[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flTIKUTY5Demo35YISfqOk3ksGnlcxjC2IPfem-MY_dg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1069,"Saaristosta","Ivalo, Santeri",1866,1937,"1069-ivalo-santeri-saaristosta","1069__Ivalo_Santeri__Saaristosta","Kuvia suomalaisten saaristolaisten elämästä","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1903,null,21110,130907,false,50135,[24],"Finnish fiction",[26,27],"Adventure","Novels","\"Saaristosta: Kuvia suomalaisten saaristolaisten elämästä\" by Santeri Ivalo is a collection of descriptive narratives likely written in the early 20th century. The text delves into the life and experiences of the Finnish islanders, portraying their culture, challenges, and the natural environment that surrounds them. Through the lens of shared human experiences, the book provides an intimate look at the island life in Finland, likely featuring various characters who navigate the intersections of nature and community.  At the start of the work, the narrative introduces a young man named Antti, a lighthouse keeper, who prepares for an adventurous skiing trip across the frozen sea to seek medical help for his sick wife. Despite warnings from an old fisherman about the treacherous weather and conditions of the ice, Antti is determined to reach the mainland, showcasing both his courage and the tensions of love and duty. As he sets off alone into the icy expanse, the scene also shifts to the community's concerns for his safety, particularly as the ice begins to show signs of vulnerability, foreshadowing the perilous journey that lies ahead. This sets a compelling tone for the stories to follow, blending themes of adventure, sacrifice, and the bonds of familial love against the backdrop of Finland's harsh but beautiful landscape. (This is an automatically generated summary.)",[],289,"Teos kuvaa suomalaisten saaristolaisten elämää ja kamppailua luonnonvoimia vastaan 1900-luvun taitteen Suomenlahdella. Kertomukset vievät lukijan talviselle merelle, missä majakanvartijat ja kalastajat kohtaavat jäätävät olosuhteet, hylkeenpyynnin haasteet ja aavan ulapan vaarat.","Santeri Ivalon 'Saaristosta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1069.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SAARISTOSTA\n\nKuvia suomalaisten saaristolaisten elämästä\n\n\nKirj.\n\nSANTERI IVALO\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1903.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Sinnepäinhän on minunkin matka.\n   II. Satu särmäisestä rantakalliosta.\n  III. Rauhoitusalueet.\n   IV. Kiuskerissa talvella.\n    V. Jäykistyneet sormet.\n   VI. Hailiapaja sunnuntaina.\n  VII. Hylkeenpojan leikki.\n VIII. Kaislikon rinnassa.\n   IX. Eräs joulukuun retki.\n    X. Käynti Hanhikivellä.\n   XI. Pantsu.\n  XII. Kalat nuotassa.\n\n\n\n\nI.\n\nSINNEPÄINHÄN ON MINUNKIN MATKANI.\n\n\n-- Siis todellakin aiot lähteä hiihtämään merelle, Antti?\n\n-- Eihän sinne majakkaan muuten nyt pääse.\n\n-- Mutta tuuli kiihtyy, luuletko jäitten pysyvän paikoillaan?\n\n-- En tiedä, mutta eihän tässä epäileminenkään auta...\n\nTämä keskustelu tapahtui eräänä talviaamuna muutaman Suomenlahden\nulkosaaristolaiskylään kuuluvan talon pihalla. Nuori mies korjaili\nsiinä, jo matkapuvussa ja laukku olalla, suksiensa näystimiä juuri\nhiihtämään lähtiessään. Vanha kalastaja häntä varoitteli lähtemästä;\nmuu talonväki seisoi viluissaan siinä ympärillä. Kaikkien katseet\ntähtäsivät lumenpeittoiselle selälle: sikermä pieniä, matalapuisia\nsaaria rajoitti siellä näköalan, mutta muutamain lomitse kumotti\nkumminkin jo rajaton, aava, valkoinen meri. Se oli Suomenlahden ulappa,\nja sinne aikoi nyt nuori mies yksin hiihtämään. Hän asetti jo sukset\nhangelle, otti seinän vierustalta sauvansa, joista toisena oli tukeva\ntuura, mutta jäi vielä hetkeksi sauvainsa varaan seisomaan. Vakava ilme\noli hänen terävässä katseessaan, kun hän tuokioksi pyörähti tuuleen\npäin, joka heilutti pihalla seisovain naisten hameitten liepeitä ja\nleyhytti vanhan kalastajan partaa.\n\nKalastaja seurasi lähtevän liikettä silmillään ja varoitti vieläkin:\n\n-- Tällä tuulella on voimaa siellä ulkona selällä. Pauketta sieltä jo\non kuulunut, jää on äännellyt sillä äänellä, joka sillä on, kun se\nrupeaa elämään.\n\nAntti ei vastannut, liikahtamatta seisoi. Hän oli pari päivää sitten\nlähtenyt kotoaan, kaukana meressä olevasta Somerin saaresta\nmantereelle. Somerissa hän oli majakan vahtina, ja siellä oli hän,\nniinkuin muukin majakkaväki, ollut vankina koko talven joulun alta\nasti, jolloin sinne viimeiset talvimuonat oli tuotu. Tavallisuuden\nmukaan meri oli nytkin kevättalveen asti ollut Somerin ympärillä jäätön\nja vapaa -- tämä osa Suomenlahtea menee harvoin umpinaiseen jäähän, --\nmutta nyt maaliskuulla meri oli kovien pakkasten ja tyynten ilmain\naikana täälläkin jäätynyt vahvaksi. Silloin oli Antille tullut asiaa\nmantereelle. Hänen nuori vaimonsa oli sairastunut eivätkä riittäneet\nsiihen tautiin majakkaväen vanhat taidot ja kotilääkkeet. Meren\njäädyttyä Antti oli senvuoksi päättänyt lähteä hiihtämään mantereelle,\nlääkäriä puhuttelemaan ja lääkkeitä saamaan. Tällaisen retken hän oli\ntehnyt ennenkin -- vaikk'ei yksin -- oli hiihtänyt tuon viiden\npeninkulman meritaipaleen mantereelle, jota ei majakkaan\nkumottanutkaan, ja taas takaisin, ja hyvin oli käynyt. Pahin vaara\nsiinä uhkasi, jos nousisi myrsky ja jää lähtisi liikkeelle, siten\nkatkaisten paluutien. Mutta Antti uskalsi senkin uhan, lähti yksin\nmatkalle, ja hyvin hän mantereelle saapuikin. Nyt hän oli palaamassa\nsaareen, yön hän oli levännyt saariston viimeisessä talossa, ja nyt\nolisi ollut painuttava merelle.\n\nTekeekö se nyt juuri pahimmoilleen hänelle sittenkin tenän? Tuuli, tuo\nnukkuvan aavikon vaarallinen herättäjä, kohisi kumeasti saaren\nmatalassa petäjikössä ja vinkui lakeutta pitkin. Vielä oli taivas sees,\nhattaroina vain liikkuivat pilvet, tuiskua ei toki tarvinnut pelätä.\nMutta kestikö jää paikoillaan vai saiko myrsky sen revityksi irti ja\najetuksi kulkusalle...?\n\nSitä ajatteli nuori mies sauvoihinsa nojaten ja tähystellen kohti\ntalven harmajata taivaanrantaa. Pitäisikö totella varoittajain neuvoa\nja jäädä taloon tyyntä odottamaan...? Siitä tulisi pitkä odotus, tukala\nodotus. Ja ehkäpä juuri sillä välin, päivän tai parin perästä vasta,\njää todellakin irtautuisi -- silloin hän joutuisi sinne viikoiksi\nviipymään, kenties kuukausiksi, -- heti lähtien olisi ehkä hyvin\nehtinyt kotiin. Ei, Antilla ei ollut lupaa olla niin kauan poissa\nmajakasta, eikä hän voinut olla. Siellä saarimajassa odottaa sairas\nvaimo miestään, odottaa tuskallisena, pelko sydämessään, pahin pelko\nsiitä, miten yksinäisen hiihtäjän käy. Se huoli riuduttaisi potevan\nviimeiset voimat, jos ei miestä kotiin rupeaisi kuulumaan, jos puhe\nleviäisi, että liekö eksynyt tai halkeamaan uponnut...\n\n-- Ei auta odottaa, matkalle täytyy painua.\n\nSen hän virkkoi ikäänkuin vastaukseksi vanhalle kalastajalle, vaikk'ei\nhän, omiin mietteisiinsä kun oli vaipunut, tätä ollut ehtinyt paljon\nkuuntelemaan.\n\n-- Sittenkin? lausui kalastaja.\n\n-- Niin, tuuli kiihtyy, sen edestä pois.\n\n-- Tuuli kiihtyy! Kun olisi se Jussi edes kotiin ehtinyt, hän toki\nolisi sinua lähtenyt edes ulkoluotojen yli saattamaan.\n\n-- Kiitos, en ehdi nyt häntä odottaa. Hyvästi.\n\nJa hän nyökäytti jäähyväiset talon väelle, työnsi suksensa solumaan\nalas saaren loivaa rinnettä ja käänsi ne jäälle ehdittyään etelää\nkohden, suoraan merelle. Ja verkalleen mutta varmasti, taakseen\nvilkumatta, hän viiletti sitä luotosikermää kohti, joka kehyksenä\nrajoitti näköalan merelle päin. Saarelaiset jäivät vielä hetkeksi\ntörmälle hänen jälkeensä katsomaan, seisoivat siinä vakavina ja\nliikkumattomina sanaakaan puhumatta, tuulen repiessä naisten helmoja ja\nvanhan kalastajan tuuheaa partaa. Siinä seisoivat, kunnes hiihtäjä\nluotojen yli ehti ja niiden taa hävisi, -- suora latu jäi vain\nmerkitsemään hänen tietään. Silloin he kääntyivät ja palasivat tupaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kauan he eivät olleet ehtineet tuvassa olla, kun jo talon nuori\nkotivävy, Jussi, joka aamutuimaan oli käynyt pyydyksillään, saapui\nkotiin.\n\n-- Jää repeilee koillisen kulmalla, hän kertoi ensi sanoikseen. --\nRailoja näkyi jo siellä päin.\n\nTuvassa olijat säpsähtivät. Siis oli jo tapahtunut tai\ntapahtumaisillaan se, mistä he juuri nuoren majakkamiehen kanssa olivat\npuhuneet.\n\n-- Ja Antti lähti juur'ikään hiihtämään Someriin, virkkoi vanha\nkalastaja miltei valitellen.\n\n-- Merelle... onko hän jo matkalla?\n\n-- Äsken hiihti ulkoluotojen poikki.\n\nJussi oli karahtanut pystyyn. Joku naisväestä koetti selittää:\n\n-- Mutta kenties hänellä jo oli railo vastassa, ehkei hän ehtinytkään\nmerijäälle.\n\n-- Ehti se, etelämpää ei ollut vielä jää irti. Mutta nyt se kai jo on\n-- parahiksi ehti mies kulkevalle lautalle.\n\n-- Eikä luultavasti tiedä siitä itse mitään.\n\n-- Mutta hänelle on siitä tieto vietävä, -- vielä on aikaa.\n\nNuori mies oli jo ehtinyt riisua saappaansa, mutta nopeasti hän ne taas\nriuhtaisi jalkaansa, kiinnitti vyön turkkinsa ympäri ja hiihti jo\nseuraavassa tuokiossa rinnettä alas Antin äskeistä latua myöten.\n\n-- Saatko yksin veneen vesille? huusi vanha kalastaja vielä hänen\njälkeensä.\n\n-- Täytyy saada, vastasi Jussi porhaltaen jo kaukana selällä. Vinhasti\nhän potki etukumarassa, ja lumi tuiskusi sauvain sommista.\n\nHetkinen kului, eikä häntä enää näkynyt. Tuvan väki oli taas rientänyt\ntörmälle hänenkin lähtöään katsomaan. Siinä he taas seisoivat, vakavina\nkuin äsken, sanaakaan puhumatta, itsekseen vain kysellen, miten käy\nautettavalle, miten auttajalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRailo oli edessä, kun Jussi ehti ulkoluodon merenpuoleiselle rannalle;\njyrkästi oli siinä edeltähiihtäjän latu katkennut. Mutta kaukana\njäälakeudella, joka verkalleen eteni rannasta, näkyi mies tanakasti\nhiihtävän eteenpäin, hiihtävän taakseen katselematta, -- eikä yltänyt\nsinne ääni.\n\nSaaristolaisilla oli talvikalastustaan varten ulkoluodoilla veneitä, ja\nyhteen niistä Jussi viskasi suksensa. Ja nuoruutensa koko voimalla hän\nkävi työntämään raskasta venettä alas kalliolta; jyskyen ja rytisten se\nsolui jäätikköä alas ja solahti kohisten railoon, joka tummana ja\nkylmää huokuvana siinä avautui. Railo ei vielä ollut leveä, se oli kai\nkohta Antin hiihdettyä haljennut. Hiljaa eteni suuri merijää, sitä ei\nollut vaikea tavoittaa. Rivakasti Jussi tempoi airoista, vaahtona\npärskyi jääkylmä aalto keulan edestä. Mutta mies eteni jäälautallakin\nyhä kauemmas, mustana pilkkuna hän vain enää näkyi aavikolla.\nJännittäen voimansa soutaja kiskaisi jäälautalle veneensä, sivalsi\nsiitä suksensa ja rupesi taas jatkamaan äskeistä vinhaa hiihtoaan Antin\nlatua pitkin. Vähitellen lyheni välimatka, Jussi koetti huutaa, mutta\nääni ei tavannut vieläkään edeltähiihtäjää. Hän paransi yhä vauhtiaan,\ntaas lyheni välimatka, ja jo kuuli hiihtävä mies myötätuuleen\njäljestään huudon. Hän kääntyi, pysähtyi, tunsi tulijan ja älysi\nsamassa, mitä oli tapahtunut. Hän oivalsi asemansa ja tiesi, että Jussi\noman henkensä uhalla oli rientänyt häntä pelastamaan. Mutta hän ei\nsilti lähtenyt hiihtämään takaisin.\n\nHänen merijäälle ehdittyään ja rajatonta avaruutta kohti ponnistaessaan\nkoti-ikävä oli yhä kiihtynyt. Hän oli laskenut, että tällä kelillä ja\ntällä myötäisellä hän kolmessa, neljässä tunnissa hiihtää kotiinsa. Ja\nhän oli kuvitellut majakkamökkiin saapumistaan, sairaan vaimonsa luo,\njolle hän toi lohdutusta tulollaan ja lääkkeitä laukussaan;\nhän oli nähnyt kotiväen kirkkaan ilon ja tuntenut kaikkien\nturvallisuudentunteen. Nytkö tämä kaikki olisi katkaistava, nytkö\npalattava takaisin railon taa mantereelle, odottamaan kuukausiksi\ntilaisuutta päästä kotiin majakkaan. Parin tunnin matka vain ehkä enää\noli jäljellä...\n\nEi. Sillä välin kun Jussi hiljaisemmalla vauhdilla läheni, rupesi Antti\ntuuralla takomaan avantoa jäähän. Hän tahtoi saada varmuuden siitä,\nmihin päin lautta kulki, kaiken huomionsa hän nyt kiinnitti siihen,\ntarkaten kompassin ja virran avulla kulkevan lautan suuntaa.\n\nJo vihdoinkin Jussi ehti läähättäen perille. Turkki oli auki, hiki\nvalui karvalakin alta.\n\n-- Jää on irti, hän huusi hengästyneenä. -- Minulla on vene, joudu,\npalaa saareen!\n\n-- Maltahan...\n\n-- Mutta tule jo. Railo levenee levenemistään.\n\n-- Maltahan, tarkastan tässä, mihin päin jää kulkee.\n\n-- Selällehän se kulkee, tiedäthän sen, suoraan selälle.\n\nAntti oikaisihe verkalleen avantoon tähystämästä.\n\n-- Suoraan selälle, niin tekee. Mutta sinnehän on minunkin matkani, jää\nkulkee kohdastaan Somerin rantaa kohden.\n\nJussin silmät suurenivat, hän mykistyi tuokioksi.\n\n-- Mitä, aiotko jäädä yksin liikkuvalle jäälautalle?\n\n-- Aion hiihtää eteenpäin, majakkaa kohden.\n\n-- Mutta jäähän on irti.\n\n-- Siksi se viekin minut kotiini. Hiihdän eteläistä jääreunaa kohden,\nsilloin tapaan kiintojään... Suuri kiitos sinulle, Jussi, hyvästä\nyrityksestäsi, ison vaivan näit minun vuokseni. Mutta palaa sinä\ntakaisin, ennenkuin lautta liian kauas kulkeutuu, -- kenties minä olen\nyhtä pian kotonani kuin sinä.\n\nMutta Jussi ei tahtonut häntä jättää.\n\n-- Sinullahan ei ole venettäkään.\n\n-- Ei ole, mutta on sukset.\n\n-- Entäpä jos tuuli kääntyy, käännähtää vain vähän idän puolelle.\nLautta vie sinut ohi Somerin, vie Inkerin rannalle tai hiiteen asti\nItämerelle. Taikka se särkyy ulkoluotoihin, katso, myrsky kiihtyy, jää\nmurskautuu kappaleiksi, -- ajattele toki, Antti!\n\nOmituinen kiilto oli nuoren miehen silmässä, kun hän vastasi:\n\n-- Olen sitä jo ajatellut. Lautta voi kääntyä, sata muuta vaaraa voi\nolla tarjolla. Mutta minä haluan nyt päästä kotiin. Katso virtaa\navannosta, me huristamme hyvää vauhtia Someria kohden. Minun täytyy\nvain kiirehtiä lautan etelärannalle, että sieltä heti pääsen maihin\nhyppäämään, kun lautta kohti laskee. Hyvästi, Jussi, nyt ei joudeta\nenää miettimään. Kiirehdi sinäkin veneellesi -- kiitos vain!\n\nHän puristi avun tarjoajan kättä ja viiletti jo seuraavassa tuokiossa\ntäyttä vauhtia etelään päin, kohti ääretöntä aavaa tuntematonta,\nponnisti vinhemmin kuin äsken ja taakseen katsomatta. Edessä autio,\nharmaja taivaanranta, niin toivoton ja rajaton, mutta hiihtäjä toivoi\nsittenkin siitä kohta majakan tornin ja Somerin kunnaiden kuultavan.\nHän toivoi kotoisen rannan ehtivän vastaan, ennenkuin tuuli kääntyy,\nhän toivoi ja ponnisti. --\n\nYksin seisoi avannon luona Jussi vielä kotvasen ja katseli ääneti\npoistuvaa. Hän puisteli päätään, mutta ihailua oli samalla hänen\nkatseessaan. Se on uskaliasta matkaa tuo, sattumaksi se on luettava,\njos lautta retkellään tapaa juuri tuon pienen selällisen saaren eikä\nkulje siitä oikealle eikä vasemmalle surmaksi yksinäiselle hiihtäjälle.\nPitää siinä olla mieltä miehen rinnassa, mutta kun on uskallusta, ehkä\non silloin onneakin...\n\nMutta hän muisti jo omankin kohtansa, käänsi suksensa pohjoiseen päin\nja lähti hiihtämään, pyrkimään veneelleen. Hidasta oli hiihto\nvastatuuleen, kauan kesti railolle päästä, ja tämä oli jo kasvanut\nsuureksi seläksi, kun Jussi ehti veneelleen. Vielä hitaampaa oli\nsoutaminen vastaiseen jäätyneillä airoilla. Mutta Jussi ajatteli, että\ntässä on toki mies matkansa määrääjänä, mantereen ranta on edessä, se\nei jää oikealle eikä vasemmalle...\n\nSoutaessaan Jussi hievahtamatta seurasi katseellaan sitä pientä mustaa\npilkkua, joka tuolla kaukana etenevällä jäälautalla häämötti ja kävi\nyhä hämärämmäksi talvipäivän harmaassa. Kohta ei näkynyt enää hämärää\npilkkuakaan, mutta yhä tähtäsi sinne soutajan katse. Hän kiskoi\nvastaiseen kauan ja raskaasti, mutta väsymystä hän ei tuntenut, hänen\najatuksensa olivat kiintyneet yhteen ainoaan kysymykseen:\n\n-- Tapaako jäälautta Somerin pienen saaren Suomenlahden selällä vai\nkulkeutuuko se myrskyn mukana särkymään vieraille luodoille? -- Vasta\nkun kevät ehtii ja majakkaväki veneineen saapuu mantereelta muonaa\nhakemaan, vasta silloin sen varmasti tietää.\n\n\n\n\nII.\n\nSATU SÄRMÄISESTÄ RANTAKALLIOSTA.\n\n\nMantereen puolella oli Hannukselan isännällä maansa ja talonsa, mutta\nhän oli kumminkin vuosien varrella ostanut itselleen muutamia\nsaariakin, vieläpä aivan uloimmaisesta meren saaristosta. Sitä naapurit\nolivat usein naureskelleet, sillä hyödyttömäthän hänelle nuo saaret\nolivat, ajan haaskausta se vain oli, kun niissä täytyi käydä lampaita\nkeritsemässä tai heinää tekemässä. Mutta Hannuksela piti tässä asiassa\noman päänsä eikä välittänyt naapurien väitteistä. Joka kevät hän\nlähetti lampaat saareen ja haetti ne taas syksyllä. Mutta sydänkesällä,\nkun heinät olivat kotinurmilta tallessa, silloin hän teki aina koko\nväkensä kera suuren retken ulkosaariinsa, sinne heinää tekemään,\nmarjoja poimimaan ja kalastamaan. Siellä oli saunan pahanen, jossa\nsilloin pari päivää, väliin useampiakin, yhteen mittaan asuttiin, --\nkotoa hoiti sen ajan jonkun palvelijan kanssa emäntä, joka ei koskaan\nsaariin lähtenyt.\n\nMieluinen retkihän se oli varsinkin nuorelle väelle, mutta enin siihen\noli kumminkin isäntä itse innostunut. Hän valmisteli sitä jo\nviikkokausia, ja viimeiset päivät ennen lähtöä hän oli melkein\nrauhaton, niin hän sinne ikävöi. Ja kun rannassa tavaroita veneisiin\nkerättiin, silloin hän oli vilkkaimmillaan, komenteli kuin päällikkö\njoukkoaan ja istahti vihdoin melkein juhlallisena, silmä terävänä ja\njäsenet jäntevinä, peräsimeen, ohjaten suurta venettään tarkasti ja\nvarmasti aallokon halki ja luotojen lomitse.\n\nTämä hänen intonsa merelle ja saariston rakkautensa selitettiin\njohtuvan hänen entisestä ammatistaan -- hän oli näet nuorempana ollut\nmerimies, palvellut halkojahdissa, joka kuljetti puita Pietariin. Oli\nhän vihdoin itsekin aluksen omistanut. Se oli ollut niihin aikoihin,\njolloin kotiviinanpoltto Suomessa äsken oli lopetettu ja jolloin\nkaikkiin rannikkoseutuihin salaa tuotiin Inkerin puolelta viinaa\npaljon. Nuo halkojahdit sitä juuri kuljettivat ja niitä tulliveneet\nvainosivat. Vielä kertovat vanhat miehet Hannukselankin olleen erittäin\nrohkean ja kekseliään noita luvattomia lasteja tuodessaan, -- sitä ei\nsilloin pidetty rikoksena eikä minään, mies vain sitä uljaampi, ken\nnokkelimmin osasi vartijat välttää ja eksyttää. Mutta hän oli sitten,\nvielä nuorena miehenä, lopettanut tämän levottoman elinkeinon, mennyt\nnaimisiin, asettunut maanviljelijäksi mantereelle, raivannut peltoa ja\nkuivannut soita ja kasvattanut ympärilleen taajan lapsilauman, jonka\nnuoret vesat nyt vuorostaan hänen ympärillänsä ylenivät. Mutta vaikka\nhän näin kolmen vuosikymmenen kuluessa oli jo aivan maatunut, hänessä\neli vielä pohjalla vankka meren rakkaus, ja se hänet vuosittain veti\nnäille saaristoretkilleen, -- niin syystä pääteltiin.\n\nUkko näyttikin veneessä heti karkenevan ja nuortuvan. Mutta sinne\nulommaiseen saunasaareen kerran päästyään hän oli luonteeltansa taas\nhiljainen ja sävyisä, olipa melkein tavallista hiljaisempi ja\numpimielisempi. Hän antoi väkensä vapaasti hoitaa itsensä ja työnsä,\njoskus hän vain neuvoi tytöille marjapaikkoja ja pojille\nverkkomataloita, mutta itse hän ei koskaan lähtenyt mukaan. Yksikseen\nhän käveli saaren alavia, meren huuhtomia rantoja pitkin tai kapusi\nkorkeille kallioille, joita vastaan laine loiskui, eikä tehnyt sen\nenempää. Siihen kuluivat häneltä päivät; väliin hän lepäili tasaisilla\nrantapaasilla päivän paahteessa, saattoi tuokioksi nukahtaakin\nsammalelle jonkin tuulen matalaksi tuiverruttaman petäjän siimekseen,\nmutta nousi kohta taas jatkamaan yksinäistä vaellustaan. Ateriain\najoiksi hän ilmestyi saunalle, kehui kalakeittoa ja vetäytyi illallisen\nsyötyään aikaiseen nukkumaan. Mutta ennenkuin kukaan heräsi, kenties jo\nheti puolenyön jälkeen, hän nousi, käveli saaren uloimmaiselle,\nkorkeimmalle kallionnokalle ja istahti siihen katselemaan, kun aurinko\nverkalleen nousi meren sylistä ja tuuli ulapalla vähitellen heräili.\nSiinä hän istui tuntikausia, liikahduttamatta jäsentäkään, päätään\nkääntämättä.\n\n-- Suolainen meri-ilma vahvistaa vanhaa miestä, hän virkkoi\nselitykseksi niille, jotka uteliaina katselivat hänen laskeutumistaan\nkallioilta. -- Tämä merituuli vaikuttaa, että pysyn terveenä koko\nvuoden, se on nähkääs minulle nuoruuden tuoksua.\n\nNiin hän kehui, ja kernaastihan se uskottiin. Mutta pojat iskivät\nsilmää toisilleen, sillä he tiesivät vähän tarkemminkin, miksi isäukko\njuuri sillä kalliolla rakasti merituulta hengittää. Mutta he virkkoivat\nvain:\n\n-- Virkistäähän tämä meri meitäkin, mantereen lapsia, saatikka sitten\nvanhaa merimiestä.\n\nNiin kuluivat päivät saaressa. Olipa paistetta tai sadetta tai myrskyä,\nse oli hänelle yhdentekevää, rantaretkensä hän silti säännöllisesti\nteki. Ja kun poislähdön hetki läheni, kun marja-astiat olivat täydet ja\nverkot otettiin vedestä ja toiset jo hätäilivät pois mantereelle,\nsilloin ukko keksi aina jonkin verukkeen, joka pakotti heidät viipymään\nsaaressa vielä seuraavaan aamuun. Ja sen yön hän vietti melkein\nkokonaan ulkona, istuen merenpuoleisella kallionkielekkeellä, ja vasta\nlähtövalmiiseen veneeseen hän sieltä saapui.\n\nMutta paluumatkalla, saaresta lähdettyä, hän taas oli entisellään,\ntoimelias ja puhelias isäntämies, rauhallinen ja varma. Ohjatessaan\ntaas venettään noiden monien saarien lomitse mantereelle päin hän\nkertoi usein seuralaisilleen yhtä ja toista merimiesajoiltaan ja\nretkiltään, kertoi katkonaisia muistoja, jotka liittyivät mikä mihinkin\nohikuljettavaan luotoon taikka etäämpää siintävään saaren poukamaan.\n\n-- Tuolta karilta pelastimme kerran kolme ihmishenkeä. Venäläinen\nparkki oli siihen myrskyssä ajautunut ja särkynyt säpäleiksi. Keulaa\noli vain enää vähän veden päällä, kun me tästä ohi purjehtiessamme\nkuulimme hätääntyneiden huudot ja korjasimme heidät jahtiimme.\n\nJos joku kyseli, sai hän kuulla tarkemmankin ja vilkkaan esityksen\ntuosta haaksirikosta.\n\n-- Tähän salmeen ampui englantilainen sota-alus upoksiin kolme\nkivilaivaa, -- siksi tässä nyt vielä väylä kiertää ison mutkan.\n\nSotamuistoja englantilaisen käynnistä hänellä oli paljon; niihin jos\ntakerruttiin, tarinaa kesti ihan katkeamatta koko paluumatkan.\n\n-- Noiden saarien välissä on kapea, mutta syvä salmi. Siinä sitä on\nmonesti hätäsatamaa pidetty, väliin monta päivääkin, niin että loppui\nleipä ja juomavesi. Mutta hengissäpähän sieltä aina sentään tultiin.\n\nTällaisia muistoja vanhus tavallisesti kertoi kotimatkoilla, vaikeni\nhetkeksi ja kertoi taas. Mutta jonkin kerran, kun veneessä sattui\nistumaan vain hänen omia lapsiaan ja hän oli tavallista avoimemmalla\ntuulella, hän ohjasi ulkosaaren valkamasta lähdettäessä veneen\nkulkemaan mutkan kautta saaren ympäri ja käski soutajain pysähtyä\ntuokioksi sen jylhän, korkean, särmikkään kallioniemen kohdalle, joka\nsiitä pistihe ulos mereen. Silloin hän viittasi noita teräviä, pystyjä\nkallionsärmiä kohti, joihin aalto heikoimmallakin tuulella pärskyen\nsärkyi, ja virkkoi:\n\n-- Tuossa se on pojat se hautakallio. Noita särmiä vastaan minun\nviimeinen jahtini särkyi -- ei jäänyt muistoksi nuoran päätä, ei laudan\nsäpälettä. Kaikki vei meri, minut vain sylkäisi maihin.\n\nÄäneti ja hartaana nuori väki kuunteli veneessä. Kukaan ei kysellyt\nmitään -- he tiesivät, että silloin voi ukko heittää vastaamatta ja\nsuuttua --, mutta kysyviä olivat kaikkien katseet, ikäänkuin olisivat\ntarkempaa kertomusta pyytäneet. Se oli sama rantakallio, jonka harjalla\nvanhus aina yksin aamuyöt liikkumatta istuskeli merta tähystellen ja\nsen sointuja kuunnellen, sen tiesivät veneessä istujat, tiesivät, että\nhän siinä hautoi menneitä, raskaita muistoja. He janosivat saada tietää\nkaikki, kuulla yksityiskohtia myöten tuon kamalan yön jännittävän\ntarinan. Mutta he vaikenivat, ja kotvan kuluttua ukko jatkoikin.\n\n-- Tuohon halkeamaan, tuohon rotkoon minut hyökyaalto viskasi, siihen\nräjäytti luuni, että luulin niiden kappaleina olevan -- tuohon,\nkatsokaa, pojat. Siitä vihdoin itseni tapasin ja ryömin kalliolle --\nsiinä on merielämäni loppuraja. Tuo kallio voisi olla minunkin\nhautapatsaani -- ihme on, ettei ole --, mutta kahden muun hautahan sen\njuurella on.\n\nHetkisen ukko istui mietteissään; pojat jo pelkäsivät, että hän\njättäisi kertomuksensa siihen. Mutta hän oli nyt tarinatuulella.\n\n-- Palasimme Narvasta -- Aatu-veljeni ja laivamies Timo. Minä olin\nsilloin jo päättänyt sen syksyn perästä luopua merimiehen ammatista,\nolin kihloissa ja olin hieroskellut sen maatilan kauppaa, jonka sitten\nensiksi ostinkin, -- olimme Aatun kanssa jo sen verran varoja\nkeränneet, että velatta sen sain. Puhalsi vinha läntinen, kun Narvasta\nlähdettiin, mutta emmepä malttaneet sen tyyntymistä odottaa, minullakin\noli ikävä morsiameni luo ja häitä hommaamaan. Ja hyvinpä tunsimme meren\nkaikki konstit sekä vankan laivamme, varmasti siitä olisimme myrskyltä\nsatamaan suoriutuneet, ellei ilma keskellä päivää yht'äkkiä olisi\nkäynyt niin pimeäksi, etten sen vertaa ole ennen enkä jälkeen tavannut.\nSen pimeän toi musta ukkospilvi, taivas ja meri sekautuivat toisiinsa,\nsade valui virtana, oli mahdotonta osata väylän kohdalle. Meidän oli\nsen vuoksi pakko pysytteleidä ulapalla, saariston edustalla, ja siinä\nluovimme reivatuin purjein edestakaisin koko sen illan ja puolen\nseuraavaa yötä. Raskasta työtä oli purjeiden hoitaminen, kun alituiseen\nkäännettiin; Timo ja minä niitä iltayöstä hoitelimme ja Aatu oli\nperässä. Liekö tuokioksi väsyneenä torkahtanut perämies vai muutenko\nhän erehtyi maan läheisyydestä, en tiedä, yht'äkkiä näin vain edessäni\nyön pimeästä aaltojen keskitse noita samaisia särmikkäitä\nkallionhuippuja, ja jo seuraavassa tuokiossa laiva tärähti niin\nvoimakkaasti pohjakallioon, että minä viskausin monen sylen päähän\nmereen. Timo lienee sotkeutunut nuoriin ja upposi laivan kera -- se\npirstoutui samassa, en nähnyt muuta kuin silmänräpäyksen ajan kaatuvia\nmastoja ja putoavia purjeita, ja taas oli kaikki pimeää. Veljeni, Aatu,\n-- niin hänen hautansa on myös tässä...\n\nKertojan ajatus levähti. Se lähti hetken kuluttua kulkemaan toisesta\npaikasta.\n\n-- Siinä ei ole hyvin syvää ihan tuossa kallion juurella, tyynellä\nnäkee kirkkaasti pohjan. Koetin kerran pohjasta sukeltamalla hakea,\nlöytyisikö siitä mitään perua laivastamme, mitään muistoa vainajista,\n-- löysin muutamasta kiven kolosta samovaarin kannen, se on minulla\nvieläkin tallella.\n\n-- Niin, tässä kalliolla ja rinteellä vietin sitten märkänä ja\nruhjoutuneena päivän, kunnes vihdoin sain huudetuksi ohipurjehtivan\nsaarelaisen avukseni. Miltä tuntui, sitä en osaa selittää -- siihen\nvain merimiesammattini iäksi jäi. -- Mutta soutakaa jo, pojat, soutakaa\nkotiin päin...\n\nPojat eivät kyselleet enempää, vaikka olisi mielikin tehnyt. He\nrupesivat ääneti soutamaan kotiin päin, mutta heidän ajatuksissaan ja\nmielikuvituksissaan eli edelleen tuo kamala haaksirikon yö synkkine\ntapauksineen, he näkivät kauan edessään särmäiset kalliot ja kaatuvat\nmastot ja  nielevän hyrskyn. Ja he ymmärsivät, miksi vanhus aina niin\nhartaana ja vakavana vietti pitkät, yksinäiset hetkensä rantakallion\nlaella.\n\nKotiin tultuaan he siitä usein keskenään puhuivat. Ja kerran heissä\nheräsi tuuma pystyttää ukon tietämättä paasi tuohon särmäisen kallion\nlaelle, isänsä pelastuksen ja setänsä haudan muistoksi. He kertoivat\nsilloin äidilleenkin noista aikeistaan, mutta useammin he sitä eivät\nenää tehneet eivätkä äitinsä kuullen koko asiata kosketelleet. Sillä\näiti oli säpsähtänyt heidän ehdotustaan, oli kalvennut ja huudahtanut:\n\n-- Mitä, puhutteko siitä haaksirikon paikasta, -- siitä älkää koskaan\nenää puhuko, se on kamala kallio.\n\n-- Mutta pelastuksen muistoksi, äiti, -- olivat lapset vielä inttäneet.\n\n-- Ei, en tahdo sitä muistaa, en tahdo sitä paikkaa koskaan nähdä.\n\nSiihen se ehdotus raukesi. Sillä hyvinhän pojat saattoivat ymmärtää,\nettä heidän äitiinsä tuo haaksirikon tapaus, jossa hänen silloisen\nsulhonsa henki oli ollut viskelevän aallon varassa, oli niin\njärkyttävästi vaikuttanut, että hän vieläkin kammoksui koko saarta ja\nvarsinkin sen surmakalliota. Siksi äiti ei koskaan lähtenyt mukaan\nsaariretkille, siksi hän ei tahtonut kuulla puhuttavan koko tapauksesta\neikä sitä muistaa, se vieläkin häntä pyörrytti. Mutta tuo äidin kammo\noli antanut aihetta vielä toiseenkin toisintoon, josta pojat joskus\nkylillä olivat kuulleet kerrottavan ja joka itsepintaisesti ja\nhäiritsevästi pyöri heidän mielissään. Se oli aivan tarpeeton ja\njoutava selitys, mielikuvituksen turha luoma, mutta uskottavana sitä\nakat aikoinaan olivat puhuneet.\n\nHe olivat kertoneet äidin tuskan ja kauhun muka olevan kotoisin\njoistakin sanoista, joita hänen miehensä avioliiton ensi aikoina\nunissaan oli puhunut. Ne sanat olivat koskeneet Aatu-setää.\n\n-- \"Hän kelluu tuossa aallon päällä, soutaa merta sulin käsin, painuu\nja nousee\" -- niin oli Hannuksela muka unissaan kuvaillut. -- \"Jo\nviskaa aalto Aatunkin kalliota vastaan, hän tärähtää rotkon reunaan,\nojentaa minulle kätensä apua anoen... Käteni ulottuisi, mutta en sitä\nojenna... Ja hyökyaalto palaa paadelta, se tempaa taas mukanaan\nveljeni, hän ojentaa vielä kätensä, soluu ja vaipuu...\"\n\nOliko ukko joskus unissaan sellaista puhunut, oliko äiti kauhuissaan\nsiitä muille kertonut, siitäpä oli enää mahdoton saada selvää. Sillä\näiti ei tahtonut kosketella koko asiaa, ja isältä ei voinut kysellä.\nMutta jospa olikin puhunut, se oli tietenkin tapahtunut sen\ntärisyttävän muiston painosta, jonka haaksirikko yö oli pelastuneen\nmieleen jättänyt, luoden siihen unissakin monenlaisia kauhun kuvia. Ne\nolivat joka tapauksessa mielikuvituksen tuotteita nuo jutut,\npäättelivät pojat, eivätkä mitään muuta.\n\nMutta kylän akoilla oli ollut siitä omat arvelunsa ja selityksensä.\n\n-- Veljensä surmaan hylkäsi, siitä nyt omatunto soimaa, siitä on\nrauhaton hänen yönsä, ja siitä on emännällä kauhu ja tuska, niin\nkertoivat akat. Ja he tiesivät senkin, miksi Hannuksela oli ollut\nhukkuvalle veljelleen kättään ojentamatta.\n\n-- Yhteiset oli heillä varat, salakuljetuksella ne olivat yhdessä\nansainneet. Veljenkin osa jäi nyt pelastuneen hyväksi, siten sai talon\nja tavarat.\n\nJa siksi nousee muka tuskan hiki emännän ohimoille, kun haaksirikkoa\nmainitaan, hän muistaa silloin rikoksen, joka on heidän onnensa\npohjana, mutta jota hän ei koskaan ole uskaltanut mieheltään\ntarkemmin udella. Ja siksi käy isännän mieli aina sydänkesällä\nniin rauhattomaksi, siksi hänen on pakko vuosittain käydä\nhaaksirikkosaarella ja surmakalliolla. Se on sovittamaton rikos, joka\nhänet kiinnittää yökausiksi istumaan särmäisen rantakallion harjalle,\njosta hän vieläkin näkee tuon apua pyytämään ojennetun veljensä käden\naalloista. Siellä käydään äänettömiä käräjiä, sillä rikos ei jätä\ntekijäänsä rauhaan, se vaatii vuosittain tilinsä.\n\nNämä olivat akkojen puheita, mutta syvälle ne olivat painuneet nuorten\nmieliin, ja kylmä väristys kävi pitkin selkäpiitä, aina kun he\nyösydännä, isän ulkona ollessa, ajattelivat tuota omantunnon taistelua,\njoka mahtoi riehua äänettömällä kalliolla. Ja he olivat silloin varmat,\nettä synkkä salaisuus kätkeytyy kallion juurella hyrskyviin aaltoihin.\n\nMutta kun he päivän noustua ajattelivat tarkemmin, niin he nauroivat\nnoille akkojen jutuille, ja ne häipyivät kuin utukuvat heidän\nmielestään. Ja paluumatkalla, kun he istuivat veneessä ja kuuntelivat\nisänsä kertomusta, kun he kohottivat päänsä ja katsoivat vanhusta, joka\nsiinä istui varmana ja rauhallisena peräsimessä, silloin he halveksivat\nakkoja. Ei mikään salarikos voi kalvaa tuon oikeamielisen vanhuksen\nomaatuntoa, se on aivan mahdotonta. Ja mitäpä syytä olisi sellaista\notaksuakaan? Mikäpä oli sen luonnollisempaa, kuin että meri veti vanhaa\nmerimiestä helmaansa ja että hän joskus tahtoi yksinäisen, rauhaisan\naamuhetken viettää sen kallion laella, joka kerran oli ollut hänen\nkohtalonsa herra. Ja että äiti pelkäsi merta ja kammoi tapaturman\npaikkaa, kukapa sitä saattoi ihmetellä!\n\nMutta kun taas ensi kesänä heinänteko kotona oli päättynyt ja vanhus\nrupesi mantereelta hankkiutumaan ulkosaariin, kun hän hommaili ja\nkiirehti, aivan kuin olisi ollut levoton, silloin pojat taas iskivät\nsilmää toisilleen, mutta naurahtivat samassa, sillä he tiesivät\najattelevansa samaa mielikuvituksen luomaa särmäisen rantakallion\nsatua.\n\n\n\n\nIII.\n\nRAUHOITUSALUEET.\n\n\nUusi kalastusasetus oli astunut voimaan. Sen monet uudet, ankarat\nmääräykset tuottivat paljon päänvaivaa ja huolta talonpojille koko\nmaassa, mutta varsinkin saaristolaisille, joiden pelto on isoksi osaksi\nvesillä.\n\nNiin tuli paljon huolia Lintulahden kyläläisillekin. He elävät sen\nverran lahden perukassa, ettei merikalastus kuulu heille, mutta\nrannikkopyynti onkin heille sitä tärkeämpää. Heillä oli siellä\nkotilahdellaan ollut auttavan hyvät apajat; ei tosin mitään erityistä\nkalahautaa, vaan siksi kumminkin, että aina kun nuotalle mentiin, niin\nlähtipähän haukea, ahventa ja pientä kalaa aivan särpimeksi asti.\nIltaisin lopetettiin maantyöt aina vähän varhempaan, lähdettiin\nnuotalle, ja palkkansa antoi kotilahti. Sillä keinoin oli aina pysytty\nkesäkausi tuoreessa kalassa ja saatu talven varakin tynnyreihin, ja\nkylläpä sitä särvintä tarvittiinkin, sillä tarkoin oli kaikki\nlehmänantikin vietävä meijeriin, siitä rahasta kun oli ainainen puute.\n\nIkäväksi kävi sen vuoksi aina kevätpuoleen elämä, kun suolakalat\nloppuivat. Silloin oli toki tavallisesti jäänlähdön aika käsissä, pian\nsiitä oli ennen aina päästy kevätnuotalle, kutukalan pyyntiin, ja\nkaukana oli silloin ollut särpimen puute.\n\nMutta nyt oli jo heti keväästä juttu toinen. Nyt oli tullut tuo uusi\nkalastusasetus, joka sotki lintulahtelaistenkin kaikki vanhat\nelinkeinot.\n\n-- Eikö lähdetä nuotalle? oli taas jäitten lähtiessä vanhan tavan\nmukaan Leppäniemen isäntä virkkanut naapurilleen Rainikaiselle. --\nHuomenna sinne jo kyetään.\n\nMutta ankaraksi oli käynyt Rainikaisen katse, ja nuhdellen hän oli\nitsetietoisena naapuriaan neuvonut:\n\n-- Nuotalle! Etkö tiedä uutta kalastusasetusta... et saa kastella\nnuottaasi jäittenlähdöstä heinäkuun alkuun, muuten menetät nuottasi.\n\n-- No sehän nyt menoa on. Mutta mistä se sitten kevätkala saadaan?\n\n-- Osta tai ole ilman.\n\nSehän se kohta ensimmäiset huolet toi. Sanoivathan ne saatavan pyytää\nverkoilla ja rysillä, mutta kenelläpä niitä lie niin varalta ollut,\nja mitäpä ne antoivat nuotan rinnalla, jos olisi ollutkin.\nLintulahtelaiset pureskelivat kuivaa leipää, ryyppäsivät kurnaalia\npäälle ja katselivat kaihoten talaissa riippuvia nuottiaan. Älä\nkastele, -- kyllä siitä aina joku vallesmanniin sanan lennättäisi, ja\nmilläpä sitten lupa-ajallakaan pyytäisit.\n\nOdottivat sitä heinäkuun alkua -- sittenpähän syödään särvintä sitä\nvinhempaan. Ja sillä välin isäntämiehet istuskelivat iltakaudet\nkamareissaan ja lukivat uutta asetusta. Lukivat ja koettivat ymmärtää,\nmutta helppoa se ei ollut. Se käski perustaa kalastusyhdistyksiä, -- he\nolivat siitä lahdelta tottuneet pyytämään itse kukin mistä oli saatu ja\nkuka oli kerinnyt. No, lintulahtelaiset perustivat yhdistyksen,\nrupesivat siihen kaikki, -- samapa se, pyydetään sitten entisellään,\nkunhan vain se lupa-aika tulisi! Sitten se on toki selvää.\n\nMutta eläpäs vielä! Eräänä pyhäiltana Kelalan isäntä kävelee piennarta\npitkin Rainikaiseen hyvin miettiväisen näköisenä ja uusi kalastusasetus\nkourassaan. Istuu penkille, miettii yhä.\n\n-- No mitä se naapuri nyt meinaa, kysyy vihdoin Rainikainen.\n\n-- Sitä, että tämä kalastusjuttu ei taida olla vieläkään selvillä. Emme\nme kykene vielä heinäkuun alustakaan nuotalle.\n\n-- No mikäs siinä... onhan se silloin jo lupa-aika.\n\n-- On, mutta meillä ei ole vielä vesistö reilassa... Niin, näetkös tätä\npykälää. Jokaisesta kalavedestä pitää lohkaista erityinen\nrauhoitusalue, josta ei kukaan saa mitään pyytää, ei muuta kuin minkä\nongella saa. Ja se on lohkaistava ensiksi, sitä ennen älä kalasta.\n\n-- Ja kuka sen lohkaisee?\n\n-- Siihen pitäisi kai oikeastaan olla maanmittari tai...\n\n-- Yhhyh! Siitä se tulee vielä kallis juttu, kyllähän ne mittarien\ntaksat tunnetaan. Ja kuka ne hommaa ja maksaa?\n\nMutta Kelala, se kirjanoppinut, luki hiljaa asetusta edelleen. Hän oli\nlöytänyt sieltä sellaisenkin kohdan, että \"jos jakokunnan osakkaat itse\nsopivat jostakin määrätystä rauhoitusalueesta, niin saavat sen itse\npaaluttaa\". Ja sen hän nyt haki ja naapurilleen lohdutukseksi luki.\n\n-- No hitto vie, totta me sen sitten itse paalutamme. Pidetään kokous!\n\nKokous pidettiin heti, siihen saapuivat Leppäniemen Matti, joka oli\nvähän tyhmä ja aina hyväksyi edellisen puhujan mielipiteet, Perälän\nisäntä, joka oli olevinaan yhtä suuri kirjamies kuin koskaan Kelala,\nvaikka nyt harmikseen huomasi itseltään tuon yhden mutkan jääneen\nasetuksesta huomaamatta, ja kaikki muut, -- ei niitä toki ollutkaan\nkaiken kaikkiaan kuin vaille kymmenen taloa siinä Lintulahden kylässä.\nAsetuksen määräys rauhoitusalueesta huomattiin oikeaksi, ja miehet\npäättivät sen itse lohkaista ja paaluttaa, -- olihan siinä heidän\nlahdessaan lääniä, joutipa siitä jokin nurkka rauhoitettavaksikin, kun\nvain sillä päästäneen.\n\nJo heti seuraavana iltana he lähtivät neljällä veneellä lahdelle,\nsousivat sen pitkin ja poikin, katselivat kaikki paikat, missä oli\nvanhoja apajoita ollut -- niitä eivät antaneet rauhoitusalueeksi, --\nmuistelivat, miltä rannalta oli kaloja saatu ja miltä ei, ja\ninnostuivat ja väittelivät. Sillä vähän kustakin paikasta oli joskus\nsaatu, ei mielinyt riittää rauhoitusalueeksi mitään. Vihdoin he\nsopivat, valitsivat kaloille siitossijaksi muutaman kivisen\nlouhikkorannan, jossa eivät muistaneet kalan koskaan asustaneen.\n\n-- Sen nyt hennoo hylätä, toistivat he kaikki.\n\nJa iskivät paalut pohjaan, pitkät, paksut paalut, ja veistivät\nkirveillä merkit.\n\n-- Siitä löytäkööt nyt herrat rauhoitusalueen, kun hakemaan tulevat!\n\n-- Siinäpä kalat nyt kutekoot minkä vain mieli tekee, säilyy se paikka\nnuotilta.\n\nHe hymähtelivät näin puhuessaan, sillä he tiesivät, etteivät tuossa\nlouhikossa ole kalat koskaan kuteneet. Mutta ehkäpä muuttavat nyt sinne\npaalujen mukaan. Tehkööt minkä tahtovat, asetus vain on täytetty. Ja\ntyytyväisinä ja hyvässä sovussa miehet sousivat kotirantaan nyt vain\nodottamaan sitä heinäkuun alkua, jolloin vihdoinkin sai potkea nuotat\nveteen.\n\nHeinäkuu läheni. Mutta eräänä päivänä rupesi kylän miesten kesken\ntaas liikkumaan uusia huolia sen samaisen asetuksen johdosta.\nPerälän isäntä, joka oli ollut vähän häpeissään sen tuonnoisen\nhuomaamattomuutensa johdosta, oli nyt sitä uutterammin tutkinut uutta\nasetusta, vaaninut sen kaikkia metkuja ja vihdoin löytänyt siitä erään\npykälän, joka määräsi, että rauhoitusalueeksi on valittava sellainen\nvesialue, jossa kalat yleensä käyvät ja jossa niillä on kutupaikkoja.\nHän käveli Kelalaan, koetti salata voitonriemuaan ja esittää asiansa\nhuolestuneella nuotilla, vaikka se ei oikein onnistunut:\n\n-- Ei tainnut se meidän paalutus tulla sittenkään oikein lain mukaan\njullilleen. Tässä on, että jos ei ole rauhoitusalue oikein määrätty,\nniin voi kuvernööri kieltää kalastuksen koko vesistöstä. Luepas\ntuosta...\n\nHän näytti sormellaan niitä löytämiään pykäliä Kelalalle ja lisäsi\ntämän lukiessa:\n\n-- Se se puksahdus olisi, silloin emme saisi nuottaa vetää koko kesänä.\n\nKelala luki, vaan ei tahtonut uskoa.\n\n-- Ole hupsimatta, tuo ei meihin kuulu, kun meillä kerran on\nrauhoitusalue. Kuka sen takaa, etteivät kalat kude meidän paalujemme\nsisäpuolella.\n\n-- Mutta tietäähän sen jokainen.\n\n-- Ei sitä kuvernööri tiedä eikä hän siitä välitä.\n\nKelala ei tahtonut pitää koko tätä uutta keksintöä minkään arvoisena.\nMutta Perälä ei niin vähällä huoliaan heittänyt. Hän käveli\nLeppäniemeen ja sieltä Matin kanssa Rainikaiseen ja esitti heille asian\nkaikkein peloittavimmassa muodossa ja karvassa.\n\n-- Se olisi puksahdus... ja kyllä aina joku ilmiantaa, siitä saatte\nolla varmat.\n\n-- Ja mistä me silloin talvikalaakaan saisimme, kevätkausi nyt jo on\nsaatu ilman tirppoa.\n\nLeppäniemen Matti oli jo aivan vakuuttunut.\n\n-- Täytyy muuttaa se paalutus, panna kutupaikkojakin rauhoituspiiriin.\n\n-- Sitähän minäkin, vakuutti Perälä, on pidettävä uusi kokous.\n\nTässä kokouksessa Kelala ja pari muuta miestä hänen kanssaan koettivat\nväittää turhaksi koko tätä touhua, -- kuka sen tietää, missä se kala\nkutee, ja kuka sitä täällä käy katsomassa? Ja kuka ne mittaa meidän\npaalut, olkoot paikoillaan! -- Mutta enemmistö oli levoton ja katsoi\nvarmimmaksi seurata lain kirjainta. Niin sousivat miehet taas eräänä\niltana lahdelle, sousivat poikki ja pitkin ja ryhtyivät vihdoin taas\npaaluttamaan uutta aluetta, selkävettä ja rannikkoa, jossa tiesivät\nkalan varmasti asuvan ja kutevan. Siihen meni heidän parhaita\napajoitaan, ja säälittihän se, mutta parempi katsoa kuin katua. Niin\narvelivat ukot ja löivät uudet paalut pohjaan.\n\nSiten oli nyt Lintulahdessa kaksi vesialuetta rauhoituspiireiksi\npaalutettuna. Ja kylän asukkaista muutamat pitivät sitä ensimmäistä\noikeana rauhoitusalueena ja katsoivat olevansa oikeutetut vetämään\nnuottaa tuosta myöhemmin paalutetusta, hyvästä apajapaikasta, jonka\ntaas toiset selittivät oikeaksi rauhoitusalueeksi, vaikk'eivät sentään\nuskaltaneet niitä ensimmäisiäkään paaluja repiä pois. Siitä syntyi\nkinaa kyläläisten kesken, pian siitä syntyi kaunaakin, ja naapurusten\nvälit rikkoontuivat.\n\n-- Vetäkää nyt nuottaa sieltä kalliorannalta, koska apajat rauhoititte,\nveistelivät Kelalan miehet. -- Tehän sen asetuksen paremmin ymmärrätte.\nMe pyydämme vanhoilta apajoiltamme.\n\n-- Kunnes kuvernööri kieltää teiltä pyynnin ja vie nuotatkin,\nvastasivat peräläiset.\n\n-- Kieltää se teiltä jos meiltäkin.\n\nVarsinkin Kelalan ja Perälän talojen välit kävivät huonoiksi. Heillä\noli yhteinen tie rantaan, ja pian syntyi riita rumpujen korjaamisesta\nja tien käyttämisestä. Akat hämmästelivät pyykkirannassa ja lapset\ntappelivat kesannolla.\n\nHeinäkuun alku oli juur'ikään käsissä ja nuotat olivat jo korjatut\nkesäkuntoon. Kauan oli särvintä ikävöity, ja siksi kaikki olivat\nvalmiit ensimmäisenä lupapäivänä lappamaan nuotat veneisiin. Mutta tuo\nkahden rauhoitusalueen juttu teki sillävälin useat isäntämiehet yhä\nlevottomammiksi. Niin oli Rainikainenkin nyt itse tilannut sen uuden\nasetuksen kaupungista; hän sai sen juhannuspäiväksi ja istui koko\npäivän ja tutki sitä, hän ei tahtonut enää luottaa toisten selityksiin.\nVarsinkin hän luki tarkoin luvun rauhoitusalueista ja töksähti aina\nsiihen pykälään, jossa sanottiin, että lohkokunnan jäsenet saavat itse\nmäärätä ja paaluttaa rauhoitusalueensa, \"jos ovat yksimieliset\".\n\n-- Mutta entäpä jos eivät ole?\n\nKovasti rupesi Rainikaista huolettamaan, hän käveli Leppälahden Matin\nluo, ja sieltä mentiin toisten isäntäin puheille, ja näille hän esitti\nnuo epäilyksensä ja kysymyksensä.\n\n-- Jos eivät ole yksimielisiä, entä silloin?\n\n-- Silloin kai eivät saa itse paaluttaa.\n\n-- Ja silloin kai on mittari haettava jakoa tekemään.\n\nMuuhun päätökseen he eivät voineet tulla. Ja he oivalsivat, että heidän\njakoasiansa oli juuri tuolla ikävällä kannalla: oli kaksi\nrauhoitusaluetta, josta toiset käyttivät yhtä, toiset toista. Mutta\nniin ollen ei ole mitään varsinaista rauhoitusaluetta ollenkaan,\nhuomautti Perälä, ja sellaisenhan laki nimenomaan määrää.\n\nMutta tukalaa oli miehistä sekin mittarin hakeminen.\n\n-- Mistä sen nyt enää ehtii heinäkuun alkuun saada, ja jos saisikin,\nniin kuka sen maksaa?\n\n-- Mutta jos ei ole yhteistä rauhoitusaluetta, niin älä lähde nuotalle.\n\nNo, ei auta muu kuin että se yhteinen rauhoitusalue on sittenkin\nhommattava, päättelivät miehet tuskissaan. Vielä on pidettävä uusi\nkokous kyläläisten kesken ja lopuksikin sovittava yhdestä ainoasta\nyhteisestä rauhoituspiiristä. Sitä vaatii kaikkien etu. Se oli tulos\nneuvotteluista.\n\nViipymättä laitettiin taas viestit kiertämään kaikkiin taloihin, ja\neräänä iltana ukot keräytyivät jälleen rannalle lähteäkseen kolmannen\nkerran soutamaan lahteaan pitkin ja poikki, sitä lopullista, yhteistä\nrauhoitusaluetta määräämään. Taas oli paaluja veneissä, taas kinailtiin\nja soviteltiin, ja lopuksi valittiin vihdoin rauhoitusalueeksi\nsellainen poukama ja selkävesi, jossa oli sekä mahoa vettä että myöskin\nkutupaikkoja. Paalut iskettiin, kolmannet paalut. Ja yösydännä miehet\npalasivat taas maihin.\n\nMutta alakuloisina ja huonoin toivein he nyt astelivat kukin\nkotitalolleen. Tällä hetkellä ei ollut Perälän eikä Kelalan isäntä\nollut mukana, ja siitä aavistettiin pahaa kasvavan. Heistä Kelala piti\nkiinni ensimmäisestä paalutuksesta ja Perälä toisesta, eivätkä he\ntahtoneet kuulla muista rauhoitusalueista puhuttavankaan. He olivat\nsitäpaitsi riitaiset keskenään, eikä kumpikaan tahtonut lähteä mukaan\ntoimitukseen, jossa arveli toisen olevan. Mutta toiset kylän miehet\nepäilivät, että nämä ne tekevät vielä tenän ja lyövät tyhjäksi tämän\nviimeisenkin yrityksen.\n\nNiin kävikin. Perälä ei antautunut enää puheisiinkaan; kun ei kerran\nhänen paalutuksensa kelvannut, niin vedottakoon oikeuteen. Ja Kelala\nkirosi ja vannoi, että vaikka muut myöhemmin iskisivät koko lahden\npaaluja täyteen, niin hän ei välittäisi muista kuin siitä ensimmäisestä\nrauhoitusalueesta, joka oli ainoa laillinen.\n\nNiin alkoi heinäkuu. Lintulahdessa oli kolme rauhoitusaluetta, joista\nei kumminkaan mikään ollut kaikkien tunnustama, kylän miehet olivat\nilmi kiistassa keskenään ja naapurusten välit olivat pilassa.\nNuotta-aika oli vihdoinkin tullut, mutta kukaan ei uskaltanut\nnuotallaan lahdelle lähteä, sillä naapurit olisivat sen tietysti heti\nviranomaisille ilmoittaneet -- niin huonot olivat välit. Isäntämiehet\nvaanivat yökaudet toistensa talaita ja päivillä siitä toisiaan\npistelivät. Ja lapset mankuivat särvintä ja akat torasivat, että mistä\nse talvikala otetaan.\n\nSe oli ikävää aikaa, ilma oli raskasta, alituiset epäluulot ja\njuorupuheet myrkyttivät mielet ja tekivät tukalaksi elämän. Nuoret\nmiehet miettivät Amerikkaan lähtöä ja tytöt itkeä pillittivät sitä\nnavetan portailla.\n\nSilloin laski, keskelle sitä raskasta ilmaa, eräänä kesäpäivänä\ntukkilautta Lintujokea myöten alas Lintulahteen, ja sen mukana tuli\nsuuri liuta tukkilaisia, jotka hoilasivat ja lauloivat, niin että\nrannat kajahtivat. He hilasivat näet laulun voimalla lauttaansa merelle\npäin. Mutta kun he juuri olivat aavalla keskilahdella lauttoineen, niin\njo nousikin mereltä kova myrsky. Se velloi lautan pitkin lahden selkiä,\ntaittoi ankkurivitjat, särki puomit ja hajoitti tukit pitkin luotoja ja\nrantoja. Tukkilaiset huusivat tuhatta huimemmin, karjuivat harmissaan\nja kiroilivat kerätessään karkulaisia rannoilta ja vääntäessään uusia\nvitjoja puomeihinsa. Sitä kesti pari päivää, ja Lintulahden kylän\nasukkaatkin olivat aivan huumauksissaan siitä hälinästä ja hoiluusta.\nMutta kun tukkilaiset vihdoin taas olivat saaneet lauttansa kokoon ja\npainuneet sen kanssa lahden suulta merelle, silloin lintulahtelaiset\nkeksivät ihmeekseen, että heidän monista rauhoituspaalutuksistaan ei\nollut enää merkkiäkään jäljellä. Myrskyn painosta raskaat lautat olivat\nkatkoneet paaluja ja vatvoneet niitä irti, ja tukkilaiset olivat\nvihapäissään riuhtoneet viimeisetkin pois. Ihan putipuhdas oli lahti,\nei yhtään paalua jäljellä, kaikki kolme rauhoitusaluetta olivat\ntykkänään hävinneet.\n\nLintulahtelaiset katselivat sitä rannoiltaan päivän ihmetellen,\npuistelivat päätään ja miettivät. Mutta kun ilta tuli, niin jo yhdestä\ntalaasta lapettiin nuotta veneeseen, sitten toisesta ja kolmannesta ja\nniin edelleen pitkin koko lahden rantaa. Jo ennen auringon laskua\ntalaat olivat tyhjinä ja tyhjinä talotkin, joka mies ja nainen oli\nnuotalla. Surma oli sinä yönä Lintulahden kaloilla, sillä siinä\nvedettiin vanhat apajat ja uudet, joka ranta ja poukama koettiin, eipä\njäänyt paljon vetämätöntä vettä. Liian kauan oli särpimettä oltu,\noikein harmissa sitä nyt pyydettiin. Ja kalaa syötiin niinä päivinä\njoka mökissä, syötiin ja suolattiin, ja yhä uutta tuotiin joka ilta,\ntuotiin niin Perälään ja Kelalaan kuin Rainikaiseen ja Leppäniemeen ja\nkaikkiin muihin.\n\nEikä siinä rauhoituspiireistä välitetty, niistä ei enää puhuttukaan.\n\n-- Tukkilaiset tärvelivät paalut, mikä niistä alueista enää olisi selon\nsaanut.\n\n-- Hakekoon paalut se, kenelle se kuuluu...\n\nNiin lohduttivat miehet omiatuntojaan käydessään potkemaan nuottansa\ntuonaan mittaamilleen rannoille. Ja se oli heistä leikkisääkin ja\nhauskaa. Naapurusten välit korjaantuivat tuota pikaa, toistensa\nnuotioille tultiin jo yösydännä rantakalaa syömään, ja halukkaasti\nammensi siellä Kelalan isäntä keittoa poskeensa Peräläisen padasta ja\nPeräläinen pisti tupakan Kelalaisen massista.\n\n-- Tukkilaiset tehkööt tilin rauhoitusalueista, me niistä jo tarpeemme\nsaatiin.\n\n-- Me syömme kalaa, tuli se yhdestä poukamasta tai toisesta. Tulkootpa\nkyselemään meidän rauhoituspaalujamme!\n\nMutta ei kukaan kysellyt mitään. Ja niinikään vanhaan malliin kalaa\npyydetään vielä tänäkin päivänä Lintulahdesta.\n\n\n\n\nIV.\n\nKIUSKERISSA TALVELLA.\n\n\nKiuskeri on pieni kalliosaariryhmä aavassa Suomenlahdessa, noin\npeninkulman päässä Suomen puolen ulommaisesta saaristosta, etelään\nPitkästäpaadesta. Siellä on myöskin luotsimajakka, ja majakkana se\nkulkee \"Ison Kalastajan\" nimellä. Mutta Kiuskerina se on tunnettu\nsuomalaisen rannikko väestön kesken, ja hyvin tunnettu ja laajalti\ntunnettu. Sillä se on itäisen Suomenlahden talvikalastuksen\nkeskuspaikka.\n\nKun kesällä purjehtii näiden autioiden kallioiden ohi tai jos\nmatkustajalaivan kannelta tulee niitä kohden silmäilleeksi, niin\nuskoisipa näillä paikoilla talvisin vallitsevan täydellisen kuoleman ja\nhiljaisuuden. Kesällä toki näkee aina jonkin purjeen pilkistävän edes\nkaukaa taivaanrannalta tai savun tupruavan höyrylaivan piipusta taikka\nöiseen aikaan majakkatulen vilkkuvan. Mutta talvella! Poissa ovat\npurjehtijat jääaavikolta, poissa luotsit majakasta, sammuksissa ovat\nrantaloistojen tulet, kuollut on meri. Niinhän luulisi. Mutta eipäs\nolekaan.\n\nSilloin siellä näet vasta elämä alkaakin, silloin se vasta täyteläänä\npulppuaakin parin, kolmen kylmimmän talvikuukauden aikana. Meri ei\nvielä jouluksi jäädy, harvoinpa tammikuullakaan. Mutta helmikuun alussa\nsaapuvat varmasti lähimmän rannikon miehet, etupäässä pitkäpaatelaiset,\nsuurin joukoin Kiuskeriin. Suksilla sinne hiihtävät ja vetävät\nperässään pieniä, keveitä, siroja laitakelkkoja, joissa ovat verkot ja\neväät, padat ja purjeet ja muut tarvekapineet, -- norssikelkoiksi niitä\nsanotaan, sillä kuoretta tämä talvipyynti isoksi osaksi tarkoittaa.\nMutta näiden yksinäisten hiihtäjäin välissä kulkevat huohottaen ja\nhoilaten isommat miesjoukot, jotka vetävät perässään jalaksille\nnostettuja veneitä, -- ilman veneitä eivät nämä likisaaristolaiset\nkoskaan lähde Kiuskeriin. Kepeästi juoksevat raskaat veneetkin\njalaksillaan jäätikköä pitkin, ja pian se peninkulman taival katkeaa.\nSaaristolaiset nostavat tavaransa majoihinsa, -- heillä on näet\nKiuskerin suurimman saaren pohjoisrannalla notkoihin ja kallioiden\nlomiin veistettynä puolenkymmentä hirsisuojaa uuneineen ja lattioineen\n-- ja niissä he talvikalan aikana aina yönsä lämpimässä viettävät. Tämä\nkeskimmäinen kalliosaari on sangen korkea, mutta syysmyrskyllä kuohuu\nkumminkin meri iltikseen senkin yli, eikä siellä sen vuoksi kasva\npuutakaan, ei kuin vaivainen, maata vasten painunut kataja kiven\nkolossa. Ja aivan niinkuin saaren kataja, niin näyttävät sen majatkin\nmataloina ja maata vastaan painuneina juurettuneen kivien koloihin.\nMutta kiire on Kiuskeriin saapuneilla jäälle. Kukin koettaa ehtiä\nvalitsemaan parhaat verkkopaikat, syvimmät kalahaudat, -- minkä paikan\nsilloin helmikuussa saa valituksi, sen saa sitten, jos jää paikoillaan\nkestää, talvikauden omanaan pitää. Verkot uitetaan kohta jään alle,\npitkä salko ommellaan avannosta toiseen, mutta verkon päihin\nkiinnitetty nuora jää kulkemaan jään päältäkin, niin että verkot voi\nkokea tarvitsematta niitä nostaa vedestä ja uudelleen uittaa. Kolme\navantoa kuuluu kuhunkin verkkoon. Keskimmäisen, suurimman, soikean\navannon edessä istuu pyytäjä kahdareisin ja nostelee sieltä sulin käsin\njääkylmää verkkoaan, noppien saaliin vasuihinsa. Mutta suojakseen\ntuulelta hän pystyttää ympärilleen \"varjokepit\", kuusi yläpäistään\nyhteen sidottua tankoa, joiden päälle hän levittää purjeen, -- se on\npienen lappalaiskodan näköinen, suippopäinen suojus, ja siinä kalastaja\nkököttää, anna pyrytä tai myrskytä. Ei ole hätääkään, kun vain jää\nkestää!\n\nMutta tuskin lähimmän saariston miehet ovat ehtineet näin asettua\npyyntipaikoilleen, kun jo pitempimatkaisiakin kalastajia rupeaa\nsaapumaan Kiuskerin seuduille. Niitä tulee Koivistolta ja\nUudeltakirkolta asti -- heillä ei ole lähempänä talvipyyntipaikkoja, --\najavat siihen hevosilla rantoja pitkin tai suoraankin kierällä jäällä,\nsaapuvat majoineen, eväineen, akkoineen -- mutta ilman veneitä --\njäädäkseen sinne sitten koko talvikaudeksi. He pystyttävät laudoista\nrakennetut, säpeillä kokoonkyhättävät majansa eli \"putkansa\" ulos\njäälle, ulommas saaristolaisista, verkkoavantojensa viereen, ja\nmuuttelevat niitä sitä myöten kuin saalista tuntuu tulevan. Ennen\npitkää on näitä majoja siellä jäisellä ulapalla silmänkantaman pituinen\nrivi, on putka putkan takana, sen verran vain väliä, etteivät eri\npyytäjäin verkot sotkeudu toisiinsa, jos merivirta miten päin pyörinee.\nJokaisessa majassa asuu 6-8 henkeä, sulloutuneina minkä suinkin\nmakaamaan sopivat. Pienellä rautauunilla maja illalla lämmitetään, ja\npian se käykin kuumaksi kuin sauna; mutta pian lämmin pakeneekin\nhataroista lautaliitteistä, eikä aamulla majassa ole paljoa vähemmän\npakkasta kuin jääaavikolla, -- terveyttä se elämä kysyy!\n\nVilkasta on elämä aamusta asti Kiuskerin edustan aavikolla.\nTuhathenkinen väestö kihisee siinä yksillä jäätiköillä; miehet\njuoksevat edestakaisin majojensa ja avantojensa väliä, varjokeppejä\npystytetään avantojen ympärille, ja pian on niitä kuin suippopäitä\nheinärukoja ison kartanon vainiolla, -- hyvin ison kartanon. Uudet\ntulokkaat vetävät keikkojaan yhä edemmäs merelle. Ja maista päin\nkilisevät kulkuset, kalanostajat näet saapuvat pyyntipaikalle ostamaan\naamun saaliit.\n\nNuo ostajat antavat erityisen värin ja elon kalastajaleirille. Hevosten\ntiu'ut kilajavat, kun ne kylmissään siinä jäällä heinää pureskelevat ja\ntömistävät kavioitaan. Miehet tepastavat siellä hyvissä turkeissa,\nkirjavissa vöissä ja huopasaappaissa, kulkevat majasta toiseen,\ntinkivät, huutavat kalamiehiä puheilleen ja hierovat kauppaa. Mutta\nkalastajat, vaikk'eivät muuten paljon tiedä toisistaan jääaavikolla,\novat kumminkin hintojen puolesta muodostaneet lujan liiton: he eivät\nniitä pudota. Ja jo maksaa yksi ostaja toisensa perästä vaaditun\nhinnan, joku lisääkin vähän saadakseen kuormansa pian täyteen ja\nehtiäkseen ensiksi myyntipaikalle, Viipuriin tai Pietariin. Raha\nkilahtaa kalastajan suomuspeittoiseen massiin, päivän pyynnistä hän voi\nsaada kymmenen markkaa ja ylikin. Mutta kyllä se olikin raskasta työtä,\n-- vilussa ja pyryssä pitää avokäsin hoitaa jään alta juoksevia\npohjaverkkoja, ja niin märkänä sitten maata yönsä vetoisessa majassa.\nJa sitä täytyy tehdä kuukausimääriä yhteen menoon. Pitkäpaatelaiset ne\ntoki lähtevät aina sunnuntaiksi kotiinsa, kylpevät lauantai-iltana,\nmuuttavat vaatteensa, lepäävät ja ihmistyvät lämpimissä tuvissaan\nperheensä parissa ja palaavat sitten maanantai-aamuna aikaiseen uusina\nihmisinä taas viikoksi Kiuskeriin. Mutta ulkopitäjäläiset elävät siellä\nmerellä hataroissa lautamajoissaan usein pari kuukautta yhteen menoon,\nehkä jonkin ainoan kerran käyvät saaressa vierailemassa, elävät siellä\nniillä yksillä ahtailla, kylmillä ja märillä tiloilla myrskyssä,\ntuiskussa ja pakkasessa.\n\nJärjestys tuossa jääyhteiskunnassa on mallikelpoinen. Ei siellä ole\nesimiestä, ei ruununmiestä, ei sääntöjä eikä aitoja, vaan niitä ei\ntarvitakaan. Kukin hoitaa omat asiansa, hoitaa raskaan työnsä ja antaa\ntoisen tehdä samoin.\n\nRaskasta työtä, mutta meneehän se elämä sittenkin mukiin, niin kauan\nkuin jää kestää eheänä ja rauhassa saa pyyntiä harjoittaa, -- siihenhän\nsitä on saatu tottua. Vasta se vaikeaksi käy, kun sattuu sellainen\nhuono talvi, jolloin meri menee heikkoon jäähän, joka sitten joka\ntuulella repeytyy ja särkyy ja näyttää hätää ja kiirettä kalastajille.\nSilloin ei voi koskaan yötään aivan turvallisesti maata lautamajassa,\nsilloin täytyy päivilläkin alinomaa varjokeppien alta tarkata tuulia ja\nmerivirtoja ja pelätä jään alla olevia, kalliita verkkoja. Ja\nrepeileehän meri usein vankempinakin talvina, kun myrsky nousee.\nYhtäkkiä irtautuu jää joltakin kaukaiselta rannalta ja turkkaa toista\nkiintonaista jäätä vastaan, joka taas vuorostaan särkyy ja lähtee\ntyrkkimään. Silloin rupeaa meri elämään, silloin ei ole hauskaa\naavikolla. Railoja avautuu kalastajain majojen väliin, lautta lähtee\nverkalleen liikkeelle. Kiire on silloin kalastajilla korjata verkkojaan\nylös merestä, panna majat kokoon ja pyrkiä kiintojäälle. Lähimmän\nsaariston miehet siitä pulasta helposti pelastuvat: heillä on venheet\nKiuskerissa ja siellä aina miehiä, jotka tulevat pyynnissä olevia\npelastamaan. Mutta koivistolaisilla ei ole veneitä, hauras jää on\nheidän ainoana turvanaan. Kun meri on ollut ylt'yleensä jäässä, silloin\neivät lautat tavallisesti lohjettuaankaan pääse kauas kulkemaan,\nainahan silloin tulee toinen jää pian vastaan, jota myöten pääsee\npyrkimään kiintojäälle. Mutta jos tuuli kauan puhaltaa yhdeltä\nsuunnalta, kooten jäät vastarannalle, ja virta sitten yht'äkkiä kääntyy\ntoisaalle, silloin railot levenevät suuriksi seliksi ja liikkuva\njäälautta ajautuu kauas sulalle merelle, ajautuu kuulumattomiin.\nSilloin on hätä käsissä, silloin lautalle jääneet kalastajat voivat\nhävitä viikkokausiksi teille tietymättömille. Ellei heitä silloin pian\nala joltakin rannalta kuulua, niin jo on pakko hälyttää ruunun laivoja\navuksi.\n\nNiin käy usein kevätpuoleen, milloin jäät lähtevät liikkeelle ennenkuin\npyyntiaika on lopussa. Kalastajat eivät malta lähteä ajoissa maihin, he\nluottavat onneensa, jäävät jäätikölle viime tinkaan, kunnes lautat\nrepeytyvät irti ja lähtevät kulkusalle. Itse he silloinkin kyllä\ntavallisesti ehtisivät pelastua, mutta he eivät raaski jättää\nverkkojaan, jotka ovat heidän omaisuutensa ja elinneuvonsa, he jäävät\nverkkojaan talteen korjaamaan ja joutuvat sillä välin kulkusalle.\nAjelehtivan jäätelin varassa on kymmenien, ehkä satojen ihmisten henki.\nMutta harvoinhan niiden kumminkin kuullaan hukkuneen, -- aina on jokin\nranta tullut vastaan.\n\nKiuskeria lähinnä asuvain saaristolaisten kuvausten mukaan nuo\nkoivistolaiset ovat aika hölmöjä, kun noin jättäytyvät merijään varaan\nilman veneitä, ilman oman pelastuksen mahdollisuutta; -- \"niitä täytyy\nsitten meidän aina käydä sieltä mereltä keräilemässä\", sanovat he.\nArvattavasti koivistolaisten mielestä noiden lähisaaristolaisten pyynti\ntaas on ihan herraspeliä, ilman vaivaa ja vaaraa: heillä hirsimajat\nasuntona, veneet varana, kotona saunat lämpiävät, -- sitä vailla, ettei\nole rautatietä ja makuuvaunua! Toista se on vielä Kiuskerissa, toista\nKiuskerin takana, sanovat koivistolaiset, -- siellä se pyynti vasta\nluontoa kysyy. Mutta saarelaiset pitävät varovaisuutensa järkimiehen\nviisautena, -- hölmöä on heittäytyä sattuman varaan.\n\n-- Te siis ette koskaan joudu kulkeville jäälautoille, kysäisin kerran\nPitkänpaaden Jermolta, kun hän kuvaili tuota itärannan kalastajain\nvaromattomuutta.\n\n-- Eipä sitä meille usein satu, joskus mahdollisesti tapaturmassa.\nOlinhan sitä sentään tässä tuonaan minäkin yhden yön sellaisella\nreissulla, -- mutta yhden yön vain.\n\n-- Ähäs, kuinka se niin sattui?\n\n-- Jää repeysi rutosti, me satuimme muutaman naapurin kanssa etäälle\nKiuskerista, kun nousi äkkiä myrsky. Ei ehditty kiintojäälle eivätkä\ntoisetkaan päässeet meille avuksi. Oli sellainen sakea lumipyry, ettei\nnähnytkään mitään. Koetettiinhan siitä maihin päästä, hypittiin\nlautalta toiselle, juostiin hiki hatussa, mutta yö tapasi. Haimme\nsilloin sellaisen jääröykkiön, johon ahtojäätä oli pakkaantunut -- se\nei juuri enää vähällä kummalla repeä, -- kaivoimme siihen tuurillamme\nsen verran koloa, että pää ja hartiat mahtuivat tuulelta suojaan, se\nkun oli julma se myrsky. Siinä makasimme, mutta eipä nukuttanut. Jäät\nhankasivat vastakkain, ulisivat ja paukkuivat, halkeilivat ja\ntuuppailivat toisiaan; väliin soluttiin aika vauhtia selvää vettä\njonkin railon yli, väliin taas jysähdettiin toista lauttaa vastaan.\nMyrsky vinkui ja repi turkin liepeitä -- en sitä yötä unohda.\nSäälikseni ovat lautoille jääneet ulkopitäjäläiset usein käyneet, kun\nolen sitä omaa yötäni muistanut.\n\n-- Mutta seuraavana päivänä jo pääsitte pois?\n\n-- Niin, myrsky tyyntyi, jäät asettuivat, railoja meni jäähän ja me\ntaivalsimme, lautalta lautalle hyppien, Kiuskeriin päin.\nPuljahdeltiinhan siinä väliin hartioita myöten mereenkin, mutta eihän\nsiinä hätää ollut; Kiuskerin majakka näkyi, ja sitä lähemmäs myötään\ntultiin. Kamala yö se oli, kylmä oli ja nälkä oli ja surma oli\nperimässä, ja tulinpa ajatelleeksi, ettei olisi nyt markka paljon\nkuumasta kahvikupista. Mutta pientä tuskaahan se sittenkin oli kaiken\nsen suuren tuskan rinnalla, jonka Kiuskerin jäät joka talvi niin\nmonelle tuottavat. --\n\nKeväällä, kun jäät Kiuskerin ympäriltä ovat irti ja ajautuvat kauas,\nmutta rannikot vielä ovat umpijäässä eikä merenkulku pääse alkamaan,\nsilloin meri on todellakin muutaman kuukauden ajan Kiuskerin ympärillä\nkuollut. Mutta kauan sitä kuolemaa ei kestä. Luotsit saapuvat samassa\nmajakkaan, tulet sytytetään loistoissa, ja ensimmäisen höyrylaivan\nsavupatsas alkaa pian haamottaa taivaanrannalta. Kesäkausi, laivaliike\non alkanut. Mutta talvikausi se sittenkin vasta on oikeata liikkeen\naikaa Kiuskerin ympärillä.\n\n\n\n\nV.\n\nJÄYKISTYNEET SORMET.\n\n\nHelmilahden vanha Antti on hänkin niiltä saaristolaisten merielämän\nmaineajoilta, jolloin rahdinkuljetuksen Suomenlahdella toimittivat\nyksinomaan saaristojahdit ja kaljaasit -- silloin ei vielä ollut\nhöyrylaivoja joka lahtea porkkaamassa -- ja jolloin nämä vankat ja\nnopeat alukset kilpailivat myrskyjen kanssa voimassa ja tullimiesten\nkanssa viekkaudessa. Mutta nuo vanhat merikarhut eivät juuri kernaasti\nkerro muistojaan ja seikkailuitaan; eipä silti, että he nyt enää mitään\npelkäisivät, mutta he pitävät ne mieluummin ominaan. -- Eihän sitä\nmitään niin merkillistä tapahtunut, vastasi Anttikin, jos milloin\nkoetin johtaa puheen noihin aikoihin, se nyt oli aikaansa sekin,\nniinkuin muukin. Kun häneltä joskus esim. kovalla tuulella\npurjehdittaessa tiedusteltiin, muistiko hän jotakin erityistä myrskyä\nentisiltä merimiesajoiltaan, hän vastasi naurahtaen, että \"eihän tämä\nvielä sitä oikeata tuulta ole\", mutta tarkemmin ei kertonut. Ja jos\nsiitä vanhasta viinankuljetuksesta tuli puhe, niin hän vaikeni\nkokonaan, ikään kuin asia ei olisi häneen kuulunutkaan.\n\nMutta kerran hän sentään hiukan raotti sanalipastaan -- ja se oli hänen\nkahden koukkuun jäykistyneen sormensa ansio. Olin usein huomannut, että\nAntti purjenuoria hoitaessaan vähän kömpelösti niitä oikealla kädellään\nhypisteli, niin nokkelasti kuin hän muuten vielä purjeita käyttelikin,\nja kerran sen vuoksi kysäisin, että kuinka hänellä nuo pari sormea ovat\nnoin jäykät.\n\nHän ojensi silloin hymyillen kätensä, oikaisi suoriksi kolme sormeaan\nja osoitti, että ne kaksi keskimmäistä, pitkä sormi ja nimetön, olivat\nkoukussa eivätkä oienneet. Ja hän virkkoi:\n\n-- Tämä on sitä viinan työtä.\n\nUtelias olin kuulemaan pienimmänkin kaskun ja mietin keinoa, miten\nsaisin ukon kertomaan sormiensa tarinan. Mutta ilokseni hän nyt rupesi\naivan pyytämättä selittelemään:\n\n-- Eivät nämä sormet ole tappelussa särkyneet, ei sillä tavalla viinan\ntyötä, vedessä ne ovat kangistuneet. Mutta pirtulasti siihen oli syynä\n-- olinhan sitä näet minäkin joskus kuljettamassa.\n\nJa näin kerta alkuun päästyään Antti jatkoi:\n\n-- Monet mutkat ja juonet siinä täytyi keksiä, kun mieli lastin maahan\nsaada, sillä tullimiehet olivat tottuneet ja valppaat, -- tuolla\nPitkässäpaadessahan niillä oli silloinkin asemansa ja sieltä ne\npurjehtivat alituiseen joka taholle saaristossa. Ja oli niillä\nmaissakin urkkijoitaan, jotka heille ilmoittivat, mikä laiva milloinkin\noli lähtenyt meren takaa pirtua hakemaan -- sitä silloin aina tiesivät\nodotella ja vahtia. Sen vuoksi täytyi saaristolaisten usein jo kaukana\nmerellä tyhjentää lastinsa toisiin aluksiin, jotka sinne yöpimeällä\npurjehtivat vastaan -- siitä oli aina etukäteen salaa sovittu. Kun\nsitten tulliveneet ajoivat takaa mereltä tullutta laivaa, jonka\ntiesivät tuoneen viinaa, mutta jonka harmikseen tapasivat tyhjänä,\nveivät aivan toiset alukset sill'aikaa lastin toisia väyliä myöten\nmaihin.\n\nAntti hymähti vähän katkerasti.\n\n-- Mutta ainapa ei sekään juoni auttanut. Eräänä yönä meitä purjehti\npari miestä sillä asialla tyhjällä hailiveneellä Saksasta tulevaa\nkaljaasia vastaan, joka toi kielletyn lastin -- sieltähän niitä\npirtulasteja viime aikoina enimmäkseen tuotiin. Tullimiehille oli ihan\nmeidän toimestamme salaa ilmoitettu, että se se nyt viinaa tuo. Oli\nankara pohjoistuuli, meidän täytyi purjehtia lähelle Narvin saarta,\njossa nyt on majakka, ennenkuin kaljaasin tapasimme. Enimmät lastit oli\nsiitä jo muuan jahti käynyt hakemassa, mutta kun se ei jaksanut kaikkea\nottaa, piti meidän viedä maihin viimeiset avonaisella hailiveneellä.\nTyhjä kaljaasi lähti purjehtimaan maihin Pitkänpaaden itäpuolitse,\nvetääkseen tullimiesten huomion sinne, ja helppohan sillä oli matka.\nMutta meillä oli hyvin työläs retki.\n\n-- Sitä silloista tuulta saattoi todella sanoa myrskyksi -- enpä sen\nkovemmassa muistakaan olleeni. Luovittiin vastaiseen siinä vihaisessa\nsäässä, ja kun vihdoin rannikkoa lähestyttiin, painoi tuuli meidät\nsuoraan Kultamatalaa kohti, -- sitä kutsutaan Kultamatalaksi, kun siinä\non keltainen hiekkapohja. Ei se tavallisesti mikään matala ole\nkalaveneelle, siinä on vettä parikin syltä, mutta sellaisessa myrskyssä\nse on surman paikka joka alukselle. Siinä käy mahtava kare, jokaisen\naallon pohjassa siinä silloin näkyy selvä, keltainen hiekka, ja siihen\nsärkee meri aluksen sekä suuremman että pienemmän. Kamalata oli sitä\nkaretta nähdä, ja joka hetki luulimme veneen jysähtävän säpäleiksi\npohjaan, sillä siinä aallokossa oli mahdoton kääntää varsinkaan\nraskaassa lastissa olevaa venettä. Mutta yli tulimme Kultamatalasta --\nemme sattuneet toki matalimmalle kohdalle -- ja niin oltiin vihdoinkin\npääsemässä ensimmäisten saarten suojaan. Olipa ollut kuin tulppa koko\npäivän sydämessä, ja siksi hengitimme jo vapaammin; tullimiehiä emme\nosanneet ollenkaan peljätä, varsinkaan siinä säässä, ja rohkeasti\nviiletimme lähintä salmea kohden. Silloin yht'äkkiä näemme edessämme\ntulliveneen keulan -- Mervenius on siinä saaren takana väijymässä.\n\nKatseeni lienee ollut kysyvän näköinen, sillä vaikka en mitään\nvirkkanut, ukko vastasi:\n\n-- Kukako Mervenius oli -- sehän se juuri oli se Pitkänpaaden\ntullipäällikkö, ovela, viekas mies. Se oli kuin kärppä kivirauniossa,\nyht'aikaa monessa paikassa, eikä se hänkään säitä säikkynyt. Hänen piti\nsilloinkin olla kaukana idässä kaljaasia vahtimassa, mutta olikin siinä\nmeitä vastassa, -- lienee arvannut juonemme, koska oli lähettänyt\npienemmän veneen kaljaasia ajamaan ja itse tullut meitä kohti. No niin,\nmeille hätä käteen. Käänsimme ruorin ympäri, rupesimme pyörähtämään\nmyötäiseen, pakosalle... Silloin pamahti laukaus, veneemme oli ammuttu\npuhki, se vajosi...\n\nAntti vaikeni tuokioksi. Sitä ei minun uteliaisuuteni olisi sallinut\nvarsinkaan tällä kohdalla, ja ehätin kysymään:\n\n-- Entä te -- jouduitte uimasille?\n\n-- Meillä oli veneessä korkkiset törnipussit -- ne piti olla, kun\nmerellä lasti otettiin -- ja sellaisen ennätimme kumpainenkin tempaista\nkouraamme, muutenhan siihen olisikin paikalla hukuttu.\n\n-- Ettekö osanneet uida?\n\n-- Emme me saaristolaiset ui koskaan, veteen ei mennä muuta kuin\nmilloin on pakko. Eihän siitä tosin sillä kertaa olisi ollut pitkältä\nmaihin uida, mutta eipä ollut meidän siinä maihin pyrkimistäkään. Sillä\nsiellä olivat tullimiehet vastassa, sieltä olisi suoraan ollut matka\nvankilaan, eikä sinne mieli tehnyt. Mutta eipä ollut siinä muuten mies\nenää paljon matkansa määrääjänä, aalto vei meitä mukanaan, kuljetti\nmihin tahtoi. Tullimiehetkin lienevät luulleet meidän siihen kerrassaan\nveneinemme uponneen, koska eivät edes paikalle soutaneet.\n\n-- Ja teitä meri vei suoraan selälle?\n\n-- Niin vei. Sen verran tuuli kumminkin kävi viistoon, että aalto ajeli\nmeitä Martinsaaren rantaa kohden. Mutta onhan sitä selkää siinäkin,\ntunnin sitä kalavene purjehtii tavallisella tuulella, ja meidän oli\nsitä sulin käsinä myrskyssä soudettava. Mutta mikäpä siinä auttoi,\nkoetettiin pysyä hengissä niin kauan kuin voitiin. Oli syyspuoli kesää,\nvesi toki ei ollut kovin kylmää, mutta kangisti sittenkin ajan mittaan\nkontettuneiksi kaikki raajat, eikä ollut tajustakaan lopuksi enää\npaljon tolkkua -- en tiedä vieläkään, kauanko siinä likosin.\n\nAntti keskeytti hetkeksi kertomuksensa, oikaisi sitten taas ne kolme\nsormeaan suoriksi ja näytti kahta, jotka olivat jäykkinä koukussa.\n\n-- Noiden sormien ja kämmenen väliin olin saanut temmatuksi\nkorkkipussin rihman ja niillä sitä koko ajan siihen puristin, -- ei\nollut siinä aallokossa aikaa eikä tajuakaan korjata rihmaa paremmin\nkäteensä. Toisella kädellä koetin aina kahmaista itseni aallon\nharjalle, että en alle vaipuisi. Toveristani en tiennyt mitään, vähän\nmatkaa uppoamispaikalta olin jo hänestä eronnut; yksin vain siinä\ntaistelin ja syljeskelin merivettä, jota aalto aina turkkasi kurkkuuni.\nEnkä tiedä itsekään, mitenkä se tapahtui, kun aalto minut vihdoin\nviskasi muutamalle Martinsaaren hiekkarannalle. Tunsin vain pohjan\nallani ja siitä ryömin maihin. Mutta kun siinä olin kotvasen maannut ja\nrupesin nousemaan pystyyn, nousi korkkipussi yhä oikeassa kädessäni --\nnämä sormeni puristivat aina vain sen rihmaa kämmentäni vastaan. Ja\nminun täytyi toisella kädelläni oikein riuhtaista, ennenkuin sain\nrihman irti. Mutta senjälkeen nuo sormet eivät ole koskaan oienneet.\n\nIstuttiin ääneti. Ymmärsin, että tarina oli Antin puolesta lopussa, hän\nkiinnitti jo huomionsa muihin seikkoihin. Mutta minä olisin vielä\nhalunnut kuulla enemmän siitä seikkailusta ja kysäisin:\n\n-- Eivätkö tullimiehet koskaan saaneet tietää, että te olitte olleet\nsiinä veneessä, jonka he ampuivat upoksiin?\n\n-- Eikö mitä. Myöhemmin he kuulivat, että kaljaasin viinalastin oli\ntuonut maihin eräs jahti, -- luulivat mahdollisesti viattoman\nhailiveneen ampuneensa eivätkä senvuoksi asiaa sen enempää\ntiedustelleetkaan. Emme mekään valittaneet.\n\n-- Teidän toverinne pelastui siis myöskin?\n\n-- Niin teki, samalla tavalla.\n\nVieläkin koetin viskata muutaman syötin, saadakseni Antin kertomaan\nlisää.\n\n-- No se kai olikin viimeinen viinaretkenne, vai kävittekö vielä senkin\njälkeen pirtulasteja hakemassa?\n\nAntti nauroi.\n\n-- Ehkä tuli vielä myöhemminkin käydyksi, enpä häntä muista niin\nvarmaan. Mutta tämän reissun muistan aina noista sormistani.\n\nToisen kerran, kun oli siitä vanhasta salakuljetuksesta ollut puhetta,\ntiedustelin Antilta, mikä sen oikeastaan vaikutti, että tämä pirtun ja\nmuun tavaran luvaton tuonti jäi pois.\n\n-- Mikäkö vaikutti, hän matki ja näytti hetkisen miettivän. -- Aika sen\nvaikutti ja kansa itse ja sivistys, -- ruunun miehillä oli siihen\ntulokseen hyvin vähän osaa. Mutta aikaa myöten levisi kansaan uudemmat\nkäsitykset. Se oli ennen suosinut salakuljetusta ja suojellut sen\nharjoittajia. Vähitellen yksi toisensa perästä rupesi ymmärtämään, että\nse olikin paha ja kansaa turmeleva tapa. Se vietteli väestön\njuoppouteen ja aiheutti rikoksia, se hämmensi käsitykset oikeasta ja\nväärästä, eikä se kumminkaan ollut sanottavasti tuottavaa. Muutamat,\njotka sitä palkkaväellä ja useilla laivoilla harjoittivat, ävertyivät,\nmutta itse ne, jotka alituisen vaaran alla purjehtivat ja tekivät\nraskasta työtä -- eihän sitä uskaltanut olla liikkeellä muuta kuin\npimeällä ja kovassa säässä, -- ne hyötyivät hyvin vähän. Ja niiltä\nrikastuneiltakin hupenivat näkymättömiin ne tulonsa; möivät viinansa\nvelaksi välikauppiaille, nämä eivät maksaneet, eikähän sellaista\nsaatavaa voinut uloshakea. Valistuneimmat miehet kyläkunnissa rupesivat\nsitten vastustamaan koko salakuljetusta -- se ammatti ei siis enää\nvoinut pysyä salassa, sen harjoittajilla ei ollut enää entistä turvaa,\nja niin koko tapa vähitellen jäi olemattomiin, kuivi pois. Ja onneksi\nse oli kansalle, paljon paremmin se nyt tulee toimeen luvallista\nelinkeinoa harjoittaen, ja kaikki se entinen salakähmäisyys, pelko ja\nviha on kuitti.\n\nNiin puhui Antti, ja hän näytti puhuvan omasta kokemuksestaan ja\nsydämen vakaumuksesta. Mutta sittenkin hän vielä hetken kuluttua\nlisäsi:\n\n-- Mutta reipasta elämää se entinen elämä oli, rohkeutta se kysyi ja\nmielevyyttä ja miehen tarmoa, se kasvatti miehet nuorista pitäen\nluottamaan itseensä ja karaisi heissä luonnon. Veltompi on tämä\nnykyinen aika ja pehmeämmät ihmiset. --\n\nNäkyipä siis kaikesta huolimatta, että ukossa vielä pohjalla eli\nrakkaus saaristolaisten vanhaan seikkailuaikaan.\n\n\n\n\nVI.\n\nHAILIAPAJA SUNNUNTAINA.\n\n\nKesäkalan pyyntiajan olisi ollut määrä alkaa niinä päivinä, mutta vielä\neivät hailit kuuluneet nousseen rannikolle, eikä siinä heinänteon\nkiireessä kukaan malttanut lähteä niitä summia hakemaan. Perjantaina\npäivällä oli kumminkin Kivirannan Iivari, joka koko aamun oli tuulia\nhaistellut, lähtenyt akkoineen kesken rupeaman niityltä, soutanut\napajalleen ja kokeeksi potkenut nuotan veteen, -- pitihän toki\ntunnustella, olisiko haili jo tullut mereltä. Ja tullut se oli.\nKivirannan vanhukset vetivät siinä varpin toisensa perästä, ja ilo oli\nvetää. Sillä joka kerta nuotan perä pulskahutti sieltä apajalta\ntullessaan hauskan kosteikon, ja kun se maihin vedettiin, kihisi siinä\nvalkoista meren karjaa kuin kattilassa, Ähäs, eivätpä olleet muut sitä\narvanneet, riemuitsi Iivari uutta apajaa kiertäessään. Ja kun\nnuotta-aika iltasella oli ohi, olivat molemmat kalavasut puolillaan\nlihavia haileja, ja suutaan lipoen Iivari viiletti akkansa soutamaa\nvenettä kotisalmea kohden.\n\n-- Huomenna tullaan taas apajalle. -- Eikä sitä ennen puhuta halleista\nkenellekään mitään, -- keksikööt itse!\n\nJa Iivari peitti purjeella sekä vasut että nuotan, ettei kenenkään\ntarvitsisi hänen lastiinsa tirkistellä.\n\nMutta sattuipahan paha onni, että juuri siinä salmen soukimmalla\nkohdalla Vanhalan Mikon piti soutaa jutuuttaa vastaan, uistinta lie\nukko siinä yksin soutaa nyhtänyt. Iivari näki hänet jo pitkältä\nmatkalta ja mietti mitä sanoa. Sillä se vanha kettu tietysti utelee ja\nurkkii... eikä sille paljon valehtelemistakaan, sillä se kietoo pian\ntoisen sanoihinsa ja nauraa sitten. Jos lie parasta kertoa hänelle koko\nhailijuttu. Ja miksipä hänelle ei kertoisikin, hailin tarpeessahan se\nMikko-raukkakin on. Tosin se Mikko oli monesti Iivaria metkuttanut ja\nmonet juonet hänelle pitänyt, siinä kun oli ikäkausi naapureina eletty,\npienoinen selkä vain väliä. Nytkin viimeksi se oli tehnyt ruman ilveen,\nkun he olivat yhdessä olleet viime syksynä Inkerin puolella vaihtamassa\nhaililastinsa rukiiseen. Oli ollut kaikessa suuna ja puhemiehenä,\najanut Iivarinkin asiat, mutta niin oli Iivari sitten jäljestäpäin\nkotiin tultuaan laskenut, että hän oli saanut hailitynnyriä kohden pari\nkappaa vähemmin kuin olisi pitänyt saada, ja Iivari arveli niiden\nkappain siirtyneen hyvittäjäisiksi Mikon veneeseen. Mutta eipä tuo\nollut Mikko niillä kaikilla koirankujeillaan sen enempää ävertynyt,\nvelkaisena oli mies pysynyt -- anna saada hänenkin hailia, kun nyt\nsattunee kysymään!\n\nJo souti Mikko melkein kohdalle, kääntyi, laski aironsa ja kelaili\nsiimaa veneeseen sekä kyseli kuulumisia. Ja tuossa paikassahan se jo\ntiedustelemaan, että nuottako siellä oli purjeiden alla.\n\n-- Nuotta.\n\n-- On tainnut haili jo nousta ranta-apajoille?\n\n-- Onhan sitä jo jokunen tainnut nousta.\n\n-- Saitteko montakin päätä?\n\n-- Ei monta, olisiko neljä tuhatta, taikka viisi.\n\n-- Soo, sehän on saalis! Johan sitä minäkin arvelin, että tällä\ntuulella se nyt nousee. Jos lie huomenna tuuli samalla kantilla, niin\njo lähden minäkin nuotalle.\n\n-- Tule vain, lähdemme mekin.\n\n-- No, sitten paistetaan yhteinen rantakala. Olitpa mies, naapuri, kun\nhailiparvelle neuvoit, tässä onkin jo ollut suolakalaa ikävä.\n\n-- Mutta muille älä puhu.\n\n-- En puhu.\n\nNiin erosivat, ja Iivarin mieli oli oikein hyvä, kun oli naapurilleen\nasian suoraan kertonut. Onhan niitä meressä kaloja kahdellekin, ja\nnythän se Mikko näkee, ettei hän niistä vaivaisista ruiskapoista viitsi\npitkää vihaa kantaa.\n\nSeuraavana päivänä, lauantaina, naapurukset tapasivat toisensa\napajalla, -- heidän apajansa olivatkin siellä aivan rinnakkain.\nVierettäin siinä päiväkausi nuottaa vedettiin, potkettiin ulos ja\nlapettiin aina uudelleen veneeseen, kun perä oli rannassa tyhjennetty.\nSillä välin tarinoitiin hyvässä sovussa sekä siitä nykyisestä saaliista\nettä vanhoista merkkiapajoista. Väliin tuli kyllä Mikolle vesiperä, kun\nIivari juuri oli tuhatpäisen pullottavan perän nostanut, mutta sitten\nseuraavalla varpilla se tasautui, eikä mitään kaunaa syntynyt. Ja kun\nhailit illan suussa hävisivät saaristoapajalta, niin yhdellä tulella\nsiinä kuivailtiin kastuneita vaatteita ja paistettiin puikkovartaissa\nkirkkaita haileja. Siinä tulen ääressä Mikko silloin virkahti:\n\n-- Kun pysyisi vielä maanantaihin tämä tuuli, niin taas me täydet vasut\ntästä vetäisimme. Ja silloinhan sitä alkaisi olla kohta oman väen\nsyötäväksi, sitten joutaisi syyskala kaikki myötäväksi.\n\nIivari ei vastannut mitään, sillä hän ajatteli siinä, että oli se Mikko\nennen sunnuntaitkin nuottaa vetänyt, kun oli vain kala-aika sattunut,\nei ollut kirkonajastakaan välittänyt, -- olisiko nyt mieli muuttunut?\nMutta kun Mikko vielä sitten vähän ajan perästä rupesi puhumaan siitä\nuudesta apulaispapista, jolla oli oikein miehiinkin pystyvä saarnaääni,\nniin Iivari arveli, että on se tainnut vanhemmuuteen jo vakaantua\nMikkokin, on tuo jo aikakin. Ja vieläpä puheensa lopuksi virkahti:\n\n-- Huomennahan sitä saarnamiestä taas saa kuulla, -- kuka kirkolle\nlähtenee.\n\nAkat kiirehtivät jo veneille, saunaan piti joutua. Salmella sanottiin\nhyvästit ja kumpikin vene souti omaa rantaansa kotiin. Iivari mietti\nsiinä mielessään, että kylläpä hänen kovin tekisi mieli huomennakin\nlähteä apajalle pyhäpäivästä huolimatta, sitä ei tiedä tuulen\npysymistä, pitäisi ottaa nyt kun saa. Kun olisi Mikko lähtenyt, niin\nolisi hänkin, mutta kovin taitaisivat ihmiset manata, jos hän lähtisi,\neikä Mikkokaan... Eikä hän puhunut akalleenkaan mitään koko tuumistaan.\n\nAamulla Iivari hankkiutui väkineen kirkolle, isolla veneellä soudettiin\nKivirannasta uutta pappia kuulemaan. Kirkolta palattaessa Iivari\ntähysti huolellisesti ilman merkkejä; tuuli kyllä oli vielä samalla\nkulmalla, mutta se tuntui tyyntyvän, eikä sitä tiedä, mistä se taas\ntyynen jäljestä puhaltaa. Nyt olisi ollut apaja-aika tällä tuulella,\nmutta kun sattui sunnuntai väliin, -- minkäpä sille tekee.\n\nIllalla Iivari oli ihan kärtyinen, kun tuuliviiri lekotti puolelle ja\ntoiselle ja pyöri ympäriinsä, häntä harmitti koko juttu, -- piti senkin\nMikon nyt kääntyä niin pyhäksi, vaikk'ei se kirkkoon siltä joutanut! Ja\naamulla oli tuuli kokonaan huonolla kulmalla, ei ole nyt enää nuottaan\nkoskemista, sen tiesi Iivari. Harmissaan hän ryyppi kahvia aamutuimaan\ntuvassa, hän ei olisi välittänyt niitylle lähteä, olisi mieluummin\nmennyt merelle. Vihdoin hän kumminkin käveli nurmelle. Siellä väki jo\ntiesi ihmeitä kertoa, -- se Viulu-Matti oli tansseista palatessaan\nsiitä kulkenut ja puhunut Vanhalan eilisestä mahdottomasta\nhailinsaaliista.\n\n-- Eilisestä, -- eilenhän oli sunnuntai! tokaisi Iivari.\n\n-- Siitäkös se Mikko välittää! Koko päivän, aamusta asti, oli ollut\napajalla -- ja sekös hailintuloa oli ollut. Eivät riittäneet vasut\nmihinkään, ensi varpilla ne jo täyttyivät, -- Mikko oli kehunut, että\njoka perä oli pullollaan kuin rovastin maha.\n\n-- Pitikö hakea uusia astioita?\n\n-- Siihenkö se malttoi sellaisella kalantulolla. Lehtiä vain mätettiin\nveneen pohjalle ja siihen aina perä purettiin. Niin oli ollut lastissa\nsuuri merivene, että nuottaa ei enää kantanut, -- se oli jätetty\nsaareen ja haettu sitten illemmalla. Ja koko yön ovat nyt Vanhalassa\nmonen kylän akat olleet haileja puhkomassa, -- Mikko itse ajellut kyliä\nostelemassa tynnyreitä.\n\n-- Onpas se... mutta liekö siitä siunausta, pyhäpyynnistä...! -- No,\nmitäs siinä seisoskelette, nyt on meillä heinänteko asiana.\n\nJa Iivari tapasi viikatteen ja lähti saralle sotimaan. Tuimasti\nnotkahteli vanhus ja vihaisesti kaatui heinä. Mutta melkein joka\nhuiskauksella ukko murahti jotakin itsekseen, ja silloin aina viikate\nvingahti hänen käsissään:\n\n-- Koiransilmä... vanha konna... heitäpäs siinä pyhäksi\nlauantai-iltana! Taas jutkautti... uusi apupappi muka... miestäkin\nitkettää... nyt minä älyän sinun itkusi... ja papituksesi. Naama\ntekopyhä... piru mielessä... kujeet kurkussa -- epäkelpo! Neuvoin sinut\napajalle... ah hornan kettu!\n\nNiin narahti Iivari melkein joka lyönnillä huiskiessaan siinä yhä\ntulisemmin, ja humisten kaatui heinä. Sillä vauhdilla työ edistyi\nhuimasti, nuoremmat miehet koettivat hiki hatussa hänen perässään\npysyä, mutta eivät jaksaneet ja jäivät vihdoin suu auki ja läähättäen\nsitä menoa katsomaan. Sitä kesti tunnin, eikä Iivari sill'aikaa\nkääntänyt päätäänkään, murisi vain. Mutta sitten hän yht'äkkiä\npysähtyi, viskasi hatun hiestyneestä päästään, sylkäisi ja karjaisi:\n\n-- Tuhma kuin nölliäinen!\n\nKaikki katsoivat isäntää ihmetellen ja kysellen. Mutta tämä jatkoi:\n\n-- Niin, minä se juuri sellainen olen. Taas Mikko jutkautti minut kuin\nlapsen. Mutta saatte te kaikki sanoa minua nölliäiseksi, jos se veijari\nkerran vielä minut pimittää -- kyllä minä nyt hänet tunnen!\n\n\n\n\nVII.\n\nHYLKEENPOJAN LEIKKI.\n\n\nPieni, pyöreäpäinen hylkeenpoika makailee mukavasti päivänpaisteessa\nhangella rosojään reunassa, lähellä jääreikäänsä, ja katselee ihaillen,\nkuinka kirkasta ja kaunista iljanko on. Sillä on pesänsä siinä vieressä\nlumen alla rosoisen jään kupeessa, koukeroisia salakäytäviä sillä on\nkaivettuna umpinaiseen hankeen ja jäähän, ja se pistäytyy aina väliin\nsinne puikkelehtimaan. Mutta pian se tulee taas päivänpaisteiselle\nhangelle kellimään. Ja hetken kuluttua sen päähän pistää käydä vedessä,\npuljahtaa reiästään sisälle, uida äitiään tapaamaan. Se sukeltautuu\nsinne, uipi ja katselee, kuinka päivä jääkannen läpi kumottaa talvisen\nmeren hautaan, pysähtyy sitten jonkin railon reunalle, kurkistelee,\nkäänteleikse. Samassa on jo emäkin siinä vieressä, puljahtelee\nympärillä, ammahtaa kuin nuoli nielaisemaan pari kulkuhailia ja palaa\ntaas lemmittynsä luo. Mutta kauan ei pieni hylkeenpoika vielä voi jään\nalla olla, se ui reiälleen, pistää varovasti pienen, pyöreän päänsä\nsiitä ylös, hengittää ja katselee. Ei näy vaaraa mitään, liikkumatonna\nkimmeltää siinä kirkas, valkoinen aavikko -- hylkeenpoika loikkaa\njäälle. Ja kohta pistää emäkin kuononsa reiästä vedenpinnalle, tutkii\nsekin tarkasti ympäristön, -- ei tunnu vainua sieraimiin -- ja kiipeää\nkolosta poikansa luo sitä imettämään. Siinä on hylkeenpojan niin\nsuloista ja turvallista maata päivänpaisteisella jäätiköllä emänsä\nvieressä, oikoa räpylöitään ja imeä.\n\nEmällä on elinkeinonsa siellä vedessä jään alla, kalojen kimpussa, ja\nse puljahtaa kohta taas, poikansa syötettyään, sinne alas. Mutta\npienelle hylkeenpojalle ei tule jäätiköllä ikävä, se on tottunut\nolemaan yksin ja osaa leikkiäkin yksin. Ja siinä kirkkaalla aavikolla\nonkin niin herttaista temmeltää. Päivä paistaa makeimmillaan, niin että\nsieraimia kutkuttaa, se lämmittää ja hivelee, pakostakin se panee\nhyppimään. Hylkeenpoika tekee mielensä ilossa lystikkäitä\nkuperkeikkoja, kierii kuin vedessä, siristelee räpylöillään ja takoo\npurstollaan puhtoista lunta. Heittäytyy kellelleen ja irvistelee\naurinkoa kohden, -- on niin mahdottoman lystiä, se virkistää mutta\nsamalla raukaisee. Semmoista on hylkeenpojan leikki, se menettelee kuin\nainakin muutamain kuukausien ikäinen pyöryläpää, joka on päässyt\nvapauteensa. Emä vahtii alempana reiän luona, josta se aina vähän\npäästä nostaa kuononsa, käy väliin pyyntimatkalla, mutta palaa taas\nlemmittynsä luo, joka siinä leikin ja päivän uuvuttamana oikoo\nräpylöitään ja nauttii.\n\nSuloista on siinä hangella nukkuakin. Mutta pienen hylkeenpojan ei\npitäisi siihen nukahtaa.\n\nSillä vaara väijyy autiolta näyttävältä, päivänpaisteessa\nkimaltelevalta jäätiköltä. Vaaniva vihollinen lähenee vastatuuleen,\nlähenee viekkaana ja ahnaana. Sieltä hiihtää kaksi kiiluvasilmäistä\npetoa, ahavoittunutta saaristolaista, jotka ovat vetäneet valkoiset\npaidat pukunsa päälle, jottei heitä pieni hylkeenpoika osaisi erottaa\njäätiköstä. He ovat jo kaukaa nähneet hylkeenpojan vallattoman leikin\nhangella, ja pienokaisen pyöreän pään turmioksi he nyt hiipivät yhä\nlähemmäs. Jo jättävät suksensa ja ryömivät nelinkontin, -- heillä ei\nole nyt koiraa mukana, siksi he niin varoittelevat. Pysähtyvät\njääröykkiön taa, jonka tuuli on jäälauttoja puristaessaan siihen\nkohottanut, ja valmistautuvat surmajuoneensa. Heillä on pyssytkin,\nmutta he eivät ammu nukkuvaa pienokaista, vaikka jo niin lähellä ovat,\nvielä kauheampi juoni on heillä mielessään. Taas lähenevät, mahallaan\nryömivät, silmät kiiluen, henkeään pidätellen...\n\nJa pieni pyöreäpäinen hylkeenpoika se vain huoletonna jäätiköllä kellii\nja irvistelee kirkkaasti helottavaa aurinkoa vastaan ja nukahtaa\nsekaan.\n\n-- Huih, mikä kauhea ääni, mikä peloittava näky!\n\nSydän on haljeta hylkeenpojalta, niin se säikähtää ja syöksyy kuin\nnuoli suin päin reikäänsä kohti, jonka ääressä emo jään alla odottaa.\n-- Huih, kun vihollinen oli tuossa juuri edessä!\n\nMutta mikä ihme, kun ei enää reiästä pääsekään alas emän luo, kun ei\nmahdu, se on kauheata, siihen aivan tukehtuu...!\n\nVaanivat saaristolaiset ovat äkkiä hypähtäneet pystyyn ja lähteneet\ntasakäpälässä lähemmäs hyppimään. He ovat siten hakeneet hylkeenpojan\njääreikää, tukkiakseen siltä pelastuksen tien, ja toinen\nvalkopaitaisista onkin hypännyt saappaineen siihen ja täyttänyt sen\nruumiillaan. Ja häntä kohden suoraan ryntää hylkeenpoika.\n\n-- Ummessa!\n\nSydän pakahtuu. Muuta reikää ei löydy. Hylkeenpoika koettaa väkisin\ntunkeutua koloonsa, mutta eihän sinne pääse. Ja jo kopristavat tylyt,\nkovat kinnaskourat sitä nivuksista, viskaavat hylkeenpojan selälleen\nkauas jäätikölle, kopristavat taas, painavat ja puristavat.\nHylkeenpoika koettaa hädissään purrakin, mutta ei saa purruksi, ja\nkohta jo työnnetään jokin kova, paksu, terävä sen selkään, ihan nahan\nalle, -- uh, kun kirvelee, ihan siihen läkähtyy, nääntyy...\n\nEi tule emäkään avuksi. Se ui siellä syvällä jään alla, tuskin\ntietääkään lapsensa hädästä, avuksi ainakaan ei pääse tulemaan.\n\nMutta nuo kavalat pedot, saaristolaismiehet, ovat jo kiinnittäneet\nnuorapäisen rautakoukkunsa hylkeenpojan selkään, ja turhaan tämä nyt\npuistelee ruumistaan, punoo pyöreätä päätään, tyrskii ja päristää,\nvapautuakseen tuosta kirvelevästä kahleesta. Se ei hellitä, eikä jaksa\nsitä poikkikaan vetää. Toivotonna siristelee ja loikkaa pieni\nhylkeenpoika nyt jäätiköllä, mies pitää nuorasta kiinni.\n\nMutta yht'äkkiä hylkeenpoika keksii hädässään, että sen avanto,\npelastustie, taas onkin auki, mies on sen äärestä jo siirtynyt pois.\nNuolena se hyökkää sitä kohden... loiskaus... se onnistui, pääsihän\nsiitä toki mereen, pakoon. Kun vain ei olisi tuo kauhea koukku selkää\nrepimässä. Mutta pääasia on toki pelastus... hylkeenpoika ui huimaa\nvauhtia yhtäsuoraan -- ja siinähän on jo emäkin sen ääressä. Se tulee\nsäälien ja lohduttaen ihan lapsensa viereen, hivelee kuonollaan sen\nhienoa nahkaa ja syleilee pienokaista räpylöillään. Se on aavistanut\nlemmittynsä vaaran eikä nyt lakkaa sitä hellimästä ja hyväilemästä. Ah,\nemän ei pitäisi niin paljon syleillä pienokaistaan. Sillä tuon selkään\nkiinnitetyn koukun kupeessa on pienet, terävät väkäset, jotka\npainautuvat emän nahkaan, siihen juuri hellimpään nahkaan etukäpälän\nalle, ja tarttuvat siihen kiinni. Emä raukka, se on poikaansa\nhyväillessään itse mennyt satimeen.\n\nTuo onneton koukku, se yhä kiinnittää, vetää pientä hylkeenpoikaa, ei\nlaske sitä vapaasti uimaan. Nyt se jo kiskoo ihan taaksepäin, hellittää\nvähän ja kiskoo taas -- seurata pitää. Emä huomaa jonkin lastaan\nrasittavan ja hyväilee sitä yhä hellemmin, painautuu ihan likelle, ja\nväkä painuu sen nahkaan yhä syvemmäs. Sen täytyy seurata poikaansa, ja\nse on kummallista, vastahakoista kulkua avannon luo. Miksi se poika\nraukka sinne ui takaisin surmapaikalleen! Ja miksi se emäänsä vetää, ja\nmillä voimalla! Tuska on emänkin rinnassa, se säälii pienokaistaan,\narastelee itseään, ei ymmärrä tätä leikkiä ollenkaan. Mutta yhä sen\ntäytyy seurata lastaan, seurata ihan avannolle asti. Mutta hylkeenpoika\nlähtee jo nousemaan reiästään ylös jäälle. Emä estelee, häärii siinä\nhätääntyneenä edessä, vetää taaksepäin... se ei ymmärrä poikaansa\nollenkaan... vaan seuraa silti perässä, ei voi eritä, vaikka pelko\nonkin suuri. Pojan pää luistaa jo kerran ylös reiästä jäätikölle;\nemällä on tuskan hetki, mutta se tekee epätoivoisen ponnistuksen ja\nsaakin nykäistyksi sekä poikansa että itsensä takaisin jään alle. Se ui\nsyvälle, ja poika seuraa mukana sen kainalossa. Mutta ei ole vielä\nkaikki oikein päin. Tuntuu niin pahalta, kainaloa vihloo, ja poikaparka\non kuin pökerryksissä, pitää aina väliin vastaan, ui taaksepäin -- se\non aivan riivattua peliä! Eikähän se hyljekään voi kovin kauan olla\nvedessä hengittämättä, hylkeenpoika ei varsinkaan, täytyy päästä\nhenkireiälle. Mutta edemmäs ei voi päästä, pakko on turvautua siihen\nsamaan vaaralliseen reikään, -- sinnepäin poikakin vetää. Emä pitää\nvielä vastaan, ui pohjaan ja nousee taas ja taistelee kauheata\ntaistelua. Eikä lopuksikaan auta muu kuin nousta siitä samasta reiästä\nhengittämään -- emähylje tekee hurjan ryntäyksen ja syöksyy\nhenkihieverissä ihan puolella ruumiillaan ylös reiästä hengittämään,\nlopaten raskaasti eturaajansa jään reunalle.\n\nSilloin välähtää äkkiä jotakin kirkasta päivänpaisteessa, ja\nkeihäänkärki painuu syvälle emäraukan rintaan. Se nytkähtää, koettaa\nponnistaa taapäin, mutta raukenee, vaipuu alas -- se on kuollut.\n\nÄidinhellyyttä ovat nuo kavalat, tunnottomat hylkeenpyytäjät käyttäneet\nhyväkseen pyytäessään emänkin saaliikseen -- kaikki keinot niille\nkelpaavat! Poika uitetaan jään alle syöttinä viettelemään emänsä\nturmioon.\n\nPieni pyöreäpäinen hylkeenpoika näkee emänsä surman ja tuntee itse\nuudelleen tuon äskeisen tuskansa: tylyt kourat ja rautakoukun, joka ei\nhellitä. Se makaa nyt siinä avuttomana samalla kirkkaalla, aavalla\njäätiköllä, jossa se äsken heitti vapaana kuperkeikkojaan ja temmelsi\nvallattomassa leikissä ja irvisteli aurinkoa kohden. Nyt on tuska ja\nkauhu sillä samalla jäätiköllä, ja kaikki nuo tuhannet aavikon\nkiiltävät, kauniit kiteet tuntuvat puhkovilta peitsiltä, puhdas hanki\ntuntuu kidutuslavalta.\n\nEmänsä vietteli poloinen surmaan. Mutta sama surma on edessä\nitselläänkin, keihäs välähtää päivänpaisteessa senkin pyöreän pään\nvaralta. Ja siinä kirkkaalla, rajattomalla aavikolla nyt molemmat\nlepäävät vainajina rinnakkain, saaliina kavalan juonen.\n\nSe on saariston usein uudistuva tarina hylkeenpojan leikistä\njääaavikolla.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKAISLIKON RINNASSA.\n\n\nSaaren merenpuoleisella rannalla käy kare korkeana, aamutuulen jäljeltä\nse vielä heittää laajaa aaltoa kohisten pitkin rannan loivaa kalliota.\nMutta mantereenpuoleinen lahti on hiljainen ja tyyni. Äsken siellä\nkyllä oli elämää ja touhua, loiskintaa ja ääniä kuului monenmoisia, kun\nhailinpyytäjät päivän noustessa lappoivat verkkonsa veneisiinsä ja\nlähtivät päiväkaudeksi ulos selkäluodoille. Mutta nyt he ovat poissa,\nrannan talot ovat melkein tyhjät, joku vanhempi vaimonpuoli siellä vain\nhoitaa pienempiä lapsia, jotka paitasillaan pihamaalla peuhaavat.\nKirkkaana paistaa päivä, äänetön on lahti.\n\nSilloin etenee yksinäinen haapio hiljaa venevalkamasta. Sitä meloo\nOlli, poikanen tuossa alulla toistakymmentä; päässä on paksu\nkarvalakinreuhka, paidan rinnus auki, joten rinta punoittaa\nkuparinkarvaiselta; yksi henkseli kannattaa lyhytlahkeisia housuja, ja\nvariksensaappaat ovat jalassa... Hän on juuri siinä iässä, ettei vielä\ntänä kesänä voi päästä hailinpyytäjäin mukaan, mutta ensi kesänä hänet\nuhataan jo ottaa merelle soutamaan. Nyt hän meloo yksin ongelle -- ei\nole laskenut mukaan siskojaan, jotka eivät malta pysyä hiljaa veneessä\n--, meloo ääneti kaislikon rintaa pitkin, tarkastaa tyystin\nrantamerkkejä ja pudottaa vihdoin kiviriipan hiljaa pohjaan, niin\nhiljaa, ettei loiskahdustakaan kuulu.\n\n-- Nyt tulkaa te mustaselät!\n\nIkävä ei Ollia vaivaa hänen päiväkaudet yksin kaislikon rinnassa\nistuessaan. Sillä hän ei ole siinä yksin, kaislikon kalat ovat hänen\nseuranaan. Niihin hän on jo pienestä pojasta asti tutustunut, ja hän on\noppinut ymmärtämään niiden tuumat ja häärinät, joten hän saattaa\nseurustella niiden kanssa. Toisia hän halveksii, toisille nauraa,\ntoisia kunnioittaa, ja terästää itsensä voidakseen kilpailla niiden\nkanssa taidossa. Kun järvi oli rasvatyyni, hän näki kirkkaan meriveden\nläpi veneen reunalta noiden lukuisain tuttavainsa tummat selät, kun ne\nliitelivät, keikailivat tai pyrähtelivät hänen lieronsa ympärillä, ja\nhän saattaa silloin aste asteeltaan seurata heidän tuumiaan ja\npyrintöjään. Mutta hänen ei tarvinnut nähdä kalojen haamuakaan\nvoidakseen seurustella niiden kanssa, -- hän tunsi heidän elkeensä\nkuuluvaisesta, joka veden pinnalla kellui, tunsi ne kourastaan, joka\nvapaa piteli. Ja vaikk'ei olisi kuuluvainen lekahtanut eikä vapa\nvärähtänyt koko päivänä, hän silti seurusteli tuttaviensa kanssa.\n\n-- No kaikkia väkäleukoja, luikkikaa tiehenne, ei teitä tässä tarvita.\n\nAjattelematon, hupakko salakkaparvi siellä nyt elämöi kaislikon\nreunassa, sen huomasi Olli heti pienestä pinnan kihinästä, joka näytti\nkuin hienolta sateelta. Ja niistä Olli ei olisi ollenkaan välittänyt,\nniistä ei ollut muuta kuin mieliharmia ja ajanhukkaa.\n\n-- Kas noin, viilettävät sieltä ruohokosta kuin ammuttuina esiin,\npistäytyvät pinnalla, painuvat pohjaan. -- Jopahan äkkää taas muudan\nmatosen, ja heti se tietysti koht hyökkää, tuo varomaton viiripää.\nNoin, näykkii, vetää -- viheliäinen höperö; ei toki saa lieroa\nnielaistuksi, siksi on suu pieni, eipähän sitä mikään miettiminen\nestäisi -- herkeä jo pois jyrsimästä, satut sinä kumminkin kärjenkin\nkohdalle... Enkö sitä sanonut...! Sieltä se nousee nyt avuttomana,\nsuorana riippuu pitkästä alaleuastaan, olisit pysynyt syrjemmässä! --\nJa toiset tietysti perässä, heti kun liero veteen ehtii, -- on kuin\nheillä nyt olisi mikä itsemurhan yty. Hiiteen menkää, siinä vain olette\nesteeksi paremmille kaloille!\n\nMutta Olli ei käynyt kärsimättömäksi, hän tunsi salakkain huikentelevan\nluonteen, tiesi, että ei se parvi malta kauan yhdessä paikassa viipyä.\nLentää heistä jonkin päähän yht'äkkiä tyhmä ajatus, ja silloin koko\nsakki lähtee uida lekottamaan johonkin epämääräiseen suuntaan, ilman\nmitään tarkoitusta. Huoletonta joukkoa, leikkiä vain koko elämä, --\nmenkää!\n\nNyt Olli piti tarkasti silmällä kuuluvaistaan, vaikka se ei enää\nvärähtele eikä leku niinkuin äsken. Mutta olisipa ihme, ellei iso ahven\nolisi heinikossa maannut väijymässä tuota löyhäpäistä laumaa ja ellei\nse nyt sieltä uisi esiin. -- Aha, siinäpä olet jo! -- Iskit lankaan\npääsi, kyhmyjussi. Katsele nyt tarkempaan!\n\nHetki on jännittävä. Olli tietää, mitä tällä hetkellä ahvenen päässä\ntapahtuu. Se makaa ruohikon syrjässä ja miettii, miettii tarkoin. Se ei\nollut oikein tietoinen toiminnastaan, kun äsken ampui lankaa vastaan,\nnäki vain jonkin esineen ja tavoitteli sitä. Mutta nyt se on selvillä\nasemasta, näkee herkullisen lieron ja asettuu kyljikkäin sitä\ntarkastamaan -- sen silmät ovat siksi sivulla, että se näkee syrjästä\nparhaiten. Makean näköinen esine tuo liero sen mielestä on, pehmeä ja\nlihainen... siinä kelluu, kuin ei miettisikään pakoa. Nyt ahven jo\nsoutaa eväsillään yhdessä kohden, ikäänkuin hioen aseitaan, -- Ollilla\non sydän kurkunperässä. Kunhan vain ei nyt palaisi siihen mikään\nmyöhästynyt salakkahölmö häiritsemään ahvenen tarkkaavaisuutta! Ei\ntule. Jo ui ahven huimaa vauhtia kohti, leväyttää kitansa.\n\n-- Nielaisi mahaan asti, se peto!\n\nAhven on Ollin ystävä. Sillä on lujuutta ja päättäväisyyttä\nluonteessaan, se tietää minkä tekee, ja vaikka onkeen meneekin, niin se\ntekee sen tarkan harkinnan jälkeen. Suuri, kyhmyniskainen ukkoahven on\nkunnioitettava veden eläjä; seurakalana se ei ole mikään erityisesti\niloinen, -- siksi Olli istuukin ääneti ja vakavana, kun se kaislikon\nrintaan ilmestyy -- mutta se ei silti käy ikäväksi, sillä siinä on\nluotettavuutta ja luonteenlujuutta.\n\nIloista seuraa ja ajan rattoa on Ollilla enin silloin, kun tuo muka\nviisas ja viekas särkiparvi saapuu hänen syöttiään kosimaan. Se pitää\nensin hiljaiset neuvottelunsa veneen ympärillä, ui edes ja takaisin,\npoistuu ja palaa taas.\n\n-- Sukkelapäinen veijari olet, harvoin sinä koukkuun erehtyisit, ellet\nsamalla olisi niin turkasen ahnas. Härnää vain, kyllä sinut tunnen,\nlopuksi et sittenkään voi voittaa kiusausta.\n\nAluksi särjet ilkkuen toisilleen virkkovat, että niin tuhmia me nyt\nemme ole, että tuohon syöttiin takertuisimme, -- ehei, siellä on\nlihaisen ja makean madon sisässä terävä teräs, -- ehei! Vieressä voi\nkäydä, voihan nokallaan kosketellakin, kunhan vain ei suuhunsa ota.\nNiin ne tuumivat, ja siksi ne selvästi kiusoitellen heiluttavat\nkoukkua, niin että kuuluvainen väräjää.\n\nMutta sitä tehdessä mesi valuu suuhun, ja jopahan joku nuoremmista\narvelee: Eihän tuo nyt mahda vettä ylemmäs viedä, jos varovasti\nlaidasta vähän maisteleekin. Se näpäisee hiukan, ja onnekseen sen\ntekee; makeata oli -- turkanen, kun oli hyvää. Maistetaanpas toinen\nkerta, varovasti vain -- hei kun onnistaa! Särkeä oikein naurattaa\najatellessaan kalamiehen kiukkua, ja se tekee leikkisän ehdotuksen:\nJyrsitään pois koko mato raudan päältä... jos tuossa muuten mitään\nrautaa lieneekään. Ja ennen pitkää koko särkiparvi onkin siinä\npuuhassa, yksi nykäisee yhtäältä, toinen repäisee toisaalta, ja niin\nnauretaan onkijalle, joka vetää ja suuttuu.\n\n-- Mestareita olette, mutta tulee se erehdys! -- Olli panee lieron\nhyvin herkästi ongen väkään.\n\nSärjet ovat jo innostuneet, ne kilpailevat urheilussaan, ja into\nvoittaa kohta viisauden. Sillä yht'äkkiä koko särkiparvi hajaantuu\nsäikähtyneenä ja miltei jähmettyneenä. Nyt se tapahtui, onnettomuus.\nLähti yksi tovereista liian läheltä maistelemaan lieron makeinta päätä:\ntarttui... koetti vapautua, painui pohjaa kohden... mutta siristellen\nja päristellen sen täytyi seurata petollista syöttiä ylöspäin -- ja\nhävisi vesirajasta... Kamala hetki, kylmä hiki kihoaa särkien suomusten\nalta...\n\n-- Pääsit tällä kertaa, mutta tulet sinä uudelleen. Juuri vesirajassa\non särkiveitikka potkaista säväyttänyt pinnasta, onki on hellittänyt,\nsärki on pelastunut. Lupsahdus on kuulunut pelästyneeseen särkiparveen,\nja yht'äkkiä on ilmestynyt toveri siihen takaisin. Mutta minkä\nnäköisenä! Suupieli on revennyt, sitä kihelmöi ja kangertaa, ja\ntukahduttavalta tuntuu -- siellä ylhäällä ei saanut hengitetyksi, ei\nnähnyt mitään, kirkasta oli ja kuivaa, uh, uhuh...!\n\nOlkoon koko petollinen herkku, päättelevät nyt särjet ja lähtevät\nhaavoitetun raukan seurassa uimaan ulapalle. Mutta matkalta pyörähtää\nsentään yksi ja toinen takaisin; se on saanut maistetuksi sitä makeata\nsyöttiä eikä voi vastustaa kiusausta -- eihän se mitään tee, kun\nvarovasti laidasta repii. Kohta on koko särkiparvi siinä taas,\nhaavoitetut ja kaikki, ja Olli huomaa, kuinka ne oikein kiukussaan nyt\njyrsivät ja narraavat. Jo häviää taas yksi heidän joukostaan\nyläilmoihin eikä lupsahdakaan takaisin. Hetken tyrehdys. Mutta eivät\nmalta toiset heittää enää näykkimistä pois, he ovat liiaksi päässeet\nmakuun, himo on voittanut viisaatkin, ja niinkuin hölmöt salakat nyt\nviekkaat särjet antavat onkijan vetää itsensä veneeseen. Himo viisaan\nvillitsee!\n\nSitä seurustelua voi kestää päiväkauden, eikä tule Ollille ikävä, sillä\nyhä uusia viekkauden ilmeitä hän keksii vedenalaisissa tuttavissaan, ja\nhänen täytyy miettiä keinoja niitä nolatakseen.\n\nMutta väliin tapahtuu taas siinä seurustelussa äkillistä vaihtelua, --\nOlli oivaltaa heti, mistä se johtuu. Ohikulkeva säynäjä, joka on\nolevinaan ymmärtäväinen ja kokenut, on hetkeksi pysähtynyt tuota\nsärkien uhkapeliä katsomaan ja luulee kohta keksineensä, missä vika on\nniin monen onnettomuuteen. Särjillä on liian vähän voimaa, se\npäättelee, ne raukat seuraavat tuollaista pientä matoa, sen sijaan että\nmadon pitäisi seurata heitä. Jos sen tempaisisi oikealla kalan voimalla\nja vetäisi alas, niin miks'ei se tulisi. Ja säynäjä päättää näyttää,\nkuinka on meneteltävä, näyttää särjille vain esimerkin vuoksi. Se\npuljahtaa keskelle särkiparvea, joka epäillen ja ihmetellen vetäytyy\nsyrjään; se käännähtelee, levittelee eviään, ikäänkuin neuvoen, että\nnäin sitä pitää, ja tarraa sitten syöttiin kiinni -- painaa alaspäin,\nlähtee uimaan... Särjet katsovat tuokion kysyvinä, mutta jo päästävät\nnaurun, niin että pyrstöt väräjävät. Sillä tuossahan nousee pintaan\ntuokin tyhmän ylpeä, voimistaan kerskuva säynäjä.\n\n-- Senkin hölmö, luotapas siinä voimiisi!\n\nVaihtelevaa seurustelua yhä kestää. Mutta yht'äkkiä se taukoo, ei tunnu\nolevan yhtään päätä enää koko kaislikon rinnassa. Mitäs tämä on, --\nOlli katsoo aurinkoa, ei ole vielä sydänpäivän aika, ei ilmaise sitä\naurinko eikä vatsa. On mahtanut hauki tulla siihen yksille apajille ja\nkarkoittaa kaikki tuttavat, pikkukalat. Vai sinä, lahden poliisi,\nkiilusilmä harvahammas! Matosesta et välitä, halveksivasti sitä\nkatselet, särkiä vain vaanit. Luulitko niiden jääneen tähän sinua\nodottelemaan -- kyllä kai!\n\n-- Ka niin, asetu vain nyt siihen kaislikon sisään liikkumattomana kuin\nvanha ranko vahtimaan... olet nukkuvan näköinen, mutta ahnaasti silmäsi\npalavat, sen kyllä tiedän...\n\nOlli nostaa kiviriipan ja meloo hiljaa kaislikon rintaa pitkin toiseen\npohjukkaan, jossa hän taas tapaa vanhat tuttavansa. Siellä salakat,\nsärjet ja ahvenet jatkavat seurustelua vanhassa tai uudessa muodossa,\ntoisin tempuin ja vehkein vain, ja leveät lahnanpojat tai teräväeväiset\nkiisket tuovat yhä uutta vaihtelua seurusteluun. Hauskasti kuluu\nOllilta päivä, ja kun hän vihdoin meloo takaisin venevalkamaan, hän\najattelee melkein kaivaten tuota vilkasta seuraansa.\n\nMutta samoihin aikoihin näkyvät jo hailinpyytäjätkin purjehtivan kotiin\nmereltä päin. Olli muistaa, että vuoden perästä jo hänkin soutelee\nnoita raskaita silakkaveneitä kauas ulkoluodoille. Minkähänlaista\nseuraa siellä tapaa, pääseekö ulkomeren eläjien kanssa yhtä hyvään\ntuttavuuteen kuin kotilahden kaislikon asukkaiden?\n\n\n\n\nIX.\n\nERÄS JOULUKUUN RETKI.\n\n\nOhimennen oli saaristossa usein mainittu muutamasta Pohjolan veljesten\ntuonnottain tekemästä reissusta Viroon, ja sitä oli sanottu\nuhkarohkeaksi retkeksi, -- kiittäkööt onneaan, että siitä hengissä\npääsivät! Joulukuussa, lumen aikana, miehet olivat lähteneet haileja\nkaupalle, ja hullusti oli ollut käydä, tietäähän sen, ei jahdilla\npurjehtiminen lumituiskussa ja pakkasella enää ole mitään leikkiä. Niin\noli sanottu, mutta en ollut tavannut ketään mukana olleista, joka siitä\nretkestä olisi tarkemmin kertonut, he olivat taas kaikki merellä.\nVihdoin Lommin Matti koteutui Pitkäänpaateen; huono oli ollut rahdin\nsaanti, hän valitti, siksi hän nyt jätti jahtinsa Kuorsaloon ja palasi\nkalanpyyntiin. Utelin Matilta siitä joulukuun reissusta.\n\n-- Johan te tunnutte siitä kuulleen, hän väitti.\n\n-- En ole kuullut muuta, kuin että teille oli hullusti käydä, -- mutta\nmiten?\n\n-- Mitenkäpäs muuten, kuin että haaveri tehtiin. Viroon oltiin muka\nmatkalla sillä pohjolaisten \"Toivo\" laivalla, ja Viroonhan sitä lopuksi\ntultiinkin, mutta huononlaista matkaahan se oli, tuhannen markan\nvahingon se meille teki.\n\n-- No kerrohan alusta loppuun.\n\nMatti asettui kahdareisin jakkaralle, -- puhumaan hän ei ole\nvastahakoinen, mielellään hän yleensäkin suunvuoron pitää. Itse retken\nhän kumminkin kertoi mielestäni liiankin lyhyesti -- syrjähyppyjä mieli\naina tekemään, ei lie sitä matkaansa sentään niin kovin ihmeellisenä\npitänyt --, mutta koetanpahan jutella sen retken tässä samaan tapaan\nkuin sen Matti minulle puhui.\n\n-- Vähän myöhänlaiseenhan sille retkelle tuli lähdetyksi, joulukuu\ntaisi olla kohta puolessa, koskahan aatto oli, kun sieltä kotiin\npalattiin. Mutta piti saada vaihdetuksi perunoihin ne hailit, -- meillä\noli \"Toivossa\" neljän miehen haililasti, nimittäin Pohjolan veljesten,\nEetun ja Eemelin, minun ja sitten sen Virkin Kallen -- oletteko\nsattunut näkemään sitä Virkkiä?\n\n-- En ole sattunut, mutta kuullut siitä vähän olen.\n\n-- Olisi se nähtäväkin, varsinkin toinen poskiluu, se on näet litteä ja\nvinossa. Muistan minä senkin ajan, kun se oli suora ja kaunis, -- mutta\nse oli Kalle aina ruma suustaan ja paha tappelemaan, ja niin muutamassa\ntappelussa siltä kerran kasvot särkivät. Oli kiusoittanut vankempaansa\nmiestä muutamissa häissä tuolla Loimolassa -- se on mantereella talo,\njoka kuuluu saaneen nimensä siitä, kun ennen vanhaan Virosta haetut\nviinat siihen ensiksi tuotiin ja siinä juoda loimoteltiin. Siellä oli\nhärnännyt Kalle ja sanonut, että \"sinulla on niin paha akka\". Toinen ei\nsiitä vielä suuttunut, oli vain vastannut, että \"onhan sinulla\nparempi\". Mutta kun Kalle vain väkätti, että \"sinulla on niin ilkeä\nkoirakin\", niin jo syttyi tappelu, ja Kalle joutui alakynteen. Mies\nkopristi häntä tukasta ja takoi Kallen naamapuolta lattiaan, takoi,\ntakoi, niin että poskiluu litistyi...\n\n-- Te olitte siis kaikki neljä siinä laivassa?\n\n-- Niin, neljään pekkaan lähdettiin Martinsaaresta ja ajettiin merelle.\nOli sievoinen pohjoistuuli, myötäiseen mennä hyristettiin, ja muistan\nvielä, kuinka Virkin Kalle siinä muka rohkeana rehenteli ja lauloi\nnenäänsä, että\n\n    Pohjan tuuli se puhaltaa\n    ja mastipurje se huiskaa.\n    Eikä niin rakasta uutta kultaa,\n    ettei vanhaa muista...\n\n-- Niin lauleli päiväiseen aikaan, mutta eihän sitä päivää joulukuussa\nenää paljon ole, pimeä tapasi merellä. Ja mitenkä siinä tuuli lie\nreistaillut ja pyöritellyt, en tiedä, seuraavana aamuna huomattiin,\nettä oltiinkin Narvanjoen suulla. No mitäs siitä, päätettiin viedä\nlasti Narvaan, ja sieltä otettiin sijaan 160 tynnyriä perunoita, -- ne\novat sen puolen perunat hyvin hyviä ja varsinkin siemeniksi. Pian\noltiin paluumatkalle valmiit, -- se oli iltapuoli päivää ja Pohjolan\nEetu oli maissa laivan papereita selvittämässä, -- ette taida tuntea\nsitäkään Eetua?\n\n-- Enpä tunne.\n\n-- Se on mies kuin herra, väleen sille aina paperit selvitetään, vaikka\nonkin harvapuheinen mies. Pulska mies, oikein tyttöjen herkku, -- aina\nkun on satamaan satuttu ja siellä tanssit hommattu, niin pyörälle se on\nEetu kiertänyt tyttöjen pään, olivatpa suomalaisia tai virolaisia. --\nKäytiin sitten seuraavana kesänä tämän silloisen retken jälkeen Eetulle\nSuursaaresta morsianta hakemassa, ja saaren komeimman tytön se\nmuijakseen sieppasikin. Ja siellä kun tanssit pidettiin ja Eetu\nmorsiamensa kanssa sillalle lähti, niin kelpasi sitä syrjästäkin\nkatsella...\n\n-- Hän siis teidän paperinne Narvassa selitti?\n\n-- Niin, hän kun oli laivan omistajakin, -- me sill'aikaa hiljalleen\nhinasimme jahdin joen suuhun. Mutta silloin rupesi satamaan lunta eli\nlumiräntää, ja me jo tuumasimme, ettei nyt lähdetäkään yöksi merelle,\nvaan jäädään aamuun asti siihen möljän päähän. Ruvettiin jo nuoria\npollareihin sitomaan. Mutta möljällä seisoa jökötti silloin sataman\nvahti, Sompa nimeltään, ja hän kävi nauraa hohottamaan, että\nvesisadettako ne miehet pelkäävät, laskekaa vain selälle. Samassa tuli\nEetukin siihen sitä väittelyä kuulemaan, ja häntä suututti Somman\nnauru. Antaa luistaa merelle, virkkoi hän, ja me irroitimme taas köydet\nja oikaisimme täysin purjein ulos satamasta.\n\n-- Mutta siellä merellä olikin sillä kertaa vähän muuta kuin\nvesisadetta. Lunta pyrysi niin sakeasti, ettei saanut silmiään auki, ja\npohjoisesta kävi ihan ilmeinen myrsky, -- ei sitä joella tiedetty\naavistaakaan. Purjeet ja nuorat jäätyivät jo kohta kankeiksi, reivata\nei voinut, ja tukala niitä oli hoitaakin, mutta koetettiin kumminkin\nluovia vastaiseen. Ja Tytärsaaren kohdalle tultuamme emme enää voineet\nluoviakaan. Yötä vasten oli näet pakkanen kiihtynyt -- sitä kuuluu\nolleen sinä yönä 15 astetta merelläkin, -- laiva rupesi käymään jäähän,\nkun meri myötään loiski sen yli, joten ei voinut kannella liikkua eikä\nkääntää purjeita. Niitä koetettiin kyllä vähentää; henkeni kaupalla\nminäkin luistelin siellä jäätiköllä, mutta purjeita ei saatu alas,\nainoastaan staakseilin sain puoliväliin riuhtaistuksi. Mutta laiva\npurjehti vielä, vauhti oli kova, ja me koetimme siinä pilkkopimeässä\nkompassin avulla päästä Suursaaren alle tuulen suojaan, -- oletteko\nkäynyt Suursaarella?\n\n-- Olen, -- sen etelärannalla ei ole satamapaikkaa.\n\n-- Ei ole, mutta olisihan siinä sentään ollut maan suoja\npohjoismyrskyltä, aamulla olisi sitten koetettu miten kuten päästä\nsatamaan. Oltiin jo ehkä kilometrin tai parin päässä saaresta, mutta\nsilloin myrsky repi meiltä purjeet, -- ihan repäisi halki ja rievuiksi\nmastopurjeet ja sitten katkaisi keulapuomin. Silloin me siunasimme,\nsillä nyt oltiin myrskyn vallassa. Kallekin rupesi jo kohta\ntunnustamaan syntejään ja lupasi kaiken maallisen tavaransa sille, joka\nvielä uskaltaisi sanoa, että siitä sentään pelastutaan. Rehentelee mies\nmuuten ja kehuu ja haastaa tappelua, jos et häntä usko, mutta eipä nyt\nenää laulattanut se pohjan tuulikaan...\n\n-- Tuli totuus ilmi.\n\n-- Tuli. Mutta ei se muistunut laulu mieleen meille muillekaan, eikä\nnälkäkään, vaikk'ei ollut syöty sitten kun Narvassa aamulla. Pohjolan\nEemelistä kuuluvat levittäneen juttua, että hän olisi itkenyt, mutta\nsiinä ei ole mitään perää. Kalpea hän kyllä oli, mutta karttaa se vain\ntutki ja kompassia eikä puhunut mitään. Mutta Eetu seisoi liikahtamatta\nruotelin ääressä, -- hän muka piti perää, vaikka sitten huomattiin,\nettä ruotelikin oli jäätynyt ihan liikkumattomaksi. Ruoripuu mahtoi\nkumminkin vähän antaa perään liitteistään, ja Eetu piteli siitä\nhievahtamatta kiinni. Muutamia kertoja tuuli viskasi hänet siitä irti,\nja mies liukui jäätynyttä peräkantta myöten, kunnes kupsahti purjetta\nvastaan -- onneksi olivat ne jäätyneet räsyt siinä, ettei mies mereen\nsyössyt. Mutta siitä hän kapusi aina takaisin ruotelinsa luo ja seisoi\nsiinä, kunnes vihdoin saappaat jäätyivät kiinni. Ja lienevät ne\njäätyneet jalatkin, koska häneltä seuraavana talvena lähti nahka\nmolemmista jaloista.\n\n-- Ei toki kaatanut myrsky laivaanne, vaikka siinä kaikki niin jäätyi?\n\n-- Ei kaatanut. Se staakseili, joka minulta oli jäänyt puoliväliin\nrepottamaan, se siinä vielä repotti ja veti, niin että laiva kulki\nkeula edellä eikä päässyt kupeittain kuppelehtamaan. Enkä luule, että\nlaiva olisi muutenkaan kaatunut, -- sillä juuri jää muodosti\njonkinlaiset suojavarppeet laivan molemmille puolille. Ette usko, mutta\ntotta se on, että laitain ulkopuolelle sinä yönä kasvoi ainakin metrin\npaksuiset jäämuurit, ihan kuin siivet pyörälaivaan, se vain erotusta,\nettä ne ulottuivat keulasta perään saakka, ja ne estivät laivaa\nkaatumasta. Se se jäätä oli, -- koko kansikin, aivan reelinkiä myöten,\noli yhtä ainoata jäätä, joka paksuni myötään, kun aalto laivaa valeli.\nMahdotontahan siinä oli liikkua, heti olisi luistanut mereen.\n\n-- Missä te miehet sitten oleskelitte?\n\n-- Kajuutan edessä seisoimme -- siihen jäi jonkinlainen sola, -- ja\npidimme kiinni, ja olimme kajuutassakin, sitten kun se oli saatu\ntyhjäksi. Jo alkutaipaleella meri näet löi ikkunat rikki ja ajoi vettä\nsisään. Sitten yöllä me kirveellä puhkaisimme reiän kajuutan pohjaan,\njoten vesi valui ruumaan, sekä pistimme lautoja säkkiin ja naulasimme\nikkunain eteen, ettei aalto päässyt valtoimenaan sisään. Siellä sitten\npimeän päässä, likomärkinä ja jäätyneinä kökötettiin, ei saatu\ntultakaan, kun kaikki oli kastunut, -- ja Eemeli koetti pilkkopimeässä\nyhä tutkia merikorttejaan. Eikä puhuttu paljon mitään koko pitkään\nyöhön, -- sillä pitkä se oli. Aina väliin kysäistiin sentään Eemeliltä,\nettä \"vieläkö merta riittää, kunnes päivä valkenee\". Sillä sen me\ntiesimme, että jos myrsky meidät yön aikana maata vasten räjäyttää,\nsilloin meitä ei pelasta mikään, mutta jos valoisaan aikaan\najautuisimme Viron rannikolle, niin olisihan vielä toivoa, että\nlaivanhylystä jotenkuten hengissä päästäisiin. Mutta ei osannut Eemeli\nvastata muuta kuin että \"niin kauanhan sitä merta riittää, kunnes ranta\ntulee vastaan\".\n\n-- Pitkä se yö oli, mutta vihdoin rupesi kumminkin aamu valkenemaan.\nSitä katselimme ulkona kannella, mutta sitä ei ollut ilo katsella.\nSillä meri ärjyi entisellään, lunta tuprusi ja laiva oli kuin suuri\njäämöhkäle, jota myrsky iltikseen kuljetti. Yht'äkkiä näimme silloin\nedessämme matalan -- sen tunsimme heti mahtavasta kareesta, vaikk'ei\nkallioita ensin näkynytkään -- ja sitä kohden ajautui laiva. Niin oli\nkorkea se kare, ettei maata sen takaa näkynyt, vaikk'ei maa enää ollut\nkaukana. Silloin tuntui pahalta sydänalassa, ja ensi kerran silloin\nEetukin äännähti ruotelin äärestä: -- Nyt kajuuttaan, pojat, sillä tuo\ntäräys se meidät muuten viskaa mereen. Siihen jätti kiinni jäätyneet\nsaappansa ja juoksi kajuuttaan. Me toiset perässä minkä ennätimme, ja\novi läimäytettiin kiinni. Ja siinä istui nyt vastakkain neljä miestä;\ntoisiaan silmiin katsottiin, mutta ei sanaakaan puhuttu, odotettiin\nvain tärähdystä. Ja taisipa jokainen siinä itsekseen ajatella, että nyt\nse viimeinen hetki on tullut...\n\n-- Mutta se ei tullut?\n\n-- Ei. Tuokion kuluttua kuului kyllä karkea jyrähdys keulan alta, laiva\ntärähti, jää vongahti. Kului silmänräpäys, jo kuului toinen jymähdys\nperästä, se hyppäytti meitäkin, mutta taas oli kaikki hiljaista. Me\nkatsoimme toisiamme silmiin kauan aikaa, ja jo vihdoin kysyimme, että\n\"mitenkäs kävi?\" Kiivettiin taas ylös kannelle: laiva oli luistanut\nkarin yli. Se paksu jääkuoriko lienee auttanut, että laiva luisti\nmatalan yli, vai muutenko meitä onni nykäisi, en tiedä. Mutta keulan\npuoleen kun silmäiltiin, niin siinä oli edessä asuttu ranta, jossa jo\nihmisiä näkyi liikkeessä hankkiutuen meitä pelastamaan, -- siinä oli\naivan lähellä oikea meripelastusasema. Laivamme pääsi melkein lähelle\nrantaa, ennenkuin tarttui kiinni, ja siitä virolaiset auttoivat meidät\nhelposti maihin. Heidän kanssaan yhdessä ruvettiin sitten kohta laivaa\nirti varppaamaan, tyhjennettiin perunalasti, myytiin mitä kaupaksi\nsaatiin, loput työnnettiin mereen ja irtaantunut laiva vietiin\nsuojaiseen satamaan.\n\n-- Entä miehet?\n\n-- Hätäkö siinä meillä miehillä enää oli. Akat lämmittivät saunan, ja\nsiihen meidät vietiin sulamaan. Mutta siellä se sittenkin oli minulle\ntulla viimeinen kumma: oli mennä puhelahja! Kiipesin nähkääs\nensimmäisenä kuumalle lauteelle, -- niin jäätyneenä kuin olinkin, en\nedes lämmintä ryyppyä ollut saanut. Juttelen siinä parhaillaan, niin jo\ntunnen yht'äkkiä, että kouristaa leukapielistäni, ne jähmettyvät ihan\nkokonaan, en saa suutani auki enkä kiinni, eikä sanaakaan lähde.\nArvaatte sen hätäni, -- minä kun olen puhelias mies! Rupesin kurkustani\nhuutamaan minkä ääntä sain ja heilutin käsiäni. Jo älysivät toiset\ntuskani, hieroivat kaulasuoniani ja leukapieliäni, ja niin vähitellen\ntaas suli puhekyky. Mutta eipä noussut enää Eetukaan, vaikka on\nvähäpuheinen mies, lauteille, ennenkuin oli vähitellen raajojaan\nsulatellut.\n\n-- Tuliko \"Toivosta\" enää kalua?\n\n-- Vielä tuli, seuraavana keväänä se haettiin kotiin ja korjattiin.\nMutta me miehet ajoimme jo joulun alla rautatietä Pietarin kautta\nViipuriin, sieltä hevosella kotiin, ja aatoksi saareen saavuttiin,\nniinkuin sanottu oli. Rantavedet olivat silloin jo täydessä jäässä,\nreellä ajettiin, mutta muutamassa salmessa meiltä kumminkin vielä\nhevonen putosi jäähän. Sekin saatiin ylös -- ja siinä oli sitten sen\nretken loppu.\n\n\n\n\nX.\n\nKÄYNTI HANHIKIVELLÄ.\n\n\nMerellä kävi loiva aallokko, mutta tuuli oli pysähtynyt, ja melkein\nhervottomina lepattivat purjeet veneen verkalleen lipuessa eteenpäin\nvanhaa vauhtiaan, jota airoilla hiukan autettiin. Taivas oli pilvessä,\njoskus vain päivä pilkisti kuulakkana pilvenraosta; mutta lounaisella\ntaivaanrannalla kulki mustanharmaja ukkospilvi. Jos se sieltä rupeaisi\nnousemaan, voisi siitä tulla tuulta tarpeeksi, ehkä liiaksikin, sillä\nukkostuulen rajat ovat usein hyvin epämääräiset. Mutta se ei noussut,\nkaukana missä lie kulkiessaan jyrissyt ja satanut, meitä se ei\nehättänyt.\n\nPehmeästi vain kellui veneemme aallokossa, töksähti väliin\nlaineenharjaa vastaan, mutta vaipui kohta taas hiljalleen, kuin uinuen,\nsolumaan. Ääneti istuivat veneessäolijatkin, katsellen tuota tummaa\nluontoa: meri oli musta ulapalle silmäillessä ja näytti jo kappaleen\nmatkan päässä yhtyvän taivaanrantaan. Rannikon ääriviivat, joita\nlähestyttiin, olivat jonkinlaisen epäselvän hämärän peitossa, vaikka ne\neivät kaukanakaan olleet. Saarten muuten vihreä, kesäinen puku näytti\nsekin harmajalta, tuskin erotti metsää kalliosta. Jokin kaukainen vene\npakeni saaren taa, muuten meri oli ihmeellisen autio, ei näkynyt\npurjetta, ei edes kalalokkia lentämässä.\n\nMikä voimakas muisto, mikä tuttu mielikuva yhtyy tähän\nluonnontunnelmaan? Koetin kauan sitä selvittää itselleni, samalla kun\ntuo tunnelma yhä voimakkaammin kietoi minut valtoihinsa. Olen elänyt\nennen nämä samat hetket, tuntenut juuri samat mielikuvat, hiukan\nraskaat, hiukan utuiset ja uuvuttavat. Missä, milloin? Tuo meren tumma\nväritys, ukkospilvi purjeen takana, sen alla harmajaan häipyvä\nrannikko, veltot purjenuorat, airojen verkkainen loiske, ulapan raskas\näänettömyys...? Tuo ennen eletty tunnelma on niin elävästi mielessäni,\netten voi sitä erottaa nykyisestä.\n\nMiten? -- tunnelmanihan kehittyy nykyisyyttä pitemmälle. Minusta\ntuntuu, että tätä meren ehdotonta hiljaisuutta, tätä unettavaa,\nliikkumatonta valaistusta täytyy seurata raju purkaus, järisyttävä\nmielenliikutus, melu ja hälinä. Miksi, mistä se tulisi? En tiedä, mutta\nhipiässäni tuntuu kuin sitä vastaan olisi tuprahtamassa kylmä ryöppy,\nsadekuuro, rakeita...  Rakeita! -- niinhän toki. Rakeita ja myrskyä ja\npimeätä! -- sehän on ilmielävästi Hanhikiven retki, jonka muisto minut\non vallannut, vaikka en sitä heti saanut itselleni selvitetyksi. Muisto\najoilta lähes kaksikymmentä vuotta sitten, nuoruudenmuisto kotoiselta\nPohjanmaalta, kaukaisesta seudusta. Sitä retkeä en ole muistanut\nvuosikausiin, nyt se on pienimpiä yksityiskohtia myöten mielessäni,\nelävänä kuin eilinen päivä. Nyt näen jo eroavaisuudetkin sen silloisen\nja nykyisen tunnelmani välillä. Silloin Pohjanlahden loivat\nhiekkarannat ja vaivaiskasvuiset näreiköt, nyt Suomenlahden syvät vedet\nja jyhkeät kalliorannat. Silloin nuori, heleänraikas mieli, jonka\nluonnontunnelma vain hetkeksi ilostaan taltutti, nyt huoltenraskas\narkimieli, joka kerran poikkeukseksi on ehtinyt vaipua vapaaseen\ntunnelmaan...\n\nMutta ne eroavaisuudet hupenevat pois, mielialan voimakas yhteisyys\npitää minut vallassaan ja panee minut siihen yhä syventymään. Ja minä\nrupean sen pakosta muistelemaan alusta loppuun tuota silloista retkeä\nja sen tapahtumia. Mieleni käy hilpeäksi muistoista, leikkisästi kerron\nvenekumppaneilleni tuon silloisen Hanhikiven retken.\n\nKerron sen tässäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe tapahtui sinä suurena raesadekesänä, jolloin, niinkuin kaikilta\nkulmilta maata sanomalehtiin kirjoitettiin, pääskysen munan kokoiset\nrakeet särkivät ikkunat kaupungeissa ja löivät lakoon kaikki viljat\nmaaseudulla. Ja juuri sellaiseksi raekuuropäiväksi sattui käyntimme\nhistoriallisesti kuuluisalla Hanhikivellä.\n\nTuo Hanhikivi on, niinkuin sanottu, Pohjanlahdessa, Pyhäjoen suun\nedustalla oleva pieni merisaari. Siihen väitetään Pähkinäsaaren rauhan\njälkeisen pohjoisen rajan Ruotsin ja Venäjän välillä aikoinaan\npäättyneen, mutta tämä kysymys on, tai oli ainakin silloin vielä,\nvarsin epäselvä ja riidanalainen kysymys; puuttui näet kaikkea\nvarmuutta siitä, mikä ikivanhojen asiakirjojen mainitsema \"Petäjoki\" on\nollut, joka laski vetensä \"Pohjoiseen mereen\" ja jota myöten rajan\nolisi pitänyt kulkea -- toiset arvelivat sen yhtä todennäköisesti\nvoineen olla Kuolan niemimaalla kuin Keski-Pohjanmaalla. Mutta se riita\nnyt ei oikeastaan enää kuulu tähän. Pääasia on, että me, ystäväni\nAkseli C. ja minä, molemmat saman vuoden ylioppilaita ja historiallisia\ntieteitä harrastavia nuoria miehiä, olimme Muinaismuistoyhdistyksen\nstipendiaatteina jalkapatikkamatkalla Salon kihlakunnassa ja jouduimme\nsiten eräänä kauniina päivänä myöskin Pyhäjoen pappilaan, jossa\ntietysti tuli puhe Hanhikivestä. Kerrottiin siellä vielä muutamassa\nkalliossa näkyvän \"piiruja\" ja \"juovia\", joita ehkä voitaisiin pitää\nmuinoisen rajan hakattuina merkkeinä -- niitähän meidän tietysti piti\nlähteä näkemään ja tutkimaan.\n\nSe tehtävä nyt ei oikeastaan kuulunut meille, joiden oli vain määrä\nkokoilla taloista vanhoja \"kivitalttoja\", ruostuneita miekankahvoja tai\nvaskisia kynttilänjalkoja ja käydä mäkilöillä katselemassa, kertomassa\nja piirustamassa lapinraunioita, hiidenlinnoja tai jatulinleikkejä.\nMutta hipaisihan Hanhikivikin sentään meidän tiedettämme, ja pappilan\npuhtoisilla patjoilla yön makeasti levättyämme lähdimme eräänä aamuna\nreippain mielin purjehtimaan joensuulta merelle, -- pappilan nuori\nmaisteri lähti purjeveneellään meille toveriksi ja saattajaksi.\n\nOli mitä ihanin kesäilma, tuuli juuri sen verran, että liikkeelle\npäästiin, ja Pohjanlahden aava ulappa lepäsi rauhallisena ja\nhymyilevänä edessämme, ikäänkuin hekumoiden kylpien siinä lämpöisessä\npäivänpaisteessa. Tunnin pari purjehdittuamme pääsimme perille\nHanhikiveen ja samoilimme sen ristiin rastiin, puikahdellen\npensaikkojen lomitse ja tarkastellen saaren kaikkia kiviä ja kallioita:\nMitään merkillisempiä \"piiruja\" emme löytäneet, ainoastaan\nmielikuvituksen lisä-avulla saatoimme tulkita hakatuiksi merkeiksi\njoitakin sammaltuneita kallionuurteita. Mutta pääasiahan olikin, että\nsen olimme \"konstateeranneet\". Ja istuttuamme vielä hetkisen saaren\nlännenpuoleisella kalliorannalla, ihaillen meren suurta rauhaa,\nlähdimme keskipäivällä paluumatkalle Pyhäjoen suuta kohden.\n\nOli tyyntynyt melkein kokonaan, väliin vain hieno tuulenhenkäys\npullisti purjeita, mistä syystä airoilla auttelimme vauhtia. Kävi loiva\nmaininki, ja siihen aina toisinaan vene töksähteli. Kiirettä meillä ei\nollut mihinkään, herttaista oli kellua siinä paahtavassa paisteessa.\nIloinen keskustelumme vähitellen talttui, omituinen uupumus ja rauha\nvaltasi mielet. Ja luontokin tuntui vaipuvan samaan unelmaan. Meren\npeitti ikäänkuin hallava huntu, ilman täytti autereinen harso, se\nkaikki painosti silmäluomia ja oli vaivuttaa miehet nukuksiin.\n\nYht'äkkiä silloin joku tovereista tuli silmäilleeksi purjeen alta\nitäiselle taivaanrannalle, ja siellä oli jo taivas ja meri aivan\ntoisennäköinen kuin meren puolelta: paksu, musta pilvi nousi nopeasti\nsinilaelle, meri ja maa sen alla näytti tummalta ja synkältä ja koko\nluonto ikäänkuin aleni ja hämärtyi. Vielä oli aivan tyyntä, mutta\nvakava ukkonen myrskyineen oli ilmeisesti tulossa. Se antoi vauhtia\nairoihin, jotka äsken nekin olivat hervahtaneet, miehen voimalla\nkiskottiin nyt raskasta purjepurtta joen suuta kohden. Keskustelu oli\nedelleen pysähtyneenä; perämies käänsi purjeet toiselle kyljelle, sillä\nvihuri näytti olevan tulossa maalta päin; mutta hervottomina purjeet\nyhä lepattivat, ja omituinen painostava odotuksen tunne, levon ja\nmyrskyn välinen tunne, valtasi luonnon ja mielet. -- Juuri tuo tunnelma\noli äsken tuntunut niin tuttavalliselta.\n\nMutta kauan sitä vihuria ei enää tarvinnut odottaa, se tuli jo\npilven alta mustana juovana selkää pitkin, karahti kuin leveä\nratsastajarintama nuolennopeasti eteenpäin ja syöksyi purjeita vastaan.\nAirot pois, miehet ylälaidalle istumaan, sillä alalaita jo ryyppäsi\nvettä. Tuli siinä nyt vauhtia veneeseen äskeisen kellumisen jälkeen;\nkoskena kohisi keula, masto notkistui ja puomi painui, ja nopeasti\netenivät meriluodot ja lähenivät joensuun matalat rannat. Sitä kesti\nmuutamia minuutteja, enintään viisi, ja sillä vinhalla vauhdilla\narvelimme jo pääsevämme lahteen, maan suojaan, ennenkuin varsinainen\nukonilma repeäisi päällemme. Mutta pilvi nousi myös samaa huimaa\nvauhtia, niin, vielä huimempaa; mantereen puolella jo satoi, koko\nrannikko häipyi näkymättömiin, ja kohinana se ryöppy läheni pientä\nalustamme. Ja siinä se jo oli. Kerran paukahti, niin että vene tärähti\nja sydän hytkähti, ja samassa oli tuulen lennättämä raekuuro\nniskassamme.\n\nNiitä tuli tuumanpaksuisia rakeita kuin sadastatuhannesta\nkuularuiskusta luoteja, ne ampuivat veteen ja veneeseen, niin että\nkorvat huumaantuivat, ne pongahtelivat purjeisiin, räiskivät ja\nloiskivat. Kasvojaan täytyi varoa, sillä rakeet pieksivät kuin suuret\nhaulit -- tuota pikaa veneenpohja oli sormenpäänkokoisten jäitten\npeitossa, ja uusia tuprutti myötään musta pilvi. Paukkuiko ukkonen\nedelleen, sitä en muista, enkä luule sen monta kertaa jymähtäneen,\nsillä salamoita ei ainakaan näkynyt muita kuin ne pari kolme, jotka\nsilloin aivan alussa välähtivät. Pimeäksi sitä vastoin kävi kaikki,\nniin pimeäksi kuin voi käydä syksyinen yö -- ja kumminkin oli\nkeskikesän keskipäivä. Veneenlaitoja ulommas ei nähnyt mitään, se oli\nkaikki yhtä sakeata raekuuroa ja veden räiskettä. Pilvi oli peittänyt\nauringon ja verhosi koko luonnon, ja se oli niin musta ja näytti olevan\nniin matalalla, että se aivan tuntui rutistavan meidät alleen.\n\nMutta vene purjehti yhä, kiisi tulista vauhtia eteenpäin, ja miehet\nkoettivat tähystää, näkyisikö maan merkkejä, että tiedettäisiin kääntää\nlahden pohjaan -- tuossa se juuri olisi ollut käännettävä. Ei näkynyt\nmitään, ei keulapuomia edemmäs, -- ja alus syöksyi myrskyn voimalla\nmatalikkoon päin. Odotimme joka hetki, että se karahtaisi rannan\nhiekkapohjaan -- sääli venettä, sillä se menisi tietysti säpäleiksi,\nmiehet siitä ehkä aina pelastuisivat, jos matalaan tultaisiin.\nHuomasin, kuinka Akseli jo varusti olalleen pienen laukkumme, jossa\nolivat muistiinpanomme ja karttamme ja piirustuksemme, -- mies tuumi\nvarmaankin, että nuo tästä toki täytyy pelastaa. Mutta sanaakaan ei\npuhuttu.\n\nYht'äkkiä perämies kumminkin päättää muuttaa kurssia, ohjatakseen\nlahden pohjaan; hän lienee vaistomaisesti tuntenut, että nyt ollaan\njoen suulla. Höllitettiin purjetta, oli täysi laitainen, ja vauhti\nkiihtyi yhä. Mutta sitä pahemmin kallistui venekin, laita kulki pitkät\nmatkat vesirajan alla ja purje veti.\n\n-- Laske purjetta! kuului vihdoin huuto, ensimmäinen sana koko myrskyn\naikana.\n\n-- Se ei kulje...\n\nPappilan purjeveneeseen oli äsken muutettu uudet \"skuutti\"-nuorat, ja\nkun ne nyt olivat kastuneet ja turpuneet, eivät ne siinä kauheassa\npainossa enää juosseetkaan blokkien läpi, vaan hakaltivat,\nkangertivat... Eikä vene enää kääntynyt vastaiseen, niin oli jo laita\nveden alla, sellainen oli paino märissä purjeissa.\n\n-- Katkaise puukolla...!\n\nMinä olin jo pystyssä puukko kädessä viiltääkseni poikki kankean\nköyden, -- aioimme laskea purjeen valloilleen. Mutta samassa tavallista\nvinhempi puuska painoi purjeen veteen, vene viskautui kumoon, me\nsuistuimme suin päin sulaan veteen...\n\nEnpä ole ennen enkä jälkeen koskaan luullut olevani niin lähellä\nviimeistä hetkeäni kuin siinä silmänräpäyksessä. Olihan pilkkoisen\npimeä, ei ollut aavistustakaan, missä päin olisi ranta ja kuinka\netäällä, ja kaatunut vene oli uponnut... Pinnalla koetettiin pysyä,\nmutta raskaat saappaat ja märät vaatteet vetivät alaspäin.\n\nSilloin kuului läheltä ääni:\n\n-- Tässä on pohja...\n\nSe siunattu Pohjanmaan rannikko on toki niin pitkältä matalaa, että\nsiinä pohjan löytää, kunhan on edes maan kuuluvilla. Toinen\ntovereistani oli pitkillä koivillaan koetellut ja löytänyt pohjan ja\nilmoitti meille sen ilosanoman. Kohta oltiin siinä hänen vieressään, ja\naivan oikein, tukeva pohja oli jalkojen alla, vaikka vettä olikin yli\nhartioiden. Mutta mitäs siitä, henki oli tallessa, nyt täytyi vain\npyrkiä sinnepäin, mihin pohja mataloitui, ja siellähän olikin saari.\nKun rannalle tultiin, huomasin minä, että minulla vielä oli puukko\nkädessäni -- senkin olin säästänyt. Olimme tulleet joensuun matalaan\nhiekkasaareen, tunsimme me sen nyt, vaikka sadetta ja pimeää edelleen\nkesti. Mutta se oli aivan autio maa, ei katajan pensasta koko saarella.\nPidettiin senvuoksi neuvottelu, mitä olisi tehtävä. Toinen saari, jossa\ntoki oli heinälatoja, oli siinä lähellä, ja siihen kuului pääsevän\nkahlaamalla, -- päätettiin pyrkiä sinne. Salmi oli tosin varsin leveä\nja vettä oli paikoitellen kainaloihin asti, mutta eipähän siinä sen\npahemmaksi päässyt kastumaan. Kahlattiin ja saavuttiin tyhjään\nheinälatoon. Mutta hiukan toivotonta oli sinnekin jäädä\nvesilikomärkänä, eikähän ollut tietoa, kuinka kauaksi sinne pitäisi\njäädä, sillä sadetta ja myrskyä yhä kesti -- joskin jo heikommin --,\neikä siis tarvinnut heti veneitä avuksi odottaa.\n\nPidettiin taas neuvottelu. Sen saaren erotti toinen, edellistä paljoa\nleveämpi ja syvempi salmi mantereesta. Pappilan maisteri kehoitti meitä\nkahlaamaan vielä senkin yli -- hän oli joskus kuullut senkin yli\nmatalalla vedellä kahlatun. Ja hän tahtoi päästä kotiin -- pelkäsi\nkotiväen olevan kovin huolissaan. Meitä toisia vähän arvelutti --\nAkseli arasteli laukkuaan, jonka veneen kaatuessa kostuneita aarteita\nhän ladossa koetti kuivailla. Mutta kun siinä ilmakin kirkastui, niin\njo lähdettiin uudelle kahluutaipaleelle.\n\nOlisi se tainnut olla valokuvattavaa matkuetta, jos joku Kodakin\nomistaja olisi sattunut vastaiselle rannalle. Niinsanottu salmi oli\nvarsin leveä selkä, eikä vesi sillä kertaa ollut ollenkaan matala.\nEtummaisena siinä taivalsi pappilan maisteri lionnut panama-lakki\nkorvillaan ja koetti välttää syvimpiä hautoja; hänen jäljessään Akseli,\nkantaen päänsä yläpuolella kallista laukkuaan, ja viimeisenä\nallekirjoittanut, lyhyin mies joukossa ja sen vuoksi enimmin vaarassa\njäädä pinnan alle. Kovin minua sen matkan jatkaminen aina arvelutti\nniissä paikoissa, joissa en Akselista nähnyt muuta kuin päätä ja\nlaukkua, mutta yli tulin sentään minäkin niistäkin paikoista, tulinpa\nvielä niin, että suu oli veden päällä. Ei saanut pahasti kompastella,\nja hitaanlaista oli sen vuoksi kulku. Mutta taas kävi ranta\nmatalammaksi, ja vihdoin oli manner jalkojen alla, ei kuiva, mutta\nkova.\n\nVielä oli kappale matkaa maantielle ja siitäkin vielä pappilaan; vesi\npursusi saappaista ja vaatteet tahkiutuivat ihoon. Mutta siellä perillä\nsaatiinkin kohta kuivat vaatteet ja lämpöiset vehnäskahvit, enkä\nsuloisempaa hyvinvointia muista koskaan tunteneeni. Sen iltapäivän\nihana lepo on yhtä selvästi mielessäni kuin itse purjehdusmatka\nHanhikiveltä, jonka tunnelma nyt lähes parinkymmenen vuoden perästä\nniin elävästi oli mieleni vallannut.\n\n\n\n\nXI.\n\nPANTSU.\n\n\nYleinen on saaristoväen keskuudessa käsitys, melkein pelonsekainen\ntunne, että vanha, ankara Pantsu, hän, joka on perämiehenä pienessä\nVikkelä-laivassa, on korvaamaton ja välttämätön tekijä yhteiskunnassa.\nVikkelä, pieni, avonainen saaristohöyry, kuuluu jo aivan ehdottomasti\nja kiinteästi saaristoelämään, -- millainen saaristo kesäisin olisi\nilman Vikkelää, sitä tuskin enää osataan kuvitellakaan. Mutta Vikkelää\nmyöskään ei osata kuvitella ilman sen sielua, Pantsua.\n\nItse oli Pantsu esiintymisensä varmuudella tämän käsityksen ja\nkunnioituksen ihmisten mieliin iskenyt, ja horjahtamatta hän sen\nmyöskin piti yllä. Hän oli nimittäin personoitu varmuus, samalla kun\nhän oli kiivas, järkähtämätön luonne, joka lahjomattomasti piti kiinni\nsiitä, minkä hän katsoi oikeaksi ja oikeudekseen. Ja Vikkelän hän\nkatsoi omaksi, tinkimättömäksi käskypiirikseen. Montako kesää hän sen\nperässä jo oli istunut, sitä en tiedä; ennen aikaan, nuorempana\nmiehenä, hänkin kai oli kyllä purjelaivoja noilla samoilla vesillä\nohjannut, mutta niistä hän ei nyt enää välittänyt. Hänelle ei\nylimalkaan ollut maailmassa olemassa muuta alusta kuin Vikkelä, mutta\nsen hän tunsikin sitä perusteellisemmin, sen tavat, sen voiman, sen\nkestävyyden. Sen hän hoiti kuin lapsensa, ja siitä hän myöskin vastasi.\nJa voi sitä, joka yritti häntä tässä hänen tehtävässään ja oikeudessaan\nvastustella!\n\nOli todellakin mahdotonta ajatella Vikkelää ilman häntä, myönnän sen\nomasta kokemuksestani. Aina kun astuin Vikkelään ja näin sen perässä\nPantsun leveän, partaisen naaman, hänen suuren, pyöreän päänsä, jota\nhän pahimmallakin paisteella suojeli karvalakilla, hänen terävän,\nvarman, käskevän katseensa, hänen lyhkäisen, jykeän, tanakan\nvartalonsa, silloin tuntui aina omituisen kodikkaalta ja erikoinen\nrauha ja turvallisuus täytti mielen. Kävin aina heti laivaan astuessani\nlyömässä hänelle kättä, sillä nimenomaan hänen kädenpuristuksessaan\ntuntui tuota lujaa suomalaista kiinteyttä ja suoruutta, joka tekee\nsydämelle hyvää. Ei hän kättäni kovasti puristanut eikä pitkään\npidellyt, vaan tarttui siihen tanakasti ja varmasti, ja minä tiesin,\nettä siinä on mies, joka tietää mitä hänen on tehtävä ja sen myös\ntekee.\n\nAnkaran kurin hän piti aluksessaan, kun sunnuntaisin vei saaristolaisia\nkirkolle ja toi kirkolta. Ei saanut hänen Vikkeläänsä tuppautua väkeä\nsulloutumalla; jos tuli yksi yli määrän, oli hän sen valmis viskaamaan\nmereen, ellei se muuten lähtenyt. Eivätkä saaneet Vikkelään\npäässeetkään paljon liikuskella paikoiltaan, -- pimittämään kurssia\nperämieheltä, -- heidän täytyi istua kuin kirkonpenkissä.\nIlmoittamistaan määräajoista Pantsu ei minuuttiakaan poikennut, ei\nodottanut ketään myöhästynyttä, olipa vaikka itse maaherra, mutta ei\nantanut myöskään muiden Vikkelää odottaa; kun viisari hänen vanhassa\n\"tuplakantisessaan\" oli määrätyllä paikalla, silloin hän irroitti\nköydet ja komensi liikkeelle. Ja olipa pimeää tai myrskyä, jokainen sai\nolla varma pääsemisestään oikeaan aikaan määrälaiturilleen. Ihmisten\nasioita, lähetyksiä ja tuomisia, hän ei yleensä ottanut toimittaakseen,\nei maksustakaan, hän jätti sen ansion kernaasti koneenkäyttäjälle;\nmutta jos hän joskus jonkin asian otti toimittaakseen, niin hän\ntoimitti sen ihan tarkoin, vaikka häneltä siihen olisi mennyt päivä.\n\nHuolimattomuutta ja epätarkkuutta Pantsu kaikessa vihasi, enin\nkumminkin merimiehen ammatissa. Kun eräs jahti kerran oli muutamassa\nsalmessa jättäytynyt ankkuriin väylän paikalle, hän suuttui niin\nsilmittömästi, että uhkasi ajaa kohti ja upottaa jahdin siihen. Ehkäpä\nolisi sen tehnytkin -- vaikka vettä kyllä oli kiertää -- ellei jahdin\nomistaja, säikähtyneenä Pantsun huudoista, olisi viime hetkenä saanut\nvarpatuksi alustansa hiukan syrjälle. Ja kun toinen oli viitatuilla\nvesillä joutunut matalaan ja pyysi Vikkelää avukseen, Pantsu tosin meni\nnykäisemään sen irti, mutta haukkui jahtimiehiä koko ajan\nhuolimattomuudesta niin julmalla äänellä, että se jyrisi monen\nkilometrin päähän, -- ja sitä ääntä saaristolaiset pelkäsivät. Ei ollut\nmuuten yrittämistäkään houkutella häntä ohjaamaan Vikkelää vähänkään\nsivulle tavallisesta reitistä taikka tekemään matkaa oudommille\nvesille. Kerran patruuna itse, Vikkelän omistaja, oli laivassa\nollessaan käskenyt häntä oikaisemaan erästä mittaamatonta salmea\nmyöten. Hyvin vastahakoisesti Pantsu oli totellut. Ja sattuipahan, että\nsiinä hipaistiin karia, potkuri oli vääntynyt, konetta ei voitu\nkäyttää, ja veneellä piti hinata laiva siitä pois. Se oli ollut hyvin\nikävä paluumatka patruunalle, sillä Pantsu nuhteli koko matkan oikein\nisällisesti, että pakkoko on lähteä outoja väyliä yrittelemään. Eikä\nsitä toiste enää yritetty.\n\nPatruunakin alistui näet tottelevasti Pantsun määräyksiin. Joskus hänen\nehkä olisi tehnyt mieli pienelle huvimatkalle, jolloin Vikkelän olisi\npitänyt hiukan poiketa kulkuvuorostaan, mutta Pantsu teki tenän, ja se\nmatka jäi. Kerran oltiin kylässä, ja Pantsulle oli ilmoitettu, että\npaluumatkalle lähdetään kello kymmenen. Mutta vierastalossa myöhästyi\nillallinen, joten ei määräaikana olisi päästykään lähtemään. Mutta sitä\nPantsu ei suvainnut. Hän rupesi rannassa viheltämään niin pitkään ja\nvihaisesti, että vierailijain täytyi jättää kaikki syöntipuuhat ja suin\npäin kiirehtiä laivarantaan, -- ei näet ollut lysti, jos Pantsu\nsuuttui. Patruuna vaati itse muilta säännöllisyyttä ja mukautui\nsenvuoksi nurkumatta Pantsun ehdottomaan jyrkkyyteen. Sitä enemmän\ntäytyi kaikkien muiden häntä totella, ja juuri siten Pantsu olikin\ntullut aivan itsevaltiaaksi tuossa pienessä valtakunnassaan.\n\nMutta sittenkin -- juuri tuossa hänen omassa valtakunnassaan, itse\nlaivassa, oli niskoitteleva aines, häntä vastustava puolue, niin,\nsuorastaan vallankumouksellinen puolue. Se oli seikka, joka myrkytti\nPantsun elämän, mutta jota hän ei voinut auttaa. Heitä oli näet\nVikkelässä kaksi miestä: hän, Pantsu, perämies, ja Torvinen,\nkoneenhoitaja, molemmat välttämättömiä laivan kuljetuksessa, jopa yhtä\nvälttämättömiä molemmat. Isännyys oli uskottu Pantsulle, eikä tuo\npieni, laiha, hiukan höpläkkä masinisti sitä arvoa häneltä\nriidellytkään, vaan teki sen sijaan Pantsulle kaikenmoista kiusaa ja\nvaikeutti hänen toimintaansa. Eihän Pantsu esim. päässyt laiturista\nlähtemään, ennenkuin Torvinen oli konetta hoitamassa -- itse hän ei\nkoneesta, pannusta, höyrystä eikä koko liikevoimasta ymmärtänyt mitään\neikä tahtonut ymmärtää. Siten tapahtui joskus Torvisen laiminlyömisen\ntai ilkeyden vuoksi, että Vikkelä ei voinut pysyä täsmällisenä, ja se\noli Pantsun mielestä kauhea asia, joka koski suoranaisesti häntä ja\nhänen kunniaansa. Lujan persoonallisuutensa koko vaikutusvoimalla,\näänensä julmuudella ja joskus köydenpätkälläkin Pantsu kyllä koetti\nkarsia toveristaan nuo elkeet pois, mutta Torvinen oli sitä venyvää\nlaatua mies, että hän sittenkin aina teki jonkin erehdyksen -- tai\nkoirankujeen. Kerran pari kesässä hän sitä paitsi otti humalan, ja\nsilloin hän tahallaan aina myöhästyi Vikkelää lämmittämästä. Sellaisina\npäivinä oli retki Vikkelällä jotakin aivan eriskummallista.\n\nSilloin Torvinen ei nimittäin ääneti ottanutkaan vastaan kuritusta,\nvaan koetti tehdä Pantsusta pilkkaa. Sitä ei Pantsu kärsinyt, vaan\nkorotti yhä ääntään ja ärjyi perästä, niin että hänen leveä rintansa\nvihasta aaltoili. Torvinen räkytti käheällä äänellään vastaan koneen\nluota, ja hänen pienet, likaiset kasvonsa vetäytyivät monenmoisiin\nvinkuroihin. Hänen vetelä, hintelo ruumiinsa jännittyi silloin\nihmeellisen kimmoavaksi, hän hyppeli kuin kärppä Pantsun nenän eteen\npuimaan laihaa nyrkkiään, hänen muuten taliset silmänsä miltei tulta\niskivät, ja hänen kielensä lauloi lakkaamatta.\n\n-- Suus kiinni, juoppo! ärjyi Pantsu.\n\n-- Juu, juu, herra kapteeni, herra amiraali, eihän tämän väylän\nvarrella saa kukaan muu äännähtääkään kuin teidän hirmuisuutenne. Mutta\nniin kauan kuin nyt ei vielä suukoplaa ole hankittu, niin minä sentään\nlaulan, että tämä poika ei olekaan tässä laivassa mikään paksupäisen\nPantsun renki, vaan opinkäynyt koneenkäyttäjä, jolla on vähän\nparempikin ranki kuin entisellä jauholotjan soutajalla. Mihinkäs sinä\nkuljet ilman minua, hä... kuinka kävisi koneen ja pannun...?\n\n-- Hoida koneesi, mutta ole laklattamatta, taikka survon siihen pannuun\nviheliäiset luusi!\n\n-- Säästäkää toki halpa henkeni, mahtava komendantti, ja myöskin näiden\nviattomain matkustajain henki...\n\nSitä toraa kesti koko lämmityksen ajan ja parhaan osan matkasta.\nMatkustajat istuivat ääneti säikähtyneinä sitä menoa kuunnellen, ja\nensikertalainen olisi varmaankin luullut laivan sen miehistön käsissä\ntörmäävän rantaan tai räjähtävän ilmaan, niin kiihkonsa vallassa miehet\nolivat. Pantsunkin leveä leuka väkätti, ja hänen kouransa näytti joka\nhetki aikovan nykäistä irti rautaisen ruotelitangon lyödäkseen sillä\nmurskaksi tuon kapinoivan, räkättävän alamaisensa. Mutta mitään\nvaarallista ei sentään tapahtunut, ja vähitellen laukesi jännitys\nTorvisen hinteloista jäsenistä, hänen kielensä rupesi sammaltamaan ja\nhän asettui raukeana ja talttuneena koneensa nojaan huokaamaan. Pantsu\närähti vielä pari viimeistä kertaa. Hän se näet aina voiton peri, ja\nsilloin hän tiesi, että nyt Torvinen taas on puolen kesää lauhkea kuin\nlammas ja tottelevainen kuin siivo lapsi.\n\nMutta hän tiesi myös, että mies on sydämessään uppiniskainen, että hän\non pistänyt käheän kiukkunsa hampaankoloon. Niin Torvinen oli\ntehnytkin. Sappi kiehui hänen sydämessään, vaikka hän ääneti alistuikin\nPantsun komentoon; mutta se oli hänestä nöyryyttävää, koska hän oli\nmielestään ainakin yhtä välttämätön mies Vikkelässä kuin Pantsu. Hänen\npieni, hiukan tahkea päänsä mietti sen vuoksi kostoa; pannua\nlämmittäessään ja konetta hiljaa hoitaessaan hän hautoi monenlaisia\ntuumia ja koetti keksiä keinoa, miten päästä tuon itsekylläisen\nmahtailijan kimppuun. Pientä kiusaa hän teki missä osasi, vihelsi\nväärillä paikoilla, peruutti ennen aikojaan, joten laiva ei\nlaskenutkaan hyvästi laituriin, ja hierautui matkustajilta rahoja\nkantaessaan näiden suosioon Pantsun kustannuksella. Se kaikki Pantsua\närsytti, mutta sapekasta koneenkäyttäjää se ei silti vielä tyydyttänyt,\nsillä perämies piti varansa ja säilytti kaikesta huolimatta valtansa ja\narvokkuutensa.\n\nMutta kerran Torvisen kumminkin onnistui kampata Pantsu kumoon ja lyödä\npaha lovi hänen itsevaltiuteensa sekä saada hänet sydäntään myöten\nloukatuksi. Tästä merkillisestä tapauksesta saaristossa väliin\nkuiskaten kerrotaan -- ääneensä ei uskalleta --, kerrotaan osaksi\nkunnioittavasti, osaksi vahingoniloisesti, sillä se, joka on jyrkkä, on\ntavallisesti myös vihattu.\n\nSe oli tapahtunut eräänä syyskesän päivänä, perjantaipäivä se oli vielä\nollutkin. Perjantaisin, jolloin Vikkelällä ei ollut kulkuvuoroa, sen\noli määrä aikaisin aamulla käydä hakemassa lahdenpohjassa joen suussa\nolevalta myllyltä jauhoproomu ja tuoda se laivarantaan. Sitä reissua ei\nollut koskaan lyöty laimin. Tämä matka oli Torvista aina enimmän\nharmittanut, kun niin perin aikaiseen aamulla täytyi joutua kylästä,\njossa hän asui, laivaan konetta lämmittämään. Usein hän näinä aamuina\noli myöhästynyt ja aina saanut ankarat nuhteet Pantsulta, joka itse\nmakasi yötkin laivassa ja siis aina oli ääressä.\n\nTänä perjantaiaamuna hän myöhästyi tavallista enemmän, ja tietysti\nPantsu haukkumaan. Mutta ihme, kumma, tällä kertaa Torvinen ei sitä\nääneti kuunnellutkaan, vaikka ei nähtävästi ollut humalassakaan, vaan\ntiuskaisi aivan röyhkeästi vastaan:\n\n-- Älä nalkuta, ei tässä ole mitään kiirettä.\n\n-- Tämän kiireen sinä tiedät ja suori sukkelammin halot uuniin -- vasta\npidä ajastasi vaarin!\n\n-- Kyllä minä aikani tiedän ja lämmityksen hoidan, siihen älä sekaannu\nmahtailemaan.\n\n-- Hä? Meidän pitäisi jo olla matkalla myllylle, jos et olisi\nkuhnaillut.\n\n-- Minä en lähde koko myllylle, mene yksin.\n\n-- Sepä nähdään.\n\nPantsun poskijäntereet jo pullistuivat. Mutta Torvinen ei antanut\nperään, ärsytti vain:\n\n-- Nähdään se. Sinä luulet tässä olevasi paras käskijä, mutta olen minä\nyhtä hyvä isäntä kuin sinäkin, minulle patruuna voi antaa määräyksiä\nyhtä hyvin kuin sinulle. Ja kun minä sanon, että tänään ei myllylle\nlähdetä, niin ei lähdetä, tottapahan minä sen tiedän.\n\n-- Sinä tiedät!\n\nPantsu katseli toveriaan epäillen, kiukku kasvoi. Mitähän se meinaa?\nMitään perää hän ei voinut uskoa Torvisen puheissa olevan. Eihän ollut\nkoskaan lyöty myllyreissua laimin, tiesihän Pantsu, että siitä oli\nmyllyn kanssa tehty varsinainen sopimus, eikä hänen perin säännöllinen\nluonteensa voinut käsittää, että tällaisesta sopimuksesta voitaisiin\nmissään tapauksessa tehdä poikkeusta. Ja jos joskus tehtäisiin, niin\ntietysti siitä hänelle, Pantsulle, ilmoitettaisiin, eikä tuolle\nhatarapäiselle Torviselle, jolle ei koskaan annettu mitään Vikkelää\nkoskevia määräyksiä. Ei, Pantsu oli varma siitä, että Torvinen vain\ntapansa mukaan kujeilee, siten koettaen puolustaa myöhästymistään ja\nvähentää Pantsun mahtia. Se häntä kiukutti, ja siksi hän ärjäisi:\n\n-- Sinä et tiedä tässä laivassa muuta kuin totella. Myllylle lähdetään,\nsanon minä. Lämmitä sinä siis uuni äläkä mukita.\n\nMutta silloin Torvinen oikaisihe oikein pitkäksi ja tuli kädet\npuuskassa rehennellen ihan Pantsun nenän alle.\n\n-- Vai niin, taidatpa jo olla tämän laivan omistajakin. Taidatpa lähteä\nmyllylle, vaikka itse patruuna kieltää ja käskee minun Vikkelän kanssa\ntässä odottaa. Mutta sille mahdille minä panen rajan. Nyt _minä_ sanon,\nettä myllylle ei lähdetä, ja sillä hyvä.\n\nTorvinen löi kämmenellä polveensa niin että läiskähti. Siihen oli jo\nlaivarantaan keräytynyt jätkiä, jotka rannalta ajoivat halkoja lotjaan,\nja nämä olivat pysähtyneet laivamiesten väittelyjä kuuntelemaan. He\npäästivät iloisen naurun kuullessaan Torvisen mahtavan varmuuden ja\nilkkuivat, että \"kas niin, koneenkäyttäjä, pidä kerran puolesi!\" Tämä\nkävi jo Pantsun kunnialle, hän ei uskonut koko juttua, ja hänen leveä\nrintansa rupesi aaltoilemaan. Sylki pärski parran välistä, kun hän nyt\nkarjaisi:\n\n-- Sinä valehtelet, etana, suus kiinni ja lämmitä!\n\nNyt Torvinen painautui lämmittämään, mutta hänen pieni naamansa ilkkui\npirullisesti tulen hohteessa; sillä hän huomasi saaneensa Pantsun\närsytetyksi ja tunsi, että nyt se menee mertaan. Ja siitä hän nautti.\n\nSillä tosiaankin patruuna oli kieltänyt sinä aamuna myllylle\nlähtemästä. Illalla myöhään oli taloon tullut vieraita, ja siellä oli\nyht'äkkiä päätetty, että aamulla viedään vieraat laivalla saaristoa\nkatsomaan, -- telefoonissa oli ilmoitettu myllylle, että proomu haetaan\nvasta illalla. Ja kun silloin jo oli iltamyöhä ja pimeä, patruuna ei\nollut lähettänyt siitä sanaa Pantsulle laivaan, vaan Torviselle, joka\nasui lähempänä kylässä. Tätä onnellista sattumaa nyt kostonhaluinen\nkoneenkäyttäjä käytti hyväkseen. Kun laivassa alkoi olla tarpeeksi\nhöyryä, nousi Torvinen laiturille ja rupesi siellä hyvin rauhallisesti\nkävelemään edestakaisin. Pantsu katsoi sitä hetkisen ja virkkoi ensin\nrauhallisesti:\n\n-- Suoria laivaan sieltä, nyt lähdetään.\n\n-- Eipä ole kiirettä, Torvinen vastasi ja asettui tyynesti ulapalle\nkatselemaan.\n\nHalkomiehet päästivät leveän naurun. Veri karahti Pantsun päähän.\n\n-- Näytän sulle kiirettä!\n\nTuiskuna Pantsu hyppäsi laiturille, tapasi toveriaan niskasta ja\nviskasi hänet kuin rukkasen alas Vikkelään. Irroitti sitten itse\nköyden, nousi laivaan, sieppasi halon ja ärjäisi Torviselle:\n\n-- Asetutko koneen luo, hä...? No niin..., hiljaa taakse... eteenpäin,\ntäysi vauhti...\n\nTorvinen totteli hyvin pelokkaan ja onnettoman näköisenä, pidellen\nloukkaantuneita luitaan ja mukisten vain, että \"tappelemaan rupesi,\nminkä sille mahtaa\". Mutta kun Vikkelä oli parin sylen päässä\nlaiturista, silloin hän hyppäsi laidan luo ja huusi kovalla äänellä:\n\n-- Hei, miehet, kun patruuna tulee rantaan, niin sanokaa, että kyllä\nminä kielsin myllylle lähtemästä, mutta Pantsu ei totellut, -- tappaa\noli!\n\nNyt hytkähti Pantsunkin sydän, ja hänessä välähti ajatus, että jos tuo\nheittiö sittenkin puhunee totta, jos olisi patruuna hyvinkin\nperuuttanut myllymatkan...? Mutta miks'ei hänelle, Pantsulle, olisi\nmitään siitä ilmoitettu, miksi hänet olisi syrjäytetty -- ei koskaan!\nVielä Pantsu ehkä olisi sentään asiaa tarkemmin miettinyt, mutta nyt\nlaiva jo oli kulussa, häpeä olisi hänen nyt ollut peräytyä ja totella\nTorvista, sehän olisi särkenyt hänen arvokkuutensa. Miten tahansa --\nanna luistaa!\n\nJa Vikkelä luisti laiturista pois ja viiletti täydellä höyryllä\nlahdenpohjaan. Sinne katosi niemien taa.\n\nMutta tunnin kuluttua patruuna tuli vieraineen laivarantaan.\nKatsellaan, ihmetellään: ei olekaan laivaa, millä huvimatkalle lähteä.\nMissä hiidessä se on? -- Patruuna suuttuu, -- se Torvisen tolvana ei\ntietysti olekaan muistanut hänen käskyään, se naurispää! Vieraat\nystävällisesti hiukan ilkkuvat isännälleen, ja tämä suuttuu vielä\npahemmaksi. Hän käy halkomiesten puheilla, ja nämä kertovat asian\nniinkuin se oli... kyllä Torvinen kielsi myllylle lähtemästä, mutta\nPantsu vei väkisin...\n\nVieraita nauratti... onpas siinä mahtava mies, taitaa olla tohvelin\nalla ei ainoastaan koneenkäyttäjä, vaan myöskin...\n\nPatruuna ei puhunut mitään, mutta hänen kulmansa synkistyivät. Hän oli\ntainnut tuolle itsepäiselle Pantsulle myöntää vähän liian vapaat\nohjakset ja liian suuren vallan, jota mies näin käyttää väärin... hän\noli liiaksi ihaillut tuota jäyhää perämiestään. Tämähän on\nkuulumatonta, kyllä se Pantsu nyt on aikansa mahtavoinut.\n\nKäveltiin maihin, viivyttiin siellä tunti, tultiin taas laivarantaan,\nodotettiin, istuttiin, katsottiin kelloa -- ei kuulu Vikkelää takaisin.\nJoku vieraista ehdotti jo, että luovuttaisiin koko retkestä, ja isännän\nkiukku kasvoi. Vihdoin toki rupesi tykytystä kuulumaan lahdenpohjasta\npäin. Vikkelä läheni sieltä verkalleen hinaten raskasta proomua, jota\njuuri oli kielletty hakemasta. Vieraat lausuivat ihailunsa sen\nrauhallisuudesta. Mutta kun laiva vihdoin oli laiturin ääressä, oli\npatruunakin siinä sen vieressä ja lausui ankarasti:\n\n-- Pantsu pois laivasta.\n\n-- Mi-minäkö pois?\n\n-- Heti, eikä sinun tarvitse siihen enää tulla, kyllä perämiehiä\nsaadaan, jotka tottelevatkin.\n\nTorvinen kyykötti syvälle painautuneena uunin eteen, mättäen sinne\nhalkoja suurella innolla, mutta hänen pienet, likaiset kasvonsa\nsäteilivät vahingoniloa ja saavutettua kostoa. Mutta Pantsu laski\nverkalleen kädestään, ikäänkuin vieläkin epäillen, valtikkansa,\nrautaisen ruoripuikon, nousi hitaasti seisomaan ja katseli kysellen\nympärilleen.\n\n-- Välemmin pois, palkkasi saat iltapäivällä.\n\nKumaraksi kävi nyt tuo varma, vanttera vartalo, ja leveä, jäykkä leuka\nnäytti vavahtavan. Mutta sanaakaan Pantsu ei puhunut noustessaan\nlaiturille ja astuessaan muutamia askeleita sivulle. Mutta hänen\nsilmiään samensi ja hänen hengityksensä oli lyhyttä, kun hän siitä\nkatseli, miten yksi halkomiehistä, jonka patruuna rannasta otti,\nasettui hänen paikalleen Vikkelän perään, hänen omalle paikalleen\nrautaisen ruotelipuikon ääreen, ja miten laiva tämän uuden perämiehen\nohjaamana lähti kulkemaan selälle. Se oli kaikki Pantsusta aivan\nkäsittämätöntä; patruunan suuttumuksen hän kyllä ymmärsi, mutta tämä\noli sittenkin hänestä mahdotonta. Miten saattoi hänen mahtinsa noin\nmennä? -- Tuo nöyryytys ruhjoi hänet kokonaan. Ja hän vaipui melkein\nhervotonna laiturin reunalle istumaan, roikotti siinä veltosti\njalkojaan ja katseli alas veteen.\n\nVikkelä viiletti toisen ohjaamana kauas saaristoon. Patruuna istui itse\nperämiehen vieressä, neuvoen tälle väyliä ja viitoja ja luotoja, ja\najatteli sitä tehdessään tuota vanhan Pantsun ihmeellistä röyhkeyttä ja\nitsepäisyyttä. Mutta matkan varrella häntä jo rupesi rangaistuksen\nankaruus kaduttamaan. Hänen olisi ehkä sittenkin eilen pitänyt lähettää\nsana suoraan Pantsulle, vaikka oli myöhäinenkin, ukko ei kenties ole\nuskonut Torvisen käskyä. Koneenkäyttäjän iloa säteilevät kasvot ja\nliehakoivat liikkeet eivät tehneet häneen hyvää vaikutusta. Ja\npaluumatkalla, kun Vikkelä iltapuolella taas kulki kotirantaa kohti ja\nouto perämies myötään kyseli väylää, silloin hän jo oli Pantsuun aivan\nleppynyt, vaikka hän vielä epäili, sopisiko hänen purkaa äskeinen\ntuomionsa. Onkohan Pantsu vielä rannassa, hän mietti itsekseen, onkohan\nhänen rakkautensa Vikkelään ja ammattiinsa vahvempi kuin hänen loukattu\nitsetuntonsa ja arvonsa? Siinä on kaksi kovaa vetovoimaa, kumpihan\nnoista lienee vankempi? Laiva laski rantaan. Laiturin reunalla istui\nPantsu edelleen aamuisessa asennossaan katsellen alas veteen, ei lie\nmies siitä liikahtanutkaan. Patruuna meni hänen luokseen ja ilmoitti,\nettä hän saa edeskinpäin olla Vikkelän perämiehenä, jos tahtoo.\n\n-- No, mitä arvelet Pantsu?\n\n-- Niin, enhän minä taitaisi tulla toimeen erossa Vikkelästä.\n\nJa hän astui kohta takaisin entiseen virkaansa, ja entinen oli hänen\narvonsa ja valtansa. Ja vieläkin Pantsu istuu järkähtämättömänä\nVikkelän peräsimessä. Saaristoväen keskuudessa on kunnioitus ja pelko\nhäntä kohtaan vähentymättömänä ennallaan, häntä pidetään\nVikkeläkäsitteeseen välttämättömästi kuuluvana, korvaamattomana.\nJäykkänä hän karjuu määräyksiään, hänen täsmällisyytensä on\nmuuttumaton, matkustajat, Torvisen ja patruunankin hän pitää entiseen\ntapaan kurissa ja komennossa. Eikä hänen myllyerehdyksestään tai sen\nseurauksista laivassa koskaan puhuta, ei edes kuiskaamallakaan. Joskus\nrannassa laivaa odotettaessa siitä vain voi kuulla kerrottavan, mutta\nsilloinkin puolittain arasti ja kunnioittavasti. Siellä kerrotaan, että\nPantsussa sen kesän ajan oli ollut huomattavissa jotakin särkynyttä,\nvanhentunutta, ja hänen äänensä oli kaikunut vähän sortuneelta, kun hän\nTorvista komenteli. Oli tuntunut siltä kuin ukko olisi kadottanut osan\nvarmuuttaan. Mutta hän sai sen takaisin, ehkä vielä enentyneenäkin,\nsillä hän laskee nyt vain kunniakseen sen, että hän yhä istuu\npaikoillaan, vaikka hänet koetettiin kampata pois.\n\nSiellä hänet tapaat, jos milloin satut Vikkelällä kulkemaan. Käy\nsilloin häntä kädestä tervehtimässä, se kädenpuristus tuntuu hyvältä,\nse on entisellään voimakas ja topakka. Ja Torvinen, koneenkäyttäjä, hän\nkai häärää siellä myöskin ennallaan koneensa ääressä, eikä heidän\nvälinsä Pantsun kanssa luultavasti ole parantunut. Jos satut kulkemaan\nsellaisena päivänä, jolloin Torvisella on ryyppyvuoronsa, niin saat\nmahdollisesti kuulla hänen laskevan pieniä pistosanoja siitä eräästä\nperjantaista, jolloin Pantsu istui laiturin reunalla ja roikutti\njalkojaan. Mutta silloin kuulet varmasti myöskin Pantsun äänen\njyrähtävän vastaan:\n\n-- Suus kiinni, juoppo! Hoida koneesi ja tottele!\n\n\n\n\nXII.\n\nKALAT NUOTASSA.\n\n\nAurinko oli jo laskenut, rannat loivat veteen viileän varjon. Ulompana\nmerellä kohisivat vielä rantakallioita vastaan päivän mainingit, mutta\nrasvatyyniä olivat lahtivedet, ja tummiksi kävivät korkeiden\nkalliorantojen luomat siimekset yön lähestyessä. Kolakalta rupesi\nSyvälahdessakin jo kaloista tuntumaan rannoilla ja pintavedessä, jossa\npäivä niin hauskasti oli kulunut, ja he vetäytyivät sen vuoksi\nkaislikoista keskilahdelle, asettuen sinne syvään \"kalahautaan\"\nturvallisesti lepäämään ja yötään nukkumaan. Pientä riidankopua niillä\ntavallisuuden mukaan vielä iltamyöhällä oli keskenään; voimakkaat,\nterävänokkaiset, ahnaat hauet tekivät yhä hyökkäyksiä salakkain ja\nsärkien järjestymättömiin parviin, säikytellen niitä sinkoamaan\nkaikille suunnille, ja kylläinen, kyhmyniskainen ahvenkin siellä\nnäytteli mahtiaan, uiden verkalleen ja juhlallisena kierroksen\nkalahaudan ympäri, ajaakseen tarpeellista kunnioitusta pieniin eläjiin.\nMutta nekin liikkeet asettuivat vähitellen, ja Syvälahden kalat\nlepäsivät pian syvässä rauhassa, mikä kivien koloissa, mikä muuten\nlähellä mutaista pohjaa.\n\nSilloin rupesi ulapalta päin haudan takaa kuulumaan airojen loisketta\nja hankatappien ritinää.\n\n-- Mitä se on tuo? kuiskailivat kaloista toiset, mutta toiset\nrauhoittivat:\n\n-- Joku yksinäinen soutaja, nukutaan pois!\n\nEivätkä kalat siitä olleetkaan milläänkään, eivät sittenkään, vaikka\nääntä rupesi kuulumaan jo kummaltakin kupeelta, -- ainahan niitä\nsoutajia sattuu, mitäpä se vaikuttaa heidän syvään hautaansa. Nukkuivat\nedelleen, niin hyvin hauet ja ahvenet kuin salakkain ja särkien\najattelemattomat laumat, muista pikkukaloista puhumattakaan.\n\nMutta loiske kuului yhä lähempää, ja jo heilauttivat kalat\nvaistomaisesti eviään, melasivat pyrstöllään ja liikahtivat hiukan\nlevottomina puolelle ja toiselle. Arimmat ja uteliaimmat uivat\nsyvänteen reunoja kohden tutkimaan, mitä tämä melu oikeastaan merkitsi,\nuivat, uivat, -- mutta yht'äkkiä tulee aita vastaan, näkymätön, mutta\nläpäisemätön aita! Kylmä veri oli vähällä seisahtua kalojen suonissa,\nja kauhu sydämessä ne siitä syöksähtivät takaisin haudan pohjalle.\nIhmeellinen, uusi sulku... pitää koettaa, eikö sitä voisi kiertää,\npuikahtaa sivulta tai ylitse tai alitse.\n\nVarovaisesti ja pahat aavistukset mielessä tekevät evistään arat\nsäynäjät ja siiat ja niiden jäljessä lukuisa joukko kaikenlaisia muita\nkaloja jos jonkinlaisia luoveja ja käänteitä, uivat aivan pohjamutaa\nmyöten, nousevat pintaan asti, syöksyvät sivulle... Mutta aina on sama\naita vastassa, siihen iskee joka kerta nokkansa, vaikka kuinka taiten\nkoettaisi uida. Rynnätään takaisin, vastapäistä rantaa kohti, -- sama\naita vastassa, aina sama aita!\n\nSiinäkös hälinää on, toisiaan tyrkkään, uidaan kilpaa, tehdään\nkuperkeikkoja, -- kaikki ovat yhtä neuvottomat ja avuttomat.\n\nYksi toisensa perästä palaa takaisin keskelle hautaa. Sinne singahtaa\nkaloja kaikilta suunnilta, ja jokaisella on sama toivoton sanoma\ntullessaan, sama kokemus. Ja vihdoin leveä lahna, jota yleensä ei ole\npidetty kaikkein viisaimpana, tulkitsee kaikkien kokemuksen ja kaikkien\npelon huudahtamalla yhden ainoan sanan:\n\n-- Nuotta!\n\n-- Niin, nuotta! Me olemme nuotassa!\n\nNyt se on selvää kaikille. Ne tuntevat tuon kamalan sanan, ovat\nkuulleet siitä vanhempain puhuvan pelokkaasti ja kammoksuen, ovat\nkuulleet siitä sellaisten kertovan, jotka ovat ennen olleet nuotan\nkierroksessa, mutta jonkin ihmeen avulla siitä pelastuneet.\nSaaristolaiset ovat tänä yönä lähteneet Syvälahteen nuotalle. Ja nyt on\nkaloilla vain yksi kysymys:\n\n-- Mitä tässä on tehtävä?\n\nNiin hätäilevät ensiksi salakkain lyhytajatuksiset laumat, mutta eivät\nvoi särjet eivätkä säynäjät eivätkä lahnan loppuritkaan olla kohta\nsiihen samaan haikeaan, neuvottomaan kysymykseen yhtymättä. Nuotta\nkiertää joka puolelta, surma on edessä.\n\n-- Mitä on tehtävä?\n\nOdotetaan jännittyneinä ja läpättävin sydämin vanhimpain ja viisaimpain\nneuvoja. Nuo paljon kokeneet, vanhat, suuret hauet ja voimakkaat,\njuhlalliset ahvenet, ne toki neuvon tiennevät. Mutta ne ovat kauan\nvaiti. No, sehän on suurten ajattelijain ja johtajain oikeus. Mutta\nminkä ne itse tekevät -- sitä seurataan.\n\nNe eivät tee kotvaan aikaan mitään. Sitten lähtevät uimaan takaisin\npäin, sinne, mistä airojen loiske ensiksi oli kuulunut; uivat\nverkalleen, sitten yhä vinhemmin.\n\n-- Sinnekö päin, miksi sinne? hätäilevät nyt pikkukalain neuvottomat\nlaumat, mutta seuraavat kumminkin, joskin epäillen, mukana. -- Miksi\nsinne päin, miettivät niiden hatarat päät, -- siellähän nuotan perä on?\nNe pysähtyvät, hätäilevät, mutta uivat taas vanhempain jäljestä. Huoli\nja epäilys on mielessä, mutta oma ajatus ei riitä niin pitkälle, että\nne voisivat varmasti ja omakohtaisesti asian selvittää.\n\nSilloin kuuluu taas huuto keskeltä parvea. Siellä taas lahna kehoittaa\ntoisia pysähtymään.\n\n-- Ei sinnepäin, se tie vie turmioon, pyörrälletään takaisin, aivan\npäinvastaiseen suuntaan! Uidaan eteenpäin, ei taaksepäin, edessäpäin\nvoi pelastus olla, takanapäin on perä...\n\nPikkukalat, särjet ja salakat ja säynäjätkin, joutuvat nyt aivan\nymmälle, uivat eteenpäin ja taas takaisinpäin. Lahna tuntuu puhuvan\njärkeä. Mutta kuka on koskaan ennen kuunnellut lahnan puheita, kuka on\ntottunut luottamaan niihin, eihän sillä ole mitään edellytyksiä neuvoa\nmuita? Ja pikkukalat uivat neuvottomina eteenpäin ja taaksepäin,\njoutumatta sillä tavoin eteen taikka taakse. Ja sivuille jos\npuikahtavat, aina on verkko vastassa, joka kerralta yhä lähempänä;\nuintialue pienenee myötään. Ja se huomio yhä lisää levottomuuden ja\nhädän tunnetta. Rynnätään siis taasen vakavien haukien ja ahventen luo,\njotka perää kohden uivat, ja kysytään taas:\n\n-- Onhan tämä suunta siis oikea?\n\nIsot kalat eivät jouda paljon kysymyksiä kuuntelemaan, lekuttavat vain\neviään mennessään ja heiluttavat halveksuen pyrstöjään. Jokin pienempi\nvain joukossa, keskikokoinen tuppihauki, kääntyy puolitiehen sivulle ja\näännähtää:\n\n-- Te ette tätä ymmärrä, teidän aivonne ovat liian pienet. Tietysti\nmeidän täytyy uida taaksepäin, se on ainoa keino. Täytyy voittaa aikaa,\nkoettaa pysyä vedessä niin kauan kuin suinkin, siten ehkä vielä\npelastutaan, ainoastaan siten.\n\n-- Pelastutaan -- nuotan perältä -- miten? utelevat lahnat ja säynäjät.\n\n-- Sitä me emme vielä tiedä. Olkaamme kylmäverisiä, niinkuin kalojen\nsopii. Ehkä ei apajaa nostetakaan, kunhan pysymme hiljaa... peräkin voi\nehkä revetä viime hetkessä, sitähän ei tiedä. Siellä takanapäin ovat\nveneet ja nuotanvetäjät vastassa, ja tarpojat kolhivat meitä airoilla\npäähän, jos sinne uimme. Mutta sitähän te ette ymmärrä, uikaa siis\nmihin tahdotte, nyt ei ole enää aikaa neuvotella...\n\nTyyni oli Syvälahden pinta, mutta siellä sisässä, kalahaudassa, kuhisi\nlevoton lauma, koettaen yhä uudelleen turhaan uida pois saarroksesta.\nSärjet ja salakat syöksähtivät yhä ahtaammalle vedetyn nuotan siipiä\nvastaan, pyrkivät ylitse ja alitse, mutta kivekset olivat pohjassa ja\nkävyt pinnalla, verkko välissä. Kohta olivat kalat kyljikkäin nuotan\nvälissä, eikä siinä enää sopinut liikahtamaankaan, ei minnekään päin.\nVeneet, joihin nuotta lapettiin, olivat jo yhdessä. Jotkut yksinäiset\nuskalikot pujahtivat tiehensä veneiden välitse ja alitse, ja aivan\npienet kalat, jotka eivät silmukkoihin tarttuneet, luistivat läpi sitä\nitse huomaamattaankaan. Mutta muut kalahaudassa olleet jäivät nuottaan.\nSärjet, salakat ja lahnat, jotka viimeiseen asti olivat arastelleet\nuida nuotan perään, ne sotkeutuivat nyt silmukoihin ja nousivat nuotan\nmukana ylös jo ennen kuin perä nostettiinkaan. Tukalaa se oli -- henki\nloppui, -- läähätellen ne siinä kiduksiaan aukoivat, turhaan vettä\ntavoitellen, ja voimattomina porskuttivat pyrstöjään ahtaalla verkkojen\nvälissä. Ehkä ennätti jo yksi ja toinen ajatella, että olisipa tainnut\nolla parempi perukkaan uida -- sittenkin --, olisi ainakin vielä tämän\nhetken saanut vettä kiduksiinsa...!\n\nMutta samassa jo nostettiin perä veneeseen... Siinä ne nyt tulivat nuo\nvanhat, varmat hauet ja arvokkaat, kyhmyniskaiset ahvenet siikain ja\nsäynäjäin seurassa, kaikki tulivat yhtä avuttomina kuin aikaisemmin\npienet, pehmeäpäiset pikkukalat, ja ne tyhjennettiin kaikki vasuun\nveneen pohjalle. Siinä nyt potkiskelivat ja kiduksiaan turhaan\naukoivat; jäntereet herpautuivat ja silmäin päälle levisi raukea, samea\nkalvo.\n\nNe katsoivat siinä toisiaan, hauet ja lahnat, raukeilla silmillään, ja\nnäyttivät nyt vasta ymmärtävän toisensa, kun kuolema kaikille saapui.\nTulos oli ollut kaikille sama.\n\nNuotan veto oli loppunut Syvälahdessa, ja taas oli kaikki äänetöntä.\nVeden pinta kumotti tummana kalvona yön hämärässä valossa; tasoittuneet\nolivat jo porkkain tyrskyt ja umpeen menneet airojen muodostamat\nrenkaat. Ja kalahaudassa pinnan alla oli yhtä hiljaista, siellä nuotan\nläpi luistaneet pikkukalat painautuivat yhä lähemmäs pohjamutaa.\n\n\n\n"]