän heittäytyi huohottaen rahakirstujensa päälle ja sihteerit yrittivät kiskoa tuota ähkyvää olentoa pystyyn. "Enemmän lamppuja ja tulta", kuiskasi joku palvelijoista. Mutta senaattori sopotti yhä: "Minä en ole mikään halpasäätyinen mies, Eprius Marcellus ja Vibius Crispus ovat minua alempana, mitä tulee siniseen vereen ja rikkauteen... Molemmat alkujaan köyhiä ja loisia. Ja minkä tähden juuri minua kohdellaan näin? Minkä vuoksi ei rikasta Sextus Mariusta tai Gnaeus Lentulusta, jota me senaatissa sanomme lehmänkelloksi ja jolla oli jo Augustuksen eläessä neljäsataa miljoonaa kassalippaissaan? Onko rikkaus pahaa? Onko kulta pahaa?"
Sihteeri suipisti hiukan huuliaan ja jupisi: "Vanha Lentulus on kuollut jo kauan sitten."
Senaattori ei näyttänyt sitä kuulevan. Sitä vastoin hän kuuli tuon nyrkkien yhtäjaksoisen kolkutuksen ovelta. Oli kuin jotakin naulattaisiin umpeen, ehkä rahalipasta tai hautapaatta. Se jymisi niin tylysti tässä rikkaan miehen aarrekamarissa, – ehkä iskut jyskähtelivät hänen omissa himmenevissä aivoissaan.
Nyt sen kuulivat myös toiset. Se tuli portilta. Siellä ryskyttivät tuomioistuimen lähetit, preettorit, eikä heitä käynyt enää pidättäminen oven ulkopuolella.
6.
Äiti Antonia lähti Roomasta vanhanaikaisilla kuomuvaunuillaan, mutta lähestyessään Tusculumia hän antoi pysäyttää ne. Vanha nainen, jonka tukka haritti hiukan joka taholle ja jonka ruskeissa silmissä oli jäykkä kiilto, kapusi alas tielle. Hän sanoi palvelijalleen: "Tule kaukana perässä. Ei tarvitse auttaa, pääsen yksinkin." Sitten hän lähti raskaasti kiipeämään vuoripolkua, ja mitä ylemmäksi hän nousi, sitä painavammat olivat hänen jalkansa.
Hengessään hän näki veren tahraaman ruohon ja Valitus-portaat, näki Memmius Reguluksen ivahymyn ja kuuli oman tyttärensä heikkenevät nyrkiniskut. Varmaan Antonian käsissä oli vieläkin muurilaastia... Hän tiesi, että Rooma oli vajoamassa tulvan alle, punaisen tulvan. Veri juoksi tummanpunaisina puroina Valitusportaiden kauniita, valkoisia askelmia pitkin, kunnes hyytyi miltei mustaksi. Ja nyt, kaukana sieltä, hän tarkasteli muistoissaan kaikkia noita tuomarien ja tuomittujen kasvoja, arkaa pappi Lentulusta ja onnetonta ja urheata Publius Vitelliusta ja sen veljessarjan nuorinta, Luciusta, joka katseli sukulaistensa häviötä noetut kulmakarvat ylhäällä otsan puolitiessä ja silmäluomet raukeina. Kansa Rooman kaduilla kuiskaili uusista oikeusjutuista, ellei puhuttu Caprin ilopojista, noista sellariuksista ja spintrioista, jotka kylpivät yhdessä Tiberiuksen kanssa Sinisessä Luolassa. Kuinka juoruttiinkaan! Ja kuinka vähän tiedettiin! Tiedänkö minä, Drusus Neron leski, totuutta langostani? Sen vain tiedän, sen sanoo jo tämä valkoinen sora polulla ja tuulen leyhkä, että jokin koossapitävä voima, jolle en löydä nimeä, on nyt häviämässä...
Marcus Antoniuksen ja Octavian tytär ei tänä hetkenä nähnyt vaunuja, joita vieri Tiburiin päin eikä Labicumin kaupunginmuurien ruskotusta. Hän kiipesi vaivalloisesti vuoren rinnettä. Algidus-vuori hehkui iltaruskon säteissä, kiemurteleviin polkuihin osui punainen hehku. Antonia tunsi iän kuorman selvemmin kuin ennen, mutta kuitenkin tuohon tunteeseen liittyi eräänlaista jylhää ylpeyttä. Vielä kerran, kuin väräjävän huurun halki, hän näki sotilaiden kantavan tiilejä ja muurilaastiastiaa, hän itse piti kädessään lapiota. Hänestä tuntui nyt kuin hänen sydämensä olisi ollut harmaa ja raskas lyijymöhkäle. Synnyttää kolme lasta maailmaan ja tietää parhaimman heistä kuolevan myrkyttäjän uhrina, nähdä ainoan tyttärensä katala rikollisuus ja tuon yhden, tuon Lyonissa syntyneen, rujous ja rampuus, – siinä hänen osansa. Hän muisteli Germanicusta ja hänet valtasi tunne, että tuossa ainoassa, jo aikoja sitten kuolleessa pojassa elämä oli sentään vielä puhjennut tuoreisiin lehtiin...
Antonia ei vuoren rinnettä kavutessaan tuntenut mitään tunnontuskia. Hän oli toiminut niin kuin hänen täytyi, hän oli tallannut maahan myrkyllisen hyönteisen, vaikkapa se olisikin ollut lihaa hänen omasta lihastaan, siinä kaikki.
Hän tiesi, että rikosta, vilppiä, petosta oli itse suuren kaupungin ilmapiirissä, milloin hän lähti käymään siellä. Mutta että hänen oma lapsensa... Niin, rikollisuuden ja petoksen voimat olivat kasvamassa, ne olivat hänen nuoruutensa jälkeen päässeet yhä suurempaan valtaan. Yhtäällä harkitsevaa salakavaluutta, joka käytti apukeinoinaan myrkkyä ja murhaa, toisaalla orjamaista nöyryyttä. Se sukupolvi, joka oli kapuamassa valtaan, lisäisi vain turmeluksen määrää. Ja entä vielä kehdossa uinuvat, vielä syntymättömät sukupolvet...? Kävi niin, että Livillan mustasta vuoteesta, jota reunustivat käärmepylväät, tänä hetkenä muodostui Octavian tyttären tajunnassa kuin kaiken tulevan vertauskuva. Oli painostava olla. Hän ajatteli änkyttävää rumaa Claudiusta, joka ahersi kirjakääröjen parissa Capuan maatilalla, ja yritti hyväksyä hänet, ymmärtää hänet, joka aina oli saanut niin vähän ymmärtämystä osakseen. Mutta ei se käynyt päinsä nytkään. Antonia ei voinut olla vertaamatta mielessään kahta poikaansa, Germanicusta ja Claudiusta, ja hänestä tuntui, että kuollut olisi monin verroin enemmän ansainnut jäädä elämään kuin Capuan kirjanoppinut! Syvällä hänen tajunnassaan liikahti miltei tiedoton tunne, että myöskin tuo elinkelvottomuus, tuo uppoaminen hiljaisuuteen ja tekojen ja ratkaisujen taakse, Claudiuksen omiin vedenhaaleisiin mielikuviin, oli rikos. Rikos mitä vastaan? Veren lämpöä, urheutta, toimivaa elämää vastaan ehkä, – sitä, joka oli ylläpitänyt ja laajentanut tätä valtakuntaa ja jonka häviäminen merkitsi perikatoa.
Praenesten huippu hehkui vielä. Mutta alhaalla olivat tasangot ja rinteet jo pahaenteisen, synkän tummuuden vallassa. Octavian tytär kapusi läähättäen ylöspäin. Yhä ylemmäs. Orjat tulivat jäljissä. Näillä aina tuulisilla tienoilla vihuri silloin tällöin tarttui hänen värittömiin hiuksiinsa ja hulmutti niitä kuin sibyllan pääkäärettä. Hän ajatteli suurta loistavaa jättiläismaata, jossa oli niin paljon ylellisyyttä, kultaa, alamaisuutta ja hätää; sen yli loisti jo häviämisen tähti. Missä todellinen voima on vaihtunut epävarmuuteen, voima, jonka täytyi myös tehdä tuskallisia leikkauksia, jotta maa ja valtakunta eläisivät, – siellä odottivat lahoamisen pienet toukat aikaansa aivan kuin hedelmän malossa tai puun sydämessä. Entä puun latva...? Tuo, joka kokoaisi itseensä kaikkien alimpien oksien ja lehvien huminan, niiden yhteisen tahdon pysytellä tuulisessa säässä elävinä ja vihreinä, irtautumatta rungosta? Tätä keräävää voimaa olisi nyt pitänyt sen miehen edustaa, joka sulkeutui synkkään yksinäisyyteen Caprin saarelle. Kuinka vähän hän siihen kykeni! Kuinka kaukana hän oli ihmisistä ja omasta kansastaan. Varmaan Tiberius Claudius vartioi monien yksinäisten linnojensa torneissa vain omaa kohtaloaan, omia muistojaan, välittämättä edesvastuusta, joka oli hänen päällään. Ja vasten tahtoaankin Octavian tytär ajatteli Rooman menneisyyttä ja vertasi Caesaria tarukauden ja tasavallan aikojen voimakkaisiin kokoaviin johtajiin, jotka nyt olivat poissa. Se aika oli kaukana, mennyttä. Nostavaa ja koossapitävää voimaa epäilemättä oli olemassa, mutta se nukkui noissa syvissä kerroksissa, missä tunnetaan puutteen, hädän, alituisen raadannan paine. Kansakunnan suuri puu oli jätetty toukkien valtaan, eivätkä ainakaan Juliusten suvun viimeisen vanhan prinsessan silmät saisi olla näkemässä pelastumisen hetkeä. Tämän aikakauden Cincinnatus, jota kipeästi kaivattiin, saisi omalla kotipellollaan painaa kätensä aurankurkeen, sillä kukapa tempaisi ne ja siirtäisi ne valtakunnan jättiläisauran ohjiin?
Labicumin ja kaukaisen Bolan karjamajoista tuikki tulia. Alba Longan kuninkaiden vanhat vuoret kohosivat majesteettisena varjokuvana oikealta puolen ja etäisten kylmien järvien yläpuolelta kuului kalakotkien kirkunaa. Tuolla takanapäin oli Rooma. Suuren kaupungin pitkä haamu, joka peittyi ohueen tulihuuruun, aivan kuin sieltä olisi näkynyt uhrisavun synkkä häämötys.
Mitä ylemmäksi vanha nainen kapusi, sitä huojentuneempi hänen oli olla.
Tuntui kuin maan ruoho, siniset ja tuoksuvat lavendelit ja huopalehtiset paloyrtit, joita hän ei nyt voinut selvästi nähdä yltyvässä pimeydessä, jollakin erikoisella tavalla vuodattaisivat häneen voimaa. Maassa itsessään piili jotakin hyvää ja laupiasta. Sen ei tarvinnut olla määrätyn, Antonialle tutuksi käyneen maatilan läheisyyttä ylhäällä Algiduksen laella. Ikuisen uudistumisen tuntu leijaili sittenkin kaikkialla täällä, missä vuoripurojen jymyn joskus keväisin saattoi kuulla kuin mahtavan soiton ja missä vihannoimisen ihme puhui omaa kieltään. Että vanha, tumma, haudaksi kelpaava maa sittenkin, sittenkin...! Olihan Octavian tytär nähnyt niin monta kuolemaa. Hänen oma sukunsa oli tuhottuja hän itse viimeisenä oli kylmin käsin muurannut umpeen tyttärensä kuolinhuoneen. Mutta kaiken häviön uhalla mantelit puhkesivat lehtiin, ja hennot viiniköynnösten vesat kiertyivät riukujen ympärille. Niitä kasvatti, niitä nosti täällä maan salaisissa suonissa piilevä veren kutsu, kasvamisen ja elämän hiljainen sanoma. Niin, hän oli tänään tahrannut omat sormensa muurilaastiin – tai tässä pimeydessä se saattoi yhtä hyvin olla hyytynyttä verta – mutta jokin kirkas suhina, jota ei voinut tarkkaan selvittää ajatuksissaan, kävi sittenkin ilmoilla.
Ja paulakenkiensä läpi vanha nainen tunsi punaisen mullan kosketuksen. Se oli synnyinmaan ja kuolinmaan, oman maan kosketus. Yön viileys kietoi jo kuin sumuharsoihin muutamat kirsikkapuut, joiden juuria Antonia oli omin käsin mullannut ja joiden välissä pelloilla kulki valkoisia härkävaljakoita. Ilman tuoksu hänen sieraimissaan oli niin puhdistavaa. Sekin nousi syvältä maasta, lannoitetuista kynnöksistä, vuoren povesta itsestään ja yöhön uppoavasta kotimaisemasta.
Pois kauas öljyjen ja voiteiden hajusta! Pois tytön kuolinhuoneen ovelta! Vapaampaan ja puhtaampaan ilmaan, missä jyrkänteet hehkuivat vielä laskevan auringon valossa! Rauhallisen tarmokkaana Antonia nousi –. Tuhkanharmaita hiuksia kosketti viileä iltayön tuuli kuin hyväillen hänen ohimosärkynsä, hänen tuskansa pois. Oli ollut aika, jolloin hän oli valvonut lastensa naittamista ja kuunnellut lastenlasten jokellusta, mutta se oli nyt päättynyt, kaikesta siitä oli niin kauan –. Hän oli toivonut, että näkisi lasten kasvavan kuin harvinaisten vihreiden silmujen ja että, kun se aika koittaisi, heidät ympättäisiin sopiviin runkoihin. Saattoi sanoa, että hänen toiveensa tässä suhteessa olivat kokonaan särkyneet. Hänellä ei ollut mitään, mitä varten elää ja toimia, – paitsi tämä vuoritienoo ja sen multa ja puut. Syvyydet, missä lehdet lakastuivat rinta rinnan itävien siemenien kanssa, kävivät kummallisella tavalla Antonialle läheisiksi. Hän tahtoi ajatella vain niitä, ei kuolevaa tytärtään umpeen suljetussa huoneessa, ei rakkaan poikavainajansa Germanicuksen lapsia, joita nyt uhkasi tuho, ei edes pojantyttäriä Drusillaa ja Agrippinillaa, joita keisarin viha ei ollut vielä tavoittanut enempää kuin Caligulaakaan.
Hän nousi ja tuli tutulle rinteelle. Yössä välkkyvien tulien hohteessa Marcus Antoniuksen perheen viimeinen iäkäs jäsen oli miltei kaunis, kiivetessään näin, hiukset hulmuten ja otsa sileänä. Niin, vain yksi Sadasta jää seisomaan ylväänä kuin tammi ja vaikuttavasti humisten... Kun hän ehti maatilalleen, hän tiesi päättäneensä syvällä sielussaan, ettei milloinkaan enää poistu täältä, ei astu sisään Rooman kaupunginportista.
VIIDES KIRJA.
Valoa luotojen yllä.
1.
Caesar oli nähnyt auringon vaipuvan veripunaisena mereen.
Kuu nousi Sorrenton myrttilehtojen takaa. Se paloi aluksi keltaisella valolla, kun sitä katsoi Caprin ylimmältä kukkulalta, yli viiden ja puolensadan metrin korkeudesta. Alhaalla kumisi meren tarkoitukseton soitto. Ilta koitti nopeasti; lepakkojen ohut vikinä ennusti pimeän tuloa ja tähtien syttymistä. Ulappa alkoi nyt, kevätmyrskyjen aikaan, käydä väriltään viheriäksi aivan kuin kauan maassa maanneet, hapettuneet pronssikuvat, joissa Peloponnesoksen mestarit Dikoinos ja Skyllis olivat kuvanneet vanhojen tarinoiden nereiidejä. Ischian saari punastui kuin lumottu kivimorsian kaukana merellä, kunnes senkin oli määrä vaipua alkavan yön tulvaveden alle.
Hiljaisuuden pauhina – vai oliko se sittenkin rantariuttoihin paiskautuvan meren kohinaa? – ei tauonnut. Loppumatonta niin kuin minun tuskani, ajatteli Tiberius. Oli kevät vuonna seitsemänsataakahdeksankymmentäkuusi. Laakerit, myrtit, keltanäsiät ja pienet suikertavat, vaaleanpunaiset apilat näyttivät sitä haaveellisemmilta, mitä kirkkaammin kuu niitä valaisi. Keisari etsi pimeän taivaan alareunasta omaa syntymäkuviotaan, Skorpionin merkkiä, kunnes hän keksi nuo kolme vilkkuvaa tähteä ja yhden ylempänä, lähellä Käärmeen sikermää... Hänestä näytti, että valopyrstö jälleen käyristyi lamauttavaan iskuun. Ja hän itse? Tällä Solariksen vuoren huipulla hän ei tuntenut sääliä enempää kuin mielensoimaakaan, hänet oli vain vallannut sanomaton, perinpohjainen ihmisinho.
Hän ajatteli hetkisen Asinius Gallusta ja hänen rokonarpisia kasvojaan, – miestä, joka nyt mädäntyi elävältä Mamertiuksen vankilassa. Suurta palveluskuntaa hänellä ei siellä ollut – hänen seuranaan olivat vain rotat. Yskiköön nyt syvältä povestaan vaimovainajansa kuvan, yskiköön noiden ostettujen porttojen muiston pois, jotka on ostanut ylipapin tuloilla!
Mutta vainaja, Vipsania... Liikkuiko hänen henkensä kuutamossa, Caprin meiramien ja nätkelmien keskellä? Himmeä henki, jonka läpikuultavat kasvot olivat kuin merenkultaa ja jonka ohimoilla kahisi kehäkukkaseppele. Tuon yhden ainoan naisen varjolle oli uhrattu paljon verta, mutta palauttivatko kaikki uhrit Vipsaniaa elämään? Tiberius vaelsi kermankeltaisten apiloiden, lootusten ja pienten iristen seassa, hän poimi salviayrtin, jonka lehdet ovat kuin harmaata samettia, – mutta sen vaaleansiniset huulikukat varisivat melkein heti. Ihan kuin kaikki minun tekoni ja toiveeni, hän ajatteli.
Augustuksen valotorni piirtyi mustana yötä vasten. Heikko, aavemainen tuli lepatti, se painui tavan takaa matalaksi. Jos hallitsijan ajatus tänä hetkenä etsi jotakin näkyä, muistoa sinisten koirankielien ja harjaneilikoiden varjosta, se oli kenties tuo juhlailta, jolloin huilut olivat niin kummallisen vihlovasti soineet Palatinuksen linnassa – ilta, jolloin narisevia vaskiovia avattiin, niin että saranain ääni kaikui yli Rooman, ja maljatulet liekehtivät rauhattomasti. Kolmetoista vuotta sitten, uuden palatsin pidoissa, taivas oli antanut hänen tuntea kohtalon tylyyden juuri kun hän oli luullut olevansa kaikkien pyrkimystensä, toiveittensa, työnsä huipulla. Ja keskellä meren kohua Tiberius oli yhä kuulevinaan mustien huilujen soiton, iloisen puheensorinan, joka täytti kaikki pöydät, liktorien askeleet ja oman äänensä, joka aluksi oli ollut niin tyynen selkeä ja varma, kunnes paha viesti saapui... Jumalat rankaisivat häntä liian raskaasti.
Kuun valo oli sopivasti heikkoa, – se ei näyttänyt selvästi hänen kasvojensa tuskaa.
Hetken aikaa hän punnitsi mielessään, menisikö Damecutan palatsiin ja vielä kerran lukisi nuo kirjeet, joissa senaatti ilmoitti uusista rikosprosesseista. Hän tunsi kanteet. Ennen kaikkea mitä huolellisimmin laadittu syyte muuatta Pompeja Macrinaa vastaan, jolle vaadittiin kiihkeästi kuolemantuomiota. Mitä tuohon naiseen tuli, caesar ei tuntenut erikoisempaa sääliä häntä kohtaan. Macrinan appi Laco ja hänen miehensä Argolinus olivat puolestaan lähettäneet armonanomuksen. Mutta teloituksia oli jo toimitettu niin paljon... "Minä lähetän hänet maanpakoon. Hän saa matkustaa kaikkine orjattarineen Kreikkaan, sieltähän hänen sukunsa on lähtöisin, hän kuuluu sinne..."
Kuu kohosi yhä. Täydenkuun valossa on jotakin uhkaavan taikamaista, – eikä Caprin hallitsija tänä hetkenä voinut unohtaa kevätpäiväntasauksen yötä anno – niin, milloin se olikaan?
Leskikeisarinnan kuolinvuoden yötä, äidin, jonka sormista sauva lopullisesti heltisi ja jonka jykevät askelet lakkasivat kuulumasta Palatinuksen huvilassa. Vanha mies, jonka höllää purppuramanttelia kultainen solki hädin tuskin pidätti valahtamasta alas, oli kuun paisteessa näkevinään Livia Drusillan jäänharmaiden hiuksien väikkeen. Kuutamo sai mastiks-pensaiden lehdet kiiltämään heikosti. Vaalea yöaurinko, kosmillisesta langasta riippuva mestatun intialaisen miehen pää ja hehkuva pippala-hedelmä! Siitä lankesi tuskin nimeksikään valoa symbaaliruohoihin. Tiberius käveli vuoripolkua. Uni ja lepo, jotka ovat ihmisen toinen ruoka, eivät nyt missään tapauksessa tule.
Ja hän mietti, mahtoiko Agrippina nukkua Pandateriassa, vankilassa, johon oli toimitettu hiukan viiniä ja leipää ja hedelmiä? Tai nukkuiko Germanicuksen vanhin poika Ponzan saarella? Purppurapuku oli raskas kuin punaisesta metallista valettu kidutuskaapu. Tähdet kipinöivät ylhäällä kuin nastat vankilan katossa.
Joinakin hetkinä, iltaruskon lyhyen hehkun aikaan, Tiberius oli seisonut Mons Solariksella ja yrittänyt katsella mantereelle päin. Hän oli ollut erottavinaan ankkurien kaukaisen narinan Misenumin niemen luota, missä Välimeren läntinen laivasto piti vahtia. Hän oli tähyillyt Neapolista, muinaista Parthenopen kaupunkia, jonka kreikkalaiset siirtolaiset kauan sitten perustivat tämän laajan sinisen lahden rannalle. Sen valkoisissa, vieri viereen ahdetuissa taloissa, jotka toivat mieleen Idän kaupungit, tuikki nytkin siellä täällä tulia. Mutta pimentyvä meri, veden loiske ja jymy, ulappa kauttaaltaan oli kuin hänen oman sielunsa autiuden täyttämä. Ja autius kasvoi sitä raskaammaksi, mitä synkemmäksi taivas muuttui kimaltavine tähtineen.
Tiberius ajatteli: Minä olen yksin. Niin yksin kuin kuolevainen ihminen suinkin voi olla. Vaimoni riistettiin minulta pois kauan sitten. Veljeni kuoli omaan syliini Germaniassa, ja niin kävi myös pojalleni, joka surmattiin, niin kuin mitään todellista ymmärtämystä hänen ja minun välilläni oli ehtinyt syntyä. Viimeinen ystävä, Aelius Sejanus, petti minut katalammin kuin kaikki toiset yhteensä. Täällä, tässä palatsissa ja minun lähelläni, ovat jo kuolleet molemmat ystäväni maanpaon ajoilta, senaattorit Vescularius Flaccus ja Julius Marinus, sillä heidätkin oli vallannut kauhu. Kaiketi sen vuoksi, että Flaccus puolusti aikoinaan niin innokkaasti syytettyä nuorta ritari Liboa, molemmat miehet avasivat valtimonsa. Mitä on jäänyt kaikesta jäljelle? Kalpea ja näppylänaamainen Caligula, joka tutkii Elefantiksen kirjoja. Hupsu jemeniläinen tähtientutkija ylhäällä tornissaan laahustavine tohveleineen. Pieni Tiberillus, josta en edes tiedä, onko hän Drusuksen poika vaiko Sejanuksen äpärä. Vanha laintutkija Cocceijus Nerva, jonka elonpäivien täytyy niittenkin päättyä pian. Ei enää ketään muita. Ei ketään muita.
Senaatin kirjekäärö saapui joitakin aikoja tämän jälkeen Puteolista.
Soutajapoika Picus nousi rannalle veneestä, caesar puolestaan oli tapansa mukaan mennyt häntä vastaan satamaan. Pojan kasvojen hieno kalvas hunajanväri ja hänen tummat silmänsä näyttivät niin kummallisen arastavilta, niin kuin hän olisi kaihdellut toista ja salannut jotakin. "Mitä uutta?" kysyi Tiberius. "Vain tämä kirje", vastasi poika.
Noustessaan jyrkkiä polkuja ylös palatsiinsa niin että mesikät ja kaakaonruskeat virnat ja basilica-yrttien valkokukkaiset haarat takertuivat hänen sandaaleihinsa, imperaattori mursi sinetin. Valoa oli kylliksi. Liiankin paljon. Hän oli aikonut syödä päivälliseksi sardellia ja partakalaa, mutta Rooman neuvoston tiedonannot veivät häneltä kaiken ruokahalun. Senaatti ilmoitti alamaiseen tapaansa, että maanpakoon tuomitun Pompeja Macrinan isä, jonka sukujuuret laskettiin aina Mytilenen kuninkaasta Theophantoksesta asti, oli surmannut itsensä, samoin hänen veljensä, joka oli aikoinaan toiminut preettorina. Edelleen, oli nostettu uusi oikeusjuttu varakasta aatelismiestä Sextus Mariusta vastaan; mies, jonka kultavarat olivat vähintään yhtä runsaat kuin Cotta Messalinuksen, oli heti kutsuttu Espanjasta pääkaupunkiin, luultavasti sen vuoksi, että tuomioistuin halusi osoittaa, miten vähän se nyt pani painoa arvolle tai rikkaudelle. Häntä syytettiin sukurutsauksesta oman tyttärensä kanssa, tuomio oli jo langetettu, syytetty oli syösty alas Tarpeius-kalliolta. "Anomme sinulta vain näiden välttämättömien tekojen vahvistusta, sillä kaikessa olemme toimineet ja yhä toimimme sinun tahtosi mukaan, noudattaen uskollisesti niitä ohjeita, jotka olet antanut, erityisesti mitä tulee majesteetinloukkaukseen ja haureuteen –"
Tiberius sulki kirjeen kuin vihan vallassa. Nivelvirnat kahisivat. Hänen ohimoitaan särki. Kullattu salamaseppele puristi päätä, joka oli pakahtua ajatusten, inhon, kyllästyksen paineesta. Veren ankara suhina hänen korvissaan miltei häivytti kuuluvista meren pauhun. Hän nousi hitaasti kävellen yhä ylemmäs – kaikkialla paistoi kultainen keskipäivän valo, mutta hänen varjonsa lankesi mustana tielle.
2.
Oli sydänyö talvella seitsemänsataakahdeksankymmentäseitsemän, kun Tiberius lähti tapaamaan Coccejus Nervaa. Hän tiesi kyllä, että senaattori nukkui... mutta mitäpä se merkitsi, näissä oloissa ja tämän sielunrauhattomuuden vallitessa! Mitä häneen itseensä tuli, caesar valvoi nykyään miltei kaikki yöt. Hän nukahti hiukan aamun sarastaessa, mutta hänen unensa olivat synkkiä ja pahoja, hän heräsi kuin ruumis piiskattuna.
Hän oli vähällä törmätä kuutamoisessa puistossa Caligulaan.
Germanicuksen pojista tämä yksi ainoa oli säästynyt vankeudelta ja tuotu Caprille. Mitä tyttäriin tuli, heistä Tiberius oli pitänyt huolta –. Nyt oli jo kauan siitä kun hän oli naittanut Agrippinillan ritari Domitius Ahenobarbukselle, karkealle mutta peräti jalosyntyiselle miehelle, jonka suvussa periytyi jokin outo hurjuus samoin kuin punainen tukka ja partakin. Mies oli aikoinaan kuulunut Gaiuksen esikuntaan Idässä, ja tavallaan Tiberius tunsi huojennusta, että hän tässä suhteessa pystyi unohtamaan kaiken tuonaikaisen – oman yksinäisyytensä vuodet ja adoptiivipoikansa entisten toverien ilmeisen karsauden. Kun Augustus aikoinaan oli säätänyt viralliset Dea Dian juhlat, joita vietettiin toukokuun kahdentenakymmenenätoisena, niihin eivät valittuina arvalipappeina ottaneet osaa vain Pisojen, Persicusten ja Camillusten vanhojen huoneiden jäsenet, vaan myös ritari Punaparran suvun edustaja. Ahenobarbuksen kantavanhemmista oli ainakin kaksi toiminut konsuleina Augustuksen hallituskaudella, hänen sukuunsa kuului jo silloin seitsemän preettoria, kaksi päällikköä, joille oli myönnetty pieni triumfi eli ovatio, ja seitsemän, joille oli viettäneet suuren. Hänen verensä oli yhtä sinistä kuin hänen poskipartansa kuparinvärinen. Ja hiukan tuon avioliiton jälkeen Tiberius oli turvannut myös nuoren Drusillan aseman; tyttö vihittiin ritari Lucius Cassiuksen kanssa, miehen, joka oli uskollisesti odottanut jo vuosikymmenien ajan. Mitä tulee kaikkein nuorimpaan, pikku Lesbiaan, hän astuu pian morsiusteltan alle Vinicianuksen kanssa, posket ujosti punoittaen kuin persikan kylki.
Caligula oli nöyrästi pysähtynyt, kun hän huomasi tulijan.
Vaikka kuun paiste pimeässä talvisessa puistossa olikin niin niukkaa, Tiberius näki selvästi pojan näppyläiset kasvot. Ne olivat kohonneet hiukan yläviistoon, ja Caesarista näytti, että niissä tänä hetkenä, tässä valonkajossa, oli jotakin, mikä sai hänet muistamaan Sejanusta. Hän tunsi äkillistä vastenmielisyyttä. Caligula oli ilmeisesti mielipuuhassaan, kaivelemassa nenäänsä! Kuu valaisi hänen matalan ja tylsän otsansa, eikä Tiberius voinut käsittää, mitä tekemistä hänellä oli täällä, tähän aikaan. Oli helppo huomata, että poika oli maalannut huulensa punavärillä, ne hohtivat kuutamossa ruskeina kuin tumma ruoste. Miten hintelä hän oli! Paljon laihempi kuin Aulus Vitellius, joka oli ilmestynyt pyylevänä ja voiteille tuoksuen Caprille ja jonka huomassa olivat kaikki deliciae-pihan lapset. Lasten naurunleperrys kaikui linnassa, täällä juoksenteli alastomia myysialaisia pikkutyttöjä ja pikkupoikia niin kuin aikoinaan Palatinuksella; ellei Tiberius kokonaan sulkeutunut Damecutan saliin, hän kuuli heidän naurunsa, joka hyväili ihmeellisesti hänen väsynyttä mieltään. Viattomuuden ääni, kuin puhtaan tuulen suhina Aioloksen harpussa. Mutta tämä pitkä ja laiha poika, joka kulki yksinään puistossa –?
Se, että caesar oli aikoinaan määrännyt Caligulan huoltajaksi Sejanuksen, oli ollut vain pelkkää varovaisuutta ja oveluutta. Nyt hän piti itse puolestaan poikaa täällä oman valvontansa alla. Niin arkaileva, niin nöyrä ja hölmö kuin Caligula olikin, Tiberius luotti vain hyvin vähän hänen virnuileviin kasvoihinsa. Tälläkin kertaa hän pysähtyi toviksi, niin kuin lähestyi, sillä häntä vaivasi tuo kalpeus, tuo kyyristelevän vakoileva ilme. Näytti aivan siltä kuin poika olisi salaa kuutamossa tuijottanut imperaattorin jalokivisormukseen, mutta kenties se oli erehdystä... Joka tapauksessa Caligula otti nyt ylleen irvistelevän kohteliaan asenteen. Rakkikoira, joka tietää, että lähestyvä mies pitää selkänsä takana piiskaa.
Jos syvällä Tiberiuksen tajunnassa tänä hetkenä liikahti jokin vaistomainen halu, jokin itsetiedoton pyrkimys, se kai oli, että hänen olisi sittenkin täytynyt toimittaa Gaius Caligula parempaan talteen. Monethan olivat huhuilleet Niin, hän oli miltei varma, että juuri tuo tuossa oli Germanicuksen kuolinyönä päästänyt mustan kukon lentelemään ympäri makuukamaria ja särkemään lääkekulhot. Eikä ollut aivan mahdotonta, että pojalla oli tiedossaan yhtä ja toista velho Martinasta, samoin siitäkin, kuka oikein varasti ylipäällikön kolofonilaisen taikakuvan, kolmipäisen Hekaten, ja kuka kätki permannon alle lyijylevyt maagillisine merkkeineen ja mädäntyneen lapsenruumiin... Mieliala, joka Caesarin valtasi, oli merkillisen jakautunut. Toisaalta hän tunsi selvää inhoa nuorukaista kohtaan, mutta se ei estänyt häntä niin kuin kaiken aikaa syvällä mielessään uhraamasta omalle ihmisvihalleen pojan äitiä ja veljiä. Kenties muistot tässä nousivat hänen avukseen, – muisto Agrippinan vitsovan tylyistä sanoista Palatinuksen huoneessa, muisto omenasta, jonka nainen oli torjunut aivan kuin kaikki, mikä Caesarin käsistä lähti, olisi tihkunut myrkkyä.
Tiberius kysyi hyvin tuikeasti: "Mitä sinä täällä teet? Sydänyöllä?"
Kun Caligula vastasi, hänen äänessään oli luihu ja arastava sointi: "Yritän etsiä parantavia yrttejä... Nehän on poimittava yön aikaan, eikö totta? Rakossani on kipuja."
"Et taida tietää, että on talviyö", sanoi Tiberius ivallisesti. Sitten hänen laihat sormensa tarttuivat pojan kaulukseen ja rutistivat sitä. "Sinulla ja noilla deliciae-lapsilla on jotakin tekemistä keskenänne. Puhumattakaan Aulus Vitelliuksesta, jonka haluaisin lähettää pois, mitä pikemmin, sitä parempi. Ja kuinka oikein on, kuka käärii auki Elefantiksen kirjat? Vastaa! Niissä on rasvatahroja, epäilen, että ne ovat sinun sormiesi jäljiltä. Olen jo kauan huomannut, että tulet vuosi vuodelta yhä enemmän äidinäitiisi Juliaan. Ja nuo sinun rakkokipusi... Puhun niistä erityisesti tohtori Kharikleelle."
Hän hellitti otteensa. Virnistelevä nuorukainen peräytyi luihun näköisenä, pelokkaana. Tiberius lähti sen enempää sanomatta, ja Caligula jäi katsomaan hänen jälkeensä kyräilevä ilme kasvoillaan. Kuun palaessa Germanicuksen pojan kasvot eivät näyttäneet sittenkään niin tylsiltä kuin päivänvalossa, mutta jotakin rujoa ja vääristynyttä niissä oli.
Mennessään viitta kahisten niemen kärjessä häämöttävää linnaa kohti Tiberius tunsi polviluissaan hetkellisen vihlaisun, kivun, joka oli usein yllättänyt hänet viime aikoina. Manner näkyi nyt kuutamossa selvästi, Sorrenton myrttilehtojen keskeltä häämötti jokin vaalea talonseinä ja tulet tuikkivat muinaisen Parthenopen suunnalla. Caesar tuijotti repaleista niemenkärkeä, joka työntyi kauas mereen kuin suuren attikalaisen lyyran toisena haarana. Täältä ei ollut kovinkaan pitkä purjehdusmatka äärimmäiselle Pontia-saarista, merestä nousevalle luodolle, jonka huipulla oli vankila. Sen holvissa oli nyt typötyhjää. Oli kuin vuosisatoja olisi jo ehtinyt kulua ajoista, jolloin Augustuksen tytär Julia vietti siellä kolkkoja päiviä; ja sen jälkeen, ei kovin kauan sitten, vankilassa oli kulkenut, nukkunut ja odottanut turhaan armahdusta toinen nainen, Agrippina. Ruman nulikan kaunis äiti, joka paneutui lepäämään lavitsalle mullanruskeat hiukset hajallaan pieluksella, kaula marmorimaisena kuin jokin temppelinpylvään kappale. "On hyvä niin kuin on", sanoi Tiberius miltei ääneen. Hänestä tuntui jälleen, että Pandaterian saarelta päin ja kaikkialta mereltä uhosi autiutta ja tuskaa häntä kohti. Hänen omaa tuskaansa.
Kylmyys ja tyhjyys saarsivat häntä niin kuin yön pimeyskin, jota kuu ei sanottavasti kyennyt valaisemaan. Talviyö. Hän vertasi mielessään näitä kahta saarta, Capria palatseineen ja valotorneineen ja tuota tuolla kaukana merellä... Miten vähän eroa niiden välillä oli! Että hän, miljoonien ihmisten valtias ja herra, oli vanki hänkin, siitä voisivat kertoa nämä livettävät pienet polut ja jyrkänteet, jos ne jotakin tuntisivat, jos niillä olisi ääni. Ei tapahtunut ensi kertaa, että Tiberiusta vainosi miltei pakkomielteen tapainen sisäinen näkökuva. Saari kaikkine rotkoineen, holveineen, palatseineen tuntui kohoavan kuin hänen oman synkkyytensä kivinen vertaus kuohuvasta, rasitetusta, pelon ja orjuuden tuulten pieksemästä varjomerestä. Veden vyöry kalliorantoja vasten oli täynnä valitusta, niin että hänen täytyi, täytyi varoa joka askeltaan, ollakseen suistumatta tuonne alas, missä valitettiin! Yö yöltä hän oli kuunnellut sen mustaa kohinaa. Hän seisoi vielä ylhäällä huipulla purppurakaapu hulmuten. Mutta kuinka kauan –?
Hän vihasi merta, hän vihasi noita miljoonia ääniä. Kenties se oli vain veden loisketta, mutta hänestä kuulosti kuin myrskyssä olisivat valittaneet ihmissuut.
3.
Kun Tiberius astui Cocceius Nervan makuukamariin, siellä paloi riutumaisillaan vain yksi ainoa bilykhnis-lamppu, kuparinen astia, jonka kahdesta tuliaukosta silloin tällöin nousi liehuva valonhäilähdys, vihertävä kuin hehkuvasta sinkistä hulmahtava liekki. Lähellä matalaa vuodetta kyti joukko hiilipannuja, mutta niiden kalpea punainen hehku oli jo tukehtumaisillaan tummuvaan oliivikivijauheeseen. Tiberius siristi silmiään. Tässä kammiossa, näiden varjojen keskellä ei ollut helppoa nähdä, nukkuiko senaattori vai valvoi. Ei, hän ei nukkunut. Vihervät liekit olivat juuri kyllin voimakkaat valaistukseen hänen otsansa ja avonaiset, valppaat silmänsä.
Caesarin tullessa Nerva kohottausi istumaan vuoteen laidalle. Jossakin ikkunan luona surisi ampiainen, – sen ääni oli Tiberiuksesta tässä makuukammiossa jollakin tavoin ylen vastenmielinen. Pahinta huolta hänelle tuotti, että senaattori oli miltei tyystin jättänyt kaiken syömisen. Hänelle oli tavan mukaan lähetetty hopeakulhoissa sardelleja, villisiankyljystä, pieniä leivoksia, suolakurkkuja, eikä mikään niistä ollut hänelle kelvannut; hän ei suostunut nauttimaan edes viikunoita, vaan ainoana myönnytyksenä ruumiin haluille oli, että hän tavan takaa maisteli hyvin laimeaa, vedellä miedonnettua punaviiniä. Hän istui tai paremminkin kyyrötti heikosti liekehtivän tulen kajossa. Naururypyt silmien tienoilla eivät olleet vähentyneet, ne olivat vain käyneet syvemmiksi, niin kuin jokin outo aura olisi uudelleen kyntänyt noita vanhoja vakoja. Koko senaattorin olennossa oli jotakin sanomattoman kuihtuvaa ja surkastuvaa. Henki oli kenties jättämäisillään tuon ruumiin, jota verhosi vaalea yökaapu, ja piirteet, joissa nykyään saattoi huomata vain aavistuksen kaltaisen jäljen entisen elämäntutkijan valppaista lintukoirankasvoista. Nuo kaksi miestä, maailman valtias ja hänen omatuntonsa, katselivat toisiaan hämärän läpi. Ampiainen surisi ilkeästi. Nervan silmät tähyilivät kirkkaina Tiberiuksen tylyjä kasvoja, ja hetkiseksi Caesarin valtasi huolehtiva tunne. "Sinun täytyy syödä jotakin", hän sanoi. "Ehkä toimitan hiukan kylmää vasikanlihaa tai langustia? Voisin tarjota myös hiillostettuja Lucrinus-jarven nahkiaisia."
"Ei kiitos", vastasi senaattori väsyneen ylpeällä äänellä.
Hiljaisuus. Sitten keisarin ääni: "Saan kai istuutua? On niin pimeätä, tuskin huomaan vain tuon tuolin tuossa."
"Ei liian pimeätä sinulle, caesar", sanoi Nerva.
Tiberius ei puhunut mitään. Hän vajosi ebenpuiseen tuoliin, ja hyvin ohut ja sangen vähän pehmustettu pielus painui hänen selkäänsä vasten. Senaattori, joka oli juuri noussut vuoteesta, pujotti jalkaansa hihnoitetut, korottomat tohvelit. Tätä tehdessään hän näytti hiukan horjahtavan. Hänen oli uni ja nälkä, mutta hän ei olisi millään muotoa sallinut, että hänen vieraansa sitä huomaisi. Lisää valoa hän ei sytyttänyt, vaikka huoneen perällä riippui vitjoista kuusisydäminen aleksandrialainen kuparilamppu ja nurkassa näkyi joukko kalliita takokultaisia kynttelikköjä. Hänen kasvonsa sukelsivat tuolloin tällöin valoon; niissä oli nyt jokin sisäänpäin kääntynyt ilme ja vain norsunluunvalkoinen otsa kuulsi hiukan.
Tiberius puolestaan oli istunut sysimustaan varjoon. Hänen viittansa valui kurkusta polville ja vain solki kipinöi joskus, solki, joka pidätti kiinni vaipan molempia kaularihmoja. Tulen kajo loihti epäselvää kiiltoa seppeleeseen, joka ympäröi hänen kaljua pääkyhmyään. Näiden molempien miesten, hallitsijan ja senaattorin välille, oli viime aikoina kehittynyt kummallinen yhteenkuuluvaisuuden tunne, niin että caesar etsi alinomaa Cocceius Nervan seuraa, vaikka tiesikin, että hän, Tiberius, muuttui aina syytetyksi ja tuo toinen syyttäjäksi. Kenties hänelle tuotti sisimmältään lohtua kuulla totuuden sanoja vierailta huulilta; ehkä pieni murto-osa hänen omasta sieluntuskastaan kirposi, kun hän kohtasi laintutkijan.
"Etkö millään suostuisi syömään edes kananpaistia?" tiukkasi caesar yhä.
"Nyt, tähän aikaan yöstä", hymähti Nerva. "Et suinkaan toimittanut kananpaistia Agrippinalle vankilaan?"
Tiberius sanoi äreästi: "Tekoni ovat omassa vallassani. Agrippina on kuollut samoin kuin äitinsäkin, hänen poikansa Drusillus on kuollut. Minulla ei ole mitään harhakäsitystä, tiedät kyllä kaiken tuon... Myönnän, että ilmoitin senaatille Germanicuksen lesken uppiniskaisuudesta, niin kuin syytin hänen vanhinta perillistään Neroa sukupuolisesta turmeluksesta, mutta eikö se sitten pidä paikkaansa? Vastaa. Missä on nainen, joka olisi viskannut silmilleni ilkeämpiä syytöksiä kuin Agrippina? Ja jos Piso ja Plancina salakavalasti murhasivat hänen miehensä, minulla ei ole siinä asiassa mitään osuutta. Täytyikö hänen sen vuoksi nimittää minua tunnottomaksi pedoksi, niin kuin teki eräänä tiettynä iltana? Äitivainajani pelkäsi, että veljenpoikani tahtoi palauttaa tasavallan olot. Neron olen toimittanut Ponzan saarelle, eikä hänen kohtalonsa suinkaan ole niin julma kuin luulet. Olen antanut toimittaa hänelle viiniä, leipää, juustoa ja höyhenpieluksia."
Nerva sanoi: "Agrippinan ja Drusilluksen veri on joka tapauksessa tullut päällesi ja käskyläistesi päälle. Vai etkö luule minun tietävän, että oma kenturiosi Atilius ja vapautettusi Didymus ovat tukehduttaneet Drusilluksen vuodepatjoihin? Mitä varten annoit siirtää hänet Palatinuksen linnankellarista ullakolle? En kummastele, että Vipsanian toisen miehen annettiin kuolla yskään Mamertiuksen vankilassa, ihmettelen vain yhä, minkä vuoksi vainoat ihmisiä, jotka eivät ole sinulle mitään pahaa tehneet. Olisit yhtä hyvin voinut pidätyttää Neron vaimon Helenan, onhan hän Livillan tytär, eikä hedelmä putoa kovin kauas puusta, vai kuinka? Ja nyt olet naittanut kaikki Germanicuksen tyttäret. Sulhasten valinnassa olet toiminut kuin äitivainajasi aikoinaan, näyt pitävän huolta, että he ovat viheliäisintä, julminta ihmisainesta, joka on pian tekevä lopun vaimojensa kärsimyksistä. Mitätön ritari Cassius, yhtä mitätön Vinicianus, ritari Domitius Ahenobarbus, joka raakuudessa voittaa maalaisteurastajan, – ei edes viitsi kunnolla käyttää veistä vaan surmaa pelkillä leveillä käsillään. Ja veljenlapsistasi sinä jätät eloon vain yhden ainoan tuhohyönteisen, Caligulan, joka nyt käyttäytyy kuin saalistava rukoilijasirkka, kunnes uhri on hänen ulottuvillaan."
"Se ei kuulu sinuun", murahti Tiberius.
"Niin, mikäpä minuun kuuluisi", sanoi Nerva. "Olen odottanut, että jonakin päivänä annat vangita Sejanuksen adoptiivisisaren Aelian, jolla on niin hyvät olot Capuan maatilalla."
Tiberius näytti vaivautuneelta. "Hän ei ole tehnyt mitään rikosta."
Senaattori nousi vuoteen laidalta ja alkoi kävellä edestakaisin. Sitten hän kohdisti katseensa tuolle suunnalle, missä varjo oli synkin. Hiilipannuista uhosi hiukan lämpöä; tuli lepatti pienen lampun kahdesta aukosta. Häämöttävien varjojen kammio, johon ei edes paistanut täysikuu. Jos purppura milloinkaan voi näyttää hyytyneeltä vereltä, se näytti siltä nyt, valuessaan tahmein laskoksin imperaattorin kurkulta nilkkoihin, kultaisen soljen pidättämänä. Ja senaattori huomasi tämän. Synkkä mies mustassa varjossa ja hiukan värin häämötystä...
"Mitä varten tulit tänne?" kysyi Nerva äkkiä. "Miksi et antanut minun nukkua?"
Tiberius painoi lujin rystysin ohimoitaan. "En tiedä itsekään... Ethän sitä paitsi nukkunut, vaan olit valveilla."
Senaattori jatkoi kuljeskeluaan. "Kuka on tehnyt pahaa? Kuka on rikollinen? Agrippina ehkä, jota sinä syytit haureudesta. Tai kenties sinun kavalan neuvonantajasi tytär Plautilla, jonka veri tahrasi Valitusportaita. Tai ehkäpä Sejanuksen poika, joka oli syntynyt samasta isästä, sattunut syntymään. Ihmettelen, mitä varten oikeastaan toit minut Caprille, sillä yhtä hyvin olisit voinut jättää minunkaltaiseni ihmisen pääkaupunkiin, ja kun epäluulosi olisi yltynyt, olisit vain lähettänyt senaatille erityisen käskyn, joka olisi taannut kuolemani. En ole milloinkaan tuntenut tarvetta lähestyä sinua ja sukuasi, caesar, mutta minua on huvittanut valtiomahdin ontto ilveily, sen liput, voitonmerkit, juhlavaunut, paraatit ja marssivat joukot... Nyt olen alkanut tuntea kammoa. Minua kauhistuttaa Rooma ja sen julmuudet, minua kauhistuttaa, että niin monet kuolevat sinun käskystäsi! Ensin murhasi ja myrkytti äitivainajasi, sillä niin sen on täytynyt tapahtua; olen jo kauan ollut siitä tietoinen. Ja nyt Caprin yksinvaltias. En tiedä, oletko syvällä mielessäsi samastanut Agrippinan toisen vaimosi kanssa, sen vain tiedän, että sen lesken veroista et enää löydä maan päältä. Olihan hän oraakkelisi. Nainen, jolle ei viime vuosina ollut olemassa muuta kuin oman veljenpoikasi muisto ja suorat sanat, joita hän ei sinulta säästänyt."
Tiberius liikahti hiukan. Varjo häälyi seinällä. "Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, Nerva, että läheskään kaikki näistä kuolemantuomioista eivät ole lähtöisin minun kädestäni vaan sinun virkatovereittesi. He, ainoastaan he ovat tapahtumista vastuussa", hän sanoi hitaasti.
"En tiedä", virkkoi senaattori. "Kuurian herrat pelkäävät sinua, ja sinä puolestasi yllytät sitä pelkoa, muutakaan mahdollisuutta ei ole. Joudutaan yhä syvemmälle kauhuun, vain sinun tähtesi, senaatin elinikäinen princeps ja imperator. Sanot olevasi vain yksi kansalaisista, kylläkin arvossa ensimmäinen. Entä miten se...? Itse kuitenkin panet tämän verisen ikiliikkujan käyntiin niin kuin poika, joka on asettanut vesirattaan puron reunalle. Kim aikoinasi pyyhit Gallus Merulan nimen senaatin luettelosta, se oli kenties vain hyväksi. Ja yhtä vähän minä piittasin siitä, että potkaisit myöhemmin ulos nuo toiset, Nepoksen, Virron, Appianuksen, Sullan ja raukkamaisen Quintus Vitelliuksen. Valtakunnan perimyslakien nojalla sinun käsissäsi on praefectura morum ja jos harvennat senaattia, se ei ainakaan ole mikään rikos, se... Mutta nyt ei ole kysymys siitä. Kysymys on paljon vakavammasta asiasta. Trion ja Reguluksen konsulikautena surmattiin ainakin kaksikymmentä ylimystä ja seuraavana vuonna, Domitiuksen ja Camillus Scriboniuksen konsuliuden aikaan, veri tulvi miltei yhtä sakeana. Sano minulle, caesar, kuka on syyllinen? Sinä annoit surmata Togonius Galluksen ja lähetit Junius Gallion maanpakoon, teloitutit preettori Papinianuksen, jota kukaan ei olisi osannut epäillä, ja sitten nostat kanteen Aemiliuksen veljentytärtä Lepidaa vastaan vain jotta voisit suunnata iskun siihenkin sukuun ja koska nainen on Drusilluksen leski. Juppiterin nimessä, koeta edes tässä voittaa ihmisvihasi! Älä puutu Lepidan asiaan."
"Hänet löydettiin omasta aviovuoteestaan yhdessä maurilaisen orjan kanssa", sanoi Tiberius jäykästi. "Koska niin täydellisesti hallitset laintulkinnan, saan kai kysyä, eikö siinä ole kylliksi tuomionsyytä?"
Senaattorin askeleet kaikuivat salissa. Hän oli tässä puolipimeässä kammiossa kuin jokin totuuden aave, jonka valkoinen vaate kuulsi hiukan. "Mistä minä sen tietäisin... Oletko muuten ottanut vastaan neuvoja ainoaltakaan ihmiseltä, caesar? Ajat tietenkin prosessejasi kaikkien augustolaisten lakien mukaan, mitäpä siihen osaisin sanoa. Sinun pelkosi, sinun kostosi lepää valtakunnan päällä, sinä herätät senaatissa matelevan pelon, jolla ei ole rajaa eikä määrää. Hyvä. Kykenetkö vastaamaan? Parlamentin herrojen käsiin on annettu leikkuuveitsi, taivas auttakoon! Senaatti toimii kuin jauhinmylly, mutta sen kivien välissä ei murskaudu viljaa, vaan ihmisaivoja. Se kieppuu kuin verihyrrä, se ei voi lakata pyörimästä. Kuka enää on varma päästään, sinua ja jemeniläistä ennustajaa lukuunottamatta? Tapa minutkin. Tapa kaikki. Anna surmata Lucius Otho, koska hän on niin suuresti sinun näköisesi ja kaiken lisäksi polveutuu Etrurian ruhtinaista. Teloita hänen vaimonsa Albia Terentia ja poikansa. Ja miksi säästät konsuli Galban poikia, hehän ovat Sulpiciusten ikivanhaa ylimyssukua, he polveutuvat itsestään. Juppiteristä? Voihan sattua, että Ukkosenjumala pitää jälkeläistensä puolta ja lyö salaman sinun kaljuusi. Niin, kahisuta vain kultaista seppelettäsi, sehän sinua suojelee taivaan kostolta, vaikka Livia Drusillakin manasi päähäsi salamaniskun!"
"Hiljaa", kivahti Tiberius.
"En ole enkä välitä olla hiljaa", sanoi Nerva kävellen edestakaisin. "Et voi ryöstää minulta mitään rikkauksia, niin kuin kuuleman mukaan ryöstit Siliuksen leskeltä; hänethän tuomittiin niin kuin toisetkin. Sitä paitsi elinvuoteni ovat liian lyhyet, jotta ne minulle suuria merkitsisivät. Tapa Aureliukset, jotka polveutuvat itsestään kuningas Numasta, sillä kuinka sellainen suku ei himoitsisi kruunua! Anna surmata rikas Appius Silanus, koska aina olet katsonut häneen syrjäkarein ja koska hän aikoinaan nai Postumuksen lesken, joka varmaankin nyt murhataan. Voit iskeä noiden miesten suonista aimo määrän kultaa, ei tietenkään Saturnuksen temppelin valtionkassaan, vaan omiin kirstuihisi. Sehän on niin helppoa. Yhtä mutkatonta kuin tuokin, että anastit äitivainajasi testamentista Claudiukselle tulevat kaksikymmentätuhatta kultarahaa. Ja etkö ole antanut takavarikoida Syyrian, Kreikan, Reinin vasallien aarteita, sillä niin minulle on kerrottu? Jos Piso aikoinaan oli ottanut haltuunsa Vononeksen jalokivet, ne kai lepäävät sinun arkkujesi pohjalla, vai kuinka? Rooman rikkaita sukuja sinä puserrat kuin sieniä, sinä, jonka pitäisi kantaa vastuu maan hyvinvoinnista. Puolentoista prosentin laina on tähän asti ollut korkein, mutta sinä olet sen moninkertaistanut, niin kuin olet määrännyt kaikki yksityiset velkasi heti maksettaviksi."
"Olen jakanut viljaa kansalle, olen tehnyt kaikkeni, jotta maa ja valtakunta kukoistaisi", puhui Tiberius raskaasti. "Aluksi uurastin kuin vetojuhta. Jos jokin lamppu Roomassa aina paloi, se kai oli minun työlamppuni. Alituisia yövalvomisia, virkakirjeitä tuonne ja tänne, tuskaa ja vaivaa, rasitusta ja huolta näiden miljoonien tähden. Ota huomioon, että olin jo silloin vanha mies. Ja kuinka paljon perustin temppeleitä kansalle ja jaoin rahalahjoja maanjäristyksessä kärsineille seuduille? Eikö sekään mitään merkitse –? Olenko kertaakaan ajatellut omaa nimeäni? Olenko antanut hakata sen pyhäkköjen otsikkoon, joihin äitivainajani niin kiihkeästi tahtoi sen saada oman nimensä rinnalle? Olen ahertanut kuin orja ja ollut hiljaa."
Nervan askeleiden ääni lakkasi kuulumasta. Hän mietti hetken. "Sanonpa sinulle jotakin, caesar. Mies voi tehdä työtä rystyset kireinä, eikä hän kuitenkaan saa mitään voitollista aikaan. Hän työntää vain pahkaa, ei vihannoivia lehviä. Koko ikäsi olet toiminut sillä tavoin. Ja nyt luhistut, suistut! Jokin kirous kai on ylläsi, kirous, jonka vain jumalat tuntevat. Pahan lähde on epäilemättä ollut Livia Drusillassa, joka ei aavistanut, kenen käsiin hän antoi maailman herruuden..."
Mustalta ebenpuuistuimelta, joka oli uponnut varjoon, kohosi huokausta muistuttava ääni. Ensin vanha senaattori miltei jähmettyi; tuollainen ääni voi nousta vain perin juurin poljetuista ja taitetuista huiluntorvista, joista ihmishuulet vielä koettavat saada esille säveltä.
Tiberius puhui sammaltaen: "Mitä varten kaikki tämä juuri minulle...? Tämä hirmuinen autius, jossa vallitsee vain perikato ja kuolema? Minulla on jo kauan ollut selvä tunne, että levitän ympärilleni ruttoa, johon kaikkien minulle läheisten ihmisten täytyy menehtyä. Näen vieläkin vuosien takaa tuon kauhean yön, voin nähdä poikavainajani, miten hänen päänsä lepää sylissäni, niin kalmankosteana ja raskaana. Kukaan teistä ei tiedä, mitä hornaa kannan itsessäni. Ehkä olet oikeassa, että syy oli äidin... Hänen ei olisi milloinkaan pitänyt raivata tietä minunlaiselleni ihmiselle valtaistuinta kohti. Alusta alkaen on onnettomuuksien sarja punoutunut niin kauhean johdonmukaisesti. Ensin ero vaimostani, sitten pakkoavioliitto tuon kultatukkaisen kanssa, joka häpäisi koko keisarillisen huoneen ja kuoli Regiumissa vankina. Ja ainoan oikean miehen, minun nuoremman veljeni kuolema sotateltassa! Kysyn alinomaa itseltäni, täytyikö kaikkien noiden rikosten tapahtua vain minun nykyistä yksinäisyyttäni varten? Elin kerran Rhodos-saarella vajaat kymmenen vuotta erakon elämää ja tänään täällä, niin että elämäni nähtävästi virtaa maanpaosta maanpakoon. Raskaita iskuja vanhalle miehelle, Cocceius Nerva. Älä tee pilkkaa minun tuskastani, ole mieluummin vaiti, älä puhu mitään Agrippinan ja hänen poikiensa kohtalosta tai Roomasta..."
Nerva hymyili vaisusti. "Gemonalaisia portaita myöten virtaa joka tapauksessa veri. Sinä et kykene hallitsemaan, Tiberius, vaan kostamaan. Ius talionis, silmä silmästä ja hammas hampaasta, kuten juutalaiset sanovat. Toimittihan jo äitisi vakituisia polttouhreja Jerusalemiin Adonain temppeliin, ja varmaan sinussakin on pisara seemiläisyyden suosimista, vai kuinka? En tietenkään epäile sinun oman yksityisen kohtalosi monia vaikeuksia, mutta sysätä oma kärsimyksensä toisten hartioille –"
Hänen naururyppynsä näkyivät heikossa valossa, mutta kasvojen ilme oli totinen. Niin, Tiberius kaiketi tiesi, että Caprilla olo ei ollut omiaan parantamaan vaan pahentamaan hänen asiaansa; Roomassa se sai liikkeelle nuo ilkeät kulkupuheet. Hänen hovitanssijansa, joita nimitettiin spintrioiksi ja kaunis Mnester, jolla oli taito käsitellä kaikkia itämaisia ja attikalaisia soittimia, eivät liioin tyrehdyttäneet kansan juorunhalua. Yksin Misenumissakin kerrottiin suuresta akvariumista, joka oli hiukan syrjässä Augustuksen majakasta ja jossa keisari kävi suvuttomien nuorten olentojen kanssa öisin kylpemässä; huhuthan versovat yhtä rehevästi kuin muratti. Kuiskailtiin krapujenpyydystäjästä, joka oli syösty jyrkänteeltä mereen silmät puhkaistuina. Mutta kuka tähän saareen ylimalkaan pääsi tulemaan? Langustien ja sirkkaäyriäisten kauppiaita caesar ei laskenut lähelleenkään. Parhasioksen maalaus ja Elefantiksen kirjat näyttivät herättävän Caligulassa suurempaa mielenkiintoa kuin Tiberiuksessa itsessään. Ja pienet mysialaiset lapset, joita juoksenteli siellä täällä saarella ja jotka oli uskottu Aulus Vitelliuksen huostaan, kohtasivat vain hyvin harvoin synkän isäntänsä Caprin jyrkänteillä.
"Myönnän, että kaikki hyvät aikomuksesi kääntyvät pahoiksi", jatkoi Nerva hiljaa. "Ehkäpä sinua vaivaa edeltäjäsi muisto, se, mihin et itse pysty. Pidit kylläkin huolta siitä, että vesijohtokaaremme ja tiemme ovat hyvässä kunnossa, maksoit säännöllisesti viranhoitajien palkat, vieläpä vaadit heitä vuosineljänneksittäin lähettämään sinulle selonteon varojen käytöstä. Armeijan laivasto Misenumissa ja Ravennassa, Reinistä puhumattakaan, ei ole muuttunut sitten Augustuksen päivien. Sinä otit häneltä tämän miljoonavaltakunnan haltuusi, ja minä kaikkein vähimmin epäilen, ettetkö olisi tehnyt tai ainakin yrittänyt aluksi tehdä sen hyväksi työtä. Mutta nyt? Ehkäpä vika piilee juuri siinä... Kun kädet ovat olleet liian kauan kireinä, ohjakset heltiävät viimein. Et enää kykene mihinkään, vaan haudot vain omaa ihmisinhoasi, caesar. Ja alamainen neuvostosi Roomassa toimii. Sinun verineuvostosi!"
Tiberius sanoi: "Olen lähettänyt ediktin, jossa vainot määrätään lopetettaviksi –"
Kuulosti miltei siltä, kuin Nerva olisi hiljaa nauranut. "Se merkitsee vain, että syyttäjistä tulee syytettyjä ja että punainen perpetuum mobile ei pysähdy. Rotko ammottaa edessäsi. Vain Tartaros tietää, miten kauan voit pysytellä nykyisessä asemassasi kuilun reunalla, caesar. Olen nähnyt vanhojen sukujen sammuvan, olen nähnyt Augustuksen hallituskauden, olen ollut sinun ihmisuhriesi todistajana enkä voi olla mielessäni vertaamatta teitä kahta."
"Vetoat aina Augustukseen", sanoi Tiberius katkerasti. "Hän ja minä olemme eri luonteita, hän toimi niin kuin toimi, eivätkä hänenkään kätensä olleet verestä puhtaat..."
4.
Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Kuului vain hiilipannuissa kytevän oliivijauhon rahina. Nerva oli istuutunut vuoteen laidalle. Kun hänen äänensä jälleen täytti huoneen, siihen oli tullut lopen uupunut sointi; se oli kuin alistuvan hiljaista huokumista, kuin hyvin heikon tuulen ääntä, joka niin kuin kannatteli ilmassa sanoja ja lauseenkatkelmia.
"Veri... Mitä oikeastaan merkitsee veri...? Jos siitä jotakin itää ja jos jotakin voitetaan. Hyvin kauan olen pelännyt hetkeä, jolloin sääli saisi minussa vallan. Sääli ihmiskohtaloita kohtaan, vaikkapa sinunkin kohtaloasi, caesar. Olen elänyt syvällä piilossa eikä mikään mahti ole saanut minua vedetyksi etualalle. Kokonaisia elämäntarinoita on vilissyt kirjavana kuvanauhana minun silmieni ohi, olen katsellut omasta syrjäisestä nurkastani tuota eletanssia, tuota narrinäytelmää, jota Roomassa on esitetty. Vielä kun tulin tänne, mielessäni versoi hiljainen toive, että kerran, kerran saisin muuttaa kauaksi Umbriaan. Kaipasin Assisin kukkuloita, missä vallitsee niin suuri etäälläolo ja hiljaisuus ja vain villimehiläiset surisevat... Kaiken elämänhyörinän jälkeen huomaan sen nyt turhaksi. Tulee päivä, jolloin sielulla ei ole mitään toivomisen varaa, jolloin sen on luovuttava Umbrian mehiläisistä ja syklaameista niin kuin vallan, nautinnon, petoksen, liehittelyn, murhan, ihmistuskan näytelmästäkin. Surullinen tilinpäätös, eikö totta? Mutta minun iässäni kuolema on ainoa mahdollinen edessäoleva pitkä uni. Voit jouduttaa sen tuloa, jos se on tahtosi, sillä minulla ei ole mitään menetettävää enkä tässä vaiheessa kaipaa mitään. Olen nähnyt kylliksi, silmissäni kuvastuu vielä, miten elävät inhimilliset sätkynuket liikkuvat Rooman teatterissa ja menevät pois –
"Mutta itse kaupunki, valtio! Joskus, kun vain ajattelen sitä ja yritän löytää jotakin olennaista tuon humun, vaunujen jyrinän, kauppiaiden luikkausten, rauhanpäivien ja verilöylyjen alta, näen aina, aina vain Octavianus Augustuksen kuvan. Älä luule, että muistini on heikentynyt. Se säilyttää kyllä vielä asioita ja tapahtumia, se näkee hyvin kauas. Kummallisinta on, caesar, että kun sinä iltana, jolloin edeltäjäsi ruumis poltettiin, seisoin Marsin kentän lehdossa, tiesin syvällä mielessäni, että suuri aikakausi oli päättynyt. Näen vieläkin surupukuiset senaattorit, ritarit, kvestorit, kuruulisen maistraatin herrat ja aedilit seisomassa tulen valossa. Mitä he mahtoivat miettiä, kukin kohdaltaan? Mitä minuun tulee, ajattelin juuri sinä iltana sitä veren määrää, jota Augustus oli vuodattanut Actiumissa ja Philippissä, Espanjan, Germanian, Tonavan maiden rajasodissa. Mutta mikä tulos! Epäilemättä on niin, että jokainen suuri teko vaatii uhrinsa ja että niin kuin mitään pysyväisen mahtavaa ja täydellistä luodaan, on tuhottava jotakin, ainakin pantava alttiiksi tuholle. Ennen maailmanrauhaa käy maailmansota, caesar. Teen itselleni kysymyksen, kumpi painoi enemmän vaa'assa, luomisen edellä vallinnut mielenahdistusko vaiko luotu uusi valtakunta? Huomaa, että tässä kaikessa todella päästiin tuloksiin. Mitä merkitsi proskriboitujen veri, mitä merkitsivät triumviraatin aikaiset taistelut, Egyptin Kleopatran kuolema, Marcus Antoniuksen loppu, sinun äidinisäsi kuolema ja sodan jymy idässä, kun kaikki oli vain punaisena siltana maan onneen! Sitä verta Augustuksen ei tarvinnut katua. Olla oman jättiläisvaltakuntansa päänä ja aivoina, olla lihaksitullut joukkojen tahto, rautainen tarvittaessa ja lempeä rauhanpäivinä – voitko kuvitella suurempaa kutsumusta, Tiberius? Kaiken hän teki omin päin, aina hän kantoi vastuun. Hänen ulkopuoleltaan ei tullut yhtä ainoata ääntä, käskyä, koskipa se sitten kansainvälistä politiikkaa tai maan sisäisiä asioita. Hän ei keinunut virran mukana, vaan antoi sille uuden väylän. Minusta on aivan yhdentekevää, miten ja millä tavoin hänen lähimmäisenpalvelunsa kasvoi näihin korkeuksiin. Ja kun sitten senaatissa, kun sinut valittiin hallitsijaksi, kun kruununperimys lankesi sinulle... Ajattelin itsekseni, että eihän kaikki vielä ole menetetty.
"Veri... Sinulla oli mahdollisuudet tulla suureksi hallitsijaksi. Olisit voinut kohottaa valtakuntasi loistoon. Mutta työsi on ollut vain Augustuksen työn laimeata kaikua. Pyrkimyksesi, miten hyviä ne ovat olleetkin, ovat jääneet hedelmättömiksi, caesar. Oletko ikinä, oletko milloinkaan ajatellut tosissasi kansaa, joka näkee nälkää, jotta sinun ja verineuvostosi olisi hyvä olla? Oletko? Kansaa, joka nukkuu sillankaarien alla? Kansaa, joka ompelee kultalehtiä ritarien vaippoihin, kansaa, joka myy häränlihaa Forum Boariumilla ja noita vielä kurjempia, joiden ainoana leposijana ovat kalkkiuunit ja sorakuopat? Luullakseni vastaat, että olet ajatellut juuri heitä, olethan pannut toimeen ilmaisia viljanjakeluja. Mutta kaikki työsi ja toimesi ovat kuin tuuli, joka häipyy pois. Mitä auttaa temppelien vihkiminen, kun kaiken tuloksena on nykyinen hirmuvalta? Uhraat muita ja olet itse uhri. Annat veren virrata, mutta veri on sinun käsissäsi vain hedelmätöntä ja hyödytöntä kastetta. Olet ahertanut niin paljon, että kätesi kohmettuivat, mutta tuloksettomaksi se jää! Suuret, komeat, muodolliset uhrit ja juhlat, valtiolliset rituaalit ja menot eivät suinkaan kumoa sitä tosiasiaa, että nyt annat valtakunnan tärveltyä, vain oman yksityisen pelkosi, oman epäluulosi vuoksi."
"Olen puuhannut paljon", sopersi Tiberius kuin unenhoureessa.
Nervan lasinkirkkaat silmät nauliutuivat varjoon. "Sano, mitä siitä on ollut hyötyä? Voit tehdä työtä kokonaisen ihmisiän etkä sittenkään pääse siihen, mihin pyrit. Etkä sinä kurjuutta poista. En tiedä, kuka sinun jälkeesi on hallitseva kansaa, luultavasti Tiberillus, mutta tätä maata painaa jumalien kirous. Jos minulla olisi kultaa, perintöjä, rikkauksia, niin kuin noilla toisilla surmatuilla, ihmettelisit kenties, että puhun sinulle näin suoraa kieltä. Mutta kun ihminen on kuoleman portaalla..."
"Mutta minkä tähden kaiken tämän piti tapahtua juuri minulle", sanoi Tiberius käheästi. "Enhän tahtonut muuta kuin kaikkien onnea. Ja ystäväni ovat minut julmasti pettäneet, minulla ei ole enää ketään muuta kuin sinä ja puolihullu jemeniläinen vartiotornissaan... Muuten, kumpa edes tietäisit, miten tämä vaippani painaa! Kuvittele tummaa lipeää, joka on hyytynyt ruumiiseeni, tai liekkikaapua, jota minun on pakko kantaa, aikani tietenkin, sillä eihän mies iäti elä... Polttavalla hapolla valeltu Nessoksenvaippa, johon täytyy, täytyy tukahtua, tahdoin tai en. Kun katselen sinun lumivalkoista pukuasi – mahdatko tietää, mitä merkitsee kärsimyksen täydellisyys?"
"Minun togani ei ainakaan polta."
"Eikö edes silloinkaan, jos kuolema pakottaisi sinut tilille kaikesta, mitä olet tehnyt?"
"Ei silloinkaan, Tiberius. Sillä loppuhan lähestyy."
"Jään siis ypöyksin, niinkö?"
"Unohdat Thrasylluksen –"
Caesarin ääni painui matalaksi: "Se ihminen, jos kukaan, ennustaa minulle pelkkää turmaa. Mikä tähti lopultakin on kohtaloni, se alkaa vähitellen selvitä minulle ilman horoskooppejakin. Sanonpa sinulle suuren salaisuuden... Tuolla ylhäällä on pelkkää tyhjää ja musta tähti ei tuiki siellä, vaan minussa itsessäni! Kun tuntee sillä tavoin, ei kykene huolehtimaan ihmisistä."
Nerva asteli huoneen nurkasta toiseen. "Kenties oppisit paljonkin käsittämään, ehkä unohtamaan, jos tietäisit, miten paljon maan päällä petetään ja tuhotaan. Jos lakkaisit kaikessa ajattelemasta omaa tilaasi, omaa kohtaloasi, caesar. Sinä et tunne uhrautumisen riemua, joka on siltana hallitsijasta maahan ja kansaan. Augustuksen laihon sinä annat mädäntyä paikoilleen, ja mikäli vielä on olemassa jonkinlainen Pax Romana, sinä et sitä edistä vaan veltosti sallit kaiken olla niin kuin on, kävipä miten tahansa... Tämä valtakunta, joka ulottuu Germaniasta aina Mustan Meren rannoille ja Egyptiin, heltiää käsistäsi. Sillä välin kuin istut ebenpuutuolissa tällä autiolla saarella, Reinin liittokunnat ovat ryöstämässä Galliaa, Tonavan idänpuoleiset heimot ovat hyökänneet länteen, quadit polttavat metsiä Illyriassa ja kuningas Artabanus partheineen tunkeutuu yhä syvemmälle Armeniaan. Mutta sehän ei sinua liikuta. Näet kaiken romahtavan ympärilläsi ja olet sokea, mykkä, kuuro."
Keisari nousi äkkiä. "Etkö tiedä, että voisin tuossa silmänräpäyksessä surmata sinut? Minun on vielä valta!"
Nervan heikko ääni tuntui täyttävän koko pimeän huoneen, vaikka se ei ollut juuri kuiskausta voimakkaampi:
"On olemassa kahdenlaista herruutta maan päällä, yksinvaltaa ja yksinvastuuta. Edellinen tähtää vain hedelmättömien ihanteiden, sokean itsekkyyden, onnettomuutta tuovan yksinäisyyden ja oman minän tarkoitusperiin, hinnalla millä hyvänsä. Vai luuletko, että jumalat siunaavat maata, jossa yksi ainoa pää jotakin merkitsee ja kaikki muu on lokaan sorrettua? Ja on olemassa yksinvastuuta, joka enimmäkseen nousee kruununperimyksen tuolta puolen ja valitsee itse itsensä... Se tulee noista sinulle niin vieraista syvistä kansankuiluista. Se tuntee kyllä phrygiones-ompelijoiden sormet, neulanpistojen jäljet niissä... Se tuntee polttouunit, sorakuopat ja työpajat, köyhyyden ja kurjuuden, – miten se voisi olla rakastamatta kaikkia niitä miljoonia, joiden on tehtävä työtä elääkseen! Aivan yksinkertaisesti se ottaa hartioilleen vastuun kaikesta. Se on kansan tuskan ja toivon lihaksitulemus, sen pyrkimysten täyttäjä. Veri... Jos sitä vuodatetaan, se ei silloin ainakaan virtaa Valitusportaita pitkin!"
Huoneessa oli äänetöntä. Sitten Tiberius sanoi työläästi: "Sinä et tunne kohtalonlyöntejä, Cocceius Nerva. Ehkäpä oma elämäni, oma osani näyttää vähäpätöisen häipyvältä, mutta kuitenkin... Vuosikymmenien ajan pelkkää vilppiä ja petosta, katsoinpa puoleen tai toiseen. Ja rappion merkit, kai ne näkyvät sinunkin silmiisi."
Nerva oli jälleen istuutunut vuoteen laidalle. Heikko tulenkuumotus leikitteli hänen kasvoillaan. Kun hän jälleen puhui, hänen äänessään oli jotakin poissaolevan kaukaista, aivan kuin olisi näiden seinien lävitse puhunut kuulijalle, jota caesar ei voinut nähdä: "Olen iloinen, että kaikki on minun kohdaltani pian ohitse. Ihmiset olivat minulle kerran aukaisemattomia kirjakääröjä, sinäkin, caesar; minua sekä jännitti että huvitti kehittää papyrusrullia auki. Oli niin paljon inhimillisiä mahdollisuuksia. Niin paljon muuttumista, runsasta vaihtelua, kirjavaa vilinää, ennalta arvaamattomia näytelmän ratkaisuja. Tahdoin olla kuin peili, joka kuvastaa kaiken tuon ja pysyy kuitenkin itse sileänä ja kirkkaana. Kenties, jos olisin päässyt lähtemään Umbriaan mehiläisteni luo, ne ja sudenkorennot ja sirkat olisivat monin verroin korvanneet sen mitä näin Roomassa. Mutta emme puhu siitä enää... On olemassa väistämättömiä matkanloppuja, imperator. On olemassa kuolema. Hyvin kauan sitten rukoilin jumalia, että minun ei koskaan tarvitsisi tuntea sääliä, missä muodossa se sitten esiintyykin. Maailmansääliä, joka oli minulle vain sielun raukkamaisuuden toinen nimi, ja sääliä, joka on vähemmän yleistä ja enemmän yksilöllistä, koska se kohdistuu yksinäisen, yksityisen ihmisen kärsimyksiin. Luulen sen jossakin määrin voittaneeni. Mutta vain osaksi. Sillä sinun suhteesi en voi olla aivan välinpitämätön. Näen selvästi, miten raskasta sinun on kantaa hallituksen taakkaa ja omaa tuskaasi. Vähät minusta itsestäni. Olen varmaan unohtanut sisäisen nauramisen taidon, joka nyt olisi tarpeen, sillä muuten käyn liian vakavaksi. Ei ole helppoa katsella syrjästä, kuinka ihminen, joka on syntymälahjoikseen saanut sekä älyä että uskallusta, on menossa perikatoa kohti ja valtakunta hänen mukanaan. Jos olisi jokin 'ehkä' tai 'kukaties'! Mutta ne mahdollisuudet ovat nyt ohi. Askelen verran eteenpäin tai kenties ei enää askeltakaan, caesar. Kun ihminen on yksin, hänessä terästyy sisäinen aisti, joka sallii nähdä syvälle toisten sieluntilaan. Tämä saari, Capri... Minulle se on vain Kalypson luoto, jonka valmistun jättämään, enkä luule pahoin erehtyväni, jos sanon, että niin on sinunkin laitasi. Peli on menetetty, monessakin mielessä. Pelkään, Tiberius, että molemmat taistelemme nyt nousuvettä vastaan ja että jalat livettävät, mitä ylemmäs haluamme kiivetä. Vai luuletko, etteivät Flaccus ja Marinus kuollessaan tunteneet tätä vaipumisen, hukkumisen imua? Ei ole sanottu, vaikka se merkitsisi suurinta huojennusta meille, silloin kun sen aika on tullut."
Tiberius antoi katseensa liukua pitkin seinää, jossa varjot häilähtelivät sitä mukaa kuin lamppu tuikki. Varjot olivat kuin hiljalleen huojuvia lepakoita tai Intian lentäviä koiria, niiden siivet supistuivat ja aukenivat. Oli niin äänetöntä. "Mitä minun siis on tehtävä?" hän kysyi. "Kuka tietää, – voit liioitella pelkän väsymyksen vuoksi. Kieltämättä vaaditaan ryhdikkyyttä, äärimmäisen lujia otteita ja tarmoa, jos mieli jotakin saada aikaan. Mutta niin täytyy käydä. Jos ymmärsin sinut oikein, minun olisi suoritettava taistelu yksityisen elämäni ja hallitsijan velvollisuuksien välillä, vai kuinka, Cocceius Nerva?"
Senaattori oikaisi ruumiinsa pitkälleen vuoteelle. "Ei ole kysymys menettelytavoista vaan ihmisestä itsestään, sinusta. Vielä viisi, kuusi vuotta sitten olisin antanut lääkemääräyksen: mene Roomaan, ota valtakunta hoitoosi. Nyt vaikenen. Minulla ei ole mitään sanottavaa."
Tiberius nousi. Hetken aikaa hän seisoi kuin empien keskellä huonetta ja piti molempia kämmeniään hiiliastian päällä, aivan kuin häntä olisi hytisyttänyt vilu. Häämöttävän vaisu tulenhohde valaisi hiukan hänen purppurakaapuaan, mutta jätti kasvot pimentoon. "Vielä kerran, eikö sinulla ole mitään toivomusta?" hän kysyi kankealla äänellä.
"On yksi", sanoi Nerva. "Pyydän vain, että antaisit minun nukkua."
Sitten keisari poistui, – äänettömästi kuin aave, olkapäät kumarassa ja pää painuksissa, mantteli kahisten, koska se laahasi permantolevyjä. Senaattori tuijotti hänen jälkeensä lasinkirkkain silmin, joihin verkalleen kohosi säälin sumeus, kaikesta huolimatta. Mutta oliko siitä hyötyä? Mitä se auttoi nyt enää? Lamppu tuikki ja savusi. Sydäntalven yö, ajatteli Nerva epämääräisesti ja tähyili oviholviin, johon laiha musta hahmo oli kadonnut. Hän joi pienen siemauksen laimeata punaviiniä, niin kuin asetti käsivarret pään alle pieluksen kouruun ja sulki silmäluomensa. Lamppu sai jäädä palamaan.
5.
Tuota keskustelua seuranneena päivänä Tiberius kirjoitti senaatille kirjeen, joka päättyi sanoihin: "Jos kuvittelette, että olen vetäytynyt vanhuuden lepoon, vaviskaa! Minä saavun Roomaan –" Hän oli näkevinään parlamentin herrojen valkoiset säikkyneet kasvot, Reguluksen pussottavat posket ja koko tuon lukuisan joukon hämmingin. Mutta sitten, kun kirje jo oli sinetöity ja lähtenyt matkalle, hän pysähtyi miettimään.
Hänellä itsellään ei ollut mitään täsmällistä käsitystä, miten menetellä ja toimia. Hän tahtoi vain tempautua irti siitä yksilöllisyyden, maattomuuden, kansattomuuden lukinverkosta, johon hän tiesi takertuneensa. Ja kuitenkin: Mitä hän enää mahtaisi, mitä hän tekisi Roomassa? Hänen ja Nervan välinen yöllinen kaksinpuhelu oli jäänyt aivan salaisuudeksi, vain caesar itse tunsi, miten oka kaiversi hänen sielunsa pohjia.
Oli olemassa vielä hämärä mahdollisuus, että jumalat leppyisivät häneen – että hän, vaikkapa äärimmäisen vanhuuden porraspuulta, saisi ohjata oikeaan uomaan kaiken tuon, mikä oli mennyt vinoon ja väärään. Koota jollakin tavoin pelon rasittamat massat, tehdä loppu uhreista, vapautua omasta ihmisinhostaan ja johtaa, hallita! Mutta hänen päätöksestään puuttui pieninkin suunnitelmallisuus. Se oli eristetyn ja eristäytyneen sielun epätoivon ele.
Tiberiuksen päivien tahti ei muuttunut. Vaeltamista palatsista toiseen kuin vankilasta vankilaan. Kuuden ja puolen kilometrin kalliosaarensa ylimmältä huipulta hän näki nyt, kuin usein ennenkin, kauas manterelle, Napolin ja Salernon lahtiin, Pontisiin saariin, joissa hänen kostonsa uhrit joko olivat nääntyneet tai nääntyivät, ja etelään Kalabrian vuoristoihin. Sisimmässään hän oivalsi, että oli uhrannut Agrippinan vaimovainajansa muistolle, sillä eikö Germanicuksen leskeen liittynytkin tuon tekohurskaan, aivan liian tunnollisen pappi Galluksen läheisyys?
Hän vaelsi.
Hänen silmissään häämötti laaja smaragdinvärinen allas, jota on sanottu lyyran ja kithairodonin muotoiseksi, mutta hänen nykyisessä mielentilassaan se muistutti suunnattoman taskukravun saksia.
Jos hän seisoi koillispalatsinsa penkereellä, hän näki peninkulman mittaisen Sorrenton niemen työntyvän Capria kohti kuin suunnattoman sarvipäisen liskon. Hän näki meren sinessä Seireenien saaren, josta kuulumattoman ihana laulu oli kaikunut mastoon köytetyn kreikkalaisen seikkailijan korviin... Kaikki muuttui ja vääristyi nykyään hänen mielessään. Niemi oli peto, pelasgilainen Sorrento tuikki öisin kuin paha punainen silmä satoine hiiltyvine nuotioineen; Lunan niemi, joka ojentui Capria kohti kapeina vuorineuloina, näytti nielevän hänen kukkulalinnoituksensa. Aina Salemon lahteen asti hän oli näkevinään jättiläisliskon vatsan poimut – nuo kalliojyrkänteet, jotka kohosivat ylöspäin granaattiomenia kasvavina kalliomyssyinä ja joiden kuumissa laaksoissa pienet uniset kalastajakylät nukkuivat lumivalkoisina.
Kaukana idässä häämötti ruusujen ja sääskien oma rämeinen tasanko, jolle Sybariksen merenkulkijat olivat yli puolituhatta vuotta sitten perustaneet temppelien kaupungin, Poseidonian. Kenties se oli näköharhaa, mutta hän kuvitteli erottavansa Caprin jyrkänteelle saakka sen tuufiin ja marmoriin veistetyt pyhäköt – kaneloitujen pylväiden kullanhohtoiset tuuliharput, joista muuan oli suuri kuin Ateenan Theseion. Ikuisesti sitä ympäröi tyhjyys, merkityksettömyys, meriruohon suhina, veden loiske ja malariahyttysten survova tanssi. Lukanialainen tienoo, joka oli jättänyt vain nämä autiot muistomerkit Silorus-virran eteläpuolelle kaiuttamaan ammoin vaiennutta soittoa.
Tiberiuksen silmien edessä häämötti jonakin hetkenä päämäärä, mutta niin lohduttoman sumeana ja epätäsmällisenä, että se muistutti jonkin itämaisen satraapin viimeistä haavetta. Oli meneteltävä kuin Sulia, joka oli kerran painanut anturansa jäljet näihin tuliperäisiin seutuihin ja tehnyt ne Roomalle kuuliaisiksi.
Tuskan ja särkevän pään syytä kenties oli, että Cornelius Sulia tosiaan kasvoi hänen ajatuksissaan eräänlaiseksi toimivan vallan vertauskuvaksi – sen kyvyn, joka häneltä itseltään puuttui. Tuo mies oli ainakin pystynyt jännittämään jousen, mihin Tiberiuksen omat kädet tarttuivat liian hervottomasti, ja ampumaan nuolen suoraan maalitaulun keskukseen. Tällaisen mielialan vallassa kuluivat Caesarin päivät ja yöt. Hän tahtoi liian myöhään tempautua irti kirouksen siteistä, eikä hän kuitenkaan aavistanut, miten menetellä. Kaipa hän itse asiassa varoi selvittämästä tuota kaikkea itselleen. Napolin lahti, leveä äyriäisen saalis, jonka etelänpuoleisena saksena oli Sorrenton niemi ja pohjoisena Misenum kuolleine sisäjärvineen, näkyi Damecutan ja koillispalatsin terrasseilta kaikkine polkuineen, kaupunkeineen, kukkuloineen aina Volturnuksen joen mutkiin, Tifatan metsiin ja Taburnuksen vuoriketjuihin saakka. Campanian alkuheimojen yhdyskunnat riippuivat kukkuloiden rinteillä kuin kotkanpesät tai vaipuivat kuumiin, reheviin laaksoihin.
Voitettu tienoo! Mutta mitä merkitsi voitto, kun kerran liekit ja verilöyly olivat muuttaneet oskien ja etruskien vanhan kurjan kotiseudun sitten Hannibalin aikojen kukoistavaksi maaksi; yksin Capuassakin kohosi Augustuksen nelikerroksinen amfiteatteri hunajanväriselle numidialaiselle marmorille välkkyen, ja vanha temppeli lymyili tummanvihreiden pinjojen suojaan. Tiberius saattoi täältä katsella vuoren notkossa piilevää Casilinumia ja kuvitella sen pilareiden ympäröimää vanhaa basilikaa; volskilaisten Aquinumia, missä Herkuleen, Kuun ja Cereksen pyhäköt nostivat korinttolaisia päätyjään villiä kukkatulvaa vasten, vuoristovirran hiljaisesti solistessa uomassaan; kauempana rinteillä siinsivät Suessulan, lähempänä Acerraen ja Nolan talot, kaukana koillisessa Abellinumin kaupunki Batus-virran polvekkeessa. Tiet, joita pitkin vaelsi huilunsoittajia, gladiaattoreita, juoksijoita, sotilaita ja vieri vaunuja, liittivät yhteen näitä kaupunkeja. Vain Stabiae oli tuhottu ja autio raunio kurjine savihökkeleineen, joista joskus öisin tuikki palavien viinipuunuotioiden lieskoja. Sulia, aina vain Sulia –!
Tiberius antoi katseensa levätä viinirinteissä ja satamissa. Hän tunsi ärtyistä kateutta tuota miestä kohtaan, joka oli uhrannut oskilaiset, samnitilaiset, pelasgit vain kohottaakseen nämä kukkulakaupungit elävään ja todelliseen vaurauteen. Hän katseli tuliperäistä vuorta, joka kohosi kuin juutalaisen ylipapin hiippa Neapoliksesta etelään; se oli Vesuvius mons, jonka maanalaista kumua Diodorus Siculus ja Vitruvius olivat kuunnelleet ja jonka rinteitä peittivät hedelmätarhat. Hän näki yön aikaan punaisten valokiekkojen tuikkivan Colonia Veneria Comelia Pompeijista ja tiesi, että sen agoroilla ja sen huviloissa juhlittiin. Tai hän tähysti kreikkalaista Herakleiaa, jonka Sullan legaatti Titus Didius oli valloittanut; sen korallinhiojien työpajat ryhmittyivät tiheänä massana Octavian tornin ympärille, pienet savilamput vilkkuivat tänne saakka. Meri kumisi.
Cocceius Nervan sanat olivat sattuneet Caesariin kuin piiskansivallukset, sitäkin enemmän, kun hän tiesi tai ainakin aavisti niissä piilevän totuuden. Mutta toisaalta oli niin, että hänen päivätyönsä alkoi jo päättyä... Hänen tapaisensa luonteet ovat kerran tuomitut huomaamaan täydellisen eristymisensä maailman keskellä. Ilottomuus, ystävättömyys, kalpea, vapiseva kammo lietsovat heissä ihmisinhoa. Voi olla, että he pimenevän tahtonsa äärimmäisillä voimilla haluavat palauttaa takaisin elämän, jota ilman ovat jääneet... Istuessaan eräänä iltayönä Tragaran linnassa, missä lampuista kihosi tuoreilla kaneelinlehdillä tuoksutetun öljyn lemu, caesar ajatteli tilaansa kuin elinkautisen vangin toivotonta oloa. Jaspiskannattimet häilyivät kilisten hänen päänsä päällä; hän tuijotti mietteissään sydänliekkien sinisiin valoytimiin. Valkoinen andalusialainen kissa hypähti hänen syliinsä. Se alkoi kehrätä, asetuttuaan mukavaan asentoon.
Ja Tiberiusta vaivasi mielikuva, että jos hän nyt työntäisi suonikkaan kätensä tuleen, se ei palaisi, vaan hiiltyisi verkalleen aivan kuin sitkeä granaattipuun oksa.
Oli äänetöntä. Tiberius vaipui tässä synkässä hiljaisuudessa mielentilaan, jossa oman kohtalon etäisyydet käyvät selvemmiksi kuin nykyisyys:
Enemmän kuin puolen vuosisadan halki hän katseli muistoissaan Julius Caesarin tyttärenpojan Marcelluksen kasvoja ja muisteli Augustuksen kaikkivaltiasta neuvonantajaa Vipsanius Agrippaa, joka oli kerran ollut hänen appensa... Marcelluksen ja Agrippan piirteet kohosivat ilmi selvästi menneisyyden yöstä; nuoret sileät hovimiehenkasvot ja toiset paljon karkeapiirteisemmät ja tiukemmat. Hän muisteli aikaa, jolloin Agrippa oli ottanut eron ensimmäisestä vaimostaan Pomponiasta ja nainut pahimman kilpailijansa sisaren Marcellan. Noiden kahden miehen välillä oli vallinnut sama jännitys kuin kahden ukkospilven, ja kun salama sitten leimahti, molempien kohtalona oli hävitä pois, kadota –
Äiti, Livia Drusilla, toimi silloinkin. Hänellä ei siihen aikaan ollut pahkasauvaa, hänen ohimosuortuvissaan oli hiukan enemmän väriä kuin myöhempinä vuosikymmeninä; hänen tukkaansa pidätti koossa ohut kultaverkko. Kummallista, että Tiberius ei voinut kuvitella mielessään aikaa, jolloin äiti oli nuorena kauniina clarissimana eronnut ensimmäisestä miehestään ja mennyt naimisiin Augustuksen kanssa! Äiti oli kaiken ikänsä toiminut kuin salakavala leijonaemo, kuin naaras, joka näkee vain oman pentunsa, ei muuta. Sen caesar oli jo kauan sitten tiennyt. Mutta nyt hän muisti elävästi Marcelluksen teatterin avajaisjuhlat Roomassa, muisti punaiset, keltaiset, ruskeat silkkiverhot, jotka oli pingoitettu aurinkokatokseksi, ja jotka myöhemmin jaettiin vuodevaatteiksi köyhille, muisti gladiaattorien taistelun, verisen areenan, nuoren Marcelluksen äkillisen taudinpuuskan ja hänen yhtä nopean kuolemansa.
Tuohon aikaan Vipsanius Agrippa, joka ei ollut koskaan tuntenut muuta kuin närkästystä Julius Caesarin lapsenlasta kohtaan, oli matkustanut hoitamaan Syyrian ylikäskynhaltijan virkaa, mutta jostakin syystä, kuin aavistaen, että hänen kilpailijansa pian kukistuisi, hän pysähtyi odottamaan Lesbokseen. Aavistiko hän? Kenties... Agrippa oli kiihkeästi anonut Idän legaatin virkaa, hän uskoi voivansa taivuttaa Parthian kuninkaan vaihtamaan sotasaaliiksi viedyt kotkat ja roomalaiset vangit siihen parthilaisprinssiin, jota pidettiin panttina Roomassa. Verukkeita! Kuka toinen olisi kuiskannut tuon suuren päällikön, tuon Actiumin voittajan korvaan, että kruununperimys kohta putoaa Marcelluksen käsistä ja että on odotettava vain lyhyt hetki, ellei Livia Drusilla!
Mitä kauemmaksi nuoren Marcelluksen kuva häipyi menneisyyteen, sitä selvemmiksi kävivät Agrippan kasvot. Tuossa hän eli, liikkui ja puhui, suuri ja roteva mies, jonka sormeen Augustus oli omin käsin eräänä sairautensa hetkenä painanut vihreän sormuksen, valtakunnan korkeimpien miesten ollessa todistajina. Tiberius ajatteli edesmenneen keisarin ja appensa välillä vallinnutta suhdetta. Oli aivan ilmeistä, että juuri Agrippasta piti tulla uusi hallitsija, olihan hänellä käsissään kaikki valtuudet, hänhän oli korkein neuvonantaja joka asiassa. Mies oli Augustuksen vävy, hän oli ottanut tai hänet oli pakotettu ottamaan ero toisesta vaimostaan, ja vain siksi, että hänet voitaisiin entistä kiinteämmin, uuden avioliiton kautta, tuoda lähemmäksi keisarillista huonetta ja vallanperimystä. Tiberius kuuli Agrippan selvän, kaikuvan äänen omista nuoruudenmuistoistaan, jotka eivät liioin olleet valoisia... Entinen sodanjohtaja, Augustuksen adoptiivipoika, nykyinen maailmanvaltias käveli edestakaisin Damecutan linnassa ja muisteli –
Kysymykset ahdistivat häntä eri tahoilta ja hän löysi, tai ainakin uskoi löytävänsä niihin vastaukset. Niin, – mikä oli ollut äitivainajan suhde Agrippaan? Selvästikin äiti, joka oli itse pannut niin suuren painon siniselle verelle, aluksi katsoi tuohon keisarin uskottuun karsaasti. Kaikkivaltias neuvonantajahan oli kohonnut miltei suoraan plebsistä, hänellä ei ollut takanaan syviä aatelisia sukujuuria, hän oli vain pelkkä Actiumin sankari ja taistelija, yksinäinen tahtoihminen, jonka koko olennossa sotilassaappaista kasvoihin asti kuvastui järkälemäisen kiven hiomattomuus. Sellainen Agrippa oli ollut, ja samaa lajia oli ollut hänen sisarensa Vipsania Polla, joka aikoinaan rahoitti Marsin kentän Porticuksen rakennustyöt, niin että sen suureen holvikaareen voitiin kiinnittää valtakunnan jättiläiskartta; molemmissa oli lujaa käskijänhalua, sekä veljessä että sisaressa. Ja kuitenkin äiti oli näköjään suosinut Agrippaa, jopa vannottanut Augustusta luovuttamaan hänelle sinettisormuksen.
Ja sitten – tasan yksitoista vuotta Marcelluksen kuoleman jälkeen – keisarin uskottu eräänä yönä aivan äkkiä lakkasi hengittämästä syrjäisessä maakartanossaan, johon hän oli hetkeksi vetäytynyt perheensä pariin. Siitäkin näkyi, himmeästi kuin kiillottamasta peilistä tosin, että tietä raivattiin kruununperijöiden ohitse. Tietä minulle, Tiberius Claudiukselle!
Väsymys ja hyvin kiinteä henkinen tarkkaavaisuus antavat vanhojen asioiden muistelemiselle tuon johdonmukaisuuden, mitä sillä tavallisesti ei ole. Sillä muistothan ovat liehuvia ja epämääräisiä, joskus epätavallisen kirkkaita aina pienimpiä yksityiskohtia myöten, joskus sumeita, sekavia, katkelmallisia. Mieleen nousee näkyjä, jotka tuntuvat aivan epäolennaisilta kaiken olennaisen rinnalla. Näin on tavallisesti asianlaita... Mutta kun vanha hallitsija nyt istuu kissa sylissään, kun kaneeliöljy tuoksuu ja liekkien ympärillä häälyy sinervä valokehä, hänen ajatuksiaan suomivat väsymyksen ja itsetutkistelun piiskat. Tiberius tuntee ohimosuoniensa sykähtelevän. Niissä on niin kumea ääni – varmaan tuo kiihtyvä tykytys kuuluisi muidenkin korviin, jos tässä tyhjässä salissa olisi joku toinen. Salamaseppele rapisee. Jokaisella valtimon polkaisulla nousee peruuttamattoman, eletyn ajan kuvia ja varjoja. On kuin suuri virta vyöryisi.
Kuinka oikeastaan on ollut Augustuksen lempityttären Julian laita? Varhaisesta alusta Julia siirtyi kädestä käteen kuin jokin kunniamalja. Hän oli aina kuin tulevan kruununperimyksen elävä todistuskappale. Kenen vuoteeseen hänet vietiinkin, aina saattoi olla varma siitä, että tuleva maailmanvaltius oli aivan käden ulottuvilla. Siltä oli näyttänyt, kun Julia naitettiin Marcellukselle, ja siltä näytti, kun hänet toisen kerran naitettiin Agrippalle. Hymyilevä makea nainen, jonka päälakea peitti kullattu tekotukka, nainen, joka oli ottanut moninkertaisen korvauksen tyttövuosiensa kovuudesta! Niin, tuntui suorastaan siltä, että Livia Drusilla oli kypsytellyt ja hoidellut Juliaa omia tarkoitusperiään varten ja että juuri tämä portto, tämä prinsessa oli ollut tietämättään välikappale äitivainajan käsissä. Jos Augustuksen tytär olisi saanut lapsia Marcel! Uksesta, ne kai olisi nopeasti raivattu tieltä. Sillä missä olivat nyt kaikki Julian ja Agrippan lapset? Menneet samaa tietä kuin isänsä ja äitinsä –!
Koko tuo maakartanon vuoteessa siinnyt pesue oli täydellisesti tuhottu, ja viimeinen heistä, Agrippina, oli hänkin poissa. Tiberius hengitti työläästi. Veri hänen valtimoissaan tykähteli sakeana.
Hän tiesi aina palaavansa muistoissaan yhteen ainoaan lyhyeen vuoteen... Hän ei nyt ajatellut Julian oloa sotaretkillä, ei Rooman juoruja, ei Forumin suurta häväistysjuttua, joka oli avannut vanhan Augustuksen sokeat silmät ja saanut hänet allekirjoittamaan lempityttärensä vankeustuomion. Hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin hänet oli pakotettu eroamaan Vipsaniasta. Hän sai purppurapuvun, mutta hänen elämänsä särkyi.
6.
Sen viikon loppupuolella henkilääkäri Kharikles herätti eräänä koleana aamuna Tiberiuksen huolekas ilme rusottavilla kuukasvoillaan. Keisari käytti nykyään kauneuslaastareita – mutta ihotauti muutti viikko toiselta hänen kasvonsa yhä valkoisemmiksi eivätkä mitkään vehnäleipänaamarit auttaneet. Hetken aikaa Kharikles empi. Hänestä tuntui, että tuo suuri, vanha, unenpöpperöinen ja taudin syömä mies ansaitsisi sittenkin nukkua ja että oli sääli herättää häntä... Mutta sitten hän kuitenkin päätti puhua. Asia oli siten, että Cocceius Nerva oli aivan hiljaisesti kuollut paaston ja kenties jonkin mielenjärkytyksen riuduttamana yksinäisessä kamarissaan. Kreikkalaisen tohtorin ammatillinen mielenkiinto pakotti hänet laveasti selittelemään tämän kuolemantapauksen syitä; hän puhui rasituksesta, vanhuudesta, nälän vaikutuksesta. Caesar lähetti kamaripalvelijain sorisevan lauman pois. Hän pukeutui aivan yksin raskaaseen purppuramantteliinsa ja lähti yhdessä Kharikleen kanssa katsomaan vainajaa.
Kun molemmat miehet astuivat aamukylmästä hytisten makuukamariin, jonka ovella olivat vahdissa Wolfgang ja Adelstan, heistä näytti, niin kuin vanha senaattori olisi vain hyvin, hyvin sikeästi nukkunut vuoteellaan. Mutta hänen rintansa ei kohoillut.
Tiberius lähestyi vuodetta. Hän työnsi kuolleen kielen päälle pienen obolus-rahan, jotta hänen varjonsa voisi kimmeriläisen yön hämärässä maksaa Kuoleman lauttamaksun. Lääkäri kaivoi rasiastaan metallisen laatan ja piteli sitä hetken aikaa Nervan huulien edessä. Se pysyi kirkkaana, siihen ei enää kihonnut elämän heikointakaan huurua. Vainajan kasvot näyttivät alabasteriin tai norsunluuhun veistetyiltä, ja silmämunien tiedoton katse oli tähdätty ylös pienen huoneen kattoon. Jos hän vielä jotakin näki hengen silmillä, hän kai katseli Umbrian kaukaisen vuorikaupungin punaisia syklaameja ja rautatammien syviä varjoja Subasiumin kuulailla huipuilla.
Viimein Tiberius siirtyi vuoteen luota. Jotakin unissakävijän kaltaista hänen jäykissä askelissaan oli, ja sama sävy tuntui myös kaiuttomassa virallisessa äänessä: "Hän kuuluu nyt jumalatar Libitinalle eikä meillä ole täällä enää mitään tekemistä..." Kharikles aikoi sanoa jotakin, mutta hän oli perin juurin hämmentynyt. Häntä ihmetytti keisarin juron tunteeton ääni, sillä Nerva, jos kukaan, oli viime aikoina ollut todellinen amicus Caesaris!
Kuoleman epäselvä haju tuntui kammiossa niin kuin henki vielä olisi tahtonut ilmaista itsensä jollakin tavoin noiden kahden miehen, yksinvaltiaan ja hänen henkilääkärinsä aisteille. Mutta tohtori säläsi huomionsa. Hän antoi metallipeilin sujahtaa takaisin lääkelippaaseen. Molemmat poistuivat sanaakaan virkkamatta Nervan huoneesta.
Henkilääkäri Kharikles oli ruumiin parantaja mutta ei sielun, ja sen vuoksi hän tuskin aavisti, mitä hallitsijan mielessä tähän aikaan tapahtui. Hän ei kyennyt oivaltamaan tuota sisäistä irtautumisen tunnelmaa, jonka vallassa Tiberius eli.
Mitä pitemmälle kevät sinä vuonna eteni, mitä rehevämmin kinsterit ja cistukset kukkivat alhaalla satamassa niin kuin ne olisivat riemuiten noudattaneet päivänvalon kutsua, sitä syvempi oli vanhaa yksinvaltiasta piirittävä autius. Hän saattoi joskus Damecutan linnasta poiketa kylpemään Siniseen luolaan, johon johti tunnelimainen salakäytävä. Kalkkikiviseinien onkalossa sädehti asuurinvärinen valo; viidentoista metrin korkeudessa kaartui rotkon katto, ja vaikka vesi ulottui kuudentoista metrin syvyyteen, sen pohjalta saattoi nähdä kuin lasilevyjen läpi korallien ja häilyvien merilevien hahmot. Sinisenä palava tuli oli kylmää – luolan portailla oli livettävää sammalta. Kesti hetken, niin kuin keinumisen ihana huimaus teki hyvää vanhan miehen ohimosärylle. Ja tässä satuholvissa, jonka seinissä kimalsivat turkoosinväriset kiisujuovat, tuntui vallitsevan syntymisen edellinen kostea rauha. Jotakin Tiberiuksen kohtalosta, kenties hänen rikostensa varjo, odotti häntä luolan ulkopuolella, jossa valkoiset tiet sukelsivat myrttien ja viiniköynnösten sekaan.
Aurinko valaisi leveäteräisiä valkoisia kärsimyskukkia, pieniä keltaisia hanhikkeja ja sinisiä convolvuluksia, kuta pitemmälle suvi kului. Polkujen yli lankesi mustien sypressien neulamaisia varjoja. Keisari harhaili näillä kallioteillä, ja hänestä tuntui kuin jokainen varjojuova olisi ollut hänen jalkojaan varten viritetty sadin. Tuuli hulmutti hänen tummanpunaista mantteliaan, kun hän kapusi satamasta siihen palatsiin, josta näkee suoraan edessään Napolin, tai kun hän seisoi Caprin koillisjyrkänteellä. Vasta maasta kaivettujen nuorien viininvesojen lehdillä kimalsi joskus aamuisin kastetta; ne oli määrä mullata uudestaan, ja sitä varten ne oli leikattu ja kasattu laajan kyntöpellon laitaan.
Palatseistaan, joiden ikkunat olivat syyrialaista lasia tai metallum gypseumia, hän näki hämärästi vain lähimpien puiden haamumaiset oksat. Mutta hän viihtyi niissä... valo ei kiusannut hänen silmiään, menipä hän sitten Damecutan tai Tragaran linnaan tai koillisessa kohoavaan ukkosenjumalan temppeliin, josta johti mutkainen polku Valkoisen luolan, Magna Mater Idaean rotkon ja idänpuoleisen kalliorannan kautta alaspäin, saaren kaakkoiskulmaan. Hänen luissaan, hänen veressään viipyi tunto, että hän oli keskellä tätä viheriöivää elämää kuiva ja lehdetön puu, jossa mahla ei enää virrannut.
Tällainen oli hänen sisäinen tilansa, kun hän eräänä suvipäivänä sulkeutui kuin hyeena rotkoonsa linnan hämäriin saleihin. Hän lähetti pois Euhoduksen ja Nomiuksen, jotka olivat juuri tuoneet ylimääräisen jyväannoksen riikinkukoille. Lintujen pyrstöt laahasivat välkehtivää permantoa. Tiberius ajatteli kuollutta vaimoaan Vipsaniaa.
Oliko sitten syynä salin ambranvärinen valo tai sydänpäivän hiljaisuus, muistot valtasivat hänet voimakkaammin kuin koskaan ennen. Hän vaipui niihin aivan kuin olisi astunut Sinisen luolan kosteaan hämärään.
Vaimovainajan piirteissä ei ollut jälkeäkään Agrippan voimakkaista kasvoista; pikemmin Vipsania oli muistuttanut äitiään. Parhaimpina miehuusvuosinaan Augustuksen neuvonantaja oli nainut Atticusten ylhäisen suvun tyttären Pomponian, ja tämän avioliiton hedelmänä syntyi Vipsania, joka peri äitinsä kalpeat kasvot ja syvät, tummat, arastavat silmät. Jo Pomponiassa – mikäli Tiberius hänet muisti – oli ilmennyt jotakin vaikeasti selitettävää mielenarkuutta aivan kuin hän olisi pelännyt miehensä läheisyyttä. Vipsania oli saanut häneltä synnyinlahjakseen pähkinänruskean hahtuvaisen tukan ja alabasterinkalvaat kasvot. Tyttömäinen, kesytön olento, joka puhui aivan hiljaisella, tummalla äänellä eikä milloinkaan oikein oppinut kiintymään isäänsä. Hän oli pitänyt sinisistä hyasinteista, jotka kukkivat maaliskuussa oliivien mustien runkojen ympärillä, ja karmiininpunaisista tai violeteista vuokoista, joiden heteet ovat mustat; maalaiset toivat niitä yhä Praenesten vuorilta viinivankkureissaan Roomaan Mugioniksen portin kukkakojuihin. Jollakin käsittämättömällä tavalla nämä pienet mieltymykset liittyivät eroamattomasti Vipsanian muistoon. Tiberius ei ajatellut silloista asemaansa vanhan keisarin adoptiolapsena, ei Augustuksen kahdettakymmenettä hallitusvuotta, tuskin edes morsiuskatosta, jonka punainen valo oli paistanut niin ihmeen hehkuvana hänen nuoren vaimonsa ohimoihin ja hiuksiin, eikä sokeroituja makeisia, joita oli soihtujen loimutessa heitetty heidän hääiltanaan Rooman kaduille. Hän ajatteli rakastajanosaansa, joka oli iäksi mennyt.
Joinakin aamuina Vipsania ja hän olivat lähteneet Porta Tiburtinan kautta kauas maaseudulle. He seurasivat vanhaa maantietä, joka siellä täällä noudattaa Anio-virran juoksua, kunnes se kohoaa Catilluksen vuorenharjalle ja saavuttaa Tiburin kaupungin.
Albulaen kylpylöiden voimakas rikinkatku, Collatian mutka ja Gabiin yhdyskunta jäivät heidän taakseen. Tuuli suhisi pyhissä tiheissä tammistoissa; laajalatvaisten pinjojen päivänvalot levittäysivät siellä täällä hopeanharmaiden öljypuiden yli. Kyyhkyslakkoja, keltaista sauramoa kasvavia tasankoja, yksityisten huviloiden puistoja, joissa viljeltiin bergamottipuita, Via Latinan kaukainen valkoinen nauha etelässä päin... Pohjoisessa siinsivät Sabinumin kuninkaiden vuoret taiotun autereisen sinen takaa, joka saa järeän kallion näyttämään pilveltä, ja Praenesten harjanteet olivat vielä aamusumun peitossa. Kaikkea ympäröi kullankarvainen auer, joka pyyhki Tiberius Claudiuksen mielestä kolmen sotaretken synkät muistot –. He kulkivat ja kuuntelivat lampaiden määkynää. He välittivät hyvin vähän siitä, että heidän sandaalinsa tulivat aivan tomuisiksi.
Vihdoin he saapuivat Tiburiin, missä vuoriputousten jyminä vaiensi miltei kokonaan kaupungin hälyn. Rehevien rinteiden ympärillä leyhyi pisaraharsoja, ja tässä kuulakkaan kosteassa seudussa Vipsanian silmät saivat aina tuon kauas tähtäävän katseen, joka sai hänen iristeränsä niin omituisesti tummumaan. Noissa silmissä oli hiven vanhaa kultaa ja harmaata. Ylhäällä vyöryivät pilvet. Ne näyttivät joskus valolinnoilta, joskus hohtavilta tulihunnuilta, jotka soluivat Roomaa kohti. Niiden varjot pyyhkivät vuorikaupunkeja, – Lucretiliksen kukkulan takaista Cameriaa tai Aesulaa ja etäistä Carsiolia, jonka muurit häämöttivät epäselvästi kaukaa koillisesta.
Nämä mielikuvat olivat vain irrallisia välähdyksiä pitkien välimatkojen takaa. Niin, Tiberius ei voinut enää mitään sille, että niistä oli haihtunut elävän elämän henki niin kuin tuoksu jättää kuivuneen ruusunoksan...
Mutta yhä itsepintaisemmin hän palasi muistoissaan noihin päiviin. Kun hän oli eräänä onnellisena hetkenä varmasti tullut tietämään, että Vipsania oli raskaana, hänet oli vallannut ennen tuntematon, miltei lapsellinen hurmio. Sehän merkitsi, että hänen kaltaisensa eristynyt olento sittenkin kykeni luomaan hedelmää niin kuin mantelipuut Anio-virran äyräillä. Joka tapauksessa hän ajatteli sitä nyt Caprin linnassa. Hänen mielessään oli sekä itsesääliä, tuskaa ja katkeruutta että menneen ajan suloisenkirpeätä jälkimakua. Hän muisti, kuinka oli kumartunut kuiskaamaan Vipsanian korvaan: "Eihän vain tapahdu mitään pahaa? Eihän onnettomuus kohtaa meitä ja pienokaista...?" Naisen sanat olivat täynnä luottamusta: "Mitä varten? Olemmeko tehneet jotakin pahaa, jotta jumalat rankaisisivat meitä? Ja lapsi elää minussa yhtä varmasti kuin nuo ylhäällä siukovat pääskyset. Jos kuuntelisit oikein tarkoin, erottaisit, miten vetojuhdatkin tervehtivät sinun perillisesi syntymää lempeällä mylvinnällä. Häntä varten on maailma avoin, hän liikkuu minun lihani sisässä ja pyrkii ulos valoon –."
Mitä kiinteämmin Tiberius ajatteli lyhyttä onnenaikaansa, sitä kirkkaampina Vipsanian kasvot kuvastuivat muistojen hämystä. Nuo kasvot näkyivät aina tuoreen ruohon tai syvänvihreiden puiden taustaa vasten...
Kohta vihkiäisten jälkeen Tiberius oli elävästi tuntenut, että hänen osakseen oli tullut harvinaisista harvinaisin onni. Hän oli löytänyt ainoan naisen, joka pystyi sekä ruumiillisesti että sielullisesti vastaamaan hänen miehenkaipaukseensa. On kieltämättä siten, että pelkkä aistien nautinto, miten paljon harhakuvia sen ympärille kehrätäänkin, ei yksin riitä ihmissydämen ravinnoksi. Puella, rakastajatar, kulkee kepein askelin miehen elämäntien yli ja menee menojaan jättämättä jälkeensä juuri muuta kuin lihan nautintojen turhanaikaisen, usein katkeran muiston. Mutta aviovaimon osa on olla tasavertainen kumppani, äiti ja hengetär, joka pyhittää kotilieden ja synnyttää lapset sukupuolensa jumalallisen kutsumuksensa täydessä vaikkapa sitten aivan vaistomaisessa aavistuksessa. Hänen kauttaan syvältä kumpuava hedelmällinen virta, elämän jatkuvaisuuden ja luomisen lähdevesi.
Tietysti caesar oli aikoja sitten yrittänyt sulkea näiden muistojen portit rautaisilla vaarnoilla, mutta mitä hän mahtoi? Ruumiittoman rakastetun läheisyyttä hän ei enää voinut karkottaa. Se leijaili palatsin himmeässä valossa yhtä tuntuvana kuin jasmiinien tuoksu; ja hänen oli pakko ajatella vain sitä, ikuisesti ja alinomaa palata ajatuksissaan sen luokse.
Hän mietti jonakin hetkenä ivallisen katkerasti: Jos Vipsania olisi perinyt isänsä jykevät ja miehiset piirteet, asia kenties olisi ollut autettavissa...! Ei ainakaan tuntuisi tätä muistelemisen tuskaa, menneisyyden oka ei kalvaisi niin syvältä. Mutta Tiberius oli vieläkin tuntevinaan vaimon kaulavaltimon heikon sykinnän, kun hän suuteli naista sille kohtaa. Hän näki elävästi valkoisen ihon alla kulkevat sinervät suonet ja hahtuvaisen pähkinänruskean tukan. Eräänlainen riemukkaan voittajan tunne oli noihin aikoihin pitänyt häntä kokonaan vallassaan, tunne, joka valtaa ihmisen, kun elämä on pilvettömänä hänen edessään.
Hän mietti sitä nyt. Saattoihan olla, että välimatka kultasi tässä tapauksessa määrätyt muistot ja että tuonaikaiseen valoon sittenkin oli sekaantunut uhkaavia, tylyjä varjoja... Mutta hän ei voinut mitään sille, että Vipsanian kuva näkyi hänen katseelleen riemullisesti kimmeltävän hämmennyksen takaa ja että tuntui tosiaan siltä kuin hänen, Tiberius Claudiuksen, olisi kerran sallittu nauttia hyvää ja lumottua elämää. Se, mitä ihmiset ymmärtävät rakkaudella ja onnella, vaihtelee tietenkin luonteiden mukaan. Jokin Cotta Messalinus, jokin Asinius Gallus tai ritari Geminius nauraisi sille, mikä on merkinnyt Tiberius Claudiukselle onnea. Mutta vaisto sanoi, että hän oli kerran elänyt niin kuin ihmisten pitäisi elää tässä maailmassa, luomisvoimaisen maan väkevässä läheisyydessä, itse toteuttaen sen tahtoa.
Sekin, että hän oli aikoinaan niin voitollisesti toiminut sotatribuunina Kantabriassa, oli taistellut partheja vastaan ja ollut Gallia Comatan ylivalvojana, merkitsi niin vähän. Hän saattoi tietenkin kuulla mielessään Nervan vastalauseen, Ne ivan nuhtelun: "Sinusta olisi voinut koitua oivallinen hallitsija –." Silti oli olemassa eräs ankara ja säälimätön 'jos'. Halusinko minä, Tiberius Claudius, itse riistäytyä eroon siitä elämästä, joka valoi koko olemukseeni enemmän lämpöä kuin vuosikymmeniin olen tuntenut...? Eikö minua pakotettu? Mitä mahdoin? Minun täytyi elävänä, rakastavana ihmisenä kuolla, jotta seisoisin kuin kivipylväs kansanmeren yläpuolella. Ja nyt minun pitää sortua. Auttamattomasti.
Ilma palatsin salissa värähteli ja kimalsi kuin mehiläisen siipi. Tiberius asteli raskaasti edestakaisin, viitta laahasi permantolevyjä. Koko hänen tajuntansa oli täynnä ääniä ja näkyjä, jotka eivät kuuluneet siihen maailmaan, missä hän tänään eli.
Hän muisteli valkoisten kivien suojaamia kasvitarhoja Ostian luona; siellä versoi nuorta viljaa, ruusut kukkivat, ja hän oli yhdessä Vipsanian kanssa.
"Tahtoisin elää tuolla..."
"Mutta mikäänhän ei ole sen helpompaa! Vai haluatko, että muutamme kokonaan pois Rooman läheltä ja menemme Campaniaan?" Nainen ei vastannut. Hän silmäili äsken kaivettuja ojia, joissa vesi solisi hedelmäntaimien ympärillä ja räiskyi kaalinlehdille. Yksinäisen vesirattaan humua, ei muuta. Se oli tuossa tyvenessä päivässä ainoa ääni niin kuin tämän salin ainoana äänenä oli väsyneiden askelten kaiku.
Ihmisen käsiin voidaan antaa kallisarvoinen aarre vain, jotta hän vasta sen menetettyään huomaisi sen arvon. Onko se vai eikö jumalaista kasvattamista todellisuuden epävakaisuutta varten, sitä ei ole syytä nyt harkita... Ihmisten elämänpettymys johtuu usein siitä, että heidät on pakotettu luopumaan rakastamastaan tai että he puolestaan ovat liian alttiisti taipuneet niiden tahtoon, jotka eivät koskaan voi ymmärtää, mitä tuollainen menetys voi maksaa. Luonteen heikkoutta ehkä, häilyväisyyttä, joka kostaa itsensä. Mutta ihmis- ja elämänsuhteiden monimutkaisessa näytelmässä, elettiinpä yhteiskunnan alimmilla kynnyksillä tai sen huipulla, lähimmäisenrakkauteen yhtyy usein lähimmäisenvihaa, karsautta, joka odottaa aikaansa, luontaista ja luonnollista pahuutta, joka niin kuin toimii kohtalon välikappaleena.
– Tietenkään, pohti caesar, äitini ei toiminut juuri näiden vaikuttimien mukaan. Hänelle merkitsi valta ja kunnia yli kaiken, ja sen vuoksi hän teki minusta onnettoman ihmisen. Mutta Vipsania, Vipsania! Oliko välttämätöntä naittaa hänet Juppiterin papille Asinius Gallukselle, jotta minä tuntisin sitä kipeämmin haavan vihlaisun? Kirkas ranta pimeän meren takana... Voisiko uskoa, että olen sama mies kuin silloin? Nyt, tämän iltapäivän niukassa valossa, olen kuin väsyksiin ajettu peto, jonka on onnistunut pujahtaa jonkin rauniokaaren alle.
Hetkiseksi hänet valtasi ärtymys. Se ei noina lyhyinä sekunteina kohdistunut äiti vainajaan, ei keneenkään ihmiseen; se kohdistui vesiojiin, vapauteen, bergamottipuihin ja vuoripurojen jymyyn, – kaikkeen tuohon, joka hänen oli kerran sallittu elää.
Se oli kaivertavaa ja synkkää murheensekaista raivoa, joka joskus valtaa ihmisen, kun hän katsoo olkapäänsä yli menneisyyteen. Tuona ja tuona päivänä minä olisin voinut toimia niin ja niin. Silloin ja silloin edessäni olisi ollut mahdollisuus tempaista kahleet irti! Hän meni ikkunan luo ja musersi pienellä lippaalla karvaisen pistiäisen, kunnes hyönteisen keltaiset sisälmykset tahrasivat seleniittilasin. Hän käveli edestakaisin. Ja sitten tulivat taas epälukuiset, epäselvät muistot, joista välillä olleiden vuosien tapahtumat olivat haihduttaneet kaiken kouraantuntuvan ja läheisen, – muistot, jotka joskus olivat niin hämäriä, että hän pysähtyi miettimään, olivatko ne vain hänen omia valveuniaan. Vipsania ja hän olivat maanneet saframia kasvavalla niityllä, ensimmäiset tähdet syttyivät sinessä, silloin kun nainen antoi hänelle todistuksen rakkaudestaan. Heidän häävuoteenaan oli ollut viheriöivä maa. Ja kun tyttö vielä lepäsi aivan voipuneena ja silmäluomet yhä puoliummessa, hän oli poiminut kasteisia kehäkukkia ja kiertänyt niistä seppeleen noille tummille hiuksille.
Siitäkin huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, että Augustus ei suinkaan lempein silmin katsellut poikapuoltaan, Tiberius olisi vaimonsa kanssa voinut matkustaa Roomasta pois. Kenties ei edemmäksi kuin Pompeijiin, jonka valojen hän nykyään näki niin pahaenteisesti tuikkivan Vesuviuksen rinteillä. Heidän olisi ollut helppoa ostaa siellä kaunis vanha glysiinien peittämä huvila, hiukan länteen päin kaupungin portista. Talo, joka olisi muistuttanut Sallustiuksen rakennusta peristyliumeineen; siellä olisi kohonnut punaisia pylväitä ja ebenpuunväriset matalat avoeteiset olisivat johtaneet sisempiin huoneisiin. Hän olisi laitattanut sinne liriseviä puroja virtaamaan kaneloitujen marmoripylväiden yli, sammaleet, irikset, ruusut, suuret juudealaiset magnoliat ja viikunapuut olisivat helteellä levittäneet tarpeellista tuoksuvaa varjoa.
"Meidän on vain tahdottava ja me saamme aikaan kaiken tuon", hän sanoi hymyillen Vipsanialle. Siinäpä se, olisi täytynyt tahtoa! Tuon ajan jälkeen hän oli niin kuin jäykistynyt sielultaan ja ruumiiltaan, häneltä ei enää riittänyt hymyä kenellekään ihmiselle, vain katkeraa ivaa. Mutta oli ollut hetkiä – ja sellainen sattui hänen käydessään kerran Pompeijissa – jolloin menneisyys valtasi hänet miltei peloittavan väkevänä.
Hän kuljeskeli siellä täällä meluisilla kaduilla, joilla myytiin ja ostettiin, hän näki vilahduksen talosta, jonka pihalla kohosi ihastuttava valkoinen pylväs, vesi solisi sen sinikivisen mosaiikkikaivon altaaseen. Vaikka hän ei voinut eikä tahtonutkaan astua noiden hänelle vieraiden ihmisten asuntoihin, hän tunsi niin kuin ilmassa heidän kotiensa kauneuden: heleiden tricliniumin-seinien väikkeet, ruohonvihreiden, ruskeiden, merenkullanväristen kivilajien jalon säteilyn, kiveen sommitellut myrttikiehkurat, mustat ja punaiset tai tiilenruskeat paneelit. Sepelkyyhkyset nousivat havisten lentoon. Junon temppeliin vaelsi valkopukuisia pappeja. Vuoren sininen keila, sillä valo muutti yksin sen viinirinteetkin sinisiksi, näytti yhtyvän orvokinvärisen taivaan hämyyn. Täällä tai jossakin toisaalla he olisivat voineet elää niin kuin ainakin mies ja vaimo, ajatteli Tiberius. Ei kultaisia voitonmerkkejä, ei sotalippuja, ei manipulien tankoja ja standaareja! Mutta Colonia Veneria Comelia Pompeijin pikkukaupunki näkyi nyt hänen ajatuksiinsa toisenlaisena, muuttuneena ... Siellä oli Hautojen katu, ja hänestä tuntui, kuin koko kaupunki olisi hänelle yksi ainoa kuolemanpolku, jolla vain hänen oman menneisyytensä haamut kummittelivat.
Tiberius ojensi kätensä ja antoi sen levätä kirkkaassa auringonvalossa. Kapeine koukistuneine sormineen se oli kuin petolinnun jalka, siinä huomasi saalistuskynnet ja paisuneet jänteet ihon alla. Tai se oli kuin kummallinen kuollut syyslehti, jollaisia joskus näkee Aventinuksen ja Caeliuksen puutarhoissa.
Mennyttä! Kaikkialla läsnäoleva himmeä varjo voi olla Vipsanian näkymätön henki, mutta se voi myöskin olla hänen oman vanhuutensa aave, hänen tulevan kuolemansa enne. Ja taaskin hän tunsi orpoutensa tämän väkevänä sykähtelevän keväisen elämän keskellä, jossa mehiläiset keräsivät villihunajaa ruusuruohoista ja nätkelmistä, jossa vallitsi poudan väräjävä valo, jossa meren heleänsininen pauhina vastasi yhtä sinisen taivaan hiljaisuuteen ja pyörreampiaiset lensivät pesäkoloilleen. Kaikkialla, missä oli hiukankin ruohoa ja kukkia kalkkivuorten rinteillä, elämä versoi niin murheettoman rehevänä, niin mahtavan täyteläisenä viinirypäleiden ja jyvien ja siementen kypsymistä kohti. Saattoiko sanoa, että hän itse oli tuleentunut jyvä? Vain akana, joka seulotaan tuuleen, ei muuta –!
Linnansa salissa vanha mies tunsi äkkiä selittämätöntä vilua. Jos joku nyt olisi nostanut käsipeilin hänen kasvojensa eteen, hän olisi nähnyt ryppyiset kalmanvalkoiset kasvot, joiden juonteet olivat kummallisesti vääntyneet. Hedelmällinen elämä kavahti häntä tämän saaren lumotuissa puutarhoissa, aivan kuin hän olisi ollut aave ja kuulunut hautoihin. Mutta oliko se hänen syytään? Hänet oli aikoinaan murskattu niinkuin hän äsken murskasi pistiäisen. Himmeä, hyvä varjo, jonka otsalla hehkui kehäkukista punottu seppele, loittani rajattomien välimatkojen taakse, jonnekin muistojen ja kuoleman tuollepuolen, eikä mikään Orfeus voinut häntä enää noutaa manalasta, tätä Eurydikeä.
Luultavasti pilvi meni auringon eteen tuolla ulkona... vaikka taivaan olisikin pitänyt olla aivan heleän kirkkaan. Valo lankesi harmahtavana, heikkona Tiberiuksen kuihtuneelle kädelle. Hän piilotti sen rajua vastenmielisyyttä tuntien viitan poimuihin. Oli kylmää. Kylmyys uhosi linnan jaspisseinistä, sitä huokui permannosta ja sen kiillekivistä, aivankuin hän olisi istunut, kävellyt, levännyt omassa hautaholvissaan. Pakosta hän tuli ajatelleeksi kuolemaa – kuoroja, jotka laulaisivat sovinnaisia hautahymnejä hänen rovionsa ympärillä.
Kuinka naurettavan typerää –! Niin oli, että omien kuolinhuilujensa soiton Tiberius oli kuullut jo aikaisemmin, uuden palatsin vihkiäisissä Palatinuksella, ja niitä oli säestänyt saranain narina, joka suuresti muistutti sitä ääntä, mikä syntyy, kun Capitoliumin haudan ovi suljetaan umpeen.
Hetken aikaa hän näki itsensä kuin ulkoapäin, vieraiden ihmisten silmin. Vanha purppurakaapuinen narri, jonka hiukset olivat lumivalkoiset! Kultainen lehtiseppele rasitti hänen ohimoitaan kuin jokin kirouksen rengas, eikä hänellä ollut voimaa viskata sitä lattialle. Se ei ollut mikään kehäkukista punottu köynnös, jonka Vipsania oli kerran Anio-virran äyräällä painanut alabasterin väriselle otsalleen.
7.
Tästä alkoi Tiberiuksen viimeisen yksinäisyyden vaihe. Mies vanhuutensa viime portaalla ja lähellä kuolemaa...
Siinä tilassa muistot saavat aivan erikoisen kasvuvoiman, niin että se, mikä on kaukaista, käy läheiseksi ja päinvastoin. Kaikkensa menettäneelle ihmiselle koittaa hetki, jolloin oma kohtalo aukeaa selvänä hänen eteensä. Se merkitsee paluuta takaisinpäin, peruuttamatonta nykyhetken menetystä. Sormus sulkeutuu umpeen. Elämän kehä on kerta kaikkiaan piirtynyt valmiiksi. Tästä tilasta ei aukea mitään tietä eteenpäin, se tulvahtaa täyteen vanhoja unenomaisia muistoja, niin että kadotetut päivät saavat näynomaisen elävyyden. Veri vanhoissa sinisissä suonissa ei enää kuumene. Vanhuuden syksynvalosta johtaa vain muistojen silta nuoruuden kevääseen, ja mies katsoo sille taholle niinkuin Alpeilta katsotaan alas vihreään laaksoon. Mutta laitumet, ammoin jätetyt niityt ja kukkarikkaat nurmet, niin selvästi kuin ne näkyvätkin, ovat paluuttomien matkojen takana. Ei ole olemassa mitään alaslaskeutumisen köyttä, ei mitään siltaa tuonne alhaalle. Odottaa tähtien syttymistä ja pakkasyön tuloa, siinä kaikki... Ja muistella.
Oli ollut talvi vuonna seitsemänsataaneljäkymmentäyksi, kun Tiberius yhdessä nuoremman veljensä Drusus Neron kanssa samosi Lippen laaksoa ylöspäin; heille oli annettu mitä tarkimmat ohjeet. Heidän legioonansa marssivat virran oikeata rantaa pitkin, tuleva caesar ratsasti mustan hevosen selässä yllään tribuunin tulipunainen paludamentum ja päässään töyhtökypärä. Pienen Elison-virran lähelle kyhättiin nopeasti roomalainen vallitus, ja miehet komennettiin lapioineen ja hakkuupaaluineen tekemään tietä, joka yhdistäisi sen Reinin suureen sotilastiehen. Hien, nahkasaappaiden, hevosten, lannan, tallien ja soran hajua... Keskellä tätä raakaa ja alkeellista pikkumaailmaansa, johon hänet oli äkkiä viskattu, Tiberius ikäänkuin alinomaa kääntyi takaisinpäin noille kukkakentille, joiden polkuja hän oli kävellyt Vipsanian kanssa. Hän makasi unettomana yksinkertaisella sotilasvuoteella. Hän joi niinkuin halvin kuormarenki sapenmakuista kitkerää poscaa, jonka piti lievittää päivämarssien rasitusta, mutta hän maisteli sitä vain huumatakseen itseään. Koko hänen sisäinen olemuksensa, hänen tunteensa ja kaipauksensa oli tuohon aikaan Roomassa.
Unissaan hän näki Vipsanian kulkevan, puhuvan, koskettavan hänen ohimoitaan, mutta tämä univaimo oli tavallaan hänen oman palvovan hellyytensä luoma kuva, – hän ei ollut verta ja lihaa niinkuin todellinen Vipsania; hänen kapeat hennot kasvonsa ja suuret silmänsä kuvastuivat kuin jonkin kauneuden hämyn lävitse.
Säännöllisesti, joka päivä, entinen sotatribuuni ja nykyinen yksinvaltias oli lähettänyt ratsastavien viestinviejien mukana kirjeitä vaimolleen.
Niiden ei tarvinnut koskea sen ihmeellisempiä asioita kuin jotakin ruohottunutta suihkuallasta Minerva Medican puistossa, jonka he olivat yhdessä keksineet, vehnäntähkiä, sitä, kuinka viinirypäleitä poljettiin paljain jaloin viikunapuisissa kuumissa, kunnes tyttöjen nilkat olivat ylt'yleensä hedelmien mehun värittämät; tai kukkia ja Sabinilaisvuorten valkoisia kävelyteitä, joita heidän muistoissaan verhosi syvä autuaallisuus... Kummallista, että sellainen aika oli joskus ollut! Että minä, valtakunnan yksinvaltias, Tiberius Claudius, olen kastanut siveltimen ruskeaan väriin ja kirjoittanut papyrukselle sanoja semmoisen tunteen vallitessa, kuin koko maan päällä ei olisi olemassa muuta kuin me kaksi, Vipsania ja minä...! Lyhyen ja lumotun elämänvaiheen jälki poltti nyt kuin vanha haava, joka on äkkiä auennut. Yhä uudet yksityiskohdat, olivatpa ne sitten olennaisia tai vähemmän tärkeitä, nousivat kuin kuplat hänen muistojensa virrasta. Iustum iterit, marssimatkat, saappaiden tasainen astunta kuraisilla teillä, sotakoneiden jyrinä ja ratsujen korskunta häipyi pois... Jos kaikesta tuosta oli jäänyt jotakin mieleen, hän näki ajatuksissaan vain oman telttansa seinäverhot, jotka hiljaa häilähtelivät yötuulessa, näki savuavan kynttilän lepatuksen ja oman silloisen itsensä kumartuneena kirjeen yli.
Millä riemulla hän oli vastaanottanut tiedon, että hän oli tullut isäksi! Drusuksella oli ollut jo syntyessään päälakensa peittona ohut untuvainen seppele äidin tukkaa, hiukan kullahtavaa ja ruskeaa tukkaa, joka sitten myöhemmin, kaikista norsunluisista kammoista huolimatta, pörröttyi viehättävästi. Aluksi hänen ilmeessään oli paljon, mikä muistutti äidinisää. Hän näytti perineen Agrippan tarmon ja reaalisen ymmärryksen. Isän ja pojan välillä ei myöhempinä vuosina milloinkaan kehittynyt oikeata ymmärtämystä, senhän hän, Tiberius, oli tuntenut tuona pojan kuolinyönä niin vihlovan selvään. Saframiniityn lapsi. Lapsi, jonka sikiämistä olivat vartioineet tähkäpäät. Kun nainen oli tuona suvi-iltana antanut hänelle koko ruumiinsa, ollut hänen, hän oli myös antanut hänelle sielun sielustaan ja niin kipeän sitovasti, että elämä kaikkine iskuineen ei näköjään kyennyt sitä lahjaa tuhoamaan. – Caesar nousi jälleen. Alkoi tuo yhtäjaksoinen, päämäärätön kävely himmentyvässä päivänvalossa, joka lankesi metallum gypseum-lasien lävitse hänen valkoiselle otsalleen. Hän kulki raskaasti.
Mitäpä merkitsi, että oli niin haudankoleata ja että polvia vihloi!
Tuo ikuisesti ohimennyt 'jos' – Jos ihminen toimisi joka hetki, kuin tulevaisuus olisi hänen näkyvissään, aivan kuin hän tietäisi jokaisen ratkaisun merkityksen ja seuraukset, elämä olisi tuskatonta. Mutta kuka siihen kykenee? Tiberius muisteli erästä päivää, jolloin Octavian tytär Antonia seisoi kuin lihaksitullut säälivä soimaus hänen edessään Palatinuksen työhuoneessa ja itsepäisen väkivaltaisesti ja kuitenkin melkein hellästi veti vuosien oven raolleen. Hän kuuli kälyn selkeän ja voimakkaan äänen sanovan: "Vaimosi oli syntynyt univiraksi, yhden miehen naiseksi... Itse kuitenkin ratkaisusi teit, päätöshän oli sinun vallassasi."
Vanha hallitsija, jonka ohimot sykkivät raskaasti, vajosi istumaan; hän nojasi särkevää selkäänsä tuolin pielusta vasten. Mitä kaikkea hän olisi antanutkaan, jos noihin sanoihin ei koskaan olisi ollut syytä! Jos olisi jäänyt siksi, mikä oli ollut, tavalliseksi yksityisihmiseksi. Ilolla hän olisi luovuttanut tämän syövyttävän purppurapuvun ja kultaisen seppeleen. Hän kuvitteli solisevaa puhdasta vettä pompeijilaisen kaivon kourussa; hänestä tuntui kuin hän ei olisi lainkaan kummempi kuin kuka tahansa vanha, loppuunkärsinyt, loppuunnääntynyt mies, halpa ruukunvalaja tai peltotyöläinen, jolta on riistetty kaikki, millä on inhimillistä arvoa. Niin, käly oli ollut oikeassa, kieltämättä... Tiesikö käly muuten, että Augustuksen adoptiivipoika oli ollut vain surkea käskettävä noina kauhunsa vuosina? Mitä omaa tahtoa hänellä oli ollut? Mihin hän olisi voinut paeta oman pelkonsa hirmuista lyijyistä valtikkaa –? Kun oli tullut määräys Roomasta, että hänen täytyi keskeyttää matkansa Germaniaan ja lähteä Pannoniaan, hänen oli ollut vain totteleminen, siinä ei mikään auttanut. Ja hän oli lähtenyt tietämättä aluksi lainkaan, mikä häntä odotti.
Hän ei voinut milloinkaan unohtaa tuota talvipäivää, jolloin ratsastava kuriiri toi hänelle Pannonian telttaan kirjeen.
Se tapahtui suunnilleen samaan aikaan kuin idumealainen kuningas Herodes Suuri kohtasi keisarin Aquileiassa, Marcus Vipsanius Agrippan kuolinvuonna. Oli ollut sydäntalvi. Tulet liekehtivät muutamissa kuparisissa lampuissa, hiilipannuista uhosi lämpöä. Suurta lahjajuhlaa – natalis solis invicti – oli juuri vietetty pääkaupungissa, ja kun Tiberius tarttui kirjeeseen, hänet valtasi tuollainen hätäinen aavistus, joka usein käy kohtaloniskun edellä. Kirjeen oli tietenkin sinetöinyt ja merkinnyt omalla nimellään Augustus itse, mutta oli helppoa aavistaa, miltä taholta varsinainen määräys tuli. Hyppelevien, sekasortoisten kirjaimien kaaoksesta hän tajusi vain tuon, että hänet pakotettiin mitä nopeimmin ottamaan avioero Vipsaniasta ja että hänen oli pikaisesti tultava Roomaan; hänet oli päätetty liittää lähemmäksi keisarin huonetta naittamalla hänet Julian kanssa niinkuin aikoinaan Marcellus ja hänen oma appi-isänsä. Monet seikat olivat sittemmin olleet jossakin määrin omiaan turruttamaan eron tuskaa, ennen kaikkea sotaretket, legioonalaisten karvas tulijuoma, posca, alituinen seurustelu oppineen kirjallisen piirin kanssa pääkaupungissa, milloin hän ehti sinne taisteluretkiltään, kukkuraiset ruoka- ja pitopöydät, tummanpunainen viini, joka kimalsi agaattipikareissa. Mutta hän oli myynyt itsensä. Hän oli menettänyt pelin, siitä ei päässyt yli eikä ympäri.
Kenties oli myöhemmin tapahtunut niinkin, että hänessä kasvoi verkalleen jokin tuhoamisen halu toisia, onnellisempia ihmisiä kohtaan... Poltettu, maahan murskattu Dalmatia, jossa ei kuulunut edes lampaiden määkynää tai koiran haukuntaa, oli ollut hänen kostonsa ensimmäinen suuri näyttämö, kuin suunnaton vuorialttari, jolla hän uhrasi omalle tuskalleen hänelle vieraita ihmisiä. Niin sen täytyi olla. Niin oli. Hänen käsivartensa olivat silloin punaiset ihmisverestä, mutta hän ajatteli vain Pomponian ja Agrippan tytärtä ja hänen kurkussaan tuntui kaiken teurastuksen keskellä kyyneleinen pala.
Niin, tuli, hävitys ja rutto olivat kulkeneet hänen kantapäillään. Vähät siitä, että veljenpoika Germanicus sai kunniamerkkejä tai kiitosta, vähät hänen omasta yksinäisyydestään ja Augustuksen ilmeisestä karsaudesta! Tältä saarelta katsoen se ei enää merkinnyt yhtään mitään. Hän muisteli tuota iltayötä, jolloin hän valvoi lamppujen liekehtiessä ja kirjoitti erokirjeen Vipsanialle. Sydäntalven kalpean auringon juhla oli silloin mennyt umpeen kuin hänen onnensa portti, hänen olisi pitänyt kiirehtiä, mutta hän ei voinut. Ja niinkuin sinä yönä, jolloin hän oli puhunut Cocceius Nervan kanssa, lamppujen tuliaukkojen ympärillä oli häälynyt punaisia valorenkaita. Kuinka hänen kätensä olivat tuona talvihetkenä vavisseet! Kuinka tuskallisesti, kuinka kiihkeän tuskallisesti hän kirjoitti –!
Vain jumalat tiesivät enää, oliko rakastettu nainen sulkenut johonkin lippaistaan tuon paksun raskaan papyruskäärön, joka oli polttanut kirjoittajan sormia kuin hiili, kun hän ojensi sen ratsastavalle lähetille. Kenties se virui jossakin Galluksen maatilalla, koskaan avaamattoman kirstun pohjalla. Se oli ollut viimeinen etäinen hyväily ja viimeinen kiihkeä suudelma vaimon tummille hiuksille. Ja kun hän nyt ajatteli tuota katkeraa hyväilyä pitkien välimatkojen yli, tuota anteeksipyyntöä, – niin, kun hän ajatteli sitä –
Kun hän sitten oli palannut Roomaan, hän tiesi kuin jossakin pitojen humun ja torvien pauhun alla, että jotakin hänessä oli lopullisesti särkynyt, jäätynyt, murskattu. Vipsania oli karkeasti viskattu syrjään; eipä juuri varjoakaan siitä naisesta hänen enää suotu nähdä. Eikä hänen kirjeeseensä milloinkaan tullut vastausta. Nuoruudesta asti häneltä oli vaadittu hyvin suurta lujuutta ja tahdonvoimaa, hän oli hiukan yli kaksikymmenvuotiaana joutunut tuntemaan ihmisveren hajun ja sotaratsujen korskunnan. Hän oli samonnut vaikeakulkuisilla vuoriteillä, tehnyt kolme voitollista sotaretkeä pohjoiseen ja taistellut kuin kuka tahansa oivallinen tribunus militum ainakin. Mutta kun hän nyt katsoi taaksepäin omiin elettyihin vuosiinsa, hän ei löytänyt ainoatakaan vaaran hetkeä, jolloin hän olisi tuntenut niin polttavaa epätoivoa, niin repivää epävarmuutta kuin tuona yhtenä ainoana yönä Pannonian teltassa. Ja sitten Roomassa...
Aivan kuin äitivainaja Livia Drusilla olisi polkenut sandaalinsa alle hänen kuuman ihmissydämensä ja työntänyt hänen poveensa kivisydämen!
8.
Vähitellen tuo muisto alkoi kasvaa.
Se ei enää ollut vanhan ihmisen luonnollista paluuta määrättyihin entisyyden tienhaaroihin; se oli pikemminkin katkeraa tietoisuutta, että eräästä hetkestä lähtien hänen elämänsä oli armottomasti kääntynyt virtaamaan kurimusta kohti. Perikadon kosken jylinää ei aluksi ollut kuulunut. Hän oli vain jähmettynyt ja tullut kivikovaksi niinkuin mies, joka upottaa suuren menetyksen velvollisuuksien, tehtävien, töiden alle. Ja niin hedelmättömien. Niin, Nerva oli kieltämättä ollut oikeassa – hän oli aina työskennellyt rystyset kireän valkoisina. Ellei olisi ollut olemassa vaivaavia unia, hän ehkä olisi voinut unohtaa kaiken... Mutta imet, unet...!
Senaatin elinikäinen imperator ja princeps, joka jakoi vehnää kansalle ja muurautti uusia temppeleitä, ei ollut päässyt vapaaksi ihmisluonnostaan. Jo vuosikausia sitten oli monina öinä tapahtunut, että hänen silmäluomiensa alla oli vaeltanut kaukaisia kuvia ja kehäkukin seppelöity nainen oli hymyillyt hänelle sillä tavoin kuin vain syvässä, kipeän autuaassa unessa hymyillään. Kuka toinen siitä tiesi? Ei kukaan. Hän yksin valvoi työpöytänsä ääressä, koska hän tahtoi valvoa, jotta väsymys olisi lyijynraskas, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä...
Kahden aviopuolison välit ovat syvästi ja salaperäisesti riippuvaisia siitä lapsuudesta, jonka kumpikin on joutunut viettämään. Mies etsii naisessa ymmärtävää äitiä, nainen etsii miehessä poikaa. Ja kun vanha yksinvaltias nyt ajattelee Livia Drusillaa, hänen pahkasauvaansa, hänen jäänvärisiä hiuksiaan ja vallanhimoaan, hän tietää hyvin, miten vähän todellista äitiyttä siltä taholta on tullut hänen osakseen. Synkkää, myrkyllistä tienraivaamista kylläkin, mutta ei muuta... Äitivainaja on ollut pelkkää lihaksitullutta herruudentahtoa, hän on säälimättä uhrannut kaiken, jopa oman poikansa onnen, jotta purppurapuku kerran sidottaisiin hänen hartioilleen. Ja näin on ollut niin kauan, kuin Tiberius Claudius suinkin voi muistaa. Vipsania puolestaan... ehkäpä tyttö oli vielä siihen aikaan täysin onnellinen, kun hän eli Agrippan ja Pomponian kodissa ja kun hänen oma äitinsä liikkui maakartanon peristyliumissa, taittoi leikkokukkia sen puutarhassa ja huolehti lapsestaan. Agrippan uusi avioliitto Marcellinan kanssa oli tietenkin merkinnyt suurta muutosta nuoren naisen elämässä. Ja oli kuin kohtalon hirmuista ivaa, että Vipsanian kolmanneksi äitipuoleksi joutui nainen, josta myöhemmin tuli Tiberiuksen puoliso ja jonka vuoksi heidät pakotettiin eroamaan toisistaan: Augustuksen turmeltunut tytär Julia.
Aluksi, ensi tapaamalta, Tiberius tuskin kykeni näkemään noiden kullanharmaiden naisensilmien pohjaan. Vipsaniassa oli jotakin kaihtavaa ja arastavaa, siltä hänestä tuntui. Yksin hänen äänensäkin oli niin oudon hiljainen kaikessa pehmeydessään, hän mukautui ja taipui, mutta hänen himmeät, valonhohtoiset kasvonsa kuulsivat kuin surun verhon alta. Tyttö, joka on saanut kestää kahden hänelle ventovieraan naisen komentelua! Tuota hentoa ja kuitenkin niin sitkeätä luonnetta mies ei silloin pystynyt oikein ymmärtämään... Hänellä oli kauan aikaa ollut tunne ikään kuin Vipsania salaisi häneltä jotakin, ikään kuin Vipsania olisi suuri humajava metsä, jonka syvyydessä piili arvaamattomia mahdollisuuksia hyvään ja kohtalokkaaseenkin, auringonvälkkeisiä niittyjä ja tummia onkaloita, valoa ja siimestä, kultaa ja harmaata kuin hänen silmissään.
Atticusten ylimyssuvun tytär oli taipunut heti hänen kosintaansa. Kaupungin pölyisten, harmaiden rakennusmassojen keskellä elämään Vipsaniasta ei ollut. Tuntui kuin hänen olemuksensa todellinen tila olisi ikäänkuin saanut selvemmän näkyväisyyden siellä, missä valonhohtoiset vuoristovirrat soluivat puiden alla. Kun mies ja vaimo ensi kerran tekivät tuollaisen retken maaseudulle, hän ikäänkuin vapautui. Jotakin kahlittua ja miltei tuskallisen väsynyttä tuon naisen olemuksessa Roomassa oli ollut, kylminä talvipäivinä hänen sydämensä oli kuin tuulenviiman läpitunkema. Sen luonteen pohjia oli vaikeata mitata, se oli luotaamattoman umpisyvä ja tumma.
Tiberius ei suinkaan kerjännyt rakkautta; ennen pitkää hän tunsi omistavansa sen täydellisesti, jakamattomasti. Mutta niin lyhyen tuokion... Yksi ainoa onnellinen kesä, jolloin heidän suotiin olla yhdessä. Ehkäpä Vipsaniakin aavisti kohtalonsa, joka tapauksessa hänessä oli aluksi ollut umpimielisyyttä, salaperäistä tosiaan kuin syvän metsän sisusta, auringonpaiste vain hetkeksi valaisi hänet ja heijastui hänestä mieheen. Hän loi Tiberius Claudiuksen elämän, ja hänen mentyään tuolla elämällä ei ollut paljoakaan arvoa; kaikki mitä myöhemmin tapahtui, oli kuin pitkällisen rangaistuksen kärsimistä, elinkautista vankeutta. Havaita asioiden todellinen laita vasta silloin kun aika on peruuttamattomasti vierinyt ohi, se ei ole helppoa kestää!
Ja caesar näki selvästi viljavainiot, pienet kaalimaat, viinirinteet ja säyseät valkoiset vetohärät, joiden sarvet olivat hyvin kauan sitten piirtyneet ruusuista taivasta vasten, kun he yhdessä Vipsanian kanssa palasivat Roomaan johtavaa polkua Sabinilaisvuorilta. On sanottu, että suistunut henki syvimmältään on tahtonut tulla suistetuksi. Mutta oliko niin? Ei ainakaan tuona lyhyenä onnenaikana... Ja Vipsania itse, Vipsania, jolle koko maailmassa ei ollut olemassa ketään muuta kuin hän, Tiberius Claudius, oli hänkin joutunut lukinpaulaan, missä sai turhaan pyristellä vapautuakseen. Tiesikö muuten Asinius Gallus milloinkaan, kuinka vihlovalta tikariniskulta hänen hääjuhlansa olivat Caesarista tuntuneet –? Varovainen, hyvinvoipa Juppiterin pappi, jonka keltaisia kasvoja vääristi mairittelun hymy, mies, jolla oli paljon ystäviä ja suosijoita ja joka toi kotiinsa Liviuksen ilotalojen öljyisen tuoksun! Kenties Vipsania oli suostunut hänen vaimokseen tahdottomasti niinkuin kaikkensa menettänyt nainen saattaa tehdä, kenties hän telkesi ja säläsi tunteensa niin että kaikki kultainen väike hänen silmistään himmeni... Jäljelle jäivät vain katseen onkalomaiset varjot, tuo tumma harmaus, missä toivon ja rakkauden valot eivät enää kimalla.
Ja kirje, kirje –! Pannonian teltassa sepitetty papyruksenkaistale, mihin ei koskaan tullut vastausta. Yhden ainoan talviyön teko, joka tuhosi kahden ihmisen onnen. Kun Tiberius sitä nyt ajatteli vaeltaessaan kalliosaaren polkuja, hänestä miltei tuntui, että kaikkien luonnonlakien nimessä kalkkikiviin olisi pitänyt jäädä veritahroja hänen väsyneistä askelistaan. Mutta hän näki vain pölyä, soraa ja viininoksia. Se aikahan, jolloin maan viheriöiminen oli jotakin hänelle merkinnyt, oli nyt auttamattomasti eletty ohi.
Koitti päiviä, jolloin hän oli aamusta iltaan asti liikkeellä ikäänkuin kulkeminen olisi hiukan tyynnyttänyt hänen tuskaansa.
Myrtit puhkesivat tähtimäisiin valkoisiin kukkiin ja niiden rapisevien lehtien keskellä Tiberius tiesi, että hänellä oli hääpäivänään ollut vain heikko aavistus Vipsanian todellisesta olemuksesta. Nainen oli valanut häneen kaiken huolehtivan hellyytensä, vaistomaisen, sokean tunteensa ihmeellisen voiman niinkuin kallis viini vuodatetaan saviastiaan. Tapahtuma saframiniityllä oli ainoastaan sinetöinyt Vipsanian kaikkensa antavan rakkauden. Ehkäpä senaikainen nuori sotatribuuni oli ollut tuolle naiselle kuin hänen oma poikansa... Ja caesar muisti, mitä oli kerran sanonut vaimolleen: "Minulla ei ole koskaan ollut isää eikä äitiä, en ainakaan ole kiintynyt heihin niinkuin lapsi vanhempiinsa. Olet antanut minulle niin paljon, olet minulle kuin koti, mihin mennä. En osaa sanoa, mitä en tekisi puolestasi. Tiedän vain, ettei ole olemassa ainoatakaan naista, joka korvaisi sinut minulle..."
Vipsania hymyili. Sitten hän sanoi miettivästi ja hiljaa: "Suuri poika."
Tiberius oli kieltämättä vaistonnut sen salaperäisen yhteenkuuluvaisuuden, joka vallitsi naisen ja vihannoivan luonnon välillä. Vipsania rakasti kaikkea, mikä orasti ja kypsyi – keväisiä yrttitarhoja, viiniköynnöksiä, jotka kiertyivät riukujen ympärille, kasteista laihoa, nupulle puhjenneita kukkia. Silmujen ja kukinnan ihme oli osa hänen omaa elämäänsä, ja siitä johtui myös kärsimys. Useimpien naisten elämäntuskan syy on siinä, että heidän koko sisin olemuksensa isoaa ja janoaa hedelmälletuloa ja että kohtalo sysää heidät aviovuoteisiin, joissa vallitsee vain sokea itsekkyys ja pelkkä omistamisen intohimo. Mutta kiintyä toiseen ihmiseen ruumiinsa ja sielunsa koko hehkulla, – se ei ole sama asia.
Ja Tiberius mietti: Ehkäpä Vipsania lopulta kuvitteli löytävänsä Galluksen luota sen, minkä hän kadotti minun mukanani... Hän oli saattanut antautua tuolle miehelle itsepetoksen vallassa, toivoen ja odottaen, että Gallus kykenisi korvaamaan edes jollakin tavoin menetetyn onnen. Vai oliko sekin vain vanhan miehen itserakasta kuvittelua –?
Joka tapauksessa, noita silmiä caesar ei ollut milloinkaan luodannut niin syvältä kuin nyt. Ne näyttivät välkkyvän hänen edessään, niiden katse paloi kuoleman, haudankin takaa. Siihen aikaan, jolloin Vipsania oli maannut lapsivuoteessa, Tiberius oli vaistonnut hänen olemuksensa salaisuuden. Naiselle ei kerta kaikkiaan ollut olemassa muuta kuin miehensä ja pienokaisensa, ja nuo kaksi sulivat hänen äidintunteensa syvyydessä yhdeksi ainoaksi olennoksi. Millä mielin Vipsania oli eronnut pojastaan? Ja mitä kärsimyksiä hänen oli pitänyt kestää?
Kesken näitä mietteitä Tiberius ajatteli: Enkö sitten minä kärsinyt tuona yönä, jolloin viimeinen yhdistävä side vaimovainajaani taittui, jolloin tuuditin sylissäni Drusuksen kylmenevää ruumista! Sen hetken muisto ei ikinä häviä. Se on tehnyt lopun silmujen ja kukkien elämästä, jos minulla ylimalkaan koskaan on ollut kyky sitä tuntea, sitä rakastaa. Olen kivi, johon ei kasva edes sammalta. Käteni on kuihtunut lehti, ruumiini hauta. Mihin vaellankin, aina kuljetan tämän pakkasenkylmän kuolinkammion muassani, tämän viheliäisen lihan, jonka syvyydessä perikato on väijynyt kohta neljä vuosikymmentä. Epätoivo jäytää rintaani niinkuin toukka puun ydintä. Kaikkialla ympärillä liekehtii sini ja valo, mutta oma elämäni on pilkkopimeä.
Eräinä hetkinä hänet valtasi kaivertava polttava viha Asinius Galluksen muistoakin kohtaan. Hän ajatteli hetkeä Bajaen kylpylässä, jolloin mies oli tietämättään verisesti loukannut häntä, – hetkeä, jolloin liktorit taluttivat juopuneen, öljyille lemuavan senaattorin ulos huvilan salista. Gallus oli luonut Vipsanian perikadon, ja sen vuoksi hän ei ansainnut säälin varjoakaan! Kunniallisuutensa suojissa tuo mies oli näytellyt pyövelin osaa, hän oli tuonut maatilalleen bordellien epäpuhtaan ilmapiirin, hän oli viime vuosina kosiskellut Germanicuksen leskeä aivan kuin hän aikoinaan liehitteli Vipsaniaa. Ja Tiberiuksen sydäntä pakahdutti raivo. Totisesti Gallus oli ansainnut nääntyä Mamertiuksen kosteassa vankiluolassa –! Hänet oli uhrattu rakastetun naisen muistolle yhtä tunteettomasti kuin hän itse oli teurastanut valkoisia sonneja ukkosenjumalalle, eikä caesar suinkaan katunut tätä ihmisuhria vaan pikemminkin muisteli sitä nautinnonsekaisin tuntein.
Mutta viikkojen, kuukausien kuluessa Galluksen kuva häipyi pois. Ja tuo toinen, tuo oman elämän ohieletty ja ihmeellinen vaihe kasvoi sitämukaa kuin nykyisyyden hetket kadottivat merkityksen hänen mielessään.
9.
Seurasi pitkiä aikoja, jolloin Tiberius näytti suhtautuvan täysin välinpitämättömästi sekä omaan itseensä että ympäristöönsä. Mikään ei nyt enää merkinnyt mitään...
Thrasylluksen tohvelien laahaava ääni tähtitornissa, deliciae-pihan lasten nauru, riikinkukot, lihotettujen herkullisten unikekojen häkit, glirariot, palvelijoiden edestakainen meneminen ja tuleminen, huolestuneen tohtorin kuunkasvot olivat kuin turhanaikaisia kuumehorroksen kuvia. Iäkäs kumara mies, jonka polttava veriviitta laahasi tien pölyä tai linnojen permantokiviä, kuunteli meren pauhinaa aivan kuin olisi tarkkaillut oman verensä kohinaa. Kun Caligula veljensä Neron kuolinvuonna vietti häänsä nuoren ylimysnaisen, Marcus Silanuksen tytön Junia Tertullan kanssa, caesar oli läsnä juhlissa, mutta hän tuskin näki tai kuuli mitään... Yhä ilmeisempää, yhä selvempää oli, että hänessä tapahtui elämäntarmon lahoaminen. Ja kun Caprille tuotiin viesti Germanicuksen toiseksi vanhimman pojan Drusilluksen kuolemasta, hän kuunteli sitä aivan mykkänä, sanomatta halaistua sanaa. Drusuksen poika Tiberillus oli otaksuttavasti määrätty perimään kruunun, niin ainakin uskoi kaartinpäällikkö Macro, joka näihin aikoihin komensi pretoriaanikohortteja. Mutta oliko se keisarin ajatus? Suunnitteliko hän ylimalkaan mitään tulevien aikojen varalle? Hänen liidunkarvaisista kasvoistaan ei voinut lukea mitään. Ja henkilääkäri Kharikles, joka oli jo aikoja sitten pannut merkille niiden aavemaisen, jäätyneen, spitaalisen värin, yritti turhaan elvyttää vanhuksen elämänhalua yrttijuomillaan.
Oli kesäkuun aamu Quintus Plautiuksen ja Sextus Papiniuksen konsulikauden vuonna, kuuma ja valoisa aamu, kun Tiberius laskeutui idänpuolista polkua Tragaran palatsiin, viitan poimussa Jerusalemin neuvosmiehen kirje. Hän oli puolittain vaistomaisesti tullut ottaneeksi sen asiakirjalippaasta – siitä uhosi Jordanin liejuisten rantojen ja Palestiinan kyntöpeltojen mieto tuoksu. Tällä taholla Caprin saarta, kahden ja puolensadan metrin korkeudessa, hänellä oli pieni liima, jonka terassilla kukkivat amarantinväriset ruusut. Kenties kaikki johtui siitä, että Idän propreetori Flaccus Pomponius oli kuollut ja että Lucius Vitellius oli tänä vuonna nimitetty Syyrian ylikäskynhaltijaksi – hän valvoi myös ritari Pilatuksen toimia –, joka tapauksessa keisari nyt oli muistanut Joosef Arimatialaisen kirjeen. Hän nojautui tuoliinsa ja kehitti sen auki. Rystyset pakottavia ohimoita vasten painuneina, mehiläisten suristessa, hän syventyi lukemaan sitä kuin vastustamattoman sisäisen pakon vallassa –
Itse asiassa, aluksi, vanhan heprealaisen ylimyksen kirjoituskoukerot eivät ilmaisseet hänelle mitään uutta ja merkillistä; Tiberius ajatteli kahtatoista egyptiläistä pappia, joiden ristit olivat kerran kohonneet Velabrumin laaksossa, hän ajatteli vainajia, jotka itse oli uhrannut ihmisvihalleen. Niiden rinnalla tuo ristiinnaulittu galilealainen, josta Arimatian mies kirjoitti niin tuskaisen vetoavia sanoja, merkitsi hyvin vähän. Mutta tahtomattaan, vaistomaisesti keisari muisti täydenkuun yön Livian kuolinvuonna, – yön, jolloin hän oli vaeltanut edestakaisin palatsin mosaiikkilattialla ja nähnyt Oinaan tähtisikermän hohtavan pimeällä taivaalla. Kävi ilmi, että juuri noina tunteina muuan mies, joka teloitettiin juutalaisten kuningasehdokkaana, oli kuunpaisteisessa yössä, ryhmyisten öljypuiden varjossa, odottanut vangitsijoitaan ilman vähäisintäkään itsepuolustuksen ajatusta.
Tapahtumien kulussa esiintyi kieltämättä jumalallista haaveellisuutta, mikäli Arimatialaisen kirjeeseen voi luottaa. Petollinen ystävä saapui Getsemanen yrttitarhaan; häntä seurasivat kahdennentoista legioonan sotilaat, soihdut loimusivat, uskotut pakenivat kuolemaan tuomitun miehen luota ja sitten myöhemmin galilealainen puettiin kuin valeruhtinas juhla-asuun. Hänet ruoskittiin Antonialinnan kidutuskamarissa ja ristiinnaulittiin. Vähäpätöinen välikohtaus Rooman itäisessä provinssissa, näytelmä, jossa seemiläinen roskaväki pakotti ritari Pilatuksen teurastamaan itselleen pääsiäislampaaksi elävän ihmisen. Mutta vanhan kirjeen rivien välistä uhosi sittenkin jokin kuulumaton, ihmeellinen ajatus, – tuo, että crux ansataan todella oli naulittu itse viattomuus! Mitä kauemmin Tiberius sitä mietti, sitä oudommaksi hänen mielialansa muuttui... Jonakin hetkenä hän oli tuntevinaan, että hänen ja ammoin kuolleen rabbi Jeschuan välillä vallitsi kummallinen kohtalonyhteys, jota ei voinut selvästi eritellä ajatuksissaan. Oli kuin kaikki, mikä hänen omassa elämässään oli isketty ristinpuuhun ja lukittu hautaan, olisi tuolla taholla, tuon kaukaisen elämän tilinpäätöksessä löytänyt kauhistuttavan syvällisen esikuvan ja symbolin.
Kirje putosi hänen polviltaan. Hänet oli vallannut liikutus, jonka syytä hän ei käsittänyt. Hän muisteli Vipsaniaa ja tunsi hämärästi, että puusta veistetyt ristit eivät ole ainoita kidutuspaaluja, joihin ihminen voidaan naulita. On olemassa tuskallista kuolemanhorrosta, joka kestää vuosikymmeniä ja jolle mikään inhimillinen mahti ei suo lievennystä... Amarantinpunaiset ruusut tuoksuivat. Caesar istui jäykkänä tuolissaan illan tuloon asti.
Vihdoin alkoivat lepakot lentää hänen päänsä yläpuolella. Aurinko vajosi punaisena valosydämenä mereen, pimeys vyöryi Caprin yli. Mutta vielä silloinkin Tiberius istui paikallaan. Kuun ja tähtien maidonkarvainen valo hehkui merestä nousevien luotojen yllä, – noiden kolmen kalliokeilan huipulla, jotka saattoi niin hyvin nähdä palatsista. Ne kohosivat tummasta vedestä kuin epämääräisesti kimmeltävät hiippahatut. Korkein niistä, jonka livettävillä seinämillä päivisin voi huomata harvinaisia sinisiä vesiliskoja, kohosi sadan ja yhdeksän metrin korkeuteen, keskimmäinen oli vain murtunut kappale vanhaa niemekästä kalliosaarta, kolmas pyrki ylös kuohujen pärskeestä kuin merenjumalan vino, levien peittämä myssy. Väike näiden karien kärjissä kävi hetki hetkeltä vahvemmaksi. Se ei ollut taivaan valoa, se oli muistojen häämöttävää siintämistä, lahoamisen fosforiloistoa, joka sädehtii siellä, missä elämä on vaipumassa pimeyteen.
Caesar katseli niitä hyvin kauan. Siinä kohosivat nuo kolme sileää vinoa murtunutta kivipaatta, Tähti, Frygialainen myssy ja Kilometritolppa. Kaukaa yöstä kajahti riikinkukon huuto, ja tähän aikaan, tässä hiljaisuudessa se muistutti kidutetun ihmisen kirkunaa. Johtuiko se sitten Välimeren pienistä loistavista valoeliöistä tai aivan yksinkertaisesti taivaan hehkusta, luodot kuvastuivat oudon valoisina muuten niin pimeästä merestä ja niiden huiput kimalsivat samalla tavoin kuin Jerusalemin ylipapin Kaifaan juhlahatut. Valoa luotojen yllä! Tiberius ajatteli miestä, joka oli vangittu öljynpuristimon luona ja jonka kalpeita unettomia kasvoja soihdut olivat valaisseet Adoniksen ja Attiksen verijuhlan yössä, miestä, jonka neljännesruhtinas Antipas oli pukenut Juudean kuninkaiden lumivalkoiseen pukuun ja jonka olkapäille syyrialaiset sotilaat olivat heittäneet punaisen viitan hiukan ennen ruoskimista ja ristinkuolemaa.
Hän muisteli Vipsaniaa ja kuuli kehäkukkaseppeleen kahisevan –
Sarastuksen ensimmäiset säteet sytyttivät jo loimuun Ida-vuoren Jumalattaren kallioluolan, kun Tiberius astui Thrasylluksen kammioon.
Suuren observatorion fluoriittilaseista lankesi sinne epäselvää kuultoa, eikä Tiberius voinut nähdä, nukkuiko hänen jemeniläinen ystävänsä vaiko valvoi... Hän huomasi vanhuksen laihan ruumiin ympärille käärityt monenkertaiset liinasiteet, Silvanuksen kuvan, lattialle pudonneet korottomat tohvelit, tähtikarttojen metalliset salamerkit, jotka kimmelsivät hämärässä. Eläinradan kultaiset ja punaiset kuviot eivät näkyneet aivan selvään, sillä olihan vielä varhaista; hämyssä eivät edes Petelian ja Eleuthernan haudoista riistetyt kultahelytkään tehonneet sen kummemmin vanhaan keisariin kuin puolilleen syöty taatelirasia ja tilkkanen vedellä miedonnettua punaviiniä. Ei, – varmastikaan ennustaja ei nukkunut! Vaikka kupoolista tunkeutui vain aavistuksen verran valoa, Tiberius näki kuitenkin Thrasylluksen laajentuneet silmät, vieläpä punaiset kyynelkanavatkin ja mustetäplää muistuttavat iristerät. Jokin tietämisen, uteliaisuuden, varmuuteen pääsemisen halu liikahteli hänen povessaan. Ja tahtomattaan hän muisteli kahta etäistä yönhetkeä – yötä, jolloin hän oli kuullut tuon hullun itämaisen ennustajan huulilta sanat vastuusta ja veripunaisesta puvusta, ja yötä, jolloin Thrasyllus ja hän olivat tuikkivan lampun valossa tutkineet Germanicuksen kohtalonkirjaa.
Tähtitornin keskellä häämötti sfinksinjalkainen valtaistuin. Caesar vaipui siihen raskaasti. Hetken aikaa hän mietti, puhuako vai eikö puhua; sitten hänen kuiva, kiinteä äänensä täytti koko tämän kupukattoisen salin:
"On olemassa paljon tärkeämpiä seikkoja kuin farao Nechepsopsen hieroglyyfit, niin että jos sitä ajattelet, mies... Muuten tulin kuulemaan, miten kauas ja pitkälle sinä mittaat minun syyllisyyteni. Sanoit kerran, Thrasyllus, että näet kidutuspuun, seppeleen ja punaisen puvun, mutta et minun päälläni, ja että näin tapahtuu sinä vuonna, jolloin vanha nainen kuolee kuudenyhdeksättä ikäisenä. No niin, jotakin senkaltaista on nyt tapahtunut. Vannotan sinua sanomaan, olenko vastuussa siitäkin verestä, jota Pontius vuodatti? Käydään vain syyllisyyden ytimiin, minä en vapise –"
Hän näytti odottavan. Jemeniläisen kasvot olivat yhä oudon ilmeettömät, kun Tiberius jatkoi:
"Muistathan lakimies Fulcinius Trion, jota vaivasi sappitauti? Sanokaamme, että tuolla surkealla narrilla oli rohkeutta tehdä itsemurha. Muistat Agrippinan ja hänen lapsensa. He ovat kaikki päättäneet päivänsä mikä missäkin vankilassa; ja senaatissa on aivan erityisesti luettu Drusillusparan kuolinkirous, jossa minua syytetään karuudesta, itsekkyydestä, Germanicuksen ja Postumuksen murhista, petollisuudesta ja johdonmukaisesta rikosten sarjasta. Sano nyt, olenko syyllinen? Ja mikä musta helvetti minua ympäröi? Tämä, juuri tämä on elämää sub scorpio, aivan myrkkypyrstön alla! Älä tuijota minuun noin ivallisesti... Tiedät kai, että kriminaalioikeuden tuomarit jatkavat vain siitä, mihin Sejanus lopetti. Minun nimessäni, minun etujen! vuoksi jaetaan kuolemaa joukkoannoksina. Kun Sallustius Crispus, se kissa, mestautti Postumuksen, hän käytti minun leimasintani, ja Sejanus piti kyllä huolen siitä, että minua syytettiin Pison Syyriaan toimittamisesta ja veljenpojan kuolemasta. Pääasiaksi jää, ettet sinä vaadi minua tilille liian paljosta. Kuka olisikaan vuodattanut verta, ellei alamainen senaattini...? Myönnän, että Agrippina nääntyi ravinnon puutteeseen Pontisella saarella, myönnän Galluksen kuoleman, minkä hän totisesti ansaitsi, myönnän Germanicuksen molempien vanhimpien poikien lopun. Mutta onhan jäljellä Caligula, jota sotilaat jumaloivat. Hänestä ei milloinkaan tule hallitsijaa, mikäli se riippuu minun tahdostani... Minä turvaan kruunun ja manttelin pojanpoikaani Tiberillusta varten. Ja jos Rooman oikeusistuin on nostanut uuden kanteen Mamercus Scaurusta vastaan, minä pesen käteni kuin ritari Pilatus. Toiset tappavat, minä en, kuuletko?"
Mutta Thrasyllus ei avonaisen kirkkaista silmistään huolimatta näyttänyt kuulevan mitään. Aamun ensi valo kultasi holvia, ja tuossa hohteessa arabialaisen miehen liikkumattomat silmät saivat aivan erikoisen katseen, joka tähtäsi ylös katon kupooliin. Tiberius hiljensi ääntään miltei suostuttelevaksi:
"Senaatti on vaatinut minulta Serviliuksen ja Corneliuksen päitä, mutta itse olen sitä mieltä, että maanpaon tuomiossa on kylliksi, niin että heidän verensä ei ainakaan tahraa käsiäni. Oiva tapa välttää aaveita, jotka muuten jakavat leipäni ja viinini, istuvat pöydässä kun minäkin istun... Aika hautaa, sanotaan, mutta sillä haudalla kummittelee. Gallus-vainaja kerjää minulta yhtä ainoata lyhyttä päivää ja veljenpojan leski lapsineen ei anna mitään rauhaa. Sano jotakin. Puhu. Tämä hiljaisuus käy hermoilleni. Silmäsi ovat auki, mutta minusta näyttää kuin et näkisi niillä mitään. Ja unohdatko senkin, että kullanhimoni ei ole aivan määrätöntä, koskapa kerran laadin omakätisen vapautuskirjeen rikkaan Appius Silanuksen asiassa, jonka neuvosto oli vähällä surmata?"
Silvanuksen kivipolvet kuulsivat. Punaiset ja kultaiset tähtimerkit kirkastuivat sitä mukaa kuin aamu vaaleni. Jokin jähmeä, epätavallinen hiljaisuus jemeniläisen koko olennossa tunkeutui tänä hetkenä Caesarin tajuntaan. Hän nousi raskaasti. Hän meni yksinkertaisen makuulavitsan luo, tietämättä oikein itsekään, mitä hän pelkäsi tai vartioi ja odotti; hänen oma äänensä oli kajahdellut niin onton yksinään kupuhuoneessa. Hyvin varovasti, säikkyen, hän laski kätensä ukon valtimolle, sitten ohimoille. Hänen kuivilta huuliltaan puristui vasten tahtoaankin kysymys: "No? Miltäs nyt tuntuu, ystäväni...?" Mutta arabialainen nukkui siinä aivan liian hiljaa ja kuitenkin noissa silmissä näytti kimaltelevan vienoa ivaa. Tiberius Claudius epäröi sekunnin, ennenkuin kumartui tarkkaamaan hengitystä, sillä hän ei uskonut, hän ei millään tahtonut uskoa, että oli juuri äsken purkanut sydäntään ihmiselle, joka ei enää voi kuulla rippiä. Mutta nyt hänen täytyi nähdä tuon makuuasennon luonnottomuus –!
Unta se ei suinkaan ollut. Kun hän kopeloi Thrasylluksen liinasiteitä, niiden poimuista luisui permantokiville pieni eloton sisilisko. Eläimen pikkusydän ja miehen sydän viettivät varmaan radzhab-kuun pyhää lepojuhlaa, jolloin "kohtalon yö", lailat alkadri alkaa ja työ loppuu kotona Jemenissä. Silloin piirtyvät minalaisten ja sahalaisten kaupungit toivioretkeläisten silmiin... Ja olihan ukollakin pää paljaana ja sandaalit jalassa pyhiinvaeltajan tavoin. Hän kyyrötti niin hiljaisena ja näköjään rukoillen, kuin pyhäkön mihrabissa, ruumis kumartuen samaan hartauteen kuin sielukin. Vanha mies oli kuollut.
VIIMEINEN KIRJA.
Sormus.
1.
Valkoinen tie johti Puteolin muurien amfiteatterin luota Napoliin, – yhä kasvavaan siirtokuntaan, jonka khalkidikelaiset, pithecusalaiset ja ateenalaiset olivat kerran ympäröineet tukevalla vallilla; siellä oli iäkäs Palaepoliksen asutuskeskus ja uusi Neapolis, joukko savenharmaita ikkunattomia taloja. Polulla vaelsi sotajoukkoja, vieri carrus-rattaita ja ylimysnaisten hienoja kullattuja ja hopeisia vaunuja. Kauempana tie kääntyi pienen Veseriksen virran sillan yli tulivuoren laaksossa kyyröttävään Herculaneumin huvilakaupunkiin ja sieltä yhä etäämmäs, vilkkaan Pompeijin, Sullan hävittämän Stabiaen ja kalliokeilallaan kohoavan Aeguanan porteille. Kuuma valo väreili kaikkialla. Noita palatsien ja kylpylöiden kaupunkeja näytti ympäröivän aivan erikoinen tulihämy; taivas oli heleän sininen, mutta ilma lähellä maata paloi kullankarvaisena kuin espanjalaisen kynttiläohdakkeen, kuin Lucrinus-järven rannan keltanoiden ja Kleopatra-perhosten väri.
Egyptiläinen pappi Menkera ja soutajapoika Picus lojuivat Vergiliuksen haudan lähellä. Gaunusvuoren sypressit nousivat sinisenmustina pilareina heidän takanaan, – Solfataran rikkikentiltä leyhyi tänne asti kuplivan tuliperäisen kraatterin haju. He olivat avanneet eväskorinsa – se sisälsi parhaasta päästä hiillostettuja nahkiaisia ja vehnäleipiä, ja vanhus puolestaan laski miltei hellävaroen ruohojen sekaan kaksi raskasta viiniruukkua. Tämä oli Posilippon niemi; he saattoivat nähdä siinä levätessään puolikuun muotoisen Nesiksen saaren ja muurien ympäröimän Pausilyponin eli "Murheettoman", Vedius Pollion kuuluisan huvilan. Tammet humisivat. Ukko ja nuorukainen maistelivat viiniä.
Pappi Menkeran kasvot olivat käyneet vuosien kuluessa ryppyisiksi kuin vanha pergamentti, mutta päivä oli paahtanut ne ja hänen kaljunsa kuparinpunaisiksi. Hän oli muuten katsonut parhaaksi pukeutua silkkimarjan väriseen kaapuun, joka verhosi hänen pullottavan vatsansa. Untuvainen, lumenvärinen hiustonsuuri, vinot ja ovelat vihreät silmät, koukkupäinen sauva, silmäkulmien lukemattomat risteilevät nauru rypyt ja kupoolinkaltainen otsa eivät olleet juuri muuttuneet tuosta ajasta, jolloin hän saapui Roomaan katsomaan Augustuksen polttoroviota –. Ajan hämähäkki vain oli kutonut yhä enemmän verkkoja hänen ihoonsa, mutta pojasta, joka makasi veripunaisten nätkelmien keskellä, hän näytti yhtä kuolemattomalta kuin itse maa. Ja jälleen, aivan kuin kauan aikaa sitten, vanhuksen ohimoilla huojui mustanvihreä viininlehväkruunu... Kreikkalaisen Parthenopen tuufikivikummulla, valon ja hunajan tuoksun ympäröimänä, hän muistutti Pania, joka on käynyt hiukan raihnaaksi mutta jolla ei ole mitään ikää.
Picuksen kasvoilla oli himmeä ja kauastähtäävä loiste: "Tiedätkö, setä, kuka nyt on hänen uskottunsa? Orjan poika Macro, josta tehtiin pretoriaanien komentaja ja jonka vaimo Ennia on Caligulan vuodekumppani –"
"Mitä se sinuun kuuluu", sanoi pappi ja kohotti suulleen capualaisen viiniruukun.
Pojan silmät siristyivät: "En ole koskaan ennen nähnyt naista, jolla olisi huuliparta ja kalju päälaki niinkuin sinulla, setä! Mutta Ennialla on. Jos Macro on tiikeri, hänen vaimonsa on pantteri. Oletko kuullut, että Roomaan on tuotu etiopialaisia gaselleja, kirahveja ja sarvikuonoja ja että hän elättää saarellaan yhdeksän tuuman pituista liskoa, jonka kauppiaat ovat kultaisessa häkissä kuljettaneet elävänä Intian takaa Jaavan saarelta...?"
Poika ojentui pitkälleen. Solakka auringonpaahtama ruumis, jota kiersi vain ohut tummansininen uumavaate, kylpi helteisessä valossa. Vatsa kohoili tuskin huomattavasti, ihon alta piirtyivät kylkiluiden ja rintalastan pienet kohoumat ja levitettyjen käsivarsien kainalokuopissa häälyivät hikiset karvatupsut.
"Etkö pelkää käärmeitä tai skorpiooneja?" kysyi pappi näennäisen huolestuneesti. Tummanpunainen viini kihisi soutajapojan suonissa ja hän vastasi miltei ylenkatseellisesti: "En..." Hän näki tässä levätessään niemimaan ihmeet, näki Vedius Pollion huvilan muurit, jonka sisäpuolella oli kerran ruokittu murenakaloja orjien lihalla, Henkien talon, meren kalvaman vanhan tunnelin ja yksinäisen Susipolun. Nesiksen saari, joka himersi vinosti luoteessa, oli aikoinaan ollut Luculluksen juhlien suljettuna näyttämönä, Marcus Brutus oli ottanut siellä vastaan Caesarin ja Cassius jättänyt hyvästit vaimolleen Portialle ennen murhapäivää. Nyt siellä oli rotkoja, luolia, kidutuskammioita ja vankikoppeja; sadan ja yhdeksän metrin korkeudesta saattoi nähdä etäälle Prochytan ja Ischian rannoille.
Mutta egyptiläinen pappi oli päässyt viinin makuun ja hänen jaarittelunsa ärsytti Picusta. Vanhus puhui Niilivirran temppeleistä, noista, joista toiset olivat pyhitetyt Horuslapsen, toiset Isiksen kunniaksi; hänen sammaltavasta suustaan tulvi rakentajafaarao Nektanebon ja Ptolemaiosten nimiä, hän kertoi väritetyistä pylooneista, joihin on kuvattu sarvipäisiä lehmäjumalattaria, ja taatelipalmuista, aamuruskonpunaisista flamingoista, rämeistä, Kamakin pyhäköistä, kilpikonnan munista, Amenhotepin mustasta graniittipatsaasta. Kauan sitten Picus oli litistynyt hunajaleipä sormissaan katsellut Roomaa Janiculuksen kukkulalta, ja häntä vaivasi tunne, että tänään, tänä hetkenä, hänen pitäisi levätä ja miettiä kukkien seassa ypöyksin niinkuin silloinkin. Ainoa seikka, mihin hänellä oli varaa, oli uneksiminen! Hän kuunteli puolella korvallaan Menkeran puhetta ja ajatteli hyvin epämääräisesti Philiaen jumalattaren huntua, joka on tehty auringonlaskun väreistä, punaisesta ja kullasta, Isiksen sametinmustaa vaippaa, joka on koristettu tähdillä ja kukkien ja granaattiomenien kuvilla.
"Mitä hän sinusta oikein tahtoo? Pitääkö sinun välttämättä jättää minut?" kysyi pappi äkkiä.
Poika huokasi ärtyneesti: "Mitä hän tahtoo Caligulasta tai pyylevästä Aulus Vitelliuksesta tai tanssivasta ja soittavasta Mnesteristä? Hänen linnoissaan harhailee kymmenittäin vapautettuja niinkuin riikinkukkoja ja kissojakin... Hänellä on Thallus, hänellä on aina luonaan luurankomaisen laiha finanssiministeri, kreikkalainen lääkäri, joka ei milloinkaan saa ostetuksi itselleen uutta viittaa, ja nuo kaksi, Euhodus ja Nomius, jotka valvovat tavaranhankintaa. Jos voit sanoa minulle, mitä varten kaikki tuo... Ja miksi hän pitää palatseissaan alastomia myysialaisia lapsia, setä? Sano mitä sanot, minun on toteltava ja siirryttävä sinne kerta kaikkiaan. Voithan lähteä kotimaahasi, jos tahdot, sillä ei mene päivääkään, ettet puhuisi siitä, sen temppeleistä ja pylväskäytävistä ja Niilistä..."
Ukko alkoi valittaa miltei hullunkurisen surkealla äänellä:
"Nyt kun kaikki on hyvin ja sinä olet oppinut pyydystämään sieniä ja äyriäisiä, sinä hylkäät vanhan kasvattajasi! Kadun syvästi, että otin sinut mukaani. Ja kuinka voin matkustaa Egyptiin ilman ainoatakaan denaaria?" Poika viskasi ylenkatseellisesti joukon kultarahoja ruohikkoon. Menkera ryömi edestakaisin piikkimailasten ja nätkelmien seassa, hän etsi ja poimi niitä tuolla koiramaisella vainulla, joka on köyhille kerjäläisille ominainen. Mesikät, nivelvirnat, sarothamnus-yrtit, kinsterit ja mailaset, ohdakkeista puhumattakaan, tosin olivat tällä niemellä aivan keisarin kuvalla merkittyjen rahojen väriset, mutta hänen vinot silmänsä olivat kuitenkin hyvin tarkat! Sitten hän huokasi ja ojensi viiniruukun pojalle, siemaistuaan siitä ensin aimo määrän. Picus joi ahnaasti.
Päivänpaiste, helle ja viini saivat yhdessä aikaan sen, että näiden kahden olennon välillä sittenkin kehittyi eräänlainen luottamuksen side. Poika ei vieläkään noussut istualleen, hän makasi nätkelmien seassa kädet takaraivon alla. Mutta hänen täytyi puhua jollekin, ja ketään muuta kuin vanha juopunut pappi ei nyt ollut lähettyvillä. Villimehiläiset surisivat ja kermanväriset apilat kukkivat.
"Muistatko iltaa, jolloin pakenimme auringon laskun aikaan Roomasta, setä?" sanoi Picus hiljaa. "Olen ajatellut sitä usein... Sinulla oli valepuku ja punainen fryygialainen myssy, taivas loimotti sekin punaisena, aivan kuin suunnattomassa roviossa olisi poltettu vainajaa, isää –. Miten oikein mahtaa olla...? Kun ensi kerran soudin Caprille ja näin hänet, hänen purppurapukunsa ja rumat kasvonsa, ajattelin vain isää. Muistelin piiskaniskuja, joita olin saanut lapsena ja sotilaiden melua porttolassa. Voihan olla, että hän lähtee vielä kerran matkalle pääkaupunkiin ja minun pitää soutaa hänet Pontisten rämeiden yli. Mutta hänen kultaseppeleensä, hänen solkensa, hänen pukunsa ovat minulle kuva isästä, joka ei milloinkaan säästellyt ruoskaa. Elin kuin koira. Eikä isä suinkaan ole kuollut! Isä vainoaa minua unessa ja valveilla, en pääse siitä tunteesta. Mahdatko ymmärtää?"
Hän kohottautui kyynärpäänsä varaan ja viittasi Caprin taholle: "Olen jo kauan aavistanut, että hän on tuolla. Purppuramantteliin voi niin helposti kätkeä koirapiiskan, ja vaikk'ei niin olisikaan... Mutta minun täytyy lähteä pois täältä, sinne. Inhoan hänen lumenvärisiä kasvojaan, mutta minun täytyy –"
Hän nousi ja astui rantaa kohti. Viinin vaikutus tuntui hiukan hänen laihoissa polvissaan; siihen yhtyi sellainen tunne kuin repaleiset paulakengät tälläisivät upottavaa pohjaa, tunne, joka tihkuu verisuoniin ja täyttää hänen päänsä oudolla huminalla. Hän ei edes kuullut egyptiläisen papin surkeita vaativia huutoja. Picus työnsi veneen vesille kummallisen, ennentuntemattoman mielenliikutuksen vallassa.
Sitten hän lohdutti itseään sillä, että maailmassa oli niin paljon selittämätöntä, – oli sarja pahoja vaivaavia unia, oli kalliosaaren tyranni ja Solfataran kraatteri, jonka rikkihöyryt tunkeutuivat hänen sieraimiinsa.
2.
Rooman parlamentti oli näinä vuosina muodostunut täydelliseksi epäilysten ja kauhujen tuomioistuimeksi. Asinius Galluksen kuolema, Drusilluksen loppu hiukan sen jälkeen Caprin palatsin kellarissa, Agrippinan nääntyminen nälkään yksinäisellä kallioluodolla, senaattori Nervan ja Germanicuksen vanhimman pojan kuolema, lukuisista itsemurhista puhumattakaan, saivat kuurian herrat tuntemaan aivan kuin heidän tulisi alinomaa uhrata ihmisiä keisarin vihalle.
Drusus-vainajan tytär, joka oli ollut naimisissa Neron kanssa, naitettiin Rubellius Blandukselle, köyhälle ja pöyhkeälle maalaisaateliselle; sekään seikka, että miehen sormessa kimalsi roomalaisen ritarin sormus ja että hän polveutui tai ainakin väitti polveutuvansa Tiburin vanhoista ylimysperheistä, ei lieventänyt tämän hätäavioliiton häpeää. Varsin pian häiden jälkeen Libitinan temppelikirjaan merkittiin joukko vainajia: Aelius. Lamia, entinen Syyrian asiainhoitaja ja kaupunginpäällikkö, joka oli astunut virkaansa heti Pison kuoltua, Syyrian myöhempi propreetori Pomponius Flaccus ja taisteluissa karaistunut Manius Lepidus. Seuraavana vuonna, Paulus Fabiuksen ja Lucius Vitelliuksen konsulikautena – jolloin Egyptissä nähtiin Feniks-linnun lentävän mirhamipallo nokassaan – kuolemantuomiot jatkuivat täsmällisesti aivan kuin senaattorit olisi vallannut murhaamisvimma. Moesian entinen prefekti Pomponius Labeo avasi suonensa, samoin hänen vaimonsa Paxaea; sen jälkeen nostettiin rikosoikeudessa juhlallinen ja sotkuinen kanne Mamercus Scaurusta vastaan, joka oli jo kerran aikaisemmin vapautettu syytteestä, sillä hänen varsinaisena rikoksenaan oli, että hän oli aikoinaan tehnyt suuria palveluksia Sejanukselle. Kummallista kyllä, rangaistus osui myös syyttäjiin – Servilius ja Cornelius, jotka olivat hyvin innokkaasti puoltaneet asiaa, ajettiin maanpakoon. Keisarin ystävä ja vanha triumfaattori Poppaeus Sabinus kuoli; laiha, ikuisesti hikoileva lakimies Fulcinius Trio oli päättänyt päivänsä, ja molemmat Sejanuksen sukulaiset, pöyhkeä Junius Blaesus ja hänen poikansa, avasivat suonensa kylpyammeessa. Ilmeistä oli, että urkkimisjärjestelmää johti Caesarin uusi suosikki, kaartinpäällikkö Macro, jonka tulipunainen viitta liehui alituisesti kaupungin ahtailla kaduilla.
Vain synkät, hintelät, kuoppaposkiset Libitinan papit iloitsivat. Heidän kolkossa temppelissään, jota ympäröivät humajavat poppelit ja vaalearunkoiset plataanit, rekisteröitiin virallisen asetuksen mukaan suuri joukko vainajia kaikkien edellä mainittujen lisäksi: preetori Tatius Gratianus, joka kuoli oman kätensä kautta, Trebellenus Rufus, itsemurhan tehnyt Sextius Paconianus –
Kullanhohtoisten, punaisten, violettien ja sinisten kreikkalaisten pukujen tulva aaltosi edestakaisin kuurian marmorisesta salista alas Pyhälle kadulle ja Concordian temppeliin. Aliculat ja peplumit kimmelsivät. Kaiken tämän pukuloiston keskellä erottui jyrkästi muuan lumivalkoinen hahmo, – Augustuksen aikainen vanha ylimys Lucius Arruntius, joka uuden ajan tavoista piittaamatta yhä kääriytyi vanhatyyliseen paksuun togaan. Hän oli menneen kultakauden viimeinen elävä jäännös; hänen sinipunainen kyömynenänsä leikkasi ilmaa kuin jokin eriskummainen tuulenhalkaisija. Jonakin iltana, vanhan ja hyvän viinin ääressä, hänelle oli kerrottu, että Macro katseli häntä erikoisen karsaasti. Mutta vanhus oli ylpeä, jäyhä, piittaamaton, hänen iäkkäässä mielessään oli jokin itsesäilytyksen suoni katkennut...
Oli hetkiä, jolloin hänen jalkojaan vaivasi tuskallinen kihti, ja silloin hän oli näkevinään edessään koko nykyisen Rooman kuin vastenmielisen verisenä teurastuskenttänä. Se tapahtui aina öisin... Häntä miltei kummastutti, että hänen ystävänsä Lucius Calpurnius oli kuollut luonnollisella tavalla. Hän muisteli Luculluksen ja vanhojen runoilijoiden aikoja ja kuunteli puun oksien kolkutusta ikkunalaseja vasten. Kaiken tuonaikaisen vastapainona olivat nyt alinomaiset ilmiannot, virallisesti perustellut murhat ja punainen kaste Valitusportailla. Arruntius ei voinut antaa anteeksi edes sitäkään, että kunnon sotapäällikön Publius Vitelliuksen vaimo oli niin uskomattoman kärkkäästi siirtynyt miehensä kuoltua Laelius Balbuksen aviovuoteeseen. Se loukkasi hänen sisimpiä vanhoillisia tunteitaan. Se oli ankara isku kaikkea sitä vastaan, mitä kaupungissa oli pidetty pyhänä ja ylevänä. Kun hän joskus kohtasi sattumalta kansantribuuni Othon, joka käytti kellomaista pukua kuin nainen, hän tunsi samaa ilkeätä mielenkarvautta... Ja nämä toistuvat rikosjutut! Arruntiuksesta tuntui kuin hän olisi oudossa barbaarimaassa, missä hallitsi nimetön, suunnaton pelko. Mitä auttoi uhrata jyviä, hunajaa taikka viiniä alttareille? Jokin taivaan voimien luopumus oli nyt kerta kaikkiaan tapahtunut, eikä nykyinen Rooma enää ollut sama kaupunki, jonka hän oli nähnyt miehuutensa vuosina.
Oli iltayö, kun preetorit kolkuttivat Arruntiuksen ovelle. Vanhus oli juuri ehtinyt nukahtaa, – hän oli maannut kauan valveilla ja ajatellut entisten ystäviensä kohtaloa. Kun hän nousi vuoteesta, hän saattoi lukea orjien ja palvelijoiden säikkyneistä kasvoista kuin kirjasta, että tuomioistuimen tavanmukainen varokeino oli nyt kohdistettu häneenkin. Lyhdyt sytytettiin. Niiden heikossa tuikkeessa sali alttareineen, seinineen kimalsi kuin suuri kuparinen lipas. Vihdoin ilmestyi vanhuksen ylikamariherra ja kuiskasi hyvin hiljaa, pelokkaalla äänellä:
"He ovat tulleet noutamaan sinua, herra. He ovat jo käyneet vangitsemassa Domitius Ahenobarbuksen ja Vibius Marsuksen!"
"Mistä minua syytetään?" kysyi Arruntius.
Kamariherra tähyili huolellisesti leikattuja kynsiään ennenkuin vastasi: "Olen kuullut... he sanovat, että sinä ja nuo kaksi muuta olette viettäneet haureellista elämää Satriuksen vaimon Albucillan kanssa. Domitiuksesta, jonka poskipartakin on kuin liekkiä ja tulta, sen voi hyvin kuvitella, enkä myöskään mene takuuseen Vibius Marsuksen tapaisesta elostelijasta. Mutta sinusta, herra" – hän kohotti juhlallisesti kätensä – "sinusta en sitä usko! En usko."
Tummaihoinen riutunut sihteeri seisoi siinä kuin ehdottoman luottamuksen elävänä kuvapatsaana. Tuoksuvat liekit valaisivat hänen kasvojaan ja sormiaan. Hänellä ei ollut voimaa tempautua irti tästä jäykkäkouristuksen tapaisesta tilasta. Hän kuuli kyllä, miten senaattori Arruntius huohotti raskaasti aivan kuin kuoleva ja miten hiilet rahisivat lämmityspannuissa. Kuka kylvi ympärilleen kauhua...? Senaattiko vai Tiberius? Ja jos entisen kaartinpäällikön aikana oli ollut perin vaarallista elää, eikö nyt ollutkin vielä vaarallisempaa?
Kamariherra oli miltei kuulevinaan kaukaa Rooman kaduilta Macron verikoirien ilkeän ja mieltäetovan luskutuksen, pahaenteisen haukunnan, joka lähestyi.
3.
Varhain maaliskuussa vuonna seitsemänsataayhdeksänkymmentä keisari lähti Roomaan. Hän jätti Caprille seitsentoistavuotiaan pojanpoikansa Tiberilluksen, josta deliciae-pihan vartijan oli määrä pitää mitä parhainta huolta. Hänet soudettiin Puteoliin kultakatoksisessa purressa, ja tämän laivan kunniapaikalla kyyrötti viisikolmatta vuotias Caligula, jonka irvisteleviin näppyläisiin kasvoihin osui hulmuavan teltan hehkua.
Sen sijaan, että caesar olisi noudattanut tällä matkallaan lyhintä ja suorinta tietä, Via Appiaa, joka kulkee mantereen rantaviivaa myöten, hän antoi heti Puteolissa määräyksen, että oli lähdettävä pohjoistielle. Näytti siltä kuin hän haluaisi ehdoin tahdoin antaa vanhojen arpien käydä vereslihalle... aivan kuin tämä matkakin oli vain mielettömän epätoivoinen vanhan yksinvaltiaan teko. Ratkaisun hän oli tehnyt, nyt hänen oli toimittava.
Hän vaelsi kantotuolissaan oskilaisten ja etruskien vanhan kukoistavan siirtokunnan Capuan ohi yhä ylöspäin, Tifatan vuoristoja kohti. Tie pääkaupunkiin alkoi varsinaisesti metsien ympäröimästä volskilaisesta Casinumista. Hiukan edempänä avautuivat ensimmäiset laajat oliivitarhat kuin kukkuloille vyöryvä hopeanharmaa savu. Aquinumin kaupungin kolme jättiläistemppeliä näkyi selvästi vuoren harjanteella, kulkue sivuutti Liris-joen laaksoon perustetun Fregellaen, vaelsi Frusinoon, hernikumilaiseen Ferentinumiin ja Anagniaan. Kaupungit riippuivat tammea kasvavilta rinteiltä kuin suuret ampiaisenpesät. Niiden torit, kreikkalaismalliset temppelit, akropolikset ja matalat talot kätkeytyivät suunnattomien, jykevien muurien taakse, noiden järkälemäisten vallitusten, joita maan kanta-asukkaat volskilaiset olivat muuranneet kivipaasista. Anagnian temppelitori hohti vuoren huipulla vienosti sinertävässä päivänvalossa ja Ferentinumin kukkulakaupunki muistutti torneineen, muureineen, pyhäkköineen monille poimuille taivutettua myssyä.
Laakeria ja myrttiä kasvavat rinteet saivat sitä sinertävämmän hehkun, mitä etäämmäksi ne nousivat –. Niissä oli savun ja pilvien aineeton sävy. Niiden saattoi kuvitella milloin tahansa haihtuvan kauas pois.
Mustat hikiset numidialaiset orjat, joiden sierain oli lävistetty ruostuneella renkaalla, kantoivat Tiberiuksen kantotuolia. Ympärillä tuli liktoreita vitsakirveineen, augureja, joiden oli määrä tutkia taivaan merkkejä, sotilaita, ratsuväkeä, unenselittäjiä, pappeja... Caligula nojautui veltosti oman kantotuolinsa pieluksille. Vaskiset thoraks-panssarit iskivät säkeniä ja tulenväriset sagum-viitat hulmusivat tuulessa. Suuri joukko Liriksen laakson asukkaita oli saapunut näkemään tätä kulkuetta, mutta vartioketjut työntelivät heitä alinomaa kauemmaksi, heitä tungettiin takaperin, he huusivat ja kiljuivat niin että torvien ja symbaalien soitto miltei häipyi kuulumattomiin.
Keisari itse istui kantotuolissa aivan jäykkänä. Hänen polvensa olivat kuin kylmää, taipumatonta marmoria ja hänen luisevat valkoiset kasvonsa tuijottivat suoraan eteenpäin, vihattua, kaukaista pääkaupunkia kohti. Hänen edellään poltettiin suitsutusmaljoja, joista nousi aloen, myrrhan ja orobian tuoksu, sillä kaikista henkilääkäri Kharikleen yrteistä huolimatta hänen ihostaan lähti vastenmielinen löyhkä. Sitä eivät nyt enää voineet lievittää mitkään rikkikylvyt... Hän näytti mädäntyvältä jättiläishaukalta, jota huolellisesti kuljetetaan suuressa kultaisessa arkussa sävelten, kavionkopinan ja torventörähdysten ympäröimänä.
Kaukaa etelästä lensi suuria lintuja. Ne liitivät melkein värähtämättömin siivin pohjoista kohti, ne näyttivät kultaista ja sinistä taivasta vasten sysimustilta. Ilma oli kyllin kuulakas, jotta Tiberius ja hänen seurueensa saattoivat erottaa harittavat siipisulat ja tummat, levitetyt pyrstöt. Kotkat! Taivaan olisi luullut hiljaa jymisevän niiden lentäessä, ja kuitenkin tuolta sanomattoman ylhäältä kajahti silloin tällöin vain lyhyt valittava kirahdus. Ei kuulunut edes siipien havinaa. Niillä näytti olevan selvä ja varma suunta – ne kiitivät Algiduksen vuoren yli ja häipyivät hyvin kauas pohjoiseen.
Pääauguri vaelsi kyllin lähellä kantotuolia, jotta hän saattoi kuulla Tiberiuksen kysymyksen: "Mihin ne lentävät? Mitä varten...? Ne näyttävät samanlaisilta kuin meidän sotakotkamme."
Ennustaja vastasi kuin hoitaja sairaalle lapselle, samalla kertaa tyynnyttäväsi ja näennäisen välinpitämättömästi: "Ellei tuon kummempaa taivaan sanomaa esiinny, voit olla huoleti, caesar. Linnut muuttavat vain Tiburiin, sen kalliothan ovat täynnä niiden pesiä." Sitä sanoessaan hänen lumenvärinen partansa tärisi hiukan. Aavistus, vaisto, ennusvoima puhui hänelle kyllin selvää kieltä tänä maaliskuun päivänä, ja tahtomattaan hän tuli muistelleeksi lintuja, jotka olivat johtaneet Germanicuksen legioonia Idistavison taistelussa. Mutta hänen pienet kurttuiset kasvonsa olivat ilmeettömät ja hänen katseensa tyhjä. Hinnalla millä hyvänsä hän tahtoi salata tuon, mihin tänä hetkenä uskoi: että herruus ja voima tosiaan lensi noiden mahtavien lintujen mukana Roomasta pois, kukaties kauas Germaniaan. Hän oli elämänsä aikoina joutunut lukemaan monta kertaa precatio-rukouksia ja ottamaan vastaan alamaisuusvaloja; mutta nyt häntä painosti tunne, että yksin vuoristakin erkani jokin nimetön, koossapitävä voima aivan kuin aamukaste haihtuu maasta... Oliko se harhakuvitelmaa? Mutta linnut, linnut –! Auguri tähyili Dardanuksen perustaman Corin kaupungin suunnalle ja seurasi vuorten ääriviivaa ikäänkuin olisi vielä tahtonut löytää jostakin tuolta pilvien sekaisesta sinestä pakenevat pyhät voitonkotkat.
Päivän kuumimpina hetkinä alkoivat raskaat ja pitkävartiset moskiittoviuhkat, flabellumit, huojua. Ne läiskähtelivät kevyen säännöllisesti molemmin puolin Tiberiuksen kantotuolia, niiden lappeet olivat tulipunaiset ja kultaiset ja niistä haarautui riikinkukonsulkia.
Viuhkojen liike ei ainoastaan ajanut hajalleen suuria kärpäspilviä. Tähän asti oli suitsutusmaljojen savu kiemurrellut kuin hieno sininen usvakäärme, mutta nyt se sotkeutui ja levisi auttamattomasti. Se ei enää täysin pystynyt häivyttämään hien ja sairauden löyhkää niinkuin ennen. Matkaa jatkettiin lykyin pysähdysvälein. Oli jyrkänteitä – ja niitä ilmaantui etenkin tuliperäisessä tienoossa hiukan ennen Praenesten vuoriketjua – missä neekerikantajat saivat väistyä syrjään ja kantotuolin eteen ja taakse iestettiin lumivalkoisia muuleja. Heleät liput hulmusivat taivasta vasten, valkoisiin togiin pukeutuneet liktorit, jotka ulkoasultaan eivät paljoakaan erottuneet sekavasta ja hymisevästä pappijoukosta, kohottivat välähteleviä kirveitään. Kuuluttajien huutoja, bucinain klikkauksia, kaviokenkien ääntä. Keisari katsoi suoraan eteenpäin, aivan jäykkänä ja kuin kivettyneenä... Helteen aikaan kreikkalainen tohtori pysäytti hetkeksi kulkueen ja voiteli hänen sairaudensyömät kasvonsa mandragoranmehulla ja leyhytteli niille höyhenhuiskulla valkoista talkkia.
Mitä vanhan, tylyn yksinvaltiaan aivoissa liikkui? Mitä hän vielä tahtoi, mihin pyrki?
Lääkäri Kharikles oli jo matkan alussa omaksunut kannan, että tämä oli sairaan miehen äärimmäisen tyhmä oikku... Niinkuin eräät hänen potilaistaan olivat tahtoneet vuoteensa vierelle tuoreita syysruusuja. Ja itse asiassa Tiberius ei enää ollut oman itsensä herra. Hänen sumean tajuntansa halki värähteli eräänlainen hyvityksen kaipuu, ikäänkuin hän vielä, vielä voisi ostaa itsensä vapaaksi kaikista tehdyistä vääryyksistä ja nousta valtaistuimelle polvet kivisinä, hallita... Mutta tuokin oli vain mieletöntä päätöksentekoa, siinä tuntui lopullisen perikadon ja lahoamisen uho. Jos hän olisi nähnyt oman kapean kyömynenänsä, kuoppaiset posket, joista tuntematon tauti oli syönyt miltei kaiken lihan, kuivat huulet ja otsan ajatuskyhmyn, hän tuskin olisi tuntenut itseään.
Hän näki kyllä Kharikleen huolestuneet silmäykset. Vähät hän niistä välitti! Pääasia oli... pääasia oli... niin, mikä oikein oli pääasia?
Kuiva ja rapiseva seppele painoi hänen jyskyttäviä ohimoitaan, ja hänestä tuntui kuin jokainen kantotuolin heilahdus tekisi koko hänen sielulleen ja ruumiilleen hirmuisen pahaa. Joinakin hetkinä hän ajatteli kuolevaa poikaansa, jonka heittelehtivä pää oli levännyt niin oudon kosteana hänen sylissään, tai alati nöyrää ja kavalaa Sejanusta, jonka hän oli verisesti antanut surmata, tai Germanicuksen leskeä, joka käänsi hänelle selkänsä ja poistui ylvään jäykkänä omille teilleen. Kuolemaan! Kaikki he olivat kuolleet. Agrippinan lapsista eli vain Gaius Caligula, tuo, joka yhdessä maalatun ja voidellun vaimonsa Junian kanssa lepäili omassa karmiininpunaisessa kantotuolissaan.
Maiseman vieno vihreys, auringonpaiste, kirkastuneet vuoret ja tervapääskysten nopeat sujahdukset kuuluivat toiseen, vieraaksi käyneeseen maailmaan. Siihen maailmaan, joka oli kuollut Vipsanian mukana. Mitä varten kuunnella veden solinaa tuossa tai tässä lähteessä, mistä köyhät naiset ammensivat juomaa ruukkuihinsa? Nemi-järvi kimalsi kaukana. Oli minuutteja, jolloin hän tajusi selvästi tämän vaelluksen tylsyyden ja jolloin hän ajatteli kauhun vallassa, että oli antanut senaatin vangita iäkkään hienon Arruntiuksen, edeltäjänsä viimeisen elossaolevan ystävän. Mutta nyt hän tulee henkilökohtaisesti Roomaan! Nyt korjataan ja hyvitetään väärinkäsitykset, nyt loppuu verenvuodatus. Nyt heitetään kaikki urkkijat kidutuskammioihin ja senaatti saa vavisten ymmärtää, miten oikeudenmukainen Tiberius Claudius vielä on –! Hän jupisi huuliaan liikuttamatta: "Sutta on pideltävä korvista. Vihatkoot, kunhan vain pelkäävät..."
Suitsutuksen savu kaarteli ja hulmusi hänen kasvojensa ympärillä. Hän huomasi, että toista viuhkaa huojutti kalastajapoika Picus.
Oli ehditty Tusculumin ohi ja tie kääntyi Via Appian suuntaan. Lähestyttiin valtakunnan pääkaupunkia, – näillä tienoin oli Tres Tabernaen majatalo ja kenturioiden, poliisien, sotilaiden täytyi raivata yhä päättävämmin tietä. Vihdoin, synkänhehkuvia pilviä vasten, Rooma näyttäytyi. Servius Tulliuksen vanha ruskea muuri kohosi tylyn uhkaavana tasangolta. Sen yläpuolelle nousi torneja ja patsaita, se oli tuolla valtatien päässä kuin uhrinsa ympärille kiristynyt suunnattoman suuri kylläinen kivipeto. Keisari saattoi jo nähdä Rooman pääportin, Porta Capenan, jonka vihreiden kivien yli kulki vesijohto ja josta alituisesti tihkui ja pisaroi hyytävää kosteutta...
Kesti ainakin neljännestunnin, kun hän tuijotti sitä. Kulkue oli pysähtynyt. Siinä nyt lepäsi laajalla kentällä vihattu, kohiseva, mahtava maailman keskus, veren ja kauhujen kaupunki, ihmispelon kivettynyt ilmaus. Sacra Roma, jossa jumalatar Libitinalle uhrattiin punaista verta! Soitto oli vaiennut ja kantotuoli pysytteli aloillaan. Nääntynyt sairas yksinvaltias tuijotti sille taholle kuin haukka, kasvot miltei lumivalkoisina inhosta ja talkista. Kärpästen yksitoikkoisen hyrinän läpi hän oli kuulevinaan, miten nuo kiviset massat kutsuivat häntä toimintaan ja aherrukseen, miten edesvastuun, sovituksen ja tarmon kaupunki odotti häntä.
Sitten hänen huulensa liikahtivat. Hänen äänensä korahti: "Pois täältä... Takaisin...!" Ja kaikessa hiljaisuudessa kantotuolit, ratsut, muulit ja sotilassaattueet käännettiin ympäri.
Luultavasti vain kreikkalainen tohtori Kharikles tunsi helpotusta, sillä Caesarin hullu päähänpisto oli kiusannut häntä jo alunperin. Mutta seurue, fetiales-papit, ennustajat ja koko tuo soriseva ja sekava joukko tuijotti aivan hölmistyneenä toistensa kasvoja. Paluu tapahtui rantatietä myöten, siitä lääkäri kyllä piti huolen. Ja hän, eikä kukaan muu, oli järjestänyt varalle leveitä, kullattuja lotjia, mikäli sattuisi niin pahoin, että veneitä ei olisi kylliksi Pontian soiden yli. Norban kohdalla, missä Appius Claudius Sokean vanha valtatie lähestyi Ausonian vuoria, Tiberius sanoi Kharikleelle jäykän hiljaisesti: "Vain taivas tietää miten kärsin... Mutta olenhan sentään tehnyt tämän matkan, olen suorittanut yhtä ja toista, ystäväni. Älä kuvittelekaan, että kaikki päättyy tähän...! Syyriasta on tullut Lucius Vitelliuksen ilmoitus, Garizimin vuorella Samariassa esiintyy joku messias Simon, valekuningas, joka villitsee kansaa. Pilatus muuten jo aikoinaan jätti juutalaisten käsiin messiasehdokkaan, mutta olenkin lähettänyt hänelle käskyn saapua heti tilille –"
Hän näytti vaipuvan kivettyneeseen horrokseen. Sitten hän mutisi: "Voi galilealainen, ristiinnaulittu galilealainen –!" Eikä huolestunut, ystävällinen tohtori käsittänyt yhtään mitään.
Pontisten soiden kohdalla riikinkukonsulat alkoivat heilua nopeammin. Ilma oli tiheä myrkyllisistä moskiittopilvistä.
Puolikuun muotoiset viuhkat läpsähtelivät, keisarin kasvoille huiskutettiin uudelleen talkkia. Hän tuskin tajusi sen... Seitsemän ja puolensadan neliökilometrin alueelta uhosi kuumetaudin huuruja; Jänisvuoristojen varjot näkyivät kuin usvan takaa, kuplivat ja poreilevat suonsilmät seurasivat toinen toistaan. Valo oli hämärtynyt ikäänkuin pilvet olisivat pysytelleet paikoillaan. Mutta kuitenkin Tiberiuksesta näytti, että jokin aineeton nainen, varjo, hypähteli smaragdinvihreillä mättäillä kantotuolin edellä –
Se näkyi milloin selvemmin, milloin himmeämmin. Caesar oli erottavinaan kostean ruskean tukan, jota kiersi kukkaseppele. Ruumiiton nainen tanssi niin ihmeen kepeästi upottavien suohautojen yli...! Sitten kaikki taas häipyi. Vanha mies nojautui pieluksiin, yltyvä kuume värisytti hänen ruumistaan.
Hinnalla millä hyvänsä Misenumin niemelle Luculluksen huvilaan! Huolestunut lääkäri oli tehnyt tämän päätöksen jo Formiaessa, Ciceron lempipaikassa, ja kun kulkue sitten taivalsi Volturnus- ja Clanius-jokien kaarisiltojen yli, hän tunsi mielessään suurta, tyyntä huojennusta. Matkaa kiirehdittiin, sillä oli päästävä nopeasti Cumaen kaupungin ohi. Viimeinkin, viimeinkin näkyivät rikkaan miehen huvilan rehevät puistot! Esijuoksijat kiiruhtivat antamaan käskyn, että portti oli avattava. Saleihin ja makuukammioihin sytytettiin tulia, joihin oli kylvetty hyppysellinen kaneelinlehtiä, jotta Flegristen kenttien rikinkatku ei niin selvästi tuntuisi.
Keisari oli itsepäinen. Hän tahtoi välttämättä syödä illallista. Happamia kurkkuja, mustanpunaista viiniä ja juustoa. Asiaa ei käynyt auttaminen, – kolmeen riviin sijoitetut norsunluiset leposohvat tomuutettiin kiireesti ja tulipannuja sytytettiin. Luculluksen huvilan entisessä ateriasalissa vallitsi joka tapauksessa silmää ilahduttava säihky ja hohde, kaksiripaisissa alabandalaisissa kulhoissa päilyi verenvärinen juoma, taljat, matot ja siidonilaiset kultavaatteet peittivät sekä makuulavitsoja että seiniä. Ehkäpä vihreät kurkut ja viini nyt ovat paikallaan, ajatteli Kharikles.
Jos Tiberius olisi tänä iltana oivaltanut todellisen huolehtivan ystävyyden arvon, hän olisi suonut pienen hymyn kreikkalaiselle tohtorille... Mutta hän näki ympärillään vain nuo viimeiset: arpikasvoisen prefekti Macron, joka oli liian hölmö ja raaka juonitellakseen häntä vastaan, nuoren Caligulan, jonka elämän hän oli säästänyt aivan kuin jollakin tavoin rajoittaakseen Agrippinaan suunnattua kostoaan, Picuksen, jonka hunajanhimmeillä kasvoilla oli niin oudon umpimielinen ilme. Kharikleen vaatimuksesta ei suoritettu edes tavanmukaista jalkojenpesua; tämä myöhäinen ehtoollinen, tämä cenaculumin nautinto oli jo muutenkin rasittava keisarin terveydelle. Lamppujen liekit lepattivat, mutta niissä oli aavemaisen sininen valo ja suitsutus ei tuntunut oikein tuoksuvan. Purppurakaapuinen synkkä yksinvaltias kyyrötti hyvin lähellä tohtoria, kultainen salamaseppele ja puvun solki kimalsivat hiukan.
Oli Caligulan suunnatonta tyhmyyttä, että hän oli kutsunut aterialle myös erään Apionin, ramman, tönkkäjalkaisen miehen, jota keisari nimitti Kulkuseksi, koska hänen äänensä oli niin merkillisen kimeä. Apionia vaivasi ehtymätön puheripuli, hän tunsi ja tiesi kaiken, hän nojautui kyynärpäänänsä ja puhui kuin keskustelukone. Tiesikö majesteetti, että tämä niemimaa oli satujen, myyttien ja kuoleman seutu? Että Homeros ihan varmasti oli täällä elänyt? Että Bajaen kylpylä, missä Odysseuksen merimies Baios oli tukehtunut kuumaan mutaan, ei suinkaan ollut sen varsinainen nähtävyys huolimatta ihanasta frigidariumista, Venuksen, Kuun ja Merkuriuksen temppeleistä? Kylpylä oli tosin yhtä kuuluisa kaiustaan kuin niemen kärki sotalaivoistaan, mutta siinä sitten olikin kaikki. Ja tunsiko imperator Baulin, jossa sijaitsi pieni sievä teatteri, metsien ympäröimän Kuolevien Lintujen järven, Avernuksen luona; sitä nimitettiin kimmeriläisten kotimaaksi ja järven etelärannalta sankari Aeneas astui alas tuonelaan...? Puhuja kohotti jäykkää jalkaansa.
Hän lausui Vergiliuksen säkeet, mutta katkonaisesti, kuin muistellen runoteoksen kuudetta laulua: "Spelunca alta... tuta lacu nigro. Vesi siellä on sysimustaa kuin itse hauta, uskokaa tai älkää! Ja jos joku teistä menee siihen kaupunkiin, jonka kreikkalaiset merenkävijät ensimmäiseksi perustivat Cumaen vuoren notkoon, teidän ei tule poimia yhtään ainoata viinirypälettä. Niiden sisällä on tulista happoa. Koko seutu aina rikinvärisistä kentistä Fusarumin järveen ja Kuolleeseen sisämereen asti on kuin juutalaisten helvetti! Olen itse katsellut Procidan kukkulalta, miten pääskyt putoavat kuolleina mustaan veteen..."
Eräänlainen säälin hymy syntyi tänä hetkenä Caligulan vaimon Junian huulille, ja myöskin tohtori, jota Apionin puheet kiusasivat, koetti jollakin tavoin kohentaa mielialaa. Olihan huoneessa sentään lämmintä, lamput ja suitsutus paloivat ja kultaisissa verhoissa kävi väike. Kharikles alkoi hyvin nopeasti puhua toisista asioista, – vaikkapa sitten Marcus Vipsanius Agrippasta, joka oli antanut raivata Avernusta ympäröivän tiheän metsän, kaivauttanut tunnelin sieltä Cumaehen ja toisen, laajemman, Lucrinuksen lahteen. Hänen huulillaan pyöri jo Augustuksen nimi, hän kertoi, kuinka tätä palatsia muurattiin vajaan sadan metrin korkuiselle kallioniemelle, kuinka sotalaivat, liguurialaiset kaleerit ja monisoudut ensikerran ankkuroivat skorpioonin pyrstön muotoisen niemen mutkaan... Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt kertoa. Tiberius oli saanut tajuntaansa appensa nimen, ja nyt hän nojautui pieluksia vasten aivan jäykkänä, silmät tähdättyinä himmeisiin ikkunoihin.
"Ettekö näe mitään?" hän kysyi työläästi. "Joku on tuolla. Tuolla ulkona. Nainen..."
"Nainen?" kertasi tohtori. "Mikä nainen? Mitä hän siellä tekisi? Jos siellä välttämättä joku liikkuu, sen täytyy olla Gaurusvuoren sibylla Deifobe, juopunut vanha kummitus, joka joskus hiipii esille rotkostaan."
Keisari sanoi raskaasti hengittäen: "Ei. Sama nainen, joka tanssi vihreiden suonsilmien yli. Näen kuun paistavan hänen hiuksiinsa ja kukkaseppeleen kimaltavan... Vaimovainajani, joka on tullut noutamaan minua –"
Huoneessa vallitsi niin tiheä hiljaisuus, että sellainen saattoi syntyä vain nymfien ja aaveiden läsnäollessa. Apion aikoi sanoa jotakin näiden seutujen oreadeista, norsunluisesta istuimesta, jolla ennustajattaret ovat ikimuistoisista ajoista asti kyyröttäneet rotkossaan, luolan punalasisesta ikkunasta ja kuun pahasta valosta. Mutta hän vaikeni. Joten kuten Tiberius sai tungetuksi suuhunsa kurkkuviipaleen ja siemaistuksi viiniä.
Äkkiä kreikkalainen tohtori sanoi näennäisen huolettomasti: "Mutta tuohan ei ole ollenkaan oikea tapa pidellä veistä! Hetkinen, caesar, niin näytän sinulle, miten hedelmiä paloitellaan." Hän lähestyi keisaria ja oli asettavinaan vanhuksen kädet oikeaan asentoon. Niin, hän oli arvannut oikein, Tiberiuksen valtimo tykytti aivan säännöttömästi, kuin viimeisillään olevan pääskysen sydän... Ei käynyt enää jatkaminen ateriointia. Jollakin tekosyyllä viisas, ystävällinen, tyyni lääkäri sai keisarin nousemaan, poistumaan liktorien olkapäähän nojaten makuukamariin. Alkoi jo olla yö. Kuu paistoi seleniitti-ikkunoihin.
Ja tänä hetkenä, Tiberiuksen sitä tajuamatta, Campanian maan povessa kävi hiljainen kumea jymy ja kaukana Caprin saarella romahti pitkin pituuttaan Augustuksen valomajakka niin että kivet räiskyivät koillispalatsin seinään.
4.
Nyt nuku, Tiberius Claudius! On edessä hyvin pitkä uni, vuosimiljoonia kestävä lepo, jota aaveet eivät häiritse. Elämä on puuhaa ja vaivaa tuonne tai tänne, se on tahtomista ja kaipuuta, se kysyy tarmoa. Mutta kuolema on rauhaa, missä kipeiden polviesi tuska ei tunnu. Verta käsistäsi ei voi huuhtoa pois tämän maailman virroilla. Ehkäpä vain, hauta kuluttaa hiljalleen tuon punaisen värin... Eikö totta, on hyvä näin, senaatin elinikäinen imperator ja princeps? Tekojen ja toiminnan tuollapuolen on seutu, johon sinä kuulut, niinkuin sinua väkevämmät ja vastuuntuntoisemmat kuuluvat elämään. Älä pelkää. Ei ole mitään syytä pelkoon. Loistoon, vereen ja ihmiskauhuun väsynyt vanha yksinvaltias, nuku! Hallituksen huolet riisutaan päältäsi nyt niinkuin lyijykaapu eikä kukaan saavu puhumaan sinulle pahoja, vaivaavia sanoja... Tiedätkö, caesar, miten autuasta sinunlaistesi on levätä? Onhan Vipsanian varjo luonasi, kuutamo palaa vaimovainajasi pähkinänvärisillä hiuksilla ja kosteassa seppeleessä... Sano tätä seireenilauluksi, jos niin haluat, mutta se soi syvällä sinussa itsessäsi ja on jo kauan soinut. Mahdatko muistaa vanhaa merenkulkijaa, joka laivan mastoon köytettynä kuunteli samaa musiikkia? Mutta nyt kirpoavat sinun köytesi. Nyt löydät kotirantasi hyvin kaukaa ihmisinhon tuolta puolen...
Joinakin hetkinä keisari oli miltei kuulevinaan tuon selvän, yksivakaisen, laulavan äänen. Se humisi hänen suonissaan ja täytti hänen raskaan päänsä. Hän puolestaan antautui sen valtaan niinkuin pieni poika imettäjän hyräilylle. Kummallinen unilaulu, joka taukosi aina, kun hän oikein rupesi sitä kuuntelemaan –!
Oli selvyyden hetkiä, jolloin hän tajusi makaavansa suunnattoman korkean vuodekatoksen alla ja näki mustat ja kultaiset kierrepylväät. Ihmisiä meni ja tuli, orjat, sotilaat, ystävät tunkeilivat ovella; alituista kuiskutusta, josta ei tullut lainkaan loppua. Joka tapauksessa, – oli ihmeellisen huojentavaa levätä pitkällään vuoteessa. Kreikkalaisen lääkärin rusottavat ja pyöreät kasvot näyttäytyivät, mutta ne häipyivät varjoihin miltei heti sen jälkeen kuin Tiberius oli niellyt jotakin polttavanmakuista lääkettä. Puut kolkuttivat ikkunaa vasten. Puut tai vaimovainajan sormet, yhdentekevää... Tai kenties sisälle pyrki Galilean mies, joka oli naulittu ristinpuuhun kaukana täältä, äidin kuolinvuonna. Kaikki oli niin sumean epätäsmällistä, yksin päivän ja yön vaihtelukin, joka tunkeutui hänen tajuntaansa kuumehorroksen läpi. Oli aivan kuin suuret valkoiset ja sysimustat siivet olisivat vuorotellen havisseet tuolla ulkona.
Luultavasti oli sydänyö, kun joku liikkui huoneessa. Äärimmäisen hämärä varjo, unenkaltainen näky, jolla sentään oli suu ja kieli, koskapa se kuiskasi: "Setä..." Ja hetken kuluttua hiukan kovemmin: "Nukutko, setä...?"
Mutta hän, Tiberius Claudius, nukkui nyt, ja tuntui naurettavalta edes kysyä semmoista asiaa. Jaspiskannattimista riippuvat lamput oli puhallettu sammuksiin. Kuu ei enää valaissut makuuhuonetta. Jokin käsi kosketti hänen omaa kättään – ja sairas tunsi unenhoureen lävitse, että hänen sorminiveltään painettiin, hivuteltiin. Maan sormus, joka oli tehty intialaisesta punertavasta kullasta ja johon seppä Dioskorides oli taitavasti upottanut kylmän kytevän verenkarvaisen jalokiven, lakkasi äkkiä tuntumasta nivelen alapuolella. Mutta kenties se oli unta... Koko hallituskautensa sairas mies oli kärsinyt sen olemassaolosta. Eihän käynyt kieltäminen, – se oli vastuun, huolien, hyödyttömän päivätyön ja pakollisen kansanjohdon sormus, vaivainen pieni kultarengas, josta ystävällinen unennäkö hänet vapautti.
Hän vaipui horroksiin. Hän ei kuullut hiipiviä askeleita eikä oviverhon kahinaa. Taas alkoi valjeta idässäpäin, ja tuo epämääräinen unipuhelu, tuo seireenilaulu, jota Tiberius kuunteli aina yön aikaan, muuttui tyhjänpäiväiseksi hyönteisten surinaksi...
Se, että vaimovainaja oli täällä, tässä huoneessa, oli yhtä varmaa kuin kuolema. Ja kuolema oli varmaa. Missä kulki oikeastaan elävien maan ja vainajien maan raja? Mies voi erehtyä paljosta, mutta sen hän ainakin vaistoaa, että hän on lähestymässä ikuisen poissaolon virtaa. On kuin hän saattaisi unen halki nähdä Hadeksen virstanpaalut, joiden tuollapuolen alkaa levon mittaamaton alue... Siellä ei tuomita eikä päästetä, siellä ei naulita edes Galilean nuorta rabbia ristinpuuhun. Kummallinen odotuksen ja lähdön tunnelma! Ja mitä, mitä ritari Pontius Teresinus Pilatuksella on kerrottavana, kun hän saapuu Misenumiin egyptiläisellä soutulaivalla? Hänen on tehtävä tili... Hänen on kerrottava messias Simonista, joka keräsi samarialaiset Garizimin vuoren huipulle, mutta myöskin toisesta, juutalaisten kuninkaasta. Ja eikö se muuten tapahtunut näihin aikoihin vuodesta?
Jälleen, niinkuin sinä yönä, taivaan pimeydessä palavat Oinaan maidonkarvaiset tähdet ja mies ryhmyisten öljypuiden alla odottaa pettäjän tuloa –. Voi, galilealainen, miten täydellisesti toteutit ihmistuskan! Sinun ja minun välissäni vartioi nyt kuitenkin pelastava varjo ja viheriä köynnös kimmeltää kaikkein rakkaimman hiuksilla –
Oli kirkas aamu, kun Picus astui kuolinhuoneeseen.
Luculluksen huvila oli tähän aikaan kuin mehiläispesä, orjat juoksentelivat edestakaisin, lääkäri määräsi uusia parantavia yrttejä ja sekoitti suitsukkeita. Ruhtinatar Junia oli viettänyt unettoman yön ja ateriasalissa tungeksivat ritarit, papit, ennustajat Macron ja Caligulan ympärillä. Viimeksimainittu näytteli virnistellen oikeata kättään. Sen etusormessa, nivelen alapuolella, kimalsi hallitsijan sinettisormus. "Setä on itse antanut sen minulle", hän selitti hölmistyneille ja pelokkaille kuulijoille. "Sääli setää...! Mutta minä teen hänen pojanpojastaan Tiberilluksesta kanssahallitsijan."
Tällainen oli tilanne, kun ovelle sijoitetut vartijat päästivät Fregenaen soutajapojan esteettömästi makuukamariin, sillä saattoihan olettaa, että Picuksella oli jokin tärkeä viesti. Oli jo aikoja totuttu siihen, että vain tuo nuorukainen, arpikasvoinen synkkä Macro, Caligula ja lääkäri saivat kaikkina vuorokauden hetkinä käydä kuolevan luona. Sitä paitsi huoneesta oli kuulunut selvää huutoa. Tiberius oli tajuissaan, Tiberius tahtoi jotakin.
Picus tunkeutui suurta, raskasta loistovuodetta kohti. Ikkunoiden seleniittilevyt kimalsivat hiukan. Pojan kasvot, joiden väri muistutti vanhaa hunajaa, olivat kummallisen jäykät. Muuten suuri makuusali oli typötyhjä, vain vartijoiden askelet kumisivat esihuoneessa... Vuoteen pieluksilla makasi pitkä laiha vanhus, jonka harteilta oli otettu purppuraviitta ja sormesta kallisarvoinen pieni kultasormus. Hän lepäsi siinä aivan liikkumattomana, lumivalkoiset petolinnun kasvot tähdättyinä ylöspäin.
Hetken aikaa kalastajapoika epäröi –. Sitten hän nielaisi ja sanoi: "Dominus... Märssypurje näkyy Puteolin lahdella! Juutalaisten maaherra tulee kaleerilaivalla. Ritari Pontius Pilatus."
Mies, joka oli maannut selällään vuodeteltan alla, nousi kankeasti. Hän kohottautui aluksi istumaan ikäänkuin olisi tunnustellut marmorinkovien polviensa voimaa. Ja sitten – ihme, ihme! – hän alkoi kävellä. Hän astui raskaasti kuin unissakulkija kiillekivisen lattian yli. Hänen silmänsä eivät varmaankaan nähneet mitään. Niissä oli hätäisen, oudon uteliaisuuden loimo, kuumeen, ehkä jonkin tuntemattoman mielenjärkytyksen loimu. Muutaman lyhyen minuutin Picus tuijotti noita jäätyneitä kasvoja ja verestäviä kyynelkanavia. Tuijotti luomet puoliraollaan, suu ihmeellisessä hymyssä. Ylhäällä huoneen katossa häälyi tumma varjo, ja pojasta tuntui, niinkuin hän vielä kerran, vuosien halki, kuulisi häviävän maailmanvaltion humun, jymisevän punaisen äänen, rumpujen ja pasuunain jylinän.
Hän asetti jalkansa poikkiteloin keisarin tielle. Loppu. Tiberius kaatui kuin romahtava kivipylväs pitkin pituuttaan lattialle. Hän oli poissa. Kalastajapoika Picus juoksi silmät hämärinä esihuoneeseen, missä Gajus Caligula yhä näytteli töllisteleville sotamiehille intialaista sinettisormusta.
5.
Caesar Tiberius Claudius, maanpiirin herra, makasi laakeripuisella polttoroviolla Marsin kentällä.
Caligula oli pitänyt huolta siitä, että hänen ruumiinsa oli kuljetettu tänne, hän oli itse vaeltanut kulkueessa surupukuun verhoutuneena; kokonaiset sotilaslaumat, joiden aseina oli keihäitä ja pistomiekkoja, olivat Campaniasta asti saaneet pidätellä raivoisia, kiljuvia, vihan valtaamia ihmismassoja. Tuhansien soihtujen loimutessa, huilujen viheltäessä ja symbaalien kumistessa kajahteli tuon tuostakin huutoja: "Peto on kuollut! Tiberius Tiberiin!" Oli pakko käyttää vahvistettuja poliisiketjuja, jotka hyvin valppaasti ryhmittyivät Via Appialle; tie oli täynnä laudoista ja kivistä kyhättyjä barrikaadeja, pelättiin, että ruumiin tuominen pääkaupunkiin toisi mukanaan jumalien kirouksen.
Aina siihen hetkeen asti, kunnes esiratsastajat ilmestyivät peitset tanassa näkyviin tien pölypilvistä, sankat ihmisjoukot olivat uskoneet, että vainaja poltettaisiin Atellassa, ilveilijöiden luvatussa kaupungissa; sehän oli tullut kuuluisaksi hullunkurisista naamiaisistaan, joihin keisari oli itse ottanut osaa aina elonkorjuun aikaan. Juuri siellä, Clanius-virran eteläpuolella, maalaisten amfiteatterissa, sopi esittää tämmöinen hautajaisleikki! Mutta liinanloukuttajat, värjärit, opettajat, reettorit, kukkakauppiaat, katupojat ja ilotytöt, jotka ahtautuivat tiheänä massana Porta Capenan vaiheille, huomasivat pahoin erehtyneensä.
Kaikki Marsin kentälle johtavat kadut tyhjennettiin. Pyhässä hiljaisessa lehdossa kohosi kuolinpyramidi. Se oli kasattu tummanpunaisista kankaista, voidelippaista, silkkipaaleista, tauluista, ruoka- ja juomakulhoista, ja sen huipulla makasi purppuranpunaiseen vaippaan puettu vanhus, jonka kielen päälle oli asetettu pieni raha Kuoleman lautturin soutumaksuksi.
Sitten rovio alkoi leimuta. Kuorot valittivat kimeästi, tervaan kastetuista tappuratukoista nousi paksua savua; huilut puhalsivat, nuoret surupukuiset tytöt, jotka kuuluivat hienoimpiin aatelisperheisiin, muodostivat katafalkin ympärille piirin. Papit vihkivät vainajan Manalan jumalille, hymisten vanhaa latinalaista rukousta. Näytti kuin puiston laakerien lehdistä, jotka kiilsivät yökasteesta, kihoilisi välkkyvää punaista maitia. Ylhäällä paareilla nukkuva vainaja näkyi hetken aikaa kiemurtelevien liekkein kajossa, savu tuprusi hänen kelmeitä liikkumattomia kasvojaan kohti.
Ja sellaisena – ruumis suoraksi oikaistuna ja sokeat silmät kääntyneenä taivasta kohti – caesar ikäänkuin häipyi vähitellen pois, tuohon ehdottoman ja täydellisen yksinolon hämyyn, jossa oli elänyt ja johon kuoli. Tiberiuksen kädet oli painettu vastakkain. Oikean käden sorminivelen alapuolella himmeni intialaisen sinettisormuksen, Maan sormuksen jälki.
Ensi kerran elämässään Gaius Caligula, joka piti muodollisen hautajaispuheen, tunsi levotonta sydämentykytystä; hänen äänensä kaikui heikkona, siinä oli hätäisen käheä sointi; ja hänenhän kuitenkin olisi pitänyt tuntea itsensä onnelliseksi. Kenties kaikki johtui siitä, että kaupungin kaduilla kumisi pahaenteinen kavionkopse ja että sieltä täältä kajahteli huutoja. Marsin kentän ympärille ryhmittyneet poliisiketjut kiristyivät. Prefekti Naevius Macro oli jo antanut pretoriaaneille käskyn hyökätä rakennustelineistä kyhättyjä katusulkuja vastaan, ja nuoli- ja keihässateen rapina yltyi kaikilla hautajaispaikalle johtavilla teillä. Tulipalojen, soihtujen, liekehtivien tuohusten valossa vilahteli pakenevia ihmisvarjoja... Punaisen Sian kapakka oli piiritetty, sen vahvasti teljetty ovi paukkui sotilaiden nyrkiniskuista.
Tämän kumun ja metelin kuuli selvästi vanha auguri, jolla oli lumenvärinen pitkä parta ja joka seisoi rovion luona kuin jotakin odottaen – viimeistä, sinetöivää jumalanmerkkiä, että voima oli häviämässä pyhästä kaupungista niinkuin valo kerran oli sammunut Baabelin tähtitornin ikkunoista. Vielä kerran, savupilvien tasalla, hän oli näkevinään pohjoista kohti pakenevat suuret kotkat, oli kuulevinaan niiden kirkunan.
Kankuri Lysiadeksen kehrinhuoneessa, jossa sokeat linnut visersivät, istuivat nuo kolme naista, Klotho, Lakhesis ja Atropos. Kangaspuiden musta hahmo näkyi enää vain epäselvästi... Pieni lamppu tuikutti ja uhrijyvät rahisivat alttarilla. Vanha koukkunenäinen kätilö maiskutti hedelmää; hänen villakalvosimensa olivat mehun tahraamat ja hän sylki siemenet pitkin permantoa. Kankuri Lysiadeksen arka ja pelokas eukko yritti ensin toimitella ikuista pientä kotiaskarettaan, – hän tarttui värttinään niin että harmaa villa kiersi hyristen, kunnes hän huudahti kimeästi:
"Voi –! Pistin terällä sormeeni."
Hän imeskeli peukaloaan ja kyyrötti entistä surkeamman näköisenä loukossa, jossa häilyi syviä, häämöttäviä varjoja. Keltaisten mönjälepinkäisten ja itämaisten rastaiden liverrys jatkui tuskallisena yön rajalla. Vihdoin vanha nainen lähestyi kehrinpuita. Niiden pystysuorat parrut kohosivat mahtavina patsaina kattoa kohti. Tukki, josta loimilangat tavallisesti riippuivat, törrötti ylhäällä kuin ristin poikkipuu. Kohta hän huojuisi tuossa lattialla edestakaisin ja syöttäisi lankaan vuohenkarvoja. Mutta sittenkin, – vaikka hämärä oli jo syvä ja pieni liekki tuikki vain heikosti, eukko näki, että jotakin outoa tuossa jättiläistelineessä oli.
"Kuka on katkaissut loimet?" hän kysyi lähestyessään sitä. "Lyijypainot ovat pudonneet ja langat viruvat hajallaan."
Hampunpunojan nuori vaimo, jonka silmien vauhko tuli loimusi väkevästi, seisoi aivan jäykkänä. Hänen ihanilla paistavilla kasvoillaan oli mieletön hymy. Hän kohotti kättään ja pudisti hiuksiaan, jotka hulmusivat kuin pilvi:
"Minä leikkasin ne keritsimillä poikki!"