[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqUAlkyyOOFvQ4qoSLUHw92U6aW6nQvvLXcKa4Ok159c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1068,"Lähetysmarttyyrihistoria II","Kauppala, Jalmari",1883,1933,"1068-kauppala-jalmari-lahetysmarttyyrihistoria-ii","1068__Kauppala_Jalmari__Lähetysmarttyyrihistoria_II","Etelämeren saaret, Korea ja Armeenia","tietokirja",[],[],"fi",1931,null,57068,395750,true,[],[],[],"Historiallinen teos käsittelee kristillisten lähetyssaarnaajien vaiheita ja marttyyrikuolemia Etelämeren saarilla, Koreassa ja Armeniassa. Se sisältää elämäkerrallisia kuvauksia lähetystyöntekijöistä sekä katsauksia eri alueiden uskonnollisiin vainoihin ja niiden poliittisiin taustoihin.","Jalmari Kauppalan 'Lähetysmarttyyrihistoria II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1068. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LÄHETYSMARTTYYRIHISTORIA II\n\nEtelämeren saaret, Korea ja Armeenia\n\n\nKirj.\n\nJALMARI KAUPPALA\n\n\n\nSuomen lähetysseura, Helsinki, 1931.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusana.\n\nEtelämeren saaret:\n  A. Aamunsarastusta kuolemanvarjon maassa.\n  B. John Williams, Etelämeren saarten apostoli.\n     1. Lapsuus ja nuoruus.\n     2. Lähetyskutsumus.\n     3. Apostolin retkillä Etelämeren saarilla.\n     4. Käynti kotimaassa.\n     5. Etelämeren apostolin marttyyrikuolema.\n  C. John Coleridge Patteson, Melaneesian apostoli.\n     1. Lapsuus ja opintoaika.\n     2. Kutsumus lähetyssaarnaajaksi.\n     3. Lähetyskentällä.\n     4. Kärsimysten kautta voittoon.\n  D. Lähetysmarttyyrihistorian romantiikkaa.\n     Fisher Youngin ja Edwin Nobbsin marttyyrio.\n  E. Tunnustajauljuutta ja marttyyriverta.\n     John G. Paton, George R. Gordon ja hänen rouvansa, J.D. Gordon.\n  F. James Chalmers, sankari, joka ei palannut.\n     1. Lapsuus ja ensimmäiset vaikutelmat.\n     2. Kutsumus ja kääntyminen.\n     3. Merihädässä lähetyslaivassa ja merirosvojen parissa.\n     4. Kuoleman partaalla ihmissyöjäin keskellä.\n     5. Kun tie kaarteli läheltä tuonelan virtaa.\n     6. Kun hengellinen maratonjuoksija katkaisee maaliviivan.\n\n Korea:\n  A. Johdanto.\n     1. Aamuruskon maa.\n     2. Idän erakkokansa.\n  B. Varsinainen vainojen aika.\n     1. Kun ristinlippu ensiksi kohotettiin Aamuruskon maassa.\n     2. Tong Hak-kansannousu ja 1860-luvun marttyyrit.\n  C. Evankelinen lähetystyö ja myöhemmän ajan vainot.\n     1. Evankelisen lähetyksen alkuvaiheet.\n     2. Valoa ja elämää keskelle kuoleman kauhistuksia.\n     3. Ihmeellinen lähetyskenttä.\n     4. Korealaisen kristillisyyden luonteenomaisia piirteitä.\n     5. Ihmeellisiä kääntymyksiä.\n     6. Kil Sundoya, korealainen totuudenetsijä.\n     7. \"Korean salaliittojuttu\".\n     8. Apostoleja ristikkojen takana.\n\n Armeenia, \"veren ja kyynelten maa\":\n   I. Johdanto.\n      1. Suurten kansallisten kärsimysten maa.\n      2. Armeenian historian ääriviivat.\n      3. Armeenian kirkolliset olot.\n      4. Armeenian kirjallisuus.\n  II. Evankelinen lähetystyö armeenialaisten keskuudessa\n      ja siitä johtunut vaino.\n      1. Työn alkuvaiheet.\n      2. Kun kirkollinen valtiomahti haarniskoituu elävää\n         kristillisyyttä vastaan.\n III. Armeenialaisvainot ja verilöylyt.\n   A. Armeenialaisten verilöylyt 1894-96.\n      1. Armeenian kysymys.\n      2. Euroopan vallat ja Armeenian kysymys.\n      3. Kun syvyyden skorppiooneille annettiin valta\n         vaivata ihmislapsia.\n      4. Kun hirmumyrsky puhkeaa.\n      5. Kun hirmumyrsky leviää laajemmalle.\n      6. Verilöylyjen aiheuttamat vahingot.\n      7. Kun epätoivo soittaa kannelta.\n      8. Veren ja kyynelten maan marttyyreja.\n      9. Thoumajan, tunnustaja.\n     10. Miss Corinna Shattuck.\n   B. Adanan verilöylyt 1909.\n      1. Tulen ja veren karnevaali.\n      2. Kharneen marttyyrit.\n   C. Armeenialaisten verilöylyt ja länsimaiden yleinen mielipide.\n      1. Miesten sanoja.\n      2. Kärsivän Armeenian ystäviä.\n      3. Järkyttävä asiakirja.\n Loppusana.\n Lähdekirjallisuutta.\n\n\n\n\nAlkusana.\n\n\nJumalan armosta ja hyvästä suomasta ilmestyy täten\nLähetysmarttyyrihistorian II osa. Edellisen osan alkusanassa olemme\nkosketelleet lähetysmarttyyrihistorian periaatteellista puolta. Tässä\ntahdomme kiinnittää huomiota ainoastaan kahteen käytännölliseen\nnäkökohtaan.\n\nMonen lukijan ja arvostelijan mielestä ovat varmaankin monet\nkohdat tässä kirjassa, kuten marttyyrihistoriassa yleensä, varsin\njärkyttävää lukemista. Ja myönnettävää on, että esimerkiksi kuvaukset\nArmeenian verilöylyistä asettavat monen hellämielisen lukijan hermot\nkovalle koetukselle. Miksi siis asettaa tällaisia kuvauksia Jumalan\nkansan ja yleensä lukijoiden eteen? Mitä hyötyä on niistä?\n\nSanomme ensiksi, että Herramme Jeesuksen Kristuksen elämä ja\nvarsinkin sen lopputapahtumat Getsemanessa ja Golgatalla ovat myös\nsangen järkyttäviä. Samoin on Raamattu monin paikoin. Mitä taasen\ntulee erikoisesti marttyyrihistoriaan, niin se on kärsimyskertomusta\naivan erikoisessa mielessä ja Apostolien tekojen jatkoa, kuten\non sattuvasti sanottu. Siihen nähden pitää paikkansa Fransiskus\nAssisilaisen sanonta: \"Tuska on riemua suurempi.\"\n\nMarttyyrihistoria ei ole hartauskirjallisuutta tavallisessa mielessä.\nSen yllä kaareilee iäisyyden vakavuus. Kuvaukset sen suurista\nsankareista ja kertomukset heidän raskaista kärsimyksistään,\nvoittorikkaasta uskostaan ja osoittamastaan pyhäin kärsivällisyydestä\novat kirjoitetut meille opiksi ja esikuviksi. Ja tätä seikkaa\nsilmälläpitäen voidaan sanoa: jos tällaisen kirjallisuuden lukemista\npidetään liian raskaana ja järkyttävänä, niin mitä onkaan sitten\nsanottava itse elämästä? Mitä, jos pitäisi itse astua noihin\naskeleihin ja kulkea tuota samaa kärsimysten tietä? Ja sellainen\nmahdollisuus on olemassa, jopa lähempänä kuin luullaankaan. Maailma\nja koko ihmiskunta elää kuolemanvakavain ja järkyttäväin tapahtumain\nkynnyksellä. Edessämme on Ihmisen Pojan tulemus, Antikristuksen\nilmestyminen ja sitä seuraava suuren vaivan ja ahdistuksen, aika,\naika sellainen, ettei sen vertaista ole ollut siitä asti kun\nihminen luotiin maan päälle, eikä tule. Tulossa on tuhotulva,\nkohta ovat käsillä sydänyön synkimmät hetket, kohta itkevät kansat\nhistorian kuumimpia kyyneleitä. Aivan läheisessä tulevaisuudessa on\nedessä uusi, entistä monin verroin tuhoisampi kansain kamppailu,\njossa lento- ja kaasusota näyttelevät pääosaa. Silloin sattuu\nkauhunäytelmiä, jotka uhmaavat vilkkaintakin mielikuvitusta. Eikä\nenää tarvitse olla mikään profeetta ennustaakseen tätä. Jokainen\nvaltiomies tietää tämän, ja saksalainen kenraali Ludendorff,\neräs keskusvaltain huomattavimpia sotapäälliköitä maailmansodan\naikana, on mennyt niin pitkälle, että on sotilaskokemuksensa ja\nasiantuntemuksensa nojalla hahmoitellut tämän tulevan kansain\nkamppailun ääriviivat. Ja tämän hän tekee tavalla sellaisella, että\nhänen esityksensä takaa häämöittävät valistuneelle silmälle Raamatun,\nlähinnä Danielin ja Hesekielin sekä Ilmestyskirjan kuvaukset samasta\nasiasta. Huomattavimmat marttyyrit ovat jättiläiskotkia, historian\nsuuria myrskylintuja. Siellä, missä niiden mahtavat siivet halkovat\nilmaa, kulkee historian hengetär.\n\nEräs arvostelija, joka arvosteli tämän teoksen I:stä osaa, käsittää\ntilanteen erittäin selvästi kirjoittaessaan: \"Tuntuu siltä kuin\nvalmistauduttaisiin marttyyriuteen ja tarvittaisiin sitä varten\ntällaista kirjallisuutta..., sillä kirjassa erikoisella voimalla\nkuvastuu se henkien taistelu, jota jättiläismitoin käydään näinä\naikoina Venäjällä, ja jonka pyörteet uhkaavat meitäkin.\"\n\nToinen vakava seikka on pakanain hätä. Kuinka me voimme oikeastaan\nvakavasti rukoilla niiden puolesta ja työskennellä niiden hyväksi,\njoiden hätää emme tunne. Siksipä sanotaankin Kainin tavoin: \"Olenko\nminä veljeni vartija? Antaa pakanain olla rauhassa. He ovat\nonnellisia ilman meitä.\"\n\nLähetysmarttyyrihistoria antaa näihin kysymyksiin liiankin vakavan\nja järkyttävän vastauksen. Onko näin ollen uskallettua toivoa, että\nnämä lähetysmarttyyrien purppuranpunaamat kunnianmuistelmat, joiden\nalla on marttyyriuden punainen sinetti, lämmittäisivät kansamme\nsydäntä pakanain hätää kohtaan! Kun Daily Telegraphissa marraskuulla\n1925 julkaistiin Stanleyn Mutesan hovista lähettämä kirje, jossa\npyydettiin lähetyssaarnaajia Ugandaan, niin se herätti tavatonta\nhuomiota, ja jo kolme päivää myöhemmin sai Kirkkolähetysseura\nnimettömässä kirjeessään 5,000 puntaa, ja pian oli varoja 24,000\npuntaa. Samoin Williamsin kirja \"Lähetysyrityksiä Etelämerellä\"\nvaikutti hedelmöittävästi kuin Niilin tulva englantilaisten\nlähetysseuran toimintaan. Ambomaa ja Kiinan myllertävät miljoonat\nodottavat tällä hetkellä paljon Suomen kristikansalta.\n\nKun I:n osan alussa on laajahko yleiskatsaus\nlähetysmarttyyrihistoriaan, emme ole tahtoneet tässä osassa enää\npuuttua siihen seikkaan, vaan käymme suoraan asiaan.\n\nPiispa Erkki _Kailalle_ ja prof. Antti J. _Pietilälle_ on miellyttävä\nvelvollisuuteni lausua vilpittömät kiitokseni suopeudestaan\nja ymmärtämyksestään tätä työtä kohtaan; samoin piispa Jaakko\n_Gummerukselle_, prof. Oiva Joh. _Tallgrenille_ ja Ruotsin Kirkon\nLähetysseuran sihteerille tri H. _Sandegrenille_ ystävällisestä\navustaan lähdekirjallisuuden hankkimisessa.\n\nKaiken armon ja lohdutuksen Jumala suokoon siunauksensa tällekin\nvaatimattomalle työlle ja suokoon sen koitua nimensä kunniaksi ja\nseurakuntansa parhaaksi näinä pakanain ajan vakavina ehtoohetkinä!\n\nJa olkoon Hänen pyhälle nimelleen kiitos, kunnia ja ylistys niinkuin\nalusta on ollut, nyt on ja on aina oleva! Amen.\n\nHelsingissä, maaliskuulla 1931.\n\nJ. K.\n\n\n\n\n\n\nEtelämeren saaret.\n\n\n\n\nA. AAMUNSARASTUSTA KUOLEMANVARJON MAASSA.\n\n\nEtelämeren saaret! Miten paljon runollista ja kaunista liittyykään\nnäihin sanoihin! Merimiehen mielessä väikkyy näitä sanoja\nlausuttaessa kuva ihanasta saarimaailmasta, missä kesät ja talvet,\npäivät ja yöt ilma on yhtä lauha ja leppoisa; missä luonto uhkuu\nrehevyyttä ja voimaa pukeutuen paratiisimaiseen loistoon ja\nupeuteen; missä koralliriutan sisäpuolella oleva tyyni laguuni\ntarjoaa suojaisen sataman valtameren myrskyiltä ja luonnonvoimain\ntemmellykseltä; missä käärmeet eivät pure, eivätkä villipedot\nahdista; ja missä iloiset ja ystävälliset, tummatukkaiset ja\ntummaihoiset neitoset käyskentelevät kukkaseppeleet päässä laulun\nsävel jokaisessa äänteessä.\n\nKristitty mystikko ja mietiskelijä ajattelee kaiholla luonnon\nparatiisia ikivihreiden metsien siimeksessä maassa, missä muutama\nkookospalmu ja leipäpuu antaa jumalanystävälle riittävän ja\nhuolettoman toimeentulon.\n\nJa Etelämeren saarten marttyyrihistoria! Miten runollista ja\nromanttista! Millainen sankaritarina Patonin ja Marsdenin kaltaisista\nverettömistä marttyyreistä, jotka vuosikymmeniä elivät ja raivasivat\ntietä kristinuskolle ja länsimaiselle sivistykselle villien\nihmissyöjäin keskuudessa, miesten, jotka olivat rajumpia kuin erämaan\nleijona ja verenhimoisempia kuin viidakon tiikeri; tahi Williamsin,\nPattesonin ja Chalmersin kaltaisista verisistä marttyyreistä,\njoiden nimet loistavat kointähden kirkkaudella siellä, missä tuo\nihana ja lempeävaloinen aamutähti nousee maailman suurimman ja\nlaajimman valtameren neitseellisistä aalloista; uskontodistajista,\njotka marttyyrin rohkeudella ja hengellisen äidin kaikkivoittavalla\nrakkaudella koroittivat Golgatan veristä voitonmerkkiä sen kansan\nkeskuudessa, joka vaelsi pimeydessä ja kuolemanvarjon laaksossa\nsiellä, missä ilmaa värisyttivät villien hurjat sotahuudot, ja\nmissä juhla-aterioissa nautittiin ihmisen lihaa ja senjälkeen\npidettiin hurjisteluja, joita aurinko ja kuu ja kaikki taivaan tähdet\nkatselivat kauhulla ja häpeästä punastuen ja joiden vertaa rivoudessa\nja hurjuudessa tuskin tavataan edes Sisä-Afrikan pimeimmissä\nkätköissä Kongon varsilla...\n\nEtelämeren lukuisat saaristot ja lukemattomat yksityiset saaret\nleviävät suunnattoman laajalla alueella Tyynen valtameren itäisen\npuoliskon keski- ja eteläosissa. Kartalla ne muistuttavat suuresti\ntähdistöjä. Ne jaetaan useampaan ryhmään: Uusi Seelanti ja Uusi\nGuinea, Mikroneesia ja Polyneesia, sekä uloinna koillisessa Hawaijin\nsaaret. Useat Melaneesian ja suurimmat Polyneesian saaret ovat\ntuliperäisiä ja vaarallisten koralliriuttain ympäröimiä. Polyneesian\nja Mikroneesian pienemmät saaret ovat korallisaaria, joiden\ntärkeimmät kasvit ovat kookospalmu ja leipäpuu. Suuremmilla saarilla\ntaasen kasvullisuus on vaihtelevampi ollen toisilla tavattoman rehevä.\n\nAsukkaat Uudella Guinealla ja Melaneesiassa ovat papuasheimoa. He\novat yleensä mustia ja neekerin kaltaisia, voimakkaita ja villejä\nihmissyöjiä. Uuden Seelannin ja Polyneesian asukkaat ovat ruskeita\nmalaijeja. He ovat enimmäkseen rotevaa kaunismuotoista kansaa, miehet\nsuuria ja voimakkaita, usein yli kuusi jalkaa pitkiä. Varsinkin\nolivat entisaikain päälliköt komeita luomuksia. Lapsina heillä oli\nkolme, neljä, jopa useampiakin imettäjiä, jotka imettivät heitä\naina neljänteen vuoteen. Samoin he ovat henkisesti lahjakkaita.\nMikroneesian asukkaat ovat sekakansaa.\n\nAsukkaita lasketaan Polyneesiassa olevan nykyään noin 440,000,\nMikroneesiassa 90,000 ja Melaneesiassa 1,33 miljoonaa.\nSisällissodissa ja taisteluissa eurooppalaisia vastaan on\nUuden Seelannin lahjakas ja mielenkiintoinen väestö vähentynyt\nsiinä määrin, että heitä on enää noin 50,000. Väkijuomat ja\nvarsinkin eurooppalaisten taudit ovat jättäneet peloittavaa\njälkeä. Häikäilemättömät valkoiset nylkyrit ovat riistäneet\nheitä tunnottomasti, onpa heitä monin paikoin koetettu hävittää\nsukupuuttoonkin. Hawaijilla lasketaan 1835 olleen noin 100,000\nasukasta. Nyt heitä on vain noin 29,000 ja lisäksi 8,000 sekarotuista.\n\nUskonto oli epäjumalanpalvelusta tahi karkeaa taikauskoa,\ntabu-palvelusta. Ensiarvoiset jumalat (atua) olivat esi-isäin henkiä,\njotka edustivat luonnonvoimia tahi eri toimia. Tärkeimmät heistä\nolivat sodanjumala Oro ja varasten jumala Hiro. Uhritoimituksissa\nsaatettiin pilkata viimeksimainittua jumalaa. Hänelle annettiin\npalanen varastettua sianhäntää ja sanottiin: \"Tässä, hyvä Hiro, on\npalanen sianhäntää; älä virka mitään enempää!\" Oli myös jumalankuvia,\njoihin jumalien luultiin menevän uhritoimituksissa ja juhlissa.\nEräitä lintuja, kaloja ja matoja, joissa luultiin olevan hengen,\npalveltiin myös jumalina. Saattoipa joku päällikkö rukoilla kärpästä,\nmuurahaista tahi sisiliskoa. Williams löysi kerran merikäärmeen pesän\nja antoi miestensä tappaa erään näistä eläimistä liittääkseen sen\nkokoelmiinsa. Mutta kun se tuotiin kalliolle, hyökkäsi suuri joukko\nkalastajia hänen kristittyjen palvelijoittensa kimppuun huutaen:\n\"Te olette tappaneet meidän jumalamme! Meidän jumalamme olette te\ntappaneet!\" Vain suurella vaivalla Williams sai heidät rauhoittumaan.\nMetsissä oli muurien ympäröimiä tahi aidattuja kiviröykkiöitä,\njoiden päällä oli epäjumalankuva. Nämä olivat heidän pyhäkköjään eli\ntemppeleitään, marae.\n\nJumalille uhrattiin hedelmiä, kaloja, porsaita ja muuta omaisuutta\ntahi koetettiin heitä lepyttää jäsenten, varsinkin pikkusormien\nsilpomisella. Williams näki kerran nuoren tytön, joka oli leikannut\nitseltään sormen terävällä simpukankuorella, jotta jumalat\nleppyisivät eivätkä antaisi hänen sairaan äitinsä kuolla.\n\nKauhistuttavia olivat ihmisuhrit, joita toimitettiin paljon\nvarsinkin Seurasaarilla. Kun korjattiin vihollisen hävittämä\npyhäkkö, niin uhrattiin seitsemän ihmisuhria. Samoin uhrattiin\nihmisiä kuningasten kruunajaisissa, prinssien syntyessä ja sotaan\nlähdettäessä! Sotakanootti laskettiin vesille elävää siltaa myöten:\nmiehiä ja naisia oli asettunut pitkälleen maahan ja heidän ylitseen\nlaahattiin venettä. Ihmisraukat vahingoittuivat tällöin aina, jopa\ntoisinaan murskaantuivat kuoliaiksi. Kun papit vaativat ihmisuhria,\nniin kuningas lähetti lähettiläitä eri piirien päälliköiden luo\nmukanaan salaperäinen uhrikivi. He menivät päällikön luo ja kysyivät\nhäneltä, olisiko käsillä \"mädännyttä kookospähkinää\". Tämä käsitti\nvihjauksen ja antoi salaisen merkin, ketä hän tarkoitti. Lähettiläät\nhiipivät valitun uhrin luo takaapäin ja löivät häntä takaraivoon\nkäteensä kätkemällään pienellä kivellä. Toiset kiiruhtivat esille ja\nsaattoivat loppuun verityön. Hurjasti huutaen raahattiin sitten uhrin\nruumis temppeliin.\n\nKuningas Pomaren täytyi kerran valmistautua ratkaisevaan taisteluun.\nOli uhrattu suuret määrät hedelmiä, kaloja ja muuta sellaista.\nPapit vaativat kuitenkin vielä ihmisuhria. Kuningas käski silloin\nnoutaa erään miehen. Lähettiläät menivät hakemaan häntä, mutta hän\nei ollut kotona. Silloin he vaativat hänen vaimoltaan asetta, jolla\nmaakalaiset avaavat kookospähkinöitä. Senjälkeen he kiiruhtivat\npois. Vaimo aavisti pahaa, juoksi heidän perässään ja näki, miten\nlähettiläät löivät tainnuksiin hänen miehensä. Hän tahtoi syleillä\nvielä kerran miestään, mutta murhamiehet tarttuivat häneen, sitoivat\nhänen kätensä ja jalkansa, koska uhri olisi saastunut, jos vaimo\nolisi tarttunut siihen. Senjälkeen he panivat ruumiin kookospähkinän\nlehdistä punottuun koppaan ja veivät sen temppeliin.\n\nVielä pakanuuden viimeisinä ehtoohetkinä Tahitilla joutui muuan\nkristitty mies tämän raa'an taikauskon uhriksi. Kun häntä laahattiin\nesille kalliolouhikosta, minne hän oli vetäytynyt rukoilemaan, niin\nhän virkkoi surmaajilleen: \"Rakkaat ystävät! Minä tiedän mitä te\naiotte tehdä minulle. Te tahdotte tappaa minut ja uhrata tabuna\nhirmuisille epäjumalillenne. Tiedän myöskin, etteivät rukoukseni\njättää minut elämään liikuta teitä. Hyvä! Ruumiini te voitte tappaa,\nmutta sielulleni ette voi tehdä mitään pahaa, sillä minä olen alkanut\nrukoilla sitä Jeesusta, josta lähetyssaarnaajat ovat tuoneet sanoman\nsaarillemme. Ruumiini te voitte tappaa; sielulleni te ette voi tehdä\nmitään pahaa, sillä se on turvassa Jeesuksen käsissä!\"\n\nPapeilla oli peloittava valta. He asuivat temppelien lähistöllä, ja\npuiden oksilla riippui usein uhriksi vaadittujen ihmisten ruumiita.\nHeidän valtansa paras tuki oli tavanomainen tabu, joka merkitsee\npyhitettyä, jumalille vihittyä. Sellaisia olivat temppelit, papit\nja ruhtinaat. Papit voivat nimittää tabuksi mitä halusivat. Jos\njoku saari oli tabu, niin sille ei saanut astua. Kerran olivat\nTahitilla miesten parrat tabuna 30 vuotta, eikä niitä silloin saatu\najaa. Toisinaan, varsinkin kuninkaan sairastaessa, oli koko kansa\ntabu. Silloin ei saatu tehdä mitään työtä, tulet piti sammuttaa,\nja kaikkialla vallitsi kuoleman hiljaisuus. Sioille asetettiin\nkuonokoppa, ja kanat pistettiin koriin. Kaikki, mitä kuningas koski\nkädellään tahi mihin hän astui jalallaan, oli tabu. Siksi häntä\ntavallisesti kannettiin paikasta toiseen. Asukkaat jaettiin kahteen\nryhmään: tavallisiin ja pyhiin eli tabuoituihin. Edelliseen ryhmään\nkuuluivat naiset ja palvelevat miehet, jälkimmäiseen muut miehet.\nTabuoidut kohtelivat raa'asti ja töykeästi yhteistä kansaa. Vaimo\nei saanut syödä samaa ruokaa kuin mies eikä valmistaa sitä samalla\nliedellä. Jos vaimo käytti samaa koria, missä säilytettiin miesten\nruokatarpeita, niin hänet rangaistiin kuolemalla. Hän sai nauttia\nkurjan ravintonsa jossakin etäisessä majassa.\n\nTuonpuoleisessa elämässä on kaksi olotilaa: roohutu noanoa, täynnä\nsuloisia tuoksuja ja roohutu namunamua, täynnä inhoittavaa löyhkää.\nParatiisi on kuin pitkä talo, jota ympäröivät aina viheriöivät\nkukat ja pensaikot. Sen asukkaat uhoovat nuoruutta, kauneutta ja\nvoimaa ja käyttävät aikansa tanssiin, juominkeihin ja ilonpitoon.\nHelvetti taasen on ulkopuolella. Siellä ryömivät kadotetut pääsemättä\nmilloinkaan sisälle paratiisiin.\n\nKun päällikkö kuoli, asettui hänen lempivaimonsa kukitettuna\nlepäämään hänen viereensä. Hänen kaulaansa asetettiin silmukka, ja\nhänet kuristettiin. Samoin sai kolme muuta vaimoa seurata vainajaa\nhänen matkallaan suureen tuntemattomaan. Tuollainen uhri oli myös\nheidän mielestään varma keino autuuden saavuttamiseen.\n\nEtelämeren saarten pakanuus tarjosi uskonnollis-siveellisessä\nsuhteessa kammottavan kuvan. Edellä on mainittu ihmisuhrit. Kahta\nyhtä suurta kauhistusta harjoitettiin vielä näillä taivaan suuresti\nsiunaamilla saarilla, jotka luonnon rehevyyteen ja kauneuteen\nnähden muodostivat maallisen paratiisin: lasten ja vanhusten\nsurmaamista ja voitettujen vihollisten ruumiitten syömistä yhteisillä\njuhla-aterioilla.\n\nLasten surmaaminen oli yleistä Tahitilla ja Seurasaarilla yleensä.\nJos korkeampaan säätyyn kuuluva nainen oli mennyt naimisiin alempaan\nkansanluokkaan kuuluvan miehen kanssa, niin täytyi tappaa kolme,\nneljä jopa useampiakin lapsia, jotta mies tulisi tasavertaiseksi\nvaimonsa kanssa. Yleensä katsottiin lasten surmaamisen tuottavan\nkunniaa, vieläpä pyhyyttäkin. Mutta lapsia surmattiin muistakin\nsyistä. Turhamaiset naiset tahtoivat päästä lasten hoidosta\nsäilyttääkseen kauneutensa. Tärkeänä syynä tähän luonnottomaan tapaan\noli maakalaisten tavaton laiskuus. Isää, jolla oli kolme neljä\nlasta, kutsuttiin nimellä taubuubuu, s.o. mies, jolla on rasittava\nkuorma. Lapset surmattiin kauheilla tavoilla, joista tukahuttaminen\nja elävältä hautaaminen eivät olleet pahimpia. Olipa naisia, joiden\nerikoisena ammattina oli lasten surmaaminen. Williamsilla oli 15\nvuotta palveluksessaan eräs kääntynyt nainen, joka oli harjoittanut\ntätä kammottavaa ammattia. Hän itki miltei joka päivä kauheata\nmenneisyyttään. Tämä tapa oli niin yleinen, että Williams ei tuntenut\nSeurasaarilla ainoatakaan äitiä, joka ei pakanana ollessaan olisi\nsurmannut useampia lapsia, keskimäärin viidestä kymmeneen. Samaa\nkertovat lähetyssaarnaajat _Nott_ ja _Ellis_.\n\nKerran tuli lähetyssaarnaajani luokse vierailulle muuan\nenglantilainen. Rouva Williamsin huoneessa istui kolme\nmaakalaisvaimoa ommellen hänen kanssaan. Tuli puhe lapsenmurhista,\nja Williams lausui vieraalleen, että saapuvilla olevien vaimojen\njoukossa varmaankaan ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi tehnyt tätä\nkaameaa rikosta. Kun vieras katseli vaimojen ystävällisiä ja lempeitä\nkasvoja, niin hänen oli vaikeata uskoa sellaista väitettä. Williams\nkysyi silloin varmuuden vuoksi ensimmäiseltä vaimolta, oliko hän\nsurmannut ainoatakaan lasta. Kun tämä kuuli kysymyksen, niin hän\nlysähti kokoon. Mutta kun hänelle selitettiin, mikä oli kysymyksen\ntarkoitus, niin hän vastasi vapisevalla äänellä: \"Minä olen ottanut\nhengen yhdeksältä.\" Toisista vaimoista oli toinen surmannut\nseitsemän, toinen viisi.\n\nMuuan vaimo, joka oli kääntynyt vanhalla iällään, makasi\nkuolinvuoteella. Williams meni katsomaan häntä ja tuli syvästi\njärkytetyksi kuullessaan hänen huutavan: \"Voi minun syntini, minun\nsyntini. Voi minun lapseni, minun surmatut lapseni! Minun täytyy nyt\nkuolla, ja minä olen kohtaava heidät kaikki Kristuksen tuomioistuimen\nedessä. -- Kokonaista kuusitoista minä olen niitä tappanut, ja nyt\nminun täytyy kuolla!...\" Hän kuoli kuitenkin uskossa Jumalan Poikaan\nkylpien katumuksen kyynelissä ja peseytyen Karitsan veressä.\n\nRajatealla oli kerran lasten juhla. Yli kuusisataa lasta kulki\njuhlakulkueessa kauniisti koristeltuun kirkkoon kantaen pieniä\nlippuja, joissa oli sellaisia lauselmia kuin: \"Miten suloinen onkaan\nevankeliumi!\" -- \"Sallikaa lasten tulla minun tyköni!\" -- \"Katso,\nJumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!\" Kun kulkue oli\ntullut keskelle kirkkoa, alkoi lasten kuulustelu. Mutta niiden\näitien nyyhkytykset, joilla ei ollut lapsia juhlassa, kävivät\nylivoimaisiksi. Silloin astui esiin vanha, harmaapäinen päällikkö\nja virkkoi liikutettuna: \"Sallikaa minun puhua! Minun täytyy puhua!\n-- Oi, jospa olisin tietänyt, että evankeliumi tulee luoksemme!\nOi, jospa olisin tietänyt, että meille on varattu tämä suuri armo;\nsilloin olisin pelastanut lapseni, ja myöskin he seisoisivat tänään\ntässä onnellisessa parvessa ja opettelisivat Jumalan sanaa! Mutta\nvoi, minä olen ottanut heidät kaikki hengiltä; ei edes yhtä ainoata\nole jäänyt jäljelle!\" Sitten hän kääntyi kuninkaan puoleen, joka\ntoimi kansansa johtajana lasten tutkintotilaisuudessa ja ojensi\nkäsivartensa häntä kohti lausuen: \"Sinä, veljeni, olet nähnyt, että\nminä murhasin lapsen toisensa jälkeen, etkä pidättänyt tätä murhaavaa\nkättä ja sanonut minulle: Pysähdy, veli, Jumala valmistautuu\nlunastamaan meitä; pelastuksen evankeliumi lähestyy rantojamme!\n-- Kirottuja olkaa te, epäjumalat, sillä te olette johdattaneet\nmieliimme tämän kammottavan synnin! Ja nyt minä kuolen lapsetonna,\nvaikka olen ollut yhdeksäntoista lapsen isä!\" Hän istuutui aivan\nmurtuneena, ja runsas kyynelvuo virtaili hänen poskillaan. -- Tämä\npäällikkö oli ensi luokan areoi.\n\nAreoit kuuluivat erääseen Etelämeren saaristossa laajalle\nlevinneeseen salaseuraan, jonka jäsenten tärkein uskonnollinen\nvelvollisuus oli tappaa kaikki lapsensa. Sodanjumala Oron kaksi\nveljeä olivat ensimmäiset areoit. Toinen heistä oli muuttunut\nseppelöidyksi siaksi, jonka toinen uhrasi. Tästä seurasta muodostui\nvähitellen näytelmäseurue, jonka jäsenet esittivät huvinäytelmiä,\ntanssivat, lauloivat rivoja lauluja ja harjoittivat kaikenlaisia\nhäpeällisiä asioita, varsinkin mitä julkeinta epäsiveellisyyttä.\nMinne nämä ihmiset tulivat, siellä täytyi kaikkien antaa, mitä heillä\noli. Vieläpä papit ja kuninkaatkin tottelivat heitä. He olivat\njaetut seitsemään luokkaan, joiden salaisuuksia Williams vertaa\nvapaamuurareihin. Mitä jumalattomampi areoi oli, sitä suuremmassa\narvossa häntä pidettiin.\n\nYhtä vähän kuin lapsia säälittiin vanhoja ja sairaita. Usein\ntapahtui, että pojat ottivat isänsä olkapäilleen muka viedäkseen\nhänet uimaan merenrantaan, mutta heittivätkin hänet siellä\nsyvänteeseen ja hautasivat elävänä. Kerran antoi vanha mies, joka\noli kadottanut ruokahalun, kaivatuttaa itselleen haudan. Hän seisoi\nvieressä ja katseli. Tyytymättömänä hän huudahti: \"Kuoppa on liian\nahdas, sinne ei mahdu banaaneja! Ajatelkaa, että se on minulle!\nKaivakaa edelleen, lapset!\" Kun haudankaivajat tarttuivat häneen,\nhuusi hän: \"Mitä? Tahdotteko haudata minut? Päästäkää, antakaa\nminun elää!\" Mutta mikään ei auttanut. Häntä pidettiin pelkurina\nja hänelle hymyiltiin ilkeästi. Senjälkeen hänet sidottiin lujasti\nlähelläolevaan mattoon ja hänet survaistiin alas ahtaaseen kuoppaan.\nOnneton mies itki ja kiroili vielä silloinkin, kun maakokkareet\nalkoivat peittää hänet ja hän alkoi tukehtua.\n\nSaatanan mahtavimpia tuhoamiskeinoja Etelämeren saarilla oli kauhea\nsotaraivo. Lakkaamatta käytiin kauheita sotia. Nott kertoo, että\n15 vuoden kuluessa oli Tahitilla 10 sotaa. Kokonaisilta saarilta\nhävitettiin asukkaat sukupuuttoon, ja Uudella-Seelannilla ei\nyksityisten heimojen hävittäminen ollut niinkään harvinaista.\nPitcairn-saarilta on löydetty vanhoja raunioita. Asukkaat on\nhävitetty kokonaan. Vuonna 1823 Williams kävi Hervey-saarten\npääsaarella. Siellä oli silloin 60 asukasta. Kuusi vuotta myöhemmin\noli samalla saarella vain 5 miestä, 3 naista ja muutamia lapsia. He\nkiistelivät keskenään siitä, kuka heistä saisi olla kuningas.\n\nSodan syttyessä otettiin esille aseet: nuijat, lingot, keihäät\nja heittokeihäät ja kädensijoja hangattiin leipäpuun pihkalla.\nPapit koettivat uhreilla houkutella jumalat vihollisen puolelta\nomalle puolelle. Venheet koristeltiin punaisilla sulilla jumalain\nkunniaksi. Toisinaan olivat tällaiset sotajoukot olosuhteisiin\nkatsoen huomattavan suuret. Huahine-saaren kuningas Mahine kertoi,\nettä kerran oli hänen isänsä lähtenyt sotaan 90:llä sotilasvenheellä.\nTaistelun jälkeen oli voitettujen vihollisten ruumiita palmun\nkorkuiset röykkiöt.\n\nKun vihollisjoukot tulivat toistensa näkyviin, niin ne syöksyivät\ntoistensa kimppuun päästäen villejä huutoja tahi laulaen lauluja Oron\nkunniaksi. Toisinaan astui taistelevain rivien eteen taistelupuhujia\n(rauti) pitämään tulisia palopuheita, joissa he ylistivät oman\nkansansa mainetekoja ja halveksivat toisia. He kirkuivat: \"Eteenpäin\nvihollisia vastaan aaltojen kiivaudella! Raivotkaa kuin meri, jonka\nlaineet murtuvat vasten kallioita! Olkaa valppaita, olkaa väkeviä!\nVoittakaa raivossa villikoira, kunnes murratte heidän rivinsä, ja he\npakenevat kuin pakovesi, joka vetäytyy takaisin!\" Tahitilaisilla oli\ntapana sanoa: \"Sinä vaadit minua kuin rauti.\"\n\nVoittajat kahlasivat voitettujen veressä. Taistelun päätyttyä vietiin\nvangiksi otetut viholliset ja vihollisten ruumiit kotisaarille.\nSiellä olivat naiset lämmittäneet uunit, joissa vihollisten ruumiit\npaistettiin. Senjälkeen alkoi juhla-ateria, jolloin syötiin\nihmislihaa sitä varten erikoisesti valmistetuista kaukaloista.\nAterian jälkeen alkoivat pirulliset orgiat, jolloin murtui jokainen\nsiveellisyyden sulku ja pato, ja jolloin kaikki vietit ja intohimot\npäästettiin hillittömään vapauteen. Vihollisen vasemman silmän\nnauttiminen oli erikoinen kunnia, joka tuli päällikön osaksi.\nKuuluisien sotilaitten leuka-, käsivarsi- ja sääriluita kantoivat\nvoittajat parhaimpina koristeina. Kirjailijatar _Gordon Cumming_\nkertoo kirjassaan Fidzi-saarilta, miten hän kerran näki 70 metriä\npitkän kivirivin. Se oli ihmissyöjäin laskutapaa, sillä kaksi\npäällikköä oli aina heittänyt siihen kiven, milloin he olivat syöneet\nihmisen. Ihmislihan syöminen oli muodostunut sellaiseksi intohimoksi,\nettä monet surmasivat lähimpiä sukulaisiaan saadakseen tyydyttää\nhaluaan.\n\nMillainen eläimellinen, jopa suorastaan pirullinen raakuus näissä\ntilaisuuksissa vallitsi, siitä seuraava esimerkki. Eräällä\nSamoa-saarella kaatui taistelussa muutaman nuoren naisen isä.\nHänelle tuotiin surmatun vihollisen pääkallo. Nainen poltti sen\nhienoksi tuhkaksi ja heitti sitten tuhkan siihen tuleen, missä keitti\nruokansa. Senjälkeen hän nautti ateriansa tavattomalla mielihalulla.\n\nTahitilla oli tapa, jota nimitettiin atore'ksi. Sen mukaan vihollisen\nruumis hakattiin nuijalla pehmeäksi muhennokseksi. Tämän puuromaisen\nmassan annettiin kuivua ja sen keskelle leikattiin reikä, johon\npistettiin pää. Ja tätä kauhistuttavaa verhoa käytettiin sitten mitä\noivallisimpana koristuksena.\n\nMikä helvetillinen pimeys ja mitkä raskaat ja synkät kuoleman varjot\npeittivätkään näitä valtameren syvästä neitseellisestä helmasta\nnousevia, maallisen onnen paratiisiksi tarkoitettuja saaria!\nLähetyksen vastustajain taholta kuulee usein esitettävän väitteitä,\nettä pakanat pitäisi jättää omaan lapselliseen viattomuuteensa.\nMillaista tämä \"viattomuus\" todellisuudessa on, sitä pitäisi\nedellämainittujen kauhunkuvien valaista salaman tavoin. Sanomme\nsalaman. Sillä millaista se on keskellä elämän todellisuutta, sitä\nkieltäytyy kynä kuvailemasta, ja sitä ajatussarjaa ei puhdas sydän\nvoi vaaratta ajatella loppuun... Sanalla sanoen: se on kauhistus\nJumalan ja ihmisten edessä. Toista on romanttisoida elämää oppineen\ntutkimuskammiossa tahi rikkaan miehen hienossa salongissa, toista\nastua keskelle järkyttävää todellisuutta.\n\nKuuluisa luonnontutkija _Charles Darwin_ oli aluksi sitä mieltä,\nettä villejä on mahdotonta sivistää. Mutta kun hän sittemmin paikan\npäällä oli mieskohtaisesti perehtynyt tilanteeseen ja saanut\nnähdä lähetyssaarnaajain sanan ja saarnan, rukousten ja kyynelten\nhedelmät, niin hän kirjoitti lähetysseuralle: \"Menestys on ylenmäärin\nihmeellinen ja ihastuttaa minua, joka olen aina ennustanut sen\nepäonnistumista. Se on suurenmoinen voitto. Olen tunteva itseni\nylpeäksi, jos tahdotte valita minut seuranne kunniajäseneksi.\"\nJa toisen kerran hän kirjoitti näkemistään Uudella Seelannilla:\n\"Lähetyssaarnaajain opetus on kuin taikasauva; mikä ihailtava näky\nkohtaakaan silmää! -- Ja tämä kaikki on tapahtunut ihmissyönnin,\nmurhain ja kaikenlaisten raakuuksien keskustassa! Minä otin\njäähyväiset lähetyssaarnaajilta kiitollisena heidän ystävällisestä\nvastaanotostaan ja tuntien suurta kunnioitusta heidän suoraluontoisia\nja jalomielisiä persoonallisuuksiaan kohtaan.\"\n\nEnglantilainen komendantti _Duperry_ kirjoitti huomioistaan\nTahitilla 1883 seuraavaa: \"Lontoon Lähetysseuran lähetyssaarnaajat\novat täydellisesti muuttaneet asukkaiden tavat ja menot.\nEpäjumalanpalvelusta ei enää esiinny; veriset sodat, joita ennen oli\nalituisesti, ja ihmisuhrit ovat kokonaan lakanneet.\"\n\nUudestisyntymätön ihminen on pohjaltaan peto. Kulttuuri-ihmisen peto\non kesytetty ja hienosti kultivoitu. Mutta sittenkin vain peto.\nYksin kristinusko voi synnyttää ihmisen uudesti, tehdä leijonasta\nlampaan, verenhimoisesta villistä ihmisen, jolla on sydän lihasta.\nJa kun tämä entinen raakalainen kaunistetaan uskon kullalla,\nparannuksen hopealla ja hengen hedelmien lempeähohteisilla helmillä\nja säihkyvillä jalokivillä, niin lähinnä ristiinnaulittua Rakkautta\nse on maailmankaikkeuden suurin ihme ja kristinuskon valtavin\nvoimanosoitus. Ja tämä ihme haastaa paljon voimakkaampaa ja hellempää\nkieltä kuin kaikki ne syvästioppineet ja kaunopuheiset saarnat, joita\npidetään kristikunnan komeissa temppeleissä ja tuomiokirkoissa.\nSen todistus kristinuskon ylevämmyydestä ja ainutlaatuisesta\npätevyydestä maailmanuskontona on sitovampi ja vakuuttavampi\nkuin jumaluusoppineiden syvällisimmätkään teokset. Ja mies tahi\nnainen, jolla on armo ja kunnia tehdä sellaista työtä, voi sanoa\nEtelämeren apostolin kanssa: \"Minä tunnen yhä, että kristillisen\nlähetyssaarnaajan tehtävä on suurin ja ylevin, mihin ihminen voi\nuhrata voimansa.\"\n\nJa että näillä paratiisimaisilla saarilla oli jaloa uskon kultaa ei\nvain hienoina rakeina, vaan kokonaisina harkkoina, siitä seuraava\nkuvaus kristinuskon voittokulusta Hawaijin saarilla, kertomus, jonka\nesitämme sen esikuvallisen luonteen vuoksi samoin kuin siitä syystä,\nettei esitys jäisi yksipuoliseksi ja epätäydelliseksi.\n\nHawaijin pääsaarella sijaitsevat maapallon suurimmat tulivuoret\nMauna Loa ja Kilauea. Viimeksimainitun valtava kraateri on laaja,\nkiehuva tulimeri, jonka pituus on 925 metriä ja leveys 415 metriä.\nTässä hirmuisessa hiidenkirnussa kiehuu aina sulana juokseva laava.\nPinnalla ei näy kuitenkaan mitään poreita. Vain sisästäpäin kohoavat\nhöyrypilvet kurahtelevin äänin. Tämän hornankattilan yläpuolella\nleijailevat harmaat pilvet. Varsinkin öisin on näköala kammottavan\nsuurenmoinen. Kraaterin äyräältä näkyy silloin sen välkkyvä,\npunahehkuinen pinta, josta siellä täällä leimahtelevat häikäisevät\nvaloliekit. Tulihehkuiset laavakokkareet kohoavat siellä pinnalle ja\nvälähtävät kuin hohtavat kekäleet. Silloin tällöin syöksyy esille\ntulinen laavasuihku toisinaan aina 20 metrin korkeuteen. Kraaterin\nseinistä kimpoaa ilmaan kirkas valo heijastuen taas pilvistä maahan,\nsamalla kuin yön hämäryys verhoaa maiseman.\n\nNämä mahtavat, jylisevät luonnonvoimat ja kammottavan suurenmoiset\nnäyt olivat omiaan herättämään taikauskoisissa saaren asukkaissa\npelkoa. Kilauean tulisessa kraaterissa uskottiin asuvan julman ja\npeloittavan jumalattaren Peleen. Hänellä oli mies- ja naispappeja ja\n-profeettoja, joiden mitä julmimpia ja hillittömimpiä käskyjä verhosi\nnäkymättömän maailman pyhyys, koska he toimivat elävinä oraakkeleina\ntulkiten jumalattaren tahtoa.\n\nTämä kauhunomainen taikausko oli vakavana esteenä kristinopin muuten\npoikkeuksellisen nopealle ja ilmiömäiselle leviämiselle saaren\nasukkaiden keskuudessa. Mutta kuningatar Kapiolani päätti tehdä lopun\nsiitä valtavalla uskon teolla, joka vetää vertoja tuliprofeetan\nuskonnolliselle voimannäytteelle Karmelilla. _Kapiolani_ oli\nKaavaroan hallitseva kuningatar ja uskonnollinen voimaihminen, joka\npalauttaa mieliin historian suurimmat uskonsankarit. Hän päätti\nmennä tuonne kauhistavaan kraateriin, \"ikuisen tulen lähteitten\"\nreunalle. Hänen seurueensa, vieläpä hänen miehensäkin, joka oli\nvakaumuksellinen kristitty, kielsivät häntä menemästä. Mutta\nhän vastasi: \"Kaikki tabut ovat lakanneet. Me olemme turvassa\nkaikkivaltiaan Jumalan suojassa, eikä mikään voima maan päällä eikä\nhelvetissä voi meitä, Hänen palvelijoitaan, vahingoittaa.\" Matkan\nvarrella kehoitettiin häntä kääntymään ympäri ennenkuin olisi liian\nmyöhäistä, mutta uskonvarmana hän virkkoi: \"Jos minä hukun, niin\nuskokaa kaikki Peleehen; ellen huku, niin teidän täytyy kääntyä\nelävän Jumalan puoleen.\" Kun he lähestyivät tulivuoren huippua, tuli\nvastaan Peleen papittaria, jotka jumalattarensa nimessä varoittivat\nhäntä. Eräs hawaijilainen sibylla piti kädessään valkoista\nkankaankappaletta, pyöritti sitä ympäri päänsä yläpuolella ja sanoi\nsen olevan sanoman itse Peleeltä. Pitäen kädessään tuota otaksuttua\noraakkelilausetta hän mumisi joitakin käsittämättömiä sanoja,\njoiden Kapiolani otaksui olevan heidän ikivanhaa, pyhää murrettaan.\nKapiolani hymyili ja virkkoi: \"Sinä olet nyt esittänyt jumalasi\nsanoman, jota kukaan meistä ei ymmärrä. Minulla on myöskin palapala,\nja minä luen teille sanoman Jumalaltani, sanoman, jonka te kaikki\nymmärrätte.\" Senjälkeen hän avasi havaijilaisen raamattunsa ja luki\nsiitä joitakin kohtia Jumalan kaikki vallasta ja taivaallisen Isän\nvapahtajarakkaudesta Jeesuksessa Kristuksessa.\n\nVuoren huipulta hän lähti kulkemaan alaspäin kraaterin reunaa kohti,\njoka on 3000 metriä alempana. Hän meni seurueineen pitkin jyrkkää\nrinnettä mustan laavakerroksen reunalle. Siinä hän rikkoi tabun\nsyömällä jumalattarelle pyhitettyjä marjoja lausumatta tavanmukaista\ntaikaa. Hän astui hitaasti eteenpäin pitkin huojuvaa laavakerrosta,\nkunnes oli tullut itse Halemaumau'hun, \"ikuisen tulen kotiin\". Siihen\nhän pysähtyi, otti muutamia palasia hyytynyttä laavaa ja heitti ne\nuhmaten kiehuvaan hornankattilaan, mistä kuului meuruavaa ääntä ja\nnousi pitkiä sihiseviä tulikielekkeitä ja purppuramaisia liekkejä.\n\nHäväistyään kauneimmalla tavalla, mitä havaijilaisen mielikuvitus\nvoi ajatella, Peleen pyhäkön, hän kääntyi jonkun matkan päässä\nolevien seuralaistensa puoleen lausuen korkealla, selvästi kuuluvalla\näänellä seuraavat sanat, jotka lähtemättömästi painuivat läsnäolevain\nmieleen: \"Minun Jumalani on Jehova. Hän se sytytti nämä tulet. Minä\nen pelkää Peletä. Jos minä hukun hänen vihastaan, niin teidän tulee\npeljätä hänen mahtiaan. Mutta jos Jehova varjelee minut, kun minä\nrikon hänen tabunsa, niin teidän tulee peljätä ja rakastaa Häntä.\nHawaijin jumalat ovat voimattomat.\"\n\nKapiolani kehoitti sitten kansaa polvistumaan hyytyneelle\nlaavakerrokselle ja rukoilemaan juhlallisesti ainoaa, kaikkivaltiasta\nJumalaa ja senjälkeen yhtymään hänen kanssaan riemulliseen\nkiitosvirteen. Ja näin tuli itse Kilauean kraaterista, joka ennen\noli ollut julman pakanallisen jumalattaren asunto, temppeli, joka\npyhitettiin pyhälle, armorikkaalle Jumalalle.\n\nSanoma Kapiolanin valtavasta uskonteosta kulki kulovalkean tavoin\nHawaijin saarten yhdestä äärestä toiseen herättäen kaikkialla\nihailua ja kunnioitusta elävää Jumalaa kohtaan. Kansa alkoi luopua\nepäjumalista joukottain, ja pakanalliset papit ja papittaret\njättivät veriset alttarinsa palvoakseen hengessä ja totuudessa siinä\ntaivaallisessa pyhäkössä, mihin Jeesus on avannut uuden ja elävän\ntien verensä ja Henkensä kautta.\n\nMuiden mukana tuli lähetyssaarnaajain luo eräs kammottava olento,\nmies, jolla oli jättiläisen voimat ja villipedon notkeus. Tämän\nhirviön tehtävänä oli ollut ajaa takaa ja pyydystää ihmisiä uhriksi\ntulivuoren kauhistuttavalle haltijattarelle. Siinä tarkoituksessa\nhän oli asettunut väijyksiin teiden viereen ja syöksynyt sitten\nsieltä ohikulkevien kimppuun. Tavattomilla voimillaan hän rutisti\nuhrinsa alleen ja murskasi sitten sen luut puristamalla häntä\nrautaisessa syleilyssään. Ei ollut ihme, että ihmiset pelkäsivät\nhäntä, kuten ainakin vaarallista petoa. Mutta tämäkin kauhujen mies\njätti pakanuuden kauhistukset ja veriset epäjumalat ja alkoi palvella\nHäntä, joka avasi paratiisin portit katuvalle ryövärille ristillä,\nHäntä, joka on siveä ja nöyrä sydämestä, ja jonka veri puhdistaa\nkaikesta synnistä.\n\nLuotuamme näin silmäyksen Etelämeren saarten oloihin ja uskomuksiin,\nlähdemme kuvailemaan lähemmin eräitä niistä mahtavista verisistä ja\nverettömistä marttyyreistä ja uskonsankareista, joista Etelämeren\nsaarten sankaritarina tietää kertoa.\n\n\n\n\nB. JOHN WILLIAMS.\n\nEtelämeren saarten apostoli.\n\n\n\"Mene; sillä hän on valittu ase minulle, kantamaan nimeäni pakanain\nja kuningasten ja Israelin lasten eteen.\" Nämä sanat lausui\nylösnoussut Vapahtaja opetuslapsi Ananiakselle, jonka tuli mennä\nnuoren Sauluksen luo ja panna kätensä hänen päällensä, jotta\nhän saisi näkönsä jälleen Damaskoksen tien tapahtuman jälkeen.\nSamat sanat voitaisiin asettaa otsikoksi myöskin sen mainehikkaan\nmarttyyrin elämälle, joka kantaa Etelämeren saarten apostolin\nkunniakasta nimeä: _John Williamsin_.\n\n_1. Lapsuus ja nuoruus._\n\nWilliams syntyi Tottenham High Crossissa Lontoon lähellä tammikuun\n29 p:nä 1796. Hän oli hurskaitten vanhempain lapsi. Hänen äitinsä\nmuistutti sitä äitiä, joka oli sanonut jättävänsä lapsilleen\nsuuren aarteen. Tämä aarre oli kätketty siihen raamattuun, jonka\njokaisen lehden tämä äiti oli pyhittänyt rukouksillaan ja kastellut\nkyynelillään. Joka aamu ja ilta Williamsin äiti vei pienokaisensa\nkamariinsa ja polvistui heidän kanssaan sen Vapahtajan eteen, joka\non sanonut: \"Sallikaa lasten tulla minun tyköni!\" Tuo jalo äiti ei\nvoinut aavistaa, että tämä oli se koulu, jossa elon Herra koulutti\ntulevaa marttyyriä ja Etelämeren apostolia.\n\nPikku John oli iloinen ja reipas poika, perheen lempilapsi. Milloin\noli jotakin vaikeaa tehtävää, oli sisarusten tapana sanoa: _\"Kyllä\nJohn sen tekee.\"_ Kun sitten tuli kysymys ammatin valitsemisesta,\nmeni hän erään hurskaan rautatehtailijan, _Tonkin'in_ luo oppiin\nsaavuttaen vähitellen tavattoman kätevyyden kaikenlaisissa\nmetallitöissä. Mutta samaan aikaan alkoi hänen nuori sydämensä\nvieraantua yhä enemmän elävästä Jumalasta. Murhemielin muistelee hän\nmyöhemmin näitä nuoruuden päiviään lausuen niistä: \"Vaellukseni,\nvaikkakin ulkonaisesti rehellistä, oli hyvin jumalatonta. Minä\nhalveksin Herran päivää ja Hänen sanaansa, sillä rakastin maailman\niloja enemmän kuin Jumalaa. -- Usein olen ylenkatsonut Jeesuksen\nnimeä ja työntänyt pois luotani kaikki ne asiat, joista yksin on\nlöydettävissä iankaikkinen lohdutus.\"\n\nMutta Herra ei päästänyt käsistään nuorukaista, jonka Hän oli\nmäärännyt käsittelemään jalompia raaka-aineita kuin se rauta,\njota hän sorvasi Tonkin'in pajassa. Eräänä sunnuntai-iltana hän\nseisoi kadunkulmassa odottaen tovereitaan, joiden kanssa hänen oli\nmäärä mennä ravintolaan. Silloin sattui hänen emäntänsä menemään\nohitse. Tämä virkkoi nuorukaiselle: \"Ettekö tahdo, rakas John,\ntulla minun kanssani Jumalan huoneeseen, sen sijaan että menisitte\nmaailman ilohuoneisiin?\" John suostui häveten emäntänsä pyyntöön,\nmutta mieluummin hän olisi kuitenkin istunut peli- ja juomapöydän\nääressä kuin kirkon penkissä. Saarnaaja oli valinnut tekstikseen\nVapahtajan sanat: \"Mitä hyötyä on ihmiselle, vaikka hän voittaisikin\nitsellensä koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa?\"\nSaarnaajan julistus oli hengen ja voiman osoitusta tehden nuoreen\nWilliamsiin unohtumattoman vaikutuksen. Käydessään myöhemmin\nkotimaassa ja puhuessaan samasta saarnatuolista hän kuvailee mainitun\nillan elämyksiä seuraavasti: \"Siitä on nyt 24 vuotta, kun eräs\nuskollinen ystävättäreni toi minut, eksyneen nuorukaisen, tähän\nJumalan huoneeseen. Tuossa on se ovi, josta astuin sisälle; tuossa\nse paikka, jolla istuin. Muistan vielä kaiken ikäänkuin se olisi\nollut eilen. Yhä vieläkin kaikuu korvissani se mahtava saarna, jonka\nsaarnaaja _East_ piti tuona iltana. Jumalan suuri armo näki hyväksi\ntarttua minuun kiinni niin voimakkaasti sinä hetkenä, että kerta\nkaikkiaan katkaisin kaikki maalliset iloni.\" Ja toisella kertaa\nhän sanoo samasta asiasta: \"Tästä hetkestä lähtien aukenivat minun\nsilmäni, ja minä katselin Herran lain ihmeitä. Käytin usein Jumalan\narmovälineitä, ja jumalisuuden salaisuus oli sydämeni riemuksi.\nHerran kiitokseksi saan tunnustaa, että minä siitä lähtien olen\nkasvanut armossa ja Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen\ntuntemisessa.\"\n\nKääntynyt nuorukainen vihki nyt nuoret voimansa käytännölliseen\njumalanvaltakunnan työhön. Hän liittyi seurakunnan nuorukaiskerhoon,\njota pastori johti neuvoillaan ja esirukouksillaan. Samoin hän otti\ninnokkaasti osaa pyhäkoulutyöhön käsityöläisten ja palvelusväen\nkeskuudessa sekä sairasten luona käynteihin ja hengellisten kirjasten\nlevittämiseen. \"Williams oli kaikkien lemmikki; missä oli jotakin\ntehtävää Kristuksen kunniaksi ja Hänen jäsentensä hyväksi, siellä\nhän oli oikeassa elementissään.\" Nyt pitivät häneen nähden todella\npaikkansa sanat: \"Kyllä John sen tekee.\"\n\n_2. Lähetyskutsumus._\n\nPian heräsi hänen mielessään myös rakkaus lähetysasiaan. Siihen\nantoivat erikoista aihetta iloiset uutiset Etelä-Afrikasta ja\nEtelämeren saarilta. Hän itse kertoo siitä: \"Tähän asti olin\nvälittänyt vähän lähetysasiasta, mutta nyt askarruttivat mieltäni\nkuukausmääriä ajatukset pakanaraukoista. Tunsin väkevää vetäymystä\nheitä kohtaan. Rukoilin vakavasti Jumalaa, että Hän juurruttaisi\npois sielustani tämän toiveen, ellei se olisi Hänen pyhän neuvonsa\nja tahtonsa mukainen. Mutta jos Hän tahtoi sanoa siihen amen,\nniin antakoon Hän minun kasvaa tässä Hänen tahtonsa tuntemisessa.\nTutkin itseäni rehellisesti ja mietin, mihin perustui toiveeni\ntulla lähetyssaarnaajaksi. Ja huomasin, että haluni pohjautui\najatukseen, miten onnettomia ovat tuhannet, jotka menevät joka päivä\nsovittamattomina ilman Jeesusta Kristusta ajasta iankaikkisuuteen.\nMinä huomasin, että syyllisyyden tunne ajoi minua, sillä pelkästä\narmosta oli Herra ilmoittanut minulle, mitä iankaikkiseen rauhaani\nkuuluu.\" Saatuaan varmuuden Jumalan tahdosta hän tarjoutui Lontoon\nLähetysseuran palvelukseen. Mutta samalla hän pyysi lähetysmiehiä\nvakavasti ottamaan selvää Herran tahdosta omalta kohdaltaan sekä\nepäämään hänen pyyntönsä, jos heistä näyttäisi epäilyttävältä\nhyväksyä hänet.\n\nKuuluisan merenkulkijan _Cookin_ retket Etelämerellä kiinnostivat\nnäihin aikoihin kaikkien mieliä ja herättivät myös lähetysystävissä\nhalun viedä sinne Kristuksen evankeliumia. Tohtori _Haweis_ lausui\ntästä lähetysalueesta: \"Työkenttä, joka on edessämme, on äärettömän\nsuuri. Oi, jospa voisimme astua sisälle tuhansien avoimien ovien\nkautta! Olisipa jokainen jäsen kieli, ja jokainen kieli pasuuna, joka\nantaisi iloisen äänen kaikkiin maihin!\" Ja kreivitär _Huntingdon_\nlausui testamentissaan: \"Etelämeren saaria ei saa milloinkaan\nunhoittaa.\" Lähetystyö siellä oli suurissa vaikeuksissa, ja nyt,\njos milloinkaan, tarvittiin voimakkaita, Jumalan Hengen elähyttämiä\ntyöntekijöitä Etelämeren laajalle elopellolle, jolla pian koittaisi\nihana sadonkorjuun aika.\n\nLähetysseura hyväksyi Williamsin tarjouksen ja hän käytti\nloma-aikansa käynteihin erilaisissa tehtaissa ja työpajoissa, sillä\nhänen mielestään oli välttämätöntä opettaa pakanoille myöskin\nhyödyllisiä käytännöllisiä taitoja. \"Samalla kun viemme näille\nkansoille pelastuksen tuntemisen -- ja sehän on tunnustettavasti\nsuuri pääasia, -- tulee heidän oppia meiltä myös kauppaa ja\nkäsitöitä. Siksipä onkin hyvä, etteivät lähetysseurat lähetä\npakanoitten luo ainoastaan lähetyssaarnaajia, vaan myöskin uskovaisia\nkäsityöläisiä. Pian voivat monet saaret, joilla lähetyssaarnaajat\ntyöskentelevät, harjoittaa kauppaa Euroopan kanssa. Englanninkin\nkauppa on varmaan kukoistava, jos vain Englanti tekee innokkaasti\nkauppaa evankeliumilla.\"\n\nNäihin aikoihin hän meni naimisiin _Mary Chaunerin_ kanssa.\nHänen nuorella rouvallaan oli raamatun pyhäin naisten koristeet:\nsävyisä ja hiljainen henki. Hehkuvassa rakkaudessa Vapahtajaan ja\nsankarillisessa uskossa hän oli miehensä vertainen; kestävässä\nkärsivällisyydessä hän voitti hänet. Lähetystyön yksinäisyydessä\nja vaikeuksissa hän oli arvaamattomaksi avuksi ja siunaukseksi\nmiehelleen.\n\nTilaisuus, jolloin Williams vihittiin lähetyssaarnaajaksi,\noli merkkitapaus jumalanvaltakunnan historiassa, sillä\nsamalla kertaa vihittiin myös Etelä-Afrikkaa varten kuuluisa\nuranuurtajalähetyssaarnaaja _Robert Moffat_. Unohtumaton oli\nse hetki, jolloin pastori _James_ vihittäessä antoi tulevalle\nmarttyyrille ja Etelämeren apostolille raamatun. Williams lausui\nsiitä: \"Milloinkaan en voi unohtaa, miltä tuntui sydämessäni, kun\nrakastettu veljemme James asetti käteeni raamatun. Intohimoisen\nrakkautensa koko voimalla hän lausui: 'Mene, rakas veljeni, ja asioi\nrunsasta voittoa tuottaen ja uskollisesti sillä leiviskällä, jonka\nJumala on antanut sinulle! Julista sopivalla ja sopimattomalla\najalla sitä kallista totuutta, joka on kirjoitettuna tässä\nkirjassa.' Ja sitten tohtori _Waugh_, lempeine enkelin kasvoineen\nja ilokyyneleisine silmineen, katseli minua ihmetellen nuoruuttani\nja sanoi: 'Mene, rakas nuori veljeni! Ja jos kielesi tarttuu suusi\nlakeen, niin älä välitä siitä kertoessasi syntisille Jeesuksen\nrakkaudesta; ja jos käsivartesi vaipuvat väsyneinä alas, älä välitä\nsiitä kolkuttaessasi ihmisten sydämille, jotta he avaisivat Hänelle\noven!'\"\n\nMarraskuun 17. p:nä 1816 lähti Williams rouvansa ja toisten\nlähetyssaarnaajain kanssa purjelaivalla \"Harriet\" kaukaista\npäämääräänsä kohti. Gravesendistä hän kirjoitti: \"Älkää olko\nmurheellisia, te rakkaat, niinkuin ne, joilla ei ole toivoa! Olen\ntäynnä toivoa. Toivon voivani palvella muutamia vuosia Herraani\npakanoitten joukossa. Sitten toivon saavani käydä kotimaassa ja\nnähdä teidät jälleen. Ja yli kaiken toivon saada kohdata teidät\nkerran iäisessä ilossa Herran oikealla kädellä. Toivon myös, että\nse tie, jota Jumala käy minun kanssani, on koituva siunaukseksi\nteille kaikille. Edelleen toivon, että laivamiehet, joiden kanssa\nmatkustamme, antavat Jumalan sanan tehdä tehtävänsä. Lyhyesti:\ntoivoni syvin syke tarkoittaa sitä, että Jeesus Kristus tulisi minun\nkauttani suuresti ylistetyksi monen sielun pelastukseksi. Sehän on\nteidänkin toivonne, ja sen täytyy olla Teidän lohdutuksenne. Aabraham\nei katunut konsanaan sitä, että oli antanut poikansa polttouhriksi.\nNiinpä ette Tekään saa katua sitä, että olette antaneet minun\nmuuttaa muutamiksi vuosiksi niin kauas, tekemään niin ihanaa ja\nkuvaamattoman tärkeää työtä.\"\n\nMiten iloisia he olivatkaan saapuessaan vuoden kuluttua Tahitille,\nsuurimmalle Seurasaarelle! \"Meidän sydämemme hypähtivät riemusta\nnähdessämme tämän kauan kaivatun maan.\"\n\n_3. Apostolin retkillä Etelämeren saarilla._\n\nWilliamsin työn lähtökohdaksi tuli Tahiti, missä hallitsi kuningas\nPomare. Siellä oli tehty kyynelkylvöä jo aikaisemmin. Williams\nalkoi saarnata evankeliumia niin suurella menestyksellä, että\nkristinuskosta tuli pian kunnianasia. Eräs päällikkö pyysi kuningasta\nvaihtamaan lyijykynän sikaan voidakseen opetella kirjoittamaan. Kun\nkuningas kieltäytyi siitä, niin päällikkö teki salaliiton kuninkaan\nhenkeä ja hallitusta vastaan.\n\nLäheisellä Rajatean saarella, joka oli epäjumalanpalveluksen ikivanha\npääpaikka tässä saariryhmässä, hallitsi kuningas _Tamatoa_. Hän oli\naluksi jyrkästi kristinuskoa vastaan: \"Minun isäni ovat rukoilleet\nOroa, ja niin myös minä! Milloinkaan ei mikään, mitä te sanotte,\nole vakuuttava minua jättämään tätä tietä. Ja miksi te tarvitsette\nvielä useampia kuin teillä jo on? Eikö teillä ole se ja se päällikkö?\nOi, -- eikö teillä ole itse Pomare? Mitä te tarvitsette vielä?\"\nLähetyssaarnaaja _Wilson_ virkkoi: \"Me tahdomme voittaa kaikki,\nkaikki Rajatean asukkaat, vieläpä sinut itsesikin!\" Eikä kestänyt\nkauan ennenkuin Tamatoa tunnusti: \"Me olemme kaikki rukoilevia\nihmisiä ja olemme tulleet Jehovan, totisen Jumalan palvelijoiksi.\"\n\nJonkun ajan kuluttua kuningas sairastui. Hänen kristityt alamaisensa,\njoita oli kolmasosa väestöstä, pitivät sairautta Jumalan vihan\nmerkkinä, kun hän ei ollut hävittänyt Oron temppeliä. He tekivät\nnyt sen. Mutta pakanat suuttuivat tästä siinä määrin, että nousivat\ntaisteluun kuningasta vastaan. Huolimatta ylivoimastaan he joutuivat\ntappiolle ja pelkäsivät, että heidät tapetaan ja paistetaan uunissa\nvoittajan juhla-ateriaksi. Eräs päällikkö kysyi Tamatoalta: \"Olenko\nminä kuollut\". -- \"Et, veljeni, älä vapise, sinä olet pelastettu\nJeesuksen kautta.\" Päällikkö hypähti ylös iloisena ja huudahti: \"Tämä\non minun pieni puheeni. Tehköön jokainen, mitä hän itse haluaa.\nMitä minuun tulee, niin en tahdo enää milloinkaan, kuolemaani asti,\npalvella niitä jumalia, jotka eivät voineet suojella meitä vaaran\nhetkenä. Meitä oli neljä kertaa niin paljon kuin rukoilijoita, ja\nkuitenkin he voittivat meidät helposti! Jehova on totinen Jumala. Jos\nme olisimme voittaneet, niin te tänä silmänräpäyksenä paistuisitte\ntuolla roviolla, jonka olemme valmistaneet teitä varten. Mutta\nte olette valmistaneet meille tämän aterian. Teidän uskonne on\narmahtavaisuuden uskonto. Ja minä tahdon tulla yhdeksi teikäläisistä!\"\n\nWilliams oppi hämmästyttävän pian maakalaisten vaikean kielen,\nniin että hän voi jo saarnata sillä. Hän kirjoitti tämän johdosta\nkotimaahan äidilleen: \"Sinun rukouksesi on kuultu, rakas äiti! Minä\nsaarnaan nyt Kristusta kadotetuille pakanoille. Oi, jospa minulle\ntapahtuisi se armo, että saisin saarnata Häntä, Häntä yksin ja olla\nhänelle uskollinen kuolemaan asti!\"\n\nWilliams oli alkanut Morean (Eimeon) saarella heti ensi töikseen\nrakentaa lähetyslaivaa. Erittäin tärkeä seikka oli ajanmukaisten\nasuinrakennusten rakentaminen entisten majain tilalle. Hän sai\nolla samalla kertaa rakennusmestari, puuseppä, muurari, lukkoseppä\nja myöskin sorvari. Samoin hän opetti puutarhanhoitoa, vieläpä\nmaanviljelyksen ja karjanhoidon alkeita. Päälliköiden, pappien ja\nareoitten tyrannimaisen vallan rajoittamiseksi oli välttämätöntä\njärjestää hallitusolot ja lainkäyttö. Samoin oli pakko järjestää\navioliitto-olot estämällä mielivaltaiset erot. Williams oli myös\nlähetyksen apteekkari.\n\nNott käänsi Pomaren avulla Luukkaan evankeliumin Tahitin kielelle.\nSitä painettiin 800 kappaletta. Jumalanpalvelukset järjestettiin ja\nkoululaitos pantiin alulle. Kuningas ja kuningatar, päälliköt ja\nperheenisät, vanhat miehet ja nuoret lapsukaiset, äidit sylilapset\nrinnoillaan ja pakanalliset papit, joiden käsiä tahrasi ihmisveri, --\nkaikki opettelivat innokkaasti lukemaan ja tahtoivat tutustua lotuun,\nkristinuskon ihmeelliseen pelastussanomaan.\n\nKun Rajatealla vietettiin oman lähetysyhdistyksen perustamisjuhlaa,\noli sinne muiden juhlavieraiden ohella tullut myös rampoja ja\nsairaita. Heidät nähdessään virkkoi muuan maakalainen: \"Tämä päivä\non ylösnousemus kuolleista! Katso, täällä on sairaita, rampoja\nja sokeita, -- he tulevat tänään kaikki esille!\" Ja kun sankat\nihmisjoukot eivät mahtuneet kirkkoon, niin kuului väkijoukosta\nyht'äkkiä ääni: \"Alas seinät! Meidän täytyy nähdä opettajamme ja\nkuulla hänen äänensä!\" Sanottu ja tehty. Seinien ristikkolaitteet\nlyötiin sisälle, niin että vain parrut jäivät seisomaan ja niiden\npäälle katto.\n\nTamatoa, joka valittiin uuden seuran puheenjohtajaksi, piti\nensimmäisen puheen, jossa hän muun ohella lausui seuraavaa:\n\n\"Miettikää, mitä teillä oli tapana tehdä valhejumalillenne! Te\nannoitte heille kaiken aikanne, voimanne ja varallisuutenne,\nvieläpä henkennekin. Mitään ei kuulunut teille itsellenne, pahat\nhenget omistivat kaiken. Venheet, matot, siat, työkalut, ruoka,\n-- kaikki kuului heille. Miten näittekään vaivaa rakentaessanne\nepäjumalantemppeleitä! Teidän omaisuutenne söi epäjumalanpalvelus.\nMutta nyt on meidän omaisuutemme vapaa, ja tässä seisovat opettajamme\nmeidän keskellämme. Jumala lähetti heidät. Hän on suuri laupeudessa.\nJa he jättivät kotimaansa tullakseen meidän luoksemme. Nyt ovat\nmeidän silmämme avautuneet, ja me näemme: tuo oli kaikki pelkkää\nerehdystä, pelkkää parapouke'a, -- sanoja ja tekoja, joiden loppu on\nkuolema. Tehkäämme, mitä meille opetetaan! Säälikäämme toisia maita!\nAvustakaamme mielihyvin, koko sydämestä, että heille voitaisiin\nlähettää lähetyssaarnaajia! Sehän on vain halpaa työtä, mitä teemme\ntotisen Jumalan hyväksi. Kuitenkin: ellette tahdo antaa, niin älkää\npeljätkö, että teidät rangaistaan tahi tapetaan, kuten ennen.\nJokainen tehköön, mitä hän hyväksi näkee. --\n\n\"Evankeliumia lähettäessämme muihin maihin älkäämme myötävaikuttako\nsiihen, että se karkoitetaan luotamme jumalattomuutemme tähden.\nAjatelkaa: muutamat hukkuivat niistä, jotka olivat mukana\nrakentamassa arkkia. Varokaa itseänne, jottette kuole synneissänne,\nsamalla kun lähetätte evankeliumia muille. Älkäämme muistuttako\ntelineitä, jotka ovat hyödylliset talon rakentamisessa, mutta\nsenjälkeen heitetään tuleen! Ellemme ole totisia uskovaisia, niin\nJumala heittää meidät kadotukseen, heittää helvetin tuleen!\"\n\n_Puna_, eräs vakava maakalainen, virkkoi: \"Ystävät! Tahdon tehdä\nvain lyhyen kysymyksen. Minkä luulette panevan liikkeelle suuret\nlaivat, että ne voivat purjehtia? Ajattelen: se on tuuli. Ellei olisi\ntuulta, niin laivat pysyisivät paikoillaan. Mutta kun on tuulta, niin\ntiedämme: laivat voivat purjehtia. Ajattelen: suurten lähetysseurain\nraha on kuin tuuli. Ellei sitä olisi, eivät laivat tulisi luoksemme\ntuomaan lähetyssaarnaajia. Ellemme nyt anna mitään avustusta, miten\nvoidaan lähettää lähetyssaarnaajia muihin maihin? Miten voivat laivat\npurjehtia? Antakaamme sentähden, mitä voimme!\"\n\nVielä virkkoi joku: \"Ystävät! Joukossamme on muutamia, joita kuulat\novat lävistäneet. Antakaamme tästä lähin ruosteen syödä kiväärimme,\nja jos jonkun tulee joutua lävistettäväksi, niin olkoon kuulana\nJumalan sanat Älköön meillä enää olko mitään kanuunankuulia! Ei,\nolkoon Jumalan sana se kuula, jonka ammumme muihin maihin!\"\n\nLeppoisat tuulet puhaltelivat näihin aikoihin Seurasaarilla. Niiden\nonnelliset asukkaat voivat sanoa Korkean Veisun veisaajan kanssa:\n\"Nouse, armaani, ihanaiseni, ja tule! Sillä katso: talvi on kulunut,\nsade on lakannut, mennyt menojansa. Kukkasia nähdään kedolla, laulun\naika on tullut, toukomettisen ääni kuuluu maassamme. Viinipuu\nkypsyttää hedelmänsä, viinipuut kukassa antavat hajua. Nouse,\narmaani, ihanaiseni, ja tule!\"\n\nWilliams oli suurten mittain mies. Hän ei voinut tyytyä ajan pitkään\ntyöskentelemään yhden saariryhmän alueella, vaan halusi laajemmalle.\nToverilleen lähetyssaarnaaja _Pitmanille_ hän puki tämän halunsa\nseuraaviin sanoihin: \"Rakas Pitimani [Tahitilainen ääntämistapa.],\nminusta on elämäni puolittain kadotettu, jos asun tämän kourallisen\nihmisjoukon keskellä ja rajoitan voimani tähän pikkuruiseen tilkkuun.\nSitä ajatusta en voi sietää. Kymmenet tuhannet nääntyvät kurjuuteen\nlähistöllä olevilla saarilla, -- ja minun täytyy istua tällä\nsaarellani muutamain satain keskellä! Se on pistos sydämeeni. Jotakin\ntäytyy tehdä. Ja ellei Lontoon Lähetysseura voi mitään tehdä, niin\nmeidän täytyy etsiä apua toisaalta. Jos minulla olisi käytettävänäni\nlaiva, ei ainoakaan Etelämeren saari saisi jäädä etsimättä;\nkaikkialle tulisi mennä venheitä johtamaan eksyvien pakanain jalkoja\nrauhan tielle!\" Ja uskollisena tälle aatteelleen hän päätti ulottaa\ntoimintansa _Cookin- (Hervey-)_ saarille.\n\nTässä yhteydessä ei ole tilaisuutta seurata tarkemmin hänen\ntoimintaansa näillä saarilla, joka pääasiassa oli samanlaista\nevankeliumin voittokulkua kuin Seurasaarillakin. Asian valaisemiseksi\nvain joku erikoispiirre.\n\nKun Williams seuralaisineen tuli Mangaian saarelle, seurasi häntä\nerään toisen saaren kristitty päällikkö. Tämä huusi Mangaian\nkuninkaalle _Romatanelle_: \"Veli, kaikilla uhreillamme, jotka tuomme\nväärille jumalillemme, emme voi ansaita anteeksiantamusta. Mutta\nJumala on antanut Poikansa Jeesuksen Kristuksen kuolemaan meidän\ntähtemme, ja Hänen kauttaan saamme armon. Olen tullut pyytämään sinua\nottamaan vastaan hyvän sanoman; palvelkaamme yhtä Jumalaa molemmat,\nja olkoon se totinen Jumala!\" Kun he myöhemmin lähtivät yhdessä\ntoiselle saarelle, lausui kuningas tämän saaren päällikölle, joka\noli hänen alaisensa varakuningas: \"Polttakaa epäjumalanne, sillä ne\novat puuta! Tässä on totinen Jumala ja Hänen sanansa, ja opettaja\nteitä opettamaan. Totinen Jumala on Jehova, ja totinen uhri on Jeesus\nKristus, Hänen Poikansa!\"\n\nCookin- eli Hervey-saarten pääsaari on Rarotonga, jonka keskellä\nkohoavat hedelmällisten laaksojen halkomat vuoret. Koko saarta\nympäröi korkea kallioriutta. Asukkaita oli tähän aikaan noin\n7,000. Saaren kuningas Makea kuului erääseen Etelämeren vanhimpaan\nhallitsijasukuun. Tämä saari oli julman epäjumalanpalveluksen ja\nkauheitten sotien näyttämö: voitettujen vihollisten aivot asetettiin\nleipäpuun lehdille ja tarjottiin ruoaksi epäjumalille. Samoin\nviettivät areoit siellä pakanallisia, irstaita juominkejaan. Mutta\ntämänkin, saatanan mitä lujimman linnoituksen harjalle kohotettiin\npian evankeliumin voittolippu.\n\nEräänä iltana olivat lähetyssaarnaajat tulleet Pa-nimisen päällikön\nkotiin. Sinne tuli muuan raivoisa areoi huutaen: \"Pa, Pa, anna pois\nne molemmat miehet! Miksi sinä kärsit kahta mädännyttä lautaa, jotka\nmeri on heittänyt rantaan? Miksi sinä kuuntelet meren vaahtoa? Minä\nolen suuri Tangaroa. Anna ne minulle, minä tahdon syödä ne!\"\n\nMutta näissäkin kurjissa kuoleman asunnoissa vallitsi syvä Jumalan\nsanan nälkä, kuten seuraavasta käy liikuttavalla tavalla ilmi.\n\nEräänä iltana Williams kulki Avaruasta Ngatangiaan. Tie kulki pitkin\nrannikkoa. Molemmin puolin kasvoivat banaanilehdot, ja kastanjat\nja leipäpuut suojelivat varjollaan kulkijaa auringon paahtavilta\nsäteiltä. Eräässä paikassa tien vierellä oli joukko kivi-istuimia,\njoilla päälliköiden oli tapana istua. Eräältä istuimelta nousi\nWilliamsin ohimennessä mies, ryömi polvillaan hänen luokseen tielle\nja huusi: \"Tervetuloa, sinä Jumalan palvelija, joka olet tuonut valon\ntähän synkkään kuolemanvarjon maahan. Sinua saamme kiittää sovinnon\nsanasta!\" Mies ryömi, sillä vaikea sairaus oli kuivattanut hänen\nkätensä ja jalkansa. Mutta siitä huolimatta hän piti majansa kunnossa\nja hankki toimeentulon vaimolleen ja kolmelle lapselleen. Lapion\nasemesta hän käytti teroitettua puuta, jonka hän ruumiinsa voimalla\ntyönsi maahan. Käsiensä tyngillä hän sitten teki reiän niin suureksi,\nettä voi istuttaa siihen mieleisensä kasvin. Samaan tapaan hän kitki\npois rikkaruohot.\n\nWilliams kysyi häneltä, mitä hän tietää sovituksen sanasta. Mies\nvastasi: \"Minä tunnen Jeesuksen Kristuksen, joka on tullut maailmaan\ntekemään syntisiä autuaiksi. Tiedän, että hän on Jumalan Poika ja\nettä hän kuoli ristillä uhrikaritsana maksaakseen kaikkien ihmisten\nsynneistä lunastushinnan, jotta heidän sielunsa lunastettaisiin ja\nhe voisivat päästä taivaaseen.\" Williamsin kysymykseen pääsevätkö\nkaikki ihmiset taivaaseen kuolemansa jälkeen hän vastasi: \"Eipä\nsuinkaan; ainoastaan ne, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen, jotka\nluopuvat synnistä ja rukoilevat Jumalaa.\" Kysymykseen, rukoileeko\nhän, mies virkkoi: \"Totta toki! Minä rukoilen hyvin usein kitkiessäni\nja istuttaessani maatani, mutta säännöllisesti kolme kertaa päivässä\nja sitä paitsi aamuin ja illoin vaimon ja lasten kanssa.\" Williamsin\nkysymykseen, mitä hän sanoi rukoillessaan, mies virkkoi: \"Minä sanon:\nOi Jumala, minä olen suuri syntinen. Ottakoon Jeesus pois minun\nsyntini kalliin verensä vuoksi! Anna minulle Jeesuksen vanhurskaus\nkaunistamaan minua ja anna minulle Jeesuksen Henki opettamaan minua\nja tekemään sydämeni hyväksi, jotta minusta tulisi Jeesuksen ihminen\nja pääsisin taivaaseen kuollessani.\" -- \"Se on kaunista, Buteve,\nmutta mistä on peräisin Jumalan tuntemisesi?\" -- \"No sinusta! Kuka\nmuut kuin sinä on tuonut meille pelastuksen sanoman?\" -- \"Niin,\nmutta en muista milloinkaan nähneeni sinua asemallamme, missä olisit\nvoinut kuulla minun puhuvan näistä asioista. Sen on siis täytynyt\ntapahtua toisella tavalla!\" -- \"Niinpä niin. Minä sanon sen sinulle.\nKun ihmiset palaavat jumalanpalveluksesta, niin minä istuudun tuonne\ntien viereen penkilleni ja kerjään heiltä sanan heidän mennessään\nohitse. Yksi antaa minulle yhden sanan, toinen toisen. Ne minä sitten\nkokoan sydämessäni yhteen, ja kun tätä näin kerjättyä sitten liikutan\nsydämessäni ja rukoilen Jumalalta valaistusta, niin ymmärrän vähän\nhänen sanastaan.\"\n\nKun Williams sittemmin kulki tätä tietä, niin hän ei milloinkaan\nlyönyt laimin tilaisuutta pistäytyä tämän taivaallisen kerjäläisen\nluo ja virkistyä hänen seurassaan.\n\nRarotongalla Williams alkoi myös rakentaa toista suurempaa\nlähetyslaivaa, jolle hän antoi nimen \"Rauhanlähetti\". Tehtävä\nei ollut suinkaan mikään helppo: \"Ja vaikka minä ymmärsin vain\nvähän laivanrakennuksesta, niin, vaikkei minulla oikeastaan ollut\nminkäänlaisia työkaluja, ja vaikka maakalaiset olivat sellaisissa\nasioissa aivan kokemattomia, niin onnistui minun kuitenkin kolmen\nkuukauden kuluessa saada aikaan 70--80 tonnin laiva.\"\n\nKuvaavana vaikeutena mainittakoon, että koko saarella oli vain kolme\nvuohta, joiden nahoista Williams päätti laittaa palkeet. Mutta eräänä\nyönä rotat nakersivat hajalle koko palkeet. Williams teki nyt ison\nlaatikon ja asetti sinne pumpun, samaan tapaan kuin kaivopumput.\nKun laiva oli valmis, tehtiin sillä koematka toiselle saarelle.\nWilliamsin palatessa oli se paikka, jossa laiva oli rakennettu,\nlaitettu puutarhaksi. Maakalaiset virkkoivat: \"Emme tahdo jättää\njäljelle lastuakaan, mihin hänen jalkansa voisi kompastua.\"\n\nNäihin aikoihin kuoli Uaeva-saaren päällikkö Tuahine. Hän kirjoitti\nkuolinvuoteeltaan rakkaalle sielunhoitajalleen: \"Oi kallis\nystävä!... Olen ponnistellut säästääkseni henkeäni nähdäkseni\nsinut vielä kerran, mutta en voi enää. Hetki on käsillä, jolloin\nHerra tahtoo ottaa minut luokseen. Tapahtukoon hänen tahtonsa! Nyt\nsiis, rakastettu ystävä, päättyy se ystävyys, jota sinä kauan olet\nosoittanut minulle. Sinun kasvosi eivät enää näe minun kasvojani\nlihassa, -- me erkanemme. Kallis ystävä, nyt menen siihen paikkaan,\njohon me kaikki niin syvästi kaipaamme. Jeesuksen Kristuksen armo\nolkoon sinun ja omiesi kanssa! -- Tuahine.\"\n\nMikä syvä pelastuksen kaipuu ja jumalainen rakkaus täyttikään näiden\nentisten ihmissyöjäin sydämet, -- siitä haastaa valtavaa kieltä\nse pyyntö, jonka Williamsille esitti muuan päällikkö: \"Minä olen\n_Filippus_, jonka ovat lähettäneet tänne Tubuai-saaren kuningas\nja päälliköt, jotta pyytäisin sinulta opettajaa Rajatealta. Olen\nodottanut sinua täällä yli kaksi vuotta. Ja tämän ajan kuluessa\novat raivoavat sairaudet riistäneet vainioni ja kaksi lastani.\nMinä kestin sen kärsivällisyydellä, kun toivoin voivani edistää\nmaani hyvää odottamalla sinua täällä. Katso, minun kansani kuolee\nsiellä, ja minun isänmaani on pian oleva autio saari, emmekä\ntiedä muuta pelastusta kuin antautua sinun huolenpitoosi. Me\nnäimme Rurutua-saaren onnen ja toivoisimme samaa onnea omallekin\nsaarellemme!\"\n\nTuli sitten Samoa- (Laivuri-)saarten vuoro. Ne ovat Etelämeren\nluonnonrikkaimpia ja siunatuimpia. Näiden saarten asukkaille eivät\nkysymykset: \"Mitä me syömme?\" tahi: \"Mitä me juomme?\" tahi: \"Millä me\nvaatetamme itsemme?\" tuota minkäänlaisia vaikeuksia. Jos samoalainen\nhaluaa vaatteita, niin hän menee lehtoon, ottaa muutamia mieleisiään\nlehtiä ja laittaa niistä vaatteet. Jos hän tahtoo ruokaa, niin hän\nottaa muutamia leipäpuun hedelmiä, joita on yllin kyllin lehdoissa.\nJos hän taasen tahtoo kalaa, niin rannikot vilisevät meren riistaa,\nja parissa tunnissa hän saa niitä tarpeekseen. Samoalaiset olivat\ntunnettuja jumalattomuudestaan. Rarotongalaisilla oli tapana sanoa:\n\"Hän on jumalaton samoalainen.\" Seuraavassa muutamia piirteitä Hänen\nvoittokulustaan näillä saarilla, Hänen, joka ratsastaa taivaallisten\nsotajoukkojen edessä valkoisella ratsulla ja jonka viitassa on\nlanteella kirjoitus: _Kuningasten Kuningas ja herrain Herra._\n\nPakanuuden eläimellisyyteen asti raaistuttava ja kauhistuttava\nvaikutus näkyy havainnollisella tavalla eräästä päälliköstä, jonka\nWilliams kohtasi Niue-saarella. Tälle saarelle Cook oli antanut\nnimen \"Villien saari\". Kun laiva lähestyi tämän saaren rantaa\nja tavanomaiset rauhantervehdykset oli vaihdettu, suostui muuan\nvanha päällikkö lähtemään laivaan. Hän oli korkeakasvuinen ja\nkauhistuttavan näköinen. Hänen poskipäänsä olivat ulkonevat, ja\nhänen kasvonpiirteensä ilmaisivat raakaa julmuutta. Hänen kasvonsa\nja koko ruumiinsa oli noettu hiilellä. Hiukset ja parta olivat\npitkät ja harmaat, parta punottuna rinnalle ulottuviin, rotanhännän\ntapaisiin palmikkoihin. Vaatteita ei ollut lainkaan, lukuunottamatta\nkapeata vyötä, johon oli pistetty keihäs. Laivan kannella tuo mies\njuoksenteli kuin mielipuoli, eikä kukaan saanut puhutella häntä.\nHänelle heitettiin vaatepalanen, mutta hän repäisi sen kahtia\nhuudahtaen: \"Olenko minä nainen kantaakseni mokomia hullutuksia!\"\nSitten hän alkoi tanssia sotatanssia, heilutti keihästään, juoksi\nedestakaisin huutaen niinkuin olisi \"Villin saaren\" henki puhunut\nhänen kauttaan. Hän väänteli kasvojaan, repi suutaan, irvisteli\nhampaillaan, mulkoili silmillään, niin että ne näyttivät tulevan ulos\nkuopistaan. Sitten hän veti partansa hampaittensa väliin ja nakerteli\nsitä kuin olisi syönyt ihmisen lihaa. Koko ajan hän ulvoi kaamealla\ntavalla. Kun hänelle tarjottiin kirvestä, veistä ja peiliä, heitti\nhän ne menemään. Sitävastoin hän sieppasi erään opettajan kädestä\nhelmiäissimpukan, ja tämä saalis kädessään hän palasi takaisin\nrannalle.\n\nSavaijilla, suurimmalla Samoa-saarella, oli noita Tamafainga koko\nsaaren kauhuna. Williamsin mukana oli päällikkö Fauea mainitulta\nsaarelta. Kun laiva laski saaren rantaan, niin Fauea kysyi\nvapisevalla äänellä saarelaisilta: \"Ja missä on Tamafainga?\" -- \"Hän\non kuollut! Hän on kuollut!\" -- kuului vastaus. Tavattoman riemun\nvallassa hypähti päällikkö ylös ja huudahti Williamsille: \"Ua mate\nle Devolo! Ua mate le Devolo!\" -- \"Perkele on kuollut! Perkele on\nkuollut! Meidän työmme on tehty. Nyt on kaikki kansa ottava vastaan\nlotun!\"\n\nPaluumatkallaan he poikkesivat Morean saarella. Siellä oli päällikkö\nBara kuolemaisillaan. Kun lähetyssaarnaaja _Orsmond_ kysyi häneltä,\npelkäsikö hän kuolemaa, vastasi tämä: \"En, enhän toki! Venhe\nlasketaan mereen, purjeet levitetään, -- se odottaa tuulta. Minulla\non hyvä perämies, joka johtaa minua, ja hyvä satama, joka ottaa\nminut vastaan. Minun ulkonainen ja sisällinen ihmiseni kulkevat eri\ntietä. Mädäntyköön edellinen siihen asti, kunnes pasuuna puhaltaa!\nMutta sinä, minun sieluni, levitä siipesi ja lennä Jeesuksen\nvaltaistuimelle!\" Mutta vaikka Jumalan työ menikin näin riemukulussa\neteenpäin, ei kuitenkaan puuttunut vaikeuksia eikä kiusauksia.\n\nNäistä vaaroista on ensi sijassa mainittava sota, joka uhkasi tuhota\nkokonaan Williamsin työn. Tahaasaaren nuori, kunnianhimoinen kuningas\nTapoa tahtoi syöstä valtaistuimelta Tamatoan ja Pomaren. Kuusi kertaa\nWilliams oli merihädässä; hirmumyrsky hävitti Avaruan saaren kaataen\ntuhansia taloja, temmaten puita juurineen ja tuhoten istutukset,\nsamalla kun meren laineet pieksivät yli rantaseudun. Williamsin vaimo\npelästyi niin tätä luonnonvoimain raivoamista, että synnytti kuolleen\nlapsen. Kun murheen murtamat vanhemmat kätkivät maahan arkkua, joka\nsisälsi pienokaisen ruumiin, huusi 5-vuotias Samuel vanhemmilleen:\n\"Isä, äiti, miksi te istutatte minun pikku veikkoni? Älkää istuttako\nhäntä! Ei, minä en voi sietää, että te istutatte hänet!\"\n\nMyös paloviina teki tuhojaan ja tuotti vaikeuksia lähetystyölle.\n\nMutta mitkään vaikeudet eivät voineet estää sitä Kristuksen\nvoittokulkua, josta kuningas Makea todisti: \"Nyt me elämme autuaita\naikoja, joita meidän esi-isämme eivät tunteneet. Kauheat sotamme ovat\nloppuneet, meidän talomme ovat rauhan ja onnen asuntoja, meillä on\neurooppalaista omaisuutta\" -- hänen päällään oli lähetyssaarnaajan\nrouvan Buzacottin lahjoittama kaunis punainen viitta, -- \"kirjoja\nomalla kielellämme, lapsemme osaavat lukea ja ennenkaikkea me\ntunnemme totisen Jumalan ja pelastuksen tien Hänen Poikansa Jeesuksen\nKristuksen kautta.\"\n\n_4. Käynti kotimaassa._\n\nKun Savaijin kuningas Malietoa pyysi Williamsia asettumaan perheineen\nsaarelleen, virkkoi tämä: \"Olen täällä aivan yksin, ja täällä\non kahdeksan saarta ja niin paljon kansaa, ettei yksi mies voi\nsuorittaa tätä työtä. Mutta minun aikomukseni on matkustaa hyvin pian\nkotimaahani ja kertoa kristiveljilleni, miten väkevä halu teillä on\nsaada lähetyssaarnaajia.\"\n\nHänen aiottu matkansa teki kuitenkin asukkaat levottomiksi ja\nmurheellisiksi. Hänen lähtöpäivällään kirjoittivat sadat oppilaat\ntauluilleen kirjeitä. Eräs niistä kuului seuraavasti: \"Jumalan\npalvelija! Olemme syvästi huolestuneet vuoksesi! Sydämemme ovat\nmurheen haavoittamat, kun sinä tahdot mennä pois tuohon kaukaiseen,\nkaukaiseen maahan, isänmaahasi, ja me pelkäämme, ettemme saa\nenää nähdä kasvojasi. Jätä meille edes John tänne opettajaksi\npoissaoloajaksesi, silloin sinä varmasti tulet takaisin! Mutta jos\nsinä otat Johninkin mukaasi, niin meidän täytyy luopua kaikesta\ntoivosta. Miksi oikeastaan tahdot mennä pois? Sinä et ole vielä\nmikään vanha mies. Pysy täällä, kunnes et voi enää tehdä työtä\nJumalan hyväksi, ja mene sitten kotiin!\"\n\nMuuan seurakunnan maakalaistyöntekijöistä rukoili\nlähtöjumalanpalveluksessa: \"-- -- Oi Herra, älä salli tuulten raivon\nahdistaa heitä matkalla! Johdata heidät turvallisesti etäiseen\nmaahansa! Lahjoita heille iloinen jälleennäkeminen ystäväinsä ja\nomaistensa kanssa! Ja sitten, sitten tuo heidät armossa luoksemme\ntakaisin! Ja ellemme enää saa kokoontua yhteen pöytäsi ääreen täällä\nalhaalla, oi, Herra, niin suo kuitenkin meidän kaikkien tavata\nkirkkauden valtaistuimen luona tuolla ylhäällä!\"\n\nWilliamsin kotimaanmatka muodostui yhtämittaiseksi riemukuluksi.\nHän piti valtavia kokouksia lähetysrakkauden herättämiseksi ja\nelvyttämiseksi sekä varain keräämiseksi työn jatkamista varten. Kun\nhän eräässä kokouksessa Glasgowissa kertoi Malietoan jumalansanan\nnälästä ja palavasta halusta saada lähetyssaarnaajia, antoi\nmuuan saapuvilla olevista kultakellonsa \"taskusta saarnaamaan\".\nLiverpoolissa pani muuan kveekari kolehtihaaviin 7,000 taalarin\npankkiosoituksen. Lontoon, maistraatti antoi 3,500 taalaria\nlähetyslaivan hankkimista varten. Laivanrakentaja Fletcher, joka\nrakensi \"Camdenin\", lähetti kuitatun laskun 3,000 taalarin saatavan\nsijasta.\n\nErittäin tärkeä puoli Williamsin työstä kotimaassa oli hänen\nkirjallinen toimintansa. Hän antoi painattaa Bunyanin \"Kristityn\nvaellusta\" 10,000 kpl. rarotongan- ja samoankielillä. Tavatonta\nhuomiota herätti hänen oma teoksensa \"Lähetysyrityksiä Etelämerellä\".\nHän sai tunnustusta kirjastaan ruhtinaallisilta henkilöiltä ja\nkuuluisilta valtiomiehiltä, oppineilta ja liikemiehiltä. Ja\nenglantilaisten lähetysseurain toiminta lisääntyi tämän kirjan\nvaikutuksesta ihmeteltävän nopeasti.\n\nLiikuttava oli lähtiäisjumalanpalvelus samassa kirkossa\nBirminghamissa, missä hän oli tullut kääntymykseen 24 vuotta\naikaisemmin. Hän lopetti siellä puheensa seuraavilla sanoilla:\n\"Rakkaat ystävät! Käsitän hyvin ne tunteet, jotka tällä hetkellä\ntäyttävät veljien sydämet! Niin, on suloista asua isänmaassaan ja\nrakkaittensa sylissä. Ja on katkeraa repiä rikki ne voimakkaat\nsiteet, jotka liittävät meidät ystäväpiiriin ja isänmaahan. Olemme\ntähän ajatukseen syvästi eläytyneet, olemme sitä tarkoin miettineet.\nOlen nähnyt myrskyjen raivon, millä ne hyökkäävät kimppuumme; ja\nolen nähnyt villien pakanain kaamean julmuuden, pakanain, joiden\nluokse menemme. Kaiken tuon olen heittänyt toiselle vaakalaudalle;\nmutta toiselle ne sielut, joita pelastamaan meidät on lähetetty,\nja kallisarvoisen virkamme. Ja minä toivon kaikkien vaarain uhalla\nsaavani sanoa iloisesti: En minä kuitenkaan omasta puolestani pidä\nhenkeäni minkään arvoisena, kunhan vain täytän juoksuni ja sen viran,\njonka Jeesukselta sain, todistaakseni evankeliumia Jumalan armosta\".\n\nPalattuaan \"Camdenillä\" rakkaille saarilleen Etelämerellä hänet\notettiin vastaan tavattoman sydämellisesti. Kun Williams ilmoitti\nhaluavansa asettua asumaan Fasetutain kylään Aanan saarella,\nlauloivat asukkaat lapsellisen ilon vallassa: \"Williamu tulee, hän\ntulee, hän tulee! Ja hän tuo lotun Fasetutaihin!\"\n\nJa viitaten uljaaseen \"Camdeniin\" Williams virkkoi Pitmanille:\n\"Pitimani, nyt ei piakkoin ole oleva ainoatakaan saarta Etelämerellä,\njota ei olisi tervehtinyt korkeuden koitto! Nyt meillä on\nlähetyslaiva!\" Maakalaissaarnaajat maakalaisten lähettäminä\nlevittivät innolla valtakunnan evankeliumia. Tutuilan saarella\nWilliams kutsuttiin saaren sairaan päällikön luo. Hänen vuoteensa\näärellä istuivat hänen vaimonsa, poikansa ja yksi tytär, joka oli\nollut välikappaleena perheen pelastumiseen. Harmaahapsinen vanhus\nvirkkoi Williamille: \"Minä olen harmaantunut saatanan palveluksessa.\nVielä jäljellä olevat päiväni tulevat kuulumaan Herralle Jeesukselle.\"\n\n_5. Etelämeren apostolin marttyyrikuolema._\n\nMutta Etelämeren apostolin siunattu työpäivä alkoi kallistua\niltaan. Nopeasti ja varmasti lähestyi lähestymistään hetki, jolloin\nhän saattoi sanoa suuren pakanain apostolin kanssa: \"Sillä minut\nuhrataan jo, ja minun lähtöni aika on tullut. Olen hyvän kilvoituksen\nkilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt. Tästedes on\nminulle varattuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas\ntuomari, on antava minulle sinä päivänä, eikä ainoastaan minulle,\nvaan myös kaikille, jotka hänen ilmestymistään rakastavat.\" Hän\nvalmistautui nyt suurelle matkalle Etelämeren länsiosaan, --\nmatkalle, joka oli päättyvä hänen riemukulkuunsa taivaalliseen\nJerusalemiin päässään marttyyrin verinen voitonseppele.\n\nLähtöjumalanpalvelus oli erittäin syvästi liikuttava. Williams\noli valinnut saarnansa aiheeksi apostoli Paavalin jäähyväispuheen\nEfeson vanhimmille. Kun hän tuli sanoihin: \"Ja he ratkesivat kaikki\nkatkerasti itkemään ja lankesivat Paavalin kaulaan ja suutelivat\nhäntä, ja eniten suretti heitä se sana, jonka hän oli sanonut,\netteivät he enää saisi nähdä hänen kasvojaan\", niin hänen oma äänensä\ntukahtui kyyneleihin, ja koko seurakunta itki kauan ja hillittömästi.\nRouva Williamsia murehdutti miehensä vakavuus, sillä aina ennen hän\noli matkalle lähtiessään iloisin mielin huudahtanut näkemiin.\n\nMatkalle lähtivät Williams, lähetyssaarnaajat _Harris_ ja\n_Cunningham_ sekä 12 maakalaisopettajaa. Lähtö tapahtui marraskuun 5\np:nä 1839; matka suunnattiin kohti Uusia-Hebridejä poiketen välillä\nmuutamilla saarilla. 16 p:nä Williams kirjoitti eräälle ystävälleen\nEnglantiin. Kerrottuaan siinä Makean kuolemasta hän jatkaa:\n\n\"Niin, me elämme, kallis ystävä, kuolevassa maailmassa. Ehkäpä\nnämä rivit eivät saavu Englantiin ennenkuin sinun autuas henkesi\non jättänyt maallisen majansa ja yhtyneenä kotiinmenneen ystäväni\nMakean henkeen kiittää ja ylistää sitä Vapahtajaa, joka on lunastanut\nteidät molemmat verensä kautta. Vain lyhyt hetkinen, ja joku\nystävämme on ilmoittava jälkeenjääneille rakkaillemme, että olemme\nkuolleet. Meidän tärkeimpänä huolenamme tulisi olla sen, että meidät\nhavaittaisiin joka päivä valmiiksi viimeistä hetkeä varten. Mutta\njuuri tämä unohtuu niin helposti kutsumukseni alinomaisten töiden\nkeskellä. Kuitenkin tuottaa minulle suurta lohtua se tietoisuus,\nettä monet, hyvin monet Jumalan lapset rukoilevat minun puolestani;\nja sekin lohduttaa minua, että kaikki minun voimani kuuluvat\nkauneimmalle kutsumukselle maan päällä... Oi, mikä suloinen nautinto\nonkaan tehdä hyvää! Minkä syvän viisauden löydänkään raamatusta! Mitä\npyhitettyä ihmissydämen tuntemusta se ilmaiseekaan vakuuttaessaan,\nettä 'autuaampaa on antaa kuin ottaa!'\n\n\"Kapteeni _Morgan_ sanoo juuri, että olemme vain 12 mailin päässä\nUusilta-Hebrideiltä, joten voimme saavuttaa ne huomenna varhain\naamulla. Tänä iltana pidämme erikoisen rukouskokouksen. Oi, miten\npaljon riippuukaan huomispäivästä! Ottavatko villit meidät vastaan\nvai eivätkö? Ehkäpä taistelet sinä, ehkä taistelee moni muu ystävä\ntänä hetkenä Jumalan kanssa meidän puolestamme? Olen täynnä odotusta\nja pyydän viisautta ja uskollisuutta suuressa yrityksessäni tuoda\nJumalan evankeliumia näille pimeydessä nääntyville kansoille, --\nsellaista uskoa, joka jättää ratkaisun tyynesti Jumalan käsiin.\nTuleva viikko on minulle elämäni tärkein.\"\n\n18 p:nä he saapuivat Tanna-saarelle, jonne jättivät muutamia\nopettajia. Tällä suurella saarella on monta oivallista\nluonnonsatamaa, ja Williams katseli jo hengessä niitä aikoja,\njolloin tälle saarelle voitaisiin perustaa kanta-asema kaikkia\nläntisiä saaria varten. Saman päivän iltana hän kirjoittaa\npäiväkirjaansa sanat, jotka ovat viimeiset hänen kynästään lähteneet:\n\"Tämä on historiallinen päivä, päivä, jonka muisto on vaikuttava\njälkimaailmaan; ja sanomaa niistä tapahtumista, jotka ovat\ntapahtuneet tänä päivänä, tullaan kertomaan vielä silloinkin, kun\nne työaseet, joita Herra tällöin on käyttänyt, ovat jo kauan olleet\nhaudattuina unohduksen varjoon; ja tämän päivän seuraukset...\" Tässä\non lause syystä tai toisesta jäänyt kesken.\n\nSeuraavana iltana \"Camden\" purjehti pitkin _Erromanga_-saaren\nrantaa. Kun Williams toivorikkaana silmäili uutta työmaata, virkkoi\nhän kapteeni Morganille: \"Ajattelen nyt sitä, voisinko pian noutaa\nperheeni Tannaan, sillä Hebridit tarvitsevat minua enemmän kuin\nSamoa!\" Hänen mieltään painostivat kuitenkin työn vaikeudet. Yö 20.\npäivää vasten oli uneton. Seuraavana aamuna hän kertoi ystävilleen,\nettä koko yön oli edessäoleva työ levännyt raskaana kivenä hänen\nsydämellään. Hän sanoi, että vaaditaan monen vuoden työ, ennenkuin\nkaikille läntisen Etelämeren saarille koittaisi evankeliumin valo.\nNäin haastellen hän astui veneeseen mennäkseen rantaan siihen\npaikkaan, missä hän muutaman tunnin kuluttua oli todistava hengellään\nja verellään Herrastaan ja Mestaristaan.\n\nWilliamsin mukana menivät Harris, Cunningham ja Morgan. Lähellä\nrantaa he kohtasivat veneen, jossa oli kolme villin- ja arannäköistä\nmaakalaista. Rannalla olevat antoivat viittoilemalla merkkejä,\netteivät toivoneet veneen tulevan. Kuitenkin he ottivat mielellään\nvastaan helmiä, joita heille heitettiin. Tullessaan erään kauniin\nvuorilaakson eteen veljet näkivät ihanan lähteen. He pyysivät\npäällikköä tuomaan heille vettä. Tämä teki työtä pyydettyä, toi vettä\nja antoi lähetyssaarnaajille. Nämä joivat, ja sitten Williams lausui\nCunninghamille: \"Nouskaamme maihin! Ihmiset huomaavat pian, että\ntarkoitamme hyvää.\" Ja Morganille hän virkkoi: \"Kapteeni! Te tiedätte\nhalumme olevan ottaa maa omistukseen. Ellei meille tänään onnistu\nmuuta kuin tehdä asukkaisiin edullinen vaikutus, tulemme kerran ja\ntuomme tänne opettajia. Meidän täytyy olla tyytyväisiä, jos teemme\nedes jotakin. Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä.\"\n\nHarris astui maihin ensimmäisenä. Kun maakalaiset näkivät hänen\ntulevan, juoksivat he salamannopeasti tiehensä. Williams kehoitti\nhäntä istuutumaan, ja heti, kun hän oli tehnyt sen, tulivat\nalkuasukkaat hänen luokseen tuoden kookospähkinöitä. Rannalla leikki\njoukko poikia. Williams sanoi sen olevan hyvän merkin. Hän nousi ja\nkahlattuaan veden halki astui maihin. Mitä sitten tapahtui, siitä\nkertoo Cunningham kirjeessään _Ellikselle_ seuraavaa:\n\n\"Williams käski antaa venheestä muutamia kankaanpalasia, jotka\nhän jakoi alkuasukkaille. Harris ehdotti, että menisimme jonkun\nverran maalle päin. Me menimme pitkin puron vartta ylöspäin\nHarris edellä, sitten Williams ja hänen jäljessään minä. Muutamia\nmaakalaisia seurasi meitä. Ihmisten koko olento teki minuun\nahdistavan vaikutuksen ja kysyin Williamsilta, eikö meillä ollut\nsyytä peljätä heidän kostoaan. Me nimittäin tiesimme sen, että\nsaarelaiset olivat jo vuosikausia olleet katkeroituneita kaikkia\nvalkoisia kohtaan laivamiehistöjen heidän keskuudessaan harjoittamien\nraakuuksien tähden. Williams ei vastannut minulle mitään, sillä hän\npuuhaili lapsijoukon kanssa lausumalla heille joitakin samoalaisia\nlaskusanoja. Sillä aikaa minä koetin panna merkille meitä ympäröivien\nesineiden nimiä ja astuin eteenpäin. Samalla tahdoin myös pistää\ntaskuuni muutamia harvinaisia simpukoita, kun kuulin huudon ja 20\naskeleen päässä edessäni näin Harriksen juoksevan esille pensastosta.\nMinulle oli silmänräpäyksessä selvää, että nyt oli edessä pako tai\nkuolema. Minä huusin kovalla äänellä Williamsille, joka oli jonkun\nmatkan päässä takanani, kehoittaen häntä seuraamaan itseäni ja\nraivasin väkivalloin tieni puron rannalla seisovan joukon lävitse.\nNyt katsahdin taakseni ja näin Harriksen kaatuvan puroon. Vesi löi\nhänen ylitseen, ja lauma villejä kohotti nuijansa murskatakseen hänen\npäänsä. Williams ei varmaankaan ollut kuullut huutoani, sillä hän\nseisoi vielä lapsijoukon keskellä. Huusin, minkä jaksoin: 'Williams!\nWilliams! Juokse! Juokse!' ja juoksin nopeasti rantaan, tähystellen\nvenettä, joka oli erään ulkonevan pensaan suojassa. Williams juoksi\nalas pitkin lahtea ja syöksyi mereen muuan villi kintereillään.\nTodennäköisesti hän tahtoi uida pitkin rantaa, kunnes vene ottaisi\nhänet ylös. Samassa silmänräpäyksessä kun vene sattui silmääni,\nkuulin takanani hirvittävän huudon ja näin, miten muuan villi nuija\nkoholla juoksi minua kohti. Minä sieppasin kiven ja osuin häneen\nniin, että hän lakkasi juoksemasta. Morgan juoksi samassa esille\ntoiselta puolen lahtea, ja me hyppäsimme samassa silmänräpäyksessä\nveneeseen. Williams oli kaatunut veteen selälleen ja sai useampia\niskuja sen villin nuijasta, joka oli juossut hänen kintereillään.\nHän painoi kaksi kertaa päänsä veden alle välttyäkseen murhaavalta\nnuijalta, jota villi piti iskuvalmiina päänsä yläpuolella. Minä\nheitin kiven toista villiä kohti, joka murhanhimoisena juoksi\npaikalle. Se viivytti häntä vain silmänräpäyksen verran. He\nmurhasivat rakastetun veljemme murskaamalla hänen päänsä, ja kolmas\nampui vielä kokonaisen kourallisen nuolia hänen rintansa läpi. Me\nsoudimme pois kaikin voimin, mutta ennenkuin olimme päässeet 40\naskeleen päähän murhapaikalta, oli rakas Williamsimme marttyyri.\nTusina villejä laahasi hänet rantaan, ja he murskasivat hänen\nruumiinsa käyttäytyen kuin raivoisat tiikerit. Pojat, jotka vielä\nhetki sitten olivat istuneet hänen polvellaan, murskasivat nyt hänen\nrintansa kivillä, kunnes aallot punertuivat marttyyrin verestä. Voi,\nmikä silmänräpäys se olikaan! Me huusimme ääneen tuskasta! Nuoli\ntoisensa jälkeen ammuttiin meidän jälkeemme -- yksi niistä lävisti\nminun käsivarteni, -- eikä meille jäänyt tehtäväksi muuta kuin soutaa\nkiireesti laivaan voidaksemme sen kahden pikku tykin avulla pakoittaa\nvillit jättämään veljemme ruumiin rauhaan. Mutta ennenkuin ehdimme\nlaivaan, laahasivat nämä sokeat pakanat parhaan ystävänsä ruumiin\nhirvittävin riemuhuudoin metsään.\"\n\nWilliams oli kerran lausunut, ettei hän voi tyytyä julistamaan\nevankeliumia yhden ainoan koralliriutan puitteissa. Hänen henkensä\njanosi äärettömyyttä. Hänessä paloi kipinä sitä Mestarin suurta ja\nrajatonta uskoa ja rakkautta, joka uhrasi kaikki voittaakseen kaikki.\nJa niinpä ei hänen verensäkään joutunut kastelemaan vain yhtä saarta,\nvaan se punersi omalla kohdallaan Etelämeren suunnatonta ulappaa.\nJa samoinkuin inkvisiittorit kerran heittivät John Wiclifin tuhkan\nAvon-virtaan, jotta se sieltä kulkeutuisi veden mukana Pohjanmerelle\nja Atlannille, ja samoinkuin he heittivät Hieronymus Savonarolan\ntuhkan Arno-jokeen, jotta se sieltä kulkisi Välimerelle, samoin\njoutui jalon Etelämeren apostolin todistajaveri punaamaan maailman\nsuurimman valtameren aaltoja. Miten voimakasta symboliikkaa!\n\nHänen surevilla tovereillaan ei ollut muuta tehtävää kuin nostaa\nankkuri ja levittää purjeet sekä antaa voimakkaan itätuulen kiidättää\nheitä kohti Uutta-Kaledoniaa ja Sydneytä, missä koko kaupunki\njoutui surun valtaan kuultuaan onnettomuudesta. Maaherra lähetti\nCunninghamin sotalaivan kanssa hakemaan pyhän marttyyrin jäännöksiä\nErromangalta. Sinne saavuttaessa alkoi jälleen kuulua sotarummun\nkammottava kumina. Cunninghamin onnistui kuitenkin päästä yhteyteen\nmaakalaisten kanssa ja hän sai kuulla, että he olivat syöneet\nWilliamsin, ainoastaan pääkallo ja muutamia luita oli jäljellä. Nämä\nkalliit jäännökset vietiin sitten Apiaan, Samoa-saarille, jonne ne\nhaudattiin odottamaan ylösnousemuksen aamua.\n\nSyvä ja musertava oli rouva Williamsin suru, kun hän eräänä yönä\nheräsi valitushuutoihin: \"Aue Williamu! Aue Tama!\" -- \"Voi Williamua!\nVoi isäämme!\" Hän vaipui voimattomana maahan mykän surun valtaamana\nja kesti kauan, ennenkuin murtuivat murheen padot ja aukenivat\nkyynelten lähteet...\n\nIllan suussa rohkeni Malietoa vihdoin mennä pyhän lesken luo\nsurukammioon. Väkevän tuskan valtaamana hän huusi murtunein mielin:\n\"Voi Williamua! Williamua! Meidän isäämme! Meidän isäämme! Hän on\nkääntänyt kasvonsa meistä! Me emme milloinkaan enää saa nähdä häntä!\nHän on poissa, hän, joka on tuonut meille pelastuksen sanan! Hän\non poissa, hän, joka on tuonut meille pelastuksen sanan! Oi julmat\npakanat! Te ette tienneet, mitä teitte, -- millaisen hyvän miehen te\ntapoitte!\" Vihdoin hän vaikeni, polvistui rouva Williamsin viereen,\notti hänen kätensä omaansa ja virkkoi sanomattoman hellällä äänellä\nkyynelten virratessa pitkin kuihtuneita poskia: \"Oi minun äitini! Älä\nmurehdi itseäsi kuoliaaksi! Lakkaa itkemästä! Muutoin sinäkin kuolet\nmurheesta ja sinutkin otetaan pois meiltä! Ja sitten, oi, mitä me\nteemme? Ajattele Johnia ja näitä pienokaisia vierelläsi ja ajattele\ntoista lastasi etäisessä maassa, äläkä surmaa itseäsi! Pyydän,\nrakasta meitä! Ole meille armollinen ja sääli meitä!...\"\n\nRarotongalle, Williamsin lempisaarelle, pystytettiin ihanista\nkorallilohkareista kaksi kaunista muistopatsasta, joista edellisessä\noli seuraava kirjoitus: \"_John Williamsin_, Lontoon Lähetysseuran\nlähetin muistolle, joka 14-vuotisen työskentelyn jälkeen Rajatealla\ntehtiin välikappaleeksi kristinuskon viemiseksi Hervey- ja\nSamoa-saarille. Aikoessaan viedä evankeliumia Uusille-Hebrideille hän\nsortui yhdessä ystävänsä Harriksen kanssa sokaistujen pakanain käsiin\nErromangan saarella marraskuun 20. p:nä 1839.\"\n\nSyvä ja vilpitön oli se suru, joka valtasi mielet Englannissa,\nkun sinne saapui sanoma tämän jumalanmiehen maallisen\nmajan väkivaltaisesta purkamisesta. Pastori _East_ joutui\nsurujumalanpalveluksen yhteydessä pitämään kolmannen merkillisen\nsaarnan tälle merkkimiehelle. Mutta tällä kertaa hän ei enää puhunut\nmaailmaan rakastuneelle tuhlaajapojalle eikä liioin voittoisalle\nlähetyssankarille, joka 14-vuotisen työskentelyn jälkeen Etelämeren\nvillien ihmissyöjäin keskuudessa valmistautuu lähtemään sinne\njälleen julistamaan rauhan evankeliumia kuolemanvarjon maassa.\nEi mitään tällaista! Nyt hänellä on kunnia puhua _pyhän ja\nkirkastetun marttyyrin muistolle, jonka henki lepää alttarin alla\ntaivaallisen temppelin pyhimmässä pyhäkössä_, -- armo ja kunnia\npoikkeuksellisen harvinainen sekä isälle Kristuksessa että hänen\npojalleen uskossa, apostolille ja marttyyrille. Se toiminta Jumalan\nnimen kirkastamiseksi, valtakunnan evankeliumin levittämiseksi\nja lähetysrakkauden syventämiseksi ja lisäämiseksi sekä Brittein\nsaarilla että koko maailmassa, mikä on tapahtunut näiden kahden\nrakastettavan sielun kautta, joiden elämä ja kohtalot suurina\nratkaisun hetkinä olivat näin yhteen punoutuneet, on ollut valtavan\nsuuri mittasuhteiltaan ja ihana sävyltään. Ja vasta iäisyyden aamu\non näyttävä, miten satoisa ja siunattu on tässä tapauksessa ollut\nmarttyyrin veri kirkon kylvönä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHurskaasta Aabelista sanotaan, että \"uskonsa kautta hän vielä\nkuoltuaankin puhuu.\" Samaa voidaan myös sanoa _John Williamsista_,\nEtelämeren mainehikkaasta apostolista. Hänen sinne perustamansa\nseurakunnat ovat hänen työnsä ulkonainen muistomerkki; hänen\njälkeenjättämänsä sanat hänen hengellinen testamenttinsa, jonka\nkautta hän haastaa tuleville sukupolville. Esitämme katkelman\nhänen maakalaistyöntekijöitä varten antamastaan hengellisestä\nohjesäännöstä, jonka sanoista huokuu suuren pakanain apostolin\nhehkuva rakkaus sieluihin, jalo mielenlaatu ja maailmanvoittava usko,\n-- samat ominaisuudet, jotka luovat loistetta ja antavat kaikua\nmyös brittiläisille uranuurtajalähetyssaarnaajille, tapahtuipa\nheidän elämäntyönsä ja todistajakuolemansa keskellä Pohjolan synkkiä\nmetsiä tahi Etelän paratiisimaisia palmulehtoja, olivatpa he sitten\nkeskiajan lapsia tai uusimman ajan lähetyssankareja.\n\nTämä ohjesääntö liittyy Paavalin jäähyväissaarnaan Efeson seurakunnan\nvanhimmille: _\"Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta.\"_\nMe esitämme edellisen osan kokonaisuudessaan ja jälkimmäisestä\nkatkelmia.\n\n1. \"Kantakaa omia sielujanne käsissänne. Ennen kaikkea pidättykää\nrukoukseen salassa. Etsikää erittäinkin Herran päivänä vahvistusta\nsieluillenne. Teillä ei ole ympärillänne ketään veljiä, jotka\nvoisivat valvoa ja lohduttaa teitä. Sitä koettaa perkele käyttää\nhyväkseen ja hyökätä kimppuunne suurella voimalla. Olemme itse\nkokeneet sen. Mitä tulee teidän sitten tehdä? Tätä: jos virrat ovat\nkuivuneet, niin kääntykää elävän veden lähteen puoleen, joka on\nKristus. Pysytelkää joka hetki hänen läheisyydessään muistaen hänen\nsanaansa: 'Ilman minua ette voi tehdä mitään.'\n\n2. \"Varokaa, ettette ole kenellekään pahennukseksi. Te olette tulleet\nkaupungiksi, joka on vuorella. Hyvin monet silmät katselevat teitä.\nRajatean kirkko, kaikki sikäläiset veljenne, meidän silmämme ja\nkaikkien lähetyssaarnaajain, Lontoon suuren seuran ja Englannin\nuskovaisten silmät, mutta ennen kaikkea Herramme Jeesuksen Kristuksen\nsilmät ovat suunnatut teihin. Sekä taivaan että helvetin silmät\nkatselevat teitä; ja teidän tulee erikoisesti ottaa huomioon niiden\npakanain silmät, joiden keskellä te asutte. Ne valvovat teitä\nkotkansilmillä havaitakseen edes jonkinlaisia vikoja vaelluksessanne.\nKarttakaa jokaista varjoakin, mikä olisi omiaan edistämään heidän\nhäpeällisiä tarkoitusperiään. Suojelkaa itseänne hengelliseltä\nylpeydeltä. Älkää halveksiko heitä, vaan säälikää heitä ja muistakaa,\nkuka se on, joka on tehnyt teidät siksi, mitä te olette.\n\n3. \"Suojelkaa itseänne keskinäiseltä eripuraisuudelta, kateudelta,\npanetteluilta ja nurjamielisiltä ajatuksilta. Kalliit ystävät,\ntämän asetamme erikoisesti teidän ja vaimojenne sydämille. Älkää\nsuoko saatanalle sitä helvetillistä iloa, että hän saisi rikkoa\nvälinne. Tämä on hänen haarniskansa, josta hän kopeilee. Älkää\nmilloinkaan puhuko pahaa toisistanne pakanain saapuvilla ollessa. Kun\nlähetyssaarnaajat ovat yksimielisiä, niin he voivat kaikki Kristuksen\nkautta; mutta jos he ovat eripuraisia, eivät he voi mitään. Olkaa\nhyvät, kirjoittakaa tämä oikein sydämiinne. Jos te joskus olette\nerimielisiä siitä, mitä on tehtävä, niin älkää riidelkö, vaan\nrukoilkaa ja sitten puhukaa jälleen toistenne kanssa. Ellette\nsilloinkaan voi yhtyä, niin antakoon toinen perään; ja kun tulemme\nluoksenne, selvitämme asian. Te olette pitkän aikaa katselleet meitä\n(Threlkeldiä ja minua), ja niin pitkälle kuin me olemme seuranneet\nKristusta, seuratkaa meitä. Älköön kukaan kohottako itseään veljensä\nyli; sillä varmasti on Jumala alentava sen, joka pyrkii alentamaan\nveljeään.\"\n\nJa toisessa kappaleessa: _\"Ottakaa vaari kaikesta laumasta\"_ hän\nkirjoittaa muun ohella:\n\n\"Muistakaa, että työnne on Herran Jeesuksen Kristuksen työ.\nIhmisvoimin ei tehdä mitään. Pyhän Hengen on tehtävä työ. Ilman häntä\nse ei menesty. Sitä älkää unohtako milloinkaan. --\n\n'Älkää suunnatko saarnojanne yksinomaan pakanain paheita vastaan,\nvaan ennen kaikkea ylistäkää Herraamme Jeesusta Kristusta ja hänen\nevankeliumiaan. Julistakaa väkevästi hänen rakkautensa suuruutta ja\nhänen verensä voimaa pelastamaan ja puhdistamaan sieluja. Teidän\nkaikkien saarnainne aiheena olkoon _Jeesus_. Antakaa sen olla sitä\nmitä se oli apostoleille ja profeetoille: älkää hävetkö Kristuksen\nevankeliumia. Hän on meidän ystävämme, tiemme, turvamme, ruokamme,\nvälittäjämme, Vapahtajamme. -- Antakaa hänelle kätenne, suunne,\nruumiinne, elämänne, ja Jumala on siunaava työnne. --\n\n\"Vaatikaa oikeaa parannusta ja totista uskoa, ei mitään muuta, mutta\nsitä tinkimättömästi. --\n\n\"Älkää olko hitaita siinä, mitä teidän on tehtävä, myöskään\nmaallisissa asioissa. Laiska lähetyssaarnaaja on häijy ja hyödytön\nkappale. Olkaa talojenne sisustuksessa j.m.s. kansanne esikuvia.\n\n\"Kaiken kaikkiaan: Kaikki, mitä tahdotte, että pakanat tekisivät\nteille, se tehkää te itse ensin heille; ja mitä te heidän\nkeskuudessaan tahdotte saada aikaan, älkää pidättäkö sitä itsellenne.\n\n\"Etsikää ravintoa Herran sanasta ja rukoilkaa häntä, ettei hän\njättäisi teitä eikä laiminlöisi teitä. Me rukoilemme teidän\npuolestanne.\"\n\n\n\n\nC. JOHN COLERIDGE PATTESON,\n\n_Melaneesian apostoli._\n\n\nPuhuessaan kristillisen seurakunnan kokoonpanosta suuri\npakanain apostoli Paavali lausuu: \"Katsokaa, veljet, miten on\nkutsumisenne laita: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta\nmahtavaa, ei monta jalosukuista.\" Samaa todistaa myös alkukirkon\nmarttyyrihistoria. Me tapaamme tosin sen ajan marttyyrien joukossa\nkuuluisia puhujia ja kaunopuheisuuden opettajia; henkilöitä\nyhteiskunnan huipuilta: ylimyksiä, jotka kuuluivat sellaisiin\nvanhoihin ja mainehikkaisiin sukuihin kuin Cornelius, Caecilius,\nAemilius, Bassus ja Aurelius, samoin konsuleja ja senaattoreja. Vielä\ntapaamme rikkaita kauppiaita ja teollisuusmiehiä. Mutta kuitenkin\nnämä muodostavat vain pienen vähemmistön orjien, käsityöläisten ja\nmuiden pieneläjäin keskuudessa. Sama suhde on aina vallinnut elävän\nseurakunnan keskuudessa. Noihin harvoihin ylhäissukuisiin kuuluu\n_John Coleridge Patteson_, Melaneesian apostoli, Kristuksen pyhä ja\nvalittu marttyyri.\n\n_1. Lapsuus ja opintoaika._\n\nPatteson syntyi Lontoossa huhtikuun 1 päivänä 1827. Hänen isänsä,\nJohn Patteson, oli etevä oikeusoppinut. Jo 40-vuotiaana hän tuli\napulaisjäseneksi maan korkeimpaan tuomioistuimeen ja vähän myöhemmin\njäseneksi kuningattaren salaiseen neuvostoon, Privy Counciliin. Äiti\nkuului ylhäiseen sukuun nimeltä Coleridge.\n\nIsä oli esikuvallinen tuomari: tunnontarkka, teräväjärkinen,\nlahjomattoman oikeamielinen ja teeskentelemättömän vakava.\nSukulaisten ja tuttavapiirin keskuudessa häntä kohdeltiin suurella\nkunnioituksella. Poikaansa, nuoreen Coleyhin, kuten häntä kotona\nnimitettiin, hän oli kiintynyt hellällä rakkaudella. Äiti oli\nitsensäunohtava, uhrautuva ja jalo nainen, joka eli vain toisille.\nKodissa vallitsi lämmin kristillinen henki.\n\nNuori Coley ei ollut kotona mikään erikoisen kiltti lapsi. Hän oli\nluonteeltaan kiivas ja helposti uppiniskainen, ellei heti täytetty\nhänen toiveitaan. Toisaalta hän oli hidas ja laiska käyttämään\nlahjojaan. Mutta äiti oli hellittämätön ja toimellinen pakottaen\npojan täsmällisyyteen. 5-vuotiaana hän oppi lukemaan ja sai isältään\nraamatun, josta tuli hänen lempikirjansa. Suureksi tultuaan hän aikoi\nruveta papiksi.\n\nHänet lähetettiin kuuluisaan Etonin kouluun, jonka ovat käyneet niin\nmonet mainehikkaat englantilaiset. Tämä koulu sijaitsee lähellä\nWindsor-palatsia luonnonihanalla paikalla, missä kasvaa ikivanhoja\npuita. Mutta nuorella Coleylla ei ollut erikoista halua opiskeluun.\nMyöhemmin hän valitti sitä, ettei ollut lukenut paremmin kreikkaa ja\nlatinaa. Siveellisen luonteen kasvatukseen hän pani kuitenkin paljon\npainoa, kuten osoittaa seuraava tapaus: se kriketti- ja soutuklubi,\njohon hän kuului, pani vuosittain toimeen yhteisen juhla-aterian.\nYhtenä johtajista hän ilmoitti poistuvansa, jos laulettaisiin\nsopimattomia lauluja. Ja kun kuitenkin tapahtui niin, poistui hän\neräiden samanmielisten kanssa.\n\nOllessaan 14-vuotias hän oli mukana jumalanpalveluksessa, jossa\nWindsorin pappi _George August Selwyn_ vihittiin Uuden-Seelannin\npiispaksi. Tämä tilaisuus vahvisti hänen päätöstään ruveta\npapiksi. Ja samalla kylvettiin hänen sieluunsa halu ruveta\nlähetyssaarnaajaksi. Pappi nimittäin lausui saarnassaan: \"Samoin kuin\nkirkko antaa parhaansa lähettäessään keskuudestaan parhaimmat ja\nrakastetuimmat poikansa, niin kantakaamme myös jokainen kohdaltamme\nuhri, joka on sopusoinnussa sen kanssa. Antakaamme tänään runsaasti\nKristukselle, Herrallemme, itsensäuhraamisen hengessä, kuten kuuluu\nkristityille, ja hän on armollisesti ottava vastaan ja siunaava\nuhrimme.\" Ja toisessa tilaisuudessa piispa Selwyn sanoi leikillään\nPattesonin äidille: \"Rouva Patteson, tahdotteko jättää Coleyn\nminulle?\"\n\nLopetettuaan Etonin Patteson meni Oxfordin yliopistoon jatkamaan\nopintojaan. Eräs hänen ystävänsä kirjoittaa hänestä tältä ajalta:\n\"Patteson esiintyy minun mielessäni siltä ajalta, jolloin hän\noleskeli Oxfordissa, Etonin koulun parhaimpana edustajana, jolla oli\npaljon hyvää, mitä hän oli oppinut siellä, ja sen ohella jotakin\nvielä parempaa kuin hän olisi voinut oppia Etonissa tahi missään\nmuussa koulussa. Hänen oli hyvin helppoa seurustella ihmisten kanssa\n-- sekin Etonin perintöä, -- olematta silti mitenkään mieleltään\nmaailmanmies. Muistan erittäin hyvin hänen silloisen ulkonäkönsä;\nhänen kasvonpiirteissään, vaikka ne näyttivätkin liian karkeilta\nnuorukaiselle, ilmeni kuitenkin ymmärtäväisyyttä, tunnetta ja\ntahdonvoimaa. Sillä tahdonvoima oli ennen muita se ominaisuus, joka\nteki hänet siksi, mikä hän oli, olipa sitten kyseessä kriketti,\nmissä hän oli mestari, tahi vakavammat kysymykset. Se vaikutelma,\njoka hänestä jäi minuun, oli hiljaisuus, lempeys, lujuus ja puhtaus.\nHänen sydämensä rakasti kaikkea, mikä oli totista ja vanhurskasta ja\npuhdasta ja kurottautui aina sitä kohti. Emme me eikä hän itsekään\ntuntenut sitä hänessä piilevää palavan pyhyyden tulta, joka pian oli\nleimahtava ilmiliekkiin ja tekevä hänestä sen, mikä hänestä sittemmin\ntuli.\"\n\nLopetettuaan opintonsa hän matkusteli Saksassa, Sveitsissä ja\nItaliassa. Saksassa hän myöhemmin opiskeli pitemmän aikaa Dresdenissä\nvarsinkin hebreaa, syventyen samalla saksalaiseen jumaluusoppiin.\nPapiksi vihittynä hän pyrki ennen kaikkea valamaan muotoihin elämää,\nvarsinkin jumalanpalvelusmenoihin. Hän omisti aikansa ja voimansa\nseurakuntansa hyväksi saaden osakseen paljon sydämellistä rakkautta\nja kiintymystä. Hänen elämäkertansa kirjoittaja _Charlotte Yonge_\nkuvailee vaikutelmiaan hänestä näihin aikoihin seuraavalla tavalla:\n\n\"Enimmin kiinnittivät huomiota hänen silmänsä; -- niissä kuvastui\ntavattoman syvä vakavuus yhtyneenä sydämellisyyteen. Mutta samalla\nniissä oli jotakin haaveksivaa. Hänen hymyilynsä oli ihmeellisen\nkirkasta, rakastettavaa, sydämellistä, ikäänkuin auringonsäde, ja\nvaikutti hyvin puoleensavetävästi. Samalla tavalla oli myös hänen\näänellään, jonka rikkaan täyteläisyyden hän oli perinyt äitinsä\npuolelta, voittava vaikutus hänen kuulijoihinsa. Hän herätti mitä\nlämpimintä kiintymystä kaikissa, jotka tulivat kosketuksiin hänen\nkanssaan, ja hän palkitsi sen sydämellisesti osaaottavalla tunteella,\njoka samassa määrin ulottui uusiin ystäviin kylmenemättä silti\nvanhoihin.\"\n\n_2. Kutsumus lähetyssaarnaajaksi._\n\nJo edellä olemme nähneet, että tilaisuus, jolloin Selwyn vihittiin\nUuden-Seelannin piispaksi, antoi Pattesonille ensimmäisen herätteen\nruveta lähetyssaarnaajaksi. Kun tämä lähetyspiispa sittemmin kävi\nkotimaassa ja silloin myös pistäytyi Pattesonin isän kodissa Feniton\nCourtissa, tapahtui ratkaisu. Näistä tapahtumista Charlotte Yonge\nkertoo seuraavasti:\n\n\"Elokuun 19 p:nä 1854 tulivat Uuden-Seelannin vieraat (Selwyn ja\nhänen puolisonsa) Fenitoniin. Sitten kun Coley yhdessä toisten kanssa\noli lausunut heidät tervetulleiksi, meni hän erilleen ja antoi\nkyyneltensä vapaasti vuotaa. Näiden syynä ei kuitenkaan liene ollut\nniin paljon tyydyttämätön halu kuin se voimakas liikutus, jonka sai\naikaan taistelevan seurakunnan sankarin näkeminen, sankarin, jota\nhän oli ihaillut jo kauan syvällä ja hiljaisella kiintymyksellä.\nSeuraavana aamuna Coley kulki jälleen Alsingtonista (kotipitäjänsä\nkirkonkylästä, missä oli pappina) vanhempainsa kotiin, ja aamiaisen\njälkeen hän käveli edestakaisin piispan kanssa puutarhassa. Tämä\nkuvaili hänelle silloista työtään kaikkine yksityiskohtineen. Silloin\ntällöin hän heitti esille kysymyksen, tunsiko Coley täydellistä\ntyydytystä sen johdosta. Coley oli puolestaan tyytyväinen nykyiseen\ntoimeensa, mutta toivoi tulevaisuudessa pääsevänsä papiksi jollekin\ntehdasseudulle tahi lähetyssaarnaajaksi. Kun piispa kuuli tämän, niin\nhän virkkoi: 'Mutta jos sinä tahdot ryhtyä johonkin sellaiseen, niin\nsinun ei tule siirtää sitä tuonnemmaksi, kunnes tulet varttuneemmaksi\niältäsi. Sen täytyy tapahtua ollessasi täysissä nuoruudenvoimissasi\nja väkevyydessäsi.' Coley esitti asian isälleen. Aluksi Sir John\nilmeisesti hämmästyi, mutta hän sanoi heti: 'Teit oikein, kun tulit\npuhumaan kanssani etkä odottanut kauemmin. Minun ensimmäinen tunteeni\non sanoa 'ei', mutta se olisi itsekästä.' Toisessa tilaisuudessa isä\nvirkkoi: 'Minä en voi sallia hänen menevän.' Mutta tuskin hän oli\nlausunut nämä sanat, ennenkuin hän jo huudahti: 'Jumala varjelkoon\nminua pidättämästä häntä!' Ja yksityisessä keskustelussa piispan\nkanssa Sir John virkkoi: 'Mutta mitä oikeutta minulla on seisoa hänen\ntiellään? Kuka voi sanoa minulle, saanko elää vielä vuoden? -- No\nhyvä, minä uhraan hänet kokonaan ilman ajatusta tahi toivoa saada\nnähdä häntä enää. Minä en tahdo hänen luulevan, että hänen täytyy\ntulla takaisin katsomaan minua.'\"\n\nKun piispa näin oli kuullut sekä isän että pojan mielipiteen, niin\nhän lausui nuorukaiselle: \"Nyt, rakas Coleyni, senjälkeen kun minä\nolen saanut täyden varmuuden sieluntilastasi ja perusteellisesti\npuhunut isäsi ja perheesi kanssa, en voi olla enää kauemmin\nkehoittamatta sinua mitä vakavimmin antautumaan lähetyksen pyhään\ntyöhön, jos yleensä tunnustat minulle jonkunlaisen vallan ja oikeuden\nkutsua.\"\n\nKun lähetysasia oli jo kauan ollut Coleyn sydämellä, niin on hyvin\nymmärrettävää, että hän suurimmalla mielihyvällä ja kiitollisuudella\nvastasi myöntäen piispan juhlalliseen vetoomukseen. Piispa tarttui\nsilloin hänen käteensä lausuen: \"Jumala siunatkoon sinua, kallis\nColeyni! Minulle tuottaa suurta lohdutusta saada sinut ystäväkseni ja\nseuraajakseni.\"\n\nMutta tämä nuoren Pattesonin jalo päätös ei miellyttänyt hänen\nseurakuntalaisiaan, jotka eivät tahtoneet kadottaa lämminsydämistä\nsielunhoitajaansa. Eräs heistä kertoo: \"Sitä syvää surua, mikä\nvaltasi mielet eron lähestyessä, ei ole helppo kuvailla. Herra\nPatteson teki kaiken voitavansa vakuuttaakseen meille, että hänen\noma tahtonsa ja oma päätöksensä, joka pohjautui hänen vakaumukseensa\nJumalan tahdosta, saattoi hänet lähtemään piispaa auttamaan hänen\ntyössään. Mutta kauan aikaa pidettiin piispaa tappiomme välittömänä\nsyynä, eikä hän ole koskaan kuullut puoltakaan niistä kovista\nsanoista, joita hänestä lausuivat samat henkilöt, jotka saadessaan\nkuulla hänen tulevan saarnaamaan ponnistelivat äärimmilleen,\njotteivät he eivätkä heidän lapsensa kadottaisi niitä siunauksia,\njotka olivat saatavissa hänen saarnoistaan.\"\n\nColey itse oli onnellinen tekemänsä päätöksen johdosta. Hän\nkirjoitti: \"Ihmettelen itseäni, että tunnen olevani niin tyyni ja\nonnellinen, ja uskon saavani pitää tätä hyvänä todistuksena siitä,\nettä olen laskenut käteni työhön, johon olen kutsuttu totuudessa.\nMonta kertaa melkeinpä vapisen ajatellessani omaa kelvottomuuttani\nsellaiseen työhön, mutta Jumalan voima on varmaankin oleva väkevä\nminun heikkoudessani. Olen Hänen kädessään, ja kaikki on sentähden\nkäyvä hyvin.\"\n\nSamoin hän kirjoitti eräälle neiti Neillille, joka oli ollut hänen\nhoitajattarensa lapsena ja hänen lähtiessään lahjoittanut hänelle\nristin: \"Teidän ristinne on kaulallani, ja olen aina kantava sitä.\nSe on riippuva siinä yhdessä toisen koristeen kanssa, joka sisältää\nisäni, äitini, veljeni ja sisarteni hiuksia. -- Niin kauan kun teen\nvelvollisuuteni, ei ole mitään surun syytä. Kuitenkin on varmaan\ntuleva yksinäisyyden ja huolten aikoja, ja minusta näyttää siltä,\nkuin olisi aina ollut näin, niiden laita, jotka lukevat raamattuaan.\nHerra on ilmeisesti kehoittanut opetuslapsiaan valmistautumaan\nsiihen, ja Hän itse on tuntenut tätä sydämen tuskaa tyhjentäessään\nkatkeran kalkkinsa koko täyteyden. Näin ollen en voi käsittää, miksi\ntoivoisin, että minulle kävisi toisin. Onhan raamatussa puhuttu niin\npaljon siitä, että meidän täytyy osallistua Hänen kärsimisestään.\nAinoastaan sitä rukoilen Jumalalta, että. Hän näkisi hyväksi\npitää minua pystyssä näissä vaikeuksissa. -- Teidän esikuvanne\non aina edessäni todistuksena siitä voimasta, minkä Jumala antaa\nkantamaan kärsimystä ja tuskaa. Varmaankin on Jumala vielä antava\nTeidän elää edelleen tässä maailmassa sentähden, että Hänellä on\nTeille tehtävä varattuna. Hän on myös tekevä Teidät kykeneväksi\nvaikuttamaan voimakkaasti tuskanvuoteeltanne suureen ystäväpiiriin.\nJumala siunatkoon Teitä kaiken hyvyytenne vuoksi minua kohtaan ja\nhuolenpitonne vuoksi minusta ollessani vielä lapsi, ja että olette\npäivittäin ajatellut minua ja rukoillut puolestani. Ja suokoon Hän,\netten kantaisi Teidän kallista lahjaanne ainoastaan _kaulallani_,\nvaan _sydämessäni_!\"\n\nMaaliskuun 25 p:nä 1855 varhain aamulla hän lähti kotoaan\nsille matkalle, jolta hän ei enää milloinkaan palannut rakkaan\nkotilieden ääreen; siihen työhön, jossa hän työskenteli puolitoista\nvuosikymmentä apostolin uutteruudella ja innolla sekä tunnustajan\nrohkeudella palatakseen sieltä päivätyönsä päätyttyä taivaalliseen\nisänmaahan marttyyrikruunulla kruunattuna.\n\n_3. Lähetyskentällä._\n\nPattesonin uudeksi työmaaksi tuli laaja Melaneesian saaristo\nAustraalian itäpuolella, varsinkin seuraavat saaristot:\nUusi-Seelanti, Norfolk-saaret, Loyalty-saaret, Uudet-Hebridit,\nBanks-saaret, Santa Cruz ja Salomonin saaret. Työn lähtökohdaksi tuli\nUusi-Seelanti, missä hän työskenteli pitkän aikaa piispa Selwynin\njohdolla. Kun hän matkallaan työmaalleen viimeisen kerran näki\nPohjantähden, niin hän kirjoitti muistikirjaansa:\n\n\"Ainoastaan yksi tietää, kuinka paljon työtä ja kenties kärsimystä on\ntuleva osakseni ennenkuin saan nähdä sen jälleen. Mutta varmaankin\nmyös paljon onnea ja lohdutusta, sillä minulla tosiaankin on suuri\nrauha sielussani ja varma vakaumus, että teen sitä, mikä on oikein,\n-- aavistus, että Jumala ohjaa ja johtaa elämäni juoksun. Ja niin\nusein kuin näköpiiriini tulee kirkkaana ainoa totinen käsitys elämän\ntarkoituksesta, olen onnellinen ja iloinen.\"\n\nLähetyslaivoilla \"Etelänristi\" I ja II hän teki laajoja\nlähetysmatkoja eri saaristoissa. Näillä matkoilla hän saarnasi\nevankeliumia ja otti hoiviinsa sellaisia nuorukaisia, jotka olivat\nhalukkaita tulemaan säännöllisesti joksikin aikaa hänen luokseen\nUuteen-Seelantiin valmistuakseen siellä oman heimonsa opettajiksi\nja papeiksi. Hän rakasti noita vaivalloisia ja vaarallisia matkoja,\njoilla häntä toisaalta uhkasivat meren myrskyt ja salakarit,\ntoisaalta villien asukkaitten vihamielisyys ja kostonhimo. Koulutyö\nmiellytti häntä myös, kuten hän itse kirjoittaa: \"Minä rakastan tämän\nkoulun maakalaisia hyvin paljon. Tavallisesti villi, hillitön poika\nei alussa esiinny varsin miellyttävänä, -- likainen, pukematon ja\npahalta haiseva kun on. Hänen majansa on likaisuuden pesä, hänen\nruokansa kaikkea muuta kuin siistiä. Mutta toisaalta hän on oikein\njärkevä, eikä suinkaan kykenemätön vastaanottamaan uskonnonopetuksen\nantamia siunauksia. Täytyy vain jonkun verran tottua voittamaan\nenglantilaiset tottumuksensa vaatetukseen, sivistykseen j.m.s.\nnähden.\"\n\nPatteson oli kaikin puolin mies paikallaan, kuten piispa Selwyn\nkirjoitti hänen isälleen: \"Coley on oikea mies oikealla paikalla sekä\nhenkisesti että ruumiillisesti: moninaiset kielet, jotka monelle\nmuulle olisivat kiusana, ovat hänelle verraten helppoja hänen\nsuuren kielilahjakkuutensa vuoksi; lämmin ilmasto sopii hyvin hänen\nruumiinrakenteelleen; ja hänen lempeä, puoleensavetävä mielialansa\nvaikuttaa sen, että hänen mustat poikansa liittyvät häneen niinkuin\nluonnolliseen suojelijaansa; ja hänen kärsivällisyytensä ja\nkestävyytensä tekevät kaikki erilaiset tehtävät hänen työssään\nkeveiksi suorittaa. Sillä kun on opetettava poikia, miten heidän\ntulee peseytyä ja pukeutua ensimmäistä kertaa, niin katoaa kaikki\nromanttisuus lähetystyössä niin täydellisesti kuin suuren miehen\noivallisuus hänen kamaripalvelijaltaan.\"\n\nMatkoillaan hänellä oli monenlaisia elämyksiä. Bauron saarella, joka\non Salomoninsaarten eteläisimpiä saaria, hänet otti ystävällisesti\nvastaan päällikkö Sio. Tämä oli verinen mies. Hänen talonsa ympärys\noli täynnä ihmisen luita, ja sisällä oli koristeina 27 pääkalloa. Se\noli todellinen Golgata, pääkallonpaikka. Liikuttava oli se hetki, kun\nPatteson tällä paikalla puhui siitä verestä, joka puhdistaa kaikesta\nsynnistä ja todisti samalla, että Jumala vihaa sotia ja julmuutta,\nja että tuollaiset koristeet ovat Hänelle kauhistus. Päällikkö ei\nkuitenkaan loukkaantunut hänen vakavasta puheestansa, ja viisi poikaa\nselitti haluavansa lähteä Pattesonin mukana kouluun Uuteen-Seelantiin.\n\nManikoron saarella hänen huomionsa kiintyi perin innoittavaan\nlöyhkään. Hän koetti ottaa siitä selvää ja huomasi ihmisen luita,\njoissa vielä paikoittain riippui lihaa. Jonkun matkan päässä hän\nhuomasi paistinuunin. Näin hän oli omin silmin joutunut näkemään\nihmissyönnin kauhuja. Voimme kuvitella, miltä tämä tuntui oppineesta\nja ylhäissyntyisestä englantilaisesta.\n\nErromangan läheisyydessä hän sai eräältä maakalaiselta tiedon\nlähetyssaarnaaja _Gordonin_ ja hänen puolisonsa marttyyrikuolemasta\nmainitun saaren villien ihmissyöjien keskuudessa.\n\nSamoin oli käydä Pattesonille itselleen eräällä matkalla Santa\nCruzilla, mutta hän pelastui sillä kertaa. Sen sijaan kärsivät\ntällöin marttyyrikuoleman _Edwin Nobbs_ ja _Fisher Young_, joiden\ntodistajakuolemasta seuraa kertomus.\n\nTärkeä puoli hänen julkisessa toiminnassaan oli koulunpito. Kun\nMelaneesiassa puhuttiin hyvin monia kieliä ja kielimurteita, niin\nlähetystyö eri saaristoissa, jopa yksityisilläkin saarilla kävi\ntavattoman vaikeaksi. Patteson ratkaisi tämän pulman siten, että hän\notti eri saarilta halukkaita nuorukaisia ja vei ne kouluun määrätyksi\nvuodenajaksi. Nämä oppilaat, jotka sitten aikanaan valmistuivat\npapeiksi ja opettajiksi, veivät kristillisyyden omille saarilleen.\nTällainen koulu oli aluksi Uudella-Seelannilla, mutta siirrettiin\nsittemmin lämpimämpään seutuun Norfolk-saarille. Tämän työn\nkasvattavaa merkitystä hän kuvailee kirjeessään eräälle ystävälleen\nEnglannissa seuraavasti:\n\n\"Jos muistatte, ettemme milloinkaan ole laskeneet maihin Santa\nCruzilla..., että maakalaiset kaikilla näillä saarilla ovat\nulkonäöltään villejä, alastomia, aseina keihäitä, nuijia, jousia\nja myrkytettyjä nuolia; että jokainen käsi on toistaan vastaan,\nniinkuin me valitettavasti liiankin usein näemme ollessamme heidän\nkeskellään; että usein sattuu mellakoita, joille antaa leimansa\nväkivalta ja verenvuodatus; ja että koko tämän matkan aikana, jolloin\nolemme nousseet maihin 70--80 kertaa, ei ole kohotettu ainoatakaan\nkättä minua vastaan, eikä ole huomattu mitään vastenmielisyyttä\nmeitä kohtaan; -- jos ajattelette tätä, niin käsitätte, miksi minä\nihmetyksellä ja kiitollisuudella ajattelen tätä matkaa, jolla on\nollut niin odottamattomat tulokset. Tulokset, minä sanon, sillä\nastua onnellisesti maihin saarelle ja voida ottaa sieltä mukaansa\npoika, on todellinen tulos siihen nähden, että on otettu suuri\naskel tuttavuuteen pääsemiseksi kansan kanssa. Jos saan tehdä vielä\nyhden matkan, niin en enää nouse siellä maihin muukalaisena. Tunnen\nmuutamien maakalaisten nimet; voin muistuttaa heille merkiksi\nantamaani pieniä lahjaa tahi jotakin sattunutta tapahtumaa; meillä\non jo jotakin yhteistä, ja, mikäli he yleensä tuntevat minua, he\ntuntevat minut ystäväkseen. Poika jätetään meille, kieli opitaan, ja\nniin on todellisuudessa saatu kiinteä jalansija saarella.\"\n\nMiten suunnattomia vaikeuksia eri kielten kirjavuus tuotti näillä\nsaarilla, osoittaa parhaiten se, että kun Patteson kerran kävi\nesitelmämatkalla Austraaliassa tekemässä siellä työtään tunnetuksi,\nhänellä oli mukanaan painovalmiina 17 kielen kielioppi ja 18 muuta\nkieltä muokattuina käsikirjoituksina. Täytyykin tunnustaa, että\nPatteson oli todellinen kielinero.\n\nJumalan sana teki uudestiluovaa työtään näiden oppilasten sydämissä\nsamalla kun he oppivat hyvän käytöksen ja länsimaisen sivistyksen\nalkeita. Patteson eli heidän kanssaan sydämellisen toveruuden\nmerkeissä, kuten osoittaa seuraava tapaus.\n\nEnsimmäisellä lähetysmatkallaan hän oli ottanut kasvatettavakseen\nmelaneesialaisen nuorukaisen nimeltä _Tagalana_. Hän oli herttainen\nnuorukainen, ja Patteson lausuu hänestä: \"Kun katselen hänen\nkirkkaisiin, uskollisiin silmiinsä, niin mieleni täyttää kiitos ja\nylistys.\" Kerran Patteson virkkoi hänelle: \"Mutta Tagalana, jos minä\nkuolisin, -- sinähän olet sanonut, että ilman minun apuani lankeisit\nuudestaan?\" \"Ei, ei! Silloin ei tuntunut siltä, miltä nyt tuntuu\nsydämessäni. En tiedä, miten niin on käynyt, tiedän vain, että _Hän_\nei voi koskaan kuolla, ja Hän on aina minun kanssani. Sinähän tiedät\nsanoneesi, että olet vain tullut näyttämään sitä tietä, joka johtaa\nHänen luokseen; ja minä tunnen, että me seuraamme sinua, mutta\nkaikkien meidän tulee mennä Hänen luokseen.\"\n\nJo verraten varhain, helmikuun 24 p:nä 1861, Patteson\nvihittiin piispa Selwynin esityksestä Melaneesian piispaksi.\nVihkimistilaisuudessa, jossa olivat saapuvilla myös Nelsonin ja\nWellingtonin piispat, piispa Selwyn lausui: \"Minä vannotan sinua\nJumalan ja Kristuksen Jeesuksen ja valittujen enkelien edessä,\nettä noudatat tätä ilman ennakkomielipiteitä ja ketään suosimatta.\nPettääkö meidät jonkunlainen puolueellinen rakkaus tässä vaalissa?\nMe olemme kasvatetut samalla paikalla, yhdistetyt samassa\nystäväpiirissä. Poikavuosina, nuoruudenaikana, miehuudeniässä\nmeillä on ollut samat harrastukset, riemunaiheet, toiveet ja pelot.\nMinä otin tämän poikani Jeesuksen Kristuksen virassa isältä, jonka\nvanhuuden virvoitus hän oli. Hän lähetti hänet napinatta, vieläpä\nsydämellisellä kiitollisuudella näihin etäisiin seutuihin. Hän ei\nhalunnut enää milloinkaan saada nähdä häntä jälleen, vaan uhrasi\nhänet ehdoitta Herran työhön. Rukoilkaa, rakkaat veljet, piispainne\npuolesta, ettei meidän puolueellinen rakkautemme pettäisi meitä\ntässä vaalissa, sillä emme voi kylliksi taistella luonnollista\nmieltymistämme vastaan ollaksemme kokonaan puolueettomia!\" Ja lopuksi\nhän huudahti: \"Kristus olkoon sinun kanssasi, kun menet ulos hänen\nnimessään hänen asiansa vuoksi näiden kurjien, hädänalaisten ihmisten\nluo!\"\n\nHänen jalo isänsä, joka kuoli pian tämän tapauksen jälkeen, niinkuin\nhänen hellä ja uhrautuvainen äitinsä oli kuollut jo aikaisemmin,\nkirjoitti hänelle tämän merkkitapauksen johdosta: \"Oi, minun rakas,\nrakas Coleyni, kaikkivaltiaalle Jumalalle olkoon kiitos, että Hän on\nantanut minun elää siihen asti, että sain kuulla sinun vihkimisestäsi\npyhän yleisen kirkon lähetyspiispaksi! Tehköön Hän armonsa ja\nHenkensä väkevän avun kautta sinut kelvolliseksi saattamaan monta,\nmonta, jotka tähän asti eivät ole tunteneet Häntä, uskomaan Häneen\nja pelkäämään Häntä, ja tässä uskossa ja pelossa säilyttäköön ja\nkätkeköön monta muuta, jotka jo tuntevat Hänet! -- Nähköön Hän\nhyväksi pidentää vielä monta vuotta Sinun elämääsi, jotta voisit\ntäyttää ne tehtävät, joihin nyt olet vihitty, ja suokoon Hän Sinun\nnähdä hedelmiä työstäsi rakkaudessa, ennenkuin Hän kutsuu Sinut\nlepoonsa taivaassa! Ja ellei niin tapahtuisi, niin suotakoon Sinun\nainakin laskea sellainen perustus Jumalan sanan levittämiselle\nhaltuusi uskotuissa maissa, että jos Jumala näkee hyväksi pian kutsua\nSinut täältä, Sinulla on täysi tietoisuus, että olet uhrannut kaiken\naikasi ja työsi, ja mikäli Sinusta on riippunut, niin lujasti ja\nvarmasti edistänyt työtä kuin suuri auttajasi Pyhä Henki on tahtonut.\n-- Me emme näe enää toisiamme tässä maailmassa. Suokoon kaikkivaltias\nJumala rajattomassa armahtavaisuudessaan, että saamme nähdä toisemme\njälleen Hänen valtakunnassaan suuresti ylistetyn Vapahtajamme ansion\nkautta!\"\n\nMutta seurakunnan Herra näki hyväksi antaa uskolliselle\npalvelijalleen jalomman päähineen kuin anglikaanisen kirkon\nlähetyspiispan hiipan: veritodistajan punaisen lakin,\nmarttyyrikruunun. Miten tämä tapahtui, siitä lähemmin seuraavassa.\n\n_4. Kärsimysten kautta voittoon._\n\nHengellisessä laulussa lauletaan: \"Kautta kärsimysten voittoon käypi\nkristikunnan tie. Kulkemaansa tietä Herra palvelijansa aina vie.\n-- Taistellut on pyhäin joukko, kun se kerran kruunataan.\" Näiden\nmerkkitulien mukaan eli ja vaelsi Melaneesian apostoli, ja niiden\nmukaan hän purjehti rauhan satamaan pyhien iankaikkiseen lepoon.\n\nVuosi 1870 oli Pattesonille koettelemuksien vuosi. Hän oli\nsairaalloinen, ja hänen oli pakko ruveta hoitamaan terveyttään.\nVaikka hän oli vasta 42-vuotias, tuntui hänestä, niinkuin hänen\npäivätyönsä olisi jo takana. Mutta niinpä olivatkin viimeiset\n15 vuotta olleet raskaan ja hellittämättömän työn vuosia. Hänen\ntyötoverinsa _Atkin_ kirjoitti: \"Harvain on suotu olla samalla\nkertaa johtaja ja kasvattaja, yliopettaja ja perheenisä koulussa,\nja sitäpaitsi yhdistää näihin velvollisuuksiin ne, jotka kuuluvat\nhänelle piispana ja jumaluusopin professorina. Lisäksi tulevat tähän\nvuosittain uusiintuvat lähetysmatkat huolineen ja jännittyneine\nvalvomisineen, levottomat yöt maakalaisten majoissa ja uuvuttava\ntroopillinen ilmasto.\"\n\nSeuraavan vuoden huhtikuussa hän meni Aucklandiin, missä oli\ntuomarinrouva _Martynin_ hoidettavana. Tämä kirjoittaa hänen\nsiellä olostaan: \"Silloin (iltaisin) hän mieluimmin puhui siitä,\nettä hänen rakas isänsä tuntui olevan niin lähellä häntä. Hän\npuhui myös muutamia kertoja pyhällä vavistuksella unettomista\nöistä, ja mitkä ajatukset Jumalasta täyttivät hänen sielunsa ja\nvahvistivat häntä. Hänen kasvonsa, jotka olivat aina kauniit niiden\npuhtaan ilmeen vuoksi, olivat hänen puhuessaan näistä aiheista ja\nkokemastaan rakkaudesta ja hyvyydestä tosiaankin niinkuin enkelin\nkasvot. Hän näytti seisovan kuoleman virran rannalla, ja vieläkin\noli epäilyttävää, tulisiko hän viipymään luonamme. Katsoessamme\nnyt taaksepäin voimme nähdä, miten armollisesti Jumala menetteli\npalvelijansa suhteen. Se oli hiljaisuuden ja kuolemanvalmistuksen\naikaa kaukana jokapäiväisestä elämän hyörinästä; senjälkeen muutamien\nkuukausien innokas palvelus ja lopuksi kruunu!\"\n\nSairasvuoteellakin hän ajatteli lähetyksen asiaa. Hänen mieltään\nkiinnosti varsinkin eräs räikeä ja törkeä väärinkäytös, joka\noli päässyt valtaan Melaneesian saarilla ja arveluttavasti\nvaikeutti lähetystyötä: jonkunlainen ihmismetsästys ja orjakauppa,\njota valkoiset harjoittivat näillä saarilla. Austraaliassa,\nUudessa-Kaledoniassa ja Fidzisaarilla tarvittiin värillistä työväkeä\nistutuksille, ja kun sitä ei ollut muutoin saatavissa, niin valkoiset\nlaivurit purjehtivat laivoillaan Melaneesian saarille ja veivät\nväkivalloin mukanaan ne maakalaiset, jotka tulivat laivalle tekemään\nkauppaa. Tällaisia laivoja maakalaiset nimittivät \"kaappaa-kaappaa\".\nSitten oli toisia laivoja nimeltä \"tapa-tapa\", joiden miehistöt\nharjoittivat suoranaista pääkallonmetsästystä. He menivät saarille,\nsurmasivat maakalaisia, löivät pääkallot irti ruumiista ja myivät\nne sitten koristeiksi ihmissyöjäheimoille. Tämä synnytti tavatonta\nkurjuutta ja tyytymättömyyttä. Monet saaret kadottivat osan\ntyökykyisistä miehistä, ja vaimoja ja lapsia ahdisti nälänhätä.\nMuutamat istutuksien omistajat Fidzisaarilla päättivät silloin, että\nvaimot ja lapset oli tuotava mukana. Mutta tästä aiheutui vielä\nsuurempaa onnettomuutta: laivojen miehet tekivät väkivaltaa naisille\nja ampuivat muitta mutkitta ne miehet, jotka tahtoivat puolustaa\nheitä. Saarilla kasvoi tavaton viha ja kiihtymys valkoisia kohtaan.\nEnglantilaiset sotalaivat koettivat estää tätä jumalattomuutta, mutta\norjakauppiaat hankkivat jonkunlaisia työehtosopimuksia, ja heihin\noli hyvin vaikeata päästä käsiksi. Lähetyssaarnaaja _Brooke_ kertoo\nseuraavan tapauksen.\n\nBauron saarella hän meni muutamien maakalaisten kanssa tällaisen\nkaapparin kannelle. Kapteeni luuli häntä kookospähkinöiden\nmyyjäksi ja sanoi hänelle ihmiskaupasta seuraavaa: \"Jos saan niitä\nlastillisen, niin minä otan ne, mutta tappaminen ei ole minun\nasiani.\" Kun hän sai kuulla, että Brooke oli lähetyssaarnaaja,\nniin hän virkkoi hämillään: \"Merkillistä! Minne tahansa nykyisin\ntuleekaan, niin tapaa lähetyssaarnaajia.\" Senjälkeen hän katsoi\npettynein ilmein lähetyssaarnaajaa ja hänen seuralaisiaan,\nmelaneesialaisia, ja virkkoi: \"Oi, minun rakkaat poikani! Jospa nyt\nteidän ystävänne ei olisi tuossa, niin te olisitte minun kaikki!\nJa mikä saalis minulla olisikaan!\" Kaapparin täytyi poistua tyhjin\ntoimin, mutta tuskin oli Brooke seuralaisineen päässyt maihin, kun\nhän sai kuulla, että erään toisen laivan miehistö oli ottanut saaren\ntoisesta päästä neljä maakalaista ja tappanut heidät.\n\nPakoon päässeen Sorovan kertomuksen mukaan oli tapahtumain kulku\nseuraava. Kertoja ja eräs hänen toverinsa olivat menneet yhdessä\nkanootilla mainitulle laivalle. Toisessa kanootissa tuli kolme muuta\nmaakalaista. Kun he saapuivat laivan luo, niin miehistö hyökkäsi\nheidän kimppuunsa ja surmasi heistä neljä. Hän itse pelastui kuin\nihmeen kautta. Surmatuilta lyötiin päät poikki ja ruumiit heitettiin\nhaikalojen ruoaksi.\n\nHoukutellessaan maakalaisia laivalle nämä valkoiset paholaiset\nsaattoivat mennä niin pitkälle, että joku heistä pani päälleen mustan\nkaavun, otti raamatun käteensä ja seisoi laivan keulassa, jotta\nmaakalaiset olisivat luulleet laivaa lähetyslaivaksi.\n\nNäin ollen ei ole ihmeteltävää, että viha ja kiihtymys valkoisia\nkohtaan oli tavattoman suuri, ja että maakalaiset toisinaan kostivat\nverisesti surmaamalla kokonaisten laivojen miehistöt.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun Patteson keväällä 1871 lähti\nviimeiselle lähetysmatkalleen. Huhtikuun lopulla samana vuonna hän\nkirjoitti: \"Minä olen nyt todellakin täysin virkeä, ja vaikka minua\nusein vaivaavatkin suuresti entiset ja nykyiset synnit, niin on\nminulla kuitenkin luja luottamus Jumalan armahtamiseen Kristuksessa\nja perustettu toivo, että Pyhä Henki johtaa ja kuljettaa minua. Mitä\nvoisinkaan sanoa enemmän, jotta olisitte rauhallisia ja ajattelisitte\niloisesti minua? Jumala siunatkoon teitä kaikkia!\"\n\nMotan saarella hän sai olla mukana suuressa herätyksessä ja\nhengellisessä elonkorjuussa. Valkoisten harjoittamasta ihmiskaupasta\nhän oli jo Aucklandissa sairaana ollessaan keskustellut\nperusteellisesti entisen ylioppilastoverinsa, maaherra _Sir\nGeorge Bowenin_, kanssa ja ehdottanut tälle lainsäädännöllisiä ja\nhallinnollisia toimenpiteitä tässä asiassa. Nyt hän suunnitteli\nsiirtymistään Fidzisaarille, jotta hän sieltä käsin voisi\nvaikuttaa asian hyväksi. Piispa Selwyn kehoitti häntä lähtemään\nvirkistysmatkalle kotimaahan, mutta hän torjui sen ajatuksen\nmonestakin syystä tällä hetkellä.\n\nSyyskuun 16 päivänä hän lähestyi \"Etelänristillä\" Santa Cruzia.\nToisaalta häntä peloittivat entiset kokemukset ja asukkaiden\nvihamielisyys; toisaalta hän tahtoi rakkaudesta tehdä jotakin heidän\nhyväkseen. Hän kirjoitti: \"Minulla on se luottamus, että kaikki menee\nhyvin, ja että, jos Jumala sallii jonkun koettelemuksen kohdata\nmeitä, niin rakas Joosef Atkin, isänsä ja äitinsä ainoa poika,\nsäästyy.\" Meri tuli aivan tyyneksi, ja hänellä oli hyvää aikaa\najatella ja suunnitella. Ja jälleen hän kirjoitti: \"Minä olen täynnä\nkiitollisuutta, jos tämä kaikki päättyy onnellisesti, ja oi, miten\nkiitollinen olenkaan, jos voimme saada muutamia poikia! Näyttää aivan\nliian surulliselta, että tämä kaunis kansa elää vuodesta vuoteen\ntietämättömyydessä ja pimeydessä. Mutta Hän tietää ja huolehtii\nheistä paremmin kuin me.\" Suurta lohdutusta tuotti hänelle Haggai\n2: 4: \"Mutta nyt, Serubaabel, ole rohkealla mielellä, sanoo Herra;\nole rohkealla mielellä, Joosua, Josadakin poika, ylimmäinen pappi;\nja koko maan kansa, olkaa rohkealla mielellä ja tehkää työtä,\nsillä minä olen teidän kanssanne, sanoo Herra Sebaot.\" Piispa\nSelwynille hän kirjoitti: \"Ettekö tunne ketään miljoonamiestä, joka\nlahjoittaisi meille pienen, hauskan aluksen, noin 70--120 tonnia, ja\nlähettäisi sen Aucklandiin, luonnollisesti ilman maksua?\" Samalla\nhän lausuu ihastuksensa Delitzschin Jesajan selitykseen, joka oli\nhänelle suureksi lohdutukseksi hänen viimeisellä matkallaan. Koitti\nsitten syyskuun 20 päivä, josta on tullut Pattesonin marttyyriuden\nvuosipäivä. \"Etelänristi\" lähestyi Santa Cruziin kuuluvaa pientä\nNukapun saarta. Pattesonin tekstinä aamuhartaudessa oli ollut\nStefanuksen marttyyrikuolema. \"Ja hän puhui seitsemänteen lukuun\nasti\", niin kertoo hänen oppilaansa _Edward Wogale_, \"ja silloin me\nsaavuimme tälle saarelle.\" Ja hän puhui ihmeellisesti ja itse teossa\nhyvin vakavasti Stefanuksen kuolemasta, ja sitten me tulimme Nukapun\nsaaren rantaan.\n\nSiinä kohosi tuo saari heidän silmäinsä edessä valtameren sinisistä\naalloista. Sen ympärillä oli koralliriuttoja, joita reunusti\nvalkoinen korallihiekka, samalla kuin puut loivat varjojaan\nsiihen asti. Hehkuvassa auringonpaisteessa nähtiin neljän veneen\nlipuvan \"Etelänristiä\" kohti. Pattesonissa heräsi voimakas halu\npäästä vihdoinkin noiden ihmisten luo viemään heille Kristuksen\nevankeliumia. Kun näytti siltä, että veneet epäröivät tulla\nlähetyslaivan luo, niin Patteson antoi laskea alas laivaveneen ja\nastui siihen yhdessä _Atkinin, Stefanus Taroniaran, James Minipan_ ja\n_John Nononon_ kanssa. Hän istui veneen perään ja huusi Brookelle:\n\"Sanokaa kapteenille, että minä menen rantaan!\" Senjälkeen hän\notti mukaansa kaikenlaisia esineitä, joita aikoi jakaa lahjoiksi\nmaakalaisille, ja lähti kulkemaan kanootteja kohti. Mutta maakalaiset\nnäyttivät epäröivän, kunnes he tunsivat piispan. Hän viittasi heille\ntahtovansa lähteä heidän kanssaan rantaan. Ja niin he lähtivät\nsoutamaan riuttaa kohti. Kun vene ei pakoveden vuoksi päässyt riutan\nyli, niin kaksi villiä tarjoutui ottamaan piispan omaan veneeseensä.\nPatteson suostui siihen, sillä hän tahtoi luottamuksensa kautta\navata tien evankeliumille. Kun hän astui maakalaisten veneeseen,\nniin hänelle annettiin kori, jossa oli yamsia ja hedelmiä. Atkin oli\nmuistavinaan, että joku samalla lausui piispalle \"tabu\". Koskeminen\nesineeseen, josta oli lausuttu \"tabu\", oli polyneesialaisten\nkeskuudessa, joihin Nukapun asukkaat kuuluivat, samaa kuin\nvihkiytyminen kuolemaan. Ja heidän tapanaan oli antaa sen, joka\noli valittu sovintouhriksi, koskea tuollaiseen esineeseen. Kenties\ntahtoi joku myös varoittaa häntä. Hän seurasi heitä yksin, ja ystävät\nveneestä voivat nähdä, miten hän nousi maihin heidän kanssaan, mutta\nsitten hän katosi heidän näkyvistään.\n\nLaivavene ajelehti noin puoli tuntia yhdessä kanoottien kanssa.\nKristityt koettivat päästä keskusteluun maakalaisten kanssa, kun\nyht'äkkiä ilman minkäänlaista varoitusta eräästä kanootista, noin\nkymmenen askeleen päästä, mies nousi ylös ja huusi: \"Onko teillä\nmitään tällaista?\" ja ampui kyynäränmittaisen nuolen heitä kohti.\nSamalla alkoivat myös toisissa kanooteissa olevat ampua nuolia.\nTähdätessään he huusivat: \"Tämä on Uuden-Seelannin miehestä!\" --\n\"Tämä on Bauron miehestä!\" -- \"Tämä on Motan miehestä!\" Laivavene\nkiiruhti mahdollisimman pian ampumamatkan ulkopuolelle, mutta kolme\nkristittyä oli haavoittunut. John oli saanut osuman päähän, Atkin\nvasempaan olkapäähän, ja Stefanus makasi veneen pohjalla kuusi\nnuolta rinnassa ja olkapäissä. Kaksi tuntia sen jälkeen kun olivat\nlähteneet laivalta, he tulivat sen luo takaisin. Atkin huusi: \"Me\nolemme kaikki haavoitettuja!\" Mutta tuskin oli ihmisen luusta tehty,\nhyvin terävä nuolenkärki vedetty ulos hänen olkapäästään, kun hän jo\npyysi lähteä takaisin ottamaan selvää piispasta. Häntä seurasivat\nhänen kummipoikansa _Joosef Wate_, toinen nuorukainen nimeltä _Sapi_,\nalipursimies _Bongarde_ ja matruusi _Sapinamba_. Brooke huolehti\ntoisista haavoittuneista.\n\nKesti kauan ennenkuin tuli vuoksi, niin että he pääsivät riutan yli.\nSillä aikaa he katselivat kaukoputkellaan rannalle kokoontunutta\nväkijoukkoa. Puoli viiden ajoissa tuli riutan yli kaksi venettä,\ntoinen hinaten toista. Kun he tulivat lähelle, niin vanavedessä\nkulkeva vene irroitettiin ja toinen pyörsi nopeasti takaisin. Wate ja\nSapi kävivät levottomiksi, sillä he uskoivat veneessä olevan miehen.\nBongarde otti esille taskuaseensa, ja Sapinamba sanoi: \"Ne ovat\npiispan kengät.\" Kun he saivat veneen kiinni ja kohottivat mattoa,\nniin heiltä pääsi huudahdus: \"Ruumis!\" Samalla kuului rannalta\näänekästä huutoa, ja neljä kanoottia työnnettiin vesille.\n\nSiinä lepäsi nyt Melaneesian piispa valkoisten sovintouhrina ja\npyhänä marttyyrinä. Nukkuneen kasvoilla lepäsi rauhallinen hymy.\nRinnalla oli palmunlehti, johon oli kääritty viisi luunpalasta.\nRuumis oli riisuttu, ainoastaan jaloissa oli sukat ja kengät.\nRuumiissa oli viisi haavaa. Kuolettava isku oli todennäköisesti\nannettu nuijalla aivojen oikealle puolelle. Ylinnä päälaessa oli\nsyvä, nähtävästi jollakin teräaseella isketty haava. Eräästä\npaikasta oli ruumis lävistetty keihäällä. Ja kummassakin jalassa\noli nuolenhaava. Kaikkiaan oli siis viisi haavaa, kuten oli\nviisi luunpalastakin rinnalla, -- merkkinä siitä, että hänet oli\nsurmattu sovitukseksi viidestä saaren asukkaasta, jotka oli viety\nFidzisaarille ja surmattu siellä, niinkuin myöhemmin saatiin tietää.\nMurhattujen omaiset olivat tahtoneet kostaa näin omaistensa puolesta.\nTodennäköisesti Nukapun asukkaat eivät olleet yksimielisiä tästä\nasiasta. Toiset tahtoivat surmata, samalla kuin toiset varoittivat ja\ntahtoivat estää. Tästä johtui myös, ettei piispan ruumista silvottu,\nvaan se luovutettiin kunniallisesti kristityille.\n\nNukapun asukkaat olivat surmanneet parhaimman ystävänsä. Ja se\ntapahtui sovitukseksi toisten valkoisten tekemistä tihutöistä.\nMutta Herra näki hyväksi kirkastaa nimensä tällä tavalla valitussa\naseessaan ja antaa hänen näin läheltä ja kunniakkaasti seurata\ntaivaallista Mestariaan, Häntä, jolla myös oli viisi haavaa\nsovitukseksi koko maailman synneistä.\n\nMarttyyrin runneltu ruumis vietiin \"Etelänristin\" kannelle, jossa\nAtkin vihki sen juhlallisesti viimeiseen lepoon. Senjälkeen se\nlaskettiin nisunjyvänä Tyynenvaltameren leppoisiin laineisiin\nkantamaan paljon hedelmää ja saarnaamaan vielä kuolemankin jälkeen.\n\nVähän myöhemmin Atkin kirjoitti hänestä äidilleen: \"Olisi itsekästä\ntoivoa häntä takaisin. Hän on mennyt lepoon, kuollen niinkuin oli\nelänytkin, Mestarin palveluksessa. Se näyttää pahalta äkkikuolemalta,\nmutta voin kokemuksesta sanoa: se näyttää sellaiselta enemmän\nsiitä, joka kuulee tapahtumasta kerrottavan, kuin siitä, joka itse\non saapuvilla ja kärsii mukana. Millä tavalla tahansa sellainen\nrauhallinen elämä kuin hänen päättyykään, on sen loppuna rauha. Ei\nminkäänlaista pelon tahi tuskan merkkiä ollut hänen kasvoillaan.\nNiillä oli aivan sama ilme kuin hänellä oli nukkuessaan,\nkärsivällinen ja jonkun verran rasittunut.\"\n\nMutta tämä siunattu ja armoitettu Herran ase ja apostoli ei siirtynyt\nyksin iankaikkiseen elämään marttyyriuden kauniin oven kautta. Häntä\nseurasivat ennen pitkää Atkin ja Stefanus. Seuraavana sunnuntaina,\nsyyskuun 24., Atkin toimitti ehtoollisjumalanpalveluksen. Jakaessaan\nsiunattua leipää ja viiniä, hän tunsi äkkiä kielensä käyvän\nkankeaksi, ja sanat tulivat hitaasti ja kangertaen. Motamiehet\nkatsoivat toisiinsa merkitsevästi, sillä he tunsivat Etelämeren\nmyrkyn vaikutuksen ja aavistivat, mitä oli tulossa. Ja Atkin tiesi\nsen myös. Mutta hän oli matkavalmista väkeä, niinkuin sanottiin\nalkukirkon kristityistä. Kuolema, kauhujen kuningas, oli kadottanut\notansa häneen nähden, samoin tuonela voittonsa. Ainoastaan omaisten\nkohtalo kotimaassa painoi hänen mieltään. \"Se, mikä enemmän kuin\nmikään muu saattaisi minut riippumaan elämässä\" -- hän kirjoittaa\näidilleen -- \"on ajatus teistä siellä kotona. Mutta jos on Jumalan\ntahto, että minun tulee kuolla, niin Hän kyllä antaa teille voimaa\nkestämään sen ja sallii sen koitua teille hyväksi.\" Kun hän huomasi\nkuoleman merkkejä, niin hän huudahti kummipojalleen Watelle:\n\"Stefanus ja minä seuraamme piispaa. Mutta sinun maanmiehesi, --\nkuka puhuu heille?\" -- \"En tiedä.\" -- \"Kaikki on hyvin. Älä huolehdi\nsiitä. He eivät tehneet sitä itsestään, Jumala salli heidän tehdä\nsen. Siinä ei ole mitään valittamista, sillä Jumala tahtoo sen niin\nolevan, koskapa Hän yksin näkee meidät ja käsittää, mitä meille\ntapahtuu, ja nyt Hän tahtoo ottaa kaksi meistä pois, ja se on hyvä.\"\n\nNäiden Karitsan uskollisten seuraajain lähtö ei kuitenkaan ollut niin\nhelppo kuin heidän esimiehensä: heidän täytyi tyhjentää Mestarinsa\nkalkki pohjaan asti ja tuntea kuolinkamppailun koko katkeruus. Näytti\nsiltä, että heidän hermonsa revittäisiin aivan palasiksi. Atkin houri\nja lähetti harhailevista ajatuksistaan rakkaudensanomia kotiin.\nToisinaan hän taasen valitteli: \"Minä olen kadottanut järkeni.\nOletteko te ampuneet minut?\" Stefanuksella oli jäykkäkouristus.\nHänellä oli nuolenhaava keuhkossa ja toisia rinnassa. Hän vietti\naikaansa lukemalla äidinkielistä evankeliumia ja rukouskirjaa. Hän\noli suurikokoinen, leveäharteinen ja vankkarakenteinen mies. Ja kun\nkuolemankamppailu alkoi, oli se ankara. Stefanus nukkui viimeiseen\nuneen 28., Atkin 29. päivänä, molemmat aamulla. Pyhän Mikaelin\npäivänä heidät vihittiin viimeiseen lepoon. Heidän autuaat henkensä\nsiirtyivät alttarin alle pyhien marttyyrien joukkoon taivaallisen\ntemppelin pyhimpään pyhäkköön, mutta heidän ruumiinsa laskettiin\nEtelämeren leppoisaan helmaan odottamaan sen aamun koittoa, jolloin\nmeri antaa kuolleensa takaisin.\n\nEttä marttyyrien veri on kirkon kylvösiemen, kävi toteen myös näiden\njalojen Jeesuksen veritodistajain kuolemassa, varsinkin pyhän piispan\nja apostolin. Kun nimittäin saapui tieto Pattesonin maallisen majan\nväkivaltaisesta purkamisesta, niin se herätti tavatonta huomiota koko\nEnglannissa. Kuningatar Victoria kiinnitti parlamentin avajaisissa\nkoko maan huomiota niihin kauhistuttaviin asioihin, joita työlaivat\nharjoittivat Etelämerellä. Samoin amiraliteetti ja muut hallituksen\nelimet ryhtyivät ottamaan selvää tästä uudenaikaisesta orjakaupasta.\nEnglannin kristityt taasen ryhtyivät tarmokkaisiin toimenpiteisiin\ntyön voimaperäiseksi jatkamiseksi. Kerättiin seitsemäntuhatta\npuntaa muistokirkon rakentamista varten Norfolkin saarille ja uuden\nlähetyslaivan, tällä kertaa höyrylaivan, hankkimiseksi Melaneesian\nlähetykselle sekä muihin lähetyksen tarpeisiin. Samoin osoittivat\nystävät monin tavoin suurta huomiota Pattesonin muistolle useimmissa\npaikoissa, minne hänen muistonsa liittyi tavalla tai toisella.\n\nLopetamme esityksemme Melaneesian apostolista ja jalosta\nmarttyyripiispasta niillä sanoilla, jotka hänestä kirjoitti hänen\nlempioppilaansa Henry Tagalana: \"Niinkuin hän on opettanut, niin\nhän on vahvistanut sanansa hyvällä elämällään keskuudessamme, kuten\nkaikki tiedämme. Hän on myös jokaista, joka jostakin syystä on ollut\nonneton, kohdellut erittäin hyvin ja lausunut sen johdosta lohdun\nsanoja. Ja mitä hänen luonteeseensa ja vaellukseensa tulee, niin ne\novat sopusoinnussa Jumalan käskyjen kanssa. Hän on näyttänyt sen\nteolla, sillä hän ei tehnyt mitään huolimattomasti, jottei yksikään\nsen kautta hairahtuisi ja joutuisi pois hyvältä tieltä. Hän ei tehnyt\nmitään voittaakseen jotakin yksinomaan itselleen, vaan koetti ansaita\nelättääkseen toisia. Hän ei ylenkatsonut ketään, eikä työntänyt\nketään ivaten takaisin, olipa hän sitten valkoinen tahi musta, -- hän\npiti heitä kaikkia yhtenä ja rakasti heitä kaikkia.\"\n\nNukapun asukkaat ovat jo aikoja sitten katuneet rikostaan. Sillä\npaikalla, missä piispa kaatui, on nyt heidän omasta toivomuksestaan\nyksinkertainen, mutta miellyttävä risti, jossa on seuraava omistus:\n\n                 In memory of\n        John Coleridge Patteson, D.D.,\n              missionary bishop,\n        whose life was here taken by men for\n            whom he would gladly have\n                   given it.\n\n[John Coleridge Pattesonin, jumaluusopin tohtorin ja lähetyspiispan\nmuistoksi, jonka hengen ottivat tässä ne miehet, joiden vuoksi hän\nolisi sen ilolla antanut.]\n\n\n\n\nD. LÄHETYSMARTTYYRIHISTORIAN ROMANTIIKKAA.\n\nFisher Youngin ja Edwin Nobbsin marttyyrio.\n\n\nMelaneesian jalon apostolin ja marttyyripiispan John Coleridge\nPattesonin käynnin yhteydessä Santa Cruz-saarilla mainittiin\nohimennen kahden maakalaisopettajan _Fisher Youngin_ ja _Edwin\nNobbsin_ marttyyrikuolemasta. Seuraavassa kerromme tarkemmin ja\nyksityiskohtaisemmin näiden kahden lupaavan nuorukaisen kauniista\ntodistajakuolemasta, mikä on sitäkin mielenkiintoisempaa, kun toisen\nheistä, Nobbsin, elämää ympäröi seikkailumainen, aito etelämereläinen\nromantiikan hohde. Ennenkuin sentähden lähdemme kuvailemaan heidän\ntodistajakuolemaansa ja sen yhteydessä olevia seikkoja, selostamme\njonkun verran Nobbsin sukupuuta. Se antaa meille hyvän tilaisuuden\nluoda silmäyksen siihen hurjaan seikkailuelämään ja niihin villeihin\nirstailuihin, joita monet valkoiset harjoittivat Etelämeren\nparatiisissa. Samalla se oivallisella tavalla valaisee Jumalan\nuudestisynnyttävän armon voimaa ja ihania vaikutuksia.\n\nVuonna 1789 lähti kapteeni Bliek \"Bounty\"-nimisellä laivalla\nTahitin saarelta Länsi-Intiaan. Hänen oli vietävä sinne leipäpuun\ntuotteita. Hän oli hyvin ankara mies, oikea vanhan kansan merikarhu.\nLaivalla oltiin tyytymättömiä hänen komentoonsa, ja vihdoin\npuhkesi ilmikapina, jota johti perämies Kristian Fletcher. Yhdessä\nsamanmielisten toveriensa kanssa hän vangitsi kapteenin ja ne\nlaivamiehet, jotka olivat pysyneet tälle uskollisina, ja pakotti\nheidät veneeseen jättäen sen ajelehtimaan oman onnensa nojaan. 41\npäivää harhaili tämä uusi Odysseus rannattomalla ulapalla, kunnes hän\nsaapui saarelle, jonka ystävällismieliset asukkaat toimittivat hänet\nEnglantiin.\n\nFletcher palasi takaisin Tahitille ja koetti siellä juomingeissa ja\nhurjisteluissa tukahduttaa soimaavan omantuntonsa nuhteet. Mutta pian\nalkoi maa polttaa hänen jalkainsa alla. Hän alkoi pelätä, että jos\nkapteeni pelastuu ja kertoo rikoksesta, jonka uhriksi on joutunut,\nniin englantilaiset kenties lähettävät sotalaivan, ja silloin on\nparasta, että hänellä on selvät tilit elämän kanssa. Päästäkseen\npälkähästä hän päätti lähteä Tahitilta johonkin toiseen saareen.\nHän houkutteli mukaansa 6 tahitilaista miestä ja 12 naista. Ja\nyhdessä näiden sekä 9 toverinsa kanssa hän lähti seikkailuretkelle\npäämääränään joku tuntematon saari.\n\nPurjehdittuaan kauan aikaa he saapuivat onnellisesti yksinäiselle\nsaarelle, joka kuului Pitcairnsaariin. Siellä oli metsää, vettä ja\nhedelmällistä maata, ja he päättivät pysähtyä sinne. Kaikki, mitä\nlaivassa oli kelpaavaa, vietiin maihin ja sitten poltettiin laiva.\nNäin he tahtoivat peittää rikoksensa viimeiset jäljet ja samalla\nkatkaista kaikki suhteet ulkomaailmaan. Merestä he saivat kaloja, ja\nhedelmällinen maa antoi heille muita tarvikkeita. He olisivat voineet\nviettää siellä ulkonaisesti rauhallista ja onnellista elämää, mutta\nennen pitkää syntyi suurta riitaa ja vakavia erimielisyyksiä tuossa\njoukkiossa, jonka koossapitävinä voimina olivat synti ja rikos.\nNämä tahitilaisten miesten ja englantilaisten väliset kahnaukset\npäättyivät siihen, että edelliset surmasivat 6 englantilaista. Mutta\ntahitilaiset naiset, jotka olivat eläneet yhdessä englantilaisten\nkanssa, kostivat näille surmaamalla heidät. Ja tätä veristä leikkiä\njatkui niin kauan, että jäljellä oli ainoastaan yksi mies, _John\nAdams_, jonka oli onnistunut paeta. Useimmat tahitilaisnaiset\nelivät vielä, ja heidän ympärilleen kasvoi uusi suku: surmattujen\nenglantilaisten jälkeläiset. Naiset etsivät Adamsin, saaren ainoan\ntäysikasvuisen miehen, josta nyt tuli kasvavan kansan päämies ja\njohtaja.\n\nMutta Adamsia alkoivat vaivata entisyyden erehdykset ja nykyisyyden\nveriruskeat synnit, ja hän päätti etsiä sielulleen rauhaa. Laivasta\nmaihin tuotujen kirjojen joukosta hän löysi raamatun. Ja sitä hän\nalkoi nyt innolla tutkia ja löysikin pian rauhan siinä veressä, joka\npuhdistaa kaikesta synnistä. Löytämäänsä valoa hän ei pannut vakan\nalle, vaan rupesi innolla toimimaan kaikkien pelastukseksi, ollen\nkoko saariyhteiskunnan pappi, tuomari ja isä. Näin kului onnellisesti\n25 vuotta, kun eräänä päivänä saaren rantaan laski 2 englantilaista\nsotalaivaa. Niiden upseerit ihmettelivät, kun eivät löytäneet\nkartoiltaan koko saarta, vieläpä näkivät saarella siistejä taloja.\nJa heidän ihmetyksensä kävi vielä suuremmaksi, kun saarelta souti\nlaivojen luo vene, jossa olevat kaksi mustatukkaista nuorukaista\ntervehtivät heitä englanninkielellä. Nuorukaiset kutsuttiin vieraiksi\nlaivalle ja pantiin aterialle. Mutta ennenkuin he alkoivat syödä, he\npanivat kätensä ristiin ja lukivat yksinkertaisen ruokarukouksen.\nKaikki tämä oli omiaan vain lisäämään upseerien uteliaisuutta ja\nhalua päästä selville tuon ihmeellisen saaren salaisuudesta.\n\nKun vanha Adams näki sotalaivat, niin hän joutui vaikeisiin sisäisiin\nristiriitoihin. Tuliko hänen nyt tunnustaa rikoksensa ja ottaa\nvastaan mahdollinen rangaistus, vaiko vaieta. Hän valitsi edellisen.\nKun kapteeni kuuli hänen ihmeellisen tarinansa ja näki Jumalan\narmon ja voiman osoitukset, niin hän päätti antaa kaiken anteeksi.\nHän ei katsonut olevansa oikeutettu riistämään kukoistavalta\nsaariyhteiskunnalta sen kunnianarvoisaa patriarkkaa ja johtajaa.\nSensijaan kapteeni lahjoitti Adamsille kaikenlaisia hyödyllisiä\nesineitä ja lähti pois.\n\nKului taasen 10 vuotta, ja sitten tuli uusi sotalaiva. Ja samalla\nAdams sai jotakin parempaa. Eräs entinen perämies _G. Nobbs_ oli\nkuullut Pitcairn-saarten asukkaiden onnesta ja heidän ihmeellisen\ntarinansa. Silloin hänessä heräsi halu päästä sinne viettämään\nrauhassa vanhuutensa päivät. Hän oli tervetullut apu Adamsille,\njonka kuoleman jälkeen seuraavana vuonna Nobbsista tuli yhdyskunnan\njohtaja. 25-vuotisen oleskelun jälkeen saarella hän matkusti\nEnglantiin harjoittamaan jumaluusopillisia opintoja ja siellä hänet\nvihittiin Pitcairn-saarten papiksi 1852. Saarella oli silloin 190\nhenkeä. Kun vedenpuute alkoi yhä tuntuvammin vaivata saarelaisia,\nniin Englannin hallitus määräsi koko siirtolan muutettavaksi\nNorfolkin saarelle, missä ennen oli ollut rikollisten siirtola. Sen\nvanhat rakennukset, puutarhat ja pellot tarjosivat pitcairnilaisille\nhyvät edellytykset kehittyä ja kasvaa edelleenkin Jumalan armon ja\nsiunauksen turvissa. Tämän Nobbsin poika on Santa Cruzin marttyyri\n_Edwin Nobbs_, jonka omaa ja hänen kärsimystoverinsa, _Fischer\nYoungin_, todistajakuolemaa käymme kuvaamaan seuraavassa. Piispa\nPatteson kertoo tästä marttyyriosta kirjeessään sisarelleen _Fanny\nPattesonille_ seuraavaa:\n\n\"Tämä päivä on tuottanut minulle mitä syvimpiä tuskia. Ehkäpä minä\nen milloinkaan ennen ole tuntenut mitään niin katkeraa, -- ehkäpä\nminua ei myöskään milloinkaan ole sen ohella kannettu ja ylläpidetty\nniin armollisesti. Se on hyvä ja terveellinen tuska minulle,\nsiitä olen vakuutettu. Herra näkee minussa niin paljon sellaista,\nmikä on tyhjää, itsekästä, maailmanmukaista ja turhaa. Hän on\ntoivoakseni ottanut pois hunnun, ja Jumalan armon kautta se voi tulla\nelinkautiseksi katumukseksi ja valmistukseksi kuolemaan.\n\n\"Elokuun 15. päivänä olin Santa Cruzilla. Sinä tiedät, että minulla\nkolme vuotta sitten oli siellä hyvin merkillinen päivä. Halusin\nsydämen syvyydestä uudistaa tuttavuuden näiden monien ihmisten\nkanssa, jotka ovat hyvin voimakkaita. Menin maihin veneellä\nyhdessä Atkinin (20-vuotias), Pearcen (noin 35-v.), Edwin Nobbsin,\nFisher Youngin ja Hunt Christianin kanssa, kolme viimeksimainittua\nNorfolkista. Atkin, Edwin ja Fisher ovat olleet luonani kahden,\nkolmen vuoden paikkeilla, -- reippaita, hyvin lupaavia nuorukaisia.\nFisher on ehkä rakkain minulle, noin 18-vuotias, niin hyvä, niin\nläpeensä tosi, omantunnontarkka ja harras.\n\n\"Nousin maihin kahdessa paikassa suuren väkijoukon keskelle, mutta\nmenin tapani mukaan hetken kuluttua takaisin veneeseen. Kaikki\nnäytti rauhalliselta ja lupaavalta. Kolmannessa paikassa nousin\nmaihin suuren joukon keskelle, kahlasin leveän riutan yli, joka\nmatalan veden aikana oli osittain paljas, menin erääseen huoneeseen,\nistuuduin hetkeksi ja tulin senjälkeen takaisin veneeseen suuren\njoukon keskitse. Minun oli vähän vaikeata vapauttaa käsiäni\nmuutamista miehistä, jotka uivat perässäni, mutta tulin onnellisesti\nveneeseen.\n\n\"Kun se oli noin 45:n askeleen päässä riutasta, missä alkuasukkaat\nseisoivat, alkoivat he, en tiedä mistä syystä, ampua meitä. En ollut\nvielä asettanut peräsintä paikalleen, ja pidin sitä sentähden edessä\ntoivoen siten voivani suojella meitä monilta ilmassa lentäviltä\nnuolilta.\n\n\"Kun jonkun minuutin kuluttua katsoin ympärilleni -- ja se\ntapahtui todellakin Jumalan kaitselmuksesta, sillä vene oli juuri\nmenemäisillään kapean riutan poukamaan ja oli vaarassa joutua karille\n--, näin Pearcen makaavan, rinnassaan pitkä nuoli. Edwin Nobbs oli\nsaanut osuman vasempaan silmäänsä, ja nuolia lensi tiheänä sateena\nympärillämme kaikilta puolilta. Fisher Young, joka piti peräsintä,\npäästi heikon huudahduksen; häntä oli ammuttu vasempaan ranteeseen.\nEn lausunut muuta kuin: 'Eteenpäin! Voimakkain vedoin nopeasti\neteenpäin!' Vain kerran huusi rakas Edwin, jonka poskea pitkin veri\nvirtasi -- hän ajatteli enemmän minua kuin itseään --: 'Katsokaa\nylös, herra, aivan viereenne!' Mutta niitä oli tosiaankin kaikilla\npuolin tiheinä parvina ympärillämme.\n\n\"Miten pääsimme pakoon, en käsitä. Fisher ja Edwin soutivat minkä\nikinä voivat. Atkin oli tarttunut Pearcen airoon, Huntilla oli\nneljäs. Jumalan armon kautta ei kukaan muu haavoittunut, vaikka\nkanootit seurasivat meitä aina laivan luo. Noin 20:n minuutin\nkuluttua olimme kannella. Maakalaiset olivat kanooteissa, ja kun he\nnäkivät haavoittuneet, niin he soutivat kiireesti pois, sillä he\npelkäsivät meidän kostavan heille.\n\n\"Oi, miten kiitänkään Jumalaa, että hän on auttanut minut läpi tämän\npäivän ja tämän yön! Miten hiljaa olikaan Fisher peloittavimpienkin\nkouristuskohtauksien aikana! Miten hän kiittikään Jumalaa, rukoili\nja painoi kättäni, kun minä rukoilin ja lohdutin häntä Pyhän\nRaamatun sanoilla! Ainoastaan ankaran sisäisen kurin alainen, nöyrä,\nyksinkertainen kristitty voi tällä tavalla kantaa kärsimyksensä.\nTottumus kuuliaisuuteen, uskoon ja kärsivällisyyteen sekä\nlapsellinen, milloinkaan horjumaton luottamus Jumalan rakkauteen\nja isälliseen huolenpitoon pitivät häntä yllä ja hyvillä mielin.\nEi milloinkaan, ei edes hetkeksi hän kadottanut kiinnekohtaansa\nJumalassa. Mikä saarna se olikaan meille! Hän rauhoitti meitä\nkaikkia. Minut melkein valtasi kunnioitus nähdessäni niin nuoressa\nmiehessä sellaisen Jumalan rajattoman, voiman osoituksen; sellaisen\nsuuren, täysipitoisen työn miehessä, joka oli vielä kyllin nuori,\njotta minä kelpasin opettamaan ja lujittamaan häntä. -- Hän sanoi\nminulle: 'Olen hyvin iloinen, että olen tehnyt velvollisuuteni.\nSanokaa isälleni minun olleen velvollisuuden tiellä, ja hän on\ntuleva niin iloiseksi. Mutta voi Santa Cruzin kansaparkaa! Oi,\nminun rakas ystäväni, Sinä olet kuolemasi kautta tekevä enemmän\nheidän käännyttämisekseen kuin me olemme milloinkaan voineet\naikaansaada elämämme kautta! Ja ollessani vielä melkein kokonaan\nkyynelten järkyttämä, hän sanoi -- Tilly on sittemmin kertonut sen\nminulle --: 'Piispa raukka!' Ja se rakkaus, rauha ja ne taivaalliset\najatukset, jotka täyttivät hänen sydämensä, ilmenivät sellaisissa\nsanoissa kuin 'Oi, mikä rakkaus!' -- Viimeisenä yönä, noin kello\nneljä, hän joutui ikäänkuin hurmoksiin. Hän oli hourinut melkoisen\npaljon, mutta tällöinkin liikkuivat hänen sanansa vain puhtaissa\nja pyhissä asioissa. Hänen silmänsä kohtasivat minut, ja minä\nnäin, miten hänen tietoisuutensa palasi jälleen. 'He eivät siis\nmilloinkaan lakkaa laulamasta, eikö totta, herra?' -- sillä hänen\najatuksensa askartelivat taivaan enkeleissä. Vähän sen jälkeen\ntuli viimeinen taistelu, -- ja hän nukkui... Oi, miten minä kiitin\nJumalaa, kun vihdoin hänen päänsä, tai oikeammin koko hänen ruumiinsa\nhorjahti minun käsivarsilleni! Muutamat pitkät, syvät huokaukset\ntunkeutui tunkeutuivat vielä esille, ja minun rukoillessani hän\nmeni kotiin. Port Pattesonissa laskimme ankkurin vielä samana\npäivänä ja hautasimme hänet siellä. Se seikka, että tämän rakkaan\nnuorukaisen ruumis piti kätkettämän sinne, näytti minusta sen paikan\nvihkimiseltä.\"\n\nMutta hyökkäys koralliriutan luona vaati toisenkin uhrin, joka\nsai antaa henkensä ja elämänsä sen Herran vuoksi, joka on kuollut\nmyöskin kurjien melaneesialaisten puolesta. Viisi päivää myöhemmin\ntunsi _Edwin Nobbs_, että myöskin hänen leukaluunsa alkoi jäykistyä.\nHän oli vanhempi, suurikokoinen ja voimakas nuorukainen, josta\npiti tulla isänsä seuraaja Norfolkilla. Patteson toivoi, että\nhänen luja terveytensä ja voimakas ruumiinrakenteensa auttaisivat\nhäntä voittamaan taudinkohtauksen. Niin ei kuitenkaan tapahtunut.\nPian alkoi kuolinkamppailu, joka oli niin ankara, että tarvittiin\nkolme miestä pitelemään häntä kiinni. Vihdoin hän nukkui Pattesonin\nkäsivarsille. -- Pearce sitävastoin toipui. Patteson kirjoitti näiden\ntapahtumain johdosta:\n\n\"Milloinkaan en ole tuntenut itseäni niin syvästi murtuneeksi\nkuin silloin, kun ajattelin ja ajattelen tämän kaiken maallista\npuolta; milloinkaan en ehkä ole tuntenut Herran läsnäolon tuomaa\nlohtua ja voimaa niin kuin silloin, kun sain armon pysähtyä kaiken\ntaivaallisen ja salatun edessä. Sisällisessä ihmisessäni kiitin\nHäntä sydämellisesti ja nöyrästi, että Hän oli ottanut nämä rakkaat\nsielut niin suoraa ja lyhyttä tietä iankaikkiseen asuntoonsa.\nMinä kuvittelen heitä ylistettyjen pyhien joukossa yhdessä omien\nrakkaittemme kanssa paratiisissa, -- ja kesken kyyneleitäni minä\nkiitän ja ylistän Jumalaa.\"\n\nSiitä kirjeestä, jonka hän kotiintulonsa jälkeen kirjoitti\nUuteen-Seelantiin, käy havainnollisesti ilmi hänen tuntemansa syvä\ntuska:\n\n\"Oi, miten ajattelenkaan vaihtelevalla rakkaudella Fisheriä ja\nEdwinia! Miten kiitinkään heistä Jumalaa pyhäinmiestenpäivänä! Mutta\npitkään aikaan en odota saavani takaisin reippautta ja joustavuutta.\nMinä en luule, että enää milloinkaan voin tuntea itseäni nuoreksi\nmieleltä. On todellakin omituista, että valkoisten hiuksieni luku\nnäinä viikkoina on lisääntynyt huomattavasti, ja että tunnen itseni\nhyvin väsyneeksi ja hitaaksi, -- mutta sittenkin, mikä siunaus onkaan\nsellaisissa ajatuksissa, jotka pyhäinmiestenpäivä herättää eloon!\n'Patriarkat, profeetat, apostolit, marttyyrit ja jokainen henki,\njoka on täydellinen uskossa Kristukseen', kuten vanha kreikkalainen\nliturgia sanoo.\"\n\n\n\n\nE. TUNNUSTAJAULJUUTTA JA MARTTYYRIVERTA.\n\nJohn G. Paton, Uusien Hebridien apostoli. -- George R. Gordon ja\nhänen rouvansa. -- J.D. Gordon.\n\n\nSkotlannin presbyterisellä kirkolla on varsin kunniakas asema sekä\nKristuksen taistelevan seurakunnan keskuudessa yleensä että myöskin\nlähetys- ja lähetysmarttyyrihistoriassa. Jo uskonpuhdistuksen\naamunkoitossa se lahjoitti seurakunnalle sellaisen uskonsankarin\nkuin Skotlannin kirkon uskonpuhdistajan _John Knoxin_, miehen,\njoka sanoi elävälle Jumalalle: \"Anna minulle Skotlanti, tahi minä\nkuolen!\" Ja pakanamaailmaan on mainittu kirkko lähettänyt eräitä sen\naivan erinomaisimpia ja oivallisimpia uranuurtajalähetyssaarnaajia\nja tunnustajia. Mainittakoon heidän joukostaan vain nimet sellaiset\nkuin _David Livingstone, Robert Moffat, Alexander Duff_ ja _James\nGilmour_. Tähän loistavien skotlantilaisten lähetyssankarien sarjaan\nkuuluu myös _John G. Paton_, Uusien Hebridien apostoli.\n\nPatonin elämä on ihmeellinen sankarisatu, täynnä pelotonta\ntunnustajarohkeutta, hengenvaarallisia tilanteita ja järkyttäviä,\nharvinaisia tapauksia, joiden yllä toisinaan kaareilee syvää\ntraagillisuutta. Hänestä on sanottu, että hänen elämäänsä, enemmän\nkuin kenenkään muun uusimman ajan lähetyssaarnaajan elämään, soveltuu\nsanonta: \"Todellisuus on ihmeellisempi kuin taru.\"\n\nPaton oli uskovaisen kodin lapsi kuuluen urhoolliseen\nskotlantilaiseen sukuun. Köyhän työläiskodin ja 11-henkisen\nsisaruspiirin ainoana rikkautena oli rukous ja Jumalan sana. Isä oli\nrukouksen mies, jos kukaan. Monta kertaa päivässä hän meni erilleen\npieneen kamariin, jota käytettiin vain vierashuoneena, puhumaan\ntarpeistaan Hänelle, joka näkee salassa ja maksaa julkisesti. Pikku\nJohn kävi työssä tehtaassa kello 6:sta aamulla 10:een illalla\nopiskellen kuitenkin latinaa ja kreikkaa. Vartuttuaan iässä ja\narmossa, tiedoissa ja taidoissa hän työskenteli ensin kurittomien ja\nrikollisten poikain opettajana ja senjälkeen jonkun aikaa Glasgowin\npahimman tehdaspiirin kaupunkilähetyksen saarnaajana, kunnes hänet\nlähetettiin lähetyssaarnaajaksi Tanna-saarelle Uusille Hebrideille,\njonne hän asettui yhdessä nuoren vaimonsa ja kahden muun evankelistan\nkanssa.\n\nUudet Hebridit olivat pahimpia ihmissyöjäsaaria. Niitä oli\naikaisemmin kasteltu marttyyriverellä. Kaameita ja järkyttäviä\nolivat hänen ensi vaikutelmansa uudella työmaalla; tarunomaista\nrohkeutta, kekseliäisyyttä ja uskonuljuutta todisti hänen elämänsä\nkauttaaltaan. Ja samalla tavoin kuin mahtavassa orkesterissa\ntoisinaan kuuluvat suuren rummun kumeat jymähdykset, samoin\nhuomaamme eräinä kohtalokkaina hetkinä Patonin hengenvaarallisessa\ntyössä elävän Jumalan välittömästi omalla kaikkivallallaan tulevan\nvalitun palvelijansa avuksi ihmeellisten rukouksen kuulemisten ja\nluonnonmullistusten muodossa.\n\nKun hän tuli saarelle, vallitsi siellä sotatila kahden heimon\nvälillä, joista toinen asui sisämaassa, toinen rannikolla.\nEnsimmäisenä yönä, jonka hän vietti Tanna-saarella, keitettiin ja\nsyötiin siellä aivan lähellä olevan lähteen luona viisi tahi kuusi\ntaistelussa kaatunutta toisen heimon miestä. Kun Paton seuraavana\naamuna meni lähteelle vettä noutamaan, oli sen vesi niin veren\ntahraamaa, ettei sitä voinut käyttää. Toinenkin kauhistus tapahtui\nsamana iltana. Kauniin luonnon syvän hiljaisuuden katkaisi yht'äkkiä\nvilli, valittava ääni jostakin lähikylästä. Se oli pitkäveteinen ja\nluonnoton ja karmi selkäpiitä enemmän kuin villien sotilaiden hurjat\ntaisteluhuudot. Tuon äänen päästi muuan leski, jota kuristettiin\nkuoliaaksi, jotta hän seuraisi kuollutta miestään toiseen maailmaan\nja palvelisi häntä siellä niinkuin oli palvellut täälläkin.\n\nAsukkaat olivat viekkaita ja varastelunhaluisia sekä tavattoman\njulmia. Alinomaa riehui sota, ja jokaisen taistelun jälkeen\npaistettiin ja syötiin voitetut viholliset sekä pidettiin villejä\njuominkeja ja tanssiaisia. Jos sattui kato, kuivuus tahi liiallisia\nsateita, niin ne kaikki pantiin lähetyssaarnaajan syyksi. Raa'at ja\ntunnottomat eurooppalaiset kauppiaat tekivät voitavansa tilanteen\npahentamiseksi myymällä viinaa ja aseita sekä kiihoittamalla\nasukkaita keskinäisiin sotiin. Menipä muuan jumalaton merikapteeni\nniin pitkälle, että vei tarkoituksellisesti maihin tulirokkoa\nsairastavia laivamiehiä levittääkseen tartuntaa asukkaisiin.\nKolmasosa väestöstä kuoli tällöin, ja maakalaisten viha ja kostonhimo\nlisääntyi suunnattomasti.\n\nPatonin nuori, rohkea vaimo ei voinut kestää alinomaisia vaaroja\nja koettelemuksia, vaan kuoli muutaman kuukauden kuluttua yhdessä\näskensyntyneen lapsensa kanssa. Omin käsin sai tuo yksinäinen\njumalanmies kaivaa haudan rakkailleen ja kätkeä heidän ruumiinsa\nvieraan maan poveen. Herra toimitti hänelle kuitenkin suuren\nlohdutuksen lähettämällä hänen luokseen tervehdyskäynnille piispa\nSelwynin ja Coleridge Pattesonin. Paton kirjoitti tämän käynnin\njohdosta: \"Kun hyvä piispa Selwyn seisoi siinä luonani äidin ja\nlapsen haudan ääressä, ja minä itkin ääneen hänen toisella sivullaan,\nja Patteson -- sittemmin Nukapun marttyyripiispa -- nyyhkytti\ntoisella, vuodatti piispa sydämensä Jumalalle huokauksin ja kyynelin,\njolloin hän asetti kätensä minun pääni päälle ja anoi taivaan\nrikkainta lohdutusta ja siunausta minulle ja vaivalloiselle työlleni.\"\n\nTämä kahden jalon ystävän käynti lohdutti suuresti Patonia. Ja\nsen tuoma lohtu olikin hänelle hyvään tarpeeseen, sillä villit\nesiintyivät hyvin uhkaavasti. Öisin tehtiin häntä vastaan\nmurhayrityksiä, ja hän oli alinomaisessa hengenvaarassa. Mutta Herra\ntoimitti hänelle aina avun ihmeellisellä tavalla. Toisinaan hän\nheräsi kuullessaan lähestyvien melua, toisinaan hänet herätti koira,\ntoisinaan taasen villien oma taikausko teki tyhjäksi heidän katalat\naikeensa.\n\nEräänä aamuna Paton heräsi rannalla ammuttuihin laukauksiin.\nJa hetken päästä syöksyi hänen luokseen henki kurkussa eräs\nmaakalaisopettaja, joka kertoi, että rannalla oli ammuttu kuusi\ntahi seitsemän maakalaista suurta ihmissyöjäjuhlaa varten, ja\nettä murhamiehet olivat tulossa surmaamaan myöskin Patonin ja\nmaakalaisopettajat.\n\nKun Paton kuuli tämän, niin hän kutsui luokseen kaikki opettajat,\notti heidät huoneeseensa, sulki oven ja pönkitti ikkunat. Hetken\nkuluttua tuli suuri joukko pihalle. Ihmissyöjät alkoivat kävellä\ntalon ympäri kuin nälkäiset hyeenat, mutta eivät uskaltaneet\nmurtautua sisälle, sillä he tiesivät Patonilla olevan lintupyssyn\nja revolverin ja pelkäsivät niitä, vaikkapa tuolla suurella\nihmisystävällä ei ollut etäisintäkään aikomusta käyttää niitä ihmisiä\nvastaan. Lopulta he kuitenkin poistuivat uhraamatta ainoatakaan\nkristittyä.\n\nSitten hänelle sattui se suuri armo, että hän sai avukseen\ntoisen lähetyssaarnaajan, _Johnstonin_ rouvineen. Mutta uuden\nrauhansanansaattajan toiminta ei muodostunut pitkäaikaiseksi.\n\nEräänä uudenvuodenyönä he viettivät yhdessä iltahartautta. Sen\npäätyttyä Johnston meni lähelläolevaan omaan majaansa, mutta palasi\npian ilmoittaen, että oli nähnyt ikkunansa ulkopuolella kaksi miestä,\njoilla oli maalatut kasvot ja suuret nuijat kädessä. Paton meni\nheidän luokseen ja kysyi heiltä, mitä heillä oli asiaa. \"Lääkettä\nsairaalle pojalle\", kuului vastaus. Paton kutsui miehet sisälle\nhuoneeseen ja meni itse edellä Johnstonin kanssa. Hänestä näytti\nmiesten käytös epäilyttävältä, ja hän piti heitä tarkoin silmällä\nkoko ajan. Kun lääke oli valmis, hän tarjosi sitä villeille, mutta he\neivät ottaneet sitä vastaan, vaan aikoivat hyökätä lähetyssaarnaajan\nkimppuun. Paton hillitsi heidät kuitenkin päättäväisellä katseellaan\nja käski miesten astua ulos.\n\nSamalla Johnston kumartui ottamaan syliinsä Patonin pienen kissan,\njoka aikoi mennä ulos villien perässä. Kun villit näkivät sen, niin\nhe hyökkäsivät Johnstonin kimppuun aikoen lyödä häntä nuijallaan.\nTämän onnistui välttää isku, mutta hän kaatui samalla nurin\nlattialle. Paton juoksi hätään, mutta nyt villit hyökkäsivät hänen\nkimppuunsa aikoen surmata hänet nuijallaan. Patonin olisi käynyt\nhuonosti, elleivät hänen reippaat ja rohkeat koiransa olisi käyneet\nniin rajusti villien kimppuun, että näiden oli pakko lähteä pakoon.\n\nPaton, joka oli tottunut sellaiseen, meni sisälle ja paneutui\nlevolle. Mutta nuorelle Johnstonille tapahtuma oli liian järkyttävä.\nHän sai hermokohtauksen ja kuoli kolme viikkoa senjälkeen. Paton ja\nnuori leski hautasivat hänet aivan lähetysrakennuksen viereen Patonin\noman rakkaan vaimon ja lapsen rinnalle.\n\nPian tämän jälkeen (1861) sattui Erromangalla, vanhalla\nmarttyyrisaarella, jälleen tapaus, joka hankki marttyyrikruunun\nkahdelle Jeesuksen todistajalle: presbyteriaaniselle papille\n_George R. Gordonille_ ja hänen rouvalleen. He olivat suurin\ntoivein vaikuttaneet villien keskuudessa, kun puhkesi vainonmyrsky,\njoka väkivaltaisesti purki heidän majansa. Syynä siihen olivat\nsantelipuukauppiaat Uusilta Hebrideiltä. Lähetyssaarnaajat olivat\nmoittineet heidän jumalattomuuttaan ja varoittaneet kansaa heidän\npaheistaan. Tämä suututti valkoisia paholaisia, jotka alkoivat\nmiettiä kostoa. Kun sitten ilmeni tuhkarokkoa ja tuli hirmumyrsky,\nniin tunnottomat eurooppalaiset sanoivat asukkaille, että\nonnettomuudet olivat lähetyssaarnaajain syytä.\n\nEräänä päivänä Gordon oli ahkerassa työssä laittaen kattoa siihen\nvajaan, jossa aikoi ruveta painattamaan Jumalan sanaa kansan omalla\nkielellä. Silloin tuli hänen luokseen kaksi miestä pyytämään\nlääkkeitä. Gordon lähti heidän kanssaan lähetystalolle kulkien\nitse edellä. Kun hän erään puron ylitse mennessään kompastui, niin\nvillit silmänräpäyksessä hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Toinen heistä\niski häntä nuijallaan selkärankaan niin ankarasti, että hän vaipui\npitkälleen maahan. Ja uudella iskulla hänen päänsä irtautui miltei\nkokonaan ruumiista. Samalla syöksyi metsästä joukko villejä, jotka\nalkoivat tanssia mielettömästi ruumiin ympärillä.\n\nRouva Gordon oli kuullut melun ja tuli ulos katsomaan, mitä tapahtui.\nHän ei kuitenkaan nähnyt mitään, sillä paikka, jossa hänen puolisonsa\noli surmattu, oli onneksi piilossa muutamien puiden takana. Samalla\ntuli hänen luokseen muuan villi, jolta hän tiedusteli melun syytä.\nTämä virkkoi, ettei se ollut mitään vakavaa. Olipahan \"vain poikia,\njotka vähän pitivät iloa\". Kun rouva seisoi ja katseli sille taholle,\njosta melu kuului, niin villi hiipi huomaamatta hänen taakseen ja\nantoi hänen selkäänsä hirvittävän iskun tomahawkillaan. Toisella\niskulla hän miltei irroitti pään ruumiista.\n\nMutta tämä järkyttävä tapaus ei voinut tehdä tyhjäksi Jumalan työtä\nErromangalla. Surmatun marttyyrin veli _J.D. Gordon_ tuli jatkamaan\nveljensä työtä. Hänellä oli ulkonaistakin menestystä työssään, ja\nhänen onnistui kastaa 16 pakanaa. Mutta sattui taasen kulkutauteja\nliikkumaan paikkakunnalla. Ja muuan isä, jonka poika oli kuollut,\nsurmasi uskollisen todistajan samalla hetkellä, jolloin hän oli\nlopettanut Stefanuksen marttyyrikuolemaa koskevan kertomuksen\nkäännöksen.\n\nJonkun ajan kuluttua tuli Erromangalta santelipuukauppiaita\nseurassaan maakalaisia. Vieraat koettivat houkutella Tannan asukkaita\ntappamaan Patonin, niinkuin hekin olivat surmanneet Gordonit. Pakanat\nhuutelivat uhkaavasti: \"Erromangan kansa surmasi jo aikoja sitten\nmissi Williamsin ja on nyt tappanut missi Gordonin. Tappakaamme nyt\nmyöskin missi Paton ja karkoittakaamme Jehovan palvelus maastamme!\"\nToinen huuto, joka alinomaa kaikui Patonin korvissa ennustaen\nonnettomuutta tälle kovasti koetetulle jumalanmiehelle, oli tämä: \"Me\nrakastamme Erromangan kansaa!\"\n\nNäihin aikoihin, jolloin Patonin elämä riippui hiuskarvan varassa,\nsaapui satamaan kaksi brittiläistä sotalaivaa. Komentava upseeri\nkehoitti Patonia lähtemään tältä vaaralliselta saarelta Uuteen\nSeelantiin Aneityumin saarelle, missä kristinusko oli juurtunut\nsyvälle. Mutta karaistunut Kristuksen sotilas hylkäsi tämän\ntarjouksen ja jäi \"rakkaan, villiintyneen Tanna-kansansa luo\". Kun\npiispa Selwyn sai kuulla tästä, niin hän huudahti: \"Ja minä pidän\nhänestä vielä enemmän sen vuoksi.\"\n\nKun sotalaivat olivat poistuneet, tehtiin tuon tuostakin\nmurhayrityksiä Patonia vastaan. Niinpä kerran, kun hän kulki\nmetsätietä, hyökkäsi leipäpuun takaa mies nuija iskuasennossa aikoen\niskeä suoraan Patonia otsaan. Tämän onnistui kuitenkin välttää isku,\nja ennenkuin mies ennätti kohottaa uudelleen nuijansa lyömäasentoon,\nPaton huusi äänellä, josta pelko oli varsin kaukana: \"Jos sinä\nuskallat lyödä minua, niin Jehova, minun Jumalani, on rankaiseva\nsinua. Hän on nyt täällä puolustamassa minua.\" Mies alkoi vavista\nkuin haavanlehti ja katseli ympärilleen, näkyisikö tämä mahtava\nJumala mahdollisesti jonkun puun takaa.\n\nToisella kertaa hän kuuli, miten simpukankuoresta tehdyllä torvella\nannettiin sotaisia merkkejä. Yht'äkkiä tuli juoksumarssissa\nsuunnaton määrä villejä pitkin erästä mäen rinnettä alas. Paton ja\nmaakalaisopettajat pakenivat suin päin toiselle puolelle saarta,\njoka kuului eräälle ystävällismieliselle päällikölle. Mutta villit\njuoksivat heidän perässään. Paton ja hänen toverinsa käsittivät\nselvästi, ettei heitä voinut pelastaa muu voima kuin elävä Jumala.\n\"Me rukoilimme, niinkuin rukoillaan ainoastaan silloin, kun ollaan\nkuoleman kidassa\", kirjoitti Paton myöhemmin. Silloin tapahtui\njotakin ihmeellistä. Kun vainoojat olivat ainoastaan parin sadan\nmetrin päässä, niin he pysähtyivät äkkiä. Se päällikkö, jonka\nsuojelusta he olivat etsineet, tuli ja kosketti hänen polveaan ja\nsanoi: \"Missi, Jehova kuulee!\" Paton ei ole milloinkaan voinut\nselittää tätä tapausta muutoin kuin Jumalan väliintulona. Villit\nalkoivat epäröidä, kääntyivät ympäri ja katosivat metsään.\n\nJärkyttävin hetki Patonin elämässä ja samalla tapaus, jossa Jumalan\nsuojeleva voima ja väliintulo ilmeni valtavimmalla tavalla, on se,\njota hänen veljensä ja kirjoituksiensa julkaisija nimittää nimellä\n\"viimeinen kauhea yö\".\n\nPatonin oli ollut pakko lähteä asemaltaan saatuaan ensin olla\nkauheissa vaaroissa maalla ja merellä. Lopulta hän oli onnellisesti\nsaapunut lähetyssaarnaaja _Mathiesonin_ perheen luo, jolla oli\nasema Tanna-saaren vastakkaisessa päässä. Mutta ihmissyöjät eivät\njättäneet häntä sielläkään rauhaan. Lähetystalo oli alinomaisessa\npiiritystilassa. Paton oli uupumaisillaan alituisesta valvomisesta.\nEräänä yönä hän oli vaipunut sikeään uneen, kun hänet herätti hänen\nuskollisen koiransa Cluthan haukkuminen. Hän oli vakuutettu siitä,\nettei koiran tarkka vaisto ollut pettänyt, ja niin hän herätti\ntoverinsa.\n\nTuskin hän oli sen tehnyt, kun huoneeseen alkoi kuumottaa punertava\nloiste. Paton katsoi pihalle ja näki, miten pimeässä liikkui\ntummia varjoja tulisoihdut käsissään. Villit olivat kokoontuneet\nlähelläolevan kirkon luo ja sytyttäneet sen tuleen. Senjälkeen\nhe alkoivat sytyttää sitä aitausta, joka yhdisti kirkon ja\nasuinrakennuksen. Lähetyssaarnaajat ymmärsivät, että ennen pitkää\nolisi lähetystalokin tulessa. Ja kun he sitten lähtisivät pakoon,\nniin raivoisat villit salakavalasti surmaisivat heidät.\n\nPaton ryhtyi silloin uhkarohkeaan tekoon: sieppasi oikeaan käteensä\namerikkalaisen kirveen ja vasempaan tyhjän revolverin ja hyökkäsi\nulos palavan aidan luo. Siinä hän alkoi purkaa vimmatusti kirveellään\nsitä osaa aidasta, johon tuli ei ollut tarttunut, heittäen aidakset\ntuleen, niin ettei tuli päässyt etenemään pitemmälle. Villit\nkatselivat ensin kummissaan outoa näytelmää, mutta pian tulivat\nrohkeimmat lähemmäksi ja alkoivat uhata Patonia nuijallaan. Tämä ei\nsäikähtänyt, vaan ojensi heitä kohti tyhjän taskuaseensa. Villit\nyllyttivät nyt toinen toistaan koettaen taivuttaa jonkun antamaan\nensimmäisen iskun. Mutta kukaan ei uskaltanut. Ja niin he seisoivat\nsiinä kotvan aikaa vastakkain. Toisaalla peloton valkoihoinen\nJeesuksen todistaja, toisaalla verenhimoiset, tummat ihmissyöjät.\nSilloin alkoi äkkiä kuulua kummia: etelästäpäin kuului kohiseva,\nkumea ääni, aivan kuin lähestyvän ukkosen jyrinä. Paton ja villit\ntiesivät kokemuksesta, mitä oli tulossa: sieltä lähestyi peloittava\ntropiikin hirmumyrsky rankkasateineen.\n\nSeuraavana silmänräpäyksenä se olikin jo saapuvilla. Jos se olisi\ntullut pohjoisesta, missä palava kirkko oli, niin mikään inhimillinen\nmahti ei olisi voinut pelastaa lähetystaloa. Mutta nyt se tulikin\naivan vastakkaiselta taholta ja työnsi liekit poispäin. Sitä seurasi\nhurja rankkasade, joka sammutti joka ainoan tulikipunan. Villit\nkatselivat kauhuissaan luonnonvoimain rajua myllerrystä ja alkoivat\nhuutaa: \"Tämä on Jehovan sade!\" Pakokauhumaisen pelon valtaamina\nhe syöksyivät kaikki yön pimeyteen. Ja Paton palasi rauhallisena\nasuntoonsa, nukkumaan.\n\nMutta pelastuksen hetki lähestyi. Seuraavana päivänä saapui satamaan\n\"Blue Bell\" niminen kauppalaiva, jonka mukana lähetyssaarnaajat\nmenivät Aneityumiin. Siellä lähetyssaarnaaja Mathieson ja hänen\nrouvansa kuolivat vähän ajan kuluttua. Tanna-saaren tapahtumat\nolivat olleet heille liian järkyttäviä. Paton taasen voi erinomaisen\nhyvin ja asettui raivaamaan tietä Kristuksen evankeliumille Aniwan\nsaarella, missä hänen lapsensa sitten myöhemmin jatkoivat hänen\ntyötään. -- Paton kävi esitelmämatkoilla Austraaliassa, Amerikassa\nja Euroopassa sekä meni toisiin naimisiin; hän kuoli Aniwalla\n83-vuotiaana 1907.\n\nLopetamme esityksemme tästä merkillisestä jumalanmiehestä ja\npelottomasta totuuden tunnustajasta sekä hänen ihmeellisistä\nelämänvaiheistaan niihin sanoihin, jotka hänestä kirjoitti sotalaiva\n\"Peloruksen\" kapteeni käytyään katsomassa häntä Tannalla.\n\n\"Puhukaa urhoollisuudesta ja sankarimielestä! Se mies, joka johtaa\njoukkoa varmaan perikatoon, on pelkuriraukka hänen rinnallaan,\njoka Tannalla yksinään, ilman kenenkään oman kansansa jäsenen\nymmärtävää katsetta tahi ystävällisen sanan suomaa tukea katsoo\nvelvollisuudekseen kestää sellaisissa vaaroissa. Me luemme siitä\nsotilaasta, joka vuosisatain kuluttua tavattiin Herculanumin\nraunioiden seassa ja joka seisoi paikallaan silloin kun tulivuoren\npurkauksessa virtaava, tuhkansekainen sade hävitti kaiken hänen\nympärillään, osoittaen siten sitä raudanlujaa kuria, mikä vallitsi\nnäissä vanhan Rooman joukoissa, jotka valloittivat maailman. Patonin\nyllä ei ollut mitään tuollaista raudanlujaa lakia. Hän olisi voinut,\nsäilyttämällä kunnian, saada tilapäisen turvapaikan Aucklandissa,\nmissä hänet olisi lausuttu sydämellisesti tervetulleeksi. Mutta häntä\nkuljettivat korkeammat vaikuttimet. Hän valitsi paikallaan pysymisen,\nja Jumala tietää, onko hän vielä elävien maassa.\"\n\n\n\n\nF. JAMES CHALMERS.\n\nSankari, joka ei palannut.\n\n\n_1. Lapsuus ja ensimmäiset vaikutelmat._\n\nJumalan sanassa puhutaan useissa kohdin aseista ja valituista\naseista. Niinpä Herra sanoo profeetta Jesajan kautta tekevänsä\naseen työtänsä varten. Ylösnoussut ja kirkastettu Vapahtaja sanoo\nopetuslapsi Ananiakselle nuoresta Saulus Tarsolaisesta, joka siihen\nasti oli ollut raivoisa ja vannoutunut Ristiinnaulitun ja Hänen\nseuraajiensa vainooja. \"Hän on valittu ase minulle.\"\n\nKun näin puhutaan Jumalan valtakunnan työntekijöistä valittuina\naseina, niin sillä tietenkin tarkoitetaan heidän erikoista\nsoveliaisuuttaan ja sopeutuvaisuuttaan määrättyyn työhön\nMestarin viinimäessä. Tällainen luonteensa, taipumuksiensa,\nruumiinrakenteensa, -- niin, koko olentonsa sisimmän sykkeen ja\nverenkäynnin vuoksi soveltuva ase Uuden Guinean raakoja oloja\nja villejä ihmissyöjiä varten oli _James Chalmers_, -- peloton\nevankeliumin tienraivaaja, apostolisen uskoninnon kuluttama, aina\niloinen ja ystävällinen _Tamate_, yksi niistä sankareista, jotka\neivät milloinkaan palanneet.\n\nHänenkin suonissaan virtaili, kuten niin monen muun lähetyssankarin,\nskotlantilaisen ylämaalaisen tulinen ja villi veri. Hän oli\nsyntynyt 1841 Ardrishaigin kylässä, eräässä etäisessä Skotlannin\npiirikunnassa. Isä oli kivenhakkaaja, äiti skotlantilaisen\ntalonpoikaisnaisen hieno tyyppi. Viimeksimainittu oli syntynyt\npienessä Lussin kylässä Loch Lomondin rannoilla siinä romanttisessa\nympäristössä, jota Walter Scott kuvailee viehättävissä\nkertomuksissaan.\n\nNuori Chalmers totutettiin ankaraan kuriin ja yksinkertaisiin\ntapoihin skotlantilaisessa talonpoikaiskodissaan. Näin hän kasvoi\nitsenäiseksi luonteeksi, joka taistellen raivasi tuuma tuumalta oman\nuransa elämässä. Erittäin suurimerkityksellisiä hänen luonteensa\nkehitykselle ja vastaiselle kutsumukselleen olivat hänen retkeilynsä\nvapaassa luonnossa, varsinkin merellä. Hän oli ylen onnellinen, jos\nhänellä sattui olemaan vene, mutta ellei sitä ollut, niin sen virkaa\nsai suorittaa hirsi tahi lankku. \"Monesti pelastuin hädin tuskin,\nmonesti sain selkään äidiltä ja ystäviltä näiden kepposten vuoksi.\nKolmasti minut kannettiin kotiin näköjään kuolleena, mutta isälläni\noli tapana sanoa: 'Sinä et milloinkaan kuole hukkumalla! Olin hyvin\nlevoton ja rakastin kiihkeästi seikkailua; mitä suurempi vaara, sitä\nriemullisempaa minun oli toimia'.\" Ei ihme, että tästä reippaasta\nja tarkkasilmäisestä pojasta tuli kalastajain suosikki. Samalla\nvarttuivat hänen ruumiinvoimansa, ja hänelle kasvoi se peloton\nrohkeus, suuri tarmo ja tavaton työkyky, jotka olivat ominaisia hänen\nmyöhemmälle elämälleen.\n\nKun Chalmers oli kahdeksan vuoden vanha, hänen vanhempansa muuttivat\nGlenarayn kylään, joka oli Argyllin herttuan suuren linnan muurien\njuurella. Nuori Chalmers oli onnellinen siitä, että joutui asumaan\nseudulle, johon liittyivät niin mainehikkaat muistot. Täällä hän myös\naloitti koulunkäyntinsä erään etevän opettajan koulussa.\n\n_2. Kutsumus ja kääntyminen._\n\nKun Chalmers oli 18-vuotias, palveli hän eräässä lakiasiain\ntoimistossa. Hän oli vielä kokonaan vieras syvemmille\nuskonnollisille vaikutuksille, mutta silloin sattui tapaus, joka\nantoi hänelle ensimäisen herätteen tulevaan kutsumukseensa.\nHän kävi presbyterisessä pyhäkoulussa, kun seurakunnan pastori\neräänä sunnuntaina koulun päätyttyä luki oppilailleen eräältä\nlähetyssaarnaajalta Fidzi-saarilta saapuneen kirjeen. Siinä\nkuvailtiin kauheita ihmissyöjiä ja heidän villiä elämäänsä sekä\nevankeliumin uudestisynnyttävää voimaa heidän keskuudessaan.\nLuettuaan kirjeen hän katsoi ympäri luokkaa ja virkkoi:\n\"Onkohan täällä tänä iltana ketään poikaa, joka tahtoo ruveta\nlähetyssaarnaajaksi ja ennen pitkää viedä evankeliumia\nihmissyöjille.\" Chalmers virkkoi sydämessään: \"Kyllä, Jumalan avulla\nminä tahdon tehdä sen.\"\n\nTämä tapaus olisi unohtunut häneltä, kuten niin monelta muulta, mutta\npaikkakunnalle saapui Pohjois-Irlannista kaksi herätyssaarnaajaa\npitämään herätyskokouksia. Kuullessaan kokouksessa saarnaajan\nhenkivoimaisen kutsun, joka liittyi Ilmestyskirjan sanoihin: \"Ja joka\nkuulee, sanokoon: 'Tule!' Ja joka janoaa, tulkoon, ja joka tahtoo,\nottakoon lahjaksi elämän vettä\", -- tuli siitä käännekohta koko hänen\nelämäänsä. Hän itse kertoo, miten Vapaassa Kirkossa synnintunto\nkokonaan lävisti hänet, ja hän tunsi olevansa auttamattomasti\nkadotettu ilman pelastuksen toivoa. Mutta pastorin todistus siitä,\nettä \"Jeesuksen Kristuksen veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä\",\ntoi hänellekin ilon ja pelastuksen varmuuden. Ja Chalmersin\nkaltaiselle luonteelle tällainen voimakas uskonnollinen elämys\nmerkitsi myös täydellistä ulkonaisen elämän muutosta.\n\nKääntymisensä jälkeen hän ryhtyi heti käytännölliseen Jumalan\nvaltakunnan työhön. Aluksi hän toimi pyhäkoulunopettajana, kunnes sai\ntoimen Glasgowin kaupunginlähetyksen palveluksessa huonomaineisimpien\nkaupunginosien saarnaajana, jolloin hän koetti auttaa syvimmälle\nlangenneita miehiä ja naisia. Sieltä hän pääsi Lontoon Lähetysseuran\npalvelukseen, ja hänet lähetettiin Cheshuntin kuuluisaan\njumaluusopilliseen laitokseen valmistumaan lähetyssaarnaajaksi.\nTäällä hän pyrki eteenpäin opin tiellä taistellen taloudellisten\nvaikeuksien kanssa. Hänen opintonsa eivät muodostuneet erikoisen\nperusteellisiksi, mutta lukiessaan latinan, kreikan ja hebrean\nalkeita hän kuitenkin laski perustuksen sille erinomaiselle\nkielitajulle, jonka avulla hän sitten myöhemmin oppi esimerkiksi\nralotongan kielen niin mestarillisesti, että maakalaissaarnaajat\neivät voineet kylliksi ihailla sen voimaa ja kauneutta.\n\nTovereihinsa hänellä oli suuri vaikutus. Eräs heistä kuvailee hänen\nulkomuotoaan seuraavasti: hän oli pitkä, ei lainkaan lihavahko\nkuten myöhemmällä iällään. Hänen ihonsa oli kalpea ja täpläinen,\ntukka musta, ja hänen pähkinänväriset silmänsä säihkyivät. Hän oli\nvilkas ja voimakaslihaksinen, notkea ja väkevä. Hänellä oli atleetin\nvartalo, ja hän oli taitava luistelija ja innokas jalkapallonpelaaja.\nRuumiinsa, mielensä ja sielullisten ominaisuksiensa puolesta hän oli\nsynnynnäinen tienraivaaja ja ihmisten johtaja.\n\nHän oli leppoisan huumorin mies, aina valmis leikkiin ja\nkaikenlaisiin kovakouraisiin kepposiin. Opistossa oli hänen huoneensa\nläheisissä käytävissä mahdotonta säilyttää järjestystä muulla tavalla\nkuin tekemällä hänestä järjestyksenvalvojan. Ja sekä opettajat että\noppilaat saivat olla valmiita toisinaan hyvinkin suuriin yllätyksiin.\nSeuraava erään hänen lukutoverinsa kuvaama kepponen on painunut\nsyvimmälle hänen aikalaistensa mieleen.\n\nChalmers oli tehnyt tuttavuutta Mr. Tugwellin, Goff's Oakin\nkuraattorin kanssa. Mr. Tugwell oli ollut jonkun aikaa\nlähetyssaarnaajana Pohjois-Amerikan intiaanien keskuudessa ja tuonut\nsieltä mukanaan kotiin muutamia kiinnostavia harvinaisuuksia.\nMuiden muassa siellä oli tavattoman suuri intiaanien valmistama\nkarhunnahka päineen ja käpälineen, jota he olivat käyttäneet eräissä\ntansseissaan. Chalmers lainasi heti nahan ja toi sen mukanaan\nyöllä opistoon. Hän uskoi salaisuutensa ainoastaan yhdelle tahi\nkahdelle liittolaiselle. Erään hyvin rauhallisen illan päättyessä,\nkun rukoukset olivat jo ohitse ja oppilaat istuivat kaikki\nruokailuhuoneessa illallisella, ovi lensi äkkiä selkosen selälleen\nja samassa ilmestyi karhu, joka seisoen takajaloillaan mörisi\npahaa ennustavasti. Se laahautui äkkiä huoneeseen hämmästyneiden\noppilaitten keskelle, hyökkäsi erään hiljaisimman kimppuun, antoi\nhänelle peloittavan iskun ja alkoi sitten ajaa takaa toisia. Tässä\ntilanteessa muuan liittolainen sammutti valon, ja sitä jännittävää\nnäytelmää, joka nyt seurasi, on helpompi kuvitella mielessään kuin\nkuvailla. Kun valo jälleen sytytettiin, huomattiin, että Chalmers oli\npannut toimeen nämä naamiaishuvit. Viikon ajan senjälkeen oli karhu\nlukemattomien kepposten keskeisin aihe. Milloinkaan en voi unohtaa\nsitä toivotonta kauhua, mikä kuvastui erään vanhan irlantilaisen\nkasvoilla, kun hänen tullessaan opistoon myymään hedelmiä, karhu\nkohtasi hänet äkkiä käytävän päässä ja sieppasi hänet koreinensa\nlaajaan syleilyynsä.\n\nEi ole ihme, että vakavampiluonteisten oppilaiden oli vaikea\nsulattaa Chalmersin leikillisyyttä ja hänen intohimoista rakkauttaan\nkaikenlaisiin kujeisiin. Heidän oli vaikea ymmärtää papiksi aikovaa\nnuorukaista, joka toisinaan heitti vettä opiston ikkunoista\ntovereittensa päälle ja toisinaan taas rukoili hartaasti opiston\nkappelissa. Mutta rakkaus säilyi kuitenkin ehjänä, ja myöhemmin he\nmuistelivat suurella kunnioituksella ja ihailulla \"Uuden Guinean\nsuurta sydäntä\", kuten vakuuttavasti todistavat seuraavat sanat:\n\"Hänellä oli virheensä niinkuin meillä kaikilla. Hän oli liian\nhetkellinen, toisinaan hän oli taipuvainen antamaan aihetta hyvin\nvoimakkaisiin ennakkoluuloihin ja hyvin liioiteltujen asenteiden\nottamiseen; eikä liioin ollut helppoa saada häntä muuttamaan\nmielipiteitään, kun ne kerran olivat vakiintuneet. Mutta nämä\npuutteet olivat vain auringonpilkkuja. Ne suuret ominaisuudet, jotka\ntekivät syvän vaikutuksen hänen oppilastovereihinsa, pysyivät hänessä\nja olivat hänen voimansa läpi hänen lähetyssaarnaajaelämänsä: syvä\ninhimillisyys, ehdoton pelottomuus, kaunis luontainen yksinkertaisuus\nja itsekkyyden puute sekä koko sydämestä antautuminen siihen Herran\nJeesuksen Kristuksen työhön, jolle hän oli omistanut elämänsä ja\njonka vuoksi hän oli valmis tekemään kaiken, mitä voitiin vaatia\nsuuren asian hyväksi.\"\n\nMutta Chalmersin käytännöllisestä luonteesta ja taipumuksista\noli myös hyötyä hänen tovereilleen. Jo pikkupoikana alkeiskoulua\nkäydessään hän kerran pelasti erään toverinsa hengen, joka keväisen\ntulvaveden aikana oli pudonnut koskeen. Lähetysopistossa ollessaan\nhän samoin pelasti kahden toverinsa hengen uintimatkalla. Nämä\nolivat ennakkotapauksia, joissa kuvastui se tavaton käytännöllinen\nneuvokkuus ja nerous, jota hän sittemmin osoitti lähetyssaarnaajana\nvillien ihmissyöjäin keskuudessa, selviytyen lukemattomia kertoja\ntilanteista, joissa epäkäytännöllisempi mies olisi ehdottomasti\njoutunut tuhon omaksi. Hänen etevä ja kunnianarvoisa rehtorinsa\nlähetysopistossa, tohtori _Reynolds_, kirjoitti hänestä: \"Chalmers\nantoi minulle ihanteen ylevästä pyhittäytymisestä niiden\npelastamiseksi, joiden puolesta Kristus kuoli. Hänen uskonsa oli\nyksinkertaista, järkkymätöntä ja haltioitunutta; ja samalla kun hän\nvoi käyttää jättiläisen voimat kaikenlaiseen työhön, hän oli lempeä\nkuin lapsi ja alistuvainen kuin sotilas. Hänellä oli tapana rukoilla\nikäänkuin hän olisi ollut varma siitä sanomasta, jota hänen sitten\ntuli julistaa.\"\n\n_3. Merihädässä lähetyslaivassa ja merirosvojen parissa._\n\nLokakuussa 1865 Chalmers vihittiin lähetyssaarnaajaksi ja meni\nnaimisiin Miss _Hercusin_ kanssa, josta hänelle tuli arvokas ja\navulias puoliso. Seuraavana vuonna hän yhdessä nuoren rouvansa ja\nuseiden muiden lähetyssaarnaajaperheiden kanssa lähti työalalleen\nEtelämeren ihmissyöjäin keskuuteen purjelaiva \"John Williamsilla\".\nTämä oli toinen samanniminen lähetyslaiva, jonka varat Englannin\nlapset olivat keränneet Etelämeren mainehikkaan marttyyrin muistoksi.\n\nEnglannin kanaalissa heitä kohtasi kova myrsky, jolloin eräs toinen\nlaiva kärsi haaksirikon, ja heidän oli pakko mennä korjauttamaan\nvaurioitaan Gravesendiin. Mutta varsinainen valtamerimatka oli ihana\naina Etelämerelle asti. Milloin he viilettivät eteenpäin navakassa\nmyötätuulessa, milloin taasen heidän laivansa kohosi vuorenkorkuisten\naaltojen harjalle painuakseen seuraavalla hetkellä aallon pohjaan.\nKerran he ihailivat kuun pimennystä valtamerellä, toisinaan taasen\npurjehtivat kilpaa muitten merenkyntäjäin kanssa tahi pyydystelivät\nhaikaloja ja albatrosseja. Iltaisin pidettiin rukoushetkiä ja\nsunnuntaisin jumalanpalveluksia meren pojille, jolloin monen\ntuhlaajapojan rinnassa alkoivat ailahdella kummalliset tunteet ja\nvaikuttaa uudestisyntymisen voimat. Mutta matkan loppupuolella,\nNiuesaaren rannalla Villeillä Saarilla (Savages Islands), heidän\nuljas pikapurjehtijansa kärsi täydellisen haaksirikon. Jo aikaisemmin\nhe olivat ajaneet vaaralliselle koralliriutalle Aneityumsaaren\nrannalla Uusilla Hebrideillä, mutta laiva oli irtautunut ja viety\nkorjattavaksi Sydneyhin.\n\nPuhalsi kohtalaisen navakka tuuli, ja ilma oli erittäin kaunis,\nkun he lähtivät Niuen rannalta matkalle Samoa-saarille. Mutta kun\nhe olivat päässeet jonkun matkaa, tuli aivan tyven, niin ettei\nlaivaa voitu lainkaan ohjata. Samalla ajoi voimakas merivirta heitä\nkohti saaren rantaa. Oli pilkkosen pimeä tropiikin yö, kun laiva\najautui suurella ryskeellä rantakallioille, mihin se jäi aaltojen\npieksettäväksi. Kaikki lähetyssaarnaajat perheineen ja laivan väki\nsamoin kuin osa lastista saatiin pelastetuksi, mutta laiva jäi\nhylyksi.\n\nChalmers itse oli hukkua tällä saarella, kun lähti tottumattomana\nuimaan voimakkaisiin rantahyrskyihin. Mutta taitavana uimarina\nhän pelastui kuohujen kidasta onnistuttuaan aivan viime hetkessä\nja viimeisillä voimillaan tarrautumaan kiinni ulkonevaan\nkallionkielekkeeseen. Hän sai kuitenkin viettää useita päiviä\nsairasvuoteessa, ennenkuin toipui täydellisesti. Eräässä pienessä\nkuunarissa hän sitten yhdessä rouvansa ja eräiden muiden matkustajain\nkanssa pääsi Samoa-saarille, missä vuokrasi toisia lähetyssaarnaajia\nvarten kuuluisan merirosvon \"Bully Hayes'in\" laivan \"Ronan\"\nkuljettamaan heidät asemilleen. Chalmers seurasi rouvineen mukana\ntällä retkellä, kun Tyynen valtameren ja ehkä koko aikansa kuuluisin\nmerirosvo kuljetti laivallaan tulevaa Uuden Guinean apostolia ja\nveritodistajaa.\n\nChalmers, jonka tavatonta tarmoa vaikeudet vain kiihoittivat,\nteki hänen kanssaan sopimuksen, jonka mukaan Hayes sitoutui 500\npunnan maksusta kuljettamaan osan lähetyssaarnaajista Samoa- ja\nSeura-saarille, sekä osan Cookin saarille. Matkan vaiheita kuvailee\npäiväkirjassaan lähetyssaarnaaja _Saville_, jonka kuvauksesta otamme\ntähän katkelman.\n\n\"Oli ihmeellinen kohtalo, joka heitti Mr. ja Mrs. Chalmersin, vaimoni\nja minut itseni tämän henkipaton helliin hoiviin. Mutta joskin tämä\njärjestely oli tuhoisa meille, oli se onnellinen hänelle. Hänelle\nmaksettiin 500 puntaa kuljetuksesta, sen lisäksi hän voi vielä kerran\nturvata itselleen liikemiesten luoton ilmoittamalla sen tosiasian,\nettä hänestä oli tullut lähetyslaivan kapteeni. Kun saavuimme\nTahitille, hän osti runsaasti, ja häneen luotettiin suuresti. Vaikka\nhän olisi ollut 'John Williamsin' kapteeni, eivät kauppiaat olisi\nvoineet kohdella häntä paremmin.\n\n\"Kuusi tahi seitsemän viikkoa kestäneen matkamme aikana hän\nhillitsi itsensä täydellisesti; ei ainoatakaan rumaa sanaa tahi\nkirousta livahtanut hänen huuliltaan. Hänen raaka miehistönsä\npidettiin kurissa samaan tapaan. Tamaten ja minun sallittiin pitää\nrukouksia kannella, milloin ilma sen salli, ja joka sunnuntai\npidettiin jumalanpalveluksia. Päivää ennen kuin astuimme maihin\nHuahinella (Seura-saarilla), Tamaten käteen pistettiin kapteenin\nnimessä kirjoitettu paperipala ja minun omaani toinen, joissa\nmeitä kiitettiin kannella pitämistämme jumalanpalveluksista ja\nvakuutettiin sekä jumalanpalveluksien että seuramme olleen suureksi\nuskonnolliseksi avuksi kaikille laivassa. Ei kulunut montakaan tuntia\nsen jälkeen, kun olimme saaneet nämä kirjeet ja olimme laskemassa\nHuahinen satamaan, kun kapteenin hillityt intohimot pääsivät\nvalloilleen. Mielettömyydessään hän laski aluksen riutalle sekä\nheitti mereen vaimonsa jalokivet ja kimpun dollarinseteleitä. Onneksi\nlaiva pääsi irti vaarallisesta asemastaan ja me laskimme maihin hyvin\nkiitollisin sydämin.\n\n\"Tamate rouvineen piti viedä vielä 600 mailia edemmäksi länteen\nRarotongaan. Me vapisimme heidän turvallisuutensa vuoksi, ja samoin\ntekivät hekin. Perästäpäin kuulin rakkailta vanhoilta ystäviltäni,\nettä loppumatka oli ollut hirmuinen. Päivittäiset valat ja kiroukset\nvaivasivat heidän korviaan, ja alituiset intohimon puuskat kapteenin\ntaholta täyttivät heidän sydämensä levottomuudella. Rarotongaan\nsaavuttuaan Tamate pelasti henkensä hädin tuskin. Kapteeni koetti\nkaataa nurin sen veneen, jossa häntä hinattiin rantaan.\"\n\nMyöhemmin sama kapteeni harjoitti ihmisryöstöä vuokraamallaan\nlaivalla aivan villeillä tahi muuten pakanallisilla saarilla. Mitä\nkirjavimpien vaiheiden jälkeen hänen päivänsä päättyivät hänen\nriidellessään kerran ensimmäisen perämiehensä kanssa, jolloin tämä\nlöi hänet kuoliaaksi.\n\n_4. Kuoleman partaalla ihmissyöjäin keskellä._\n\nSeuraavat kymmenen onnellista vuotta Chalmers kulutti Jumalan\nvaltakunnan työssä Rarotongalla, jota iki-ihanan luontonsa vuoksi\nnimitetään Tyynen valtameren helmeksi. Siellä kohoaa vuoria noin 4000\njalan korkeuteen merenpinnan yläpuolelle. Näitä halkovat hymyilevät\nlaaksot, joissa kasvaa palmuja ja muita kauniita puita aina meren\nrantaan asti.\n\nSieltä Lontoon Lähetysseura siirsi hänet evankeliumin tienraivaajaksi\nUuden Guinean villien ihmissyöjien keskuuteen. He olivat Etelämeren\nvilleimpiä asukkaita, vailla hämärintäkään käsitystä ikiaikain\nJumalasta, ilman sivistyksen vaatimattomimpiakaan alkeita. Heidän\npäähommanaan olivat heimosodat, heidän ainoana työnään ruoan\nhankkiminen ja aseitten valmistaminen naapureittensa pään menoksi.\nHeidän suurimpana huvinaan olivat villit juomingit, jolloin\nnautittiin paistettujen vihollisten lihaa. Miten vaarantäyteistä ja\ntuskallista kyynelkylvöä hänen työskentelynsä oli näiden villien\nkeskuudessa, jotka eivät milloinkaan olleet kuulleet Jeesuksen\nnimeä, ja joiden keskuuteen ei ennen ollut astunut valkoisen\njalka, siitä antaa oivallisen kuvan seuraava Chalmersin oma kuvaus\nhänen vaikutuksensa alkuajoilta. Se on palanen kuolemanvakavaa\ntodellisuutta, jonka rinnalla kalpenee jännitysromaanien\nkeinotekoisuus.\n\n\"Iltapäivällä minä laskin maihin opettajat, heidän vaimonsa ja osan\nheidän tavaroistaan, samalla kun kansa auttoi minua kantamaan tavarat\nasuinrakennukseen. Rakennus, jossa opettajain piti asua, kunnes\nomamme valmistuisi, oli paikkakunnan suurin, mutta he saivat käyttää\nainoastaan toista päätä. Omistaja, joka piti itseään paikkakunnan\npäällikkönä, vaati toisen pään itseään ja perhettään varten.\nVäliseinä näiden kahden osan välillä oli ainoastaan kaksi jalkaa\nkorkea. Pääkalloja, näkinkenkiä ja kookospähkinöitä riippui talon\nympärillä. Pääkallot olivat kuuluneet niille vihollisille, jotka\npäällikkö ja hänen väkensä olivat syöneet. Talon sisäpuolella riippui\nseinällä hyvin suuri kokoelma ihmisten sekä eläinten luita.\n\n\"Valitsin oman taloni paikaksi sen kohdan, mikä oli lähinnä\nsisämaata. Se oli suuri hiekkamäki, jonka takaosassa kasvoi runsaasti\nmetsää. Meillä oli hyvä maapalsta, jossa oli leipä- ja muita\nhedelmäpuita. Toivoin voivani raivata ja istuttaa sen hyötykasveilla\nniiden opettajain hyväksi, jotka voisivat tulla tänne aika ajoin ja\njoiden tulisi odottaa täällä hetkinen ennenkuin menisivät asemilleen,\nsamoin myös aseman opettajan tarvetta varten.\n\n\"Varhain seuraavana aamuna kuului rannalta suurta melua. Tuli suuri\nsota venhe, jossa lyötiin rumpuja, ja miehet tanssivat. He tulivat\n'Berthan' sivulle ja lahjoittivat meille pienen porsaan ja muuta\nruokaa. Sitten miehet tulivat laivalle ja tanssivat kannella.\nKapteeni antoi heille vastalahjan. Mr. Macfarlane ja minä menimme\nrannalle heti aamiaisen jälkeen ja huomasimme, että Rarotongan\nopettajia oli kohdeltu hyvin. Annoimme joillekin maakalaisille\nmuutamia kirveitä, ja he lähtivät heti hakkaamaan metsää rakennusta\nvarten. Ennenkuin illalla palasimme laivalle, oli kaksi pylvästä\npystytetty.\n\n\"Kun se aika joksi 'Bertha' oli vuokrattu, oli kulunut loppuun, ja\nkun laivakulkuun sovelias vuodenaika oli päättymäisillään, tehtiin\nkaikki voitava rakennustöiden jouduttamiseksi. Mr. Macfarlane\ntyöskenteli hyvin. Kaksi miestä 'Berthalta' ja kaksi 'Mayriltä'\nyhtyi neljän opettajan kanssa työhön., ja tiistaina rakennus oli\nmelkein kurkihirressä. Mr. Macfarlane ja minä kävimme monissa kylissä\nsisämaassa. Ihmiset näyttivät ystävällisiltä ja joutuivat kovin\nkummiinsa heille antamiemme lahjain vuoksi. Veimme kaikki tavaramme\nmaihin tiistaina, ja heti aamiaisen jälkeen joulukuun 5 p:nä 1877 me\nmenimme maihin asumaan; ja noin klo 10 a.p. 'Bertha' purjehti pois.\n\n\"Asetuimme asumaan päällikön rakennukseen. Lähellämme riippui\nihmisen pääkalloja ja kaikkialla ympärillämme porsaiden luita ja\nkasuaarilintuja ja kaloja. Väliseinä meidän pienen osastomme ja\npäällikön osaston välillä oli noin kaksi jalkaa korkea, ja varhain\naamulla, noin kello kolme, hän ja toiset astuivat sen yli ja\nkulkivat meidän patjamme poikki. Koko ympäristö oli omituista, ja\noli murheellinen näky katsella kuun valossa näitä ihmisten kalloja.\nHyvin hieno tamano-puu kasvoi aivan lähellä ja oli kasvanut siinä\nvuosisatoja. Voi ainoastaan ihmetellä, mitä näytelmiä oli tapahtunut\nsen varjossa.\n\n\"Tuli sunnuntai; pidimme jumalanpalveluksen rarotongankielellä ja\nlauloimme monta laulua istuen vanhan tamano-puun varjossa. Meidän\nkaikkien terveys oli erinomaisessa kunnossa, ja olimme hyvin\ntyönhaluisia. 'Mayri' oli ankkuroitu vastapäätä aivan lähelle\nrantaa. Teimme työtä ahkerasti koettaen saada talomme valmiiksi.\nVaroimme tarkoin herättämästä alkuasukasten anastushalua näyttämällä\ntyökaluja, kirveitä ja vaatteita, ja niin toimme 'Mayristä' maihin\nvain sellaisia esineitä, jotka olivat ehdottoman tarpeellisia.\n\n\"Meidän oli hyvin vaikeata saada riittävää määrää leveitä\nkookospähkinänlehtiä talomme seiniä ja kattoa varten. Joulukuun 12\npäivänä meillä olivat talon seinät ja katto valmiina, ja silloin\nkoko seurueemme muutti siihen. Meillä oli verho valkaisemattomasta\nkalikookankaasta, joka oli pantu opettajain osaston ja meidän\nvälillemme, ja verhot ovia ja ikkunoita varten. Meistä oli iloista\npäästä sisälle taloon, vaikka se olikin vielä puolivalmiissa\nasussa, sillä sää oli muuttumaisillaan epävakaiseksi, ja me olimme\nhuolissamme opettajain terveydestä, niin kauan kuin heidän oli\npakko nukkua teltassa sateen aikana. Eikä meillä ollut mitään\nyksityishuonetta siellä, missä asuimme, ja olimme väsyneet\nistumaan kyykyllään lattialla. Sillä emme voineet saada tuolia\nkäytettävissämme olevaan rakennuksen osaan, kun lattia oli sellainen\nrakenteeltaan, että tuolin tahi pöydän jalat olisivat menneet sen\nläpi.\n\n\"Joulukuun 13 päivänä me olimme ahkerassa puuhassa hinatessamme\nmereen talomme lattiaa varten hakkaamiamme puita kuljettaaksemme ne\neteenpäin lauttoina. Olimme saaneet veteen kymmenen suurta tukkia\naamiaisajaksi. Aamiaisen jälkeen rouva Chalmers ja minä olimme\nuudessa talossa 'Mayrin' kapteenin kanssa, kun kuulimme kovaa melua.\nKatsoessani ulos näin maakalaisten olevan hyvin kiihtyneitä, ja\nmonet heistä juoksivat keihäät ja nuijat kädessä sitä taloa kohti,\nminne rouva Chalmers noin viisi minuuttia aikaisemmin oli jättänyt\nopettajat noustuaan aamiaiselta. Juoksin sinne raivaten itselleni\ntien läpi maakalaisjoukon, kunnes saavuin paikalle, missä kauhukseni\nhuomasin olevani aivan pyssyn edessä, jolla eräs 'Mayrin' miehistä\n(joka oli ollut auttamassa meitä talon rakentamisessa) tähtäsi\nmuuatta nuorta miestä, joka heilutti hänen edessään keihästä.\nTarkoitus oli selvä: jos pyssy olisi laukaistu -- kuten varmasti\nolisi tapahtunut, ellen minä olisi ajoissa saapunut paikalle, --\nniin maakalainen olisi tullut ammutuksi. Minä työnsin maakalaisen\nsyrjään, käskin miehen panna pois pyssyn ja kääntyen maakalaisiin\npäin huusin: Besi! Besi! (Kylliksi! Kylliksi!) Muutamat heistä\nlaskivat alas keihäänsä ja nuijansa, mutta toiset pysyivät uhkaavina.\nPuhuin miehille tuliaseitten käyttöä vastaan ja tartuin sitten\nnuoreen villiin, joka heilutti keihästään, ja sain sen töin tuskin\nriistetyksi häneltä. Poika raukka! Hän itki raivosta, mutta ei\nkuitenkaan tehnyt minulle mitään pahaa. Läimäytin häntä takapuoleen\nja sain hänet lähtemään pois. Koko päivän hän sitten istui erään puun\njuurella, jonka ohitse minun tuli usein kulkea, mutta ei virkkanut\nmeille mitään. Kävi selville, että oli varastettu veitsi, ja kun\nhän oli ainoa, joka oli talon lähellä sen kadotessa, niin häntä\nsyytettiin sen ottamisesta. Eräs opettaja punoi nuoraa ja otti\nnuorta miestä kiinni käsivarresta kysyen häneltä veistä. Nuorukainen\najatteli, että hänet hirtettäisiin siihen nuoraan, alkoi taistella,\npääsi vapaaksi ja nosti hälinän.\n\n\"Aivan edellisenä yönä minun oli pakko varoittaa opettajia\nkäyttämästä tuliaseita maakalaisten hätyyttämiseen tahi\nuhkailemiseen. Varastettiin kirves, ja kului jonkun aikaa ilman\nettä sitä löytyi. Vihdoin eräs maakalainen löysi sen haudattuna\nhiekkaan lähelle sitä paikkaa, missä sitä oli viimeksi käytetty. Se\noli ilmeisesti kätketty sinne odottamaan suotuisaa hetkeä, jolloin\nse voitaisiin noutaa pois. Etsittäessä kirveen omistaja (muuan\nopettajista) juoksi noutamaan pyssyään ja tuli rynnäten tuoden\nsen mukanaan. Minä käskin häntä viemään sen takaisin ja illalla\nsanoin heille, että ainoastaan Uudessa Guineassa lähetyssaarnaajat\nkäyttivät pyssyä. Niin ei ollut missään muussa lähetyksessä, mikäli\nminä tiesin, ja ellemme voisi elää maakalaisten keskuudessa ilman\naseita, niin meidän olisi parasta pysyä kotona. Ja jos minä näkisin\nheidän käyttävän aseita johonkin muuhun tarkoitukseen kuin lintujen\nampumiseen tahi muuhun sellaiseen, niin antaisin heittää pyssyt\nmereen.\n\n\"Levättyämme eräänä iltapäivänä ja palattuamme takaisin työhön\nmenin alas rantaan veden partaalle ja pyysin 'Mayrin' kapteenia\ntarkastamaan erästä laatikkoa, hakemaan sahan ja lähettämään sen\nrantaan. Kuulin melua ja kääntyessäni ympäri näin, miten taloamme\nympäröi asestettu, rumannäköinen joukko maalattuja villejä. Annoin\nmerkin kapteenille, ettei hän lähettäisi mitään rantaan, syöksähdin\nylös, menin ketjun läpi ja nousin korokkeelle sen paikan vastapäätä,\nmissä nukuimme. Kiihtymys oli ankara. Miehet vaativat kirveitä,\nveitsiä, vannerautaa ja helmiä. Merkkien avulla he antoivat meidän\nymmärtää, että elleivät saisi niitä, he sitten surmaisivat meidät.\nMinusta tuntui kiusalliselta, koskapa olimme erikoisen huolellisesti\nkoettaneet välttää väärinkäsityksiä, emmekä olleet antaneet\npienintäkään aihetta loukkaantumiseen.\n\n\"Muuan pahannäköinen veitikka, jolla oli koristeena ihmisen\nleukaluu ja kädessä raskas kivinuija, syöksyi minua kohti ikäänkuin\nlyödäkseen. Katsoin häntä vakavasti kasvoihin, meidän silmämme\nkohtasivat toisensa, ja minä kysyin häneltä ankaralla, äkäisellä\näänellä, mitä hän tahtoi. Hän sanoi miesten haluavan kirveitä,\nveitsiä, rautaa, helmiä, ja ellemme anna heille, he tappavat meidät.\n'Te voitte tappaa meidät, mutta milloinkaan ette saa meiltä mitään.'\nEräät opettajat huomauttivat minulle, että olisi parempi antaa heille\njoitakin esineitä, kuin että he tappavat meidät. Minä vastasin:\nEttekö huomaa: jos annamme näille miehille, niin ympäristöltä tulee\ntoisia joukkioita tekemään samoja vaatimuksia, ja lopuksi meidät\nkaikki surmataan? -- Ei, sanoin minä, jos he aikovat tappaa meidät,\nniin tehkööt sen nyt, ja niin on kaikki selvää! Minä olin sillä\ntuulella, etten välittänyt mistään mitään.\n\n\"Kirikeu lähestyi sitten ja kehoitti minua antamaan miehille pienen\nlahjan, kun tunkeilijamme olivat saaren toisesta päästä olevaa\nkansaa, ja kun ystävämme Suaussa eivät voineet tehdä paljoakaan\nsuojellakseen meitä heiltä. Taasen minä vastasin: Ei, ystäväni, en\nmilloinkaan anna lahjaa asetta kantaville miehille. Koko aikana,\njonka olemme olleet täällä, emme ole kantaneet aseita ja olemme\nasuneet keskuudessanne ystävinä.\n\n\"Kirikeu alkoi sitten päällikkö Manuegun avustamana pitää puhetta\njoukolle, ja kaikki vetäytyivät pensastoon talomme taakse. Sieltä\nlähetettiin luokseni lähetystö pyytämään minulta jälleen jotakin,\nmutta he saivat saman vastauksen: 'Minä en milloinkaan anna mitään\nasestetuille miehille.'\n\n\"Tämä meteli pysähdytti työmme, ja sinä yönä me ensi kerran maihin\nlaskumme jälkeen pidimme vahtia koko yön. Oli melkoisen levotonta\nläpi yön, ja maakalaisia näkyi kiertelevän pensaston lähettyvillä.\nSeuraavana aamuna ryhdyimme töihin aivan kuin ei mitään olisi\ntapahtunutkaan. Olimme juuri rakentamassa seinää, kun Kirikeu tuli\nhyvin säädyllisen näköisen maakalaisen kanssa ja sanoi: 'Tämä on\neilinen päällikkö, ja hän on pahoillaan tapahtuman johdosta.' Minua\nmiellytti miehen näkö; koetin selittää hänelle hänen erehdyksensä\nja sanoin, että kun hän nyt oli aseeton ja siisti, meille olisi\nmieluista asettua ystävyyssuhteisiin hänen kanssaan. Menin pihan yli\ntaloon ottaen hänet mukaani ja annoin hänelle siellä lahjan.\n\n\"Kun rakennus oli valmis ja puoli lattiaa laskettu, jätimme päällikön\ntalon ja olimme iloisia saadessamme oman asunnon. Ollessamme\npäällikön talossa vaimollani oli tapana istua korokkeella ommellen ja\nnypläten, ja eräs hyvin hienonnäköinen nuori sotilas, nimeltä Bocasi,\njoka kantoi näkinkenkiä merkiksi siitä, että hän oli taistelija, tuli\njoka päivä ja istui hänen vastapäätään. Hän auttoi vaimoani oppimaan\nkieltä, ja tämä taasen opetti hänelle ompelemista ja kutomista.\n\n\"Tavaroitten muuttaminen päällikön talosta uuteen kotiimme ei ollut\nmikään helppo asia; ja kaksi kertaa maakalaiset käsittelivät hyvin\nepäilyttävästi keihäitään ja nuijiaan. He vaativat kaikkea, mitä\nolimme tuoneet taloon, mutta lopulta saimme kaiken omaisuutemme\npois. Monta esinettä varastettiin. Tappio, joka eniten tuotti meille\nhuolta, oli kenttäkeittiömme katoaminen. Emme nähneet sitä kahteen\nvuoteen, kunnes vihdoin saimme selville, että sen oli varastanut\nmies, joka oli ollut erinomaisen ystävällinen opettajia kohtaan.\nMyöhemmin lähetin päällikölle lahjan sen maksun lisäksi, jonka\nolin suorittanut hänelle talon käytöstä ja siitä maa-alasta, jonka\nopettajat olivat varanneet telttojaan varten.\n\n\"Aloimme nyt tuntea pahoinvointia ja kärsiä kuumeesta. Minulle taas\ntuotti eniten tuskia ripulikohtaus. Vuoden loppu teki tuloaan, ja\nostettuani maapalstan istuttamistarkoituksia varten, ponnistin\nparhaani saadakseni asiat kuntoon ja maan istutetuksi, jotta\ntammikuun 1. päivänä 1878 voisin matkustaa pitkin rannikkoa Orangerie\nBayhin toisaalla ja Leocadiehen toisaalla. Me kadotimme Bocasin\njoksikin aikaa ja ihmettelimme, mitä hänestä oli tullut. Saimme\nkuulla, että muutamia valkoisia miehiä oli murhattu eräällä saarella,\nja kaiken mitä heillä oli, olivat murhaajat jakaneet keskenään. Tämä\nsai aikaan suurta levottomuutta maakalaisten keskuudessa, mutta me\njatkoimme vakavasti työtämme.\n\n\"Aloimme tuntea useita ihmisiä ja kuvittelimme, että olimme\nvoittaneet heidän luottamuksensa. Monet maakalaiset osoittivat\nystävällisyyttä tuomalla kasviksia ja kaloja. Saimme myös kutsuja\npitoihin, joista muutamat olivat ihmissyöjäjuhlia. Meitä pidettiin\nvielä silmällä yötä ja päivää.\n\n\"Puolenpäivän aikaan joulukuun 29:ntenä olin muutamien maakalaisten\nkanssa pensaston takalistolla raivaamassa pois muutamia pensaita,\nopettajien ollessa meren rannalla hakkaamassa puita, kun Johnnie,\nmuuan 'Mayrin' laivamiehistä, joka oli maissa noutamassa puita\nja vettä länteen suunniteltua matkaamme varten, tuli luokseni\npensastoon ja sanoi: 'Luulen, että meille tulee harmia. Maakalaiset\nnäyttävät ilkeiltä, ja kun sinä olet ollut poissa, niin nuo veitikat\novat alkaneet haastaa riitaa.' -- 'Mitä vielä', virkoin, 'minun\nmielestäni kaikki on hyvin:' Kehokin kuitenkin miehiä lopettamaan\ntyöt ja tulemaan keittiöön, missä tahdoin maksaa heille, mitä olivat\nansainneet. Maksaessani heille kuulin kaksi laukausta 'Mayriltä'.\nSelvitin äkkiä asiani ja lähdin juoksemaan taloa kohti. Sahurit\ntekivät samoin. Kaksi 'Mayrin' miestä oli kanssamme, ja laivalle\noli jäänyt vain kapteeni ja kokki, eräs Darnley-saarelainen nimeltä\nKangaroo.\n\n\"Minä vaadin, että miehistön oli palattava laivalle. Katsoessani\nsinne päin näin sen olevan maakalaisten hallussa, ja pitkä\nhinausköysi, jota pidettiin kannella, oli viety riutalla oleville\nmaakalaisille. Muutamat vetivät ylös ankkuria, ja jonkun minuutin\nkuluttua olisi laiva ollut kuivalla. Kuulin myös huutoa rannalta,\nmissä laivavene oli, ja eräs laivamiehistä tuli juosten sanomaan,\nettä maakalaiset eivät tahdo antaa pois venettä. Lähdin juoksemaan\ntalosta ja hyppäsin yli aidan, juoksin veneen luo, ajoin pois\nmaakalaiset ja sain veneen takaisin. Kun maakalaiset laivan kannella\nnäkivät, että laivavene tuli takaisin, niin he laskivat ankkurin ja\njuoksivat yli laidan, ja ne, jotka olivat riutalla, juoksivat sitä\npitkin kylään.\n\n\"Laivasta avattiin tuli heti kun miehistö pääsi kannelle, ja\nlaukaukset tähdättiin kylään ja pensaikkoon. Maakalaiset ryhtyivät\nasestautumaan, ja pensaikko näytti vilisevän heitä. Menin rantamalle\naina päällikön talolle asti, missä näin ne miehet, jotka olivat\nhaavoittuneet, ja tulin takaisin talolle noutamaan sidetarpeita.\nTalon ympärille alkoi kerääntyä miehiä kantaen aseita, keihäitä\nja nuijia. Ollessani päällikön talossa kerrottiin minulle, että\nmaakalainen nimeltä Bocasi oli laivan kannella. Päästyäni pieneen\nkanoottiin otin mukaani kaksi miestä, ja he alkoivat meloa poispäin.\nAjattelin, että maakalainen oli mahdollisesti pidätetty panttivankina\nrauhan vuoksi, ja niinpä lähestyessäni laivaa huusin: 'Onko siellä\nvielä mies kannella?' Sieltä vastattiin: 'Kyllä, hän on kannella.'\nHuomasin hänen olevan kuolleen ja virkoin: 'Onko hänet ammuttu?' --\n'Kyllä, hänet on ammuttu kuoliaaksi!'\n\n\"Kun tulin laivalle, näin kannen olevan veren tahraaman ja\nkapteenin nojaavan isoa mastoa vastaan kalpeana ja heikkona veren\nvuodosta. Hänen kylkensä oli lävistetty, ja hänen jalassaan oli\nammottava haava. Pienessä lastiruumassa oli Bocasin ruumis. Minun\nkanoottimieheni päättivät ottaa sen rannalle. He saivat nostetuksi\nsen kannelle, mutta minusta tuntui, etten mitenkään voisi antaa viedä\nsitä maihin. Jos sallisin ottaa ruumiin mukanani veneeseen, niin se\nmerkitsisi silmänräpäyksellistä kuolemaa meille kaikille raivostuneen\nmaakalaisjoukon käsissä. Jos taasen antaisin viedä sen maihin ennen\nminua, niin se merkitsisi kuolemaa rannalla oleville ja myöskin sitä,\nettä minun ei sallittaisi palata maihin. Niinpä minä hypähdin äkkiä\nkanoottiin, tartuin siinä olevaa miestä kyynärvarteen ja taivutin\nhänet tulemaan kanssani. Hän oli vanhan ystävämme Kirikeun poika, ja\nminä pyysin häntä sallimaan minun mennä sisälle taloon, ennenkuin hän\nolisi sanonut mitään.\n\n\"Kansan johtajat näyttivät ystävällisiltä ja vakuuttivat meille\nvakuuttamistaan, että kaikki oli hyvin ja ettei meitä loukattaisi.\nSuuri oli valitus, kun ruumis tuotiin maihin, ja aseita kohotettiin\nja laskettiin alas tuon tuostakin. Kanootteja alkoi kerääntyä suuret\nmäärät lähiseuduilta.\n\n\"Hämärissä lähetin joitakin esineitä 'Mayrille' sille maakalaiselle,\njonka tuli toimia kapteenina, samoin perämiehelle ja kehoitin\nheitä lähettämään heti maakalaisopettajan mukana kanootissa kaiken\nvaihtotavaran, mikä voitiin säästää meille, sekä olemaan valmiit\nlähtemään merkin saatuaan. Muuan maakalainen tuli sitten nopeasti\nluoksemme pensaikon läpi ja sanoi: 'Tamate, teidän täytyy lähteä\npois tänä yönä, jos vain voitte; keskiyöllä teillä ei ehkä enää ole\ntilaisuutta; huomenna aamulla, kun iso tähti nousee, he murhaavat\nteidät.' -- 'Tiedätkö sen varmasti?' kysyin. 'Kyllä; tulen juuri\nheidän kokouksestaan päällikön talosta, se on heidän päätöksensä; he\neivät tee mitään ennen huomisaamua.' Juuri sitä ennen maakalaiset\nolivat tehneet rynnäkön, ikäänkuin heidän tarkoituksensa olisi\nollut ottaa lähetystalo; mutta toistaiseksi he eivät kuitenkaan\nhajoittaneet aitaa. He tulivat aivan aidan viereen uhkaillen meitä\nja vannoen kostoa. Itse päällikkö tuli taloon hämärissä ja sanoi:\n'Teidän tulee antaa hyvitystä.' -- 'Kyllä', sanoin, 'minä annan\nhyvitystä; mutta muista: minulla ei ole mitään tekemistä Bocasin\nkuoleman kanssa.' 'Sinun täytyy antaa se nyt', hän virkkoi. 'En voi',\nvastasin, 'jos tulet huomenna, kun iso tähti nousee, niin annan\nsinulle.' Hän meni sitten nyrpein mielin pois.\n\n\"Juttelin Mrs. Chalmersille, mitä päällikkö oli kertonut minulle,\nja virkoin: 'Sinä saat päättää, jäämmekö me miehet, ja te naiset\nmenette, koskapa meille kaikille ei ole tilaa laivalla? Vai\nyritämmekö kaikki lähteä? Vai jäämmekö kaikki?' Sain seuraavan\nvastauksen: 'Olemme tulleet tänne saarnaamaan evankeliumia näille\nihmisille ja tekemään heille hyvää; Jumala, jota palvelemme, on\npitävä meistä huolen. Me jäämme. Jos kuolemme, niin kuolemme; jos\nelämme, niin elämme.' Opettajain vaimot tulivat sitten, ja tein\nheille saman kysymyksen. He sanoivat, että mitä minun vaimoni tekee,\nsen hekin tekevät: 'Eläkäämme yhdessä tahi kuolkaamme yhdessä.'\nPäätimme jäädä ja pidimme senjälkeen iltarukouksen. Emme uskaltaneet\nlaulaa ehtoovirttä, jottei se vetäisi ihmisiä luoksemme. Luin 46:nnen\npsalmin ja aloin rukoilla. Rukoillessani rarotongan murteella\nkuulin, miten ankkuri nostettiin, ja noustuani ylös, näin viimeisen\nvilahduksen 'Mayristä', joka laski ulos lahdelta. Silta oli rikottu,\nja voimme vain yksinkertaisesti luottaa Häneen, joka yksin voi pitää\nmeistä huolen.\n\n\"Yön kuluessa hälinä oli jonkin verran vaimentunut, mutta aamulla\nkuulimme maakalaisten tulevan kaikilta suunnilta, hyvinkin pitkäin\nmatkain takaa, mistä sotatorvi kutsui heitä. Kello neljä päällikkö\ntiili katsomaan minua. Yön kuluessa olin kerännyt kirveitä,\nvannerautaa, punaisia helmiä ja kangasta yhteen. Mrs. Chalmers ja\nminä teimme niistä paketteja, -- suuren paketin surmatun ystäville ja\npienempiä paketteja haavoitetuille. Ne näytettiin päällikölle. 'Se ei\nriitä', hän sanoi, 'ettekö voi antaa mitään vielä?' Vastasin: 'Jos\nodotatte, kunnes laiva tulee, niin voin antaa teille enemmän; mutta\ntällä hetkellä en voi.' -- 'Minun täytyy saada nyt enemmän.' -- 'En\nvoi antaa sinulle enempää.' Mies meni sitten pois, ja me odotimme,\nettä he heti hyökkäisivät meidän kimppuumme. Muutamat heistä tulivat\naina aidalle asti ja vaativat enemmän, mutta kun emme kiinnittäneet\nsiihen huomiota, he menivät pois.\n\n\"Koko sinä päivänä emme voineet sanoa, milloin villit tekisivät\nhyökkäyksen. Tietenkin meidän oli pidettävä jatkuvasti vartiota yötä\npäivää. Maanantaina, kun oli hautajaisjuhla, ja tapettu mies piti\nhaudattaman, ajattelimme, että nyt varmaankin tehtäisiin hyökkäys.\nVanha mies, joka näytti hyvin ystävälliseltä, pysytteli lähellämme ja\nsanoi meille, ettei meidän millään ehdolla pidä mennä ulkopuolelle,\nja vakuutti olevansa ystävämme.'\n\n\"Olin ollut vartiossa yöllä ja kello kolme olin juuri palannut\nsisään. En ollut nukkunut kauan, kun Mrs. Chalmers huudahti:\n'Nopeasti! Ne ovat ottaneet talon.' Hypähdin vuoteeltani ja\nhyökkäsin ovelle, jona oli vain oviaukossa oleva kankaan palanen.\nTyönsin kankaan syrjään, ja siinä oli aivan meidän edessämme suuri\naseistettu joukko, ja toisia näytti olevan talon päässä. Voin nähdä\naamuhämärässä, että heitä johti vanha päällikkö sisämaasta. Seisoen\nhänen edessään sanoin: 'Mitä te tahdotte?' -- 'Anna meille enemmän\nhyvitystä', hän virkkoi, 'tahi tapamme teidät ja poltamme talon nyt.'\n'Tappaa te voitte', minä sanoin, 'mutta enempää korvausta minä en\nanna. Ja muista: jos me kuolemme, niin me kuolemme taistellen, ja\nsiinä sen loppu.' Vanhus pelästyi. Sitten minä ensimmäisen kerran\notin alas muskettini ja näytin sitä vanhalle miehelle. Siihen pantiin\nvähän ruutia ja muutamia pieniä panoksia. He kyllä olivat nähneet\nmeidän ampuvan lintuja jo tätä ennen. Minä sanoin vanhalle miehelle:\n'Mene ja kerro heille, että me ryhdymme taistelemaan, ja että\ntästä täytyy tulla loppu. Ensimmäinen mies, joka astuu sen linjan\nyli, jolla oli aita (se oli nyt revitty), on kuoleman oma! Mene!'\nHe perääntyivät, jättäen meidät Hänen kanssaan, joka pitää huolen\nlapsistaan.\n\n\"Noin puolitoista tuntia villit perusteellisesti keskustelivat.\nVihdoin vanha mies tuli takaisin kutsuen minua nimeltä. Minä\nvaroitin häntä tulemasta aidan sisäpuolelle, sillä pelkäsin petosta.\nHän sanoi: 'Kaikki hyvin!' Ja katsoessani rantaan näin suuren\nsotakanootin ja useita satoja pienempiä kanootteja työnnettyinä\nveteen. Melu ja hälinä loppui vihdoin siten, että kanootissa\nseisovat maakalaiset huusivat rannalla oleville: 'Huomenna me\npalaamme tappamaan ei ainoastaan valkoisen miehen ystävineen, vaan\nmyös teidät kaikki.' Päällikkö oli sanonut: 'Ennenkuin tämä valkoinen\nmies tuli tänne ystävineen, minä en ollut mikään. He ovat tuonee\nminulle kirveitä, vannerautaa, punaisia helmiä ja kangasta. Teillä ei\nole valkoista miestä, ja jos te tahdotte tappaa hänet, saatte kulkea\nminun ruumiini yli!' Niin pelastuivat henkemme. Me emme kuitenkaan\nuskaltaneet mennä kauas pensaikkoon tahi kylän itäpuolelle pitkään\naikaan.\n\n\"Kaikkien vaikeuksien keskellä Mrs. Chalmers oli ainoa, joka säilytti\nmielenrauhan ja tyyneyden. Asukkaat tulivat rauhallisemmiksi, eikä\nmeille tehty mitään uusia vaatimuksia. Joku päivä myöhemmin pidettiin\nihmissyöjäjuhla, josta olimme kuulleet, ja jotkut ystävistämme\nottivat siihen osaa.\n\n\"Höyrylaiva 'Ellengowan' saapui tammikuun 20 p:nä 1878. Maakalaiset\nalkoivat luulla, ettei mitään laivaa tulisi. Mutta kun se saapui,\nniin he pelästyivät ja olivat halukkaita unohtamaan 'Mayri'\njutun. Sen saapumisen jälkeen voimme jälleen liikuskella heidän\nkeskuudessaan.\"\n\nChalmersilla oli maakalaisten keskuudessa luotettava neuvonantaja\nja ystävä, nimeltä Kirikeu. Hänellä oli kaulassaan luita narussa,\nja sen vuoksi lähetyssaarnaajat nimittivät häntä \"Luukasaksi\",\n\"Mayri\"-selkkauksen aikana hän antoi lähetyssaarnaajille hyviä\nneuvoja siitä, miten heidän tulisi menetellä eri tilanteissa.\n\nKirikeun luo tuli kerran muuan päällikkö ja huomautti, että valkoinen\nmies on aivan hyödytön olemaan päällikkönä, kun hän on aivan aseeton.\nKun Kirikeu kertoi tästä Chalmersille, niin tämä vastasi, että\nhänellä on kyllä aseita, joiden avulla hän tulee puolustautumaan. Ja\nnäyttääkseen mahtiaan hän otti esille kaksi pulloa, joista toisessa\noli rikkihappoa, toisessa suolahappoa.\n\n_5. Kun tie kaarteli läheltä tuonelan virtaa._\n\nMiten hengenvaarallista Chalmersin työ oli Uuden Guinean villien\nihmissyöjäin keskuudessa, käy selville edellisestä. Esitämme\nseuraavassa vielä muutamia piirteitä tästä romanttisesta\ntodellisuudesta, joka voittaa ihmeellisten satujen kertomukset.\nPastori. _C.W. Abel_ Uuden Guinean lähetyksestä kertoo seuraavan\ntapauksen.\n\n\"Muistan miten muutamia vuosia sitten vietin illan Suaussa,\nDauin piirikunnassa, missä Tamate oli viettänyt yön ja päivän\nvankina, ja missä hänen elämänsä tuhoutuminen lykkääntyi tunnista\ntuntiin ainoastaan sen vuoksi, että miesten kesken syntyi riita\nsiitä, kenellä olisi oikeus tappaa hänet ja saada hänen ruumiinsa\npalkkioksi. Puhelin pienessä lähetystalossa miesjoukon kanssa,\njonka keskuudesta kaksi oli esiintynyt tärkeinä tekijöinä Tamaten\npuolustamisessa tuossa tilaisuudessa. He muistivat luonnollisesti\nhyvin jokaisen yksityiskohdan tuosta jännittävästä yöstä. He\nkertoivat minulle heidän mieliään liikuttaneista ristiriitaisista\nintohimoista; he kuvailivat sitä mielten kiihtymistä, jonka aiheutti\ntuon kummallisen valkoisen miehen vangitseminen ja tyrmään sulkeminen\nheidän kylänsä, läheisyydessä; ja edelleen he kuvailivat, miten\nheidän ystävänsä tulivat saaren toiselta puolen ja sisämaasta kapean\nsalmen poikki ottamaan osaa yllätykseen ja jakamaan verenvuodatuksen\nsaalista. Ja nyt he voivat iloita siitä, että tuon väittelyn johdosta\npelastui sen miehen elämä, josta myöhemmin tuli heidän ystävänsä.\nSuaun asukkaat olivat siihen aikaan ihmissyöjiä, mutta tämän kylän\nasukkaat hylkäsivät tuon tavan ennenkuin Tamate jätti itäosan\nyhtyäkseen tohtori Lawesiin Port Moresbyssä.\n\n\"Omassa asunnossaankaan ei Chalmers ollut turvassa. Muuan päällikkö\nkertoi myöhemmin, miten yhä uudelleen ja uudelleen oli päätetty\nmurhata koko lähetyssaarnaajaseurue. Olipa sitä varten määrätty\nmurhaajatkin, jotka kerran toisensa jälkeen tulivat karkeatekoista\nlähetystaloa ympäröivän matalan aidan luo. Heidän olisi ainoastaan\ntarvinnut astua sen yli, hyökätä ja surmata aseeton mies ja nainen\nja niin olisivat heidän toverinsa tervehtineet heitä sankareina.\nMutta aina kun he lähestyivät aitaa, pidätti heidät joku salaperäinen\nvoima. Tarvitsee tuskin mainita, että se oli elävän Jumalan ja\nkaikkivaltiaan Isän käsi, johon he luottivat niin lujasti ja jonka\nvuoksi he olivat valmiit uhraamaan elämänsäkin.\n\n\"Kiusaus oli villeille ihmissyöjille monta kertaa miltei ylivoimainen.\nHe himoitsivat kiihkeästi lähetyssaarnaajain omaisuutta, samalla kun\nheidän ja rarotongalaisten opettajain ruumiit olisivat olleet heille\nvalioherkkuja suurta ihmissyöjäjuhlaa varten. Mutta Mrs. Chalmers\nei ollut niitä naisia, jotka pelkäävät. Toisinaan, lähtiessään\nlähetysmatkoille, hänen puolisonsa jätti hänet pitkäksi aikaa yksin\nvillien keskuuteen. Vihdoin kuitenkin murtuivat hänen voimansa ja hän\npääsi pyhäin lepoon. Muuan hänen läheisistään kirjoitti hänestä, että\njos Jumala olisi nähnyt hyväksi palauttaa hänet lähetykselle, niin\nhän olisi osoittautunut erikoisen arvokkaaksi työntekijäksi. Mutta\nHän on tutkimattomassa tahdossaan kutsunut hänet taivaan lepoon, ja\nUusi Guinea ja Lähetysseura ovat kadottaneet erään loistavimmista\nsankarittarista, mitä lähetyskenttä tuntee.\"\n\nKerran Chalmers tuli muutaman päällikön luo ja tarjosi hänelle\nlahjoja. Mutta tämä palautti ne halveksivasti takaisin. Chalmers\nkatsoi silloin parhaaksi koettaa palata takaisin rantaan yhdessä\nseuralaisensa, perämies Gouldin kanssa. Lyhyestä taipaleesta tuli\nkuitenkin jännittävä matka. Annamme hänen kertoa seikkailuistaan\nomaan, leikilliseen tapaansa.\n\n\"Kulkiessamme mangrovemetsän halki saimme nähdä, että pensaikko\nkaikkialla oli täynnä nuijilla ja keihäillä asestettuja maakalaisia.\nMeitä seurasi suuri joukko, ja muuan mies, kädessään jykevä, pyöreä\nnuija, kulki takanani epämiellyttävän lähellä. Silloin välähti\nmielessäni ajatus: jospa tuo nuija olisi minun kädessäni, niin\nminusta tuntuisi vähän miellyttävämmältä! Saapuessamme rantaan näimme\nvenheiden jättäneen aluksen ja rientävän rannikkoa kohti. Veneemme\noli vedessä, mutta meidän oli vielä kuljettava jonkun matkaa.\n\n\"Taasen minusta tuntui, että minun on saatava tuo nuija tai se on\nsaava minut. Minulla oli laukussani suuri palanen vannerautaa,\njollaista maakalaiset pitävät suuressa arvossa. Otin sen, pyörähdin\nnopeasti ympäri ja lahjoitin sen villille, jonka silmät välkähtivät\nkatsellessaan sitä, aivan kuin meidän, kun näemme kimpaleen kultaa.\nVasemmalla kädelläni tartuin nuijaan ja riuhtasin sen hänen kädestään\nja ennenkuin hän oli täysin tietoinen tapahtumasta, astelin minä\nkulkueen etupäässä asestettuna kuten villi, ja elämä tuntui minusta\nmelkoisen paljon hauskemmalta kuin minuutti tai pari aikaisemmin.\nLaivaväki oli kiihdyksissään antanut veneen lipua karille. Seisoin\nvedessä pitäen nuijaa sekä silmäillen ja pidättäen joukkoa, kunnes\nvene oli vesillä. Ja niin pääsimme turvallisesti pois.\"\n\nMutta Chalmers ei ollut vaarassa villien keskuudessa ainoastaan\nmaalla. Uhkarohkeana merenkävijänä hän oli monta kertaa hukkua\nEtelämeren rajuihin rantahyrskyihin. Useimmiten hän selviytyi\nonnellisesti valaskalaveneessään vaarallisistakin tilanteista päästen\nrantaan, mutta toisinaan hän oli hukkumaisillaan kurimuksiin. Erästä\nepäonnistunutta maihinlaskua hän kuvailee seuraavasti.\n\n\"Lähestyessämme rantalouhikkoa se ei näyttänyt minusta kovin\nvaaralliselta, joten jatkoimme. Ensimmäisen luodon yli kiidätti\nmeidät meri. Toiseen tartuimme, saimme vähän vettä venheeseen,\nperäsinairo joutui puristukseen, venhe kallistui pitkän sivun ympäri\nmereen ja kääntyi kumoon. Se oli syvässä vedessä, ja merenkäynti oli\nankara, joten hetkisen näytti siltä, kuin muutamien meistä täytyisi\nhukkua. Se oli hirvittävä paikka, jossa vilisi krokodiilejä, mutta\notaksun niiden pelästyneen, kun niin monet meistä yht'äkkiä joutuivat\nveteen. Syöksyminen rantahyrskyyn oli tappaa meidät kaikki.\n\n\"Venhemiehinä olleet maakalaisoppilaat toimivat jalosti, ja\najan pitkään pääsimme rantaan. Yhteen aikaan pelkäsin Romillyn\nhukkuvan ja itseni tunsin jonkun verran uupuneeksi. Luulen, että\nRomilly varmaankin oli saanut iskun airosta. Pojat saivat venheen\nrantaan vasta runsaan tunnin ankaran työn jälkeen. Pääsin kolmasti\nvenheen kölille, mutta joka kerta hyökyaallot pyyhkäisivät minut\npois. Lopulta sain airon ja erään maakalaisen auttamana saavutin\nhiekkasärkän. Levättyäni hetkisen pääsin rantaan. Sytytettiin tuli,\njonka ympärille kokoonnuimme kaikki. Samalla eräs oppilaista alkoi\nrukoilla, ja täysin sydämin me kaikki yhdyimme hänen kanssaan\nkiitokseen.\" Yön kuluessa ajautuivat tavarat rantaan. Ja seurue\nvietti tulen ääressä koko yön.\n\n_6. Kun hengellinen maratonjuoksija katkaisee maaliviivan._\n\nToimiessaan Uudella Guinealla rauhansanansaattajana Chalmers oli\nalinomaisessa hengenvaarassa. Näistä vaaroista hän pelastui Jumalan\narmollisen käden suojelemana vain tavattoman kylmäverisyytensä,\nneuvokkuutensa ja rauhallisuutensa vuoksi. Mutta oli ilmeistä, että\nkerran hänenkin kohtalonhetkensä löisi, sillä sitä oli mahdoton\nvälttää. Tämä tapahtui huhtikuulla 1901.\n\nEdellisen vuoden samana kuukautena hän oli saanut uuden työtoverin\nnuoresta lähetyssaarnaaja _Oliver Tomkinsista_, joka oli Tamaten\nmielen mukainen mies. \"Siinä mies; lähettäkää meille vielä\nkaksi samanlaista\", kirjoitti hänestä Chalmers kotimaahan. Ja\ntohtori _Lawes_ lausui tästä Chalmersin kohtalotoverista suuressa\nmuistopuheessaan Albert Hallissa: \"Mitä voin sanoa hänestä, joka\njakoi hänen marttyyriutensa, muuta kuin että hän voitti kaikkien\nsydämet, ja että me odotimme hänestä suuria monina tulevina vuosina!\nUskon ja rukouksen miehenä, hyvin perehtyneenä kirjoituksiin hän oli\nsuureksi avuksi, lohdutukseksi ja iloksi Tamatelle.\" Myös Tomkins oli\npuolestaan kiintynyt suurella kunnioituksella ja ihailulla kuuluisaan\nlähetyssaarnaajaveteraaniin: \"Paavali ei voinut olla enemmän\nTimoteukselle kuin Tamate oli minulle.\"\n\nLokakuulla samana vuotena kuoli hänen toinen vaimonsa. Hänen\nviimeisiä sanojaan olivat: \"Rauha, täydellinen rauha!\", \"Isäni\nkodissa on monta asuntoa\" ja \"Jeesus on lähellä, hyvin lähellä\".\nChalmers alkoi itsekin käydä heikoksi ja sairaalloiseksi. Uuden\nGuinean ennen niin pelotonta ja voimakasotteista leijonaa alkoi\nvaivata vanhuuden raihnaus. Hän valitteli: \"Tänään on minun täytynyt\nmaata sängyssä koko päivä, -- olen heikko ja voimaton... Nyt valkenee\npäivä, näyttää tulevan sade. Klo 6 i.p. voimakas kaakkoistuuli,\nvaltavia sadekuuroja, 8,40 yhä tuulta ja ryöppysadetta; toivon\nkuitenkin pääseväni matkalle; täytyy mennä alas rantaan\nkatsomaan...\" Tämä on viimeinen merkintä hänen muistikirjassaan, --\nmaalauksellinen, paljon puhuva.\n\nHänen viimeinen kirjeensä on päivätty huhtikuun 3 päivänä 1901\nDarussa, joka oli hänen uusi asemapaikkansa, kun rajut sateet ja\nmyrskyt olivat hävittäneet edellisen. \"Lähdemme huomenna itään, Risk\nPointiin ja Cape Blackwoodiin, ja olen poissa pari viikkoa. Työmme\ntäällä menee hyvin hitaasti. Joskus sen suuruus masentaa minut, mutta\nmuistan Hänen lujan sanansa: 'Ole väkevä ja hyvin rohkea!' ja tiedän:\nHän on kanssamme, joten kaikki on hyvin. -- Monta vuotta sitten luin\nLaw'n kirjaa '_Vakava kutsumus hurskaaseen elämään_' ja tutkin sitä\ntaasen. Olemme tulossa niin muodollisiksi ja penseiksi ja tarvitsemme\ntilapäistä mielenylennystä.\"\n\nSeuraavana päivänä hän lähti \"Niuella\" katsomaan Cape Blackwoodin\nseutujen asukkaita, jotka olivat Uuden Guinean villeimpiä ja\njulmimpia ihmissyöjiä. He olivat pääkallonmetsästäjiä, ja\nChalmers tiesi, että hän astuessaan heidän keskuuteensa joutuisi\nhengenvaaraan. Mutta hän ajatteli: Jos nämä voitetaan Kristukselle\nja sivistykselle, saatetaan pian koko Papuan lahden rantama Hänen\nalaisekseen. Chalmersia seurasi Tomkins, rarotongalainen opettaja\nHiro, päällikkö Ipisia ja kymmenen lähetysoppilasta. Huhtikuun 7\npäivänä klo 4 i.p. he saapuivat Risk Pointiin, Goaribarin saaren\nedustalle, ja laskivat ankkurin ulompana selällä.\n\nHeti tuli laivalle maakalaisia, jotka tungeksivat kaikkialla.\nAuringon laskun aikaan Chalmers kehoitti heitä poistumaan luvaten\ntulla maihin seuraavana aamuna. Klo 5 aamulla tuli laivalle niin\npaljon maakalaisia, että he täyttivät joka sopen, niin ettei\nsiellä ollut edes tilaa liikkua. Heidän veneissään oli jousia,\nnuolia, veitsiä, nuijia ja keihäitä. Kun he eivät pyynnöistä\nhuolimatta lähteneet laivalta, päätti Chalmers lähteä maihin,\njotta laiva tyhjenisi näistä kiusanhengistä. Huolimatta Chalmersin\nestelyistä hyppäsi myös Tomkins veneeseen. Lisäksi seurasivat heitä\nvalaskalavenheessä lähetysoppilaat ja päällikkö Ipisia Hiron jäädessä\nkapteenia auttamaan. Puolet villeistä seurasi rannalle toisen puolen\njäädessä laivalle. Laivalta nähtiin, miten vene meni vastapäätä\nolevaan Dopiman kylään, tuli sieltä uudelleen esiin ja palasi jälleen\ntakaisin, minkä jälkeen sitä ei enää voitu nähdä.\n\nKlo 7 alkoi tuulla. \"Niue\" nosti ankkurin, lähti purjehtimaan ja\nlaski ankkurin aivan Dopiman kylän vastapäätä. Siellä laiva odotti\npuolipäivään. Mutta kun mitään ei kuulunut, meni se vähän ulommaksi.\nSeuraavana aamuna, huhtik. 9 p. laiva lähti Daruun viemään sanaa\nmaaherralle. Maakalaiset olivat poistuneet siitä ryöstettyään kaiken,\nmitä oli saatavissa. Maaherra lähetti paikalle \"Merrie Englandin\",\njonka mukana seurasivat riittävän suuret voimat asian tutkimiseksi\nja järjestyksen palauttamiseksi. Eräältä vangitulta maakalaiselta\nsaatiin sitten seuraava kuvaus tapahtuneesta murhenäytelmästä.\n\n\"Ensimmäisen viittauksen Lontoon Lähetysseuran seurueen verilöylyyn\nantoi päällikkö Garopo, siitä kylästä, Dopimasta, jonka edustalle\n'Niue' oli ankkuroinut. Sana lähetettiin heti halki yön lähiseudun\nkyliin ja pyydettiin tulemaan auttamaan. Tällaista tapaa noudattaen\nympäröivien kylien asukkaat kokoontuvat yhteen paikkaan, milloin\nsuurempi alus on näkyvissä. Dopima, Turotere ja kahdeksan muuta\nkylää otti osaa. Seuraavana aamuna kaikki venheet menivät ja\nkehoittivat Chalmersia, Tomkinsia ja seuruetta tulemaan rantaan\nvalaskalavenheessä. Muutamat asukkaat jäivät rantaan ryöstämään\n'Niuea'.\n\n\"Tultuaan rantaan herrat Chalmers ja Tomkins sekä muutamat pojat\nastuivat pitkään rakennukseen toisten poikain jäädessä vartioimaan\nvenhettä. Nämä viimeksimainitutkin houkuteltiin kuitenkin tulemaan\nsisälle sillä tekosyyllä, että heille annettaisiin jotakin syötävää.\nMerkki yleiseen verilöylyyn annettiin iskemällä yht'aikaa takaapäin\nherroja Chalmersia ja Tomkinsia päähän kivinuijalla. Chalmersia iski\nIake Turoteresta ja Tomkinsia Arau-u Turoteresta. Kaiture, Dopimasta,\npisti Chalmersia oikeaan kylkeen kasuaaritikarilla, ja sitten Muroroa\nkatkaisi hänen kaulansa. Ema löi poikki herra Tomkinsin pään.\nMolemmat kaatuivat tajuttomina nuijien ensimmäisestä iskusta.\n\n\"Kaikki päät lyötiin heti poikki. Me kadotimme kuitenkin yhden\nmiehen, Gahibain Dopimasta. Hän juoksi lyömään suurta miestä,\nNaragia, Ipisian päällikköä päähän, kun viimeksimainittu sieppasi\nkivinuijan lähellä seisovalta mieheltä ja tappoi Gahibain. Naragi\nsortui kuitenkin heti ylivoiman käsiin. Pojat olivat aivan liian\npieniä tekemään mitään vastarintaa.\n\n\"Sillä välin kanooteissa ollut, 'Niuelle' jäänyt väki oli tullut\ntakaisin ryöstettyään sen. Nähdessään rannalla olevan seurueen\nsurmatuksi, he päättivät mennä takaisin 'Niuelle' ja tappaa kannella\nolevat. 'Niue' oli kuitenkin sillä aikaa lähtenyt ja poistunut, joten\nhe eivät voineet saavuttaa tarkoitustaan. Silloin Pakara, Aimahasta,\nkutsui kaiken kansan rikkomaan venhettä, joka vuoksen aikana oli\nvedetty poukaman sisäpuolelle. Se tehtiin ja palaset jaettiin eri\nkylien asukkaiden kesken.\n\n\"Heti kun päät oli lyöty irti ruumiista, löivät muutamat miehet\nviimeksimainitut kappaleiksi ja ojensivat palat naisille\nkeitettäviksi. Tämän he tekivätkin sekoittaen lihan ja saagon. Ne\nsyötiin samana päivänä. Gebai otti herra Chalmersin pään Dopimaan,\nja Manikaha herra Tomkinsin pään Turotereen. Muut päät jaettiin eri\nhenkilöitten kesken.\"\n\nHallitus ryhtyi rankaisutoimenpiteisiin, joiden tarkoituksena ei\nkuitenkaan ollut kosto, vaan tällaisten tapausten ehkäiseminen\nvastaisuudessa. Maaherra lähetti höyryaluksen, jonka vanavedessä\nkulki kuusi pienempää alusta. Kun tultiin rannikon läheisiin kyliin,\npoltettiin sotavenheet ja suuret sotilaskasarmit, dubut, joista\nsuurin oli lähes 300 metriä pitkä. Turoteressä oli neljä tällaista\ndubua. Ne hävitettiin kymmenessä kylässä. Yksityisasunnot jätettiin\nrauhaan, milloin ei tuulen suunta ollut sellainen, että se hävitti\nmyöskin osan kylää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nChalmersia on sanottu Uuden Guinean Livingstoneksi. Ja\nsyystä kyllä, sillä apostoliseen uskonintoon, pelottomaan\ntunnustajarohkeuteen, tavattomaan sitkeyteen ja hellittämättömään\nkutsumususkollisuuteen sekä harvinaiseen soveltuvaisuuteen nähden\nuranuurtajalähetyssaarnaajaksi hän on uusimman ajan kaikkein\nsuurimpia lähetyssankareja, jonka nimi ei milloinkaan himmene\nhengenmaailman aikakauskirjoissa niin kauan kuin näitä miehekkäitä\nominaisuuksia pidetään arvossa ja kunniassa. Hänen elämystensä\nrinnalla kalpenevat Don Quixote de la Manchan seikkailut, ja hänen\nsankaritarinansa on todellisempaa runoutta kuin Tuhannen ja yhden yön\ntarinat.\n\nKun edellämainittu englantilainen maaherra on kertonut niistä\nolosuhteista, joiden vallitessa Chalmersin marttyyrikuolema tapahtui,\nniin hän lausuu: \"Näissä olosuhteissa uranuurtajalähetyssaarnaaja\nja muuan lähetyksen myöhemmistä tulokkaista ja heidän uskolliset\nseuraajansa menettivät henkensä niiden kätten kautta, joiden\nystäviksi he tahtoivat tulla; ensimmäinen siksi, ettei tuntenut\nmitään, mikä olisi voinut pysähdyttää hänet, ja toiset siksi,\nettä he menivät sinne, minne heidän johtajansakin meni. 'Niuelle'\neloonjääneet totesivat, että herra Chalmers todennäköisesti tunsi\nennakolta vaaran läheisyyden tahtoessaan jättää Tomkinsin ja muut\nlaivalle, mutta he eivät tahtoneet antaa hänen mennä yksin, ja niin\nheidät kutsuttiin pois yhdessä toistensa rinnalla. En ole yksin sitä\nmieltä, että herra Chalmers saavutti sen kuoleman, jota hän oli\ntoivonut ennen kaikkia muita -- Uudessa Guineassa ja Uuden Guinean\npuolesta, -- ja jos olen oikeassa uskoessani, että tämä kuolema\non osoittautuva keinoksi, jonka avulla tehdään loppu sellaisista\nmurhenäytelmistä kaikkialla kruunulle kuuluvalla rannikolla, -- ja\nsellaista voi sattua ainoastaan tässä syrjäisessä osassa, joka ei\nvielä ollut vallassamme, -- niin tiedän, että hän tahi kuka tahansa\nmuu hänen lähetyssaarnaajaveljistään täällä olisi epäröimättä\nlausunut tervetulleeksi tuollaisen tilaisuuden samanlaisen päämäärän\nvuoksi.\"\n\nHänen ystävänsä ja virkaveljensä tohtori _Lawes_ kirjoittaa: \"Se,\nmikä oli luonteenomaista Tamatelle lähetyssaarnaajana ja johtajana\nveljiensä joukossa, oli hengellinen voima. Hän oli voimakkaan,\nterveen tyypin kristitty, joka vaistomaisesti vihasi kaikkea\nteeskentelyä ja petosta. Mies suuri uskossa, väkevä rukouksessa ja\ntäynnä Kristuksen rakkautta. Hän käsitti suuremmalla selvyydellä kuin\nuseimmat muut ihmiset, mitä on eläminen Kristuksessa, ja hänelle\nHänen läsnäolonsa oli hyvin todellinen ja luotettava ja vakava.\nJa tämä henkinen voima selittää sen ihmeellisen vaikutusvallan,\nmikä hänellä oli ihmisiin, samoin kuin hänen suuren menestyksensä\nlähetyssaarnaajana. Ja siksipä 'hän vielä kuoltuaankin puhuu'.\nMuisto hänen pyhitetystä ja epäitsekkäästä Kristus-elämästään,\nhänen laajasydämisyydestään, lapsellisesta uskostaan, yhteydestään\nJumalan kanssa, uupumattomasta palveluksestaan ja valoisasta\ntoivehikkuudestaan on se perintö, jonka hän on jättänyt minne tahansa\nhänen nimensä ja maineensa tulleekaan.\"\n\n\n\n\n\n\nKorea.\n\n\n\n\nA. JOHDANTO.\n\n\n_1. Aamuruskon maa._\n\n\"Rakkaalla lapsella on monta nimeä\", sanotaan. Ja niinpä ovat\nkorealaiset antaneet kauniille, ylhäisen Isän runsaasti siunaamalle\nmaalleen aitoitämaiseen tapaan suuren joukon kuvaavia nimiä.\nSellaisia ovat Lempeiden tapain maa, Kahdeksan piirin tahi\nmaakunnan maa, Kahdentoista tuhannen hammasmaisen vuorenhuipun\nmaa, Luumunkukkain maa, Päivänkoitto, Auringonnousun, säteily,\nAamuntyyneys, Aamunhiljaisuus.\n\nValtiollisissa asioissa korealaiset nimittävät maataan Kijanmaaksi,\nKorean sivistyksen legendamaisen perustajan muistoksi. Runoudessa\nhe taasen nimittävät valtionsa päämiestä \"Kymmenen tuhannen\nsaaren hallitsijaksi\". Eroitukseksi Kiinasta, suuresta keskustan\nvaltakunnasta, joka kirjallisuutensa ja sivistyksensä vuoksi on\nvuosituhansia varjostanut Koreaa, he nimittivät maataan Pieneksi\nEtuvartioksi. Varhaisina aikoina on Koreassa ollut kolme hania eli\nvaltiota. Tämän mukaan annettiin Korealle, kun se 1897 julistettiin\nkeisarikunnaksi, nimi Tai-Han, s.o. Iso-Han. Vanhin, juhlallisin\nja arvokkain on kuitenkin nimi Tsho-sen, s.o. Aamuruskon maa. Sitä\nkäyttää kansa useimmin, ja sitä käytettiin myös sopimuskirjassa,\nkun Korea 1910 liitettiin Japaniin. Ulkomaalaiset voisivat nimittää\nsitä Moskiittain ja malarian maaksi, metsästäjät Tiikerien maaksi,\nluonnonihailijat Jumalan puutarhaksi. Kristitylle se on Kultaisten\nmahdollisuuksien maa.\n\nKun mereltä lähestyy Korean rannikkoa, niin se näyttää karulta\nja viljelemättömältä. Kerrotaan korealaisten itsesäilytysvaiston\nohjaamana hävittäneen koko rannikon ja koettaneen tehdä maansa\nmahdollisimman vastenmieliseksi ulkomaalaisille. Mutta kun saapuu\nrannikolta sisämaahan, niin siellä avautuu silmäin eteen kauniita\nlaaksoja hyvinviljeltyine peltoineen ja puutarhoineen, joissa\nviihtyvät ihanat kukat ja kasvavat kaikenlaiset etelän hedelmät.\nVuorilta ja kukkuloilta ovat metsät enimmäkseen hakatut.\n\nKorean entinen kuningas-, sittemmin keisarikunta, on pinta-alaltaan\nnoin Italian kokoinen. Se on Japanin ja Kiinan välinen niemimaa,\njonka rantoja pohjoisessa huuhtelevat Japanin ja etelässä Keltaisen\nmeren aallot. Mandshurian rajalla ovat Ikuiset valkeat vuoret, joilta\netelään lähtee syvä ja kiemurteleva Jalu eli Amnok ja pohjoiseen\nTumen-ula, jotka ovat rajajokina Kiinaa ja Venäjää vastaan. Muista\njoista on huomattavin Han-joki, joka saa alkunsa Timanttivuorilta.\nSe on Aamunloiston maan suuri ja mahtava päävirta, jonka varrella\non maan pääkaupunki Söul. Se laskee Keltaiseen mereen kahtena\nsuuhaarana. Eteläisen varrella on Tshemulpo, maan tärkein satama.\nJoissa on kauniita koskia ja vesiputouksia, joiden varsilla katseelle\navautuu maalauksellisen kauniita näköaloja. Maa on vuorista ja\nmäkistä. Niemimaan jakaa kahteen vesialueeseen pohjoisesta etelään\nepäsäännöllisesti lähellä itäistä rantaa kulkeva vuorijono.\n\nKosteussuhteet ovat hyvät, ja maaperä laaksoissa on tavattoman\nhedelmällinen. Kaikenlaiset viljalajit menestyvät. Pohjoisessa\nviljellään etupäässä vehnää, etelässä riisiä. Kuusi ja mänty kasvavat\nmelkein rinnan bamburuokojen kanssa. Maa on rikas mineraaleista. On\nlöydetty suuria kulta-, hopea- ja hiilivarastoja.\n\nKorean ilmasto on suurin piirtein erittäin suloinen. Han-joen\npohjoispuolella talvi kestää useampia kuukausia, ja joet ovat\npaksun jään peitossa. Eteläpuolella se taasen on leuto: talvea on\ntuskin nimeksikään, ja keväällä peittävät ihanat liljat, orvokit\nja syreenit, valkoiset ja punaiset ruusut sekä muut pensaskasvit\nmaan ihanaan kukkavaippaansa, samalla kun puutarhat persikka- ja\npäärynäpuineen komeilevat upeassa kukkaloistossaan. Vienon tuulen\nmukana kantautuu kukkakentiltä suloisia tuoksuja. Syksyllä asterit\nja varpukasvit verhoavat maalauksellisesti vuorten ja mäkien\nrinteet kullalla, purppuralla ja muilla värivivahduksilla. Vaikkapa\nmatkailija olisi sokea, niin hän saattaisi kuitenkin asukkaiden\nihastuneista huudahduksista päättää olevansa Jumalan puutarhassa,\njonka herkkä kauneus on painanut leimansa kansan luonteeseen,\nrunouteen ja kansanlauluihin jo vuosituhansia. Sadeaikana heinä- ja\nelokuulla vallitsevat troopilliset rankkasateet tulvineen. -- Myös\neläimistö on rikas ja vaihteleva. Lämpimillä seuduilla tavataan\ntiikereitä ja leopardeja.\n\nErilaiset kulkutaudit, kuten aasialainen kolera, lavantauti ja\nrokko raivosivat ennen väestön keskuudessa, samoin keuhkotauti.\nLasten suuren kuolevaisuuden vuoksi oli useimmissa perheissä enemmän\nkuolleita kuin eläviä lapsia, ja toisin paikoin vanhemmat vastasivat\nvitkastellen kysymykseen lasten lukumäärästä ennenkuin näkivät,\ntoipuivatko ne rokosta.\n\n_2. \"Idän erakkokansa\"._\n\nPerinnäistieto kertoo, että Korean valtakunnan olisi perustanut\nkiinalainen valtiomies _Kija_ (kiinalainen nimi Ki-tse) 1122 e.Kr.\nHän lähti isänmaastaan 5,000 miehen kanssa itäänpäin ja asettui\nasumaan Ta Tong-joen laaksoon Koreassa alkaen sivistystyönsä\nPing Yangin kaupungissa. Hän opetti kansalle lakeja, lasku- ja\nmittausoppia, mittoja ja rahayksikköjä.\n\nNämä tiedot ovat kuitenkin enemmän tahi vähemmän tarunomaisia.\nSen sijaan on historiallisesti varmaa, että Korean varsinainen\nkansallinen nousu alkaa v. 352 e.Kr., jolloin maahan tuli\nbuddhalaisia lähetyssaarnaajia. Korea oli silloin jaettu kolmeen\nvaltakuntaan eli valtioon. He toivat maahan kirjoitustaidon, kuvat ja\ntaiteen. Heidän jäljessään nousi sitten vuosisatain kuluessa pitkä\njono opettajia ja taiteilijoita, oppineita ja käytännön miehiä, jotka\nloivat Korean kansallisen sivistyksen antaen kansalle elämänrohkeutta\nja uskoa kuolemanjälkeiseen elämään. Kymmenennellä vuosisadalla\npikkuvaltiot sitten yhtyivät Korean kuningaskunnaksi.\n\nNyt koittivat Aamuruskon maalle kansallisen suuruuden onnenpäivät,\njolloin kohosivat ne taitavan työn muistomerkit, joiden raunioita\nvieläkin ihaillaan: hakatut ja pystyssä seisovat kivitaulut, pagodat\n(temppelit), tähtitieteelliset laitokset ja muut rakennukset sekä ne\nsuunnattoman suuret, graniitista hakatut pystykuvat, jotka vieläkin\nkohoavat metsän yli siellä, missä ennen oli luostareja; temppelejä\nja kaupunkeja. Myöhemmin vyöryivät tataarien, kiinalaisten ja\njapanilaisten armeijat yli maan tuhoten tuon kukoistavan sivistyksen.\nJa nyt haastavat vain rauniot ja graniittipaadet mykkää kieltään\nsiitä, mitä erakkokansa on kyennyt luomaan kansallisen onnen ja\nsuuruuden päivinä. 1392 eräs kenraali nosti kapinan, buddhalaisuus\nvaltionuskontona lakkasi ja tilalle tuli konfutselaisuus.\n\nTohtori Jones, korealaisen raamatunkäännöskomitean sihteeri, lausuu\nheidän kansallisluonteestaan: \"Luonteensa puolesta korealaiset\novat synnynnäisesti ystävällisiä niitä kohtaan, jotka suhtautuvat\nheihin kunnioittavasti ja luottamuksellisesti, he ovat henkilöitynyt\nvieraanvaraisuus. Korealaiset ovat järkevää kansaa, heidän\nkansallinen ihanteensa on oppinut mies.\"\n\nKun kristinuskon uudestisynnyttävät ja elämääuhoovat voimat pääsevät\njalostamaan heidän kansallisluonnettaan ja kehittämään heidän\nkuolematonta henkeään, niin he saattavat myös olla eteviä puhujia.\nKun tämän vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä vietettiin\nYlioppilaiden Maailmanliiton kokousta Tokiossa, Japanissa, niin\nparhaimman ja loistavimman puheen piti siellä korealainen parooni ja\nisänmaanystävä _Yun Tshi Ho_.\n\nKorealaisilla on oma kirjakielensä, enmunkieli. Mutta kiinalainen\nkirjallisuus ja kiinankieli varjostivat vuosisadoiksi siinä määrin\nkotimaisen kirjakielen, että sitä pidettiin alempana kielenä. Monet\noppineet eivät edes tunteneet oman kielensä kirjaimistoa. Kristinusko\nsai tässä aikaan täydellisen mullistuksen. Kun raamattu käännettiin\nenmunkielelle, niin se merkitsi korealaisen sivistyselämän\nuudestisyntymistä sekä kansallista ja uskonnollista herätystä,\n\"rautatien rakentamista kansallisen järjen läpi\". Mutta tehtävä ei\nsuinkaan ollut helppo. Eräs raamatunkääntäjä kuvailee sitä näin:\n\n\"Miten suurenmoinen se yritys oli, sitä ei käsitä kukaan, joka ei\nole koettanut sitä. 60-kerroksisen henkivakuutustalon rakentaminen\nNew Yorkin kaupunkiin ei ole niin suuri yritys. Kuluu noin kymmenen\nvuotta sen kääntämiseen. Jos ajattelemme kaikkea kaivamista, mikä on\nvälttämätöntä sen perustuksen laskemiseksi, jolla työ lepää, jokaista\nlapiollista sääntöjä kunkin sanan merkityksen selvittämiseksi,\narvioimista ja merkinräin tekemistä sekä joka taholla vaanivaa\nmalariaa ja väsymystä, muistuttaa se Panaman kanavan kaivamista.\"\n\nMiten suurenmoista ja mieltälämmittävää onkaan suomalaiselle\nsydämelle tätä taustaa vastaan muistaa, että suomalainenkin mies\non ollut tekemässä samanlaista ikimuistettavaa kulttuurityötä,\nkaivamassa elämänveden syvää, ehtymätöntä kaivoa Ambomaan hietikoilla\nEtelä-Afrikan hehkuvan auringon alla.\n\nElinkeinoelämä on viime aikoihin asti ollut kovin alkuperäisellä\nkannalla ja suuresti takapajulla. Maa on hedelmällinen ja luonnon\nsiunaama antaen vähällä työllä runsaan sadon. Mutta yritteliäisyyttä\nja työtehoa ei ole ollut juuri nimeksikään. Tämä on ensi sijassa\njohtunut kehnosta hallituksesta ja huonoista yhteiskuntaoloista.\n\nTästä syystä on korealaisia sanottu \"laiskoiksi korealaisiksi\". Tämä\non kuitenkin perinpohjainen erehdys, kuten he itse ovat näyttäneet\nHawaijin sokeriviljelyksillä. Samoin Austraalian, Yhdysvaltain,\nAlaskan ja Etelä-Afrikan kaivoksissa heitä pidetään erinomaisen\nhyvinä ja haluttuina työmiehinä. Ja ettei korealaisia vaivaa\ntyperyys ja saamattomuus käytännöllisissä asioissa, todistaa se,\nettä he sodassa Japania vastaan 1591 rakensivat maailman ensimmäisen\nriippuvan sillan ja rautalaivan.\n\nNyt kun Korea on liitetty Japaniin ja sillä on kunnollinen hallitus\nja tunnolliset virkamiehet, on myös elinkeinoelämä noussut nopeasti\nja sen mukana maan taloudellinen hyvinvointi.\n\n\n\n\nB. VARSINAINEN VAINOJEN AIKA.\n\n1. Kun ristinlippu ensiksi kohotettiin Aamuruskon maassa.\n\n\n_Kylvöä sanalla ja marttyyriverellä._\n\nKorean katolisella kirkolla ja marttyyrihistorialla on takanaan\nloistava menneisyys. Protestanttinen lähetystyö sen sijaan on aivan\nnuori.\n\nEnsimmäinen tunnettu korealainen kristitty ja marttyyri on _Pietari_.\nMuutamat korealaiset olivat 1782 saaneet käsiinsä kiinalaisia\nkristillisiä kirjoja. He tahtoivat saada enemmän ja lähettivät miehiä\nPekingiin noutamaan niitä. Siellä kastettiin sitten seuraavana\nvuonna ensimmäinen korealainen, edellämainittu Pietari. Mutta kun\nhän kotimaahan palattuaan alkoi julistaa uutta oppia, niin hänet jo\nsamana vuonna heitettiin vankilaan, ja kärsi marttyyrikuoleman 1791.\n\nKristinuskoa ei kuitenkaan saatu tuhotuksi tällä toimenpiteellä\nAamunloiston maasta. Toiset alkoivat etsiä Jeesusta Kristusta,\nRistiinnaulittua. Heidän joukostaan on erikoisesti mainittava\n_Paavali_ ja _Jaakob Kim_, jotka ryhtyivät innokkaasti ja\ntarmokkaasti levittämään kristinuskoa kotimaassaan. Heidän\ntyötään seurasi niin suuri menestys ja Jumalan siunaus, että jo\nkymmenen vuotta Pietarin kuoleman jälkeen Koreassa lasketaan\nolleen neljätuhatta kristittyä. Johtajat seurasivat niiden kirjain\nneuvoja, joita heillä oli, ja järjestivät keskuuteensa papiston.\nSen lisäksi he lähettivät lähetystön Pekingiin hankkimaan lisää\nkirjoja sekä saamaan neuvoja ja ohjeita. Siellä heille opetettiin\nkatolinen oppijärjestys ja luvattiin pappi mukaan Koreaan. Pappia he\neivät tosin sillä kertaa saaneet, mutta muutoin heidän asiansa oli\nonnistunut täydellisesti.\n\n_Kun vainon valkeat roihuavat Aamuruskon maassa._\n\nV. 1794 tuli Koreaan ensimmäinen katolinen pappi, ja työ alkoi\nvakiintua. Mutta ennen pitkää herätti kristinusko vakavaa\nvastarintaa. Kristityt hävittivät sukutaulut ja julistivat, etteivät\nhe voi rukoilla esi-isiään. Tätä eivät korealaiset voineet sietää,\nsillä se oli heidän siveysoppinsa varsinainen perustus. Ja niin\nalkoi ankara vaino, joka kesti miltei yhtä mittaa vuodesta 1800\nvuoteen 1866. Ensimmäinen yleinen vaino puhkesi 1801. Erikoisen\nankaria olivat vainot vuosina 1826 ja 1839. Muutamat kielsivät, mutta\nsadat, kenties tuhannet seisoivat lujina ja antoivat mieluummin\nhenkensä kuin kielsivät uskonsa. Mestaukset pantiin täytäntöön\nkukkulalla Söulin pienen länsiportin edustalla, missä nykyisin on\nroomalaiskatolinen kirkko. Mutta täällä saatiin kokea samaa, mikä\non ollut yleistä vainojen aikana kautta aikain: marttyyrien veri on\nkirkon kylvöä. Veritodistajain rohkea tunnustus ja peloton kuoleman\nhalveksiminen herätti ihailua ja vaikutti voimakkaasti kristinuskon\nleviämiseen. Hajaantuneet kristityt veivät uskon siemenen muille\npaikkakunnille, ja Jumalan valtakunta meni voimalla eteenpäin.\n\n_2. Tong Hak-kansannousu ja 1860-luvun marttyyrit._\n\nKoreassa puhkesi viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla mahtava\nkansanliike, joka muistuttaa paljon kiinalaista Tai-ping kapinaa.\nMolemmille liikkeille oli yhteistä se, että ne pyrkivät uudistamaan\nuskonnollisia oloja. Vasta myöhemmin, kun turmeltunut, virkamiehistö\nalkoi sortotoimenpiteensä, muuttui Tong Hak valtiolliseksi\nliikkeeksi. Yli neljä vuosikymmentä se vaikutti hiljaisuudessa\nja vasta 1894 se muuttui kansannousuksi, jolla oli tavattoman\nlaajakantoiset seuraukset Itä-Aasian maille, jopa koko maailman\npolitiikkaan. Kun tällä liikkeellä on ollut ratkaiseva vaikutus\nKorean viimeisiin vaiheisiin, ja kun se uskonnollisluonteisena\nliikkeenä joutui läheisiin kosketuksiin kristinuskon kanssa, ollen\nvainottu kuten sekin, niin selostamme sen vaiheita muutamalla sanalla.\n\nTong Hak alkoi Kyeng Sangin maakunnassa Etelä-Koreassa. Sen\nalkuunpanija oli konfutselainen oppinut _Tshoi Tshei Ou_. Hän seurasi\nsuurella mielenkiinnolla roomalaiskatolisen kirkon vaiheita Koreassa.\nVarsinkin hallituksen vaino ja jyrkät toimenpiteet kristinuskoa\nvastaan herättivät hänessä kummastusta. Hän ajatteli: \"Kun\nlähetyssaarnaajat ovat tulleet näin kauas ja uhranneet näin paljon\nuskontonsa levittämiseen, niin sen täytyy olla oikea. Ja kuitenkin:\njos se on oikea, niin miksi hallitus nyt tappaa sen kannattajia\nrikollisina?\" Hautoessaan näitä mietteitä hän sairastui ollen vihdoin\nkuolemaisillaan. Eräänä aamuna, kun aurinko oli nousemaisillaan\nmäkien yli, hän joutui jonkunlaiseen horrostilaan, jossa hänelle\nilmestyi yliluonnollinen olento. Tämä kutsui häntä nimeltä: \"Tshoi\nTshei Ou!\" -- \"Tässä minä olen\", virkkoi Tshoi. \"Etkö tiedä, kuka\nsinulle puhuu?\" -- \"En, kuka sinä olet?\" -- \"Minä olen Jumala, rukoile\nminua ja sinä olet saava vallan ihmisten yli.\" Tshoin mieleen tuli\nse asia, joka viime aikoina oli tuottanut hänelle niin paljon\npäänvaivaa, ja hän kysyi: \"Onko roomalaiskatolinen uskonto oikea?\" --\n\"Ei\", kuului vastaus, \"sana ja aika ovat samat, mutta ajatus ja sielu\neroavat totisesta.\" Ääni vaikeni, Tshoi tarttui kynään ja kirjoitti\nsillä paperiliuskalle: \"Koska muinaisista ajoista olemme rukoilleet\nSinua, taivaan Herra, niin laupeutesi mukaan suo meidän tuntea\nkaikki (Sinua koskevat) asiat eikä milloinkaan unohtaa niitä, ja kun\nSinun sanomattomat ajatuksesi ovat tulleet meille, niin tee meille\nylenpalttisesti halumme mukaan.\" Senjälkeen hän poltti paperin,\nsekoitti tuhkan vesimaljaan ja joi veden. Sitten hän nousi ylös aivan\nterveenä.\n\nTshoi tunsi nyt velvollisuudekseen uuden uskonnon perustamisen.\nHän ei tyytynyt vanhoihin itämaisiin uskontoihin eikä liioin\nkristinuskoon roomalaiskatolisessa muodossa, vaan perusti oman\njärjestelmän ottaen siihen aineksia niistä itämaisista uskonnoista,\njoiden keskuudessa hän oli kasvanut. Järjestelmälleen hän antoi\nnimeksi Tong Hak, Itämainen oppi, eroitukseksi katolilaisuudesta,\njolle hän antoi nimen Su Hak, Länsimainen oppi. Konfutselaisuudesta\nhän otti viisi suhdetta: isän ja pojan, hallitsijan ja alamaisen,\nmiehen ja vaimon, ystävän ja ystävän sekä vanhemman ja nuoremman\nveljen, buddhalaisuudesta lain sydämen puhdistamisesta, ja\ntaolaisuudesta lain ruumiin puhdistamisesta siveellisestä ja\nluonnollisesta epäpuhtaudesta. Hän laati uskontoaan varten\nraamatun, jolle hän antoi nimeksi \"Suuret pyhät kirjoitukset\" ja\nrukouksen Tong Hakia varten, jossa oli huomattavissa vaikutuksia\nroomalaiskatolisuudesta. -- Syntymäpaikaltaan Tong Hak levisi toisiin\nmaakuntiin. Kun katolisia vainottiin, joutuivat Tong Hakitkin\nkärsimään, sillä korealaisten oli vaikeata tehdä eroa heidän\nvälillään.\n\nV. 1864 otti hallitusvallan käsiinsä kuningatar _Tsho_, katkera\nkristinuskon vainooja. Hän asetti perintöruhtinaaksi 12-vuotiaan\npojan ja uskoi \"valtakunnan peräsimen\" hänen isälleen Tai Wan\nKunille. Pian senjälkeen alkoivat venäläiset ahdistaa Koreaa\ntunkeutuen Ham Kyungin maakuntaan sekä ilmestyen laivastoineen\nGensanin satamaan. Hallitus joutui pahaan pulaan. Silloin\ntahtoivat eräät vaikutusvaltaiset kristityt antaa apuaan asioiden\njärjestämiseksi onnellisemmalle tolalle. Tämä taas antoi aihetta\nankaraan vainoon, julmimpaan ja verisimpään, mistä Aamuruskon maan\naikakirjat tietävät kertoa. Katolinen pappi _Wallays_ kuvailee\ntapahtumain kulkua seuraavasti:\n\n\"Korean hallitus oli mitä suurimmassa ahdingossa. Tällöin\nmuutamat kristityt aatelismiehet, _Tuomas Kim Kei-ho, Tuomas Hong\nPong-tshu_, Copsan piispan taloudenhoitajat, ja _Anton Ngi_,\nluulivat parhaimmalla tavalla edistävänsä uskonnon ja valtakunnan\netuja kirjoittamalla kuninkaan isälle kirjeen, jossa he osoittivat\nainoan tien, jolla valtakunta voisi pelastua venäläisten maahan\ntunkeutumiselta: tulisi tehdä sopimus Ranskan ja Englannin kanssa,\nja tämä voisi tapahtua ilman suurempia vaikeuksia maassa asuvien\neurooppalaisten piispain avulla. Prinssi luki tämän kirjeen uudelleen\nja uudelleen, mutta kun ei vastausta kuulunut, niin se saattoi\nkirjeen kirjoittajat suurimmassa määrin levottomiksi.\n\n\"Kuninkaan äiti antoi silloin ohjeet ystävällisen kirjeen\nkirjoittamiseksi, joka tehtävä uskottiin _John Namille_,\njalosukuiselle hovikirjailijalle. Kun Copsan piispa sai kuulla\ntapahtumasta, arveli hän prinssin lähettävän hakemaan häntä,\npalasi Söuliin ja odotti toivehikkaana asioiden kehitystä. Mutta\nsillä välin olivat venäläiset menneet pois, säikähdys asettunut,\nja lähettiläät, jotka palasivat Pekingistä, ilmoittivat, että\neurooppalaisia surmataan kaikissa valtakunnan kaupungeissa; ja\nkun kuninkaan ministerit vihasivat kristittyjä hehkuvimmalla\nvihalla, niin uskonnonvastainen kanta voitti, ja päätettiin uhrata\nkaikki lähetyssaarnaajat ja panna vielä kerran täytäntöön entiset,\nkristittyjä vastaan kohdistetut lait.\"\n\nKatolisia lähetyssaarnaajia voidaan syyttää sekaantumisesta\npolitiikkaan, varsinkin kun he epäonnistuivat. Mutta jos he olisivat\nonnistuneet, olisivat Korean portit avautuneet evankeliumille 18\nvuotta aikaisemmin kuin mitä sittemmin tapahtui. Nyt sen sijaan\npuhkesi hirvittävä vainonmyrsky, ja kristityt saivat paremman palkan:\nmarttyyrikruunun. Kuninkaan isä tutki Copsan piispaa Berneux'tä.\nTehtyään ensin piispalle erinäisiä kysymyksiä ja saatuaan niihin\nvastaukset hän kehoitti piispaa kieltämään uskonsa. Todellisen\nmarttyyrin rohkeudella ja uskon uljuudella peloton tunnustaja\nvastasi: \"Minä olen tullut saarnaamaan sitä uskontoa, jonka kautta\nsielut pelastuvat, ja nyt sinä vaadit minua valallisesti kieltämään\nsen. Sitä minä en tee.\" -- Ja niin hän sitten käski piestä tuota\nkunnianarvoista vanhusta ja nylkeä hänet ruoskimalla; liha piestiin\nirti hänen sääriluistaan, ja koko hänen ruumiinsa revittiin\npalasiksi. Hänen kanssaan kuoli Anconan piispa ja seitsemän pappia.\n\nVaino oli niin ankara, että se uhkasi tuhota koko Korean kirkon.\n\"Nimeämättömät kidutukset ja kuvaamattomat kuolintavat täyttivät\nmaan sellaisella kauhulla, että se on elänyt läpi sukupolvien. Tapa\npanna epäilyttävät henkilöt säkkeihin pääkaupunkiin vietäviksi, on\nantanut aihetta sanontaan: 'Kuinka monta säkkiä?' joka on samaa kuin\n'Kuinka monta ihmistä?'... Maa oli kostea viattomain verestä. Harvat\ntuhansista luopuivat. Heikot naiset laahattiin rauhallisten kotien\neristyneisyydestä seisomaan villien tuomioistuinten edessä, väkevät\nmiehet, vieläpä hennot lapsetkin kieltäytyivät rohkeasti kiroamasta\nJeesuksen nimeä tahi sylkemästä tahi tallaamasta heille jalkain alle\ntarjottuja puisia ristejä.\"\n\nLasketaan, että tässä tulisessa vainon pätsissä kärsi\nmarttyyrikuoleman yli 8,000 kristittyä, toisten tietojen mukaan\n10,000. Ankara vaino harvensi arveluttavalla tavalla katolisten\nkristittyjen rivejä Aamuruskon maassa, aiheuttaen katolisen\nkirkon työlle siellä korvaamatonta vahinkoa. Mutta toisaalta tämä\nkunniakkaasti kestetty tulikoe oli mahtava voitto kristinuskolle\nKoreassa, sillä sen kautta ilmeni täydessä loistossaan kristinuskon\nylimaailmallinen voittovoima, samalla kun se antoi vakuuttavan\ntodistuksen siitä, mitä äärettömiä uskonnollisia mahdollisuuksia\nkätkeytyi Korean kansaan. Sillä jos tällaista Jumalan tuntemista\nja kuolemaan asti kestävää uskollisuutta, näin jaloja hengen\nhedelmiä tavattiin kuivassa puussa, s.o. vanhan emäkirkon piirissä,\njoka enemmän perustaa omiin töihin ja suuriin perinnäismuistoihin\nkuin itse Jumalan sanaan ja Kristuksen täytettyyn työhön, niin\nonko silloin ihme, jos tuollaisen kansan kristityt, tultuaan\nraamatulliseen uskoon ja päästyään evankeliumin täydelliseen\nvapauteen, alkavat saarnata ristiretkeä, jonka tarkoituksena on\nvoittaa miljoona sielua Kristukselle yhdessä ainoassa vuodessa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalaamme jälleen katselemaan Tong Hak liikkeen kehitystä. Kun\nedelläkerrottu ankara kristittyjen vaino puhkesi, niin Tshou\nvangittiin ja mestattiin ja hänen uskontonsa julistettiin muka\nroomalaiskatolisena pannaan. Hänen seuraajansa olivat nyt hiljaa\nlähes neljä vuosikymmentä, kunnes sitten keväällä 1893 antoivat\njälleen kuulla itsestään.\n\nSilloin tuli noin 50 Tong Hakia Söuliin. He asettivat kuninkaan\npalatsin portin eteen punaisella vaatteella verhotun pöydän, jolle\nlevittivät vaatimuksensa. He anoivat, että heidän marttyyrinä\nkuollut johtajansa julistettaisiin syyttömäksi, että hänelle\nannettaisiin virka-arvo ja että hänen muistolleen sallittaisiin\npystyttää muistomerkki; edelleen, että heidän uskontonsa\nvapautettaisiin pannasta ja että heille suotaisiin samat oikeudet\nkuin roomalaiskatolisille. Kuningas vastasi ottavansa asian vakavasti\nharkittavakseen ja pyysi, etteivät he vaikeuttaisi kulkua Hänen\nMajesteettinsa portin edustalla. Tätä seurasi muutamien Tong Hakien\nvangitseminen siinä piirikunnassa, mistä nuo viisikymmentä olivat\ntulleet. Heidän anomukseensa ei suostuttu.\n\nMutta kuningas erehtyi suuresti suhtautuessaan näin yliolkaisesti\nTong Hak-liikkeeseen, sillä siitä tuli pian poliittinen suurtekijä,\njoka vaikutti ratkaisevasti Itä-Aasian kohtaloihin. Tong Hakit\nolivat hiljaa seuraavaan kevääseen, mutta silloin he esiintyivät\nuudelleen poliittisella ohjelmalla. He vaativat hallituksen ja koko\nhallitusjärjestelmän puhdistamista siitä aivan ennenkuulumattoman\ntörkeästä ja julmasta kiristysjärjestelmästä, joka vallitsi maan\njulkisessa elämässä ja varsinkin verojen kannossa.\n\nSöulissa oli erikoinen virkamiehistö hoitamassa tuomarin tehtäviä.\nMutta ei oltu tehty tahi ei ainakaan ollut huomattavissa mitään\neroitusta heidän ja poliisikunnan välillä. Olipa jouduttu niin\npitkälle, että vanginvartijat ja kaikenlaiset hovisuosikit määräsivät\nrangaistuksia ja kiristivät rahaa niiltä onnettomilta, jotka olivat\njoutuneet heidän kynsiinsä. Henkilöt, joilla virallisissa piireissä\noli korkea ja vaikutusvaltainen asema, myivät häpeällisesti siviili- ja\nrikosasioissa päätöksiä, tahi käskivät tuomareita antamaan\nmieleisiään päätöksiä. Virkamiehet järjestivät yksityisasuntoihinsa\ntodellisia ryövärivirastoja. Jos jonkun kansanmiehen, joka oli\npäässyt jonkun aatelismiehen suojelukseen, oli onnistunut kerätä\nvarallisuutta, niin nämä nostivat jonkun tekosyyn nojalla syytteen\nhäntä vastaan ja jättivät hänet viranomaisten käsiin. Nämä pieksivät\nja kiduttivat sitten tuota onnetonta epäinhimillisen julmasti, kunnes\nraukka luovutti kaikki raskaasti ansaitsemansa säästöt. \"Rikolliset\nvoivat ostaa suojeluksen, viattomat tuomittiin ja tapettiin; ei ollut\nminkäänlaista hengen eikä omaisuuden turvaa.\"\n\nKun Tong Hakien esityksiin näiden epäkohtain poistamiseksi\nei ryhdytty, oli seurauksena aseellinen kansannousu. Tong\nHak-liike tahtoi olla uskollinen kuningashuoneelle, mutta se\ntahtoi väkivaltaisin toimenpitein saada aikaan ne parannukset ja\nuudistukset, joita ei ollut mahdollista toteuttaa rauhallista tietä.\n\nKun hallitus ei omin neuvoin selvinnyt taistelussa Tong Hakia\nvastaan, kutsui se avukseen kiinalaisia sotajoukkoja. Mutta samalla\nJapani ilmoitti lähettävänsä myös joukkoja. Korean hallitus pelkäsi\nyhteentörmäystä Japanin ja Kiinan välillä sekä pyysi molempia maita\npoistamaan sotajoukkonsa selittäen, että kapina on kukistettu. Kiina\noli valmis suostumaan tähän, mutta Japani ei ainoastaan kieltäytynyt\npoistamasta joukkojaan, vaan esitti Korean hallitukselle vaatimuksen,\nettä sen tulee pakottaa kiinalaiset joukot poistumaan. Syttyi ilmi\nsota Kiinan ja Japanin välillä. Kiina joutui täydellisesti tappiolle.\nRauhanteossa Japani pakotti sen tunnustamaan Korean itsenäisyyden,\nja niin syrjäytettiin Kiina kokonaan Korean asioista. V. 1897 Korean\nhallitsija otti keisarin arvonimen, poisti aateliston etuoikeudet,\npani toimeen huomattavia uudistuksia ottaen oikeudenkäytön pohjaksi\nenglantilaisen ja saksalaisen oikeuden. Näitä jyrkkiä uudistuksia\nvastaan nousi voimakas taantumus etsien tukea Venäjältä, jolla oli\nvalvottavana suuria rautatieyrityksiä Mandshuriassa Korean lähellä.\nVenäjä alkoi kilpailla Japanin kanssa vaikutusvallasta Koreassa. Kun\nedellisen vaikutusvalta yhä vain kasvoi, niin Japani julisti sodan\nVenäjää vastaan helmikuussa 1904. Venäjä kärsi musertavan tappion.\nJapanista tuli suurvalta, jonka vaikutus Korean asioihin kasvoi siinä\nmäärin, että se 1910 liitti Korean kokonaan Japaniin.\n\nKiinan boksarikapina oli Kiinan--Japanin sodan sekä Tong Hak\nkansannousun jälkiseurauksia. Tshoi itse ei osannut aavistaa, mitkä\ndynaamiset voimat hänen elämänsä ja kuolemansa tulisi saattamaan\nliikkeelle. \"Harvat nykyajan tahi minkään ajan liikkeet ovat\naikaansaaneet jotakin niin tavattoman laajakantoista kuin se, mikä\non ollut seurauksena hänen uskonnollisista mietteistään noin kolme\nneljännesvuosisataa sitten, ja hänen oppilaittensa uskollisesta\ninnosta, kun he jättivät anomuksensa hänen kuolemanjälkeisestä\nkunnioittamisestaan punaisella verhotulla pöydällä kuninkaan portin\nedustalla Söulissa keväällä 1893.\"\n\n\n\n\nC. EVANKELINEN LÄHETYSTYÖ JA MYÖHEMMÄN AJAN VAINOT.\n\n1. Evankelisen lähetyksen alkuvaiheet.\n\n\nEnsimmäinen evankelinen lähetyssaarnaaja Idän erakkokansan\nkeskuudessa on saksalainen _Gützlaff_, joka tuli Koreaan 1832. Hän\nviipyi maassa muutamia kuukausia jakaen kiinalaisia raamattuja ja\nmuita kirjoja. Seuraavana tuli Lontoon Lähetysseuran lähetti _Thomas_\n1866 amerikkalaisella kuunarilla \"General Sherman\". Mutta korealaiset\nsurmasivat koko laivan miehistön, niiden joukossa tulkkina toimineen\nThomaksen. Sitten tulivat skotlantilaiset _Ross_ ja _Mclntyre_\nMukdenista. He käänsivät Uuden testamentin koreankielelle ja\nvaikuttivat Mandshurian puolella asuvain korealaisten keskuudessa.\nNiiden joukossa, jotka kääntyivät heidän vaikutuksensa kautta, oli\n_Soh Sang Ryun_, joka perheineen asettui asumaan Soraihin, Keltaisen\nmeren rannalle. Täällä hän saarnasi sanoilla ja elämällä niin, että\ntuosta paikasta tuli ennen pitkää maailmankuulu herätyksen liesi.\n\nAamuruskon maa avautui kokonaan Jumalan evankeliumille vuonna 1882,\njolloin tehtiin sopimus Amerikan kanssa. Kaksi vuotta myöhemmin\nalkoi varsinainen evankelinen lähetystyö, joka heti pääsi suureen\nsuosioon hovissa, kun amerikkalaisen tri Allenin onnistui taitavalla\nleikkauksella pelastaa eräässä mellakassa Söulissa vaikeasti\nhaavoittunut prinssi _Min Yong Ik_. Tätä suosiota saivat sittemmin\nkokea muutkin lähetyssaarnaajat. Menipä kuningas suopeudessaan niin\npitkälle, että perusti Söuliin sairaalan, jonka hoito uskottiin\nAllenille. Amerikasta saapui sitten useita eteviä lähetyssaarnaajia,\njoista ennen muita on muistettava tri _Underwood_, joka on tehnyt\nnimensä tunnetuksi ja rakastetuksi Korean raamatunkäännöskomitean\npuheenjohtajana, etevänä ja lämminhenkisenä Korean elämän kuvaajana\nkirjallisuudessa ja eräänä Korean suurten herätysten keskeisimpänä\nhenkilönä. Hän oli suuressa suosiossa hovissa toimien kuninkaan\nneuvonantajana. Näin laskettiin luja pohja Jumalan evankeliumille\nAamuntyyneyden maassa, ja solmittiin keskinäisen luottamuksen ja\nkunnioituksen siteitä, jotka sittemmin osoittautuivat erinomaisen\nhedelmällisiksi.\n\nKun on puhe Korean suurista evankelisista\nuranuurtajalähetyssaarnaajista, emme saa unohtaa jaloa ja\nhienotunteista _Henry Appenzelleriä_, suurta Korean ihailijaa,\njoka ei milloinkaan käyttänyt rakkaista korealaisistaan nimitystä\n\"pakana\", koska tämä nimitys raamatun kielenkäytön kannalta ei\ntäysin vastaa alkukielten sanontaa. Hän ei liioin tahtonut käyttää\nnimityksiä \"itämaalainen\" ja \"aasialainen\", koskapa niihinkin\ntavallisesti liittyy halveksiva sivumaku. Hänen kuuluisa lauselmansa\noli: \"Meidän tulisi hävetä sitä, mitä monet amerikkalaiset\ntekevät; mutta me emme milloinkaan saa hävetä sitä, että olemme\namerikkalaisia.\"\n\n_2. Valoa ja elämää keskelle kuoleman kauhistuksia._\n\nAmerikkalainen tri _Samuel A. Moffett_ oli ensimmäisiä uranuurtajia,\njotka alkoivat vaikuttaa Ping Yangin kaupungissa, jonka sanottiin\nolevan Korean jumalattomimman ja paheellisimman kaupungin, mutta\njosta Jumalan armollisen johdatuksen kautta tuli suuren ja mahtavan\nuskonnollisen herätyksen keskus. Kuluvan vuosisadan ensimmäisen\nvuosikymmenen lopulla oli kaupungin 40,000:sta asukkaasta 8,000\nkristittyä 18-vuotisen työn hedelmänä. Lähetyssaarnaaja _W.A. Noble_,\nhänkin evankeliumin tienraivaajia Ping Yangissa, antaa seuraavan\neloisan ja havainnollisen kuvan oloista mainitussa kaupungissa, kun\nsiellä ensin alkoi kuulua evankeliumin hyvä ja suloinen sanoma.\n\n\"Ping Yangia pidettiin Korean jumalattomimpana kaupunkina. Se on\nmyöskin maan vanhin kaupunki ja entinen pääkaupunki, jonka perusti\nKija noin 1122 e.Kr. Vanhan palatsin paikka on vieläkin näkyvissä.\nAivan viime aikoihin asti kulkivat kadut suorakaiteenmuotoisesti\nsamaan tapaan kuin ne olivat laitetut kolmetuhatta vuotta sitten. Kun\ntyö alkoi täällä, asettui kansa muukalaiseen nähden epäluuloiselle\nja vastustavalle kannalle. Kun vuosina 1890 ja 1891 kuljin kaduilla,\nkuulin usein huomautettavan: Katsohan tuota mustaa veitikkaa!\nMiksi hän tuli tänne? Tappakaamme hänet! Kaksi tapausta, jotka\nsattuivat molempien ensimmäisten käyntieni aikana, ovat omiaan\nosoittamaan kaupungissa vallinnutta raakuutta. Eräänä yönä kuoli\nmuuan vanha mies, ja seuraavana päivänä minä näin muutamain poikain\nleikkiessään laahaavan hänen ruumistaan pitkin kaupungin katuja.\nIhmiset nauroivat poikasille nähdessään heidän laahaavan ruumista.\nEräässä toisessa tilaisuudessa pyysivät erään murhatun miehen\nsukulaiset, että vangittu murhaaja jätettäisiin heille. Hänet\njätettiin kansanjoukolle, joka vei hänet pienelle kukkulalle melkein\nkeskellä kaupunkia ja hakkasi hänet palasiksi veitsillä. Tämä oli\nluonnollisesti poikkeustapaus, mutta se oli kuvaavaa kaupungin\njulkiselle elämälle.\n\n\"Meidän ensimmäinen asemamme Koreaan saavuttuamme oli Söul.\nLukemattomia käyntejä tehtiin kuitenkin Ping Yangiin. Eräällä\nkäynnillä seurasi minua pastori _Graham Lee_, joka oli liittynyt\nlähetykseen ja joka siitä lähtien oli minun apulaiseni, kun perustin\naseman tänne. Ensimmäisenä työnämme Ping Yangissa oli levittää\nevankeliumin sanomaa. Kansanjoukko heitteli meitä kivillä, mutta\nemme vahingoittuneet kuitenkaan vakavasti. Syksyllä 1893 muutin Ping\nYangiin ja asetuin asumaan korealaiseen taloon. Saarnattuani joka\nilta kolmena kuukautena ja annettuani päivisin katekismusopetusta,\nkastoin seitsemän miestä tammikuun 8 p:nä 1894. Samana keväänä alkoi\nuusi vaino. Tohtori ja rouva _Hall_ pienen lapsensa kera olivat\njuuri tulleet Ping Yangiin, kun heidän ja minun avustajani, eräs\nmies nimeltä _Han Suk Tshin_, sekä ne miehet, jotka olivat myyneet\ntalonsa meille, heitettiin vankilaan. Muistan hyvin sen yön, kun\nheidät pidätettiin ja vangittiin. Apulaisellani ja noin 15:llä\nmuulla henkilöllä oli rukouskokous. He olivat juuri tutkistelleet\nraamatunlausetta: 'Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin,\nmutta eivät voi tappaa sielua', ja lopettaneet sen, kun ovi\navattiin ja poliisit astuivat sisälle. Karkeatekoisella kepillä he\nalkoivat lyödä kristittyjä. He sitoivat muutamia heistä punaisella\nköydellä, joka oli merkkinä sellaisesta rikoksesta, josta seurasi\nkuolemanrangaistus. Sitten he laahasivat heidät vankilaan. Muutamia\npäästettiin kuitenkin vapaiksi jo tiellä; apulaiseni Han ja eräitä\nmuita asetettiin 'jalkapuuhun', kun heitä ensin oli piesty. Heitä\nuhattiin kuolemalla, elleivät kiroaisi Jumalaa. Kaksi pakanaa teki\ntämän auliisti, mutta kaksi kristittyä kieltäytyi. Heidät vietiin\nulos mestattaviksi, kuten he luulivat, mutta heille suotiin vielä\ntilaisuus peruuttaa. Mutta he kestivät kokeen, ja suureksi ilokseen\nhe pääsivät vapaiksi sen sijaan, että heidät olisi mestattu. Kun he\njuoksivat pakoon henkensä kaupalla, niin heidän päälleen heitettiin\nkiviä, mutta heidän onnistui päästä pälkähästä. On huomattava, että\neräs rukouskokoukseen osaaottaneista miehistä, joka ei silloin vielä\nollut kristitty, vastaanotti sinä iltana Kristuksen pelastajakseen,\nja hän oli yksi niistä seitsemästä, jotka vihittiin ensimmäisinä\npapeiksi Koreassa.\n\n\"Siihen aikaan oli niiden joukossa, jotka uskoivat evankeliumiin,\nmuuan nuorukainen, joka asui maalla Ping Yangin ulkopuolella.\nNiinpiankuin hän kuuli puhuttavan edellämainittujen miesten\nvangitsemisesta, hän lähti kaupunkiin jakamaan sen kohtalon, joka\nodotti kristittyjä, olipa se mikä tahansa. Hänen nimensä oli\n_Yee Yung Un_. Hänestä tuli minun kielenopettajani, ensimmäisen\nkristillisen pikkukoulun opettaja ja sittemmin evankelista.\"\n\nYee teki säännön, jota yleensä seurattiin Koreassa: jos joku ei\nota osaa kristilliseen työhön, niin hän ei ole kypsä otettavaksi\nseurakuntaan.\n\n_3. Ihmeellinen lähetyskenttä._\n\nKorea on monessa suhteessa uuden ajan ihmeellisin lähetyskenttä\nsekä työn tuloksiin että työn laatuun nähden. Ei mikään lähetysalue\nvoi näyttää niin hämmästyttävän nopeita ja ilmiömäisiä tuloksia,\neivätkä millään toisella lähetysalueella ole olleet vaikuttamassa\nsellaiset hengen voimat, niin suuri usko ja sellainen palava rakkaus\nkuin siellä. Jo kuluvan vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen lopulla\nsiellä oli noin 100,000 kristittyä ja saman verran kristillisen\nkirkon kannattajia 25-vuotisen työn tuloksena. Varsinkin vuodet\n1903-1907 olivat suuren siunauksen vuosia.\n\nMutta vähitellen alkoi ensimmäinen rakkaus kylmetä, ja niin\npäättivät eräät lähetyssaarnaajat alkaa rukoilla uusia herätyksen ja\nvirvoituksen aikoja. Eräät nuoret lähetyssaarnaajat valtasi vakava\nrukouksen henki. He viettivät viikon vuoristossa yhdessä korealaisten\nkanssa rukoillen yötä ja päivää voimakasta hengenvuodatusta. Samalla\nheidät valtasi väkevä halu pelastaa sieluja. Tuli alkoi syttyä ja sai\npian ennenkuulumattoman laajat mittasuhteet.\n\nMuuan rukoilijoista, pastori _Stokes_ lähti sitten saarnamatkoille.\nKahdessa paikassa hän kysyi korealaisilta, tahtoisivatko he yhtyä\nrukoilemaan 50,000 sielun pelastusta siinä piirikunnassa seuraavana\nvuotena. Lokakuulla 1909 oli protestanttisten lähetysten yleinen\nkonferenssi Söulissa. Siellä sitten vakavan harkinnan ja rukouksen\njälkeen päätettiin ruveta rukoilemaan yleistä herätystä koko Korean\nkansalle ja anoa, että Herra pelastaisi seuraavana vuonna miljoonan\nsielua Koreassa. Pastori _Swallen_, joka aluksi oli itse mukana tässä\nliikkeessä, kertoo seuraavaa:\n\n\"Kaikki liittyivät miljoonaliikkeeseen suurella ihastuksella. He\ntyöskentelivät innokkaasti sanoen: 'Meidän täytyy valloittaa tämä\nmaa Kristukselle. Me voimme sen tehdä.' Lopuksi tehtiin suunnitelma\nsotaretkeä varten, jonka tuli käsittää koko Korea. Kysymys ei ollut\nherätyskokouksista kirkoissa. Kysymys oli siitä, mitä kirkko voisi\ntehdä voittaakseen koko Korean kansan kristinuskolle.\n\n\"Tehtiin työtä seuraavan suunnitelman mukaan. Koko maassa tuli\nviettää rukousviikko, s.o. viikon ajan tuli pitää rukouskokouksia\nvarhain aamulla, jolloin oli rukoiltava ennen auringonnousua tahi\nauringon noustessa. Tämä ajatus toteutettiin koko Koreassa hyvin\nkauniilla tavalla. Mennessämme rukouskokoukseemme Ping Yangissa oli\nkirkko täynnä ihmisiä, jotka itkivät ja rukoilivat. Maaseudulla\nnäimme heidän tulevan penikulmain päästä yli kukkuloiden klo 2 tahi\n3 aamulla. Eräässä paikassa sanoin: 'Huomenna kokoonnumme varhaiseen\naamukokoukseen.' Menin ulos täsmälleen klo 5. Siellä oli vain\nkolme, neljä ihmistä, mutta pidimme yhdessä pienen rukouskokouksen.\nKysyessäni syytä, miksi saapuvilla oli niin vähän väkeä, he sanoivat:\n'Moksa, sinä olet tullut liian myöhään. He ovat kaikki olleet ja\nmenneet'.\"\n\nRaamatun lukemista harrastettiin tavattoman innokkaasti ja\ntehtiin paljon työtä sen levittämiseksi. Britannian ja Ulkomaan\nRaamattuseuran asiamies _Hugh Miller_ sanoo vuosikertomuksessaan\n1910: \"Miljoonaliike innoitti uskovaiset levittämään uskoaan.\nMinkään edellisen vuoden kuluessa he eivät ole tehneet niin paljon\nmieskohtaista työtä ja osoittaneet niin paljon harrastusta tehdäkseen\nJeesuksen Kristuksen tunnetuksi jokaisessa kodissa tässä maassa.\nMarkuksen evankeliumin erikoispainosta meidän oma seuramme julkaisi\nyli 600,000 kpl, senjälkeenkuin ristiretki alkoi. Ja näitä luki,\nalhaisen arvioinnin mukaan, huomattavasti yli miljoona ihmistä.\nSitäpaitsi jätettiin 250,000 yeniä (n. 1,000,000 mk.) avustukseksi ja\nluvattiin yli 70,000 päivää saarnatyötä.\"\n\nMutta lähetyssaarnaajaa voimat eivät yksin riittäneet tällaisten\njättiläissuunnitelmain toteuttamiseen. Siihen vaadittiin kaikkien\nkristittyjen yhteistyötä. Ja näin syntyi muuan omituinen työmuoto,\njoka on ominainen korealaiselle kristillisyydelle: maallikot\nomistivat osan ajastaan suoranaiseen evankeliumin julistamiseen ja\nsielujen voittamiseen. Amerikkalainen kirjailija ja lähetyssaarnaaja\n_C.T.B. Davis_, joka on kuvaillut elämyksiään Koreassa erinomaisen\nlämminhenkisessä kirjassaan _\"Korea Kristukselle\"_ (engl. ja ruots.)\nkertoo eräästä tällaisesta tilaisuudesta seuraavaa:\n\n\"Kun tällöin esitettiin vetoomus myöskin 'maallikkoväelle', että\nhe kolmen seuraavan kuukauden aikana omistaisivat muutamia päiviä\nsuoranaiseen Herran työhön, alkoi ainutlaatuinen näytelmä. Miehet\nja naiset suurin joukoin tarjosivat palveluksiaan. Eräs liikemies\nsanoi: 'Tahdon tehdä tätä työtä alinomaa, mutta omistan siihen koko\naikani viikon ajan joka kuukausi.' Toinen sanoi luovuttavansa siihen\ntarkoitukseen joka päivän, paitsi sunnuntain, jolloin hän itse\ntahtoi käydä jumalanpalveluksessa. Eräs matkustava liikemies sanoi\naikovansa saarnata kaikkialla matkan varrella, mutta ajatteli omistaa\nkuusi kokonaista päivää yksinomaan tälle työlle. Muuan saapuvilla\nolleista naisista sanoi voivansa antaa ainoastaan kuusi päivää, mutta\nhän aikoi todistaa jokaiselle, jonka tapasi. Luvattujen päiväin\nkokonaissumma oli 2,221\", -- siis noin seitsemän työvuotta.\n\nTuhansia lentolehtisiä lähetettiin jokaiselle asemalle, ja jokainen\nseurakunta sai niistä määrätyn osan. Kristityt kulkivat kaksitellen\ntalosta taloon koettaen päästä kosketuksiin jokaisen miehen ja\njokaisen naisen kanssa kaikissa kylissä, vaikkakaan siinä ei aina\nonnistuttu suurten välimatkain vuoksi.\n\n_4. Korealaisen kristillisyyden luonteenomaisia piirteitä._\n\nKristillisyys, joka kantaa tällaista hedelmää, on omiaan herättämään\nansaittua huomiota ja antamaan arvokkaita opetuksia kaikille ja\nvarsinkin sellaisille, joille kristinusko on jotakin muuta kuin\nperinnäismuistoja ja isiltä perittyjä hurskaita muotomenoja.\nTahdomme seuraavassa esittää muutamia korealaisen kristillisyyden\nluonteenomaisia piirteitä. Yleispiirteenä voidaan mainita, että\nse on paljon lähempänä alkukirkon elinvoimaista, uskonvarmaa ja\ntoivorikasta kristillisyyttä, kuin meidän oman aikamme heikkoa uskoa\nja penseää tunnustusta, sellaisena kuin se useimmiten ilmenee vanhan\nkristikunnan piirissä.\n\n_Rakkaus raamattuun._\n\nSe luja kalliopohja, jolle korealainen kristillisyys rakentuu,\nsellaisena kuin sen tunnemme sen suurena nousukautena ja\nkukoistusaikana, on Pyhä Raamattu, Jumalan oma, iankaikkinen sana. Ja\nvoitanee sanoa, että kristikunnan piirissä tuskin on toista kirkkoa,\njonka keskuudessa Jumalan sanaa olisi viljelty sillä hartaudella ja\nantaumuksella kuin Korean kirkossa. Edellä on jo mainittu raamatun\nkeskeisestä asemasta n.s. miljoonaliikkeen yhteydessä. Asian\nvalaisemiseksi esitämme vielä kaksi esimerkkiä, jotka tohtori Moffett\nkertoo Korean suuren herätyksen ajoilta.\n\n\"Ping Yangissa minulla oli tilaisuus saada nähdä uusi tapa, miten\ntulee pitää raamattuluokkia, tapa, jota varsin hyvin voisivat\nkäyttää länsimaisetkin kristityt. Tohtori _V.M. Baird_ ja professori\n_A.L. Becker_, jotka olivat kaupungin korkeimpien oppilaitosten\njohtajia, päättivät viikon ajaksi keskeyttää kokonaan säännölliset\nopinnot. Koko opettajakunta keskitti kaiken voimansa opettaakseen\n500:lle ylioppilaalle Jumalan sanaa. Kaksi luentoa pidettiin joka\naamupäivä ja varhain iltapäivällä. Viimeksimainitun jälkeen oli\npuolen tunnin rukouskokous. Sitten ylioppilaat saivat lentolehtisiä\nja evankeliumeja, ja heidät lähetettiin joukottain kaikille tahoille\nkaupunkia tekemään kodeissakäyntejä loppuosan iltapäivää. Jokaisella\nryhmällä oli sopiva johtaja, ja he kävivät suuressa osassa kaupunkia\njoka päivä. Oli liikuttavaa nähdä, miten nämä sadat voimakkaat\nkorealaiset nuorukaiset menivät julistamaan evankeliumia kaupungissa\nkädet täynnä kirjasia ja sydämet täynnä rakkautta ja halua pelastaa\nsieluja Kristukselle. Iltaisin pidettiin pyhitys- ja herätyskokouksia\nkorkeakoulun kappelissa.\"\n\nSama jumalanmies kertoo, miten hänen huoneeseensa tuli poika mukanaan\nvanha, iän ruskeuttama lentolehti. Siinä oli seuraava tervehdys\neräältä 67-vuotiaalta vanhukselta: \"19 vuotta sitten Te annoitte\nminulle tämän kirjoituksen. Se on ollut minulla aina siitä asti, ja\nminä olen nyt ollut kristitty jo monta vuotta.\"\n\nKorealaisilla oli raamattu sydämessään ja päässään, mutta he\ntahtoivat saada sen myös taskuihinsa ja siinä mielessä he perustivat\nn.s. \"Taskuraamattu-Yhdistyksiä\", joiden jäsenet sitoutuivat\npäivittäin lukemaan Jumalan sanaa, rukoilemaan ja voittamaan sieluja\nKristukselle.\n\n_Rukous._\n\nRaamatun rinnalla on palava ja harras uskonrukous toinen korealaisen\nkristillisyyden kulmakivi. Korealaiset kristityt rukoilevat\nsellaisella lämmöllä ja uskonvarmuudella, joka saattaa häpeään\nlänsimaiden kristityt. Heistä ei ole yhtään merkillistä viettää\nkokonainen päivä ja yö rukouksessa. Toisinaan he ovat polvillaan\ntuntikausia jäisellä maalla ylhäällä vuoristossa. Siinä he\nkamppailevat Jaakobin taistelua Jumalan kanssa rukoillen herätystä ja\nHengen vuodatusta sekä kadotettujen pelastusta...\n\nPastori Noble kirjoittaa: \"Me tehostimme alituisesti kansalle Pyhää\nRaamattua sekä sen perustavia oppeja synnistä, sovituksesta ja\niankaikkisesta elämästä. Jo ennenkuin lähetyssaarnaaja osasi puhua\nkoreankieltä, hän voi kansalle osoittaa niitä raamatunlauseita, jotka\nhän oli valinnut Jumalan sanasta. Ei ajallisia etuja tahi sivistyksen\nhyötyä esitetty kansalle syynä kristityksi tulemiseen, vaan\nainoastaan evankeliumin puhdasta oppia synteinanteeksisaamisesta ja\nrauhasta ja riemusta ja iankaikkisesta elämästä Jeesuksen Kristuksen\nkautta.\n\n\"Jumalan sana ja rukous -- kas siinä kaiken menestyksemme salaisuus.\nNiin, Jumalan sana ja rukous, ne ne olivat käyttövoimana tässä\ninnokkaassa työssä sielujen voittamiseksi ja tekivät maailman\nluonnollisimmaksi asiaksi puhua evankeliumin sanomasta jokaisen\nkanssa, ken hän lienee ollutkin. Paras keino yksityisten\nvoittamiseksi olivat jokapäiväiset keskustelut 'sarangeissa' --\nkorealaisissa vastaanottohuoneissa -- vierasten kanssa, -- paljon\nparempi kuin hartaushetket tavallisessa mielessä. Yleiset kokoukset,\nolivat tarkoitetut erityisesti niitä kääntyneitä varten, jotka oli\nvoitettu 'persoonallisella työllä'.\"\n\nTämä syvällinen rukouselämä ja tuttavallinen seurustelu Jumalan\nkanssa rukouksessa antaa heille erikoisen varmuuden rukouksen\nkuulemisesta ja vaikuttaa koko heidän jumalasuhteeseensa, kuten\nUnderwood kirjoittaa: \"Korealaiset itse ovat täydellisesti\nvakuutettuja siitä, että menestys on tullut välittömänä vastauksena\nrukoukseen. Yksinkertaisen, lapsellisen uskonsa vuoksi Jumalaan he\nsaattavat lännen kristityt, vieläpä lähetyssaarnaajatkin häpeään.\nJumala on heille heidän taivaallinen Isänsä, tahi tavallisesti aivan\nyksinkertaisesti _Isä_, ja he uskovat vuorenvankasti, että hän on\nkaikkivaltias, että hän voi tehdä kaikki, mitä he haluavat, ja että\nhän tahtoo tehdä kaiken, mikä on heille hyvää.\"\n\nSelvää on, että tällaista taustaa vastaan harvinaiset, suoranaisiin\nihmeisiin viittaavat rukouksenkuulemiset ovat tavallisia, jopa\noikeastaan kuuluvat päiväjärjestykseen. Mainitsemme Underwoodin\nmukaan muutamia tällaisia tapauksia, joissa Jumalan armo ja voima on\nerikoisen silmiinpistävä.\n\n\"Erääseen osaan Koreaa, mihin ei vielä ollut tullut yhtään\nlähetyssaarnaajaa, oli saatu muutamia kappaleita evankeliumeja\nja muodostettu seurakunta. Kun lähetyssaarnaaja teki ensimmäisen\nkäyntinsä piirikuntaan, oli siellä suuri joukko ihmisiä, jotka\nhalusivat tulla otetuiksi seurakuntaan. Monet näistä olivat olleet\nuskovaisia kaksi tahi kolme vuotta. Oli vain kuulustelemalla\nasianomaisia saatava selville heidän hengellisen tilansa. Uskovaisten\njoukossa oli muuan ukko, joka vastasi kaikkeen tyydyttävästi. Lopuksi\nkysyttiin häneltä, uskooko hän rukoukseen. 'En voi muuta kuin uskoa\najatellessani sitä, miten rukoukseni tuli kuulluksi', hän virkkoi.\nMuutamat kysymykset houkuttelivat esille koko asian, jonka sitten\nhuomasin olevan tunnetun laajalti ympäristössä. Kyseessä olevalla\nmiehellä, _Yiillä_, oli kotinsa laaksossa, joka usein joutui tulvan\nvaltaan. Kesällä sen jälkeen kuin hän ja hänen perheensä olivat\nvastaanottaneet Kristuksen pelastajanaan, nousi vesi sadeaikana\nniin äkkiä ja rajusti, että kaikki uskoivat kylän olevan tuomitun\ntuhon omaksi. Melkein kaikki toiset kylän asukkaat tekivät nopeita\nvalmistuksia pelastaaksen, mitä voivat, ja paetakseen kukkuloille\nHe tulivat vaatimaan, että Yi perheineen seuraisi heitä. Yi sanoi,\nettä kaikki, mitä hän omisti, oli talossa, ja että jos se tuhoutuisi,\nei jäisi mitään jäljelle. Hän sanoi niille, jotka kehoittivat häntä\npakenemaan, ettei hänellä ollut mitään pelättävää, että Jumala on\nhänen Isänsä ja taivas hänen kotinsa että Jumala voi suojella häntä\nhänen kodissaan, samoin kuin hän, jos sen hyväksi näkee, voi ottaa\nheidät kaikki taivaaseen, ja että he ovat valmiit menemään. Yi kutsui\nluokseen vaimonsa ja erään nuoren poikansa, jotka molemmat olivat\nvakavia uskovaisia ja asetti koko asian 'Isän' eteen. Rukouksessaan\nhän sanoi, että he olivat valmiita taivaaseen, mutta luotti siihen,\nettä 'Isä' voi pitää huolen heistä täällä, jos hän antaa heidän\njäädä henkiin. Hän sanoi että kaikki, mitä hänellä oli, oli hänen\ntalossaan, ja että hän oli valmis jättämään tämän maailman jos\nhänen kotinsa tuhoutuu. 'Ja mitä luulette 'Isän' tehneen?' kysyi\nhän lopettaen kertomuksensa. 'Niin, hän tempasi juurineen ylös\nsuuren salavan virran varrelta, pisti sen alas jälleen ja antoi sen\nseistä aivan minun taloni takana, niin että minun asuntoni oli ainoa\nkylässä, joka pelastui. Ja mitä voin muuta kuin uskoa rukoukseen\nsaatuani sellaisen vastauksen'?\"\n\nTohtori Underwood kertoo edelleen, miten Jumala on Koreassa\nparantanut sairaita vastauksena uskon rukoukseen. Hän sanoo:\n\n\"Missä määrin korealainen on ratkaissut kysymyksen\n'terveeksitekemisestä uskon kautta' en uskalla sanoa, mutta on\nmielenkiintoista kiinnittää huomiota hänen katsantokantaansa.\nHän uskoo, että jos hänellä on pullo kiniiniä talossaan, ja hän\nitse tahi joku muu perheenjäsen saa malariakohtauksen, niin hänen\ntulee käyttää kiniiniä rukoillen Jumalaa siunaamaan sen. Mutta hän\nmenee vieläkin pitemmälle. Hän uskoo olevan aivan yhtä helppoa\nhänen kaikkivaltiaalle Isälleen parantaa ilman kiniiniä, ja että\nellei hänellä ole sitä kotona, hän ainoastaan asettaa asian aivan\nyksinkertaisesti 'Isän' eteen. Se tapa, millä Jumala kunnioittaa\nnäiden korealaisten uskoa ja näyttää, että hänellä on mielisuosio\nheidän yksinkertaiseen luottamukseensa häneen Isänä, voisi antaa\nmeille aihetta sanoa, ettei ihmeitten aika ole vielä ohi.\n\n\"Muuan naislähetyssaarnaaja kaukana sisämaassa sai keuhkotulehduksen.\nHän ei ollut vielä kunnollisesti toipunut siitä, kun hän uudelleen\nvilustuttuaan sai keuhkopussitulehduksen. Oltiin huolestuneita hänen\nelämästään. Korealaiset neuvottelivat siitä, mitä olisi tehtävä, ja\nkäännyttyään ensin Jumalan puoleen rukouksessa, he päättivät käyttää\nkaikkia keinoja, mitä Jumala oli asettanut heidän käsiinsä. He\nlähettivät pikalähetin lähimmälle asemalle sähköttämään ja pyytämään\nulkomaalaista lääkäriä, joka voisi tulla vasta seitsemän, kahdeksan\npäivän kuluttua. Koko seurakunta päätti myös jatkuvasti odottaa\nJumalan apua rukoillen hänen toipumistaan. Seuraten kehoituksia\nJaakobin kirjassa vanhimmat tulivat sisälle ja voitelivat hänet\nöljyllä rukoillen hänen edestään.\n\n\"Samana iltana, kun seurakunnan rukouskokous oli lopussa, päätti\nmuuan jumalaapelkääväinen leski, joka asui lapsineen lähellä kirkkoa,\ntaistella koko yön Jumalan kanssa rukouksessa sairaan parantumisesta.\nKun hän kertoi lapsilleen tästä ja kehoitti heitä menemään nukkumaan,\nniin nuorin heistä, pikku tyttönen, joka ei vielä ollut täyttänyt\nyhdeksää vuotta, sanoi tahtovansa olla äitinsä kanssa rukouksessa\nyön aikana. He menivät pieneen, tyhjään taloon ja viettivät siellä\nkoko yön rukoillen vuorotellen, ensin äiti ja sitten pieni tyttö.\nAamunkoitto oli lähellä. Äiti oli juuri lopettanut rukouksensa.\nÄkkiä hän tunsi koko sielunsa täyttyvän kiitollisuudesta, niin ettei\nhän enää voinut jatkaa avunhuutojaan, vaan oli pakotettu kiittämään\nJumalaa siitä, että hän oli kuullut ja vastannut hänen rukoukseensa.\nJa vaikkei hän sanonut mitään tyttärelleen, niin kuului pienokaisen\nseuraava rukous näin: 'Minä kiitän Sinua, Isä, että olet kuullut\nmeitä ja parantanut sairaan lähetyssaarnaajan.' Seuraavana aamuna\ntuli leskeltä näin kuuluva kortti: 'Älkää olko lainkaan peloissanne\nsairaan suhteen. 'Isä' kuuli yöllä minun rukoukseni, ja hän tulee,\nterveeksi.' Tarvitseeko sanoa, että hän oli terve, ennenkuin tohtori\nsaapui!\"\n\nUnderwood sanoo, että nainen, joka näin sai takaisin terveytensä,\non suorittanut Koreassa äärettömän ihanan työn Jumalalle. Ja hän on\neräs pyhitetyimpiä naisia, mitä mainittu tohtori sanoo tavanneensa\nKoreassa siellä-olonsa aikana.\n\nLiikuttava on kertomus siitä, miten edellämainittu leski vietti yön\nrukouksessa vuorella kamppaillen siellä Jumalan kanssa esikoisensa\nsielusta. Mutta annamme jälleen sananvuoron tohtori Underwoodille\nsilminnäkijänä:\n\n\"Sama leski oli lähettänyt poikansa Söuliin kouluun ja uskonut\nhänet minun hoitooni. Kun olin hänen kylässään, noin kolmenkymmenen\npenikulman päässä kaupungista, täytyi minun sanoa hänelle, ettei\nhänen poikansa lukenut enää niin kuin hänen olisi pitänyt ja ettei\nhän ollut niin innokas kuin ennen kristillisessä työssä eikä ottanut\nyhtä uutterasti osaa seurakunnan rukoushetkiin. Olin odottanut hänen\ntulevan levottomaksi ja alkavan kysyä minulta, mitä hänen tulisi\ntehdä. Hämmästyin suuresti, kun hän ei lainkaan kysynyt neuvoa\nminulta. Sitten sain tietää syyn tähän näennäiseen mielenkiinnon\npuutteeseen. Hän oli tottunut puhelemaan taivaallisen Isänsä kanssa\nkaikesta ja oli päättänyt laskea asian hänen eteensä. Hän oli\nlukenut, miten Herra Jeesus meni ylös vuorelle rukoilemaan, ja miten\nhän toisinaan vietti koko yön siellä. Ja hänkin päätti mennä vuorelle\nviettääkseen siellä yön taistellen Jumalan kanssa esikoisensa\nsielusta. Mutta, kuten hän sitten sanoi minulle, hän ei ollut vielä\noikein tehnyt tätä päätöstä, ennenkuin häntä alkoi peloittaa.\nKorealainen nainen pelästyy helposti, ja vaikkapa vain kaniini\njuoksisi hänen ohitseen yöllä vuorenrinteellä, niin hän säpsähtäisi\nja alkaisi vavista. Sitäpaitsi näillä vuorilla oli villejä\nrauhoitettuja eläimiä ja karhuja, vieläpä toisinaan tiikerejä ja\nleopardeja. Hän aikoi ensin pyytää poikansa vaimoa lähtemään mukaan.\nSitten hän ajatteli itsekseen, että olipa ihmeellistä, ettei hän\nuskaltanut luottaa kaikkivaltiaaseen Isäänsä, vaan sensijaan tahtoi\npyytää poikansa heikkoa vaimoraukkaa lähtemään mukaan suojakseen.\nLopulta voitti hänen rakkautensa poikaa kohtaan kaiken pelon, minkä\njälkeen hän meni yksin vuorelle ja oli siellä koko yön rukouksessa\npoikansa puolesta. Seuraavana aamuna hän tuli alas vuorelta laulaen\nriemulauluja koko matkanpa lähetti minulle seuraavan kirjeen Söuliin:\n'Rakas pastori, olin ylhäällä vuorella tänä yönä puhuen 'Isälle'\npojastani. 'Isä' vastasi minulle, ja tiedän, että pojan asiat ovat\nnyt hyvin.' Tarvitsee tuskin lisätä, että hänen asiansa olivat hyvin.\nNyt hän on eräs seurakunnan innokkaimmista jäsenistä.\"\n\n_Hehkuva rakkaus sieluihin._\n\nEräs korealaisen kristillisyyden jaloimpia ja ihanimpia piirteitä\non hehkuva rakkaus sieluihin, -- rakkaus, joka on monessa muuttunut\nmiltei intohimoiseksi haluksi voittaa sieluja Kristukselle. Sen\nvertaista ei tavata missään länsimailla. Monissa Korean kirkoissa on\neräänlainen kirjoittamaton sääntö, ettei seurakunnan täydelliseen\nyhteyteen oteta sellaista uskovaista, joka ei ole johdattanut ainakin\nyhtä sielua Kristuksen luo. Tämä halu sielujen voittamiseen vaikuttaa\ninnoittavasti jokaiseen, jolla on tilaisuus tutustua heihin. Pastori\nSwallen kuvailee suuren herätyksen aikoja Ping Yangissa seuraavasti:\n\n\"Jumalan Henki on täällä meidän keskuudessamme Ping Yangissa\nilmaissut voimansa, kun kristityt ovat kokoontuneet erikoisiin\nraamatuntutkisteluihin ryhmä toisensa jälkeen. Jokaisessa uudessa\nkokouksessa on odotettu ja rukoiltu erikoista ilmestystä hänen\nläsnäolostaan ja saatu se. Emme ole ennakolta antaneet mitään ohjeita\nhänen tulemiseensa nähden, mutta koko ajan on paljon rukoiltu sekä\nyhteisesti että yksityisesti, että hän tulisi uskovaisten luo\nvaltavalla voimalla uudistamaan heidän elämänsä ja luonteensa. He\neivät ainoastaan rukoilleet kadotettujen puolesta, vaan tekivät\nmyös työtä heidän puolestaan. Koko kaupunki jaettiin piireihin, ja\njokainen seurakunta tehtiin vastuunalaiseksi annetusta alueesta.\nSeurakunnan saaman siunauksen suuruus näkyi siinä hedelmässä,\nminkä tämä taistelu sai aikaan. Noin 2,000 henkilöä otti vastaan\nKristuksen pelastajanaan. Kirkot ovat täynnä, jopa liian täynnä.\nKeskuskirkosta on tilanpuutteen vuoksi täytynyt eroittaa vielä kaksi\nsuurta seurakuntaa, ja kuitenkin täytyy miesten ja naisten tungoksen\nvälttämiseksi tulla jumalanpalvelukseen eri aikoina päivästä.\"\n\nTämä into sielujen pelastamiseen ei ole rajoittunut ainoastaan\ntäyskasvuisiin uskovaisiin, vaan se on liikuttavalla tavalla\nvallannut myöskin lyseolaiset ja ylioppilaat, kuten käy ilmi pastori\n_Kilin_ kirjeestä pastori _Mc Cunelle_ tämän suuren elonkorjuun\najoilta: \"Rukoilen edelleen, jotta Te aina olisitte täytetty Pyhällä\nHengellä. Amen. Minä kiitän ja ylistän Jumalaa hänen kirkkautensa\nihmeellisestä ilmestyksestä. En voi muuta kuin itkeä ajatellessani\ntätä. Lyseolaiset ja ylioppilaat saarnaavat nyt täällä ihastuneina,\nvieläpä koululapsetkin julistavat tulvivan riemun valtaamina Jumalan\nrakkautta. Niin, monet 7-vuotiaat pikkupojat tulivat tänne, ja heillä\noli mukanaan rahaa ostaakseen lentolehtisiä ja evankeliumeja. He\nottivat ne mukaansa kaduille ja alkoivat saarnata vuorottain. Nämä\npikkupojat seisoivat ja puhuivat palavalla innolla Jeesuksesta,\nsamalla kun kyyneleet virtasivat pitkin heidän kasvojaan. He menivät\ntoisen luo toisensa jälkeen, tarttuivat hänen käteensä ja kehoittivat\nhäntä ottamaan vastaan Jeesuksen pelastajanaan. Noin kolmen tahi\nneljän viime päivän aikana eilisestä lukien noin neljäsataa miestä\non noussut ylös kirkossa ja tunnustanut uskovansa Kristukseen.\nMuutamat vakuuttivat tulleensa tietoisiksi synneistään ja puhkesivat\nitkuun, kun nämä pikkupojat joitakin päiviä sitten saarnasivat\nheille. Ylistetty, ylistetty olkoon Herra! Kaikki kunnia tulkoon\nmeidän kalliille Jeesuksellemme! Mikä kunniakas etuoikeus saada elää\nsellaisena aikana, jolloin Hän näin ilmoittaa armonsa!\"\n\nLähetyslääkäri, tohtori _W.H. Forsythe_ Mokpossa on sattuva esimerkki\nsiitä, miten tämä sielujen pelastamisinto saattoi vallata myöskin\npidättyvät länsimaalaiset. Kun Davis kulki kerran hänen kanssaan\nkadulla, niin hän puhutteli ainakin viittäkymmentä korealaista\nkäynnin kuluessa. Hänen tapansa oli niin ystävällinen ja hänen\nvetoomuksensa niin rakastettava, että niiden kasvot aivan loistivat\nilosta, joiden kanssa hän puhui Jeesuksesta. Hän oli liikkeellä\nkaikkina päivän tunteina ja usein yölläkin käyden kodeissa, kaduilla,\n\"tshumakeissa\" (majataloissa), kalastusvenheissä ja höyrylaivoilla\nsekä yleensä kaikkialla, missä ihmiset liikkuivat, koettaen\nsaada heidät ottamaan vastaan Jeesuksen pelastajanaan. Hän jakoi\nlentolehtisiä ja evankeliumeja, jotka saattoivat joutua kaukaisiin\nseutuihin ja pakanallisille saarille.\n\nUseammin kuin kerran Forsythe pysähdytti matkustajia maantiellä,\npiti heille lyhyen saarnan Jeesuksesta, jakoi lehtisiä ja\nevankeliumeja ja polvistui heidän kanssaan palavaan rukoukseen.\nToisinaan hän meni majataloon, missä lattialla saattoi nukkua 30--40\nkorealaista. Hän herätteli heitä, puhui heille pelastuksesta,\njakoi evankeliumeja ja rukoili. Se oli arkaluontoista työtä, mutta\nhänen tapansa oli niin rakastettava ja voittava, etteivät ihmiset\nloukkaantuneet, vaan hymyilivät. \"Se on ainoa tapa, millä evankeliumi\nvoi saavuttaa muutamia näistä\", hän virkkoi selitykseksi. Joskus\nhän saattoi asettua kirkon ovelle ja kehoittaa ihmisiä menemään\nkirkkoon. Söulissa hän kerran täytti kirkon tällä tavalla eräänä\nsunnuntai-iltana.\n\n_Valtava synnintunto._\n\nKun herätyksen tuulet puhaltelevat niin voimakkaina, kuin Koreassa\ntapahtui suuren herätyksen aikoina, niin pukeutuu synnintunto\nliikuttaviin, jopa usein suorastaan valtaviin muotoihin. Seuraavassa\npari silminnäkijän kuvausta.\n\nPastori _Swallen_ kertoo, miten Hengen tuli syttyi Ping Yangissa,\nkun sinne oli kokoontunut 550 naista raamattukonferenssiin: \"Saatiin\nsamoja kokemuksia täällä kuin naisten kanssa kaupungeissa. Heillä\noli tapana itkeä ja valittaa ja lyödä rintoihinsa ja toisinaan\nvaipua lattialle siinä määrin syntikuorman painamina, että olivat\naivan kykenemättömiä saamaan esille selvää sanaa. Tuollaisissa\ntilanteissa oli seurakunnan tapana yhteisesti valittaa ja huutaa\narmoa Jumalalta. Kun joku joutui niin tuskan valtaan, ettei\nvoinut lopettaa, rukoili koko seurakunta ääneen, minkä jälkeen\nlaulettiin laulu. Jos siitä huolimatta oli sellaisia, jotka eivät\nvoineet löytää lohtua, -- ja useinhan niitä oli montakin --, niin\npyhimykselliset naiset, jotka aikaisemmin olivat saaneet kokea samaa,\nmenivät (enkelisanansaattajain tavoin) kokoontuneitten joukkoon ja\netsivät murheelliset, asettivat rakastettavasti käsivartensa heidän\nympärilleen ja puhuivat rauhaa heidän levottomille sieluilleen. Tämä\ntuotti varmasti pikaisen avun. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta\nmenivät nämä naiset kotiinsa vapautuneina suuresta syntikuormastaan.\nHe menivät pois sydämet täynnä uutta iloa ja uutta voimaa.\"\n\nPastori _Graham Lee_ kuvailee vilkkaasti elämyksiä eräästä miesten\nkokouksesta: \"Lyhyen puheen jälkeen annettiin kaikkien, jotka\ntahtoivat mennä kotiin, poistua. Niin pian kuin seurakunta oli\nhiljaa, aloimme rukoilla ääneen yhdessä, ja pian nousi muutamia\nmiehiä äkkiä ylös ilmaisten siten sisäisen halunsa tunnustaa\nsyntinsä. Muutamien tunnustuksien jälkeen tuli liikuttavin\nsilmänräpäys, kun Elder Tshu sai voimaa tunnustuksen tekemiseen.\nKoko ihmeellisen tiistai-illan hän näytti mieheltä, joka on\nsaanut kuolemantuomion. Olimme vakuutettuja, että hänellä oli\ntunnustettavanaan joku kauhea synti, ja rukoilimme Jumalaa antamaan\nhänelle voimaa puhua. Hän oli jo istunut puhujalavalla, ja äkkiä\nhuomasin hänen olevan vieressäni. Silloin alkoi sydämeni sykkiä\nriemusta, sillä ymmärsin hänen antautuneen Jumalalle ja Jumalan\nHengen nyt voivan puhdistaa hänet. Hän alkoi murtuneella äänellä ja\ntuskin sai esiin kuuluvia sanoja, -- niin liikutettu hän oli. Kun\nhän jatkoi, tulivat sanat selvemmiksi, ja kaikki tuli sitten esille.\nHän tunnusti itsensä syypääksi aviorikokseen ja epäsäännölliseen\nvarain hoitoon, ja tätä kertoessaan hän oli hirvittävimmässä\ntuskassa, missä milloinkaan olen nähnyt kuolevaisen olennon. Hän\nvapisi kiireestä kantapäähän, ja pelkäsin hänen kaatuvan. Siksi\nasetin käsivarteni hänen ympärilleen pitääkseni häntä ylhäällä.\nPeloittavassa sielunhädässä hän huusi: 'Onko milloinkaan ollut niin\nkauheaa syntistä kuin minä olen?' ja sitten hän löi kädellään kaikin\nvoimin puhujatuoliin. Vihdoin hän vaipui alas lattialle, vieritteli\nitseään tuskassa ja huusi anteeksiantamusta. Näytti siltä kuin hän\nkuolisi, ellei hän saisi apua. Oli kauhistuttavaa katsella tätä,\nmutta oli kaunista nähdä, miten korealaiset veljet kokoontuivat\nhänen ympärilleen hänen tuskanhetkinään. Niin pian kuin tuska\nvaltasi Tshun, puhkesivat saapuvilla olevat itkuun, ja he itkivät ja\nvalittivat niin kuin eivät voisi lopettaakaan. Minun täytyi aloittaa\nlaulu rauhoittaakseni heitä. Me jatkoimme kokousta vielä hetken, ja\nsitten saivat läsnäolijat mennä. Ja me olimme kiitollisia siitä, että\nJumalan Henki vielä ilmoittautui meidän keskellämme, ja vieläkin\nkiitollisempia siitä, että Elder Tshu oli saanut voimaa tehdä\ntunnustuksensa.\"\n\n_5. Ihmeellisiä kääntymyksiä._\n\nNäytteeksi siitä, miten syvän vaon Jumalan Henki on kyntänyt\nkorealaisten sydämissä, esitämme muutamia kertomuksia ihmeellisistä\nkääntymyksistä. Tohtori Moffett kertoo seuraavat kaksi tapausta.\n\n_Noita Hongin kääntymys._\n\n\"Hong Soo Kil oli noita, paha henki, tappelupukari ja juomari. Hän\noli koko paikkakunnan väen kauhistus. Kun korealaiset matkustivat\nsen seudun kautta, niin heillä oli tapana rukoilla temppeleissään:\n'Älä salli minun tänään kohdata Hongia.' Noidan vanhasta äidistä\ntuli kristitty. Hän oli 84-vuotias, kun kuulustelin häntä kastetta\nvarten. Kysyin häneltä: 'Mistä tiedät, että Jumala rakastaa sinua?'\nHän hypähti ylös ja nopeasti kuin salama huudahti: 'Kas, ellei\nhän rakastaisi minua, luuletko, että hän silloin olisi lähettänyt\nPoikansa tänne maan päälle pelastamaan minua synneistäni? Etkö vielä\nsitä tiedä?'\n\n\"Vihdoin tuli eräästä hänen pojastaan kristitty, ja lopulta tuli Hong\nitse johdetuksi Kristuksen luo. Entisellä noidalla oli ainoastaan\nyksi poika, jota hän rakasti suuresti. Poika sairastui vakavasti.\nHong rukoili ja rukoili, että hän parantuisi, mutta hänen rukouksensa\nei tullut kuulluksi. Vähän sen jälkeen Hong nousi ylös eräässä\nkokouksessa Keskuskirkossa ja kertoi kyynelten virratessa pitkin\nhänen poskiaan, miten hän oli ollut kolme päivää hirveän kiusattuna,\nmutta lopulta voittanut. Kun hän lopetti todistuksensa, niin hän\nvirkkoi: 'Kaikki on nyt hyvin. Odotan vain saavani tulla taivaaseen\npoikani luokse. Minä saan nähdä hänet jälleen'.\n\n\"Miehestä, joka oli ollut koko paikkakunnan kauhu, tuli niin hiljainen\nja nöyrä ihminen, että oli mahdotonta kuvitella, että hän edellisinä\nvuosina oli ollut todellinen roisto. Hänestä tuli toimellinen\nkristitty, joka voitti monta sielua Herralle. Erään miehen kanssa,\njoka tarjoili väkijuomia ja asui hänen lähimpänä naapurinaan, hän\npuheli niin usein ja vakuuttavasti oikeasta ja väärästä, että tämä ei\nsanonut enää voivansa sietää sellaista. Ja niin mies muutti maalle.\nNoin neljä vuotia poikansa kuoleman jälkeen Hong sai myös astua\nriemuiten kirkkauteen kohtaamaan poikaansa ja vanhaa äitiään ja, mikä\nkaikkein parasta, Vapahtajaansa.\"\n\n_Nainen, jolla oli iloiset kasvot._\n\n\"Tämä nainen asui aivan Seitsentähdenportin luona. Hänen miehensä\nvainosi häntä ankarasti koettaen estää häntä menemästä kirkkoon.\nHänen tapansa oli lyödä häntä sen vuoksi, että hän meni kokouksiin,\nmutta tämä ei estänyt häntä siitä. Silloin hänen miehensä koetti\nsitoa hänet, mutta kun hän päästi hänet vapaaksi, niin hän meni\nhartaushetkiin aivan kuin ennen. Seuraavana sunnuntaina hän sitoi\nhänet ja asetti suukapulan hänelle ajatellen, että nyt hän olisi\nvarmasti parannettu; mutta seuraavana sunnuntaina hän ponnisteli\ntaasen tietä pitkin kirkkoon. Tätä vainoa kesti useita kuukausia.\nKoko tämän ajan hän tuli keskiviikkoluokille niin iloisin ja\nsäteilevin kasvoin, etten milloinkaan voinut uskoa, että hän\nkodissaan sai kärsiä sellaista pahoinpitelyä. Kuultuani puhuttavan\nhänen ahdistuksistaan kysyin häneltä, miten hän voi kestää sitä. Hän\nvastasi sen johtuvan siitä, että hänellä oli ainainen ilo ja rauha\nsydämessään. Vihdoin vaimo sai kuitenkin palkkansa. Myöskin hänen\nmiehestään tuli kristitty. Silloin hän tuli vielä onnellisemmaksi, ja\nhänen kasvonsa säteilivät vieläkin suurempaa riemua.\"\n\nNäin tämä korealainen kristitty vaimo sai armoa ja voimaa raskaan\nkotiristin kantamiseen, voittipa vielä miehensäkin Herralle.\n\n_Kun perkeleen palvoja notkistaa polvensa kuningasten Kuninkaalle._\n\nTohtori _Gale_, Korean raamatunkäännöskomitean jäsen ja sen\nraamattuseuran komitean puheenjohtaja, joka painattaa ja levittää\nyli koko maan Jumalan sanaa, ja tuhathenkisen pääkaupunkiseurakunnan\npastori, esittää myös joukon kertomuksia merkillisistä\nkääntymyksistä. Otamme tähän seuraavan kuolemanvakavan tapauksen.\n\n\"Ollessamme Wonsanissa pidimme kerran viikon kestävän raamattukurssin\nseurakunnassani. Pidin sarjan esitelmiä Kristuksen toisesta\ntulemisesta, kun muuan kaupungin rikkaimmista miehistä astui sisään.\nOlin käynyt katsomassa häntä aikaisemmin, mutta hän ei tahtonut\ntietää evankeliumista. Hän alkoi olla mukana raamattuluokalla\naamulla, päivällä ja illalla. Viimein syntyi huhu, että hän alkoi\nuskoa ja tahtoi tulla kristityksi. Eräänä iltana hän nousi ja\nselitti, että hän oli ratkaisevasti päättänyt uskoa Kristukseen.\nPolvistuimme kaikki rukoukseen, ja minä kehoitin äsken kääntynyttä\nrukoilemaan. Milloinkaan en voi unohtaa hänen rukoustaan. Ankaran\nkangertamisen jälkeen hän sanoi: 'Herra, minä olen kaikkein huonoin\nmies, mitä milloinkaan on ollut, enkä tiedä, miten minun tulee\ntukoilla... Mihin minä turvaan?' Hien helmeillessä kasvoilla hän\nlausui lopuksi: 'Amen'. Lopetettuaan rukouksen hän nousi ylös ja\nsanoi: 'Minun täytyy vielä kertoa yksi asia. Vaimoni ja minä olemme\nolleet kaupungin pahimmat perkeleen palvojat. Meillä on huone täynnä\nkaikenlaista kamaa, jota olemme uhranneet perkeleelle. Mitä minä\nteen sille?' Joku huusi hänelle: 'Vaikene siitä!' Hän vastasi: 'En\ntahdo vaieta. Ajattelen kertoa kaiken.' Hän toisti kysymyksen: 'Mitä\nminä teen sille? En tahdo pitää sitä kamaa talossani.' Minä huusin\nhänelle: 'Anna se minulle. Minä tahdon noutaa sen huomenna aamulla\nklo 9.' Hän vastasi: 'Hyvä. Se on hyvä.' Ja kokous jatkui.\n\n\"Sinä iltana kuvittelin, miten hän ja hänen vaimonsa kiistelivät\nitämaiseen tapaan noista perkeleen uhreista, ja miten hän horjui\nja muutti päätöstään antaa ne pois. Klo 9 seuraavana aamuna menin\nhänen kotiinsa. Näin, että huone oli todellakin ahdettu täyteen\ntavaroita, jotka olivat uhratut paholaisille. Myöskin hänen vaimonsa\noli kristitty ja ahersi siellä auttaen häntä kokoamaan kaikki yhteen\nkasaan keskelle huonetta. Omituisessa kokoelmassa oli pakkoja\nruskeata ruoho-kangasta, rahoja, riisiä ja paljon muuta. He pinosivat\ntavarat kantajan selkään, ja minä jaoin ne köyhien kesken. Aina\nsiitä asti on mies ollut hyvä kristitty ja hänestä tuli seurakunnan\njohtaja.\"\n\n_6. Kil Sundoya, korealainen totuudenetsijä._\n\nKun on puhe niistä ihanista ja liikuttavan kauniista\nkääntymiskertomuksista, jotka ovat niin lukuisia Aamuruskon maan\nhenkivoimaisessa ja suurpiirteisessä kristillisyydessä, ansaitsee\nerikoista huomiota Kil Moksan (pastori Kilin) ihmeellinen kääntymys\nja elämäntarina, -- tarina niin kaunis ja juhlallinen, että siinä\ntuntuu soivan toisen maailman säveleet. Pastori Kil on Korean\netevimpiä saarnamiehiä ja sielunhoitajia, jota Jumala on käyttänyt\nsuureksi siunaukseksi Ping Yangissa ja sen ympäristössä. Hän on\nkertonut tarinansa kirjailijaevankelista Davis'ille, ja esitämme sen\nseuraavassa hänen omilla sanoillaan.\n\n\"Jo ollessani 10-vuotias selvisi minulle, että maailma ei mitenkään\nvoi antaa tyydytystä ja rauhaa. Sydämeni oli murheellinen, ja minä\nitkin paljon. Koulussa odotin aina saavani kuulla jotakin uutta\noppia. Toisinaan tuli sinne vieraita, ja kun minä jonkun kerran\nkuuntelin opettajan ja vieraan välistä keskustelua, aloin toivoa,\nettä ilmestyisi joku uusi totuus, joka voisi auttaa minua. Halusin\npäästä jonkun sellaisen opettajan oppilaaksi, joka voisi johdattaa\nminut kirkkaampaan valoon. 17-vuotiaana, vielä tyydyttämättömänä,\ntulin Ping Yangiin. Joksikin aikaa antauduin liike-elämään.\nSen ohella opiskelin lääketiedettä. Matkustellessani ympäri\nmaata liikemiehenä kaikui korvissani alinomaa vanha korealainen\nperinnäistaru, että kerran on tuleva suuri opettaja. Suunnilleen\nsiihen aikaan minä kohtasin miehen, joka sanoi olevan olemassa\nopin (buddhalaisuuden), jonka mukaan voi saada iankaikkisen\nelämän seuraamalla eräitä periaatteita, joiden sisin tarkoitus\noli vapautua synnistä hyväin töiden kautta. Ja minä sain suuren\nbuddhalaisen rukouskirjan, jonka otin mukaani tutkiakseni sitä\nyksinäisessä paikassa vuorilla. Aloitin nyt sen totuuden etsimisen,\njota jatkui aina siihen asti, kun löysin valon. Joka vuosi vietin\nkahdestakymmenestä aina sataan päivään asti vuoristossa. Ensimmäisenä\nvuotena vietin kolme kuukautta yksinäisellä paikalla vuoristossa.\nSöin niin vähän kuin mahdollista, enkä nukkunut juuri nimeksikään.\nTuntiessani unen valtaavan itseni otin tulitikkuja, raapasin tulta\nja poltin jalkojani pysyäkseni valveilla. Kun tämä ei onnistunut,\nhieroin silmiäni lumella tahi asetuin kivelle puron varrella ja\nkaadoin kylmää vettä yli olkapäitteni. Koko tämän ajan riehui\nsisimmässäni alinomainen taistelu. Tahdoin työntää syrjään jokaisen\najatuksen, joka viittasi maalliseen menestykseen, ja karkoittaa\njokaisen saastaisen, syntisen tunteen; käsitin nimittäin mikä oli\noikein ja väärin aivan yhtä hyvin kuin nyt. Tahdoin saada ilmestyksen\njostakin hengellisestä olennosta, mutta ponnistuksistani huolimatta\ntuli mieleeni ajatuksia, jotka olisin tahtonut mielelläni karkoittaa\npois. En voinut saavuttaa voittoa. Kun oleskeluni jälkeen vuorella\ntulin ystäväini luo, täytti mieleni syvä inho kuunnellessani heidän\nkeskustelujaan, jotka liikkuivat pelkkien maallisten asiain piirissä\nja usein koskettelivat erilaisia likaisia juttuja.\n\n\"Siihen aikaan kertoi minulle eräs toveri, nimeltä Kim Tshong Sup,\njoka myös etsi jotakin hengelleen, että oli mies nimeltä Ma Moksa\n(tri S. A. Moffett), joka julisti sellaista oppia, mikä loi valoa\ntulevaiseen elämään ja antoi opetusta siitä, miten voi tulla\nonnelliseksi kuoleman jälkeen. En kuitenkaan ajatellut paljon sitä.\nEdelleenkin olin taipuvainen hankkimaan pelastuksen taistelemalla\nmaailmaa, lihaa ja pahoja henkiä vastaan. Kuitenkin järjestin niin,\nettä sain kohdata tri Moffettin. Hän julisti minulle evankeliumin\nvanhaa totuutta, ja minä hankin itselleni Uuden testamentin. Luin\nsitä kirjaa, mutta pidin kiinni buddhalaisuudesta. Toveristani\nKimistä sitävastoin tuli tri Moffettin opetuksen kautta kristitty,\njoka koetti alinomaa vaikuttaa minuun, jotta minäkin saisin saman\nuskon. Kim lainasi minulle 'Kristityn vaelluksen'. Lukiessani\nsitä kirjaa itkin lakkaamatta, sillä ensimmäisen kerran ymmärsin\nsilloin, että olin suuri syntinen. Tästä lähtien aloin lukea Uutta\ntestamenttia suuremmalla vakavuudella ja tulin vihdoin näkemään, että\nJeesus on totisesti Jumala. Aloin rukoilla Jumalaa. En rukoillut\nJumalaa Isänä, vaan yksinkertaisesti Jumalana, maailmankaikkeuden\nkorkeimpana henkiolentona. Tästä ei tuntunut olevan mitään erikoista\nhyötyä sielulleni. Eräänä yönä heräsin kuullessani äänen, joka huusi\nminua ja toisti nimeäni: 'Kil Sundoya; Kil Sundoya!' Kuullessani\nkutsun toistettavan kaksi kertaa, tunsin sielussani: tämä on\nJumalan, Isäni, ääni. Ennen olin rukoillut peläten ja vavisten\nja itkien paljon. Olin pitänyt itseäni syntisenä, jolla ei ollut\npelastuksen varmuutta. Mutta nyt, aivan yhdellä kertaa, näin olevani\npelastettu syntinen, ja tunsin Jumalan Isäkseni. Aloin riemuissani\nylistää Jumalaa ja huudahdin: 'Isä, Jumala! 'Isä, Jumala!' Samassa\nsilmänräpäyksessä tulvasi sieluni lävitse jotakin, jota en ollut\ntunteilut milloinkaan palvoessani Buddhaa: ihana pelastuksen\nvarmuus. Nyt selkeni minulle, että minä, kaikkina niinä vuosina,\njolloin olin palvonut Buddhaa, muistutin miestä, joka koetti\nnuoran avulla kiivetä äkkijyrkännettä, samalla kuin korvissaan\nkaikui varoitushuuto: 'Katso ylös! Nuorasi on mädäntynyt. Olet\nputoamaisillasi.' Aivan heti kun rukouksessa ja kiitoksessa olin\nhuudahtanut 'Isä', sain hyvin elävästi kokea sen, että Kristus oli\npelastajani, ja millaisia tuskia Hän oli kärsinyt minun tähteni.\nOtin Hänet vastaan mieskohtaisena Vapahtajanani. Sittenkuin minun\nLunastajani oli näin ilmestynyt minulle, tunsin ihastusta, jota ei\nvoi kuvata sanoilla. Se vavahdutti koko minun sieluani, ja sitä kesti\nuseampia tunteja. Siitä yöstä lähtien sain suuren halun pelastaa\nkadotettuja. Menin melkein jokaisen luo, jonka kohtasin kadulla,\nja pyysin häntä hartaasti kääntymään. Ystäväini mielestä minä olin\nhullu; mutta minusta näyttivät ihmiset menevän suoraa päätä alas\nhelvettiin, eikä minulla ollut aikaa kadotettavana, vaan minun täytyi\nvaroittaa heitä. Minulla oli ystävä nimeltä Kim, joka asui noin 50\npenikulman päässä lumipeitteisillä vuorilla. Olimme kerran tutkineet\nbuddhalaisuutta yhdessä. Minut valtasi väkevä halu, että Kim oppisi\ntuntemaan todellisen totuuden. Päästäkseni paikalle, missä hän asui,\nminun täytyi kahlata lumessa aina kyynärpäitä myöten. Kun minun oli\nmiltei mahdotonta mennä hänen luokseen, taistelin Jumalan kanssa\nrukouksessa, jotta Hän lähettäisi hänet alas minun luokseni, sillä\nhän oli paljon nuorempi kuin minä. Pian sain kokea, että rukoukseeni\noli vastattu. Eräänä yönä kaukana kodissaan vuoristossa Kim heräsi\nsen tunteen vallassa, että hänen täytyy mennä alas vanhan opettajansa\nKilin luo. Kun hän mainitsi isoisälleen päätöksestään, vastasi tämä:\n'Jopa jotakin! Sinähän olet tullut hulluksi, kun ajattelet jotakin\nsellaista. Katso, lumi nousee kyynärpäihin asti. Sinä kuolet tiellä!'\nEnsinkään pelkäämättä Kim lähti siitä huolimatta matkalle minun\nluokseni Ping Yangiin. Muuan kristitty ystävä ja minä puhelimme\nhänen kanssaan viisi päivää. Viidentenä päivänä koitti hänelle valo.\nHänestä tuli innokkain meistä kaikista, ja hän kulki kohta kaikkialla\nkehoittaen toisia ottamaan vastaan uuden opin. Nyt hänet on vihitty\npapiksi.\"\n\n_7. \"Korean salaliittojuttu\"._\n\n_Kun pohjoistuuli alkoi puhaltaa Jumalan puutarhaan._\n\nVuosi 1910 on merkkivuosi Korean historiassa monessakin suhteessa.\nEnsinnäkin sen vuoksi, että siksi vuodeksi oli tämän Kultaisten\nmahdollisuuksien maan kirkon piirissä suunniteltu n.s. miljoonaliike.\nToiseksi sen vuoksi, että se maan poliittisessa historiassa on\nkäänteentekevä penikulmapatsas, sillä siihen päättyy Korean ikivanha\nvaltiollinen itsenäisyys. Mainittuna vuonna Japani nimittäin liitti\nKorean lopullisesti itseensä, Idän suuren saarivaltakunnan ja\nmahtavan valtiaskansan yhteyteen.\n\nNäin alkanut uusi asiaintila tuli kuitenkin aluksi kohtalokkaaksi\nKorean kristillisyydelle. Varsinkin kaksi seikkaa oli omiaan\nvaikeuttamaan sen asemaa Koreassa: toisaalta ne terroristiset\nteot, joihin eräät korealaiset isänmaanystävät ryhtyivät, ja jotka\nteot pantiin kristinuskon tilille, ja toisaalta japanilaisten\nviranomaisten epäluuloinen suhtautuminen kristinuskoon yleensä\nKoreassa. Nämä molemmat asianhaarat vaikuttivat sen, että Korean\nkristityille koittivat joksikin aikaa vaikeat koettelemuksen ajat,\njolloin lupaavin entein ja pursuavin voimin alkanut kristillisyyden\nkevät uhkasi muuttua takatalveksi.\n\nKun Japani oli päässyt voittajaksi Venäjän--Japanin sodassa,\nkasvoi sen vaikutusvalta Koreassa suunnattomasti. Tällöin\nmuodostui Japanissa kaksi puoluetta siihen nähden, miten tulee\nsuhtautua Koreaan. Yhteiskunnallinen (siviili-) puolue uskoi, että\ninhimillinen ja valistunut politiikka olisi paras ei vain Korealle\nvaan myös Japanin omille eduille. Sotilaspuolueen mielestä taasen\noli korealaisia hallittava rautaisella kädellä ja ryhdyttävä niin\njyrkkiin toimenpiteisiin, etteivät he milloinkaan uskaltaisi asettua\nJapania vastaan.\n\nSodan jälkeen hallitsi ensin sotapuolue vähän aikaa. Mutta\npian uskoivat japanilaiset Korean asiain johdon lempeälle ja\nhyväntahtoiselle ruhtinas _Itolle_, joka pani toimeen huomattavia\nuudistuksia. Hänen aikansa oli myös evankelisen lähetyksen\nkulta-aikaa. Mutta sattui eräitä syvästi valitettavia tapahtumia,\njotka muuttivat kokonaan japanilaisten suhtautumisen Koreaan.\nMaaliskuussa 1908 ampui muuan korealainen, jonka väitettiin\nolleen protestantin, San Fransiskossa _D.W. Stevensin_, Japanin\nulkoministeriön amerikkalaisen neuvonantajan Koreassa. Ja lokakuussa\n1909 sattui toinen turmantapaus: silloin muuan korealainen, joka\naikaisemmin oli ollut roomalaiskatolinen, surmasi Korean suurimman\nhyväntekijän, prinssi Iton, Harbinissa. Seuraavassa kuussa 21\nkorealaista, joista 18 sanottiin olevan kristittyä, yrittivät murhata\nJapanin pääministerin tämän ollessa käymässä Koreassa. Ja vihdoin\nväitettiin, että koululaiset olisivat tahtoneet surmata kreivi\n_Terautshin_, Korean uuden kenraalikuvernöörin. Viimeksi mainitun\ntapauksen kulku oli seuraava.\n\nJoulukuun 28 p:nä 1910 piti kreivi Terautshin kulkea junalla Syen\nTshyun (japaniksi Sensen) kaupungin läpi. Poliisiviranomaiset\nolivat määränneet, että kaupungin tärkeimmän koulun, kristillisen\nteollisuus-akatemian oppilaiden tuli saapua asemalle kreivin\nkunniaksi. Mutta ennenkuin heidät päästettiin suljetulle\nasema-alueelle, heidät tarkastettiin ja heiltä otettiin pois\ntaskuveitset ja mitä muuta heillä sattui olemaan. Miten ollakaan,\nalettiin heitä myöhemmin syyttää siitä, että he olivat tahtoneet\nsurmata kreivi Terautshin.\n\nYleistilannetta pahensi vielä se seikka, että näihin aikoihin\noli Aasian eri osissa, varsinkin Kiinassa, kasvamassa voimakas\nvallankumouksellinen mieliala. Uusi kenraalikuvernööri, täysverinen,\nsotilas, joka oli aikaisemmin ollut Japanin sotaministerinä, katsoi\nsen vuoksi isänmaalliseksi velvollisuudekseen levottoman mielialan ja\nkaikenlaisen kapinamielen kovakouraisen kukistamisen Koreassa. Mutta\ntällöin joutui myös kristinusko kärsimään vakavasti monestakin syystä.\n\nJo se seikka, että molemmat salamurhaajat olivat olleet, tahi\nainakin heidän väitettiin olleen kristittyjä, oli omiaan saattamaan\nkristinuskon epäilyttävään valoon japanilaisten, maan isäntäin,\nsilmissä. Toisaalta herätti japanilaisissa salaista, pelkoa ja\nepäluuloa kristinuskon tavaton voima ja nopea kasvu sekä se seikka,\netteivät he mitenkään voineet valvoa kristillisten seurakuntain\nsisäistä elämää ja toimintaa.\n\nKristinuskosta oli tullut todellinen suurtekijä Korean julkisessa\nelämässä. Pienessä Syen Tshyun kaupungissa, jossa oli vain 8,000\nasukasta, oli puolet niistä kristittyjä. Samoin oli maaseudulla\nhuomattavasti kristittyjä. Puheet \"miljoonaliikkeestä\" saattoivat\njapanilaiset ihmetellen kysymään, millaiseksi mahdiksi kristillisyys\noikeastaan kasvaakaan. Kirkot ja lähetyskoulut olivat monin paikoin\nkaupunkien suurimmat ja huomattavimmat rakennukset. Kristillinen\nkirkko muodosti mahtavan järjestön, jota japanilaiset eivät mitenkään\nvoineet seurata eikä tarkastaa. Japanissa ei tämän suhteen ole\nhuomattavissa mitään epäluuloja eikä vihamielisyyttä kristinuskoa\nkohtaan, sillä siellä muodostavat seurakunnan oman maan kansalaiset,\njoista monella on ylhäinen arvoasema. Toisin Koreassa, joka on\nvieras, valloitettu maa ja japanilaisen suurvaltapolitiikan kaikkein\narin kohta. Korea on Japanin uloin osa, ja kaikki sodat, joissa\nJapani milloinkaan on ollut mukana, on käyty korealaisella maaperällä.\n\nKorealaisten henkevä ja raamatullinen käytännöllinen kristillisyys\noli sekin omiaan tuottamaan vaikeuksia. Korealaiselle eläminen on\nKristus. Jos hän joutuu vakaviin selvittelyihin kristityn veljensä\nkanssa, ei hän käänny tuomarin tahi japanilaisen poliisin, vaan\nseurakunnan pastorin puoleen muistaen apostolin sanaa: \"Kuinka\nrohkenee kukaan teistä, jolla on riita-asiaa toisen kanssa, käydä\noikeutta vääräin edessä? Miksei pyhien edessä?\" Tämä synnytti\nviranomaisissa toisaalta epäluuloa, toisaalta jonkunlaista kateutta.\nJokaisen kirkon yhteydessä oli lähetyskoulu, ja vanhemmat panivat\nlapsensa mieluummin näihin lähetyskouluihin, joissa pienokaisille\npuhuttiin Jeesuksesta ja heitä koetettiin johtaa Jumalan luo sekä\nkasvattaa Herran pelkoon, kuin uskonnottomiin valtion kouluihin.\n\nLähetyssaarnaajain vaikutusvalta Korean kristittyihin oli myös\nomiaan herättämään japanilaisten viranomaisten epäluuloja, sillä\ntietoisesti tahi tiedottomasti he pelkäsivät joutuvansa varjoon\namerikkalaisten lähetyssaarnaajain rinnalla. Korean kristityt olivat\nkiintyneet lähetyssaarnaajiin lujilla kunnioituksen ja ihailevan\nrakkauden siteillä. Lähetyssaarnaajat olivat Korean suurmiehiä.\nHeidän kantajoukkonsa oli miesten parhaita, jotka olivat pyhittäneet\nelämänsä epäitsekkääseen palvelustyöhön Korean kansan hyväksi.\nMuuan matkailija kirjoitti heistä: \"Täällä on saatu aikaan muuan\nsuurimpia kristillisiä saavutuksia, joista maailmanhistoria tietää\nkertoa. Niiden amerikkalaisten elämä, jotka ovat tehneet tämän suuren\ntyön, on avoin kirja. Minä en tahdo kehua lähetyssaarnaajia, mutta\nolen nähnyt paljon sitä työtä, jota on tehty täällä, ja tunnen ne\nmiehet, jotka tekevät sitä. Kuvittele itsellesi pyhimyksellisin\nmies, jonka tunnet, -- mies, jonka luonne on niin paljon kaiken\nmoitteen yläpuolella, ettei kukaan milloinkaan ole asettanut\nsitä kyseenalaiseksi, joka kristinuskon hengen täyttämänä elää\nuskontoaan jokaisena elämänsä päivänä, ja joka ei pyydä mitään muuta\nkuin tilaisuuden saada uhrata kaikki kykynsä ja kaiken tarmonsa\nepäitsekkääseen työhön Mestarin palveluksessa. Ajattele tuollaista\nmiestä, ja sinulla on amerikkalainen lähetyssaarnaaja sellaisena kuin\nminä hänet tunnen.\" Japanilainen sanomalehti The Japan Advertiser\nviittasi tähän lausuntoon toimituksen osastossa ja lisäsi: \"Emme\nusko, että ketkään puolueettomat arvostelijat voivat väittää näitä\ntoteamuksia vastaan.\"\n\nKun korealaiset olivat sorretussa asemassa, oli luonnollista, että\nlähetyssaarnaajain myötätunto oli heidän puolellaan. Mutta muutoin he\ntahtoivat olla kaikessa uskollisia hallitukselle ja oleville oloille,\nja kehoittivat korealaisia oman onnensa nimessä tekemään samoin.\nHe teroittivat kristityille heidän velvollisuuttaan olla alamaisia\ninhimilliselle esivallalle Herran tähden ja kehoittivat antamaan\nkeisarille sen, mitä keisarille kuuluu. Lähetyssaarnaajat ja johtavat\nKorean kristityt menivät tässä suhteessa niin pitkälle, etteivät\nsallineet kenenkään sellaisen hoitaa kirkollista virkaa, joka otti\nosaa poliittisiin liikkeisiin. Saattoivatpa he erottaa hänet kokonaan\nseurakunnan yhteydessä. Tämän vuoksi seurakuntaan kuulumattomat\nkorealaiset saattoivatkin väittää, että lähetyssaarnaajat olivat\nheidän vihollistensa puolella.\n\nKristilliset jumalanpalvelukset voivat myös aiheuttaa\nväärinkäsityksiä. Kiusallista huomiota herätti viranomaisissa se,\nettä kristityt kokoontuivat niin suurin joukoin ja niin usein. Mitä\nheillä on tehtävää? Saarna ja laulut eivät olleet omiaan hälventämään\nnäitä epäluuloja. Laulussa voitiin kehoittaa kristittyjä nousemaan\nJeesuksen puolesta kuin ristin sotilaat. Saarnaaja taasen saattoi\nkäskeä kristittyjä pukeutumaan Jumalan koko sotisopaan. Pakanallinen\nmieli, joka ei ollut perehtynyt kristilliseen kielenkäyttöön ja\nkäsitteisiin, käsitti kaikki väärin ja asetti asiat ylösalasin.\n\nEräällä raamattutunnilla pastori McCune puhui ylioppilaille\nDaavidista ja Goljatista \"korostaen sitä tavanmukaista opetusta, että\nheikompi, jonka asia on oikea ja jonka sydän on puhdas, voi voittaa\nväkevämmän\". Tämä kerrottiin viranomaisille siinä mielessä, että\nDaavid esittää heikkoa Koreaa, suuri Goljat taasen väkevää Japania.\nEräs pastori vangittiin, kun hän julisti Jumalan valtakuntaa. Hänelle\nsanottiin, että \"täällä on ainoastaan yksi valtakunta, ja se on\nJapanin valtakunta\".\n\nKun japanilaiset katselivat asioita tällaiselta näkökulmalta,\nantoivat he julkiselle toiminnalleen vastaavan suunnan. Ja näin\nsyntyi tilanne, joka oli omiaan mitä vakavimmin vahingoittamaan\nkristillisyyden asiaa Aamuruskon maassa. Virkapukuisia valtiollisia\npoliiseja parveili kaikkialla, varsinkin Pohjois-Koreassa. Salainen\npoliisi oli joka paikassa. Lähetettiin vakoilijoita kokouksiin.\nKaikkia järjestöjä pidettiin vallankumouksen pesinä. Kirkkojenkin\ntoimintaa vakoiltiin. Maassa alkoi vallita jatkuva epäluulo, ja\nvarsinkin korealaiset kristityt saivat kärsiä viranomaisten taholta\nosakseen tulleesta karkeasta kohtelusta. Ja pian olivat käynnissä\nankarat vainotoimenpiteet.\n\nTalvella 1911 alkoivat japanilaisten viranomaisten epäluulot Korean\nkirkkoa kohtaan saada määrätyt muodot. Silloin vangittiin suuri\njoukko Korean johtavia kristittyjä. Pahimmin joutui kärsimään Seyn\nTshyunin kaupunki ja siellä oleva lähetyksen korkeakoulu. Lokakuussa\n1911 vangittiin kolme mainitun korkeakoulun oppilasta, ja sittemmin\njatkuivat vangitsemiset niin suuressa mittakaavassa, että koko laitos\ntäytyi sulkea. Samoin vangittiin pappeja, seurakunnan vanhimpia,\ndiakoneja ja johtavia kristittyjä, jotka sitten käsiraudoissa\nkuljetettiin pääkaupunkiin. Sikäläisten kristittyjen keskuudessa\npääsi valtaan pakokauhu. Poliisi kieltäytyi antamasta selitystä yhtä\nvähän vangituille kuin heidän hätääntyneille omaisilleen. Miehiä ja\npoikia pidettiin vankilassa kuukausmääriä ilman ruokaa ja kunnollisia\nvaatteita, vaikka oli kylmä vuodenaika. Ei liioin ilmoitettu syytettä\neikä sallittu käyttää lakimiehen apua. Vangitsemisia jatkui muillakin\npaikkakunnilla, kunnes huomattava määrä kristittyjä oli vankilassa.\nKaiken kaikkiaan oli kreivi Terautshin mukaan pidätetty 287 henkeä,\njoista 151 oli kristittyjä. Erään amerikkalaisen lähetysmiehen\nheinäkuussa 1912 saamien luotettavien tietojen mukaan oli juttuun\nsekaantuneita kristittyjä 157, joista 125 oli tutkintovankilassa,\n9 oli karkoitettu maanpakoon ilman tutkimusta, kolmen sanottiin\nkuolleen kidutuksen ja vankeuden aiheuttamista syistä ja noin 21 oli\npäästetty vapaaksi.\n\nKaikki pidätetyt kristityt kuuluivat Korean kirkon parhaimmistoon.\nHeidän joukossaan oli miehiä, jotka olivat tunnettuja uskostaan ja\nelämänsä puhtaudesta sekä sen hyvän vaikutuksen vuoksi, mikä heillä\noli maanmiehiinsä. Amerikkalainen pastori tri _Pinson_, joka jonkun\naikaa seurasi jutun käsittelyä Söulissa, kirjoittaa heistä: \"Eräs\nmerkillisimpiä seikkoja on näiden vangittujen henkilöllisyys. Jos\njoku luulee tapaavansa täällä heikonnäköisiä ja matelevia pelkureita\ntahi yltiöpäisiä heittiöitä, hän pettyy suuresti. Sensijaan hän\nnäkee täällä miehiä, pystypäitä, miehekkäitä, itseään kunnioittavia\nja järkeviä. Täällä on monia kasvoja, joita aateloi tavaton voima\nja luonteen jalous. Kokonaisuudessaan he ovat miesjoukko, joka on\nlaadultaan paljon parempi kuin mitä saattaisi odottaa samanlukuisilta\nmiehiltä missä maassa tahansa. Valtiollinen poliisi on pistänyt\nsirppinsä komeimpaan vehnään. Nämä miehet eivät kuulu yhteiskunnan\nrikollisiin ja edesvastuuttomiin aineksiin. Useimmat heistä kuuluvat\npresbytereihin, jotka ovat kasvatetut Vähän Katekismuksen ankarimpien\nopetusten mukaan. He eivät ole syyllisiä siihen salaliittoon, josta\nheitä syytetään. He ovat liian järkeviä. He voisivat olla valmiita\ntoivottomaan yritykseen suuren asian vuoksi, mutta he eivät voisi\nmitenkään ryhtyä mihinkään järjettömään.\"\n\nJonkun ajan kuluttua japanilaiset viranomaiset kuitenkin ilmoittivat,\nettä kyseessä oli salaliitto kenraalikuvernööri Terautshin henkeä\nvastaan, että syytetyt poliisin toimittamissa valmistavissa\nkuulusteluissa olivat tunnustaneet \"syyllisyytensä\". Kesäkuun 28 p:nä\n1912 alkoi sitten jutun käsittely Söulin piirioikeudessa.\n\nOikeudenkäynti teki monessa suhteessa kiusallisen vaikutuksen.\nEnsinnäkin tulkki, jonka piti kääntää syytettyjen korealaisten\nlausunnot japanilaiselle tuomarille, ei suorittanut tehtäväänsä\ntarkasti ja asianmukaisesti; toiseksi puolustusasianajajain ei\nsallittu esittää todistuksia eräitten syytettyjen poissaolosta; ja\nkolmanneksi tuomio perustui vangittujen valmistavissa kuulusteluissa\nantamiin tunnustuksiin, joiden arvo oli suurimmassa määrin\nkyseenalainen. Syytetyt väittivät syytteiden olleen tekaistuja,\ntahi oli ne puristettu sietämättömien kidutusten avulla. Toisia oli\nkidutettu siihen asti, että olivat joutuneet tajuttomiksi ja siinä\ntilassa myöntäneet asioita, jotka nyt peruuttivat. Toiset taasen\nsanoivat, että kidutus oli ollut niin sietämättömän tuskallinen,\nettä liha ja veri ei voinut kestää sitä. Kun syytettyjen joukossa\nnimettiin sellaiset miehet kuin korkeakoulun johtaja McCune, tri\nMoffett ja piispa Harris sekä eräitä muita heihin verrattavia, niin\nyleisö alkoi hymyillä, varsinkin ne, jotka muistivat, että monet\nsyytetyistä olivat olleet lomalla Yhdysvalloissa siihen aikaan, kun\notaksuttujen vallankumouksellisten kokousten piti olla Söulissa.\n\nOikeudenkäynnin ensimmäinen vaihe päättyi siihen, että\npuolustusasianajajat \"katsoivat tarkoituksenmukaiseksi todeta\nmielipiteenään, että juttua ei käsitelty säännöllisessä\njärjestyksessä ja sopusoinnussa rikoslakikirjan 41 artiklan kanssa\nkeisarillisen oikeudenkäynnin kunniaksi ja silmälläpitäen syytettyjen\ntäydellistä puolustamista\", joten he anoivat ylituomari Tsukaharan ja\nhänen virkatoveriensa viraltapanoa ja uutta asian käsittelyä toisten\ntuomarien johdolla. Korkein oikeus hylkäsi kuitenkin tämän anomuksen\nja määräsi jutun uudelleen käsiteltäväksi. Tuomio julistettiin sitten\nsyyskuun 28 p:nä. Syytetyistä tuomittiin 105:lle vankeutta eri\npitkiksi ajoiksi, 6:lle, niiden joukossa parooni Yun Holle 10, 18:lle\n7, 39:lle 6 ja 42:lle 5 vuotta. Erään sairaalassa olleen syytetyn\ntuomion julistaminen lykättiin. Parooni Yun Tshi Ho oli Song-don\nkorkeakoulun johtaja ja Korean N.M.K.Y:n varajohtaja, kolme muuta\noli korkeakoulun professoreja, ja lisäksi oli useita pappeja sekä\nseurakunnan, vanhimpia.\n\nTuomio herätti laajalti kiusallista huomiota, ja Koreassa\ntyöskenteleväin amerikkalaisten lähetysseurain puolesta laadittiin\nlaaja, tasapuolinen ja erittäin arvokas puolustuskirjoitus, jossa\nkumottiin väärinkäsitykset, tunnustettiin ne monet ja erinomaiset\nuudistukset, jotka Japani on pannut toimeen Koreassa ja valitettiin\ntätä onnetonta asiaa, joka oli aikaansaanut niin paljon pahaa.\nLopuksi lausuttiin luja luottamus Tokion hallituksen ja koko Japanin\nkansan inhimillisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen sekä siihen, että kun\nasia joutuu käsiteltäväksi ylemmissä oikeusasteissa, se saa sellaisen\nkäänteen, joka vastaa Japanin edesmenneen keisarin nimeä Meiji\n(valistus) ja hänen seuraajansa nimeä Taisho (vanhurskaus). Asia\nsaikin sittemmin suotuisan ratkaisun, ja 1914 vapautettiin useimmat\nsyytetyt, niiden joukossa parooni Yun Tshi Ho.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ajattelemme niitä tavattoman vaikeita koettelemuksen aikoja,\njotka tämän onnettoman oikeusjutun kautta koittivat Korean kirkolle,\nsitä vahinkoa, jonka se inhimillisesti katsoen tuotti Jumalan\nvaltakunnan työlle Aamuruskon maassa, ja vihdoin niitä kiduttavia\nmarttyyrikärsimyksiä, jopa suoranaista marttyyrikuolemaa, jonka se\ntuotti monelle kristitylle, -- niin kysymme helposti, miksi Jumala\nsalli tällaisen onnettomuuden tapahtua. Mutta tämä on vain mitalin\ntoinen puoli. Sen toinen puoli uhoo siunausta ja heijastaa Jumalan\nkunnian kirkkautta.\n\nTämä oikeudenkäynti tuli suureksi siunaukseksi ja Jumalan nimen\nkunniaksi niin hyvin Koreassa kuin sen ulkopuolella. Marttyyriveri\nhaastaa aina vakavaa ja valtavaa kieltä, jota ymmärtää jokainen kansa\nja jokainen aika. Tätä silmälläpitäen Jeesus sanoikin apostoleilleen:\n\"Kavahtakaa ihmisiä, sillä he vetävät teidät oikeuksiin ja\nsynagogissaan he teitä ruoskivat, ja teidät viedään maaherrainkin ja\nkuningasten eteen minun tähteni, todistukseksi heille ja pakanoille.\"\nTässä mielessä voidaan puhua vainojen kategorisesta imperatiivista,\nniiden siveellisestä välttämättömyydestä nykyisenä maailman aikana.\nJa niin tapahtui tämänkin oikeusjutun yhteydessä niin hyvin Japanissa\nja Amerikassa kuin laajemmallakin.\n\nKuten tunnettua, on japanilaisilla tavattoman korkeat\nkunniakäsitteet. Ja heihin koski kipeästi se vakava ja kiusallinen\nhuomio, jota ulkomailla, varsinkin Amerikassa ja Englannissa,\njoita asia lähinnä koski, kiinnitettiin siihen. Toisaalta taasen\nse perin arvokas, hillitty, tasapuolinen ja vakuuttava asiakirja,\njonka Amerikan Koreassa työskentelevät lähetysseurat esittivät\nArthur Judson _Brouinin_ kautta, ja julkaisivat kirjan muodossa,\nsamoin kuin mainittujen seurain edustajain mieskohtainen ja\nluottamuksellinen asian esittäminen Japanin diplomaattisille\nedustajille Washingtonissa, ei voinut olla hälventämättä\nennakkoluuloja ja poistamatta väärinkäsityksiä sekä vaikuttamatta\nedullisesti niin hyvin Japanin hallitukseen ja oikeusviranomaisiin\nkuin edellämainittuihin diplomaattisiin edustajiin, -- kaikki\npiirejä, jonne evankeliumin on äärettömän vaikeata tunkeutua muuta\ntietä kuin sitä, jota tässä nyt käytiin ja jonka seurakunnan Herra\non itse viitoittanut lähimmille seuraajilleen. Ja siunausta siitä\nkoitui epäilemättä myöskin Amerikan uskovaisille, vaikkei hunajan ja\nmesileivän, niin kuitenkin arvokkaan ja juhlallisen pääsiäisaterian\nmuodossa.\n\nMutta suurimman ja pysyvimmän siunauksen se epäilemättä tuotti Korean\nomalle kirkolle, johon se vaikutti puhdistavasti ja raitistuttavasti.\nJa mitä marttyyrikärsimyksiin tulee, niin nehän ovat pyhin ja kallein\narmo, joka tulee vain harvain valittujen osalle. Jo apostolit pitivät\narmona sitä, että heidät katsottiin arvollisiksi kärsimään vainoa\nJeesuksen nimen tähden. Ja huolimatta raskaista koettelemuksista,\njotka ovat kohdanneet varsinkin Korean kristillistä koululaitosta, on\nJumalan työ mennyt siellä tasaisesti eteenpäin, niin että siellä nyt\nkuuluu kristillisiin seurakuntiin 108,000 jäsentä ja niiden lisäksi\n220,000 harrastelijaa, jotka ovat Kristuksen Hengen ja kristillisen\nmaailmankatsomuksen läpitunkemia, vaikkeivät vielä ulkonaisesti\nkuulukaan seurakuntaan. Maassa työskentelee viimeisten tietojen\nmukaan 474 vierasmaalaista lähetyssaarnaajaa. Kirkkorakennuksia on\n3,300 ja lisäksi 3,800 muuta jumalanpalveluspaikkaa. Pyhäkouluja\non noin 4,000. Niissä käy 15,000 apulaisen johdolla 185,000 lasta.\n400:ssa poikakoulussa on 1,000 opettajaa ja 30,000 oppilasta; lisäksi\non 200 alkeiskoulua.\n\nNämä valtavat luvut, jotka ovat noin puolivuosisataa kestäneen\ntyön ulkonainen hedelmä, haastavat vakuuttavaa kieltä Aabrahamin\nsiunauksesta, samalla kun ne omalla tavallaan todistavat todeksi\nJeesuksen sanat Pietarille omasta valtakunnastaan, nimittäin, että\n\"tuonelan portit eivät sitä voita\".\n\n_8. Apostoleja ristikkojen takana._\n\nSaadaksemme todellisen ja havainnollisen kuvan niistä\nmarttyyrikärsimyksistä, joiden uhreiksi ne jalot ja Kristukselle\nvihkiytyneet kristityt joutuivat, joita syytettiin ja tuomittiin\nosallisuudesta n.s. Korean salaliittoon, siirrymme ajassa noin\nkymmenen vuotta taaksepäin aikaan ennen Venäjän--Japanin sotaa, ja\nkatselemme erään vankilassa viruneen korealaisen isänmaanystävän ja\nhänen vankilatoveriensa merkillisiä elämänvaiheita.\n\nNuori _Syngman Rhee_ kuului ylhäiseen korealaiseen sukuun. Hänen\nvanhempansa tahtoivat kasvattaa hänestä oppineen miehen, jotta hän\nvartuttuaan pääsisi korkeaan valtion virkaan. Sitä varten piti hänen\njo pienestä pitäen tutkia kiinalaisten klassikkojen valtavia teoksia\nja perinnäistavan mukaan oppia ne ulkoa. Mutta näihin aikoihin\nhumisivat ikivanhan erakkokansan keskuudessa länsimaiset tuulet,\nja Ilmestyskirjan Voittaja oli lähtenyt valkoisella ratsullaan\nAamuruskon maan kauan pimeydessä harhailleen ja paljon kärsineen\nkansan keskuuteen voittamaan ja voittoja saamaan. Ja myös nuori\nSyngman Rhee kuuli kaukaa evankeliumin kotkansiipien suhinan.\nLähetyssaarnaajat perustivat nimittäin hänen kotikaupunkiinsa\nkoulun, jossa opetettiin tuntemaan elävää Jumalaa ja johdatettiin\nkorealaisia länsimaisen sivistyksen yhteyteen. Mutta tämä oman\nkansallisuutensa menneisyydelle uskollinen korealainen isänmaanystävä\nhalveksi muukalaisten pirujen oppia eikä tahtonut notkistaa polviaan\nRistiinnaulitulle. Hän ei aluksi mennyt lähetyskouluun. Mutta hän sai\nkäytännössä kokea samaa, mitä Saulukselle sanottiin ilmestyksessä\nDamaskon tiellä: \"Saul, Saul, miksi vainoat minua? Työlästä on sinun\npotkia tutkainta vastaan.\"\n\nLännen tuulet puhaltelivat yhä voimakkaampina, ja Syngman Rhee\nhuomasi ennen pitkää, että ellei hän mene lähetyskouluun, hän\njää auttamattomasti ajastaan jäljelle eikä voi saavuttaa suurta\nja huomattavaa tulevaisuutta. Ja niin hän meni lähetyskouluun\nsaamaan länsimaista sivistystä, mutta samalla mielessä varma päätös\npysyä uskollisena kansallisille katsomuksille ja olla rupeamatta\nkristityksi. Mutta se Herra, joka johtaa ihmisten kohtalot ja on\nmäärännyt tähtien radat, johti myös Syngman Rheen elämänkulun omien\npyhien tarkoitusperiensä mukaan. Koulusta päästyään hän joutui\nottamaan osaa maansa kuohuvaan poliittiseen elämään vapaamielisten\nuudistusten harrastajana. Ja niin hänet eräänä päivänä lähetettiin\npoliittisena vankina erääseen korealaiseen vankilahelvettiin.\n\nKorean vankilaolot olivat lievästi sanoen kaameita. Lika ja ahtaus\noli sietämätön. Vankeja oli niin paljon, etteivät he voineet edes\nnukkua rinnan lattialla, vaan usein heidän täytyi nukkua päällekkäin.\nPoliittiset vangit olivat pakotettuja olemaan yhdessä törkeiden\nrikollisten kanssa. Ruoka oli likaista ja mautonta, niin että sitä\ntuskin voi syödä. Ilma kehno, syöpäläisiä kaikkialla. Tämä oli jo\nsinänsä pahaa, mutta ei kuitenkaan pahinta. Kammottavaksi tekivät\nvankeuden Koreassa epäinhimillisen julmat kidutukset ja Shi-heungin,\nkuuluisan korealaisen vankilapyövelin ja kiristäjän kaltaiset\nihmispedot, jotka eivät säälineet \"ainoatakaan uhria, joka joutui\nheidän helvetillisiin käsiinsä\". Tässä kirjassa on paljon järkyttävää\nja kauheata, mutta yhdeltä järkytykseltä tahdomme lukijan säästää\njättämällä kuvailematta Shi-heungin kidutustapoja sellaisina kuin\nlähdekirjallisuus esittää ne. Ja vaikka Syngman Rhee ei saanutkaan\nkokea pahinta, vaan säilyi hengissä, niin hän sai kuitenkin kokea\nriittävän paljon tietääkseen omakohtaisesti, millaista oli olo hänen\nkotimaansa vankiloissa. Häntä pidettiin jalkapuussa kädet sidottuina\nlujilla kahleilla selkään ja pää pistettynä lautaan tehtyyn reikään.\nSiinä asennossa hän sai olla voimatta liikuttaa itseään. Lisäksi kävi\nsilloin tällöin tervehtimässä kaamea vieras: kuolema. Tuon tuostakin\nvietiin aina joku mestattavaksi.\n\nSyngman Rhee oli nyt tavannut väkevämpänsä. Hän ei mennyt enää itse\nmihin tahtoi, vaan toinen vyötti hänet ja kuljetti häntä sinne, minne\nhän ei tahtonut. Kuolemaa hän ei pelännyt, mutta haudantakainen\nelämä ammotti hänen edessään suurena tuntemattomana. Mutta silloin\npalautui hänen muistiinsa himmeinä muutamia niistä Jumalan sanoista\nja armolupauksista, joita hän oli kuullut lähetyskoulussa. Ja niin\nhän alkoi rukoilla: \"Oi, Jumalani, pelasta maani, pelasta sieluni!\"\nJa vihdoin hänelle koitti iankaikkisen elämän valo, ja hän sai rauhan\nrintaan ja turvan tuntoonsa. Erään vartijan avulla hänen onnistui\nsaada raamattu, ja sitä hän luki kädet selän taakse sidottuina,\ntoverien pitäessä kirjaa hänen edessään.\n\nOsallistuttuaan itse pelastuksen armosta hän alkoi julistaa sitä\ntoisillekin. Vankilassa puhkesi herätys, ja useita vartijoita\nja vankeja tuli kääntymykseen. Ja hänen olonsa kävi muutoinkin\nsiedettävämmäksi. Häntä ei teloitettu, vaikka kerran aikaisemmin\npyöveli oli jo osoittanut häntäkin. Hänelle annettiin tilavampi koppi\nja hän sai olla ilman kahleita. Vartijoiden avulla hän sai lisää\nkirjoja, ja pian hän pani kuntoon koulun, jossa opetettiin useita eri\naineita. Herra lisäsi autuaaksi tulevia, ja pian oli hänellä pieni\nseurakunta ristikkojen takana. Ja Jumalan Henki teki väkevää työtä\nnäissä kuoleman esikartanoissa.\n\nKääntyneiden joukossa oli muuan mies nimeltä Kim. Häntä rääkättiin\nkamalasti. Hänen sääriluunsa rikottiin, mutta siitä huolimatta\nhän oli vankitoveriensa mielestä onnellisin mies, jonka he olivat\nnähneet. Ja kun hänet vietiin mestattavaksi, niin hän lähetti\nomaisilleen terveiset, että vankilan kammottavista kidutuskammioista\noli hänelle tullut siunauksen maja. Huomattavin henkilö kääntyneitten\njoukossa oli vanha korealainen valtiomies _Yi Sangjai_. Häntäkin\nrääkättiin vankilassa, mutta kammottavinta oli kuitenkin, kun\nhänen omaa poikaansa kidutettiin isän silmäin edessä, jotta hän\nolisi tunnustanut isänsä rikoksen. Vanhus taisteli kauan vastaan,\nmutta hänestä tuli palava kristitty ja innokas sielunvoittaja. Kun\nhän vankilasta päästyään sai korkean ja vaikutusvaltaisen aseman,\nmuisteli hän kaiholla entisiä vankila-aikoja: \"Minä kaipaan usein\nentisiä päiviä vankilassa; meillä oli silloin niin siunattuja hetkiä\nyhdessä ollessamme ja tutkistellessamme. Nyt minulla on niin kiire,\nettei ole aikaa rukouksiin ja raamatunlukuun niin paljon kuin\ntahtoisin.\" Hänestä tuli myöhemmin Söulin N.M.K.Y:n johtaja.\n\nRhee pääsi vapaaksi Venäjän-Japanin sodan päätyttyä. Hänkin muisteli\nvankeusaikaansa suurena armon ja etsikkoaikana. \"En voi koskaan\nunohtaa, kuinka kiitollinen minä olin vankilassa. Ja minä olen\naina oleva kiitollinen kaikista niistä siunauksista, joita sain\nvankilavuosinani.\" Hän opiskeli sittemmin Amerikassa ja toimi\nsenjälkeen jonkun aikaa N.M.K.Y:n ylioppilassihteerinä ja myöhemmin\nkristillisen korealaisen koulun johtajana Hawaijilla.\n\n\n\n\n\n\nArmeenia, \"veren ja kyynelten maa\".\n\n\nKärsimys kuuluu eroittamattomana osana Jumalan maailmanhallitukseen\nnykyisenä maailmanaikana. Kärsiä saavat pyhät ja pahat, vanhurskaat\nja jumalattomat, yksityiset ja kokonaiset kansat. Toisinaan annetaan\nkärsimys erikoisena armolahjana, -- kehtoon kätkettynä huomenlahjana,\ntekisi mieli sanoa. Seurakunnan ylösnoussut ja kirkastettu Herra\nsanoi siitä valitusta aseesta, joka aivan erikoisessa mielessä oli\noleva hänen todistajansa ja pakanain apostoli: \"Minä tahdon näyttää\nhänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsimän minun nimeni tähden.\"\nSamoinkuin mainehikas sotapäällikkö katselee ylpeydellä kullasta\ntehtyä kunniamiekkaansa, jonka kädensija ja tuppi ovat koristetut\nhelmillä ja jalokivillä, samoin Ristiinnaulittu kerskaa siitä ja\npitää sitä erikoisena armona ja suosionosoituksena, että jalo\npakanain apostoli saa kärsiä paljon hänen nimensä tähden.\n\nMutta historia tuntee myös suuria kärsijäkansoja. Sellainen on ensi\nsijassa valittu kansa, Jumalan oma Israel, joka on kokenut historian\nsuurimmat riemut ja raskaimman tuskan. Kärsijäkansaa erikoisessa\nmielessä ovat myös valdolaiset, alppien uljaat kotkat, joiden\nseitsemän vuosisataa kestänyt kärsimystarina on kirjoitettu verellä\nja kyynelillä ihmiskunnan aikakirjoihin. Eikä ole kärsimyksille aivan\nvieras myöskään se meille kallis kansa, joka on kokenut \"Ison vihan\"\nkauhut. Kärsijäkansain ensimmäisiä ovat kuitenkin armeenialaiset,\njoiden pelkkä nimen mainitseminen symbolisoi verta ja kyyneliä,\nkärsimystä ja tuskaa, verilöylyjä ja joukkoteurastuksia.\n\n\n\n\nI. JOHDANTO.\n\n\n_1. Suurten kansallisten kärsimysten maa._\n\nArmeenia on vaihtelevaa vuorimaata, jota pohjoisessa rajoittavat\nKaukasus-vuoret ja Georgia, idässä Kaspian meri ja Persia,\netelässä Assyyria ja Mesopotamia, lännessä Vähä-Aasia. Se yhdistää\nviimeksimainitun maan ja Iranin sekä eroittaa samalla Kaukaasian ja\nMesopotamian tasangot. Se on ikivanha kansainvaellusten kulkutie ja\nvalloittajakansain taistelukenttä. Sen rajain sisällä juoksevain\nKalkid Irmakin sekä Läntisen ja Itäisen Eufratjoen laaksoja\npitkin ovat vaeltaneet sotajoukkoineen Egyptin faraot ja Persian\nsuurkuninkaat. Samoja teitä kulki Aleksanteri Suuri Intiaan, ja\nsamoin Dzingis Khanin ja Timur Lenkin villit laumat. Yhä uudelleen\nja uudelleen ovat tuhoutuneet ihanain laaksojen viljelykset, ja maa\npunertunut verivirroista. Maan omistuksesta ovat myöhempinä aikoina\nkamppailleet Persian leijona, Turkin puolikuu ja Venäjän kaksipäinen\nkotka, joka viimeksimainittu toistakymmentä vuotta sitten vaihtui\nNeuvosto-Venäjän vasaraan ja sirppiin.\n\nNäiden kolmen valtakunnan majesteetillisena ja alkukantaisena\nrajamerkkinä seisoo lumipeitteisine lakineen jättiläisvuori Ararat,\njonka pohjois- ja itäpuolella leviää Kaspian mereen virtaavan\nAras-joen laakso. Matkustajat, jotka ovat nähneet Alpit ja Andit sekä\nMeksikon lumilakiset jättiläistulivuoret, hämmästyvät nähdessään\ntämän majesteetillisen, lähes 6,000 metrin korkeuteen kohoavan\ntulivuorenkattilan. Etevä matkailija Morier sanoo siitä: \"Mikään ei\nvoi olla kauniimpaa kuin Araratin muoto, eikä peloittavampaa kuin\nsen korkeus. Kaikki ympärilläolevat vuoret vajoavat mitättömyyteen\nsen rinnalla. Täydellisyytensä ja sopusointuisuutensa vuoksi se on\nylevimpiä luonnonilmiöitä. Täältä laskevat Acampis Mustaan mereen,\nAraxis Kaspian mereen, Eufrat ja Tigris Persian lahteen\".\n\nAlhaalla laaksoissa köynnöstelee muratti pyökki- ja poppelimetsäin\nreunoja. Kevätkesällä kuohuvat niissä voimakkaat virrat. Siellä\nnäkyy peltoja ja viinitarhoja, kyliä ja pikkukaupunkeja. \"Lähekkäin\nrakennetut valkeat talot sekä kirkkojen ja luostarien auringossa\nkimaltelevat tornit muistuttavat jossakin määrin italialaisten\nalppilaaksojen asutuskeskuksia.\" Kuivemmilla rinteillä on\nihastuttavan kauniita unikkopeltoja, silkkiäispuutarhoja,\nhedelmäpuulehtoja ja tupakka- ja puuvillavainioita.\n\nNäin ollen ei ole ihmeteltävää, että armeenialaiset ovat ylpeitä\nkauniista isänmaastaan ja rakastavat sitä intohimoisesti, varsinkin\nkun lisäksi tulevat niin ylväät perinnäismuistot, että ne ulottuvat\nvedenpaisumukseen, jopa paratiisin aikoihin asti.\n\nKuten aikaisemmin mainittiin, lähtee Araratia ympäröivältä tasangolta\nneljä päävirtaa: Eufrat, Tigris, Aras (Araxes) ja Acampis. Ne\nvastaavat paratiisin virtoja Frat, Hiddekel, Gihon ja Pison. Että\nFrat on sama kuin Eufrat, on itsestään selvää; samoin, että Hiddekel\non Tigris, sillä siitä sanotaan raamatussa nimenomaan, että se kulkee\nAssyyrian editse. Gihonin sanotaan juoksevan Kushin maan ympäri,\njolla tavallisesti ymmärretään Etiooppiaa. Mutta tässä se luultavasti\ntarkoittaa kossealaisten maata Kaspian meren lähellä. Gihon nimen\nmuuttamisesta Araxes nimeksi kertoo armeenialainen perinnäistieto\nseuraavaa: \"Armeenian kuningas Aramais rakennutti Aragayn tasangolla\nsijaitsevalle pienelle ylängölle kaupungin hakatusta kivestä lähelle\nennen mainitun Gihon virran rantaa. Kaupungille hän antoi nimen\nArmavir, josta tuli hänen valtakuntansa pääkaupunki, ja virran nimen\nhän vaihtoi Arast-nimisen poikansa mukaan Araxes-nimeksi.\" Acampis\non toisten arvelun mukaan sama kuin Pison. Trapetsuntin ja Erserumin\nväliltä on löydetty vanhoja kultakaivoksia. Tähän nähden ovat jotkut\noppineet esittäneet sen mielipiteen, että Armeenia olisi se Ofir,\njosta Salomo tuotti kultaa Jerusalemin temppelin rakennukseen.\nJos niin on asian laita, niin Acampis voi hyvin olla Pison, josta\nsanotaan, että \"se juoksee koko Havilan maan ympäri, ja siellä on\nkultaa\". Araratin maan muinaisuutta ja Armeenian kansan kansallista\ntaustaa silmällä pitäen nämä väitteet eivät tunnu niin ihmeellisiltä,\nkuin miltä ne ensi näkemältä voivat näyttää.\n\n_2. Armeenian historian ääriviivat._\n\n_Vanha aika._\n\nJos katselemme Jeesuksen sovintokuolemaa puhtaasti inhimilliseltä\nnäkökulmalta kiinnittämättä huomiota sen pelastushistorialliseen\ntaustaan, valtaavat mielen syvästi surumieliset tunteet kuullessamme\nprofeettain kuninkaan puhuvan Jumalan Karitsasta, jota \"lyötiin\nja vaivattiin, eikä hän avannut suutansa, niinkuin karitsa, joka\nteuraaksi viedään, ja niinkuin lammas, joka vaikenee keritsijänsä\nedessä\". Tällöin tulee kuitenkin sovittavana piirteenä valtavan suuri\npäämäärä: ihmiskunnan pelastus. Mutta suruun liittyy pisara haikeutta\nja epätoivoa saadessamme nähdä, miten kokonainen kansakunta,\njota aateloi ikivanha kulttuuri ja suuret perinnäismuistot, on\nvuosisatoja annettu alttiiksi raakojen ja villien naapurien miekalle\nja mielivallalle. Armeenialaiset eivät suinkaan ole ainoa kansa\nmaailmassa, jonka historia on kirjoitettu verellä ja kyynelillä\nihmiskunnan aikakirjoihin; mutta yhdestä asiasta voi olla täysin\nvarma: samoinkuin maailmassa ei ole kuin yksi Araratin vuori,\nsamoin ei ole toista kulttuurikansaa, jonka historia olisi niin\njärkyttävä ja kuolemanvakava kuin sen kansan, jonka historian\nsuuret perinnäismuistot ovat sidotut Araratin maan ylätasankoon,\nsen kukkuloihin ja hymyileviin laaksoihin. Syyttä ei armeenialainen\npappi ja hengellinen kirjailija _K.H. Basmajian_ sano kansastaan: \"On\nkansoja, jotka ovat tulleet kuuluisiksi uljaiden ja mainehikkaiden\nsankaritekojensa vuoksi. Mutta Armeenia raukka! Maailma tuntee sinut\nkansallisista onnettomuuksistasi.\" Näiden sanojen takaa, jotka\nuhoovat väkevää kohtalon tuntua, haastaa Armeenian paljon kärsineen\nja kovia kokeneen kansan historian hengetär.\n\nArmeenialaiset kuuluvat arjalaisen rodun kansoihin. He ovat\ntummaverisiä, pitkä- ja korkeanenäisiä sekä pyöreäkalloisia.\nHe ovat henkisesti lahjakkaita, tunnettuja etevinä kauppiaina,\npankkiireina, valtiomiehinä ja muilla julkisen toiminnan aloilla.\nKuuluisa amerikkalainen lähetyssaarnaaja ja läheisen idän tuntija tri\n_H.G.O. Dwight_ kirjoittaa heistä: \"Turkissa he ovat osoittautuneet\netevämmiksi kuin muut rodut heidän ympärillään kaupanteossa ja\nmekaanisissa taidoissa. Suurliikemiehet ovat armeenialaisia,\nsamoinkuin melkein kaikki suurimmat pankkiirit. Ja olipa mitä\nammatteja tahansa, joissa vaaditaan erikoista kekseliäisyyttä ja\ntaitoa, niin voi olla jokseenkin varma, että ne ovat armeenialaisten\nkäsissä... Sanalla sanoen: he ovat Idän anglosakseja.\"\n\nLähetyssaarnaaja van Lennep sanoo heistä: \"He ovat ruumiillisesti\nhyvin kehittynyt kansa, usein pitkiä ja voimakkaita varreltaan,\nahkeria ja rauhallisia, mutta kiivaampia puolustamaan vapauttaan\nja oikeuksiaan kuin mikään muu itämainen kansa. He rakastavat\nintohimoisesti isänsä muistoa ja säilyttävät kansallisen kielensä,\njoka kuuluu indoeurooppalaiseen kieliryhmään, ja jolla on melkoisen\netevä kirjallisuus.\"\n\nArmeenian historian ääriviivat häipyvät kauas vanhimman ajan\nhämärään. Perinnäistiedon mukaan he polveutuvat Jafetin pojanpojasta\nTogarmasta, jonka nimi mainitaan 1 Moos. 10: 3. Kuuluisa orientalisti\nDelitzsch sanoo tästä: \"Togarmah-niminen kansa mainitaan kahdesti\nHesekielin ennustuksessa; ensimmäisellä kerralla sen sanotaan\ntuovan hevosia ja muuleja kaupaksi Tyyroksen markkinoille;\njälkimmäisessä sanotaan sen tulevan Gomerin kanssa pohjoisesta\nPalestiinaa vastaan. Kummastakaan paikasta eivät selviä paljoakaan\npaikalliset olosuhteet, mutta molemmat sopivat yhteen sen otaksuman\nkanssa, -- jota sekä kielitiede että kansantaru kannattaa -- että\nsillä nimellä tarkoitetaan Armeenian muinaisia asukkaita. Grimmin\nmielipiteen, että Togarmah on yhdistetty kahdesta juuresta: Toka,\njoka sanskritinkielessä merkitsee heimo tai rotu ja Armah (Armeenia),\nsaattaa hyvin hyväksyä. Armeenialaista perinnäistietoa mikä\njohtaa haikilaisen heimon Torgon(m):ista, on pidettävä melkoisen\narvokkaana, koska se tuskin voi olla myöhemmän ajan keksimä. Nykyajan\narmeenialaiset, jotka ovat niiden laillisia jälkeläisiä, jotka\nasuivat maassa Hesekielin aikana, puhuvat kieltä, jota kansatieteen\ntutkijat sanovat varmasti indoeurooppalaiseksi; siten nykyinen tiede\nniin pitkälle vahvistaa raamatun kertomuksen.\"\n\nTogarman poika Haik on armeenialaisten suuri kansallissankari, ja\nhänen nimensä mukaan he nimittävät itseään haikilaisiksi ja maataan\nHaiastaniksi. Haikin jälkeläisiä oli kuningas Aram, joka eli noin\n2,000 e.Kr. Hän oli urhoollinen ja onnellinen hallitsija, joka\nkarkoitti maastaan babylonialaiset ja meedialaiset ja retkeili aina\nKappadokiaan asti. Näin kertoo perinnäistieto.\n\nHistoriallisesti varmoja tietoja on olemassa noin vuodesta 1,200\ne.Kr. lähtien. Silloin oli Armeeniassa nairi- eli kaldilaiset-niminen\nkansa, jonka perustama valtakunta Arardi (Urardi) oli aikoinaan\nmahtavampi kuin Assyyria. Brockhaus selittää Arardi-nimen synnyn\nsiten, että Ar on sanskriittiläinen juurisana, joka esiintyy sanassa\naryan = jalosukuinen. Ard merkitsee vanhassa armeeniankielessä\ntasankoa, joten arardi sen mukaan merkitsee \"aryanien eli\njalosukuisten tasanko\". Mainitun kansan keskuudessa vallitsi voimakas\nyhteishenki, ja aineellinen kulttuuri oli korkealla tasolla.\nSuurenmoiset rakennukset ja vuoreen hakatut kalliolinnat saleineen\nja käytävineen sekä suuret vesijohdot ja kanavalaitokset ovat\ntodistuksena heidän entisestä taloudellisesta mahtavuudestaan.\n\nNoin 550 e.Kr. valtasi lännestä tuleva indoeurooppalainen\nvalloittajakansa kaldilaisten valtakunnan ja sekaantui voitettuihin.\nVanhan väestön ja uusien tulokkaiden välisestä sekoituksesta ovat\nsitten syntyneet nykyiset armeenialaiset. Pian joutui Armeenia ensin\nPersian ja sitten Aleksanteri Suuren ja seleukidien valtaan, jotka\nhallitsivat maata maaherrain avulla. Kun Antiokhos Suuri joutui\nsotaan Roomaa vastaan, julistautui kaksi maaherraa Artaksias ja\nTsaridres itsenäisiksi. Edellinen perusti Ison-Armeenian Eufratin\nitäpuolelle ja jälkimmäinen Vähän-Armeenian sen länsipuolelle.\nParthilaiset arsakidit karkoittivat Artaksiaan suvun jo noin 150\ne.Kr. Heistä oli kuuluisin Tigranes Suuri, joka rakensi uuden\npääkaupungin Tigranocertaan Tigriin varrelle. Hän valloitti myös\nVähän-Armeenian. Mithridateen sodissa arsakidit joutuivat taisteluun\nRoomaa vastaan ja tulivat riippuvaisiksi siitä. Keisari Trajanuksen\naikana Iso-Armeenia liitettiin Armeenian maakunnan nimellä Roomaan,\nmutta Hadrianus antoi sille vapauden jälleen.\n\n_Kristillinen aika._\n\nRoomalais-parthilaisten sotain aikana arsakidi Trdat (Tiridat)\n286 j.Kr. hankki maalleen itsenäisyyden ja toi kristinuskon, jota\nsiellä perinnäistiedon mukaan oli saarnattu aikaisemminkin. V.\n387 Armeenia jaettiin Itä-Rooman ja persialaisten kesken siten,\nettä edelliset saivat läntisen ja jälkimmäiset itäisen (suuremman)\nosan. Kun armeenialaiset kristinuskoon käännyttyään luopuivat\nZoroasterin opista, alkoivat persialaiset ahdistaa heitä ankarasti.\nPersian kuningas Jasgerd II antoi v. 450 julistuksen, että kaikkien\narmeenialaisten tuli kääntyä Zoroasterin oppiin. Armeenian piispain\nkokous antoi tähän röyhkeään ja jumalattomaan vaatimukseen\nvastauksen, josta huokuu alkukirkon jalojen marttyyrien sankarillinen\nja uskonrohkea henki. He kirjoittivat puolustuskirjan, joka päättyi\nsanoihin: \"Tästä uskosta ei kukaan voi meitä eroittaa; eivät enkelit\neivätkä ihmiset, ei tuli eikä miekka, ei vesi eikä mikään kauhea\nkidutus, olkoonpa se minkä niminen tahansa. Kaikki tavaramme ja\nomaisuutemme on edessäsi, tee niille, mitä tahdot. Jos vain jätät\nmeille uskomme, emme täällä alhaalla valitse mitään muuta herraa\nsinun sijaasi, emmekä taivaassa muuta Jumalaa kuin Herran Jeesuksen\nKristuksen, sillä muuta Jumalaa ei ole. Mutta jos pyydät jotakin\nsuurempaa todistusta, niin katso päätöstämme: meidän ruumiimme ovat\nsinun käsissäsi, -- tee niille mielesi mukaan; kidutukset ovat\nsinun, kärsivällisyys meidän, sinulla on miekka, meillä on kaula. Me\nemme ole mitenkään paremmat kuin esi-isämme, jotka uskonsa tähden\nuhrasivat tavaransa, omaisuutensa ja henkensä. Älä siis enää kysy\nmeiltä mitään muuta näiden asioiden johdosta, sillä meidän uskomme ei\nole alkanut ihmisistä, eikä meitä ole opetettu niinkuin lapsia, vaan\nme olemme eroittamattomasti sidotut Jumalaan, josta ei mikään voi\neroittaa meitä, ei nyt, ei tämän jälkeen eikä iankaikkisesti.\"\n\nKun kuningas Jasgerd sai tämän vastauksen, heitätti hän vankeuteen ne\narmeenialaiset ruhtinaat, jotka olivat tuoneet hänelle vastauksen.\nSiellä ruhtinaat taipuivat ulkonaisesti, vaikka he sisällisesti\npäättivätkin pysyä kristittyinä. Kun kuningas sai, kuulla ruhtinasten\ntaipuneen, vapautti hän heidät ja lähetti heidät takaisin Armeeniaan\nmukanaan 700 magia, joiden tuli kääntää armeenialaiset Zoroasterin\noppiin. Kansa piti ruhtinasten menettelyä erittäin taitamattomana,\nja armeenialaiset päättivät puolustaa uskoaan viimeiseen asti.\nUskonnollisen vapaussodan johtajaksi valittiin yksimielisesti jalo\nja urhoollinen ruhtinas Vartan _Mamigonian_. Hän piti sotilailleen\nliikuttavan puheen, jossa sanoi:\n\n\"Monessa taistelussa olen ollut ja te minun kanssani. Joskus olemme\nurhoollisesti voittaneet vihollisemme, joskus he ovat voittaneet\nmeidät. Mutta kaikissa näissä tilaisuuksissa olemme etsineet\nvain maallista kunniaa ja taistelleet kuolevaisen kuninkaan\nkäskystä. Meillä kaikilla on monta haavaa ja arpea ruumiissamme,\nja urhoollisuutemme täytyy olla suuri, koska olemme saaneet nämä\nkunniamerkit. Mutta nyt pidän urotöitä, joiden vuoksi olemme ne\nsaaneet, mitättöminä, sillä ne katoavat. Jos te kuitenkin olette\ntehneet sellaisia mainehikkaita tekoja totellen kuolevaista\nhallitsijaa, kuinka paljon enemmän tahdottekaan tehdä kuolemattoman\nKuninkaamme tähden, Hänen, joka on elämän ja kuoleman Herra ja\ntuomitsee jokaisen töittensä mukaan.\n\n\"Nyt pyydän siis teiltä, urhoolliset toverini, tämän vuoksi\nvieläkin enemmän, koskapa te, jotka sekä uljuudessa ja arvossa että\nperityssä kunniassa olette minua etevämmät, olette valinneet minut\njohtajaksenne, -- pyydän, että sekä ylhäiset että alhaiset ottavat\nvarteen minun sanani. Älkää pelätkö pakanain lukumäärää; älkää\nsäästäkö kaulaanne kuolevaisen ihmisen pelättävältä miekalta, jotta\nHerra antaisi voiton meidän käsiimme, ja me tekisimme tyhjäksi heidän\nvaltansa ja nostaisimme korkealle totuuden lipun.\"\n\nTaistelupäivän aamuna armeenialaisten pieni sotajoukko nautti\nHerran ehtoollista, ja sotilaat lähtivät vihollista vastaan sanoen:\n\"Olkoon meidän kuolemamme niinkuin vanhurskaan kuolema ja meidän\nvuodatettu veremme niinkuin profeettain vuodatettu veri! Jumala\nkatsokoon armossa vapaaehtoista uhrautumistamme, älköönkä jättäkö\nseurakuntaansa pakanain käsiin!\" Vartan taisteli joukkoineen\nurhoollisesti kuin leijona ja olisi voittanut, ellei joukossa olisi\nollut kavaltaja. Ruhtinas Vasag, joka johti kolmatta osastoa, meni\nvihollisen puolelle, ja armeenialaiset kärsivät täydellisen tappion.\nVartan kaatui, ja ylivoima surmasi joukot. Useita piispoja ja pappeja\nsurmattiin ja muut teurastettiin armotta. Toisia vietiin Persiaan ja\nsurmattiin siellä. Näiden joukossa oli hurskas patriarkka Joosef.\nNäin armeenialaiset valitsivat mieluummin kristityn haudan kuin\npakanallisen kodin, kuten heidän runoilijansa laulaa (suorasanaisen\nkäännöksen mukaan): \"Kukkaisin seppelöity oli morsian Armeenia,\nsynnyinmaamme, kylpien Eedenin kasteessa. Mutta rajalle hyökkäsi\npersialaisten ylpeä lauma kirkuen: 'Palvo tulta, tahi kaatuos\nkalpaamme!' Armeenia nousi ja vastasi ylpeälle Persialle kohottaen\nmiehekkään sotahuudon: 'Pakanaksi en tahdo enkä myöskään orjaksi;\nellen saa kristityn kotia, valitsen kristityn haudan!\"\n\nVartanin poika, _Vahan Mamigonian_, oli uljas johtaja, joka ryhtyi\njatkamaan isänsä taistelua. Hänen johdollaan armeenialaiset\nsaivat loistavia voittoja, ja persialaisten oli pakko myöntää\narmeenialaisille uskonvapaus.\n\nMutta kovia kokenut Armeenia ei vieläkään saanut rauhaa, vaan\npäinvastoin. Nyt vasta alettiin soittaa Armeenian suurten\nkansallisten kärsimysten huomenkelloja. Etelästä lähestyivät\nsen vihollisen etujoukot, josta tuli Armeenian jalon ja kauniin\nkärsimysten kansan vuosisatainen vainooja, sen kammottava paha henki\nja turmantuoja. Lähestyi vihollinen, joka pisti kuin skorppiooni,\nja jonka hengitys oli tulinen kuin erämaan samum. Tuonela kulki sen\nedellä, ja keneen se kosketti kalpansa kärjellä, sille avautuivat\nparatiisin portit. Missä se samoili, siellä tapettiin miehet,\nsiellä nuorukaiset kaatuivat miekkaan ja naiset raiskattiin...\nSe ei säälinyt ikää eikä sukupuolta: kätkyessä uinuva lapsi ja\nvanhus harmaahapsi, kukoistava impi ja siunatussa tilassa oleva\nvaimo, jalosukuinen aatelismies, vuoriston uljas kotka ja köyhä\nkerjäläinen, -- kaikki, kaikki se syöksi kärsimyksiin, kuolemaan,\ntuhoon... Poltetut kodit, savuavat kaupunkien ja kylien rauniot\nolivat näkyviä muistomerkkejä siellä, missä oli kulkenut Armeenian\nkansan kansallisvihollinen, sen paha henki: väärän profeetan oppilas,\nuskonkiihkoinen muhamettilainen, jumalaton moslemi...\n\nV. 639 armeenialaiset joutuivat ensi kerran kosketuksiin\nmuhamettilaisten kanssa. Silloin tulivat arabialaiset ja valloittivat\nkoko Ison-Armeenian, panivat toimeen ensimmäiset verilöylyt ja\nhallitsivat maata maaherrain avulla. Nyt seurasi armeenialaisille\nankarat ajat, jolloin maa oli milloin minkin vihollisen sotajoukkojen\njaloissa. Milloin retkeilivät maassa Itä-Rooman sotajoukot, milloin\nsaraseenit tahi arabialaiset. Mutta v. 885 onnistui maaherra _Askot\nI_, Bagratidien sukua, vapauttamaan maan arabialaisten vallasta. Ja\nnyt seurasi kaksisataa vuotta kestävä kansallisen kukoistuksen aika.\nV. 1079 murhattiin viimeinen Bagratidi, ja maassa pääsi valtaan\nhajaannus. Seldshukit ja mongoolit alkoivat nyt hävittää maata.\n\nEnsimmäisellä retkellään seldshukit ryöstivät ja hävittivät 24\nmaakuntaa, toisella he taas hävittivät useita kaupunkeja ja veivät\nvankeuteen suuren joukon asukkaita. Kolmannella retkellä he\npiirittivät Argun linnoitettua kaupunkia, johon oli paennut paljon\nasukkaita. Nämä puolustivat sitä epätoivon vimmalla, mutta kaupungin\noli pakko antautua. Nyt panivat seldshukit siellä toimeen hirmuisen\nverilöylyn surmaten 140,000 asukasta. Yhtä monta vietiin vankeuteen\nja kaupunki poltettiin poroksi. Kun nämä ryöstöretki yhä jatkuivat,\noli armeenialaisten pakko koettaa muuttaa toisiin maakuntiin\nturvallisemmille seuduille, ja heidän väkilukunsa väheni nopeasti.\n\nVähä-Armeenia tuli Rooman maakunnaksi 70 j. Kr. Valtakunnan jaon\njälkeen se oli Itä-Rooman maakuntana n. vuoteen 1080, jolloin\nBagratidi Rhupen teki siitä itsenäisen valtakunnan. Myöhemmin se\nkäsitti myös Kilikian ja Kappadokian. Tämä pieni kristitty valtio\ntuki tehokkaasti ristiretkeläisiä. Kun Leo II kruunautti itsensä\nkuninkaaksi 1198, sai hän teolleen paavin ja keisari Henrik VI:n\nsuostumuksen.\n\nMutta idästä lähestyivät uudet onnettomuudet. Sieltä samosi villine\nlaumoineen kuuluisa mongolilainen maailman valloittaja ja Jumalan\nruoska Dzingis Khan. Hän levitti nyt murhaa ja hävitystä Armeeniaan,\nmutta valtakunnan onnistui kuitenkin säilyttää itsenäisyytensä. V.\n1375 täytyi Leo VI:n antautua Selim I:lle. Hänet vietiin perheineen\nKairoon, missä hän Espanjan kuninkaan välityksellä pääsi vapaaksi\nvankeudestaan. Sieltä hän meni puolisonsa Katariina Kornaron kanssa\nJerusalemiin, minne jätti perheensä ja lähti itse Eurooppaan. Hän\nkuoli Pariisissa ja haudattiin Celestine-kirkkoon kuninkaallisessa\npuvussa, kruunu päässä ja kultainen valtikka kädessä.\n\nArmeenia joutui nyt lopullisesti Turkille, ja nyt vasta\narmeenialaisten vuosisatoja kestänyt kärsimystarina toden teolla\nalkoi. Sen suuria loppukohtauksia ovat sitten varsinaiset\narmeenialaisten verilöylyt. Millaisia pirullisia keinoja Turkin\nhallitus on käyttänyt vuosisatain kuluessa armeenialaisia\nkohtaan, siitä vain yksi esimerkki, joka henkiseen kierouteen\nja nurinkurisuuteen nähden lienee ainutlaatuinen ihmiskunnan\naikakirjoissa.\n\nKun turkkilaisia sotilaita 1300-luvulla oli vaikeata totuttaa\nkuriin, tehtiin \"musta keksintö\": alettiin kasvattaa sotilaita\nkristittyjen lapsista. Heidät kasvatettiin pienestä pitäen kiihkeiksi\nmuhamettilaisiksi. Nämä \"uudet joukot\", \"janitshaarit\", olivat sitten\nkaikkein julmimpia kristinuskon vihollisia ja samalla kaikkein\nparhaita Turkin vallan levittäjiä. Nämä joukot muodostettiin joko\nkristittyjen sotavankien lapsista tahi siten, että kristityiltä\nihmisiltä otettiin ihmisverona joka viides lapsi tahi lapsi joka\nviides vuosi. On laskettu, että noin puoli miljoonaa lasta on\ntällä tavoin riistetty vanhemmiltaan ja tehty muhamettilaisuuden\nuskonkiihkoisimmiksi ja petomaisimmiksi levittäjiksi sekä Turkin\nvallan lujimmaksi tueksi. Sulttaani Mohammed IV:nnen (1648--87)\najasta alettiin sitten turkkilaisten omista lapsista kasvattaa\njanitshaareja, niin että niistä tuli varsinainen sotilaskasti. Nämä\nhurjat sotilaat ovat sitten levittäneet kuolemaa ja kauhua Bagdadista\nWieniin ja Kaspian mereltä Niilin rannoille...\n\nMutta vielä kerran sai veren ja kyynelten maa olla hurjien\nmongolilaisten ratsujoukkojen jaloissa. V. 1387 hyökkäsi julma\nTimur Lenk eli Tamerlan villeine laumoineen Persiasta Armeeniaan.\nHän ryösti ja poltti kaikki kaupungit Vanista Sivasiin. Tuhkakasat\nja savuavat rauniot osoittivat tietä, mitä tämä syvyyden henki oli\nlaumoineen samonnut. Sivasin kaupunki antautui Timur Lenkille sillä\nehdolla, että asukkaille taattiin hengen turva. Keltainen paholainen\npiti lupauksensa siten, että 4,000 sotilasta poltettiin tulella\nkuoliaaksi, suuri joukko haudattiin elävältä ja tuhansia nuoria\nja vanhoja sidottiin käsistä ja jaloista ja heitettiin hevosten\ntallattaviksi. Paikkaa, jossa tämä kaamea rikos tehtiin, sanotaan\nnimellä \"Mustat tasangot\", Lev Hokher.\n\nVerta ja kyyneliä, verta ja kyyneliä ja taasen verta ja kyyneliä, --\nsiinä Armeenian jalon ja kauniin vuoristokansan historian johtavat\naatteet halki vuosisatain...\n\n1700-luvun lopulla alkoivat venäläiset taistella persialaisten\nkanssa Armeenian omistuksesta. Kun venäläiset ulottivat valtansa\nTaka-Kaukaasiaan ja olivat suopeita kristittyjä armeenialaisia\nkohtaan, asettuivat he venäläisten puolelle. Mutta silloin alkoivat\nturkkilaiset vainota heitä sitä armottomammin. Vuosina 1829 ja 1879\ntapahtui joukkovaelluksia Venäjälle, ja vv. 1894--96, 1909 ja 1915\noli suuria armeenialaisia verilöylyjä. Maailmansodassa sortui noin\npuolitoista miljoonaa armeenialaista miekkaan, nälkään ja muihin\nonnettomuuksiin. Ennen verilöylyjen alkamista heitä oli noin neljä\nmiljoonaa. Nykyään lienee tämän kansan jäseniä tuskin enemmän\nkuin yksi miljoona. Maa on nyt jaettu Turkin, Neuvosto-Venäjän ja\nPersian kesken siten, että Länsi-Armeenia ja Van-järven ympäristöt\nkuuluvat Turkille, Pohjois-Armeenia ja siellä oleva Aras-laakso ja\nGoktshai-järven seudut kuuluvat Neuvosto-Armeenian nimellä Venäjän\nyhteyteen ja Itä-Armeenia sekä Urmia-järven ympäristöt Persialle.\n\n_3. Armeenian kirkolliset olot._\n\nPerinnäistiedon mukaan olivat _Bartolomeus_ ja _Taddeus_ ensimmäiset,\njotka saarnasivat kristinuskoa armeenialaisille. Tämän vuoksi\narmeenialaiset nimittävät kirkkoaan apostoliseksi, eroitukseksi\nkatolisesta ja ortodoksisesta. _Tertullianus_ puhuu \"Kristuksen nimen\nkansasta\" Armeeniassa kolmannen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla,\nja samoin _Eusebios_ \"veljistä\" Armeeniassa mainiten nimeltä\npiispansa _Meroujanin_.\n\nArmeenian kirkon varsinainen perustaja on kuitenkin prinssi\n_Gregorios \"Valistaja\"_ (Illuminator), joka ollessaan maanpaossa\nKappadokian Kesareassa oli kääntynyt kristinuskoon. Hänen mukaansa\nnimitetään mainittua kirkkoa myös gregorianiseksi. Armeenialaiset\nolivat näihin aikoihin vapauttaneet maansa persialaisten ylivallasta.\nHeidän kuninkaanaan oli ylpeä _Tiridates_, ankara vainooja ja\nkristinuskon vastustaja. Mutta Gregorioksen saarnan johdosta hän\nkääntyi, ja niin tuli Armeenian kirkosta maailman ensimmäinen\nkansalliskirkko. Gregorios asetti perustamansa kirkon Kesarean\nmetropoliitan alaisuuteen, joka vihki hänet Armeenian kirkon pääksi\nnimellä \"katholikos\", jonka johdossa oli 12 piispaa. Käytännössä\ntämä kirkko kuitenkin myöhemmin omaksui täysin itsenäisen ja\nriippumattoman asenteen vanhoihin emäkirkkoihin nähden.\n\nArmeenian kirkon ylin päämies on nykyisin Etshmiadzinin katholikos\nVenäjän Armeeniassa. Käytännössä on kuitenkin Konstantinopolin\narmeenialaisella patriarkalla vaikutusvaltaisempi ja keskeisempi\nasema. Ylempi papisto elää naimattomuudessa, alempi taasen on\nvelvollinen menemään kerran naimisiin. Mutta leskeksi joutunut pappi\nei kuitenkaan saa mennä uusiin naimisiin. Nykyisin on Turkissa,\nVenäjällä ja Persiassa noin 70 armeenialaista piispaa.\n\nKirkolla on Armeenian kansallisessa elämässä tavattoman tärkeä\nja keskeinen asema. Armeenian kielen ja kirjallisuuden ohella\nse on voimakkain kansallinen yhdysside, joka yhdistää hajallaan\nasuvat armeenialaiset Kiinasta Brittein saarille ja Aleksandriasta\nPietariin. Siksipä Armeenian kirkon ja kansan elämä ja kohtalot\novatkin mitä läheisimmin punoutuneet yhteen.\n\n_4. Armeenian kirjallisuus._\n\nArmeenialaisilla on huomattava kirjallisuus, jonka kultainen aika oli\n5:nnellä ja 12:nnella vuosisadalla. Heillä on itsenäisiä vanhempia\nja uudempia teoksia, jotka käsittelevät etupäässä jumaluusoppia,\nhistoriaa, filosofiaa, liturgiikkaa, kaunokirjallisuutta ja runoutta;\nkäännöksinä on kirkkoisäin ja vanhain kreikkalaisten mestarien luomia\ntahi länsimaisia mestariteoksia.\n\nKirjallisuuden vaalijoina ovat vuosisatain vieriessä olleet etupäässä\nmunkit ja korkeampi papisto, piispat ja patriarkat. Sen tyyssijoina\novat olleet kotimaiset luostarit, varsinkin \"Iso Erakkola\" Datevin\nlähellä Pohjois-Armeeniassa ja Amrdol Bitlisissä, sekä suuret ja\nkukoistavat siirtolat, lähinnä Konstantinopolin ja Uuden Julfahin\nsiirtola Ispahanin lähellä Persiassa. Varsin tärkeätä osaa Armeenian\nkirjallisuuden historiassa näyttelee armeenialainen Mekhitaristien\nluostari P. Lasaruksen saarella Venetsian lähellä.\n\nArmeenian kirjallisen herätyksen suurmiehistä mainittakoon seuraavat\n17:nnen vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä eläneet: _Mekhitar\nSivaslainen_, edellämainitun Venetsian luostarin perustaja ja\napotti, _John Golod Bitlisläinen_, Konstantinopolin armeenialainen\npatriarkka ja _Hatshadour Kesarealainen_, Uuden Julfahin piispa.\nVanhemmista mainittakoon _Pyhä Mesrob_, etevä luostarinjohtaja ja\nlähetyssaarnaaja, joka laati armeenialaisen kirjaimiston, ja _Mooses\nKorenilainen_, Armeenian historian isä.\n\nArmeenian kirjallisuuden kukka ja kruunu on edellämainitun Mesrobin\nSeptuagintasta tekemä onnistunut raamatunkäännös. Tämä käännös, jota\n_La Croze_ nimittää \"käännöksien kuningattareksi\", on Armeenian\nvanhimman kielen ja kirjallisuuden ylväin kansallinen muistomerkki.\n\n\n\n\nII. EVANKELINEN LÄHETYSTYÖ ARMEENIALAISTEN KESKUUDESSA JA SIITÄ\nJOHTUNUT VAINO.\n\n\n_1. Työn alkuvaiheet._\n\nOpillinen ja kirjallinen herätys ja harrastus Armeenian kansan\nkeskuudessa raivasi tietä uskonnollisille herätyksille ja\nevankelisuudelle. Sekä valistuneitten kirkon miesten että\nmaallikkojen silmät avautuivat näkemään suuria puutteellisuuksia\nArmeenian ikivanhan kirkon opissa ja varsinkin elämässä.\nAlkusysäyksen tälle uudistusliikkeelle antoi armeenialainen koulumies\n_Peshtimaljian_, jota on sanottu Armeenian Erasmukseksi. Hän oli\nhuolellinen ja arvosteleva kansansa kielen ja kirjallisuuden tutkija.\nSamoin hän oli oivallisesti perehtynyt itämaisen ja roomalaisen\nkirkon historiaan ja jumaluusoppiin sekä lisäksi perusteellisesti\nsyventynyt Jumalan sanaan, jota hän piti uskon ainoana ja ylimpänä\nojennusnuorana. Hän ilmestyi Konstantinopolin seuduille 1760 ja\nkirjoitti käsikirjoituksena levitetyn tutkielman kirkon erehdyksistä\nja puutteista, ollen kuolemaansa asti evankelisen uskon vilpitön\nystävä.\n\nToisellakin taholla Jumala valmisti maaperää evankeliselle uskolle\nja syvemmälle hengen viljelykselle Armeenian kansan keskuudessa.\nKonstantinopolin armeenialaisen siirtolan rikkaat ja ylhäiset\nliikemiehet ja pankkiirit huomasivat länsimaiden etevämmyyden\nitämaiden rinnalla ja pitivät tämän syynä edellisten korkeampaa\nsivistystä ja kehittynyttä koululaitosta. Näin oli kansan sydän\navoinna Jumalan sanalle ja syvemmälle hengen viljelykselle. Ja näistä\novista astuttiin nyt sisälle.\n\n1813 alkoivat Britannian ja Venäjän Raamattuseurat levittää\nraamattuja armeenialaisten keskuuteen. 1815 lähetti Englannin\nKirkkolähetysseura lähetyssaarnaajan Egyptiin, ja kolme vuotta\nmyöhemmin alkoi Amerikan Lähetysseura (The American Board)\nsittemmin tavattoman laajaksi ja hedelmälliseksi paisuneen työnsä\narmeenialaisten keskuudessa läheisessä idässä lähettämällä kaksi\nlähetyssaarnaajaa Palestiinaan.\n\nAluksi oli mieliala erinomaisen suopea alkavaa työtä kohtaan.\nKonstantinopolin armeenialainen patriarkka ja kansa toivottivat\nheidät tervetulleiksi. Muutamien vuosien kuluttua oli\nKonstantinopolissa, Brussassa, Erserumissa, Trapezuntissa ja muissa\nsuurissa ja tärkeissä kaupungeissa kukoistavia lähetysasemia.\nSaarnattiin sanaa, pidettiin jumalanpalveluksia ja rukouskokouksia\nsekä luettiin lähetyssaarnaajain kirjoittamia kirjoja ja lehtiä.\nAsemille perustettiin kouluja, joihin armeenialaiset vanhemmat\nlähettivät lapsensa.\n\nVaikeuksia tuotti kansan suuri henkinen pimeys, taikausko ja\nuskonkiihko, eikä suinkaan vähimmän monet ja vaikeat kielet,\njotka piti oppia perusteellisesti. Samoin aiheutti hankaluuksia\nmaakalaisapulaisten puute, vaikka toisaalta tuottikin iloa ja\ntyydytystä se, että jo niin varhain kuin uudenvuodenpäivänä\n1827 lähetyssaarnaajat _Bird_ ja _Goodell_ Syyrian lähetyksestä\nolivat Beirutissa amerikkalaisen lähetystyön esikoisina saaneet\napulaisikseen piispa _Dionysioksen_ ja tohtori _Gregoryn_.\n\nMutta ennen pitkää heräsi\n\n_vastarinta lähetyssaarnaajia vastaan_.\n\nKansa oli kadottanut itsenäisyytensä vuosisatoja sitten. Kansallisen\nhajaannuksen ja vaikeuksien aikoina oli kirkko ollut ainoa pyhä\npakopaikka. Kirkkoon kajoaminen oli samaa kuin kajoaminen kansakunnan\nsilmäterään. Sitä ei voitu rauhassa sietää varsinkin kun muistettiin,\nettä Rooman kirkko oli aikaisemmin riistänyt gregorianiselta\nkirkolta tuhansia sen poikia ja tyttäriä. Ja niin alettiin kiihoitus\nlähetyssaarnaajia vastaan levittämällä kaikenlaisia vääriä tietoja\nja huhuja. Sanottiin, \"että kemia, jota opetettiin lähetyskoulussa,\noli protestanttisuutta, ja että se muuttaisi kaikki oppilaat\nprotestanteiksi.\" Samoin sanottiin _Cyrus Hamlinin_, kuuluisan\nlähetyssaarnaajan ja \"Robert College'in\" perustajan olevan noidan.\nKun hän ottaa pyöreän paperipalan, niin se muuttuu kullaksi.\nJokaiselle armeenialaiselle, joka kääntyy protestanttiseen uskoon,\nannetaan yksi tuollainen pala. Sitä hän pitää taskussaan käyttäen\nhyväkseen niin kauan kuin elää. Jos hän kiinnittää katseensa johonkin\nhenkilöön, hän saa täydellisen vallan häneen nähden, eikä kukaan voi\nvapautua noista lumoista. Ja paljon muuta samanlaista. Näin syntyi\nvihdoin todellinen vaino.\n\n_2. Kun kirkollinen valtiomahti haarniskoituu elävää kristillisyyttä\nvastaan._\n\n_Vainon alkusoittoa._\n\nEnnen pitkää eivät ainoastaan kirkolliset viranomaiset, vaan kansa\nkokonaisuudessaan ryhtyi vainoon. Ryhdyttiin suurisuuntaisiin\ntoimenpiteisiin koko evankelisen liikkeen tuhoamiseksi.\nKonstantinopolin patriarkka _Matteos_ julkaisi käskykirjeen,\njota levitettiin ympäri Turkin valtakunnan. Siinä käskettiin\nprotestantteja ilmoittautumaan kirkollisille viranomaisille\nallekirjoittaakseen erikoisen uskontunnustuksen, jossa luopuivat\nprotestanttisuudesta ja kielsivät sen. Mutta tämä toimenpide ei\nvienyt perille. Puhkesi esille todellinen tunnustajahenki, kuten\nosoittaa seuraava kertomus eräästä\n\n_sankarillisesta tunnustajapapista._\n\n\"Eräs pappi nimeltä _Harootun_ (ylösnousemus) Nikomediasta\nKonstantinopolin läheltä, hyvin vaatimaton ja arka mies, oli elänyt\njonkun aikaa sopusoinnussa oman kirkkonsa muotomenojen kanssa, vaikka\nhän salaisesti olikin uuden liikkeen vilpitön ystävä. Tässä hän oli\ntaistellut omaa sisintä vakaumustaan vastaan. Mutta lopulta hän ei\nvoinut salata vakaumustaan kauemmin, ja vaino paljasti hänet.\n\n\"Nikomedian piispa oli hirvittävä vainooja, ja hän vaati pappi\nHarootunia kirjoittamaan uskontunnustuksensa luettavaksi julkisesti\nkirkossa. Pappi täytti vaatimuksen, vaikkapa asiakirja ei läheskään\ntyydyttänyt piispaa. Hän lopetti sen sanomalla: 'Olen pysyvä\nuskollisena hamaan kuolemaan asti ja uskon saavani nauttia luvattua\nlepoa koko iäisyyden. Ja olkoonpa minulle valmistettu mitä väkivaltaa\ntahansa, karkoitus tahi häväistyksiä, olen valmis ottamaan ne vastaan\nrakkaudella ja ilolla Jumalan rakkauden ja kunnian tähden.'\n\n\"Tämä asiakirja täytti piispan ja monet muut raivolla. Seuraavana\nsunnuntaina pappi Harootun tuotiin kirkkoon, missä piispa luki hänen\nuskontunnustuksensa ja julisti hänet heti pannaan ja kirotuksi. Papit\nrepivät väkivaltaisesti hänen hartioiltaan hänen papillisen viittansa\nja huusivat kirkuen: 'Karkoittakaa kirottu kirkosta!' Kiihoittunut\nkansanjoukko hyökkäsi pappiparan kimppuun, ja rajusti potkien ja\niskien työnsi hänet kadulle. Pappi Harootun otti vastaan kaikki nämä\nloukkaukset nöyränä ja palasi kotiinsa täynnä riemua.\n\n\"Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Piispa heitätti hänet vankilaan,\nja kun hän oli virunut siellä kolmetoista vuorokautta, niin sotamies\nkuljetti hänet piispan taloon, missä patriarkan uskontunnustus\ntarjottiin hänen allekirjoitettavakseen. Pappi Harootun kieltäytyi\nallekirjoittamasta tunnustusta, vaikka häntä kovin vaadittiinkin.\nHänelle ilmoitettiin, että patriarkan määräyksestä hänen partansa\nleikataan. (Idän kansain keskuudessa ei miestä, varsinkaan pappia,\nvoida syvemmin loukata.) Pappi Harootun vastasi: 'Olen valmis,\nniin totta kuin Jumala minua auttakoon, alistumaan tähän, vieläpä\nvuodattamaan verenikin.' Kutsuttiin parturi eikä leikattu vain\nhänen partaansa, vaan jokainen karvan haiven niskasta päälaelle\nasti. Hänen revitty papinhattunsa heitettiin lokaiseen kadunkulmaan\nhiuksien kera. Pojat kiinnittivät nyt parran pitkän seipään päähän\nja asettivat siihen myös rutistetun ja revityn hatun kappaleet,\nkuljettivat niitä juhlakulkueessa pitkin kaupungin katuja ja\nhuusivat: 'Katsokaa kirotun Harootunin hattua!' Myöhemmin hänet\nlähetettiin takaisin vankilaan. Pian senjälkeen hän kirjoitti eräälle\nveljelle: 'Menin vankilaan iloisin sydämin jättäen itseni Jumalalle\nja ylistäen ja kunnioittaen Häntä siitä, että Hän oli antanut\nminulle voimaa kulkemaan tulen ja miekan läpi ja tuonut minut levon\npaikkaan'.\" Näin usko elävään Jumalaan ja rakkaus Ristiinnaulittuun\nosoittautuivat taasen voimaksi, joka voittaa maailman.\n\n_Patriarkka Matteoksen anateema._\n\nKun nämä toimenpiteet eivät tehonneet, niin Konstantinopolin\npatriarkka tarttui asiaan koko kirkollisella arvovallallaan\njulkaisten juhlallisen anateeman, kirkonkirouksen, jossa sanotaan:\n\n\"Teemme tiettäväksi pääkaupungissa olevan kirkkomme hurskaalle\nlaumalle, että viime sunnuntaina luettiin käskykirje ja anateema\ntiedoitukseksi hurskaille, mutta jotkut henkilöt käsittivät, sen\nkoskevan ainoastaan tuota kirottua mitättömyyttä _Virtanesta_,\njota on väärin sanottu papiksi, eikä ketään muita. Siksipä\nkatsommekin tarpeelliseksi toistaa sen tänään ja antaa teille\ntiedoksi, ettei ainoastaan tuo kirottu Virtanes, vaan myös kaikki,\njotka ovat samanmielisiä, nuo kirkon petturit ja pilkkaajat ja\nuusien turmeltuneiden lahkojen seuraajat, ovat Jumalan ja kaikkien\npyhimysten ja meidän kiroomia ja pannaan julistamia. Sentähden\nkaikki, jotka antavat heille leipää tahi auttavat heitä ansaitsemaan\nrahaa tahi seurustelevat heidän kanssaan, kuten ystävän kanssa,\ntahi harjoittavat liikettä heidän kanssaan, -- tietäkööt, että he\nelättävät kodissaan myrkyllistä käärmettä, joka on jonakin päivänä\nvahingoittava heitä kuolettavalla myrkyllään, niin että he kadottavat\nsielunsa. Sellaiset henkilöt antavat leipää Juudakselle. Sellaiset\nhenkilöt ovat kristillisyyden, pyhän uskon ja armeenialaisten\npyhän oikeauskoisen kirkon hävittäjiä ja koko kansakunnan häpeä.\nSentähden ovat myös heidän talonsa ja kauppansa kirotut; ja kuka\ntahansa menee heidän luokseen, ne me ilmoitamme ja teemme tiettäviksi\npyhälle kirkolle hirmuisin kirkonkirouksin... Sentähden minä tämän\ntiedonantoni kautta jälleen käsken ja varoitan hurskaita pysymään\nloitolla näistä jumalattomista pettureista rakkauden tähden Jeesuksen\nKristuksen pyhään uskoon, pyhän kirkkomme kunnian tähden ja omien\nsielujenne hyödyn ja edistymisen tähden. Jääkää hyvästi, ja Herramme\nJeesuksen Kristuksen armo olkoon kaikkien teidän kanssanne! Amen.\"\n\nTämä anateema julistettiin kaikkialla, ja sen vaikutus oli\nluonnollisesti suuri siihen aikaan. Konstantinopolissa suljettiin\nnoin neljäkymmentä protestanttista liikettä ja niiden lupakirjat\nperuutettiin. Kodeistaan karkoitettiin lähes seitsemänkymmentä\nhenkilöä, jotka joutuivat harhailemaan kulkureina, tahi heidät\ntoimitettiin vankilaan. Leipureita kiellettiin viemästä heille leipää\nja vedenkantajia viemästä vettä. Yli kolmekymmentä henkeä vangittiin,\npiestiin ja karkoitettiin maanpakoon.\n\n_Pelastus jalopeuran kynsistä._\n\nSe vaino, jota evankeliset armeenialaiset saivat kokea oman\nkansalliskirkkonsa taholta, ja jota Turkin hallituksen oli vaikeata\nestää sen vuoksi, että he lain edessä myös eräissä siviiliasioissa\nolivat Armeenian Konstantinopolissa olevan patriarkaatin alaisia,\nherätti laajaa huomiota. Ja Konstantinopolissa olevat eräiden\nulkovaltain lähettiläät, varsinkin Englannin lähettiläs, jalo lordi\n_Stradford De Redcliffe_, ryhtyi tehokkaisiin toimenpiteisiin\nevankelisten suojelemiseksi. Vastaukseksi hänen esityksiinsä\nsulttaani _Abd-ul-Medzid_ antoi keisarillisen firmanin, käskykirjeen,\njossa myönnettiin protestanteille Turkin valtakunnassa sama asema ja\nsamat oikeudet kuin gregorianisillekin kristityille. Armeenialaisia,\nsamoin kuin kaikkia muita protestantteja, uskontunnustukseen\nkatsomatta, tuli edustamaan Turkin hallituksessa erikoinen\n\"protestanttien asiamies\".\n\nNäin alkoi voimakas evankelisuuden nousukausi. Sanaa saarnattiin\niloisin, toivehikkain mielin; kouluja, ylempiä ja alempia\nperustettiin; raamattuja ja hengellistä kirjallisuutta\nlevitettiin; ja yhä uusia voimia tuli sisälle avautuneista ovista.\nLähetyssaarnaajain joukossa oli monta kykenevää käytännön miestä,\netevää raamatunselittäjää ja kielineroa. Esimerkkinä näistä\nmainitsemme tohtori _Elias Riggsin_.\n\nRiggs oli esikuvallinen oppinut, innostunut tutkija ja nöyrä,\nvaatimaton kristitty. Hän hallitsi mestarillisesti kreikan-,\narmeenian- ja bulgaariankielet, oli tutkinut lähteistä idän kuolleita\nkieliä hepreaa ja kaldeaa sekä syyrian- ja koptinkieliä; osasi\nuseimmat Euroopan ja Etu-Aasian elävät kielet ainakin siinä määrin,\nettä voi vaivattomasti syventyä niiden kirjallisuuteen. Hänen\narmeenian- ja bulgaariankielisiä täydellisiä raamatunkäännöksiään\nasiantuntijat pitävät mestariteoksina. Turkkilaisen\nraamatunkäännöksen tarkastuskomiteassa hän oli neuvoa-antavana\njäsenenä, jonka tehtävänä oli määritellä sanain merkitys ja sisältö\nalkukielillä. Riggs kirjoitti oppikirjoja ja lehtisiä. Hän julkaisi\naikakauskirjoja, käänsi ja sepitti lauluja kirkollista käytäntöä\nvarten.\n\nAsiat kehittyivät niin pitkälle suotuisaan suuntaan, että kristinusko\nalkoi tuntua huomattavana salaisena voimana ja syvänä pohjavirtana\nturkkilaisen kansanmeren sielussa, kuten havainnollisesti ja\nvakuuttavasti osoittaa omalta vaatimattomalta osaltaan seuraava\ntapaus, joka samalla oivallisesti kuvaa kristillisyyden asemaa\nmuhamettilaisessa maailmassa nykyhetkellä yleensä, vaikka\nkertomuksemme on ainakin kahden vuosikymmenen takaa.\n\n\"Joukko nuoria miehiä, jotka olivat perusteellisesti tutustuneet\neurooppalaiseen epäuskoon, haastoi väittelyyn erään raamattuseuran\nkolportöörin muutamassa majatalossa eräässä pienessä kylässä\nMustanmeren rannikolla. Ollen oppimaton mies, hänen oli vaikeata\nselviytyä heistä. Hänen äärimmäiseksi hämmästyksekseen lähellä istuva\nturkkilainen pappi pyysi häneltä Uutta testamenttia, ryhtyi jatkamaan\nväittelyä ja saattoi musertavilla todistuksillaan vaikenemaan nuoret\nmiehet, jotka tappionsa tunnustaen poistuivat. Kolportöörille, joka\nlausui kiitoksensa aikanaan osoitetusta avusta, hän virkkoi: 'Menkää\nja sanokaa Raamattutalon herroille, etteivät masentuisi. On monta,\nkuten minä, jotka lukevat tätä hyvää kirjaa, vastaanottavat uskon ja\nkoettavat elää Kristuksen elämää. Me emme tunnusta Häntä avoimesti,\nsillä tunnemme, ettei aika ole vielä tullut, mutta se tulee, ja\nsilloin saatte nähdä hedelmän siitä siemenestä, jota nyt kylvätte.\"\n\nMutta se lyhyt, joskin kiihkeä vainonpuuska, joka kohtasi Armeenian\nevankelisia uskovaisia, kun iankaikkisen evankeliumin kointähti alkoi\nvalaista tuhatvuotisesta unestaan heräävää, sen vuoren ympärillä\nasuvaa kansaa, jonka huipulle kerran oli pysähtynyt kantaisä Nooan\narkki, ja jonka huippuja sateenkaaren pehmeät ja lempeät värit\nolivat ensi kerran hyväilleet, ei ollut se suuri murhenäytelmä, joka\nherättää surumieliset kaihontunteet joka kerta, kun armeenialaisen\nnimeä mainitaan, ja joka on hankkinut heidän maalleen \"veren ja\nkyynelten maan\" nimen. Ne raivoisat opin tuulet, kuumat ja kiihkeät\nkuin erämaan samum, puhalsivat toisaalta: Mekasta, väärän profeetan\nsyntymäsijoilta. Ja niiden valtiollisena vertauskuvana ei ollut\nArmeenian kansallinen karitsa, vaan pelätty osmannilainen puolikuu.\nTähän moniosaiseen murhenäytelmään, sen petomaisiin ohjaajiin ja\nsen ulkonaisilta mittasuhteilta ja sisälliseltä kärsimyssyvyydeltä\nainutlaatuiseen näkyyn tahdomme seuraavassa luoda muutaman\nsilmäyksen. Samoin tahdomme hahmoitella lyhyitä kärsimyskuvia eräistä\ntämän murhenäytelmän jaloimmista ja huomattavimmista uhreista.\n\n\n\n\nIII. ARMEENIALAISVAINOT JA VERILÖYLYT.\n\nA. ARMEENIALAISTEN VERILÖYLYT vv. 1894--96.\n\n\n_1. \"Armeenian kysymys\"._\n\nVoidakseen käsittää, miten sellaiset joukkoteurastukset ja\nkammottavat verilöylyt kuin armeenialaisvainot yleensä ovat\nmahdollisia, täytyy tuntea niiden syyt ja sielutieteellinen tausta.\nSillä vaikka Voltaire nimittääkin maailmaa \"maailmankaikkeuden\nhullujenhuoneeksi\", niin sittenkään ei mitään niin kauhistuttavaa\nkuin ovat järjestelmälliset armeenialaisverilöylyt, voi tässäkään\nhullujenhuoneessa sattumalta tapahtua. Siksi muutama sana n.s.\n\"Armeenian kysymyksestä\".\n\nJo Armeenian maantieteellinen asema saattaa sen vaaroille alttiiksi.\nArmeenialaiset itse ovat rauhallista, maataviljelevää kansaa, mutta\nluoksepääsemättömissä vuoristoissa heidän isänmaansa itäosissa asuvat\nkaikelle sivistykselle ja lailliselle järjestykselle vihamieliset\nkurdit, jotka ovat turkkilaissukuista kansaa ja uskonkiihkoisia\nmuhamettilaisia. Ovatpa armeenialaiset omassa isänmaassaankin\nuseimmissa paikoin kansallisena vähemmistönä vihamielisten\nturkkilaisten ja kurdien ympäröiminä.\n\nNäissä oloissa olisi kaivattu lujaa, rautaista nyrkkiä pitämään\nkurissa näitä hillittömiä ja väkivaltaisia ryövärilaumoja. Mutta\nTurkin hallitus, joka jo sinään oli sangen heikko, oli sitäkin\nhaluttomampi käyttämään vaikutusvaltaansa armeenialaisten\nsuojaksi, kun kysymys oli \"kristityistä koivista\". Korkea Portti\nei ainoastaan osoittanut rikollista leväperäisyyttä kristittyjen\narmeenialaisten suojelemisessa, vaan suorastaan vetosi kurdien\nvilleihin vaistoihin ja uskonnolliseen vastakohtaan käyttäen\nheitä aseenaan armeenialaisten joukkoteurastuksiin. Islamia on\naina levitetty tulella ja miekalla jo ensimmäisten kalifien\najoista asti, ja vääräuskoisten armeenialaisten hävittäminen,\nheihin kohdistettu julmuus ja tihutyöt olivat suoranainen\nKoraanin mukainen välttämättömyys oikeauskoisille moslemeille.\nJa siksipä he valmistautuivatkin näihin joukkoteurastuksiin kuin\nuskonnollis-isänmaallisiin juhliin.\n\nVarsin pahaa verta herätti turkkilaisissa armeenialaisten\ntaloudellinen yritteliäisyys, kaupallinen kyky, kukoistava\nelinkeinoelämä ja aineellinen hyvinvointi. Armeenialaisilla oli\njohtava asema kaikilla taloudellisen elämän aloilla. He olivat\nkauppiaita ja pankkiireja. He rikastuivat samalla kun turkkilaiset\nköyhtyivät. Heille kuuluivat ne suuret tavarakaravaanit, joiden\nkuljettajina ja hevospoikina turkkilaiset olivat. Heille joutuivat\nkauneimmat talot ja arvokkaimmat maapalstat. Ei ihme, että\ntällainen asiantila loukkasi turkkilaisia muhamettilaisina ja maan\nhallitsevana väestönä siinä määrin, että he saattoivat sanoa, kuten\neräs turkkilainen ministeri: \"Ainoa tapa poistaa Armeenian kysymys\nmaailmasta lienee se, että armeenialaiset poistetaan maailmasta.\"\n\nMutta turkkilaisilla oli myös näennäinen muodollinen syy näihin\ninnoittaviin veritöihin, joille he osasivat oivallisesti antaa\ntotuudenmukaisuuden leiman. Vaikka armeenialaiset olivatkin\nrauhallisia ja lojaalisia alamaisia, oli heidän keskuudessaan\njoitakin oleviin oloihin tyytymättömiä, jotka haaveilivat\nväkivaltaisten keinojen käyttämistä vihatun turkkilaisvallan\nmurtamiseksi. Turkkilaisten viranomaisten olisi ollut hyvin helppo\ntehdä vaarattomiksi nämä kiihkoilijat, mutta sitä he eivät tahtoneet,\nvaan käyttivät heitä syöttinä ja maalitauluna kiihoittaakseen\nmuhamettilaisen väestön intohimoja. Ulkomailla taasen puhuttiin muka\nArmeeniassa uhkaavasta kansannoususta ja koetettiin vieroittaa niiden\nsympatiat kärsivästä ja sorron alla huokaavasta kansasta.\n\nNäin olivat asiat, kun kalifien valtaistuimelle 1876 nousi Abdul\nHamid II, kunnianhimoinen mies ja uskonkiihkoinen moslemi. Hän\nkutsui luokseen 1891 villien kurdilaisheimojen päälliköitä,\nantoi heille kunniamerkkejä ja arvonimiä sekä järjesti heidän\njohdollaan kurdilaisista kevyitä ja epäsäännöllisiä ratsujoukkoja,\nn.s. Hamidieh-rykmentit, jotta nämä ryöstönhaluiset ja aina\ntaisteluvalmiit vampyyrit olisivat joka hetki iskuvalmiina\naseettomien ja turvattomien armeenialaisten niskassa.\n\n_2. Euroopan vallat ja Armeenian kysymys._\n\nKovaakokeneelle ja paljonkärsineelle Armeenialle näytti koittavan\nuusi, onnellinen tulevaisuus, kun Venäjä pakotti Turkin suostumaan\nSan Stefanon rauhaan (maalisk. 3. p:nä 1878), jonka rauhan päätös\nsitten tarkistettiin seuraavana kesänä Berliinin kongressissa.\nTähän kongressiin osaaottaneet kuusi suurvaltaa velvoittivat Turkin\nhallituksen ryhtymään laajoihin uudistuksiin rauhallisen kehityksen\nja turvallisuuden takaamiseksi armeenialaisille. Kongressin\nsopimuskirjan 61. §:ssä sanotaan: \"Korkea Portti sitoutuu ilman\nenempiä pakkotoimenpiteitä saattamaan läpi ne parannukset ja\nuudistukset, joita paikalliset tarpeet vaativat armeenialaisten\nasumissa maakunnissa ja takaamaan heidän turvallisuutensa\ntserkessejä ja kurdeja vastaan. Sen on määräajoin ilmoitettava\nniistä toimenpiteistä, joihin se tässä suhteessa on ryhtynyt, niiden\ntäytäntöönpanoa valvoville sopimusvalloille.\" Englannin kanssa\nsolmimassaan \"Kypron sopimuksessa\" sulttaani lupasi nimenomaan\n\"saattaa läpi ne välttämättömät uudistukset hallituksessa ja\nkristittyjen sekä muiden Portin alamaisten (armeenialaisten)\nsuojelemisessa, joiden suhteen molemmat sopimusvallat myöhemmin\npääsevät yksimielisyyteen\".\n\nTämä kaikki oli varsin kaunista ja lupaavaa paperilla, olipa\nEnglanti lisäksi ottanut Kypron saaren vakuudeksi. Mutta\ntoisaalta tehtävän vaikeus ja arkaluontoisuus, toisaalta taasen\nvaltain keskinäinen kateus ja eripuraisuus johtivat ennen pitkää\nsiihen, etteivät edellämainitut hyvää tarkoittavat sopimukset\nsaavuttaneet käytännöllistä merkitystä. Ja niinpä tapahtuu\nmuutamien vuosikymmenien kuluttua kolmessa jaksossa sarja\nkansallisonnettomuuksia, jotka muodostavat erään historian\nkaameimmista murhenäytelmistä.\n\n_3. Kun syvyyden skorppiooneille annettiin valta vaivata ihmislapsia._\n\nInhimillinen raakuus, julmuus ja verenhimo sekä sokea,\nkaameimpiinkin rikoksiin valmis uskonkiihko on harvoin, jos yleensä\nmilloinkaan, viettänyt suurempaa riemujuhlaa kuin mitä tapahtui\narmeenialaisvainoissa ja verilöylyissä. Turkkilaiset valmistautuivat\nnäihin joukkoteurastuksiin kuin juhlaan. Usein ne alettiin\nantamalla alkumerkki torventoitotuksella, ja niihin kuljettiin\njuhlakulkueissa. Mullahit ja muessinit lukivat rukouksia korkeista\nminareeteista ja anoivat Allahin siunausta verilöylylle. Kaikki\ntapahtui ihailtavassa järjestyksessä ja ennen laaditun suunnitelman\nmukaan. Siinä kulki veljellisessä sovussa ja yhteisymmärryksessä\nsäännöllisiä joukko-osastoja, kurdilaisia Hamidieh-rykmenttejä\nja aseistettu roskajoukko. Maaherrain puolisot ja turkkilaiset\nylhäisönaiset saattoivat seurata surmaamista ja talojen polttamista\npalatsiensa parvekkeilta laulamalla kurkkuäänistä täräjäviä, syvää,\naivan kuin synnytystuskaa henkiviä sotalauluja kehoittaakseen\nsydämensä sankareita sitä innokkaammin tuhoamaan kristityt koirat,\ntahi koettivat häälauluja laulamalla vaimentaa ja voittaa uhrien\ntuskanhuudot, naisten itkun ja lasten vaikerruksen. Joukot valtasi\nvilli raivo. Ja mitäpä syytä heillä olisi ollut pelätä tahi\nmurehtia! Tässä upseeri saattoi kehoittaa: \"Alas armeenialaiset,\nse on sulttaanin tahto!\"; tuossa saattoi maaherra sanoa: \"Olkaa\nreippaita, älkää lakatko tappamasta, ryöstämästä ja rukoilemasta\nsulttaanin puolesta!\" Ja silmäin edessä oli hurskauden palkka:\nrikasten armeenialaisten kauppiaitten täydet varastohuoneet ja\nheidän yksityistalojensa irtaimisto ja aarteet. Eipä puuttunut edes\nnautintoja. Kaikki armeenialaiset naiset, äidit ja tyttäret, olivat\nheidän käsissään, ja he saattoivat tehdä heille rankaisematta,\nmitä tahtoivat... Antoipa hallitus lisäksi pahimmille pyöveleille\nkunniamerkkejä.\n\nOn mahdotonta ja samalla tarpeetonta ryhtyä kuvailemaan kaikkia\nnoita kauhuntöitä. Tahdomme vain esittää muutamia yksityiskohtia\nedellämainittujen vuosien verilöylyistä. Mutta ennenkuin ryhdymme\nsiihen, luomme lyhyen silmäyksen niihin erikoissyihin, jotka\nlähinnä aiheuttivat kyseessä olevat verilöylyt, samoin kuin niiden\nalkutapahtumiin.\n\n_4. Kun hirmumyrsky puhkeaa._\n\n_Verilöylyjen alkusoittoa._\n\nVuosien 1894-96 armeenialaisverilöylyt eivät olleet mikään sattuma\ntahi pelkkä irrallinen ilmiö. Niillä oli omat syvät syynsä, jotka\njohtivat juurensa ei vain syvästä uskonnollisesta vastakohdasta, vaan\nmyös silloisista yhteiskunnallisista ja taloudellisista oloista.\n\nVuosina 1893--94 oli Vähässä Aasiassa raivonnut kolera ja nälänhätä.\nNe olivat omiaan synnyttämään levottomuutta ja kiihtynyttä mielialaa,\nsamoinkuin väestön yleinen köyhtyminen ja kehno hallitus. Viimeksi\nmainittu seikka oli kirous, joka painoi turkkilaisia samoinkuin\narmeenialaisia ja muita kansallisuuksia, vaikka turkkilaiset\nhallitsevana kansanaineksena eivät joutuneet tuntemaan sitä niin\nraskaasti kuin muut, varsinkin armeenialaiset. Tyytymättömyyttä\noli kaikkialla, mutta varsinkin Turkin itäosissa, missä Van oli\nlevottoman hengen liesi. Erserum ja Bitlis olivat joutuneet kurjaan\ntilaan nälänhädän vuoksi, ja turkkilaisten sorto ja hirmuhallitus\ntekivät olot miltei sietämättömiksi. Varsinkin verojen kanto oli\nkurjalla kannalla. Kuitteja ei annettu, ja niin voitiin samat verot\nperiä uudelleen. Rikoksia voitiin tehdä salassa ilman rangaistusta,\nsillä kristityn todistusta muhamettilaista vastaan ei otettu\nhuomioon. Se oli ennakolta väärä, eikä antanut aihetta mihinkään\ntoimenpiteisiin. Kristittyjen oli pakko puhua vihjailemalla ja\nkuiskaillen, ja heidän henkilökohtaisesta koskemattomuudestaan ei\nvoinut olla edes puhetta, kuten tavattoman räikeällä tavalla osoittaa\nseuraava tapaus.\n\nKesäkuulla 1893 lähti neljä nuorta armeenialaista vaimoineen metsään\npoimimaan kasviksia eräältä mäen rinteeltä lähellä Vanin kaupunkia,\njossa asui turkkilainen maaherra ja jonne oli majoitettu sotaväkeä.\nTuntien maan tavat pysyttelivät armeenialaiset tarkoin yhdessä.\nSamalla kulki siitä ohitse kurdilainen sotilasjoukkue, jonka huomio\nkiintyi nuoriin naisiin. He hyökkäsivät tuon pienen seurueen\nkimppuun vaikka oli kirkas päivä, löivät miehet kuoliaiksi, tekivät\nväkivaltaa naisille, nousivat jälleen ratsuilleen ja ratsastivat\npois. Seuraavana päivänä kylän asukkaat noutivat nuo neljä ruumista,\njotka olivat silvotut muodottomiksi. He sitoivat yhteen neljä\nkarkeatekoista härkävaunua, asettivat jokaiseen yhden alastoman\nsilvotun ruumiin, jonka vieressä istui hänen vaimonsa leikatuin\nhiuksin merkiksi siitä, että hänet oli häväisty. Kyläläiset kulkivat\npitkänä surukulkueena vaunujen mukana kaupunkiin. He paljastivat\nrintansa turkkilaisille sotamiehille, jotka tahtoivat kääntää\nheidät takaisin ja kulkivat edelleen pitkin katuja samalla kuin\nkulkueeseen liittyi uusia armeenialaisia. Kaikki tapahtui hiljaa\nilman pienintäkään häiriötä. Surukulkue kulki Britannian ja Venäjän\nvarakonsulivirastojen, Persian pääkonsuliviraston, poliisimestarin ja\nmuiden korkeiden viranomaisten ohi pysähtyen vihdoin maaherran suuren\npalatsin edustalle. Maaherra katsoi ulos ikkunasta ja virkkoi: \"Kyllä\nnäen. Miten ikävää! Viekää ne pois ja haudatkaa ne. Tahdon tehdä,\nmitä on tarpeellista.\" Parin päivän kuluttua tuotiin tutkittaviksi\nmuutamia kurdeja, joiden joukosta naiset tunsivat useita syypäiksi\nväkivallantekoon, mutta kun he kielsivät rikoksen, saivat he mennä.\nMyöhemmin maaherra meni itse rikospaikalle ja huomasi silloin\nlähettyvillä armeenialaisen luostarin. Hän syytti munkkeja murhasta,\nryösti luostarin ja antoi mestata luostarin kunnianarvoisen johtajan.\n-- Tämä ei ollut mikään poikkeustapaus, vaan havainnollinen esimerkki\nsiitä, mitä silloin saattoi sattua Turkissa. Oli kuolemantyyntä\nhirmumyrskyn edellä. Kaikki tiesivät jotakin olevan tulossa, mutta\nmitä ja milloin, sen tiesi vain hän, joka pitää lävistetyssä\nkädessään seitsemällä sinetillä lukittua kohtalonkirjaa. Mutta pian\nalkoi esirippu nousta, ja katseiden eteen paljastui kammottava\nmurhenäytelmä, joka olisi tarjonnut riittävästi aineksia Dantelle\nuuden kuvauksen luomiseen helvetistä, jos tämä suuri renessanssin\nmestari olisi vielä elänyt.\n\n_Sassunin verilöyly._\n\nVillissä Sassunin vuoristopiirikunnassa Mushista etelään oli\narmeenialaisten ja kurdien välillä syntynyt erimielisyyttä.\nEdelliset selittivät maaherralle olevansa kykenemättömiä maksamaan\nveroa, koskapa kurdit olivat ryöstäneet kaiken heidän omaisuutensa.\nMaaherra piti tällaista ilmoitusta kapinan ilmauksena, ja\nelokuussa 1894 hän lähti joukkoineen, joihin kuului vakinaista\nväkeä, Hamidiehrykmenttejä ja muita kurdilaisia, rauhallista\ntalonpoikaisväestöä vastaan. \"Ferik pasha tuli postiteitse\nErsinganista, luki sulttaanin käskykirjeen, jossa käskettiin\nhävittää vääräuskoiset, ja sitten, asettaen asiakirjan riippumaan\nrinnalleen, lausui sotamiehille toivomuksen, etteivät löisi\nlaimin täyttää velvollisuuttaan. Elokuun viimeisenä päivänä,\nsulttaanin valtaistuimelle nousemisen vuosipäivänä, sotamiehiä\nkehoitettiin kunnostautumaan erikoisesti, ja he tekivätkin siitä\nsuurimman teurastuspäivän.\" Nämä joukot riehuivat kuin villit:\nkylät ryöstettiin ja poltettiin, asukkaat hakattiin maahan ja\ntehtiin tihutöitä, jotka ikuisiksi ajoiksi painavat Kainin merkin\ntekijöittensä otsiin ja tahraavat heidän nimensä häpeällä, joka on\nmusta ja kammottava kuin tartaros.\n\nGelisunin piirissä vainolaiset löysivät erään kirkon luota kaksi\nrintalasta, joita pakolaiset eivät olleet ennättäneet kuljettaa\nmukanaan. He löivät ne murskaksi ja tallasivat sitten. Kirkkopihalla\nhe tapasivat imettävän vaimon ja vanhan miehen. Ne tapettiin,\njälkimmäinen hyvin raa'alla tavalla, joka muistuttaa alkukirkon\nuskonvainoja. Kahden puun latvat taivutettiin yhteen. Miehen jalat\nsidottiin puihin, yksi kumpaankin. Puut päästettiin irti, jolloin\nmiehen ruumis jakaantui kahdeksi kappaleeksi selkärangasta lähtien.\nNe jätettiin sitten ruoaksi taivaan linnuille.\n\nErään kylän pappi ja johtavia miehiä meni verokuitit käsissään\npuhuttelemaan turkkilaista upseeria, selittäen olevansa uskollisia\nalamaisia ja rukoillen armoa. Mutta koko kylä piiritettiin ja kaikki\ninhimilliset olennot surmattiin, sillä upseerilla oli määräys tehdä\nselvää jälkeä.\n\nElokuun 29. p. 1894 on Alasakin salaiseen pakopaikkaan kerääntynyt\njoukko turvattomia armeenialaisia, jotka ovat päässeet pakoon\nkiusanhengiltään. Heidän johtajanaan on pappi Johannes Semalilainen.\nVerihurttain ympäröimäin pakolaisten asema on toivoton. Pidetään\nneuvotteluja. Päätetään lähteä joukolla papin johdolla turkkilaisten\nleirille, sillä päällikkö on ilmoittanut antavansa armon ja vapauden\nkaikille, jotka antautuvat hänen käsiinsä. Se on sulttaanin\nkäsky, vakuuttaa hän. Kukaan ei usko hänen vakuutuksiaan, mutta\nkuitenkin lähdetään, sillä muutakaan mahdollisuutta ei ole. Tullaan\nturkkilaisten leiriin Gelisusaniin; Pakolaiset otetaan vastaan\nodottamattoman ystävällisesti. Turkkilaiset antavat heidän asettua\navoimelle kentälle, antavatpa vielä karjaakin teurastettavaksi. Näin\ntahdottiin houkutella esille kaikki epäilyttävät armeenialaiset.\nNaiset ovat parhaillaan laittamassa ruokaa kansalle, kun sotaväki\nympäröi joukon. Miehet eroitetaan naisista, viedään tutkittaviksi\nja tuomitaan kuolemaan yön kuluessa. Seuraavana päivänä heidät\npakotetaan kaivamaan suuria kuoppia ja joukkohautoja. Illan tullen\nsotamiehet sitten ympäröivät uhrinsa ja surmaavat heidät pistimillä\nkoettaen tukahduttaa heidän tuskanhuutonsa sotilassoitolla, rummuilla\nja voimakkailla huudoilla. Muutamat onnettomat heittäytyvät elävinä\nkuoppiin välttääkseen pistimen iskut. Näin täyttyvät kuopat elävistä\nja kuolleista, ja ne luodaan sitten umpeen.\n\nPappi Johanneksen sotamiehet voitelivat pilkaten armeenialaisten\nkuninkaaksi. Senjälkeen he puhkasivat hänen silmänsä, vetivät nahan\nhänen kasvoilleen ja tekivät reiän hänen kurkkuunsa huvitellen\nitseään siten, että kaatoivat vettä hänen suuhunsa ja katselivat,\nmiten se juoksi ulos hänen kaulastaan. Vihdoin he heittivät hänetkin\nhautaan yhdessä toisten kanssa.\n\nNäiden kahden yön aikana armeenialaiset naiset suljettiin\nlähelläolevaan kirkkoon, missä sotamiehet häväisivät heidät. Useimmat\nnaiset surmattiin sitten kirkossa. Ainoastaan muutamia kauneimpia\nhe jättivät elämään luvaten heille armahduksen, jos luopuisivat\nuskostaan. Mutta naiset vastasivat täynnä jaloa ylevyyttä: \"Miksi\nme kieltäisimme Kristuksen?\" Samalla he viittasivat surmattujen\nmiestensä ja veljiensä ruumiisiin ja virkkoivat: \"Me emme ole\nparempia kuin he. Tappakaa meidätkin!\" Ja niin he sitten kuolivat\nyhdessä rakkaittensa kanssa.\n\nEräs 18-vuotias tyttö Semalista, nimeltä Marjam, ei millään ehdolla\nantautunut sotamiehille. Muuan aliupseeri käski silloin viedä hänet\nulos kirkosta tuuhean puun varjoon. Hänet sidottiin puuhun, minkä\njälkeen sotilaat tekivät hänelle väkivaltaa, surmaten hänet lopulta\npistimellä. Sitten hänet jätettiin siihen makaamaan alastomana.\n\nSotaväki lähti sitten Talvorigin piiriin. Tien varrella he kohtasivat\nraskauden tilassa olevan vaimon, joka oli kotoisin Hithinkin kylästä.\nHän oli väsynyt ja kätkeytynyt eräiden pensaiden taakse. Mutta\nsotilaat huomasivat hänet, viilsivät auki hänen vatsansa ja asettivat\nkeskensyntyneen lapsen hänen povelleen. Sitten he väittelivät siitä,\nkuka heistä olisi voimakkain ja voisi nostaa pistimellään vaimon ja\nlapsen. He koettivat toinen toisensa jälkeen, mutta kaikkien pistimet\ntaittuivat heidän yrittäessään.\n\nJa niin he sitten kulkivat eteenpäin levittäen ympärilleen kauhua ja\nkuolemaa. Sassunin verilöyly kesti 47 päivää. Joka päivä tämän ajan\nkuluessa tapahtui kammottavia tihutöitä. Tuhansia sai surmansa, ja\neräs tutkijakomitean jäsen sanoi nähneensä maan olevan aivan aution\nja kaikkialla vallitsevan kuvaamattoman kurjuuden. Armeenialaisia\nsurmattiin kuin metsän riistaa katsomatta ikään tahi sukupuoleen.\n\n_5. Kun hirmumyrsky levinä laajemmalle._\n\nTiedot näistä verilöylyistä herättivät tavatonta huomiota\nlänsimailla, ja Englanti alkoi vaatia Turkin hallitukselta luvattuja\nuudistuksia. Tässä mielessä se lähetti Portille kokonaisen\nuudistussuunnitelman toukokuun 11. p:nä 1895. Siinä ehdotettiin,\nettä armeenialaisissa maakunnissa tulisi turkkilaisten virkamiesten\nrinnalle asettaa armeenialaisia, sekä että turkkilaisista ja\narmeenialaisista muodostettaisiin ylin hallintoelin valvomaan\nhallitusta armeenialaisissa maakunnissa. Sulttaani huomasi, että nyt\non tosi kysymyksessä, mutta samalla hän myös huomasi, että Euroopan\nvallat olivat eri mieltä hänen käyttäytymiseensä nähden, sekä että\nne todennäköisesti olivat kykenemättömiä nopeaan yhteistoimintaan.\nSentähden hän päätti nopeasti ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin,\njotta armeenialaisten lukumäärä vähenisi siinä määrin, ettei\nnäitä uudistuksia tarvittaisikaan. Ja nyt seurasi vuoden 1895\nviimeisellä neljänneksellä sarja kammottavia verilöylyjä lyhyiden,\nnopeiden iskujen muodossa seuraavissa paikoissa: syyskuun 30.\np:nä Konstantinopolissa; lokakuulla Ak-Hissarissa, Trapezuntissa,\nErsinganissa, Baiburtissa, Bitlisissä ja Erserumissa; marraskuulla\nArabkirissä, Diarbekrissä, Malatiassa, Kharputissa, Sivasissa,\nAmasiassa, Mersivanissa, Aintabissa, Marashissa ja Kaisarivehissä,\nsekä Urfassa kahdesti: loka- ja joulukuulla. Vuonna 1896 tuli vielä\nmuutamia lyhyitä jälki-iskuja: kesäkuulla Vanissa ja elokuulla\nKonstantinopolissa. Kaikissa näissä paikoissa turkkilaiset polttivat\ntalot ja ryöstivät kodit, tappoivat miehet ja tekivät väkivaltaa\nnaisille, kuten ainakin aidot moslemit. Muutamia tapauksia sieltä ja\ntäältä.\n\n_Erserumin, Trapezuntin ja Diarbekrin verilöylyt._\n\nErserumin verilöyly alkoi lokakuun 30. päivänä ja kesti kaksi päivää.\nKolmetuhatta miestä paikallista varusväkeä upseeriensa johdolla\nryösti ja tappoi armeenialaisia, missä vain saivat heitä käsiinsä.\nIhmeellinen oli pastori Gregor Gevorgianzin pelastus. Kun verilöyly\nalkoi, niin hän meni amerikkalaisen lähetyssaarnaajan Chambersin\ntaloon. Tähän taloon ja sen pihalle oli kokoontunut noin 400--500\narmeenialaista. Useimmat heistä olivat protestantteja ja seurakunnan\njäseniä. Portti suljettiin ja katolle nostettiin Amerikan lippu.\nKaikki rukoilivat hartaasti pelastusta, kun yhä kiivaammaksi paisuva\nkiväärituli, ja muurin yli lentävät kuulat ilmoittivat sotilaitten\ntulosta. Nämä lienevät kuitenkin saaneet käskyn jättää talo rauhaan,\nkoskapa hetken kuluttua vetäytyivät pois. He eivät enää palanneet\nsinne, ja hätääntyneet armeenialaiset pelastuivat.\n\nGevorgianzin rouva ei ollut talossa. Hän oli pelastunut erääseen\ntoiseen taloon, joka oli Englannin konsulin suojeluksessa. Siellä hän\nvietti kauhean yön rukouskamppailussa yhdessä toisten armeenialaisten\nkanssa. Rouva G. kertoi, miten viereisen talon kellariin oli\nkätkeytynyt 20 armeenialaista, joukossa muuan äiti, jolla oli\nkolmen kuukauden vanha rintalapsi. Kun sotilaat tulivat taloon\netsimään pakolaisia, niin vaimo painoi pienokaistaan niin lujasti\nrintaansa vasten, että se tukehtui. Lapsen nuoren elämän hinnalla\npelastui kahdenkymmenen armeenialaisen elämä. Kun vaimo huomasi\nlapsensa kuolleen, niin hän puhkesi itkuun sanoen: \"Englantilaiset\novat murhanneet lapseni, sillä he olivat luvanneet meille apua,\nmutta nyt he vetäytyvät syrjään!\" Sikäläinen Englannin konsuli teki\nkuitenkin voitavansa verilöylyn estämiseksi ja rajoittamiseksi.\nSensijaan kerrotaan, miten Venäjän konsuli verilöylyn alkaessa\nseisoessaan talonsa parvekkeella lausui eräälle saapuvilla olevalle\narmeenialaiselle: \"Auttakoot nyt englantilaiset teitä, jos voivat!\"\n\nArmeenialaisessa kaupunginosassa turkkilaiset ryöstivät ja\nmurhasivat barbaarisella tavalla. Eurooppalaiset konsulit estivät\nheitä kuitenkin, niin etteivät he saaneet riehua aivan mielensä\nmukaan. Monta pöyristyttävää tihutyötä tapahtui kuitenkin. Eräs\narmeenialainen etsi kadulta lastaan, kun turkkilaiset saivat\nhänet käsiinsä. He riistivät vaatteet hänen päältään, leikkasivat\nmiekoillaan lihapaloja hänen ruumiistaan ja kaatoivat haavoihin\narmeenialaisista liikkeistä ottamaansa etikkaa. Onneton parkuu\ntuskasta rukoillen Jumalaa ja ihmisiä tekemään lopun tuskistaan.\nSamalla tulevat siihen hänen pienet poikansa. Vanhin huutaa: \"Isä,\nkatso, mitä he ovat tehneet minulle!\" Veri virtaa alas pojan\nkauniita kasvoja pitkin. He työntävät hänet isänsä luo ja surmaavat\nheidät molemmat. Pikku poika, vain 3-vuotias, seisoo siinä vieressä\nleikkikalu kädessä katsoen vuoroin ruumiita, vuoroin sotilaita.\nSilloin eräs sotilas tekee miekan iskulla lopun hänenkin elämästään.\n\nMuuan nuori armeenialainen kultaseppä aikoi verilöylyn alkaessa\nmennä myymälään ottamaan muutamia esineitä morsiamelleen, jonka\nkanssa aikoi piakkoin mennä naimisiin. Tiellä turkkilaiset sotilaat\nsaivat hänet kiinni. Hän rukoili heitä säästämään hänen elämänsä\nnuoren morsiamensa vuoksi. Sotilaat lupasivatkin tehdä sen, mutta\nkehoittivat häntä kuitenkin seuraamaan nuorta miesjoukkoa, jota\nvietiin eräälle vuorenhuipulle kaupungin ulkopuolelle. Hän uskoi\nheidän sanojaan ja seurasi. Mutta perille päästyä siellä olikin\nsotilaita hiottuine miekkoineen, joilla he hakkasivat maahan\narmeenialaiset lukuunottamatta erästä vanhusta, joka upseerin\nmielestä jouti elää. Tämä vanhus uskalsi vasta kahden viikon kuluttua\nkertoa siitä kauhunäytelmästä, jonka todistajana hän oli ollut,\nsurmatun kultasepän morsiamelle, armeenialaiselle opettajattarelle.\nTämän onnistui sitten paeta Tiflisiin ruotsalaiselle lähetysasemalle.\n\nVerilöylyn jälkeen vietiin kaupungista 321 silvottua ruumista\nvanhalle armeenialaiselle hautausmaalle. Ja seuraavana päivänä\nvietiin vielä joukko surmatuita armeenialaisia.\n\nTrapezuntissa tuli muuan armeenialainen verilöylyn alkaessa pahaa\naavistamatta leipämyymälästä, minne hän oli mennyt ostamaan leipää\nlapsilleen ja sairaalle vaimolleen. Riehuva kansanjoukko yllätti\nhänet kadulla. Hän pyysi armoa, ja se luvattiinkin hänelle. Tämän\nvuoksi hän kiitti heitä sydämellisesti. Mutta sitten hänet kuitenkin\notettiin kiinni, ja alkoi julma kidutus. Hänen jalkansa sidottiin\nyhteen, hänen toinen kätensä lyötiin poikki ja sillä lyötiin häntä\nkasvoihin. Senjälkeen lyötiin poikki hänen toinen kätensä. Toiset\nturkkilaiset kehoittivat häntä nyt tekemään ristinmerkin, toiset\ntaasen huutamaan korkealla äänellä Jumalaa, jotta hän kuulisi häntä\nparemmin hänen sydämentuskassaan. Sitten häneltä leikattiin korvat.\nKun häneltä leikattiin kieli, niin muuan turkkilainen virkkoi\nhalveksivasti: \"Nyt hän ei voi enää pilkata Jumalaa!\" Lopuksi he\npuhkasivat hänen silmänsä, katkaisivat hänen jalkansa ja leikkasivat\npoikki hänen kaulansa lähettäen, kuten he lausuivat, hänen sielunsa\nkadotukseen.\n\nMalatiassa surmattiin noin 5,000 armeenialaista. Monta naista vietiin\nturkkilaisten haaremeihin tahi myytiin kuten eläimet. Urfassa\ntapettiin joulukuulla noin 8,000 henkeä, ja leskien ja orpojen luku\nnousi noin 10,000:een. Kaupungin yhdeksästä armeenialaisesta papista\ntapettiin seitsemän ja kahta haavoitettiin vaarallisesti. Koko\narmeenialainen kaupunginosa kirkkoineen ja taloineen hävitettiin\ntäydellisesti. Vanin kaupungissa ja sen ympärillä olevissa kylissä\nsurmattiin kesäkuulla 1896 noin 35,000 armeenialaista. Verilöyly\nkesti seitsemän päivää, ja siellä harjoitettiin samoja julmuuksia\nkuin muuallakin.\n\n_6. Verilöylyjen aiheuttamat vahingot._\n\n_Tavaran ja ihmishenkien hukka._\n\nTavaton oli se henkinen ja moraalinen kurjuus, ihmishenkien hukka\nja taloudellinen hätä, minkä verilöylyt aiheuttivat. \"Kaikki on\nmeiltä otettu; he eivät ole jättäneet meille edes vaateriepua,\njolla voisimme kuivata kyyneleemme\", valittivat armeenialaiset.\nWestminsterin herttualle annettujen virallisten turkkilaisten\ntietojen mukaan olivat vahingot seuraavat: poltettuja ja hävitettyjä\narmeenialaisia kyliä noin 2,500--3,300; ihmishenkien hukka: 29,544\nsurmattu miekalla tahi ampuma-aseella, 1,383 poltettu elävältä, 5,568\nmenehtynyt nälkään ja kylmään; 92,650 koditonta ja harhailevaa.\nTodellisuudessa olivat luvut kuitenkin paljon suuremmat.\n\nRuotsalainen Armeenian lähetyssaarnaaja E. John Larsson esittää\nseuraavat luvut: hävitettyjä kyliä paljon enemmän; lisäksi hävitetty\nkokonaan 568 kirkkoa ja 77 luostaria. Noin 300,000 armeenialaista on\nmenettänyt henkensä miekan, kuulien, nälkäkuoleman ja sairauksien\nvuoksi; 20,000 nuorta tyttöä on häväisty tahi viety turkkilaisten\nhaaremeihin; 40,000 leskeä ja orpoa on jäänyt. Leivättömien ja\nkodittomien luku noin 546,000 henkeä.\n\nJos ovat kauhistuttavia nämä numerot, niin ei suinkaan ole arvattava\nvähäisiksi turkkilaisten niissä harjoittamia pakkokäännytyksiä.\nTurkkilaiset tahtoivat nimittäin pakottaa armeenialaiset siirtymään\nMuhammedin oppiin. Ja tässä he menettelivät hyvin sydämettömästi ja\njulmasti. Saatuaan kiinni armeenialaisen he useinkin asettivat miekan\nkurkun eteen ja vaativat asianomaista antamaan merkin kädellään\nhaluaako hän ruveta moslemiksi. Ellei, niin he katkaisivat kaulan.\nMonet isät taasen kääntyivät pelastaakseen vaimojensa ja tytärtensä\nkunnian. Näitä pakkokäännytettyjä oli noin 40,000 --50,000.\nArvelevatpa toiset heidän lukunsa nousseen aina 100,000:een.\n\nLähetyssaarnaajille he ovat valittaneet hätäänsä ja selittäneet, että\nse hengellinen kuolemantuska, johon he ovat joutuneet teeskentelynsä\nja Kristuksen kieltämisen vuoksi, on vaikeampi kuin kaikki maalliset\nkärsimykset yhteensä. Toiset taasen ovat vakuuttaneet, että he\nkärsisivät ilomielin tuskallisimmankin kuoleman, jos vain heidän\nomaisensa voisivat kuolla ennen heitä ja varsinkin, jos heidän\nvaimonsa ja tyttärensä säilyisivät turkkilaisten ja kurdien kynsistä.\nJa muuta paluutietä ei ollut kuin marttyyrin verinen tie, sillä\nluopuminen islamista rangaistaan kuolemalla.\n\n_7. Kun epätoivo soittaa kannelta._\n\nMikä suunnaton hätä vallitsi pakolaisten keskuudessa, käy\njärkyttävällä tavalla ilmi seuraavasta silminnäkijän kuvauksesta.\n\n\"Miten lähelle nälkäkuolemaa ihmisraukat ovat tulleet, voitte päättää\neräästä Korpey-nimisestä kylästä, jossa olen käynyt tänään. Siinä oli\nennen 150 taloa, joista nyt on jäänyt seisomaan ehkä 15; toiset ovat\nkokonaan hävitetyt. Ainoastaan muurit näyttävät, miten kaunis kylä se\noli aikaisemmin. Ihmiset käyvät ryysyissä; ainoastaan kahdessatoista\ntalossa on vuoteita. Koko talven he ovat nukkuneet peitteittä\nlattialla. Kaikkien puitten latvat kylän ympärillä ovat hakatut,\nniin että vain rungot ovat jääneet seisomaan. Ei ole lampaita eikä\nsarvikarjaa, vain kaksi koiraa on siellä enää. Taloissa en huomannut\njyviä enkä muita elintarpeita. Muutamissa taloissa oli vähän leipää,\nkaikissa oli pieni nippu heiniä, joka nyt on heidän pääravintonsa.\nNaisten ja lasten kasvot ovat väsähtäneet ja keltaiset. Kysyin\neräältä pieneltä pojalta, oliko hän syönyt tänään leipää, ja hän\nvastasi: 'En', -- hän oli syönyt vain ruohoa. Toiset lapset sanoivat\nsyöneensä niin suuren leipäpalan kuin minun käteni. Kun istuuduimme\nmaahan useimpien kyläläisten ympäröiminä, niin lapset pureskelivat\nedelleenkin ruohoa, jota he yhdessä juurien kanssa söivät. Mikäli\nvoin päättää, on ainoastaan muutamia päiviä näiden ihmisten\nnälkäkuolemaan.\n\n\"Kun äskettäin kuljin erään kylän läpi, tulivat kaikki asukkaat\ntielle ja huusivat itkien: 'Meidän on nälkä, nälkä, nälkä!' Tämä\nhuuto seuraa minua. Heidän peltonsa lepäävät käyttämättöminä, heidän\ntalonsa ovat hävitetyt eikä siellä ole ainoatakaan kättä kohottamassa\nja pystyttämässä niitä.\n\n\"Tänään tuli maalaisia tänne Terdjanista, erään kyläryhmän\nkeskuksesta, hakemaan apua. Heidän ulkonäkönsä suorastaan vetosi\nsääliin. He olivat saapuneet kahdeksantoista tunnin matkan päästä\nkahden lumenpeittämän vuoriharjanteen yli. Eräs mies, joka oli ollut\nkyllin hyvinvoipa voidakseen mukavasti ottaa taloonsa vieraiksi\n18--20 henkeä, oli nyt verhottu ryysyihin, -- vieläpä niin niukasti,\nettä ne tuskin olisivat tuottaneet suojaa kesälläkään. Erään toisen,\njättiläiskokoisen miehen molemmat käsivarret olivat sotilaat\nsilponeet julmilla iskuilla. Niiltä maalaisilta, joiden lähetteinä he\nolivat tulleet, puuttui kaikkea, mitä inhimillinen olento käyttää;\nei minkäänlaista vuodetta eikä peitettä ollut heille jäänyt, ja\nkylmien talvikuukausien aikana he olivat nukkuneet oljissa ja\nheinissä. Makuunsa yöllä he olivat järjestäneet seuraavaan tapaan:\nensin he heittivät olkia maahan ja asettuivat sitten kaikki, yhtä\nlukuunottamatta, niin lähelle toisiaan kuin mahdollista. Tämä peitti\nheidät heinillä ja ryömi sitten itse, niin hyvin kuin voi, heinien\nalle. Muutamia näistä kylistä kävivät kurdit ryöstämässä 40 päivän\naikana.\n\n\"Malatiassa pakenivat verilöylypäivinä kaikki armeenialaiset\npalavista taloistaan pelastaakseen kiireimmiten henkensä, eikä heillä\nollut mitään muuta kuin ne kurjat vaateriekaleet, jotka sattuivat\nolemaan heidän päällään, joten monien täytyi pukeutua surmattujen\nverisiin vaatteisiin. 2,000:n ryöstetyn perheen joukossa, joihin\nkuului 8,000 henkeä, oli vain 50 perheitä, jotka eivät olleet\njoutuneet äärimmäiseen epätoivoon. Hennot naiset, joiden miehet ja\ntäysikasvuiset pojat olivat murhatut, joiden talot olivat poltetut\nja kaikki omaisuus ryöstetty, asuivat majoissa ja kosteissa\nkellareissa. Ennen hyvinvoivat kävivät ryysyissä, eikä heillä ollut\nlainkaan leipää syödäkseen. Monet kävivät ovelta ovelle kerjäten\ntahi anoivat almuja torilla. Siellä istuivat heidän myymälöissään\nne, jotka olivat tehneet heidät leskiksi ja ryöstäneet heiltä kaiken\nmaallisen omaisuuden, ja heittivät heille kourallisen kuparirahoja\nja pilkkasivat naisraukkoja, kun he koirain tavoin yrittivät tarttua\nmuutamiin leivänmuruihin.\n\n\"Joku aika sitten kävin Gurunissa. Väestön tilaa siellä ei voi\nkuvailla. Siellä, missä ennen oli ihana ja kukoistava paikkakunta,\non nyt, niin pitkälle kuin silmä kantaa, autio, musteenvärinen\nmassa, -- havainnollinen kuva siitä, mitä peloittava vainonvalkea\nvoi saada aikaan. 1,500--1,600 talon kumoonkaatuneet seinät, jotka\naikaisemmin olivat herttaisten pesäin tavoin keskellä hyvinhoidettuja\nhedelmätarhoja, haastavat alakuloista kieltä tuhotusta onnesta ja\nhyvinvoinnista. Kulkiessani yhdestä hävitetystä talosta toiseen\nkuulin ainoastaan vihlovia tuskanhuutoja niiden vaimojen tahi\näitien huulilta, joilta oli otettu kaikki. Jäljelle jäänyt kansa\noli siellä täällä sulloontunut yhteen yksityisiin huoneisiin, jotka\nolivat jääneet jäljelle kerran asutuista taloista. Köyhä väestö oli\npuettu ryysyihin, jotka olivat sidotut lanteiden ympäri vain yhdellä\nlangalla ja jotka tuskin riittivät peittämään heidän alastomuuttaan.\nÄidit pyysivät minulta apua saadakseen takaisin vangitut tyttärensä.\nKun kerää kaikki nämä vaikutelmat yhteen, niin on vaikea ajatella\nkuvaa, joka raatelisi enemmän sydäntä kuin se, jonka minä näin.\"\n\n_8. Veren ja kyynelten maan marttyyrejä._\n\nArmeenialaisten verilöylyt olivat ensi sijassa uskonvainoja, vaikka\nturkkilaisten ja kurdien raakuus, ryöstönhalu ja kansallisuuskiihko\nnäyttelivätkin niissä huomattavaa osaa. Tavallinen vaihtoehto oli:\nislam tahi kuolema. Ja niiden luku on laskettava tuhansissa, jotka\nyksinomaan vv. 1894--96 vainoissa sinetöivät verellään uskonsa ja\nrakkautensa Ristiinnaulittuun. Tiedetään, että vanhan Armeenian\nkansalliskirkon papeista 170 kärsi marttyyrikuoleman ja evankelisista\n21. Useimpiin näihin uskontodistajiin pitää paikkansa alkukirkon\naikuinen sanonta: \"Heidän nimensä tuntee vain Jumala\", maan päällä he\novat suurimmalta osalta tuntemattomia ja unohdettuja. -- Jo edellä\nolemme maininneet muutamia Armeenian marttyyrejä nimeltä. Seuraavassa\nesitämme muutamien nimet ja lyhyen kärsimystarinan.\n\n_Garabed Khaludshian._\n\nGarabed Khaludshian oli evankelinen pappi, joka oli vaikuttanut\nvuosikausia Sivasissa suureksi siunaukseksi yhdessä samanmielisen\nvaimonsa kanssa. Marraskuun 10. p:nä hän piti seurakunnalleen\nliikuttavan saarnan tekstistä: \"Mutta ei hiuskarvaakaan päästänne\nhäviä.\" Vähän aikaa myöhemmin keskellä kirkasta päivää syöksyi taloon\njoukko raivoisia muhamettilaisia murhaten ja ryöstäen. Pastori ja\neräät toiset armeenialaiset olivat kätkeytyneet tyhjänä olevan\nmajatalon yläsaliin. Siellä he istuivat odottaen ja rukoillen. Mutta\nvainolaiset poistuivat löytämättä heitä. Illan suussa ilmaantui\ntoinen joukko, joiden nimenomaisena tarkoituksena oli tappaa heidät.\nPastori ei kuitenkaan pelännyt. Hän astui rauhallisesti heidän\neteensä. Vainolaiset hämmästyivät, hidastelivat ja lupasivat hänelle\nelämän ja vapauden, jos hän vain kieltäisi uskonsa. Kun pastori\najatteli sairaalloista vaimoaan ja neljää turvatonta tytärtään, niin\nhänen sydämensä alkoi lyödä levottomasti. Hän ei kuitenkaan kieltänyt\nuskoaan, vaan virkkoi: \"Minä en ainoastaan usko kristilliseen uskoon,\nvaan olen opettanut sitä toisille. Minä en voi kieltää. Jos te tämän\nvuoksi tahdotte tappaa minut, olen valmis.\" -- \"Silloin meidän täytyy\ntappaa sinut\", he virkkoivat. Peloton tunnustaja nosti molemmat\nkätensä taivaaseen päin, ja silmänräpäyksessä lävisti hänet kaksi\nkuulaa. Yhdessä 800 muun surmatun kanssa hänen ruumiinsa kätkettiin\nsuureen yhteishautaan vanhalla armeenialaisella hautausmaalla.\n\n_Jinjis Khathershian._\n\nDiarbekrissä oli syyrialaisten jakobiittien suureen kirkkoon\nkokoontunut suuri joukko pakolaisia. Kurdit ympäröivät kirkon,\nampuivat sisälle ikkunoista, särkivät katon ja heittivät sisälle\nsytytysaineita ja tulisoihtuja, kunnes heidän vihdoin onnistui murtaa\novet. Roskajoukon huutaessa villin riemun valtaamana pakolaiset\nvietiin joukottani ulos, missä heidät otettiin vastaan kuulasateella.\nPakolaisten joukossa oli pastori Jinjis Khathershian Egyptistä,\njoka oli tullut tervehtimään sukulaisiaan. Kun kurdit saivat tietää\njoukossa olevan papin, niin he ottivat hänet kiinni, repivät vaatteet\nhänen päältään ja ruoskivat hänet tiedottomaksi solmuruoskalla.\nMuuan saapuvilla ollut pyhä kirja pantiin hänen suuhunsa ja pilkaten\nkehoitettiin häntä pitämään saarna. Hänen päälleen lensi kipinöitä,\njoiden aiheuttama polttava tuska herätti hänet tajuttomuudesta. Hän\nkoetti ryömiä pois, mutta pyövelit tarttuivat häneen ja heittivät\nhänet loimuaviin liekkeihin, missä hän kuoli.\n\n_Grgo ja Shakej._\n\nArmeenialainen kyläpäällikkö Grgo, Sherikin kylästä, oli nuori ja\nurhoollinen mies. Hän taisteli kauan estääkseen kälynsä Shakejn\njoutumasta kurdien käsiin. Mutta hänet saarrettiin ja saatiin\nvangiksi. Shakej taasen syöksyi kalliorotkoon, missä kurdit\nhäväisivät hänen kuolleen ruumiinsa. Monet naiset tekivät samalla\ntavalla kuin Shakej. Grgo vietiin päällikön luo, joka neljän\npäivän kuluessa koetti taivuttaa häntä kieltämään uskonsa ja\nkansallisuutensa. Mutta Grgo vastasi urhoollisesti: \"Minä olen\nkristitty, tunnustan ristin uskontoa.\" Lopulta hänet riisuttiin\nalasti. Neljä teräväksi hiottua miekkaa välähti hänen päänsä päällä,\nja hänet hakattiin kappaleiksi.\n\n_Shokhe._\n\nShokhe oli armeenialainen nainen, jota muhamettilaiset ajoivat takaa,\nsamoin kuin eräitä toisiakin armeenialaisia naisia. Kun heillä\nei enää ollut mitään pelastumisen mahdollisuutta, juoksi Shokhe\nkallionkielekkeelle ammottavan kuilun partaalle. Sieltä hän huusi\ntoisille naisille: \"Sisaret, teidän täytyy valita! Joko joudutte\nturkkilaisten käsiin ja kiellätte miehenne, kotimaanne ja pyhän\nuskontonne, otatte vastaan Muhammedin opin ja tulette kunniattomiksi,\n-- tahi seuraatte minun esimerkkiäni!\" Näin sanoen hän yksivuotinen\nlapsi käsivarrellaan syöksyi syvyyteen. Yksitellen naiset hyppäsivät\nhänen perässään, ja pian oli kuilu täynnä naisten ja lasten ruumiita.\n\n_Azo._\n\nLemalin kylässä Bitlisin lähellä olivat turkkilaiset heittäneet\nvankilaan hurskaan armeenialaisen nimeltä Azo. Siellä alkoivat\nturkkilaiset upseerit kiduttaa häntä hirmuisesti koettaen pakottaa\nhäntä ilmiantamaan paikan, missä kylän parhaat miehet olivat. Hänet\nsidottiin kuten ristiinnaulittu levitetyin käsin ja kidutettiin.\nSamalla kuin sotamiehet nauroivat pirullista ivanaurua, he löivät\nrikki hänen hampaansa, repivät viikset ja polttivat hänen ruumistaan\nhehkuvilla raudoilla. Mutta hurskas mies pysyi lujana loppuun asti.\nHän virkkoi: \"En voi tahrata sieluani viattomain ihmisten verellä;\nolen kristitty.\" Vihdoin kuolema vapautti hänet kiusanhengistä.\n\n_Johannes Papizian._\n\nTademin luostarin iäkäs arkkimandriitta Johannes Papizian kieltäytyi\nsiirtymästä muhamettilaisuuteen. Häneltä leikattiin ensin kädet\nja sitten käsivarret kyynärvarsia myöten. Mutta jalo Jeesuksen\ntunnustaja pysyi lujana loppuun asti. Kun häntä ei saatu kieltämään,\nniin häneltä vihdoin katkaistiin kaula kirkon lattialla.\n\nSamoin kidutettiin Biredjikissä muuatta vanhusta, joka kieltäytyi\nluopumasta uskostaan. Hänet heitettiin maahan ja sitten asetettiin\nhänen ruumiinsa päälle hehkuvia hiiliä. Samalla kuin tuska näin\npoltti hänen ruumistaan, asetettiin hänen eteensä raamattu,\nja pyövelit kehoittivat häntä lukemaan sieltä muutamia niistä\nlupauksista, joihin hän turvasi.\n\n_Hagop Pattian._\n\nMersivanissa oli muuan Hagop Pattian, hurskas ja jumalaapelkääväinen\nmies, joka uhrautuvalla toiminnallaan koleran raivotessa mainitulla\npaikkakunnalla oli voittanut sekä kristittyjen että ei-kristittyjen\nkunnioituksen ja rakkauden. Mutta se ei auttanut häntä. Marraskuun\n15. p:nä 1895 tuli hänenkin osakseen veritodistajan sankarikuolema.\nMutta hän ei ainoastaan kuollut marttyyrin kuolemaa, vaan hänellä oli\nmyös totisen marttyyrin mielenlaatu. Kun murhamiesten kirveeniskut jo\nkohtasivat hänen viatonta päätään, kuultiin hänen vielä rukoilevan:\n\"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät\"; ja\ntaasen: \"Isä, Sinun käsiisi minä annan henkeni.\"\n\nMuuan turkkilainen kysyi eräältä armeenialaiselta: \"Tahdotko\ntulla muhamettilaiseksi?\" Kysytty tunnusti kovalla äänellä\nuskovansa Jeesukseen Kristukseen, Ristiinnaulittuun. Turkkilainen\nleikkasi veitsellään palan lihaa hänen käsivarrestaan ja heitti\nsen vaaniville koirille. Senjälkeen turkkilainen kysyi uudestaan\nkristityltä tunnustajalta: \"Tahdotko tulla muhamettilaiseksi?\"\nTunnustaja seisoi vakaumuksessaan lujana Jeesuksen Kristuksen\nsotamiehenä. Silloin turkkilainen roisto leikkasi jälleen suuren\npalan lihaa hänen toisesta käsivarrestaan ja heitti sen koirien\nsyötäväksi. Vertavuotava armeenialainen tunnustaja seisoi kuitenkin\nvuorenvankkana uskossaan ja tunnustuksessaan.\n\n_Ikmen marttyyrit._\n\nIkmessä, Kharputin lähellä, oli joukko armeenialaisia paennut\nkirkkoon yhdessä kunnianarvoisan evankelisen pastorinsa Gregorin\nkanssa. Heidät tuotiin sieltä ulos yksitellen ja heiltä kysyttiin,\nkumpi heille on kalliimpi: usko vaiko elämä? Ne, jotka kieltäytyivät\nluopumasta uskostaan, surmattiin miekalla tahi ampumalla. 52\nhenkilöä ilmoitti mieluummin kuolevansa kuin luopuvansa uskostaan.\nVanha-armeenialainen kirkko muutettiin moskeijaksi ja protestanttinen\nhevostalliksi.\n\nUrfassa sai kansanjoukko käsiinsä kaksi poikaa ja asetti heidän\nvalittavakseen: islam tahi kuolema. Silloin heidän äitinsä huusi\nheille: \"Kuolkaa mieluummin! Älkää kieltäkö Herraa!\" He pysyivät\nlujina loppuun asti, ja hetkisen kuluttua lepäsivät heidän autuaat\nsielunsa taivaallisen alttarin alla yhdessä muiden marttyyrien ja\nveritodistajain kanssa.\n\n_9. Thoumajan, tunnustaja._\n\nArmeenialainen pastori Thoumajan oli syntynyt Marsovanissa\nPontoksessa elok. 20. p:nä 1852. Hänet kasvatettiin ensin eräässä\nluostarissa Libanonilla, mutta kotiin palattuaan hän kääntyi\nevankeliseen uskoon. V. 1874 hän matkusti Sveitsiin harjoittamaan\njumaluusopillisia opintoja ja palasi sieltä 1881 takaisin\nkotikaupunkiinsa jatkamaan saarnatointaan. Käydessään toisen kerran\nsamassa maassa hän meni naimisiin pastori Rosierin tyttären kanssa,\njosta hän sai uskollisen apulaisen vaikeassa työssään oman kansansa\nhyväksi. Heidän toimestaan perustettiin Marsovaniin saarnaajakoulu,\njoka pian laajeni, ollen parhaimpia laitoksia alallaan koko Turkissa.\nSiinä sai vuosittain 120 poikaa ja 100 tyttöä perusteellisen\nkasvatuksen.\n\nMutta tämä kristillisyyden taimitarha oli turkkilaisten pahana\nsilmätikkuna. Ja niinpä hänet sitten yht'äkkiä vangittiin kadulla\ntammikuulla 1893. Viisi kuukautta hän sai sitten virua turkkilaisissa\nvankiloissa kärsien sietämättömiä tuskia. Tällöin häntä kuljetettiin\nkaksi viikkoa vankilasta vankilaan kädet puristettuina kahden\ntoisiinsa kiinninaulatun laudan väliin. Kädet turposivat ja tulivat\ntäyteen haavoja, kun verenkulku oli osittain estetty. Lopulta ne\npäästettiin vapaiksi, mutta sijalle tuli uusi kidutus: paljaaseen\nkaulaan asetettiin raskaat rautakahleet, jolloin se puolestaan tuli\ntäyteen haavoja. Lisäksi kiinnitettiin seitsemän vankia samoihin\nkahleisiin, niin että he olivat kuin ennen afrikkalaiset orjat,\njoita kuljetettiin elukoitten tavoin orjamarkkinoille. Jalkoihin\nasetettiin raskaat tykin kuulat. Tällaisessa tilassa he saivat olla\nlumessa, sateessa ja kylmässä ilman peitettä ja päänalusta. Yönsä he\nsaivat viettää vankilassa yhdessä pahimpien rikollisten kanssa, jotka\nsaivat tehdä heille mitä tahtoivat. Mutta pahantekijäinkin tuli sääli\nheitä, antoivatpa vielä heille ruokaakin omista vähistä varoistaan,\nkun he eivät saaneet sitä vankilasta. Turkkilaisissa vankiloissa\neivät nimittäin tutkintovangit saa ruokaa, vaan on omaisten tai\nhyväntahtoisten ihmisten hankittava sitä.\n\nThoumajan mainitsee erilaisia kidutuskeinoja. Usein ripustettiin\nvankeja kaulakahleistaan tai jaloistaan puuhun riippumaan; jalat tai\nkädet murskattiin ja haavoihin kaadettiin kylmää tai kuumaa vettä;\njäseniä poltettiin kuumalla raudalla; hampaita ja hiuksia revittiin\npois juurineen j.m.s. Joku on lausunut senaikuisista turkkilaisista\nvankiloista: \"Jos sekoitetaan yhteen vanhan Englannin tähtikamari,\nEspanjan inkvisitioni, kiinalainen opiumiluola, keltaisen ruton\nsairaalaosasto ja nurkka Danten alimmasta helvetistä, niin saadaan\nkuva, mikä vastaa kehnoa turkkilaista vankilaa.\"\n\nViisi kuukautta kestäneen vankeuden jälkeen pastori Thoumajan\ntuomittiin kuolemaan, vaikka maaherra sanoi pastorille ja eräille\ntoisille tutkineensa asiaa ja havainneensa hänet syyttömäksi,\neivätkä todistajatkaan olleet ilmoittaneet mitään häntä vastaan.\nKoko oikeudenkäynti olikin vain irvikuva, jolla tahdottiin\nsokaista eurooppalaisia. Puolustusasianajajat eivät uskaltaneet\nsanoa sanaakaan, sillä he pelkäsivät, että heidätkin vangitaan.\nKuolemantuomio muutettiin sitten elinkautiseksi vankeudeksi, kun\nhän ensin oli saanut odottaa kolme viikkoa sen täytäntöönpanoa.\nHänen onnistui sitten päästä ulkomaille, ja Bernissä lokakuulla\n1896 pitämässään esitelmässä hän lausui verilöylyistä muun ohella\nseuraavaa:\n\n\"Nykyinen sulttaani Abdul Hamid on vainonnut meitä valtion\nvihollisina hallituksensa alusta asti. Kahteenkymmeneen vuoteen ei\nole uskallettu rakentaa yhtään kristillistä koulua tai kirkkoa.\nEnnenkuin joukkomurhat alkoivat, suljettiin useita kouluja, kirkkoja\nja orpokoteja. Murhat järjestettiin säännöllisesti ylemmältä taholta.\nEri paikkoihin määrättiin sotilasjoukkoja kristittyjen murhaamista\nvarten, ja jos turkkilainen rahvas ei saanut tehdyksi murhia,\nauttoivat aseelliset joukot. Kaikkialla alkoivat murhat merkiksi\nannetuilla torven toitotuksilla. Eri paikkakunnille annettiin murhain\ntekemistä varten 6, 15 jopa 48 tuntia aikaa. Eräällä paikkakunnalla\noli aika määrätty 6:ksi tunniksi, mutta murhat saatettiinkin loppuun\n4:ssä tunnissa. Vieläkin on elossa niitä, joiden onnistui paeta\ntahi piiloittautua. Aivan uskomattomia asioita tapahtui silloin:\nteurastajain myymälöihin ripustettiin ihmislihaa ja myytiin\nnaulottain! Kun turkkilaiset olivat murtaneet auki lukitun oven,\nvaativat he minun omaa sisartani kääntymään muhamettilaisuuteen, ja\nkun hän kieltäytyi siitä, hakattiin hänet miekoilla kappaleiksi.\nHänen kodissaan murhattiin viisi henkeä.\"\n\n_10. Miss Corirma Shattuck._\n\n_Leijona naislähetyssaarnaajan hahmossa._\n\nKauhistuttavan hävityksen kohteeksi joutuneen kirkon ja Urfan jalojen\nmarttyyrien keskuudesta kohoaa yksinäisen naisen sankarihahmo aivan\nkuin mahtava kalliopaasi aaltojen helmasta. Hänen osakseen ei tullut\nmarttyyriuden verinen voiton seppele, vaikka hänen suonissaan\nvirtailikin sankariveri. Sen sijaan suotiin hänelle armo rakastaa ja\npalvella Kristuksen vainottua seurakuntaa ja hänen kärsiviä pyhiään,\nsamalla kuin hän oli koko seurakunnan näkyväinen suojelusenkeli.\nKerromme hänen sankariuskoa uhkuvasta rakkaudenpalveluksestaan\nAmerikan Lähetyksen historian sanoilla.\n\n\"Tämän jalon sankarittaren, Miss Corinna Shattuckin, tahdomme\nesittää kaikkien puolesta. Hoitaen yksin Urfan asemaa ja kieltäytyen\nkäyttämästä hyväkseen annettua lupaa poistua Aintabista ennen\nverilöylyä, tämä heikko nainen pysyi paikallaan, ollen kuin suojaava\ntorni ahdistetulle kansalleen. Ne erikoisvartiot, jotka olivat\nmäärätyt suojelemaan hänen taloaan, tottelivat häntä ikäänkuin\nhän olisi ollut kuningatar, ja löivät takaisin roskajoukot koko\ntuon peloittavan lauantain ja sunnuntain kuluessa, samalla kuin\nviranomaiset lähettivät uudistettuja vakuutuksia, ettei hänelle\ntapahtuisi minkäänlaista pahaa. Sillä välin hänen naapurinsa\nparveilivat sisään yli muurien ja ohi vartijoiden etsien suojaa,\nkunnes lauantaiyönä 240 henkeä, niistä 60 miestä, oli täyttänyt\ntungokseen asti jokaisen huoneen ja sopen pyytäen ainoastaan lupaa\nsaada jäädä hänen kattonsa alle. Huomatessaan aivan mahdottomaksi\nsuojella miehiä hän lähetti heidät salaisesti seuraavana aamuna\nvarustettuina päivän muonavaroilla piilopaikkaan, minne sulki\nheidät pitäen itse avaimen. Kun iltapäivällä muhamettilaiset\nvirkamiehet tarkastivat hänen alueitaan, pyysivät he Miss Shattuckia\nnäyttäytymään parvekkeella, kehoittivat häntä rauhaa toivotellen\npysymään tyynenä ja kysyivät, oliko siellä ketään miehiä. Hän voi\nrehellisesti sanoa: 'Ei, ainoastaan naisia ja lapsia.' Näin hän\npelasti kaikki ne, jotka olivat paenneet hänen luokseen etsimään\nturvaa.\n\n\"Niinä pakokauhun ja hädän päivinä, jotka seurasivat Urfan\nverilöylyä, jolloin kaikki johtavat armeenialaiset olivat joko\ntapetut, vangitut tai tehdyt raajarikoiksi, Miss Shattuck otti\ntyynesti kantaakseen haavoitettujen ja pakolaisten huollon unohtaen,\nettä hän itsekin oli todellinen invaliidi tehdessään väkevän ja\npelottoman miehen työtä. Puhuessaan noista päivistä lausui muuan\ngregoriaaninen kristitty: 'Ellei olisi ollut Miss Shattuckia, emme\nolisi voineet kestää ahdistusta. Me olisimme kääntyneet kaikki\nmuhamettilaisuuteen.\"\n\nMiss Shattuck osoittautui näinä yhteiskunnallisen sekasorron ja\nkristittyjen hädän ja tuskan päivinä todelliseksi sankariksi,\nnaiseksi tämän sanan parhaimmassa ja monumentaalisimmassa mielessä.\nHän osoitti loistavalla tavalla todeksi ne sanat, jotka Sir Philip\n_Currie_ lausui puhuessaan Armeenian verilöylyistä: \"Ainoa valopilkku\nsiinä synkässä pimeydessä, joka on peittänyt aasialaisen Turkin, on\namerikkalaisten lähetyssaarnaajain sankaruus, huolehtiva rakkaus ja\nkäytännöllinen äly.\"\n\nMitä turkkilaiset ajattelivat lähetyssaarnaajista, käy esille\nseuraavasta pikku tapauksesta. Vuoden 1895:n verilöylyn aikana sattui\nkaksi turkkilaista itäisessä Turkissa keskustelemaan siitä, missä\nmäärin olisi suotavaa polttaa lähetysaseman rakennukset. Toinen\nvirkkoi silloin toiselle: \"Polta vaikka jokainen rakennus, jonka he\nomistavat täällä, eivätkä he sittenkään lähde maasta. He ovat täällä\npysyäkseen.\"\n\n\n\n\nB. ADANAN VERILÖYLYT 1909.\n\n\n_1. Veren ja tulen karnevaali._\n\nKun verilöylyt 1896 tuskin vielä olivat loppuneet, lausui muuan\nTurkin olojen tuntija: \"Tulevaisuus on yhtä selvä kuin menneisyys.\nVaikkapa nämä joukkoteurastukset eivät uudistuisikaan, on sama\nvaimojen ja tyttöjen häväiseminen, miesten kiduttaminen ja\nsurmaaminen, pappien nylkeminen ja polttaminen jatkuva. Kun tahdotaan\npanna toimeen joukkomurhia, haudataan miehet elävältä. Ja kun nämä\nihmispedot ovat peittäneet mullalla haudan, joka on täynnä tuskissaan\nvääntelehtiviä ihmisiä, polkevat he sitä. Toisia sidotaan käsistä ja\njaloista ja ladotaan pitkiin riveihin. Senjälkeen asetetaan väliin\nsytykkeitä ja niiden päälle asetetaan taas uusia kerroksia, jonka\njälkeen kaiken päälle valetaan helposti palavaa öljyä ja niin koko\nrovio sytytetään palamaan. Muhamettilaiset tanssivat tämän tulen\nympärillä pirullisessa raivossa, kunnes kaikki on palanut tuhkaksi.\nNämä tapahtumat tulevat uudistumaan, sillä niitä on tehty näinä\nkahtena viime vuotena Armeeniassa.\"\n\nValitettavasti tämä ennustus kävi toteen vakavammalla tavalla\nkuin sen lausuja nähtävästi oli aavistanutkaan. Ei kulunut kuin\nkymmenkunta vuotta, kun jo huhtikuulla 1909 samat hirmutapahtumat\nuudistuivat jälleen yhtä kaameassa muodossa kuin aikaisemmin,\nmutta tällä kertaa etelämpänä Adanassa ja sen ympäristöllä lähellä\nVälimeren rantaa, ei kaukana muinaisesta Tarsoksesta, mainehikkaan\npakanain apostolin kotikaupungista. Tahdomme esittää eräitä\nsilminnäkijäin kuvauksia näistä tapahtumista, jotka ovat siksi\nkaameita ja järkyttäviä, että niitä oikeastaan \"ei voi täsmällisesti\nkuvailla kynä eikä kieli\". Vyörytämme vielä kerran lukijan silmäin\neteen muutamia kohtauksia eräästä maailman järkyttävimmästä\nmurhenäytelmästä.\n\nPastori _Trowbridge_, joka on ollut useita vuosia Amerikan\nLähetysseuran lähettinä läheisessä idässä, kirjoittaa Adanan\nverilöylystä, jossa muiden ohella saivat surmansa amerikkalaiset\nlähetyssaarnaajat Maurer ja Rogers huhtikuun 15 p:nä 1909, seuraavaa:\n\n\"Muhamettilaisten ja armeenialaisten välillä oli edellisenä\npäivänä syntynyt taistelu, jossa oli useita ihmisiä kuollut\nmolemmin puolin, ja yöllä alkoivat murhapolttajat työnsä. Pimeyden\nkestäessä ammuttiin useaan erään pyssyillä katoilta, katuvieriltä,\nminareeteista ja ikkunoista. Taivaalle loimusi palavista taloista\nliekkejä, jotka näkyivät kauas maaseudulle. Päivänvalossa kävi\nselville, että Adanan lähetyksen tyttökoulu oli tulenvaarassa,\nLiekit toisista rakennuksista alkoivat nuoleskella ikkunoita ja\novia, ja lähetyssaarnaajat kantoivat vettä ja heittivät seinille.\nKun he olivat tätä tekemässä, ampuivat muhamettilaiset ryöstäjät\nMaurerin ja Rogersin. He elivät vain muutamia minuutteja ampumisen\njälkeen. Surmattujen lähetyssaarnaajain ruumiit jäivät kadulle siihen\npaikkaan, missä he olivat kaatuneet, kunnes Englannin varakonsuli\nratsasti paikalle turkkilaisen sotamiesjoukon kanssa ja toi heidät\nlähetyksen koulurakennukseen. He kaatuivat paikalleen kuten hyvät\nJeesuksen Kristuksen sotilaat...\n\n\"Armeenialaiset taistelivat epätoivoisesti puolustaakseen itseään...\nAdanan hallitus antoi salaisen suostumuksensa, ellei suoraan\nottanut osaa tuohon julmaan hyökkäykseen, joka tehtiin tulella\nja miekoilla koko armeenialaista yhteiskuntaa vastaan siihen\nluettuna meidän protestanttinen seurakuntamme, joka kokonaisuutena\noli ollut uskollinen hallitukselle... Hevosmiehet (turkkilaiset\nratsumiehet) tulivat tuon tuostakin lähellä olevista kaupungeista ja\nkylistä tekemään sotilasviranomaisille näin kuuluvan ilmoituksen:\n'Hamidieh on selvä', 'Osmanieh on selvä', joka merkitsi sitä,\nettä armeenialainen kansallisuus siellä oli täysin surmattu.\nAdanan muhamettilaisiin minareetteihin oli varhain verilöylyjen\nensimmäisenä päivänä asettunut säännöllisiä turkkilaisia joukkoja,\njotka pitivät yllä yhtämittaista tulta armeenialaisiin kortteleihin\nkuolemaatuottavilla Mauser- ja Martini-kivääreillään. Lähetystä\nei mitenkään suojeltu turkkilaisen kansanjoukon hyökkäyksiltä,\njoka liikehti pitkin katuja. Kun uskonkiihkoinen joukko oli\ntullut lähetyksen tyttökoulun luo, vaativat johtajat kaikkien\narmeenialaisten miesten luovuttamista luvaten turvallisuutta naisille\nja lapsille; mutta oli liiankin selvää, että oli suunniteltu yleinen\nverilöyly.\n\n\"Kaikki torimyymälät oli sill'aikaa ryöstetty. Kansanjoukko kasvoi,\nja sen jäsenet heiluttivat aseitaan. Suuri puutalo tyttökoulun\nvieressä oli liekkien vallassa, ja lähetyssaarnaajain täytyi\nantautua alttiiksi kuolemanvaaralle koettaessaan pelastaa koulua.\nTeurastusta kaupungin muissa osissa jatkui neljä päivää. Eräälle\narmeenialaisseurueelle, johon kuului miehiä ja naisia, oli luvattu\nturvallinen pääsy rautatieasemalle. Matkalla turkkilaiset huusivat:\n'Asettukoot miehet seisomaan eroon naisista ja lapsista.' He\nampuivat sitten kylmäverisesti miehet. Toisia armeenialaisia, jotka\nanoivat suojaa, oli viety torille ja heidät ammuttiin siellä. Jotkut\nmuhamettilaiset olivat tuoneet kristittyjä lähikylistä, mutta heitä\nnuhdeltiin ankarasti: 'Miksi ette lopettaneet näitä uskottomia\n(giaoureja) kylissä? Miksi olette tuoneet ne tänne?' Viisikymmentä\nkristittyä maalaista heitettiin Adanan yläpuolella virtaan, johon he\nhukkuivat. Tuhat pakolaista majoitettiin protestanttiseen kirkkoon.\nHe olivat kadottaneet kaiken. Pikkulapsia syntyi tuossa avuttomassa\njoukossa kaiken lian ja saastan ja kärsimysten keskellä...\"\n\n\"Kaikki verilöylyt alkoivat samana päivänä, keskiviikkona, huhtikuun\n14 päivänä\", kirjoittaa P. Paavalin opiston johtaja, tri _Christie_\nTarsoksesta, \"joten kaikki näyttää viittaavan siihen, vaikkei\ntodistuskappaleita olisikaan, että käsky niiden aloittamisesta oli\nannettu sähköteitse Adanasta, todennäköisesti Konstantinopolista.\nAinoat paikat, missä kristityt lyhyeksi aikaa tarttuivat aseisiin\npuolustautuakseen, olivat Adana, Hadjin ja Issoksen taistelutantereen\nlähistöt. Turkkilaisten viranomaisten tiedonanto, että kyseessä oli\nArmeenian kapina, että kristityt surmasivat turkkilaisia ja polttivat\ntaloja, oli julkea valhe.\"\n\nTri _Trowbridge_ kirjoittaa edelleen huhtikuun 21 päivänä: \"Meidän\nsydämemme ovat tosiaankin sairaita surusta tänä iltana! Olemme\nsaaneet tietoja kahdenkymmenen Kilikian liittoomme kuuluvan\nsaarnaajan ja pastorin verilöylystä, jotka papit olivat matkalla\nvuosikokoukseen. Professori _Levonian_ ammuttiin myös kuoliaaksi\nOsmaniehissa, missä hän kahdeksan pastorin kanssa koetti paeta\npalavasta kirkosta, jonka turkkilainen kansanjoukko oli sytyttänyt\ntuleen, ja kaikki nuo pastorit -- kenttätyömme valiojohtajat ja\nrakkaimmat ystävämme -- joutuivat tuhon omiksi. Kaksikymmentä\nkirkkoamme on nyt orpona. Me tarvitsemme hyviä lääkäreitä ja\nkouluutettuja sairaanhoitajattaria, -- ei yksi tahi kaksi, vaan\nkymmenittäin. Listoillamme on jo yli 300 haavoitettua, ja jokaisella\non keskimäärin neljä haavaa. Parhaat lääkärit täällä ovat kadottaneet\nkaikki koneensa ja varastonsa ryöstetyissä kodeissa ja myymälöissä.\nOn mahdotonta sanoa, miten monta on tapettu, mutta olen taipuvainen\nluulemaan, että on surmattu n. 25,000--30,000 koko maakunnassa.\nTietoomme tulleet luotettavat kertomukset osoittavat, että\nhirmumyrsky on ollut sekä julma että verinen ja raivoisa. On paljon\narmeenialaisia jäljellä, mutta he ovat murskattu, pennitön, perikadon\npartaalla oleva kansakunta.\"\n\nOnnettomuutta lisäsi vielä se, että oli ohranleikkuuaika, ja\nkristityt eivät voineet koota satoa pelloiltaan. Surmattujen joukossa\noli eräs pastori perheineen, seitsemän henkeä. Samoin oli Adanan\nmarttyyrien joukossa myös kreikkalaisia ja syyrialaisia. Suuret\njoukot nuoria naisia saivat kärsiä väkivaltaa ja heitä vietiin\nhaaremeihin, jolloin heidän nimensä muutettiin muhamettilaisiksi.\nKokonaiset kristilliset kylät kuten Osmanieh, Baghtshe, Hamidieh,\nKara Tash, Kristian Keoy ja Kosoluk on kirjaimellisesti pyyhitty pois\nmaanpinnalta. Kylistä, joissa ennen oli 500--600 henkeä, on jäljellä\nehkä 80 henkeä, hekin melkein kaikki naisia ja lapsia.\n\nEvankeliselle lähetykselle tämä muodostui kohtalokkaan raskaaksi\niskuksi sen vuoksi, että juuri täksi ajaksi oli Adanaan suunniteltu\nvuosikokous, johon matkalla olleet pastorit ja seurakuntien edustajat\nsaivat melkein kaikki surmansa. Näin kärsi marttyyrikuoleman 13\nvihittyä pappia, 11 saarnaajaa (toimivaa, vihkimätöntä pappia) ja 5\nedustajaa. Tri Christie kirjoittaa vielä:\n\n\"Keupeli Khanissa oli koolla noin kuusikymmentä miestä Hadjinista.\nSotamiehet pakottivat heidät tulemaan ulos yksitellen ja tappoivat\nheidät katsojain lyödessä käsiään yhteen samalla kun kukin heistä\nkaatui. Samalla tavoin surmattiin myös meidän marttyyreiksi tulleet\npastorimme Osmaniehissa. Jos kaikesta tästä ei rangaista, jos ei\nanneta liittäviä takeita siitä, että tällaiset tapaukset eivät saa\nenää milloinkaan uudistua, -- silloin tulisi jokaisen kristityn\npäästä pois tästä maasta niin pian kuin mahdollista. Tulee monta\nkuolemantapausta nälän vuoksi, ellei rahastojani kartuteta. Minun\npihani näyttää samanlaiselta kuin vankikoppi Andersovillessä.\nKun ranskalaisen laivan kapteeni tuli sisälle upseeriensa kanssa\nja näki väkijoukon, nosti hän kätensä ylös ja sanoi: 'Jumalani!\nTämä on kauheata! Missä kaikki nämä ihmiset nukkuvat?' 'Miehet\nkuljeskelevat ympäri kaiken yötä, kapteeni', me vastasimme, 'koettaen\npysytellä lämpiminä, sill'aikaa kun naiset ja lapset nukkuvat,\nmonetkin heistä ilman vuoteita, kouluhuoneissa. Päivällä on miesten\nvuoro, mutta monetkin heistä vain uinahtavat vähän jossakin ulkona\nauringon paisteessa.' Viisi meidän koulupoikaamme, jotka lähtivät\nkotiin pääsiäiseksi, on tapettu. Kaikki opettajat ja oppilaat ovat\nosoittautuneet vakaviksi kristityiksi näinä ahdingon aikoina.\"\n\nKammottavan kuvan näiden verilöylyjen henkisestä raakuudesta antaa\nseuraava kirje, joka on päivätty Sis'issä huhtikuun 28 päivänä.\n\n\"Seitsemän protestanttista armeenialaista saarnaajaa, kaksi edustajaa\nja kolme armeenialaista naista, jotka olivat matkalla Hadjinista\nAdanaan jokavuotiseen synodaalikokoukseen, kulkivat Sisin läpi\naamulla huhtikuun 15 päivänä. Pian heidän lähtönsä jälkeen tuli\nSisiin sana Adanan edellisen päivän verilöylystä. Heti lähetettiin\nratsumies kutsumaan seuruetta takaisin, mutta hän saavutti heidät\nvasta, kun he olivat saapuneet Sagh Getshidin kylään. Siellä he\nmenivät kyläpäällikön (mudir) ja erään toisen, Hadji Bey-nimisen\nhallitusmiehen taloon, joissa heille luvattiin suojaa. Seuraavana\npäivänä kuitenkin nämä petolliset miehet ja muut muhamettilaiset\nhyökkäsivät seurueen ja paikalla olleen 72:n armeenialaisen kimppuun.\nHe riistivät heiltä kaikki arvoesineet, veivät heidät ulos yksitellen\nja teurastivat heidät kuin lampaat, lisäksi ensin häväistyään\nnaisraukat. Tekken seurakunnan pastorin vaimo ja eräs matkustaja\nHadjinista tulivat kuitenkin haavoistaan huolimatta yöllä tajuihinsa\nja ryömien läpi peltojen ja metsien, saapuivat Sisiin seuraavana\npäivänä. Näin on kaksi elävää verilöylyn todistajaa. Petollisuuteen,\nviileyteen ja eläimelliseen raakuuteen nähden tämä verilöyly on aivan\nuskomaton.\"\n\n_2. Kharneen marttyyrit._\n\nArmeenialaisten verilöylyt eivät olleet poliittisen kiihoituksen ja\nkapinamielen tulos, niinkuin turkkilaiset tahtoivat väittää. Ne eivät\nmyöskään johtuneet rotukysymyksestä, sillä heti kun armeenialainen\nkääntyi muhamettilaisuuteen, hän oli suvaittu henkilö, eikä kukaan\nuskaltanut satuttaa häneen sormiaan. Mutta ellei hän sitä tehnyt,\nellei hän ruvennut väärän profeetan oppilaaksi, hän oli kristitty\nkoira, henkipatto ja kaikkien lakien ulkopuolella. Tämä piirre\nesiintyy erittäin selvänä ja havainnollisena Kharneen marttyyreissä,\njoiden kärsimystarinaa valaisee havainnollisella tavalla ne kaksi\njälkeenjääneitten omaisten kirjettä, jotka esitämme seuraavassa.\n\nErään marttyyrinä kuolleen armeenialaisen pastorin leski kirjoittaa:\n\n\"Tiistaina huhtikuun 13 päivänä minun rakas mieheni lähti Adanaan\nvuosikokoukseen. Torstaina olimme menneet tervehtimään eräitä\nystäviä kylässämme, kun poika juoksi äkkiä sisälle huutaen: 'Oi\näiti, ne sanovat, että kaikki kristityt surmataan!' Pojan äiti\npyörtyi. Kun hän toipui, menimme kotiin. Näimme kaduilla suuria\nturkkilaisryhmiä, jotka nähtävästi neuvottelivat keskenään. Puoli\ntuntia myöhemmin hyökkäys alkoi: yksi talo oli sytytetty tuleen.\nSitten he ryntäsivät Ekiz Oghlun taloon, ottivat naiset ja tytöt\nsekä tappoivat raa'alla tavalla isän ja hänen kaksi poikaansa sekä\nvävyn; talo ryöstettiin ja jätettiin kuolleineen liekkien saaliiksi.\nKaikkialla kylässä tehtiin samoin. Olimme piiloutuneet talliin. Kun\nkatselimme seinän raosta, näimme kuinka turkkilaiset riehuivat kuin\nvillipedot; naiset ja lapset kirkuivat; miehet pakenivat, kuin olisi\ntullut maailman loppu, mutta turhaan; heitä ammuttiin kymmenittäin\nkaduille; talot olivat tulessa; lampaat määkivät, ja karja ammui\naivan kuin se olisi tuntenut sääliä isäntiään kohtaan, Silläaikaa\nkuin muutamat turkkilaiset tappoivat miehiämme, murtautuivat toiset\ntaloihin ja puoteihin ryöstämään, toiset taas olivat kovassa puuhassa\nsytyttääkseen tyhjät talot tuleen. Katselin syrjästä, kun kahdeksan\nhevoskuormaa tavaroitamme oiettiin talosta; mutta kun luulin mieheni\nvielä elävän, olin lohdullisella mielin rukoillen koko ajan. Sinä\nyönä turkkilaiset löysivät meidät, ja tappoivat erään miehen, joka\noli paennut talliin. He käskivät meidän antaa kaikki rahamme, mutta\nmeillä ei ollut mitään annettavaa. Sitten he koettivat pakottaa meitä\nottamaan vastaan islamin, mutta siinäkin he pettyivät. Aamuun asti me\nolimme suuressa vaarassa. Päivänkoitossa pakenimme erään turkkilaisen\ntaloon. Sieltä katselimme, miten he tappoivat Poladianin perheen\nkaikki miehet ja pojat ja polttivat talon. Ainoastaan yksi nainen sai\nsurmansa kylässä. He säilyttivät meitä, kuten he sanoivat, jakaakseen\nmeidät keskenään.\n\n\"_Tozjian_ (armeenialainen) ja hänen poikansa tarjosivat eräälle\nturkkilaiselle nimeltä Hadji Bey 80 puntaa, jotta tämä pelastaisi\nheidät. Hän otti vastaan rahan, suojeli heitä pari päivää, vaati\nheitä sitten rupeamaan muhamettilaisiksi, ja kun he kieltäytyivät\nsiitä, tappoi heidät. Poika raukka ja hänen isänsä tekivät\nkuolema silmäin edessä hyvän tunnustuksen. 'Miten voimme kieltää\nVapahtajamme, jota olemme rakastaneet niin kauan?' he sanoivat. Nyt\nhe molemmat kuuluvat kirkastettuun seurakuntaan. _Hagopjan Agha_\nja hänen poikansa _Avedis_ tulivat marttyyreiksi kieltäytyessään\nsamalla tavoin luopumasta Kristuksesta; eivätkä he olleet ainoat. Oi\nystäväni, turkkilaiset tekivät monta väkivallan tekoa, joita minun ei\nsovi kertoa. Kerran tai kahdesti joka päivä turkkilaiset veivät pois\nmuutamia nuorempia vaimoja ja tyttäriä. Kaikilla ponnistuksillamme,\nhuudoillamme ja rukouksillamme emme voineet pelastaa heitä.\"\n\nEsitämme vielä toisen kirjeen. Sen on kirjoittanut eräs\narmeenialainen nuori nainen Kharneesta ystävälleen Tarsokseen. Se\ntäydentää tärkeissä kohdin edellistä.\n\n\"Taloomme oli kokoontunut yhteensä viisikymmentä henkeä. Kun me vielä\nlauloimme ja rukoilimme, heittivät turkkilaiset satoja kiviä taloamme\nvastaan ja lopuksi sytyttivät sen tuleen. Silloin me naiset ja lapset\nhajaannuimme ja juoksimme pakoon. Miehet tapettiin, joko silloin tahi\npian senjälkeen. Kun juoksimme pois, pääsimme töin tuskin kaduilla\nturkkilaisjoukkojen läpi, jotka ampuivat, ryöstivät ja polttivat\ntalot ja myymälät. Pelastaaksemme oman henkemme syöksyimme muutamien\nylhäisten turkkilaisten miesten taloihin, mutta heidän vaimonsa\ntyönsivät meidät ulos. Vihdoin jotkut säälivät meitä, kun itkimme\nmuurien vieressä, ja ottivat meidät luokseen kolmeksi päiväksi. Sen\nmukaan kuin olemme kuulleet turkkilaisilta, olivat _Johannes Tozjian_\nja hänen poikansa _Samuel_ (minun sulhaseni) piilopaikassa kolme\npäivää; sen jälkeen heidät löydettiin ja tapettiin, kun kieltäytyivät\nrupeamasta muhamettilaisiksi. Samuelin viime sanat olivat: 'En voi\nkieltää Vapahtajaani; oi Herra Jeesus, Sinun käsiisi minä annan\nhenkeni.' Sitten julmat miehet ampuivat hänet ja hänen isänsä. Minun\noma rakas isäni todisti ja kuoli samalla tavalla. Haeskelin turhaan\nveljeni Manugin ruumista; hänen päänsä vain voin löytää. Ilman sitä\napua, mikä tulee rukouksen kautta, näiden asioiden muisto tekisi\nminut mielipuoleksi. Kerran onnellinen perheeni on nyt murskattu\nmaahan. Kaikki meidän omaisuutemme on turkkilaisten käsissä. Minulla\nei ole edes kuppia, josta voisin juoda vettä, ei leipää syödä,\nei vuodetta maata, ei peitettä voidakseni peittää itseäni näinä\nkylminä öinä vuorilla. Saksalaiset ystävät pelastivat meidät tästä\nsietämättömästä tilanteesta. Jumala palkitkoon näille onnettomien\nhyville ystäville heidän hyvät työnsä.\"\n\n\n\n\nC. ARMEENIALAISTEN VERILÖYLYT JA LÄNSIMAIDEN YLEINEN MIELIPIDE.\n\n\n_1. Miesten sanoja._\n\nEnnenkuin lähdemme selostamaan länsimaiden johtavien valtiomiesten\nmielipiteitä armeenialaisten verilöylyistä, teemme pari valmistavaa\nhuomautusta. Ensinnäkin on huomattava, että myöskin Venäjän puolella\nTaka-Kaukaasiassa saivat armeenialaiset kokea kovaa viime vuosisadan\nlopulla ja tämän alussa. Ja toiseksi, että myöskin maailmansota toi\nmukanaan Armeenialle sellaiset kansalliset kärsimykset, että ne\nmittakaavojen laajuudessa voittavat kaiken, mitä tuo kovia kokenut\nkansa on aikaisemmin saanut kestää kärsimysten tiellä.\n\nMitä Taka-Kaukaasiaa koskeviin vainoihin tulee, emme tässä\nyhteydessä tahdo puuttua lähemmin niihin, koska ne Turkin puolella\ntoimeenpantuihin verilöylyihin nähden ovat suhteellisen pienet ja\ntapahtuivat rajoitetulla alalla. Mitä taas maailmansodan aikuisiin\narmeenialaisvainoihin ja heidän kansallisiin kärsimyksiinsä silloin\ntulee, ei rajoitettu tila salli meidän selostaa niitä lähemmin\ntässä yhteydessä; toisaalta ne taas ovat siinä määrin yhdistetyt\nmaailmansodan aikuisiin tapahtumiin, etteivät ne enää samassa\nmäärin kuulu marttyyrihistorian piiriin kuin edelliset, puhtaasti\nuskonnollisella pohjalla syntyneet verilöylyt, joten sivuutamme\nne tässä yhteydessä. [Sellainen lukija taas, joka tahtoo perehtyä\nniihin, voi sen tehdä lukemalla seuraavat tri Lepsiuksen teokset:\n_\"Bericht über die Lage des armenischen Volkes in der Türkei\"_,\ntoinen painos 1919 ja \"_Deutschland und Armenien_ 1914-1918. Sammlung\ndiplomatischer Aktstücke\", Potsdam, Tempelverlag 1919.]\n\nNäiden huomautusten jälkeen käymme selostamaan eräiden länsimaiden\nhuomattavien miesten lausuntoja armeenialaisvainoista ja\nverilöylyistä, jotka saattoivat kulkemaan kauhun väreet läpi\nlänsimaiden.\n\nGladstone nimitti sulttaania julkisesti \"suureksi salamurhaajaksi\",\njoka \"Armeeniassa on käyttänyt tyhjentävällä tavalla jokaista keinoa\ntarkoin harkitun ja suuressa mittakaavassa tapahtuneen julmuuden\nharjoittamiseen.\" Ja kun väitettiin, ettei Englannilla yksin ole\noikeutta ryhtyä voimatoimenpiteisiin Turkkiin nähden, niin Gladstone\nlausui: \"Ei sovi mitenkään sanoa, ettei yhdellä kansallisuudella\nole käskyvaltaa toiseen nähden. Jokaisella kansalla ja, jos tarve\nvaatii, jokaisella inhimillisellä olennolla on käskyvalta, milloin\ninhimillisyys ja oikeus sitä vaatii.\"\n\nKuten aikaisemmin olemme huomauttaneet, oli Turkin hallituksen\ntarkoituksena armeenialaisten vaikutusvallan heikentäminen. Tätä\nperiaatetta oli sulttaani noudattanut vuosikausia, ja vainot ja\nverilöylyt olivat ainoastaan viimeinen isku, jonka tarkoituksena\noli koko kansakunnan murskaaminen. Tämän käsittivät armeenialaiset\nhyvin, ja niin he tahtoivat syyskuun 30 p:nä 1895 jättää Turkin\nhallitukselle seuraavan protestin: \"Me panemme vastalauseemme\nsitä järjestelmällistä vainoa vastaan, jolle kansamme on jätetty\nalttiiksi varsinkin viime vuosien kuluessa; vainoa, jonka Korkea\nPortti on tehnyt hallinnolliseksi periaatteeksi tarkoittaen sillä\nyksinomaan armeenialaisten hävittämistä heidän omasta maastaan,\nkuten täysin todistavat toisaalta konsulien viralliset kertomukset\nja eurooppalaisten sanomalehtien kirjeenvaihtajat ja toisaalta\nhe viralliset kertomukset ja valitukset, joita alinomaa jätetään\nkansalliseen patriarkan virastoon.\"\n\nTätä eivät turkkilaiset tahtoneet myöntää, kuten Turkin Lontoon\nlähettiläs Costaki Pasha sanoi keskustellessaan markiisi Salisburyn\nkanssa. Mutta vaikka Salisbury puhuikin uhkaavassa äänilajissa, eivät\nhänen sanansa peloittaneet Costaki Pashaa, sillä Englanti ei tahtonut\nantaa pontta sanoilleen. Ja toisaalta taasen loukkasi muhamettilaista\nmieltä tietoisuus siitä, että oli olemassa eräs väestöluokka, joka\nnautti jonkun kristillisen ja siis uskottoman valtion suojelusta.\nAina yllytettiin verilöylyihin vetoomalla islamin vanhaan sotahuutoon\nuskottomia vastaan: \"Jumala on suuri. Voitto Muhammedin uskonnolle.\nMuhammedin uskonto on noussut miekalla.\"\n\nKonsuliviranomaiset koettivat suojella kristittyjä, kuten muuan\nenglantilainen matkailija kirjoittaa 1896: \"He (konsulit) ovat\nihmeellisenä suojana ympärillään olevalle kristitylle väestölle sekä\nkansan väkivallan tekoja että niiden rankaisemisen laiminlyömistä\nvastaan.\" Ja että syy oli Turkin hallituksen, siitä he olivat täysin\nselvillä. Niinpä kirjoitti Englannin konsuli Kesarean verilöylystä:\n\"Mitä levottomuuksien syyhyn tulee, on hallitusta, ja sitä yksin\npidettävä vastuunalaisena. Armeenialaiset ovat olleet täysin\nlevollisia alusta loppuun Kesareassa, eivätkä milloinkaan ole\nantaneet aihetta pienimpäänkään epäjärjestykseen. Tässä suhteessa on\nKesarea ollut aivan toisenlainen kuin monet muut paikat. Päinvastoin\non runsaasti todistuksia siitä, että hallitus tarkasti harkiten antoi\nluvan ryöstää ja murhata neljän tunnin aikana. Sotamiehet myönsivät\nsen selvästi istuessaan minun talossani. Sotilailla oli tarkat\nohjeet olla ampumatta mellakoitsijoita, ennenkuin sitä tarkoittavat\nmääräykset olivat saapuneet Konstantinopolista.\"\n\nVanin varakonsuli kirjoitti: \"Ajatus, että hallitusta olisi\närsytetty, ei mitenkään sovi armeenialaisiin ja heidän ystäviinsä.\nMonet kurdit ovat selittäneet, että heillä oli määrätyt ohjeet\nryöstää kristittyjä kyliä. Ja vaikka heidän vakuutuksiaan ei voikaan\npitää tosiasioiden takeena, en luule, että ne, jotka tuntevat tämän\nmaakunnan kurdit, uskovat hetkeäkään, että he olisivat taipuvaisia\nalkamaan äkkiä sellaisen yleisen liikkeen kristittyjä vastaan\nkokonaan omasta aloitteestaan. He tavallisesti ryöstävät kristittyjä\nkyliä, mutta ellei heidän toimiansa ohjaa erikoiset vihamielisyyden\ntahi uskonkiihkon tunteet, ei heidän tapansa yleensä ole ryöstää\nheitä niin puti puhtaiksi, kuin he viimeksi ovat tehneet; itse\nasiassa he tuntevat, että on vastoin heidän etujaan saattaa kristityt\nkokonaan perikatoon, koska he niin tehden tappaisivat hanhen, joka\nmunii kultaisia munia. Mutta kun viranomaiset ovat herättäneet\nheidän uskonkiihkonsa ja ryöstövaistonsa, he eivät luonnollisesti\nole hitaita purkamaan kiukkuaan sellaisten yllytysten vuoksi. On\nmuistettava, että Sassunissa kurdit ensin lähetettiin armeenialaisia\nvastaan, ja vasta kun he epäonnistuivat, ryhtyivät hallituksen joukot\nasiaan.\"\n\nEnglantia syytettiin katkerasti sen johdosta, ettei se ollut\nryhtynyt voimatoimenpiteisiin estääkseen verilöylyt ja varsinkin\nniiden uusiintumisen. Varsinkin armeenialaisille se oli tavattoman\nkatkera pettymys. Sanottiinpa suoraan, että se on saanut\nKypron korvaukseksi toimettomuudestaan. Lordi Sherbrooke sanoi\nnärkästyneenä, että Englanti on leväperäisellä politiikallaan\n\"kääntänyt helvetin avaimet\" Turkin kristittyjen kohdalle. Syytetyt\nenglantilaiset valtiomiehet koettivat puolustautua sillä, että\nhe tekivät sen rakkaudesta rauhaan, sillä jos Englanti ryhtyisi\nasevoimin pakottamaan Turkkia pitämään kiinni sopimuksistaan, niin\nvoisi seurauksena olla sellainen palo Euroopassa, että se olisi\nmonin verroin tuhoisampi kuin mitä konsanaan Armeenian verilöylyt,\nniin kauheita kuin ne olivatkin. Mutta tuskin tehdään vääryyttä\ntosiasioille, jos sanotaan, että Englannin politiikka oli verrattoman\nheikkoa ja yhtä vähän sopusoinnussa tämän merten valtiaan arvon,\nperinnäismuistojen ja sopimusten kuin Armeenian alkeellisimman\nturvallisuuden kanssa. Kun sentähden Britannian leijona vähän\nheilautti niskakarvojaan, niin se herätti suurta tyydytystä. New\nYorkissa ilmestyvä _The Outlook_, joka toukokuulla 1909 soimaa\nEnglantia halveksittavasta toimettomuudesta, näkee kuitenkin taivaan\nrannalla yhden valopilkun kirjoittaessaan:\n\n\"Englannin toimettomuus, kun se ei ole pakottanut aikaansaamaan hyvää\nhallitusta huonon tilalle niillä alueilla, joita se on vannonut\nsuojelevansa, muuttui ilahduttavalla tavalla pari viikkoa sitten.\nBrittiläinen taistelulaiva Triumph ilmestyi Suadian edustalle, ei\nkaukana Beirutista, missä väkivallanteot olivat uusiutuneet, ja heti\nasema parani. Miksi ei samanlaiseen toimintaan ryhdytty silloin, kun\nkerrottiin väkivallanteoista armeenialaisten asumissa maakunnissa? Ja\nmitä olisi tapahtunut, jos Englanti olisi vallannut Turkin tärkeimmät\nsatamat ja tullin pakottaen toimeenpanemaan uudistukset noissa\nmaakunnissa? Toisin sanoen: mitä olisi tapahtunut, jos Englanti olisi\ntäyttänyt velvollisuutensa?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta armeenialaisilla oli myös siunausta ja hyötyä näistä\nkansallisista onnettomuuksista, jotka olivat syöstä sen kokonaan\ntuhoon ja perikatoon. Musertavan raskaat koettelemukset pakottivat\nkansan etsimään apua elävältä Jumalalta. Monin paikoin puhkesivat\nsuuret herätykset, kuten prof. Harris kirjoittaa Aintabista: \"Kansa\non keskellä surujaan kääntänyt huomionsa uskontoon sellaisella\ntavalla, ettei sellaista tiedetä tapahtuneen milloinkaan ennen.\nKaikki kirkot ovat täynnä väkeä kahdesti päivässä, ja ihmiset\ntahtovat istua tuntikausia kuunnellen lohdutuksen sanoja Jumalan\nvaltakunnasta.\" Ja tri Fuller kirjoittaa samasta kaupungista: \"Täällä\non ihmeellinen herätys.\" Ja samanlaista oli monessa muussa paikassa,\nmissä marttyyrien veri oli virrannut. Yhteiset kärsimykset liittivät\neri suuntien uskovaiset toisiinsa läheisillä veljesrakkauden\nsiteillä, ja lähetyssaarnaajia kutsuttiin saarnaamaan gregoriaanisen\nkirkon jumalanpalveluksissa. Harris kirjoitti: \"Ensimmäinen tulos\nnäistä kammottavista verilöylyistä on ollut se, että ne ovat vetäneet\nyhteen kristittyjen eri yhdyskunnat ja aikaansaaneet sellaisen\nuskonnollisen yhteyden, jollaista eivät mitkään kirkolliskokoukset\nmilloinkaan voi perustaa.\" Noin 5,000 orpoa joutui verilöylyjen\nvuoksi lähetyssaarnaajain huollettaviksi ja kasvatettaviksi\nrakkaudessa ja jumalanpelossa. Tällä seikalla on varmaankin suuri\nmerkitys kansan tulevaisuudelle. Ja nämä järkyttävät tapaukset\nolivat varmasti omiaan vaikuttamaan rauhoittavasti kumouksellisiin\naineksiin. Ja niin kaikki yhdessä vaikutti niiden parhaaksi, jotka\nolivat kutsutut Jumalan iankaikkisen aivoituksen mukaan, -- Hänen,\njolle yksin kuuluu kirkkaus ja kunnia ikuisiin aikoihin. Amen.\n\n_2. Kärsivän Armeenian ystäviä._\n\n_Johannes Lepsius y.m._\n\nKärsimys herättää jalossa luonteessa vastakaikua. Se saattaa jalon\nnaisen ja miehen rinnassa väräjämään myötätunnon herkät kielet:\notetaan osaa suruun, itketään itkeväin kanssa. Ja kärsivälle sielulle\nse on samaa, mitä raikas kesäinen sadekuuro kuivuuteen nääntyvälle\nkasvullisuudelle: se virkoaa uuteen elämään. Uuden uskon ja uuden\ntoivon säveleet alkavat soida siinä sydämen temppelissä, jossa\nkenties siihen asti on vallinnut epätoivon tuska ja hävityksen\nkauhistus.\n\nTällainen on tilanne sekä yksityisiin että kokonaisiin kansoihin\nnähden. Ajatelkaamme vain sitä tavattoman suurta merkitystä, mikä\nlänsimaiden valveutuneella mielipiteellä ja n.s. Suuren Lähetystön\nkäynnillä oli oman kansamme kohtaloille sortovuosina. Samalla kuin\nse vaikutti hillitsevästi venäläisten sortotoimenpiteisiin, samalla\nmuodostui siitä eräs arvokkaimpia ja kauaskantoisimpia kansallisen\nherätyksen ja valveutumisen lähtökohtia. Samaa sai ilahduttavalla\ntavalla kokea myös kärsivä Armeenia. Länsimaiden jaloimpien poikain\nja tytärten rakkautta ja osanottoa tuli heidän osakseen toisinaan\nsuorastaan tulvimalla. Koetettiin lievittää aineellista hätää\nkeräämällä varoja hätäänjoutuneille, ja varsinkin orpojen kohtalo\nherätti suurta myötätuntoa. Perustettiin orpoloita kaikkiin Levantin\ntärkeimpiin kaupunkeihin. Avasivatpa monet Persian, Bulgaarian ja\nPalestiinankin orpolat ovensa veren ja kyynelten maan orvoiksi\njoutuneille pienokaisille.\n\nEnglannissa oli vuodesta 1876 toiminut _Anglo-Armenian Association_,\njoka tunnetun parlamentaarikon ja ministerin James Brycen johdolla\nkoetti hankkia Armeenialle poliittista suojaa. Tämän liiton\nrinnalle kohosi verilöylyjen jälkeen yhdistys _\"Armeenian Ystävät\"_\n(Friends of Armenia), johon kuului sellaisia englantilaisen\nseuraelämän huippuja kuin Westminsterin herttua, Lady Somerset\nja kirkkohistorioitsija prof. Rendel Harris, muista puhumatta.\nHe järjestivät avustustoiminnan. Ranskan virallisten piirien\nperinnäistapoihin on kuulunut esiintyä Läheisen Idän kristittyjen\nsuojelijana. Mutta, ihmeellistä kyllä, Ranska esiintyi aluksi hyvin\npidättyvästi Armeeniaa kohtaan. Mutta tulirintainen pater Charmetant\nsytytti ranskalaisten sydämet ja mielet, niin että siellä alkoivat\nkristillisen rakkauden virrat vuotaa vuolaina tuoden lohtua ja apua\nahdistetuille. Venäjällä järjesti keisari keräyksen armeenialaisten\nhyväksi. Yhdysvaltain kristityt keräsivät suuria summia\nhädänalaisille. Miss Shattuck perusti laajan pellavakangaskutomon\nja ryhtyi kehittämään naisten käsityötaitoa. Voidaan sanoa, että\narmeenialaisilla oli ystäviä ja auttajia kautta koko kristikunnan.\nMutta jaloin ja vaikutusvaltaisin Armeenian ystävä oli kuitenkin\nihmissilmillä katsoen saksalainen pastori tri Johannes Lepsius, mies,\njonka ylevä hahmo kohoaa monumentaalisena Armeenian ystäväin joukossa.\n\nLepsiuksella oli alkuaikoina voitettavana suuria vaikeuksia.\nSaksan turkkilaisystävällinen politiikka, jonka lumoissa olivat\nmaan viralliset piirit, kohosi hänen edessään korkeana ja\nvalloittamattomana kuin Jerikon muurit. Mutta hän ei ollut niitä\nmiehiä, jotka heittävät kirveen järveen ensimmäisen vastuksen\nkohdatessa. Hän samoili ristiin rastiin pitkin suurta isänmaata,\npohjoisesta etelään ja idästä länteen. Kaikkialla hän sytytti\nsydämiä ja herätti mielenkiintoa Armeenian kansallisonnettomuuksia\nja sen hädänalaista kansaa kohtaan. Ja hänen onnistui saattaa\nlukuisat saksalaiset läheisessä idässä työskentelevät seurat, kuten\nKaiserswerthin laitokset, Schnellerin orpokodit, Jerusalemyhdistykset\nja muut vaikutusvaltaiset seurat sekä Saksassa että Sveitsissä\nomaksumaan armeenialaisten hädän sillä seurauksella, että tuhannet\norvot pääsivät joko vanhoihin tahi tarkoitusta varten perustettuihin\nuusiin orpoloihin, samalla kuin muutkin kärsivät saivat hoivaa ja\napua. Näin herätetty avustustyö perusti laajan mattokutomon siihen\nkuuluvine aputeollisuuksineen.\n\nTällä jalolla Armeenian ystävällä oli jumalainen taito sytyttää\nsydämiä sekä suullisten puheitten että kirjoitetun sanan avulla. Hän\nkirjoitti Armeenian kysymyksestä leimuavan syytekirjelmän Eurooppaa\nvastaan, kirjelmän, jonka mahtavista poljennoista huokuu profeettain\nsiveellinen närkästys ja vanhurskas tuomionuhka turkkilaisia vastaan\nharjoitettujen julmuuksien ja verilöylyjen vuoksi, samalla kuin\nse oli valtava herätyshuuto Saksalle ja koko Euroopalle Armeenian\nkysymyksessä. Vielä myöhemminkin hän osoitti suurta huomiota tälle\nasialle, josta näyttää tulleen hänen elämänsä suuri, kaikkikuluttava\nrakkaus. Maailmansodan aikana 1916 hän kirjoitti aikaisemmin\nmainitun selostuksen Armeenian kysymyksestä. Ensimmäisen painoksen\ntoimittaminen ei suinkaan ollut mikään helppo tehtävä. Sensuuri\ntakavarikoi kirjan, mutta hänen oli onnistunut yksityistä tietä\nlevittää sitä 20,000 kpl. Sen uudelleen painaminen ja levittäminen\nkiellettiin. Sanomalehdistö vaikeni visusti armeenialaisia\nkohdanneista julmuuksista annettujen salaisten ohjeiden mukaan.\nKun sitten maailmansodan päätyttyä Saksan hallitus aikoi julkaista\nValkoisen Kirjan Armeenian kysymyksestä, otti Lepsius ulkoministeriön\nluvalla tehtävän suorittaakseen ja laati omalla vastuullaan 541\nsivua laajan teoksen, jossa yleiskatsauksen jälkeen on lähes 400\nsivua diplomaattisia asiakirjoja Saksan hallituksen ja sen Turkissa\nolleiden edustajain välillä. Tuskin on liioiteltua sanoa, että sitä,\nmitä Livingstone ja Wilberforce ovat olleet orjuuden poistamiselle\nmustain maanosasta, sitä on tämä jalo saksalainen ihmisystävä\nja jumalanmies ollut kärsivälle Armeenialle, vaikka suurvaltain\npolitiikan, valtapyyteiden ja vastakkaisten etujen vuoksi hänen\ntehtävänsä on kenties ollut vieläkin vaikeampi ja epäkiitollisempi.\nEsitämme seuraavan otteen hänen syytekirjoituksestaan vv. 1894--96\nverilöylyjen johdosta.\n\n\"Tappakaa miehet! Heidän omaisuutensa, vaimonsa ja tyttärensä\nkuuluvat meille! Niin kuuluu se tunnus, jota on seurattu kaikkialla\nverilöylyissä. Jo ennen verilöylyjä olivat sotilaat kyllin julkeita\nvoidakseen sanoa äideille, että he varaisivat tyttärensä heille,\nsillä maan kaikki kristityt, nuoret ja kauniit tytöt tulisivat\nkuitenkin pian kuulumaan heille. Laaditaan luetteloja kuolleista,\nmutta kuka voi laskea kaikki nämä väkisinmakaamisen uhrit? Kuka\nvoi laskea kaikki ne kyyneleet, joita ovat vuodattaneet nämä\ntuhannet onnettomat naiset, kun heitä laahattiin vuorille, myytiin\nturkkilaisiin haaremeihin, tarjottiin orjamarkkinoille, tapettiin,\ntahi kun he pakenivat johonkin salaiseen piilopaikkaan saatuaan olla\nvälikappaleina turkkilaisten tyydyttäessä raakoja intohimojaan? Eikö\nmilloinkaan aseteta rajaa sille alennukselle, johon sysätään tuhannet\nnaidut ja naimattomat armeenialaiset naiset päivästä päivään? Tämä\nheittiö, Hadji Bey, joka kerskaa omalla kädellään surmanneensa\nsata armeenialaista, on sama, joka antoi riisua nuoren kristityn\ntytön alasti ajaakseen häntä sitten takaa pitkin kaupungin katuja.\nRoskajoukko poltti Kesareassa 30 armeenialaista taloa asukkaineen\nja senjälkeen hyökkäsi kylpylään, missä armeenialaiset naiset\nolivat parastaikaa kylpemässä. Mikä odottikaan niitä kolmeakymmentä\nnaista Koshmatista, joiden täytyi melkein alastomina paeta\nvuorille ja harhailla ympäri siellä, kunnes Shinagissa joutuivat\nkasarmisotilaiden käsiin!... Ketä on syytä surkutella enemmän:\nniitäkö leskiä ja orpoja, jotka istuvat alasti ja väristen kotinsa\nraunioilla peläten joka hetki joutuvansa häväistyiksi lastensa\nja nuorten veljiensä silmäin edessä; tahi niitäkö naisia, jotka\nkauneutensa vuoksi ovat löytäneet armon jonkun turkkilaisen 'aghan'\nsilmissä, ja jotka -- huolimatta huudoistaan ja kyyneleistään --\nviedään pois hänen haaremiinsa kadottamaan siellä sekä kunnian että\nuskon? Voidaan käsittää, miksi sadat naiset ovat itse riistäneet\nitseltään elämän, ja mikä saattoi nuo 50 naista Lessonkista ja\nKsantasta heittäytymään kaivoihin ja kuiluihin. Eikö käsitetä sitä\nepätoivoa, joka valtasi rikkaan armeenialaisen naisen Uzun Obasta,\nkun hänet vietiin pois yhdessä nais- ja lapsijoukon kera, ja kun\nhän Eufratin rannoilla kutsui kokoon kärsimystoverinsa ja syöksyi\nvirtaan? Kuolema on kuitenkin parempi kuin häpeä, ja siksi seurasi\n55 naista ja lasta hänen esimerkkiään ja löysi kuoleman aalloissa!\nHuseyinikissä, Kharputin piirikunnassa -- niin kertoo silminnäkijä\n-- 600 sotilasta kokosi yhtä suuren joukon naisia kasarmeihin. He\nsurmasivat heidät armottomasti miekoilla senjälkeen kun olivat\npakottaneet heidät kestämään häpeällisen käsittelyn.\"\n\n_3. Järkyttävä asiakirja._\n\n\"Terve, Caesar, kuolemaan menevät tervehtivät sinua!\" Näin\ntervehtivät vanhassa Roomassa gladiaattorit keisaria astuessaan\nareenalle kuoleman kamppailuun. Tämä vanha klassillinen tervehdys\ntulee mieleen, kun lukee sitä liikuttavaa jäähyväiskirjettä, jonka\nUrfan kaupungin armeenialaiset hengenmiehet kirjoittivat ennen\nmainitussa kaupungissa tapahtunutta verilöylyä, joka kesti kaksi\npäivää, joulukuun 28--29 p:nä 1895.\n\nMainitun kaupungin armeenialaiset tiesivät, mitä oli tulossa, mutta\nturkkilaiset viranomaiset kielsivät heitä lähtemästä pakoon. Näinä\nkaameina odotuksen päivinä, ikäänkuin kuoleman esikartanoissa,\nkaupungin hengelliset kirjoittivat kirjeen, joka on samalla kertaa\nliikuttava puolustuskirja ja vetoomus. Kuolemanvakavan sisältönsä\nsekä juhlallisen ja arvokkaan muotonsa perusteella se puolustaa\nhyvin paikkaansa marttyyrihistorian kaikkein juhlallisimpien ja\nliikuttavimpien asiakirjain joukossa. Näin sitäkin suuremmalla\nsyyllä, kun useimmat sen allekirjoittajista ovat sinetöineet sen\nhengellään ja verellään vähän aikaa sen kirjoittamisen jälkeen.\n\nKirje lähetettiin salaisesti Aintabiin ja joutui sieltä Eurooppaan.\nEsitämme osia siitä.\n\n\"Meidät on tuomittu kuolemaan. Urfan armeenialaiset tietävät, että\nheidän on valittava islamin ja miekan välillä! Ennenkuin tämä kirje\nsaapuu teille, me kaikki olemme epäilemättä kuolleet. Sulttaanin\nsammumaton vihamielisyys ja muhamettilaisten naapuriemme verenjano\neivät ole muuttuneet. Me olemme lampaita, jotka odotamme tulevamme\nteurastetuiksi. Kuitenkin haluamme sanoa lähimmäisillemme viimeiset\njäähyväiset.\n\n\"Sulttaanillemme sanomme: Hallitsija! Meitä on koetettu esittää\nTeille kapinallisena laumana, joka tulee mahdollisimman pian\ntuhota, ja Teille on epäilemättä helppo asia tuhota kokonainen\nkansa. Asetamme täten viimeisen kerran juhlallisen vastalauseen\nsitä vastaan, että me olisimme tahi milloinkaan olisimme olleet\nkapinallisia. Me pyydämme Teitä ajattelemaan, että Jumala on Teidän\ntuomarinne, niinkuin hän on meidän. On mahdollista, että olemme\njoutuneet epäsuosioonne niiden edistysihanteiden vuoksi, joita olemme\nsuosineet. Meillä ei ole mitään salattavaa tässä suhteessa. Me\ntiedämme, että Teidän Majesteettinne on mahtava, mutta me tiedämme\nmyös, että inhimillinen edistys tulee Jumalalta.\n\n\"Muhamettilaisille kansalaisillemme sanomme: Muutamilla teistä\non ihmisrakkaus ollut voimakkaampi kuin uskonkiihkon hehku, ja\nte olette jalomielisesti auttaneet meitä ja näyttäneet meille\nosanottoanne näinä onnettomina ja verisinä päivinä. Me kiitämme\nja kunnioitamme teitä tästä. Niitä, jotka ovat meitä murhanneet,\nja ryöstäneet armeenialaisia taloja, säälimme ennen kaikkea. Te\nolette mahdollisesti tehneet näitä julmuuksia sulttaanin käskystä.\nRukoilemme teidän puolestanne, että pian tulisitte tuntemaan sen\nsuuren vääryyden, jonka olette tehneet, ja katumaan sitä.\n\n\"Kansana emme ole koettaneet ratkaista poliittisia kysymyksiä ja\nvaikeuksia. Meidän valituksemme ja esityksemme ovat ainoastaan\nperustuneet inhimillisiin tunteisiimme ja yleisinhimillisiin\noikeuksiin. Iso-Britannia on kaikkein ensiksi esittänyt sen\nuudistussuunnitelman, joka on suututtanut sulttaania. Samalla kuin\nkansamme repimistyötä lakkaamatta täydennetään, europpalaiset\nveljemme seisovat tämän verisen työn katselijoina. Me kysymme\nitseltämme, kuuluuko osanotto, veljeys ja ritarillisuus vain\nmenneelle ajalle, tahi ovatko poliittiset ja aineelliset intressit\nniin suuret, ettei kokonaisen kansan mestaaminen merkitse mitään\nniiden rinnalla. Jos niin on, tuomitkoon Jumala meidän välillämme\ntuona suurena päivänä!\"\n\n\"Amerikan kristityille sanomme:\n\n\"Me olemme olleet tyytymättömiä teidän lähetystyöhönne\nkeskuudessamme, koskapa se on hajoittanut meidän kansalliskirkkomme.\nMutta näiden veristen päiväin tapahtumat ovat näyttäneet meille,\nettä protestanttiset veljemme ovat olleet hyviä uskomme ja kunniamme\npuolustajia sekä meidän parhaita ystäviämme. Te tiedätte, että meidän\nrikoksemme turkkilaisten silmissä on se, että olemme omaksuneet sen\nsivistyksen, jota te olette esittäneet meille.\"\n\n\"Armeenialaisille siirtolaisille sanomme: 'Ottakaa vastaan\nsydämellinen kiitoksemme kaikesta, mitä olette tehneet\nmeidän puolestamme! Rukoilemme teitä: Pysykää lujina uskossa\nkansalliskirkkoomme ja seuratkaa Herramme Jeesuksen Kristuksen\nesimerkkiä ja Pyhän Gregoriuksen esimerkkiä! Kunnia olkoon\nJeesukselle Kristukselle, joka on pelastanut meidät verellään!'\"\n\n\n\n\nLOPPUSANA.\n\n\nJeesus teki kärsimysyönä ehtoollispöydässä Pietarille tärkeän\nilmoituksen: \"Simon, Simon, katso saatana on pyytänyt saada teidät\nvaltaansa, seuloakseen teitä niinkuin vehnää; mutta minä olen\nrukoillut sinun edestäsi, ettei uskosi raukeaisi tyhjiin. Ja kun sinä\nkerran palajat, niin vahvista veljiäsi.\" Näiden sanain johdosta on\njoku sanonut, että kun saatana ottaa käsiinsä koetusten ja kiusausten\nseulan ja koettaa irroittaa sielua elävästä Jumalasta ja Herrasta\nJeesuksesta Kristuksesta, niin Ristiinnaulittu pitää kädellään kiinni\nseulan syrjästä ja määrää vauhdin nopeuden ja ajan, kuinka kauan\nvihollinen saa käyttää seulaa.\n\nTämä on totuus, joka aina toistuu vainojen historiassa. Sillä\nmitä ovat loppujen lopuksi vainot kaikkine kidutuksineen,\nilkeämielisyyksineen ja muine pirullisine ilmiöineen muuta kuin\nsaatanan seula, jossa hän seuloo kuolemattomia sieluja koettaen\nsaada niitä joko houkutuksilla tahi kidutusten ja rääkkäysten\nkautta kieltämään elävän Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen? Ja\nsamoinkuin seulassa raskaat jyvät painuvat alas riihen lattialle\nja korjataan siitä aittaan, mutta akanat ja ruumenet jäävät\nseulojalle seulaan ja itämailla poltetaan, niin myös vainoissa\nhurskaat, pyhät ja kuolemaan asti uskolliset sielut korjataan\nmarttyyrikuoleman kautta iankaikkisiin eloaittoihin, mutta ruumenet,\ns.o. uskonkieltäjät poltetaan sammumattomassa tulessa. Vainonajat\novat aina suuria elonkorjuuaikoja, jolloin Kaikkivaltias puhdistaa\npuimatantereensa.\n\nKun tämän valossa katselemme marttyyrihistoriaa, niin se tarjoaa\njuhlallisen näyn. Siellä näemme, miten monessa erässä ja monilla eri\ntavoilla vihollinen käyttää seulaa. Toisinaan on vauhti hirmuisen\nnopea ja helle puimatantereella tavaton, toisinaan käy seula\nhitaammin, eikä helle ole niin sietämätön. Mutta tulos on sama: aina\nkorjataan kallista viljaa iankaikkisuuden eloaittoihin, aina palaa\nRistiinnaulittu voittajana tantereelta mukanaan runsas sato vaivainsa\npalkkana ja verensä hintana.\n\nJa kuinka voisikaan olla toisin? Onhan siinä seulan syrjässä\nLuojan kaikkivaltias käsi; _käsi_, joka kerran aikain alussa laski\nmaan perustukset; _käsi_, joka on luonut ja kantaa tähtitarhat ja\navaruuden ihmeet. Eiköhän se kaikkivaltias käsi voisi kantaa kotiin\nmyös vainottua ja rääkättyä Jumalan lasta! Voittajain parvi lasimeren\nrannoilla ja marttyyrien uljas sotajoukko vastaa äänellä, joka\ntoisaalta soi hellästi ikäänkuin kitaransoitto, toisaalta kohisee\nikäänkuin paljojen vesien kohina, ja jylisee ikäänkuin ukkosen\njyrinä: se voi, se voi, se voi. Se nostaa, se kantaa, se pelastaa.\n\nMutta se käsi siinä seulan syrjässä on myös Lunastajan käsi. Siinä\non haavojen merkki, iankaikkisen rakkauden kihlapantti. Ja jos sielu\non peseytynyt siinä veressä, joka on vuotanut niistä haavoista,\njos se asuu haavojen linnassa niinkuin kuningatar palatsissa, jos\nse on mielessään valmistautunut marttyyriuteen niinkuin morsian\nhäihin ja sankari juhlaan, -- niin mikä kidutus tai mitkä vainon\nvaivat tahi saatanan houkutukset voisivat eroittaa hänet Luojastaan\nja Lunastajastaan? Mikä perkele helvetissä voisi ryöstää sellaisen\nsielun Hänen kädestään, jonka pyhä ja peljättävä nimi on: _Herra\nJumala kaikkivaltias_; hänen kädestään, joka on kaikkien perkeleitten\nja helvettien, niinkuin Hän on kaikkien enkelien ja taivaitten\nKuningas.\n\nMutta se käsi siinä seulan reunalla on myös iankaikkisen\nalkuviisauden ja -valon käsi; käsi, joka on viisaudella maan\nperustanut ja taivaat toimella valmistanut. Se käsi on jakanut\njokaiselle uskon lahjan ja pyhäin kärsivällisyyden lahjan, niinkuin\nse on hyväksi nähnyt. Ja sentähden se käsi myös pysäyttää seulan\noikeaan aikaan. Ei hetkeäkään kauempaa koetusten ahjossa ja\nkiusausten seulassa, kuin on tarpeellista sitä varten, että Isän nimi\nkirkastuisi, sielu pelastuisi ja puhdistuisi sekä kantaisi hedelmää,\nniinkuin näkyy hyväksi sille suurelle Viinitarhurille. Mutta\ntoisinaan tämä ikiviisaus näkee hyväksi antaa sielulle Augustinuksen\nmainitseman kestämisen armolahjan, _donum perseverantiae_. Ja\nsilloin uhmaa pyhäin kärsivällisyys kaikkea perkeleen ja pyövelin\nkidutustaitoa. Näin oli alkukirkon aikoina heikon naisorjan Blandinan\nlaita Lyonin amfiteatterissa, näin Ignatiuksen ja monen muun, vaikka\nBlandina, tuo hento nainen, kestävyyteen ja pyhäin kärsivällisyyteen\nnähden onkin marttyyrien sankaritarinan jaloin ja säteilevin esikuva.\n\nLopullisen voittajan palkinnon, elämän kruunun, antaa se sama\nkaikkivaltias, rakastava ja uskollinen Luojan ja Lunastajan\nlävistetty käsi. Ja niin kaikuu siellä sitten taivaallisessa\ntemppelissä apostolien kuorissa, profeettain parvessa, marttyyrien\njalon sotajoukon kanssa ja kaikkien pyhäin yhteydessä ikuinen kiitos\nja ylistys \"Hänelle, joka meitä rakastaa ja on päästänyt meidät\nsynneistämme verellään ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi, papeiksi\nJumalalleen ja Isälleen.\"\n\n_\"Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan; sillä ensimmäinen taivas\nja ensimmäinen maa ovat kadonneet, ja merta ei ole enää. Ja pyhän\nkaupungin, uuden Jerusalemin, minä näin laskeutuvan alas taivaasta\nJumalan tyköä, valmistettuna niinkuin miehelleen kaunistettu morsian.\nJa minä kuulin suuren äänen valtaistuimelta sanovan: 'Katso, Jumalan\nmaja ihmisten keskellä! Ja Hän on asuva heidän keskellään, ja he\novat Hänen kansansa, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan,\nheidän Jumalansa; ja Hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän\nsilmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua\neikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.' Ja\nvaltaistuimella istuja sanoi: 'Se on tapahtunut. Minä olen A ja O,\nalku ja loppu. Minä annan janoavalle lahjaksi elämän veden lähteestä.\nJoka voittaa, on tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa, ja\nhän on oleva minun poikani.\"..._\n\n_Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän\nkruunun._\n\n\n\n\nLÄHDEKIRJALLISUUTTA.\n\n\nYleisteoksia.\n\nDwight, Tupper and Bliss: The Encyclopedia of Missions, New York 1904.\nStatistical Atlas of Christian Missions, Edinburgh 1910.\nEugen Stock: History of the Church Missionary Society I-III,\n   London 1899.\nHenry Ussing: Evankeliumin voittokulku kautta maailman, Jyväskylä 1905.\nGertrud Aulén: Kristinuskon voittokulku, Helsinki 1927.\nJ. E. Rosberg: Maapallo, Helsinki.\n\nI osa.\n\nF. M. Schiele: Die Religion in Geschichte und Gegenwart I,\n   Tübingen 1905.\nCarl Paul: Abessinien und die evangelische Kirche, Leipzig 1905.\nR. Sundström: Martyrerna i Nagran, Stockholm 1910.\nOtto Michaelis: Protestantische Martyrerbuch, Stuttgart 1927.\nW. Hoffmann: Abbeokuta oder Sonnenaufgang zwischen den Wendkreisen,\n   Berlin 1859.\nChristian Müller: Förföljelsen i Abbeokuta, Uppsala 1867.\nChr. Fr. Eppler: Thränenstaat und Freudenärnte auf Madagaskar,\n   Gütersloh 1874.\nH. Hansen: Geschichte der Insel Madagaskar, Gütersloh 1899.\nSarah G. Sock: The Story of Uganda, London 1899.\nJulius Richter: Uganda, Gütersloh 1893.\nAlfred R. Tucker: Eighteen Years in Uganda and East Africa,\n   London 1911.\nSophia Lyon Fahs: Uganda's White Man of Work, New York 1912\n   (myös suom.)\nM. Hesse: Jakob Hannington, Stuttgart 1891.\nJ. Hanningston: Faror och äfventyr i Central-Afrika, Stockholm 1901.\nJohn G. Lambert: Missionary Heroes in Afrika, London 1909.\nGeorgina A. Gollock: Kuuluisia Afrikkalaisia, Helsinki 1928.\n\nII osa.\n\nJohn C. Lambert:  Missionary Heroes in Oceania, London 1910.\nD. W. F. Besser: John Williams, Berlin 1896.\nWilhelm Bauer: John Gol. Patteson, Gütersloh 1887.\nJohn G. Paton: Ihmissyöjäin keskellä, Helsinki 1927.\nEugene Stock: The Story of The New Zealand Mission, London 1913.\nW. G. Lawes: Of Savage Island and New Guinea, London 1909.\nRichard Lovett: The Life Story of James Chalmers, London.\nLuise Oehler: Tamate der Neuguinea-Missionar James Chalmers,\n   Stuttgart 1904.\nChr. Hansen: James Chalmers en nutida martyr, Stockholm 1910.\nHorace G. Underwood: The Call of Korea, London 1908.\nW. Haegelholz: Korea und die Koreaner, Stuttgart 1913.\nRobert E. Speer: Missions and Modern History II, London 1904.\nC. T. B. Davis: Korea för Kristus, Uppsala 1912.\nWilliam Elliot Griffis: A Modern Pioneer in Korea (Appenzeller),\n   London 1912.\nArthur Judson Brown: \"The Korean Conspiracy Case\", New York 1912.\nNielsen-Gummerus:  Kristillisen kirkon historia, Jyväskylä 1913.\nWilliam E. Strong: The Story of The American Board, Boston 1910.\nLeon Appee: The Armenian Awakening, London 1909.\nK. H. Basmajian: Life in the Orient, New York 1910.\nJulius Richter: Mission und Evangelisation im Orient, Gütersloh, 1908.\nJohannes Lepsius: Deutschland und Armenien 1914-1918. Sammlung\n   diplomatischer Aktenstücke. Potsdam, Tempelverlag, 1919.\n\n\n\n"]