[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzCGlyf0Lq0UyhPpz0PNQx_KbivmgPVipJklbeKv7LsQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1067,"Yksinvaltias II","Vaaskivi, Tatu",1912,1942,"1067-vaaskivi-tatu-yksinvaltias-ii","1067__Vaaskivi_Tatu__Yksinvaltias_II",null,"romaani",[],[],"fi",1941,114089,782439,true,[],[],[],"Vaaskiven laaja historiallinen romaani sijoittuu antiikin Roomaan keisari Tiberiuksen valtakaudelle. Teos kuvaa valtapeliä, hovin juonitteluja ja yksinvaltiaan sisäistä maailmaa historian murroskohdassa.","T. Vaaskiven 'Yksinvaltias II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1066.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet kirjasto.fi, Jukka Pennanen ja Projekti\nLönnrot.","YKSINVALTIAS II\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nT. VAASKIVI\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1942.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Ensimmäinen kirja\n   Paha silmä.\n\n Toinen kirja\n   Isä ja tytär.\n\n Kolmas kirja\n   Mies saarella.\n\n Neljäs kirja\n   Valitusportaat.\n\n Viides kirja\n   Valoa luotojen yllä.\n\n Viimeinen kirja\n   Sormus.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA.\n\nPaha silmä.\n\n\n\n\n1.\n\n\n\"Vuonna seitsemänsataa seitsemänkymmentä kolme Kaupungin\nperustamisesta lukien --\"\n\nKankuri Lysiades löi auki tilikirjan. Sen paksuilta lehdiltä\nhulmahti tomua. Hän katseli hetken aikaa kuinka pölypilvi kiemursi\nviistossa iltapäivän säteessä aivan kuin huoneen hämyssä olisi\nhyrrännyt äänetön kultainen valopora. Kirja oli hyvin kömpelö ja\ntavallista painavampi. Lysiades silitti sormenpäillään sen vaaleata\npergamonilaista nahkaa, jota oli kaavittu luuveitsellä ja valkaistu\nliituvedellä; sen paksut lehdet näyttivät aivan läpikuultavilta.\nAsian laita oli niin, että hankittuaan itselleen tämän uudenaikaisen\ntilikirjan, jossa kirjoitus pysyi paremmin kuin vahatauluissa ja joka\nmuutenkin oli suunnattomasti käytännöllisempi kuin auki vieritettävät\npapyrusrullat, Lysiades oli saman tien voittanut takaisin osan\nnuoruutensa itsetunnosta. Niin, kirjan mukana hänen elämäänsä oli\ntullut käänne... Hänen ammatillinen kunnianhimonsa oli aina ollut\nhuomattavan suuri, mutta vielä kaksi, kolme vuotta sitten pienessä,\npimeässä kankurintyöpajassa elettiin kädestä suuhun. Ja nyt? Tulot\nolivat kasvamaan päin, ne kasvoivat nopeammin kuin hän oli rohjennut\nuneksia. Hän tuijotti miettiväisenä tilien merkintöjä. Kirjoitus\njuoksi pehmeästi, -- siinä oli mustaa valkoisella, niin, siinä\nrönsyili kuin mikäkin hienonhieno muratti pienen roomalaisen kutomon\nkauppavaihto.\n\nAuringon säteet lävistivät välkkyvän kirkkaina viiruina kamarin\nhämyn. Hiukan valoa osui myös Lysiadeksen kasvoille -- terävään\nlinnunnenään ja kuoppaisiin, keltaisiin poskiin, joiden poimuista\ntyöntyi partakarvoja kuin harmaata hiirennahkaa. Hän kyyrötti siinä\npää eteenpäin työntyneenä ja silmissä puolittain ahnas, puolittain\nuneksiva ilme.\n\nHuoneessa uhosi kosteus; tässä ahtaassa huoneessa, jota sen omistaja\noli suurekkaasti ruvennut nimittämään tablinumiksi sen jälkeen kun\nhänen oli täytynyt lisätä kutomonsa henkilökuntaa parilla uudella\ntyöläisellä.\n\nSynkkä, vinoseinäinen, tiilikattoinen rakennus. Sen pääty antoi\ntorille, jossa kohosi suhisevien puiden ympäröimä _nymphaeum_\nsuihkukaivoineen ja kuvapatsaineen. Jos ikkunoiden säleluukut\nlöi auki, saattoi katsella suoraan kuplivaan vesialtaaseen,\njossa uiskenteli punaisia kaloja. Pippuripuut, kaprispensaat,\nmuurattuun vesijohtoon kiertyneet köynnökset havisivat ja elivät.\nJa aurinkoisina päivinä puistossa kimalsi salaperäinen valo, aivan\nkuin vihreiden oksien puolivarjossa välkkyisi kultaharkkoja tai\nvesikasvien kosteat lehdet muuttuisivat kolikoiksi... Denaareja,\ndrakhmoja, homeenvihreitä _damareteion_-rahoja. Aurinko tuhlasi niitä\nylenmäärin. Aurinko sytytti puistoon noidutun, eksyttävän hehkun,\nniin että kalat kimalsivat kilpaa märkien lumpeiden kanssa ja yksin\nvärjärien sammioista valuneet vesivirrat kadulla olivat kuin kalliin\npurppurapuvun repaleita.\n\nLysiades seurasi etusormellaan tilejä. Kuusi paalia miletoslaista\nvillaa, toimitettu senaattori Reguluksen vaatteiden hoitajalle.\nValkoista byssoskangasta, korureunaista... neljäkymmentä kaksi\nkyynärää, kolme jalkaa, kahdeksan tuumaa; vähennetty kirjo-ompelija\nLucius Quartuksen työpalkkio. Edelleen: sileätä aluspukukangasta,\nEliksen pellavalangoista... kuusikymmentä viisi kyynärää, lähetetty\nritari Pilatuksen insulaan. Patraksen pumpulia, tekee kaiken\nkaikkiaan yhdeksäntoista kyynärää, kuusi jalkaa ja yksitoista tuumaa.\nKankuri vaipui mietteisiin.\n\nTämä askartelu luvuilla ja tavaroilla viehätti häntä, valoi hänen\npoveensa itsevarmuuden, vaurauden tuntua. Hän kyyrötti roomalaisen\nkehräämön hämyssä kuin lukki verkossaan, ja kaikki langat lähtivät\ntäältä ja johtivat tänne. Silkkipaalien kyljet välkkyivät.\nNurkassa oli röykkiöittäin kamfertille tuoksuvia kangaspakkoja\nja kahdella erivärisellä purppuralla, _murex brandariksella_ ja\nTyroksen _murex trunculuksella_ värjättyjä lankakäämejä. Karavaanit\nkulkivat Etiopiaan ja Kiinaan, laivat ankkuroivat Siidoniin, jotta\nvain Lysiadeen varastot kasvaisivat! Ja tuo ajatus hurmasi häntä\nerikoisesti, hän asteli edestakaisin lattialla, viittoili käsillään\ntyhjälle huoneelle, ikäänkuin olisi pitänyt luentoa näkymättömille\nkuulijoille: \"Minä Lysiades, kankurin poika Korintoksesta...\nArvatkaa, miten suureksi vuosivoittoni on kohonnut? Vai mitä te\narvelette, ystäväni, te siellä nurkassa, öljynvälittäjä Taddeus\nja lintukauppias --?\" Sitten tämä mykkä miimillinen yksinpuhelu\nhäiriytyi, sillä Lysiades kuuli melua kehräämöstä. Hän iski\nmittakepillä kolme kumahtavaa lyöntiä seinään. Sopottava kuiskutus\njatkui yhä, siihen sekaantui voimakasta linnunliverrystä. Niin, ei\nepäilystäkään, siellä istuivat nuo kolme ystävätärtä, joille Kuun\ntemppelin lintukauppias oli antanut kolmen kohtalottaren nimet:\nKlotho, Lakhesis ja Atropos. Kankuri tunsi kyllä heidän joukostaan\noman vaimonsa tutun särisevän kurkkuäänen, joka oli uskollisesti\nsäestänyt hänen aviollista vaellustaan.\n\nHän paiskasi kyynärkepin permantoon. \"Oletteko hiljaa! Kitanne\nkiinni, juorukellot --!\" Sitten hän palasi tilikirjan ääreen ja\nhuomasi, että sen kanteen osui vielä himmenevä säde aivan kuin\nkultainen valosauva olisi mitannut sen sivuja. Lysiades vaipui yhä\nsyvempiin mietteisiin. Niissä helisi osinkoja ja voittoja, niissä\nkilisivät rahapussit ja karavaanit ja soutulaivat kulkivat... Hän\nmuisti epämieluisasti hätkähtäen uuden tullisäännön.\n\nMutta väliseinän takana kehruuhuoneessa, missä pystysuorien\nkangaspuiden tukit nousivat epäselvinä pimennosta kuin suunnattomat\nauki revähtäneet leuat, istui kolme naista vuohenkarvasäkkien\npäällä. Iltapäivän köyhä valo taisteli kotialttarin hehkun kanssa.\nLoimilankojen painot kalahtivat toisiaan vasten. Telineet kohosivat\nsynkkinä laipion hämyyn; niiden musta varjo matoi hitaasti seinällä.\nNeljä suurta lintuhäkkiä oli ripustettu lähelle ikkunaa ja niiden\nrautalangat kiilsivät kuin harpunkielet. Livertävä soitto täytti\ntosiaan huoneen. Kottaraisten, rastaiden ja sharlakaanitiaisten\nkurkuista poreili kipeätä viserrystä. Sitä ei aiheuttanut mailleen\nmenevä päivä, sillä se johtui neulalla puhkaistujen silmäkuoppien\npoltteesta. Kaikki linnut olivat sokeita.\n\nPunatukkainen kätilö Klotho, luiseva vanha nainen, imi maiskuttaen\npaksua melooninpalaa. Hän istui nahkasäkin päällä kolkkona ja\nvaltavana, työnsi leukansa miltei kiinni nenään, jonka alla kasvoi\nmustaa viiksenuntuvaa. Paksut metalliset korvarenkaat kilahtivat\njoka puraisulla. Kankuri Lysiadeksen vaimo Lakhesis ei saanut\nkatsettaan irroitetuksi kätilön suonikkaista käsistä, jotka olivat\nauttaneet maailmaan niin monta lasta ja toimittaneet miltei yhtä\nmonelle lähtökäskyn tarmokkaalla peukalon painalluksella. Eukko\nkäytti sinipunaisia villakalvosimia ja sormet pistivät niistä esille\nkuin harittavat kynnet sorsanräpylästä. Hampunpunojan nuori vaimo,\njota kankurilla oli tapana nimittää Atropokseksi, nojautui veltosti\nkehrinpuita vasten. Hämärän läpi säihkyivät vain hänen suuret ja\nkauniit silmänsä -- niistä näytti leviävän tummaa yöloistoa lujien,\nvielä tyttömäisten kasvojen yli. Hän huojutti ruumistaan vauhkon ja\nylpeän näköisenä.\n\n\"Mutta jos kerran tahdomme nähdä linnan ovien aukeavan, meidän ei\npitäisi jaaritella näin. Milloin lähdemme?\" kysyi kankurin vaimo.\n\nKätilö imi huulet koverina meloonia. Punaiset pisarat riippuivat\nhänen partakarvoissaan, ja aina kun hän puhui, sanat miltei hävisivät\nkurluttaviin ja maiskuttaviin ääniin. \"Odottakaa hiukan, olen kohta\nvalmis. Haluan nähdä kultaseppä Mikylloksen ja hänen lapsensa, he\novat varmaankin siellä. Pulcherian synnytykset käyvät vuosi vuodelta\nvaikeammiksi.\"\n\n\"Onko totta, että hän aikoo siirtää liikkeensä Milanoon?\"\n\nKätilö nyökkäsi. Hän upotti nenänsä ja leukansa punaiseen tahtaaseen.\n\"Vai luuletteko, ystävätär, että täällä kannattaa myydä koruja?\nKuka niitä ostaisi?\" hän puhui suu täynnä melooninlihaa. \"Ritarit\nlähettävät kaikki varansa ulkomaille. Myydään pian polkuhintaan\nhopeamaljojakin, naiset riisuvat rannerenkaansa ja huntunsa ja\nnuo kauniisti kirjaillut tunikat, joita näki niin paljon vielä\nkymmenen vuotta sitten. Kohta näkee pelkkiä surupukuja. Ja mies\nPalatinuksella.\" Eukko siristi silmiään. \"_Hänen_ laitansa ei ole\noikein, tiedättekö? Kohta on kulunut puoli vuotta eikä hän ole\nnäyttäytynyt kansalle. Ei enää uskalla vapisematta mainita hänen\nnimeään, kaupunki on täynnä urkkijoita ja kansalaisia häviää öisin\nkodeistaan, jos he sattuvat puhumaan varomattomasti. Minulla on\ntietoni, minulla! Vaikka tänä aikana olisi paras olla kuuromykkä.\"\n\n\"Voi teitä, joko te taas puututte niihin asioihin!\" huudahti\nhampunpunojan nuori vaimo. Tumma valo hänen silmissään leimahti. Hän\nnaputti hermostuneesti jalallaan lattiaa.\n\nMutta kätilö puhui sitä enemmän ja rouskutti meloonia. Kolmas\nnaisista ei suinkaan ollut vähemmän pelästynyt, milloin puhe\nvain kääntyi keisariin tai hoviin. Lysiadeen vaimon suupielet\nnytkähtivät, kuopissaan tuikkivat silmät pälyilivät levottomasti.\nNiin moni värjäri, leipuri, kauppamies oli kahden viime kuukauden\naikana joutunut kuulusteltavaksi, ja kun he sitten palasivat hyvin\nvähäpuheisina takaisin kotikadulleen, kukaan ei juuri uskaltanut\nryhtyä liikepuuhiin heidän kanssaan. Kaupungilla kierteli synkkiä\nhuhuja. Kuka oikein johti vehkeilyjä, kuka höllensi ja kiristi\nlankoja? Kenties vanha leskikeisarinna, kenties tuo toinen,\nkyttyräselkäinen, jonka mustalla puvulla säkenöivät kultaiset vitjat\nja joka aina seurasi keisaria kuin synkkä varjo. Naisten supatus\npainui aivan matalaksi... Vain linnut visersivät, loimilankojen\npainot kolkkuivat.\n\nSitten kätilö sylkäisi suustaan rapisevat siemenet. \"Mitä te oikein\nluulette, ovatko he susia vai ihmisiä?\"\n\n\"Ketkä?\" kysyi nuorin naisista.\n\n\"Kas, kas, sinäkin olet utelias!\" Kätilö silmäili ahnaasti\nmelooninkappaletta, josta hänen keltaiset hevosenhampaansa olivat\nkalunneet miltei kaiken lihan. Tuo luiseva eukko näytti hämärtyvässä\niltavalossa Kaaoksen tyttäreltä, joka ahmii puolikuuta. Mutta\nkankurin vaimo, joka kyyrötti pimennossa ja nyppi miettivästi\nvuohenkarvoja silkkimarjan värisestä puvustaan, jupisi: \"Tuho heidän\nylitseen! Augustuksen suku on kohta sammunut niinkuin taivaan\nruskotus, ja kenet he sitten keksivät? Luulisi, että palatsi on\nruton saastuttama, ja kuitenkin keisari ja hänen äitinsä säästyvät\nikäänkuin heillä olisi omat taikakeinonsa. Tavallisesti pysyttelen\ntäällä, en juuri astu oven ulkopuolelle. Mutta tänään, tänä iltana\nhaluttaa kuulla, miten linnan portit narisevat. Ja mitä sitten\ntapahtuu --\" Hänen äänensä painui epäselväksi mutinaksi.\n\n\"Keisari on kirottu\", sanoi kätilö. \"Hänellä on paha silmä. En tiedä\nmiten te menettelette, mutta puolestani suojelen itseäni tällä --\"\nHän työnsi kätensä puvun kauluksen alle, kopeloi ja veti esiin\nmustasta laavasta valetun pienen falloksen. Molemmat toiset katsoivat\nsitä kunnioittavasti. \"Kun jollakulla on paha silmä, on vallan\nyhdentekevää, aikooko hän pahaa vai hyvää, kiroaako hän vai siunaa.\nKaikki kääntyy kuitenkin pahoin päin. Liitto onnettomuuden kanssa,\nnähkääs! Minä sen tiedän. Mutta jumalat tahtovat, että viskattu kivi\ntässä tapauksessa palaa takaisin ja iskee heittäjäänsä ohimoon.\nJumalat valvovat aina, aina, ne ovat täälläkin, kehrinpuiden varjossa\nja tuolla uhritulessa...\" Hän osoitti laavapuikolla alttaria, josta\ntuikahteli valoa.\n\nHän aikoi jatkaa, mutta kankurin vaimo jupisi yhä itsekseen:\n\"Synkät ajat ovat edessä, tulipa mitä tuli. Sen jälkeen kun\ngladiaattorileikit kokonaan kiellettiin, kun ei enää ollut\npuhettakaan ilmaisesta viljanjakelusta, tulipalot alkoivat suuresti\nlisääntyä kaupungilla. Saamme ainakin valmistua siihen, että Roomasta\nhäviää kaikki ilo. Vai uskallatko _sinä_ nauraa, hampunpunojan nuori\nvaimo? Ja tuolla kukkulalla, tuolla --\" hän teki epämääräisen eleen\nolkapäillään -- \"siellä hallitsee peto eikä mikään ihminen. Taivaalle\nkiitos, että minun mieheni ei ajattele muuta kuin Eliksen pellavaa\ntai värjärien villatukkonäytteitä, sillä tavallinen kankurikaan ei\nole nykyään turvassa.\"\n\n\"Lähdetään, sanon minä\", keskeytti hampunpunojan vaimo\nkärsimättömästi. \"Ulos! On jo aika.\"\n\n\"Ei tämä tämäniltainen sinua koske\", nauroi kätilö. \"Kullakin\nsäätynsä ja ammattinsa, sinä näet vain hirttoköysiä, minä puolestani\nlapsivuoteita. Minä vedän ulos elämään, sinä ylös kuolemaan.\"\nHän hihitti kolkosti. Viekkaat silmät tuikkivat syvältä hämystä\nsen näköisinä kuin hän näkisi vastasyntynyttä lasta pestävän ja\nkäärittävän riepuihin. Hänen luisevilla kasvoillaan leikitteli ilme,\njossa oli hiven ammatillista mielenkiintoa... Tulevaisuus? Surkea,\nvastikään kohdusta vedetty lapsi. Menneisyyden alaston poika, jonka\nverinen ruumis vapisee syntymisen kauhusta! Kätilön villakalvosin\nheilahti taas ja hän teki peukalollaan ilkeän painalluksen. Sitten\nhän sanoi: \"Katsokaa, aurinko vaipuu jo. Jos haluamme jotakin\nnähdä ja kuulla, meidän on mentävä. Minusta tuntuu, kuin lähtisin\nkirvoittamaan lasta-\"\n\nNuo kolme naista nousivat. He vetivät tummat vaipankaulukset\npäälakensa yli. He olivat kaikki pitkiä naisia, he seisoivat siinä\nkuin kolme synkkää poppelia. Toimettomat kehrinpuut olivat jo\nvajoamassa kaikkihautaavaan varjoon. Vain loimien kannatintukki\nhäämötti epäselvästi uhritulen kajossa. Kun kankuri Lysiadeksen\nvaimo astui sen ohi, hän kumartui poimimaan lattialta limaisia\nmeloonin siemeniä ja viskasi kourallisen tuleen. Ne alkoivat\nrisahdella ja sähistä. Liekki kirkastui, hulmahti ylöspäin ja valaisi\nrautalankahäkit. Siltä taholta kuului taas sokaistujen lintujen rajua\nviserrystä, joka seuraavassa tuokiossa hävisi oven käyntiin.\n\n\n\n\n2.\n\n\nPalatinukselle johtavat kadut olivat mustanaan töllistelevää väkeä.\nKansa täytti torin, kukkulan rinteet ja lähellä sijaitsevien\npienten viinitupien katot, joukko käsityöläisiä ajautui tungoksen\ntyöntelemänä aivan liiman eteen. Hämärä kevättalven ilta. Virrasta\noli levinnyt kosteata sumua, joka takertui hyhmäisiksi pisaroiksi\nnaisten hiuksiin. Usvan sisässä paloivat roihuavat tulisoihdut kuin\nkirkkaat veritahrat tummassa vaatteessa. Aseiden räminää, toisiinsa\nsattuvien peitsien kalahtelua, vaununpyörien jyryä. Keisarillisen\nlinnan kaikista ikkunoista tulvi kimaltelevaa valoa; sitä lankesi\npuiston käytäville, sitä hehkui mustien pensaiden latvoissa.\n\nPortit avattiin.\n\nJäntevät numidialaiset orjat, jotka olivat seisoneet sisäänkäytävän\nedessä, tarttuivat rautarenkaisiin ja vetivät sivulle päin koko\nhartiavoimallaan.\n\nRaskaat oviparit aukesivat hitaasti. Ne levisivät kuin suunnattoman\nsuuren vaakalinnun siivet. Niiden saranoiden ruosteinen narina täytti\nkylmän iltailman, se jäi särisemään väkijoukon ylle ja kantautui\ntuulen mukana alas viinitupiin, joissa sotilaat ja käsityöläiset\nmaistelivat savivadeista campaialaista viiniä. Kankuri Lysiadeksen\nvaimo ystävättärineen kuuli hänkin tuon vinkuvan ja narisevan äänen.\nVahdissa seisovat sotilasvartijat ja poliisit kuuntelivat sitä\notsa miettivästi rypyssä. Se kaikui ilkeästi parhaillaan vaunuista\nkapuavan senaattori Cotta Messalinuksen korviin ja tunkeutui\nkantotuoliin, jossa vanha lakimies Cocceius Nerva istui kyyryksissä.\nLinnan edustalla seisovat katsojat näkivät puolihämärän käytävän\npaljastuvan.\n\nOli kuin pimeyteen olisi avattu luolan suu, josta kuumotti epäselvää\nvaloa. Siellä seisoi vieri vieressä elävinä kynttilänjalkoina\nmustapukuisia paasheja kuin pitkä rivi siroja ja jäykkiä\njumalankuvia, oikeassa kädessään tanakkavartiset, heikosti\nliekehtivät tulimaljat. Holvin aukko imi jatkuvasti vieraita. Kaikki\nnuo ylimykset, jotka joko varovasti astelivat vuoren rinteeseen\nladottuja portaita tai antoivat kuljettaa itsensä kantotuolissa\nsuoraan pitosaliin, herättivät väkijoukossa väliin hiljaista, joskus\nverraten kovaäänistä murinaa.\n\nAlhaalla kopisivat vielä kaviot ja vieri kevyitä juhlavaunuja. Saapui\ntummia, kultaisilla sileenien ja siipileijonien kuvilla koristettuja\nkantotuoleja. Käsityöläiset kurkottivat kaulojaan ja leipoivat\nkohmettuneita käsiään enemmän kylmän sään vuoksi kuin osoittaakseen\nsuosiota. Raskasverhoisesta _basternasta_, jonka etu- ja taka-aisat\noli sälytetty muuliparin väliin, laskeutui parhaillaan pieni, siro,\nkissannäköinen ylimys Sallustius Crispus, ja heti hänen jäljissään\ntulivat omissa kantotuoleissaan keisarin vanhat uskotut Vescularius\nFlaccus, Julius Marinus ja senaattori Lucilius Longus, jonka\nvärittömät ukonsilmät näyttivät kahdelta lasipalaselta.\n\nTasaisesti vierivillä reda-vaunuilla saapui Lucius Vitellius\npyylevänä ja ylhäisenä, mustat kulmakarvat otsan puolivälissä.\nSitten hajamielinen vanha historioitsija Cremutius Cordus räpyttäen\nujon näköisesti silmiään ja horjahdellen portaissa. Sitten --\nja tällä kertaa käsien pauke kasvoi aivan innokkaaksi -- iäkäs\nsenaattori Arruntius haroen valkoista partaansa ja kyhmyinen\nkotkannenä vilusta sinipunaisena. Vanhus antoi kantaa itsensä ylös\nrinnettä. Silloin tällöin hän työnsi päänsä kantotuolin verhoista ja\nkäänteli sitä edestakaisin kuin hämmästyksen vallassa. Kaikkialla\nvanhan muodollisuuden loukkaamista! Pieniä ilkeitä merkkejä, jotka\nkavalsivat uuden polven epäpyhän huolimattomuuden. Oli kirjoittamaton\nlaki, että juhlavieraiden olisi täytynyt tulla kantotuoleissaan\nsuoraan tricliniumiin, mutta sangen monet tulijoista kapusivat\niloisesti hälisten portaita, ja heidän joukossaan näkyi naisiakin,\nnaisia joilla ei olisi tuullut olevan täällä mitään tekemistä!\n\nEhtiessään ovelle Arruntius päästi närkästyneen murahduksen. Aelius\nSejanuksen setä, sotapäällikkö Junius Blaesus, joka oli käynnillä\npääkaupungissa ja komeili nyt monissa kunnianauhoissaan, ei viitsinyt\nodottaa, vaan työntyi vanhuksen edellä ovesta sisään. Käsien paukutus\ntaukosi jälleen.\n\nNyt riensi joukko hovipalvelijoita pitelemään suitsista kuopivia ja\ntömisteleviä hevosia. Ne kuuluivat Sejanuksen puolueen ritareille;\nniiden omistajat astelivat parhaillaan heleäväriset juhlapuvut\nliehuen portaita ylös. Melkein muodottoman lihava Caesonius Priscus,\njosta kierteli huhu, että hän oli syönyt rakastajattarensa tohvelin\nsaframikastikkeen kera. Isokokoinen ritari Marcus Terentius jykevät\ntummanpunaiset kädet nyrkissä, Domitius Ahenobarbus, jonka leukaa\nkoristi pomeranssinkeltainen tasattu parta. Ritari Geminius, joka oli\npitänyt koko edellisen yön tyttömäisillä ja iättömillä kasvoillaan\nvehnäleipänaamiota.\n\nAvarassa salissa heitä tervehti juhlapukuisen väen sorina. Maljatulet\nroihusivat, lyhdyissä paloi paljon vahakynttilöitä -- niistä levisi\nhiostavaa lämpöä, joka sai ilmassa leijailevan hiusrasvan hajun\ntuntumaan entistä voimakkaampana.\n\nJykevät mönjänpunaiset pylväät upposivat ylhäällä vallitsevaan\nhämyyn, joka peitti tumman kiilleupotteisen katon näkyvistä. Aina\nkun ilmanveto hiukan liikahdutti kynttilöiden liekkejä, seinistä\nvärähteli kuin vastaukseksi rauhatonta valoa. Himmeät paneelit\nnäyttivät ikkunoilta, joiden läpi kimaltaa tuon tuostakin kuun\nsäde. Illallisia varten koristettu sali oli melkein kolkko.\nVieraita vaivasi tunne, että heidän kauniit ja ylelliset pukunsa\nkäyvät mauttomiksi, -- että hihojen kultapunokset menettävät\nkiillon ja violetti ja vihreä ja punainen silkki rupeaa näyttämään\nkovin kauhtuneelta. Kiusallinen tunne! He vaelsivat edestakaisin\npöytien välissä tai istuivat epävarman näköisinä pehmustetuille\npyörösohville. He ottivat vastaan ja sovittivat miten kuten\nohimoilleen kosteat lehväseppeleet, joita alastomat pikkupojat\nkantoivat niinikoreissa. Aina tuon tuostakin eteishallista\nkajahti nomenclatorin huuto. Hän pärisytti vieraiden nimiä kuin\nkomennussanoja, ja joka kerta hänen kaikuva, ilmeetön virkaäänensä\njäi humisemaan neljännesminuutiksi suureen aulaan ennen kuin hälveni\njonnekin katonrajaan.\n\nAlettiin jo ryhmittyä pöytiin. Hovin seremoniamestari apulaisineen\njuoksenteli edestakaisin puolikuun muotoisten, vain kolmelle\nhengelle varattujen penkkien välissä ja ohjasi illallisvieraita\nedeltäkäsin määrätyille paikoille. Keisari viipyi yhä. Se kylläkään\nei huolettanut ketään, -- tiedettiin, että hänellä oli tapana\ntulla vasta kun kaikki toiset olivat jo koolla. Vanha senaattori\nArruntius käänteli harmistuneen näköisenä kyömynenäänsä, johon\ntunkeutui kuumennetun viinin hajua... Hän näki ympärillään pelkkiä\nnuoria aatelisia. Painaessaan ohimoilleen tahmeata seppeltä\nhän loi kateellisen silmäyksen sille taholle, missä joukko\nsukuylimystön vanhoja herroja par'aikaa asettui leposohville:\nhistorioitsija Cordus, hyväntuulinen lakimies Nerva hilpeät rypyt\nsilmäkulmissaan, hiljainen ja arvokas Lucius Calpurnius; viimeksi\nmainittu näytti olevan omissa ajatuksissaan niinkuin hän olisi\nkovin pohtinut sukulaisensa Pison itsemurhaa. Kynttilät tuikkivat\nraskaissa kultaisissa haarajaloissa. Pöydille oli säästeliäästi\nsirotettu ruusun terälehtiä, mutta ne alkoivat jo käpristyä lämmön\nvaikutuksesta.\n\nVihdoin tricliniumiin ilmestyi ylipäällikkö Germanicuksen leski\nAgrippina valkoiset kasvot hyvin jäykkinä, melkein musta puku yllään.\nHän vastasi ylpeällä nyökkäyksellä vieraiden tervehdyksiin. Heti\nhänen jäljissään tuli ryhmä aatelisnaisia -- sotaväen komentajan\nVaruksen leski Claudia Pulchra, Geminiuksen nuori vaimo Mutilia\nPrisca, hento ja yskänpuuskien kiusaama Claudia Procula, senaattori\nVitelliuksen puoliso Sextilia, jonka turpeat käsivarret olivat täynnä\nsinipunaisia viluläikkiä aina niiltä kohdin, missä iho ei peittynyt\nkultarenkaiden alle.\n\nSenaattori Cotta Messalinuksen sieraimiin leyhähti mieto viinin\ntuoksu. Hän istui kunniapaikalla pienen pöydän ääressä, sormuksin\nkoristetut tylpät kädet ristissä vatsan päällä. Hänen pöytätakkiinsa\noli kirjailtu kultaisia akanttuksenlehtiä ja niistä näytti\nlankeavan sitruunankeltaista valoa kaksoisleukaan, lihakkaaseen\nnenään ja poskiin. Hän kiversi hiukan paksua ylähuultaan, niin että\nhampaat paljastuivat, nuuhki ilmaa ja siristeli silmiään. Sitten\nhän kääntyi vieressä lepäilevän Geminiuksen puoleen ja huomautti\ntarkoituksellisen vakavasti, että tuoksusta päättäen tarjottiin\nvain huonoa campanialaista eikä jaloa _caecubumia_. \"Yhdeksän yhtä\nvastaan, me saamme tyytyä villisian neljännekseen. Ole hyvä ja siirry\nhiukan, aion riisua sandaalini. Laupiaat jumalat, kuinka vesi on\nkylmää!\" Hän työnsi varovasti lumivalkoiset jalkansa pesumaljaan ja\norja rupesi hellävaroen valelemaan niitä haalealla vedellä.\n\nSuklaanvärinen hindu kulki äänettömänä pöytien välissä pitäen\nedessään leveää hopeatarjotinta, jolle oli ladottu viinimaljoja:\nhöyryävän kuumaa punaviiniä, _caldaa_. Jalkojenpesun seremoniaa\nkesti vain lyhyen tovin. Pienet aleksandrialaiset paashit juoksivat\nedestakaisin loiskuttaen vettä lattialle ja heilutellen lämmitettyjä\npyyheliinoja. Messalinus istui hetken aikaa ihan jäykkänä, molemmat\njalat tungettuina pesuvatiin. \"Epikuros eli vedellä, leivällä ja\nKythnos-juustolla, mutta pitääkö sen välttämättä merkitä sitä, että\nepikurolaisten olisi elettävä samoin?\" sanoi Geminius valittavalla\näänellä. \"Olisin tahtonut olla läsnä noilla päivällisillä, jotka\nMucius Lentulus Niger tarjosi Julius Caesarille. Merisiiliä\nsaframikastikkeessa, Adrianmeren ostereita, Ravennan mustaviiruisia\nhyötysimpukoita kerman kera, rastaita ja parsaa, viimeksi mainittua\nvahvassa sipulikastikkeessa... Edelleen, osteripiiraita, keltaisia\nraakkuja ja sisilialaisia merivuokkoja...\"\n\n\"Pidä varasi\", hymyili Cotta Messalinus. \"Sinä puhut ruokalajeista\nkuin Horatiuksen Nasidienus.\" Geminiuksen ääni muuttui yhä\nsurkeammaksi: \"Jos saisin syödä, en puhuisi, mutta koska en saa\nsyödä, koetan ottaa korvauksen puhumalla. Nasidienus? Joutavia! Niin\nkauan kuin caesar viipyy, meidän ei tule olla turhan muodollisia, vai\nmitä arvelet?\"\n\nMessalinus nojautui patjaa vasten ja nautti silmät ummessa\npyyhinliinan ripeistä liikkeistä. Sormukset välähtelivät\nhänen käsissään, paksut kasvot hohtivat kuin vanha kulta.\nHetken ajan heidän taholtaan pöytää kuului vain katkonaisia\nhuudahduksia: Kahdenlaisia punaisia kilpikaloja... emäsian\nutareita ja luumuilla täytetty villisian pää... keitettyä\ntavinsiipeä... hanhenmaksapiirasia viikunoiden kanssa -- Tarentumin\nkampasimpukoita...\n\n\"Mitä he puhuvat?\" kysyi historioitsija Cordus senaattori\nCalpurniukselta, joka parhaillaan ojensi jalkojaan, jotta pieni\nlakeija voisi sitoa kiinni hänen sandaalinsa. Vanhus hymyili juroa\nhymyä eikä vastannut mitään. Historioitsija kumartui lähemmäksi\nnaapuriaan: \"Omituista, mutta en oikein erota kasvojasi. Liekit\npalavat niin kirkkaasti. Aioin ottaa mukaan nuo egyptiläiset\nsilmälasit, mutta unohdin ne lähtökiireessä. Miten on, onko caesar jo\ntullut?\" -- \"Hän tulee vasta paistin aikana\", murahti Calpurnius.\n\nTällä välin eteishalliin tulvi yhä uusia vieraita. Capualaisten\nruukkujen sinettilakat ritisivät parhaillaan juomanlaskijoiden\nsormissa ja viini lorisi maljoihin, kun ruhtinas Drusus näyttäytyi\novella.\n\nHän tuli aivan yksin. Tiedettiin, että hänen vaimonsa oli kokenut\nvaikean synnytyksen samaan aikaan kuin kaupungissa vietettiin\nGermanicuksen hautajaisia. Memmius Regulus ehti kuiskata laintutkija\nNervalle, että ruhtinatar aikoo levätä vielä seitsemän päivää\nvuoteessa; nuo pienet kaksoset ovat niin runnelleet hänen ruumistaan\nja hän pelkää kauniin ihonsa rypistyvän; lääkärit, kätilö ja\nastrologit kehoittavat varovaisuuteen --. Mutta salin toiselta\npuolelta, missä istui hilpeä ryhmä nuoria ritareita, kajahti vilkas\ntervetulon huuto. Drusus pyyhkäisi kastanjanvärisiä kiharoitaan,\nhymyili. Hänen kultapunoksinen attikalainen pöytätakkinsa kimalsi\nylellisesti -- puvun hieno kangas kiristyi tukevien hartioiden\nkohdalta niin että sen olisi luullut repeävän. Sitten hän asteli\nhiukan notkahtelevin askelin salin poikki. \"_Salvete, illustrissimi\net clarissimi!_ Kas niin, ojentakaa minulle malja. Ei, ei,\nsallikaahan! Valitsen itse paikkani, minua huvittaa olla istumatta\n_tähän_ pöytään.\"\n\nJa hän käänsi mielenosoituksellisesti selkänsä sille taholle,\nmissä kaartinpäällikkö Sejanuksen ystävät maistelivat viiniä ja\nkuiskailivat keskenään. Äänet hiljenivät pakostakin. Huoneessa\ntuntui lievää jännitystä. Mutta katkennut keskustelu pääsi vauhtiin\nensin nuorten ritarien pöytäkunnassa, ja vähitellen sali täyttyi\npuheensorinasta.\n\n\"Kuulitko, mitä hän sanoi?\" kysyi Cotta Messalinus senaattori\nRegulukselta. Hän alensi ääntään, niin ettei vasemmalla puolen oleva\nritari Geminius sitä erottanut. \"Asia ei liikuta minua vähääkään,\nmutta... Ihmettelen, missä Sejanus viipyy. Nykyään kaikki juoksevat\nhänen perässään, hänen asuntonsa eteisessä tulvii väkeä enemmän kuin\ntäällä, hän kauppaa aivan häpeämättömästi virkoja ja arvonimiä. Kun\nhän tulee huoneeseen, katso tarkasti hänen suupieltään. Lyön vetoa,\nettä siinä on vielä mustelma. Ehei, ei hän ole kompastunut, -- hän on\nsatuttanut sen Drusuksen nyrkkiin.\"\n\n\"Niin, siitä puhutaan, mutta eihän se ole varmaa\", virkkoi Regulus.\n\nCotta Messalinus katseli uteliaasti hänen kasvojaan, jotka\nriippuivat veltoilla poskipusseilla ja joiden iho kiilsi himmeästi\njoko arabialaisesta voiteesta tai hiestä. Niin, hänen teki mieli\nhuomauttaa, että hän oli toista mieltä. \"Ja muuten, olen kuullut\npuhuttavan, että sinäkin olit läsnä ja näit kaiken tuon. Onko se\ntotta? Kerrotaan, että meidän vallaton kruununperijämme on murskannut\nhäneltä kulmahampaan.\"\n\nRegulus tuijotti miettivästi hopealankakoria, johon oli ladottu\nvehnäleipiä. \"Huonosti noussutta taikinaa, luulisin. Ajat muuttuvat\nja leipurit niiden mukana. Onhan mahdollista, että Drusuksen ja\nSejanuksen välit ovat kireät. Pretoriaanien päällikkö on joka\ntapauksessa hänen vaimonsa ystävä\", hän lisäsi nopeasti.\n\nMutta nyt ilmestyivät viiniruukut. Messalinus kääri nautinnollisin\nelein silkkitakkinsa hihansuita, ryhdistyi, työnsi vatsansa eteenpäin\nja upotti pyylevät sormensa vehnästen sekaan. Sitten hän jupisi\noikealla suupielellään: \"Noiden Livillan kaksosten laita ei mahda\nolla oikein... Kuinka huonoa vehnää! Sanon niinkuin sinäkin, ajat\nmuuttuvat, maku ja hienostus sammuu maailmasta ja olemme suin päin\nvajoamassa barbariaan. Luulisi istuvansa keskisäädyn pöydässä.\nMutta sitähän ei sovi ihmetellä! Nuo kynttilänjalat, hopeakulhot\ntuolla ja nämä pienet nelisnurkkaiset ruokaliinat ovat semmoinen\ntodistuskappale, että vain ihmettelen ja vaikenen. Panehan pilan päin\nmerkille, Regulus, kuinka kauan meidät pakotetaan käyttämään samaa\nserviettiä. _Mirabile!_ Hm... hm... En tahdo sanoa mitään, eturuoka\nja makkarat ovat varmaankin aivan erinomaisia.\"\n\nHän tarttui maljaan, kostutti varovasti torvimaiset huulensa ja\nmaisteli.\n\nTänä hetkenä tapahtui kuitenkin jotakin, mikä hetkeksi pysähdytti\nhyvään vauhtiin päässeen keskustelun. Ovella seisova nimenhuutaja\noli juuri nähnyt Aelius Sejanuksen ilmestyvän eteiseen ja riisuvan\nviittaansa. Hän arveli, että keisari tulee niinkuin tavallista heti\npretoriaanien päällikön jäljessä. Eikö eteisessä tungeksinutkin\nmustapukuista väkeä ja eivätkö palatini-sotilaat jäykistyneet\nasentoon...? Nomenclator ei jäänyt odottamaan. Hän kiiruhti\nruokasalin ovelle, kohosi varpailleen ja ilmoitti jännityksestä\nkimeällä äänellä hänen majesteettinsa Rooman keisarin.\n\nKaikki puhe taukosi. Vain siniset ja vihreät karttuunitakit\nkahisivat ja pienet hopeamaljat olivat äänessä. Illallisvieraat\nojentuivat, ponnahtivat, kapusivat ähkien ja puuskuttaen seisomaan.\nKaikki kasvot olivat kääntyneet ovelle päin. Hetken aikaa salissa\npitivät keskustelusta huolta ritisevät lampunsydämet ja isossa\nvaskikattilassa kirisevät makkarat. Sitten, liian myöhään,\nnimenhuutaja ymmärsi, mikä hirveä kommellus hänelle oli sattunut ja\naivan mykistyi hämmingistä.\n\nOvesta astui kalpea, kopean näköinen, kyttyräselkäinen mies. Hän\nilmestyi saliin ypö yksin. Eteisestä tosin kuului pretoriaanien\nkypäröiden helinää... Sejanuksella oli yllään tumma syreeninvärinen\npöytätakkinsa ja miltei musta aluspuku. Kultavitjat säkenöivät\nkuperalla rinnalla, hänen päänsä näytti tuossa tuokiossa aivan\nuppoavan hartioiden väliin; valkoiset kasvot, joilla leikki\nomituisen runneltu ja uhitteleva hymy, olivat ylpeästi kenossa.\n\"Jumalien nimessä, pyydän... Istukaa taivaan tähden, loukkaatte\nhyvää tapaa...! Kas niin, herrat ritarit ja senaattorit,\nistukaahan kaikin mokomin --\" Ja illallisvieraat istuutuivat nolon\nvähäpuheisina. Heidän kielensä ei aluksi tahtonut oikein kääntyä,\nheidän kasvonsa venähtivät pitkiksi ja he tuijottivat kuin ymmällään\nkaartinpäällikköä. Senaattoreilta ei myöskään jäänyt huomaamatta\nDrusuksen silmien tuima välähdys. Mutta Sejanus ei näyttänyt\nkatsovankaan sille taholle. Hän asteli hiukan notkuvin säärin huoneen\npoikki, hymyili ja heilahdutti tuon tuostakin kättä oikealle ja\nvasemmalle. Hänen kasvoistaan paistoi selvä mielihyvä. Hän näytti\nhalukkaasti ottavan vastaan kaiken tuon säikkyvän ja valppaan\nhuomaavaisuuden, joka oli oikeastaan tarkoitettu hänen herralleen.\n\nMieliala vilkastui vasta vähitellen. Seppeleet rasahtelivat ja\nkeikkuivat illallisvieraiden ohimoilla, maljat kalahtelivat\npöytälevyä vasten. Vanha lakimies Cocceius Nerva kuunteli\nhyväntahtoisen suopeasti Lucius Vitelliuksen huomautuksia, jotka\nkoskivat milloin tulleja ja monopoleja, milloin lihan hintoja ja\nviinin huonoutta, milloin virallisen valtionsyyttäjän Terentius\nAferin paisuvaa työmäärää. Vitelliuksen kulmakarvat ilmaisivat\nkuin kaksi mustaa osoitinta, milloin keskustelu hipaisi luvattoman\nrajoja. Hän antoi silmäluomiensa painua raskaasti alas, muikisti\nsuutaan ja kumartui lähemmäksi: \"Katsohan heitä, katso heidän\nkasvojaan... Huomaatko, kuinka Messalinus tunnustelee viinin makua\naivan kuin pelkäisi, että se on myrkytettyä. Ei, niin pitkälle\nei ole tultu! Mutta ystävien kesken, -- en pane suurtakaan arvoa\nCaesarin naurettavalle hyveellisyydelle. Hän on jo saanut vastaansa\nkoko rahvaan. Ei enää gladiaattorileikkejä, ei rahalahjoja\neikä saturnalioita. Hän sitoo kukkaron nauhat tiukemmalle kuin\nAugustus-vainaja, joka sentään osoitti joskus ihan Uskomatonta\nkitsautta. Ja mitä ajattelet hänen eläimistään? Hänen kissoistaan ja\nriikinkukoistaan? Hullunkurista! Vai onko siinä järkeä? Jos mikään\non täysin epälatinalaista niin ainakin se! Kerrotaan, että caesar\nkielsi metsästysretken Casertassa sillä verukkeella, että meidän\nAhenobarbuksemme oli nylkenyt jäniksen elävältä, ha-ha-haa!\"\n\nVitellius hytkyi pidätetystä naurusta. Oli tavattoman vaikeata puhua\nhiljaa, lähipöydissä meluttiin jo niin, että Nerva tuskin kuuli\nhänen sanojaan. Vanha lakimies istui siinä myhäilevänä ja suopeana\nja hillityn pilkallisena, nyökkäili päätään joka huomautukselle,\nsiristi naururyppyjään ja muuten näytti aivan lintukoiran näköiseltä,\n-- lintukoiran, joka huomaa joutuneensa viiriäisten keskelle.\nHiljainen hymy kareili hänen suupielissään. Kirkkaat ivalliset\nsilmät mittailivat Vitelliuksen kaksoisleukaa ja paksuja sormia,\njotka näyttivät vain odottavan hetkeä, jolloin ne saavat sukeltaa\nkastikkeeseen. Hän nautti. Hän antoi valon ja hälinän huuhtoa\ntajunnastaan kaikki epämieluisat ajatukset, mikäli ne pyrkivät\nesille. Kynttilät tuikkivat. Maljojen kalina oli kuin uhrisoittoa\nniiden höyryävien lihapatojen jumalille, joiden tuoksu kyllästi\nruokasalin sakeaa ilmaa.\n\nIllalliset alkoivat _ab ovo_. Lattialla ritisi munankuoria ja\npienet lusikat upposivat valkuaiseen, joka oli kiehutettu sopivan\nkovaksi. Egyptiläiset pojat avasivat viiniruukkuja. Niiden ruskeat\nsavimahat oli kiedottu jääkääreisiin tai ne törröttivät lumella\ntäytetyissä vaskiämpäreissä. Kuusivuotisia kreikkalaisia ja vuotta\nnuorempia campanialaisia viinejä, lakanpunaista _caecubumia_, paksua\nja muskotille tuoksuvaa _chiumia_, helmeilevää tummanpunaista\nfalernolaista, _mareoticumia_, jota juotiin kalaruokien kanssa:\n_pisces natare oportet!_ Sivupöydälle oli ladottu pullottua Veronan\nkirpeätä jälkiruokaviiniä, josta keisarin tiedettiin erikoisesti\npitävän ja jota hän säännöllisesti tarjosi, kun ehdittiin juustoon ja\nkuiviin leivoksiin.\n\nMutta Tiberiusta ei kuulunut ja useissa pöydissä hänen poissaolonsa\nherätti vilkkaan mutta hiljaisen keskustelun, joka tuon tuostakin\naiheutti naurunpurskahduksia. Kuinka, aikooko hän todella ilahduttaa\nmeitä poissaolollaan? Siinä tapauksessa meille tarjotaan vain\nvillisian neljännes ja kuminajuustoa. Niin hänen tapaistaan. Jos\nParrhasios eläisi ja maalaisi hänestä muotokuvan, hän pukisi hänet\nsäkkiin, panisi päähän narrinlakin, toiseen käteen rahakukkaron,\njoka on ommeltu aivan umpeen, ja toiseen säästäväisyysediktin. Hän,\nTiberius Claudius Nero, ei muuten sylje viiniin. Nuorempana hän\noli aika juopporatti ja sotilaat nimittivät häntä Biberius Caldius\nMeroksi. Kerrotaan, että hän juo vuorokausikaupalla, että hän on\njuonut Pomponius Haccuksen ja vanhan Calpurniuksen pöydän alle ja\nsen jälkeen hoiperrellut laatimaan tuota ediktiä, jossa kielletään\njulkinen suuteleminen!\n\nVaikka senaattori Vitellius yritti puhua aivan kuiskaamalla, hänen\nympärillään naurettiin niin, että hän kohotti tavantakaa öljyisiä\nsilmäluomiaan ja vilkaisi pelästyneenä ovelle. Keisari pysyi yhä\npoissa. Melu kiihtyi.\n\nOli ruvettu tarjoamaan jo ruokahalua kiihottavia maukkaita eturuokia,\netikalla ja pippurilla maustettuja melooninviipaleita, happamia\nvihreitä kurkkuja, mustia oliivinmarjoja ja herkkusieniä. Cotta\nMessalinus odotti turhaan tryffeleitä. Niitä ei näkynyt. Muuten\nhän huomasi parhaaksi yhtyä iloiseen keskusteluun, joka sopi niin\nhyvin yhteen muskotintuoksuisen punaviinin kanssa. \"Ei, kuulkaahan!\nTiedättekö, mitä caesar sanoi, kun Rufus piti valita senaattiin\nja Haterius huomautti, että mies ei ainakaan voi vedota suuriin\nesi-isiin? Se tapahtui vuonna kuusikymmentä yhdeksän, tai oliko se\nseitsemänkymmentä? Yhdentekevää. Hän sanoi: 'Minun käsitykseni mukaan\nRufus on oma esi-isänsä. Sangen vähän ylimyksellistä, vai kuinka?\"\n\nRitari Geminius, joka makasi veltossa lepoasennossa hänen vasemmalla\npuolellaan, nyrpisti siroja punattuja tytönhuuliaan: \"Hän ei ole\nmikään mies, saati ylimys. Hän on androgyyni. Mitä minuun tulee,\nolen vain yhden ainoan kerran, _anno_ kuusikymmentä, maannut\nhermafrodiitin kanssa, mikä muuten maksoi täsmälleen yhtä paljon\nkuin maukas partakala, neljätuhatta sestertiusta pyörein luvuin.\nMuuten tyydyn naisiin. Mutta jos kohteliaisuus vaatii meitä matkimaan\nCaesaria, me uneksimme pian joka ikinen noista pulleista ruskeista\nefebeistä... Oh, suo anteeksi, Messalinus, unohdin sinun olevan siinä\n--\"\n\nSenaattorin turpeat kasvot eivät värähtäneetkään. Hän kertoi\nparhaillaan ivallinen hymy suun ympärillä, kuinka Gallus ja\nHaterius, nuo kaksi irvihammasta, olivat nolanneet keisarin. \"Niin,\ntehän tiedätte, huvittavinta on tuo, että hän niin kiivaasti\nvastustaa kaikkia arvonimiä. Hän ei tahdo olla enempää _rex_ kuin\n_imperatorkaan_, vaan jotakin siltä väliltä, ylen sekavaa ja\nvaatimatonta... Niin, ensin nousi Gallus puhumaan ja sanoi ikäänkuin\nerehdyksessä 'hänen pyhä majesteettinsa', jolloin Tiberius rypisti\nkulmiaan ja Haterius, tuo koiranleuka, pyysi kuuluvalla äänellä\nanteeksi Galluksen puolesta, että tämä oli rohjennut loukata hänen\npyh... oh, anteeksi, hänkin sotkeutui sanoissaan! Ja nyt nousi\nGallus toistamiseen ja nuhteli Hateriusta, että tämä tekee pilkkaa\njumalallisesta majest... ei, hiidessä, hän tahtoi vain saada\nsanotuksi: hänen pyhyydestään!\"\n\nRegulus, Geminius ja lähellä istuva Vitellius purskahtivat nauruun.\nReguluksen poskipussit notkuivat aivan kuin ne olisi täytetty\npähkinöillä, Geminius nauroi vinkuvaa, piipittävää ja jossakin\nmäärin säännösteltyä naurua. Vitellius hytkyi ikäänkuin häntä\nolisi kutitettu jalkapohjista. Nauru häipyi hopeavatien kilinään.\nIntialainen palvelija kiersi pöydästä toiseen raskaine tarjottimineen\nja vieraat kurkottuivat poimimaan osteripiirakoita. Geminius\nupotti hyvin varovasti ruusunpunaiset sormensa vielä lämpimään\ntaikinamaiseen seokseen ja virkkoi raukeasti: \"En pidä hänen\ntavastaan tulla yksin senaattiin. Ennemmin tai myöhemmin hän saa\ntakaraivoonsa kiven. Yksinvaltiaiden veri on haluttua, kansaa ei\npidä uhmata...\"\n\nMutta Messalinus loi huolestuneen katseen sille taholle, missä leveä\npronssinen tarjoilupöytä notkui hopeakulhojen painosta. -- \"Me saamme\ntuumankokoisia makkaroita, niin varmasti kuin oraakkeli ennustaisi\nsen\", hän kuiskasi silmiään siristäen. \"Missä ovat viikunakurpat,\npunasiipirastaat, kananlihapasteijat? Missä ovat flamingonkielet\nja makrillinmaksa? Missä...? Philemon ja Baukis tosin tarjosivat\njumalille vain maalaisruokaa, mutta siihen aikaan ei Simoksen\nkeittokirjaa ollut vielä ilmestynyt, emmekä me sitä paitsi ole\njumalia --\"\n\nOmalla paikallaan maisteli historioitsija Cremutius Cordus hiljakseen\ntummanpunaista ruokaviiniä. Kynttilöiden, vihreiden lamppujen tulet\nlepattivat niin kirkkaasti -- hänen kuulonsa ei sekään ollut kovin\nhyvä, mutta pahinta kiusaa tuottivat sumeat silmät. Hän kuivasi niitä\ntavantakaa servietillä. Mitä enemmän hän kuivasi, sitä ilkeämmin\nkyynelkanavista valui vettä. Vanhukselta oli jäänyt kokonaan\nhuomaamatta tuo äsken sattunut kommellus; hän oli kyllä kuullut\nnomenclatorin huudon, sipsuttavat askeleet, kypäröiden helinän, ja\npäätellyt äkillisestä hiljaisuudesta, että joku saapui ja jotakin\ntapahtui. Juhlapuvut, illallisvieraat, ametistinväriset nojatyynyt,\nmaljat, lusikat ja piiraat sulivat pelkäksi epäselväksi massaksi,\njossa välähteli yhtä epäselviä valokohtia: hopeakannujen kimmeltävää\ntähtiusvaa ja kynttilöiden tulipilviä. Joku istui hänen vieressään.\nJoku toinen toisella puolen. Hänet oli tungettu kahden miehen väliin.\nHän oli erottavinaan Lucius Calpurniuksen voimakkaan äänen vasemmalta\npuolen, mutta oikealla kaikui hyvin matala altto. Ja tällä kertaa\nhistorioitsija kääntyi alttoäänen taholle: \"Kuinka, eikö caesar\nvieläkään ole tullut? Suo anteeksi... oletan, -- silmissäni on\njotakin vikaa --\"\n\nTuntematon pöytätoveri vastasi: \"Ei. Mutta Caesarilla on tapana antaa\nodottaa.\"\n\n\"Kuinka?\" aloitti vanhus uudelleen. \"Joku on tullut saliin. Huomasin\nsen siitä, että kävi niin äänettömäksi. Jos minulla vain olisi\nsilmälasini --\"\n\n\"Sinä kuulit varmaan Sejanuksen tulevan\", sanoi alttoääni.\n\nVanha historioitsija istui kumarassa ja pudisteli kaljua päätään\naivan kuin olisi syvällisesti pohtinut omia epäilyksiään. Hänen\nsilmänsä vuotivat yhä ja oikea käsi teki tuon tuostakin hapuilevia\neleitä, sillä hän ei nähnyt osteripiirakkaa eikä viinimaljaa. Kaiken\naikaa hän muovaili huulillaan tuota monesti kuultua nimeä: Sejanus...\nSejanus... \"Muistini ei ole aivan luotettava\", hän sanoi sitten,\n\"sekoitan helposti ihmiset ja asiat, mutta eikö hän ole sama Sejanus,\njoka heitettiin ulos palatsikoulusta?\"\n\n\"Mahdollista\", vastasi alttoääni jäykästi.\n\n\"Tuo Sejanus, jota sanottiin ystäväni Aelius-vainajan äpäräksi?\"\n\n\"Niin kerrotaan.\"\n\nVanhus tuijotti leipävatia ja rupesi ajatuksissaan työntämään sitä\nsisään juhlatakin poviaukosta. Hän oli kokonaan vaipunut muistojensa\nvaltaan, Kuihtuneita kasvoja jäykensi syvä mietiskely. \"Mutta\nsilloinhan hän on juuri sama Sejanus, jolla on selässään kyttyrä\",\nhän jatkoi. \"Olen usein kuullut hänen nimensä, mutta en milloinkaan\nole tullut kiinnittäneeksi häneen huomiota. Tämä Sejanus, niin\nminulle on kerrottu, määräilee ja komentaa itse Caesariakin. On aivan\nmerkillistä, miten paljon hänestä puhutaan aivan kuin noista ulkomaan\neläimistä, joita on tuotu sirkukseen ja joiden kyttyrän päälle\nvoidaan panna satula, jotta lapset saavat ratsastaa. Taivas nähköön,\nvarmaan punaviini nousee päähäni, en tavallisesti sekaannu ihmisten\nasioihin! Mutta... mitä aioinkaan sanoa? _Anno_ kuusikymmentäkaksi\nmuistelen eläneen erään hunajaleipurin, hänen nimensä oli Mellicus\nja koko ammattikunta halveksi ja ivasi häntä. No? Mitä enemmän\nhe sylkivät hänen päälleen, sitä parempia torttuja ja krokaaneja\nhän leipoi, ja viimein hän kiipesi parhaaksi kaakunkoristajaksi\nihan pelkästä raivosta. Kim nyt puhuit tuosta Sejanuksesta, tulin\najatelleeksi, että asia on luultavasti aivan sama. Tarkoitan: jotakin\nsen tapaista.\"\n\n\"Minä en puhunut Sejanuksesta\", vastasi alttoääni kuivasti.\n\nJa vasta nyt vanha historioitsija Cordus huomasi, että äänettömyys\noli vallannut sekä tämän että lähipöydät. Hän oli puhunut aivan\nyksin, iloisella, kankealla ja hiukan juorunhaluisella äänellä.\nYmpärillä oli risahtamattoman hiljaista. Saattoi miltei kuulla, miten\nöljy pulpahteli heikosti vihreissä savilampuissa. Lucius Calpurnius,\njoka istui vanhuksen vasemmalla puolella, nyki häntä ehtimiseen\ntakinhihasta, mutta ukko ei sitä huomannut eikä olisi ymmärtänyt,\nvaikka olisi huomannutkin. Nyt hän vihdoinkin vaikeni, jossakin\nmäärin hämillään ja epäselvästi peläten, että oli tullut puhuneeksi\nliikoja. Olisi saattanut kuvitella olevansa mykkien illallisilla.\nCocceius Nerva, joka lepäsi saman pöydän ääressä kuin Vitellius\neikä selvästi kuullut, mitä Sejanuksen ja Corduksen pöytäseurassa\npuhuttiin, kumartui huolestuneena vierustoverinsa puoleen.\n\n\"Mitä hän oikein höpisee?\" hän kysyi. Mutta Vitellius laski\nmerkitsevästi silmäluomensa alas. \"Hän höpisee itselleen\nkuolemantuomion\", hän vastasi.\n\nMaljojen kalke, pienten osterilusikoiden kilahtelu ja tukahdutetut\nröyhtäisyt kävivät äänekkäämmiksi. Tricliniumin perälle oli\nilmestynyt soittokunta; nyt he tarttuivat mustiin ja punaisiin\nluuhuiluihin ja kalistimiin. Tulet lepattivat. Ilma oli sakeata\nhien hajusta. Musiikki antoi jonkin verran vauhtia katkenneelle\nseurustelulle, ja Cotta Messalinuksen pöydästä kajahti tuon tuostakin\niloinen naurunpurskahdus, nyt paljon rajumpana kuin äsken, viinin\nja lämpimän eturuoan terästämänä. Soitto vinkui ja kumisi. Huilut\nolivat vanhuuttaan raihnaisia, ne olivat säestäneet jo edellisen\nkeisarin pitoja. Niiden kapeissa torvissa oli kait hämähäkinverkkoja\nja monen vuosikymmenen tomua! Sävelet hajosivat oudosti tämän suuren\nruokasalin voiteilta tuoksuvaan holviin. Seinät kaikuivat vastaan\naivan kuin niiden takana olisi toinen, aavemainen soittokunta\npuhaltanut huilujaan.\n\nCotta Messalinus huomasi, että uusi ruokakerta teki juhlallisesti\ntuloa keittiöstä saliin -- sen näki kyllä ruskeiden orjapoikien\nhätäilystä. Viini kihisi hänen päässään. Hän puhui innostuneella,\nhiukan samealla äänellä vanhoista triumviraatin aikaisista\njuhlista, _amimetobioi_-kerhon illallisista, joiden ruokalajit\naleksandrialainen tohtori Filotas oli huolellisesti ja vesi\nsuupielissä jäljentänyt muistelmateokseensa: mustarastaita parsan\nkera, metsävuohen kylkeä sopivasti kuparinruskeaksi käristettynä ja\nAmbracinan vuonien lihaa tervanvärisen polttavan _anthosmium_-viinin\nkanssa! Ei, tuo kaikkein korkeimmasti keisarillinen punaviini,\njota hindupalvelija nyt tarjosi, se ei tosiaankaan, huomatkaa,\nGeminius ja Regulus, -- se ei ollut oikein... oikein... -- siitä\nlähti korianderinjyvien haju niinkuin kehnoista ruokaviineistä.\nJumaliste, meidän vatsojamme ei toden totta hemmotella! Muuten näkee\nkaikesta, että Tiberius on saanut kulinaarisen koulutuksen Balkanin\nleireissä. Ja samaa on sanottava hänen perhepolitiikastaan. Tosiaan\nkasarmimaista teloittamista; ensin tuhotaan haitalliset sukulaiset\nvaimon puolelta, sitten annetaan uskollisen prokuraattorin tehtäväksi\nsaattaa päiviltä veljenpoika Germanicus, lopuksi salamurhan\nkypsyttämistä, kunnes tulee ylipäällikön lesken, Neron, Drusillan,\nDrusilluksen, Agrippinillan, Caligulan vuoro --! Messalinus tunsi\nkesken puhettaan, kuinka ritari Geminius potkaisi häntä rajusti\nnilkkaan. Olikin jo aika. Tuli aivan hiljaista. Huilut, rummut ja\nharput vaikenivat.\n\nNomenclator ilmestyi hikoilevana ovelle ja ilmoitti toisen kerran\ntänä iltana, nyt aivan käheällä äänellä, hänen majesteettinsa Rooman\nkeisarin.\n\nOvesta astuvaa vanhaa miestä tervehti suosionsorina. Mutta se oli\npelokasta ja kovin heikkoa. Heti Tiberiuksen jäljissä tulivat\nliktorit valkoisissa liinaviitoissaan, punaisella nauhalla solmitut\nraippaniput olkapäillään. Leveät kirveenterät välähtelivät synkästi.\nNiistä heijastui silloin tällöin valotahroja keisarin kasvoille.\n\nHän ilmestyi saliin patsasmaisena ja tylynä, kuin jokin liikkuva\nkivikuva, jonka ohimoihin on alkanut kasvaa homeenväristä jäkälää.\nTuiman haukannenän yläpuolella kohosivat umpimielisyyden kyhmyt\nja niiden välissä näkyi tumma, pystysuora ryppy. Lähellä istuvat\nluulivat huomaavansa hänen suupielissään ja nenän seutuvilla alkavaa\nvanhuuden pehmentymistä, tuota surun hämyä, johon yhteenpuristetut\nhuulet vähitellen sulavat ihmisiän viimeisellä neljänneksellä.\nAmetistinhohtoisesta purppurapuvusta, sen kultasoljesta ja\nkauhtuneista koruompeleista lankesi hiukan väriä kuoppaisiin\nvalkoisiin poskiin. Hän tervehti muodollisesti. Hän rypisti otsaansa\nhuomatessaan, että illallisvieraat nousivat seisomaan. Sitten hän\nviittasi liktoreille, ja nämä seurasivat herraansa mestauskirveet\nja raipat tanassa. Jokainen huomasi, miten kumaraksi vanhan\nyksinvaltiaan ryhti oli käynyt, miten raskaasti hän käveli permannon\npoikki.\n\n\"Agamemnon\", kuiskasi Regulus vierustoverilleen niin hiljaa, että\nsanat kuolivat lamppujen sihinään. \"Luulisi, että hänen selässään\nratsastaa painajainen... Murhattujen sukulaisten varjot!\"\n\nSoittokunta oli keisarin saapuessa tarttunut huiluihin ja\nkäsirumpuihin. Matala, livertävä ja kaliseva musiikki rupesi\nuudestaan manaamaan kaikuja ruokasalin seinistä. Tricliniumiin\nkannettiin miltei juoksujalkaa hiiliastioita. Tiberiuksen oli vilu.\nHän vajosi raskaasti tummanpunaisella karttuunilla verhotulle\npenkille vastapäätä Germanicuksen leskeä. Agrippina oli tähän\nasti istunut tuolillaan kuin marmoriveistos, mykkänä ja jäykkänä,\nottamatta lainkaan osaa seurusteluun; mutta nyt hänen päänsä kohosi\nja hän nytkäytti ivallisesti alahuultaan. Niin, hän ainakaan\nei nöyristellyt! Tiberiuksen piti selvästi nähdä, miten vähän\nkunnioitusta valkoiset ohimohiukset herättävät silloin kun niihin\nheijastuu kirveenterien valo ja veripunaisen manttelin hehku.\n\nJuhlat olivat muuten jo hyvässä vauhdissa, viini oli tulista ja\nmaurilaispojat kantoivat sisään uusia hopeatarjottimia. Valkoista\nkananlihaa, josta kohoili voimakas ryytien tuoksu, sorsaviilokkia\nja villisian paistia. Palatsin scissor -- huolellisen koulutuksen\nsaanut paistinleikkaaja, jonka paloittelutaito ilmeni erikoisen\nselvästi, milloin hovissa tarjottiin sitkeälihaista, vartaassa\npaahdettua metsäkarjua -- asettui pöydän ääreen keittiösapeleineen\nja aloitti toimensa. Kesken kaiken ruokasalissa kajahti Tiberiuksen\nkuiva, hiukan pilkallinen huomautus: \"Minun täytyy korostaa,\nettä pippuria ja inkivääriä on käytetty paljon säästävämmin kuin\nystäväni Messalinuksen pidoissa. Vetoan uusiin tulliasetuksiin,\nsillä hallitsijan on oltava kaikkien esikuvana. Metsäsikaa on vain\npuolikas, se olisi muuten jäänyt syömättä. Pyydän erikoisesti\nhuomauttaa, että se on saman makuista kuin kokonainenkin.\"\n\nSen sanottuaan hän ojensi kätensä ja tarttui mehua tihkuviin\nlihapalasiin. Senaattorit murensivat niitä sormien välissä nolon\nnäköisinä. Vitellius antoi silmäluomien vaipua ja kulmakarvojen\nkohota, Messalinus teki torvimaisilla huulillaan äänettömän eleen:\nSanoinhan...! Nyt oli paksuvatsaiset ruukut nostettu lumella\ntäytetyistä kulhoista ja niiden punainen mehu valui maljoihin.\nSoittokunta eksyi yhä syvemmälle säveljuoksutusten sokkeloihin,\nnaputti arvelevasti tamburiineja, kumahdutti päättävän hätälyönnin ja\najautui kolmeneljäsosatahtien myrskyyn, joka sai harput kilisemään\nja huilunäänet liehumaan kuin kaleerien märssypurjeet. Tiberius oli\njo monta kertaa luonut tutkivan katseen sille taholle, missä Sejanus\nonki kastikkeessa uiskentelevia lihanviipaleita. Kaikki huomasivat,\nettä keisari oli jostakin syystä levoton... Mustat rypyt hänen\notsallaan syventyivät. Suun ympärille oli leviämässä rauhaton ja\nhämmentynyt värähtely.\n\nÄkkiä hän keskeytti syöntinsä. Hän naulasi jäänharmaan katseen\nAgrippinan kasvoihin: \"Kuinka on, ystäväni? En näe täällä Asinius\nGallusta.\" Agrippina nytkäytti suupieliään ja sanoi kuivasti: \"Ei.\nEt näe.\" -- \"Sinähän asut hänen kodissaan\", jatkoi Tiberius nyt\nsilminnähtävästi levottomana. \"Missä hän viipyy? Miksi hän ei tule?\"\nMutta ylipäällikön leski alkoi varovasti murentaa kananpaistia\netusormen ja peukalon välissä. \"Kuinka minä voisin sen tietää. Hiukan\nmyöhäistä muuten, tuo sinun huolenpitosi --\"\n\nKynttilöistä tipahteli vahaa, niiden sydämet kärysivät. Salin ilma\nahdisti hengitystä, sen voi kyllä huomata Caesarista. Lumella\njäähdytetyt viinit eivät kylmyydestään huolimatta tuoneet mitään\nlievitystä tricliniumin kuumuuteen, jossa hien ja öljyjen haju kävi\nhetki hetkeltä voimakkaammaksi. Senaattorit hikoilivat. Paashit\nkantoivat juuri saliin uusia lepattavia haarakynttilöitä, kun\nTiberius kohottautui leposohvalta. Hän seisoi tovin ajatuksissaan.\nVoideltujen ohimohiuksien tupsuihin osui hiukan tuikkivaa valoa, ja\nne kimalsivat aivan kuin kultalankakruunu, jota päänarri käyttää\nkaikkien narrien juhlassa.\n\nTiberius sanoi hyvin hitaasti ja väsyneesti: \"Ei, en kiusaa teitä\npuheella. Olen kutsunut teidät tänä iltana syömään villisian\npuolikasta, ritarit ja senaattorit. Sillä eihän tiedä, milloin\nvoin tarjota teille kokonaisen... Pitäkää tätä muistojuhlana. On\nkulunut tasan kuusi vuotta siitä, kun ensi kerran valmistin teille\nkeisarilliset illalliset. Monet teistä muistavat, että niissä\ntarjottiin myös rastaspaistia taatelien kera.\"\n\nVaikka hänen suupielissään kareili hymyä, hän rypisti kulmakarvojaan\nja torjui käsientaputukset: \"Nyt ei ole rastaiden aika. On talvi.\nJostakin syystä -- samantekevää miksi -- haluan palauttaa mieliinne\nsanat, joilla torjuin ehdotuksen, että minun nimiini rakennettaisiin\ntemppeleitä. Puhun teille nyt samaa, mitä olen julkisesti puhunut\nsenaatissa. Minä olen vain kuolevainen ihminen, täytän vain\nvelvollisuudet, jotka kuuluvat ihmisille. Ja vakuutan teille,\nkansan isät, että minulle riittää, jos voin täyttää ensimmäisen\nsijan teidän joukossanne, ja tämän jälkimaailmakin toivottavasti\nmuistaa. Älkää taputtako käsiänne. Jälkimaailma on kyllä tekevä\nmuistolleni riittävästi oikeutta, niin, enemmän kuin riittävästi,\njos se uskoo, että olen ollut esivanhempieni arvoinen, osoittanut\nkestävyyttä vaaroissa enkä pelännyt ihmisten vihaa, milloin on ollut\nkysymys julkisesta hyvästä. Sellaiset ajatukset ovat temppeleitä,\njoita toivon teidän rakentavan sydämiinne. Niissä ovat kauneimmat\nmuistopatsaat ja säilyvät kunniapatsaat... Sillä kivestä rakennetut\novat vain hoitamattomia hautoja, jos jälkipolvien tuomio kääntyykin\nvihaksi. Sen tähden rukoilen liittolaisiani, kaikkia kansalaisia\nja jumaliakin... viimeksi mainittuja, että he antaisivat minulle\nhyvän omantunnon ja selvän tiedon velvollisuuksista heitä ja\nihmisiä kohtaan, ensiksi mainittuja, että he kiittäen ja suopeasti\nmuistelevat, mitä olen tehnyt ja mitä olen ollut, kun kerran kuolen\n--\"\n\n\"Mitä hän jaarittelee?\" mutisi senaattori Regulus. Mutta ritari\nGeminius, joka kuunteli sormet ristissä leuan alla, taivutti\nsurullisesti suupieliään. \"Jumalat! Jälkimaailman tuomio! Mietin\njuuri, kumpi on väsyttävämpää, hänen kaunopuheisuutensa vai hänen\ntekopyhyytensä. Omantunnon rauhan hän kyllä olisi valmis myymään\nhopearahasta.\"\n\nTiberius jatkoi: \"Minä olen elänyt pitkään ikään. Kim tulee kesä,\nohimoissani pysyy sittenkin lumi. Minulla on nyt kunnia, valta ja\nvoima maan päällä, kruunu ja purppura. Jumalat ovat suoneet minulle\nmelkein kaiken, mitä ihminen toivoo sokeudessaan, mutta mitä hänen\nei pitäisi toivoa. Keisarina minulla on syytä iloita, että työni on\nkoitunut siunaukseksi, ja isänä kiitän jumalia siitä, että siemeneni\nkukoistaa ja versoo. Minä alan tulla kovin vanhaksi, nähkääs...Sanon\nnyt teidän kuultenne ja niinkuin seisoisin alttarin edessä, että\nkoko elämäni ajan olen pyrkinyt vain hyvään. Olen uhrannut hyveelle\npaljon enemmän kuin ihmissilmä näkee, ja jos olen tehnyt väärin,\ntulkoon kirous pääni päälle. Hyvä omatunto sallii minun puhua näin.\nJumalat, jotka katsovat vaikuttimiin eivätkä tekoihin, eivät anna\nluottamukseni heihin joutua häpeään. Suokoot he minulle rauhallisen\nvanhuuden ja tyynen lopun, kun se aika koittaa. Ja te puolestanne,\nantakaa minulle anteeksi villisian puolikas. Ritarit ja senaattorit,\ntämä on ehtoollisateria. Kenties se onkin viimeinen, jonka tarjoan.\nTämän puvun ja tämän kruunun minä heitän pian yltäni, puku on kovin\nraskas ja diadeemi puristaa otsaa. Se päivä on lähellä, jolloin\nluovutan hallitustaakan konsuleille tai jollekin muulle. Tämän vain\ntahdoin saada sanotuksi --\"\n\nHän vaikeni ja istuutui syvän, painostavan hiljaisuuden vallitessa.\nIllallisvieraat katselivat toisiaan neuvottomina. Ei tapahtunut ensi\nkertaa, että Tiberius vihjaili pian tapahtuvaan eroonsa -- varmaan\nhän aikoi vetäytyä viljelemään kaalia niinkuin Sulia -- mutta tällä\nkertaa hän puhui sekä väsyneemmin että painokkaammin kuin ennen.\nKynttilät tuikkivat. Näytti kuin lukemattomat valoneulat olisivat\nnopeasti ommelleet hiljaisuuden tiheätä vaatetta.\n\nJa juuri kun Cotta Messalinus aikoi kuiskata jotakin ritari\nGeminiukselle, hän sattui katsomaan siihen pöytäseuraan, jota\nkyttyräselkäinen Aelius Sejanus kunnioitti läsnäolollaan.\nKaartinpäällikön valkoisista kasvoista paistoi huonosti salattu\nvoitonilo. Niin, kuka oli tuo joku, jolle kruunu ja viitta oli\npäätetty luovuttaa? Vieraat tuijottivat aivan ymmällään lamppuja\nja toistensa kasvoja ja omia kynsiään. Ruhtinas Drusus nosti juuri\nmaljaa huulilleen. Hänen kätensä vapisivat.\n\nMutta Tiberius nojautui raskaasti patjaa vasten, sulki silmänsä,\nhymyili. Ensi kerran pitkiin aikoihin hänen kireä ilmeensä\ntosiaan suli hymyksi, hiukan väkinäiseksi ja ohueksi kylläkin,\nmutta hymyksi joka tapauksessa. Se siis oli sanottu. Painavasti\nja peruuttamattomasti. Sanottu lähimmälle ystäväpiirille,\npuolittain virallisella muistoaterialla, ja sitä paitsi niin selvin\nkääntein, ettei kukaan voinut erehtyä luulemaan sitä joutavaksi\nmuodollisuudeksi. Hän oli jo kauan sitten suunnitellut näin --.\nValtakunnan asiat oli saatettu toivottuun järjestykseen, rauhan ja\nhyvinvoinnin ajat jatkuisivat kyllä... niille oli laskettu vankka\nperustus. Tiberius istui tovin silmäluomet melkein ummessa. Äänten\nhumu ja musiikki tekivät niin hyvää, hän antoi kevyen illallissorinan\nhuuhtoa aivoistaan kaikki tuskalliset ajatukset. Hiilipannuista\nkihosi miellyttävää lämpöä.\n\nOli hyvä näin. Silmät ummessakin hän saattoi elävästi nähdä poikansa\nDrusuksen, jonka pörröinen tukka kimalteli kastanjanruskeana ja jonka\nkasvoilla värähteli vielä nuoruuden toimelias rauhattomuus. Hän\najatteli Sejanusta, jolle hän pian uskoisi osan hallitushuolista.\nAjatukset kulkivat ihmeen levollisina -- siitäkin huolimatta, että\nkeisari tunsi otsassaan Agrippinan jääkylmän ja purevan katseen.\n\nTällainen mieliala oli harvinainen vieras hänen huoneessaan.\nKohtalon ja hänen välillä oli useimmiten vallinnut sotatila, hän\noli taistellut alituista huonoa onneaan vastaan, joka muutti hänen\nhyvät aikeensa epäonnistuneiksi teoiksi. Hallitushuolet seisoivat\njuroina ja kolkkoina vartijoina hänen keisarintuolinsa vieressä. Ei,\nne eivät nukkuneet, vaikka hänen omat silmänsä joskus ummistuivatkin\nväsymyksestä. Mutta nyt? Kenties jumalilla ei enää ollut mitään\nonnettomuutta hänen varalleen. Hänelle suotiin lepo ja hän ansaitsi\nsen. Tiberius tunsi seisovansa kuin pyramiidin harjalla. Tänä iltana\nhän saattoi katsoa pitkän päivätyönsä huipulta, lakien, ediktien ja\nasetusten, yleistä hyvää ja tapojen puhtautta edistävien tekojen\nvuorelta siihen luvattuun maahan, jonka hän valmistui luovuttamaan\nkansalleen. Ja kaikki, mitä hän näki hengessään, oli sangen hyvää.\nHieno hymy sai toisen kerran hänen huulensa pehmenemään. Hän kuuli\naskeleita, kuuli sotilaiden peitsien kalahtavan ja avasi luomensa.\n\nHänen edessään seisoi Asinius Galluksen lähetti. Mies ojensi\nkohteliaasti tervehtien sinetöidyn kirjeen.\n\nJo repiessään sitä auki Tiberius tuli äkkiä hyvin voimakkaasti\ntietoiseksi kohtalon läsnäolosta, joka sittenkin, satunnaisista\nhyvänmielen hetkistä huolimatta, oli ja pysyi tosiasiana. Hän nosti\nkirjeen aivan silmiensä tasalle ja luki. Se oli lyhyt ja muodollinen,\nsenaattori Gallus pyysi kohteliaasti anteeksi, ettei hän voinut\njättää vaimonsa kuolinvuodetta ja tulla juhliin. Keisari läpäytti\nkirjettä kädenselällään, läpäytti vielä kerran... Agrippina katsoi\nhäneen pöydän yli, sanantuoja katsoi, ympärillä olevat herrat\nkäänsivät päänsä ja tuijottivat. Tuhat tulimmaista, oliko hänen\nkasvoissaan nokea? Ei, kirjeeseen ei tule mitään vastausta... pelkkä\nsatunnainen välikohtaus, juhlat jatkuvat keskeytymättä. Mutta\nkynttilät palavat nyt sinisemmin kuin äsken. Niiden sydämiin kehittyy\nkarstaa, ne pitäisi niistää...\n\nTällä välin oli sivupöydissä alettu kuiskailla. Hiljainen utelias\nsupatus levisi pöytäseurasta toiseen. Keisariin luotiin pälyileviä ja\nhiukan humaltuneita katseita. Kukaan ei tiennyt mitään varmaa, kaikki\nhautoivat aavistuksiaan. Matala keskustelu häipyi tuon tuostakin\nastioiden kalinaan, mutta siinäkin oli ilkeä sointi, aivan kuin\nviinimaljoissa olisi ollut särö. Tiberius nojautui veltosti pieluksia\nvasten ja leikitteli neuvottoman näköisenä isolla punakylkisellä\nomenalla. Oli ehditty jälkiruokiin, hän oli ajatuksissaan poiminut\nsen hedelmäkorista ja hypitteli sitä nyt kämmenellään väsyneenä,\nmiettivänä, yhä epävarmasti myhäillen. Vihdoin hän ojensi sen\nAgrippinalle:\n\n\"Ole hyvä, maistahan tätä minun mielikseni. Minulle tämä on liian\nmakea.\"\n\nVasta nyt hän huomasi, että ylipäällikön lesken kasvot kävivät\nvalkoisiksi kuin lumi. Agrippina tuijotti kauhuaan salaamatta omenaan\nja vanhan miehen sormiin, jotka litistivät sitä. Hän melkein änkytti:\n\"Suo anteeksi, minä en voi --\"\n\n\"Kuinka? Mikä sinun oikein on...? Etkö voi syödä?\"\n\nAgrippina kokosi kaiken voimansa saadakseen kuiskatuksi: \"En voi\nsyödä mitään, minkä _sinä_ tarjoat.\"\n\nOmena vieri kolisten pöydälle. Onneksi oli alettu uudestaan soittaa,\neikä kukaan toinen, Sejanusta lukuunottamatta, kiinnittänyt\nerikoisempaa huomiota tuohon, mitä keisarin pöydässä tapahtui.\nTiberius valitsi parhaillaan pieniä kuivia leivoksia vadilleen, mutta\nhänen päänsä oli painuksissa, hänen sormensa vavahtelivat niin, että\npurppurapuvulle vieri vehnänmuruja. Mustat, kultahelaiset luuhuilut\npuhalsivat ilkeän pitkäveteistä häähymniä ja symbaalit kumahtelivat\nsamalla tapaa kuin _anno_ seitsemänsataaseitsemänkymmentä, toukokuun\naamuna, jolloin Germanicus ajoi juhlavaunuissa Pyhää Katua pitkin.\nKeisari oli näkevinään hänen ruumiinsa -- murhatun veljenpojan\npöhöttyneet kasvot ja kaulan, jossa siniset myrkynjäljet laajenivat\nkuin mustetahra vaatteessa. Soitto soi. Agrippina istui maistamatta\nsuupalaakaan, salissa kuiskailtiin yhä. Veronan punaviini läikkyi\nmaljassa kuin veri, ja kun Tiberius kastoi siihen kuohkeata leivosta,\nse imeytyi siihenkin kuin veri kankaaseen.\n\nHän ei huomannut Agrippinan lähtöä. Se tapahtui jolloinkin\nkreikkalaisten mantelien ja luumukorien välillä -- leski nousi,\nkumarsi jäykän ylpeästi ja asteli ovelle. Hänen jäljissään poistuivat\nkaikki ne ylimysnaiset, jotka olivat ottaneet osaa illallisiin\nja istuneet nukkemaisen hiljaisina kovilla, kapeilla, epämukavan\nkorkeilla norsunluutuoleilla.\n\nMutta juhla alkoi vasta nyt täydellä todella. Nyt, kun kupariset\nruokakulhot oli kannettu pois ja pöydät notkuivat makeasta ja\nkeveästä pikkusyötävästä, _bellariasta_ -- Vatusicus-juuston,\nkuivien torttujen, viikunoiden, päärynähillomaljojen ja pyöreiden\nsuolaisten keksien röykkiöistä -- vieraat riisuivat hiostaneet\npukunsa ja vetivät ylleen uudet kuivat, ohuet ja kimaltelevat\npöytätakit. Hopea-astioiden joukkoon ilmestyi uusia jääkääreisiin\nkiedottuja ruukkuja. Välkkyviä, melkein mustia savipulloja ja siroja\ncapualaisia, joiden kaula ja kyljet olivat käyneet huurteeseen.\nRuskeita möhömahaisia ja homeenvihreitä, lukinverkkojen peittämiä\namforoja. Maurilaispojat juoksentelivat edes takaisin pöytien välissä\nja permannolle heitetyt ruoantähteet ritisivät heidän jaloissaan.\nKuumuus kävi painostavaksi; hiki norui kaikilta kasvoilta, tuoreet\nlehtiseppeleet, jotka oli kastettu orvokkiveteen, rupesivat painumaan\nyhä enemmän kallelleen.\n\nSejanus, senaattori Vitellius ja ritari Geminius olivat väitelleet\nMarcus Terentiuksen ja ritari Ahenobarbuksen kanssa lombardialaisten\nmaatilojen vuokrankorotuksista; mutta Vitelliuksen ääni rupesi\nkäymään pehmeäksi ja molemmat ritarit, toinen kalpea ja naismaisen\nsiro, toinen jäntterä ja karkeapiirteinen, maistelivat ahkerasti\nhopeamaljoistaan. Sejanusta tuo ryhmä ei enää huvittanut. Hän kuivasi\nhajamielisesti ohimoitaan, sanoi jonkin huomautuksen egyptiläisestä\ntytöstä, joka parhaillaan esitti yksintanssia huoneen keskilattialla.\nVarmaan ilmassa oli sakeata öljynhajua, -- kaartinprefektin\nvalkoiset kasvot kiilsivät hiestä. Ja huolimatta siitä, että hän\npiti niin pitkiä taukoja, ennenkuin nosti huulilleen viinimaljan,\nhänen silmänsä kimalsivat hiukan humaltuneesti kuopissaan. Soiton\nja puheensorinan läpi kajahti tuon tuostakin Drusuksen nuorekas\nnaurunpurskahdus tai Tiberiuksen kuiva, kantava virastoääni.\n\nNähtyään kruununperillisen nousevan pöydästä Sejanus pakotti huulensa\nhymyyn ja lähti nopeasti astelemaan hänen luokseen. Drusuksen silmiin\noli jo kehittynyt humalan lasimainen jäykkyys; hienot punaiset\nhiussuonet näkyivät silmämunissa selvemmin kuin tavallisesti.\nSejanus sanoi kuin ohimennen, että hänen velvollisuutensa oli pyytää\nanteeksi Vicus Tuscuksen kulmassa sattunutta ikävää kommellusta. Hän\nhuomautti väkinäisesti naurahtaen olevansa jo paranemaan päin --\nnyrkinisku ja yhden kulmahampaan menettäminen, hän arveli, eivät ole\nniin suuriarvoisia seikkoja kuin hyvä ystävyys. Mutta Drusus katseli\nhänen kuperaa ja valkoista otsaansa, hänen punaista kapeata suutaan\nja pientä leukaansa julkean halveksivasti eikä sanonut mitään.\nHetken aikaa nämä kaksi miestä seisoivat siinä vastakkain... Soitto\nkumisi. Ympärillä naurettiin jollekin hullunkuriselle kaskulle, pieni\ntanssijatar hipaisi ohi liidellessään molempien miesten kyynärpäitä\nja kuitenkin heidän ympärillään näytti vallitsevan vihantäysi\nhiljaisuus.\n\nSitten Sejanus ojensi hiukan epävarmasti kätensä. Se työntyi ilman\nläpi kämmenpuoli ylöspäin käännettynä ja aivan hikisenä, kylmänä.\nDrusus ei huomannut sitä. Ylenkatseen syvät rypyt ulottuivat kahtena\npystysuorana vakona hänen suupielistään leukaan asti. Hän siristi\nsilmiään ja pyörähti kantapäillään. Sitten hän asteli muitta mutkitta\nritari Ahenobarbuksen luo. Hän tarttui tätä käsivarresta ja nauroi\nheleästi: \"Kas vain, herra ritari Punaparta! Tule, meidän täytyy\netsiä pesumalja. Olen saanut käsiini likaa meidän kaartinprefektimme\ntakista. On kuin upottaisi sormensa endivia-salaattiin --\"\n\nKeisari oli hänkin käyttänyt hyväkseen juominkien alkamista\nseurannutta yleistä rauhatonta liikehtimistä ja noussut paikaltaan.\nHänen ruumiinsa tuntui raskaalta; viini humisi korvissa. Paksujen\nvihreiden vahakynttilöiden sydämet savusivat ja niiden käry aiheutti\nhänen silmissään kirvelevää hehkua. Kreikkalainen lääkäri Kharikles,\njoka tapansa mukaan katseli tutkivasti herransa jokaista kasvojen\nvärettä, pani hiukan huolestuneena merkille nuo pari sinistä\nohimosuonta, jotka pullistuivat kalpean ihon alla... Tiberiuksen\nvalkoiset hiukset liehuivat hiukan vedossa. Hän asteli salissa ruumis\nkumarana.\n\nVihdoin hän lähestyi epävarmasti hymyillen Vitelliuksen, Cotta\nMessalinuksen, Geminiuksen pöytäseuraa. \"Kas niin, hyvät herrat...\nojentakaahan minulle viiniä. Ei, ystäväni, ei _caecubumia_ vaan\nveronalaista. Enkö sinustakin, Vitellius, menettele oikein,\njos väistyn ajoissa? Kenties tarjoan vielä ystävilleni suuret\nläksiäisjuhlat. Purppuran riisuminen poikani hyväksi... Vai\nuskoitteko tosiaan, että minun ikäiseni mies jaksaa loppuun asti\npitää kiinni valtiovaunujen ohjaksista? Eihän toki. Hyvinkin\npian noudatan Sullan esimerkkiä ja hankin itselleni maapalstan.\"\nHän nojautui koko ruumiinsa painolla kultaompeleisiin patjoihin\nja alkoi hiukan neuvottomasti myhäillen puhua noista muhkeista\nmarmorilinnoista, jotka Augustus-vainaja oli antanut rakentaa\nCaprin saarelle. Siellä oli mehiläisten surinaa, sineä, meren\nloisketta kallioriuttoja vasten, tuulen huokailua tamariskeissa ja\nrannalla lojuvia kalaveneitä. Kaikkea tuota kuvaillessaan hän piti\nsilmäluomensa ummessa aivankuin niiden hienot suonet olisivat olleet\ntäynnä lyijyä.\n\nHerrat katselivat toisiaan epävarmoina, hiukan huvittuneina.\nTavanmukainen synkkä ilme oli tänä iltana kuin pyyhkäisty pois\nTiberiuksen kasvoilta ja hänen ryppyiset ukonhuulensa, jotka\nimeytyivät niin tuiman näköisesti ikeniin, vetäytyivät haparoivaan\nhymyyn. Lucius Vitellius lakaisi sormillaan keksinmurusia\njuhlatakiltaan. Hän ei mielellään kohottanut kasvojaan, hän tunsi,\nettä ne paljastaisivat aivan selvästi hänen ajatuksensa. Vanha\nnarri, hän mietti, -- vanha ja tunteellinen narri...! Runoilijat\nvoivat puhua tuulesta ja meren loiskeesta, mutta sopiiko se\nvaltion päämiehelle, jonka sitä paitsi luulisi saaneen siitä\nkyllikseen Rhodoksessa, kun hän vielä söi maanpakolaisen leipää...\nSaturnalia-kuningas...! Mitä hullutusta...!\n\nVain senaattori Messalinus käytti hyväkseen tilaisuutta ja rupesi\nkiertäen kaartaen puhumaan ehtyvistä varoistaan, menetetyistä\nmaakiinteistöistään, niistä romahduksista, joita hänen yksityisissä\nliiketoimissaan oli parina viime vuonna tapahtunut ja jotka saivat\nhänet, jumala paratkoon, näkemään unta kerjuusauvasta. Hän puhui\nliehitellen ja äänekkäästi, vatsa kylläisenä ruoasta, pidättäen\nröyhtäisyjä ja muuten aika lailla tyytyväisenä sekä päärynähilloon\nettä juustoon ja viiniin. Leveiden hihojen kultakoristeista levisi\nohutta keltaista kajoa hänen kaksoisleukaansa ja poskiin, joiden\nsileäksi ajeltu iho oli alkanut kiiltää kuin kultavadin pohja.\nKuusinumeroiset luvut vierivät kuin herneet hänen torvimaisilta\nhuuliltaan. Tiberius kuunteli tavallista suopeamman näköisenä.\nMutta hän vastaili vain katkonaisesti, vaipui ajatuksiinsa, oli\npitkän tovin vaiti. Hän näytti yht'äkkiä kovin hervahtaneelta; tumma\npurppurainen juhlapuku valui raskaille ja sotkuisille poimuille. Ei,\n-- äänten humu ei voinut lahjoa hänen korviaan, ei myöskään viini,\njota hän joi tänä iltana ahkerammin kuin pitkiin aikoihin. Mitä\nenemmän vanha keisari maisteli Veronan viiniä, sitä selvemmin hän\nkuuli nuo äänet, jotka koko ajan sipsuttivat, kahisivat, puhuivat\nsoiton ja melun alla --\n\nHän yritti pakottaa äänensä keveäksi: \"Suokaa anteeksi, minä en\nvarmaan ole parhaissa voimissani tänään. Pääni on raskas, ehkä\nse johtuu viinistä... Muuten, kaikki tuo mistä puhutte on hyvin\nmielenkiintoista...\" Mutta hänen äänensä kuulosti soinnuttomalta.\nHän huomasi Cotta Messalinuksen jauhavien huulien äkkiä pysähtyvän,\nnäki Vitelliuksen kohottavan päänsä ja vilkaisevan hämmästyneenä\nhänen kasvojaan. Ja hänen omissa silmissään oli varmaan jotakin\nvikaa. Tuo kiusaava ja aavemainen hämy, joka sai liekit näyttämään\nniin vaimeilta, ympärillä olijain kasvot ihmeellisesti muuttumaan,\nniin että hän tunsi lepäävänsä kulta- ja silkkipukuisten porsaiden,\nmäyrien ja hyeenojen seurassa! Ihmisten naurussa oli vinkuva ja\nröhkivä kajahdus. Soitto soi, mutta huilut eivät puhaltaneet ulos\nvaan imivät sisäänsä ilmaa; kävi vaikeaksi hengittää. Tiberius nojasi\naivan jäykkänä patjoihin, varjot hänen silmiensä alla näyttivät\nkahdelta suurelta mustelmalta.\n\nHän näki selvästi, mitä muutamien kadunvälien päässä tästä\njuhlasalista parhaillaan tapahtui. Haudattu, unohtuneeksi luultu\nkappale elämää --! Vaikka kukaan ei sitä tiedä, vaikka Messalinus yhä\npuhuu kassakirstuistaan, hän, vanha tarkkakorvainen keisari, kuulee\numpeen lyötyjen ovien narinan. Se on kuin hautapaasien avaamista.\nHänen oman menneisyytensä haudan...\n\nHän voi nähdä naisen, joka makaa vuoteella, turhaan ja tuskallisesti\nponnistellen kauheaa välttämättömyyttä vastaan, pieniä hikihelmiä\nmustan tukan rajassa ja huulet vavahdellen. Hän kuulee hänen\nhengityksensä sihinän, vaikka juhlavieraat nauraisivat vielä kovemmin\nja huilunsoittajat puhaltaisivat keuhkojensa pohjasta. Hän ei erota\nselvästi noita kalpeita kasvoja, joista väri ja lämpö pakenee hetki\nhetkeltä. Ne sulavat tuohon vuosien takaiseen hämyyn, jossa kuuluu\nlapsen leperrys ja nuoren äidin puvunkahina. Niin, Vipsania kuolee!\nVipsania, Agrippan tytär menee pois! Humu ja soitto yltyy yhä\nkovemmaksi. Hopeavadit kalisevat, kynttilänsydämistä kihoaa ilkeätä\nkatkua, eikä kukaan tiedä, että nämä ovat hautajaisjuhlat. Sekö on\nsiis vastaus minun rukouksiini, jumalat? Myönnetään, te osaatte\nvalita ajan ja hetken, milloin isku sattuu! Niin, mutta minä olen\nvanha taistelija, minä en pyörry verenhajusta --\n\nTiberius tuskin tiesi, että hänen huulensa jupisivat ja että vieraat\nolivat sen kyllä huomanneet. Kesken Cotta Messalinuksen itsekylläisiä\nsanoja hän oli selvästi kuulevinaan Agrippinan tylyn, purevan äänen,\njoka soi syvällä hänen korvakanavissaan: \"Hiukan myöhäistä muuten,\ntuo sinun huolenpitosi.\"\n\nTiberius nousi kuin unissaan ja nyökkäsi hajamielisesti\npöytäseuralleen. Kuinka tukahduttavaa oli! Aistien luonnoton\nherkistyminen aiheutti, että hän kärsi niin kauheasti tänä iltana\nsavusta ja kuumuudesta. Hän käveli raskaasti sinne tänne juhlasalissa\nja virkkoi tuon tuostakin jonkin sanan illallisvieraille mutta\nhuomasi oman äänensä petollisen onttouden.\n\nKesken vilkasta puhelua vanhan Arruntiuksen kanssa hän vaipui\najatuksiinsa: Taivaan nimessä, enkö osaa säilyttää edes ulkonaista\nmuodollisuutta...! Ja minkä vuoksi? Mitä _hänen_ elämänsä tai\nkuolemansa minulle enää merkitsee? Onko se merkinnyt yhtään mitään\nviimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana...? Ei, ei mitään. Kuinka\nsaatoin aavistaakaan, että se tulisi tuntumaan kuin suonenisku. Ja\nkuitenkin, voinko edes varmasti sanoa, että todella kärsin par'aikaa\njostakin hyvin raskaasta ja ikävästä menetyksestä? Viini nousee\npäähäni, mutta en tule humalaan. Annan vain liian suuren arvon\ntunneseikoille, siinä kaikki. Kun asiat ovat monen vuosikymmenen\ntakaisia... Kuinka ohimoitani kuumottaa! Makuulle mennessä otan\nunilääkettä, tiedän, etten voisi vaipua uneen. Mitä sanoo äiti? Miksi\nAgrippina katseli minua niin pitkään ja ilkeästi? Omena... niin kai,\nmyrkytetty omena, niin hänen täytyi kuvitella --\n\nMutta ääneen hän virkkoi: \"Mitä sanoinkaan? Todellakin, Arruntius,\nilmassa on erikoinen haju. Eikö egyptiläinen musiikki sinustakin,\nystäväni, sovi paremmin hautajaisiin kuin illallisiin? Nuo huilut...\"\nHän katseli väsynein ja raukein silmin vanhan senaattorin kyömynenää\nja partaa eikä tajunnut, mitä puhui.\n\nPermannolle heitettiin kultajauheella värjättyjä pähkinöitä.\nAlastomat deliciae-lapset, joita pyrähti saliin kaikista ovista,\nalkoivat tirskuen ja meluten poimia niitä lattialta. Sytytettiin\nlisää soihtuja, maurilaiset paashit niistivät kynttilöitä, mutta\nTiberiuksesta tuntui kuin ilkeä haju ei silti olisi haihtunut... Hän\nasteli telmivien lasten keskellä, hänen silmissään oli harhaileva ja\netsivä katse; mutta vaikka Tiberius huomasi Sejanuksen viittoilevan,\nhän ei mennyt sille taholle salia, sillä jostakin syystä\nkaartinprefektin tutkiva katse ja valkoiset, ylpeät kasvot ärsyttivät\nhäntä tänä iltana. Pähkinät rapisivat hänen sandaaliensa alla; hän\noli vähällä kompastua.\n\nVihdoin keisari keksi joukosta vanhan ystävänsä Nervan. Laintutkija\nistui ypö yksin suuren haarakynttilän valossa ja pikemmin kostutti\nhuulensa punaviiniin kuin maisteli. Tuikkivat liekit valaisivat\npieniä naururyppyjä, jotka piirsivät vaakasuoria juovia hänen\nsilmänurkkiinsa. Hänen hienoilla, kaltaisilla kasvoillaan oli\nhyväntuulisen huvittunut ilme. Hän oli käärinyt lautasliinaan\nhiukan vihreäläikkäistä maustejuustoa, pari omenaa, Damaskoksen\nluumuja ja suolakeksejä, jotka hän aikoi kaikessa rauhassa nauttia\nhuomispäivän aamiaiseksi. Keisari viittasi hänelle kädellään ja\nvajosi tyynyille. Molemmat vanhukset lepäilivät siinä kauan aikaa,\nkeskustelivat hiljaisella äänellä Umbrian Assisista tai Caprista,\nvanhoista tomunharmaista kallioista, kevään äkillisestä mutta\npetollisesta kuumuudesta, mehiläisten hoidosta, vahasta, hunajasta\nja viininkorjuusta. Tuon tuostakin lakimies vilkaisi tutkivasti\npuhetoveriinsa. Mutta keisarin katse harhaili juhlasalissa, jossa\nvälkkyi niin paljon kultapunoksisia takkeja ja paloi niin monta\nhaarakynttilää ja lamppua.\n\nSitten Tiberius sanoi kuin havahtuen ja hänen kasvoillaan välähti\nhienoinen epäluulo: \"Mitä varten ajattelet minun jättävän kaiken\ntuon...?\" Hän sulki epämääräiseen kädenliikkeeseen salin, tulet ja\nsoittokunnan. \"Vain yksinäisyys tarjoaa sitä, mikä on _kalon kai\nagathon_, hyvää ja kaunista, niinkuin kreikkalaiset sanovat\", hymyili\nNerva.\n\n\"Tiedätkö, miksi Asinius Gallus ei ole tänä iltana täällä?\" kysyi\nTiberius.\n\nLaintutkija hymyili hiukan epävarmasti: \"Tiedän. Olen kuullut.\"\n\n\"Ja mitä luulet? Mitä oikein ajattelet...?\"\n\n\"En tiedä, olisiko minulla lupa puhua sinulle näin, caesar, mutta\nihmettelen, pitääkö sinun kaikesta tästä humusta ja kunniasta maksaa\nniin iso hinta, vai tapahtuuko se muun syyn tähden. Ajattelin sitä\njo silloin, kun tuo villisian puolikas tuotiin pöytään. Tarjositpa\nheille mitä tahansa, teitpä hyvää tai huonoa, sinä olet heille vain\neräänlainen _sardi venales_ -kuningas, josta moukat tekevät pilaa.\"\n\nHetken aikaa vallitsi niin tiheä hiljaisuus, että keisari ja hänen\nystävänsä kuulivat vahakyynelien tipahtelevan lattialle; tuolla\nhiljaisuudella ei ollut mitään tekemistä salissa vallitsevan hälinän\nkanssa, se ympäröi ainoastaan heidät ja eristi heidät juhlijoista.\nSitten Tiberius sanoi omituisen paksulla äänellä: \"Jos minä käsken...\nlähdetkö minun kanssani pois täältä? Caprille?\"\n\n\"Mitä muuta voisin\", hymähti Nerva. \"Tosin on mahdollista, että siinä\ntapauksessa kuolen nopeammin kuin jos jäisin tänne. Sillä jonakin\npäivänä sinun silmäsi avautuvat, caesar, ja se merkitsee...\"\n\nHän keskeytti.\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi Tiberius.\n\nMutta laintutkija vain hymyili ja pudisti päätään ja kohotti laihaa\nvalkoista kättään aivan kuin pyytääkseen keisaria vaikenemaan, jotta\nhän voisi kuulla, miten lapset nauroivat ja murskasivat pähkinöitä.\n\nYhä uusia viiniruukkuja tuotiin juhlasaliin. Orjat murtivat\ntoimeliaasti niiden sinettejä. Nauru sorisi keskeytymättä, kevyet\npienet jalkajakkarat kaatuivat kumahtaen. Puoliyö lähestyi. Parman\norvokeilla koristetuista vasuista poimittiin pieniä lahjoja, joihin\noli merkitty saajan nimi ja jotka herättivät meluavaa hilpeyttä:\npesusieniä, kullattuja makeisia, serviettejä ja kasvopyyhkeitä,\ntohveleita ja hopealangoin kirjailtuja kärpäsviuhkoja. Keisari\nvastaili väsyneesti nyökäten vieraiden ilonhuutoihin. Hän tunsi\nolevansa hyvin vanha ja sairas. Hänestä tuntui, että jos hän tänä\nhetkenä nostaisi eteensä pienen käsipeilin, hänen suupielissään ja\nposkillaan näkyisivät nuo ihotaudin punaiset tahrat, joita hän aina\nöisin hävitti lääkäri Kharikleen määräämillä kauneuslaastareilla.\nTunne, joka voi vallata rutonlyömän ja spitaalisen, kun hänet\näkkiä tuodaan pimeästä loukostaan räikeästi valaistuun saliin...!\nKasvava, kummallinen kohtalonpelko ja huoli oman äskeisen päätöksensä\nseurauksista tuntuivat miltei ruumiillisena uupumuksena. Hän\najatteli: Kohta on sydänyö, ja sydänyön hetkellä minun elämäni on\naina muuttanut suuntaa joko hyvään tai pahaan päin... Hän kuuli\nkuin unenhorroksen läpi tuon ovien narinan, joka oli jäänyt soimaan\njonnekin korvatiehyeisiin. Kuuli Agrippinan selvän ja kantavan äänen\ntylysti muistuttavan häntä menneisyyden erehdyksestä, kuuli naisen\nhameen kahisevan ja pienen pojan jokeltavan ensimmäisiä sanojaan.\n\nTähän tilaan jouduttuaan keisari alkoi juoda. Hän kallisteli maljaa\nhillittömästi aivan kuin joskus nuoruudessa, jolloin hän oli\nupottanut taisteluja seuranneen tyhjyyden tunteen viiniin. Juuri\nhiusrajassa tykyttivät pullistuneet ohimosuonet entistä kiihkeämmin.\nHänen silmiään hämärsi. Hän ei välittänyt paljoakaan, vaikka viiniä\nloiskahti puvulle ja valui manttelin hihan alle. Jonakin hetkenä\nhän tunsi, miten pieni pyylevä käsi laskeutui kuin varoittaen hänen\nkäsivarrelleen. Siinä seisoi henkilääkäri Kharikles leveät kasvot\nhuolestuneen näköisinä ja huomautti hyvin ujolla äänellä, että olisi\nkenties aika sammuttaa kynttilät.\n\nMutta _commissatio_, uuden sukupolven riehakas viininjuonti, oli nyt\npäässyt vauhtiin. Ritarit ja senaattorit juopuivat yhä pahemmin,\nseppeleet valuivat kulmakarvojen päälle tai keikahtivat alas\npermannolle ruoanjätteiden ja pähkinänkuorien sekaan. Soittokunta\nsormeili harppuja ja löi rumpuja perin epätasaisesti. Pienille\nalastomille pojille juotettiin _caecubumia_. Heidän naurunsa kajahti\ntuon tuostakin humaltuneiden vanhojen aatelisherrojen sammaltavan\nmörinän yli. Cotta Messalinus yritti vielä sitkeästi säilyttää\nylimyksen asennetta, mutta senaattori Lucius Vitellius oli jo\nvaipunut tilaan, jossa lapsuuden viattomuus ja vanhuuden väsymys\nlöivät toisilleen kättä; oli kuin kaikki hänen kuninkaalliset\nesi-isänsä olisivat ajaneet viinivankkureilla pakoon unen takaovesta.\nHänen ylhäinen, litteä kuunaamansa hikoili. Kulmakarvaväri norui\nposkille ja silmät ummistuivat vähitellen.\n\nTiberius huomasi nojaavansa patjoja vasten, ja hänen ympärillään oli\nepäselvä puolipiiri pöhöttyneitä, laihoja, kalpeita, punoittavia\nkasvoja. Ritari Domitius Ahenobarbuksen pomeranssinvärinen parta\ntärisi hillittömästä naurusta. Naurettiin hilpeästi hohottaen,\nnaurettiin jollekin, mistä hänellä ei ollut aavistustakaan. Vai\nnaurettiinko hänelle? Hänen kasvoilleen ehkä, joilla tulehtuneet\ntäplät hehkuivat? Hänen ohimohiuksilleen, jotka kimmelsivät tulen\nvalossa kuin narrikuninkaan kruunu? Ja kuitenkin, vaikka hänen\nsilmänsä olivat päihtymyksen himmentämät, viini ei tänä iltana\nollenkaan auttanut häntä vapautumaan sielunvaivoista. Kenties\nsisäinen näkövoima saavutti tuon tuostakin välähdyksellisen,\nluonnottoman selkeyden... Yksi kuva, yksi näky vainosi häntä kuin\naistiharha: Hän näki kuolinvuoteessa makaavan naisen vahanväriset\nkasvot, näki suljetut silmäluomet ja avoimen suun, johon senaattori\nAsinius Gallus työnsi peukalon ja etusormen väliin puristettua pientä\nkuparirahaa. Se oli kuoleman maksu. Lauttaraha, jonka rakas sielu\njoutuu suorittamaan kulkiessaan Yön virran yli...\n\nKeisarin paisuneissa ohimosuonissa tykytti veri sakeana; hän\ntiesi, että jos hän nousisi nyt, hänen jalkansa pettäisivät ja hän\nlysähtäisi permannolle. Hän puhui, nauroi, sai loihdituksi huulilleen\nohuen hymyn, mutta puheessa ja naurussa oli väkinäinen sointi. Tuntui\nkuin ääni olisi lähtenyt jostakin hänen ulkopuoleltaan, niin että\nhän itse kummasteli sitä. Keskellä juhlan pauhua, kultakirjopukuja,\nkynttilöitä ja hälinää keisari tunsi yht'äkkiä olevansa äärettömän\nyksin muistojensa, huoltensa ja humalansa kanssa. Drususkin, jonka\nkastanjanvärinen tukka haritti pörröisenä ja joka kulki hiukan\nhorjahdellen kaartinprefektin pöytäseurueen ohi, näkyi kuin hyvin\nkaukaa, sisäisen tyhjyyden erämaiden yli... Vihdoin Tiberius teki\npäätöksen. Hän tahtoi lähteä, -- yö oli jo pitkällä. Hän antoi\nepämääräisen merkin henkilääkäri Kharikleelle, ja kreikkalainen\nnyökkäsi hyväntuulisesti, kumarteli ympärilleen ja luovaili miten\nkuten remuavien pöytäseurueiden välistä ovelle päin.\n\nKeisarin poistuminen ei muuten keskeyttänyt pitoja. Paashit olivat\nnyt avanneet leposohvien päissä olevat oksennusaukot, ja tyhjennetyt\nvatsat ottivat halukkaasti vastaan uutta viiniä. Juominkien humu\ntempasi mukaansa vanhat arvokkaat ylimykset, jotka unohtivat\nkokonaan ajan kulun; maurilaiset lakeijat, joiden puuhia kukaan\nei pitänyt silmällä niin että he voivat huolettomasti kallistella\nmaljoja; kynttilänsytyttäjät tuluksineen, juomanlaskijat kannuineen,\ntanssijattaret ja soittokunnan.\n\nVain liktorit seisoivat oven luona jäykässä kunnia-asennossa, kasvot\ntylyinä, kuin kovaan vaaleaan kiveen veistettyinä, lakanpunaisella\nnauhalla nyöritetyt raippakimput jäykästi tanassa. Välähtelevistä\nkirveenteristä sinkosi rauhattomia valokimppuja juhlavieraiden\nkasvoille.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKun senaattori Cocceius Nerva kolmisen viikkoa myöhemmin lähti\ntapaamaan ystäväänsä Cordusta, ilma oli kolkon usvainen. Sataa\ntihuutti. Syrjäkatujen kupariset parturinkyltit välähtelivät siellä\ntäällä kuin oudot metalliauringot pilven hämärästä. Senaattori oli\nlevännyt kaikki nämä välipäivät sisällä asunnossaan, oli maistellut\nanisjuomaa, joka oli autuaasti nukkuneen tohtori Musan kuoltua\nuudelleen tullut muotiin; hänen suonissaan tuntui vieläkin kuumeen\nhieno, vilkas käyminen. Nervan vanhatyylinen kantotuoli, jonka\nkaikista kulmista tuijottivat mahtavat, mutta hiukan raappiutuneet\nMeduusanpäät, eteni tiheässä sumussa -- kevättalven sateet olivat\nalkaneet, kaduilla solisi vesi ja sen uhoa tunkeutui sisälle\nkantotuoliinkin heikkona kosteuden tuntuna. Mutta senaattori oli\nsyvissä ajatuksissa. Kapeine, kalpeine lintukoirankasvoineen ja\nhiukan alastaipuneine suupielineen hän kyyrötti tapansa mukaan\netukumarassa ja mietti, mietti...\n\nTätä käyntiä hän oli aikonut oikeastaan jo kauan. Täytyi myöntää\nvaaran mahdollisuus... Corduksen pikku omaisuus, niin, koko\nhänen elämänsä saattoivat minä päivänä tahansa joutua uhatuiksi,\nsen jälkeen kuin tuo puolisokea rahjus oli huomaamattaan tullut\nloukanneeksi Sejanusta. Hovissa kuiskailtiin jo, että hänen talonsa\nympärillä liikkui urkkijoita. Ilmiantojen suhteen keisari oli\naikaisemmin ummistanut korvansa, mutta viime aikoina oli sattunut\ntapauksia, joissa ilmeni hänen kasvava epäluulonsa.\n\nJa kun senaattori Nerva nyt muisteli historiantutkijaa, muisteli\nhänen räpyttäviä silmiään, joista näön lahja oli häviämässä, ja\nhänen ujoa lapsimaista ilmettään, hän muuttui kovin vakavaksi.\nPienet naururypyt silisivät silmäkulmista. Senaattori punnitsi\njonkinlaisella säälinsekaisella uteliaisuudella kaikkia uhkaavia\nmahdollisuuksia, joista Cremutius Cordus ei ehkä itse mitään tiennyt\nruukkujensa ja kirjojensa parissa.\n\nNerva astui kantotuolista hyvin varovasti märälle kadulle. Hän antoi\nnomenclatorin ilmoittaa tulonsa, mutta meni heti orjan jäljissä\nhistorioitsijan työhuoneeseen viitsimättä odottaa kutsua. Huone\noli suuri, heikosti valaistu ja tumma. Avoimiin seinäkaappeihin\nladotut kirjakääröt olivat kuin mehiläispesän kennoja; niiden\nsuuaukoista pilkistivät esiin kultanuppiset sauvat, jotka olisivat\nhyvin voineet käydä siitepölyn tahraamista tuntosarvista.\nKaikkialla vapailla pöydillä ajelehti sulkakyniä, styluksia,\ncodices-levyjä, vaharasioita, mustetolppoja. Mutta täällä olivat\nmyös Cremutius Corduksen rakkaat kreikkalaiset _keramat_, --\nkivilavitsoille nostetut vaasit ja maljat, suuri joukko kaiken\nkokoisia savitavaroita, joista vanhimmat olivat peräisin Therasta\ntai Syrakusan korinttolaisista haudoista ja sivelty mustanruskealla\naigeialaisella kiiltomaalilla. Oli Rhodoksen ja Meloksen itämaisia\nruukkuja, joiden kuvavyöhykkeessä vaelsi tummia haaveellisia\nsatueläimiä. Oli lohjenneita savimaljoja Ateenan Dipylonportin\nlähellä olevasta kalmistosta, Vähän Aasian joonialaisten kalliita\nkoruastioita, joiden kermanvaalea pohjaväri hohti hämärän halki, ja\nmannermaan ruukkuja, joiden keltaisissa ja punaharmaissa kyljissä voi\nhuomata tummia laikkuja, sankareita ja eläimiä.\n\nHistoriantutkija hankasi par'aikaa pesusienellä leveää Ergotimoksen\nmaalaamaa vaasia, jota kiersi viisi päällekkäistä kuvavyöhykettä\nkuin viisi heleätä värikäärettä: hehkuvaa violettia ja valkoista ja\ntulipunaista, joukko siipileijonia ja sotavaljakoita, jumalien ja\npuolijumalien kulkue... Sitten vanhus kääntyi.\n\nHän laski ruukun melkein hyväilevän varovasti käsistään. Hän\ntervehti hajamielisen lempeästi. Corduksella oli yksinkertainen\nliehuva kaapu, jonka moniin laskoksiin hänen pieni ukonruumiinsa\nkerrassaan hävisi. Mutta hänen kasvonsa -- nuo pehmeiden ja\nliikkuvien ryppyjen peittämät kasvot -- olivat jollakin merkillisellä\ntavalla muuttuneet. Niissä oli epätavallista varmuutta, joka\nhämmästytti senaattoria. Oliko se hämärän syy? Näköharha? Kenties\nse johtui ukon egyptiläisistä silmälaseista, -- hiotuista\nvedenvärisistä puolijalokivistä, jotka oli liitetty toisiinsa ohuella\nmetallisillalla ja jotka, nyt kimalsivat kuin pienet ikkunaruudut\nCorduksen nenän kummallakin puolen. Myöskään pahkasauvaa senaattori\nei nähnyt, -- tällä kertaa vanhus ei haparoinut tietä, vaan tuli\nnotkeasti ja suoraan permannon poikki. Ukon huulilla väreili\nhämillinen, mutta miltei ylhäinen hymy. Niin, sen täytyi johtua\nsilmälaseista.\n\n\"Tänään sinä olet sokeampi kuin minä, sinähän et huomaa vierastani\",\nsanoi Cordus.\n\nJa vasta nyt senaattori Nerva keksi miehen, joka istui narisevassa\nkoripunostuolissa. Tuoli oli Corduksen äidin muinainen perintötuoli.\nSe häämötti kuin mikäkin ränstynyt mutta kunnianarvoisa valtaistuin\nnurkan pimennosta. Tuntematon vieras oli pienikokoinen, hänellä\noli ahavoitunut otsa ja untuvamaiset hiirenharmaat ohimohiukset.\nHänen ihossaan oli kypsän oliivin vivahdus niinkuin usein\nmakedonialaisilla. Silmät olivat vanhan merenkulkijan siristyneet,\nhailakat ja kauas katsovat silmät. Miehen puhuessa ne tähtäsivät aina\njonnekin hyvin etäälle aivan kuin olisivat hakeneet laivan keulakuvan\nyli kaukaista taivaanäärtä. Hän oli kreikkalaisen kaunopuhujan\nAemilianuksen isä Epiterses. Ja senaattori oli tuntevinaan kostean\npuun ja suolan hajua.\n\nHetken aikaa Nerva tuumiskeli, sitten hän päätti puhua vieraan\nläsnäolosta huolimatta. \"En usko, että olen ensimmäinen, joka\nvaroittaa sinua. Sinun on täytynyt jo kuulla, kuka puhetoverisi\nnoissa juhlissa oikeastaan oli. Ja mennä sanomaan sillä tavoin...!\nSehän on ihan samaa kuin hakea kuolemaa. Luuletko, että Sejanus\ntämän jälkeen katselee sinua suopeasti? Sinähän tiedät hänen\nvaikutusvaltansa. Hän ei myöskään ota lukuun, niin, hän tuskin\ntietää, että ilman noita laseja olet sokea kuin Ateenen pöllö...\"\n\n\"Minulla ei ollut aavistustakaan, että mies tosiaan oli hän\", sanoi\nCordus hiljaa. \"Kuulin vain matalan äänen ja näin jotakin vaaleata...\nMutta eihän sitä voi auttaa, sehän on yhdentekevää nyt.\"\n\n\"Kuinka niin Yhdentekevää? Neuvoisin ainakin sinua muuttamaan\nmaaseudulle.\"\n\n\"Mitä varten?\" kysyi Cordus. Hän tarttui egyptiläisiin laseihin\nja alkoi hieroa niiden sisäpintaa pienellä kangastilkulla. Hänen\notsansa oli syvissä rypyissä. Senaattori katseli ystävänsä piirteitä\nuteliaasti ja säälinsekaisesti, sillä hänen oli hyvin vaikeata\nymmärtää tuota välinpitämättömyyttä ja vielä vaikeampaa oli selvittää\nitselleen, mikä outo muutos vanhan historiantutkijan koko olennossa\noli tapahtunut. Hän istui tuossa kuin linnanpäällikkö, jolla on\ntaskussaan salakäytävän avain ja joka ei sisimmässään välitä\npiirittäjien hyökkäyksestä. \"Kai elämäsi on sinulle kallis niinkuin\nmeille kaikille\", sanoi Nerva viimein. Cordus nosti lasit nenälleen\nja loi hiukan hämillisen katseen senaattoriin.\n\n\"En tiedä, voihan olla\", hän sanoi hitaasti. \"Mutta kuinka voisin\njättää tämän huoneen ja nuo vaasini ja saviastiat sillä eihän kai\ntule kysymykseenkään, että pakenisin niiden kanssa. Minä olen jo\nvanha mies; me olemme kaikki vanhoja miehiä, sinäkin. Ja mitä\noikeastaan merkitsee vuosi tai pari? Ei, Nerva! Välistä kyllä\ntahtoisin kirjoittaa loppuun tasavallan olojen historian, mutta en\nole kuitenkaan enää pitkiin aikoihin ollut oikein kiinni maassa.\"\n\nSeurasi painostava hiljaisuus, laintutkija kuunteli ajatuksiin\nvaipuneena kadulla marssivien kenturioiden askelten kumua. Hänen\nmielensä oli raskas. Ahdisti. Molemmat miehet istuivat äänettöminä\nhämärässä työhuoneessa, jossa heikko ulkomaailman valo silloin\ntällöin sytytti jonkin ruukun kyljen tai yksinäisen kirjan punaisen\nnimisinetin välkkymään.\n\nVihdoin Cremutius Cordus nousi, tarttui hajamielisesti pesusieneen,\nmutta laski sen sitten käsistään. Hän meni sen pöydän luo, jolle\nErgotimoksen saviastia oli huolellisesti asetettu. Tällä kertaa\nhänen väsyneissä kasvoissaan ilmeni miltei haltiokkuutta. Hän\nkosketti sormellaan hyvin varovasti maljakon koristekuvia. \"Ei,\nnäetkö, tämä on kuin hymni olympolaiselle mielenrauhalle. Jos olisi\nvaloisampaa, voisit tuntea jokaisen näistä pikkuolennoista jumaliksi\nja sankareiksi, sen näkee jo tavasta, jolla he ajavat vaunuissaan...\nOlen taipuvainen väittämään, että tämä tumma kuvio esittää Pania.\nMutta minun ystäväni Epiterses tuolla nurkassa sanoo, että suuri Pan\non kuollut.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Nerva.\n\nKorituolissa istuva vieras oli tähän saakka ollut kuuromykkä, mutta\nnyt häneen oli vedottu, nyt hän saattoi jälleen kertoa suuren\nuutisensa; muuten tuo uutinen oli jo levinnyt kaikkiin Rooman\nkapakoihin ja myymälöihin, sillä Epiterses oli väsymättä toistanut\nsitä kaikkialla, missä liikkui. Vaikka meri oli vasta avautunut\nja säät olivat myrskyiset, hän oli purjehtinut ensimmäisellä\nlastilaivalla Kreikasta Brundisiumiin. Niin, hän oli vain\nmerenkulkija, mutta kuitenkin juuri hänen piti joutua kokemaan tuo\nihmeellinen, ihmeellinen...!\n\nEpiterseksen vedenväriset silmät tuijottivat kaiken aikaa senaattorin\nolkapään yli kaukaisuuteen, kun hän kertoi purjehdusmatkastaan.\nLaiva oli juuri illan rajalla sivuuttanut Ekhinadien pienet saaret,\nja silloin myrsky äkkiä rupesi tyyntymään ja jokainen matkustaja,\nsoutajatkin, kuuli saman kummallisen äänen. \"Se tuntui tulevan\nPaksain saarilta. Meidän perämiehemme oli syntyjään egyptiläinen,\nja ääni toisti kolme kertaa hänen nimensä, ennenkuin mies uskalsi\nvastata. Ja sen jälkeen me kuulimme kaikki hyvin voimakkaan huudon:\n'Kun olet ohjannut Palodeen lähelle, ilmoita, että suuri Pan on\nkuollut! Mitä luulette tapahtuneen? Juuri Palodeen kohdalla perämies\nmenee keulaan, nostaa kädet torveksi huulilleen ja kajauttaa: 'Pan on\nkuollut! Ja minä, Epiterses, ja kaikki laivassa olleet, orjasoutajat\nja merimiehet, me vannomme Tartaroksen nimessä, että Välimeri aina\ntaivaanrantaan asti kohahti valitushuudoista. Minä tunnen kaikki\nmeren äänet, veden loiskeen riuttoja vasten ja tuulensuhinan, mutta\ntämä ei ollut vihuria eikä muutakaan luonnollista. Sillä tavalla\nvoihkitaan vain hautajaisissa, ja nyt on kysymys siitä _kuka_ itki.\"\n\nHän puristi huulensa tiukasti suppuun. Ongelma tuntui kerrassaan\npakahduttavan Epiterseksen suurta päätä, sillä hänen ahavoitunut\notsansa oli kireissä poimuissa eikä hän puhunut sen enempää.\nKorituoli narisi. Ulkona satoi, -- saattoi kuulla veden solinan\nräystäskouruista. Senaattori katseli miettivästi merenkävijää\nja käänsi sitten silmänsä historioitsijaan, joka yhä puuhasi\nErgotimoksen ruukun parissa. \"Mitä arvelet?\" kysyi Nerva. Corduksen\nhymy oli jälleen epätodellisen ylhäinen, kun hän siveli pesusienellä\nmaljakon pintaa:\n\n\"Epäilemättä on tapahtunut niin ja niin täytyi tapahtua. Tähtiä,\nenteitä ja merkkejä, ja nyt meren itku...! Me olemme lähestymässä,\nmaa kaikkine olentoineen on lähestymässä tuntematonta kääntöpiiriä.\nMuistat kaiketi, että jemeniläinen Thrasyllus ennusti jo monta vuotta\nsitten uuden jumalan syntymistä.\"\n\nNerva painoi kädet polvilleen ja kuunteli sateen suhinaa. \"Kenties\nolisi joka tapauksessa parasta...\" hän aloitti, mutta jätti lauseen\nkesken; turha kehoittaa Cordusta muuttamaan pois kaupungista! Ja\nSejanus, mihin _hän_ ryhtyisi nyt? Ja eikö hän helposti saisi\nyllytetyksi Tiberiuksen epäluulon tuota raihnaista ukkoa kohtaan,\njonka elämänhalu näytti tyystin hävinneen aivan kuin näkemisen\nlahja pian häviäisi hänen silmistään? Mitä vanhus olikaan puhunut\nolympolaisesta mielentyyneydestä? Niin, kenties tämä kaikki oli\njuuri sitä, -- tuossa liikkui nyt suuressa väljässä kaavussaan perin\ntarmoton mies, joka oli tulossa uudelleen lapseksi mutta samalla\nsaavuttamaisillaan syvän sielunrauhan. Sadepäivän himmeä valo kimalsi\nvanhuksen silmälaseissa. Se osui kirjojen kultasauvoihin ja haudoista\nkaivettujen savimajojen kuvioihin, ikäänkuin se olisi tahtonut\ntehostaa niiden ainutlaatuista tärkeyttä muuten niin pimeässä\nhuoneessa.\n\nKun senaattori hetkistä myöhemmin poistui, hänellä oli kiusallinen\ntunne, että häntä oli jollakin tavoin vedetty nenästä. Hän nousi\nkantotuoliin laihat, hienot lintukoirankasvot kovin mietteliäinä.\nKautta pitkän elämänsä hän oli pysytellyt syrjässä maailman humusta\nja tyytynyt vain uteliaasti tutkimaan ihmisiä, ihmistyyppejä, aivan\nkuin pojat pistävät neuloihin erivärisiä perhosia. Mutta voitiinko\nkenestäkään sanoa: tuo on tuollainen ja tämä tällainen? Varmat,\nkiteytyneet mielikuvat eivät paljasta meille todellisuuden olemusta.\nPerhonen on neulan lävistämä, se ei elä! Ihmistuntemus, syvinkään,\nei ulotu sielujen pohjiin asti, jos se kulkee kivettymisen spiraalin\nläpi ja tulee liian tietoiseksi, varmaksi. Eikö sitä paitsi elämän\nvarsinainen lumous piile siinä, että se on... niin, mitä se on?\nLuonteiden piileviä mahdollisuuksia, voimaa heikkoudessa ja päin\nvastoin, -- kaikkea tuota, mitä ei voi edeltäkäsin arvata. Onko\npuolisokea Cordus pahkasauvoineen todellisempi kuin ruukkujen parissa\nhääräävä vanhus, joka puhuu mielenrauhasta ja jonka silmälasit\nkimmeltävät...?\n\nKantotuoli huojui ja senaattori sen mukana. Sade lotisi kadun\nkuoppiin.\n\n\n\n\n4.\n\n\nNerva ei suotta ollut huolissaan Aelius Sejanuksen kasvavasta\nvaikutusvallasta. Pretoriaanien päällikkö, joka edelleen asui\nulkoa rappeutuneessa, sisältä suhdattoman prameassa konsuli\nAelius-vainajan talossa, rakennuksessa, jonka muurilaasti lohkeili\nyhä pahemmin ja jonka ympärillä vanhan puiston poppelit rauhattomasti\nsuhisivat, piteli tällä kertaa sormissaan tärkeitä lankoja. Hän\noli kasvanut kiinni valtakunnan asioihin kuin kääpä puun kylkeen.\nMitä senaattorit, mitä ritarit olivat alussa tuumineet, että\ntuo mies olisi ennenpitkää keisarin käskijä, oli toteutumassa.\nNe, jotka vuosia sitten olivat olleet valmiit nimittämään häntä\ntakanapäin kirotuksi etruskiksi, pitivät nyt visusti varansa,\netteivät millään tavoin olisi loukanneet häntä. Mutta varsinainen\nratkaisematon arvoitus oli kaartinprefektin outo vaatimattomuus ja\nse seikka, että hän ei havitellut mitään arvoasemia; hän näytti\npitävän suosikinasemaansa kaikkia valtionvirkoja korkeampana.\nSejanuksen nähtiin liikkuvan palatsissa tutussa mustanvoittoisessa\ntai syreeninvärisessä manttelissaan, rinnallaan kipinöivä kultainen\nvitja. Hän oli ainoa, joka pääsi esteettömästi Tiberiuksen\ntyökamariin päivin ja öin, henkilääkäriä lukuunottamatta. Ja kun\nhän ratsasti kimollaan Rooman katuja, häntä seurasivat tavallisesti\njonkin askeleen taempana hänen molemmat uskottunsa Satrius\nSecundus ja Pinarius Natta, -- sitten upeapukuisia hovipoikia,\ntallimestareita, pretoriaaneja, joiden hohtavat vaskivarukset\nkumisivat ja helähtelivät pahaenteisesti. Täydellinen aseistautunut\nsuojavartio!\n\nKuolleen ylipäällikön Germanicuksen vanhat ystävät huomasivat\nprefektin nousun liiankin hyvin. Useimmat heistä olivat kokeneita\nsotakarhuja, jotka olivat taistelleet keisarin veljenpojan johdolla\npohjoisrajalla tai olleet Syyriassa niinä synkkinä viikkoina, jolloin\nylipäällikkö makasi Epidafnen huvilassa. Germanicuksen legaatit\nPublius Vitellius ja Sentius Saturninus olivat molemmat tunteneet\njonkinlaista kostonhimoista tyydytystä kuullessaan maaherra Pison\nitsemurhasta, -- mutta kun oikeudenkäynti sitten oli alkanut,\nkun Pianoina, jota yleensä pidettiin pääsyyllisenä, oli vain\nmuodollisesti käytetty oikeudessa ja heti laskettu vapaaksi, molemmat\npäälliköt eivät tienneet mitä ajatella. Samoin oli toisten laita.\nVibius Marsus, Veranius ja Kommageneen täysivaltainen preettori\nServaeus pohtivat kukin tahollaan, kuka oikeastaan oli syyllinen?\nOliko Sejanuksella sormensa tässäkin pelissä?\n\nOli ollut aikoja, jolloin Publius Vitellius oli huonosti levättyjen\nöiden jälkeen ollut herätessään kuulevinaan kolkutusta ulko-ovelta.\nHänhän oli oikeussalissa käyttäytynyt kuin mieletön ja vihjaillut\nsalaisiin Roomasta tulleisiin käskyihin; hänen asemansa oli tällä\nkertaa miltei yhtä uhkaava kuin vanhimman veljen Quintuksen, jonka\nnimen keisari oli pyyhkinyt pois senaatin luettelosta. Oliko sekin\ntapahtunut Sejanuksen neuvosta? Ja minkä vuoksi veljessarjan tylsin\nja kunnottomin mies, Lucius, paisui kuin lehmäntatti, kunnes hän\nvarjosti kaikkia sukulaisiaan, joista hän muuten ei näyttänyt\nvähääkään piittaavan? Milloin Publius Vitellius vain ajatteli\nkunnianhimoisen nuorimman veljensä sileitä itsetyytyväisiä kasvoja ja\nmustattuja kulmakarvoja, hänet valtasi hämärä pelko.\n\nPalatinuksen linnassa vallitsi tähän aikaan tulevien ja menevien\nlähettien tungos. Valtakunnan eteläosissa olivat käynnissä kiivaat\ntaistelut, jotka uhkasivat niellä kuin hietamyrsky Rooman sikäläiset\nlinnoitukset. Tiberius oli lähettänyt Numidiaan Sejanuksen sedän\nJunius Blaesuksen, Afrikan sotavoimia vahvistettiin yhdeksännellä\npannonialaisella legioonalla. Itse taisteluvyöhyke ulottui Leptis\nMagnan kaupungista Ison Syrtin lahden rannalta ja garamanttien\nseuduista syvälle Numidian sisäosiin. Leskikeisarinna Livia näki\nöisin tulen tuikkivan poikansa työhuoneesta. Ilmeisesti keisari\nistui unettomina pimeinä tunteina kartan ääressä -- hän tarkasteli\nnoita alueita, jotka ympäröivät afrikkalaista Cirtan kaupunkia, tai\nsitten hän koetti ajatuksissaan manata näkyviin vaikeakulkuisia\nAures-vuorten kallionsolia, joihin oli sijoitettu Blaesuksen\njoukkoja. Kapinaan nousseita garamantteja vastaan taas marssitettiin\nlegaatti Cornelius Scipion johtama sotavoima. Vielä talven rajalla\nroomalaiset majailivat yhä edelleen leireissään, ja numidialaiset,\njoita johti heidän sotainen heimopäällikkönsä Tacrafinas, tekivät\nehtimisiin ryöstöretkiä vuoristosta tai aavikoilta. Entinen Afrikan\nkäskynhaltija Camillus, joka oli jo aikaisemmin kunniakkaasti\npuolustautunut tummaihoisia ratsumiehiä vastaan, oli alkukesästä\nottanut vastaan heidän uuden hyökkäyksensä; oli taisteltu\nPagyda-joen varsilla, muuan Decrius, sen linnoituksen komentaja\nja oivallinen ratsumies, oli johtanut Rooman kohortit avoimeen\notteluun hietatasangolle. Mutta Camillusta seurasi käskynhaltijan\nvirassa toinen mies. Ei kukaan palatsissa tiennyt, minkä vuoksi\nTiberius nimitti tähän tehtävään Germanicuksen entisen ystävän Lucius\nAproniuksen, -- miehen, joka vuosia sitten oli kostanut Varuksen\nhäviön kaukana pohjoisessa yhdessä juron Siliuksen ja Aulus Caecinan\nrinnalla. Hänellä oli joka tapauksessa sotatottumusta. Hän ja Antius\nolivat aikoinaan pitäneet kurissa roomalaiseen Galliaan sijoitettuja\njoukkoja. Ja nyt hän toimi uudessa tehtävässään niin ansiokkaasti,\nettä ennen kuin vuosi oli kulunut umpeen, Palatinuksen esihuoneissa\nkuiskailtiin, että tuota vanhaa sotilasta pian odottaisivat sekä\ntriumfi että kansalaisseppele.\n\nLähetit matkustivat Afrikasta Roomaan vaivalloisten taipaleiden\nhalki, ja heidän ilmestyessään palatsin vastaanottosaliin senaattorit\nja ritarit mainitsivat puoliääneen nimiä: Apronius, sotilas Rufus\nHelvidius, joka kuului erikoisesti kunnostautuneen, komentaja\nDecrius, Junius Blaesus!\n\nBlaesus, voitonhimoinen ja -- niinkuin hovissa yleisesti tiedettiin\n-- sangen turhamainen, loistonhaluinen mies, piti talven rajalla\nvielä puoliaan numidialaisia vastaan ja tämän rehentelevän päällikön\nmaineesta lankesi tavallaan valoa myös hänen sukulaiseensa\nSejanukseen. Pohjoismetsien vanha soturi Aulus Caecina, jonka\nahavoituneissa kasvoissa oli vaaleita miekanarpia ja jonka suuret\npurppuranpunaiset korvat ulkonivat päästä kuin leveät karvalaukut,\nei tosin voinut käsittää Blaesuksen menestymistä. Milloin tahansa\nhän muisteli tuota pöyhkeätä miestä, muisteli hänen kipinöiviä\nansiomerkkejään ja kullanhohtoista töyhtökypäräänsä, joka näytti\npikemmin koruteokselta kuin sotilaan päähineeltä, Caecinan\nvaltasi vaistomainen harmi. Sedän ja veljenpojan hahmot sulivat\njollakin tavoin yhteen hänen mielessään. Hän tunsi halveksivansa\nSejanusta. Mutta tuo halveksunta oli sekin sumeata ja ikäänkuin\nepätarkkaa; se oli suoran juron miehen puolittain ylenkatseellista\nvastenmielisyyttä, kun hän näkee miltei ansiottoman ihmisen\nvähitellen kiipeävän valtaan. Ja omituista oli, että Aulus Caecinan\nmielikuvissa Sejanus näkyi samanlaisena kuin kaikkien senaattorien\nja ritarien mielissä. Nähtiin vain valkoinen kupera otsa ja syvällä\ntuikkivat hiilenmustat silmät... Kaartinpäällikön tumma mantteli\nkuului tähän sisäiseen näkyyn yhtä olennaisesti kuin kultaiset\nvitjatkin. Ne miehet sitävastoin, jotka tavallisesti seurasivat häntä\nPalatinuksen linnaan kuin ajokoirat isäntäänsä, jäivät kokonaan hänen\nliehuvan synkän vaippansa varjoon. Heihin kuului ritari Domitius\nAhenobarbus kuparinvärisine partoineen, suorasukaisen röyhkeä Marcus\nTerentius, pieni lakimies Fulcinius, jolla oli piipittävä linnunääni\nja joka oli toiminut syyttäjänä Pison oikeusjutussa. Heihin liittyi\nmyös leskikeisarinnan ystävättären Mutilia Priscan aviomies ritari\nGeminius; hän saapui palatsiin kaikille Idän voiteille tuoksuen,\nhuulet ja poskipäät vahvasti maalattuina, milloin hän ei viettänyt\npäiviään sinikivisessä kylpylässään ja antanut orjattarien piiskata\njalkapohjiaan.\n\nSejanus oli näköjään unohtanut nyrkiniskun, josta oli jo kulunut\naikoja; Drusuksen rystysien jälki hänen kasvoissaan oli vähitellen\nmuuttunut sinisestä keltaiseksi ja sitten haihtunut. Mutta oliko\nlyönti sattunut vain hänen kasvoihinsa?\n\nSe ulottui syvemmälle. Häntä oli isketty luonteen sisimpään\nylpeyteen, oli lyöty pahemmin kuin koskaan nuoruusvuosina, jolloin\nCaput Africaen paashikoulun toverit peittosivat ja potkivat häntä.\nEi, -- vain hänen vuosi vuodelta kasvanut valtioviisautensa esti\nhäntä ilmaisemasta sitä ainoallekaan ihmiselle. Tosin hänen\nklienttinsä Pinarius Natta ja Satrius Secundus ensi alussa\nkummastelivat, kuinka pretoriaanien komentaja voi niin helposti\nniellä semmoisen loukkauksen. Mutta viikkojen, kuukausien, vuoden\nkuluessa tapaus unohtui. Se vaaleni samalla tavoin kuin mustelmakin.\n\nKaikki tiesivät, että tapaus ei ollut jäänyt Tiberiukselta salaan;\npalatsin juorukellot olivat pitäneet siitä kyllä huolen. Mutta kun\nSejanus sitten ilmaantui Palatinukselle, kun hän tapansa mukaan\ntuli pieneen työhuoneeseen, caesar odotti turhaan, että prefekti\nkautta rantain sivuaisi asiaa. Ei, -- kaartinpäällikkö ei näyttänyt\nkaipaavan minkäänlaista hyvitystä. Jos hän jossakin yhteydessä sattui\nlausumaan Drusuksen nimen, hänen äänensä oli tyyni, hiljainen ja\nkunnioittava. Uskollisen alamaisen perikuva, joka ei pyri nostamaan\nkättä ylempiään vastaan! Sejanuksen ainoana ilona näytti olevan tuo,\nettä sai lämmitellä herransa suosion paisteessa. Hän seisoi tummana,\nvaatimattomana, hiukan kumarana savuisessa kamarissa lähellä pöytää,\njolle oli levitetty karttoja ja diptyykkitauluja. Silloin tällöin hän\nantoi tietä keisarin riikinkukoille tai väistyi kohteliaasti, kun\nvalkoinen kissa hypähti keisarin syliin. Vaikka entinen palatsi oli\nnyt tyhjillään ja hovi oli muuttanut uuteen, kolminkerroin suurempaan\nlinnaan Palatinuksen luoteiskulmaukseen, Tiberius ei ollut tuumaakaan\npoikennut vanhoista tottumuksistaan. Hän istui hämärässä niinkuin\nennen. Hiilipannut ritisivät. Seinäverhoissa kävi väreily.\n\n\"Minä en ole nähnyt Agrippinaa noiden juhlien jälkeen, jolloin... Hän\nsiis yhä edelleen asuu Galluksen luona f\" kysyi caesar.\n\nSejanus oli kyllin tarkkanäköinen ymmärtääkseen, miten pahoin\nTiberiuksen itsetuntoa riipaisi lesken avoin, ylväs vihamielisyys.\nMutta hän vastasi vain: \"Aivan niin. Hänellä kai on syynsä siihen.\nTarkoitan, että hän voi viettää siellä aikansa rauhassa. Ja ovathan\nsiellä myös Germanicuksen lapset, samoin hänen serkkunsa Lepidus.\"\n\n\"Syynsä...?\" Tiberius takertui siihen sanaan. Hän istui tuolissaan\nhyvin kankeana, hänen laihat haukankasvonsa olivat epäluuloisen\nuteliaasti kääntyneet suosikkiin päin. Huoneessa kuului vain\nhiilien ohut rahina. Prefekti puolestaan tunsi nyt, niinkuin usein\nennenkin, keisarista lähtevän jäätävän uhon, ikäänkuin ilmakehä hänen\nympärillään olisi kylmempää kuin muualla. Niin, häneenkin se vaikutti\noudon lamauttavasti. Se pakotti huolellisesti punnitsemaan jokaista\nsanaa.\n\n\"Sinun täytyy ottaa huomioon, caesar, että Antiokian tapausten\njälkeen tyytymättömien luku on kasvamassa\", puhui kaartinpäällikkö\nhiukan empien. \"En tahtoisi suorastaan väittää... Mutta pelto on\nvalmiiksi muokattu. Ja kuka siihen kylvää? Mitä siemeniä? Sinähän\ntunnet Agrippinan tavattoman ylpeyden, hänen kostonhalunsa. Salli\nminun puhua suoraan, caesar. On olemassa tietty puolue, joka\ninnokkaasti kannattaa ylipäällikön leskeä.\"\n\n\"Luuletko sen mahtavan mitään?\"\n\n\"Luulen. Missä joukko erittäin vaikutusvaltaisia henkilöitä\ntällä tavoin liittyy yhteen, siellä on aina olemassa salaliiton\nmahdollisuus.\"\n\n\"Ja entä sitten? Mihin he oikeastaan voivat pyrkiä?\"\n\nSejanus taivutti hiukan päätään, mutta kohtasi lujana Tiberiuksen\npistävän katseen: \"Onhan mahdollista, että Drusukselle halutaan antaa\nkeisarius ennen aikojaan ja että juuri poikasi on välikappale heidän\nkäsissään. Taivas varjelkoon minua epäilemästä _häntä_, hän on ehkä\naivan tietämätön tästä.\"\n\nTiberius nousi raskaasti tuolista. Hänen valkoinen päänsä sukelsi\nnyt kokonaan valoon; sen syvissä, iän uurtamissa kurtuissa näytti\npiilevän sellainen synkkyys, että Sejanus vaistomaisesti peräytyi\npari askelta. Keisari kulki edestakaisin ja purppurainen vaippa\nlaahasi maata. Hän asteli raskaasti kumahtelevan permannon poikki,\nmutta päämäärättä, ikäänkuin ei olisi tiennyt, minne mennä, missä\npysähtyä... Tapansa mukaan hän oli työntänyt molemmat kätensä\nmanttelin laskoksiin. Viimein hän lähestyi hiiliastiaa ja ojensi\nkämmenensä sen yli. Kytevästä tulesta levisi heikkoa hohdetta\nlaihoihin sormiin ja hallitsijan rubiinisormus iski hämyssä\nkipinöitä. Sitten hän kääntyi Sejanuksen puoleen:\n\n\"Mitä siis neuvot minun tekemään?\"\n\n\"Ole varovainen\", sanoi suosikki pehmeästi. \"Ole valpas. Anna pitää\nsilmällä jokaista, joka herättää epäluuloja.\"\n\nKeisari lämmitteli yhä palelevia käsiään hiilloksen päällä. Hänen\nsuupielensä vetäytyivät pilkallisesti alaspäin: \"Sinä siis ehdotat,\nettä tässä kaupungissa, tässä palatsissa pantaisiin voimaan\nurkintajärjestelmä?\"\n\n\"Kun on kysymys sinun herruudestasi, caesar, eivät mitkään\nvarovaisuuskeinot ole turhia\", sanoi kaartinpäällikkö.\n\nNäiden keskustelujen tuloksena oli se, mihin Sejanus pyrki. Aikoja\nsitten, ollessaan vielä jokseenkin huomaamaton jäsen keisarillisessa\nhovissa, hänen tarkka vainunsa oli ilmaissut hänelle Tiberiuksen\nluonteen heikot kohdat. Ja nyt hän näki syvälle tuon kylmän\njääolennon sieluun, niihin pimentoihin, missä ihmisviha ja epäilys\nasustivat. Sejanus tunsi itsensä ihmeen rauhalliseksi niinkuin\nsotapäällikkö taistelun alkaessa.\n\nHän oli erinomaisen selvillä Tiberiuksen ja Agrippinan välisestä\nkireästä suhteesta, ja vaikka hän ei voinutkaan tietää, mitä\nsyytöksiä Germanicuksen leski oli eräänä iltana viskannut vasten\nimperaattorin kasvoja, hän muisti hyvin uudessa palatsissa pidetyt\njuhlat, muisti punaisen omenankin, jota Tiberius silloin oli\ntarjonnut Agrippinalle ja jonka tämä oli työntänyt luotaan aivan kuin\nhedelmä olisi ollut myrkytetty. Ollessaan yksin kaartinpäällikkö\nkäänteli ajatuksissaan kaikkia mahdollisuuksia, tarkasteli niitä\nniiden eri puolilta. Ja silloin saattoi sattua, että hänen\nkuoppaisista silmistään leimahti katse, jossa ei ollut pelkkää\nvoitonhurmaa, vaan myös jotakin kauastähtäävää, hyökkäävää, etäisiin\npäämääriin ampuvaa. Niin, itse asiassa hän ei tuntenut vihaa enempää\nkuin myötätuntoakaan Agrippinaa kohtaan. Ylipäällikön leski häämötti\nhänen tajunnassaan jonkinlaisena persoonattomana olentona, jonka\nkasvonpiirteet tuskin olivat painuneet hänen muistiinsa. Mutta tuossa\nnaisessa hän oli löytänyt oivallisen aseen itselleen. Hän ajatteli:\nMinä pelaan hänellä niinkuin arpakuutiolla; riittää, että hän vie\nminut lähemmäksi lopullisia tarkoitusperiä, sortuipa hän sitten itse\nsiinä leikissä tai ei!\n\nSejanus ei ollut laskenut väärin tiputtaessaan epäluulon happoa\nkeisarin tajuntaan. Johtui joko sattumasta tai erikoisen taitavasta\njärjestelystä, että varsin pian Tiberiuksen ja kaartinpäällikön\nneuvottelun jälkeen nostettiin kanne Agrippinan ystävätärtä Aemilia\nLepidaa vastaan. Ylimysnaista, jonka suku oli Rooman vanhimpia --\nhän saattoi lukea esi-isiinsä sekä Lucius Sullan että Pompeiuksen --\nsyytettiin jatketusta aviorikoksesta erään rikkaan ja lapsettoman\nPublius Quirinuksen kanssa, sen lisäksi myrkkyjen sekoittamisesta ja\nkaldealaisten ennustajien puhuttamisesta. Oikeussali oli tulvillaan\nvanhaa, kauhistunutta ja perinpohjin hämmentynyttä aatelia.\nSyytetyn puoltajana toimi hänen veljensä Manius Lepidus, mutta\nhänen heikot vastaväitteensä kerrassaan hukkuivat yleisen syyttäjän\nkaunopuheisuuteen. Tiberius puolestaan oli, merkillistä kyllä, hyvin\nvälinpitämätön aatelisnaisen kohtalosta. Kun tuomio langetettiin, kun\nritarit ja senaattorit poistuivat istuntosalista, Memmius Regulus\nkääntyi Gnaeus Lentuluksen puoleen ja sanoi matalalla äänellä: \"On\nilmeisesti tarkoituksena romahduttaa kaikki vanhat aatelissuvut.\nCalpurniusten suku kaatui Pison mukana, ja nyt menevät Aemiliukset.\"\n\nMutta vanha senaattori Lentulus ei vastannut. Hänen ohimonsa\ntykyttivät. Hän ajatteli maatilojaan ja rikkauksiaan ja tunsi\nepämääräistä, kumeata tuskaa, joka ei ollut kertaakaan vaivannut\nhäntä edes menneinä aikoina, jolloin hän oli johtanut kohortteja\nhyökkääviä Idän joukkoja vastaan.\n\nAgrippina aavisti hämärästi, että lyönti oli ainakin kiertoteitse\nsuunnattu häneen. Ja varmaa olikin, että jokin salainen jousi\nnyt jännittyi alituisesti, että nuolet suhahtivat odottamatta\nnäkymättömistä piilopaikoista. Kuka piti asetta käsissään? Sejanusko?\nKun Afrikan levottomuudet olivat päättyneet Junius Blaesuksen\nloistavaan voittoon, Tiberiuksella itsellään oli yllin kyllin\nhuolta uusista alusmaissa ja rajoilla puhjenneista mellakoista.\nIdässä liikehtivät coelaleettien, odrysien ja dierien hampaisiin\nasti aseistautuneet laumat, Philippopoliksen kaupunki julistettiin\npiiritystilaan; Makedonian alue oli toistuvien verilöylyjen\nnäyttämönä aina siihen asti, kunnes Moesian uusi käskynhaltija\nPublius Vellaeus sai keveine apujoukkoineen rauhan palautetuksi.\nMutta samaan aikaan Galliasta saapui huolestuttavia tietoja.\n\nKapina puhkesi äkkiä yht'aikaa kahdella taholla. Treverien\nheimopäällikkö Julius Florus ja aedulainen Sacrovir olivat koonneet\nsotajoukon, joka käsitti kaiken kaikkiaan neljäkymmentä tuhatta\nGallian asukasta; he hyökkäsivät Lyonin tienoilla roomalaisia\nvastaan seipäät ja viikatteet aseinaan, ja varsin pian taistelun\nkumu alkoi levitä syvälle Ardennien metsiin. Paikallinen maaherra\nAviola oli turhaan yrittänyt sammuttaa tätä paloa. Hän keräsi\nkiireesti ympärilleen kohortit, jotka muodostivat maakunnan\nvakinaisen poliisivoiman, mutta ne lyötiin verissä päin hajalle.\nNiin kauan kuin tämän tulipalon kulkua, sen äkillisiä yllättäviä\nkäänteitä turhaan yritettiin sammuttaa tai torjua, keisari vietti\nPalatinuksella unettomia öitä. Saattoihan uhata vaara, että melske\ntempaisi mukaansa yhä laajemmat kansanmassat, sillä näköjään\nriitaisetkin heimot lujittuvat yht'äkkiä yhdeksi ainoaksi kiinteäksi\nrintamaksi, kun on noustava yhteistä vihollista vastaan. Niinhän\noli tapahtunut usein...! Mutta vihdoin saapui muuan ratsastava\nkuriiri ja toi yllättävän voitonviestin. Treverien johtaja Florus\noli syöksynyt omaan miekkaansa. Kahdennentoista peninkulmapatsaan\nkohdalla Lyonin valleista etelään Julius Sacrovir ja hänen sotilaansa\nolivat kohdanneet Rooman legioonat, joita johti taisteluissa\nkoeteltu Silius. Ja tätä mahtavaa armeijaa vastaan he tappelivat\nepätoivoisesti mutta turhaan. Lapiot, viikatteet, kirveet iskettiin\nmaahan heidän käsistään, ruoho punersi näiden surmattujen\nvapaussoturien verestä. Kim Rooman senaatti hiukan tämän jälkeen\nuhrasi kiitosuhrin Juppiterille keisarin nimissä, Tiberius oli\nmerkillisen hajamielinen. Näytti suorastaan siltä kuin hän olisi\nsalaa hävennyt tällaista voittoa, -- hänen silmissään oli tyhjä\nkatse, hän tuijotti kenties ajatuksissaan nuoruutensa Dalmatian\ntyhjiä, ryöstetyitä, kuolemaan vihittyjä kyliä.\n\nSejanus oli pysytellyt vaatimattomasti syrjässä noiden tapahtumien\naikana. Hän kosketteli niitä vain kepeän satunnaisesti; sodan\nasiat olivat hänelle aivan yhdentekeviä. Mutta mikä _ei_ ollut\nyhdentekevää, oli keisarillisen kuiskaajan osa, sen draaman tiukka,\nhellittämätön ohjaaminen, jota palatsissa näyteltiin! Jollakin\nolemuksensa osalla prefekti halveksi Tiberiusta, joka taipui\nniin alttiisti hänen tahtoonsa. Caesar oli muille kiveä, hänelle\nmuovailuvahaa. Luoda tuosta aineksesta jotakin uutta, vaivata\nja muotoilla sitä kuin valaja savea -- ajatus sekä hurmasi että\nkammotti. Prefekti tunsi puolittain vaistomaista ylenkatsetta, joka\nei ollut täysin vapaata pelosta... Sejanuksen tapaiset luonteet\nsalaavat sisimmät tunteensa omalta itseltäänkin yhtä huolellisesti\nkuin ympäristöltään. He toimivat kyllä tietoisten laskelmien mukaan,\nmutta tietoisuus ei tässä tapauksessa ole tavallisen saalistajan\ntietoisuutta uhristaan. Ja asian laita oli siten, etteivät vain\nmiehen kasvot kuperine otsilleen ja syvältä tuikkivine silmineen\nmuodostaneet naamaria. Ei, naamioitus ulottui syvemmälle, hänessä\nitsessään oli verhoja verhojen takana. Siitä kenties johtui, että\nhän kykeni myös ihmeellisesti _kiintymään_ halveksimaansa olentoon,\ntuohon käskijään ja uhriin, vangittuun kotkaan, samalla kun hänen\nhimoitseva katseensa tähtäsi imperaattorin sormukseen.\n\nJos Rooman aateli oli kuvitellut, että Aemilia Lepidan oikeusjuttu\njäisi vain poikkeustapaukseksi, se erehtyi. Keisari epäili. Tosin\nse oli hyvin himmeätä epäilyä. Oli mahdotonta tietää, kohdistuiko\nse johonkin määrättyyn ihmisryhmään, puolueeseen. Näytti joka\ntapauksessa siltä kuin palatsin työhuoneessa olisi tehty ilmiantoja.\nTiberius oli luultavasti muodostanut oman käsityksensä niistä\nseurueista, jotka aika ajoin vierailivat Asinius Galluksen\nmaatilalla Agrippinan luona tai pitivät yksityisiä juhlia Titius\nSabinuksen ja Cassiuksen asunnoissa. Kun Sejanus eräänä päivänä\nkohtasi palatsin esihuoneessa senaattori Cotta Messalinuksen, hän\nlähestyi tätä merkitsevästi hymyillen: \"Olkoon minusta kaukana, että\ntahtoisin moittia Caesaria. Mutta minusta näyttää, niinkuin hänen\nluulevaisuutensa olisi pahenemaan päin.\"\n\nJa tämä ovela valtioviisas vihjaus paisui hyvin pian huhupuheeksi.\nPretoriaanien päällikkö tiesi kyllä, kuinka oivallisena äänitorvena\nMessalinus tarpeen tullen toimisi. Niinkuin kuiskaus herättää\nvoimakkaan kaiun Syrakusan tyrannin vankiluolassa, niin saivat nämä\nmuutamat sanat laajan peloittavan soinnin. Ennen pitkää ne kulkivat\nsuusta suuhun.\n\nKuten henkilääkäri Kharikles sanoi -- hänen litteät, vienosti\nrusottavat kasvonsa näyttivät näinä levottomina aikoina pyöristyvän\naivan täysikuuksi! -- Tiberiuksen viluinen veri tarvitsi\nriitajuttujen kiihoketta. Valtionsyyttäjä Afer ja tuomarit, siinä\nhänen lääkkeensä. Keisarin ja hänen poikansa toisen konsulikauden\nvuosi muodostui tässä suhteessa hyvinkin terveelliseksi. Niinpä\npreettori Domitius Corbulo nosti jo kevättalvella kanteen erästä\nylimysnuorukaista Lucius Sullaa vastaan sen vuoksi, että ritari oli\nanastanut hänen paikkansa Marcelluksen teatterissa, nyrkkeilyottelun\naikaan. Syytetty tuli oikeussaliin vaaleanruskeat hiukset\nhuolellisesti käherrettyinä ja kasvoillaan hyvin ylenkatseellinen,\nvoitonvarma ilme. Preettori Corbulo puolestaan oli ikävuosien\nköyristämä hovimies, hänen päälakensa oli munansileä ja kihti oli\nvääntänyt hänen lyhyet, tylpät jalkansa muodottomaan asentoon. Hän\nkuului sieluineen ja ruumiineen Augustuksen aikakauteen. Hän oli\nperinjuurin vanhoillinen, -- hän käytti puheessaan vanhan polven\nkäänteitä: \"isien tavat\", \"harmaantuneet hapset\", \"vuosien lumi\" --.\nNäytti siltä kuin jutusta paisuisi vanhuuden ja nuoruuden välinen\nperiaatteellinen kamppailu, sen vuoksi läsnäolijat maltittomasti\nodottivat, minkä kannan Tiberius valitsisi. Nuoren Sullan ystävät,\nennen kaikkea hänen kasvatusisänsä, taitava ja henkevä reettori\nMamercus Scaurus, panivat hänen puolestaan kaiken kaunopuheisuutensa\nliikkeelle, ja heihin yhtyi myös perintöruhtinas Drusus. Turhaan!\nVanha Corbulo voitti oikeudenkäynnin ja kiharatukkainen nuorukainen\ntuomittiin maksamaan sakot.\n\nPian tämän jälkeen tuomioistuin kokoontui uudelleen. Tällä kertaa\nsyyttäjänä toimi preettori Magius Caecilianus; hän oli haastanut\nkaksi ritaria oikeuteen majesteetinloukkauksesta. Nuo molemmat\nylimykset, Celius Cursor ja Considius Aeguus, olivat aluksi\nmiltei varmoja siitä, että kanne hylätään ja heidät vapautetaan,\netenkin, koska Drusus jälleen innokkaasti puolusti heitä. Aina kun\nperintöruhtinas nousi puhumaan, Sejanus katseli häntä valpas kiilto\nsilmissään. Hiljainen kyttyräselkäinen mies istui aloillaan salin\nloukossa ja hänen katseensa oli värähtämättä tähdätty Drusukseen.\nHänen syvällä läikkyvät silmänsä näyttivät huolellisesti imevän\nsyvyyteensä ja tallettavan jokaisen eleen, jokaisen ilmeen jäljen.\nNe nousisivat kyllä sopivana hetkenä hänen muististaan... Kun\nsitten keisarin tahdosta saneltiin tuomio, pretoriaanien päällikön\nsuupielet nytkähtivät; vaikea sanoa, oliko se sisäisen ilon vai\nylenkatseen merkki. Hän näki, miten Drusus poistui pää kumarassa.\nKruununperillinen tunsi varmaankin, etteivät hänen sanansa vielä\npaljoakaan painaneet.\n\nSiinä tapauksessa, että provinssien asiat olisivat työntyneet\netualalle niinkuin Gallian levottomuuksien ja Tacrafinaan\nbeduiinikapinan aikaan, oikeusjutut olisi epäilemättä kuitattu paljon\nvähemmällä aivojen vaivalla. Mutta nyt ne tuntuivat paisuvan hyvinkin\nkeskeisiksi. Ne olivat kuin salaperäinen polttopiste, johon Rooman\nkohtalontähden vielä etäinen mutta hiljaa vahvistuva loimo keskittyi.\n\nMuuan Anscharius Priscus oli äskettäin haastanut tuomioistuimen eteen\nKreetan prokonsulin Casius Corduksen, jota hän syytti ryöstöistä ja\nlahjustenotosta. Kun tähän pyydystyslankaan taitavasti pudotettiin\nvaarallinen myrkkypisara, syyte majesteetinloukkauksesta, tuomio\noli ennakolta varma. Miltei samaan aikaan nostettiin kanne myös\nAasian prokonsulia Gajus Silanusta vastaan samoista virkavirheistä.\nSyyttäjä huomautti erityisesti, että todistajien lausunnoista kävi\nlisäksi selville, että Silanus ei ollut tyytynyt vain kantamaan\nmoninkertaista veroa omiin kassakirstuihinsa, vaan oli kaiken tuon\nohessa harjoittanut säälimätöntä julmuutta. Pahinta oli kuitenkin\nrikos hallitsijan arvoa vastaan... Sellaisissa tapauksissa rohkeni\ntuskin yksikään senaattoreista puolustaa syytettyä. Niinpä kun alkoi\nerittäin intiimi ja ilkeä oikeuden käynti erästä ritari Enniusta\nvastaan, joka oli antanut kultasepän pajassa sulattaa keisarin\nhopeisen rintakuvan ja valaa sen yöastiaksi, tuomarien silmät\nkohdistuivat rautaisen ankarina uhrin kasvoihin; säikähtänyttä\nritaria ei voinut mikään pelastaa.\n\nMuuten näytti siltä kuin Tiberius olisi näiden prosessien aikana\nkärsimättömästi taistellut jotakin sisäistä tympeytymistä vastaan.\nHän saapui tuomiosaliin jäykkänä ja kolkkona, hänen kivettyneistä\nhaukankasvoistaan oli vaikea lukea mitään. Vain alituinen otsan\nrypistely ilmaisi, että hän oli yhtä tyytymätön langettaviin ja\nvapauttaviin tuomioihin -- hän aavisteli salaliittoa, ja kuitenkin\nhänestä tuntui joka kerta, että iskut sattuivat aivan toisarvoisiin,\nkukaties viattomiin henkilöihin. Näin oli erikoisesti asianlaita\nsotkuisessa Clutorius Priscuksen oikeusjutussa. Priscus, jota\nvanha rikas senaattori Lepidus ja konsuli Rubellius Blandus olivat\ntarjoutuneet puolustamaan, saapui Kuuriaan ruumis vavisten, otsa\nnihkeän pelonhien peittämänä. Hän oli arka ja vaatimaton mies,\nhänellä oli jo vuosikausia ollut tapanaan sepittää erittäin\nmonimutkaisia, ei kovin taiteellisia runoja; ne olivat milloin\nsovinnaisia _epithalamiumeja_ kreikkalaiseen tyyliin tai liikuttavia\naleksandrialaisia epitaafeja. Tällä erää hänen asunnostaan oli\nlöydetty yksitoistasäkeistöinen valitusrunoelma, joka käsitteli\nyksityiskohtaisesti Germanicuksen kuolemaa. Oli ilmeistä, että\nsiihen oli vain kesuurain ja tavulukujen vuoksi sijoitettu semmoisia\nsanoja kuin \"murha\", \"murhaajat\"... Senaattorit julistivat tuomion.\nMutta kääriessään istunnon loputtua manttelia ympärilleen Tiberius\noli kalmankalpea. Hän astui salin poikki raskaasti aivan kuin\nhänen jalkansa olisivat olleet kaksi painavaa kivistä tolppaa, ja\nkohdattuaan ovella ystävänsä Longuksen hän sanoi puoliääneen: \"Nämä\norjasielut! Matelevat edessäni kuin piiskatut koirat! Ei enää tiedä,\nkummat pitäisi teloittaa, syytetyt vai syyttäjät --\" Kun senaattori\nCocceius Nerva tuon istunnon päätyttyä nousi kantotuoliinsa,\nhänen laihat koirankasvonsa olivat tavallista vakavammat. Orjat\ntarttuivat kannatinpuihin. Kantotuoli lähti hitaasti vaeltamaan\nja senaattori nojautui hyvin miettivänä pöyhötettyä pielusta\nvasten. Häntä vastapäätä istui Lucius Calpurnius lujat, ankarat\nukonpiirteet omituisen pingoittuneina. Näytti siltä, kuin niitä\nolisi kiristänyt suonenveto. Molemmat vanhukset pysyivät vaiti, vain\nkadun kohina täytti epämääräisenä humuna tämän hiljalleen vaeltavan\njättiläislippaan, aivan kuin valtameren ääni täyttää simpukan ontelon.\n\nSitten Nervan silmäluomet rupesivat räpyttämään. Hän kysyi\nCalpurniukselta, oliko tämä huomannut erästä pientä merkityksellistä\nseikkaa, hämärää mutta ilmeistä samankaltaisuutta kaikissa viime\nkuukausien oikeusjutuissa? Sehän kulki niiden pohjalla kuin punainen\nloimilanka. Aluksi sitä ei suinkaan ollut helppo keksiä. Mutta kun\nsyventyi ajattelemaan, kun itsepintaisesti vainusi jälkiä...\n\nIhmeellistä nimittäin oli, että nämä prosessit, niin eri puolille\nkuin iskut näköjään oli suunnattukin ja vaikka niissä ilmeisesti\nei pyritty jakamaan lyöntejä millekään määrätylle puolueryhmälle,\nolivat miltei aina saattaneet Tiberiuksen ja Drusuksen, isän ja pojan\nvastatusten! Tiberius halusi tuomita ja Drusus vapauttaa. Tiberius\nasettui syyttäjän, Drusus syytetyn kannalle. Voiko mikään sen\nvarmemmin syventää noiden kahden välillä vallitsevaa kuilua... Sillä\njokainenhan tiesi, että kuilu oli olemassa. Eikö perintöruhtinas\nkorottanut ääntään tuomitun puolesta jo silloin, kun Aemilia Lepida\nhaastettiin oikeuteen? Ja eikö hän ollut innokkaasti puolustanut\nnuorta Sullaa, jota vastaan preettori Corbulo oli nostanut kanteen?\nEntä Aeguuksen ja Cursorin majesteetinloukkausjuttu? Silloinkin\nDrusus oli lämpimästi kannattanut syytettyjen vapauttamista.\nOliko kaikki tuo vain pelkkää sattumaa? Vai ilmenikö siinä jokin\njärjestelevä tahto, joka tähtäsi tiettyyn päämäärään, isän ja pojan\nvälien lopulliseen särkemiseen? Ja jos niin oli asian laita, kenen\nsormet ohjasivat peliä?\n\nNerva ummisteli silmäluomiaan ikäänkuin ajatteleminen väsyttäisi\nhäntä. Lucius Calpurnius puolestaan istui liikkumattomana\nkantotuolissa ja hänen kasvonsa kävivät yhä tylymmän näköisiksi.\nOli selvää, että molemmat vanhukset ajattelivat Sejanusta. Sejanus,\naina ja kaikkialla Sejanus --! Hänen musta _khlamys_-vaippansa\nkahisi sielläkin, missä kukaan ei olisi voinut sitä odottaa. Synkkä,\nkummallinen, kyttyräselkäinen lepakko, jolla oli ihmiskasvot. Lepakon\ntavoin hän teki pesänsä kätketyimpään sopukkaan.\n\nVielä saman päivän iltana pretoriaanien päällikkö ilmestyi\nsurunvärisine pukuineen ja kultavitjoineen palatsiin.\n\nHän asteli empimättä monien permantojen yli, kasvot pystyasennossa,\njalat hiukan harallaan, mahdintuntoisena. Hän meni suoraan keisarin\ntyökammioon, jossa lamput lepattivat himmeällä liekillä ja lääkkeiden\nhaju täytti ilman. Jos Calpurnius ja Nerva olisivat olleet nyt\nseuranneen keskustelun todistajina, he tuskin olisivat tienneet, mitä\najatella; terävinkään ihmistuntemus ei tässä auttanut... Tapansa\nmukaan Sejanus asettui työpöydän viereen kuin varjo. Tuolissa\nistuva hallitsija kuunteli häntä jäykän ilmeettömän näköisenä.\nKaartinpäällikkö puhui kauan Asinius Saloninuksen, Marcus Agrippan\npojanpojan hautajaisista, esitti aivan uudenlaisen muistojuhlan\nluonnoksen ja oli niin täydelleen syventynyt pohtimaan sitä, että\nkeisari tuon tuostakin kärsimättömästi toivoi hänen poistuvan.\nTätä neuvottelua, joka oikeastaan oli yksinpuhelua, kesti miltei\npuoli tuntia. Mutta kun Sejanus viimein peräytyi ovea kohti,\nhänen mieleensä näytti äkkiä välähtävän muuan asia, muuan ajatus.\nHän pysähtyi empien. Hänen äänessäänkin tuntui eräänlainen nöyrä\nepävarmuus aivan kuin hän ei olisi tiennyt, miten sovittaa puheensa:\n\n\"Olkoon kaukana ajatus, että sinua uhkaisi jokin vaara, Caesar...\nMutta varovaisuus on parhain hyveistä. Sitä paitsi, sinun on\nturvattava perinnöllinen yksinvalta, ja se tapahtuu siten, että sinä\nja senaatti julistatte Drusuksen kansantribuuniksi.\"\n\nTiberius käännähti tuolillaan niin rajusti, että sen tukipuut\nrusahtivat. Hetken aikaa nuo kovat, kylmät, ankarat silmät tähtäsivät\nrävähtämättä Sejanuksen kasvoihin. Mutta prefekti kesti katseen.\nHänen asennossaan ei ollut mitään nöyrää ja liehakoivaa, hän seisoi\noven luona pää koholla. Vain vasemman käden sormet punnitsivat\nmiettivästi kultaista vitjaa. Hiljaisuus oli oudon painostava.\nLamppujen sydämet sihisivät. Viimein Tiberius sanoi epäuskoisesti:\n\n\"Sinäkö sen ehdotit? Kuulinko oikein...?\"\n\n\"Milloin en olisi katsonut valtakunnan parasta?\" huomautti\nkaartinpäällikkö. \"Ja ollakseni täysin rehellinen, minua kiusaa\ntuo, että Drususta ja minua yhä edelleenkin pidetään vihamiehinä.\nTässä tapauksessa se on kylläkin sivuseikka. Pääasia on, että valta\nehdottomasti pysytetään sinun jälkeläisilläsi!\"\n\nKun Sejanus sinä iltana poistui linnasta, taivaalla paloi kapea\nuusikuu. Lasinkirkas sirppi avaruuden mustassa kupukatossa...\nKaartinpäällikkö laskeutui verkalleen Palatinuksen kylkeen\nsovitettuja marmoriportaita. Hänen vaaleat, lukitut kasvonsa olivat\nniinkuin kyttyräselkäisillä tavallisesti kääntyneet ylöspäin; näytti\nsiltä, että olkapäiden välinen pahka kiskoi hänen niskatukkaansa.\nMusta vaippa lepatti tuulessa. Valmiiksi satuloitu kimo hirnui\nkuullessaan herransa tulon. Jokin tutkimaton, nimetön yhteisymmärrys\nnäytti hetken aikaa vallitsevan miehen ja kuun välillä -- miehen,\njonka poskipäihin valui kuollutta kosmillista valoa, ja kuun, jonka\nnäkymätön taivaallinen hioja oli juuri teroittanut kuin jonkin\nkatkaisemista varten... Vehnänkorren tai ihmiskurkun? Missä oli\npyöveli, joka voisi tempaista tuon aseen tähtien keskeltä?\n\nPimeät kadut kumisivat vankkurien jyrinästä, yössä kaikui ratsujen\nkavionkopse, vaunuja ja ajopelejä sukelsi näkyviin, mutta niiden\nääriviivat liukenivat nopeasti hämyyn, ne vyöryivät tietään\njymisevinä, tummina möhkäleinä. Sejanus kiristi suitsia, veti\nkiihkeästi sieraimiinsa yöilmaa. Hänen takanaan parin askeleen päässä\nratsastivat Pinarius Natta ja Satrius Secundus, ja heitä seurasi\npieni ryhmä pretoriaaneja. Uudenkuun valo on kovin heikkoa -- mutta\nvaikka olisi ollut mitä kirkkain kuutamo, Sejanuksen kasvot eivät\nkuitenkaan olisi ilmaisseet hänen pakahduttavaa voitonriemuaan.\nMilloinkaan ennen hän ei ollut ryhtynyt näin uhkapäiseen\nsokkoleikkiin Tiberiuksen kanssa. Ja kuinka sanomattoman ovelasti hän\nolikaan vetänyt nenästä miestä, joka oli epäilevä hulluuteen asti!\nKeisari, senaatti, hovi, ritarista, tämä kaupunki ja koko suunnaton\nvaltakunta oli luisumassa verkkoon. Kuu kiilui ylhäällä tosiaan kuin\nelonleikkaajan ase, ja pian, sangen pian tähkäpäät olisivat kypsät!\nSejanus tuijotti kuuta. Valosirppi... Se oli suotuisa merkki, juuri\ntänä hetkenä.\n\nLähestyessään puistoa, jossa poppelit suhisivat ja tutun asunnon\nmuuri kuumotti epäselvästi varjoista, hän ei ajatellut Apicataa,\npikkutyttöjä, ei edes laiskaa _cubiculariusta_ eikä monia orjiaan.\nHänen mielessään kuvastui selvääkin selvemmin kruununperilliselle\nkuuluva osa palatsia, sen juhla- ja arkihuoneet ja makuukammiot.\nHän oli näkevinään ruhtinatar Livillan makaavan alastomana vuoteen\npieluksilla ja ojentavan valkoisia käsivarsiaan, joihin heikosti\ntuikkiva _lekytos_-lamppu loi punertavaa hohdetta. Tämä sisäinen näkökuva\noli niin ilmielävä, että kaartinpäällikkö astui kuin unessa ratsun\nsatulasta kadulle. Hänet valtasi hetkellinen oudon kylmä himo.\nSamanlaisin tuntein hämähäkki seuraa varmaankin kultapistiäistä, joka\nhitaasti mutta kohtalokkaasti lähestyy niljaista saalistusverkkoa...\nJa Livillan rinnalla, hänen huoneissaan, makuukammiossaan,\nvuoteessaan näyttäytyi myös tuo toinen, perintöruhtinas Drusus,\nhän, jolle Sejanus oli vielä muutamia minuutteja sitten ehdottanut\nmäärätöntä käskyvaltaa. Hetken aikaa prefektistä tuntui, aivan kuin\nDrusuksen nyrkin jälki yhä olisi kihelmöinyt hänen kasvoissaan.\n\nKuun sirppi riippui matalalla, vinossa. Noustessaan\nyksityispalatsinsa portaita Sejanus tiesi, kenen kaulaa varten se oli\nteroitettu.\n\n\n\n\n5.\n\n\nLivilla oli Germanicuksen hautajaisten aikaan maannut viimeisiä\npäiviään lapsivuoteessa.\n\nKun synnytys sitten tapahtui tohtori Eudemoksen ja kuuden riitaisen\nkätilön myötävaikutuksella, kun kahta pientä sinipunaista ja kirkuvaa\nihmisenalkua pestiin hopea-ammeessa, ruhtinatar tuijotti jäykin\nsilmin kattoon. Jo monta kuukautta aikaisemmin hän oli kauhulla\najatellut mahdollisuutta, että hänen ihonsa pilaantuisi. Ruskeat\nläikät kasvoissa olivat riistäneet häneltä yön unen. Hän oli antanut\ntuottaa makuuhuoneeseensa enemmän voidetölkkejä, syyrialaisia\nöljypulloja, malabathrumia ja norsunluisia kuppeja kuin koskaan\naikaisemmin. Orjatar Briseis oli erikoisen kalliilla hinnalla saanut\nostetuksi sekä nabatealaista kaislaöljyä että punaista orobiaa, jota\nsäilytettiin vuorikristallipullossa. Makuukammion täytti päivin ja\nöin makea lemu.\n\nErikoisen huolissaan Livilla oli myös mantelinmuotoisista silmistään,\njoiden loisto saattoi heikentyä. Raskauden viime kuukausina hän tutki\nalinomaa kasvojaan pienestä käsipeilistä, koetteli sormenkärjillä\nihon kimmoisuutta. Ja etiooppialaiset tytöt joutuivat tuon tuostakin\nhänen kiukkunsa maalitauluiksi. Kesken pesemisten ja voitelemisten\nhän pisti heitä äkkiarvaamatta hiusneulalla syvälle mustaan ihoon.\nJollakin tavoin pienet punaiset veripisarat ja orjien kirkaisut\nlohduttivat häntä; täytyihän hänenkin kärsiä, miksei siis toisten?\n\nNiin, Livilla ei ollut tätä tahtonut! Mikään hänessä ei kurkottanut\nelämää kohti, joka versoi hänen ruumiinsa sisällä. Pikemmin hän tunsi\nsitä vihaavansa, niinkuin oli aikoinaan vihannut ensimmäistä lastaan,\ntytärtä, jonka käsivarsista mustelmat olivat varmaankin jo kadonneet,\nkoskapa kaikkialla puhuttiin hänen ja Germanicuksen vanhimman pojan\nNeron tulevista häistä... Tyttö oli joka tapauksessa syntynyt\nsiihen aikaan, kun hän, Livilla, vielä oli perin nuori; silloin hän\nsaattoi suhtautua raskauteen huolettomammin, kenties hän oli noina\npäivinä käynyt lapsivuoteessa vain entistään sirommaksi. Mutta nyt?\nHänellä oli sama tunne kuin ihmisellä, joka on hellien lupausten\nja maanitusten avulla salakavalasti johdettu ansaan, mistä ei ole\nmitään ulospääsyä. Ja kun kaksoispojat sitten syntyivät, ruhtinatar\nmakasi voipuneena suuressa vuoteessa kuunnellen kärsimättömänä lasten\nkitisevää itkua. Mitä pikemmin heidät eristettiin, sitä parempi!\nSeuraavana aamuna ruhtinatar Livilla antoi järkähtämättömän ankaran\nkäskyn, että kaksoset oli toimitettava jonnekin pois. Heille oli\nhankittava imettäjä. Tai vietäköön heidät äiti Antonian maatilalle,\nsiellähän tytär Helenakin oli.\n\nEi nabatealainen kaislaöljy eikä punainen orobia saanut aikaan sitä\nuudistumisen ihmettä, joka Livillassa jälleen tapahtui. Kenties syynä\noli pikemminkin hänen oma tahtonsa, hänen intohimoinen halunsa olla\nnuori, kaunis nainen. Hän liikkui pukeutumissalin ambrankarvaisessa\nvalossa alastomana, nilkoissaan vain valkoiset attikalaiset kengät,\n_phaecasiumit_. Ja kun neekeritytöt nyt hankasivat pesusienellä hänen\nruumistaan, heidän ei tarvinnut pelätä neulanpistoja yhtä usein\nkuin ennen. Himmeät kiiltokivisalit olivat täpötäynnä ruukkuja,\nmaljoja, voiderasioita, mutta niiden lisäksi ruhtinatar oli antanut\ntuottaa makuukamariinsa, vastapäätä vuodetta, suunnattoman suuren\nmetallikuvastimen. Tosin se ei paljastanut hänen ruumiinsa linjoja\nyhtä selvästi kuin jokin kirkas vedenkalvo, -- peili oli ja pysyi\nhimmeänä, täytyi avata ikkunaluukut ja seistä kaikkein heleimmässä\nauringonpaisteessa. Livilla naputteli kengänkärjellään permantoa.\nHän tutki huolellisesti ihoaan. Kuvastin enempää kuin sormenpäätkään\neivät kavaltaneet ainoatakaan ryppyä. Hänen vartalonsa oli vielä\nnotkea ja voimakas, äitiys ei lopultakaan ollut sitä turmellut. Ainoa\nuusi piirre, jonka orjattaret nyt panivat merkille, oli se seikka,\nettä Livilla tuhlasi tavallista enemmän mustetta silmäkulmiinsa ja\nkarmosiinipunaa huuliin tai käytti aina täydenkuun öinä kasvoillaan\ntuoksuvaa naamaria.\n\nRuhtinatar väitteli miestään niin usein kuin suinkin mahdollista.\nAluksi hän oli tuntenut miltei sokeata raivoa Drususta kohtaan,\nsillä kaikki huolet ja ruumiillinen tuska olivat miehen syytä! Hän\nei kärsinyt nähdä silmiensä edessä Drusuksen jykevää päätä, hänen\npörröistä tukkaansa, joka vivahti kypsälle kastanjanvärille, vielä\nvähemmän hänen tyhmän rehellisiä silmiään.\n\nHovin aterioilla he eivät vaihtaneet sanaakaan. Molempien\naviopuolisoiden välit olivat jo vuosikausia sitten auttamattomasti\nviilentyneet, ja nyt tämän loisteliaan kodin ilmassa oli jäätäviä\npakkasasteita. Pahinta kuitenkin oli, että Livilla ei millään tavoin\nvoinut _kostaa_. Hän näki Drusuksen kasvoilla vain välinpitämättömän\nilmeen, milloin mies sattumalta kulki hänen siniseinäisen huoneensa\nlävitse tai hyvin muodollisesti huomautti Nikeroksen hajuvoiteiden\nlaskuista. Drusus tunsi vaimoaan kohtaan eräänlaista penseätä\nhalveksumista; varmaa oli, että sen täytyi vihlaista hyvinkin\nkirveleviä naarmuja Livillan synnynnäiseen ylpeyteen.\n\nMuuten ruhtinattaresta näytti siltä, niinkuin Drusus olisi näihin\naikoihin jollakin tavoin lauhtunut, niinkuin hänen elämänotteensa\nolisi käynyt pehmeämmäksi, veltommaksi. Hänellä ei näyttänyt\nolevan aikaa omiin huvituksiinsa. Hän joi vähemmän kuin ennen, --\njos hän yhä ylläpiti salaisia lemmensuhteita, hän osasi ainakin\nhämmästyttävän tarkoin varoa, ettei mikään niistä päässyt hovin\ntietoon. Livilla seurasi ilmeistä vahingoniloa tuntien pojan\nnöyräselkäistä menemistä ja tulemista isän, Tiberiuksen, huoneen\nvaiheilla. Miehen alistuvaisuus oli niin päivän selvä! Jossakin\nmäärin se tyydytti ruhtinattaren hämärää kostonhalua, sillä tuntui\naivan siltä kuin toinen ihminen, häntä monin verroin ankarampi,\njakelisi korvapuusteja hänen puolestaan.\n\nDrusus ei juuri sanottavasti vaivautunut pohtimaan perheen ongelmia.\nRiitti Livillan lähelläolo, riitti pienokaisten läsnäolo...! Ja\nkun lapset sitten toimitettiin imettäjän hoiviin, kaikki oli\nniinkuin ollakin piti. Hän päivitteli vaimon menoja, korulaskuja,\ntuhlaavaisuutta. Hänet valtasi joskus lievä vihastus, kun Livilla\npuristi huulensa nyrpeästi yhteen eikä vastannut hänelle sanaakaan.\nMutta kiusata mieltään naisen oikuilla, ärtyä ja murjottaa niiden\nvuoksi... ei, se oli hänelle yhtä outoa kuin hempeämielisyys. Drusus\nkuului niiden miesten kuolemattomaan lajiin, jotka eivät sisimmältään\nkypsy eivätkä vartu kalenterin mukaan, vaan pysyvät aina poikina.\nPojansielun huolettomuus, sen määrätynlainen raikas karkeus, sen\nhiomaton, yksitahoinen ote elämään ohjaa kaikkia heidän tekojaan.\nHeillä on onnellinen kyky hypätä keveästi upottavien kohtien yli.\nTämä piti paikkansa myös Drusukseen nähden. Hän ajatteli: Määrättyyn\nhetkeen asti Livilla pakoilee ja vastustaa minua, mutta sitten on\nkaikki ennallaan, mikään hänessä ei ole kummempaa kuin ennen...\nMuuten miehellä oli näinä päivinä yllinkyllin puuhaa; hän istui\nmonina iltoina hyvin myöhäiseen asiakirjojen parissa. Konsulikautensa\ntoisena vuonna hän oli menettänyt ainakin kolme neljännestä entisestä\nvapaudestaan, ja se merkitsi, että kaiken iloisen elämän perään oli\npantava piste. Isä! Mahtava kivijumala, joka olisi voinut hyvin\nseistä Egyptin aavikolla! _Isä_ vaati ja tahtoi. _Isä_ komensi häntä\nyhä edelleen kuin pientä lasta.\n\nJoskus, pitkän päivätyön jälkeen, hän muuttui kovin miettiväksi. Hän\nistui pienen työpöydän ääressä, sormet uponneina ruskeaan pörröiseen\ntukkaan. Ja niinkuin usein ennenkin, niin hän yritti kömpelösti\nhapuilla tietä siinä arvoitusten labyrintissa, jonka pimeyteen\näitivainaja oli kauan sitten hävinnyt. Hyvät, himmeät naisenkasvot.\nEpäselvät piirteet, jotka silloin tällöin kohosivat muistista kuin\nkuplat ja särkyivät samassa. Siinä olikin kaikki.\n\nTuona kolkkona talvipäivänä Kalabriassa, jolloin Drusus oli yhdessä\nramman Claudiuksen kanssa ottanut vastaan Agrippinan lapsineen, hän\noli vannonut puolustavansa heitä, mitä tapahtuisikin. Hän toimi\nsilloin ehkä hetken kiihtymyksen vallassa, -- hän oli tuntenut omissa\nisoissa kämmenissään Germanicuksen pienten lasten kädet, milloin\nDrusillan, milloin Agrippinillan nyrkkien lämmön; Nero oli jo siihen\naikaan pitkä harteikas poika. Niinpä siis kun ylipäällikön leski\nseurueineen vetäytyi Galluksen maatilalle, Drusukselle tuli tavaksi\nkäydä siellä vapaina hetkinään.\n\nJumalat tosin tiesivät, miten vähän niitä oli --! Noustessaan\nratsun selästä plataanien reunustamalle tielle Drusus ei nähnyt\nkukkivia mantelipuita, vaaleansinisiä pieniä hyasintteja, muutamien\nkitukasvuisten oliivien tervanmustia juurakoita ja vuorten häämötystä\nkaukana taivaan rannalla. Kaikki tuo, pääskysten intohimoisesta\nviserryksestä mahtaviin valonhohtoisiin pilviin, jätti hänet perin\nvälinpitämättömäksi. Hänen suuret punoittavat korvansa olivat kerta\nkaikkiaan tottuneet vain ratsujen kavion töminään, ja rehti silmäpari\nkatseli mieluummin hikoilevien sotilaiden puuhia kuin maisemaa\nympärillä. Näin oli ollut aina. Milloin vain äiti Antonia oli\nDrusuksen lapsena ollessa kutsunut hänet Tusculumiin Albanovuorille,\npoika oli liikkunut hänen hedelmätarhoissaan kuin sokea. Mitä häntä\nliikuttivat maan valotäplät, mitä _hyötyä_ oli oikeastaan kaikesta\ntuosta punasta ja kullasta!\n\nSe, minkä hän jo ensi käynneillään Asinius Galluksen luona havaitsi,\noli Agrippinan harvinainen työteliäisyys; leski ei suinkaan viettänyt\naikaansa jouten tässä suuressa maakartanossa. Alituisesti hän liikkui\norjattarien huoneissa tai käytti kehrinpuita. Drusus vertasi häntä\njoko Penelopeen tai kuningatar Alkinooksen tyttäreen, joka huuhtoi\npalveluneitojen kanssa likaisia vaatteita.\n\nTälle maakartanolle antoi eräänlaista kaupunkielämän hohdetta sen\nomistajan ja herran, Asinius Galluksen läsnäolo. Silkkipukuinen,\naina huolellisesti peseytynyt ja öljyille tuoksuva ylimys lepäili\nkeveiden aterioiden aikana omalla lepotuolillaan, joka oli sorvattua\nnorsunluuta. Galluksen hiukset oli käherretty huolellisesti kuin\nAssyrian siipihärkien parrat: rypälemäisiä pieniä kiehkuroita,\ntaitehikkaita poimuja. Ja jos Roomassa olisi myyty ikuisen nuoruuden\nnestettä, hän olisi varmaankin käyttänyt sitä yhtä innokkaasti\nkuin hän nykyään peitti ryppyjään ja rokonarpiaan ihojauheeseen\ntai punasi aistillisen, paksun alahuulensa. Aluksi Drusus tuskin\nkykeni peittämään ivansa. Oli ihmeellistä ajatella, että tuon\nvanhan faunin isä oli ratsastanut Caesarin rinnalla Rubiconin yli,\nnähnyt Marcus Antoniuksen täydessä mahdissaan, elänyt triumviraatin\nsodat ja taistellut kuin leijona. Espanjan ja Lombardian edesmennyt\nkuvernööri, suuri sotasankari, ei ollut jättänyt heikointakaan\nolemuksensa jälkeä siihen mieheen, joka nyt mursi vehnäleipiä pehmein\nsormin ja kostutti niitä viinissä! Galluksen kimeä eunukinääni\nkiusasi Drususta. Hän vaistosi sen hienonhienon, mielistelevän ja\nviettelevän sävyn, joka aina tuntui senaattorin puheessa, kun hän\nsanoi jonkin sanan Agrippinalle. Ja kesken mietteitään Drusus äkkiä\nhätkähti. Hän kavahti vaistomaisesti erästä ajatusta, joka juolahti\nhänen mieleensä. Isäpuoli... Hän olisi voinut olla isäpuoleni, jos\nvain... Kuinka oikeastaan on?\n\nMolempien miesten, nuoren ja vanhan välillä vallitsi auttamaton\nsalainen jännitys, milloin ruhtinas vain pistäytyi senaattorin\nkotiin. Kumpikin tunnusteli tahollaan varovasti maaperää. Ja\nAgrippina puolestaan pani merkille tämän tutkivan, vakoilevan sävyn.\nHän ajatteli: On paljon, mistä kumpikaan teistä ei ikinä pääse\neroon ja mistä ette puhu. Antonian vävy tulee tänne sen näköisenä\nkuin hakisi äitinsä haamua! -- Mitä kiinteämmin lesken viisaat,\nhohtavat, avonaisen ylpeät silmät noina hetkinä tutkivat Drusuksen\nkasvonpiirteitä, sitä kiusallisemmaksi kävi kaikkien olo. Näin\ntapahtui usein illallispöydässä. Leipä ja punaviini kadottivat\nsilloin makuaan, kynttilät paloivat aina karstalle.\n\nTämä on kuin suolla kulkemista, mietti Drusus. Mahdoton tietää, missä\nupottaa...! Koska hänen luonteensa oli niin mutkattomasti rakennettu\nyksinkertaisista rakennuspuista, koska kaikki itsetutkistelu oli\nhänelle täysin vierasta, hän kärsi ilmapiirin jännityksestä paljon\nenemmän kuin herkemmät sielut. Tilanne oli ylen määrin _vaikea_.\nNiin, sitä se oli. Ja siihen kohtaan Drusuksen mietiskely aina\npysähtyi. Kaikesta huolimatta, -- hän ei voinut mitään sille,\nettä tämä maakartano ja nämä ihmiset magneettisesti vetivät häntä\npuoleensa, tahtoipa hän itse seurustella heidän parissaan tai ei.\nSuuren ruokasalin hämy, jota kuparimaljojen liekit eivät juuri\nhälventäneet, oli tiheä monista lausumattomista kysymyksistä: Mitä\ntapahtuu? Mikä suhde vallitsee Galluksen ja Agrippinan välillä? Miksi\nsenaattori varoo näyttämästä tytärtään, milloin minä, Drusus, tulen\nviereisille? Kuka on käyttänyt tätä peiliä? Ja tätä kampaa? Äitikö?\nOnko äiti kulkenut tämän permannon yli? Liikkuuko hänen henkensä yhä\nnoissa käytävissä...?\n\nOli ilta ja kynttilät tuikkivat jalustoissaan, kun Drusus vihdoin\nrohkeni varovasti ottaa salaisen ongelmansa puheeksi. Agrippina istui\nkuten tavallista nojatuolissa. Drusus kumartui hiukan eteenpäin,\nliikutti hajamielisesti etusormeaan kynttilänliekin läpi.\n\n\"En ole milloinkaan kysynyt sitä keneltäkään ihmiseltä, mutta sinulta\nkysyn\", hän sanoi. \"Miten oikein on, kuoliko äiti täällä?\"\n\nAgrippinan kasvot värähtivät. Sitten hän vastasi miltei kiivaasti:\n\"Kuoli.\"\n\n\"Mikä saattoi heidät yhteen...? Tarkoitan tietenkin äitiäni ja\nGallusta?\"\n\n\"Pakko\", sanoi Agrippina.\n\nDrusus vei etusormensa aivan kuuman sydänliekin lähelle. Hänen\nsuurille päivettyneille kasvoilleen levisi mietteliäs ilme. \"Entä\nisä, keisari?\" hän kuiskasi miltei arasti.\n\nLämmityspannun hiillos rasahti silloin tällöin. Oli niin hiljaista,\nettä molemmat, sekä nainen että mies, voivat hyvin kuulla senaattorin\naskeleet lukitusta _tabulariumista_; sieltä lankesi ohut valojuova\npermannolle. Viimein Agrippina katkaisi äänettömyyden: \"On hyödytöntä\npainaa sormensa vanhaan arpeen. Isälläsi oli kaikki mahdollisuudet\nvetäytyä syrjään ja tulla onnelliseksi hänen kanssaan, kumpikaan\nheistä ei toivonut valtaa. Olen itse rakastanut miestäni ja tiedän,\nettä niin teki sinun äitisi myös -- kunnes hänet riistettiin pois ja\nheitettiin lokaan. Rooman onnen tähden? Joutavuuksia! Sanon sinulle,\nettä kaiken syynä on seitsenkertaisesti kirottu sukuylpeys, sukujen\nkunnia. Ja että mies, joka ei ikinä ole luotu hallitsemaan joukkoja,\nmies, joka ei edes tahdo niitä johtaa vaan halveksii niitä, kuitenkin\nnousee valtaistuimelle...!\"\n\nHänen äänensä oli käynyt kimeäksi. Nyt se taittui kuin veitsellä\nkatkaisten. Mutta Drusus nojasi käsiään vasten pörröistä ruskeata\npäätään, joka tuntui raskaalta, ja hänen silmissään oli surullisen\nutelias palo: \"Mikä isä oikein on? Onko hän todella oman itsensä\nherra vai käskeekö häntä joku toinen? Onko hän kiveä? Lapsena minun\noli tapana kuvitella, että jos hänen ihoaan raapaisisi veitsellä,\nhänestä ei lähtisi lainkaan verta...\"\n\nAgrippina puristi huulensa suppuun. \"Hän on kiveä, mutta hän vuotaa\npunaista verta sisällepäin\", hän sanoi.\n\nMuutamia viikkoja tämän jälkeen Tiberius odottamatta määräsi\npoikansa matkalle Terracinaan, pieneen mutta vilkkaaseen\nmerenrantakaupunkiin Roomasta etelään, sen niemenkärjen vallituksiin,\njonka lähettyville suuri osa valtakunnan Välimeren vartiolaivoista\noli ankkuroitu. Näytti siltä kuin keisari olisi tahallaan väitellyt\nDrusuksen tapaamista. Muuten, viimeksimainitulle tämä käsky ei\nmillään tavoin tuottanut harmia; siihen liittyi uusien olojen\nja toiminnan nautintoa. Drusus oli saanut tehtäväkseen laatia\ntäydellisen esityksen rannikkopuolustuksen tilasta, -- maavalleista,\nlibumialaisista kolmisouduista, jotka piilivät kuin vesipääskyt\nlahden pohjukassa valmiina pyrähtämään lentoon, ruostuneista\nja ruostumattomista ankkureista, laivaston \"kehoittajien\",\n_hortatorien_, samoin kuin huilunpuhaltajien palkoista, siitä, missä\nkunnossa olivat alusten peräpäähän sijoitetut sotaliput, puskurit,\ntornit ja valtaushaat. Hän lähti mielihyvin matkalle.\n\nAsunnossaan Palatinuksella hän ei enää tuntenut viihtyvänsä ja\nsenaattori Galluksen maakartanossa hänellä oli ollut tilaisuus\npistäytyä vain hyvin harvoin.\n\nDrusuksen lähdön jälkeisenä päivänä ruhtinatar Livilla tunsi\nsamanlaista helpotusta kuin ihminen, joka odottamatta vapautuu\nikäväksi käyneestä seuralaisesta; olkoon, että tuo seuralainen on\nkuuromykkä, että hän ei mitään puhu. Sateinen talvi oli vaihtunut\nhelteiseen kevätkesään, ja sinikivisissä saleissa vallitsi kuumuus.\nLivilla kulki huoneesta toiseen. Hänen attikalaisten sandaaliensa\nkopse ei tällä kertaa kajahdellut. Hän oli avojaloin. Helle sai hänen\nkaulansa ja kainalokuoppansa hikoilemaan niin että hänen täytyi\nleyhyttää ehtimiseen pientä egyptiläistä viuhkaa. Hän oli heittänyt\nhartioilleen läpinäkyvän sitruunanvärisen harson, ja sen hiljainen\nsihinä oli ainoa ääni, mikä heikosti kuului näissä tuoksuvan kuumissa\nhuoneissa. Ruhtinatar oli lähettänyt Briseiksen satamakortteliin,\nsillä tytön tuli hinnalla millä hyvänsä hankkia uutta aaloepihkaa,\nkimmoista voidetta, jota kauppiaat pusertavat Arabiassa kasvavan\nyrtin, _Aquilaria agallochan_ vihreistä äkämistä; se tuoksuu\nvoimakkaammin kuin kallein nardusöljy. Livilla oli juuri kääntymässä\nmakuukammioon, kun hän kuuli Drusuksen työhuoneesta heikkoa ääntä.\nKuulosti siltä kuin avattaisiin papyruskääröjä.\n\nHetken aikaa hän seisoi epätietoisena. Sitten hän astui päättävästi\nsisään. Verhotussa päivänvalossa seisoi ruhtinaan eunukki Lygdus\nkäsissään joukko kirjeitä. Vaikka Livilla oli tullut ovelle miltei\nhiipimällä, pieni ruskeapintainen mies käännähti äkkiä. Hänen\nvalkoiset silmämunansa laajenivat kauhusta, ja kaikki rapisevat\npapyrukset putosivat lattialle.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi ruhtinatar. Mutta tietämättä itse miksi,\nhän alensi ääntään. Hän puhui hiljaa aivan kuin joku olisi voinut\nkuunnella, ja hänen sanoissaan oli aimo annos jännitystä.\n\nEunukki lankesi polvilleen.\n\n\"Nosta kirjeet ylös!\" komensi Livilla hiljaa. \"Anna tänne!\"\n\n\"En tiedä, rohkenenko --\" aloitti kuohilas niin inisevän kimeällä\näänellä, että naista rupesi hymyilyttämään. Sitten Livilla kääräisi\nsitruunanvärisen viitan lantioittensa verhoksi ja sanoi hyvin\ntiukasti mutta puoliääneen, että palvelija, joka tuolla tavoin\nsalassa luki herransa asiakirjoja, ansaitsi tulla ristiinnaulituksi;\nmiltä oikeastaan tuntuisi saada naulat kämmeniensä läpi? Vain\nhänestä, Livillasta, riippui, jäisikö rikos rankaisematta, heidän\nmolempien väliseksi salaisuudekseen... Tuokion näytti siltä kuin\nLygdus ei olisi ymmärtänyt tämän vetoomuksen merkitystä. Sitten hän\naivan ääneti keräsi papyrukset ja ojensi ne ruhtinattarelle. Mutta\nhänen taatelinruskeat kätensä vapisivat kovasti.\n\nLivilla sulkeutui omaan makuuhuoneeseensa ja ryhtyi seulomaan\nsaalistaan. Hän luki kirkkaan, kiihtyneen mielentilan vallassa\nkirjeen toisensa jälkeen ja valittuaan joukosta kaikkein\ntärkeimmät kääri ne rullalle. Kävi ilmi, että tässä oli hajanaisia\nmuistiinpanoja, rakennussuunnitelmia, hätäisesti raapusteltuja\nluonnoksia, jotka esittivät milloin uudenmallisia purjeiden\nrepimiseen käytettäviä falx-sirppejä, milloin parannettua laitosta\nedesmenneen konsuli Duiliuksen keksimästä valtaussillasta. Mutta\nniiden joukossa oli myös kirjeiden konsepteja, jopa täydellisiä\nkirjeitä, jotka jostakin syystä olivat jääneet lähettämättä. Ne\noli poikkeuksetta osoitettu Germanicuksen leskelle. Jos kirjeen\nyläkulmasta joskus puuttuikin tavanmukainen: \"Drusus tervehtii\nAgrippinaa\", sisällön arvokas rikkaus korvasi monin verroin tuon\npienen puutoksen. Mies valitti, että hänellä oli niin niukasti aikaa\nkäydä Asinius Galluksen maatilalla, hän valitti sitä epäsuopeata\nkohtelua, jota hän sai kokea isän taholta. Mutta Livillan silmäterät\nsupistuivat pieniksi kiiltäviksi pisteiksi, kun hän luki seuraavan\nlauseen: \"Kautta Tartaroksen, näyttää siltä kuin isä olisi\nerikoisesti ottanut vainotakseen kansalaiskunniaa ja raatelisi kuin\nhaukka niitä miehiä, jotka eivät kykene puolustautumaan. Siitähän\non yllin kyllin esimerkkejä, nuoren Sullan oikeusjutusta aina\nEnniuksen prosessiin, jossa _corpus delictinä_ oli hopeinen yöastia.\nJa kuka häntä yllyttäisi ellei kirottu etruski, jonka kulmat löin\nsinelmille...\"\n\nRuhtinatar luki näitä sanoja paisuvan ilon vallassa. Hänen mustatut\nkulmakarvansa vetäytyivät hetki hetkeltä yhä lähemmäs toisiaan.\nSejanus ja aina vain Sejanus! \"Kirottu etruski\", \"mateleva kyy\",\n\"kyttyräselkäinen vehkeilijä\" sukelsivat alinomaa hänen silmiensä\neteen lauseiden ruskeista koukeroista, sillä Drusus ei tosiaankaan\nhuolinut salata Agrippinalta sitä vihaa, mitä hän tunsi pretoriaanien\npäällikköä kohtaan.\n\nLivilla erotti huolellisesti kaikki nämä todistuskappaleet\neri kääröön. Vihdoin hän otti sormenpäittensä väliin kaikkein\nviimeisimmän kirjeen luonnoksen, käänteli sitä hetken ikkunasta\ntulvivassa valossa, ja luki: \"Senaatti on luullakseni päättänyt\nehdottaa minulle kansantribuunin arvoa, enkä tiedä, minkä vuoksi.\nMutta tähän arvoon liittyy rajaton käskyvalta, tietenkin lähinnä\nisäni valtaa. Ja ellei kaikista perinnäistavoista ole luovuttu,\nminä tiedän, mitä teen. Tuosta hetkestä asti minun käteni on mukana\npitelemässä Rooman vaunujen ohjaksia...\"\n\nTuokion Livilla istui vuoteen laidalla asiakirjat sylissään. Hän\ntunsi epämääräistä vilua huolimatta makuukammion kuumuudesta.\nHän kietoi keltaista silkkivaatetta yhä tiukemmin lanteilleen ja\nrinnoilleen kummallisen, hytisyttävän mielialan vallassa, joka\nmuistutti pelkoa. Mutta hänen aivonsa eivät olleet milloinkaan ennen\najatelleet niin kirkkaasti kuin nyt. Hän kilisti metallikelloa\nja kutsui Lygduksen huoneeseen. Kun ruskea eunukki lähestyi\norjamaisen nöyränä, Livilla ojensi hänelle kokoon käärityt kirjeet\nja antoi määräyksen, että ne oli mitä pikimmin toimitettava Aelius\nSejanukselle. \"Mutta sinä odotat hänen vastaustaan, huomaa! Annat\nhänen ensin hiukan silmäillä niitä ja mainitset, että minä tahdon\ntietää, mitä hän niistä tuumii. Ja ensi yönä järjestät pienen\ntulipalon ruhtinaan työhuoneessa. Etkä puhu kenellekään. Muuten sinut\nnaulitaan uhrihuoneen seinään.\"\n\nKolkuttaessaan hiukan myöhemmin kaartinpäällikön talon porttia\neunukki sai ilokseen kuulla, että Sejanus tosiaan oli kotona.\nLygdus ojensi hänelle kädet yhä vavisten kirjekäärön ja huomautti\npiipittävällä äänellä, että ruhtinatar odotti erikoisen kiihkeästi\nvastausta --. Tunnin verran hän seisoi ypöyksin suuressa eteisessä,\nennenkuin kyttyräselkäinen mies palasi. Sejanuksen kasvot olivat\nmerkillisesti muuttuneet, -- niistä näytti hohtavan vaivoin hallittu\nvoitonriemu samalla tavoin kuin alabasterimaljassa palava liekki saa\nastian reunat kuultamaan.\n\n\"Ja minkä vastauksen minä vien?\" kysyi eunukki hiukan rohkaistuneena.\nSejanus veti hyvin syvään henkeään. \"Sano ruhtinattarelle, että tätä\nlahjaa ei kannattaisi vaihtaa edes kansalaisseppeleeseen. Vähintäin\npuolen valtakunnan arvoisia! Ja sano hänelle myös, että hän saa\nminulta kohta sinetöidyn kirjeen --\"\n\n\n\n\n6.\n\n\nYksin jäätyään kaartinpäällikkö meni hitain askelin _tabulinumiin_\nja selaili vielä kerran lävitse nuo kalliit todistuskappaleet. Totta\nkyllä, niitä voitiin käyttää vain määrättyä, kenties hyvin kin\nkaukaisena hetkenä, tulevaisuudessa. Hän piteli silmiensä edessä\npapyrusta ja luki: \"Palatsissa käy huhu, että sinun ympärillesi on\nmuodostunut tai muodostumassa keisarille vihamielinen piiri, mutta\nolipa tämän juorun laita miten hyvänsä, isä on verisesti loukannut\nmaan parhaita sukuja...\" Parin minuutin kuluttua kirjeen luonnos\nputosi hänen käsistään. Hän nosti sen konemaisesti syliinsä. Hän\navasi mustepullon, mutta jäikin kynä kädessä tuijottamaan ikkunan\nseleniittilaseja.\n\nMiten rajattoman yksin hän hallitsikaan tätä poppelien ympäröimää\nrakennusta! Jonkinlainen epäselvä ääntensorina kantautui kyllä\norjien huoneista ja silloin tällöin prefekti oli kuulevinaan\nvaimonsa askeleet. Mutta kaikki tuo hipaisi vain keveästi hänen\nmieltään. Syvemmälle se ei ollut milloinkaan yltänyt. Eiväthän kodin\nasiat olleet koskaan piirtäneet ainoatakaan naarmua hänen sielunsa\nverinahkaan. Hän nojautui lepotuolin pielusta vasten omituisen\njännittyneenä, suun ja laihojen poskien lihakset sen näköisinä,\nikäänkuin hän olisi ollut valmis puremaan. Kunnioittava, varma,\navonainen ja täsmällinen ilme, joka tavallisesti levisi hänen\npiirteittensä yli Tiberiuksen luona, haihtui nyt... Hän muistutti\nliikemiestä, joka punnitsee yksinäisyydessä kaikkia tavaranvaihdon\nmahdollisuuksia. Hieno ohut valo hänen nenänsä kyhmyssä sammui\nvähitellen ja hän nojaili yhä pielusta vasten. Määrättyyn aikaan\nSejanus nautti kevyen illallisen ja virkkoi jonkin hajamielisen\nsanan Aelialle, joka maiskutti hampaittensa välissä pähkinäleivosta.\nKasvattisisar, konsuli Aelius-vainajan ottotytär, oli pyöristynyt\nyhä lihavammaksi vyötäröiltään. Hänen alaspäin turpoava ruumiinsa\nalkoi muistuttaa suurta päärynää. Mutta mies katseli häntä kuitenkin\nohimennessään puolittain hyväksyvästi aivan kuin olisi arvioinut tuon\nelävän hedelmän käypää hintaa ja suunnitellut sen mahdollisimman\nedullista myyntiä.\n\nOli tullut jo pilkkopimeä, kun Sejanus uudestaan sulkeutui\ntyöhuoneeseensa ja sytytti lamput.\n\nHän hiveli kylmällä kämmenpohjallaan otsaansa, sillä kosketus teki\nhyvää. Pienistä vihreistä lampuista nousi savua, valo lepatteli\nepätasaisesti huoneen seinillä ja paljasti silloin tällöin jonkin\nvanhan ruukun kyljen, johon Etruriaan muuttaneet kreikkalaiset\nsavenkoristajat olivat itserakkaasti merkinneet nimensä ja sen perään\nsanan: _egrapsen_, \"maalasi minut\", tai: _epoiesen_, \"teki minut --\".\nValoläikät tanssivat Sejanuksen kasvoilla. Toisessa mielenvireessä\nhän olisi hiukan siirtänyt lamppuja, mutta nyt... Minkä rajattoman\nnäköalan kohtalo olikaan hänelle avannut! Tai tuliko kaikesta tuosta\nkiittää kulunutta heimojumalaa Nortiaa, jonka punainen savihahmo\nkatseli kotialttarilta? Olihan hän ennenkin, paljon pienemmistä\nsyistä, kaatanut hiillokselle jyviä, viiniä ja hunajaa. Mutta hän\nei noussut. Hän ei liikkunut paikastaan. Korkea kupera otsa pysyi\nsileänä ja vain ohimosuonet tykyttivät. Hän yksin tiesi tänä yönä,\nettä eräs tärkeä ratkaisu oli hyvin lähellä toteutumista ja että\nriippui vain hänen omasta taidostaan, onnistuisiko se vai päättyisikö\nkaikki surkeaan perikatoon. Ja valo lepatti.\n\nEi niin, ettei hän olisi ollut kaukonäköinen kuten ennenkin ja\nhuolellisesti punninnut jokaista mahdollisuutta. Hän hymyili\najatellessaan, miten herkkäuskoisesti Tiberius epäluuloistaan\nhuolimatta aina oli takertunut ansaan. Jos hän, Sejanus, olisi\nnäytellyt liehakoivan koiran osaa niinkuin Lucius Vitellius tai ollut\ntyhmänpöyhkeä niinkuin punapartainen ritari Ahenobarbus, silloin:\nhyvästi suuri, loistava saalis! Mutta oliko hänen, koskaan kuultu\nedessä tai takanapäin sanallakaan moittivan keisarin toimenpiteitä?\nTämä oli niin selvä totuus, se oli siinä määrin ihmetyttänyt hovia,\nettä joku noista eteissalien juorukelloista, ehkäpä herrat Thermus ja\nGranius, joiden imartelu meni tympeään tolkuttomuuteen asti, olivat\nmaininneet sen keisarille ihmeellisenä erikoisuutena. Ja tuo tosiasia\nsai Aelius Sejanuksen kasvot säteilemään.\n\nTyhjässä huoneessa hänellä ei ollut seuranaan ketään, kenen kanssa\nneuvotella. Mutta hän ei myöskään kaivannut ketään; riitti tulen\nrauhaton heijastelu ja yön hiljaisuus. Hänen valkoisen otsansa\nalla kypsyi monenlaisia suunnitelmia, eikä hän suinkaan hyväksynyt\nkaikkia niistä. Jokin hänessä, äly tai kaukonäköinen vaisto,\nnousi väittämään vastaan aivan kuin hallitseva viisas päämies\nsukukokouksessa. Vaikka hän tietenkin halusi varmistaa tulevan\nasemansa mahdollisimman pian ja päästä nopeasti päämäärään, hänen\nkaltaisensa luonne varoi nyt huolellisesti tekemästä harkitsematonta\npäätöstä. Kolmannen kerran tänä yönä hän kostutti kapean sulan kärjen\nsepia-nesteeseen. Mutta sitten puhdas papyrus ja sulka vaipuivat\nitsestään syliin. Hän mietiskeli pikkumaisen tarkasti jokaista\nsanamuotoa, jokaista lauseenkäännettä, mihin saattoi takertua...\nEi, hänessä ei ollut miestä toimimaan nyt pontevasti, ja tuon oman\näärimmäisen varovaisuutensa havaitseminen ärsytti ja kirveli,\nkummallista kylläkin, jotakin hänen olemuksensa puolta. Mutta eikö\nhänellä ollut hallussaan arvokas todistuskappale? Drusuksen kirjeiden\nluonnokset? Ja eikö niitä hädän tullen voisi käyttää molempia\naviopuolisoja vastaan, sekä miestä että naista? Miksei. Ja miten\nse tapahtuisi? Hänenhän tarvitsi vain ojentaa ne Tiberiukselle ja\nvedota luonnolliseen rikoskumppanuuteen, joka niin helposti kehittyy\nkahdenmaattavassa vuoteessa. Tosiasiaksi jäi, että hänellä oli\nvaippansa poimuissa tikarit niin Drususta kuin Livillaakin varten.\nHänen voittonsa oli taattu, hänen noppakuutionsa oli tehnyt uljaan\nheiton, sen, mitä hän ei ollut rohjennut edes toivoa.\n\nSejanus tarttui yhä uudelleen kynään ja mustepulloon. Mitä hän\nkirjoittaa Livillalle? Epäilemättä hänen ja tuon kauniin naisen\nvälillä on vallitsemassa vaikeasti selviteltävä myötätunto, hiukan\nsamanlainen, joka lähentää toisiinsa kahta kuivaa sähköistä\nmeripihkapalloa. Vuosia sitten, kuolinrovion valaisemana syysiltana,\njolloin edesmenneen keisarin ruumis poltettiin, hän oli pimeällä\ntiellä ollut vähällä törmätä Livillan kantotuoliin. Sejanus\nnäki vieläkin ruhtinattaren pitkän tutkivan katseen, jossa oli\nylimielisyyttä ja aika annos viileätä uteliaisuutta. Oli ollut\nkuoleman jumalattaren Libitinan vanha latinalainen kalenterijuhla,\n_Vinalia rustica_, merkillistä kylläkin! Niin, piilikö siinä\nvaroitus? Oliko hänen tulkittava se kolkoksi vai toiveikkaaksi\nenteeksi?\n\nJa kesken näitä mietteitään hän tuli aivan äkkiä kummallisen\ntietoiseksi omasta ruumiillisesta vammastaan ikäänkuin jokin\nnäkymätön peukalo olisi hiljaa koskettanut hänen olkapäittensä\nvälissä olevaa kyttyrää.\n\nHän muisti, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt Livillaan hovin\naterioilla, ja hänessä heräsi jonkinlainen kylmä varmuus tuon\nkauniin naisen antautumisenhalusta. Hänellä oli vainukoiransa\nNatta ja Secundus, -- molemmat miehet kätyreineen olivat kylläkin\naina raapustelleet nimiluetteloihinsa komeiden, ruumiillisesti\nvirheettömien rakastajien nimiä, kun heidän tehtäväkseen oli annettu\nvakoilla ruhtinatarta. Mutta tässä tapauksessa oli kummallakin\ntaholla vaikuttamassa kylmä vallanhimo. Sitä voi verrata kahden\nihmisen salaliittoon, naisen ja miehen, joilla on menetettävänä vain\nsanomattoman vähän ja näköpiirissä jättiläissaalis: kruunu, valtikka,\nimperaattorin mahti!\n\nTätä pohtiessaan Sejanuksen valtasi syvä liikunnan ja tilan tarve.\n\nHän nousi ja puristeli kaksin käsin ohimoltaan, joissa suonet\ntykyttivät haljetakseen. Sitten hän oli jälleen vähällä mennä pöydän\nluo ja tarttua kynään, mutta tuo aie oli niin pelottava, siihen\nliittyi koko hänen tulevaisuutensa ratkaisu, sen mahdollinen tappio\nja voitto, että hän käveli mieluummin ympäri huonetta katsellen\nhämärissä välkkyviä etruskilaisia vaskikuvia.\n\nJonakin yön hetkenä hän oli kuulevinaan alhaalta vaimonsa laahaavien\naskelten kaiun. Apicata! Jälleen Apicata --! Tahtomattaan prefekti\nvertasi kivulloista puolisoaan Livillaan, ja tämä rinnastus herätti\npakostakin sisäistä hilpeyttä. Toisaalla nuori nainen, joka on\npelkkää tiivistettyä elämänliekkiä, toisaalla surkea, pelokas\nolento, joka on kuollut sekä naisena että ylimalkaan pyrkivänä ja\ntoimivana ihmisenä. Komean aatelispalatsin valittava kummitus. Ruma,\nsairas hyönteinen kultaisessa rasiassa. Alkukevään päivät, jolloin\nnainen lähti vanhatyylisissä carpentum-vaunuissaan matkalle Bajaen\nkylpylään, olivat aina olleet miehelle huojennuksen hetkiä. Tuntui\nkuin salien, käytävien, aulojen ilma olisi puhdistunut jostakin\ntuskan katkusta. Mutta tänä hiljaisena yönä vaimon askeleet olivat\nherättäneet Sejanuksen aivoissa mielikuvan suuresta nukkuvasta\ntalosta poppelien keskellä... Koti, jossa kuljettiin ja puuhattiin,\njossa vuoroin kepeät pikkutytön kengät, vuoroin laahaavat tohvelit\ntai Aelian veltto käynti saivat holvit kumisemaan. Pohjaltaan\non jokainen koti elimistö, jolla on oma ilmeensä, \"sielunsa\" --\nmäärättyjen yksilöllisten tottumusten ja tapojen turvapaikka,\njonka luonnetta eivät kehitä kultaiset kynttilänjalat, marmoriset\nkylpyhuoneet, korumaljat, vaan siellä elävien ihmisten välinen\ntahtojen jännitys.\n\nPretoriaanien päällikkö kuunteli yhä. Kuuluiko askeleita taaskin...?\nNiin, mitä häneen tuli, talo poppelien suojassa oli hänelle vain\nitsevarmuuden linnoitus. Ja tälläkin kertaa... Kuinka? Oliko hän\naivan varma päätöksestään? Ellei hänen ohimoitaan olisi niin\npakottanut...!\n\nTämä oli äärimmäistä uhkapeliä. Tuijottaessaan lepattavaan varjoon,\njoka syntyi kynttilän ja vanhan buchero-maljan taakse seinälle,\nprefekti oli näkevinään sen ulkopiirteissä Drusuksen kasvojen\nääriviivat. Sillä miehellä oli nyt ollut vuoden ajan kyllin\ntekemistä, kun hän tarkasti Forumilla uhrieläinten korvat ja surmasi\nniitä norsunluisella veitsellä kuin mikäkin pappi! Drusus toimi\nkonsulina, hän toimi Terracinan sotalaivaston tarkastajana. Ja\nSejanus muisti kuunsirpin --. Hänen ajatuksissaan se ei näkynyt\nvaaleana vaan veripunaisena. Se oli ollut merkki, viittaus ylhäältä.\n\nKirje valmiiksi kerta kaikkiaan...! Näiden minuuttien aikana...! Ei\nmitään kiertelyä, vaan ilmeinen tarjous, jossa selitetään lopullisen\nselvästi sekä nousun että romahduksen mahdollisuudet, mikäli\nviimeksi mainittuja on lainkaan olemassa! Kirje, jonka tuli sisältää\ntarkoin perusteltu lause, että keisarinnan diadeemia nyt tarjottiin\nLivillalle ja että tätä hanketta oli vain joudutettava erinäisten\ntoimenpiteiden avulla. Toiselta puolen, pahimmassa tapauksessa,\nDrusuksen kirjeenvaihto oli huolellisesti kätketty lippaaseen. Siitä\nsopi varovasti huomauttaa... Mutta siihen oli viitattava sillä\ntavoin, ettei ruhtinatar missään tapauksessa aliarvioisi tämän\ntodistuskappaleen vaarallista merkitystä, jos hän kavahtaisi rikosta.\n\nSejanuksen hengitys kiihtyi, ja hän käveli yhä uudelleen\nnurkasta toiseen ennenkuin paneutui leposohvalle ja veti eteensä\nkirjoitusneuvot. Puolittain salatajuinen pimeän yön tuntu samalla\nkertaa painosti ja rohkaisi häntä. Hän oli herkistyneellä tavalla\ntietoinen taivaan kupoolista, jossa tähdet kipinöivät. Hän kirjoitti\nhyvin nopeasti, -- sulka lensi papyruksella, ja hänen täytyi valita\nuusi. Selkeätä, varovaista, puimattoman kirkasta käsialaa. Lamppujen\nlepattava tuli valaisi juuri tarpeeksi. Se kimmelsi tässä yössä ja\ntässä hiljaisessa huoneessa aivan kuin hänen kultaiset voitonunensa\nmustan katkeruuden syvyydessä. Ja kesken kirjoittamistaan hän\najatteli huilunsoittajia ja tanssijattaria, joita viisisataa vuotta\nsitten maalattiin etruskilaisten hautojen seiniin... Kenties tämä\noli nyt kostoa viiden vuosisadan takaa, ei rehellistä vaan kavalan\nepäsuoraa kuin kyynpurema. Nujerrettu kansakunta nousi hänessä, hänen\nkauttaan kapinaan. Tuokioksi hän vaipui lumoutuneena muistelemaan\nvaalealle stukkipohjalle kuvattuja vainajainjuhlia ja antoi katseensa\nkiertää pienissä vihreissä kupariesineissä...\n\nEi, hän ajatteli. -- Nyt sen pitää päättyä! Missään tapauksessa tässä\nei piile vaaran hiventäkään! Minä olen sitonut hänen kätensä, hän\non itse ojentanut nuoran lähettäessään kirjeet. Ja kirjoitanko minä\nlemmentunnustusta vai liikekirjettä? Tämä on selvä tarjous. Minä\ntarjoan hänelle kruunua samoin kuin itselleni. Se portto on olevinaan\npelkkää naisellisuutta ja tulta, mutta minä tiedän, että hänen siro\npäänsä on lumesta muovailtu! Jos hänessä on hiukankaan järkeä, hän\nojentaa minulle kätensä...\n\nSitten hän luki vielä kerran tarkasti punniten jokaisen sanan,\ntuijotti minuutin ajan kalpein kasvoin jonnekin kullatun kattolistan\nrakoon ja kirjoitti papyruksen yläkulmaan: \"_Sejanus tervehtii\nLivillaa_.\"\n\n\n\n\n7.\n\n\nLeskikeisarinna Livia Drusillalta ei ollut jäänyt näkemättä keisarin\nsuosikin ilmeinen nousu. Tosin hovista ei puuttunut aatelismiehiä,\njoille suotiin milloin pieniä, milloin suuria triumfeja, jotka\nsaivat määrättömän kalliita rahalahjoja valtionkassasta ja\nkultaisia voitonmerkkejä. Kun Sejanuksen setä Junius Blaesus palasi\nvoittoisalta Afrikan matkaltaan, hän pöyhisteli kunniakilpineen\nkuin rotukukko. Mutta tuo toinen -- hiljainen ja tummapukuinen\nkuiskaaja -- oli vaarallisempi, sen sanoi vaisto. Johtuipa se sitten\nkaartinpäällikön kunnianhimosta tai muista vaikuttimista, joka\ntapauksessa hän oli ryömimässä Tiberiuksen sydämeen. Ja se merkitsi,\nettä hänellä oli oma osuutensa suvun kohtaloiden hoidossa.\n\nLivia Drusillan kaltainen luonne ei hevillä myönnä tällaista\nasiaintilaa. Mieluummin hän ummistaa silmänsä. Hän tahtoo olla\nnäkemättä sitä niin kauan kuin mahdollista, -- hän, jonka elämän\nvaltaosa on kulunut kaikkien vieraiden vaikutusten torjumiseen ja\nsukukilven kultaamiseen. Kenties on luonnon omaa johdonmukaista\ntasoitusta, että muuten niin valpas katse, joka näkee juonittelun\nlankojen ulottuvan hamaan kaukaisimpiin päämääriin, ei näe eikä tahdo\nnähdä lähellä piilevää uhkaa. Jos siis leskikeisarinna oli jotakin\nhavainnut, hänen tarmonsa oli tässä oudosti hervonnut. Kohdatessaan\npoikansa hän ei kertaakaan ottanut tätä kysymystä puheeksi. Sen\nvuoksi Sejanus sai kyttyröineen ja kultavitjoineen liikkua palatsissa\naivan niinkuin itse parhaaksi katsoi.\n\nMutta lisäksi tuli jotakin muuta, jotakin outoa ja värisyttävää...\nKaunopuhuja Aemilianuksen isä, vanha merenkävijä, oli niin innokkaan\nyksivakaisesti levittänyt tarinaa suuren Panin kuolemasta, että\nse ei enää ollut kenellekään outo uutinen; se tunnettiin yhtä\nhyvin jokaisessa parturintuvassa ja kapakassa kuin keisarillisessa\nlinnassa. Vanha hallitsijatar kuuli sen orjattareltaan.\n\nIdumealainen tyttö Acme kyyrötti olkapäät köyryssä kivipermannolla\nja Livia Drusilla istui tuolissaan jäykkänä, ankara esiintyöntyvä\nleuka äänettömästi jauhaen. Hänen pakkasenvalkoinen tukkansa valui\nkultaverkon alta ohimoille. Iho oli käynyt vuosi vuodelta yhä\nkurttuisemmaksi, kunnes se muistutti tulessa korvennettua ruskeata\nvuotaa... Livia Drusillan piirteissä ei enää ollut jälkeäkään\nsiitä nuoresta suloisesta _clarissimasta_, joka hyvin kauan sitten\nastui yhdessä Augustuksen kanssa morsiuskatoksen alle. Hän näytti\nkivettyneeltä, -- Acme pelkäsi hänen kokonaan halpautuvan. Mutta nuo\nkankeat jalkojen tolpat, jotka olivat käyneet muhkuraisiksi kuin\ntuhatvuotisen öljypuun runko, painuivat vielä lujasti permantoa\nvasten. Silloin tällöin kipu säteili pohkeista reisiä kohti, vanhan\nnaisen parkkiintunut otsa kurtistui hiukan ja hän antoi hakea\nluokseen tohtori Xenofonin.\n\nRaskas kävelykeppi oli aina hänen lähettyvillään vuoteen vieressä,\nkun hän nukkui, tai nojasi päivisin tuolin kylkeen. Hyvin harvoin\ntapahtui, että hän pyysi orjattaria tukemaan itseään kainaloista\nvaeltaessaan atriumiin... Jos hänen luonaan Palatinuksen\nvaatimattomassa huvilassa kävi joku naisvieras, joko vuosi vuodelta\npyöristyvä vestaali Urgulania tai kovin hajamieliseksi muuttunut\nPaulina tai elostelevan ritari Geminiuksen vaimo Mutilia Prisca, hän\nsaapui heidän keskelleen sauvaansa nojaten ja suu ankarasti supussa.\n\nTuo outo ja värisyttävä --. Livia Drusilla kuunteli juutalaistytön\nkertomusta hyvin tarkkaavasti, vaikkakaan hänen kasvoistaan, enempää\nkuin jähmettyneestä asennostaan ei voinut arvata, mitä hänen\naivoissaan liikkui. Viime aikoina hänen hidas puheensa oli käynyt\nyhä jauhavammaksi. Kuulosti siltä, kuin melkein hampaaton suu olisi\npyörittänyt myllynkiviä. Hän koputti sauvaansa lattiaan ja mutisi:\n\"Se ei ole totta... Vanha mies valehtelee...\" Mutta jokin mielikuvien\nhämy näytti taas tulvivan ajatusten yli. Sattui usein, että vanha\nleskikeisarinna vaikeni kesken puheensa ikäänkuin harhaileva tajunta\nolisi eksynyt omille etäisille teilleen.\n\nPermannolle sykertynyt Acme odotti tälläkin kertaa pientä\nhuomaamatonta viittausta, joka merkitsi, että hänen tuli hiipiä\nmahdollisimman hiljaa pois. Hänen hämmästyksekseen Livia Drusilla\nkuitenkin alkoi puhua. Hän puhui kankeasti mutta selvästi oudoista\ntähdenlennoista, tuulen muuttuneesta suhinasta puiston plataaneissa,\npäivänvalosta, johon oli viime vuonna tullut outo verenruskea\nvivahdus, kummallisista taivaanmerkeistä, joita augurit eivät\nosanneet selittää ja kaksipäisestä vasikasta, joka oli syntynyt aivan\nlähellä pääkaupunkia, Privemumin talonpojan navetassa. Ja eivätkö\nMintumaen kalastajat olleet saaneet verkkoihinsa merkillisen näköisiä\nlangusteja, joiden silmät olivat kuin ihmisen silmät? Ne eivät muiden\näyriäisten silmien tavoin liikkuneet pienen tapin varassa... Jotakin\ntapahtui taivaassa ja maan päällä.\n\nJotakin oli tulossa... Suuri kosmillinen suunnanmuutos, jota oli\nennustettu.\n\nVanhan keisarinnan nariseva ääni oli rauhallinen. Mutta Livia\nDrusillalle oli koittanut outojen mietiskelyjen aika, pelottava aika,\njolloin ihminen tuntee kuolinpäivänsä lähestyvän.\n\nLivia oli aluksi kavahtanut tuota tosiasiaa jo pelkkänä mielikuvana.\nEttä juuri hänen, jonka sitkeä ruumis pysytteli ja kulki niin\nitsepäisesti tämän maan kamaralla ja jonka aivot kykenivät\nyhä ajattelemaan hyvin kirkkaasti, täytyisi mennä Claudiusten\nsukuhautaan! Hän ajatteli ruumisroviota, huiluja, kuoroja ja omien\nkasvojensa vahanaamaria; häntä hytisytti. Hän ei voinut tottua\najatukseen, että hänen vielä lämpöisen kielensä päälle pantaisiin\nhopearaha ja hänet nostettaisiin katafalkille tervasoihtujen\nloimutessa. Kaikessa tuossa oli jotakin niin mieletöntä, se ei aivan\nyksinkertaisesti mahtunut hänen päähänsä, niin että hän päätti\nolla sitä hautomatta. Mutta tämä pelontunne purkautui kuitenkin\nhiukan yllättävällä tavalla. Eräänä aamupäivänä, kun Acme valmisti\nkuumaa huuhdevettä hänen jalkojaan varten -- oli Tiberiuksen ja\nDrusuksen toisen konsuliusvuoden kevät -- vanhus sanoi odottamattoman\nitsesäälin vallassa, että hän, joka oli ajatellut vain lihan\nnautintoja \"_conservare juventutem meam_\", nyt on saava kaiken\nkuolevan ruohon ja lihan kohtalon.\n\nVähitellen Livia Drusillan valtasi kylmä, epätavallinen tiedonhalu.\nSe alkoi sillä tavoin, että hänen käsiinsä eksyi muuan Platonin\nteoksen katkelma, jonka kirjuri Pallas oli jäljentänyt huolellisen\ntarkasti. Vanha nainen antoi Acmen lukea sitä iltaisin monien\ntuikkivien kynttilöiden palaessa, -- niin että huvilan makuukammio\nnäytti kuin juhlia varten valaistulta. Idumealaisen tytön ääni\nkimmahteli seinästä toiseen ja leskikeisarinna istui vuoteessaan\nnahkanväriset kasvot ankaran näköisinä. Tulen hohteessa hänen\nvalkoinen tukkansa näytti hiukan vihertävältä aivan kuin Alppien\nrinteille olisi valunut kylmää jäätä. Hän ei puhunut mitään.\nKynttilät lepattivat.\n\nKoko pitkän elämänsä aikana Livia Drusilla oli askarrellut vain\ntosiasioiden kanssa, joko niiden, joita kulloinenkin hetki tarjosi,\ntai toisten, jotka täytyi vangita kaukaa, jotka piilivät etäällä\ntulevaisuudessa. Kuinka hän siis elinpäivänsä iltana voisi luopua\nsiitä --! Hänellä itsellään oli tunne, että Claudiusten koko suku oli\naina toiminut ja olisi aina toimiva vain reaalisen ymmärryksensä\nvarassa. Kaikki nuo punaiset ja kultaiset sukunaamiot vanhassa\nsysimustassa perhekaapissa ikäänkuin yhdistyivät yhdeksi ja samaksi\nnaamariksi, jonka silmäkuopissa tuikki harkinnan kirkas valo.\nElämässään Livia Drusilla oli aina kartoittanut tapahtumien maailman\näärestä ääreen. Ja mitä kuolemaan tuli, sitä oli katsottava yhtä\nterävin silmin.\n\nAcme ja huvilan pieni palveluskunta olivat kyllä huomanneet, että\nleskikeisarinna ei enää viihtynyt kotikappelissa, _larariumissa_,\nsamalla tavoin kuin ennen; mutta he eivät paljoakaan puhuneet tästä,\nitse vaikutin jäi heille hämäräksi. Livia Drusilla puolestaan oli\npäättänyt niin harvoin kuin mahdollista koskettaa mustapuisia\novia, joiden takana _gens Claudian_ sukunaamiot riippuivat, ja\nyhtä itsepäisesti hän pysytteli poissa kotialttarin luota...\nSininen savukiemura, hiilien mystillinen rasahtelu, hajoavan tuhkan\näärimmäisen heikko sihahdus ja uhrijyvien rahina tekivät nyt ilkeätä\nhänen korvilleen. Milloin hän entiseen tapaansa huomaamatta unohtui\najattelemaan, että kantaisien henget liikkuivat huoneessa, hänet\nvaltasi selittämätön hämminki. Kuolema tuntui silloin hämärältä,\nhyllyväpohjaiselta yritykseltä, johon oli antauduttava silmät\nsidottuina. Samoin tuntee varmaan ihminen, joka kuun valossa\nhyppelee upottavalla suolla mättäältä toiselle... Kenties juuri tämä\nkammonsekainen tunnelma on syynä Livia Drusillan unettomuuteenkin.\nHän käsittää hyvin, että aivot lakkaavat ajattelemasta, että veri\nkylmenee, että kieli ei tunne hopearahan painoa eikä ryppyinen iho\nkorventavaa ruumisrovion tulta; mutta kaikkea, mikä sitten seuraa,\nympäröi puutteellisten otaksumien usva. Joka tapauksessa Livia\nDrusillan aikomuksena on _tietää_.\n\nTässä ei riitä se, mitä temppeleissä ja virallisessa\nuskontunnustuksessa sanotaan. Sillä kun ihminen lähtee matkalle\nsuuren myrskyisen meren yli, ihminen, joka ei ole elämässään tehnyt\nainoatakaan sormenliikettä ilman kirkasta harkintaa, hän tarvitsee\nmitä tarkimpia kompasseja.\n\nLivia Drusillalle oli erinomaisen tuttua kaikki tuo, mikä kuului\nmytologiseen järjestelmään: Että määrätyissä paimenkylissä Kreikassa\noli maanalaiseen elämään johtavia onkaloita; että vanhan ithakalaisen\nmerimiehen kuolleet toverit varjoina saapuivat syömään uhripaistia\nja juomaan uhriviiniä... Mutta kuinka he saattoivat sen tehdä, kun\nheidän ikenensä olivat aikoja sitten mädäntyneet, samoin hampaat\nja kitalaki? Ja jos he tunsivat hautoihin pyhien aterioiden hajun,\nmillä sieraimilla he sitä vetivät keuhkoihinsa --? Mitä kaikesta\ntuosta jäi? Hyppysellinenkö yhtä kevyttä ja tyhjänpäiväistä tuhkaa,\njoka jää jäljelle palavasta katafalkista --? Ja kun ruumis kaikkine\nelimineen häviää ja muuttuu roviolla niin mielettömän pieneksi, että\nse voidaan huoleti sulkea kultarasiaan, mitä siis jää eloon sen\njälkeen...? _Animus_, henkikö? Mutta eikö se ole kiinteästi sidottu\nmeidän aivojemme ajatteluvoimaan, minun, Livia Drusillan, pääkuoren\nonteloon? Ja olenko minä, minä itse kaikkine tunteineni ja kauas\ntähtäävine ajatuksineni säilyvä --?\n\nOn sanottu, että unessa niinkuin kuolemassakin, jolloin aistit\nnukkuvat, ihmisen lihallisesta olemuksesta erkanee lasinkirkas henki\nja että se näkee liljojen kasvavan Hadeksen niityillä samalla tavalla\nkuin unessa nähdään. On olemassa kuoleman näkymätön valtakunta, jota\nkreikkalaiset muinoin nimittivät sanalla _hades_. Tumma hiljainen\nmaa äärimmäisten virtojen takana, kaukana lännessä, auringonlaskun\ntuolla puolen... Mutta nuo sadut ovat merkityksettömiä niin kauan\nkuin niille ei saada mitään täsmällistä vahvistusta. Ja Livia\nDrusilla ei suinkaan halua paneutua nukkumaan ikuista unta, vaikkapa\nhän näkisi vainajien maistelevan Flegetonin vettä tai asfodelosten\nkakkivan, sillä unessa kukaan ihminen ei ole oma itsensä, unessa ei\nvoi kirkkaasti punnita määrättyjä asioita. --\n\nTiberius oli kenties ainoa, joka näihin aikoihin huomasi vanhuksen\naivan erikoisesti askartelevan jonkin kysymyksen parissa. Mutta\näiti näyttäytyi palatsissa hyvin harvoin, -- varmaan hän oli\nkokonaan omistanut aikansa sukunaamioille ja kotialttarille,\najatteli Tiberius hiukan ivallisesti; hän tunsi kyllä entuudestaan\nvanhuksen kiintymyksen ebenpuiseen kaappiin. Tällä kertaa hän erehtyi\ntäydellisesti. Livia Drusilla vietti vuoteessaan unettomia öitä,\njolloin yksi ainoa ongelma, hämärä ja suuren suuri, sai kyljessä\ntuntuvan säjöilynkin lieventymään tuskin havaittavaksi poltteeksi...\nVähitellen hänen mielessään varmistui toivonsekainen ajatus, että\ntäytyi olla olemassa jokin kansalle tuntematon esoteerinen tieto.\nPyhittiväthän Juppiterin papit miltei koko ikänsä vain korkeampien\ntosiasioiden tutkimiseen. Ja mikä olisi taivaan alla korkeampaa kuin\nkuolema?\n\nKun vanha nainen lepäsi siinä valveilla, hän ei ajatellut\nPostumuksen murhaa eikä myrkytettyjä viikunoita eräässä Nolan\nkaupungin hedelmätarhassa. Hänestä tuntui vain kuin uusi kuu olisi\nsäteillään lävistänyt huoneen katon. Se paistoi hänen valkoisiin\nohimohiuksiinsa, hänen sieluunsa, joka oli tulvillaan viluista\npelkoa. Ja siinä levätessään hän ei kumahduttanut metallilevyä\nkutsuakseen lääkäriä tai Acmea, vaan ajatteli tuota lasiruumista,\njoka hiljalleen irtautuu ihmisestä viimeisen kouristuksen tullen...\nJos sen oli kerran suotu nähdä Yön virta ja näkymätön lauttamies ja\ntulinen puro Pyriflegeton ja liljoja kasvavat poissaolon niityt,\nsillä täytyi olla aistit kuin elävällä olennolla. Ja olihan\nmahdollista, että jumalat olivat suoneet sille myös aivot ja järjen.\n\nLivia Drusilla ei sanallakaan viitannut näihin mietiskelyihinsä, kun\nhän istui vestaali Urgulanian seurassa.\n\nMuodottoman turpea Pyhän Tulen papitar, jonka pöhöttynyttä päätä\nympäröi _infula_-kääre ja jonka ristiin sidottua rintaliinaa sitoi\n_fibula_-solki, ei kuitenkaan olisi ymmärtänyt tätä huolta...\nUrgulania oli liian maailmallinen. Urgulania ajatteli samaa\nmistä puhui: temppelin aarrekätköjä, uusia kultakolikoita,\nvaarnoitettua rahakirstua, jossa itse asiassa säilytettiin hyvin\ntärkeitä ja vaarallisia testamentteja, sinetöityjä salakirjeitä\nja Augustus-vainajan yksityistä kirjeenvaihtoa. Livia Drusilla\nkuunteli vestaalin kielevää puhelua sangen haluttomasti. Mutta\nhänen aivoissaan oli jo kauan itänyt eräs päätös. Joskaan hänellä\nei ollut samaa käskyvaltaa kuin pojalla, keisarilla, hän päätti\nkutsua luokseen huvilan atriumiin kaikki kaksitoista Juppiterin\npappia saadakseen heidän suustaan kuulla selvän, täsmällisen,\nvaikkapa salassa pidettävän vastauksen; ja tämän määräyksen hän antoi\nkirjurinsa sommitella niin valtioviisaaseen muotoon, että kutsutut\ntuskin tiesivät, oliko kirje alkuaan lähtöisin Tiberiuksen vai hänen\näitinsä käsistä.\n\nPapit saapuivat juhlallisena kulkueena Palatinukselle. Päivä oli\nhelteinen, lavendelien sinipunaisista kukista nousi voimakas tuoksu\nja niiden teriöitä ympäröi hunajankarvainen valo. Valoa tunkeutui\nmyös atriumiin ja sen heijastelu kävi seiniltä aivan kuin niille\nolisi valunut sulaa kultaa.\n\nKaikki kaksitoista pappia istuivat jäykkinä ja neuvottomina\nnorsunluisiin lepotuoleihin. Raskaat lumivalkoiset liinavaatteet,\njotka oli aivan kuin uhritoimituksissa kierretty päälaen ja\nposkien ympärille, putosivat kankein poimuin rinnalta varpaiden\nyli; kattoaukosta tulviva kuuma päivänpaiste sai nekin välkkymään\njäykkien kultapukujen lailla. Juppiterin pappien kasvoilla kuvastui\nselvä hämmennys, jota he yrittivät turhaan salata. He eivät lainkaan\nkäsittäneet, mitä varten heidät oli kutsuttu tähän huvilaan. Kukin\nheistä piti varmuuden vuoksi sormissaan pyhiä kulttiesineitä,\nvasemmassa kädessä _acerra_-lipasta, jonka kultaisen kannen raosta\nkihosi suitsutuksen hajua, ja oikeassa kullanhohtavaa maljaa, johon\ntavallisesti kootaan uhriropoja. Kaikki nämä temppelin arvohenkilöt\nistuivat siinä jäykkinä kuin valkoiset ja kultaiset jumalankuvat,\nauringonvalon virratessa metallipuroina heidän liinavaippojaan\npitkin. Enimmäkseen vanhoja arvokkaita miehiä, jotka olivat jo\nhyvin kauan sitten saavuttaneet _pontifexin_ arvon. Neuvottomuus\nja epätietoisuus teki heidän kasvonsa sen näköisiksi, että saattoi\nkuvitella heidän pikemminkin änkyttävän kuin puhuvan, milloin he\navaisivat suunsa jotakin sanoakseen.\n\nLivia Drusilla tuli. Hän saapui kahden orjatytön tukemana, mutta\natriumin ovella hän pusersi rystysensä pahkakeppiä vasten ja komensi:\n\"Pois!\"\n\nHän seisoi jäykkänä katon kielekkeestä lankeavan varjon keskellä.\nHänen suuret kurttuiset kasvonsa näyttivät mustilta ja valkoiset\nhiukset vihersivät kylmästi kuin jää. Kultaavaan päivänvaloon\nkeräytyneet ylipapit tunsivat pakosta värisevänsä. Tuossa vanhassa\nnaisessa oli jotakin niin mahtavaa ja armotonta, että vain Ukkosen\nJumala olisi voinut katsoa häntä suoraan silmiin räpyttämättä\nluomiaan... Sitten Livia Drusilla astui raskaasti suuren mustan\nkorutuolin luo ja istui siten, että hänen ruumiinsa jäi yhä hämärän\npeittoon.\n\nKesti hetken, ennenkuin hänen nariseva äänensä kajahti atriumissa.\nHän ajatteli kuumeisesti mutta kirkkaasti; kysymykset olivat niin\nselvän selviä, niille tuli löytää vain yhtä puhdas muodollinen\nilmaisu. Hänen silmäteränsä tähtäsivät milloin mitäkin ylipapeista,\nAsinius Gallusta, jonka harmaantuneet hiukset oli voideltu\nhajuvesillä ja huolellisesti käherretty, tai vanhaa pelokkaan\nnäköistä pappi Lentulusta, joka oli aikoinaan, Augustuksen eläessä\njohtanut legioonia Afrikassa. Tuossa piirissä istui myös pappi\nServius Maluginensis keltainen valo laihoilla kasvoillaan, samoin\nnuo kaikkein iäkkäimmät, joiden vuosien luku lähenteli hänen omien\nvuosiensa määrää. Mitä tiesivät vestaalit, mitä tiesi Urgulania,\nScandia, Cornelia, Torquata ja ylimalkaan kaikki Pyhän Tulen\npapittaret haudan arvoituksesta? Vain nämä kultapukuiset vanhukset\nolivat äärimmäisen tietämisen sulhasia. Heillä täytyi olla jokin\nerikoistieto, joka salattiin tavallisilta kuolevaisilta. Mutta\nleskikeisarinna ei ole tavallinen kuolevainen. Häntä ei hämätä sillä,\nettä painetaan uhriveitset valkoisten sonnien niskaan, kunnes veri\nvaluu tai puhutaan hölynpölyä autuaiden niityistä!\n\nVihdoin hänen huulensa liikahtivat. Hän alkoi puhua jauhavaan\ntapaansa aivan kuin hänen suussaan olisi ollut rahisevia kiviä: \"Minä\nolen kutsunut teidät tänne saadakseni varman vastauksen kysymykseen:\nMitä on kuoleman takana? Teidän joukossanne ei ole ainoatakaan, joka\nei tietäisi, että minä pian kuolen. Katsokaa vain minun kasvojani\nja jalkojani... Minä olisin voinut kutsua tänne ennustajia ja\nunenselittäjiä, niitä, jotka palvelevat haukkuvaa ja pellavapukuista\nAnubis-jumalaa tai pyhien apinain ja pukkien pappeja. Mutta en\nhalunnut. Tahdoin teidät. Kaikkien näiden miljoonien ihmisten\nkeskellä\" -- hän teki käsillään laajan eleen ikäänkuin olisi sulkenut\nsiihen koko valtakunnan -- \"te edustatte korkeinta inhimillistä\nviisautta... Teidän täytyy siis vastata tähän kysymykseen. Mitä on\nkuoleman takana --?\"\n\nHuoneessa vallitsi haudanhiljaisuus. Eräät papeista liikuttelivat\nvaivautuneina kaulaansa ja kääntelivät päätään oikealta vasemmalle\nikäänkuin liinakääre olisi niitä kiristänyt. Milloinkaan ennen heille\nei ollut viskattu tällaista pähkinää! Livia Drusilla katseli heitä\nvarjosta. Sitten Asinius Gallus sipaisi hajamielisesti öljyttyjä\nohimohiuksiaan ja työnsi punaisen alahuulensa pitkälle.\n\n\"Myönnän, että ongelma on jollakin tavoin tavaton, mutta ei suinkaan\nratkaisematon\", hän sanoi pehmeän kimeällä eunukinäänellään.\n\"Virallisesti olemme omaksuneet tuon kannan, joka tulee ilmi\nsuurten vainajien muistojuhlissa: että keisarien ja keisarinnojen\nsielut kohoavat kuun piirin yläpuolelle, aurinkotaivaaseen... On\nvaikuttamassa eräänlainen siveellinen vetovoima, joka painaa toisia\nsieluja alas maahan päin ja toisia ylös il...\"\n\nLivia Drusilla löi pahkakeppinsä raskaasti permantoon. Hänen\nankarassa äänessään kalskahti selvä iva:\n\n\"Ja tuon lorun lukee minulle mies, joka saa kiittää minua\nylipappiudestaan! Samoin kuin siitäkin, että sai naida ja kiusata\nkuoliaaksi minun poikani ensimmäisen vaimon. Asiaan! Minä en ole\ntullut kuuntelemaan joutavuuksia. Mitä on kuoleman takana?\"\n\nKun Asinius Gallus istuutui, hänen rokonarpensa olivat puuterista ja\nkultaisesta valosta huolimatta selvästi näkyvissä; hänen kasvoillaan\noli mustia laikkuja ja otsalla pelon hiki. Hän ei uskaltanut katsoa\nkummallekaan puolelle, mutta hän kuuli, kuinka vanha _pontifex_\nLentulus epävarmasti kakisteli kurkkuaan ennenkuin vastasi hyvin\nujosti:\n\n\"Meillä ei ole mitään lopullista varmuutta... Ei voida laatia\ntäsmällistä sääntöä, voidaan vain uskoa jumalien lempeyteen.\"\n\n\"Jumalien?\" kysyi Livia Drusilla.\n\n\"Tai jumalan, jumaluuden\", korjasi pappi kiireisesti. \"Sinä\ntiedät, että hänellä on miltei yhtä monta nimeä kuin on heimoa ja\nkansaakin, -- että sotilaat Thraakian vuorilla palvelevat Heronia,\nZbelthiurdosta ja Zimidrenusta, joka lääkitsee sapelinhaavoja,\ntai että keltit uhraavat hedelmällisen laihon ja kotilieden\njumaluuksille, Arduinnalle tai Camulukselle. Kuitenkin kaikki tuo\nkohdistuu yhteen ainoaan olentoon, voimaan, missä muodossa hän sitten\nilmeneekin... Kun ihminen kuolee, hän sulautuu jumaluuteen... Samalla\ntavoin vesipisara liukenee mereen...\"\n\nLivia nojasi hetken aikaa leukaansa pahkasauvaa vasten ennenkuin\nvastasi. Ja tällä kertaa hänen äänensä oli metallisen tyly: \"Minä\nen tahdo sulautua. Minä olen minä. Minä, Livia Drusilla! Ainoa\ntodellinen _imperator ja princeps_... Ja kuinka kukaan teistä voi\nrauhassa levätä yhtä ainoata yötä, jos tosissanne uskotte, että kun\nruumiinne kärventyy roviolla, teidän toiveistanne ja kaipuustanne ei\njää jäljelle yhtään mitään!\"\n\nLentulus ei vastannut, sillä hän ei keksinyt sopivia sanoja. Mutta\ntämä lauhkea ja melkein tyttömäisen arka vanhus oli kuitenkin\nfilosofiassaan oudon itsepäinen. Hän yski ja rupesi änkyttäen\nselittämään, että tuo vertaus pisarasta ja merestä ontui hiukan;\nsinänsä, tietoisesti tuntevana olentona sielu ei sammu, vaan sille\non suotu jopa näkemisen lahja, kyky havaita toisia vainajia ja\nmyöskin jalat astua Kharonin näkymättömään venheeseen... Onko tämä\nverrattavissa eräänlaiseen unennäköön, se on vainajien salaisuus. Ja\nhe eivät puhu. He vaikenevat visusti. Jonkin aikaa Livia Drusilla\nkuunteli tuota ystävällistä, vakuuttavaa, arkaa vanhan miehen ääntä,\nmutta sitten hän taas koputti sauvallaan permantoon.\n\n\"Sielu! Sielu...! Tahtoisinpa tietää, mitä jää jäljelle, kun te\nkasaatte minun hautajaisiini kaiken mahdollisen loiston ja teidän\ntraagilliset tanssikuoronne hyppivät minun katafalkkini ympärillä!\nMitä minä välitän teidän huiluistanne! Mitä välitän liktoreista\nja purppurapukuisista senaattoreista ja vahakuvista... Vaikka\nkuruulisen maistraatin herroilla silloin olisi kaksi kertaa leveämmät\npunaiset saumat vaatteissaan kuin tavallisesti, se ei enää minua\nliikuta. Luuletteko, etten äsken ollut katsomassa Marcus Brutuksen\nsisaren Junia Tertullan hautajaisia ja etten nähnyt hänen edellään\nkannettavan kahdenkymmenen ylhäisen suvun naamioita...? Mutta missä\noli tuo teidän sielunne? Missä, missä se oli...? Sen vuoksi... Kysyn\nvielä kerran: Mitä on kuoleman takana?\"\n\n\"Mädäntymistä ja tuhkaa\", sanoi Asinius Gallus kuiskaten.\n\nMutta Servius Maluginensis nojautui hiukan taaksepäin ja tuijotti\nkullanhohtavaan katon valoaukkoon. \"Sitä ei kukaan elävistä tunne\",\nhän sanoi. \"Yön ovella on vain meidän uskomme ja luulomme porras,\nei muuta. Sanotaan, että usko maanalaisiin jumaliin on kaikista\nuskonnoista vanhin ja samalla varmin, mutta sitähän emme tiedä... Ne,\njoilla on tapana haudata kuolleensa multaan, kannattavat tietysti\ntätä oppia, kun sitä vastoin ne, jotka polttavat vainajansa,\nluottavat enemmän aurinkoon ja taivaaseen... Tietenkään kuollut ei\nvoi haistella noita suitsukkeita, joita hänen roviossaan poltetaan\nja jotka maksavat kuusi denaaria puudalta, jos ne tosiaan on\ntuotu Intiasta tai Arabiasta. Se on vain kaunis muodollisuus...\nNiinkuin valkoisten sonnien teurastaminen. Mutta nämäkin ovat vain\notaksumia... Kenties jokainen ihminen kantaa omassa itsessään omat\nHadeksensa ja taivaansa, niinkuin jokainen on luonteeltaan erilainen\nkuin toinen. Kun loppu on tullut, silloin ne ovat ainoata, mikä\nsäilyy.\"\n\nPappi ei vieläkään irroittanut katsettaan atriumin katosta; näytti\nsiltä, niinkuin hänestä olisi aivan yhdentekevää, kenelle hän\npuhui. Hänen laihoilla kasvoillaan pysytteli yhä kullankarvainen\npäivänpaiste, ja sama säteily valui hienoa pellavaliinaa pitkin\nkurkusta polville.\n\nVihdoin Livia Drusilla kysyi: \"Ja te siis olette valtakunnan\nylimmäiset papit?\"\n\n\"Niin olemme\", vastasivat nuo kaksitoista.\n\n\"Eikä ole olemassa mitään salaista tietoa haudan mahdollisuuksista?\"\n\n\"Elävien mailla sitä ei ole.\"\n\n\"Pois!\" komensi Livia Drusilla. Hänen pahkasauvansa kolahti\nmosaiikkilevyjä vasten. Mutta kun nuo kaksitoista pyhää miestä\npoistuivat uhrikuppeja ja suitsutusastioita kantaen kuin kaksitoista\nsuurta kummallista kultakuoriaista, vanha nainen istui yhä jäykkänä\nvarjossapa hänen parkinvärisiltä kasvoiltaan paistoi selvä pelokas\ntuska.\n\n\n\n\n8.\n\n\nTaivas loimusi veripunaisena, kun leskikeisarinna saman päivän iltana\nlähti tapaamaan jemeniläistä tähtienselittäjää.\n\nPalatinuksen luoteiskulman uudessa suuressa linnassa oli kupari\nvaarnojen tukema, siirrettävillä sarveislevyillä varustettu kupoli,\nsuunnattoman kookas _observatorium_, jonka Tiberius oli erikoisesti\nantanut valmistaa Thrasyllusta varten; sinne päästiin sekä pieniä\npalatsin sisälle sovitettuja kierreportaita myöten, jotka johtivat\nsuoraan keisarin työkammioon, tai ulkoa plataanien varjosta... Ja\nLivia Drusilla nousi keppiin nojaten, raskaasti hengittäen, puiston\npuoleisia marmoriaskelmia yhä. ylemmäs.\n\nTuon synkän illan jälkeen, jolloin Thrasyllus oli nähnyt ristimetsän\nkohoavan ja paennut omaa mielenahdistustaan kylmään hiljaiseen\nrautatammilehtoon, Aventinuksen typötyhjään pikku temppeliin, tuntui\nkuin hänen henkinen näkemisensä olisi jollakin tavoin vähentynyt;\nhänen valveunissaan ei ollut kirkkautta niinkuin joskus ennen...\nTosin ne olivat aina olleet vain jumalallisia salamaniskuja siinä\njärjettömyyden yössä, joka täytti tuon pienen hintelän profeetan\npään. Nyt oli kammottavasta illasta kulunut jo monta vuotta, eikä\njemeniläinen kuitenkaan voinut unohtaa ristinpuiden traagillisia\nhaaroja. Öin ja päivin hän näki edessään kuolevien pullistuneet,\nhikoilevat rintakehät ja veriset naulojennupit, milloin tapaus vain\nmuistui hänen mieleensä. Hänellä itsellään oli outo tunne, että\ntuo talvipäivän seisauksen hetki oli jäänyt vaikuttamaan hänen\nympärilleen, että määrätty kaukainen tuokio varjosti häntä kuin\npään ylle pysähtynyt tumma pilvi. Sitä oli vaikeata selittää...\nEikä Thrasyllus tajunnut sitä tietoisesti vaan pikemminkin oivalsi\nsen vaistollaan; se teki hänen mielensä alakuloiseksi, hän syödä\nmutusti selvimpinä hetkinään sesamin siemeniä ja kuivia viikunoita\nmullanväriset kasvot syvissä rypyissä.\n\nTähtitornin kupuhuoneessa vallitsi autius. Thrasyllus oli uskollinen\nvanhoille tottumuksilleen, ja vastoin kaikkea järkeä hän oli\nsiirtänyt työvälineensä pieneen hämärään nurkkaan.\n\nKultainen auringonlevy ja hopeinen kuunlevy kimalsivat sieltä\nvarjojen keskellä niinkuin vanhassa ullakkokammiossa. Tähän sokkeloon\noli ripustettu myös lyhtyjä ja lamppuja ja tähtitieteellisiä\nkarttoja, joihin oli huolellisesti jäljennetty eläinradan merkit.\nVainajien sormista riistetyt Thuriin ja Eleuthernan kultakorut,\nsamoin mustat jaspikset, joihin oli kaiverrettu maagillinen käärme ja\nsädekiekko, iskivät arkoja kipinöitä loukon varjoista. Silvanuksen\nkuvan kivipolvet lemusivat pukin verelle niinkuin ennenkin, vanha\nhapantunut punaviini ja juusto lemusivat... Ukko vaelsi laahaavissa\nkultaompeleisissa tohveleissaan vain tällä taholla suurta huonetta,\nlaihana kuin muumio, mustat pillinohuet nilkat naksahdellen. Mutta\nhänen yksinäinen lepertävä naurunsa oli nyt tauonnut. Hän pysyi\numpimielisenä. Näytti kuin hänen ryppyisissä kasvoissaan olisi\npiillyt jokin selittämättömän odotuksen ilme ja ikäänkuin hän olisi\nvarannut suurimman osan huonetta, laajan ja tyhjän holvitilan, jonkin\nkorkean olennon vierailua varten.\n\nKaikki nuo seikat -- ennen kaikkea _observatoriumin_ autius --\nhämmästyttivät hiukan Livia Drusillaa. Mutta valtimon epätasaiset\nlyönnit olivat nyt tuntuvammat kuin ennen. Ongelma, mihin valtakunnan\nkorkeimmat papit eivät olleet voineet vastata, oli aivan liian\nraskas, liian pimeä, jotta häneltä olisi riittänyt mielenkiintoa\npermantoa ja täyteen ahdettua nurkkaa kohtaan. Thrasylluksen päälaki\nkiilsi sekin kuin kauhun huurun halki... Ja kaikki nuo kipinöitä\niskevät kultalevyt olivat Livia Drusillan mielestä ilkkuvia silmiä.\nHän tuskin pani merkille, että ukko lähestyi tohvelit lässähdellen ja\nvajosi polvilleen.\n\nMutta sitten leskikeisarinna kopautti sauvallaan hänen päätään kuin\nmunankuorta ja sanoi narisevalla äänellä: \"Ei mitään muodollista\nilveilyä...! Kyllä tunnen teidän huilunne ja hautajaiskuoronne! Minä\nolen tänä iltana suuremmassa tuskassa kuin koskaan eläissäni. Minä\npelkään kuolla. Olen kuin Marsyas, jota vedetään ulos jäsentensä\ntupesta --\"\n\nHän etsi silmillään tuolia, mutta huomasi vain matalan leposohvan.\nHän istui sen reunalle ja painoi sauvansa permantoon. Sormet\npuristuivat niin hätäisesti pahkakepin nuppiin, että ne kävivät aivan\nvalkoisiksi. Kun astroloogi tuijotti leskikeisarinnaa huulet yhä\npuoliraollaan hämmästyksestä, Livia Drusilla ärähti kärsimättömäsi:\n\"Hullu! Seitsenkertaisesti hullu!\"\n\n\"Mitä herrattareni ja valtijattareni haluaa tietää?\" kysyi\njemeniläinen kaiuttomalla äänellä. Näytti miltei siltä, kuin hämärä\nsielullinen odotus olisi jännittänyt hänen pientä ruumistaan, joka\noli huolellisesti kääritty epämääräisen värisiin pellavasiteihin.\nLivia Drusilla pohti ankarasti, tuskallisen ankarasti... Kupoolin\nsammuva verenkarvainen ruskotus lankesi hänen käsilleen, ja ne\nkävivät aivan punaisiksi. Punainen, veripunainen oli myös hänen\npurppurapukunsa, jonka hän oli kauan sitten omin käsin värjännyt\nmustikanmehulla. Ja tuo taivaan ruskotus ja huoneessa vallitseva\nhämärä sekaannuttivat hänen mietteitään, johtivat hänet jonnekin\nsyrjään pääasiasta... Hän ei voinut mitään sille, että muisti tänä\nhetkenä elävästi poikansa toisen aviovaimon Julian, joka oli kuollut\nvankilassa, ja Postumuksen vaimon verisine nyrkkeineen ja pimeään\nvierivät umpivaunut --\n\nVihdoin hän rupesi hyvin tiukasti tarkastelemaan ukon ryppyisiä\nkasvoja. \"Kun Juppiter ei auta, auttakoon beduiinin jumala\", hän\nsanoi hitaasti. \"Mitä on kuoleman takana? Siinä arvoitus, jota en\nratkaise minä etkä sinä. Niin, Thrasyllus, vastausta tuohon emme voi\nostaa kaikelle maailman kullalla, sillä tietenkin meidän ensin täytyy\nkuolla. Nähdäksemme omin silmin tai ollaksemme näkemättä. Mutta se\non jotakin, mitä en hyväksy, jotakin kirotun salakavalaa jumalien\ntaholta, koska on kysymys minun arvoisestani henkilöstä.\"\n\nHän huokasi ja hänen äänessään tuntui syvä tuska.\n\n\"Kuolema\", aloitti jemeniläinen arasti. Mutta hän ei päässyt\npitemmälle, sillä Livia Drusilla jauhoi yhä ongelmaansa:\n\n\"On sanottu ja kirjoitettu, että maa on meidän oikea äitimme. Maa,\njoka kasvaa ruohon ja viljan ja joka korjaa kuolleet. Maa, jonka\nalla asuvat vanhimmat kaikista jumalista, syntymisen ja mätänemisen\nemot... Kun paimen Eumolpos vajosi elävänä heidän luokseen,\nkenties hän tosiaan näki Siementen jumalattaren istuvan mustalla\nvaltaistuimellaan tähkäpäät ohimoillaan... Ja kun Orfeus toi sieltä\nEurydiken, mitä hän mahtoi nähdä? Niin, kolmipäisen koiran, virran ja\nnuo kuuluisat niityt. Lorua. Sen joka tapauksessa tiedän, että tuo\nlaaja ja musta ja hedelmällinen maa, joka antaa meille hautapaikan,\non samalla kohtu. Ilman sitä ei olisi minkäänlaista viheriöimistä\nmaan päällä, ei minkäänlaista elämää ilman kuolemaa...\"\n\n\"Sinun kasvosi ovat pöhöttyneet, herratar\", keskeytti Thrasyllus.\nHän ojensi huolestuneena Liviaa kohti mustaa kivilastaa, johon oli\npiirretty monimutkaisia kuvioita. Mutta Livia Drusillan katse oli\nsuorastaan nauliutunut ukon kasvoihin. Nyt kun punainen kajastus\nkupoolissa nopeasti tummentui pimeydeksi, leskikeisarinnan silmät\nlaajenivat kuin ilveksellä. _Yksi_ kysymys oli vielä jäljellä --! Ja\ntäytyi sanoa, että se oli kaikista vaikein, mielettöminkin. Mutta\nLivia Drusilla sai sen kuitenkin puristetuksi esiin ryppyisten\nhuultensa välistä:\n\n\"Milloin minä kuolen? Mikä aika ja hetki...?\"\n\nJos hän oli odottanut, että Thrasyllus joko vaikenee tai kiertää\nkysymyksen, hän pettyi. Päin vastoin, jemeniläinen leikitteli\nhetken kultaisella levyllä, joka kuvasi aurinkoa, ja sanoi sitten\nsoinnuttomasti mutta selvästi, katse tähdättynä jonnekin holvin\nvarjoihin: \"Kidutuspuu, seppele ja punainen vaate, ne liittyvät sinun\npoismenoosi... Kuudenyhdeksättä ikäisenä et enää hengitä.\"\n\nLivia Drusillan kurkku korahti. \"Entä toiset? Sukuni? Poikani suku?\"\n\n\"Sammuu\", lausui jemeniläinen kuin unissaan. \"Et ole mitään\nvoittanut, vaikka kätesi ovat verestä punaiset. Ei kulu kauan,\nennenkuin sukukaappisi ovet avataan ja naamioita kannetaan\nruumispaarien edessä. Mutta vainajan nimeä minä en sinulle sano.\"\n\nLivia Drusilla ei ollut milloinkaan tuntenut jalkojaan niin\ntolppamaisiksi kuin hetkistä myöhemmin, kun hän jaksoi nousta. Hänen\nruumiinsa oli käynyt suunnattoman painavaksi. Tuntui suorastaan,\nettä ryppyihin kurtistunut iho, käsien ja reisien suonet, pohkeiden\nmuhkurat, yksin valkoiset hiukset ja kultaverkkokin painoivat\nkuin lyijytaakka. Mutta hän oli saanut vastauksen. Syvällä hänen\nsydänalassaan väreili kaamean keventymisen tunne ja hän salli sen\nliikahdella siellä. Samaa kokee varmaan rikollinen, joka on kauan\nvirunut vankiluolassa epätietoisena kohtalostaan, vuoroin toivoen,\nvuoroin peläten, ja joka viimein näkee pyövelin tulevan. Livia\nDrusilla astui raskaasti ovea kohti. Mutta siellä hän kääntyi, ja\nhänen nariseva äänensä täytti tuon laajan kupukattoisen huoneen\nholvista lattiaan:\n\n\"Niin, en ole ikinä säästänyt verta, sillä veri on luotu vuotamaan.\nToivon, ettei ennustus toteudu, ei ainakaan poikani tai sukuni\nkohdalta. Jumalat siitä suojelkoot. Mutta mitä tulee itseeni...\nNähkööt vain hölmöt silmäsi tulevaisuuteen tarkasti kuin haukan\nsilmät! Minäkö vapisisin? Minä otan itse selvän siitä, mitä on\nkuolema. Ja jonkinlaista lohtua tuottaa ajatus, että maa tosiaan on\näiti, että hauta on kohtu. Siinä tapauksessa sen täytyy kohdella\nminua kuin omaa lastaan. Minä tunnen äidinrakkauden määrän aina\nrikokseen ja murhaan asti, Thrasyllus. Minä tunnen sen. Minä en\nole kavahtanut mädättämästä vainajia, jotta minun tähkäpääni saisi\nkypsyä...! Minun poikani!\"\n\n\n\n\n9.\n\n\nSe, mihin jemeniläinen oli viitannut, tapahtui. Jo kauan aikaa olivat\nvaltion augurit huomanneet uhrilintujen maksassa huonoja merkkejä, ja\npyhät kanat, joita säilytettiin kullatuissa häkeissä Capitoliumilla,\nolivat syöneet vain hyvin vähän, aivan kuin jyvät olisivat olleet\nmyrkytettyjä. Lisäksi tuli länsitaivaan ruskotus. Se näytti yltyvän\nilta illalta, ja painuvan päivän valo oli kuin voimakasta kajastusta,\njoka lankeaa veripunaisten kuultavien kalvojen läpi. Jalokivenhiojat\nvertasivat sitä rubiinin säteilyyn ja kapakoitsijat viiniin. Mutta\ntaivaanrannan tahmeissa pilvivuorissa se muistutti hiljalleen\nhyytyvää verta.\n\nEnsimmäisenä iltana Drusuksen kotiinpaluun jälkeen Tiberius istui\nvastoin tapaansa suuressa, kirkkaasti valaistussa ateriasalissa.\nMarmoriset kynttiläjalat kohosivat kattoa kohti kuin pylväät; liekit\ntuikkivat ja painuivat matalammas. Laipiossa oli ohutta savuhuurua.\nPoika oli iltapäivällä valittanut, että hänen suolistossaan oli\njokin häiriö. Se tuntui vatsan alaosassa, -- ja Tiberius muisti\ntahtomattaan kalveten Germanicuksen kuoleman Antiokian Epidafnessa.\nHän oli kuunnellut kulmakarvat tuimasti rypyssä perintöruhtinaan\nvalituksia ja murahtanut sitten lyhyesti: \"Hyvä on. Parasta mennä\nmakuulle. Pysyttelen täällä ja kutsun tarvittaessa Kharikleen.\"\n\nLiekit lepattivat. Näytti kuin heleät säilänterät olisivat puhkoneet\nsuuren ateriasalin hämyä, sen tyhjyyttä ja hiljaisuutta. Vanha mies\nistui etukyyryksissä pöydän laitaa vasten -- hänen luisevilla ja\njähmeillä kasvoillaan oli väliin valoa, väliin pimeää. Palatsin\nkäytävissä kuljettiin. Tiberius tunsi keisarillisen kanslerin\ntäsmälliset jalanpolkaisut ja molempien vapautettujensa, Euhoduksen\nja Nomiuksen askeleet. Hiljainen huhmaren kolke ilmaisi, että tohtori\nKharikles, joka tavallisesti askarteli vain rabarberipillereiden\nkanssa, survoi jossakin syrjähuoneessa lääkejauhoa. Keisarin edessä\noli neljännes Veronan punaviiniä, leipää ja hyvin ohuiksi leikattuja\netikkakurkkuja, -- samoin ilmiantojen lista, pergamonilainen\nvasikanvuota, jonka sileäksi kaavittuun pintaan oli kirjoitettu\nepäilyksenalaisten nimiä. Tiberius aikoi juuri merkitä siihen ritari\nTitius Sabinuksen nimen. Silloin se tapahtui.\n\nPalatsin päästä toiseen kajahti huuto. Ei epäilystäkään, se tuli\nDrusuksen huoneesta. Huuto oli niin epäinhimillisen viiltävä, että\nmaljojen tulet näyttivät häilähtävän. Se muistutti riikinkukon\nkirkunaa. Lyhyen silmänräpäyksen Tiberius _tosiaan_ uskoi, tahtoi\nuskoa, että joku hänen linnuistaan oli huutanut... Mutta se toistui\ntaas! Ja se ei lähtenyt mistään muusta kuin ihmiskurkusta! Keisari\nnousi seisomaan -- hän aivan kuin kasvoi kuuntelemisen ja kauhun\njääpatsaaksi. Samassa hän lähti nopein harppauksin juoksemaan\nDrusuksen huoneita kohti.\n\nTyhjissä esihuoneissa ei ollut ketään. Sitten ovesta pyrähti\nalastomia deliciae-lapsia, joiden silmät olivat pelosta ammollaan\nja jotka näyttivät juoksevan jotakin pakoon... Mitä, sitä lopen\nkauhistunut keisari ei ymmärtänyt. Tiberius tunsi aivan lähellään\nhenkilääkärin huohotuksen. Tohtori Kharikles kiiruhti hänkin nopein\naskelin sairaan makuukamaria kohti, hänen vapisevissa käsissään\noli vihreitä nefriittipulloja, ja hänen muuten niin kuunpyöreät ja\nrusottavat kasvonsa olivat nyt ihan vaaleat. Ateriasalin ja Drusuksen\nhuoneen välillä oli vain lyhyt taival. Keisari juoksi tuon matkan\nmuutamassa hetkessä. Mutta ihmismieli elää maan päällä toista aikaa\nkuin ihmisruumis, ja sen vuoksi yksi ainoa järkytyksen minuutti voi\ntulvahtaa täyteen satoja räjähteleviä kauhunkuvia... Hän törmäsi\nitkua tuhertavaan poikaan ja kuuli, miten lapsi kaatui parkaisten\nkivilattialle. Vähät hänestä! Hän potkaisi tiellä olevan matalan\njakkaran säpäleiksi. Vimmatusti kuin mieletön, kasvot omituisesti\nväännyksissä, kädet purppurapuvun kaulasolkea repien, Tiberius\nryntäsi pojan työkammioon. Hänen päänsä oli halkeamaisillaan.\nItse asiassa sen täytti tänä yön hetkenä yksi ainoa, naurettavan\nepäjohdonmukainen ajatus: Enkö minä komentanut häntä makuulle --!\nMutta hän ei ole mennyt vuoteeseen. Huutohan kuului täältä, tästä\nhuoneesta --\n\nKolmessa mustassa kivimaljassa paloivat liekit. Niiden valo tanssi\nkatossa ja laipiossa. Huone näytti olevan täynnä hypähtelevää,\nrauhatonta tulta, joka sai esineiden varjot paisumaan ja kutistumaan.\nSe oli tehdä keisarin hulluksi. Hän tuskin aluksi huomasi mitään,\n-- liekit nousivat ja tanssivat, valotahrat tanssivat. Kuului vain\nöljyssä uiskentelevien suolajyvien rahinaa ja sairaan huohotus. Vasta\nnyt Tiberius näki, mitä oli tapahtunut. Drusus makasi permannolla\nkouristuksien vallassa. Hänen kurkkunsa korisi, hänen suustaan\npulppusi verensekaista oksennusta, joka tässä valaistuksessa näytti\nmustalta, valuvalta tervalta. Hän oli kaatunut selälleen, ja molemmat\nkoukistuneet polvet ojentuivat tuon tuostakin, ponnahtivat sitten\nvatsanalusta kohti. Valitus alkoi taas. Mutta se oli nyt äärimmäisen\nheikkoa, -- kuulosti siltä, kuin hän olisi voihkinut paksujen\nvillahuopien lävitse.\n\nTiberius oli samassa hänen luonaan. Välittämättä oksennuksesta\nhän pikemmin putosi kuin polvistui lattialle; hänen tumma\npurppuraviittansa tuli likaiseksi ja tahmeaksi, mutta hän ei nyt\nsitä ajatellut. Hän upotti vapisevat sormensa pojan pähkinänvärisiin\nhiuksiin ja tunsi, että ne olivat kalmankosteat aivan kuin niitä\nolisi virutettu vedessä. Tulen lepattavassa loimossa hän oli\nhuomaavinaan Drusuksen poskipäillä kyyneleitä ja hikeä, -- nihkeä\nkosteus peitti koko tuon nytkähtelevän ruumiin. Ja polvillaan oleva\nisä koetti ehtimiseen kohottaa pojan päätä, mutta se oli alituisten\ntempoilemisten vuoksi niin vaikeata, että hänen täytyi panna peliin\nkoko lihasvoimansa. Ensi kerran moniin vuosikymmeniin Tiberius\ntunsi, että hänen suonikkaisiin käsiinsä oli hiipimässä jokin outo\nherpaannus, että ne tärisivät kuin horkassa.\n\n\"Kharikles!\" hän karjaisi. Hänen äänensä oli aivan muuttunut. Se oli\npetoeläimen karjuntaa, joka näkee pentunsa kuolevan. Vielä kerran\nniin että palatsi kaikui: \"Kharikles! Lääkelaatikko!\"\n\nKun kreikkalainen tohtori näyttäytyi huoneessa, molemmat miehet\nrupesivat ensi töikseen avaamaan Drusuksen vaatteita. Mutta isän\nkädet vapisivat kovin, -- tohtorin oli helpompi aukaista soljet\nja paljastaa pojan vatsa, jonka ruskettunut pinta tuntui hänen\nsormenpäitään vasten polttavan kuumalta. Jokainen kosketus aiheutti\nuuden kouristuksen; niitä ei enää seurannut sietämätön valittava\nhuuto, sillä näytti siltä kuin Drusus olisi uppoamistaan uponnut\njohonkin horroksen mereen. Hänen silmäluomensa olivat alkaneet\nsinertyä ja katse kiilsi ripsien alta lasimaisen valkoisena.\n\nViimein Tiberius komensi: \"Enemmän tulta! Valo hyppelee seinillä niin\nettä aivot hämärtyvät --!\" Hän tarttui kaksin käsin päähänsä.\n\nMutta hyväntahtoisen näköinen tohtori osoittikin taipumattomuutta,\njota kukaan ei olisi voinut edeltä arvata: \"Nyt ei ole kysymys\nvalosta. Auta minua toiselta puolen... me sidomme tämän kääreen\ntiukasti vatsan yli.\" Sitten hän painoi tuoksuvan vanutukon sairaan\nkasvoille, niin että se peitti nenän ja suun. Drusuksen hengitys kävi\njonkin verran rauhallisemmaksi, mutta kouristukset jatkuivat.\n\nTiberius tuskin tunsi huoneessa vallitsevan lääkkeiden hajun. Hän\nsuoritti liinavaatteiden käärimiset konemaisesti kuin unessa.\nHänen sormensa olivat yhä uponneet pojan tukkaan, hän ei näyttänyt\nnäkevän eikä kuulevan mitään... Isä, kivijumala, jääpatsas, oli\nlysähtänyt limaiselle permannolle ja painoi sairaan lapsensa\ntakaraivoa polviaan vasten. Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Mitä\ntapahtuu parhaillaan? Joku palvelijoista juoksee hakemaan kylmää\nvettä ja liinavaate kostutetaan uudestaan. Kynnyksellä tungeksii\noutoja ihmisiä. Tulen heijastus tanssii ympäri huonetta. Sen\nvalotahrat liukuvat Tiberiuksen kasvojen yli. Silloin tällöin\nkimaltaa jokin metallinen solki tai liekkien hehku välähdyttää hänen\npurppuraviittaansa, ikäänkuin siihen roiskahtaisi punaista verta.\nHän haroo Drusuksen hiuksia silmät verestäen ja kädet vavisten, eikä\ntunne, että kreikkalainen lääkäri vetää hänet hellävaroen erilleen\npojasta. Kharikles on tarttunut hänen kainaloonsa, koettaa nostaa\nhäntä seisaalle, samalla kun sairaan takaraivon alle tungetaan\nuntuvapielusta. Mutta Tiberius ei nouse. Hän ei liikahda. Hän\non lysähtänyt siihen aivan kuin hänen polvensa olisi leikattu\nviikatteella poikki... Lämmintä ja kosteata pulppuaa yhä edelleen\nhänen käsilleen ja imeytyy keisarilliseen vaippaan. Poika siis\nkuolee! Ei! Hän ei saa kuolla! Niin määrättömän paljon on jäänyt\npuhumatta... Hänkö kuolisi, Vipsanian lapsi! Armiaat jumalat, hänen\nvatsansa polttaa kuin uuni!\n\nVesikello sihisi tunnista toiseen. Eräänä hetkenä huoneeseen\nilmestyi palatsin kirjepäällikkö ja lisäsi vastoin hovin etikettiä\nöljyä kivimaljoihin. Hyppelevien valotäplien leikki kävi vain\nkiihkeämmäksi. Tämä levoton loimo valaisi silloin tällöin\nkuolevan kasvoja; niiden piirteet ohenivat aavemaisen hennoiksi\nTiberiuksen silmissä, niin että hän näki kuin harhakuvana edessään\nkuolleen vaimonsa kasvot. Hän huojutti ruumistaan. Edestakaisin.\nTuskallisen yksitoikkoisesti, kuin raskas, väsymätön heiluri. Pojan\npähkinänruskea hikinen pää keinui isän sylissä kuolemaa kohti.\nPolvien nytkähtely taukosi hetkittäin, mutta ei lakannut täysin, --\nvain alaston päivettynyt yläruumis, joka oli märkä tuskanhiestä,\npysyi rauhallisena ja alkoi jo jäykistyä.\n\nVanhan miehen ja nuorukaisen välillä näytti tänä epätoivon yönä\nsyntyvän jokin äärimmäisen hämärä henkinen läheisyys, joka ei\netsinyt eikä kaivannut sanoja ilmetäkseen. Isän kyhmyiset sormet\nupposivat yhä uudestaan ihmeen hellästi kosteiden hiusten sekaan.\nNe kouristuivat ja avautuivat, niissä ei ollut mitään tylyyttä\nnyt, ei sen enempää kuin vanhan miehen luonnottoman huolehtivassa\nasennossakaan.\n\nYön kolmannella tunnilla lääkäri sulki mahonkisen lippaansa. Hänen\npyöreät kasvonsa olivat jäykät. Ei ollut enää mitään tekemistä, ei\nollut pelastumisen mahdollisuutta, sillä loppu oli lähellä.\n\nKuoleva itse näytti kaikesta päättäen vaipuneen tuohon\ntiedottomuuteen, jossa ruumiin tuskat eivät enää tunnu. Hänen\nvaltimonsa löi tuskin kuuluvasti, hipiän lämpö oli kohonnut\näärimmäisille rajoille. Kaikki lievitys, kaikki mahdollinen avunanto\noli tunnollisesti tarjottu, ja nyt, kun ihmisvoimat eivät mitään\nmahtaneet, nyt valoi luonto itse syvän unen balsamia Drusuksen\ntajuntaan. Hetken aikaa Kharikles kuitenkin seisoi siinä leveät\nhyväntahtoiset kasvot hiukan vinoina ja hankasi sormiaan karkeaan\nliinavaatteeseen; häntä huolestutti Tiberiuksen mielentila. Vaikka\nvalo oli niin epävakaisen häälyvää, hän näki kyllä vanhan miehen\nkasvot. Niistä olisi voinut laatia sairauskertomuksen! Ne sukelsivat\nsilloin tällöin tulen hohteeseen kuin homehtunut vaskinaamio,\njossa on suuria ruskeita tahroja, silmämunat jäykästi ammollaan ja\nsuupielet väännyksissä.\n\nAamun rajalla kouristukset alkoivat taas. Kuinka kauan kuolema teki\ntuloaan? Isä miltei peitti raskaalla vartalollaan pojan suonenvedon\ntapaisesti nytkähtelevän ruumiin. Jos hänen ylikuormitettua uupuvaa\ntajuntaansa tänä hetkenä valaisi jokin selvä ajatus, se kai oli tuo,\nettä hän painii itsensä kohtalon kanssa. Hänen kiviset linnunkasvonsa\nnäyttivät raadelluilta, -- hänet valtasi jonakin yön hetkenä\nnäännyttävä jano, mutta se unohtui sitten niinkuin niin moni muukin\nasia, tarve, ajatus ... Hänen päässään takoi: On tullut loppu. Loppu\nDrusukselle tai minulle itselleni? Yhdentekevää!\n\nJa tämän tietämisen valossa hän ikäänkuin näki laajana kauas\nulottuvana tauluna kaiken sen, mikä nyt oli armottomasti luisumassa\nsyvään pimeyteen, missä hänellä ei enää ollut mitään mahdollisuuksia\nkäydä korjaamaan tehtyjä virheitä. Tuo näköala ulottui aina siihen\netäiseen hetkeen, jolloin kätilöt pesivät vastasyntynyttä poikaa\nhopea-ammeessa ja Vipsania nukkui vuoteessa silmäluomet sinertävinä.\nSiitä asti oli ollut pitkä sarja erehdyksiä, väärinkäsityksiä,\ntylyyttä, liian ankaraa ja kovaa isänkuria, liian paljon\numpimielisyyttä. Isä oli tässä tapauksessa sulkenut olemuksensa\nkaapit rautaisella salvalla. Hullun ylpeä henki, joka ei avaudu edes\nomalle lapselleen. Kuinka? Täällä, näissä huoneissa tuo kiharapäinen\nnuorukainen on liikkunut kuin vieraassa ympäristössä, hänen on\ntäytynyt aina nöyrtyä, milloin hän on ilmestynyt isän työhuoneeseen.\nHänen, jonka on määrä periä hallitsijan kruunu! Tiberius voihkaisi\nkumeasti. Hän ymmärsi kaiken nyt.\n\nNoina yön tunteina, jolloin pojan pää lepäsi hänen polviaan\nvasten, hän ei etsinyt murhaajaa itsensä ulkopuolelta; polttava\noman syyllisyyden tunne kohosi hänen kurkkuunsa kuin tukahduttava\nkuuma pala. Ja oli kummallista, että Drusuksen tuskat, kuume,\nhorros, jalkojen nykiminen eivät herättäneet hänessä pienintäkään\nepäluuloa, -- että hän ei jaksanut, ei _tahtonut_ pohtia kaiken tämän\nkauhun ulkonaisia syitä. Hän huohotti. Hiki norui kylmänä hänen\nnenänsyrjiään pitkin. Hänen huulensa sopottivat: \"Rakas poikani...!\nRakas...!\" Tuska keskittyi yhteen ainoaan ajatukseen aivan kuin\nhänen aivoissaan palava tuli olisi suunnattu pieneen räikeään\npolttopisteeseen: että oli jäänyt niin äärettömän paljon puhumatta\neivätkä isä ja poika oikeastaan koskaan olleet löytäneet toisiaan...\nMyöhäistä huolehtimista! Näin siis täytyi käydä, näinkö?\n\nValo huojui seinillä. Vanha mies huojui edestakaisin ja huojutti\nsylissään kuolevaa aivan kuin tämä olisi ollut pieni poika, jota\ntuuditetaan uneen.\n\nAamu sarasti jo, kun kaartinpäällikkö Aelius Sejanus ilmestyi\nhuoneeseen. Hän asteli oksennuksesta liukkaan lattian yli mantteli\nkahisten ja piirteet jäykkinä. \"Majesteetti! Kaikkien jumalien\nnimessä...!\" Mutta sitten hän vaikeni ja hänen kasvoilleen alkoi\nlevitä epätietoisen hämmennyksen ilme.\n\nTuoko oli keisari! Permannolle lysähtänyt purppuramytty, elävä\nruumis, joka takertui kuolleeseen! Tiberiuksen laihat posket\nikäänkuin hajosivat Sejanuksen silmissä, ja niiden väri muuttui\nvihertävän keltaiseksi. Hän sopotti yhä itsekseen, houraili\njatkuvasti jotakin mieletöntä. Silmät tähtäsivät lasimaisina,\nsärkyneinä nurkan pimentoon. Yhden ainoan kerran, sinä hetkenä,\njolloin Sejanus ojensi kätensä tarttuakseen tuohon lahoavaan\njättiläiseen, keisarin huulilta purkautui inhimillinen ääni: \"Ei!\nPois!\" Hänen kätensä silittivät Drusuksen hiuksia, liukuivat hitaasti\nniiden yli --\n\nVasta aamulla henkilääkäri Kharikles pääsi ruhtinatar Livillan\nmakuuhuoneeseen.\n\nLivilla oli hyvissä ajoin illalla valittanut ankaraa päänsärkyä\nja teljennyt oven sisäpuolelta; hän oli kuullut Drusuksen huudon,\nhän oli kulkenut edestakaisin permannolla tunnista toiseen sormet\nkorvissaan. Ikinä elämässään hän ei ollut kokenut tällaista\nyötä! Malabathrum-astiat, voidekupit, pullot, kulhot ja lippaat\npysyivät koskemattomina, ei ainoakaan elävä olento, ei edes orjatar\nBriseis tai lääkäri Eudemos, saanut nyt olla läsnä ruhtinattaren\nmakuukammiossa. Hän oli sytyttänyt joukon kuparilamppuja, sillä hän\npelkäsi olla hämärässä. Ja mitä synkemmäksi yö kävi, sitä enemmän\nhän niitä sytytti sormet vavisten. Näinä hetkinä Livillan täytyi\navata korvansa viereisen huoneen äänille, mutta ne heikkenivät\nheikkenemistään. Kauheata huutoa ei enää tarvinnut kuulla... Silloin\ntällöin käytävissä kuljettiin, joku asteli varpaisillaan ateriasalin\npermannon yli, kenties Kharikles lääkemaljoineen ja pyyhkeineen tai\njoku utelias deliciae-poika.\n\nKun himmeä valo viimein alkoi levitä taivaan reunalle, Livillan\nkasvot olivat kauhean surkastuneet. Hänen ohimoitaan kivisti.\nHänen ihonsa oli kärsinyt yön kauhuista paljon enemmän kuin\naikoinaan lapsivuoteesta, sillä hän ei ollut verhonnut poskiaan\nkauneusnaamarilla. Puuttui virvoittava uni, puuttui lepo.\n\nLivilla erotti vihdoinkin Sejanuksen askeleet. Kaartinpäällikkö\narvattavasti kulki ateriasalin poikki, astui sitten Drusuksen\nhuoneeseen. Välttämättömyys kulkee, kas noin! ajatteli ruhtinatar ja\nvapisi rajusti. Taivaan kiitos, hänen ovensa oli lujasti teljetty!\nValvomisen, sielunponnistuksen, pelon ja ahdistuksen tuloksena oli\neräänlainen kuumeinen selvänäköisyys, joka nyt valtasi Livillan. Hän\nnäytti toimivan kuin hypnoosin vallassa. Hetken aikaa hän selaili\nkaikkia niitä kirjeitä, joita kaartinpäällikkö oli hänelle lähettänyt\nja joiden yläkulmaan oli rohkeasti kirjoitettu: \"Sejanus tervehtii\nLivillaa\" tai: \"Sejanus tervehtii rakastettuaan\". Niihin liittyi\nehdoton määräys, että ne oli huolellisesti poltettava, ja osan\nniistä Livilla tosiaan viskasi hiilipannun päälle. Huoneen täytti\nkärventyvän papyruksen haju. Mutta perinpohjaiset, laajat kirjekääröt\nhän lukitsi äkillisen päähänpiston vallassa mahonkipuiseen\nlippaaseen; hän väänsi sen lukkoon. Kaikessa tässä ilmeni unenomaista\nja vaistomaista kaukonäköisyyttä, jonka päämääristä hän tuskin\nitsekään oli tietoinen. Sillä Livilla _ei_ ajatellut: Yhteinen rikos\nsitoo meitä nyt lujemmin kuin kaikki rakkaudenvalat; jos mies aikoo\nraivata minut tieltään, minulla on tepsivä keino hänen varalleen...\nUnelma keisarinnan kruunusta, unelmat vallasta ja loistosta ja\nmahdista olivat kuin pyyhkäistyt hänen aivoistaan pois.\n\nSitten hän kääräisi kullanvärisen yökaapunsa kiinteämmin lantioilleen\nja meni avaamaan ovea. Kolkutettiin. Ulkopuolelta kuului lääkäri\nKharikleen ääni: \"Herää! Avaa...! Miehesi on kuollut...!\"\n\n\n\n\n10.\n\n\nKun kruununperillisen hautajaiset olivat ohi -- niissä vallitsi\nkaikki kuviteltavissa oleva muodollinen loisto, huilut puhalsivat\nvalittavasti, mimus-tanssijat olisivat saaneet kuuluisan\ntaiteilija Bathylluksen kalpenemaan kateudesta, ja ruumispaarien\nedellä keinuivat kaikki punaiset ja kultaiset sukunaamarit aina\ntarunomaisiin Sabinumin kuninkaisiin asti --, kun ruumis oli\npoltettu ja kätketty hautaan, Tiberius vetäytyi entistä jurommin\nyksinäisyyteen.\n\nHän näytti kaihtavan yksin Sejanuksenkin läsnäoloa. Hänen huoneessaan\npaloivat lamput öin ja päivin, hän upottautui kiihkeästi tehtäviinsä.\nSillä työ oli lääkettä. Työ tarjosi unohdusta.\n\nVaikka tohtori Kharikleen pehmeät kädet silloin tällöin laskivatkin\nviinipikarin hänen eteensä pöydälle tai tyrkyttivät hänelle\njotakin uutta erikoislääkettä, hän ei niihin koskenut. Hänen oli\nehtimiseen vilu, -- paksu mantteli ei lämmittänyt hänen jäykkää\nsuurta ruumistaan. Ja vain jumalat tiesivät, mitä hän pohti joskus\nkämmenet ohimoilla ja kasvot liikkumattomina. Saattoi huomata, että\nTiberiuksen haukanpiirteet olivat tuona synkkänä yönä ohentuneet,\nsamoin senkin, että hänen ohimohiuksensa olivat harvenneet muutamiksi\nvalkoisiksi tupsuiksi. Mutta entinen jäykkyys oli kuin olikin\npalannut. Maljatulien heikossa valossa hän muistutti tosiaan Horuksen\npatsasta, joka on kurkkuun asti hakattu tummanpunaiseen basalttiin ja\nkaulasta ylöspäin johonkin vaaleampaan kivilajiin.\n\nDrusuksen kuolemasta oli kulunut jo pitkä aika, kun tuo kylmä hahmo\nhiukan liikahti elämää ja toimintaa kohti.\n\nSejanus oli monta kertaa koettanut virittää hänen elämänhaluaan.\n\"Sinä et aivan yksinkertaisesti kestä tuollaista! Ja sanon\nsinulle suoraan, että se merkitsee selvää itsemurhaa. Sinä et ole\ntavallinen kansalainen, vaan _imperator_, ja sinun on hallittava,\nvastuu on kerta kaikkiaan sinun! Niin hirmuisen vaikealta kuin se\ntuntuisikin...\" Tiberius murahti kumeasti: \"Enkö sitten työskentele\npäivin ja öin?\" Mutta pretoriaanien päällikkö ei jättänyt häntä\nrauhaan. Ei, tässä ei ollut kysymys tuon tai tämän asiakirjan\nsepittämisestä, vaan jostakin aivan muusta. Kun henki on sairas,\nmitäpä merkitsee pelkkä konemainen toiminta! Ei sen enempää kuin\nkunnon tohtori Kharikleen lääkelasit. Tässä tapauksessa, ja tämä on\nvaikea taudintapaus, puuttuu ennen kaikkea elähdyttävää toivoa ja\npyrkimystä jonnekin päin. Ei tule antautua tylsyyden valtaan.\n\nKaartinpäällikkö tuijotti rävähtämättömin silmin Tiberiuksen\nkasvoihin, joiden hän oli Drusuksen kuolinyönä nähnyt ikäänkuin\nhajoavan vihertäväksi massaksi. \"Jos aavistaisit, miten laihtunut\nolet ja miten ohimosi ovat kuopalla, koettaisit jotakin keinoa\", hän\nsanoi. \"Täytyy virkistyä. Täytyy elää. Mene ostamaan maatila Lombardiasta\ntai matkusta Caprille, mutta älä anna elämäsi vuotaa aivan hukkaan.\nPuhuri sinulle suoraan, caesar. Olenko muuten milloinkaan antanut\nsinulle huonoa neuvoa?\"\n\nTiberius nieleskeli ja vastasi: \"Et.\"\n\nJoko suosikin tahto oli hänen herransa tahdottomuutta suurempi tai\nTiberius tunsi itse, ettei elämä voi näin jatkua, joka tapauksessa\nkeisari lähti Sejanuksen kanssa matkalle etelään. Tällä retkellä ei\nollut mitään välitöntä tarkoitusta. Oli päätetty vaeltaa Capuaan ja\nsieltä kenties yhä kauemmas, Vesuviuksen kaupunkeihin. Mutta kaiken\npohjalta kuulsi hanke, johon Tiberius oli jo vuosia sitten viitannut\nuuden palatsinsa avajaisjuhlassa ja minkä hän sitten myöhemmin\noli moneen kertaan toistanut senaatissa: Että hän aikoo ennemmin\ntai myöhemmin jättää hallitsemisen taakan toisten hartioille...\nGermanicuksen kaikki kolme poikaa olivat varttumassa miehiksi,\nja saattoihan odottaa, että valtakunnassa pantaisiin toimeen\nväliaikainen holhoojahallitus, jota tietenkin johtelisi lujin kourin\nAelius Sejanus. Keisarin vetäytyminen yksityiselämään, kaikesta\nhuolesta ja edesvastuusta syrjään, ei tietenkään vähentäisi hänen\npäätösvaltaansa. Hänelle jäisi yhä _praefectura morum_. Siirtyipä\nhän Lombardiaan tai Capuaan tai Caprille, hän saattoi sieltäkäsin\nlähettää kirjelmät senaattiin -- papyruskääröt, joissa rangaistiin ja\npalkittiin, rakennettiin ja purettiin, ja joiden sinetin vahaan oli\npainettu keisarillisen sormuksen sfinksinkuva.\n\nVälkkyvillä miletoslaisilla kankailla verhottu kantotuoli vaelsi\netelää kohti. Tiberius, joka rakasti hämyä, oli antanut sulkea\nverhot. Hän kuuli ratsun kavionkopseesta, että Sejanus pysytteli\nhänen rinnallaan. Jäljissä tuli omalaatuinen neuvosto, jota hovissa\nkatsottiin hiukan karsaasti, mutta johon keisari itse oli alkanut yhä\nenemmän kiintyä: maalattu ja voiteille tuoksuva Mnester kauniina kuin\nilopoika, samarialainen vapautettu Thallus, jonka ostohintana oli\nollut miljoona sestertiusta, vapautettu Hiberus, vapautetut Euhodus\nja Nomios sekä keisarin vanhat ystävät. maanpaon päiviltä, hiljainen\nsenaatin jäsen Lucilius Longus kosteine eläimensilmineen, Vescularius\nFlaccus ja Julius Marinus. Heidän kintereillään tuli huilujen ja\nsymbaalien soittajia, sitten ryhmä pretoriaaneja vaskiset kypärät\nhelskyen. Aina niiden vuorten tienoille asti, joiden rinteiltä katse\nerottaa Coran ja Norban kaupunkien lännenpuoleiset muurit, Tiberius\npysyi vaiti. Appius Claudiuksen vanha luja valtatie vain kumisi.\n\nVihdoin, kun kulkue lähestyi Terracinaa ja merenrantaa, keisari\nsysäsi kantotuolin verhot sivuun. \"Eivätkö Vesuviuksen asukkaat\nvalmista taikakaluja pahaa silmää Vastaan?\" hän kysyi jäykästi.\n\nSejanus karautti ratsunsa lähemmäksi. \"Niitä myydään Pompeijissa.\nPieniä mustia laavapuikkoja, jotka muistuttavat fallosta.\"\n\n\"Hanki itsellesi joku niistä\", sanoi Tiberius. Tumma pystysuora ryppy\nhänen silmäkulmiensa välissä syventyi. Kaartinpäällikkö ei tiennyt,\nmitä ajatella; epäselvä pelon värähdys kiiti hänen hermojaan myöten\nja häipyi pois.\n\nValo sädehti ohuesti pilvihunnuissa heidän yläpuolellaan, se iski\npunaisia kipinöitä pretoriaanien kypäreistä. Talvi oli jo sivuutettu,\nja nyt kehittyi Latiumin ja Campanian vuoriin tuo hämärä aineeton\nsini, jota vasten jokin musta puu kohoaa hoikkana kuin pilari. Näillä\ntienoin kasvoi paljon kahisevia poppeleita, kummituspuita, joiden\nlehvät ovat keräytyneet väriseviksi tupsuiksi milloin runkoon,\nmilloin riukumaiseen latvaan. Punaruskeilla, möyheillä pelloilla\nkulki valkoisia härkävaljakoita, puuaurat upposivat syvälle vakoon\nniinkuin Alba Longan-päivinä... Caecubumin viljelystilojen seuduilla\nhe näkivät koko laajan maan huuruavan kosteana. Tuleva kesä ikäänkuin\nheijasteli lukemattomissa kastepisaroissa, jotka olivat jääneet\nryppyisiin, vihreisiin akanthuksen lehtiin. Formiaesta eteläänpäin\noli tulvan jälkiä; orjat astuivat varovasti Liris-joen liejuun ja\nloka tahrasi heidän pohkeensa. Kun ehdittiin Calorvirran äyräiden\neteläpuolelle, kun maisema kokonaisuudessaan alkoi näyttää aivan\nuudelta, tuliperäiseltä -- täällä häämötti siellä täällä rikkaissa\npuutarhoissa jokin ateenalainen öljypuu kuin hopeapilvi ja kasvoi\npaljon suhisevia tärpättipuita, joiden lehdistä pienet madot kutovat\nsilkkiä -- Tiberius alkoi tarkastella ympäristöä. Kantotuolin verhot\nsidottiin kultaisiin koukkuihin. Keisari istui yhä jäykkänä alallaan,\nmutta mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän tunsi kasvavaa\nmielenkiintoa näitä seutuja kohtaan, joiden alla ikuisesti paloi\nvulkaaninen tuli, -- seutuja, jotka olivat synnyttäneet kokonaisia\nuskontoja ja hyvin kauan sitten kuulleet uhrikuorojen ylistävän\nmaanalaisia jumalia.\n\nSeurue ei mennyt suorinta tietä Campanian pääkaupunkiin. Tiberius\noli jo jyrkästi huomauttanut, että suuri rikas Capua kaikkine\nylellisyyksineen ja muistomerkkeineen inhotti häntä; puuttui vain,\nettä kaupungin porteilla olisi vastassa jokin virallinen lähetystö!\nSenaattori Longus, joka jostakin syystä näytti saavan tämän ryöpyn\nniskaansa, ei kuitenkaan häkeltynyt. Hän räpytti kosteita lempeitä\nsilmiään ja hänen poimuisilla kasvoillaan oli jonkin verran ivaa kun\nhän vastasi, että sääli siinä tapauksessa valtion rakennusrahastoa\n--! Luonnollisesti Via Appiaan oli tällä kohtaa tehtävä mutka, mutta\nsen sai päättää keisari itse.\n\nKun Tiberius vielä käänteli hiukan kiukuissaan laihaa kaulaansa,\nSejanus ratsasti kantotuolin luokse. Hän sanoi tuntevansa koko tämän\nviljavan, viinirunsaan maaseudun, tämän Capuan _ager campanuksen_\njokaista huvilaa ja paimenmajaa myöten. Hänen kasvonsa hohtivat: \"Me\nvoimme hyvin leiriytyä tänne ja jatkaa matkaa Neapolikseen, sieltä\nlaivalla Caprille. Mutta palatessa minä valmistan sinulle yllätyksen,\ncaesar! Aterioimme lähellä Terracinaa Speluncan maatilalla, sieltä\nvoit nähdä sekä Amyclaen meren että toisella puolen Fundin vuorten\nrinteet --\"\n\nTiberius viipyi matkan päämäärässä, Caprin kallioilla ja vanhoissa\nAugustuksen rakennuttamissa marmoripalatseissa oudon kauan.\nHän näytti kiintyneen näihin äkkijyrkkiin harjanteisiin, jotka\nnousivat ulapan sinestä kuin uponneen mantereen särkät. Hän vaelsi\nlivettäviä ja vaikeakulkuisia aasipolkuja, hän seisoi jyrkänteellä\nraskas mantteli läiskähdellen tuulessa ja katse tähdättynä taivaan\nääriin. Ehkä hän muisteli nuoruuttaan... Rhodos-saarta, jossa hän\noli ollut vain halpa maanpakolainen, hän ja hänen ystävänsä Longus\nkosteine silmineen... Kun seurue palasi saarelta mantereelle ja\nmatkaa jatkettiin Roomaa kohti, Tiberius oli kaiken aikaa raskaiden\nmietteiden vallassa. Hän näytti pohtivan oman elämänsä syvää\narvoitusta. Senaattorit Vescularius Flaccus ja Julius Marinus olivat\njostakin hänen satunnaisesta huomautuksestaan saaneet sen käsityksen,\nettä hän rakasti ennen kaikkea tuon tyhjän alastoman, jättiläisluodon\nhiljaisuutta, sen autiutta ja äänettömyyttä, jonka särki vain\nsinisen nousuveden pauhu. Ilmeisesti hallitsijan aivoissa nyt kypsyi\nlopullisesti päätös, jonka kaikki arvasivat.\n\nLähellä Terracinan niemenkärkeä ja Välimeren laivaston\nankkuripaikkoja poikettiin syrjään valtatieltä. Sejanus kenties\nhalusi äärimmäisen hienotunteisesti johdattaa keisarin ajatukset pois\ntästä seudusta, missä Drusus oli elänyt viime kuukautensa. Seurue\nvaelsi Speluncan maakartanoiden ohi. Meri näkyi lännessä haaveellisen\nsinisenä aina Sinonian saaren himmeään kuvioon; siitä saakka sininen\nulappa ja sininen taivas yhtyivät toisiinsa horisontin välkkyvässä\nhämyssä.\n\nJossakin tuolla suunnalla, Pontian saarten joukossa, oli pieni\nkallioinen Pandateria, missä Julia oli ollut vankina. Vähennettyjä\nleipäannoksia, ajatteli Tiberius itsekseen. Hupenevaa maalaisjuustoa\nja huonoa viiniä --! Sitten pistoksia keuhkoissa ja siirto Reggioon;\nlopulta kuolema. Hetken aikaa vanha mies oli näkevinään kaukana\nsinessä nuo ylpeät ja paheelliset naisenkasvot, joita reunusti\nkullattu tekotukka. Oliko hän koskaan tuntenut niitä kohtaan muuta\nkuin katkeraa kyllästymistä? Niin, siinä oli yksi hänen elämänsä\ntärvelijöistä, ja oli aivan oikein, että sitä porttoa oli kohdannut\nkosto!\n\nLähellä Fundin kaupunkia, vuoren rinteessä, oli luola. Sen seinät\nnäyttivät muodostuneen ruskeista ja vihertävistä vuotokivistä, ne\nriippuivat himmeästi kimaltaen kuin jääpuikot tai tikarit. Luola oli\nkyllin suuri kahdelle ihmiselle; se sijaitsi jonkin verran erillään\npäävuoren mahtavasta kyljestä, -- pieni kallio painautui rinnettä\nvasten kuin lapsi emoonsa. Kenties vesi oli täällä vuosituhansien\nkuluessa kovertanut ja syönyt ja kalvanut holvin kattoa eräänlaiseksi\ntemppeliksi, tai ehkä ontelo sai kiittää syntymisestään maanalaista\ntulta. Näillä seuduin samoin kuin etelämpänä tanner kumahteli ja\njysähteli usein, ja vulkaaninen aalto kulki milloin mitäkin uomaa\npitkin. Sejanus oli edeltäkäsin lähettänyt palvelijoita somistamaan\ntuota kummallista lepopaikkaa keisarin arvon mukaiseen kuntoon.\nNyt välkkyivät luolan seinillä raskaat kultakankaat, katossa\ntuikki lyhtyjä ja niiden valo sai kivien liuskat, holvit ja katon\nkiillejuovat satunnaisesti hohtamaan. Tiberius ei voinut pidättää\nihmetyksen huudahdusta. Hänestä tuntui kuin hän olisi astunut\njättiläismäisen tumman jalokiven sisälle. Pretoriaanien päällikkö\nseurasi heti hänen jäljissään, toiset olivat leiriytyneet vuoren\nrinteelle.\n\nLeveällä paadella, jota kuparilamput valaisivat, oli hopeakannuja.\nTäydellinen juhla-ateria, vieläpä tavallista maukkaampi, sillä\nSejanus oli huolellisesti valikoinut vain niitä ruokalajeja, joista\nhän tiesi keisarin pitävän. Hän odotti, kunnes vanhus istuutui\ntukevan pieluksen varaan ja teki sitten kädellään anteliaan eleen:\n\n\"Olen antanut kattaa sinun herkkuasi partakalaa. Ja niinkuin\nhuomaat, viini on kypsynyt Veronan tarhoissa... Kurkkuja, pehmeätä\nvehnäleipää, valkoista vuohenjuustoa, mitä vain haluat, caesar-\"\n\nHän ei ehtinyt pitemmälle.\n\nJoko katosta riippuvien rautavitjojen ja lamppujen raskas paino tai\njokin pieni, huomaamaton vulkaaninen tärähdys sai aikaan nopean\nrakoilemisen kiviholvissa. Luolan katto ja vasen seinä sortuivat\njymisten. Ilmaan pölähti paksu tomupilvi ja loville menneet\nhopeakulhot lensivät nurkkaan. Tarmokas, hinnalla millä hyvänsä\nomaa asiaansa ajava ihminen voi tehdä vaaran hetkellä nopeita kauas\nkantavia ratkaisuja, ja Aelius Sejanus teki! Hän pikemmin paiskautui\nkuin asettui keisarin turvaksi, hänen kyttyräselkäinen ruumiinsa\nkoukistui silmänräpäyksessä eläväksi, leveäksi kilveksi Tiberiuksen\nyli. Kun katto romahti alas, hänen silmissään musteni.\n\nViimeinen kirkas huomio oli, että jotakin hyvin painavaa putosi\nhänen niskaansa ja että hänen sieraimistaan ja suustaan tulvi kuumaa\nnestettä. Sitten hän kadotti tajuntansa.\n\nSejanus heräsi verhottuun valoon, joka tunkeutui ylhäältä päin\nhänen väsyneisiin silmiinsä. Hänen ohimokaan kivisti, korvat soivat\nkuin pillit. Hänen ohimonsa, poskensa, takaraivonsa oli kääritty\ntuoksuviin liinasiteisiin. Joku -- arvattavasti lääkäri -- oli pessyt\nkostealla sienellä veren hänen kasvoiltaan, sillä hän tunsi yhä\nsuupielissään ja leuassaan kylmän ja märän kosketuksen. Aluksi hän\nmuisti vain äärimmäisen hämäränä unena luolan sortumisen, mutta mitä\nselvemmin yksityiskohdat sukelsivat tajuntaan, sitä enemmän häntä\nalkoi puistattaa. Jylinä, kivien putoileminen, hänen oma uhkarohkea\ntekonsa...! Hän ei uskaltanut tunnustella niitä kohtia olkapäissään,\njoissa tuntui lievää särkyä, mutta hän saattoi heti varmistua, että\nhän makasi tässä vuoteessa kuumeettomana, pää ja tajunta aivan\nkirkkaana. Hyvä merkki! Oliko hänet kannettu Fundiin? Vai oliko\nhän Lautulaen alueella? Väsytti... Mutta hänen rintaansa paisutti\neräänlainen kylmä onnentunne, sillä kuta enemmän hän muisteli\ntapahtumaa, sitä selvemmäksi hänelle vaikeni, miten suunnattoman\ntärkeätä oli ollut näytellä uhrautuvaa ystävää, hänen oman itsensä ja\ntulevaisuuden kannalta. Voidaan tietenkin toimia tarkkojen laskelmien\nmukaan, mutta ratkaisevimmat kaikista teoista ovat ne, jotka\npulpahtavat kuin kuplat jostakin vaistojen syvyydestä. Tuijottaessaan\nmustin silmin ylös kattoon Sejanus ei hetkeäkään epäillyt, että tämä\nhänen äskeinen eleensä oli pelastanut keisarin hengen.\n\nMuuten hänen ei kauan olisi tarvinnutkaan viettää epätietoisuuden\nhetkiä, sillä Tiberius saapui makuukammioon. Prefekti huomasi, että\nvain kevyt kivensirpale oli hiukan viiltänyt Caesarin otsaa; siinä\nhehkui turhanaikaisen pieni punainen juova. Hän käveli ryhdikkään\nraskaasti sairasvuoteen luo ja kohensi omin käsin Sejanuksen\npieluksia. Hänen muutoin niin jäykillä kasvoillaan oli omituisen\nhellä ja ikäänkuin sisältäpäin pehmentynyt ilme, vaikka hänen\nkulmansa olivatkin ankarasti rypyssä.\n\n\"Onko nyt sama päivä vai uusi?\" kysyi Sejanus hiljaa ja yritti hiukan\nhymyillä.\n\n\"Uusi\", sanoi Tiberius. \"Me olemme Lautulaessa, sinua on hoidettu\nhyvin. Ei luunmurtumia eikä mitään sisäistä vammaa. Mutta verta on\nvuotanut kauheasti, -- jospa näkisit, miten heikko ja kalpea olet!\nSe menee, taivaan kiitos, kuitenkin pian ohitse. Minä tuon sinulle\nhetken kuluttua vuohenmaitoa; täytyy vahvistua.\"\n\n\"Caesar...\" aloitti sairas miltei rukoilevasti.\n\n\"Ole vaiti\", sanoi Tiberius. \"Nyt tarjoilen minä etkä sinä! Ja\nmuuten, Kharikles vannoo, että pääset jalkeille jo muutamassa\npäivässä. Kunhan ensin lepäät...\"\n\nHän vaikeni. Hän istui siinä umpimielisenä, kasvojen uurteet tummina.\nVaikka valaistus oli himmeä, sairas näki imperaattorin silmissä\nomituisen väikkeen, josta ei voinut sanoa, ilmaisiko se tuskaa vaiko\nmyötätuntoa. Sitten tuo kuiva suu avautui hiukan, ja Tiberiuksen\nääni kuulosti hyvin matalalta; ensi kerran siinä soinnahti sisäinen\nliikutus:\n\n\"Että sinä suojelit minua omalla ruumiillasi --! Panit elämäsi peliin\nminun tähteni --! Täytyy myöntää, että olen joskus synkkinä hetkinä\nmiettinyt, mihin mahdat oikeastaan tähdätä, Sejanus. Mutta nyt on\nkaikki muuttunut. Tähän asti olet ollut neuvonantajani. Tästä lähtien\nolet ainoa elävä sydän, johon täydellisesti luotan.\"\n\nSairas yritti nousta istumaan. Hiki valui hänen kalmankalpeita\nkasvojaan pitkin, hän huohotti. Mutta Tiberius painoi hänet takaisin\npieluksia vasten.\n\n\"Tulkoon nyt sanotuksi... Tähän saakka olen epäröinyt, olen päivin\nja öin miettinyt, kenen käsiin voisin jättää turvallisin mielin\nkäskyvallan, jos lähden Roomasta. Mikä määrä liukkaita kärkkyjiä,\n-- mutta siitähän ei nyt ole kysymys! Etu, voitonhimo, kateus,\nhalu valtaan, sellaiset tuulet puhaltavat kaikkialla Roomassa ja\nalan väsyä niihin, Sejanus... Tämän jälkeen... minä lähden pois ja\nluovutan sinulle palatsin avaimet.\"\n\nKun Tiberius hetkistä myöhemmin nousi ja kulki ovelle päin, hän\nkääntyi vielä aivan kuin eräs seikka olisi muistunut hänen mieleensä:\n\"Olisit sittenkin saanut hankkia noita mustia taikakaluja. Kohtalo\nyksin tietää, onko minulla paha silmä! Mutta kaikki, joihin\nelämäni varrella olen kiintynyt, kaikki rakkaimpani ovat joutuneet\nperikatoon. Jos ylimalkaan on olemassa mitään velhotaitoja, jotka\nvoisivat siinä asiassa auttaa, minä en ainoastaan kehoita vaan\nkäsken sinua turvautumaan niihin. Sinä et saa kuolla. Sinä olet nyt\nviimeinen. Ainoa.\"\n\nSitten hän kääntyi ja lähti.\n\n\n\n\n11.\n\n\nSejanuksen sankariteko jäi hovin keskeisimmäksi puheenaiheeksi\nkevään alkuviikkoina. Palatinuksen linnassa tulvehti niinkuin\nennenkin ritareita, joiden arvon ilmaisi puvun kapea purppuraviiru ja\nkultainen sormus, senaattoreja, joista nuorimmat käyttivät hankalan\nja vanhanaikaisen toogan sijasta keveämpää attikalaista _palliumia_,\ntai kunnianauhoissaan hohtelevia päälliköitä. Sejanuksen setä Junius\nBlaesus näyttäytyi siellä kuin triumfaattori ainakin. Oli vaikeata\nsanoa, kumpi kiilsi enemmän, seinien hohtokivipeitekö vai Tacrafinaan\nvoittajan kasvot. Hän paisui oman ylpeytensä kaasusta kuin hiljalleen\nsuureneva rakko, ja nykyään sattui vain hyvin harvoin, että hän edes\nsanalla viittasi sukunsa alkuperään. Blaesus vältti huolellisesti\npuhumasta edesmenneestä sukulaisestaan, kömpelöstä ja maalaismaisesta\nSejus Strabosta, joka oli tosin johtanut pretoriaanien kaartia...\nItsekseen hän ajatteli: \"On merkillistä, miten erilaisia hedelmiä\nsama puu voi kantaa. Tässä meillä on vanhempi veli Sejus Tubero\nlihavine moukankasvoineen ja nuorempi veli Lucius Sejanus, joka kohta\nnäkyy nousevan yhtä kirkkaaksi tähdeksi taivaalle kuin minäkin.\nEdellisestä näkee heti, että hän on hölmö. Jälkimmäinen on ovela,\ntavattoman ovela --.\"\n\nJotakin kuollutta palatsin vastaanotoissa edelleen oli. Ne\nmuistuttivat elotonta pantomiimiä. Puhuttiin vain kuiskaten. Näytti\nsiltä, kuin vain punaompeleiset, valkoiset ja tummat puvut olisivat\neläneet ja vaeltaneet näissä saleissa, ja ihmiset niiden sisässä\nolisivat olleet eräänlaisia kannatinpuita, runkoja --\n\nManliusten, Potitioiden, Quinctiliusten siniverisissä suvuissa oli\nsattunut lukuisia kuoleman suoneniskuja, joten rivit olivat hiukan\nharvenneet. Mutta perheiden päämiehet kohtasivat täällä toisensa\nkuten ennenkin kasvoilla jäykän ylevä ilme, samoin Euandroksen\nperilliset suoraan alenevassa polvessa. Jos heidän välillään virisi\nmatala keskustelu, se koski enimmäkseen hautajaisia. He kuuluivat jo\nitsekin pikemmin kuolemalle kuin elämälle, ja heidän mielikuvissaan\nkummittelivat juhlalliset vahanaamarit, kultaiset tuhkarasiat ja\nhautakuorot. Näytti siltä, kuin Rooman vanhin veri vuotaisi ehdyksiin.\n\nTäydellä syyllä Arruntius valitti ystävälleen Calpurniukselle,\nettä valtakunnan arvohenkilöitä haudattiin nykyään liian nopeassa\ntahdissa: Marcus Agrippan pojanpoika Asinius Saloninus oli äsken\nkuollut, samoin Cato-vainajan sisarentytär Junia Tertulla, jonka\nomaisuudesta muuten lankesi jälkisäädöksen kautta huomattava osa\nkeisarille.\n\nIäkäs, upporikas Lentulus, jonka poika oli yksi kahdestatoista\npääpapista, hänkin jo ikämies, löydettiin johonkin kummalliseen\npelkoon menehtyneenä monien testamenttien luonnosten keskeltä. Ja\nhänen hautajaisensa oli tuskin ehditty pitää, kun häntä seurasi\nvanhempi Lucius Domitius. Tämä mies oli ollut sen aikakauden\nviimeinen elävä muistomerkki, jolloin hänen appensa Marcus Antonius\noli ainakin humussa ja elostelussa _primus inter pares_ eikä\nnuori Octavius vielä uneksinutkaan näkevänsä Egyptin Kleopatraa.\nDomitiusten suku oli voimaihmisten, soturien rotua. Eräänlaisena\nperiytyvänä sukutunnuksena heillä oli helakka, punainen parta; siitä\noli ylpeillyt jo vainajan isoisä, joka kaatui optimaattien rinnalla\nFarsaloksen taistelussa, ja sitä hoiti ja kähersi huolellisesti hänen\nainoa perijänsä, ritari Gnaeus Domitius.\n\nHovin juhlapuvut kahisivat, kuiskaava puhe kahisi. Sinä vuonna,\njolloin nuori Nero virallisesti riisui _toga praetextan_ ja\njulistettiin täysi-ikäiseksi, noiden äänien, varjojen, liehuvien\nvaippojen keskelle ilmestyi hyvin merkitsevä tyhjiö: Sallustius\nCrispusta kohtasi odottamatta halvaus. Oliko hän nauttinut myrkkyä?\nKuoliko hän luonnollisesti? Joka tapauksessa Rooman upeimpien\npuutarhojen omistaja ja keisarin entinen salainen uskottu löydettiin\nelottomana työhuoneensa permannolta... Niin kauan kuin hän oli\nliikkunut hovissa, hänen pienet pyöreät kissankasvonsa ja hiipivä\nkäyntinsä olivat herättäneet monenlaisia epäluuloja, ikäänkuin mies\nolisi aina vetänyt jäljissään näkymättömän pelon laahusta. Ja nyt hän\noli poissa. Oliko hän ollut ovela konna vai ujo pelkuri, sen tiesivät\nvain jumalat, sillä Crispus oli osannut hämärtää kaikki tekonsa\nkuin sakeaan pilveen. Mutta tämän Amiternumin ylimyksen mukana\nvaipui kerta kaikkiaan hautaan varma tieto siitä, mitä eräällä meren\nsaarella oli kerran, myrskyisenä yönä tapahtunut, -- miten Julian\npoika Postumus oikein oli kuollut.\n\nTiberius pysyi muuten kruununperimyssuunnitelmistaan vaiti, hän ei\nkertaakaan puhunut niistä suoraan. Sitä useammin hän nykyään päätti\nsekä kuuriassa että Concordian temppelissä ja linnassa monimutkaiset\npuheensa huomautukseen, että mitä häneen itseensä tulee, hän jättää\npian liian raskaan valtikan kyvykkäämpiin käsiin ja vetäytyy\nhallitushuolista pois. Aina sanoessaan noin hän väitteli toisten\nkatseita ja hänen laihoilla kasvoillaan oli umpimielinen ilme.\nSenaattorit muistelivat illallisia, jotka kerran oli pidetty linnan\npylvässalissa. Ja kun auringonvalo sattui Tiberiuksen valkoisiin\nohimohiuksiin, heistä näytti jälleen, että tuon vanhan miehen\nkulmilla oli kullattu narrinkruunu. Saturnalia-kuningas!\n\nYksinvaltiaan työhuoneen ovi oli nykyään ummessa miltei kaikilta\nmuilta paitsi aivan läheisiltä luottamusmiehiltä: Sejanukselta,\nLucilius Longukselta, sihteereiltä _ab epistulis_ ja tietenkin\nyksityiseltä palveluskunnalta. Mutta tilavissa esihalleissa tungeksi\nsitä enemmän aatelistoa.\n\nMinucius Thermus ja Quintus Granius noudattivat omaa syvällistä\njyrsijänfilosofiaansa: Maailma on suuri juusto, ja mitä\npilaantuneempi haju, sitä mureampi nakertaa! Sejanus oli homesieni\njuustossa; nämä kaksi henkisesti jotakuinkin onttoa ylimystä\nihailivat siis häntä oman etunsa takia. Jos prefekti lausui jonkin\nsukkeluuden, he kertasivat sen yhteen ääneen... Toinen oli tuba ja\ntoinen paimenpilli, ja kumpikin säesti meloodisesti toinen toistaan.\nKaikkein ovelimmat, kaikkein varovaisimmat miehet, sellaiset kuin\nFulcinius Trio, olivat jo kauan aikaa pitäneet heitä tarkoin\nsilmällä. Vaikutin oli hyvin yksinkertainen... Kuninkaallisen Lain\nja Kahdentoista Taulun Lain tutkija Trio, joka muuten oli itse\nalusta pitäen oivaltanut Sejanuksen kasvavan merkityksen, ajatteli\ntähän tapaan: \"Nuo kaksi liukasta peijakasta vaistoavat kyllä\nhyvissä ajoin, mille taholle aurinko rupeaa paistamaan. Heillä on\nvallan ihmeellinen diplomaattinen hajuaisti! Tarvitsee vain seurata\nheidän jälkiään. Ja totisesti, tällä kertaa näyttää siltä, että on\nvältettävä mitä huolellisimmin Agrippinaa ja Asinius Gallusta ja koko\nheidän piiriään. Mene tiedä, vaikka _se_ ruoho kasvaisi viikatetta\nvarten...\"\n\nMitä pieni lakimies hautoi mielessään, sai jonkinlaista vahvistusta\nalituisista oikeusjutuista. Tosin olisi ollut mieletöntä nähdä\nkaikissa niissä vain Germanicuksen leskeen tähdätty kärki...\nUseimmissa tapauksissa niistä paistoi kuin kuvastimesta Tiberiuksen\nyltyvä salaliiton pelko, ja tuomioiden langettamiset eivät olleet\nmitään muuta kuin luulevaisen yksinvaltiaan tarvetta toimia sillä\ntavoin, että hänen henkeään uhkaavat vaarat, joko todelliset tai\nkuvitellut, täydellisesti häipyisivät. Hänen ja ihmisten välinen\njuopa syveni. Syntyi kuilu, jonka ylitse ei voinut rakentaa mitään\nymmärtämyksen siltaa. Tiberius oli hukkua yleisiin valtakunnallisiin\ntöihin, mutta enemmän kuin legaattien nimittämiset ja lukemattomat\nmuut ulkopoliittiset puuhat häntä kiusasivat sisäiset asiat, ennen\nkaikkea oikeuden rikosjutut. Roomassa tapahtui muuten merkillisiä\ntekoja, joiden vaikuttimia syyttäjä Afer ei millään saanut\npuristetuksi esiin syytettyjen huulilta. Niinpä kunnianarvoisa\npreettori Plautius Silanus eräänä aamuyönä viskasi aviovaimonsa\nApronian ulos ikkunasta, ja kun heidän makuukammionsa sijaitsi\nkorkean kivitalon ylimmässä kerroksessa, nainen tietenkin kuoli.\n\nJos kunnon tohtori Kharikles oli huolissaan keisarin ruumiillisesta\nvoinnista, senaattori Nerva oli vielä huolestuneempi hänen\nsieluntilastaan. Hän sanoi suoraan Tiberiukselle: \"Joko sinut\nyllytetään näihin mielettömyyksiin tai sitten on oma sisimpäsi\nkukkuroillaan mustaa pelkoa...\" Tiberius ei puhunut mitään. Hän tiesi\nkyllä, mitä vanhus tarkoitti.\n\nToinen noista kahdesta rotannäköisestä senaattorista, Quintus\nGranius, oli juhlallisesti haastanut oikeuteen Lucius Calpurniuksen,\njota syytettiin valtiopetoksellisista keskusteluista. Tämä kanne\noli niin naurettavan hämärä, vanha ryhdikäs senaattori laihoine\nkasvoineen näytti oikeudenistunnossa niin majesteettiselta, että\nTiberius häpesi. Virallinen syyttäjä luki ilmeisen haluttomasti\npitkää papyruskääröä, johon oli merkitty ilmiannon yksityiskohdat,\n-- se, että Calpurniuksella oli asunnossaan myrkkypullo, että hänen\nvaippansa oli eräänä päivänä kuuriassa ollut oikean lantion kohdalta\nhiukan kohollaan aivan kuin hän olisi kätkenyt sen alle tikarin, ja\nennen kaikkea se seikka, että hän oli tehnyt tiheitä vieraskäyntejä\nAgrippinan luokse Galluksen maatilalle. Tämä viimeksimainittu syytös\noli Thermuksen ja Graniuksen yhteisen ovelan harkinnan hedelmä.\nMutta vastoin kaikkien odotuksia Tiberius katseli heitä kulmat\nrypyssä ja huomautti kuivan virallisesti, että koko prosessi on\nmenemässä _ad absurdum_; hän käänsi selkänsä ylenkatseellisesti\nsekä tuomareille että liehakoivalle Graniukselle. Muodon vuoksi hän\nmyöntyi siihen, että oli syytä tulevissa istunnoissa seuloa niitä\n\"valtiopetoksellisia keskusteluja\", joista hänen vanhaa, rehtiä\nystäväänsä syytettiin. Mutta se päivä ei milloinkaan koittanut. Mitä\nkunniakkaampi, mitä rehellisempi ihmisluonne on ja mitä lähempänä\nylimyksellinen sielu on elämän luonnollista loppua, kuolemaa,\nsitä kipeämmin tämäntapaisten epäluulojen täytyy vihlaista hänen\nsisimpäänsä... Juuri sen vuoksi senaattori Calpurnius poistui\noikeussalista kuin kuningas. Kotonaan hän antoi heti valmistaa\nhaalean kylvyn. Sitten hän avasi valtimonsa.\n\nKoska tuon tapahtuman luultiin hyvinkin raskaasti painavan\nTiberiusta -- olihan vanha mies aina ollut hänen uskottunsa ja\nmuuten puhunut hänelle suoraa omantunnon kieltä -- voitiin toivoa,\nettä oikeudenkäynnit nyt harvenevat. Mutta ritarit, päälliköt,\nsenaattorit, korkeimmat kamariherrat samoin kuin paashitkin,\nsinetinhoitajat, sihteerit ja palatsipoliisit huomasivat\nerehtyneensä. Ei siis ollut turhaa huhupuhetta, että Tiberius uskoi\njonkin vihamielisen puolueen, Agrippinan puolueen olemassaoloon.\nSinä vuonna, jolloin konsuliutta hoitivat Cornelius Cethegus ja\nVisellius Varro, Juppiterin papit olivat kuin yhteisestä sopimuksesta\nliittäneet virallisiin rukouksiin tulevien vallanperijöiden nimet;\nhe rukoilivat Agrippinan poikien Neron ja Drusilluksen menestymisen\npuolesta. Keisari tahtoi kuitenkin julkisesti moittia heitä siitä,\nsillä saattoiko pitää sopivana, että näiden kahden nuorukaisen nimet\nliitettiin hänen oman nimensä rinnalle, hänen, joka oli jo kaksi\nvuosikymmentä ennen Germanicuksen vanhimpien lasten syntymistä\nhoitanut tarmokkaasti valtakunnan asioita --! Kaksitoista ylipappia\npoistuivat linnasta kuin kaksitoista valkoista kanaa. Viime aikoina\nhe olivat kokeneet niin monenlaisia yllätyksiä hallitsijan ja hänen\nsukunsa taholta, -- ensin käynti Livian atriumissa ja nyt Tiberiuksen\nvihaiset nuhtelut! He astelivat Palatinuksen portaita kultaisessa\npäivänvalossa niinkuin kerran ennenkin, mutta heidän aivoissaan\nvallitsi tiheä hämärä. He eivät tienneet, mitä oikein ajatella.\n\nMuuan Votienus tuomittiin majesteetinloukkauksesta ja erittäin\nylhäissyntyinen nainen, Aquilia, julistettiin pannaan, koska hän\noli tehnyt aviorikoksen erään Varius Ligurin kanssa. Oikeuden\neteen haastettiin mies, joka oli mennyt käymälään hopearaha\nkädessään; tuossa rahassa oli selvästi painettuna Augustuksen\nprofiilikuva! Nuori ritari, joka oli yrittänyt kohentaa kansallista\nnäytelmätaidetta sepittämällä erinomaisen ikävän draaman kuningas\nAgamemnonista, sai niinikään haasteen. Valtionsyyttäjä ei kuitenkaan\nlukenut näytelmää kokonaisuudessaan, hän tyytyi toistamaan vain\neräät ontuvat jambit, jotka Klytaimnestra lausui heiluttaessaan\nkirvestä, sillä niissä puhuttiin selvin sanoin \"verisestä tyrannista\"\nja \"oikeutetusta kostosta\". Ja koska tuollaiset syytejutut olivat\npaljon mielenkiintoisempia kuin samanaikainen Severus Caecinan\nlakiehdotus, että provinssien maaherrat eivät saisi ottaa perhettä\nmukaansa virkamatkoille, tai prokonsuli Poppaeus Sabinuksen kultaiset\nvoitonmerkit, jotka myönnettiin hänelle palkinnoksi hänen urheasta\npuolustustaistelustaan thraakialaisia heimoja vastaan, hovissa\npohdittiin mieluimmin niitä.\n\n\n\n\n12.\n\n\nSenaattori Cremutius Cordus kuoli tuskattomasti ja tyynesti, kun\nhänen vuoronsa tuli. Tämä tapahtui Asinius Agrippanja Cornelius\nCossuksen konsulikauden vuonna.\n\nHistorioitsijan likinäköiset silmät olivat syöpyneet hyvin syvälle\nAelius Sejanuksen muistiin sinä kaukaisena iltana, jolloin vanhus oli\ntietämättään niin verisesti loukannut häntä. Pretoriaanien komentaja\nei milloinkaan saanut unohtaneeksi hänen kuivaa, arkaa puheääntään,\nhänen vihlovia sanojaan. Cordus oli muuten jo kauan aikaa pysytellyt\npoissa hovin vastaanotoilta. Kun hänet temmattiin savimaljojensa ja\nkirjojensa keskeltä oikeussaliin, hän oli kummallisen rauhallinen, --\nrauhallisempi kuin ikinä elämässään.\n\nKaartinpäällikön molemmat klientit Secundus ja Natta olivat\nkyhänneet niin naurettavan kanteen, että se voitti moninverroin\nCalpurnius-vainajaa kohtaan viskatut syytökset. Cremutius\nCordusta syytettiin siitä, että hän oli tasavallan historiansa\ntäydennysteoksessa ylistänyt Brutusta ja Cassiusta ja käyttänyt\nheistä sanamuotoa: \"viimeiset aidot roomalaiset\". Kaikkihan\ntiesivät, että keisarinmurhaajia kohtaan oli tunnettava vain vihaa,\nei kiitollisuutta; se oli jokaisen Imperiumin kansalaisen ehdoton\nvelvollisuus! Vanha historioitsija kuunteli pöytäkirjojen lukemista\naivan tyynenä. Tuon puolisokean tiedemiehen elämänhalu oli jollakin\ntavoin höltynyt hänen viimeisinä vuosinaan, tai kenties häntä hävetti\nvälttää tätä tyhmää ansaa, hävetti puolustautua noin mielettömiä ja\nhenkisesti köyhiä syyttäjiä vastaan. Hänen ryppyisille kasvoilleen\nlevisi omituinen ilme. Vaikea sanoa, kuvastuiko siinä ylpeyttä vaiko\nvälinpitämättömyyttä... Sitten hän sanoi tyynesti: \"Mutta tämähän on\nvallan järjetöntä! Vanhimmat teistä tietävät, Tiberiuskin tietää,\nettä Augustus itse piti tuota teosta yksityisessä kirjastossaan. Ja\njos se ei kerran polttanut _hänen_ sormiaan...! Sitä paitsi, minä\nkirjoitin nuo sanat tasan kolmekymmentä vuotta sitten.\"\n\nHetken aikaa oikeussalissa vallitsi piinallinen hiljaisuus. Jokainen\ntunsi mielessään syytteen törkeyden. Senaattorit ajattelivat\nilmeisellä vastenmielisyydellä tuomion langettamista. Vihdoin\nCocceius Nerva huomautti puolittain Tiberiukseen päin kääntyen, että\ntämä prosessi alkoi jo muistuttaa julmia atellalaisia leikkejä,\nilveilyä... Vai oliko tarkoitus aivan yksinkertaisesti lyhentää\nkaikkien vanhojen miesten elinikää? Nervan huulet supistuivat ja\nhänen suupielensä värisivät hiukan: \"Tiedättekö, mikä päivä nyt on?\nSaturnalia-juhla, vai kuinka? Mitä vielä! Juuri tänään on kulunut\ntasan neljäsataaseitsemänkymmentäkuusi vuotta siitä hetkestä,\njolloin Kahdentoista Taulun lait, meidän pyhimmät perimyslakimme,\njulkaistiin... Ja te tahdotte tuomita viattoman miehen Rooman\nsiveellisen oikeudentunnon muistopäivänä! Tuomitkaa, jos tahdotte\nhäpäistä itsenne!\"\n\nKun hän vaikeni, Tiberius iski äkkiä vihaisen silmäyksen sekä\nkantajiin että yleiseen valtionsyyttäjään ja poistui istunnosta\nsilminnähtävästi kuohuksissaan. Hän ei vastannut mitään Pinarius\nNattan kysymykseen, oliko Corduksen historiateoksen painos\ntakavarikoitava vai poltettava; jutun käsittely lykättiin. Mutta\nistuntopäivän ja myöhemmäksi siirretyn lopullisen kuulustelun\nvälisenä aikana Cremutius Cordus eristäytyi puolihämärään\ntyökammioonsa, missä hänen seuranaan olivat vain kreikkalaiset\nruukut, papyruskääröt ja äidiltä peritty koripunostuoli, jossa\nmerenkulkija Epiterses oli istunut kertoessaan suuren Panin\nkuolemasta... Ikävuosien taakka ja itsesäilytysvaiston surkastuminen\ntulivat vanhan miehen avuksi. Hänet löydettiin kuolleena kaikkien\nmaljojensa keskeltä, ja hän pusersi kylmin käsin rintaansa vasten\nsuurta amforaa, johon oli maalattu neljä päällekkäistä heleätä\nkuvavyöhykettä.\n\nKun Cocceius Nerva tämän tapahtuman jälkeisenä päivänä tuli\npalatsiin, hän luuli erottavansa siellä täällä paheksuvaa\nkuiskailemista. Hänen oma mielensä oli niin lamassa, että hänestä\ntuntui ilkeältä kohdata Tiberiusta; keisariahan ei tietenkään\nvoinut moittia, mutta eräänlainen syyllisyyden varjo lankesi\njoka tapauksessa hänenkin ylitseen... Jo senkin vuoksi, että hän\nylimalkaan oli antanut nostaa syytteen.\n\nAvarassa esihallissa paloivat maljatulet, vitjoista riippuvista\nkuparilampuista valui ohutta liekehtivää hehkua öljyttyihin päihin.\nValtakunnan aateli oli täällä _in corpore_ ikäänkuin odottamassa,\nmihin suuntaan seuraava nuoli singahtaisi. Ja tässä häälyvässä\nvalaistuksessa, tässä tulenkajossa, joka pikemmin tahrasi kuin\nkirkasti punaisia vaippoja, kultaisia voitonmerkkejä ja verikivestä\nhakattuja jykeviä pylväitä, ihmisten kasvot saivat epätodellisen\nilmeen. Sukunaamareita, ajatteli Nerva väsyneen pilkallisesti.\nLuotetuimmatkin miehet hymyilivät täällä pelokkaasti ja ovelasti. Oli\nmahdotonta tietää, kenen hymyssä piili konnuutta.\n\nSenaattorit näytti kerrassaan vallanneen epätietoisuuden tauti.\nVähemmänkin taitavat päät kuin Cotta Messalinuksen tai Valerius\nMessalan olisivat tietenkin heti oivaltaneet, miltä suunnalta\nkylmät pohjoistuulet nyt puhalsivat, -- sanalla sanoen, ketä tuli\nKehitellä ja ketä välttää. Mutta Tiberiuksen ylenkatseelleen tylyys\nteki kaikki diplomaattiset hiiviskelyt kovin vaikeiksi. Palatsissa\nhän näyttäytyi ylen harvoin, -- silloin hän vaikeni tiukasti, ja\nmyöskin Sejanus vaikeni. Oli helppoa nähdä, että Agrippinan taholta\nuumoiltiin synkkiä, tarmokkaita salahankkeita ja että kaartinprefekti\nja Tiberius olivat yksissä tuumin päättäneet nujertaa sen pienen\nryhmän, joka vielä oli jäljellä entisistä ylipäällikön tovereista.\nMutta minkä kumman vuoksi keisari sitten toimitti erään heistä,\nvanhan ja arpisen Lucius Aproniuksen Afrikan sotaan, vieläpä otti\nhänet avoimin sylin vastaan ja jakoi voitonmerkkejä --? Ritari\nTitius Sabinus kuoppaisine kasvoineen ja hänen ystävänsä Cassius\neivät nykyään ollenkaan saapuneet vastaanotoille; kaikista merkeistä\npäätellen heitä ei kuitenkaan uhannut epäsuosion vaara, ei ainakaan\nvälittömästi.\n\n\"Me olemme antautuneet tuon kyttyräselkäisen kameelin poljettaviksi\",\nhuomautti Memmius Regulus Cotta Messalinukselle. \"Muistatko, mitä\nkauan sitten sanoin hänestä? Että hän kasvaa vielä kiinni kuin pahka\nimperaattorin selkään. Tämä aavetunnelma, aavepelko tekee minusta\nlopun. Niin, ystäväni, me seisomme tässä voimattomana kohorttina,\nja minä aamuna hyvänsä meidän ovellemme voidaan kolkuttaa ja\npreettorit kutsuvat meidät vastaamaan jostakin mielettömästä teosta.\nMinulla on eräänlaista vertailukykyä vuosien yli, ja mielelläni\npohdin, millaista oli ennen ja millaista on nyt. Me luisumme samaa\nkaltevaa pintaa myöten kuin Germanicuksen ystävät sinä vuonna,\njolloin annettiin varat Floran temppelin uusimiseen. Minä muistan\nniiltä ajoilta eräitä onnettomia kasvoja, esimerkiksi Quintus\nVitellius-raukan, jota fasaaninpaistikaan ei auttanut. Ja vain\nsen tähden, että hänen nimensä pyyhittiin senaatin luettelosta!\nEntä Agrippinan serkun, Libon kuolema? Entä Curtius Atticus, joka\npelkää niin hirmuisesti, ettei enää uskalla tulla palatsiin ilman\nkaikenlaisia suojelevia taikakaluja?\"\n\nReguluksen poskipussit olivat surullisesti lupsahtaneet alaspäin.\nMessalinus hiveli leukaansa: \"Pahinta on, ettei ole olemassa mitään\nvarmuutta. Emme tiedä... Muuten tuntuu siltä, kuin kaikki olisi\nalkanut vanhojen perheiden sisäisellä hajoamisella. Ajattelehan\nVitelliuksia. Publiuksesta ei ole näissä linnansaleissa mihinkään,\nsillä sodan ulkopuolella hän on täydellinen nolla; Quintus taas\nturmeli itsensä ja joutui epäsuosioon. Ja mitä tulee tuohon, niin...\"\n\nHän osoitti sormellaan keisarin suosikkia Lucius Vitelliusta.\nTämä astui juuri salin poikki ja maljatulet valaisivat hänen\nkaljua päätään. Hänen kulmakarvansa olivat ylhäisesti kohollaan ja\nniistä suorastaan tihkui antimoniumi-muste raskaille, raukeille\nsilmäluomille. Siniverisinkin aateli, yksin Euandroksen perilliset,\nolivat olosuhteiden takia lakanneet ajattelemasta, että hänen\nkantaisänsä oikeastaan oli ollut suutari ja esiäitinsä leipuri\nAntiochuksen tyttö. Vitelliuksen vaimo Sextilia oli saanut lahjaksi\nkaksi maatilaa, joilla hän voi viettää huolettomia päiviä, toisen\nSisiliassa lähellä Hyblaa, toisen Vesuviuksen rinteillä. Ja heidän\npoikaansa Aulusta odotti arvattavasti suuri tulevaisuus.\n\n\"En tiedä, kumpi tekee mieleni apeammaksi, Sejanuksen valta vaiko\nhänen uskottujensa nöyryys\", huokasi Regulus.\n\n\"On sentään neutraaleja luonteita\", huomautti toinen. \"Esimerkiksi\nkonsuli Galban pojat... Onhan hiukan ihmeellistä, että vanhemman\nkiilto sammuu ja nuoremman syttyy; Servius Galba on aina ollut\nsuosiossa, mutta Gaius on painunut alaspäin niin kauan kuin muistan.\nEikä heillä kuitenkaan ole mitään tekemistä pretoriaanien komentajan\nkanssa... Peräti mytologista sukua, hienointa kuviteltavissa olevaa\nverta, joka periytyy isän puolelta aina Juppiteristä ja äidin\npuolelta Minos-kuninkaaan sonnista --! Ja voithan ilahduttaa mieltäsi\nkatselemalla Lucius Othoa, joka on vanhan Etrurian ruhtinaita.\nOnko hän vai eikö ole keisarin äpärä, sitä en mene vannomaan; joka\ntapauksessa hän elää onnellisena Albia Terentiansa kanssa, ja hänen\nmolemmat poikansa tulevat vuosi vuodelta niin kapeakasvoisiksi, että\nTiberius voisi käyttää heitä peileinä.\"\n\nCotta Messalinus puhui kaiken aikaa taipuisan, paksun huulensa\nsuojasta ja varoi erittäin huolellisesti sanomasta mitään, mikä\njoskus myöhemmin olisi voitu tulkita raskauttavaksi asianhaaraksi.\nHänen äänensä oli pehmeä ja hiljainen aivan kuin hänen suussaan olisi\nollut hyytelöä. Hän keskusteli mielellään kaikkien senaattorien ja\nritarien kanssa, riippumatta siitä, mihin ryhmään nämä kuuluivat,\nmutta hän säilytti ulkonaisesti torjuvan ilmeensä: _Noli me tangere!_\nViime aikoina hän oli entistäkin enemmän lihonut -- se ei ollut\nvanhenemisen piirre, se johtui ylellisistä, notkuvista ruokapöydistä,\njoihin lastattiin pattereittain lukinverkkojen ympäröimiä\nviiniruukkuja ja rasvaisia, aivan erikoisella tavalla hiillostettuja\nMustanmeren kaloja. Hänen kasvonsa olivat käyneet keltaisiksi kuin\npöhöttynyt hedelmä, ja juhlapöydän ääressä, jolloin sadat kynttilät\nliekehtivät, hän muistutti yhä enemmän kullattua jumalankuvaa.\n\nMilloin hänet valtasi tuo kummallinen levottomuus -- hovin\nkuumetauti, sanoi ritari Cassius, -- hän upposi kokonaan\nliiketoimiin. Ostoa ja myyntiä aina Afrikasta Galliaan!\nRahakirstujen narisemista ja tilikirjoja! Hän ei paljoakaan\nluottanut finanssienhoitajiinsa, vaan oli itse, suurine pyylevine\nmuotoineen, mahtava, hyvin organisoitu pankkihuone. Matot, taulut ja\nkultaompeleiset kankaat enempää kuin kalliiden hajuaineiden tapainen\nirtaimisto eivät häntä erikoisemmin viehättäneet, -- levottomina\naikoina niillä ei ollut samaa pysyvää arvoa kuin jättiläismäisillä\nkiinteistöillä. Hänen oli tapana sanoa ystäväpiirissään: \"Ei\nole mitään niin varmaa kuin kova metalli. Ja lähinnä säilyvintä\novat maatilat hyvin kaukaisissa provinsseissa...\" Vaikka hän\ntunsikin eräänlaista liikemiehen kiinnostusta uusia tuottoisia\nviljelysmenetelmiä kohtaan, jotka olivat tulleet muotiin valtakunnan\nitäosissa -- Eliksestä levisi hampun ja pumpulin viljelys koko\nKreikkaan ja öljypuut, joiden mustat marjat olivat ennen maksaneet\npainonsa hopeaa, vihannoivat nyt kaikissa Italian puutarhoissa --\nMessalinus oli kuitenkin mieluummin tekemisissä puhtaan metallin,\nkullan kanssa. Sitä kertyi hänen rahakirstuihinsa. Olla rikas kuin\nKroisos, voiko ihminen uneksia paremmasta!\n\nMessalinus ajatteli: -- Minä, täydellinen kaupunkilainen ja\nmaailmanmies, voisin minä hetkenä hyvänsä ostaa Comon rannalta upean\nmaakartanon ja maksaa siitä nuo vaivaiset yhdeksänsataatuhatta, jotka\nnykyään ovat käypänä hintana... Voisin maksaa miljoonan! Huvila\nTifernum Tibernumissa sopii jollekin köyhemmälle, sillä sikäläiset\nmaatilat ovat puolta halvempia. Minusta, joka kuulun hoviin ja olen\ntottunut liikkumaan hienossa vaaleassa _lacernae_-viitassa, voisi\nkehittyä oivallinen luonnonpalvoja. Olen aina tuntenut, että rakastan\nvaloa, ulappaa, hedelmäpuiden punaa ja sudenkorentojen hyrinää.\nOppisin viikossa omenapuiden lannoittamisen. Valvoisin huolellisesti\ntilanhoitajia, sillä olen kuullut, että he ovat epärehellistä joukkoa\nkaikki tyynni ja mielellään jättävät kirsikanvesojen juuret alttiiksi\nsyyskylmälle... Vetäytyisin kuin Horatius Tiburiin ja kirjoittaisin\nlemmenlauluja. Tunnen, että olen perinyt kyllin herkät taiteelliset\nhermot ja että mikä tahansa muodonmuutos on minulle mahdollinen.\nLaulu, musiikki, lyriikka, diplomatia ja luonnonrakkaus, johon\nliittyy niin kauhean paljon lannanhajua.\n\nMutta kulta, kulta...! Kova kallisarvoinen metalli...! Kulta, jolla\nostetaan ruumiita ja sieluja --!\n\nOman makuukammionsa sypressipuisessa loistovuoteessa makasi ritari\nTitius Sabinus, ja uskollinen orjatar Mysopatra istui niinkuin\naina ennenkin kyyryssä permannolla. Egyptiläisnaisen vinot mustat\nsilmät olivat täynnä huolta. Ritarin kasvot olivat käyneet niin\nkuoppaisiksi, ne muistuttivat koveraa liemikauhaa, jos unohdettiin\nnenä.\n\nSabinuksen siniset silmät hehkuivat kuumeisina. Suuri joukko\nsotilaallisia esineitä, ruostunut kilpi, miekka, solkivyö ja\nkauhtunut viitta olivat tuossa hänen ympärillään vuoteen luona.\nHän nojautui pieluksia vasten ja luki tuimasti korostaen Iliadia,\nsitä laulua, missä jumalat ja jumalattaret osallistuvat taisteluun\nja missä taivaallisten olentojen iho vuotaa olymposlaista verta,\nöljynkirkasta ja tuoksuvaa nektaria. Egyptiläinen nainen ei\nymmärtänyt yhtään mitään, mutta miehen tempoilevista eleistä\nhän päätteli, että jälleen oli puhe jyrisevistä vaununpyöristä,\nvaskikilvistä, murtuvista porteista ja palavista troijalaisista\nlinnoista. Sabinuksen laihoille kasvoillekin näytti leviävän vieno\nruskotus, aivankuin kirjasta olisi langennut joko tulipalojen tai\nhaarniskojen hohdetta. Tumma makuukammio lemusi lääkkeille. Sairaan\nviiniin liuotettiin outoja yrttejä, ja Sabinus puolestaan tyhjensi\nmaljan juhlallisesti mutta hajamielisesti. Mielikuvituksen siipimitta\nkasvoi sitämukaa kuin kuume yltyi. Hänen henkensä Vaelsi jossakin\ntaistelutantereilla, missä kilvet jymisivät ja standaarit lepattivat.\n\nMysopatra ei voinut sitä käsittää. Hän kyyrötti mykkänä ja kuunteli,\ntyhmän uskollisena kuin jokin laiha, isäntäänsä kiintynyt kotikissa.\nHänen terve naisenvaistonsa pani kylläkin merkille eräitä peloittavia\npieniä muutoksia -- sen, että vuoteessa lepäävän sankarin valtimo\nlöi nykyään niin kumman tiheästi, ja senkin, että Titius Sabinuksen\noli alituisesti jano. Miehen kieltä kuivasi. Mutta hän jatkoi\nponnekkaasti lukemistaan; hänen laulavassa äänessään oli hiven samaa\nhurmiokkuutta kuin sinisissä loistavissa silmissä.\n\nEgyptiläinen nainen oli nähnyt entisten ystävien häipyvän täältä\nkuin varjojen. Oli olemassa vanha tarina, että rotat katoavat laivan\nruumasta vähän ennen aluksen uppoamista; merimiehet tuntevat sen,\nsitä kuiskailtiin myös Aleksandrian satamassa Pelusionin niemellä\nsiihen aikaan kuin Mysopatra oli karannut Afrikan merikaupungin\nporttolasta ja etsinyt turvaa viljalotjasta... Häneltä ei suinkaan\npuuttunut vertauskuvien tajua. Tämä kertomus muistui päivin ja öin\nhänen mieleensä, -- ja nyt hän tähyili kummallisen itsepintainen\nväike silmissään jättiläisvuodetta ja pieluksilla lepäävää ritaria.\nOrjattaria liikkui kyllä sivuhuoneissa, olipa Titius Sabinuksella\noma paistinleikkaajansakin, mediolanumilainen _scissor_, joka\npaloitteli hänelle kananlihan hienoiksi viipaleiksi. Sabinuksen\npuvussa oli merkityksellinen purppuraviiru ja hänen sormessaan\nkultainen ritarinsormus, joten hän ainakin ulkonaisesti oli yhtä\narvokas, yhtä turvattu ja mahtava kuin kuka tahansa noista toisista,\njotka olivat ostaneet säätyarvonsa neljälläsadalla tuhannella\nsestertiuksella. Mutta kuume, kuume --! Miten kauan siitä olikaan,\nkun tuo sypressivuoteen sankari oli istunut teatterissa omalla\nerikoisesti varatulla paikallaan ja katsonut tanssija Pyladeen\nesiintymistä! Mysopatra kuunteli hänen puhettaan niinkuin kuunnellaan\nunenhoureita. Niissä toistuivat ehtimiseen Aleksanteri Suuren tai\nHektorin ja Aiaksen nimet, tai sitten sairas luki hänelle Dareksen\nikivanhoja kirjoja ja kertoi Sisilian temppeleistä, joiden pylväät\nolivat vieläkin nokeentuneet Himeran taistelun savun jäljiltä.\n\nKun laiva purjehtii perikatoaan kohti, rotat häviävät\nlastiruumasta... Pimeinä öinä, jolloin kukaan ei voinut häntä\nhuomata, egyptitär itki tuon ajatuksen vallassa itsensä uneen.\nKasvot kosteina, poskipäät pieluksia vasten painettuina. Täytyihän\nhänen huomata, että vieraat välttivät tätä taloa, joka muuttui yhä\nhiljaisemmaksi. Ritarin nuori ystävä Lucius Libo oli aikoja sitten\nkuollut, eikä ovelle nykyään kolkuttanut juuri kukaan. Ei saapunut\nedes Lucanius Latiaris, joka oli muutamia vuosia sitten niin suosittu\nvieras makuukamarissa. Ja kuitenkin, tämän yltyvän autiuden keskellä,\ntuhoa ennustavassa yksinäisyydessä, sinisilmäinen Titius Sabinus\noli olevinaan niin tavattoman valtioviisas ja leikitteli niinkuin\naina ennenkin pelilaudalla, joka oli nostettu hänen polvilleen. Hän\nteki diplomaattisia siirtoja ja väistöjä; kuumeisina hetkinään hän\nvarmaan luuli ohjaavansa sotajoukkoja, sillä hänen sormensa haroivat\ntamminappuloita ja hänen suunsa sopotti.\n\nViimein Mysopatra rohkaisi luontonsa. Hän kysyi kuin ohimennen,\nkohentaessaan sairaan miehen pieluksia: \"Minkä vuoksi on niin\nhiljaista? Miksi kunnon ritari Cassius ei käy sinua katsomassa,\nherra?\"\n\n\"Hänellä on paljon huolia\", arveli Sabinus.\n\n\"Mitä huolia hänellä voisi olla? Ei ainakaan niin raskaita, että\nunohtaa vanhat ystävänsä. Ennen hän istui aina tässä, tällä\njakkaralla, tai tuon pieluksen luona, missä vuoteen laita kaartuu\nhiukan. Ja nyt hän pysyy poissa samoin kuin ritari Latiariskin.\"\n\nVesikellossa kuohui vaahto ja sen sihinä oli Mysopatran vaiettua\nainoa ääni, joka täytti hiljaisen makuukammion. Sitten Titius\nSabinuksen silmät välähtivät: \"Hän pelkää! Hän on suuri raukka!\nIhmettelenpä, mihin hänestä oikein olisi taistelukentällä. Jos\nhän olisi elänyt Hannibalin aikoina, hän olisi Cannaessa joutunut\nensimmäisen norsun ruhjottavaksi ja vain pelkästä tarmottomuudesta!\nOlen tuhannesti kuiskannut sen miehen korvaan, että olisi helppo\nmuodostaa suuri ja hämärä salaliitto, ja ellei se auttaisi, käydä\navoimeen taisteluun.\"\n\nMysopatra kysyi kuivin huulin: \"Ketä vastaan --?\"\n\nMutta sairas ei näyttänyt kuulevan. \"Ensimmäinen germaaninen\nlegioona, toinen ja viides... Kolme Espanjaan määrättyä legioonaa,\nkahdeksan, jotka pitävät vartiota Reinillä ja neljä syyrialaista...!\nMinä vannon, että tarvitaan vain sysäys, jotta vyöry alkaa! Ja vanhan\nkomentajan Aulus Cecinan me julistamme ylipäälliköksi --\"\n\n\"Mutta minkä vuoksi ritari Cassius ei enää tule tänne?\" kysyi\negyptitär itsepintaisesti.\n\n\"Hän on raukka\", toisti Sabinus. \"Ja sitä paitsi hän on sotkeutunut\npahoin omiin verkkoihinsa. Hän ei saa mielestään riuhtaistuksi\nDrusillan kuvaa, eikä Germanicus-vainajan tytär nykyään ole mikään\npelastava ankkuri, kun on kysymys politiikasta... Olemme menettäneet\npaljon, Mysopatra. Paljon aikaa ja ystäviä. Mutta kerran puen\n_trabean_ ylleni, ja torvia puhalletaan! Kerran puen...!\"\n\n\n\n\n13.\n\n\nRitari Pontius Pilatuksen luokse oli saapunut vieras, prinssi\nHerodes Agrippa, idumealaisen suurkuninkaan surmatun pojan\nAristobuloksen poika, kuningatar Herodiaan veli ja epälukuisten\nIdän vasalliruhtinaiden sukulainen. Oikeastaan hän oli pakomatkalla\nPompeijista, jonka rahan lainaajat kirosivat hänen nimeäänkin.\n\nJossakin määrin hänen, tulonsa hämmästytti Pilatusta...\n\nVaikka molemmat miehet, jäykkä latiumilainen ja poikamaisen vilkas\nseemiläinen, tunsivatkin toisensa jo lapsuuden ajoilta, he olivat\nviime aikoina tavanneet toisensa ylen harvoin. Heidän osuutensa\nvaltiollisissa vehkeilyissä supistui vähiin, ja se suretti kumpaakin.\nPilatuksella oli tarjolla vain yksinäisen tarkkailijan vartiotorni,\nvähäpätöinen paikka maailmanteatterin katsomossa. Päästyään hyvän\navioliiton kautta lähemmäksi keisarillista sukua, Claudiuksia,\nhän saattoi lohduttaa mieltään sillä laihalla nautinnolla, että\naateli kohteli häntä ainakin kunnioittavasti. Muuten hänen\nelämänsä kului niiden mielialojen vallitessa, joita diplomaatiksi\nsyntynyt nelikymmenvuotias mies tuntee, kun hän seuraa syrjästä\nyhteiskunnallisten olojen sekavia muutoksia. Vanha senaattori Nerva\noli kohottanut tuon syrjässäpysymisen ilmeiseksi elämäntaidoksi,\ntaiteeksi. Osata vetäytyä torniinsa, pitää omat sormensa vaipan\nalla...! Mutta Pontius Pilatus kärsi asemastaan yhtä paljon kuin\nvatsataudistaan, joka pakotti hänet noudattamaan ilkeän niukkaa\nruokajärjestystä.\n\nVilkas pieni lääkäri Chilonides oli juuri lähtenyt, kun idumealainen\nprinssi tuli. Chilonides oli saanut Pilatuksen äreälle tuulelle --\ntohtori ei koskaan unohtanut mainita kaikkien niiden herkkujen nimiä,\njoita tuli välttää; ja sana herättää mielikuvan. Ei merisiilin mehua\neikä maukkaita Tarentumin lahden ostereita. Ei metsävuohen kylkeä\npaksussa ryyditetyssä kastikkeessa, niinkuin vielä kymmenen vuotta\nsitten, kvestori Quintus Vitelliuksen ylellisillä illallisilla --!\nEikä tietenkään lintupaistia, joka paahdetaan kypsän ruskeaksi ja\npeitetään jauholla. Pilatus katseli salavihkaa vieraansa hienoja\nsileitä kasvoja.\n\nHerodes Agrippan koko olemus uhosi niin ilmeistä kylläisyyttä, että\nteki pahaa... Prinssi oli sietämättömän hyvinvoipa. Hän mahtoi\nnauttia kaikista keittiön iloista, tämä synnynnäinen _arbiter\nbibendi_ ja juhlan johtaja! Oli kerrassaan omituista, että milloin\nPilatus oli kohdannut idumealaisen lapsuudentoverinsa, hän oli\nvaistomaisesti ajatellut juhlia ja kukkaseppeleitä ja hyviä\npäivällisiä. Prinssi toi tullessaan muhkeiden olojen tuoksun kuin\nmikäkin Lucullus. Antoniuksen aikana hän olisi luonnollisesti\nkuulunut tuohon Verrattomien Eläjien salaseuraan, jonka jäsenet\npitivät toisilleen juhlia vuoron perään ja panivat yhdellä kertaa\nvartaisiin kaksikintoista metsäkarjua. Mikä vatsa! Mitkä suolet! Ei\nkitkerää makua kurkussa... Prinssi Agrippa söi ja joi ylellisesti,\npukeutui kalliiseen pumpulikankaaseen, käytti arkisinkin koruja\njuutalaiseen tapaan, oli korviaan myöten velkaantunut ja tilasi\nkuitenkin tonnikaloja lasisäiliöissä Kalkedonista asti. Tänäänkin\nhänellä oli tavanmukainen reipas illallisilmeensä. Ellei hän ollut\nkoronkiskurien luona tai ovelasti iskenyt kultaa jonkun kaukaisen\nenonsa suonesta, hän vietti aikansa ilotyttöjen parissa, tai sitten\nliikkui hovissa vilkkaana kuin kala.\n\nAgrippaa suosittiin kaikkialla ja hän oli kaikille velkaa, sen\nPontius Pilatus tiesi. Prinssi oli lähetetty Roomaan nelivuotiaana\nheti isänsä Aristobuloksen kuoltua veitseniskusta. Hänen leikkivä\nhilpeytensä ja hienon hovikasvatuksen kehittämä ylhäinen käytöksensä\nyhtyivät niin rakastettavalla tavalla, että se oli mitä parhainta\nsilmänlumetta hänen monille velkojilleen. Isoisältään Herodes\nSuurelta hän oli perinyt määrätynlaisen loistokkuuden kaikessa\nesiintymisessä, mutta ei tyrannin intohimoista julmuutta. Äidiltään\nMariamnelta, kuningas Hyrkanoksen tyttärentyttäreltä, hän sai\nperinnöksi tulisen nautinnonhalun ja sen siveellisen huolettomuuden,\nmikä oli tehnyt hänen ystäväpiirinsä niin laajaksi ja hänen\nsaamamiehensä niin vihaisiksi. Hän lumosi ihmisiä tahtomattaan,\nleikitellen. Hän oli ollut Augustus-vainajan lemmikki, hän oli tullut\nmyöhemmin Rooman kaikkien ylimysten, sekä vanhojen että nuorten\nhenkiystäväksi, olipa sitten puhe Drusuksesta tai elostelevasta\nCesonius Priscuksesta tai muuten niin varovaisesta Nervasta. Viraton\nja maaton Idän ruhtinas, jonka kassa oli aina tyhjä! Prinssillä ei\nollut mitään varmaa yhteiskunnallista asemaa, mutta näytti kuitenkin\nsiltä, kuin hänen sanoillaan olisi salainen ratkaisuvoima sielläkin,\nmistä kaikkein taitavimmat juonittelijat peräytyivät tyhjin toimin.\n\nPontius Pilatus ei hetkeäkään epäillyt tämän vierailun tarkoitusta.\nHän oli vähällä kysyä: \"Kuinka paljon sinä tarvitset --?\"\n\nMolemmat miehet olivat vetäytyneet huoneeseen, jonka nurkkia\nkoristivat puolikuun muotoiset leposohvat. Atriumista kuului\nnaisen askeleita. Siellä liikkui kirkkaassa päivänvalossa\nPilatuksen vaimo Claudia Procula hauraana ja kevyenä, hiljaa\nyskien. Avioliitto ritarin kanssa ei ollut sanottavasti muuttanut\nhänen elämänjärjestystään; oli tapahtunut vain tuskin huomattava\nympäristön vaihdos, siirtyminen hiljaisesta ylimyskodista toiseen\nyhtä hiljaiseen ja ehkä vähemmän arvokkaaseen. Alkuvuosina Claudia\noli elättänyt mielessään toivoa, että tähän tyhjyyteen tulee kerran\niloa ja hälinää, tulee lapsen leperrystä. Luonto oli kieltämättä\nantanut hänelle virkeän ja elinvoimaisen hengen, mutta ei ruumista,\njoka olisi ollut kotonaan tässä maailmassa ja täyttänyt sen\nkaikkien elollisten olentojen tarkoituksen. Nainen antoi atriumin\nvalon paistaa suoraan kasvoilleen. Oli lämmintä. Hän yski kuivaa\nitsepintaista yskää.\n\nJos hänen miehensä olisi edes matkustanut ja ottanut hänet\nmukaansa...! Claudia Procula tunsi kaipaavansa hyvin kuumille\ntienoille, auringon kotimaille. Neljänä viime kuukautena tämä halu\noli kehittynyt miltei kivun tapaiseksi, sillä se jäyti hänen mieltään\nniinkuin kuume hänen vertaan. Seurustelu vieraiden ihmisten kanssa,\nmilloin he olivat juuri saapuneet Egyptistä tai Juudeasta tai vielä\nkauempaa, ilahdutti häntä toisaalta, sillä hän osasi niin elävästi\nloihtia mieleensä kaukaiset hietakentät pyramiideineen ja valon ja\nvarjon ihmeellisen ylenpalttisen väikkeen valkoisissa kaupungeissa...\nMutta hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan pääsisi näkemään sitä\nomin silmin, ja se tuotti hänelle tuskaa. Sen vuoksi hän ei tänään\nhalunnut kohdata idumealaista prinssiä, joka oli matkustellut niin\npaljon ja osasi loistavasti kuvailla outoja maita. Hän kuuli kyllä\nHerodes Agrippan naurun.\n\nPontius Pilatus oli antanut tuoda ruukullisen viiniä, joka oli\npuserrettu Pafoksen laakson sinisistä rypäleistä. \"Sinetöityä,\nleimattua juomaa\", hän sanoi. Miehet maistelivat hiljakseen, ja\nkeskustelu kävi yhä vilkkaammaksi. Oikeastaan Pilatuksen olisi\npitänyt noudattaa kohtuutta, mutta prinssillä oli erikoinen\ntaito saada aatelisperheiden joutavat riidat, politiikan, hovin,\nsotalaitoksen asiat välkkymään niin mielenkiintoisessa valossa,\nettä se kerrassaan lumosi kuulijan. Sen sijaan, että Pilatus olisi\nvälttänyt kaikkea puuttumista Agrippan raha-asioihin, hän päätti\nottaa ne puheeksi. Hänestä muuten tuntui, että tämä oli hänen\nparhaimpia päiviään... Vanhan viinin maku ja seuratoverin hymyilevä\nolemus saivat yhdessä aikaan kylläisen hyvänolon tunnelman.\n\nPrinssi kertoi korvahelmiään välkytellen Isiksen papista, jonka\nnimi oli Menkera, ja pojasta, jonka nimi oli Picus; toinen kerjäsi\nja varasteli Puteolissa ja esiintyi niin surkeisiin ryysyihin\nverhottuna, että oli pakko nauraa ja viskata hänen almukuppiinsa\nropoja. Ukko oli ihmeen ovelasti aikoinaan pelastunut egyptiläisten\nvainosta, sillä hän oli käyttänyt Kybelen eunukkien pukua\nlivahtaessaan vartioston ohi sinä iltana, jolloin Tiberius antoi\nristiinnaulita Niilin jumalattaren pappeja. Mutta poika! Picus...!\nHän oli laiha ja kaunis... Hänessä on aimo annos kaukonäköistä\noveluutta, hän pääsee vielä pitkälle, hymyili Herodes Agrippa ja\nsiristi silmiään. Nykyään hän soutaa mantereen ja Caprin väliä ja\nperii kyllä maksut sen mukaan, miten äveriääksi hän arvioi itsekunkin\nasiakkaistaan. Pojan tummat silmät suorastaan katsovat puvun alle,\nkukkaroon, tai kenties käsien karheuteen tai valkeuteen. _Satan!_\nniinkuin juutalaiset sanovat.\n\nJa idumealainen vieras rupesi kummallisella antaumuksella puhumaan\nJuudeasta. Tuo Imperiumin suojelusalue, jossa ei koskaan ollut oikein\nrauhallista, näytti tällä hetkellä askarruttavan häntä kovin.\n\n\"En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että juuresi ovat yhä siellä\",\nhymyili Pontius Pilatus.\n\nPrinssi sulki silmäluomensa. Niin, hän oli kotiutunut Roomaan, hän\noli saanut saman kasvatuksen kuin täkäläinen ylhäisö. Hän pelasi\nnoppaa, joi saastaista viiniä, söi Mooseksen laissa kiellettyjen\neläinten lihaa, mikäli se oli hyvin käristettyä, ja rikkoi\nsabattikäskyjä. Mutta hänellä oli kaulassaan kultakäädyt ja niissä\nsmaragdi, johon oli kaiverrettu heprealainen onnenkirjain _nun_ --\ntämä amuletti oli peräisin hänen äitivainajaltaan. Taikauskoa, eikö\ntotta? Hän selitti naureskellen, että tuo kuuma maa, jonka vuoret\novat kuin kivettyneitä hietavalleja ja jossa vuokot ovat keväällä\npunaisempia ja suurempia kuin Sisiliassa, veti puoleensa jotakin\nhänen luonteensa salaista elementtiä.\n\n\"Sitä paitsi, naiset...!\" Herodes Agrippa maiskautti kieltään.\nTäällä tunnettiin vain Egerian juutalaiskorttelin rumat ja\npujopartaiset ukot ja heidän tuhruiset ja turpeat vaimonsa, joiden\nylähuuleen kasvoi viiksenkarvaa. Niin, heillä oli kaikilla omituisia\nkansallistapoja. He polttivat sabattikynttilöitä ja haisivat\nvalkosipulille, sitä paitsi he muurasivat oviin pergamenttikääröjä ja\nantoivat ohimokiharoiden kasvaa siivottoman pitkiksi. Mutta kotona\nJerusalemissa tuo kaikki, mikä täällä surkastui perin naurettavaksi,\nkohosi sangen, sangen korkeaan loistoon! Kuka hyvänsä, joka kerran\noli nähnyt valkoisen temppelin neljäkäskivihallit päivänlaskussa,\npyhällä kalliolla, oli eräässä mielessä myynyt sielunsa Idälle.\n\"Mutta kaikki tuo pitää _nähdä_. Sikäläiset teologit sinipunaisine\nrukoustupsuineen ja kellot hameitten helmoissa. Suuren raadin,\nSynedriumin, herrat ja tohtorit, kun he istuvat puoliympyrässä\ntuomioiden salissa --\"\n\nPilatusta vaivasi hiukan, että keskustelu polki itsepäisesti\npaikoillaan. Mutta prinssin kaunopuheisuus huvitti häntä, se tuotti\ntavallaan samaa nautintoa kuin heleiden seinämaalausten ihaileminen\nPompeijissa. Niinpä hän kyseli ilmanalasta, tiedusteli sadeajan\npituutta, kuunteli hyvin tarkkaavasti, kun Herodes Agrippa kuvaili\nnisänkuun juhlaa, jolloin teurastetaan lammas ja syödään katkeria\nvesinenätin lehtiä Adonain kunniaksi. Kaikki tuo oli kieltämättä\nvärikästä, arveli Pontius Pilatus. Hän huomautti varovasti, että\npieni matka Syyriaan ja Juudeaan tai kenties Egyptin keitaille ei\ntekisi pahaa Claudia Proculalle, koskapa hunajavesi ja kuuman höyryn\nhengittäminen eivät mitään auta hänen yskäänsä. \"Se on totta\", sanoi\nprinssi kuin äkillisen ajatuksen valtaamana.\n\nSitten hän nousi ja käveli notkein askelin huoneen päästä toiseen.\nHän pysähtyi ritarin eteen. Hän naulasi tumman, kirkkaan katseensa\ntämän kasvoihin. \"Meidän kesken... En tahdo leikkiä valtiomiestä\nhyvän toverin kanssa. Olen suorapuheinen. Osta minulta Juudean\nprokuraattorin puku!\"\n\n\"Olen aina toivonut näkyvää valtiollista asemaa\", sanoi Pontius\nPilatus hiljakseen. \"Kenties se on hyvin vaatimaton laji kaihoa\npäästä osalliseksi maailmanhistoriaan. Muuten, kuvittelen, että\nminussa ei ole sitä ainesta. Elämässäni ei milloinkaan ole ollut\nsanottavampia tapahtumia, ja se kai johtuu luonteestani. Asiain tällä\nkannalla ollen... No niin, onhan mahdotonta äkkiä sukeltaa pinnalle,\nkun on elänyt neljäkymmentä vuotta matalanveden pohjalla.\" Ja hänen\nkovat roomalaiset kasvonsa näyttivät neuvottomilta.\n\nPrinssi tunsi itsensä miltei hyväntekijäksi. \"En sitä paitsi käsitä\",\nlisäsi Pilatus, \"kuinka prokuraattori voisi viedä mukanaan maakuntaan\nvaimonsa, sillä sehän on erikoisella ediktillä kielletty. Sanon\ntämän vain sen vuoksi, että ymmärtäisit asian mielettömyyden --\"\nHerodes Agrippa sulki vasemman silmänsä kuin papukaija. Semmoiset\nseikat voitiin järjestää käden käänteessä. Eikö Claudia Procula ollut\nkeisarillista sukua!\n\nHän istahti huolettomasti penkille ja ryhtyi kiillottamaan kynsiään.\nTuon tuostakin hän loi katseen ystäväänsä, hymyili kuin koulupoika\nja selosti laveasti provinssin oloja. Maaherran paikkoja voitiin\ntietysti jakaa väärille miehille, oli niin paljon avoimia halukkaita\nkäsiä... Mutta juuri tuo pieni kuuma kolkka Syyrian kyljessä --!\n\nKun Juudea oli riistetty sen viimeiseltä kruunatulta kuninkaalta\nArkelaokselta ja liitetty Imperiumiin, oli ollut monta prokuraattorin\nkokelasta, kaikki yhtä kelvottomia, koska heiltä puuttui tarpeeksi\nkylmä pää. Sillä Itä on pakahtumaisillaan pelkkään tunteeseen, joko\nmuukalaisvihaan tai kansalliskiihkoon, mikä muuten on sama asia;\nvastapainoksi tarvitaan raudanlujaa asiallisuutta. Ritari Coponius\noli hallinnut Jerusalemia vain neljä vuotta, Marcus Ambivius vain\nkaksi. Ja nyt Kesarean hienossa, muhkeassa maaherrantalossa,\njoka kerran oli ollut suuren ja verisen Herodeksen linnana, asui\nkäskynhaltija Valerius Gratus, pieni pyylevä olento, jonka täytyi\nkäyttää aseistautunutta kaartia turvanaan, milloin hän lähti\nviemään pyöreää vatsaansa ilotaloihin! Juutalaiset matelivat kyllä\ntomussa ja liassa, mutta he osasivat myös tarttua veitseen ja lyödä\ntakaapäin niinkuin seloottien puolueen miehet. Siinä ei auttanut\nmaaherrojen veltto ylemmyys. Tuo kansa, joka palveli näkymätöntä\njumalaansa virallisilla rasvauhreilla, ansaitsi saada hoitajakseen\nhyvin tarmokkaan, hyvin älykkään miehen. Vain hiukkasen länsimaista\ntodellisuudentajua, ja oi, kuinka Juudea rupeaa kukoistamaan...!\nPrinssi ei malttanut enää pysyä aloillaan.\n\n\"Sinun pitäisi omin silmin nähdä\", hän huudahti. \"Kuvittele Kesareaa,\nkuvittele kuuden sylenmitan levyistä aallonmurtajaa, jonka suuri\nisoisäni antoi upottaa veteen suunnattomien kiviparrujen varaan...!\nJa sinun suunnittelemasi vesijohdot, kastelujärjestelmä, joka\nvoitaisiin toteuttaa juuri Israelin kuivassa maassa...! Sanonpa\nsinulle, mene Jerusalemiin ja muuta se paratiisiksi. Anna vetää\nviemäriverkosto. Minä tarjoan sinulle käskynhaltijan viittaa. Miksi\net ottaisi sitä?\"\n\nPilatus kysyi varovasti: \"Miten asia sitten järjestyisi, jos nyt\notaksumme, että se tosiaan vastaa omia toiveitani --?\"\n\nHerodes Agrippalla ei ollut mitään syytä olla salaperäinen.\n\nHän katsoi suoraan ritarin silmiin ja korosti jokaista sanaa:\n\"Kuuntele. Minä olen elänyt hyvin lähellä Augustusta, ja mitä\nTiberiukseen tulee, hän suostuu mielellään pyyntöihini, elleivät\nne koske rahalainoja. Kaukana siitä, että minulla olisi mitään\nvirallisia valtuuksia, -- se sotisi periaatteitani vastaan;\npersoonallinen vapaus on aina parempi kuin valtionviran kultahäkki.\nMutta voin puhua, voin toimitella kaikenlaista. Jos olisi kysymys\njostakusta toisesta kuin sinusta, vannoisin heti meneväni keisarin\nluo, ja niin olisin ainakin täyttänyt lupaukseni. Mutta tahdon olla\nhyvin rehellinen...\" Hän imi miettivästi alahuultaan. \"Sanon sinulle\njotakin. Minä turvaudun tässä tapauksessa mieheen, joka on mahtavampi\nkuin Tiberius. Menen Sejanuksen asuntoon, ja saatpa nähdä, että\nkeisari poimii sinut tarjottimelta silmät ummessa!\"\n\nPilatus kaasi vielä kerran punaista viiniä kulhoon. Jykevistä\nkasvoista ei voinut mitään huomata, vain kohonneet ohimosuonet\nilmaisivat hänen mielenliikutuksensa. Hän oli kuin mies, joka on\nkauan kolkuttanut ovelle ja huomaa vasta poistuessaan, että salvat\nheltiävät. Malja, viiniruukku, pöytä ja koko aurinkoinen huone\nkeinuivat hänen silmissään.\n\n\"Sanoitko, ystäväni, että ostaisin prokuraattorin puvun?\" hän kysyi\nvihdoin.\n\nHerodes Agrippa nauroi heleästi: \"Se oli vain sanakuvio! Otaksun\nsinun myöntävän pienen lainan, sillä matkustan kohta Edomiin,\nkotiseudulleni.\"\n\n\"En ole koskaan päässyt sinusta täysin perille\", hymähti Pilatus.\nMutta prinssi väläytteli valkoisia hampaitaan ja korvahelmiään:\n\"Roomalainen Roomassa ja juutalainen Jerusalemissa! Ota kiinni\nankerias, jos saat! Kun tulet Kesareasta pyhään kaupunkiimme, muista\nminua. Ja tämän keskustelun jälkeen... sydämessäni itää aavistus,\nettä tapaamme vielä toisemme setäni Antipaksen palatsissa.\"\n\n\n\n\n14.\n\n\nAvarassa salissa, jonka seinien kiillekiveen lankesi vain hyvin\nniukasti valoa, istui koolla Claudiusten koko huonekunta. Noiden\nseinien pohjaväriä ei ollut helppo määritellä. Joka tapauksessa\nniissä välkähteli jäänvihreä valo, ja jään tuntua oli myös huoneen\nilmassa. Lamput liekehtivät, mutta niiden hehku ei voinut häivyttää\nnäiden synkkien holvien pakkasta. Milloinkaan ennen leskikeisarinnan\nohimohiukset eivät olleet näyttäneet noin lumenkarvaisilta eikä\nTiberiuksen päälaki kiiltänyt kuin jäinen patalakki! Saattoi\nkuvitella, että hengitys kohoaisi huuruna ilmaan niinkuin kylmässä\ntalviaamussa. Ja kuitenkin ulkona viheriöi kevät.\n\nTiberius on kauan suunnitellut eräänlaista sukukokousta. Kerta\nkaikkiaan, mutkattoman lyhyesti, hän päätti nyt ilmoittaa luopuvansa\nvaltakunnan yksinhallinnosta, vaikka varsinainen päätösvalta\nsäilyisikin... Sen tiesivät erinomaisen hyvin jo kaikki senaattorit\nja palatsivirkailijat, mutta tähän asti se oli väikkynyt vain\nmahdollisuutena; aikomusta oli lykätty päivästä toiseen. Sukulaiset\npuolestaan, äiti ennen kaikkea, eivät paljoakaan uskoneet siihen.\nIstuessaan nyt lepoasennossa jykevän ateriapöydän päässä Tiberius\nkärsi; häntä vaivasi auttamattoman uppoamisen tunne. Hänestä tuntui\nkuin ennen lapsena, lähestyessään syvän veden rajaa... Niin, tämä oli\noleva ankara isku, mutta hän oli tehnyt päätöksen. Kuinka viluista\noli! Kuinka vähän hiilipannuista uhosi lämpöä! Tässä holvihuoneessa\nja näiden kolkkojen sukulaisten parissa tarvittaisiin vähintäin\ntulipalon roihua, jotta henkinen jää alkaisi tippua ja sulaa.\n\nLivia Drusilla istui piirteet kireinä aivankuin vainuaisi ilmassa\nliikkuvan uhkan.\n\nHänen vieressään nojaili pöyhötettyä kultaompeleista patjaa vasten\nGermanicuksen ja Agrippinan nuorin poika Caligula, kalvakoilla\nkasvoillaan häijy virnistys, joka väänsi hänen piirteensä samalla\nkertaa naurettavan ja ilkeän näköisiksi. Lapamato! ajatteli Tiberius.\nSotilaiden jumaloimasta pikkupojasta ei enää näkynyt jälkeäkään,\nsillä Caligula oli aikoja sitten sivuuttanut nuo ajat, jolloin\nhän pukeutui pieneen tinapanssariin ja sitoi nilkkoihinsa pienet\nleikkisaappaat. Hän nojautui pieluksia vasten; varmaankin hän\nmuisteli isän kuolinhuoneen merkillistä kalmanhajua ja Epidafnen\nteurastajan mustaa kukkoa, joka oli kerran, kauan sitten hätäisesti\nlentänyt makuukamarissa ja murskannut lääkemaljoja.\n\nHänen lähellään istui ruhtinatar Livilla viluisena, kauniina\nja hiukan humaltuneena. Hän oli tyhjentänyt monta lasillista\nviiniä, ennenkuin uskalsi ilmaantua tähän sukukokoukseen. Hänen\noliivinväriset kasvonsa näyttivät läpikuultavan vaaleilta, sillä\nniiden kalpeutta korostivat väkevästi punatut huulet ja mustatut\nkulmakarvat; hän tunsi kylmän puistatuksen hartioissaan, kietoi\nliinaa tiukemmin olkapäilleen ja hytisi... Jostakin syystä Tiberius\noli jättänyt kutsumatta Agrippinan vanhimmat pojat, Neron ja\nDrusilluksen, mutta oli sitä vastoin lähettänyt erikoisen käskyn\nrammalle Claudiukselle tämän maatilalle Capuaan. Tuo alituisesti\nsairasteleva mies, jonka täytyi öin ja päivin käyttää kuumia\nöljykääreitä milloin vatsansa, milloin muhkuraisten polviensa ja\npohkeittensa päällä, istui siinä surkeannäköisenä kuin marakatti.\nHän tuntui kaipaavan takaisin yksinäisyyteen, missä hän vietti\nkaiken aikansa kirjojen parissa. Silloin tällöin hänen suupielensä\nnytkähtivät rauhattomasi, -- mutta koko neuvottelun aikana hän pysyi\narasti vaiti, sillä hän pelkäsi änkyttävänsä, heti kun virkkaisi\njotakin. Muuten Claudiusten sukukokous ilmaisi keisarin taholta aivan\nerikoista valintaa ja seulontaa... Myöskään äiti Antonia ei ollut\nsaanut kutsua.\n\n\"No niin, minun on kauhean vilu enkä ymmärrä lainkaan, miksi\nistumme tässä salissa mykkinä kuin kalat\", sanoi Livilla katkaisten\näänettömyyden.\n\nTiberius vastasi kohauttamalla hiukan kulmiaan. Huoneessa kuului\npahanilkistä naurun tirskettä; se tuli Caligulan taholta, ja sen\nkaiku kierteli kummallisesti humisten ylhäällä holveissa.\n\n\"Hän aikoo sanoa meille samaa, mitä hän on satoja kertoja\ntoistanut senaatissa\", jatkoi Livilla rohkeasti. \"Että hän luopuu\nhallitustaakastaan ja jättää sen... tuolle kalpeanaamaiselle\nystävälleen.\" Tätä sanoessaan ruhtinatar katseli kynsiään. Caligula\nhihitti.\n\n\"Ja entä sitten? Entä jos niin tapahtuu?\" sanoi Tiberius.\n\nMutta nyt leskikeisarinna liikahti hieman ja hänen sormensa\npusertuivat lujemmin sauvan nuppiin, kun hänen jauhava ivallinen\näänensä täytti salin: \"Pelkkää joutavanpäiväistä jaaritusta...! Minä\nen ole hetkeäkään uskonut sellaiseen loruun! Me olemme _imperator\nja princeps_ niin kauan kuin meidän elinikäämme riittää, eikä minun\npoikani luovuta palaakaan keisarinpuvustaan toisten ihmisten käsiin.\nVai luuletteko, että hän on hullu! Minun kaltaiseni naisen poika?\nRoskaa...! Ja sanon teille, että ennemmin taivas kääntyy saranoillaan\nkuin annan hänen luopua vallasta.\"\n\n\"Hänhän on päättänyt tai ainakin ollut päättävinään niin\", hymähti\nLivilla ikäänkuin Tiberius ei lainkaan olisi ollut läsnä. Mutta\nsitten keisari jäykistyi, hänen kasvoilleen levisi tuo kaikille\ntuttu kivettynyt ja kylmä ilme, joka sai hänen nenänsä muistuttamaan\nentistä enemmän petolinnun nokkaa; syvä, musta ryppy silmäkulmien\nvälissä kävi teräväksi. Hän katsoi suoraan äitinsä kasvoihin. Hänen\näänessään oli hyvin ankara kajahdus:\n\n\"Olen odottanut vain sopivaa tilaisuutta. Se on nyt tullut. Minä\nkutsuin teidät kaikki koolle sitä varten, että tietäisitte, mihin\ntoimenpiteisiin aion ryhtyä. Ensinnäkin... minua inhottaa tämä\npalatsi ja nämä alamaiset! Minä tunnen suoranaista kuvotusta, jos\nminun on mentävä senaattiin tai otettava vastaan tuo tai tämä\nmatelija, käärme, syyhyinen rakki! Voin silti erinomaisesti valvoa\nImperiumin asioita, vaikka pysyttelenkin täältä syrjässä. Onhan\nminulla ylin käskyvaltani.\"\n\n\"Se on siis totta?\" kysyi Livilla hiukan hämmentyneenä, sillä tätä\npäättäväisyyttä hän ei suinkaan ollut odottanut.\n\n\"Luonnollisesti. En ole valehdellut senaattoreille enkä valehtele\nteillekään. Tähän asti olen empinyt, on puuttunut uskollista ja\ntaitavaa kättä, johon voisin painaa Rooman käskynhaltijan valtuudet,\njoka tekisi kaiken, tai ainakin lähes kaiken minun puolestani...\nMutta nyt olen löytänyt sen. Minä nimitän Aelius Sejanuksen\nvaltakunnan todelliseksi hoitajaksi ja lähden Caprille ennenkuin\nviikko on kulunut umpeen.\"\n\nHetken aikaa salissa vallitsi jäykkä kummitustunnelma. Hiukan, vain\nhiukan humalainen ruhtinatar tunsi omituista puistatusta ja samalla\nniin huumaavaa ja sekavaa sisäistä riemua, että hänen hampaansa\nalkoivat kalista. Tuntui kuin läpi tämän jäänvihreän holvin olisi\nkäynyt kylmä ilmanveto. -- Jostakin syystä Caligula taaskin nauraa\ntirskahti, mutta sitten hän sattui katsomaan leskikeisarinnan\nkasvoihin ja vaikeni äkkiä. Isoäidin kasvot vääntyivät kammottavalla\ntavalla. Vanhuksen ruskea iho näytti vaalenevan liidunvalkoiseksi.\nHän kohosi hyvin hitaasti täyteen pituuteensa ja hänen katseensa ei\ntällä kertaa vain välkehtinyt pahaenteisesti. Se oli petoeläimen,\nnaarasleijonan tuijotusta.\n\nNeljännesminuutin Livia Drusilla tähysti poikaansa suoraan silmiin.\nSitten hänen äänensä kajahti kuin myllynkivien jymy:\n\n\"Ja sinä uskallat...! Sinä teet yhdellä iskulla tyhjiksi kaikki minun\nvaivani ja huolenpitoni! Hir-vi-ö! Minä kasvatin sinut kohdussani\nmaailman herruutta varten ja minä tein sinulle tietä yksinvaltaan,\nkun vielä olit niin pieni, ettet rintaani imenyt. Jos maan päällä on\nolemassa äitiyttä, joka on väkevämpi kuin itse Ukkosen Jumala, se\nilmenee minussa! Ja sitten kaadetaan vuosikymmenien työ keveästi kuin\nheinä! Ja kuka kaataa? Oma poikani...!\"\n\nNäytti siltä, kuin itse Tiberiuskin olisi lyyhistynyt kumaraan\nja vavissut. Vanhan naisen ääni oli rautaisen raskas, hänen\nsilmänsä iskivät kylmää viheriää tulta. Mutta keisari pakottautui\nrauhalliseksi ja sanoi vain: \"Sinä kiihdytät suotta itsesi, äiti.\nSinun iässäsi tulisi ajatella omaa terveyttään.\"\n\nLivia Drusilla iski keppinsä permantoon. \"Kirous sinun ylitsesi!\nSeitsenkertainen kirous! Ja tuo musta lepakko, joka liehuu sinun\ntyöhuoneessasi...! Hänen kyttyränsä minä poljen näillä jaloillani\nluujauhoksi! Vai Rooman prefektuuri ja herruus... Minun nuoruudessani\ntäällä luettiin juutalaisten kirjoja, ja minä vannon, että se ihminen\non Saatanan oma. Että minun piti kokea tämä...!\"\n\nTiberiuksen ääni oli hyvin tiukka: \"Ei sanaakaan enää. Minä puhun.\"\n\n\"Et puhu\", huusi vanhus kumeasti. \"Vai kuvitteletko, että annan\nkaiken luisua käsistäni nyt? Että näen elämäntyöni hukkuvan tyhmän\npäähänpiston tähden...? Ei ikinä! Minä annoin sinulle valtakunnan,\njoka ulottuu hamasta Germaniasta aina parthien rajoille, ja minä\nverhosin sinut purppuraan. Minä höystin verellä maan, jotta vilja\nkerran lainehtisi sinua varten. En ajatellut itseäni. Ajattelin vain\npoikaani, sinua! Ja nyt, kun kaikki on täytetty ja kun miljoonat\nihmiset nuolevat kättäsi nöyrinä kuin koirat, nyt... nyt... nyt sinä\nitse turmelet kaiken!\"\n\nHänen kasvoilleen ilmestyi kuin spitaalitahroja. Lyhyen ajan hän\nseisoi siinä jäykkänä ja hirvittävänä, jäänkarvaiset hiukset\nhajallaan ja kultainen verkko toisella ohimolla. Sitten hän kohotti\nkaksin käsin sauvaansa ja paiskasi sen kivilattiaan. Holvit kumisivat.\n\n\"Minä luovun\", hän huusi raskaasti. \"Minä lähden. Kunpa olisit\nkuivunut kohtuuni, iljetys! Mutta kaikkien kestettyjen vuosikymmenien\nnimessä... minä kiroan sinut! Lyököön salama päälakeesi ja\nhalpautukoot jalkasi! Ja tuo kyttyräselkäinen tuhooja... Mitä välitän\nnyt enää hänestä, hänen elämästään tai kuolemastaan, kun oma poikani\n--\"\n\nHänen henkensä tuntui salpautuvan. Hän kääntyi ja astui kankeasti\nmutta suorana ovea kohti, sillä kukaan ei saanut nyt nähdä hänen\nkasvojensa tuskaa, itkun jälkiä niissä. Sillä tavoin hän poistui,\nmärät kimaltavat vaot parkinvärisissä poskissaan, mutta ruumis\nsuorana kuin paasi. Hän kulki puiston halki omaan huvilaansa. Ja\ntästä hetkestä asti äiti ja poika eivät enää kohdanneet toisiaan.\n\n\n\n\n15.\n\n\nTiberiuksen lähtöpäivän aamuna kaupungin läheiset kentät alkoivat\njo hyvin varhain täyttyä liikkuvista ihmisjoukoista. Rooman\nlähitienoilta tulvi alituiseen uutta kansaa. Kaikki laitumet, kaikki\npaimenpolut olivat kuin elävän, lainehtivan, mustan viljan peittämiä,\npellon, joka humisi ja sorisi ja josta silloin välähti jokin\nmetallitähkä, sotilaankypärä.\n\nOli vielä viluista. Coriolin ja Lanuviumin maalaisnaiset istuivat\nvankkureissaan hyssytellen itkeviä sylilapsia. Campagnan ruohon\ntuoksuun yhtyi voimakas pilaantuneen juuston ja viinin lemu, sitä\nselvempi, mitä kirkkaammaksi valo kävi. Tällä puolittain siniseen\nutuun verhoutuneella näyttämöllä, kaukaisten rinteiden ja tasangon\namfiteatterissa, katsojat ja näyttelijät sulautuivat toisiinsa.\nLuonto levisi mahtavana, läheisen ja kaukaisen rajat himmentyivät...\nMuulit, jotka olivat tulossa Bovillaesta vetäen jäljissään\nkukkuraisia vihanneskärryjä, olivat kuin pieniä kärpäsiä, ja\nkuitenkin katse erotti ne tarkasti, ilman hohtoa vasten. Praenesten\nhuippu välkkyi kuin savutopaasi. Alban kuninkaiden vuoria kiersivät\nvielä matalat, rauhattomasti liikahtelevat usvakääreet, mutta\nvähitellen rinteet kirkastuivat, -- ne vaalenivat ilmavan keveiksi,\nniiden metsät muistuttivat himmeätä valosammalta.\n\nTungos kasvoi hetki hetkeltä. Via Appian molemmin puolin, kauas\nRooman eteläportista maaseudulle, ulottui poliisien vartioketjuja,\nmutta ne aaltoilivat kimmoisina kuin käärmeet, kun joukot törmäsivät\nniihin takaapäin. _Legio deciman_ sotilaat, joiden ruskeat ja\nsinipunaiset ihokkaat olivat viinin tahraamat, töytäilivät sinne\ntänne päät raskaina edellisen yön juomingeista; heillä oli lomaa,\nkoko Roomalla näytti tänään olevan juhlapäivä! Kuulosti kuin Campagna\npeittyisi yksitoikkoiseen kohinaan.\n\nKilikialainen Glaukos halkoi epätoivoisesti tietä itselleen tämän\najelehtivan ihmiskuohun läpi, sillä hän oli huomannut tungoksessa\nmyös vanhan tuttavansa Forum Boariumin teurastajan.\n\nHeihin liittyi lasintekijä Ursus; hän oli kätkenyt viittansa alle\nmaljan ja joukon noppakuutioita, sillä hän oli intohimoinen pelaaja,\nja saattoihan kuvitella, että seurue ilmaantuisi portista vasta\nmonien tuntien ikävän odottelun jälkeen. Pieni kultaseppä Mikyllos\noli kuollut, he tiesivät kaikki sen. Ja nyt hänen mentyään pois\nnuo hyvinvoivat, vanhenevat, pulskistuvat toverukset muistelivat\niltaa, jolloin keisarivainajan rovio oli palanut Marsin kentällä\nja kultaseppä, jonka vaimo Pulcheria silloin kantoi seitsemättä\nlastaan, oli niin intohimoisesti kalvanut paahdettua linnunsiipeä.\nKaikki Mikylloksen myymälän tavarat, hänen korunsa, vitjansa,\nlippaansa, metallivarastonsa, kultasivat nyt jollakin tavoin\nvainajan muistoa. \"Ajat huononevat yhä\", sanoi teurastaja. \"Kuinka\nniin?\" kysyi Glaukos. Mutta teurastaja ei osannut selvästi vastata;\nhänestä tuntui, että Mikylloksen mukana oli mennyt hautaan kiinteä\nja rajallinen aika, viimeinen jälkikajo Luculluksen ylellisistä\npäivistä, tai kenties tuo kultakausi, joka oli päättynyt edellisen\nhallitsijan kuollessa.\n\nVuorten rinteet hehkuivat. Loivissa kukkuloissa häälyi kullan ja\norvokinväristä valohuurua. Yön jäljiltä vielä hiukan humalainen\nkirjo-ompelija Lucius Quartus oli tullut suoraan _Punaisen Sian_\nkapakasta, ja nyt hän tuijotti aamukylmästä hytisten, silmät jähmeinä\nPraenesten suunnalle.\n\nPieni nahkakukkaro hänen taskussaan oli tyhjä, syvä murhe pakkautui\nkurkkuun. Hänen suussaan tuntui yhä artisokan, sämpylöiden, happamen\nmaalaisviinin ja juuston maku, mutta hän tiesi, että päivän työstä ei\ntulisi mitään, sillä hän ei oikein hallinnut sormiaan; kädet pyrkivät\ntutisemaan eikä peitteiden kirjaileminen näissä oloissa kävisi\nlainkaan päinsä. Mikä tungos! Näytti, kuin Rooma kaikkine asukkaineen\nolisi tulvaillut ulos etelänpuoleisesta portista. Syyrialaisten\nilotyttöjen kirkaisut, heidän kirjavat lakkinsa ja hennonpunaiset\nhuulensa kiusasivat nekin Quartusta. Tytöt syljeskelivät suustaan\nauringonkukansiemeniä, juoksivat sinne tänne ja virnistelivät. Eikä\nkirjo-ompelijan rahapussissa ollut yhtä ainoata vaivaista obolia\n--! Hän katseli espanjalaisten miekkojen välähtelyä, kun sotilaat\nryhmittyivät, tai poliisien haarniskoja ja edestakaisin ratsastavia\nkenturioita. Hän ajatteli happamesti: Se vielä puuttuu, että meitä\nruvetaan tunkemaan takaperin! Ollaan kuin pavut rokkapadassa,\njumaliste, kuve kupeessa! Kuka tässä on etuoikeutettu? Mitä varten\nhe tuolla tavoin...? Tuossa seisoo makasiinimiehiä. Mutta vaikka he\nlapioivat päivin ja öin viljaa Tiberin lotjista Emporiumiin, vaikka\nheidän pukunsa on vieläkin läpimärkä hiestä, heitä vain ahdetaan\ntaaksepäin, poliisit työntelevät, jotta Caput Africaen hirtehiset\nnäkisivät paremmin! Kirottua! Toiset tuoksuvat rehelliselle työlle,\ntoiset ihomaalille ja öljyille.\n\nHän huomasi väkijoukossa Sirkuksen eläintenkesyttäjiä\n_exomis_-puvuissaan; Sisilian, Egyptin, Gallian ja Tinasaarten\nlaivojen miehiä; kreikkalaisia kauppiaita, jotka olivat lyöttäytyneet\nyhteen; viekkaan näköisen mattojenmyyjän, jonka myysialaiset tavarat\nnykyään kävivät hyvin kaupaksi; suuren joukon vanuttajia, seppiä,\nvetelehtiviä satamajätkiä, parturinsällejä. Muuan hampunpunoja, joka\ntuon tuostakin kurkottui varpailleen, jupisi aivan hänen selkänsä\ntakana: \"Naikkostani ei kuulu eikä näy! Olen seisonut niin kauan,\nettä jalkojani kivistää. Se letukka on tietysti omilla teillään.\nMutta yhtä kaikki, nyt saamme nähdä, miten peto lähtee luolaansa.\nKumpa hän tulisi pian!\"\n\nLakkien ja kypärien vilja lainehti kiihkeästi.\n\nYhä uusia joukkoja tulvi, mutta vartioketjut pingoittuivat,\nja ratsastelevat kenturiot, joiden viitat hulmusivat leudossa\naamutuulessa, potkaisivat tuon tuostakin liiaksi esille pyrkiviä\ntakapuolia. \"Peräytykää! Tehkää tietä! Kyllä minä teidät...!\" Forum\nFlolitoriumin vihanneskauppiaat yrittivät väkivalloin tunkeutua\nlähemmäksi, mutta heidät survottiin takaisin, -- takaisin kuohuvaan\nihmismassaan. Tuuli rupesi puhaltamaan. Aseiden helske yltyi.\n\nVihdoin kirjo-ompelija Quartus keksi väkijoukossa kankuri Lysiadeen.\nAuringon säteet kultasivat vinosti kauppamiehen terävää nenää;\nhänen poskensa, joista työntyi harmaata karvaa, olivat nekin aivan\nkeltaiset. Lysiades oli jättänyt talonsa tyhjilleen voidakseen nähdä\nkeisarin lähdön. Tällä kertaa hän ei ajatellut paksua tilikirjaansa,\nei kertyvää rikkauttaan eikä varaston kangaspaaleja, joissa oli\nEliksen pellavaa ja hienointa kiinalaista silkkiä. Vinoseinäinen\nliikehuone ja avara pimeä kehräämö ikäänkuin haihtuivat hänen\nmielestään aamun valousvaan. Sisimmässään hän oli kuitenkin\nnärkästynyt; hänen olisi pitänyt saada kunniasija tässä sekavassa\nkatsomossa. Olihan hänen kauppavaihtonsa Rooman laajimpia, hän oli\nliian arvokas henkilö tullakseen ahdetuksi roskaväen tahtaaseen! Hän\netsi vihaisen näköisenä silkinvälittäjä Artemiosta, joka oli hänelle\nvelkaa satayksitoista denaaria ja arvattavasti pakoili häntä. Mutta\nsitten hän huomasi Quartuksen ja pujottautui sille taholle.\n\n\"Kestää kauan ennenkuin kulkue tulee\", sanoi kirjo-ompelija.\n\"Kerrotaan, että hän menee Caprille salatakseen ihotautinsa. Onko\ntotta, että häntä vaivaa spitali?\"\n\nLysiades räpytti viekkaasti silmiään. \"Sitähän ei kukaan tiedä.\nMutta luulen aavistavani, mitä varten hän poistuu. Kummallista, olen\nodotellut jo tunnin ajan. Nuo tuolla... näetkö? Siellä ratsastavat\npretoriaanit.\"\n\n\"Pölyä on niin kauheasti ja valo häikäisee.\"\n\nLysiades lähensi huulensa aivan Quartuksen korvan juureen:\n\"Sanonpa sinulle jotakin. Caesar matkustaa Caprille huvitellakseen\nrauhassa, siinä hänen spitaalinsa ja ihotautinsa! Augustus tyytyi\nsentään naisiin, mutta tämä toinen on monipuolisempi. Elleivät\nsanitäärit paareineen seisoisi tuossa edessä, voisit itse nähdä\nhänen ilopoikansa, kun he tulevat... maalatut ja hienot pojat,\nMnesterin, joka lemuaa kuin rohdoskauppa! Kaikki, kaikki viedään\nnyt saarelle. Sieltä ei voi kuulla mitään Neapoliksen satamaan, ja\njos hän haluaa vuodattaa verta, niinkuin luultavasti tapahtuu, hän\nvoi tehdä sen kaikessa rauhassa. Oletko kuullut Caprin kylpylöistä,\nsinisestä luolasta, joka on tehty oikeaksi Eroksen kyyhkyslakaksi,\nkidutuskammioista, erityisistä lasialtaista?\" Hän alensi ääntään:\n\"Saat uskoa, että hänellä on yhtä ja toista salattavaa, ja saari on\naina mukavampi kuin manner. Entä hänen kalaneitosensa...? Nuo, joita\nelostelevan Cestius Galluksen hankkijat ovat tuottaneet eri maista\nja joista ei tiedä, ovatko he tyttöjä vai poikia. Yleisesti puhutaan\nmuuten, että senaattori Vitellius on antanut hänelle lahjaksi oman\npoikansa. Ja että hän muka menisi vihkimään temppeliä Capuaan?\nVetäytyisi yksinäisyyteen? Pelkkää teeskentelyä! Kun Drusuksen\nhautajaiset oli vietetty, hän näytteli senaatissa murtunutta isää,\nmutta vannon sinulle, että hän oli maalannut kasvonsa valkoisiks, ja\nsurun laita oli hiukan niin ja näin.\"\n\nLucius Quartus ei vastannut. Auringonpaiste häikäisi hänen silmiään,\nhän oli vähällä saada nilkkaansa potkun kenturion ratsun kaviosta.\nHäntä inhotti kaikki, inhotti tämä tungos, oma köyhyytensä ja nuo\nilkeästi hohtavat vuoret, jotka tekivät pahaa kohmeloisille silmille;\nsen vuoksi hän kuunteli vain puolella korvallaan Lysiadeen puhetta\nja murahti katkerasti: \"_Pereat!_ Kukistukoon! Mutta mitä se meitä\nhyvittää, että hän lähtee... samassa tahdissa tässä silti tanssitaan.\nJa se kirottu kyttyräselkä jää jäljelle!\"\n\nEdestakaisin lainehtivan ihmispellon yli kävi humahdus, kun kulkue\nviimeinkin sukelsi näkyviin. Raipankantajia, _virgiferejä_, pitkänä\njonona, sitten valkoisiin pukeutuneita liktoreita vitsakimppuineen ja\nkirveineen. Senaattoreita, ritareita ja aatelia, joka aikoi palata\ntakaisin kaupunkiin kohta kun hyvästijätön muodollisuudet olisivat\nohitse. Hovi kokonaisuudessaan esiintyi juhlapuvuissa, ja punaisten\nja kultakirjoisten _aliculain, stolain, peplumien_ joukossa näkyi\nylimystön lumenvärisiä kaapuja, joiden leveämmät tai kaitaisemmat\npurppurarannut ilmaisivat heidän säätyarvoaan. Aurinko paahtoi\njo kuumasti. Ilma väreili. Vuorten kaukainen sinerrys oli käynyt\nheleämmäksi.\n\nPääaugurien, sinikenkäisten ritarien, _flamines_-pappien,\nkaartinosastojen ja mustan tungoksen halki solui itse keisarillinen\nseurue. Se näytti matavan kuin jokin suunnattoman pitkä kimaltava\ntoukka Appiuksen portista tasangolle peitsenkärkien ja keihäiden\nkohoillessa. Hetki hetkeltä se muuttui selvemmäksi, suuremmaksi...\nSaattoi jo erottaa jyhkeän tumman kantotuolin, sitten hovin, joka\nvaelsi heti jäljissä. Ilmoilla kävi jatkuva kumahtelu ja helinä,\nsymbaalit paukkuivat vastakkain, huilut puhalsivat kimeästi, jokin\nlyömäsoitin, jota ei voinut nähdä, napsahteli alinomaa kuin kastanjat\nhiilloksella.\n\nTiberiusta ei näkynyt. Paksut silkkiverhot oli huolellisesti\nsuljettu, ja hän istui umpinaisessa kantotuolissa kuin jossakin\nsuuressa rasiassa, jossa kuljetetaan erikoisen pyhää jumalankuvaa,\nsellaista, mitä vihkimättömät silmät eivät saa lainkaan katsella.\n\nAlastomat orjat pitivät kannatinpuita olkapäillään. He astelivat\ntasaisen rauhallisesti, kiirehtimättä. Via Appian kiveys oli\nsileä, heidän ei tarvinnut pelätä kompastuvansa. Kultainen\njättiläislipas keinui tietään, vain kerran verhojen raosta\npilkahti Caesarin tyly kivettynyt pää ja patsasmainen vartalo,\nkuudenkymmenenseitsemänvuotias vanhus, jonka kalju päälaki kiilsi,\nmutta terävä nenä ja suupielet tuskaisine ryppyineen ikäänkuin\nhimmenivät varjoihin... Hänellä oli vielä oikean käden sormessa\nsinettisormus; sen punainen rubiini iski vaisuja kipinöitä. Hänellä\noli ylin päätösvalta, hän oli yhä edelleen _imperator ja princeps_,\nmutta hänestä itsestään tuntui, että hän nyt kääntää selkänsä\nkaikelle mahdille, aivan kuin kääntää selkänsä pääkaupungille.\nAndalusialainen kissa oli hykertynyt hänen syliinsä. Tiberiuksen oli\nvilu, vaikka aamun lämpö lisääntyi.\n\nHeti kantotuolin jäljissä tulivat _palatini_-kaartin sotilaat\nheläjävine vaskivaruksineen ja kypäräin töyhdöt liehuen. He\nratsastivat mustilla korskuvilla hevosilla; kaviot tömisyttivät\nVia Appiaa niin kovasti, että soiton melu tuon tuostakin häipyi.\nHeitä johtivat germaanipäälliköt Wolfgang ja Adelstan, samoin juro,\nharvinaisen kookas vartioston komentaja Macro, vapautetun orjan\npoika, jonka karkeat kasvot olivat täynnä valkoisia miekanarpia.\n\nTämän sotilaallisen joukon perässä huojuivat eräiden Caprille\nmuuttavien ylimysten avonaiset kantotuolit. Jostakin syystä heihin\noli itsepäisesti liittynyt myös taikauskoinen Curtius Atticus, jonka\npälyilevät silmät näyttivät lukevan vuorten viivoista kohtalon\nsalakirjoitusta; hän oli tällä kertaa ripustanut kaulaansa suuren\njoukon suojelevia amuletteja, -- lasinpalasia, taiottuja heprealaisia\nnoppakuutioita, egyptiläisiä kultalehtiä. Omassa kantotuolissaan\nistuivat Vescularius Flaccus ja Julius Marinus, jotka olivat\naikoinaan jakaneet Caesarin kanssa maanpaon huolet Rhodoksessa ja\nseurasivat häntä tällekin retkelle kuin uskolliset, isäntäänsä\nkiintyneet koirat. He nojautuivat eräänlaisen lauhkean sävyisyyden\nperikuvina pieluksia vasten. Mutta vanhaa Lucilius Longusta, hänen\nkosteita silmiään ja hämillisiä, hyväntahtoisia piirteitään sai\netsiä turhaan... Oli kulunut jo vuosia siitä, kun hänen ystävällinen\npöllönkatseensa sammui, kun lääkäri ilmoitti Tiberiukselle, että\nvanhusta oli kohdannut sydänhalvaus.\n\nLaintutkija Cocceius Nerva näyttäytyi hänkin kantotuolissaan.\nHänen kapeilla, laihoilla kasvoillaan leikitteli mietteliäs\nhymy. Kulkueessa ei ilmeisestikään noudatettu mitään varmaa\narvojärjestystä, -- sopimuslakien auktorin jäljissä tuli\njemeniläinen tähtientutkija, joka tiedettiin keisarin eroamattomaksi\nneuvonantajaksi. Thrasyllus kyyrötti siinä kurttuisena,\ntummana ja luisevana, ylt'yleensä liinakääreisiin kapaloituna\nkuin hauras muumio. Sitten tulivat sihteerit _ab epistulis_,\n\"hopeapalvelijat\", lakeijat, pöydänkattajat, maurilaiset orjat ja\nneekerit, joukko laihoja taatelinvärisiä hinduja ja itsetyytyväisiä\npalatsivirkailijoita. Sen jälkeen ilmestyi näkyviin alastomien\n_deliciae_-lasten soriseva ja livertävä lauma. Heillä oli kaikilla\nseppeleet ohimoillaan, heidän hiuksensa tuoksuivat nardukselle. Heitä\njohti Lucius Vitelliuksen ja Sextilian poika Aulus, tylsän näköinen,\nmelkein muodottoman lihava nuorukainen. Symbaalit kumisivat.\n\nEräänä hetkenä orjat äkkiä lisäsivät kävelyn tahtia; keisari\nilmeisesti halusi seurueineen nopeasti kadota näkyvistä... Mitä\nnopeammin, sitä parempi! Kun kaunis Mnester saapui tuoksuvana,\nsuloisena ja voideltuna, kansanjoukossa kävi ivallinen supatus.\nTiettävästi juoruissa oli perää! Sen huomasi maalatuista hennoista\nolennoista, jotka marssivat tai joita kannettiin tuoleissa heti\nMnesterin jäljissä ja joiden ihmeen suloisissa kasvoissa oli jotakin\nikinuorta ja nuppumaista. \"Nuo siis ovat _spintrierejä_?\" kysyi\nLucius Quartus vieressään seisovalta kankurilta. Lysiades kuiskasi:\n\"Varmasti! He ovat kaikki androgyynejä. He voivat vaihtaa sukupuolta\nkuin pukua. Päivisin he ovat hienoja nuorukaisia, mutta öisin he\nmuuttuvat suloisiksi lumotuiksi tytöiksi. Jokainen heistä on maksanut\nkokonaisen omaisuuden --\"\n\nJa vihdoin, reettorien, runoilijoiden, taiteilijoiden ja klienttien\njälkeen, vyöryi vankkureihin lastattuja kirjastoja ja taulukokoelmia,\nsitten kullattuja häkkejä, joissa olivat Tiberiuksen kaikki\neläimet: riikinkukot, kärpät, afrikkalaiset varaaniliskot ja\njoukko pärpättäviä pyhiä apinoita, hulmaaneja, jotka oli tuotettu\nIntiasta. Uusi soittokunta, uusien symbaalien jymy sai eläinten\näänet hetkiseksi vaimenemaan. \"Näetkö tuon taulun, joka on kääritty\nvain puoleksi verhoihin\", jupisi Lysiades. \"Parrhasioksen työtä!\nKallis mutta iljettävä. Olen kuullut, että hän vie muassaan myös\nElephantiksen rivot kirjat, täydellisen laitoksen, kaikki neljätoista\nkääröä --\"\n\nTänä hetkenä väkijoukossa syntyi levotonta aaltoilevaa liikettä,\naivan kuin sitä olisi tungettu eteenpäin riikinkukkoja ja vankkureita\nkohti. Vihanneskauppiaat sadattelivat hiljaa, poliisiketjut\npingoittuivat.\n\nKansan läpi pujottautui kolme naista. He raivasivat päättävästi\nitselleen tietä kyynärpäillään, ja heidän ilmeensä oli niin\nmäärätietoinen, se oli niin haltiokas ja profeetallinen, että\nmiehet väistyivät ja tekivät heille tilaa. Kankuri Lysiades huomasi\nheidät paikalla. Siinä nyt olivat nuo kolme, joita hänen ystävänsä\nlintujenmyyjä nimitti kohtalottariksi. Hänen oma ruma vaimonsa\nLakhesis, kätilö Klotho, jonka koukkuinen nokka puristui ankarasti\nleukaa vasten ja jonka sinipunaisista kalvosimista pistivät esille\nharittavat sormet; kolmantena tuli hampunpunojan nuori vaimo Atropos\nvauhkona ja mykkänä, ikäänkuin hän olisi kuunnellut oraakkelin ääntä,\njota ei voi tulkita ihmiskielelle. Hänen tyttömäisten kasvojensa\nyli näytti leviävän seireenimäisten tummien silmien hurmio. Hetken\naikaa Klotho, Lakhesis ja Atropos seisoivat siinä hunnut päälaen\nyli heitettyinä, kuin tulevaisen papittaret, joiden korva erottaa\nhuomispäivän äänen vaunujen jymystä. Viimein kätilö kohotti\nkivistä falloksenkuvaa rukousta jupisten, torjuakseen pahan silmän\nvaikutuksen.\n\nSymbaalit kumahtelivat jo etäällä. Nuo kolme naista tuijottivat kuin\nkolme kohtalotarta seurueen jälkeen. Taivas liekehti kultaisena.\nMutta kantotuolin kuvio sen loimua vasten oli musta.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\nIsä ja tytär.\n\n\n\n\n1.\n\n\nLivillan makuukammiossa paloi vielä puolenyön hetkellä valo.\nKuparinen lamppu huojui vitjoissaan, liekit hulmahtivat tuon\ntuostakin sen aukoista aivan kuin metallin sisään lukitun\ntulisydämen tykähtely. Huone kauttaaltaan oli holvattu hyvin\ntummalla meloslaisella marmorilla ja vihreällä kiillekivellä, jossa\nkulki risteileviä vaaleita juovia. Nyt, yön hämyssä, ne näyttivät\nheilahtelevan ja notkuvan kuin hautahämähäkin seitti, -- ja huone\nkokonaisuudessaan muistutti onkalohautaa, johon on jätetty palamaan\nyksinäinen lamppu, suljettua _mastabaa_, jossa tuntuu säilyttävän\nbalsamin heikko, tuskin aistittava mausteen tuoksu.\n\nSejanus asteli edestakaisin permannolla. Aina kun hän kääntyi, kun\ntulisydän ponnahti kupariastiassa, laipion yli liehui hänen päänsä\nvarjo. Se vääntyi ja paisui hullunkuriseksi -- hän oli miltei\nkuulevinaan sen kahinan. Sama kummallisen sitova ja kolkko tunnelma\nkuin pyramidin sisällä, kuin Volsiniin kuolinholveissa, joiden\nseinillä välkkyvät vanhat, heleät kuvasarjat! Mutta Egyptin ja\nEtrurian haudoissa oli kylmää, täällä puolestaan vallitsi tuoksuva\nkuumuus. Hän käveli. Pienellä norsunluisella jakkaralla kipinöi\nveitsi, jonka kahvaan oli muovailtu hirven vasikkaa raateleva\nleopardi. Tuolloin tällöin seinien kiilleviirut iskivät vihreitä\nja sinisiä säkeniä, valon rauhaton häämötys pyyhki babylonialaisia\nvuodepeitteitä. Niissäkin liehui jokin epävakainen kuvien elämä --\nniihin oli kudottu parrakkaan Nimrodin ja kultaisten siipileijonien\nhahmoja, mutta kuteiden ja loimilankojen vaihtuva läikähtely sai\nsatueläimet häviämään. Niiden tilalle ilmestyi rintoja, alastomia\nnaisenkäsiä, notkuvia lantioita. Metsästäjän ääriviivat ikäänkuin\nupposivat Baabelin jumalattaren ääriviivoihin.\n\n\"Mitä tuossa on?\" kysyi Sejanus osoittaen pientä lipasta, johon\nruhtinatar oli kätkenyt prefektin lähettämät kirjeet.\n\n\"Koruja\", valehteli Livilla. \"Kampoja ja jokin vyön solki...\"\n\nHän makasi aivan alastomana vuoteessa, jonka silkkikankaista\n_velariumia_ kannattivat mustat pylväät. Ne olivat ebenpuuta;\nliehuvassa hämyssä niiden kierteet näyttivät matelevan laipion\npimeyteen kuin kylläiset, hiilenmustat käärmeet. Niihin oli, hiukan\nvuoteen laidan yläpuolelle, veistetty barbaarisia jumaleläinten\nkuvia, -- kokonainen epämuotoinen kummituskansa, vatsojen,\nreisien, lipovien kielten ja irvistävien naamarien köynnös,\njoka värähteli kuin kuviot kobran ruumiissa. Livillan rinnoille\nlankesi vuodekatoksen punertavaa hohtoa. Oli tukahduttavan lämmin.\nVoidetölkeistä kihoili makeata lemua.\n\n\"Mitä minuun tulee, en osannut odottaa sitä näin pian\", sanoi Sejanus\nja kääntyi puolittain vuoteeseen päin. \"Ei, älä sytytä kynttilöitä!\nAntaa hämärän säilyä... Appesi on täydellisesti käsissäni, pitelen\nhäntä sormissani kuin pähkinää.\"\n\nNaisen kasvoilla leikitteli hymy ja hänen kulmakarvansa värähtivät:\n\"Pähkinää on vaikeata puristaa rikki. Ilman pihtejä.\"\n\n\"Mutta minulla on pihdit! Luulen, ettei enää ole ainoatakaan\nsenaattoria, ritareista puhumattakaan, jotka eivät heittäytyisi\njalkoihini, jos vain käsittelen heitä oikealla tavalla... Toivon,\nettä caesar pysyy saaressaan. Voitelin sen vanhan vuohipukin\nsilmälaudat umpeen, sitä liisteriä hän ei edes tiedä ruveta pesemään.\nMinulla on valtuudet selailla Tiberiuksen kirjeenvaihto, koska olen\nvirallisten kuriirien valvoja. Senaattorit taas... voinhan jakaa\nvirkoja tai uhata. Miten sokea hän olikaan! Mies seitsemännen\nvuosikymmenensä portaalla, ja kuitenkin herkkäuskoinen kuin lapsi!\"\n\nHänen kalpeista kasvoistaan paistoi niin selvä riemu, että Livilla\nei saanut katsettaan käännetyksi niistä. Tummat mantelinmuotoiset\nsilmät tähtäsivät vuoteen hämystä kiinteästi prefektin mustaa hahmoa.\nLivillan hahtuvainen tukka oli levinnyt pielukselle kuin synkkä\npilvi; noilla nukkemaisilla kasvoilla värähteli yhä pilkallisen\nnaurun kajastus. Liekit sykkäilivät kupariastian kolmesta tuliaukosta\nja käärmemäiset mustat pilarit eläimenpäineen ryömivät kattoa kohti --\n\n\"Ja eunukki Lygdus, onko hän luotettava?\" kysyi kaartinpäällikkö.\n\n\"Aivan varmasti.\"\n\nSejanus meni permannon poikki ja istui vuoteen laidalle. Nainen\nnyrpisti vahvasti punattuja huuliaan; sitten hän teki rauhattoman\neleen: \"Nosta pukuni syrjään...\" Hän osoitti jäykkää ja kellomaista\nlaahusviittaa, joka oli huolettomasti laskettu patjoille ja jonka\nsilkkikankaaseen Koos-saaren ompelijat _phrygiones_, olivat\ntaitavasti loihtineet kultaisia akantuksen lehtiä. Mutta mies\ntuskin kuuli hänen varoitustaan. \"Vuosi, kenties puolitoista, ja\nmeidän käsissämme on maailman herruus! En olisi itsekään uskonut...\nMuistathan, tuona pimeänä iltana, jolloin Marsin kentältä loimotti\npolttorovion tuli ja sinä saavuit kantotuoleinesi alas vuoren\nrinnettä.\"\n\nLivilla hymyili epämääräisesti: \"Niin, kultakypäräinen mies --\"\n\n\"Ja enkö vannonut sinulle, enkö alinomaa kirjoittanut, ettei voi\ntoivoa suurta, suurinta voittoa, ellei pane peliin koko elämäänsä ja\nmielenrauhaansa, tai ainakin toisten elämää? Luuletko, etten tiedä,\nkuinka vaikeata oli silloin yöllä kuunnella Drusuksen huutoa? Minähän\nolin palatsissa, minäkin. Tämä nousu on maksanut paljon ja on maksava\nedelleen, sillä... En ole sinulta salannut, että tämä on ollut\nminun puoleltani kirkas ja kylmä liikepuuha, tarjous, ja sinä taas\nolet ottanut sen vastaan. Mutta kuinka kallisarvoinen onkaan tulos!\nEi, nyt ei puhuta taideteosten ja kiinalaisen silkin ostosta! Minä\nen hanki sinulle myysialaisia hovipoikia, en väriaineita niinkuin\nennen, vaan keisarinnan diadeemin! Ja kunhan olen lähettänyt Apicatan\npois...\"\n\nMiehen kasvoja poltteli voimakas kiihtymys. Hän istui sillä tavoin,\nettä Livilla saattoi nähdä noiden syvällä palavien silmien mustan\nläikähtelyn ja kuperan otsan, joka oli ohimoiden kohdalta hiukan\npaisuksissa; prefektin suonet tykyttivät kuumeisesti. Innoituksen\nhetkenä tuo valkoinen ihmisnaamio muuttui toden totta miltei\nkauniiksi... Tarmoton leuka näytti työntyvän eteenpäin, piirteisiin\ntuli uudenlaista jäntevyyttä -- niistä kuvastui niin suuri, ponteva\nvoitonhimo, ne ilmaisivat niin rajua tahtoa, että ruhtinatar miltei\nvapisi. Ja hänen muistoissaan vaelsi kuvia mustavaippaisesta\nratsastajasta, kultakypäräisestä pretoriaanien päälliköstä, nöyrästä\nkeisarin suosikista, kyttyräselkäisestä hovimiehestä, hirviöstä,\nrakastajasta ja kruununhavittelijasta. Kuin hyvin kaukaa menneiden\nvuosien alta Livilla oli kuulevinaan oman äänensä: \"Oletko nähnyt\ntiikereitä? Jotakin hehkuvan ehdotonta, jumalallista kuuliaisuutta\neläimelliselle itselleen...\" Niin, tuo mies oli kaunis! Hän oli\nraivannut tiensä vaaksa vaaksalta ylenkatsottujen olentojen\nrumuudesta sellaiseen täydellisyyteen, joka on suotu vain kaikkein\nsuurimmille; näytti kuin tahto tässä tapauksessa olisi muovannut\nruumista. Ja ruhtinatar Livilla, joka itse puolestaan kykeni\najattelemaan ja elämään vain ruumiillaan, kääntyi kuin nastan varassa\nhäilyvä neula tuota magneettista olentoa kohti.\n\nValosydän tykytti, hautahämähäkin seitti huojui. Alaston nainen\nojensi hiukan käsivarttaan ja nosti raukeasti huulilleen maljan,\njossa oli kuumaa caldum-viiniä; lääkäri Eudemos oli antanut sekoittaa\nsiihen vihreistä kovakuoriaisista survottua jauhoa, joka nostattaa\nveren kiihkoa. Kenties tämä toimenpide oli tarpeeton, -- mutta\njotakin arastavan kylmää naisen ja miehen välillä kuitenkin oli.\nTuntui miltei kuin kolea liikesopimus olisi koskenut myös heidän\nyhdyselämäänsä. Vaikka kammiossa vallitsi kesän helle, Livillan\nkäsivarsissa kulkivat vilunväreet. Oliko se pelkoa? Nimettömien ja\nvielä kaukaisten mahdollisuuksien aavistusta? Hänenhän tarvitsi\nvain katsoa mustaa kirjelipasta tunteakseen kohtalonsa turvatuksi.\nJa jos toinen, saalistaja ja rakastaja, kuvitteli sitoneensa hänen\nranteensa, hänkin puolestaan oli sitonut Sejanuksen kädet.\n\n\"Minun on kuuma\", sanoi mies.\n\nHän tempaisi kaulavitjat irti niin rajusti, että solki rasahti,\nja riisui manttelin. Kun aluspuku vihdoin putosi hänen hikiseltä\niholtaan, nainen tuijotti ripsiensä varjosta hänen kuperaa rintaansa.\nSejanuksen kylkiluut näkyivät selvästi, ne olivat kohollaan aivan\nkuin rintalasta olisi muodostanut pullistuneen kilven. Ja kilpi\noli myös takana päin, -- hänen kyttyränsä. Ruhtinatar värisi. Hän\noli jonkin verran päihdyksissä kuumasta viinistä ja vilusta ja\nlemmenjauheesta. Varjojen kummitusmainen leikki tummilla seinillä\nkiihtyi. Holvin marmori eli omaa tiedotonta kivielämäänsä ja sen\nvihreät kiilteet säkenöivät pahaenteisesti. Vesikellossa suhisi\nvaahto. Unisesti, nukuttavasi... Kaartinpäällikkö tähyili Livillan\nsilmämunia, jotka kuulsivat ripsien alta. Ja tahtomattaan hän tuli\najatelleeksi kihokin myrkyllisiä mesikarvoja.\n\n\"Uuden kuun yö\", hymyili nainen raukeasti. Hän ojenteli veltosti\nalastonta ruumistaan. \"Tällaisina öinä mahla virtaa puun runkoja\nmyöten latvaan, siemenistä kurkottuu vaaleita versoja. Silmut alkavat\nelää ja meri nousee, nousee... Olen kuullut, että kelttien papit\nleikkaavat misteleitä pyhien tammien oksista. Heillä on valkoiset\nliinaviitat, heidän täytyy näyttää aivan haamujen kaltaisilta\nkuutamossa...\"\n\n\"Olet juovuksissa\", sanoi mies kylmästi.\n\nRuhtinatar huokasi: \"Voi olla. Tulehan jo... tule!\"\n\nSejanuksen kasvot vääntyivät aivan kuin hän olisi kokenut äkillistä\npahoinvointia. Raskas musta vuode notkui hänen silmissään,\nkäärmepylväät kouristelivat, sadat suipot eläimenkielet lipoivat\nilkeästi. Mies oli tuntevinaan, miten ne nuolivat hänen hikistä\notsaansa. Tietysti, -- kaikki oli vain haaveellisen valaistuksen\nsyytä, joka sai huoneen muuttumaan kylmien ihmishalujen haudaksi.\nHän katseli pöhöttyneitä vartalonmuotoja, jotka jälleen sukelsivat\nesiin kankaiden kirjailusta; näytti kuin Livillan oma ruumis olisi\nvaipumistaan vaipunut noihin Astarotin varjoihin ja yhtynyt niihin...\nNaisen silmissä oli pelkkää uuvuttavaa pilkallisuutta. Himon ja\nkuoleman haltijat kääntelivät mustia puukasvojaan kuparilamppua kohti.\n\nVihdoin prefekti sanoi käheästi: \"Sammuta valo. Heti kohta!\" Hän\nkuuli ruhtinattaren kujertavan naurun: \"Aina sama narripeli! Vai\npelkäätkö, että opin tuntemaan sinut kyllin hyvin, sinun ruumiisi?\nYhdentekevää-\" Sitten hän kohottautui hiukan ja puhalsi. Liekki\nsammui.\n\n\n\n\n2.\n\n\nPuolta tuntia myöhemmin Aelius Sejanus ratsasti mietteisiin\nvaipuneena keskikaupungille päin. Hänen jäljissään, muutaman askeleen\npäässä, tulivat Pinarius Natta ja Satrius Secundus hiirenharmailla\nhevosillaan; he olivat pidelleet suitsista prefektin ratsua ja\ntaluttaneet sen ennakolta sovittuun kadunkulmaan, kun päällikkö\npalasi linnasta.\n\nYö ja kuunpaiste herkensivät varmaankin prefektin sisäistä\nnäkövoimaa, sillä hän näki nyt selvästi oman hiipivän vallanhalunsa\netäisimpiin päämääriin. Kylmä tuulenhenki huuhtoi pois makuukammion\nlämmön, joka yhä poltteli aivan kuin syvältä hänen kasvojensa\nalta. Täyttymyksen yö! Arpa oli heitetty ja saalis odotti. Ei\nkuluisi kovinkaan pitkää aikaa siihen, kun hänen sormeensa painuisi\nhallitsijan sormus. Ja äkkiä hänestä tuntui niin rajattoman\nyhdentekevältä, pysyttelisikö Livilla hänen lähellään vai uppoaisiko\nja häipyisikö hänkin pois niinkuin Drusus oli häipynyt... Pelkkä\nvälikappale, joka sopivan hetken tullen viskataan syrjään!\n\nKun Sejanus astui talonsa eteishalliin, hän hiljensi tahtomattaan\naskeleitaan. Hän kulki tyhjien, puolihämärien salien läpi.\nPalveluskunnan huoneista kuului nukkuvien ihmisten huohotus ja joskus\nepäselvää valitusta, -- ikäänkuin imen vapauttamat sielut olisivat\näännelleet yöhön sopertavia rukouksia. Atriumiin levisi ohutta valoa,\nja valoa oli myös _peristyliumissa_, missä vahapuikkojen liekit\nlepattivat aeginalaisissa kynttilänjaloissa. Prefekti ei halunnut\nherättää Aeliaa. Sisar tarvitsi kauneusunensa. Ja kun Apicatan\nlaahustavia askeleita ei kuulunut, mies otaksui, että hänkin nukkui.\n\nHän astui pieneen kammioon, joka oli sisustettu tytön, Plautillan,\nmakuuhuoneeksi. Toinen lapsista, Marcia, oli jo kauan sairastanut\nhivuttavaa kuumetta, -- hänet oli toimitettu saamaan hoitoa\npohjoiseen ja hän tuskin palaisi ennen vuoden loppua. Mutta kun\nSejanus nyt hiipi askeleitaan hiljentäen ovesta kamariin, hän\nnäki Apicatan istuvan lapsen vuoteen vieressä. Vaimon pienet ja\nsurkastuneet kasvot näkyivät hädin tuskin varjoista. Yölamppu paloi\nvaisun sinisellä liekillä.\n\nMies sanoi tiukasti mutta kuiskaten: \"Ja sinä? Mitä _sinulla_ on\ntäällä tekemistä?\"\n\n\"Tulin vain valvomaan lapsen luo\", vastasi nainen arasti.\n\n\"Valvomaan? Mitä valvomista hänessä on? Vai kulkeeko hän muka\nunissaan...! Onko hän sairas?\"\n\n\"En tiedä\", huokasi Apicata. Ja tuo väsynyt huokaus, jossa tuntui\nrikkiraastetun, kiusatun elämän koko tylsä kärsimys, ärsytti miestä\nsielun pohjia myöten. Mitään sanomatta, kulmat rypyssä, hän meni\nvuoteen luo. Hän ei katsonutkaan Apicataan.\n\nPlautilla hengitti syvässä unessa. Lapsi nukkui pää taipuneena\nkouruista pielusta vasten, ja lamppu, joka heikosti valaisi lähimmät\nesineet, levitti hänen hiuksilleen ja otsalleen vienoa loistetta.\nSejanus kumartui vuoteen yli kuin nähdäkseen paremmin... Hänen köyry\nselkänsä kasvoi yhdeksi ainoaksi jättiläiskyttyräksi. Vaikka tytön\nsilmäluomet olivat ummessa, isä oli kuitenkin erottavinaan syvältä,\nsyvältä noiden sinertävien ihokansien alta tumman ja varhaisvanhan\nkatseen kysyvän valon. Plautillan huulet olivat puoliraollaan,\nniin että niiden välistä kiilsivät pienet etuhampaat. Kenties se\njohtui hämystä tai ehkä se oli harhaluuloa, mutta miehestä tuntui,\nettä noissa unen lukitsemissa lapsenkasvoissa sädehti yöllisen\nsiimeskasvin kauneus. Syvällä niiden sisässä, ohimoiden ja poskien\nontelossa, näytti palavan kuutamoinen sieluntuli. Plautillan\nhiukset kihartuivat kosteina; niistä uhosi unen ja yön tuoksu. Ja\nensi kerran elämässään Rooman pretoriaanien komentaja ja keisarin\nsuosikki katseli tällä tavoin vuoteessa nukkuvaa tyttöä, omituisen\nhajamielisesti ja samalla kiinteästi... Lapsi näytti vaistoavan isän\nläsnäolon uneensa. Hänen huulensa vavahtivat, niiden välistä pusertui\nsoinnuttomia sanoja:\n\n\"Kore...! Kirk... ka... hasti hohtaa yö... Lilja-kentät hu... ma...\njavat...\" Plautilla liikutti kuin raskaasti ponnistaen hervottomia\nsormiaan.\n\n\"Mitä tuo tahtoo sanoa?\" kysyi Sejanus matalalla äänellä ja\nkohottautui.\n\n\"Hän uneksii\", jupisi Apicata.\n\n\"Uneksii? Mitä hän mahtaa uneksia? Ja mitä oikein merkitsee tuo\n'Kore?\"\n\n\"Hän kai näkee unta tytöstä, joka vaipui maan alle\", sopersi nainen.\nJos Sejanus nyt olisi voinut nähdä vaimonsa kasvot, ne olisivat\nnäyttäneet entistä enemmän säikähtyneiltä; ne ikäänkuin kutistuivat\nhyvin pieniksi tässä varjojen täyttämässä huoneessa, aina kun mies\njotakin sanoi.\n\nKaartinpäällikkö pälyili epäluuloisesti sille taholle, missä Apicata\nistui ryppyiset kädet helmassaan. \"Niin, aivan oikein, muistan.\nTarina Persefonesta ja Pluton mustasta parivaljakosta. Merkillistä,\nettä kuoleman jumala on samalla myös kullan jumala! Mutta onko joku\nkertonut hänelle tuon lorun --?\"\n\nApicatan henkeä ahdisti. \"Minä tulen puhuneeksi yhtä ja toista,\nsillä täytyyhän hänen mieltään jollakin ilahduttaa, hän on kaiket\npäivät ypöyksin. Olen lukenut hänelle runoja ja satuja\", hän kuiskasi\narasti. Naisen matalassa puheessa oli niin selvä väsyksiin ajetun\neläimen huohotus, hänen kuiskauksessaan oli niin paljon rukousta,\nettä terävä vastaus, joka pyöri Sejanuksen kielellä, jäi sanomatta.\nJa mitäpä hän olisi voinut vastata? Eihän hänellä ollut mitään valtaa\nPlautillan unennäköjen yli... Jostakin selittämättömästä syystä\nlapsen unipuhelu ja Apicatan sanat kuitenkin herättivät hänessä\nhämärää tyytymättömyyttä. Hän ei oikeastaan itsekään ymmärtänyt,\nminkä vuoksi. Hän siirsi tuikkivaa yölamppua hiukan kauemmaksi\nvuoteen luota, ennenkuin poistui ja jätti naisen valvomaan kammioon.\n\nMennessään tablinumiin, yksin ollessaan, pretoriaanien komentaja\ntunsi yhä sydänalansa tienoilla epämukavan tunteen. Hänen kasvonsa\nhöltyivät jonkin verran; kireä ilme suun ympärillä ja nenänsyrjillä\nhellitti. Hän istui hiljaisessa työhuoneessaan niinkuin usein\nennenkin sydänyöllä, milloin ei saanut unta. Ei, hän ei halunnut\ntärvellä kirkasta järkeään tohtorien yrteillä ja unijuomilla. Hän\nyritti ajatella kaikkia tämän illan, tämän yön tapahtumia, mutta\nLivillan makuukamari ebenpuisine vuoteineen liukui nyt jonnekin\ntaemmas. Sen sijaan mies näki vaaleat pikkutytön kasvot, ne näyttivät\nleijailevan syvällä varjojen keskellä. Ne olivat kuin yökukkien\nterälehdistä muodostettu lamppu, jossa kytee hiukan, vain hiukan\ntulen kuultoa. Kummallisen hauraat ja kauniit kasvot.\n\nOlihan tosin tapahtunut ennenkin, että isä oli nostanut tyttären\nsyliinsä ja katsellut hänen siroja piirteitään, tai sitten,\nhe olivat käsi kädessä kulkeneet puutarhassa tai istuneet\nkantotuolissa matkalla Tarquiniaan. Lapsen kasvojen oli täytynyt\nsyöpyä hänen mieleensä, vaikka niitä olikin aina verhonnut hänen\noman hajamielisyytensä hämy... Olenko minä, isä, tässä tapauksessa\njollakin tavoin lyönyt laimin hänen kasvatuksensa? kysyi Sejanus\nitseltään. Ja ansaitsivatko nuo molemmat lapset, Plautilla ja\nMarcia, mitään erikoisempaa kasvatusta? Niin, Marciasta oli kyllä\npidetty huolta, sillä isähän oli toimittanut hänet parantumaan kauas\nAlpeille. Mutta tämä toinen?\n\nSiinä nojaillessaan työistuimen patjaa vasten Sejanus näki mielessään\nsen ikävuosien välimatkan, joka oli kasvanut puutarhassa taapertavan\nlapsen ja nukkuvan tytön välille. Se kasvoi yhä, se oli aina\nkasvava. Ei käynyt kieltäminen, hänen rintaansa paisutti isällinen\nylpeys tytön sulouden vuoksi, vaikka siihen yhä sulautui nimetöntä\napeutta. Tuo kauneus oli joka tapauksessa niin hentoa, että sen\nkypsymistä sieti pitää silmällä. Tähän saakka Aelius Sejanus oli\noikeastaan kiinnittänyt kaiken toivonsa kasvattisisareen, jolle hän\nhalusi ylhäissukuista miestä ja suuria myötäjäisiä; mutta Plautilla\noli toista maata. Kenties hänen kalpeutensa johtui isän kasvojen\nkalpeudesta. Oikein terve ei hänkään ollut, sillä hänen nilkoissaan\noli silloin tällöin särkyä.\n\nHiljaisuus oli syvä. Kuitenkin Sejanus oli kuulevinaan poppelien\nkahisevan rauhattomasti puistossa. Yksinäinen mies istui kaikkien\netruskilaisten maljojensa, pronssikuvien, lippaittensa keskellä pää\nraskaana. Hän mietti, mietti... Mutta hänen ajatuksissaan ei nyt\nollut oikeata voimaa, varmaan hän oli lopen väsynyt. Hän katseli\nhyvin välinpitämättömästi papyrusta, johon palkatut urkkijat olivat\nmerkinneet neljän entisen konsulin ja preetorin nimet: Lucanius\nLatiaris, Porcius Cato, Petilius Rufus ja Marcus Opsius sekä lisäksi\nsairas ritari Titius Sabinus.\n\nKaartinprefektillä ei ollut näistä miehistä mitään selvää mielikuvaa\nyön pitkinä tunteina. Hänen ajatuksensa harhailivat rauhattomina\ntakaisin hämyiseen makuukammioon. Hän kysyi itseltään • Mitä länsi\nuneksii? Mitä hän mahtaa nähdä --?\n\n\n\n\n3.\n\n\nPlautillan unen laita on näin:\n\nPieni tyttö kulkee humisevassa metsässä, jossa käy tuskin lainkaan\ntuuli; ja lehdet ja latvat suhisevat kuitenkin salaperäisesti.\nTummat, hyvin tummat ovat tuon metsän puut... Niiden runkoihin osuu\njoskus heikkoa valonkajastusta. Metsä on hänelle jo monista unista\ntuttu; se alkaa juuri uneenvaipumisen kynnykseltä, hän tietää monina\niltoina tulevansa suoraan sinne. Hänen jalkansa koskettavat vain\nporrasta, jota aikaihmiset eivät tunne, ja silloin tuntuu aina kylmä\nvärähdys kipeissä nilkoissa... Puut ovat joskus kuin suuria humajavia\noliiveja tai toisinaan poppeleita. Ne voivat vaihtaa muotoaan niin\nhaaveellisen nopeasti, että tuskin huomaa muutosta. Niin kauan kuin\nPlautilla voi muistaa, unen irtonaisten näkyjen leikki on alkanut\naina samalla tavoin: kun hämy peittää huoneen, kun esineistä nousee\nyön tuntu ja oksa kolkuttaa ikkunaan, kun seinissä käy rapina ja\nritinä, hän onkin jo vaeltamassa sinisille liljakentille... Ja hänen\njäljissään tulee toisia tyttöjä, mutta heidän kasvonsa häämöttävät\nniin epäselvästi metsän varjoista. Jollakin kohtaa he loittonevat\nkokonaan --\n\nHumina ei milloinkaan täysin lakkaa. Se on kuin syvää matalaäänistä\nsoittoa vuoren onkalossa. Ei ole oikein yö eikä päivä, mutta kuu\npaistaa silti kirkkaasti, -- niin heleästi, että tyttö näkee virran\nkuumottavan vastarannan mustat poppelit ja sumuisen tasangon suurine\nliljoineen. Hän on matkalla syvemmälle unimaahan. Nämä ovat illan\njälkihehkun kenttiä, Plautilla on ammoin löytänyt mutkattoman\noikotien niiden poikki etäiseen metsään. Kaikki on niin kummallisen\nsuljettua ja viihdyttävän hellää, aivan kuin hänen omat jalkansa\nkuljettaisivat häntä kauas syntymänedelliseen hämyyn. Niityt,\nkasteinen ruoho ja kuunvalo ovat hyvin selviä -- hän näkee ne samalla\ntavoin tarkasti kuin kuulee tuon humajavan matalan unimusiikin.\n\nHän pelkää korskuvia hevosia. Mutta ne seisovat aivan jähmettyneinä\nkuutamossa, molemmat etujalat hiukan kohollaan ja kultaiset\nsilmälaput kimaltaen. Sen jälkeen siinä ei enää olekaan valjakkoa ja\nvaunuja.\n\nPoissaolon mailla on muuten vaeltamassa paljon ihmisiä. Toisilla on\nhyvin tummat vaatteet mitä kalleimmasta silkistä ja toisilla jotakin\nepäselvästi kullanvälkkyvää. Mutta kaikkein useimmat ovat pukeutuneet\nsinisiin pukuihin, niinkuin pieni polku, kuunpaiste ja liljatkin ovat\nsinisiä. Sinistä on myös syvä, kumea unisoitto, joka ei ala eikä\npääty. Ja kuitenkin Plautilla tietää, että tuo _toinen_ ääni kohta\nkaikuu, että sen täytyy ruveta soimaan jostakin syvältä, syvältä...!\nJa uneen kuuluu, että hän aluksi pelkää sen alkavan soida. Koko hänen\nsielunsa on täynnä ahdistusta, hän ei vielä tahtoisi, hän haluaisi\ntanssia näillä kentillä --\n\nHäntä vastaan tulee -- on tullut jo monina öinä -- suuri joukko\nihmisiä. Tulee kokonaisia soittajaseurueita sistrumit ja harput\nkäsissään, tai nuoria naisia, jotka puhaltavat huiluja. Tämä tienoo\non eräänlainen kauttakulkupaikka. Yö yöltä, kun auringonjumalan\npunainen valolaiva on ääneti solunut pimeyteen, nukkujat vapautuvat\npäivän huolista, sen köyhästä äärellisyydestä tullakseen tänne,\nmissä vallitsee mahdollisuuksien äärettömyys. Vain unessa prefektin\ntytär on kohdannut 'ne', joilla on varma kotipaikkansa yössä: Mustan\nMiehen, punalakkisen herra Purppuran ja viimeisen yötunnin talossa\nasuvan lyhdekruunupäisen naisen. Sininen valo sädehtii, virran\nvuolteet pauhaavat kumeasti -- Joinakin hetkinä, jos nyt uneen\nvoidaan lainkaan soveltaa ihmisajan mittaa, Plautillalla on tunne,\nettä hän voisi helposti palata, kunnes olisi yön portaan kohdalla ja\nastuisi takaisin valvemaailmaan. Mutta hän ei halua sitä.\n\nTanssikuorot menevät ohi ja laulavat, mutta mitään ääntä ei kuulu...\nSyvällä metsässä väijyy punahattuinen herra Purppura, jonka kasvoilla\non ankara ilme ja puvun liepeissä hopeakulkusia; mutta onneksi hän ei\nhuomaa Plautillaa. Sininen valo hehkuu ja pienen tytön sydän tykyttää\npelosta.\n\nUnimaassa on kaikella ikäänkuin kahdet kasvot. Kuutamo ei ole oikein\nkuutamo eikä punahiippainen mies se, mikä hän näyttää olevan, sen\nenempää kuin Plautilla itsekään. Kaikki vaihtuu kummallisesti...\nMutta olisi hupsua ajatella, että virran humua ja liljakenttiä\nei ole olemassa! Ne pysyvät aina paikoillaan, ja samoin tuo syvä\nurkujenääni... Ruohikosta kihoaa yön haju. Se on tuoksua, jota ei\nvoi tuntea päivän aikaan maan päällä ja silloin kun on valveilla.\nKun luomet ummistavat, tulee ilmi niin monia merkillisiä seikkoja.\nJa päivisinkin, jos Plautilla menee tyhjään makuukammioon ja sulkee\nsilmänsä ja vaeltaa ajatuksissaan takaisin kuutamoniityille, hän\nnäkee selvästi tanssijoiden ja soittajien mykät, liitelevät kuorot.\nKannetaan harppuja, joiden kielet eivät ollenkaan helähdä, ja maljoja\nja ruokauhreja kuin hautojen vainajille. Yön virran lähellä kulkee\nnuorukaisia, joiden kaulassa on merenpihkahelmiä; heidän hiuksensa\nvaluvat korvallisille tammina kuin viinirypäleet, ja ohimokutreihin\non työnnetty sininen myrtinlehvä. Sitten kaikki taas häipyy. Vain\nsädehtii, sädehtii --\n\nJa niin alkaa toinen ääni kaikua! Vaikka kuutamosoitto humisee\nraskaasti, pieni tyttö kuulee sen selvästi, -- on kenties aina\nkuullut, jo hyvin kauan sitten. Lumottuja ja ihmeellisiä säveleitä,\njotka kumpuavat syvältä yöstä. Se tekee kipeätä niinkuin pistos,\nmutta häntä vetää sille taholle, hänen jalkansa kulkevat yhä\nnopeammin, yhä nopeammin. Ja jos hän oikein kuuntelee taota\nsalaperäistä kutsua, hän ei enää kuule mitään muuta. Valittavana ja\nkimaltavana tämä soitto täyttää koko unimaan. Onko se onnellista\nvai onnetonta, sitä hän ei tiedä, mutta unessaan hän tuntee, että\nse lupaa jotakin rajattoman hyvää hänelle... Ikinä eivät minkään\npäivämaailman soittimen äänet kajahda yhtä puhtaasti kuin tämä\nunisoitto. Ja yhä kerkeämmin Plautilla menee sinne päin --\n\nSyvyydessä missä viljanjumalatar istuu tähkäpäät hiuksissaan, sini\non majesteettisempaa, puhtaampaa kuin muualla. Siellä on vastassa\nmyös soittaja, isä. Isän kasvot ovat hyvin kauniit, hänen pukunsa on\nsysimusta niinkuin kuolemalla. Ja pikku Plautilla rakastaa isää --\n\nPlautilla ei suinkaan ensi kertaa vaeltanut noilla yöloistoisilla\nmailla.\n\nMonina aamuina hän muisti herätessään yksityiskohtia, jotka ikäänkuin\nliukenivat päivän hälyyn ja valoon, -- milloin punalakkisen miehen\ntai tummapukuisen soittajan tai kuorot. Säveltä oli paljon vaikeampi\nmuistaa; se vaikeni juuri heräämisen rajalla. Mutta oli päiviä,\njolloin tyttö ikäänkuin kuulosti sitä, sillä hänet saattoi vallata\naavistus, että se voisi kajahtaa yht'äkkiä ihmispuheen alta.\nTavallisesti hänen päätään särki herätessä. Silloin hänen otsalleen\nsidottiin kylmä kostea kääre ja hän makasi myöhään keskipäivään\nhiljaa hengittäen, tummat silmät oudon vakavina.\n\nKun Plautilla oli täyttänyt seitsemän vuotta, isä otti hänet mukaansa\nmatkalle Tarquiniaan. Tästä retkestä oli kulunut jo pitkiä aikoja,\nja kaikki tuo, mitä lapsi oli nähnyt tai kuullut siellä puhuttavan,\noli osittain haihtunut hänen muististaan... Isä istui juron näköisenä\nkantotuolissa ja lapsi katseli hänen kasvojaan sivulta. Isän kasvot\nolivat kovin kalpeat, mutta ne eivät olleet rumat; Plautilla tunsi\nkummallista kiintymystä niihin. Ja kun orjat olivat kompastua tiellä\nviruvaan kivipalkkiin, kun kantotuoli vaarallisesti heilahti, isä\nhymyili ja tarttui suurella kädellään hänen pieneen käteensä. Nuo\nkaksi kättä -- lämmin ja viileä -- pysyivät sitten yhdessä koko\nmatkan ajan, vaikka kämmenet hiostuivatkin.\n\nVanha, maan tasalle hävitetty Tarquinian kaupunki sijaitsi ylhäällä\nvuoren rinteellä. \"Sinun tulee tietää, että tämä on meidän heimomme\nkotitienoota\", sanoi isä kuin ajatuksissaan, ja hänen valkoisiin\nkohotettuihin kasvoihinsa ilmaantui kireitä ryppyjä... Mutta\nPlautilla katseli ympärillä leviävää kuolemanseutua, johon matalalla\nvyöryvistä pilvistä ajoittain lankesi varjoja. Ruoho vihersi keväisen\nheleästi, pienet vaaleansiniset vuorihyasintit kukkivat. Täällä\nkasvoi myös suuria vuokkoja, joiden silkinhieno teriö oli violetti,\nmutta joissa oli sysimustat eikä keltaiset heteet. \"Tämä on minun\nkansani _nekropolis_\", sanoi isä. Plautilla kysyi: \"Mitä merkitsee\n_nekropolis_ --?\"\n\nKun isä vastasi, että sillä sanalla tarkoitetaan vainajien kaupunkia,\nerikoista kuolleille pyhitettyä aluetta, tyttö suuntasi kullanruskeat\nsilmänsä miehen huuliin. Hän näytti ikäänkuin lukevan niistä jotakin\nsalaisuutta, sanomatta jäänyttä. Täälläkin, kirkkaassa kevätvalossa,\nPlautillan kasvot olivat ihmeen kalpeat ja samalla hohtavat aivan\nkuin vaalea kukkalamppu, jossa kytee valoa.\n\nHe astuivat matalista oviaukoista syvälle maan alle. Oli aivan\nkuin päivä olisi vaihtunut äkkiä yöksi, ajatteli Plautilla. Isä\niski tulta, ja liekki rupesi heikosti tuikkimaan, mutta kesti\ntovin, ennenkuin lapsen silmät tottuivat mustaan pimeyteen... Vasta\nvähitellen ne alkoivat erottaa hautakammioiden ääriviivoja ja katon\nkulmia, haaveellisesti liikkuvia olentoja, joista toiset lepäsivät,\ntoiset näyttivät tanssivan. Kaikkialla haudan hajua ja huokuvaa\nkylmyyttä. Liekin valo oli vaisua kuin kuun paiste sydänyöllä.\nKun isä kysyi: \"Näetkö mitään --?\" Plautilla nyökkäsi, nieleskeli\nepämääräisen pelon vallassa ja koetti tähdätä katseensa syvälle\npimeyteen. Nämä kuolleiden salit eivät olleet kovin korkeita. Ja\nkuitenkin pienestä tytöstä tuntui kuin katto voisi minä hetkenä\ntahansa kohota mitattomiin, aina taivaaseen asti, aivan kuin jonkin\nvoiman tai soiton kantamana. Tähän mielikuvaan liittyi ahdistusta.\nHän tahtoi painautua lähemmäksi isää, kuulla isän hengityksen; liekki\nlepatteli kuitenkin, ja sen valossa Plautilla näki turvallisen\nahtaat kammiot. Vain äänten kaiku, askelten kumu, kuiskaus, henkäys\nsai kaiun kiirimään, niin että pieni hautaholvi joskus tuntui\nsuunnattomalta onkalolta.\n\nOli niin syvän hämärää, että tyttö saattoi pikemmin aavistaa kuin\nnähdä... Joka tapauksessa, nuo lepäävät ja liikkuvat olennot olivat\npelkkiä seiniin maalattuja kuvia. Rauhaton liekki sai ne häilymään\nsamalla tavoin kuin vihreät hevoset ja punaiset ratsastajat isän\ntyöhuoneen kummallisissa, vanhoissa maalauksissa. Kalkituilla\nhaudanseinillä vaelsi pitkiä kulkueita, tummia ja jumalallisen\nkauniita nuorukaisia, joilla oli vaaleat pellavapuvut, usein\nkaksinkertaiset helmivitjat kaulallaan. Vai oliko tuo ja tuo\ntuossa vain hometahra? Näkyikö siinä pään sivukuva, kalpeat ja\nylöskääntyneet kasvot...? Plautilla ei nähnyt oikein tarkoin.\n\nAinakin kolmessa hautaholvissa, joihin he astuivat suoraan\nsädehtivästä maanpäällisestä keväästä, oli kuvattuna tätä unikansaa,\nuni-ihmisiä. Neitojen ja poikien mykät, värikkäät parvet etääntyivät\nmilloin ovea, milloin peräseinää kohti kuin jonkin hyvin kaukaisen\nja aivan äänettömän huilun soidessa. Ja kuitenkin tuon soiton täytyi\njossakin kaikua, -- ehkä sen kuulivat vain ne, jotka oli haudattu\ntänne! Plautilla katseli miettivin silmin vaaleita olentoja. Hänen\nmieltään ahdisti. Häntä lumosi tämä menneisyyden hämy, maalausten\nihmeellinen välkähtely, kuorot, uhrikulkueet ja raskaat varjot holvin\nnurkassa. Hänen mieleensä hiipi epäselvä ajatus: Mahtoiko isä nähdä\nsamalla tavoin kuin hän näki? Ajatteliko isäkin etäistä musiikkia,\nkun hän kohotti lamppua ja katsoi...?\n\nVihdoin tyttö pusersi miehen kämmentä ja hänen äänensä oli ohut kuin\nhenkäys: \"Mitä varten nuo ovat tuossa? Minne he kiiruhtavat...?\"\n\nIsä vastasi kuivasti ja selkeästi: \"Sinun pitää muistaa, että me\nolemme sukuhaudassa. On ollut tapana, näillä tienoin ja samoin\nVolsiniissa, että arvokkaille vainajille louhittiin oma hautansa\nja sen seiniin maalattiin juhlia ja hevosia ja huilunpuhaltajia,\njoita hän oli eläessään suosinut; nämä kuvat luotiin ilahduttamaan\nkuolleita.\"\n\n\"Onko vainajilla iloa?\" kysyi Plautilla suurin ihmettelevin silmin.\n\"Eiväthän he voi nähdä.\"\n\n\"Se oli vain vanha tyhmä tapa\", murahti Sejanus odottamattoman\ntuimasti. Vaikka hänen äänensä oli tyly, seinät kaikuivat kuitenkin\nihmeen soinnukkaasti, ikäänkuin ne olisivat vastanneet miehen ääneen\nomalla salaperäisellä säveleellään. Tyttö kuunteli sitä kauan\naikaa, tutkiva ilme silmien tienoilla. Hän oli liian pieni sitä\nymmärtääkseen, mutta nämä ammoin sitten hävinneen elämän haamut,\nmaanalaisten salien mykkä varjojenjuhla, idättivät syvällä hänen\nsydämessään unen ja epätodellisuuden janoa. Se oli kuin vaalea\nliljanverso muuten pimeässä huoneessa. Se kasvoi. Ja Plautilla itse\nkaikkein vähimmin kykeni ilmaisemaan sen, pukemaan edes selväksi\najatukseksi.\n\nSitä paitsi häntä myös huvittivat rikkaiden vainajien kuvat arkkujen\nkansilla. Ne lepäsivät useimmiten pää kyynärpäätä vasten, niiden\nkasvoilla oli tyhjä, tylsä ilme, ja ruumis oli suhdattoman pieni\npäähän verrattuna. Samoin taistelukohtaukset. Oli joukko tummin\nvärein maalattuja kalkkitauluja, joissa kulki valkoisia naisia\njättämässä hyvästejä sulhasilleen; ruskeita miehiä ja vihreitä tai\nsinooperinpunaisia sotaratsuja. Isä selitti, että eräs näistä --\nhautakammioita oli kaiken kaikkiaan yli puolensataa -- oli hyvin\narvokas vanha muistomerkki, sillä se oli maalattu holvinlaastiin\nenemmän kuin viisi vuosisataa sitten, kun Etrurian heimot nousivat\nepätoivoiseen taisteluun hyökkääjiä vastaan; Plautilla näki siinä\nkomean vanhan naisen jättämässä hyvästejä sotaan kiiruhtavalle\npojalleen ja miehelleen. Joskus liekki valaisi pullovatsaisia\nnukkuvia miehiä, ylimyksiä, jotka olivat kylläiset syömisestä\nja juomisesta, pahoja henkiä, joilla oli linnun nokka, mustia,\ntulenkarvaisia, tuoreen ruohon ja ruiskaunokin värisiä satuolentoja.\nSen lisäksi hän ihastui erikoisesti täytekoristuksiin -- ihmeellisiin\neläimiin ja palmetteihin, jotka oli maalattu milloin minkin tyhjän\ntilan peitteeksi. Jos hän vain olisi nähnyt selvemmin --!\n\nMutta vanhan kuolemankaupungin pimeät salit jykevine pilareineen\neivät laskeneet sisään auringonvaloa. Piti liikkua vain lampun\nsavuavassa hohteessa.\n\n\n\n\n4.\n\n\nToiveemme ja luottamuksemme kohdistuvat useimmiten ihmisiin, jotka\ntietämättään pettävät meidät, sen vuoksi, että he ovat sisimmältään\nniin toisenlaisia kuin miksi heidät kuvittelemme. Omaa laatuaan\nvastaan, olipa se sitten hieno tai karkea, he eivät voi tehdä\nväkivaltaa. Ja tästä johtuvat suurimmat kärsimykset maan päällä,\nsamoin kuin suurin onnikin. Sillä vain sokaistuna ihminen voi olla\ntäysin onnellinen tai onneton.\n\nAelius Sejanus oli eräästä ajankohdasta alkaen -- vaikeata osoittaa\nsitä täsmällisesti -- alkanut lähestyä tytärtään. Hajamielinen ilme\nhänen kasvoillaan ei ottanut hävitäkseen; se levisi niille milloin\nhän oli yksin työhuoneessaan, ja sen saattoi huomata myös lyhyiden\naterioiden aikana, jolloin perhe kerääntyi pöydän ääreen. Muuten hän\noli tähän aikaan mies parhaissa voimissaan. Hän ei ollut koskaan\nsairastellut, selkävaivaa lukuunottamatta, jota hän kantoi kuin\njotakin nöyryytyksen merkkiä kouluvuosien ajoilta. Se oli kylläkin\nmonin verroin kostettu ja se kostettaisiin vielä satakertaisesti,\nhän mietti itsekseen. Hänen valkoiset kasvonsa, joiden silmäkuopissa\nläikkyi musta tutkiva katse, olivat käyneet tarmokkaamman näköisiksi\nsen jälkeen kuin _imperator_ oli lähtenyt Caprille. Heikko leuka\ntyöntyi entistä varmemmin eteenpäin, ohimot silisivät, otsa kaareutui\nylpeästi hiusrajaa kohti. Hän käytti, niinkuin aina ennenkin,\nvaatimattoman tummia pukuja, kultaista kaulaketjua ja orvokinmustaa\nvaippaa, ikäänkuin olisi halunnut kaupungin ensimmäisenä miehenä\nantaa esimerkin kaikille toisille. Poppelien ympäröimässä talossa\nmeni ja tuli tähän aikaan lähettejä, suosikkeja, klienttejä,\nkorkeita virkamiehiä, ritariston ja aatelin edustajia, sillä\nkukaan ei nykyisin epäillyt hänen mahtavuuttaan. Mennä sanomaan\ntuolle hiukan synkälle miehelle jokin varomaton sana! Jo ajatuskin\nkauhistutti. Hän ei ollut enää pelkkä Castra Praetorian päällikkö,\nhänen voimanmerkkinään ei ollut ainoastaan heläjävä kypärä, ei, vaan\nkeisarillisten kuriirien valvonta kuului hänelle, ja se antoi miltei\nrajattomat valtuudet kaupungin hoidossa, ellei Tiberius erikoisesti\nmäärännyt toisin. Ja kun hallitsijan julkinen kirjeenvaihto kävi\nSejanuksen käsien lävitse, ei ollut syytä kuvitella, että tämä mahti\nvähentyisi.\n\nUsein yksinäisinä hetkinään Sejanus kysyi itseltään, mitä varten hän\nei raivannut tietään vieläkin suoremmaksi, mikä hänet yhä pakotti\nnoudattamaan erinäisiä menneisyyden tottumuksia. Sillä menneisyys,\nse oli nyt peruuttamattomasti eletty ohi; hän oli kulkemassa suurta\nvoittoa kohti varmemmin kuin ikinä kukaan suvustaan.\n\nHänen nuoruutensa hairahdus, avioliitto kivulloisen vaimon kanssa,\noli eräs noista turhista, hankaloista jalkaketjuista. Hän raahasi\nmuassaan tätä riippuvaisuutta, vaikka täytyi sanoa, ettei kahle\nerikoisemmin painanut. Tottumukset! Muodollisuuksien säilyttäminen!\nApicatan suhteen hän epäröi ja kiusaantui, sillä jos kaikki muu\ntotteli ja toteuttikin hänen salaisia tarkoitusperiään, vaimo oli\nkuin tien poikki makaava ilkeä paasi. Apicatalla ei ollut lainkaan\ntarpeellista kunnianhimoa, tuskinpa edes luonnollista ja tässä\nmaailmassa välttämätöntä itsekunnioitusta; kaikenlainen kohoamisen\ntarve oli hänelle aivan vierasta. Ei niin, että vaimo olisi pettänyt\nprefektin toiveet, koskapa mies ei ollut milloinkaan perustanut\ntuon naisen varalle mitään laskelmia. Mutta nähdä aina, alati tässä\nhuimaavien suunnitelmien talossa tylsä, nöyrä ihmishyönteinen,\nkuunnella laahaavia askeleita ja katsella säikähtyneitä kasvoja --!\nApicata oli kuin perinpohjaisen epäonnistumisen elävä muistopatsas.\nHän ei näyttänyt huomaavan mitään, mitä hänen ympärillään\ntapahtui, ei uuden kylpylän rakennustöitä, ei perheen rikkauden ja\nmahdollisuuksien kasvua, ei miestään, ei lapsiaan. Ainoa, mihin hänen\nhuolenpitonsa kohdistui, oli milloin missäkin hänen sairaan ruumiinsa\nhermossa tuntuva särky.\n\nJa jos Sejanus alentui kysymään häneltä jotakin, vastaus oli raukean\nveltto: -- \"Kuinka _minä_ voisin siinä asiassa päättää...?\" tai:\n\"Sehän on kokonaan _sinun_ vallassasi...\" Että ihminen voi käydä noin\nkuuroksi kaikelle muulle paitsi omille vaivoilleen! ajatteli Sejanus.\n\nPrefekti puolestaan oli näinä vuosina vireämpi, kaukonäköisempi\nkuin koskaan. Hänelle ei ollut olemassa vain nykyhetkeä, --\nnykyisyys merkitsi astinlautaa tulevaisuuteen, jota hän lähestyi\njatkuvasti kuin leikiten. Kauan sitten uneksitun suunnitelman rohkea\ntoteuttaminen oli nyt huumaavan lähellä, ja hänen uskottunsa Pinarius\nNatta ja Satrius Secundus arvasivat sen varmaankin, vaikka hän ei\npuhunutkaan siitä mitään. Oli vain vielä rakennettava eräitä tärkeitä\nvallituksia, ellei muun vuoksi, niin ainakin vastahakoisen ylimystön\nesteeksi. Sejanuksen eräänä panoksena oli aina ollut kasvattisisar\nAelia. Istuessaan öisin työkamarissaan hän antoi mahdollisten\navioehdokkaiden rivin vaeltaa ajatustensa halki; siniverisiä,\nrikkaita sulhasia, joista joku ennenpitkää korjaisi häävuoteeseen\nmakeisia imeskelevän sulottaren! Mutta entä toiset? Entä molemmat\npikkutytöt? Ja prefektin rintaa vihlaisi epämääräinen pettymys,\nmilloin hän ajatteli Plautillaa tai Marciaa.\n\nKun hän jonakin aamuna tapasi Aelian päivänpaahteisessa puutarhassa,\nhän katseli tutkivasti tämän aivan liian pyylevää olemusta. Ei käynyt\nkieltäminen, -- konsulivainajan tytär alkoi jo olla yhtä turpea kuin\nOthon vaimo Albia Terentia. \"Kuinka kauan sinä oikein mahdat aamuisin\nnukkua?\" kysyi Sejanus. \"Ja tuo sinun ylenpalttinen syömisesi...\nEniten minua kiusaa, että olet niin välinpitämätön, kun sinun pitäisi\nhiukan ajatella omaa tulevaisuuttasi. Poimit kirsikoita ja ahdat\nitsesi täyteen hunajaleipiä. Jonakin kauniina päivänä sinä kuitenkin\ntottelet minua, minä valitsen sinulle miehen, tahdoitpa tai et!\"\n\nKasvattisisar nauroi kujertavasti. Hän ei tapansa mukaan vastannut\nmitään, mutta Sejanus ajatteli lievän harmin vallassa Aelian\nlempiorjaa Epafroditosta, joka muuten oli jo aikoja sitten toimitettu\npois talosta, ja hänen monia mahdollisia seuraajiaan. Niin, sisaren\nneitseydestä ei ainakaan ollut sanottavampia takeita!\n\nYön hetkinä, jolloin kukaan ei ollut häntä näkemässä, prefekti\nnojasi otsansa rystysiä vasten ja vaipui miettimään... Toivojen ja\nhalujen perunkirjoitusta, tuhansien lankojen hidasta mutta varmaa\nkehräämistä. Hän hallitsi. Hän käski, ja välikappaleet tottelivat\nhänen tahtoaan. Vuosi vuodelta hänen ystäväpiirinsä oli sekin\nkasvanut, orjamaisten aatelismiesten piiri, jota hän nykyään saattoi\nkomentaa kuin palvelijoitaan. Ja erikoista iloa Sejanukselle tuotti\najatus, että tähän seuraan kuului myös ritari Fusius Geminius,\njonka vaimo oli leskikeisarinnan suosikki. Iskua ei ainakaan\ntarvinnut pelätä _siltä_ taholta! Mahtava suosikki oli kaikin tavoin\nvarmistanut asemansa, missä suinkin saattoi sitä lujittaa, -- myös\nAugustuksen entisessä huvilassa, johon iäkäs vehkeilijätär oli\nasettunut viettämään loppuikäänsä. Ja eivätkö langat sitä paitsi jo\nluisuneet Livia Drusillan käsistä? Hänen kuolemansa ei voinut olla\nkaukana.\n\nTietenkin hovissa ja senaatissa ilmeni vastustusta, ainakin\nvastahakoisuutta. Mutta se ei tullut vanhojen sukujen taholta,\nsillä enimmäkseen nämä pysyttelivät viisaasti vaiti, kenties sen\nvuoksi, että heidän verissään eli niin voimakas ylemmän käskyvallan\nkunnioitus; ja olihan caesar jättänyt suosikilleen kutakuinkin\ntäydelliset valtuudet. Mutta prefekti ajatteli Memmius Regulusta,\njoka turhaan yritti salata vihaansa niinkuin marakatti kätkee\nmakeisia poskiinsa, ritari Sabinusta ja hänen pientä ystäväpiiriään.\nTuohon vastapuolueeseen kuului myös ylhäinen, rikas Appius Silanus\nperheineen, mies, joka oli aikoinaan ollut naimisissa Postumuksen\nlesken. Aemilian, Julillan tyttären kanssa. Olisi sanomattoman\nhelppoa kääntää Tiberiuksen epäluulot sille taholle! Ja Sejanus tiesi\nhyvin, että vaikka hän itse oli valmis nauramaan pelkälle salaliiton\nmielikuvallekin, hänen oma valtansa perustui keisarin ihmispelkoon,\npaisui ja kasvoi sen mukana... Eikö hän ollut jo manannut Caesarin\neteen monta mustaa aavetta? Olemattomia puolueita ja kuviteltuja\npetoksia? Caesar pelkäsi Agrippinaa ja hänen ystäviään, hän pelkäsi\nGermanicuksen entisiä asetovereita, hän oli valmis pelkäämään ketä\ntahansa.\n\nTyöhuoneessaan, missä Etrurian homeiset metalliastiat kipinöivät\nvihrein kyljin, prefekti tutki ja punnitsi yhä uudelleen\nnimiluetteloita. Ilmiantojen listat katosivat nopeasti mustaan\nrasiaan, milloin hän kuuli askeleita... Mutta öisin oli hiljaista.\nÖisin hän tunsi itsensä kaikkein voimakkaimmaksi, valppaaksi\nkuin saalista vainuava peto. Hänen varallisuutensa oli nyt niin\nsuuri, hänen arkkunsa niin täynnä kultaa ja hänen maakiinteistönsä\nItalian eri puolilla niin laajat, että hänen ei tarvinnut niistä\nhuolehtia; hän omistautui kokonaan sille, mikä oli hänen sanastossaan\n\"tärkeämpää\". Silloinkin, kun hän neuvotteli tilinpitäjien ja\nhankkijoiden kanssa, joiden käsien lävitse virtasi mahtavan\nmiehen monipuolinen kauppavaihto, hän ajatteli vain hyvin vähän\nrahoja, Kiinan silkkiä, troglodyyttien maan mausteita. Sejanuksen\npäivätoiminta oli eräänlaista naamioitua puuhaamista, joka levitti\nhänen syvimpien aivoitustensa yli tiheän verhon. Hän ahersi kaupungin\nasioissa, hän upposi liikepuuhiin, hänellä oli tuhat rautaa tulessa,\nmutta nämä monenlaiset askaroimiset olivat vain suojelusväriä.\nHänen sisäinen toimintahalunsa ampui ihan toiselle suunnalle. Mitä\nhän välitti silkistä tai kullasta, -- hän, joka pelasi uhkapeliään\nelävillä ihmisillä, heidän haluillaan ja peloillaan! Mikään muu\nvähempi ei olisi häntä tyydyttänyt.\n\nSiinä asiassa saattoi muuten havaita selvää edistymistä. Prefekti\nmuisteli ivallisesti, kuinka suurta ylpeyttä hänelle oli aikoinaan\ntuottanut jokin aivan turhanpäiväinen voitto, se, että hänen oli\nonnistunut sijoittaa hoviin muuan vanha ystävänsä, kaunopuhuja Otho,\ntai sekin, että nuoren ritari Libon juttu aikoinaan päättyi niinkuin\nhän tahtoi. Pelkkää alkuharjoitusta --! Kaikkina viime aikoina hän\noli uskaltanut peliin monin verroin enemmän ja myöskin voittanut\nenemmän. Tarvitsi vain ajatella Germanicuksen lesken puoluetta.\nHän muisti tänä hetkenä suurta huomiota herättäneen rikosprosessin\n_anno_ seitsemänsataaseitsemänkymmentäkuusi, joka oli nostettu Reinin\nlegioonien kaksivuotista komentajaa Siliusta vastaan ja joka oli\nollut Agrippinalle kuin isku silmien väliin.\n\nGermanian ylämaakunnan entinen legaatti, Germanicuksen vanha ystävä,\njoka oli aikoinaan johtanut Kölnin ensimmäistä ja kahdettakymmenettä\nlegioonaa, saapui Roomaan ollakseen läsnä suurissa syyskisoissa.\nMuutamia vuosia aikaisemmin hänen huostaansa oli uskottu ylä- ja\nalamaakunnan yhdistetyt sotavoimat ja hänelle oli myönnetty\nkultaiset _insigniat_, koska hänen onnistui kukistaa Gallian heimojen\nkapinayritys. Juro, yksivakainen mies, jonka vasemmasta kädestä\nmiekka oli sivaltanut pois neljä sormea. Syysjuhlista oli kulunut\npuolitoista viikkoa, kun hänet äkkiarvaamatta haastettiin oikeuteen.\nHän saapui aamuvarhaisella kuuriaan suojavartioston ympäröimänä, ja\nhänen edellään astelivat oikeudenlähetit, preetorit. Luultavasti\npäällikkö aavisti, että häntä käytettiin vain välikappaleena\nAgrippinaa vastaan, sillä hänen vaimonsa Sosia Galla oli\nylikomentajan lesken parhaita ystävättäriä.\n\nToinen sen vuoden konsuleista, Gallian alamaakunnan kuvernöörin\nVarron poika Visellius, Sejanuksen kannattaja ja suosikki,\nryhtyi lukemaan kannetta. Vanhaa sodanjohtajaa syytettiin sekä\nmaanpetoksesta että harkitusta varojen kiristämisestä, johon hän muka\nsyyllistyi provinssin alueella. Ja kun kapina oli puhjennut, eikö\nSilius ollut viivytellyt liian kauan? Hänellä oli johdossaan sotaväki\neikä hän kuitenkaan marssittanut sitä Lyoniin! Visellius Varron ääni\nkumahteli terävänä aivan kuin naulattaisiin umpeen arkun kantta.\nMellakan alkuasteella, jolloin treverien ja aedulaisten laumat\nrupesivat vyörymään läntisen Gallian sisäosista, jolloin Ardennien\nmetsästä lähti liikkeelle sissijoukkoja, jolloin paikalliset kohortit\nlyötiin hajalle, tämä kokenut päällikkö, jonka olisi pitänyt\nensimmäisenä viedä legioonat tuleen, tyytyi katselemaan vain syrjästä\ntreverien kansannousua! Kun hän vihdoin viimein sodan loppuvaiheessa\nnujersi kapinalliset, hänellä oli varmaan oma tarkoituksensa... Vai\nkuinka? Eikö Silius ollut heti tämän voiton jälkeen toimittanut\npakkoverotusta kaikkien uskollisina pysyneiden heimojen alueella,\nmuka sodan kustannuksien peittämiseksi?\n\nSyyttäjä Varro kuivasi huolellisesti otsaansa ja lisäsi: \"Kun\najattelen, että taistelua kesti niinkin kauan, ennenkuin Silius\npuuttui asiaan, en voi olla uumoilematta jotakin salaista sopimusta\nsyytetyn ja kapinallisten päälliköiden välillä. Gallialaisia oli\nkaikenkaikkiaan neljäkymmentätuhatta, mutta heidän aseinaan olivat\nviikatteet ja heinähangot, heiltä puuttui kaikki sotilaallinen\nkoulutus. Ja heitä vastassa olisi alunperin ollut, jos tämä mies vain\nolisi toiminut niinkuin piti, kahden maakunnan yhdistynyt armeija.\nSyytän häntä siitä, että hän viivytteli ratkaisevalla hetkellä.\nSyytän verotuksesta, joka muuten oli pelkkää kiristystä ja veruketta,\n-- hän halusi täyttää omat rahalippaansa!\" Kun hän vaikeni, Memmius\nRegulus kuiskasi hiljaa Messalinukselle, että kavalammin lavastettua\nnäytelmää hän ei toden totta muistanut nähneensä. Jokainenhan tiesi,\nettä juuri syyttäjän isä, sotilaskuvernööri Varro Senior, olisi itse\nhalunnut päästä johtamaan Siliuksen legioonia ja että poika tässä\ntapauksessa puhui isänsä puolesta...!\n\nMies, jonka urheuden merkkeinä eivät olleet vain kultaiset\ntriumfilahjat vaan myöskin typistetty, silvottu käsi, seisoi siinä\nmiltei pahoinvoipana harmista. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta,\nettä häntä häpäistiin näin. Hän yritti kankeasti puolustautua,\nsillä, hän oli aivan varmasti kapinan alussa menetellyt niinkuin\npiti, hän oli vain koonnut ja järjestänyt joukkoja. Mitä vihdoin\ntuli sotaverotukseen, sitä tosiaan tarvittiin kulujen peittämiseksi,\nhän sanoi. Olihan caesar itse määrännyt valtionkassasta erikoisen\nsumman, jolla vajaukset kuitattaisiin, samoin palaneet talot, kuollut\nkarja, hävitetyt viljapellot. Mutta oliko rahoja kuulunut? Silius oli\nkylläkin pakottanut Gallian pohjoiset heimot suorittamaan korvausta,\ntilanne oli ollut liian kireä, mutta luonnollisesti hän oli vannonut\nitse puolestaan maksavansa ne takaisin. Ja hänen omat varansa --?\nTiesikö kantaja Visellius, että hänen oli ollut pakko luovuttaa\nomasta yksityisestä kassastaan tasan kaksikymmentätuhatta aureusta\nheti sodan jälkeen, ja vain sitä varten, jotta voitaisiin muodostaa\nerikoinen kevytaseinen ratsujoukko valvomaan järjestystä Galliassa?\nJotta maksettaisiin sen haarniskat, miekat ja päiväpalkat --?\n\nMutta kaikilla näillä puolusteluilla ei ollut toivottua vaikutusta.\nGaius Silius vaikeni kesken puheensa. Hän tiesi, että hänen oli\nmahdoton osoittaa sanojaan tosiksi, varsinkin tuota äärimmäisen\ntärkeätä kohtaa, joka koski Tiberiuksen lupaamaa määrärahaa. Kirje\noli sinetöity ja leimattu keisarillisella sormuksella, eikä sen\nmurtaminen oikeudessa käynyt päinsä ilman hallitsijan omaa lupaa.\nTuskallisinta oli, että tähän ilkeään juttuun oli vedetty mukaan myös\nhänen vaimonsa Sosia Galla; naista syytettiin maanpetoksellisten\nhankkeiden salaamisesta. Myöhemmin, istuntopäivän jälkeisenä iltana,\nGaius Silius hyvästeli sotilaallisen jäyhästi vaimonsa ja koko\nperheensä. Sitten hän sulkeutui makuukammioonsa ja syöksyi miekkaansa.\n\nSotapäällikön perintö oli niin vähäpätöisen pieni, että kun\nvainajan omaisuus oli määrätty takavarikoitavaksi, Sosialle ja\nhänen lapsilleen jäi vain äärimmäisen niukalti varoja, kuin\njollekin plebeijin leskelle. Isku oli kokonaan herpaissut tämän\nylpeän naisen. Lyönnin täytyi sattua myös Agrippinaan, ja kenties\njuuri tämän vuoksi senaattori Asinius Gallus nousi puolustamaan\nSiliuksen leskeä oikeussalissa: \"Te voitte luovuttaa puolet hänen\nvaroistaan syyttäjille, niinkuin on tapana, mutta puolet kuuluu\nhänen lapsilleen. Sillä tavoin hänen perheensä ei tarvitse nähdä\nnälkää, -- edellytän tietenkin, että leski joko vapautetaan tai\näärimmäisessä tapauksessa karkotetaan tästä kaupungista --\" Marcus\nLepidus, Agrippinan serkku avioliiton kautta ja Galluksen uskottu\nystävä, tiukensi vielä ehdotusta: syyttäjille tuli maksaa vain\nvähin laillinen määrä, yksi neljännes Sosian omaisuudesta, sillä\nkerrottiinhan, että nainen oli ainakin ennen miehensä itsemurhaa\nnuhdellut tätä maanpetoksellisista puuhista. Tietysti tuo kaikki oli\nilmeistä ovelaa keksintöä, mutta se meni tuomioistuimen herroihin!\nSosia Galla lapsineen tuomittiin maanpakoon, hän poistui Roomasta\npieni mutta riittävä omaisuus mukanaan, ja asettui asumaan vanhaan\nkivipalatsiin, jota ympäröivät hedelmä- ja viinitarhat, Iberian meren\nrannalle, lähelle Marseillesin kaupunkia.\n\nHento aamuvalo kultasi poppeleita, jotka varjostivat konsuli\nAelius-vainajan rakennusta. Puiden lehvistössä kävi alinomainen\nrauhaton kahina, ne eivät koskaan asettuneet lepoon, eivät edes\nhiljaisina sydänöinä. Sejanuksen kasvoilla oli hienoja ryppyjä\nvalvomisen jäljiltä ja hänen rintaansa vihlaisi kumea tyhjyydentunne,\njoka oli niin ilmeisessä ristiriidassa kevään, ulkona viheriöivän\nruohon, helentyvän valon kanssa. Hänen täytyi suunnata kaikki\najatuksensa kasvattisiskoon, hänen täytyi ajatella vain Aeliaa,\njoka kenties viimein voitaisiin ympätä itsensä Claudiusten suvun\nsivuhaaraan --.\n\nMutta tuo toinen, läheisempi ja yhä läheisemmäksi käyvä...?\nPlautilla? Hiljalleen neidoksi varttuva hento lapsi, jonka kasvot\ntoivat mieleen himmeän yölehdokin? Pretoriaanien päällikkö oli\nnäinä aamun hetkinä näkevinään hänet sellaisena, jona hän oli\nkerran seisonut tummassa hautasalissa, missä lampun liekki hädin\ntuskin pystyi manaamaan pois puolituhatvuotisen kuoleman pimeyttä.\nOliko jokin Etrurian menneisyyden henkäys tosiaan pyyhkäissyt\nseitsenvuotiaan sielua noissa tumulus-haudoissa vai oliko tytön\nsilmissä kimmeltänyt vain utelias pelko? Prefekti muisti tahtomattaan\nniiden varhaiskypsän tummuuden... Joutavia!\n\nMitä häneen itseensä tuli, hän oli täyttänyt kaikki rakennuksen\nsalit heimonsa muistoesineillä. Hän katseli mustuneeseen vaskeen\nvalettuja eläinjumalia, joiden kyljistä ulkonivat siivet ja\njoiden piirteissä ilmeni luonnon silpova ja muotoja luova voima,\nmutta vääristyneenä, kuin painajaisunessa; olentoja, jotka olivat\npuoleksi vuohia ja kukkoja, puoleksi leijonia. Pienillä pöydillä oli\nyksinäisiä polttosavikuvia. Malvanpunaisia naisenpäitä, joita ympäröi\nturbaanin tapainen päähine; niiden hiuksissa saattoi vielä erottaa\nrapistuvan kultamaalin jälkiä. Niiden himmeillä kasvoilla näytti\nkarehtivan lempeä ja pilkallinen hymy, joka asui mantelinmuotoisten\nsilmien kulmissa ja lymysi hämärään leuan kuoppaan... Temppelien\nhomeiset kulttiastiat välkkyivät, muodottoman vinot pronssisotilaat\nseisoivat jäykästi tanassa ja kalisuttivat ääneti sapeleitaan,\npähkinän kokoiset sotakypärät kohosivat kuin metallisten unikkojen\nsiemenkodat hapettuneiden, vanhojen maljojen keskeltä. Kirkkaassa\naamuvalossa niistä hävisi kaikki erikoisuus. Savineidot ja\npronssimiehet ikäänkuin väittelivät päivänsäteitä. Muinaisen\nlyydialaisen alkukansan henki, etruskien barbaarinen ja haaveksiva\nsielu heijasteli niiden muodoissa vain lamppujen tuikkiessa.\nSilloin, ainoastaan silloin, pienet vaskisoturit näyttivät odottavan\njohtajaansa ja neitojen hymyilevät polttosavikuvat prinsessaa.\n\nSejanuksen olisi pitänyt olla tapansa mukaan valpas, päivähän oli\nvasta alussa; mutta hän oli vaipunut syviin mietteisiin. Uneton yö\noli hävittänyt hänen tavallisen virkeytensä. Orjien kamareista kuului\netäistä hälyä, _lector_, kreikkalainen esilukija kulki eteisessä,\nupeassa kylpyhuoneessa solisi kylmä vesi ammeeseen. Hän kuunteli\nkaikkea tuota hyvin hajamielisesti. Hän ajatteli Plautillaa.\n\nKenties hänen olisi pitänyt ryhtyä yhä ankarampaan, yhä kiihkeämpään\ntoimintaan, jotta hän olisi saanut hukutetuksi sielunsa hämärän ja\nmielettömän rauhattomuuden, kaiken sen, mikä yllätti hänet aina\nkun hän näki mielessään tytön kullanruskeat silmät. Mutta hänessä\noli alkanut ilmetä epämääräisiä tarpeita, joista hän ei itsekään\noikein päässyt selville... Vasten tahtoaankin säikähtyen hän muisti\nPlautillan heikkouden, sen, että lapsen kävely ei milloinkaan\nnäyttänyt aivan luonnolliselta ja että hän valitti nilkkojaan\nsärkevän. Sejanus istui kauan aikaa ohimot käsiin painuneina,\nvaltimot tykyttäen. Vaarallista ja turhaa kiintymystä, epäilemättä!\nMies kiipeämässä rohkeimpien halujensa rinnettä, mies, jonka tahto on\nvalpas, sitkeä ja viekas, joka on kaikkina näinä vuosina ponnistellut\nalhaalta ylhäälle, orjan nöyryydestä käskijän asemaan... Ja sama\nihminen joutuu nyt naurettavan hämmingin valtaan, kun hän vain\najatteleekin sairasta tytärtään! Maksoiko se vaivan? Eikö sydän ollut\nkaikista elimistä petollisin? Ja oliko sitä paitsi varmaa, että\nPlautillan pienet, öisin uudistuvat taudinkohtaukset ansaitsivat\nmitään erikoisempaa huomiota? Hänen olisi pitänyt kasvattaa lapsi\noman kunnianhimonsa taipuisaksi välineeksi niinkuin hän oli\nkasvattanut adoptiivisiskonsa Aelian, mutta niin kävi, että sitä\najatusta säesti salainen, säälinsekainen inho.\n\nSejanus närkästyi juuri tämän vuoksi omaan itseensä. Hän tunsi\nvihaavansa sitä olemuksensa puolta, joka ei ollut sopusoinnussa\nkunnianhimon ja suurten laskelmien kanssa, vaan ikäänkuin antoi\npehmeästi myöten tytön varhaisvanhalle katseelle.\n\n\n\n\n5.\n\n\nOli myöhäinen ilta. Plautilla havahtui äkkiä keveästä\nunenhorroksesta, sillä viereisessä huoneessa, tablinumissa,\nkuljettiin. Sieltä lankesi oviverhon lomasta kirkas, kapea valojuova\nmuuten pilkkopimeään makuukamariin. Hän kuuli kahden äänen puhuvan...\nToinen oli isän ääni, toisessa oli jotakin kiihdyttävän outoa:\nse muistutti oraakkelin kuisketta. Molemmat puhuivat matalasti\nsupattaen, mutta pimeys herkensi Plautillan kuulon, niin että hän\nsilloin tällöin saattoi erottaa sanoja:\n\n\"... auttaako se mitään? Tulevatko hänen jalkansa siitä paremmiksi?\"\n\n\"Jos kerran et usko, mitä varten sitten kutsuit minut\", sanoi\nkärsimätön naisen ääni.\n\nPlautilla kuuli isän vastaavan: \"Sitä kummastelen itsekin. Mutta\nluulisi sen olevan sinulle mieluista, sinulle. Luuletko, etten\nole perillä asioista? Miehesi punokoon vain hamppua, mutta sinä\nharjoitat taikuutta hänen selkänsä takana, eikö totta? Ei, nyt ei ole\nilmiannosta kysymys... Paranna hänet, ja maksan, mitä vain tahdot.\"\n\nHiljaisuus. Sitten naisen kuiskutusta: \"Survo huhmaressa\nbaaras-juurta, tulen juurta, ja vatkaa se taikinaksi, levitä se\nkipeän kohdan yli. Ja sen päälle suovehkan kukkalehtiä, juuri\npuhjenneita...\"\n\nIsän ääni kuulosti oudon tarkkaavalta: \"Ja tuleeko hän terveeksi?\nAivan terveeksi?\"\n\n\"Mistä minä sen tietäisin! Mutta yritetään, minä toimitan sinulle\nrohdokset ja yrtit, jos etukäteen maksat neljänneksen palkasta. Ja\nhänen on tanssittava myös! Anna hänen opetella tanssiaskeleita,\nkun kipu rupeaa helpottamaan...\" Jälleen vaiettiin, ja vain tuuli\nhuokaili ulkona poppeleissa. Plautilla kuuli tuntemattoman naisen\naskeleiden etääntyvän. Kultainen valojuova pimeässä makuuhuoneessa\noli kuin isän läsnäolon ystävällinen merkkituli; kaikki esineet\nhäämöttivät pilvimäisen himmeästi. Tyttö lepäsi aivan jäykkänä,\nkullanruskeat silmät tähdättyinä laipioon. Oli kuin syvässä hämärässä\nolisi virtaillut hyvyyden ja lämmön aaltoja, jotka kiertelivät\nkuin usvaharsot vuoteen ympärillä. Ja hänestä itsestäänkin säteili\nhyvyyttä tuonne viereiseen huoneeseen isää kohti. Plautilla rakasti\nisää, joka tällä tavoin piti hänestä huolta. Ja jos niin tapahtuisi,\netteivät vieraan naisen lääkkeet mitään auttaisi, hän ei olisi\nsurullinen _oman_ kipunsa takia, vaan siksi, että se koskisi isään,\nettä hän tuottaisi surua isälle!\n\nHuoneessa oli nukuttavaa hämyä, sitä tuntui takertuvan tytön\nsilmäripsiinkin. Hän pidätti unen tuloa, hän tiesi kyllä ehtivänsä\nsiniseen metsään, unimusiikki kajahtaisi ihan kohta. Oli kuin olisi\nsiirtänyt jotakin sanomattoman kallista kokemusta, jotakin mieluista\nnautintoa hiukan kauemmaksi, jotta onnen tunne sitten olisi sitä\nrunsaampi! Yö, poppelien rapina, etäisyyden pehmentämät kadunäänet\nja lampun tuike ikäänkuin keinuttivat häntä unimaata kohti. Hän\ntuijotti hämärään. Se ei ollut oikein pimeyttä, ei oikein valoa.\nHänen kullantumma katseensa seurasi katossa vaeltavia kuvia, jotka\nolivat vuoroin hullunkurisia, joskus ihmeen liikuttavia, ne levisivät\nja kulkivat kuin kipinät hiiltyneessä papyruksessa. Ylhäällä hämyssä\ntaapersi pientä kääpiökansaa, niiden helakanpunaiset, keltaiset,\nsiniset vaipat liehuivat, niiden kasvot supistuivat ja paisuivat...\nHullunkurisen hilpeitä pikkuihmisiä, jotka näyttäytyivät vain\nsilloin, kun oli pimeätä eikä äiti valvonut vuoteen luona! Plautilla\nhymyili. Näitä uneenvaipumisen minuutteja, näitä säkenöivien\nkulkueiden hetkiä hän oli viime aikoina alkanut odottaa iltaisin\naivan kuin ihmeellistä, kauan toivottua lahjaa. Hän kaipasi yötä,\nhän kaipasi yksinäisyyttä. Saattoi käydä niin, että pieni ulkonainen\nhavainto -- kuutamon hohde seinällä tai viereisen huoneen valonkajo\n-- antoi ensivirityksen. Niistä alkoi kehittyä kasvoja, käsiä,\njalkoja, silkkiset puvut hulmusivat, hämärän nukketeatteri oli pian\ntäydessä käynnissä. Ja viimein Plautillan silmät painuivat umpeen. --\n\nNiinkuin kaikissa varakkaissa kodeissa, täällä juoksenteli\n_delicioita_, etelämaisen tummia tai aivan vaaleita pikkulapsia.\nOli erikoisesti muuan rhodoslainen tyttö, Camerina, jonka seurassa\nPlautilla tunsi viihtyvänsä. Camerina oli häntä itseään hiukan\nnuorempi, hänellä oli kirkkaat, uskolliset ja tyhmät kauriinsilmät.\nHän oli kuin jokin hyvin sirotekoinen ja hieno leikkikalu, josta\nprefektin tytär paljon piti ja joka kuunteli aivan ääneti, milloin\nPlautilla kertoi satuja tai lausui runoja. Nämä kaksi lasta, pieni\norjatar ja pieni valtiatar, viettivät kaiket päivät yhdessä.\nVaikeata tietää, ymmärsikö Camerina kaiken, mitä toinen puhui, vai\noliko hän pelkkä heläjävän soittimen kumupohja, kuuro kuin seinä!\nPojista Plautilla ei pitänyt: ei Erotionista, ei pörröpäisestä\nBissulasta eikä Iocuksesta, jolla oli vehnänkeltainen kiharatukka,\n-- poika muistutti taiteilija Pausiaan maalaamia lemmenhaltijoita.\nHe leikkivät omalla tahollaan kylkirakennuksen huoneissa, ja sieltä\nkuului aina pienten leikkimiekkojen, leikkikilpien helskettä.\n\nSejanuksella ei muuten näyttänyt olevan mitään sitä vastaan, että\ntytöt kiintyivät toisiinsa. Päinvastoin!\n\nHän olisi ollut enemmän huolissaan, jos Apicata, jonka mielikuvat\nliikkuivat enimmäkseen sairauksien ja kuoleman asioissa, olisi\nanastanut itselleen tyttären luottamuksen. Ei, -- tämä ainakin oli\nvaaratonta. Rhodoslainen lapsi ei ollut pelkkä turhanaikainen lelu,\nhän oli ennen kaikkea Plautillan itsetiedoton kasvattaja, jonka oli\nmäärä opettaa patriisintytölle, miten ihmisiä käsiteltiin. Köyhät\nja orjat oli luotu rikkaiden komennettaviksi, ja Plautillan oli se\nopittava. Nuo pikkuiset _conlusores_, joita varakkaat perheet ostivat\nAleksandrian lapsimarkkinoilta, olivat tärkeänä osana herrojen ja\nkäskijöiden järkevässä kasvatussysteemissä. Jos kerran täytyi opettaa\ntanssia, laulua, lukemista, lausuntaa ja soittoa, täytyi myös hyvin\naikaisin laskea oikean säätyarvon peruskivi, prefektin tyttären piti\nomaksua opinkappale, että maailma oli olemassa häntä varten, että\nhänellä oli valta komentaa, milloin se häntä huvitti.\n\nMutta kaikkien pohdiskelujen tuloksena oli kuitenkin miettivä,\npunnitseva ilme Sejanuksen kasvoilla: Mitä varten...? Miksi näin?\nMihin mahdankaan pyrkiä? Tahtoni ja toiveeni, joiden pitäisi kaartua\nvankkumatta kuin sillan, ovat viime aikoina melkein huomaamatta\nruvenneet horjumaan tuon lapsen vuoksi... Tai ehkä liioittelen. Olen\nliian väsynyt. Tämäkin on vain suurten suunnitelmieni pieni osa, se\ntähtää samaan päämäärään kuin kaikki muukin, tulevaan mahtiin ja\nkunniaan!\n\nSillä \"valta\", \"kunnia\", \"voitto\" olivat Aelius Sejanukselle nykyisin\nkaiken toivon ja myöskin pelkäävien mietiskelyjen aiheena. Se, mitä\nhovissa sanottiin hänen hiipiväksi nöyryydekseen, oli vain verhon\nverho. Vallanhimo ei tässä tapauksessa ole muuta kuin kostonhimon\ntoinen nimi: taitavan kiipijän halua ottaa runsas korvaus kaikista\nnöyryytyksistä, joita hän on saanut aikoinaan niellä. Häntä oli\nniin kauan pidetty alhaalla, hän oli kokenut nuorena niin paljon\nläimäyksiä ja potkuja, ivaa ja halveksimista, että hänessä itsessään\noli vuosien mukana kehittynyt vastustamaton ylemmyyden ja lyömisen\ntarve! Hiljainen nöyryys oli hänen naamarinsa. Mutta sekin alkoi nyt\nrakoilla, prefekti ei voinut aivan täysin salata kunnianhimoaan. Se\nilmeni jopa siinäkin, että hän rupesi ehdoin tahdoin turhamaisesti\ntehostamaan roomalaisuuttaan ja vältti huolellisesti puhumasta\netruskilaisista sukujuuristaan. Hän ei enää käyttänyt Lucius\nSejanuksen nimeä, vaan päiväsi kaikki kirjeensä ylpeästi kasvatusisän\nnimeen: Aelius Sejanus!\n\nJa muuten, -- Etrurian aateli oli peräti hämärä käsite. Mitä kaikesta\ntuon kadonneen heimon perinnöstä oli jäänyt? Puolen vuosituhannen\nikäisiä savikuvia, nokisia maljakoita ja vihreitä pronssisotureita,\nei muuta. Tuhotun kulttuurin surkea varjo! Seitsemän, kahdeksan\nihmisikää sitten Etruria oli tosiaan ollut olemassa, sen\nkahdessatoista pyhässä kaupungissa oli pidetty uhrijuhlia, sinne\noli virrannut savenvalajia ja maalareita Joonianmeren takaa ja sen\nylhäisö oli teettänyt itselleen erinomaisen taiteellisia sukuhautoja.\nMutta nyt? Jos etruskien verta yhä virtasi hänen suonissaan, sen\ntäytyi olla hyvin laimeata. Vain Plautillassa kuvastui kuin usvan\ntakaa hentojen, hymyilevien, ikivanhojen kuvien harras sielukkuus,\nikäänkuin ammoin ehtyneet lähteet olisivat syvältä juottaneet hänen\nolemuksensa juuria...\n\nOmituista! Tällaisten mietteiden hetkinä prefekti miltei vihasi\nsyntyperäänsä, halusi kaikin voimin kieltää sen, alentaa sen\nepäluotettavaksi taruksi. --\n\nHampunpunojan vaimo, jonka äänen Plautilla oli kuullut pimeään\nkamariinsa, saapui eräänä iltapäivänä taloon mukanaan lupaamansa\nyrttihauteet; hän astui prefektin seurassa tytön makuuhuoneeseen\nja alkoi tutkia lapsen jalkoja. Nilkat olivat turvoksissa, naisen\nkädet asettivat hellävaroen _baaras_-juuresta survottua tahdasta,\nsitten valkoisia suovehkan kukkalehtiä, sitten liinasiteet, joista\nuhosi kaneeliöljyn imelää tuoksua. Mutta Plautilla tuijotti miltei\nhengähtämättä naisen kasvoihin. Nuo kasvot olivat niin oudon kauniit\nja villit, yötummista sibyllansilmistä näytti leviävän taikamaista\nvaloa, joka ikäänkuin kutsui lasta, antoi hänelle merkin seurata,\ntulla mukana, vaipua... Ja ihme, hampunpunojan vaimo ja prefektin\ntytär hymyilivät toisilleen! Plautillasta tuntui, että heidän\nvälillään oli jokin synkänonnellinen salaisuus. Vihdoin nainen\noikaisi varttaan ja nousi. \"Ellei tämä auta, auttaa vain rukous...\njos sekään\", hän lausui matalalla unissakulkijan äänellään.\n\nSejanus ärähti kärsimättömästi: \"Rukouksiin minä en usko. Olen\nuhrannut ja suitsuttanut Nortialle, olisin valmis uhraamaan vaikka\nitselleen kuolemalle, jos siitä olisi hyötyä!\"\n\n\"Tee niin\", sanoi nainen äkkiä. Hänen puheessaan oli monimielinen,\nmelkein pilkallinen sävy, josta Plautilla ei päässyt selville.\n\nMutta hän näki isänsä hätkähtävän, näki Atropoksen mielettömän hymyn\nja värisi tahtomattaankin, aivan kuin huoneessa olisi käynyt jäätävä\nhenkäys. Viimeinen, minkä hän pani merkille, oli isän kasvojen\nvääntynyt ja hajamielinen ilme, kun hän seurasi hampunpunojan\nvaimoa ovelle. Tytön nilkkoja sekä kuumotti että kylmäsi. Oviverhon\nluona nainen kääntyi ja naulitsi vielä kerran haltiokkaan katseensa\nlapseen aivan kuin olisi toistanut äänettömän kehoituksen. Minkä?\nTurha pohtia sitä... Sitten hän poistui ihanana kuin yön hengetär;\nPlautilla tunsi yhä hänen hiuksistaan lähteneen kosteiden suohautojen\ntuoksun. Hän tunsi lähestyvän imen huminan veressään. Hän olisi\ntahtonut valvoa, muttei jaksanut --\n\nJokainen Aelius Sejanuksen hanke, kohdistuipa se tuohon tai tähän\npäämäärään, näytti toteutuvan. Hän oli näinä vuosina alituisessa\nkirjeenvaihdossa Tiberiuksen kanssa, hän ehdotti ja hylkäsi, hän\nmuovaili tosiaan yksinvaltiaan mieltä kuin vahaa. Ja syvältä hänen\nmuistoistaan kohosi joskus puolittain unohtunut oman lapsuuden näky.\nHän oli lennättävinään punaisesta silkistä pingoitettua leijaa\nVolsiniin lähellä. Leija nousi, nousi yhä korkeammalle, hänen\nhämärät pojanunensa, joissa kunnia ja maine houkuttivat, kohosivat\nsen mukana, aina pilvien tasalle! Hänestä tuntui, kuin ei vain\npunainen vaate olisi liidellyt yläilmoissa, vaan hän itsekin kaikkine\nhaluineen ja toiveineen. Kirkas taivas vaipui yhä alemmaksi, leija ja\npoika sukelsivat kylmiin, sinisiin korkeuksiin, niin ylhäälle, että\nmaa ihmisineen häipyi näkyvistä. Se oli muistuttanut huumaustilaa,\npäihtymystä. Kun hän nyt ajatteli sitä, hänen huulillaan kareili\nhieno hymyily ja hän tiesi, että lapsuusvuosien haave oli\ntoteutumassa.\n\nJos prefekti oli tähän saakka vain suunnitellut kasvattisisaren\nnaimiskauppaa, hän ryhtyi nyt toimimaan. Aelian omaa mieltä oli\nturha kysyä; nainen oli aivan välinpitämätön, hän nauroi ja mukautui\nkaikkeen. Alusta pitäen häntä oli kasvatettu huolellisesti kuin\nrotulehmää. Hän oli veltto ja turhamainen, hänellä oli alituinen\nmakeisten nälkä, ja hän tyydytti sitä ahmimalla vatsansa täpötäyteen\nanisleipiä, hunajaa, kirsikoita, mantelikakkuja, kunnes hänen\nluonnostaan pyylevä ruumiinsa turposi kuin kypsyvä melooni. Aelia\nitse ei siitä välittänyt, tuskin edes huomasi sitä. Hän hoiti\nleveitä kasvojaan ihovoiteilla ja splenia-laastareilla ja sirotti\nhiuksiinsa niin paljon kultapölyä, että hänen tukkansa alkoi\nmuistuttaa metallinväristä peruukkia. Jos hän eläisi itämailla, miten\nmahtaisivatkaan tapella --! ajatteli Sejanus ivallisesti. -- Kohta\nhän tuskin pystyy kävelemään! En tietenkään vaadi, että nuoren naisen\npitäisi olla jäntevä amatsoni niinkuin vanhan Rooman tyttäret, joiden\nmuisto elää vielä Venus Calvan temppelissä, mutta pieni kieltäymys,\nennen kaikkea ruokapöydän ääressä, tekisi hänelle vain hyvää.\n\nPian hampunpunojan vaimon käynnin jälkeen Caprilta saapui ratkaiseva\nkirje. Ja sen luettuaan prefekti tunsi riemua, joka lähenteli\nhurmiota. Kasvattisisar oli päätetty naittaa suoraan keisarilliseen\nhuoneeseen!\n\nTämä oli loistava pelivoitto, se oli kaiken lisäksi uusi pettämätön\nmerkki Tiberiuksen suosiosta. Tapahtui nimittäin niin, että Antonian\nja Drusus Nero-vainajan nuorin lapsi, keisarin veljenpoika Claudius,\nsaapui maatilaltaan Capuasta pääkaupunkiin anomaan Sejanuksen\nkasvattisisaren kättä. Hän oli aikaisemmin ollut naimisissa erään\nUrgulanillan kanssa, joka kuului Plautiusten sukuun, ja nyt hän\nilmeisesti noudatti vain saamaansa käskyä.\n\nClaudius pitkine, aivan liian suurine togineen ja isoine\nrintasolkineen oli sulhasehdokas, joka sai Aelian purskahtamaan\nraikuvaan nauruun. Mies oli ollut rampa syntymästään saakka;\nhänen toinen jalkansa oli kääritty niin moniin villasiteisiin,\nettä se näytti kuin mikäkin pilarilta! Kulmistaan hiukan alaspäin\nkääntyneet silmät, joiden väri oli hailakan vihreä, näyttivät\nkalvon peittämiltä. Claudiuksen kärsineet suupielet kertoivat\nyksinäisyydestä, jossa hänen koko elämänsä oli kulunut. Hän\npuhui peräti harvoin ja sammaltaen, aivan kuin sanat olisivat\nvain suurella vaivalla muovautuneet hänen suussaan. Tämän miehen\nkoko olemus oli niin rujo, hän oli niin hullunkurisen ruma ja\nkivulloinen, ettei kukaan ollut milloinkaan tuntenut kiintymystä\nhäneen, ei edes Antonia, äiti... Lapsesta asti hän viihtyi Apollon\nkirjaston ummehtuneissa saleissa, sillä kirjat korvasivat hänelle\nalustapitäen ihmisseuran; toisten joukossa hän kävi araksi, mykistyi,\nsulki kuorensa kuin osteri. Hän pelkäsi änkyttävänsä, jos sanoisi\nsanankaan, ja varmaankin juuri tuo pelko sai hänen puheensa ilkeästi\ntakeltelemaan. Kun katseli hänen iättömiä, ryppyisiä kasvojaan,\nhänen vaivalloista käyntiään ja pöhöttynyttä vatsaansa, joka ei\nmitenkään näyttänyt kuuluvan muuten hintelään ruumiiseen, ei voinut\nolla muistamatta, että tämä mies syntyi Lyonissa ennen määräaikaa\nja että hän oikeastaan oli vain täysikasvuinen keskonen. Claudius\ntiesi sen itse. Mutta hän ei ollut onneton sen vuoksi. Hänen ja\nihmisten välillä oli kirjojen, diptyykkitaulujen, _codices_-levyjen\nja papyrusten suojavallitus. Kotonaan Capuassa hän ahersi päivästä\ntoiseen kynä kädessä, hän tutki filologiaa ja sepitti historiallisia\nteoksia, mutta työläästi, rutikuivaan tyyliin, uurastaen kuin\nkirjuri. Puhuminen oli vaikeata, mutta kirjoittaminen kävi päinsä.\nKun ei voinut käyttää huuliaan, täytyi käyttää kynää.\n\nAelia tirskui ja karahti tummanpunaiseksi aina hänen tullessaan\ntaloon. Mutta mitä sulhasen mielessä liikkui, sitä ei kukaan\ntiennyt. Claudiuksen haileat silmät vain pullistuivat aivan\npyöreiksi ja hän nieleskeli, kun morsian astui hänen rinnallaan\njuhlakatoksen alle, kun soihdut loimusivat ja häävieraat heittivät\nheidän jälkeensä makeisia. Muodottoman lihava nainen ja surkean\nlaiha mies kestivät kumpikin juhlan rasitukset yhtä tylsinä, ja\nvain silloin tällöin, soittimien kilahtaessa, heidän kasvojensa yli\nkulki eräänlainen hankaluuden ilme. Claudiuksen silmät mulkoilivat,\nharittivat vedenvihreinä ja suuntautuivat pelokkaasti morsiamen\nnenään. Tiberiuksen erityisestä käskystä nykyään muodissa oleva\n_coemptio_, siviiliavioliitto, oli tällä kertaa jyrkästi hylätty,\njoten valkoiseen pellavakaapuun pukeutunut pappi luki juhlallisen\n_confarreatio_-siunauksen tuleville aviopuolisoille ja toivotti\nheille onnea, maallista menestystä ja paljon jälkeläisiä. Sen\nkuullessaan Claudius näytti aivan maksankarvaiselta; Aelia ja suurin\nosa läsnäolijoista olivat vähällä purskahtaa nauruun.\n\nKun aviopari lähti leveässä kantotuolissa Claudiuksen maatilalle\nCapuaan, vaimo kuiskasi miehelleen: \"Ja muista, että jos kosket\nminuun pikkusormellasikaan --!\" Mutta aviomiehen ilme huojentui\nja hänen silmänsä ikäänkuin palasivat takaisin kuoppiinsa: \"Enkä\nmuutenkaan. Taivas olkoon ylistetty! Juuri samaa sanoi ensimmäinen\nvaimoni.\" Aelia katseli häntä syrjästä sen näköisenä ikäänkuin ei\nolisi tiennyt, pitäisikö hänen antaa miehelle läjähtävä korvapuusti\nvaiko nauraa, nauraa.\n\nPlautilla oli todella voimistunut hampunpunojan vaimon lääkkeistä\nniin paljon, että hän saattoi, hitaasti kylläkin, nousta vuoteesta\nja pukeutua himmeään kauniiseen juhlapukuun. Se oli hääpäivän aamuna\nvarta vasten laskostettu vuoteen viereen jakkaralle. Puku oli\nkaikkein hienointa läpikuultavaa silkkiä, jonka kuteet välkkyivät\nkuin äärimmäisen ohuet kultaseitit. Ja tähän kellomaiseen, hentoon\nasuun pukeutuneena hän oli katselemassa Claudiuksen ja Aelian\nvihkiäisiä; hän tunsi nilkoissaan heikkoa, aivan heikkoa särkyä,\nmutta häntä ihastutti morsiusteltan punerva loiste, soihdut ja\njuhlalaulu. Pää hiukan vasemmalle taipuneena, kasvoillaan yökukan\nkalpeus, hän seurasi katseillaan paria, ja häntä sekä säälitti että\nhuvitti.\n\nNiin, oli kaikin voimin pidätettävä sisäisen ilon pyrskähdyksiä,\njotka aivan kuin vaanivat hänen kurkussaan. Papin lukiessa\nvihkimäsiunausta hänen oli niin vaikea olla, että teki pahaa\nvatsanpohjasta. Eivät edes mimos-näytelmät hullunkurisine\ntyyppeineen, eivät nukketeatterin kuvatukset olleet tällä tavoin\nvaikuttaneet häneen...! Mutta jotakin haavemaisen surullista ja\nikäänkuin ihmisten oman määräysvallan takaista tuossa kaikessa silti\nilmeni, sillä eihän Aelia mahtanut yhtään mitään lihavuudelleen eikä\ntuo toinen rammalle jalalleen.\n\nPlautilla katseli heitä ja kuunteli soittoa. Hänen vatsaansa\nkouristeli yhä nauru, mutta kalvakalla otsalla asusti syvä vakavuus.\n\n\n\n\n6.\n\n\nPrefektin tyttären täytyi ruveta ottamaan sekä soitto- että\ntanssitunteja, oli opittava kutomaan palvelusneitojen huoneessa,\nniin pian kuin hänen jalkansa hiukan voimistuivat. Määräpäivinä,\ntäsmälleen samalla hetkellä, jolloin viisto valonsäde lankesi\n_impluviumin_ vesililjoihin, saapui opettaja Syrus.\n\nHän oli merkillisen monitaitoinen mies. Pieni ruskea olento, joka\nhiipi sisään ruumis koukussa, mutta heti huoneeseen tultuaan oikaisi\nvartalonsa ja muuttui ketteräksi kuin kärppä. Syruksella oli leveä\npellavakaapu, joka sai hänen vartalonsa näyttämään hyvin pieneltä,\nja hänen kasvoissaan risteili niin monia hienonhienoja ryppyjä, että\nne muodostivat kuin harvinaisen tiheän lukinverkon. Kaikki hänessä\noli oppituntien aikana värähtelevää, liikkuvaista ja elävää. Näytti\nsuorastaan siltä, kuin hänet olisi muovailtu kimmoisasta kumista.\nHänen kaljua päälakeaan ympäröivät tupsumaiset hiukset, ja kun hän\npoukkoili tanssiaskelin huoneen lattialla, tämä hattaraseppele\nhulmusi ja vavahteli hullunkurisesti. Hän osasi laulaa milloin\nmöreällä, milloin kimeällä äänellä; hän soitti kaikenlaisia soittimia\nja löi mustalla puupuikolla tanssintahteja. Tavallisesti Syrus opetti\nlaulua yht'aikaa useille aatelistytöille, jotka istuivat piirissä\ntuoleillaan hänen ympärillään, mutta Aelius Sejanus oli erityisesti\nmäärännyt, että hänen tytärtään tuli opettaa vain tässä palatsissa,\nyksin, vaikkapa se maksaisi huomattavan määrän kullassa.\n\nUkon ikää ei juuri hevin käynyt päätteleminen. Sanottiin, että\nhän oli tullut kaupunkiin jostakin kaukaa itämailta, että hän ei\nollut mies eikä nainen, vaan siltä väliltä, niinkuin. Hermeksen\nja Lemmenjumalattaren poika. Hän ei opettanut Plautillalle\nainoastaan laulua, musiikkia ja tanssia. Heti ensi päivinä, jolloin\ntyttö jonkin verran arasteli häntä, Syrus rupesi ohjaamaan häntä\nitsensähillitsemisen jalossa taidossa.\n\n\"Se ei ole mukautumista tiettyihin muodollisuuksiin\", hänen oli\ntapana sanoa ollenkaan ajattelematta, ymmärsikö lapsi häntä.\n\"Se on taidetta. Niinkuin sirojen, kuvaamattomien sirojen\nkasvojen maalaaminen kalkille ja muumioliinaan. Aivan niin. Enkö\naavistanutkin...! Sinä värähdytät suupieliäsi kuin kauppiaan tyttö!\nSinä et osaa itkeä taiteellisesti etkä nauraa hillitysti. Täytyykö\nminun pyytää anteeksi rohkeuttani, että puhun näin patriisin\ntyttärelle? Mutta tämä on tärkeä seikka, kasvojen on oltava kuin\nvanha hauras maalaus, joka ilmaisee vain suloisen hillitysti joko\nsyvää murhetta tai syvää onnea... Mihin olisi valtakunta joutunut,\nelleivät vanhan Rooman naiset olisi oppineet hallitsemaan ilmeitään?\nBarbariaan! Eläisimme kuin villit... Enemmän hienotunteisuutta\nkaikissa sydämen ilmauksissa, enemmän sielukkuutta... Jos näet äitisi\ntai isäsi kuolevan, mistä taivas varjelkoon, koeta itkeä sillä\ntavoin, että kyyneleet tuskin nimeksi kostuttavat poskipäitä ja että\nne eivät kimalla sen enempää kuin hikihelmet.\"\n\nAluksi Plautilla kuunteli Syruksen puhetta aivan kummissaan. Mutta\nukko hairahtui oppitunneillaan niin monimutkaisiin laverruksiin,\nhän ikäänkuin veti laajan vaippansa alta niin paljon sääntöjä ja\nopinkappaleita, että tyttö oli pikemminkin hämillään kuin pelästynyt.\nIlmeisesti Syrus oli ihmeellisen etevä mies, opettaja, joka tosin\nhyvin korkeasta palkasta suostui ottamaan huolekseen lapsen koko\nkasvatuksen soitonopetuksesta aina ilmekieleen ja tanssiin asti.\n\nMäärätyt päivät olivat varatut musiikille. Silloin ukko ilmestyi\ntapansa mukaan kyyryssäselin ovesta ja natisutti ensin kuin\nverrytellen omia sormiaan, ennenkuin taitavasti asetti tytön\npeukalon ja etusormen jonkin soittimen kielille. Kaiken aikaa\nhänellä oli tapana puhua menneiden barbaarikansojen kummallisista\noudoista soittokoneista, -- kurpitsoista, joita etioopialaiset\nkäyttivät rumpuina ja jotka kumisivat yksitoikkoisesti, muinaisten\nkarthagolaisten _salsalimeista_, egyptiläisten pienistä tiu'uista ja\nsambukeista, joiden heläjävän ja imevän äänen Plautilla muisti hyvin\nkauan sitten kuulleensa lapsena, kun Rooman kaduilla vielä vaelsivat\nKuunjumalattaren saattueet merenkulun avajaisjuhlaan... Oppisalissa,\njonka Sejanus oli erikoisesti antanut sisustaa näitä soitto- ja\ntanssiläksyjä varten, riippui seinillä kaikenlaisia kummallisia\nsoittimia. Siellä seisoi nurkassa myös harvinaisen suuri harppu,\njonka jalat oli sorvattu leijonankäpälien muotoon. Mutta kullatut\nlyyrat, attikalaiset _kithairedonit_ ja huilut olivat Syruksen\nmielestä tärkeimmät. Plautilla lauloi vain heikosti, -- hänen äänensä\noli ohut, mutta hän oppi pian painelemaan sormillaan huilun läppäimiä\noikealla tavalla. Hän oppi käsittelemään kimeätä norsunluutorvea,\ntai hän soitti paimenpilliä, jonka putket olivat toinen toistaan\nlyhyemmät.\n\nJoinakin oppitunteina ukko ojensi hänelle luutuntapaisen\nsoittokoneen, _deltan_, ja tyttö sai näppäillä sitä samalla kuin\nopettaja säesti näitä säveliä kumisevalla _nabliumilla_. Mutta\nPlautillan oli jostakin syystä ilkeä olla. Hänen korviaan kiusasi\nmetallikielten helinä.\n\nKaikkein suurinta kiusaa tuottivat kuitenkin hetket, jolloin oli\ntanssittava. Sillä kaartin päällikön tyttären _täytyi_ oppia\ntanssimaan! Hän näki Syruksen kohottavan mustaa luupuikkoaan ja\nkalpeni. Huolimatta yrteistä, kääreistä ja voiteista hänen nilkkansa\nolivat vielä kovin arat; särky ikäänkuin imeytyi syvälle sisäänpäin.\nPlautilla nipisti tummanpunaiset huulensa yhteen ja kuuli kuin\npahan unen halki opettajan äänen: \"Oikea patriisintytär ei tanssi\nvaan liitelee, ja hänen kellohameensa täytyy pyöriä kuin hyrrän.\nEdestakaisin, oikealta vasemmalle... Nyt...! Ei, kantapäät eivät\nsaa koskettaa permantoa! Varpaiden kärjet ovat tärkeämmät, niillä\nlepää koko ruumiin paino. Ja puvun raitoja ei saa näkyä lainkaan, on\npyörittävä niin, että silkki hulmuaa nopeasti...\"\n\nPlautilla tanssi. Hänen pohkeisiinsa teki kipeätä, nilkkojen luita\nvihloi. Musta luupuikko Syruksen käsissä nousi ja laski, ukko löi\ntahtia ja hänen terävät silmänsä tarkkasivat oppilaan edistymistä.\nJa aina kun hän pudisti huolestuneena päätään, ohuet hiustupsut\nhäilähtelivät hassunkurisesta Plautillan olisi tehnyt mieli nauraa\nkivusta huolimatta, mutta naurukin oli oppitunneilla kielletty,\nkorkeintaan oli lupa hymyillä.\n\nJokainen varpaisilleen nousu ja pyörähdys teki kipeätä. Plautilla\nliiteli permannon yli, edestakaisin, aina vain edestakaisin.\nKolme-neljäsosatahdit napsahtelivat, luupuikko napsahteli. Tämä\noli aatelistyttöjen Ionicus-valssia, jota tanssittiin keveissä\nhuntumaisissa vaatteissa ja seppeleet kulmilla. Mutta tytöstä tuntui,\nkuin hänestä ei koskaan olisi tähän... aivan kuin jokainen kivensiru,\njokainen mosaiikinsärmä permannossa olisi neulanterävästi pistänyt\nhäntä jalkapohjiin. Ja kuinka liitelevän keveästi hän kuitenkin oli\njo kauan tanssinut unessa, keskiyön valtakunnan metsissä, joissa\nvaelsi mykkiä juhlakuoroja ja jossa opettaja Syrus luupuikkoineen ei\nollut häntä komentamassa! Koko hänen ruumiinsa hentous ja avuttomuus\nkeskittyi jonnekin tuonne tanssivien jalkojen tienoille, ja siellä\npiili myös ruumiissaolemisen, valvomisen ja todellisuuden vaiva...\nKokeilun ja harjoittelun jälkeen päästiin silti niin pitkälle, että\nSyrus voi sanoa Aelius Sejanukselle: \"Hänestä tosin ei koskaan tule\nmitään kunnollista tanssijaa, mutta hän oppii ehkä vähitellen joten\nkuten käyttämään jalkojaan.\"\n\nTuollaisten harjoitusten jälkeen Plautilla oli kuin kuumeessa.\nHauraat suonet hänen ohimoillaan sinersivät selvästi, nuo kukkamaisen\nhauraat tytönkasvot näyttivät niin kalvakoilta, että prefekti\nmietti itsekseen, olisiko tanssitunneista tehtävä kerta kaikkiaan\nloppu. Mutta mihinkään varmaan päätökseen hän ei tullut. Ja sitä\npaitsi, lapsihan ei valittanut. Hän ei valittanut koskaan. Jotakin\npeloittavan sulkeutunutta hänen suloisessa olemuksessaan oli, ja\ntämä tutkimaton, syvälle kätketty \"jokin\" kuvastui usein hänen\nkatseessaan. Tytön silmät olivat täynnä mietteliästä, tummaa valoa,\njoka herätti Sejanuksen mielessä ärtymystä.\n\nEräänä syysiltana, jolloin palatsinpuiston poppelit humisivat\ntuulessa, prefekti astui jonkin vaiston ajamana tytön yksinäiseen\nkoulusaliin -- tuohon huoneeseen, missä oli niin paljon kaikenlaisia\nsoittimia ja mihin tavallisesti ilmaantui vain Syrus. Lamput\nliekehtivät epävakaisella valolla. Plautilla istui norsunluisessa\ntuolissa ja piteli käsissään luutunmuotoista _deltaa_. Hänen\nhimmeillä kasvoillaan oli raukea ja ajatuksettoman haaveksiva ilme,\npienet hampaat kiilsivät tummanpunaisten huulten välistä. Silloin\ntällöin huoneessa kuului jonkin metallikielen näppäys; tyttö sormeili\nhajamielisen näköisenä soitinta, antoi peukalonsa liukua kieleltä\ntoiselle, kunnes se ehti kimeisiin metallikkaihin ääniin, joissa ei\nole mitään pehmeätä kumisevuutta. Kieli helähti terävästi... Hetken\naikaa Plautilla kuunteli tarkkaavasti. Sitten hän tarttui soittimeen\nja löi sen säpäleiksi permantoon.\n\n\"Mitä tämä merkitsee? Oletko mieletön! Kuinka voit menetellä tuolla\ntavoin!\" huusi isä rajun kiihkon vallassa.\n\n\"Minusta kuulosti... se kuului aivan ihmisen ääneltä\", sopersi tytär\nitkua nieleskellen.\n\n\n\n\n7.\n\n\nRakennuksen sisäpihassa, auringonvaloisessa puutarhassa, asui\nlumikko, _mustela_, joka pyydysti hiiriä. Sekä Plautilla että hänen\npieni leikkikumppaninsa Camerina olivat joskus nähneet sen vilahtavan\nkurjenmiekkojen varjoon tai lentävän kuin jonkinlainen hypähtelevä ja\nnotkuva nuoli muurinkoloon.\n\nSen ketterät liikkeet muistuttivat nopeata ompelemista. Ja Plautilla\nselitti Camerinalle, että se ompeli päivänvalon lankoja puutarhan\nvihreään kankaaseen ja että tuo puhe hiiristä oli vain aikaihmisten\nluulottelua. Lumikko kiiti saframien ja heinien välissä kuin\nkultasukkula, jota korukutoja syöksee kangaspuissa, tosin monin\nverroin vilkkaammin. Ja kun unikot tuoksuivat, kun vesi loiskui\npienessä suihkulähteessä ja Camerina kuunteli ihmettelevän näköisenä\neikä ymmärtänyt mitään, Plautillan valtasi aina halu ahtaa nuo kuurot\nkorvat täpötäyteen satuja. Hänelle tuli innostuksen puuskia, jolloin\nnäytti siltä, kuin hänen kasvonsa olisivat alkaneet sisältäpäin\nhohtaa samalla tavoin kuin kullanruskeat silmätkin.\n\nKaikki muuttui ja alkoi säteillä hänen mielikuvituksensa\nkosketuksesta. Vähät siitä, että kuulija oli hölmö! Plautillalla\noli varmaan hallussaan näkymätön taikasauva, joka muutti lumikon\nkultasukkulaksi, keltaiset saframiyrtit velhojuoman täyttämiksi\npikareiksi ja nurmen valoläikät eläviksi olennoiksi. Erikoisesti tämä\nsadunkertomisen halu valtasi hänet silloin, kun hänestä ei ollut\nleikkimään. Hän saattoi levätä puutarhatuolissa selkä kyyryksissä\npieluksia vasten, sileä kostea otsa loistavana. Kuin hieno\nkukkalamppu, jonka sisällä kytee hiillos... Tietämättään, tajuamatta\nsitä lainkaan itse, Plautilla korvasi sen ruman, epätäydellisen\nmaailman, missä hänen oli kipeine jalkoineen tanssittava Syruksen\npuikon tahdissa ja missä oli niin paljon vaivaa ja huolta, sekä hänen\nomassa elämässään että sen ulkopuolella. Hän korvasi nilkkojen ilkeät\nvihlaisut, ihmispelon, päivien hälyn ja humun, lopen rasittavat\noppitunnit soitto- tai laululäksyineen.\n\nCamerina puolestaan kuunteli häntä suu auki. Jos pieni leikkitoveri\njotakin mietti, hän mahtoi vain kummastella, sillä hänen kasvoillaan\nei näkynyt heikointakaan ymmärtämisen, vielä vähemmin ihailun värettä.\n\nPlautilla oli aluksi turvautunut kuulemiinsa taruihin. Tai hän\nmuisteli nukketeatterin näyttelijöitä, ja pienet ruskeat ja punaiset\nmarionetit alkoivat elää hänen mielessään, irtautuivat mykän ja aina\nsamankaltaisen elenäytelmän kaavasta. Hän tarvitsi kuvitelmissaan\nnäitä varmoja, kiinteitä hahmoja, niinkuin taiteilija tarvitsee\nrungon, jonka ympärillä voi muovailla näkemyksensä mukaisen patsaan.\nHän oli ollut isän kanssa katsomassa ritari Laberiuksen vanhentuneita\npantomiimeja, ja oli kerrassaan merkillistä, kuinka oudosti ne\nmuuttuivat hänen ajatuksissaan! Mikä hyvänsä sammaltunut oksanpala\nkelpasi nukeksi, jos sen ympärille kietoi kangaskaistaleen; nämä\nnuket alkoivat elää, ne olivat kansannäytelmän olentoja, Bucco,\nDossenus, Maccus tai Pappus. Tyttö hypitteli niitä polvillaan ja\nkertoessaan tarinoita hän antoi niiden mennä ja tulla edestakaisin,\nkumartaa, ojentua suoriksi, hypähdellä. Oli mahdoton tietää,\nnäyttelikö hän itse mukana nukkeleikeissään vai ohjasiko hän niitä\npelkästä jäljittelyn halusta.\n\nOli selvää, että näissä valvetarinoissa kuvastui jotakin kaikesta\nsiitä, mikä kuului unimaahan.\n\nPlautilla sanoi Camerinalle huulet salamyhkäisesti supussa: \"Oletko\nkuullut miehestä, jolla on punainen hiippalakki? Hänestä, jonka\npuvussa on kulkusia --?\" Ja kun toinen ei vastannut mitään, hän\nkertoi jännityksestä väristen, että se oli paha, paha ja ilkeä mies,\nmutta pahuus ei suinkaan ollut hänen omaa syytään, sillä häntä sitoi\ntaikavoima... Sadun tässä vaiheessa Plautilla työnsi kielenkärjen\nhampaittensa väliin ja pidätti itsekin jännityksestä henkeään.\nTuo herra Purppura, hän selitti, oli kerran, hyvin kauan sitten,\neksynyt retkillään maahan, josta kukaan elävä olento ei voi palata\nolematta siitä lähtien kirottu; ja kirous, se on siinä, että tekee\npahaa vastoin tahtoaan. Oliko Camerina kuullut tiukujen kilisevän?\nEikö? Siitä arvaa, että hän on tulossa! Plautilla kertoi kiihkeästi\nkuin eläisi sieluineen mukana tuossa järjettömässä sepitelmässä.\nHän kertoi Buccosta, -- mutta kansannäytelmän olento kasvoi sekin\nsatunnaisesti hänen mielikuvissaan. Bucco oli lumottu nuorukainen,\njoka oli tuomittu sata vuotta kantamaan narrinpukua, ellei joku sitä\nennen koskettaisi häntä pääskynsulalla; silloin rumuus putoaisi hänen\nyltään kuin vaate, ja hän pelastuisi.\n\nPlautilla kertoi Koresta, joka poimi narsisseja Sisiliassa; maa\nhalkesi hänen edessään ja musta valjakko ajajineen ponnahti esiin\nsyvyydestä. Hän kertoi ihmeellisistä, pyhistä, valkopukuisista\nneidoista, jotka istuvat kultaisella kolmijalalla usvan täyttämässä\nluolassa ja kuuntelevat holvin kaikua; Apollon suuri vihreä käärme\nsihisee heidän korvaansa ennustuksia. Entä tarina syvälle mereen\nuponneesta kaupungista, jonka seiniä myöten kasvaa punaisia\nkoralleja? Hiljaisina öinä sieltä voi kuulla harpunsoittoa. Oli\nmäärättyjä satuja, jotka hän oli kuullut joko Apicatalta tai sitten\norjatytöiltä ja joita hän mielellään toisti, mutta värittäen ja\npaisuttaen, niin että alkuperäisen tarinan runko peittyi kokonaan\nsepittävän mielikuvituksen murattiin. Tapahtumat kiertyivät toisiinsa\nhaaveikkaan epäjohdonmukaisesti, kuvat kulkivat ja välkehtivät kuin\nunessa. Ne muistuttivat noita pimeän huoneen valokulkueita, joita\nPlautilla iltaisin katseli ripsiensä raosta, -- väliin hullunkurisia,\njoskus liikuttavia ja ylhäisen juhlallisia kuvia.\n\nTuntea ja nähdä ja kuulla varhaisvanhan terävästi, kahlittuna omiin\nvaivoihinsa ja läksyihin, aavistaa jollakin hämärällä vaistolla\nihmispuuhan, ihmismenon koko viheliäisyys, ja kuitenkin antaa sadun\nsädehtiä tuon kaiken yllä kuin kuutamon...!\n\nPlautillan onnena oli se, että hän ei sitä vielä täysin pystynyt\noivaltamaan. Mutta mihin hänen mielikuvituksensa koskikaan, se alkoi\nkimmeltää kuin Midaksen kulta. Puutarha lumikkoineen ja kukkineen oli\ntaiottu; valojuovat käytävän hiekassa olivat nekin aivan erikoisia\nja lumottuja auringon salamerkkejä. Ja kaikki nuo lystikkäät, rumat,\nihanat ja kolkot hahmot, joita tyttö oli nähnyt hautamaalauksissa,\nkansoittivat nyt vanhan rakennuksen huoneita. Ei edes opettaja\nSyrus ryppyisine kasvoineen ollut se miltä näytti. \"Huomaatko,\nettä ristihämähäkki on tehnyt pesän hänen kulmakarvojensa väliin\",\nkuiskasi Plautilla leikkisiskolleen tietävän näköisenä. \"Hänen\nnenänsä ja poskensa ovat aivan lukinverkkojen peittämät. Luulenpa,\nettä ne kimaltelevat kasteesta aina päivänkoitossa. Ja hänen musta\nluupuikkonsa, se on taikakeppi, se panee minut tanssimaan, vaikka\njalkojani särkee --\"\n\nHänessä itsessään oli lumousta, ja lumous levisi hänestä. Tuo laki\nmahtoi koskea kaikkia, joille oli annettu tämä kyky, lahja luoda\nelämää ja maailmoita omassa itsessään. Jos Plautilla olisi ollut\nhiukan varttuneempi, hän olisi kenties murehtinut, että hän oli\nkaikessa tässä luomisvoimassaan niin ypöyksin, että oli olemassa\nvain hiljainen, hupsu toveri, joka kummasteli häntä suu ammollaan.\nMutta se ei ollut sittenkään aivan varmaa! Hän iloitsi voimasta,\njolla loi kuolleet kappaleet eläviksi. Hänen ihanat, liikuttavat,\nhullut ja kaameat tarinansa olivat todellisuus itsessään, ja muuta\ntodellisuutta hän ei kaivannut. Niin, rouva Sahraminkukka vietti\nhäitä kauniimmin kuin täti Aelia! Ja herra Sisiliskolla, joka\npäivisin pukeutuu viheriään ahtaaseen takkiin mutta yöllä kuun\nvalossa pudottaa valenahkan yltään ja seisoo puutarhassa kauniina\nnuorukaisena, oli kohtalokkaampi, surullisempi ilme kuin setä\nClaudiuksella.\n\nTyttö vaipui joskus miettimään sitä. Oli olemassa päivämaailma ja\nunimaa, sen hän tiesi omasta kokemuksestaan. Unet ja sadut kuuluivat\njollakin tavoin yhteen. Ja noiden kahden maan välillä oli siltana yö.\nKenties myös kuolema...\n\nMuuten, kuoleman ajatus tuotti hänelle selvää vastenmielisyyttä.\nHäntä painosti tavattomasti kuvitelma hautajaisiin liittyvistä\nmenoista; kuorot, huilut ja kalliit kankaat hän sieti miten\nkuten, mutta polttolava ja kultainen tuhkarasia, joka kätketään\nsukuhautaan...! Kun lapset askaroivat mielikuvissaan kuolemisen\nilmiöllä, ja niinhän tapahtuu usein, sillä tuttujen olentojen\nhäviäminen heidän elämästään on ihmeellinen ja tärkeä asia, heidän\nsepittävä mielikuvituksensa kiihtyy. Häviämisen arvoitus! Ihmiselämän\nensi neljänneksellä tämä _rebus_ on tärkeämpi kuin itse olemassaolon\nihme, mutta sitä ympäröi vielä runollisuuden tuoksu, se ei herätä\nhukkaanjoutumisen kammoa, niinkuin myöhemmin. Apicatan kertomat tarut\nja synkän juhlalliset, oudot hämylaulut, joita vanha lyydialainen\norjatar oli hyräillyt pikku Plautillan vuoteen ääressä korvarenkaat\ntahdikkaasti kilahdellen, määräsivät hänen valveuniensa suunnan.\nHän sanoi Camerinalle: \"Nyt leikitään Kuoleman häitä, tiedäthän, --\nkuinka hän ryöstää sen nuoren neidon! Meidän tarvitsee vain hetkeksi\nlainata isän tumma _pallium_-puku. Ja sitten, minä olen Kore, vai\nkuinka?\"\n\nCamerina kuunteli tapansa mukaan hölmön näköisenä. Kenties kaikella\nsillä, mitä Plautilla puhui niin innoissaan, oli hänen köyhän,\nahtaan järkensä yli loitsun voima. Hän antautui tahdottomana tytön\nleikkeihin, mutta hän ei elänyt niissä oikein mukana, häneltä riitti\nvain tylsää kummastelua ja tottelemista. Hän ei myöskään aavistanut,\nmiten alttiisti maailma mukautui pienen sadunsepittäjän tahtoon.\nNiinkuin lyydialaisnaisen jumala omassa maailmassaan, joka sinänsä\nei ollut sen ihmeellisempi kuin Roomakaan, niin puhalsi prefektin\ntytär hengen hengestään kaikkeen, minkä näki. Hänen säälinsä, hänen\nmyötätuntonsa ja itsenäisen kuvittelun vastustamaton tarve muuttivat\nkreikkalaisten tarujen olennot aivan uusiksi.\n\nOli erikoisesti kolme poppelia taloa ympäröivässä puistossa,\njoiden suhinaa hän kuunteli. \"Älä usko, Camerina, että ne ovat\ntavallisia puita! Ne ovat Heliadeja, Auringon tyttäriä, jotka ovat\nnähneet veljensä Phaëtonin putoavan maahan tulisista vaunuista...\nAthene-jumalattaren käskystä noiden tyttöjen käsiin versoi tummia\nlehtiä. Nyt sinä kuulet heidän nyyhkyttävän, ja Aurinko muuttaa\nheidän mahlakyyneleensä merenkullaksi. Mutta en oikein tiedä... Eivät\nhe itke Phaëtonin murskautumista, pikemmin he kaipaavat syvälle\nEridanos-virtaan, kuolleen veljensä luokse.\"\n\nEllei olisi ollut Syrusta mustine luupuikkoineen, tanssiläksyjä\nja elleivät Plautillan nilkat olisi olleet niin arat, hänen olisi\nollut hyvä olla. Mutta alituinen kipu, josta Camerina ja tuskin\nisäkään mitään tiesivät! Orjattaren laulut ja Apicatan yksivakainen\ntarinointi aina iltaisin, niin, tuollaiset vaikutelmat ovat kuin\nkylvöä, joka itää salassa, joskus mitättömän kalpeisiin, joskus\nkimaltaviin, ihmeellisiin kukkiin. Määrätynlaista hengen väkevyyttä\nlapsessa tietysti ilmeni. Mutta hän ei ollut oikein kotonaan tämän\nmaan päällä, jossa täytyy ostaa, myydä, laskelmoida ja tinkiä,\nei vain liikeasioissa, vaan ihmissuhteiden koko monimutkaisessa\nylläpidossa. Kun hän painoi särkevät jalkansa kylmälle\nmosaiikkilattialle, oli niin vaikeata. Vihloi.\n\nJuhlapäivinä, kun Junius Blaesus saapui taloon kaikkine heläjävine\nkunniamerkkeineen tai hiljainen ja maalaismainen eno Tubero\nliikuskeli huoneissa, tyttö ei välittänyt enempää toisen kerskuvista\nsotamuistoista kuin toisen arkuudestakaan. Plautilla olisi silloin\nhalunnut paeta kauas vuorille ja metsään, vetää sieraimiinsa\nensimmäisen puhjenneen hyasintin tuoksua, nähdä valon pilkottavan\nkultajuovina mustien puiden alla tai vielä kasteesta märissä\nlehdissä. Sillä puut, kukat, valo, niissä oli hänen maailmansa!\n\nHän kuvitteli mielessään Philemonin ja Baukiin tarinaa, mutta sadun\nvaiheet jatkuivat nyt aivan uudella tavalla... Tuossa seisoi pappi\nTammi ja papitar Lehmus. He seisoivat molemmat vihreissä hunnuissaan,\nja kun tarinan avioparin oliivit, maito, munat ja viini ihmeellisesti\nlisääntyivät jumalten pidoissa, _hänen_ vanhuksilleen tapahtui\njotakin vallan toista! Heidän vihreät lehtikätensä muuttuivat\nmaljoiksi, jotka alituisesti täyttyivät auringon sädejuomalla; sillä\nvalon yltäkylläisyyttä riitti ja puiden kannalta siunaus oli juuri\nsiinä.\n\nKerran Plautilla rohkaisi mieltään. Kasvot hiukan salaperäisen\nnäköisinä hän selitti enolleen, että tuo satu Orpheuksesta ja\nEurydikestä oli ainakin loppuosaltaan väärin kerrottu. Laulun\njumalattaren Kalliopen poika viettää kyllä häitä kauniin Eurydiken\nkanssa, hän kutsuu juhlaan avioliiton jumalan Hymenaioksen, mutta\ntämän soihtu ei tuiki kirkkaasti, vaan savuaa... Eurydikeä puree\nkäärme jalkaan, hän menee alas Hadeksen valtakuntaan. Ja kun Orfeus\nsitten etsii häntä sieltä, kun hän soittaa ja laulaa niin, että\nkyynelet valuvat kuoleman mustan jumalan poskipäitä pitkin, kun hän\nsaa luvan tuoda vaimovainajansa takaisin päivänpaisteeseen, mitä\ntapahtuukaan?\n\nTuonelan portilla Orfeus kääntyy katsomaan taakseen ja Eurydike\nhäipyy takaisin hautaan, sillä niin on säädetty. Mutta laulaja ei\nkatso _sen_ vuoksi, että hän haluaisi nähdä, seuraako rakastettu\ntosiaan häntä, -- ei, hän kääntyy ja katsoo noita tasankoja, tuota\nsinistä kuutamoa vielä kerran, Eurydiken olkapään yli! Sillä se on\nkauniimpaa kuin päivänpaiste ja ihanampaa kuin rakastetun kotiintulo.\n\n\"Mitä valheita sinä oikein laskettelet?\" kysyi Sejus Tubero.\n\n\"Ja sitten... sitten he palasivat yhdessä takaisin sinne ja heidän\noli hyvä olla\", lopetti Plautilla.\n\nSamalla tavoin kaartinprefektin tytär teki ilmeistä väkivaltaa\nmuillekin tarinoille. Hän kertoi Camerinalle sadun Polyphemoksesta\nja Galateiasta. Ruma ilkeä jättiläinen, jonka otsassa loimotti vain\nyksi ainoa punainen silmä, olisi voinut pyytää vaimokseen jotakuta\ntoisista aallottarista, vaikkapa Thaleiaa, jolla on huljuvat\nlevähiukset, tai Glaukea, jonka on kuultu pimeinä öinä soittavan\nnäkinkengällä. Mutta hän rakastui kaikkein kauneimpaan, hän, joka\noli niin ilkeä, niin ruma! Ja vaikka Galateia rakasti uljasta\nTaunoksen poikaa, hän ei tiennyt, että kyklooppi oli niin onneton\nsurussaan ja kaipauksessaan, onnettomampi ja surullisempi kuin kaunis\nnuorukainen. Kolkko vanha hirviö kallioluolassaan, punasilmäinen\npeto, jota ihmiset sanoivat pahaksi! Miten ollakaan, Plautillan teki\nmieli parannella tämänkin sadun itsessään synkkää loppua, ja niin hän\nkuvaili hirviön kuolemaa, kuinka kyklooppi sulautui mereen, kuinka\nhänen intohimonsa humisee yhä edelleen meren kohinassa ja hän saa\nviimeinkin syleillä Galateiaa, jota on rakastanut. Tarvitsee vain\nmennä kauas hietarannalle tai luodoille ja kuunnella... Eikö meri\nsoi? Mutta nyt se soi onnesta. Niin, se ei ole valitusta, se on\nihmeellistä autuuden humua syvällä korallisaleissa.\n\nJa vaikka Plautilla ei oikein tiennytkään, mikä Rooman puista oli\nsilkkiäispuu, hän uskoi järkähtämättä, että sen marjat olivat ennen\nolleet lumivalkoiset, mutta muuttuivat mustiksi, kun babylonilainen\nThisbe syöksyi Pyramoksen miekkaan. Ei, tuosta sadusta hän ei\npitänyt, -- hän kammosi sen yksityiskohtia samoin kuin tarinoita\nPelopiidien suvun kohtaloista ja veristä kertomusta Proknesta ja\nPhilomelasta! Saattoi tapahtua, että hänen silmänsä kostuivat, kun\nhän ajatteli niitä. Tummanpunaiset huulet raollaan ja katseessa aivan\nliian aikainen tietämisen valovivahdus hän levitti kauniimpien,\nparempien satujen verhon julman elämän ylitse. Aelius Sejanuksella\noli siitä ehkä aavistus. Ennen kaikkea prefektiä vaivasi, että\ntyttö ikäänkuin kuului johonkin toiseen todellisuuden piiriin, että\nhän pysyi niin kipeänä ja kalpeana eikä viihtynyt oikein hyvin\nleikkikumppanien seurassa, Camerinaa lukuunottamatta. Mutta mies\najatteli: Ionicus-tanssin syytä! Hänellähän on nilkkasärkyä, pitää\nsittenkin käyttää noita hauteita... Ja tässä ratkaisussa oli jotakin\nniin asiallisen _varmaa_, että se rauhotti häntä.\n\nVain Plautilla itse aavisteli, miten kohtalokkaita tuttavia\npuiston kolme poppelia, rouva Saframinkukka ja herra Sisilisko\nvihreine takkeineen oikein voivat olla, miten ystävyys unimaan\nolentojen kanssa auttamattomasti johti värjöttelevään arkuuteen ja\nyksinäisyyteen. Kasvaa kunnon roomattareksi, oppia tanssiläksynsä,\nkutoa ja ommella, elää latinalaisittain, niinkuin setä Blaesuksen oli\ntapana sanoa, -- siihen Plautillasta ei ollut, mikä tahansa unielämys\nsaattoi äkkiä varjostaa päivän kokemukset. Näin sädehti satu hänen\npienen elämänsä yllä kuin hohde syvyyden päällä tai väike kuolevissa\nmyrrhapuun kannoissa. Tuon oudon valon sydämessä oli aina olemassa\nporras, joka johti tummansinisen musiikin maille, -- vaikka Plautilla\nalkoikin unohtaa sen varttuessaan nuoreksi neidoksi...\n\nPrefektin tytär seurasi isäänsä Castra Praetoriaan verhotussa\nkantotuolissa. He kulkivat kaupungin halki, isä ratsasti mustalla\nkimolla kaikessa komeudessaan, niin että Plautillan sydäntä riipaisi\nylpeys, ja hänen jäljissään tuli henkivartijoita yllään säkenöivät,\nvaskiset panssarit.\n\nHe saapuivat Porta Nomentanan ja Porta Tiburtinan väliselle\nkentälle, leirin portit aukesivat ja sotilaat tervehtivät\nilohuudoin: _\"Salvete! Salvete!\"_ Plautilla katseli miettivin silmin\nneliskulmaista, nurkistaan hiukan pyöristyvää muuria, joka suojeli\nkylkirakennusta, sisäpihaa, tribunaalilavoja ja sodanjumalan pikku\ntemppeleitä... Mutta hänen kalpeat kasvonsa olivat varhaisvanhan\ntotiset, niissä oli jokin poissaolon ilme, joka ei miellyttänyt\nSejanusta. Isä istui ryhdikkäänä ja kauniina hevosen selässä, kun hän\nnosti miesten nähtäväksi pullean vasikannahkapussin ja rupesi kaksin\nkäsin viskelemään pretoriaanien joukkoon rahoja.\n\nMiehet juoksentelivat sinne tänne, -- he huudahtelivat, sieppasivat\nkultaa ilmasta, ratsut korskuivat. Tanner jytisi hevosten\nraudoitetuista kavioista aivan kuin nekin olisivat tienneet, että\nnyt satoi käypää valuuttaa, jolla voi ostaa vihantarehua, ohraa ja\nmailasia. Mutta kaikki tämä hirnuminen ja huutaminen, nämä hikiset\npunoittavat kasvot, jotka loistivat ilosta, tuo haarniskain kalina\noli niin vierasta Plautillalle! Hän ajatteli kyklooppia tai pappi\nTammea ja papitar Lehmusta.\n\nViimein tultiin keskikaupungille ahtaita kujia myöten, joiden\nsokkeloihin osui hiukan auringonvaloa; niitä ympäröivät\nnelikerroksiset köyhien asunnot, harmaat kuin tuhka. Kantotuoli\nja ratsastava seurue kulkivat Vicus Longusta pitkin, tiet olivat\ntäällä kovin huonot ja ne koukertelivat vuoren matalaa rinnettä\nCapitoliumille päin.\n\nSejanus katseli ajatuksiinsa vaipuneena siellä täällä katujen\nkulmissa olevia Larien alttareita. Päivisin niistä ikäänkuin\nhaihtui kaikki merkitys. Tienristin jumaluudet nukkuivat tai olivat\nhiipineet omille teilleen. Hyvänen aika, kuinka kaikki olikaan\nmuuttunut tasavallan ajoista --! Hän itse oli ensimmäisenä valmis\njulistamaan nuo vanhat tavat _superstitioksi_, tyhmäksi taikauskoksi.\nMuuttumattomiksi, kunniakkaiksi luullut tottumukset olivat hävinneet\nmenneiden sukupolvien mukana, eikä hänen tarvinnut kursailla\nratsastaessaan tässä mustalla kimolla Plautillan kantotuolin\nvieressä, vaikka itse Marius oli lähtenyt kävellen teutoneja\nvastaan ja Julius Caesar suorittanut enimmän osan Gallian matkaansa\njalkaisin. Ja eivätkö kaikenlaiset vaunut, matkustajien _redat_ ja\nnopeat _cisiumit_, talonpoikien rattaista puhumattakaan, pitäneet\naina öisin niin kovaa melua! Muuten, oliko hänen epätavallinen\ntottumuksensa jäädä valveille myöhään yöhön asti sen seikan\naiheuttama? Entä kauas tähtäävät hankkeet? Nuo hänen pyrkimystensä\nnuolet? Sejanus katseli mietteissään afrikkalaisten esiratsastajien\nmustia selkiä ja muisti kirjeet, jotka oli lähettänyt Livillalle.\nHeikon pelon kosketus vavahdutti häntä hiukan. Hän näki Pyhän Tulen\npapitarten ajavan ohitse kolisevissa ajopeleissään -- vestaalithan\nsaivat rikkoa etiketin! -- ja vaunuissa istui pöhöttyneenä ja\nliinakääreisiin kietoutuneena turpea Urgulania, kaikki arvomerkit\nkimmaltaen.\n\nMutta tytär, Plautilla? Milloin Sejanus ajatteli häntä, mieleen\nnousi tytön ruumiillinen avuttomuus, jalkojen kipu. Koko piilevällä\nisäntunteellaan, joka oli pikemmin vaistomaista kuin tietoista, hän\ntahtoi vain ja ainoastaan siinä huomata lapsen erikoisuuden, hänen\noutoutensa toisten samanikäisten joukossa.\n\nRatsut ja kantotuoli kääntyivät Gemonalaisia Portaita kohti, ja\nPlautilla pyysi, että isä hiukan pysähtyisi. Sejanus avasi kädellään\nverhot, Pinarius Natta ja Satrius Secundus ratsastivat lähemmäksi.\nTyttö katseli portaita empivä mietteliäs ilme silmien seutuvilla.\nOli kirkas päivä, ja valo suorastaan tulvaili askelmien valkoisilla\nkivillä.\n\n\"Mikä _tuo_ on?\" kysyi Plautilla. Sejanus vastasi lyhyesti:\n\"Oikopolku Capitoliumin valtionarkistoon; askelmia kutsutaan myös\nValitusportaiksi, sillä niin moni tuomittu on täällä... menettänyt\nhenkensä --.\" Jostakin syystä hänen näytti olevan vastenmielistä\npuhua, sillä hän ei mielellään jutellut lapsen kanssa ikävistä\nasioista.\n\n\"Henkensä?\" kuiskasi tytär ja hänen silmäripsensä vavahtivat.\n\nIsä rypisti nenänvarttaan. \"Niin, mutta sellaista tapahtuu vain\nsuurille rikollisille, ymmärrätkö, ihmisille, jotka ovat ansainneet\nkuoleman... Mutta meidän ei tarvitse sitä edes ajatella, on parempi,\nettemme viivyttele suotta --\"\n\n\"Johtavatko nuo portaat ylhäälle vai alhaalle?\" kysyi Plautilla\näkkiä. Hän ei kääntänyt niistä hetkeksikään kullantummia silmiään.\n\n\"Sehän riippuu katsojasta ja hänen näkökulmastaan. Oikeastaan portaat\njohtavat aina ylös\", lisäsi prefekti kuivakiskoisesti. \"Minun\nmielestäni... _hyvin_ ylhäälle.\"\n\nTyttö katseli kivisiä askelmia oudosti hymyillen, otsallaan tuo\nsiimeskasvin kalpeus, josta Sejanus ei lainkaan pitänyt. Plautilla\nei sanonut sitä, mitä hänen mielessään liikkui: hänestä ne näyttivät\njohtavan alaspäin, vain alaspäin! Se oli eräänlaista hämärää\ntuntemusta, tietämistäkin ehkä. Kuuma tukahduttava auringonpaahde\nuuvutti häntä. Hetken aikaa Plautillan silmät pysyivät avoimina.\nSitten hän vaaleni, -- kaikki alkoi kieppua vinhasti ympäri. Ei\ntehnyt ollenkaan kipeätä, hän kaatui vain pieluksia vasten, kun\npyörtymys tuli.\n\nIsä hyppäsi uskomattoman nopeasti kadulle. Hän ei jäänyt odottamaan,\nettä Natta tai Secundus tarttuisivat hevosen kuolaimiin, hänet oli\nvallannut hellä vavistus, joka sai hänet unohtamaan koko ympäristön.\nEhkä miehet tuijottivat prefektiä kummastuneina. Yhtä kaikki! Tämä\novela ja mahtava mies, valtakunnan todellinen herra, näki vain\npyörtyneen tytön makaavan pieluksia vasten. Hän syöksyi hätäisesti\nläähättäen kantotuolin luo. Henkilökohtaisen tärkeyden tunne luopui\nhänestä tänä hetkenä, ehkä myös Volsiniin onnenjumalattaren siunaus.\nHän sopersi: \"Vettä...! Vettä...!\" Jostakin -- ehkä ympärille\nkeräytyvän töllistelevän väen myötävaikutuksella -- prefekti sai\nkäsiinsä vesiruukun ja rupesi valelemaan tytön liidunvalkoisia\nkasvoja, hänen hiuksiaan ja ohimoitaan.\n\nKun Plautilla sitten avasi tummat silmänsä kuin sikeästä unesta, hän\nhuomasi isän käsien vapisevan, isän piirteitä vääristi ennennäkemätön\nlevottomuus.\n\n\n\n\n8.\n\n\nKun laiva lähestyy karia, rotat häipyvät sen ruumasta... On aivan\nyhdentekevää, onko puhe kevyestä liburnialaisesta purresta, jossa\nkolminkertainen airorivi nousee ja vaipuu tahdikkaasti, tai\nviljalotjista tai Egyptin laivoista, jotka näyttävät liukuvan kovin\nkömpelösti, Kastarin ja Polluxin kuvat keulassaan, märssypurjeet\nlepattaen.\n\nMysopatra ei saanut mielestään tätä ajatusta. Se täytti hänen ahtaan\npäänsä, kun hän kyyrötti ritari Titius Sabinuksen loistovuoteen\nvieressä. Hänen vihertävät silmänsä kiilsivät huolekkaina, kun\nhän katsoi sairaan urhon kuoppaisia kasvoja ja yhä kapeammaksi\nlaihtuvaa nenää. Niin, siinä olivat kilvet, panssarit ja kirjat,\nmutta sankari itse surkastui päivä päivältä! Miehen taivaansininen\nkatse oli käynyt niin kuumeiseksi, että egyptiläinen nainen pakosta\nmuisteli muutamia merimiehiä, jotka kauan sitten olivat kuolleet\ntuntemattomaan vilutautiin Aleksandrian satamassa; heidänkin\nkasvoissaan ja silmissään oli ollut, määrätynlainen ilme, mitä ei\nkäynyt eritteleminen, sammumisen varjo, jota uskollinen ruskea\norjatar ei selvästi tajunnut, vaikka hän vaistosi sen. Hän katsoi\nSabinuksen onttoja poskia ja ajatteli: Ihan kuin kauha! Miten\nhiljaista olikaan...! Ei enää kolkutettu portille.\n\nNiin, sypressipuisesta vuoteesta huokui kuolemaa. Siitäkin\nhuolimatta, että sairas, urhea mies nojautui pieluksiin ja luki\nDareksen sotarunoja, taistelutarinoita, antoi kilpien kumista\nja oli olevinaan Cannaen tanterella, siellä, missä elefanttien\nmönjänpunaiset kärsät törähdyttivät tuskanhuutoja ja liput\nhulmusivat. Miksi kukaan ei tule? ajatteli Mysopatra. Entä ritari\nCassius, entä uskolliset ystävät Lucanius Latiaris, Petilius, Marcus\nOpsius ja Cato, jotka aina ennen saapuivat tänne? Tulen himmeässä\nväikkeessä hän tavallaan ymmärsi paremmin häviävien rottien tarinan\nkuin kirkkaassa päivänvalossa... Sumea alakuloisuus säilyi Mysopatran\nmielessä silloinkin, kun ritarin taudissa näytti tapahtuvan käänne\nparempaan päin.\n\nNiin tapahtui keskitalvella. Oli kulunut miltei vuosi Tiberiuksen\nlähdöstä saarelle, nyt merkittiin kaikkiin asiakirjoihin vuosi\nseitsemänsataakahdeksankymmentäyksi. Niinpä, kun Caprilta saapui\nkirje sekä ritarin että Mysopatran ihmeeksi, Titius Sabinus kykeni\nnousemaan vuoteesta; hän lähti matkalle Capuaan, jossa oli määrä\nviettää talvipäivänseisauksen juhlaa. \"Minun vereni on jo aivan\nterve\", sanoi ritari, \"valtimoiden lämpö on laskenut. Tietenkin matka\nrasittaa kauheasti, ja se huolestuttaa hiukan.\" Mutta hän matkusti\nsittenkin, ja upea vuode, sotaiset panssarit ja egyptiläinen nainen\nsaivat jäädä --\n\nVuodenvaihteen juhlallisuuksiin Tiberius oli kutsunut koolle\nsenaatin, aateliston ja ritariston edustajia; oli kylmää, mutta\nuhritulet paloivat alttareilla ja keisari lausui ylimmäisen papin\nvalkoinen viitta yllään siunauksen tulevalle vuodelle. Kaikessa\ntuossa -- _pontifexien_ vaaleissa kaavuissa, uhreissa, suitsutuksessa\nja vanhan miehen väsyneen kolkossa äänessä -- oli jotakin, mikä\nei miellyttänyt Sabinusta. Ritari seisoi juhlapukuisena toisten\njoukossa, mutta hän tarkkaili alinomaa ruumiinsa hienoja, salaisia\ntaudinoireita; valtimot muistuttivat hänelle kyllä olemassaolostaan,\nsillä niiden lämpö oli kohoamaan päin. Ei, talvi ei ollut hänelle\nlainkaan hyväksi --! Jos hänen olisi täytynyt syöksyä taisteluun\nhaarniskoituna ja hyvin puettuna, iskeä, lyödä ja olla urhoollinen,\nse olisi tietenkin ollut jotakin vallan toista. Jos olisi tarjoutunut\nmahdollisuus... Hän oli niin kokonaan uppoutunut Dareksen ja\nHomeroksen tarinoihin, että häntä ei tällä kertaa huvittanut edes\novela diplomaattinen pohdinta, miten oikein järjestettäisiin\nsalaliitto ja anastettaisiin valtakunta tuon jörön yksinvaltiaan\nkäsistä. Hän ajatteli Mysopatraa, naisen vinoja silmiä ja tummaa\nloistovuodetta. Hänet valtasi kummallinen hellyys, viimeinen\nhellyydentunne, mikä hänelle vielä tässä maailmassa suotiin...\nSitten Titius Sabinus päätteli ilmaan leviävästä tuoksusta, että nyt\nuhrattiin erikoisen kallisarvoisia Idän suitsukkeita. Ja vihdoin\nuhritoimitus loppui.\n\nPoistuessaan alttarin luota Tiberius veti pukunsa alta papyruskäärön\nja antoi otsa kurtussa määräyksen, että oli heti vangittava ja\nsurmattava muuan läsnäolijoista. Hän sanoi jo kauan sitten saaneensa\nRoomasta varman tiedon, että haudottiin salaliittoa; siinä puuhasivat\nmukana Latiaris, Cato nuorempi, Rufus ja Opsius, mutta hankkeen\nvarsinaisena sieluna oli Titius Sabinus.\n\nLiktorit lähestyivät. Caesar murahti kumeasti: \"Viekää hänet portin\nulkopuolelle. Vetäkää pään yli huppukaulus ja mestatkaa!\"\n\nTieto tästä veriteosta saapui Asinius Galluksen maatilalle miltei\nheti uudenvuoden juhlan jälkeen. Tuohon aikaan -- konsulien\ntehtäviä hoitivat silloin Junius Silanus ja eräs Silius Nerva\n-- oli muuten yllin kyllin puhumista siitäkin, että Augustuksen\nviimeinen lapsenlapsi, Reggiossa nääntyneen Julian tytär Julilla,\noli kuollut kaksikymmenvuotisen vankeuden jälkeen Tremeruksen saaren\nkosteassa sellissä. Jotakin kauhean painostavaa, jotakin uhkaavaa\noli ilmassa...! Senaattori Asinius Gallus istui kuin ennenkin\ntablinumissa tai keskusteli Agrippinan kanssa, mutta hänen kasvojensa\nmustat rokonarvet eivät oikein ottaneet peittyäkseen ihojauheen\nalle. Hän näytti sairaalta. Hänen turpea punainen alahuulensa, joka\ntoi mieleen faunin lihakkaan huulen, oli pahoin venähtänyt. Öljytyt\nohimohiukset oli tosin huolellisesti käherretty, mutta ne alkoivat jo\nharventua.\n\nEi, omalta kohdaltaan hänen ei tarvinnut tuntea pelkoa. Suhteet\ntuolle ja tälle taholle olivat hyvin järjestetyt, ellei kuviteltu\nmahdollisuutta, että itse Germanicuksen leski poikineen olisi\nkeisarin epäluulojen varsinainen esine. Tuo ajatus oli kuitenkin\nniin mieletön, että Gallus yksinäisinä hetkinään hymyili sille.\nHän oli muuten saanut Tiberiukselta ystävällisiä kirjeitä, joissa\nluottamukselliseen sävyyn, erikoisen lempeästi kehoitettiin\nnoudattamaan uhritoimituksissa eräitä uusia muodollisuuksia. Oli\nollut hetkiä -- eräs niistä oli Vipsanian kuoleman ja hautauksen\nvälinen aika --, jolloin pelko todella sai vallan hänen sisimmässään\nja hän toivoi, kylläkin liian myöhään, ettei olisi milloinkaan\nsuostunut siihen avioliittoon. Mutta nämä olivat vain satunnaisia\npuuskia.\n\nTavallisissa oloissa, liikkuessaan kaupungilla joko yksin tai\nCaesonius Priscuksen ja Geminiuksen kanssa, hän osasi harmaantuvista\nhiuksistaan huolimatta osoittaa tietynlaista asiantuntemusta naisten\nsuhteen, milloin hän pistäytyi Liviuksen bordellissa tai istui\njonkin keski-ikäisen, mutta vielä muhkean rouvan asunnossa. Hänen\nuskoutuva puhetapansa, johon oli sekoitettu maireata imartelua, teki\nyhä vielä vaikutuksen. Hivelevä ääni kylläkin oli kimeä kuin eunukin\nääni, mutta sanat, sanat --! Edesmenneen Asinius Pollion poika,\nJuppiterin ylipappi ja senaatin jäsen, ei suinkaan ollut mikään ukko.\nKaikki hänessä oli niin huolellisesti hangattua ja käherrettyä, niin\n_puhdasta_.\n\nSekä maatilalla että kaupungissa Asinius Gallus harrasti kylpyjä,\nhierontaa ja käytti yrttejä, jotka auttavat liian pikaista\nvanhentumista vastaan. Tämä erinomaisen kunnollinen mies -- ja\nvaikeata oli sanoa, oliko hänen itsekunnioituksensa suurempi kuin\nkaikkien ystävien häntä kohtaan tuntema kunnioitus! -- osasi\nsäilyttää sen elämän tasapainon, joka edellyttää, että juhlat ja\narjet, nautinnot ja työnteko, pienet virkistävät lemmenseikkailut ja\nterveellinen pidättyväisyys vuorottelevat oikeassa tahdissa. Vaimonsa\nkuoleman jälkeen senaattori oli ilmeisesti ruvennut katselemaan\nAgrippinaa sillä silmin kuin häntä haluttaisi viettää uudet häät, ja\nnoista häistä piti muodostua hienot, mutta silti sopivan kohtuulliset.\n\n\"Tunnetko olosi tyytyväiseksi täällä?\" hän kysyi Germanicuksen\nleskeltä.\n\n\"Niinkuin vain saatan toivoa.\"\n\n\"Eikä mitään puutu, vai kuinka?\"\n\n\"Ei mitään. En ainakaan tiedä...\"\n\n\"Kuinka on vaatteiden laita? Lysiades lupasi toimittaa\npumpulikangasta, minusta sitä paitsi tuntuu, että haluat itsepäisesti\npitää ylläsi tuota tummaa... Suruaikahan on jo kauan sitten ohi,\neikä meidän tule vaipua murheeseemme. Muuten, kun palaan Bajaesta\nTiberiuksen juhlilta, minä suorastaan vaadin sinua pukeutumaan\nvalkoisiin --\"\n\nMutta Agrippina ei vastannut mitään. Hän katseli Asinius Galluksen\nkeltaisia kasvoja, joissa oli paljon rokonarpia, hänen aistillista\nsuutaan ja pystyä nenäänsä. Hänestä tuntui, että hänellä ei ollut\nmitään tekemistä tuon ihmisen kanssa; hän ei tuntenut enempää vihaa\nkuin ystävyyttäkään. Heidän välillään oli läpikulkematon viileä\nilmakehä täynnä pahoja muistoja. Ja leski puolestaan, -- hän asui\ntäällä, tässä talossa, koska hänet oli kutsuttu tänne. Pukeutuipa hän\nsitten tummaan tai vaaleaan, mitä tekemistä Galluksella oli sen asian\nkanssa?\n\nJuhlat Bajaessa, Neapoliksesta lounaaseen sijaitsevassa kylpylässä,\nmissä Tiberiuksella oli pieni erikoinen huvilansa -- hänen ihonsa\nvaati nykyään rikkipitoista lähdevettä --, olivat muuten hyvin\nvaatimattomat.\n\nGallus oli saanut kutsun saapua niihin, mutta senaattoreista\nja ritareista oli valittu vain kaikkein luotetuimmat; hän ei\nsuotta ylpeästi puhunut keisarin lähettämästä kirjeestä, jonka\nlähetti oli tuonut ja joka osoitti ehkä selvemmin kuin mikään\nmuu, että Tiberius ei kantanut minkäänlaista epäluuloa tai kaunaa\nhäntä kohtaan. Tosin... tosin aviovaimon muisto rasitti joskus\nöisin ilkeänä painajaisena. Kuinka? Oliko siihen aihetta? Ja nuo\nillalliset Palatinuksella, sinä iltana, jolloin Vipsanian hengenvedot\ntaukosivat, -- nuo pidot olivat kyllä senaattorin tiedossa\nkaikkine yksityiskohtineen. Hän oli hiljallensa poiminut tietoja\nsieltä täältä; kukaan ei arvannut, miten hän oli aluksi pelännyt.\nMutta vähitellen tämä kalvava levottomuus vaihtui tavanomaiseen\nhuolettomaan rauhaan, ja Asinius Gallus eli entistä elämäänsä, ei\nsanottavasti murehtien vaimon kuolemaa, vaan pikemmin huojentuneena;\nolihan sekin vaihe nyt ohitse. Siitä minuutista alkaen, jolloin\nvainajan kielelle asetettiin kuparikolikko, Gallus oli kokonaan\nomistanut aikansa kylvyille, lemmenseikkailuille, juhlille ja\ntyölle, sanalla sanoen, elämän jokapäiväiselle kululle. Hän ajatteli\ntyytyväisenä: Minulla ainakaan ei ole mitään uhkarohkeita yrityksiä.\nMinulla on hyvä valtionvirka ja runsaat tulot, minun ei kannata panna\nkohtaloani peliin, vaan tyydyn, mukaudun. Isän laita oli toisin,\n-- hän oli tavallaan liian kunnianhimoinen, hänellä oli takanaan\nsotainen nuoruus, ja myöhemmin hän tavoitteli Espanjan ja Lombardian\nmaaherranvirkoja, jopa saikin ne. Mutta tuo rohkeus, tuo pyrkiväisyys\naina, aina ylemmäksi on petollista! Hillitty ote kaikissa toimissa ei\nole lainkaan pahaksi. Se on parasta, mitä tiedän.\n\nJuhlat Bajaessa --. Galluksella oli yllään hieno mutta ei liian\nylellinen _synthesis_, pöytätakki, josta heijastui violettia väriä\nhänen leukaansa. Jalkojenpesun, seppelöimisen ja keisarin tulon\njälkeen käytiin käsiksi ruokiin.\n\nAteria oli tavallista vaatimattomampi, viinit nuorta vuosikertaa.\nTiberius selvästikin kitsaili lihan suhteen, hän nautti itse\nparhaasta päästä etikalla maustettuja kurkkuja ja upotti tuon\ntuostakin vehnäleipäpalan kastikkeeseen vihaisesti, aivan kuin olisi\nhalunnut tukahduttaa sen liemeen. Ritarit, senaattorit, hoviherrat,\nkoko tämä pieni, jonkin verran pettynyt seurapiiri istui aluksi\nmykkänä. Cotta Messalinuksen munansileä pää kiilsi kuin kulta ja\nsenaattori Reguluksen poskipussit olivat raskaasti lupsallaan.\nVihdoin tuotiin paisti, mutta se oli huonosti käristettyä, ja\n_scissor_ suurine pöytäveitsineen hääräili sen ympärillä epätietoisen\nnäköisenä. Hopeatavarat, maljat, kannut, juomaruukut sädehtivät;\n_imperator ja princeps_ kyyrötti synkkänä lepotuolillaan. Alituiset\nkylvyt olivat riuduttaneet hänen vointiaan; Asinius Gallus oli\nselvästi tuntevinaan ilmassa rikinhajun. Sitä ei haihduttanut edes\norvokkibooli, malja, joka tavallaan korvasi laihan aterian, --\nApicuksen keittokirjan mukaan valmistettu liuos, sekoitus hunajaa\nja punaviiniä; siinä uiskenteli Parman orvokeita, jotka olivat\ntuoksullaan kyllästäneet juomaa seitsemänä eri päivänä.\n\nParempia viinilaatuja tuotiin vihdoinkin. Kynttilät liekehtivät\nkirkkaasti, Tiberius itse maisteli ahkerasti Veronan punaviiniä,\nkulmakarvat rypyssä, murattiseppele vinosti kaljun pään ympärillä.\nGallus istui tai nojaili samalla pyörösohvalla ja painautui veltosti\nsen pehmustettua selkänojaa vasten. Viini kihisi hänen päässään. Hän\ntyhjensi maljan toisensa perään. Korvaus huonosta paistista, korvaus\nhiljaisuudesta ja rikinkatkusta! Tuossa kyyröttää nyt Tiberius, mutta\nhänen umpimielinen ilmeensä ikäänkuin lauhtuu, pehmenee altapäin,\nsitä mukaa kuin maljat kalisevat ja viini virtaa... Momos auttakoon,\nmiten kirkasta on! Valot palavat, liekit ovat pystysuoria kuin\nveitsenterät. Ja ritarit, senaattorit, hovimiehet alkavat päihtyä,\nkoko tämä huone, tämä palatsi sorisee hyvänolon tunteesta. Juuri\ntässä asennossa, puoleksi leväten, punainen rypäleenveri kihoaa\nsuloisesti päähän...\n\nNaurun, jaarittelun ja hyvin etäisen soiton äänet myötäilivät\nGalluksen eunukinfalsettia; hän jutteli keisarin kanssa. Mutta hän\noli auttamattomasti humalassa, hän ei oikein pystynyt puhumaan; hänen\nkielensä sammalsi. Jotakin hyvin hellää ja ystävällistä hänen sekavan\ntajuntansa pohjalta kuitenkin virtaili tuota synkkää miestä kohti,\njonka kasvot näyttivät nuolihaukan kasvoilta. Jostakin syystä, taivas\ntiesi minkä tähden, hän oli nyt juonut itsensä aivan juovuksiin;\nihanaa tulista Khioksen viiniä ja mitä parhainta falernolaista.\nHänen kielellään pyöri kankeita sanoja häistä, morsiushunnusta ja\nAgrippinan myötäjäisistä, mutta hän ei halunnut _ärsyttää_, ei\nmissään tapauksessa ärsyttää Tiberiusta! Sen vuoksi hän sopersi\npehmeästi: \"Meidän... meidän ystävyytemme, caesar... Mehän olemme\nlihallisia sukulaisia Vipsanian kautta, Juppiter avita! Olemme\nnaineet saman naisen, kumpikin...\"\n\nAsinius Galluksen oli hyvin vaikea käsittää, mitä nyt tapahtui.\nJollakin humalaisen tajun katseella hän ikäänkuin seurasi syrjästä\nnäytelmää. Hän näki Tiberiuksen nousevan raskaasti kasvot vihasta\nvaaleina. Mitä, mitä hän aikoi? Ei, nuo eivät olleet ihmislihaa,\njonka alla kiertävät verisuonet. Naamari! Marmorinaamari! Ja sitten\ntulivat liktorit, ja heidän kirveensä välähtelivät kuin suipot\npeilit. Hyvin kaukaa Asinius Pollion poika, korkea virkamies,\nkeisarin suosikki, kuuli komennuksen: \"Sitokaa. Ei sanaakaan\nenää. Minä käsken, minulla on määräysvalta ja vielä huomispäivänä\nlähetän senaatille kirjeen. Otatte hänet tuollaisena vaunuihin ja\najatte Roomaan, muuten minua tosiaan haluttaisi ottaa itse raippa\nkäteen... Ja pidätte huolen siitä, että hänet heti paikalla heitetään\nMamertiuksen lukkojen taakse.\"\n\nSen jälkeen Asinius Gallus tunsi olkapäihinsä tartuttavan.\nHän hoippui kuin unessa viileään yöilmaan liktorien ja\n_palatini_-sotilaiden välissä.\n\n\n\n\n9.\n\n\nLeskikeisarinna Livia Drusilla oli nähnyt Livillan lähtevän kaikkine\norjineen, kuohilaineen, pulloineen ja voidemaljoineen Bajaen juhliin.\nOli myöhäinen yö, tähdet tuikkivat kirkkaasti. Mutta vanhus ei saanut\nsilmiinsä unta.\n\nIstua vuoteen reunalla tai norsunluisessa tuolissa kankeana kuin\nolisi jo vainaja, muhkuraiset jalat kivipatsaina ja lumivalkea tukka\nohimoilla, istua ypöyksin ja nähdä toiveittensa raukeavan... Miten\näärettömän paljon hän oli puuhannut tässä maailmassa! Ja nyt? Mitä\nhänelle kaikesta tuosta jäi? Hirmuinen, kuristava autius, jossa\nkuolema lähestyi. Niin, hän oli nähnyt niin monen ihmisen kuolevan,\nviimeksi oli toinen Livillan ja Drusuksen kaksoispojista kuollut, ja\nvain jumalat tiesivät, milloin tulisi toisen, Tiberilluksen vuoro.\nLivia Drusillan omaa ruumista syleilivät jo näkymättömät käsivarret.\nJa mitä selvemmin hän tuli tietoiseksi lopun lähestymisestä, sitä\nvähemmän häntä halutti mennä kotikappeliin uhraamaan jyviä tai\navaamaan mustapuisia kaappeja, joiden takana olivat kaikki _gens\nClaudian_ naamarit. Kharonin lauttaraha, rovio, tuhka ja kultainen\nlipas, sukuhauta ja vaivainen haihtuva muistokirjoitus, -- kaiken\ntuonko piti seurata koko elämän kestänyttä työpäivää? Hänen\nruumiissaan oli lahoamisen tuntu. Parkinruskeat kasvot pysyivät\njäykkinä ja ryppyisinä. Muhkuraiset sormet puristuivat lujasti sauvan\nnuppiin ja ohimohiuksien jääpuikot riippuivat kylminä, sulamattomina\nkultaverkon raosta.\n\nYöt olivat kaikkein vaikeimmat. Livia Drusilla ei saanut unta.\nAlinomaa häntä painosti tunne, että jokin tai joku oli hiipimässä\naivan hänen kantapäillään, milloin hän vain liikkui huvilassaan, --\nvaikka se sitten olisikin pelkkää oman vaipan kahinaa. Vanha pöllö.\nYöeläin, kummituseläin, jonka pitäisi jo olla tottunut pimeään. Joka\ntapauksessa vanhan naisen viheriät silmät kaipasivat nyt enemmän\nhämärää kuin valoa, ne lävistivät varjoisenkin sopukan, nämä reettori\nHortensius-vainajan entisen talon huoneet ja hallit, joihin Acme\nsytytti vain hyvin harvoin kynttilöitä. Livian ääni oli lakannut\nkaikumasta palatsissa, koska siellä ei enää ollut poikaa, Tiberiusta.\nMutta hänen aivonsa olivat sangen kirkkaat, varsinkin öisin. Vain\njoskus aamuisin ja päivänvalossa mielikuvat eksyivät syrjäpoluille\neikä vanhus kyennyt kaikella tahdollaankaan hallitsemaan niitä.\n\nKuinka tulisi vanhan naisen, jonka henkinen ikä on viime aikoina\nrientänyt kalenterivuosien edelle, viettää aikaansa? Miten pitäisi\nmenetellä, jotta yksinäisyys hiukan väistyisi...? Keväiden, suvien,\ntalvien iäti toistuvassa kulussa ei ole mitään tarkoitusta. Aika\nkehrää paikoillaan kuin rukinratas, vierimättä minnekään. Päivissä ja\nöissä ei ole mitään, mikä herättäisi hänen turtuneet aistinsa.\n\nNe eivät kehoita häntä toimivaan valppauteen niinkuin ennen, sillä\nLivia Drusilla on menettänyt kaikkein tärkeimmän, minkä vuoksi\nponnistella. Hänen elämänsä joustin on höltynyt. Toiset tekevät\npäätöksiä hänen sijastaan, toiset juonittelevat ja vehkeilevät, hänen\nmuinainen vaaniva harkintansa ei liikahda syvyyksissään, jos hovissa\njotakin sattuu. Hän vihaa senaattoreita ja ritareita, lähinnä sen\nvuoksi, ettei kukaan enää vaivaudu tulemaan hänen luokseen, vaan\ntoiset, nuoremmat kädet, Sejanuksen kädet ovat mukana pelissä. Olla\nkuin öljypuun runko, ontto, ruskea ja tuhatvuotinen, johon sielun\nhuuhkaja on tehnyt pesän! Tietysti, hän on uutterasti etsinyt apua\nlääkäreiltä ja noudattanut heidän määräyksiään, mutta sehän ei häntä\nauta. Tähän saakka hän, Augustuksen leski, on aina sanonut: Tee tuo\nja tee tämä, minä tahdon, minä käsken...! Jää eloon, koska se on\nminun tahtoni. Kuole, koska minä vaadin niin. Mutta nyt?\n\nLivia Drusilla ei vieläkään kaivannut orjatyttöjen tukea, kun hän\nvaelsi huoneissaan. Pahkasauva oli ikäänkuin kasvanut hänen sormiinsa\nkiinni, -- sormiin, jotka leini oli paisuttanut aivan muodottomiksi.\n\nSeinien maalaukset, kukkakiehkurat, sinertävät poukamat, laivat,\nruskeat merenluodot ja yksisilmäinen Polyfemos eivät askarruttaneet\nLivian ajatuksia. Hän tuskin näki niitä. Sukukokouksesta asti,\njossa Tiberius oli kaikkien kuullen sanonut vetäytyvänsä syrjään,\nvanhus oli täydellisesti katkaissut välinsä pojan kanssa; Caesarin\nlähtöön saakka hän ei ollut tätä nähnyt, lähdön jälkeen hän ei ollut\nlähettänyt ainoatakaan kirjettä Caprille. Oli kuin nykyisyys ja\ntulevaisuus olisivat häneltä kuolleet. Vanhuutensa paksujen, estävien\nsilmälappujen raosta hän saattoi katsella pelkkiä menneisyyden\nasioita, kuunnella rukin polkusimen hyrinää Augustuksen huvilassa,\njossa Scribonian tytär Julia oli pakotettu neljänä tuntina päivittäin\nkehräämään villalankaa, jossa Tiberiusta oli imetetty ja Drusus\nNero kasvanut. Livia ajatteli vainajia; hänen nykyinen elämänsä oli\nkuin varjojen manaamista, ja kuolleiden saatto ulottui hänen omasta\nisävainajastaan Augustuksen tyttärentyttäreen Julillaan. Kim Drusus\noli kuollut, kun nuorukaisen huuto oli kajahtanut yön läpi, vanhus\noli kenties ensi kerran eläessään tuntenut, että tuhon miekka sivalsi\nmilloin hyväksi näki, riippumatta hänestä ja hänen aikomuksistaan.\nTotta kyllä, hän oli monesti, monesti puristanut sormillaan sen\nkahvaa. Mutta tuona yönä se iski kuin kosto. Että Tiberiuksen poika\nkuolisi, että kruunu joutuisi pois Claudiusten suvulta, -- sitä\nsen ei vielä tarvinnut merkitä, sillä jos jumalat katkaisivatkin\nvälittömän, isästä poikaan kulkevan vallanperimyksen langan, oli\nsentään olemassa pikku Tiberillus, Drusus-vainajan lapsi.\n\nLivia Drusilla vaelsi. Seinien kaiku muistutti syvää huokailua.\nMenetyksiä, aina vain menetyksiä! Jonkun täytyi olla satakertaisesti\nsyyllisempi kuin hän... Lailliset veriuhrit, _suovetaurilia_, johon\nyhä turvauduttiin joka neljäs vuosi, jotta vanha tapa pysyisi\nkunniassa, ja jossa sensorit manasivat kansan verenvian lampaaseen,\nsikaan ja härkään, eivät ainakaan pelastaneet Claudiusten huonetta.\nJa imperiumin kohtalo oli kuin olikin siihen sidottu. Vanhus kuuli\noman sydämensä tykytyksen, pehmeät, salakavalat kumahdukset, jotka\nputoilivat jo hyvin työläästi. Sydän? Kolkko kaivaja, joka hakkaa\nkuokallaan tietä ihmisolemuksen louhoksessa, yhä kauemmas auringosta,\nvalosta ja toiminnasta. Ei korkeinkaan nobiliteetti ollut siltä\nsuojassa. Tässä, mutta vain tässä, kaikki ihmiset olivat toistensa\nkaltaisia, niin keisarit kuin orjat, niin aedilit ja kuruulinen\nmaistraatti kuin seitsenkerroksisten vuokratalojen köyhälistö, Livia\nDrusilla ja idumealainen Acme, korkein käskijä ja halvin käskyläinen.\nKuolema? Thrasyllus oli ilmaissut hänelle poislähdön hetken. Vielä\noli aikaa, ja se merkitsi, että hänelle suotiin viimeinen tilaisuus\nolla yksi, ylin. Hän oli _mater orbis_. Hän oli enempi kuin kaikki\nmuut kuolevaiset, vieläkin.\n\nVanhan keisarinnan kasvoilla oli jäykkä ilme, kun hän laahautui\nvaivalloisesti atriumista makuukamariin ja sieltä takaisin\narkihuoneeseen. Viime aikoina hän oli paljon miettinyt juutalaisia\nja heidän Jumalaansa, ainoata, mitä Livia Drusilla olisi voinut\nsydämestään palvoa. Jahve Seebaoth, ukkosen, koston ja kaukonäköisten\nlaskelmien herra...! Augustus oli toimittanut hänelle vuotuisia\nuhreja, hänen lakikääröjään oli luettu täällä, tässä talossa,\nsiihen aikaan kuin Actiumin voittaja vielä oli elossa. Ja hänestä\ntuntui, että tuo pieni, sitkeä rotu, joka oli tehnyt työtä Ramseksen\nEgyptissä ja paennut sieltä faarao Meneftahin aikana, rotu, josta oli\nsyntynyt Raahabin ja Deboran kaltaisia väkevän ovelia naisia, oli\nhyvin lähellä hänen omaa ihannettaan. Livia ajatteli etenkin heidän\nkiinteätä sukutunnettaan. Ja vähät siitä, millaiset keinot, kunhan\ntekojen vaikutin oli hyvä --! Velho Samuel kirosi Saulin, Kiisin\npojan, koska tämä raukkamaisesti säästi vihollisiaan, Eesau anasti\nviekkaasti Jaakobin perinnön sokealta isältään, Daavid noudatti\nJahven mieltä ja hukutti mooabilaiset vereen. Mitä merkitsivät\nmuut jumalat? Protagoras oli asettanut jumalien olemassaolon\nkyseenalaiseksi ja sofisti Prodikos todistanut, että he olivat vain\nauringon, kuun, leivän, virtojen, viinin, vesilähteiden toisia nimiä.\nKreetassa oli Juppiterin hauta, jota näytettiin muukalaisille.\nViisas Alkibiades ei ollut kavahtanut rikkomasta jumalien kuvia eikä\nKinesias tahrimasta niitä virtsallaan. Niin, jumalat haihtuivat\nniinkuin aamusumu, tämän aikakauden ihmiset eivät sanottavasti heihin\nuskoneet. Mutta Livia Drusilla tunsi salaista halua uskoa Jahveen.\n_Siltä_ taholta hän voi tosiaan odottaa ymmärtämystä.\n\nEntä poika? Tiberius? Mitäpä merkitsi, että pojalla vielä\noli muodollinen _praefectura morum_, sillä Rooma oli kerta\nkaikkiaan Sejanuksen käsissä. Caesar oli jättänyt tänne jälkeensä\nkyttyräselkäisen suosikkinsa, nousukkaan. Vanhuksen mielessä\nliikahteli hämärä epäilys, niinkuin kuumesairaan ajatus häilyy\neteen- ja taaksepäin, loittonee pois ja sukeltaa jälleen esiin, paisuu\nuinuvasta hourekuvasta miltei varmuudeksi ja häviää taas syvälle\nalitajunnan mereen... Jossakin sisäisen olemuksensa sopukassa hän\ntavallaan samasti kuolleen tytärpuolensa ja ruhtinatar Livillan.\nAavistaa Drusuksen lesken pyrkivän valtaa kohti, se oli samaa\nkuin nähdä kokonaisen aikakauden menevän mailleen. Livilla, joka\nkäytti ihomaaleja, kauneusnaamioita ja öljyjä niinkuin aikoinaan\nJulia-vainaja, piti juhlia kolmellekymmenellekuudelle hengelle\nvirallisten yhdeksän kutsuvieraan sijaan, nukkui keskipäivään\nasti, tuotti helmiä Intian Muzirista ja Ceylonista, pukeutui\nKoos-saaren verkkomaisen läpinäkyvään silkkiin ja kultasi hiuksensa,\nse nainen oli ilmetty turmeluksen perikuva! Ei, vanhus ei ollut\nsokea. Julia oli jakanut ruumistaan elostelijoille _sigmallaan_,\npehmustetulla sohvalla, mutta tämä toinen otti rakastajansa vastaan\nloistovuoteessa. Rujon ja peloittavan rakastajan, jonka musta vaippa\nmuistutti yölepakon siipiä.\n\nHitaasti ja raskaasti, niinkuin hänen tapansa oli, Livia Drusilla\nlähti tuona yönä kulkemaan pimeän puutarhan halki. Hän nojautui\nsauvaansa. Kuun kaari oli noussut; se kimalsi hyvin kylmästi puiden\nlatvojen tasalla.\n\nKoko tällä kukkulalla ei ollut ainoatakaan huonetta, mihin vanhus\nei olisi päässyt yön tai päivän aikaan. Vanhojen muistojen, vanhan\nkäskyvallan kammo kulki hänen edellään kuin mikäkin näkymätön\nnomenclator. Plataanit suhisivat yötuulessa. Augustuksen iäkäs\nleski tunsi sieraimissaan heikkoa, aivan heikkoa kukkivien\nyökohokkien tuoksua, sillä oli _silenen_ kukkimisaika. Hänen\ntolppamaiset jalkansa polkivat lujasti maata, -- kuu syntyi par'aikaa\nlänsitaivaalla kasvot itään päin kääntyneinä, ja sen valossa oli\nsama vihertävä vivahdus kuin vanhuksen omissa ilveksensilmissä.\nNiin, Livia Drusillalla oli vielä hallussaan vanhan mahdin jäännös\nkuin purppurapuvusta repäisty kaistale, eikä ainoakaan elävä ihminen\nvapisematta voinut kuulla hänen pahkasauvansa kolkutusta.\n\nHän jätti selkänsä taakse reettori Hortensiuksen pienen huvilan, hän\nastui hitaasti, määrätietoisesti palatsia kohti. Olkoon, että jalkoja\nsärki ja sydän jyskytti kiihkeästi; pimeys terästi hänen ajatuksiaan,\nhänen aivoissaan lepatti erään aikomuksen liekki. Hän ajatteli:\nVielä minä olen _minä!_ Vielä haluan toimia. Koko elämäni ajan olen\npidellyt kiinni Rooman valjakon suitsista enkä hevillä luovuta niitä\nkäsistäni. Vehkeilkööt toiset miten mielivät, minä pysyn ylimpänä\nniinkuin Jahve Seebaoth, aina hautaamispäivääni asti! Ja kuka tietää,\nvielä sen jälkeenkin... Minulla oli voimaa kostaa isäni kuolema, minä\nkykenin raivaamaan tien omalle suvulleni, vaikka oli kidutettava,\nsyöstävä vankeuteen, surmattava, ja minä pystyn, minä TAHDON vieläkin\nolla mikä olen, olla Tiberius Claudiuksen äiti.\n\nHänen muistinsa vaelsi niinkuin tolppamaiset jalatkin. Hän ajatteli\nAugustuksen lapsenlapsia, Gaius-vainajaa, joka kuoli sodassa,\nnuorempaa Luciusta, joka menehtyi ruttoon Marseillesissa, Reggiossa\nnääntynyttä tytärpuoltaan, teloitettua Postumusta, Julillaa. Mutta\nnyt ei ollut heistä kysymys. Oli kysymys Germanicuksen siskosta ja\nhänen rakastajastaan. Livia Drusilla suuntasi askeleensa palatsia\nkohti. Hän näki muurien häämöttävän kuun ja tähtien heikossa,\nmaidonkarvaisessa, hiukan vihervässä kajossa. Mons Palatinus\nsynkkine rinteineen ja puiden tuskallinen huokailu säestivät hänen\npahkasauvansa kolketta. Ajatuksissaan hän näki Livillan makuukamarin\nkiiltokiviseinineen, joista oli maksettu niin paljon, näki\nkiemurtelevien mustien pylväiden sukeltavan hämyyn, näki ebenpuuhun\nveistettyjen jumalien irvistyksen ja _velariumin_, vuodeteltan\nhehkun. Kuin Egyptin muinaisen kuningattaren Nefertarin hauta,\njoka välkkyy tummansiniselle, vihreälle ja kullalle! Saadaanpa\nnähdä. Jumalat tahtoivat, että Livilla oli kaukana täältä, Baiaen\nkylpylässä, ja että sillä välin kuin hän nautti frigidariumin\nviileydestä, hänen asuntonsa Roomassa oli typötyhjä. Kuunnelkoon nyt\nEkhon luolan kaikua, uhratkoon viiniä ja hunajaa Dianan pyöreässä\ntemppelissä, pysyköön poissa... Mitä etäämpänä, sitä parempi.\n\nLivia Drusilla oli vähällä lyödä sauvallaan henkivartijaa, joka tuli\nhäntä vastaan linnan eteissalissa. Mies oli hätäytynyt; tiettävästi\nhänet oli komennettu vahtiin, eikä hän kuitenkaan rohjennut uhitella\nmahtavan vanhuksen tahtoa. Keisarinna näki heikon tulen pilkottavan\nLivillan huoneistosta. Sitten hän astui sille suunnalle, repäisi\noviverhot syrjään. Siellä tuikahteli tosiaan pieni vihreä savilamppu,\nja yksinäinen kynttilä, joka oli työnnetty alabasterijalkaan, lepatti\nrauhattomasti. Ensi aluksi vanha nainen aivan jähmettyi paikoilleen.\nPieni ruskea kuohilas, Drusuksen eunukki Lygdus, syöksähti hänen\nluokseen ja heittäytyi pelosta vavisten mosaiikkilattialle.\n\n\"Mitä... mitä tämä merkitsee?\" kysyi Livia Drusilla kumeasti.\n\nEunukki piipitti sopertavalla äänellä: \"Olen jäänyt tänne\nvartioimaan, kun toiset matkustivat. Säästä minua, _domina!_ Älä tee\nminulle pahaa...\"\n\nHetken vanhus katseli tarkkaavasti tuota köyryä selkää, jossa\nlapaluut kohoilivat ruskean ihon alla. \"Olen nähnyt sinut\nennenkin. Eikö totta, pojanpoikani osti sinut Aleksandriasta\nkahdensadantuhannen sestertiuksen hinnasta?\" Valo huoneessa oli niin\nhimmeätä, että leskikeisarinna ei oikein tarkoin nähnyt Lygduksen\nkasvoja, sen enempää kuin mustapuista vuodetta, käärmepilareita ja\nbabylonialaisia kankaitakaan. Mutta hän huomasi kuitenkin, että\neunukin valkoiset silmämunat kiilsivät pelosta, ja kuuli, kuinka hän\nvikisi surkeasti kuin pieni hiiri: \"Armahda minua, teen ihan kaiken,\nmitä tahdot! Ruhtinatar haluaa ristiinnaulita minut seinään! Käsistä\nja jaloista...\"\n\n\"Mitä varten? En ole tullut tänne sinua kiusaamaan, mutta minkä\ntähden?\"\n\nLygdus värisi ankarasti. Livian kasvojen rautainen päättävyys, hänen\njäykän ruumiinsa ryhti ja musta varjo sinisellä seinällä ikäänkuin\ntakasivat Lygdukselle syvemmän turvallisuuden ja suojeluksen kuin\nhuikentelevan nuoren valtiattaren herruus. Ja kun eunukki nyt\ntähyili leskikeisarinnan ankaraa hahmoa, hänet valtasi äkillinen\nluottamuksen puuska, halu uskoutua kokonaan ja täydellisesti tuolle\nmahtavista mahtavimmalle; tänä hetkenä hän oli valmis kavaltamaan\nLivillan, aivan kuin salassa kytenyt pelko, jota hän oli turhaan\nyrittänyt sammuttaa, purkautuisi väkivaltaisesti ilmi. Hän läähätti:\n\"Herrattareni pistää minua neulalla kylkeen ja käsivarsiin, miten\nsattuu. Hän pistää myös orjatyttöjään. Ja kaikki johtuu noista\nkirjeistä, jotka minä vein Sejanukselle. Herrani Drusus kirjoitti\nAgrippinalle paljon kirjeitä...\"\n\nLivia Drusilla seisoi hetken aikaa miettien. Kookkaana, raudanraskaan\nmahdin elävänä muistopatsaana, kuulostaen oman epäluulonsa\noraakkelia, joka sanoi, että täällä ei kaikki ollut täysin\ntolallaan. Sitten hän sysäsi Lygduksen syrjään. Hän astui permannon\npoikki, ja eunukki katseli hänen jälkeensä pelon ja toivon valo\nsilmissään. Niin, Drusuksen huone, josta hirveä huuto oli eräänä\nyönä kajahtanut, oli lähellä. Mutta makuukammiossa oli lippaita,\nrasioita, thuija-puisia pöytiä, _malabathrum_-öljyn vienoa lemua ja\njerikolaisen balsamin imelää henkäilyä, aivan kuin Livilla olisi\nantanut tuottaa sitä muumioliinojen kyllästämistä varten. Puuttui\nvain säilyttävä pyhä natroni ja egyptiläinen ammonium! Korupöydillä\najelehti hujan hajan vehnäleipänaamareita ja voidetölkkejä. Oli\nhiostavan kuumaa.\n\nTahtomattaan keisarinna vertasi huoneen ylellisyyttä oman huvilansa\nyksinkertaisuuteen. Hän muisteli nuoruuttaan, joka oli kulunut kuin\nporvaristytön elämä; siinä oli vielä kuvastellut Caton ajan jäyhä\npuritaanisuus. Mutta täällä sitävastoin välkkyi carythoslainen\nmarmori ja _ofites_-kivi, violetit synnadilaiset paneelit iskivät\nsäkeniä, kudosten ja mattojen ompeleista heijastui turmeltuneen\nsukupolven loistonhalu, sen sukupolven, joka ei ollut milloinkaan\ntehnyt työtä käsillään eikä koskaan sitä tekisi. Sinertävää\nalabasteria kaikkialla. Vuoteen pylväät kiemursivat kuin Kamakin\nvelhojen käärmeet, jotka kuuntelevat maagillista pillinsoittoa.\nLampun häilyvässä valossa liehui ja vilahteli ebenpuuhun veistettyjä\nirvistäviä jumalia, kokonainen vyöryvä, ryömivä pandemonium, joka\nkapusi laipiota kohti ja taas vaipui alaspäin. Livia Drusillan\nsilmät kimalsivat epäluuloisesti. Tällä tavalla siis tuhlattiin\nsuvun varoja! Jo Divus Juliuksen alipäällikkö Scaurus oli ollut\nkyllin röyhkeä rakentaakseen huvilansa Meloksen tummasta, kalliista\nmarmorista, Formiaen ritari Mamurra oli aikoinaan teettänyt\nCaeliuksella olevan talonsa viheriästä hohtokivestä, jota tuotiin\nEuboiasta, Crassus oli holvannut kahdentoista jalan korkuiset\nsalinsa Frygian orvokinvärisellä marmorilla ja käyttänyt pylväisiin\nTaenarumista louhittua serpentiinikiveä. Että siis Livillakin --!\n\nKeisarinna rypisti kulmiaan. Hän tuskin huomasi, että Lygdus tarkkasi\npelokkaasti hänen jokaista liikettään.\n\nSitten Livia Drusillan katse osui pieneen mahonkirasiaan. Sen vaarnat\nkiilsivät hämyssä; se oli laskettu huolimattomasti pöydän lappeelle.\n\"Lisää valoa!\" hän komensi, ja eunukki sytytti vapisevin sormin\nkynttilöitä. Hämärän, vaistomaisen ajatusyhtymän vallassa vanha\nnainen ajatteli asiakirja-arkkuaan, jossa hän säilytti vaarallisia\nkirjeitä, ilmiantoja, kansalaisluetteloita, joihin oli tehty\npieniä merkitseviä sivuhuomautuksia, ja poliisin muistiinpanoja.\nOliko niin, että keisarinnan epäluuloinen vainu äkkiä heräsi? Joka\ntapauksessa tässä huoneessa, näiden lukemattomien esineiden joukossa\nei ollut mitään, mikä olisi vetänyt häntä puoleensa voimakkaammin\nkuin tuo pieni musta rasia. Ja samassa hän tunsi käsissään jotakin\nhyvin kylmää. Eunukki Lygdus oli lähestynyt ja ojensi nyt hänelle\nmetallisen avaimen.\n\nLampuista ja kynttilöistä levisi juuri parhaiksi hohdetta,\nvanhuksella oli yöeläimen silmät, hän ainakaan ei kaivannut enempää\nvaloa nähdäkseen. Hän astui pöydän luo, tarttui lippaaseen ja väänsi\navainta, niin että vaarnat kilahtivat ja kansi ponnahti auki. Lygdus\ntuijotti häntä silmämunat kimmeltäen, pelon hiki otsallaan. \"Vaiti\",\nsanoi Livia Drusilla. \"Minulla on valta suojella sinua tai olla\nsuojelematta, miten hyväksi näen. Milloin tahansa voin antaa käskyn,\nettä sinut ensin ruoskitaan kuusisiimaisella _flagrumilla_ ja sitten\nristiinnaulitaan. Varo siis nahkaasi...\" Hänen ei tarvinnut sanoa\nenempää. Eunukki vapisi.\n\nKun lipas avautui kimeästi narahtaen, Livia Drusilla otti sormiinsa\nkaikki papyruskääröt ja punnitsi niitä hetken, aivan kuin olisi\nhalunnut saada selville niiden painon. Vanhaa, kellastunutta Egyptin\npapyrusta. Niiden joukossa oli lyhyitä tervehdyksiä, viestejä, jotka\noli kirjoitettu Aelius Sejanuksen käsialalla, sitten toisia laajempia\nja perinpohjaisia; olipa vielä muuan, jonka murtunutta sinettilakkaa\nLivilla kaikesta päättäen oli yrittänyt kuumentaa jälkeenpäin,\nummistaakseen särön; sitä ympäröi tiivis vihreä mantteli. Ja\njuuri tähän kirjeeseen vanhus ensimmäiseksi tarttui. Hän kehitti\nsen miettivästi auki. Hän luki kasvot jäykkinä, suupielet hiukan\nnytkähdellen, otsa syvissä poimuissa:\n\n\"_Sejanus tervehtii Livillaa_. Toivon, että valtiattareni heittää\ntämän kirjeen hiiliastiaan kohta, kun on sen lukenut Se ei saa\nkoskaan joutua asiattomiin käsiin. Olen viime aikoina pohtinut\nkaikkia mahdollisuuksia, myöskin noita yrttijauhoja, joita Locusta\nja Martina ovat niin taitavasti valmistaneet; niiden teho vain on\nliian hidas eivätkä ne johda kyllin nopeasti tulokseen. Sinä iltana,\njolloin poistuin luotasi, keksin muuta... Yleisestihän kuiskaillaan,\nettä veljesi menehtyi Epidafnessa Pison ja Plancinan survomaan\nlasijauhoon, johon oli sekoitettu suosellerin juurta ja vuohenkaalia.\nHienoksi survottu kristalli, mikäli se leivotaan aniskaakkuihin,\non minun mielestäni kaikkein pettämättömintä, eikä meidän tule\ntässä yrityksessä arastella, on joka hetki ajateltava vain suurta,\nhuimaavaa päämäärää. Pyydän anteeksi, että sinä ja tohtori Eudemos\nsaatte osallenne tämän ratkaisevan ja, niinkuin sinusta tuntunee,\nraa'imman tehtävän, mutta muutenkaan emme voi menetellä... Olen\nvalvonut koko pitkän yön; tuleva kultaseppeleesi samoin kuin\nmuuten minunkin, välkkyy jo hyvin lähellä. Yksityiskohdista en voi\nkirjoittaa paljoakaan. Kunpa Drusuksen eunukki olisi siinä määrin\nluotettava kuin vannoit minulle; vaikka toihan hän nuo kallisarvoiset\nkirjeet, joita en vaihtaisi puolen maailman metallikaivoksiin, sillä\nkerran vielä ne ovat mahtavia aseita käsissäni. Taivas tietää; miten\nuuvuksissa olen! Päätäni jyskyttää kuin otsaluun alla lyötäisiin\npieniä moukareita. Sen täytyy tuntua sinusta kauhealta, sinä olet\nkuuleva hänen huutonsa, sinun on tungettava korviisi vanua ja\npyydettävä Eudemokselta unijuomaa sinä yönä, jolloin sen pitää\ntapahtua. Mutta vannon jumalattareni Volsiniin Nortian nimessä, että\nvalta putoaa suoraan käsiimme. Ja kun lähin kruununperijä, jolle minä\nehdotin tribuniutta, jotta Hänen sokeutensa ei mitään ymmärtäisi, on\npoistunut tästä maailmasta, tulee toisten vuoro. Asia on nyt niin,\nettä minä leikkaan misteleitä Claudiusten tammesta, niinkuin eräs\ntoinen on leikannut Juliusten sukupuusta...\"\n\nLivia Drusillan sormet vapisivat vähän, hyvin vähän. Hän nosti esille\nuuden, tällä kertaa päiväämättömän käärön; se oli kestävää ja hienoa\nSaisin kaupungin papyrusta, ja hänen katseensa imeytyi tärkeimpiin\nkohtiin:\n\n\"... Olen kohta neljä kuukautta toiminut rikosprosessien johdossa,\nlevähtämättä. Reettorit kolkuttavat oville, eikä siitä ole mitään\npääsyä. Ihmettelen Caesarin epäluuloa, se yltyy päivä päivältä;\nen kuvitellut sitä niin pohjattoman syväksi. Agrippina ja hänen\nhaukanpoikasensa katoavat ennen pitkää, niinhän Juliuksetkin, nyt\nviimeksi Augustuksen viimeiset elossaolleet tyttärenlapset, ovat\nkuolleet, mikäli heidän ruokajärjestystään on sopivasti säännöstelty.\nMuuten, toistaiseksi häntä on tarvittu, ja yhä epäröin, lyödäkö...\nTiberius uskoo salaliittoon ja luottaa minuun kuin auguriin.\nLivia Drusillalle taas tuottaisi iloista mieltä Germanicuksen\nperheen täydellinen perikato. Tietysti varon tarkoin paljastamasta\naikeitani. Mutta sinun on ehdottomasti poltettava jokainen kirjeeni.\nKunnianhimoiset ajatukseni öisin, jolloin en saa unta, meidän tuleva\nyhteinen herruutemme, se hetki, jolloin sinä ja minä saamme painaa\npäähämme seppeleet...\"\n\nSitten tuli esille hyvin kiireisesti, puolittain haalistuneella\nmusteella kirjoitettu papyrus. Livia Drusillan sormihermot olivat\nkäyneet kumman herkiksi; hän tunsi kuivuneen liiman nihkeyden, tunsi\nselis-liuskojen ohuen säiekudelman, sen pienet kohokohdat. Tässäkin\noli tuo välttämätön: _Sejanus tervehtii Livillaa_. Niin, edesmenneen\nkuningas Psammetikoksen kaupungin papyrukselle voitiin kirjoittaa\nmonenlaisia asioita: \"Kieltämättä toimin häikäilemättömästi, ja usein\nmietin, mahdatko ymmärtää. Mutta päämäärän vuoksi, rajattoman vallan\ntähden on oltava julma. Toisen kaksoispoikasi kuolema oli kohtalon\noma isku, ja ellen tietäisi, ettet koskaan ole rakastanut lapsiasi,\nlisäisin tähän joitakuita kauniita lohdutuksen sanoja... Mutta\ntoinen, Tiberillus, jatkaa yhä appesi ja miehesi sukua, Claudiusten\nsarjaa... Jos hän, jota Praenestessä nimitetään Fortunaksi mutta\nminun synnyinseudullani Nortiaksi, suo elämän vielä kerran puhjeta\nkohdustasi, minun siemeneni hedelmöittämänä, silloin, Livilla, uusi\nkeisarinsuku nousee valtaan.\"\n\nVanhus istui kauan aikaa kirjeet sylissään. Niiden joka lauseenkäänne\npaljasti ajatuksen kammottavan alastomasti; kaikesta näki, että ne\noli hätäisesti kyhätty hetken tarvetta varten, yrittämättä millään\ntavoin peitellä aikomusta.\n\nNäin, näin siis oli! Aina vuodesta\nseitsemänsataaseitsemänkymmentäkuusi ja vielä paljon kauempaa,\nDrusuksen kuolinyötä edeltäneistä vuosista alkaen, tapahtumien\njohdonmukainen sarja levisi Livian silmien eteen kuin harvinaisen\ntaidokas kudos, ja hän näki sen pienet silmukat myrkkypisaroineen.\nHänestä miltei tuntui kuin olisi katsellut suuren ristilukin\nverkkoa. Niin, tässä oli toiminnassa ovelampi pää kuin hänen omansa!\nMutta jumalat sallivat hänen repäistä sen seitin rikki kuoleman\nkynnyksellä... Hän nousi. Hänen ruumiinsa oli oudon raskas.\n\n\"Osaatko kirjoittaa sujuvasti? Onko talossa puhdasta papyrusta?\" hän\nkysyi ilmeettömällä äänellä.\n\n\"Osaan\", sanoi Lygdus irroittamatta pelokasta katsettaan noista\nmullanvärisistä kasvoista. \"_Dominus_ Drusus käytti minua usein\napunaan, milloin oli laadittava jokin hyvin tärkeä suunnitelma,\nlinnoituksen luonnos, käskykirje Terracinaan tai muuta sen tapaista.\nJos sanellaan... luulen, että osaan kirjoittaa hyvin nopeasti,\nainakin koetan...\" Hän änkytti kuin hypnoottisen lumouksen vallassa,\nja hänen katseensa oli kiinteästi tähdätty Livia Drusillan silmiin.\n\n\"Odota...\" sanoi vanhus ääni naristen. \"Sinä saat kirjoittaa. Toimita\nnyt vain kirjearkkeja, mutta täsmälleen samansuuruisia kuin nämäkin.\nKolme, ehkä neljä liuskaa. Jäljennät ne jokaista kynänvetoa myöten,\nmutta siten, että eroa ei kukaan huomaa. Ja muista, Lygdus, jos\nsanaakaan kaikesta tästä tulee yhdenkään kuolevaisen tietoon, minä\nkostan, kostan hirvittävästi. Elävänä tai kuolleena. Vai luuletko,\nettei minuntapaiseni nainen voi kummitella vielä haudan takaa? Sitä\nvastoin... maksan sinulle vuosipalkkasi, jos työ on valmis ennenkuin\naamu vaikenee. Saamme kait yhdessä joten kuten suljetuksi nuo\nvääntyneet metallihelat, tuon lippaan.\"\n\nKun Lygdus poistui hakemaan sulkaa, mustetta ja papyruksia sekä\nterävää veistä, jolla jäljennökset voitiin leikata alkuperäisten\nkirjeiden mittojen mukaisiksi, Livia Drusilla siirsi pienelle\nkorupöydälle enemmän kynttilöitä. Hän hymyili. Viimeinen toimenpide\nhänen työteliäässä elämässään. Viimeinen!\n\nOli aamu, kun pelästynyt ja vielä uninen vestaali Urgulania äkillisen\nkäskyn saatuaan ilmestyi leskikeisarinnan luo. Pyhän Tulen papittaren\n_fibula_-solki näytti olevan putoamaisillaan; hänen kasvonsa olivat\npöhöttyneet, ja valkoiset pääsiteet, jotka oli huolimattomasti\nkiedottu ohimoiden ja poskien ja otsan yli, ikäänkuin pidättivät\nhänen pullistuvaa lihaansa pakahtumasta. Turbaanin tapainen kääre oli\nvalahtanut toiselle ohimolle.\n\nLivia Drusillan käsky oli ollut niin ankara, mahtava vanhus oli niin\nehdottomasti komentanut Urgulanian saapumaan, että vestaali uumoili\nkaikessa tuossa jotakin äärimmäisen salaista luottamustehtävää. Eikä\nhän erehtynytkään. Kun hän lysähti atriumin norsunluiselle penkille\nja heristi korviaan, tyly vanha nainen kävi suoraan asiaan. Kaikesta\nhuomasi, että Livia Drusilla ei ollut sinä yönä lainkaan nukkunut,\nsillä hänen ruskeat kasvonsa olivat vaaleammat kuin tavallisesti ja\nhänen äänessäänkin oli uupuneesti rahiseva sointi, joka ei silti\npeittänyt kuuluvista sanojen painokasta varmuutta. Hänen kyhmyiset\nsormensa olivat taipuneet pahkakepin nupin ympärille.\n\n\"Kuuntele tarkasti, Urgulania\", sanoi Livia Drusilla. \"Otaksutaan,\nettä olen vielä elossa, kun kaiken pitää tapahtua... Tai sitten minut\non poltettu ja haudattu asiaankuuluvin lörpötyksin. Vähät niistä!\nOlen luovuttanut Vestan temppeliin joukon tärkeitä asiakirjoja, muun\nmuassa testamenttini. Ja nyt, Urgulania, sinun on huolellisesti,\nlukittava sinne tämä kirjekäärö, johon olen painanut vahasinetin.\nNäet kai, kenelle se on osoitettu, vai kuinka? Määräpäivänä\nsinä lähetät viemään sen _hänelle_. Mutta vain mitä luotettavin\npostinkuljettaja... Minulla on muuten tunne, että elät kauemmin kuin\nminä. Joka tapauksessa, sinetti on luja ja vielä murtumaton, ja jos\nse murretaan, sinua ja Pyhän Tulen papittaria kohtaa hirmuinen kosto\npoikani taholta. Tämä on tärkeämpi asiakirja kuin testamenttini.\"\n\nHuolinnatta atriumin lämmöstä papitar värisi. Hän mutisi tuskin\nkuuluvasti: \"Luonnollisesti otan hoitaakseni sen. Milloin en olisi\nnoudattanut tahtoasi, keisarinna?\"\n\nLivia Drusillan huulet liikkuivat: \"Niin... sinun pitääkin pelätä\nminua. Ja niskuroida sinä et voi, sen minä sanon, panematta\nomaa kohtaloasi alttiiksi. Vai kuvitteletko, etten ole ryhtynyt\ntoimenpiteisiin sinun varaltasi? Olen pannut talteen senkin kirjeesi,\njosta käy päivänselvästi ilmi, miten toimit Plancinan asiassa... Mitä\nminun pitikään sanoa...?\" Eräänlainen raskas muistamattomuus levisi\nhänen kasvojensa yli.\n\nUrgulania hermostui yhä pahemmin. \"Milloin kirjeet on toimitettava\nCaprille?\" hän rohkeni arasti kysyä.\n\nVanhuksen silmissä oli jotakin jäätynyttä, jäänharmaata tai\njäänviheriää, niistä uhosi kylmää sähköä, joka kerrassaan herpaisi\npapittaren. Livia jatkoi: \"Hyvä että muistit sen. Vestaalina sinä\nkuulet, sinun _täytyy_ kuulla kaupungilla liikkuvat huhut. Paina siis\näärimmäisen tarkasti mieleesi: ei ennenkuin yleisesti juorutaan,\nettä Aelius Sejanus saa kansantribuunin arvon. Mutta sinä päivänä,\nhetkeäkään viivyttelemättä! Joko matkustat itse Puteoliin tai annat\nnuoren Pollian lähteä matkalle kirjeet mukanaan taikka jonkun toisen,\nhyvin luotetun ja mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. Muista,\nei ennen! Jos elän silloin, hoidan luonnollisesti itse asian. Mutta\nluulen, että kuolen aikaisemmin... Onko kaikki muistissasi? Kas niin,\notahan nämä nyt...\"\n\nSitten kuului vain sauvan kopahdus ja tuima ääni: \"Pois.\"\n\nKun Urgulania poistui huvilasta kallisarvoinen asiakirja vaipan alla\nja pöhöttyneillä kasvoilla hämmennyksen ja sekavan pelon leima,\nvanha keisarinna vajosi raskaasti istumaan tuoliinsa. Valo paistoi\nkattoaukosta, mutta hän ei sitä huomannut. Sanomaton voipumus valtasi\nhänet, kuin pitkän, väsyttävän työpäivän jälkeen, kuin kokonaisen\neliniän jälkeen, joka on vihdoinkin suljettu umpeen lopullisen teon\nsinetillä. Ei niin, että Livia Drusilla tosiaan tuntisi itsensä\nkypsäksi luopumaan kaikesta. Hän vain istui siinä ruumis raukeana\nja hänen henkensä tuijotti laajojen viljavien maiden yli, koko\ntämän mahtavan valtakunnan yli, jonka hän oli kasvattanut poikaansa\nvarten ja jonka pellot hän oli höystänyt Juliusten suvun punaisella\nverellä. Mutta sitten tajunta jälleen hämärtyi epäselväksi...\nAjatukset kulkivat omia teitään. Leskikeisarinnalla ei ainakaan nyt,\nunettoman, toiminnantäyden yön jälkeen, ollut valtaa niiden ylitse.\nHän muisteli kirjeitä, jotka Urgulania oli kätkenyt povelleen.\nViimeinen toimenpide. Isku vai hyväilykö? Hänen nielussaan tuntui\nilkeä sapenmaku. Valo laskeusi katosta hunajanvärisenä väikkeenä\nhänen ohimoilleen ja hiuksilleen, mutta ei siitä ollut hänen\nlämmittäjäkseen. Niin, Livia Drusilla oli tehnyt, minkä suinkin\nvoi, -- hänen ei enää tarvitsisi huolehtia. Hänen sydämensä tykytti\nrauhallisesti, vain patsasmaisissa jaloissa nilkoista polviin tuntui\nilkeätä säjöilyä.\n\nJa jossakin hänen hämärtyvien aivojensa sisässä liikkui eräs\nkysymys, johon hän ei löytänyt vastausta: Minkä vuoksi olen näin\nmenetellyt? Oma poikani kalliosaarella...! Onko tämä äidinrakkautta\nvai äidinkostoa, vai kenties molempia? Sillä kipeästi tämä on häneen\nsattuva --\n\n\n\n\n10.\n\n\nKaikkein mieluimmin Plautilla olisi lähtenyt isän kanssa kauas pois.\nEhkä ylhäälle pohjoiseen, Alpeille, missä pikkusisko Marcia sai nähdä\nvuorten hehkuvan kalpean punaisina, vaikka aurinko olisikin aikoja\nsitten painunut taivaanrannan taakse.\n\nMarcia uskoi niin luottavan hartaasti paranemiseen --! Ja kuitenkin\nnuo pitkät kuukaudet hoitolassa olivat yhtä hyödyttömiä kuin äidin\nja Aelian alinomaiset kesäiset vaellukset meren rannalle, milloin\nmihinkin kylpylään. Ei ilmennyt muutosta parempaan eikä pahempaan\npäin. Marcia yski kauheasti niinä harvoina kertoina, jolloin hän\nsaapui hetkiseksi kotiin. Niihin kuului tavallisesti Januariuksen\nensimmäisen päivän ja illan suuri hilpeä lahjajuhla, jolloin\nmolemmat tytöt menivät makuulle aivan kylläisinä hunajaleivistä,\nonnellinen hymy huulillaan. Sisar matkusti lyhyen ajan kuluttua.\nKuinka mielellään Plautilla olisikaan seurannut häntä noille\nkorkeille vuorille ja elänyt lähempänä kosmoksen yksinäisyyttä ja\ntähtiä! Keskikesän helteen aikana tämä halu valtasi hänet erikoisen\nvoimakkaana. Se muistutti koti-ikävää.\n\nSe alinomainen hälinä, jonka talossa asuva suuri ihmisjoukko,\nennenkaikkea orjat, vapautetut ja klientit saivat aikaan, oli\nPlautillan alituisen harmin aiheena; sen vuoksi hän mielellään\nvetäytyi johonkin hyvin hiljaiseen sopukkaan, jossa hänellä oli\nseuranaan vain rhodoslainen leikkikumppaninsa Camerina. Tämän\nuskolliset silmät hohtivat tylsää ihmetystä, kun prefektin tytär\nkertoi tapansa mukaan satuja. Päivien touhu, läksyt kiusasivat\nPlautillaa paljon enemmän kuin pitkät tunnit, jolloin hänen täytyi\nmaata vuoteessa ja antaa sitoa yrttihauteita nilkkojen ympärille.\n\nSillä toimettomuus, hiljainen lepo, sitä hän ei suinkaan pelännyt;\nhän vain odotti, että hampunpunojan vaimo, jonka synkän ihanien\nsibyllansilmien edessä tyttö tunsi itsensä ikäänkuin sidotuksi,\nnousisi ja poistuisi huoneesta.\n\nSitten tuli taas päiviä, jolloin Plautillan täytyi opetella\nsoittamaan ja tanssimaan tai kuunnella, miten opettaja Syrus luennoi\nmiimillisestä ilmekielestä, jonka hallitseminen oli jokaisen\npatriisintyttären velvollisuus. Pieni ruskea mies leveine kaapuineen\nja hiustupsuineen oli hänen elämänsä painajainen! Tapansa mukaan\nSyrus hiipi saliin kuin varjo, poukkoili hullunkurisesti edestakaisin\nlattialla, napsutteli sormiaan ja antoi tahtipuikon heilua. Kauhea\nmusta luukeppi nousi ja laski, kolmeneljännestahdit putoilivat\nmäärämittaisesti, ja tytön oli tanssittava, vaikka nilkkoja\nvihloi, halusipa hän sitten totella tai ei. Hän kysyi turhaan\nitseltään, miksi ihmiset tekivät olemassaolon niin tuskallisen\nmonimutkaiseksi... Eihän kaikkea sitä, mitä vaadittiin, suinkaan\nolisi tarvis osata, Ionicus-tanssi esimerkiksi --! Oli kuin jokainen\nolisi tuomittu olemaan jotakin toista kuin oli, kätkemään kasvonsa\nnaamioihin ja pukeutumaan valepukuihin. Niin, ihmiset olivat tavalla\ntai toisella noiduttuja, isä kiihkeine, kuumeisine hankkeineen,\näiti surun painamine sirkankasvoineen, Sejus Tubero kömpelöille\nliikkeineen ja rehentelevä setä Blaesus, jonka puku kalisi\nkunniamerkkien painosta. Plautillasta tuntui, että sedän kultakilpien\nalle piiloutui jokin tai jotakin, mitä hän, enempää kuin maailmakaan,\nei tuntenut. Vai oliko setä vain heläjävä, ontto ihmisenmuotoinen\nnukke?\n\nMaaliskuun kolmantenakymmenentenä päivänä isä otti Plautillan\nmukaansa katsomaan juhlamenoja, joita vietettiin Augustuksen\nrauhanalttarin luona. Isä selitti hänelle, että kun keisarivainaja\nAntoniuksen ja Kleopatran voitettuaan oli palannut kaupunkiin,\nJanuksen temppelin ovet, jotka olivat olleet avoinna tasan\nkaksi vuosisataa, oli suljettu; ja merkitsi, että maanpiirin\nrauha, _pax orbis terrarum_, julistettiin kaikille kansoille.\nMutta prefektin tytär seurasi kummastelevin silmin ihmisten\ntungeksimista, maljatulien loimoa, välähteleviä heleitä pukuja,\nsotilaiden loppumatonta marssia ja kenturioita, jotka ratsastivat\nmustilla hevosilla. Hän kuunteli soiton ja laulun pauhua, joka\nmajesteettisesti nousi ja laski kypäräin meren yli. Siinä ilmenevä\nhenki oli hänelle vieras. Plautilla oli sen näköinen, aivan kuin\nhän aikoisi sanoa jotakin eikä kuitenkaan sanoisi; hän nielaisi\nhuomautuksen, että kaikki tämä melu ja töytäileminen pikemmin vaivasi\nkuin riemastutti häntä. Se oli niin kumman _järjestettyä_ --! Eikä\nyksinäisyys ole läheskään yhtä vastenmielistä kuin hälinä, sillä\nsoitossa ja kuoroissa ei täällä ole oikeata säveltä, joka tekisi\nhyvää hänen mielelleen. Prefekti itse, Sejus Tubero, setä Junius\nBlaesus, klientti Natta synkkine kasvoineen ja Satrius Secundus\nsaattoivat kuulua tähän meluisaan maailmaan, mutta he eivät mahtaneet\ntäysin käsittää, kuinka raskas ja vaikeita ponnistuksia vaativa\nasia siihen sopeutuminen Plautillalle oli. Nyt he olivat kaikki\nläsnä katsellen tyttöä ja odottaen, että hänen kalpeille kasvoilleen\nilmaantuisi edes hiukan innostusta.\n\nAuringonvälkkeisessä pihassa Plautilla tapansa mukaan koetti\nselvitellä tätä asiaa Camerinalle. Mutta hänen oli aina otettava\nsadut avuksi. Hänen vieno ja heikosti elämään juurtunut olemuksensa\nkykeni ilmaisemaan itsensä vain kertomusten ja vertauskuvien avulla,\nsillä kaikessa muussa hän oli huomaavinaan tuota selittämätöntä,\nkieron valheellista teennäisyyttä, joka teki ihmispuuhat niin\nmonimutkaisiksi; oli kuin itsekukin olisi pettänyt ja halunnut pettää\nsekä itseään että toisia. Noiduttu, siinä sana!\n\n\"Tämä on pahan taikurin työtä, Camerina\", sanoi Plautilla kähärät\nhiukset hiukan kosteina ja huulet hymyssä. \"Sinä et tiedä miten\nmahtava hän on. Isä esimerkiksi ei ole pretoriaanien ylipäällikkö,\nei, hän on vain olevinaan. Eihän _mustelakaan_ ole oikea eläin,\nvaikka meistä näyttääkin siltä. Entä sitten poppelit, jotka heti\nhuomaa lumotuiksi!\" Vanhan kansannäytelmän tyypit, sellaiset kuin\nMaccus ja Pappus, olivat nyt kerta kaikkiaan haihtuneet Plautillan\npäivätarinoista, mutta vihreällä sisiliskolla ja kaikilla puutarhan\nihmeillä oli niissä yhä varma, määrätty sijansa. Hänen tavakseen tuli\nyhä useammin muunnella lukemiaan tarinoita. \"Miten hupsu ajatus,\nCamerina! Eihän sovi ollenkaan kuvitella, että Philemon ja Baukis\nolisivat halunneet ruveta ylijumalan temppelin palvelijoiksi, koskapa\nheillä kerran oli niin hyvä elää pienessä majassaan Frygiassa. Älä\nkoskaan usko niitä, jotka väittävät, että he asuivat myöhemmin\nkultaisissa ja marmorisissa saleissa. Ei, jumalat päin vastoin\nsallivat heidän jäädä paimentupaan, ja heidän ruokansa, maito, munat\nja oliivit, ei koskaan loppunut. Katsos, muualla he olisivat aina\nkaivanneet kotiin...\"\n\nCamerina sai myöskin kuulla aivan uuden esityksen valonjumalan ja\nlaakeripuun sadusta. Plautilla sijoitti sen tapahtumat Pamassoksen\nhuipulle, mutta sitä kohtaa, missä puhuttiin Eroksen kahdenlaisista\nvasamista, lyijy- ja kultakärkisistä nuolista, hän ei huolinut\nmuuttaa. Lemmenjumalalla oli viineissään sekä rakkauden kimaltelevia\nettä kuoleman tummia aseita, niin kertoi vanha, vanha tarina, ja\nlyijyä oli sekin vasama, jonka hän ampui pahaa aavistamattoman Dafnen\nrintaan, kun tämä oli hetkeksi nukahtanut Peneios-virran äyräälle;\nsen vuoksi neito mieluummin muuttui kukkivaksi pensaaksi kuin vastasi\nApollon rakkauteen vastarakkaudella, sillä eihän hänellä enää voinut\nolla mitään halua elämään. Kenties prefektin tyttären oman sydämen\nlaita oli samoin, ehkä syvälle hänen olemuksensa sisimpään oli\nammuttu lyijynuoli... Sillä oikein kotonaan hän ei maan päällä ollut.\nNiinkuin hän ajatteli kauhulla hetkiä, jolloin Syrus ilmestyisi\novesta ja jolloin pitäisi soittaa, tanssia, laulaa ja hymyillä\nannetun kaavan mukaan, samoin hän kammosi aikaa, jolloin hänen olisi\nmentävä naimisiin jonkun rikkaan ylimyspojan kanssa.\n\nMiksi isä oikeastaan vetäytyi niin usein tablinumiin? Miksi\nhän ahersi ja puuhasi? Miksi ihmiset ylipäänsä uurastivat\n--? Prefektin ja hänen lapsensa välillä avautui rajattomien\nmonimutkaisten hankkeiden aavikko, kaivavan voitonjanon Sahara,\njonka mittaamattomiin etäisyyksiin Plautilla näki joskus isän\nhahmon häipyvän. Ja kuitenkin hän rakasti isää hellällä, salaisella\nrakkaudella. Hän oli myöskin varma siitä, että isä oli kiintynyt\nhäneen ja kiintyi yhä enemmän päivä päivältä. Vai oliko se vain\nkuvittelua? Eihän toki! Ikiviisas kaitselmus, joka ohjatessaan\ntähtien kohtaloita on myös ottanut huomaansa prefektien tyttäret, oli\nEtrurian prinsessojen jälkeläiselle lahjoittanut luottavaisen mielen.\nJa tämä lahja yhtyneenä syviin hellyydenvaistoihin ja unielämään\nkasvoi Plautillan kohtaloksi.\n\nMilloin Plautilla oli atriumissa sukulaisten läsnäollessa, häntä\nkiusasi ja painosti heidän keskustelunsa.\n\nPienet vaskilamput tuikkivat ja setä Junius Blaesus kertoi\nturhanaikaisen tärkeällä äänellä, kuinka hän oli taistellut\nbeduiineja ja Tacrafinasta vastaan. Se tapahtui _anno_\nseitsemänsataaseitsemänkymmentäneljä, ja hän johti silloin yhdeksättä\nafrikkalaista legioonaa. Tai hän puhui Thubursicumin muurien luona\nkäydystä kamppailusta, Numidian hiekkavalleista, joiden takaa\nvihollisen joukot hyökkäsivät, verisistä voitoista, jotka caesar oli\nhänelle palkinnut myöntämällä juhlakulun ja kultaisia ansiomitaleja.\nMuuten, sedän kunnia ei ollut aivan jakamaton, sillä päällikkö\nDolabella oli vallannut tuossa miestensyöjässä maassa monia lujasti\nvarustettuja linnoituksia ja saapunut pitkällisen sodankäynnin\npäätyttyä Roomaan kuin triumfaattori ainakin. Plautillan katseen ohi\nvaelsi kuvia. Taisteluita, kaatuvia sotalippuja, korskuvia ratsuja\nnuolisateessa, Auzian linnan edustalla tapahtunut raju yhteenotto,\nThrakian palavat kaupungit, joita Moesian kuvernöörin sotilaat\npommittivat tervaan kastetuilla tulinuolilla. Hän kuunteli sedän\npuhetta kullantummat silmät vakavina. Hänen kalpean ihonsa alla\nnäytti hiljalleen kytevän ihmisponnistukselle, ihmiskunnialle vieras\nloiste, kuin sinervä liekki vaaleassa kukkamaljassa. Kuinka turhalta\nkaikki tuntui! Sanat sorisivat kaiuttomasti, lamput lepattivat\nhimmeinä. Isän kasvot ikäänkuin kelluivat atriumin hämyssä supistuen\nja laajeten, lähestyen ja etääntyen...\n\nIsä? Plautilla ei halunnut häntä häiritä, hän totuttautui niin paljon\nkuin suinkin hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Hän vain katseli isän\nkasvoja, milloin he kohtasivat toisensa aterioilla. Apicataa, äitiä,\nhän miltei vierasti, sillä äiti oli kokonaan vajonnut ajattelemaan\nsairauttaan eikä tuntunut hänestä paljoakaan välittävän. Mutta\nisä --! Plautilla oli kauan sitten nähnyt eräässä rappeutuneessa,\nmurattien peittämässä temppelissä suuren etruskilaisen savikuvan,\njonka oli muovaillut Volsiniin taiteilijamestari Vulca. Se esitti\ntummaa jumalaa; se näytti rientävän tanssiaskelin aivan kuin\nhuilujen tahdissa tuntematonta päämäärää kohti. Jumalan silmät\nolivat mantelinmuotoiset, vinot ja täynnä hymyä. Nuo silmät yhdessä\nuhittelevan kauniiden sysimustien kasvojen kanssa herättivät\nitämaiden mielikuvia. Kullattua ja punaista vaippaa olisi luullut\ntuulen liehuttavan, niin taitavasti sen poimut ja liepeet oli\nmuotoiltu. Kuvan silmäluomet olivat puoliraollaan, leuan kuoppaan\nlymyili epämääräistä hämyä ja turbaanimainen pääside muistutti\nRooman vestaalien otsakäärettä. Kun Plautilla katseli sitä, hänestä\ntuntui, että hän oli jo kerran ennenkin samalla tavoin tuijottanut\nsamanlaisiin kasvoihin. Kuuluiko musta jumala unimaan väkeen,\nvai kuvitteliko hän vain...? Mutta kasvot, kasvot! Isän kasvot\nsalamyhkäisen tummina ja hymyilevinä, painuneista silmäluomista leuan\npieneen kuoppaan asti.\n\nSitä ajatellessaan Plautillan valtasi omituinen mielikuva. Hänestä\ntuntui, että oli olemassa päivä-isä ja yö-isä ja että edellinen\nkäytti verhonaan valkoisia kasvoja kuin naamaria. Mutta tuo\ntoinen, synkemmän kohtalonhämyn ympäröimä isä, saattoi näyttäytyä\nvain unessa... Se oli himmeätä aavistamista, eikä se milloinkaan\nkiteytynyt selväksi ajatukseksi. Sitten se unohtui ja hävisi vuosien\nkuluessa, kun Plautilla kasvoi.\n\nPlautilla kasvoi... Mutta se ei merkinnyt, että unimaan asukkaat\nolisivat käyneet hänelle vähemmän tärkeiksi kuin ennen. Sielun\nja maailman välillä oli ja pysyi kuilu. Jos Sejanus olisi edes\nvälähdykseltä saanut silmätä tyttärensä sisäiseen elämään, hän olisi\nehkä havainnut sen taipumuksen, joka ohjaa yökasvien kukkaliikkeitä;\nne pyrkivät kukkimaan vain tähtien ja kuun paisteessa. Mutta prefekti\nei löytänyt tietä Plautillan luo. Kukaan ei löytänyt. Ja tytöstä\ntuntui, että näin vannaan oli säädettykin, että hänen kohtalonaan oli\nolla orpo ja koettaa jotenkuten häivyttää yön rikkaaseen musiikkiin\npäivän äänet. Kunpa hän edes voisi matkustaa kauas Roomasta --! Paeta\nMarcian luokse, tuntea puhtaan vuorituulen huuhtovan pois tekotärkeän\nihmispuheen kaikuja... Mutta sitähän hänelle ei suotu. Suuri,\nmelskeinen kaupunki oli hänen vankilansa.\n\n\"Me emme voi poistua Roomasta, se sinun pitää käsittää\", sanoi\nprefekti tyttärelleen eräänä iltana, kun Plautilla oli ottanut\nkysymyksen puheeksi. \"Pelkään että Marcia, niin harvoin kuin hän\ntäällä käykin, on saanut isketyksi päähäsi tyhmiä haaveita. En puhu\nnyt töistäni, valtakunnan asioista tai muusta sen tapaisesta, sillä\net taitaisi sitä kuitenkaan ymmärtää. Mutta näetkös, minä pidän\nsinusta, ja missä minä olen, siellä sinunkin pitää olla --\"\n\n\n\n\n11.\n\n\nKulutettuaan miltei viikon sopivien ja kyllin varovaisten lauseiden\nsommitteluun Aelius Sejanus lähetti viimeinkin ratkaisevan kirjeen\nTiberiukselle.\n\nEnsinnäkin, ei käynyt epäileminen, että salaliittoa tosiaan\npuuhattiin; siinä touhussa olivat mukana hyvin monet aatelismiehet.\nAsinius Galluksen maatila, mihin Agrippina oli yhä jäänyt asumaan,\nvaikka kartano nyt olikin isännätön ja sen hoito Marcus Lepiduksen\nhallussa, oli oikea kyynpesä! Siellä vaelsi epämääräisiä lähettejä,\nsalaliittolaiset lähtivät sinne kaupungista yön pimeydessä,\njolloin kasvonpiirteitä ei voinut selvästi erottaa. Oli sitä\npaitsi mahdollista, että Germanicuksen lesken puolue halusi ottaa\nhengiltä Caesarin alaikäisen pojanpojan Tiberilluksen, jotta kruunu\nvoitaisiin varata Neroa tai Drusillusta varten. Sejanus sommitteli\ntämän kirjeen aivan erikoisen huomaavaiseen, kohteliaaseen, ovelaan\nsävyyn, ja hänestä tuntui samalta kuin taiteilijasta, joka näkee\nteoksen muodostuvan ja kypsyvän käsissään. Selkeätä tekstiä! Nöyrän\nimartelun jälkiä siinä ei lainkaan ollut. Ja toiseksi: Hän kirjoitti\neroavansa vaimostaan Apicatasta, sillä tämän sairaus kävi vuosi\nvuodelta yhä pahemmaksi eikä taloon pinttynyttä lääkkeidenhajua voitu\nedes tuulettaa pois, jotta nainen ei vilustuisi. Sen vuoksi prefekti\nanoi hienotunteisen varovasti pientä suosionmerkkiä; hän pyysi\nDrusuksen lesken Livillan kättä. Tosin hän, Sejanus, oli arvoltaan\nvain tavallinen _eques_ ja _amicus caesaris_, mutta olihan itse\nDivus Augustus ollut näissä asioissa varsin suopea. Ennen kaikkea se\navioliitto taittaisi Agrippinan salavehkeiltä kärjen.\n\nSillä jos pretoriaanien päällikkö kihlaisi Livillan, tämä aviosopimus\nturvaisi kuta kuinkin varmasti pikku Tiberilluksen elämän, siitä\npojan äiti ja isäpuoli kyllä pitäisivät huolta.\n\nKirjeen lähettämisestä oli kulunut pari viikkoa, kun prefekti\nsai odottamansa vastauksen. Oli ilta, työhuoneessa paloi\nhaarakynttilöitä; Sejanus luki kylmän kananpaistin ja vedellä\nmiedonnetun viinin ääressä Tiberiuksen sinetöimän papyruksen:\n\n\"_Tiberius tervehtii Sejanusta_. Koska olet avannut minulle sydämesi,\ntahdon puolestani olla luottamuksellinen. Ero sairaasta vaimostasi\nei minua ihmetytä, mutta kummastelen, että sinulla on niin kiihkeä\nhalu solmia avioliitto Livillan kanssa. Olet jo ennenkin viitannut\nsiihen suuntaan. Minun tahdostani sinulla on, ja on edelleen oleva,\ntäysi vapaus toimia Roomassa niinkuin hyväksi näet, tietenkin\nmyös huolehtia Tiberilluksesta. Vielä en anna sinulle täyttä\nsuostumustani avioasiassa, ensin punnitsen sitä. Mutta Agrippinaa\nja hänen puoluettaan koskevat huomautukset ovat mitä tärkeimmät.\nKauan harkittuani olen päättänyt ryhtyä eräisiin toimenpiteisiin,\njoiden merkitystä ei kuitenkaan saa liioitella, koska ne vain\nturvaavat kruununperimyksen. Kaikissa sieltä tulleissa viesteissä\nnuorta Neroa on syytetty valtiorikoksellisista hankkeista; sinä\npuolestasi, ystäväni, et ole sanonut hänestä ainoatakaan sanaa, et\npahaa etkä hyvää. Mutta varokeinot ovat nyt välttämättömät. Anna\nsotilaiden vartioida leskeä ja hänen lapsiaan. Ehkä käy myöhemmin\ntarpeelliseksi, että Agrippina lähetetään toistaiseksi Pandatarian\nsaarelle ja vanhin prinsseistä Ponzaan, joka on sopivan välimatkan\npäässä sekä sieltä että Caprilta. Mitä toiseksi vanhimpaan poikaan,\nDrusillukseen tulee, mietin vielä, ennenkuin soveliaaksi katsomani\nkeino toteutetaan. Alinomaa väität minulle, että hän vehkeilee Reinin\nlegioonien kanssa ja että hänen vaimonsa Lepida on mukana samassa\njuonessa. Minun on sitä vaikea uskoa; mutta, niinkuin jo kirjoitin,\nlesken ja poikien väliaikainen eristäminen voi olla tarpeen. Otan\nitse huolehtiakseni heidän hyvinvoinnistaan, he eivät kylläkään ole\ntehneet minulle henkilökohtaisesti mitään pahaa, ellemme ota lukuun\nAgrippinan suunsoittoa. Joka tapauksessa toimitan pian selityksen\nkuuriaan. Minusta tuntuu sekä ilkeältä että vaikealta lyhtyä näihin\npakollisiin menettelyihin, mutta vaikka syytökset olisivatkin\naiheettomia, varmuus ja mielenrauha täytyy säilyttää hinnalla millä\ntahansa. Ja jos Roomassa sattuisi ilmenemään kiihtymystä, kun\nAgrippina poikineen vangitaan, anna pretoriaanien marssia ympäri\nkaupunkia miekat paljaina, anna puhaltaa torvia; ja voithan levittää\nhuhun, että vähennän viljanjakelua kolmella neljänneksellä, ellei\nmeteli asetu. Mutta mitä senaatin jäseniin tulee, älä puutu siihen\nkysymykseen, osaan kyllä käsitellä heitä niinkuin pitääkin --\"\n\nSejanus oli kumartunut kirjeen yli. Hän tuskin kuuli, miten Apicatan\nhuoneessa vasaroitiin ja taottiin täysiä matkakirstuja. Tämä ei enää\nollut tuttua salaisen nousemisen aavistusta, tämä oli voittoa! Hän ei\niloinnut vain oman sitkeän tahtonsa toteutumisen vuoksi, ei, siihen\nliittyi toinenkin tunne, hämärämpi ja epäselvempi, jota oli vaikea\npukea ajatuksiksi. Kenties hänen mielessään häämötti kaukaisena,\nvielä heikosti tutkittuna ja tajuttuna mahdollisuutena tuleva\näärimmäinen kunnia, hänen ja Plautillan perustama dynastia, joka\nkerran hallitsisi valtakuntaa... Mutta hän pakottautui rauhalliseksi.\nTäytyi ajatella vain selkeitä, varmoja tosiseikkoja. Jos keisari\nempikin, kun oli puhe prefektin ja Livillan avioliitosta, se ei\nSejanusta huolettanut. Alituista epäröintiä ja vihdoin kuitenkin\nratkaiseva suopea päätös, se oli Tiberiuksen tapaista! Eikö Rooma\nkaikkineen ollut tätä nykyä kaartinpäällikön astinlauta, mikä täällä\nei olisi hänen vallassaan? Hän valvoi oikeudenkäyttöä, hän komensi\nyhdeksää tuhatmiehistä kohorttia, hän nujersi senaatin polvilleen\nja määräsi yleisen mielipiteen. Kuinka mahtavan esteettömästi hän\ntoteuttikaan itseään, aivan kuin jokin puiston poppeleista, joiden\npyrkimyksenä oli viheriöidä ja kasvaa, kasvaa yhä ylemmäksi --!\n\nSejanus sulki kirjeen lippaaseen. Hän alkoi kävellä edestakaisin\nhuoneessa. Kananpaisti jäähtyi hopeavadilla, viini laimeni kulhossa,\nmutta hän ei sitä huomannut. Kynttilät savusivat. Naulattiin.\n\nJonakin hetkenä nämä Apicatan lähtöä ennustavat kumahdukset\ntunkeutuivat hänen hurjan, kylmän voitonhuumeensa lävitse; hän\nrypisti hiukan otsaansa ja kuunteli vasarain pauketta. Että\nkivulloinen nainen nyt poistuu lopullisesti hänen elämästään, se\nratkaisu tuotti sekin pelkkää tyydytystä. Augustus oli kylläkin\nyrittänyt kaikin tavoin vaikeuttaa avioeron saantia, mutta vähät\nsiitä! Ja sitä paitsi, olihan hän, Sejanus, kauan ollut oma\nherransa, tavallaan virallisten asetusten ja lakien yläpuolella.\nHän asteli edestakaisin huoneessa. Jos prefekti olisi tänä iltana\nkyennyt näkemään oman itsensä ulkopuolisen ihmisen silmin, hän\nolisi huomannut tuon aivan erikoisen kävelytahdin, tuon kutovan\nja kehräävän käynnin, joka herätti mielikuvan suuresta mustasta\nhämähäkistä; kapeat ratsumiehenjalat liikkuivat nopeasti, tumma\nkauhtana läpsähteli pohkeita vasten. Siis: Apicata lähtee. Ikuisesti\nja paluuttomasti. Ei enää matkoja vanhakuosisilla ajopeleillä tuohon\ntai tähän kylpylään, ei huokauksia näissä suurissa loistavissa\nsaleissa, joiden seinälevyt kaikuvat niin... Hämärän pakon vallassa,\nnoudattaen epäselvää velvollisuuden tunnetta, Aelius Sejanus lähti\nvaimonsa huoneeseen. Hänestä tuntui, että tuli osoittaa ainakin\nhiukan suopeutta tuolle ihmishyönteiselle hänen lähtöiltanaan.\n\nAivan kuin prefekti oli arvellutkin vaimo istui yksinään. Tavaroiden\nkasaaminen ei näyttänyt häntä kiinnostavan. Sehän ei sitä paitsi\nkuulunut hänen tehtäviinsä, siitä saivat pitää huolta orjat.\n\nNiukassa valossa nainen näytti aivan iättömältä turpeine ruumiineen\nja kovin laihoine kasvoineen. Hän istui mustassa tuolissa, joka oli\npehmustettu ohuella pieluksella. Kummallisinta oli, että vaimon\nmurheellisten sirkankasvojen näkeminen sai Sejanuksen muistamaan\noman ruumiillisen vammansa, samalla kuin mieleen nousi muistoja\nnuoruusvuosilta, jolloin tuon naisen kädet olivat silittäneet vihan\ntai huolien rypyt hänen otsaltaan. Menneisyyttä ei voi haudata. Oli\nollut aika, jolloin hän, mies mahtavista mahtavin, lukemattomien\nvirkojen hoitaja, oli tuntenut Apicatan sormien hivelevän pois\nohimosuonten kiukkuista sykähtelyä. Mutta siitä oli pitkä, pitkä\naika. Ja entä sitten? Oliko ihminen edes sama kuin silloin, -- tuo\narka, pöhöttynyt, huoliin vaipunut ja aina surullinen nainen, jonka\nriutuneilla poskilla leikki tulenhohde? Aelius Sejanus rykäisi. Hänen\ntäytyi selvittää kurkkuaan. Ei sen vuoksi, että hänellä olisi ollut\nmitään sanomista Apicatalle, hänen oli vain joten kuten säilytettävä\noma ylemmyytensä, joka uhkasi vähentyä. Naisen kasvot olivat oudon\nkalpeat. Varmaan prefektinkin täytyi näyttää enemmän tai vähemmän\nmerkilliseltä tässä valaistuksessa, kilpimäisine rintoineen ja\nkyttyröineen; sitä Apicata tosin ei voinut nähdä, kun mies seisoi\nnäin, selkä ovea vasten...\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Apicata?\" kysyi Sejanus huomatessaan vaimon\nkasvoilla uuden epätavallisen ilmeen; vaikeata tietää, mistä se\njohtui, mutta kärsivää arkuutta siinä ei kuvastunut. \"Tunnetko olosi\nhuonoksi? Mutta lähteä sinun pitää.\"\n\nApicatan kuivat huulet vavahtivat. \"En tiedä\", hän sanoi väsyneellä\näänellä ja hyvin hiljaa. \"Erästä asiaa olen vain kovin pohtinut...\nViime päivinä... Tai olisiko siitä jo kuukausia, vuosia? Tietenkin\nlähden, muuhan ei voi tulla kysymykseenkään. Sinä olet herra ja sinä\nse päätät...\"\n\n\"No niin\", sanoi prefekti hiukan kärsimättömäsi. \"Mihin oikeastaan\npyrit?\"\n\nHäntä ärsytti niinkuin aina vaimon soinnuton ääni, hänen kasvojensa\nkuihtumus ja koko olennon lamautuneisuus, josta ei voinut tietää,\njohtuiko se siitä, että Apicata pelkäsi häntä niin kauheasti, vaiko\nsiitä, että nainen oli vuosikymmenien ajan tottunut ajattelemaan\nvain raihnauttaan. Apicatan ääni oli kovin laulava, kaukainen,\nilmeetön hänen vastatessaan: \"Jos ihminen on hyvin yksinäinen, hän\nnäkee selvemmin kuin suuressa seurassa. Ja minä olen aina ollut\nyksin. En tahtoisi tuottaa sinulle huolta, tiedän, että sinulla on\npaljon tehtäviä. Mutta ruhtinatar Livilla... eikö olisi parempi,\nettä luopuisit hänestä ajoissa? Se on, näes, minun mielipiteeni,\nminulla on pahoja aavistuksia ja unia. Tiedän hyvin, olen jo kauan\narvannut...\"\n\nPrefekti hätkähti. Tätä hän ei totisesti ollut odottanut,\nkaikkien jumalien nimessä, tämä tuli yllätyksenä! Ja tuossa istuu\nraihnainen eukko, joka on aikoja sitten kuollut elämältä. Kuinka?\nNainen, jonka ei luulisi kuulevan mitään eikä näkevän mitään.\nKuka puhui Livillasta? Apicatako? Apicata...! Sokea, kuuro, tylsä\nihmishyönteinen, tämän palatsin ja näiden salien voihkiva kummitus.\nEnsi aluksi Sejanus oli miltei kärkäs uskomaan korviensa pettäneen.\nHän ei kiinnittänyt mitään huomiota Apicatan sanoihin kätkeytyvään\nvaroitukseen, ei, häntä vain rajattomasti kummastutti, että nainen\nylipäänsä tiesi jotakin hänen ja Livillan suhteesta. Luonnotonta!\nSe oli kuin rikos säännöllistä maailmankulkua vastaan. Ensi kerran\nelämässään Sejanus aavisti hämärästi, että ihminen, jota hän oli\naina kohdellut älyttömänä luontokappaleena ja jonka hän oli uskonut\nkokonaan vaipuneen omiin huoliinsa, sittenkin eli, ajatteli, aisti,\ntunsi ja ymmärsi enemmän kuin hänen ympäristönsä saattoi tietää.\nTuntui miltei siltä, että Apicata oli häntä kavalasti pettänyt.\nSejanus seisoi siinä aivan ymmällä ja hamuili rintakäätyään.\nMerkillistä, miten huonosti ihmiset tuntevat toisiaan!\n\nSitten hän sanoi tylysti: \"Se ei sinua liikuta. Ja sitä paitsi,\nLivillan ja minun välillä on vain liikeasioita. Hoidan hänen tavaran\nhankintojaan.\"\n\nMutta Apicatan valottomat silmät olivat oudon kiinteästi suunnatut\nprefektin kasvoihin. Niistä kuvastui huolekas pelko, joka sai miehen\ntuntemaan olonsa kovin ilkeäksi. Aavemainen mieliala. Ihmisten\npaljastuminen toisiksi kuin miksi olemme heidät kuvitelleet,\non hämmentävä ja vastenmielinen kokemus, sillä se vihlaisee\nitsevarmuuttamme. Ja Aelius Sejanusta kiusasi tällä kertaa ilmeinen\ntunne, että hän oli joutunut alakynteen, että häntä oli tavalla\ntai toisella puijattu! Tietenkin, Apicata oli voinut vakoilla ja\nkuunnella, ehkä orjat olivat kuiskailleet, kenties hän oli kuullut\njuoruja, joita kaupungilla leviteltiin. Tai saattoihan olla niinkin,\nettä tiedot olivat lähtöisin Aeliasta. Mutta mitä enemmän prefekti\npohti asiaa, sitä tuskastuneempi hänen mielensä oli.\n\nHän poistui huoneesta sanomatta enää sanaakaan. Hänen tumma\n_khlamyksensa_ hulmahti vain ovella, ja hän jätti naisen istumaan\ntuoliin, muodottomana, rumana ja pelokkaana, mutta varmasti\nviisaampana kuin hän oli tähän mennessä uskonut.\n\nMyöhään illalla, tablinumin hämyssä, tämä tapaus ei enää juolahtanut\nhänen mieleensä. Niinkuin useimmilla eteenpäin pyrkivillä ihmisillä\nSejanuksella oli taito sysätä syrjään pienet epämiellyttävyydet,\njotka uhkasivat hänen itsetuntoaan mutta eivät vaikuttaneet pahaa\neikä hyvää hänen laskelmiinsa. Ollutta! Siihen hän tyytyi.\n\nHän sytytti kaksi paksua aeginalaista kynttilää, ja niiden loiste oli\nkuin toiveen valoisa keidas hämärän erämaassa. Hän nojaili pieluksia\nvasten ja ajatteli... vallan muita asioita. Tiberiuksen kirje antoi\nhänelle joka tapauksessa valtuudet asettaa vahdit Agrippinan ja hänen\npoikiensa asuntojen oville, vaikka äärimmäisiin toimenpiteisiin\nei vielä puututtaisikaan. Caligula taas, ylipäällikön kolmanneksi\nnuorin poika, tuo kakara, jolla oli kalvakat, näppyläiset kasvot,\nvältti jostakin syystä Caesarin huomiota. Ja kuitenkin se kunnoton\npieni kelmi tinapanssareineen ja miekkoineen on kerran ollut Kölnin\nveteraanien epäjumala, häntä on kannettu riemusaatossa ja sotilaat\novat nähneet hänessä murhatun ylipäällikkönsä ainoan, todellisen\nsielun- ja verenperijän. Elleivät seinät olisi herkästi kaikuneet,\nprefekti olisi purskahtanut makeaan nauruun. \"Pikku saapas!\" Kun\npoika kerran syntyi Koblenzin leirissä, tähdet olivat varmaan\nhuonossa asennossa, sillä jos Capuan narrimainen Claudius oli suvun\nhäpeätahra, tämä toinen ei ollut narri vaan kyy, joka ennen pitkää\npistäisi sekä äitiään että Caesaria.\n\nVaikka Sejanus joskus viime vuosina olikin tuntenut melkein\ntaikauskoista pelkoa ajatellessaan nousemistaan, hänet valtasi nyt\nsyvä, totinen oman mahtavuuden tunne. Sillä mitä kaikkea hän olikaan\nehtinyt? Miten hän oli kohonnut askelmittain kuin vuorikiipeilijä\nhuippua kohti. Hänen pronssinen rintakuvansa oli aikoja sitten,\nkeisarin ensimmäisenä suosionmerkkinä, sijoitettu kansan\ntöllisteltäväksi sekä Pompeijuksen että Capuan teattereihin.\n\nHimmeätä pelkoa herätti vain eräs pieni ja vähäarvoinen seikka, --\nCaeliuksen kunnaalla äsken puhjenneessa tulipalossa olivat kaikki\nmuut rakennukset tuhoutuneet liekkeihin lukuun ottamatta senaattori\nJuniuksen palatsia, jonka atriumissa olivat Claudiusten suvun\nkupariset rintakuvat. Siinä oli hiven uhkaavan enteen tuntua, jota\noli vaikeata torjua mielestään. Ja kuitenkin, kaiken järjen nimessä,\nAelius Sejanus oli toiminut ja toimi edelleen sanomattoman varovasti,\nhänen mutkaisten polkujensa yli ei langennut mitään epäonnistumisen\nvarjoja. Tosin keisari oli armahtanut runoilija Gajus Cominiuksen,\njota syytettiin häpäisevien säkeiden kirjoittamisesta ja jonka hän,\nSejanus, juonitteli syytettyjen penkille, mutta se ei merkinnyt\nmitään; kun oli ollut vireillä typerä oikeudenkäynti pappi Lentulusta\nvastaan ja kun samaan liemeen heitettiin prefektin veli Sejus Tubero,\ncaesar oli hetkeäkään epäröimättä lausunut vapauttavan sanan.\nKuinka toisin taas muiden prosessien kohdalta...! Prefekti naputti\nrystysillään Tiberiuksen kirjekääröä, muisteli.\n\nGermanicuksen entinen kvestori Suilius oleskeli tätänykyä\nrangaistusvankina Amorgoksen saarella, jonne aikoinaan oli\nlähetetty myös Espanjan prokonsuli Vibius Serenus. Syytejuttu,\njoka koski preettori Carsidius Sacerdoksen pimeitä poliittisia\nkaupanhierontoja numidialaisen vihollispäällikön kanssa, oli kylläkin\najautunut karille, mutta siitähän oli jo kauan --. Ja muuten,\neikö Tiberius itsekin ollut kyllin selvästi osoittanut, miten hän\npelkäsi ja turvautui pelossaan Sejanukseen? Hiukan ennen matkaansa\nsaarelle keisari oli ollut ylimpänä tuomarina oikeudenistunnossa,\nmissä syyttäjänä toimi preettori Domitius Afer ja syytettynä\noli edesmenneen Syyrian ja Germanian maaherran Varuksen leski\nClaudia Pulchra, -- muuten Agrippinan parhaita ystävättäriä. Jos\ntuomion langettamisessa olisi edes hiukankaan epäröity... Mutta\nClaudiaa syytettiin aviorikoksesta erään Fumiuksen kanssa, sen\nlisäksi tytärtensä tietoisesta prostituoimisesta ja noituuden\nharjoittamisesta keisarin pään menoksi. Kanne oli harvinaisen\ntaitavasti kokoonpantu; siinä oli niin ilmetty valtiopetoksen aroomi.\nJa kuinka vapisevan aralta Varuksen ja Claudian poika Quinctilius\non tuon päivän jälkeen näyttänyt...! Se seikka, että leski tosiaan\ntuomittiin kaiken kansan edessä mestattavaksi, oli varmaan tuottanut\nAgrippinalle unettomia öitä, mutta tärkeintä oli nähdä siinä\nTiberiuksen kasvavan salaliitonpelon merkki, hänen epäluulonsa, joka\ntoisaalta merkitsi kasvavaa luottamusta prefektiin.\n\nIstuessaan siinä miltei liikkumattomassa asennossa Sejanus oli\nelävästi näkevinään tuomitun naisen seisomassa oikeuden edessä.\nClaudia Pulchra seisoi kalmankalpeana ja jäykän ylväänä kuin jokin\nvainotun uskonnon papitar. Lannistumattoman tuima ryhti siinä\nnaisessa oli ollut, ja sellaisena hän oli kuunnellut myös omaa\nkuolemantuomiotaan.\n\nJa kun prefekti ajatteli eräitä Augustuksen aikana lyötettyjä\nmitaleja, joista ulkonivat kuluneena kohokuvana Varuksen kitsaat,\nluisevat, rumat saiturinpiirteet, häntä ihmetytti näin jäljestäpäin,\nettä ylvään naisen ja raa'an, saaliinhimoisen miehen välillä\noli tosiaan voinut vallita aviosuhde. Syyrian rahanhimoisena\nkäskynhaltijana Varus oli mättänyt pakkoverotuksen avulla omiin\nlippaisiinsa miltei kaiken kullan, mitä maakuntalaisista voi\npuristaa; Quirinuksen väestönlaskentaa seuranneen kapinan aikaan\nhän marssi Jerusalemia kohti ja naulautti ristinpuihin kaksituhatta\njuutalaista. Hänen profiilinsa näkyi sekin kuin keltaisen metallin\nhehkussa... Kun luoteiseen Germaniaan, Emsin ja Weserin varsille\nmyöhemmin siirrettiin hajanaisia roomalaisia joukkoja ja maa\nnäköjään tuntui rauhalliselta, hän marssi pieni rangaistusretkikunta\nmukanaan Teutoburgin metsän läpi angrivarien kyliä kohti; juuri\nsiitä retkestä koituikin hänen tuhonsa. Puiden alakuloinen humina\nvaihtui odottamatta barditus-laulun ääniin. Tosin Publius Varus\npääsi kiihkeästi taistellen hiukan etenemään, mutta jo ensimmäisenä\npäivänä hänen sotavoimansa kolmannes oli menehtynyt haavoihin ja\njoukkojen väliset yhteydet katkesivat kerta kaikkiaan. Neljäntenä\nmarssipäivänä, jolloin tammet humisivat rankkasateen piiskaamina,\nhän oli turhaan yrittänyt raivata tietä kiehuvassa, verisessä\nsavivellissä. Hän syöksyi epätoivon hetkenä omaan kalpaansa, ja muuan\nkheruski, joka löysi hajalleen lyödyn armeijan jäännökset, repäisi\nkaksin kourin kielen hänen suustaan: _Se_ käärme ei enää sihissyt!\nIdän entinen _legatus pro praetore_ oli tavannut kohtalonsa.\nHänen huulensa ommeltiin umpeen hevosen jouhilla, hänen ruumiinsa\nkannettiin syvälle Teutoburgin metsätemppeliin ja veren ja liejun\ntahraamat sotaviirit katosivat tammien pimentoon. Se tosiasia, että\nGermanicus legaatteineen oli ne löytänyt... mutta Aelius Sejanus\nei vihannut enempää Germanicusta kuin hänen leskeäänkään. Hän\ntoimi vain, hänen täytyi toimia tunteettomasti kuin kohtalo itse.\nSulavien kynttilöiden luomassa valovirrassa hän oli näkevinään\nVaruksen tuomitun lesken silmät, joiden tummaan uhmaan kätkeytyi sekä\nylenkatsetta että kirousta.\n\nPrefekti sulki luomensa. Hän leikitteli kynällä. Mitä siihen tuli...\nNiin, mihin hän oikeastaan pyrki?\n\nKukapa tiesi, -- jos joku terävä silmäpari olisi tarkastellut\nhäntä tänä iltana, salaisuus, jota hän itse eniten karttoi, olisi\nehkä tullut ilmi. Aelius Sejanuksen suurisuuntaisten hankkeiden\nuumenissa oli alkanut tapahtua jokin vaarallinen pehmentyminen.\nSe oli kuin toukan kalvamista muuten uljaan puun ytimessä; oli\nhetkiä, jolloin hän ainakin vaistosi tuon kaivertavan tunteen,\nvaikka hän olisi kaikkein mieluimmin lyönyt sen leikiksi. Hellyyden\nnäveri porasi päivin ja öin pohjaa hänen laskelmiensa alta, --\nsitä puusiltaa, jonka hänen kunnianhimonsa oli rakentanut tästä\ntalosta Palatinukselle ja keisarin asuntoon. Tarvitsiko kysyä,\nkenen kasvot yhä useammin kohosivat hänen mieleensä, omituisen\nvienon valon ympäröiminä? Niin on, että näennäisesti äärimmäisen\nitsekylläisessäkin elämässä koittaa joskus hetki, jolloin yksinäisyys\ntuntuu peräti raskaalta kantaa ja jolloin kylmän häikäilemätön\nluonne muuttuu uhraajasta uhriksi. Se tapahtuu hänen itsensä\nsitä tietämättä. Hänen sielunsa pimeydessä itää kaiken elollisen\nperuskaipuu, joka ei koskaan löydä tyydytystä omasta itsestään vaan\nolemuksensa ulkopuolelta. Se on vaarallista heltiämistä itsekkäistä\nlaskelmista. Sammumaton toiminnankiihko johtaa yhä kohtaloa, mutta\nsen lisäksi... myös jokin muu kukkii, kypsyy hedelmälle ja myöskin\nlakastuu...\n\nAelius Sejanus nousi. Hän alkoi kävellä edestakaisin. Kyttyrän musta\nvarjo kulki häilähdellen seinällä.\n\nValo huoneessa oli sekin niin sanomattoman himmeätä. Ruhtinatar\nLivilla --? Mutta jospa Apicata, joka oli maininnut hänen nimensä,\ntietäisi kaikkien matkalippaittensa ja myttyjensä keskellä, miten\nvähän tuo laskelmoiva, viluinen portto prefektille merkitsi! Vähät\nhän piittäsi kaikista lemmenvaloista, joita puolelta ja toiselta\noli tullut vannotuksi, sillä nehän olivat vain astinlautana\nkunniaan. Aivan yksin, kenenkään tietämättä ja aavistamatta,\nSejanus hakkasi itselleen polkua asioiden ja ihmisten viidakossa\nhuimaavaa voitonhetkeä kohti. Hänen suunnitelmiensa nuotta\nkimalteli yhtä täydellisenä kuin kehrääjälukin verkko Juno Sospitan\ntemppelissä _mensis Augustuksen_ ensi päivinä, ja sen saalistuslanka\nvärisi, sen myrkkypisarat kiilsivät. Tai ehkä vertaus ontui...\nElokuun alkupuolella tulivat aina pyhäkön noviisit ja lakaisivat\nkinsteriluudilla hämähäkin hienot seitit riekaleiksi, kaavittuaan\nensin norsunluisilla veitsillä alttariin kasvanutta sammalta.\nPrefekti sytytti lisää lamppuja. Hänen kylmänpalavasta himostaan\nsaavuttaa määrätty tulos ei ollut selvillä kukaan, ellei ajateltu\nruhtinatarta. Hän tuijotti kiinteästi tuleen, aivankuin kuparisten\nastioiden tuliaukoista tuikkivat liekit olisivat valaisseet\nkaukaisia näköpiirejä... Vähät hän piittäsi Livillasta, vähät\ntoisesta kaksosesta Tiberilluksesta, vähät Agrippinasta, Nerosta ja\nDrusilluksesta; ne olivat hänen edessään kuin lihasta ja verestä\nluodut sätkynuket. Varsin pian he tuntevat langan jännittyvän.\nVartiosto määrätään, -- heidän ympärillään alkaa kalista peitsiä,\njotka eivät ennusta hyvää.\n\nTaulut kuumottivat epäselvässä valossa. Niiden harmaa pohjaväri\nmuistutti usvaa, josta sukelsi vihreitä ratsuja ja tulipunaisia\nsotilaita, mutta kangistuneina ja osoittamatta elon merkkiäkään,\naivan kuin itämaisen sadun kivettyneen kaupungin asukkaat...\nTuntemattomien kukkien koristeelliset vyyhdet häilyivät rauhattomasti\naina kun lamppujen ja kynttilöiden valo osui niihin. Prefekti ei\nselvästi nähnyt kuvien ääriviivoja, sillä tumma varjo hulmahti\ntavantakaa niiden yli. Hän muisti, miten Plautilla oli pikku\ntyttönä hiipinyt tablinumin hämyyn ihailemaan niitä. Häilähtelevän\nkynttilänliekin luoma kuvajainen tanssi hiljaisessa huoneessa\nkuin suuri kirkas syksynlehti, jota vihuri tuivertaa edestakaisin\nhypellen seinäpaneelin yli. Suoneton, ääriviivaton tulilehti! Ja\nkaiverretut peilit ja vaskiset _cistat_, vaunujen pronssihelat, maan\nhappojen viheriöiksi syömät kolmijalat, aseet, filigraanivitjat ja\nsavuntummat kannut korkokuvineen siirtyivät joskus valon alueelle,\npimenivät joskus aivan mustiksi... Sammuneen kansan viimeisiä jälkiä.\nHautamaalausten hämärä iloinen ELYSIUM -- muutakaan nimitystä\nprefekti ei keksinyt -- ikäänkuin pyrki näkyviin valon keitaan\nliepeiltä. Salissa vallitsi Etrurian hautojen tunnelma; Sejanus\nnautti siitä.\n\nSitten hän pysähtyi ikkunan luo vaaleat, rauhattomat kasvot\nyläviistossa ja musta viitta raskailla laskoksilla. Se muistutti\nvampyyrin siipiä. Kas niin, mielikuvat vaelsivat omia salapolkujaan.\nJa kuitenkin oli mietittävä aivan muuta... suunniteltava iskuja,\njoita Germanicuksen leski ennenpitkää joutuisi kokemaan; kysyttiin\ntaitoa, jotta pelon vaivaama yksinvaltias Caprilla tottelisi Aelius\nSejanusta kuin leijona kesyttäjäänsä. Rooman oikeusjutut ovat\nerinomainen piiska. Ne osuvat vinkuen hänen majesteettinsa selkään.\nJa kansantribuunin valta häämöttää jo, hiukan kauempana häämöttää\ntäydellinen herruus, lopulta kultainen otsaseppele! Kuinka voimaton\nTiberius onkaan! Jo sinä vuonna, jolloin Cossus ja Agrippa toimivat\nkonsuleina ja kanne vanhaa, itkusilmäistä historiantutkija Cordusta\nvastaan nostettiin, _imperator_ oli ollut avuton kuin pieni lapsi.\nHän oli kylläkin poistunut senaatin istunnosta mitään päättämättä,\nja kun senaattorit puolestaan olivat pyytäneet aedileiltä Corduksen\nhistoriakirjan hävittämistä, keisari ei ollut sanonut yhtä ainoata\nsanaa. Mutta että hän kiemurteli tuolla tavoin sisäisten epäilystensä\nja vastaepäilystensä kourissa --! Ja että hänellä, maailman\nnimellisellä ylivaltiaalla, ei ollut edes tarmoa nousta vastaan,\nhuitaista kuin lokakärpästä kantaja Satrius Secundusta, joka oli\nalhaisista alhaisin, pelkkä Sejanuksen klientti... Naurettavaa!\nIhanaa!\n\nYö rakennuksen ulkopuolella ei ollut hiljainen. Siellä vieri vaunuja\nja kulki yhtä mittaa keveitä _cisiumeja_, mutta työhuoneeseen nuo\nrattaiden äänet kantautuivat kuin pumpulin läpi. Prefekti käveli\nedestakaisin ja istuutui välillä.\n\nKunnianhimonsa syvyydessä Sejanus oli näkevinään Plautillan kuvan\nkuin kasvot lammen pohjalta. Lampi oli hyvin tumma, miltei musta,\nmutta kasvot yölehdokin väriset ja hohtavat.\n\nTämä mielikuva oli usein yllättänyt hänet viime aikoina. Siihen\nliittyi huolta. Hän ei ollut huolissaan vain lapsen sairauden vuoksi,\n-- tuohon levottomuuteen kätkeytyi muutakin, mikä yön tunteina\nikäänkuin yritti saada äänensä kuuluville ja kiihdytti omituisesti\nhänen ajatuksiaan... Sillä siitä päivästä lähtien, jolloin Plautilla\nja hän olivat pysähtyneet Valitusportaiden luona, isän ja tyttären\nsuhde oli syvimmältään muuttunut. Aelius Sejanus ei suinkaan antanut\ntäyden kiintymyksensä ilmetä äänensävyssä tai sanoissa, milloin hän\npuhui tytön kanssa, pikemmin päin vastoin; hän oli tässä suhteessa\nkovin arka, hän pyrki salaamaan, että hellyyttä oli olemassa ja että\nse jatkuvasti kasvoi.\n\nTytön tuli olla tietämätön siitä. Tai jos hän aavisti, isä ei\nainakaan saanut paljastaa heikkouttaan niinkuin tuona päivänä,\njolloin hän ei ollut pystynyt hillitsemään itselleenkin outoa\nkiihtymystään.\n\nTällaisina hetkinä Sejanuksen valtasi tuttu, koko hänen sisimmälle\nluonteelleen vastenmielinen epävarmuuden tunne. Johtuiko se\nPlautillan olemuksen merkillisestä hauraudesta vaiko jostakin muusta,\nhänelle vieraasta seikasta...? Hän alkoi sitä mietiskellä, tutkia\nongelmaansa ja kysyä itseltään: Mitä varten kiinnyn häneen enemmän\nkuin toisiin? Minkä vuoksi tyttö merkitsee minulle enemmän kuin\nmuut? Enhän ole koskaan tuntenut erikoisempaa hellyyttä Marciaa\nkohtaan... Ja kuitenkin, onhan Plautillakin sairas, hänen jalkojaan\nsärkee eikä hän oikein vastaa toiveitani ja halujani... Ei vastaa.\nMikä hänessä siis on erikoista, erilaista? Ja poika, Lucillus, joka\nnyt on oppimassa ritarinkasvatusta ja josta tulee ennen pitkää oiva\nsotapäällikkö, on minulle ehdottomasti vieraampi kuin tytär. Kaiken\njärjen nimessä, minun pitäisi ajatella ennen kaikkea poikaa, ei\ntyttöä!\n\nToisin ajoin prefekti tunsi kiukkuisesti vihaavansa Apicataa, sillä\nkaikissa hänen lapsissaan, niin Marciassa ja Plautillassa kuin\npojassakin, ilmeni naisen surkean olemuksen verhottua heijastusta.\nNiin, poikakin oli aivan liian hiljainen ja ujo, hänessä ei ollut\noikeata ryhtiä. Marcian sairaalloisuus saattoi sekin olla äidin\nperintöä, ja mitä tuli Plautillaan --\n\nNäitä himmeän, sekavan, humaltuneen epävarmuuden tiloja seurasi\nkuitenkin aina selkeä varmuus, että olipa asian laita kuinka tahansa,\nhän, Aelius Sejanus raivaa tietä suureen päämaaliin. Mutta yhä\nuseammin tapahtui, että hän vaipui noin miettiessään kuin lumouksen\nkaltaisen unen valtaan. Ja tuossa unessaan hän näki lempityttärensä\nPlautillan istuvan valtaistuimella kaikki keisariuden arvonmerkit\nyllään, tummanpunaisessa ja orvokille vivahtavassa puvussa.\nJossakin hänen toiveittensa syvyydessä tyttö istui aina noin, --\nhauraat yökukan kaltaiset kasvot paljon terveemmän näköisinä kuin\ntodellisuudessa ja ryhti ylväämpänä kuin koskaan muulloin. Vai\nratsastiko hänen mielikuvituksensa harhateille? Eikö hän, erinomaisen\ntaitava juonienpunoja ja kaukonäköinen todellisuusihminen kyennyt\nkaikesta älykkyydestään huolimatta oikein kirkkaasti suunnittelemaan\ntulevaisuuttaan...?\n\nKenties oli niin, että hänet näinä hetkinä valtasi isän sokea ja\nyksinkertainen rakkaus tyttäreensä, isän, joka ei kiintymyksessään\nmillään tavoin ollut sen ihmeellisempi kuin toisetkaan lapsiinsa\nkiintyneet isät, köyhät tai rikkaat. Se oli sellaisen ihmisen\nvalveunta, joka keskellä kylmiä ja kunnianhimoisia hankkeitaan\nkokee oman olemuksensa kuiluissa luonnollisen tunteen aallonnousun,\nja kuitenkin näkee älynsä katseella, tosin hämärästi, että\ntodellisuus ei ole aivan semmoinen kuin hän tahtoisi. Esimerkiksi\nnuo kuultavat, liian hennot lapsenkasvot, joiden piirteissä ei ollut\nelämiseen vaadittavaa tarmoa. Lapsen kullanruskeat silmät puhuivat\nhänelle usein outojen kaukaisuuksien kieltä, joiden taholle hänen\nkaipauksensa ei tähdännyt. Mutta nähdä tytön sittenkin, kaikesta\nhuolimatta, istuvan purppurapuvussa, hänen, Plautillan!\n\nSejanus niisti kynttilöitä; ne olivat palaneet karrelle. Huone\nkirkastui hiukan ja samoin hänen oma mielialansa.\n\nHän siirsi tuolia siten, että joutui istumaan selin pöytään; hänen\nruumiinsa lepäsi upottavia patjoja vasten niin että kyttyrää ei\ntuntunut, aivan kuin se olisi painunut olemattomiin. Hän näki\nEtrurian haudoista kaivettujen pienten metalliesineiden kimmeltävän.\nKorupöydillä, lippailla, seinälaudakoilla marssi vaaksankorkuisia\nvihreitä sotilaita ja tanssijoita, joiden ruumiit olivat ruuvin\ntavoin vääntyneet. Tulet häilähtelivät helakasti, niistä lankesi\nvaloa noihin pikkuolentoihin. Noiduttu vaskinen sotajoukko, joka\nkohotti neulamaisia peitsiä. Se oli valmis tottelemaan hänen\npienintäkin viittaustaan, hyökkäämään --. Prefektiä huvitti varjojen\nleikki seinillä ja katon laipiossa, kun hän istui siinä, kalpeat\nkasvot jäykästi kohollaan, kyynärpäät tuettuina polvia vasten.\n\nJa erikoisesti hän seurasi läikkyvin mustin silmin erästä noista\nhäilyvistä varjoista. Tuossa seisoi pienen pieni kupariolento\npäässään sormuksen kokoinen lehväkruunu; se näytti hallitsevan tätä\nmetallikansaa. Sitä lähestyi etruskilaisen tanssijan liehuva varjo,\nlähestyi, yhä, lyhyt hame lepattaen ja ojennetut kädet kuin uhaten...\n\nSejanus henkäisi hyvin syvään. Hän aavisti, ei, hän _tiesi_ jo, mikä\nolisi tanssin loppu. Kansantribunin valtakirja ja sitten keisarin\nkultaseppele! Hänen koko vartaloaan vapisutti kylmä, valtava\nvoitonhurma.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA.\n\nMies saarella.\n\n\n\n\n1.\n\n\nKoko päivän oli Puteolin satamakaupungin halki tulvinut väkeä, joka\nenimmäkseen pyrki pohjoista kohti.\n\nSoutajapoika Picus nosti märät airot vedestä. Hän antoi venheen\nkiitää aallon mukana rantaan, sopivasta karikon raosta ja juuri\nsopivalle kohtaa valkoisena heloittavaa matalikkoa. Venhe oli\nmuodoltaan kuin tohveli, litteä ja leveä ja niin kevyt, että hänen\nei paljoakaan tarvinnut vaivata lihaksiaan temmatessaan sen maalle.\nHeleän sinisistä airoista tippui vettä; sitä valui hänen laihoja\nmutta jäntereisiä käsivarsiaan pitkin kainalokuoppien untuviin ja\nalas kupeille, pieninä, suloisen kylminä puroina. Aurinko paistoi\npojan solisluihin. Hän oli vyötäisiin asti alasti. Kimmoinen,\nsilkinhieno iho, jonka päivä oli paahtanut suklaanruskeaksi, antautui\nyhtä alttiisti valolle kuin tämä lahden poukamakin ja hietasärkät;\nsen alla kävi nuorten lihasten levoton värähtely. Poika lähti\nkulkemaan satamaa kohti. Paljas tumma selkä, joka viuhkamaisesti\nlaajeni uumilta olkapäitä kohti venheen perätuhdon tavoin, sai\nvielä osansa kirkkaan rantaveden heijasteluista ja häipyi sitten\npuksipuiden hämyyn...\n\nSiinä noustessaan kalliopolkua, päivettyneet kasvot kuulaan\nhunajankalpeina, Picus näytti hautovan jotakin. Suu oli päättävässä\nsupussa, kirkas ja kuitenkin umpimielinen katse ikäänkuin etsi\nkadotettuja asioita marunapensaiden juurilta... Hän muisteli hyvin\nkaukaista aikaa. Lapsuuttaan, jolloin hän vielä eli Fregenaen\nporttolassa ja isän piiska läiskyi; niin, se oli jättänyt vaalean\narven hänen ihoonsa. Kaikesta tuosta oli kuitenkin niin kauan, --\nmilloin poika sitä muisteli, hän näki epäselvästi kuin veden alta\nOstian kujat, joilla hän hiiviskeli kuin pakoileva eläin ja joilta\negyptiläinen pappi sitten hänet korjasi mukaansa. Hän saattoi\nvielä nähdä tungeksivat joukot Rooman portilla, rovion punaisen\nloimon, joka lankesi kapakan olkikupoon. Oliko hän todella elänyt\ntuon? Vai oliko se painajaisunta? Ja sekin, että paistinkääntäjän\nmusta varjo liehui laipiossa, vääristyi ja häilyi kuin palavasta\nkatafalkista nouseva savu --? Ja niinkuin kerran, keisarin\nveljenpojan juhlapäivänä, Picus kuunteli mieli jännittyneenä\npaisuvaa ääntensorinaa. Tällä kertaa se ei kaikunut alhaalta\nPyhältä Kadulta niinkuin silloin, vaan Campanian väkeä kuhisevasta\nsatamasta. Kuitenkin hänestä tuntui, että muiston kuvat tässä oudosti\nsotkeutuivat nykyhetken näkyihin... Syvällä hänessä itsessään\nastelivat valkoiset uhrisonnit, vaunujen jymyyn yhtyi tahdikas,\nukkosenkaltainen huuto ja vanha, vanha mies seisoi vierivissä\nvaunuissa, yöeläimensilmien välissä synkkä musta ryppy. Äänten pauhu\nkuulosti vyöryvän koko maan yli ja sitten häipyvän pois.\n\nSiitä oli monta vuotta. Picus oli tullut vanhan Menkeran seurassa\nvuorten yli Puteoliin, ja täällä hän toimitteli milloin mitäkin.\nPoika souti korealla ruuhellaan aallonmurtajien ja kaukana väikkyvän\nCaprin saaren väliä. Hän sukelsi merenpohjasta kiillottomia\npunertavia koralleja ja lähti aamuöisin kalastajien mukana apupoikana\nmerelle, kun he menivät tulien loimutessa veneiden kokassa\npyydystämään tonnikalaverkoilla mustetta ruiskuttavia kalmareita.\nPicuksen terävät valkoiset hampaat olivat vahvat; hän osasi nopeasti\npuraista pään poikki pieneltä kahdeksanjalkaiselta, niinkuin\nnäillä seuduin oli tapana. Hän pyydysti trepangeja, limaisia ja\nvaaleanpunakirjavia merimakkaroita, etsi merisiilejä, kaivoi niitä\nesille veden pohjan kalkkikuopista, halkaisi veitsellä ja kulautti\nniiden keltaisen nesteen alas kurkustaan. Tai hän iski nelikärkisen\natraimen pesusieniin; ne nostettiin mädäntymään valkoiselle\nhietikolle, niiden kalkkiranka huuhdottiin haaleassa suolattomassa\nvedessä, milloin ne olivat kyllin tiheäverkkoisia, kelvatakseen\nPompeijin, Stabiaen ja vielä etäisempien kaupunkien kylpylöihin ja\natleettikouluihin.\n\nTäällä olivat aina käynnissä merieläinten markkinat.\n\nKöyhää väkeä likaisissa säkintapaisissa viitoissaan, joka jätti\ntoisen olkapään paljaaksi, tai ylimysten orjia ja orjattaria\ntungeksimassa vasujen ja korien ympärillä. Kosteat kirkkaanpunaiset\nlangustit sätkyttelivät vielä elävinä, aivan kuin ne olisivat\nyhä kuvitelleet kiipeilevänsä Salemon rantakallioilla, kuohujen\nrajassa. Niiden kahdeksan kilon painoiset kilpiruumiit tempoilivat\nja pitkät tuntosarvet Vapisivat, ihan kuin aavistaisivat, millä\nnautinnolla ostaja upottaa hampaansa niiden hunajanmakeaan lihaan!\nJa herkkukravut, sirkkaäyriäiset, jotka vaanivat syvänsinisen meren\npohjalla vain suuret sakset ja eturuumis näkyvissä ja joiden silmät\nkimalsivat veden hämärässä kuin vaihtuvalla tulella välkkyvät\njalokivet, milloin hehkuvan punaisina tai keltaisina kuin meripihka\ntai sinivihreinä! Ne olivat meren _illustrissimi_, nauroi Picus.\nAlinomaa ne kampasivat itseään leukajaloillaan ja keimailivat vielä\nkopassakin pahemmin kuin humalaiset portot Neapoliksen kujilla...\nMeri välkkyi heleän sinisenä, sen syvyydessä kulki violetteja\nvarjoja. Meri oli kuin sulaa, läpikuultavaa lasia, joka läikähteli\nkivisessä jättiläisastiassa. Ja vaikka tuo suunnattomiin leviävä\nhelteisenkirkas aavikko oli kauempana tyyni, kuohut pärskähtivät\nvalkoisina Puteolin aallonmurtajia vasten. Vettä roiskui\nkalkkikivivuoriin, joihin kivitaatelit olivat uurtaneet lieriömäisiä\nkoloja. Vesi kuljetti usein tullessaan, suurimman pauhinan aikaan,\noutoja ja haaveellisia eläimiä etäältä ulapalta -- ruusunpunaisia\nsepiola-kaloja, joiden imelä liha kuultaa kuin vuorikristalli, tai\nponnahtelevia lentokalmareita ja rauhattomia käärmetähtiä, joiden\nkiemurat loistavat öisin heikosti valaisten syvyyksiä, samalla\ntavoin kuin hiljalleen uiskentelevat kampamaneetit, pimeän Välimeren\nruusunhohtoiset valopoijut.\n\nPoika oli tuntevinaan laihoissa nilkoissaan vihreiden ja punaisten\n_sertularioiden_, merisammalien kosketuksen. Se oli kuin jotakin\nripsuista vedenalaista metsää. Sen keskellä voi äkkiä kokea meren\nkrysanteemien -- vahavuokkojen -- kumilonkeroiden ilkeän polton.\n\nPoika oli löytänyt elementtinsä. Suolaisen meren, sen lasilinnojen\nsaleja muistuttavat syvänteet ihmeellisine kukkineen, elämän haamut\nvälkkyvissä pimennoissa. Joskus näki meduusain hyytelömäisten\nruumiiden kelluvan lähellä Capria kuin patarumpujen ja pienten\ntulirakkojen palavan öisin veden kalvolla, niin että airotkin\nnäyttivät pisaroivan sinistä tulta pilkkopimeässä. Veden loiske,\nkohina, kuohujen räiskähtely aallonmurtajia vasten ei milloinkaan\ntauonnut. Ja saattoi sattua, että Picus kapusi ylimmälle\nmuurinharjalle ja katseli sinestä nousevaa etäistä kalliosaarta.\nOhuessa kultaisessa hohteessa väikkyvä Caprin luoto näytti niin\npieneltä --! Hän oli jälleen kuulevinaan rattaiden jyryn Pyhällä\nKadulla, ja hän tiesi, että saarella vaelsi jyrkkiä muulipolkuja\njuro mies, jonka ohimoita pusersi seppele ja olkapäiltä riippui\nverenkarvainen viitta.\n\nSilloin Picuksen silmät supistuivat hiukan. Niiden terät kimmelsivät\nmiettiväsi, suolainen länsituuli pörrötti hänen mustaa tukkaansa.\nNiin, sanomattoman kaukana muinaisuudessa häilähteli paistinkääntäjä\nCastorin varjo ja kuumista parilaista tuprusi savua... Tuo näky\noli niin hämmentävän epäselvä, siihen liittyi niin monia muistoja\nja vaikutelmia, että pojasta tuntui, kuin hän näkisi unta valvovin\nsilmin. Uneen kuului myös pimeä tuulinen tasanko, jonka poikki setä\nja hän olivat pyrkimässä Bovillaen karjatalojen ystävällisiä tulia\nkohti, kun rumpujen ja pasuunain ääni vielä kantautui lännestä.\nPicuksen kasvot synkkenivät. Niitä tummensi umpimielisen pelon varjo.\nSitten hän lipsautti kieltään kitalakea vasten, alkoi viheltää,\nkiipesi vuoripolkua.\n\nNiinkuin oli arvannutkin, Picus tapasi Menkeran aallonmurtajalla.\n\nJoukko kaleerilaivoja keinui ankkurissa. Niiden köydet oli\nsukeltamalla kiinnitetty paksuihin, merenalaisiin pronssirenkaisiin.\nSataman kapeaan suuhun kuului laineiden pauhina, mutta kuohulla\nja pärskeellähän ei täällä ollut mitään valtaa. Aallonmurtaja,\n_moles Puteolana_, kohosi kaksinekymmenine paksuine pylväineen ja\nkivikaarineen vaalean tuufikallion kärjestä, ja vaahto paiskautui\nturhaan tätä titaanisen isoa patoa vasten. _Opus pilarumin_ katto\nmuodosti eräänlaisen katsomolavan; se oli tänä päivänä mustanaan\nuteliasta kansaa.\n\nVäki tungeksi, hälisi, huitoi käsiään ja velloi edestakaisin. Tuuli\ntoi hiukan rikinkatkua etäisiltä Soifataran kentiltä. Picuksella\nei ollut aallonmurtajalle kavutessaan minkäänlaista halua vaipua\npohtimaan, millainen Dikaiarchian siirtola kerran oli ollut, kun\nSamoksen merimiehet ammoisina aikoina perustivat sen tänne, tai miltä\nCumaen kaupunki oli näyttänyt, silloin kun samnilaiset asuivat siellä\nennen kreikkalaisia. Nykyään sen oraakkelirotkossa istui sibylla\nDeifobe norsunluisella tuolilla; hänen edeltäjiensä kuihtuneita\nruumiita ei oltu haudattu, vaan ne huojahtelivat luolan katosta\nriippuvissa häkeissä, lasilevyjen pingoittamat silmät ammollaan. Ei,\nPicus ajatteli vain nykyhetkeä, ei menneisyyden kalmanhajua. Ja nyt,\nnyt hän näki Egyptin laivojen saapuvan --!\n\nNe olivat kuriirialuksia kaikki tyyni. Hän laski ne sormillaan:\nseitsemän. Niiden tummat latvapurjeet kohosivat heikosti\nläiskähdellen mastojen nokkaan juuri Puteolin lahden aallokossa,\nja Picus tiesi tästä merkistä, että nuo pikasoudut, joiden airot\nnousivat ja vaipuivat niin tasaisesti, muodostivat viljalaivojen\netuvartion; eihän mikään muu laiva kuin kuriirialus nosta tällä\nkohtaa merta lepattavia supparum-purjeita mastoon! Hyvin kaukana\nsinessä häämötti jotakin tummaa. Siellä oli tulossa pyylevien ja\nhitaiden vehnälotjien koko parvi.\n\nPappi Menkera oli vähällä astua mereen. Poika nyki hänen likaista\nkaapuaan ja tunsi kuuman viinin hajun; ukko oli tapansa mukaan\npäissään. Näki selvästi, että hän oli kätkenyt rääsyisen vaippansa\nalle viiniruukun, ja samalla kun hän kalisutti oikeassa kädessään\nalmukuppia, hän painoi vasemmalla ruukkua vatsaansa vasten.\n\n\"Setä, taaskin olet varastanut! Olet humalassa kuin portto, mistä\nolet saanut rahaa?\" tiukkasi poika kulmiaan rypistäen. Vanha mies\nhuojui hiukan, ja hänen ovelan hartailla kasvoillaan paistoi\nhuolestuminen. \"Humalassa? Mitä oikein ajattelet...! Kaikki nämä\nihmiset tässä voivat olla juovuksissa kuin kanat, minä puolestani\nen ole ikinä nähnyt selvempää päivää. Ja jos olisinkin, entä\nsitten? Minua inhottaa tuo alituinen vaunujen jyrinä tiellä, sillä\nkaikki ovat nyt matkalla pääkaupunkiin viettämään kuohilaiden\njumalan juhlaa! Ja minua inhottavat, -- en kärsi nähdä silmissäni\nKybelen pappeja, jotka kulkevat kuin heinäsirkkalaumat Roomaan ja\njättävät kaiken putipuhtaaksi. He ahmivat ja varastavat enemmän kuin\nkukaan. Sanon sinulle, poika, että kohta palaan takaisin Egyptiin\nkatsomaan flamingoja ja taatelipalmuja, siellä on vielä Synnyttäjän\ntemppeleitä... Menen kotiseudulleni Faijumiin, rupean pyhän\nkrokodiilin papiksi...\"\n\nHän puhui hiljaa, jotta tungeksivat ihmiset eivät kuulisi sanoja;\nhänen suustaan leyhähteli voimakas viininhaju ja ääni sammalsi. Poika\nkatseli häntä epäluuloisin ja tuimin silmin. Ukon kalju päälaki\nkiilsi, hän tuskin kykeni säilyttämään tasapainonsa; valkoiset\nkulmakarvat riippuivat viekkaiden luomien yli kuin huurteiset\njäkälätupsut. Päissään, auttamattomasti päissään! ajatteli poika.\n\n\"Mene nukkumaan, setä\", hän sihautti hampaittensa raosta. \"Älä huoli\nsalata viiniruukkua, näen sen kyllä vaipan alta, et ole ikinä ollut\nnoin lihava tuolta kohtaa. Ja mitä Hekuban vatsan nimessä välität\nKybelen papeista?\"\n\nVanhuksen ääni oli epävarma: \"Ensiksikin he kerjäävät kaikkialla,\nmissä minulla voisi olla jotakin saatavaa almukuppiini. Kirottua! Ja\nminä vihaan heidän frygialaisia myssyjään ja patarumpujen napsetta\nja pillejä... He... He... Tänään on jo kolmas päivä siitä kun\nheidän juhlansa Palatinuksen temppelissä alkoivat. Tänään meillä\non _dies sanguinis_, suuri veripäivä, toisin sanoen, -- noviisit\npyörivät ympäri kuin hyrrät, kupeet veressä. Jo eilen Neapoliksesta\nkuului trumpettien toitotusta. Kevätpäivän tasauksen juhla, siinä\nse... Se on sentään toista kuin talvipäivän seisaus. Sillä pääni\nmenee aina sekaisin, kun vain muistelenkin noita kahtatoista, jotka\nristiinnaulittiin kuin pilan päiten. Ja Kybelen papit! Huomenna nämä\nmaalatut kuohilaat viettävät riemujuhlaa, sillä pinjapuun jumala\nsyntyy heidän töhryisissä luolissaan. Mieluimmin olisin jossakin\nmuualla, jotta minun ei tarvitsisi nähdä heitä ja kuulla, miten\nrahoja satamalla sataa almukuppeihin --\"\n\n\"Mikä päivä nyt on?\" kysyi Picus.\n\n\"Maaliskuun kolmaskolmatta. Osiriksen valo voittaa jo kahden päivän\npäästä vainajien maan. Ellen ihan erehdy, tämä on sama päivä, jona\npunalakkisen iraanilaisen jumalan sotilaat sivelevät kätensä ja\nkielensä mehiläisten hunajalla ja sitovat kasvoilleen leijonien\nnaamarit, ennenkuin nauttivat verta ja leipää. Oletko koskaan\nkuullut, että kun punainen Seth tappoi minun kotimaassani auringon,\nIsis löysi hänen umpeen hakatun kirstunsa Bybloksesta...?\"\n\n\"Hölmö!\"\n\n\"Olkoon, mutta sopii sentään luottaa vanhaan pappiin. Ja pidäkin\nvarasi, etteivät Kybelen eunukit saa sinua käsiinsä. He ovat\nhirmuisen verenhimoisia, vaikka ovat näköjään kuin ämmät. Pitääkö\nsinun soutaa Caprille?\"\n\n\"On annettu sana, ettei tarvitse\", murahti poika.\n\nTosiaan, Picus oli tänne saakka tuntevinaan Kybelen ja Attiksen\npappien voideltujen hiusten tuoksun, sillä heitä ei vaeltanut\nvain tiellä, vaan heitä tungeksi kollehtia helisyttäen myös\naallonmurtajalla. Vanha Menkera rupesi sammaltavalla äänellä\nkertomaan Osiriksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta, hän puhui\n_athyr_-kuukaudesta, jonka seitsemäntenätoista päivänä aurinko\nasettuu Skorpionin tähtikuvioon. Silloin upotetaan maissin, valon\nja hedelmällisyyden isä Niiliin lyijyarkussa... Kansa tungeksi\nedestakaisin. Valo sai Caprin välkkymään kuin kultaisen kiven etäällä\nulapalla. Alusten köysien narina ja metallirenkaiden kalahtelu\nsulautuivat lastaajien huutoihin. Juuri nyt ruvettiin avaamaan suuria\njyväaittoja.\n\n\"Mutta vaunujahan menee sekä pohjoiseen että etelään päin\", sanoi\nPicus miettivästi. \"Kokonaisia kuormastoja. Olen nähnyt tiellä\nhienoston kullattuja _essedumeja_, ne ajavat poispäin Roomasta. Mitä\nse merkitsee? Kaikkialla on tänään hälyä ja melua, ei tiedä, mitä\ntapahtuu --\"\n\nHän imi umpimielisen näköisenä alahuultaan ja hänen hunajanvaaleat\nkasvonsa synkkenivät tuskin huomattavasti. Itse asiassa Fregenaen\npoika näytti olevan kaukana poissa täältä, muiston ja epäselvien\naikomusten maissa, semmoisilla sielun vaellusretkillä, joita setä\nei tuntenut ja joille ihminen tavallisesti lähtee vain ollessaan\nypöyksin. Mitä hän mietti? Valoisaa vaiko synkkää? Menkeran\nsilmäluomet räpyttivät: \"Maailma juhlii kevään tuloa, poika. Olen\nitse nähnyt suuren joukon naisia matkustavan Salemon taholle,\nsitä tietä pääsee Sisiliaan, jossa palvellaan Adonista. Muuten,\nmakasiinien ovet narisevat kauheasti, nämä heittiöt polkevat\nvarpaitani.\"\n\nPicus komensi: \"Mene nukkumaan, sanoinhan jo sinulle.\"\n\nMutta itsekseen hän ajatteli: Ukko on tänään niin humalassa, että\nhän ei ole huomannut pukeutua frygialaiseen asuun eikä pistää\nmyssyä päähänsä; hän kävisi itse Kybelen papista... Sillä setähän\ntavallisesti kerjäsi milloin minkin uskonlahkon puvussa, vaihtoi\nnahkaansa kuin käärme tai muutti muotoaan kuin punaiset meritomaatit,\njoita näkee pakoveden aikaan kallion kupeissa; ne ovat niin\nihmeellisiä, niiden näki nousuveden tullessa vaihtuvan eläviksi\nkukiksi, joiden sadat punaiset lonkerot kirvelivät kuin polttiaiset\nja siniset silmät välähtelivät... Semmoinen oli setä Menkerakin.\nPudotkoon hänen viiniruukkunsa kappaleiksi, hän on tänään juovuksissa\nja tyhmä, muuten hän voisi kerjätä hyvän illallisen meille molemmille!\n\nViljalaivat lipuivat hitaasti satamaa kohti. Kuriirialusten mastoissa\nläiskyivät nyt latvapurjeet niin, että niiden äänen erotti vedenkin\nkohinan yli. Via Campana, suurelle Appiuksen tielle johtava oikotie,\nkumisi yhtä mittaa vierivistä ajopeleistä. Väkijoukot töllistelivät\nmerelle ja harhailivat pitkin aallonmurtajaa; sekava lauma, jossa\ntungeksi kehrääjiä, värjäreitä, kuvaseppiä, kankureita, lääkäreitä\nja koulunopettajia, sanalla sanoen kaikkien niiden ammattikuntien\njäseniä, joilla on oikeus viettää quinquatruksen juhlapäivää.\nAaltojen välähtelevä kajo ikäänkuin levitti kauneuden mattoa\nlukemattomien ryysyläisten yli. Siellä täällä Picuksen valpas\nsilmä keksi Atellan kerjäläisiä. Enimmäkseen he olivat tottuneita\ntaskuvarkaita, -- heidän ruskeissa kasvoissaan näkyi selvästi kaamea\narpi, joka oli poltettu tuliraudalla.\n\nJa survovan ihmismeren halki pujottelivat portot ja ilopojat. Heillä\noli kullatut tai lakanpunaiset kynnet, he olivat kaikki meluisia,\ntyhmiä, tylsän alttiita kauppaamaan sulojaan pientä maksua vastaan,\nvaikkapa se ei olisi sen kummempi kuin jokin halpa koru tai rasia,\njonka merimiehet olivat koristaneet näkinkengillä. Sangen monet\nheistä yrittivät epätoivoisen ahnaasti käydä käsiksi mylläreihin.\nMiehet, joiden ammatti näkyi päivänselvään heidän jauhoisista\nihokkaistaan, olipa heidän työnään sitten viljanjauhatus tai\nleipominen, ympäröivät sankkana parvena makasiineja. He odottivat\nlastin purkamista. He keräsivät näihin aikoihin rahasäästöjä\nvoidakseen kesäkuun yhdeksäntenä, Vestan päivänä, perin pohjin\nviettää leiväntekijöiden juhlaa.\n\nKaikenlaisten mausteiden, hedelmien, kalliiden kivien, silkki- ja\npumpulipaalien ja metallien ylenpalttisuus kerrassaan loihti Puteolin\nsatamaan suuren rikkauden tunnelman, aina kun talvimyrskyt päättyivät\nja meri avautui.\n\nTavaranleimaajien ja rahtaajien virastot olivat kuin mitäkin\nkullanjumalan pyhäkköjä. Tullirakennukset muistuttivat täällä suuria\nraha-arkkuja. Ne lojuivat vieri vieressä _Opus pilarumin_ luona,\nkönöttäen jykevästi kivisellä perustalla. Picus katseli niitä\nmiettivästi -- ja sitten hänen katseensa osui lähellä kyyristeleviin\nsurkean näköisiin eukkoihin. Aavistivatko he tämän tavaranpaljouden\narvon? Ajattelivatko he sitä koskaan? Olivatko he ikinä murskanneet\nkantapäillään hienoja lasiastioita tai lianneet tyyroslaisia kudoksia\nniinkuin hän, Picus, Rooman Emporiumin luona? Mutta eukkojen\ntylsät silmät tähyilivät merelle. Tyhjää, kuollutta tuijotusta.\nEi mitään vihan tai kateuden välähdystä, pelkkää eläimenkaltaista\nalistumista kurjuuteen. Jos he jotakin miettivät, he kai muistelivat\nomaa juhlaansa, Anna Perennan juhlaa, josta oli kulunut vain\nmuutama päivä; sillä silloin kerääntyvät kaikkein vähäväkisimmät,\nnekin, jotka nukkuvat luolissa tai siltojen alla, laulamaan ja\njuomaan hapanta maalaisviiniä Flarniniuksen tien ensimmäisen\nvirstanpatsaan kohdalle. Niin, kenties eukot vielä säilyttivät\npikku muistona kaislaseppeleitä, joita heidän oli sallittu käyttää\njonkinmoisena juhlakruununa. Mutta ne eivät pysy kauan tuoreina. Ne\nvarisevat ja käyvät paljon nopeammin hauraiksi kuin muratti- tai\nviininlehtikiehkurat.\n\nTaas kuului vaunujen jyryä. Tiellä vierivät etelää kohti\nnopeakulkuiset _redat_ kuomu nostettuna ylös, ja niitä veti\nnelivaljaikko; edellä kiitivät mustat afrikkalaiset esiratsastajat.\nHevosten kengät kumisivat, kavioraudat olivat kuin sotilassaappaat.\nKokonainen perhekunta matkalla Brundisiumiin, arveli Picus.\n\nJa kun hän jälleen käänsi silmänsä merelle, hän ei nähnyt\nkuriirialuksia eikä viljalotjia, vaan yksinäisen saaren jylhine\nhuippuineen taivaan sineä vasten, tuolla, missä meren heleät rannat\nyhtyivät taivaan yhtä heleisiin ääriin. Capri. Laiha kalpea mies\nkävelemässä ylös muulipolkua purppuranpunainen vaippa lepattaen.\n\n\n\n\n2.\n\n\nSaari kohosi jyrkästi meren sinestä.\n\nTänä vuonna, jolloin kaksi Geminius-nimistä miestä -- Rubellius\nGeminius ja Fusius Geminius -- olivat saaneet Roomassa hoitaakseen\nkonsulien virkatoimet, Capri näkyi aamuisin erikoisen säteilevänä\nohuesta usvasta. Neapoliksen ja Puteolin rannoilta katsoen se näytti\nkullatulta luodolta. Ja saattoi tapahtua, että saari kaikkine\ntorneineen, linnoineen, vuorenkärkineen ikäänkuin kohosi noidutun\nkangastuksen voimasta ylemmäksi merenpintaa; se leijaili yläilmoissa\nja häipyi autereeseen, kunnes jälleen asettui luonnolliselle\nkohdalleen, ulapan tasalle.\n\nRaskaan järkälemäisiä vuoria. Niiden luolat, rotkot, taivaan ja\nmeren vivahtelevien heijastusten pyyhkimät kallioseinät virtasivat\nikuisesti ja tuloksettomasti taivasta kohti. Lihan ja luun väriset\njyrkänteet hehkuivat. Vuoroveden jyminä ikäänkuin kohotti saarta\nylöspäin ja samalla kulutti sen perustusta. Saattoi kuulla, kuinka\nlumivalkoiset kuohut iskivät välähtelevät poransa Caprin rantoihin.\nAurinko hehkui -- mutta sen paloa laimensi aina merituulen henkäys.\nPienten lahtien kipsinvalkoisilta hietikoilta jokaisen varjostimeen\nrotkon kivikatokseen ja aina ylimpiin kallioihin valui lukemattomien\nkukkien matto. Ja kun kevät taikoi jyrkänteiden särmistä kaikki\nyhteyttämisen ja itämisen voimat, kalliot pukeutuivat rehevän\nvärikkääseen juhlapukuun, niiden pinta miltei hävisi _sempervivumien_\nsuurten sinipunaisten mykerökruunujen alle. Heleitä ripsuisia\nhöyhenhuiskuja, jyrkänteiden ja huimauksen kukkia! Alempana rinteillä\nkasvoi kultakärsämöitä, laukkuja, tyräkkejä, harmaan vihertäviä\nabsintteja ja luutakinstereitä, joiden teriöt ovat kuin nukkuvia\nsitruunaperhosia. Tuuli suhisi tamariskeissa, ja meri välkkyi, --\njoskus henkäilevän pehmeänä kuin suunnattoman orvokin kukkalehti,\ntoisin ajoin terävästi valaistuna ja lasimaisena, vyörytellen\nkosteita omenanvihreitä valojaan karien yli.\n\nKaikessa tässä ilmeni kieltämättä luonnon tiedotonta kauneutta,\njolla oli joskus -- synkkinä hetkinä -- melkein haavoittava kosketus\nTiberiuksen mieleen. Kauneutta, joka samalla kertaa polttaa ja\njäätää, koska se on niin riipaisevan ikuista katsojan itsensä\nmuuttuessa. Sen kello ei mittaa aikaa viikoissa taikka kuukausissa,\nvaan vuosimiljoonissa. Luultavasti se on yhtä rikasta vielä, kun\nihmissuku on poissa.\n\nKesällä aurinko hehkui yksinvaltiaana taivaalla. Mutta vain\ntaivaalla. Täällä sen tyrannius ei ollut aivan ehdoton. Sillä\nhelteelläkin saarta ympäröi eräänlainen eristävän leudon autereen\nharso. Kalliot käärivät ylleen sinipunaisia varjoja, joiden keskeltä\nsiellä täällä välähti valkoista ja kultaa. Tuuheat myrtti- ja\nlaakeripensaikot suojelivat niitä aina kuin lainehtiva tummanvihreä\npilvi; kaukaa katsoen se kävi usvaiseksi. Säteet lävistivät kyllä\nrantamäntyjen pihkaisen neulakaton ja rakkopensaiden, pukinruusujen,\nmispelien lehvistöt yhtä helposti kuin salvioiden violetit hattarat.\nJokainen smilaksin kukka heloitti. Jokainen sinivatukan ja mulperin\nlehtikoura poimi ilmasta auringon kipinöitä --. Täällä kukoisti myös\nAristofaneen muratti, viininjumalan pyhä köynnös, peittäen nahkeilla,\nkiiluvan tummilla lehtisydämillään pyramiidipoppelien hoikat rungot.\n\nMutta kuitenkin itse kivinen perustus oli talttumaton... Kalliot\npiilottivat varjoisia rotkojaan kuin saiturit aarrearkkujaan tai\nmeri omia onkaloitaan. Vuorten kalkkikuopista välähti toisin ajoin\nilkeä, pilkallinen tuijotus, joka samassa hävisi kukkien sekaan\nkuin katse tuuheiden silmäripsien alle. Ja usein maiseman muodoissa\ntapahtui liikahdus ja muutos jotakin kammottavaa elollisuutta kohti.\nMeren kovertamat jyrkänteet marunatupsuineen olivat kuuntelevia\njättiläiskorvia; rotkot pälyivät kuin silmät. Pensaiden kulmakarvat\nvetäytyivät ryppyyn, luodot törröttivät solisevasta vedestä\nsuunnattomina falloksina. Saari eli. Saaren valtimoissa tykytti\nmaanjäristyksen kuume. Tosin sen tulisydämen lyönnit olivat aivan\nkuulumattomia. Mutta vuorten kivisiin otsiin syntyi hetkellisiä\nsala-ajatusten kurttuja. Mereen kytketty kolossi hengitti selvästi\n-- sen rinta pullistui ja pensaat kohosivat kuin vihreä ihokarva.\nNäköharhaa ehkä... Tai oliko saari verenhimoinen harpyia, joka\ntekeytyy kiveksi ja kääriytyy kukkapukuun?\n\nAlhaalla rannoilla jylisi vuoroveden pauhu. Tiberius kuunteli sitä.\nPuolikymmentä luolaa -- sininen, vihreä, karmosiininpunainen ja\nvalkoinen -- aukesi aivan vesirajassa kallioperustuksen sisään;\nniissä vallitsi vipajava epätodellinen jalokivisalien väike. Veden\nhyrske kuului niihin vaimean kaukaisena. Ikuista tihkumista ja\npisaroimista, rapautuvan kiilteen säteilyä kosteassa hämärässä,\nmeren onkaloiden ja korallien kummallisen voimakasta tunnelmaa.\nTuliluolan stalaktiitit välkkyivät punaisina kuin palavat jääpuikot.\nSaaren Sisilian puoleisella rannalla vuori kovertui vihreäksi\nonkaloksi, -- se liekehti yhtä satumaisesti kuin sininenkin luola\njoskus talviaamuina, mutta voimakas etelätuuli muurasi sen aina\numpeen. Ei mikään maanpäällinen kukkien heleys vetänyt vertoja\nnäiden maanalaisten rotkojen hohteelle. Silmä tottui vain vähitellen\nniiden värikkääseen hämyyn, jossa liehui tuhansia vaihtelevia\nvalokiemuroita. Pimeys niiden katossa oli pehmeän sankka ja\ntyynnyttävä, vain kosteat seinät ja alhaalla kupliva vesi kimalsivat.\nLumottua aavehohdetta, joka tuntui kohoavan itsestään maapallon\nuumenista, vielä tuntemattomien alkuaineiden paloa, joka liekehti\norvokinsinisinä tai malvanpunaisina heijastuksina ja tuntui kuitenkin\njäätävän kylmältä. Epätodellisuuden tunnelma oli kiusallisen raskas.\nRotkojen suut avautuivat kuin humajavat korvakanavat luoteen ja\nvuoksen pauhinaa kohti, kuunnellen meren äänessä jotakin ammoin\nollutta tai vielä syntymätöntä. -- Tai eiväthän ne kuuntele, mietti\nTiberius, -- vain minä kuuntelen niissä itseäni. Jokainen luola\non jonkinlainen temppelin perähuone, _opisthodomos_, jonka meri\nja maa ovat pyhittäneet Ajalle. Lasiseiniä ja turkoosiportaita.\nLäpikuultavia holveja, joita valaisevat näkymättömät noidutut lamput.\n\nKaksitoista palatsia piirtyi uhkaavan synkkinä valoa vasten.\n\nUseimmat niistä olivat Augustuksen rakennuttamia -- ei halvasta\nkalpean keltaisesta _lapis Tiburtinuksesta_, Anion äyräiden\nkalkinsekaisesta travertiinistä eikä Alban vuorten kovasta ja\nkiteisestä peperiinistä, karstakivestä, joka muistutti laavaa; niihin\noli tuhlattu sekä marmoria että kiiltokiveä. Toisesta ei ollut\npitkä matka toiseen. Saaren länsirantaa erotti idän puoleisista\njyrkänteistä noin puolenkymmenen kilometrin taival. Mutta kaikkialla,\nmissä polut uppoavat kumpujen notkoihin ja kalliot ovat hyvin\nkorkeita, livettävä kiipeäminen, huimaus, vuorten räystäät luovat\nomat mahtavat välimatkansa, samalla kertaa puhkaisten ja kätkien\nnäköaloja.\n\nNiin täälläkin. Tiberiuksen linnat näyttivät pakenevan kuin\nkangastuksen siirtäminä yhä kauemmas toisistaan. Niiden päädyt\nvälkkyivät joskus päivän hetkinä lavendelin ja kullan ja hunajan\nväreissä, mutta tavallisesti niitä peitti jylhä varjo. Avonaisilta\nparvekkeilta näki kauas meren selälle. Ja synkin niistä -- Damecutan\nhuvila -- oli rikottuine ikkunoineen, joihin jonkin lapsen viskaama\nkivi oli joskus sattunut, kuin ilmetty heitteille jäänyt asumaton\nvankila; mustat sypressit vartioivat sitä, pieni kivetty tie oli\nkerrassaan peittynyt liian rehevästi versovien rikkaruohojen alle.\nSalit olivat kaikkialla holvatut Claudiusten aidoilla väreillä:\ntumman luumunkarvaisia, jäänvihreitä, maksoittuneen veren värisiä\npaneeleja. Niissä kierteli kuin pythonkäärmeen nahassa vaaleita\njuomuja tai kuulsi jokin epäselvä kuutäplä sysimustien aaltoviivojen\nkeskellä. Salien mönjänruskeat pylväät kohottivat ankaran raskasta\nkattoa kohti lootusten ja palmunlehtien kivisiä viuhkoja aivan kuin\nniiden synkänkylmät rungot yrittäisivät jotenkuten puhjeta kukkaan.\n\nMuuten -- elämänäänten sorinasta huolimatta -- näissä saleissa\nvallitsi haudan kolkkous. Suihkulähde loiskui raskasmielisesti\npääpalatsin jäänvärisessä atriumissa, jonka seiniä peitti\nlakonialaisen marmorin sininen, helmiäiselle vivahtava kivivaate.\nGraniittiin hakatut jumalat ja hirviöt olivat umpimielisinä\naloillaan. Ne näyttivät pitävän sukukokousta. Niissä oli jotakin\nsalakavalan kuuntelevaa, aina kun nousuvesi alkoi humista. Kylmyys,\njäätyneen maan ja kuuraisten huippujen kylmyys oli ilmeisesti\nseurannut Tiberiuksen mukana Palatinukselta tänne... Sullan tavoin\nhän oli teettänyt joka palatsiin hienot mosaiikkilattiat, mutta ne\nolivat kuin huurteessa. Olisi voinut kuvitella astelevansa jäällä.\n\nHän mietti, mahtoiko jokainen _cubicularius ja datarius_, alastomat\norjalapset ja senaattorit Nerva, Flaccus, Atticus tuntea sen\nsamalla tavoin. Vai oliko se, mikä hänestä tuntui kylmältä, heille\nlämmintä? Kolmijalat savusivat, samoin hiiliastiat. Kilisevissä,\nseitsenreikäisissä kattolampuissa paloi kuumaa tuoksuöljyä. Mutta\npakkanen pysyi. Lattian kultasirutkin kiiluivat kuin lumikiteet.\n\nJos caesar nousi muulipolkua auringolle vihityn Mons Solariksen\nhuipulle, hän näki mantereen levittäytyvän kuin mahtavana korkokuvien\nsarjana.\n\nTuo oli Campania, sammuneiden sivistysten ja uskontojen kehto, mistä\nkiihkeät kansojensodat olivat muinoin levinneet ja missä maanalainen\ntuli ikuisesti kuumensi metsien, kaupunkien, inhimillisen vihan\nja hellyyden salaperäisiä pohjamultia. Neapoliksen lahti oli nyt\nkuin kieletön ja säveletön lyyra. Vaahto liukui kyllä etäällä sen\nkumupohjaa kohti, mutta vain soineen soiton kaikuna. Tuhatvuotinen\nhiljaisuus, meren tyyntynyt sininen mietiskely ja ihmisestä\npiittaamaton rajaton välinpitämättömyys kutoivat aina eräänlaista\nhorroksen tuntua maan yli. Aika ilvehti yhtä pettävästi kuin etäisten\nvuorten vaihtuvat värit ja valot. Läheinen näytti kaukaiselta,\netäinen vyöryi joskus lähelle. Vuorten rinteet nousivat penkereittäin\nyhä korkeammas, kävivät loistavan vihreistä aivan himmeiksi ja\nhäipyivät vipajavaan terheneen. Maisema jatkoi jumalallisen draaman\nesittämistä -- pilvien varjot aaltosivat kuin rauhaton teatterikuoro,\njonka ääntä ei voi kuulla, ja aurinko puolestaan sytytti jokaisen\nkaupungin katot sädehtimään alttareinaan. Samnilaisten, oskien,\nhirpinialaisten, etruskien asutuksen ajoilta oli jäänyt joitakuita\nkivettyneitä jälkiä noihin vuoristoihin -- Nolan pieni yhdyskunta,\njoka oli häviämässä metsän peittoon, Abellinumin kukkulakaupunki,\nCumaen oraakkeli, Heracleia eli Herculaneum ja suuri joukko\nkreikkalaisten siirtoloiden jätteitä. Ne häämöttivät maiseman\ntummuudesta pieninä vaaleina kohtina. Ja oliko Neapoliksen lahden\nlyyra koskaan soinut? Kai sentään... Joonialaisten pienet mustat\nlaivat vetivät siihen kerran vanaveden kieliä liukuessaan avomerelle.\n\nCaesar seisoi käsivarret ristissä jyrkänteellä. Tuuli läiskytti hänen\npurppuraviittaansa, meri hehkui yhtä helteisenä kuin taivas. Hänen\nkullattuihin paulakenkiinsä oli takertunut suikertavia nätkelmiä, ja\nniiden punaiset kukat piiskasivat tuulessa hänen nilkkojaan. Vasta\npuhjenneiden lukemattomien paloyrttien teriöt ojentuivat suiposti\nkuin torvet tai suut, jotka aikovat kuiskata synkkää ennustusta\nyksinäisen miehen korvaan.\n\nKaikki, kaikki tuolla mantereella antautui hänen kylmälle\nkatseelleen! Vuorten terassit näyttivät vyöryvän lähemmäksi,\nItalia liukui uhrina häntä kohti. Hän olisi voinut Mons Solariksen\nhuipulta katsella aina Kalabriaan asti etelään, nähdä Apenniinien\npitkän hämärän savukääreen kaukana horisontissa, kuin ikuisesti\nhyytyneenä ukkosenjylynä --. Salomon lahti välkkyi etäällä lämpimästi\nja hämäränsinisenä, ja vuoret kohosivat usvaisina hiippoina sen\nrannoilta. Vuosisatoja sitten, kun viekas akhaijalainen oli\npalannut manalasta ja lähtenyt Aiaien saarelta Kirken kartanosta,\nhän oli näillä myytillisillä vesillä kuunnellut seireenien laulua.\nKoillisessa näkyi pieni luoto, jonka ohi laiva oli purjehtinut;\nsen kohdalla Eurylokhos ja Perimedes laskivat airot käsistään,\ntiukentaakseen mastoon köytetyn Odysseuksen siteitä. Kaikuiko soitto\nvielä? Kaikuiko joskus? Laulu, joka oli kummunnut lahonneiden\nihmisluiden yli makeampana kuin Lotofagien saaren hedelmät.\n\nTiberius kuuli veden pauhinan, mutta hyvin etäisenä, kuin pumpulin\ntai vahatulppien läpi. Kylmä marmorinen palatsi ja ukkosenjumalan\ntemppeli olivat hänen selkänsä takana. Hiukan kauempana kohosi\nAugustuksen valomajakan pylväs kahdensadan metrin korkeuteen, -- aina\nöisin tuon mustan pilarin huipussa tuikki merkkituli ja alhaalta\nkohisevasta pimeydestä vastasi epäselvä valon häämötys. Majakka\nvalaisi silloin hyvin heikosti Sorrenton niemimaan kahta kärkeä,\n\"kuun satamaa\".\n\nNyt niemi näkyi kirkkaassa päivänpaisteessa. Se työntyi\nmerelle muodottomana, pykäläisenä, uivana lohikäärmeenä. Sen\ngranaattiomenametsät vaipuivat jumalaisen rytmikkäästi veteen,\nLactariuksen vuorten muodot näyttivät kelluvan valonhohtoisessa\nilmassa. Jalokivimäinen vesi kuvasteli niiden jyrkkiä rantoja,\nkukkulat nousivat kuin hatut ja turbaanit, kuin puhtaan vihreät\npyramiidit taivaanrantaa vasten. Sitten ne himmenivät kauempana\nsavuisen sinipunerviksi, -- niitä ei enää selvästi nähnyt, oli\nvaikea sanoa, olivatko ne kiveä, läpikuultavaa lasia vai pilviä.\nVaahdon lumenkarvaiset nauhat liukuivat hyvin hitaasti tätä pelasgien\nrantaa kohti ja raukesivat sen puolikuun muotoisiin lahtiin. Lunan\nkaksihaaraisesta niemestä Paestumiin asti maisema vyörytti näkyviin\njykeviä, homeerisia, jylhän ihania muotojaan, Mons Corbuksesta ja\nMons Boccuksesta aina kaukaiseen Mons Faleriukseen. Pilvien varjot\nkaartelivat niitä ohuena uhrisavuna. Mikään huilu tai tympanon\nei säestänyt tätä harjanteiden tanssia -- ja kuitenkin Välimeri\nikäänkuin lainasi Sorrenton vuorille jotakin omasta levottomasta\nsoitostaan.\n\nJa molemmat siniset aavikot -- taivas ja meri -- herättivät\nTiberiuksen mielessä voimakasta kohtalontunnetta. Ne olivat maailman\nainoat mahtavat säätäjät. Olkoon, että kaikki johtui vain saaren\nyksinäisyydestä! Olihan Capri kuin hänen oman yksinolonsa ja\nautiutensa kuva. Ja meri puolestaan, niin, mitä se oli ja esitti...?\nHän kuuli elementin pauhaavan matalikkoja vasten. Tuo tuolla\nsyvyydessä, josta kaikki elollinen oli kerran lähtenyt ja johon\nkaikki oli palaava, kuvasti itsessään avaruuden koko suunnattoman\nsafiirin. Tähdillä oli vastatähdet sen kalvossa, kuulla vastakuu,\nauringolla tuhat siruiksi räiskähtänyttä jäljennöstä. Veden solina\nkohotti meren rotkoista kaikkien rantojen ja vuorten muodot ja imi\nne takaisin itseensä joka päivä, nurinpäin riippuvina peilikuvina.\nKaikki, mitä meren päällä oli olemassa, yhtyi veden kalvon\nkuvajaiseen ja tällä tavoin täydensi kaarensa. Niin, yksin auringon\nratakin meni umpeen kuin kultasormus, aamuruskosta iltaruskoon -- 1\n\nHän kääntyi. Hän lähti hitaasti nousemaan Juppiterin temppeliä kohti.\nSen vaaleat pylväät näyttivät tässä valossa jykeviltä huiluilta.\nAivan lähellä, idänpuoleisessa kalliossa, oli muuan onkalo, jonka\nluonto oli kovertanut. Sen katto muodosti miltei täydellisen\npuolikaaren.\n\nKun meri ja taivas vielä olivat aivan harmaat, sarastus ampui tähän\nluolaan ensimmäiset laulavan hienot valonuolensa. Sitten alkoi\nkaikki ihmeellisesti säteillä kullan ja punaisen väreissä, aivan\nkuin rosoinen tuufirotko olisi koverrettu jättiläisruusun kukkaan.\nMutta vain aikaisin aamulla... Varmaan rotkolla oli ollut jumalansa.\nKaikki enemmän tai vähemmän aurinkoa edustavat jumalat syntyvät\nvuoren onkalossa, sillä niin on punalakkisen Mithran ja kuolleiden\ntuomarin Hermeen ja Intian Agnin laita, ajatteli Tiberius. Luola\nitse -- sen maailmanedellinen hiljaisuus ja sinipunaisten varjojen\nleikki -- viehätti häntä. Hän oli pistäytynyt siellä monina aamuina\nja luullut huomaavansa nokisen alttarin Jätteitä. Ketä siellä oli\npalvottu? Aamurusko oli joskus kuin alkuaikaisten barbaaristen\nhuilujen luritusta. Kenties täällä oli seisonut vuolukivijalustalla\nFrygian Kybelen ruma ja kömpelö patsas leijonain vetämissä vaunuissa;\nolivathan Aigeianmeren takaiset ihmiset, pakkasen ja polttavien\nkuumetuulien ja maanjäristysten lapset, levittäneet villin oppinsa\nItaliaan jo siihen aikaan, kun Hannibalin hyökkäykset päättyivät.\nNiin, Tiberius oli miltei näkevinään pappien pukujen hulmuavan...\nMullan ja maan alttari hyvin ylhäällä kallioseinässä. Meren sininen\nvuota jymisi näkymättömän rumpukapulan raskaista iskuista.\n\nCaesarin kulmien välissä syventyi ryppy. Hän mietti kiihkeästi\njotakin. Hetkeksi, vain hetkiseksi hänen mielestään oli kerrassaan\nhaihtunut tuo, että oltiin kevätpäiväntasauksen kynnyksellä, että\naurinko kohta yhtyisi Oinaan tähtikuvioon. Olihan hän muuten monina\niltoina nähnyt kuun hiipivän kevättä ennustaen Sorrenton yli ja\nhämärän putoavan yhä tummempana Mons Solariksen myrtteihin, kunnes\nse alhaalla valui mereen. Nyt punertui Ischian saari laskevan\nauringon säteissä. Ilta. Vesuviuksen keila näkyi mantereen puolella\nkuin himmeänsininen muurahaiskeko. Lepakot kiersivät vikisten\nimperaattorin päätä. Kevätpäiväntasauksen yöhön oli vain parin\niltahämärän porras, joka nopeasti kului matalaksi ja kapeni, sitä\nmukaa kuin auringon punainen kilpi vaipui mereen.\n\nJa tässä hiljaisuudessa Tiberius miltei kuuli, miten talven portit\npainuivat umpeen. Eikö viimeinen iltavalon säde häilynytkin taivaalla\nkuin kultainen osoitin! Luonnon kiertokulun kirkas mittari. Sitten\nasettuivat kosmillisen vaa'an molemmat kupit tasapainoon juuri\nhämärän rajalla --\n\nKuu kohosi pyöreänä.\n\nLaiha purppuraviittainen vanhus katsoi kuuta ja kuu näytti katselevan\nhäntä. Hiljallensa kirkastuva yöaurinko, jonka alin osa kuuluu\nvainajille ja kuolleiden hengille. Sillä ruumiinsa ihminen on saanut\nmaan tomusta mutta sielunsa tuosta haaveellisen kylmästä hohteesta.\nSuuri ympyriäinen kuunkehrä luisui melkein salakähmäisesti mustien\nvuorten yli. Monien karavaanimatkojen päässä täältä sen punainen valo\npaistoi Brahmaputran huuruavan kuumiin metsiin ja apinat tervehtivät\nsitä hermostuneesti pärpättäen. Ruskeat miehet näkivät sen kohoavan\nkuin taivaallisen pippala-hedelmän tai kuolleen punatukkaisen miehen\npään... Caesaria hytisytti vilu. Yö pimentyi. Maan raskas pallo\nkiertyi verkalleen eetterissä ja valo liukui ja putosi sen kaltevaa\npintaa myöten. Saari palatseineen ja Caprin synkkä mies vaipuivat\nnekin välttämättömyyden akselin kääntyessä. Miltei neljäsataa vuotta\nsitten Herakleides oli todistanut tämän liukumisen, jonka järki\noivalsi, mutta aistit kielsivät, ja Samos-saaren opettaja oli toisen\npuunilaissodan aikoina julistanut auringon ainoaksi pysyväiseksi\ntaivaan navaksi. Tuo Sorrenton yli nouseva avaruudenlyhty, planeetat,\nmaapallo ja Tiberius kiersivät sitä tälläkin kertaa jättiläisrattaan\nnaulankantoina. Oliko niin? Aurinko kuitenkin vaipui ja kuu hiipi\nylöspäin --\n\nTäysikuun kasvot... Niissä näkyi selvästi tummia tahroja. Turha\npohtia, olivatko ne olevinaan varjomaisia huulia ja silmäkuoppia\nvai muodostiko kuu lihavan, kyyristyvän jäniksen, niinkuin kaukana\nTaivaanvuorten takana Liang-Tsoun silkkimarkkinoilla uskottiin. Tai\nkenties tuolla nousi Anaksagoraan taivaallinen maa valokaupunkeineen\nja valokukkuloineen --. Aluksi kuu oli ollut punainen. Nyt se\nalkoi käydä heleän vaaleanvihreäksi sitä mukaa kuin kehrä supistui\nja kirkastui. Sen kostea valo valui omituisen kuolleena yrttien\nlehdille. Sinne tänne Caprin vuoriin oli syntynyt häämöttäviä\nmaitomaisia tahroja aivan kuin avaruuden happo olisi läikkynyt\nkalliokuoppien pimeissä, varjoisissa astioissa.\n\nCaesar tiesi, että tänä yönä hänen silmiinsä ei tule uni. Nukkumisen\nja heräämisen metsät syvällä hänen sielussaan ikäänkuin asettuivat\nsiihen pysähtyneeseen tilaan, jossa minkään puun mahla ei nouse.\nNäin oli, yhtä varmasti kuin sekin, että kuoleman lyhty nyt valaisi\npimeältä taivaalta pimeää maata! Jos kätilöt tänä hetkenä jossakin\nauttoivat ihmislapsia elävien ilmoille, he jupisivat pahan, tappavan\ntäysikuun lepytysloitsuja.\n\nKuun alla lyhentyivät kaikki välimatkat niin oudon pieniksi. Sehän\njoka tapauksessa yhdisti niinkuin yökin mittaamattomat maanpinnan\netäisyydet säteissään. Sama kuu ja sama yö --. Ja täältä, täältä\noli vain kukonaskel Efesoksen temppeliin, jossa kuhnuripapit\nja työpapittaret antoivat par'aikaa tietä pyhien akrobaattien\nkulkueelle. Suunnaton holvi kilisi ja kumisi musiikin tahdeista;\n_melissai_, Artemiin mehiläistytöt, kohottivat raskasta esirippua,\njotta jumalattaren musta patsas monine hunajakennon muotoisine\nrintoineen näkyisi paisteessa -- Tiberius vaelsi. Viitan purppura\ntummui sitä mukaa kuin yökin. Kuun valossa hänen laihat, tylyt\nkasvonsa näyttivät lumivalkoisilta. Ukkosseppeleen kullatut lehdet\nkipinöivät silloin tällöin ja sammuivat taas. Hänestä tuntui, että\nkuutamo oli tehnyt hänen kämmenensä aivan nihkeiksi...\n\n\n\n\n3.\n\n\nMosaiikki on kylmää. Palatsin permanto tuntuu jäätävänä sandaalien\nläpi. Siniset, kultaiset ja viheriät pienet kivet välkkyvät heikosti,\nikäänkuin pimeydessä kävisi kytevä valonvärähtely. Yksinäinen vanha\ntyranni, jonka kalju päälaki välkkyy sekin ja jonka manttelin solki\nkiiltää, kävelee raskaasti edestakaisin, edestakaisin --\n\nEi, nyt eivät Tiberiuksen silmät painu umpeen! Niiden kansien alla\npalaisi kuitenkin kuutamo, joka tänä yönä pysähdyttää yrttien kasvun\nja painaa itämisen voimia alaspäin. Vain riikinkukon yksinäinen\nhuuto ja sotilaiden askeleet luovat jonkinlaista valvovan elämän\nläsnäoloa tähän kuoleman yöhön. Kuun säteet osuvat hiukan vinosti\nkiillekivilattiaan, -- kosteata vihervää valoa, josta ei voi tietää,\nonko se haudan vai kohdun kosteutta. Kenties hänkin, Tiberius\nClaudius, käy häviötä kohti niinkuin tuo pimeyden rauhaton kulkija,\njoka valuttaa taivaan hikeä laakerien mustille lehdille. Ja meri\nkohisee --.\n\nAutiutta ylhäällä ja alhaalla! Kaukaa Misenumista, läntisen laivaston\nsatamasta, Tiberius on miltei kuulevinaan ankkuriketjujen kalinan.\nIlmassa on nukkuvien ihmisten unen tuntu, kaikkien niiden, jotka\nmakaavat kukin vuoteellaan eri taholla suurta hiljaista linnaa.\nAugustuksen majakassa lipoo ja lepattaa kaksikärkinen pikku liekki\nkuin kyyn kieli.\n\nNyt näkyy matalalla yötaivaan rannalla, lähellä Käärmeen tähdistöä,\nSkorpioonin kuvio, -- kirkkain tuikkiva tähti hiukan muita ylempänä.\nKuvio, jonka merkissä Tiberius Claudius syntyi. Jos siristää\nsilmiään, kaukaiset yön kupoolin naulat ikäänkuin yhtyvät ja\nojentavat myrkyllistä sädepyrstöään. Miksi olla katsomatta taivaan\njärkkymättömiä maisemia? Caesar ampuu sinne kuitenkin jonkinmoisen\nuskon ja kaipuun nuolen, ehkäpä vain nähdäkseen, miten se häviää\nmistään piittaamattoman eetterin pakkaseen. Pimeys on painostavan\nraskas; taivas hehkuu hämärine tähtisaarineen, yö kaikkineen on\nalistettu niiden valvontaan, tuon sanomattoman etäisen ja kylmän\nkimalluksen alle. Avaruuden härmää, josta jotkin yksityiset\nvalokiteet säkenöivät muita voimakkaammin -- niiden joukossa\nsekin tähdistö, johon kevätpäiväntasauksen aurinko kohta asettuu.\nSeitsemänsataakahdeksankymmentäkuusi vuotta sitten Baabelin kuningas\nNabonassar näki kevään ensi kerran syntyvän Oinaan tähtihuoneessa.\nKuu paistoi silloinkin. Se valaisi Niniven temppeleitä, ja huilut\njulistivat Eufratin pyhäköissä jumalan tuloa...\n\nJonakin hetkenä Caesarilla on outo tunne, että saari ja meren\nhiljainen pauhu ovat lukittuna hänen päänsä sisälle. Zodiakaalivalo\nhehkuu taivaanrannalla. Kuu paistaa -- mutta paistaako se\nulkopuolella häntä vai hänen omissa aivoissaan?\n\nHänen seppelöity päänsä kaartuu kuin itse taivas. Kaikki maat\nmiljoonine asukkaineen hän sulkee otsansa sisään. Epäilemättä taivas\nja tähdet tänä yönä näkevät koko maan allaan, mutta kuinka on minun\nlaitani, näenkö minä, Tiberius Claudius, muuta kuin aution meren\nja majakan liekin...? Minun väsymykseni, minun uneton yöni kyllä\npeittää kaiken kuin taivaankansi. Mitä avaruuden mustan pääluun\nalla tapahtuu? Mitä minussa tapahtuu? Joka tapauksessa, maa kumisee\nrituaalisoitosta, kevät syntyy, jumala on tulossa!\n\nSalama-seppele painaa. Caesarin ohimosuonet jyskyttävät.\n\nNiitä puristaa rapiseva kullattu rengas, joka ei suinkaan ole hänen\nherruutensa vaan pelkonsa merkki.\n\nSydän pumppuaa työläästi ja samalla kiihkeästi punaista verta\nsuoniin, jotka ovat sykkineet yli seitsemän vuosikymmentä. Aina,\nkun tuulenpuuska kohahtaa, purppurainen viitta lepattaa veltosti.\nEdesvastuun Nessoksenviitta, joka polttaa ja läikkyy kuin tumma\nlipeä, kuin tulikaapu! On mahdoton olla rauhallinen tänä yönä. Meren\njyminä on varmaan Tiberiuksen omassa veressä, tähtien kiilto hänen\naivoissaan. Ja täysikuu, siementä nostattava, hedelmällinen vaalija\nja kaitsija, joka ei suinkaan tällä kertaa elvytä, vaan tappaa ja\ntärvelee... Luonnon on ensin kuolemalla kuoltava, jotta se eläisi. Se\nkertaa ollutta ja mennyttä, ikuisen itsepintaisesti. Luonto märehtii\nvihantaa ateriaansa, kevät liukuu talven pötsistä suven aaton\nkuninkaankypärään. Missä ikinä on peltoja, auroja, jyvähinkaloita,\nsiellä puhalletaan nyt manaavia huiluja. Rumpujen pärrytys vain\nkasvaa, mitä ylempänä tuskaisan kirkas valo hehkuu. Tänä yönä on\nvaa'an kuppiin pudotettu kuoleman punnus. Osoitin näyttää hautaa,\njumala astuu alas tuonelaan; maa kaikkineen lemuaa verisille\nlepytysuhreille. On kuin ajatus kuulisi ja näkisi, minkä aistit\nsalaavat --\n\nSaman kaikkiyhteisen kuun alle liukuvat Parthian arojen\nukonkivialttarit, joilla neruz-juhlan papit teurastavat oinaan,\nEgyptin laitumet Isiksen vaaleassa kuolonhohteessa, Gallia ja\nEspanja, jossa valkopukuiset sotilaat astuvat Mithran aterialle\njuomaan verta ja syömään karitsaa. Larissassa, Apollon temppelissä\nsokea papitar nostaa hopeavadin ja juo höyryävää lampaanverta...\nMaan pallo vaipuu vaipumistaan, se kiertyy kuin hidas hyrrä\nkuutamon, uhrisavun ja odotuksen yössä. Kaikki idän ja lännen\ntemppelit kumisevat soitosta, -- tuhannet ihmiset ikäänkuin\nvyöryttävät kaipuutaan noissa sävelissä, auringonlaskun haudasta\naamun syntymärotkoon, talvesta kevääseen päin. Musta Välimeri ei\npauhinallaan vaienna sitä ääntä. Joka pärskähdys lyö oudon kaikuvasti\nTiberiuksen rumpukalvoja. Hän kulkee. Mutta jalat ovat kovin kipeät\n-- on ihan kuin mosaiikin kultasäröt leikkaisivat haavoja sandaalin\nläpi.\n\nJa Rooma, Rooma pohjoisessa --! Jo kolmena päivänä Attiksen papit\novat rituaalisesti vaivuttaneet jumalaa kuolemaan. Juhlan aattona\nPalatinuksen pyhäkkö koristettiin Sagaritiksen, kevätpuron neidon\nkaisloilla, ja seuraavana päivänä alkoi _arbor intrat_, suuri\nvalmistusjuhla. Kantajat kuljettivat orvokein kiedottua pinjaa,\njonka rungossa, pihkassa, neulasten kuolemattomassa vihreydessä ja\nkävyissä jumala ilmaisee itsensä. Rusko ehti tuskin sammua, kun\nsakramenttisoiton jyly alkoi. Yön täyttää nytkin patarumpujen ja\ntamburiinien murina. On merkillistä, että Caesarin seistessä tällä\nlinnan parvekkeella, yö tavallaan käy läpinäkyväksi kuin lasimuuri,\nniin ettei pimeys suinkaan estä katsomasta... Roomassa naputtavat\npappien sormet uskovaisten suutelemaa vohlannahkaa, ruoskat läiskyvät\nkiihkeän tuskallisesti ja uhriliekki tykyttää kuin kuumesairaan\nsydän, valaisten kuohilaiden villejä ja Kiduttuja kasvoja. Silvotun\njumalan veripäivä, jolloin puukot käyvät tahmeiksi ja haavat\nvuotavat! Jyvien, kukkien ja vihreän elämän herra on surmannut\nitsensä, vain jotta hän yhäti, yhäti heräisi eloon veren kasteesta,\nettä riemuhuuto voisi kajahtaa ja valkoiset juhdat vetäisivät kahden\nvuorokauden päästä hänen äitirakastettunsa Kybelen kuvaa Rooman halki\nja sieltä Almo-joen kastealtaalle.\n\nTänä pyhänä yönä loimottavat joka taholla veren värit -- sillä\npunaiset, veripunaiset ovat myös Pafoksen ja Syyrian Adoniksen\npappien kaavut. Taivaan alla pirskuu verta. Se vuotaa milloin\nkaritsojen ja oinaiden, milloin ihmisten lihasta.\n\nTiberiuksen aistit eivät herkisty, mutta ajatus kylläkin... Silmä\nnäkee vuorten heikot valokohdat manterella, pimeyden ja tähdet,\ntajunta paljon kauemmas, -- Foinikian rannoille ja lasintekijöiden\nsatamiin, joihin myötätuulella hyvin kuulee naisten itkun\nBybloksesta. Nyt valuu jumalan veri Libanonin vuorta alaspäin,\ntulviva virta käy punaiseksi, eikä kukaan varmasti tiedä, johtuuko\nse kuohuvasta pohjasavesta vaiko siitä, että villikarju on raadellut\nrakastetun Adoniksen. Ylhäällä lumirajassa puhkeaa kukkaan\nverivuokko, _naaman_. Vain päivän matkan päässä sieltä Kyproksen\nnaiset puhaltavat vonkuvia pillejä ja kulkue nousee vuoren laelle\nikäänkuin pitkänä, rinteitä käärivänä ruumisliinana. Yö riippuu\ntaivaasta maahan kuin musta kuolinpaita. Rukoileva soitto yrittää\nturhaan keriä sen helmoja kokoon tuhansin sävelsormin. Niinkuin\nkaikkialla, chet-kuun yössä lepäävää Intiaa myöten, temppelin ovet\navataan -- ja kuu paistaa mustaan meteoorikiveen kuin merkiksi,\nettä Jumalan tunnuskuvat, granaattiomenat ja myrrhapuiset sauvat on\nnostettava ylös.\n\nMitä maassa tapahtuukin, taivas näkee puolueettomasti sen miljoonat\nihmiset. Jokainen ikäänkuin riisutaan alastomaksi tämän yhteisen yön\nalla -- nukkuva Caligula linnan makuukamarissa, Kyrenen musta orja,\nvanhus, joka juuri tänä hetkenä kuolee, lapsi, joka syntyy jollakin\nmaailman kolkalla. Yksinäisyytensä keskellä Tiberius on oikeastaan\nhyvin lähellä sitä tietämystä, jossa ihminen kuulee, miten himon ja\nkärsimyksen naulat lävistävät elävää lihaa ylt'ympäri eetterissä\npyörivän pallon kylkeä. Kohtalon vasarat naputtavat -- niiden ääni\nkuuluu rumpujen, pillien, huilujen soitonkin yli.\n\nJa niinkuin kuutamo, niin yhdistää ihmisenäolon tuska _nisan_-kuun\nyössä nukkuvan Jerusalemin ja pimeän Caprin. Juudean karavaaniteillä\nmyrskysi jo monena päivänä pyhimysten, kauppiaiden, peltomiesten,\nsotilaiden, ylimysten ja porttojen tulva, ollakseen läsnä\ntemppelivuorella, kun aamun valo ponnahtaa Öljymäen takaa, kun\nleviittain pasuunat toitottavat kolme kertaa ja karitsa, jonka\npää on käännetty länteen päin, viedään alttarille. Nyt kimaltavat\nkaikki yhdeksänkymmentäkolme rituaalista kultaista astiaa hiiltyvien\noksien ja kuutamon valossa. Vaikka yö on hiljainen eikä ainoakaan\nkäsimylly jyrise, jotakin salakähmäistä eloa siinä silti on... Lyhdyt\nlaskeutuvat punaisina häilähdellen vuoren rinnettä Kidronin uomaan ja\nnousevat sieltä ylöspäin Öljymäkeä kohti. Getsemanen haudat liukuvat\nvihertävästä paisteesta varjoon, sitä mukaa kuin valon lähde siirtyy\ntaivaalla.\n\nMies, joka makaa avoimin silmin ryhmyisen oliivipuun alla, erottaa\nkahdennentoista legioonan kohtalokkaat, täsmälliset askelet. Hän,\njoka sitten aamupäivällä ristiinnaulitaan --\n\nÖljypuun tai ukkosseppeleen lehdet, hiestä läpimärkä mies\noliivikummulla tai maanpiirin valtias, joka ei saa unta -- tähtien\nvalvova kylmä tuike ei näytä tekevän mitään erotusta. Caprin linnan\npermanto rasahtaa Caesarin joka polkaisulla. Se on jäätävä kuin\nhauta. Tai onko yö hautasali, jonka katossa kuu palaa lyhtynä?\nRiikinkukon kirkaisu pimeässä palatsissa kelpaisi hyvin itkijänaisen\nhuudoksi... Oli kuinka oli, musta taivas tähtineen sulkee juuri\nnyt kaiken elämän kuin holviin. Miten pimeätä on! Kuka tietää,\nehkä avaruus onkin vain jumaluuden ääretön pää, ja kaikki, mikä\ntapahtuu ja minkä täytyy käydä niinkuin käy, tapahtuu tuon mustan\nkosmillisen päälaen alla --. Painostava ajatus. Kohtalo. Niin kauan\nkuin hän, Tiberius, on tuntenut ruumiillaan tämän raskaan purppuran\nkosketuksen, hän ei ole uskonut muihin jumaliin kuin Onneen ja\nKohtaloon, Tykheen ja Anankeehen. Pitääkö hänen tänä yönä kuulla\nmaailman kaikkien soittimien julistavan uhrikuolemaa, olipa jumalan\nnimenä sitten Adonis tai Attis tai Tammuz!\n\nJa tuolla ylhäällä säkenöivät Oinaan tähdet. Astraalinen karitsa,\njossa silmä miltei erottaa pienet valokorvat ja sidotut etujalat. Yö\non pakkasenkylmä. Meri paiskautuu luotoja vasten niin raskaasti --\n\n\n\n\n4.\n\n\nMyöskään jemeniläinen Thrasyllus ei tänä yönä nukkunut.\n\nKuka ties se johtui tappavan täydenkuun kehrästä, jonka aluksi\npunertava valo oli kuin vedellä miedonnettua uhrimaljan verta. Niin,\nhän oli nähnyt sen kohoavan Sorrenton niemen takaa samaten kuin\nCaesarkin, mutta se kohosi hänen mielestään ikäänkuin uusien ja\noutojen taivaanlakien mukaan, tärkeämpänä, päättävämpänä kuin ennen.\n\nPienellä ruskealla miehellä ei tornikamarissaan ollut täyttä\nselvyyttä oman kotimaansa laajuudesta -- sehän ulottui kaakkoisesta\nArabiasta aina Punaisen Meren rannalle vajaat kaksituhatta kilometriä\n-- mutta kuutamo johdatti hänen muistojaan sille taholle. Kameelit\ntaivalsivat kuivuneessa tulvauomassa Minien ja Saban rikkaisiin\nkaupunkeihin. Hän muisti punaiset kukkulat, vedettömän aron, notkot,\njoissa oli leikkinyt ja joissa kasvoi tamarindeja, punakeltaisia\ntyräkkejä ja suuria palmuja. Sysimustat varjot peräti valkoisessa\nhiekassa, -- niin, ja päivän tykyttävän kuumuuden äkillinen vaihdos\nkylmäksi yöksi, niin väkivaltaisen nopea, että jäähtyvät vuoret\npaukkuivat.\n\nTietysti uusi ympäristö oli viehättänyt häntä enemmän kuin vanha.\nAlusta alkaen, silloin, kun hän vihdoin toteutti suunnitelmansa ja\nlähti melkein ylimalkaisen päämäärättömälle matkalle roomalaisen\nkaravaanin mukana, ja myöhemminkin, harharetkillään itään päin,\nsisämaan äärettömien, punahehkuisten alueitten poikki. Mistä hän\ntuli? Mihin hän oli matkalla? Hän ei kyennyt siinä paahteessa\nvastaamaan mitään paimentolaisille, jotka tuon tuostakin sukelsivat\nesiin erämaan kumeasta autiudesta. Palavan hiilipannun päällä ei\nlämpö tykytä niin väkevästi! Taivas on muualla tummansininen;\nsiellä se oli neilikanmusta ja aurinko tulta roiskuttava valkoinen\npätsi. Hän tiesi kuitenkin, että tähtihenget eivät sallisi hänen\njäädä hetkeksikään yksinään; ei tarvinnut pelätä nääntyvänsä Idän\narojen parikille. Hän kulki milloin jurojen seemiläisten laumojen\nmukana, asui ja söi heidän joukossaan, kohtasi jollakulla keitaalla\nuuden parven kauppiaita ja liittyi taas heihin. Hän ei ajatellut\ntakaisinpaluuta, ei Jemenin vuoria, ei Babelmandebia taikka Midianin\nkukkuloita pohjoisessa. Itään! Aina ja järkkymättömästi itää kohti.\n\nAika ilvehti Thrasyllukselle niinkuin kuivan erämaan kangastuksetkin.\nNiissä väikkyi kaukaisia kaupunkeja, sammuakseen kuin unet iättömän\nja elottoman Arabian porottavaan helteeseen. Sitten hän yöpyi\nmonessakin seraljissa. Ne olivat kurjia, niissä kuhisi syöpäläisiä ja\nleyhyi pistävä virtsankatku. Edessan kaupungista kaakkoon ikivanhan\nbaabelilaisen Sin-jumalan omassa kaupungissa Kharrânissa, missä\nBalikh-joen kuiva uoma on kuin kosteuden henkien hylkäämä, hän näki\nmelkein esihistoriallisen E-Khulkhulin, \"Ilojen huoneen\" kohottavan\nSalmanassarin ja Assurbanipalin korjaamia synkkiä, rosoisia muurejaan\nseudun jylhyydestä. Kaikkialla saattoi huomata meedialaisten\nhävityksen jälkiä. Sinne tänne hajoitettuja kivipaasia, jotka pian\nvajoaisivat lentohiekkaan, ja hoippuvia ryysyläisiä, joiden silmien\nkohdalla oli vain vaaleanpunainen kelmu.\n\nOli ollut kevätpäiväntasauksen yö; kuu paistoi sietämättömän suurena\nlohikäärmepuihin, kun jemeniläinen näki jotakin, mitä muukalainen ei\nolisi saanut Kharrânissa nähdä. Kuun ehtiessä juuri ratansa ylimpään\nkohtaan läheinen keidas alkoi oudosti välkähdellä. Siellä vilahteli\nhikisiä ruskeita ruumiita osaksi kuun, osaksi soihtujen valossa.\nSe oli tuhoa ennustavaa levottomuutta; sen täytyi kohota sielujen\nalkuaikaisesta kammosta, jota ei voi lauhduttaa kulta- tai muilla\nmetalliuhreilla, koska se on vain punaisella verellä manattavissa\npois. Ja se manattiin! Tasainen naputtava ääni oli jo monen yön\nmittaan kuulunut... Ja sitten hän näki suunnattoman ison vaalean\nlevyn välähtävän puiden alla kuin hopeavadin. Papit lähestyivät\nsitä hitaasti, hitaasti tanssien, hajalla hiuksin ja puristaen\nkäyräveitsiä. Sitten hän myös erotti Sinin uhrin, täydenkuun kauhujen\nruumiistuman, pyöreäkasvoisen kauniin pojan, jonka raajat oli\nkytketty hopealautasen reunoihin. Ensimmäisten nuolien ja puukkojen\nviuhuessa kuutamon vinot säteet osuivat juuri \"Ilojen huoneen\"\nseraljiin. Yötä repäisi kamala tuskanhuuto, mutta se häipyi pian --\nThrasyllus taas oli melkein heti tämän jälkeen lähtenyt kauppamiesten\nmukana länttä kohti. Hidasta, kahlaavaa taivallusta Damaskokseen ja\nsieltä Tyrokseen, mistä muuan jyvälaiva kuljetti hänet Tiberiuksen\nmaanpaon saarelle Rhodoksen satamaan. Ja sitten, monia vuosia\nmyöhemmin, Rooma. Ja Capri. --\n\nNiin, ruskea pieni vanhus oli yksinäisessä tähtitornissaan tänä yönä\nuneton kuutamon vuoksi -- _gamira_, niinkuin hänen kotitienoollaan\nsanottiin. Tuolla hehkui sikiämisen ja syntymän jättiläistähti,\nvaalea kuu, mutta ei elolliselle lainkaan suopeana. Kukkien ja\nsielujen nesteet eivät nousseet, vaan painuivat. Itikö yksikään jyvä\nnyt? Missä ikinä siemen pyrki munan yhteyteen tai multaan, sen täytyi\nkuolla, tänä pysähtymisen yönä. Itse taivas seisautti siitoksen kuin\nrattaan. Ja mitä heleämmäksi kuu kirkastui... niin, yläilmojen paha\nsilmä teki monenmoista turmantyötä! Varmaan kuolleiden henget olivat\nliikkeellä, ne liehuivat elävien ympärillä ääneti siukovin siivin,\nne himoitsivat naisten maitoa ja miesten verta, tukahduttivat sikiöt\nkohtuihin. Oli olemassa elämän ja kuoleman kuu, uusi ja täysi. Ja nyt\nkellui yön meressä kammottava _alabras_, spitaalinen naamari, jonka\nkehrästä pahat henget verkallensa kehittivät kuoleman rihmaa kuin\nmyrkyllistä hämähäkin seittiä kerältä.\n\nThrasyllus kuunteli. Selvään kumahtavista askelista voi kyllä\npäätellä, että toisetkin täpläiset ja vaaleat kasvot olivat jossakin\nlähettyvillä kääntyneet yläviistoon kuuta kohti. Caesar valvoi.\nCaesar vaelsi edestakaisin linnassa.\n\nTavallisesti Thrasylluksella oli vain heikko, häämöttävä\npaikallisuuden taju. Puuhatessaan kojeittensa parissa hän ei\nsuinkaan aina voinut ottaa valalleen, missä hän oli, asuiko hän\nRhodoksessa vaiko Palatinuksella tai Caprilla. Mutta nyt hänen\najatusvoimansa tuntui kasvavan. Eripituisten välimatkojen päässä\ntäältä nukkuivat nuo kaikki, joiden hahmot liikkuivat päivisin hänen\nkokemustensa sumussa. Luultavasti kuu paistoi lakimies Nervan kuiviin\nkasvoihin ihan kuin olisi yrittänyt loihtia hiukan kosteutta niiden\nryppyihin. Se paistoi tanssija Mnesterin maalattuihin poskiin ja\nAulus Vitelliuksen hikiseen otsaan. Ja omilla tahoillaan nukkuivat\nsihteerit, hopeatavarain hoitajat, pöydänkattajat, kamaripalvelijat,\nalastomat lapset -- laaja hyödytön joukko, jonka caesar oli tuonut\nmuassaan. Saattoi miltei kuulla, miten senaattorit Vescularius\nFlaccus ja Julius Marinus vikisivät unissaan. Kenties he olivat\njälleen kävelevinään Rhodos-saaren kallioilla.\n\nRiikinkukko huusi vihlovasti jossakin. Sen kirkaisu tyrehtyi yöhön.\nThrasyllus kuuli keisarin levottoman, raskaan astunnan ja aseiden\nheikon kilahtelun, joka aina toistui yön neljänä eri vartiohetkenä.\n\nThrasyllus tassutti liian väljissä tohveleissaan edestakaisin\ntornikammiossa. Hän saattoi nähdä sieltä koko taivaan tähtineen\nfluoriitista tehdyn kuvun läpi. Hän katsoi kevätpäiväntasauksen\nyön kuuta. Jos uusikuu syntyisi lännestä kasvot tapansa mukaan\nitään päin kääntyneenä, taikka jos etelän taivaalla näkyisi\nkuun ensimmäinen neljännes tai aivan harmaa valokiekko, olo ei\ntuntuisi näin painostavalta. Olihan hän uudenkuun öinä monesti\nnähnyt avaruuden sonnin astelevan taivaan poikki sarvet ihanasti\nloistaen! Ja nyt? Hänen tarvitsi vain katseellaan vetää suora viiva\ntaivaan navan kautta horisontin äärestä toiseen ja kuvitella sen\nleikkaavan Eläinrataa, huomatakseen juuri ristin yhtymäkohdassa\nOinaan tähtikuvion. Tämän täyttymässä olevan maailmanajan\nvertauskuva, sen tasaaja ja päättäjä... Se sitoi kummallisesti\nhänen mieltään. Avaruuden yössä hehkui laaja säännötön sikermä\ntähtiä kaukaisena tuliutuna! Se näkyi hiukan viistoon ylöspäin\nPlejaadeista -- Thrasyllus laski tasan kaksitoista selvästi näkyvää\nvaloisaa pistettä, joiden enteellinen väike näytti hetki hetkeltä\nkäyvän valppaammaksi. Ennustajan sääret vapisivat. Juuri tuolta,\nluotaamattomasta pimeyden merestä, oli tulossa jokin aistimaton ja\nvielä aavistamaton häntä kohti, hiljaa virraten yhä lähemmäksi...\nEivätkä sitä vastaan auttaneet mustat lapis lazulit sen paremmin kuin\nvainajien sormista riistetyt korutkaan. Itse kuukin oli vain kuin\njokin todistaja... Oinaan tähdet ikäänkuin naulattiin kosmillisen\nristin keskukseen vaikkapa risti itsessään olisikin vain kuviteltu,\nei todellinen.\n\nHetkeksi hänet valtasi hirmuinen selvänäköinen voipumus.\n\nSitä ei voinut verrata edes siihen iltaan, jolloin hän oli paennut\nAventinuksen pieneen tyhjään temppeliin ja maannut otsa alttaria\nvasten ikäänkuin etsien suojaa ristiinnaulittujen egyptiläisten\nvalitukselta. Silloin oli ollut talvi; hän muisti vielä kohmettuneen\nvihreän sisiliskon ja jäykästi sojottavat synkät poppelit. Nyt sitä\nvastoin oli kevään juhlan aattoyö. Mutta hänen jalkansa kävivät\nkuitenkin aivan hervottomiksi, niin että hän hetkeksi lysähti\nkivipaasille. Ei kuutamo, ei meren humu, ei viheriöivä ruoho eikä\ntumman kehrääjäperhosen surina holvissa lohduttaneet häntä. Sisäinen\nnäky ilmeni salamoitsevana kuvana hänen henkisen köyhyytensä yössä.\nJälleen kiristyi laiha ruumis tuskallisesti ottamaan vastaan sanomaa.\nLuu- ja jännerharpun täytyi soida, sen täytyi --!\n\nSitten jemeniläinen nousi.\n\nHän alkoi tanssia varpaittensa kärjillä kuin mieletön, edestakaisin,\nruumis kieppuen. Tähdet valaisivat hänen päälakeaan katon aukosta.\nMustanruskea mies tanssi tietämättä mitä varten hän teki niin.\nSyvällä Arabian sisäosissa oli tosin uskonlahko, joka palveli jumalan\nsyntymää hyrrätanssilla, kun talvi vaihtui kevääksi. Ukon sandaalit\nsingahtivat kauas huoneen perälle. Kunpa caesar ei nyt tulisi!\nSilvanuksen kuva, jonka polvet lemusivat pukin verelle, kaatui\njymähtäen, ja levyt, joihin oli merkitty planeettojen avioliitot,\nhelisivät hänen jaloissaan. Kesken tanssinsa Thrasyllus tunsi: Käteni\nja jalkani eivät nyt tottele minua, niin että suurempi voima kuin oma\ntahtoni pyörittää minua ympäri, ympäri --!\n\nTaatelinväriseen lihaan veistetty elävä hyrrä kieppui yhä vinhemmin,\ntukot ja liinasiteet hulmusivat. Thrasyllus polki kaiken aikaa vain\nyhtä kohtaa lattiasta, hänen nilkkansa olivat tiukasti litistyneet\nyhteen, kuin väkkärän akseliksi. Ja jotakin tämän tuulenpyörteen,\ntämän tanssin päästä näkyi. Sarja välähteleviä, katkonaisia kuvia,\njotka ilmestyivät kuin suppilon kärkeen. Paikka ja tila laajenivat\nvinhasti, linna, kupoolihuone, Capri ja meri, joka ympäröi sitä\njoka taholta, -- toisin sitä ei voinut ilmaista. Kenties aikakin\nlakkasi nyt vaikuttamasta. Kuinka sitten olikin, dervishi tunsi, että\nnyt annettiin merkitys sille talvihetkelle, jolloin Janiculuksen\nkylmän alttarin kivi oli viilentänyt hänen otsaansa ja pyhäkön\npäädyssä oli kiiltänyt outoja kulmikkaita kirjaimia: AGNOZTOITHEOI\n\"tuntemattomalle jumalalle\". Silloinkin ymmärtämisen tuska pakotti\nhänet ottamaan vastaan totuuden hiljaisen henkäilyn. Ja nyt?\n\nThrasylluksen osalle ei ollut mitään selvää ilmestystä, vain pelkkä\npyörimisen huimaus ja kuumottavat sisäiset kuvat. Mutta niihin olikin\nsitten kätketty hänen hupsuuttaan korkeampi tieto. Se ilmeni siten,\nettä tanssija näki auringon siirtyvän Oinaasta länteen päin Kalojen\ntähtihuoneeseen. Kahden maailmanajan, kahden aioonin tuskallisessa\nruskossa, joka voi yhtä hyvin ennustaa iltaa kuin aamua, hänet\npakotettiin katsomaan katsottavansa. Ikinä ennen hän ei ollut\nhengessään nähnyt ristiinnaulittuja Isiksen pappeja niin elävästi\nkuin nyt... Heitä ei ollut kaksitoista, vaan lukemattomia; heihin\nliittyi yhä uusia, jotka taivalsivat lyijynraskaan yksinäisyyden\nmaisemassa, tämän- ja tuonpuoleisen rajalla. Ja heidän keskellään,\neikö siellä kulkenut tuttu hahmo, liehuvassa punaisessa kauhtanassa,\npäässään joko kultainen tai piikkikukista punottu nauha? Levitetyt\nkäsivarret ja ruumis muodostivat itsessään ristin, kukin laahasi sitä\nypöyksin, oman koti-ikävänsä kalliosolassa. Aineeseen naulattu lauma,\njoka pyrki pyrkimistään ja häipyi pois --\n\nSitten tuli herpoaminen. Tanssi taukosi. Vain meri kohisi Caprin\nrantoja vasten, mutta se ei olisi estänyt Caesaria kuulemasta, miten\nThrasyllus lysähti permannolle lopen uupuneena, -- jos caesar vain\nolisi sattunut vaeltamaan lähellä.\n\nJoten kuten hän jaksoi ponnistaa sille taholle huonetta, missä\noli vesikannu ja tilkka viiniä. Mutta hän haukkoi yhä ilmaa kuin\nkuiville nostettu kala. Sormet vapisivat kovin, kun hän nosti vatia\npolttaville huulilleen, ja juomaa loiskui vaatteille. Ja vasta\nvähitellen, aivan kuin oman ruumiin tietoisuus olisi vain hitaasti\npäässyt tunkeutumaan jemeniläisen tajuun, hän tunsi polvissaan kipua.\nVarmaankin hän satutti itsensä, kaatuessaan sillä tavoin... Niin,\nilmestystä oli aina seurannut nääntymys. Näkyjen leipä oli polttavan\nkitkerää, tällaiset äkillisen tietämyksen ja kauhean poissaolon\ntilat verottivat ankarasti hänen ruumistaan. Thrasyllus oli lopen\nsairas. Roomassa oli tohtori Kharikles neuvonut häntä olemaan hyvin\nvarovainen, kun \"kohtaus\" oli tulossa. Ikäänkuin henki, joka oli\nhäntä ylhäisempi, olisi suostunut sovitteluihin!\n\nMutta tänä yönä uupumus ei sentään kokonaan nujertanut häntä. Hän\npääsi vuoteeseen, mutusti suussaan kuivia rusinoita, vaikka nielua\nkirvelikin. Tutut metallilevyt ja kartat viruivat hujan hajan\npermannolla. Jokin säen leimahti varjosta, sammuakseen hämyyn\n-- omituisen ilmeettömästi, aivan kuin astrologiset lelut eivät\nenää olisi mitään merkinneet. Nekhhepsoksen hieroglyfit! Pappi\nPetosiriksen kreikkalaiset kalenterit! Auringon ja planeettojen häät\nEläinradan eri kohdissa! Oliko kaikki vain joutavaa huijausta? Sata\nja taas sata kertaa totuuden henki oli pettänyt häntä, antaakseen\njoskus, katkerana armonpisarana, kyvyn kuulla kuulematonta. Kirkas\nselitys ja varmuus oli häneltä ikuisesti evätty. Kuin valoa imevä ja\nsäilyttävä ikkunan fluoriitti hänen aivonsa imivät tähtien säteitä,\nmutta tajuamatta niistä sen enempää kuin kuulas kuollut kivi sälpä.\nNiin oli. Niin tapahtui äsken. Jäljelle jäi pelkkä hämärä väsymys,\njossa näky hyvin nopeasti himmeni kuin unen muisto.\n\nThrasyllus makasi liikkumatta. Hänen tummat kurttuiset kasvonsa\nikäänkuin surkastuivat yhä hauraammiksi, yhä hennommiksi. Kun aamun\nheikko valo viimein osui niihin, ryppyinen iho muistutti hyvin vanhaa\nruusunlehteä, joka on raskaassa puristuksessa käynyt peräti ohueksi\nja kalvomaiseksi. Tuhansia lukinseitin näköisiä ryppyjä. Satavuotiaan\nja lapsen kasvot samalla kertaa. Ja ruskon kirkastuessa hän tosiaan\ntunsi vaipuvansa lopulliselle asteelle, missä mieltä ei oikeastaan\nliikuta mikään suurensuuri. Se kiintyy vain hyvin pieneen, suloisen\nvähäpätöiseen... Musertavan raskas yö kylmine tähtiaavoineen ei\nollut pääasia; tärkeintä oli ihminen itse, maisen pikku kohtalon\nmitattomuus, joka on jumalaisempaa kuin tulet tuolla yössä. _Sitä_\nsalaisuutta hän varmaan oli äsken lähestynyt -- tanssissa, sisäisen\nnäyn leimahduksissa, totuuden hämärässä unessa, jota mikään sana ei\nselitä. Hetkeksi Thrasyllus oli heittänyt silleen ammoin omaksutut\nkäsitykset kohtalosta, sallimuksen valosta, jonka edessä ihminen\nei mitään mahtanut. Ei se merkinnyt, että hänen osansa oli joutua\npetetyksi. Ihmisolennon luomien puutteellisten kohtalonmittojen takaa\noli sittenkin, sittenkin välähtänyt jumalallinen mitta, säätävä ja\nuhraava tahto, joka iäti oli tulossa ihmistä kohti korottaakseen sen,\nmikä näköjään on pientä, äärimpään suuruuteen.\n\nThrasyllus tuijotti tomun leikkiä viistossa aamuruskon säteessä. Näin\nhän makasi kauan aikaa, huulet ohuessa hymyssä, liikahtamatta. Hän\najatteli: Jos tätä jatkuu, kuinka sitten käy virkani? En osaa enää\nollenkaan tutkia tähtiä... Ja mitä Tiberius siitä sanoo?\n\n\n\n\n5.\n\n\nTästä yöstä lähtien, joka muuten oli suuresti pahentanut Tiberiuksen\nkasvotautia, mitä se sitten olikin, hän piti aina kuin jonkin\nsalaisen pelon vuoksi kulmillaan ukkosseppelettä. Se oli hänen\namulettinsa onnettomuutta vastaan. Kerran, kauan sitten, hän oli\nkehoittanut Sejanusta ostamaan Pompeijin suojelevia laavapuikkoja,\njotta kirous tulisi torjutuksi suosikin pään päältä, ja nyt hänen\nitsensä ja kohtaloniskujen välillä oli kullattujen lehvien taikakehä.\nSeppeleen lehdet rapisivat metallisesti. Kenties kaikki johtui vain\näidin, Livia Drusillan manauksesta: \"Iskeköön salama päälakesi --!\"\nMutta vanha yksinvaltias, jonka ihoa tuntemattoman sairauden toukat\njäytivät, ei edes nukkuessaan luopunut tästä kruunusta.\n\nYstävällinen kreikkalainen lääkäri oli syvästi huolissaan. Teriakki\nja lievät unilääkkeet eivät parantaneet keisarin vointia, -- häntä\nkalvoi jokin sisäinen vaiva, nimetön ja sitä pelottavampi, koska\nsen laatua ei voinut selvästi määritellä. Kharikles oli epäilemättä\ntehnyt kaiken mikä oli tehtävissä. Hän tutki Kleopatran henkilääkärin\nOlympoksen muistiinpanoja ja Dioskorides Pedanioksen reseptejä --\nhänen, joka oli miespolvi sitten saapunut Kilikian Anatsarboksesta\nEgyptin hoviin ja tiivistänyt kaikkinaisten rohtojen tuntemuksen\nkahteen teokseen, _Peri hyles iatrices_ ja _De materia medica_.\nEipä silti, -- Dioskorideen selittämät kuusisataa yrttiä, niiden\nuutteet, mahla, mehu ja niistä valmistetut hauteet eivät auttaneet.\nOli hetkiä, jolloin Kharikles umpimielisen miettivästi tuijotti\nkauas merelle. Caesar oli sairas. Caesar ei itse edes tuntenut\ntautinsa vakavuutta. Ja entä hän? Hän, lääkäri, puolestaan näki\nveden kovertavan Caprin luotoja hiljalleen ja salaperäisesti eikä\nvoinut olla soveltamatta tätä kuvaa hallitsijaan: Totta on, _gutta\ncavat lapidem non vi, sed saepe cadendo_, pisarat uurtavat kiven, ei\nvoimalla vaan alituisella tippumisella. Mutta jos Tiberius on kiveä,\nmikä silloin on pisara? Jokin tuska, jota minä en tunne, tihkuu hänen\nsielunsa onkaloon.\n\nHovin ainoasta parturista näytti vaikealta mutta tavoittelemisen\narvoiselta tehtävältä liimata hiukan kellertäviä otsakiharoita\nhänen majesteettinsa päähän, juuri lehdistä punotun seppeleen alle.\nTiberius puolestaan halusi, että hänen kaljunsa kohoaisi jylhänä\nja kyhmyisenä kuin mikäkin pyhä vuori lehtikruunun keskeltä,\nlaki paljaana --! Parturi Lysias sommitteli kuitenkin joukon\notsakiharoita. Ne voideltiin öljyillä taidokkaan kähertämisen\njälkeen, niihin sirotettiin höyhenhuiskulla ohutta kultatomua ja\nTiberius lunasti tämän parturintaidon ihmetyön. Hän ei voinut olla\nmuistamatta toisen vaimonsa tekotukkaa -- vangitun germaaniprinsessan\nnyljettyä päänahkaa, joka oli muovailtu tarkasti mittojen mukaiseksi,\njotta se olisi sopinut Julian päähän.\n\nAamuin ja ennen auringonlaskua saaren ja Puteolin väliä kulki venhe.\n\nVaikka caesar olikin silloin tällöin uskonut kirjeensä virallisille\nkuriireille, etenkin silloin, kun hänen sanansa olivat osoitetut\nsenaatille eikä niihin liittynyt mitään salassa pidettäviä\nkäskyjä, hän alkoi yhä enemmän turvautua Picuksen apuun. Hän\ntunsi kummallista, ehdotonta ja luottavaa mieltymystä laihaan\nruskeaan soutajaan. Sininen ruuhi, jonka mastossa suotuisella\ntuulella huojui puolikuun muotoinen purje, liukui aina aaltojen\nmukana keveästi saaren poukamaan. Pojan umpimieliset kasvot,\njoilla oli himmeän hunajan koskaan tummumaton hieno kalpeus,\nolivat yhtä lujalla sinetillä lukitut kuin Tiberiuksen kirjeetkin.\nPojan pähkinänvärisistä silmistä ei voinut päätellä mitään.\nJotakin hautovaa ja uinuvaa hänessä kylläkin oli, mutta hän\nsuoritti uskollisesti annetut tehtävät. Pieni genius. Valtakunnan\nsalaisuuksien, niin, rikollisten tekojenkin suojelushenki, jonka juro\nsynkkä vanhus lähetti matkalle. Tiesikö poika, että hän oli toiminut\nuseammin kuin kerran hävityksen ja tuomion tiedottomana, kuuliaisena\nhaltijana? Mitä hän ylimalkaan tiesi...? Ja mitä varten _hän_ näytti\nuskollisen jörösti kiintyneen Caprin erakkoon? Picus souti ja\npurjehti sinisellä venheellään pitkän taipaleen Puteolin satamasta\nsaaren pohjoisrannalle, vaikka lyhin meritie saaren ja mantereen\nvälillä kulkikin Lunan salmen yli Sorrenton niemimaan kärkeen;\nmutta Puteolissa odottivat ratsastavat viestinviejät, sieltä pääsi\nnopeimmin Rooman valtatielle.\n\nKenties, ajatteli Tiberius, -- kenties minulla on hänessä uusi\nuskollinen ystävä, Sejanuksen veroinen. Enhän voi sitä tietää, sillä\npoika vaikenee kaikesta. Mutta havaita kiintymystä siltä taholta,\nmistä sitä ei edes osaa odottaa... Ja muuten, kirjeiden sinettejä hän\nei osaisi murtaa, jokainen paksu lakkatäplä on minun oman sormukseni\nmerkitsemä.\n\nYhä useammin tapahtui, että Tiberius lähti kävelemään alas rantaan,\nkun kaukana Neapoliksen lahdella näkyi pärskyvän vaahdon ympäröimä\npieni venhe. Kun Picus sitten veti alastomin voimakkain käsin venheen\nhietikolle ja ojensi kirjeen -- joskus Sejanuksen, joskus senaatin\nlähettämän --, caesar kiitti häntä mykällä pään nyökkäyksellä.\nNäiden kahden, vanhuksen ja pojan välillä ei ollut mitään pitkien\npuheiden siltaa. He olivat yhtä kaukana toisistaan kuin vanhuus ja\nnuoruus, majesteettinen käskyvalta ja köyhän palkkalaisen avuttomuus.\nJa kuitenkin lähellä toisiaan...! Poika katsoi hallitsijaa suoraan\nkasvoihin silmissään tuo syvä, tumma kiilto, joka ikäänkuin hautasi\nhänen tarkoitusperänsä ja upotti ne hänen sielunsa mereen. Tiberius\nviskasi hänen tuhruiseen kouraansa tavallisesti hopeadenaarin, ja\npoika sieppasi rahan ilmasta. Vaalea, välkkyvä, pienoinen, hänelle\ntuiki kallisarvoinen metallipala, johon oli lyötetty Caesarin\nprofiilikuva ja jonka nurjalla puolella olivat suuret S ja C\nkirjaimet.\n\nNäin tapahtui sinäkin päivänä, jolloin Caprille tuli tieto\nleskikeisarinnan kuolemasta.\n\nOli kahden Geminiuksen, tarmokkaan Rubellius Geminiuksen ja\nnautiskelevan, velton Fusiuksen konsulikauden vuosi, -- sama vuosi,\njonka kevätpäiväntasauksen aattona caesar oli linnassaan viettänyt\nunettoman yön. Marcus Livius Claudianuksen vanha tytär, Augustuksen\nleski, siirtyi yksinäisessä huvilassaan aivan hiljaisesti isiensä\nluo, joko ylös valotaivaaseen tai sitten sinne, missä Kokytos,\nValituksen joki, kuohuu mustassa uomassa. Hän, joka oli koko elämänsä\najan toiminut kuin itse lihaksitullut tahto, joka ei ollut ikinä\nempinyt keinon ja tarkoitusperän tienristissä niinkuin heikot sielut,\nhän oli kohdannut voittajansa. Tiberiuksella ei ollut vähääkään\nhalua tutkia, kuinka se tapahtui -- äidin ja pojan välillä oli\nviime vuosina ollut syvä kuilu, jonka yli oli turha yrittää käydä.\nArvattavasti vanha nainen kuoli kädet pahkasauvaa puristaen niinkuin\noli elänytkin, sitkeästi ponnistaen vastaan, ruumis jäykästi tanassa\nja suu jauhaen lausumattomiksi jääpiä sanoja.\n\nMielikuvissaan Tiberius kyllä näki äidin kaarnanruskeiden kasvojen\nsiliävän... Niiden tuimat, ehdottomat, komentavat piirteet ikäänkuin\nvetäytyivät pois sen hengen mukana, joka siirtyi ihmisten luota\nvainajien asuntoon. Eikä Livia Drusillan jäänvihreissä hiuksissa\nvarmaankaan kuoleman hetkellä ollut _sitä_ väriä, joka sai\najattelemaan Mont Blancin rinteitä! Luonnollinen loppu. Ei myrkytystä\neikä kipua. Ei verenpisaraakaan eikä jouluruusuja tai hulluruohon\nmehulla voideltuja viikunoita, joita vanhus itse oli käyttänyt, kun\nhän mittasi ympäristölleen hävitystä ankarana kuin itse kohtalo.\nJonkinlainen huojennuksen ja katkeruuden vuorovesi myrskysi pojan,\nTiberiuksen tajunnassa, kun tämä viesti yllätti hänet. Olisi ollut\nluonnotonta ajatellakaan, että Livia olisi ennen loppuaan lähettänyt\nkirjeen pojalleen Caprille, kaiken sen jälkeen, mitä heidän välillään\noli tapahtunut.\n\nTiberius muisteli kulmat rypyssä synkässä, pakkasenkylmässä salissa\npidettyä sukukokousta. Hän kuuli vieläkin korvissaan maahan\npaiskatun sauvan kolahduksen. Niin, juuri hän eikä kukaan toinen,\nhän, Livia Drussillan oma lapsi, oli luhistanut vanhan naisen\npilvilinnat! Mutta olisiko hän voinut tehdä toisin...? Upeisiin\npolttohautajaisiin, jotka vietettiin Marsin kentällä, caesar ei\nlähtenyt; hän ei myöskään vastannut sanallakaan senaatin anomukseen,\nettä vainajalle olisi myönnettävä Maan Äidin arvonimi tai että hänet\ntulisi julistaa viralliseksi puolijumalaksi niinkuin aikoinaan\nKleopatra. Ainoana elossaolevana poikana Tiberiuksen olisi itsensä\ntullut pitää hautajaispuhe tai -- jos hänellä oli voittamaton este\n-- lähimmän kruununperijän, Germanicuksen vanhimman pojan Neron.\nMutta tuona iltana tulen, varjojen, savun ja kuorojen, palkattujen\nitkijöiden ja kuumottavien sukunaamareiden keskellä seisoi vain Gajus\nCaligula sanelemassa lyhyttä muistopuhetta kuolleelle. Hänen kimeä\näänensä hukkui liekkien huminaan. Rovion heijastelut kulkivat hänen\nkasvoillaan -- hän näytti entistä ilkeämmän näköiseltä, seistessään\nsiinä puhujankorokkeella, turpea, hikinen nenä pystyssä.\n\nMutta äidin kuolema ei ollut Caesarin ainoa suru, jos sitä nyt oli\nsuruksi uskottava. Tiberius ei kärsinyt vain Sejanuksen uudistuvista\nilmiannoista, joihin liittyi pyyntö, että tuota tai tätä senaattoria\nvastaan nostettaisiin kanne, hänen mielessään ei vallinnut vain huoli\nRooman asioiden epävakaisesta hoidosta, -- ei, lisäksi tuli muutakin,\nmikä esti häntä nukkumasta ja kiihotti hänet miltei kuumeeseen.\nSanokoon kunnon tohtori Kharikles mitä tahansa!\n\nSillä siitä asti kuin Tiberius oli lähettänyt Sejanukselle\nmääräyksen, että Germanicuksen leskeä ja lapsia oli toistaiseksi\npidettävä tiukasti silmällä, Caligulaa lukuunottamatta, Roomassa\noli alkanut tapahtua melskeisiä yhteenottoja. Tosin ne enimmäkseen\nolivat vain sotilaiden ja rahvaan leimahtelevaa erimielisyyttä. Kansa\npalvoi yhä murhatun ylipäällikön muistoa. Pretoriaanit tottelivat\nSejanusta. Mutta tie satunnaisista yhteenotoista ilmikapinaan ei\nole kovinkaan pitkä. Kaupunki oli hiljaisessa käymistilassa. Ja\nvanha yksinvaltias Caprin linnassa selaili synkkänä kirjeitä, joissa\nkerrottiin särjetyistä ikkunoista, viidenteen kortteliin kyhätystä\nbarrikaadista, jonka kaupungin poliisivoima oli repinyt hajalle,\nsiitä, että Kaunopuhujain kadulla oli yön aikaan sytytetty palamaan\nerään Sejanuksen klientin omistama rakennus. Vähäpätöisyyksiä ehkä...\nmutta jotakin oli tehtävä. Tiberiuksen kulmien välissä syventyi\nkaksi uhkaavaa ajatusryppyä ja niiden päällä oli otsan poikittainen,\nsynkkä kurttu kuin hirsipuun piena; tämä levottomuuden merkki\nmuistutti ihoon piirrettyä pii-kirjainta. Hän oli antanut miehittää\nAsinius Galluksen maatilan, jossa Agrippina poikineen asui. Hän oli\nnöyryyttänyt veljenpoikansa vaimoa monella tavoin, oli suuresti\nrajoittanut hänen vapauttaan. Agrippina tunsi itsensä vangiksi, sitä\ntuskin voi epäillä...\n\nEnsi aluksi caesar toivoi saavansa levottomuudet asettumaan.\nAinakaan tietoisesti hän ei kantanut mitään kaunaa leskeä ja hänen\nlapsiaan kohtaan. Mitä siroon, kevytkenkäiseen Agrippinillaan,\nGermanicus-vainajan toiseksi nuorimpaan tyttäreen tuli, olihan\nTiberius itse ollut siunaamassa hänen häitään. Oli helppo vieläkin\nloihtia mieleen palavat vihkitulet, punaisen morsiusteltan väike,\nsoriseva vierasjoukko ja kulkue, jonka etunenässä asteli sulhanen\nDomitius Ahenobarbus, kylväen kullattuja pähkinöitä kansan sekaan.\nJa vanhempi tytär Drusilla puolestaan, jota ritari Cassius Longinus\nrakasti, ei ollut minkään hankkeen, ei yksityisen eikä valtiollisen,\ntiellä. Siro ja mitätön sepelkyyhkynen! Se mahdollisuus, että\nylipäällikön tyttärissä saattaisi piillä annos kunnianhimoa, verta\nheidän ylpeän äitinsä verestä, ei juolahtanut hänen mieleensäkään.\nHän ja Sejanus olivat tähdänneet synkät silmänsä vain poikiin:\nviralliseen kruununperijään Neroon, joka oli nainut Livillan\ntyttären, ja Drusillukseen, joka oli vuotta nuorempi veljeään.\n\nEi niin, että Tiberius olisi tahtonut raivata heidät pois. Nämä\nkaksi sukulaispoikaa olivat usvaa, sumua, mitättömiä nukkeja,\njoita hän ei halveksinut enempää kuin rakastanutkaan. _Aquila non\ncapit muscas_, kuinka Caprin kotka olisikaan pyydystänyt hyttysiä\n--! Ei, hänen puolestaan Nero viettäköön rauhassa omaa aikaansa\nnuorten ylimyspoikien tapaan kemuissa tai bordelleissa ja Drusillus\nnauttikoon kenenkään estämättä vaimonsa Aemilia Lepidan suloista.\nMutta sitten alkoivat olosuhteet nousta poikkiteloin tielle,\nja näitä kahta oli pidettävä silmällä. Olivathan he Agrippinan\nlempilapsia kumpikin, -- Agrippinan, joka kerran oli puhunut maailman\nhallitsijalle suorempaa, syyttävämpää kieltä kuin ikinä kukaan\ntoinen. Ja Tiberiuksen itsensä sitä tietämättä hänen mielessään piili\nvaistomainen tieto, että pojat ovat aina lähempänä äitiään kuin tytöt.\n\nNiin on, sanokoon vanha patriarkaalinen laki mitä tahansa. Nero\nja Helena, Drusillus ja Aemilia Lepida... nuo perheet hajoavat\npirstaleiksi, jos kerran on välttämättä murskattava aviomiesten äiti.\nJa Sejanuksen tuhkatiheään saapuvat kirjeet ikäänkuin rummuttivat\nkeisarin päähän ajatusta, että salaliitto _oli_ tekeillä, että sitä\njohti Agrippina, että siinä toimivat mukana hänen vanhimmat poikansa.\nCaesar oli jo kauan kuullut hälytyskellojen kilisevän, tosin\nepäselvästi, kuin paksujen vanutukkojen läpi.\n\nHän vaelsi edestakaisin saaren kalliopolkuja. Hänen kullattuihin\npaulakenkiinsä takertui suikertavia mailasia ja kannusruohoja\nikäänkuin itse maa, multa olisi asettanut hänen tielleen ansoja.\n\nSiellä täällä, väriherneiden, kermanväristen peippien ja\nmastiks-pensaiden keskellä lepatti rikinkeltaisia sitruunaperhosia,\nmutta niiden yläsiivissä oli kuin suuri punainen veritahra. Italian\nKleopatra-perhosia, joiden siipiin aurinko on painanut tappavan\ntulikiven pohjavärin ja leimannut sen veren värillä... Oli hetkiä,\njolloin luonto sittenkin, kaikesta huolimatta ainakin yritti lääkitä\nTiberiuksen synkkää mieltä, vaikkakaan se ei voinut sitä täysin\nparantaa. Tuollaisina päivinä hän ei tuntenut ihmiskammoa. Hän yritti\nrauhoittua. Hän katseli, kuinka muurarimehiläiset lensivät hyristen\nkermessi-tammien yli harmaisiin savipesiinsä, joiden räystäät\nulkonivat Augustuksen majakasta kuin osterit mädäntyneestä paalusta.\nHiukan sylkeä, kalkkia, kipsiä ja soraa, siinä kaikki! Jollakin\ntavoin nuo vaarattomat surisijat, joiden karvainen ruumis oli\nkeltaisten, tuhkanväristen ja ruskeiden juovien kirjailema, tuottivat\nCaesarille mielihyvää. Hän oli monina toukokuun aamuina nähnyt niiden\npyrähtävän lavendelitöyräistä lentoon hunajaa vatsakarvoissa ja\nnilkoissa keltaiset siitepölynpallot. Muurata kostealla laastilla\npesän kammiot umpeen, rakentaa, yhä uudelleen ja jatkuvasti laajentaa\nkymmenien, satojen pikku perheiden yhteiskuntaa, -- todella\nkelvollinen esimerkki.\n\nMikä loi kurin ja järjestyksen tuohon lasinloistoisten siipien\nsurisevaan kaaokseen? Vaisto ehkä... Vai ilmenikö kaikessa tuossa\njumalallinen ohjaava tahto, elämisen himo, joka on väkevää niin\npienessä kuin suuressakin? Ainoa silta, joka ulottuu avaruuksien\nhalki, ryömivästä limaeläimestä tähtiin, kimalaisista planeettoihin.\nSielu oli elolliselle ruumiille sen alku ja syy samalla kertaa, niin\nainakin oli lääkäri Nikomakhoksen poika vajaat puolituhatta vuotta\nsitten opettanut Makedonian hovissa. Kenties se loi siivekkäiden\nmuurarien sarveisräystäät, se pakotti Caprin pyörreampiaiset\npörisyttämään pesäkoloja toukilleen, se sai aikaan, että\nsarviampiaiset laahasivat huoneisiinsa kaskaita säilykkeiksi ja\nverhoilijamehiläiset leikkasivat myrtinlehtiä kuin auringonjumalan\nräätälit. Saarella asusti vihreitä sisiliskoja, jotka pysähtyivät\nlumottuina, kuullessaan Tiberiuksen vihellyksen. Ja sininen meri\nhengitti. Kaiken elollisen alku ja kehto, Miletoksen filosofin\nThaleen alkuaine, _arkhe_, joka vyöryi jymisten luotoja vasten.\n\nCaesar seisoi käsivarret ristissä Caprin koillisjyrkänteellä. Valo\nkimalsi ukkosseppeleen lehdissä. Ulappa kumisi kuin suunnaton\nsyntymisen ja kotiinkutsun rumpu. Valkoinen pisarapärske ponnahti\nsekin syvällä alhaalla aivan kuin elämän patsas ja vaipui verkalleen\nalas kuoleman laskuvetenä. Elämä ja kuolema, -- kukaties ne\nmuodostivat vain yhden ainoan vahaisen meren, jota ei voitu tyhjiin\nammentaa.\n\nDamecutan synkässä, yksinäisessä palatsissa, jonka pylväikkö avautui\nvinosti pohjoiseen Procidan kolminiemistä saarta ja Misenumin\ntelakoita kohti, Tiberius luki ja sepitti kirjeitä; ne olivat ainoa\nyhdysside pääkaupungin ja hänen välillään.\n\nSen vastenmielisen seikan, että muuan Atilius-niminen vapautettu\noli rakennuttanut Tiberin rannalle Latiumiin, vanhaan sabinilaiseen\nFidenaen kaupunkiin amfiteatterin nyrkkeilyottelulta varten ja\nettä rakennus sitten juhlapäivänä luhistui -- haavoittuneiden luku\nlaskettiin viideksikymmeneksituhanneksi! -- caesar jätti ilman muuta\nsenaatin rikosoikeuden hoitoon. Atilius tuomittiinkin, sillä hän\noli pystyttänyt tukiparrut huolimattomasti, kaiketi sen vuoksi,\nettä voisi säästää varojaan. Mutta muuten... Hiljaisella saarella,\nomissa mietteissään keisari miltei pelkäsi jokaista uutta kirjettä.\nHän ajatteli verta, jota oli vuodatettu, tuomioita, joita senaatti\nlangetti ja jotka johtivat maanpakoon, vankilaan tai kuolemaan. Ja\neikö muuten Sejanus aina kirjeissään ehdottanut uusia tuontapaisia\ntekoja? Mihin rajapyykkiin epäluulo loppui? Tiberius ajatteli:\nKeisariuteni ei ole haudankaivajan virkaa kummempi. Nyt, kun\nJuliusten perhe on hajoitettu ja tytärpuoleni Juhliakin kuollut\nsamassa kaupungissa, missä hänen äitinsä nääntyi, nyt vaaditaan, että\naloitan uuden vainon, joka pyyhkäisee maan pinnalta Germanicuksen\njälkeläiset. Ja kuka vaatii? Sejanus, aina Sejanus! Mutta salaliitto,\nAgrippinan salaliitto...?\n\nTällainen oli asiain tila Livia Drusillan kuoleman jälkeen vuonna\nseitsemänsataa ja kahdeksankymmentäkaksi, kun pretoriaanien\npäälliköltä saapui aivan erikoinen viesti, jota seurasi sangen pian\ntoinen, täydentävä ja kumoamaton.\n\nCaesarin oli hinnalla millä hyvänsä käytävä sanoista tekoihin.\nGermanicuksen leskeä ja hänen kahta poikaansa ei nyt pelastanut\nmikään, sillä Roomassa uhkasi puhjeta kansalaissota. Kaduilla oli jo\nvuorokauden ajan tulvinut kiihtynyttä roskaväkeä; Castra Pretorian\nportteja ryskytettiin ja demagoogit villitsivät rahvasta Agrippinan\npuolelle, toisin sanoen maan ainoata laillista herraa vastaan.\nSen vuoksi Sejanus vaati mitä pikaisinta toimintaa. Saattoihan\nTiberius sulkea vankilaan sekä äidin että pojat, ja sitten, niinkuin\noli luvannut, perustella senaatille tämän varokeinon tärkeyttä;\nsyitä ei tarvinnut etsiä kaukaa. Agrippina oli selvästi syyllinen\nmajesteetinloukkaukseen, Nero oli hillitön ja sukupuolisesti kelvoton\nluonne, jonka päähän ei ikinä voitaisi painaa kruunua; hän oli (sehän\ntiedettiin yleisesti) satoja kertoja häpäissyt prinssin arvonsa\nLiviuksen porttolassa. Ja Drusillus oleili Reinillä vain sitä varten,\nettä voisi kiihottaa legioonat Tiberiusta vastaan. Ei ollut syytä\nepäillä sitäkään, että hänen näköjään tyhmä vaimonsa Aemilia Lepida,\njoka oli seurannut miestään sotilaiden majoituspaikkaan Galliaan,\noli yhtä kavala kuin kaunis; nuori aviopari värväsi yhdessä tuumin\nmiekkoja ja miehiä puolelleen, se oli päivän selvää!\n\nTiberius toimi kuin pahassa unessa. Hän ei ymmärtänyt kaikkea, --\nennen muuta hän vieläkin varoi antamasta Roomaan meneville käskyille\ntäyttä vankeustuomion luonnetta. Mutta hänet oli vallannut yltyvä\npelko.\n\nHän merkitsi kirjeensä _cito citissime_, erittäin kiireellisiksi.\nLakka tippui hänen vapisevasta kädestään siihen kohtaan, missä oli\n_locus sigilli_ ja sitten hän epäröiden leimasi sen sormuksensa\nkannalla. Kesken kaiken hän vaipui tuskaisiin ajatuksiin...\nOli mieletöntä toimia näin! Hän itse, Tiberius Claudius, oli\njuhlallisesti esitellyt Agrippinan pojat kuurian isille ja jättänyt\nheidät senaattorien hoiviin, kuin yhteisiksi adoptiivilapsiksi. Ja\nnyt --?\n\nMutta sitten saapui kaartinpäällikön uusi tiedonanto, tällä kertaa\nvieläkin hälyttävämpi. Senaatti oli kyllä saanut Tiberiuksen\nleimaaman vangitsemiskäskyn, se oli luettu julki, mutta kuurian\nreistraattori kielsi tuomareita suhtautumasta vakavasti kanteeseen.\nJa nyt vyöryi Porta Capenasta mustanaan tietämättömiä maalaisia,\njotka levittivät huhua, että Sejanus oli väärentänyt keisarin\nkirjeen. Rooma jylisi heidän huudoistaan: \"Eläköön Tiberius\nClaudius...! Kuolema kyttyräselkäiselle...!\" Jumalten nimessä, se oli\njo vakavaa.\n\nKutsumatta luokseen ainoatakaan sihteeriä Tiberius sulkeutui\ntyöhuoneeseen. Hän alkoi omin käsin sepittää uutta pikakirjettä.\nEi, nyt ei ollut hukattavissa aikaa, sen hän ymmärsi. Hän\nkirjoitti valtakunnan isille tavallista jyrkempään sävyyn, että\nGermanicuksen leski oli kaikkea kunnioitusta noudattaen nopeasti\ntoimitettava Pandatarian saaren vankilaan ja hänen vanhin poikansa\nPonzan luodolle, joka sijaitsi juuri turvallisen välimatkan\npäässä sekä Roomasta että Caprista. Pitäkööt tätä järjestelyä\nsitten maanpakona, miten haluavat! Kahleita heidän ei kuitenkaan\ntarvitse kantaa, eläkööt mukavasti saarillaan, tietenkin kaikista\nihmisistä eristettyinä; olkoon Tyrrhenan lakeus heidän ainoa\nkahleensa. Tiberius kostutti sulan musteeseen, huulet tiukasti\nyhteenpuristuneina ja kasvoilla vanhan haukan saalistava ilme.\nHän kirjoitti toisen kirjeen, osoitti sen uskotulleen. Sejanuksen\nviestistä oli jo selvinnyt, että prefekti oli uhannut vähentää\nilmaisen viljanjakelun puoleen määrään ja marssittanut sotamiehiä\ntorvien raikuessa ympäri kaupunkia. \"Mutta mikäli osoittautuu\nvälttämättömäksi, ei ennen, lähetän senaatille uuden käskyn, jossa\nvaadin Drusilluksen pikaista kutsumista Roomaan. Jos hän todella on\nsyyllinen, hänet teljetään väliaikaisesti Palatinuksen ullakolle,\nsinun nimenomaisen valvontasi alaisena\", kirjoitti Tiberius.\n\nMutta hänen rystysensä vapisivat kovin... Ruskeaan nesteeseen\nkostutettu kynä ei oikein ottanut liukuakseen papyruksella. Ja sen\nsijaan, että olisi lopettanut kirjeen tavalliseen tapaansa lauseella:\n_Mitto tibi navem prora puppique carentem_, \"lähetän sinulle\nlaivan ilman kokkaa ja perää\", joka -- kun otettiin huomioon, että\nn-kirjain oli kolmannen sanan keula ja m-kirjain sen perä -- merkitsi\ntervehdystä, hän kirjoitti mutkattomasti vain: _Ave_.\n\nSiitä huolimatta, että caesar oli niin tehokkaasti korostanut, että\nleskeä ja hänen poikiaan ei tullut kohdella kuin tavallisia vankeja,\nhänet valtasi tämän ratkaisun jälkeen salaisten itsesoimausten kausi.\nHimmeän, vielä epäselvän ja aavistelevan mielialan peilissä hän näki\nkyttyräselkäisen suosikin kulkevan poppelien ympäröimän talon ja\nsenaatin rikosoikeuden väliä. Aika toi mukanaan uusia oikeusjuttuja,\njoissa prefekti uutterasti puuhasi mukana, syytti ja tuomitsi aina,\nmutta ei ikinä armahtanut. Tiberius ei ollut sokea. Hän oli kyllin\nterävä ihmistuntija käsittääkseen, että viisas Sejanus, hovin\nkadehtima ja herransa suosima Sejanus halusi > puolestaan turvata\noman nahkansa; sitä varten hän niin mielellään raivasi tieltä\npahimmat vihamiehensä. Mutta Agrippina lapsineen --? Caesar tunsi\ntarvetta tavalla tai toisella keventää mieltään, sillä kun hän\najatteli veljenpoikansa perheen kohtaloa, hänestä tuntui tosiaan,\nettei kaikki Roomassa ollut aivan oikealla tolalla.\n\nKohdatessaan eräänä päivänä Nervan lähellä Caprin Valkoiseen\nluolaan vievää polkua, hän toteuttikin tämän aikomuksen. Vanha\nlaintutkija, jonka kapeat koirankasvot peittyivät pieniin ryppyihin\nkuin lukinseittiin, oli jollakin tavoin tärkeämpi Caesarille kuin\nkukaan toisista, -- ellei otettu lukuun Thrasyllusta. Ja ensi kerran\nTiberius tunsi piinallista alemmuutta. Pitikö hänen tosiaan uskoutua\nsenaattorille?\n\n\"Olen antanut vangita Agrippinan ja hänen vanhimman poikansa\", hän\nmurahti jörösti. Hän taisteli itseään vastaan.\n\n\"Vai niin\", sanoi Nerva.\n\n\"En sen tähden, että pelkäisin heitä, vaan siksi, että he ovat kauan\nhautoneet kapinaa\", lisäsi Tiberius entistäkin synkemmin. \"En koskaan\nryhdy tämäntapaisiin puuhiin, ennenkuin olen saanut varmat todisteet.\nJa mahdollisesti käsken sulkea myös Drusilluksen lukkojen taa.\"\n\n\"Siinäpä vasta kunnianhimoinen perhe\", hymähti Nerva. \"Mitä nyt sanoo\nNeron vaimo Helena ja kaikki Agrippinan ystävät? Kummastelen vain...\nJo Germanicus halusi kumota perinnöllisen keisariuden, ainakin äitisi\nsanojen mukaan, ja nyt hänen vaimonsa tahtoo syöstä sinut vallasta,\nsamalla kuin pojat puolestaan havittelevat kruununanastusta. Mutta\nsinunhan se pitäisi parhaiten tietää.\" Hän vaikeni.\n\nTiberius teki kädellään kiihkeän eleen. \"En nyt puhu siitä, että\nleski on verisesti loukannut minua, sillä sehän on yksityinen,\nmieskohtainen asia, enkä tahdo kostaa. Sanottakoon minusta mitä\ntahansa, en ole matalamielinen tyranni. Mutta valtakunnan yhteisen\nedun vuoksi --\"\n\nSenaattori imi miettivästi alahuultaan: \"Sanohan minulle, keneltä\nsaat tietosi? Tai ei, älä sano -- arvaan sen. Virität ansoja ja\npauloja hiukan liian moniin paikkoihin, caesar, eikä minulla ole\nmuuta muistuttamista kuin pieni neuvo. Pitäisit silmällä hiukan\nmyös ystävääsi Sejanusta. Tietysti, kun syytekirjelmä on sepitetty\n_mutatis mutandis_, veljenpoikasi perilliset voidaan tietenkin\nosoittaa syyllisiksi katalaan konnuuteen. Mutta kun ehdotuksen\ntekee mies, jonka omaa henkeä uhataan ja jota Rooman kansa hyvin\nymmärrettävistä syistä vihaa, niin --\"\n\n\"Agrippina oli Galluksen huora\", kivahti caesar karkeasti. \"Nero on\nlurjus, Drusillus värvää joukkoja Reinillä.\"\n\n\"Kas vain. Silloinhan kaikki on niinkuin ollakin pitää.\" Mutta\nsenaattorin äänessä ei ollut kuitenkaan oikeata vakuuttavuutta.\n\nHe astelivat ääneti jonkin aikaa. Sitten Tiberius sanoi miettivän\navomielisesti: \"Sinun ja minun välillä, Cocceius Nerva, ei tarvitse\nolla salaisuuksia. Kun kauan sitten, Augustuksen vielä eläessä, asuin\nRhodoksessa niinkuin kuka tahansa maaton ja perinnötön pakolainen,\nminä en koskaan kieltänyt luottamustani Flaccukselta, Marinukselta\ntai Longukselta, -- hehän olivat vapaasta tahdostaan seuranneet minua\nAigeianmeren saarelle. Mutta Longus on tätä nykyä vain kourallinen\ntuhkaa ja nuo kaksi muuta ovat pelkkiä torvia, joihin minä puhallan\nsävelen... Muistat kai senaatin rottaparin Thermuksen ja Graniuksen?\nNo niin, minusta tuntuu, että meillä on täällä vastaavantapainen\npari. Mutta sinä, sinä olet viime vuosina ollut kuin mittarin kieli;\nnäytät aina, kumpi vaakakuppi painaa enemmän, vääryys vaiko oikeus.\nNo niin, ystävä, tässä asiassa en väisty tuumaakaan. Sano, missä olen\nväärässä? Ja Sejanusta älä parjaa, minulla ei ole muita ystäviä enää\nkuin hän ja sinä.\"\n\n\"Entä Caligula?\" kysyi Nerva odottamatta. \"Miksi säästät häntä, jos\nkerran tuhoat toiset?\"\n\nTiberius katsoi maahan. Hän tallasi sandaalin korolla suuren ruskean\nkovakuoriaisen, tammihärän, joka oli lähtenyt tutkimusmatkalle\nrosmariinin alta. \"Hän ei ole tehnyt mitään pahaa. Hän on narri\nniinkuin Claudiuskin. Mutta pidän häntä alati silmällä. Nuo toiset\nsen sijaan...\"\n\nLakimies hymyili tyyntä, poissaolevaa hymyään. \"Solonista ja\nDrakonista alkaen ihmisten oikeustajunta vaatii, että molempia\nosapuolia kuulustellaan. _Audiatur et altera pars_, ilman sitä ei\nolisi mitään arvokasta tuomioistuinta maan päällä. Mutta teetkö niin?\nPuhu Agrippinan kanssa, kuulustele Neroa ja Drusillusta.\"\n\n\"Ymmärräthän sentään\", vastasi caesar työläästi, \"että nyt on\nparasta sulkea heidät vankeuteen. Vapaina he voisivat tehdä jotakin,\njotakin... Ja muuten, mieleeni juolahti eräs seikka. Mitä oikein\naioit sanoa sinä iltana, kun Palatinuksen linnan vihkiäisiä juotiin\nja minä kysyin, haluaisitko aina pysyä muassani? Kai muistat, etten\nsaanut minkäänlaista vastausta --\"\n\nNerva katsahti häneen ja sanoi omituisesti myhäillen: \"Niin,\najattelin silloin, että joko toimit kaikessa lain mukaan tai\nvajoat epäluuloon ja teet sekä oman että lähimmäistesi elämän\nsietämättömäksi. Siinä kaikki.\"\n\nHän näki Tiberiuksen kalpenevan, näki hänen huulensa puristuvan\nveitsenohueksi viiruksi, mutta oli olevinaan ikäänkuin ei olisi\nhuomannut mitään. Hetken aikaa nämä kaksi, maailmanvaltias ja\nsopimuslakien auktori, kävelivät mietteissään ruskeakukkaisten\nvirnojen, apiloiden ja kalvakoiden keltanoiden reunustamaa polkua.\nÄkkiä _imperator_ kohotti ylpeällä nykäyksellä haukankasvojaan.\nHänen silmänsä välähtivät synkästi. \"Oikeus? Laki? Lain kirjain on\nihmisten keksimä, sen sinä tiedät, ja jo sofisti Antiphon oli sitä\nmieltä, että oikeuden muodot eivät ole mitään pysyväistä, varmaa...\nMuistatko, mitä viisas Thrasymakhos sanoo Platonin 'Valtiossa?\nAlunperin on olemassa vain heikkoja ja vahvoja luonteita, hyveet\nja oikeamielisyys ovat alistettujen sielujen keksintöjä. Lain\nsaneleminen kuuluu voimakkaille.\"\n\nNerva siristi silmiään. \"Niinpä niin, jos _sinä_ olet voimakas\",\nhän sanoi. Ja aivan niinkuin hän oli odottanutkin, caesar käännähti\nkantapäillään ja poistui nopeasti, puhumatta enää yhtään mitään.\n\nKavutessaan jyrkkää kalliopolkua linnaan Tiberius tunsi mielessään\nvihlaisun; olkoon, että se olikin heikko kuin kalvavan taudin\nensimmäinen pistos. Häntä vaivasi tunne, että senaattori oli\nsittenkin tavalla tai toisella saanut hänestä yliotteen. Ja oliko\ntähdissä määrätty, että hänen täytyi epäilyksen hetkinä aina\nmuistella vainajia, joiden kuolemaan hän oli joutunut syypääksi joko\nvälittömästi tai välillisesti. Hän kuunteli veden huminaa ja ajatteli\nkuolleiden varjoja. Nöyrää, hajamielistä ja ratkaisun hetkellä niin\nkumman ylvästä Cremutius Cordusta, joka hiljaa nukkui ruukkujensa\nkeskelle, juroa mutta suorasukaista Lucius Calpurniusta, Germanicuksen\nlegaattia Siliusta, joka oli ennen kuolemaa hyvästellyt vaimoaan\nhellän sotilaallisesti kuin Ilionin kuningas Hekabea. Vaipuvien,\nhimmenevien ihmiskasvojen joukosta kohosivat myös sairaan Titius\nSabinuksen kuoppaiset kasvot, vajotakseen kuoleman vedenpyörteeseen.\n\nPitikö hänen tänä kirkkaana suvipäivänä luopua siitä lohdusta,\njota maa kukkineen ja mehiläisineen joskus oli niin auliisti\ntarjonnut? Eiköhän kaikkea elollista lopultakin ohjannut nälän\nja suvunjatkamisen halu, hänen tarvitsematta olettaa mitään\nliikkumatonta liikuttajaa, jumalallista johtoa, johon miletoslaiset\nopettajat olivat ammoisina aikoina uskoneet ja jota Aristoteles oli\njulistanut...? Ihminen oli mitta, punnus ja vaaka. Kerran ihminen\noli elänyt ulkopuolella itseään, kuunnellut omaa kauhuaan ukkosen\njyrinässä ja nähnyt oman kauneutensa meren ja maan loistavassa\nkauneudessa. Ja kuitenkin, jos näin oli, _miksi_ Tiberius Claudius\npiti yhä päässään salamaseppelettä? Mitä varten hän uskoi tähtiin,\njotka olivat pelkkiä avaruuden sieluttomia palloja niinkuin\nLeukippoksen ja Demokritoksen atomit? Himmeät, pörröiset kimalaiset\nsurisivat. Hän kulki yksinäisen näsiäpensaan ohi. Sen vielä\nlehdettömät oksat olivat kukkuroillaan pieniä punaisia kukkakelloja,\njoista kihoili makeata tuoksua, yhtä imelää kuin sen marjat\nkypsyttyään olisivat myrkyllisiä. Valonjumalan kaino lemmitty, joka\nmieluummin puhkesi oksiin ja kukkiin kuin antautui syleiltäväksi --!\nCaesar hymyili.\n\nKaikki jumalat olivat kuolleet. Vain Kohtalo toimi.\n\n\n\n\n6.\n\n\nDrusuksen kuolemasta oli kulunut seitsemän vuotta, kun tapahtui\njotakin, mitä yksinvaltias oli kaikkein vähimmin osannut odottaa.\n\nTiberius oli nähnyt palatsinsa terassilta venheen lähestyvän\nPuteolin lahden yli Caprin rantaa kohti. Picus! Sen täytyi olla\nPicus. Mutta tuossa sinisessä, tohvelin muotoisessa aluksessa istui\nkolme muutakin... Ensi katsomalta hallitsija erotti vain heleät\npäähineet, joiden alapuolella häämötti otsanauha tai mullanvärinen\ndiadeemi. Airot upposivat tahdikkaasti heleänsiniseen veteen ja\nkohosivat pisaroita tiputtaen. Soutajapojan kasvot samoin kuin\nmärkä, alaston vartalokin näyttivät aivan tummilta meren ja ilman\nloistoa vasten. Ja kuitenkin caesar oli selvästi näkevinään niiden\nilmeen, -- umpimielisen ja kauas tähtäävän ruskean katseen, jota\nverhosi unen kaihi. Jotakin omasta tahdosta riippumatonta noissa\nhimmeänloistavissa silmissä oli, ajatteli Tiberius. Rooman pieni\ngenius, kohtalon juoksupoika, joka tietämättään tottelee suurempaansa.\n\nlaskeutuessaan kylpylän ohi alas satamaan keisari ei kutsunut\nmukaansa ainoatakaan henkivartijaa. Hänet oli vallannut outo, kasvava\nlevottomuus.\n\nHuvilastaan kolmensadan metrin korkeudesta hän kuuli joko Mnesterin\ntai Aulus Vitelliuksen huilunsoiton, jonka tuuli silloin tällöin\npyyhkäisi kuulumattomiin... Kuohu pärskyi raskaasti jymisten\nlumivalkoiseen hiekkaan. Mitä alemmaksi vanha hallitsija laskeutui,\nsitä kiihkeämpi oli vesiharsojen vyöryvä tanssi poukamissa. Meri\nleimusi turkoosinsinisenä aivan kuin syvällä sen rotkoissa olisi\npoltettu suunnattomia lamppuja. Caesarin purppuraviitta läiskyi\ntuulessa, hänen kivinen haukanpäänsä tähyili ilmeettömänä ja\nvalkoisena satamaa kohti. Hän odotti jotakin, -- ratkaisevaa\nsanomaa, viestiä, kohtalonmerkkiä, jota ei vielä tuntenut... Caprin\njyrkänteet, joita vaaleankeltaiset apilat ja symbaaliruoho eivät\nkokonaan peittäneet, loimottivat uhkaavan punaisina kuin pronssiin\npakotettu kilpi. Jäykkä tuima vanhus kiirehti askeleitaan.\n\nTiberiuksen ei tarvinnut kauan odottaa nähdäkseen, ketä venekuntaan\nkuului.\n\nPicus hypähti hiekalle. Hän veti sinisen ruuhensa maalle ja asetti\nairot vinottain tuhtojen yli; hänen taatelinvärisellä ihollaan\nkimalteli pisaroita. Heti hänen jäljissään, huolellisesti varoen\nkallisarvoisten vaatteiden kastumista, rannalle kapusi kolme miestä.\nEräs heistä oli pukeutunut liehuvaan orvokinväriseen hameeseen,\nhänen päässään oli Jerusalemin neuvoston jäsenen säännötön tumma\npatalakki, joka oli muodoltaan kuin reunoiltaan litistynyt suuri\nhelttasieni; pitkät villaiset rukouskääreet valuivat hänen kumarilta\nolkapäiltään vatsalle, ja Tiberius huomasi jo kaukaa, että hänen\nneliskulmaisen vaippansa helmoista riippui sinisistä ja valkoisista\nlangoista solmittuja tupsuja. Miehen otsalle ja vasempaan käsivarteen\noli sidottu nahkahihnoja ja tefillim-koteloita, heprealaisia\nrukousrullia, jotka olivat kuin mitkäkin barbaarien amuletit. Mustat\nhiukset, korkkiruuvin muotoiset ohimokiharat ja pujoparta reunustivat\nkalpeita, keltaisia, laihoja kasvoja.\n\nHäntä seurasi toinen, -- silkkimarjan väriseen kaapuun pukeutunut\niäkäs, saddukealainen ylimys. Mutta hänen leveä partansa ei ollut\ntumma, vaan kypsän vehnän värinen. Jotakin sanomattoman arvokasta ja\nmahtavaa tästä Salomonin pääpapin edustajasta uhosi jo kaukaa, kun\nhän verkalleen lähti joukon etukynnessä nousemaan kallioon hakattua\npolkua. Caesar ei tällä kertaa erottanut mitään siunausnauhoja,\nvaikka vanhus ilmeisesti kuului niiden seitsemänkymmenen joukkoon,\njotka muodostivat Juudean neuvoston. Oliko tuo mies synnynnäinen\njuutalainen vai proselyytti --? Häntä näytti ympäröivän aivan\ntoisenlaisen veren ja hengen ilma, tiheä yksinolon pilvi, joka\nverhosi hänen kirkkaita, surullisia kasvojaan. Hän nojautui\nseetripuusta veistettyyn käyräsauvaan ja nousi.\n\nJa hänen jäljissään tuli kolmas: keski-ikäinen mies, jonka\nloistavanruskeat parrattomat kasvot juuri nyt sukelsivat valoon.\nTiberius tunsi hänet heti. Filon Judaeus, Aleksandrian juutalaisten\nalabarkan oppinut veli, Kleopatran kaupungin diasporan sydän ja\npää! Saattoi sanoa, että tämä lyhytkasvuinen tohtori piti toisessa\nkädessään Raamattua, toisessa Platonia. Hän oli silta Siinain\nlakivuorelta Hellaaseen. Yli kaksisataa vuotta sitten, kuningas\nPtolemaios Filadelfoksen aikana, seitsemänkymmentäkaksi Egyptin\nmiestä oli kääntänyt heprealaisten pyhät tekstit kreikankielelle, ja\nFilon tulkitsi niitä kuin Memfiin temppelien kuvakirjoitusta. Että\njuutalaisten alkuihminen oli sama kuin kreikkalaisten _nuus_, järki,\nettä Eedenin käärme merkitsi himoa ja rakkautta, kedon eläimet ja\ntaivaan linnut tunteita ja Jaakobin pako Betuelin taloon ihmissielun\ntuloa Viisauden asuntoon, -- Livian huvilassa oli ahkerasti tutkittu\nnäitä allegorioita, kun Tiberius vielä oli Roomassa. Caesar ajatteli\nhappamesti: Kaipa he tulevat ympärileikkaamaan minua, nuo kolme\nAdonain miestä!\n\nHetken aikaa hän empi. Sitten hän antoi miesten kiivetä synkkien,\npilarimaisten, mustien poppelien reunustamaa polkua linnaan päin.\nHän laskeutui itse kiertoteitse alas satamaan, missä Picus kuivasi\nhikeä kainaloistaan. Aavistusten ja pelon, vielä sarastavien\nmahdollisuuksien epäselvä odotus kävi nyt niin kumman voimakkaaksi,\nettä Tiberius oli jossakin tajuntansa rajalla näkevinään, kuinka hän\nsiirtyi kaikesta tähänastisesta aivan uuteen elämänkauteen...\n\n\"Keitä nuo ovat?\" hän kysyi pojalta. \"Kolmannen minä tunnen, mutta\nnuo kaksi, jotka menevät edellä?\"\n\n\"Juutalaisia, joille sinä myönsit luvan tulla\", vastasi Picus arasti.\n\"Tuo mustahiuksinen, jonka päässä on patalakki, on Nikodemus Bonai\nben Gorion ja vaaleapartainen sanoi olevansa Joosef Arimatiasta.\"\n\nTiberius rypisti kulmiaan: \"Entä... onko kirjettä?\"\n\n\"On yksi ainoa kirje.\"\n\n\"Ja kuka sen lähetti? Sejanusko?\"\n\nPojan valkoiset hampaat välähtivät hiukan: \"En tiedä... Tämän antoi\nminulle nainen, joka ajoi Pyhän Tulen papitarten vaunuissa, ja hän\nvannotti, että huolellisesti kätkisin sen, kunnes voin ojentaa sen\nsuoraan sinulle, caesar. Siinä on kummallinen sinetti.\"\n\nHän veti lannevaatteensa alta tukevan papyruskäärön; se oli hyvin\nhuolellisesti verhottu mantteliin ja sinetöity monesta kohtaa.\nKeisari tunsi vilua. Hänen sormensa vavahtivat kuin näkymättömän\npiiskan läimäyksestä, kun hän otti tuon melko painavan käärön pojan\nsormista. Hetkistä myöhemmin hän nousi tyräkkien ja keltaisten\nmerikärsämöiden reunustamaa polkua kahden ja puolensadan metrin\nkorkeudessa hohtavaan palatsiin. Häntä vastaan syöksähti eräs\nvartiosotilas. Mies kysyi, oliko Juudean lähettiläät ohjattava\nesihalliin vai vastaanottojen saliin, \"sillä yksi heistä, hän, jonka\notsassa on koteloita, ei millään muotoa halua nähdä seinämaalauksia\".\n\nKeisarin äänessä oli merkillinen helähdys: \"Odottakoot. Anna heidän\nistua eteisessä. Tämä kirje. Luen sen ensin.\"\n\nNuo kolme miestä saivat tosiaan odottaa kauan. Heidät oli viety\nlinnan avaraan eteissuojaan, jossa karut, hakkaamattomat, kuvattomat\nseinät kohosivat synkästi välkkyen kattoa kohti.\n\nHeidän viittansa kahisivat. Nikodemuksen rukoustupsut huojahtelivat\nkuin äänettömät kellot aina kun hän kääntyi. Vaikka mikään\nluodun tai Juomattoman olennon kuva ei häpäissyt täällä Siinain\nJumalan lakia, vastaanottosalissa tuntui kuitenkin asustavan itse\npakanuuden kauhistus. Miten outoa täällä oli! Miten kolkkoa! Mutta\nhe säilyttivät silti arvokkuutensa. Hovipalvelija oli tuonut heitä\nvarten norsunluisia jakkaroita palatsin sisäsalista, ja sekä\nNikodemus että Arimatian mies istuutuivat niille. Vain Filon Judaeus\nkäveli rauhattomasti edestakaisin kimaltelevalla lattialla aivan kuin\nolisi punninnut suurta, verkkaan kypsyvää puolustuspuhetta.\n\nHän oli matkalla pääkaupunkiin. Oli pelkkä sattuma, että hän oli\nkohdannut Puteolissa nuo kaksi Sanhedrinin jäsentä, ja joko oikun tai\nuteliaisuuden vuoksi hän seurasi heitä Caprille, nähdäkseen miehen,\njonka varjo nykyään lepäsi lyijynraskaana maan piirin päällä... Hän,\nalabarkka Aleksanterin veli ja maailmankansalainen, herra ja tohtori,\njolle Eutyfron, Lakhes, Kharmides, Gorgias olivat Leviticuksen ja\nkoko Pentateukin avaimia, käytti attikalaista viittaa. Yleensä\nhän liikkui huolettoman joustavasti kaikkialla, niin Aleksandrian\nLykeionissa kuin Ateenassa tai Roomassa.\n\n\"Hän ei tule. Hän antaa meidän odottaa sietämättömän kauan\", sanoi\nNikodemus Bonai ben Gorion ja kosketti hajamielisesti kelmeällä\notsallaan huojuvaa pergamenttia. Hänen käherretyt ohimohiuksensa\ntutjuivat. Hän oli tottunut hyvin pitkälle menevään kuuliaisuuteen.\nHän oli Juudean rikkain mies, joka voisi, niin ainakin huhuiltiin,\nsilata puhtaalla kullalla Raakelin haudalta Jerusalemiin johtavan\ntien. Jostakin syystä tätä laihaa, mustahiuksista, hermostunutta\nvanhusta häiritsivät Filonin alituiset edestakaiset askeleet, jotka\nikäänkuin joka polkaisulla tehostivat tämän salin tylyyttä. Ne\nkaikuivat niin oudosti...\n\nNikodemus Bonai ben Gorion olisi halunnut ajatella vain kotimaansa\nasioita, indigo- ja saflonipeltojaan ja tytärtään Marttaa,\njonka myötäjäisiksi hän oli tallettanut jo vajaan miljoonan\nkultaisia sestertiuksia. Mutta hän ei voinut mitään sille, että\nhänen ajatustensa läpi alinomaa kaikui etäinen, täsmällinen\nsotilaspatrullin astunta. Mies, joka oli kerran tuulisena yönä\nistunut hänen talonsa katolla ja opettanut, että vanhimmankin ihmisen\non oltava kuin _abnim_, pieni imeväinen lapsi, joka syntyy uudestaan\nkohdusta, -- se mies lepäsi nyt kylmän onkalohaudan uloimmassa\nkammiossa naulanreiät käsissään. Tuon mielikuvan rinnalla kalpenivat\nkaikki muut Juudean muistot. Aina, aina vain kenturion hevosen\nkaviontöminää ja vasarain pauketta! Levoton fariseus loi epävarmoja\nsilmäyksiä sille taholle, missä Arimatian Joosef istui sauvaansa\nnojaten.\n\nMutta saddukealainen ylimys ei vastannut hänen katseeseensa. Kenties\nhänkin ajatteli samaa. Joosefin kirkkaissa silmissä oli kummallisen\nkantava loiste, ikäänkuin hänen silmäinsä syvyydessä palaisi jokin\nmuilta salattu kohtalontiedon tuli. Hän istui siinä hiljaisena,\nharmaana ja iäkkäänä. Krysoberylleistä ja turmaliineista sommiteltu\nrintakilpi helisi hiukan hänen vaalean partansa alla; se iski\nkultaisia ja vihreitä säkeniä. Kerran, vain yhden ainoan kerran,\nsaadokilainen ylimys kosketti poveaan. Siellä kahisi erityinen\nkeisarille osoitettu kirje.\n\nAjatteliko hän tehtävää, jota varten oli tullut meren yli Caprille?\nJa kuinka ani harvoin tapahtui, että Jerusalemin korkea neuvosmies\nuskaltausi merimatkalle ja aivan salassa, miltei ypöyksin kuin kuka\ntahansa seikkaileva halpa kauppias, lähti Välimeren yli Roomaa kohti?\nMutta sekä Nikodemus että Philon tiesivät, että tätä taivallusta ei\nolisi voitu uskoa palkatun lähetin tehtäväksi. Niin, tämä saattoi\nmaksaa fariseuksen ja saddukeuksen jäsenyyden Siionin raadissa,\nse voi koitua heille hyvin kalliiksi, jos asia tulisi ilmi. Mutta\nJoosef Arimatialainen ei näyttänyt sitä pohtivan. Oliko niin, että\nhän muisteli hiljaista puutarhaa, jossa oliivipuiden hopeiset lehdet\nja magnolioiden kuuma veripunainen kukkaloisto saksivat varjoonsa\nPilatuksen sinetöimän kalliohaudan --?\n\nVihdoin kajahtivat palatini-sotilaiden askeleet. Keisari tuli.\n\nNuo kolme Juudean miestä nousivat. Tiberius astui raskaasti halliin\nja häntä ympäröivät liktorit, joiden kirveet leimahtelivat ja\nvälkkyivät synkästi kuin mestauspiilut. Ikinä ennen, tuskin edes\npahoissa unissa, Nikodemus ei ollut kuvitellut maailman herran\nkasvoja _noin_ kalmanvalkoisiksi ja vääntyneiksi! Ne näyttivät\nkynityn nuolihaukan kasvoilta, jotka on sivelty vaalealla maalilla.\nJotakin hirmuista, jotakin houraavan poissaolevaa oli jo Caesarin\nsilmissä. Ne kiilsivät syvällä kuopissaan kuin silmäonteloiden\nastioissa läikkyvä musta myrkky. Ja yksin sotilaatkin katsoivat häntä\nkummissaan. Tiberiuksen suupielet nytkähtelivät, -- hänen näytti\nolevan vaikea puhua. Kun hän viimein sai äänensä kuuluviin, se tuntui\nkohoavan ontosta tynnyristä:\n\n\"Herrat ja tohtorit, pyydän anteeksi... Saitte odottaa, mutta... Eräs\ntärkeä asiakirja... Mitä teillä on sanottavana?\"\n\nFilon, joka hänkin aavisteli jotakin aivan erikoista tapahtuneen,\nloi kiinteän katseen Tiberiukseen; hänen maailmankokemuksensa\ntaisi sittenkin olla suurin, ja häntä huvitti esiintyä notkeana,\npelottomana, taitavana hovimiehenä. Tiesikö caesar, että ritari\nPontius, joka nimitettiin Juudean prokuraattoriksi Valerius Gratuksen\njälkeen, sorti ja rasitti alusmaata pahemmin kuin edeltäjänsä? Vai\neikö roomalaisen virkamiehen tule osoittaa arvonantoa vieraiden\nkansojen uskontoa, niiden temppelitapoja kohtaan? Hyvä. Tämä\nkäskynhaltija saapui Aleksandriasta Kesarean palatsiin vuonna\nseitsemänsataa ja seitsemänkymmentäyhdeksän, ja ensi töikseen hän\nryhtyi mitä ilkeimpään, mitä pahansuovimpaan tekoon. Hän marssitti\nsotilaansa Välimeren rannalta Jerusalemiin, standaarien nuppeihin oli\nruuvattu hopeisia ja kultaisia kotkankuvia ja kaupunki miehitettiin\nyön turvin. \"Mutta sinähän tiedät, caesar, että Mooseksen oppi\nei suosi mitään kuvaa tai muotoa... Jerusalemin ja Galilean\nkansanpuolue, fariseukset, hurskaat kiivailijat, hasiidinit,\nperuusimit, millä nimellä vain haluat heitä nimittää, ovat helposti\nsyttyvää väkeä. Sinun on täytynyt kuulla, että Siionin pappien\nlähetit rukoilivat kokonaista viisi päivää Pontiusta ottamaan pois\nkotkankuvat. Uhattiin vedota Syyrian legaattiin ja verilöyly oli\nhyvin lähellä.\"\n\nTiberius henkäisi. \"Mutta hänhän taipui. Ja aikoihan hän muurauttaa\nteidän kuivaan maahanne vesijohtoja.\"\n\nMutta nyt vasta Filon, jonka kansallistuntoa tämä kylmä, kuiva\nhuomautus riipaisi, näytti oikein ottavan asiakseen uskonveljiensä\npuolustamisen. \"Vesijohtoja, caesar? Vesijohtoja kylläkin!\nMuuraustyöt aloitettiin Beetlehemin pikkukaupungin tien varrelta ja\nsuunnattiin Ofeliin päin. Ja mitä sinun maaherrasi uskalsi tehdä? Hän\ntakavarikoi Korbanin pyhät rahastot temppelivuoren aarrekamareista,\nvieläpä juuri sen juhlan aikaan, jota juutalaiset viettävät Egyptistä\npääsyn muistoksi! Pontius tuli itse sotilaineen Kesareasta. Pontius\nantoi edeltäkäsin legioonalaisten pukeutua pyhiinvaeltajiksi, ja kun\nJerusalem sitten alkoi kuohua, nämä miehet kävivät pistomiekkoineen\nja keppineen asukkaiden kimppuun. Sanon sinulle, caesar, että\nkaupungin kadut hulvehtivat verestä, yksin syrjäkujatkin. Ja suuri\njoukko galilealaisia, jotka kuuluivat idumealaisen tetrarkan\nAntipaksen alamaisiin, teurastettiin hirmuisella tavalla. Sinusta\ntuntuu ehkä, että minä, hellenisti, nyt napisen syyttä suotta\nRoomaa vastaan. Mutta alusmaiden ja provinssien lain polkeminen...\nTarvitsiko Pontiuksen tosiaan sekoittaa ihmisverta uhrilampaiden\nvereen?\"\n\nHän vaikeni. Vihdoin kajahti Tiberiuksen ääni synkän väsyneesti:\n\"Mitä minua liikuttavat teidän asianne ja maaherranne...\"\n\nFilon Judaeus oli ilmeisesti kuohuksissaan: \"Jos rohkenen puhua\nsuoraan, hallitsija, olet lähettänyt maakuntaan väärän miehen. Eivät\nCoponius ja Quirinus tällä tavoin yllyttäneet väkeä kapinaan. Eikä\nsekään ole hauskaa, että sangen monet väittävät Pontiusta entiseksi\norjaksi, joka aikoinaan palveli muuatta Espanjan komentajaa ja sai\nmyöhemmin kansalaisen arvon. Sanotaan, että hänen liikanimensä johtuu\nvapautetun orjan patalakista: _Pileatus_, Pilatus. Vielä edellisenä\nvuonna ennen hänen tuloaan Juudean maaherralla ei ollut muuta\ntehtävää kuin verojenkanto ja valtionvarojen suojeleminen, mutta\nsinun käskystäsi tämän miehen osalle tuli täydellinen _iurisdictio\net imperium merum_, yhtä mahtava valta kuin jollekin Mauretanian,\nNoricumin, Thrakian käskynhaltijalle. Suo anteeksi, caesar, mutta\nkuinka on käsitettävissä, että _Lex Oppia_, joka kieltää maaherroja\ntuomasta vaimojaan mukanaan hallituskaupunkiin, on tässä tapauksessa\nkumottu?\"\n\nTiberiuksen huulet liikkuivat hyvin kankeasti: \"Minä annoin luvan.\nTulee ottaa huomioon ihmisten sukulaisuussuhteet ja määrätty\nsäätyarvo, eikä Pontiuksen vaimo ole kovinkaan kaukana minusta... Hän\nkuuluu omaan sukuuni, kylläkin sivuhaaraan.\"\n\n\"Sinä olet itse sanonut, valtias, että hyvä paimen keritsee\nlampaansa, mutta ei nylje niitä\", virkkoi Filon rohkeasti. \"Ja\nlisäksi olet sanonut, että huonot maaherrat ovat kuin kärpäsiä\nvaltakunnan haavoissa.\"\n\nKeisarin kädet nytkähtivät. Näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut\nauttamaton kuristava tunne. Hän tapaili kurkkuaan. Hänen äänensä oli\nsoinnuton: \"Vähät siitä, mitä olen sattunut sanomaan. Ette suinkaan\nkuvittele, että kutsun Pontius Pilatuksen takaisin vain siksi, että\nhän antoi kuljettaa valtion merkkejä pitkin katuja ja hiukan vuodatti\nkapinallisten verta? Ja mitä siihen tulee, jouti virratakin. Teidän\nheimonne ei ansaitse myönnytyksiä. Kyllä tunnen teidän seloottinne ja\npuukkomiesten puolueen!\"\n\nSilloin Joosef Arimatialainen liikahti niin että kultainen rintakilpi\nkilisi. Hänen syvät kirkkaat silmänsä tähtäsivät suoraan Caesarin\nsilmiin ja hän sanoi hiljaa:\n\n\"Mutta siinä ei ole kaikki. On tapahtunut muutakin. Tämä Pontius on\nvastoin parempaa tietoaan antanut ristiinnaulita viattoman miehen.\"\n\n\"Milloin?\" kysyi Tiberius.\n\n\"Suurten kevätjuhlien aamuna nisan-kuun neljäntenätoista, roomalaisen\nkalenterin mukaan maaliskuun neljäntenäkolmatta sinä vuonna,\njolloin Rubellius ja Fusius olivat konsuleina ja Augusta Livia\nDrusilla kuoli. Minä näin teloitetun riippuvan ristillä. Hän kärsi\nkolme tuntia, ennenkuin kuoli. Kaupungilla oli toimitettu paljon\nvangitsemisia, niistä en mitään puhu, mutta tuo yksi oli syytön.\nRakentajan poika Galilean Nazaretista... Fariseus Nikodemus, joka\nistuu tässä, voi kertoa sinulle hänen opistaan ja siitä, kuinka hän\njulisti aineettomuuden valtakunnan tulemista maan päälle. Tämä rabbi\nJeshua, tai, niinkuin Roomassa sanotaan, Jeesus, ei hautonut kapinaa.\nJa minun totuudentuntoni... se pakottaa minut puhumaan sinulle\nnäin. Pelkään, että semmoisen hyvän ihmisen muisto on minussa hänen\nkuolemaansa väkevämpi... aivan kuin nisunjyvä viheriöi vasta kun se\nkuolee peltoon.\" Vanhuksen ääni painui matalaksi. \"Pontius, jolle oli\nmyönnetty _jus gladii_, olisi kyllä voinut hänet vapauttaa, sanoa\npelastavan sanan. Ja kuitenkin!\"\n\nTiberius lausui kankeasti: \"En tiedä tästä galilealaisesta mitään.\nSyyrian ylivalvoja Avilius Flaccus olisi lähettänyt valituskirjeen,\njos asia todella olisi ollut vakava, niinkuin väität. Ja muuten,\nteidän maassanne ollaan aina valmiit syyttämään Rooman virkamiehiä\nsorrosta ja oikeusmurhista. Galilean mies... Mutta Galilea ei\nkuulu Pontiuksen valvontapiiriin, vaan tuon teidän matelevan\nvarjokuninkaanne Herodes Antipaksen. Kuinka siis? Mitä varten\nsyytettyä ei toimitettu hänen kuulusteltavakseen?\"\n\n\"Tetrarkka tutki häntä, mutta ei hänkään löytänyt mitään\nraskauttavaa\", sanoi Nikodemus Bonai äkkiä kovin epävarmasti. Ja\ntuo empivä äänensävy, miehen koko olemuksen ilmeinen neuvottomuus\ntempaisi Caesarin hetkiseksi siitä synkästä välinpitämättömyydestä,\njohon hän oli vaipunut. Hänen katseensa siirtyi Nikodemuksen\nkasvoista Joosefin kasvoihin.\n\n\"Mutta _minkä_ vuoksi hänet sitten teloitettiin?\" hän kivahti. \"Ensin\nte kerrotte minulle, että Pontius toimi vastoin parempaa tietoaan, ja\nnyt vihdoin, ettei ruhtinaskaan halunnut häntä tuomita. Ketä te siis\nsyytätte? Kuka hänet tahtoi ristiinnaulita?\"\n\nArimatian mies istui jäykkänä. Hän katseli tovin hienoja valkoisia\nkäsiään, ja Kun hän sitten kohotti päänsä vastatakseen, hänen\näänessään oli hämillisyyttä ja tuskaa: \"Vaikeata sanoa... Aloite\nlähti siitä neuvostosta, johon minäkin kuulun. Jerusalemin synagooga\noli etukäteen kolminkertaisesti kironnut sen profeetan. Minä istuin\nylimmäisen papin talossa, kun alustava kuulustelu tapahtui; hänen\ntuomionsahan oli jo päätetty. Minusta tuntui, että Siionin pappien\ntäytyi, jos kerran halusivat valita temppelijärjestelmän ja tämän\nopettajan opin välillä, tuhota jompikumpi. He valitsivat edellisen\nja galilealainen uhrattiin. Huomaa, caesar, että hänet esitettiin\nPontiukselle valekuninkaana, kavalasti kylläkin, kun henkinen\npyrkimys ensin oli tulkittu valtiolliseksi. Kaiken oikeustajunnan\nnimessä... Tahdon olla hyvin avomielinen, en kiellä, että koko\nkaupunki Ofelista Herodeksen palatsiin sinä juhla-aamuna jyrisi\npappien, leviittain, yllyttäjien ja rahvaan huudoista. Mutta\nPontiuksen vallassa oli vahvistaa tai kumota kansan tuomio. Lakimme\nei salli vannomista, muuten vannoisin, että hän tiesi tuomitsevansa\nmiehen, jossa, ei ollut mitään syytä, vain hyvyyttä.\"\n\nTiberiuksen huulilla värähti iva: \"No niin, on siis tultu siihen,\nettä juutalaiset saapuvat valittamaan juutalaisten rikoksesta. Ja\nettä valittajina ovat saman tuomioistuimen herrat, joka vaatimalla\nvaati tuon ihmisen murhaa! Arvaan, että prokuraattorilla ei ollut\nvalitsemisen varaa. _Adversa fortuna_, huono onni. Yksi ihmishenki,\npieni oikeudenloukkaus, siinä kaikki.\"\n\n\"Mitä siis on tehtävä?\" kysyi Arimatian mies. Tiberiuksen kivettyneet\nkasvot pysyivät ilmeettöminä. \"Ei mitään. Ettekö kummastele, että\nolen näinkin kauan viitsinyt kuunnella teidän sekavia puheitanne. Ja\nsitä paitsi, ristiinnaulittu sinne tai tänne, syyllinen tai syytön,\nsiitä ei nyt maksa vaivaa puhua.\"\n\nHän läimäytti kämmenellään tuolin käsinojaa ja nousi. Keskustelu\noli päättynyt. Mutta saadokilainen ylimys hamuili poveaan, kunnes\nhän löysi kirjeen. Se oli huolellisesti suljettu ja sinetöity.\nLakkatäplät tuoksuivat heikosti, ne muistuttivat kotelon pintaan\nlitistettyjä tummia Jerikon-rypäleitä. \"Otat kai sentään vastaan\ntämän selonteon kaikesta tapahtuneesta! Sillä uskallan toivoa,\ncaesar, ettei asia kokonaan huku, että tapahtunut muistetaan...\"\n\nTiberius murahti vain: \"Yhdentekevää.\" Sitten hän tarttui kääröön ja\nlähti jäykästi kumahtelevin askelin salista. Vain liktorien kirveet\nkiiluivat vielä hetken ison holvioven pimennossa, kun suojavartio\nryhmittyi hänen ympärilleen puolikaareksi.\n\nJuudean miehet nousivat. Muuan _cubicularius_ saattoi heidät\nkynnykselle. Heitä painosti tunne, että he olivat tahtomattaan\njoutuneet näyttelemään ilveilijöiden osaa. Nikodemuksen viitan\nsinivalkoiset rukoustupsutkin näyttivät vipajavan ja liehuvan\neräänlaisessa narrimaisen tarkoituksettomuuden tilassa... Hän muisti\nkerrotun, että tämän saaren rannalla kohosi luotoja, jotka olivat\nkuin itsensä Jahven laintaulut; mutta isien jumala pysyi poissa\ntäältä. Luultavasti noissa kivipatsaissa väikkyi pilkallisesti vain\nvuoroveden taltan kovertama teksti. Häntä värisytti. Suippo voideltu\nparta tutisi joka askelelta ja hänen mielessään kasvoi masentava\ntunne, että kaikkia heitä oli jollakin tavoin salakähmäisesti\npuijattu. Äskeinen olo linnassa, neuvottelut olivat kuin ilkeän\nturhanaikaista unta, josta oli herätty vain huomaamaan, että mitään\nei ollut tapahtunut, ei ratkaisua puoleen tai toiseen.\n\nHe astelivat alas satamaan. Paulakengät tuntuivat kovin epämukavilta,\nniinkuin kaikki tämän käynnin yhteyteen liittyvät seikat.\n\nAleksandrialainen Filon kummasteli keskustelussa tapahtunutta\nkäännettä. Olihan Joosef Arimatialainen kerrassaan merkillisesti\nohjannut syytöksen Pontiuksesta Jerusalemin pappeihin! Ja tuo\ntapaus nisan-kuun kansallisjuhlan aikaan, -- Filonista se oli\npelkkä satunnainen välikohtaus Rooman maaherrojen väärinkäytösten\ntarinassa. Galilean mies? Ristiinnaulittu? Hän ei ollut koko asiasta\nkuullut. Sitten Pompeijuksen sotien Öljymäellä oli tuon tuostakin\nnotkunut kammottavia ristimetsiä, selootteja oli alinomaa naulattu\npoikkipalkkiin; jo yksistään Varus ristiinnaulitsi kaksituhatta\nvankia ja idumealaisen suurkuninkaan aikoina saivat astua kuolemaan\nsellaisetkin korkeat henkilöt kuin rabbiinit Juudas ja Mattias. Miksi\nmitata tästä veren valtamerestä yhden ainoan pienen ihmistuskan\nlusikallista? Mitä varten Joosef Arimatialainen oli niin tehnyt...?\nFilon, hieno kamarioppinut, joka tulkitsi Moosesta ja Salomonia\nrikkaassa, loistokkaassa hellenismin keskuksessa, veljensä\npalatsin kirjastossa, tunsi vain kummastusta, ei muuta. Salainen\nlääkärinvaisto sanoi hänelle muuten, että tämän ristiinnaulitun oli\ntäytynyt olla joko rukoilun tai paaston riuduttama tai sitten hyvin\nheikko ruumiiltaan; eihän hän muussa tapauksessa olisi kuollut niin\npian kuin kuoli. Hän ajatteli: -- Kenties joskus, joutohetkinä,\nrupean tutkimaan tätäkin ongelmaa. En nyt. Joskus.\n\nRanta lähestyi. Vyötäisiin asti alaston soutajapoika nosti airot.\n\nSitten Nikodemus Bonai ben Gorion sanoi hiljaa saadokilaiselle\nylimykselle: \"Jos puhut jotakin, puhu aivan matalalla äänellä. Mutta\nhuomasitko Caesarin kasvot? Hän näyttää sairastavan ruttoa, joka on\nrangaistus ylhäältä. Ja minun käsitykseni mukaan tauti ei koske vain\nruumista vaan sieluakin. Tässä ei auttaisi edes Betesdan enkeli.\"\nJoosef Arimatialainen vastasi äänettömästi kuin henkäys: \"Niin. Jos\nminulla olisi vihamies, en kiroaisi häntä samoilla onnettomuuksilla,\njotka nyt, tänä hetkenä kaatuvat hänen päälleen. Aavistan sen...\n'Ristiinnaulittu sinne tai tänne, syytön tai syyllinen! Vain Jumala\ntietää, kostetaanko sellainen lause Gehennan tulessa vaiko hänen\nomassa tuskassaan.\" Hänen kirkkaat syvät silmänsä näyttivät hakevan\njotakin Caprin kukkapälvistä, mullasta ja taivaanrannan sinestä.\nSitten hän lisäsi mietteissään: \"Kun näin ristin nousevan, tiesin,\nettä hirveä rikos oli tapahtunut. Hirveämpi kuin Pilatuksen verilöylyt.\nJa kuitenkin kansa itse huusi hänen verensä päälleen sadoiksi,\ntuhansiksi vuosiksi! Sinä, ystäväni, ostit sata naulaa myrrhaa,\nbalsamia ja tuoksuyrttejä, mutta eihän se voide pese pois tätä\ntahraa...\"\n\nNikodemus jupisi yhä: \"Kun näin keisarin, mieleeni tuli vain yksi\nolento, jonka kasvot voisivat muistuttaa hänen kasvojaan.\"\n\n\"Kuka?\" kysyi Filon.\n\n\"Hän, jolle Jumala antoi vallan kiusata Urin miestä epätoivon\nrajoille. Hän, joka kohosi Pyhän istuimen eteen ja sai vallan Jobin\nseitsemäntuhannen lampaan, kolmentuhannen kameelin, viidensadan\nhärkäparin ja kymmenen suloisen lapsen yli. Huomaa, Philon, että\nse tosiaan sallittiin häneltä ylhäältä... Olen paljon tutkinut\nsuuren Hillelin, rabbi Hillel Habablin ja rabbi Shafanin kirjoja,\nminä tiedän, että hän, jonka nimi on Tärvelijä ja _Satan_, on vain\nYlistetyn käskynvälittäjä. Ja jos ikinä eläissäni olen nähnyt hänet\nnäillä silmillä, se kai tapahtui äsken, muutaman askelen välin päässä\ntästä satamasta.\"\n\nMutta Arimatian mies hymyili melkein ujosti. Kullasta, turmaliineista\nja krysoberylleistä sommiteltu kilpi säkenöi hänen vaalean partansa\nalla kuin tulus, joka turhaan yrittää kipunoillaan sytyttää paksun\ntaulan. \"Silloin sinä tiedät myös, ystävä, että hänet luotiin\nvalaisemaan eikä varjostamaan. Ei eletä syvyyksissä sen takia, että\nniihin olisi synnytty, vaan siksi, että niihin on vaivuttu, vai\nkuinka, Nikodemus?\" Sitten hän vaikeni tiukasti. Hän kulki raskaasti\nikäänkuin joka askel olisi painanut lyijypulttina hänen vanhoja\njalkojaan. Ja hänen perässään köpitti Nikodemus Bonai ben Gorion,\nrikas fariseus, kaikkine neljine liehuvine rukoustupsuineen ja pienet\nlakikotelot otsallaan ja rinnallaan. Mielikuvissaan hän oli jälleen\nnäkevinään sinetillä lukitun kalliohaudan, jossa yrtit tuoksuivat,\nja hintelän miehen, joka oli kuollut haavakuumeeseen ja verenvuotoon\nGulgultan ristillä.\n\n\n\n\n7.\n\n\nYksin. Vihoviimeinkin yksin. Tiberius on noussut ja seisoo paikallaan\nkuin kivinen kolossi. Tai ehkä hän on Baal Moolokin patsas, jossa\npätsin tuli liekehtii. Oikea poski, johon rystyset ovat äsken\npuristuneet, on polttavan kuuma ja punoittaa. Muuten hänen kasvonsa\novat aivan valkoiset. Juutalaisten venhe häipyy Puteoliin päin.\nJos caesar on milloinkaan tuntenut syvää, sydän juuriin yltävää\nyksinäisyyttä, hän tuntee sitä nyt. Jokainen nielaisu tuo tuskaa,\ntahmea kieli oli jo äsken vähällä takeltua kuivaan kitalakeen aivan\nkuin suussa olisi ollut tulta ja sen kalvot palaisivat. Ja sydän\nläppää ontelossaan hellän raskaana lihasmöhkäleenä kuin veripunainen\nhuojuva kuokka.\n\nCaesarista on kuin hän ajaa tärisyttäisi oman vanhan ruumiinsa\nlopen särkynyttä vankkuria Caprin tiellä. Hänen jalkansa ovat\npilarimaisen jäykät. Hän nousee Damecutan linnaan, sillä pääpalatsia,\njoka antaa Misenumiin päin, hän karttaa nyt visusti. Ei kukaan, ei\nedes kissa tai riikinkukko, saa olla hänen tuskansa näkijänä. Pois\nauringon porottavasta pahasta valosta...! Jospa tiedettäisiin, miten\nilkeästi sotilaiden, eläinten, lasten, sihteerien, palvelijoiden\näänet särisevät hänen korvissaan ja miten joka sana lävistää kuin\nneula hänen rumpukalvojaan. Särkevän otsan alla vain elää tunne,\nettä kohta, kohta hän on näkevä kirkkaasti erehdystensä koko\nmäärän. Epätoivon täytyy vyöryä pauhaavana tulvana hänen ylitseen.\nHänen ihmisuskonsa, jos sitä vielä on ollut, on sammunut tyhjääkin\ntyhjemmäksi. Miten hänen surkea pyrkimyksensä voisi estää kohtalon\nsirppiä heilumasta, mitä hän, nujerrettu vanhus, mahtaisi kohtalolle?\nKäyrä piilu niittää tähkäpäitä. Terä sivaltaa. Mitä _sille_ merkitsee\npienen kalliosaaren vanki, mitä purppurapuku, vaivainen ukkosseppele,\nihmiskäsin punottu suojakalu tai hämärä halu luottaa edes johonkuhun\nmaailmassa? Caesar on kokenut monenmoista, mutta petos on aina ollut\nylivoimaisesti suurin, hän on nähnyt kavalluksen hirmut, mikään ei\nole hänelle vierasta, jokainen kauheus on vanha tuttava. Sen mustan\nastian hän luuli jo tyhjentäneensä sakkaa myöten. Ja nyt repii pikku\nkirje hänen sydäntään kuin tulioas. Kuinka kertoikaan vanha satu?\nEi Thetiksen poikaa ammuttu otsaan tai sydämeen, vaan siihen, mikä\nhänessä oli arinta: kantapäähän. Peitsi vereslihan läpi syvälle\nhaavaan, ettei sitä enää irti saa...\n\nVanhus tallasi suikertavia koirannauriita. Linnan seinät kumottivat\ntummina; murskatun ikkunan sirut ritisivät hänen kavutessaan.\nKaikkialla autiutta, rikkaruohoja, rappeutumisen tunkkaa ja hämyä.\nIkkunalasien särmät kiiluivat kuin teloittajan aseet, jotka voivat\nmilloin hyvänsä pudota alas. Käytävä oli pilkkosen pimeä. Tiberius\nsukelsi tähän kosteaan, homeelta tuoksahtavaan holviin ja sulkeutui\ntornikamariin. Sitten, yhä vielä kuin pahan unen vallassa, hän\nkomensi tuomaan papyrusta, mustetta ja kyniä. Nyt, nyt ei kysytä\njemeniläisen horoskooppeja! Nyt ei kysytä neuvoa keneltäkään!\n\nJa ennenkuin vapiseva _datarius_ ilmestyi kirjoitusneuvoineen, caesar\ntempasi pukunsa laskoksista vielä kerran esille kohtalokkaan kirjeen.\nHän kehitti sen auki, hänen silmiään hämärsi... hädin tuskin hän sai\nselvää kreikkalaisten kirjainten koukeroista, sillä sanat huojuivat\nja hyppivät ilkeästi. Hänen oli koottava kaikki voimansa lukeakseen:\n\"Jotta viattoman veri muistettaisiin: Olen tarkasti kuvaileva,\nkuinka Siionin raati keräytyi sen juhlan aattona, jona Raakelin\nheimo pakeni faarao Menephtahin kaupungista...\" Niin, niin juuri,\nsenkin pitkäpiimäinen vanhurskauden advokaatti! Kirotut sormet, jotka\neivät erottaneet oikeata asiakirjaa väärästä! Tiberius paiskasi\nrullan permantoon. Häntä sekä hävetti että raivostutti, että oli\ntullut tällä tavoin sekoittaneeksi nämä kaksi kirjettä. Mitä tässä\nmerkitsi jonkun syyttömän tai syyllisen Galilean miehen loppu? Enkö\nsitten ikinä säästy mokomalta oikeudentunnon ulostukselta ja sen\npyyhepapereilta?\n\nCaesar istui kankeana kuin kivipaasi, verestävät silmät tähtäsivät\nmitään näkemättä suoraan eteenpäin, suu nytkähteli. Ja vihdoin, kuin\nvaiston käskyä totellen, hän sittenkin poimi lattialta Joosefin\nkirjeen ja sulki sen lippaaseen, jossa säilytettiin anomuksia. Oli\njo hyvin kauan siitä, kun hän oli siirrättänyt sen pääpalatsista\nDamecutan kolkkoon, autioon holviin. Arkun metalliset saranat\nkirskuivat ruostuneesti. Hän oli yksin. Hän nousi. Alkoi vaeltaa\nnurkasta toiseen, edestakaisin.\n\nTiberius käveli hiipivin askelin permannon yli. Kalmanvärinen laiha\nhahmo, jonka nenän tienoilla ja poskipäissä kuvastui tänä hetkenä\nenemmän kuin koskaan ennen äitivainajan ilme.\n\nMitä merkitsi nyt meren sini ja pauhu, mitä merkitsivät Caprin\nkukat tai villimehiläiset kaunokin mykerössä, kun kaikki luhistui!\nJa kuka osoitti hänen monikymmenvuotisen työnsä perustan horjuvan,\nellei kuollut vanha nainen? Haudan takaakin Livia Drusilla ohjasi\nhänen kohtaloaan kuin jokin hirmuinen, epätodellinen sadun velho.\nKärsittyään monta päivää hämärää sielullista levottomuutta, joka\ntavallisesti käy ankaran iskun edellä, vanha mies oli tänään saanut\nlyönnin vasten kasvojaan. Ei, tuo kaappiin suljettu anomus kaikkine\njoutavuuksineen sai jäädä sinne. Mutta se, mikä oli tärkeintä ja mikä\nmaistui hänen suussaan kuin ihmispetoksen sapelia täytetty malja, oli\n_tuo tuossa_. Huolellisesti kääritty paksu kirjepinkka. Sen sinettiä\nei ainakaan matkalla ollut sulatettu. Hän oli yrittänyt tunkea sen\ntakaisin mantteliin, ikäänkuin haluaisi vielä kerran paeta ilmeistä\ntotuutta. Puolittain vaistomainen toimenpide, jossa kuvastui avutonta\nitsevarjelun halua.\n\nJa vaikka jokainen kynän piirto olikin syöpynyt polttavana muistiin,\nhän kehitti uudestaan äidin kirjeen auki. Hän rupesi lukemaan, pienet\nhikihelmet otsan rajassa. Hänestä kuulosti kuin äitivainajan oma ääni\nkaikuisi haudan onkalosta ja äidin keppi kolkkuisi:\n\n\"_Livia Drusilla tervehtii Tiberius Claudiusta_.\" Kaikkien menneiden\npettymysten jälkeen, ennen kaikkea Caprille lähdön jälkeen, vanhus\nei halua tunnustaa poikaansa, onhan poika hänet niin tylysti\nviskannut luotaan. Hänen suuret hankkeensa on kaadettu kumoon, ihan\nkuin lempilapsi olisi pannut jalkansa poikkiteloin äidin tielle,\njotta vanhus kompastuisi. Mutta Claudiusten veren ja suvun nimessä\nhän lähettää sittenkin nämä kirjeet. Jotta pojan sokeat silmät\naukenisivat. Tämä on päivätty ja kirjoitettu Livillan eunukin\nLygduksen käsialalla, sinä vuonna, jolloin ruhtinatar jätti asuntonsa\ntyhjilleen ja matkusti Bajaen kylpylään. Kuun neljänneksen yönä, jota\nSejanuksen kerrotaan pitävän erityisenä onnenhetkenään. Kaikki mukaan\nliitetyt kirjeet on otettu Livillan mustasta asiakirjalippaasta --\nne ovat aitoja ja puhuvat kyllä puolestaan, ei pistettäkään ole\nlisätty tai poistettu. \"On mahdollista, ettei ajan lyhyys salli\nminun toimittaa kääröä sinulle. Joka tapauksessa se lukitaan Pyhän\nTulen papitarten salaisimpaan arkkuun, ja kun oikea päivä tulee,\njoku vestaaleista tuo käskyni mukaan sen sinun huostaasi. Myönnän,\nTiberius, että olen tähän mennessä ajatellut kuolemaa joltisellakin\nkammolla. Se on merkinnyt minulle toimettomuutta, tylsää unta, mutta\nnyt tuottaa lohtua ajatus, että ohjaan elämääsi vielä _silloinkin_,\nkun Yön lautamiehen raha on kieleni päällä ja tuhkani on kätketty\nkultaiseen uumaan...\"\n\nAuringonvalo sai ikkunan seleniitin kimaltamaan. Puolittain\nmuistoissaan, puolittain selvänä näkökuvana, niinkuin hyvin kiihkeän\najattelun hetkinä usein tapahtuu, caesar näki äidin istuvan\npahkasauvaa pusertaen. Siinä nyt oli kostaja ja kosto! Vai saattoiko\nainoakaan ihminen sanoa, että tuo oli äidin huolehtivaista hellyyttä\nlapsensa puolesta? Rajatonta, hirmuista huolenpitoa kylläkin, joka ei\npelkää edes kuolemaakaan vaan järjestelee suvun asioita luonnollisen\nlopun ja polttorovion takaa. Semmoisena hän oli vajonnut kuolemaan,\näiti, nahkanruskeat kasvot kovina ja ohimohiukset valuen kuin sula\njää Alppien huipuilla, tyly, ankara ääni jauhaen käsittämättömiä\nsanoja. Koko hänen elämänsä oli ollut vehkeilyä täynnä; kuinka hän\nnytkään olisi siitä luopunut?\n\nKuin pahan unen alta caesar kuuli tämän järjestävän tahdon sauvan\nkalinan. Kuuli äänenpainot, jotka ikäänkuin polkivat hänen sydäntään\nlokaan, raskaina kuin norsujen jalat: Vai aiot napista, poika?\nKumota aikomukseni tyhjiin? Luulit kai, että sinulla on määräysvalta\nja että voit tehdä tai olla tekemättä oman halusi mukaan, että\nkaikki on silloin hyvin, kun minä, äitisi, en taluta sinua kädestä.\nSurkea erehdys... Minä korotin sinut ylös ja ilman minua et niissä\nkorkeuksissa pysy. Ehkäpä olisin menetellyt oikein, ellen olisi\navannut silmiäsi näkemään asiain todellista laitaa, sillä tähän\nSejanuksen ja Livillan pyydykseen sinä olisit nujertunut, yhtä\nvarmasti kuin Drusus parkakin. Mutta äiti on sentään aina äiti,\nTiberius, vai kuinka? Nyt, kun luet näitä kirjeitä auringon tai\nkynttilöiden valossa -- mistä minä, vainaja, sen tietäisin? --\nharkitse tarkoin, oletko mitään itsestäsi, ilman minua... Ikäsi\nkaiken olet oleva pariton luku. Nolla, josta minä tein ykkösen. Älä\nkuvittele, että minä hakkaan itselleni hautakiven sinun tuskastasi,\npoika. Mutta minä asetin päämäärän jo silloin kun sinua kannoin, ja\nsen vuoksi, _vain_ sen vuoksi jatkan työtäni, jotta sinä kukkisit ja\nkaikki muu olisi pelkkää lantaa, -- jatkan äitivainajana siitä mihin\nelävä äiti lopetti. Kerran, kun olit lapsi ja minä ja isäsi olimme\nkarkumatkalla palavasta Perugiasta, sinä tuhersit itkua, tahdoit\nmuka kääntyä takaisin. Hölmö, sokea henki, joka ehdoin tahdoin hakee\nliekkikuolemaa! Ja sitten luotit Sejanukseen enemmän kuin minuun,\nolit muka aivan varma, että se ystävyys ei ainakaan tuo palorakkoja.\nNäe nyt. Lue. Ja sano, kun olet lukenut, kumpi meistä kahdesta oli\nviisaampi, minäkö vai sinä? _In aqua scribis_... veteen kirjoitat,\nellen minä kättäsi ohjaa!\n\nCaesarin hampaat kalisivat. Hänestä tuntui, että hän tukehtuu.\nÄitivainaja liikkui täällä hänen ympärillään, tartuttava,\nsalakähmäisen hellä ja kaamea ote tuntui hänen ranteessaan,\nikäänkuin vanhan naisen varjo yhä olisi kuljetellut häntä määrättyyn\nsuuntaan... Jotakin kummitusmaisen valtavaa tuossa vainajassa oli.\nPahkasauva kolkkui, jäänvihervät hiukset valuivat kultaverkon alta.\nTotisesti, horna oli avattu! Ja tässä pöydällä oli äidin todellinen\ntestamentti pojalleen, ei tuo, joka oli juhlallisesti luettu\nsenaatissa ja joka koski vain hänen jäämistöään, vaan toinen ja monin\nverroin kammottavampi, joka oli kuin äidin kepin isku hänen otsaansa.\n\nTiberiuksen ei tarvinnut toistamiseen lukea Sejanuksen kirjeitä\nLivillalle osatakseen ulkoa joka lauseen. Ne polttivat hänen\naivojaan. Jokainen sana kipunoi tulikirjoituksen tavoin ilmassa.\n\nHetken aikaa hän oli näkevinään selvästi kuin unessa ruhtinattaren\nmustan lippaan. Hän mietti, mahtoiko tuo luonnoton portto lainkaan\nhuomata, että kirjeet oli väärennetty, vaihdettu? Hän näki myös\nsuuren muhkean vuoteen ebenpuisine käärmemäisine pilareineen, jossa\nnainen otti vastaan rakastajansa. Vuosien halki hänen muistoihinsa\nnousi epätoivon yö, jolloin hän oli istunut permannolla ja\ntuudittanut sylissään oman poikansa kuumeista, kosteata, pörröistä\npäätä... Vielä kerran hän oli kuulevinaan henkilääkäri Klarikleen\nnopeat askeleet; kylmiä pyyhinliinoja ja kuumia savipulloja\nkannettiin, Drusus keinui hänen polvillaan väistämätöntä, kauheata\nkuolemaa kohti. Drusus, jolle Aelius Sejanus oli hetkistä aikaisemmin\nehdottanut kansantribuunin arvoa! Ei mikään ihmisapu ollut voinut\nsinä yönä lievittää hänen tuskaansa eikä poistaa survottua\nlasijauhetta pojan ruumiista --\n\nCaesar käveli kuin vainottu otus mosaiikkilattialla, johon oli\nkuvattu rönsyileviä kukkia ja etelästä nousevan kuun ensimmäinen\nneljännes. Siinä oli versovan kevätruohon ja sinen ja kullan värejä.\nMutta mitä kaikki loisto liikutti häntä nyt enää. Hänen vihansa\npaisui.\n\nAinoa mies, johon hän oli pannut luottamuksensa, oli hänet pettänyt.\nIhmisten keskellä hän oli vuosikymmeniä kuullut vain käärmeenkielten\nlipovan, mutta tuota yhtä, tuota ainoata hän ei ollut ikinä osannut\nepäillä. Ja että kaikkein katkerin nyt tapahtui, että alhaisin,\nmyrkyllisin kyynpurema tuli siltä taholta... Kuin johdonmukaisena\nkuvasarjana Tiberius oli näkevinään Sejanuksen nousun vähäisestä\nvartiosotilaasta kaartin prefektin arvoon ja siitä paljon ylemmäksi,\nhänen uskotukseen, hänen ystäväkseen näinä autiuden vuosina. Hän\nmuisti miehen yhä tihentyvät, viimein tuhkatiheiksi muuttuvat\nkäynnit palatsissa. Hän näki kalpeat kasvot, joista terävinkään\nsilmä ei voinut lukea muuta kuin tyyntä jaloa uskollisuutta.\nKaikkina näinä vuosina prefekti oli hiipinyt hänen rinnallaan kuin\nvarjo, tumma vaippa kahisten ja kultaiset vitjat säkenöiden. Jos\nvampyyrit, jotka imevät ihmisverta, eivät riippuisi pää alaspäin,\nkonsuli Aeliuksen adoptiivipoikaa voisi verrata vampyyriin. Kuinka\nsanomattoman ovelasti, kuinka harkitusti Sejanus olikaan saanut hänet\nrakennuttamaan suuren Castra Praetorian Rooman muurin ulkopuolelle,\nvain jotta pääkaupungin varusväki olisi miehen käskettävissä sinä\nhetkenä, jolloin hän kiristäisi paulan...! Ja kaikki lorut Ostian\naallonmurtajasta, jota Tiber ei muuten lainkaan tarvinnut, kaartin\nalituiset harjoitukset, Idän vehkeilevän kuninkaan Vononeksen\nmahdollisuuksien aliarvioiminen, Pison toimittaminen Syyriaan,\nnöyrä kieltäytyminen arvoasemista? Pelkkää teeskentelyä. Verikoira\noli seurannut herraansa ja seurasi vieläkin. Se odotti varjossa,\npureutuakseen hänen kurkkuunsa.\n\nTiberius ymmärsi tänä hetkenä miltei haaveellisen kirkkaasti\nRooman oikeusjutut, nuo monien kanteiden, syytösten, ilmiantojen\njuonet. Mikään ei Damecutan linnassa nyt jäänyt hämäräksi. Hän\nnäki taitavasti kudotun myrkyllisen saalistusverkon huojuvan. Sen\nlangoissa riippui jo monta ruumista.\n\nEnsin siihen olivat sortuneet olemattoman puolueen olemattomat\njohtajat, aluksi joukko enemmän tai vähemmän mitättömiä uhreja,\nsellaisia kuin onneton ritari Libo. Siihen takertui Agrippinan\nystävätär Aemilia Lepida, jonka prosessista verinen ilmiantojen kone\nalkoi varsinaisesti käydä. Niin siis oli, että juuri hän, Tiberius,\nantoi rikoksen varjon langeta vanhan ystävänsä Calpurniuksen ylle,\nkunnes mies surmasi itsensä, ja salli tuomita syyttömän Corduksen,\njonka historiateos poltettiin julkisesti aedilien toimesta --.\nMitä tässä merkitsivät vähäarvoisemmat uhrit, Volusius ja Crispus,\nvangittu Priscus ja Ennius hopeisine yöastioineen! Jumalat tiesivät,\nmiten selvästi hän nyt näki petoksen kuiluihin. Ja eräiden\naavistusten ja olettamusten valossa hän pani merkille tuonkin,\nminkä laintutkija Nerva aikoinaan oli huomannut: että hänen omaa\npoikavainajaansa oli niin kiihkeästi johdeltu puolustamaan määrättyjä\nsyytettyjä. Kavaluutta. Äärimmäisen kaukonäköistä harkintaa,\nse täytyi myöntää. Tummapukuinen mies Roomassa ei varmaankaan\nhetkeksikään unohtanut mustelmaa, jonka hän oli saanut Drusuksen\nnyrkistä. Olkoon hän seitsenkertaisesti kirottu, ja kirottu hän tästä\nhetkestä lähtien _on!_\n\nNiin, kaikki oli nyt kammottavan selvää. Ei pieninkään yksityisseikka\nrikkonut salajuonen kokonaisuutta. Tiberius tunsi hampaittensa\nnarskuvan raivosta. Taitava pelaaja seisoi tuossa hänen rinnallaan\nhiukan kumarassa asennossa, kalpeat kasvot niin ihmeen puhtaina ja\nluottavina, ja heitti noppaansa. Mutta nyt, nyt hän saa nähdä --!\nVähät siitä, että Gallus nääntyy Mamertiuksen vankilassa, vähät\nAgrippinasta ja hänen pojistaan! On vain onneksi, että heidän\ntapaisensa hautovat luonteet eristetään ja että heiltä puuttuu\nmahdollisuus vehkeillä niinkuin tämä ainoa ystävä on vehkeillyt.\n\nJa hänet valtasi äkkiä keskellä linnaansa kauhea turvattomuuden\nja ihmispelon tunne. Hän ryhtyi hätäisesti tekemään luetteloa\nvaltakunnan sotavoimista. Hän lähetti idänpuoleiseen linnaan pikaisen\nkäskyn, että hopeat, kullat ja jalokivet oli varmuuden vuoksi\nlastattava kevyeen ja hyvään laivaan; yön kuluessa oli oltava valmiit\nlähtemään Egyptiin; merkkinä olisi, että Augustuksen majakan liekki\näkkiä sammuisi. Ymmärretäänkö --? Hän kulki edestakaisin Damecutan\nholvissa kuin vangittu peto. Kunhan vain valtakunnan sotavoima\npysyy rauhassa... Misenumin läntinen ja Ravennan itäinen laivasto,\nGallian niemimaiden laivat, Reinin päämahti kuljetusaluksineen ja\nnuo kahdeksan legioonaa, jotka on asetettu suojaksi germaaneja\nvastaan, eivät kylläkään ole Sejanuksen ulottuvilla. Espanjan kolme\nlegioonaa pysyvät minulle, Caesarille, uskollisina, samoin kaksi\nafrikkalaista ja ne neljä, jotka on marssitettu Eufratin varsille.\nPannoniassa ja Tonavan seuduilla on kahdella legioonalla yllin\nkyllin työtä vehnälotjien kuljetuksesta. Mutta Rooman kaupungin\nyhdeksän tuhatmiehistä kohorttia ovat Sejanuksen hallussa, ja mies\ntietää, mihin käyttää niitä. Hän on kutonut järjestelmän, joka\ntähtää ylemmäksi kuin kukaan olisi uskonut, hamaan kruunuun ja\npurppuraviittaan, vallankaappaukseen.\n\n\"Mutta niin ei tapahdu\" keisari miltei huusi. Ennen tuntemattoman\nkiivas raivo valtasi hänet. Hän olisi nyt ollut valmis antamaan\npalttua Rooman laille. Hän halusi ruoskia petollista miestä omin\nkäsin _flagrumilla_, jotta veri roiskuisi. Nähdäänpä, eikö kyhmy\nhänen hartioissaan tule matalammaksi... Olkoon iäti kirottu taivas,\nkoskapa ei iske jylinän ja tulen vaajalla sen ihmisen kyttyrää!\nJa miksi vain häntä? Miksei joka ikistä, joka elää ja on? Minä,\nTiberius, vaadin ja haastan kostoa! Minä tahdon, että kohtalon\nviha lyö kuin nuija! Ylhäältä alas hamaan ihmishornan pohjaan,\nettei jälkeä jää! Mittaamattoman tylysti niinkuin taivaalle\nsopii, kerrankin, kerrankin ihanan oikeudenmukaisesti! Jos jotain\nylipäänsä kuulet, kohtalo, kuuntele minua nyt. Vai ovatko korvasi\numpilukossa? Mitä ikinä rukoilin hyvää, sen sinä kielsit. Monesti\nuhrasin sinulle... Haista nyt kerrankin vihan suitsutusta! Vai\net kuule? Kuuromykkä jumala, jota hupsut palvelevat! Oivallista.\nKohtalo kohtaloa vastaan, minä sinua vastaan, taivas. Älä luule, että\n_minä_ en pysty iskemään. Verisesti, kamalasti minä kostan tämän\nkataluuden...! Siittäjästä aina siemeneen minä maksan, kuuletko!\nHuomaa nyt, kohtalo, ei ketään jätetä eloon. Ei ketään. Tuhlata\nhyvyyttä, luottamusta, uskoa miehelle, joka sitten pettää kauheammin\nkuin kukaan. Ja mikä hän on? Tämä musta lepakko, tämä turmankyttyrä?\nNiin, niin, tietysti, niin tosiaan, kuka ei olisi itsekäs ja sen\nmukaan toimisi... pannaan maalitaulu korkealle... sehän on vallan\nluonnollista, niinhän järkevä mies aina tekee... Mutta nyt kukistut,\nSejanus. Nyt et nouse. Kauheasti minut petit ja nyt sinut petetään.\nJa kuinka on, eikö pahalla koiralla ole pahat penikat? Hajoitan koko\npahnueen, murhan ja teurastuksen minä annan käydä sen yli\nveritulvana --\n\nCaesarin kasvoista oli haihtunut viimeinenkin värin häive. Raivon\nhorkka vapisutti häntä kiireestä kantapäähän, hänen leukansa tärisi.\nEi tarvinnut näytellä kivijumalan osaa. Olivathan juutalaiset\ntipotiessään, kukaan ei kurkistanut tähän huoneeseen.\n\nJa mitä enemmän hän muisteli oman hölmöytensä päiviä, jolloin\nSejanus aina, aina seisoi hänen rinnallaan kuin kuiskaaja... Mikä\nmusta demooni tahtoi, että juuri tuo ainokainen oli hänet kavaltava?\nTiberius kuuli oman sydämensä lyönnit. Moikuvaa, heittelehtivää\njylyä, myrkytetyn veren kasvavaa suhinaa. Otsa takoi haljetakseen\naivan kuin pienet kapulat naputtaisivat luurumpua. Ja kesken kaiken\nhänen mieleensä välähti kysymys: Miten kostan? Tapanko hänet? Tapanko\nlapset? Eikö Sejanus ole niin perinjuurin itsekkyytensä pilaama,\nettei hän ole elämässään ketään rakastanut eikä keneenkään kiintynyt?\nMikä muu sille miehelle olisi pyhää ellei oma minä?\n\nJonakin hetkenä hänen mieleensä muistui karvainen hieta-ampiainen,\nvaistomaisesti toimiva pieni peto, joka ilmestyi tälle saarelle\nhelmikuun lopulla eikä milloinkaan, ei erehdyksessäkään painanut\nmyrkkyneulaansa muualle kuin kiemurtelevan toukan kaikkein arimpaan\nkohtaan. Hän oli ollut toukka ja tuo toinen oli hänet lamauttanut.\nMutta nyt varokoon itse pistoa. Caprin herra ei suotta ole käynyt\nhänkin koulua mehiläisten ja ampiaisten luona. Sekä mies että nainen,\nlikainen murhaajapari, ovat nyt molemmat pinteessä.\n\nSe seikka, että purppuramantteli yhä riippui hänen olkapäillään,\ntuotti Caesarille hetkellistä tyydytystä. Valta, valta oli vielä\nhänen! Kenties hän tunsi, hänen täytyi tuntea voimansa juuri tänä\ntuokiona moninkertaisiksi. Riikinkukkojen huuto, palatini-sotilaiden\naskeleet, himmeä auringonkiille pahoissa kirjeissä, meren pauhu\nvakuuttivat hänelle, että hän toimi halunsa mukaan ja että hän\noli nousemassa voimansa ylimmille huipuille. Mutta teko itse?\nMiten menetellä? Olihan Sejanus itsekin toiminut jo vuosikausia\nkuin kaikkein taitavin rikoksen kutoja. Olihan hän asettanut oman\nruumiinsa kilveksi Caesarin ruumiin yli tuona hetkenä, jolloin\nluola Capuan tiellä sortui ja jolloin prefekti, jos hän olisi ollut\ntaitamattomampi, lyhytnäköisempi vehkeilijä, olisi huoleti voinut\nantaa kuoleman tehdä tehtävänsä.\n\nTiberius sanoi ääneen: \"On meneteltävä äärimmäisen ovelasti, yhtä\novelasti kuin Sejanuskin... On punottava loukku ja annettava hänen\npudota siihen. Ja kuitenkin, että minun täytyi kokea tämä...!\"\n\nMitä tuli Germanicuksen lapsiin, hänet valtasi miltei ilkeämielinen\npäättävyys. Hän päätti toistaiseksi uskoa Gaius Caligulan prefektin\nhaltuun, jotta senaattorit tuudittaisivat itsensä uskoon, että kruunu\nsittenkin, kaikesta huolimatta, oli tuleva sotilaiden jumaloimalle\nGermanicuksen pojalle. Ja vieläkin enemmän. Majesteetin pään sisällä\nkehkeytyy ajatus, niin varovainen ja viekas, että se on kuin saalista\nvainuavan pedon viisautta... Minä, Tiberius Claudius, nimitän ensi\ntulevaksi vuodeksi Aelius Sejanuksen valtakunnan toiseksi konsuliksi,\nminä myönnän hänelle senaattorin arvon. Uhratessaan norsunluisella\nveitsellä pyhiä sonneja hän ei aavastakaan, mikä häntä odottaa, ei\nhän eikä senaatti. Nyt sokaistaan hänen silmänsä, niinkuin minun\nsilmäni ovat olleet sokaistut.\n\nPurppurakaapuinen vanhus, jonka puvun solki oli auennut, rupesi\njälleen kävelemään. Tässä suuressa huoneessa hänellä ei ollut mitään\npäämäärää. Hän asteli edestakaisin. Hänen aivonsa takoivat aivan kuin\nveri puristuisi esiin sinisistä kanavistaan.\n\nKenties, hänen itsensä sitä aavistamatta, kaikkeen tähän kätkeytyi\nvapautumista. Ihminen, joka on hyvin kauan ollut toisen käskyvallan\nalla, vaikkapa alamaisen ja nöyränkin ja salatun, tuntee kahleiden\nputoavan sinä hetkenä, jolloin hän selvästi näkee petolliset\ntarkoitusperät. Mutta hänen tietoisuutensa täytti vain koston hekuma.\nMikä sokea talutettava hän olikaan prefektille ollut! Äitikin, jonka\nnäkymättömän johtelun hän yhä tunsi, ikäänkuin häipyi aaveena tämän\ntoisen, tämän etruskilaisen kavaltajan olan taa. Mutta loppu on\nlähellä. Rangaistus jylähtää nyt raskaana. Kosto iskee kuin salama\npoppelien ympäröimään taloon ja Livillan vuoteeseen.\n\nÄkkiä Tiberius tarttui ohueen siveltäneen ja kastoi sen musteeseen.\nHän rupesi kuin kuumeen vallassa kirjoittamaan kirjettä Antonialle\nTusculumiin. Hänen lumivalkoiset kasvonsa olivat vääntyneet, mutta\nniistä paistoi harkinta. Ja vanha hallitsija tiesi siveltimen\nlentäessä papyruksen yli, kenet hän jo tänään lähettäisi viemään\nkirjettä perille. Oli vain varovaisesti vielä tuhlattava aikaa, sillä\nennenkuin ukkonen puhkeaa, metsässä on hisahtamattoman hiljaista. Hän\nkirjoitti siitäkin, hän määräsi päivän ja sopi ajan, kääri sitten\ntämän papyruksen mantteliin ja punnitsi sitä miettivästi sormissaan.\n-- Kun Picus on kuljettanut satamasta juutalaiset, häntä odottaa\nPuteolissa ratsu, enkä nyt kitsastele rahoissa... Ja jos Antonia\non kyllin ankara ja oikeamielinen, jos hänessä on voimaa istua\ntuomarinistuimelle, niin tapahtukoon siten. Sillä äidin on tässä\ntapauksessa kuritus.\n\nHetken aikaa Tiberius muisteli Antonian kirkkaita ja miltei\nväkivaltaisen itsepintaisia silmiä, jotka olivat kauan sitten,\nyksinvallan joutavuuksien halki, nähneet syvälle hänen kohtaloonsa.\nHän muisteli vanhan naisen suoraa ryhtiä ja hänen selkeätä ääntään,\nnaisen, joka multasi kirsikantaimia kaukana Albanovuorilla. Antonian\nvaipan helma oli likaantunut, hänen _stolansa_ niinkuin vaununsakin\nolivat kovin vanhakuosiset, mutta mitä se merkitsi? Hän kuului,\ntai hänen olisi pitänyt kuulua edellä olleisiin sukupolviin. Hän\noli kuin vanhojen satujen äiti Veturia tai tarmokas Cloelia tai\nGracchus-veljesten äiti, jota vedettiin vaunuissa Pyhää Katua pitkin.\nNyt sitä vastoin... myöhäistä kaikin tavoin. Tuossa oli ohut,\nraskauttava, katkera kirje, joka kavalsi velivainajan leskelle hänen\noman tyttärensä rikoksen.\n\nJa Tiberius oli näkevinään Sejanuksen rakastajattaren hiukan\nhumalassa ja antimoniumia ripsissään. Hän makasi kierrepylväisessä\nloistovuoteessaan. Hänen kohtalonsa oli nyt sinetöity sekin.\n\nVielä kun caesar lähti nousemaan Solariksen vuoren rinnettä, hänen\njupiseva äänensä sulautui meren pauhuun: \"On oltava äärimmäisen\novela...\" Hän hioi säilän niin huomaamatta, ettei ainoakaan ihminen\nkuullut tahkokiven narsketta. Mutta jollakin tavoin hän ei enää\nollut kaiken tämän epätoivonsa ja vihansa keskellä sama mies kuin\nennen. Sanomaton yksinäisyys piiritti häntä, ja hän näki viimeisen\ntodellisen ystävänsä häipyvän pois.\n\n\n\n\n8.\n\n\nOli vartionvaihdon aika eräänä yönä, _galliciniumin_ sotilaallinen\ntörähdys oli juuri vaiennut, kun pimeyttä repäisi toinen ääni.\nKaukaa idänpuoleisen linnan salista kumahti raskaan metallirummun\nkutsu. Kohortinpäällikkö Macro kuuli puolihorroksen lävitse tuon\nkäskevän jylähdyksen; hän oli juuri vaipumaisillaan uneen... Nyt\nhänen isoille, arpisille kasvoilleen levisi harmin ilme. Ei käynyt\nsiekaileminen, hänen täytyi totella, keisari kutsui.\n\nVartiohuoneessa oli kirotun pimeää, hän sai hädin tuskin sidotuksi\nuumavyön. Solki raapaisi hänen peukaloonsa naarmun. Pieni öljytuiju\nlepatti viluisen sinisenä, ja joka henkäisyllä ilmoille tuprahti\nhuurua. Liekki tuikki kuin miekan kärki, upposi pimeyden lihaan ja\nponnahti esiin kuin säilä haavasta. Tämä mielikuva oli kovin sumea.\nSe oli Macron näkemän sotaisen unen jätettä, joka himmeni nopeasti.\n\nAina kun tuli leimahti, Naevius Macron rokonarpiset kasvot\nsukelsivat raa'an ja typerän näköisinä sen vipajavaan hehkuun. Hän\noli suojeluskohortin päällikkö. Tappelut, porsastelu ja juomingit\nolivat melko lailla herpaisseet häntä. Suuri punainen pää oli\npöhöttynyt, ihossa risteili vaaleita sapelinarpia. Hänen isänsä\noli aikoinaan ollut Tiberiuksen orjana, mutta tämä vapautti hänet\nsitten ja mies sai täydet kansalaisenoikeudet. Poika, Naevius Macro\npuolestaan marssi viitisen vuotta jalkaväkijoukkojen mukana Pohjolan\nrämeseuduilla, hänet oltiin jo vähällä ylentää kenturioksi, kun hän\nsyyllistyi ohran näpistelyyn ja joutui kokemaan _justuariumin_,\npieksemisen. Mutta siitä päivästä lähtien hän taisteli kuin pantteri.\nKun Tiberius keisariksi tultuaan valitsi itselleen henkikaartin,\nsen johdossa toimi myös Macro. Karkea, raskasruhoinen jättiläinen,\njonka silmät verestivät älyttömän raakoina tuuheiden kulmakarvojen\nalta ja jonka vasemman korvan kheruskien luuveitsi oli silponut.\nIlmetty pyöveli ja sotamiesten kauhu. Kolmikymmenvuotiaana hän\nnai erään Atellan ilotytön Ennian -- mutta vaimo vietti kaiket\naikansa pääkaupungissa. Joinakin iltoina, kun sotilaat lämmittivät\nkäsiään hiiliastian päällä ja varmasti tiesivät, ettei kukaan ollut\nkuulemassa, he kuiskuttivat toistensa korviin rumia juoruja tuosta\nsirosta lutkasta. Vai kuinka oli, eikö Macro toiminut parittajana? Ja\neikö Caligula tehnyt joka viikko salaisia käyntejä Ennian asuntoon,\nEnnian, joka tunsi lemmenleikin koko aapisen paremmin kuin koskaan\nElefantis ja Astyanassa...! Ei puhettakaan, ettei aviomies olisi\nollut siitä perillä. Macro toimi vaimonsa kanssa yksissä tuumin,\njok'ikinen kultaraha kyllä jaettiin kahtia, ellei muuten, niin\nläimäysten ja ruoskanlyöntien avulla.\n\nJos Naevius Macro tunsi nämä juorut, hän vaikeni visusti. Hän löi\nkyllä miesten nenät verille, kun niikseen tuli, mutta tässä asiassa,\n-- olkoon!\n\nHän tiesi, että hänen oli näissä pukimissaan riennettävä keisarin\nluo. Hän oli muuten vanhan tottumuksen mukaan paneutunut makuulle\nkaikki asevarukset yllään ja nahkaremmit pohkeissaan, niinkuin oli\ntottunut nukkumaan sotateltoissa. Idässä näkyi jo vaisua kajoa\nja hän päätteli siitä, että aamu oli pian valkenemassa. Jossakin\ntajuntansa pohjalla Macro tunsi tämän kalenterivuoden numerot,\nseitsemänsataa, kahdeksankymmentä ja neljä. Hänellä ei ollut aikaa\nsytyttää öljysarvia; rummun kumahdus toistui käskevänä. Hän näki\ntulen häämöttävän keisarin työkammiosta.\n\nKun vielä hiukan uninen Macro astui huoneeseen, Tiberius istui\nmustalla leposohvalla. Istui eikä nojannut. Hänen laihat, jäykät\nkasvonsa olivat ilmettyä kiveä tai luuta. Lamput savusivat. Kolkko,\nkelmeä hehku yhdisti hetkeksi nuo kaksi eriarvoista miestä, toisen,\njoka oli miltei kuin orja, ja toisen, jonka laihoilta olkapäiltä\nhuolimattomasti valui maailman herran tumma purppuraviitta.\n\n\"Sinä lähdet heti kohta Puteoliin\", sanoi Tiberius jääkylmällä\näänellä. \"Odottamatta aamun valkenemista. Poika venheineen on\nvalmiina satamassa. Ja sinä kätket tämän senaatille osoitetun kirjeen\nvaippasi alle. Majataloihin Puteolin ja Rooman välillä on erityisesti\nsinua varten satuloitu ratsuja, niin että voit lentää pohjoiseen\nkuin nuoli. Ellei kirje tule ajoissa senaattiin, tiedät, mikä sinua\nodottaa.\"\n\nMacro sopersi kankeasti: \"Tiedän --\"\n\n\"Jos satut tapaamaan Aelius Sejanuksen -- muista, että hän aina\nistuntopäivinä kävelee torin poikki Kuuriaan -- huomauta hänelle\nerikoisesti, että hänelle on viimeinkin myönnetty tribuunius.\nMutta nyt, Macro! Tahdotko nousta korkeammalle kuin hän? Tahdotko\nsaada haltuusi kaartin prefektuurin? Minä annan sinun mukaasi\nkahdeksankymmentä nahkapussia, kaikissa on valtion pajassa lyötettyjä\nkultarahoja, ja ellet ole aivan hölmö, sinä ostat koko sotilasjoukon.\nKaikki Castra Praetorian miehet, ymmärrätkö? Minusta tuntuu, kuin,\ntämä pitäisi naulata aivoihisi... Joka tapauksessa, nyt nouset\nmuutamassa lyhyessä hetkessä arvoon, jota et ole uneksinutkaan. Mutta\nvaro paljastamasta tätä! Ei sanaakaan, kaikkein vähimmin Sejanukselle\nitselleen. Minä olen jo kirjoittanut valtakirjan, joka takaa sinulle\nRooman kohorttien ylipäällikkyyden, ja muista, että jokaisen miehen\nkäsiin paikalla annetaan kolmekymmentä aureusta. Nahkakukkarot on\nviety rantaan, sinetöity kirje ja valtakirja ovat tässä.\"\n\nHän ojensi ne Macrolle. Tämä otti ne vastaan kuin unessa. Sitten\nkajahti tyly komennus: \"Pois. On lähdettävä heti kohta matkalle.\nMutta pidäkin kielesi kurissa, senkin arpinaamainen hurtta!\"\n\nEikä uninen, lopen hämmentynyt Macro tiennyt mitä ajatella, kun\nhän laskeutui heikon kuutamon loisteessa näsiä- ja myrttipensaiden\nvälistä alas satamaan, missä soutajapoika Picus jo odotti venheineen.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA.\n\nValitusportaat.\n\n\n\n\n1.\n\n\nSen jälkeen kuin Julius Caesar oli murhattu maaliskuun Iduksena,\noli taikausko (miltä taholta se sitten virtasikin) tehnyt salaisen\nvaikutuksen aateliin. Viralliset senaatin istuntopäivät valittiin\nRoomassa mitä tarkimmin. Viime aikoina tuossa kaikessa oli alkanut\nilmetä suoranaista kohtalonkammoa.\n\nPyhiä muodollisuuksia kunnioitettiin nyt erikoisesti, ikäänkuin ne\nolisivat jonkin noitavoiman avulla voineet pelastaa valtakunnan.\nMikä valtakuntaa sitten uhkasi? Augustolainen papisto uhrasi\nmääräaikana kantaisän varjolle, Titus Tatiukselle. Mutta kaksitoista\nvalittua ja keisarin hyväksymää preettoria, samoin konsulit, joiden\nvirkatehtäviin kuuluivat uhraamiset ja rukoukset monien muiden\nvelvollisuuksien ohessa, olivat kummallisen odotuksen vallassa.\nPari arkaa ääntä oli ehdottanut, että hänen majesteettinsa Tiberius\nClaudiuksen ensimmäisen virkavuoden aikana toimineet konsulit Sextus\nPompeijus ja Sextus Apuleijus tavalla tai toisella julistettaisiin\nomaksi erikoisryhmäkseen: valtion tulisi maksaa heidän yksityiset\nkulunsa. Mutta esitys hylättiin. Jo aikaisemmin oli Messalla Valerius\nehdottanut, että vuosittain uusiutuva juhlallinen ja virallinen\nvalanteko tapahtuisi Tiberiuksen nimissä, -- mutta Tiberius oli\nitse ennen lähtöään Caprille jyrkästi kieltänyt edes vihkimästä\ntemppeleitä itsensä tai Livia Drusillan muistolle, joten hänen täytyi\nnäissä seikoissa olla tavattoman ankara, ankarampi kuin Augustus\nkoskaan.\n\nSenaatin kaikki jäsenet näkivät rahan arvon hitaasti, hyvin hitaasti\nvähentyvän. Kun Julius Caesar itse oli myynyt naulan kultaa kolmesta\ntuhannesta sestertiuksesta, naulan, joka aikaisemmin olisi maksanut\ntasan tuhat sestertiusta enemmän, metallivaluutan merkitys pienentyi.\nKulta väheni -- tai sen arvo väheni kuin kuu, eikä voinut toivoakaan,\nettä tämä metallikuu enää pyöristyisi täydeksi! Juliuksen aikana\nkaupunkien lainoista oli sentään saatu seitsemänkymmenenviiden\nprosentin korko, vaaran aikoina vieläkin suurempi... Ja jos\nSaturnuksen temppelin valtionkassasta nyt joitakin säkkejä lastattiin\nja kannettiin pois, niistä ehti nähdä pelkän sinetin ja paksun,\nruskean nahan; enimmäkseen ne joutuivat valtakunnan itäosiin,\nkaupunkeihin, joita maanjäristykset vaurioittivat. Julius Caesarin\naikana oli yksistään Rabiriusten suuri pankkihuone lainannut\nEgyptin Ptolemaiokselle ja hänen ystävilleen kokonaisen omaisuuden,\ntietenkin sadan prosentin korkoa vastaan, mutta hänen oliivinvärinen\nmajesteettinsa ei valtaistuimelle noustessaan suorittanut takaisin\nainoatakaan obolia, vaan heitätti Rabiriuksen velkojat Aleksandrian\nvankilaan; hehän tahtoivat ottaa Egyptin kiinteimistöksi! Ja itsensä\nSullan aikana oli Assianin rahamiesten yhtymä käytellyt niin\nmahtavaa pääomaa, että sen oli helppo ilman muuta lainata valtiolle\nkaksikymmentätuhatta talenttia, vieläpä kahdentoista vuoden kuluttua\nlisätä laina sataankahteenkymmeneen tuhanteen. Mitä nimenomaan tuli\nJulius Caesariin, kolmesataakaksikymmentätuhatta kansalaista sai\nhäneltä maksuttoman vehnän.\n\nJa nyt? Oli olemassa mahdollisuus, että caesar joko tyhjentäisi\nNemijärven vedet suuren viemärin kautta ja vahaisi sillä tavoin\nmaata viljelykselle. Tai toinen, että hän kuivauttaisi Pontian\nsuot, jolloin Valtio saisi runsain mitoin erinomaisen tuottoisaa\npeltomaata. Mutta ellei mies saarella, Caprin herra, enää välittänyt\nmistään? Ja kuka välitti? Kenties Sejanus, joka oli tänä vuonna\nsaanut konsulin ja senaattorin arvon? Tai erinomaisen varovainen\nkeisarillinen pääkassanhoitaja, joka tuskin avasi tilikirjoja\nmuuten kuin siinä tapauksessa, että hänen palvelijansa, _vicarii_,\nhuolehtivat kaikesta? Ainoat todella varmat sijoitukset olivat vajaan\nmiljoonan arvoiset maakartanot Comon lähellä tai toiset, puolta\nhalvemmat, Beneventumissa.\n\nSenaatin herrat näkivät niiden arvojen uhkaavan luhistua, joihin\nheidän koko elämänsä nojautui. Mutta valtakunta toimi vielä\nkuin ainakin elollinen eliö. Ei yhtään juhlapäivää pyyhitty\nkalenterista -- niinkuin ennenkin ritarit karauttivat mustin ratsuin\nja oliivinlehdet kulmillaan heinäkuun viidentenätoista Marsin\ntemppelistä pitkin kaupungin katuja; juhlaa vietettiin Regilluksen\njärven taistelun muistoksi, tuon melkein kolmesataa vuotta sitten\ntapahtuneen yhteenoton, jossa itse Castor ja Pollux olivat\naavehevosineen tulleet Valtion avuksi ja lyöneet latiumilaisten\nylivoiman. Mutta nyt tästä kulkueesta, joka riensi kavioiden\ntömistessä uhraamaan Kaksoisjumalien temppeliin, puuttui Aelius\nSejanus.\n\nKaupungin valvoja _in actu_, hallinnollisten seikkojen ainoa\noraakkeli ja keisarillisten kirjeiden tarkastaja heräsi kukon\nkiekaisuun.\n\nHän pukeutui aivan yksin. Hän pukeutui paksuun ja epämukavaan\npurppuraraitaiseen togaan, senaattorin virkapukuun. Oli hiostavan\nkuuma. Sejanus oli määrännyt, että kevyt päivällinen oli katettava\ntablinumin pöydälle, kun hän palaisi senaatista, joka tänään\nkokoontui istuntoon. Jollakin tavoin Sejanus tunsi sekä pääsiteiden\nettä liinan valkoisten poimujen ilkeän epämukavuuden. Hän sattui\nsysäämään pientä korupöytää, ja muuan vaskinen veistos putosi ohuesti\nhelähtäen lattialle; se oli tuo pieni etruskilainen tanssija, jonka\nvarjon hän oli nähnyt tavoittavan kruunupäistä pikku patsasta...\nHuono enne! Hän hymyili. Paksu senaattorin viitta kätki nyt miltei\ntäydelleen hänen rujoutensa, eikä kukaan voinut huomata kyttyrää sen\nmonien laskoksien alta.\n\nHetken aikaa hän empi, mennäkö Plautillan huoneeseen. Jokin epäselvä\nvaisto ikäänkuin kuiskutti korvaan, että nyt, tänä aamuna, oli täysi\nsyy hipaista huulillaan nukkuvan tytön otsaa, vaikkapa ihan keveästi.\nMinkä tähden? Hän päätti, ettei menisi. Hän lähti Kuuriaan jalkaisin\nniinkuin Julius Caesar aikoinaan. Ihmeen valoisa päivä _anno_\nseitsemänsataa ja kahdeksankymmentäneljä! Väike kimalsi plataanien\nlehdissä, ja väikettä oli myös, vaikkakin niukasti, Tiberin\nkeltaisessa vedessä, joka ikuisesti virtaa länteen. Mutta Sejanuksen\nomaa asuntoa ympäröivät poppelit olivat tummat. Ne kahisivat aivan\nkuin olisivat halunneet saada äänensä sanoiksi.\n\nKaikenlainen jumalten johtoon uskominen tuntui hänestä tänä\nsädehtivänä päivänä erikoisen naurettavalta. _Hänellä_ oli Volsiniin\nNortian savikuva, niin kylläkin. Mutta muuten Rooma vapautui\njumalistaan. Hyvä Onni, Oivallinen Merenkulku ja Tähkien Nopea\nKypsyminen olivat aikoja sitten ainakin virallisesti syrjäyttäneet\nuskonnot, joissa vielä oli vakavan jumalienpelon ja kunnioituksen\njälkiä. Viimeisin oli kai tuo Forumilla suoritettava veriuhri,\nmissä aedilit manasivat kansan synnit sikaan, härkään ja oinaaseen.\nYlhäällä Capitoliumin huoneissa pullariuspapit tutkivat kyllä\nhuolekkaina pyhien kanojen ruokahalua ja ruokahaluttomuutta,\naugurit tarkkasivat lintujen lentoa, _haruspexit_ leikkasivat\nhihat käärittyinä uhrieläimiä ja lukivat niiden verisestä maksasta\nhieroglyfejä, jotka vain he itse tunsivat -- tai eivät enää\ntunteneet. Ja arka, vauhko, yksinäinen, synkkä purppurapukuinen\nmies vaelsi Caprilla päässään seppele, josta nykyään puhuttiin niin\npaljon. No niin, taikauskoa oli; kenties se olikin ainoa silta\njumaliin, kun pyhäköt muuten olivat typötyhjät. Vielä nytkin nousivat\npuhujat puhujalavalle, _rostralle_, pää huolellisesti kiedottuna\nuhripuun lehviin. Ja jos maassa sattuisi puhkeamaan sota, Aelius\nSejanuksen tehtävä konsulina olisi omin käsin taluttaa torille härkä\nja kumauttaa sitä kirveenhamaralla, jotta virallinen tietäjä tutkisi\nsen kielen ja munuaiset ja määräisi taistelun hetken. Niin, mitä\nsanottiinkaan Aeneaan tarinassa? Vanha Latinus ei ottanut Ankhiseen\npojan lähettejä vastaan asunnossaan vaan temppelissä, joka vielä\ntuoksui veriuhreille, ja tuttu tapa vuodattaa viiniä pienestä vadista\nkuurian hiiliastiaan tuntui yhtä vanhanaikaiselta. Se oli kuin\nikäkulu repaleinen vaippa. Se saattoi sopia laholle sukuaatelille, ei\nmuille.\n\nLucius Aelius Sejanus nousi hitaan ylhäisesti Concordian temppeliin.\nSenaatin istunnot pidettiin nykyisin Sovun ja Yksimielisyyden\njumalille vihityssä marmoripyhäkössä, sillä kuurian ovia korjattiin\npar'aikaa. Ketään ei ollut nousemassa näitä laakeita valkoportaita\nhänen rinnallaan, ei yhtä ainoata parlamentin herraa. Sejanus tummine\nviittoineen ja kyttyröineen kohosi aivan yksin. Hän oli ehtinyt\nnousta jo puoliväliin, kun muuan ratsastava arpikasvoinen mies\nkarautti täyttä laukkaa torin poikki ja huusi kunnioittavalla mutta\nsamalla vaativalla äänellä:\n\n\"Tieto Caprilta! Pysähdy...!\"\n\nSitten Macro hillitsi hevosensa ravia ja yritti loihtia kasvoilleen\nluottamuksellisen ja nöyrän ilmeen; syntyi vain gorillamainen\nirvistys. \"Suo anteeksi, pretoriaanien ylikomentaja... Mutta Caesar\non lähettänyt jo kirjeen senaattiin ja jäljennöskappale jätetään\nmyöhemmin sinun huostaasi. Olen ratsastanut Misenumista Roomaan kuin\ntulta pakoon, tämä ratsu kaatuu kohta nääntymyksestä, mutta välipä\nsillä. Käsky on täytetty. Työni on suoritettu niin hyvin, että jos\nmenet Campaniaan päin, tapaat kolme kuollutta ajohevosta. Oli onni,\nettä yhdytin sinut parhaaseen aikaan...\" Hänen silmänsä kapenivat.\nÄäneen tuli salaperäinen vivahdus: \"Voisin melkein vannoa, että sinua\nhuvittaisi kuulla, millaisen kirjeen caesar minulle antoi. No niin,\nsatun tuntemaan sen sisällön --\"\n\nLyhyen, ohimenevän hetken Sejanuksen tajuntaa vihlaisi himmeä pelko,\nmutta se väistyi heti. Hän kysyi: \"Antanut sinulle? Lähettänyt sinut?\nKai tiedät, että koko kuriirilaitos toimii vain minun valvontani alla\nja että senaattiin ei välittömästi tule mitään kirjeitä --\"\n\nMies astahti lähemmäksi. Hän kuiskasi nopeasti: \"Mutta tässä\nkirjeessä on nimenomaan puhe _sinusta_, ylikomentaja. Sinut on viime\nyönä nimitetty kansantribuuniksi ja valtakirja seuraa. Kruununperijät\novat harmaata pölyä sinun sormissasi! Sinä olet seuraava keisari!\"\n\nSen sanottuaan hän kannusti hevosta, ohjasi sen Hopeaseppien kadulle\npäin. Mutta Sejanus oli kuin juuttunut portaisiin. Häntä huimasi.\nHän saattoi vain katsella täyttymyksen autuaan huumeen läpi, kuinka\nkolkonnäköinen ratsastaja ja ratsu häipyivät pölypilviin. Kirje,\nkirje senaatille! Kansantribuunin mahti! Ylin, miltei rajaton\nkäskyvalta! Ja viimein maailman herruus, josta hän on niin kauan\nuneksinut. Noustessaan temppeliin Sejanus huomasi miltei ääneen\njupisevansa omatekoisen rukouksen sanoja: \"Jumalat, kuinka te olette\noikeamielisiä! Kuinka te puette purppuraan miehen, joka osaa hallita\nja joka tietää määränsä! Säteilevät taivaalliset mahdit ja mustat\nmaanalaiset...\"\n\nJa niinkuin kerran ennenkin, hän oli näkevinään tyttärensä Plautillan\nistuvan kultaupotteisessa tuolissa kultainen vanne ohimoillaan,\nyölehdokin väriset kasvot aivan uutta elämänriemua säteillen.\nSejuksen suvun ensimmäinen prinsessa! Kun Sejanus sitä ajatteli,\nhänen rintaansa pakahdutti sanomaton ylpeys: Minusta, minusta alkaa\nuusi hallitsijasuku maan päällä!\n\nHänen ilmestyessään saliin, jossa senaattorit jo istuivat\npuoliympyrässä -- koko tämä juhlallinen ja hiukan vapiseva lauma\nmuistutti uutta kuuta --, miehet kuiskailivat toistensa kanssa\nherkeämättä. Oli päivänselvää, että erityinen Sejanusta koskeva\nkirje tosiaan oli saapunut. Tuleva kansantribuuni suoritti\ntavanmukaisen juomauhrin. Hän kietoi tai nosti togan liinakääreen\npäänsä yli ja vuodatti hiukan pyhää viiniä rahiseville hiilille.\nSitten hän istuutui paikalleen. Joukko uteliaita, alamaisia, nöyriä,\npelokkaita ja arkoja silmäpareja tähyili häntä tuon tuostakin; hän\nsaattoi miltei lukea noiden miesten huulilta tekopyhät onnittelut\nja ystävyydenvakuutukset. Sillä asianhan _täytyi_ jo olla kaikkien\nläsnäolevien tiedossa; ei kestäisi kauan, ennenkuin rikas Cotta\nMessalinus kuunaamoineen ja kateellinen Memmius Regulus, joka\nruskeiden poskipussiensa vuoksi nautti samaa arvovaltaa kuin johtava\nurosapina parvessa, vaihtaisivat diplomaattisesti kantaa ja heidän\nmukanaan koko oppositiopuolue.\n\nSejanus istui niukassa valossa, mutta hän ei siitä kärsinyt. Hämärä\nteki hänen tapaiselleen yövalvojalle hyvää. Hän näki riemukseen juuri\nMemmius Reguluksen murtavan sinetin ja ryhtyvän lukemaan.\n\nApinan näköisen miehen posket lupsuivat tavan takaa. Salissa\noli oudon äänetöntä. Ensin senaattori luki selvällä ja miltei\nkiukkuisella äänellä tervehdyssanat, siirtyi sen jälkeen Tiberiuksen\nsovinnaisiin anteeksipyyntöihin, ettei hän voinut olla läsnä\nistunnossa, -- Caesaria vaivasi työn paljous ja huono vointi,\njoka oli vain pahentunut Solfataran ja Bajaen kylpylöissä. Valo\nkiilteli ohuesti Memmiuksen otsassa. Sejanus mietti: Mahtaako kukaan\ntoinen ihminen olla noin ilmetty paviaanin irvikuva? Mutta sitten,\nvähitellen ja aste asteelta, lukijan ääni kohosi. Oli merkillistä,\nettä kirjeessä ryhdyttiin puhumaan ikivanhoista oikeusjutuista,\njoihin Aelius Sejanus oli antanut alkusysäyksen; caesar moitti häntä\nsiitäkin, ettei hän ollut hankkinut tarpeellisia todistuskappaleita\nSyyrian maaherraa vastaan, kun tätä syytettiin tuomioistuimessa.\nMutta Sejanus hymyili kuitenkin voitonvarmaa hymyä. Niin Tiberius\nClaudiuksen tapaista! Ensin raapaisuja, jotka tuskin koskevat, sitten\npehmeätä silitystä. Suuri valonleimahdus lähestyy. Kansantribuunin\narvo on nyt käden ulottuvilla.\n\nMemmius Reguluksen ääni kaikui selvänä: \"Ei ole ainoatakaan\nkannetta, missä Sejanus ystävineen ei olisi tavalla tai toisella\nollut mukana, joko sitten etualalla tai taustalla. Erityisesti\nhuomautan teille, kansan isät, että vastenmielinen syyte Varuksen\nleskeä Claudia Pulchraa vastaan oli kokonaan hänen taideteoksensa ja\nettä hän juuri erityisesti lähetti minulle ilmiannon, jonka mukaan\nuudenvuoden juhlan jälkeen _anno_ -- kahdeksankymmentäyksi surmattiin\nCapuassa sairas ritari Sabinus, jolla tuskin oli mitään osuutta\nsalaliitossa, enempää kuin hänen ystävillään, jotka kaikki ovat\nolleet mitä kunniakkaimpia preettoreita. Jos sanotte, että himoitsin\nuhria, kaipa sinä vuonna riitti jo se, että vaimoni tytärpuolen\nkaksikymmenvuotinen vankeus Tremeruksessa loppui. Olen toimittava\nteille, kansan isät, kaikki tarpeelliset todistukset. Ne seuraavat\nmukana. Jokainen teistä voi kohta täysin vakuuttua, että jos verta\non virrannut, se ei ainakaan ole minun syytäni alunperin. Minua\nsurettaa ja inhottaa veljenpoikani legaatin Siliuksen prosessi yhtä\npaljon kuin syytejuttu Cremutius Cordusta vastaan, jossa siinäkin\nkantajina hääräsivät Sejanuksen klientit, Satrius ja Pinarius,\nkumpikin arvoltaan vain sadannesosa syytetyn arvosta. Itse Junius\nBlaesus, jolle myönsin Afrikan maaherruuden, on menetellyt pöyhkeästi\nminua kohtaan, samoin lakimies Fulcinius Trio. Kysytte siis, mitä on\ntehtävä. On käynyt ilmi eräitä asianhaaroja, jotka liittyvät poikani\nkuolemaan. Ilmaisen ne mukana seuraavassa argumentissa. Syytän Aelius\nSejanusta murhasta, haureudesta ja majesteettirikoksesta, joten...\"\n\nMemmius Regulus kuivasi hikeä otsaltaan.\n\n\"... joten hän on ansainnut kuoleman.\"\n\nSalissa vallitsi hiljaisuus. Kaikki nousivat. Uhriastiassa rahisi\nhiillos. Sitten kuului kyttyräselkäisen prefektin ääni, mutta\nkaiuttomana kuin painajaisen syvyydestä: \"Tämä ei ole totta. Tämä on\nunta. Jotakin kirottua horrosta --\"\n\nMemmius Reguluksen sanat kajahtivat tylyn käskevästi. Ja ensi kerran,\nmoniin vuosiin, siinä ilmeni hurjaa voiton iloa: \"Sejanus, tule\ntänne!\" Mutta hän sai komentaa pari kertaa, ennenkuin mies totteli\nja astui permannon poikki. Sejanus näki kuin sakean punervan huurun\nlävitse, että saliin alkoi ilmestyä liktoreita kirveineen ja että\nsenaatin jäsenet kuiskuttivat keskenään. Tuossa kuiskaili myös hänen\nparas ystävänsä ritari Marcus Terentius Cotta Messalinuksen kanssa;\novi jymisi nyrkkien iskuista, mutta mitään kavionkopsetta, joka olisi\nilmoittanut, että pretoriaanit ovat tulossa vapauttamaan häntä, ei\nkuulunut. Hiljaista, kaamean hiljaista kuin pahassa unessa.\n\nJostakin hyvin kaukaa Sejanus vielä kuuli Reguluksen ilkamoivan\näänen: \"On annettu erityinen käsky, joka koskee sukulaisiasi. Vain\nSejus Tubero säästetään, sillä eihän hänen kallonsa ole juuri\ntomaatinmukulaa kummempi. Mutta lapsesi joutuvat teloittajan haltuun,\nhuomaa se. Poikasi vangitaan. Kun käärmeenpesä on kerran määrätty\nhävitettäväksi, niin... Apicatan caesar on luvannut vapauttaa, sillä\nhän lähetti rikoksestasi erikoisen ilmoituksen etukäteen Caprille,\ntuo sinun erotettu vaimosi.\" Sejanus parkaisi kuin kuoleman hädässä:\n\"Plautilla! Plautilla kipeine jalkoineen...!\"\n\n\"Niin, nyt hän saa tanssia mestaajan pillin mukaan\", sanoi Regulus.\nHänen poskipussinsa jauhoivat iloisesti aivan kuin hän olisi\nmaistellut imeliä makeisia.\n\nSejanus tunsi olkapäihinsä tartuttavan.\n\nVain lyhyen tovin hän ajatteli kaikkia niitä sotilaita, joille\noli omin käsin syytänyt rahoja ja jotka olivat huutaneet hänelle:\n_Salve! Salve!_ Castra Praetorian yhdeksää tuhatmiehistä kohorttia,\njotka muodostivat Rooman puolustusvartion. Miksi he eivät jo\ntulleet...? Mutta varmasti heidät oli teljetty kasarmiin. Kuin\nhyvin epäselvästi ja kaukaa, vuosien läpi, Sejanus oli kuulevinaan\nraskaiden cassis-kypärien helähtelyn ja näkevänsä lyhyiden miekkojen\nväikkeen... Oli ollut Augustuksen hautajaisten päivä, ja hän ratsasti\nsilloin sysimustalla kimolla, tumma _khlamys_-mantteli hulmuten.\nHän ratsasti suoraan palatsin suuntaan kuin onneaan kohti; ja nyt\nhän muisti, että juuri hän, entinen esikuntaupseeri Volsiniin\nkaupungista, kuolleen Gaiuksen ystävä ja Etrurian ritari, oli sinä\npäivänä hevosen selässä ajatellut vain valtaa, valtaa, valtaa!\n\nOvet aukesivat naristen. Joku tai jotkin kädet tempasivat hänet\ntorille. Ei, tämän täytyi olla pahaa unta...! Vellova, survova\nväentungos tiesi jo varmaankin, että \"tuo kyttyräselkäinen\" oli\nkukistunut. Sejanus tunsi otsallaan äkillistä kosteutta. Sitä seurasi\nuusi märkä puro, joka valui toogan poimujen alle. Vihellysten ja\nhuutojen yli hän oli kuulevinaan etäisen äänen, mutta se oli nyt niin\nkovin kaukainen. Muuan lintukauppias, jonka hän oli nähnyt myymälässä\nlähellä Kuun pyhäkköä, tunkeutui esiin, tähtäsi hyvin tarkoin ja\npaiskasi suoraan hänen kasvoihinsa mädäntyneen kananmunan. Ei, ei\ntehnyt ollenkaan kipeätä --. Ryysyiset vaimot, joilla oli käsissään\nniinikorit, alkoivat heitellä häntä vihanneksilla, kaalinkerillä ja\njuurikkailla, mutta ne sattuivat milloin mihinkin kohtaan, lantioihin\ntai kaulaan tai vatsaan. Ja jälleen hän oli näkevinään senaattorien\nnousevan kuin valkoisen kalkkunaparven ylös leposohvilta ja huutavan\nyksimielisesti, kun Regulus kysyi ääni liikutuksesta käheänä, oliko\nkeisarin määräystä heti noudatettava: \"On --! On!\"\n\nLokaa, munia ja vihanneksia sateli. Viedäänkö minua vankilaan,\n_minua_, Rooman todellista hallitsijaa? kyseli Sejanus itseltään\nkuin tuskallisen ja sekavan houreen valtaamana. Hän ei huomannut\nedes sitäkään, että purppuraraita hänen viitassaan levisi ja\nalkoi laajeta, -- joku tuntematon oli lyönyt häntä naulapäisellä\nkepillä jalkoihin. Viedäänkö minua vankilaan? Kuinka hullua! Voiko\nainoakaan elävä olento ymmärtää tätä --! Petosta. Petosta. Hänen\nsilmänurkkaansa sattui kipeä isku, sillä hyvin tähdätty pyöreä\nkivi, jonka kirjo-ompelija Lucius Quartus kauan tähdättyään oli\nviskannut, osui täsmällisesti maaliin. Ja koko olennossa lyijynraskas\npuutumus Sejanus eteni joukon sysimänä Clivus Argentariusta pitkin.\nHänen aivoissaan survoi katkonaisia, hämäriä kysymyksiä, joihin ei\nollut vastausta: Miten on näin...? Mitä minusta tahdotaan? Miksi\nen tunne edes tuskaa, vaikka toga värjäytyy punaiseksi ja nuo\nroistot lyövät kepillä? -- Sinäkään hetkenä, jolloin hän huomasi\nväkijoukossa Macron, hän ei oikeastaan tajunnut perikatonsa hirmuista\ntodellisuutta.\n\nÄkkiä kansanjoukosta kajahti vanha pilkkahuuto, jolla oli\nikimuistoisista ajoista saakka tervehditty Etrurian kukistuneita\nruhtinaita: _Sardi venales_ --!\n\nKukaan ei varmasti tiennyt, kenen huulilta tuo kimeä huuto ensin\nlähti. Mutta siihen yhtyi nyt kankuri Lysiades, punakasvoinen\nteurastaja ja kaikki muut, jotka tungeksivat liktorien ympärillä.\nSitä seurasi toinen mylvivä ääni: \"Lokakuun juhla! Repikää vaatteet\nhänen yltään! Kyttyrä paljaaksi! Hän sopii hyvin orjaksi, hän,\nei osteta edes pilahintaan! Kansalaiset, Pyhää katua pitkin!\nCapitoliumille! Uhrataan peto, ei mitään vankikoppia --!\" Mädäntyneet\nmunat ja sinne tänne osuvat kivet tehosivat vihdoin liktoreihinkin.\nHeidän kirveensä välähtivät pahaenteisesti. Hamuilevat, intohimoiset\nsormet tarttuivat kuin tuntosarvet vangin viittaan -- ja sitä\nrevittiin ja kiskottiin, kunnes se repesi rasahtaen ja putosi olalta\nnilkkoihin. Hän kompastui. Väkijoukko ulvoi naurusta. Punaisen\nsian kapakan paistinkääntäjä, jonka työmekko riippui vain toiselta\nolkapäältä, henkäisi ja pullisti poskensa täyteen ilmaa: \"Missä on\nmarkkinakuuluttaja _praeco!_ Kirottua, ettei kukaan ole saapuvilla\nsilloin kun on tarvis! Tuo roisto pitää pukea tulipunaiseen vaippaan\nihan kuin Veijin kuninkaat ennen muinoin. Senkin etruskilainen\nretku...! Näettekö hänen pahkansa ja laihat jalkansa? Nykikää häntä\nhaivenista, sylkekää, heittäkää munia ja kiviä, tappakaa --!\"\n\nVihdoin, kuin yhteisen raivon koottuna ilmauksena, kimeän\nvihellyksen yli vongahti huuto, joka jo omalla voimallaan halkaisi\nmelun: \"Gemonalaisille askelmille! Valitusportaille!\" Eräs kuurian\njäsenistä, joka oli koko ruumis vavisten ajautunut kulkueen mukana,\nkääntyi nopeasti sille taholle, missä hän vielä arveli senaattorien\nhautovan tätä äärimmäisen hämmästyttävää tapausta. Nyt oli tekeillä\nkapina! Ei käynyt hetkeäkään siekaileminen.\n\nKaikki läsnäolevat senaattorit antoivat kalmankalpeina ja hyvin\nhiljaa määräyksen, että täytyi myöntyä. Ulvonta kuului jo\nPalatinukselle asti. Katu oli tulvillaan mustia, ajelehtivia\nlaumoja. \"Me selitämme erikoisessa kirjeessä tämän kaiken Tiberius\nClaudiukselle, minä kyllä otan sen huolekseni, onhan kysymys Caesarin\nomasta tahdosta...\" Memmius Reguluksen poskipussit lässähtelivät\nsyvän mielenkuohun vallassa. \"Castra Praetoriassa tapahtui jo aamulla\nkummia! Tuo arpinen ja hölmö Macro, tuo Tiberiuksen vapautetun orjan\npoika ratsasti itse leiriin, keräsi kaikki palvelevat kohortit yhteen\nja rupesi jakamaan nahkakukkaroita; tietenkin edellyttäen, ettei\nainoakaan mies tänä päivänä poistuisi leiristä. Macrolle on myönnetty\nprefektin valtakirja, ja jok'ikinen vartiopalvelusta suorittava\nsotilas on määrätty sulkeutumaan leiriin. He eivät tiedä mitään.\nMutta kansa...! Jumalien nimessä! Jos nyt rupeamme vastustelemaan,\nolemme joka mies hukassa. Paras myöntyä kaikkeen, mitä roskaväki\nvaatii. Vietäköön vain Gemonalaisille portaille tai Tarpeian\nkalliolle. Minussa on varmaankin kuumetta... Kuuletteko, väki surisee\nkuin mehiläisparvi... Minä myönnän, myönnän, että mielihyvin näen\ntuon roiston kukistuvan ja hänen perheensä saman tien. Sen Karthagon\nyli kylvetään suolaa nyt! Jotta laki täyttyisi.\"\n\n\n\n\n2.\n\n\nIsän rintakuvien sirpaleiden ja punaisena loimuavien tulipatojen\nohi kaksi miestä, joita Plautilla ei ollut koskaan ennen nähnyt,\nkuljettivat häntä kaupungille. Soihtujen valaisemilla kaduilla\nkasvoi tungos, mitä syvemmäksi yö kävi. Lapsi oli sairas -- ja\nkuumeen hämyssä näyttivät tulipadatkin kuin oudoilta verenkarvaisilta\nauringoilta.\n\nPrefektin ruumis oli jo aikoja sitten heitetty Valitusportaille\nalastomana ja runneltuna. Sejanuksen poika oli nopeasti haettu\nylimyskoulusta; hän ei vielä ollut pukenut ylleen aikamiehen togaa,\njoten rikosoikeus oli ainakin häneen nähden voimaton. Mutta nyt ei\nkysytty muodollisuuksia --! Senaatti määräsi hänet heti suljettavaksi\nMamertiuksen vankilaan. Plautilla puolestaan näki vain palavat\nsoihdut ja kuuli huutojen yltyvän... Oliko yö vai aamu, siitä hän ei\nollut aivan tarkoin perillä. Kuumeen horros piti häntä laupiaasti\npuoliunessa. Vielä lähestyessään kuolemanpaikkaa hän ajatteli\nviheriätakkista herra Sisiliskoa ja _mustelaa_, kultasukkulaa, joka\nkutoo auringonvalon silkkiä puutarhaan. Heliadit, tummat poppelit,\nolivat viime aikoina suhisseet niin oudon raskaasti. Kenen takia ne\nvuodattivat mahlakyyneleitä, sen Plautilla vaistosi himmeästi. Viime\npäivinä häntä oli painostanut tunne, että isän suuressa, loistavassa,\nkolkossa talossa kohoili Eridanos-virran huuruja, aivan kuin se\njoki, johon Phaëton hukkui, tulvisi raskaana nousuvetenä jo heidän\nkotioveaan vasten... Ja poppelit! Mutta nehän eivät itke sen vuoksi,\nettä niiden veli on pudonnut aurinkovaunuista, ne vain kaipaavat\nsyvälle hänen luokseen.\n\n_Luna falcata_, uudenkuun kaari solui verkalleen lännestä kasvot\nitään päin kääntyneinä. Plautilla näki sen palavan -- se oli\nnousemassa mustaa yötaivasta myöten. Ja nyt, kun tytön kohtalo\ntäyttyi, kuu lähetti hänelle kaukaa maan jännityksen ja kauhun\nyläpuolelta kosmoksen hiljaisuuden ensi terveiset.\n\nJumalat, jotka pitävät huolen kuolleiden ja elävien kohtaloista,\nvoivat joskus olla ihmeen lempeitä niille, joiden on lähdettävä\npois. Varsinkin siinä tapauksessa, että lapsi on syntymästään asti\nollut juureton todellisuuden keskellä, että sen himot, pyyteet,\nnautinnot, pyrkimykset ja nauru ovat jääneet hänelle niin kovin\nkaukaisiksi. Ja yksinäisenä, kasvot hennon kalpeina kuin yökukka\nPlautilla oli kauan tuijottanut elävän ja toimivan maailman tuolle\npuolen... Jo paljon ennen kuin lähestyttiin kumottavien tulien\nvalaisemaa Comitiumin aukeaa, josta Gemonalaiset portaat johtivat\nMons Capitolinuksen laelle, hän tavallaan väistyi saattajien käsistä\nkauneimpien uniensa maille. Näytelmän julmuus lakkasi tuntumasta.\nPlautilla ei kuullut tuhatpäisen joukon kumeata kohua, joka sai\nMamertiuksen vankilan muurit kaikumaan. Hänet survaistiin Senaculumia\nympäröivästä pimeydestä rovioiden valokehään. Vaalittuna olemisen\nja varjelun tunne kasvoi, niin että tyttö totteli vartijoitaan\nlapsellisen luottavasti. Hauraat kukkakasvot hehkuivat kuumeesta,\navonaiset silmät, joilta luonto armiaasti epäsi kyvyn nähdä marmoriin\nhyytyneitä verijälkiä ja isän silvottua ruumista, olivat melkein\njanoisesti kääntyneet tämän maankohdan yöstä kauas tähtiyöhön...\nTuolla ylhäällä oli kuun kaareen syttymässä ystävällinen hyvästelevä\nväike.\n\nMitä lähemmäksi Plautilla tuli Valitusportaita, sitä suuremmaksi\nmeteli yltyi. Mutta koko tämä ympärillä kuohuva vihamielisyys ei\nmahtanut hänelle mitään -- lapsi oli siirtymässä omille etäisille\nteilleen, joilla vaelsi juhlavia valokulkueita, ihmeen kaunista\nyön kansaa, joka houkutteli häntä mukaansa tanssiin. Palata sieltä\ntakaisin... se osoittautui mahdottomaksi. Valitusportaiden kohdalla\ntyttö muisti hyvin kaukaisesti erään päivän, jolloin oli yhdessä isän\nkanssa katsellut noita kiviaskelmia ja luullut saavansa vastauksen\nkysymykseen, johtivatko ne ylös vai alas. Nyt, tulenhohteen\nheijastuessa niistä, hän näki portaiden kääntyvän syvyyteen.\nPlautilla peräytyi arasti hymyillen niitä kohti. Väkijoukko ahdisti.\nYötuulen huoku pyyhkäisi hänen polttavan kuumia kasvojaan ja hän\nkuunteli paisuvaa soittoa, joka kumpusi syvältä pimeydestä niin\ntäyteläisen lämpimänä, niin kutsuvasti ja salaa riemuiten, että\nhän tunsi itsensä lähtövalmiiksi. Huudot, vihellys, naurunrähinä\npiirittivät häntä jo rajattoman etäältä.\n\nMies, jolla oli tulipunainen virkapuku ja naamari kasvoilla, lähestyi\nkahden apulaisen seuraamana. Tuon julman, punaisen painajaishahmon\nPlautilla tunsi -- se mies oli monina öinä vainonnut häntä unimaassa.\nSitten rovioiden savu painui, kätkien hänet näkyvistä.\n\nPlautilla ehti huomata väkijoukossa kasvot, jotka olivat kumartuneet\nhänen sairasvuoteensa yli, kun hän makasi heikoimmillaan. Siinä\nseisoi kolme tummavaippaista naista, mutta vain yhden tyttö heistä\ntunsi. Hampunpunojan vaimo työntyi aivan lähelle Gemonalaisia\nportaita ääneti ja öisen kauniina, kasvoillaan syvän, sibyllamaisen\ntietämyksen ilme. Hän tuijotti prefektin tytärtä näkijänaisen\nsilmillään -- tuon mustan katseen pohjalta sädehti lupausta ja\nkotiinkutsua. Hetken aikaa hampunpunojan nuori vaimo ja Plautilla\nkatsoivat toinen toistaan. Sanaton ymmärtämys näytti virtaavan\nheidän välillään. Sitten nainen, jota Kuun temppelin pappi nimitti\nAtropokseksi, pyyhkäisi päähinettään ja hymyili hellästi.\n\nTämä hymy olikin todellisuuden ainoa lempeä kosketus, joka vielä\nhipaisi Plautillaa. Maailma oli se mikä oli, eikä sitä voinut\nmuuksi muuttaa. Pyöveli apulaisineen sukelsi esille liekkien\ntulihämystä ja kävi häneen ripeästi käsiksi. Tytön pää tärähti\nraskaasti portaansyrjään. Mutta silloin hän oli jo etääntymässä hyvin\nkauas tummansinisen soiton maille, keskelle syvää, salaperäistä\nvertauskuvallisuutta, joka nyt alkoi selvitä... Hän leikki jälleen\nisän saleissa, joissa saattoi mielin määrin katsella vanhojen\nhautamaalausten kirkkaita kuvia. Opettaja Syrus luupuikkoineen ei\ntullut vaatimaan häntä tanssiin -- olihan oppitunti päättynyt. Päivä\noli ollut kovin helteinen -- oliko mitään syytä edes muistella sen\nvaivoja, mutkallisia ja vaikeita tehtäviä, joita ihmiset asettavat\ntoisilleen? Vasta nyt prefektin tytär saattoi vapaasti elää satuaan,\njossa hän oli niin ihmeen terve ja ikinuori. Ei ollut totta, että\nhän makasi verissään väkijoukon keskellä --! Hän vaelsi suurten\nhumisevien puiden alla ja tiesi isän odottavan aivan lähellä.\n\nSiellä oli nyt alkanut soida eräs sävel, joka ei enää voinut\nvaieta ja joka vähitellen tuntui täyttävän koko tähtiloistoisen\nyön. Hänen mielensä oli riemuitseva ja ikävöivä, kun hän kääntyi\nsitä seuraamaan... Syvällä puiden varjossa hän näki Yön Äidin\nistuvan tähkäkruunu hiuksillaan ja jokainen kultainen tähkä salamoi\nhäikäisevästä Siinä valossa istui isä puhaltaen huilua --\n\nSilloin Plautilla oli jo hyvin, hyvin väsynyt. Hän lähetti viime\nterveiset pikku lumikolle ja poppeleille. Sitten Kuolema kohotti\nhänet väkeville isänkäsilleen.\n\n\n\n\n3.\n\n\nClaudius ja hänen vaimonsa Aelia olivat erittäin huolellisesti\nvetäytyneet näiksi päiviksi maatilansa yksinäisyyteen Capuaan.\n\nMies, joka ei paljoa puhunut, koska hän silloin aina pelkäsi\nrupeavansa änkyttämään, ja jonka rampa jalka näytti olevan ylen\nmäärin turvoksissa monien liinasiteiden takia, mukautui tietenkin\nkaikessa naisen tahtoon. Ja niin olikin viisainta. Caprin\nihmissusi oli saanut sieraimiinsa veren hajun --! Kaikin tavoin\nepäsuhtaisen avioparin päärakennus oli valkoiseksi rapattu, se oli\nkaksikerroksinen niinkuin eräät Ostian taloista, tiilikatto peitti\nsitä säännöttöminä, melkein hullunkurisina punaisina laskoksina;\nse oli kuin heidän yhdyselämänsä kivettynyt vertaus. Claudius siis\nsyventyi kokonaan Etrurian vanhoihin asiakirjoihin, ja hän kohtasi\nvaimonsa vain illalla, kynttilöiden tuikkiessa... Kumpikin näistä\nkahdesta -- pyylevä päärynän näköinen nainen ja ujo surkastunut mies\n-- pysyivät itsepintaisesti vaiti. Mitä Aeliaan tuli, hän kuunteli\nalinomaa bergamottipuiden humua; hänestä kuulosti, että preettorit\njuuri kolkuttivat heidän ovelleen. Claudius puolestaan ei ajatellut\nmillään tavoin sisartaan Livillaa, joka oli jäänyt Roomaan; hän oli\nkokonaan uponnut työhön. Oli kolmas ilta kulumassa, Aelia kaatoi\nviiniä hopeakannusta pikareihin ja sanoi ynseän komentavalla äänellä:\n\"On parasta, ettet näyttäydy edes pehtorille. Capri on ilkeän\nlähellä, he voisivat lähettää sinne tiedon... Mene vuoteeseesi,\nmuuli!\"\n\nMutta Germanicuksen, Claudiuksen ja Livillan äiti Antonia oli saanut\nCaprilta lähetetyn kirjeen maakartanoonsa Tusculumiin, Algidus-vuoren\nrinteelle.\n\nHän istui tuona hetkenä kauan aikaa kirje sylissään, jäykkänä kuin\nvahakuva. Hän tuskin aisti kukkivien hedelmäpuiden tuoksun ja\nkeskipäivän hehkun punaisessa mullassa. Nämä vuoret, tämä kartano\nolivat jo ammoin muuttuneet osaksi hänen sisintä itseään, hänen\nelämänsä juuret upposivat tähän maahan eikä hän miesvainajansa\nkuoleman jälkeen ollut kaivannut minnekään muualle. Hetken aikaa\nhäntä pidätti paikoillaan tunne, että jos hän nyt nousee, jos hän nyt\nastuu askeleenkaan, hänen elämänrauhansa katoaa ainiaaksi!\n\nSitten hän nousi. Päättävästi ja kasvot oudon kalpeina. Hänen\nruskeissa silmissään oli tyhjä ja poissaoleva katse, ikäänkuin kaikki\nsielun valo olisi sammunut niiden pohjalta. Lanko, Tiberius, oli\nsittenkin menetellyt oikein jättäessään hänelle päätösvallan. Mutta\nmiten raskaana, miten lyijynpainavana velvollisuus nyt putosikaan\nhänen vanhoille hartioilleen! Ensi aluksi hänestä oli tuntunut, että\ntämän _täytyi_ olla äärimmäistä erehdystä ja houretta, unta, josta\nhän heräisi. Ja kuitenkin, kuitenkin... Ei käynyt selville vain se\nseikka, että Livilla oli jo Drusuksen eläessä ollut kaartinprefektin\nhempukka, vaan paljon kauheampaa oli tietää, millaista saalista nuo\nkaksi olivat havitelleet, miten Drusus oli katalasti raivattu tieltä\nja rikollisuuden äärimmäisessä päässä oli häämöttänyt keisarin murha.\n\nAntonia nousi Tusculumin tien mutkassa vanhanaikaisiin\ncarruca-vaunuihin; niitä peitti paksu aurinkokuomu. Ajopelien\njyminä, tomun tanssi tiellä, päivänvalon heikko väike pilvivuorten\nkupooleissa ja siellä täällä sojottavat mustat havupuut, jotka olivat\nkuin pilareita, sekaantuivat kummallisesti hänen ajatuksiinsa...\nAluksi hän yritti kaikin voimin kuvitella tytärtään ikäänkuin Livilla\nsittenkin, sittenkin eläisi kaiken tämän petoksen ja viheliäisyyden\nulkopuolella. Mutta Antonia ei voinut mitään sille, että tietoisuus\nkumosi sen luulon valheeksi. Vuosien takaa hän oli jälleen\nnäkevinään makuuhuoneen; hän kuuli Drusuksen ja Livillan äänet yhtä\nselvään, kuin ne olisivat kaikuneet hänen ympärillään ilmassa,\nvaunujen jyristessä tietään. Antonia itse seisoi siinä hypistellen\nkämmenissään kahta leikattua tummaa jaspista ja sitten hän ojensi\ntyttärelleen sotilaanvyön: \"Korjaa pois tuo!\" Niin, kaikki nuo\nöljytölkit ja kalliit _malabathrum_-pullot eivät nyt voineet pelastaa\nLivillan kasvoja kuihtumasta.\n\nJa syvällä äidintunteensa uumenissa hän näki kuin loittonevana\nvarjokuvana naisen, joka oli hänen oma lapsensa ja joka hänen oli\nmäärä tuomita. Hän ajatteli ruhtinattaren tummaa, hahtuvaista\ntukkaa, katseli kuin tuskan ikkunasta musteella siveltyjä ripsiä ja\noliivinhimmeätä ihoa. Sitten Gaius-vainajan ja Drusus-vainajan leski\nhäipyi pimeyteen... Antonian ruskeat silmät supistuivat. Hän tiesi,\nettä se pimeys olisi lopullisin loppu.\n\nMitä lähemmäksi hän tuli kohtalokasta taloa, -- vaunut vierivät jo\nRooman eteläportista, ne kiipesivät narisevin rattain Palatinuksen\nrinnettä ylöspäin, -- sitä selvempänä hän kuuli sotilaiden\nmäärätietoiset askeleet. Pahaenteistä kilahtelua ja helskettä!\nOli ilmeisesti annettu käsky. Hän näki niiden seleniittilasien\nloistavan, jotka johtivat myrkytetyn vävyn ja hänen murhaajansa talon\nesihalliin. Vanha nainen, jonka kasvoista ei tänä hetkenä voinut\nlukea mitään, ei tuskaa eikä omantunnon soimaa, laskeutui kenenkään\nauttamatta vaunuista maahan. Sitten hän astui sotilaiden luokse. Hän\nmääräsi jyrkästi kuin ylipäällikkö: \"Muuraussavea ja lasta... Ja\ntiiliä!\"\n\nHän ei tahtonut nähdä. Hän ei tahtonut puhutella Livillaa.\n\nHän tiesi, missä tämän makuukammio oli suurine, kierrepylväisine\nvuoteineen, ja samoin hän tiesi, että tytär vielä nukkui tai\nlepäsi aamu-unen horroksissa. Sieltä johti vain kaksi ovea ulos ja\nmolemmat olivat kuparivaarnoilla lujitetut. Kun miehet olivat kumman\ntottelevasti tuoneet hänelle laastipadan ja pienen tylpän lapion,\nhän aloitti työnsä. Hän muurasi ja naulasi saman tien -- se kävi\nniin joutuin. Hänen täytyi toimia kuin kuumeen vallassa, ollakseen\najattelematta... Sillä välin kun hän takoi umpeen idänpuoleista ovea,\nhän oli komentanut joukon sotilaita vahtiin länteen antavan oven\neteen. Hän tunsi kyllä -- hänen _täytyi_ tuntea! -- äidinruumiinsa\njoka hermolla Livillan nyrkkien epätoivoisen ryskytyksen. Se kumisi\nmilloin missäkin ovessa. Mutta hän tahtoi tehdä, mikä tehtävä oli.\nVain kerran tämän työn kuluessa hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi\nsanoakseen jotakin... Hän kysyi vartiomieheltä soinnuttomalla\näänellä: \"Onko huoneessa ketään muuta kuin hän?\"\n\nJa kun mies vastasi, että siellä mahdollisesti oli myös tohtori\nEudemos ja eunukki Lygdus, vaikka hän ei sitä varmaan tiennyt,\nAntonian kapeiden, vaaleiden huulten raosta pusertui epäselvä\näännähdys: \"Sitä parempi...\"\n\nNyrkit jytisivät sisältäpäin oveen. Vanha nainen naulasi telkiä ja\nlapioi laastia, hän tuskin näki, miten kummastuneina ja pelokkaina\nsotilaat häntä katselivat. Hän erotti huutoja, jotka tukahtuivat\npaksun kiviseinän taakse. Kun eräs sadanpäällikkö kiiruhti hänen\nluokseen, auttaakseen hänet vihdoin takaisin kuomuvaunuihin, hän\nistui siinä kasvot kovina ja ilme tyhjänä. \"En tarvitse apua.\nTiehesi.\"\n\n\n\n\n4.\n\n\nValitusportaille sukelsi yhä uusia uhreja. Vapiseva ja perinjuurin\nsäikähtynyt senaatti antoi raahata heitä palavan tervan loimuun tai\nsäteilevään auringonpaisteeseen, sillä nyt ei enää ollut kysymys tuon\ntai tämän oikeusjutun laillisesta ajamisesta, nyt oli kysymys siitä,\nettä oma pää pysyi hartioilla! Lain kaikki muodollisuudet lakkasivat.\nTuntui kuin koko kaupungin yllä olisi levännyt Caprin yksinvaltiaan\nraivo.\n\nAelius Sejanuksen entinen ja erotettu vaimo Apicata, joka oli\norjamaisen tylsyytensä halki keksinyt tai ainakin aavistanut\nrikoksen varjon, surmasi itsensä; hän oli nähnyt näillä askelmilla\nomien lastensa silvotut ruumiit, eikä mikään armahdus, ei Caesarin\nsuopeuskaan voinut pyyhkäistä sitä näkyä hänen mielestään.\nPuteolin sataman ja Rooman eteläportin väliä karauttivat yhtä\nmittaa ratsastavat lähetit, hevoset vaahtosivat, tie jytisi\nkuoleman kavionkapseesta. Senaatin kokoontumisella ei enää ollut\nmitään tarkoin sovittua päivää. Rikosoikeus keräytyi tavan takaa\npahaenteisen pitkiin istuntoihin, ja senaattorien kädet tutisivat\nkovin, kun he vuodattivat alttarille sääntöjen määräämän viiniuhrin\nja hiukan jyviä. Raskas päävaate painoi heidän aivojaan; heidät\ntäytti mieletön kauhu.\n\nSuunnattomien köyhien kansankerrosten hartioilla elävä ja rehentelevä\nnobiliteetti, syyntakeeton, mistään piittaamaton neuvosto ei enää\ntuntenut eikä voinut tuntea oloaan turvatuksi. Sillä isku voi\nosua minä hetkenä hyvänsä. Sallustius Crispus hiipivine ujoine\nliikkeineen, hän, joka oli muistuttanut kehräävää kissaa ja perinyt\nAfrikan entisen prokonsulin laajat rikkaat puutarhat, olisi kenties\nvoinut jollakin tavoin auttaa... Mutta hänhän ei enää ollut näkemässä\ntätä hävitystä ja surkeutta! Senaatti oli avuton, ja mitä avuttomampi\nse oli, sitä enemmän se surmasi, harvensi omia rivejään. Tavaroiden\nleimaajat ja lastaajat, parturit, kantajat, jotka työskentelivät\nsiniset viitat märkinä Tiberin viljalotjissa, kivenhakkaajat,\nkuparisepät ja seulantekijät, jauhoiset myllärit työmekkoineen ja\nkoko Sandaalientekijäin katu asukkaineen olivat sitä vastoin kuin\njumalallisen kaitselmuksen suojissa. Mutta Capitoliumin kukkulalla\nleimusivat aatelin punaiset kuolintulet.\n\nQuintus Vitellius, jonka nimen caesar oli kauan aikaa sitten omin\nkäsin pyyhkinyt senaatin luetteloista pois, vietti päivänsä kuin\nhorroksissa. Hän yritti kaikin keinoin levittää ympäri kaupunkia\njuorua, että hänen kantaäitinsä ei suinkaan ollut mikään Sabinumin\nkuningatar, vaan leipuri Antiochuksen tytär ja ensimmäisen melko\nköyhän Vitelliuksen palkkapiika. Hänen äänensä oli näinä päivinä\naina sorruksissa. Hän antoi lisätä, ikäänkuin kautta rantain,\ntähän kulkupuheeseen huhun, että hän puolestaan oli tuntemattoman\nratsumiehen lehtolapsi, pelkän halvan kenturion, eikä siis alunperin\nedes kuulunut Vitelliusten huonekuntaan. Lamppujen heikosti\ntuikkiessa suuressa hiljaisessa talossa tämä vaatimaton mies\nnoudatti Geminiuksen neuvoja ja pysytteli alituisessa humalassa;\nse häivytti pelkoa. Ja olihan olemassa määrätynlaisia nautintoja!\nKun hän maisteli kylmää fasaaninpaistia, kun hän joi kuumaa viiniä,\nhän ikäänkuin ajatuksissaan heitti noppaa: Kukapa tietää, vaikka\nnuorin veljeni Lucius sittenkin auttaisi minua, sillä hänhän\njos kukaan on nykyään suosiossa, ei ainakaan ole tullut hänen\nvangitsemismääräystään... -- Säikkynyt mies näki silmäinsä edessä\nLuciuksen sileän pään raskaine silmäluomineen ja ylhäisine kulmineen;\ntänä hetkenä hän turvasi siihen kuin barbaari jumalankuvaan.\n\nPohjoisen ja Idän legioonien ylikomentajan entinen legaatti, nyt jo\nvanha Publius Vitellius, raahattiin kesken untaan Valitusportaille.\nKansan kimeiden vihellysten halki hän oli vielä kuulevinaan ne\ntervehdyshuudot, jotka olivat kaikuneet sinä päivänä, jolloin hän\nkulki triumfivaunujen edessä Pyhää katua myöten. Vielä kerran hän\nnäki muistoissaan sotakotkien vaakasuorien siipien kiitävän kaukana\npohjoisessa, hän oli johtavinaan Gallian voittoisaa laivastoa\nkeskellä myrskyn pauhinaa... Mutta nyt kohisi vain roskaväen melu.\nKivi sattui hänen ohimoonsa; hänen harmaat törröttävät hiuksensa\nalkoivat punertua niinkuin kerran, taistelun jälkeen, kun hän\nkatseli tuhannen kuljetusaluksen lipumista Reinin suistoa kohti.\nNiin, Caprilta oli tullut kaiken todennäköisyyden mukaan määräys,\nsenaattorit olivat vavisten kyhänneet jonkinmoisen kanteen, jossa\nväitettiin, että vanha komentaja aikoinaan kavalsi Reinin sotakassan.\nJa tervan roihutessa hän astui ylväänä, suorana, jäykkänä kuolemaan.\nHetken aikaa hän muisteli vaimoaan Acutiaa, -- mutta sitten tuon\nvanhenevan, itseään hoitavan naisen kuva loittoni sekin kuin jonnekin\nhyvin kauas, ehkä irstaan Laelius Balbuksen vuoteeseen.\n\nSitten tuli Pomponius Secunduksen vuoro -- miehen, jota vastaan\nsenaatti nosti kanteen sen vuoksi, että hän oli aikoinaan kuulunut\ntuomitun preettori Considius Aequuksen ystäviin ja antanut pystyttää\nSejanuksen punagraniittisen kuvan pui tarhaansa; syyte oli yhtä\nvapisevan mieletön kuin väite, että rehti päällikkö Vitellius olisi\nitse kuluttanut legioonan varat. Mutta nyt ei käynyt kursaileminen!\nNuo kaksi kaikua, joiden kuonomaiset naamat muistuttivat suuria\njyrsijöitä ja jotka olivat pahaa aavistamatta liittyneet Sejanuksen\npuolueeseen, Minucius Thermus ja Quintus Granius, vietiin\nGemonalaisille portaille. Heidän runnellut ruumiinsa heitettiin\nsuurilla koukuilla alas Tiberiin. Samaan aikaan oli Roomaan kutsuttu\nkaksi valtakunnan eri puolilla oleilevaa ylimystä, Sejus Quadratus,\njoka oli Sejanuksen etäinen sukulainen, ja santoonien käskynhaltija\nJulius Africanus, joka valvoi järjestystä valtameren rannalla,\nGaronne-joen tienoilla; kumpikaan näistä kahdesta tuskin osasi\naavistaa, mikä heitä odotti --. Mutta Africanus tunnettiin prefektin,\nkavaltajan, hyväksi ystäväksi, ja mitä Quadratukseen tuli, hänen\nkohdaltaan riitti pelkkä veriheimoisuus. Sen vuoksi rikosoikeus\nnopeasti puuttui asiaan, kanne laadittiin ja molemmat tuomittiin\nmestattaviksi. Näytti siltä kuin kaikki nuo kuolemanpelon tautia\npotevat vanhat herrat, joiden vallassa oli ajaa kriminaaliprosesseja,\nolisivat halunneet nopeasti kiirehtiä Tiberiuksen edelle.\n\nNostettiin syytejuttu senaattori Gaius Cestiusta vastaan, samoin\nmiltei kaikkia Sejanuksen ystäviä tai ainakin niitä vastaan, joille\nhän oli tavalla tai toisella osoittanut suopeutta; prefekti oli\nvaltansa nojalla kahmaissut itselleen aimo määrän kultaa, eikä\nsuinkaan ollut sanottua, etteikö hän ollut jakanut sitä uskotuilleen\n--! Samoin tuomarien eteen haastettiin muuan Togonius Gallus,\nryppyinen, pelosta miltei mieletön ukko. Yleisesti tiedettiin, että\noli päätetty tuomita myös eräs Junius Gallio, joka muuten nautti\nkaupungissa suurta arvonantoa ja jonka puolella olivat erikoisesti\npretoriaanit. Hänen suhteensa oltiin lempeämpiä, hänen osakseen\ntuli vain maanpako Lesbos-saarelle. Huhut levisivät näinä kauhun\naikoina kuin tuli rutikuivissa tappuroissa. Sillä välin kuin\nRoomassa syytettiin jopa entistä preettoria Sextus Paconianustakin,\njonka tylsyyttä ja härkäpäisyyttä kukaan ei tähän mennessä ollut\nosannut kuvitella oveluudeksi, caesar vietti hurjia juhlia Caprilla\nmaalattujen _spintrierien_ ja hermafrodiittien kanssa!\n\nRitari Marcus Terentius, Sejanuksen entinen suosikki, ei jalosta\nsukuperästään huolimatta hänkään pelastunut. Sillä mitä tässä\nmerkitsi aatelius! Sormus temmattiin hänen käsistään, hänen yltään\nrepäistiin valkoinen liinapuku, jossa oli säätyarvon merkkinä kapea\npurppurainen raita. Vihdoin kauhistuneet maan isät, tämä jumalien\nkasvojen edessä keräytyvä neuvosto, joka hoiti tai jonka olisi\npitänyt hoitaa valtakunnan hyvinvointia, nosti kanteen suunnattoman\nrikasta ja ylhäissyntyistä Appius Silanusta vastaan; tuohon\noikeudenkäyntiin oli sotkettu muuten toisiakin, ennen kaikkea muuan\nAnnius Pollio, joka oli etäistä sukua Asinius Gallukselle ja tämän\nisälle, hänen nuori poikansa Vinicianus, monista riitajutuistaan\nkuuluisa Mamercus Scaurus, josta keisari ei ollut milloinkaan oikein\npitänyt, ja eräs Sabinus Calvisius. Prosessin varsinaisena joustimena\noli ajatus -- siitä olivat kaikki tuomarit yksimielisiä -- että\nsyytetyillä oli jotakin tekemistä Postumus-vainajan hävinneiden\nrikkauksien kanssa, sillä Silanus oli nainut Postumuksen lesken.\nMutta ennenkuin tuomiota oli ehditty julistaa, Puteolista saapui\nvinhaa neliä kuriiri, joka toi muassaan armahduksen. Kaikki syytetyt\nolivat salista poistuessaan kalmankalpeita. Vain Appius Silanus\nkäveli ryhdikkäästi ja suorana, ylenkatseelleen hymy suupielissään;\nhän oli kieltämättä tuntenut hetkellistä voimattomuutta, hän oli\najatellut vaimoaan Aemiliaa ja lapsiaan... Mutta nyt! Hän oli\nedeltäkäsin näkevinään, miten hänen molemmat tyttärensä ja kolme\npoikaansa syöksyvät riemusta loistaen hänen syliinsä, kun hän avaa\nkodin oven.\n\nVeri kostutti aivan kankeaksi Tiberin rannalla kasvavan partamaisen\nruohon. Sejanuksen entinen klientti Satrius Secundus raahattiin\nValitusportaille. Pyöveli teki hänestä pikaisen lopun -- tuskan\nmylvähdys, joka jossakin määrin toi mieleen kuolevan sonnin äänen,\nhuvitti torilla survovia joukkoja. Oli miltei luonnotonta, että\nteurastuksen, alinomaisten verilöylyjen, pelosta ja säikähdyksestä\nvirinneen murhanhimon keskellä vanha ylipappi Lucius Piso kuoli\naivan rauhallisesti omassa makuuhuoneessaan; hän oli täyttänyt\nkahdeksankymmentä vuotta, aikoinaan hän oli saanut joukon\ntriumfi-insignioita Traakiassa suorittamistaan palveluksista ja\nhoitanut myöhemmin kaupungin ylivalvojan virkaa. Hänen loppunsa\nteki senaattiin järkyttävän vaikutuksen. Mustalla listalla oli jo\nniin paljon nimiä, oli päätetty tuomita ritarit Geminius, Celsus\nja Pompeius, vaikkakin Celsus hirttäytyi juuri ennen lopullista\nratkaisua ja ennätti siten rikosoikeuden edelle. Considius Proculus,\njota vastaan oli olemassa pahoja epäluuloja majesteetinloukkauksesta,\nsamoin hänen sisarensa Sancia, joka oli harjoittanut haureutta,\nolivat nyt kuin leimattuja uhrieläimiä; jos he jotakin uumoilivat, se\nei ainakaan ollut tuomarien syytä, sillä oikeuden jäsenet vaikenivat\ntiukasti, kunnes määrähetki koitti.\n\nNäytti suorastaan siltä kuin itse taivaskin olisi näinä verineuvoston\nkyyristelevän pelon ja hiipivien iskujen hetkinä ottanut uuden\nilmeen. Iltaruskon aikaan Janiculuksen yli ei enää kohonnut\nsmaragdinhohtoisia valotorneja -- aurinko vaipui mustien puiden\ntaakse kuin verenpalava sydän. Sen repeilevät laskimot, sen valtimot\npumppusivat tulipunaista valoa avaruuden yli. Sen kehrässä nähtiin\nselvästi tummia tahroja, jotka olivat kuin suonia paisuneessa\nihmissydämessä. Päivän kiekko painui kummallisen venyneenä, ikäänkuin\nkymmenien loimuavien ja auki viillettyjen valtimoiden kehystämänä\nvuorten hämyyn. Sen valo ei muistuttanut hiilloksen hehkua, se näytti\nlainanneen Valitusportaiden tahrojen värin. Noina pikaisen tummumisen\nhetkinä Tiberis virtasi kaupungin halki punaisena nauhana, johon\nvanhat sillankaaret loivat synkkiä läikkiä. Sen muuten keltainen\nvesi värjäytyi verenkarvaiseksi, sillä iltapilvien halki pursuavat\nkosmillisen aortan valot heijastuivat sen kalvossa.\n\nÄänettömästi läpättävä taivaan sydän pitkine imusuonineen sai augurit\nvapisemaan. He tuijottivat tuolle taholle, mihin päivä painui --,\nmonikymmenvuotinen avaruuden merkkien lukeminen oli tavallaan antanut\nheille kyvyn ennakolta nähdä, mitä oli tulossa. Ja ruskon loimotus\nei ennustanut hyvää. Niinkuin he lukivat kotkien lennosta kohtalon\nmerkkikieltä, samoin kuin he mittasivat tähtien ja kuun ratoja ja\ntulkitsivat niitä, samoin heistä tuntui nyt, että Roomaa valaiseva\ntulehtunut ilta ennusti voiman manallemenoa, odotettavissa olevaa\nromahdusta, joka oli säädetty, ei maan päällä vaan siellä, missä\njumalat asuivat. Oliko herruus häviämässä valtiosta, joka oli niellyt\nkymmenittäin pieniä kuningaskuntia? Pitikö uskoa, että taivaan\nkammioläpät työskentelivät jotakin erikoista tarkoitusta varten?\nIhmishulluus, ihmisraukkamaisuus, sellaisena kuin se ilmeni kaupungin\nurkkijajärjestelmässä ja rikosoikeudessa, oli kaittua ja säädettyä;\nse ei suinkaan ollut niiden miesten omasta tahdosta riippuvainen,\njotka panivat toimeen julmia näytelmiä. Ja eikö kaupungin Forumilta\naina kapeille kujille saakka tuulahtanut uhkaavan ruton henkäys, joka\nsaattoi minä hetkenä hyvänsä puhjeta raivokkaaksi kulkutaudiksi?\n\nTiberiä pitkin ajelehti ruumiita. Sen töyräisiin, sen rantakasvien\nhuljuviin, hamuileviin juuriin tarttui lihan jätteitä ja suolia.\nNäytti suorastaan, että joen keltainen vesi rupesi hiljalleen\npunertumaan --. Oli kuin Roomassa olisi nyt vallinnut yhtäjaksoinen\n_dies sanguinis_, Kybelen pappien synkkä veripäivä! Vuoden molemmat\nkonsulit, Memmius Regulus ja Fulcinius Trio, jotka eivät milloinkaan\naikaisemmin olleet täysin voineet sietää toisiaan, olivat yhteisen\nkauhun, ilmiantojen, teloitusten keskellä ystävystyneet; he\npelkäsivät kumpikin omaa kohtaloaan, sekä apinannäköinen senaattori\nettä pieni lakimies, jonka otsa oli alinomaa nihkeä kylmästä hiestä.\nSitä paitsi heidän hartioillaan oli suurin vastuu, kaupungin\ntärkeimmät hallinnolliset toimet olivat joutuneet heidän käsiinsä\neikä mikään voisi heitä pelastaa, jos caesar saisi päähänsä äkkiä\nmuuttaa mieltään.\n\nViimein Caprilta saapui kirje, jonka keisari oli sinetöinyt. Se\noli kirjoitettu vanhan likinäköisen ihmisen vapisevalla, hiukan\nepävarmalla käsialalla. Tavanmukaisten valitusten jälkeen, jotka\nkoskivat tuon tai tämän oikeusjutun liian nopeata ratkaisemista,\nennen kaikkea monia kuolemantuomioita, se päättyi sanoihin, jotka\nluettiin risahtamattoman hiljaisuuden vallitessa: \"Mitä minun\non kirjoitettava teille, maan isät, tai kuinka minun on teille\nkirjoitettava, tai mitä minun ylimalkaan _ei_ pitäisi teille\nkirjoittaa, -- rangaiskoot jumalat ja jumalattaret minua vieläkin\nkauheammilla tuskilla kuin nyt kärsin, jos sen tiedän...!\"\n\nMutta Tabulariumin luona seisoi uteliasta väkeä. Heleässä\npäivänvalossa tai pikipannujen roihutessa lasinpuhaltaja Ursus,\nkilikialainen marmorinvälittäjä Glaukos ja kankuri Lysiades,\njonka varat karttuivat hetki hetkeltä aivan kuin hiirennahkaa\nmuistuttava karva hänen kelmeissä, uurteisissa kauppiaankasvoissaan,\nnäkivät yhä uusien miesten ilmaantuvan Gemonalaisille portaille;\nheidät viskattiin alas jokeen, kun pyöveli oli tehnyt tehtävänsä.\nMädäntyneiden munien ritinän halki kajahti tuon tuostakin vihainen\nja samalla hyvin iloinen huuto. Sen päästi kirjo-ompelija Lucius\nQuartus, joka tunsi jollakin salaperäisellä tavalla saavansa\nhyvitystä kaikesta mitä näki, -- aivan kuin kohtalo olisi toisia\nlyödessään säästänyt häntä, korvannut _hänen_ vaivansa, hänen tyhjän\nkukkaronsa, jossa ei ollut yhtä ainoatakaan obolia, koska hän\ntavallisesti joi yhdessä ainoassa yössä koko viikkopalkkansa: \"Se on\noikein heille...! Tappakaa! Mitä vähemmän päitä, sitä parempi. Olen\naina tuntenut vastenmielisyyttä heidänlaisiaan kohtaan --!\"\n\nRitarien samoin kuin rahvaan piirissäkin tiedettiin jo, että entisen\nkonsulin Fusius Geminiuksen loppu oli tullut. Hänen vaimonsa Mutilia\nPrisca, jota leskikeisarinna ei enää ollut suojelemassa, oli oikeuden\neteen haastettuna itse surmannut itsensä kuuriassa. Kun senaatin\njäsenet poistuivat vasten tahtoaankin kauhuissaan, Memmius Regulus\nhuomautti konsulitoverilleen Fulcinius Triolle, jonka laihat,\nsulkeutuneet kasvot olivat täynnä säikkyä: \"Ilmetty Virginia!\nIhmettelen, miten häneltä riitti voimia siihen... Tai karthagolainen\nnainen, eräs noista, joille elämä ei ollut minkään arvoinen...\"\n\nLakimies suipisti hiukan huuliaan ja sanoi: \"Olipa hän syyllinen\ntai syytön, kanne täytyi joka tapauksessa sepittää. Ja mitä naisiin\ntulee, heitä on tätä nykyä varminta syyttää _pro primo_ huoruudesta,\nniinkuin tuota tuollakin, ja _pro secundo_ myrkkyjen sekoittamisesta.\"\n\nGeminiuksen vaimon päättävä, nopea itsemurha tuli kieltämättä\neräänlaisena yllätyksenä hänen miehelleen. Ritari Fusius Geminius,\nentinen konsuli, ei suinkaan odottanut mitään sääliä itsensä osalle;\nmutta aluksi hänellä oli tunne, että kaikki, mitä tapahtuisikin,\njopa kuolemakin, oli vähäpätöisempi seikka kuin hänen kylpylänsä,\nrikkautensa, sormuksensa, keveät attikalaiset _pallat ja aliculat_,\nkaikki nuo ilmavat viitat, joita hän käytti. Ne oli kudottu Thisissä.\nKiinan eteläalueen kutomoissa; ja ritarille tuotti erikoisen suurta\nylpeyden sekaista tyydytystä tieto, että samaa välkkyvän seittimäistä\nkangasta ihailivat Han-suvun hallitsijatkin. Hän ihaili omituisen\nnaisellisesti niiden hentoja kultaviiruja. Tuollaisessa kimmeltävässä\nasussa ritari siis astui oikeussaliin sinä aamuna, jolloin preettorit\nolivat herättäneet hänet kolkutuksellaan. Kriminaali-istuin luki\nsyytteen: mässäys, haureus, varojen tuhlaus, huonon esikuvan\nantaminen kansalaisille ja kanteen polttopisteenä, joka ratkaisi\nkaiken, hänen yleisesti tunnettu veneilynsä prefektivainajan kanssa.\nHetkeksi tuomarien kasvot ikäänkuin himmenivät Geminiuksen silmissä\neräänlaisiksi hämyssä kelluviksi naamioiksi... Niissä ei kuvastunut\nmitään voitoniloa, vielä vähemmän itsevarmuutta. Ne olivat kuin\nkreikkalaisten traagikkojen avosuiset hädän, kauhun ja järkyttävän\ntuskan naamarit. Sitten neuvosto kävi käsiksi toisiin kanteisiin; ne\nkoskivat erästä Celsusta ja muuatta ritari Pompeijusta.\n\nOli purevan kylmä päivä, eivätkä Geminiuksen ihovoiteet -- hän oli\nviime aikoina tilannut niitä suoraan Juudeasta -- lämmittäneet häntä,\nniinkuin niiden olisi tullut tehdä. Hän kuunteli asiaankuuluvan\nsyytteen lukemista hajamielinen ilme kasvoillaan. Hän nosti tuon\ntuostakin kätensä hiuksia kohti, ei kuivatakseen pelon hikeä,\nniinkuin nuo toiset, vaan järjestääkseen kiharoitaan. Ne ympäröivät\nsirona, voideltuna suortuvarenkaana hänen päätään, niiden ympärille\nkiertyi aivan kapea vaalea vaskivanne; ja syystä tai toisesta\nGeminius oli juuri tänä kohtalokkaana aamuna uhrannut niiden\nhoitoon enemmän aikaa kuin tavallisesti. Nyt hän seisoi heikkojen\ntulien kolkosti valaisemassa oikeussalissa -- ja oli muistoissaan\nsieltä hyvin kaukana. Hän ajatteli neljän vuoden takaista päivää,\njolloin Tiberius oli myöntänyt hänelle konsulin arvonmerkit:\npurppurareunaisen togan, norsunluisen istuimen, kaiken kaikkiaan\nkaksitoista liktoria käsittävän saattueen. Molemmat silloiset\n_consules ordinarii_, Rubellius ja hän, olivat ikivanhan tavan\nmukaan ratsastaneet Albanus-vuoria kohti, kaakkoon Roomasta,\nkunnes he laskeutuivat maahan Lanuviumin pyhässä lehdossa, missä\nvaltion suojelushenget asuivat pinjojen varjostamassa pyhäkössä.\nHänellä oli oivallinen musta seitsenvuotias ratsu, latuskapäinen ja\nmatalasäkäinen, noita Kolofonin siittolan hevosia, jotka ravissa\npyrkivät ristiastuntaan, mutta muuten ovat säyseitä, notkeita,\nkeveitä ohjata. Omituista, että hän tänä vakavana hetkenä takertui\ntuommoiseen! Hänenhän olisi pitänyt ajatella kuolemaa, loppua. Mutta\nhän ei kyennyt siihen. Hän tunsi yhä syvempää muistelun viehätystä,\najatus lepatti kuin perhonen kaikenlaisten pikkuseikkojen ympärillä\n-- olihan elämän raikkain hunaja lopultakin juuri niissä. Ja tätä\noudon haaveellista mielialaa kukaan läsnäolijoista ei voinut arvata,\nei voinut evätä häneltä.\n\nRitari Geminius palasi asuntoonsa tutussa, miltei tyttömäisen\nsirossa kantotuolissa. Hän tiesi viimeisen kerran katselevansa sen\nhopeisia upotteita ja helmiäisestä valmistettua kattoa. Mitäpä\nsiitä... Kaikki, mistä häntä syytettiin, oli erittäin raskauttavaa;\npahinta tietenkin oli, että hän oli kuulunut Sejanuksen tuttaviin.\nNoustessaan heikosti lepattavien maljatulien valossa palatsiinsa hän\ntiesi, että oli parasta ehättää oikeuden edelle.\n\nJa juuri viimeisellä marmorisella kynnyksellä hänet valtasi\nkummallisen voimakas vaikutelma omasta juurettomuudestaan. Se ei\nsuinkaan pukeutunut selviksi ajatuksiksi; se sykki vain hänen\nhengessään niinkuin veri tykyttää valtimoissa: Minä, Fusius\nGeminius, en jätä jälkeeni ketään, joka jäisi iäksi päiväksi minua\nkaipaamaan. Koko elämäni ajan olen vain kuluttanut, en ole mitään\nvoittanut rikkaudessani, en ole sitonut itseeni sielua, joka minua\nmurehtisi. Mitäpä merkitsevät muutamat vaivaiset ostetut portot ja\n_vernat_, mitä aarteeni hyödyttävät? Eikö ole monin verroin parempi\nlähteä pois, kun hetki koittaa...? Kummallista, olisinkohan vielä\npari, kolme viikkoa sitten edes uneksinut tällaisesta? Kenties\nminun kohdaltani on tapahtunut samaa, mitä tapahtuu omenassa, jonka\nydintä toukat jäytävät. Mutta että nyt näen _näin_ kirkkaasti, näin\nselvästi...! Kaiken, mitä minulla on ja mitä omistan, jätän niille,\njotka ovat minua palvelleet. Myökööt aloen ja balsamin siihen\nhintaan, minkä kauppahuoneet niistä tarjoavat. Vapautan orjani,\nsillä mitä varten he jäisivät hautomaan muistoani ja sitä kiroamaan.\nPalatsini tietenkin takavarikoidaan; se ei enää minua liikuta.\nSammunut tähti, Fusius Geminius. Ensi kerran... lapsuuteni ajoista\nlähtien... on melkein hyvä olla...\n\nHän astui saliin. Viimeinen silmäys tuoleihin, jotka oli valmistettu\nAgrigentumissa lumivalkoisesta norsunluusta; niiden jalat taipuivat\nleijonankäpälien muotoon. Hän meni hitaasti kotialttarin luo, sytytti\ntulen ja alkoi sen valossa tutkia etiooppialaisia helmiään; ne oli\nhuolellisesti ryhmitetty lakattuun lippaaseen. Sitten hän kutsui\nhopeapalvelijansa _ab argento_, ojensi helmet tälle mitään sanomatta,\nja kun mies seisoi yhä paikallaan aivan mykkänä hämmästyksestä, hän\nhymähti omituisen vienosti: \"Eivät ainoastaan nämä vaan myös kaikki\nkulta- ja hopeatavarani kuuluvat tästä hetkestä lähtien sinulle.\"\n\nMuistiinpanojen, vahalevyjen, codices-liuskojen polttaminen vei\naikansa. Geminius oli antanut lämmittää monta suurta hiiliastiaa,\nsillä hän halusi perinpohjin tuhota menneisyytensä kaikki muistot.\nSitten hän astui sinikiviseen kylpyhuoneeseen. Siellä tuoksahti\ncasia-mehun ja draganttikumin vieno imelä haju -- hän käski tuulettaa\nsen aivan viileäksi. Omituinen tunne tuo, että viimeistä kertaa\npolkee paljain jaloin säröistä mosaiikkilattiaa! Hän katseli kuin\nunissaan tummansinisellä synnadilaisella kivellä holvattuja kylpylän\nseiniä ja pientä tuikkivaa lamppua, jonka tuliaukosta liekki\nvuoroin leimahti, vuoroin hävisi kuin kuparisen kidan nielaisemana.\nAterioidako? Villikarjun lihaa paksussa valkoisessa kastikkeessa?\nMitä varten? Eikö ole hyvä nukkua sikeään uneen ilman nautinnoita,\njoista on elämänsä päivinä saanut kylliksi?\n\nViimeinen tehtävä, mihin Fusius Geminius ryhtyi, oli eräiden\njalokivien luetteloiminen. Hän syventyi tutkimaan testamenttiaan,\nkoetti muistaa kaikki velallisensa ja kutsui sitten luokseen\nkamaripalvelijan: \"Kahden tunnin sisällä sinä toimitat nämä\nlähetykset perille.\" Tähän jälkisäädökseen tuli merkityksi myös\nkaikkia orjia koskeva vapautusmääräys. Lopulta hän määräsi kylvyn\nlämmitettäväksi. Ei liian kuumaa eikä liian haaleata vettä, vain\nsiltä väliltä. Fusius Geminius riisui yhä syviin mietteisiin\nvajonneena aluspukunsa ja kutsutti luokseen henkilääkäri Mysioksen\nheti kun kylpy oli valmis. Hänen äänessään ei ollut milloinkaan ollut\nniin kummallisen tyventä sointia kuin nyt:\n\n\"Ystävä, maksan sinulle miljoonan sestertiusta pienestä\npalveluksesta. Koko elämäni päivät olen ollut suuri pelkuri,\nja nytkin raukkamaisesti pelkään, että minut syöstään alas\nTarpeius-kalliolta tai raahataan Valitusportaille. Nuo miljoona\nsestertiusta... ne ovat palkkiona viimeisestä hyvästä työstä, jonka\nvoit minulle tehdä. Avaa valtimoni ja salli minun nukahtaa. On aivan\nyhden tekevää, käykö se kipeästi, sillä mies, joka ei ole juuri muuta\ntehnyt kuin ajanut takaa kaikkia iloja, jotka eivät tuota tuskaa, ei\ntänä hetkenä saa olla turhan arka. Niin, unohdin vuosipalkkasi --\"\n\n\"Herra\", uskalsi lääkäri varovasti huomauttaa. Hänen hiusrajaansa oli\nkihonnut hikikarpaloita.\n\n\"Mitäpä kaikesta tuosta enää... Eikähän kaikella tällä, mitä olen\nomistanut, lopun jälkeen ole mitään merkitystä minulle. Olen joskus\nkuullut tai lukenut, että tällaisissa tapauksissa sidotaan ranne\nsilloin, kun unen aika tulee, vai kuinka --? Sinähän sen parhaiten\ntiedät, ystäväni. Testamentissani olen muistanut sinua muullakin\ntavoin -- saat tuon kauniin maljan, jota olet aina ihastuneena\nkatsellut. Minulle tuottaa lohtua... on miellyttävää huomata\nitsessään avuja, joita ei ole tuntenut, ja kaikista parhainta kai\non, että voi tehdä hyvää niille, joita lähellä on elänyt, nyt, kun\nmääränpää lähestyy. Jättäisin sinulle ritarinsormukseni, Mysios,\nmutta se on vastoin lakia. Ripittäydyn siis sinulle, tohtori,\nsiitä ei tule mitään pitkällistä... Maksa saatavani _vernoille_ ja\nPompeijuksen ja Liviuksen ilotaloihin. Kukaan lähisukulainen ei tule\nvalittamaan tähän palatsiin; voit huoleti karauttaa ratsullani pois,\nkun työsi on tehty. Mahdatko tietää, mitä on olla hyödytön loinen?\nSiinä lauseessa olikin koko rippini. Ja nyt... nyt käy käsiksi.\"\n\nMysioksen täytyi kovin hillitä itseään, jotta hänen kätensä\nei vapisisi. Hän iski suonta ja työnsi ritarin käden laajaan\nnahkaleiliin.\n\nVähitellen alkoi Fusius Geminiukselle tulla uni yhä syvempänä,\nyhä raskaampana. Oli aivan kuin Hypnoksen siivekäs veli Thanatos\nolisi levittänyt tummat sulkansa kylpyhuoneen yli. Hän lepäsi siinä\npää painuksissa. Hän ajatteli vuosia, jotka oli tuhlannut. Oli\naivan lyhyt tuokio, jolloin hänet valtasi eräänlainen järkeilevän\nmietiskelyn tila. Kuolema? Ikuinen poissaolo? Kaiken jättäminen?\nMutta jatkuvasti hänen mieltään lohdutti ajatus, että oli kyennyt\nviime hetkinään tekemään monta ihmistä onnellisiksi, yksinpä\nvelkojansakin. Voipumuksen ja himmeiden unimietteiden valta alkoi\njatkuvasti kasvaa niinkuin outo hämy seinien synnadilaisessa\nholvauksessa. Pieni liekki tuikki hiljallensa, mutta se\nkaksinkertaistui ritarin hämärtyvissä silmissä. Kuuliko hän oven\nkäyvän ja lääkärin menevän? Kuinka rajattoman yhdentekevää se\nolikaan... Ja viimein tuli kuolemisen horros niin outona elämyksenä,\nniin syvälle ja kauas ulottuvana tunteen nousuna, että kaikki muu\ntuntui turhalta; siitä kannatti hyvin maksaa tohtori Mysiokselle\nmiljoonan sestertiusta.\n\nCapitoliumin rinteellä loimusivat jatkuvasti, illasta toiseen, synkät\nhautajaistulet. Huhuiltiin, että erään syytetyistä -- hänen nimensä\noli Rubrius Fabatus -- oli sydänyön aikaan onnistunut paeta Roomasta\nPorta Capenan kautta etelään ja että hän maksoi suuren palkkion sille\nkenturiolle, joka auttoi häntä yrityksessä. Ennen pitkää tiedettiin\nvarmasti, että Fabatus pääsi pimeän turvin purjehtimaan Sisilian\nohi ja että hän etsi suojaa parthien luota. Sillä niin oli, että\nvihollismaa tuntui nyt monin verroin turvallisemmalta kuin Rooma,\nmissä kuolemantuomiot vain lisääntyivät.\n\nPelko ei säästänyt ketään. Kaupungin keskeisenä paikkana ei enää\nollut Palatinuksen linna, niinkuin tähän asti, vaan nuo synkät\nkiviaskelmat, jotka johtivat Tabulariumin ohi alas toriaukeamalle.\nTuomittujen hätäiset, kuumeiset silmät vaanivat ahnaasti jokaista\npakoonpujahtamisen mahdollisuutta; hurja, villi itsesäilytysvaisto\noli useimmissa herännyt, mutta liian myöhään, jotta enää\nmahdettaisiin mitään. Repaleisista kultakirjoisista hihoista työntyi\nkäsiä, jotka olivat kerran niin uljaan itsetuntoisesti tervehtineet\nhallitsijaa ja nyt turhaan kerjäsivät elämää. Melkein kaikilta\nuhreilta revittiin sekä toga että kahiseva silkkinen kreikkalainen\nihokas, kun heidän ruumiinsa suistui marmoriportaita vasten, ja\nniinkuin aina verilöylyn hetkenä, juorut ja kulkupuheet muistuttivat\ntupruavaa savua, joka hitaasti mutta vastustamatta levisi korttelista\ntoiseen, tunkeutui seinien huokosista köyhien asuntoihin ja leijui\nkuin typerryttävä häkä neljäntoista kaupunginosan parakeissa. Trans\nTiberimin ahtailla kujilla kerrottiin verisiä juttuja silvotuista\nruumiista, jotka ajautuivat virtaa pitkin Ostiaan päin. Ne\npatoutuivat löyhkääväksi valliksi, niin että joki alkoi tulvia, mutta\nei savenkeltaisena niinkuin aina ennen, vaan sakean punaisena.\n\nSenaattorit ja sukuylimykset -- nuo rikosoikeuden tuomarit, jotka\npelko oli niin vallannut, että he lukivat aivan konemaisesti\nkuolemanlitaniaansa -- eivät kuuriaan tullessaan uskaltaneet katsoa\ntoistensa silmiin.\n\nKukaan ei välittänyt ystävistään, ei yksikään käsi kaatanut\nvapisematta juomauhria kokoushuoneen alttarille. Kukapa olisikaan\npystynyt ajattelemaan rauhallisesti ja torjumaan pelkoa? Pelastakoon\nnahkansa ken voi, paetkoon omasta tuomiostaan toisten tuomioon!\nHeistä tuntui, että oikeussalin permanto hyllyi heidän allaan\nkuin räme ja vihreät marmoriset kuviot kuplivat kuin imevät\nsuonsilmät. Hiki norui heidän niskastaan valkoisten virkapukujen\nalle. Itsekullekin oli hänen oma elämänsä tärkein, kuinka sen\nlujittamiseksi ei siis olisi uhrattu näitä verisiä hekatombeja.\nHe eivät toimineet _ira_, vihan vallassa, vaan kaikkinielevän\nelämänvietin hirmuisesti puristavien pihtien likistyksessä, jotta\nnäkymätön viikate, joka niittämistään niitti ruumiita, viuhuisi\nheidän omien kurkkujensa ohi. Kriminaalioikeuden herrat astelivat\nmiltei joka toinen päivä oikeussaliin laihoina, lopen nääntyneinä,\nunettomina, pahojen ajatusten kiusaamina, kasvot yhtä elottomina kuin\nvahanaamarit ja säikkyen pienintäkin risahdusta. He olivat kauan\nsitten, pojanvuosinaan lukeneet tarinan Zeun kotkasta, joka raateli\nvuoreen kytketyn Prometheuksen maksaa, ja nyt kukin kohdaltaan\nmuisti sen; he kuulivat haaskalinnun siipien havinan ja tiesivät,\nettä jos pedon kynnet eivät vielä olleetkaan tunkeutuneet heidän\nsisälmyksiinsä, se saattoi tapahtua huomenna, ylihuomenna, milloin\nhyvänsä. Kauhu nokki heitä kyllä yöstä yöhön. Kuka sitä olisi\npystynyt manaamaan pois?\n\nSe mikä heissä oli sisintä lihaa ja maksaa, nimittäin oman säilymisen\nsitkeä toivo, repeytyi silpovan nokan survaisuissa ja joka istunnossa\nse petollisesti kasvoi uudestaan terveeksi. Mutta vain hetkeksi,\njotta sydän tykyttäisi sitä pelokkaammin tulevan oikeudenkäynnin\nlähestyessä. Tuntui miltei, kuin Valitusportaiden askelmille olisi\npystytetty näkymätön karthagolainen Baal-Moolok, jonka käsivarret\nkieppuivat yhä hurjempana rattaana, viskaten lepytysuhreja pelon\nvoimille.\n\nRooman palokunnan vasta nimitetty ylikomentaja Graecinius Laco ei\nmahtanut mitään sille, että neljännessä korttelissa, Alta Semitan\nkaupunginosassa, raivosivat tulipalot; tosin ne saatiin suuren\nvaivan jälkeen sammumaan, mutta useinkin vasta kun hatarasti kyhätyt\nmajatalot olivat enää vain suitsuavina kekäleinä.\n\nKytevien lautojen keskeltä törröttivät savupiippujen nokiset\nobeliskit tylyn uhkaavina aamutaivasta vasten. Kauan mietittyään\nprefekti Laco päätyi tulokseen, että kaupungin suojeluskaartin\nmiehet, kaikista Macron suojakeinoista huolimatta, joten kuten\npääsivät pujahtamaan kasarmista ja että he halusivat kostaa\nSejanuksen tuomion, ellei muuten, niin sytyttämällä tuleen\nlähitienoon bordelleja ja viinitupia; olihan Servius Tulliuksen\nmuurin luota löydetty puolityhjä paloöljynassakka ja joukko\nsytykkeinä käytettyjä rohdintukkoja! Uusi palopäällikkö vietti\nhänkin unettomia öitä. Hän raapi kankeata tukkaansa, joka muistutti\nruosteenkarvaista pesuharjaa, ja mietti kauan, lähettääkö ilmoitusta\ntuhopoltoista Caprille vai vaietako. Mitä oli tehtävä? Rooman\nmelskeiden keskellä hänen oli otettava lukuun kaksi yhtä ankaraa\nmahdollisuutta, joihin valituskirje voisi johtaa. Ensinnäkin\npalaneiden kotiensa ympärillä hiiviskelevät ihmishaamut voisivat\njulkisesti syyttää häntä veltosta viranhoidosta, toiseksi hän,\npalopäällikkö, voisi helposti ärsyttää vastaansa sen miehen, joka\nnykyään oli mahtavista mahtavin ja joka pretoriaanien komentajana\ntietenkin oli vastuussa pretoriaanien ilkitöistä: Naevius Macron.\nKumpikin mahdollisuus oli hänen tapaiselleen uskolliselle\nvirkamiehelle kuin kaamein painajaisuni.\n\nVielä silloinkin, kun _cohortes vigilumin_ miehet myöhään aamuyöstä\nhälytettiin sammuttamaan lähellä Forumia riehuvaa tulipaloa, hän\ntunsi parhaaksi välttää molempia pyydyksiä. Liekkien synkkä hurma\nsekautui veden loiskeeseen ja prefekti Laco valvoi unettomana omassa\nkomeassa makuuhuoneessaan. Hän oli nostanut jalkansa korupöydälle\nja siirteli niitä nyt rauhattomasti. Ei mitenkään, mitenkään\nkäynyt päinsä, että hän olisi työntänyt hyppysensä Naevius Macron\nliemivatiin! Parasta olla tekemättä mitään.\n\nJoka ilta aurinko vajosi repeilleeseen ja synkästi kumottavan\nruskotuksen valaisemaan vuoristoon. Padat sytytettiin, palavaa tervaa\nroiskui marmorille. Valitusportaiden luona tungeksi ihmislaumoja,\njoiden soriseva puhe sulautui tippuvan kuuman pien ääniin ja\nkuolevien uikutukseen.\n\nSynkistä, luhistumaisillaan olevista esikaupungin parakeista hiipi\nmustapukuisia ämmiä nauttimaan teloituksen näytelmästä.\n\nLopen nälistyneet kasvot, jotka tavallisesti olivat yrmeät ja\nlukitut, elostuivat nyt ihmeellisesti, kun veren haju ja toisten,\nheitä itseään ylempien kärsimys oli tässä levitetty nähtäville. He\ntuijottivat apposen avoimin suin tahraista marmoria ja pyövelin\nlyömiä vuotavia haavoja. Kaikki tuo, mikä tavallisesti lymyili\nsillankaarien alle, peitellen jotenkuten omaa kurjuuttaan ryysyihin,\nköpitti sauvojensa varassa keskikaupungille. Kainalokeppien kolketta\nja melkein innokasta loruilua... Orjat, Egerian lehdon juutalaiset,\nEmporiumin takaisten louhoksien kivenhakkaajat, nälistyneet\nalmunanojat, varkaat tavallaan unohtivat oman surkeutensa tosiseikan,\nkun väkevien ja mahtavien elämä tällä tavoin uhrattiin Libitinalle.\nNäytti siltä, että he ammensivat tuskanhajuisesta ilmasta entistä\nsuurempaa kykyä laahata kaikenlaisten paiseiden kipua päivien läpi.\nAlmukupit helisivät päättävästi. Kelmeät kallot, joista syöpä tai\nkuppatauti oli verkkaan polttanut nenän rustot pois, notkuivat\nväkijoukossa kuin irvokkaat kuolinlyhdyt. Ylennettyjä alennettiin\nnyt, ja sen näkeminen oli ihanampaa kuin hunajaleipä!\n\nYksin nekin, joilta näön lahja oli aikoja sitten sammunut,\ntuijottivat vaaleanpunaisen kelmun peittämin silmäkuopin Gemonalaisia\naskelmia aivan kuin nauttiakseen kaikilla hermoillaan hyvityksen\nimelää lääkettä. Mitäpä merkitsi yksi pakoon pujahtanut vaivainen\nRubrius Fabatus? Pääasia oli, että johtajat teurastivat toisiaan.\n_Pereat!_ Nähkööt nyt kultalippaittensa ja Idän tuoksujen keskellä\nsemmoista painajaisunta, jonka rinnalla hampaattomat ikenet,\npuhkaistut silmät, tynkäjalat ja täit ovat vain pientä tuskan\nkutkutusta! Ja kaikkein suurinta tyydytystä tuotti se, että tätä\nkalmankenttää ei hoidellut rutto tai nälänhätä niinkuin kuusineljättä\nvuotta sitten, jolloin vehnä loppui, vaan vallanpitäjien oma kauhu.\n\nSynkät uhritulet loimusivat tervapannuissa ja vaipuivat alas kuin\nlipovat käärmeenkielet. Ulostuksen, veren, kuolan, oksennuksen\ntahraamat portaat kohosivat kuin oudonmuotoinen alttari\ntemppelivuoren huippua kohti.\n\nNuo kolme naista, kankurin vaimo Lakhesis särisevine kurkkuäänineen,\nkätilö Klotho, jonka käyrä nenä ja leuka näyttivät yhtyvän ja jonka\nsormet harittivat villakalvosimista, ja vauhko äänetön Atropos,\njonka synkänloistavista silmistä levisi ihanien nuorten kasvojen yli\nsibyllamainen tähtivalon hohde, seisoivat hekin Valitusportaiden\nluona. He muistelivat kantotuolia, joka oli kuvastunut niin mustana\nkultaista taivasta vasten. Sitten kätilö kosketti sormenpäillään\nvirtaavaa verta ja haistoi. Siinä oli kohtalon tuoksu. Ei tämän tai\ntuon aatelismiehen, vaan koko suunnattoman valtakunnan kohtalon.\n\n\n\n\n5.\n\n\nSenaattori Cotta Messalinus oli sulkeutunut palatsiinsa. Hän istui\nkaikkien rahakirstujensa, nassakoittensa ja lippaittensa keskellä.\nVain silloin tällöin joku palvelijoista _ab argento_ uskalsi hiipiä\nkysymään, oliko katettava ateria. Senaattori vastasi hyytelömäisellä\näänellä: \"Ei... Odota...\"\n\nLamput savusivat. Tässä mustassa rahakellarissa oli nyt kylmää ja\njäätävää. Seinistä uhosi kosteutta. Senaattori oli kuulevinaan\npienten vikisevien hiirien jyrsivän lovia hänen rahasäkkeihinsä\nja kullan kilisevän pitkin permantoa. Mitä enää auttoivat hänen\nmonet maakartanonsa Afrikassa, Lombardiassa, kaukana Sveitsissä,\nkun valtakunnan yli oli langennut kauhun pilvi? Mitä auttoivat...?\nKulkiko joku täällä vai kuvitteliko hän sitä vain --? Hänen korvansa\npettivät tässä aarrekamarissa, jossa vuolukiviseinät vastasivat\nkaikkiin ääniin niin kumean ontosti. Jälleen saapui varovainen\nfinanssimestari ja osoitti hiukan vapisevalla etusormellaan nurkkaan\nlastattuja kultasäkkejä. Jos ylhäisyys aikoi vielä tänä iltana lähteä\npurjehtimaan Afrikkaan tai Espanjaan, olisi kenties varminta...\nPitäisi jotenkuten toimia, täytyisi ainakin kantaa nämä rahapussit\nmuuttovaunuihin ja peittää ne huolellisesti säkki- ja verhokankailla.\nSenaattori vastasi kasvot hiestä kimaltaen: \"Ei, anna olla --!\"\n\nLamppujen tuikahtelevassa valossa hän oli tosiaan kuin barbaarinen\nkullanjumala Mammon, Syntyperä, sääty, määrätyt yhteensattumat olivat\ntaanneet sen, että hänen paksun ruumiinsa verhona oli senaattorin\ntoga leveine punaisine raitoineen; ilman sitä hän taisi muistuttaa\nnoita itsekseen nyökkäileviä metallisia kuvia, joita kaukaa Ta-Tsinin\nkaupungeista tulevat kauppiaat kertoivat nähneensä puolihämärissä\ntemppeleissä. Tämä rahakellari oli sekin kuin temppeli, pyhäkkö,\njossa leimaamattomien kultaharkkojen ja lyödyn metallirahan jumala\nasui. Senaattori antoi denaarien, obolien, sestertiusten ja\nkimmeltävien aureus-rahojen vuotaa sormistaan lattialle. Ne kilisivät\nkuin ihana soitto!\n\nHän konttasi edestakaisin ja poimi niitä aivan kuin lapset\nkullattuja pähkinöitä. Suuri muodoton pää keikkui keltaisena kuin\nmessiinalainen sitroona, johon on leikattu kaksi lovea rauhattomasti\ntuikkiviksi silmiksi, johon on kasvanut nenän säännötön kyhmy ja\nrevennyt epämääräinen uurre huulipariksi. Hetken aikaa hänellä oli\ntunne, että hänen vatsansa paisuu kuin suunnaton rakko... Mutta se\nei paisu ruoasta ja juomasta, se paisuu sulasta kullasta, laajan\nja ylellisen asunnon tavaranpaljoudesta, Cottain sukurikkauksista\nja noiden pulleiden säkkien sisällöstä, jota hän haroo käsillään.\nMutta kumisevan tyhjää aarrekammiossa on! Senaattori huomasi\njupisevansa itsekseen: \"On kiiruhdettava. Mutta mihin sitten\nja mitä varten? Nuolihaukka iskee kuitenkin niskaan...\" Lamput\nlepattivat. Hänen ajatuksensa kulkivat hämäriä ja hämmentäviä\nsivupolkuja: \"Jos minä olisin ollut Julius Caesar, olisin riistänyt\nPtolemaios Huilunsoittajalta miljoonan, kaksi miljoonaa, enkä vain\nkuusituhatta... Olisin antanut kiskoa suunnattomat verot kaikkialla\nKleopatran maassa. Mutta hän oli tyhmä. Hän ansaitsi kuolla\nmurhaajien käsiin... Ah, ah... kuka tietää, ehkä minut nimitetään\nNiilin maan ylikäskynhaltiaksi, vaikka huhuillaankin, että Tiberius\njättää Egyptin asiainhoidon entiselle vapautetulleen Hiberukselle --\"\n\nKelmeä valo leikitteli hänen kaljussa päälaessaan. Finanssienhoitaja,\njoka itsepäisesti, vavisten mutta hyvin uteliaana yhä seisoi\nnurkassa, ajatteli itsekseen: Se on kuin pylly! Mutta sen luulisi\nolevan aitoa metallia, sillä se hohtaa niin...\n\nHän kuuli rahojen kilisevän pitkin kosteata lattiaa ja näki suuren\nrikkaan miehen ryömivän kontallaan. Finanssien hoitajan oli vallannut\naavemainen tunne. Tämä kaikki, lihava mies kultarahoineen, synkkä\naarreluola ja lamppujen tuike, ikäänkuin kuuluivat johonkin kaameaan\nja irvokkaaseen, hänelle aivan tuntemattomaan mimos-näytelmään.\nNuorempana finanssien hoitaja oli lukenut Herodotoksen\nhistoriankirjat, ja hän ajatteli nyt oudon hämmingin vallassa,\nettä tuossa mateli vatsallaan hirmuinen barbaari, ehkä Silkkimaan,\nSericean poika, jonka hiukset oli tasattu päälaelta. Niin, pitäisikö\nhänen ehkä langeta polvilleen ja kumartaa? Lamput tuikkivat kuin\nuhriliekit. Senaattori Cotta Messalinus nousi ähkyen ja istuutui\njälleen rahakirstun päälle, kultaisena, mahtavana ja möhömahaisena,\naivot täynnä paksua ja ajatuskyvytöntä metallia. Hän oli jumala. Outo\nbarbaarijumala Mammon.\n\nVihdoin hän sanoi jotakin, mutta ääni oli kuin tahmeata liimaa.\nHän tuskin tajusi puhuvansa, ja pieni nöyräselkäinen mies kuunteli\nsilmät tarkkaavasti levällään: \"Kaikki heti muulien selkään...!\nKirstut, arkut, nämä pussit, kultaharkot ja säkit...! Maakiinteistöt\nLombardiassa muutettava heti rahaksi, samoin nuo toiset -- en enää\nmuista, missä ne ovatkaan... Laiva lähtee suoraan Aleksandriaan, tai\nehkä se purjehtii Espanjaan...\"\n\nHän huohotti. Kylmä hiki norui hänen kasvojaan pitkin kuin arbuusin\nkuorella valuva mehu. \"Herra\", alkoi finanssien hoitaja arasti. Mutta\nsenaattori pusersi kaksin käsin päätään.\n\nVielä kerran finanssipäällikkö toisti: \"Herra...\" ja nyt siihen\nyhtyivät orjatkin, jotka tungeksivat säikähtyneinä hämärässä\noviaukossa.\n\n\"Ajattelen prefekti Sejanusta\", lausui Cotta Messalinus hyllyvällä\näänellä. \"Aion pyytää jotakuta teistä noutamaan tänne hänen\nklienttinsä ja ehkä myös... Sekä Satrius Secundus että Pinarius\nNatta.\" Mutta sihteeri _ab epistulis_ kohautti olkapäitään: yhtä\nhyvin häntä voitiin pakottaa noutamaan Kerberos manalasta.\n\nVain finanssien hoitajalla oli kylliksi rohkeutta kuiskata:\n\"Kuolleet.\" Hänen äänensä kähisi tässä aarreaitassa niin ontosti.\nSenaattori ei näyttänyt lainkaan käsittävän.\n\nSitten jokin tietoisen toiminnanhalun välähdys, himmeä kuin\nzodiakaalivalo yötaivaalla, kulki hänen aivoissaan, ja hän\nläiskäytti kuin ihmetellen suuret rasvaiset kämmenensä vastakkain:\n\"Mutta tämähän on...! Miksi vapisette ja pelkäätte? Menkää\nhiiteen! Tarjotkaa kylmää fasaaninpaistia ja vehnäkakkuja\nhopeisissa astioissa. Teidän on heti, kuuletteko, heti tuotava\nruukullinen satavuotista _anthosmiumia!_ Ja minä, joka erityisesti\nloistin Caesarin pidoissa... Onko maailma hullu vai itsekö olen\ntulemaisillani hulluksi?\"\n\nHänestä tuntui, kuin eivät ainoastaan hänen raskaat aivonsa olisi\nolleet möhkälemäistä kultaa; myös hänen suonissaan virtasi samaa\nsulaa metallia. Mutta se ei lämmittänyt, se oli hyytävän kylmää. Hän\nkäänsi hiukan kaulaansa: \"Kuuletteko tuota kolkutusta? Aelius Sejanus\npyrkii sisään.\"\n\n\"Hänen järkensä hämärtyy\", kuiskasi sihteeri kuivakiskoisesti.\nFinanssien valvoja nyökkäsi hiukan päätään: \"Kenties olisi viisainta\nkutsua lääkäri. Mutta tässä tuskin auttaa enää mikään... Palvelijat\novat jo ryöstämässä palatsia\", hän sitten lisäsi huolestuneesti.\n\nTulien kärjet tuikahtelivat. Ne pakenivat takaisin lamppujen\naukkoihin. Mustalla seinällä kuvastui Cotta Messalinuksen varjo\nrehevän laajana, vain silloin tällöin hiukan vavahtaen. Senaattori\npohti mielessään jotakin ihmeellistä ongelmaa, jotakin, mihin\nhän ikäänkuin ei päässyt käsiksi ja mikä aina keskittyi yhteen\nkysymykseen: Miksi on näin? Mitä tämä kaikki merkitsee? Miksi\nhiivitään sinne ja tänne, miksi lamput savuavat? Hän ajatteli\netäisesti monia palvelijoitaan ja satoja orjiaan, kuutta\nhopeamaljojen kantajaa _ab argento_ ja erittäin taitavia, erittäin\nhyvän koulutuksen saaneita sihteereitään _a manu_, jotka jäljensivät\nkuin lentävällä sulalla jokaisen kirjeen hänen sanelunsa mukaan.\nMissä olivat nyt kaikki nuo? Missä olivat hänen afrikkalaiset\nesiratsastajansa ja hopeoidut vaunut ja kultainen kantotuolinsa? Hän\naikoi kutsua pukujenhoitajansa, mutta suu oli kuin halpautunut. Se\nkieltäytyi hetkeksi tottelemasta. Ja tuo kumea yhtämittainen\nkolkutus --\n\n\"Mikä vuosi?\" kysyi senaattori tahmeasti. \"Jotakin tapahtuu juuri nyt\npäässäni... Kenties olen muuttumassa kultamunaksi tai kurpitsaksi. On\nennustettu... Joku muuttuu kurpitsaksi, joku toinen kultamunaksi --\"\n\n\"Pluton nimessä, hän ei enää tiedä vuosilukuja!\" jupisi sihteeri\nfinanssien hoitajan korvaan. Tämä korotti hiukan ääntään ja sanoi\nnöyrästi ja terävästi, niinkuin palvelija puhuu erittäin itsepäiselle\naatelislapselle: \"On vuosi seitsemänsataa ja kahdeksankymmentäneljä,\nGnaeus Domitiuksen ja Camillus Scribonianuksen konsuliuden vuosi.\"\n\nSenaattorin kelmeät huulet liikkuivat: \"Mutta eivätkö konsuleina\nenää olekaan Fulcinius Trio ja Memmius Regulus? Kuinka...? Muistan,\nettä aivan äsken tuo pieni ja hikoileva lakimies, joka ajoi Pison\noikeusjuttua, ratsasti siinä virkapuvussa Lanuviumiin, ja hänen\njäljissään ystäväni Memmius Regulus posket pussottaen. Kuin sorsa ja\napina.\"\n\nSihteeri empi. Oli niin vaikeata sanoa mitään, hiki nousi senaattorin\nkeltaiselta otsalta ja hän saattoi minä hetkenä tahansa saada\nhalvauksen ja kuolla tuohon paikkaan. Viimein eräs orjista jupisi\ntuskin kuuluvasti: \"Sehän on jo viime vuoden asia, ja silloin\nprefektin valta romahti.\" 'Romahti? ajatteli Cotta Messalinus\nhämärästi. Prefektin valta? Voivatko he tarkoittaa Sejanusta? Ja\nmihin on häipynyt _sumptuariukseni_, ekonoomini...? Näistä seinistä\nvetää hirmuisesti. Tai johtuuko se mahdollisesti kirstuista ja\narkuista, kaikesta tuosta kullasta? Juppiter, kuinka pimeässä ihmisen\ntäytyy olla! Vain kulta kimaltaa ja näköni käy hämäräksi --'\n\n\"Mutta kuinka kummassa\", sanoi senaattori huohottaen. \"Tuo laiha ja\nsurkea laintutkija Trio, joka oli niin kehno asianajaja ja lykkäsi\nistuntoja lisätodistusten hankkimiseksi... Eikö hän ollut Aelius\nSejanuksen ystäviä?\"\n\nSihteeri kuiskasi: \"Hänen päänsä on löyhässä.\"\n\n\"Lähettäkää hakemaan tänne ritari Terentius\", jokelsi Messalinus\naivan kuin hänen kielensä olisi ollut paksu kaalinlehti. Toisen\nkerran tänä tuntina ja tässä puolipimeässä kammiossa sihteeri\nkohautti olkapäitään: kuollut, heitetty virtaan. Kukaan ei puhunut.\nJäykkänä istuva valkopukuinen ylimys näytti itsekin unohtaneen,\nmitä oli äsken kysynyt, hänen naamansa paistoi vain kullanvärisenä\nniinkuin täysikuu kaikkien rahasäkkien keskellä. Muuan hänen\nvapautetuistaan, joka oli syntyjään kreikkalainen, jupisi hyvin\nhiljaa avaintenvartijan korvaan, että Kuoleman ja Kullan jumala\non sama olento, että kulta ja kuolema ovat yhtä. Hyvin heikosti\nhänen aivoissaan häämötti vanhan myytin totuus, -- totuus, että\nkylmä metalli, jolla voidaan ostaa ruumiita ja sieluja, on niin\nsanomattoman vähäarvoista ja kielteistä kaiken sen rinnalla, mikä\nmaailmassa on suurta, henkistä, korkeata, ja että vaikka home ei\nkoskaan sitä tärvele, se tuntuu kuitenkin sormenpäihin jäätävältä\nkuin hauta. Kalman tuntu uhosi siitä, eikä siihen liittynyt mitään\nylösnousemuksen toivoa, ei eloonheräämistä eikä vihreätä kevättä.\n\nTässä omistamisen ja rikkauden hornassa senaattori hytisi vilusta\n-- hän olisi halunnut mennä jonnekin hyvin kauas, missä viininvesat\ntyöntävät eläviä versojaan ja mantelipuut kukkivat. Nähdä mehiläisten\nliimaavan omasta syljestään pesien kennoja ja hoitaa pientä\nlavendelitarhaa, niin, vaikkapa ei niin kovin pientäkään... Mutta\nkulta, kulta --! Siinä hän istui ja tuijotti lamppujen käryämistä\naivot sekaantuen. Tuo alinomainen kolkutus ovelle... Oli kuin\nkaikkien hänen ostamiensa sielujen ja ruumiiden nyrkit olisivat\nkolkuttaneet! Kummallinen loppu. Jos tämä nyt sitten oli loppua.\nJa eikö hän, varakas ja arvokas mies, mahda lainkaan mitään? Onhan\nrahoja, on kultaa! Voin ostaa mitä haluan. Vaikkapa maalattuja\nsyyrialaisia efeebejä, joiden hiukset on öljytty, sillä he antavat\nunohdusta... Maailma on vain suuri markkinatori. Ja minä, Cotta\nMessalinus, ostan ja myyn.\n\nJotakin hänessä, hänen sisimmässään oli kuitenkin särkynyt tai\njäätynyt nyt. Sillä summat vilisivät sekavina puroina hänen\naivoissaan, hinnat hajosivat, kultainen usva nousi kuin kaste\notsalle. Hänen täytyi hyvin kiinteästi ajatella vanhoja, hienoja\nsukuja ja kauppahuoneita -- vaikkapa Torquatuksen jälkeläisten\nkultaisia kaulaketjuja tai Cincinnatuksen jälkeläisten\nhiuskiehkuroita, jotka senaatti oli jakanut erityisinä sukutunnuksina\nesi-isien suorittamista palveluksista; nekin oli ripustettu\nkultaisiin vitjoihin. Kulta... Senaattori jupisi kankeasti: \"Minä,\nCotta Messalinus... Olen tehnyt pelkkää hyvää maan päällä, olen\nvapauttanut erään orjistani ja antanut hänelle neljäsataatuhatta\nsestertiusta, olen kasvattanut hänen lapsensa. Mitä muuta tahdotte,\njumalat? Ja hänen poikansa Cottanuksen olen auttanut sotatribuuniksi.\nEi, pääni on kuin kullasta tehty jättiläismuna, niin painava!\nMatkustan Sisilian Hyblaihin ja rupean viljelemään mehiläisiä, jos\nse on tahtosi, Juppiter. Olenhan tehnyt kaiken, miksi siis näin\nsurkeasti...? Mitä vielä vaadit, jumala? Kultaako, säkeittäin ja\narkuittain?\"\n\nHän heittäytyi huohottaen rahakirstujensa päälle ja sihteerit\nyrittivät kiskoa tuota ähkyvää olentoa pystyyn. \"Enemmän lamppuja\nja tulta\", kuiskasi joku palvelijoista. Mutta senaattori sopotti\nyhä: \"Minä en ole mikään halpasäätyinen mies, Eprius Marcellus ja\nVibius Crispus ovat minua alempana, mitä tulee siniseen vereen ja\nrikkauteen... Molemmat alkujaan köyhiä ja loisia. Ja minkä tähden\njuuri minua kohdellaan näin? Minkä vuoksi ei rikasta Sextus Mariusta\ntai Gnaeus Lentulusta, jota me senaatissa sanomme lehmänkelloksi\nja jolla oli jo Augustuksen eläessä neljäsataa miljoonaa\nkassalippaissaan? Onko rikkaus pahaa? Onko kulta pahaa?\"\n\nSihteeri suipisti hiukan huuliaan ja jupisi: \"Vanha Lentulus on\nkuollut jo kauan sitten.\"\n\nSenaattori ei näyttänyt sitä kuulevan. Sitä vastoin hän kuuli\ntuon nyrkkien yhtäjaksoisen kolkutuksen ovelta. Oli kuin jotakin\nnaulattaisiin umpeen, ehkä rahalipasta tai hautapaatta. Se jymisi\nniin tylysti tässä rikkaan miehen aarrekamarissa, -- ehkä iskut\njyskähtelivät hänen omissa himmenevissä aivoissaan.\n\nNyt sen kuulivat myös toiset. Se tuli portilta. Siellä ryskyttivät\ntuomioistuimen lähetit, preettorit, eikä heitä käynyt enää\npidättäminen oven ulkopuolella.\n\n\n\n\n6.\n\n\nÄiti Antonia lähti Roomasta vanhanaikaisilla kuomuvaunuillaan, mutta\nlähestyessään Tusculumia hän antoi pysäyttää ne. Vanha nainen, jonka\ntukka haritti hiukan joka taholle ja jonka ruskeissa silmissä oli\njäykkä kiilto, kapusi alas tielle. Hän sanoi palvelijalleen: \"Tule\nkaukana perässä. Ei tarvitse auttaa, pääsen yksinkin.\" Sitten hän\nlähti raskaasti kiipeämään vuoripolkua, ja mitä ylemmäksi hän nousi,\nsitä painavammat olivat hänen jalkansa.\n\nHengessään hän näki veren tahraaman ruohon ja Valitus-portaat, näki\nMemmius Reguluksen ivahymyn ja kuuli oman tyttärensä heikkenevät\nnyrkiniskut. Varmaan Antonian käsissä oli vieläkin muurilaastia...\nHän tiesi, että Rooma oli vajoamassa tulvan alle, punaisen tulvan.\nVeri juoksi tummanpunaisina puroina Valitusportaiden kauniita,\nvalkoisia askelmia pitkin, kunnes hyytyi miltei mustaksi. Ja nyt,\nkaukana sieltä, hän tarkasteli muistoissaan kaikkia noita tuomarien\nja tuomittujen kasvoja, arkaa pappi Lentulusta ja onnetonta ja\nurheata Publius Vitelliusta ja sen veljessarjan nuorinta, Luciusta,\njoka katseli sukulaistensa häviötä noetut kulmakarvat ylhäällä otsan\npuolitiessä ja silmäluomet raukeina. Kansa Rooman kaduilla kuiskaili\nuusista oikeusjutuista, ellei puhuttu Caprin ilopojista, noista\n_sellariuksista ja spintrioista_, jotka kylpivät yhdessä Tiberiuksen\nkanssa Sinisessä Luolassa. Kuinka juoruttiinkaan! Ja kuinka vähän\ntiedettiin! Tiedänkö minä, Drusus Neron leski, totuutta langostani?\nSen vain tiedän, sen sanoo jo tämä valkoinen sora polulla ja tuulen\nleyhkä, että jokin koossapitävä voima, jolle en löydä nimeä, on nyt\nhäviämässä...\n\nMarcus Antoniuksen ja Octavian tytär ei tänä hetkenä nähnyt vaunuja,\njoita vieri Tiburiin päin eikä Labicumin kaupunginmuurien ruskotusta.\nHän kiipesi vaivalloisesti vuoren rinnettä. Algidus-vuori hehkui\niltaruskon säteissä, kiemurteleviin polkuihin osui punainen hehku.\nAntonia tunsi iän kuorman selvemmin kuin ennen, mutta kuitenkin\ntuohon tunteeseen liittyi eräänlaista jylhää ylpeyttä. Vielä kerran,\nkuin väräjävän huurun halki, hän näki sotilaiden kantavan tiilejä ja\nmuurilaastiastiaa, hän itse piti kädessään lapiota. Hänestä tuntui\nnyt kuin hänen sydämensä olisi ollut harmaa ja raskas lyijymöhkäle.\nSynnyttää kolme lasta maailmaan ja tietää parhaimman heistä kuolevan\nmyrkyttäjän uhrina, nähdä ainoan tyttärensä katala rikollisuus ja\ntuon yhden, tuon Lyonissa syntyneen, rujous ja rampuus, -- siinä\nhänen osansa. Hän muisteli Germanicusta ja hänet valtasi tunne,\nettä tuossa ainoassa, jo aikoja sitten kuolleessa pojassa elämä oli\nsentään vielä puhjennut tuoreisiin lehtiin...\n\nAntonia ei vuoren rinnettä kavutessaan tuntenut mitään tunnontuskia.\nHän oli toiminut niin kuin hänen täytyi, hän oli tallannut maahan\nmyrkyllisen hyönteisen, vaikkapa se olisikin ollut lihaa hänen omasta\nlihastaan, siinä kaikki.\n\nHän tiesi, että rikosta, vilppiä, petosta oli itse suuren kaupungin\nilmapiirissä, milloin hän lähti käymään siellä. Mutta että hänen oma\nlapsensa... Niin, rikollisuuden ja petoksen voimat olivat kasvamassa,\nne olivat hänen nuoruutensa jälkeen päässeet yhä suurempaan valtaan.\nYhtäällä harkitsevaa salakavaluutta, joka käytti apukeinoinaan\nmyrkkyä ja murhaa, toisaalla orjamaista nöyryyttä. Se sukupolvi,\njoka oli kapuamassa valtaan, lisäisi vain turmeluksen määrää. Ja\nentä vielä kehdossa uinuvat, vielä syntymättömät sukupolvet...?\nKävi niin, että Livillan mustasta vuoteesta, jota reunustivat\nkäärmepylväät, tänä hetkenä muodostui Octavian tyttären tajunnassa\nkuin kaiken tulevan vertauskuva. Oli painostava olla. Hän ajatteli\nänkyttävää rumaa Claudiusta, joka ahersi kirjakääröjen parissa\nCapuan maatilalla, ja yritti hyväksyä hänet, ymmärtää hänet, joka\naina oli saanut niin vähän ymmärtämystä osakseen. Mutta ei se käynyt\npäinsä nytkään. Antonia ei voinut olla vertaamatta mielessään kahta\npoikaansa, Germanicusta ja Claudiusta, ja hänestä tuntui, että\nkuollut olisi monin verroin enemmän ansainnut jäädä elämään kuin\nCapuan kirjanoppinut! Syvällä hänen tajunnassaan liikahti miltei\ntiedoton tunne, että myöskin tuo elinkelvottomuus, tuo uppoaminen\nhiljaisuuteen ja tekojen ja ratkaisujen taakse, Claudiuksen omiin\nvedenhaaleisiin mielikuviin, oli rikos. Rikos mitä vastaan? Veren\nlämpöä, urheutta, toimivaa elämää vastaan ehkä, -- sitä, joka oli\nylläpitänyt ja laajentanut tätä valtakuntaa ja jonka häviäminen\nmerkitsi perikatoa.\n\nPraenesten huippu hehkui vielä. Mutta alhaalla olivat tasangot ja\nrinteet jo pahaenteisen, synkän tummuuden vallassa. Octavian tytär\nkapusi läähättäen ylöspäin. Yhä ylemmäs. Orjat tulivat jäljissä.\nNäillä aina tuulisilla tienoilla vihuri silloin tällöin tarttui hänen\nvärittömiin hiuksiinsa ja hulmutti niitä kuin sibyllan pääkäärettä.\nHän ajatteli suurta loistavaa jättiläismaata, jossa oli niin paljon\nylellisyyttä, kultaa, alamaisuutta ja hätää; sen yli loisti jo\nhäviämisen tähti. Missä todellinen voima on vaihtunut epävarmuuteen,\nvoima, jonka täytyi myös tehdä tuskallisia leikkauksia, jotta maa\nja valtakunta eläisivät, -- siellä odottivat lahoamisen pienet\ntoukat aikaansa aivan kuin hedelmän malossa tai puun sydämessä.\nEntä puun latva...? Tuo, joka kokoaisi itseensä kaikkien alimpien\noksien ja lehvien huminan, niiden yhteisen tahdon pysytellä\ntuulisessa säässä elävinä ja vihreinä, irtautumatta rungosta? Tätä\nkeräävää voimaa olisi nyt pitänyt sen miehen edustaa, joka sulkeutui\nsynkkään yksinäisyyteen Caprin saarelle. Kuinka vähän hän siihen\nkykeni! Kuinka kaukana hän oli ihmisistä ja omasta kansastaan.\nVarmaan Tiberius Claudius vartioi monien yksinäisten linnojensa\ntorneissa vain omaa kohtaloaan, omia muistojaan, välittämättä\nedesvastuusta, joka oli hänen päällään. Ja vasten tahtoaankin\nOctavian tytär ajatteli Rooman menneisyyttä ja vertasi Caesaria\ntarukauden ja tasavallan aikojen voimakkaisiin kokoaviin johtajiin,\njotka nyt olivat poissa. Se aika oli kaukana, mennyttä. Nostavaa ja\nkoossapitävää voimaa epäilemättä oli olemassa, mutta se nukkui noissa\nsyvissä kerroksissa, missä tunnetaan puutteen, hädän, alituisen\nraadannan paine. Kansakunnan suuri puu oli jätetty toukkien valtaan,\neivätkä ainakaan Juliusten suvun viimeisen vanhan prinsessan\nsilmät saisi olla näkemässä pelastumisen hetkeä. Tämän aikakauden\nCincinnatus, jota kipeästi kaivattiin, saisi omalla kotipellollaan\npainaa kätensä aurankurkeen, sillä kukapa tempaisi ne ja siirtäisi ne\nvaltakunnan jättiläisauran ohjiin?\n\nLabicumin ja kaukaisen Bolan karjamajoista tuikki tulia. Alba Longan\nkuninkaiden vanhat vuoret kohosivat majesteettisena varjokuvana\noikealta puolen ja etäisten kylmien järvien yläpuolelta kuului\nkalakotkien kirkunaa. Tuolla takanapäin oli Rooma. Suuren kaupungin\npitkä haamu, joka peittyi ohueen tulihuuruun, aivan kuin sieltä olisi\nnäkynyt uhrisavun synkkä häämötys.\n\nMitä ylemmäksi vanha nainen kapusi, sitä huojentuneempi hänen oli\nolla.\n\nTuntui kuin maan ruoho, siniset ja tuoksuvat lavendelit ja\nhuopalehtiset paloyrtit, joita hän ei nyt voinut selvästi nähdä\nyltyvässä pimeydessä, jollakin erikoisella tavalla vuodattaisivat\nhäneen voimaa. Maassa itsessään piili jotakin hyvää ja laupiasta.\nSen ei tarvinnut olla määrätyn, Antonialle tutuksi käyneen maatilan\nläheisyyttä ylhäällä Algiduksen laella. Ikuisen uudistumisen tuntu\nleijaili sittenkin kaikkialla täällä, missä vuoripurojen jymyn joskus\nkeväisin saattoi kuulla kuin mahtavan soiton ja missä vihannoimisen\nihme puhui omaa kieltään. Että vanha, tumma, haudaksi kelpaava maa\nsittenkin, sittenkin...! Olihan Octavian tytär nähnyt niin monta\nkuolemaa. Hänen oma sukunsa oli tuhottuja hän itse viimeisenä oli\nkylmin käsin muurannut umpeen tyttärensä kuolinhuoneen. Mutta kaiken\nhäviön uhalla mantelit puhkesivat lehtiin, ja hennot viiniköynnösten\nvesat kiertyivät riukujen ympärille. Niitä kasvatti, niitä nosti\ntäällä maan salaisissa suonissa piilevä veren kutsu, kasvamisen\nja elämän hiljainen sanoma. Niin, hän oli tänään tahrannut omat\nsormensa muurilaastiin -- tai tässä pimeydessä se saattoi yhtä hyvin\nolla hyytynyttä verta -- mutta jokin kirkas suhina, jota ei voinut\ntarkkaan selvittää ajatuksissaan, kävi sittenkin ilmoilla.\n\nJa paulakenkiensä läpi vanha nainen tunsi punaisen mullan\nkosketuksen. Se oli synnyinmaan ja kuolinmaan, oman maan kosketus.\nYön viileys kietoi jo kuin sumuharsoihin muutamat kirsikkapuut,\njoiden juuria Antonia oli omin käsin mullannut ja joiden välissä\npelloilla kulki valkoisia härkävaljakoita. Ilman tuoksu hänen\nsieraimissaan oli niin puhdistavaa. Sekin nousi syvältä maasta,\nlannoitetuista kynnöksistä, vuoren povesta itsestään ja yöhön\nuppoavasta kotimaisemasta.\n\nPois kauas öljyjen ja voiteiden hajusta! Pois tytön kuolinhuoneen\novelta! Vapaampaan ja puhtaampaan ilmaan, missä jyrkänteet hehkuivat\nvielä laskevan auringon valossa! Rauhallisen tarmokkaana Antonia\nnousi --. Tuhkanharmaita hiuksia kosketti viileä iltayön tuuli\nkuin hyväillen hänen ohimosärkynsä, hänen tuskansa pois. Oli ollut\naika, jolloin hän oli valvonut lastensa naittamista ja kuunnellut\nlastenlasten jokellusta, mutta se oli nyt päättynyt, kaikesta siitä\noli niin kauan --. Hän oli toivonut, että näkisi lasten kasvavan\nkuin harvinaisten vihreiden silmujen ja että, kun se aika koittaisi,\nheidät ympättäisiin sopiviin runkoihin. Saattoi sanoa, että hänen\ntoiveensa tässä suhteessa olivat kokonaan särkyneet. Hänellä ei ollut\nmitään, mitä varten elää ja toimia, -- paitsi tämä vuoritienoo ja\nsen multa ja puut. Syvyydet, missä lehdet lakastuivat rinta rinnan\nitävien siemenien kanssa, kävivät kummallisella tavalla Antonialle\nläheisiksi. Hän tahtoi ajatella vain niitä, ei kuolevaa tytärtään\numpeen suljetussa huoneessa, ei rakkaan poikavainajansa Germanicuksen\nlapsia, joita nyt uhkasi tuho, ei edes pojantyttäriä Drusillaa ja\nAgrippinillaa, joita keisarin viha ei ollut vielä tavoittanut enempää\nkuin Caligulaakaan.\n\nHän nousi ja tuli tutulle rinteelle. Yössä välkkyvien tulien\nhohteessa Marcus Antoniuksen perheen viimeinen iäkäs jäsen oli miltei\nkaunis, kiivetessään näin, hiukset hulmuten ja otsa sileänä. Niin,\nvain yksi Sadasta jää seisomaan ylväänä kuin tammi ja vaikuttavasti\nhumisten... Kun hän ehti maatilalleen, hän tiesi päättäneensä syvällä\nsielussaan, ettei milloinkaan enää poistu täältä, ei astu sisään\nRooman kaupunginportista.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA.\n\nValoa luotojen yllä.\n\n\n\n\n1.\n\n\nCaesar oli nähnyt auringon vaipuvan veripunaisena mereen.\n\nKuu nousi Sorrenton myrttilehtojen takaa. Se paloi aluksi keltaisella\nvalolla, kun sitä katsoi Caprin ylimmältä kukkulalta, yli viiden ja\npuolensadan metrin korkeudesta. Alhaalla kumisi meren tarkoitukseton\nsoitto. Ilta koitti nopeasti; lepakkojen ohut vikinä ennusti pimeän\ntuloa ja tähtien syttymistä. Ulappa alkoi nyt, kevätmyrskyjen\naikaan, käydä väriltään viheriäksi aivan kuin kauan maassa maanneet,\nhapettuneet pronssikuvat, joissa Peloponnesoksen mestarit Dikoinos\nja Skyllis olivat kuvanneet vanhojen tarinoiden nereiidejä. Ischian\nsaari punastui kuin lumottu kivimorsian kaukana merellä, kunnes\nsenkin oli määrä vaipua alkavan yön tulvaveden alle.\n\nHiljaisuuden pauhina -- vai oliko se sittenkin rantariuttoihin\npaiskautuvan meren kohinaa? -- ei tauonnut. Loppumatonta\nniin kuin minun tuskani, ajatteli Tiberius. Oli kevät vuonna\nseitsemänsataakahdeksankymmentäkuusi. Laakerit, myrtit, keltanäsiät\nja pienet suikertavat, vaaleanpunaiset apilat näyttivät sitä\nhaaveellisemmilta, mitä kirkkaammin kuu niitä valaisi. Keisari etsi\npimeän taivaan alareunasta omaa syntymäkuviotaan, Skorpionin merkkiä,\nkunnes hän keksi nuo kolme vilkkuvaa tähteä ja yhden ylempänä,\nlähellä Käärmeen sikermää... Hänestä näytti, että valopyrstö jälleen\nkäyristyi lamauttavaan iskuun. Ja hän itse? Tällä Solariksen vuoren\nhuipulla hän ei tuntenut sääliä enempää kuin mielensoimaakaan, hänet\noli vain vallannut sanomaton, perinpohjainen ihmisinho.\n\nHän ajatteli hetkisen Asinius Gallusta ja hänen rokonarpisia\nkasvojaan, -- miestä, joka nyt mädäntyi elävältä Mamertiuksen\nvankilassa. Suurta palveluskuntaa hänellä ei siellä ollut --\nhänen seuranaan olivat vain rotat. Yskiköön nyt syvältä povestaan\nvaimovainajansa kuvan, yskiköön noiden ostettujen porttojen muiston\npois, jotka on ostanut ylipapin tuloilla!\n\nMutta vainaja, Vipsania... Liikkuiko hänen henkensä kuutamossa,\nCaprin meiramien ja nätkelmien keskellä? Himmeä henki, jonka\nläpikuultavat kasvot olivat kuin merenkultaa ja jonka ohimoilla\nkahisi kehäkukkaseppele. Tuon yhden ainoan naisen varjolle oli\nuhrattu paljon verta, mutta palauttivatko kaikki uhrit Vipsaniaa\nelämään? Tiberius vaelsi kermankeltaisten apiloiden, lootusten ja\npienten iristen seassa, hän poimi salviayrtin, jonka lehdet ovat kuin\nharmaata samettia, -- mutta sen vaaleansiniset huulikukat varisivat\nmelkein heti. Ihan kuin kaikki minun tekoni ja toiveeni, hän ajatteli.\n\nAugustuksen valotorni piirtyi mustana yötä vasten. Heikko, aavemainen\ntuli lepatti, se painui tavan takaa matalaksi. Jos hallitsijan ajatus\ntänä hetkenä etsi jotakin näkyä, muistoa sinisten koirankielien ja\nharjaneilikoiden varjosta, se oli kenties tuo juhlailta, jolloin\nhuilut olivat niin kummallisen vihlovasti soineet Palatinuksen\nlinnassa -- ilta, jolloin narisevia vaskiovia avattiin, niin\nettä saranain ääni kaikui yli Rooman, ja maljatulet liekehtivät\nrauhattomasti. Kolmetoista vuotta sitten, uuden palatsin pidoissa,\ntaivas oli antanut hänen tuntea kohtalon tylyyden juuri kun hän\noli luullut olevansa kaikkien pyrkimystensä, toiveittensa, työnsä\nhuipulla. Ja keskellä meren kohua Tiberius oli yhä kuulevinaan\nmustien huilujen soiton, iloisen puheensorinan, joka täytti kaikki\npöydät, liktorien askeleet ja oman äänensä, joka aluksi oli ollut\nniin tyynen selkeä ja varma, kunnes paha viesti saapui... Jumalat\nrankaisivat häntä liian raskaasti.\n\nKuun valo oli sopivasti heikkoa, -- se ei näyttänyt selvästi hänen\nkasvojensa tuskaa.\n\nHetken aikaa hän punnitsi mielessään, menisikö Damecutan palatsiin\nja vielä kerran lukisi nuo kirjeet, joissa senaatti ilmoitti\nuusista rikosprosesseista. Hän tunsi kanteet. Ennen kaikkea mitä\nhuolellisimmin laadittu syyte muuatta Pompeja Macrinaa vastaan,\njolle vaadittiin kiihkeästi kuolemantuomiota. Mitä tuohon naiseen\ntuli, caesar ei tuntenut erikoisempaa sääliä häntä kohtaan.\nMacrinan appi Laco ja hänen miehensä Argolinus olivat puolestaan\nlähettäneet armonanomuksen. Mutta teloituksia oli jo toimitettu niin\npaljon... \"Minä lähetän hänet maanpakoon. Hän saa matkustaa kaikkine\norjattarineen Kreikkaan, sieltähän hänen sukunsa on lähtöisin, hän\nkuuluu sinne...\"\n\nKuu kohosi yhä. Täydenkuun valossa on jotakin uhkaavan\ntaikamaista, -- eikä Caprin hallitsija tänä hetkenä voinut unohtaa\nkevätpäiväntasauksen yötä _anno_ -- niin, milloin se olikaan?\n\nLeskikeisarinnan kuolinvuoden yötä, äidin, jonka sormista sauva\nlopullisesti heltisi ja jonka jykevät askelet lakkasivat kuulumasta\nPalatinuksen huvilassa. Vanha mies, jonka höllää purppuramanttelia\nkultainen solki hädin tuskin pidätti valahtamasta alas, oli kuun\npaisteessa näkevinään Livia Drusillan jäänharmaiden hiuksien\nväikkeen. Kuutamo sai mastiks-pensaiden lehdet kiiltämään heikosti.\nVaalea yöaurinko, kosmillisesta langasta riippuva mestatun\nintialaisen miehen pää ja hehkuva pippala-hedelmä! Siitä lankesi\ntuskin nimeksikään valoa symbaaliruohoihin. Tiberius käveli\nvuoripolkua. Uni ja lepo, jotka ovat ihmisen toinen ruoka, eivät nyt\nmissään tapauksessa tule.\n\nJa hän mietti, mahtoiko Agrippina nukkua Pandateriassa, vankilassa,\njohon oli toimitettu hiukan viiniä ja leipää ja hedelmiä? Tai\nnukkuiko Germanicuksen vanhin poika Ponzan saarella? Purppurapuku\noli raskas kuin punaisesta metallista valettu kidutuskaapu. Tähdet\nkipinöivät ylhäällä kuin nastat vankilan katossa.\n\nJoinakin hetkinä, iltaruskon lyhyen hehkun aikaan, Tiberius oli\nseisonut Mons Solariksella ja yrittänyt katsella mantereelle päin.\nHän oli ollut erottavinaan ankkurien kaukaisen narinan Misenumin\nniemen luota, missä Välimeren läntinen laivasto piti vahtia. Hän\noli tähyillyt Neapolista, muinaista Parthenopen kaupunkia, jonka\nkreikkalaiset siirtolaiset kauan sitten perustivat tämän laajan\nsinisen lahden rannalle. Sen valkoisissa, vieri viereen ahdetuissa\ntaloissa, jotka toivat mieleen Idän kaupungit, tuikki nytkin siellä\ntäällä tulia. Mutta pimentyvä meri, veden loiske ja jymy, ulappa\nkauttaaltaan oli kuin hänen oman sielunsa autiuden täyttämä. Ja\nautius kasvoi sitä raskaammaksi, mitä synkemmäksi taivas muuttui\nkimaltavine tähtineen.\n\nTiberius ajatteli: Minä olen yksin. Niin yksin kuin kuolevainen\nihminen suinkin voi olla. Vaimoni riistettiin minulta pois kauan\nsitten. Veljeni kuoli omaan syliini Germaniassa, ja niin kävi myös\npojalleni, joka surmattiin, niin kuin mitään todellista ymmärtämystä\nhänen ja minun välilläni oli ehtinyt syntyä. Viimeinen ystävä, Aelius\nSejanus, petti minut katalammin kuin kaikki toiset yhteensä. Täällä,\ntässä palatsissa ja minun lähelläni, ovat jo kuolleet molemmat\nystäväni maanpaon ajoilta, senaattorit Vescularius Flaccus ja Julius\nMarinus, sillä heidätkin oli vallannut kauhu. Kaiketi sen vuoksi,\nettä Flaccus puolusti aikoinaan niin innokkaasti syytettyä nuorta\nritari Liboa, molemmat miehet avasivat valtimonsa. Mitä on jäänyt\nkaikesta jäljelle? Kalpea ja näppylänaamainen Caligula, joka tutkii\nElefantiksen kirjoja. Hupsu jemeniläinen tähtientutkija ylhäällä\ntornissaan laahustavine tohveleineen. Pieni Tiberillus, josta en\nedes tiedä, onko hän Drusuksen poika vaiko Sejanuksen äpärä. Vanha\nlaintutkija Cocceijus Nerva, jonka elonpäivien täytyy niittenkin\npäättyä pian. Ei enää ketään muita. Ei ketään muita.\n\nSenaatin kirjekäärö saapui joitakin aikoja tämän jälkeen Puteolista.\n\nSoutajapoika Picus nousi rannalle veneestä, caesar puolestaan\noli tapansa mukaan mennyt häntä vastaan satamaan. Pojan kasvojen\nhieno kalvas hunajanväri ja hänen tummat silmänsä näyttivät niin\nkummallisen arastavilta, niin kuin hän olisi kaihdellut toista ja\nsalannut jotakin. \"Mitä uutta?\" kysyi Tiberius. \"Vain tämä kirje\",\nvastasi poika.\n\nNoustessaan jyrkkiä polkuja ylös palatsiinsa niin että mesikät ja\nkaakaonruskeat virnat ja _basilica_-yrttien valkokukkaiset haarat\ntakertuivat hänen sandaaleihinsa, imperaattori mursi sinetin. Valoa\noli kylliksi. Liiankin paljon. Hän oli aikonut syödä päivälliseksi\nsardellia ja partakalaa, mutta Rooman neuvoston tiedonannot veivät\nhäneltä kaiken ruokahalun. Senaatti ilmoitti alamaiseen tapaansa,\nettä maanpakoon tuomitun Pompeja Macrinan isä, jonka sukujuuret\nlaskettiin aina Mytilenen kuninkaasta Theophantoksesta asti, oli\nsurmannut itsensä, samoin hänen veljensä, joka oli aikoinaan toiminut\npreettorina. Edelleen, oli nostettu uusi oikeusjuttu varakasta\naatelismiestä Sextus Mariusta vastaan; mies, jonka kultavarat\nolivat vähintään yhtä runsaat kuin Cotta Messalinuksen, oli heti\nkutsuttu Espanjasta pääkaupunkiin, luultavasti sen vuoksi, että\ntuomioistuin halusi osoittaa, miten vähän se nyt pani painoa\narvolle tai rikkaudelle. Häntä syytettiin sukurutsauksesta oman\ntyttärensä kanssa, tuomio oli jo langetettu, syytetty oli syösty\nalas Tarpeius-kalliolta. \"Anomme sinulta vain näiden välttämättömien\ntekojen vahvistusta, sillä kaikessa olemme toimineet ja yhä toimimme\nsinun tahtosi mukaan, noudattaen uskollisesti niitä ohjeita, jotka\nolet antanut, erityisesti mitä tulee majesteetinloukkaukseen ja\nhaureuteen --\"\n\nTiberius sulki kirjeen kuin vihan vallassa. Nivelvirnat kahisivat.\nHänen ohimoitaan särki. Kullattu salamaseppele puristi päätä, joka\noli pakahtua ajatusten, inhon, kyllästyksen paineesta. Veren ankara\nsuhina hänen korvissaan miltei häivytti kuuluvista meren pauhun. Hän\nnousi hitaasti kävellen yhä ylemmäs -- kaikkialla paistoi kultainen\nkeskipäivän valo, mutta hänen varjonsa lankesi mustana tielle.\n\n\n\n\n2.\n\n\nOli sydänyö talvella seitsemänsataakahdeksankymmentäseitsemän, kun\nTiberius lähti tapaamaan Coccejus Nervaa. Hän tiesi kyllä, että\nsenaattori nukkui... mutta mitäpä se merkitsi, näissä oloissa ja\ntämän sielunrauhattomuuden vallitessa! Mitä häneen itseensä tuli,\ncaesar valvoi nykyään miltei kaikki yöt. Hän nukahti hiukan aamun\nsarastaessa, mutta hänen unensa olivat synkkiä ja pahoja, hän heräsi\nkuin ruumis piiskattuna.\n\nHän oli vähällä törmätä kuutamoisessa puistossa Caligulaan.\n\nGermanicuksen pojista tämä yksi ainoa oli säästynyt vankeudelta\nja tuotu Caprille. Mitä tyttäriin tuli, heistä Tiberius oli\npitänyt huolta --. Nyt oli jo kauan siitä kun hän oli naittanut\nAgrippinillan ritari Domitius Ahenobarbukselle, karkealle mutta\nperäti jalosyntyiselle miehelle, jonka suvussa periytyi jokin outo\nhurjuus samoin kuin punainen tukka ja partakin. Mies oli aikoinaan\nkuulunut Gaiuksen esikuntaan Idässä, ja tavallaan Tiberius tunsi\nhuojennusta, että hän tässä suhteessa pystyi unohtamaan kaiken\ntuonaikaisen -- oman yksinäisyytensä vuodet ja adoptiivipoikansa\nentisten toverien ilmeisen karsauden. Kun Augustus aikoinaan oli\nsäätänyt viralliset Dea Dian juhlat, joita vietettiin toukokuun\nkahdentenakymmenenätoisena, niihin eivät valittuina arvalipappeina\nottaneet osaa vain Pisojen, Persicusten ja Camillusten vanhojen\nhuoneiden jäsenet, vaan myös ritari Punaparran suvun edustaja.\nAhenobarbuksen kantavanhemmista oli ainakin kaksi toiminut konsuleina\nAugustuksen hallituskaudella, hänen sukuunsa kuului jo silloin\nseitsemän preettoria, kaksi päällikköä, joille oli myönnetty\npieni triumfi eli _ovatio_, ja seitsemän, joille oli viettäneet\nsuuren. Hänen verensä oli yhtä sinistä kuin hänen poskipartansa\nkuparinvärinen. Ja hiukan tuon avioliiton jälkeen Tiberius oli\nturvannut myös nuoren Drusillan aseman; tyttö vihittiin ritari\nLucius Cassiuksen kanssa, miehen, joka oli uskollisesti odottanut jo\nvuosikymmenien ajan. Mitä tulee kaikkein nuorimpaan, pikku Lesbiaan,\nhän astuu pian morsiusteltan alle Vinicianuksen kanssa, posket ujosti\npunoittaen kuin persikan kylki.\n\nCaligula oli nöyrästi pysähtynyt, kun hän huomasi tulijan.\n\nVaikka kuun paiste pimeässä talvisessa puistossa olikin niin niukkaa,\nTiberius näki selvästi pojan näppyläiset kasvot. Ne olivat kohonneet\nhiukan yläviistoon, ja Caesarista näytti, että niissä tänä hetkenä,\ntässä valonkajossa, oli jotakin, mikä sai hänet muistamaan Sejanusta.\nHän tunsi äkillistä vastenmielisyyttä. Caligula oli ilmeisesti\nmielipuuhassaan, kaivelemassa nenäänsä! Kuu valaisi hänen matalan\nja tylsän otsansa, eikä Tiberius voinut käsittää, mitä tekemistä\nhänellä oli täällä, tähän aikaan. Oli helppo huomata, että poika\noli maalannut huulensa punavärillä, ne hohtivat kuutamossa ruskeina\nkuin tumma ruoste. Miten hintelä hän oli! Paljon laihempi kuin Aulus\nVitellius, joka oli ilmestynyt pyylevänä ja voiteille tuoksuen\nCaprille ja jonka huomassa olivat kaikki deliciae-pihan lapset.\nLasten naurunleperrys kaikui linnassa, täällä juoksenteli alastomia\nmyysialaisia pikkutyttöjä ja pikkupoikia niin kuin aikoinaan\nPalatinuksella; ellei Tiberius kokonaan sulkeutunut Damecutan saliin,\nhän kuuli heidän naurunsa, joka hyväili ihmeellisesti hänen väsynyttä\nmieltään. Viattomuuden ääni, kuin puhtaan tuulen suhina Aioloksen\nharpussa. Mutta tämä pitkä ja laiha poika, joka kulki yksinään\npuistossa --?\n\nSe, että caesar oli aikoinaan määrännyt Caligulan huoltajaksi\nSejanuksen, oli ollut vain pelkkää varovaisuutta ja oveluutta.\nNyt hän piti itse puolestaan poikaa täällä oman valvontansa\nalla. Niin arkaileva, niin nöyrä ja hölmö kuin Caligula olikin,\nTiberius luotti vain hyvin vähän hänen virnuileviin kasvoihinsa.\nTälläkin kertaa hän pysähtyi toviksi, niin kuin lähestyi, sillä\nhäntä vaivasi tuo kalpeus, tuo kyyristelevän vakoileva ilme.\nNäytti aivan siltä kuin poika olisi salaa kuutamossa tuijottanut\nimperaattorin jalokivisormukseen, mutta kenties se oli erehdystä...\nJoka tapauksessa Caligula otti nyt ylleen irvistelevän kohteliaan\nasenteen. Rakkikoira, joka tietää, että lähestyvä mies pitää selkänsä\ntakana piiskaa.\n\nJos syvällä Tiberiuksen tajunnassa tänä hetkenä liikahti jokin\nvaistomainen halu, jokin itsetiedoton pyrkimys, se kai oli, että\nhänen olisi sittenkin täytynyt toimittaa Gaius Caligula parempaan\ntalteen. Monethan olivat huhuilleet Niin, hän oli miltei varma,\nettä juuri tuo tuossa oli Germanicuksen kuolinyönä päästänyt mustan\nkukon lentelemään ympäri makuukamaria ja särkemään lääkekulhot. Eikä\nollut aivan mahdotonta, että pojalla oli tiedossaan yhtä ja toista\nvelho Martinasta, samoin siitäkin, kuka oikein varasti ylipäällikön\nkolofonilaisen taikakuvan, kolmipäisen Hekaten, ja kuka kätki\npermannon alle lyijylevyt maagillisine merkkeineen ja mädäntyneen\nlapsenruumiin... Mieliala, joka Caesarin valtasi, oli merkillisen\njakautunut. Toisaalta hän tunsi selvää inhoa nuorukaista kohtaan,\nmutta se ei estänyt häntä niin kuin kaiken aikaa syvällä mielessään\nuhraamasta omalle ihmisvihalleen pojan äitiä ja veljiä. Kenties\nmuistot tässä nousivat hänen avukseen, -- muisto Agrippinan vitsovan\ntylyistä sanoista Palatinuksen huoneessa, muisto omenasta, jonka\nnainen oli torjunut aivan kuin kaikki, mikä Caesarin käsistä lähti,\nolisi tihkunut myrkkyä.\n\nTiberius kysyi hyvin tuikeasti: \"Mitä sinä täällä teet? Sydänyöllä?\"\n\nKun Caligula vastasi, hänen äänessään oli luihu ja arastava sointi:\n\"Yritän etsiä parantavia yrttejä... Nehän on poimittava yön aikaan,\neikö totta? Rakossani on kipuja.\"\n\n\"Et taida tietää, että on talviyö\", sanoi Tiberius ivallisesti.\nSitten hänen laihat sormensa tarttuivat pojan kaulukseen ja\nrutistivat sitä. \"Sinulla ja noilla deliciae-lapsilla on jotakin\ntekemistä keskenänne. Puhumattakaan Aulus Vitelliuksesta, jonka\nhaluaisin lähettää pois, mitä pikemmin, sitä parempi. Ja kuinka\noikein on, kuka käärii auki Elefantiksen kirjat? Vastaa! Niissä on\nrasvatahroja, epäilen, että ne ovat sinun sormiesi jäljiltä. Olen jo\nkauan huomannut, että tulet vuosi vuodelta yhä enemmän äidinäitiisi\nJuliaan. Ja nuo sinun rakkokipusi... Puhun niistä erityisesti\ntohtori Kharikleelle.\"\n\nHän hellitti otteensa. Virnistelevä nuorukainen peräytyi luihun\nnäköisenä, pelokkaana. Tiberius lähti sen enempää sanomatta, ja\nCaligula jäi katsomaan hänen jälkeensä kyräilevä ilme kasvoillaan.\nKuun palaessa Germanicuksen pojan kasvot eivät näyttäneet\nsittenkään niin tylsiltä kuin päivänvalossa, mutta jotakin rujoa ja\nvääristynyttä niissä oli.\n\nMennessään viitta kahisten niemen kärjessä häämöttävää linnaa kohti\nTiberius tunsi polviluissaan hetkellisen vihlaisun, kivun, joka oli\nusein yllättänyt hänet viime aikoina. Manner näkyi nyt kuutamossa\nselvästi, Sorrenton myrttilehtojen keskeltä häämötti jokin vaalea\ntalonseinä ja tulet tuikkivat muinaisen Parthenopen suunnalla.\nCaesar tuijotti repaleista niemenkärkeä, joka työntyi kauas mereen\nkuin suuren attikalaisen lyyran toisena haarana. Täältä ei ollut\nkovinkaan pitkä purjehdusmatka äärimmäiselle Pontia-saarista, merestä\nnousevalle luodolle, jonka huipulla oli vankila. Sen holvissa oli\nnyt typötyhjää. Oli kuin vuosisatoja olisi jo ehtinyt kulua ajoista,\njolloin Augustuksen tytär Julia vietti siellä kolkkoja päiviä; ja sen\njälkeen, ei kovin kauan sitten, vankilassa oli kulkenut, nukkunut\nja odottanut turhaan armahdusta toinen nainen, Agrippina. Ruman\nnulikan kaunis äiti, joka paneutui lepäämään lavitsalle mullanruskeat\nhiukset hajallaan pieluksella, kaula marmorimaisena kuin jokin\ntemppelinpylvään kappale. \"On hyvä niin kuin on\", sanoi Tiberius\nmiltei ääneen. Hänestä tuntui jälleen, että Pandaterian saarelta päin\nja kaikkialta mereltä uhosi autiutta ja tuskaa häntä kohti. Hänen\nomaa tuskaansa.\n\nKylmyys ja tyhjyys saarsivat häntä niin kuin yön pimeyskin, jota kuu\nei sanottavasti kyennyt valaisemaan. Talviyö. Hän vertasi mielessään\nnäitä kahta saarta, Capria palatseineen ja valotorneineen ja tuota\ntuolla kaukana merellä... Miten vähän eroa niiden välillä oli! Että\nhän, miljoonien ihmisten valtias ja herra, oli vanki hänkin, siitä\nvoisivat kertoa nämä livettävät pienet polut ja jyrkänteet, jos ne\njotakin tuntisivat, jos niillä olisi ääni. Ei tapahtunut ensi kertaa,\nettä Tiberiusta vainosi miltei pakkomielteen tapainen sisäinen\nnäkökuva. Saari kaikkine rotkoineen, holveineen, palatseineen tuntui\nkohoavan kuin hänen oman synkkyytensä kivinen vertaus kuohuvasta,\nrasitetusta, pelon ja orjuuden tuulten pieksemästä varjomerestä.\nVeden vyöry kalliorantoja vasten oli täynnä valitusta, niin että\nhänen täytyi, _täytyi_ varoa joka askeltaan, ollakseen suistumatta\ntuonne alas, missä valitettiin! Yö yöltä hän oli kuunnellut sen\nmustaa kohinaa. Hän seisoi vielä ylhäällä huipulla purppurakaapu\nhulmuten. Mutta kuinka kauan --?\n\nHän vihasi merta, hän vihasi noita miljoonia ääniä. Kenties se oli\nvain veden loisketta, mutta hänestä kuulosti kuin myrskyssä olisivat\nvalittaneet ihmissuut.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKun Tiberius astui Cocceius Nervan makuukamariin, siellä paloi\nriutumaisillaan vain yksi ainoa _bilykhnis_-lamppu, kuparinen\nastia, jonka kahdesta tuliaukosta silloin tällöin nousi liehuva\nvalonhäilähdys, vihertävä kuin hehkuvasta sinkistä hulmahtava\nliekki. Lähellä matalaa vuodetta kyti joukko hiilipannuja, mutta\nniiden kalpea punainen hehku oli jo tukehtumaisillaan tummuvaan\noliivikivijauheeseen. Tiberius siristi silmiään. Tässä kammiossa,\nnäiden varjojen keskellä ei ollut helppoa nähdä, nukkuiko senaattori\nvai valvoi. Ei, hän ei nukkunut. Vihervät liekit olivat juuri kyllin\nvoimakkaat valaistukseen hänen otsansa ja avonaiset, valppaat\nsilmänsä.\n\nCaesarin tullessa Nerva kohottausi istumaan vuoteen laidalle.\nJossakin ikkunan luona surisi ampiainen, -- sen ääni oli\nTiberiuksesta tässä makuukammiossa jollakin tavoin ylen\nvastenmielinen. Pahinta huolta hänelle tuotti, että senaattori\noli miltei tyystin jättänyt kaiken syömisen. Hänelle oli tavan\nmukaan lähetetty hopeakulhoissa sardelleja, villisiankyljystä,\npieniä leivoksia, suolakurkkuja, eikä mikään niistä ollut hänelle\nkelvannut; hän ei suostunut nauttimaan edes viikunoita, vaan ainoana\nmyönnytyksenä ruumiin haluille oli, että hän tavan takaa maisteli\nhyvin laimeaa, vedellä miedonnettua punaviiniä. Hän istui tai\nparemminkin kyyrötti heikosti liekehtivän tulen kajossa. Naururypyt\nsilmien tienoilla eivät olleet vähentyneet, ne olivat vain käyneet\nsyvemmiksi, niin kuin jokin outo aura olisi uudelleen kyntänyt noita\nvanhoja vakoja. Koko senaattorin olennossa oli jotakin sanomattoman\nkuihtuvaa ja surkastuvaa. Henki oli kenties jättämäisillään\ntuon ruumiin, jota verhosi vaalea yökaapu, ja piirteet, joissa\nnykyään saattoi huomata vain aavistuksen kaltaisen jäljen entisen\nelämäntutkijan valppaista lintukoirankasvoista. Nuo kaksi miestä,\nmaailman valtias ja hänen omatuntonsa, katselivat toisiaan hämärän\nläpi. Ampiainen surisi ilkeästi. Nervan silmät tähyilivät kirkkaina\nTiberiuksen tylyjä kasvoja, ja hetkiseksi Caesarin valtasi huolehtiva\ntunne. \"Sinun täytyy syödä jotakin\", hän sanoi. \"Ehkä toimitan hiukan\nkylmää vasikanlihaa tai langustia? Voisin tarjota myös hiillostettuja\nLucrinus-jarven nahkiaisia.\"\n\n\"Ei kiitos\", vastasi senaattori väsyneen ylpeällä äänellä.\n\nHiljaisuus. Sitten keisarin ääni: \"Saan kai istuutua? On niin\npimeätä, tuskin huomaan vain tuon tuolin tuossa.\"\n\n\"Ei liian pimeätä _sinulle_, caesar\", sanoi Nerva.\n\nTiberius ei puhunut mitään. Hän vajosi ebenpuiseen tuoliin, ja hyvin\nohut ja sangen vähän pehmustettu pielus painui hänen selkäänsä\nvasten. Senaattori, joka oli juuri noussut vuoteesta, pujotti\njalkaansa hihnoitetut, korottomat tohvelit. Tätä tehdessään hän\nnäytti hiukan horjahtavan. Hänen oli uni ja nälkä, mutta hän ei\nolisi millään muotoa sallinut, että hänen vieraansa sitä huomaisi.\nLisää valoa hän ei sytyttänyt, vaikka huoneen perällä riippui\nvitjoista kuusisydäminen aleksandrialainen kuparilamppu ja nurkassa\nnäkyi joukko kalliita takokultaisia kynttelikköjä. Hänen kasvonsa\nsukelsivat tuolloin tällöin valoon; niissä oli nyt jokin sisäänpäin\nkääntynyt ilme ja vain norsunluunvalkoinen otsa kuulsi hiukan.\n\nTiberius puolestaan oli istunut sysimustaan varjoon. Hänen\nviittansa valui kurkusta polville ja vain solki kipinöi joskus,\nsolki, joka pidätti kiinni vaipan molempia kaularihmoja. Tulen\nkajo loihti epäselvää kiiltoa seppeleeseen, joka ympäröi hänen\nkaljua pääkyhmyään. Näiden molempien miesten, hallitsijan ja\nsenaattorin välille, oli viime aikoina kehittynyt kummallinen\nyhteenkuuluvaisuuden tunne, niin että caesar etsi alinomaa Cocceius\nNervan seuraa, vaikka tiesikin, että hän, Tiberius, muuttui aina\nsyytetyksi ja tuo toinen syyttäjäksi. Kenties hänelle tuotti\nsisimmältään lohtua kuulla totuuden sanoja vierailta huulilta; ehkä\npieni murto-osa hänen omasta sieluntuskastaan kirposi, kun hän\nkohtasi laintutkijan.\n\n\"Etkö millään suostuisi syömään edes kananpaistia?\" tiukkasi caesar\nyhä.\n\n\"Nyt, tähän aikaan yöstä\", hymähti Nerva. \"Et suinkaan toimittanut\nkananpaistia Agrippinalle vankilaan?\"\n\nTiberius sanoi äreästi: \"Tekoni ovat omassa vallassani. Agrippina\non kuollut samoin kuin äitinsäkin, hänen poikansa Drusillus on\nkuollut. Minulla ei ole mitään harhakäsitystä, tiedät kyllä kaiken\ntuon... Myönnän, että ilmoitin senaatille Germanicuksen lesken\nuppiniskaisuudesta, niin kuin syytin hänen vanhinta perillistään\nNeroa sukupuolisesta turmeluksesta, mutta eikö se sitten pidä\npaikkaansa? Vastaa. Missä on nainen, joka olisi viskannut silmilleni\nilkeämpiä syytöksiä kuin Agrippina? Ja jos Piso ja Plancina\nsalakavalasti murhasivat hänen miehensä, minulla ei ole siinä\nasiassa mitään osuutta. Täytyikö hänen sen vuoksi nimittää minua\ntunnottomaksi pedoksi, niin kuin teki eräänä tiettynä iltana?\nÄitivainajani pelkäsi, että veljenpoikani tahtoi palauttaa tasavallan\nolot. Neron olen toimittanut Ponzan saarelle, eikä hänen kohtalonsa\nsuinkaan ole niin julma kuin luulet. Olen antanut toimittaa hänelle\nviiniä, leipää, juustoa ja höyhenpieluksia.\"\n\nNerva sanoi: \"Agrippinan ja Drusilluksen veri on joka tapauksessa\ntullut päällesi ja käskyläistesi päälle. Vai etkö luule minun\ntietävän, että oma kenturiosi Atilius ja vapautettusi Didymus\novat tukehduttaneet Drusilluksen vuodepatjoihin? Mitä varten\nannoit siirtää hänet Palatinuksen linnankellarista ullakolle? En\nkummastele, että Vipsanian toisen miehen annettiin kuolla yskään\nMamertiuksen vankilassa, ihmettelen vain yhä, minkä vuoksi vainoat\nihmisiä, jotka eivät ole sinulle mitään pahaa tehneet. Olisit yhtä\nhyvin voinut pidätyttää Neron vaimon Helenan, onhan hän Livillan\ntytär, eikä hedelmä putoa kovin kauas puusta, vai kuinka? Ja nyt\nolet naittanut kaikki Germanicuksen tyttäret. Sulhasten valinnassa\nolet toiminut kuin äitivainajasi aikoinaan, näyt pitävän huolta,\nettä he ovat viheliäisintä, julminta ihmisainesta, joka on pian\ntekevä lopun vaimojensa kärsimyksistä. Mitätön ritari Cassius, yhtä\nmitätön Vinicianus, ritari Domitius Ahenobarbus, joka raakuudessa\nvoittaa maalaisteurastajan, -- ei edes viitsi kunnolla käyttää veistä\nvaan surmaa pelkillä leveillä käsillään. Ja veljenlapsistasi sinä\njätät eloon vain yhden ainoan tuhohyönteisen, Caligulan, joka nyt\nkäyttäytyy kuin saalistava rukoilijasirkka, kunnes uhri on hänen\nulottuvillaan.\"\n\n\"Se ei kuulu sinuun\", murahti Tiberius.\n\n\"Niin, mikäpä minuun kuuluisi\", sanoi Nerva. \"Olen odottanut, että\njonakin päivänä annat vangita Sejanuksen adoptiivisisaren Aelian,\njolla on niin hyvät olot Capuan maatilalla.\"\n\nTiberius näytti vaivautuneelta. \"Hän ei ole tehnyt mitään rikosta.\"\n\nSenaattori nousi vuoteen laidalta ja alkoi kävellä edestakaisin.\nSitten hän kohdisti katseensa tuolle suunnalle, missä varjo oli\nsynkin. Hiilipannuista uhosi hiukan lämpöä; tuli lepatti pienen\nlampun kahdesta aukosta. Häämöttävien varjojen kammio, johon ei edes\npaistanut täysikuu. Jos purppura milloinkaan voi näyttää hyytyneeltä\nvereltä, se näytti siltä nyt, valuessaan tahmein laskoksin\nimperaattorin kurkulta nilkkoihin, kultaisen soljen pidättämänä. Ja\nsenaattori huomasi tämän. Synkkä mies mustassa varjossa ja hiukan\nvärin häämötystä...\n\n\"Mitä varten tulit tänne?\" kysyi Nerva äkkiä. \"Miksi et antanut minun\nnukkua?\"\n\nTiberius painoi lujin rystysin ohimoitaan. \"En tiedä itsekään...\nEthän sitä paitsi nukkunut, vaan olit valveilla.\"\n\nSenaattori jatkoi kuljeskeluaan. \"Kuka on tehnyt pahaa? Kuka on\nrikollinen? Agrippina ehkä, jota sinä syytit haureudesta. Tai\nkenties sinun kavalan neuvonantajasi tytär Plautilla, jonka veri\ntahrasi Valitusportaita. Tai ehkäpä Sejanuksen poika, joka oli\nsyntynyt samasta isästä, sattunut syntymään. Ihmettelen, mitä varten\noikeastaan toit minut Caprille, sillä yhtä hyvin olisit voinut\njättää minunkaltaiseni ihmisen pääkaupunkiin, ja kun epäluulosi\nolisi yltynyt, olisit vain lähettänyt senaatille erityisen käskyn,\njoka olisi taannut kuolemani. En ole milloinkaan tuntenut tarvetta\nlähestyä sinua ja sukuasi, caesar, mutta minua on huvittanut\nvaltiomahdin ontto ilveily, sen liput, voitonmerkit, juhlavaunut,\nparaatit ja marssivat joukot... Nyt olen alkanut tuntea kammoa.\nMinua kauhistuttaa Rooma ja sen julmuudet, minua kauhistuttaa, että\nniin monet kuolevat sinun käskystäsi! Ensin murhasi ja myrkytti\näitivainajasi, sillä niin sen on täytynyt tapahtua; olen jo kauan\nollut siitä tietoinen. Ja nyt Caprin yksinvaltias. En tiedä, oletko\nsyvällä mielessäsi samastanut Agrippinan toisen vaimosi kanssa, sen\nvain tiedän, että sen lesken veroista et enää löydä maan päältä.\nOlihan hän oraakkelisi. Nainen, jolle ei viime vuosina ollut olemassa\nmuuta kuin oman veljenpoikasi muisto ja suorat sanat, joita hän ei\nsinulta säästänyt.\"\n\nTiberius liikahti hiukan. Varjo häälyi seinällä. \"Oletko koskaan\ntullut ajatelleeksi, Nerva, että läheskään kaikki näistä\nkuolemantuomioista eivät ole lähtöisin minun kädestäni vaan sinun\nvirkatovereittesi. He, ainoastaan he ovat tapahtumista vastuussa\",\nhän sanoi hitaasti.\n\n\"En tiedä\", virkkoi senaattori. \"Kuurian herrat pelkäävät sinua,\nja sinä puolestasi yllytät sitä pelkoa, muutakaan mahdollisuutta\nei ole. Joudutaan yhä syvemmälle kauhuun, vain sinun tähtesi,\nsenaatin elinikäinen _princeps ja imperator_. Sanot olevasi vain\nyksi kansalaisista, kylläkin arvossa ensimmäinen. Entä miten se...?\nItse kuitenkin panet tämän verisen ikiliikkujan käyntiin niin kuin\npoika, joka on asettanut vesirattaan puron reunalle. Kim aikoinasi\npyyhit Gallus Merulan nimen senaatin luettelosta, se oli kenties\nvain hyväksi. Ja yhtä vähän minä piittasin siitä, että potkaisit\nmyöhemmin ulos nuo toiset, Nepoksen, Virron, Appianuksen, Sullan ja\nraukkamaisen Quintus Vitelliuksen. Valtakunnan perimyslakien nojalla\nsinun käsissäsi on _praefectura morum_ ja jos harvennat senaattia,\nse ei ainakaan ole mikään rikos, se... Mutta nyt ei ole kysymys\nsiitä. Kysymys on paljon vakavammasta asiasta. Trion ja Reguluksen\nkonsulikautena surmattiin ainakin kaksikymmentä ylimystä ja\nseuraavana vuonna, Domitiuksen ja Camillus Scriboniuksen konsuliuden\naikaan, veri tulvi miltei yhtä sakeana. Sano minulle, caesar, kuka\non syyllinen? Sinä annoit surmata Togonius Galluksen ja lähetit\nJunius Gallion maanpakoon, teloitutit preettori Papinianuksen, jota\nkukaan ei olisi osannut epäillä, ja sitten nostat kanteen Aemiliuksen\nveljentytärtä Lepidaa vastaan vain jotta voisit suunnata iskun\nsiihenkin sukuun ja koska nainen on Drusilluksen leski. Juppiterin\nnimessä, koeta edes tässä voittaa ihmisvihasi! Älä puutu Lepidan\nasiaan.\"\n\n\"Hänet löydettiin omasta aviovuoteestaan yhdessä maurilaisen orjan\nkanssa\", sanoi Tiberius jäykästi. \"Koska niin täydellisesti hallitset\nlaintulkinnan, saan kai kysyä, eikö siinä ole kylliksi tuomionsyytä?\"\n\nSenaattorin askeleet kaikuivat salissa. Hän oli tässä puolipimeässä\nkammiossa kuin jokin totuuden aave, jonka valkoinen vaate kuulsi\nhiukan. \"Mistä minä sen tietäisin... Oletko muuten ottanut vastaan\nneuvoja ainoaltakaan ihmiseltä, caesar? Ajat tietenkin prosessejasi\nkaikkien augustolaisten lakien mukaan, mitäpä siihen osaisin\nsanoa. Sinun pelkosi, sinun kostosi lepää valtakunnan päällä, sinä\nherätät senaatissa matelevan pelon, jolla ei ole rajaa eikä määrää.\nHyvä. Kykenetkö vastaamaan? Parlamentin herrojen käsiin on annettu\nleikkuuveitsi, taivas auttakoon! Senaatti toimii kuin jauhinmylly,\nmutta sen kivien välissä ei murskaudu viljaa, vaan ihmisaivoja. Se\nkieppuu kuin verihyrrä, se ei voi lakata pyörimästä. Kuka enää on\nvarma päästään, sinua ja jemeniläistä ennustajaa lukuunottamatta?\nTapa minutkin. Tapa kaikki. Anna surmata Lucius Otho, koska hän on\nniin suuresti sinun näköisesi ja kaiken lisäksi polveutuu Etrurian\nruhtinaista. Teloita hänen vaimonsa Albia Terentia ja poikansa.\nJa miksi säästät konsuli Galban poikia, hehän ovat Sulpiciusten\nikivanhaa ylimyssukua, he polveutuvat itsestään. Juppiteristä? Voihan\nsattua, että Ukkosenjumala pitää jälkeläistensä puolta ja lyö salaman\nsinun kaljuusi. Niin, kahisuta vain kultaista seppelettäsi, sehän\nsinua suojelee taivaan kostolta, vaikka Livia Drusillakin manasi\npäähäsi salamaniskun!\"\n\n\"Hiljaa\", kivahti Tiberius.\n\n\"En ole enkä välitä olla hiljaa\", sanoi Nerva kävellen edestakaisin.\n\"Et voi ryöstää minulta mitään rikkauksia, niin kuin kuuleman mukaan\nryöstit Siliuksen leskeltä; hänethän tuomittiin niin kuin toisetkin.\nSitä paitsi elinvuoteni ovat liian lyhyet, jotta ne minulle suuria\nmerkitsisivät. Tapa Aureliukset, jotka polveutuvat itsestään kuningas\nNumasta, sillä kuinka sellainen suku ei himoitsisi kruunua! Anna\nsurmata rikas Appius Silanus, koska aina olet katsonut häneen\nsyrjäkarein ja koska hän aikoinaan nai Postumuksen lesken, joka\nvarmaankin nyt murhataan. Voit iskeä noiden miesten suonista aimo\nmäärän kultaa, ei tietenkään Saturnuksen temppelin valtionkassaan,\nvaan omiin kirstuihisi. Sehän on niin helppoa. Yhtä mutkatonta kuin\ntuokin, että anastit äitivainajasi testamentista Claudiukselle\ntulevat kaksikymmentätuhatta kultarahaa. Ja etkö ole antanut\ntakavarikoida Syyrian, Kreikan, Reinin vasallien aarteita, sillä\nniin minulle on kerrottu? Jos Piso aikoinaan oli ottanut haltuunsa\nVononeksen jalokivet, ne kai lepäävät sinun arkkujesi pohjalla, vai\nkuinka? Rooman rikkaita sukuja sinä puserrat kuin sieniä, sinä,\njonka pitäisi kantaa vastuu maan hyvinvoinnista. Puolentoista\nprosentin laina on tähän asti ollut korkein, mutta sinä olet sen\nmoninkertaistanut, niin kuin olet määrännyt kaikki yksityiset velkasi\nheti maksettaviksi.\"\n\n\"Olen jakanut viljaa kansalle, olen tehnyt kaikkeni, jotta maa\nja valtakunta kukoistaisi\", puhui Tiberius raskaasti. \"Aluksi\nuurastin kuin vetojuhta. Jos jokin lamppu Roomassa aina paloi, se\nkai oli minun työlamppuni. Alituisia yövalvomisia, virkakirjeitä\ntuonne ja tänne, tuskaa ja vaivaa, rasitusta ja huolta näiden\nmiljoonien tähden. Ota huomioon, että olin jo silloin vanha mies.\nJa kuinka paljon perustin temppeleitä kansalle ja jaoin rahalahjoja\nmaanjäristyksessä kärsineille seuduille? Eikö sekään mitään merkitse\n--? Olenko kertaakaan ajatellut omaa nimeäni? Olenko antanut hakata\nsen pyhäkköjen otsikkoon, joihin äitivainajani niin kiihkeästi tahtoi\nsen saada oman nimensä rinnalle? Olen ahertanut kuin orja ja ollut\nhiljaa.\"\n\nNervan askeleiden ääni lakkasi kuulumasta. Hän mietti hetken.\n\"Sanonpa sinulle jotakin, caesar. Mies voi tehdä työtä rystyset\nkireinä, eikä hän kuitenkaan saa mitään voitollista aikaan. Hän\ntyöntää vain pahkaa, ei vihannoivia lehviä. Koko ikäsi olet toiminut\nsillä tavoin. Ja nyt luhistut, suistut! Jokin kirous kai on ylläsi,\nkirous, jonka vain jumalat tuntevat. Pahan lähde on epäilemättä\nollut Livia Drusillassa, joka ei aavistanut, kenen käsiin hän antoi\nmaailman herruuden...\"\n\nMustalta ebenpuuistuimelta, joka oli uponnut varjoon, kohosi\nhuokausta muistuttava ääni. Ensin vanha senaattori miltei jähmettyi;\ntuollainen ääni voi nousta vain perin juurin poljetuista ja\ntaitetuista huiluntorvista, joista ihmishuulet vielä koettavat saada\nesille säveltä.\n\nTiberius puhui sammaltaen: \"Mitä varten kaikki tämä juuri\nminulle...? Tämä hirmuinen autius, jossa vallitsee vain perikato\nja kuolema? Minulla on jo kauan ollut selvä tunne, että levitän\nympärilleni ruttoa, johon kaikkien minulle läheisten ihmisten\ntäytyy menehtyä. Näen vieläkin vuosien takaa tuon kauhean yön,\nvoin nähdä poikavainajani, miten hänen päänsä lepää sylissäni,\nniin kalmankosteana ja raskaana. Kukaan teistä ei tiedä, mitä\nhornaa kannan itsessäni. Ehkä olet oikeassa, että syy oli äidin...\nHänen ei olisi milloinkaan pitänyt raivata tietä minunlaiselleni\nihmiselle valtaistuinta kohti. Alusta alkaen on onnettomuuksien sarja\npunoutunut niin kauhean johdonmukaisesti. Ensin ero vaimostani,\nsitten pakkoavioliitto tuon kultatukkaisen kanssa, joka häpäisi\nkoko keisarillisen huoneen ja kuoli Regiumissa vankina. Ja ainoan\noikean miehen, minun nuoremman veljeni kuolema sotateltassa! Kysyn\nalinomaa itseltäni, täytyikö kaikkien noiden rikosten tapahtua vain\nminun nykyistä yksinäisyyttäni varten? Elin kerran Rhodos-saarella\nvajaat kymmenen vuotta erakon elämää ja tänään täällä, niin että\nelämäni nähtävästi virtaa maanpaosta maanpakoon. Raskaita iskuja\nvanhalle miehelle, Cocceius Nerva. Älä tee pilkkaa minun tuskastani,\nole mieluummin vaiti, älä puhu mitään Agrippinan ja hänen poikiensa\nkohtalosta tai Roomasta...\"\n\nNerva hymyili vaisusti. \"Gemonalaisia portaita myöten virtaa joka\ntapauksessa veri. Sinä et kykene hallitsemaan, Tiberius, vaan\nkostamaan. _Ius talionis_, silmä silmästä ja hammas hampaasta, kuten\njuutalaiset sanovat. Toimittihan jo äitisi vakituisia polttouhreja\nJerusalemiin Adonain temppeliin, ja varmaan sinussakin on pisara\nseemiläisyyden suosimista, vai kuinka? En tietenkään epäile sinun\noman yksityisen kohtalosi monia vaikeuksia, mutta sysätä oma\nkärsimyksensä toisten hartioille --\"\n\nHänen naururyppynsä näkyivät heikossa valossa, mutta kasvojen ilme\noli totinen. Niin, Tiberius kaiketi tiesi, että Caprilla olo ei\nollut omiaan parantamaan vaan pahentamaan hänen asiaansa; Roomassa\nse sai liikkeelle nuo ilkeät kulkupuheet. Hänen hovitanssijansa,\njoita nimitettiin _spintrioiksi_ ja kaunis Mnester, jolla oli taito\nkäsitellä kaikkia itämaisia ja attikalaisia soittimia, eivät liioin\ntyrehdyttäneet kansan juorunhalua. Yksin Misenumissakin kerrottiin\nsuuresta akvariumista, joka oli hiukan syrjässä Augustuksen\nmajakasta ja jossa keisari kävi suvuttomien nuorten olentojen kanssa\nöisin kylpemässä; huhuthan versovat yhtä rehevästi kuin muratti.\nKuiskailtiin krapujenpyydystäjästä, joka oli syösty jyrkänteeltä\nmereen silmät puhkaistuina. Mutta kuka tähän saareen ylimalkaan\npääsi tulemaan? Langustien ja sirkkaäyriäisten kauppiaita caesar\nei laskenut lähelleenkään. Parhasioksen maalaus ja Elefantiksen\nkirjat näyttivät herättävän Caligulassa suurempaa mielenkiintoa\nkuin Tiberiuksessa itsessään. Ja pienet mysialaiset lapset, joita\njuoksenteli siellä täällä saarella ja jotka oli uskottu Aulus\nVitelliuksen huostaan, kohtasivat vain hyvin harvoin synkän isäntänsä\nCaprin jyrkänteillä.\n\n\"Myönnän, että kaikki hyvät aikomuksesi kääntyvät pahoiksi\", jatkoi\nNerva hiljaa. \"Ehkäpä sinua vaivaa edeltäjäsi muisto, se, mihin et\nitse pysty. Pidit kylläkin huolta siitä, että vesijohtokaaremme ja\ntiemme ovat hyvässä kunnossa, maksoit säännöllisesti viranhoitajien\npalkat, vieläpä vaadit heitä vuosineljänneksittäin lähettämään\nsinulle selonteon varojen käytöstä. Armeijan laivasto Misenumissa\nja Ravennassa, Reinistä puhumattakaan, ei ole muuttunut sitten\nAugustuksen päivien. Sinä otit häneltä tämän miljoonavaltakunnan\nhaltuusi, ja minä kaikkein vähimmin epäilen, ettetkö olisi tehnyt tai\nainakin yrittänyt aluksi tehdä sen hyväksi työtä. Mutta nyt? Ehkäpä\nvika piilee juuri siinä... Kun kädet ovat olleet liian kauan kireinä,\nohjakset heltiävät viimein. Et enää kykene mihinkään, vaan haudot\nvain omaa ihmisinhoasi, caesar. Ja alamainen neuvostosi Roomassa\ntoimii. Sinun verineuvostosi!\"\n\nTiberius sanoi: \"Olen lähettänyt ediktin, jossa vainot määrätään\nlopetettaviksi --\"\n\nKuulosti miltei siltä, kuin Nerva olisi hiljaa nauranut. \"Se\nmerkitsee vain, että syyttäjistä tulee syytettyjä ja että punainen\n_perpetuum mobile_ ei pysähdy. Rotko ammottaa edessäsi. Vain Tartaros\ntietää, miten kauan voit pysytellä nykyisessä asemassasi kuilun\nreunalla, caesar. Olen nähnyt vanhojen sukujen sammuvan, olen nähnyt\nAugustuksen hallituskauden, olen ollut sinun ihmisuhriesi todistajana\nenkä voi olla mielessäni vertaamatta teitä kahta.\"\n\n\"Vetoat aina Augustukseen\", sanoi Tiberius katkerasti. \"Hän ja minä\nolemme eri luonteita, hän toimi niin kuin toimi, eivätkä hänenkään\nkätensä olleet verestä puhtaat...\"\n\n\n\n\n4.\n\n\nHetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Kuului vain hiilipannuissa kytevän\noliivijauhon rahina. Nerva oli istuutunut vuoteen laidalle. Kun hänen\näänensä jälleen täytti huoneen, siihen oli tullut lopen uupunut\nsointi; se oli kuin alistuvan hiljaista huokumista, kuin hyvin\nheikon tuulen ääntä, joka niin kuin kannatteli ilmassa sanoja ja\nlauseenkatkelmia.\n\n\"Veri... Mitä oikeastaan merkitsee veri...? Jos siitä jotakin\nitää ja jos jotakin voitetaan. Hyvin kauan olen pelännyt hetkeä,\njolloin sääli saisi minussa vallan. Sääli ihmiskohtaloita kohtaan,\nvaikkapa sinunkin kohtaloasi, caesar. Olen elänyt syvällä piilossa\neikä mikään mahti ole saanut minua vedetyksi etualalle. Kokonaisia\nelämäntarinoita on vilissyt kirjavana kuvanauhana minun silmieni ohi,\nolen katsellut omasta syrjäisestä nurkastani tuota eletanssia, tuota\nnarrinäytelmää, jota Roomassa on esitetty. Vielä kun tulin tänne,\nmielessäni versoi hiljainen toive, että kerran, kerran saisin muuttaa\nkauaksi Umbriaan. Kaipasin Assisin kukkuloita, missä vallitsee niin\nsuuri etäälläolo ja hiljaisuus ja vain villimehiläiset surisevat...\nKaiken elämänhyörinän jälkeen huomaan sen nyt turhaksi. Tulee päivä,\njolloin sielulla ei ole mitään toivomisen varaa, jolloin sen on\nluovuttava Umbrian mehiläisistä ja syklaameista niin kuin vallan,\nnautinnon, petoksen, liehittelyn, murhan, ihmistuskan näytelmästäkin.\nSurullinen tilinpäätös, eikö totta? Mutta minun iässäni kuolema on\nainoa mahdollinen edessäoleva pitkä uni. Voit jouduttaa sen tuloa,\njos se on tahtosi, sillä minulla ei ole mitään menetettävää enkä\ntässä vaiheessa kaipaa mitään. Olen nähnyt kylliksi, silmissäni\nkuvastuu vielä, miten elävät inhimilliset sätkynuket liikkuvat Rooman\nteatterissa ja menevät pois --\n\n\"Mutta itse kaupunki, valtio! Joskus, kun vain ajattelen sitä ja\nyritän löytää jotakin olennaista tuon humun, vaunujen jyrinän,\nkauppiaiden luikkausten, rauhanpäivien ja verilöylyjen alta, näen\naina, aina vain Octavianus Augustuksen kuvan. Älä luule, että\nmuistini on heikentynyt. Se säilyttää kyllä vielä asioita ja\ntapahtumia, se näkee hyvin kauas. Kummallisinta on, caesar, että kun\nsinä iltana, jolloin edeltäjäsi ruumis poltettiin, seisoin Marsin\nkentän lehdossa, tiesin syvällä mielessäni, että suuri aikakausi\noli päättynyt. Näen vieläkin surupukuiset senaattorit, ritarit,\nkvestorit, kuruulisen maistraatin herrat ja aedilit seisomassa\ntulen valossa. Mitä he mahtoivat miettiä, kukin kohdaltaan? Mitä\nminuun tulee, ajattelin juuri sinä iltana sitä veren määrää, jota\nAugustus oli vuodattanut Actiumissa ja Philippissä, Espanjan,\nGermanian, Tonavan maiden rajasodissa. Mutta mikä tulos! Epäilemättä\non niin, että jokainen suuri teko vaatii uhrinsa ja että niin kuin\nmitään pysyväisen mahtavaa ja täydellistä luodaan, on tuhottava\njotakin, ainakin pantava alttiiksi tuholle. Ennen maailmanrauhaa käy\nmaailmansota, caesar. Teen itselleni kysymyksen, kumpi painoi enemmän\nvaa'assa, luomisen edellä vallinnut mielenahdistusko vaiko luotu uusi\nvaltakunta? Huomaa, että tässä kaikessa todella päästiin tuloksiin.\nMitä merkitsi proskriboitujen veri, mitä merkitsivät triumviraatin\naikaiset taistelut, Egyptin Kleopatran kuolema, Marcus Antoniuksen\nloppu, sinun äidinisäsi kuolema ja sodan jymy idässä, kun kaikki\noli vain punaisena siltana maan onneen! _Sitä_ verta Augustuksen\nei tarvinnut katua. Olla oman jättiläisvaltakuntansa päänä ja\naivoina, olla lihaksitullut joukkojen tahto, rautainen tarvittaessa\nja lempeä rauhanpäivinä -- voitko kuvitella suurempaa kutsumusta,\nTiberius? Kaiken hän teki omin päin, aina hän kantoi vastuun. Hänen\nulkopuoleltaan ei tullut yhtä ainoata ääntä, käskyä, koskipa se\nsitten kansainvälistä politiikkaa tai maan sisäisiä asioita. Hän ei\nkeinunut virran mukana, vaan antoi sille uuden väylän. Minusta on\naivan yhdentekevää, miten ja millä tavoin hänen lähimmäisenpalvelunsa\nkasvoi näihin korkeuksiin. Ja kun sitten senaatissa, kun sinut\nvalittiin hallitsijaksi, kun kruununperimys lankesi sinulle...\nAjattelin itsekseni, että eihän kaikki vielä ole menetetty.\n\n\"Veri... Sinulla oli mahdollisuudet tulla suureksi hallitsijaksi.\nOlisit voinut kohottaa valtakuntasi loistoon. Mutta työsi on ollut\nvain Augustuksen työn laimeata kaikua. Pyrkimyksesi, miten hyviä ne\novat olleetkin, ovat jääneet hedelmättömiksi, caesar. Oletko ikinä,\noletko milloinkaan ajatellut tosissasi kansaa, joka näkee nälkää,\njotta sinun ja verineuvostosi olisi hyvä olla? Oletko? Kansaa, joka\nnukkuu sillankaarien alla? Kansaa, joka ompelee kultalehtiä ritarien\nvaippoihin, kansaa, joka myy häränlihaa Forum Boariumilla ja noita\nvielä kurjempia, joiden ainoana leposijana ovat kalkkiuunit ja\nsorakuopat? Luullakseni vastaat, että olet ajatellut juuri heitä,\nolethan pannut toimeen ilmaisia viljanjakeluja. Mutta kaikki työsi\nja toimesi ovat kuin tuuli, joka häipyy pois. Mitä auttaa temppelien\nvihkiminen, kun kaiken tuloksena on nykyinen hirmuvalta? Uhraat muita\nja olet itse uhri. Annat veren virrata, mutta veri on sinun käsissäsi\nvain hedelmätöntä ja hyödytöntä kastetta. Olet ahertanut niin paljon,\nettä kätesi kohmettuivat, mutta tuloksettomaksi se jää! Suuret,\nkomeat, muodolliset uhrit ja juhlat, valtiolliset rituaalit ja menot\neivät suinkaan kumoa sitä tosiasiaa, että nyt annat valtakunnan\ntärveltyä, vain oman yksityisen pelkosi, oman epäluulosi vuoksi.\"\n\n\"Olen puuhannut paljon\", sopersi Tiberius kuin unenhoureessa.\n\nNervan lasinkirkkaat silmät nauliutuivat varjoon. \"Sano, mitä siitä\non ollut hyötyä? Voit tehdä työtä kokonaisen ihmisiän etkä sittenkään\npääse siihen, mihin pyrit. Etkä sinä kurjuutta poista. En tiedä,\nkuka sinun jälkeesi on hallitseva kansaa, luultavasti Tiberillus,\nmutta tätä maata painaa jumalien kirous. Jos minulla olisi kultaa,\nperintöjä, rikkauksia, niin kuin noilla toisilla surmatuilla,\nihmettelisit kenties, että puhun sinulle näin suoraa kieltä. Mutta\nkun ihminen on kuoleman portaalla...\"\n\n\"Mutta minkä tähden kaiken tämän piti tapahtua juuri _minulle_\",\nsanoi Tiberius käheästi. \"Enhän tahtonut muuta kuin kaikkien onnea.\nJa ystäväni ovat minut julmasti pettäneet, minulla ei ole enää ketään\nmuuta kuin sinä ja puolihullu jemeniläinen vartiotornissaan...\nMuuten, kumpa edes tietäisit, miten tämä vaippani painaa! Kuvittele\ntummaa lipeää, joka on hyytynyt ruumiiseeni, tai liekkikaapua, jota\nminun on pakko kantaa, aikani tietenkin, sillä eihän mies iäti elä...\nPolttavalla hapolla valeltu Nessoksenvaippa, johon täytyy, täytyy\ntukahtua, tahdoin tai en. Kun katselen sinun lumivalkoista pukuasi --\nmahdatko tietää, mitä merkitsee kärsimyksen täydellisyys?\"\n\n\"Minun togani ei ainakaan polta.\"\n\n\"Eikö edes silloinkaan, jos kuolema pakottaisi sinut tilille\nkaikesta, mitä olet tehnyt?\"\n\n\"Ei silloinkaan, Tiberius. Sillä loppuhan lähestyy.\"\n\n\"Jään siis ypöyksin, niinkö?\"\n\n\"Unohdat Thrasylluksen --\"\n\nCaesarin ääni painui matalaksi: \"Se ihminen, jos kukaan, ennustaa\nminulle pelkkää turmaa. Mikä tähti lopultakin on kohtaloni, se alkaa\nvähitellen selvitä minulle ilman horoskooppejakin. Sanonpa sinulle\nsuuren salaisuuden... Tuolla ylhäällä on pelkkää tyhjää ja musta\ntähti ei tuiki siellä, vaan minussa itsessäni! Kun tuntee sillä\ntavoin, ei kykene huolehtimaan ihmisistä.\"\n\nNerva asteli huoneen nurkasta toiseen. \"Kenties oppisit paljonkin\nkäsittämään, ehkä unohtamaan, jos tietäisit, miten paljon maan\npäällä petetään ja tuhotaan. Jos lakkaisit kaikessa ajattelemasta\nomaa tilaasi, omaa kohtaloasi, caesar. Sinä et tunne uhrautumisen\nriemua, joka on siltana hallitsijasta maahan ja kansaan. Augustuksen\nlaihon sinä annat mädäntyä paikoilleen, ja mikäli vielä on olemassa\njonkinlainen _Pax Romana_, sinä et sitä edistä vaan veltosti sallit\nkaiken olla niin kuin on, kävipä miten tahansa... Tämä valtakunta,\njoka ulottuu Germaniasta aina Mustan Meren rannoille ja Egyptiin,\nheltiää käsistäsi. Sillä välin kuin istut ebenpuutuolissa tällä\nautiolla saarella, Reinin liittokunnat ovat ryöstämässä Galliaa,\nTonavan idänpuoleiset heimot ovat hyökänneet länteen, quadit\npolttavat metsiä Illyriassa ja kuningas Artabanus partheineen\ntunkeutuu yhä syvemmälle Armeniaan. Mutta sehän ei sinua liikuta.\nNäet kaiken romahtavan ympärilläsi ja olet sokea, mykkä, kuuro.\"\n\nKeisari nousi äkkiä. \"Etkö tiedä, että voisin tuossa\nsilmänräpäyksessä surmata sinut? Minun on vielä valta!\"\n\nNervan heikko ääni tuntui täyttävän koko pimeän huoneen, vaikka se ei\nollut juuri kuiskausta voimakkaampi:\n\n\"On olemassa kahdenlaista herruutta maan päällä, yksinvaltaa ja\nyksinvastuuta. Edellinen tähtää vain hedelmättömien ihanteiden,\nsokean itsekkyyden, onnettomuutta tuovan yksinäisyyden ja oman minän\ntarkoitusperiin, hinnalla millä hyvänsä. Vai luuletko, että jumalat\nsiunaavat maata, jossa yksi ainoa pää jotakin merkitsee ja kaikki muu\non lokaan sorrettua? Ja on olemassa yksinvastuuta, joka enimmäkseen\nnousee kruununperimyksen tuolta puolen ja valitsee itse itsensä...\nSe tulee noista sinulle niin vieraista syvistä kansankuiluista. Se\ntuntee kyllä phrygiones-ompelijoiden sormet, neulanpistojen jäljet\nniissä... Se tuntee polttouunit, sorakuopat ja työpajat, köyhyyden\nja kurjuuden, -- miten se voisi olla rakastamatta kaikkia niitä\nmiljoonia, joiden on tehtävä työtä elääkseen! Aivan yksinkertaisesti\nse ottaa hartioilleen vastuun kaikesta. Se on kansan tuskan ja\ntoivon lihaksitulemus, sen pyrkimysten täyttäjä. Veri... Jos sitä\nvuodatetaan, se ei silloin ainakaan virtaa Valitusportaita pitkin!\"\n\nHuoneessa oli äänetöntä. Sitten Tiberius sanoi työläästi: \"Sinä et\ntunne kohtalonlyöntejä, Cocceius Nerva. Ehkäpä oma elämäni, oma osani\nnäyttää vähäpätöisen häipyvältä, mutta kuitenkin... Vuosikymmenien\najan pelkkää vilppiä ja petosta, katsoinpa puoleen tai toiseen. Ja\nrappion merkit, kai ne näkyvät sinunkin silmiisi.\"\n\nNerva oli jälleen istuutunut vuoteen laidalle. Heikko tulenkuumotus\nleikitteli hänen kasvoillaan. Kun hän jälleen puhui, hänen äänessään\noli jotakin poissaolevan kaukaista, aivan kuin olisi näiden seinien\nlävitse puhunut kuulijalle, jota caesar ei voinut nähdä: \"Olen\niloinen, että kaikki on minun kohdaltani pian ohitse. Ihmiset olivat\nminulle kerran aukaisemattomia kirjakääröjä, sinäkin, caesar;\nminua sekä jännitti että huvitti kehittää papyrusrullia auki. Oli\nniin paljon inhimillisiä mahdollisuuksia. Niin paljon muuttumista,\nrunsasta vaihtelua, kirjavaa vilinää, ennalta arvaamattomia näytelmän\nratkaisuja. Tahdoin olla kuin peili, joka kuvastaa kaiken tuon ja\npysyy kuitenkin itse sileänä ja kirkkaana. Kenties, jos olisin\npäässyt lähtemään Umbriaan mehiläisteni luo, ne ja sudenkorennot\nja sirkat olisivat monin verroin korvanneet sen mitä näin\nRoomassa. Mutta emme puhu siitä enää... On olemassa väistämättömiä\nmatkanloppuja, _imperator_. On olemassa kuolema. Hyvin kauan sitten\nrukoilin jumalia, että minun ei koskaan tarvitsisi tuntea sääliä,\nmissä muodossa se sitten esiintyykin. Maailmansääliä, joka oli\nminulle vain sielun raukkamaisuuden toinen nimi, ja sääliä, joka\non vähemmän yleistä ja enemmän yksilöllistä, koska se kohdistuu\nyksinäisen, yksityisen ihmisen kärsimyksiin. Luulen sen jossakin\nmäärin voittaneeni. Mutta vain osaksi. Sillä sinun suhteesi en voi\nolla aivan välinpitämätön. Näen selvästi, miten raskasta sinun on\nkantaa hallituksen taakkaa ja omaa tuskaasi. Vähät minusta itsestäni.\nOlen varmaan unohtanut sisäisen nauramisen taidon, joka nyt olisi\ntarpeen, sillä muuten käyn liian vakavaksi. Ei ole helppoa katsella\nsyrjästä, kuinka ihminen, joka on syntymälahjoikseen saanut sekä\nälyä että uskallusta, on menossa perikatoa kohti ja valtakunta\nhänen mukanaan. Jos olisi jokin 'ehkä' tai 'kukaties'! Mutta ne\nmahdollisuudet ovat nyt ohi. Askelen verran eteenpäin tai kenties\nei enää askeltakaan, caesar. Kun ihminen on yksin, hänessä terästyy\nsisäinen aisti, joka sallii nähdä syvälle toisten sieluntilaan. Tämä\nsaari, Capri... Minulle se on vain Kalypson luoto, jonka valmistun\njättämään, enkä luule pahoin erehtyväni, jos sanon, että niin on\nsinunkin laitasi. Peli on menetetty, monessakin mielessä. Pelkään,\nTiberius, että molemmat taistelemme nyt nousuvettä vastaan ja että\njalat livettävät, mitä ylemmäs haluamme kiivetä. Vai luuletko,\netteivät Flaccus ja Marinus kuollessaan tunteneet tätä vaipumisen,\nhukkumisen imua? Ei ole sanottu, vaikka se merkitsisi suurinta\nhuojennusta meille, silloin kun sen aika on tullut.\"\n\nTiberius antoi katseensa liukua pitkin seinää, jossa varjot\nhäilähtelivät sitä mukaa kuin lamppu tuikki. Varjot olivat kuin\nhiljalleen huojuvia lepakoita tai Intian lentäviä koiria, niiden\nsiivet supistuivat ja aukenivat. Oli niin äänetöntä. \"Mitä minun\nsiis on tehtävä?\" hän kysyi. \"Kuka tietää, -- voit liioitella pelkän\nväsymyksen vuoksi. Kieltämättä vaaditaan ryhdikkyyttä, äärimmäisen\nlujia otteita ja tarmoa, jos mieli jotakin saada aikaan. Mutta niin\ntäytyy käydä. Jos ymmärsin sinut oikein, minun olisi suoritettava\ntaistelu yksityisen elämäni ja hallitsijan velvollisuuksien välillä,\nvai kuinka, Cocceius Nerva?\"\n\nSenaattori oikaisi ruumiinsa pitkälleen vuoteelle. \"Ei ole kysymys\nmenettelytavoista vaan ihmisestä itsestään, sinusta. Vielä viisi,\nkuusi vuotta sitten olisin antanut lääkemääräyksen: mene Roomaan, ota\nvaltakunta hoitoosi. Nyt vaikenen. Minulla ei ole mitään sanottavaa.\"\n\nTiberius nousi. Hetken aikaa hän seisoi kuin empien keskellä huonetta\nja piti molempia kämmeniään hiiliastian päällä, aivan kuin häntä\nolisi hytisyttänyt vilu. Häämöttävän vaisu tulenhohde valaisi hiukan\nhänen purppurakaapuaan, mutta jätti kasvot pimentoon. \"Vielä kerran,\neikö sinulla ole mitään toivomusta?\" hän kysyi kankealla äänellä.\n\n\"On yksi\", sanoi Nerva. \"Pyydän vain, että antaisit minun nukkua.\"\n\nSitten keisari poistui, -- äänettömästi kuin aave, olkapäät\nkumarassa ja pää painuksissa, mantteli kahisten, koska se laahasi\npermantolevyjä. Senaattori tuijotti hänen jälkeensä lasinkirkkain\nsilmin, joihin verkalleen kohosi säälin sumeus, kaikesta huolimatta.\nMutta oliko siitä hyötyä? Mitä se auttoi nyt enää? Lamppu tuikki ja\nsavusi. Sydäntalven yö, ajatteli Nerva epämääräisesti ja tähyili\noviholviin, johon laiha musta hahmo oli kadonnut. Hän joi pienen\nsiemauksen laimeata punaviiniä, niin kuin asetti käsivarret pään alle\npieluksen kouruun ja sulki silmäluomensa. Lamppu sai jäädä palamaan.\n\n\n\n\n5.\n\n\nTuota keskustelua seuranneena päivänä Tiberius kirjoitti senaatille\nkirjeen, joka päättyi sanoihin: \"Jos kuvittelette, että olen\nvetäytynyt vanhuuden lepoon, vaviskaa! Minä saavun Roomaan --\" Hän\noli näkevinään parlamentin herrojen valkoiset säikkyneet kasvot,\nReguluksen pussottavat posket ja koko tuon lukuisan joukon hämmingin.\nMutta sitten, kun kirje jo oli sinetöity ja lähtenyt matkalle, hän\npysähtyi miettimään.\n\nHänellä itsellään ei ollut mitään täsmällistä käsitystä, miten\nmenetellä ja toimia. Hän tahtoi vain tempautua irti siitä\nyksilöllisyyden, maattomuuden, kansattomuuden lukinverkosta, johon\nhän tiesi takertuneensa. Ja kuitenkin: Mitä hän enää mahtaisi, mitä\nhän tekisi Roomassa? Hänen ja Nervan välinen yöllinen kaksinpuhelu\noli jäänyt aivan salaisuudeksi, vain caesar itse tunsi, miten oka\nkaiversi hänen sielunsa pohjia.\n\nOli olemassa vielä hämärä mahdollisuus, että jumalat leppyisivät\nhäneen -- että hän, vaikkapa äärimmäisen vanhuuden porraspuulta,\nsaisi ohjata oikeaan uomaan kaiken tuon, mikä oli mennyt vinoon ja\nväärään. Koota jollakin tavoin pelon rasittamat massat, tehdä loppu\nuhreista, vapautua omasta ihmisinhostaan ja johtaa, hallita! Mutta\nhänen päätöksestään puuttui pieninkin suunnitelmallisuus. Se oli\neristetyn ja eristäytyneen sielun epätoivon ele.\n\nTiberiuksen päivien tahti ei muuttunut. Vaeltamista palatsista\ntoiseen kuin vankilasta vankilaan. Kuuden ja puolen kilometrin\nkalliosaarensa ylimmältä huipulta hän näki nyt, kuin usein ennenkin,\nkauas manterelle, Napolin ja Salernon lahtiin, Pontisiin saariin,\njoissa hänen kostonsa uhrit joko olivat nääntyneet tai nääntyivät,\nja etelään Kalabrian vuoristoihin. Sisimmässään hän oivalsi, että\noli uhrannut Agrippinan vaimovainajansa muistolle, sillä eikö\nGermanicuksen leskeen liittynytkin tuon tekohurskaan, aivan liian\ntunnollisen pappi Galluksen läheisyys?\n\nHän vaelsi.\n\nHänen silmissään häämötti laaja smaragdinvärinen allas, jota on\nsanottu lyyran ja kithairodonin muotoiseksi, mutta hänen nykyisessä\nmielentilassaan se muistutti suunnattoman taskukravun saksia.\n\nJos hän seisoi koillispalatsinsa penkereellä, hän näki peninkulman\nmittaisen Sorrenton niemen työntyvän Capria kohti kuin suunnattoman\nsarvipäisen liskon. Hän näki meren sinessä Seireenien saaren, josta\nkuulumattoman ihana laulu oli kaikunut mastoon köytetyn kreikkalaisen\nseikkailijan korviin... Kaikki muuttui ja vääristyi nykyään hänen\nmielessään. Niemi oli peto, pelasgilainen Sorrento tuikki öisin kuin\npaha punainen silmä satoine hiiltyvine nuotioineen; Lunan niemi,\njoka ojentui Capria kohti kapeina vuorineuloina, näytti nielevän\nhänen kukkulalinnoituksensa. Aina Salemon lahteen asti hän oli\nnäkevinään jättiläisliskon vatsan poimut -- nuo kalliojyrkänteet,\njotka kohosivat ylöspäin granaattiomenia kasvavina kalliomyssyinä ja\njoiden kuumissa laaksoissa pienet uniset kalastajakylät nukkuivat\nlumivalkoisina.\n\nKaukana idässä häämötti ruusujen ja sääskien oma rämeinen tasanko,\njolle Sybariksen merenkulkijat olivat yli puolituhatta vuotta\nsitten perustaneet temppelien kaupungin, Poseidonian. Kenties se\noli näköharhaa, mutta hän kuvitteli erottavansa Caprin jyrkänteelle\nsaakka sen tuufiin ja marmoriin veistetyt pyhäköt -- kaneloitujen\npylväiden kullanhohtoiset tuuliharput, joista muuan oli suuri kuin\nAteenan Theseion. Ikuisesti sitä ympäröi tyhjyys, merkityksettömyys,\nmeriruohon suhina, veden loiske ja malariahyttysten survova tanssi.\nLukanialainen tienoo, joka oli jättänyt vain nämä autiot muistomerkit\nSilorus-virran eteläpuolelle kaiuttamaan ammoin vaiennutta soittoa.\n\nTiberiuksen silmien edessä häämötti jonakin hetkenä päämäärä, mutta\nniin lohduttoman sumeana ja epätäsmällisenä, että se muistutti jonkin\nitämaisen satraapin viimeistä haavetta. Oli meneteltävä kuin Sulia,\njoka oli kerran painanut anturansa jäljet näihin tuliperäisiin\nseutuihin ja tehnyt ne Roomalle kuuliaisiksi.\n\nTuskan ja särkevän pään syytä kenties oli, että Cornelius Sulia\ntosiaan kasvoi hänen ajatuksissaan eräänlaiseksi toimivan vallan\nvertauskuvaksi -- sen kyvyn, joka häneltä itseltään puuttui. Tuo mies\noli ainakin pystynyt jännittämään jousen, mihin Tiberiuksen omat\nkädet tarttuivat liian hervottomasti, ja ampumaan nuolen suoraan\nmaalitaulun keskukseen. Tällaisen mielialan vallassa kuluivat\nCaesarin päivät ja yöt. Hän tahtoi liian myöhään tempautua irti\nkirouksen siteistä, eikä hän kuitenkaan aavistanut, miten menetellä.\nKaipa hän itse asiassa varoi selvittämästä tuota kaikkea itselleen.\nNapolin lahti, leveä äyriäisen saalis, jonka etelänpuoleisena saksena\noli Sorrenton niemi ja pohjoisena Misenum kuolleine sisäjärvineen,\nnäkyi Damecutan ja koillispalatsin terrasseilta kaikkine polkuineen,\nkaupunkeineen, kukkuloineen aina Volturnuksen joen mutkiin, Tifatan\nmetsiin ja Taburnuksen vuoriketjuihin saakka. Campanian alkuheimojen\nyhdyskunnat riippuivat kukkuloiden rinteillä kuin kotkanpesät tai\nvaipuivat kuumiin, reheviin laaksoihin.\n\nVoitettu tienoo! Mutta mitä merkitsi voitto, kun kerran liekit\nja verilöyly olivat muuttaneet oskien ja etruskien vanhan kurjan\nkotiseudun sitten Hannibalin aikojen kukoistavaksi maaksi; yksin\nCapuassakin kohosi Augustuksen nelikerroksinen amfiteatteri\nhunajanväriselle numidialaiselle marmorille välkkyen, ja vanha\ntemppeli lymyili tummanvihreiden pinjojen suojaan. Tiberius saattoi\ntäältä katsella vuoren notkossa piilevää Casilinumia ja kuvitella sen\npilareiden ympäröimää vanhaa basilikaa; volskilaisten Aquinumia,\nmissä Herkuleen, Kuun ja Cereksen pyhäköt nostivat korinttolaisia\npäätyjään villiä kukkatulvaa vasten, vuoristovirran hiljaisesti\nsolistessa uomassaan; kauempana rinteillä siinsivät Suessulan,\nlähempänä Acerraen ja Nolan talot, kaukana koillisessa Abellinumin\nkaupunki Batus-virran polvekkeessa. Tiet, joita pitkin vaelsi\nhuilunsoittajia, gladiaattoreita, juoksijoita, sotilaita ja vieri\nvaunuja, liittivät yhteen näitä kaupunkeja. Vain Stabiae oli tuhottu\nja autio raunio kurjine savihökkeleineen, joista joskus öisin tuikki\npalavien viinipuunuotioiden lieskoja. Sulia, aina vain Sulia --!\n\nTiberius antoi katseensa levätä viinirinteissä ja satamissa. Hän\ntunsi ärtyistä kateutta tuota miestä kohtaan, joka oli uhrannut\noskilaiset, samnitilaiset, pelasgit vain kohottaakseen nämä\nkukkulakaupungit elävään ja todelliseen vaurauteen. Hän katseli\ntuliperäistä vuorta, joka kohosi kuin juutalaisen ylipapin hiippa\nNeapoliksesta etelään; se oli _Vesuvius mons_, jonka maanalaista\nkumua Diodorus Siculus ja Vitruvius olivat kuunnelleet ja jonka\nrinteitä peittivät hedelmätarhat. Hän näki yön aikaan punaisten\nvalokiekkojen tuikkivan Colonia Veneria Comelia Pompeijista ja tiesi,\nettä sen agoroilla ja sen huviloissa juhlittiin. Tai hän tähysti\nkreikkalaista Herakleiaa, jonka Sullan legaatti Titus Didius oli\nvalloittanut; sen korallinhiojien työpajat ryhmittyivät tiheänä\nmassana Octavian tornin ympärille, pienet savilamput vilkkuivat tänne\nsaakka. Meri kumisi.\n\nCocceius Nervan sanat olivat sattuneet Caesariin kuin\npiiskansivallukset, sitäkin enemmän, kun hän tiesi tai ainakin\naavisti niissä piilevän totuuden. Mutta toisaalta oli niin, että\nhänen päivätyönsä alkoi jo päättyä... Hänen tapaisensa luonteet\novat kerran tuomitut huomaamaan täydellisen eristymisensä maailman\nkeskellä. Ilottomuus, ystävättömyys, kalpea, vapiseva kammo\nlietsovat heissä ihmisinhoa. Voi olla, että he pimenevän tahtonsa\näärimmäisillä voimilla haluavat palauttaa takaisin elämän, jota\nilman ovat jääneet... Istuessaan eräänä iltayönä Tragaran linnassa,\nmissä lampuista kihosi tuoreilla kaneelinlehdillä tuoksutetun öljyn\nlemu, caesar ajatteli tilaansa kuin elinkautisen vangin toivotonta\noloa. Jaspiskannattimet häilyivät kilisten hänen päänsä päällä; hän\ntuijotti mietteissään sydänliekkien sinisiin valoytimiin. Valkoinen\nandalusialainen kissa hypähti hänen syliinsä. Se alkoi kehrätä,\nasetuttuaan mukavaan asentoon.\n\nJa Tiberiusta vaivasi mielikuva, että jos hän nyt työntäisi\nsuonikkaan kätensä tuleen, se ei palaisi, vaan hiiltyisi verkalleen\naivan kuin sitkeä granaattipuun oksa.\n\nOli äänetöntä. Tiberius vaipui tässä synkässä hiljaisuudessa\nmielentilaan, jossa oman kohtalon etäisyydet käyvät selvemmiksi kuin\nnykyisyys:\n\nEnemmän kuin puolen vuosisadan halki hän katseli muistoissaan Julius\nCaesarin tyttärenpojan Marcelluksen kasvoja ja muisteli Augustuksen\nkaikkivaltiasta neuvonantajaa Vipsanius Agrippaa, joka oli kerran\nollut hänen appensa... Marcelluksen ja Agrippan piirteet kohosivat\nilmi selvästi menneisyyden yöstä; nuoret sileät hovimiehenkasvot ja\ntoiset paljon karkeapiirteisemmät ja tiukemmat. Hän muisteli aikaa,\njolloin Agrippa oli ottanut eron ensimmäisestä vaimostaan Pomponiasta\nja nainut pahimman kilpailijansa sisaren Marcellan. Noiden kahden\nmiehen välillä oli vallinnut sama jännitys kuin kahden ukkospilven,\nja kun salama sitten leimahti, molempien kohtalona oli hävitä pois,\nkadota --\n\nÄiti, Livia Drusilla, toimi silloinkin. Hänellä ei siihen aikaan\nollut pahkasauvaa, hänen ohimosuortuvissaan oli hiukan enemmän väriä\nkuin myöhempinä vuosikymmeninä; hänen tukkaansa pidätti koossa\nohut kultaverkko. Kummallista, että Tiberius ei voinut kuvitella\nmielessään aikaa, jolloin äiti oli nuorena kauniina _clarissimana_\neronnut ensimmäisestä miehestään ja mennyt naimisiin Augustuksen\nkanssa! Äiti oli kaiken ikänsä toiminut kuin salakavala leijonaemo,\nkuin naaras, joka näkee vain oman pentunsa, ei muuta. Sen caesar oli\njo kauan sitten tiennyt. Mutta nyt hän muisti elävästi Marcelluksen\nteatterin avajaisjuhlat Roomassa, muisti punaiset, keltaiset, ruskeat\nsilkkiverhot, jotka oli pingoitettu aurinkokatokseksi, ja jotka\nmyöhemmin jaettiin vuodevaatteiksi köyhille, muisti gladiaattorien\ntaistelun, verisen areenan, nuoren Marcelluksen äkillisen\ntaudinpuuskan ja hänen yhtä nopean kuolemansa.\n\nTuohon aikaan Vipsanius Agrippa, joka ei ollut koskaan tuntenut\nmuuta kuin närkästystä Julius Caesarin lapsenlasta kohtaan, oli\nmatkustanut hoitamaan Syyrian ylikäskynhaltijan virkaa, mutta\njostakin syystä, kuin aavistaen, että hänen kilpailijansa pian\nkukistuisi, hän pysähtyi odottamaan Lesbokseen. Aavistiko hän?\nKenties... Agrippa oli kiihkeästi anonut Idän legaatin virkaa, hän\nuskoi voivansa taivuttaa Parthian kuninkaan vaihtamaan sotasaaliiksi\nviedyt kotkat ja roomalaiset vangit siihen parthilaisprinssiin,\njota pidettiin panttina Roomassa. Verukkeita! Kuka toinen olisi\nkuiskannut tuon suuren päällikön, tuon Actiumin voittajan korvaan,\nettä kruununperimys kohta putoaa Marcelluksen käsistä ja että on\nodotettava vain lyhyt hetki, ellei Livia Drusilla!\n\nMitä kauemmaksi nuoren Marcelluksen kuva häipyi menneisyyteen, sitä\nselvemmiksi kävivät Agrippan kasvot. Tuossa hän eli, liikkui ja\npuhui, suuri ja roteva mies, jonka sormeen Augustus oli omin käsin\neräänä sairautensa hetkenä painanut vihreän sormuksen, valtakunnan\nkorkeimpien miesten ollessa todistajina. Tiberius ajatteli\nedesmenneen keisarin ja appensa välillä vallinnutta suhdetta. Oli\naivan ilmeistä, että juuri Agrippasta piti tulla uusi hallitsija,\nolihan hänellä käsissään kaikki valtuudet, hänhän oli korkein\nneuvonantaja joka asiassa. Mies oli Augustuksen vävy, hän oli ottanut\ntai hänet oli pakotettu ottamaan ero toisesta vaimostaan, ja vain\nsiksi, että hänet voitaisiin entistä kiinteämmin, uuden avioliiton\nkautta, tuoda lähemmäksi keisarillista huonetta ja vallanperimystä.\nTiberius kuuli Agrippan selvän, kaikuvan äänen omista\nnuoruudenmuistoistaan, jotka eivät liioin olleet valoisia... Entinen\nsodanjohtaja, Augustuksen adoptiivipoika, nykyinen maailmanvaltias\nkäveli edestakaisin Damecutan linnassa ja muisteli --\n\nKysymykset ahdistivat häntä eri tahoilta ja hän löysi, tai ainakin\nuskoi löytävänsä niihin vastaukset. Niin, -- mikä oli ollut\näitivainajan suhde Agrippaan? Selvästikin äiti, joka oli itse pannut\nniin suuren painon siniselle verelle, aluksi katsoi tuohon keisarin\nuskottuun karsaasti. Kaikkivaltias neuvonantajahan oli kohonnut\nmiltei suoraan _plebsistä_, hänellä ei ollut takanaan syviä aatelisia\nsukujuuria, hän oli vain pelkkä Actiumin sankari ja taistelija,\nyksinäinen tahtoihminen, jonka koko olennossa sotilassaappaista\nkasvoihin asti kuvastui järkälemäisen kiven hiomattomuus. Sellainen\nAgrippa oli ollut, ja samaa lajia oli ollut hänen sisarensa\nVipsania Polla, joka aikoinaan rahoitti Marsin kentän Porticuksen\nrakennustyöt, niin että sen suureen holvikaareen voitiin kiinnittää\nvaltakunnan jättiläiskartta; molemmissa oli lujaa käskijänhalua,\nsekä veljessä että sisaressa. Ja kuitenkin äiti oli näköjään\nsuosinut Agrippaa, jopa vannottanut Augustusta luovuttamaan hänelle\nsinettisormuksen.\n\nJa sitten -- tasan yksitoista vuotta Marcelluksen kuoleman jälkeen\n-- keisarin uskottu eräänä yönä aivan äkkiä lakkasi hengittämästä\nsyrjäisessä maakartanossaan, johon hän oli hetkeksi vetäytynyt\nperheensä pariin. Siitäkin näkyi, himmeästi kuin kiillottamasta\npeilistä tosin, että tietä raivattiin kruununperijöiden ohitse. Tietä\nminulle, Tiberius Claudiukselle!\n\nVäsymys ja hyvin kiinteä henkinen tarkkaavaisuus antavat vanhojen\nasioiden muistelemiselle tuon johdonmukaisuuden, mitä sillä\ntavallisesti ei ole. Sillä muistothan ovat liehuvia ja epämääräisiä,\njoskus epätavallisen kirkkaita aina pienimpiä yksityiskohtia myöten,\njoskus sumeita, sekavia, katkelmallisia. Mieleen nousee näkyjä,\njotka tuntuvat aivan epäolennaisilta kaiken olennaisen rinnalla.\nNäin on tavallisesti asianlaita... Mutta kun vanha hallitsija nyt\nistuu kissa sylissään, kun kaneeliöljy tuoksuu ja liekkien ympärillä\nhäälyy sinervä valokehä, hänen ajatuksiaan suomivat väsymyksen ja\nitsetutkistelun piiskat. Tiberius tuntee ohimosuoniensa sykähtelevän.\nNiissä on niin kumea ääni -- varmaan tuo kiihtyvä tykytys kuuluisi\nmuidenkin korviin, jos tässä tyhjässä salissa olisi joku toinen.\nSalamaseppele rapisee. Jokaisella valtimon polkaisulla nousee\nperuuttamattoman, eletyn ajan kuvia ja varjoja. On kuin suuri virta\nvyöryisi.\n\nKuinka oikeastaan on ollut Augustuksen lempityttären Julian\nlaita? Varhaisesta alusta Julia siirtyi kädestä käteen kuin jokin\nkunniamalja. Hän oli aina kuin tulevan kruununperimyksen elävä\ntodistuskappale. Kenen vuoteeseen hänet vietiinkin, aina saattoi olla\nvarma siitä, että tuleva maailmanvaltius oli aivan käden ulottuvilla.\nSiltä oli näyttänyt, kun Julia naitettiin Marcellukselle, ja siltä\nnäytti, kun hänet toisen kerran naitettiin Agrippalle. Hymyilevä\nmakea nainen, jonka päälakea peitti kullattu tekotukka, nainen, joka\noli ottanut moninkertaisen korvauksen tyttövuosiensa kovuudesta!\nNiin, tuntui suorastaan siltä, että Livia Drusilla oli kypsytellyt\nja hoidellut Juliaa omia tarkoitusperiään varten ja että juuri\ntämä portto, tämä prinsessa oli ollut tietämättään välikappale\näitivainajan käsissä. Jos Augustuksen tytär olisi saanut lapsia\nMarcel! Uksesta, ne kai olisi nopeasti raivattu tieltä. Sillä missä\nolivat nyt kaikki Julian ja Agrippan lapset? Menneet samaa tietä kuin\nisänsä ja äitinsä --!\n\nKoko tuo maakartanon vuoteessa siinnyt pesue oli täydellisesti\ntuhottu, ja viimeinen heistä, Agrippina, oli hänkin poissa. Tiberius\nhengitti työläästi. Veri hänen valtimoissaan tykähteli sakeana.\n\nHän tiesi aina palaavansa muistoissaan yhteen ainoaan lyhyeen\nvuoteen... Hän ei nyt ajatellut Julian oloa sotaretkillä, ei Rooman\njuoruja, ei Forumin suurta häväistysjuttua, joka oli avannut\nvanhan Augustuksen sokeat silmät ja saanut hänet allekirjoittamaan\nlempityttärensä vankeustuomion. Hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin\nhänet oli pakotettu eroamaan Vipsaniasta. Hän sai purppurapuvun,\nmutta hänen elämänsä särkyi.\n\n\n\n\n6.\n\n\nSen viikon loppupuolella henkilääkäri Kharikles herätti eräänä\nkoleana aamuna Tiberiuksen huolekas ilme rusottavilla kuukasvoillaan.\nKeisari käytti nykyään kauneuslaastareita -- mutta ihotauti muutti\nviikko toiselta hänen kasvonsa yhä valkoisemmiksi eivätkä mitkään\nvehnäleipänaamarit auttaneet. Hetken aikaa Kharikles empi. Hänestä\ntuntui, että tuo suuri, vanha, unenpöpperöinen ja taudin syömä mies\nansaitsisi sittenkin nukkua ja että oli sääli herättää häntä...\nMutta sitten hän kuitenkin päätti puhua. Asia oli siten, että\nCocceius Nerva oli aivan hiljaisesti kuollut paaston ja kenties\njonkin mielenjärkytyksen riuduttamana yksinäisessä kamarissaan.\nKreikkalaisen tohtorin ammatillinen mielenkiinto pakotti hänet\nlaveasti selittelemään tämän kuolemantapauksen syitä; hän puhui\nrasituksesta, vanhuudesta, nälän vaikutuksesta. Caesar lähetti\nkamaripalvelijain sorisevan lauman pois. Hän pukeutui aivan yksin\nraskaaseen purppuramantteliinsa ja lähti yhdessä Kharikleen kanssa\nkatsomaan vainajaa.\n\nKun molemmat miehet astuivat aamukylmästä hytisten makuukamariin,\njonka ovella olivat vahdissa Wolfgang ja Adelstan, heistä näytti,\nniin kuin vanha senaattori olisi vain hyvin, hyvin sikeästi nukkunut\nvuoteellaan. Mutta hänen rintansa ei kohoillut.\n\nTiberius lähestyi vuodetta. Hän työnsi kuolleen kielen päälle pienen\nobolus-rahan, jotta hänen varjonsa voisi kimmeriläisen yön hämärässä\nmaksaa Kuoleman lauttamaksun. Lääkäri kaivoi rasiastaan metallisen\nlaatan ja piteli sitä hetken aikaa Nervan huulien edessä. Se pysyi\nkirkkaana, siihen ei enää kihonnut elämän heikointakaan huurua.\nVainajan kasvot näyttivät alabasteriin tai norsunluuhun veistetyiltä,\nja silmämunien tiedoton katse oli tähdätty ylös pienen huoneen\nkattoon. Jos hän vielä jotakin näki hengen silmillä, hän kai katseli\nUmbrian kaukaisen vuorikaupungin punaisia syklaameja ja rautatammien\nsyviä varjoja Subasiumin kuulailla huipuilla.\n\nViimein Tiberius siirtyi vuoteen luota. Jotakin unissakävijän\nkaltaista hänen jäykissä askelissaan oli, ja sama sävy tuntui\nmyös kaiuttomassa virallisessa äänessä: \"Hän kuuluu nyt jumalatar\nLibitinalle eikä meillä ole täällä enää mitään tekemistä...\"\nKharikles aikoi sanoa jotakin, mutta hän oli perin juurin\nhämmentynyt. Häntä ihmetytti keisarin juron tunteeton ääni, sillä\nNerva, jos kukaan, oli viime aikoina ollut todellinen _amicus\nCaesaris!_\n\nKuoleman epäselvä haju tuntui kammiossa niin kuin henki vielä\nolisi tahtonut ilmaista itsensä jollakin tavoin noiden kahden\nmiehen, yksinvaltiaan ja hänen henkilääkärinsä aisteille. Mutta\ntohtori säläsi huomionsa. Hän antoi metallipeilin sujahtaa takaisin\nlääkelippaaseen. Molemmat poistuivat sanaakaan virkkamatta Nervan\nhuoneesta.\n\nHenkilääkäri Kharikles oli ruumiin parantaja mutta ei sielun, ja sen\nvuoksi hän tuskin aavisti, mitä hallitsijan mielessä tähän aikaan\ntapahtui. Hän ei kyennyt oivaltamaan tuota sisäistä irtautumisen\ntunnelmaa, jonka vallassa Tiberius eli.\n\nMitä pitemmälle kevät sinä vuonna eteni, mitä rehevämmin kinsterit\nja cistukset kukkivat alhaalla satamassa niin kuin ne olisivat\nriemuiten noudattaneet päivänvalon kutsua, sitä syvempi oli\nvanhaa yksinvaltiasta piirittävä autius. Hän saattoi joskus\nDamecutan linnasta poiketa kylpemään Siniseen luolaan, johon johti\ntunnelimainen salakäytävä. Kalkkikiviseinien onkalossa sädehti\nasuurinvärinen valo; viidentoista metrin korkeudessa kaartui rotkon\nkatto, ja vaikka vesi ulottui kuudentoista metrin syvyyteen, sen\npohjalta saattoi nähdä kuin lasilevyjen läpi korallien ja häilyvien\nmerilevien hahmot. Sinisenä palava tuli oli kylmää -- luolan\nportailla oli livettävää sammalta. Kesti hetken, niin kuin keinumisen\nihana huimaus teki hyvää vanhan miehen ohimosärylle. Ja tässä\nsatuholvissa, jonka seinissä kimalsivat turkoosinväriset kiisujuovat,\ntuntui vallitsevan syntymisen edellinen kostea rauha. Jotakin\nTiberiuksen kohtalosta, kenties hänen rikostensa varjo, odotti häntä\nluolan ulkopuolella, jossa valkoiset tiet sukelsivat myrttien ja\nviiniköynnösten sekaan.\n\nAurinko valaisi leveäteräisiä valkoisia kärsimyskukkia, pieniä\nkeltaisia hanhikkeja ja sinisiä _convolvuluksia_, kuta pitemmälle\nsuvi kului. Polkujen yli lankesi mustien sypressien neulamaisia\nvarjoja. Keisari harhaili näillä kallioteillä, ja hänestä tuntui kuin\njokainen varjojuova olisi ollut hänen jalkojaan varten viritetty\nsadin. Tuuli hulmutti hänen tummanpunaista mantteliaan, kun hän\nkapusi satamasta siihen palatsiin, josta näkee suoraan edessään\nNapolin, tai kun hän seisoi Caprin koillisjyrkänteellä. Vasta maasta\nkaivettujen nuorien viininvesojen lehdillä kimalsi joskus aamuisin\nkastetta; ne oli määrä mullata uudestaan, ja sitä varten ne oli\nleikattu ja kasattu laajan kyntöpellon laitaan.\n\nPalatseistaan, joiden ikkunat olivat syyrialaista lasia tai _metallum\ngypseumia_, hän näki hämärästi vain lähimpien puiden haamumaiset\noksat. Mutta hän viihtyi niissä... valo ei kiusannut hänen silmiään,\nmenipä hän sitten Damecutan tai Tragaran linnaan tai koillisessa\nkohoavaan ukkosenjumalan temppeliin, josta johti mutkainen polku\nValkoisen luolan, _Magna Mater Idaean_ rotkon ja idänpuoleisen\nkalliorannan kautta alaspäin, saaren kaakkoiskulmaan. Hänen luissaan,\nhänen veressään viipyi tunto, että hän oli keskellä tätä viheriöivää\nelämää kuiva ja lehdetön puu, jossa mahla ei enää virrannut.\n\nTällainen oli hänen sisäinen tilansa, kun hän eräänä suvipäivänä\nsulkeutui kuin hyeena rotkoonsa linnan hämäriin saleihin. Hän lähetti\npois Euhoduksen ja Nomiuksen, jotka olivat juuri tuoneet ylimääräisen\njyväannoksen riikinkukoille. Lintujen pyrstöt laahasivat välkehtivää\npermantoa. Tiberius ajatteli kuollutta vaimoaan Vipsaniaa.\n\nOliko sitten syynä salin ambranvärinen valo tai sydänpäivän\nhiljaisuus, muistot valtasivat hänet voimakkaammin kuin koskaan\nennen. Hän vaipui niihin aivan kuin olisi astunut Sinisen luolan\nkosteaan hämärään.\n\nVaimovainajan piirteissä ei ollut jälkeäkään Agrippan voimakkaista\nkasvoista; pikemmin Vipsania oli muistuttanut äitiään. Parhaimpina\nmiehuusvuosinaan Augustuksen neuvonantaja oli nainut Atticusten\nylhäisen suvun tyttären Pomponian, ja tämän avioliiton hedelmänä\nsyntyi Vipsania, joka peri äitinsä kalpeat kasvot ja syvät, tummat,\narastavat silmät. Jo Pomponiassa -- mikäli Tiberius hänet muisti\n-- oli ilmennyt jotakin vaikeasti selitettävää mielenarkuutta\naivan kuin hän olisi pelännyt miehensä läheisyyttä. Vipsania oli\nsaanut häneltä synnyinlahjakseen pähkinänruskean hahtuvaisen tukan\nja alabasterinkalvaat kasvot. Tyttömäinen, kesytön olento, joka\npuhui aivan hiljaisella, tummalla äänellä eikä milloinkaan oikein\noppinut kiintymään isäänsä. Hän oli pitänyt sinisistä hyasinteista,\njotka kukkivat maaliskuussa oliivien mustien runkojen ympärillä,\nja karmiininpunaisista tai violeteista vuokoista, joiden heteet\novat mustat; maalaiset toivat niitä yhä Praenesten vuorilta\nviinivankkureissaan Roomaan Mugioniksen portin kukkakojuihin.\nJollakin käsittämättömällä tavalla nämä pienet mieltymykset\nliittyivät eroamattomasti Vipsanian muistoon. Tiberius ei ajatellut\nsilloista asemaansa vanhan keisarin adoptiolapsena, ei Augustuksen\nkahdettakymmenettä hallitusvuotta, tuskin edes morsiuskatosta, jonka\npunainen valo oli paistanut niin ihmeen hehkuvana hänen nuoren\nvaimonsa ohimoihin ja hiuksiin, eikä sokeroituja makeisia, joita oli\nsoihtujen loimutessa heitetty heidän hääiltanaan Rooman kaduille. Hän\najatteli rakastajanosaansa, joka oli iäksi mennyt.\n\nJoinakin aamuina Vipsania ja hän olivat lähteneet Porta Tiburtinan\nkautta kauas maaseudulle. He seurasivat vanhaa maantietä, joka siellä\ntäällä noudattaa Anio-virran juoksua, kunnes se kohoaa Catilluksen\nvuorenharjalle ja saavuttaa Tiburin kaupungin.\n\nAlbulaen kylpylöiden voimakas rikinkatku, Collatian mutka ja Gabiin\nyhdyskunta jäivät heidän taakseen. Tuuli suhisi pyhissä tiheissä\ntammistoissa; laajalatvaisten pinjojen päivänvalot levittäysivät\nsiellä täällä hopeanharmaiden öljypuiden yli. Kyyhkyslakkoja,\nkeltaista sauramoa kasvavia tasankoja, yksityisten huviloiden\npuistoja, joissa viljeltiin bergamottipuita, Via Latinan kaukainen\nvalkoinen nauha etelässä päin... Pohjoisessa siinsivät Sabinumin\nkuninkaiden vuoret taiotun autereisen sinen takaa, joka saa järeän\nkallion näyttämään pilveltä, ja Praenesten harjanteet olivat vielä\naamusumun peitossa. Kaikkea ympäröi kullankarvainen auer, joka pyyhki\nTiberius Claudiuksen mielestä kolmen sotaretken synkät muistot --. He\nkulkivat ja kuuntelivat lampaiden määkynää. He välittivät hyvin vähän\nsiitä, että heidän sandaalinsa tulivat aivan tomuisiksi.\n\nVihdoin he saapuivat Tiburiin, missä vuoriputousten jyminä vaiensi\nmiltei kokonaan kaupungin hälyn. Rehevien rinteiden ympärillä leyhyi\npisaraharsoja, ja tässä kuulakkaan kosteassa seudussa Vipsanian\nsilmät saivat aina tuon kauas tähtäävän katseen, joka sai hänen\niristeränsä niin omituisesti tummumaan. Noissa silmissä oli hiven\nvanhaa kultaa ja harmaata. Ylhäällä vyöryivät pilvet. Ne näyttivät\njoskus valolinnoilta, joskus hohtavilta tulihunnuilta, jotka\nsoluivat Roomaa kohti. Niiden varjot pyyhkivät vuorikaupunkeja, --\nLucretiliksen kukkulan takaista Cameriaa tai Aesulaa ja etäistä\nCarsiolia, jonka muurit häämöttivät epäselvästi kaukaa koillisesta.\n\nNämä mielikuvat olivat vain irrallisia välähdyksiä pitkien\nvälimatkojen takaa. Niin, Tiberius ei voinut enää mitään sille, että\nniistä oli haihtunut elävän elämän henki niin kuin tuoksu jättää\nkuivuneen ruusunoksan...\n\nMutta yhä itsepintaisemmin hän palasi muistoissaan noihin päiviin.\nKun hän oli eräänä onnellisena hetkenä varmasti tullut tietämään,\nettä Vipsania oli raskaana, hänet oli vallannut ennen tuntematon,\nmiltei lapsellinen hurmio. Sehän merkitsi, että hänen kaltaisensa\neristynyt olento sittenkin kykeni luomaan hedelmää niin kuin\nmantelipuut Anio-virran äyräillä. Joka tapauksessa hän ajatteli\nsitä nyt Caprin linnassa. Hänen mielessään oli sekä itsesääliä,\ntuskaa ja katkeruutta että menneen ajan suloisenkirpeätä jälkimakua.\nHän muisti, kuinka oli kumartunut kuiskaamaan Vipsanian korvaan:\n\"Eihän vain tapahdu mitään pahaa? Eihän onnettomuus kohtaa meitä\nja pienokaista...?\" Naisen sanat olivat täynnä luottamusta: \"Mitä\nvarten? Olemmeko tehneet jotakin pahaa, jotta jumalat rankaisisivat\nmeitä? Ja lapsi elää minussa yhtä varmasti kuin nuo ylhäällä\nsiukovat pääskyset. Jos kuuntelisit oikein tarkoin, erottaisit,\nmiten vetojuhdatkin tervehtivät sinun perillisesi syntymää lempeällä\nmylvinnällä. Häntä varten on maailma avoin, hän liikkuu minun lihani\nsisässä ja pyrkii ulos valoon --.\"\n\nMitä kiinteämmin Tiberius ajatteli lyhyttä onnenaikaansa, sitä\nkirkkaampina Vipsanian kasvot kuvastuivat muistojen hämystä. Nuo\nkasvot näkyivät aina tuoreen ruohon tai syvänvihreiden puiden taustaa\nvasten...\n\nKohta vihkiäisten jälkeen Tiberius oli elävästi tuntenut, että hänen\nosakseen oli tullut harvinaisista harvinaisin onni. Hän oli löytänyt\nainoan naisen, joka pystyi sekä ruumiillisesti että sielullisesti\nvastaamaan hänen miehenkaipaukseensa. On kieltämättä siten, että\npelkkä aistien nautinto, miten paljon harhakuvia sen ympärille\nkehrätäänkin, ei yksin riitä ihmissydämen ravinnoksi. _Puella_,\nrakastajatar, kulkee kepein askelin miehen elämäntien yli ja menee\nmenojaan jättämättä jälkeensä juuri muuta kuin lihan nautintojen\nturhanaikaisen, usein katkeran muiston. Mutta aviovaimon osa on olla\ntasavertainen kumppani, äiti ja hengetär, joka pyhittää kotilieden\nja synnyttää lapset sukupuolensa jumalallisen kutsumuksensa täydessä\nvaikkapa sitten aivan vaistomaisessa aavistuksessa. Hänen kauttaan\nsyvältä kumpuava hedelmällinen virta, elämän jatkuvaisuuden ja\nluomisen lähdevesi.\n\nTietysti caesar oli aikoja sitten yrittänyt sulkea näiden muistojen\nportit rautaisilla vaarnoilla, mutta mitä hän mahtoi? Ruumiittoman\nrakastetun läheisyyttä hän ei enää voinut karkottaa. Se leijaili\npalatsin himmeässä valossa yhtä tuntuvana kuin jasmiinien tuoksu;\nja hänen oli pakko ajatella vain sitä, ikuisesti ja alinomaa palata\najatuksissaan sen luokse.\n\nHän mietti jonakin hetkenä ivallisen katkerasti: Jos Vipsania olisi\nperinyt isänsä jykevät ja miehiset piirteet, asia kenties olisi\nollut autettavissa...! Ei ainakaan tuntuisi tätä muistelemisen\ntuskaa, menneisyyden oka ei kalvaisi niin syvältä. Mutta Tiberius\noli vieläkin tuntevinaan vaimon kaulavaltimon heikon sykinnän, kun\nhän suuteli naista sille kohtaa. Hän näki elävästi valkoisen ihon\nalla kulkevat sinervät suonet ja hahtuvaisen pähkinänruskean tukan.\nEräänlainen riemukkaan voittajan tunne oli noihin aikoihin pitänyt\nhäntä kokonaan vallassaan, tunne, joka valtaa ihmisen, kun elämä on\npilvettömänä hänen edessään.\n\nHän mietti sitä nyt. Saattoihan olla, että välimatka kultasi\ntässä tapauksessa määrätyt muistot ja että tuonaikaiseen valoon\nsittenkin oli sekaantunut uhkaavia, tylyjä varjoja... Mutta hän ei\nvoinut mitään sille, että Vipsanian kuva näkyi hänen katseelleen\nriemullisesti kimmeltävän hämmennyksen takaa ja että tuntui tosiaan\nsiltä kuin hänen, Tiberius Claudiuksen, olisi kerran sallittu nauttia\nhyvää ja lumottua elämää. Se, mitä ihmiset ymmärtävät rakkaudella\nja onnella, vaihtelee tietenkin luonteiden mukaan. Jokin Cotta\nMessalinus, jokin Asinius Gallus tai ritari Geminius nauraisi sille,\nmikä on merkinnyt Tiberius Claudiukselle onnea. Mutta vaisto sanoi,\nettä hän oli kerran elänyt niin kuin ihmisten pitäisi elää tässä\nmaailmassa, luomisvoimaisen maan väkevässä läheisyydessä, itse\ntoteuttaen sen tahtoa.\n\nSekin, että hän oli aikoinaan niin voitollisesti toiminut\nsotatribuunina Kantabriassa, oli taistellut partheja vastaan ja\nollut Gallia Comatan ylivalvojana, merkitsi niin vähän. Hän saattoi\ntietenkin kuulla mielessään Nervan vastalauseen, Ne ivan nuhtelun:\n\"Sinusta olisi voinut koitua oivallinen hallitsija --.\" Silti oli\nolemassa eräs ankara ja säälimätön 'jos'. Halusinko minä, Tiberius\nClaudius, itse riistäytyä eroon siitä elämästä, joka valoi koko\nolemukseeni enemmän lämpöä kuin vuosikymmeniin olen tuntenut...? Eikö\nminua pakotettu? Mitä mahdoin? Minun _täytyi_ elävänä, rakastavana\nihmisenä kuolla, jotta seisoisin kuin kivipylväs kansanmeren\nyläpuolella. Ja nyt minun pitää sortua. Auttamattomasti.\n\nIlma palatsin salissa värähteli ja kimalsi kuin mehiläisen\nsiipi. Tiberius asteli raskaasti edestakaisin, viitta laahasi\npermantolevyjä. Koko hänen tajuntansa oli täynnä ääniä ja näkyjä,\njotka eivät kuuluneet siihen maailmaan, missä hän tänään eli.\n\nHän muisteli valkoisten kivien suojaamia kasvitarhoja Ostian luona;\nsiellä versoi nuorta viljaa, ruusut kukkivat, ja hän oli yhdessä\nVipsanian kanssa.\n\n\"Tahtoisin elää tuolla...\"\n\n\"Mutta mikäänhän ei ole sen helpompaa! Vai haluatko, että muutamme\nkokonaan pois Rooman läheltä ja menemme Campaniaan?\" Nainen ei\nvastannut. Hän silmäili äsken kaivettuja ojia, joissa vesi solisi\nhedelmäntaimien ympärillä ja räiskyi kaalinlehdille. Yksinäisen\nvesirattaan humua, ei muuta. Se oli tuossa tyvenessä päivässä ainoa\nääni niin kuin tämän salin ainoana äänenä oli väsyneiden askelten\nkaiku.\n\nIhmisen käsiin voidaan antaa kallisarvoinen aarre vain, jotta\nhän vasta sen menetettyään huomaisi sen arvon. Onko se vai eikö\njumalaista kasvattamista todellisuuden epävakaisuutta varten, sitä\nei ole syytä nyt harkita... Ihmisten elämänpettymys johtuu usein\nsiitä, että heidät on pakotettu luopumaan rakastamastaan tai että he\npuolestaan ovat liian alttiisti taipuneet niiden tahtoon, jotka eivät\nkoskaan voi ymmärtää, mitä tuollainen menetys voi maksaa. Luonteen\nheikkoutta ehkä, häilyväisyyttä, joka kostaa itsensä. Mutta ihmis- ja\nelämänsuhteiden monimutkaisessa näytelmässä, elettiinpä yhteiskunnan\nalimmilla kynnyksillä tai sen huipulla, lähimmäisenrakkauteen\nyhtyy usein lähimmäisenvihaa, karsautta, joka odottaa aikaansa,\nluontaista ja luonnollista pahuutta, joka niin kuin toimii kohtalon\nvälikappaleena.\n\n-- Tietenkään, pohti caesar, äitini ei toiminut juuri näiden\nvaikuttimien mukaan. Hänelle merkitsi valta ja kunnia yli kaiken,\nja sen vuoksi hän teki minusta onnettoman ihmisen. Mutta Vipsania,\nVipsania! Oliko välttämätöntä naittaa hänet Juppiterin papille\nAsinius Gallukselle, jotta minä tuntisin sitä kipeämmin haavan\nvihlaisun? Kirkas ranta pimeän meren takana... Voisiko uskoa, että\nolen sama mies kuin silloin? Nyt, tämän iltapäivän niukassa valossa,\nolen kuin väsyksiin ajettu peto, jonka on onnistunut pujahtaa jonkin\nrauniokaaren alle.\n\nHetkiseksi hänet valtasi ärtymys. Se ei noina lyhyinä sekunteina\nkohdistunut äiti vainajaan, ei keneenkään ihmiseen; se kohdistui\nvesiojiin, vapauteen, bergamottipuihin ja vuoripurojen jymyyn, --\nkaikkeen tuohon, joka hänen oli kerran sallittu elää.\n\nSe oli kaivertavaa ja synkkää murheensekaista raivoa, joka joskus\nvaltaa ihmisen, kun hän katsoo olkapäänsä yli menneisyyteen. Tuona\nja tuona päivänä minä olisin voinut toimia niin ja niin. Silloin ja\nsilloin edessäni olisi ollut mahdollisuus tempaista kahleet irti! Hän\nmeni ikkunan luo ja musersi pienellä lippaalla karvaisen pistiäisen,\nkunnes hyönteisen keltaiset sisälmykset tahrasivat seleniittilasin.\nHän käveli edestakaisin. Ja sitten tulivat taas epälukuiset,\nepäselvät muistot, joista välillä olleiden vuosien tapahtumat olivat\nhaihduttaneet kaiken kouraantuntuvan ja läheisen, -- muistot, jotka\njoskus olivat niin hämäriä, että hän pysähtyi miettimään, olivatko\nne vain hänen omia valveuniaan. Vipsania ja hän olivat maanneet\nsaframia kasvavalla niityllä, ensimmäiset tähdet syttyivät sinessä,\nsilloin kun nainen antoi hänelle todistuksen rakkaudestaan. Heidän\nhäävuoteenaan oli ollut viheriöivä maa. Ja kun tyttö vielä lepäsi\naivan voipuneena ja silmäluomet yhä puoliummessa, hän oli poiminut\nkasteisia kehäkukkia ja kiertänyt niistä seppeleen noille tummille\nhiuksille.\n\nSiitäkin huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, että Augustus ei\nsuinkaan lempein silmin katsellut poikapuoltaan, Tiberius olisi\nvaimonsa kanssa voinut matkustaa Roomasta pois. Kenties ei edemmäksi\nkuin Pompeijiin, jonka valojen hän nykyään näki niin pahaenteisesti\ntuikkivan Vesuviuksen rinteillä. Heidän olisi ollut helppoa ostaa\nsiellä kaunis vanha glysiinien peittämä huvila, hiukan länteen päin\nkaupungin portista. Talo, joka olisi muistuttanut Sallustiuksen\nrakennusta _peristyliumeineen_; siellä olisi kohonnut punaisia\npylväitä ja ebenpuunväriset matalat avoeteiset olisivat johtaneet\nsisempiin huoneisiin. Hän olisi laitattanut sinne liriseviä puroja\nvirtaamaan kaneloitujen marmoripylväiden yli, sammaleet, irikset,\nruusut, suuret juudealaiset magnoliat ja viikunapuut olisivat\nhelteellä levittäneet tarpeellista tuoksuvaa varjoa.\n\n\"Meidän on vain tahdottava ja me saamme aikaan kaiken tuon\", hän\nsanoi hymyillen Vipsanialle. Siinäpä se, olisi täytynyt tahtoa! Tuon\najan jälkeen hän oli niin kuin jäykistynyt sielultaan ja ruumiiltaan,\nhäneltä ei enää riittänyt hymyä kenellekään ihmiselle, vain katkeraa\nivaa. Mutta oli ollut hetkiä -- ja sellainen sattui hänen käydessään\nkerran Pompeijissa -- jolloin menneisyys valtasi hänet miltei\npeloittavan väkevänä.\n\nHän kuljeskeli siellä täällä meluisilla kaduilla, joilla\nmyytiin ja ostettiin, hän näki vilahduksen talosta, jonka\npihalla kohosi ihastuttava valkoinen pylväs, vesi solisi sen\nsinikivisen mosaiikkikaivon altaaseen. Vaikka hän ei voinut eikä\ntahtonutkaan astua noiden hänelle vieraiden ihmisten asuntoihin,\nhän tunsi niin kuin ilmassa heidän kotiensa kauneuden: heleiden\n_tricliniumin_-seinien väikkeet, ruohonvihreiden, ruskeiden,\nmerenkullanväristen kivilajien jalon säteilyn, kiveen sommitellut\nmyrttikiehkurat, mustat ja punaiset tai tiilenruskeat paneelit.\nSepelkyyhkyset nousivat havisten lentoon. Junon temppeliin vaelsi\nvalkopukuisia pappeja. Vuoren sininen keila, sillä valo muutti\nyksin sen viinirinteetkin sinisiksi, näytti yhtyvän orvokinvärisen\ntaivaan hämyyn. Täällä tai jossakin toisaalla he olisivat voineet\nelää niin kuin ainakin mies ja vaimo, ajatteli Tiberius. Ei kultaisia\nvoitonmerkkejä, ei sotalippuja, ei manipulien tankoja ja standaareja!\nMutta Colonia Veneria Comelia Pompeijin pikkukaupunki näkyi nyt hänen\najatuksiinsa toisenlaisena, muuttuneena ... Siellä oli Hautojen\nkatu, ja hänestä tuntui, kuin koko kaupunki olisi hänelle yksi\nainoa kuolemanpolku, jolla vain hänen oman menneisyytensä haamut\nkummittelivat.\n\nTiberius ojensi kätensä ja antoi sen levätä kirkkaassa\nauringonvalossa. Kapeine koukistuneine sormineen se oli kuin\npetolinnun jalka, siinä huomasi saalistuskynnet ja paisuneet jänteet\nihon alla. Tai se oli kuin kummallinen kuollut syyslehti, jollaisia\njoskus näkee Aventinuksen ja Caeliuksen puutarhoissa.\n\nMennyttä! Kaikkialla läsnäoleva himmeä varjo voi olla Vipsanian\nnäkymätön henki, mutta se voi myöskin olla hänen oman vanhuutensa\naave, hänen tulevan kuolemansa enne. Ja taaskin hän tunsi orpoutensa\ntämän väkevänä sykähtelevän keväisen elämän keskellä, jossa\nmehiläiset keräsivät villihunajaa ruusuruohoista ja nätkelmistä,\njossa vallitsi poudan väräjävä valo, jossa meren heleänsininen\npauhina vastasi yhtä sinisen taivaan hiljaisuuteen ja pyörreampiaiset\nlensivät pesäkoloilleen. Kaikkialla, missä oli hiukankin ruohoa\nja kukkia kalkkivuorten rinteillä, elämä versoi niin murheettoman\nrehevänä, niin mahtavan täyteläisenä viinirypäleiden ja jyvien ja\nsiementen kypsymistä kohti. Saattoiko sanoa, että hän itse oli\ntuleentunut jyvä? Vain akana, joka seulotaan tuuleen, ei muuta --!\n\nLinnansa salissa vanha mies tunsi äkkiä selittämätöntä vilua. Jos\njoku nyt olisi nostanut käsipeilin hänen kasvojensa eteen, hän olisi\nnähnyt ryppyiset kalmanvalkoiset kasvot, joiden juonteet olivat\nkummallisesti vääntyneet. Hedelmällinen elämä kavahti häntä tämän\nsaaren lumotuissa puutarhoissa, aivan kuin hän olisi ollut aave ja\nkuulunut hautoihin. Mutta oliko se hänen syytään? Hänet oli aikoinaan\nmurskattu niinkuin hän äsken murskasi pistiäisen. Himmeä, hyvä\nvarjo, jonka otsalla hehkui kehäkukista punottu seppele, loittani\nrajattomien välimatkojen taakse, jonnekin muistojen ja kuoleman\ntuollepuolen, eikä mikään Orfeus voinut häntä enää noutaa manalasta,\ntätä Eurydikeä.\n\nLuultavasti pilvi meni auringon eteen tuolla ulkona... vaikka\ntaivaan olisikin pitänyt olla aivan heleän kirkkaan. Valo lankesi\nharmahtavana, heikkona Tiberiuksen kuihtuneelle kädelle. Hän piilotti\nsen rajua vastenmielisyyttä tuntien viitan poimuihin. Oli kylmää.\nKylmyys uhosi linnan jaspisseinistä, sitä huokui permannosta ja sen\nkiillekivistä, aivankuin hän olisi istunut, kävellyt, levännyt omassa\nhautaholvissaan. Pakosta hän tuli ajatelleeksi kuolemaa -- kuoroja,\njotka laulaisivat sovinnaisia hautahymnejä hänen rovionsa ympärillä.\n\nKuinka naurettavan typerää --! Niin oli, että omien kuolinhuilujensa\nsoiton Tiberius oli kuullut jo aikaisemmin, uuden palatsin\nvihkiäisissä Palatinuksella, ja niitä oli säestänyt saranain narina,\njoka suuresti muistutti sitä ääntä, mikä syntyy, kun Capitoliumin\nhaudan ovi suljetaan umpeen.\n\nHetken aikaa hän näki itsensä kuin ulkoapäin, vieraiden ihmisten\nsilmin. Vanha purppurakaapuinen narri, jonka hiukset olivat\nlumivalkoiset! Kultainen lehtiseppele rasitti hänen ohimoitaan\nkuin jokin kirouksen rengas, eikä hänellä ollut voimaa viskata\nsitä lattialle. Se ei ollut mikään kehäkukista punottu köynnös,\njonka Vipsania oli kerran Anio-virran äyräällä painanut alabasterin\nväriselle otsalleen.\n\n\n\n\n7.\n\n\nTästä alkoi Tiberiuksen viimeisen yksinäisyyden vaihe. Mies\nvanhuutensa viime portaalla ja lähellä kuolemaa...\n\nSiinä tilassa muistot saavat aivan erikoisen kasvuvoiman, niin että\nse, mikä on kaukaista, käy läheiseksi ja päinvastoin. Kaikkensa\nmenettäneelle ihmiselle koittaa hetki, jolloin oma kohtalo\naukeaa selvänä hänen eteensä. Se merkitsee paluuta takaisinpäin,\nperuuttamatonta nykyhetken menetystä. Sormus sulkeutuu umpeen. Elämän\nkehä on kerta kaikkiaan piirtynyt valmiiksi. Tästä tilasta ei aukea\nmitään tietä eteenpäin, se tulvahtaa täyteen vanhoja unenomaisia\nmuistoja, niin että kadotetut päivät saavat näynomaisen elävyyden.\nVeri vanhoissa sinisissä suonissa ei enää kuumene. Vanhuuden\nsyksynvalosta johtaa vain muistojen silta nuoruuden kevääseen, ja\nmies katsoo sille taholle niinkuin Alpeilta katsotaan alas vihreään\nlaaksoon. Mutta laitumet, ammoin jätetyt niityt ja kukkarikkaat\nnurmet, niin selvästi kuin ne näkyvätkin, ovat paluuttomien matkojen\ntakana. Ei ole olemassa mitään alaslaskeutumisen köyttä, ei mitään\nsiltaa tuonne alhaalle. Odottaa tähtien syttymistä ja pakkasyön\ntuloa, siinä kaikki... Ja muistella.\n\nOli ollut talvi vuonna seitsemänsataaneljäkymmentäyksi, kun Tiberius\nyhdessä nuoremman veljensä Drusus Neron kanssa samosi Lippen\nlaaksoa ylöspäin; heille oli annettu mitä tarkimmat ohjeet. Heidän\nlegioonansa marssivat virran oikeata rantaa pitkin, tuleva caesar\nratsasti mustan hevosen selässä yllään tribuunin tulipunainen\n_paludamentum_ ja päässään töyhtökypärä. Pienen Elison-virran lähelle\nkyhättiin nopeasti roomalainen vallitus, ja miehet komennettiin\nlapioineen ja hakkuupaaluineen tekemään tietä, joka yhdistäisi sen\nReinin suureen sotilastiehen. Hien, nahkasaappaiden, hevosten,\nlannan, tallien ja soran hajua... Keskellä tätä raakaa ja alkeellista\npikkumaailmaansa, johon hänet oli äkkiä viskattu, Tiberius\nikäänkuin alinomaa kääntyi takaisinpäin noille kukkakentille,\njoiden polkuja hän oli kävellyt Vipsanian kanssa. Hän makasi\nunettomana yksinkertaisella sotilasvuoteella. Hän joi niinkuin halvin\nkuormarenki sapenmakuista kitkerää _poscaa_, jonka piti lievittää\npäivämarssien rasitusta, mutta hän maisteli sitä vain huumatakseen\nitseään. Koko hänen sisäinen olemuksensa, hänen tunteensa ja\nkaipauksensa oli tuohon aikaan Roomassa.\n\nUnissaan hän näki Vipsanian kulkevan, puhuvan, koskettavan hänen\nohimoitaan, mutta tämä univaimo oli tavallaan hänen oman palvovan\nhellyytensä luoma kuva, -- hän ei ollut verta ja lihaa niinkuin\ntodellinen Vipsania; hänen kapeat hennot kasvonsa ja suuret silmänsä\nkuvastuivat kuin jonkin kauneuden hämyn lävitse.\n\nSäännöllisesti, joka päivä, entinen sotatribuuni ja nykyinen\nyksinvaltias oli lähettänyt ratsastavien viestinviejien mukana\nkirjeitä vaimolleen.\n\nNiiden ei tarvinnut koskea sen ihmeellisempiä asioita kuin jotakin\nruohottunutta suihkuallasta Minerva Medican puistossa, jonka he\nolivat yhdessä keksineet, vehnäntähkiä, sitä, kuinka viinirypäleitä\npoljettiin paljain jaloin viikunapuisissa kuumissa, kunnes tyttöjen\nnilkat olivat ylt'yleensä hedelmien mehun värittämät; tai kukkia ja\nSabinilaisvuorten valkoisia kävelyteitä, joita heidän muistoissaan\nverhosi syvä autuaallisuus... Kummallista, että sellainen aika oli\njoskus ollut! Että minä, valtakunnan yksinvaltias, Tiberius Claudius,\nolen kastanut siveltimen ruskeaan väriin ja kirjoittanut papyrukselle\nsanoja semmoisen tunteen vallitessa, kuin koko maan päällä ei olisi\nolemassa muuta kuin me kaksi, Vipsania ja minä...! Lyhyen ja lumotun\nelämänvaiheen jälki poltti nyt kuin vanha haava, joka on äkkiä\nauennut. Yhä uudet yksityiskohdat, olivatpa ne sitten olennaisia tai\nvähemmän tärkeitä, nousivat kuin kuplat hänen muistojensa virrasta.\n_Iustum iterit_, marssimatkat, saappaiden tasainen astunta kuraisilla\nteillä, sotakoneiden jyrinä ja ratsujen korskunta häipyi pois... Jos\nkaikesta tuosta oli jäänyt jotakin mieleen, hän näki ajatuksissaan\nvain oman telttansa seinäverhot, jotka hiljaa häilähtelivät\nyötuulessa, näki savuavan kynttilän lepatuksen ja oman silloisen\nitsensä kumartuneena kirjeen yli.\n\nMillä riemulla hän oli vastaanottanut tiedon, että hän oli tullut\nisäksi! Drusuksella oli ollut jo syntyessään päälakensa peittona\nohut untuvainen seppele äidin tukkaa, hiukan kullahtavaa ja ruskeaa\ntukkaa, joka sitten myöhemmin, kaikista norsunluisista kammoista\nhuolimatta, pörröttyi viehättävästi. Aluksi hänen ilmeessään oli\npaljon, mikä muistutti äidinisää. Hän näytti perineen Agrippan\ntarmon ja reaalisen ymmärryksen. Isän ja pojan välillä ei myöhempinä\nvuosina milloinkaan kehittynyt oikeata ymmärtämystä, senhän hän,\nTiberius, oli tuntenut tuona pojan kuolinyönä niin vihlovan\nselvään. Saframiniityn lapsi. Lapsi, jonka sikiämistä olivat\nvartioineet tähkäpäät. Kun nainen oli tuona suvi-iltana antanut\nhänelle koko ruumiinsa, ollut hänen, hän oli myös antanut hänelle\nsielun sielustaan ja niin kipeän sitovasti, että elämä kaikkine\niskuineen ei näköjään kyennyt sitä lahjaa tuhoamaan. -- Caesar nousi\njälleen. Alkoi tuo yhtäjaksoinen, päämäärätön kävely himmentyvässä\npäivänvalossa, joka lankesi _metallum gypseum_-lasien lävitse hänen\nvalkoiselle otsalleen. Hän kulki raskaasti.\n\nMitäpä merkitsi, että oli niin haudankoleata ja että polvia vihloi!\n\nTuo ikuisesti ohimennyt 'jos' -- _Jos_ ihminen toimisi joka hetki,\nkuin tulevaisuus olisi hänen näkyvissään, aivan kuin hän tietäisi\njokaisen ratkaisun merkityksen ja seuraukset, elämä olisi tuskatonta.\nMutta kuka siihen kykenee? Tiberius muisteli erästä päivää,\njolloin Octavian tytär Antonia seisoi kuin lihaksitullut säälivä\nsoimaus hänen edessään Palatinuksen työhuoneessa ja itsepäisen\nväkivaltaisesti ja kuitenkin melkein hellästi veti vuosien oven\nraolleen. Hän kuuli kälyn selkeän ja voimakkaan äänen sanovan:\n\"Vaimosi oli syntynyt _univiraksi_, yhden miehen naiseksi... Itse\nkuitenkin ratkaisusi teit, päätöshän oli sinun vallassasi.\"\n\nVanha hallitsija, jonka ohimot sykkivät raskaasti, vajosi istumaan;\nhän nojasi särkevää selkäänsä tuolin pielusta vasten. Mitä kaikkea\nhän olisi antanutkaan, jos noihin sanoihin ei koskaan olisi ollut\nsyytä! Jos olisi jäänyt siksi, mikä oli ollut, tavalliseksi\nyksityisihmiseksi. Ilolla hän olisi luovuttanut tämän syövyttävän\npurppurapuvun ja kultaisen seppeleen. Hän kuvitteli solisevaa\npuhdasta vettä pompeijilaisen kaivon kourussa; hänestä tuntui\nkuin hän ei olisi lainkaan kummempi kuin kuka tahansa vanha,\nloppuunkärsinyt, loppuunnääntynyt mies, halpa ruukunvalaja tai\npeltotyöläinen, jolta on riistetty kaikki, millä on inhimillistä\narvoa. Niin, käly oli ollut oikeassa, kieltämättä... Tiesikö käly\nmuuten, että Augustuksen adoptiivipoika oli ollut vain surkea\nkäskettävä noina kauhunsa vuosina? Mitä omaa tahtoa hänellä oli\nollut? Mihin hän olisi voinut paeta oman pelkonsa hirmuista lyijyistä\nvaltikkaa --? Kun oli tullut määräys Roomasta, että hänen täytyi\nkeskeyttää matkansa Germaniaan ja lähteä Pannoniaan, hänen oli ollut\nvain totteleminen, siinä ei mikään auttanut. Ja hän oli lähtenyt\ntietämättä aluksi lainkaan, mikä häntä odotti.\n\nHän ei voinut milloinkaan unohtaa tuota talvipäivää, jolloin\nratsastava kuriiri toi hänelle Pannonian telttaan kirjeen.\n\nSe tapahtui suunnilleen samaan aikaan kuin idumealainen kuningas\nHerodes Suuri kohtasi keisarin Aquileiassa, Marcus Vipsanius\nAgrippan kuolinvuonna. Oli ollut sydäntalvi. Tulet liekehtivät\nmuutamissa kuparisissa lampuissa, hiilipannuista uhosi lämpöä.\nSuurta lahjajuhlaa -- _natalis solis invicti_ -- oli juuri vietetty\npääkaupungissa, ja kun Tiberius tarttui kirjeeseen, hänet valtasi\ntuollainen hätäinen aavistus, joka usein käy kohtaloniskun edellä.\nKirjeen oli tietenkin sinetöinyt ja merkinnyt omalla nimellään\nAugustus itse, mutta oli helppoa aavistaa, miltä taholta varsinainen\nmääräys tuli. Hyppelevien, sekasortoisten kirjaimien kaaoksesta\nhän tajusi vain tuon, että hänet pakotettiin mitä nopeimmin\nottamaan avioero Vipsaniasta ja että hänen oli pikaisesti tultava\nRoomaan; hänet oli päätetty liittää lähemmäksi keisarin huonetta\nnaittamalla hänet Julian kanssa niinkuin aikoinaan Marcellus ja\nhänen oma appi-isänsä. Monet seikat olivat sittemmin olleet jossakin\nmäärin omiaan turruttamaan eron tuskaa, ennen kaikkea sotaretket,\nlegioonalaisten karvas tulijuoma, _posca_, alituinen seurustelu\noppineen kirjallisen piirin kanssa pääkaupungissa, milloin hän\nehti sinne taisteluretkiltään, kukkuraiset ruoka- ja pitopöydät,\ntummanpunainen viini, joka kimalsi agaattipikareissa. Mutta hän oli\nmyynyt itsensä. Hän oli menettänyt pelin, siitä ei päässyt yli eikä\nympäri.\n\nKenties oli myöhemmin tapahtunut niinkin, että hänessä kasvoi\nverkalleen jokin tuhoamisen halu toisia, onnellisempia ihmisiä\nkohtaan... Poltettu, maahan murskattu Dalmatia, jossa ei kuulunut\nedes lampaiden määkynää tai koiran haukuntaa, oli ollut hänen\nkostonsa ensimmäinen suuri näyttämö, kuin suunnaton vuorialttari,\njolla hän uhrasi omalle tuskalleen hänelle vieraita ihmisiä. Niin sen\ntäytyi olla. Niin oli. Hänen käsivartensa olivat silloin punaiset\nihmisverestä, mutta hän ajatteli vain Pomponian ja Agrippan tytärtä\nja hänen kurkussaan tuntui kaiken teurastuksen keskellä kyyneleinen\npala.\n\nNiin, tuli, hävitys ja rutto olivat kulkeneet hänen kantapäillään.\nVähät siitä, että veljenpoika Germanicus sai kunniamerkkejä tai\nkiitosta, vähät hänen omasta yksinäisyydestään ja Augustuksen\nilmeisestä karsaudesta! Tältä saarelta katsoen se ei enää merkinnyt\nyhtään mitään. Hän muisteli tuota iltayötä, jolloin hän valvoi\nlamppujen liekehtiessä ja kirjoitti erokirjeen Vipsanialle.\nSydäntalven kalpean auringon juhla oli silloin mennyt umpeen kuin\nhänen onnensa portti, hänen olisi pitänyt kiirehtiä, mutta hän ei\nvoinut. Ja niinkuin sinä yönä, jolloin hän oli puhunut Cocceius\nNervan kanssa, lamppujen tuliaukkojen ympärillä oli häälynyt punaisia\nvalorenkaita. Kuinka hänen kätensä olivat tuona talvihetkenä\nvavisseet! Kuinka tuskallisesti, kuinka kiihkeän tuskallisesti hän\nkirjoitti --!\n\nVain jumalat tiesivät enää, oliko rakastettu nainen sulkenut johonkin\nlippaistaan tuon paksun raskaan papyruskäärön, joka oli polttanut\nkirjoittajan sormia kuin hiili, kun hän ojensi sen ratsastavalle\nlähetille. Kenties se virui jossakin Galluksen maatilalla, koskaan\navaamattoman kirstun pohjalla. Se oli ollut viimeinen etäinen hyväily\nja viimeinen kiihkeä suudelma vaimon tummille hiuksille. Ja kun hän\nnyt ajatteli tuota katkeraa hyväilyä pitkien välimatkojen yli, tuota\nanteeksipyyntöä, -- niin, kun hän ajatteli sitä --\n\nKun hän sitten oli palannut Roomaan, hän tiesi kuin jossakin pitojen\nhumun ja torvien pauhun alla, että jotakin hänessä oli lopullisesti\nsärkynyt, jäätynyt, murskattu. Vipsania oli karkeasti viskattu\nsyrjään; eipä juuri varjoakaan siitä naisesta hänen enää suotu nähdä.\nEikä hänen kirjeeseensä milloinkaan tullut vastausta. Nuoruudesta\nasti häneltä oli vaadittu hyvin suurta lujuutta ja tahdonvoimaa, hän\noli hiukan yli kaksikymmenvuotiaana joutunut tuntemaan ihmisveren\nhajun ja sotaratsujen korskunnan. Hän oli samonnut vaikeakulkuisilla\nvuoriteillä, tehnyt kolme voitollista sotaretkeä pohjoiseen ja\ntaistellut kuin kuka tahansa oivallinen _tribunus militum_ ainakin.\nMutta kun hän nyt katsoi taaksepäin omiin elettyihin vuosiinsa, hän\nei löytänyt ainoatakaan vaaran hetkeä, jolloin hän olisi tuntenut\nniin polttavaa epätoivoa, niin repivää epävarmuutta kuin tuona yhtenä\nainoana yönä Pannonian teltassa. Ja sitten Roomassa...\n\nAivan kuin äitivainaja Livia Drusilla olisi polkenut sandaalinsa alle\nhänen kuuman ihmissydämensä ja työntänyt hänen poveensa kivisydämen!\n\n\n\n\n8.\n\n\nVähitellen tuo muisto alkoi kasvaa.\n\nSe ei enää ollut vanhan ihmisen luonnollista paluuta määrättyihin\nentisyyden tienhaaroihin; se oli pikemminkin katkeraa tietoisuutta,\nettä eräästä hetkestä lähtien hänen elämänsä oli armottomasti\nkääntynyt virtaamaan kurimusta kohti. Perikadon kosken jylinää ei\naluksi ollut kuulunut. Hän oli vain jähmettynyt ja tullut kivikovaksi\nniinkuin mies, joka upottaa suuren menetyksen velvollisuuksien,\ntehtävien, töiden alle. Ja niin hedelmättömien. Niin, Nerva oli\nkieltämättä ollut oikeassa -- hän oli aina työskennellyt rystyset\nkireän valkoisina. Ellei olisi ollut olemassa vaivaavia unia, hän\nehkä olisi voinut unohtaa kaiken... Mutta imet, unet...!\n\nSenaatin elinikäinen _imperator ja princeps_, joka jakoi vehnää\nkansalle ja muurautti uusia temppeleitä, ei ollut päässyt vapaaksi\nihmisluonnostaan. Jo vuosikausia sitten oli monina öinä tapahtunut,\nettä hänen silmäluomiensa alla oli vaeltanut kaukaisia kuvia ja\nkehäkukin seppelöity nainen oli hymyillyt hänelle sillä tavoin kuin\nvain syvässä, kipeän autuaassa unessa hymyillään. Kuka toinen siitä\ntiesi? Ei kukaan. Hän yksin valvoi työpöytänsä ääressä, koska hän\n_tahtoi_ valvoa, jotta väsymys olisi lyijynraskas, jotta hänen ei\ntarvitsisi nähdä...\n\nKahden aviopuolison välit ovat syvästi ja salaperäisesti riippuvaisia\nsiitä lapsuudesta, jonka kumpikin on joutunut viettämään. Mies etsii\nnaisessa ymmärtävää äitiä, nainen etsii miehessä poikaa. Ja kun vanha\nyksinvaltias nyt ajattelee Livia Drusillaa, hänen pahkasauvaansa,\nhänen jäänvärisiä hiuksiaan ja vallanhimoaan, hän tietää hyvin, miten\nvähän todellista äitiyttä siltä taholta on tullut hänen osakseen.\nSynkkää, myrkyllistä tienraivaamista kylläkin, mutta ei muuta...\nÄitivainaja on ollut pelkkää lihaksitullutta herruudentahtoa, hän\non säälimättä uhrannut kaiken, jopa oman poikansa onnen, jotta\npurppurapuku kerran sidottaisiin hänen hartioilleen. Ja näin on\nollut niin kauan, kuin Tiberius Claudius suinkin voi muistaa.\nVipsania puolestaan... ehkäpä tyttö oli vielä siihen aikaan täysin\nonnellinen, kun hän eli Agrippan ja Pomponian kodissa ja kun\nhänen oma äitinsä liikkui maakartanon peristyliumissa, taittoi\nleikkokukkia sen puutarhassa ja huolehti lapsestaan. Agrippan uusi\navioliitto Marcellinan kanssa oli tietenkin merkinnyt suurta muutosta\nnuoren naisen elämässä. Ja oli kuin kohtalon hirmuista ivaa, että\nVipsanian kolmanneksi äitipuoleksi joutui nainen, josta myöhemmin\ntuli Tiberiuksen puoliso ja jonka vuoksi heidät pakotettiin eroamaan\ntoisistaan: Augustuksen turmeltunut tytär Julia.\n\nAluksi, ensi tapaamalta, Tiberius tuskin kykeni näkemään noiden\nkullanharmaiden naisensilmien pohjaan. Vipsaniassa oli jotakin\nkaihtavaa ja arastavaa, siltä hänestä tuntui. Yksin hänen äänensäkin\noli niin oudon hiljainen kaikessa pehmeydessään, hän mukautui ja\ntaipui, mutta hänen himmeät, valonhohtoiset kasvonsa kuulsivat kuin\nsurun verhon alta. Tyttö, joka on saanut kestää kahden hänelle\nventovieraan naisen komentelua! Tuota hentoa ja kuitenkin niin\nsitkeätä luonnetta mies ei silloin pystynyt oikein ymmärtämään...\nHänellä oli kauan aikaa ollut tunne ikään kuin Vipsania salaisi\nhäneltä jotakin, ikään kuin Vipsania olisi suuri humajava metsä,\njonka syvyydessä piili arvaamattomia mahdollisuuksia hyvään ja\nkohtalokkaaseenkin, auringonvälkkeisiä niittyjä ja tummia onkaloita,\nvaloa ja siimestä, kultaa ja harmaata kuin hänen silmissään.\n\nAtticusten ylimyssuvun tytär oli taipunut heti hänen kosintaansa.\nKaupungin pölyisten, harmaiden rakennusmassojen keskellä elämään\nVipsaniasta ei ollut. Tuntui kuin hänen olemuksensa todellinen\ntila olisi ikäänkuin saanut selvemmän näkyväisyyden siellä, missä\nvalonhohtoiset vuoristovirrat soluivat puiden alla. Kun mies ja vaimo\nensi kerran tekivät tuollaisen retken maaseudulle, hän ikäänkuin\nvapautui. Jotakin kahlittua ja miltei tuskallisen väsynyttä tuon\nnaisen olemuksessa Roomassa oli ollut, kylminä talvipäivinä hänen\nsydämensä oli kuin tuulenviiman läpitunkema. Sen luonteen pohjia oli\nvaikeata mitata, se oli luotaamattoman umpisyvä ja tumma.\n\nTiberius ei suinkaan kerjännyt rakkautta; ennen pitkää hän tunsi\nomistavansa sen täydellisesti, jakamattomasti. Mutta niin lyhyen\ntuokion... Yksi ainoa onnellinen kesä, jolloin heidän suotiin olla\nyhdessä. Ehkäpä Vipsaniakin aavisti kohtalonsa, joka tapauksessa\nhänessä oli aluksi ollut umpimielisyyttä, salaperäistä tosiaan kuin\nsyvän metsän sisusta, auringonpaiste vain hetkeksi valaisi hänet ja\nheijastui hänestä mieheen. Hän loi Tiberius Claudiuksen elämän, ja\nhänen mentyään tuolla elämällä ei ollut paljoakaan arvoa; kaikki mitä\nmyöhemmin tapahtui, oli kuin pitkällisen rangaistuksen kärsimistä,\nelinkautista vankeutta. Havaita asioiden todellinen laita vasta\nsilloin kun aika on peruuttamattomasti vierinyt ohi, se ei ole\nhelppoa kestää!\n\nJa caesar näki selvästi viljavainiot, pienet kaalimaat, viinirinteet\nja säyseät valkoiset vetohärät, joiden sarvet olivat hyvin kauan\nsitten piirtyneet ruusuista taivasta vasten, kun he yhdessä Vipsanian\nkanssa palasivat Roomaan johtavaa polkua Sabinilaisvuorilta.\nOn sanottu, että suistunut henki syvimmältään on tahtonut\ntulla suistetuksi. Mutta oliko niin? Ei ainakaan tuona lyhyenä\nonnenaikana... Ja Vipsania itse, Vipsania, jolle koko maailmassa\nei ollut olemassa ketään muuta kuin hän, Tiberius Claudius,\noli hänkin joutunut lukinpaulaan, missä sai turhaan pyristellä\nvapautuakseen. Tiesikö muuten Asinius Gallus milloinkaan, kuinka\nvihlovalta tikariniskulta hänen hääjuhlansa olivat Caesarista\ntuntuneet --? Varovainen, hyvinvoipa Juppiterin pappi, jonka\nkeltaisia kasvoja vääristi mairittelun hymy, mies, jolla oli paljon\nystäviä ja suosijoita ja joka toi kotiinsa Liviuksen ilotalojen\nöljyisen tuoksun! Kenties Vipsania oli suostunut hänen vaimokseen\ntahdottomasti niinkuin kaikkensa menettänyt nainen saattaa tehdä,\nkenties hän telkesi ja säläsi tunteensa niin että kaikki kultainen\nväike hänen silmistään himmeni... Jäljelle jäivät vain katseen\nonkalomaiset varjot, tuo tumma harmaus, missä toivon ja rakkauden\nvalot eivät enää kimalla.\n\nJa kirje, kirje --! Pannonian teltassa sepitetty papyruksenkaistale,\nmihin ei koskaan tullut vastausta. Yhden ainoan talviyön teko,\njoka tuhosi kahden ihmisen onnen. Kun Tiberius sitä nyt ajatteli\nvaeltaessaan kalliosaaren polkuja, hänestä miltei tuntui, että\nkaikkien luonnonlakien nimessä kalkkikiviin olisi pitänyt jäädä\nveritahroja hänen väsyneistä askelistaan. Mutta hän näki vain pölyä,\nsoraa ja viininoksia. Se aikahan, jolloin maan viheriöiminen oli\njotakin hänelle merkinnyt, oli nyt auttamattomasti eletty ohi.\n\nKoitti päiviä, jolloin hän oli aamusta iltaan asti liikkeellä\nikäänkuin kulkeminen olisi hiukan tyynnyttänyt hänen tuskaansa.\n\nMyrtit puhkesivat tähtimäisiin valkoisiin kukkiin ja niiden\nrapisevien lehtien keskellä Tiberius tiesi, että hänellä oli\nhääpäivänään ollut vain heikko aavistus Vipsanian todellisesta\nolemuksesta. Nainen oli valanut häneen kaiken huolehtivan\nhellyytensä, vaistomaisen, sokean tunteensa ihmeellisen voiman\nniinkuin kallis viini vuodatetaan saviastiaan. Tapahtuma\nsaframiniityllä oli ainoastaan sinetöinyt Vipsanian kaikkensa antavan\nrakkauden. Ehkäpä senaikainen nuori sotatribuuni oli ollut tuolle\nnaiselle kuin hänen oma poikansa... Ja caesar muisti, mitä oli kerran\nsanonut vaimolleen: \"Minulla ei ole koskaan ollut isää eikä äitiä,\nen ainakaan ole kiintynyt heihin niinkuin lapsi vanhempiinsa. Olet\nantanut minulle niin paljon, olet minulle kuin koti, mihin mennä.\nEn osaa sanoa, mitä en tekisi puolestasi. Tiedän vain, ettei ole\nolemassa ainoatakaan naista, joka korvaisi sinut minulle...\"\n\nVipsania hymyili. Sitten hän sanoi miettivästi ja hiljaa: \"Suuri\npoika.\"\n\nTiberius oli kieltämättä vaistonnut sen salaperäisen\nyhteenkuuluvaisuuden, joka vallitsi naisen ja vihannoivan luonnon\nvälillä. Vipsania rakasti kaikkea, mikä orasti ja kypsyi -- keväisiä\nyrttitarhoja, viiniköynnöksiä, jotka kiertyivät riukujen ympärille,\nkasteista laihoa, nupulle puhjenneita kukkia. Silmujen ja kukinnan\nihme oli osa hänen omaa elämäänsä, ja siitä johtui myös kärsimys.\nUseimpien naisten elämäntuskan syy on siinä, että heidän koko sisin\nolemuksensa isoaa ja janoaa hedelmälletuloa ja että kohtalo sysää\nheidät aviovuoteisiin, joissa vallitsee vain sokea itsekkyys ja\npelkkä omistamisen intohimo. Mutta kiintyä toiseen ihmiseen ruumiinsa\nja sielunsa koko hehkulla, -- se ei ole sama asia.\n\nJa Tiberius mietti: Ehkäpä Vipsania lopulta kuvitteli löytävänsä\nGalluksen luota sen, minkä hän kadotti minun mukanani... Hän oli\nsaattanut antautua tuolle miehelle itsepetoksen vallassa, toivoen\nja odottaen, että Gallus kykenisi korvaamaan edes jollakin tavoin\nmenetetyn onnen. Vai oliko sekin vain vanhan miehen itserakasta\nkuvittelua --?\n\nJoka tapauksessa, noita silmiä caesar ei ollut milloinkaan luodannut\nniin syvältä kuin nyt. Ne näyttivät välkkyvän hänen edessään, niiden\nkatse paloi kuoleman, haudankin takaa. Siihen aikaan, jolloin\nVipsania oli maannut lapsivuoteessa, Tiberius oli vaistonnut hänen\nolemuksensa salaisuuden. Naiselle ei kerta kaikkiaan ollut olemassa\nmuuta kuin miehensä ja pienokaisensa, ja nuo kaksi sulivat hänen\näidintunteensa syvyydessä yhdeksi ainoaksi olennoksi. Millä mielin\nVipsania oli eronnut pojastaan? Ja mitä kärsimyksiä hänen oli pitänyt\nkestää?\n\nKesken näitä mietteitä Tiberius ajatteli: Enkö sitten _minä_ kärsinyt\ntuona yönä, jolloin viimeinen yhdistävä side vaimovainajaani taittui,\njolloin tuuditin sylissäni Drusuksen kylmenevää ruumista! Sen hetken\nmuisto ei ikinä häviä. Se on tehnyt lopun silmujen ja kukkien\nelämästä, jos minulla ylimalkaan koskaan on ollut kyky sitä tuntea,\nsitä rakastaa. Olen kivi, johon ei kasva edes sammalta. Käteni on\nkuihtunut lehti, ruumiini hauta. Mihin vaellankin, aina kuljetan\ntämän pakkasenkylmän kuolinkammion muassani, tämän viheliäisen lihan,\njonka syvyydessä perikato on väijynyt kohta neljä vuosikymmentä.\nEpätoivo jäytää rintaani niinkuin toukka puun ydintä. Kaikkialla\nympärillä liekehtii sini ja valo, mutta oma elämäni on pilkkopimeä.\n\nEräinä hetkinä hänet valtasi kaivertava polttava viha Asinius\nGalluksen muistoakin kohtaan. Hän ajatteli hetkeä Bajaen kylpylässä,\njolloin mies oli tietämättään verisesti loukannut häntä, -- hetkeä,\njolloin liktorit taluttivat juopuneen, öljyille lemuavan senaattorin\nulos huvilan salista. Gallus oli luonut Vipsanian perikadon, ja sen\nvuoksi hän ei ansainnut säälin varjoakaan! Kunniallisuutensa suojissa\ntuo mies oli näytellyt pyövelin osaa, hän oli tuonut maatilalleen\nbordellien epäpuhtaan ilmapiirin, hän oli viime vuosina kosiskellut\nGermanicuksen leskeä aivan kuin hän aikoinaan liehitteli Vipsaniaa.\nJa Tiberiuksen sydäntä pakahdutti raivo. Totisesti Gallus oli\nansainnut nääntyä Mamertiuksen kosteassa vankiluolassa --! Hänet oli\nuhrattu rakastetun naisen muistolle yhtä tunteettomasti kuin hän\nitse oli teurastanut valkoisia sonneja ukkosenjumalalle, eikä caesar\nsuinkaan katunut tätä ihmisuhria vaan pikemminkin muisteli sitä\nnautinnonsekaisin tuntein.\n\nMutta viikkojen, kuukausien kuluessa Galluksen kuva häipyi pois. Ja\ntuo toinen, tuo oman elämän ohieletty ja ihmeellinen vaihe kasvoi\nsitämukaa kuin nykyisyyden hetket kadottivat merkityksen hänen\nmielessään.\n\n\n\n\n9.\n\n\nSeurasi pitkiä aikoja, jolloin Tiberius näytti suhtautuvan täysin\nvälinpitämättömästi sekä omaan itseensä että ympäristöönsä. Mikään ei\nnyt enää merkinnyt mitään...\n\nThrasylluksen tohvelien laahaava ääni tähtitornissa, _deliciae_-pihan\nlasten nauru, riikinkukot, lihotettujen herkullisten unikekojen\nhäkit, _glirariot_, palvelijoiden edestakainen meneminen\nja tuleminen, huolestuneen tohtorin kuunkasvot olivat kuin\nturhanaikaisia kuumehorroksen kuvia. Iäkäs kumara mies, jonka\npolttava veriviitta laahasi tien pölyä tai linnojen permantokiviä,\nkuunteli meren pauhinaa aivan kuin olisi tarkkaillut oman verensä\nkohinaa. Kun Caligula veljensä Neron kuolinvuonna vietti häänsä\nnuoren ylimysnaisen, Marcus Silanuksen tytön Junia Tertullan\nkanssa, caesar oli läsnä juhlissa, mutta hän tuskin näki tai\nkuuli mitään... Yhä ilmeisempää, yhä selvempää oli, että hänessä\ntapahtui elämäntarmon lahoaminen. Ja kun Caprille tuotiin viesti\nGermanicuksen toiseksi vanhimman pojan Drusilluksen kuolemasta, hän\nkuunteli sitä aivan mykkänä, sanomatta halaistua sanaa. Drusuksen\npoika Tiberillus oli otaksuttavasti määrätty perimään kruunun,\nniin ainakin uskoi kaartinpäällikkö Macro, joka näihin aikoihin\nkomensi pretoriaanikohortteja. Mutta oliko se keisarin ajatus?\nSuunnitteliko hän ylimalkaan mitään tulevien aikojen varalle? Hänen\nliidunkarvaisista kasvoistaan ei voinut lukea mitään. Ja henkilääkäri\nKharikles, joka oli jo aikoja sitten pannut merkille niiden\naavemaisen, jäätyneen, spitaalisen värin, yritti turhaan elvyttää\nvanhuksen elämänhalua yrttijuomillaan.\n\nOli kesäkuun aamu Quintus Plautiuksen ja Sextus Papiniuksen\nkonsulikauden vuonna, kuuma ja valoisa aamu, kun Tiberius laskeutui\nidänpuolista polkua Tragaran palatsiin, viitan poimussa Jerusalemin\nneuvosmiehen kirje. Hän oli puolittain vaistomaisesti tullut\nottaneeksi sen asiakirjalippaasta -- siitä uhosi Jordanin liejuisten\nrantojen ja Palestiinan kyntöpeltojen mieto tuoksu. Tällä taholla\nCaprin saarta, kahden ja puolensadan metrin korkeudessa, hänellä\noli pieni liima, jonka terassilla kukkivat amarantinväriset\nruusut. Kenties kaikki johtui siitä, että Idän propreetori Flaccus\nPomponius oli kuollut ja että Lucius Vitellius oli tänä vuonna\nnimitetty Syyrian ylikäskynhaltijaksi -- hän valvoi myös ritari\nPilatuksen toimia --, joka tapauksessa keisari nyt oli muistanut\nJoosef Arimatialaisen kirjeen. Hän nojautui tuoliinsa ja kehitti sen\nauki. Rystyset pakottavia ohimoita vasten painuneina, mehiläisten\nsuristessa, hän syventyi lukemaan sitä kuin vastustamattoman sisäisen\npakon vallassa --\n\nItse asiassa, aluksi, vanhan heprealaisen ylimyksen kirjoituskoukerot\neivät ilmaisseet hänelle mitään uutta ja merkillistä; Tiberius\najatteli kahtatoista egyptiläistä pappia, joiden ristit olivat kerran\nkohonneet Velabrumin laaksossa, hän ajatteli vainajia, jotka itse\noli uhrannut ihmisvihalleen. Niiden rinnalla tuo ristiinnaulittu\ngalilealainen, josta Arimatian mies kirjoitti niin tuskaisen vetoavia\nsanoja, merkitsi hyvin vähän. Mutta tahtomattaan, vaistomaisesti\nkeisari muisti täydenkuun yön Livian kuolinvuonna, -- yön, jolloin\nhän oli vaeltanut edestakaisin palatsin mosaiikkilattialla ja nähnyt\nOinaan tähtisikermän hohtavan pimeällä taivaalla. Kävi ilmi, että\njuuri noina tunteina muuan mies, joka teloitettiin juutalaisten\nkuningasehdokkaana, oli kuunpaisteisessa yössä, ryhmyisten\nöljypuiden varjossa, odottanut vangitsijoitaan ilman vähäisintäkään\nitsepuolustuksen ajatusta.\n\nTapahtumien kulussa esiintyi kieltämättä jumalallista\nhaaveellisuutta, mikäli Arimatialaisen kirjeeseen voi luottaa.\nPetollinen ystävä saapui Getsemanen yrttitarhaan; häntä seurasivat\nkahdennentoista legioonan sotilaat, soihdut loimusivat, uskotut\npakenivat kuolemaan tuomitun miehen luota ja sitten myöhemmin\ngalilealainen puettiin kuin valeruhtinas juhla-asuun. Hänet\nruoskittiin Antonialinnan kidutuskamarissa ja ristiinnaulittiin.\nVähäpätöinen välikohtaus Rooman itäisessä provinssissa, näytelmä,\njossa seemiläinen roskaväki pakotti ritari Pilatuksen teurastamaan\nitselleen pääsiäislampaaksi elävän ihmisen. Mutta vanhan kirjeen\nrivien välistä uhosi sittenkin jokin kuulumaton, ihmeellinen ajatus,\n-- tuo, että _crux ansataan_ todella oli naulittu itse viattomuus!\nMitä kauemmin Tiberius sitä mietti, sitä oudommaksi hänen mielialansa\nmuuttui... Jonakin hetkenä hän oli tuntevinaan, että hänen ja ammoin\nkuolleen rabbi Jeschuan välillä vallitsi kummallinen kohtalonyhteys,\njota ei voinut selvästi eritellä ajatuksissaan. Oli kuin kaikki, mikä\nhänen omassa elämässään oli isketty ristinpuuhun ja lukittu hautaan,\nolisi tuolla taholla, tuon kaukaisen elämän tilinpäätöksessä löytänyt\nkauhistuttavan syvällisen esikuvan ja symbolin.\n\nKirje putosi hänen polviltaan. Hänet oli vallannut liikutus, jonka\nsyytä hän ei käsittänyt. Hän muisteli Vipsaniaa ja tunsi hämärästi,\nettä puusta veistetyt ristit eivät ole ainoita kidutuspaaluja, joihin\nihminen voidaan naulita. On olemassa tuskallista kuolemanhorrosta,\njoka kestää vuosikymmeniä ja jolle mikään inhimillinen mahti ei suo\nlievennystä... Amarantinpunaiset ruusut tuoksuivat. Caesar istui\njäykkänä tuolissaan illan tuloon asti.\n\nVihdoin alkoivat lepakot lentää hänen päänsä yläpuolella. Aurinko\nvajosi punaisena valosydämenä mereen, pimeys vyöryi Caprin yli.\nMutta vielä silloinkin Tiberius istui paikallaan. Kuun ja tähtien\nmaidonkarvainen valo hehkui merestä nousevien luotojen yllä, --\nnoiden kolmen kalliokeilan huipulla, jotka saattoi niin hyvin nähdä\npalatsista. Ne kohosivat tummasta vedestä kuin epämääräisesti\nkimmeltävät hiippahatut. Korkein niistä, jonka livettävillä\nseinämillä päivisin voi huomata harvinaisia sinisiä vesiliskoja,\nkohosi sadan ja yhdeksän metrin korkeuteen, keskimmäinen oli vain\nmurtunut kappale vanhaa niemekästä kalliosaarta, kolmas pyrki ylös\nkuohujen pärskeestä kuin merenjumalan vino, levien peittämä myssy.\nVäike näiden karien kärjissä kävi hetki hetkeltä vahvemmaksi. Se\nei ollut taivaan valoa, se oli muistojen häämöttävää siintämistä,\nlahoamisen fosforiloistoa, joka sädehtii siellä, missä elämä on\nvaipumassa pimeyteen.\n\nCaesar katseli niitä hyvin kauan. Siinä kohosivat nuo kolme\nsileää vinoa murtunutta kivipaatta, Tähti, Frygialainen myssy ja\nKilometritolppa. Kaukaa yöstä kajahti riikinkukon huuto, ja tähän\naikaan, tässä hiljaisuudessa se muistutti kidutetun ihmisen kirkunaa.\nJohtuiko se sitten Välimeren pienistä loistavista valoeliöistä tai\naivan yksinkertaisesti taivaan hehkusta, luodot kuvastuivat oudon\nvaloisina muuten niin pimeästä merestä ja niiden huiput kimalsivat\nsamalla tavoin kuin Jerusalemin ylipapin Kaifaan juhlahatut.\nValoa luotojen yllä! Tiberius ajatteli miestä, joka oli vangittu\nöljynpuristimon luona ja jonka kalpeita unettomia kasvoja soihdut\nolivat valaisseet Adoniksen ja Attiksen verijuhlan yössä, miestä,\njonka neljännesruhtinas Antipas oli pukenut Juudean kuninkaiden\nlumivalkoiseen pukuun ja jonka olkapäille syyrialaiset sotilaat\nolivat heittäneet punaisen viitan hiukan ennen ruoskimista ja\nristinkuolemaa.\n\nHän muisteli Vipsaniaa ja kuuli kehäkukkaseppeleen kahisevan --\n\nSarastuksen ensimmäiset säteet sytyttivät jo loimuun Ida-vuoren\nJumalattaren kallioluolan, kun Tiberius astui Thrasylluksen kammioon.\n\nSuuren observatorion fluoriittilaseista lankesi sinne epäselvää\nkuultoa, eikä Tiberius voinut nähdä, nukkuiko hänen jemeniläinen\nystävänsä vaiko valvoi... Hän huomasi vanhuksen laihan ruumiin\nympärille käärityt monenkertaiset liinasiteet, Silvanuksen kuvan,\nlattialle pudonneet korottomat tohvelit, tähtikarttojen metalliset\nsalamerkit, jotka kimmelsivät hämärässä. Eläinradan kultaiset ja\npunaiset kuviot eivät näkyneet aivan selvään, sillä olihan vielä\nvarhaista; hämyssä eivät edes Petelian ja Eleuthernan haudoista\nriistetyt kultahelytkään tehonneet sen kummemmin vanhaan keisariin\nkuin puolilleen syöty taatelirasia ja tilkkanen vedellä miedonnettua\npunaviiniä. Ei, -- varmastikaan ennustaja ei nukkunut! Vaikka\nkupoolista tunkeutui vain aavistuksen verran valoa, Tiberius näki\nkuitenkin Thrasylluksen laajentuneet silmät, vieläpä punaiset\nkyynelkanavatkin ja mustetäplää muistuttavat iristerät. Jokin\ntietämisen, uteliaisuuden, varmuuteen pääsemisen halu liikahteli\nhänen povessaan. Ja tahtomattaan hän muisteli kahta etäistä yönhetkeä\n-- yötä, jolloin hän oli kuullut tuon hullun itämaisen ennustajan\nhuulilta sanat vastuusta ja veripunaisesta puvusta, ja yötä,\njolloin Thrasyllus ja hän olivat tuikkivan lampun valossa tutkineet\nGermanicuksen kohtalonkirjaa.\n\nTähtitornin keskellä häämötti sfinksinjalkainen valtaistuin. Caesar\nvaipui siihen raskaasti. Hetken aikaa hän mietti, puhuako vai\neikö puhua; sitten hänen kuiva, kiinteä äänensä täytti koko tämän\nkupukattoisen salin:\n\n\"On olemassa paljon tärkeämpiä seikkoja kuin farao Nechepsopsen\nhieroglyyfit, niin että jos sitä ajattelet, mies... Muuten tulin\nkuulemaan, miten kauas ja pitkälle sinä mittaat minun syyllisyyteni.\nSanoit kerran, Thrasyllus, että näet kidutuspuun, seppeleen ja\npunaisen puvun, mutta et minun päälläni, ja että näin tapahtuu sinä\nvuonna, jolloin vanha nainen kuolee kuudenyhdeksättä ikäisenä.\nNo niin, jotakin senkaltaista on nyt tapahtunut. Vannotan sinua\nsanomaan, olenko vastuussa siitäkin verestä, jota Pontius vuodatti?\nKäydään vain syyllisyyden ytimiin, minä en vapise --\"\n\nHän näytti odottavan. Jemeniläisen kasvot olivat yhä oudon\nilmeettömät, kun Tiberius jatkoi:\n\n\"Muistathan lakimies Fulcinius Trion, jota vaivasi sappitauti?\nSanokaamme, että tuolla surkealla narrilla oli rohkeutta tehdä\nitsemurha. Muistat Agrippinan ja hänen lapsensa. He ovat kaikki\npäättäneet päivänsä mikä missäkin vankilassa; ja senaatissa on aivan\nerityisesti luettu Drusillusparan kuolinkirous, jossa minua syytetään\nkaruudesta, itsekkyydestä, Germanicuksen ja Postumuksen murhista,\npetollisuudesta ja johdonmukaisesta rikosten sarjasta. Sano nyt,\nolenko syyllinen? Ja mikä musta helvetti minua ympäröi? Tämä, juuri\ntämä on elämää _sub scorpio_, aivan myrkkypyrstön alla! Älä tuijota\nminuun noin ivallisesti... Tiedät kai, että kriminaalioikeuden\ntuomarit jatkavat vain siitä, mihin Sejanus lopetti. Minun\nnimessäni, minun etujen! vuoksi jaetaan kuolemaa joukkoannoksina.\nKun Sallustius Crispus, se kissa, mestautti Postumuksen, hän käytti\nminun leimasintani, ja Sejanus piti kyllä huolen siitä, että minua\nsyytettiin Pison Syyriaan toimittamisesta ja veljenpojan kuolemasta.\nPääasiaksi jää, ettet sinä vaadi minua tilille liian paljosta. Kuka\nolisikaan vuodattanut verta, ellei alamainen senaattini...? Myönnän,\nettä Agrippina nääntyi ravinnon puutteeseen Pontisella saarella,\nmyönnän Galluksen kuoleman, minkä hän totisesti ansaitsi, myönnän\nGermanicuksen molempien vanhimpien poikien lopun. Mutta onhan\njäljellä Caligula, jota sotilaat jumaloivat. Hänestä ei milloinkaan\ntule hallitsijaa, mikäli se riippuu minun tahdostani... Minä turvaan\nkruunun ja manttelin pojanpoikaani Tiberillusta varten. Ja jos Rooman\noikeusistuin on nostanut uuden kanteen Mamercus Scaurusta vastaan,\nminä pesen käteni kuin ritari Pilatus. Toiset tappavat, minä en,\nkuuletko?\"\n\nMutta Thrasyllus ei avonaisen kirkkaista silmistään huolimatta\nnäyttänyt kuulevan mitään. Aamun ensi valo kultasi holvia, ja tuossa\nhohteessa arabialaisen miehen liikkumattomat silmät saivat aivan\nerikoisen katseen, joka tähtäsi ylös katon kupooliin. Tiberius\nhiljensi ääntään miltei suostuttelevaksi:\n\n\"Senaatti on vaatinut minulta Serviliuksen ja Corneliuksen päitä,\nmutta itse olen sitä mieltä, että maanpaon tuomiossa on kylliksi,\nniin että heidän verensä ei ainakaan tahraa käsiäni. Oiva tapa\nvälttää aaveita, jotka muuten jakavat leipäni ja viinini, istuvat\npöydässä kun minäkin istun... Aika hautaa, sanotaan, mutta sillä\nhaudalla kummittelee. Gallus-vainaja kerjää minulta yhtä ainoata\nlyhyttä päivää ja veljenpojan leski lapsineen ei anna mitään rauhaa.\nSano jotakin. Puhu. Tämä hiljaisuus käy hermoilleni. Silmäsi ovat\nauki, mutta minusta näyttää kuin et näkisi niillä mitään. Ja\nunohdatko senkin, että kullanhimoni ei ole aivan määrätöntä, koskapa\nkerran laadin omakätisen vapautuskirjeen rikkaan Appius Silanuksen\nasiassa, jonka neuvosto oli vähällä surmata?\"\n\nSilvanuksen kivipolvet kuulsivat. Punaiset ja kultaiset tähtimerkit\nkirkastuivat sitä mukaa kuin aamu vaaleni. Jokin jähmeä,\nepätavallinen hiljaisuus jemeniläisen koko olennossa tunkeutui\ntänä hetkenä Caesarin tajuntaan. Hän nousi raskaasti. Hän meni\nyksinkertaisen makuulavitsan luo, tietämättä oikein itsekään, mitä\nhän pelkäsi tai vartioi ja odotti; hänen oma äänensä oli kajahdellut\nniin onton yksinään kupuhuoneessa. Hyvin varovasti, säikkyen, hän\nlaski kätensä ukon valtimolle, sitten ohimoille. Hänen kuivilta\nhuuliltaan puristui vasten tahtoaankin kysymys: \"No? Miltäs nyt\ntuntuu, ystäväni...?\" Mutta arabialainen nukkui siinä aivan liian\nhiljaa ja kuitenkin noissa silmissä näytti kimaltelevan vienoa ivaa.\nTiberius Claudius epäröi sekunnin, ennenkuin kumartui tarkkaamaan\nhengitystä, sillä hän ei uskonut, hän ei millään tahtonut uskoa,\nettä oli juuri äsken purkanut sydäntään ihmiselle, joka ei enää voi\nkuulla rippiä. Mutta nyt hänen _täytyi_ nähdä tuon makuuasennon\nluonnottomuus --!\n\nUnta se ei suinkaan ollut. Kun hän kopeloi Thrasylluksen\nliinasiteitä, niiden poimuista luisui permantokiville pieni eloton\nsisilisko. Eläimen pikkusydän ja miehen sydän viettivät varmaan\nradzhab-kuun pyhää lepojuhlaa, jolloin \"kohtalon yö\", _lailat\nalkadri_ alkaa ja työ loppuu kotona Jemenissä. Silloin piirtyvät\nminalaisten ja sahalaisten kaupungit toivioretkeläisten silmiin... Ja\nolihan ukollakin pää paljaana ja sandaalit jalassa pyhiinvaeltajan\ntavoin. Hän kyyrötti niin hiljaisena ja näköjään rukoillen, kuin\npyhäkön _mihrabissa_, ruumis kumartuen samaan hartauteen kuin\nsielukin. Vanha mies oli kuollut.\n\n\n\n\n\n\nVIIMEINEN KIRJA.\n\nSormus.\n\n\n\n\n1.\n\n\nValkoinen tie johti Puteolin muurien amfiteatterin luota Napoliin, --\nyhä kasvavaan siirtokuntaan, jonka khalkidikelaiset, pithecusalaiset\nja ateenalaiset olivat kerran ympäröineet tukevalla vallilla; siellä\noli iäkäs Palaepoliksen asutuskeskus ja uusi Neapolis, joukko\nsavenharmaita ikkunattomia taloja. Polulla vaelsi sotajoukkoja, vieri\ncarrus-rattaita ja ylimysnaisten hienoja kullattuja ja hopeisia\nvaunuja. Kauempana tie kääntyi pienen Veseriksen virran sillan yli\ntulivuoren laaksossa kyyröttävään Herculaneumin huvilakaupunkiin\nja sieltä yhä etäämmäs, vilkkaan Pompeijin, Sullan hävittämän\nStabiaen ja kalliokeilallaan kohoavan Aeguanan porteille. Kuuma valo\nväreili kaikkialla. Noita palatsien ja kylpylöiden kaupunkeja näytti\nympäröivän aivan erikoinen tulihämy; taivas oli heleän sininen,\nmutta ilma lähellä maata paloi kullankarvaisena kuin espanjalaisen\nkynttiläohdakkeen, kuin Lucrinus-järven rannan keltanoiden ja\nKleopatra-perhosten väri.\n\nEgyptiläinen pappi Menkera ja soutajapoika Picus lojuivat\nVergiliuksen haudan lähellä. Gaunusvuoren sypressit nousivat\nsinisenmustina pilareina heidän takanaan, -- Solfataran rikkikentiltä\nleyhyi tänne asti kuplivan tuliperäisen kraatterin haju. He olivat\navanneet eväskorinsa -- se sisälsi parhaasta päästä hiillostettuja\nnahkiaisia ja vehnäleipiä, ja vanhus puolestaan laski miltei\nhellävaroen ruohojen sekaan kaksi raskasta viiniruukkua. Tämä oli\nPosilippon niemi; he saattoivat nähdä siinä levätessään puolikuun\nmuotoisen Nesiksen saaren ja muurien ympäröimän _Pausilyponin_ eli\n\"Murheettoman\", Vedius Pollion kuuluisan huvilan. Tammet humisivat.\nUkko ja nuorukainen maistelivat viiniä.\n\nPappi Menkeran kasvot olivat käyneet vuosien kuluessa ryppyisiksi\nkuin vanha pergamentti, mutta päivä oli paahtanut ne ja hänen\nkaljunsa kuparinpunaisiksi. Hän oli muuten katsonut parhaaksi\npukeutua silkkimarjan väriseen kaapuun, joka verhosi hänen\npullottavan vatsansa. Untuvainen, lumenvärinen hiustonsuuri, vinot ja\novelat vihreät silmät, koukkupäinen sauva, silmäkulmien lukemattomat\nristeilevät nauru rypyt ja kupoolinkaltainen otsa eivät olleet juuri\nmuuttuneet tuosta ajasta, jolloin hän saapui Roomaan katsomaan\nAugustuksen polttoroviota --. Ajan hämähäkki vain oli kutonut\nyhä enemmän verkkoja hänen ihoonsa, mutta pojasta, joka makasi\nveripunaisten nätkelmien keskellä, hän näytti yhtä kuolemattomalta\nkuin itse maa. Ja jälleen, aivan kuin kauan aikaa sitten, vanhuksen\nohimoilla huojui mustanvihreä viininlehväkruunu... Kreikkalaisen\nParthenopen tuufikivikummulla, valon ja hunajan tuoksun ympäröimänä,\nhän muistutti Pania, joka on käynyt hiukan raihnaaksi mutta jolla ei\nole mitään ikää.\n\nPicuksen kasvoilla oli himmeä ja kauastähtäävä loiste: \"Tiedätkö,\nsetä, kuka nyt on _hänen_ uskottunsa? Orjan poika Macro, josta\ntehtiin pretoriaanien komentaja ja jonka vaimo Ennia on Caligulan\nvuodekumppani --\"\n\n\"Mitä se sinuun kuuluu\", sanoi pappi ja kohotti suulleen capualaisen\nviiniruukun.\n\nPojan silmät siristyivät: \"En ole koskaan ennen nähnyt naista, jolla\nolisi huuliparta ja kalju päälaki niinkuin sinulla, setä! Mutta\nEnnialla on. Jos Macro on tiikeri, hänen vaimonsa on pantteri.\nOletko kuullut, että Roomaan on tuotu etiopialaisia gaselleja,\nkirahveja ja sarvikuonoja ja että _hän_ elättää saarellaan yhdeksän\ntuuman pituista liskoa, jonka kauppiaat ovat kultaisessa häkissä\nkuljettaneet elävänä Intian takaa Jaavan saarelta...?\"\n\nPoika ojentui pitkälleen. Solakka auringonpaahtama ruumis, jota\nkiersi vain ohut tummansininen uumavaate, kylpi helteisessä valossa.\nVatsa kohoili tuskin huomattavasti, ihon alta piirtyivät kylkiluiden\nja rintalastan pienet kohoumat ja levitettyjen käsivarsien\nkainalokuopissa häälyivät hikiset karvatupsut.\n\n\"Etkö pelkää käärmeitä tai skorpiooneja?\" kysyi pappi näennäisen\nhuolestuneesti. Tummanpunainen viini kihisi soutajapojan suonissa\nja hän vastasi miltei ylenkatseellisesti: \"En...\" Hän näki tässä\nlevätessään niemimaan ihmeet, näki Vedius Pollion huvilan muurit,\njonka sisäpuolella oli kerran ruokittu murenakaloja orjien lihalla,\nHenkien talon, meren kalvaman vanhan tunnelin ja yksinäisen\nSusipolun. Nesiksen saari, joka himersi vinosti luoteessa, oli\naikoinaan ollut Luculluksen juhlien suljettuna näyttämönä, Marcus\nBrutus oli ottanut siellä vastaan Caesarin ja Cassius jättänyt\nhyvästit vaimolleen Portialle ennen murhapäivää. Nyt siellä oli\nrotkoja, luolia, kidutuskammioita ja vankikoppeja; sadan ja yhdeksän\nmetrin korkeudesta saattoi nähdä etäälle Prochytan ja Ischian\nrannoille.\n\nMutta egyptiläinen pappi oli päässyt viinin makuun ja hänen\njaarittelunsa ärsytti Picusta. Vanhus puhui Niilivirran temppeleistä,\nnoista, joista toiset olivat pyhitetyt Horuslapsen, toiset Isiksen\nkunniaksi; hänen sammaltavasta suustaan tulvi rakentajafaarao\nNektanebon ja Ptolemaiosten nimiä, hän kertoi väritetyistä\npylooneista, joihin on kuvattu sarvipäisiä lehmäjumalattaria, ja\ntaatelipalmuista, aamuruskonpunaisista flamingoista, rämeistä,\nKamakin pyhäköistä, kilpikonnan munista, Amenhotepin mustasta\ngraniittipatsaasta. Kauan sitten Picus oli litistynyt hunajaleipä\nsormissaan katsellut Roomaa Janiculuksen kukkulalta, ja häntä\nvaivasi tunne, että tänään, tänä hetkenä, hänen pitäisi levätä ja\nmiettiä kukkien seassa ypöyksin niinkuin silloinkin. Ainoa seikka,\nmihin hänellä oli varaa, oli uneksiminen! Hän kuunteli puolella\nkorvallaan Menkeran puhetta ja ajatteli hyvin epämääräisesti\nPhiliaen jumalattaren huntua, joka on tehty auringonlaskun väreistä,\npunaisesta ja kullasta, Isiksen sametinmustaa vaippaa, joka on\nkoristettu tähdillä ja kukkien ja granaattiomenien kuvilla.\n\n\"Mitä _hän_ sinusta oikein tahtoo? Pitääkö sinun välttämättä jättää\nminut?\" kysyi pappi äkkiä.\n\nPoika huokasi ärtyneesti: \"Mitä hän tahtoo Caligulasta tai pyylevästä\nAulus Vitelliuksesta tai tanssivasta ja soittavasta Mnesteristä?\nHänen linnoissaan harhailee kymmenittäin vapautettuja niinkuin\nriikinkukkoja ja kissojakin... Hänellä on Thallus, hänellä on aina\nluonaan luurankomaisen laiha finanssiministeri, kreikkalainen\nlääkäri, joka ei milloinkaan saa ostetuksi itselleen uutta viittaa,\nja nuo kaksi, Euhodus ja Nomius, jotka valvovat tavaranhankintaa.\nJos voit sanoa minulle, mitä varten kaikki tuo... Ja miksi hän pitää\npalatseissaan alastomia myysialaisia lapsia, setä? Sano mitä sanot,\nminun on toteltava ja siirryttävä sinne kerta kaikkiaan. Voithan\nlähteä kotimaahasi, jos tahdot, sillä ei mene päivääkään, ettet\npuhuisi siitä, sen temppeleistä ja pylväskäytävistä ja Niilistä...\"\n\nUkko alkoi valittaa miltei hullunkurisen surkealla äänellä:\n\n\"Nyt kun kaikki on hyvin ja sinä olet oppinut pyydystämään sieniä\nja äyriäisiä, sinä hylkäät vanhan kasvattajasi! Kadun syvästi,\nettä otin sinut mukaani. Ja kuinka voin matkustaa Egyptiin ilman\nainoatakaan denaaria?\" Poika viskasi ylenkatseellisesti joukon\nkultarahoja ruohikkoon. Menkera ryömi edestakaisin piikkimailasten\nja nätkelmien seassa, hän etsi ja poimi niitä tuolla koiramaisella\nvainulla, joka on köyhille kerjäläisille ominainen. Mesikät,\nnivelvirnat, _sarothamnus_-yrtit, kinsterit ja mailaset, ohdakkeista\npuhumattakaan, tosin olivat tällä niemellä aivan keisarin kuvalla\nmerkittyjen rahojen väriset, mutta hänen vinot silmänsä olivat\nkuitenkin hyvin tarkat! Sitten hän huokasi ja ojensi viiniruukun\npojalle, siemaistuaan siitä ensin aimo määrän. Picus joi ahnaasti.\n\nPäivänpaiste, helle ja viini saivat yhdessä aikaan sen, että näiden\nkahden olennon välillä sittenkin kehittyi eräänlainen luottamuksen\nside. Poika ei vieläkään noussut istualleen, hän makasi nätkelmien\nseassa kädet takaraivon alla. Mutta hänen täytyi puhua jollekin, ja\nketään muuta kuin vanha juopunut pappi ei nyt ollut lähettyvillä.\nVillimehiläiset surisivat ja kermanväriset apilat kukkivat.\n\n\"Muistatko iltaa, jolloin pakenimme auringon laskun aikaan Roomasta,\nsetä?\" sanoi Picus hiljaa. \"Olen ajatellut sitä usein... Sinulla\noli valepuku ja punainen fryygialainen myssy, taivas loimotti\nsekin punaisena, aivan kuin suunnattomassa roviossa olisi poltettu\nvainajaa, isää --. Miten oikein mahtaa olla...? Kun ensi kerran\nsoudin Caprille ja näin _hänet_, hänen purppurapukunsa ja rumat\nkasvonsa, ajattelin vain isää. Muistelin piiskaniskuja, joita olin\nsaanut lapsena ja sotilaiden melua porttolassa. Voihan olla, että\nhän lähtee vielä kerran matkalle pääkaupunkiin ja minun pitää soutaa\nhänet Pontisten rämeiden yli. Mutta hänen kultaseppeleensä, hänen\nsolkensa, hänen pukunsa ovat minulle kuva isästä, joka ei milloinkaan\nsäästellyt ruoskaa. Elin kuin koira. Eikä isä suinkaan ole kuollut!\nIsä vainoaa minua unessa ja valveilla, en pääse siitä tunteesta.\nMahdatko ymmärtää?\"\n\nHän kohottautui kyynärpäänsä varaan ja viittasi Caprin taholle: \"Olen\njo kauan aavistanut, että _hän_ on tuolla. Purppuramantteliin voi\nniin helposti kätkeä koirapiiskan, ja vaikk'ei niin olisikaan...\nMutta minun täytyy lähteä pois täältä, sinne. Inhoan hänen\nlumenvärisiä kasvojaan, mutta minun täytyy --\"\n\nHän nousi ja astui rantaa kohti. Viinin vaikutus tuntui hiukan hänen\nlaihoissa polvissaan; siihen yhtyi sellainen tunne kuin repaleiset\npaulakengät tälläisivät upottavaa pohjaa, tunne, joka tihkuu\nverisuoniin ja täyttää hänen päänsä oudolla huminalla. Hän ei edes\nkuullut egyptiläisen papin surkeita vaativia huutoja. Picus työnsi\nveneen vesille kummallisen, ennentuntemattoman mielenliikutuksen\nvallassa.\n\nSitten hän lohdutti itseään sillä, että maailmassa oli niin paljon\nselittämätöntä, -- oli sarja pahoja vaivaavia unia, oli kalliosaaren\ntyranni ja Solfataran kraatteri, jonka rikkihöyryt tunkeutuivat hänen\nsieraimiinsa.\n\n\n\n\n2.\n\n\nRooman parlamentti oli näinä vuosina muodostunut täydelliseksi\nepäilysten ja kauhujen tuomioistuimeksi. Asinius Galluksen kuolema,\nDrusilluksen loppu hiukan sen jälkeen Caprin palatsin kellarissa,\nAgrippinan nääntyminen nälkään yksinäisellä kallioluodolla,\nsenaattori Nervan ja Germanicuksen vanhimman pojan kuolema,\nlukuisista itsemurhista puhumattakaan, saivat kuurian herrat\ntuntemaan aivan kuin heidän tulisi alinomaa uhrata ihmisiä keisarin\nvihalle.\n\nDrusus-vainajan tytär, joka oli ollut naimisissa Neron kanssa,\nnaitettiin Rubellius Blandukselle, köyhälle ja pöyhkeälle\nmaalaisaateliselle; sekään seikka, että miehen sormessa kimalsi\nroomalaisen ritarin sormus ja että hän polveutui tai ainakin väitti\npolveutuvansa Tiburin vanhoista ylimysperheistä, ei lieventänyt\ntämän hätäavioliiton häpeää. Varsin pian häiden jälkeen Libitinan\ntemppelikirjaan merkittiin joukko vainajia: Aelius. Lamia, entinen\nSyyrian asiainhoitaja ja kaupunginpäällikkö, joka oli astunut\nvirkaansa heti Pison kuoltua, Syyrian myöhempi propreetori Pomponius\nFlaccus ja taisteluissa karaistunut Manius Lepidus. Seuraavana\nvuonna, Paulus Fabiuksen ja Lucius Vitelliuksen konsulikautena\n-- jolloin Egyptissä nähtiin Feniks-linnun lentävän mirhamipallo\nnokassaan -- kuolemantuomiot jatkuivat täsmällisesti aivan kuin\nsenaattorit olisi vallannut murhaamisvimma. Moesian entinen prefekti\nPomponius Labeo avasi suonensa, samoin hänen vaimonsa Paxaea; sen\njälkeen nostettiin rikosoikeudessa juhlallinen ja sotkuinen kanne\nMamercus Scaurusta vastaan, joka oli jo kerran aikaisemmin vapautettu\nsyytteestä, sillä hänen varsinaisena rikoksenaan oli, että hän oli\naikoinaan tehnyt suuria palveluksia Sejanukselle. Kummallista kyllä,\nrangaistus osui myös syyttäjiin -- Servilius ja Cornelius, jotka\nolivat hyvin innokkaasti puoltaneet asiaa, ajettiin maanpakoon.\nKeisarin ystävä ja vanha triumfaattori Poppaeus Sabinus kuoli; laiha,\nikuisesti hikoileva lakimies Fulcinius Trio oli päättänyt päivänsä,\nja molemmat Sejanuksen sukulaiset, pöyhkeä Junius Blaesus ja hänen\npoikansa, avasivat suonensa kylpyammeessa. Ilmeistä oli, että\nurkkimisjärjestelmää johti Caesarin uusi suosikki, kaartinpäällikkö\nMacro, jonka tulipunainen viitta liehui alituisesti kaupungin\nahtailla kaduilla.\n\nVain synkät, hintelät, kuoppaposkiset Libitinan papit iloitsivat.\nHeidän kolkossa temppelissään, jota ympäröivät humajavat poppelit ja\nvaalearunkoiset plataanit, rekisteröitiin virallisen asetuksen mukaan\nsuuri joukko vainajia kaikkien edellä mainittujen lisäksi: preetori\nTatius Gratianus, joka kuoli oman kätensä kautta, Trebellenus Rufus,\nitsemurhan tehnyt Sextius Paconianus --\n\nKullanhohtoisten, punaisten, violettien ja sinisten kreikkalaisten\npukujen tulva aaltosi edestakaisin kuurian marmorisesta salista\nalas Pyhälle kadulle ja Concordian temppeliin. _Aliculat ja\npeplumit_ kimmelsivät. Kaiken tämän pukuloiston keskellä erottui\njyrkästi muuan lumivalkoinen hahmo, -- Augustuksen aikainen vanha\nylimys Lucius Arruntius, joka uuden ajan tavoista piittaamatta yhä\nkääriytyi vanhatyyliseen paksuun togaan. Hän oli menneen kultakauden\nviimeinen elävä jäännös; hänen sinipunainen kyömynenänsä leikkasi\nilmaa kuin jokin eriskummainen tuulenhalkaisija. Jonakin iltana,\nvanhan ja hyvän viinin ääressä, hänelle oli kerrottu, että Macro\nkatseli häntä erikoisen karsaasti. Mutta vanhus oli ylpeä, jäyhä,\npiittaamaton, hänen iäkkäässä mielessään oli jokin itsesäilytyksen\nsuoni katkennut...\n\nOli hetkiä, jolloin hänen jalkojaan vaivasi tuskallinen kihti,\nja silloin hän oli näkevinään edessään koko nykyisen Rooman kuin\nvastenmielisen verisenä teurastuskenttänä. Se tapahtui aina öisin...\nHäntä miltei kummastutti, että hänen ystävänsä Lucius Calpurnius\noli kuollut luonnollisella tavalla. Hän muisteli Luculluksen ja\nvanhojen runoilijoiden aikoja ja kuunteli puun oksien kolkutusta\nikkunalaseja vasten. Kaiken tuonaikaisen vastapainona olivat nyt\nalinomaiset ilmiannot, virallisesti perustellut murhat ja punainen\nkaste Valitusportailla. Arruntius ei voinut antaa anteeksi edes\nsitäkään, että kunnon sotapäällikön Publius Vitelliuksen vaimo oli\nniin uskomattoman kärkkäästi siirtynyt miehensä kuoltua Laelius\nBalbuksen aviovuoteeseen. Se loukkasi hänen sisimpiä vanhoillisia\ntunteitaan. Se oli ankara isku kaikkea sitä vastaan, mitä kaupungissa\noli pidetty pyhänä ja ylevänä. Kun hän joskus kohtasi sattumalta\nkansantribuuni Othon, joka käytti kellomaista pukua kuin nainen, hän\ntunsi samaa ilkeätä mielenkarvautta... Ja nämä toistuvat rikosjutut!\nArruntiuksesta tuntui kuin hän olisi oudossa barbaarimaassa, missä\nhallitsi nimetön, suunnaton pelko. Mitä auttoi uhrata jyviä, hunajaa\ntaikka viiniä alttareille? Jokin taivaan voimien luopumus oli nyt\nkerta kaikkiaan tapahtunut, eikä nykyinen Rooma enää ollut sama\nkaupunki, jonka hän oli nähnyt miehuutensa vuosina.\n\nOli iltayö, kun preetorit kolkuttivat Arruntiuksen ovelle. Vanhus\noli juuri ehtinyt nukahtaa, -- hän oli maannut kauan valveilla ja\najatellut entisten ystäviensä kohtaloa. Kun hän nousi vuoteesta,\nhän saattoi lukea orjien ja palvelijoiden säikkyneistä kasvoista\nkuin kirjasta, että tuomioistuimen tavanmukainen varokeino oli nyt\nkohdistettu häneenkin. Lyhdyt sytytettiin. Niiden heikossa tuikkeessa\nsali alttareineen, seinineen kimalsi kuin suuri kuparinen lipas.\nVihdoin ilmestyi vanhuksen ylikamariherra ja kuiskasi hyvin hiljaa,\npelokkaalla äänellä:\n\n\"He ovat tulleet noutamaan sinua, herra. He ovat jo käyneet\nvangitsemassa Domitius Ahenobarbuksen ja Vibius Marsuksen!\"\n\n\"Mistä minua syytetään?\" kysyi Arruntius.\n\nKamariherra tähyili huolellisesti leikattuja kynsiään ennenkuin\nvastasi: \"Olen kuullut... he sanovat, että sinä ja nuo kaksi muuta\nolette viettäneet haureellista elämää Satriuksen vaimon Albucillan\nkanssa. Domitiuksesta, jonka poskipartakin on kuin liekkiä ja\ntulta, sen voi hyvin kuvitella, enkä myöskään mene takuuseen Vibius\nMarsuksen tapaisesta elostelijasta. Mutta sinusta, herra\" -- hän\nkohotti juhlallisesti kätensä -- \"sinusta en sitä usko! En usko.\"\n\nTummaihoinen riutunut sihteeri seisoi siinä kuin ehdottoman\nluottamuksen elävänä kuvapatsaana. Tuoksuvat liekit valaisivat\nhänen kasvojaan ja sormiaan. Hänellä ei ollut voimaa tempautua irti\ntästä jäykkäkouristuksen tapaisesta tilasta. Hän kuuli kyllä, miten\nsenaattori Arruntius huohotti raskaasti aivan kuin kuoleva ja miten\nhiilet rahisivat lämmityspannuissa. Kuka kylvi ympärilleen kauhua...?\nSenaattiko vai Tiberius? Ja jos entisen kaartinpäällikön aikana oli\nollut perin vaarallista elää, eikö nyt ollutkin vielä vaarallisempaa?\n\nKamariherra oli miltei kuulevinaan kaukaa Rooman kaduilta Macron\nverikoirien ilkeän ja mieltäetovan luskutuksen, pahaenteisen\nhaukunnan, joka lähestyi.\n\n\n\n\n3.\n\n\nVarhain maaliskuussa vuonna seitsemänsataayhdeksänkymmentä keisari\nlähti Roomaan. Hän jätti Caprille seitsentoistavuotiaan pojanpoikansa\nTiberilluksen, josta deliciae-pihan vartijan oli määrä pitää mitä\nparhainta huolta. Hänet soudettiin Puteoliin kultakatoksisessa\npurressa, ja tämän laivan kunniapaikalla kyyrötti viisikolmatta\nvuotias Caligula, jonka irvisteleviin näppyläisiin kasvoihin osui\nhulmuavan teltan hehkua.\n\nSen sijaan, että caesar olisi noudattanut tällä matkallaan lyhintä\nja suorinta tietä, Via Appiaa, joka kulkee mantereen rantaviivaa\nmyöten, hän antoi heti Puteolissa määräyksen, että oli lähdettävä\npohjoistielle. Näytti siltä kuin hän haluaisi ehdoin tahdoin antaa\nvanhojen arpien käydä vereslihalle... aivan kuin tämä matkakin oli\nvain mielettömän epätoivoinen vanhan yksinvaltiaan teko. Ratkaisun\nhän oli tehnyt, nyt hänen oli toimittava.\n\nHän vaelsi kantotuolissaan oskilaisten ja etruskien vanhan\nkukoistavan siirtokunnan Capuan ohi yhä ylöspäin, Tifatan vuoristoja\nkohti. Tie pääkaupunkiin alkoi varsinaisesti metsien ympäröimästä\nvolskilaisesta Casinumista. Hiukan edempänä avautuivat ensimmäiset\nlaajat oliivitarhat kuin kukkuloille vyöryvä hopeanharmaa savu.\nAquinumin kaupungin kolme jättiläistemppeliä näkyi selvästi vuoren\nharjanteella, kulkue sivuutti Liris-joen laaksoon perustetun\nFregellaen, vaelsi Frusinoon, hernikumilaiseen Ferentinumiin\nja Anagniaan. Kaupungit riippuivat tammea kasvavilta rinteiltä\nkuin suuret ampiaisenpesät. Niiden torit, kreikkalaismalliset\ntemppelit, akropolikset ja matalat talot kätkeytyivät suunnattomien,\njykevien muurien taakse, noiden järkälemäisten vallitusten, joita\nmaan kanta-asukkaat volskilaiset olivat muuranneet kivipaasista.\nAnagnian temppelitori hohti vuoren huipulla vienosti sinertävässä\npäivänvalossa ja Ferentinumin kukkulakaupunki muistutti torneineen,\nmuureineen, pyhäkköineen monille poimuille taivutettua myssyä.\n\nLaakeria ja myrttiä kasvavat rinteet saivat sitä sinertävämmän\nhehkun, mitä etäämmäksi ne nousivat --. Niissä oli savun ja pilvien\naineeton sävy. Niiden saattoi kuvitella milloin tahansa haihtuvan\nkauas pois.\n\nMustat hikiset numidialaiset orjat, joiden sierain oli lävistetty\nruostuneella renkaalla, kantoivat Tiberiuksen kantotuolia. Ympärillä\ntuli liktoreita vitsakirveineen, augureja, joiden oli määrä tutkia\ntaivaan merkkejä, sotilaita, ratsuväkeä, unenselittäjiä, pappeja...\nCaligula nojautui veltosti oman kantotuolinsa pieluksille. Vaskiset\nthoraks-panssarit iskivät säkeniä ja tulenväriset sagum-viitat\nhulmusivat tuulessa. Suuri joukko Liriksen laakson asukkaita oli\nsaapunut näkemään tätä kulkuetta, mutta vartioketjut työntelivät\nheitä alinomaa kauemmaksi, heitä tungettiin takaperin, he huusivat\nja kiljuivat niin että torvien ja symbaalien soitto miltei häipyi\nkuulumattomiin.\n\nKeisari itse istui kantotuolissa aivan jäykkänä. Hänen polvensa\nolivat kuin kylmää, taipumatonta marmoria ja hänen luisevat valkoiset\nkasvonsa tuijottivat suoraan eteenpäin, vihattua, kaukaista\npääkaupunkia kohti. Hänen edellään poltettiin suitsutusmaljoja,\njoista nousi aloen, myrrhan ja orobian tuoksu, sillä kaikista\nhenkilääkäri Kharikleen yrteistä huolimatta hänen ihostaan lähti\nvastenmielinen löyhkä. Sitä eivät nyt enää voineet lievittää mitkään\nrikkikylvyt... Hän näytti mädäntyvältä jättiläishaukalta, jota\nhuolellisesti kuljetetaan suuressa kultaisessa arkussa sävelten,\nkavionkopinan ja torventörähdysten ympäröimänä.\n\nKaukaa etelästä lensi suuria lintuja. Ne liitivät melkein\nvärähtämättömin siivin pohjoista kohti, ne näyttivät kultaista ja\nsinistä taivasta vasten sysimustilta. Ilma oli kyllin kuulakas, jotta\nTiberius ja hänen seurueensa saattoivat erottaa harittavat siipisulat\nja tummat, levitetyt pyrstöt. Kotkat! Taivaan olisi luullut hiljaa\njymisevän niiden lentäessä, ja kuitenkin tuolta sanomattoman ylhäältä\nkajahti silloin tällöin vain lyhyt valittava kirahdus. Ei kuulunut\nedes siipien havinaa. Niillä näytti olevan selvä ja varma suunta --\nne kiitivät Algiduksen vuoren yli ja häipyivät hyvin kauas pohjoiseen.\n\nPääauguri vaelsi kyllin lähellä kantotuolia, jotta hän saattoi kuulla\nTiberiuksen kysymyksen: \"Mihin ne lentävät? Mitä varten...? Ne\nnäyttävät samanlaisilta kuin meidän sotakotkamme.\"\n\nEnnustaja vastasi kuin hoitaja sairaalle lapselle, samalla kertaa\ntyynnyttäväsi ja näennäisen välinpitämättömästi: \"Ellei _tuon_\nkummempaa taivaan sanomaa esiinny, voit olla huoleti, caesar. Linnut\nmuuttavat vain Tiburiin, sen kalliothan ovat täynnä niiden pesiä.\"\nSitä sanoessaan hänen lumenvärinen partansa tärisi hiukan. Aavistus,\nvaisto, ennusvoima puhui hänelle kyllin selvää kieltä tänä maaliskuun\npäivänä, ja tahtomattaan hän tuli muistelleeksi lintuja, jotka\nolivat johtaneet Germanicuksen legioonia Idistavison taistelussa.\nMutta hänen pienet kurttuiset kasvonsa olivat ilmeettömät ja hänen\nkatseensa tyhjä. Hinnalla millä hyvänsä hän tahtoi salata tuon,\nmihin tänä hetkenä uskoi: että herruus ja voima tosiaan lensi\nnoiden mahtavien lintujen mukana Roomasta pois, kukaties kauas\nGermaniaan. Hän oli elämänsä aikoina joutunut lukemaan monta kertaa\nprecatio-rukouksia ja ottamaan vastaan alamaisuusvaloja; mutta nyt\nhäntä painosti tunne, että yksin vuoristakin erkani jokin nimetön,\nkoossapitävä voima aivan kuin aamukaste haihtuu maasta... Oliko se\nharhakuvitelmaa? Mutta linnut, linnut --! Auguri tähyili Dardanuksen\nperustaman Corin kaupungin suunnalle ja seurasi vuorten ääriviivaa\nikäänkuin olisi vielä tahtonut löytää jostakin tuolta pilvien\nsekaisesta sinestä pakenevat pyhät voitonkotkat.\n\nPäivän kuumimpina hetkinä alkoivat raskaat ja pitkävartiset\nmoskiittoviuhkat, _flabellumit_, huojua. Ne läiskähtelivät kevyen\nsäännöllisesti molemmin puolin Tiberiuksen kantotuolia, niiden\nlappeet olivat tulipunaiset ja kultaiset ja niistä haarautui\nriikinkukonsulkia.\n\nViuhkojen liike ei ainoastaan ajanut hajalleen suuria kärpäspilviä.\nTähän asti oli suitsutusmaljojen savu kiemurrellut kuin hieno sininen\nusvakäärme, mutta nyt se sotkeutui ja levisi auttamattomasti. Se ei\nenää täysin pystynyt häivyttämään hien ja sairauden löyhkää niinkuin\nennen. Matkaa jatkettiin lykyin pysähdysvälein. Oli jyrkänteitä --\nja niitä ilmaantui etenkin tuliperäisessä tienoossa hiukan ennen\nPraenesten vuoriketjua -- missä neekerikantajat saivat väistyä\nsyrjään ja kantotuolin eteen ja taakse iestettiin lumivalkoisia\nmuuleja. Heleät liput hulmusivat taivasta vasten, valkoisiin togiin\npukeutuneet liktorit, jotka ulkoasultaan eivät paljoakaan erottuneet\nsekavasta ja hymisevästä pappijoukosta, kohottivat välähteleviä\nkirveitään. Kuuluttajien huutoja, _bucinain_ klikkauksia,\nkaviokenkien ääntä. Keisari katsoi suoraan eteenpäin, aivan jäykkänä\nja kuin kivettyneenä... Helteen aikaan kreikkalainen tohtori\npysäytti hetkeksi kulkueen ja voiteli hänen sairaudensyömät kasvonsa\nmandragoranmehulla ja leyhytteli niille höyhenhuiskulla valkoista\ntalkkia.\n\nMitä vanhan, tylyn yksinvaltiaan aivoissa liikkui? Mitä hän vielä\ntahtoi, mihin pyrki?\n\nLääkäri Kharikles oli jo matkan alussa omaksunut kannan, että\ntämä oli sairaan miehen äärimmäisen tyhmä oikku... Niinkuin eräät\nhänen potilaistaan olivat tahtoneet vuoteensa vierelle tuoreita\nsyysruusuja. Ja itse asiassa Tiberius ei enää ollut oman itsensä\nherra. Hänen sumean tajuntansa halki värähteli eräänlainen hyvityksen\nkaipuu, ikäänkuin hän vielä, _vielä_ voisi ostaa itsensä vapaaksi\nkaikista tehdyistä vääryyksistä ja nousta valtaistuimelle polvet\nkivisinä, hallita... Mutta tuokin oli vain mieletöntä päätöksentekoa,\nsiinä tuntui lopullisen perikadon ja lahoamisen uho. Jos hän olisi\nnähnyt oman kapean kyömynenänsä, kuoppaiset posket, joista tuntematon\ntauti oli syönyt miltei kaiken lihan, kuivat huulet ja otsan\najatuskyhmyn, hän tuskin olisi tuntenut itseään.\n\nHän näki kyllä Kharikleen huolestuneet silmäykset. Vähät hän niistä\nvälitti! Pääasia oli... pääasia oli... niin, mikä oikein oli pääasia?\n\nKuiva ja rapiseva seppele painoi hänen jyskyttäviä ohimoitaan, ja\nhänestä tuntui kuin jokainen kantotuolin heilahdus tekisi koko hänen\nsielulleen ja ruumiilleen hirmuisen pahaa. Joinakin hetkinä hän\najatteli kuolevaa poikaansa, jonka heittelehtivä pää oli levännyt\nniin oudon kosteana hänen sylissään, tai alati nöyrää ja kavalaa\nSejanusta, jonka hän oli verisesti antanut surmata, tai Germanicuksen\nleskeä, joka käänsi hänelle selkänsä ja poistui ylvään jäykkänä\nomille teilleen. Kuolemaan! Kaikki he olivat kuolleet. Agrippinan\nlapsista eli vain Gaius Caligula, tuo, joka yhdessä maalatun ja\nvoidellun vaimonsa Junian kanssa lepäili omassa karmiininpunaisessa\nkantotuolissaan.\n\nMaiseman vieno vihreys, auringonpaiste, kirkastuneet vuoret ja\ntervapääskysten nopeat sujahdukset kuuluivat toiseen, vieraaksi\nkäyneeseen maailmaan. Siihen maailmaan, joka oli kuollut Vipsanian\nmukana. Mitä varten kuunnella veden solinaa tuossa tai tässä\nlähteessä, mistä köyhät naiset ammensivat juomaa ruukkuihinsa?\nNemi-järvi kimalsi kaukana. Oli minuutteja, jolloin hän tajusi\nselvästi tämän vaelluksen tylsyyden ja jolloin hän ajatteli\nkauhun vallassa, että oli antanut senaatin vangita iäkkään hienon\nArruntiuksen, edeltäjänsä viimeisen elossaolevan ystävän. Mutta nyt\nhän tulee henkilökohtaisesti Roomaan! Nyt korjataan ja hyvitetään\nväärinkäsitykset, nyt loppuu verenvuodatus. Nyt heitetään kaikki\nurkkijat kidutuskammioihin ja senaatti saa vavisten ymmärtää, miten\noikeudenmukainen Tiberius Claudius vielä on --! Hän jupisi huuliaan\nliikuttamatta: \"Sutta on pideltävä korvista. Vihatkoot, kunhan vain\npelkäävät...\"\n\nSuitsutuksen savu kaarteli ja hulmusi hänen kasvojensa ympärillä. Hän\nhuomasi, että toista viuhkaa huojutti kalastajapoika Picus.\n\nOli ehditty Tusculumin ohi ja tie kääntyi Via Appian suuntaan.\nLähestyttiin valtakunnan pääkaupunkia, -- näillä tienoin oli Tres\nTabernaen majatalo ja kenturioiden, poliisien, sotilaiden täytyi\nraivata yhä päättävämmin tietä. Vihdoin, synkänhehkuvia pilviä\nvasten, Rooma näyttäytyi. Servius Tulliuksen vanha ruskea muuri\nkohosi tylyn uhkaavana tasangolta. Sen yläpuolelle nousi torneja\nja patsaita, se oli tuolla valtatien päässä kuin uhrinsa ympärille\nkiristynyt suunnattoman suuri kylläinen kivipeto. Keisari saattoi\njo nähdä Rooman pääportin, Porta Capenan, jonka vihreiden kivien\nyli kulki vesijohto ja josta alituisesti tihkui ja pisaroi hyytävää\nkosteutta...\n\nKesti ainakin neljännestunnin, kun hän tuijotti sitä. Kulkue oli\npysähtynyt. Siinä nyt lepäsi laajalla kentällä vihattu, kohiseva,\nmahtava maailman keskus, veren ja kauhujen kaupunki, ihmispelon\nkivettynyt ilmaus. _Sacra Roma_, jossa jumalatar Libitinalle\nuhrattiin punaista verta! Soitto oli vaiennut ja kantotuoli pysytteli\naloillaan. Nääntynyt sairas yksinvaltias tuijotti sille taholle kuin\nhaukka, kasvot miltei lumivalkoisina inhosta ja talkista. Kärpästen\nyksitoikkoisen hyrinän läpi hän oli kuulevinaan, miten nuo kiviset\nmassat kutsuivat häntä toimintaan ja aherrukseen, miten edesvastuun,\nsovituksen ja tarmon kaupunki odotti häntä.\n\nSitten hänen huulensa liikahtivat. Hänen äänensä korahti: \"Pois\ntäältä... Takaisin...!\" Ja kaikessa hiljaisuudessa kantotuolit,\nratsut, muulit ja sotilassaattueet käännettiin ympäri.\n\nLuultavasti vain kreikkalainen tohtori Kharikles tunsi helpotusta,\nsillä Caesarin hullu päähänpisto oli kiusannut häntä jo alunperin.\nMutta seurue, _fetiales_-papit, ennustajat ja koko tuo soriseva ja\nsekava joukko tuijotti aivan hölmistyneenä toistensa kasvoja. Paluu\ntapahtui rantatietä myöten, siitä lääkäri kyllä piti huolen. Ja\nhän, eikä kukaan muu, oli järjestänyt varalle leveitä, kullattuja\nlotjia, mikäli sattuisi niin pahoin, että veneitä ei olisi kylliksi\nPontian soiden yli. Norban kohdalla, missä Appius Claudius Sokean\nvanha valtatie lähestyi Ausonian vuoria, Tiberius sanoi Kharikleelle\njäykän hiljaisesti: \"Vain taivas tietää miten kärsin... Mutta\nolenhan sentään tehnyt tämän matkan, olen suorittanut yhtä ja\ntoista, ystäväni. Älä kuvittelekaan, että kaikki päättyy tähän...!\nSyyriasta on tullut Lucius Vitelliuksen ilmoitus, Garizimin vuorella\nSamariassa esiintyy joku messias Simon, valekuningas, joka villitsee\nkansaa. Pilatus muuten jo aikoinaan jätti juutalaisten käsiin\nmessiasehdokkaan, mutta olenkin lähettänyt hänelle käskyn saapua heti\ntilille --\"\n\nHän näytti vaipuvan kivettyneeseen horrokseen. Sitten hän mutisi:\n\"Voi galilealainen, ristiinnaulittu galilealainen --!\" Eikä\nhuolestunut, ystävällinen tohtori käsittänyt yhtään mitään.\n\nPontisten soiden kohdalla riikinkukonsulat alkoivat heilua nopeammin.\nIlma oli tiheä myrkyllisistä moskiittopilvistä.\n\nPuolikuun muotoiset viuhkat läpsähtelivät, keisarin kasvoille\nhuiskutettiin uudelleen talkkia. Hän tuskin tajusi sen... Seitsemän\nja puolensadan neliökilometrin alueelta uhosi kuumetaudin huuruja;\nJänisvuoristojen varjot näkyivät kuin usvan takaa, kuplivat ja\nporeilevat suonsilmät seurasivat toinen toistaan. Valo oli hämärtynyt\nikäänkuin pilvet olisivat pysytelleet paikoillaan. Mutta kuitenkin\nTiberiuksesta näytti, että jokin aineeton nainen, varjo, hypähteli\nsmaragdinvihreillä mättäillä kantotuolin edellä --\n\nSe näkyi milloin selvemmin, milloin himmeämmin. Caesar oli\nerottavinaan kostean ruskean tukan, jota kiersi kukkaseppele.\nRuumiiton nainen tanssi niin ihmeen kepeästi upottavien suohautojen\nyli...! Sitten kaikki taas häipyi. Vanha mies nojautui pieluksiin,\nyltyvä kuume värisytti hänen ruumistaan.\n\nHinnalla millä hyvänsä Misenumin niemelle Luculluksen huvilaan!\nHuolestunut lääkäri oli tehnyt tämän päätöksen jo Formiaessa,\nCiceron lempipaikassa, ja kun kulkue sitten taivalsi Volturnus- ja\nClanius-jokien kaarisiltojen yli, hän tunsi mielessään suurta, tyyntä\nhuojennusta. Matkaa kiirehdittiin, sillä oli päästävä nopeasti Cumaen\nkaupungin ohi. Viimeinkin, viimeinkin näkyivät rikkaan miehen huvilan\nrehevät puistot! Esijuoksijat kiiruhtivat antamaan käskyn, että\nportti oli avattava. Saleihin ja makuukammioihin sytytettiin tulia,\njoihin oli kylvetty hyppysellinen kaneelinlehtiä, jotta Flegristen\nkenttien rikinkatku ei niin selvästi tuntuisi.\n\nKeisari oli itsepäinen. Hän tahtoi välttämättä syödä illallista.\nHappamia kurkkuja, mustanpunaista viiniä ja juustoa. Asiaa ei käynyt\nauttaminen, -- kolmeen riviin sijoitetut norsunluiset leposohvat\ntomuutettiin kiireesti ja tulipannuja sytytettiin. Luculluksen\nhuvilan entisessä ateriasalissa vallitsi joka tapauksessa silmää\nilahduttava säihky ja hohde, kaksiripaisissa alabandalaisissa\nkulhoissa päilyi verenvärinen juoma, taljat, matot ja siidonilaiset\nkultavaatteet peittivät sekä makuulavitsoja että seiniä. Ehkäpä\nvihreät kurkut ja viini nyt ovat paikallaan, ajatteli Kharikles.\n\nJos Tiberius olisi tänä iltana oivaltanut todellisen huolehtivan\nystävyyden arvon, hän olisi suonut pienen hymyn kreikkalaiselle\ntohtorille... Mutta hän näki ympärillään vain nuo viimeiset:\narpikasvoisen prefekti Macron, joka oli liian hölmö ja raaka\njuonitellakseen häntä vastaan, nuoren Caligulan, jonka elämän hän\noli säästänyt aivan kuin jollakin tavoin rajoittaakseen Agrippinaan\nsuunnattua kostoaan, Picuksen, jonka hunajanhimmeillä kasvoilla\noli niin oudon umpimielinen ilme. Kharikleen vaatimuksesta ei\nsuoritettu edes tavanmukaista jalkojenpesua; tämä myöhäinen\nehtoollinen, tämä _cenaculumin_ nautinto oli jo muutenkin rasittava\nkeisarin terveydelle. Lamppujen liekit lepattivat, mutta niissä oli\naavemaisen sininen valo ja suitsutus ei tuntunut oikein tuoksuvan.\nPurppurakaapuinen synkkä yksinvaltias kyyrötti hyvin lähellä\ntohtoria, kultainen salamaseppele ja puvun solki kimalsivat hiukan.\n\nOli Caligulan suunnatonta tyhmyyttä, että hän oli kutsunut aterialle\nmyös erään Apionin, ramman, tönkkäjalkaisen miehen, jota keisari\nnimitti Kulkuseksi, koska hänen äänensä oli niin merkillisen kimeä.\nApionia vaivasi ehtymätön puheripuli, hän tunsi ja tiesi kaiken,\nhän nojautui kyynärpäänänsä ja puhui kuin keskustelukone. Tiesikö\nmajesteetti, että tämä niemimaa oli satujen, myyttien ja kuoleman\nseutu? Että Homeros ihan varmasti oli täällä elänyt? Että Bajaen\nkylpylä, missä Odysseuksen merimies Baios oli tukehtunut kuumaan\nmutaan, ei suinkaan ollut sen varsinainen nähtävyys huolimatta\nihanasta _frigidariumista_, Venuksen, Kuun ja Merkuriuksen\ntemppeleistä? Kylpylä oli tosin yhtä kuuluisa kaiustaan kuin\nniemen kärki sotalaivoistaan, mutta siinä sitten olikin kaikki.\nJa tunsiko imperator Baulin, jossa sijaitsi pieni sievä teatteri,\nmetsien ympäröimän Kuolevien Lintujen järven, Avernuksen luona; sitä\nnimitettiin kimmeriläisten kotimaaksi ja järven etelärannalta sankari\nAeneas astui alas tuonelaan...? Puhuja kohotti jäykkää jalkaansa.\n\nHän lausui Vergiliuksen säkeet, mutta katkonaisesti, kuin muistellen\nrunoteoksen kuudetta laulua: \"_Spelunca alta... tuta lacu nigro_.\nVesi siellä on sysimustaa kuin itse hauta, uskokaa tai älkää! Ja jos\njoku teistä menee siihen kaupunkiin, jonka kreikkalaiset merenkävijät\nensimmäiseksi perustivat Cumaen vuoren notkoon, teidän ei tule poimia\nyhtään ainoata viinirypälettä. Niiden sisällä on tulista happoa. Koko\nseutu aina rikinvärisistä kentistä Fusarumin järveen ja Kuolleeseen\nsisämereen asti on kuin juutalaisten helvetti! Olen itse katsellut\nProcidan kukkulalta, miten pääskyt putoavat kuolleina mustaan\nveteen...\"\n\nEräänlainen säälin hymy syntyi tänä hetkenä Caligulan vaimon Junian\nhuulille, ja myöskin tohtori, jota Apionin puheet kiusasivat,\nkoetti jollakin tavoin kohentaa mielialaa. Olihan huoneessa sentään\nlämmintä, lamput ja suitsutus paloivat ja kultaisissa verhoissa\nkävi väike. Kharikles alkoi hyvin nopeasti puhua toisista asioista,\n-- vaikkapa sitten Marcus Vipsanius Agrippasta, joka oli antanut\nraivata Avernusta ympäröivän tiheän metsän, kaivauttanut tunnelin\nsieltä Cumaehen ja toisen, laajemman, Lucrinuksen lahteen. Hänen\nhuulillaan pyöri jo Augustuksen nimi, hän kertoi, kuinka tätä\npalatsia muurattiin vajaan sadan metrin korkuiselle kallioniemelle,\nkuinka sotalaivat, liguurialaiset kaleerit ja monisoudut ensikerran\nankkuroivat skorpioonin pyrstön muotoisen niemen mutkaan... Mutta\nsitä hänen ei olisi pitänyt kertoa. Tiberius oli saanut tajuntaansa\nappensa nimen, ja nyt hän nojautui pieluksia vasten aivan jäykkänä,\nsilmät tähdättyinä himmeisiin ikkunoihin.\n\n\"Ettekö näe mitään?\" hän kysyi työläästi. \"Joku on tuolla. Tuolla\nulkona. Nainen...\"\n\n\"Nainen?\" kertasi tohtori. \"Mikä nainen? Mitä hän siellä tekisi?\nJos siellä välttämättä joku liikkuu, sen täytyy olla Gaurusvuoren\nsibylla Deifobe, juopunut vanha kummitus, joka joskus hiipii esille\nrotkostaan.\"\n\nKeisari sanoi raskaasti hengittäen: \"Ei. Sama nainen, joka tanssi\nvihreiden suonsilmien yli. Näen kuun paistavan hänen hiuksiinsa ja\nkukkaseppeleen kimaltavan... Vaimovainajani, joka on tullut noutamaan\nminua --\"\n\nHuoneessa vallitsi niin tiheä hiljaisuus, että sellainen saattoi\nsyntyä vain nymfien ja aaveiden läsnäollessa. Apion aikoi sanoa\njotakin näiden seutujen oreadeista, norsunluisesta istuimesta, jolla\nennustajattaret ovat ikimuistoisista ajoista asti kyyröttäneet\nrotkossaan, luolan punalasisesta ikkunasta ja kuun pahasta valosta.\nMutta hän vaikeni. Joten kuten Tiberius sai tungetuksi suuhunsa\nkurkkuviipaleen ja siemaistuksi viiniä.\n\nÄkkiä kreikkalainen tohtori sanoi näennäisen huolettomasti: \"Mutta\ntuohan ei ole ollenkaan oikea tapa pidellä veistä! Hetkinen, caesar,\nniin näytän sinulle, miten hedelmiä paloitellaan.\" Hän lähestyi\nkeisaria ja oli asettavinaan vanhuksen kädet oikeaan asentoon.\nNiin, hän oli arvannut oikein, Tiberiuksen valtimo tykytti aivan\nsäännöttömästi, kuin viimeisillään olevan pääskysen sydän... Ei\nkäynyt enää jatkaminen ateriointia. Jollakin tekosyyllä viisas,\nystävällinen, tyyni lääkäri sai keisarin nousemaan, poistumaan\nliktorien olkapäähän nojaten makuukamariin. Alkoi jo olla yö. Kuu\npaistoi seleniitti-ikkunoihin.\n\nJa tänä hetkenä, Tiberiuksen sitä tajuamatta, Campanian maan povessa\nkävi hiljainen kumea jymy ja kaukana Caprin saarella romahti pitkin\npituuttaan Augustuksen valomajakka niin että kivet räiskyivät\nkoillispalatsin seinään.\n\n\n\n\n4.\n\n\nNyt nuku, Tiberius Claudius! On edessä hyvin pitkä uni,\nvuosimiljoonia kestävä lepo, jota aaveet eivät häiritse. Elämä on\npuuhaa ja vaivaa tuonne tai tänne, se on tahtomista ja kaipuuta,\nse kysyy tarmoa. Mutta kuolema on rauhaa, missä kipeiden polviesi\ntuska ei tunnu. Verta käsistäsi ei voi huuhtoa pois tämän maailman\nvirroilla. Ehkäpä vain, hauta kuluttaa hiljalleen tuon punaisen\nvärin... Eikö totta, on hyvä näin, senaatin elinikäinen _imperator\nja princeps?_ Tekojen ja toiminnan tuollapuolen on seutu, johon sinä\nkuulut, niinkuin sinua väkevämmät ja vastuuntuntoisemmat kuuluvat\nelämään. Älä pelkää. Ei ole mitään syytä pelkoon. Loistoon, vereen\nja ihmiskauhuun väsynyt vanha yksinvaltias, nuku! Hallituksen\nhuolet riisutaan päältäsi nyt niinkuin lyijykaapu eikä kukaan saavu\npuhumaan sinulle pahoja, vaivaavia sanoja... Tiedätkö, caesar, miten\nautuasta sinunlaistesi on levätä? Onhan Vipsanian varjo luonasi,\nkuutamo palaa vaimovainajasi pähkinänvärisillä hiuksilla ja kosteassa\nseppeleessä... Sano tätä seireenilauluksi, jos niin haluat, mutta se\nsoi syvällä sinussa itsessäsi ja on jo kauan soinut. Mahdatko muistaa\nvanhaa merenkulkijaa, joka laivan mastoon köytettynä kuunteli samaa\nmusiikkia? Mutta nyt kirpoavat sinun köytesi. Nyt löydät kotirantasi\nhyvin kaukaa ihmisinhon tuolta puolen...\n\nJoinakin hetkinä keisari oli miltei kuulevinaan tuon selvän,\nyksivakaisen, laulavan äänen. Se humisi hänen suonissaan ja täytti\nhänen raskaan päänsä. Hän puolestaan antautui sen valtaan niinkuin\npieni poika imettäjän hyräilylle. Kummallinen unilaulu, joka taukosi\naina, kun hän oikein rupesi sitä kuuntelemaan --!\n\nOli selvyyden hetkiä, jolloin hän tajusi makaavansa suunnattoman\nkorkean vuodekatoksen alla ja näki mustat ja kultaiset kierrepylväät.\nIhmisiä meni ja tuli, orjat, sotilaat, ystävät tunkeilivat ovella;\nalituista kuiskutusta, josta ei tullut lainkaan loppua. Joka\ntapauksessa, -- oli ihmeellisen huojentavaa levätä pitkällään\nvuoteessa. Kreikkalaisen lääkärin rusottavat ja pyöreät kasvot\nnäyttäytyivät, mutta ne häipyivät varjoihin miltei heti sen jälkeen\nkuin Tiberius oli niellyt jotakin polttavanmakuista lääkettä.\nPuut kolkuttivat ikkunaa vasten. Puut tai vaimovainajan sormet,\nyhdentekevää... Tai kenties sisälle pyrki Galilean mies, joka oli\nnaulittu ristinpuuhun kaukana täältä, äidin kuolinvuonna. Kaikki\noli niin sumean epätäsmällistä, yksin päivän ja yön vaihtelukin,\njoka tunkeutui hänen tajuntaansa kuumehorroksen läpi. Oli aivan kuin\nsuuret valkoiset ja sysimustat siivet olisivat vuorotellen havisseet\ntuolla ulkona.\n\nLuultavasti oli sydänyö, kun joku liikkui huoneessa. Äärimmäisen\nhämärä varjo, unenkaltainen näky, jolla sentään oli suu ja kieli,\nkoskapa se kuiskasi: \"Setä...\" Ja hetken kuluttua hiukan kovemmin:\n\"Nukutko, setä...?\"\n\nMutta hän, Tiberius Claudius, nukkui nyt, ja tuntui naurettavalta\nedes kysyä semmoista asiaa. Jaspiskannattimista riippuvat lamput oli\npuhallettu sammuksiin. Kuu ei enää valaissut makuuhuonetta. Jokin\nkäsi kosketti hänen omaa kättään -- ja sairas tunsi unenhoureen\nlävitse, että hänen sorminiveltään painettiin, hivuteltiin. Maan\nsormus, joka oli tehty intialaisesta punertavasta kullasta ja\njohon seppä Dioskorides oli taitavasti upottanut kylmän kytevän\nverenkarvaisen jalokiven, lakkasi äkkiä tuntumasta nivelen\nalapuolella. Mutta kenties se oli unta... Koko hallituskautensa\nsairas mies oli kärsinyt sen olemassaolosta. Eihän käynyt\nkieltäminen, -- se oli vastuun, huolien, hyödyttömän päivätyön ja\npakollisen kansanjohdon sormus, vaivainen pieni kultarengas, josta\nystävällinen unennäkö hänet vapautti.\n\nHän vaipui horroksiin. Hän ei kuullut hiipiviä askeleita eikä\noviverhon kahinaa. Taas alkoi valjeta idässäpäin, ja tuo epämääräinen\nunipuhelu, tuo seireenilaulu, jota Tiberius kuunteli aina yön aikaan,\nmuuttui tyhjänpäiväiseksi hyönteisten surinaksi...\n\nSe, että vaimovainaja oli täällä, tässä huoneessa, oli yhtä varmaa\nkuin kuolema. Ja kuolema oli varmaa. Missä kulki oikeastaan elävien\nmaan ja vainajien maan raja? Mies voi erehtyä paljosta, mutta sen hän\nainakin vaistoaa, että hän on lähestymässä ikuisen poissaolon virtaa.\nOn kuin hän saattaisi unen halki nähdä Hadeksen virstanpaalut, joiden\ntuollapuolen alkaa levon mittaamaton alue... Siellä ei tuomita eikä\npäästetä, siellä ei naulita edes Galilean nuorta rabbia ristinpuuhun.\nKummallinen odotuksen ja lähdön tunnelma! Ja mitä, mitä ritari\nPontius Teresinus Pilatuksella on kerrottavana, kun hän saapuu\nMisenumiin egyptiläisellä soutulaivalla? Hänen on tehtävä tili...\nHänen on kerrottava messias Simonista, joka keräsi samarialaiset\nGarizimin vuoren huipulle, mutta myöskin toisesta, juutalaisten\nkuninkaasta. Ja eikö se muuten tapahtunut näihin aikoihin vuodesta?\n\nJälleen, niinkuin sinä yönä, taivaan pimeydessä palavat Oinaan\nmaidonkarvaiset tähdet ja mies ryhmyisten öljypuiden alla odottaa\npettäjän tuloa --. Voi, galilealainen, miten täydellisesti toteutit\nihmistuskan! Sinun ja minun välissäni vartioi nyt kuitenkin pelastava\nvarjo ja viheriä köynnös kimmeltää kaikkein rakkaimman hiuksilla --\n\nOli kirkas aamu, kun Picus astui kuolinhuoneeseen.\n\nLuculluksen huvila oli tähän aikaan kuin mehiläispesä, orjat\njuoksentelivat edestakaisin, lääkäri määräsi uusia parantavia yrttejä\nja sekoitti suitsukkeita. Ruhtinatar Junia oli viettänyt unettoman\nyön ja ateriasalissa tungeksivat ritarit, papit, ennustajat Macron ja\nCaligulan ympärillä. Viimeksimainittu näytteli virnistellen oikeata\nkättään. Sen etusormessa, nivelen alapuolella, kimalsi hallitsijan\nsinettisormus. \"Setä on itse antanut sen minulle\", hän selitti\nhölmistyneille ja pelokkaille kuulijoille. \"Sääli setää...! Mutta\nminä teen hänen pojanpojastaan Tiberilluksesta kanssahallitsijan.\"\n\nTällainen oli tilanne, kun ovelle sijoitetut vartijat päästivät\nFregenaen soutajapojan esteettömästi makuukamariin, sillä saattoihan\nolettaa, että Picuksella oli jokin tärkeä viesti. Oli jo aikoja\ntotuttu siihen, että vain tuo nuorukainen, arpikasvoinen synkkä\nMacro, Caligula ja lääkäri saivat kaikkina vuorokauden hetkinä käydä\nkuolevan luona. Sitä paitsi huoneesta oli kuulunut selvää huutoa.\nTiberius oli tajuissaan, Tiberius tahtoi jotakin.\n\nPicus tunkeutui suurta, raskasta loistovuodetta kohti. Ikkunoiden\nseleniittilevyt kimalsivat hiukan. Pojan kasvot, joiden väri\nmuistutti vanhaa hunajaa, olivat kummallisen jäykät. Muuten suuri\nmakuusali oli typötyhjä, vain vartijoiden askelet kumisivat\nesihuoneessa... Vuoteen pieluksilla makasi pitkä laiha vanhus, jonka\nharteilta oli otettu purppuraviitta ja sormesta kallisarvoinen pieni\nkultasormus. Hän lepäsi siinä aivan liikkumattomana, lumivalkoiset\npetolinnun kasvot tähdättyinä ylöspäin.\n\nHetken aikaa kalastajapoika epäröi --. Sitten hän nielaisi ja sanoi:\n\"Dominus... Märssypurje näkyy Puteolin lahdella! Juutalaisten\nmaaherra tulee kaleerilaivalla. Ritari Pontius Pilatus.\"\n\nMies, joka oli maannut selällään vuodeteltan alla, nousi kankeasti.\nHän kohottautui aluksi istumaan ikäänkuin olisi tunnustellut\nmarmorinkovien polviensa voimaa. Ja sitten -- ihme, ihme! -- hän\nalkoi kävellä. Hän astui raskaasti kuin unissakulkija kiillekivisen\nlattian yli. Hänen silmänsä eivät varmaankaan nähneet mitään. Niissä\noli hätäisen, oudon uteliaisuuden loimo, kuumeen, ehkä jonkin\ntuntemattoman mielenjärkytyksen loimu. Muutaman lyhyen minuutin\nPicus tuijotti noita jäätyneitä kasvoja ja verestäviä kyynelkanavia.\nTuijotti luomet puoliraollaan, suu ihmeellisessä hymyssä. Ylhäällä\nhuoneen katossa häälyi tumma varjo, ja pojasta tuntui, niinkuin hän\nvielä kerran, vuosien halki, kuulisi häviävän maailmanvaltion humun,\njymisevän punaisen äänen, rumpujen ja pasuunain jylinän.\n\nHän asetti jalkansa poikkiteloin keisarin tielle. Loppu. Tiberius\nkaatui kuin romahtava kivipylväs pitkin pituuttaan lattialle. Hän oli\npoissa. Kalastajapoika Picus juoksi silmät hämärinä esihuoneeseen,\nmissä Gajus Caligula yhä näytteli töllisteleville sotamiehille\nintialaista sinettisormusta.\n\n\n\n\n5.\n\n\nCaesar Tiberius Claudius, maanpiirin herra, makasi laakeripuisella\npolttoroviolla Marsin kentällä.\n\nCaligula oli pitänyt huolta siitä, että hänen ruumiinsa oli\nkuljetettu tänne, hän oli itse vaeltanut kulkueessa surupukuun\nverhoutuneena; kokonaiset sotilaslaumat, joiden aseina oli keihäitä\nja pistomiekkoja, olivat Campaniasta asti saaneet pidätellä\nraivoisia, kiljuvia, vihan valtaamia ihmismassoja. Tuhansien\nsoihtujen loimutessa, huilujen viheltäessä ja symbaalien kumistessa\nkajahteli tuon tuostakin huutoja: \"Peto on kuollut! Tiberius\nTiberiin!\" Oli pakko käyttää vahvistettuja poliisiketjuja, jotka\nhyvin valppaasti ryhmittyivät Via Appialle; tie oli täynnä laudoista\nja kivistä kyhättyjä barrikaadeja, pelättiin, että ruumiin tuominen\npääkaupunkiin toisi mukanaan jumalien kirouksen.\n\nAina siihen hetkeen asti, kunnes esiratsastajat ilmestyivät peitset\ntanassa näkyviin tien pölypilvistä, sankat ihmisjoukot olivat\nuskoneet, että vainaja poltettaisiin Atellassa, ilveilijöiden\nluvatussa kaupungissa; sehän oli tullut kuuluisaksi hullunkurisista\nnaamiaisistaan, joihin keisari oli itse ottanut osaa aina elonkorjuun\naikaan. Juuri siellä, Clanius-virran eteläpuolella, maalaisten\namfiteatterissa, sopi esittää tämmöinen hautajaisleikki! Mutta\nliinanloukuttajat, värjärit, opettajat, reettorit, kukkakauppiaat,\nkatupojat ja ilotytöt, jotka ahtautuivat tiheänä massana Porta\nCapenan vaiheille, huomasivat pahoin erehtyneensä.\n\nKaikki Marsin kentälle johtavat kadut tyhjennettiin. Pyhässä\nhiljaisessa lehdossa kohosi kuolinpyramidi. Se oli kasattu\ntummanpunaisista kankaista, voidelippaista, silkkipaaleista,\ntauluista, ruoka- ja juomakulhoista, ja sen huipulla makasi\npurppuranpunaiseen vaippaan puettu vanhus, jonka kielen päälle oli\nasetettu pieni raha Kuoleman lautturin soutumaksuksi.\n\nSitten rovio alkoi leimuta. Kuorot valittivat kimeästi,\ntervaan kastetuista tappuratukoista nousi paksua savua; huilut\npuhalsivat, nuoret surupukuiset tytöt, jotka kuuluivat hienoimpiin\naatelisperheisiin, muodostivat katafalkin ympärille piirin. Papit\nvihkivät vainajan Manalan jumalille, hymisten vanhaa latinalaista\nrukousta. Näytti kuin puiston laakerien lehdistä, jotka kiilsivät\nyökasteesta, kihoilisi välkkyvää punaista maitia. Ylhäällä paareilla\nnukkuva vainaja näkyi hetken aikaa kiemurtelevien liekkein kajossa,\nsavu tuprusi hänen kelmeitä liikkumattomia kasvojaan kohti.\n\nJa sellaisena -- ruumis suoraksi oikaistuna ja sokeat silmät\nkääntyneenä taivasta kohti -- caesar ikäänkuin häipyi vähitellen\npois, tuohon ehdottoman ja täydellisen yksinolon hämyyn, jossa oli\nelänyt ja johon kuoli. Tiberiuksen kädet oli painettu vastakkain.\nOikean käden sorminivelen alapuolella himmeni intialaisen\nsinettisormuksen, Maan sormuksen jälki.\n\nEnsi kerran elämässään Gaius Caligula, joka piti muodollisen\nhautajaispuheen, tunsi levotonta sydämentykytystä; hänen äänensä\nkaikui heikkona, siinä oli hätäisen käheä sointi; ja hänenhän\nkuitenkin olisi pitänyt tuntea itsensä onnelliseksi. Kenties kaikki\njohtui siitä, että kaupungin kaduilla kumisi pahaenteinen kavionkopse\nja että sieltä täältä kajahteli huutoja. Marsin kentän ympärille\nryhmittyneet poliisiketjut kiristyivät. Prefekti Naevius Macro\noli jo antanut pretoriaaneille käskyn hyökätä rakennustelineistä\nkyhättyjä katusulkuja vastaan, ja nuoli- ja keihässateen rapina yltyi\nkaikilla hautajaispaikalle johtavilla teillä. Tulipalojen, soihtujen,\nliekehtivien tuohusten valossa vilahteli pakenevia ihmisvarjoja...\n_Punaisen Sian_ kapakka oli piiritetty, sen vahvasti teljetty ovi\npaukkui sotilaiden nyrkiniskuista.\n\nTämän kumun ja metelin kuuli selvästi vanha auguri, jolla oli\nlumenvärinen pitkä parta ja joka seisoi rovion luona kuin jotakin\nodottaen -- viimeistä, sinetöivää jumalanmerkkiä, että voima oli\nhäviämässä pyhästä kaupungista niinkuin valo kerran oli sammunut\nBaabelin tähtitornin ikkunoista. Vielä kerran, savupilvien tasalla,\nhän oli näkevinään pohjoista kohti pakenevat suuret kotkat, oli\nkuulevinaan niiden kirkunan.\n\nKankuri Lysiadeksen kehrinhuoneessa, jossa sokeat linnut visersivät,\nistuivat nuo kolme naista, Klotho, Lakhesis ja Atropos. Kangaspuiden\nmusta hahmo näkyi enää vain epäselvästi... Pieni lamppu tuikutti ja\nuhrijyvät rahisivat alttarilla. Vanha koukkunenäinen kätilö maiskutti\nhedelmää; hänen villakalvosimensa olivat mehun tahraamat ja hän\nsylki siemenet pitkin permantoa. Kankuri Lysiadeksen arka ja pelokas\neukko yritti ensin toimitella ikuista pientä kotiaskarettaan, -- hän\ntarttui värttinään niin että harmaa villa kiersi hyristen, kunnes hän\nhuudahti kimeästi:\n\n\"Voi --! Pistin terällä sormeeni.\"\n\nHän imeskeli peukaloaan ja kyyrötti entistä surkeamman näköisenä\nloukossa, jossa häilyi syviä, häämöttäviä varjoja. Keltaisten\nmönjälepinkäisten ja itämaisten rastaiden liverrys jatkui\ntuskallisena yön rajalla. Vihdoin vanha nainen lähestyi kehrinpuita.\nNiiden pystysuorat parrut kohosivat mahtavina patsaina kattoa\nkohti. Tukki, josta loimilangat tavallisesti riippuivat, törrötti\nylhäällä kuin ristin poikkipuu. Kohta hän huojuisi tuossa lattialla\nedestakaisin ja syöttäisi lankaan vuohenkarvoja. Mutta sittenkin, --\nvaikka hämärä oli jo syvä ja pieni liekki tuikki vain heikosti, eukko\nnäki, että jotakin outoa tuossa jättiläistelineessä oli.\n\n\"Kuka on katkaissut loimet?\" hän kysyi lähestyessään sitä.\n\"Lyijypainot ovat pudonneet ja langat viruvat hajallaan.\"\n\nHampunpunojan nuori vaimo, jonka silmien vauhko tuli loimusi\nväkevästi, seisoi aivan jäykkänä. Hänen ihanilla paistavilla\nkasvoillaan oli mieletön hymy. Hän kohotti kättään ja pudisti\nhiuksiaan, jotka hulmusivat kuin pilvi:\n\n\"Minä leikkasin ne keritsimillä poikki!\"\n\n\n\n"]