Lähetysmarttyyrihistoria II

LÄHETYSMARTTYYRIHISTORIA II

Etelämeren saaret, Korea ja Armeenia

Kirj.

JALMARI KAUPPALA

Suomen lähetysseura, Helsinki, 1931.

SISÄLLYS:

Alkusana.

Etelämeren saaret:

  A. Aamunsarastusta kuolemanvarjon maassa.
  B. John Williams, Etelämeren saarten apostoli.
     1. Lapsuus ja nuoruus.
     2. Lähetyskutsumus.
     3. Apostolin retkillä Etelämeren saarilla.
     4. Käynti kotimaassa.
     5. Etelämeren apostolin marttyyrikuolema.
  C. John Coleridge Patteson, Melaneesian apostoli.
     1. Lapsuus ja opintoaika.
     2. Kutsumus lähetyssaarnaajaksi.
     3. Lähetyskentällä.
     4. Kärsimysten kautta voittoon.
  D. Lähetysmarttyyrihistorian romantiikkaa.
     Fisher Youngin ja Edwin Nobbsin marttyyrio.
  E. Tunnustajauljuutta ja marttyyriverta.
     John G. Paton, George R. Gordon ja hänen rouvansa, J.D. Gordon.
  F. James Chalmers, sankari, joka ei palannut.
     1. Lapsuus ja ensimmäiset vaikutelmat.
     2. Kutsumus ja kääntyminen.
     3. Merihädässä lähetyslaivassa ja merirosvojen parissa.
     4. Kuoleman partaalla ihmissyöjäin keskellä.
     5. Kun tie kaarteli läheltä tuonelan virtaa.
     6. Kun hengellinen maratonjuoksija katkaisee maaliviivan.

 Korea:
  A. Johdanto.
     1. Aamuruskon maa.
     2. Idän erakkokansa.
  B. Varsinainen vainojen aika.
     1. Kun ristinlippu ensiksi kohotettiin Aamuruskon maassa.
     2. Tong Hak-kansannousu ja 1860-luvun marttyyrit.
  C. Evankelinen lähetystyö ja myöhemmän ajan vainot.
     1. Evankelisen lähetyksen alkuvaiheet.
     2. Valoa ja elämää keskelle kuoleman kauhistuksia.
     3. Ihmeellinen lähetyskenttä.
     4. Korealaisen kristillisyyden luonteenomaisia piirteitä.
     5. Ihmeellisiä kääntymyksiä.
     6. Kil Sundoya, korealainen totuudenetsijä.
     7. "Korean salaliittojuttu".
     8. Apostoleja ristikkojen takana.

 Armeenia, "veren ja kyynelten maa":
   I. Johdanto.
      1. Suurten kansallisten kärsimysten maa.
      2. Armeenian historian ääriviivat.
      3. Armeenian kirkolliset olot.
      4. Armeenian kirjallisuus.
  II. Evankelinen lähetystyö armeenialaisten keskuudessa
      ja siitä johtunut vaino.
      1. Työn alkuvaiheet.
      2. Kun kirkollinen valtiomahti haarniskoituu elävää
         kristillisyyttä vastaan.
 III. Armeenialaisvainot ja verilöylyt.
   A. Armeenialaisten verilöylyt 1894-96.
      1. Armeenian kysymys.
      2. Euroopan vallat ja Armeenian kysymys.
      3. Kun syvyyden skorppiooneille annettiin valta
         vaivata ihmislapsia.
      4. Kun hirmumyrsky puhkeaa.
      5. Kun hirmumyrsky leviää laajemmalle.
      6. Verilöylyjen aiheuttamat vahingot.
      7. Kun epätoivo soittaa kannelta.
      8. Veren ja kyynelten maan marttyyreja.
      9. Thoumajan, tunnustaja.
     10. Miss Corinna Shattuck.
   B. Adanan verilöylyt 1909.
      1. Tulen ja veren karnevaali.
      2. Kharneen marttyyrit.
   C. Armeenialaisten verilöylyt ja länsimaiden yleinen mielipide.
      1. Miesten sanoja.
      2. Kärsivän Armeenian ystäviä.
      3. Järkyttävä asiakirja.
 Loppusana.
 Lähdekirjallisuutta.

Alkusana.

Jumalan armosta ja hyvästä suomasta ilmestyy täten Lähetysmarttyyrihistorian II osa. Edellisen osan alkusanassa olemme kosketelleet lähetysmarttyyrihistorian periaatteellista puolta. Tässä tahdomme kiinnittää huomiota ainoastaan kahteen käytännölliseen näkökohtaan.

Monen lukijan ja arvostelijan mielestä ovat varmaankin monet kohdat tässä kirjassa, kuten marttyyrihistoriassa yleensä, varsin järkyttävää lukemista. Ja myönnettävää on, että esimerkiksi kuvaukset Armeenian verilöylyistä asettavat monen hellämielisen lukijan hermot kovalle koetukselle. Miksi siis asettaa tällaisia kuvauksia Jumalan kansan ja yleensä lukijoiden eteen? Mitä hyötyä on niistä?

Sanomme ensiksi, että Herramme Jeesuksen Kristuksen elämä ja varsinkin sen lopputapahtumat Getsemanessa ja Golgatalla ovat myös sangen järkyttäviä. Samoin on Raamattu monin paikoin. Mitä taasen tulee erikoisesti marttyyrihistoriaan, niin se on kärsimyskertomusta aivan erikoisessa mielessä ja Apostolien tekojen jatkoa, kuten on sattuvasti sanottu. Siihen nähden pitää paikkansa Fransiskus Assisilaisen sanonta: "Tuska on riemua suurempi."

Marttyyrihistoria ei ole hartauskirjallisuutta tavallisessa mielessä. Sen yllä kaareilee iäisyyden vakavuus. Kuvaukset sen suurista sankareista ja kertomukset heidän raskaista kärsimyksistään, voittorikkaasta uskostaan ja osoittamastaan pyhäin kärsivällisyydestä ovat kirjoitetut meille opiksi ja esikuviksi. Ja tätä seikkaa silmälläpitäen voidaan sanoa: jos tällaisen kirjallisuuden lukemista pidetään liian raskaana ja järkyttävänä, niin mitä onkaan sitten sanottava itse elämästä? Mitä, jos pitäisi itse astua noihin askeleihin ja kulkea tuota samaa kärsimysten tietä? Ja sellainen mahdollisuus on olemassa, jopa lähempänä kuin luullaankaan. Maailma ja koko ihmiskunta elää kuolemanvakavain ja järkyttäväin tapahtumain kynnyksellä. Edessämme on Ihmisen Pojan tulemus, Antikristuksen ilmestyminen ja sitä seuraava suuren vaivan ja ahdistuksen, aika, aika sellainen, ettei sen vertaista ole ollut siitä asti kun ihminen luotiin maan päälle, eikä tule. Tulossa on tuhotulva, kohta ovat käsillä sydänyön synkimmät hetket, kohta itkevät kansat historian kuumimpia kyyneleitä. Aivan läheisessä tulevaisuudessa on edessä uusi, entistä monin verroin tuhoisampi kansain kamppailu, jossa lento- ja kaasusota näyttelevät pääosaa. Silloin sattuu kauhunäytelmiä, jotka uhmaavat vilkkaintakin mielikuvitusta. Eikä enää tarvitse olla mikään profeetta ennustaakseen tätä. Jokainen valtiomies tietää tämän, ja saksalainen kenraali Ludendorff, eräs keskusvaltain huomattavimpia sotapäälliköitä maailmansodan aikana, on mennyt niin pitkälle, että on sotilaskokemuksensa ja asiantuntemuksensa nojalla hahmoitellut tämän tulevan kansain kamppailun ääriviivat. Ja tämän hän tekee tavalla sellaisella, että hänen esityksensä takaa häämöittävät valistuneelle silmälle Raamatun, lähinnä Danielin ja Hesekielin sekä Ilmestyskirjan kuvaukset samasta asiasta. Huomattavimmat marttyyrit ovat jättiläiskotkia, historian suuria myrskylintuja. Siellä, missä niiden mahtavat siivet halkovat ilmaa, kulkee historian hengetär.

Eräs arvostelija, joka arvosteli tämän teoksen I:stä osaa, käsittää tilanteen erittäin selvästi kirjoittaessaan: "Tuntuu siltä kuin valmistauduttaisiin marttyyriuteen ja tarvittaisiin sitä varten tällaista kirjallisuutta..., sillä kirjassa erikoisella voimalla kuvastuu se henkien taistelu, jota jättiläismitoin käydään näinä aikoina Venäjällä, ja jonka pyörteet uhkaavat meitäkin."

Toinen vakava seikka on pakanain hätä. Kuinka me voimme oikeastaan vakavasti rukoilla niiden puolesta ja työskennellä niiden hyväksi, joiden hätää emme tunne. Siksipä sanotaankin Kainin tavoin: "Olenko minä veljeni vartija? Antaa pakanain olla rauhassa. He ovat onnellisia ilman meitä."

Lähetysmarttyyrihistoria antaa näihin kysymyksiin liiankin vakavan ja järkyttävän vastauksen. Onko näin ollen uskallettua toivoa, että nämä lähetysmarttyyrien purppuranpunaamat kunnianmuistelmat, joiden alla on marttyyriuden punainen sinetti, lämmittäisivät kansamme sydäntä pakanain hätää kohtaan! Kun Daily Telegraphissa marraskuulla 1925 julkaistiin Stanleyn Mutesan hovista lähettämä kirje, jossa pyydettiin lähetyssaarnaajia Ugandaan, niin se herätti tavatonta huomiota, ja jo kolme päivää myöhemmin sai Kirkkolähetysseura nimettömässä kirjeessään 5,000 puntaa, ja pian oli varoja 24,000 puntaa. Samoin Williamsin kirja "Lähetysyrityksiä Etelämerellä" vaikutti hedelmöittävästi kuin Niilin tulva englantilaisten lähetysseuran toimintaan. Ambomaa ja Kiinan myllertävät miljoonat odottavat tällä hetkellä paljon Suomen kristikansalta.

Kun I:n osan alussa on laajahko yleiskatsaus lähetysmarttyyrihistoriaan, emme ole tahtoneet tässä osassa enää puuttua siihen seikkaan, vaan käymme suoraan asiaan.

Piispa Erkki Kailalle ja prof. Antti J. Pietilälle on miellyttävä velvollisuuteni lausua vilpittömät kiitokseni suopeudestaan ja ymmärtämyksestään tätä työtä kohtaan; samoin piispa Jaakko Gummerukselle, prof. Oiva Joh. Tallgrenille ja Ruotsin Kirkon Lähetysseuran sihteerille tri H. Sandegrenille ystävällisestä avustaan lähdekirjallisuuden hankkimisessa.

Kaiken armon ja lohdutuksen Jumala suokoon siunauksensa tällekin vaatimattomalle työlle ja suokoon sen koitua nimensä kunniaksi ja seurakuntansa parhaaksi näinä pakanain ajan vakavina ehtoohetkinä!

Ja olkoon Hänen pyhälle nimelleen kiitos, kunnia ja ylistys niinkuin alusta on ollut, nyt on ja on aina oleva! Amen.

Helsingissä, maaliskuulla 1931.

J. K.

Etelämeren saaret.

A. AAMUNSARASTUSTA KUOLEMANVARJON MAASSA.

Etelämeren saaret! Miten paljon runollista ja kaunista liittyykään näihin sanoihin! Merimiehen mielessä väikkyy näitä sanoja lausuttaessa kuva ihanasta saarimaailmasta, missä kesät ja talvet, päivät ja yöt ilma on yhtä lauha ja leppoisa; missä luonto uhkuu rehevyyttä ja voimaa pukeutuen paratiisimaiseen loistoon ja upeuteen; missä koralliriutan sisäpuolella oleva tyyni laguuni tarjoaa suojaisen sataman valtameren myrskyiltä ja luonnonvoimain temmellykseltä; missä käärmeet eivät pure, eivätkä villipedot ahdista; ja missä iloiset ja ystävälliset, tummatukkaiset ja tummaihoiset neitoset käyskentelevät kukkaseppeleet päässä laulun sävel jokaisessa äänteessä.

Kristitty mystikko ja mietiskelijä ajattelee kaiholla luonnon paratiisia ikivihreiden metsien siimeksessä maassa, missä muutama kookospalmu ja leipäpuu antaa jumalanystävälle riittävän ja huolettoman toimeentulon.

Ja Etelämeren saarten marttyyrihistoria! Miten runollista ja romanttista! Millainen sankaritarina Patonin ja Marsdenin kaltaisista verettömistä marttyyreistä, jotka vuosikymmeniä elivät ja raivasivat tietä kristinuskolle ja länsimaiselle sivistykselle villien ihmissyöjäin keskuudessa, miesten, jotka olivat rajumpia kuin erämaan leijona ja verenhimoisempia kuin viidakon tiikeri; tahi Williamsin, Pattesonin ja Chalmersin kaltaisista verisistä marttyyreistä, joiden nimet loistavat kointähden kirkkaudella siellä, missä tuo ihana ja lempeävaloinen aamutähti nousee maailman suurimman ja laajimman valtameren neitseellisistä aalloista; uskontodistajista, jotka marttyyrin rohkeudella ja hengellisen äidin kaikkivoittavalla rakkaudella koroittivat Golgatan veristä voitonmerkkiä sen kansan keskuudessa, joka vaelsi pimeydessä ja kuolemanvarjon laaksossa siellä, missä ilmaa värisyttivät villien hurjat sotahuudot, ja missä juhla-aterioissa nautittiin ihmisen lihaa ja senjälkeen pidettiin hurjisteluja, joita aurinko ja kuu ja kaikki taivaan tähdet katselivat kauhulla ja häpeästä punastuen ja joiden vertaa rivoudessa ja hurjuudessa tuskin tavataan edes Sisä-Afrikan pimeimmissä kätköissä Kongon varsilla...

Etelämeren lukuisat saaristot ja lukemattomat yksityiset saaret leviävät suunnattoman laajalla alueella Tyynen valtameren itäisen puoliskon keski- ja eteläosissa. Kartalla ne muistuttavat suuresti tähdistöjä. Ne jaetaan useampaan ryhmään: Uusi Seelanti ja Uusi Guinea, Mikroneesia ja Polyneesia, sekä uloinna koillisessa Hawaijin saaret. Useat Melaneesian ja suurimmat Polyneesian saaret ovat tuliperäisiä ja vaarallisten koralliriuttain ympäröimiä. Polyneesian ja Mikroneesian pienemmät saaret ovat korallisaaria, joiden tärkeimmät kasvit ovat kookospalmu ja leipäpuu. Suuremmilla saarilla taasen kasvullisuus on vaihtelevampi ollen toisilla tavattoman rehevä.

Asukkaat Uudella Guinealla ja Melaneesiassa ovat papuasheimoa. He ovat yleensä mustia ja neekerin kaltaisia, voimakkaita ja villejä ihmissyöjiä. Uuden Seelannin ja Polyneesian asukkaat ovat ruskeita malaijeja. He ovat enimmäkseen rotevaa kaunismuotoista kansaa, miehet suuria ja voimakkaita, usein yli kuusi jalkaa pitkiä. Varsinkin olivat entisaikain päälliköt komeita luomuksia. Lapsina heillä oli kolme, neljä, jopa useampiakin imettäjiä, jotka imettivät heitä aina neljänteen vuoteen. Samoin he ovat henkisesti lahjakkaita. Mikroneesian asukkaat ovat sekakansaa.

Asukkaita lasketaan Polyneesiassa olevan nykyään noin 440,000, Mikroneesiassa 90,000 ja Melaneesiassa 1,33 miljoonaa. Sisällissodissa ja taisteluissa eurooppalaisia vastaan on Uuden Seelannin lahjakas ja mielenkiintoinen väestö vähentynyt siinä määrin, että heitä on enää noin 50,000. Väkijuomat ja varsinkin eurooppalaisten taudit ovat jättäneet peloittavaa jälkeä. Häikäilemättömät valkoiset nylkyrit ovat riistäneet heitä tunnottomasti, onpa heitä monin paikoin koetettu hävittää sukupuuttoonkin. Hawaijilla lasketaan 1835 olleen noin 100,000 asukasta. Nyt heitä on vain noin 29,000 ja lisäksi 8,000 sekarotuista.

Uskonto oli epäjumalanpalvelusta tahi karkeaa taikauskoa, tabu-palvelusta. Ensiarvoiset jumalat (atua) olivat esi-isäin henkiä, jotka edustivat luonnonvoimia tahi eri toimia. Tärkeimmät heistä olivat sodanjumala Oro ja varasten jumala Hiro. Uhritoimituksissa saatettiin pilkata viimeksimainittua jumalaa. Hänelle annettiin palanen varastettua sianhäntää ja sanottiin: "Tässä, hyvä Hiro, on palanen sianhäntää; älä virka mitään enempää!" Oli myös jumalankuvia, joihin jumalien luultiin menevän uhritoimituksissa ja juhlissa. Eräitä lintuja, kaloja ja matoja, joissa luultiin olevan hengen, palveltiin myös jumalina. Saattoipa joku päällikkö rukoilla kärpästä, muurahaista tahi sisiliskoa. Williams löysi kerran merikäärmeen pesän ja antoi miestensä tappaa erään näistä eläimistä liittääkseen sen kokoelmiinsa. Mutta kun se tuotiin kalliolle, hyökkäsi suuri joukko kalastajia hänen kristittyjen palvelijoittensa kimppuun huutaen: "Te olette tappaneet meidän jumalamme! Meidän jumalamme olette te tappaneet!" Vain suurella vaivalla Williams sai heidät rauhoittumaan. Metsissä oli muurien ympäröimiä tahi aidattuja kiviröykkiöitä, joiden päällä oli epäjumalankuva. Nämä olivat heidän pyhäkköjään eli temppeleitään, marae.

Jumalille uhrattiin hedelmiä, kaloja, porsaita ja muuta omaisuutta tahi koetettiin heitä lepyttää jäsenten, varsinkin pikkusormien silpomisella. Williams näki kerran nuoren tytön, joka oli leikannut itseltään sormen terävällä simpukankuorella, jotta jumalat leppyisivät eivätkä antaisi hänen sairaan äitinsä kuolla.

Kauhistuttavia olivat ihmisuhrit, joita toimitettiin paljon varsinkin Seurasaarilla. Kun korjattiin vihollisen hävittämä pyhäkkö, niin uhrattiin seitsemän ihmisuhria. Samoin uhrattiin ihmisiä kuningasten kruunajaisissa, prinssien syntyessä ja sotaan lähdettäessä! Sotakanootti laskettiin vesille elävää siltaa myöten: miehiä ja naisia oli asettunut pitkälleen maahan ja heidän ylitseen laahattiin venettä. Ihmisraukat vahingoittuivat tällöin aina, jopa toisinaan murskaantuivat kuoliaiksi. Kun papit vaativat ihmisuhria, niin kuningas lähetti lähettiläitä eri piirien päälliköiden luo mukanaan salaperäinen uhrikivi. He menivät päällikön luo ja kysyivät häneltä, olisiko käsillä "mädännyttä kookospähkinää". Tämä käsitti vihjauksen ja antoi salaisen merkin, ketä hän tarkoitti. Lähettiläät hiipivät valitun uhrin luo takaapäin ja löivät häntä takaraivoon käteensä kätkemällään pienellä kivellä. Toiset kiiruhtivat esille ja saattoivat loppuun verityön. Hurjasti huutaen raahattiin sitten uhrin ruumis temppeliin.

Kuningas Pomaren täytyi kerran valmistautua ratkaisevaan taisteluun. Oli uhrattu suuret määrät hedelmiä, kaloja ja muuta sellaista. Papit vaativat kuitenkin vielä ihmisuhria. Kuningas käski silloin noutaa erään miehen. Lähettiläät menivät hakemaan häntä, mutta hän ei ollut kotona. Silloin he vaativat hänen vaimoltaan asetta, jolla maakalaiset avaavat kookospähkinöitä. Senjälkeen he kiiruhtivat pois. Vaimo aavisti pahaa, juoksi heidän perässään ja näki, miten lähettiläät löivät tainnuksiin hänen miehensä. Hän tahtoi syleillä vielä kerran miestään, mutta murhamiehet tarttuivat häneen, sitoivat hänen kätensä ja jalkansa, koska uhri olisi saastunut, jos vaimo olisi tarttunut siihen. Senjälkeen he panivat ruumiin kookospähkinän lehdistä punottuun koppaan ja veivät sen temppeliin.

Vielä pakanuuden viimeisinä ehtoohetkinä Tahitilla joutui muuan kristitty mies tämän raa'an taikauskon uhriksi. Kun häntä laahattiin esille kalliolouhikosta, minne hän oli vetäytynyt rukoilemaan, niin hän virkkoi surmaajilleen: "Rakkaat ystävät! Minä tiedän mitä te aiotte tehdä minulle. Te tahdotte tappaa minut ja uhrata tabuna hirmuisille epäjumalillenne. Tiedän myöskin, etteivät rukoukseni jättää minut elämään liikuta teitä. Hyvä! Ruumiini te voitte tappaa, mutta sielulleni ette voi tehdä mitään pahaa, sillä minä olen alkanut rukoilla sitä Jeesusta, josta lähetyssaarnaajat ovat tuoneet sanoman saarillemme. Ruumiini te voitte tappaa; sielulleni te ette voi tehdä mitään pahaa, sillä se on turvassa Jeesuksen käsissä!"

Papeilla oli peloittava valta. He asuivat temppelien lähistöllä, ja puiden oksilla riippui usein uhriksi vaadittujen ihmisten ruumiita. Heidän valtansa paras tuki oli tavanomainen tabu, joka merkitsee pyhitettyä, jumalille vihittyä. Sellaisia olivat temppelit, papit ja ruhtinaat. Papit voivat nimittää tabuksi mitä halusivat. Jos joku saari oli tabu, niin sille ei saanut astua. Kerran olivat Tahitilla miesten parrat tabuna 30 vuotta, eikä niitä silloin saatu ajaa. Toisinaan, varsinkin kuninkaan sairastaessa, oli koko kansa tabu. Silloin ei saatu tehdä mitään työtä, tulet piti sammuttaa, ja kaikkialla vallitsi kuoleman hiljaisuus. Sioille asetettiin kuonokoppa, ja kanat pistettiin koriin. Kaikki, mitä kuningas koski kädellään tahi mihin hän astui jalallaan, oli tabu. Siksi häntä tavallisesti kannettiin paikasta toiseen. Asukkaat jaettiin kahteen ryhmään: tavallisiin ja pyhiin eli tabuoituihin. Edelliseen ryhmään kuuluivat naiset ja palvelevat miehet, jälkimmäiseen muut miehet. Tabuoidut kohtelivat raa'asti ja töykeästi yhteistä kansaa. Vaimo ei saanut syödä samaa ruokaa kuin mies eikä valmistaa sitä samalla liedellä. Jos vaimo käytti samaa koria, missä säilytettiin miesten ruokatarpeita, niin hänet rangaistiin kuolemalla. Hän sai nauttia kurjan ravintonsa jossakin etäisessä majassa.

Tuonpuoleisessa elämässä on kaksi olotilaa: roohutu noanoa, täynnä suloisia tuoksuja ja roohutu namunamua, täynnä inhoittavaa löyhkää. Paratiisi on kuin pitkä talo, jota ympäröivät aina viheriöivät kukat ja pensaikot. Sen asukkaat uhoovat nuoruutta, kauneutta ja voimaa ja käyttävät aikansa tanssiin, juominkeihin ja ilonpitoon. Helvetti taasen on ulkopuolella. Siellä ryömivät kadotetut pääsemättä milloinkaan sisälle paratiisiin.

Kun päällikkö kuoli, asettui hänen lempivaimonsa kukitettuna lepäämään hänen viereensä. Hänen kaulaansa asetettiin silmukka, ja hänet kuristettiin. Samoin sai kolme muuta vaimoa seurata vainajaa hänen matkallaan suureen tuntemattomaan. Tuollainen uhri oli myös heidän mielestään varma keino autuuden saavuttamiseen.

Etelämeren saarten pakanuus tarjosi uskonnollis-siveellisessä suhteessa kammottavan kuvan. Edellä on mainittu ihmisuhrit. Kahta yhtä suurta kauhistusta harjoitettiin vielä näillä taivaan suuresti siunaamilla saarilla, jotka luonnon rehevyyteen ja kauneuteen nähden muodostivat maallisen paratiisin: lasten ja vanhusten surmaamista ja voitettujen vihollisten ruumiitten syömistä yhteisillä juhla-aterioilla.

Lasten surmaaminen oli yleistä Tahitilla ja Seurasaarilla yleensä. Jos korkeampaan säätyyn kuuluva nainen oli mennyt naimisiin alempaan kansanluokkaan kuuluvan miehen kanssa, niin täytyi tappaa kolme, neljä jopa useampiakin lapsia, jotta mies tulisi tasavertaiseksi vaimonsa kanssa. Yleensä katsottiin lasten surmaamisen tuottavan kunniaa, vieläpä pyhyyttäkin. Mutta lapsia surmattiin muistakin syistä. Turhamaiset naiset tahtoivat päästä lasten hoidosta säilyttääkseen kauneutensa. Tärkeänä syynä tähän luonnottomaan tapaan oli maakalaisten tavaton laiskuus. Isää, jolla oli kolme neljä lasta, kutsuttiin nimellä taubuubuu, s.o. mies, jolla on rasittava kuorma. Lapset surmattiin kauheilla tavoilla, joista tukahuttaminen ja elävältä hautaaminen eivät olleet pahimpia. Olipa naisia, joiden erikoisena ammattina oli lasten surmaaminen. Williamsilla oli 15 vuotta palveluksessaan eräs kääntynyt nainen, joka oli harjoittanut tätä kammottavaa ammattia. Hän itki miltei joka päivä kauheata menneisyyttään. Tämä tapa oli niin yleinen, että Williams ei tuntenut Seurasaarilla ainoatakaan äitiä, joka ei pakanana ollessaan olisi surmannut useampia lapsia, keskimäärin viidestä kymmeneen. Samaa kertovat lähetyssaarnaajat Nott ja Ellis.

Kerran tuli lähetyssaarnaajani luokse vierailulle muuan englantilainen. Rouva Williamsin huoneessa istui kolme maakalaisvaimoa ommellen hänen kanssaan. Tuli puhe lapsenmurhista, ja Williams lausui vieraalleen, että saapuvilla olevien vaimojen joukossa varmaankaan ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi tehnyt tätä kaameaa rikosta. Kun vieras katseli vaimojen ystävällisiä ja lempeitä kasvoja, niin hänen oli vaikeata uskoa sellaista väitettä. Williams kysyi silloin varmuuden vuoksi ensimmäiseltä vaimolta, oliko hän surmannut ainoatakaan lasta. Kun tämä kuuli kysymyksen, niin hän lysähti kokoon. Mutta kun hänelle selitettiin, mikä oli kysymyksen tarkoitus, niin hän vastasi vapisevalla äänellä: "Minä olen ottanut hengen yhdeksältä." Toisista vaimoista oli toinen surmannut seitsemän, toinen viisi.

Muuan vaimo, joka oli kääntynyt vanhalla iällään, makasi kuolinvuoteella. Williams meni katsomaan häntä ja tuli syvästi järkytetyksi kuullessaan hänen huutavan: "Voi minun syntini, minun syntini. Voi minun lapseni, minun surmatut lapseni! Minun täytyy nyt kuolla, ja minä olen kohtaava heidät kaikki Kristuksen tuomioistuimen edessä. – Kokonaista kuusitoista minä olen niitä tappanut, ja nyt minun täytyy kuolla!..." Hän kuoli kuitenkin uskossa Jumalan Poikaan kylpien katumuksen kyynelissä ja peseytyen Karitsan veressä.

Rajatealla oli kerran lasten juhla. Yli kuusisataa lasta kulki juhlakulkueessa kauniisti koristeltuun kirkkoon kantaen pieniä lippuja, joissa oli sellaisia lauselmia kuin: "Miten suloinen onkaan evankeliumi!" – "Sallikaa lasten tulla minun tyköni!" – "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!" Kun kulkue oli tullut keskelle kirkkoa, alkoi lasten kuulustelu. Mutta niiden äitien nyyhkytykset, joilla ei ollut lapsia juhlassa, kävivät ylivoimaisiksi. Silloin astui esiin vanha, harmaapäinen päällikkö ja virkkoi liikutettuna: "Sallikaa minun puhua! Minun täytyy puhua! – Oi, jospa olisin tietänyt, että evankeliumi tulee luoksemme! Oi, jospa olisin tietänyt, että meille on varattu tämä suuri armo; silloin olisin pelastanut lapseni, ja myöskin he seisoisivat tänään tässä onnellisessa parvessa ja opettelisivat Jumalan sanaa! Mutta voi, minä olen ottanut heidät kaikki hengiltä; ei edes yhtä ainoata ole jäänyt jäljelle!" Sitten hän kääntyi kuninkaan puoleen, joka toimi kansansa johtajana lasten tutkintotilaisuudessa ja ojensi käsivartensa häntä kohti lausuen: "Sinä, veljeni, olet nähnyt, että minä murhasin lapsen toisensa jälkeen, etkä pidättänyt tätä murhaavaa kättä ja sanonut minulle: Pysähdy, veli, Jumala valmistautuu lunastamaan meitä; pelastuksen evankeliumi lähestyy rantojamme! – Kirottuja olkaa te, epäjumalat, sillä te olette johdattaneet mieliimme tämän kammottavan synnin! Ja nyt minä kuolen lapsetonna, vaikka olen ollut yhdeksäntoista lapsen isä!" Hän istuutui aivan murtuneena, ja runsas kyynelvuo virtaili hänen poskillaan. – Tämä päällikkö oli ensi luokan areoi.

Areoit kuuluivat erääseen Etelämeren saaristossa laajalle levinneeseen salaseuraan, jonka jäsenten tärkein uskonnollinen velvollisuus oli tappaa kaikki lapsensa. Sodanjumala Oron kaksi veljeä olivat ensimmäiset areoit. Toinen heistä oli muuttunut seppelöidyksi siaksi, jonka toinen uhrasi. Tästä seurasta muodostui vähitellen näytelmäseurue, jonka jäsenet esittivät huvinäytelmiä, tanssivat, lauloivat rivoja lauluja ja harjoittivat kaikenlaisia häpeällisiä asioita, varsinkin mitä julkeinta epäsiveellisyyttä. Minne nämä ihmiset tulivat, siellä täytyi kaikkien antaa, mitä heillä oli. Vieläpä papit ja kuninkaatkin tottelivat heitä. He olivat jaetut seitsemään luokkaan, joiden salaisuuksia Williams vertaa vapaamuurareihin. Mitä jumalattomampi areoi oli, sitä suuremmassa arvossa häntä pidettiin.

Yhtä vähän kuin lapsia säälittiin vanhoja ja sairaita. Usein tapahtui, että pojat ottivat isänsä olkapäilleen muka viedäkseen hänet uimaan merenrantaan, mutta heittivätkin hänet siellä syvänteeseen ja hautasivat elävänä. Kerran antoi vanha mies, joka oli kadottanut ruokahalun, kaivatuttaa itselleen haudan. Hän seisoi vieressä ja katseli. Tyytymättömänä hän huudahti: "Kuoppa on liian ahdas, sinne ei mahdu banaaneja! Ajatelkaa, että se on minulle! Kaivakaa edelleen, lapset!" Kun haudankaivajat tarttuivat häneen, huusi hän: "Mitä? Tahdotteko haudata minut? Päästäkää, antakaa minun elää!" Mutta mikään ei auttanut. Häntä pidettiin pelkurina ja hänelle hymyiltiin ilkeästi. Senjälkeen hänet sidottiin lujasti lähelläolevaan mattoon ja hänet survaistiin alas ahtaaseen kuoppaan. Onneton mies itki ja kiroili vielä silloinkin, kun maakokkareet alkoivat peittää hänet ja hän alkoi tukehtua.

Saatanan mahtavimpia tuhoamiskeinoja Etelämeren saarilla oli kauhea sotaraivo. Lakkaamatta käytiin kauheita sotia. Nott kertoo, että 15 vuoden kuluessa oli Tahitilla 10 sotaa. Kokonaisilta saarilta hävitettiin asukkaat sukupuuttoon, ja Uudella-Seelannilla ei yksityisten heimojen hävittäminen ollut niinkään harvinaista. Pitcairn-saarilta on löydetty vanhoja raunioita. Asukkaat on hävitetty kokonaan. Vuonna 1823 Williams kävi Hervey-saarten pääsaarella. Siellä oli silloin 60 asukasta. Kuusi vuotta myöhemmin oli samalla saarella vain 5 miestä, 3 naista ja muutamia lapsia. He kiistelivät keskenään siitä, kuka heistä saisi olla kuningas.

Sodan syttyessä otettiin esille aseet: nuijat, lingot, keihäät ja heittokeihäät ja kädensijoja hangattiin leipäpuun pihkalla. Papit koettivat uhreilla houkutella jumalat vihollisen puolelta omalle puolelle. Venheet koristeltiin punaisilla sulilla jumalain kunniaksi. Toisinaan olivat tällaiset sotajoukot olosuhteisiin katsoen huomattavan suuret. Huahine-saaren kuningas Mahine kertoi, että kerran oli hänen isänsä lähtenyt sotaan 90:llä sotilasvenheellä. Taistelun jälkeen oli voitettujen vihollisten ruumiita palmun korkuiset röykkiöt.

Kun vihollisjoukot tulivat toistensa näkyviin, niin ne syöksyivät toistensa kimppuun päästäen villejä huutoja tahi laulaen lauluja Oron kunniaksi. Toisinaan astui taistelevain rivien eteen taistelupuhujia (rauti) pitämään tulisia palopuheita, joissa he ylistivät oman kansansa mainetekoja ja halveksivat toisia. He kirkuivat: "Eteenpäin vihollisia vastaan aaltojen kiivaudella! Raivotkaa kuin meri, jonka laineet murtuvat vasten kallioita! Olkaa valppaita, olkaa väkeviä! Voittakaa raivossa villikoira, kunnes murratte heidän rivinsä, ja he pakenevat kuin pakovesi, joka vetäytyy takaisin!" Tahitilaisilla oli tapana sanoa: "Sinä vaadit minua kuin rauti."

Voittajat kahlasivat voitettujen veressä. Taistelun päätyttyä vietiin vangiksi otetut viholliset ja vihollisten ruumiit kotisaarille. Siellä olivat naiset lämmittäneet uunit, joissa vihollisten ruumiit paistettiin. Senjälkeen alkoi juhla-ateria, jolloin syötiin ihmislihaa sitä varten erikoisesti valmistetuista kaukaloista. Aterian jälkeen alkoivat pirulliset orgiat, jolloin murtui jokainen siveellisyyden sulku ja pato, ja jolloin kaikki vietit ja intohimot päästettiin hillittömään vapauteen. Vihollisen vasemman silmän nauttiminen oli erikoinen kunnia, joka tuli päällikön osaksi. Kuuluisien sotilaitten leuka-, käsivarsi- ja sääriluita kantoivat voittajat parhaimpina koristeina. Kirjailijatar Gordon Cumming kertoo kirjassaan Fidzi-saarilta, miten hän kerran näki 70 metriä pitkän kivirivin. Se oli ihmissyöjäin laskutapaa, sillä kaksi päällikköä oli aina heittänyt siihen kiven, milloin he olivat syöneet ihmisen. Ihmislihan syöminen oli muodostunut sellaiseksi intohimoksi, että monet surmasivat lähimpiä sukulaisiaan saadakseen tyydyttää haluaan.

Millainen eläimellinen, jopa suorastaan pirullinen raakuus näissä tilaisuuksissa vallitsi, siitä seuraava esimerkki. Eräällä Samoa-saarella kaatui taistelussa muutaman nuoren naisen isä. Hänelle tuotiin surmatun vihollisen pääkallo. Nainen poltti sen hienoksi tuhkaksi ja heitti sitten tuhkan siihen tuleen, missä keitti ruokansa. Senjälkeen hän nautti ateriansa tavattomalla mielihalulla.

Tahitilla oli tapa, jota nimitettiin atore'ksi. Sen mukaan vihollisen ruumis hakattiin nuijalla pehmeäksi muhennokseksi. Tämän puuromaisen massan annettiin kuivua ja sen keskelle leikattiin reikä, johon pistettiin pää. Ja tätä kauhistuttavaa verhoa käytettiin sitten mitä oivallisimpana koristuksena.

Mikä helvetillinen pimeys ja mitkä raskaat ja synkät kuoleman varjot peittivätkään näitä valtameren syvästä neitseellisestä helmasta nousevia, maallisen onnen paratiisiksi tarkoitettuja saaria! Lähetyksen vastustajain taholta kuulee usein esitettävän väitteitä, että pakanat pitäisi jättää omaan lapselliseen viattomuuteensa. Millaista tämä "viattomuus" todellisuudessa on, sitä pitäisi edellämainittujen kauhunkuvien valaista salaman tavoin. Sanomme salaman. Sillä millaista se on keskellä elämän todellisuutta, sitä kieltäytyy kynä kuvailemasta, ja sitä ajatussarjaa ei puhdas sydän voi vaaratta ajatella loppuun... Sanalla sanoen: se on kauhistus Jumalan ja ihmisten edessä. Toista on romanttisoida elämää oppineen tutkimuskammiossa tahi rikkaan miehen hienossa salongissa, toista astua keskelle järkyttävää todellisuutta.

Kuuluisa luonnontutkija Charles Darwin oli aluksi sitä mieltä, että villejä on mahdotonta sivistää. Mutta kun hän sittemmin paikan päällä oli mieskohtaisesti perehtynyt tilanteeseen ja saanut nähdä lähetyssaarnaajain sanan ja saarnan, rukousten ja kyynelten hedelmät, niin hän kirjoitti lähetysseuralle: "Menestys on ylenmäärin ihmeellinen ja ihastuttaa minua, joka olen aina ennustanut sen epäonnistumista. Se on suurenmoinen voitto. Olen tunteva itseni ylpeäksi, jos tahdotte valita minut seuranne kunniajäseneksi." Ja toisen kerran hän kirjoitti näkemistään Uudella Seelannilla: "Lähetyssaarnaajain opetus on kuin taikasauva; mikä ihailtava näky kohtaakaan silmää! – Ja tämä kaikki on tapahtunut ihmissyönnin, murhain ja kaikenlaisten raakuuksien keskustassa! Minä otin jäähyväiset lähetyssaarnaajilta kiitollisena heidän ystävällisestä vastaanotostaan ja tuntien suurta kunnioitusta heidän suoraluontoisia ja jalomielisiä persoonallisuuksiaan kohtaan."

Englantilainen komendantti Duperry kirjoitti huomioistaan Tahitilla 1883 seuraavaa: "Lontoon Lähetysseuran lähetyssaarnaajat ovat täydellisesti muuttaneet asukkaiden tavat ja menot. Epäjumalanpalvelusta ei enää esiinny; veriset sodat, joita ennen oli alituisesti, ja ihmisuhrit ovat kokonaan lakanneet."

Uudestisyntymätön ihminen on pohjaltaan peto. Kulttuuri-ihmisen peto on kesytetty ja hienosti kultivoitu. Mutta sittenkin vain peto. Yksin kristinusko voi synnyttää ihmisen uudesti, tehdä leijonasta lampaan, verenhimoisesta villistä ihmisen, jolla on sydän lihasta. Ja kun tämä entinen raakalainen kaunistetaan uskon kullalla, parannuksen hopealla ja hengen hedelmien lempeähohteisilla helmillä ja säihkyvillä jalokivillä, niin lähinnä ristiinnaulittua Rakkautta se on maailmankaikkeuden suurin ihme ja kristinuskon valtavin voimanosoitus. Ja tämä ihme haastaa paljon voimakkaampaa ja hellempää kieltä kuin kaikki ne syvästioppineet ja kaunopuheiset saarnat, joita pidetään kristikunnan komeissa temppeleissä ja tuomiokirkoissa. Sen todistus kristinuskon ylevämmyydestä ja ainutlaatuisesta pätevyydestä maailmanuskontona on sitovampi ja vakuuttavampi kuin jumaluusoppineiden syvällisimmätkään teokset. Ja mies tahi nainen, jolla on armo ja kunnia tehdä sellaista työtä, voi sanoa Etelämeren apostolin kanssa: "Minä tunnen yhä, että kristillisen lähetyssaarnaajan tehtävä on suurin ja ylevin, mihin ihminen voi uhrata voimansa."

Ja että näillä paratiisimaisilla saarilla oli jaloa uskon kultaa ei vain hienoina rakeina, vaan kokonaisina harkkoina, siitä seuraava kuvaus kristinuskon voittokulusta Hawaijin saarilla, kertomus, jonka esitämme sen esikuvallisen luonteen vuoksi samoin kuin siitä syystä, ettei esitys jäisi yksipuoliseksi ja epätäydelliseksi.

Hawaijin pääsaarella sijaitsevat maapallon suurimmat tulivuoret Mauna Loa ja Kilauea. Viimeksimainitun valtava kraateri on laaja, kiehuva tulimeri, jonka pituus on 925 metriä ja leveys 415 metriä. Tässä hirmuisessa hiidenkirnussa kiehuu aina sulana juokseva laava. Pinnalla ei näy kuitenkaan mitään poreita. Vain sisästäpäin kohoavat höyrypilvet kurahtelevin äänin. Tämän hornankattilan yläpuolella leijailevat harmaat pilvet. Varsinkin öisin on näköala kammottavan suurenmoinen. Kraaterin äyräältä näkyy silloin sen välkkyvä, punahehkuinen pinta, josta siellä täällä leimahtelevat häikäisevät valoliekit. Tulihehkuiset laavakokkareet kohoavat siellä pinnalle ja välähtävät kuin hohtavat kekäleet. Silloin tällöin syöksyy esille tulinen laavasuihku toisinaan aina 20 metrin korkeuteen. Kraaterin seinistä kimpoaa ilmaan kirkas valo heijastuen taas pilvistä maahan, samalla kuin yön hämäryys verhoaa maiseman.

Nämä mahtavat, jylisevät luonnonvoimat ja kammottavan suurenmoiset näyt olivat omiaan herättämään taikauskoisissa saaren asukkaissa pelkoa. Kilauean tulisessa kraaterissa uskottiin asuvan julman ja peloittavan jumalattaren Peleen. Hänellä oli mies- ja naispappeja ja -profeettoja, joiden mitä julmimpia ja hillittömimpiä käskyjä verhosi näkymättömän maailman pyhyys, koska he toimivat elävinä oraakkeleina tulkiten jumalattaren tahtoa.

Tämä kauhunomainen taikausko oli vakavana esteenä kristinopin muuten poikkeuksellisen nopealle ja ilmiömäiselle leviämiselle saaren asukkaiden keskuudessa. Mutta kuningatar Kapiolani päätti tehdä lopun siitä valtavalla uskon teolla, joka vetää vertoja tuliprofeetan uskonnolliselle voimannäytteelle Karmelilla. Kapiolani oli Kaavaroan hallitseva kuningatar ja uskonnollinen voimaihminen, joka palauttaa mieliin historian suurimmat uskonsankarit. Hän päätti mennä tuonne kauhistavaan kraateriin, "ikuisen tulen lähteitten" reunalle. Hänen seurueensa, vieläpä hänen miehensäkin, joka oli vakaumuksellinen kristitty, kielsivät häntä menemästä. Mutta hän vastasi: "Kaikki tabut ovat lakanneet. Me olemme turvassa kaikkivaltiaan Jumalan suojassa, eikä mikään voima maan päällä eikä helvetissä voi meitä, Hänen palvelijoitaan, vahingoittaa." Matkan varrella kehoitettiin häntä kääntymään ympäri ennenkuin olisi liian myöhäistä, mutta uskonvarmana hän virkkoi: "Jos minä hukun, niin uskokaa kaikki Peleehen; ellen huku, niin teidän täytyy kääntyä elävän Jumalan puoleen." Kun he lähestyivät tulivuoren huippua, tuli vastaan Peleen papittaria, jotka jumalattarensa nimessä varoittivat häntä. Eräs hawaijilainen sibylla piti kädessään valkoista kankaankappaletta, pyöritti sitä ympäri päänsä yläpuolella ja sanoi sen olevan sanoman itse Peleeltä. Pitäen kädessään tuota otaksuttua oraakkelilausetta hän mumisi joitakin käsittämättömiä sanoja, joiden Kapiolani otaksui olevan heidän ikivanhaa, pyhää murrettaan. Kapiolani hymyili ja virkkoi: "Sinä olet nyt esittänyt jumalasi sanoman, jota kukaan meistä ei ymmärrä. Minulla on myöskin palapala, ja minä luen teille sanoman Jumalaltani, sanoman, jonka te kaikki ymmärrätte." Senjälkeen hän avasi havaijilaisen raamattunsa ja luki siitä joitakin kohtia Jumalan kaikki vallasta ja taivaallisen Isän vapahtajarakkaudesta Jeesuksessa Kristuksessa.

Vuoren huipulta hän lähti kulkemaan alaspäin kraaterin reunaa kohti, joka on 3000 metriä alempana. Hän meni seurueineen pitkin jyrkkää rinnettä mustan laavakerroksen reunalle. Siinä hän rikkoi tabun syömällä jumalattarelle pyhitettyjä marjoja lausumatta tavanmukaista taikaa. Hän astui hitaasti eteenpäin pitkin huojuvaa laavakerrosta, kunnes oli tullut itse Halemaumau'hun, "ikuisen tulen kotiin". Siihen hän pysähtyi, otti muutamia palasia hyytynyttä laavaa ja heitti ne uhmaten kiehuvaan hornankattilaan, mistä kuului meuruavaa ääntä ja nousi pitkiä sihiseviä tulikielekkeitä ja purppuramaisia liekkejä.

Häväistyään kauneimmalla tavalla, mitä havaijilaisen mielikuvitus voi ajatella, Peleen pyhäkön, hän kääntyi jonkun matkan päässä olevien seuralaistensa puoleen lausuen korkealla, selvästi kuuluvalla äänellä seuraavat sanat, jotka lähtemättömästi painuivat läsnäolevain mieleen: "Minun Jumalani on Jehova. Hän se sytytti nämä tulet. Minä en pelkää Peletä. Jos minä hukun hänen vihastaan, niin teidän tulee peljätä hänen mahtiaan. Mutta jos Jehova varjelee minut, kun minä rikon hänen tabunsa, niin teidän tulee peljätä ja rakastaa Häntä. Hawaijin jumalat ovat voimattomat."

Kapiolani kehoitti sitten kansaa polvistumaan hyytyneelle laavakerrokselle ja rukoilemaan juhlallisesti ainoaa, kaikkivaltiasta Jumalaa ja senjälkeen yhtymään hänen kanssaan riemulliseen kiitosvirteen. Ja näin tuli itse Kilauean kraaterista, joka ennen oli ollut julman pakanallisen jumalattaren asunto, temppeli, joka pyhitettiin pyhälle, armorikkaalle Jumalalle.

Sanoma Kapiolanin valtavasta uskonteosta kulki kulovalkean tavoin Hawaijin saarten yhdestä äärestä toiseen herättäen kaikkialla ihailua ja kunnioitusta elävää Jumalaa kohtaan. Kansa alkoi luopua epäjumalista joukottain, ja pakanalliset papit ja papittaret jättivät veriset alttarinsa palvoakseen hengessä ja totuudessa siinä taivaallisessa pyhäkössä, mihin Jeesus on avannut uuden ja elävän tien verensä ja Henkensä kautta.

Muiden mukana tuli lähetyssaarnaajain luo eräs kammottava olento, mies, jolla oli jättiläisen voimat ja villipedon notkeus. Tämän hirviön tehtävänä oli ollut ajaa takaa ja pyydystää ihmisiä uhriksi tulivuoren kauhistuttavalle haltijattarelle. Siinä tarkoituksessa hän oli asettunut väijyksiin teiden viereen ja syöksynyt sitten sieltä ohikulkevien kimppuun. Tavattomilla voimillaan hän rutisti uhrinsa alleen ja murskasi sitten sen luut puristamalla häntä rautaisessa syleilyssään. Ei ollut ihme, että ihmiset pelkäsivät häntä, kuten ainakin vaarallista petoa. Mutta tämäkin kauhujen mies jätti pakanuuden kauhistukset ja veriset epäjumalat ja alkoi palvella Häntä, joka avasi paratiisin portit katuvalle ryövärille ristillä, Häntä, joka on siveä ja nöyrä sydämestä, ja jonka veri puhdistaa kaikesta synnistä.

Luotuamme näin silmäyksen Etelämeren saarten oloihin ja uskomuksiin, lähdemme kuvailemaan lähemmin eräitä niistä mahtavista verisistä ja verettömistä marttyyreistä ja uskonsankareista, joista Etelämeren saarten sankaritarina tietää kertoa.

B. JOHN WILLIAMS.

Etelämeren saarten apostoli.

"Mene; sillä hän on valittu ase minulle, kantamaan nimeäni pakanain ja kuningasten ja Israelin lasten eteen." Nämä sanat lausui ylösnoussut Vapahtaja opetuslapsi Ananiakselle, jonka tuli mennä nuoren Sauluksen luo ja panna kätensä hänen päällensä, jotta hän saisi näkönsä jälleen Damaskoksen tien tapahtuman jälkeen. Samat sanat voitaisiin asettaa otsikoksi myöskin sen mainehikkaan marttyyrin elämälle, joka kantaa Etelämeren saarten apostolin kunniakasta nimeä: John Williamsin.

1. Lapsuus ja nuoruus.

Williams syntyi Tottenham High Crossissa Lontoon lähellä tammikuun 29 p:nä 1796. Hän oli hurskaitten vanhempain lapsi. Hänen äitinsä muistutti sitä äitiä, joka oli sanonut jättävänsä lapsilleen suuren aarteen. Tämä aarre oli kätketty siihen raamattuun, jonka jokaisen lehden tämä äiti oli pyhittänyt rukouksillaan ja kastellut kyynelillään. Joka aamu ja ilta Williamsin äiti vei pienokaisensa kamariinsa ja polvistui heidän kanssaan sen Vapahtajan eteen, joka on sanonut: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni!" Tuo jalo äiti ei voinut aavistaa, että tämä oli se koulu, jossa elon Herra koulutti tulevaa marttyyriä ja Etelämeren apostolia.

Pikku John oli iloinen ja reipas poika, perheen lempilapsi. Milloin oli jotakin vaikeaa tehtävää, oli sisarusten tapana sanoa: "Kyllä John sen tekee." Kun sitten tuli kysymys ammatin valitsemisesta, meni hän erään hurskaan rautatehtailijan, Tonkin'in luo oppiin saavuttaen vähitellen tavattoman kätevyyden kaikenlaisissa metallitöissä. Mutta samaan aikaan alkoi hänen nuori sydämensä vieraantua yhä enemmän elävästä Jumalasta. Murhemielin muistelee hän myöhemmin näitä nuoruuden päiviään lausuen niistä: "Vaellukseni, vaikkakin ulkonaisesti rehellistä, oli hyvin jumalatonta. Minä halveksin Herran päivää ja Hänen sanaansa, sillä rakastin maailman iloja enemmän kuin Jumalaa. – Usein olen ylenkatsonut Jeesuksen nimeä ja työntänyt pois luotani kaikki ne asiat, joista yksin on löydettävissä iankaikkinen lohdutus."

Mutta Herra ei päästänyt käsistään nuorukaista, jonka Hän oli määrännyt käsittelemään jalompia raaka-aineita kuin se rauta, jota hän sorvasi Tonkin'in pajassa. Eräänä sunnuntai-iltana hän seisoi kadunkulmassa odottaen tovereitaan, joiden kanssa hänen oli määrä mennä ravintolaan. Silloin sattui hänen emäntänsä menemään ohitse. Tämä virkkoi nuorukaiselle: "Ettekö tahdo, rakas John, tulla minun kanssani Jumalan huoneeseen, sen sijaan että menisitte maailman ilohuoneisiin?" John suostui häveten emäntänsä pyyntöön, mutta mieluummin hän olisi kuitenkin istunut peli- ja juomapöydän ääressä kuin kirkon penkissä. Saarnaaja oli valinnut tekstikseen Vapahtajan sanat: "Mitä hyötyä on ihmiselle, vaikka hän voittaisikin itsellensä koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa?" Saarnaajan julistus oli hengen ja voiman osoitusta tehden nuoreen Williamsiin unohtumattoman vaikutuksen. Käydessään myöhemmin kotimaassa ja puhuessaan samasta saarnatuolista hän kuvailee mainitun illan elämyksiä seuraavasti: "Siitä on nyt 24 vuotta, kun eräs uskollinen ystävättäreni toi minut, eksyneen nuorukaisen, tähän Jumalan huoneeseen. Tuossa on se ovi, josta astuin sisälle; tuossa se paikka, jolla istuin. Muistan vielä kaiken ikäänkuin se olisi ollut eilen. Yhä vieläkin kaikuu korvissani se mahtava saarna, jonka saarnaaja East piti tuona iltana. Jumalan suuri armo näki hyväksi tarttua minuun kiinni niin voimakkaasti sinä hetkenä, että kerta kaikkiaan katkaisin kaikki maalliset iloni." Ja toisella kertaa hän sanoo samasta asiasta: "Tästä hetkestä lähtien aukenivat minun silmäni, ja minä katselin Herran lain ihmeitä. Käytin usein Jumalan armovälineitä, ja jumalisuuden salaisuus oli sydämeni riemuksi. Herran kiitokseksi saan tunnustaa, että minä siitä lähtien olen kasvanut armossa ja Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa."

Kääntynyt nuorukainen vihki nyt nuoret voimansa käytännölliseen jumalanvaltakunnan työhön. Hän liittyi seurakunnan nuorukaiskerhoon, jota pastori johti neuvoillaan ja esirukouksillaan. Samoin hän otti innokkaasti osaa pyhäkoulutyöhön käsityöläisten ja palvelusväen keskuudessa sekä sairasten luona käynteihin ja hengellisten kirjasten levittämiseen. "Williams oli kaikkien lemmikki; missä oli jotakin tehtävää Kristuksen kunniaksi ja Hänen jäsentensä hyväksi, siellä hän oli oikeassa elementissään." Nyt pitivät häneen nähden todella paikkansa sanat: "Kyllä John sen tekee."

2. Lähetyskutsumus.

Pian heräsi hänen mielessään myös rakkaus lähetysasiaan. Siihen antoivat erikoista aihetta iloiset uutiset Etelä-Afrikasta ja Etelämeren saarilta. Hän itse kertoo siitä: "Tähän asti olin välittänyt vähän lähetysasiasta, mutta nyt askarruttivat mieltäni kuukausmääriä ajatukset pakanaraukoista. Tunsin väkevää vetäymystä heitä kohtaan. Rukoilin vakavasti Jumalaa, että Hän juurruttaisi pois sielustani tämän toiveen, ellei se olisi Hänen pyhän neuvonsa ja tahtonsa mukainen. Mutta jos Hän tahtoi sanoa siihen amen, niin antakoon Hän minun kasvaa tässä Hänen tahtonsa tuntemisessa. Tutkin itseäni rehellisesti ja mietin, mihin perustui toiveeni tulla lähetyssaarnaajaksi. Ja huomasin, että haluni pohjautui ajatukseen, miten onnettomia ovat tuhannet, jotka menevät joka päivä sovittamattomina ilman Jeesusta Kristusta ajasta iankaikkisuuteen. Minä huomasin, että syyllisyyden tunne ajoi minua, sillä pelkästä armosta oli Herra ilmoittanut minulle, mitä iankaikkiseen rauhaani kuuluu." Saatuaan varmuuden Jumalan tahdosta hän tarjoutui Lontoon Lähetysseuran palvelukseen. Mutta samalla hän pyysi lähetysmiehiä vakavasti ottamaan selvää Herran tahdosta omalta kohdaltaan sekä epäämään hänen pyyntönsä, jos heistä näyttäisi epäilyttävältä hyväksyä hänet.

Kuuluisan merenkulkijan Cookin retket Etelämerellä kiinnostivat näihin aikoihin kaikkien mieliä ja herättivät myös lähetysystävissä halun viedä sinne Kristuksen evankeliumia. Tohtori Haweis lausui tästä lähetysalueesta: "Työkenttä, joka on edessämme, on äärettömän suuri. Oi, jospa voisimme astua sisälle tuhansien avoimien ovien kautta! Olisipa jokainen jäsen kieli, ja jokainen kieli pasuuna, joka antaisi iloisen äänen kaikkiin maihin!" Ja kreivitär Huntingdon lausui testamentissaan: "Etelämeren saaria ei saa milloinkaan unhoittaa." Lähetystyö siellä oli suurissa vaikeuksissa, ja nyt, jos milloinkaan, tarvittiin voimakkaita, Jumalan Hengen elähyttämiä työntekijöitä Etelämeren laajalle elopellolle, jolla pian koittaisi ihana sadonkorjuun aika.

Lähetysseura hyväksyi Williamsin tarjouksen ja hän käytti loma-aikansa käynteihin erilaisissa tehtaissa ja työpajoissa, sillä hänen mielestään oli välttämätöntä opettaa pakanoille myöskin hyödyllisiä käytännöllisiä taitoja. "Samalla kun viemme näille kansoille pelastuksen tuntemisen – ja sehän on tunnustettavasti suuri pääasia, – tulee heidän oppia meiltä myös kauppaa ja käsitöitä. Siksipä onkin hyvä, etteivät lähetysseurat lähetä pakanoitten luo ainoastaan lähetyssaarnaajia, vaan myöskin uskovaisia käsityöläisiä. Pian voivat monet saaret, joilla lähetyssaarnaajat työskentelevät, harjoittaa kauppaa Euroopan kanssa. Englanninkin kauppa on varmaan kukoistava, jos vain Englanti tekee innokkaasti kauppaa evankeliumilla."

Näihin aikoihin hän meni naimisiin Mary Chaunerin kanssa. Hänen nuorella rouvallaan oli raamatun pyhäin naisten koristeet: sävyisä ja hiljainen henki. Hehkuvassa rakkaudessa Vapahtajaan ja sankarillisessa uskossa hän oli miehensä vertainen; kestävässä kärsivällisyydessä hän voitti hänet. Lähetystyön yksinäisyydessä ja vaikeuksissa hän oli arvaamattomaksi avuksi ja siunaukseksi miehelleen.

Tilaisuus, jolloin Williams vihittiin lähetyssaarnaajaksi, oli merkkitapaus jumalanvaltakunnan historiassa, sillä samalla kertaa vihittiin myös Etelä-Afrikkaa varten kuuluisa uranuurtajalähetyssaarnaaja Robert Moffat. Unohtumaton oli se hetki, jolloin pastori James vihittäessä antoi tulevalle marttyyrille ja Etelämeren apostolille raamatun. Williams lausui siitä: "Milloinkaan en voi unohtaa, miltä tuntui sydämessäni, kun rakastettu veljemme James asetti käteeni raamatun. Intohimoisen rakkautensa koko voimalla hän lausui: 'Mene, rakas veljeni, ja asioi runsasta voittoa tuottaen ja uskollisesti sillä leiviskällä, jonka Jumala on antanut sinulle! Julista sopivalla ja sopimattomalla ajalla sitä kallista totuutta, joka on kirjoitettuna tässä kirjassa.' Ja sitten tohtori Waugh, lempeine enkelin kasvoineen ja ilokyyneleisine silmineen, katseli minua ihmetellen nuoruuttani ja sanoi: 'Mene, rakas nuori veljeni! Ja jos kielesi tarttuu suusi lakeen, niin älä välitä siitä kertoessasi syntisille Jeesuksen rakkaudesta; ja jos käsivartesi vaipuvat väsyneinä alas, älä välitä siitä kolkuttaessasi ihmisten sydämille, jotta he avaisivat Hänelle oven!'"

Marraskuun 17. p:nä 1816 lähti Williams rouvansa ja toisten lähetyssaarnaajain kanssa purjelaivalla "Harriet" kaukaista päämääräänsä kohti. Gravesendistä hän kirjoitti: "Älkää olko murheellisia, te rakkaat, niinkuin ne, joilla ei ole toivoa! Olen täynnä toivoa. Toivon voivani palvella muutamia vuosia Herraani pakanoitten joukossa. Sitten toivon saavani käydä kotimaassa ja nähdä teidät jälleen. Ja yli kaiken toivon saada kohdata teidät kerran iäisessä ilossa Herran oikealla kädellä. Toivon myös, että se tie, jota Jumala käy minun kanssani, on koituva siunaukseksi teille kaikille. Edelleen toivon, että laivamiehet, joiden kanssa matkustamme, antavat Jumalan sanan tehdä tehtävänsä. Lyhyesti: toivoni syvin syke tarkoittaa sitä, että Jeesus Kristus tulisi minun kauttani suuresti ylistetyksi monen sielun pelastukseksi. Sehän on teidänkin toivonne, ja sen täytyy olla Teidän lohdutuksenne. Aabraham ei katunut konsanaan sitä, että oli antanut poikansa polttouhriksi. Niinpä ette Tekään saa katua sitä, että olette antaneet minun muuttaa muutamiksi vuosiksi niin kauas, tekemään niin ihanaa ja kuvaamattoman tärkeää työtä."

Miten iloisia he olivatkaan saapuessaan vuoden kuluttua Tahitille, suurimmalle Seurasaarelle! "Meidän sydämemme hypähtivät riemusta nähdessämme tämän kauan kaivatun maan."

3. Apostolin retkillä Etelämeren saarilla.

Williamsin työn lähtökohdaksi tuli Tahiti, missä hallitsi kuningas Pomare. Siellä oli tehty kyynelkylvöä jo aikaisemmin. Williams alkoi saarnata evankeliumia niin suurella menestyksellä, että kristinuskosta tuli pian kunnianasia. Eräs päällikkö pyysi kuningasta vaihtamaan lyijykynän sikaan voidakseen opetella kirjoittamaan. Kun kuningas kieltäytyi siitä, niin päällikkö teki salaliiton kuninkaan henkeä ja hallitusta vastaan.

Läheisellä Rajatean saarella, joka oli epäjumalanpalveluksen ikivanha pääpaikka tässä saariryhmässä, hallitsi kuningas Tamatoa. Hän oli aluksi jyrkästi kristinuskoa vastaan: "Minun isäni ovat rukoilleet Oroa, ja niin myös minä! Milloinkaan ei mikään, mitä te sanotte, ole vakuuttava minua jättämään tätä tietä. Ja miksi te tarvitsette vielä useampia kuin teillä jo on? Eikö teillä ole se ja se päällikkö? Oi, – eikö teillä ole itse Pomare? Mitä te tarvitsette vielä?" Lähetyssaarnaaja Wilson virkkoi: "Me tahdomme voittaa kaikki, kaikki Rajatean asukkaat, vieläpä sinut itsesikin!" Eikä kestänyt kauan ennenkuin Tamatoa tunnusti: "Me olemme kaikki rukoilevia ihmisiä ja olemme tulleet Jehovan, totisen Jumalan palvelijoiksi."

Jonkun ajan kuluttua kuningas sairastui. Hänen kristityt alamaisensa, joita oli kolmasosa väestöstä, pitivät sairautta Jumalan vihan merkkinä, kun hän ei ollut hävittänyt Oron temppeliä. He tekivät nyt sen. Mutta pakanat suuttuivat tästä siinä määrin, että nousivat taisteluun kuningasta vastaan. Huolimatta ylivoimastaan he joutuivat tappiolle ja pelkäsivät, että heidät tapetaan ja paistetaan uunissa voittajan juhla-ateriaksi. Eräs päällikkö kysyi Tamatoalta: "Olenko minä kuollut". – "Et, veljeni, älä vapise, sinä olet pelastettu Jeesuksen kautta." Päällikkö hypähti ylös iloisena ja huudahti: "Tämä on minun pieni puheeni. Tehköön jokainen, mitä hän itse haluaa. Mitä minuun tulee, niin en tahdo enää milloinkaan, kuolemaani asti, palvella niitä jumalia, jotka eivät voineet suojella meitä vaaran hetkenä. Meitä oli neljä kertaa niin paljon kuin rukoilijoita, ja kuitenkin he voittivat meidät helposti! Jehova on totinen Jumala. Jos me olisimme voittaneet, niin te tänä silmänräpäyksenä paistuisitte tuolla roviolla, jonka olemme valmistaneet teitä varten. Mutta te olette valmistaneet meille tämän aterian. Teidän uskonne on armahtavaisuuden uskonto. Ja minä tahdon tulla yhdeksi teikäläisistä!"

Williams oppi hämmästyttävän pian maakalaisten vaikean kielen, niin että hän voi jo saarnata sillä. Hän kirjoitti tämän johdosta kotimaahan äidilleen: "Sinun rukouksesi on kuultu, rakas äiti! Minä saarnaan nyt Kristusta kadotetuille pakanoille. Oi, jospa minulle tapahtuisi se armo, että saisin saarnata Häntä, Häntä yksin ja olla hänelle uskollinen kuolemaan asti!"

Williams oli alkanut Morean (Eimeon) saarella heti ensi töikseen rakentaa lähetyslaivaa. Erittäin tärkeä seikka oli ajanmukaisten asuinrakennusten rakentaminen entisten majain tilalle. Hän sai olla samalla kertaa rakennusmestari, puuseppä, muurari, lukkoseppä ja myöskin sorvari. Samoin hän opetti puutarhanhoitoa, vieläpä maanviljelyksen ja karjanhoidon alkeita. Päälliköiden, pappien ja areoitten tyrannimaisen vallan rajoittamiseksi oli välttämätöntä järjestää hallitusolot ja lainkäyttö. Samoin oli pakko järjestää avioliitto-olot estämällä mielivaltaiset erot. Williams oli myös lähetyksen apteekkari.

Nott käänsi Pomaren avulla Luukkaan evankeliumin Tahitin kielelle. Sitä painettiin 800 kappaletta. Jumalanpalvelukset järjestettiin ja koululaitos pantiin alulle. Kuningas ja kuningatar, päälliköt ja perheenisät, vanhat miehet ja nuoret lapsukaiset, äidit sylilapset rinnoillaan ja pakanalliset papit, joiden käsiä tahrasi ihmisveri, – kaikki opettelivat innokkaasti lukemaan ja tahtoivat tutustua lotuun, kristinuskon ihmeelliseen pelastussanomaan.

Kun Rajatealla vietettiin oman lähetysyhdistyksen perustamisjuhlaa, oli sinne muiden juhlavieraiden ohella tullut myös rampoja ja sairaita. Heidät nähdessään virkkoi muuan maakalainen: "Tämä päivä on ylösnousemus kuolleista! Katso, täällä on sairaita, rampoja ja sokeita, – he tulevat tänään kaikki esille!" Ja kun sankat ihmisjoukot eivät mahtuneet kirkkoon, niin kuului väkijoukosta yht'äkkiä ääni: "Alas seinät! Meidän täytyy nähdä opettajamme ja kuulla hänen äänensä!" Sanottu ja tehty. Seinien ristikkolaitteet lyötiin sisälle, niin että vain parrut jäivät seisomaan ja niiden päälle katto.

Tamatoa, joka valittiin uuden seuran puheenjohtajaksi, piti ensimmäisen puheen, jossa hän muun ohella lausui seuraavaa:

"Miettikää, mitä teillä oli tapana tehdä valhejumalillenne! Te annoitte heille kaiken aikanne, voimanne ja varallisuutenne, vieläpä henkennekin. Mitään ei kuulunut teille itsellenne, pahat henget omistivat kaiken. Venheet, matot, siat, työkalut, ruoka, – kaikki kuului heille. Miten näittekään vaivaa rakentaessanne epäjumalantemppeleitä! Teidän omaisuutenne söi epäjumalanpalvelus. Mutta nyt on meidän omaisuutemme vapaa, ja tässä seisovat opettajamme meidän keskellämme. Jumala lähetti heidät. Hän on suuri laupeudessa. Ja he jättivät kotimaansa tullakseen meidän luoksemme. Nyt ovat meidän silmämme avautuneet, ja me näemme: tuo oli kaikki pelkkää erehdystä, pelkkää parapouke'a, – sanoja ja tekoja, joiden loppu on kuolema. Tehkäämme, mitä meille opetetaan! Säälikäämme toisia maita! Avustakaamme mielihyvin, koko sydämestä, että heille voitaisiin lähettää lähetyssaarnaajia! Sehän on vain halpaa työtä, mitä teemme totisen Jumalan hyväksi. Kuitenkin: ellette tahdo antaa, niin älkää peljätkö, että teidät rangaistaan tahi tapetaan, kuten ennen. Jokainen tehköön, mitä hän hyväksi näkee. –

"Evankeliumia lähettäessämme muihin maihin älkäämme myötävaikuttako siihen, että se karkoitetaan luotamme jumalattomuutemme tähden. Ajatelkaa: muutamat hukkuivat niistä, jotka olivat mukana rakentamassa arkkia. Varokaa itseänne, jottette kuole synneissänne, samalla kun lähetätte evankeliumia muille. Älkäämme muistuttako telineitä, jotka ovat hyödylliset talon rakentamisessa, mutta senjälkeen heitetään tuleen! Ellemme ole totisia uskovaisia, niin Jumala heittää meidät kadotukseen, heittää helvetin tuleen!"

Puna, eräs vakava maakalainen, virkkoi: "Ystävät! Tahdon tehdä vain lyhyen kysymyksen. Minkä luulette panevan liikkeelle suuret laivat, että ne voivat purjehtia? Ajattelen: se on tuuli. Ellei olisi tuulta, niin laivat pysyisivät paikoillaan. Mutta kun on tuulta, niin tiedämme: laivat voivat purjehtia. Ajattelen: suurten lähetysseurain raha on kuin tuuli. Ellei sitä olisi, eivät laivat tulisi luoksemme tuomaan lähetyssaarnaajia. Ellemme nyt anna mitään avustusta, miten voidaan lähettää lähetyssaarnaajia muihin maihin? Miten voivat laivat purjehtia? Antakaamme sentähden, mitä voimme!"

Vielä virkkoi joku: "Ystävät! Joukossamme on muutamia, joita kuulat ovat lävistäneet. Antakaamme tästä lähin ruosteen syödä kiväärimme, ja jos jonkun tulee joutua lävistettäväksi, niin olkoon kuulana Jumalan sanat Älköön meillä enää olko mitään kanuunankuulia! Ei, olkoon Jumalan sana se kuula, jonka ammumme muihin maihin!"

Leppoisat tuulet puhaltelivat näihin aikoihin Seurasaarilla. Niiden onnelliset asukkaat voivat sanoa Korkean Veisun veisaajan kanssa: "Nouse, armaani, ihanaiseni, ja tule! Sillä katso: talvi on kulunut, sade on lakannut, mennyt menojansa. Kukkasia nähdään kedolla, laulun aika on tullut, toukomettisen ääni kuuluu maassamme. Viinipuu kypsyttää hedelmänsä, viinipuut kukassa antavat hajua. Nouse, armaani, ihanaiseni, ja tule!"

Williams oli suurten mittain mies. Hän ei voinut tyytyä ajan pitkään työskentelemään yhden saariryhmän alueella, vaan halusi laajemmalle. Toverilleen lähetyssaarnaaja Pitmanille hän puki tämän halunsa seuraaviin sanoihin: "Rakas Pitimani [Tahitilainen ääntämistapa.], minusta on elämäni puolittain kadotettu, jos asun tämän kourallisen ihmisjoukon keskellä ja rajoitan voimani tähän pikkuruiseen tilkkuun. Sitä ajatusta en voi sietää. Kymmenet tuhannet nääntyvät kurjuuteen lähistöllä olevilla saarilla, – ja minun täytyy istua tällä saarellani muutamain satain keskellä! Se on pistos sydämeeni. Jotakin täytyy tehdä. Ja ellei Lontoon Lähetysseura voi mitään tehdä, niin meidän täytyy etsiä apua toisaalta. Jos minulla olisi käytettävänäni laiva, ei ainoakaan Etelämeren saari saisi jäädä etsimättä; kaikkialle tulisi mennä venheitä johtamaan eksyvien pakanain jalkoja rauhan tielle!" Ja uskollisena tälle aatteelleen hän päätti ulottaa toimintansa Cookin- (Hervey-) saarille.

Tässä yhteydessä ei ole tilaisuutta seurata tarkemmin hänen toimintaansa näillä saarilla, joka pääasiassa oli samanlaista evankeliumin voittokulkua kuin Seurasaarillakin. Asian valaisemiseksi vain joku erikoispiirre.

Kun Williams seuralaisineen tuli Mangaian saarelle, seurasi häntä erään toisen saaren kristitty päällikkö. Tämä huusi Mangaian kuninkaalle Romatanelle: "Veli, kaikilla uhreillamme, jotka tuomme väärille jumalillemme, emme voi ansaita anteeksiantamusta. Mutta Jumala on antanut Poikansa Jeesuksen Kristuksen kuolemaan meidän tähtemme, ja Hänen kauttaan saamme armon. Olen tullut pyytämään sinua ottamaan vastaan hyvän sanoman; palvelkaamme yhtä Jumalaa molemmat, ja olkoon se totinen Jumala!" Kun he myöhemmin lähtivät yhdessä toiselle saarelle, lausui kuningas tämän saaren päällikölle, joka oli hänen alaisensa varakuningas: "Polttakaa epäjumalanne, sillä ne ovat puuta! Tässä on totinen Jumala ja Hänen sanansa, ja opettaja teitä opettamaan. Totinen Jumala on Jehova, ja totinen uhri on Jeesus Kristus, Hänen Poikansa!"

Cookin- eli Hervey-saarten pääsaari on Rarotonga, jonka keskellä kohoavat hedelmällisten laaksojen halkomat vuoret. Koko saarta ympäröi korkea kallioriutta. Asukkaita oli tähän aikaan noin 7,000. Saaren kuningas Makea kuului erääseen Etelämeren vanhimpaan hallitsijasukuun. Tämä saari oli julman epäjumalanpalveluksen ja kauheitten sotien näyttämö: voitettujen vihollisten aivot asetettiin leipäpuun lehdille ja tarjottiin ruoaksi epäjumalille. Samoin viettivät areoit siellä pakanallisia, irstaita juominkejaan. Mutta tämänkin, saatanan mitä lujimman linnoituksen harjalle kohotettiin pian evankeliumin voittolippu.

Eräänä iltana olivat lähetyssaarnaajat tulleet Pa-nimisen päällikön kotiin. Sinne tuli muuan raivoisa areoi huutaen: "Pa, Pa, anna pois ne molemmat miehet! Miksi sinä kärsit kahta mädännyttä lautaa, jotka meri on heittänyt rantaan? Miksi sinä kuuntelet meren vaahtoa? Minä olen suuri Tangaroa. Anna ne minulle, minä tahdon syödä ne!"

Mutta näissäkin kurjissa kuoleman asunnoissa vallitsi syvä Jumalan sanan nälkä, kuten seuraavasta käy liikuttavalla tavalla ilmi.

Eräänä iltana Williams kulki Avaruasta Ngatangiaan. Tie kulki pitkin rannikkoa. Molemmin puolin kasvoivat banaanilehdot, ja kastanjat ja leipäpuut suojelivat varjollaan kulkijaa auringon paahtavilta säteiltä. Eräässä paikassa tien vierellä oli joukko kivi-istuimia, joilla päälliköiden oli tapana istua. Eräältä istuimelta nousi Williamsin ohimennessä mies, ryömi polvillaan hänen luokseen tielle ja huusi: "Tervetuloa, sinä Jumalan palvelija, joka olet tuonut valon tähän synkkään kuolemanvarjon maahan. Sinua saamme kiittää sovinnon sanasta!" Mies ryömi, sillä vaikea sairaus oli kuivattanut hänen kätensä ja jalkansa. Mutta siitä huolimatta hän piti majansa kunnossa ja hankki toimeentulon vaimolleen ja kolmelle lapselleen. Lapion asemesta hän käytti teroitettua puuta, jonka hän ruumiinsa voimalla työnsi maahan. Käsiensä tyngillä hän sitten teki reiän niin suureksi, että voi istuttaa siihen mieleisensä kasvin. Samaan tapaan hän kitki pois rikkaruohot.

Williams kysyi häneltä, mitä hän tietää sovituksen sanasta. Mies vastasi: "Minä tunnen Jeesuksen Kristuksen, joka on tullut maailmaan tekemään syntisiä autuaiksi. Tiedän, että hän on Jumalan Poika ja että hän kuoli ristillä uhrikaritsana maksaakseen kaikkien ihmisten synneistä lunastushinnan, jotta heidän sielunsa lunastettaisiin ja he voisivat päästä taivaaseen." Williamsin kysymykseen pääsevätkö kaikki ihmiset taivaaseen kuolemansa jälkeen hän vastasi: "Eipä suinkaan; ainoastaan ne, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen, jotka luopuvat synnistä ja rukoilevat Jumalaa." Kysymykseen, rukoileeko hän, mies virkkoi: "Totta toki! Minä rukoilen hyvin usein kitkiessäni ja istuttaessani maatani, mutta säännöllisesti kolme kertaa päivässä ja sitä paitsi aamuin ja illoin vaimon ja lasten kanssa." Williamsin kysymykseen, mitä hän sanoi rukoillessaan, mies virkkoi: "Minä sanon: Oi Jumala, minä olen suuri syntinen. Ottakoon Jeesus pois minun syntini kalliin verensä vuoksi! Anna minulle Jeesuksen vanhurskaus kaunistamaan minua ja anna minulle Jeesuksen Henki opettamaan minua ja tekemään sydämeni hyväksi, jotta minusta tulisi Jeesuksen ihminen ja pääsisin taivaaseen kuollessani." – "Se on kaunista, Buteve, mutta mistä on peräisin Jumalan tuntemisesi?" – "No sinusta! Kuka muut kuin sinä on tuonut meille pelastuksen sanoman?" – "Niin, mutta en muista milloinkaan nähneeni sinua asemallamme, missä olisit voinut kuulla minun puhuvan näistä asioista. Sen on siis täytynyt tapahtua toisella tavalla!" – "Niinpä niin. Minä sanon sen sinulle. Kun ihmiset palaavat jumalanpalveluksesta, niin minä istuudun tuonne tien viereen penkilleni ja kerjään heiltä sanan heidän mennessään ohitse. Yksi antaa minulle yhden sanan, toinen toisen. Ne minä sitten kokoan sydämessäni yhteen, ja kun tätä näin kerjättyä sitten liikutan sydämessäni ja rukoilen Jumalalta valaistusta, niin ymmärrän vähän hänen sanastaan."

Kun Williams sittemmin kulki tätä tietä, niin hän ei milloinkaan lyönyt laimin tilaisuutta pistäytyä tämän taivaallisen kerjäläisen luo ja virkistyä hänen seurassaan.

Rarotongalla Williams alkoi myös rakentaa toista suurempaa lähetyslaivaa, jolle hän antoi nimen "Rauhanlähetti". Tehtävä ei ollut suinkaan mikään helppo: "Ja vaikka minä ymmärsin vain vähän laivanrakennuksesta, niin, vaikkei minulla oikeastaan ollut minkäänlaisia työkaluja, ja vaikka maakalaiset olivat sellaisissa asioissa aivan kokemattomia, niin onnistui minun kuitenkin kolmen kuukauden kuluessa saada aikaan 70–80 tonnin laiva."

Kuvaavana vaikeutena mainittakoon, että koko saarella oli vain kolme vuohta, joiden nahoista Williams päätti laittaa palkeet. Mutta eräänä yönä rotat nakersivat hajalle koko palkeet. Williams teki nyt ison laatikon ja asetti sinne pumpun, samaan tapaan kuin kaivopumput. Kun laiva oli valmis, tehtiin sillä koematka toiselle saarelle. Williamsin palatessa oli se paikka, jossa laiva oli rakennettu, laitettu puutarhaksi. Maakalaiset virkkoivat: "Emme tahdo jättää jäljelle lastuakaan, mihin hänen jalkansa voisi kompastua."

Näihin aikoihin kuoli Uaeva-saaren päällikkö Tuahine. Hän kirjoitti kuolinvuoteeltaan rakkaalle sielunhoitajalleen: "Oi kallis ystävä!... Olen ponnistellut säästääkseni henkeäni nähdäkseni sinut vielä kerran, mutta en voi enää. Hetki on käsillä, jolloin Herra tahtoo ottaa minut luokseen. Tapahtukoon hänen tahtonsa! Nyt siis, rakastettu ystävä, päättyy se ystävyys, jota sinä kauan olet osoittanut minulle. Sinun kasvosi eivät enää näe minun kasvojani lihassa, – me erkanemme. Kallis ystävä, nyt menen siihen paikkaan, johon me kaikki niin syvästi kaipaamme. Jeesuksen Kristuksen armo olkoon sinun ja omiesi kanssa! – Tuahine."

Mikä syvä pelastuksen kaipuu ja jumalainen rakkaus täyttikään näiden entisten ihmissyöjäin sydämet, – siitä haastaa valtavaa kieltä se pyyntö, jonka Williamsille esitti muuan päällikkö: "Minä olen Filippus, jonka ovat lähettäneet tänne Tubuai-saaren kuningas ja päälliköt, jotta pyytäisin sinulta opettajaa Rajatealta. Olen odottanut sinua täällä yli kaksi vuotta. Ja tämän ajan kuluessa ovat raivoavat sairaudet riistäneet vainioni ja kaksi lastani. Minä kestin sen kärsivällisyydellä, kun toivoin voivani edistää maani hyvää odottamalla sinua täällä. Katso, minun kansani kuolee siellä, ja minun isänmaani on pian oleva autio saari, emmekä tiedä muuta pelastusta kuin antautua sinun huolenpitoosi. Me näimme Rurutua-saaren onnen ja toivoisimme samaa onnea omallekin saarellemme!"

Tuli sitten Samoa- (Laivuri-)saarten vuoro. Ne ovat Etelämeren luonnonrikkaimpia ja siunatuimpia. Näiden saarten asukkaille eivät kysymykset: "Mitä me syömme?" tahi: "Mitä me juomme?" tahi: "Millä me vaatetamme itsemme?" tuota minkäänlaisia vaikeuksia. Jos samoalainen haluaa vaatteita, niin hän menee lehtoon, ottaa muutamia mieleisiään lehtiä ja laittaa niistä vaatteet. Jos hän tahtoo ruokaa, niin hän ottaa muutamia leipäpuun hedelmiä, joita on yllin kyllin lehdoissa. Jos hän taasen tahtoo kalaa, niin rannikot vilisevät meren riistaa, ja parissa tunnissa hän saa niitä tarpeekseen. Samoalaiset olivat tunnettuja jumalattomuudestaan. Rarotongalaisilla oli tapana sanoa: "Hän on jumalaton samoalainen." Seuraavassa muutamia piirteitä Hänen voittokulustaan näillä saarilla, Hänen, joka ratsastaa taivaallisten sotajoukkojen edessä valkoisella ratsulla ja jonka viitassa on lanteella kirjoitus: Kuningasten Kuningas ja herrain Herra.

Pakanuuden eläimellisyyteen asti raaistuttava ja kauhistuttava vaikutus näkyy havainnollisella tavalla eräästä päälliköstä, jonka Williams kohtasi Niue-saarella. Tälle saarelle Cook oli antanut nimen "Villien saari". Kun laiva lähestyi tämän saaren rantaa ja tavanomaiset rauhantervehdykset oli vaihdettu, suostui muuan vanha päällikkö lähtemään laivaan. Hän oli korkeakasvuinen ja kauhistuttavan näköinen. Hänen poskipäänsä olivat ulkonevat, ja hänen kasvonpiirteensä ilmaisivat raakaa julmuutta. Hänen kasvonsa ja koko ruumiinsa oli noettu hiilellä. Hiukset ja parta olivat pitkät ja harmaat, parta punottuna rinnalle ulottuviin, rotanhännän tapaisiin palmikkoihin. Vaatteita ei ollut lainkaan, lukuunottamatta kapeata vyötä, johon oli pistetty keihäs. Laivan kannella tuo mies juoksenteli kuin mielipuoli, eikä kukaan saanut puhutella häntä. Hänelle heitettiin vaatepalanen, mutta hän repäisi sen kahtia huudahtaen: "Olenko minä nainen kantaakseni mokomia hullutuksia!" Sitten hän alkoi tanssia sotatanssia, heilutti keihästään, juoksi edestakaisin huutaen niinkuin olisi "Villin saaren" henki puhunut hänen kauttaan. Hän väänteli kasvojaan, repi suutaan, irvisteli hampaillaan, mulkoili silmillään, niin että ne näyttivät tulevan ulos kuopistaan. Sitten hän veti partansa hampaittensa väliin ja nakerteli sitä kuin olisi syönyt ihmisen lihaa. Koko ajan hän ulvoi kaamealla tavalla. Kun hänelle tarjottiin kirvestä, veistä ja peiliä, heitti hän ne menemään. Sitävastoin hän sieppasi erään opettajan kädestä helmiäissimpukan, ja tämä saalis kädessään hän palasi takaisin rannalle.

Savaijilla, suurimmalla Samoa-saarella, oli noita Tamafainga koko saaren kauhuna. Williamsin mukana oli päällikkö Fauea mainitulta saarelta. Kun laiva laski saaren rantaan, niin Fauea kysyi vapisevalla äänellä saarelaisilta: "Ja missä on Tamafainga?" – "Hän on kuollut! Hän on kuollut!" – kuului vastaus. Tavattoman riemun vallassa hypähti päällikkö ylös ja huudahti Williamsille: "Ua mate le Devolo! Ua mate le Devolo!" – "Perkele on kuollut! Perkele on kuollut! Meidän työmme on tehty. Nyt on kaikki kansa ottava vastaan lotun!"

Paluumatkallaan he poikkesivat Morean saarella. Siellä oli päällikkö Bara kuolemaisillaan. Kun lähetyssaarnaaja Orsmond kysyi häneltä, pelkäsikö hän kuolemaa, vastasi tämä: "En, enhän toki! Venhe lasketaan mereen, purjeet levitetään, – se odottaa tuulta. Minulla on hyvä perämies, joka johtaa minua, ja hyvä satama, joka ottaa minut vastaan. Minun ulkonainen ja sisällinen ihmiseni kulkevat eri tietä. Mädäntyköön edellinen siihen asti, kunnes pasuuna puhaltaa! Mutta sinä, minun sieluni, levitä siipesi ja lennä Jeesuksen valtaistuimelle!" Mutta vaikka Jumalan työ menikin näin riemukulussa eteenpäin, ei kuitenkaan puuttunut vaikeuksia eikä kiusauksia.

Näistä vaaroista on ensi sijassa mainittava sota, joka uhkasi tuhota kokonaan Williamsin työn. Tahaasaaren nuori, kunnianhimoinen kuningas Tapoa tahtoi syöstä valtaistuimelta Tamatoan ja Pomaren. Kuusi kertaa Williams oli merihädässä; hirmumyrsky hävitti Avaruan saaren kaataen tuhansia taloja, temmaten puita juurineen ja tuhoten istutukset, samalla kun meren laineet pieksivät yli rantaseudun. Williamsin vaimo pelästyi niin tätä luonnonvoimain raivoamista, että synnytti kuolleen lapsen. Kun murheen murtamat vanhemmat kätkivät maahan arkkua, joka sisälsi pienokaisen ruumiin, huusi 5-vuotias Samuel vanhemmilleen: "Isä, äiti, miksi te istutatte minun pikku veikkoni? Älkää istuttako häntä! Ei, minä en voi sietää, että te istutatte hänet!"

Myös paloviina teki tuhojaan ja tuotti vaikeuksia lähetystyölle.

Mutta mitkään vaikeudet eivät voineet estää sitä Kristuksen voittokulkua, josta kuningas Makea todisti: "Nyt me elämme autuaita aikoja, joita meidän esi-isämme eivät tunteneet. Kauheat sotamme ovat loppuneet, meidän talomme ovat rauhan ja onnen asuntoja, meillä on eurooppalaista omaisuutta" – hänen päällään oli lähetyssaarnaajan rouvan Buzacottin lahjoittama kaunis punainen viitta, – "kirjoja omalla kielellämme, lapsemme osaavat lukea ja ennenkaikkea me tunnemme totisen Jumalan ja pelastuksen tien Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta."

4. Käynti kotimaassa.

Kun Savaijin kuningas Malietoa pyysi Williamsia asettumaan perheineen saarelleen, virkkoi tämä: "Olen täällä aivan yksin, ja täällä on kahdeksan saarta ja niin paljon kansaa, ettei yksi mies voi suorittaa tätä työtä. Mutta minun aikomukseni on matkustaa hyvin pian kotimaahani ja kertoa kristiveljilleni, miten väkevä halu teillä on saada lähetyssaarnaajia."

Hänen aiottu matkansa teki kuitenkin asukkaat levottomiksi ja murheellisiksi. Hänen lähtöpäivällään kirjoittivat sadat oppilaat tauluilleen kirjeitä. Eräs niistä kuului seuraavasti: "Jumalan palvelija! Olemme syvästi huolestuneet vuoksesi! Sydämemme ovat murheen haavoittamat, kun sinä tahdot mennä pois tuohon kaukaiseen, kaukaiseen maahan, isänmaahasi, ja me pelkäämme, ettemme saa enää nähdä kasvojasi. Jätä meille edes John tänne opettajaksi poissaoloajaksesi, silloin sinä varmasti tulet takaisin! Mutta jos sinä otat Johninkin mukaasi, niin meidän täytyy luopua kaikesta toivosta. Miksi oikeastaan tahdot mennä pois? Sinä et ole vielä mikään vanha mies. Pysy täällä, kunnes et voi enää tehdä työtä Jumalan hyväksi, ja mene sitten kotiin!"

Muuan seurakunnan maakalaistyöntekijöistä rukoili lähtöjumalanpalveluksessa: "– – Oi Herra, älä salli tuulten raivon ahdistaa heitä matkalla! Johdata heidät turvallisesti etäiseen maahansa! Lahjoita heille iloinen jälleennäkeminen ystäväinsä ja omaistensa kanssa! Ja sitten, sitten tuo heidät armossa luoksemme takaisin! Ja ellemme enää saa kokoontua yhteen pöytäsi ääreen täällä alhaalla, oi, Herra, niin suo kuitenkin meidän kaikkien tavata kirkkauden valtaistuimen luona tuolla ylhäällä!"

Williamsin kotimaanmatka muodostui yhtämittaiseksi riemukuluksi. Hän piti valtavia kokouksia lähetysrakkauden herättämiseksi ja elvyttämiseksi sekä varain keräämiseksi työn jatkamista varten. Kun hän eräässä kokouksessa Glasgowissa kertoi Malietoan jumalansanan nälästä ja palavasta halusta saada lähetyssaarnaajia, antoi muuan saapuvilla olevista kultakellonsa "taskusta saarnaamaan". Liverpoolissa pani muuan kveekari kolehtihaaviin 7,000 taalarin pankkiosoituksen. Lontoon, maistraatti antoi 3,500 taalaria lähetyslaivan hankkimista varten. Laivanrakentaja Fletcher, joka rakensi "Camdenin", lähetti kuitatun laskun 3,000 taalarin saatavan sijasta.

Erittäin tärkeä puoli Williamsin työstä kotimaassa oli hänen kirjallinen toimintansa. Hän antoi painattaa Bunyanin "Kristityn vaellusta" 10,000 kpl. rarotongan- ja samoankielillä. Tavatonta huomiota herätti hänen oma teoksensa "Lähetysyrityksiä Etelämerellä". Hän sai tunnustusta kirjastaan ruhtinaallisilta henkilöiltä ja kuuluisilta valtiomiehiltä, oppineilta ja liikemiehiltä. Ja englantilaisten lähetysseurain toiminta lisääntyi tämän kirjan vaikutuksesta ihmeteltävän nopeasti.

Liikuttava oli lähtiäisjumalanpalvelus samassa kirkossa Birminghamissa, missä hän oli tullut kääntymykseen 24 vuotta aikaisemmin. Hän lopetti siellä puheensa seuraavilla sanoilla: "Rakkaat ystävät! Käsitän hyvin ne tunteet, jotka tällä hetkellä täyttävät veljien sydämet! Niin, on suloista asua isänmaassaan ja rakkaittensa sylissä. Ja on katkeraa repiä rikki ne voimakkaat siteet, jotka liittävät meidät ystäväpiiriin ja isänmaahan. Olemme tähän ajatukseen syvästi eläytyneet, olemme sitä tarkoin miettineet. Olen nähnyt myrskyjen raivon, millä ne hyökkäävät kimppuumme; ja olen nähnyt villien pakanain kaamean julmuuden, pakanain, joiden luokse menemme. Kaiken tuon olen heittänyt toiselle vaakalaudalle; mutta toiselle ne sielut, joita pelastamaan meidät on lähetetty, ja kallisarvoisen virkamme. Ja minä toivon kaikkien vaarain uhalla saavani sanoa iloisesti: En minä kuitenkaan omasta puolestani pidä henkeäni minkään arvoisena, kunhan vain täytän juoksuni ja sen viran, jonka Jeesukselta sain, todistaakseni evankeliumia Jumalan armosta".

Palattuaan "Camdenillä" rakkaille saarilleen Etelämerellä hänet otettiin vastaan tavattoman sydämellisesti. Kun Williams ilmoitti haluavansa asettua asumaan Fasetutain kylään Aanan saarella, lauloivat asukkaat lapsellisen ilon vallassa: "Williamu tulee, hän tulee, hän tulee! Ja hän tuo lotun Fasetutaihin!"

Ja viitaten uljaaseen "Camdeniin" Williams virkkoi Pitmanille: "Pitimani, nyt ei piakkoin ole oleva ainoatakaan saarta Etelämerellä, jota ei olisi tervehtinyt korkeuden koitto! Nyt meillä on lähetyslaiva!" Maakalaissaarnaajat maakalaisten lähettäminä levittivät innolla valtakunnan evankeliumia. Tutuilan saarella Williams kutsuttiin saaren sairaan päällikön luo. Hänen vuoteensa äärellä istuivat hänen vaimonsa, poikansa ja yksi tytär, joka oli ollut välikappaleena perheen pelastumiseen. Harmaahapsinen vanhus virkkoi Williamille: "Minä olen harmaantunut saatanan palveluksessa. Vielä jäljellä olevat päiväni tulevat kuulumaan Herralle Jeesukselle."

5. Etelämeren apostolin marttyyrikuolema.

Mutta Etelämeren apostolin siunattu työpäivä alkoi kallistua iltaan. Nopeasti ja varmasti lähestyi lähestymistään hetki, jolloin hän saattoi sanoa suuren pakanain apostolin kanssa: "Sillä minut uhrataan jo, ja minun lähtöni aika on tullut. Olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt. Tästedes on minulle varattuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle sinä päivänä, eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka hänen ilmestymistään rakastavat." Hän valmistautui nyt suurelle matkalle Etelämeren länsiosaan, – matkalle, joka oli päättyvä hänen riemukulkuunsa taivaalliseen Jerusalemiin päässään marttyyrin verinen voitonseppele.

Lähtöjumalanpalvelus oli erittäin syvästi liikuttava. Williams oli valinnut saarnansa aiheeksi apostoli Paavalin jäähyväispuheen Efeson vanhimmille. Kun hän tuli sanoihin: "Ja he ratkesivat kaikki katkerasti itkemään ja lankesivat Paavalin kaulaan ja suutelivat häntä, ja eniten suretti heitä se sana, jonka hän oli sanonut, etteivät he enää saisi nähdä hänen kasvojaan", niin hänen oma äänensä tukahtui kyyneleihin, ja koko seurakunta itki kauan ja hillittömästi. Rouva Williamsia murehdutti miehensä vakavuus, sillä aina ennen hän oli matkalle lähtiessään iloisin mielin huudahtanut näkemiin.

Matkalle lähtivät Williams, lähetyssaarnaajat Harris ja Cunningham sekä 12 maakalaisopettajaa. Lähtö tapahtui marraskuun 5 p:nä 1839; matka suunnattiin kohti Uusia-Hebridejä poiketen välillä muutamilla saarilla. 16 p:nä Williams kirjoitti eräälle ystävälleen Englantiin. Kerrottuaan siinä Makean kuolemasta hän jatkaa:

"Niin, me elämme, kallis ystävä, kuolevassa maailmassa. Ehkäpä nämä rivit eivät saavu Englantiin ennenkuin sinun autuas henkesi on jättänyt maallisen majansa ja yhtyneenä kotiinmenneen ystäväni Makean henkeen kiittää ja ylistää sitä Vapahtajaa, joka on lunastanut teidät molemmat verensä kautta. Vain lyhyt hetkinen, ja joku ystävämme on ilmoittava jälkeenjääneille rakkaillemme, että olemme kuolleet. Meidän tärkeimpänä huolenamme tulisi olla sen, että meidät havaittaisiin joka päivä valmiiksi viimeistä hetkeä varten. Mutta juuri tämä unohtuu niin helposti kutsumukseni alinomaisten töiden keskellä. Kuitenkin tuottaa minulle suurta lohtua se tietoisuus, että monet, hyvin monet Jumalan lapset rukoilevat minun puolestani; ja sekin lohduttaa minua, että kaikki minun voimani kuuluvat kauneimmalle kutsumukselle maan päällä... Oi, mikä suloinen nautinto onkaan tehdä hyvää! Minkä syvän viisauden löydänkään raamatusta! Mitä pyhitettyä ihmissydämen tuntemusta se ilmaiseekaan vakuuttaessaan, että 'autuaampaa on antaa kuin ottaa!'

"Kapteeni Morgan sanoo juuri, että olemme vain 12 mailin päässä Uusilta-Hebrideiltä, joten voimme saavuttaa ne huomenna varhain aamulla. Tänä iltana pidämme erikoisen rukouskokouksen. Oi, miten paljon riippuukaan huomispäivästä! Ottavatko villit meidät vastaan vai eivätkö? Ehkäpä taistelet sinä, ehkä taistelee moni muu ystävä tänä hetkenä Jumalan kanssa meidän puolestamme? Olen täynnä odotusta ja pyydän viisautta ja uskollisuutta suuressa yrityksessäni tuoda Jumalan evankeliumia näille pimeydessä nääntyville kansoille, – sellaista uskoa, joka jättää ratkaisun tyynesti Jumalan käsiin. Tuleva viikko on minulle elämäni tärkein."

18 p:nä he saapuivat Tanna-saarelle, jonne jättivät muutamia opettajia. Tällä suurella saarella on monta oivallista luonnonsatamaa, ja Williams katseli jo hengessä niitä aikoja, jolloin tälle saarelle voitaisiin perustaa kanta-asema kaikkia läntisiä saaria varten. Saman päivän iltana hän kirjoittaa päiväkirjaansa sanat, jotka ovat viimeiset hänen kynästään lähteneet: "Tämä on historiallinen päivä, päivä, jonka muisto on vaikuttava jälkimaailmaan; ja sanomaa niistä tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet tänä päivänä, tullaan kertomaan vielä silloinkin, kun ne työaseet, joita Herra tällöin on käyttänyt, ovat jo kauan olleet haudattuina unohduksen varjoon; ja tämän päivän seuraukset..." Tässä on lause syystä tai toisesta jäänyt kesken.

Seuraavana iltana "Camden" purjehti pitkin Erromanga-saaren rantaa. Kun Williams toivorikkaana silmäili uutta työmaata, virkkoi hän kapteeni Morganille: "Ajattelen nyt sitä, voisinko pian noutaa perheeni Tannaan, sillä Hebridit tarvitsevat minua enemmän kuin Samoa!" Hänen mieltään painostivat kuitenkin työn vaikeudet. Yö 20. päivää vasten oli uneton. Seuraavana aamuna hän kertoi ystävilleen, että koko yön oli edessäoleva työ levännyt raskaana kivenä hänen sydämellään. Hän sanoi, että vaaditaan monen vuoden työ, ennenkuin kaikille läntisen Etelämeren saarille koittaisi evankeliumin valo. Näin haastellen hän astui veneeseen mennäkseen rantaan siihen paikkaan, missä hän muutaman tunnin kuluttua oli todistava hengellään ja verellään Herrastaan ja Mestaristaan.

Williamsin mukana menivät Harris, Cunningham ja Morgan. Lähellä rantaa he kohtasivat veneen, jossa oli kolme villin- ja arannäköistä maakalaista. Rannalla olevat antoivat viittoilemalla merkkejä, etteivät toivoneet veneen tulevan. Kuitenkin he ottivat mielellään vastaan helmiä, joita heille heitettiin. Tullessaan erään kauniin vuorilaakson eteen veljet näkivät ihanan lähteen. He pyysivät päällikköä tuomaan heille vettä. Tämä teki työtä pyydettyä, toi vettä ja antoi lähetyssaarnaajille. Nämä joivat, ja sitten Williams lausui Cunninghamille: "Nouskaamme maihin! Ihmiset huomaavat pian, että tarkoitamme hyvää." Ja Morganille hän virkkoi: "Kapteeni! Te tiedätte halumme olevan ottaa maa omistukseen. Ellei meille tänään onnistu muuta kuin tehdä asukkaisiin edullinen vaikutus, tulemme kerran ja tuomme tänne opettajia. Meidän täytyy olla tyytyväisiä, jos teemme edes jotakin. Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä."

Harris astui maihin ensimmäisenä. Kun maakalaiset näkivät hänen tulevan, juoksivat he salamannopeasti tiehensä. Williams kehoitti häntä istuutumaan, ja heti, kun hän oli tehnyt sen, tulivat alkuasukkaat hänen luokseen tuoden kookospähkinöitä. Rannalla leikki joukko poikia. Williams sanoi sen olevan hyvän merkin. Hän nousi ja kahlattuaan veden halki astui maihin. Mitä sitten tapahtui, siitä kertoo Cunningham kirjeessään Ellikselle seuraavaa:

"Williams käski antaa venheestä muutamia kankaanpalasia, jotka hän jakoi alkuasukkaille. Harris ehdotti, että menisimme jonkun verran maalle päin. Me menimme pitkin puron vartta ylöspäin Harris edellä, sitten Williams ja hänen jäljessään minä. Muutamia maakalaisia seurasi meitä. Ihmisten koko olento teki minuun ahdistavan vaikutuksen ja kysyin Williamsilta, eikö meillä ollut syytä peljätä heidän kostoaan. Me nimittäin tiesimme sen, että saarelaiset olivat jo vuosikausia olleet katkeroituneita kaikkia valkoisia kohtaan laivamiehistöjen heidän keskuudessaan harjoittamien raakuuksien tähden. Williams ei vastannut minulle mitään, sillä hän puuhaili lapsijoukon kanssa lausumalla heille joitakin samoalaisia laskusanoja. Sillä aikaa minä koetin panna merkille meitä ympäröivien esineiden nimiä ja astuin eteenpäin. Samalla tahdoin myös pistää taskuuni muutamia harvinaisia simpukoita, kun kuulin huudon ja 20 askeleen päässä edessäni näin Harriksen juoksevan esille pensastosta. Minulle oli silmänräpäyksessä selvää, että nyt oli edessä pako tai kuolema. Minä huusin kovalla äänellä Williamsille, joka oli jonkun matkan päässä takanani, kehoittaen häntä seuraamaan itseäni ja raivasin väkivalloin tieni puron rannalla seisovan joukon lävitse. Nyt katsahdin taakseni ja näin Harriksen kaatuvan puroon. Vesi löi hänen ylitseen, ja lauma villejä kohotti nuijansa murskatakseen hänen päänsä. Williams ei varmaankaan ollut kuullut huutoani, sillä hän seisoi vielä lapsijoukon keskellä. Huusin, minkä jaksoin: 'Williams! Williams! Juokse! Juokse!' ja juoksin nopeasti rantaan, tähystellen venettä, joka oli erään ulkonevan pensaan suojassa. Williams juoksi alas pitkin lahtea ja syöksyi mereen muuan villi kintereillään. Todennäköisesti hän tahtoi uida pitkin rantaa, kunnes vene ottaisi hänet ylös. Samassa silmänräpäyksessä kun vene sattui silmääni, kuulin takanani hirvittävän huudon ja näin, miten muuan villi nuija koholla juoksi minua kohti. Minä sieppasin kiven ja osuin häneen niin, että hän lakkasi juoksemasta. Morgan juoksi samassa esille toiselta puolen lahtea, ja me hyppäsimme samassa silmänräpäyksessä veneeseen. Williams oli kaatunut veteen selälleen ja sai useampia iskuja sen villin nuijasta, joka oli juossut hänen kintereillään. Hän painoi kaksi kertaa päänsä veden alle välttyäkseen murhaavalta nuijalta, jota villi piti iskuvalmiina päänsä yläpuolella. Minä heitin kiven toista villiä kohti, joka murhanhimoisena juoksi paikalle. Se viivytti häntä vain silmänräpäyksen verran. He murhasivat rakastetun veljemme murskaamalla hänen päänsä, ja kolmas ampui vielä kokonaisen kourallisen nuolia hänen rintansa läpi. Me soudimme pois kaikin voimin, mutta ennenkuin olimme päässeet 40 askeleen päähän murhapaikalta, oli rakas Williamsimme marttyyri. Tusina villejä laahasi hänet rantaan, ja he murskasivat hänen ruumiinsa käyttäytyen kuin raivoisat tiikerit. Pojat, jotka vielä hetki sitten olivat istuneet hänen polvellaan, murskasivat nyt hänen rintansa kivillä, kunnes aallot punertuivat marttyyrin verestä. Voi, mikä silmänräpäys se olikaan! Me huusimme ääneen tuskasta! Nuoli toisensa jälkeen ammuttiin meidän jälkeemme – yksi niistä lävisti minun käsivarteni, – eikä meille jäänyt tehtäväksi muuta kuin soutaa kiireesti laivaan voidaksemme sen kahden pikku tykin avulla pakoittaa villit jättämään veljemme ruumiin rauhaan. Mutta ennenkuin ehdimme laivaan, laahasivat nämä sokeat pakanat parhaan ystävänsä ruumiin hirvittävin riemuhuudoin metsään."

Williams oli kerran lausunut, ettei hän voi tyytyä julistamaan evankeliumia yhden ainoan koralliriutan puitteissa. Hänen henkensä janosi äärettömyyttä. Hänessä paloi kipinä sitä Mestarin suurta ja rajatonta uskoa ja rakkautta, joka uhrasi kaikki voittaakseen kaikki. Ja niinpä ei hänen verensäkään joutunut kastelemaan vain yhtä saarta, vaan se punersi omalla kohdallaan Etelämeren suunnatonta ulappaa. Ja samoinkuin inkvisiittorit kerran heittivät John Wiclifin tuhkan Avon-virtaan, jotta se sieltä kulkeutuisi veden mukana Pohjanmerelle ja Atlannille, ja samoinkuin he heittivät Hieronymus Savonarolan tuhkan Arno-jokeen, jotta se sieltä kulkisi Välimerelle, samoin joutui jalon Etelämeren apostolin todistajaveri punaamaan maailman suurimman valtameren aaltoja. Miten voimakasta symboliikkaa!

Hänen surevilla tovereillaan ei ollut muuta tehtävää kuin nostaa ankkuri ja levittää purjeet sekä antaa voimakkaan itätuulen kiidättää heitä kohti Uutta-Kaledoniaa ja Sydneytä, missä koko kaupunki joutui surun valtaan kuultuaan onnettomuudesta. Maaherra lähetti Cunninghamin sotalaivan kanssa hakemaan pyhän marttyyrin jäännöksiä Erromangalta. Sinne saavuttaessa alkoi jälleen kuulua sotarummun kammottava kumina. Cunninghamin onnistui kuitenkin päästä yhteyteen maakalaisten kanssa ja hän sai kuulla, että he olivat syöneet Williamsin, ainoastaan pääkallo ja muutamia luita oli jäljellä. Nämä kalliit jäännökset vietiin sitten Apiaan, Samoa-saarille, jonne ne haudattiin odottamaan ylösnousemuksen aamua.

Syvä ja musertava oli rouva Williamsin suru, kun hän eräänä yönä heräsi valitushuutoihin: "Aue Williamu! Aue Tama!" – "Voi Williamua! Voi isäämme!" Hän vaipui voimattomana maahan mykän surun valtaamana ja kesti kauan, ennenkuin murtuivat murheen padot ja aukenivat kyynelten lähteet...

Illan suussa rohkeni Malietoa vihdoin mennä pyhän lesken luo surukammioon. Väkevän tuskan valtaamana hän huusi murtunein mielin: "Voi Williamua! Williamua! Meidän isäämme! Meidän isäämme! Hän on kääntänyt kasvonsa meistä! Me emme milloinkaan enää saa nähdä häntä! Hän on poissa, hän, joka on tuonut meille pelastuksen sanan! Hän on poissa, hän, joka on tuonut meille pelastuksen sanan! Oi julmat pakanat! Te ette tienneet, mitä teitte, – millaisen hyvän miehen te tapoitte!" Vihdoin hän vaikeni, polvistui rouva Williamsin viereen, otti hänen kätensä omaansa ja virkkoi sanomattoman hellällä äänellä kyynelten virratessa pitkin kuihtuneita poskia: "Oi minun äitini! Älä murehdi itseäsi kuoliaaksi! Lakkaa itkemästä! Muutoin sinäkin kuolet murheesta ja sinutkin otetaan pois meiltä! Ja sitten, oi, mitä me teemme? Ajattele Johnia ja näitä pienokaisia vierelläsi ja ajattele toista lastasi etäisessä maassa, äläkä surmaa itseäsi! Pyydän, rakasta meitä! Ole meille armollinen ja sääli meitä!..."

Rarotongalle, Williamsin lempisaarelle, pystytettiin ihanista korallilohkareista kaksi kaunista muistopatsasta, joista edellisessä oli seuraava kirjoitus: "John Williamsin, Lontoon Lähetysseuran lähetin muistolle, joka 14-vuotisen työskentelyn jälkeen Rajatealla tehtiin välikappaleeksi kristinuskon viemiseksi Hervey- ja Samoa-saarille. Aikoessaan viedä evankeliumia Uusille-Hebrideille hän sortui yhdessä ystävänsä Harriksen kanssa sokaistujen pakanain käsiin Erromangan saarella marraskuun 20. p:nä 1839."

Syvä ja vilpitön oli se suru, joka valtasi mielet Englannissa, kun sinne saapui sanoma tämän jumalanmiehen maallisen majan väkivaltaisesta purkamisesta. Pastori East joutui surujumalanpalveluksen yhteydessä pitämään kolmannen merkillisen saarnan tälle merkkimiehelle. Mutta tällä kertaa hän ei enää puhunut maailmaan rakastuneelle tuhlaajapojalle eikä liioin voittoisalle lähetyssankarille, joka 14-vuotisen työskentelyn jälkeen Etelämeren villien ihmissyöjäin keskuudessa valmistautuu lähtemään sinne jälleen julistamaan rauhan evankeliumia kuolemanvarjon maassa. Ei mitään tällaista! Nyt hänellä on kunnia puhua pyhän ja kirkastetun marttyyrin muistolle, jonka henki lepää alttarin alla taivaallisen temppelin pyhimmässä pyhäkössä, – armo ja kunnia poikkeuksellisen harvinainen sekä isälle Kristuksessa että hänen pojalleen uskossa, apostolille ja marttyyrille. Se toiminta Jumalan nimen kirkastamiseksi, valtakunnan evankeliumin levittämiseksi ja lähetysrakkauden syventämiseksi ja lisäämiseksi sekä Brittein saarilla että koko maailmassa, mikä on tapahtunut näiden kahden rakastettavan sielun kautta, joiden elämä ja kohtalot suurina ratkaisun hetkinä olivat näin yhteen punoutuneet, on ollut valtavan suuri mittasuhteiltaan ja ihana sävyltään. Ja vasta iäisyyden aamu on näyttävä, miten satoisa ja siunattu on tässä tapauksessa ollut marttyyrin veri kirkon kylvönä.

Hurskaasta Aabelista sanotaan, että "uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu." Samaa voidaan myös sanoa John Williamsista, Etelämeren mainehikkaasta apostolista. Hänen sinne perustamansa seurakunnat ovat hänen työnsä ulkonainen muistomerkki; hänen jälkeenjättämänsä sanat hänen hengellinen testamenttinsa, jonka kautta hän haastaa tuleville sukupolville. Esitämme katkelman hänen maakalaistyöntekijöitä varten antamastaan hengellisestä ohjesäännöstä, jonka sanoista huokuu suuren pakanain apostolin hehkuva rakkaus sieluihin, jalo mielenlaatu ja maailmanvoittava usko, – samat ominaisuudet, jotka luovat loistetta ja antavat kaikua myös brittiläisille uranuurtajalähetyssaarnaajille, tapahtuipa heidän elämäntyönsä ja todistajakuolemansa keskellä Pohjolan synkkiä metsiä tahi Etelän paratiisimaisia palmulehtoja, olivatpa he sitten keskiajan lapsia tai uusimman ajan lähetyssankareja.

Tämä ohjesääntö liittyy Paavalin jäähyväissaarnaan Efeson seurakunnan vanhimmille: "Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta." Me esitämme edellisen osan kokonaisuudessaan ja jälkimmäisestä katkelmia.

1. "Kantakaa omia sielujanne käsissänne. Ennen kaikkea pidättykää

rukoukseen salassa. Etsikää erittäinkin Herran päivänä vahvistusta sieluillenne. Teillä ei ole ympärillänne ketään veljiä, jotka voisivat valvoa ja lohduttaa teitä. Sitä koettaa perkele käyttää hyväkseen ja hyökätä kimppuunne suurella voimalla. Olemme itse kokeneet sen. Mitä tulee teidän sitten tehdä? Tätä: jos virrat ovat kuivuneet, niin kääntykää elävän veden lähteen puoleen, joka on Kristus. Pysytelkää joka hetki hänen läheisyydessään muistaen hänen sanaansa: 'Ilman minua ette voi tehdä mitään.'

2. "Varokaa, ettette ole kenellekään pahennukseksi. Te olette tulleet

kaupungiksi, joka on vuorella. Hyvin monet silmät katselevat teitä. Rajatean kirkko, kaikki sikäläiset veljenne, meidän silmämme ja kaikkien lähetyssaarnaajain, Lontoon suuren seuran ja Englannin uskovaisten silmät, mutta ennen kaikkea Herramme Jeesuksen Kristuksen silmät ovat suunnatut teihin. Sekä taivaan että helvetin silmät katselevat teitä; ja teidän tulee erikoisesti ottaa huomioon niiden pakanain silmät, joiden keskellä te asutte. Ne valvovat teitä kotkansilmillä havaitakseen edes jonkinlaisia vikoja vaelluksessanne. Karttakaa jokaista varjoakin, mikä olisi omiaan edistämään heidän häpeällisiä tarkoitusperiään. Suojelkaa itseänne hengelliseltä ylpeydeltä. Älkää halveksiko heitä, vaan säälikää heitä ja muistakaa, kuka se on, joka on tehnyt teidät siksi, mitä te olette.

3. "Suojelkaa itseänne keskinäiseltä eripuraisuudelta, kateudelta,

panetteluilta ja nurjamielisiltä ajatuksilta. Kalliit ystävät, tämän asetamme erikoisesti teidän ja vaimojenne sydämille. Älkää suoko saatanalle sitä helvetillistä iloa, että hän saisi rikkoa välinne. Tämä on hänen haarniskansa, josta hän kopeilee. Älkää milloinkaan puhuko pahaa toisistanne pakanain saapuvilla ollessa. Kun lähetyssaarnaajat ovat yksimielisiä, niin he voivat kaikki Kristuksen kautta; mutta jos he ovat eripuraisia, eivät he voi mitään. Olkaa hyvät, kirjoittakaa tämä oikein sydämiinne. Jos te joskus olette erimielisiä siitä, mitä on tehtävä, niin älkää riidelkö, vaan rukoilkaa ja sitten puhukaa jälleen toistenne kanssa. Ellette silloinkaan voi yhtyä, niin antakoon toinen perään; ja kun tulemme luoksenne, selvitämme asian. Te olette pitkän aikaa katselleet meitä (Threlkeldiä ja minua), ja niin pitkälle kuin me olemme seuranneet Kristusta, seuratkaa meitä. Älköön kukaan kohottako itseään veljensä yli; sillä varmasti on Jumala alentava sen, joka pyrkii alentamaan veljeään."

Ja toisessa kappaleessa: "Ottakaa vaari kaikesta laumasta" hän kirjoittaa muun ohella:

"Muistakaa, että työnne on Herran Jeesuksen Kristuksen työ. Ihmisvoimin ei tehdä mitään. Pyhän Hengen on tehtävä työ. Ilman häntä se ei menesty. Sitä älkää unohtako milloinkaan. –

'Älkää suunnatko saarnojanne yksinomaan pakanain paheita vastaan, vaan ennen kaikkea ylistäkää Herraamme Jeesusta Kristusta ja hänen evankeliumiaan. Julistakaa väkevästi hänen rakkautensa suuruutta ja hänen verensä voimaa pelastamaan ja puhdistamaan sieluja. Teidän kaikkien saarnainne aiheena olkoon Jeesus. Antakaa sen olla sitä mitä se oli apostoleille ja profeetoille: älkää hävetkö Kristuksen evankeliumia. Hän on meidän ystävämme, tiemme, turvamme, ruokamme, välittäjämme, Vapahtajamme. – Antakaa hänelle kätenne, suunne, ruumiinne, elämänne, ja Jumala on siunaava työnne. –

"Vaatikaa oikeaa parannusta ja totista uskoa, ei mitään muuta, mutta sitä tinkimättömästi. –

"Älkää olko hitaita siinä, mitä teidän on tehtävä, myöskään maallisissa asioissa. Laiska lähetyssaarnaaja on häijy ja hyödytön kappale. Olkaa talojenne sisustuksessa j.m.s. kansanne esikuvia.

"Kaiken kaikkiaan: Kaikki, mitä tahdotte, että pakanat tekisivät teille, se tehkää te itse ensin heille; ja mitä te heidän keskuudessaan tahdotte saada aikaan, älkää pidättäkö sitä itsellenne.

"Etsikää ravintoa Herran sanasta ja rukoilkaa häntä, ettei hän jättäisi teitä eikä laiminlöisi teitä. Me rukoilemme teidän puolestanne."

C. JOHN COLERIDGE PATTESON,

Melaneesian apostoli.

Puhuessaan kristillisen seurakunnan kokoonpanosta suuri pakanain apostoli Paavali lausuu: "Katsokaa, veljet, miten on kutsumisenne laita: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista." Samaa todistaa myös alkukirkon marttyyrihistoria. Me tapaamme tosin sen ajan marttyyrien joukossa kuuluisia puhujia ja kaunopuheisuuden opettajia; henkilöitä yhteiskunnan huipuilta: ylimyksiä, jotka kuuluivat sellaisiin vanhoihin ja mainehikkaisiin sukuihin kuin Cornelius, Caecilius, Aemilius, Bassus ja Aurelius, samoin konsuleja ja senaattoreja. Vielä tapaamme rikkaita kauppiaita ja teollisuusmiehiä. Mutta kuitenkin nämä muodostavat vain pienen vähemmistön orjien, käsityöläisten ja muiden pieneläjäin keskuudessa. Sama suhde on aina vallinnut elävän seurakunnan keskuudessa. Noihin harvoihin ylhäissukuisiin kuuluu John Coleridge Patteson, Melaneesian apostoli, Kristuksen pyhä ja valittu marttyyri.

1. Lapsuus ja opintoaika.

Patteson syntyi Lontoossa huhtikuun 1 päivänä 1827. Hänen isänsä, John Patteson, oli etevä oikeusoppinut. Jo 40-vuotiaana hän tuli apulaisjäseneksi maan korkeimpaan tuomioistuimeen ja vähän myöhemmin jäseneksi kuningattaren salaiseen neuvostoon, Privy Counciliin. Äiti kuului ylhäiseen sukuun nimeltä Coleridge.

Isä oli esikuvallinen tuomari: tunnontarkka, teräväjärkinen, lahjomattoman oikeamielinen ja teeskentelemättömän vakava. Sukulaisten ja tuttavapiirin keskuudessa häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella. Poikaansa, nuoreen Coleyhin, kuten häntä kotona nimitettiin, hän oli kiintynyt hellällä rakkaudella. Äiti oli itsensäunohtava, uhrautuva ja jalo nainen, joka eli vain toisille. Kodissa vallitsi lämmin kristillinen henki.

Nuori Coley ei ollut kotona mikään erikoisen kiltti lapsi. Hän oli luonteeltaan kiivas ja helposti uppiniskainen, ellei heti täytetty hänen toiveitaan. Toisaalta hän oli hidas ja laiska käyttämään lahjojaan. Mutta äiti oli hellittämätön ja toimellinen pakottaen pojan täsmällisyyteen. 5-vuotiaana hän oppi lukemaan ja sai isältään raamatun, josta tuli hänen lempikirjansa. Suureksi tultuaan hän aikoi ruveta papiksi.

Hänet lähetettiin kuuluisaan Etonin kouluun, jonka ovat käyneet niin monet mainehikkaat englantilaiset. Tämä koulu sijaitsee lähellä Windsor-palatsia luonnonihanalla paikalla, missä kasvaa ikivanhoja puita. Mutta nuorella Coleylla ei ollut erikoista halua opiskeluun. Myöhemmin hän valitti sitä, ettei ollut lukenut paremmin kreikkaa ja latinaa. Siveellisen luonteen kasvatukseen hän pani kuitenkin paljon painoa, kuten osoittaa seuraava tapaus: se kriketti- ja soutuklubi, johon hän kuului, pani vuosittain toimeen yhteisen juhla-aterian. Yhtenä johtajista hän ilmoitti poistuvansa, jos laulettaisiin sopimattomia lauluja. Ja kun kuitenkin tapahtui niin, poistui hän eräiden samanmielisten kanssa.

Ollessaan 14-vuotias hän oli mukana jumalanpalveluksessa, jossa Windsorin pappi George August Selwyn vihittiin Uuden-Seelannin piispaksi. Tämä tilaisuus vahvisti hänen päätöstään ruveta papiksi. Ja samalla kylvettiin hänen sieluunsa halu ruveta lähetyssaarnaajaksi. Pappi nimittäin lausui saarnassaan: "Samoin kuin kirkko antaa parhaansa lähettäessään keskuudestaan parhaimmat ja rakastetuimmat poikansa, niin kantakaamme myös jokainen kohdaltamme uhri, joka on sopusoinnussa sen kanssa. Antakaamme tänään runsaasti Kristukselle, Herrallemme, itsensäuhraamisen hengessä, kuten kuuluu kristityille, ja hän on armollisesti ottava vastaan ja siunaava uhrimme." Ja toisessa tilaisuudessa piispa Selwyn sanoi leikillään Pattesonin äidille: "Rouva Patteson, tahdotteko jättää Coleyn minulle?"

Lopetettuaan Etonin Patteson meni Oxfordin yliopistoon jatkamaan opintojaan. Eräs hänen ystävänsä kirjoittaa hänestä tältä ajalta: "Patteson esiintyy minun mielessäni siltä ajalta, jolloin hän oleskeli Oxfordissa, Etonin koulun parhaimpana edustajana, jolla oli paljon hyvää, mitä hän oli oppinut siellä, ja sen ohella jotakin vielä parempaa kuin hän olisi voinut oppia Etonissa tahi missään muussa koulussa. Hänen oli hyvin helppoa seurustella ihmisten kanssa – sekin Etonin perintöä, – olematta silti mitenkään mieleltään maailmanmies. Muistan erittäin hyvin hänen silloisen ulkonäkönsä; hänen kasvonpiirteissään, vaikka ne näyttivätkin liian karkeilta nuorukaiselle, ilmeni kuitenkin ymmärtäväisyyttä, tunnetta ja tahdonvoimaa. Sillä tahdonvoima oli ennen muita se ominaisuus, joka teki hänet siksi, mikä hän oli, olipa sitten kyseessä kriketti, missä hän oli mestari, tahi vakavammat kysymykset. Se vaikutelma, joka hänestä jäi minuun, oli hiljaisuus, lempeys, lujuus ja puhtaus. Hänen sydämensä rakasti kaikkea, mikä oli totista ja vanhurskasta ja puhdasta ja kurottautui aina sitä kohti. Emme me eikä hän itsekään tuntenut sitä hänessä piilevää palavan pyhyyden tulta, joka pian oli leimahtava ilmiliekkiin ja tekevä hänestä sen, mikä hänestä sittemmin tuli."

Lopetettuaan opintonsa hän matkusteli Saksassa, Sveitsissä ja Italiassa. Saksassa hän myöhemmin opiskeli pitemmän aikaa Dresdenissä varsinkin hebreaa, syventyen samalla saksalaiseen jumaluusoppiin. Papiksi vihittynä hän pyrki ennen kaikkea valamaan muotoihin elämää, varsinkin jumalanpalvelusmenoihin. Hän omisti aikansa ja voimansa seurakuntansa hyväksi saaden osakseen paljon sydämellistä rakkautta ja kiintymystä. Hänen elämäkertansa kirjoittaja Charlotte Yonge kuvailee vaikutelmiaan hänestä näihin aikoihin seuraavalla tavalla:

"Enimmin kiinnittivät huomiota hänen silmänsä; – niissä kuvastui tavattoman syvä vakavuus yhtyneenä sydämellisyyteen. Mutta samalla niissä oli jotakin haaveksivaa. Hänen hymyilynsä oli ihmeellisen kirkasta, rakastettavaa, sydämellistä, ikäänkuin auringonsäde, ja vaikutti hyvin puoleensavetävästi. Samalla tavalla oli myös hänen äänellään, jonka rikkaan täyteläisyyden hän oli perinyt äitinsä puolelta, voittava vaikutus hänen kuulijoihinsa. Hän herätti mitä lämpimintä kiintymystä kaikissa, jotka tulivat kosketuksiin hänen kanssaan, ja hän palkitsi sen sydämellisesti osaaottavalla tunteella, joka samassa määrin ulottui uusiin ystäviin kylmenemättä silti vanhoihin."

2. Kutsumus lähetyssaarnaajaksi.

Jo edellä olemme nähneet, että tilaisuus, jolloin Selwyn vihittiin Uuden-Seelannin piispaksi, antoi Pattesonille ensimmäisen herätteen ruveta lähetyssaarnaajaksi. Kun tämä lähetyspiispa sittemmin kävi kotimaassa ja silloin myös pistäytyi Pattesonin isän kodissa Feniton Courtissa, tapahtui ratkaisu. Näistä tapahtumista Charlotte Yonge kertoo seuraavasti:

"Elokuun 19 p:nä 1854 tulivat Uuden-Seelannin vieraat (Selwyn ja hänen puolisonsa) Fenitoniin. Sitten kun Coley yhdessä toisten kanssa oli lausunut heidät tervetulleiksi, meni hän erilleen ja antoi kyyneltensä vapaasti vuotaa. Näiden syynä ei kuitenkaan liene ollut niin paljon tyydyttämätön halu kuin se voimakas liikutus, jonka sai aikaan taistelevan seurakunnan sankarin näkeminen, sankarin, jota hän oli ihaillut jo kauan syvällä ja hiljaisella kiintymyksellä. Seuraavana aamuna Coley kulki jälleen Alsingtonista (kotipitäjänsä kirkonkylästä, missä oli pappina) vanhempainsa kotiin, ja aamiaisen jälkeen hän käveli edestakaisin piispan kanssa puutarhassa. Tämä kuvaili hänelle silloista työtään kaikkine yksityiskohtineen. Silloin tällöin hän heitti esille kysymyksen, tunsiko Coley täydellistä tyydytystä sen johdosta. Coley oli puolestaan tyytyväinen nykyiseen toimeensa, mutta toivoi tulevaisuudessa pääsevänsä papiksi jollekin tehdasseudulle tahi lähetyssaarnaajaksi. Kun piispa kuuli tämän, niin hän virkkoi: 'Mutta jos sinä tahdot ryhtyä johonkin sellaiseen, niin sinun ei tule siirtää sitä tuonnemmaksi, kunnes tulet varttuneemmaksi iältäsi. Sen täytyy tapahtua ollessasi täysissä nuoruudenvoimissasi ja väkevyydessäsi.' Coley esitti asian isälleen. Aluksi Sir John ilmeisesti hämmästyi, mutta hän sanoi heti: 'Teit oikein, kun tulit puhumaan kanssani etkä odottanut kauemmin. Minun ensimmäinen tunteeni on sanoa 'ei', mutta se olisi itsekästä.' Toisessa tilaisuudessa isä virkkoi: 'Minä en voi sallia hänen menevän.' Mutta tuskin hän oli lausunut nämä sanat, ennenkuin hän jo huudahti: 'Jumala varjelkoon minua pidättämästä häntä!' Ja yksityisessä keskustelussa piispan kanssa Sir John virkkoi: 'Mutta mitä oikeutta minulla on seisoa hänen tiellään? Kuka voi sanoa minulle, saanko elää vielä vuoden? – No hyvä, minä uhraan hänet kokonaan ilman ajatusta tahi toivoa saada nähdä häntä enää. Minä en tahdo hänen luulevan, että hänen täytyy tulla takaisin katsomaan minua.'"

Kun piispa näin oli kuullut sekä isän että pojan mielipiteen, niin hän lausui nuorukaiselle: "Nyt, rakas Coleyni, senjälkeen kun minä olen saanut täyden varmuuden sieluntilastasi ja perusteellisesti puhunut isäsi ja perheesi kanssa, en voi olla enää kauemmin kehoittamatta sinua mitä vakavimmin antautumaan lähetyksen pyhään työhön, jos yleensä tunnustat minulle jonkunlaisen vallan ja oikeuden kutsua."

Kun lähetysasia oli jo kauan ollut Coleyn sydämellä, niin on hyvin ymmärrettävää, että hän suurimmalla mielihyvällä ja kiitollisuudella vastasi myöntäen piispan juhlalliseen vetoomukseen. Piispa tarttui silloin hänen käteensä lausuen: "Jumala siunatkoon sinua, kallis Coleyni! Minulle tuottaa suurta lohdutusta saada sinut ystäväkseni ja seuraajakseni."

Mutta tämä nuoren Pattesonin jalo päätös ei miellyttänyt hänen seurakuntalaisiaan, jotka eivät tahtoneet kadottaa lämminsydämistä sielunhoitajaansa. Eräs heistä kertoo: "Sitä syvää surua, mikä valtasi mielet eron lähestyessä, ei ole helppo kuvailla. Herra Patteson teki kaiken voitavansa vakuuttaakseen meille, että hänen oma tahtonsa ja oma päätöksensä, joka pohjautui hänen vakaumukseensa Jumalan tahdosta, saattoi hänet lähtemään piispaa auttamaan hänen työssään. Mutta kauan aikaa pidettiin piispaa tappiomme välittömänä syynä, eikä hän ole koskaan kuullut puoltakaan niistä kovista sanoista, joita hänestä lausuivat samat henkilöt, jotka saadessaan kuulla hänen tulevan saarnaamaan ponnistelivat äärimmilleen, jotteivät he eivätkä heidän lapsensa kadottaisi niitä siunauksia, jotka olivat saatavissa hänen saarnoistaan."

Coley itse oli onnellinen tekemänsä päätöksen johdosta. Hän kirjoitti: "Ihmettelen itseäni, että tunnen olevani niin tyyni ja onnellinen, ja uskon saavani pitää tätä hyvänä todistuksena siitä, että olen laskenut käteni työhön, johon olen kutsuttu totuudessa. Monta kertaa melkeinpä vapisen ajatellessani omaa kelvottomuuttani sellaiseen työhön, mutta Jumalan voima on varmaankin oleva väkevä minun heikkoudessani. Olen Hänen kädessään, ja kaikki on sentähden käyvä hyvin."

Samoin hän kirjoitti eräälle neiti Neillille, joka oli ollut hänen hoitajattarensa lapsena ja hänen lähtiessään lahjoittanut hänelle ristin: "Teidän ristinne on kaulallani, ja olen aina kantava sitä. Se on riippuva siinä yhdessä toisen koristeen kanssa, joka sisältää isäni, äitini, veljeni ja sisarteni hiuksia. – Niin kauan kun teen velvollisuuteni, ei ole mitään surun syytä. Kuitenkin on varmaan tuleva yksinäisyyden ja huolten aikoja, ja minusta näyttää siltä, kuin olisi aina ollut näin, niiden laita, jotka lukevat raamattuaan. Herra on ilmeisesti kehoittanut opetuslapsiaan valmistautumaan siihen, ja Hän itse on tuntenut tätä sydämen tuskaa tyhjentäessään katkeran kalkkinsa koko täyteyden. Näin ollen en voi käsittää, miksi toivoisin, että minulle kävisi toisin. Onhan raamatussa puhuttu niin paljon siitä, että meidän täytyy osallistua Hänen kärsimisestään. Ainoastaan sitä rukoilen Jumalalta, että. Hän näkisi hyväksi pitää minua pystyssä näissä vaikeuksissa. – Teidän esikuvanne on aina edessäni todistuksena siitä voimasta, minkä Jumala antaa kantamaan kärsimystä ja tuskaa. Varmaankin on Jumala vielä antava Teidän elää edelleen tässä maailmassa sentähden, että Hänellä on Teille tehtävä varattuna. Hän on myös tekevä Teidät kykeneväksi vaikuttamaan voimakkaasti tuskanvuoteeltanne suureen ystäväpiiriin. Jumala siunatkoon Teitä kaiken hyvyytenne vuoksi minua kohtaan ja huolenpitonne vuoksi minusta ollessani vielä lapsi, ja että olette päivittäin ajatellut minua ja rukoillut puolestani. Ja suokoon Hän, etten kantaisi Teidän kallista lahjaanne ainoastaan kaulallani, vaan sydämessäni!"

Maaliskuun 25 p:nä 1855 varhain aamulla hän lähti kotoaan sille matkalle, jolta hän ei enää milloinkaan palannut rakkaan kotilieden ääreen; siihen työhön, jossa hän työskenteli puolitoista vuosikymmentä apostolin uutteruudella ja innolla sekä tunnustajan rohkeudella palatakseen sieltä päivätyönsä päätyttyä taivaalliseen isänmaahan marttyyrikruunulla kruunattuna.

3. Lähetyskentällä.

Pattesonin uudeksi työmaaksi tuli laaja Melaneesian saaristo Austraalian itäpuolella, varsinkin seuraavat saaristot: Uusi-Seelanti, Norfolk-saaret, Loyalty-saaret, Uudet-Hebridit, Banks-saaret, Santa Cruz ja Salomonin saaret. Työn lähtökohdaksi tuli Uusi-Seelanti, missä hän työskenteli pitkän aikaa piispa Selwynin johdolla. Kun hän matkallaan työmaalleen viimeisen kerran näki Pohjantähden, niin hän kirjoitti muistikirjaansa:

"Ainoastaan yksi tietää, kuinka paljon työtä ja kenties kärsimystä on tuleva osakseni ennenkuin saan nähdä sen jälleen. Mutta varmaankin myös paljon onnea ja lohdutusta, sillä minulla tosiaankin on suuri rauha sielussani ja varma vakaumus, että teen sitä, mikä on oikein, – aavistus, että Jumala ohjaa ja johtaa elämäni juoksun. Ja niin usein kuin näköpiiriini tulee kirkkaana ainoa totinen käsitys elämän tarkoituksesta, olen onnellinen ja iloinen."

Lähetyslaivoilla "Etelänristi" I ja II hän teki laajoja lähetysmatkoja eri saaristoissa. Näillä matkoilla hän saarnasi evankeliumia ja otti hoiviinsa sellaisia nuorukaisia, jotka olivat halukkaita tulemaan säännöllisesti joksikin aikaa hänen luokseen Uuteen-Seelantiin valmistuakseen siellä oman heimonsa opettajiksi ja papeiksi. Hän rakasti noita vaivalloisia ja vaarallisia matkoja, joilla häntä toisaalta uhkasivat meren myrskyt ja salakarit, toisaalta villien asukkaitten vihamielisyys ja kostonhimo. Koulutyö miellytti häntä myös, kuten hän itse kirjoittaa: "Minä rakastan tämän koulun maakalaisia hyvin paljon. Tavallisesti villi, hillitön poika ei alussa esiinny varsin miellyttävänä, – likainen, pukematon ja pahalta haiseva kun on. Hänen majansa on likaisuuden pesä, hänen ruokansa kaikkea muuta kuin siistiä. Mutta toisaalta hän on oikein järkevä, eikä suinkaan kykenemätön vastaanottamaan uskonnonopetuksen antamia siunauksia. Täytyy vain jonkun verran tottua voittamaan englantilaiset tottumuksensa vaatetukseen, sivistykseen j.m.s. nähden."

Patteson oli kaikin puolin mies paikallaan, kuten piispa Selwyn kirjoitti hänen isälleen: "Coley on oikea mies oikealla paikalla sekä henkisesti että ruumiillisesti: moninaiset kielet, jotka monelle muulle olisivat kiusana, ovat hänelle verraten helppoja hänen suuren kielilahjakkuutensa vuoksi; lämmin ilmasto sopii hyvin hänen ruumiinrakenteelleen; ja hänen lempeä, puoleensavetävä mielialansa vaikuttaa sen, että hänen mustat poikansa liittyvät häneen niinkuin luonnolliseen suojelijaansa; ja hänen kärsivällisyytensä ja kestävyytensä tekevät kaikki erilaiset tehtävät hänen työssään keveiksi suorittaa. Sillä kun on opetettava poikia, miten heidän tulee peseytyä ja pukeutua ensimmäistä kertaa, niin katoaa kaikki romanttisuus lähetystyössä niin täydellisesti kuin suuren miehen oivallisuus hänen kamaripalvelijaltaan."

Matkoillaan hänellä oli monenlaisia elämyksiä. Bauron saarella, joka on Salomoninsaarten eteläisimpiä saaria, hänet otti ystävällisesti vastaan päällikkö Sio. Tämä oli verinen mies. Hänen talonsa ympärys oli täynnä ihmisen luita, ja sisällä oli koristeina 27 pääkalloa. Se oli todellinen Golgata, pääkallonpaikka. Liikuttava oli se hetki, kun Patteson tällä paikalla puhui siitä verestä, joka puhdistaa kaikesta synnistä ja todisti samalla, että Jumala vihaa sotia ja julmuutta, ja että tuollaiset koristeet ovat Hänelle kauhistus. Päällikkö ei kuitenkaan loukkaantunut hänen vakavasta puheestansa, ja viisi poikaa selitti haluavansa lähteä Pattesonin mukana kouluun Uuteen-Seelantiin.

Manikoron saarella hänen huomionsa kiintyi perin innoittavaan löyhkään. Hän koetti ottaa siitä selvää ja huomasi ihmisen luita, joissa vielä paikoittain riippui lihaa. Jonkun matkan päässä hän huomasi paistinuunin. Näin hän oli omin silmin joutunut näkemään ihmissyönnin kauhuja. Voimme kuvitella, miltä tämä tuntui oppineesta ja ylhäissyntyisestä englantilaisesta.

Erromangan läheisyydessä hän sai eräältä maakalaiselta tiedon lähetyssaarnaaja Gordonin ja hänen puolisonsa marttyyrikuolemasta mainitun saaren villien ihmissyöjien keskuudessa.

Samoin oli käydä Pattesonille itselleen eräällä matkalla Santa Cruzilla, mutta hän pelastui sillä kertaa. Sen sijaan kärsivät tällöin marttyyrikuoleman Edwin Nobbs ja Fisher Young, joiden todistajakuolemasta seuraa kertomus.

Tärkeä puoli hänen julkisessa toiminnassaan oli koulunpito. Kun Melaneesiassa puhuttiin hyvin monia kieliä ja kielimurteita, niin lähetystyö eri saaristoissa, jopa yksityisilläkin saarilla kävi tavattoman vaikeaksi. Patteson ratkaisi tämän pulman siten, että hän otti eri saarilta halukkaita nuorukaisia ja vei ne kouluun määrätyksi vuodenajaksi. Nämä oppilaat, jotka sitten aikanaan valmistuivat papeiksi ja opettajiksi, veivät kristillisyyden omille saarilleen. Tällainen koulu oli aluksi Uudella-Seelannilla, mutta siirrettiin sittemmin lämpimämpään seutuun Norfolk-saarille. Tämän työn kasvattavaa merkitystä hän kuvailee kirjeessään eräälle ystävälleen Englannissa seuraavasti:

"Jos muistatte, ettemme milloinkaan ole laskeneet maihin Santa Cruzilla..., että maakalaiset kaikilla näillä saarilla ovat ulkonäöltään villejä, alastomia, aseina keihäitä, nuijia, jousia ja myrkytettyjä nuolia; että jokainen käsi on toistaan vastaan, niinkuin me valitettavasti liiankin usein näemme ollessamme heidän keskellään; että usein sattuu mellakoita, joille antaa leimansa väkivalta ja verenvuodatus; ja että koko tämän matkan aikana, jolloin olemme nousseet maihin 70–80 kertaa, ei ole kohotettu ainoatakaan kättä minua vastaan, eikä ole huomattu mitään vastenmielisyyttä meitä kohtaan; – jos ajattelette tätä, niin käsitätte, miksi minä ihmetyksellä ja kiitollisuudella ajattelen tätä matkaa, jolla on ollut niin odottamattomat tulokset. Tulokset, minä sanon, sillä astua onnellisesti maihin saarelle ja voida ottaa sieltä mukaansa poika, on todellinen tulos siihen nähden, että on otettu suuri askel tuttavuuteen pääsemiseksi kansan kanssa. Jos saan tehdä vielä yhden matkan, niin en enää nouse siellä maihin muukalaisena. Tunnen muutamien maakalaisten nimet; voin muistuttaa heille merkiksi antamaani pieniä lahjaa tahi jotakin sattunutta tapahtumaa; meillä on jo jotakin yhteistä, ja, mikäli he yleensä tuntevat minua, he tuntevat minut ystäväkseen. Poika jätetään meille, kieli opitaan, ja niin on todellisuudessa saatu kiinteä jalansija saarella."

Miten suunnattomia vaikeuksia eri kielten kirjavuus tuotti näillä saarilla, osoittaa parhaiten se, että kun Patteson kerran kävi esitelmämatkalla Austraaliassa tekemässä siellä työtään tunnetuksi, hänellä oli mukanaan painovalmiina 17 kielen kielioppi ja 18 muuta kieltä muokattuina käsikirjoituksina. Täytyykin tunnustaa, että Patteson oli todellinen kielinero.

Jumalan sana teki uudestiluovaa työtään näiden oppilasten sydämissä samalla kun he oppivat hyvän käytöksen ja länsimaisen sivistyksen alkeita. Patteson eli heidän kanssaan sydämellisen toveruuden merkeissä, kuten osoittaa seuraava tapaus.

Ensimmäisellä lähetysmatkallaan hän oli ottanut kasvatettavakseen melaneesialaisen nuorukaisen nimeltä Tagalana. Hän oli herttainen nuorukainen, ja Patteson lausuu hänestä: "Kun katselen hänen kirkkaisiin, uskollisiin silmiinsä, niin mieleni täyttää kiitos ja ylistys." Kerran Patteson virkkoi hänelle: "Mutta Tagalana, jos minä kuolisin, – sinähän olet sanonut, että ilman minun apuani lankeisit uudestaan?" "Ei, ei! Silloin ei tuntunut siltä, miltä nyt tuntuu sydämessäni. En tiedä, miten niin on käynyt, tiedän vain, että Hän ei voi koskaan kuolla, ja Hän on aina minun kanssani. Sinähän tiedät sanoneesi, että olet vain tullut näyttämään sitä tietä, joka johtaa Hänen luokseen; ja minä tunnen, että me seuraamme sinua, mutta kaikkien meidän tulee mennä Hänen luokseen."

Jo verraten varhain, helmikuun 24 p:nä 1861, Patteson vihittiin piispa Selwynin esityksestä Melaneesian piispaksi. Vihkimistilaisuudessa, jossa olivat saapuvilla myös Nelsonin ja Wellingtonin piispat, piispa Selwyn lausui: "Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen ja valittujen enkelien edessä, että noudatat tätä ilman ennakkomielipiteitä ja ketään suosimatta. Pettääkö meidät jonkunlainen puolueellinen rakkaus tässä vaalissa? Me olemme kasvatetut samalla paikalla, yhdistetyt samassa ystäväpiirissä. Poikavuosina, nuoruudenaikana, miehuudeniässä meillä on ollut samat harrastukset, riemunaiheet, toiveet ja pelot. Minä otin tämän poikani Jeesuksen Kristuksen virassa isältä, jonka vanhuuden virvoitus hän oli. Hän lähetti hänet napinatta, vieläpä sydämellisellä kiitollisuudella näihin etäisiin seutuihin. Hän ei halunnut enää milloinkaan saada nähdä häntä jälleen, vaan uhrasi hänet ehdoitta Herran työhön. Rukoilkaa, rakkaat veljet, piispainne puolesta, ettei meidän puolueellinen rakkautemme pettäisi meitä tässä vaalissa, sillä emme voi kylliksi taistella luonnollista mieltymistämme vastaan ollaksemme kokonaan puolueettomia!" Ja lopuksi hän huudahti: "Kristus olkoon sinun kanssasi, kun menet ulos hänen nimessään hänen asiansa vuoksi näiden kurjien, hädänalaisten ihmisten luo!"

Hänen jalo isänsä, joka kuoli pian tämän tapauksen jälkeen, niinkuin hänen hellä ja uhrautuvainen äitinsä oli kuollut jo aikaisemmin, kirjoitti hänelle tämän merkkitapauksen johdosta: "Oi, minun rakas, rakas Coleyni, kaikkivaltiaalle Jumalalle olkoon kiitos, että Hän on antanut minun elää siihen asti, että sain kuulla sinun vihkimisestäsi pyhän yleisen kirkon lähetyspiispaksi! Tehköön Hän armonsa ja Henkensä väkevän avun kautta sinut kelvolliseksi saattamaan monta, monta, jotka tähän asti eivät ole tunteneet Häntä, uskomaan Häneen ja pelkäämään Häntä, ja tässä uskossa ja pelossa säilyttäköön ja kätkeköön monta muuta, jotka jo tuntevat Hänet! – Nähköön Hän hyväksi pidentää vielä monta vuotta Sinun elämääsi, jotta voisit täyttää ne tehtävät, joihin nyt olet vihitty, ja suokoon Hän Sinun nähdä hedelmiä työstäsi rakkaudessa, ennenkuin Hän kutsuu Sinut lepoonsa taivaassa! Ja ellei niin tapahtuisi, niin suotakoon Sinun ainakin laskea sellainen perustus Jumalan sanan levittämiselle haltuusi uskotuissa maissa, että jos Jumala näkee hyväksi pian kutsua Sinut täältä, Sinulla on täysi tietoisuus, että olet uhrannut kaiken aikasi ja työsi, ja mikäli Sinusta on riippunut, niin lujasti ja varmasti edistänyt työtä kuin suuri auttajasi Pyhä Henki on tahtonut. – Me emme näe enää toisiamme tässä maailmassa. Suokoon kaikkivaltias Jumala rajattomassa armahtavaisuudessaan, että saamme nähdä toisemme jälleen Hänen valtakunnassaan suuresti ylistetyn Vapahtajamme ansion kautta!"

Mutta seurakunnan Herra näki hyväksi antaa uskolliselle palvelijalleen jalomman päähineen kuin anglikaanisen kirkon lähetyspiispan hiipan: veritodistajan punaisen lakin, marttyyrikruunun. Miten tämä tapahtui, siitä lähemmin seuraavassa.

4. Kärsimysten kautta voittoon.

Hengellisessä laulussa lauletaan: "Kautta kärsimysten voittoon käypi kristikunnan tie. Kulkemaansa tietä Herra palvelijansa aina vie. – Taistellut on pyhäin joukko, kun se kerran kruunataan." Näiden merkkitulien mukaan eli ja vaelsi Melaneesian apostoli, ja niiden mukaan hän purjehti rauhan satamaan pyhien iankaikkiseen lepoon.

Vuosi 1870 oli Pattesonille koettelemuksien vuosi. Hän oli sairaalloinen, ja hänen oli pakko ruveta hoitamaan terveyttään. Vaikka hän oli vasta 42-vuotias, tuntui hänestä, niinkuin hänen päivätyönsä olisi jo takana. Mutta niinpä olivatkin viimeiset 15 vuotta olleet raskaan ja hellittämättömän työn vuosia. Hänen työtoverinsa Atkin kirjoitti: "Harvain on suotu olla samalla kertaa johtaja ja kasvattaja, yliopettaja ja perheenisä koulussa, ja sitäpaitsi yhdistää näihin velvollisuuksiin ne, jotka kuuluvat hänelle piispana ja jumaluusopin professorina. Lisäksi tulevat tähän vuosittain uusiintuvat lähetysmatkat huolineen ja jännittyneine valvomisineen, levottomat yöt maakalaisten majoissa ja uuvuttava troopillinen ilmasto."

Seuraavan vuoden huhtikuussa hän meni Aucklandiin, missä oli tuomarinrouva Martynin hoidettavana. Tämä kirjoittaa hänen siellä olostaan: "Silloin (iltaisin) hän mieluimmin puhui siitä, että hänen rakas isänsä tuntui olevan niin lähellä häntä. Hän puhui myös muutamia kertoja pyhällä vavistuksella unettomista öistä, ja mitkä ajatukset Jumalasta täyttivät hänen sielunsa ja vahvistivat häntä. Hänen kasvonsa, jotka olivat aina kauniit niiden puhtaan ilmeen vuoksi, olivat hänen puhuessaan näistä aiheista ja kokemastaan rakkaudesta ja hyvyydestä tosiaankin niinkuin enkelin kasvot. Hän näytti seisovan kuoleman virran rannalla, ja vieläkin oli epäilyttävää, tulisiko hän viipymään luonamme. Katsoessamme nyt taaksepäin voimme nähdä, miten armollisesti Jumala menetteli palvelijansa suhteen. Se oli hiljaisuuden ja kuolemanvalmistuksen aikaa kaukana jokapäiväisestä elämän hyörinästä; senjälkeen muutamien kuukausien innokas palvelus ja lopuksi kruunu!"

Sairasvuoteellakin hän ajatteli lähetyksen asiaa. Hänen mieltään kiinnosti varsinkin eräs räikeä ja törkeä väärinkäytös, joka oli päässyt valtaan Melaneesian saarilla ja arveluttavasti vaikeutti lähetystyötä: jonkunlainen ihmismetsästys ja orjakauppa, jota valkoiset harjoittivat näillä saarilla. Austraaliassa, Uudessa-Kaledoniassa ja Fidzisaarilla tarvittiin värillistä työväkeä istutuksille, ja kun sitä ei ollut muutoin saatavissa, niin valkoiset laivurit purjehtivat laivoillaan Melaneesian saarille ja veivät väkivalloin mukanaan ne maakalaiset, jotka tulivat laivalle tekemään kauppaa. Tällaisia laivoja maakalaiset nimittivät "kaappaa-kaappaa". Sitten oli toisia laivoja nimeltä "tapa-tapa", joiden miehistöt harjoittivat suoranaista pääkallonmetsästystä. He menivät saarille, surmasivat maakalaisia, löivät pääkallot irti ruumiista ja myivät ne sitten koristeiksi ihmissyöjäheimoille. Tämä synnytti tavatonta kurjuutta ja tyytymättömyyttä. Monet saaret kadottivat osan työkykyisistä miehistä, ja vaimoja ja lapsia ahdisti nälänhätä. Muutamat istutuksien omistajat Fidzisaarilla päättivät silloin, että vaimot ja lapset oli tuotava mukana. Mutta tästä aiheutui vielä suurempaa onnettomuutta: laivojen miehet tekivät väkivaltaa naisille ja ampuivat muitta mutkitta ne miehet, jotka tahtoivat puolustaa heitä. Saarilla kasvoi tavaton viha ja kiihtymys valkoisia kohtaan. Englantilaiset sotalaivat koettivat estää tätä jumalattomuutta, mutta orjakauppiaat hankkivat jonkunlaisia työehtosopimuksia, ja heihin oli hyvin vaikeata päästä käsiksi. Lähetyssaarnaaja Brooke kertoo seuraavan tapauksen.

Bauron saarella hän meni muutamien maakalaisten kanssa tällaisen kaapparin kannelle. Kapteeni luuli häntä kookospähkinöiden myyjäksi ja sanoi hänelle ihmiskaupasta seuraavaa: "Jos saan niitä lastillisen, niin minä otan ne, mutta tappaminen ei ole minun asiani." Kun hän sai kuulla, että Brooke oli lähetyssaarnaaja, niin hän virkkoi hämillään: "Merkillistä! Minne tahansa nykyisin tuleekaan, niin tapaa lähetyssaarnaajia." Senjälkeen hän katsoi pettynein ilmein lähetyssaarnaajaa ja hänen seuralaisiaan, melaneesialaisia, ja virkkoi: "Oi, minun rakkaat poikani! Jospa nyt teidän ystävänne ei olisi tuossa, niin te olisitte minun kaikki! Ja mikä saalis minulla olisikaan!" Kaapparin täytyi poistua tyhjin toimin, mutta tuskin oli Brooke seuralaisineen päässyt maihin, kun hän sai kuulla, että erään toisen laivan miehistö oli ottanut saaren toisesta päästä neljä maakalaista ja tappanut heidät.

Pakoon päässeen Sorovan kertomuksen mukaan oli tapahtumain kulku seuraava. Kertoja ja eräs hänen toverinsa olivat menneet yhdessä kanootilla mainitulle laivalle. Toisessa kanootissa tuli kolme muuta maakalaista. Kun he saapuivat laivan luo, niin miehistö hyökkäsi heidän kimppuunsa ja surmasi heistä neljä. Hän itse pelastui kuin ihmeen kautta. Surmatuilta lyötiin päät poikki ja ruumiit heitettiin haikalojen ruoaksi.

Houkutellessaan maakalaisia laivalle nämä valkoiset paholaiset saattoivat mennä niin pitkälle, että joku heistä pani päälleen mustan kaavun, otti raamatun käteensä ja seisoi laivan keulassa, jotta maakalaiset olisivat luulleet laivaa lähetyslaivaksi.

Näin ollen ei ole ihmeteltävää, että viha ja kiihtymys valkoisia kohtaan oli tavattoman suuri, ja että maakalaiset toisinaan kostivat verisesti surmaamalla kokonaisten laivojen miehistöt.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Patteson keväällä 1871 lähti viimeiselle lähetysmatkalleen. Huhtikuun lopulla samana vuonna hän kirjoitti: "Minä olen nyt todellakin täysin virkeä, ja vaikka minua usein vaivaavatkin suuresti entiset ja nykyiset synnit, niin on minulla kuitenkin luja luottamus Jumalan armahtamiseen Kristuksessa ja perustettu toivo, että Pyhä Henki johtaa ja kuljettaa minua. Mitä voisinkaan sanoa enemmän, jotta olisitte rauhallisia ja ajattelisitte iloisesti minua? Jumala siunatkoon teitä kaikkia!"

Motan saarella hän sai olla mukana suuressa herätyksessä ja hengellisessä elonkorjuussa. Valkoisten harjoittamasta ihmiskaupasta hän oli jo Aucklandissa sairaana ollessaan keskustellut perusteellisesti entisen ylioppilastoverinsa, maaherra Sir George Bowenin, kanssa ja ehdottanut tälle lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia toimenpiteitä tässä asiassa. Nyt hän suunnitteli siirtymistään Fidzisaarille, jotta hän sieltä käsin voisi vaikuttaa asian hyväksi. Piispa Selwyn kehoitti häntä lähtemään virkistysmatkalle kotimaahan, mutta hän torjui sen ajatuksen monestakin syystä tällä hetkellä.

Syyskuun 16 päivänä hän lähestyi "Etelänristillä" Santa Cruzia. Toisaalta häntä peloittivat entiset kokemukset ja asukkaiden vihamielisyys; toisaalta hän tahtoi rakkaudesta tehdä jotakin heidän hyväkseen. Hän kirjoitti: "Minulla on se luottamus, että kaikki menee hyvin, ja että, jos Jumala sallii jonkun koettelemuksen kohdata meitä, niin rakas Joosef Atkin, isänsä ja äitinsä ainoa poika, säästyy." Meri tuli aivan tyyneksi, ja hänellä oli hyvää aikaa ajatella ja suunnitella. Ja jälleen hän kirjoitti: "Minä olen täynnä kiitollisuutta, jos tämä kaikki päättyy onnellisesti, ja oi, miten kiitollinen olenkaan, jos voimme saada muutamia poikia! Näyttää aivan liian surulliselta, että tämä kaunis kansa elää vuodesta vuoteen tietämättömyydessä ja pimeydessä. Mutta Hän tietää ja huolehtii heistä paremmin kuin me." Suurta lohdutusta tuotti hänelle Haggai 2: 4: "Mutta nyt, Serubaabel, ole rohkealla mielellä, sanoo Herra; ole rohkealla mielellä, Joosua, Josadakin poika, ylimmäinen pappi; ja koko maan kansa, olkaa rohkealla mielellä ja tehkää työtä, sillä minä olen teidän kanssanne, sanoo Herra Sebaot." Piispa Selwynille hän kirjoitti: "Ettekö tunne ketään miljoonamiestä, joka lahjoittaisi meille pienen, hauskan aluksen, noin 70–120 tonnia, ja lähettäisi sen Aucklandiin, luonnollisesti ilman maksua?" Samalla hän lausuu ihastuksensa Delitzschin Jesajan selitykseen, joka oli hänelle suureksi lohdutukseksi hänen viimeisellä matkallaan. Koitti sitten syyskuun 20 päivä, josta on tullut Pattesonin marttyyriuden vuosipäivä. "Etelänristi" lähestyi Santa Cruziin kuuluvaa pientä Nukapun saarta. Pattesonin tekstinä aamuhartaudessa oli ollut Stefanuksen marttyyrikuolema. "Ja hän puhui seitsemänteen lukuun asti", niin kertoo hänen oppilaansa Edward Wogale, "ja silloin me saavuimme tälle saarelle." Ja hän puhui ihmeellisesti ja itse teossa hyvin vakavasti Stefanuksen kuolemasta, ja sitten me tulimme Nukapun saaren rantaan.

Siinä kohosi tuo saari heidän silmäinsä edessä valtameren sinisistä aalloista. Sen ympärillä oli koralliriuttoja, joita reunusti valkoinen korallihiekka, samalla kuin puut loivat varjojaan siihen asti. Hehkuvassa auringonpaisteessa nähtiin neljän veneen lipuvan "Etelänristiä" kohti. Pattesonissa heräsi voimakas halu päästä vihdoinkin noiden ihmisten luo viemään heille Kristuksen evankeliumia. Kun näytti siltä, että veneet epäröivät tulla lähetyslaivan luo, niin Patteson antoi laskea alas laivaveneen ja astui siihen yhdessä Atkinin, Stefanus Taroniaran, James Minipan ja John Nononon kanssa. Hän istui veneen perään ja huusi Brookelle: "Sanokaa kapteenille, että minä menen rantaan!" Senjälkeen hän otti mukaansa kaikenlaisia esineitä, joita aikoi jakaa lahjoiksi maakalaisille, ja lähti kulkemaan kanootteja kohti. Mutta maakalaiset näyttivät epäröivän, kunnes he tunsivat piispan. Hän viittasi heille tahtovansa lähteä heidän kanssaan rantaan. Ja niin he lähtivät soutamaan riuttaa kohti. Kun vene ei pakoveden vuoksi päässyt riutan yli, niin kaksi villiä tarjoutui ottamaan piispan omaan veneeseensä. Patteson suostui siihen, sillä hän tahtoi luottamuksensa kautta avata tien evankeliumille. Kun hän astui maakalaisten veneeseen, niin hänelle annettiin kori, jossa oli yamsia ja hedelmiä. Atkin oli muistavinaan, että joku samalla lausui piispalle "tabu". Koskeminen esineeseen, josta oli lausuttu "tabu", oli polyneesialaisten keskuudessa, joihin Nukapun asukkaat kuuluivat, samaa kuin vihkiytyminen kuolemaan. Ja heidän tapanaan oli antaa sen, joka oli valittu sovintouhriksi, koskea tuollaiseen esineeseen. Kenties tahtoi joku myös varoittaa häntä. Hän seurasi heitä yksin, ja ystävät veneestä voivat nähdä, miten hän nousi maihin heidän kanssaan, mutta sitten hän katosi heidän näkyvistään.

Laivavene ajelehti noin puoli tuntia yhdessä kanoottien kanssa. Kristityt koettivat päästä keskusteluun maakalaisten kanssa, kun yht'äkkiä ilman minkäänlaista varoitusta eräästä kanootista, noin kymmenen askeleen päästä, mies nousi ylös ja huusi: "Onko teillä mitään tällaista?" ja ampui kyynäränmittaisen nuolen heitä kohti. Samalla alkoivat myös toisissa kanooteissa olevat ampua nuolia. Tähdätessään he huusivat: "Tämä on Uuden-Seelannin miehestä!" – "Tämä on Bauron miehestä!" – "Tämä on Motan miehestä!" Laivavene kiiruhti mahdollisimman pian ampumamatkan ulkopuolelle, mutta kolme kristittyä oli haavoittunut. John oli saanut osuman päähän, Atkin vasempaan olkapäähän, ja Stefanus makasi veneen pohjalla kuusi nuolta rinnassa ja olkapäissä. Kaksi tuntia sen jälkeen kun olivat lähteneet laivalta, he tulivat sen luo takaisin. Atkin huusi: "Me olemme kaikki haavoitettuja!" Mutta tuskin oli ihmisen luusta tehty, hyvin terävä nuolenkärki vedetty ulos hänen olkapäästään, kun hän jo pyysi lähteä takaisin ottamaan selvää piispasta. Häntä seurasivat hänen kummipoikansa Joosef Wate, toinen nuorukainen nimeltä Sapi, alipursimies Bongarde ja matruusi Sapinamba. Brooke huolehti toisista haavoittuneista.

Kesti kauan ennenkuin tuli vuoksi, niin että he pääsivät riutan yli. Sillä aikaa he katselivat kaukoputkellaan rannalle kokoontunutta väkijoukkoa. Puoli viiden ajoissa tuli riutan yli kaksi venettä, toinen hinaten toista. Kun he tulivat lähelle, niin vanavedessä kulkeva vene irroitettiin ja toinen pyörsi nopeasti takaisin. Wate ja Sapi kävivät levottomiksi, sillä he uskoivat veneessä olevan miehen. Bongarde otti esille taskuaseensa, ja Sapinamba sanoi: "Ne ovat piispan kengät." Kun he saivat veneen kiinni ja kohottivat mattoa, niin heiltä pääsi huudahdus: "Ruumis!" Samalla kuului rannalta äänekästä huutoa, ja neljä kanoottia työnnettiin vesille.

Siinä lepäsi nyt Melaneesian piispa valkoisten sovintouhrina ja pyhänä marttyyrinä. Nukkuneen kasvoilla lepäsi rauhallinen hymy. Rinnalla oli palmunlehti, johon oli kääritty viisi luunpalasta. Ruumis oli riisuttu, ainoastaan jaloissa oli sukat ja kengät. Ruumiissa oli viisi haavaa. Kuolettava isku oli todennäköisesti annettu nuijalla aivojen oikealle puolelle. Ylinnä päälaessa oli syvä, nähtävästi jollakin teräaseella isketty haava. Eräästä paikasta oli ruumis lävistetty keihäällä. Ja kummassakin jalassa oli nuolenhaava. Kaikkiaan oli siis viisi haavaa, kuten oli viisi luunpalastakin rinnalla, – merkkinä siitä, että hänet oli surmattu sovitukseksi viidestä saaren asukkaasta, jotka oli viety Fidzisaarille ja surmattu siellä, niinkuin myöhemmin saatiin tietää. Murhattujen omaiset olivat tahtoneet kostaa näin omaistensa puolesta. Todennäköisesti Nukapun asukkaat eivät olleet yksimielisiä tästä asiasta. Toiset tahtoivat surmata, samalla kuin toiset varoittivat ja tahtoivat estää. Tästä johtui myös, ettei piispan ruumista silvottu, vaan se luovutettiin kunniallisesti kristityille.

Nukapun asukkaat olivat surmanneet parhaimman ystävänsä. Ja se tapahtui sovitukseksi toisten valkoisten tekemistä tihutöistä. Mutta Herra näki hyväksi kirkastaa nimensä tällä tavalla valitussa aseessaan ja antaa hänen näin läheltä ja kunniakkaasti seurata taivaallista Mestariaan, Häntä, jolla myös oli viisi haavaa sovitukseksi koko maailman synneistä.

Marttyyrin runneltu ruumis vietiin "Etelänristin" kannelle, jossa Atkin vihki sen juhlallisesti viimeiseen lepoon. Senjälkeen se laskettiin nisunjyvänä Tyynenvaltameren leppoisiin laineisiin kantamaan paljon hedelmää ja saarnaamaan vielä kuolemankin jälkeen.

Vähän myöhemmin Atkin kirjoitti hänestä äidilleen: "Olisi itsekästä toivoa häntä takaisin. Hän on mennyt lepoon, kuollen niinkuin oli elänytkin, Mestarin palveluksessa. Se näyttää pahalta äkkikuolemalta, mutta voin kokemuksesta sanoa: se näyttää sellaiselta enemmän siitä, joka kuulee tapahtumasta kerrottavan, kuin siitä, joka itse on saapuvilla ja kärsii mukana. Millä tavalla tahansa sellainen rauhallinen elämä kuin hänen päättyykään, on sen loppuna rauha. Ei minkäänlaista pelon tahi tuskan merkkiä ollut hänen kasvoillaan. Niillä oli aivan sama ilme kuin hänellä oli nukkuessaan, kärsivällinen ja jonkun verran rasittunut."

Mutta tämä siunattu ja armoitettu Herran ase ja apostoli ei siirtynyt yksin iankaikkiseen elämään marttyyriuden kauniin oven kautta. Häntä seurasivat ennen pitkää Atkin ja Stefanus. Seuraavana sunnuntaina, syyskuun 24., Atkin toimitti ehtoollisjumalanpalveluksen. Jakaessaan siunattua leipää ja viiniä, hän tunsi äkkiä kielensä käyvän kankeaksi, ja sanat tulivat hitaasti ja kangertaen. Motamiehet katsoivat toisiinsa merkitsevästi, sillä he tunsivat Etelämeren myrkyn vaikutuksen ja aavistivat, mitä oli tulossa. Ja Atkin tiesi sen myös. Mutta hän oli matkavalmista väkeä, niinkuin sanottiin alkukirkon kristityistä. Kuolema, kauhujen kuningas, oli kadottanut otansa häneen nähden, samoin tuonela voittonsa. Ainoastaan omaisten kohtalo kotimaassa painoi hänen mieltään. "Se, mikä enemmän kuin mikään muu saattaisi minut riippumaan elämässä" – hän kirjoittaa äidilleen – "on ajatus teistä siellä kotona. Mutta jos on Jumalan tahto, että minun tulee kuolla, niin Hän kyllä antaa teille voimaa kestämään sen ja sallii sen koitua teille hyväksi." Kun hän huomasi kuoleman merkkejä, niin hän huudahti kummipojalleen Watelle: "Stefanus ja minä seuraamme piispaa. Mutta sinun maanmiehesi, – kuka puhuu heille?" – "En tiedä." – "Kaikki on hyvin. Älä huolehdi siitä. He eivät tehneet sitä itsestään, Jumala salli heidän tehdä sen. Siinä ei ole mitään valittamista, sillä Jumala tahtoo sen niin olevan, koskapa Hän yksin näkee meidät ja käsittää, mitä meille tapahtuu, ja nyt Hän tahtoo ottaa kaksi meistä pois, ja se on hyvä."

Näiden Karitsan uskollisten seuraajain lähtö ei kuitenkaan ollut niin helppo kuin heidän esimiehensä: heidän täytyi tyhjentää Mestarinsa kalkki pohjaan asti ja tuntea kuolinkamppailun koko katkeruus. Näytti siltä, että heidän hermonsa revittäisiin aivan palasiksi. Atkin houri ja lähetti harhailevista ajatuksistaan rakkaudensanomia kotiin. Toisinaan hän taasen valitteli: "Minä olen kadottanut järkeni. Oletteko te ampuneet minut?" Stefanuksella oli jäykkäkouristus. Hänellä oli nuolenhaava keuhkossa ja toisia rinnassa. Hän vietti aikaansa lukemalla äidinkielistä evankeliumia ja rukouskirjaa. Hän oli suurikokoinen, leveäharteinen ja vankkarakenteinen mies. Ja kun kuolemankamppailu alkoi, oli se ankara. Stefanus nukkui viimeiseen uneen 28., Atkin 29. päivänä, molemmat aamulla. Pyhän Mikaelin päivänä heidät vihittiin viimeiseen lepoon. Heidän autuaat henkensä siirtyivät alttarin alle pyhien marttyyrien joukkoon taivaallisen temppelin pyhimpään pyhäkköön, mutta heidän ruumiinsa laskettiin Etelämeren leppoisaan helmaan odottamaan sen aamun koittoa, jolloin meri antaa kuolleensa takaisin.

Että marttyyrien veri on kirkon kylvösiemen, kävi toteen myös näiden jalojen Jeesuksen veritodistajain kuolemassa, varsinkin pyhän piispan ja apostolin. Kun nimittäin saapui tieto Pattesonin maallisen majan väkivaltaisesta purkamisesta, niin se herätti tavatonta huomiota koko Englannissa. Kuningatar Victoria kiinnitti parlamentin avajaisissa koko maan huomiota niihin kauhistuttaviin asioihin, joita työlaivat harjoittivat Etelämerellä. Samoin amiraliteetti ja muut hallituksen elimet ryhtyivät ottamaan selvää tästä uudenaikaisesta orjakaupasta. Englannin kristityt taasen ryhtyivät tarmokkaisiin toimenpiteisiin työn voimaperäiseksi jatkamiseksi. Kerättiin seitsemäntuhatta puntaa muistokirkon rakentamista varten Norfolkin saarille ja uuden lähetyslaivan, tällä kertaa höyrylaivan, hankkimiseksi Melaneesian lähetykselle sekä muihin lähetyksen tarpeisiin. Samoin osoittivat ystävät monin tavoin suurta huomiota Pattesonin muistolle useimmissa paikoissa, minne hänen muistonsa liittyi tavalla tai toisella.

Lopetamme esityksemme Melaneesian apostolista ja jalosta marttyyripiispasta niillä sanoilla, jotka hänestä kirjoitti hänen lempioppilaansa Henry Tagalana: "Niinkuin hän on opettanut, niin hän on vahvistanut sanansa hyvällä elämällään keskuudessamme, kuten kaikki tiedämme. Hän on myös jokaista, joka jostakin syystä on ollut onneton, kohdellut erittäin hyvin ja lausunut sen johdosta lohdun sanoja. Ja mitä hänen luonteeseensa ja vaellukseensa tulee, niin ne ovat sopusoinnussa Jumalan käskyjen kanssa. Hän on näyttänyt sen teolla, sillä hän ei tehnyt mitään huolimattomasti, jottei yksikään sen kautta hairahtuisi ja joutuisi pois hyvältä tieltä. Hän ei tehnyt mitään voittaakseen jotakin yksinomaan itselleen, vaan koetti ansaita elättääkseen toisia. Hän ei ylenkatsonut ketään, eikä työntänyt ketään ivaten takaisin, olipa hän sitten valkoinen tahi musta, – hän piti heitä kaikkia yhtenä ja rakasti heitä kaikkia."

Nukapun asukkaat ovat jo aikoja sitten katuneet rikostaan. Sillä paikalla, missä piispa kaatui, on nyt heidän omasta toivomuksestaan yksinkertainen, mutta miellyttävä risti, jossa on seuraava omistus:

                 In memory of
        John Coleridge Patteson, D.D.,
              missionary bishop,
        whose life was here taken by men for
            whom he would gladly have
                   given it.

[John Coleridge Pattesonin, jumaluusopin tohtorin ja lähetyspiispan muistoksi, jonka hengen ottivat tässä ne miehet, joiden vuoksi hän olisi sen ilolla antanut.]

D. LÄHETYSMARTTYYRIHISTORIAN ROMANTIIKKAA.

Fisher Youngin ja Edwin Nobbsin marttyyrio.

Melaneesian jalon apostolin ja marttyyripiispan John Coleridge Pattesonin käynnin yhteydessä Santa Cruz-saarilla mainittiin ohimennen kahden maakalaisopettajan Fisher Youngin ja Edwin Nobbsin marttyyrikuolemasta. Seuraavassa kerromme tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin näiden kahden lupaavan nuorukaisen kauniista todistajakuolemasta, mikä on sitäkin mielenkiintoisempaa, kun toisen heistä, Nobbsin, elämää ympäröi seikkailumainen, aito etelämereläinen romantiikan hohde. Ennenkuin sentähden lähdemme kuvailemaan heidän todistajakuolemaansa ja sen yhteydessä olevia seikkoja, selostamme jonkun verran Nobbsin sukupuuta. Se antaa meille hyvän tilaisuuden luoda silmäyksen siihen hurjaan seikkailuelämään ja niihin villeihin irstailuihin, joita monet valkoiset harjoittivat Etelämeren paratiisissa. Samalla se oivallisella tavalla valaisee Jumalan uudestisynnyttävän armon voimaa ja ihania vaikutuksia.

Vuonna 1789 lähti kapteeni Bliek "Bounty"-nimisellä laivalla Tahitin saarelta Länsi-Intiaan. Hänen oli vietävä sinne leipäpuun tuotteita. Hän oli hyvin ankara mies, oikea vanhan kansan merikarhu. Laivalla oltiin tyytymättömiä hänen komentoonsa, ja vihdoin puhkesi ilmikapina, jota johti perämies Kristian Fletcher. Yhdessä samanmielisten toveriensa kanssa hän vangitsi kapteenin ja ne laivamiehet, jotka olivat pysyneet tälle uskollisina, ja pakotti heidät veneeseen jättäen sen ajelehtimaan oman onnensa nojaan. 41 päivää harhaili tämä uusi Odysseus rannattomalla ulapalla, kunnes hän saapui saarelle, jonka ystävällismieliset asukkaat toimittivat hänet Englantiin.

Fletcher palasi takaisin Tahitille ja koetti siellä juomingeissa ja hurjisteluissa tukahduttaa soimaavan omantuntonsa nuhteet. Mutta pian alkoi maa polttaa hänen jalkainsa alla. Hän alkoi pelätä, että jos kapteeni pelastuu ja kertoo rikoksesta, jonka uhriksi on joutunut, niin englantilaiset kenties lähettävät sotalaivan, ja silloin on parasta, että hänellä on selvät tilit elämän kanssa. Päästäkseen pälkähästä hän päätti lähteä Tahitilta johonkin toiseen saareen. Hän houkutteli mukaansa 6 tahitilaista miestä ja 12 naista. Ja yhdessä näiden sekä 9 toverinsa kanssa hän lähti seikkailuretkelle päämääränään joku tuntematon saari.

Purjehdittuaan kauan aikaa he saapuivat onnellisesti yksinäiselle saarelle, joka kuului Pitcairnsaariin. Siellä oli metsää, vettä ja hedelmällistä maata, ja he päättivät pysähtyä sinne. Kaikki, mitä laivassa oli kelpaavaa, vietiin maihin ja sitten poltettiin laiva. Näin he tahtoivat peittää rikoksensa viimeiset jäljet ja samalla katkaista kaikki suhteet ulkomaailmaan. Merestä he saivat kaloja, ja hedelmällinen maa antoi heille muita tarvikkeita. He olisivat voineet viettää siellä ulkonaisesti rauhallista ja onnellista elämää, mutta ennen pitkää syntyi suurta riitaa ja vakavia erimielisyyksiä tuossa joukkiossa, jonka koossapitävinä voimina olivat synti ja rikos. Nämä tahitilaisten miesten ja englantilaisten väliset kahnaukset päättyivät siihen, että edelliset surmasivat 6 englantilaista. Mutta tahitilaiset naiset, jotka olivat eläneet yhdessä englantilaisten kanssa, kostivat näille surmaamalla heidät. Ja tätä veristä leikkiä jatkui niin kauan, että jäljellä oli ainoastaan yksi mies, John Adams, jonka oli onnistunut paeta. Useimmat tahitilaisnaiset elivät vielä, ja heidän ympärilleen kasvoi uusi suku: surmattujen englantilaisten jälkeläiset. Naiset etsivät Adamsin, saaren ainoan täysikasvuisen miehen, josta nyt tuli kasvavan kansan päämies ja johtaja.

Mutta Adamsia alkoivat vaivata entisyyden erehdykset ja nykyisyyden veriruskeat synnit, ja hän päätti etsiä sielulleen rauhaa. Laivasta maihin tuotujen kirjojen joukosta hän löysi raamatun. Ja sitä hän alkoi nyt innolla tutkia ja löysikin pian rauhan siinä veressä, joka puhdistaa kaikesta synnistä. Löytämäänsä valoa hän ei pannut vakan alle, vaan rupesi innolla toimimaan kaikkien pelastukseksi, ollen koko saariyhteiskunnan pappi, tuomari ja isä. Näin kului onnellisesti 25 vuotta, kun eräänä päivänä saaren rantaan laski 2 englantilaista sotalaivaa. Niiden upseerit ihmettelivät, kun eivät löytäneet kartoiltaan koko saarta, vieläpä näkivät saarella siistejä taloja. Ja heidän ihmetyksensä kävi vielä suuremmaksi, kun saarelta souti laivojen luo vene, jossa olevat kaksi mustatukkaista nuorukaista tervehtivät heitä englanninkielellä. Nuorukaiset kutsuttiin vieraiksi laivalle ja pantiin aterialle. Mutta ennenkuin he alkoivat syödä, he panivat kätensä ristiin ja lukivat yksinkertaisen ruokarukouksen. Kaikki tämä oli omiaan vain lisäämään upseerien uteliaisuutta ja halua päästä selville tuon ihmeellisen saaren salaisuudesta.

Kun vanha Adams näki sotalaivat, niin hän joutui vaikeisiin sisäisiin ristiriitoihin. Tuliko hänen nyt tunnustaa rikoksensa ja ottaa vastaan mahdollinen rangaistus, vaiko vaieta. Hän valitsi edellisen. Kun kapteeni kuuli hänen ihmeellisen tarinansa ja näki Jumalan armon ja voiman osoitukset, niin hän päätti antaa kaiken anteeksi. Hän ei katsonut olevansa oikeutettu riistämään kukoistavalta saariyhteiskunnalta sen kunnianarvoisaa patriarkkaa ja johtajaa. Sensijaan kapteeni lahjoitti Adamsille kaikenlaisia hyödyllisiä esineitä ja lähti pois.

Kului taasen 10 vuotta, ja sitten tuli uusi sotalaiva. Ja samalla Adams sai jotakin parempaa. Eräs entinen perämies G. Nobbs oli kuullut Pitcairn-saarten asukkaiden onnesta ja heidän ihmeellisen tarinansa. Silloin hänessä heräsi halu päästä sinne viettämään rauhassa vanhuutensa päivät. Hän oli tervetullut apu Adamsille, jonka kuoleman jälkeen seuraavana vuonna Nobbsista tuli yhdyskunnan johtaja. 25-vuotisen oleskelun jälkeen saarella hän matkusti Englantiin harjoittamaan jumaluusopillisia opintoja ja siellä hänet vihittiin Pitcairn-saarten papiksi 1852. Saarella oli silloin 190 henkeä. Kun vedenpuute alkoi yhä tuntuvammin vaivata saarelaisia, niin Englannin hallitus määräsi koko siirtolan muutettavaksi Norfolkin saarelle, missä ennen oli ollut rikollisten siirtola. Sen vanhat rakennukset, puutarhat ja pellot tarjosivat pitcairnilaisille hyvät edellytykset kehittyä ja kasvaa edelleenkin Jumalan armon ja siunauksen turvissa. Tämän Nobbsin poika on Santa Cruzin marttyyri Edwin Nobbs, jonka omaa ja hänen kärsimystoverinsa, Fischer Youngin, todistajakuolemaa käymme kuvaamaan seuraavassa. Piispa Patteson kertoo tästä marttyyriosta kirjeessään sisarelleen Fanny Pattesonille seuraavaa:

"Tämä päivä on tuottanut minulle mitä syvimpiä tuskia. Ehkäpä minä en milloinkaan ennen ole tuntenut mitään niin katkeraa, – ehkäpä minua ei myöskään milloinkaan ole sen ohella kannettu ja ylläpidetty niin armollisesti. Se on hyvä ja terveellinen tuska minulle, siitä olen vakuutettu. Herra näkee minussa niin paljon sellaista, mikä on tyhjää, itsekästä, maailmanmukaista ja turhaa. Hän on toivoakseni ottanut pois hunnun, ja Jumalan armon kautta se voi tulla elinkautiseksi katumukseksi ja valmistukseksi kuolemaan.

"Elokuun 15. päivänä olin Santa Cruzilla. Sinä tiedät, että minulla kolme vuotta sitten oli siellä hyvin merkillinen päivä. Halusin sydämen syvyydestä uudistaa tuttavuuden näiden monien ihmisten kanssa, jotka ovat hyvin voimakkaita. Menin maihin veneellä yhdessä Atkinin (20-vuotias), Pearcen (noin 35-v.), Edwin Nobbsin, Fisher Youngin ja Hunt Christianin kanssa, kolme viimeksimainittua Norfolkista. Atkin, Edwin ja Fisher ovat olleet luonani kahden, kolmen vuoden paikkeilla, – reippaita, hyvin lupaavia nuorukaisia. Fisher on ehkä rakkain minulle, noin 18-vuotias, niin hyvä, niin läpeensä tosi, omantunnontarkka ja harras.

"Nousin maihin kahdessa paikassa suuren väkijoukon keskelle, mutta menin tapani mukaan hetken kuluttua takaisin veneeseen. Kaikki näytti rauhalliselta ja lupaavalta. Kolmannessa paikassa nousin maihin suuren joukon keskelle, kahlasin leveän riutan yli, joka matalan veden aikana oli osittain paljas, menin erääseen huoneeseen, istuuduin hetkeksi ja tulin senjälkeen takaisin veneeseen suuren joukon keskitse. Minun oli vähän vaikeata vapauttaa käsiäni muutamista miehistä, jotka uivat perässäni, mutta tulin onnellisesti veneeseen.

"Kun se oli noin 45:n askeleen päässä riutasta, missä alkuasukkaat seisoivat, alkoivat he, en tiedä mistä syystä, ampua meitä. En ollut vielä asettanut peräsintä paikalleen, ja pidin sitä sentähden edessä toivoen siten voivani suojella meitä monilta ilmassa lentäviltä nuolilta.

"Kun jonkun minuutin kuluttua katsoin ympärilleni – ja se tapahtui todellakin Jumalan kaitselmuksesta, sillä vene oli juuri menemäisillään kapean riutan poukamaan ja oli vaarassa joutua karille –, näin Pearcen makaavan, rinnassaan pitkä nuoli. Edwin Nobbs oli saanut osuman vasempaan silmäänsä, ja nuolia lensi tiheänä sateena ympärillämme kaikilta puolilta. Fisher Young, joka piti peräsintä, päästi heikon huudahduksen; häntä oli ammuttu vasempaan ranteeseen. En lausunut muuta kuin: 'Eteenpäin! Voimakkain vedoin nopeasti eteenpäin!' Vain kerran huusi rakas Edwin, jonka poskea pitkin veri virtasi – hän ajatteli enemmän minua kuin itseään –: 'Katsokaa ylös, herra, aivan viereenne!' Mutta niitä oli tosiaankin kaikilla puolin tiheinä parvina ympärillämme.

"Miten pääsimme pakoon, en käsitä. Fisher ja Edwin soutivat minkä ikinä voivat. Atkin oli tarttunut Pearcen airoon, Huntilla oli neljäs. Jumalan armon kautta ei kukaan muu haavoittunut, vaikka kanootit seurasivat meitä aina laivan luo. Noin 20:n minuutin kuluttua olimme kannella. Maakalaiset olivat kanooteissa, ja kun he näkivät haavoittuneet, niin he soutivat kiireesti pois, sillä he pelkäsivät meidän kostavan heille.

"Oi, miten kiitänkään Jumalaa, että hän on auttanut minut läpi tämän päivän ja tämän yön! Miten hiljaa olikaan Fisher peloittavimpienkin kouristuskohtauksien aikana! Miten hän kiittikään Jumalaa, rukoili ja painoi kättäni, kun minä rukoilin ja lohdutin häntä Pyhän Raamatun sanoilla! Ainoastaan ankaran sisäisen kurin alainen, nöyrä, yksinkertainen kristitty voi tällä tavalla kantaa kärsimyksensä. Tottumus kuuliaisuuteen, uskoon ja kärsivällisyyteen sekä lapsellinen, milloinkaan horjumaton luottamus Jumalan rakkauteen ja isälliseen huolenpitoon pitivät häntä yllä ja hyvillä mielin. Ei milloinkaan, ei edes hetkeksi hän kadottanut kiinnekohtaansa Jumalassa. Mikä saarna se olikaan meille! Hän rauhoitti meitä kaikkia. Minut melkein valtasi kunnioitus nähdessäni niin nuoressa miehessä sellaisen Jumalan rajattoman, voiman osoituksen; sellaisen suuren, täysipitoisen työn miehessä, joka oli vielä kyllin nuori, jotta minä kelpasin opettamaan ja lujittamaan häntä. – Hän sanoi minulle: 'Olen hyvin iloinen, että olen tehnyt velvollisuuteni. Sanokaa isälleni minun olleen velvollisuuden tiellä, ja hän on tuleva niin iloiseksi. Mutta voi Santa Cruzin kansaparkaa! Oi, minun rakas ystäväni, Sinä olet kuolemasi kautta tekevä enemmän heidän käännyttämisekseen kuin me olemme milloinkaan voineet aikaansaada elämämme kautta! Ja ollessani vielä melkein kokonaan kyynelten järkyttämä, hän sanoi – Tilly on sittemmin kertonut sen minulle –: 'Piispa raukka!' Ja se rakkaus, rauha ja ne taivaalliset ajatukset, jotka täyttivät hänen sydämensä, ilmenivät sellaisissa sanoissa kuin 'Oi, mikä rakkaus!' – Viimeisenä yönä, noin kello neljä, hän joutui ikäänkuin hurmoksiin. Hän oli hourinut melkoisen paljon, mutta tällöinkin liikkuivat hänen sanansa vain puhtaissa ja pyhissä asioissa. Hänen silmänsä kohtasivat minut, ja minä näin, miten hänen tietoisuutensa palasi jälleen. 'He eivät siis milloinkaan lakkaa laulamasta, eikö totta, herra?' – sillä hänen ajatuksensa askartelivat taivaan enkeleissä. Vähän sen jälkeen tuli viimeinen taistelu, – ja hän nukkui... Oi, miten minä kiitin Jumalaa, kun vihdoin hänen päänsä, tai oikeammin koko hänen ruumiinsa horjahti minun käsivarsilleni! Muutamat pitkät, syvät huokaukset tunkeutui tunkeutuivat vielä esille, ja minun rukoillessani hän meni kotiin. Port Pattesonissa laskimme ankkurin vielä samana päivänä ja hautasimme hänet siellä. Se seikka, että tämän rakkaan nuorukaisen ruumis piti kätkettämän sinne, näytti minusta sen paikan vihkimiseltä."

Mutta hyökkäys koralliriutan luona vaati toisenkin uhrin, joka sai antaa henkensä ja elämänsä sen Herran vuoksi, joka on kuollut myöskin kurjien melaneesialaisten puolesta. Viisi päivää myöhemmin tunsi Edwin Nobbs, että myöskin hänen leukaluunsa alkoi jäykistyä. Hän oli vanhempi, suurikokoinen ja voimakas nuorukainen, josta piti tulla isänsä seuraaja Norfolkilla. Patteson toivoi, että hänen luja terveytensä ja voimakas ruumiinrakenteensa auttaisivat häntä voittamaan taudinkohtauksen. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Pian alkoi kuolinkamppailu, joka oli niin ankara, että tarvittiin kolme miestä pitelemään häntä kiinni. Vihdoin hän nukkui Pattesonin käsivarsille. – Pearce sitävastoin toipui. Patteson kirjoitti näiden tapahtumain johdosta:

"Milloinkaan en ole tuntenut itseäni niin syvästi murtuneeksi kuin silloin, kun ajattelin ja ajattelen tämän kaiken maallista puolta; milloinkaan en ehkä ole tuntenut Herran läsnäolon tuomaa lohtua ja voimaa niin kuin silloin, kun sain armon pysähtyä kaiken taivaallisen ja salatun edessä. Sisällisessä ihmisessäni kiitin Häntä sydämellisesti ja nöyrästi, että Hän oli ottanut nämä rakkaat sielut niin suoraa ja lyhyttä tietä iankaikkiseen asuntoonsa. Minä kuvittelen heitä ylistettyjen pyhien joukossa yhdessä omien rakkaittemme kanssa paratiisissa, – ja kesken kyyneleitäni minä kiitän ja ylistän Jumalaa."

Siitä kirjeestä, jonka hän kotiintulonsa jälkeen kirjoitti Uuteen-Seelantiin, käy havainnollisesti ilmi hänen tuntemansa syvä tuska:

"Oi, miten ajattelenkaan vaihtelevalla rakkaudella Fisheriä ja Edwinia! Miten kiitinkään heistä Jumalaa pyhäinmiestenpäivänä! Mutta pitkään aikaan en odota saavani takaisin reippautta ja joustavuutta. Minä en luule, että enää milloinkaan voin tuntea itseäni nuoreksi mieleltä. On todellakin omituista, että valkoisten hiuksieni luku näinä viikkoina on lisääntynyt huomattavasti, ja että tunnen itseni hyvin väsyneeksi ja hitaaksi, – mutta sittenkin, mikä siunaus onkaan sellaisissa ajatuksissa, jotka pyhäinmiestenpäivä herättää eloon! 'Patriarkat, profeetat, apostolit, marttyyrit ja jokainen henki, joka on täydellinen uskossa Kristukseen', kuten vanha kreikkalainen liturgia sanoo."

E. TUNNUSTAJAULJUUTTA JA MARTTYYRIVERTA.

John G. Paton, Uusien Hebridien apostoli. – George R. Gordon ja hänen rouvansa. – J.D. Gordon.

Skotlannin presbyterisellä kirkolla on varsin kunniakas asema sekä Kristuksen taistelevan seurakunnan keskuudessa yleensä että myöskin lähetys- ja lähetysmarttyyrihistoriassa. Jo uskonpuhdistuksen aamunkoitossa se lahjoitti seurakunnalle sellaisen uskonsankarin kuin Skotlannin kirkon uskonpuhdistajan John Knoxin, miehen, joka sanoi elävälle Jumalalle: "Anna minulle Skotlanti, tahi minä kuolen!" Ja pakanamaailmaan on mainittu kirkko lähettänyt eräitä sen aivan erinomaisimpia ja oivallisimpia uranuurtajalähetyssaarnaajia ja tunnustajia. Mainittakoon heidän joukostaan vain nimet sellaiset kuin David Livingstone, Robert Moffat, Alexander Duff ja James Gilmour. Tähän loistavien skotlantilaisten lähetyssankarien sarjaan kuuluu myös John G. Paton, Uusien Hebridien apostoli.

Patonin elämä on ihmeellinen sankarisatu, täynnä pelotonta tunnustajarohkeutta, hengenvaarallisia tilanteita ja järkyttäviä, harvinaisia tapauksia, joiden yllä toisinaan kaareilee syvää traagillisuutta. Hänestä on sanottu, että hänen elämäänsä, enemmän kuin kenenkään muun uusimman ajan lähetyssaarnaajan elämään, soveltuu sanonta: "Todellisuus on ihmeellisempi kuin taru."

Paton oli uskovaisen kodin lapsi kuuluen urhoolliseen skotlantilaiseen sukuun. Köyhän työläiskodin ja 11-henkisen sisaruspiirin ainoana rikkautena oli rukous ja Jumalan sana. Isä oli rukouksen mies, jos kukaan. Monta kertaa päivässä hän meni erilleen pieneen kamariin, jota käytettiin vain vierashuoneena, puhumaan tarpeistaan Hänelle, joka näkee salassa ja maksaa julkisesti. Pikku John kävi työssä tehtaassa kello 6:sta aamulla 10:een illalla opiskellen kuitenkin latinaa ja kreikkaa. Vartuttuaan iässä ja armossa, tiedoissa ja taidoissa hän työskenteli ensin kurittomien ja rikollisten poikain opettajana ja senjälkeen jonkun aikaa Glasgowin pahimman tehdaspiirin kaupunkilähetyksen saarnaajana, kunnes hänet lähetettiin lähetyssaarnaajaksi Tanna-saarelle Uusille Hebrideille, jonne hän asettui yhdessä nuoren vaimonsa ja kahden muun evankelistan kanssa.

Uudet Hebridit olivat pahimpia ihmissyöjäsaaria. Niitä oli aikaisemmin kasteltu marttyyriverellä. Kaameita ja järkyttäviä olivat hänen ensi vaikutelmansa uudella työmaalla; tarunomaista rohkeutta, kekseliäisyyttä ja uskonuljuutta todisti hänen elämänsä kauttaaltaan. Ja samalla tavoin kuin mahtavassa orkesterissa toisinaan kuuluvat suuren rummun kumeat jymähdykset, samoin huomaamme eräinä kohtalokkaina hetkinä Patonin hengenvaarallisessa työssä elävän Jumalan välittömästi omalla kaikkivallallaan tulevan valitun palvelijansa avuksi ihmeellisten rukouksen kuulemisten ja luonnonmullistusten muodossa.

Kun hän tuli saarelle, vallitsi siellä sotatila kahden heimon välillä, joista toinen asui sisämaassa, toinen rannikolla. Ensimmäisenä yönä, jonka hän vietti Tanna-saarella, keitettiin ja syötiin siellä aivan lähellä olevan lähteen luona viisi tahi kuusi taistelussa kaatunutta toisen heimon miestä. Kun Paton seuraavana aamuna meni lähteelle vettä noutamaan, oli sen vesi niin veren tahraamaa, ettei sitä voinut käyttää. Toinenkin kauhistus tapahtui samana iltana. Kauniin luonnon syvän hiljaisuuden katkaisi yht'äkkiä villi, valittava ääni jostakin lähikylästä. Se oli pitkäveteinen ja luonnoton ja karmi selkäpiitä enemmän kuin villien sotilaiden hurjat taisteluhuudot. Tuon äänen päästi muuan leski, jota kuristettiin kuoliaaksi, jotta hän seuraisi kuollutta miestään toiseen maailmaan ja palvelisi häntä siellä niinkuin oli palvellut täälläkin.

Asukkaat olivat viekkaita ja varastelunhaluisia sekä tavattoman julmia. Alinomaa riehui sota, ja jokaisen taistelun jälkeen paistettiin ja syötiin voitetut viholliset sekä pidettiin villejä juominkeja ja tanssiaisia. Jos sattui kato, kuivuus tahi liiallisia sateita, niin ne kaikki pantiin lähetyssaarnaajan syyksi. Raa'at ja tunnottomat eurooppalaiset kauppiaat tekivät voitavansa tilanteen pahentamiseksi myymällä viinaa ja aseita sekä kiihoittamalla asukkaita keskinäisiin sotiin. Menipä muuan jumalaton merikapteeni niin pitkälle, että vei tarkoituksellisesti maihin tulirokkoa sairastavia laivamiehiä levittääkseen tartuntaa asukkaisiin. Kolmasosa väestöstä kuoli tällöin, ja maakalaisten viha ja kostonhimo lisääntyi suunnattomasti.

Patonin nuori, rohkea vaimo ei voinut kestää alinomaisia vaaroja ja koettelemuksia, vaan kuoli muutaman kuukauden kuluttua yhdessä äskensyntyneen lapsensa kanssa. Omin käsin sai tuo yksinäinen jumalanmies kaivaa haudan rakkailleen ja kätkeä heidän ruumiinsa vieraan maan poveen. Herra toimitti hänelle kuitenkin suuren lohdutuksen lähettämällä hänen luokseen tervehdyskäynnille piispa Selwynin ja Coleridge Pattesonin. Paton kirjoitti tämän käynnin johdosta: "Kun hyvä piispa Selwyn seisoi siinä luonani äidin ja lapsen haudan ääressä, ja minä itkin ääneen hänen toisella sivullaan, ja Patteson – sittemmin Nukapun marttyyripiispa – nyyhkytti toisella, vuodatti piispa sydämensä Jumalalle huokauksin ja kyynelin, jolloin hän asetti kätensä minun pääni päälle ja anoi taivaan rikkainta lohdutusta ja siunausta minulle ja vaivalloiselle työlleni."

Tämä kahden jalon ystävän käynti lohdutti suuresti Patonia. Ja sen tuoma lohtu olikin hänelle hyvään tarpeeseen, sillä villit esiintyivät hyvin uhkaavasti. Öisin tehtiin häntä vastaan murhayrityksiä, ja hän oli alinomaisessa hengenvaarassa. Mutta Herra toimitti hänelle aina avun ihmeellisellä tavalla. Toisinaan hän heräsi kuullessaan lähestyvien melua, toisinaan hänet herätti koira, toisinaan taasen villien oma taikausko teki tyhjäksi heidän katalat aikeensa.

Eräänä aamuna Paton heräsi rannalla ammuttuihin laukauksiin. Ja hetken päästä syöksyi hänen luokseen henki kurkussa eräs maakalaisopettaja, joka kertoi, että rannalla oli ammuttu kuusi tahi seitsemän maakalaista suurta ihmissyöjäjuhlaa varten, ja että murhamiehet olivat tulossa surmaamaan myöskin Patonin ja maakalaisopettajat.

Kun Paton kuuli tämän, niin hän kutsui luokseen kaikki opettajat, otti heidät huoneeseensa, sulki oven ja pönkitti ikkunat. Hetken kuluttua tuli suuri joukko pihalle. Ihmissyöjät alkoivat kävellä talon ympäri kuin nälkäiset hyeenat, mutta eivät uskaltaneet murtautua sisälle, sillä he tiesivät Patonilla olevan lintupyssyn ja revolverin ja pelkäsivät niitä, vaikkapa tuolla suurella ihmisystävällä ei ollut etäisintäkään aikomusta käyttää niitä ihmisiä vastaan. Lopulta he kuitenkin poistuivat uhraamatta ainoatakaan kristittyä.

Sitten hänelle sattui se suuri armo, että hän sai avukseen toisen lähetyssaarnaajan, Johnstonin rouvineen. Mutta uuden rauhansanansaattajan toiminta ei muodostunut pitkäaikaiseksi.

Eräänä uudenvuodenyönä he viettivät yhdessä iltahartautta. Sen päätyttyä Johnston meni lähelläolevaan omaan majaansa, mutta palasi pian ilmoittaen, että oli nähnyt ikkunansa ulkopuolella kaksi miestä, joilla oli maalatut kasvot ja suuret nuijat kädessä. Paton meni heidän luokseen ja kysyi heiltä, mitä heillä oli asiaa. "Lääkettä sairaalle pojalle", kuului vastaus. Paton kutsui miehet sisälle huoneeseen ja meni itse edellä Johnstonin kanssa. Hänestä näytti miesten käytös epäilyttävältä, ja hän piti heitä tarkoin silmällä koko ajan. Kun lääke oli valmis, hän tarjosi sitä villeille, mutta he eivät ottaneet sitä vastaan, vaan aikoivat hyökätä lähetyssaarnaajan kimppuun. Paton hillitsi heidät kuitenkin päättäväisellä katseellaan ja käski miesten astua ulos.

Samalla Johnston kumartui ottamaan syliinsä Patonin pienen kissan, joka aikoi mennä ulos villien perässä. Kun villit näkivät sen, niin he hyökkäsivät Johnstonin kimppuun aikoen lyödä häntä nuijallaan. Tämän onnistui välttää isku, mutta hän kaatui samalla nurin lattialle. Paton juoksi hätään, mutta nyt villit hyökkäsivät hänen kimppuunsa aikoen surmata hänet nuijallaan. Patonin olisi käynyt huonosti, elleivät hänen reippaat ja rohkeat koiransa olisi käyneet niin rajusti villien kimppuun, että näiden oli pakko lähteä pakoon.

Paton, joka oli tottunut sellaiseen, meni sisälle ja paneutui levolle. Mutta nuorelle Johnstonille tapahtuma oli liian järkyttävä. Hän sai hermokohtauksen ja kuoli kolme viikkoa senjälkeen. Paton ja nuori leski hautasivat hänet aivan lähetysrakennuksen viereen Patonin oman rakkaan vaimon ja lapsen rinnalle.

Pian tämän jälkeen (1861) sattui Erromangalla, vanhalla marttyyrisaarella, jälleen tapaus, joka hankki marttyyrikruunun kahdelle Jeesuksen todistajalle: presbyteriaaniselle papille George R. Gordonille ja hänen rouvalleen. He olivat suurin toivein vaikuttaneet villien keskuudessa, kun puhkesi vainonmyrsky, joka väkivaltaisesti purki heidän majansa. Syynä siihen olivat santelipuukauppiaat Uusilta Hebrideiltä. Lähetyssaarnaajat olivat moittineet heidän jumalattomuuttaan ja varoittaneet kansaa heidän paheistaan. Tämä suututti valkoisia paholaisia, jotka alkoivat miettiä kostoa. Kun sitten ilmeni tuhkarokkoa ja tuli hirmumyrsky, niin tunnottomat eurooppalaiset sanoivat asukkaille, että onnettomuudet olivat lähetyssaarnaajain syytä.

Eräänä päivänä Gordon oli ahkerassa työssä laittaen kattoa siihen vajaan, jossa aikoi ruveta painattamaan Jumalan sanaa kansan omalla kielellä. Silloin tuli hänen luokseen kaksi miestä pyytämään lääkkeitä. Gordon lähti heidän kanssaan lähetystalolle kulkien itse edellä. Kun hän erään puron ylitse mennessään kompastui, niin villit silmänräpäyksessä hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Toinen heistä iski häntä nuijallaan selkärankaan niin ankarasti, että hän vaipui pitkälleen maahan. Ja uudella iskulla hänen päänsä irtautui miltei kokonaan ruumiista. Samalla syöksyi metsästä joukko villejä, jotka alkoivat tanssia mielettömästi ruumiin ympärillä.

Rouva Gordon oli kuullut melun ja tuli ulos katsomaan, mitä tapahtui. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään, sillä paikka, jossa hänen puolisonsa oli surmattu, oli onneksi piilossa muutamien puiden takana. Samalla tuli hänen luokseen muuan villi, jolta hän tiedusteli melun syytä. Tämä virkkoi, ettei se ollut mitään vakavaa. Olipahan "vain poikia, jotka vähän pitivät iloa". Kun rouva seisoi ja katseli sille taholle, josta melu kuului, niin villi hiipi huomaamatta hänen taakseen ja antoi hänen selkäänsä hirvittävän iskun tomahawkillaan. Toisella iskulla hän miltei irroitti pään ruumiista.

Mutta tämä järkyttävä tapaus ei voinut tehdä tyhjäksi Jumalan työtä Erromangalla. Surmatun marttyyrin veli J.D. Gordon tuli jatkamaan veljensä työtä. Hänellä oli ulkonaistakin menestystä työssään, ja hänen onnistui kastaa 16 pakanaa. Mutta sattui taasen kulkutauteja liikkumaan paikkakunnalla. Ja muuan isä, jonka poika oli kuollut, surmasi uskollisen todistajan samalla hetkellä, jolloin hän oli lopettanut Stefanuksen marttyyrikuolemaa koskevan kertomuksen käännöksen.

Jonkun ajan kuluttua tuli Erromangalta santelipuukauppiaita seurassaan maakalaisia. Vieraat koettivat houkutella Tannan asukkaita tappamaan Patonin, niinkuin hekin olivat surmanneet Gordonit. Pakanat huutelivat uhkaavasti: "Erromangan kansa surmasi jo aikoja sitten missi Williamsin ja on nyt tappanut missi Gordonin. Tappakaamme nyt myöskin missi Paton ja karkoittakaamme Jehovan palvelus maastamme!" Toinen huuto, joka alinomaa kaikui Patonin korvissa ennustaen onnettomuutta tälle kovasti koetetulle jumalanmiehelle, oli tämä: "Me rakastamme Erromangan kansaa!"

Näihin aikoihin, jolloin Patonin elämä riippui hiuskarvan varassa, saapui satamaan kaksi brittiläistä sotalaivaa. Komentava upseeri kehoitti Patonia lähtemään tältä vaaralliselta saarelta Uuteen Seelantiin Aneityumin saarelle, missä kristinusko oli juurtunut syvälle. Mutta karaistunut Kristuksen sotilas hylkäsi tämän tarjouksen ja jäi "rakkaan, villiintyneen Tanna-kansansa luo". Kun piispa Selwyn sai kuulla tästä, niin hän huudahti: "Ja minä pidän hänestä vielä enemmän sen vuoksi."

Kun sotalaivat olivat poistuneet, tehtiin tuon tuostakin murhayrityksiä Patonia vastaan. Niinpä kerran, kun hän kulki metsätietä, hyökkäsi leipäpuun takaa mies nuija iskuasennossa aikoen iskeä suoraan Patonia otsaan. Tämän onnistui kuitenkin välttää isku, ja ennenkuin mies ennätti kohottaa uudelleen nuijansa lyömäasentoon, Paton huusi äänellä, josta pelko oli varsin kaukana: "Jos sinä uskallat lyödä minua, niin Jehova, minun Jumalani, on rankaiseva sinua. Hän on nyt täällä puolustamassa minua." Mies alkoi vavista kuin haavanlehti ja katseli ympärilleen, näkyisikö tämä mahtava Jumala mahdollisesti jonkun puun takaa.

Toisella kertaa hän kuuli, miten simpukankuoresta tehdyllä torvella annettiin sotaisia merkkejä. Yht'äkkiä tuli juoksumarssissa suunnaton määrä villejä pitkin erästä mäen rinnettä alas. Paton ja maakalaisopettajat pakenivat suin päin toiselle puolelle saarta, joka kuului eräälle ystävällismieliselle päällikölle. Mutta villit juoksivat heidän perässään. Paton ja hänen toverinsa käsittivät selvästi, ettei heitä voinut pelastaa muu voima kuin elävä Jumala. "Me rukoilimme, niinkuin rukoillaan ainoastaan silloin, kun ollaan kuoleman kidassa", kirjoitti Paton myöhemmin. Silloin tapahtui jotakin ihmeellistä. Kun vainoojat olivat ainoastaan parin sadan metrin päässä, niin he pysähtyivät äkkiä. Se päällikkö, jonka suojelusta he olivat etsineet, tuli ja kosketti hänen polveaan ja sanoi: "Missi, Jehova kuulee!" Paton ei ole milloinkaan voinut selittää tätä tapausta muutoin kuin Jumalan väliintulona. Villit alkoivat epäröidä, kääntyivät ympäri ja katosivat metsään.

Järkyttävin hetki Patonin elämässä ja samalla tapaus, jossa Jumalan suojeleva voima ja väliintulo ilmeni valtavimmalla tavalla, on se, jota hänen veljensä ja kirjoituksiensa julkaisija nimittää nimellä "viimeinen kauhea yö".

Patonin oli ollut pakko lähteä asemaltaan saatuaan ensin olla kauheissa vaaroissa maalla ja merellä. Lopulta hän oli onnellisesti saapunut lähetyssaarnaaja Mathiesonin perheen luo, jolla oli asema Tanna-saaren vastakkaisessa päässä. Mutta ihmissyöjät eivät jättäneet häntä sielläkään rauhaan. Lähetystalo oli alinomaisessa piiritystilassa. Paton oli uupumaisillaan alituisesta valvomisesta. Eräänä yönä hän oli vaipunut sikeään uneen, kun hänet herätti hänen uskollisen koiransa Cluthan haukkuminen. Hän oli vakuutettu siitä, ettei koiran tarkka vaisto ollut pettänyt, ja niin hän herätti toverinsa.

Tuskin hän oli sen tehnyt, kun huoneeseen alkoi kuumottaa punertava loiste. Paton katsoi pihalle ja näki, miten pimeässä liikkui tummia varjoja tulisoihdut käsissään. Villit olivat kokoontuneet lähelläolevan kirkon luo ja sytyttäneet sen tuleen. Senjälkeen he alkoivat sytyttää sitä aitausta, joka yhdisti kirkon ja asuinrakennuksen. Lähetyssaarnaajat ymmärsivät, että ennen pitkää olisi lähetystalokin tulessa. Ja kun he sitten lähtisivät pakoon, niin raivoisat villit salakavalasti surmaisivat heidät.

Paton ryhtyi silloin uhkarohkeaan tekoon: sieppasi oikeaan käteensä amerikkalaisen kirveen ja vasempaan tyhjän revolverin ja hyökkäsi ulos palavan aidan luo. Siinä hän alkoi purkaa vimmatusti kirveellään sitä osaa aidasta, johon tuli ei ollut tarttunut, heittäen aidakset tuleen, niin ettei tuli päässyt etenemään pitemmälle. Villit katselivat ensin kummissaan outoa näytelmää, mutta pian tulivat rohkeimmat lähemmäksi ja alkoivat uhata Patonia nuijallaan. Tämä ei säikähtänyt, vaan ojensi heitä kohti tyhjän taskuaseensa. Villit yllyttivät nyt toinen toistaan koettaen taivuttaa jonkun antamaan ensimmäisen iskun. Mutta kukaan ei uskaltanut. Ja niin he seisoivat siinä kotvan aikaa vastakkain. Toisaalla peloton valkoihoinen Jeesuksen todistaja, toisaalla verenhimoiset, tummat ihmissyöjät. Silloin alkoi äkkiä kuulua kummia: etelästäpäin kuului kohiseva, kumea ääni, aivan kuin lähestyvän ukkosen jyrinä. Paton ja villit tiesivät kokemuksesta, mitä oli tulossa: sieltä lähestyi peloittava tropiikin hirmumyrsky rankkasateineen.

Seuraavana silmänräpäyksenä se olikin jo saapuvilla. Jos se olisi tullut pohjoisesta, missä palava kirkko oli, niin mikään inhimillinen mahti ei olisi voinut pelastaa lähetystaloa. Mutta nyt se tulikin aivan vastakkaiselta taholta ja työnsi liekit poispäin. Sitä seurasi hurja rankkasade, joka sammutti joka ainoan tulikipunan. Villit katselivat kauhuissaan luonnonvoimain rajua myllerrystä ja alkoivat huutaa: "Tämä on Jehovan sade!" Pakokauhumaisen pelon valtaamina he syöksyivät kaikki yön pimeyteen. Ja Paton palasi rauhallisena asuntoonsa, nukkumaan.

Mutta pelastuksen hetki lähestyi. Seuraavana päivänä saapui satamaan "Blue Bell" niminen kauppalaiva, jonka mukana lähetyssaarnaajat menivät Aneityumiin. Siellä lähetyssaarnaaja Mathieson ja hänen rouvansa kuolivat vähän ajan kuluttua. Tanna-saaren tapahtumat olivat olleet heille liian järkyttäviä. Paton taasen voi erinomaisen hyvin ja asettui raivaamaan tietä Kristuksen evankeliumille Aniwan saarella, missä hänen lapsensa sitten myöhemmin jatkoivat hänen työtään. – Paton kävi esitelmämatkoilla Austraaliassa, Amerikassa ja Euroopassa sekä meni toisiin naimisiin; hän kuoli Aniwalla 83-vuotiaana 1907.

Lopetamme esityksemme tästä merkillisestä jumalanmiehestä ja pelottomasta totuuden tunnustajasta sekä hänen ihmeellisistä elämänvaiheistaan niihin sanoihin, jotka hänestä kirjoitti sotalaiva "Peloruksen" kapteeni käytyään katsomassa häntä Tannalla.

"Puhukaa urhoollisuudesta ja sankarimielestä! Se mies, joka johtaa joukkoa varmaan perikatoon, on pelkuriraukka hänen rinnallaan, joka Tannalla yksinään, ilman kenenkään oman kansansa jäsenen ymmärtävää katsetta tahi ystävällisen sanan suomaa tukea katsoo velvollisuudekseen kestää sellaisissa vaaroissa. Me luemme siitä sotilaasta, joka vuosisatain kuluttua tavattiin Herculanumin raunioiden seassa ja joka seisoi paikallaan silloin kun tulivuoren purkauksessa virtaava, tuhkansekainen sade hävitti kaiken hänen ympärillään, osoittaen siten sitä raudanlujaa kuria, mikä vallitsi näissä vanhan Rooman joukoissa, jotka valloittivat maailman. Patonin yllä ei ollut mitään tuollaista raudanlujaa lakia. Hän olisi voinut, säilyttämällä kunnian, saada tilapäisen turvapaikan Aucklandissa, missä hänet olisi lausuttu sydämellisesti tervetulleeksi. Mutta häntä kuljettivat korkeammat vaikuttimet. Hän valitsi paikallaan pysymisen, ja Jumala tietää, onko hän vielä elävien maassa."

F. JAMES CHALMERS.

Sankari, joka ei palannut.

1. Lapsuus ja ensimmäiset vaikutelmat.

Jumalan sanassa puhutaan useissa kohdin aseista ja valituista aseista. Niinpä Herra sanoo profeetta Jesajan kautta tekevänsä aseen työtänsä varten. Ylösnoussut ja kirkastettu Vapahtaja sanoo opetuslapsi Ananiakselle nuoresta Saulus Tarsolaisesta, joka siihen asti oli ollut raivoisa ja vannoutunut Ristiinnaulitun ja Hänen seuraajiensa vainooja. "Hän on valittu ase minulle."

Kun näin puhutaan Jumalan valtakunnan työntekijöistä valittuina aseina, niin sillä tietenkin tarkoitetaan heidän erikoista soveliaisuuttaan ja sopeutuvaisuuttaan määrättyyn työhön Mestarin viinimäessä. Tällainen luonteensa, taipumuksiensa, ruumiinrakenteensa, – niin, koko olentonsa sisimmän sykkeen ja verenkäynnin vuoksi soveltuva ase Uuden Guinean raakoja oloja ja villejä ihmissyöjiä varten oli James Chalmers, – peloton evankeliumin tienraivaaja, apostolisen uskoninnon kuluttama, aina iloinen ja ystävällinen Tamate, yksi niistä sankareista, jotka eivät milloinkaan palanneet.

Hänenkin suonissaan virtaili, kuten niin monen muun lähetyssankarin, skotlantilaisen ylämaalaisen tulinen ja villi veri. Hän oli syntynyt 1841 Ardrishaigin kylässä, eräässä etäisessä Skotlannin piirikunnassa. Isä oli kivenhakkaaja, äiti skotlantilaisen talonpoikaisnaisen hieno tyyppi. Viimeksimainittu oli syntynyt pienessä Lussin kylässä Loch Lomondin rannoilla siinä romanttisessa ympäristössä, jota Walter Scott kuvailee viehättävissä kertomuksissaan.

Nuori Chalmers totutettiin ankaraan kuriin ja yksinkertaisiin tapoihin skotlantilaisessa talonpoikaiskodissaan. Näin hän kasvoi itsenäiseksi luonteeksi, joka taistellen raivasi tuuma tuumalta oman uransa elämässä. Erittäin suurimerkityksellisiä hänen luonteensa kehitykselle ja vastaiselle kutsumukselleen olivat hänen retkeilynsä vapaassa luonnossa, varsinkin merellä. Hän oli ylen onnellinen, jos hänellä sattui olemaan vene, mutta ellei sitä ollut, niin sen virkaa sai suorittaa hirsi tahi lankku. "Monesti pelastuin hädin tuskin, monesti sain selkään äidiltä ja ystäviltä näiden kepposten vuoksi. Kolmasti minut kannettiin kotiin näköjään kuolleena, mutta isälläni oli tapana sanoa: 'Sinä et milloinkaan kuole hukkumalla! Olin hyvin levoton ja rakastin kiihkeästi seikkailua; mitä suurempi vaara, sitä riemullisempaa minun oli toimia'." Ei ihme, että tästä reippaasta ja tarkkasilmäisestä pojasta tuli kalastajain suosikki. Samalla varttuivat hänen ruumiinvoimansa, ja hänelle kasvoi se peloton rohkeus, suuri tarmo ja tavaton työkyky, jotka olivat ominaisia hänen myöhemmälle elämälleen.

Kun Chalmers oli kahdeksan vuoden vanha, hänen vanhempansa muuttivat Glenarayn kylään, joka oli Argyllin herttuan suuren linnan muurien juurella. Nuori Chalmers oli onnellinen siitä, että joutui asumaan seudulle, johon liittyivät niin mainehikkaat muistot. Täällä hän myös aloitti koulunkäyntinsä erään etevän opettajan koulussa.

2. Kutsumus ja kääntyminen.

Kun Chalmers oli 18-vuotias, palveli hän eräässä lakiasiain toimistossa. Hän oli vielä kokonaan vieras syvemmille uskonnollisille vaikutuksille, mutta silloin sattui tapaus, joka antoi hänelle ensimäisen herätteen tulevaan kutsumukseensa. Hän kävi presbyterisessä pyhäkoulussa, kun seurakunnan pastori eräänä sunnuntaina koulun päätyttyä luki oppilailleen eräältä lähetyssaarnaajalta Fidzi-saarilta saapuneen kirjeen. Siinä kuvailtiin kauheita ihmissyöjiä ja heidän villiä elämäänsä sekä evankeliumin uudestisynnyttävää voimaa heidän keskuudessaan. Luettuaan kirjeen hän katsoi ympäri luokkaa ja virkkoi: "Onkohan täällä tänä iltana ketään poikaa, joka tahtoo ruveta lähetyssaarnaajaksi ja ennen pitkää viedä evankeliumia ihmissyöjille." Chalmers virkkoi sydämessään: "Kyllä, Jumalan avulla minä tahdon tehdä sen."

Tämä tapaus olisi unohtunut häneltä, kuten niin monelta muulta, mutta paikkakunnalle saapui Pohjois-Irlannista kaksi herätyssaarnaajaa pitämään herätyskokouksia. Kuullessaan kokouksessa saarnaajan henkivoimaisen kutsun, joka liittyi Ilmestyskirjan sanoihin: "Ja joka kuulee, sanokoon: 'Tule!' Ja joka janoaa, tulkoon, ja joka tahtoo, ottakoon lahjaksi elämän vettä", – tuli siitä käännekohta koko hänen elämäänsä. Hän itse kertoo, miten Vapaassa Kirkossa synnintunto kokonaan lävisti hänet, ja hän tunsi olevansa auttamattomasti kadotettu ilman pelastuksen toivoa. Mutta pastorin todistus siitä, että "Jeesuksen Kristuksen veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä", toi hänellekin ilon ja pelastuksen varmuuden. Ja Chalmersin kaltaiselle luonteelle tällainen voimakas uskonnollinen elämys merkitsi myös täydellistä ulkonaisen elämän muutosta.

Kääntymisensä jälkeen hän ryhtyi heti käytännölliseen Jumalan valtakunnan työhön. Aluksi hän toimi pyhäkoulunopettajana, kunnes sai toimen Glasgowin kaupunginlähetyksen palveluksessa huonomaineisimpien kaupunginosien saarnaajana, jolloin hän koetti auttaa syvimmälle langenneita miehiä ja naisia. Sieltä hän pääsi Lontoon Lähetysseuran palvelukseen, ja hänet lähetettiin Cheshuntin kuuluisaan jumaluusopilliseen laitokseen valmistumaan lähetyssaarnaajaksi. Täällä hän pyrki eteenpäin opin tiellä taistellen taloudellisten vaikeuksien kanssa. Hänen opintonsa eivät muodostuneet erikoisen perusteellisiksi, mutta lukiessaan latinan, kreikan ja hebrean alkeita hän kuitenkin laski perustuksen sille erinomaiselle kielitajulle, jonka avulla hän sitten myöhemmin oppi esimerkiksi ralotongan kielen niin mestarillisesti, että maakalaissaarnaajat eivät voineet kylliksi ihailla sen voimaa ja kauneutta.

Tovereihinsa hänellä oli suuri vaikutus. Eräs heistä kuvailee hänen ulkomuotoaan seuraavasti: hän oli pitkä, ei lainkaan lihavahko kuten myöhemmällä iällään. Hänen ihonsa oli kalpea ja täpläinen, tukka musta, ja hänen pähkinänväriset silmänsä säihkyivät. Hän oli vilkas ja voimakaslihaksinen, notkea ja väkevä. Hänellä oli atleetin vartalo, ja hän oli taitava luistelija ja innokas jalkapallonpelaaja. Ruumiinsa, mielensä ja sielullisten ominaisuksiensa puolesta hän oli synnynnäinen tienraivaaja ja ihmisten johtaja.

Hän oli leppoisan huumorin mies, aina valmis leikkiin ja kaikenlaisiin kovakouraisiin kepposiin. Opistossa oli hänen huoneensa läheisissä käytävissä mahdotonta säilyttää järjestystä muulla tavalla kuin tekemällä hänestä järjestyksenvalvojan. Ja sekä opettajat että oppilaat saivat olla valmiita toisinaan hyvinkin suuriin yllätyksiin. Seuraava erään hänen lukutoverinsa kuvaama kepponen on painunut syvimmälle hänen aikalaistensa mieleen.

Chalmers oli tehnyt tuttavuutta Mr. Tugwellin, Goff's Oakin kuraattorin kanssa. Mr. Tugwell oli ollut jonkun aikaa lähetyssaarnaajana Pohjois-Amerikan intiaanien keskuudessa ja tuonut sieltä mukanaan kotiin muutamia kiinnostavia harvinaisuuksia. Muiden muassa siellä oli tavattoman suuri intiaanien valmistama karhunnahka päineen ja käpälineen, jota he olivat käyttäneet eräissä tansseissaan. Chalmers lainasi heti nahan ja toi sen mukanaan yöllä opistoon. Hän uskoi salaisuutensa ainoastaan yhdelle tahi kahdelle liittolaiselle. Erään hyvin rauhallisen illan päättyessä, kun rukoukset olivat jo ohitse ja oppilaat istuivat kaikki ruokailuhuoneessa illallisella, ovi lensi äkkiä selkosen selälleen ja samassa ilmestyi karhu, joka seisoen takajaloillaan mörisi pahaa ennustavasti. Se laahautui äkkiä huoneeseen hämmästyneiden oppilaitten keskelle, hyökkäsi erään hiljaisimman kimppuun, antoi hänelle peloittavan iskun ja alkoi sitten ajaa takaa toisia. Tässä tilanteessa muuan liittolainen sammutti valon, ja sitä jännittävää näytelmää, joka nyt seurasi, on helpompi kuvitella mielessään kuin kuvailla. Kun valo jälleen sytytettiin, huomattiin, että Chalmers oli pannut toimeen nämä naamiaishuvit. Viikon ajan senjälkeen oli karhu lukemattomien kepposten keskeisin aihe. Milloinkaan en voi unohtaa sitä toivotonta kauhua, mikä kuvastui erään vanhan irlantilaisen kasvoilla, kun hänen tullessaan opistoon myymään hedelmiä, karhu kohtasi hänet äkkiä käytävän päässä ja sieppasi hänet koreinensa laajaan syleilyynsä.

Ei ole ihme, että vakavampiluonteisten oppilaiden oli vaikea sulattaa Chalmersin leikillisyyttä ja hänen intohimoista rakkauttaan kaikenlaisiin kujeisiin. Heidän oli vaikea ymmärtää papiksi aikovaa nuorukaista, joka toisinaan heitti vettä opiston ikkunoista tovereittensa päälle ja toisinaan taas rukoili hartaasti opiston kappelissa. Mutta rakkaus säilyi kuitenkin ehjänä, ja myöhemmin he muistelivat suurella kunnioituksella ja ihailulla "Uuden Guinean suurta sydäntä", kuten vakuuttavasti todistavat seuraavat sanat: "Hänellä oli virheensä niinkuin meillä kaikilla. Hän oli liian hetkellinen, toisinaan hän oli taipuvainen antamaan aihetta hyvin voimakkaisiin ennakkoluuloihin ja hyvin liioiteltujen asenteiden ottamiseen; eikä liioin ollut helppoa saada häntä muuttamaan mielipiteitään, kun ne kerran olivat vakiintuneet. Mutta nämä puutteet olivat vain auringonpilkkuja. Ne suuret ominaisuudet, jotka tekivät syvän vaikutuksen hänen oppilastovereihinsa, pysyivät hänessä ja olivat hänen voimansa läpi hänen lähetyssaarnaajaelämänsä: syvä inhimillisyys, ehdoton pelottomuus, kaunis luontainen yksinkertaisuus ja itsekkyyden puute sekä koko sydämestä antautuminen siihen Herran Jeesuksen Kristuksen työhön, jolle hän oli omistanut elämänsä ja jonka vuoksi hän oli valmis tekemään kaiken, mitä voitiin vaatia suuren asian hyväksi."

Mutta Chalmersin käytännöllisestä luonteesta ja taipumuksista oli myös hyötyä hänen tovereilleen. Jo pikkupoikana alkeiskoulua käydessään hän kerran pelasti erään toverinsa hengen, joka keväisen tulvaveden aikana oli pudonnut koskeen. Lähetysopistossa ollessaan hän samoin pelasti kahden toverinsa hengen uintimatkalla. Nämä olivat ennakkotapauksia, joissa kuvastui se tavaton käytännöllinen neuvokkuus ja nerous, jota hän sittemmin osoitti lähetyssaarnaajana villien ihmissyöjäin keskuudessa, selviytyen lukemattomia kertoja tilanteista, joissa epäkäytännöllisempi mies olisi ehdottomasti joutunut tuhon omaksi. Hänen etevä ja kunnianarvoisa rehtorinsa lähetysopistossa, tohtori Reynolds, kirjoitti hänestä: "Chalmers antoi minulle ihanteen ylevästä pyhittäytymisestä niiden pelastamiseksi, joiden puolesta Kristus kuoli. Hänen uskonsa oli yksinkertaista, järkkymätöntä ja haltioitunutta; ja samalla kun hän voi käyttää jättiläisen voimat kaikenlaiseen työhön, hän oli lempeä kuin lapsi ja alistuvainen kuin sotilas. Hänellä oli tapana rukoilla ikäänkuin hän olisi ollut varma siitä sanomasta, jota hänen sitten tuli julistaa."

3. Merihädässä lähetyslaivassa ja merirosvojen parissa.

Lokakuussa 1865 Chalmers vihittiin lähetyssaarnaajaksi ja meni naimisiin Miss Hercusin kanssa, josta hänelle tuli arvokas ja avulias puoliso. Seuraavana vuonna hän yhdessä nuoren rouvansa ja useiden muiden lähetyssaarnaajaperheiden kanssa lähti työalalleen Etelämeren ihmissyöjäin keskuuteen purjelaiva "John Williamsilla". Tämä oli toinen samanniminen lähetyslaiva, jonka varat Englannin lapset olivat keränneet Etelämeren mainehikkaan marttyyrin muistoksi.

Englannin kanaalissa heitä kohtasi kova myrsky, jolloin eräs toinen laiva kärsi haaksirikon, ja heidän oli pakko mennä korjauttamaan vaurioitaan Gravesendiin. Mutta varsinainen valtamerimatka oli ihana aina Etelämerelle asti. Milloin he viilettivät eteenpäin navakassa myötätuulessa, milloin taasen heidän laivansa kohosi vuorenkorkuisten aaltojen harjalle painuakseen seuraavalla hetkellä aallon pohjaan. Kerran he ihailivat kuun pimennystä valtamerellä, toisinaan taasen purjehtivat kilpaa muitten merenkyntäjäin kanssa tahi pyydystelivät haikaloja ja albatrosseja. Iltaisin pidettiin rukoushetkiä ja sunnuntaisin jumalanpalveluksia meren pojille, jolloin monen tuhlaajapojan rinnassa alkoivat ailahdella kummalliset tunteet ja vaikuttaa uudestisyntymisen voimat. Mutta matkan loppupuolella, Niuesaaren rannalla Villeillä Saarilla (Savages Islands), heidän uljas pikapurjehtijansa kärsi täydellisen haaksirikon. Jo aikaisemmin he olivat ajaneet vaaralliselle koralliriutalle Aneityumsaaren rannalla Uusilla Hebrideillä, mutta laiva oli irtautunut ja viety korjattavaksi Sydneyhin.

Puhalsi kohtalaisen navakka tuuli, ja ilma oli erittäin kaunis, kun he lähtivät Niuen rannalta matkalle Samoa-saarille. Mutta kun he olivat päässeet jonkun matkaa, tuli aivan tyven, niin ettei laivaa voitu lainkaan ohjata. Samalla ajoi voimakas merivirta heitä kohti saaren rantaa. Oli pilkkosen pimeä tropiikin yö, kun laiva ajautui suurella ryskeellä rantakallioille, mihin se jäi aaltojen pieksettäväksi. Kaikki lähetyssaarnaajat perheineen ja laivan väki samoin kuin osa lastista saatiin pelastetuksi, mutta laiva jäi hylyksi.

Chalmers itse oli hukkua tällä saarella, kun lähti tottumattomana uimaan voimakkaisiin rantahyrskyihin. Mutta taitavana uimarina hän pelastui kuohujen kidasta onnistuttuaan aivan viime hetkessä ja viimeisillä voimillaan tarrautumaan kiinni ulkonevaan kallionkielekkeeseen. Hän sai kuitenkin viettää useita päiviä sairasvuoteessa, ennenkuin toipui täydellisesti. Eräässä pienessä kuunarissa hän sitten yhdessä rouvansa ja eräiden muiden matkustajain kanssa pääsi Samoa-saarille, missä vuokrasi toisia lähetyssaarnaajia varten kuuluisan merirosvon "Bully Hayes'in" laivan "Ronan" kuljettamaan heidät asemilleen. Chalmers seurasi rouvineen mukana tällä retkellä, kun Tyynen valtameren ja ehkä koko aikansa kuuluisin merirosvo kuljetti laivallaan tulevaa Uuden Guinean apostolia ja veritodistajaa.

Chalmers, jonka tavatonta tarmoa vaikeudet vain kiihoittivat, teki hänen kanssaan sopimuksen, jonka mukaan Hayes sitoutui 500 punnan maksusta kuljettamaan osan lähetyssaarnaajista Samoa- ja Seura-saarille, sekä osan Cookin saarille. Matkan vaiheita kuvailee päiväkirjassaan lähetyssaarnaaja Saville, jonka kuvauksesta otamme tähän katkelman.

"Oli ihmeellinen kohtalo, joka heitti Mr. ja Mrs. Chalmersin, vaimoni ja minut itseni tämän henkipaton helliin hoiviin. Mutta joskin tämä järjestely oli tuhoisa meille, oli se onnellinen hänelle. Hänelle maksettiin 500 puntaa kuljetuksesta, sen lisäksi hän voi vielä kerran turvata itselleen liikemiesten luoton ilmoittamalla sen tosiasian, että hänestä oli tullut lähetyslaivan kapteeni. Kun saavuimme Tahitille, hän osti runsaasti, ja häneen luotettiin suuresti. Vaikka hän olisi ollut 'John Williamsin' kapteeni, eivät kauppiaat olisi voineet kohdella häntä paremmin.

"Kuusi tahi seitsemän viikkoa kestäneen matkamme aikana hän hillitsi itsensä täydellisesti; ei ainoatakaan rumaa sanaa tahi kirousta livahtanut hänen huuliltaan. Hänen raaka miehistönsä pidettiin kurissa samaan tapaan. Tamaten ja minun sallittiin pitää rukouksia kannella, milloin ilma sen salli, ja joka sunnuntai pidettiin jumalanpalveluksia. Päivää ennen kuin astuimme maihin Huahinella (Seura-saarilla), Tamaten käteen pistettiin kapteenin nimessä kirjoitettu paperipala ja minun omaani toinen, joissa meitä kiitettiin kannella pitämistämme jumalanpalveluksista ja vakuutettiin sekä jumalanpalveluksien että seuramme olleen suureksi uskonnolliseksi avuksi kaikille laivassa. Ei kulunut montakaan tuntia sen jälkeen, kun olimme saaneet nämä kirjeet ja olimme laskemassa Huahinen satamaan, kun kapteenin hillityt intohimot pääsivät valloilleen. Mielettömyydessään hän laski aluksen riutalle sekä heitti mereen vaimonsa jalokivet ja kimpun dollarinseteleitä. Onneksi laiva pääsi irti vaarallisesta asemastaan ja me laskimme maihin hyvin kiitollisin sydämin.

"Tamate rouvineen piti viedä vielä 600 mailia edemmäksi länteen Rarotongaan. Me vapisimme heidän turvallisuutensa vuoksi, ja samoin tekivät hekin. Perästäpäin kuulin rakkailta vanhoilta ystäviltäni, että loppumatka oli ollut hirmuinen. Päivittäiset valat ja kiroukset vaivasivat heidän korviaan, ja alituiset intohimon puuskat kapteenin taholta täyttivät heidän sydämensä levottomuudella. Rarotongaan saavuttuaan Tamate pelasti henkensä hädin tuskin. Kapteeni koetti kaataa nurin sen veneen, jossa häntä hinattiin rantaan."

Myöhemmin sama kapteeni harjoitti ihmisryöstöä vuokraamallaan laivalla aivan villeillä tahi muuten pakanallisilla saarilla. Mitä kirjavimpien vaiheiden jälkeen hänen päivänsä päättyivät hänen riidellessään kerran ensimmäisen perämiehensä kanssa, jolloin tämä löi hänet kuoliaaksi.

4. Kuoleman partaalla ihmissyöjäin keskellä.

Seuraavat kymmenen onnellista vuotta Chalmers kulutti Jumalan valtakunnan työssä Rarotongalla, jota iki-ihanan luontonsa vuoksi nimitetään Tyynen valtameren helmeksi. Siellä kohoaa vuoria noin 4000 jalan korkeuteen merenpinnan yläpuolelle. Näitä halkovat hymyilevät laaksot, joissa kasvaa palmuja ja muita kauniita puita aina meren rantaan asti.

Sieltä Lontoon Lähetysseura siirsi hänet evankeliumin tienraivaajaksi Uuden Guinean villien ihmissyöjien keskuuteen. He olivat Etelämeren villeimpiä asukkaita, vailla hämärintäkään käsitystä ikiaikain Jumalasta, ilman sivistyksen vaatimattomimpiakaan alkeita. Heidän päähommanaan olivat heimosodat, heidän ainoana työnään ruoan hankkiminen ja aseitten valmistaminen naapureittensa pään menoksi. Heidän suurimpana huvinaan olivat villit juomingit, jolloin nautittiin paistettujen vihollisten lihaa. Miten vaarantäyteistä ja tuskallista kyynelkylvöä hänen työskentelynsä oli näiden villien keskuudessa, jotka eivät milloinkaan olleet kuulleet Jeesuksen nimeä, ja joiden keskuuteen ei ennen ollut astunut valkoisen jalka, siitä antaa oivallisen kuvan seuraava Chalmersin oma kuvaus hänen vaikutuksensa alkuajoilta. Se on palanen kuolemanvakavaa todellisuutta, jonka rinnalla kalpenee jännitysromaanien keinotekoisuus.

"Iltapäivällä minä laskin maihin opettajat, heidän vaimonsa ja osan heidän tavaroistaan, samalla kun kansa auttoi minua kantamaan tavarat asuinrakennukseen. Rakennus, jossa opettajain piti asua, kunnes omamme valmistuisi, oli paikkakunnan suurin, mutta he saivat käyttää ainoastaan toista päätä. Omistaja, joka piti itseään paikkakunnan päällikkönä, vaati toisen pään itseään ja perhettään varten. Väliseinä näiden kahden osan välillä oli ainoastaan kaksi jalkaa korkea. Pääkalloja, näkinkenkiä ja kookospähkinöitä riippui talon ympärillä. Pääkallot olivat kuuluneet niille vihollisille, jotka päällikkö ja hänen väkensä olivat syöneet. Talon sisäpuolella riippui seinällä hyvin suuri kokoelma ihmisten sekä eläinten luita.

"Valitsin oman taloni paikaksi sen kohdan, mikä oli lähinnä sisämaata. Se oli suuri hiekkamäki, jonka takaosassa kasvoi runsaasti metsää. Meillä oli hyvä maapalsta, jossa oli leipä- ja muita hedelmäpuita. Toivoin voivani raivata ja istuttaa sen hyötykasveilla niiden opettajain hyväksi, jotka voisivat tulla tänne aika ajoin ja joiden tulisi odottaa täällä hetkinen ennenkuin menisivät asemilleen, samoin myös aseman opettajan tarvetta varten.

"Varhain seuraavana aamuna kuului rannalta suurta melua. Tuli suuri sota venhe, jossa lyötiin rumpuja, ja miehet tanssivat. He tulivat 'Berthan' sivulle ja lahjoittivat meille pienen porsaan ja muuta ruokaa. Sitten miehet tulivat laivalle ja tanssivat kannella. Kapteeni antoi heille vastalahjan. Mr. Macfarlane ja minä menimme rannalle heti aamiaisen jälkeen ja huomasimme, että Rarotongan opettajia oli kohdeltu hyvin. Annoimme joillekin maakalaisille muutamia kirveitä, ja he lähtivät heti hakkaamaan metsää rakennusta varten. Ennenkuin illalla palasimme laivalle, oli kaksi pylvästä pystytetty.

"Kun se aika joksi 'Bertha' oli vuokrattu, oli kulunut loppuun, ja kun laivakulkuun sovelias vuodenaika oli päättymäisillään, tehtiin kaikki voitava rakennustöiden jouduttamiseksi. Mr. Macfarlane työskenteli hyvin. Kaksi miestä 'Berthalta' ja kaksi 'Mayriltä' yhtyi neljän opettajan kanssa työhön., ja tiistaina rakennus oli melkein kurkihirressä. Mr. Macfarlane ja minä kävimme monissa kylissä sisämaassa. Ihmiset näyttivät ystävällisiltä ja joutuivat kovin kummiinsa heille antamiemme lahjain vuoksi. Veimme kaikki tavaramme maihin tiistaina, ja heti aamiaisen jälkeen joulukuun 5 p:nä 1877 me menimme maihin asumaan; ja noin klo 10 a.p. 'Bertha' purjehti pois.

"Asetuimme asumaan päällikön rakennukseen. Lähellämme riippui ihmisen pääkalloja ja kaikkialla ympärillämme porsaiden luita ja kasuaarilintuja ja kaloja. Väliseinä meidän pienen osastomme ja päällikön osaston välillä oli noin kaksi jalkaa korkea, ja varhain aamulla, noin kello kolme, hän ja toiset astuivat sen yli ja kulkivat meidän patjamme poikki. Koko ympäristö oli omituista, ja oli murheellinen näky katsella kuun valossa näitä ihmisten kalloja. Hyvin hieno tamano-puu kasvoi aivan lähellä ja oli kasvanut siinä vuosisatoja. Voi ainoastaan ihmetellä, mitä näytelmiä oli tapahtunut sen varjossa.

"Tuli sunnuntai; pidimme jumalanpalveluksen rarotongankielellä ja lauloimme monta laulua istuen vanhan tamano-puun varjossa. Meidän kaikkien terveys oli erinomaisessa kunnossa, ja olimme hyvin työnhaluisia. 'Mayri' oli ankkuroitu vastapäätä aivan lähelle rantaa. Teimme työtä ahkerasti koettaen saada talomme valmiiksi. Varoimme tarkoin herättämästä alkuasukasten anastushalua näyttämällä työkaluja, kirveitä ja vaatteita, ja niin toimme 'Mayristä' maihin vain sellaisia esineitä, jotka olivat ehdottoman tarpeellisia.

"Meidän oli hyvin vaikeata saada riittävää määrää leveitä kookospähkinänlehtiä talomme seiniä ja kattoa varten. Joulukuun 12 päivänä meillä olivat talon seinät ja katto valmiina, ja silloin koko seurueemme muutti siihen. Meillä oli verho valkaisemattomasta kalikookankaasta, joka oli pantu opettajain osaston ja meidän välillemme, ja verhot ovia ja ikkunoita varten. Meistä oli iloista päästä sisälle taloon, vaikka se olikin vielä puolivalmiissa asussa, sillä sää oli muuttumaisillaan epävakaiseksi, ja me olimme huolissamme opettajain terveydestä, niin kauan kuin heidän oli pakko nukkua teltassa sateen aikana. Eikä meillä ollut mitään yksityishuonetta siellä, missä asuimme, ja olimme väsyneet istumaan kyykyllään lattialla. Sillä emme voineet saada tuolia käytettävissämme olevaan rakennuksen osaan, kun lattia oli sellainen rakenteeltaan, että tuolin tahi pöydän jalat olisivat menneet sen läpi.

"Joulukuun 13 päivänä me olimme ahkerassa puuhassa hinatessamme mereen talomme lattiaa varten hakkaamiamme puita kuljettaaksemme ne eteenpäin lauttoina. Olimme saaneet veteen kymmenen suurta tukkia aamiaisajaksi. Aamiaisen jälkeen rouva Chalmers ja minä olimme uudessa talossa 'Mayrin' kapteenin kanssa, kun kuulimme kovaa melua. Katsoessani ulos näin maakalaisten olevan hyvin kiihtyneitä, ja monet heistä juoksivat keihäät ja nuijat kädessä sitä taloa kohti, minne rouva Chalmers noin viisi minuuttia aikaisemmin oli jättänyt opettajat noustuaan aamiaiselta. Juoksin sinne raivaten itselleni tien läpi maakalaisjoukon, kunnes saavuin paikalle, missä kauhukseni huomasin olevani aivan pyssyn edessä, jolla eräs 'Mayrin' miehistä (joka oli ollut auttamassa meitä talon rakentamisessa) tähtäsi muuatta nuorta miestä, joka heilutti hänen edessään keihästä. Tarkoitus oli selvä: jos pyssy olisi laukaistu – kuten varmasti olisi tapahtunut, ellen minä olisi ajoissa saapunut paikalle, – niin maakalainen olisi tullut ammutuksi. Minä työnsin maakalaisen syrjään, käskin miehen panna pois pyssyn ja kääntyen maakalaisiin päin huusin: Besi! Besi! (Kylliksi! Kylliksi!) Muutamat heistä laskivat alas keihäänsä ja nuijansa, mutta toiset pysyivät uhkaavina. Puhuin miehille tuliaseitten käyttöä vastaan ja tartuin sitten nuoreen villiin, joka heilutti keihästään, ja sain sen töin tuskin riistetyksi häneltä. Poika raukka! Hän itki raivosta, mutta ei kuitenkaan tehnyt minulle mitään pahaa. Läimäytin häntä takapuoleen ja sain hänet lähtemään pois. Koko päivän hän sitten istui erään puun juurella, jonka ohitse minun tuli usein kulkea, mutta ei virkkanut meille mitään. Kävi selville, että oli varastettu veitsi, ja kun hän oli ainoa, joka oli talon lähellä sen kadotessa, niin häntä syytettiin sen ottamisesta. Eräs opettaja punoi nuoraa ja otti nuorta miestä kiinni käsivarresta kysyen häneltä veistä. Nuorukainen ajatteli, että hänet hirtettäisiin siihen nuoraan, alkoi taistella, pääsi vapaaksi ja nosti hälinän.

"Aivan edellisenä yönä minun oli pakko varoittaa opettajia käyttämästä tuliaseita maakalaisten hätyyttämiseen tahi uhkailemiseen. Varastettiin kirves, ja kului jonkun aikaa ilman että sitä löytyi. Vihdoin eräs maakalainen löysi sen haudattuna hiekkaan lähelle sitä paikkaa, missä sitä oli viimeksi käytetty. Se oli ilmeisesti kätketty sinne odottamaan suotuisaa hetkeä, jolloin se voitaisiin noutaa pois. Etsittäessä kirveen omistaja (muuan opettajista) juoksi noutamaan pyssyään ja tuli rynnäten tuoden sen mukanaan. Minä käskin häntä viemään sen takaisin ja illalla sanoin heille, että ainoastaan Uudessa Guineassa lähetyssaarnaajat käyttivät pyssyä. Niin ei ollut missään muussa lähetyksessä, mikäli minä tiesin, ja ellemme voisi elää maakalaisten keskuudessa ilman aseita, niin meidän olisi parasta pysyä kotona. Ja jos minä näkisin heidän käyttävän aseita johonkin muuhun tarkoitukseen kuin lintujen ampumiseen tahi muuhun sellaiseen, niin antaisin heittää pyssyt mereen.

"Levättyämme eräänä iltapäivänä ja palattuamme takaisin työhön menin alas rantaan veden partaalle ja pyysin 'Mayrin' kapteenia tarkastamaan erästä laatikkoa, hakemaan sahan ja lähettämään sen rantaan. Kuulin melua ja kääntyessäni ympäri näin, miten taloamme ympäröi asestettu, rumannäköinen joukko maalattuja villejä. Annoin merkin kapteenille, ettei hän lähettäisi mitään rantaan, syöksähdin ylös, menin ketjun läpi ja nousin korokkeelle sen paikan vastapäätä, missä nukuimme. Kiihtymys oli ankara. Miehet vaativat kirveitä, veitsiä, vannerautaa ja helmiä. Merkkien avulla he antoivat meidän ymmärtää, että elleivät saisi niitä, he sitten surmaisivat meidät. Minusta tuntui kiusalliselta, koskapa olimme erikoisen huolellisesti koettaneet välttää väärinkäsityksiä, emmekä olleet antaneet pienintäkään aihetta loukkaantumiseen.

"Muuan pahannäköinen veitikka, jolla oli koristeena ihmisen leukaluu ja kädessä raskas kivinuija, syöksyi minua kohti ikäänkuin lyödäkseen. Katsoin häntä vakavasti kasvoihin, meidän silmämme kohtasivat toisensa, ja minä kysyin häneltä ankaralla, äkäisellä äänellä, mitä hän tahtoi. Hän sanoi miesten haluavan kirveitä, veitsiä, rautaa, helmiä, ja ellemme anna heille, he tappavat meidät. 'Te voitte tappaa meidät, mutta milloinkaan ette saa meiltä mitään.' Eräät opettajat huomauttivat minulle, että olisi parempi antaa heille joitakin esineitä, kuin että he tappavat meidät. Minä vastasin: Ettekö huomaa: jos annamme näille miehille, niin ympäristöltä tulee toisia joukkioita tekemään samoja vaatimuksia, ja lopuksi meidät kaikki surmataan? – Ei, sanoin minä, jos he aikovat tappaa meidät, niin tehkööt sen nyt, ja niin on kaikki selvää! Minä olin sillä tuulella, etten välittänyt mistään mitään.

"Kirikeu lähestyi sitten ja kehoitti minua antamaan miehille pienen lahjan, kun tunkeilijamme olivat saaren toisesta päästä olevaa kansaa, ja kun ystävämme Suaussa eivät voineet tehdä paljoakaan suojellakseen meitä heiltä. Taasen minä vastasin: Ei, ystäväni, en milloinkaan anna lahjaa asetta kantaville miehille. Koko aikana, jonka olemme olleet täällä, emme ole kantaneet aseita ja olemme asuneet keskuudessanne ystävinä.

"Kirikeu alkoi sitten päällikkö Manuegun avustamana pitää puhetta joukolle, ja kaikki vetäytyivät pensastoon talomme taakse. Sieltä lähetettiin luokseni lähetystö pyytämään minulta jälleen jotakin, mutta he saivat saman vastauksen: 'Minä en milloinkaan anna mitään asestetuille miehille.'

"Tämä meteli pysähdytti työmme, ja sinä yönä me ensi kerran maihin laskumme jälkeen pidimme vahtia koko yön. Oli melkoisen levotonta läpi yön, ja maakalaisia näkyi kiertelevän pensaston lähettyvillä. Seuraavana aamuna ryhdyimme töihin aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Olimme juuri rakentamassa seinää, kun Kirikeu tuli hyvin säädyllisen näköisen maakalaisen kanssa ja sanoi: 'Tämä on eilinen päällikkö, ja hän on pahoillaan tapahtuman johdosta.' Minua miellytti miehen näkö; koetin selittää hänelle hänen erehdyksensä ja sanoin, että kun hän nyt oli aseeton ja siisti, meille olisi mieluista asettua ystävyyssuhteisiin hänen kanssaan. Menin pihan yli taloon ottaen hänet mukaani ja annoin hänelle siellä lahjan.

"Kun rakennus oli valmis ja puoli lattiaa laskettu, jätimme päällikön talon ja olimme iloisia saadessamme oman asunnon. Ollessamme päällikön talossa vaimollani oli tapana istua korokkeella ommellen ja nypläten, ja eräs hyvin hienonnäköinen nuori sotilas, nimeltä Bocasi, joka kantoi näkinkenkiä merkiksi siitä, että hän oli taistelija, tuli joka päivä ja istui hänen vastapäätään. Hän auttoi vaimoani oppimaan kieltä, ja tämä taasen opetti hänelle ompelemista ja kutomista.

"Tavaroitten muuttaminen päällikön talosta uuteen kotiimme ei ollut mikään helppo asia; ja kaksi kertaa maakalaiset käsittelivät hyvin epäilyttävästi keihäitään ja nuijiaan. He vaativat kaikkea, mitä olimme tuoneet taloon, mutta lopulta saimme kaiken omaisuutemme pois. Monta esinettä varastettiin. Tappio, joka eniten tuotti meille huolta, oli kenttäkeittiömme katoaminen. Emme nähneet sitä kahteen vuoteen, kunnes vihdoin saimme selville, että sen oli varastanut mies, joka oli ollut erinomaisen ystävällinen opettajia kohtaan. Myöhemmin lähetin päällikölle lahjan sen maksun lisäksi, jonka olin suorittanut hänelle talon käytöstä ja siitä maa-alasta, jonka opettajat olivat varanneet telttojaan varten.

"Aloimme nyt tuntea pahoinvointia ja kärsiä kuumeesta. Minulle taas tuotti eniten tuskia ripulikohtaus. Vuoden loppu teki tuloaan, ja ostettuani maapalstan istuttamistarkoituksia varten, ponnistin parhaani saadakseni asiat kuntoon ja maan istutetuksi, jotta tammikuun 1. päivänä 1878 voisin matkustaa pitkin rannikkoa Orangerie Bayhin toisaalla ja Leocadiehen toisaalla. Me kadotimme Bocasin joksikin aikaa ja ihmettelimme, mitä hänestä oli tullut. Saimme kuulla, että muutamia valkoisia miehiä oli murhattu eräällä saarella, ja kaiken mitä heillä oli, olivat murhaajat jakaneet keskenään. Tämä sai aikaan suurta levottomuutta maakalaisten keskuudessa, mutta me jatkoimme vakavasti työtämme.

"Aloimme tuntea useita ihmisiä ja kuvittelimme, että olimme voittaneet heidän luottamuksensa. Monet maakalaiset osoittivat ystävällisyyttä tuomalla kasviksia ja kaloja. Saimme myös kutsuja pitoihin, joista muutamat olivat ihmissyöjäjuhlia. Meitä pidettiin vielä silmällä yötä ja päivää.

"Puolenpäivän aikaan joulukuun 29:ntenä olin muutamien maakalaisten kanssa pensaston takalistolla raivaamassa pois muutamia pensaita, opettajien ollessa meren rannalla hakkaamassa puita, kun Johnnie, muuan 'Mayrin' laivamiehistä, joka oli maissa noutamassa puita ja vettä länteen suunniteltua matkaamme varten, tuli luokseni pensastoon ja sanoi: 'Luulen, että meille tulee harmia. Maakalaiset näyttävät ilkeiltä, ja kun sinä olet ollut poissa, niin nuo veitikat ovat alkaneet haastaa riitaa.' – 'Mitä vielä', virkoin, 'minun mielestäni kaikki on hyvin:' Kehokin kuitenkin miehiä lopettamaan työt ja tulemaan keittiöön, missä tahdoin maksaa heille, mitä olivat ansainneet. Maksaessani heille kuulin kaksi laukausta 'Mayriltä'. Selvitin äkkiä asiani ja lähdin juoksemaan taloa kohti. Sahurit tekivät samoin. Kaksi 'Mayrin' miestä oli kanssamme, ja laivalle oli jäänyt vain kapteeni ja kokki, eräs Darnley-saarelainen nimeltä Kangaroo.

"Minä vaadin, että miehistön oli palattava laivalle. Katsoessani sinne päin näin sen olevan maakalaisten hallussa, ja pitkä hinausköysi, jota pidettiin kannella, oli viety riutalla oleville maakalaisille. Muutamat vetivät ylös ankkuria, ja jonkun minuutin kuluttua olisi laiva ollut kuivalla. Kuulin myös huutoa rannalta, missä laivavene oli, ja eräs laivamiehistä tuli juosten sanomaan, että maakalaiset eivät tahdo antaa pois venettä. Lähdin juoksemaan talosta ja hyppäsin yli aidan, juoksin veneen luo, ajoin pois maakalaiset ja sain veneen takaisin. Kun maakalaiset laivan kannella näkivät, että laivavene tuli takaisin, niin he laskivat ankkurin ja juoksivat yli laidan, ja ne, jotka olivat riutalla, juoksivat sitä pitkin kylään.

"Laivasta avattiin tuli heti kun miehistö pääsi kannelle, ja laukaukset tähdättiin kylään ja pensaikkoon. Maakalaiset ryhtyivät asestautumaan, ja pensaikko näytti vilisevän heitä. Menin rantamalle aina päällikön talolle asti, missä näin ne miehet, jotka olivat haavoittuneet, ja tulin takaisin talolle noutamaan sidetarpeita. Talon ympärille alkoi kerääntyä miehiä kantaen aseita, keihäitä ja nuijia. Ollessani päällikön talossa kerrottiin minulle, että maakalainen nimeltä Bocasi oli laivan kannella. Päästyäni pieneen kanoottiin otin mukaani kaksi miestä, ja he alkoivat meloa poispäin. Ajattelin, että maakalainen oli mahdollisesti pidätetty panttivankina rauhan vuoksi, ja niinpä lähestyessäni laivaa huusin: 'Onko siellä vielä mies kannella?' Sieltä vastattiin: 'Kyllä, hän on kannella.' Huomasin hänen olevan kuolleen ja virkoin: 'Onko hänet ammuttu?' – 'Kyllä, hänet on ammuttu kuoliaaksi!'

"Kun tulin laivalle, näin kannen olevan veren tahraaman ja kapteenin nojaavan isoa mastoa vastaan kalpeana ja heikkona veren vuodosta. Hänen kylkensä oli lävistetty, ja hänen jalassaan oli ammottava haava. Pienessä lastiruumassa oli Bocasin ruumis. Minun kanoottimieheni päättivät ottaa sen rannalle. He saivat nostetuksi sen kannelle, mutta minusta tuntui, etten mitenkään voisi antaa viedä sitä maihin. Jos sallisin ottaa ruumiin mukanani veneeseen, niin se merkitsisi silmänräpäyksellistä kuolemaa meille kaikille raivostuneen maakalaisjoukon käsissä. Jos taasen antaisin viedä sen maihin ennen minua, niin se merkitsisi kuolemaa rannalla oleville ja myöskin sitä, että minun ei sallittaisi palata maihin. Niinpä minä hypähdin äkkiä kanoottiin, tartuin siinä olevaa miestä kyynärvarteen ja taivutin hänet tulemaan kanssani. Hän oli vanhan ystävämme Kirikeun poika, ja minä pyysin häntä sallimaan minun mennä sisälle taloon, ennenkuin hän olisi sanonut mitään.

"Kansan johtajat näyttivät ystävällisiltä ja vakuuttivat meille vakuuttamistaan, että kaikki oli hyvin ja ettei meitä loukattaisi. Suuri oli valitus, kun ruumis tuotiin maihin, ja aseita kohotettiin ja laskettiin alas tuon tuostakin. Kanootteja alkoi kerääntyä suuret määrät lähiseuduilta.

"Hämärissä lähetin joitakin esineitä 'Mayrille' sille maakalaiselle, jonka tuli toimia kapteenina, samoin perämiehelle ja kehoitin heitä lähettämään heti maakalaisopettajan mukana kanootissa kaiken vaihtotavaran, mikä voitiin säästää meille, sekä olemaan valmiit lähtemään merkin saatuaan. Muuan maakalainen tuli sitten nopeasti luoksemme pensaikon läpi ja sanoi: 'Tamate, teidän täytyy lähteä pois tänä yönä, jos vain voitte; keskiyöllä teillä ei ehkä enää ole tilaisuutta; huomenna aamulla, kun iso tähti nousee, he murhaavat teidät.' – 'Tiedätkö sen varmasti?' kysyin. 'Kyllä; tulen juuri heidän kokouksestaan päällikön talosta, se on heidän päätöksensä; he eivät tee mitään ennen huomisaamua.' Juuri sitä ennen maakalaiset olivat tehneet rynnäkön, ikäänkuin heidän tarkoituksensa olisi ollut ottaa lähetystalo; mutta toistaiseksi he eivät kuitenkaan hajoittaneet aitaa. He tulivat aivan aidan viereen uhkaillen meitä ja vannoen kostoa. Itse päällikkö tuli taloon hämärissä ja sanoi: 'Teidän tulee antaa hyvitystä.' – 'Kyllä', sanoin, 'minä annan hyvitystä; mutta muista: minulla ei ole mitään tekemistä Bocasin kuoleman kanssa.' 'Sinun täytyy antaa se nyt', hän virkkoi. 'En voi', vastasin, 'jos tulet huomenna, kun iso tähti nousee, niin annan sinulle.' Hän meni sitten nyrpein mielin pois.

"Juttelin Mrs. Chalmersille, mitä päällikkö oli kertonut minulle, ja virkoin: 'Sinä saat päättää, jäämmekö me miehet, ja te naiset menette, koskapa meille kaikille ei ole tilaa laivalla? Vai yritämmekö kaikki lähteä? Vai jäämmekö kaikki?' Sain seuraavan vastauksen: 'Olemme tulleet tänne saarnaamaan evankeliumia näille ihmisille ja tekemään heille hyvää; Jumala, jota palvelemme, on pitävä meistä huolen. Me jäämme. Jos kuolemme, niin kuolemme; jos elämme, niin elämme.' Opettajain vaimot tulivat sitten, ja tein heille saman kysymyksen. He sanoivat, että mitä minun vaimoni tekee, sen hekin tekevät: 'Eläkäämme yhdessä tahi kuolkaamme yhdessä.' Päätimme jäädä ja pidimme senjälkeen iltarukouksen. Emme uskaltaneet laulaa ehtoovirttä, jottei se vetäisi ihmisiä luoksemme. Luin 46:nnen psalmin ja aloin rukoilla. Rukoillessani rarotongan murteella kuulin, miten ankkuri nostettiin, ja noustuani ylös, näin viimeisen vilahduksen 'Mayristä', joka laski ulos lahdelta. Silta oli rikottu, ja voimme vain yksinkertaisesti luottaa Häneen, joka yksin voi pitää meistä huolen.

"Yön kuluessa hälinä oli jonkin verran vaimentunut, mutta aamulla kuulimme maakalaisten tulevan kaikilta suunnilta, hyvinkin pitkäin matkain takaa, mistä sotatorvi kutsui heitä. Kello neljä päällikkö tiili katsomaan minua. Yön kuluessa olin kerännyt kirveitä, vannerautaa, punaisia helmiä ja kangasta yhteen. Mrs. Chalmers ja minä teimme niistä paketteja, – suuren paketin surmatun ystäville ja pienempiä paketteja haavoitetuille. Ne näytettiin päällikölle. 'Se ei riitä', hän sanoi, 'ettekö voi antaa mitään vielä?' Vastasin: 'Jos odotatte, kunnes laiva tulee, niin voin antaa teille enemmän; mutta tällä hetkellä en voi.' – 'Minun täytyy saada nyt enemmän.' – 'En voi antaa sinulle enempää.' Mies meni sitten pois, ja me odotimme, että he heti hyökkäisivät meidän kimppuumme. Muutamat heistä tulivat aina aidalle asti ja vaativat enemmän, mutta kun emme kiinnittäneet siihen huomiota, he menivät pois.

"Koko sinä päivänä emme voineet sanoa, milloin villit tekisivät hyökkäyksen. Tietenkin meidän oli pidettävä jatkuvasti vartiota yötä päivää. Maanantaina, kun oli hautajaisjuhla, ja tapettu mies piti haudattaman, ajattelimme, että nyt varmaankin tehtäisiin hyökkäys. Vanha mies, joka näytti hyvin ystävälliseltä, pysytteli lähellämme ja sanoi meille, ettei meidän millään ehdolla pidä mennä ulkopuolelle, ja vakuutti olevansa ystävämme.'

"Olin ollut vartiossa yöllä ja kello kolme olin juuri palannut sisään. En ollut nukkunut kauan, kun Mrs. Chalmers huudahti: 'Nopeasti! Ne ovat ottaneet talon.' Hypähdin vuoteeltani ja hyökkäsin ovelle, jona oli vain oviaukossa oleva kankaan palanen. Työnsin kankaan syrjään, ja siinä oli aivan meidän edessämme suuri aseistettu joukko, ja toisia näytti olevan talon päässä. Voin nähdä aamuhämärässä, että heitä johti vanha päällikkö sisämaasta. Seisoen hänen edessään sanoin: 'Mitä te tahdotte?' – 'Anna meille enemmän hyvitystä', hän virkkoi, 'tahi tapamme teidät ja poltamme talon nyt.' 'Tappaa te voitte', minä sanoin, 'mutta enempää korvausta minä en anna. Ja muista: jos me kuolemme, niin me kuolemme taistellen, ja siinä sen loppu.' Vanhus pelästyi. Sitten minä ensimmäisen kerran otin alas muskettini ja näytin sitä vanhalle miehelle. Siihen pantiin vähän ruutia ja muutamia pieniä panoksia. He kyllä olivat nähneet meidän ampuvan lintuja jo tätä ennen. Minä sanoin vanhalle miehelle: 'Mene ja kerro heille, että me ryhdymme taistelemaan, ja että tästä täytyy tulla loppu. Ensimmäinen mies, joka astuu sen linjan yli, jolla oli aita (se oli nyt revitty), on kuoleman oma! Mene!' He perääntyivät, jättäen meidät Hänen kanssaan, joka pitää huolen lapsistaan.

"Noin puolitoista tuntia villit perusteellisesti keskustelivat. Vihdoin vanha mies tuli takaisin kutsuen minua nimeltä. Minä varoitin häntä tulemasta aidan sisäpuolelle, sillä pelkäsin petosta. Hän sanoi: 'Kaikki hyvin!' Ja katsoessani rantaan näin suuren sotakanootin ja useita satoja pienempiä kanootteja työnnettyinä veteen. Melu ja hälinä loppui vihdoin siten, että kanootissa seisovat maakalaiset huusivat rannalla oleville: 'Huomenna me palaamme tappamaan ei ainoastaan valkoisen miehen ystävineen, vaan myös teidät kaikki.' Päällikkö oli sanonut: 'Ennenkuin tämä valkoinen mies tuli tänne ystävineen, minä en ollut mikään. He ovat tuonee minulle kirveitä, vannerautaa, punaisia helmiä ja kangasta. Teillä ei ole valkoista miestä, ja jos te tahdotte tappaa hänet, saatte kulkea minun ruumiini yli!' Niin pelastuivat henkemme. Me emme kuitenkaan uskaltaneet mennä kauas pensaikkoon tahi kylän itäpuolelle pitkään aikaan.

"Kaikkien vaikeuksien keskellä Mrs. Chalmers oli ainoa, joka säilytti mielenrauhan ja tyyneyden. Asukkaat tulivat rauhallisemmiksi, eikä meille tehty mitään uusia vaatimuksia. Joku päivä myöhemmin pidettiin ihmissyöjäjuhla, josta olimme kuulleet, ja jotkut ystävistämme ottivat siihen osaa.

"Höyrylaiva 'Ellengowan' saapui tammikuun 20 p:nä 1878. Maakalaiset alkoivat luulla, ettei mitään laivaa tulisi. Mutta kun se saapui, niin he pelästyivät ja olivat halukkaita unohtamaan 'Mayri' jutun. Sen saapumisen jälkeen voimme jälleen liikuskella heidän keskuudessaan."

Chalmersilla oli maakalaisten keskuudessa luotettava neuvonantaja ja ystävä, nimeltä Kirikeu. Hänellä oli kaulassaan luita narussa, ja sen vuoksi lähetyssaarnaajat nimittivät häntä "Luukasaksi", "Mayri"-selkkauksen aikana hän antoi lähetyssaarnaajille hyviä neuvoja siitä, miten heidän tulisi menetellä eri tilanteissa.

Kirikeun luo tuli kerran muuan päällikkö ja huomautti, että valkoinen mies on aivan hyödytön olemaan päällikkönä, kun hän on aivan aseeton. Kun Kirikeu kertoi tästä Chalmersille, niin tämä vastasi, että hänellä on kyllä aseita, joiden avulla hän tulee puolustautumaan. Ja näyttääkseen mahtiaan hän otti esille kaksi pulloa, joista toisessa oli rikkihappoa, toisessa suolahappoa.

5. Kun tie kaarteli läheltä tuonelan virtaa.

Miten hengenvaarallista Chalmersin työ oli Uuden Guinean villien ihmissyöjäin keskuudessa, käy selville edellisestä. Esitämme seuraavassa vielä muutamia piirteitä tästä romanttisesta todellisuudesta, joka voittaa ihmeellisten satujen kertomukset. Pastori. C.W. Abel Uuden Guinean lähetyksestä kertoo seuraavan tapauksen.

"Muistan miten muutamia vuosia sitten vietin illan Suaussa, Dauin piirikunnassa, missä Tamate oli viettänyt yön ja päivän vankina, ja missä hänen elämänsä tuhoutuminen lykkääntyi tunnista tuntiin ainoastaan sen vuoksi, että miesten kesken syntyi riita siitä, kenellä olisi oikeus tappaa hänet ja saada hänen ruumiinsa palkkioksi. Puhelin pienessä lähetystalossa miesjoukon kanssa, jonka keskuudesta kaksi oli esiintynyt tärkeinä tekijöinä Tamaten puolustamisessa tuossa tilaisuudessa. He muistivat luonnollisesti hyvin jokaisen yksityiskohdan tuosta jännittävästä yöstä. He kertoivat minulle heidän mieliään liikuttaneista ristiriitaisista intohimoista; he kuvailivat sitä mielten kiihtymistä, jonka aiheutti tuon kummallisen valkoisen miehen vangitseminen ja tyrmään sulkeminen heidän kylänsä, läheisyydessä; ja edelleen he kuvailivat, miten heidän ystävänsä tulivat saaren toiselta puolen ja sisämaasta kapean salmen poikki ottamaan osaa yllätykseen ja jakamaan verenvuodatuksen saalista. Ja nyt he voivat iloita siitä, että tuon väittelyn johdosta pelastui sen miehen elämä, josta myöhemmin tuli heidän ystävänsä. Suaun asukkaat olivat siihen aikaan ihmissyöjiä, mutta tämän kylän asukkaat hylkäsivät tuon tavan ennenkuin Tamate jätti itäosan yhtyäkseen tohtori Lawesiin Port Moresbyssä.

"Omassa asunnossaankaan ei Chalmers ollut turvassa. Muuan päällikkö kertoi myöhemmin, miten yhä uudelleen ja uudelleen oli päätetty murhata koko lähetyssaarnaajaseurue. Olipa sitä varten määrätty murhaajatkin, jotka kerran toisensa jälkeen tulivat karkeatekoista lähetystaloa ympäröivän matalan aidan luo. Heidän olisi ainoastaan tarvinnut astua sen yli, hyökätä ja surmata aseeton mies ja nainen ja niin olisivat heidän toverinsa tervehtineet heitä sankareina. Mutta aina kun he lähestyivät aitaa, pidätti heidät joku salaperäinen voima. Tarvitsee tuskin mainita, että se oli elävän Jumalan ja kaikkivaltiaan Isän käsi, johon he luottivat niin lujasti ja jonka vuoksi he olivat valmiit uhraamaan elämänsäkin.

"Kiusaus oli villeille ihmissyöjille monta kertaa miltei ylivoimainen. He himoitsivat kiihkeästi lähetyssaarnaajain omaisuutta, samalla kun heidän ja rarotongalaisten opettajain ruumiit olisivat olleet heille valioherkkuja suurta ihmissyöjäjuhlaa varten. Mutta Mrs. Chalmers ei ollut niitä naisia, jotka pelkäävät. Toisinaan, lähtiessään lähetysmatkoille, hänen puolisonsa jätti hänet pitkäksi aikaa yksin villien keskuuteen. Vihdoin kuitenkin murtuivat hänen voimansa ja hän pääsi pyhäin lepoon. Muuan hänen läheisistään kirjoitti hänestä, että jos Jumala olisi nähnyt hyväksi palauttaa hänet lähetykselle, niin hän olisi osoittautunut erikoisen arvokkaaksi työntekijäksi. Mutta Hän on tutkimattomassa tahdossaan kutsunut hänet taivaan lepoon, ja Uusi Guinea ja Lähetysseura ovat kadottaneet erään loistavimmista sankarittarista, mitä lähetyskenttä tuntee."

Kerran Chalmers tuli muutaman päällikön luo ja tarjosi hänelle lahjoja. Mutta tämä palautti ne halveksivasti takaisin. Chalmers katsoi silloin parhaaksi koettaa palata takaisin rantaan yhdessä seuralaisensa, perämies Gouldin kanssa. Lyhyestä taipaleesta tuli kuitenkin jännittävä matka. Annamme hänen kertoa seikkailuistaan omaan, leikilliseen tapaansa.

"Kulkiessamme mangrovemetsän halki saimme nähdä, että pensaikko kaikkialla oli täynnä nuijilla ja keihäillä asestettuja maakalaisia. Meitä seurasi suuri joukko, ja muuan mies, kädessään jykevä, pyöreä nuija, kulki takanani epämiellyttävän lähellä. Silloin välähti mielessäni ajatus: jospa tuo nuija olisi minun kädessäni, niin minusta tuntuisi vähän miellyttävämmältä! Saapuessamme rantaan näimme venheiden jättäneen aluksen ja rientävän rannikkoa kohti. Veneemme oli vedessä, mutta meidän oli vielä kuljettava jonkun matkaa.

"Taasen minusta tuntui, että minun on saatava tuo nuija tai se on saava minut. Minulla oli laukussani suuri palanen vannerautaa, jollaista maakalaiset pitävät suuressa arvossa. Otin sen, pyörähdin nopeasti ympäri ja lahjoitin sen villille, jonka silmät välkähtivät katsellessaan sitä, aivan kuin meidän, kun näemme kimpaleen kultaa. Vasemmalla kädelläni tartuin nuijaan ja riuhtasin sen hänen kädestään ja ennenkuin hän oli täysin tietoinen tapahtumasta, astelin minä kulkueen etupäässä asestettuna kuten villi, ja elämä tuntui minusta melkoisen paljon hauskemmalta kuin minuutti tai pari aikaisemmin. Laivaväki oli kiihdyksissään antanut veneen lipua karille. Seisoin vedessä pitäen nuijaa sekä silmäillen ja pidättäen joukkoa, kunnes vene oli vesillä. Ja niin pääsimme turvallisesti pois."

Mutta Chalmers ei ollut vaarassa villien keskuudessa ainoastaan maalla. Uhkarohkeana merenkävijänä hän oli monta kertaa hukkua Etelämeren rajuihin rantahyrskyihin. Useimmiten hän selviytyi onnellisesti valaskalaveneessään vaarallisistakin tilanteista päästen rantaan, mutta toisinaan hän oli hukkumaisillaan kurimuksiin. Erästä epäonnistunutta maihinlaskua hän kuvailee seuraavasti.

"Lähestyessämme rantalouhikkoa se ei näyttänyt minusta kovin vaaralliselta, joten jatkoimme. Ensimmäisen luodon yli kiidätti meidät meri. Toiseen tartuimme, saimme vähän vettä venheeseen, peräsinairo joutui puristukseen, venhe kallistui pitkän sivun ympäri mereen ja kääntyi kumoon. Se oli syvässä vedessä, ja merenkäynti oli ankara, joten hetkisen näytti siltä, kuin muutamien meistä täytyisi hukkua. Se oli hirvittävä paikka, jossa vilisi krokodiilejä, mutta otaksun niiden pelästyneen, kun niin monet meistä yht'äkkiä joutuivat veteen. Syöksyminen rantahyrskyyn oli tappaa meidät kaikki.

"Venhemiehinä olleet maakalaisoppilaat toimivat jalosti, ja ajan pitkään pääsimme rantaan. Yhteen aikaan pelkäsin Romillyn hukkuvan ja itseni tunsin jonkun verran uupuneeksi. Luulen, että Romilly varmaankin oli saanut iskun airosta. Pojat saivat venheen rantaan vasta runsaan tunnin ankaran työn jälkeen. Pääsin kolmasti venheen kölille, mutta joka kerta hyökyaallot pyyhkäisivät minut pois. Lopulta sain airon ja erään maakalaisen auttamana saavutin hiekkasärkän. Levättyäni hetkisen pääsin rantaan. Sytytettiin tuli, jonka ympärille kokoonnuimme kaikki. Samalla eräs oppilaista alkoi rukoilla, ja täysin sydämin me kaikki yhdyimme hänen kanssaan kiitokseen." Yön kuluessa ajautuivat tavarat rantaan. Ja seurue vietti tulen ääressä koko yön.

6. Kun hengellinen maratonjuoksija katkaisee maaliviivan.

Toimiessaan Uudella Guinealla rauhansanansaattajana Chalmers oli alinomaisessa hengenvaarassa. Näistä vaaroista hän pelastui Jumalan armollisen käden suojelemana vain tavattoman kylmäverisyytensä, neuvokkuutensa ja rauhallisuutensa vuoksi. Mutta oli ilmeistä, että kerran hänenkin kohtalonhetkensä löisi, sillä sitä oli mahdoton välttää. Tämä tapahtui huhtikuulla 1901.

Edellisen vuoden samana kuukautena hän oli saanut uuden työtoverin nuoresta lähetyssaarnaaja Oliver Tomkinsista, joka oli Tamaten mielen mukainen mies. "Siinä mies; lähettäkää meille vielä kaksi samanlaista", kirjoitti hänestä Chalmers kotimaahan. Ja tohtori Lawes lausui tästä Chalmersin kohtalotoverista suuressa muistopuheessaan Albert Hallissa: "Mitä voin sanoa hänestä, joka jakoi hänen marttyyriutensa, muuta kuin että hän voitti kaikkien sydämet, ja että me odotimme hänestä suuria monina tulevina vuosina! Uskon ja rukouksen miehenä, hyvin perehtyneenä kirjoituksiin hän oli suureksi avuksi, lohdutukseksi ja iloksi Tamatelle." Myös Tomkins oli puolestaan kiintynyt suurella kunnioituksella ja ihailulla kuuluisaan lähetyssaarnaajaveteraaniin: "Paavali ei voinut olla enemmän Timoteukselle kuin Tamate oli minulle."

Lokakuulla samana vuotena kuoli hänen toinen vaimonsa. Hänen viimeisiä sanojaan olivat: "Rauha, täydellinen rauha!", "Isäni kodissa on monta asuntoa" ja "Jeesus on lähellä, hyvin lähellä". Chalmers alkoi itsekin käydä heikoksi ja sairaalloiseksi. Uuden Guinean ennen niin pelotonta ja voimakasotteista leijonaa alkoi vaivata vanhuuden raihnaus. Hän valitteli: "Tänään on minun täytynyt maata sängyssä koko päivä, – olen heikko ja voimaton... Nyt valkenee päivä, näyttää tulevan sade. Klo 6 i.p. voimakas kaakkoistuuli, valtavia sadekuuroja, 8,40 yhä tuulta ja ryöppysadetta; toivon kuitenkin pääseväni matkalle; täytyy mennä alas rantaan katsomaan..." Tämä on viimeinen merkintä hänen muistikirjassaan, – maalauksellinen, paljon puhuva.

Hänen viimeinen kirjeensä on päivätty huhtikuun 3 päivänä 1901 Darussa, joka oli hänen uusi asemapaikkansa, kun rajut sateet ja myrskyt olivat hävittäneet edellisen. "Lähdemme huomenna itään, Risk Pointiin ja Cape Blackwoodiin, ja olen poissa pari viikkoa. Työmme täällä menee hyvin hitaasti. Joskus sen suuruus masentaa minut, mutta muistan Hänen lujan sanansa: 'Ole väkevä ja hyvin rohkea!' ja tiedän: Hän on kanssamme, joten kaikki on hyvin. – Monta vuotta sitten luin Law'n kirjaa 'Vakava kutsumus hurskaaseen elämään' ja tutkin sitä taasen. Olemme tulossa niin muodollisiksi ja penseiksi ja tarvitsemme tilapäistä mielenylennystä."

Seuraavana päivänä hän lähti "Niuella" katsomaan Cape Blackwoodin seutujen asukkaita, jotka olivat Uuden Guinean villeimpiä ja julmimpia ihmissyöjiä. He olivat pääkallonmetsästäjiä, ja Chalmers tiesi, että hän astuessaan heidän keskuuteensa joutuisi hengenvaaraan. Mutta hän ajatteli: Jos nämä voitetaan Kristukselle ja sivistykselle, saatetaan pian koko Papuan lahden rantama Hänen alaisekseen. Chalmersia seurasi Tomkins, rarotongalainen opettaja Hiro, päällikkö Ipisia ja kymmenen lähetysoppilasta. Huhtikuun 7 päivänä klo 4 i.p. he saapuivat Risk Pointiin, Goaribarin saaren edustalle, ja laskivat ankkurin ulompana selällä.

Heti tuli laivalle maakalaisia, jotka tungeksivat kaikkialla. Auringon laskun aikaan Chalmers kehoitti heitä poistumaan luvaten tulla maihin seuraavana aamuna. Klo 5 aamulla tuli laivalle niin paljon maakalaisia, että he täyttivät joka sopen, niin ettei siellä ollut edes tilaa liikkua. Heidän veneissään oli jousia, nuolia, veitsiä, nuijia ja keihäitä. Kun he eivät pyynnöistä huolimatta lähteneet laivalta, päätti Chalmers lähteä maihin, jotta laiva tyhjenisi näistä kiusanhengistä. Huolimatta Chalmersin estelyistä hyppäsi myös Tomkins veneeseen. Lisäksi seurasivat heitä valaskalavenheessä lähetysoppilaat ja päällikkö Ipisia Hiron jäädessä kapteenia auttamaan. Puolet villeistä seurasi rannalle toisen puolen jäädessä laivalle. Laivalta nähtiin, miten vene meni vastapäätä olevaan Dopiman kylään, tuli sieltä uudelleen esiin ja palasi jälleen takaisin, minkä jälkeen sitä ei enää voitu nähdä.

Klo 7 alkoi tuulla. "Niue" nosti ankkurin, lähti purjehtimaan ja laski ankkurin aivan Dopiman kylän vastapäätä. Siellä laiva odotti puolipäivään. Mutta kun mitään ei kuulunut, meni se vähän ulommaksi. Seuraavana aamuna, huhtik. 9 p. laiva lähti Daruun viemään sanaa maaherralle. Maakalaiset olivat poistuneet siitä ryöstettyään kaiken, mitä oli saatavissa. Maaherra lähetti paikalle "Merrie Englandin", jonka mukana seurasivat riittävän suuret voimat asian tutkimiseksi ja järjestyksen palauttamiseksi. Eräältä vangitulta maakalaiselta saatiin sitten seuraava kuvaus tapahtuneesta murhenäytelmästä.

"Ensimmäisen viittauksen Lontoon Lähetysseuran seurueen verilöylyyn antoi päällikkö Garopo, siitä kylästä, Dopimasta, jonka edustalle 'Niue' oli ankkuroinut. Sana lähetettiin heti halki yön lähiseudun kyliin ja pyydettiin tulemaan auttamaan. Tällaista tapaa noudattaen ympäröivien kylien asukkaat kokoontuvat yhteen paikkaan, milloin suurempi alus on näkyvissä. Dopima, Turotere ja kahdeksan muuta kylää otti osaa. Seuraavana aamuna kaikki venheet menivät ja kehoittivat Chalmersia, Tomkinsia ja seuruetta tulemaan rantaan valaskalavenheessä. Muutamat asukkaat jäivät rantaan ryöstämään 'Niuea'.

"Tultuaan rantaan herrat Chalmers ja Tomkins sekä muutamat pojat astuivat pitkään rakennukseen toisten poikain jäädessä vartioimaan venhettä. Nämä viimeksimainitutkin houkuteltiin kuitenkin tulemaan sisälle sillä tekosyyllä, että heille annettaisiin jotakin syötävää. Merkki yleiseen verilöylyyn annettiin iskemällä yht'aikaa takaapäin herroja Chalmersia ja Tomkinsia päähän kivinuijalla. Chalmersia iski Iake Turoteresta ja Tomkinsia Arau-u Turoteresta. Kaiture, Dopimasta, pisti Chalmersia oikeaan kylkeen kasuaaritikarilla, ja sitten Muroroa katkaisi hänen kaulansa. Ema löi poikki herra Tomkinsin pään. Molemmat kaatuivat tajuttomina nuijien ensimmäisestä iskusta.

"Kaikki päät lyötiin heti poikki. Me kadotimme kuitenkin yhden miehen, Gahibain Dopimasta. Hän juoksi lyömään suurta miestä, Naragia, Ipisian päällikköä päähän, kun viimeksimainittu sieppasi kivinuijan lähellä seisovalta mieheltä ja tappoi Gahibain. Naragi sortui kuitenkin heti ylivoiman käsiin. Pojat olivat aivan liian pieniä tekemään mitään vastarintaa.

"Sillä välin kanooteissa ollut, 'Niuelle' jäänyt väki oli tullut takaisin ryöstettyään sen. Nähdessään rannalla olevan seurueen surmatuksi, he päättivät mennä takaisin 'Niuelle' ja tappaa kannella olevat. 'Niue' oli kuitenkin sillä aikaa lähtenyt ja poistunut, joten he eivät voineet saavuttaa tarkoitustaan. Silloin Pakara, Aimahasta, kutsui kaiken kansan rikkomaan venhettä, joka vuoksen aikana oli vedetty poukaman sisäpuolelle. Se tehtiin ja palaset jaettiin eri kylien asukkaiden kesken.

"Heti kun päät oli lyöty irti ruumiista, löivät muutamat miehet viimeksimainitut kappaleiksi ja ojensivat palat naisille keitettäviksi. Tämän he tekivätkin sekoittaen lihan ja saagon. Ne syötiin samana päivänä. Gebai otti herra Chalmersin pään Dopimaan, ja Manikaha herra Tomkinsin pään Turotereen. Muut päät jaettiin eri henkilöitten kesken."

Hallitus ryhtyi rankaisutoimenpiteisiin, joiden tarkoituksena ei kuitenkaan ollut kosto, vaan tällaisten tapausten ehkäiseminen vastaisuudessa. Maaherra lähetti höyryaluksen, jonka vanavedessä kulki kuusi pienempää alusta. Kun tultiin rannikon läheisiin kyliin, poltettiin sotavenheet ja suuret sotilaskasarmit, dubut, joista suurin oli lähes 300 metriä pitkä. Turoteressä oli neljä tällaista dubua. Ne hävitettiin kymmenessä kylässä. Yksityisasunnot jätettiin rauhaan, milloin ei tuulen suunta ollut sellainen, että se hävitti myöskin osan kylää.

Chalmersia on sanottu Uuden Guinean Livingstoneksi. Ja syystä kyllä, sillä apostoliseen uskonintoon, pelottomaan tunnustajarohkeuteen, tavattomaan sitkeyteen ja hellittämättömään kutsumususkollisuuteen sekä harvinaiseen soveltuvaisuuteen nähden uranuurtajalähetyssaarnaajaksi hän on uusimman ajan kaikkein suurimpia lähetyssankareja, jonka nimi ei milloinkaan himmene hengenmaailman aikakauskirjoissa niin kauan kuin näitä miehekkäitä ominaisuuksia pidetään arvossa ja kunniassa. Hänen elämystensä rinnalla kalpenevat Don Quixote de la Manchan seikkailut, ja hänen sankaritarinansa on todellisempaa runoutta kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat.

Kun edellämainittu englantilainen maaherra on kertonut niistä olosuhteista, joiden vallitessa Chalmersin marttyyrikuolema tapahtui, niin hän lausuu: "Näissä olosuhteissa uranuurtajalähetyssaarnaaja ja muuan lähetyksen myöhemmistä tulokkaista ja heidän uskolliset seuraajansa menettivät henkensä niiden kätten kautta, joiden ystäviksi he tahtoivat tulla; ensimmäinen siksi, ettei tuntenut mitään, mikä olisi voinut pysähdyttää hänet, ja toiset siksi, että he menivät sinne, minne heidän johtajansakin meni. 'Niuelle' eloonjääneet totesivat, että herra Chalmers todennäköisesti tunsi ennakolta vaaran läheisyyden tahtoessaan jättää Tomkinsin ja muut laivalle, mutta he eivät tahtoneet antaa hänen mennä yksin, ja niin heidät kutsuttiin pois yhdessä toistensa rinnalla. En ole yksin sitä mieltä, että herra Chalmers saavutti sen kuoleman, jota hän oli toivonut ennen kaikkia muita – Uudessa Guineassa ja Uuden Guinean puolesta, – ja jos olen oikeassa uskoessani, että tämä kuolema on osoittautuva keinoksi, jonka avulla tehdään loppu sellaisista murhenäytelmistä kaikkialla kruunulle kuuluvalla rannikolla, – ja sellaista voi sattua ainoastaan tässä syrjäisessä osassa, joka ei vielä ollut vallassamme, – niin tiedän, että hän tahi kuka tahansa muu hänen lähetyssaarnaajaveljistään täällä olisi epäröimättä lausunut tervetulleeksi tuollaisen tilaisuuden samanlaisen päämäärän vuoksi."

Hänen ystävänsä ja virkaveljensä tohtori Lawes kirjoittaa: "Se, mikä oli luonteenomaista Tamatelle lähetyssaarnaajana ja johtajana veljiensä joukossa, oli hengellinen voima. Hän oli voimakkaan, terveen tyypin kristitty, joka vaistomaisesti vihasi kaikkea teeskentelyä ja petosta. Mies suuri uskossa, väkevä rukouksessa ja täynnä Kristuksen rakkautta. Hän käsitti suuremmalla selvyydellä kuin useimmat muut ihmiset, mitä on eläminen Kristuksessa, ja hänelle Hänen läsnäolonsa oli hyvin todellinen ja luotettava ja vakava. Ja tämä henkinen voima selittää sen ihmeellisen vaikutusvallan, mikä hänellä oli ihmisiin, samoin kuin hänen suuren menestyksensä lähetyssaarnaajana. Ja siksipä 'hän vielä kuoltuaankin puhuu'. Muisto hänen pyhitetystä ja epäitsekkäästä Kristus-elämästään, hänen laajasydämisyydestään, lapsellisesta uskostaan, yhteydestään Jumalan kanssa, uupumattomasta palveluksestaan ja valoisasta toivehikkuudestaan on se perintö, jonka hän on jättänyt minne tahansa hänen nimensä ja maineensa tulleekaan."

Korea.

A. JOHDANTO.

1. Aamuruskon maa.

"Rakkaalla lapsella on monta nimeä", sanotaan. Ja niinpä ovat korealaiset antaneet kauniille, ylhäisen Isän runsaasti siunaamalle maalleen aitoitämaiseen tapaan suuren joukon kuvaavia nimiä. Sellaisia ovat Lempeiden tapain maa, Kahdeksan piirin tahi maakunnan maa, Kahdentoista tuhannen hammasmaisen vuorenhuipun maa, Luumunkukkain maa, Päivänkoitto, Auringonnousun, säteily, Aamuntyyneys, Aamunhiljaisuus.

Valtiollisissa asioissa korealaiset nimittävät maataan Kijanmaaksi, Korean sivistyksen legendamaisen perustajan muistoksi. Runoudessa he taasen nimittävät valtionsa päämiestä "Kymmenen tuhannen saaren hallitsijaksi". Eroitukseksi Kiinasta, suuresta keskustan valtakunnasta, joka kirjallisuutensa ja sivistyksensä vuoksi on vuosituhansia varjostanut Koreaa, he nimittivät maataan Pieneksi Etuvartioksi. Varhaisina aikoina on Koreassa ollut kolme hania eli valtiota. Tämän mukaan annettiin Korealle, kun se 1897 julistettiin keisarikunnaksi, nimi Tai-Han, s.o. Iso-Han. Vanhin, juhlallisin ja arvokkain on kuitenkin nimi Tsho-sen, s.o. Aamuruskon maa. Sitä käyttää kansa useimmin, ja sitä käytettiin myös sopimuskirjassa, kun Korea 1910 liitettiin Japaniin. Ulkomaalaiset voisivat nimittää sitä Moskiittain ja malarian maaksi, metsästäjät Tiikerien maaksi, luonnonihailijat Jumalan puutarhaksi. Kristitylle se on Kultaisten mahdollisuuksien maa.

Kun mereltä lähestyy Korean rannikkoa, niin se näyttää karulta ja viljelemättömältä. Kerrotaan korealaisten itsesäilytysvaiston ohjaamana hävittäneen koko rannikon ja koettaneen tehdä maansa mahdollisimman vastenmieliseksi ulkomaalaisille. Mutta kun saapuu rannikolta sisämaahan, niin siellä avautuu silmäin eteen kauniita laaksoja hyvinviljeltyine peltoineen ja puutarhoineen, joissa viihtyvät ihanat kukat ja kasvavat kaikenlaiset etelän hedelmät. Vuorilta ja kukkuloilta ovat metsät enimmäkseen hakatut.

Korean entinen kuningas-, sittemmin keisarikunta, on pinta-alaltaan noin Italian kokoinen. Se on Japanin ja Kiinan välinen niemimaa, jonka rantoja pohjoisessa huuhtelevat Japanin ja etelässä Keltaisen meren aallot. Mandshurian rajalla ovat Ikuiset valkeat vuoret, joilta etelään lähtee syvä ja kiemurteleva Jalu eli Amnok ja pohjoiseen Tumen-ula, jotka ovat rajajokina Kiinaa ja Venäjää vastaan. Muista joista on huomattavin Han-joki, joka saa alkunsa Timanttivuorilta. Se on Aamunloiston maan suuri ja mahtava päävirta, jonka varrella on maan pääkaupunki Söul. Se laskee Keltaiseen mereen kahtena suuhaarana. Eteläisen varrella on Tshemulpo, maan tärkein satama. Joissa on kauniita koskia ja vesiputouksia, joiden varsilla katseelle avautuu maalauksellisen kauniita näköaloja. Maa on vuorista ja mäkistä. Niemimaan jakaa kahteen vesialueeseen pohjoisesta etelään epäsäännöllisesti lähellä itäistä rantaa kulkeva vuorijono.

Kosteussuhteet ovat hyvät, ja maaperä laaksoissa on tavattoman hedelmällinen. Kaikenlaiset viljalajit menestyvät. Pohjoisessa viljellään etupäässä vehnää, etelässä riisiä. Kuusi ja mänty kasvavat melkein rinnan bamburuokojen kanssa. Maa on rikas mineraaleista. On löydetty suuria kulta-, hopea- ja hiilivarastoja.

Korean ilmasto on suurin piirtein erittäin suloinen. Han-joen pohjoispuolella talvi kestää useampia kuukausia, ja joet ovat paksun jään peitossa. Eteläpuolella se taasen on leuto: talvea on tuskin nimeksikään, ja keväällä peittävät ihanat liljat, orvokit ja syreenit, valkoiset ja punaiset ruusut sekä muut pensaskasvit maan ihanaan kukkavaippaansa, samalla kun puutarhat persikka- ja päärynäpuineen komeilevat upeassa kukkaloistossaan. Vienon tuulen mukana kantautuu kukkakentiltä suloisia tuoksuja. Syksyllä asterit ja varpukasvit verhoavat maalauksellisesti vuorten ja mäkien rinteet kullalla, purppuralla ja muilla värivivahduksilla. Vaikkapa matkailija olisi sokea, niin hän saattaisi kuitenkin asukkaiden ihastuneista huudahduksista päättää olevansa Jumalan puutarhassa, jonka herkkä kauneus on painanut leimansa kansan luonteeseen, runouteen ja kansanlauluihin jo vuosituhansia. Sadeaikana heinä- ja elokuulla vallitsevat troopilliset rankkasateet tulvineen. – Myös eläimistö on rikas ja vaihteleva. Lämpimillä seuduilla tavataan tiikereitä ja leopardeja.

Erilaiset kulkutaudit, kuten aasialainen kolera, lavantauti ja rokko raivosivat ennen väestön keskuudessa, samoin keuhkotauti. Lasten suuren kuolevaisuuden vuoksi oli useimmissa perheissä enemmän kuolleita kuin eläviä lapsia, ja toisin paikoin vanhemmat vastasivat vitkastellen kysymykseen lasten lukumäärästä ennenkuin näkivät, toipuivatko ne rokosta.

2. "Idän erakkokansa".

Perinnäistieto kertoo, että Korean valtakunnan olisi perustanut kiinalainen valtiomies Kija (kiinalainen nimi Ki-tse) 1122 e.Kr. Hän lähti isänmaastaan 5,000 miehen kanssa itäänpäin ja asettui asumaan Ta Tong-joen laaksoon Koreassa alkaen sivistystyönsä Ping Yangin kaupungissa. Hän opetti kansalle lakeja, lasku- ja mittausoppia, mittoja ja rahayksikköjä.

Nämä tiedot ovat kuitenkin enemmän tahi vähemmän tarunomaisia. Sen sijaan on historiallisesti varmaa, että Korean varsinainen kansallinen nousu alkaa v. 352 e.Kr., jolloin maahan tuli buddhalaisia lähetyssaarnaajia. Korea oli silloin jaettu kolmeen valtakuntaan eli valtioon. He toivat maahan kirjoitustaidon, kuvat ja taiteen. Heidän jäljessään nousi sitten vuosisatain kuluessa pitkä jono opettajia ja taiteilijoita, oppineita ja käytännön miehiä, jotka loivat Korean kansallisen sivistyksen antaen kansalle elämänrohkeutta ja uskoa kuolemanjälkeiseen elämään. Kymmenennellä vuosisadalla pikkuvaltiot sitten yhtyivät Korean kuningaskunnaksi.

Nyt koittivat Aamuruskon maalle kansallisen suuruuden onnenpäivät, jolloin kohosivat ne taitavan työn muistomerkit, joiden raunioita vieläkin ihaillaan: hakatut ja pystyssä seisovat kivitaulut, pagodat (temppelit), tähtitieteelliset laitokset ja muut rakennukset sekä ne suunnattoman suuret, graniitista hakatut pystykuvat, jotka vieläkin kohoavat metsän yli siellä, missä ennen oli luostareja; temppelejä ja kaupunkeja. Myöhemmin vyöryivät tataarien, kiinalaisten ja japanilaisten armeijat yli maan tuhoten tuon kukoistavan sivistyksen. Ja nyt haastavat vain rauniot ja graniittipaadet mykkää kieltään siitä, mitä erakkokansa on kyennyt luomaan kansallisen onnen ja suuruuden päivinä. 1392 eräs kenraali nosti kapinan, buddhalaisuus valtionuskontona lakkasi ja tilalle tuli konfutselaisuus.

Tohtori Jones, korealaisen raamatunkäännöskomitean sihteeri, lausuu heidän kansallisluonteestaan: "Luonteensa puolesta korealaiset ovat synnynnäisesti ystävällisiä niitä kohtaan, jotka suhtautuvat heihin kunnioittavasti ja luottamuksellisesti, he ovat henkilöitynyt vieraanvaraisuus. Korealaiset ovat järkevää kansaa, heidän kansallinen ihanteensa on oppinut mies."

Kun kristinuskon uudestisynnyttävät ja elämääuhoovat voimat pääsevät jalostamaan heidän kansallisluonnettaan ja kehittämään heidän kuolematonta henkeään, niin he saattavat myös olla eteviä puhujia. Kun tämän vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä vietettiin Ylioppilaiden Maailmanliiton kokousta Tokiossa, Japanissa, niin parhaimman ja loistavimman puheen piti siellä korealainen parooni ja isänmaanystävä Yun Tshi Ho.

Korealaisilla on oma kirjakielensä, enmunkieli. Mutta kiinalainen kirjallisuus ja kiinankieli varjostivat vuosisadoiksi siinä määrin kotimaisen kirjakielen, että sitä pidettiin alempana kielenä. Monet oppineet eivät edes tunteneet oman kielensä kirjaimistoa. Kristinusko sai tässä aikaan täydellisen mullistuksen. Kun raamattu käännettiin enmunkielelle, niin se merkitsi korealaisen sivistyselämän uudestisyntymistä sekä kansallista ja uskonnollista herätystä, "rautatien rakentamista kansallisen järjen läpi". Mutta tehtävä ei suinkaan ollut helppo. Eräs raamatunkääntäjä kuvailee sitä näin:

"Miten suurenmoinen se yritys oli, sitä ei käsitä kukaan, joka ei ole koettanut sitä. 60-kerroksisen henkivakuutustalon rakentaminen New Yorkin kaupunkiin ei ole niin suuri yritys. Kuluu noin kymmenen vuotta sen kääntämiseen. Jos ajattelemme kaikkea kaivamista, mikä on välttämätöntä sen perustuksen laskemiseksi, jolla työ lepää, jokaista lapiollista sääntöjä kunkin sanan merkityksen selvittämiseksi, arvioimista ja merkinräin tekemistä sekä joka taholla vaanivaa malariaa ja väsymystä, muistuttaa se Panaman kanavan kaivamista."

Miten suurenmoista ja mieltälämmittävää onkaan suomalaiselle sydämelle tätä taustaa vastaan muistaa, että suomalainenkin mies on ollut tekemässä samanlaista ikimuistettavaa kulttuurityötä, kaivamassa elämänveden syvää, ehtymätöntä kaivoa Ambomaan hietikoilla Etelä-Afrikan hehkuvan auringon alla.

Elinkeinoelämä on viime aikoihin asti ollut kovin alkuperäisellä kannalla ja suuresti takapajulla. Maa on hedelmällinen ja luonnon siunaama antaen vähällä työllä runsaan sadon. Mutta yritteliäisyyttä ja työtehoa ei ole ollut juuri nimeksikään. Tämä on ensi sijassa johtunut kehnosta hallituksesta ja huonoista yhteiskuntaoloista.

Tästä syystä on korealaisia sanottu "laiskoiksi korealaisiksi". Tämä on kuitenkin perinpohjainen erehdys, kuten he itse ovat näyttäneet Hawaijin sokeriviljelyksillä. Samoin Austraalian, Yhdysvaltain, Alaskan ja Etelä-Afrikan kaivoksissa heitä pidetään erinomaisen hyvinä ja haluttuina työmiehinä. Ja ettei korealaisia vaivaa typeryys ja saamattomuus käytännöllisissä asioissa, todistaa se, että he sodassa Japania vastaan 1591 rakensivat maailman ensimmäisen riippuvan sillan ja rautalaivan.

Nyt kun Korea on liitetty Japaniin ja sillä on kunnollinen hallitus ja tunnolliset virkamiehet, on myös elinkeinoelämä noussut nopeasti ja sen mukana maan taloudellinen hyvinvointi.

B. VARSINAINEN VAINOJEN AIKA.

1. Kun ristinlippu ensiksi kohotettiin Aamuruskon maassa.

Kylvöä sanalla ja marttyyriverellä.

Korean katolisella kirkolla ja marttyyrihistorialla on takanaan loistava menneisyys. Protestanttinen lähetystyö sen sijaan on aivan nuori.

Ensimmäinen tunnettu korealainen kristitty ja marttyyri on Pietari. Muutamat korealaiset olivat 1782 saaneet käsiinsä kiinalaisia kristillisiä kirjoja. He tahtoivat saada enemmän ja lähettivät miehiä Pekingiin noutamaan niitä. Siellä kastettiin sitten seuraavana vuonna ensimmäinen korealainen, edellämainittu Pietari. Mutta kun hän kotimaahan palattuaan alkoi julistaa uutta oppia, niin hänet jo samana vuonna heitettiin vankilaan, ja kärsi marttyyrikuoleman 1791.

Kristinuskoa ei kuitenkaan saatu tuhotuksi tällä toimenpiteellä Aamunloiston maasta. Toiset alkoivat etsiä Jeesusta Kristusta, Ristiinnaulittua. Heidän joukostaan on erikoisesti mainittava Paavali ja Jaakob Kim, jotka ryhtyivät innokkaasti ja tarmokkaasti levittämään kristinuskoa kotimaassaan. Heidän työtään seurasi niin suuri menestys ja Jumalan siunaus, että jo kymmenen vuotta Pietarin kuoleman jälkeen Koreassa lasketaan olleen neljätuhatta kristittyä. Johtajat seurasivat niiden kirjain neuvoja, joita heillä oli, ja järjestivät keskuuteensa papiston. Sen lisäksi he lähettivät lähetystön Pekingiin hankkimaan lisää kirjoja sekä saamaan neuvoja ja ohjeita. Siellä heille opetettiin katolinen oppijärjestys ja luvattiin pappi mukaan Koreaan. Pappia he eivät tosin sillä kertaa saaneet, mutta muutoin heidän asiansa oli onnistunut täydellisesti.

Kun vainon valkeat roihuavat Aamuruskon maassa.

V. 1794 tuli Koreaan ensimmäinen katolinen pappi, ja työ alkoi

vakiintua. Mutta ennen pitkää herätti kristinusko vakavaa vastarintaa. Kristityt hävittivät sukutaulut ja julistivat, etteivät he voi rukoilla esi-isiään. Tätä eivät korealaiset voineet sietää, sillä se oli heidän siveysoppinsa varsinainen perustus. Ja niin alkoi ankara vaino, joka kesti miltei yhtä mittaa vuodesta 1800 vuoteen 1866. Ensimmäinen yleinen vaino puhkesi 1801. Erikoisen ankaria olivat vainot vuosina 1826 ja 1839. Muutamat kielsivät, mutta sadat, kenties tuhannet seisoivat lujina ja antoivat mieluummin henkensä kuin kielsivät uskonsa. Mestaukset pantiin täytäntöön kukkulalla Söulin pienen länsiportin edustalla, missä nykyisin on roomalaiskatolinen kirkko. Mutta täällä saatiin kokea samaa, mikä on ollut yleistä vainojen aikana kautta aikain: marttyyrien veri on kirkon kylvöä. Veritodistajain rohkea tunnustus ja peloton kuoleman halveksiminen herätti ihailua ja vaikutti voimakkaasti kristinuskon leviämiseen. Hajaantuneet kristityt veivät uskon siemenen muille paikkakunnille, ja Jumalan valtakunta meni voimalla eteenpäin.

2. Tong Hak-kansannousu ja 1860-luvun marttyyrit.

Koreassa puhkesi viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla mahtava kansanliike, joka muistuttaa paljon kiinalaista Tai-ping kapinaa. Molemmille liikkeille oli yhteistä se, että ne pyrkivät uudistamaan uskonnollisia oloja. Vasta myöhemmin, kun turmeltunut, virkamiehistö alkoi sortotoimenpiteensä, muuttui Tong Hak valtiolliseksi liikkeeksi. Yli neljä vuosikymmentä se vaikutti hiljaisuudessa ja vasta 1894 se muuttui kansannousuksi, jolla oli tavattoman laajakantoiset seuraukset Itä-Aasian maille, jopa koko maailman politiikkaan. Kun tällä liikkeellä on ollut ratkaiseva vaikutus Korean viimeisiin vaiheisiin, ja kun se uskonnollisluonteisena liikkeenä joutui läheisiin kosketuksiin kristinuskon kanssa, ollen vainottu kuten sekin, niin selostamme sen vaiheita muutamalla sanalla.

Tong Hak alkoi Kyeng Sangin maakunnassa Etelä-Koreassa. Sen alkuunpanija oli konfutselainen oppinut Tshoi Tshei Ou. Hän seurasi suurella mielenkiinnolla roomalaiskatolisen kirkon vaiheita Koreassa. Varsinkin hallituksen vaino ja jyrkät toimenpiteet kristinuskoa vastaan herättivät hänessä kummastusta. Hän ajatteli: "Kun lähetyssaarnaajat ovat tulleet näin kauas ja uhranneet näin paljon uskontonsa levittämiseen, niin sen täytyy olla oikea. Ja kuitenkin: jos se on oikea, niin miksi hallitus nyt tappaa sen kannattajia rikollisina?" Hautoessaan näitä mietteitä hän sairastui ollen vihdoin kuolemaisillaan. Eräänä aamuna, kun aurinko oli nousemaisillaan mäkien yli, hän joutui jonkunlaiseen horrostilaan, jossa hänelle ilmestyi yliluonnollinen olento. Tämä kutsui häntä nimeltä: "Tshoi Tshei Ou!" – "Tässä minä olen", virkkoi Tshoi. "Etkö tiedä, kuka sinulle puhuu?" – "En, kuka sinä olet?" – "Minä olen Jumala, rukoile minua ja sinä olet saava vallan ihmisten yli." Tshoin mieleen tuli se asia, joka viime aikoina oli tuottanut hänelle niin paljon päänvaivaa, ja hän kysyi: "Onko roomalaiskatolinen uskonto oikea?" – "Ei", kuului vastaus, "sana ja aika ovat samat, mutta ajatus ja sielu eroavat totisesta." Ääni vaikeni, Tshoi tarttui kynään ja kirjoitti sillä paperiliuskalle: "Koska muinaisista ajoista olemme rukoilleet Sinua, taivaan Herra, niin laupeutesi mukaan suo meidän tuntea kaikki (Sinua koskevat) asiat eikä milloinkaan unohtaa niitä, ja kun Sinun sanomattomat ajatuksesi ovat tulleet meille, niin tee meille ylenpalttisesti halumme mukaan." Senjälkeen hän poltti paperin, sekoitti tuhkan vesimaljaan ja joi veden. Sitten hän nousi ylös aivan terveenä.

Tshoi tunsi nyt velvollisuudekseen uuden uskonnon perustamisen. Hän ei tyytynyt vanhoihin itämaisiin uskontoihin eikä liioin kristinuskoon roomalaiskatolisessa muodossa, vaan perusti oman järjestelmän ottaen siihen aineksia niistä itämaisista uskonnoista, joiden keskuudessa hän oli kasvanut. Järjestelmälleen hän antoi nimeksi Tong Hak, Itämainen oppi, eroitukseksi katolilaisuudesta, jolle hän antoi nimen Su Hak, Länsimainen oppi. Konfutselaisuudesta hän otti viisi suhdetta: isän ja pojan, hallitsijan ja alamaisen, miehen ja vaimon, ystävän ja ystävän sekä vanhemman ja nuoremman veljen, buddhalaisuudesta lain sydämen puhdistamisesta, ja taolaisuudesta lain ruumiin puhdistamisesta siveellisestä ja luonnollisesta epäpuhtaudesta. Hän laati uskontoaan varten raamatun, jolle hän antoi nimeksi "Suuret pyhät kirjoitukset" ja rukouksen Tong Hakia varten, jossa oli huomattavissa vaikutuksia roomalaiskatolisuudesta. – Syntymäpaikaltaan Tong Hak levisi toisiin maakuntiin. Kun katolisia vainottiin, joutuivat Tong Hakitkin kärsimään, sillä korealaisten oli vaikeata tehdä eroa heidän välillään.

V. 1864 otti hallitusvallan käsiinsä kuningatar _Tsho_, katkera

kristinuskon vainooja. Hän asetti perintöruhtinaaksi 12-vuotiaan pojan ja uskoi "valtakunnan peräsimen" hänen isälleen Tai Wan Kunille. Pian senjälkeen alkoivat venäläiset ahdistaa Koreaa tunkeutuen Ham Kyungin maakuntaan sekä ilmestyen laivastoineen Gensanin satamaan. Hallitus joutui pahaan pulaan. Silloin tahtoivat eräät vaikutusvaltaiset kristityt antaa apuaan asioiden järjestämiseksi onnellisemmalle tolalle. Tämä taas antoi aihetta ankaraan vainoon, julmimpaan ja verisimpään, mistä Aamuruskon maan aikakirjat tietävät kertoa. Katolinen pappi Wallays kuvailee tapahtumain kulkua seuraavasti:

"Korean hallitus oli mitä suurimmassa ahdingossa. Tällöin muutamat kristityt aatelismiehet, Tuomas Kim Kei-ho, Tuomas Hong Pong-tshu, Copsan piispan taloudenhoitajat, ja Anton Ngi, luulivat parhaimmalla tavalla edistävänsä uskonnon ja valtakunnan etuja kirjoittamalla kuninkaan isälle kirjeen, jossa he osoittivat ainoan tien, jolla valtakunta voisi pelastua venäläisten maahan tunkeutumiselta: tulisi tehdä sopimus Ranskan ja Englannin kanssa, ja tämä voisi tapahtua ilman suurempia vaikeuksia maassa asuvien eurooppalaisten piispain avulla. Prinssi luki tämän kirjeen uudelleen ja uudelleen, mutta kun ei vastausta kuulunut, niin se saattoi kirjeen kirjoittajat suurimmassa määrin levottomiksi.

"Kuninkaan äiti antoi silloin ohjeet ystävällisen kirjeen kirjoittamiseksi, joka tehtävä uskottiin John Namille, jalosukuiselle hovikirjailijalle. Kun Copsan piispa sai kuulla tapahtumasta, arveli hän prinssin lähettävän hakemaan häntä, palasi Söuliin ja odotti toivehikkaana asioiden kehitystä. Mutta sillä välin olivat venäläiset menneet pois, säikähdys asettunut, ja lähettiläät, jotka palasivat Pekingistä, ilmoittivat, että eurooppalaisia surmataan kaikissa valtakunnan kaupungeissa; ja kun kuninkaan ministerit vihasivat kristittyjä hehkuvimmalla vihalla, niin uskonnonvastainen kanta voitti, ja päätettiin uhrata kaikki lähetyssaarnaajat ja panna vielä kerran täytäntöön entiset, kristittyjä vastaan kohdistetut lait."

Katolisia lähetyssaarnaajia voidaan syyttää sekaantumisesta politiikkaan, varsinkin kun he epäonnistuivat. Mutta jos he olisivat onnistuneet, olisivat Korean portit avautuneet evankeliumille 18 vuotta aikaisemmin kuin mitä sittemmin tapahtui. Nyt sen sijaan puhkesi hirvittävä vainonmyrsky, ja kristityt saivat paremman palkan: marttyyrikruunun. Kuninkaan isä tutki Copsan piispaa Berneux'tä. Tehtyään ensin piispalle erinäisiä kysymyksiä ja saatuaan niihin vastaukset hän kehoitti piispaa kieltämään uskonsa. Todellisen marttyyrin rohkeudella ja uskon uljuudella peloton tunnustaja vastasi: "Minä olen tullut saarnaamaan sitä uskontoa, jonka kautta sielut pelastuvat, ja nyt sinä vaadit minua valallisesti kieltämään sen. Sitä minä en tee." – Ja niin hän sitten käski piestä tuota kunnianarvoista vanhusta ja nylkeä hänet ruoskimalla; liha piestiin irti hänen sääriluistaan, ja koko hänen ruumiinsa revittiin palasiksi. Hänen kanssaan kuoli Anconan piispa ja seitsemän pappia.

Vaino oli niin ankara, että se uhkasi tuhota koko Korean kirkon. "Nimeämättömät kidutukset ja kuvaamattomat kuolintavat täyttivät maan sellaisella kauhulla, että se on elänyt läpi sukupolvien. Tapa panna epäilyttävät henkilöt säkkeihin pääkaupunkiin vietäviksi, on antanut aihetta sanontaan: 'Kuinka monta säkkiä?' joka on samaa kuin 'Kuinka monta ihmistä?'... Maa oli kostea viattomain verestä. Harvat tuhansista luopuivat. Heikot naiset laahattiin rauhallisten kotien eristyneisyydestä seisomaan villien tuomioistuinten edessä, väkevät miehet, vieläpä hennot lapsetkin kieltäytyivät rohkeasti kiroamasta Jeesuksen nimeä tahi sylkemästä tahi tallaamasta heille jalkain alle tarjottuja puisia ristejä."

Lasketaan, että tässä tulisessa vainon pätsissä kärsi marttyyrikuoleman yli 8,000 kristittyä, toisten tietojen mukaan 10,000. Ankara vaino harvensi arveluttavalla tavalla katolisten kristittyjen rivejä Aamuruskon maassa, aiheuttaen katolisen kirkon työlle siellä korvaamatonta vahinkoa. Mutta toisaalta tämä kunniakkaasti kestetty tulikoe oli mahtava voitto kristinuskolle Koreassa, sillä sen kautta ilmeni täydessä loistossaan kristinuskon ylimaailmallinen voittovoima, samalla kun se antoi vakuuttavan todistuksen siitä, mitä äärettömiä uskonnollisia mahdollisuuksia kätkeytyi Korean kansaan. Sillä jos tällaista Jumalan tuntemista ja kuolemaan asti kestävää uskollisuutta, näin jaloja hengen hedelmiä tavattiin kuivassa puussa, s.o. vanhan emäkirkon piirissä, joka enemmän perustaa omiin töihin ja suuriin perinnäismuistoihin kuin itse Jumalan sanaan ja Kristuksen täytettyyn työhön, niin onko silloin ihme, jos tuollaisen kansan kristityt, tultuaan raamatulliseen uskoon ja päästyään evankeliumin täydelliseen vapauteen, alkavat saarnata ristiretkeä, jonka tarkoituksena on voittaa miljoona sielua Kristukselle yhdessä ainoassa vuodessa!

Palaamme jälleen katselemaan Tong Hak liikkeen kehitystä. Kun edelläkerrottu ankara kristittyjen vaino puhkesi, niin Tshou vangittiin ja mestattiin ja hänen uskontonsa julistettiin muka roomalaiskatolisena pannaan. Hänen seuraajansa olivat nyt hiljaa lähes neljä vuosikymmentä, kunnes sitten keväällä 1893 antoivat jälleen kuulla itsestään.

Silloin tuli noin 50 Tong Hakia Söuliin. He asettivat kuninkaan palatsin portin eteen punaisella vaatteella verhotun pöydän, jolle levittivät vaatimuksensa. He anoivat, että heidän marttyyrinä kuollut johtajansa julistettaisiin syyttömäksi, että hänelle annettaisiin virka-arvo ja että hänen muistolleen sallittaisiin pystyttää muistomerkki; edelleen, että heidän uskontonsa vapautettaisiin pannasta ja että heille suotaisiin samat oikeudet kuin roomalaiskatolisille. Kuningas vastasi ottavansa asian vakavasti harkittavakseen ja pyysi, etteivät he vaikeuttaisi kulkua Hänen Majesteettinsa portin edustalla. Tätä seurasi muutamien Tong Hakien vangitseminen siinä piirikunnassa, mistä nuo viisikymmentä olivat tulleet. Heidän anomukseensa ei suostuttu.

Mutta kuningas erehtyi suuresti suhtautuessaan näin yliolkaisesti Tong Hak-liikkeeseen, sillä siitä tuli pian poliittinen suurtekijä, joka vaikutti ratkaisevasti Itä-Aasian kohtaloihin. Tong Hakit olivat hiljaa seuraavaan kevääseen, mutta silloin he esiintyivät uudelleen poliittisella ohjelmalla. He vaativat hallituksen ja koko hallitusjärjestelmän puhdistamista siitä aivan ennenkuulumattoman törkeästä ja julmasta kiristysjärjestelmästä, joka vallitsi maan julkisessa elämässä ja varsinkin verojen kannossa.

Söulissa oli erikoinen virkamiehistö hoitamassa tuomarin tehtäviä. Mutta ei oltu tehty tahi ei ainakaan ollut huomattavissa mitään eroitusta heidän ja poliisikunnan välillä. Olipa jouduttu niin pitkälle, että vanginvartijat ja kaikenlaiset hovisuosikit määräsivät rangaistuksia ja kiristivät rahaa niiltä onnettomilta, jotka olivat joutuneet heidän kynsiinsä. Henkilöt, joilla virallisissa piireissä oli korkea ja vaikutusvaltainen asema, myivät häpeällisesti siviili- ja rikosasioissa päätöksiä, tahi käskivät tuomareita antamaan mieleisiään päätöksiä. Virkamiehet järjestivät yksityisasuntoihinsa todellisia ryövärivirastoja. Jos jonkun kansanmiehen, joka oli päässyt jonkun aatelismiehen suojelukseen, oli onnistunut kerätä varallisuutta, niin nämä nostivat jonkun tekosyyn nojalla syytteen häntä vastaan ja jättivät hänet viranomaisten käsiin. Nämä pieksivät ja kiduttivat sitten tuota onnetonta epäinhimillisen julmasti, kunnes raukka luovutti kaikki raskaasti ansaitsemansa säästöt. "Rikolliset voivat ostaa suojeluksen, viattomat tuomittiin ja tapettiin; ei ollut minkäänlaista hengen eikä omaisuuden turvaa."

Kun Tong Hakien esityksiin näiden epäkohtain poistamiseksi ei ryhdytty, oli seurauksena aseellinen kansannousu. Tong Hak-liike tahtoi olla uskollinen kuningashuoneelle, mutta se tahtoi väkivaltaisin toimenpitein saada aikaan ne parannukset ja uudistukset, joita ei ollut mahdollista toteuttaa rauhallista tietä.

Kun hallitus ei omin neuvoin selvinnyt taistelussa Tong Hakia vastaan, kutsui se avukseen kiinalaisia sotajoukkoja. Mutta samalla Japani ilmoitti lähettävänsä myös joukkoja. Korean hallitus pelkäsi yhteentörmäystä Japanin ja Kiinan välillä sekä pyysi molempia maita poistamaan sotajoukkonsa selittäen, että kapina on kukistettu. Kiina oli valmis suostumaan tähän, mutta Japani ei ainoastaan kieltäytynyt poistamasta joukkojaan, vaan esitti Korean hallitukselle vaatimuksen, että sen tulee pakottaa kiinalaiset joukot poistumaan. Syttyi ilmi sota Kiinan ja Japanin välillä. Kiina joutui täydellisesti tappiolle. Rauhanteossa Japani pakotti sen tunnustamaan Korean itsenäisyyden, ja niin syrjäytettiin Kiina kokonaan Korean asioista. V. 1897 Korean hallitsija otti keisarin arvonimen, poisti aateliston etuoikeudet, pani toimeen huomattavia uudistuksia ottaen oikeudenkäytön pohjaksi englantilaisen ja saksalaisen oikeuden. Näitä jyrkkiä uudistuksia vastaan nousi voimakas taantumus etsien tukea Venäjältä, jolla oli valvottavana suuria rautatieyrityksiä Mandshuriassa Korean lähellä. Venäjä alkoi kilpailla Japanin kanssa vaikutusvallasta Koreassa. Kun edellisen vaikutusvalta yhä vain kasvoi, niin Japani julisti sodan Venäjää vastaan helmikuussa 1904. Venäjä kärsi musertavan tappion. Japanista tuli suurvalta, jonka vaikutus Korean asioihin kasvoi siinä määrin, että se 1910 liitti Korean kokonaan Japaniin.

Kiinan boksarikapina oli Kiinan–Japanin sodan sekä Tong Hak kansannousun jälkiseurauksia. Tshoi itse ei osannut aavistaa, mitkä dynaamiset voimat hänen elämänsä ja kuolemansa tulisi saattamaan liikkeelle. "Harvat nykyajan tahi minkään ajan liikkeet ovat aikaansaaneet jotakin niin tavattoman laajakantoista kuin se, mikä on ollut seurauksena hänen uskonnollisista mietteistään noin kolme neljännesvuosisataa sitten, ja hänen oppilaittensa uskollisesta innosta, kun he jättivät anomuksensa hänen kuolemanjälkeisestä kunnioittamisestaan punaisella verhotulla pöydällä kuninkaan portin edustalla Söulissa keväällä 1893."

C. EVANKELINEN LÄHETYSTYÖ JA MYÖHEMMÄN AJAN VAINOT.

1. Evankelisen lähetyksen alkuvaiheet.

Ensimmäinen evankelinen lähetyssaarnaaja Idän erakkokansan keskuudessa on saksalainen Gützlaff, joka tuli Koreaan 1832. Hän viipyi maassa muutamia kuukausia jakaen kiinalaisia raamattuja ja muita kirjoja. Seuraavana tuli Lontoon Lähetysseuran lähetti Thomas 1866 amerikkalaisella kuunarilla "General Sherman". Mutta korealaiset surmasivat koko laivan miehistön, niiden joukossa tulkkina toimineen Thomaksen. Sitten tulivat skotlantilaiset Ross ja Mclntyre Mukdenista. He käänsivät Uuden testamentin koreankielelle ja vaikuttivat Mandshurian puolella asuvain korealaisten keskuudessa. Niiden joukossa, jotka kääntyivät heidän vaikutuksensa kautta, oli Soh Sang Ryun, joka perheineen asettui asumaan Soraihin, Keltaisen meren rannalle. Täällä hän saarnasi sanoilla ja elämällä niin, että tuosta paikasta tuli ennen pitkää maailmankuulu herätyksen liesi.

Aamuruskon maa avautui kokonaan Jumalan evankeliumille vuonna 1882, jolloin tehtiin sopimus Amerikan kanssa. Kaksi vuotta myöhemmin alkoi varsinainen evankelinen lähetystyö, joka heti pääsi suureen suosioon hovissa, kun amerikkalaisen tri Allenin onnistui taitavalla leikkauksella pelastaa eräässä mellakassa Söulissa vaikeasti haavoittunut prinssi Min Yong Ik. Tätä suosiota saivat sittemmin kokea muutkin lähetyssaarnaajat. Menipä kuningas suopeudessaan niin pitkälle, että perusti Söuliin sairaalan, jonka hoito uskottiin Allenille. Amerikasta saapui sitten useita eteviä lähetyssaarnaajia, joista ennen muita on muistettava tri Underwood, joka on tehnyt nimensä tunnetuksi ja rakastetuksi Korean raamatunkäännöskomitean puheenjohtajana, etevänä ja lämminhenkisenä Korean elämän kuvaajana kirjallisuudessa ja eräänä Korean suurten herätysten keskeisimpänä henkilönä. Hän oli suuressa suosiossa hovissa toimien kuninkaan neuvonantajana. Näin laskettiin luja pohja Jumalan evankeliumille Aamuntyyneyden maassa, ja solmittiin keskinäisen luottamuksen ja kunnioituksen siteitä, jotka sittemmin osoittautuivat erinomaisen hedelmällisiksi.

Kun on puhe Korean suurista evankelisista uranuurtajalähetyssaarnaajista, emme saa unohtaa jaloa ja hienotunteista Henry Appenzelleriä, suurta Korean ihailijaa, joka ei milloinkaan käyttänyt rakkaista korealaisistaan nimitystä "pakana", koska tämä nimitys raamatun kielenkäytön kannalta ei täysin vastaa alkukielten sanontaa. Hän ei liioin tahtonut käyttää nimityksiä "itämaalainen" ja "aasialainen", koskapa niihinkin tavallisesti liittyy halveksiva sivumaku. Hänen kuuluisa lauselmansa oli: "Meidän tulisi hävetä sitä, mitä monet amerikkalaiset tekevät; mutta me emme milloinkaan saa hävetä sitä, että olemme amerikkalaisia."

2. Valoa ja elämää keskelle kuoleman kauhistuksia.

Amerikkalainen tri Samuel A. Moffett oli ensimmäisiä uranuurtajia, jotka alkoivat vaikuttaa Ping Yangin kaupungissa, jonka sanottiin olevan Korean jumalattomimman ja paheellisimman kaupungin, mutta josta Jumalan armollisen johdatuksen kautta tuli suuren ja mahtavan uskonnollisen herätyksen keskus. Kuluvan vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen lopulla oli kaupungin 40,000:sta asukkaasta 8,000 kristittyä 18-vuotisen työn hedelmänä. Lähetyssaarnaaja W.A. Noble, hänkin evankeliumin tienraivaajia Ping Yangissa, antaa seuraavan eloisan ja havainnollisen kuvan oloista mainitussa kaupungissa, kun siellä ensin alkoi kuulua evankeliumin hyvä ja suloinen sanoma.

"Ping Yangia pidettiin Korean jumalattomimpana kaupunkina. Se on myöskin maan vanhin kaupunki ja entinen pääkaupunki, jonka perusti Kija noin 1122 e.Kr. Vanhan palatsin paikka on vieläkin näkyvissä. Aivan viime aikoihin asti kulkivat kadut suorakaiteenmuotoisesti samaan tapaan kuin ne olivat laitetut kolmetuhatta vuotta sitten. Kun työ alkoi täällä, asettui kansa muukalaiseen nähden epäluuloiselle ja vastustavalle kannalle. Kun vuosina 1890 ja 1891 kuljin kaduilla, kuulin usein huomautettavan: Katsohan tuota mustaa veitikkaa! Miksi hän tuli tänne? Tappakaamme hänet! Kaksi tapausta, jotka sattuivat molempien ensimmäisten käyntieni aikana, ovat omiaan osoittamaan kaupungissa vallinnutta raakuutta. Eräänä yönä kuoli muuan vanha mies, ja seuraavana päivänä minä näin muutamain poikain leikkiessään laahaavan hänen ruumistaan pitkin kaupungin katuja. Ihmiset nauroivat poikasille nähdessään heidän laahaavan ruumista. Eräässä toisessa tilaisuudessa pyysivät erään murhatun miehen sukulaiset, että vangittu murhaaja jätettäisiin heille. Hänet jätettiin kansanjoukolle, joka vei hänet pienelle kukkulalle melkein keskellä kaupunkia ja hakkasi hänet palasiksi veitsillä. Tämä oli luonnollisesti poikkeustapaus, mutta se oli kuvaavaa kaupungin julkiselle elämälle.

"Meidän ensimmäinen asemamme Koreaan saavuttuamme oli Söul. Lukemattomia käyntejä tehtiin kuitenkin Ping Yangiin. Eräällä käynnillä seurasi minua pastori Graham Lee, joka oli liittynyt lähetykseen ja joka siitä lähtien oli minun apulaiseni, kun perustin aseman tänne. Ensimmäisenä työnämme Ping Yangissa oli levittää evankeliumin sanomaa. Kansanjoukko heitteli meitä kivillä, mutta emme vahingoittuneet kuitenkaan vakavasti. Syksyllä 1893 muutin Ping Yangiin ja asetuin asumaan korealaiseen taloon. Saarnattuani joka ilta kolmena kuukautena ja annettuani päivisin katekismusopetusta, kastoin seitsemän miestä tammikuun 8 p:nä 1894. Samana keväänä alkoi uusi vaino. Tohtori ja rouva Hall pienen lapsensa kera olivat juuri tulleet Ping Yangiin, kun heidän ja minun avustajani, eräs mies nimeltä Han Suk Tshin, sekä ne miehet, jotka olivat myyneet talonsa meille, heitettiin vankilaan. Muistan hyvin sen yön, kun heidät pidätettiin ja vangittiin. Apulaisellani ja noin 15:llä muulla henkilöllä oli rukouskokous. He olivat juuri tutkistelleet raamatunlausetta: 'Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua', ja lopettaneet sen, kun ovi avattiin ja poliisit astuivat sisälle. Karkeatekoisella kepillä he alkoivat lyödä kristittyjä. He sitoivat muutamia heistä punaisella köydellä, joka oli merkkinä sellaisesta rikoksesta, josta seurasi kuolemanrangaistus. Sitten he laahasivat heidät vankilaan. Muutamia päästettiin kuitenkin vapaiksi jo tiellä; apulaiseni Han ja eräitä muita asetettiin 'jalkapuuhun', kun heitä ensin oli piesty. Heitä uhattiin kuolemalla, elleivät kiroaisi Jumalaa. Kaksi pakanaa teki tämän auliisti, mutta kaksi kristittyä kieltäytyi. Heidät vietiin ulos mestattaviksi, kuten he luulivat, mutta heille suotiin vielä tilaisuus peruuttaa. Mutta he kestivät kokeen, ja suureksi ilokseen he pääsivät vapaiksi sen sijaan, että heidät olisi mestattu. Kun he juoksivat pakoon henkensä kaupalla, niin heidän päälleen heitettiin kiviä, mutta heidän onnistui päästä pälkähästä. On huomattava, että eräs rukouskokoukseen osaaottaneista miehistä, joka ei silloin vielä ollut kristitty, vastaanotti sinä iltana Kristuksen pelastajakseen, ja hän oli yksi niistä seitsemästä, jotka vihittiin ensimmäisinä papeiksi Koreassa.

"Siihen aikaan oli niiden joukossa, jotka uskoivat evankeliumiin, muuan nuorukainen, joka asui maalla Ping Yangin ulkopuolella. Niinpiankuin hän kuuli puhuttavan edellämainittujen miesten vangitsemisesta, hän lähti kaupunkiin jakamaan sen kohtalon, joka odotti kristittyjä, olipa se mikä tahansa. Hänen nimensä oli Yee Yung Un. Hänestä tuli minun kielenopettajani, ensimmäisen kristillisen pikkukoulun opettaja ja sittemmin evankelista."

Yee teki säännön, jota yleensä seurattiin Koreassa: jos joku ei ota osaa kristilliseen työhön, niin hän ei ole kypsä otettavaksi seurakuntaan.

3. Ihmeellinen lähetyskenttä.

Korea on monessa suhteessa uuden ajan ihmeellisin lähetyskenttä sekä työn tuloksiin että työn laatuun nähden. Ei mikään lähetysalue voi näyttää niin hämmästyttävän nopeita ja ilmiömäisiä tuloksia, eivätkä millään toisella lähetysalueella ole olleet vaikuttamassa sellaiset hengen voimat, niin suuri usko ja sellainen palava rakkaus kuin siellä. Jo kuluvan vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen lopulla siellä oli noin 100,000 kristittyä ja saman verran kristillisen kirkon kannattajia 25-vuotisen työn tuloksena. Varsinkin vuodet 1903-1907 olivat suuren siunauksen vuosia.

Mutta vähitellen alkoi ensimmäinen rakkaus kylmetä, ja niin päättivät eräät lähetyssaarnaajat alkaa rukoilla uusia herätyksen ja virvoituksen aikoja. Eräät nuoret lähetyssaarnaajat valtasi vakava rukouksen henki. He viettivät viikon vuoristossa yhdessä korealaisten kanssa rukoillen yötä ja päivää voimakasta hengenvuodatusta. Samalla heidät valtasi väkevä halu pelastaa sieluja. Tuli alkoi syttyä ja sai pian ennenkuulumattoman laajat mittasuhteet.

Muuan rukoilijoista, pastori Stokes lähti sitten saarnamatkoille. Kahdessa paikassa hän kysyi korealaisilta, tahtoisivatko he yhtyä rukoilemaan 50,000 sielun pelastusta siinä piirikunnassa seuraavana vuotena. Lokakuulla 1909 oli protestanttisten lähetysten yleinen konferenssi Söulissa. Siellä sitten vakavan harkinnan ja rukouksen jälkeen päätettiin ruveta rukoilemaan yleistä herätystä koko Korean kansalle ja anoa, että Herra pelastaisi seuraavana vuonna miljoonan sielua Koreassa. Pastori Swallen, joka aluksi oli itse mukana tässä liikkeessä, kertoo seuraavaa:

"Kaikki liittyivät miljoonaliikkeeseen suurella ihastuksella. He työskentelivät innokkaasti sanoen: 'Meidän täytyy valloittaa tämä maa Kristukselle. Me voimme sen tehdä.' Lopuksi tehtiin suunnitelma sotaretkeä varten, jonka tuli käsittää koko Korea. Kysymys ei ollut herätyskokouksista kirkoissa. Kysymys oli siitä, mitä kirkko voisi tehdä voittaakseen koko Korean kansan kristinuskolle.

"Tehtiin työtä seuraavan suunnitelman mukaan. Koko maassa tuli viettää rukousviikko, s.o. viikon ajan tuli pitää rukouskokouksia varhain aamulla, jolloin oli rukoiltava ennen auringonnousua tahi auringon noustessa. Tämä ajatus toteutettiin koko Koreassa hyvin kauniilla tavalla. Mennessämme rukouskokoukseemme Ping Yangissa oli kirkko täynnä ihmisiä, jotka itkivät ja rukoilivat. Maaseudulla näimme heidän tulevan penikulmain päästä yli kukkuloiden klo 2 tahi 3 aamulla. Eräässä paikassa sanoin: 'Huomenna kokoonnumme varhaiseen aamukokoukseen.' Menin ulos täsmälleen klo 5. Siellä oli vain kolme, neljä ihmistä, mutta pidimme yhdessä pienen rukouskokouksen. Kysyessäni syytä, miksi saapuvilla oli niin vähän väkeä, he sanoivat: 'Moksa, sinä olet tullut liian myöhään. He ovat kaikki olleet ja menneet'."

Raamatun lukemista harrastettiin tavattoman innokkaasti ja tehtiin paljon työtä sen levittämiseksi. Britannian ja Ulkomaan Raamattuseuran asiamies Hugh Miller sanoo vuosikertomuksessaan 1910: "Miljoonaliike innoitti uskovaiset levittämään uskoaan. Minkään edellisen vuoden kuluessa he eivät ole tehneet niin paljon mieskohtaista työtä ja osoittaneet niin paljon harrastusta tehdäkseen Jeesuksen Kristuksen tunnetuksi jokaisessa kodissa tässä maassa. Markuksen evankeliumin erikoispainosta meidän oma seuramme julkaisi yli 600,000 kpl, senjälkeenkuin ristiretki alkoi. Ja näitä luki, alhaisen arvioinnin mukaan, huomattavasti yli miljoona ihmistä. Sitäpaitsi jätettiin 250,000 yeniä (n. 1,000,000 mk.) avustukseksi ja luvattiin yli 70,000 päivää saarnatyötä."

Mutta lähetyssaarnaajaa voimat eivät yksin riittäneet tällaisten jättiläissuunnitelmain toteuttamiseen. Siihen vaadittiin kaikkien kristittyjen yhteistyötä. Ja näin syntyi muuan omituinen työmuoto, joka on ominainen korealaiselle kristillisyydelle: maallikot omistivat osan ajastaan suoranaiseen evankeliumin julistamiseen ja sielujen voittamiseen. Amerikkalainen kirjailija ja lähetyssaarnaaja C.T.B. Davis, joka on kuvaillut elämyksiään Koreassa erinomaisen lämminhenkisessä kirjassaan "Korea Kristukselle" (engl. ja ruots.) kertoo eräästä tällaisesta tilaisuudesta seuraavaa:

"Kun tällöin esitettiin vetoomus myöskin 'maallikkoväelle', että he kolmen seuraavan kuukauden aikana omistaisivat muutamia päiviä suoranaiseen Herran työhön, alkoi ainutlaatuinen näytelmä. Miehet ja naiset suurin joukoin tarjosivat palveluksiaan. Eräs liikemies sanoi: 'Tahdon tehdä tätä työtä alinomaa, mutta omistan siihen koko aikani viikon ajan joka kuukausi.' Toinen sanoi luovuttavansa siihen tarkoitukseen joka päivän, paitsi sunnuntain, jolloin hän itse tahtoi käydä jumalanpalveluksessa. Eräs matkustava liikemies sanoi aikovansa saarnata kaikkialla matkan varrella, mutta ajatteli omistaa kuusi kokonaista päivää yksinomaan tälle työlle. Muuan saapuvilla olleista naisista sanoi voivansa antaa ainoastaan kuusi päivää, mutta hän aikoi todistaa jokaiselle, jonka tapasi. Luvattujen päiväin kokonaissumma oli 2,221", – siis noin seitsemän työvuotta.

Tuhansia lentolehtisiä lähetettiin jokaiselle asemalle, ja jokainen seurakunta sai niistä määrätyn osan. Kristityt kulkivat kaksitellen talosta taloon koettaen päästä kosketuksiin jokaisen miehen ja jokaisen naisen kanssa kaikissa kylissä, vaikkakaan siinä ei aina onnistuttu suurten välimatkain vuoksi.

4. Korealaisen kristillisyyden luonteenomaisia piirteitä.

Kristillisyys, joka kantaa tällaista hedelmää, on omiaan herättämään ansaittua huomiota ja antamaan arvokkaita opetuksia kaikille ja varsinkin sellaisille, joille kristinusko on jotakin muuta kuin perinnäismuistoja ja isiltä perittyjä hurskaita muotomenoja. Tahdomme seuraavassa esittää muutamia korealaisen kristillisyyden luonteenomaisia piirteitä. Yleispiirteenä voidaan mainita, että se on paljon lähempänä alkukirkon elinvoimaista, uskonvarmaa ja toivorikasta kristillisyyttä, kuin meidän oman aikamme heikkoa uskoa ja penseää tunnustusta, sellaisena kuin se useimmiten ilmenee vanhan kristikunnan piirissä.

Rakkaus raamattuun.

Se luja kalliopohja, jolle korealainen kristillisyys rakentuu, sellaisena kuin sen tunnemme sen suurena nousukautena ja kukoistusaikana, on Pyhä Raamattu, Jumalan oma, iankaikkinen sana. Ja voitanee sanoa, että kristikunnan piirissä tuskin on toista kirkkoa, jonka keskuudessa Jumalan sanaa olisi viljelty sillä hartaudella ja antaumuksella kuin Korean kirkossa. Edellä on jo mainittu raamatun keskeisestä asemasta n.s. miljoonaliikkeen yhteydessä. Asian valaisemiseksi esitämme vielä kaksi esimerkkiä, jotka tohtori Moffett kertoo Korean suuren herätyksen ajoilta.

"Ping Yangissa minulla oli tilaisuus saada nähdä uusi tapa, miten tulee pitää raamattuluokkia, tapa, jota varsin hyvin voisivat käyttää länsimaisetkin kristityt. Tohtori V.M. Baird ja professori A.L. Becker, jotka olivat kaupungin korkeimpien oppilaitosten johtajia, päättivät viikon ajaksi keskeyttää kokonaan säännölliset opinnot. Koko opettajakunta keskitti kaiken voimansa opettaakseen 500:lle ylioppilaalle Jumalan sanaa. Kaksi luentoa pidettiin joka aamupäivä ja varhain iltapäivällä. Viimeksimainitun jälkeen oli puolen tunnin rukouskokous. Sitten ylioppilaat saivat lentolehtisiä ja evankeliumeja, ja heidät lähetettiin joukottain kaikille tahoille kaupunkia tekemään kodeissakäyntejä loppuosan iltapäivää. Jokaisella ryhmällä oli sopiva johtaja, ja he kävivät suuressa osassa kaupunkia joka päivä. Oli liikuttavaa nähdä, miten nämä sadat voimakkaat korealaiset nuorukaiset menivät julistamaan evankeliumia kaupungissa kädet täynnä kirjasia ja sydämet täynnä rakkautta ja halua pelastaa sieluja Kristukselle. Iltaisin pidettiin pyhitys- ja herätyskokouksia korkeakoulun kappelissa."

Sama jumalanmies kertoo, miten hänen huoneeseensa tuli poika mukanaan vanha, iän ruskeuttama lentolehti. Siinä oli seuraava tervehdys eräältä 67-vuotiaalta vanhukselta: "19 vuotta sitten Te annoitte minulle tämän kirjoituksen. Se on ollut minulla aina siitä asti, ja minä olen nyt ollut kristitty jo monta vuotta."

Korealaisilla oli raamattu sydämessään ja päässään, mutta he tahtoivat saada sen myös taskuihinsa ja siinä mielessä he perustivat n.s. "Taskuraamattu-Yhdistyksiä", joiden jäsenet sitoutuivat päivittäin lukemaan Jumalan sanaa, rukoilemaan ja voittamaan sieluja Kristukselle.

Rukous.

Raamatun rinnalla on palava ja harras uskonrukous toinen korealaisen kristillisyyden kulmakivi. Korealaiset kristityt rukoilevat sellaisella lämmöllä ja uskonvarmuudella, joka saattaa häpeään länsimaiden kristityt. Heistä ei ole yhtään merkillistä viettää kokonainen päivä ja yö rukouksessa. Toisinaan he ovat polvillaan tuntikausia jäisellä maalla ylhäällä vuoristossa. Siinä he kamppailevat Jaakobin taistelua Jumalan kanssa rukoillen herätystä ja Hengen vuodatusta sekä kadotettujen pelastusta...

Pastori Noble kirjoittaa: "Me tehostimme alituisesti kansalle Pyhää Raamattua sekä sen perustavia oppeja synnistä, sovituksesta ja iankaikkisesta elämästä. Jo ennenkuin lähetyssaarnaaja osasi puhua koreankieltä, hän voi kansalle osoittaa niitä raamatunlauseita, jotka hän oli valinnut Jumalan sanasta. Ei ajallisia etuja tahi sivistyksen hyötyä esitetty kansalle syynä kristityksi tulemiseen, vaan ainoastaan evankeliumin puhdasta oppia synteinanteeksisaamisesta ja rauhasta ja riemusta ja iankaikkisesta elämästä Jeesuksen Kristuksen kautta.

"Jumalan sana ja rukous – kas siinä kaiken menestyksemme salaisuus. Niin, Jumalan sana ja rukous, ne ne olivat käyttövoimana tässä innokkaassa työssä sielujen voittamiseksi ja tekivät maailman luonnollisimmaksi asiaksi puhua evankeliumin sanomasta jokaisen kanssa, ken hän lienee ollutkin. Paras keino yksityisten voittamiseksi olivat jokapäiväiset keskustelut 'sarangeissa' – korealaisissa vastaanottohuoneissa – vierasten kanssa, – paljon parempi kuin hartaushetket tavallisessa mielessä. Yleiset kokoukset, olivat tarkoitetut erityisesti niitä kääntyneitä varten, jotka oli voitettu 'persoonallisella työllä'."

Tämä syvällinen rukouselämä ja tuttavallinen seurustelu Jumalan kanssa rukouksessa antaa heille erikoisen varmuuden rukouksen kuulemisesta ja vaikuttaa koko heidän jumalasuhteeseensa, kuten Underwood kirjoittaa: "Korealaiset itse ovat täydellisesti vakuutettuja siitä, että menestys on tullut välittömänä vastauksena rukoukseen. Yksinkertaisen, lapsellisen uskonsa vuoksi Jumalaan he saattavat lännen kristityt, vieläpä lähetyssaarnaajatkin häpeään. Jumala on heille heidän taivaallinen Isänsä, tahi tavallisesti aivan yksinkertaisesti Isä, ja he uskovat vuorenvankasti, että hän on kaikkivaltias, että hän voi tehdä kaikki, mitä he haluavat, ja että hän tahtoo tehdä kaiken, mikä on heille hyvää."

Selvää on, että tällaista taustaa vastaan harvinaiset, suoranaisiin ihmeisiin viittaavat rukouksenkuulemiset ovat tavallisia, jopa oikeastaan kuuluvat päiväjärjestykseen. Mainitsemme Underwoodin mukaan muutamia tällaisia tapauksia, joissa Jumalan armo ja voima on erikoisen silmiinpistävä.

"Erääseen osaan Koreaa, mihin ei vielä ollut tullut yhtään lähetyssaarnaajaa, oli saatu muutamia kappaleita evankeliumeja ja muodostettu seurakunta. Kun lähetyssaarnaaja teki ensimmäisen käyntinsä piirikuntaan, oli siellä suuri joukko ihmisiä, jotka halusivat tulla otetuiksi seurakuntaan. Monet näistä olivat olleet uskovaisia kaksi tahi kolme vuotta. Oli vain kuulustelemalla asianomaisia saatava selville heidän hengellisen tilansa. Uskovaisten joukossa oli muuan ukko, joka vastasi kaikkeen tyydyttävästi. Lopuksi kysyttiin häneltä, uskooko hän rukoukseen. 'En voi muuta kuin uskoa ajatellessani sitä, miten rukoukseni tuli kuulluksi', hän virkkoi. Muutamat kysymykset houkuttelivat esille koko asian, jonka sitten huomasin olevan tunnetun laajalti ympäristössä. Kyseessä olevalla miehellä, Yiillä, oli kotinsa laaksossa, joka usein joutui tulvan valtaan. Kesällä sen jälkeen kuin hän ja hänen perheensä olivat vastaanottaneet Kristuksen pelastajanaan, nousi vesi sadeaikana niin äkkiä ja rajusti, että kaikki uskoivat kylän olevan tuomitun tuhon omaksi. Melkein kaikki toiset kylän asukkaat tekivät nopeita valmistuksia pelastaaksen, mitä voivat, ja paetakseen kukkuloille He tulivat vaatimaan, että Yi perheineen seuraisi heitä. Yi sanoi, että kaikki, mitä hän omisti, oli talossa, ja että jos se tuhoutuisi, ei jäisi mitään jäljelle. Hän sanoi niille, jotka kehoittivat häntä pakenemaan, ettei hänellä ollut mitään pelättävää, että Jumala on hänen Isänsä ja taivas hänen kotinsa että Jumala voi suojella häntä hänen kodissaan, samoin kuin hän, jos sen hyväksi näkee, voi ottaa heidät kaikki taivaaseen, ja että he ovat valmiit menemään. Yi kutsui luokseen vaimonsa ja erään nuoren poikansa, jotka molemmat olivat vakavia uskovaisia ja asetti koko asian 'Isän' eteen. Rukouksessaan hän sanoi, että he olivat valmiita taivaaseen, mutta luotti siihen, että 'Isä' voi pitää huolen heistä täällä, jos hän antaa heidän jäädä henkiin. Hän sanoi että kaikki, mitä hänellä oli, oli hänen talossaan, ja että hän oli valmis jättämään tämän maailman jos hänen kotinsa tuhoutuu. 'Ja mitä luulette 'Isän' tehneen?' kysyi hän lopettaen kertomuksensa. 'Niin, hän tempasi juurineen ylös suuren salavan virran varrelta, pisti sen alas jälleen ja antoi sen seistä aivan minun taloni takana, niin että minun asuntoni oli ainoa kylässä, joka pelastui. Ja mitä voin muuta kuin uskoa rukoukseen saatuani sellaisen vastauksen'?"

Tohtori Underwood kertoo edelleen, miten Jumala on Koreassa parantanut sairaita vastauksena uskon rukoukseen. Hän sanoo:

"Missä määrin korealainen on ratkaissut kysymyksen 'terveeksitekemisestä uskon kautta' en uskalla sanoa, mutta on mielenkiintoista kiinnittää huomiota hänen katsantokantaansa. Hän uskoo, että jos hänellä on pullo kiniiniä talossaan, ja hän itse tahi joku muu perheenjäsen saa malariakohtauksen, niin hänen tulee käyttää kiniiniä rukoillen Jumalaa siunaamaan sen. Mutta hän menee vieläkin pitemmälle. Hän uskoo olevan aivan yhtä helppoa hänen kaikkivaltiaalle Isälleen parantaa ilman kiniiniä, ja että ellei hänellä ole sitä kotona, hän ainoastaan asettaa asian aivan yksinkertaisesti 'Isän' eteen. Se tapa, millä Jumala kunnioittaa näiden korealaisten uskoa ja näyttää, että hänellä on mielisuosio heidän yksinkertaiseen luottamukseensa häneen Isänä, voisi antaa meille aihetta sanoa, ettei ihmeitten aika ole vielä ohi.

"Muuan naislähetyssaarnaaja kaukana sisämaassa sai keuhkotulehduksen. Hän ei ollut vielä kunnollisesti toipunut siitä, kun hän uudelleen vilustuttuaan sai keuhkopussitulehduksen. Oltiin huolestuneita hänen elämästään. Korealaiset neuvottelivat siitä, mitä olisi tehtävä, ja käännyttyään ensin Jumalan puoleen rukouksessa, he päättivät käyttää kaikkia keinoja, mitä Jumala oli asettanut heidän käsiinsä. He lähettivät pikalähetin lähimmälle asemalle sähköttämään ja pyytämään ulkomaalaista lääkäriä, joka voisi tulla vasta seitsemän, kahdeksan päivän kuluttua. Koko seurakunta päätti myös jatkuvasti odottaa Jumalan apua rukoillen hänen toipumistaan. Seuraten kehoituksia Jaakobin kirjassa vanhimmat tulivat sisälle ja voitelivat hänet öljyllä rukoillen hänen edestään.

"Samana iltana, kun seurakunnan rukouskokous oli lopussa, päätti muuan jumalaapelkääväinen leski, joka asui lapsineen lähellä kirkkoa, taistella koko yön Jumalan kanssa rukouksessa sairaan parantumisesta. Kun hän kertoi lapsilleen tästä ja kehoitti heitä menemään nukkumaan, niin nuorin heistä, pikku tyttönen, joka ei vielä ollut täyttänyt yhdeksää vuotta, sanoi tahtovansa olla äitinsä kanssa rukouksessa yön aikana. He menivät pieneen, tyhjään taloon ja viettivät siellä koko yön rukoillen vuorotellen, ensin äiti ja sitten pieni tyttö. Aamunkoitto oli lähellä. Äiti oli juuri lopettanut rukouksensa. Äkkiä hän tunsi koko sielunsa täyttyvän kiitollisuudesta, niin ettei hän enää voinut jatkaa avunhuutojaan, vaan oli pakotettu kiittämään Jumalaa siitä, että hän oli kuullut ja vastannut hänen rukoukseensa. Ja vaikkei hän sanonut mitään tyttärelleen, niin kuului pienokaisen seuraava rukous näin: 'Minä kiitän Sinua, Isä, että olet kuullut meitä ja parantanut sairaan lähetyssaarnaajan.' Seuraavana aamuna tuli leskeltä näin kuuluva kortti: 'Älkää olko lainkaan peloissanne sairaan suhteen. 'Isä' kuuli yöllä minun rukoukseni, ja hän tulee, terveeksi.' Tarvitseeko sanoa, että hän oli terve, ennenkuin tohtori saapui!"

Underwood sanoo, että nainen, joka näin sai takaisin terveytensä, on suorittanut Koreassa äärettömän ihanan työn Jumalalle. Ja hän on eräs pyhitetyimpiä naisia, mitä mainittu tohtori sanoo tavanneensa Koreassa siellä-olonsa aikana.

Liikuttava on kertomus siitä, miten edellämainittu leski vietti yön rukouksessa vuorella kamppaillen siellä Jumalan kanssa esikoisensa sielusta. Mutta annamme jälleen sananvuoron tohtori Underwoodille silminnäkijänä:

"Sama leski oli lähettänyt poikansa Söuliin kouluun ja uskonut hänet minun hoitooni. Kun olin hänen kylässään, noin kolmenkymmenen penikulman päässä kaupungista, täytyi minun sanoa hänelle, ettei hänen poikansa lukenut enää niin kuin hänen olisi pitänyt ja ettei hän ollut niin innokas kuin ennen kristillisessä työssä eikä ottanut yhtä uutterasti osaa seurakunnan rukoushetkiin. Olin odottanut hänen tulevan levottomaksi ja alkavan kysyä minulta, mitä hänen tulisi tehdä. Hämmästyin suuresti, kun hän ei lainkaan kysynyt neuvoa minulta. Sitten sain tietää syyn tähän näennäiseen mielenkiinnon puutteeseen. Hän oli tottunut puhelemaan taivaallisen Isänsä kanssa kaikesta ja oli päättänyt laskea asian hänen eteensä. Hän oli lukenut, miten Herra Jeesus meni ylös vuorelle rukoilemaan, ja miten hän toisinaan vietti koko yön siellä. Ja hänkin päätti mennä vuorelle viettääkseen siellä yön taistellen Jumalan kanssa esikoisensa sielusta. Mutta, kuten hän sitten sanoi minulle, hän ei ollut vielä oikein tehnyt tätä päätöstä, ennenkuin häntä alkoi peloittaa. Korealainen nainen pelästyy helposti, ja vaikkapa vain kaniini juoksisi hänen ohitseen yöllä vuorenrinteellä, niin hän säpsähtäisi ja alkaisi vavista. Sitäpaitsi näillä vuorilla oli villejä rauhoitettuja eläimiä ja karhuja, vieläpä toisinaan tiikerejä ja leopardeja. Hän aikoi ensin pyytää poikansa vaimoa lähtemään mukaan. Sitten hän ajatteli itsekseen, että olipa ihmeellistä, ettei hän uskaltanut luottaa kaikkivaltiaaseen Isäänsä, vaan sensijaan tahtoi pyytää poikansa heikkoa vaimoraukkaa lähtemään mukaan suojakseen. Lopulta voitti hänen rakkautensa poikaa kohtaan kaiken pelon, minkä jälkeen hän meni yksin vuorelle ja oli siellä koko yön rukouksessa poikansa puolesta. Seuraavana aamuna hän tuli alas vuorelta laulaen riemulauluja koko matkanpa lähetti minulle seuraavan kirjeen Söuliin: 'Rakas pastori, olin ylhäällä vuorella tänä yönä puhuen 'Isälle' pojastani. 'Isä' vastasi minulle, ja tiedän, että pojan asiat ovat nyt hyvin.' Tarvitsee tuskin lisätä, että hänen asiansa olivat hyvin. Nyt hän on eräs seurakunnan innokkaimmista jäsenistä."

Hehkuva rakkaus sieluihin.

Eräs korealaisen kristillisyyden jaloimpia ja ihanimpia piirteitä on hehkuva rakkaus sieluihin, – rakkaus, joka on monessa muuttunut miltei intohimoiseksi haluksi voittaa sieluja Kristukselle. Sen vertaista ei tavata missään länsimailla. Monissa Korean kirkoissa on eräänlainen kirjoittamaton sääntö, ettei seurakunnan täydelliseen yhteyteen oteta sellaista uskovaista, joka ei ole johdattanut ainakin yhtä sielua Kristuksen luo. Tämä halu sielujen voittamiseen vaikuttaa innoittavasti jokaiseen, jolla on tilaisuus tutustua heihin. Pastori Swallen kuvailee suuren herätyksen aikoja Ping Yangissa seuraavasti:

"Jumalan Henki on täällä meidän keskuudessamme Ping Yangissa ilmaissut voimansa, kun kristityt ovat kokoontuneet erikoisiin raamatuntutkisteluihin ryhmä toisensa jälkeen. Jokaisessa uudessa kokouksessa on odotettu ja rukoiltu erikoista ilmestystä hänen läsnäolostaan ja saatu se. Emme ole ennakolta antaneet mitään ohjeita hänen tulemiseensa nähden, mutta koko ajan on paljon rukoiltu sekä yhteisesti että yksityisesti, että hän tulisi uskovaisten luo valtavalla voimalla uudistamaan heidän elämänsä ja luonteensa. He eivät ainoastaan rukoilleet kadotettujen puolesta, vaan tekivät myös työtä heidän puolestaan. Koko kaupunki jaettiin piireihin, ja jokainen seurakunta tehtiin vastuunalaiseksi annetusta alueesta. Seurakunnan saaman siunauksen suuruus näkyi siinä hedelmässä, minkä tämä taistelu sai aikaan. Noin 2,000 henkilöä otti vastaan Kristuksen pelastajanaan. Kirkot ovat täynnä, jopa liian täynnä. Keskuskirkosta on tilanpuutteen vuoksi täytynyt eroittaa vielä kaksi suurta seurakuntaa, ja kuitenkin täytyy miesten ja naisten tungoksen välttämiseksi tulla jumalanpalvelukseen eri aikoina päivästä."

Tämä into sielujen pelastamiseen ei ole rajoittunut ainoastaan täyskasvuisiin uskovaisiin, vaan se on liikuttavalla tavalla vallannut myöskin lyseolaiset ja ylioppilaat, kuten käy ilmi pastori Kilin kirjeestä pastori Mc Cunelle tämän suuren elonkorjuun ajoilta: "Rukoilen edelleen, jotta Te aina olisitte täytetty Pyhällä Hengellä. Amen. Minä kiitän ja ylistän Jumalaa hänen kirkkautensa ihmeellisestä ilmestyksestä. En voi muuta kuin itkeä ajatellessani tätä. Lyseolaiset ja ylioppilaat saarnaavat nyt täällä ihastuneina, vieläpä koululapsetkin julistavat tulvivan riemun valtaamina Jumalan rakkautta. Niin, monet 7-vuotiaat pikkupojat tulivat tänne, ja heillä oli mukanaan rahaa ostaakseen lentolehtisiä ja evankeliumeja. He ottivat ne mukaansa kaduille ja alkoivat saarnata vuorottain. Nämä pikkupojat seisoivat ja puhuivat palavalla innolla Jeesuksesta, samalla kun kyyneleet virtasivat pitkin heidän kasvojaan. He menivät toisen luo toisensa jälkeen, tarttuivat hänen käteensä ja kehoittivat häntä ottamaan vastaan Jeesuksen pelastajanaan. Noin kolmen tahi neljän viime päivän aikana eilisestä lukien noin neljäsataa miestä on noussut ylös kirkossa ja tunnustanut uskovansa Kristukseen. Muutamat vakuuttivat tulleensa tietoisiksi synneistään ja puhkesivat itkuun, kun nämä pikkupojat joitakin päiviä sitten saarnasivat heille. Ylistetty, ylistetty olkoon Herra! Kaikki kunnia tulkoon meidän kalliille Jeesuksellemme! Mikä kunniakas etuoikeus saada elää sellaisena aikana, jolloin Hän näin ilmoittaa armonsa!"

Lähetyslääkäri, tohtori W.H. Forsythe Mokpossa on sattuva esimerkki siitä, miten tämä sielujen pelastamisinto saattoi vallata myöskin pidättyvät länsimaalaiset. Kun Davis kulki kerran hänen kanssaan kadulla, niin hän puhutteli ainakin viittäkymmentä korealaista käynnin kuluessa. Hänen tapansa oli niin ystävällinen ja hänen vetoomuksensa niin rakastettava, että niiden kasvot aivan loistivat ilosta, joiden kanssa hän puhui Jeesuksesta. Hän oli liikkeellä kaikkina päivän tunteina ja usein yölläkin käyden kodeissa, kaduilla, "tshumakeissa" (majataloissa), kalastusvenheissä ja höyrylaivoilla sekä yleensä kaikkialla, missä ihmiset liikkuivat, koettaen saada heidät ottamaan vastaan Jeesuksen pelastajanaan. Hän jakoi lentolehtisiä ja evankeliumeja, jotka saattoivat joutua kaukaisiin seutuihin ja pakanallisille saarille.

Useammin kuin kerran Forsythe pysähdytti matkustajia maantiellä, piti heille lyhyen saarnan Jeesuksesta, jakoi lehtisiä ja evankeliumeja ja polvistui heidän kanssaan palavaan rukoukseen. Toisinaan hän meni majataloon, missä lattialla saattoi nukkua 30–40 korealaista. Hän herätteli heitä, puhui heille pelastuksesta, jakoi evankeliumeja ja rukoili. Se oli arkaluontoista työtä, mutta hänen tapansa oli niin rakastettava ja voittava, etteivät ihmiset loukkaantuneet, vaan hymyilivät. "Se on ainoa tapa, millä evankeliumi voi saavuttaa muutamia näistä", hän virkkoi selitykseksi. Joskus hän saattoi asettua kirkon ovelle ja kehoittaa ihmisiä menemään kirkkoon. Söulissa hän kerran täytti kirkon tällä tavalla eräänä sunnuntai-iltana.

Valtava synnintunto.

Kun herätyksen tuulet puhaltelevat niin voimakkaina, kuin Koreassa tapahtui suuren herätyksen aikoina, niin pukeutuu synnintunto liikuttaviin, jopa usein suorastaan valtaviin muotoihin. Seuraavassa pari silminnäkijän kuvausta.

Pastori Swallen kertoo, miten Hengen tuli syttyi Ping Yangissa, kun sinne oli kokoontunut 550 naista raamattukonferenssiin: "Saatiin samoja kokemuksia täällä kuin naisten kanssa kaupungeissa. Heillä oli tapana itkeä ja valittaa ja lyödä rintoihinsa ja toisinaan vaipua lattialle siinä määrin syntikuorman painamina, että olivat aivan kykenemättömiä saamaan esille selvää sanaa. Tuollaisissa tilanteissa oli seurakunnan tapana yhteisesti valittaa ja huutaa armoa Jumalalta. Kun joku joutui niin tuskan valtaan, ettei voinut lopettaa, rukoili koko seurakunta ääneen, minkä jälkeen laulettiin laulu. Jos siitä huolimatta oli sellaisia, jotka eivät voineet löytää lohtua, – ja useinhan niitä oli montakin –, niin pyhimykselliset naiset, jotka aikaisemmin olivat saaneet kokea samaa, menivät (enkelisanansaattajain tavoin) kokoontuneitten joukkoon ja etsivät murheelliset, asettivat rakastettavasti käsivartensa heidän ympärilleen ja puhuivat rauhaa heidän levottomille sieluilleen. Tämä tuotti varmasti pikaisen avun. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta menivät nämä naiset kotiinsa vapautuneina suuresta syntikuormastaan. He menivät pois sydämet täynnä uutta iloa ja uutta voimaa."

Pastori Graham Lee kuvailee vilkkaasti elämyksiä eräästä miesten kokouksesta: "Lyhyen puheen jälkeen annettiin kaikkien, jotka tahtoivat mennä kotiin, poistua. Niin pian kuin seurakunta oli hiljaa, aloimme rukoilla ääneen yhdessä, ja pian nousi muutamia miehiä äkkiä ylös ilmaisten siten sisäisen halunsa tunnustaa syntinsä. Muutamien tunnustuksien jälkeen tuli liikuttavin silmänräpäys, kun Elder Tshu sai voimaa tunnustuksen tekemiseen. Koko ihmeellisen tiistai-illan hän näytti mieheltä, joka on saanut kuolemantuomion. Olimme vakuutettuja, että hänellä oli tunnustettavanaan joku kauhea synti, ja rukoilimme Jumalaa antamaan hänelle voimaa puhua. Hän oli jo istunut puhujalavalla, ja äkkiä huomasin hänen olevan vieressäni. Silloin alkoi sydämeni sykkiä riemusta, sillä ymmärsin hänen antautuneen Jumalalle ja Jumalan Hengen nyt voivan puhdistaa hänet. Hän alkoi murtuneella äänellä ja tuskin sai esiin kuuluvia sanoja, – niin liikutettu hän oli. Kun hän jatkoi, tulivat sanat selvemmiksi, ja kaikki tuli sitten esille. Hän tunnusti itsensä syypääksi aviorikokseen ja epäsäännölliseen varain hoitoon, ja tätä kertoessaan hän oli hirvittävimmässä tuskassa, missä milloinkaan olen nähnyt kuolevaisen olennon. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, ja pelkäsin hänen kaatuvan. Siksi asetin käsivarteni hänen ympärilleen pitääkseni häntä ylhäällä. Peloittavassa sielunhädässä hän huusi: 'Onko milloinkaan ollut niin kauheaa syntistä kuin minä olen?' ja sitten hän löi kädellään kaikin voimin puhujatuoliin. Vihdoin hän vaipui alas lattialle, vieritteli itseään tuskassa ja huusi anteeksiantamusta. Näytti siltä kuin hän kuolisi, ellei hän saisi apua. Oli kauhistuttavaa katsella tätä, mutta oli kaunista nähdä, miten korealaiset veljet kokoontuivat hänen ympärilleen hänen tuskanhetkinään. Niin pian kuin tuska valtasi Tshun, puhkesivat saapuvilla olevat itkuun, ja he itkivät ja valittivat niin kuin eivät voisi lopettaakaan. Minun täytyi aloittaa laulu rauhoittaakseni heitä. Me jatkoimme kokousta vielä hetken, ja sitten saivat läsnäolijat mennä. Ja me olimme kiitollisia siitä, että Jumalan Henki vielä ilmoittautui meidän keskellämme, ja vieläkin kiitollisempia siitä, että Elder Tshu oli saanut voimaa tehdä tunnustuksensa."

5. Ihmeellisiä kääntymyksiä.

Näytteeksi siitä, miten syvän vaon Jumalan Henki on kyntänyt korealaisten sydämissä, esitämme muutamia kertomuksia ihmeellisistä kääntymyksistä. Tohtori Moffett kertoo seuraavat kaksi tapausta.

Noita Hongin kääntymys.

"Hong Soo Kil oli noita, paha henki, tappelupukari ja juomari. Hän oli koko paikkakunnan väen kauhistus. Kun korealaiset matkustivat sen seudun kautta, niin heillä oli tapana rukoilla temppeleissään: 'Älä salli minun tänään kohdata Hongia.' Noidan vanhasta äidistä tuli kristitty. Hän oli 84-vuotias, kun kuulustelin häntä kastetta varten. Kysyin häneltä: 'Mistä tiedät, että Jumala rakastaa sinua?' Hän hypähti ylös ja nopeasti kuin salama huudahti: 'Kas, ellei hän rakastaisi minua, luuletko, että hän silloin olisi lähettänyt Poikansa tänne maan päälle pelastamaan minua synneistäni? Etkö vielä sitä tiedä?'

"Vihdoin tuli eräästä hänen pojastaan kristitty, ja lopulta tuli Hong itse johdetuksi Kristuksen luo. Entisellä noidalla oli ainoastaan yksi poika, jota hän rakasti suuresti. Poika sairastui vakavasti. Hong rukoili ja rukoili, että hän parantuisi, mutta hänen rukouksensa ei tullut kuulluksi. Vähän sen jälkeen Hong nousi ylös eräässä kokouksessa Keskuskirkossa ja kertoi kyynelten virratessa pitkin hänen poskiaan, miten hän oli ollut kolme päivää hirveän kiusattuna, mutta lopulta voittanut. Kun hän lopetti todistuksensa, niin hän virkkoi: 'Kaikki on nyt hyvin. Odotan vain saavani tulla taivaaseen poikani luokse. Minä saan nähdä hänet jälleen'.

"Miehestä, joka oli ollut koko paikkakunnan kauhu, tuli niin hiljainen ja nöyrä ihminen, että oli mahdotonta kuvitella, että hän edellisinä vuosina oli ollut todellinen roisto. Hänestä tuli toimellinen kristitty, joka voitti monta sielua Herralle. Erään miehen kanssa, joka tarjoili väkijuomia ja asui hänen lähimpänä naapurinaan, hän puheli niin usein ja vakuuttavasti oikeasta ja väärästä, että tämä ei sanonut enää voivansa sietää sellaista. Ja niin mies muutti maalle. Noin neljä vuotia poikansa kuoleman jälkeen Hong sai myös astua riemuiten kirkkauteen kohtaamaan poikaansa ja vanhaa äitiään ja, mikä kaikkein parasta, Vapahtajaansa."

Nainen, jolla oli iloiset kasvot.

"Tämä nainen asui aivan Seitsentähdenportin luona. Hänen miehensä vainosi häntä ankarasti koettaen estää häntä menemästä kirkkoon. Hänen tapansa oli lyödä häntä sen vuoksi, että hän meni kokouksiin, mutta tämä ei estänyt häntä siitä. Silloin hänen miehensä koetti sitoa hänet, mutta kun hän päästi hänet vapaaksi, niin hän meni hartaushetkiin aivan kuin ennen. Seuraavana sunnuntaina hän sitoi hänet ja asetti suukapulan hänelle ajatellen, että nyt hän olisi varmasti parannettu; mutta seuraavana sunnuntaina hän ponnisteli taasen tietä pitkin kirkkoon. Tätä vainoa kesti useita kuukausia. Koko tämän ajan hän tuli keskiviikkoluokille niin iloisin ja säteilevin kasvoin, etten milloinkaan voinut uskoa, että hän kodissaan sai kärsiä sellaista pahoinpitelyä. Kuultuani puhuttavan hänen ahdistuksistaan kysyin häneltä, miten hän voi kestää sitä. Hän vastasi sen johtuvan siitä, että hänellä oli ainainen ilo ja rauha sydämessään. Vihdoin vaimo sai kuitenkin palkkansa. Myöskin hänen miehestään tuli kristitty. Silloin hän tuli vielä onnellisemmaksi, ja hänen kasvonsa säteilivät vieläkin suurempaa riemua."

Näin tämä korealainen kristitty vaimo sai armoa ja voimaa raskaan kotiristin kantamiseen, voittipa vielä miehensäkin Herralle.

Kun perkeleen palvoja notkistaa polvensa kuningasten Kuninkaalle.

Tohtori Gale, Korean raamatunkäännöskomitean jäsen ja sen raamattuseuran komitean puheenjohtaja, joka painattaa ja levittää yli koko maan Jumalan sanaa, ja tuhathenkisen pääkaupunkiseurakunnan pastori, esittää myös joukon kertomuksia merkillisistä kääntymyksistä. Otamme tähän seuraavan kuolemanvakavan tapauksen.

"Ollessamme Wonsanissa pidimme kerran viikon kestävän raamattukurssin seurakunnassani. Pidin sarjan esitelmiä Kristuksen toisesta tulemisesta, kun muuan kaupungin rikkaimmista miehistä astui sisään. Olin käynyt katsomassa häntä aikaisemmin, mutta hän ei tahtonut tietää evankeliumista. Hän alkoi olla mukana raamattuluokalla aamulla, päivällä ja illalla. Viimein syntyi huhu, että hän alkoi uskoa ja tahtoi tulla kristityksi. Eräänä iltana hän nousi ja selitti, että hän oli ratkaisevasti päättänyt uskoa Kristukseen. Polvistuimme kaikki rukoukseen, ja minä kehoitin äsken kääntynyttä rukoilemaan. Milloinkaan en voi unohtaa hänen rukoustaan. Ankaran kangertamisen jälkeen hän sanoi: 'Herra, minä olen kaikkein huonoin mies, mitä milloinkaan on ollut, enkä tiedä, miten minun tulee tukoilla... Mihin minä turvaan?' Hien helmeillessä kasvoilla hän lausui lopuksi: 'Amen'. Lopetettuaan rukouksen hän nousi ylös ja sanoi: 'Minun täytyy vielä kertoa yksi asia. Vaimoni ja minä olemme olleet kaupungin pahimmat perkeleen palvojat. Meillä on huone täynnä kaikenlaista kamaa, jota olemme uhranneet perkeleelle. Mitä minä teen sille?' Joku huusi hänelle: 'Vaikene siitä!' Hän vastasi: 'En tahdo vaieta. Ajattelen kertoa kaiken.' Hän toisti kysymyksen: 'Mitä minä teen sille? En tahdo pitää sitä kamaa talossani.' Minä huusin hänelle: 'Anna se minulle. Minä tahdon noutaa sen huomenna aamulla klo 9.' Hän vastasi: 'Hyvä. Se on hyvä.' Ja kokous jatkui.

"Sinä iltana kuvittelin, miten hän ja hänen vaimonsa kiistelivät itämaiseen tapaan noista perkeleen uhreista, ja miten hän horjui ja muutti päätöstään antaa ne pois. Klo 9 seuraavana aamuna menin hänen kotiinsa. Näin, että huone oli todellakin ahdettu täyteen tavaroita, jotka olivat uhratut paholaisille. Myöskin hänen vaimonsa oli kristitty ja ahersi siellä auttaen häntä kokoamaan kaikki yhteen kasaan keskelle huonetta. Omituisessa kokoelmassa oli pakkoja ruskeata ruoho-kangasta, rahoja, riisiä ja paljon muuta. He pinosivat tavarat kantajan selkään, ja minä jaoin ne köyhien kesken. Aina siitä asti on mies ollut hyvä kristitty ja hänestä tuli seurakunnan johtaja."

6. Kil Sundoya, korealainen totuudenetsijä.

Kun on puhe niistä ihanista ja liikuttavan kauniista kääntymiskertomuksista, jotka ovat niin lukuisia Aamuruskon maan henkivoimaisessa ja suurpiirteisessä kristillisyydessä, ansaitsee erikoista huomiota Kil Moksan (pastori Kilin) ihmeellinen kääntymys ja elämäntarina, – tarina niin kaunis ja juhlallinen, että siinä tuntuu soivan toisen maailman säveleet. Pastori Kil on Korean etevimpiä saarnamiehiä ja sielunhoitajia, jota Jumala on käyttänyt suureksi siunaukseksi Ping Yangissa ja sen ympäristössä. Hän on kertonut tarinansa kirjailijaevankelista Davis'ille, ja esitämme sen seuraavassa hänen omilla sanoillaan.

"Jo ollessani 10-vuotias selvisi minulle, että maailma ei mitenkään voi antaa tyydytystä ja rauhaa. Sydämeni oli murheellinen, ja minä itkin paljon. Koulussa odotin aina saavani kuulla jotakin uutta oppia. Toisinaan tuli sinne vieraita, ja kun minä jonkun kerran kuuntelin opettajan ja vieraan välistä keskustelua, aloin toivoa, että ilmestyisi joku uusi totuus, joka voisi auttaa minua. Halusin päästä jonkun sellaisen opettajan oppilaaksi, joka voisi johdattaa minut kirkkaampaan valoon. 17-vuotiaana, vielä tyydyttämättömänä, tulin Ping Yangiin. Joksikin aikaa antauduin liike-elämään. Sen ohella opiskelin lääketiedettä. Matkustellessani ympäri maata liikemiehenä kaikui korvissani alinomaa vanha korealainen perinnäistaru, että kerran on tuleva suuri opettaja. Suunnilleen siihen aikaan minä kohtasin miehen, joka sanoi olevan olemassa opin (buddhalaisuuden), jonka mukaan voi saada iankaikkisen elämän seuraamalla eräitä periaatteita, joiden sisin tarkoitus oli vapautua synnistä hyväin töiden kautta. Ja minä sain suuren buddhalaisen rukouskirjan, jonka otin mukaani tutkiakseni sitä yksinäisessä paikassa vuorilla. Aloitin nyt sen totuuden etsimisen, jota jatkui aina siihen asti, kun löysin valon. Joka vuosi vietin kahdestakymmenestä aina sataan päivään asti vuoristossa. Ensimmäisenä vuotena vietin kolme kuukautta yksinäisellä paikalla vuoristossa. Söin niin vähän kuin mahdollista, enkä nukkunut juuri nimeksikään. Tuntiessani unen valtaavan itseni otin tulitikkuja, raapasin tulta ja poltin jalkojani pysyäkseni valveilla. Kun tämä ei onnistunut, hieroin silmiäni lumella tahi asetuin kivelle puron varrella ja kaadoin kylmää vettä yli olkapäitteni. Koko tämän ajan riehui sisimmässäni alinomainen taistelu. Tahdoin työntää syrjään jokaisen ajatuksen, joka viittasi maalliseen menestykseen, ja karkoittaa jokaisen saastaisen, syntisen tunteen; käsitin nimittäin mikä oli oikein ja väärin aivan yhtä hyvin kuin nyt. Tahdoin saada ilmestyksen jostakin hengellisestä olennosta, mutta ponnistuksistani huolimatta tuli mieleeni ajatuksia, jotka olisin tahtonut mielelläni karkoittaa pois. En voinut saavuttaa voittoa. Kun oleskeluni jälkeen vuorella tulin ystäväini luo, täytti mieleni syvä inho kuunnellessani heidän keskustelujaan, jotka liikkuivat pelkkien maallisten asiain piirissä ja usein koskettelivat erilaisia likaisia juttuja.

"Siihen aikaan kertoi minulle eräs toveri, nimeltä Kim Tshong Sup, joka myös etsi jotakin hengelleen, että oli mies nimeltä Ma Moksa (tri S. A. Moffett), joka julisti sellaista oppia, mikä loi valoa tulevaiseen elämään ja antoi opetusta siitä, miten voi tulla onnelliseksi kuoleman jälkeen. En kuitenkaan ajatellut paljon sitä. Edelleenkin olin taipuvainen hankkimaan pelastuksen taistelemalla maailmaa, lihaa ja pahoja henkiä vastaan. Kuitenkin järjestin niin, että sain kohdata tri Moffettin. Hän julisti minulle evankeliumin vanhaa totuutta, ja minä hankin itselleni Uuden testamentin. Luin sitä kirjaa, mutta pidin kiinni buddhalaisuudesta. Toveristani Kimistä sitävastoin tuli tri Moffettin opetuksen kautta kristitty, joka koetti alinomaa vaikuttaa minuun, jotta minäkin saisin saman uskon. Kim lainasi minulle 'Kristityn vaelluksen'. Lukiessani sitä kirjaa itkin lakkaamatta, sillä ensimmäisen kerran ymmärsin silloin, että olin suuri syntinen. Tästä lähtien aloin lukea Uutta testamenttia suuremmalla vakavuudella ja tulin vihdoin näkemään, että Jeesus on totisesti Jumala. Aloin rukoilla Jumalaa. En rukoillut Jumalaa Isänä, vaan yksinkertaisesti Jumalana, maailmankaikkeuden korkeimpana henkiolentona. Tästä ei tuntunut olevan mitään erikoista hyötyä sielulleni. Eräänä yönä heräsin kuullessani äänen, joka huusi minua ja toisti nimeäni: 'Kil Sundoya; Kil Sundoya!' Kuullessani kutsun toistettavan kaksi kertaa, tunsin sielussani: tämä on Jumalan, Isäni, ääni. Ennen olin rukoillut peläten ja vavisten ja itkien paljon. Olin pitänyt itseäni syntisenä, jolla ei ollut pelastuksen varmuutta. Mutta nyt, aivan yhdellä kertaa, näin olevani pelastettu syntinen, ja tunsin Jumalan Isäkseni. Aloin riemuissani ylistää Jumalaa ja huudahdin: 'Isä, Jumala! 'Isä, Jumala!' Samassa silmänräpäyksessä tulvasi sieluni lävitse jotakin, jota en ollut tunteilut milloinkaan palvoessani Buddhaa: ihana pelastuksen varmuus. Nyt selkeni minulle, että minä, kaikkina niinä vuosina, jolloin olin palvonut Buddhaa, muistutin miestä, joka koetti nuoran avulla kiivetä äkkijyrkännettä, samalla kuin korvissaan kaikui varoitushuuto: 'Katso ylös! Nuorasi on mädäntynyt. Olet putoamaisillasi.' Aivan heti kun rukouksessa ja kiitoksessa olin huudahtanut 'Isä', sain hyvin elävästi kokea sen, että Kristus oli pelastajani, ja millaisia tuskia Hän oli kärsinyt minun tähteni. Otin Hänet vastaan mieskohtaisena Vapahtajanani. Sittenkuin minun Lunastajani oli näin ilmestynyt minulle, tunsin ihastusta, jota ei voi kuvata sanoilla. Se vavahdutti koko minun sieluani, ja sitä kesti useampia tunteja. Siitä yöstä lähtien sain suuren halun pelastaa kadotettuja. Menin melkein jokaisen luo, jonka kohtasin kadulla, ja pyysin häntä hartaasti kääntymään. Ystäväini mielestä minä olin hullu; mutta minusta näyttivät ihmiset menevän suoraa päätä alas helvettiin, eikä minulla ollut aikaa kadotettavana, vaan minun täytyi varoittaa heitä. Minulla oli ystävä nimeltä Kim, joka asui noin 50 penikulman päässä lumipeitteisillä vuorilla. Olimme kerran tutkineet buddhalaisuutta yhdessä. Minut valtasi väkevä halu, että Kim oppisi tuntemaan todellisen totuuden. Päästäkseni paikalle, missä hän asui, minun täytyi kahlata lumessa aina kyynärpäitä myöten. Kun minun oli miltei mahdotonta mennä hänen luokseen, taistelin Jumalan kanssa rukouksessa, jotta Hän lähettäisi hänet alas minun luokseni, sillä hän oli paljon nuorempi kuin minä. Pian sain kokea, että rukoukseeni oli vastattu. Eräänä yönä kaukana kodissaan vuoristossa Kim heräsi sen tunteen vallassa, että hänen täytyy mennä alas vanhan opettajansa Kilin luo. Kun hän mainitsi isoisälleen päätöksestään, vastasi tämä: 'Jopa jotakin! Sinähän olet tullut hulluksi, kun ajattelet jotakin sellaista. Katso, lumi nousee kyynärpäihin asti. Sinä kuolet tiellä!' Ensinkään pelkäämättä Kim lähti siitä huolimatta matkalle minun luokseni Ping Yangiin. Muuan kristitty ystävä ja minä puhelimme hänen kanssaan viisi päivää. Viidentenä päivänä koitti hänelle valo. Hänestä tuli innokkain meistä kaikista, ja hän kulki kohta kaikkialla kehoittaen toisia ottamaan vastaan uuden opin. Nyt hänet on vihitty papiksi."

7. "Korean salaliittojuttu".

Kun pohjoistuuli alkoi puhaltaa Jumalan puutarhaan.

Vuosi 1910 on merkkivuosi Korean historiassa monessakin suhteessa. Ensinnäkin sen vuoksi, että siksi vuodeksi oli tämän Kultaisten mahdollisuuksien maan kirkon piirissä suunniteltu n.s. miljoonaliike. Toiseksi sen vuoksi, että se maan poliittisessa historiassa on käänteentekevä penikulmapatsas, sillä siihen päättyy Korean ikivanha valtiollinen itsenäisyys. Mainittuna vuonna Japani nimittäin liitti Korean lopullisesti itseensä, Idän suuren saarivaltakunnan ja mahtavan valtiaskansan yhteyteen.

Näin alkanut uusi asiaintila tuli kuitenkin aluksi kohtalokkaaksi Korean kristillisyydelle. Varsinkin kaksi seikkaa oli omiaan vaikeuttamaan sen asemaa Koreassa: toisaalta ne terroristiset teot, joihin eräät korealaiset isänmaanystävät ryhtyivät, ja jotka teot pantiin kristinuskon tilille, ja toisaalta japanilaisten viranomaisten epäluuloinen suhtautuminen kristinuskoon yleensä Koreassa. Nämä molemmat asianhaarat vaikuttivat sen, että Korean kristityille koittivat joksikin aikaa vaikeat koettelemuksen ajat, jolloin lupaavin entein ja pursuavin voimin alkanut kristillisyyden kevät uhkasi muuttua takatalveksi.

Kun Japani oli päässyt voittajaksi Venäjän–Japanin sodassa, kasvoi sen vaikutusvalta Koreassa suunnattomasti. Tällöin muodostui Japanissa kaksi puoluetta siihen nähden, miten tulee suhtautua Koreaan. Yhteiskunnallinen (siviili-) puolue uskoi, että inhimillinen ja valistunut politiikka olisi paras ei vain Korealle vaan myös Japanin omille eduille. Sotilaspuolueen mielestä taasen oli korealaisia hallittava rautaisella kädellä ja ryhdyttävä niin jyrkkiin toimenpiteisiin, etteivät he milloinkaan uskaltaisi asettua Japania vastaan.

Sodan jälkeen hallitsi ensin sotapuolue vähän aikaa. Mutta pian uskoivat japanilaiset Korean asiain johdon lempeälle ja hyväntahtoiselle ruhtinas Itolle, joka pani toimeen huomattavia uudistuksia. Hänen aikansa oli myös evankelisen lähetyksen kulta-aikaa. Mutta sattui eräitä syvästi valitettavia tapahtumia, jotka muuttivat kokonaan japanilaisten suhtautumisen Koreaan. Maaliskuussa 1908 ampui muuan korealainen, jonka väitettiin olleen protestantin, San Fransiskossa D.W. Stevensin, Japanin ulkoministeriön amerikkalaisen neuvonantajan Koreassa. Ja lokakuussa 1909 sattui toinen turmantapaus: silloin muuan korealainen, joka aikaisemmin oli ollut roomalaiskatolinen, surmasi Korean suurimman hyväntekijän, prinssi Iton, Harbinissa. Seuraavassa kuussa 21 korealaista, joista 18 sanottiin olevan kristittyä, yrittivät murhata Japanin pääministerin tämän ollessa käymässä Koreassa. Ja vihdoin väitettiin, että koululaiset olisivat tahtoneet surmata kreivi Terautshin, Korean uuden kenraalikuvernöörin. Viimeksi mainitun tapauksen kulku oli seuraava.

Joulukuun 28 p:nä 1910 piti kreivi Terautshin kulkea junalla Syen Tshyun (japaniksi Sensen) kaupungin läpi. Poliisiviranomaiset olivat määränneet, että kaupungin tärkeimmän koulun, kristillisen teollisuus-akatemian oppilaiden tuli saapua asemalle kreivin kunniaksi. Mutta ennenkuin heidät päästettiin suljetulle asema-alueelle, heidät tarkastettiin ja heiltä otettiin pois taskuveitset ja mitä muuta heillä sattui olemaan. Miten ollakaan, alettiin heitä myöhemmin syyttää siitä, että he olivat tahtoneet surmata kreivi Terautshin.

Yleistilannetta pahensi vielä se seikka, että näihin aikoihin oli Aasian eri osissa, varsinkin Kiinassa, kasvamassa voimakas vallankumouksellinen mieliala. Uusi kenraalikuvernööri, täysverinen, sotilas, joka oli aikaisemmin ollut Japanin sotaministerinä, katsoi sen vuoksi isänmaalliseksi velvollisuudekseen levottoman mielialan ja kaikenlaisen kapinamielen kovakouraisen kukistamisen Koreassa. Mutta tällöin joutui myös kristinusko kärsimään vakavasti monestakin syystä.

Jo se seikka, että molemmat salamurhaajat olivat olleet, tahi ainakin heidän väitettiin olleen kristittyjä, oli omiaan saattamaan kristinuskon epäilyttävään valoon japanilaisten, maan isäntäin, silmissä. Toisaalta herätti japanilaisissa salaista, pelkoa ja epäluuloa kristinuskon tavaton voima ja nopea kasvu sekä se seikka, etteivät he mitenkään voineet valvoa kristillisten seurakuntain sisäistä elämää ja toimintaa.

Kristinuskosta oli tullut todellinen suurtekijä Korean julkisessa elämässä. Pienessä Syen Tshyun kaupungissa, jossa oli vain 8,000 asukasta, oli puolet niistä kristittyjä. Samoin oli maaseudulla huomattavasti kristittyjä. Puheet "miljoonaliikkeestä" saattoivat japanilaiset ihmetellen kysymään, millaiseksi mahdiksi kristillisyys oikeastaan kasvaakaan. Kirkot ja lähetyskoulut olivat monin paikoin kaupunkien suurimmat ja huomattavimmat rakennukset. Kristillinen kirkko muodosti mahtavan järjestön, jota japanilaiset eivät mitenkään voineet seurata eikä tarkastaa. Japanissa ei tämän suhteen ole huomattavissa mitään epäluuloja eikä vihamielisyyttä kristinuskoa kohtaan, sillä siellä muodostavat seurakunnan oman maan kansalaiset, joista monella on ylhäinen arvoasema. Toisin Koreassa, joka on vieras, valloitettu maa ja japanilaisen suurvaltapolitiikan kaikkein arin kohta. Korea on Japanin uloin osa, ja kaikki sodat, joissa Japani milloinkaan on ollut mukana, on käyty korealaisella maaperällä.

Korealaisten henkevä ja raamatullinen käytännöllinen kristillisyys oli sekin omiaan tuottamaan vaikeuksia. Korealaiselle eläminen on Kristus. Jos hän joutuu vakaviin selvittelyihin kristityn veljensä kanssa, ei hän käänny tuomarin tahi japanilaisen poliisin, vaan seurakunnan pastorin puoleen muistaen apostolin sanaa: "Kuinka rohkenee kukaan teistä, jolla on riita-asiaa toisen kanssa, käydä oikeutta vääräin edessä? Miksei pyhien edessä?" Tämä synnytti viranomaisissa toisaalta epäluuloa, toisaalta jonkunlaista kateutta. Jokaisen kirkon yhteydessä oli lähetyskoulu, ja vanhemmat panivat lapsensa mieluummin näihin lähetyskouluihin, joissa pienokaisille puhuttiin Jeesuksesta ja heitä koetettiin johtaa Jumalan luo sekä kasvattaa Herran pelkoon, kuin uskonnottomiin valtion kouluihin.

Lähetyssaarnaajain vaikutusvalta Korean kristittyihin oli myös omiaan herättämään japanilaisten viranomaisten epäluuloja, sillä tietoisesti tahi tiedottomasti he pelkäsivät joutuvansa varjoon amerikkalaisten lähetyssaarnaajain rinnalla. Korean kristityt olivat kiintyneet lähetyssaarnaajiin lujilla kunnioituksen ja ihailevan rakkauden siteillä. Lähetyssaarnaajat olivat Korean suurmiehiä. Heidän kantajoukkonsa oli miesten parhaita, jotka olivat pyhittäneet elämänsä epäitsekkääseen palvelustyöhön Korean kansan hyväksi. Muuan matkailija kirjoitti heistä: "Täällä on saatu aikaan muuan suurimpia kristillisiä saavutuksia, joista maailmanhistoria tietää kertoa. Niiden amerikkalaisten elämä, jotka ovat tehneet tämän suuren työn, on avoin kirja. Minä en tahdo kehua lähetyssaarnaajia, mutta olen nähnyt paljon sitä työtä, jota on tehty täällä, ja tunnen ne miehet, jotka tekevät sitä. Kuvittele itsellesi pyhimyksellisin mies, jonka tunnet, – mies, jonka luonne on niin paljon kaiken moitteen yläpuolella, ettei kukaan milloinkaan ole asettanut sitä kyseenalaiseksi, joka kristinuskon hengen täyttämänä elää uskontoaan jokaisena elämänsä päivänä, ja joka ei pyydä mitään muuta kuin tilaisuuden saada uhrata kaikki kykynsä ja kaiken tarmonsa epäitsekkääseen työhön Mestarin palveluksessa. Ajattele tuollaista miestä, ja sinulla on amerikkalainen lähetyssaarnaaja sellaisena kuin minä hänet tunnen." Japanilainen sanomalehti The Japan Advertiser viittasi tähän lausuntoon toimituksen osastossa ja lisäsi: "Emme usko, että ketkään puolueettomat arvostelijat voivat väittää näitä toteamuksia vastaan."

Kun korealaiset olivat sorretussa asemassa, oli luonnollista, että lähetyssaarnaajain myötätunto oli heidän puolellaan. Mutta muutoin he tahtoivat olla kaikessa uskollisia hallitukselle ja oleville oloille, ja kehoittivat korealaisia oman onnensa nimessä tekemään samoin. He teroittivat kristityille heidän velvollisuuttaan olla alamaisia inhimilliselle esivallalle Herran tähden ja kehoittivat antamaan keisarille sen, mitä keisarille kuuluu. Lähetyssaarnaajat ja johtavat Korean kristityt menivät tässä suhteessa niin pitkälle, etteivät sallineet kenenkään sellaisen hoitaa kirkollista virkaa, joka otti osaa poliittisiin liikkeisiin. Saattoivatpa he erottaa hänet kokonaan seurakunnan yhteydessä. Tämän vuoksi seurakuntaan kuulumattomat korealaiset saattoivatkin väittää, että lähetyssaarnaajat olivat heidän vihollistensa puolella.

Kristilliset jumalanpalvelukset voivat myös aiheuttaa väärinkäsityksiä. Kiusallista huomiota herätti viranomaisissa se, että kristityt kokoontuivat niin suurin joukoin ja niin usein. Mitä heillä on tehtävää? Saarna ja laulut eivät olleet omiaan hälventämään näitä epäluuloja. Laulussa voitiin kehoittaa kristittyjä nousemaan Jeesuksen puolesta kuin ristin sotilaat. Saarnaaja taasen saattoi käskeä kristittyjä pukeutumaan Jumalan koko sotisopaan. Pakanallinen mieli, joka ei ollut perehtynyt kristilliseen kielenkäyttöön ja käsitteisiin, käsitti kaikki väärin ja asetti asiat ylösalasin.

Eräällä raamattutunnilla pastori McCune puhui ylioppilaille Daavidista ja Goljatista "korostaen sitä tavanmukaista opetusta, että heikompi, jonka asia on oikea ja jonka sydän on puhdas, voi voittaa väkevämmän". Tämä kerrottiin viranomaisille siinä mielessä, että Daavid esittää heikkoa Koreaa, suuri Goljat taasen väkevää Japania. Eräs pastori vangittiin, kun hän julisti Jumalan valtakuntaa. Hänelle sanottiin, että "täällä on ainoastaan yksi valtakunta, ja se on Japanin valtakunta".

Kun japanilaiset katselivat asioita tällaiselta näkökulmalta, antoivat he julkiselle toiminnalleen vastaavan suunnan. Ja näin syntyi tilanne, joka oli omiaan mitä vakavimmin vahingoittamaan kristillisyyden asiaa Aamuruskon maassa. Virkapukuisia valtiollisia poliiseja parveili kaikkialla, varsinkin Pohjois-Koreassa. Salainen poliisi oli joka paikassa. Lähetettiin vakoilijoita kokouksiin. Kaikkia järjestöjä pidettiin vallankumouksen pesinä. Kirkkojenkin toimintaa vakoiltiin. Maassa alkoi vallita jatkuva epäluulo, ja varsinkin korealaiset kristityt saivat kärsiä viranomaisten taholta osakseen tulleesta karkeasta kohtelusta. Ja pian olivat käynnissä ankarat vainotoimenpiteet.

Talvella 1911 alkoivat japanilaisten viranomaisten epäluulot Korean kirkkoa kohtaan saada määrätyt muodot. Silloin vangittiin suuri joukko Korean johtavia kristittyjä. Pahimmin joutui kärsimään Seyn Tshyunin kaupunki ja siellä oleva lähetyksen korkeakoulu. Lokakuussa 1911 vangittiin kolme mainitun korkeakoulun oppilasta, ja sittemmin jatkuivat vangitsemiset niin suuressa mittakaavassa, että koko laitos täytyi sulkea. Samoin vangittiin pappeja, seurakunnan vanhimpia, diakoneja ja johtavia kristittyjä, jotka sitten käsiraudoissa kuljetettiin pääkaupunkiin. Sikäläisten kristittyjen keskuudessa pääsi valtaan pakokauhu. Poliisi kieltäytyi antamasta selitystä yhtä vähän vangituille kuin heidän hätääntyneille omaisilleen. Miehiä ja poikia pidettiin vankilassa kuukausmääriä ilman ruokaa ja kunnollisia vaatteita, vaikka oli kylmä vuodenaika. Ei liioin ilmoitettu syytettä eikä sallittu käyttää lakimiehen apua. Vangitsemisia jatkui muillakin paikkakunnilla, kunnes huomattava määrä kristittyjä oli vankilassa. Kaiken kaikkiaan oli kreivi Terautshin mukaan pidätetty 287 henkeä, joista 151 oli kristittyjä. Erään amerikkalaisen lähetysmiehen heinäkuussa 1912 saamien luotettavien tietojen mukaan oli juttuun sekaantuneita kristittyjä 157, joista 125 oli tutkintovankilassa, 9 oli karkoitettu maanpakoon ilman tutkimusta, kolmen sanottiin kuolleen kidutuksen ja vankeuden aiheuttamista syistä ja noin 21 oli päästetty vapaaksi.

Kaikki pidätetyt kristityt kuuluivat Korean kirkon parhaimmistoon. Heidän joukossaan oli miehiä, jotka olivat tunnettuja uskostaan ja elämänsä puhtaudesta sekä sen hyvän vaikutuksen vuoksi, mikä heillä oli maanmiehiinsä. Amerikkalainen pastori tri Pinson, joka jonkun aikaa seurasi jutun käsittelyä Söulissa, kirjoittaa heistä: "Eräs merkillisimpiä seikkoja on näiden vangittujen henkilöllisyys. Jos joku luulee tapaavansa täällä heikonnäköisiä ja matelevia pelkureita tahi yltiöpäisiä heittiöitä, hän pettyy suuresti. Sensijaan hän näkee täällä miehiä, pystypäitä, miehekkäitä, itseään kunnioittavia ja järkeviä. Täällä on monia kasvoja, joita aateloi tavaton voima ja luonteen jalous. Kokonaisuudessaan he ovat miesjoukko, joka on laadultaan paljon parempi kuin mitä saattaisi odottaa samanlukuisilta miehiltä missä maassa tahansa. Valtiollinen poliisi on pistänyt sirppinsä komeimpaan vehnään. Nämä miehet eivät kuulu yhteiskunnan rikollisiin ja edesvastuuttomiin aineksiin. Useimmat heistä kuuluvat presbytereihin, jotka ovat kasvatetut Vähän Katekismuksen ankarimpien opetusten mukaan. He eivät ole syyllisiä siihen salaliittoon, josta heitä syytetään. He ovat liian järkeviä. He voisivat olla valmiita toivottomaan yritykseen suuren asian vuoksi, mutta he eivät voisi mitenkään ryhtyä mihinkään järjettömään."

Jonkun ajan kuluttua japanilaiset viranomaiset kuitenkin ilmoittivat, että kyseessä oli salaliitto kenraalikuvernööri Terautshin henkeä vastaan, että syytetyt poliisin toimittamissa valmistavissa kuulusteluissa olivat tunnustaneet "syyllisyytensä". Kesäkuun 28 p:nä 1912 alkoi sitten jutun käsittely Söulin piirioikeudessa.

Oikeudenkäynti teki monessa suhteessa kiusallisen vaikutuksen. Ensinnäkin tulkki, jonka piti kääntää syytettyjen korealaisten lausunnot japanilaiselle tuomarille, ei suorittanut tehtäväänsä tarkasti ja asianmukaisesti; toiseksi puolustusasianajajain ei sallittu esittää todistuksia eräitten syytettyjen poissaolosta; ja kolmanneksi tuomio perustui vangittujen valmistavissa kuulusteluissa antamiin tunnustuksiin, joiden arvo oli suurimmassa määrin kyseenalainen. Syytetyt väittivät syytteiden olleen tekaistuja, tahi oli ne puristettu sietämättömien kidutusten avulla. Toisia oli kidutettu siihen asti, että olivat joutuneet tajuttomiksi ja siinä tilassa myöntäneet asioita, jotka nyt peruuttivat. Toiset taasen sanoivat, että kidutus oli ollut niin sietämättömän tuskallinen, että liha ja veri ei voinut kestää sitä. Kun syytettyjen joukossa nimettiin sellaiset miehet kuin korkeakoulun johtaja McCune, tri Moffett ja piispa Harris sekä eräitä muita heihin verrattavia, niin yleisö alkoi hymyillä, varsinkin ne, jotka muistivat, että monet syytetyistä olivat olleet lomalla Yhdysvalloissa siihen aikaan, kun otaksuttujen vallankumouksellisten kokousten piti olla Söulissa.

Oikeudenkäynnin ensimmäinen vaihe päättyi siihen, että puolustusasianajajat "katsoivat tarkoituksenmukaiseksi todeta mielipiteenään, että juttua ei käsitelty säännöllisessä järjestyksessä ja sopusoinnussa rikoslakikirjan 41 artiklan kanssa keisarillisen oikeudenkäynnin kunniaksi ja silmälläpitäen syytettyjen täydellistä puolustamista", joten he anoivat ylituomari Tsukaharan ja hänen virkatoveriensa viraltapanoa ja uutta asian käsittelyä toisten tuomarien johdolla. Korkein oikeus hylkäsi kuitenkin tämän anomuksen ja määräsi jutun uudelleen käsiteltäväksi. Tuomio julistettiin sitten syyskuun 28 p:nä. Syytetyistä tuomittiin 105:lle vankeutta eri pitkiksi ajoiksi, 6:lle, niiden joukossa parooni Yun Holle 10, 18:lle 7, 39:lle 6 ja 42:lle 5 vuotta. Erään sairaalassa olleen syytetyn tuomion julistaminen lykättiin. Parooni Yun Tshi Ho oli Song-don korkeakoulun johtaja ja Korean N.M.K.Y:n varajohtaja, kolme muuta oli korkeakoulun professoreja, ja lisäksi oli useita pappeja sekä seurakunnan, vanhimpia.

Tuomio herätti laajalti kiusallista huomiota, ja Koreassa työskenteleväin amerikkalaisten lähetysseurain puolesta laadittiin laaja, tasapuolinen ja erittäin arvokas puolustuskirjoitus, jossa kumottiin väärinkäsitykset, tunnustettiin ne monet ja erinomaiset uudistukset, jotka Japani on pannut toimeen Koreassa ja valitettiin tätä onnetonta asiaa, joka oli aikaansaanut niin paljon pahaa. Lopuksi lausuttiin luja luottamus Tokion hallituksen ja koko Japanin kansan inhimillisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen sekä siihen, että kun asia joutuu käsiteltäväksi ylemmissä oikeusasteissa, se saa sellaisen käänteen, joka vastaa Japanin edesmenneen keisarin nimeä Meiji (valistus) ja hänen seuraajansa nimeä Taisho (vanhurskaus). Asia saikin sittemmin suotuisan ratkaisun, ja 1914 vapautettiin useimmat syytetyt, niiden joukossa parooni Yun Tshi Ho.

Kun ajattelemme niitä tavattoman vaikeita koettelemuksen aikoja, jotka tämän onnettoman oikeusjutun kautta koittivat Korean kirkolle, sitä vahinkoa, jonka se inhimillisesti katsoen tuotti Jumalan valtakunnan työlle Aamuruskon maassa, ja vihdoin niitä kiduttavia marttyyrikärsimyksiä, jopa suoranaista marttyyrikuolemaa, jonka se tuotti monelle kristitylle, – niin kysymme helposti, miksi Jumala salli tällaisen onnettomuuden tapahtua. Mutta tämä on vain mitalin toinen puoli. Sen toinen puoli uhoo siunausta ja heijastaa Jumalan kunnian kirkkautta.

Tämä oikeudenkäynti tuli suureksi siunaukseksi ja Jumalan nimen kunniaksi niin hyvin Koreassa kuin sen ulkopuolella. Marttyyriveri haastaa aina vakavaa ja valtavaa kieltä, jota ymmärtää jokainen kansa ja jokainen aika. Tätä silmälläpitäen Jeesus sanoikin apostoleilleen: "Kavahtakaa ihmisiä, sillä he vetävät teidät oikeuksiin ja synagogissaan he teitä ruoskivat, ja teidät viedään maaherrainkin ja kuningasten eteen minun tähteni, todistukseksi heille ja pakanoille." Tässä mielessä voidaan puhua vainojen kategorisesta imperatiivista, niiden siveellisestä välttämättömyydestä nykyisenä maailman aikana. Ja niin tapahtui tämänkin oikeusjutun yhteydessä niin hyvin Japanissa ja Amerikassa kuin laajemmallakin.

Kuten tunnettua, on japanilaisilla tavattoman korkeat kunniakäsitteet. Ja heihin koski kipeästi se vakava ja kiusallinen huomio, jota ulkomailla, varsinkin Amerikassa ja Englannissa, joita asia lähinnä koski, kiinnitettiin siihen. Toisaalta taasen se perin arvokas, hillitty, tasapuolinen ja vakuuttava asiakirja, jonka Amerikan Koreassa työskentelevät lähetysseurat esittivät Arthur Judson Brouinin kautta, ja julkaisivat kirjan muodossa, samoin kuin mainittujen seurain edustajain mieskohtainen ja luottamuksellinen asian esittäminen Japanin diplomaattisille edustajille Washingtonissa, ei voinut olla hälventämättä ennakkoluuloja ja poistamatta väärinkäsityksiä sekä vaikuttamatta edullisesti niin hyvin Japanin hallitukseen ja oikeusviranomaisiin kuin edellämainittuihin diplomaattisiin edustajiin, – kaikki piirejä, jonne evankeliumin on äärettömän vaikeata tunkeutua muuta tietä kuin sitä, jota tässä nyt käytiin ja jonka seurakunnan Herra on itse viitoittanut lähimmille seuraajilleen. Ja siunausta siitä koitui epäilemättä myöskin Amerikan uskovaisille, vaikkei hunajan ja mesileivän, niin kuitenkin arvokkaan ja juhlallisen pääsiäisaterian muodossa.

Mutta suurimman ja pysyvimmän siunauksen se epäilemättä tuotti Korean omalle kirkolle, johon se vaikutti puhdistavasti ja raitistuttavasti. Ja mitä marttyyrikärsimyksiin tulee, niin nehän ovat pyhin ja kallein armo, joka tulee vain harvain valittujen osalle. Jo apostolit pitivät armona sitä, että heidät katsottiin arvollisiksi kärsimään vainoa Jeesuksen nimen tähden. Ja huolimatta raskaista koettelemuksista, jotka ovat kohdanneet varsinkin Korean kristillistä koululaitosta, on Jumalan työ mennyt siellä tasaisesti eteenpäin, niin että siellä nyt kuuluu kristillisiin seurakuntiin 108,000 jäsentä ja niiden lisäksi 220,000 harrastelijaa, jotka ovat Kristuksen Hengen ja kristillisen maailmankatsomuksen läpitunkemia, vaikkeivät vielä ulkonaisesti kuulukaan seurakuntaan. Maassa työskentelee viimeisten tietojen mukaan 474 vierasmaalaista lähetyssaarnaajaa. Kirkkorakennuksia on 3,300 ja lisäksi 3,800 muuta jumalanpalveluspaikkaa. Pyhäkouluja on noin 4,000. Niissä käy 15,000 apulaisen johdolla 185,000 lasta. 400:ssa poikakoulussa on 1,000 opettajaa ja 30,000 oppilasta; lisäksi on 200 alkeiskoulua.

Nämä valtavat luvut, jotka ovat noin puolivuosisataa kestäneen työn ulkonainen hedelmä, haastavat vakuuttavaa kieltä Aabrahamin siunauksesta, samalla kun ne omalla tavallaan todistavat todeksi Jeesuksen sanat Pietarille omasta valtakunnastaan, nimittäin, että "tuonelan portit eivät sitä voita".

8. Apostoleja ristikkojen takana.

Saadaksemme todellisen ja havainnollisen kuvan niistä marttyyrikärsimyksistä, joiden uhreiksi ne jalot ja Kristukselle vihkiytyneet kristityt joutuivat, joita syytettiin ja tuomittiin osallisuudesta n.s. Korean salaliittoon, siirrymme ajassa noin kymmenen vuotta taaksepäin aikaan ennen Venäjän–Japanin sotaa, ja katselemme erään vankilassa viruneen korealaisen isänmaanystävän ja hänen vankilatoveriensa merkillisiä elämänvaiheita.

Nuori Syngman Rhee kuului ylhäiseen korealaiseen sukuun. Hänen vanhempansa tahtoivat kasvattaa hänestä oppineen miehen, jotta hän vartuttuaan pääsisi korkeaan valtion virkaan. Sitä varten piti hänen jo pienestä pitäen tutkia kiinalaisten klassikkojen valtavia teoksia ja perinnäistavan mukaan oppia ne ulkoa. Mutta näihin aikoihin humisivat ikivanhan erakkokansan keskuudessa länsimaiset tuulet, ja Ilmestyskirjan Voittaja oli lähtenyt valkoisella ratsullaan Aamuruskon maan kauan pimeydessä harhailleen ja paljon kärsineen kansan keskuuteen voittamaan ja voittoja saamaan. Ja myös nuori Syngman Rhee kuuli kaukaa evankeliumin kotkansiipien suhinan. Lähetyssaarnaajat perustivat nimittäin hänen kotikaupunkiinsa koulun, jossa opetettiin tuntemaan elävää Jumalaa ja johdatettiin korealaisia länsimaisen sivistyksen yhteyteen. Mutta tämä oman kansallisuutensa menneisyydelle uskollinen korealainen isänmaanystävä halveksi muukalaisten pirujen oppia eikä tahtonut notkistaa polviaan Ristiinnaulitulle. Hän ei aluksi mennyt lähetyskouluun. Mutta hän sai käytännössä kokea samaa, mitä Saulukselle sanottiin ilmestyksessä Damaskon tiellä: "Saul, Saul, miksi vainoat minua? Työlästä on sinun potkia tutkainta vastaan."

Lännen tuulet puhaltelivat yhä voimakkaampina, ja Syngman Rhee huomasi ennen pitkää, että ellei hän mene lähetyskouluun, hän jää auttamattomasti ajastaan jäljelle eikä voi saavuttaa suurta ja huomattavaa tulevaisuutta. Ja niin hän meni lähetyskouluun saamaan länsimaista sivistystä, mutta samalla mielessä varma päätös pysyä uskollisena kansallisille katsomuksille ja olla rupeamatta kristityksi. Mutta se Herra, joka johtaa ihmisten kohtalot ja on määrännyt tähtien radat, johti myös Syngman Rheen elämänkulun omien pyhien tarkoitusperiensä mukaan. Koulusta päästyään hän joutui ottamaan osaa maansa kuohuvaan poliittiseen elämään vapaamielisten uudistusten harrastajana. Ja niin hänet eräänä päivänä lähetettiin poliittisena vankina erääseen korealaiseen vankilahelvettiin.

Korean vankilaolot olivat lievästi sanoen kaameita. Lika ja ahtaus oli sietämätön. Vankeja oli niin paljon, etteivät he voineet edes nukkua rinnan lattialla, vaan usein heidän täytyi nukkua päällekkäin. Poliittiset vangit olivat pakotettuja olemaan yhdessä törkeiden rikollisten kanssa. Ruoka oli likaista ja mautonta, niin että sitä tuskin voi syödä. Ilma kehno, syöpäläisiä kaikkialla. Tämä oli jo sinänsä pahaa, mutta ei kuitenkaan pahinta. Kammottavaksi tekivät vankeuden Koreassa epäinhimillisen julmat kidutukset ja Shi-heungin, kuuluisan korealaisen vankilapyövelin ja kiristäjän kaltaiset ihmispedot, jotka eivät säälineet "ainoatakaan uhria, joka joutui heidän helvetillisiin käsiinsä". Tässä kirjassa on paljon järkyttävää ja kauheata, mutta yhdeltä järkytykseltä tahdomme lukijan säästää jättämällä kuvailematta Shi-heungin kidutustapoja sellaisina kuin lähdekirjallisuus esittää ne. Ja vaikka Syngman Rhee ei saanutkaan kokea pahinta, vaan säilyi hengissä, niin hän sai kuitenkin kokea riittävän paljon tietääkseen omakohtaisesti, millaista oli olo hänen kotimaansa vankiloissa. Häntä pidettiin jalkapuussa kädet sidottuina lujilla kahleilla selkään ja pää pistettynä lautaan tehtyyn reikään. Siinä asennossa hän sai olla voimatta liikuttaa itseään. Lisäksi kävi silloin tällöin tervehtimässä kaamea vieras: kuolema. Tuon tuostakin vietiin aina joku mestattavaksi.

Syngman Rhee oli nyt tavannut väkevämpänsä. Hän ei mennyt enää itse mihin tahtoi, vaan toinen vyötti hänet ja kuljetti häntä sinne, minne hän ei tahtonut. Kuolemaa hän ei pelännyt, mutta haudantakainen elämä ammotti hänen edessään suurena tuntemattomana. Mutta silloin palautui hänen muistiinsa himmeinä muutamia niistä Jumalan sanoista ja armolupauksista, joita hän oli kuullut lähetyskoulussa. Ja niin hän alkoi rukoilla: "Oi, Jumalani, pelasta maani, pelasta sieluni!" Ja vihdoin hänelle koitti iankaikkisen elämän valo, ja hän sai rauhan rintaan ja turvan tuntoonsa. Erään vartijan avulla hänen onnistui saada raamattu, ja sitä hän luki kädet selän taakse sidottuina, toverien pitäessä kirjaa hänen edessään.

Osallistuttuaan itse pelastuksen armosta hän alkoi julistaa sitä toisillekin. Vankilassa puhkesi herätys, ja useita vartijoita ja vankeja tuli kääntymykseen. Ja hänen olonsa kävi muutoinkin siedettävämmäksi. Häntä ei teloitettu, vaikka kerran aikaisemmin pyöveli oli jo osoittanut häntäkin. Hänelle annettiin tilavampi koppi ja hän sai olla ilman kahleita. Vartijoiden avulla hän sai lisää kirjoja, ja pian hän pani kuntoon koulun, jossa opetettiin useita eri aineita. Herra lisäsi autuaaksi tulevia, ja pian oli hänellä pieni seurakunta ristikkojen takana. Ja Jumalan Henki teki väkevää työtä näissä kuoleman esikartanoissa.

Kääntyneiden joukossa oli muuan mies nimeltä Kim. Häntä rääkättiin kamalasti. Hänen sääriluunsa rikottiin, mutta siitä huolimatta hän oli vankitoveriensa mielestä onnellisin mies, jonka he olivat nähneet. Ja kun hänet vietiin mestattavaksi, niin hän lähetti omaisilleen terveiset, että vankilan kammottavista kidutuskammioista oli hänelle tullut siunauksen maja. Huomattavin henkilö kääntyneitten joukossa oli vanha korealainen valtiomies Yi Sangjai. Häntäkin rääkättiin vankilassa, mutta kammottavinta oli kuitenkin, kun hänen omaa poikaansa kidutettiin isän silmäin edessä, jotta hän olisi tunnustanut isänsä rikoksen. Vanhus taisteli kauan vastaan, mutta hänestä tuli palava kristitty ja innokas sielunvoittaja. Kun hän vankilasta päästyään sai korkean ja vaikutusvaltaisen aseman, muisteli hän kaiholla entisiä vankila-aikoja: "Minä kaipaan usein entisiä päiviä vankilassa; meillä oli silloin niin siunattuja hetkiä yhdessä ollessamme ja tutkistellessamme. Nyt minulla on niin kiire, ettei ole aikaa rukouksiin ja raamatunlukuun niin paljon kuin tahtoisin." Hänestä tuli myöhemmin Söulin N.M.K.Y:n johtaja.

Rhee pääsi vapaaksi Venäjän-Japanin sodan päätyttyä. Hänkin muisteli vankeusaikaansa suurena armon ja etsikkoaikana. "En voi koskaan unohtaa, kuinka kiitollinen minä olin vankilassa. Ja minä olen aina oleva kiitollinen kaikista niistä siunauksista, joita sain vankilavuosinani." Hän opiskeli sittemmin Amerikassa ja toimi senjälkeen jonkun aikaa N.M.K.Y:n ylioppilassihteerinä ja myöhemmin kristillisen korealaisen koulun johtajana Hawaijilla.

Armeenia, "veren ja kyynelten maa".

Kärsimys kuuluu eroittamattomana osana Jumalan maailmanhallitukseen nykyisenä maailmanaikana. Kärsiä saavat pyhät ja pahat, vanhurskaat ja jumalattomat, yksityiset ja kokonaiset kansat. Toisinaan annetaan kärsimys erikoisena armolahjana, – kehtoon kätkettynä huomenlahjana, tekisi mieli sanoa. Seurakunnan ylösnoussut ja kirkastettu Herra sanoi siitä valitusta aseesta, joka aivan erikoisessa mielessä oli oleva hänen todistajansa ja pakanain apostoli: "Minä tahdon näyttää hänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsimän minun nimeni tähden." Samoinkuin mainehikas sotapäällikkö katselee ylpeydellä kullasta tehtyä kunniamiekkaansa, jonka kädensija ja tuppi ovat koristetut helmillä ja jalokivillä, samoin Ristiinnaulittu kerskaa siitä ja pitää sitä erikoisena armona ja suosionosoituksena, että jalo pakanain apostoli saa kärsiä paljon hänen nimensä tähden.

Mutta historia tuntee myös suuria kärsijäkansoja. Sellainen on ensi sijassa valittu kansa, Jumalan oma Israel, joka on kokenut historian suurimmat riemut ja raskaimman tuskan. Kärsijäkansaa erikoisessa mielessä ovat myös valdolaiset, alppien uljaat kotkat, joiden seitsemän vuosisataa kestänyt kärsimystarina on kirjoitettu verellä ja kyynelillä ihmiskunnan aikakirjoihin. Eikä ole kärsimyksille aivan vieras myöskään se meille kallis kansa, joka on kokenut "Ison vihan" kauhut. Kärsijäkansain ensimmäisiä ovat kuitenkin armeenialaiset, joiden pelkkä nimen mainitseminen symbolisoi verta ja kyyneliä, kärsimystä ja tuskaa, verilöylyjä ja joukkoteurastuksia.

I. JOHDANTO.

1. Suurten kansallisten kärsimysten maa.

Armeenia on vaihtelevaa vuorimaata, jota pohjoisessa rajoittavat Kaukasus-vuoret ja Georgia, idässä Kaspian meri ja Persia, etelässä Assyyria ja Mesopotamia, lännessä Vähä-Aasia. Se yhdistää viimeksimainitun maan ja Iranin sekä eroittaa samalla Kaukaasian ja Mesopotamian tasangot. Se on ikivanha kansainvaellusten kulkutie ja valloittajakansain taistelukenttä. Sen rajain sisällä juoksevain Kalkid Irmakin sekä Läntisen ja Itäisen Eufratjoen laaksoja pitkin ovat vaeltaneet sotajoukkoineen Egyptin faraot ja Persian suurkuninkaat. Samoja teitä kulki Aleksanteri Suuri Intiaan, ja samoin Dzingis Khanin ja Timur Lenkin villit laumat. Yhä uudelleen ja uudelleen ovat tuhoutuneet ihanain laaksojen viljelykset, ja maa punertunut verivirroista. Maan omistuksesta ovat myöhempinä aikoina kamppailleet Persian leijona, Turkin puolikuu ja Venäjän kaksipäinen kotka, joka viimeksimainittu toistakymmentä vuotta sitten vaihtui Neuvosto-Venäjän vasaraan ja sirppiin.

Näiden kolmen valtakunnan majesteetillisena ja alkukantaisena rajamerkkinä seisoo lumipeitteisine lakineen jättiläisvuori Ararat, jonka pohjois- ja itäpuolella leviää Kaspian mereen virtaavan Aras-joen laakso. Matkustajat, jotka ovat nähneet Alpit ja Andit sekä Meksikon lumilakiset jättiläistulivuoret, hämmästyvät nähdessään tämän majesteetillisen, lähes 6,000 metrin korkeuteen kohoavan tulivuorenkattilan. Etevä matkailija Morier sanoo siitä: "Mikään ei voi olla kauniimpaa kuin Araratin muoto, eikä peloittavampaa kuin sen korkeus. Kaikki ympärilläolevat vuoret vajoavat mitättömyyteen sen rinnalla. Täydellisyytensä ja sopusointuisuutensa vuoksi se on ylevimpiä luonnonilmiöitä. Täältä laskevat Acampis Mustaan mereen, Araxis Kaspian mereen, Eufrat ja Tigris Persian lahteen".

Alhaalla laaksoissa köynnöstelee muratti pyökki- ja poppelimetsäin reunoja. Kevätkesällä kuohuvat niissä voimakkaat virrat. Siellä näkyy peltoja ja viinitarhoja, kyliä ja pikkukaupunkeja. "Lähekkäin rakennetut valkeat talot sekä kirkkojen ja luostarien auringossa kimaltelevat tornit muistuttavat jossakin määrin italialaisten alppilaaksojen asutuskeskuksia." Kuivemmilla rinteillä on ihastuttavan kauniita unikkopeltoja, silkkiäispuutarhoja, hedelmäpuulehtoja ja tupakka- ja puuvillavainioita.

Näin ollen ei ole ihmeteltävää, että armeenialaiset ovat ylpeitä kauniista isänmaastaan ja rakastavat sitä intohimoisesti, varsinkin kun lisäksi tulevat niin ylväät perinnäismuistot, että ne ulottuvat vedenpaisumukseen, jopa paratiisin aikoihin asti.

Kuten aikaisemmin mainittiin, lähtee Araratia ympäröivältä tasangolta neljä päävirtaa: Eufrat, Tigris, Aras (Araxes) ja Acampis. Ne vastaavat paratiisin virtoja Frat, Hiddekel, Gihon ja Pison. Että Frat on sama kuin Eufrat, on itsestään selvää; samoin, että Hiddekel on Tigris, sillä siitä sanotaan raamatussa nimenomaan, että se kulkee Assyyrian editse. Gihonin sanotaan juoksevan Kushin maan ympäri, jolla tavallisesti ymmärretään Etiooppiaa. Mutta tässä se luultavasti tarkoittaa kossealaisten maata Kaspian meren lähellä. Gihon nimen muuttamisesta Araxes nimeksi kertoo armeenialainen perinnäistieto seuraavaa: "Armeenian kuningas Aramais rakennutti Aragayn tasangolla sijaitsevalle pienelle ylängölle kaupungin hakatusta kivestä lähelle ennen mainitun Gihon virran rantaa. Kaupungille hän antoi nimen Armavir, josta tuli hänen valtakuntansa pääkaupunki, ja virran nimen hän vaihtoi Arast-nimisen poikansa mukaan Araxes-nimeksi." Acampis on toisten arvelun mukaan sama kuin Pison. Trapetsuntin ja Erserumin väliltä on löydetty vanhoja kultakaivoksia. Tähän nähden ovat jotkut oppineet esittäneet sen mielipiteen, että Armeenia olisi se Ofir, josta Salomo tuotti kultaa Jerusalemin temppelin rakennukseen. Jos niin on asian laita, niin Acampis voi hyvin olla Pison, josta sanotaan, että "se juoksee koko Havilan maan ympäri, ja siellä on kultaa". Araratin maan muinaisuutta ja Armeenian kansan kansallista taustaa silmällä pitäen nämä väitteet eivät tunnu niin ihmeellisiltä, kuin miltä ne ensi näkemältä voivat näyttää.

2. Armeenian historian ääriviivat.

Vanha aika.

Jos katselemme Jeesuksen sovintokuolemaa puhtaasti inhimilliseltä näkökulmalta kiinnittämättä huomiota sen pelastushistorialliseen taustaan, valtaavat mielen syvästi surumieliset tunteet kuullessamme profeettain kuninkaan puhuvan Jumalan Karitsasta, jota "lyötiin ja vaivattiin, eikä hän avannut suutansa, niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, ja niinkuin lammas, joka vaikenee keritsijänsä edessä". Tällöin tulee kuitenkin sovittavana piirteenä valtavan suuri päämäärä: ihmiskunnan pelastus. Mutta suruun liittyy pisara haikeutta ja epätoivoa saadessamme nähdä, miten kokonainen kansakunta, jota aateloi ikivanha kulttuuri ja suuret perinnäismuistot, on vuosisatoja annettu alttiiksi raakojen ja villien naapurien miekalle ja mielivallalle. Armeenialaiset eivät suinkaan ole ainoa kansa maailmassa, jonka historia on kirjoitettu verellä ja kyynelillä ihmiskunnan aikakirjoihin; mutta yhdestä asiasta voi olla täysin varma: samoinkuin maailmassa ei ole kuin yksi Araratin vuori, samoin ei ole toista kulttuurikansaa, jonka historia olisi niin järkyttävä ja kuolemanvakava kuin sen kansan, jonka historian suuret perinnäismuistot ovat sidotut Araratin maan ylätasankoon, sen kukkuloihin ja hymyileviin laaksoihin. Syyttä ei armeenialainen pappi ja hengellinen kirjailija K.H. Basmajian sano kansastaan: "On kansoja, jotka ovat tulleet kuuluisiksi uljaiden ja mainehikkaiden sankaritekojensa vuoksi. Mutta Armeenia raukka! Maailma tuntee sinut kansallisista onnettomuuksistasi." Näiden sanojen takaa, jotka uhoovat väkevää kohtalon tuntua, haastaa Armeenian paljon kärsineen ja kovia kokeneen kansan historian hengetär.

Armeenialaiset kuuluvat arjalaisen rodun kansoihin. He ovat tummaverisiä, pitkä- ja korkeanenäisiä sekä pyöreäkalloisia. He ovat henkisesti lahjakkaita, tunnettuja etevinä kauppiaina, pankkiireina, valtiomiehinä ja muilla julkisen toiminnan aloilla. Kuuluisa amerikkalainen lähetyssaarnaaja ja läheisen idän tuntija tri H.G.O. Dwight kirjoittaa heistä: "Turkissa he ovat osoittautuneet etevämmiksi kuin muut rodut heidän ympärillään kaupanteossa ja mekaanisissa taidoissa. Suurliikemiehet ovat armeenialaisia, samoinkuin melkein kaikki suurimmat pankkiirit. Ja olipa mitä ammatteja tahansa, joissa vaaditaan erikoista kekseliäisyyttä ja taitoa, niin voi olla jokseenkin varma, että ne ovat armeenialaisten käsissä... Sanalla sanoen: he ovat Idän anglosakseja."

Lähetyssaarnaaja van Lennep sanoo heistä: "He ovat ruumiillisesti hyvin kehittynyt kansa, usein pitkiä ja voimakkaita varreltaan, ahkeria ja rauhallisia, mutta kiivaampia puolustamaan vapauttaan ja oikeuksiaan kuin mikään muu itämainen kansa. He rakastavat intohimoisesti isänsä muistoa ja säilyttävät kansallisen kielensä, joka kuuluu indoeurooppalaiseen kieliryhmään, ja jolla on melkoisen etevä kirjallisuus."

Armeenian historian ääriviivat häipyvät kauas vanhimman ajan hämärään. Perinnäistiedon mukaan he polveutuvat Jafetin pojanpojasta Togarmasta, jonka nimi mainitaan 1 Moos. 10: 3. Kuuluisa orientalisti Delitzsch sanoo tästä: "Togarmah-niminen kansa mainitaan kahdesti Hesekielin ennustuksessa; ensimmäisellä kerralla sen sanotaan tuovan hevosia ja muuleja kaupaksi Tyyroksen markkinoille; jälkimmäisessä sanotaan sen tulevan Gomerin kanssa pohjoisesta Palestiinaa vastaan. Kummastakaan paikasta eivät selviä paljoakaan paikalliset olosuhteet, mutta molemmat sopivat yhteen sen otaksuman kanssa, – jota sekä kielitiede että kansantaru kannattaa – että sillä nimellä tarkoitetaan Armeenian muinaisia asukkaita. Grimmin mielipiteen, että Togarmah on yhdistetty kahdesta juuresta: Toka, joka sanskritinkielessä merkitsee heimo tai rotu ja Armah (Armeenia), saattaa hyvin hyväksyä. Armeenialaista perinnäistietoa mikä johtaa haikilaisen heimon Torgon(m):ista, on pidettävä melkoisen arvokkaana, koska se tuskin voi olla myöhemmän ajan keksimä. Nykyajan armeenialaiset, jotka ovat niiden laillisia jälkeläisiä, jotka asuivat maassa Hesekielin aikana, puhuvat kieltä, jota kansatieteen tutkijat sanovat varmasti indoeurooppalaiseksi; siten nykyinen tiede niin pitkälle vahvistaa raamatun kertomuksen."

Togarman poika Haik on armeenialaisten suuri kansallissankari, ja hänen nimensä mukaan he nimittävät itseään haikilaisiksi ja maataan Haiastaniksi. Haikin jälkeläisiä oli kuningas Aram, joka eli noin 2,000 e.Kr. Hän oli urhoollinen ja onnellinen hallitsija, joka karkoitti maastaan babylonialaiset ja meedialaiset ja retkeili aina Kappadokiaan asti. Näin kertoo perinnäistieto.

Historiallisesti varmoja tietoja on olemassa noin vuodesta 1,200 e.Kr. lähtien. Silloin oli Armeeniassa nairi- eli kaldilaiset-niminen kansa, jonka perustama valtakunta Arardi (Urardi) oli aikoinaan mahtavampi kuin Assyyria. Brockhaus selittää Arardi-nimen synnyn siten, että Ar on sanskriittiläinen juurisana, joka esiintyy sanassa aryan = jalosukuinen. Ard merkitsee vanhassa armeeniankielessä tasankoa, joten arardi sen mukaan merkitsee "aryanien eli jalosukuisten tasanko". Mainitun kansan keskuudessa vallitsi voimakas yhteishenki, ja aineellinen kulttuuri oli korkealla tasolla. Suurenmoiset rakennukset ja vuoreen hakatut kalliolinnat saleineen ja käytävineen sekä suuret vesijohdot ja kanavalaitokset ovat todistuksena heidän entisestä taloudellisesta mahtavuudestaan.

Noin 550 e.Kr. valtasi lännestä tuleva indoeurooppalainen valloittajakansa kaldilaisten valtakunnan ja sekaantui voitettuihin. Vanhan väestön ja uusien tulokkaiden välisestä sekoituksesta ovat sitten syntyneet nykyiset armeenialaiset. Pian joutui Armeenia ensin Persian ja sitten Aleksanteri Suuren ja seleukidien valtaan, jotka hallitsivat maata maaherrain avulla. Kun Antiokhos Suuri joutui sotaan Roomaa vastaan, julistautui kaksi maaherraa Artaksias ja Tsaridres itsenäisiksi. Edellinen perusti Ison-Armeenian Eufratin itäpuolelle ja jälkimmäinen Vähän-Armeenian sen länsipuolelle. Parthilaiset arsakidit karkoittivat Artaksiaan suvun jo noin 150 e.Kr. Heistä oli kuuluisin Tigranes Suuri, joka rakensi uuden pääkaupungin Tigranocertaan Tigriin varrelle. Hän valloitti myös Vähän-Armeenian. Mithridateen sodissa arsakidit joutuivat taisteluun Roomaa vastaan ja tulivat riippuvaisiksi siitä. Keisari Trajanuksen aikana Iso-Armeenia liitettiin Armeenian maakunnan nimellä Roomaan, mutta Hadrianus antoi sille vapauden jälleen.

Kristillinen aika.

Roomalais-parthilaisten sotain aikana arsakidi Trdat (Tiridat) 286 j.Kr. hankki maalleen itsenäisyyden ja toi kristinuskon, jota siellä perinnäistiedon mukaan oli saarnattu aikaisemminkin. V. 387 Armeenia jaettiin Itä-Rooman ja persialaisten kesken siten, että edelliset saivat läntisen ja jälkimmäiset itäisen (suuremman) osan. Kun armeenialaiset kristinuskoon käännyttyään luopuivat Zoroasterin opista, alkoivat persialaiset ahdistaa heitä ankarasti. Persian kuningas Jasgerd II antoi v. 450 julistuksen, että kaikkien armeenialaisten tuli kääntyä Zoroasterin oppiin. Armeenian piispain kokous antoi tähän röyhkeään ja jumalattomaan vaatimukseen vastauksen, josta huokuu alkukirkon jalojen marttyyrien sankarillinen ja uskonrohkea henki. He kirjoittivat puolustuskirjan, joka päättyi sanoihin: "Tästä uskosta ei kukaan voi meitä eroittaa; eivät enkelit eivätkä ihmiset, ei tuli eikä miekka, ei vesi eikä mikään kauhea kidutus, olkoonpa se minkä niminen tahansa. Kaikki tavaramme ja omaisuutemme on edessäsi, tee niille, mitä tahdot. Jos vain jätät meille uskomme, emme täällä alhaalla valitse mitään muuta herraa sinun sijaasi, emmekä taivaassa muuta Jumalaa kuin Herran Jeesuksen Kristuksen, sillä muuta Jumalaa ei ole. Mutta jos pyydät jotakin suurempaa todistusta, niin katso päätöstämme: meidän ruumiimme ovat sinun käsissäsi, – tee niille mielesi mukaan; kidutukset ovat sinun, kärsivällisyys meidän, sinulla on miekka, meillä on kaula. Me emme ole mitenkään paremmat kuin esi-isämme, jotka uskonsa tähden uhrasivat tavaransa, omaisuutensa ja henkensä. Älä siis enää kysy meiltä mitään muuta näiden asioiden johdosta, sillä meidän uskomme ei ole alkanut ihmisistä, eikä meitä ole opetettu niinkuin lapsia, vaan me olemme eroittamattomasti sidotut Jumalaan, josta ei mikään voi eroittaa meitä, ei nyt, ei tämän jälkeen eikä iankaikkisesti."

Kun kuningas Jasgerd sai tämän vastauksen, heitätti hän vankeuteen ne armeenialaiset ruhtinaat, jotka olivat tuoneet hänelle vastauksen. Siellä ruhtinaat taipuivat ulkonaisesti, vaikka he sisällisesti päättivätkin pysyä kristittyinä. Kun kuningas sai, kuulla ruhtinasten taipuneen, vapautti hän heidät ja lähetti heidät takaisin Armeeniaan mukanaan 700 magia, joiden tuli kääntää armeenialaiset Zoroasterin oppiin. Kansa piti ruhtinasten menettelyä erittäin taitamattomana, ja armeenialaiset päättivät puolustaa uskoaan viimeiseen asti. Uskonnollisen vapaussodan johtajaksi valittiin yksimielisesti jalo ja urhoollinen ruhtinas Vartan Mamigonian. Hän piti sotilailleen liikuttavan puheen, jossa sanoi:

"Monessa taistelussa olen ollut ja te minun kanssani. Joskus olemme urhoollisesti voittaneet vihollisemme, joskus he ovat voittaneet meidät. Mutta kaikissa näissä tilaisuuksissa olemme etsineet vain maallista kunniaa ja taistelleet kuolevaisen kuninkaan käskystä. Meillä kaikilla on monta haavaa ja arpea ruumiissamme, ja urhoollisuutemme täytyy olla suuri, koska olemme saaneet nämä kunniamerkit. Mutta nyt pidän urotöitä, joiden vuoksi olemme ne saaneet, mitättöminä, sillä ne katoavat. Jos te kuitenkin olette tehneet sellaisia mainehikkaita tekoja totellen kuolevaista hallitsijaa, kuinka paljon enemmän tahdottekaan tehdä kuolemattoman Kuninkaamme tähden, Hänen, joka on elämän ja kuoleman Herra ja tuomitsee jokaisen töittensä mukaan.

"Nyt pyydän siis teiltä, urhoolliset toverini, tämän vuoksi vieläkin enemmän, koskapa te, jotka sekä uljuudessa ja arvossa että perityssä kunniassa olette minua etevämmät, olette valinneet minut johtajaksenne, – pyydän, että sekä ylhäiset että alhaiset ottavat varteen minun sanani. Älkää pelätkö pakanain lukumäärää; älkää säästäkö kaulaanne kuolevaisen ihmisen pelättävältä miekalta, jotta Herra antaisi voiton meidän käsiimme, ja me tekisimme tyhjäksi heidän valtansa ja nostaisimme korkealle totuuden lipun."

Taistelupäivän aamuna armeenialaisten pieni sotajoukko nautti Herran ehtoollista, ja sotilaat lähtivät vihollista vastaan sanoen: "Olkoon meidän kuolemamme niinkuin vanhurskaan kuolema ja meidän vuodatettu veremme niinkuin profeettain vuodatettu veri! Jumala katsokoon armossa vapaaehtoista uhrautumistamme, älköönkä jättäkö seurakuntaansa pakanain käsiin!" Vartan taisteli joukkoineen urhoollisesti kuin leijona ja olisi voittanut, ellei joukossa olisi ollut kavaltaja. Ruhtinas Vasag, joka johti kolmatta osastoa, meni vihollisen puolelle, ja armeenialaiset kärsivät täydellisen tappion. Vartan kaatui, ja ylivoima surmasi joukot. Useita piispoja ja pappeja surmattiin ja muut teurastettiin armotta. Toisia vietiin Persiaan ja surmattiin siellä. Näiden joukossa oli hurskas patriarkka Joosef. Näin armeenialaiset valitsivat mieluummin kristityn haudan kuin pakanallisen kodin, kuten heidän runoilijansa laulaa (suorasanaisen käännöksen mukaan): "Kukkaisin seppelöity oli morsian Armeenia, synnyinmaamme, kylpien Eedenin kasteessa. Mutta rajalle hyökkäsi persialaisten ylpeä lauma kirkuen: 'Palvo tulta, tahi kaatuos kalpaamme!' Armeenia nousi ja vastasi ylpeälle Persialle kohottaen miehekkään sotahuudon: 'Pakanaksi en tahdo enkä myöskään orjaksi; ellen saa kristityn kotia, valitsen kristityn haudan!"

Vartanin poika, Vahan Mamigonian, oli uljas johtaja, joka ryhtyi jatkamaan isänsä taistelua. Hänen johdollaan armeenialaiset saivat loistavia voittoja, ja persialaisten oli pakko myöntää armeenialaisille uskonvapaus.

Mutta kovia kokenut Armeenia ei vieläkään saanut rauhaa, vaan päinvastoin. Nyt vasta alettiin soittaa Armeenian suurten kansallisten kärsimysten huomenkelloja. Etelästä lähestyivät sen vihollisen etujoukot, josta tuli Armeenian jalon ja kauniin kärsimysten kansan vuosisatainen vainooja, sen kammottava paha henki ja turmantuoja. Lähestyi vihollinen, joka pisti kuin skorppiooni, ja jonka hengitys oli tulinen kuin erämaan samum. Tuonela kulki sen edellä, ja keneen se kosketti kalpansa kärjellä, sille avautuivat paratiisin portit. Missä se samoili, siellä tapettiin miehet, siellä nuorukaiset kaatuivat miekkaan ja naiset raiskattiin... Se ei säälinyt ikää eikä sukupuolta: kätkyessä uinuva lapsi ja vanhus harmaahapsi, kukoistava impi ja siunatussa tilassa oleva vaimo, jalosukuinen aatelismies, vuoriston uljas kotka ja köyhä kerjäläinen, – kaikki, kaikki se syöksi kärsimyksiin, kuolemaan, tuhoon... Poltetut kodit, savuavat kaupunkien ja kylien rauniot olivat näkyviä muistomerkkejä siellä, missä oli kulkenut Armeenian kansan kansallisvihollinen, sen paha henki: väärän profeetan oppilas, uskonkiihkoinen muhamettilainen, jumalaton moslemi...

V. 639 armeenialaiset joutuivat ensi kerran kosketuksiin

muhamettilaisten kanssa. Silloin tulivat arabialaiset ja valloittivat koko Ison-Armeenian, panivat toimeen ensimmäiset verilöylyt ja hallitsivat maata maaherrain avulla. Nyt seurasi armeenialaisille ankarat ajat, jolloin maa oli milloin minkin vihollisen sotajoukkojen jaloissa. Milloin retkeilivät maassa Itä-Rooman sotajoukot, milloin saraseenit tahi arabialaiset. Mutta v. 885 onnistui maaherra Askot I, Bagratidien sukua, vapauttamaan maan arabialaisten vallasta. Ja nyt seurasi kaksisataa vuotta kestävä kansallisen kukoistuksen aika. V. 1079 murhattiin viimeinen Bagratidi, ja maassa pääsi valtaan hajaannus. Seldshukit ja mongoolit alkoivat nyt hävittää maata.

Ensimmäisellä retkellään seldshukit ryöstivät ja hävittivät 24 maakuntaa, toisella he taas hävittivät useita kaupunkeja ja veivät vankeuteen suuren joukon asukkaita. Kolmannella retkellä he piirittivät Argun linnoitettua kaupunkia, johon oli paennut paljon asukkaita. Nämä puolustivat sitä epätoivon vimmalla, mutta kaupungin oli pakko antautua. Nyt panivat seldshukit siellä toimeen hirmuisen verilöylyn surmaten 140,000 asukasta. Yhtä monta vietiin vankeuteen ja kaupunki poltettiin poroksi. Kun nämä ryöstöretki yhä jatkuivat, oli armeenialaisten pakko koettaa muuttaa toisiin maakuntiin turvallisemmille seuduille, ja heidän väkilukunsa väheni nopeasti.

Vähä-Armeenia tuli Rooman maakunnaksi 70 j. Kr. Valtakunnan jaon jälkeen se oli Itä-Rooman maakuntana n. vuoteen 1080, jolloin Bagratidi Rhupen teki siitä itsenäisen valtakunnan. Myöhemmin se käsitti myös Kilikian ja Kappadokian. Tämä pieni kristitty valtio tuki tehokkaasti ristiretkeläisiä. Kun Leo II kruunautti itsensä kuninkaaksi 1198, sai hän teolleen paavin ja keisari Henrik VI:n suostumuksen.

Mutta idästä lähestyivät uudet onnettomuudet. Sieltä samosi villine laumoineen kuuluisa mongolilainen maailman valloittaja ja Jumalan ruoska Dzingis Khan. Hän levitti nyt murhaa ja hävitystä Armeeniaan, mutta valtakunnan onnistui kuitenkin säilyttää itsenäisyytensä. V. 1375 täytyi Leo VI:n antautua Selim I:lle. Hänet vietiin perheineen Kairoon, missä hän Espanjan kuninkaan välityksellä pääsi vapaaksi vankeudestaan. Sieltä hän meni puolisonsa Katariina Kornaron kanssa Jerusalemiin, minne jätti perheensä ja lähti itse Eurooppaan. Hän kuoli Pariisissa ja haudattiin Celestine-kirkkoon kuninkaallisessa puvussa, kruunu päässä ja kultainen valtikka kädessä.

Armeenia joutui nyt lopullisesti Turkille, ja nyt vasta armeenialaisten vuosisatoja kestänyt kärsimystarina toden teolla alkoi. Sen suuria loppukohtauksia ovat sitten varsinaiset armeenialaisten verilöylyt. Millaisia pirullisia keinoja Turkin hallitus on käyttänyt vuosisatain kuluessa armeenialaisia kohtaan, siitä vain yksi esimerkki, joka henkiseen kierouteen ja nurinkurisuuteen nähden lienee ainutlaatuinen ihmiskunnan aikakirjoissa.

Kun turkkilaisia sotilaita 1300-luvulla oli vaikeata totuttaa kuriin, tehtiin "musta keksintö": alettiin kasvattaa sotilaita kristittyjen lapsista. Heidät kasvatettiin pienestä pitäen kiihkeiksi muhamettilaisiksi. Nämä "uudet joukot", "janitshaarit", olivat sitten kaikkein julmimpia kristinuskon vihollisia ja samalla kaikkein parhaita Turkin vallan levittäjiä. Nämä joukot muodostettiin joko kristittyjen sotavankien lapsista tahi siten, että kristityiltä ihmisiltä otettiin ihmisverona joka viides lapsi tahi lapsi joka viides vuosi. On laskettu, että noin puoli miljoonaa lasta on tällä tavoin riistetty vanhemmiltaan ja tehty muhamettilaisuuden uskonkiihkoisimmiksi ja petomaisimmiksi levittäjiksi sekä Turkin vallan lujimmaksi tueksi. Sulttaani Mohammed IV:nnen (1648–87) ajasta alettiin sitten turkkilaisten omista lapsista kasvattaa janitshaareja, niin että niistä tuli varsinainen sotilaskasti. Nämä hurjat sotilaat ovat sitten levittäneet kuolemaa ja kauhua Bagdadista Wieniin ja Kaspian mereltä Niilin rannoille...

Mutta vielä kerran sai veren ja kyynelten maa olla hurjien mongolilaisten ratsujoukkojen jaloissa. V. 1387 hyökkäsi julma Timur Lenk eli Tamerlan villeine laumoineen Persiasta Armeeniaan. Hän ryösti ja poltti kaikki kaupungit Vanista Sivasiin. Tuhkakasat ja savuavat rauniot osoittivat tietä, mitä tämä syvyyden henki oli laumoineen samonnut. Sivasin kaupunki antautui Timur Lenkille sillä ehdolla, että asukkaille taattiin hengen turva. Keltainen paholainen piti lupauksensa siten, että 4,000 sotilasta poltettiin tulella kuoliaaksi, suuri joukko haudattiin elävältä ja tuhansia nuoria ja vanhoja sidottiin käsistä ja jaloista ja heitettiin hevosten tallattaviksi. Paikkaa, jossa tämä kaamea rikos tehtiin, sanotaan nimellä "Mustat tasangot", Lev Hokher.

Verta ja kyyneliä, verta ja kyyneliä ja taasen verta ja kyyneliä, – siinä Armeenian jalon ja kauniin vuoristokansan historian johtavat aatteet halki vuosisatain...

1700-luvun lopulla alkoivat venäläiset taistella persialaisten kanssa Armeenian omistuksesta. Kun venäläiset ulottivat valtansa Taka-Kaukaasiaan ja olivat suopeita kristittyjä armeenialaisia kohtaan, asettuivat he venäläisten puolelle. Mutta silloin alkoivat turkkilaiset vainota heitä sitä armottomammin. Vuosina 1829 ja 1879 tapahtui joukkovaelluksia Venäjälle, ja vv. 1894–96, 1909 ja 1915 oli suuria armeenialaisia verilöylyjä. Maailmansodassa sortui noin puolitoista miljoonaa armeenialaista miekkaan, nälkään ja muihin onnettomuuksiin. Ennen verilöylyjen alkamista heitä oli noin neljä miljoonaa. Nykyään lienee tämän kansan jäseniä tuskin enemmän kuin yksi miljoona. Maa on nyt jaettu Turkin, Neuvosto-Venäjän ja Persian kesken siten, että Länsi-Armeenia ja Van-järven ympäristöt kuuluvat Turkille, Pohjois-Armeenia ja siellä oleva Aras-laakso ja Goktshai-järven seudut kuuluvat Neuvosto-Armeenian nimellä Venäjän yhteyteen ja Itä-Armeenia sekä Urmia-järven ympäristöt Persialle.

3. Armeenian kirkolliset olot.

Perinnäistiedon mukaan olivat Bartolomeus ja Taddeus ensimmäiset, jotka saarnasivat kristinuskoa armeenialaisille. Tämän vuoksi armeenialaiset nimittävät kirkkoaan apostoliseksi, eroitukseksi katolisesta ja ortodoksisesta. Tertullianus puhuu "Kristuksen nimen kansasta" Armeeniassa kolmannen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla, ja samoin Eusebios "veljistä" Armeeniassa mainiten nimeltä piispansa Meroujanin.

Armeenian kirkon varsinainen perustaja on kuitenkin prinssi Gregorios "Valistaja" (Illuminator), joka ollessaan maanpaossa Kappadokian Kesareassa oli kääntynyt kristinuskoon. Hänen mukaansa nimitetään mainittua kirkkoa myös gregorianiseksi. Armeenialaiset olivat näihin aikoihin vapauttaneet maansa persialaisten ylivallasta. Heidän kuninkaanaan oli ylpeä Tiridates, ankara vainooja ja kristinuskon vastustaja. Mutta Gregorioksen saarnan johdosta hän kääntyi, ja niin tuli Armeenian kirkosta maailman ensimmäinen kansalliskirkko. Gregorios asetti perustamansa kirkon Kesarean metropoliitan alaisuuteen, joka vihki hänet Armeenian kirkon pääksi nimellä "katholikos", jonka johdossa oli 12 piispaa. Käytännössä tämä kirkko kuitenkin myöhemmin omaksui täysin itsenäisen ja riippumattoman asenteen vanhoihin emäkirkkoihin nähden.

Armeenian kirkon ylin päämies on nykyisin Etshmiadzinin katholikos Venäjän Armeeniassa. Käytännössä on kuitenkin Konstantinopolin armeenialaisella patriarkalla vaikutusvaltaisempi ja keskeisempi asema. Ylempi papisto elää naimattomuudessa, alempi taasen on velvollinen menemään kerran naimisiin. Mutta leskeksi joutunut pappi ei kuitenkaan saa mennä uusiin naimisiin. Nykyisin on Turkissa, Venäjällä ja Persiassa noin 70 armeenialaista piispaa.

Kirkolla on Armeenian kansallisessa elämässä tavattoman tärkeä ja keskeinen asema. Armeenian kielen ja kirjallisuuden ohella se on voimakkain kansallinen yhdysside, joka yhdistää hajallaan asuvat armeenialaiset Kiinasta Brittein saarille ja Aleksandriasta Pietariin. Siksipä Armeenian kirkon ja kansan elämä ja kohtalot ovatkin mitä läheisimmin punoutuneet yhteen.

4. Armeenian kirjallisuus.

Armeenialaisilla on huomattava kirjallisuus, jonka kultainen aika oli 5:nnellä ja 12:nnella vuosisadalla. Heillä on itsenäisiä vanhempia ja uudempia teoksia, jotka käsittelevät etupäässä jumaluusoppia, historiaa, filosofiaa, liturgiikkaa, kaunokirjallisuutta ja runoutta; käännöksinä on kirkkoisäin ja vanhain kreikkalaisten mestarien luomia tahi länsimaisia mestariteoksia.

Kirjallisuuden vaalijoina ovat vuosisatain vieriessä olleet etupäässä munkit ja korkeampi papisto, piispat ja patriarkat. Sen tyyssijoina ovat olleet kotimaiset luostarit, varsinkin "Iso Erakkola" Datevin lähellä Pohjois-Armeeniassa ja Amrdol Bitlisissä, sekä suuret ja kukoistavat siirtolat, lähinnä Konstantinopolin ja Uuden Julfahin siirtola Ispahanin lähellä Persiassa. Varsin tärkeätä osaa Armeenian kirjallisuuden historiassa näyttelee armeenialainen Mekhitaristien luostari P. Lasaruksen saarella Venetsian lähellä.

Armeenian kirjallisen herätyksen suurmiehistä mainittakoon seuraavat 17:nnen vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä eläneet: Mekhitar Sivaslainen, edellämainitun Venetsian luostarin perustaja ja apotti, John Golod Bitlisläinen, Konstantinopolin armeenialainen patriarkka ja Hatshadour Kesarealainen, Uuden Julfahin piispa. Vanhemmista mainittakoon Pyhä Mesrob, etevä luostarinjohtaja ja lähetyssaarnaaja, joka laati armeenialaisen kirjaimiston, ja Mooses Korenilainen, Armeenian historian isä.

Armeenian kirjallisuuden kukka ja kruunu on edellämainitun Mesrobin Septuagintasta tekemä onnistunut raamatunkäännös. Tämä käännös, jota La Croze nimittää "käännöksien kuningattareksi", on Armeenian vanhimman kielen ja kirjallisuuden ylväin kansallinen muistomerkki.

II. EVANKELINEN LÄHETYSTYÖ ARMEENIALAISTEN KESKUUDESSA JA SIITÄ

JOHTUNUT VAINO.

1. Työn alkuvaiheet.

Opillinen ja kirjallinen herätys ja harrastus Armeenian kansan keskuudessa raivasi tietä uskonnollisille herätyksille ja evankelisuudelle. Sekä valistuneitten kirkon miesten että maallikkojen silmät avautuivat näkemään suuria puutteellisuuksia Armeenian ikivanhan kirkon opissa ja varsinkin elämässä. Alkusysäyksen tälle uudistusliikkeelle antoi armeenialainen koulumies Peshtimaljian, jota on sanottu Armeenian Erasmukseksi. Hän oli huolellinen ja arvosteleva kansansa kielen ja kirjallisuuden tutkija. Samoin hän oli oivallisesti perehtynyt itämaisen ja roomalaisen kirkon historiaan ja jumaluusoppiin sekä lisäksi perusteellisesti syventynyt Jumalan sanaan, jota hän piti uskon ainoana ja ylimpänä ojennusnuorana. Hän ilmestyi Konstantinopolin seuduille 1760 ja kirjoitti käsikirjoituksena levitetyn tutkielman kirkon erehdyksistä ja puutteista, ollen kuolemaansa asti evankelisen uskon vilpitön ystävä.

Toisellakin taholla Jumala valmisti maaperää evankeliselle uskolle ja syvemmälle hengen viljelykselle Armeenian kansan keskuudessa. Konstantinopolin armeenialaisen siirtolan rikkaat ja ylhäiset liikemiehet ja pankkiirit huomasivat länsimaiden etevämmyyden itämaiden rinnalla ja pitivät tämän syynä edellisten korkeampaa sivistystä ja kehittynyttä koululaitosta. Näin oli kansan sydän avoinna Jumalan sanalle ja syvemmälle hengen viljelykselle. Ja näistä ovista astuttiin nyt sisälle.

1813 alkoivat Britannian ja Venäjän Raamattuseurat levittää raamattuja armeenialaisten keskuuteen. 1815 lähetti Englannin Kirkkolähetysseura lähetyssaarnaajan Egyptiin, ja kolme vuotta myöhemmin alkoi Amerikan Lähetysseura (The American Board) sittemmin tavattoman laajaksi ja hedelmälliseksi paisuneen työnsä armeenialaisten keskuudessa läheisessä idässä lähettämällä kaksi lähetyssaarnaajaa Palestiinaan.

Aluksi oli mieliala erinomaisen suopea alkavaa työtä kohtaan. Konstantinopolin armeenialainen patriarkka ja kansa toivottivat heidät tervetulleiksi. Muutamien vuosien kuluttua oli Konstantinopolissa, Brussassa, Erserumissa, Trapezuntissa ja muissa suurissa ja tärkeissä kaupungeissa kukoistavia lähetysasemia. Saarnattiin sanaa, pidettiin jumalanpalveluksia ja rukouskokouksia sekä luettiin lähetyssaarnaajain kirjoittamia kirjoja ja lehtiä. Asemille perustettiin kouluja, joihin armeenialaiset vanhemmat lähettivät lapsensa.

Vaikeuksia tuotti kansan suuri henkinen pimeys, taikausko ja uskonkiihko, eikä suinkaan vähimmän monet ja vaikeat kielet, jotka piti oppia perusteellisesti. Samoin aiheutti hankaluuksia maakalaisapulaisten puute, vaikka toisaalta tuottikin iloa ja tyydytystä se, että jo niin varhain kuin uudenvuodenpäivänä 1827 lähetyssaarnaajat Bird ja Goodell Syyrian lähetyksestä olivat Beirutissa amerikkalaisen lähetystyön esikoisina saaneet apulaisikseen piispa Dionysioksen ja tohtori Gregoryn.

Mutta ennen pitkää heräsi

vastarinta lähetyssaarnaajia vastaan.

Kansa oli kadottanut itsenäisyytensä vuosisatoja sitten. Kansallisen hajaannuksen ja vaikeuksien aikoina oli kirkko ollut ainoa pyhä pakopaikka. Kirkkoon kajoaminen oli samaa kuin kajoaminen kansakunnan silmäterään. Sitä ei voitu rauhassa sietää varsinkin kun muistettiin, että Rooman kirkko oli aikaisemmin riistänyt gregorianiselta kirkolta tuhansia sen poikia ja tyttäriä. Ja niin alettiin kiihoitus lähetyssaarnaajia vastaan levittämällä kaikenlaisia vääriä tietoja ja huhuja. Sanottiin, "että kemia, jota opetettiin lähetyskoulussa, oli protestanttisuutta, ja että se muuttaisi kaikki oppilaat protestanteiksi." Samoin sanottiin Cyrus Hamlinin, kuuluisan lähetyssaarnaajan ja "Robert College'in" perustajan olevan noidan. Kun hän ottaa pyöreän paperipalan, niin se muuttuu kullaksi. Jokaiselle armeenialaiselle, joka kääntyy protestanttiseen uskoon, annetaan yksi tuollainen pala. Sitä hän pitää taskussaan käyttäen hyväkseen niin kauan kuin elää. Jos hän kiinnittää katseensa johonkin henkilöön, hän saa täydellisen vallan häneen nähden, eikä kukaan voi vapautua noista lumoista. Ja paljon muuta samanlaista. Näin syntyi vihdoin todellinen vaino.

2. Kun kirkollinen valtiomahti haarniskoituu elävää kristillisyyttä vastaan.

Vainon alkusoittoa.

Ennen pitkää eivät ainoastaan kirkolliset viranomaiset, vaan kansa kokonaisuudessaan ryhtyi vainoon. Ryhdyttiin suurisuuntaisiin toimenpiteisiin koko evankelisen liikkeen tuhoamiseksi. Konstantinopolin patriarkka Matteos julkaisi käskykirjeen, jota levitettiin ympäri Turkin valtakunnan. Siinä käskettiin protestantteja ilmoittautumaan kirkollisille viranomaisille allekirjoittaakseen erikoisen uskontunnustuksen, jossa luopuivat protestanttisuudesta ja kielsivät sen. Mutta tämä toimenpide ei vienyt perille. Puhkesi esille todellinen tunnustajahenki, kuten osoittaa seuraava kertomus eräästä

sankarillisesta tunnustajapapista.

"Eräs pappi nimeltä Harootun (ylösnousemus) Nikomediasta Konstantinopolin läheltä, hyvin vaatimaton ja arka mies, oli elänyt jonkun aikaa sopusoinnussa oman kirkkonsa muotomenojen kanssa, vaikka hän salaisesti olikin uuden liikkeen vilpitön ystävä. Tässä hän oli taistellut omaa sisintä vakaumustaan vastaan. Mutta lopulta hän ei voinut salata vakaumustaan kauemmin, ja vaino paljasti hänet.

"Nikomedian piispa oli hirvittävä vainooja, ja hän vaati pappi Harootunia kirjoittamaan uskontunnustuksensa luettavaksi julkisesti kirkossa. Pappi täytti vaatimuksen, vaikkapa asiakirja ei läheskään tyydyttänyt piispaa. Hän lopetti sen sanomalla: 'Olen pysyvä uskollisena hamaan kuolemaan asti ja uskon saavani nauttia luvattua lepoa koko iäisyyden. Ja olkoonpa minulle valmistettu mitä väkivaltaa tahansa, karkoitus tahi häväistyksiä, olen valmis ottamaan ne vastaan rakkaudella ja ilolla Jumalan rakkauden ja kunnian tähden.'

"Tämä asiakirja täytti piispan ja monet muut raivolla. Seuraavana sunnuntaina pappi Harootun tuotiin kirkkoon, missä piispa luki hänen uskontunnustuksensa ja julisti hänet heti pannaan ja kirotuksi. Papit repivät väkivaltaisesti hänen hartioiltaan hänen papillisen viittansa ja huusivat kirkuen: 'Karkoittakaa kirottu kirkosta!' Kiihoittunut kansanjoukko hyökkäsi pappiparan kimppuun, ja rajusti potkien ja iskien työnsi hänet kadulle. Pappi Harootun otti vastaan kaikki nämä loukkaukset nöyränä ja palasi kotiinsa täynnä riemua.

"Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Piispa heitätti hänet vankilaan, ja kun hän oli virunut siellä kolmetoista vuorokautta, niin sotamies kuljetti hänet piispan taloon, missä patriarkan uskontunnustus tarjottiin hänen allekirjoitettavakseen. Pappi Harootun kieltäytyi allekirjoittamasta tunnustusta, vaikka häntä kovin vaadittiinkin. Hänelle ilmoitettiin, että patriarkan määräyksestä hänen partansa leikataan. (Idän kansain keskuudessa ei miestä, varsinkaan pappia, voida syvemmin loukata.) Pappi Harootun vastasi: 'Olen valmis, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, alistumaan tähän, vieläpä vuodattamaan verenikin.' Kutsuttiin parturi eikä leikattu vain hänen partaansa, vaan jokainen karvan haiven niskasta päälaelle asti. Hänen revitty papinhattunsa heitettiin lokaiseen kadunkulmaan hiuksien kera. Pojat kiinnittivät nyt parran pitkän seipään päähän ja asettivat siihen myös rutistetun ja revityn hatun kappaleet, kuljettivat niitä juhlakulkueessa pitkin kaupungin katuja ja huusivat: 'Katsokaa kirotun Harootunin hattua!' Myöhemmin hänet lähetettiin takaisin vankilaan. Pian senjälkeen hän kirjoitti eräälle veljelle: 'Menin vankilaan iloisin sydämin jättäen itseni Jumalalle ja ylistäen ja kunnioittaen Häntä siitä, että Hän oli antanut minulle voimaa kulkemaan tulen ja miekan läpi ja tuonut minut levon paikkaan'." Näin usko elävään Jumalaan ja rakkaus Ristiinnaulittuun osoittautuivat taasen voimaksi, joka voittaa maailman.

Patriarkka Matteoksen anateema.

Kun nämä toimenpiteet eivät tehonneet, niin Konstantinopolin patriarkka tarttui asiaan koko kirkollisella arvovallallaan julkaisten juhlallisen anateeman, kirkonkirouksen, jossa sanotaan:

"Teemme tiettäväksi pääkaupungissa olevan kirkkomme hurskaalle laumalle, että viime sunnuntaina luettiin käskykirje ja anateema tiedoitukseksi hurskaille, mutta jotkut henkilöt käsittivät, sen koskevan ainoastaan tuota kirottua mitättömyyttä Virtanesta, jota on väärin sanottu papiksi, eikä ketään muita. Siksipä katsommekin tarpeelliseksi toistaa sen tänään ja antaa teille tiedoksi, ettei ainoastaan tuo kirottu Virtanes, vaan myös kaikki, jotka ovat samanmielisiä, nuo kirkon petturit ja pilkkaajat ja uusien turmeltuneiden lahkojen seuraajat, ovat Jumalan ja kaikkien pyhimysten ja meidän kiroomia ja pannaan julistamia. Sentähden kaikki, jotka antavat heille leipää tahi auttavat heitä ansaitsemaan rahaa tahi seurustelevat heidän kanssaan, kuten ystävän kanssa, tahi harjoittavat liikettä heidän kanssaan, – tietäkööt, että he elättävät kodissaan myrkyllistä käärmettä, joka on jonakin päivänä vahingoittava heitä kuolettavalla myrkyllään, niin että he kadottavat sielunsa. Sellaiset henkilöt antavat leipää Juudakselle. Sellaiset henkilöt ovat kristillisyyden, pyhän uskon ja armeenialaisten pyhän oikeauskoisen kirkon hävittäjiä ja koko kansakunnan häpeä. Sentähden ovat myös heidän talonsa ja kauppansa kirotut; ja kuka tahansa menee heidän luokseen, ne me ilmoitamme ja teemme tiettäviksi pyhälle kirkolle hirmuisin kirkonkirouksin... Sentähden minä tämän tiedonantoni kautta jälleen käsken ja varoitan hurskaita pysymään loitolla näistä jumalattomista pettureista rakkauden tähden Jeesuksen Kristuksen pyhään uskoon, pyhän kirkkomme kunnian tähden ja omien sielujenne hyödyn ja edistymisen tähden. Jääkää hyvästi, ja Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon kaikkien teidän kanssanne! Amen."

Tämä anateema julistettiin kaikkialla, ja sen vaikutus oli luonnollisesti suuri siihen aikaan. Konstantinopolissa suljettiin noin neljäkymmentä protestanttista liikettä ja niiden lupakirjat peruutettiin. Kodeistaan karkoitettiin lähes seitsemänkymmentä henkilöä, jotka joutuivat harhailemaan kulkureina, tahi heidät toimitettiin vankilaan. Leipureita kiellettiin viemästä heille leipää ja vedenkantajia viemästä vettä. Yli kolmekymmentä henkeä vangittiin, piestiin ja karkoitettiin maanpakoon.

Pelastus jalopeuran kynsistä.

Se vaino, jota evankeliset armeenialaiset saivat kokea oman kansalliskirkkonsa taholta, ja jota Turkin hallituksen oli vaikeata estää sen vuoksi, että he lain edessä myös eräissä siviiliasioissa olivat Armeenian Konstantinopolissa olevan patriarkaatin alaisia, herätti laajaa huomiota. Ja Konstantinopolissa olevat eräiden ulkovaltain lähettiläät, varsinkin Englannin lähettiläs, jalo lordi Stradford De Redcliffe, ryhtyi tehokkaisiin toimenpiteisiin evankelisten suojelemiseksi. Vastaukseksi hänen esityksiinsä sulttaani Abd-ul-Medzid antoi keisarillisen firmanin, käskykirjeen, jossa myönnettiin protestanteille Turkin valtakunnassa sama asema ja samat oikeudet kuin gregorianisillekin kristityille. Armeenialaisia, samoin kuin kaikkia muita protestantteja, uskontunnustukseen katsomatta, tuli edustamaan Turkin hallituksessa erikoinen "protestanttien asiamies".

Näin alkoi voimakas evankelisuuden nousukausi. Sanaa saarnattiin iloisin, toivehikkain mielin; kouluja, ylempiä ja alempia perustettiin; raamattuja ja hengellistä kirjallisuutta levitettiin; ja yhä uusia voimia tuli sisälle avautuneista ovista. Lähetyssaarnaajain joukossa oli monta kykenevää käytännön miestä, etevää raamatunselittäjää ja kielineroa. Esimerkkinä näistä mainitsemme tohtori Elias Riggsin.

Riggs oli esikuvallinen oppinut, innostunut tutkija ja nöyrä, vaatimaton kristitty. Hän hallitsi mestarillisesti kreikan-, armeenian- ja bulgaariankielet, oli tutkinut lähteistä idän kuolleita kieliä hepreaa ja kaldeaa sekä syyrian- ja koptinkieliä; osasi useimmat Euroopan ja Etu-Aasian elävät kielet ainakin siinä määrin, että voi vaivattomasti syventyä niiden kirjallisuuteen. Hänen armeenian- ja bulgaariankielisiä täydellisiä raamatunkäännöksiään asiantuntijat pitävät mestariteoksina. Turkkilaisen raamatunkäännöksen tarkastuskomiteassa hän oli neuvoa-antavana jäsenenä, jonka tehtävänä oli määritellä sanain merkitys ja sisältö alkukielillä. Riggs kirjoitti oppikirjoja ja lehtisiä. Hän julkaisi aikakauskirjoja, käänsi ja sepitti lauluja kirkollista käytäntöä varten.

Asiat kehittyivät niin pitkälle suotuisaan suuntaan, että kristinusko alkoi tuntua huomattavana salaisena voimana ja syvänä pohjavirtana turkkilaisen kansanmeren sielussa, kuten havainnollisesti ja vakuuttavasti osoittaa omalta vaatimattomalta osaltaan seuraava tapaus, joka samalla oivallisesti kuvaa kristillisyyden asemaa muhamettilaisessa maailmassa nykyhetkellä yleensä, vaikka kertomuksemme on ainakin kahden vuosikymmenen takaa.

"Joukko nuoria miehiä, jotka olivat perusteellisesti tutustuneet eurooppalaiseen epäuskoon, haastoi väittelyyn erään raamattuseuran kolportöörin muutamassa majatalossa eräässä pienessä kylässä Mustanmeren rannikolla. Ollen oppimaton mies, hänen oli vaikeata selviytyä heistä. Hänen äärimmäiseksi hämmästyksekseen lähellä istuva turkkilainen pappi pyysi häneltä Uutta testamenttia, ryhtyi jatkamaan väittelyä ja saattoi musertavilla todistuksillaan vaikenemaan nuoret miehet, jotka tappionsa tunnustaen poistuivat. Kolportöörille, joka lausui kiitoksensa aikanaan osoitetusta avusta, hän virkkoi: 'Menkää ja sanokaa Raamattutalon herroille, etteivät masentuisi. On monta, kuten minä, jotka lukevat tätä hyvää kirjaa, vastaanottavat uskon ja koettavat elää Kristuksen elämää. Me emme tunnusta Häntä avoimesti, sillä tunnemme, ettei aika ole vielä tullut, mutta se tulee, ja silloin saatte nähdä hedelmän siitä siemenestä, jota nyt kylvätte."

Mutta se lyhyt, joskin kiihkeä vainonpuuska, joka kohtasi Armeenian evankelisia uskovaisia, kun iankaikkisen evankeliumin kointähti alkoi valaista tuhatvuotisesta unestaan heräävää, sen vuoren ympärillä asuvaa kansaa, jonka huipulle kerran oli pysähtynyt kantaisä Nooan arkki, ja jonka huippuja sateenkaaren pehmeät ja lempeät värit olivat ensi kerran hyväilleet, ei ollut se suuri murhenäytelmä, joka herättää surumieliset kaihontunteet joka kerta, kun armeenialaisen nimeä mainitaan, ja joka on hankkinut heidän maalleen "veren ja kyynelten maan" nimen. Ne raivoisat opin tuulet, kuumat ja kiihkeät kuin erämaan samum, puhalsivat toisaalta: Mekasta, väärän profeetan syntymäsijoilta. Ja niiden valtiollisena vertauskuvana ei ollut Armeenian kansallinen karitsa, vaan pelätty osmannilainen puolikuu. Tähän moniosaiseen murhenäytelmään, sen petomaisiin ohjaajiin ja sen ulkonaisilta mittasuhteilta ja sisälliseltä kärsimyssyvyydeltä ainutlaatuiseen näkyyn tahdomme seuraavassa luoda muutaman silmäyksen. Samoin tahdomme hahmoitella lyhyitä kärsimyskuvia eräistä tämän murhenäytelmän jaloimmista ja huomattavimmista uhreista.

III. ARMEENIALAISVAINOT JA VERILÖYLYT.

A. ARMEENIALAISTEN VERILÖYLYT vv. 1894–96.

1. "Armeenian kysymys".

Voidakseen käsittää, miten sellaiset joukkoteurastukset ja kammottavat verilöylyt kuin armeenialaisvainot yleensä ovat mahdollisia, täytyy tuntea niiden syyt ja sielutieteellinen tausta. Sillä vaikka Voltaire nimittääkin maailmaa "maailmankaikkeuden hullujenhuoneeksi", niin sittenkään ei mitään niin kauhistuttavaa kuin ovat järjestelmälliset armeenialaisverilöylyt, voi tässäkään hullujenhuoneessa sattumalta tapahtua. Siksi muutama sana n.s. "Armeenian kysymyksestä".

Jo Armeenian maantieteellinen asema saattaa sen vaaroille alttiiksi. Armeenialaiset itse ovat rauhallista, maataviljelevää kansaa, mutta luoksepääsemättömissä vuoristoissa heidän isänmaansa itäosissa asuvat kaikelle sivistykselle ja lailliselle järjestykselle vihamieliset kurdit, jotka ovat turkkilaissukuista kansaa ja uskonkiihkoisia muhamettilaisia. Ovatpa armeenialaiset omassa isänmaassaankin useimmissa paikoin kansallisena vähemmistönä vihamielisten turkkilaisten ja kurdien ympäröiminä.

Näissä oloissa olisi kaivattu lujaa, rautaista nyrkkiä pitämään kurissa näitä hillittömiä ja väkivaltaisia ryövärilaumoja. Mutta Turkin hallitus, joka jo sinään oli sangen heikko, oli sitäkin haluttomampi käyttämään vaikutusvaltaansa armeenialaisten suojaksi, kun kysymys oli "kristityistä koivista". Korkea Portti ei ainoastaan osoittanut rikollista leväperäisyyttä kristittyjen armeenialaisten suojelemisessa, vaan suorastaan vetosi kurdien villeihin vaistoihin ja uskonnolliseen vastakohtaan käyttäen heitä aseenaan armeenialaisten joukkoteurastuksiin. Islamia on aina levitetty tulella ja miekalla jo ensimmäisten kalifien ajoista asti, ja vääräuskoisten armeenialaisten hävittäminen, heihin kohdistettu julmuus ja tihutyöt olivat suoranainen Koraanin mukainen välttämättömyys oikeauskoisille moslemeille. Ja siksipä he valmistautuivatkin näihin joukkoteurastuksiin kuin uskonnollis-isänmaallisiin juhliin.

Varsin pahaa verta herätti turkkilaisissa armeenialaisten taloudellinen yritteliäisyys, kaupallinen kyky, kukoistava elinkeinoelämä ja aineellinen hyvinvointi. Armeenialaisilla oli johtava asema kaikilla taloudellisen elämän aloilla. He olivat kauppiaita ja pankkiireja. He rikastuivat samalla kun turkkilaiset köyhtyivät. Heille kuuluivat ne suuret tavarakaravaanit, joiden kuljettajina ja hevospoikina turkkilaiset olivat. Heille joutuivat kauneimmat talot ja arvokkaimmat maapalstat. Ei ihme, että tällainen asiantila loukkasi turkkilaisia muhamettilaisina ja maan hallitsevana väestönä siinä määrin, että he saattoivat sanoa, kuten eräs turkkilainen ministeri: "Ainoa tapa poistaa Armeenian kysymys maailmasta lienee se, että armeenialaiset poistetaan maailmasta."

Mutta turkkilaisilla oli myös näennäinen muodollinen syy näihin innoittaviin veritöihin, joille he osasivat oivallisesti antaa totuudenmukaisuuden leiman. Vaikka armeenialaiset olivatkin rauhallisia ja lojaalisia alamaisia, oli heidän keskuudessaan joitakin oleviin oloihin tyytymättömiä, jotka haaveilivat väkivaltaisten keinojen käyttämistä vihatun turkkilaisvallan murtamiseksi. Turkkilaisten viranomaisten olisi ollut hyvin helppo tehdä vaarattomiksi nämä kiihkoilijat, mutta sitä he eivät tahtoneet, vaan käyttivät heitä syöttinä ja maalitauluna kiihoittaakseen muhamettilaisen väestön intohimoja. Ulkomailla taasen puhuttiin muka Armeeniassa uhkaavasta kansannoususta ja koetettiin vieroittaa niiden sympatiat kärsivästä ja sorron alla huokaavasta kansasta.

Näin olivat asiat, kun kalifien valtaistuimelle 1876 nousi Abdul Hamid II, kunnianhimoinen mies ja uskonkiihkoinen moslemi. Hän kutsui luokseen 1891 villien kurdilaisheimojen päälliköitä, antoi heille kunniamerkkejä ja arvonimiä sekä järjesti heidän johdollaan kurdilaisista kevyitä ja epäsäännöllisiä ratsujoukkoja, n.s. Hamidieh-rykmentit, jotta nämä ryöstönhaluiset ja aina taisteluvalmiit vampyyrit olisivat joka hetki iskuvalmiina aseettomien ja turvattomien armeenialaisten niskassa.

2. Euroopan vallat ja Armeenian kysymys.

Kovaakokeneelle ja paljonkärsineelle Armeenialle näytti koittavan uusi, onnellinen tulevaisuus, kun Venäjä pakotti Turkin suostumaan San Stefanon rauhaan (maalisk. 3. p:nä 1878), jonka rauhan päätös sitten tarkistettiin seuraavana kesänä Berliinin kongressissa. Tähän kongressiin osaaottaneet kuusi suurvaltaa velvoittivat Turkin hallituksen ryhtymään laajoihin uudistuksiin rauhallisen kehityksen ja turvallisuuden takaamiseksi armeenialaisille. Kongressin sopimuskirjan 61. §:ssä sanotaan: "Korkea Portti sitoutuu ilman enempiä pakkotoimenpiteitä saattamaan läpi ne parannukset ja uudistukset, joita paikalliset tarpeet vaativat armeenialaisten asumissa maakunnissa ja takaamaan heidän turvallisuutensa tserkessejä ja kurdeja vastaan. Sen on määräajoin ilmoitettava niistä toimenpiteistä, joihin se tässä suhteessa on ryhtynyt, niiden täytäntöönpanoa valvoville sopimusvalloille." Englannin kanssa solmimassaan "Kypron sopimuksessa" sulttaani lupasi nimenomaan "saattaa läpi ne välttämättömät uudistukset hallituksessa ja kristittyjen sekä muiden Portin alamaisten (armeenialaisten) suojelemisessa, joiden suhteen molemmat sopimusvallat myöhemmin pääsevät yksimielisyyteen".

Tämä kaikki oli varsin kaunista ja lupaavaa paperilla, olipa Englanti lisäksi ottanut Kypron saaren vakuudeksi. Mutta toisaalta tehtävän vaikeus ja arkaluontoisuus, toisaalta taasen valtain keskinäinen kateus ja eripuraisuus johtivat ennen pitkää siihen, etteivät edellämainitut hyvää tarkoittavat sopimukset saavuttaneet käytännöllistä merkitystä. Ja niinpä tapahtuu muutamien vuosikymmenien kuluttua kolmessa jaksossa sarja kansallisonnettomuuksia, jotka muodostavat erään historian kaameimmista murhenäytelmistä.

3. Kun syvyyden skorppiooneille annettiin valta vaivata ihmislapsia.

Inhimillinen raakuus, julmuus ja verenhimo sekä sokea, kaameimpiinkin rikoksiin valmis uskonkiihko on harvoin, jos yleensä milloinkaan, viettänyt suurempaa riemujuhlaa kuin mitä tapahtui armeenialaisvainoissa ja verilöylyissä. Turkkilaiset valmistautuivat näihin joukkoteurastuksiin kuin juhlaan. Usein ne alettiin antamalla alkumerkki torventoitotuksella, ja niihin kuljettiin juhlakulkueissa. Mullahit ja muessinit lukivat rukouksia korkeista minareeteista ja anoivat Allahin siunausta verilöylylle. Kaikki tapahtui ihailtavassa järjestyksessä ja ennen laaditun suunnitelman mukaan. Siinä kulki veljellisessä sovussa ja yhteisymmärryksessä säännöllisiä joukko-osastoja, kurdilaisia Hamidieh-rykmenttejä ja aseistettu roskajoukko. Maaherrain puolisot ja turkkilaiset ylhäisönaiset saattoivat seurata surmaamista ja talojen polttamista palatsiensa parvekkeilta laulamalla kurkkuäänistä täräjäviä, syvää, aivan kuin synnytystuskaa henkiviä sotalauluja kehoittaakseen sydämensä sankareita sitä innokkaammin tuhoamaan kristityt koirat, tahi koettivat häälauluja laulamalla vaimentaa ja voittaa uhrien tuskanhuudot, naisten itkun ja lasten vaikerruksen. Joukot valtasi villi raivo. Ja mitäpä syytä heillä olisi ollut pelätä tahi murehtia! Tässä upseeri saattoi kehoittaa: "Alas armeenialaiset, se on sulttaanin tahto!"; tuossa saattoi maaherra sanoa: "Olkaa reippaita, älkää lakatko tappamasta, ryöstämästä ja rukoilemasta sulttaanin puolesta!" Ja silmäin edessä oli hurskauden palkka: rikasten armeenialaisten kauppiaitten täydet varastohuoneet ja heidän yksityistalojensa irtaimisto ja aarteet. Eipä puuttunut edes nautintoja. Kaikki armeenialaiset naiset, äidit ja tyttäret, olivat heidän käsissään, ja he saattoivat tehdä heille rankaisematta, mitä tahtoivat... Antoipa hallitus lisäksi pahimmille pyöveleille kunniamerkkejä.

On mahdotonta ja samalla tarpeetonta ryhtyä kuvailemaan kaikkia noita kauhuntöitä. Tahdomme vain esittää muutamia yksityiskohtia edellämainittujen vuosien verilöylyistä. Mutta ennenkuin ryhdymme siihen, luomme lyhyen silmäyksen niihin erikoissyihin, jotka lähinnä aiheuttivat kyseessä olevat verilöylyt, samoin kuin niiden alkutapahtumiin.

4. Kun hirmumyrsky puhkeaa.

Verilöylyjen alkusoittoa.

Vuosien 1894-96 armeenialaisverilöylyt eivät olleet mikään sattuma tahi pelkkä irrallinen ilmiö. Niillä oli omat syvät syynsä, jotka johtivat juurensa ei vain syvästä uskonnollisesta vastakohdasta, vaan myös silloisista yhteiskunnallisista ja taloudellisista oloista.

Vuosina 1893–94 oli Vähässä Aasiassa raivonnut kolera ja nälänhätä. Ne olivat omiaan synnyttämään levottomuutta ja kiihtynyttä mielialaa, samoinkuin väestön yleinen köyhtyminen ja kehno hallitus. Viimeksi mainittu seikka oli kirous, joka painoi turkkilaisia samoinkuin armeenialaisia ja muita kansallisuuksia, vaikka turkkilaiset hallitsevana kansanaineksena eivät joutuneet tuntemaan sitä niin raskaasti kuin muut, varsinkin armeenialaiset. Tyytymättömyyttä oli kaikkialla, mutta varsinkin Turkin itäosissa, missä Van oli levottoman hengen liesi. Erserum ja Bitlis olivat joutuneet kurjaan tilaan nälänhädän vuoksi, ja turkkilaisten sorto ja hirmuhallitus tekivät olot miltei sietämättömiksi. Varsinkin verojen kanto oli kurjalla kannalla. Kuitteja ei annettu, ja niin voitiin samat verot periä uudelleen. Rikoksia voitiin tehdä salassa ilman rangaistusta, sillä kristityn todistusta muhamettilaista vastaan ei otettu huomioon. Se oli ennakolta väärä, eikä antanut aihetta mihinkään toimenpiteisiin. Kristittyjen oli pakko puhua vihjailemalla ja kuiskaillen, ja heidän henkilökohtaisesta koskemattomuudestaan ei voinut olla edes puhetta, kuten tavattoman räikeällä tavalla osoittaa seuraava tapaus.

Kesäkuulla 1893 lähti neljä nuorta armeenialaista vaimoineen metsään poimimaan kasviksia eräältä mäen rinteeltä lähellä Vanin kaupunkia, jossa asui turkkilainen maaherra ja jonne oli majoitettu sotaväkeä. Tuntien maan tavat pysyttelivät armeenialaiset tarkoin yhdessä. Samalla kulki siitä ohitse kurdilainen sotilasjoukkue, jonka huomio kiintyi nuoriin naisiin. He hyökkäsivät tuon pienen seurueen kimppuun vaikka oli kirkas päivä, löivät miehet kuoliaiksi, tekivät väkivaltaa naisille, nousivat jälleen ratsuilleen ja ratsastivat pois. Seuraavana päivänä kylän asukkaat noutivat nuo neljä ruumista, jotka olivat silvotut muodottomiksi. He sitoivat yhteen neljä karkeatekoista härkävaunua, asettivat jokaiseen yhden alastoman silvotun ruumiin, jonka vieressä istui hänen vaimonsa leikatuin hiuksin merkiksi siitä, että hänet oli häväisty. Kyläläiset kulkivat pitkänä surukulkueena vaunujen mukana kaupunkiin. He paljastivat rintansa turkkilaisille sotamiehille, jotka tahtoivat kääntää heidät takaisin ja kulkivat edelleen pitkin katuja samalla kuin kulkueeseen liittyi uusia armeenialaisia. Kaikki tapahtui hiljaa ilman pienintäkään häiriötä. Surukulkue kulki Britannian ja Venäjän varakonsulivirastojen, Persian pääkonsuliviraston, poliisimestarin ja muiden korkeiden viranomaisten ohi pysähtyen vihdoin maaherran suuren palatsin edustalle. Maaherra katsoi ulos ikkunasta ja virkkoi: "Kyllä näen. Miten ikävää! Viekää ne pois ja haudatkaa ne. Tahdon tehdä, mitä on tarpeellista." Parin päivän kuluttua tuotiin tutkittaviksi muutamia kurdeja, joiden joukosta naiset tunsivat useita syypäiksi väkivallantekoon, mutta kun he kielsivät rikoksen, saivat he mennä. Myöhemmin maaherra meni itse rikospaikalle ja huomasi silloin lähettyvillä armeenialaisen luostarin. Hän syytti munkkeja murhasta, ryösti luostarin ja antoi mestata luostarin kunnianarvoisen johtajan. – Tämä ei ollut mikään poikkeustapaus, vaan havainnollinen esimerkki siitä, mitä silloin saattoi sattua Turkissa. Oli kuolemantyyntä hirmumyrskyn edellä. Kaikki tiesivät jotakin olevan tulossa, mutta mitä ja milloin, sen tiesi vain hän, joka pitää lävistetyssä kädessään seitsemällä sinetillä lukittua kohtalonkirjaa. Mutta pian alkoi esirippu nousta, ja katseiden eteen paljastui kammottava murhenäytelmä, joka olisi tarjonnut riittävästi aineksia Dantelle uuden kuvauksen luomiseen helvetistä, jos tämä suuri renessanssin mestari olisi vielä elänyt.

Sassunin verilöyly.

Villissä Sassunin vuoristopiirikunnassa Mushista etelään oli armeenialaisten ja kurdien välillä syntynyt erimielisyyttä. Edelliset selittivät maaherralle olevansa kykenemättömiä maksamaan veroa, koskapa kurdit olivat ryöstäneet kaiken heidän omaisuutensa. Maaherra piti tällaista ilmoitusta kapinan ilmauksena, ja elokuussa 1894 hän lähti joukkoineen, joihin kuului vakinaista väkeä, Hamidiehrykmenttejä ja muita kurdilaisia, rauhallista talonpoikaisväestöä vastaan. "Ferik pasha tuli postiteitse Ersinganista, luki sulttaanin käskykirjeen, jossa käskettiin hävittää vääräuskoiset, ja sitten, asettaen asiakirjan riippumaan rinnalleen, lausui sotamiehille toivomuksen, etteivät löisi laimin täyttää velvollisuuttaan. Elokuun viimeisenä päivänä, sulttaanin valtaistuimelle nousemisen vuosipäivänä, sotamiehiä kehoitettiin kunnostautumaan erikoisesti, ja he tekivätkin siitä suurimman teurastuspäivän." Nämä joukot riehuivat kuin villit: kylät ryöstettiin ja poltettiin, asukkaat hakattiin maahan ja tehtiin tihutöitä, jotka ikuisiksi ajoiksi painavat Kainin merkin tekijöittensä otsiin ja tahraavat heidän nimensä häpeällä, joka on musta ja kammottava kuin tartaros.

Gelisunin piirissä vainolaiset löysivät erään kirkon luota kaksi rintalasta, joita pakolaiset eivät olleet ennättäneet kuljettaa mukanaan. He löivät ne murskaksi ja tallasivat sitten. Kirkkopihalla he tapasivat imettävän vaimon ja vanhan miehen. Ne tapettiin, jälkimmäinen hyvin raa'alla tavalla, joka muistuttaa alkukirkon uskonvainoja. Kahden puun latvat taivutettiin yhteen. Miehen jalat sidottiin puihin, yksi kumpaankin. Puut päästettiin irti, jolloin miehen ruumis jakaantui kahdeksi kappaleeksi selkärangasta lähtien. Ne jätettiin sitten ruoaksi taivaan linnuille.

Erään kylän pappi ja johtavia miehiä meni verokuitit käsissään puhuttelemaan turkkilaista upseeria, selittäen olevansa uskollisia alamaisia ja rukoillen armoa. Mutta koko kylä piiritettiin ja kaikki inhimilliset olennot surmattiin, sillä upseerilla oli määräys tehdä selvää jälkeä.

Elokuun 29. p. 1894 on Alasakin salaiseen pakopaikkaan kerääntynyt joukko turvattomia armeenialaisia, jotka ovat päässeet pakoon kiusanhengiltään. Heidän johtajanaan on pappi Johannes Semalilainen. Verihurttain ympäröimäin pakolaisten asema on toivoton. Pidetään neuvotteluja. Päätetään lähteä joukolla papin johdolla turkkilaisten leirille, sillä päällikkö on ilmoittanut antavansa armon ja vapauden kaikille, jotka antautuvat hänen käsiinsä. Se on sulttaanin käsky, vakuuttaa hän. Kukaan ei usko hänen vakuutuksiaan, mutta kuitenkin lähdetään, sillä muutakaan mahdollisuutta ei ole. Tullaan turkkilaisten leiriin Gelisusaniin; Pakolaiset otetaan vastaan odottamattoman ystävällisesti. Turkkilaiset antavat heidän asettua avoimelle kentälle, antavatpa vielä karjaakin teurastettavaksi. Näin tahdottiin houkutella esille kaikki epäilyttävät armeenialaiset. Naiset ovat parhaillaan laittamassa ruokaa kansalle, kun sotaväki ympäröi joukon. Miehet eroitetaan naisista, viedään tutkittaviksi ja tuomitaan kuolemaan yön kuluessa. Seuraavana päivänä heidät pakotetaan kaivamaan suuria kuoppia ja joukkohautoja. Illan tullen sotamiehet sitten ympäröivät uhrinsa ja surmaavat heidät pistimillä koettaen tukahduttaa heidän tuskanhuutonsa sotilassoitolla, rummuilla ja voimakkailla huudoilla. Muutamat onnettomat heittäytyvät elävinä kuoppiin välttääkseen pistimen iskut. Näin täyttyvät kuopat elävistä ja kuolleista, ja ne luodaan sitten umpeen.

Pappi Johanneksen sotamiehet voitelivat pilkaten armeenialaisten kuninkaaksi. Senjälkeen he puhkasivat hänen silmänsä, vetivät nahan hänen kasvoilleen ja tekivät reiän hänen kurkkuunsa huvitellen itseään siten, että kaatoivat vettä hänen suuhunsa ja katselivat, miten se juoksi ulos hänen kaulastaan. Vihdoin he heittivät hänetkin hautaan yhdessä toisten kanssa.

Näiden kahden yön aikana armeenialaiset naiset suljettiin lähelläolevaan kirkkoon, missä sotamiehet häväisivät heidät. Useimmat naiset surmattiin sitten kirkossa. Ainoastaan muutamia kauneimpia he jättivät elämään luvaten heille armahduksen, jos luopuisivat uskostaan. Mutta naiset vastasivat täynnä jaloa ylevyyttä: "Miksi me kieltäisimme Kristuksen?" Samalla he viittasivat surmattujen miestensä ja veljiensä ruumiisiin ja virkkoivat: "Me emme ole parempia kuin he. Tappakaa meidätkin!" Ja niin he sitten kuolivat yhdessä rakkaittensa kanssa.

Eräs 18-vuotias tyttö Semalista, nimeltä Marjam, ei millään ehdolla antautunut sotamiehille. Muuan aliupseeri käski silloin viedä hänet ulos kirkosta tuuhean puun varjoon. Hänet sidottiin puuhun, minkä jälkeen sotilaat tekivät hänelle väkivaltaa, surmaten hänet lopulta pistimellä. Sitten hänet jätettiin siihen makaamaan alastomana.

Sotaväki lähti sitten Talvorigin piiriin. Tien varrella he kohtasivat raskauden tilassa olevan vaimon, joka oli kotoisin Hithinkin kylästä. Hän oli väsynyt ja kätkeytynyt eräiden pensaiden taakse. Mutta sotilaat huomasivat hänet, viilsivät auki hänen vatsansa ja asettivat keskensyntyneen lapsen hänen povelleen. Sitten he väittelivät siitä, kuka heistä olisi voimakkain ja voisi nostaa pistimellään vaimon ja lapsen. He koettivat toinen toisensa jälkeen, mutta kaikkien pistimet taittuivat heidän yrittäessään.

Ja niin he sitten kulkivat eteenpäin levittäen ympärilleen kauhua ja kuolemaa. Sassunin verilöyly kesti 47 päivää. Joka päivä tämän ajan kuluessa tapahtui kammottavia tihutöitä. Tuhansia sai surmansa, ja eräs tutkijakomitean jäsen sanoi nähneensä maan olevan aivan aution ja kaikkialla vallitsevan kuvaamattoman kurjuuden. Armeenialaisia surmattiin kuin metsän riistaa katsomatta ikään tahi sukupuoleen.

5. Kun hirmumyrsky levinä laajemmalle.

Tiedot näistä verilöylyistä herättivät tavatonta huomiota länsimailla, ja Englanti alkoi vaatia Turkin hallitukselta luvattuja uudistuksia. Tässä mielessä se lähetti Portille kokonaisen uudistussuunnitelman toukokuun 11. p:nä 1895. Siinä ehdotettiin, että armeenialaisissa maakunnissa tulisi turkkilaisten virkamiesten rinnalle asettaa armeenialaisia, sekä että turkkilaisista ja armeenialaisista muodostettaisiin ylin hallintoelin valvomaan hallitusta armeenialaisissa maakunnissa. Sulttaani huomasi, että nyt on tosi kysymyksessä, mutta samalla hän myös huomasi, että Euroopan vallat olivat eri mieltä hänen käyttäytymiseensä nähden, sekä että ne todennäköisesti olivat kykenemättömiä nopeaan yhteistoimintaan. Sentähden hän päätti nopeasti ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, jotta armeenialaisten lukumäärä vähenisi siinä määrin, ettei näitä uudistuksia tarvittaisikaan. Ja nyt seurasi vuoden 1895 viimeisellä neljänneksellä sarja kammottavia verilöylyjä lyhyiden, nopeiden iskujen muodossa seuraavissa paikoissa: syyskuun 30. p:nä Konstantinopolissa; lokakuulla Ak-Hissarissa, Trapezuntissa, Ersinganissa, Baiburtissa, Bitlisissä ja Erserumissa; marraskuulla Arabkirissä, Diarbekrissä, Malatiassa, Kharputissa, Sivasissa, Amasiassa, Mersivanissa, Aintabissa, Marashissa ja Kaisarivehissä, sekä Urfassa kahdesti: loka- ja joulukuulla. Vuonna 1896 tuli vielä muutamia lyhyitä jälki-iskuja: kesäkuulla Vanissa ja elokuulla Konstantinopolissa. Kaikissa näissä paikoissa turkkilaiset polttivat talot ja ryöstivät kodit, tappoivat miehet ja tekivät väkivaltaa naisille, kuten ainakin aidot moslemit. Muutamia tapauksia sieltä ja täältä.

Erserumin, Trapezuntin ja Diarbekrin verilöylyt.

Erserumin verilöyly alkoi lokakuun 30. päivänä ja kesti kaksi päivää. Kolmetuhatta miestä paikallista varusväkeä upseeriensa johdolla ryösti ja tappoi armeenialaisia, missä vain saivat heitä käsiinsä. Ihmeellinen oli pastori Gregor Gevorgianzin pelastus. Kun verilöyly alkoi, niin hän meni amerikkalaisen lähetyssaarnaajan Chambersin taloon. Tähän taloon ja sen pihalle oli kokoontunut noin 400–500 armeenialaista. Useimmat heistä olivat protestantteja ja seurakunnan jäseniä. Portti suljettiin ja katolle nostettiin Amerikan lippu. Kaikki rukoilivat hartaasti pelastusta, kun yhä kiivaammaksi paisuva kiväärituli, ja muurin yli lentävät kuulat ilmoittivat sotilaitten tulosta. Nämä lienevät kuitenkin saaneet käskyn jättää talo rauhaan, koskapa hetken kuluttua vetäytyivät pois. He eivät enää palanneet sinne, ja hätääntyneet armeenialaiset pelastuivat.

Gevorgianzin rouva ei ollut talossa. Hän oli pelastunut erääseen toiseen taloon, joka oli Englannin konsulin suojeluksessa. Siellä hän vietti kauhean yön rukouskamppailussa yhdessä toisten armeenialaisten kanssa. Rouva G. kertoi, miten viereisen talon kellariin oli kätkeytynyt 20 armeenialaista, joukossa muuan äiti, jolla oli kolmen kuukauden vanha rintalapsi. Kun sotilaat tulivat taloon etsimään pakolaisia, niin vaimo painoi pienokaistaan niin lujasti rintaansa vasten, että se tukehtui. Lapsen nuoren elämän hinnalla pelastui kahdenkymmenen armeenialaisen elämä. Kun vaimo huomasi lapsensa kuolleen, niin hän puhkesi itkuun sanoen: "Englantilaiset ovat murhanneet lapseni, sillä he olivat luvanneet meille apua, mutta nyt he vetäytyvät syrjään!" Sikäläinen Englannin konsuli teki kuitenkin voitavansa verilöylyn estämiseksi ja rajoittamiseksi. Sensijaan kerrotaan, miten Venäjän konsuli verilöylyn alkaessa seisoessaan talonsa parvekkeella lausui eräälle saapuvilla olevalle armeenialaiselle: "Auttakoot nyt englantilaiset teitä, jos voivat!"

Armeenialaisessa kaupunginosassa turkkilaiset ryöstivät ja murhasivat barbaarisella tavalla. Eurooppalaiset konsulit estivät heitä kuitenkin, niin etteivät he saaneet riehua aivan mielensä mukaan. Monta pöyristyttävää tihutyötä tapahtui kuitenkin. Eräs armeenialainen etsi kadulta lastaan, kun turkkilaiset saivat hänet käsiinsä. He riistivät vaatteet hänen päältään, leikkasivat miekoillaan lihapaloja hänen ruumiistaan ja kaatoivat haavoihin armeenialaisista liikkeistä ottamaansa etikkaa. Onneton parkuu tuskasta rukoillen Jumalaa ja ihmisiä tekemään lopun tuskistaan. Samalla tulevat siihen hänen pienet poikansa. Vanhin huutaa: "Isä, katso, mitä he ovat tehneet minulle!" Veri virtaa alas pojan kauniita kasvoja pitkin. He työntävät hänet isänsä luo ja surmaavat heidät molemmat. Pikku poika, vain 3-vuotias, seisoo siinä vieressä leikkikalu kädessä katsoen vuoroin ruumiita, vuoroin sotilaita. Silloin eräs sotilas tekee miekan iskulla lopun hänenkin elämästään.

Muuan nuori armeenialainen kultaseppä aikoi verilöylyn alkaessa mennä myymälään ottamaan muutamia esineitä morsiamelleen, jonka kanssa aikoi piakkoin mennä naimisiin. Tiellä turkkilaiset sotilaat saivat hänet kiinni. Hän rukoili heitä säästämään hänen elämänsä nuoren morsiamensa vuoksi. Sotilaat lupasivatkin tehdä sen, mutta kehoittivat häntä kuitenkin seuraamaan nuorta miesjoukkoa, jota vietiin eräälle vuorenhuipulle kaupungin ulkopuolelle. Hän uskoi heidän sanojaan ja seurasi. Mutta perille päästyä siellä olikin sotilaita hiottuine miekkoineen, joilla he hakkasivat maahan armeenialaiset lukuunottamatta erästä vanhusta, joka upseerin mielestä jouti elää. Tämä vanhus uskalsi vasta kahden viikon kuluttua kertoa siitä kauhunäytelmästä, jonka todistajana hän oli ollut, surmatun kultasepän morsiamelle, armeenialaiselle opettajattarelle. Tämän onnistui sitten paeta Tiflisiin ruotsalaiselle lähetysasemalle.

Verilöylyn jälkeen vietiin kaupungista 321 silvottua ruumista vanhalle armeenialaiselle hautausmaalle. Ja seuraavana päivänä vietiin vielä joukko surmatuita armeenialaisia.

Trapezuntissa tuli muuan armeenialainen verilöylyn alkaessa pahaa aavistamatta leipämyymälästä, minne hän oli mennyt ostamaan leipää lapsilleen ja sairaalle vaimolleen. Riehuva kansanjoukko yllätti hänet kadulla. Hän pyysi armoa, ja se luvattiinkin hänelle. Tämän vuoksi hän kiitti heitä sydämellisesti. Mutta sitten hänet kuitenkin otettiin kiinni, ja alkoi julma kidutus. Hänen jalkansa sidottiin yhteen, hänen toinen kätensä lyötiin poikki ja sillä lyötiin häntä kasvoihin. Senjälkeen lyötiin poikki hänen toinen kätensä. Toiset turkkilaiset kehoittivat häntä nyt tekemään ristinmerkin, toiset taasen huutamaan korkealla äänellä Jumalaa, jotta hän kuulisi häntä paremmin hänen sydämentuskassaan. Sitten häneltä leikattiin korvat. Kun häneltä leikattiin kieli, niin muuan turkkilainen virkkoi halveksivasti: "Nyt hän ei voi enää pilkata Jumalaa!" Lopuksi he puhkasivat hänen silmänsä, katkaisivat hänen jalkansa ja leikkasivat poikki hänen kaulansa lähettäen, kuten he lausuivat, hänen sielunsa kadotukseen.

Malatiassa surmattiin noin 5,000 armeenialaista. Monta naista vietiin turkkilaisten haaremeihin tahi myytiin kuten eläimet. Urfassa tapettiin joulukuulla noin 8,000 henkeä, ja leskien ja orpojen luku nousi noin 10,000:een. Kaupungin yhdeksästä armeenialaisesta papista tapettiin seitsemän ja kahta haavoitettiin vaarallisesti. Koko armeenialainen kaupunginosa kirkkoineen ja taloineen hävitettiin täydellisesti. Vanin kaupungissa ja sen ympärillä olevissa kylissä surmattiin kesäkuulla 1896 noin 35,000 armeenialaista. Verilöyly kesti seitsemän päivää, ja siellä harjoitettiin samoja julmuuksia kuin muuallakin.

6. Verilöylyjen aiheuttamat vahingot.

Tavaran ja ihmishenkien hukka.

Tavaton oli se henkinen ja moraalinen kurjuus, ihmishenkien hukka ja taloudellinen hätä, minkä verilöylyt aiheuttivat. "Kaikki on meiltä otettu; he eivät ole jättäneet meille edes vaateriepua, jolla voisimme kuivata kyyneleemme", valittivat armeenialaiset. Westminsterin herttualle annettujen virallisten turkkilaisten tietojen mukaan olivat vahingot seuraavat: poltettuja ja hävitettyjä armeenialaisia kyliä noin 2,500–3,300; ihmishenkien hukka: 29,544 surmattu miekalla tahi ampuma-aseella, 1,383 poltettu elävältä, 5,568 menehtynyt nälkään ja kylmään; 92,650 koditonta ja harhailevaa. Todellisuudessa olivat luvut kuitenkin paljon suuremmat.

Ruotsalainen Armeenian lähetyssaarnaaja E. John Larsson esittää seuraavat luvut: hävitettyjä kyliä paljon enemmän; lisäksi hävitetty kokonaan 568 kirkkoa ja 77 luostaria. Noin 300,000 armeenialaista on menettänyt henkensä miekan, kuulien, nälkäkuoleman ja sairauksien vuoksi; 20,000 nuorta tyttöä on häväisty tahi viety turkkilaisten haaremeihin; 40,000 leskeä ja orpoa on jäänyt. Leivättömien ja kodittomien luku noin 546,000 henkeä.

Jos ovat kauhistuttavia nämä numerot, niin ei suinkaan ole arvattava vähäisiksi turkkilaisten niissä harjoittamia pakkokäännytyksiä. Turkkilaiset tahtoivat nimittäin pakottaa armeenialaiset siirtymään Muhammedin oppiin. Ja tässä he menettelivät hyvin sydämettömästi ja julmasti. Saatuaan kiinni armeenialaisen he useinkin asettivat miekan kurkun eteen ja vaativat asianomaista antamaan merkin kädellään haluaako hän ruveta moslemiksi. Ellei, niin he katkaisivat kaulan. Monet isät taasen kääntyivät pelastaakseen vaimojensa ja tytärtensä kunnian. Näitä pakkokäännytettyjä oli noin 40,000 –50,000. Arvelevatpa toiset heidän lukunsa nousseen aina 100,000:een.

Lähetyssaarnaajille he ovat valittaneet hätäänsä ja selittäneet, että se hengellinen kuolemantuska, johon he ovat joutuneet teeskentelynsä ja Kristuksen kieltämisen vuoksi, on vaikeampi kuin kaikki maalliset kärsimykset yhteensä. Toiset taasen ovat vakuuttaneet, että he kärsisivät ilomielin tuskallisimmankin kuoleman, jos vain heidän omaisensa voisivat kuolla ennen heitä ja varsinkin, jos heidän vaimonsa ja tyttärensä säilyisivät turkkilaisten ja kurdien kynsistä. Ja muuta paluutietä ei ollut kuin marttyyrin verinen tie, sillä luopuminen islamista rangaistaan kuolemalla.

7. Kun epätoivo soittaa kannelta.

Mikä suunnaton hätä vallitsi pakolaisten keskuudessa, käy järkyttävällä tavalla ilmi seuraavasta silminnäkijän kuvauksesta.

"Miten lähelle nälkäkuolemaa ihmisraukat ovat tulleet, voitte päättää eräästä Korpey-nimisestä kylästä, jossa olen käynyt tänään. Siinä oli ennen 150 taloa, joista nyt on jäänyt seisomaan ehkä 15; toiset ovat kokonaan hävitetyt. Ainoastaan muurit näyttävät, miten kaunis kylä se oli aikaisemmin. Ihmiset käyvät ryysyissä; ainoastaan kahdessatoista talossa on vuoteita. Koko talven he ovat nukkuneet peitteittä lattialla. Kaikkien puitten latvat kylän ympärillä ovat hakatut, niin että vain rungot ovat jääneet seisomaan. Ei ole lampaita eikä sarvikarjaa, vain kaksi koiraa on siellä enää. Taloissa en huomannut jyviä enkä muita elintarpeita. Muutamissa taloissa oli vähän leipää, kaikissa oli pieni nippu heiniä, joka nyt on heidän pääravintonsa. Naisten ja lasten kasvot ovat väsähtäneet ja keltaiset. Kysyin eräältä pieneltä pojalta, oliko hän syönyt tänään leipää, ja hän vastasi: 'En', – hän oli syönyt vain ruohoa. Toiset lapset sanoivat syöneensä niin suuren leipäpalan kuin minun käteni. Kun istuuduimme maahan useimpien kyläläisten ympäröiminä, niin lapset pureskelivat edelleenkin ruohoa, jota he yhdessä juurien kanssa söivät. Mikäli voin päättää, on ainoastaan muutamia päiviä näiden ihmisten nälkäkuolemaan.

"Kun äskettäin kuljin erään kylän läpi, tulivat kaikki asukkaat tielle ja huusivat itkien: 'Meidän on nälkä, nälkä, nälkä!' Tämä huuto seuraa minua. Heidän peltonsa lepäävät käyttämättöminä, heidän talonsa ovat hävitetyt eikä siellä ole ainoatakaan kättä kohottamassa ja pystyttämässä niitä.

"Tänään tuli maalaisia tänne Terdjanista, erään kyläryhmän keskuksesta, hakemaan apua. Heidän ulkonäkönsä suorastaan vetosi sääliin. He olivat saapuneet kahdeksantoista tunnin matkan päästä kahden lumenpeittämän vuoriharjanteen yli. Eräs mies, joka oli ollut kyllin hyvinvoipa voidakseen mukavasti ottaa taloonsa vieraiksi 18–20 henkeä, oli nyt verhottu ryysyihin, – vieläpä niin niukasti, että ne tuskin olisivat tuottaneet suojaa kesälläkään. Erään toisen, jättiläiskokoisen miehen molemmat käsivarret olivat sotilaat silponeet julmilla iskuilla. Niiltä maalaisilta, joiden lähetteinä he olivat tulleet, puuttui kaikkea, mitä inhimillinen olento käyttää; ei minkäänlaista vuodetta eikä peitettä ollut heille jäänyt, ja kylmien talvikuukausien aikana he olivat nukkuneet oljissa ja heinissä. Makuunsa yöllä he olivat järjestäneet seuraavaan tapaan: ensin he heittivät olkia maahan ja asettuivat sitten kaikki, yhtä lukuunottamatta, niin lähelle toisiaan kuin mahdollista. Tämä peitti heidät heinillä ja ryömi sitten itse, niin hyvin kuin voi, heinien alle. Muutamia näistä kylistä kävivät kurdit ryöstämässä 40 päivän aikana.

"Malatiassa pakenivat verilöylypäivinä kaikki armeenialaiset palavista taloistaan pelastaakseen kiireimmiten henkensä, eikä heillä ollut mitään muuta kuin ne kurjat vaateriekaleet, jotka sattuivat olemaan heidän päällään, joten monien täytyi pukeutua surmattujen verisiin vaatteisiin. 2,000:n ryöstetyn perheen joukossa, joihin kuului 8,000 henkeä, oli vain 50 perheitä, jotka eivät olleet joutuneet äärimmäiseen epätoivoon. Hennot naiset, joiden miehet ja täysikasvuiset pojat olivat murhatut, joiden talot olivat poltetut ja kaikki omaisuus ryöstetty, asuivat majoissa ja kosteissa kellareissa. Ennen hyvinvoivat kävivät ryysyissä, eikä heillä ollut lainkaan leipää syödäkseen. Monet kävivät ovelta ovelle kerjäten tahi anoivat almuja torilla. Siellä istuivat heidän myymälöissään ne, jotka olivat tehneet heidät leskiksi ja ryöstäneet heiltä kaiken maallisen omaisuuden, ja heittivät heille kourallisen kuparirahoja ja pilkkasivat naisraukkoja, kun he koirain tavoin yrittivät tarttua muutamiin leivänmuruihin.

"Joku aika sitten kävin Gurunissa. Väestön tilaa siellä ei voi kuvailla. Siellä, missä ennen oli ihana ja kukoistava paikkakunta, on nyt, niin pitkälle kuin silmä kantaa, autio, musteenvärinen massa, – havainnollinen kuva siitä, mitä peloittava vainonvalkea voi saada aikaan. 1,500–1,600 talon kumoonkaatuneet seinät, jotka aikaisemmin olivat herttaisten pesäin tavoin keskellä hyvinhoidettuja hedelmätarhoja, haastavat alakuloista kieltä tuhotusta onnesta ja hyvinvoinnista. Kulkiessani yhdestä hävitetystä talosta toiseen kuulin ainoastaan vihlovia tuskanhuutoja niiden vaimojen tahi äitien huulilta, joilta oli otettu kaikki. Jäljelle jäänyt kansa oli siellä täällä sulloontunut yhteen yksityisiin huoneisiin, jotka olivat jääneet jäljelle kerran asutuista taloista. Köyhä väestö oli puettu ryysyihin, jotka olivat sidotut lanteiden ympäri vain yhdellä langalla ja jotka tuskin riittivät peittämään heidän alastomuuttaan. Äidit pyysivät minulta apua saadakseen takaisin vangitut tyttärensä. Kun kerää kaikki nämä vaikutelmat yhteen, niin on vaikea ajatella kuvaa, joka raatelisi enemmän sydäntä kuin se, jonka minä näin."

8. Veren ja kyynelten maan marttyyrejä.

Armeenialaisten verilöylyt olivat ensi sijassa uskonvainoja, vaikka turkkilaisten ja kurdien raakuus, ryöstönhalu ja kansallisuuskiihko näyttelivätkin niissä huomattavaa osaa. Tavallinen vaihtoehto oli: islam tahi kuolema. Ja niiden luku on laskettava tuhansissa, jotka yksinomaan vv. 1894–96 vainoissa sinetöivät verellään uskonsa ja rakkautensa Ristiinnaulittuun. Tiedetään, että vanhan Armeenian kansalliskirkon papeista 170 kärsi marttyyrikuoleman ja evankelisista 21. Useimpiin näihin uskontodistajiin pitää paikkansa alkukirkon aikuinen sanonta: "Heidän nimensä tuntee vain Jumala", maan päällä he ovat suurimmalta osalta tuntemattomia ja unohdettuja. – Jo edellä olemme maininneet muutamia Armeenian marttyyrejä nimeltä. Seuraavassa esitämme muutamien nimet ja lyhyen kärsimystarinan.

Garabed Khaludshian.

Garabed Khaludshian oli evankelinen pappi, joka oli vaikuttanut vuosikausia Sivasissa suureksi siunaukseksi yhdessä samanmielisen vaimonsa kanssa. Marraskuun 10. p:nä hän piti seurakunnalleen liikuttavan saarnan tekstistä: "Mutta ei hiuskarvaakaan päästänne häviä." Vähän aikaa myöhemmin keskellä kirkasta päivää syöksyi taloon joukko raivoisia muhamettilaisia murhaten ja ryöstäen. Pastori ja eräät toiset armeenialaiset olivat kätkeytyneet tyhjänä olevan majatalon yläsaliin. Siellä he istuivat odottaen ja rukoillen. Mutta vainolaiset poistuivat löytämättä heitä. Illan suussa ilmaantui toinen joukko, joiden nimenomaisena tarkoituksena oli tappaa heidät. Pastori ei kuitenkaan pelännyt. Hän astui rauhallisesti heidän eteensä. Vainolaiset hämmästyivät, hidastelivat ja lupasivat hänelle elämän ja vapauden, jos hän vain kieltäisi uskonsa. Kun pastori ajatteli sairaalloista vaimoaan ja neljää turvatonta tytärtään, niin hänen sydämensä alkoi lyödä levottomasti. Hän ei kuitenkaan kieltänyt uskoaan, vaan virkkoi: "Minä en ainoastaan usko kristilliseen uskoon, vaan olen opettanut sitä toisille. Minä en voi kieltää. Jos te tämän vuoksi tahdotte tappaa minut, olen valmis." – "Silloin meidän täytyy tappaa sinut", he virkkoivat. Peloton tunnustaja nosti molemmat kätensä taivaaseen päin, ja silmänräpäyksessä lävisti hänet kaksi kuulaa. Yhdessä 800 muun surmatun kanssa hänen ruumiinsa kätkettiin suureen yhteishautaan vanhalla armeenialaisella hautausmaalla.

Jinjis Khathershian.

Diarbekrissä oli syyrialaisten jakobiittien suureen kirkkoon kokoontunut suuri joukko pakolaisia. Kurdit ympäröivät kirkon, ampuivat sisälle ikkunoista, särkivät katon ja heittivät sisälle sytytysaineita ja tulisoihtuja, kunnes heidän vihdoin onnistui murtaa ovet. Roskajoukon huutaessa villin riemun valtaamana pakolaiset vietiin joukottani ulos, missä heidät otettiin vastaan kuulasateella. Pakolaisten joukossa oli pastori Jinjis Khathershian Egyptistä, joka oli tullut tervehtimään sukulaisiaan. Kun kurdit saivat tietää joukossa olevan papin, niin he ottivat hänet kiinni, repivät vaatteet hänen päältään ja ruoskivat hänet tiedottomaksi solmuruoskalla. Muuan saapuvilla ollut pyhä kirja pantiin hänen suuhunsa ja pilkaten kehoitettiin häntä pitämään saarna. Hänen päälleen lensi kipinöitä, joiden aiheuttama polttava tuska herätti hänet tajuttomuudesta. Hän koetti ryömiä pois, mutta pyövelit tarttuivat häneen ja heittivät hänet loimuaviin liekkeihin, missä hän kuoli.

Grgo ja Shakej.

Armeenialainen kyläpäällikkö Grgo, Sherikin kylästä, oli nuori ja urhoollinen mies. Hän taisteli kauan estääkseen kälynsä Shakejn joutumasta kurdien käsiin. Mutta hänet saarrettiin ja saatiin vangiksi. Shakej taasen syöksyi kalliorotkoon, missä kurdit häväisivät hänen kuolleen ruumiinsa. Monet naiset tekivät samalla tavalla kuin Shakej. Grgo vietiin päällikön luo, joka neljän päivän kuluessa koetti taivuttaa häntä kieltämään uskonsa ja kansallisuutensa. Mutta Grgo vastasi urhoollisesti: "Minä olen kristitty, tunnustan ristin uskontoa." Lopulta hänet riisuttiin alasti. Neljä teräväksi hiottua miekkaa välähti hänen päänsä päällä, ja hänet hakattiin kappaleiksi.

Shokhe.

Shokhe oli armeenialainen nainen, jota muhamettilaiset ajoivat takaa, samoin kuin eräitä toisiakin armeenialaisia naisia. Kun heillä ei enää ollut mitään pelastumisen mahdollisuutta, juoksi Shokhe kallionkielekkeelle ammottavan kuilun partaalle. Sieltä hän huusi toisille naisille: "Sisaret, teidän täytyy valita! Joko joudutte turkkilaisten käsiin ja kiellätte miehenne, kotimaanne ja pyhän uskontonne, otatte vastaan Muhammedin opin ja tulette kunniattomiksi, – tahi seuraatte minun esimerkkiäni!" Näin sanoen hän yksivuotinen lapsi käsivarrellaan syöksyi syvyyteen. Yksitellen naiset hyppäsivät hänen perässään, ja pian oli kuilu täynnä naisten ja lasten ruumiita.

Azo.

Lemalin kylässä Bitlisin lähellä olivat turkkilaiset heittäneet vankilaan hurskaan armeenialaisen nimeltä Azo. Siellä alkoivat turkkilaiset upseerit kiduttaa häntä hirmuisesti koettaen pakottaa häntä ilmiantamaan paikan, missä kylän parhaat miehet olivat. Hänet sidottiin kuten ristiinnaulittu levitetyin käsin ja kidutettiin. Samalla kuin sotamiehet nauroivat pirullista ivanaurua, he löivät rikki hänen hampaansa, repivät viikset ja polttivat hänen ruumistaan hehkuvilla raudoilla. Mutta hurskas mies pysyi lujana loppuun asti. Hän virkkoi: "En voi tahrata sieluani viattomain ihmisten verellä; olen kristitty." Vihdoin kuolema vapautti hänet kiusanhengistä.

Johannes Papizian.

Tademin luostarin iäkäs arkkimandriitta Johannes Papizian kieltäytyi siirtymästä muhamettilaisuuteen. Häneltä leikattiin ensin kädet ja sitten käsivarret kyynärvarsia myöten. Mutta jalo Jeesuksen tunnustaja pysyi lujana loppuun asti. Kun häntä ei saatu kieltämään, niin häneltä vihdoin katkaistiin kaula kirkon lattialla.

Samoin kidutettiin Biredjikissä muuatta vanhusta, joka kieltäytyi luopumasta uskostaan. Hänet heitettiin maahan ja sitten asetettiin hänen ruumiinsa päälle hehkuvia hiiliä. Samalla kuin tuska näin poltti hänen ruumistaan, asetettiin hänen eteensä raamattu, ja pyövelit kehoittivat häntä lukemaan sieltä muutamia niistä lupauksista, joihin hän turvasi.

Hagop Pattian.

Mersivanissa oli muuan Hagop Pattian, hurskas ja jumalaapelkääväinen mies, joka uhrautuvalla toiminnallaan koleran raivotessa mainitulla paikkakunnalla oli voittanut sekä kristittyjen että ei-kristittyjen kunnioituksen ja rakkauden. Mutta se ei auttanut häntä. Marraskuun 15. p:nä 1895 tuli hänenkin osakseen veritodistajan sankarikuolema. Mutta hän ei ainoastaan kuollut marttyyrin kuolemaa, vaan hänellä oli myös totisen marttyyrin mielenlaatu. Kun murhamiesten kirveeniskut jo kohtasivat hänen viatonta päätään, kuultiin hänen vielä rukoilevan: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät"; ja taasen: "Isä, Sinun käsiisi minä annan henkeni."

Muuan turkkilainen kysyi eräältä armeenialaiselta: "Tahdotko tulla muhamettilaiseksi?" Kysytty tunnusti kovalla äänellä uskovansa Jeesukseen Kristukseen, Ristiinnaulittuun. Turkkilainen leikkasi veitsellään palan lihaa hänen käsivarrestaan ja heitti sen vaaniville koirille. Senjälkeen turkkilainen kysyi uudestaan kristityltä tunnustajalta: "Tahdotko tulla muhamettilaiseksi?" Tunnustaja seisoi vakaumuksessaan lujana Jeesuksen Kristuksen sotamiehenä. Silloin turkkilainen roisto leikkasi jälleen suuren palan lihaa hänen toisesta käsivarrestaan ja heitti sen koirien syötäväksi. Vertavuotava armeenialainen tunnustaja seisoi kuitenkin vuorenvankkana uskossaan ja tunnustuksessaan.

Ikmen marttyyrit.

Ikmessä, Kharputin lähellä, oli joukko armeenialaisia paennut kirkkoon yhdessä kunnianarvoisan evankelisen pastorinsa Gregorin kanssa. Heidät tuotiin sieltä ulos yksitellen ja heiltä kysyttiin, kumpi heille on kalliimpi: usko vaiko elämä? Ne, jotka kieltäytyivät luopumasta uskostaan, surmattiin miekalla tahi ampumalla. 52 henkilöä ilmoitti mieluummin kuolevansa kuin luopuvansa uskostaan. Vanha-armeenialainen kirkko muutettiin moskeijaksi ja protestanttinen hevostalliksi.

Urfassa sai kansanjoukko käsiinsä kaksi poikaa ja asetti heidän valittavakseen: islam tahi kuolema. Silloin heidän äitinsä huusi heille: "Kuolkaa mieluummin! Älkää kieltäkö Herraa!" He pysyivät lujina loppuun asti, ja hetkisen kuluttua lepäsivät heidän autuaat sielunsa taivaallisen alttarin alla yhdessä muiden marttyyrien ja veritodistajain kanssa.

9. Thoumajan, tunnustaja.

Armeenialainen pastori Thoumajan oli syntynyt Marsovanissa Pontoksessa elok. 20. p:nä 1852. Hänet kasvatettiin ensin eräässä luostarissa Libanonilla, mutta kotiin palattuaan hän kääntyi evankeliseen uskoon. V. 1874 hän matkusti Sveitsiin harjoittamaan jumaluusopillisia opintoja ja palasi sieltä 1881 takaisin kotikaupunkiinsa jatkamaan saarnatointaan. Käydessään toisen kerran samassa maassa hän meni naimisiin pastori Rosierin tyttären kanssa, josta hän sai uskollisen apulaisen vaikeassa työssään oman kansansa hyväksi. Heidän toimestaan perustettiin Marsovaniin saarnaajakoulu, joka pian laajeni, ollen parhaimpia laitoksia alallaan koko Turkissa. Siinä sai vuosittain 120 poikaa ja 100 tyttöä perusteellisen kasvatuksen.

Mutta tämä kristillisyyden taimitarha oli turkkilaisten pahana silmätikkuna. Ja niinpä hänet sitten yht'äkkiä vangittiin kadulla tammikuulla 1893. Viisi kuukautta hän sai sitten virua turkkilaisissa vankiloissa kärsien sietämättömiä tuskia. Tällöin häntä kuljetettiin kaksi viikkoa vankilasta vankilaan kädet puristettuina kahden toisiinsa kiinninaulatun laudan väliin. Kädet turposivat ja tulivat täyteen haavoja, kun verenkulku oli osittain estetty. Lopulta ne päästettiin vapaiksi, mutta sijalle tuli uusi kidutus: paljaaseen kaulaan asetettiin raskaat rautakahleet, jolloin se puolestaan tuli täyteen haavoja. Lisäksi kiinnitettiin seitsemän vankia samoihin kahleisiin, niin että he olivat kuin ennen afrikkalaiset orjat, joita kuljetettiin elukoitten tavoin orjamarkkinoille. Jalkoihin asetettiin raskaat tykin kuulat. Tällaisessa tilassa he saivat olla lumessa, sateessa ja kylmässä ilman peitettä ja päänalusta. Yönsä he saivat viettää vankilassa yhdessä pahimpien rikollisten kanssa, jotka saivat tehdä heille mitä tahtoivat. Mutta pahantekijäinkin tuli sääli heitä, antoivatpa vielä heille ruokaakin omista vähistä varoistaan, kun he eivät saaneet sitä vankilasta. Turkkilaisissa vankiloissa eivät nimittäin tutkintovangit saa ruokaa, vaan on omaisten tai hyväntahtoisten ihmisten hankittava sitä.

Thoumajan mainitsee erilaisia kidutuskeinoja. Usein ripustettiin vankeja kaulakahleistaan tai jaloistaan puuhun riippumaan; jalat tai kädet murskattiin ja haavoihin kaadettiin kylmää tai kuumaa vettä; jäseniä poltettiin kuumalla raudalla; hampaita ja hiuksia revittiin pois juurineen j.m.s. Joku on lausunut senaikuisista turkkilaisista vankiloista: "Jos sekoitetaan yhteen vanhan Englannin tähtikamari, Espanjan inkvisitioni, kiinalainen opiumiluola, keltaisen ruton sairaalaosasto ja nurkka Danten alimmasta helvetistä, niin saadaan kuva, mikä vastaa kehnoa turkkilaista vankilaa."

Viisi kuukautta kestäneen vankeuden jälkeen pastori Thoumajan tuomittiin kuolemaan, vaikka maaherra sanoi pastorille ja eräille toisille tutkineensa asiaa ja havainneensa hänet syyttömäksi, eivätkä todistajatkaan olleet ilmoittaneet mitään häntä vastaan. Koko oikeudenkäynti olikin vain irvikuva, jolla tahdottiin sokaista eurooppalaisia. Puolustusasianajajat eivät uskaltaneet sanoa sanaakaan, sillä he pelkäsivät, että heidätkin vangitaan. Kuolemantuomio muutettiin sitten elinkautiseksi vankeudeksi, kun hän ensin oli saanut odottaa kolme viikkoa sen täytäntöönpanoa. Hänen onnistui sitten päästä ulkomaille, ja Bernissä lokakuulla 1896 pitämässään esitelmässä hän lausui verilöylyistä muun ohella seuraavaa:

"Nykyinen sulttaani Abdul Hamid on vainonnut meitä valtion vihollisina hallituksensa alusta asti. Kahteenkymmeneen vuoteen ei ole uskallettu rakentaa yhtään kristillistä koulua tai kirkkoa. Ennenkuin joukkomurhat alkoivat, suljettiin useita kouluja, kirkkoja ja orpokoteja. Murhat järjestettiin säännöllisesti ylemmältä taholta. Eri paikkoihin määrättiin sotilasjoukkoja kristittyjen murhaamista varten, ja jos turkkilainen rahvas ei saanut tehdyksi murhia, auttoivat aseelliset joukot. Kaikkialla alkoivat murhat merkiksi annetuilla torven toitotuksilla. Eri paikkakunnille annettiin murhain tekemistä varten 6, 15 jopa 48 tuntia aikaa. Eräällä paikkakunnalla oli aika määrätty 6:ksi tunniksi, mutta murhat saatettiinkin loppuun 4:ssä tunnissa. Vieläkin on elossa niitä, joiden onnistui paeta tahi piiloittautua. Aivan uskomattomia asioita tapahtui silloin: teurastajain myymälöihin ripustettiin ihmislihaa ja myytiin naulottain! Kun turkkilaiset olivat murtaneet auki lukitun oven, vaativat he minun omaa sisartani kääntymään muhamettilaisuuteen, ja kun hän kieltäytyi siitä, hakattiin hänet miekoilla kappaleiksi. Hänen kodissaan murhattiin viisi henkeä."

10. Miss Corirma Shattuck.

Leijona naislähetyssaarnaajan hahmossa.

Kauhistuttavan hävityksen kohteeksi joutuneen kirkon ja Urfan jalojen marttyyrien keskuudesta kohoaa yksinäisen naisen sankarihahmo aivan kuin mahtava kalliopaasi aaltojen helmasta. Hänen osakseen ei tullut marttyyriuden verinen voiton seppele, vaikka hänen suonissaan virtailikin sankariveri. Sen sijaan suotiin hänelle armo rakastaa ja palvella Kristuksen vainottua seurakuntaa ja hänen kärsiviä pyhiään, samalla kuin hän oli koko seurakunnan näkyväinen suojelusenkeli. Kerromme hänen sankariuskoa uhkuvasta rakkaudenpalveluksestaan Amerikan Lähetyksen historian sanoilla.

"Tämän jalon sankarittaren, Miss Corinna Shattuckin, tahdomme esittää kaikkien puolesta. Hoitaen yksin Urfan asemaa ja kieltäytyen käyttämästä hyväkseen annettua lupaa poistua Aintabista ennen verilöylyä, tämä heikko nainen pysyi paikallaan, ollen kuin suojaava torni ahdistetulle kansalleen. Ne erikoisvartiot, jotka olivat määrätyt suojelemaan hänen taloaan, tottelivat häntä ikäänkuin hän olisi ollut kuningatar, ja löivät takaisin roskajoukot koko tuon peloittavan lauantain ja sunnuntain kuluessa, samalla kuin viranomaiset lähettivät uudistettuja vakuutuksia, ettei hänelle tapahtuisi minkäänlaista pahaa. Sillä välin hänen naapurinsa parveilivat sisään yli muurien ja ohi vartijoiden etsien suojaa, kunnes lauantaiyönä 240 henkeä, niistä 60 miestä, oli täyttänyt tungokseen asti jokaisen huoneen ja sopen pyytäen ainoastaan lupaa saada jäädä hänen kattonsa alle. Huomatessaan aivan mahdottomaksi suojella miehiä hän lähetti heidät salaisesti seuraavana aamuna varustettuina päivän muonavaroilla piilopaikkaan, minne sulki heidät pitäen itse avaimen. Kun iltapäivällä muhamettilaiset virkamiehet tarkastivat hänen alueitaan, pyysivät he Miss Shattuckia näyttäytymään parvekkeella, kehoittivat häntä rauhaa toivotellen pysymään tyynenä ja kysyivät, oliko siellä ketään miehiä. Hän voi rehellisesti sanoa: 'Ei, ainoastaan naisia ja lapsia.' Näin hän pelasti kaikki ne, jotka olivat paenneet hänen luokseen etsimään turvaa.

"Niinä pakokauhun ja hädän päivinä, jotka seurasivat Urfan verilöylyä, jolloin kaikki johtavat armeenialaiset olivat joko tapetut, vangitut tai tehdyt raajarikoiksi, Miss Shattuck otti tyynesti kantaakseen haavoitettujen ja pakolaisten huollon unohtaen, että hän itsekin oli todellinen invaliidi tehdessään väkevän ja pelottoman miehen työtä. Puhuessaan noista päivistä lausui muuan gregoriaaninen kristitty: 'Ellei olisi ollut Miss Shattuckia, emme olisi voineet kestää ahdistusta. Me olisimme kääntyneet kaikki muhamettilaisuuteen."

Miss Shattuck osoittautui näinä yhteiskunnallisen sekasorron ja kristittyjen hädän ja tuskan päivinä todelliseksi sankariksi, naiseksi tämän sanan parhaimmassa ja monumentaalisimmassa mielessä. Hän osoitti loistavalla tavalla todeksi ne sanat, jotka Sir Philip Currie lausui puhuessaan Armeenian verilöylyistä: "Ainoa valopilkku siinä synkässä pimeydessä, joka on peittänyt aasialaisen Turkin, on amerikkalaisten lähetyssaarnaajain sankaruus, huolehtiva rakkaus ja käytännöllinen äly."

Mitä turkkilaiset ajattelivat lähetyssaarnaajista, käy esille seuraavasta pikku tapauksesta. Vuoden 1895:n verilöylyn aikana sattui kaksi turkkilaista itäisessä Turkissa keskustelemaan siitä, missä määrin olisi suotavaa polttaa lähetysaseman rakennukset. Toinen virkkoi silloin toiselle: "Polta vaikka jokainen rakennus, jonka he omistavat täällä, eivätkä he sittenkään lähde maasta. He ovat täällä pysyäkseen."

B. ADANAN VERILÖYLYT 1909.

1. Veren ja tulen karnevaali.

Kun verilöylyt 1896 tuskin vielä olivat loppuneet, lausui muuan Turkin olojen tuntija: "Tulevaisuus on yhtä selvä kuin menneisyys. Vaikkapa nämä joukkoteurastukset eivät uudistuisikaan, on sama vaimojen ja tyttöjen häväiseminen, miesten kiduttaminen ja surmaaminen, pappien nylkeminen ja polttaminen jatkuva. Kun tahdotaan panna toimeen joukkomurhia, haudataan miehet elävältä. Ja kun nämä ihmispedot ovat peittäneet mullalla haudan, joka on täynnä tuskissaan vääntelehtiviä ihmisiä, polkevat he sitä. Toisia sidotaan käsistä ja jaloista ja ladotaan pitkiin riveihin. Senjälkeen asetetaan väliin sytykkeitä ja niiden päälle asetetaan taas uusia kerroksia, jonka jälkeen kaiken päälle valetaan helposti palavaa öljyä ja niin koko rovio sytytetään palamaan. Muhamettilaiset tanssivat tämän tulen ympärillä pirullisessa raivossa, kunnes kaikki on palanut tuhkaksi. Nämä tapahtumat tulevat uudistumaan, sillä niitä on tehty näinä kahtena viime vuotena Armeeniassa."

Valitettavasti tämä ennustus kävi toteen vakavammalla tavalla kuin sen lausuja nähtävästi oli aavistanutkaan. Ei kulunut kuin kymmenkunta vuotta, kun jo huhtikuulla 1909 samat hirmutapahtumat uudistuivat jälleen yhtä kaameassa muodossa kuin aikaisemmin, mutta tällä kertaa etelämpänä Adanassa ja sen ympäristöllä lähellä Välimeren rantaa, ei kaukana muinaisesta Tarsoksesta, mainehikkaan pakanain apostolin kotikaupungista. Tahdomme esittää eräitä silminnäkijäin kuvauksia näistä tapahtumista, jotka ovat siksi kaameita ja järkyttäviä, että niitä oikeastaan "ei voi täsmällisesti kuvailla kynä eikä kieli". Vyörytämme vielä kerran lukijan silmäin eteen muutamia kohtauksia eräästä maailman järkyttävimmästä murhenäytelmästä.

Pastori Trowbridge, joka on ollut useita vuosia Amerikan Lähetysseuran lähettinä läheisessä idässä, kirjoittaa Adanan verilöylystä, jossa muiden ohella saivat surmansa amerikkalaiset lähetyssaarnaajat Maurer ja Rogers huhtikuun 15 p:nä 1909, seuraavaa:

"Muhamettilaisten ja armeenialaisten välillä oli edellisenä päivänä syntynyt taistelu, jossa oli useita ihmisiä kuollut molemmin puolin, ja yöllä alkoivat murhapolttajat työnsä. Pimeyden kestäessä ammuttiin useaan erään pyssyillä katoilta, katuvieriltä, minareeteista ja ikkunoista. Taivaalle loimusi palavista taloista liekkejä, jotka näkyivät kauas maaseudulle. Päivänvalossa kävi selville, että Adanan lähetyksen tyttökoulu oli tulenvaarassa, Liekit toisista rakennuksista alkoivat nuoleskella ikkunoita ja ovia, ja lähetyssaarnaajat kantoivat vettä ja heittivät seinille. Kun he olivat tätä tekemässä, ampuivat muhamettilaiset ryöstäjät Maurerin ja Rogersin. He elivät vain muutamia minuutteja ampumisen jälkeen. Surmattujen lähetyssaarnaajain ruumiit jäivät kadulle siihen paikkaan, missä he olivat kaatuneet, kunnes Englannin varakonsuli ratsasti paikalle turkkilaisen sotamiesjoukon kanssa ja toi heidät lähetyksen koulurakennukseen. He kaatuivat paikalleen kuten hyvät Jeesuksen Kristuksen sotilaat...

"Armeenialaiset taistelivat epätoivoisesti puolustaakseen itseään... Adanan hallitus antoi salaisen suostumuksensa, ellei suoraan ottanut osaa tuohon julmaan hyökkäykseen, joka tehtiin tulella ja miekoilla koko armeenialaista yhteiskuntaa vastaan siihen luettuna meidän protestanttinen seurakuntamme, joka kokonaisuutena oli ollut uskollinen hallitukselle... Hevosmiehet (turkkilaiset ratsumiehet) tulivat tuon tuostakin lähellä olevista kaupungeista ja kylistä tekemään sotilasviranomaisille näin kuuluvan ilmoituksen: 'Hamidieh on selvä', 'Osmanieh on selvä', joka merkitsi sitä, että armeenialainen kansallisuus siellä oli täysin surmattu. Adanan muhamettilaisiin minareetteihin oli varhain verilöylyjen ensimmäisenä päivänä asettunut säännöllisiä turkkilaisia joukkoja, jotka pitivät yllä yhtämittaista tulta armeenialaisiin kortteleihin kuolemaatuottavilla Mauser- ja Martini-kivääreillään. Lähetystä ei mitenkään suojeltu turkkilaisen kansanjoukon hyökkäyksiltä, joka liikehti pitkin katuja. Kun uskonkiihkoinen joukko oli tullut lähetyksen tyttökoulun luo, vaativat johtajat kaikkien armeenialaisten miesten luovuttamista luvaten turvallisuutta naisille ja lapsille; mutta oli liiankin selvää, että oli suunniteltu yleinen verilöyly.

"Kaikki torimyymälät oli sill'aikaa ryöstetty. Kansanjoukko kasvoi, ja sen jäsenet heiluttivat aseitaan. Suuri puutalo tyttökoulun vieressä oli liekkien vallassa, ja lähetyssaarnaajain täytyi antautua alttiiksi kuolemanvaaralle koettaessaan pelastaa koulua. Teurastusta kaupungin muissa osissa jatkui neljä päivää. Eräälle armeenialaisseurueelle, johon kuului miehiä ja naisia, oli luvattu turvallinen pääsy rautatieasemalle. Matkalla turkkilaiset huusivat: 'Asettukoot miehet seisomaan eroon naisista ja lapsista.' He ampuivat sitten kylmäverisesti miehet. Toisia armeenialaisia, jotka anoivat suojaa, oli viety torille ja heidät ammuttiin siellä. Jotkut muhamettilaiset olivat tuoneet kristittyjä lähikylistä, mutta heitä nuhdeltiin ankarasti: 'Miksi ette lopettaneet näitä uskottomia (giaoureja) kylissä? Miksi olette tuoneet ne tänne?' Viisikymmentä kristittyä maalaista heitettiin Adanan yläpuolella virtaan, johon he hukkuivat. Tuhat pakolaista majoitettiin protestanttiseen kirkkoon. He olivat kadottaneet kaiken. Pikkulapsia syntyi tuossa avuttomassa joukossa kaiken lian ja saastan ja kärsimysten keskellä..."

"Kaikki verilöylyt alkoivat samana päivänä, keskiviikkona, huhtikuun 14 päivänä", kirjoittaa P. Paavalin opiston johtaja, tri Christie Tarsoksesta, "joten kaikki näyttää viittaavan siihen, vaikkei todistuskappaleita olisikaan, että käsky niiden aloittamisesta oli annettu sähköteitse Adanasta, todennäköisesti Konstantinopolista. Ainoat paikat, missä kristityt lyhyeksi aikaa tarttuivat aseisiin puolustautuakseen, olivat Adana, Hadjin ja Issoksen taistelutantereen lähistöt. Turkkilaisten viranomaisten tiedonanto, että kyseessä oli Armeenian kapina, että kristityt surmasivat turkkilaisia ja polttivat taloja, oli julkea valhe."

Tri Trowbridge kirjoittaa edelleen huhtikuun 21 päivänä: "Meidän sydämemme ovat tosiaankin sairaita surusta tänä iltana! Olemme saaneet tietoja kahdenkymmenen Kilikian liittoomme kuuluvan saarnaajan ja pastorin verilöylystä, jotka papit olivat matkalla vuosikokoukseen. Professori Levonian ammuttiin myös kuoliaaksi Osmaniehissa, missä hän kahdeksan pastorin kanssa koetti paeta palavasta kirkosta, jonka turkkilainen kansanjoukko oli sytyttänyt tuleen, ja kaikki nuo pastorit – kenttätyömme valiojohtajat ja rakkaimmat ystävämme – joutuivat tuhon omiksi. Kaksikymmentä kirkkoamme on nyt orpona. Me tarvitsemme hyviä lääkäreitä ja kouluutettuja sairaanhoitajattaria, – ei yksi tahi kaksi, vaan kymmenittäin. Listoillamme on jo yli 300 haavoitettua, ja jokaisella on keskimäärin neljä haavaa. Parhaat lääkärit täällä ovat kadottaneet kaikki koneensa ja varastonsa ryöstetyissä kodeissa ja myymälöissä. On mahdotonta sanoa, miten monta on tapettu, mutta olen taipuvainen luulemaan, että on surmattu n. 25,000–30,000 koko maakunnassa. Tietoomme tulleet luotettavat kertomukset osoittavat, että hirmumyrsky on ollut sekä julma että verinen ja raivoisa. On paljon armeenialaisia jäljellä, mutta he ovat murskattu, pennitön, perikadon partaalla oleva kansakunta."

Onnettomuutta lisäsi vielä se, että oli ohranleikkuuaika, ja kristityt eivät voineet koota satoa pelloiltaan. Surmattujen joukossa oli eräs pastori perheineen, seitsemän henkeä. Samoin oli Adanan marttyyrien joukossa myös kreikkalaisia ja syyrialaisia. Suuret joukot nuoria naisia saivat kärsiä väkivaltaa ja heitä vietiin haaremeihin, jolloin heidän nimensä muutettiin muhamettilaisiksi. Kokonaiset kristilliset kylät kuten Osmanieh, Baghtshe, Hamidieh, Kara Tash, Kristian Keoy ja Kosoluk on kirjaimellisesti pyyhitty pois maanpinnalta. Kylistä, joissa ennen oli 500–600 henkeä, on jäljellä ehkä 80 henkeä, hekin melkein kaikki naisia ja lapsia.

Evankeliselle lähetykselle tämä muodostui kohtalokkaan raskaaksi iskuksi sen vuoksi, että juuri täksi ajaksi oli Adanaan suunniteltu vuosikokous, johon matkalla olleet pastorit ja seurakuntien edustajat saivat melkein kaikki surmansa. Näin kärsi marttyyrikuoleman 13 vihittyä pappia, 11 saarnaajaa (toimivaa, vihkimätöntä pappia) ja 5 edustajaa. Tri Christie kirjoittaa vielä:

"Keupeli Khanissa oli koolla noin kuusikymmentä miestä Hadjinista. Sotamiehet pakottivat heidät tulemaan ulos yksitellen ja tappoivat heidät katsojain lyödessä käsiään yhteen samalla kun kukin heistä kaatui. Samalla tavoin surmattiin myös meidän marttyyreiksi tulleet pastorimme Osmaniehissa. Jos kaikesta tästä ei rangaista, jos ei anneta liittäviä takeita siitä, että tällaiset tapaukset eivät saa enää milloinkaan uudistua, – silloin tulisi jokaisen kristityn päästä pois tästä maasta niin pian kuin mahdollista. Tulee monta kuolemantapausta nälän vuoksi, ellei rahastojani kartuteta. Minun pihani näyttää samanlaiselta kuin vankikoppi Andersovillessä. Kun ranskalaisen laivan kapteeni tuli sisälle upseeriensa kanssa ja näki väkijoukon, nosti hän kätensä ylös ja sanoi: 'Jumalani! Tämä on kauheata! Missä kaikki nämä ihmiset nukkuvat?' 'Miehet kuljeskelevat ympäri kaiken yötä, kapteeni', me vastasimme, 'koettaen pysytellä lämpiminä, sill'aikaa kun naiset ja lapset nukkuvat, monetkin heistä ilman vuoteita, kouluhuoneissa. Päivällä on miesten vuoro, mutta monetkin heistä vain uinahtavat vähän jossakin ulkona auringon paisteessa.' Viisi meidän koulupoikaamme, jotka lähtivät kotiin pääsiäiseksi, on tapettu. Kaikki opettajat ja oppilaat ovat osoittautuneet vakaviksi kristityiksi näinä ahdingon aikoina."

Kammottavan kuvan näiden verilöylyjen henkisestä raakuudesta antaa seuraava kirje, joka on päivätty Sis'issä huhtikuun 28 päivänä.

"Seitsemän protestanttista armeenialaista saarnaajaa, kaksi edustajaa ja kolme armeenialaista naista, jotka olivat matkalla Hadjinista Adanaan jokavuotiseen synodaalikokoukseen, kulkivat Sisin läpi aamulla huhtikuun 15 päivänä. Pian heidän lähtönsä jälkeen tuli Sisiin sana Adanan edellisen päivän verilöylystä. Heti lähetettiin ratsumies kutsumaan seuruetta takaisin, mutta hän saavutti heidät vasta, kun he olivat saapuneet Sagh Getshidin kylään. Siellä he menivät kyläpäällikön (mudir) ja erään toisen, Hadji Bey-nimisen hallitusmiehen taloon, joissa heille luvattiin suojaa. Seuraavana päivänä kuitenkin nämä petolliset miehet ja muut muhamettilaiset hyökkäsivät seurueen ja paikalla olleen 72:n armeenialaisen kimppuun. He riistivät heiltä kaikki arvoesineet, veivät heidät ulos yksitellen ja teurastivat heidät kuin lampaat, lisäksi ensin häväistyään naisraukat. Tekken seurakunnan pastorin vaimo ja eräs matkustaja Hadjinista tulivat kuitenkin haavoistaan huolimatta yöllä tajuihinsa ja ryömien läpi peltojen ja metsien, saapuivat Sisiin seuraavana päivänä. Näin on kaksi elävää verilöylyn todistajaa. Petollisuuteen, viileyteen ja eläimelliseen raakuuteen nähden tämä verilöyly on aivan uskomaton."

2. Kharneen marttyyrit.

Armeenialaisten verilöylyt eivät olleet poliittisen kiihoituksen ja kapinamielen tulos, niinkuin turkkilaiset tahtoivat väittää. Ne eivät myöskään johtuneet rotukysymyksestä, sillä heti kun armeenialainen kääntyi muhamettilaisuuteen, hän oli suvaittu henkilö, eikä kukaan uskaltanut satuttaa häneen sormiaan. Mutta ellei hän sitä tehnyt, ellei hän ruvennut väärän profeetan oppilaaksi, hän oli kristitty koira, henkipatto ja kaikkien lakien ulkopuolella. Tämä piirre esiintyy erittäin selvänä ja havainnollisena Kharneen marttyyreissä, joiden kärsimystarinaa valaisee havainnollisella tavalla ne kaksi jälkeenjääneitten omaisten kirjettä, jotka esitämme seuraavassa.

Erään marttyyrinä kuolleen armeenialaisen pastorin leski kirjoittaa:

"Tiistaina huhtikuun 13 päivänä minun rakas mieheni lähti Adanaan vuosikokoukseen. Torstaina olimme menneet tervehtimään eräitä ystäviä kylässämme, kun poika juoksi äkkiä sisälle huutaen: 'Oi äiti, ne sanovat, että kaikki kristityt surmataan!' Pojan äiti pyörtyi. Kun hän toipui, menimme kotiin. Näimme kaduilla suuria turkkilaisryhmiä, jotka nähtävästi neuvottelivat keskenään. Puoli tuntia myöhemmin hyökkäys alkoi: yksi talo oli sytytetty tuleen. Sitten he ryntäsivät Ekiz Oghlun taloon, ottivat naiset ja tytöt sekä tappoivat raa'alla tavalla isän ja hänen kaksi poikaansa sekä vävyn; talo ryöstettiin ja jätettiin kuolleineen liekkien saaliiksi. Kaikkialla kylässä tehtiin samoin. Olimme piiloutuneet talliin. Kun katselimme seinän raosta, näimme kuinka turkkilaiset riehuivat kuin villipedot; naiset ja lapset kirkuivat; miehet pakenivat, kuin olisi tullut maailman loppu, mutta turhaan; heitä ammuttiin kymmenittäin kaduille; talot olivat tulessa; lampaat määkivät, ja karja ammui aivan kuin se olisi tuntenut sääliä isäntiään kohtaan, Silläaikaa kuin muutamat turkkilaiset tappoivat miehiämme, murtautuivat toiset taloihin ja puoteihin ryöstämään, toiset taas olivat kovassa puuhassa sytyttääkseen tyhjät talot tuleen. Katselin syrjästä, kun kahdeksan hevoskuormaa tavaroitamme oiettiin talosta; mutta kun luulin mieheni vielä elävän, olin lohdullisella mielin rukoillen koko ajan. Sinä yönä turkkilaiset löysivät meidät, ja tappoivat erään miehen, joka oli paennut talliin. He käskivät meidän antaa kaikki rahamme, mutta meillä ei ollut mitään annettavaa. Sitten he koettivat pakottaa meitä ottamaan vastaan islamin, mutta siinäkin he pettyivät. Aamuun asti me olimme suuressa vaarassa. Päivänkoitossa pakenimme erään turkkilaisen taloon. Sieltä katselimme, miten he tappoivat Poladianin perheen kaikki miehet ja pojat ja polttivat talon. Ainoastaan yksi nainen sai surmansa kylässä. He säilyttivät meitä, kuten he sanoivat, jakaakseen meidät keskenään.

"Tozjian (armeenialainen) ja hänen poikansa tarjosivat eräälle turkkilaiselle nimeltä Hadji Bey 80 puntaa, jotta tämä pelastaisi heidät. Hän otti vastaan rahan, suojeli heitä pari päivää, vaati heitä sitten rupeamaan muhamettilaisiksi, ja kun he kieltäytyivät siitä, tappoi heidät. Poika raukka ja hänen isänsä tekivät kuolema silmäin edessä hyvän tunnustuksen. 'Miten voimme kieltää Vapahtajamme, jota olemme rakastaneet niin kauan?' he sanoivat. Nyt he molemmat kuuluvat kirkastettuun seurakuntaan. Hagopjan Agha ja hänen poikansa Avedis tulivat marttyyreiksi kieltäytyessään samalla tavoin luopumasta Kristuksesta; eivätkä he olleet ainoat. Oi ystäväni, turkkilaiset tekivät monta väkivallan tekoa, joita minun ei sovi kertoa. Kerran tai kahdesti joka päivä turkkilaiset veivät pois muutamia nuorempia vaimoja ja tyttäriä. Kaikilla ponnistuksillamme, huudoillamme ja rukouksillamme emme voineet pelastaa heitä."

Esitämme vielä toisen kirjeen. Sen on kirjoittanut eräs armeenialainen nuori nainen Kharneesta ystävälleen Tarsokseen. Se täydentää tärkeissä kohdin edellistä.

"Taloomme oli kokoontunut yhteensä viisikymmentä henkeä. Kun me vielä lauloimme ja rukoilimme, heittivät turkkilaiset satoja kiviä taloamme vastaan ja lopuksi sytyttivät sen tuleen. Silloin me naiset ja lapset hajaannuimme ja juoksimme pakoon. Miehet tapettiin, joko silloin tahi pian senjälkeen. Kun juoksimme pois, pääsimme töin tuskin kaduilla turkkilaisjoukkojen läpi, jotka ampuivat, ryöstivät ja polttivat talot ja myymälät. Pelastaaksemme oman henkemme syöksyimme muutamien ylhäisten turkkilaisten miesten taloihin, mutta heidän vaimonsa työnsivät meidät ulos. Vihdoin jotkut säälivät meitä, kun itkimme muurien vieressä, ja ottivat meidät luokseen kolmeksi päiväksi. Sen mukaan kuin olemme kuulleet turkkilaisilta, olivat Johannes Tozjian ja hänen poikansa Samuel (minun sulhaseni) piilopaikassa kolme päivää; sen jälkeen heidät löydettiin ja tapettiin, kun kieltäytyivät rupeamasta muhamettilaisiksi. Samuelin viime sanat olivat: 'En voi kieltää Vapahtajaani; oi Herra Jeesus, Sinun käsiisi minä annan henkeni.' Sitten julmat miehet ampuivat hänet ja hänen isänsä. Minun oma rakas isäni todisti ja kuoli samalla tavalla. Haeskelin turhaan veljeni Manugin ruumista; hänen päänsä vain voin löytää. Ilman sitä apua, mikä tulee rukouksen kautta, näiden asioiden muisto tekisi minut mielipuoleksi. Kerran onnellinen perheeni on nyt murskattu maahan. Kaikki meidän omaisuutemme on turkkilaisten käsissä. Minulla ei ole edes kuppia, josta voisin juoda vettä, ei leipää syödä, ei vuodetta maata, ei peitettä voidakseni peittää itseäni näinä kylminä öinä vuorilla. Saksalaiset ystävät pelastivat meidät tästä sietämättömästä tilanteesta. Jumala palkitkoon näille onnettomien hyville ystäville heidän hyvät työnsä."

C. ARMEENIALAISTEN VERILÖYLYT JA LÄNSIMAIDEN YLEINEN MIELIPIDE.

1. Miesten sanoja.

Ennenkuin lähdemme selostamaan länsimaiden johtavien valtiomiesten mielipiteitä armeenialaisten verilöylyistä, teemme pari valmistavaa huomautusta. Ensinnäkin on huomattava, että myöskin Venäjän puolella Taka-Kaukaasiassa saivat armeenialaiset kokea kovaa viime vuosisadan lopulla ja tämän alussa. Ja toiseksi, että myöskin maailmansota toi mukanaan Armeenialle sellaiset kansalliset kärsimykset, että ne mittakaavojen laajuudessa voittavat kaiken, mitä tuo kovia kokenut kansa on aikaisemmin saanut kestää kärsimysten tiellä.

Mitä Taka-Kaukaasiaa koskeviin vainoihin tulee, emme tässä yhteydessä tahdo puuttua lähemmin niihin, koska ne Turkin puolella toimeenpantuihin verilöylyihin nähden ovat suhteellisen pienet ja tapahtuivat rajoitetulla alalla. Mitä taas maailmansodan aikuisiin armeenialaisvainoihin ja heidän kansallisiin kärsimyksiinsä silloin tulee, ei rajoitettu tila salli meidän selostaa niitä lähemmin tässä yhteydessä; toisaalta ne taas ovat siinä määrin yhdistetyt maailmansodan aikuisiin tapahtumiin, etteivät ne enää samassa määrin kuulu marttyyrihistorian piiriin kuin edelliset, puhtaasti uskonnollisella pohjalla syntyneet verilöylyt, joten sivuutamme ne tässä yhteydessä. [Sellainen lukija taas, joka tahtoo perehtyä niihin, voi sen tehdä lukemalla seuraavat tri Lepsiuksen teokset: "Bericht über die Lage des armenischen Volkes in der Türkei", toinen painos 1919 ja "Deutschland und Armenien 1914-1918. Sammlung diplomatischer Aktstücke", Potsdam, Tempelverlag 1919.]

Näiden huomautusten jälkeen käymme selostamaan eräiden länsimaiden huomattavien miesten lausuntoja armeenialaisvainoista ja verilöylyistä, jotka saattoivat kulkemaan kauhun väreet läpi länsimaiden.

Gladstone nimitti sulttaania julkisesti "suureksi salamurhaajaksi", joka "Armeeniassa on käyttänyt tyhjentävällä tavalla jokaista keinoa tarkoin harkitun ja suuressa mittakaavassa tapahtuneen julmuuden harjoittamiseen." Ja kun väitettiin, ettei Englannilla yksin ole oikeutta ryhtyä voimatoimenpiteisiin Turkkiin nähden, niin Gladstone lausui: "Ei sovi mitenkään sanoa, ettei yhdellä kansallisuudella ole käskyvaltaa toiseen nähden. Jokaisella kansalla ja, jos tarve vaatii, jokaisella inhimillisellä olennolla on käskyvalta, milloin inhimillisyys ja oikeus sitä vaatii."

Kuten aikaisemmin olemme huomauttaneet, oli Turkin hallituksen tarkoituksena armeenialaisten vaikutusvallan heikentäminen. Tätä periaatetta oli sulttaani noudattanut vuosikausia, ja vainot ja verilöylyt olivat ainoastaan viimeinen isku, jonka tarkoituksena oli koko kansakunnan murskaaminen. Tämän käsittivät armeenialaiset hyvin, ja niin he tahtoivat syyskuun 30 p:nä 1895 jättää Turkin hallitukselle seuraavan protestin: "Me panemme vastalauseemme sitä järjestelmällistä vainoa vastaan, jolle kansamme on jätetty alttiiksi varsinkin viime vuosien kuluessa; vainoa, jonka Korkea Portti on tehnyt hallinnolliseksi periaatteeksi tarkoittaen sillä yksinomaan armeenialaisten hävittämistä heidän omasta maastaan, kuten täysin todistavat toisaalta konsulien viralliset kertomukset ja eurooppalaisten sanomalehtien kirjeenvaihtajat ja toisaalta he viralliset kertomukset ja valitukset, joita alinomaa jätetään kansalliseen patriarkan virastoon."

Tätä eivät turkkilaiset tahtoneet myöntää, kuten Turkin Lontoon lähettiläs Costaki Pasha sanoi keskustellessaan markiisi Salisburyn kanssa. Mutta vaikka Salisbury puhuikin uhkaavassa äänilajissa, eivät hänen sanansa peloittaneet Costaki Pashaa, sillä Englanti ei tahtonut antaa pontta sanoilleen. Ja toisaalta taasen loukkasi muhamettilaista mieltä tietoisuus siitä, että oli olemassa eräs väestöluokka, joka nautti jonkun kristillisen ja siis uskottoman valtion suojelusta. Aina yllytettiin verilöylyihin vetoomalla islamin vanhaan sotahuutoon uskottomia vastaan: "Jumala on suuri. Voitto Muhammedin uskonnolle. Muhammedin uskonto on noussut miekalla."

Konsuliviranomaiset koettivat suojella kristittyjä, kuten muuan englantilainen matkailija kirjoittaa 1896: "He (konsulit) ovat ihmeellisenä suojana ympärillään olevalle kristitylle väestölle sekä kansan väkivallan tekoja että niiden rankaisemisen laiminlyömistä vastaan." Ja että syy oli Turkin hallituksen, siitä he olivat täysin selvillä. Niinpä kirjoitti Englannin konsuli Kesarean verilöylystä: "Mitä levottomuuksien syyhyn tulee, on hallitusta, ja sitä yksin pidettävä vastuunalaisena. Armeenialaiset ovat olleet täysin levollisia alusta loppuun Kesareassa, eivätkä milloinkaan ole antaneet aihetta pienimpäänkään epäjärjestykseen. Tässä suhteessa on Kesarea ollut aivan toisenlainen kuin monet muut paikat. Päinvastoin on runsaasti todistuksia siitä, että hallitus tarkasti harkiten antoi luvan ryöstää ja murhata neljän tunnin aikana. Sotamiehet myönsivät sen selvästi istuessaan minun talossani. Sotilailla oli tarkat ohjeet olla ampumatta mellakoitsijoita, ennenkuin sitä tarkoittavat määräykset olivat saapuneet Konstantinopolista."

Vanin varakonsuli kirjoitti: "Ajatus, että hallitusta olisi ärsytetty, ei mitenkään sovi armeenialaisiin ja heidän ystäviinsä. Monet kurdit ovat selittäneet, että heillä oli määrätyt ohjeet ryöstää kristittyjä kyliä. Ja vaikka heidän vakuutuksiaan ei voikaan pitää tosiasioiden takeena, en luule, että ne, jotka tuntevat tämän maakunnan kurdit, uskovat hetkeäkään, että he olisivat taipuvaisia alkamaan äkkiä sellaisen yleisen liikkeen kristittyjä vastaan kokonaan omasta aloitteestaan. He tavallisesti ryöstävät kristittyjä kyliä, mutta ellei heidän toimiansa ohjaa erikoiset vihamielisyyden tahi uskonkiihkon tunteet, ei heidän tapansa yleensä ole ryöstää heitä niin puti puhtaiksi, kuin he viimeksi ovat tehneet; itse asiassa he tuntevat, että on vastoin heidän etujaan saattaa kristityt kokonaan perikatoon, koska he niin tehden tappaisivat hanhen, joka munii kultaisia munia. Mutta kun viranomaiset ovat herättäneet heidän uskonkiihkonsa ja ryöstövaistonsa, he eivät luonnollisesti ole hitaita purkamaan kiukkuaan sellaisten yllytysten vuoksi. On muistettava, että Sassunissa kurdit ensin lähetettiin armeenialaisia vastaan, ja vasta kun he epäonnistuivat, ryhtyivät hallituksen joukot asiaan."

Englantia syytettiin katkerasti sen johdosta, ettei se ollut ryhtynyt voimatoimenpiteisiin estääkseen verilöylyt ja varsinkin niiden uusiintumisen. Varsinkin armeenialaisille se oli tavattoman katkera pettymys. Sanottiinpa suoraan, että se on saanut Kypron korvaukseksi toimettomuudestaan. Lordi Sherbrooke sanoi närkästyneenä, että Englanti on leväperäisellä politiikallaan "kääntänyt helvetin avaimet" Turkin kristittyjen kohdalle. Syytetyt englantilaiset valtiomiehet koettivat puolustautua sillä, että he tekivät sen rakkaudesta rauhaan, sillä jos Englanti ryhtyisi asevoimin pakottamaan Turkkia pitämään kiinni sopimuksistaan, niin voisi seurauksena olla sellainen palo Euroopassa, että se olisi monin verroin tuhoisampi kuin mitä konsanaan Armeenian verilöylyt, niin kauheita kuin ne olivatkin. Mutta tuskin tehdään vääryyttä tosiasioille, jos sanotaan, että Englannin politiikka oli verrattoman heikkoa ja yhtä vähän sopusoinnussa tämän merten valtiaan arvon, perinnäismuistojen ja sopimusten kuin Armeenian alkeellisimman turvallisuuden kanssa. Kun sentähden Britannian leijona vähän heilautti niskakarvojaan, niin se herätti suurta tyydytystä. New Yorkissa ilmestyvä The Outlook, joka toukokuulla 1909 soimaa Englantia halveksittavasta toimettomuudesta, näkee kuitenkin taivaan rannalla yhden valopilkun kirjoittaessaan:

"Englannin toimettomuus, kun se ei ole pakottanut aikaansaamaan hyvää hallitusta huonon tilalle niillä alueilla, joita se on vannonut suojelevansa, muuttui ilahduttavalla tavalla pari viikkoa sitten. Brittiläinen taistelulaiva Triumph ilmestyi Suadian edustalle, ei kaukana Beirutista, missä väkivallanteot olivat uusiutuneet, ja heti asema parani. Miksi ei samanlaiseen toimintaan ryhdytty silloin, kun kerrottiin väkivallanteoista armeenialaisten asumissa maakunnissa? Ja mitä olisi tapahtunut, jos Englanti olisi vallannut Turkin tärkeimmät satamat ja tullin pakottaen toimeenpanemaan uudistukset noissa maakunnissa? Toisin sanoen: mitä olisi tapahtunut, jos Englanti olisi täyttänyt velvollisuutensa?"

Mutta armeenialaisilla oli myös siunausta ja hyötyä näistä kansallisista onnettomuuksista, jotka olivat syöstä sen kokonaan tuhoon ja perikatoon. Musertavan raskaat koettelemukset pakottivat kansan etsimään apua elävältä Jumalalta. Monin paikoin puhkesivat suuret herätykset, kuten prof. Harris kirjoittaa Aintabista: "Kansa on keskellä surujaan kääntänyt huomionsa uskontoon sellaisella tavalla, ettei sellaista tiedetä tapahtuneen milloinkaan ennen. Kaikki kirkot ovat täynnä väkeä kahdesti päivässä, ja ihmiset tahtovat istua tuntikausia kuunnellen lohdutuksen sanoja Jumalan valtakunnasta." Ja tri Fuller kirjoittaa samasta kaupungista: "Täällä on ihmeellinen herätys." Ja samanlaista oli monessa muussa paikassa, missä marttyyrien veri oli virrannut. Yhteiset kärsimykset liittivät eri suuntien uskovaiset toisiinsa läheisillä veljesrakkauden siteillä, ja lähetyssaarnaajia kutsuttiin saarnaamaan gregoriaanisen kirkon jumalanpalveluksissa. Harris kirjoitti: "Ensimmäinen tulos näistä kammottavista verilöylyistä on ollut se, että ne ovat vetäneet yhteen kristittyjen eri yhdyskunnat ja aikaansaaneet sellaisen uskonnollisen yhteyden, jollaista eivät mitkään kirkolliskokoukset milloinkaan voi perustaa." Noin 5,000 orpoa joutui verilöylyjen vuoksi lähetyssaarnaajain huollettaviksi ja kasvatettaviksi rakkaudessa ja jumalanpelossa. Tällä seikalla on varmaankin suuri merkitys kansan tulevaisuudelle. Ja nämä järkyttävät tapaukset olivat varmasti omiaan vaikuttamaan rauhoittavasti kumouksellisiin aineksiin. Ja niin kaikki yhdessä vaikutti niiden parhaaksi, jotka olivat kutsutut Jumalan iankaikkisen aivoituksen mukaan, – Hänen, jolle yksin kuuluu kirkkaus ja kunnia ikuisiin aikoihin. Amen.

2. Kärsivän Armeenian ystäviä.

Johannes Lepsius y.m.

Kärsimys herättää jalossa luonteessa vastakaikua. Se saattaa jalon naisen ja miehen rinnassa väräjämään myötätunnon herkät kielet: otetaan osaa suruun, itketään itkeväin kanssa. Ja kärsivälle sielulle se on samaa, mitä raikas kesäinen sadekuuro kuivuuteen nääntyvälle kasvullisuudelle: se virkoaa uuteen elämään. Uuden uskon ja uuden toivon säveleet alkavat soida siinä sydämen temppelissä, jossa kenties siihen asti on vallinnut epätoivon tuska ja hävityksen kauhistus.

Tällainen on tilanne sekä yksityisiin että kokonaisiin kansoihin nähden. Ajatelkaamme vain sitä tavattoman suurta merkitystä, mikä länsimaiden valveutuneella mielipiteellä ja n.s. Suuren Lähetystön käynnillä oli oman kansamme kohtaloille sortovuosina. Samalla kuin se vaikutti hillitsevästi venäläisten sortotoimenpiteisiin, samalla muodostui siitä eräs arvokkaimpia ja kauaskantoisimpia kansallisen herätyksen ja valveutumisen lähtökohtia. Samaa sai ilahduttavalla tavalla kokea myös kärsivä Armeenia. Länsimaiden jaloimpien poikain ja tytärten rakkautta ja osanottoa tuli heidän osakseen toisinaan suorastaan tulvimalla. Koetettiin lievittää aineellista hätää keräämällä varoja hätäänjoutuneille, ja varsinkin orpojen kohtalo herätti suurta myötätuntoa. Perustettiin orpoloita kaikkiin Levantin tärkeimpiin kaupunkeihin. Avasivatpa monet Persian, Bulgaarian ja Palestiinankin orpolat ovensa veren ja kyynelten maan orvoiksi joutuneille pienokaisille.

Englannissa oli vuodesta 1876 toiminut Anglo-Armenian Association, joka tunnetun parlamentaarikon ja ministerin James Brycen johdolla koetti hankkia Armeenialle poliittista suojaa. Tämän liiton rinnalle kohosi verilöylyjen jälkeen yhdistys "Armeenian Ystävät" (Friends of Armenia), johon kuului sellaisia englantilaisen seuraelämän huippuja kuin Westminsterin herttua, Lady Somerset ja kirkkohistorioitsija prof. Rendel Harris, muista puhumatta. He järjestivät avustustoiminnan. Ranskan virallisten piirien perinnäistapoihin on kuulunut esiintyä Läheisen Idän kristittyjen suojelijana. Mutta, ihmeellistä kyllä, Ranska esiintyi aluksi hyvin pidättyvästi Armeeniaa kohtaan. Mutta tulirintainen pater Charmetant sytytti ranskalaisten sydämet ja mielet, niin että siellä alkoivat kristillisen rakkauden virrat vuotaa vuolaina tuoden lohtua ja apua ahdistetuille. Venäjällä järjesti keisari keräyksen armeenialaisten hyväksi. Yhdysvaltain kristityt keräsivät suuria summia hädänalaisille. Miss Shattuck perusti laajan pellavakangaskutomon ja ryhtyi kehittämään naisten käsityötaitoa. Voidaan sanoa, että armeenialaisilla oli ystäviä ja auttajia kautta koko kristikunnan. Mutta jaloin ja vaikutusvaltaisin Armeenian ystävä oli kuitenkin ihmissilmillä katsoen saksalainen pastori tri Johannes Lepsius, mies, jonka ylevä hahmo kohoaa monumentaalisena Armeenian ystäväin joukossa.

Lepsiuksella oli alkuaikoina voitettavana suuria vaikeuksia. Saksan turkkilaisystävällinen politiikka, jonka lumoissa olivat maan viralliset piirit, kohosi hänen edessään korkeana ja valloittamattomana kuin Jerikon muurit. Mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka heittävät kirveen järveen ensimmäisen vastuksen kohdatessa. Hän samoili ristiin rastiin pitkin suurta isänmaata, pohjoisesta etelään ja idästä länteen. Kaikkialla hän sytytti sydämiä ja herätti mielenkiintoa Armeenian kansallisonnettomuuksia ja sen hädänalaista kansaa kohtaan. Ja hänen onnistui saattaa lukuisat saksalaiset läheisessä idässä työskentelevät seurat, kuten Kaiserswerthin laitokset, Schnellerin orpokodit, Jerusalemyhdistykset ja muut vaikutusvaltaiset seurat sekä Saksassa että Sveitsissä omaksumaan armeenialaisten hädän sillä seurauksella, että tuhannet orvot pääsivät joko vanhoihin tahi tarkoitusta varten perustettuihin uusiin orpoloihin, samalla kuin muutkin kärsivät saivat hoivaa ja apua. Näin herätetty avustustyö perusti laajan mattokutomon siihen kuuluvine aputeollisuuksineen.

Tällä jalolla Armeenian ystävällä oli jumalainen taito sytyttää sydämiä sekä suullisten puheitten että kirjoitetun sanan avulla. Hän kirjoitti Armeenian kysymyksestä leimuavan syytekirjelmän Eurooppaa vastaan, kirjelmän, jonka mahtavista poljennoista huokuu profeettain siveellinen närkästys ja vanhurskas tuomionuhka turkkilaisia vastaan harjoitettujen julmuuksien ja verilöylyjen vuoksi, samalla kuin se oli valtava herätyshuuto Saksalle ja koko Euroopalle Armeenian kysymyksessä. Vielä myöhemminkin hän osoitti suurta huomiota tälle asialle, josta näyttää tulleen hänen elämänsä suuri, kaikkikuluttava rakkaus. Maailmansodan aikana 1916 hän kirjoitti aikaisemmin mainitun selostuksen Armeenian kysymyksestä. Ensimmäisen painoksen toimittaminen ei suinkaan ollut mikään helppo tehtävä. Sensuuri takavarikoi kirjan, mutta hänen oli onnistunut yksityistä tietä levittää sitä 20,000 kpl. Sen uudelleen painaminen ja levittäminen kiellettiin. Sanomalehdistö vaikeni visusti armeenialaisia kohdanneista julmuuksista annettujen salaisten ohjeiden mukaan. Kun sitten maailmansodan päätyttyä Saksan hallitus aikoi julkaista Valkoisen Kirjan Armeenian kysymyksestä, otti Lepsius ulkoministeriön luvalla tehtävän suorittaakseen ja laati omalla vastuullaan 541 sivua laajan teoksen, jossa yleiskatsauksen jälkeen on lähes 400 sivua diplomaattisia asiakirjoja Saksan hallituksen ja sen Turkissa olleiden edustajain välillä. Tuskin on liioiteltua sanoa, että sitä, mitä Livingstone ja Wilberforce ovat olleet orjuuden poistamiselle mustain maanosasta, sitä on tämä jalo saksalainen ihmisystävä ja jumalanmies ollut kärsivälle Armeenialle, vaikka suurvaltain politiikan, valtapyyteiden ja vastakkaisten etujen vuoksi hänen tehtävänsä on kenties ollut vieläkin vaikeampi ja epäkiitollisempi. Esitämme seuraavan otteen hänen syytekirjoituksestaan vv. 1894–96 verilöylyjen johdosta.

"Tappakaa miehet! Heidän omaisuutensa, vaimonsa ja tyttärensä kuuluvat meille! Niin kuuluu se tunnus, jota on seurattu kaikkialla verilöylyissä. Jo ennen verilöylyjä olivat sotilaat kyllin julkeita voidakseen sanoa äideille, että he varaisivat tyttärensä heille, sillä maan kaikki kristityt, nuoret ja kauniit tytöt tulisivat kuitenkin pian kuulumaan heille. Laaditaan luetteloja kuolleista, mutta kuka voi laskea kaikki nämä väkisinmakaamisen uhrit? Kuka voi laskea kaikki ne kyyneleet, joita ovat vuodattaneet nämä tuhannet onnettomat naiset, kun heitä laahattiin vuorille, myytiin turkkilaisiin haaremeihin, tarjottiin orjamarkkinoille, tapettiin, tahi kun he pakenivat johonkin salaiseen piilopaikkaan saatuaan olla välikappaleina turkkilaisten tyydyttäessä raakoja intohimojaan? Eikö milloinkaan aseteta rajaa sille alennukselle, johon sysätään tuhannet naidut ja naimattomat armeenialaiset naiset päivästä päivään? Tämä heittiö, Hadji Bey, joka kerskaa omalla kädellään surmanneensa sata armeenialaista, on sama, joka antoi riisua nuoren kristityn tytön alasti ajaakseen häntä sitten takaa pitkin kaupungin katuja. Roskajoukko poltti Kesareassa 30 armeenialaista taloa asukkaineen ja senjälkeen hyökkäsi kylpylään, missä armeenialaiset naiset olivat parastaikaa kylpemässä. Mikä odottikaan niitä kolmeakymmentä naista Koshmatista, joiden täytyi melkein alastomina paeta vuorille ja harhailla ympäri siellä, kunnes Shinagissa joutuivat kasarmisotilaiden käsiin!... Ketä on syytä surkutella enemmän: niitäkö leskiä ja orpoja, jotka istuvat alasti ja väristen kotinsa raunioilla peläten joka hetki joutuvansa häväistyiksi lastensa ja nuorten veljiensä silmäin edessä; tahi niitäkö naisia, jotka kauneutensa vuoksi ovat löytäneet armon jonkun turkkilaisen 'aghan' silmissä, ja jotka – huolimatta huudoistaan ja kyyneleistään – viedään pois hänen haaremiinsa kadottamaan siellä sekä kunnian että uskon? Voidaan käsittää, miksi sadat naiset ovat itse riistäneet itseltään elämän, ja mikä saattoi nuo 50 naista Lessonkista ja Ksantasta heittäytymään kaivoihin ja kuiluihin. Eikö käsitetä sitä epätoivoa, joka valtasi rikkaan armeenialaisen naisen Uzun Obasta, kun hänet vietiin pois yhdessä nais- ja lapsijoukon kera, ja kun hän Eufratin rannoilla kutsui kokoon kärsimystoverinsa ja syöksyi virtaan? Kuolema on kuitenkin parempi kuin häpeä, ja siksi seurasi 55 naista ja lasta hänen esimerkkiään ja löysi kuoleman aalloissa! Huseyinikissä, Kharputin piirikunnassa – niin kertoo silminnäkijä – 600 sotilasta kokosi yhtä suuren joukon naisia kasarmeihin. He surmasivat heidät armottomasti miekoilla senjälkeen kun olivat pakottaneet heidät kestämään häpeällisen käsittelyn."

3. Järkyttävä asiakirja.

"Terve, Caesar, kuolemaan menevät tervehtivät sinua!" Näin tervehtivät vanhassa Roomassa gladiaattorit keisaria astuessaan areenalle kuoleman kamppailuun. Tämä vanha klassillinen tervehdys tulee mieleen, kun lukee sitä liikuttavaa jäähyväiskirjettä, jonka Urfan kaupungin armeenialaiset hengenmiehet kirjoittivat ennen mainitussa kaupungissa tapahtunutta verilöylyä, joka kesti kaksi päivää, joulukuun 28–29 p:nä 1895.

Mainitun kaupungin armeenialaiset tiesivät, mitä oli tulossa, mutta turkkilaiset viranomaiset kielsivät heitä lähtemästä pakoon. Näinä kaameina odotuksen päivinä, ikäänkuin kuoleman esikartanoissa, kaupungin hengelliset kirjoittivat kirjeen, joka on samalla kertaa liikuttava puolustuskirja ja vetoomus. Kuolemanvakavan sisältönsä sekä juhlallisen ja arvokkaan muotonsa perusteella se puolustaa hyvin paikkaansa marttyyrihistorian kaikkein juhlallisimpien ja liikuttavimpien asiakirjain joukossa. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun useimmat sen allekirjoittajista ovat sinetöineet sen hengellään ja verellään vähän aikaa sen kirjoittamisen jälkeen.

Kirje lähetettiin salaisesti Aintabiin ja joutui sieltä Eurooppaan. Esitämme osia siitä.

"Meidät on tuomittu kuolemaan. Urfan armeenialaiset tietävät, että heidän on valittava islamin ja miekan välillä! Ennenkuin tämä kirje saapuu teille, me kaikki olemme epäilemättä kuolleet. Sulttaanin sammumaton vihamielisyys ja muhamettilaisten naapuriemme verenjano eivät ole muuttuneet. Me olemme lampaita, jotka odotamme tulevamme teurastetuiksi. Kuitenkin haluamme sanoa lähimmäisillemme viimeiset jäähyväiset.

"Sulttaanillemme sanomme: Hallitsija! Meitä on koetettu esittää Teille kapinallisena laumana, joka tulee mahdollisimman pian tuhota, ja Teille on epäilemättä helppo asia tuhota kokonainen kansa. Asetamme täten viimeisen kerran juhlallisen vastalauseen sitä vastaan, että me olisimme tahi milloinkaan olisimme olleet kapinallisia. Me pyydämme Teitä ajattelemaan, että Jumala on Teidän tuomarinne, niinkuin hän on meidän. On mahdollista, että olemme joutuneet epäsuosioonne niiden edistysihanteiden vuoksi, joita olemme suosineet. Meillä ei ole mitään salattavaa tässä suhteessa. Me tiedämme, että Teidän Majesteettinne on mahtava, mutta me tiedämme myös, että inhimillinen edistys tulee Jumalalta.

"Muhamettilaisille kansalaisillemme sanomme: Muutamilla teistä on ihmisrakkaus ollut voimakkaampi kuin uskonkiihkon hehku, ja te olette jalomielisesti auttaneet meitä ja näyttäneet meille osanottoanne näinä onnettomina ja verisinä päivinä. Me kiitämme ja kunnioitamme teitä tästä. Niitä, jotka ovat meitä murhanneet, ja ryöstäneet armeenialaisia taloja, säälimme ennen kaikkea. Te olette mahdollisesti tehneet näitä julmuuksia sulttaanin käskystä. Rukoilemme teidän puolestanne, että pian tulisitte tuntemaan sen suuren vääryyden, jonka olette tehneet, ja katumaan sitä.

"Kansana emme ole koettaneet ratkaista poliittisia kysymyksiä ja vaikeuksia. Meidän valituksemme ja esityksemme ovat ainoastaan perustuneet inhimillisiin tunteisiimme ja yleisinhimillisiin oikeuksiin. Iso-Britannia on kaikkein ensiksi esittänyt sen uudistussuunnitelman, joka on suututtanut sulttaania. Samalla kuin kansamme repimistyötä lakkaamatta täydennetään, europpalaiset veljemme seisovat tämän verisen työn katselijoina. Me kysymme itseltämme, kuuluuko osanotto, veljeys ja ritarillisuus vain menneelle ajalle, tahi ovatko poliittiset ja aineelliset intressit niin suuret, ettei kokonaisen kansan mestaaminen merkitse mitään niiden rinnalla. Jos niin on, tuomitkoon Jumala meidän välillämme tuona suurena päivänä!"

"Amerikan kristityille sanomme:

"Me olemme olleet tyytymättömiä teidän lähetystyöhönne keskuudessamme, koskapa se on hajoittanut meidän kansalliskirkkomme. Mutta näiden veristen päiväin tapahtumat ovat näyttäneet meille, että protestanttiset veljemme ovat olleet hyviä uskomme ja kunniamme puolustajia sekä meidän parhaita ystäviämme. Te tiedätte, että meidän rikoksemme turkkilaisten silmissä on se, että olemme omaksuneet sen sivistyksen, jota te olette esittäneet meille."

"Armeenialaisille siirtolaisille sanomme: 'Ottakaa vastaan sydämellinen kiitoksemme kaikesta, mitä olette tehneet meidän puolestamme! Rukoilemme teitä: Pysykää lujina uskossa kansalliskirkkoomme ja seuratkaa Herramme Jeesuksen Kristuksen esimerkkiä ja Pyhän Gregoriuksen esimerkkiä! Kunnia olkoon Jeesukselle Kristukselle, joka on pelastanut meidät verellään!'"

LOPPUSANA.

Jeesus teki kärsimysyönä ehtoollispöydässä Pietarille tärkeän ilmoituksen: "Simon, Simon, katso saatana on pyytänyt saada teidät valtaansa, seuloakseen teitä niinkuin vehnää; mutta minä olen rukoillut sinun edestäsi, ettei uskosi raukeaisi tyhjiin. Ja kun sinä kerran palajat, niin vahvista veljiäsi." Näiden sanain johdosta on joku sanonut, että kun saatana ottaa käsiinsä koetusten ja kiusausten seulan ja koettaa irroittaa sielua elävästä Jumalasta ja Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta, niin Ristiinnaulittu pitää kädellään kiinni seulan syrjästä ja määrää vauhdin nopeuden ja ajan, kuinka kauan vihollinen saa käyttää seulaa.

Tämä on totuus, joka aina toistuu vainojen historiassa. Sillä mitä ovat loppujen lopuksi vainot kaikkine kidutuksineen, ilkeämielisyyksineen ja muine pirullisine ilmiöineen muuta kuin saatanan seula, jossa hän seuloo kuolemattomia sieluja koettaen saada niitä joko houkutuksilla tahi kidutusten ja rääkkäysten kautta kieltämään elävän Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen? Ja samoinkuin seulassa raskaat jyvät painuvat alas riihen lattialle ja korjataan siitä aittaan, mutta akanat ja ruumenet jäävät seulojalle seulaan ja itämailla poltetaan, niin myös vainoissa hurskaat, pyhät ja kuolemaan asti uskolliset sielut korjataan marttyyrikuoleman kautta iankaikkisiin eloaittoihin, mutta ruumenet, s.o. uskonkieltäjät poltetaan sammumattomassa tulessa. Vainonajat ovat aina suuria elonkorjuuaikoja, jolloin Kaikkivaltias puhdistaa puimatantereensa.

Kun tämän valossa katselemme marttyyrihistoriaa, niin se tarjoaa juhlallisen näyn. Siellä näemme, miten monessa erässä ja monilla eri tavoilla vihollinen käyttää seulaa. Toisinaan on vauhti hirmuisen nopea ja helle puimatantereella tavaton, toisinaan käy seula hitaammin, eikä helle ole niin sietämätön. Mutta tulos on sama: aina korjataan kallista viljaa iankaikkisuuden eloaittoihin, aina palaa Ristiinnaulittu voittajana tantereelta mukanaan runsas sato vaivainsa palkkana ja verensä hintana.

Ja kuinka voisikaan olla toisin? Onhan siinä seulan syrjässä Luojan kaikkivaltias käsi; käsi, joka kerran aikain alussa laski maan perustukset; käsi, joka on luonut ja kantaa tähtitarhat ja avaruuden ihmeet. Eiköhän se kaikkivaltias käsi voisi kantaa kotiin myös vainottua ja rääkättyä Jumalan lasta! Voittajain parvi lasimeren rannoilla ja marttyyrien uljas sotajoukko vastaa äänellä, joka toisaalta soi hellästi ikäänkuin kitaransoitto, toisaalta kohisee ikäänkuin paljojen vesien kohina, ja jylisee ikäänkuin ukkosen jyrinä: se voi, se voi, se voi. Se nostaa, se kantaa, se pelastaa.

Mutta se käsi siinä seulan syrjässä on myös Lunastajan käsi. Siinä on haavojen merkki, iankaikkisen rakkauden kihlapantti. Ja jos sielu on peseytynyt siinä veressä, joka on vuotanut niistä haavoista, jos se asuu haavojen linnassa niinkuin kuningatar palatsissa, jos se on mielessään valmistautunut marttyyriuteen niinkuin morsian häihin ja sankari juhlaan, – niin mikä kidutus tai mitkä vainon vaivat tahi saatanan houkutukset voisivat eroittaa hänet Luojastaan ja Lunastajastaan? Mikä perkele helvetissä voisi ryöstää sellaisen sielun Hänen kädestään, jonka pyhä ja peljättävä nimi on: Herra Jumala kaikkivaltias; hänen kädestään, joka on kaikkien perkeleitten ja helvettien, niinkuin Hän on kaikkien enkelien ja taivaitten Kuningas.

Mutta se käsi siinä seulan reunalla on myös iankaikkisen alkuviisauden ja -valon käsi; käsi, joka on viisaudella maan perustanut ja taivaat toimella valmistanut. Se käsi on jakanut jokaiselle uskon lahjan ja pyhäin kärsivällisyyden lahjan, niinkuin se on hyväksi nähnyt. Ja sentähden se käsi myös pysäyttää seulan oikeaan aikaan. Ei hetkeäkään kauempaa koetusten ahjossa ja kiusausten seulassa, kuin on tarpeellista sitä varten, että Isän nimi kirkastuisi, sielu pelastuisi ja puhdistuisi sekä kantaisi hedelmää, niinkuin näkyy hyväksi sille suurelle Viinitarhurille. Mutta toisinaan tämä ikiviisaus näkee hyväksi antaa sielulle Augustinuksen mainitseman kestämisen armolahjan, donum perseverantiae. Ja silloin uhmaa pyhäin kärsivällisyys kaikkea perkeleen ja pyövelin kidutustaitoa. Näin oli alkukirkon aikoina heikon naisorjan Blandinan laita Lyonin amfiteatterissa, näin Ignatiuksen ja monen muun, vaikka Blandina, tuo hento nainen, kestävyyteen ja pyhäin kärsivällisyyteen nähden onkin marttyyrien sankaritarinan jaloin ja säteilevin esikuva.

Lopullisen voittajan palkinnon, elämän kruunun, antaa se sama kaikkivaltias, rakastava ja uskollinen Luojan ja Lunastajan lävistetty käsi. Ja niin kaikuu siellä sitten taivaallisessa temppelissä apostolien kuorissa, profeettain parvessa, marttyyrien jalon sotajoukon kanssa ja kaikkien pyhäin yhteydessä ikuinen kiitos ja ylistys "Hänelle, joka meitä rakastaa ja on päästänyt meidät synneistämme verellään ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi, papeiksi Jumalalleen ja Isälleen."

"Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan; sillä ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa ovat kadonneet, ja merta ei ole enää. Ja pyhän kaupungin, uuden Jerusalemin, minä näin laskeutuvan alas taivaasta Jumalan tyköä, valmistettuna niinkuin miehelleen kaunistettu morsian. Ja minä kuulin suuren äänen valtaistuimelta sanovan: 'Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Ja Hän on asuva heidän keskellään, ja he ovat Hänen kansansa, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa; ja Hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.' Ja valtaistuimella istuja sanoi: 'Se on tapahtunut. Minä olen A ja O, alku ja loppu. Minä annan janoavalle lahjaksi elämän veden lähteestä. Joka voittaa, on tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa, ja hän on oleva minun poikani."...

Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.

LÄHDEKIRJALLISUUTTA.

Yleisteoksia.

Dwight, Tupper and Bliss: The Encyclopedia of Missions, New York 1904. Statistical Atlas of Christian Missions, Edinburgh 1910. Eugen Stock: History of the Church Missionary Society I-III,

   London 1899.

Henry Ussing: Evankeliumin voittokulku kautta maailman, Jyväskylä 1905. Gertrud Aulén: Kristinuskon voittokulku, Helsinki 1927. J. E. Rosberg: Maapallo, Helsinki.

I osa.

F. M. Schiele: Die Religion in Geschichte und Gegenwart I,

   Tübingen 1905.

Carl Paul: Abessinien und die evangelische Kirche, Leipzig 1905. R. Sundström: Martyrerna i Nagran, Stockholm 1910. Otto Michaelis: Protestantische Martyrerbuch, Stuttgart 1927. W. Hoffmann: Abbeokuta oder Sonnenaufgang zwischen den Wendkreisen,

   Berlin 1859.

Christian Müller: Förföljelsen i Abbeokuta, Uppsala 1867. Chr. Fr. Eppler: Thränenstaat und Freudenärnte auf Madagaskar,

   Gütersloh 1874.

H. Hansen: Geschichte der Insel Madagaskar, Gütersloh 1899. Sarah G. Sock: The Story of Uganda, London 1899. Julius Richter: Uganda, Gütersloh 1893. Alfred R. Tucker: Eighteen Years in Uganda and East Africa,

   London 1911.

Sophia Lyon Fahs: Uganda's White Man of Work, New York 1912

   (myös suom.)

M. Hesse: Jakob Hannington, Stuttgart 1891.

J. Hanningston: Faror och äfventyr i Central-Afrika, Stockholm 1901. John G. Lambert: Missionary Heroes in Afrika, London 1909. Georgina A. Gollock: Kuuluisia Afrikkalaisia, Helsinki 1928.

II osa.

John C. Lambert: Missionary Heroes in Oceania, London 1910. D. W. F. Besser: John Williams, Berlin 1896. Wilhelm Bauer: John Gol. Patteson, Gütersloh 1887. John G. Paton: Ihmissyöjäin keskellä, Helsinki 1927. Eugene Stock: The Story of The New Zealand Mission, London 1913. W. G. Lawes: Of Savage Island and New Guinea, London 1909. Richard Lovett: The Life Story of James Chalmers, London. Luise Oehler: Tamate der Neuguinea-Missionar James Chalmers,

   Stuttgart 1904.

Chr. Hansen: James Chalmers en nutida martyr, Stockholm 1910. Horace G. Underwood: The Call of Korea, London 1908. W. Haegelholz: Korea und die Koreaner, Stuttgart 1913. Robert E. Speer: Missions and Modern History II, London 1904. C. T. B. Davis: Korea för Kristus, Uppsala 1912. William Elliot Griffis: A Modern Pioneer in Korea (Appenzeller),

   London 1912.

Arthur Judson Brown: "The Korean Conspiracy Case", New York 1912. Nielsen-Gummerus: Kristillisen kirkon historia, Jyväskylä 1913. William E. Strong: The Story of The American Board, Boston 1910. Leon Appee: The Armenian Awakening, London 1909. K. H. Basmajian: Life in the Orient, New York 1910. Julius Richter: Mission und Evangelisation im Orient, Gütersloh, 1908. Johannes Lepsius: Deutschland und Armenien 1914-1918. Sammlung

   diplomatischer Aktenstücke. Potsdam, Tempelverlag, 1919.