[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuwmX9auzDECADvJR4EIw0dgd_U6s1DOz7K3Ioc6qcdU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":32,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},1070,"Annan nuoruusvuodet","Montgomery, Lucy Maud",1874,1942,"1070-montgomery-lucy-m-annan-nuoruusvuodet","1070__Montgomery_Lucy_M.__Annan_nuoruusvuodet",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1908,1920,82613,500218,false,49717,[23,24,25,26,27,28,29,30,31],"Bildungsromans","Canada -- History -- 1867-1914 -- Fiction","Country life -- Prince Edward Island -- Fiction","Friendship -- Fiction","Girls -- Fiction","Islands -- Fiction","Orphans -- Fiction","Prince Edward Island -- History -- 20th century -- Fiction","Shirley, Anne (Fictitious character) -- Fiction",[33,34],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Annan nuoruusvuodet\" by L. M. Montgomery is a novel published in 1908. When siblings Marilla and Matthew Cuthbert request an orphan boy to help with farm work, a talkative red-haired girl named Anne arrives instead. Though initially a mistake, Anne gradually wins over the reluctant guardians with her vivid imagination and spirited personality. The story follows Anne's adventures and misadventures from age eleven to sixteen as she grows up in the rural community of Avonlea, making friends, causing chaos, and learning life's lessons along the way. (This is an automatically generated summary.)",[37],"Vesala, Hilja",379,"Kanadalainen klassikko kertoo orpotyttö Annasta, joka päätyy erehdyksen kautta sisarusten Matthewin ja Marillan luo Vihervaaran tilalle. Vilkas ja puhelias Anna voittaa vähitellen ympärillään olevien ihmisten sydämet ja sopeutuu elämään Avonlean kylässä. Teos on kasvutarina ystävyydestä ja mielikuvituksen voimasta.","L. M. Montgomeryn 'Annan nuoruusvuodet' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1070. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ANNAN NUORUUSVUODET\n\nKirj.\n\nL. M. Montgomery\n\n\nSuomentanut Hilja Vesala\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       I. Rouva Rakel Lynde hämmästyy.\n      II. Matthew Cuthbert hämmästyy.\n     III. Marilla Cuthbert hämmästyy.\n      IV. Aamu Vihervaaralla.\n       V. Annan elämäntarina.\n      VI. Marilla tekee päätöksensä.\n     VII. Anna lukee iltarukouksensa.\n    VIII. Annan kasvatus alkaa.\n      IX. Rouva Lynde kauhistuu.\n       X. Annan anteeksipyyntö.\n      XI. Annan kokemukset pyhäkoulussa.\n     XII. Juhlallinen lupaus.\n    XIII. Iloisia toiveita.\n     XIV. Annan tunnustus.\n      XV. Myrsky vesilasissa.\n     XVI. Muuan teekutsu ja sen seuraukset.\n    XVII. Uusi harrastus.\n   XVIII. Anna pelastavana enkelinä.\n     XIX. Muuan konsertti, muuan onnettomuus ja muuan tunnustus.\n      XX. Mielikuvituksen harhapolkuja.\n     XXI. Annan uusi mauste.\n    XXII. Anna saa teekutsun.\n   XXIII. Anna joutuu tappiolle eräässä kunnia-asiassa.\n    XXIV. Neiti Stacyn illanvietto.\n     XXV. Matthew tekee erään huomion.\n    XXVI. Annan aine.\n   XXVII. Turhamaisuuden rangaistus.\n  XXVIII. Romanttinen seikkailu.\n    XXIX. Josephine täti hyväntekijänä.\n     XXX. Uudet seminaarilaiset.\n    XXXI. Hiljaista elämää.\n   XXXII. Nimiluettelo.\n  XXXIII. Suuressa maailmassa.\n   XXXIV. Täysverinen seminaarilainen.\n    XXXV. Pitkä talvi.\n   XXXVI. Suuri päivä.\n  XXXVII. Viikatemies, jonka nimi on kuolema.\n XXXVIII. Tien mutkassa.\n\n\n\n\nI.\n\nROUVA RAKEL LYNDE HÄMMÄSTYY.\n\n\nRouva Rakel Lynden asunto oli juuri siinä, missä Avonlean valtatie\nkääntyi alas pieneen notkoon, jota lepät ja sanajalat reunustivat.\nNotkon läpi virtasi puro, jonka lähteet olivat syvällä metsässä\nvanhan Cuthbertin talon takana. Alajuoksussaan näiden metsien läpi\nväitettiin sen olevan hyvin oikullinen ja vallaton puro tummine\nsalaperäisine lammikkoineen ja louhikkojen välissä porisevine\nputouksineen. Mutta kun se ehti Lynden notkoon saakka, oli se\nrauhallinen ja hyväntapainen pikku vesi, sillä ei edes purokaan\nvoinut kulkea rouva Rakel Lynden oven ohi kiinnittämättä tarpeellista\nhuomiota säädyllisyyteen ja sopivaisuuteen.\n\nSe luultavasti tiesi, että Rakel rouva istui ikkunassaan ja seurasi\nvalppain silmin kaikkea, mikä kulki ohitse, vieläpä puroja ja\nlapsinulikoitakin, ja että hän, jos hän huomasi jotain merkillistä\ntai virheellistä, ei koskaan saisi rauhaa, ennenkuin hän oli urkkinut\nsen syyn ja perustuksen.\n\nOn paljon ihmisiä sekä Avonleassa että muualla, jotka kykenevät\nalinomaa sekaantumaan naapuriensa asioihin juuri siksi, että he\nlaiminlyövät omansa. Mutta rouva Rakel Lynde oli noita harvinaisen\nkyvykkäitä ihmisiä, jotka sekä voivat hoitaa omat toimensa että\nsamaan aikaan osoittavat mitä suurinta harrastusta lähimmäisensä\nasioihin.\n\nHän oli taitava emäntä, jonka johdon alaisena kaikki kävi kuin kellon\nkoneisto; hän oli huomattavin käytettävissä oleva kyky, avusti\ninnokkaasti pyhäkoulussa ja oli \"Kirkollisen avustusyhdistyksen\" ja\nPakanalähetysliiton tukipylväitä.\n\nKaikesta tästä huolimatta oli Rakel rouvalla hyvää aikaa istua\nkeittiönikkunansa ääressä tuntikausia ja kutoa kehtopeitteitä\nkynttilänsydänlangasta @@ hän oli kutonut niitä kuusitoista\nkappaletta, oli Avonlean perheenäideillä tapana kertoa kauhistuneella\näänellä @@ ja pitää kiinteästi silmällä sitä kohtaa suuresta\nmaantiestä, jossa se laskeutui alas notkoon ja sitten toisella puolen\nkiemurteli ylös jyrkkää punaista töyrää. Koska Avonlea sijaitsi\npienessä S:t Lorenzolahteen pistävässä kolmikulmaisessa niemessä,\nvesi kummallakin puolella, niin täytyi jokaisen, joka tuli tai meni,\nkulkea mäelle vievää tietä ja siis tietämättään suorittaa kujanjuoksu\nRakel rouvan kaikkinäkeväin silmäin edessä.\n\nHän istui siinä eräänä iltapäivänä kesäkuun alussa. Aurinko paistoi\nlämpimänä ja kirkkaana sisään ikkunasta; hedelmätarha talon\nalapuolella olevalla rinteellä oli kuin kauneimpaan morsiuspukuun\npukeutuneena vaaleanpunaisine ja valkoisine kukkineen, ja miljoonat\nmehiläiset surisivat sen yläpuolella. Thomas Lynde @@ sävyisä\npieni mies, jota Avonlean asukkailla oli tapana sanoa Rakel Lynden\nmieheksi @@ kylvi nauriinsiementä peltoon, joka oli mäen alla ladon\ntakana, ja Matthew Cuthbertin olisi pitänyt tehdä samoin suurella\nuutispellollaan puron rannalla Vihervaaran luona. Rakel rouva tiesi,\nettä hänen todellakin pitäisi olla siellä, sillä hän oli edellisenä\niltana William Blairin kauppapuodissa kuullut Matthew'n sanovan Peter\nMorrisonille, että hän aikoi kylvää nauriinsiementä seuraavana iltana.\n\nPeter oli tietenkin kysynyt, sillä Matthew Cuthbert ei ollut mies\nkertomaan mitään omasta aloitteestaan.\n\nJa onko kummempaa kuultu @@ sen sijaan tulee Matthew Cuthbert\npuoli neljän aikaan iltapäivällä keskellä viikkoa ja kirkasta\narkipäivää verkalleen ajaen notkon läpi ja mäkeä ylös. Ja vielä\nenemmän: hänellä oli valkoinen kaulus ja paras vaatekertansa, joka\noli selvänä todistuksena siitä, että matka tähtäsi sangen kauaksi.\nMinne maailmassa Matthew Cuthbert ajoi ja mitä hänellä voi olla\ntoimitettavana?\n\nJos se olisi ollut joku muu Avonlean mies, olisi Rakel rouva\nharvinaisella yhteensovittelu- ja laskemiskyvyllään aivan hyvin\nvoinut keksiä vastauksen kumpaankin kysymykseen. Mutta Matthew lähti\nniin harvoin pois kotoa, että asian, joka hänet viekotteli ulos,\ntäytyi olla sekä tärkeä että tavaton. Hän oli luonteeltaan hyvin\nujo ja arasteleva eikä tiennyt mitään pahempaa kuin lähteä ulos\nvieraitten ihmisten joukkoon tai mennä johonkin paikkaan, missä hän\noli pakotettu puhumaan.\n\nHienossa valkoisessa kauluksessa upeileva, kiesejä ajava Matthew oli\nnäky, jonka kaltaista ei usein tarjoutunut. Kuinka paljon Rakel rouva\nvaivasikin päätään, hänen järkensä juoksu oli pysähtynyt ja hänen\niltapäivärauhansa mennyttä.\n\n@@ Totta tosiaan pistäydyn Vihervaaralle teelle ja tiedustelen\nMarillalta, minne Matthew on ajanut ja missä tarkoituksessa,\npäätti hän viimein. @@ Hän ei muuten koskaan mene kaupunkiin tähän\naikaan vuodesta eikä hän koskaan mene vierailulle. Jos hänen\nnauriinsiemenensä olisivat tyystin lopussa ja hän menisi ostamaan\nlisää, ei hän koskaan pukeutuisi tuolla tavoin ja ottaisi kiesejä.\nMutta hän ei ajanut niin kovaa vauhtia, että hän olisi voinut mennä\nnoutamaan lääkäriä. Kuitenkin on täytynyt tapahtua jotain erikoista\nsitten eilisillan. En ymmärrä tätä hitustakaan, se on varmaa, ja\nomatuntoni ei rauhoitu, ennenkuin saan tietää, miksi Matthew Cuthbert\non tänään ajanut pois Avonleasta.\n\nTeen juotuaan lähti Rakel rouva siis matkaan. Pitkältä hänen ei\ntarvinnut kulkea; tuohon aika suureen, epäsäännöllisesti rakennettuun\nja hedelmäpuiden ympäröimään taloon, jossa Cuthbertin perhe asui,\noli vain muutaman kivenheiton matka maantietä Lynden notkosta. Sen\nlisäksi tuli tietysti vielä pitkä, kapea oikotie. Matthew Cuthbertin\nisä oli yhtä arka ja niukkasanainen kuin hänen poikansa hänen\njälkeensä ja oli rakentaessaan kotiaan sijoittanut sen niin kauas\nmuista ihmisistä kuin oli ollut mahdollista kätkemättä sitä kokonaan\nmetsän sisään. Heidän talonsa oli raivatun alueen äärimmäisellä\nrajalla ja siinä se kohosi vielä tänäkin päivänä, nipin napin näkyen\nsuurelle valtatielle, jonka varrella kaikki muut Avonlean talot\nolivat vierivieressä muodostaen pienen tuttavallisen rivin.\n\nRouva Rakel Lynde arveli, ettei voitaisi puhua asumisesta sellaisessa\npaikassa.\n\n@@ Siinä voi saada katon päänsä päälle @@ sen voi saada kieltämättä,\nsanoi hän sipsuttaessaan pitkin oikotietä, jossa ruoho versoi ja\njohon vaununpyörät olivat kyntäneet syviä vakoja. Orjantappurapensaat\nreunustivat sitä molemmin puolin.\n\n-- Ei ihme, että sekä Matthew että Marilla ovat hieman omituisia,\ntäällä kun he elävät aivan itsekseen. Puut eivät ole hääviä\nseuraa, mutta sitä lajia heillä on Herra nähköön täällä kylliksi.\nMinä katselisin mieluummin ihmisiä. He näyttävät tietenkin varsin\ntyytyväisiltä ja hyväntuulisilta, mutta se johtunee tottumuksesta,\nluulisin. Kaikkeen tottuu, sanoi irlantilainen hirteen vietäessä.\n\nSamassa Rakel rouva jätti oikotien ja tuli Vihervaaran pihaan. Tämä\npiha oli hyvin viheriä ja siistitty ja hyvinhoidettu, toiselta\npuolen korkeitten, kunnianarvoisien piilipuiden, toiselta puolen\nsomasti leikattujen pyramiidipoppelien reunustama. Ei ainoatakaan\nasiaankuulumatonta tikkua tai kiveä siellä näkynyt, sillä jos\njotain sellaista olisi siellä ollut, olisi Rakel rouva sen nähnyt.\nHänen yksityinen mielipiteensä oli, että Marilla Cuthbert lakaisi\npihamaansa yhtä usein kuin hän huoneensa. Olisi voinut syödä\nruoka-aterian suoraan maan päältä ilman pienintäkään pelkoa vähemmän\nmiellyttävien aineksien sekaantumisesta asiaan.\n\nRakel rouva koputti lyhyesti ja kuuluvasti keittiönovelle ja astui\nsisään kehoituksen saatuaan. Vihervaaran keittiö oli kodikas huone\n-- ainakin se olisi ollut sellainen, ellei se olisi ollut niin\nkiusallisen puhdas ja siisti, että se teki aivan käyttämättömän\nvierashuoneen vaikutuksen. Ikkunat antoivat itään ja länteen;\nläntisestä ikkunasta, joka oli pihan puolella, paistoi sisään\nlempeä kesäkuun aurinko, mutta itäistä, josta voi nähdä vilahduksen\npuutarhan valkeista kirsikankukista ja alhaalla puron notkelmassa\nhuojuvista, solakoista koivuista, kierteli vihanta metsäviiniköynnös.\n\nTäällä Marilla Cuthbertilla oli tapana istua, silloin harvoin kun\nhän istui, aina hieman epäluuloisena auringonpaistetta kohtaan, joka\nhänen mielestään oli aivan liian oikullinen ja häilyväinen tähän\nvakavaan ja vastuunalaiseen maailmaan, ja siinä hän nytkin paraillaan\nistui kutimineen. Hänen takanaan oleva pöytä oli katettu illallista\nvarten.\n\nRakel rouva oli tuskin ennättänyt kunnollisesti sulkea oven,\nennenkuin hän aistimillaan ja ajatuksillaan oli ottanut selvän\nkaikesta, mitä oli pöydällä. Se oli katettu kolmelle, joten siis\nMarilla ilmeisesti odotti, että Matthew toisi mukanaan kotiin jonkun\nillalliselle. Mutta kylmät leikkeleet olivat laadultaan aivan\njokapäiväisiä, ja pöydässä oli vain metsäomenahilloketta ja yhtä\nlajia voileipiä, niin että mikään erittäin hieno ja arvokas vieras ei\ntuo odotettu kaiketi ollut.\n\nMutta mitä oli ajateltava Matthew'n valkoisesta kauluksesta ja\nruskeasta tammasta? Noin monet ratkaisemattomat arvoitukset\nrauhallisen ja kaikkea muuta kuin salaperäisen Vihervaaran yhteydessä\nalkoivat vähitellen panna Rakel rouvan pään pyörälle.\n\n-- Hyvää iltaa, Rakel, sanoi Marilla iloisesti. -- Eikö sinunkin\nmielestäsi ole ihana ilta? Paina puuta, ole hyvä! Kuinka teillä\njaksetaan?\n\nJotakin, jota muun nimityksen puutteessa voitaisiin sanoa\nystävyydeksi, oli ja oli aina ollut Marilla Cuthbertin ja Rakel rouvan\nvälillä, huolimatta -- tai ehkä juuri johtuen -- heidän sisäisestä\nerilaisuudestaan.\n\nMarilla oli pitkä ja laiha nainen, kulmikas ja suoraviivainen.\nHänen tummassa tukassaan voi erottaa muutamia harmaita juovia ja se\noli aina kierretty kovaksi pieneksi sykkyräksi, jonka läpi kaksi\nmetallista hiusneulaa oli murhaavasti pistetty. Hän näytti naiselta,\njolla on ahdas elämänkäsitys ja ankara omatunto, ja sellainen hän\nolikin. Mutta hänen suunsa läheisyydessä oli piirre, joka, jos se\nolisi ollut pikkuruikkusenkin pitemmälle kehittynyt, olisi voinut\nilmaista huumorin tajua.\n\n-- Me voimme kaikki mainiosti, sanoi Rakel rouva. -- Mutta minulle\ntuli ikäänkuin sellainen tunne, että täällä ehkä kaikki ei ollut\naivan kohdallaan -- se pälkähti päähäni silloin kun näin Matthew'n\najavan pois tänään. Arvelin, että hän ehkä meni lääkäriin.\n\nMarillan suupielet värähtivät merkitsevästi. Hän oli odottanut Rakel\nrouvaa; hän käsitti sangen hyvin, että Matthew'n näkeminen, joka\nilman tiettävää syytä ajaa körötti pois kieseissään, olisi liikaa\nnaapurinrouvan uteliaisuudelle.\n\n-- Ei suinkaan, minä tunnen olevani oikein pirteä, vaikka minulla\neilen oli kova päänsärkyni, sanoi hän. -- Matthew meni asemalle. Me\nsaamme tänne pienen pojan Nova Scotian lastenkodista, ja hän tulee\ntänään iltajunalla.\n\nJos Marilla olisi sanonut, että Matthew oli mennyt asemalle noutamaan\naustralialaista kengurua, ei Rakel rouva olisi voinut joutua enemmän\nymmälle. Oli sopimatonta otaksua, että Marilla piti häntä pilkkanaan,\nmutta Rakel rouva tuli melkein pakotetuksi luulemaan niin.\n\n-- Tarkoitatko täyttä totta, Marilla? kysyi hän, saatuaan takaisin\npuhekykynsä.\n\n-- Tietysti, sanoi Marilla, ikäänkuin pikkupoikien hankkiminen Nova\nScotian lastenkodista kuuluisi jokaisen kunnon talon tavallisiin\nkevättöihin Avonleassa, sen sijaan että se oli aivan ennen kuulumaton\nuudistuspuuha tällä seudulla.\n\nRakel rouva tunsi, että hänen henkistä tasapainoaan oli järkytetty.\nHän ajatteli huudahdusmerkeissä. Poika! Ja juuri Marilla ja Matthew\nCuthbert aikeissa ottaa luokseen pojan! Lastenkodista! Ei, nyt oli\ntotisesti maailmanloppu lähellä! Ei koskaan hän ihmettelisi enää\nmitään tämän jäljestä! Ei ikinä mitään!\n\n-- Kuinka maailmassa päähänne on pälkähtänyt sellainen ajatus? hän\nkysyi paheksuvalla äänellä.\n\nTämä oli tapahtunut neuvottelematta hänen kanssaan, ja sitä täytyi\nsiis paheksua.\n\n-- Oh, me olemme tuumineet sitä jo kauan aikaa -- tai oikeammin\nsanottuna koko talven, vastasi Marilla. --\n\nNämä hieman myöhästyneet varoitukset eivät näyttäneet loukkaavan eikä\nsäikäyttävän Marillaa. Hän kutoi tyynesti edelleen.\n\n-- En tahdo kieltää, että on paljon totta siinä, mitä sanot, Rakel.\nMinä olen itsekin ollut hyvin kahden vaiheella. Mutta Matthew piti\nniin kauhean itsepintaisesti kiinni asiasta. Sen minä huomasin,\nja senvuoksi annoin myöten. On niin harvinaista, että Matthew\naivan varmasti haluaa jotain, että kun hän joskus niin tekee,\non minun mielestäni aina minun velvollisuuteni suostua. Ja mitä\ntulee yrityksen uhkarohkeuteen -- kultaseni, onnen kauppaahan on\nmelkein kaikki mitä täällä maailmassa tehdään... Onnenkauppaahan\non omienkin lasten pitäminen, sen puolesta -- vaikka suunnilleen\npitäisikin oltaman selvillä, mitä peruja he ovat saaneet. Eivät he\naina ole niinkään onnistuneita!... Mutta Nova Scotiahan ei ole täältä\nkaukana, se ei ole samaa kuin jos saisimme hänet Englannista tai\nYhdysvalloista. Hän ei kai liene niin kokonaan erilainen kuin me itse.\n\n-- No niin, toivon sydämestäni, että kaikki kävisi hyvin, sanoi Rakel\nrouva äänellä, joka selvästi ilmaisi mitä vahvimpia epäilyksiä. --\nMutta älä sitten tule sanomaan minulle, etten varoittanut teitä, jos\nhän pistää Vihervaaran tuleen tai panee kaivoon strykniiniä -- eräs\nlastenkodin vesa teki niin Uudessa Brunswickissä sillä seurauksella,\nettä koko perhe kuoli mitä hirveimpiin tuskiin... Mutta sillä kertaa\nse oli tyttö.\n\n-- Mehän emme otakaan tyttöä, sanoi Marilla, ikäänkuin kaivojen\nmyrkyttäminen olisi yksinomaan naisellinen avu, josta ei ollut vaaraa\npoikien yhteydessä. -- Ei ikinä johtuisi mieleeni ottaa tyttöä\nkasvattaakseni. Ihmettelen, että rouva Spencer niin tekee. Mutta hän\nei kylläkään pelkäisi ottaa luokseen vaikka koko lastenkotia, jos se\njohtuisi hänen mieleensä.\n\nRakel rouva olisi mieluimmin jäänyt siksi, kunnes Matthew tuli kotiin\nuusine saaliineen. Mutta kun hän havaitsi, että kuluisi vähintäin\nrunsaasti kaksi tuntia, ennenkuin häntä voitiin odottaa, päätti hän\nlähteä eteenpäin ja pistäytyä Bellin perheessä kertomaan heille\nuutisen. Se herättäisi varmasti suurta hämmästystä, ja Rakel rouvalle\noli hyvin mieluista saattaa ihmiset hämmästymään.\n\nHän poistui sentähden, suureksi helpotukseksi Marillalle, sillä\nviimemainittu tunsi epäilyksensä ja pelkonsa saavun muta virikettä\nRakel rouvan synkkien aavistusten vaikutuksesta.\n\n-- Minut saa suomustaa kuin kuoreen, jos koskaan olen kuullut\nmokomaa! huudahti Rakel rouva päästyään kaikella kunnialla jälleen\nmaantielle.\n\n-- Eikö tämä ole aivan kuin hullua unta? Niin, poikaa täytyy sääliä,\nse on varmaa. Matthew'lla ja Marillalla ei ole minkäänlaista\nkäsitystä lapsista ja he tulevat vaatimaan, että hän olisi viisaampi\nja vakavampi omaa isoisäänsä -- jos hänellä koskaan on ollut\nsellaista, mikä on epäiltävää. Minun mielestäni tuntuu oikein\nkolkolta ajatella lapsukaista Vihervaaralla; siellä ei koskaan\nole ollut ainoatakaan, sillä sekä Matthew että Marilla olivat\ntäyskasvuisia, kun uusi talo rakennettiin -- ja Herra tiesi muuten,\novatko he itse koskaan olleet lapsia. Minä en tahtoisi mistään\nhinnasta olla tuon köyhän nulikan housuissa. Sääliä häntä täytyy.\n\nNiin purki Rakel rouva sydäntänsä kukkiville orjantappuroille;\nmutta jos hän olisi voinut nähdä lapsen, joka juuri tällä hetkellä\nkärsivällisesti odotti Bright Riverin rautatieasemalla, olisi hänen\nsäälinsä ollut vielä syvempi ja lämpimämpi.\n\n\n\n\nII.\n\nMATTHEW CUTHBERT HÄMMÄSTYY.\n\n\nMatthew Cuthbert ja hänen ruskea tammansa kulkea hölkyttivät\nverkalleen tuota neljäntoista kilometrin matkaa Bright Riveriin.\nTie oli kaunis kiemurrellessaan somien talonpoikaistalojen välitse,\nsilloin tällöin kulkien pihkalta tuoksuvan hongikon läpi tai pitkin\nlaaksoa, jossa villit luumupuut ojentelivat keijuvia kukkaterttujaan.\nIlma oli monista hedelmäpuutarhoista tulevien tuoksujen\nkyllästyttämä, niityt kangastivat etäällä, verhoutuneina purppuran ja\nopaalinhohtoiseen usvaharsoon, ja linnut lauloivat ja livertelivät\nvarhaiskeväimen täydellä riemulla.\n\nMatthew nautti matkasta omalla tavallaan, lukuunottamatta niitä\nhetkiä, jolloin hän kohtasi naisia ja oli pakotettu heille\nnyökäyttämään. Sillä Prinssi Edvardin saarella oli tapana nyökäyttää\nitse kullekin vastaantulijalle maantiellä, oli se sitten tuttu tai\ntuntematon.\n\nMatthew pelkäsi kaikkia naisia lukuunottamatta Marilla sisartaan\ntai Rakel rouvaa; hänellä oli sellainen epämiellyttävä tunne, että\nnuo salaperäiset olennot nauroivat hänelle takanapäin. Ja hänellä\nolikin täysi syy epäillä sitä, sillä hän oli sangen merkillisen\nnäköinen ulkonaiselta olemukseltaan kömpelöine vartaloineen, pitkine,\nraudanharmaine hiuksineen, jotka hipaisivat kumaraisia hartioita, ja\npehmeine, ruskeine täysipartoineen, jommoinen hänellä oli ollut aina\nkaksikymmenvuotiaasta asti. Hän oli itse asiassa kaksikymmenvuotiaana\nollut jokseenkin samannäköinen kuin kuusikymmenvuotiaanakin, vaikka\nei aivan niin harmaa.\n\nSaapuessaan asemalle hän ei nähnyt vilahdustakaan mistään junasta.\nHän luuli olevansa liian varhainen, jonka vuoksi hän sitoi hevosensa\nkiinni pienen hotellin pihalle ja meni asemalle. Pitkä asemasilta oli\nmelkein autio; ainoa näkyvissä oleva elävä olento oli tyttö, joka\nistui erään pärekasan äärimmäisellä reunalla.\n\nMatthew, joka pani vain merkille, että se oli tyttö, puikki hänen\nohitseen niin pian kuin suinkin katsahtamatta häneen. Jos hän olisi\nkatsonut häneen, olisi hän tuskin voinut olla kiinnittämättä huomiota\njännittyneeseen, liikkumattomaan odotukseen, mikä ilmeni koko hänen\nasennossaan ja ilmeessään. Tyttö istui siinä ja odotti jotakuta tai\njotakin, ja koska istuminen ja odottaminen oli tällä haavaa ainoa,\nmitä hänellä oli tehtävänä, vajosi hän tähän tilaan kaikella sillä\ntarmolla, mihin hän kykeni.\n\nMatthew tapasi asemapäällikön tämän juuri sulkiessa pilettiluukkua\nlähteäkseen kotiin illalliselle, ja kysyi häneltä, eikö puolikuuden\njuna jo pian saapuisi.\n\nPuolikuuden juna on tullut ja lähtenyt puoli tuntia sitten, vastasi\nkysymyksen saaja. -- Siitä astui ulos matkustaja, jonka piti tulla\nteille -- eräs pikku tyttö. Hän istuu tuolla pärekasalla. Pyysin\nhäntä menemään naisten odotushuoneeseen, mutta hän sanoi mieluummin\nhaluavansa olla täällä ulkona. Täällä muka on -- kuinka se taas\nolikaan? -- vapaampaa liikkuma-alaa havaintojen tekemiselle.\n\n-- Minä en odota tyttöä, sanoi Matthew avuttomana.\n\n-- Olen täällä hakemassa poikaa. Hänen pitäisi olla täällä. Rouva\nSpencerin piti tuoda hänet minulle Nova Scotiasta.\n\nAsemapäällikkö vihelsi.\n\n-- Tässä on varmaankin tapahtunut joku erehdys, sanoi hän. -- Rouva\nSpencer astui junasta ulos tuo tyttö mukanaan ja jätti hänet minulle.\nSanoi, että te ja sisarenne ottaisitte hänet kasvatiksenne eräästä\nlastenkodista ja että te olisitte täällä häntä vastassa. Siinä on\nkaikki, mitä minä tiedän asiasta -- ja useampia lastenkodin lapsia ei\nminulla ole varastossa.\n\n-- Tätä minä en ymmärrä, sanoi Matthew tuskastuneena, toivoen\nsydämestään, että Marilla olisi täällä ja selvittäisi tilanteen.\n\n-- Teidän on kai parasta puhua tytön kanssa, sanoi asemapäällikkö. --\nHän kyllä selvittää pulman -- hyvä suuvärkki hänellä on, siitä menen\ntakuuseen. Heillä ehkä olivat lopussa sellaiset pojat, jommoista te\nhalusitte.\n\nHän pyörähti ympäri korollaan ja meni tiehensä, sillä hän oli\nnälissään. Ja onneton Matthew jäi yksin suorittamaan sellaista mikä\noli vaikeampaa kuin jalopeuran luolaan astuminen -- hänen piti mennä\ntytön luokse -- vieraan tytön -- lastenkodin tytön -- ja kysyä\nhäneltä, miksi hän ei ollut poika... Matthew huokaili sisällisesti,\nkääntyi ympäri ja alkoi hiljalleen lönkyttää asemasiltaa pitkin\ntyttöä kohti.\n\nTytön silmät olivat olleet kiinnitetyt häneen aina siitä asti kuin\nMatthew ensi kerran oli kulkenut hänen ohitseen, ja nytkin hänen\nkatseensa riippui hänessä. Matthew ei katsonut häneen, ja vaikka hän\nolisi katsonut, ei hän kuitenkaan olisi saanut mitään käsitystä hänen\nolemuksestaan. Mutta tavallinen katselija olisi nähnyt seuraavaa:\n\nNoin yksitoistavuotias tyttö hyvin lyhyessä, hyvin ahtaassa ja hyvin\nrumassa harmaankeltaisessa, kotikutoisessa villapuvussa. Hänellä\noli haalistunut, ruskea merimieshattu, ja hatun alla riippui kaksi\nhyvin paksua ja ärsyttävän punaista hiuspalmikkoa alas selkään.\nKasvot olivat pienet, kapeat ja laihat ja hyvin kesakkoiset; suu oli\nsuuri, ja samoin silmät, jotka olivat valaistuksesta ja mielialoista\nriippuen, toisinaan vihreät, toisinaan harmaat.\n\nNäin paljon tavallinen katselija. Terävänäköisempi olisi nähnyt, että\nleuka oli hyvin suippo ja esiinpistävä, että silmät loistivat älyä\nja vilkkautta, että suu oli ilmehikäs ja huulet kauniit, otsa leveä\nja hyvinmuodostunut. Lyhyesti -- terävänäköisempi havaintojentekijä\nolisi tullut siihen johtopäätökseen, ettei mikään tavallinen sielu\nasustanut tässä kodittomassa pikku naisolennossa, jota Matthew\nCuthbert niin rajattomasti pelkäsi.\n\nPuheen aloittamisvaivasta Matthew sentään säästyi, niinpian kuin\ntyttö ymmärsi, että Matthew aikoi hänen luokseen, nousi hän ylös,\ntarttui toisella ruskealla, laihalla kädellään lopenkuluneen,\nvanhanaikuisen matkalaukkunsa kannattimeen, ja ojensi toisen\nMatthew'lle.\n\n-- Arvaan, että olette herra Matthew Cuthbert VihervaaraIta,\nsanoi hän huomattavan kirkkaalla ja miellyttävällä äänellä. Olen\nniin iloinen tavatessani teidät. Aloin jo melkein pelätä, ettette\ntulisikaan minua hakemaan, ja mietin mitä olisi mahdollisesti\nvoinut tapahtua. Olin päättänyt itsekseni, että jos te ette tulisi\ntänä iltana, menisin pitkin edelleen tienmutkassa olevan suuren\nmetsäpuun luokse ja kiipeisin ylös ja asettuisin siihen yöksi.\nEn olisi ollut hituistakaan peloissani, ja olisi ihastuttavaa\nnukkua, ylhäällä metsäkirsikkapuussa, joka on täpötäynnä kukkia,\nkuutamossa. Eikö teidänkin mielestänne, mitä? Voisi luulla istuvansa\nmarmoripalatsissa, eikö niin?\n\nJa minä olin aivan varma siitä, että te noutaisitte minut aamulla\nvarhain, ellette nyt sitä tekisi.\n\nMatthew oli hämillään sulkenut luisevan pikku käden omaansa,\nja samalla hän teki päätöksensä. Hän ei voinut sanoa tälle\nkirkassilmäiselle lapselle, että kaikki oli erehdystä; hän ottaa\nhänet mukaan kotiin ja antaa sen Marillan tehtäväksi. Tänne asemalle\nhän ei missään tapauksessa voisi häntä jättää, ja kaikki kysymykset\nja selitykset saisivat jäädä toistaiseksi, kunnes hän taas oli kotona\nVihervaaralla.\n\n-- Oli ikävää, että tulin niin myöhään, sanoi hän nolona. -- Tulehan\nnyt! Hevonen seisoo tuolla pihalla! Anna minulle laukkusi!\n\n-- Oi, sen kannan itse, vastasi tyttö hilpeästi. -- Se ei ole\nensinkään raskas. Kaikki, mitä omistan, on siinä, mutta se ei ole\nsittenkään raskas. Ja ellei sitä kanneta erityisellä tavalla,\nniin irtautuu sen toisen puolen kädensija -- mutta minä osaan\ntempun, minä, ja siksi kannan mieluummin itse. Se on kauhean vanha\nmatkalaukku. Olen sentään oikein hyvilläni, että tulitte, vaikkakin\nolisi ollut hauska nukkua ylhäällä metsäkirsikkapuussa...\n\n-- Meillä on kai pitkä ajomatka, vai kuinka? Rouva Spencer sanoi sitä\nolevan lähes neljätoista kilometriä. -- Se ilahuttaa minua, sillä\npidän niin paljon ajamisesta. Oi, kuinka ihmeellistä on, että minä\ntulen asumaan teidän luonanne ja kuulumaan teille! En ole koskaan\nkuulunut kenellekään ihmiselle... Mutta lastenkoti, nähkääs, se oli\npahinta kaikista. Olen ollut siellä vain neljä kuukautta, mutta se\noli kylliksi. Te ette kai koskaan ole ollut lastenkodin lapsi, arvaan\nminä, joten teidän on mahdoton käsittää, miltä se tuntuu. Se on\npahinta mitä voi ajatella... Rouva Spencer sanoi, että oli ilkeätä\nsanoa niin, mutta minä en tarkoittanut mitään ilkeätä... On hyvin\nhelppo olla ilkeä tietämättään.\n\nLastenkodin ihmiset olivat kilttejä -- kaikella muotoa. Mutta kaikki\non niin kauhean yksitoikkoista ja aina samanlaista lastenkodissa --\npaitsi tietysti itse lapset.\n\nHeistä voi ajatuksissa muovailla niin monia asioita ja juttuja --\ntyttö tuossa vieressä, esimerkiksi, hänhän voi olla ehkä kreivin\ntytär, jonka ilkeä lapsentyttö on jo pienenä lapsena varastanut\nvanhemmilta, ja sitten lapsentyttö kuoli, ennenkuin hän ehti\ntunnustaa rikoksensa... Minulla oli tapana maata valveilla öisin ja\nkeksiä tällaisia juttuja, sillä päivällä minulla ei ollut aikaa. Sitä\nvarten kaiketi minä olen niin hintelä ja laiha -- sillä olenhan koko\nlailla laiha, eikö totta? Minulla ei ole juuri ensinkään lihaa luiden\npäällä. Minä kuvittelen niin mielelläni, että olen pyylevä ja lihava,\nkuopat kyynärpäissä...\n\nTässä Matthew'n holhokki vaikeni, osaksi hengähtääkseen, osaksi\nsiksi, että he olivat saapuneet kiesien luo. Sitten hän ei sanonut\nsanaakaan, ennenkuin he olivat jättäneet kylän ja ajoivat ylös erästä\npientä jyrkkää mäkeä. Tie oli tässä kaivautunut niin syvälle pehmeään\nmaahan, että sen reunat, jotka kasvoivat kukkivia metsäkirsikkapuita\nja solakoita koivuja, kohosivat vallien tavoin useita jalkoja ajajien\npäitten yläpuolelle.\n\nTyttö ojensi kätensä ja taittoi villiluumunoksan, joka hipaisi\nkiesien kylkeä.\n\n-- Eikö se ole kaunis? Mitä te ajattelette, kun näette tuollaisen\npuun kumartuvan ylhäältä ruohovallilta oksat puhtoisten, valkeitten\nkukkien verhoamina?\n\n-- Niin, sitäpä minä en osaa sanoa, sanoi Matthew.\n\n-- Morsianta te ajattelette, se on selvää -- valkopukuista morsianta\nkevyine valkeine huntuineen. Minä itse en kai koskaan tule olemaan\nmorsian. Kukaan ei liene halukas menemään minun kanssani naimisiin --\nellei mahdollisesti joku lähetyssaarnaaja. Lähetyssaarnaaja ei kai\nsaa olla niin turhantarkka... Mutta valkoisen puvun toivon kuitenkin\njoskus saavani. Se on minun hartain toivomukseni! Olen niin ihastunut\nkauniisiin vaatteisiin. Ja minulla ei ole ikinä ollut kaunista puhua\nkoko elämässäni, niin pitkälle kuin muistan -- mutta sitä enemmän\nhaluttaa saada sellainen! Eikö totta? Ja voinhan aina kuvitella\nolevani pukeutuneena loistavaan asuun...\n\nAamulla, kun lähdin lastenkodista, olin niin pahoilla mielin, kun\nminun täytyi panna ylleni tämä vanha, ruma villaleninki. Kaikilla\nkodin lapsilla oli sellainen. Viime talvena eräs Hopetownin kauppias\nlahjoitti kolmesataa metriä tätä kangasta lastenkodille. Muutamat\nsanovat hänen tehneen sen siksi, ettei kukaan halunnut ostaa\ntuota tavaraa, mutta minä ajattelen mieluummin, että hän teki sen\nsenvuoksi, että hän soi hyvää kaikille meille lapsille... Mutta\nkaunista se ei ole!\n\nIstuin junassa ja kuvittelin mielessäni, että minulla oli ylläni\nmitä kaunein vaaleansininen silkkileninki -- voihan saman tien ottaa\njotain oikein hienonhienoa -- ja suuri hattu, joka oli täyteen\nsullottu kukkia ja liehuvia töyhtöjä, ja kultakello ja sinipunervat\nhansikkaat ja ruskeat nappikengät. Tunsin olevani niin iloinen ja\nnautin sanomattomasti matkasta. Enkä ollut ensinkään merikipeä\nlaivassa. Ei rouva Spencerkään ollut, vaikka hän tavallisesti\nsairastuu. Hän sanoi, ettei hänellä ollut aikaa sairastumiseen, hänen\nkun täytyi alituiseen pitää huolta minusta, etten putoisi mereen. Hän\nsanoi, ettei hän ikinä ollut nähnyt niin levotonta sielua... Minä\nhalusin tietenkin kurkistaa kaikkea, mitä laivassa oli nähtävää,\nsillä kuka tietää, koska jälleen saisin sellaisen tilaisuuden...\n\nOi, tässä on vielä enemmän kukkivia kirsikkapuita -- tämäpä vasta\non ihana saari, tämä! Olen niin hirveän iloinen ajatellessani, että\nsaan jäädä tänne. Olen aina kuullut sanottavan, että prinssi Edvardin\nsaari on maailman kaunein paikka, ja usein kuvittelin asuvani täällä,\nvaikka en koskaan voinut uskoa käyvän niin hyvin... Ajatella, että\nonnellisimmat unelmat toteutuvat -- oi!... Mutta nämä punaiset\nmaantietpä ovat lystikkäitä! Kun me nousimme junaan Charlotte\nTown'issa ja punaiset tiet alkoivat kiitää ohi, kysyin rouva\nSpenceriltä, mikä ne teki punaisiksi, ja hän sanoi, ettei hän tiennyt\nsitä ja että minun pitäisi Herran nimessä säästää häntä enemmiltä\nkysymyksiltä... Hän sanoi, että olin kysynyt häneltä jo varmaankin\ntuhatta asiaa... No, se on kyllä mahdollista, mutta kuinka voi saada\nselvää asioista, ellei kysele. Ja mikä on syynä siihen, että maantiet\novat punaiset?\n\n-- Sitä en totta tosiaankaan tiedä, sanoi Matthew.\n\n-- Se on eräs niitä asioita, joista minun vielä on otettava\nselvää. Eikö ole äärettömän hauskaa ajatella kaikkea, josta\ntäytyy ottaa lähemmin selkoa? Tuo tuollainen se saa aikaan, että\nminä tunnen olevani iloinen saadessani elää -- maailma on niin\nmielenkiintoinen... Se ei olisi puoleksikaan niin mielenkiintoinen,\njos tietäisimme kaiken etukäteen, eihän?... Mutta ehkä minä\nlörpöttelen liiaksi? Ihmisillä on aina tapana sanoa minulle niin.\nEhkä te mieluummin soisitte minun istuvan hiljaa? Siinä tapauksessa\npyydän teitä vain sanomaan. Minä voin vaieta, kun päätän niin tehdä,\nvaikka se on vaikeata...\n\nMatthew oli itse hyvin ihmeissään, mutta hänellä oli todellakin\nhauskaa. Kuten useat hiljaiset olennot hän piti puheliaista\nihmisistä, kun he itse huolehtivat pakinoimisestaan eivätkä vaatineet\nhäntäkin puolestaan ottamaan osaa keskusteluun. Mutta hän ei koskaan\nollut odottanut mitään huvia pienen tytön seurasta. Naiset olivat\nkylläkin ikäviä joka suhteessa, mutta pikku tytöt olivat pahempia.\nHän inhosi heidän tapaansa arasti luikkia hänen ohitseen, salavihkaa\nvilkuillen häneen, ikäänkuin he odottaisivat hänen nielaisevan heidät\nyhtenä suupalana, jos he uskaltaisivat sanoa sanankin.\n\nSellainen oli hyvinkasvatetun avonlealaistytön tyyppi. Mutta tämä\nkesakkoinen, kirkassilmäinen ihmeotus oli jotain aivan muuta, ja\nvaikka Matthew'n hitaammalle älylle oli sangen vaikeata seurata\ntytön ajatusten rohkeita hyppäyksiä, tunsi hän mielestään \"hieman\npiristyneensä\" hänen lörpöttelystään. Hän sanoi senvuoksi,\nyksikantaan kuten ainakin:\n\n-- Puhu sinä vain niin paljon kuin tahdot. Minua se ei haittaa.\n\n-- Kuinka ystävällistä! Minulla on sellainen tunne, että te ja minä\ntulemme viihtymään niin hyvin yhdessä. On niin hauskaa kun saa puhua\nsilloin kun haluttaa, eikä tarvitse alituisesti kuulla, että lapsia\nkelpaa katsella, mutta ei kuunnella. Sen he ovat sanoneet minulle\nvarmaankin miljoonan kertaa. Ja sitten ihmiset nauravat minulle\nsiksi, että heidän mielestään minä olen niin suurisanainen. Mutta\njos mielessä liikkuu suuria ajatuksia, niin on kai myöskin pakotettu\nkäyttämään suuria sanoja niitä ilmi tuodakseen -- eikö niin?\n\n-- Eiköpä tuo niin liene... sanoi Matthew.\n\n-- Rouva Spencer sanoi, että minun kieleni täytyy olla keskeltä\nkiinni -- muuten se ei voisi liikkua niin kerkeästi, sanoi hän.\nMutta niin ei ole asianlaita, se on kiinni toisesta päästä. Rouva\nSpencer sanoi, että teidän talonne nimi on Vihervaara. Minä kyselin\nhäneltä kaikkea mahdollista. Hän sanoi siellä kasvavan puita\nyltympäri. Puut -- ne ovat minun elämäni! Lastenkodin ympäristössä\nei ole kerrassaan yhtään puuta, vain muutamia pieniä viheliäisiä\nraukkoja suuren sisäänkäytävän ulkopuolella, valkoiseksi maalatut\npuuhäkit ympärillään... Ne näyttivät orpolapsilta. Ja minun\nmielestäni ne olivat niin säälittäviä. Minulla oli tapana sanoa\nniille: \"Voi teitä pikku raukkoja! Ajatelkaas, jos kasvaisitte ulkona\nsuuressa suhisevassa metsässä, joka on täynnä toisia puita teidän\nympärillänne, ja juurianne peittäisi hienot sammal- ja vanamoköynnökset\nja lähellä olisi puro ja linnut laulaisivat oksillanne -- silloin\nte vasta kasvaisitte kovaa vauhtia! Mutta täällä te saatte seisoa\nnurkassa, ettekä ikinä pääse mihinkään... Tiedän kyllä, miltä teistä\ntuntuu, pikku puut.\" -- Olin ikävissäni, kun lähdin niiden luota\naamulla. Tuollaisiin asioihin kiintyy niin suuresti, eikö totta?\n-- Onko Vihervaaran läheisyydessä puroa? Unohdin kysyä sitä rouva\nSpenceriltä?\n\n-- Kyllä toki -- heti talon takana.\n\n-- Oi, todellakin!... Olen aina uneksinut saavani asua lähellä puroa.\nAh, kunpa unelmat vain vähän useammin toteutuisivat!... Nyt minä joka\ntapauksessa tunnen olevani hirveän tyytyväinen ja hyvillä mielin.\nMutta kas, oikein onnellinen, sitä en koskaan tule olemaan, sillä --\nniin, miksi te sanotte tätä väriä?\n\nHän heilautti toisen pitkän, kiiltävän palmikkonsa laihan olkapään\nyli ja piti sitä ylhäällä Matthew'n silmien tasalla. Matthew ei ollut\ntottunut lausumaan ajatuksiaan naisten hiustenväristä, mutta tässä\ntapauksessa ei voinut olla epäilystä.\n\n-- Se on kai punainen, tiedänmä, sanoi hän.\n\nTyttö antoi palmikon taas pudota -- huoaten niin syvästi, se tuntui\ntulevan aina hänen varpaistaan asti ja sisältävän monien vuosisatojen\nsurut.\n\n-- Niin, se on punainen, sanoi hän alistuvasti. -- Nyt voitte\nymmärtää, miksi en minä voi olla oikein onnellinen. Ei kukaan,\njolla on punainen tukka, voi olla onnellinen Muusta en minä niin\nkovin suuresti välitä -- kesakoista ja vihreistä silmistä ja\nlaihuudestani. Kaiken tuon voin ajatuksissani jättää pois. Voin\nkuvitella mielessäni, että minulla on iho kuin helein ruusunlehti\nja orvokinsiniset silmät, jotka säteilevät kuin tähdet. Mutta tukka\n-- kas sitä en voi ajatuksissani poistaa. Se pysyy paikallaan. Teen\nkuitenkin parastani. Sanon itselleni: hänen kasvojansa kehystävät\nloistavat hiukset, mustat kuin korpinsiipi... Mutta koko ajan tiedän,\nettä se on inhoittavan punainen, ja se on minun suurin suruni. Se\ntulee kestämään läpi koko elämäni. Eräästä kirjasta luin kerran\ntytöstä, jolla oli sydänsuru, mutta sen aiheuttajana ei ollut\npunainen tukka. Hänellä oli päinvastoin kullanhohtavat kiharat, jotka\nvaluivat alas alabasteriotsalle. Minkälainen on alabasteriotsa? En\nole koskaan voinut saada sitä selville. Voitteko sanoa sen minulle?\n\n-- Ei, pelkään, että en voi, sanoi Matthew, joka alkoi joutua päästä\npyörälle.\n\nHänellä oli sama tunne, mikä hänellä oli ollut kerran viheriässä\nnuoruudessaan, kun hän oli ollut mukana eräällä huviretkellä ja muuan\ntoinen poika oli narrannut hänet \"jauhamaan suolaa\".\n\n-- No niin, jotain hyvää sen on täytynyt joka tapauksessa olla, sillä\nhän oli jumalaisen kaunis. Miltähän mahtaisi tuntua olla jumalaisen\nkaunis?\n\n-- Älä kysy sitä minulta!... sanoi Matthew.\n\n-- No, mutta jos saisitte valita -- minkälainen olisitte mieluimmin\n-- jumalaisen kaunis vai säkenöivän sukkela vaiko enkelimäisen hyvä?\n\n-- Niin, sepä olisi todella vaikea ratkaista...\n\n-- Juuri niinkuin minäkin ajattelen! Olen aina kahden vaiheilla.\nMutta sehän voi olla samantekevä, sillä minä en koskaan tule olemaan\nmitään niistä. Kaikkein vähimmin enkelimäisen hyvä... Rouva Spencer,\nhän sanoi -- oi, herra Cuthbert! Oi, herra Cuthbert!! Oi, herra\nCuthbert!!!\n\nRouva Spencer ei liene ilmaissut ajatustaan tällä tavoin; tyttö\nei myöskään ollut tipahtanut vaunuista eikä Matthew tehnyt mitään\nyllättävää. Maantie oli yksinkertaisesti tehnyt mutkan, ja ajajat\njoutuivat \"puistokäytävään\".\n\n\"Puistokäytävä\" oli saanut tämän nimityksen Newbridge'in asukkailta\nja sen muodosti neljä- tai viisisataa metriä pitkä tienpätkä, jonka\nyläpuolella kaareutui kaksi riviä suuria ja valkoisia, monihaaraisia\nomenapuita, jotka monta vuotta sitten oli istuttanut muuan vanha\n\"konstikas\" maanviljelijä. He ajoivat lumivalkoisten, tuoksuvien\nkukkien muodostamaa pitkää holvikäytävää pitkin. Oksien alla vallitsi\nlempeä hämärä ja kaukana taustassa näkyi sinipunervan ja purppuran\nvärinen iltataivas kuin suuri maalattu kirkonikkuna.\n\nKaunis näky näytti riistäneen tytöltä puhekyvyn. Hän nojautui\ntaaksepäin kieseissä, laihat kädet ristittyinä polvilla ja\nkasvot mykässä hurmiossa kohotettuina heidän päänsä päällä\nolevaan valkeaan loistoon. Ei vielä sittenkään, kun he olivat\njättäneet \"puistokäytävän\" ja ajoivat pitkää mäkeä myöten\nNewbridge'iin, hän puhunut tai liikkunut. Melkein kirkastunein\nkasvoin hän katseli auringonlaskua, ja hänen silmänsä näkivät ihania\nnäkyjä, jotka kulkivat ohitse kimmeltävää taustaa kohti.\n\nNewbridgen, pienen väkirikkaan kylän läpi, jossa koirat haukkuivat\nheitä, pikku pojat hoilasivat ja uteliaita kasvoja kurkisteli\nikkunoista, ajoivat he yhä hiljaisuuden vallitessa. He jättivät\ntaakseen vielä kolme kilometriä, eikä tyttö ollut vielä avannut\nsuutaan. Hän osasi vaieta, se oli selvää, yhtä tarmokkaasti kuin hän\nosasi puhuakin.\n\n-- Tunnet kai itsesi aikamoisen nälkäiseksi ja väsyneeksi, sanoi\nviimein Matthew -- muuta syytä pitkälliseen vaitioloon ei hän voinut\nkeksiä. -- Nyt ei meillä liioin ole niin kovin pitkää matkaa enää\najettavana.\n\nTyttö havahtui unelmistaan syvään huoahtaen ja loi häneen katseen,\njoka kertoi hänen sielunsa liidelleen kaukana tähtien täyttämissä\navaruuksissa.\n\n-- Oi, herra Cuthbert, hän kuiskasi, tuo vihanta holvikäytävä, jonka\nläpi ajoimme -- kaikki tuo valkea -- mitä se oli?\n\n-- Tarkoitat kai puistokäytävää, arvaan minä, sanoi Matthew muutaman\nsilmänräpäyksen kestäneen syvän mietiskelyn jälkeen. -- Niin, se on\noikein sievä tavallaan.\n\n-- Sievä? Oi, se ei varmaankaan ole oikea sana. Ei myöskään kaunis.\nOi, se on ihmeellinen -- ihmeellinen! Ensi kerran elämässäni näin\nsellaista, mitä ei voisi ajatella ihastuttavammaksi. Minulle tuli\nsellainen outo tunne tänne -- hän laski käden rinnalleen -- aivan\nkuin kivun tunne mutta se tuli vain siitä, että nautin. Oletteko te\nkoskaan tuntenut sellaista kipua, herra Cuthbert?\n\n-- Ei, en voi muistaa mitään sellaista.\n\n-- Minulle se tulee sangen usein -- kun näen jotain tuollaista\nhirveän kaunista. Mutta minkätähden sanotaan tuota ihastuttavaa\nlehtikujaa puistokäytäväksi Tuo nimihän ei sano paljon mitään. Ei,\nsen nimen pitäisi olla -- odottakaahan -- niin, Suloisuuden valkea\ntie. Eikö se olekin hieno satunimitys? Kun en pidä jonkun paikan\ntai ihmisen nimestä, niin keksin heille aina jonkun uuden. Kodissa\noli tyttö nimeltä Hepzibah Jenkins, mutta minä nimitin häntä aina\najatuksissani Rosalia de Vere'iksi. Muut ihmisethän voivat sanoa\ntuota lehtikujaa puistokäytäväksi, mutta minä tulen aina sanomaan\nsitä Suloisuuden valkeaksi tieksi.\n\nHyvänen aika -- olemmeko nyt pian kotona? Minä olen sekä iloinen että\npahoillani. Olen pahoillani siksi että tämä ajaminen on ollut niin\nhauskaa, ja on aina ikävää, kun hauskuus on lopussa. Voihan tulla\njotain vielä hauskempaa jäljestäpäin, mutta ei maksa vaivaa olla\nliian varma siitä... Se on ollut ainakin minun kokemukseni. Mutta\nah -- kuinka iloinen olen saadessani tulla kotiin! Minullahan ei\nkoskaan ole ollut todellista kotia, niin pitkälle kuin voin muistaa\ntaaksepäin. Nyt minulla on taas tuo outo tunne sydänalassa...\n\nHe olivat nyt sivuuttaneet mäen korkeimman kohdan. Heidän\nalapuolellaan levisi pienoinen järvi, joka näytti melkein joelta,\nniin pitkulainen ja polveileva se oli. Sen yli vei silta, ja\nsillalta ja pikku järven alemmasta päätekohdasta käsin, jossa\nkeltaisenruskea hiekkaharjanne erotti sen toisella puolen olevasta\ntummansinisestä merenlahdesta, lepäsi vesi peilikirkkaana muunnellen\nmitä hienoimmissa värivivahteissa orvokinsinisestä vaaleanpunaiseen\nja himmeän vihertävään ja muihin leppoisiin värisointuihin, joille ei\nvielä ole mitään nimiä keksitty.\n\nSillan vastakkaiselle puolelle pujottelihe järvi tuuheiden mänty- ja\nvaahterametsikköjen keskeen ja päilyili tummanvälkkyvänä niiden\nleijailevien varjojen alla. Siellä täällä kumartui villiluumupuu\nulos rantajyrkänteeltä kuin nuori tyttö, joka seisoo varpaillaan\nvoidakseen katsella omaa kuvaansa. Pieni harmaa tupa pilkisti\nvalkeitten omenapuitten välistä ylempää rinteeltä, ja vaikka ei ollut\nvielä aivan pimeä, tuikki valo sen eräästä ikkunasta.\n\n-- Se on Barryn lammikko, sanoi Matthew.\n\n-- Uh, miten ruma nimi. Minä annan sille nimen -- odottakaahan --\nTumma, päilyvä aallokko. Se on niin kaunis, että oikein selkäpiitäni\nkarmii... Karmiiko teidän selkäpiitänne koskaan?\n\nMatthew mietti.\n\n-- Kuinkas muuten, kyllä sellaista sattuu... Minun selkäpiitäni\naivankuin karmii, kun näen noita inhoittavia valkoisia matoja, joita\nmatelee kurkkupenkeissä. Nuo vätykset ovat ilettävimpiä itikoita,\nmitä tiedän.\n\n-- Se on sitten toisenlaista karmimista, se... Sillä onhan aika suuri\nerotus matojen ja tumman, päilyväaaltoisen järven välillä. Miksi muut\nihmiset sanovat sitä Barryn lammikoksi?\n\n-- Luultavasti sen vuoksi, että herra Barry asuu tuolla ylhäällä\npienessä talossa. Hänen talonsa nimi on Mäntymäki. Ellei tuo tiheä\nviidakko olisi aivan sen takana, voitaisiin Vihervaara nähdä täältä.\nNyt menemme sillan yli, ja sitten kääntyy tie, joten meillä on vielä\nhyvä taival jäljellä.\n\n-- Onko herra Barrylla pikku tyttöjä? Niin, ei nyt niin kauhean\npieniä -- suunnilleen minun ikäisiäni?\n\n-- On hänellä yksi, joka on yksitoistavuotias. Hänen nimensä on Diana.\n\n-- Oh! -- Hän veti syvään henkeään. -- Se oli aivan -- aivan hurmaava\nnimi!\n\n-- No, enpä tiedä... Minun mielestäni se kuuluu pakanalliselta. Minä\ntyydyn Jane'iin ja Maryyn tai muihin sellaisiin kunniallisiin nimiin.\nMutta kun Diana syntyi, asui heidän luonaan eräs opettaja, ja niin he\nantoivat hänen valita nimen, ja hän valitsi Dianan.\n\n-- Ah, kunpa toki olisi ollut sellainen koulumestari saatavissa\nminunkin syntyessäni!... Tuossa tulee silta, Silloin puristan silmäni\nkiinni. Olen aina peloissani kulkiessani siltojen yli. Minulla on\nsellainen tunne, että juuri kun olemme tulleet sen keskikohdalle,\ntaittuu se kokoon kuin linkkuveitsi ja rutistaa meidät. Siksi\nummistan silmäni. Mutta minä tirkistän aina hiukkasen, kun luulen\nennättäneemme lähelle keskikohtaa. Sillä jos se kääntyisi ylös ja\nsitten sulkeutuisi meidän ylitsemme, niin tahtoisin tietysti nähdä\nsen... Oi, kuinka hauskasti tässä kumisee... Nyt olemme päässeet yli.\nNyt katson taakseni. Hyvää yötä, rakas Tumma, päilyvä aallokko. Nyt\nnäyttää vesi aivan kuin hymyilevän minulle. Minä sanon aina hyvää\nyötä esineille, joista pidän, aivan kuin ihmisille.\n\nKun he olivat päässeet seuraavalle mäelle ja tie taas kääntyi, sanoi\nMatthew:\n\n-- Nyt meillä on enää vähän matkaa jäljellä. Tuolla on Vihervaara --\n\n-- Oi ei, älkää sanoko! keskeytti tyttö henkeään pidättäen,\ntarrautuen hänen puoleksi kohotettuun käsivarteensa ja sulki silmänsä\nollakseen näkemättä, mihin hän viittasi. -- Antakaa minun arvata!\nArvaan kyllä oikein.\n\nHän avasi jälleen silmänsä ja katseli ympärilleen. He olivat erään\npienen kummun huipulla. Aurinko oli hetki sitten laskenut, mutta\nmaisema oli vielä ihmeellisen kirkkauden valaisema. Lännessä\nkohosi muuan tumma kirkontorni keltaisen punaista taivasta vasten.\nAlapuolella levisi pieni laakso ja toisella puolen pitkulainen,\nhiljalleen kohoava harju, täynnä somia maalaistaloja.\n\nTytön silmät harhailivat toisesta toiseen, etsivinä ja ikävöivinä.\nLopuksi ne pysähtyivät pieneen valkoiseen taloon, joka oli hiukan\nvasemmalle päin, hyvän matkaa maantiestä, keskellä kukkivia\nhedelmäpuita, jotka loistivat himmeän valkeina läheisen metsän\nsiimeksessä. Sen yläpuolella, pilvettömällä lounaistaivaalla, näkyi\nsuuri, loistava tähti, joka välkkyi tietä viittoen ja toivehikkaana.\n\n-- Tuolla se on, sanoi hän osoittaen sormellaan. Matthew sivalsi\nihastuneena tammaa ohjaksillaan.\n\n-- Tosiaankin oikein arvattu! sanoi hän. -- Mutta rouva Spencer on\ntietysti antanut hyvin tarkan kuvauksen.\n\n-- Ei toki, sen vakuutan. Se, mitä hän sanoi, olisi yhtä hyvin voinut\nsopia mihin paikkaan tahansa. Minulla ei ollut siitä mitään varmaa\nkuvaa mielessäni. Mutta niin pian kuin näin vilahduksen tuosta\ntalosta, tunsin, että siinä on uusi kotini. Kunpa se vain ei olisi\npelkkä unelma! Ajatelkaahan, minun käsivarteni täytyy olla sekä\nkeltainen että sininen, niin monasti olen sitä tänään nipistänyt --\ntietysti saadakseni itseni hereille, jos tämä olisi unta... Mutta\nvälistä, kun näkee oikein ihanaa unta, ei henno nipistää itseään,\ntahtoo vain uneksia edelleen...\n\nPäästäen pienen tyytyväisen huokauksen hän vaipui jälleen\nhiljaisuuteen.\n\nMatthew liikahteli levottomasti istuimellaan. Hän oli iloinen siitä,\nettä Marillan tehtävänä, eikä hänen, oli ilmoittaa tälle kodittomalle\npoloiselle, että se koti, josta hän jo iloitsi, ei avaisikaan oveaan\nhänelle. He ajoivat Lynden notkon yli, jossa jo oli aivan pimeätä\n-- ei kuitenkaan niin pimeätä, ettei Rakel rouva olisi voinut nähdä\nheitä ikkunanpielestään heidän ajaessaan töyrää ylös ja kulkiessaan\npitkää sivutietä Vihervaaralle.\n\nKun he ajoivat taloon, värisi Matthew ajatellessaan lähestyvää\nselitystä -- tuntien sääliä, jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Hän ei\najatellut itseään eikä Marillaa eikä kaikkea hankaluutta, mitä tämä\nväärinkäsitys luultavasti heille tuottaisi -- hän ajatteli tytön\npettyneitä toiveita. Kun hän kuvaili mielessään, kuinka hurmaantunut\nloiste sammuisi hänen silmistään, tuli hänelle mitä kiusallisin tunne\nsiitä, että hän oli osallisena jonkun murhaamisessa -- suunnilleen\nsama vastahakoisuuden tunne, joka valtasi hänet, kun hänen oli\npistettävä porsas tai vasikka tai joku muu viaton pikku elukka.\n\nPiha oli aivan pimeä, kun he kääntyivät sinne, ja poppelinlehdet\nvärähtelivät oksissaan synnyttäen silkinhienoa suhinaa.\n\n-- Kuulkaa, kuinka puut puhuvat unissaan, kuiskasi tyttö, kun hänen\najomiehensä nosti hänet maahan. -- Kuinka kauniita unia niillä\nlieneekään!\n\nHän tarttui tanakalla otteella matkalaukkuun, joka sisälsi \"kaiken,\nmitä hän omisti\", ja seurasi häntä sisälle taloon.\n\n\n\n\nIII.\n\nMARILLA CUTHBERT HÄMMÄSTYY.\n\n\nMarilla tuli ulos reippain askelin, kun hänen veljensä avasi oven.\nMutta kun hänen silmänsä osuivat omituiseen pieneen olentoon, joka\nseisoi siinä rumassa, ahtaassa hameessaan, pitkine, tulipunaisine\nhiuspalmikkoineen ja iloista odotusta säteilevine silmineen, peräytyi\nhän ällistyneenä.\n\n-- Suuri Luoja, kuka tämä on! huudahti hän. -- Missä poika on?\n\n-- Siellä ei ollut mitään poikaa, vastasi Matthew syvästi\nonnettomana. -- Siellä oli vain hän.\n\nHän nyökkäsi tyttöön päin ja tuli nyt vasta ajatelleeksi, ettei hän\nollut edes kysynyt hänen nimeään.\n\n-- Eikö mitään poikaa? Mutta siellähän piti olla poika? väitti\nMarilla. -- Mehän lähetimme rouva Spencerille sanan ja pyysimme häntä\nhankkimaan pojan.\n\n-- Niinpä niin, sitä hän ei ole tehnyt. Hän on hankkinut hänet.\nKysyin asemapäälliköltä. Ja minun täytyi ottaa tyttö mukaani. Eihän\nhäntä voinut jättää sinne tyhjälle asemalle, mikä sitten lieneekin\naiheuttanut väärinkäsityksen!\n\n-- No tämäpä on kaunis juttu! huudahti Marilla.\n\nTämän vuoropuhelun aikana oli tyttö ollut vaiti, kääntäen katseensa\nvuorotellen toisesta toiseen, ja eloisa ilme kuoli kokonaan\nhänen kasvoiltaan. Äkkiä hän näytti käsittäneen keskustelun koko\nsisällyksen. Hän päästi käsistään kallisarvoisen matkalaukkunsa,\nastui kiireesti askeleen eteenpäin ja liitti kätensä yhteen -- Te\nette huoli minusta! huusi hän.\n\n-- Te ette huoli minusta senvuoksi, että minä en ole poika. Minun\nolisi pitänyt aavistaa se. Ei kukaan ole koskaan halunnut minua.\nMinun olisi pitänyt ymmärtää, että kaikki tuo oli liian ihanaa\nvoidakseen kestää kauan. Oi, mitä minä nyt teen? En voi enää pidättää\nitseäni -- nyt minä alan itkeä!\n\nMinkä hän myös teki. Hän vaipui tuolille pöydän ääreen, ojensi\nkäsivartensa pöydälle ja kätki kasvot käsiinsä, ja sitten hän\npuhkesi hillittömään itkuun. Marilla ja Matthew katselivat toisiaan\ntoivottomin ilmein rautauunin yli. Ei kumpikaan heistä tietänyt, mitä\nsanoa tai tehdä. Lopuksi kuului Marillan suusta laimea:\n\n-- No no, kas niin, ei kai maksa vaivaa itkeä noin.\n\n-- Kyllä se maksaa vaivan! -- Tyttö kohotti äkkiä päätään ja toi\nnäkyviin kyynelten kostuttamat kasvot ja vapisevat huulet. -- Tekin\nitkisitte, jos olisitte orpolapsi ja olisitte tullut paikkaan, jonka\nluulitte tulevan kodiksenne ja sitten yht'äkkiä keksisitte, että he\neivät haluakaan teitä, siksi ettette ollutkaan poika. Oi, tämä on\nsurullisinta, mitä koskaan on minulle tapahtunut!\n\nJokin hymyn tapainen, hieman jäykkä ja vastahakoinen, koska se ei\nohut pitkään aikaan ollut näkyvissä, teki Marillan töykeän muodon\nvähän lauhkeammaksi.\n\n-- Älä nyt enää itke! Aikomuksemme ei ole ajaa sinua ulos tänä\niltana. Saat olla täällä siksi, kunnes olemme selvittäneet tämän\njutun. Mikä sinun nimesi on?\n\nTyttö epäröi silmänräpäyksen ajan.\n\n-- Ehkä te tahtoisitte olla niin kiltti ja sanoa minua Cordeliaksi,\nsanoi hän innokkaasti.\n\n-- Sanoa sinua Cordeliaksi? Eikö se sitten ole nimesi?\n\n-- E-ei, ei oikeastaan... Mutta tahtoisin niin äärettömän mielelläni,\nettä minua sanottaisiin Cordeliaksi. Tuo nimi kuuluu niin\nylhäiseltä...\n\n-- Enpä totisesti ymmärrä, mitä tarkoitat. Jos ei nimesi ole\nCordelia, mikä se sitten on?\n\n-- Anni Shirley, sopersi tämän nimen omistaja vastahakoisesti. --\nMutta ah -- olkaa niin kiltti ja nimittäkää minua Cordeliaksi. Eihän\nteille merkitse paljoakaan, miksi minua nimitätte, kun kuitenkin\nolen täällä vain niin lyhyen ajan. Annissa ei ole kerrassa mitään\nromanttista...\n\n-- Kaikkea tässä vielä täytyy kuunnellakin, sanoi surullisen\nproosallinen Marilla. -- Anni on yksinkertainen ja kunniallinen ja\njärkevä nimi. Sitä sinun ei liene tarvis hävetä.\n\n-- Ei, sitä en häpeä, sanoi Anni, mutta minä pidän niin sanomattoman\npaljon enemmän Cordeliasta -- ja olen ikäänkuin totuttautunut siihen,\nettä se on nimeni... Pienenä ollessani en tiennyt mitään kauniimpaa\nkuin Geraldine, mutta nyt olen muuttanut mieltäni ja pidän enemmän\nCordeliasta. Mutta jos ette sano minua siksi, niin olkaa ainakin niin\nkiltti ja sanokaa minua Annaksi, a lopussa.\n\n-- Lienee samantekevä, miten se lausutaan, sanoi Marilla\nsamantapainen vastahakoinen hymy huulilla kuin aikaisemmin, ja nosti\nteekannua.\n\n-- Oi ei, siinä on suuri ero. Se näyttää tällaisena paljon\nparemmalta. Kun kuulee lausuttavan nimen, näkee sen tietenkin\naina edessään aivan kuin se olisi painettu -- ainakin minä näen.\nJa A-n-n-i näyttää hyvin mitättömältä, mutta A-n-n-a näyttää heti\nmelkoista hienommalta. Jos vain tahdotte sanoa minua Annaksi, a-lla\nkirjoitettuna, niin koetan minä tyytyä siihen, ettei nimeni saa olla\nCordelia.\n\n-- No, Anna, a-lla kirjoitettuna, voitko sanoa meille, kuinka tämä\nerehdys on syntynyt? Lähetimme rouva Spencerille sanan ja pyysimme\nhäntä hankkimaan meille pojan, Eikö lastenkodissa ollut ollenkaan\npoikia?\n\n-- Kyllä toki, laumoittain... Mutta rouva Spencer sanoi aivan\nselvästi, että halusitte saada noin yksitoistavuotiaan tytön. Ja\njohtajatar sanoi, että hänen mielestään minä sopisin. Ette voi\ntietää, kuinka minä ilostuin! Koko viime yönä en voinut nukkua, niin\niloinen olin. Oi, lisäsi hän moittivasti, Matthew'n puoleen kääntyen,\nmiksi ette sanonut minulle heti asemalla, ettette halunneet minua, ja\njättänyt minua sinne? Ellen koskaan olisi nähnyt Suloisuuden valkeata\ntietä ja Tummaa, päilyvää aallokkoa, ei tuntuisi puoleksikaan niin\nvaikealta.\n\n-- Mitä maailmassa hän tarkoittaa? kysyi Marilla ja tuijotti\nveljeensä.\n\nHän -- hän tarkoittaa jotakin, josta tulimme puhuneeksi ajaessamme...\nsanoi Matthew kiireesti. -- Minä menen panemaan tamman talliin,\nMarilla. Laita tee kuntoon siksi kun tulen takaisin.\n\n-- Oliko rouva Spencerillä mukanaan ketään muuta kuin sinä? jatkoi\nMarilla Matthew'n poistuttua.\n\n-- Hän toi Lily Jonesin itselleen. Lily on vain viisivuotias ja hyvin\nkaunis. Hänellä on kastanjanruskea tukka.\n\nJos minä olisin hyvin kaunis ja minulla olisi kastanjanruskea tukka,\npitäisittekö silloin minut?\n\n-- Ei, lapsi! Me haluamme pojan, joka voi auttaa veljeäni\nmaanviljelyksessä. Tytöstä meillä ei olisi mitään hyötyä. Ota hattu\npäästäsi! Panen sen ja laukkusi eteisen pöydälle.\n\nAnna otti tottelevasti hatun päästään. Hetkisen kuluttua Matthew\ntuli takaisin, ja he istuutuivat illallispöytään. Mutta Anna ei\nvoinut syödä. Hän yritti nakertaa voileipää ja nokki kuin lintunen\nmetsäomenahilloketta pieneltä kulmikkaalta lasivadilta, joka oli\nhänen lautasensa vieressä. Mutta näkyi selvästi, kuinka vaikeata\nhänen oli saada alas jokainen suupala.\n\n-- Sinähän et syö mitään, sanoi Marilla ja loi häneen terävän\nkatseen, ikäänkuin tämä olisi ollut jotain hyvin moitittavaa. Anna\nhuokasi.\n\n-- En voi. Olen vaipunut epätoivon kuiluun. Onko teillä ruokahalua,\nkun olette vaipunut epätoivon kuiluun?\n\n-- En ole ollut siellä koskaan, joten en voi siihen vastata, sanoi\nMarilla.\n\n-- Ah, ettekö ole ollut?... Mutta olette kai kuitenkin kuvitellut\nsitä joskus?\n\n-- Ei, en edes sitäkään.\n\n-- Niin, silloin on kyllä vähän vaikeata käsittää, miltä se tuntuu.\nHyvin epämiellyttävältä se tuntuu... Kun koettaa syödä, niin\nnousee ikäänkuin pala kurkkuun, eikä voi niellä mitään, ei edes\nsuklaakaramelliä. Kaksi vuotta sitten sain yhden suklaakaramellin ja\nse oli herkullisinta, mitä minulla on ollut suussani... Sittemmin\nolen hyvin usein uneksinut, että minulla on ollut koko tötteröllinen\nsuklaakaramellejä, mutta juuri kuin olen ottamaisillani ylimmän ulos\ntötteröstä, herään. Toivon, ettette pahastu minuun siksi, etten voi\nsyödä. Kaikki on niin hirveän hyvää -- mutta kuitenkin -- se ei käy...\n\n-- Hän on kai väsynyt, sanoi Matthew, joka ei ollut puhunut sen\njälkeen kuin oli tullut tallista. -- Lienee parasta hänen antaa mennä\nnukkumaan, Marilla.\n\nMarilla oli juuri tuuminut, minne hän sijoittaisi Annan yöksi. Hän\noli laittanut vuoteen keittiökamariin kaivatulle ja odotetulle\npojalle. Mutta vaikka se oli siisti ja puhdas, ei se hänen mielestään\nkuitenkaan oikein soveltunut tytölle. Vierashuone ei kuitenkaan\nvoinut tulla kysymykseen tuollaiselle pienelle harhaanjoutuneelle\nolennolle, ja jäljellä oli siis ainoastaan itäinen vinttikamari.\n\nMarilla sytytti kynttilän ja käski Annan seurata mukana, minkä Anna\nteki tahdottomasti, ottaen ohikulkiessaan hattunsa ja matkalaukkunsa\neteisen pöydältä. Eteisessä oli niin häikäisevän puhdas lattia, että\nmieli kävi ankeaksi; pieni vinttikamari, jossa hän puolen minuutin\nkuluttua seisoi, näytti jos mahdollista vielä moitteettomammalta.\n\nMarilla laski kynttilän kädestään kolmikulmaiselle, kolmella jalalla\nseisovalle pöydälle ja käänsi peitettä ja päällyslakanaa.\n\n-- Sinulla on kai yöpaita? hän kysyi Anna nyökkäsi.\n\n-- On toki, kaksi kappaletta. Kodin johtajatar neuloi minulle. Ne\novat kauhean ahtaita. Kaikki on niin niukasti mitattua lastenkodissa,\nniin että kun ommellaan jotain, tulee siitä liian pieni -- ainakin\nsellaisessa köyhässä lastenkodissa kuin meidän. Lyhyet ja ahtaat\nyöpaidat ovat niin niin... Mutta tietysti voi nähdä yhtä kauniita\nunia sellaisissa kuin kauniissa maatalaahaavissa paidoissakin, joissa\non reikäompelukoristeita kaulantiessä ja välipitsejä -- se on edes\nlohdullista.\n\n-- Niin, riisuudu nyt niin sukkelasti kuin voit ja kömmi vuoteeseesi.\nTulen takaisin viiden minuutin kuluttua ja noudan kynttilän. En\nuskalla luottaa siihen, että sinä itse sen sammutat. Voisit helposti\nsytyttää talon tuleen.\n\nKun Marilla oli lähtenyt, katseli Anna surumielisesti ympärilleen.\nValkeaksirapatut seinät olivat niin kammottavan tyhjiä ja\ntuijottavia, että hänestä näytti siltä kuin ne surisivat omaa\nautiuttaan. Myöskin lattia oli paljas; vain sen keskellä oli pieni,\npyöreä, palmikoitu niinimatto, jonka kaltaista Anna ei koskaan ennen\nollut nähnyt.\n\nToisessa nurkassa oli sänky, korkea ja vanhanaikuinen, kulmissa\nneljä tummaa pylvästä, tarkoitettu kannattamaan vuoteen katosta,\njota ei ollut olemassa. Toisessa nurkassa oli äskenmainittu\nkolmijalkainen pöytä, jota koristi paksu punainen samettityyny,\nkyllin kova koukistaakseen uppiniskaisimmankin nuppineulan kärjen.\nSen yläpuolella riippui pieni neliskulmainen peili, sivut kuuden\nja kahdeksan tuuman pituiset. Sängyn ja pöydän keskivälillä oli\nikkuna, jota verhosi viileän valkoiset, poimutetut musliiniuutimet,\nja sen vastapäätä oli pesuteline. Kaikki tämä vaikutti huolimatta\nkaikesta siisteydestään niin jäykältä, kehnolta ja ikävältä, ettei\nsitä voi sanoin kuvata, ja sen herättämä tunnelma saattoi Anna-raukan\nvärisemään aivan luihin ja ytimiin asti.\n\nNyyhkyttäen kiskaisi hän kiireesti vaatteet yltään, pukeutui\nahtaaseen yöpaitaansa ja veti peitteen ja lakanan korviinsa. Kun\nMarilla tuli sisään noutamaan kynttilää, ilmaisi ainoastaan joukko\nkehnoja vaatekappaleita, jotka mitä suurimmassa epäjärjestyksessä\nolivat hujan hajan lattialla, sekä vuodevaatteiden epäkuntoon\njoutunut asu, että huoneessa oli joku muukin inhimillinen olento\npaitsi hän itse.\n\nHän poimi tyynesti Annan vaatteet lattialta, asetti ne sievästi\nkokoon käärittyinä pienelle, korealle, keltaiselle tuolille, otti\nkynttilän ja meni vuoteen ääreen.\n\n-- Hyvää yötä, sanoi hän, vähän kömpelösti, mutta ei\nepäystävällisesti.\n\nAnnan kalpeat kasvot ja suuret silmät sukelsivat äkkiä hämmästyneinä\nesiin vuodevaatteista.\n\n-- Kuinka nyt voisi tulla hyvä yö, kun päinvastoin on varmaa, että se\ntulee olemaan pahin mitä koskaan on elänyt, huudahti hän moittivasti.\nSenjälkeen hän taas katosi näkyvistä.\n\nMarilla meni hitaasti alas keittiöön ja alkoi pestä illallisastioita.\nMatthew poltteli -- varma merkki järkytetystä mielenrauhasta. Hän\npoltteli harvoin, sillä Marilla ei siitä pitänyt ja leimasi sen\nsiivottomaksi tottumukseksi; mutta määrättyinä aikoina tunsi hän\nkutsumusta turvautua piippunysäänsä, ja Marilla katsoi sitä silloin\nläpi sormien, hyvin tietäen, että miespahasellakin täytyi olla joku\nvaraventtiili kuohuksiin joutuneille tunteille.\n\n-- Niin, tämä nyt on hauska juttu, sanoi Marilla ärtyisesti. -- Niin\nse on: laita lapsi asialle, mene itse perässä. Robert Spencerin\npalvelijat ovat tietysti olleet hajamielisiä ja väännelleet terveiset\njotenkin hullusti. Jompikumpi meistä saa huomenna ajaa rouva Spencerin\nluo puhumaan, se on varmaa. Tyttö lähetetään takaisin lastenkotiin. --\nParasta on kai tehdä niin, luulen minä, sanoi Matthew äänellä, joka\nkuului kaikkea muuta kuin vakuutetulta. -- Sinä luulet? Totta kai\nymmärrät sen?\n\n-- Tiedätkö mitä, tyttö on oikein kiltti, Marilla. Olisihan sääli\nlähettää hänet tiehensä, kun hän niin kauhean mielellään tahtoo jäädä\ntänne.\n\n-- Matthew Cuthbert -- ei kai liene tarkoituksesi sanoa, että sinun\nmielestäsi meidän pitäisi pitää hänet? Marilllan hämmästys ei olisi\nvoinut olla suurempi, jos hänen yksivakainen veljensä olisi sanonut\nmielihuvituksensa olevan käsillään kävelemisen.\n\n-- Ei, sitä en kai oikein tarkoita -- en ihan... änkytti Matthew,\njoka oli joutunut epämiellyttävään umpikujaan. -- Minä otaksun --\neihän voida vaatia meitä pitämään häntä.\n\n-- Se vielä puuttuisi!... Mitä hyötyä hänestä muuten meille olisi?\n\n-- Me voimme olla hieman hyödyksi hänelle, sanoi Matthew aivan äkkiä\nja odottamatta.\n\n-- Matthew Cuthbert, luulen, että tyttö on lumonnut sinut! Näen nyt\naivan hyvin, että sinä haluat pitää hänet.\n\n-- Hänellä on varmasti yhtä, ja toista päässään, sanoi Matthew. --\nEi silti että se olisi niin tärkeätä, tietystikään, kiiruhti hän\nlisäämään. -- Mutta sinun olisi pitänyt kuulla, kuinka hän puhui\najaessamme asemalta.\n\n-- Niin, kieli hänellä kyllä on kohdallaan... Sen kuulin heti.\nMutta se ei totta tosiaan ole mikään etu. Minä en pidä nulikoista,\njoitten kieli alituiseen on käynnissä. En ole koskaan pyytänyt\nlastenkodintyttöä, ja jos olisin niin tehnyt, en koskaan valitsisi\ntämän tapaista. Ei, hänet me lähetämme samaa tietä takaisin kuin hän\non tullutkin.\n\n-- Minä voisin ottaa tänne ranskalaisen pojan auttamaan itseäni,\nsanoi Matthew, ja silloin voisit sinä saada tytöstä seuraa.\n\n-- En tunne vähintäkään seuran kaipuuta, sanoi Marilla lyhyesti. --\nJa minä en aio pitää häntä.\n\n-- No niin, Marilla hyvä, sinä teet tietysti kuten tahdot, sanoi\nMatthew, nousi ylös ja pani piippunsa pois. -- Nyt minä menen\nnukkumaan. Matthew meni maata. Marilla pani pois kuivatut astiat\nja paneutui maata päättäväisesti rypistetyin otsin. Ja kerrosta\nylempänä, itäisessä vinttikamarissa, makasi yksinäinen, ystävätön,\nrakkautta janoava lapsi ja itki itsensä nukuksiin.\n\n\n\n\nIV.\n\nAAMU VIHERVAARALLA.\n\n\nOli täysi päivä, kun Anna heräsi ja nousi istumaan vuoteessa,\nhämmästyneenä tuijottaen ikkunaan, josta iloinen auringonpaiste\nvirtasi sisään ja jonka ulkopuolella jotain valoista ja ilmavaa\nkeinui sinistä taivasta vasten.\n\nAluksi hän ei muistanut, missä hän oli. Kaikkein ensiksi häntä\nvärisytti voimakas ilontunne -- mutta sitten hän muisti, ja ilo kuoli\npois... Tämä oli Vihervaara, ja he eivät huolineet hänestä tänne,\nkoska hän ei ollut poika! Mutta nyt oli aamu, ja -- totta tosiaan!\n-- tuolla oli kukkiva kirsikkapuu hänen ikkunansa ulkopuolella.\nYhdellä harppauksella hän oli poissa vuoteesta ja lattian toisella\npuolen. Hän aukaisi ikkunan -- se aukesi naristen ja vastahakoisesti,\nikäänkuin se ei olisi pitkään aikaan liikkunut saranoillaan, kuten\nmyös oli asian laita. Anna polvistui ja katseli ulos kesäkuun aamun\nkirkkauteen silmillä, jotka säteilivät ihastuksesta. Oi, miten\nhurmaavan kaunista se oli! Ja miten ihana tämä paikka oli! Ajatella,\nettä hän todellakin saisi jäädä tänne! Hän tahtoi kuvitella mielessään,\nettä hän saisi jäädä, Mahtava kirsikkapuu kasvoi heti ulkopuolella,\nniin lähellä, että sen oksat hipaisivat taloa, ja se oli niin täynnä\nkukkia, että tuskin ainoatakaan vihreätä lehteä oli näkyvissä.\n\nMolemmin puolin taloa olivat hedelmäpuutarhat, toisessa omenapuita,\ntoisessa kirsikkapuita, samoin ylt'yleensä kukkien peitossa, ja ruoho\nniiden alapuolella oli keltaisenaan voikukkia. Alhaalla puutarhassa\noli sireenipensaita sinipunervine kukkaterttuineen ja niiden\nsuloinen, huumaava tuoksu lehahti ikkunaan aamutuulen mukana.\n\nPuutarhan takana viettivät vihreätä, mehevää apilaa kasvavat\nniittymaat alas notkelmaa kohti, jossa puro pulpahti esiin ja\nkokonainen koivulehto kasvoi. Koivujen hoikat, valkeat rungot\nkohosivat vapaina ja notkeina tuuheitten sananjalkojen, sammalten ja\nkaikenlaisten pensaitten rehevästä runsaudesta. Notkelman toisella\npuolen oli kukkula, jota kuusien ja honkien tumma vihreys verhosi;\npuun runkojen keskeen avautui pieni rakonen, jonka kautta Anna näki\nvilauksen sen pikku talon harmaasta päädystä, jonka hän oli nähnyt\nTumman, päilyvän aallokon toiselta puolen.\n\nVähän matkaa vasemmalle oli latoja, talleja ja muita\nulkohuonerakennuksia, ja niiden toisella puolen, vihreän, hiljalleen\nviettävän pellon takana, näkyi sininen meri välkkyvän.\n\nAnnan kauneudenjanoiset silmät viivähtivät kaikessa, imivät ahnaasti\nkaiken. Hän oli nähnyt niin monta vähän miellyttävää paikkaa\nelämässään, lapsi parka, että tämä oli ihanampaa kuin kaikki, jota\nhän tähän asti oli voinut kuvailla mielessään.\n\nHän oli yhä polvillaan, unohtaen kaiken muun, paitsi ympäristönsä\nkauneuden, kun hän äkkiä tunsi käden olallaan. Marilla oli tullut\nsisään pikku luonnonhaaveilijan lainkaan kuulematta.\n\n-- Sinunhan pitäisi olla jo vaatteissa, sanoi hän.\n\nMarilla ei todellakaan ollut lainkaan selvillä siitä, miten hänen\npitäisi puhutella tyttöä, ja tämä taitamattomuus, joka häntä vaivasi,\nteki hänet lyhytsanaiseksi ja jyrkäksi, hänen itsensä sillä mitään\ntarkoittamatta.\n\nAnna nousi ja veti syvään henkeänsä.\n\nOi, eikö tämä ole ihmeellistä! hän sanoi ja viittasi kädellään\nhymyilevää maailmaa ulkopuolella.\n\n-- Niin, puu on aika suuri, sanoi Marilla, ja siinä on runsaasti\nkukkia. Mutta marjoista ei ole juuri mihinkään -- ne ovat pieniä, ja\nniissä on matoja.\n\n-- Ah, en tarkoita vain puuta -- vaikka se seisookin juuri nyt\ntäydessä loistossaan -- tarkoitin kaikkea, puutarhaa ja hedelmäpuita\nja puroa ja metsää, kaikkea mitä voin nähdä tästä ikkunasta... Eikö\nteistä tunnu siltä kuin pitäisitte koko maailmasta tällaisena aamuna\nkuin tämä? Ja aina tänne asti voin kuulla puron nauravan. Ajatelkaas,\nmiten hyvällä tuulella purot aina ovat -- aina ne nauravat! Vieläpä\ntalvellakin olen kuullut niiden porisevan ja rupattelevan jään alla.\nOlen niin iloinen, kun Vihervaaran lähellä on puro. Te tietysti\najattelette, että se kai on samantekevä minulle, kun en kuitenkaan\njää tänne, mutta niin se ei ole... Vaikka en koskaan enää näkisikään\nVihervaaraa, on tuo oleva minulle hauska muisto. Tänään en ainakaan\nole epätoivon kuilussa, en... Sitä en koskaan voi olla aamuisin. On\nhyvä, että on aamuja. Mutta hyvin pahoillani olen. Olen juuri istunut\nja kuvitellut, että minä kuitenkin olin se, jota te halusitte, ja\nettä saisin viettää täällä kaikki elämäni päivät. Sitä pahemmalta\ntuntuu, kun --\n\n-- Nyt on parasta, että pukeudut ja tulet alas sen sijaan että\nistut täällä ylhäällä ja haaveilet, sanoi Marilla, niin pian kuin\nhän sai tilaisuuden pistää sanansa väliin. -- Aamiainen odottaa.\nPeseydy kunnollisesti ja sui hiuksesi! Anna ikkunan olla auki ja\nkäännä peitteesi ja lakanasi vuoteen jalkopäähän, että vuodevaatteet\ntuulettuvat. Ja pidä kiirettä, niin olet kiltti.\n\nAnna osasi ilmeisesti pitää kiirettä, kun sitä vaadittiin, sillä ei\nollut kulunut kymmentäkään minuuttia, kun hän tuli alas portaita\nvaatteet sievästi yllä, kasvot puhtaudesta kiiltävinä, tukka\nharjattuna ja palmikoituna ja mielessä tyydytystä tuova tunne siitä,\nettä hän tottelevaisesti oli täyttänyt määräykset. Totuuden nimessä\non ehkä kuitenkin mainittava, että hän oli unohtanut kääntää peitteen\ntakaisin patjalta.\n\n-- Olen oikein nälissäni tänään, selitti hän istuutuessaan tuolille,\njonka Marilla hänelle työnsi. On vahinko nähdä niin oivallisia ruokia\nedessään pöydällä kuin eilen illalla, kun ei kuitenkaan voi syödä...\nOlen niin iloinen siitä, että aurinko paistaa. Mutta sateiset aamut\novat myöskin hupaisia. Minä pidän kaikenlaisista aamuista -- on niin\nhauskaa ajatella, ettei koskaan tiedä, mitä voi tapahtua päivän\nmittaan... Olen kuitenkin iloinen, ettei sada juuri tänään, sillä on\nhelpompi kantaa surujaan auringon paisteessa. Ja tänään minä olen sen\ntarpeessa... Käy kyllä päinsä lukea kirjoista, että tulee alistua\nonnettomuuteen suurella kärsivällisyydellä ja nöyryydellä, mutta kun\nsitten tulla tupsahtaa oma vuoro, niin --\n\n-- Koeta pitää suusi, sanoi Marilla. -- Sinä lörpöttelet niin, että\ntässä ihan menehtyy.\n\nMinkä jälkeen Anna vaikeni niin itsepintaisesti, että hänen jatkuva\nvaitiolonsa teki Marillan hermostuneeksi -- se vaikutti niin\nluonnottomalta. Myöskin Matthew vaikeni -- mikä kuitenkin häneen\nnähden oli vapaaehtoista ja aivan luonnollista -- niin että ateria\nnautittiin enää yrittämättäkään panna keskustelua käyntiin.\n\nVähitellen Anna tuli yhä hajamielisemmäksi. Hän nakersi koneellisesti\nsuuret silmät hellittämättömästi kiinnitettyinä siihen palaseen\nsinistä taivasta, joka näkyi ikkunasta. Tästä Marilla tuli vielä\nentistään hermostuneemmaksi; hänellä oli sellainen epämiellyttävä\ntunne, että sillä aikaa kuin tämän ihmeellisen lapsen ruumis istui\nja kastoi ruiskorppuja kahviin, sen sielu leijaili mielikuvituksen\nsiivin kaukaisissa avaruuksissa, jonne ei kukaan muu osannut. Kuka\nHerra nähköön voisi viihtyä tuollaisen haaveilijan läheisyydessä?\n\nMutta -- ihmeitten ihme -- Matthew tahtoi pitää hänet. Marilla tunsi\nselvästi, että hän halusi sitä nyt aamulla yhtä paljon kuin hän oli\nhalunnut eilen illalla, ja että hän jatkuvasti haluaisi sitä. Se\noli juuri Matthew'n tapaista -- saada päähänsä käsittämätön oikku\nja sitten pitää kiinni siitä mitä ällistyttävimmällä hiljaisella\nitsepintaisuudella -- itsepintaisuudella, joka juuri äänettömyytensä\nkautta vaikutti paljon voimakkaammin kuin jos hän olisi mankunut ja\nmarissut päivät päästään.\n\nKun aamiainen oli lopussa, heräsi Anna unelmistaan ja tarjoutui\npesemään kuppeja ja vateja.\n\n-- Osaatko pestä kunnollisesti? kysyi Marilla epäluuloisena.\n\n-- Osaan toki! Vaikka paremmin minulta käy pikkulasten hoitaminen.\nMinulla on ollut siihen niin hyvää harjaannusta. Mikä vahinko, ettei\nteillä täällä ole lapsia, joita saisin vaalia!\n\n-- En luule, että kaipaan useampia lapsia hoidettavakseni, kuin\nminulla jo on sitä lajia... Sinä olet aivan tarpeeksi. Mitä meidän on\nsinun suhteesi tehtävä, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Matthew\non aivan yksinkertaisesti naurettava.\n\n-- Minun mielestäni hän on mainio, sanoi Anna moittivasti. -- Hänellä\non sydäntä, hänellä... Hänelle sain laverrella niin paljon kuin\njaksoin -- luulen melkein, että hän piti siitä. Heti kun näin hänet,\nymmärsin, että hän on sukulaissielu.\n\n-- Te olette aika hupsuja molemmat, jos tarkoitat sitä\nsukulaissieluilla, tokaisi Marilla. -- Niin, sinä voit pestä astiat.\nÄlä säästä lämmintä vettä ja pyyhi kaikkia tarkoin. Minulla on yllin\nkyllin puuhaa nyt aamulla, sillä iltapäivällä minä ajan Valkorantaan\npuhumaan rouva Spencerin kanssa. Sinä saat tulla mukaan, niin saamme\npäättää, mitä sinulle tehdään. Kun olet saanut astiat pestyksi, saat\nmennä huoneeseesi ja korjata vuoteesi ja siistiä.\n\nAnna pesi lasit ja porsliinit sangen näppärästi, josta Marilla, joka\nkiinteästi piti silmällä hänen liikehtimisiään, itse sai varmuuden.\nHän osoittautui vähemmän taitavaksi vuoteen kuntoonpanossa, sillä hän\nei ollut koskaan oppinut käsittelemään suurta höyhenpatjaa. Viimein\nhänen onnistui saada vuode jotakuinkin sileäksi ja säännölliseksi, ja\npäästäkseen hänestä eroon sanoi Marilla hänelle sitten, että hän sai\nmennä ulos ja huvitella omin päin päivälliseen asti.\n\nAnna lensi ovelle hymyilevin kasvoin ja loistavin silmin. Mutta\nkeskellä kynnystä hän pysähtyi, teki äkkiä kokokäänteen, tuli\ntakaisin ja istuutui pöydän ääreen kasvoissa ilme, josta ihastus oli\ntäydellisesti kadonnut.\n\n-- Kuinka nyt ovat asiat? kysyi Marilla.\n\n-- En uskalla mennä ulos, sanoi Anna, äänessä sama sävy kuin\nmarttyyrilla, joka kieltäytyy kaikesta maallisesta ilosta. Ellen saa\njäädä tänne, ei tietenkään hyödytä mitään, että pidän Vihervaarasta.\nJa jos nyt menen ulos ja tutustun kaikkiin koivuihin ja kukkiin\nja hedelmäpuihin ja puroon, niin en voi olla pitämättä niistä.\nTämähän on kyllin vaikeata muutenkin, enkä tahdo tehdä sitä vielä\npahemmaksi...\n\nTahdon niin hirveän mielelläni mennä ulos -- on kuin kaikki huutaisi\nminulle: \"Anna, Anna, tule ulos luoksemme! Anna, Anna, haluamme\nleikkitoveria!\" -- mutta varmaankin on parempi, etten mene. Mitäpä\nmaksaa vaivaa pitää asioista, joista heti täytyy tempautua irti? Ja\non niin vaikeata olla pitämättä muutamista asioista, eikö totta?\nJuuri siksi olen niin iloinen, kun luulin saavani asua täällä.\nAjattelin, että minulla tulisi olemaan hirveän paljon sellaista,\njosta pitäisin... Nyt olen jo melkein tottunut siihen ajatukseen,\nettä minun pitää täältä pois, mutta jos menen ulos, niin ehkä tämä\ntunnelma menee tiehensä ja alan taas surra... Mikä on tuon Kristuksen\nverenpisaran nimi, joka on ikkunalaudalla?\n\n-- Sitä sanotaan fuksiaksi.\n\n-- Oi ei, en tarkoita sellaista nimeä... Minä tarkoitan nimeä, jonka\nitse olette sille antanut -- lempinimeä. Ettekö ole antanut sille\nnimeä? Saanko minä antaa sen sijaan?\n\nSaanko sanoa sitä -- odottakaahan -- Silmieniloksi! Se on hieman\npitkä, mutta se kelpaa sentään. Ah, antakaa minun sanoa sitä\nSilmieniloksi niin kauan kuin olen täällä!\n\n-- Kernaasti, kultaseni, minun puolestani... Mitä nyt sitten muka\nhyödyttää antaa nimi fuksialle?\n\n-- Kas, minä annan mielelläni lempinimiä kaikille -- myös kukille.\nNe tulevat silloin ikäänkuin inhimillisemmiksi... Kuinka te voitte\ntietää, ettei fuksiasta tunnu loukkaavalta aina ja alituisesti\nolla nimeltään vain fuksia? Te ette pitäisi siitä, että teitä aina\nsanottaisiin vain naiseksi, Silmienilo hän saa olla. Suurelle\nkirsikkapuulle päätyikkunani ulkopuolella annoin nimen heti aamulla.\nNimitin sitä Lumikuningattareksi, siksi että se oli niin valkoinen.\nSe ei luonnollisestikaan aina ole kukkien peitossa kuten nyt, mutta\nkuitenkin...\n\n-- En ikipäivinäni ole kuullut enkä nähnyt mokomaa, jupisi Marilla\nja pakeni kellariin hakemaan perunoita. -- Hänessä on kuitenkin\njotain erikoista -- aivan kuten Matthew sanoi. Tapaan jo itseni\ntuumimassa, mitä hän kaikkina seuraavina päivinä vielä sanoneekaan...\nHän kyllä lumoaa minutkin. Matthew'n hän on jo lumonnut. Katse,\njonka hän minuun loi, sanoi kaiken, kun hän istui ja \"tarkoitti\"\neilen illalla... Toivoisin, että hän olisi muiden miesten kaltainen\nja puhuisi suunsa puhtaaksi. Silloin voisi hänelle vastata ja saada\nhänet kuuntelemaan järkisyitä. Mutta mihin ryhtyä mieheen nähden,\njoka vain katsoo.\n\nAnna oli jälleen vaipunut mietteisiin, nojaten leukaa käsiinsä\nja silmät kohotettuina pilviä kohti, kun Marilla palasi\nkellarikäynniltään. Marilla antoi hänen istua, kunnes päivällinen\ntäsmälleen kello yhden aikaan oli pöydässä.\n\n-- Voin kai saada tamman ja kiesit iltapäivällä, Matthew? sanoi\nMarilla.\n\nMatthew nyökkäsi ja katsoi apeilla mielin Annaan. Marilla huomasi\nkatseen ja sanoi kuivasti:\n\n-- Minä aion ajaa Valkorantaan ja tehdä selvän jutusta. Otan Annan\nmukaani, niin rouva Spencer saa pitää huolen siitä, että hänet\nheti lähetetään takaisin lastenkotiin. Minä panen kahvipannun\npaistinuuniin, ja vihreälle teevadille olen pannut piparkakkuja.\nTulen kotiin ajoissa lypsämään lehmät.\n\nMatthew vaikeni edelleen, ja Marillalle tuli sellainen tunne, että\nhän oli tuhlannut sanoja ja saarnoja turhanpäiten. Ei ole mitään\nvihaksipistävämpää kuin mies, joka ei tahdo vastata -- ellei se ehkä\nole nainen.\n\nHyvissä ajoin Matthew valjasti tamman kiesien eteen, ja Marilla\nja Anna matkalaukkuineen nousivat niihin istumaan. Matthew avasi\npihaveräjän heille, ja heidän hitaasti ajaessaan siitä hän lausui\nääneen, tietämättä kenelle:\n\n-- Pikku Jerry Buote Lahdesta oli täällä aamulla, ja minä sanoin\nhänelle, että teen luultavasti hänen kanssaan sopimuksen siitä, että\nhän tulee tänne kesän ajaksi.\n\nHänen sisarensa ei vastannut sanaakaan, mutta hän antoi tammalle\npiiskallaan sellaisen aimo sivalluksen kylkeen, että tämä lihava\nluontokappale, joka oli tottumaton tällaiseen kohteluun, lähti\nlaukkaamaan tietä alas peloittavaa vauhtia. Marilla katsoi yhden\nainoan kerran taakseen hölkkyvistä kieseistä -- siellä seisoi tuo\nrajattomasti kärsivällisyyttä koetteleva Matthew nojaten veräjään,\npiippunysä suussa, ja katsoa muljotti surullisena heidän jälkeensä.\n\n\n\n\nV.\n\nANNAN ELÄMÄNTARINA.\n\n\n-- Tiedättekös, sanoi Anna tuttavallisesti, minä olen päättänyt\npitää hauskaa tällä ajomatkalla. Minun kokemukseni on ollut, että\nvoi melkein aina pitää hauskaa, kun vain oikein päättää... Koko\najomatkallamme en aio ajatella lastenkotia enkä sinne palaamista.\nTahdon ajatella vain ajamisen huvia. Oi, katsokaa, tuolla on jo\npieni orjanruusu puhjenneena! Eikö se ole suloinen? Ettekö luule sen\niloitsevan siitä, että se saa olla ruusu? Eikö olisikin hauskaa, jos\nruusut osaisivat puhua? Olen varma siitä, että ne sanoisivat mitä\nsomimpia asioita. Ja eikö vaaleanpunainen olekin maailman hurmaavin\nväri? Minä rakastan sitä, mutta minähän en koskaan voi sitä käyttää.\nPunatukkaiset ihmisethän eivät koskaan voi käydä vaaleanpunaisessa...\nOletteko koskaan kuullut puhuttavan, että jollakulla olisi pienenä\nollut punainen tukka, joka olisi muuttunut toisen väriseksi hänen\nkasvaessaan isoksi?\n\n-- En, en ainakaan muista, vastasi kovasydäminen Marilla. -- Ja mitä\nsinuun tulee, niin en luule sen tapahtuvan.\n\nAnna huokasi.\n\n-- Taas sammui eräs toive... Elämäni on haudattujen toiveitten\nkirkkomaa. Tämän lauseen luin eräästä kirjasta, ja lausun sen aina\nsaadakseni lohdutusta, kun olen jostain pahoillani.\n\n-- Olisipa hauska tietää, mitä lohdutusta siinä on, sanoi Marilla.\n\n-- Noilla sanoilla on sellainen hieno ja romanttinen kaiku, aivan\nkuin olisin jonkun kirjan sankaritar. Olen hullaantunut kaikkeen\nromanttiseen, ja kirkkomaa täynnä haudattuja toiveita lienee kai\nromanttisinta, mitä ajatella voi... Kuljemmeko Tumman, päilyvän\naallokon ohi tänään?\n\n-- Emme mene Barryn lammikon ohi, jos sitä tarkoitat Tummalla,\npäilyvällä aallokollasi. Menemme rantatietä.\n\n-- Rantatie -- se kuuluu hauskalta, sanoi Anna miettivästi. --\nSaa nähdä, onko se yhtä kaunis kuin nimensä. Juuri kun sanoitte\n\"rantatie\", näin sen edessäni. Valkoranta on myös kaunis nimi. Kuinka\npitkältä sinne on?\n\n-- Sinne on kahdeksan kilometriä, ja kun sinulla luonnollisesti\ntäytyy koko ajan olla suu käynnissä, niin voit yhtä hyvin laverrella\njotain, jolla on tarkoitusta, ja kertoa minulle kaikki mitä tiedät\nitsestäsi.\n\n-- Oh, sitä mitä tiedän itsestäni -- sitä maksaa tuskin vaivaa\nkertoa, sanoi Anna innokkaasti. -- Mutta jospa vain saisin kertoa\nteille kaikesta mitä tuumailen ja kuvittelen olevani, niin olen varma\nsiitä, että se teistä olisi paljon huvittavampaa.\n\n-- Ei, varjelkoon, kuvittelujesi kanssa en tahdo olla missään\ntekemisissä. Pysy sinä vain alastomissa tosiasioissa.\n\nAla alusta! Missä sinä olet syntynyt, ja kuinka vanha olet?\n\n-- Täytin viime maaliskuussa yksitoista vuotta, sanoi Anna huoaten\nalistuvasti. -- Ja olen syntynyt, Bolingbrokessa Nova Scotian luona.\nIsäni nimi oli Walter Shirley, ja hän oli opettajana Bolingbroken\nalkeiskoulussa. Äitini nimi oli Bertha Shirley. Eivätkö Walter ja Bertha\nolekin sieviä nimiä? Olen niin iloinen siitä, että vanhemmillani oli\nkauniit nimet. Uh, kuinka saisin hävetä isää, jonka nimi olisi\nesimerkiksi --\n\n-- Pysyhän nyt asiassa, niin olet kiltti. On aivan saman tekevää,\nmuuten, mikä nimi ihmisellä on, kun hän vain käyttäytyy hyvin, sanoi\nMarilla, joka tunsi kutsumusta pistää väliin pienen hyödyllisen ja\nkasvattavan opetuksen.\n\n-- Niin, en tiedä... Anna näytti miettiväiseltä.\n\n-- Luin kerran eräästä kirjasta, että vaikka ruusulla olisikin joku\nmuu nimi, tuoksuisi se silti yhtä ihanasti, mutta en ole koskaan\nsaanut sitä uskoneeksi. Ei ruusu olisi yhtä ihana, jos sen nimi olisi\nsammakonjalka tai peltosavikki. Ja tietenkin isäni olisi ollut kiltti\nihminen, vaikkakin hänen nimensä olisi ollut -- Jedediah... -- mutta\nvarmaan se olisi tuntunut hänestä hyvin raskaalta... Niin, äitini,\nhän oli opettajattarena alkeiskoulussa, mutta mentyään naimisiin\nisäni kanssa hän tietysti jätti paikkansa. Hänhän sai miehen\nhoidettavakseen, se oli kai kylliksi... Rouva Thomas'illa oli tapana\nsanoa, että he olivat oikeita lapsia molemmat ja lisäksi vielä köyhiä\nkuin kirkonrotat.\n\nHe muuttivat pienen pieneen keltaiseen taloon Bolingbrokessa. En ole\nkoskaan nähnyt tuota taloa, mutta tuhansia kertoja olen kuvaillut\nsitä mielessäni. Sen vierashuoneen ikkunaa kiertelivät varmasti\nkuusamaköynnökset ja rappusten vierustoilla oli sireenilavoja ja\nsinisiä kyyhkysiä ja tuoksuherneitä reunuslaudoilla... Niinpä niin,\nja ruudukkaita musliiniuutimia kaikissa ikkunoissa. Musliiniuutimet\nvaikuttavat niin varakkaalta...\n\nSiinä talossa minä synnyin. Rouva Thomas on sanonut, että minä olin\nrumin vekara, mitä hän ikinä oli nähnyt, olin pelkkää luuta ja nahkaa\nja silmiä, mutta äidin mielestä olin ihastuttavan suloinen. Luulisin,\nettä äiti osaa arvostella sellaista paremmin kuin siivoojaeukko,\neikö totta?... Olen joka tapauksessa mielissäni, että äitini oli\nminuun tyytyväinen; minua surettaisi niin kovin, jos luulisin hänen\npettyneen minun suhteeni -- sillä hän ei elänyt kauan, nähkääs. Hän\nkuoli kuumeeseen, kun minä olin juuri kolmen kuukauden vanha.\n\nAh, jospa hän kuitenkin olisi elänyt niin kauan, että muistaisin\nsanoneeni häntä äidiksi. Kuinka suloista lieneekään saada sanoa\n\"äiti\"... Ja isä kuoli neljä päivää senjälkeen, myöskin kuumeeseen.\nSitten minulla ei ollut enää vanhempia, ja rouva Thomas on\nsanonut, että ihmiset olivat kokonaan ymmällä siitä, mihin he minut\npistäisivät. Ei kukaan halunnut minua edes silloinkaan. Se lienee\nminun kohtaloni... Isä ja äiti olivat molemmat tulleet etäisiltä\nseuduilta, ja kaikki tiesivät, ettei heillä ollut ketään sukulaisia\nelossa. Lopulta sanoi sitten rouva Thomas, että hän ottaisi minut,\nvaikka hän oli köyhä ja hänellä oli juoppo mies. Hän ruokki minua\npullosta. Onko teillä tietoa siitä, että sellaisista lapsista, joita\nsyötetään pullosta, pitäisi tulla parempia ihmisiä kuin muista? Sillä\naina kun olin ilkeä, sanoi rouva Thomas minulle: \"senkin paatunut\nvekara, enkö ole sinua ruokkinut pullosta ja nähnyt vuoksesi senkin\nseitsemän vaivaa -- ja kuitenkin olet niin häijy!\"\n\nRouva Thomas ukkoineen muutti pois Bolingbrokesta Marysvilleen, ja\nminä asuin heidän luonaan, kunnes olin kahdeksanvuotias. Minä autoin\nheitä lasten hoitamisessa -- siellä oli neljä minua nuorempaa -- ja\nvoitte uskoa, että siinä oli kuhinaa... Sitten kaatua kupsahti ukko\nThomas rautatiejunan alle ja sai surmansa, ja hänen äitinsä tarjoutui\nottamaan rouva Thomas'in ja lapset, mutta minua hän ei huolinut.\nSiinä sitä taas oltiin, ja rouva Thomas sanoi, että hän ei voinut\nkäsittää, miten päästä minusta eroon.\n\nSitten tuli muuan rouva Hammond, joka asui ylempänä virran varrella,\nja hän sanoi ottavansa minut, koska hän näki, että olin tottunut\nlapsiin, ja niin matkustin hänen kanssaan kauas virtaa ylös asuakseni\nheidän luonaan pienellä uutisviljelyksellä keskellä syvää metsää.\nSiellä oli kauhean yksinäistä. Siellä en kai olisi ensinkään voinut\nelää, ellei minulla olisi ollut ajatuksiani ja mielikuvitustani...\nHerra Hammond kävi työssä pienessä sahalaitoksessa, jossa sahattiin\nhirsiä, ja rouva Hammondilla oli kahdeksan lasta. Hän sai kolme\nkertaa kaksoiset. Minä pidän pikkulapsista, kun niillä on määränsä,\nmutta kaksoiset kolmasti peräkkäin on liikaa. Sen sanoin suoraan\nrouva Hammondille, kun viimeinen pari tuli. Käsivarteni väsyivät niin\näärettömästi, kun piti kävellä ja kantaa retuuttaa niitä.\n\nSiellä metsän sydämessä asuin rouva Hammondin luona yli kaksi vuotta,\nmutta sitten herra Hammond kuoli, ja rouva hajoitti taloutensa.\nHän jakoi pienokaisensa sukulaisten kesken ja meni Yhdysvaltoihin.\nMinut he lähettivät Hopetownin lastenkotiin, kun ei kukaan tahtonut\nottaa minua. He eivät tahtoneet huolia minua lastenkotiinkaan; he\nsanoivat, että se oli niin tupaten täysi jo ennestäänkin. Mutta\nheidän oli ottaminen minut joka tapauksessa, ja siellä minä olin\nneljä kuukautta, kunnes rouva Spencer tuli.\n\nAnna lopetti kertomuksensa vielä kerran huoahtaen, tällä kertaa\nhelpotuksesta. Hänelle ei ilmeisesti ollut mieluista kertoa\nkokemuksistaan maailmassa, joka ei koskaan ollut \"halunnut\" häntä.\n\n-- Oletko milloinkaan käynyt koulua? kysyi Marilla kääntäen tamman\nrantatielle.\n\n-- Enpä paljoakaan. Kävin hiukan ollessani viimeistä vuotta rouva\nThomasin luona. Kun muutimme kauemmaksi virtaa ylös, jouduimme niin\nkauaksi koulusta, etten voinut mennä sinne talvella, ja kesällä\nlapsilla oli lomaa, niin että voin käydä siellä vain syksyin keväin.\nMutta lastenkodissa asuessani tietysti kävin koulua. Osaan sangen\nhyvin lukea ja taidan monta kaunista runoa ulkoa, \"Hohenlindenin\ntaistelun\" ja \"Ylväs Edinburgh, on pohjas paasi\", ja \"Linna\nRheinillä\" ja monta kaunista Longfellow'n ja Lordi Byronin palasta.\nOi, kuinka pidän sellaisesta runoudesta, joka saattaa väristyksen\nkulkemaan pitkin koko selkärankaa... Kuten esimerkiksi \"Viel' ei\nPuolan hetki lyönyt\" -- siinä värisyttää monessa kohdassa... Se\noli viidennessä lukukirjassa -- minä olin tietysti ehtinyt vasta\nneljänteen -- mutta suurilla tytöillä oli tapana lainata minulle\nomansa luettavaksi.\n\n-- Nuo rouvat monine lapsineen -- rouva Hammond ja rouva Thomas\n-- olivatko he sinulle kilttejä? kysyi Marilla ja loi Annaan\nsyrjäsilmäyksen.\n\n-- Oh -- kyllä... sopersi Anna. Hänen pienet ystävälliset kasvonsa\nlehahtivat äkkiä tulipunaisiksi ja kävivät hyvin nolon näköisiksi. --\nSe oli kyllä heidän tarkoituksensa -- tiedän, että he tahtoivat olla\nniin kilttejä ja oikeudenmukaisia kuin mahdollista. Ja kun ihmisillä\nvain on sellainen aikomus, niin ei pidä niin kovin ottaa lukuun sitä,\nettei se -- oikein heille onnistu. Heillähän ei ollut itselläänkään\nhauskaa... Onhan hirveän ikävää, kun mies juopottelee, ja tietysti\nkysytään ääretöntä kärsivällisyyttä, kun saa kolme kertaa perätysten\nkaksoiset, ettekö luulekin niin? Mutta olen varma siitä, että heidän\ntarkoituksensa oli olla minulle.\n\nMarilla ei tehnyt useampia kysymyksiä. Anna vaipui rantatien\näänettömään ihailuun, ja Marilla piti hajamielisenä ohjaksista,\nmonenlaisten ajatusten risteillessä hänen mielessään.\n\nHän oli alkanut äkkiä tuntea sääliä tyttöä kohtaan. Mikä viheliäinen\nja köyhä ja rakkaudeton elämä hänellä olikaan ollut -- pelkkää\nraskasta työtä, köyhyyttä ja hoidon puutetta... Sillä Marilla oli\nkyllin älykäs lukeakseen Annan tarinan rivien välistä ja arvatakseen\ntotuuden. Ei ihme, että häntä oli niin ihastuttanut todellisen\nkodin ajatus! Oli oikeastaan sääli, että hänet pitäisi lähettää\ntakaisin. Mitähän, jos hän, Marilla, mukautuisi tähän Matthew'n\nselittämättömään päähänpistoon ja antaisi hänen jäädä? Hänhän\noli saanut päähän pitää tytön, ja tyttö tuntui todellakin sangen\ntaipuisalta ja helposti käsiteltävältä.\n\n-- Hän on liiaksi äänessä, ajatteli Marilla, mutta senhän voi\nhänestä kitkeä pois. Ja missään tapauksessa ei hänen puheissaan ole\nmitään typeryyksiä tai päättömyyksiä. On hyvin luultavaa, että hänen\nomaisensa olivat hienoja ja kunniallisia ihmisiä.\n\nRantatie kulki sangen jylhän ja aution maiseman läpi. Oikealla kasvoi\ntiheitä honkametsikköjä, joitten sitkeä voima ei ollut murtunut\nhuolimatta merituulten monivuotisista tuiverruksista. Vasemmalla\nkallistuivat punaisten hiekkakivikallioitten jyrkänteet suoraan\nalas, paikoittain niin lähelle tietä, että vähemmän vakavaluonteinen\nhevonen kuin ruskea tamma olisi voinut tehdä kärryissä ajavat\nkerrassaan levottomiksi. Alhaalla rantakallioiden juurilla oli\nkivilouhikkoja, jotka merenaallot olivat huuhtoneet sileiksi ja\nkiiltäviksi, tai pieniä hiekkaisia lahdelmia, täynnä välkkyviä\npiikiviä -- valtameren jalokiviä. Niiden toisella puolen laajeni meri\nkimmeltävänä ja sinisenä, ja sen yllä liitelivät kalalokit voimakkain\nsiivin, jotka ampuivat hopeasalamoita auringonpaisteessa.\n\n-- Eikö meri ole ihmeellinen? sanoi Anna ja heräsi pitkästä ja\ntuijottavasta äänettömyydestä. -- Kerran asuessani Marysville'ssä\nherra Thomas vuokrasi suuren, heinältäkin ja niin me kaikki ajoimme\nkauas meren rannalle ja olimme siellä koko päivän. Siellä minulla oli\nniin suunnattoman hauskaa, vaikka minun täytyikin koko päivän pitää\nsilmällä lapsia, ja niistä muistoista minä elin kauan, kauan... Mutta\ntämä rannikko on vielä kauniimpi kuin Marysvillen. Eivätkö lokit\nolekin komeita? Ettekö te tahtoisi olla lokki? Minä luulen, että\nhaluaisin olla lokki -- ellen saisi olla ihmislapsi, tietenkin...\nAjatelkaas, miten ihanaa olisi herätä auringon punaisena noustessa\nja purjehtia yli meren ja läpi sinisen avaruuden koko päivän pitkän.\nJa sitten illalla lentää takaisin pesäänsä. Ah, voin niin hyvin\nkuvitella, minkälaista se olisi!\n\n-- Mikä on tuo suuri talo, joka on tuossa suoraan edessä? -- Se on\nValkorannan majatalo. Muuan herra Kirke omistaa sen, mutta huvikausi\nei ole vielä alkanut. Joukko amerikkalaisia tulee tänne tavallisesti\nkesäksi. He viihtyvät erinomaisesti tällä rannalla.\n\n-- Pelkäsin, että se olisi ollut rouva Spencerin talo, sanoi Anna\nsurullisesti. -- Sinne en ikävöi. Kun tulen sinne -- silloin on\nkaikki lopussa...\n\n\n\n\nVI.\n\nMARILLA TEKEE PÄÄTÖKSENSÄ.\n\n\nHe tulivat sinne kuitenkin hetkistä myöhemmin. Rouva Spencer asui\nsuuressa, keltaisessa talossa vastapäätä hiekkaista lahtea ja\nhän tuli ulos rappusille, hyväntahtoisilla kasvoillaan iloisen\nhämmästyksen ilme.\n\n-- No mutta hyvää päivää! hän huusi. -- Teitä todellakin vähimmin\nolisin osannut odottaa juuri tällä hetkellä, mutta sydämellisesti\ntervetuloa joka tapauksessa! Riisutte kai hevosen valjaista? Ja mitä\nsinulle kuuluu, Anna?\n\n-- Kiitos, minä voin niin hyvin kuin voi odottaa, vastasi Anna\nilman hymyn häivähdystäkään. Koko hänen iloinen mielialansa oli nyt\npoispuhallettu.\n\n-- Jäämme kai hetkiseksi, että tamma saa puhaltaa, sanoi Marilla,\nmutta minä lupasin veljelleni olla pian taas kotona. Asianlaita on\nniin, rouva Spencer, että on tapahtunut omituinen väärinkäsitys, ja\nminä olen tullut juuri ottaakseni selvää, missä vika on. Me lähetimme\nterveisiä ja pyysimme, Matthew ja minä, että te toisitte meille\npojan lastenkodista. Pyysimme Robert veljenne sanomaan teille, että\nhaluaisimme kymmen-, yksitoistavuotiaan pojan.\n\n-- Marilla Cuthbert, mitä sanottekaan? huudahti rouva Spencer hyvin\nhuolestuneena. -- Hyvänen aika, Roberthan lähetti tänne sanan Nancy\ntyttärensä mukana, ja tämä sanoi, että te halusitte saada tytön --\neikö niin, Flora Jane? kysyi hän, kääntyen oman tyttärensä puoleen,\njoka oli tullut ulos portaille.\n\n-- Kyllä, juuri niin hän sanoi, neiti Cuthbert, vakuutti Flora Jane\nvakavasti.\n\n-- Tämäpä nyt oli kauhea kommellus, sanoi rouva Spencer. -- Olen hyvin\npahoillani, mutta en todellakaan mahda sille mitään, neiti Cuthbert.\nMinä tein voitavani ja seurasin teidän ohjeitanne. Mutta Nancy on\nusein sekapäinen ja hajamielinen. Olemme niin usein pakotettuja\ntorumaan häntä siitä, että hän antaa ajatustensa lentää.\n\n-- Se oli meidän oma syymme, sanoi Marilla alistuvasti. Meidän\nolisi itse pitänyt tulla teidän luoksenne eikä antaa tärkeätä asiaa\nkuljetettavaksi suullisesti toiselta toiselle. Miten tahansa --\nerehdys on tehty, ja ainoa, mitä meillä nyt on tehtävänä, on sen\noikaiseminen. Voiko tytön lähettää takaisin lastenkotiin? En kai voi\notaksua muuta kuin että he ottavat hänet jälleen takaisin?\n\n-- Sen kai he kyllä tekevät, sanoi rouva Spencer miettiväisenä, mutta\nluulenpa, ettei ole tarpeellista lähettää häntä takaisin. Rouva\nBlewett pistäytyi täällä eilen, ja hän sanoi juuri kovasti katuvansa,\nettei hän ollut antanut minun tuoda pientä tyttöä hänelle avuksi.\nRouva Blewett'illa on hyvin suuri perhe, kuten tiedämme, ja hänen\non vaikea saada palvelijoita, jotka pysyvät... Anna tulee sopimaan\nhänelle mainiosti. Eikö ole aivan kuin Jumalan sallimus, että te\njuuri tänään ajatte tänne tytön kanssa?\n\nMarilla ei näyttänyt siltä, että hän olisi uskonut sallimuksen\nerityiseen johdatukseen tässä suhteessa. Tässä oli odottamattoman\nsuotuisa tilaisuus päästä eroon tuosta epämieluisesta\nlastenkodinlapsesta -- ja kuitenkaan hän ei tuntenut mitään\nkiitollisuutta.\n\nRouva Blewett'in hän tunsi ainoastaan ulkonäöltä. Hän oli pieni\näkäpussi, ohut ja laiha kuin tikku. Mutta hän oli kuullut puhuttavan\nhänestä. Rouva Blewett'in väitettiin olevan äärimmäisen ankara ja\nvaatelias emäntä, ja viralta pannut palvelustytöt kertoivat kauheita\nasioita hänen juonikkaisuudestaan ja äkkipikaisuudestaan sekä hänen\nlukuisista nenäkkäistä ja pahanilkisistä lapsistaan. Marilla tunsi\npiston omassatunnossaan ajatellessaan Annan jättämistä tämän naisen\nlempeän huolenpidon alaiseksi.\n\n-- Kiitos, tulen kai sitten sisään, niin saamme lähemmin keskustella\nasiasta, sanoi hän.\n\n-- Kukapa muu kuin itse rouva Blewett tulee tuossa pitkin polkua!\nSepä oli hauska sattuma! huudahti rouva Spencer ja vei vieraansa\neteisestä vierashuoneeseen.\n\nSisältä tuoksahti heitä vastaan niin ankara kylmyys, kuin olisivat\ntummanvihreät, tarkoin alaslasketut sälekaihtimet niin kauan\nsiivilöineet ilmaa, että se olisi kadottanut jokaisen lämmön\nrahtusen, mitä siinä koskaan oli ollut.\n\n-- Tätä voi sanoa hyväksi onneksi; nythän voimme samalla päättää\nasian. Istukaa nojatuoliin, neiti Cuthbert! Anna, istu sinä tälle\njakkaralle äläkä hankaa sen päällysverhoa!\n\n... Antakaa minulle hattunne. Flora Jane, mene panemaan teevesi\ntulelle ja ota rinkeleitä esiin. Hyvää iltaa, rouva Blewett!\nSanoimme tässä juuri, että oli sellainen onni, kun pistäydyitte\nsisään. Saanko esittää -- rouva Blewett, neiti Cuthbert. Suottehan\nanteeksi, jos häviän hetkiseksi! Unohdin sanoa Flora Janelle, että\nminulla on vehnäleipäpelti uunissa.\n\nRouva Spencer riensi toimekkaana ulos vedettyään ylös vihreät\nsälekaihtimet. Anna istui mykkänä ja liikkumattomana jakkaralla,\nkädet lujasti yhteenliitettyinä polvilla, ja tuijotti kuin lumottuna\nrouva Blewettiin. Jätettäisiinkö hänet tuon naisen haltuun, jolla oli\nnoin terävät poskipäät ja tiukka katse. Hän tunsi, kuinka jotakin\ntakertui hänen kurkkuunsa ja hänen silmiään kirveli. Hän alkoi juuri\npelätä, ettei hän voisi pidättää itkuaan, kun rouva Spencer palasi,\nlämpimänä ja säteilevänä, täysin kykenevänä ottamaan punnittavakseen\nkaikki vaikeudet, henkiset tai aineelliset, ja sen jälkeen rohkeasti\nratkaisemaan pulmat. Kysymys on tästä pikku tytöstä, rouva Blewett,\nsanoi hän, on syntynyt pieni väärinkäsitys... Olin saanut päähäni,\nettä herra ja neiti Cuthbert halusivat ottaa kasvatikseen pienen\ntytön. Niin oli sanottu minulle. Mutta sen sijaan he halusivatkin\npoikaa. Niin että jos te edelleen olette samaa mieltä kuin eilen,\nniin näyttää siltä kuin voisitte saada toiveenne täytetyksi.\n\nRouva Blewett mittaili terävin silmin Annaa kiireestä kantapäähän.\n\n-- Kuinka vanha sinä olet ja mikä on nimesi? hän kysyi.\n\n-- Anna Shirley, sopersi kysymyksen saaja arasti, tällä kertaa\nuskaltamatta esittää mitään toivomusta loppuäänteen lausumiseen\nnähden. -- Ja olen yksitoistavuotias.\n\n-- Hm; sinä et ole suuri ikäiseksesi... Mutta sinä olet varmaan\nsitkeä. Sitkeät voivat roimasti tarttua kiinni... Niin, jos otan\nsinut, niin saat käyttäytyä kiltin tytön tavoin -- sinun on oltava\nkiltti ja kunnollinen ja työteliäs ja kohtelias. Saat panna parastasi\nansaitaksesi ruuan ja asunnon, niin paljon voin sinulle sanoa. Niin,\notan kai hänet neiti Cuthbert, niin pääsette hänestä. Pienokainen on\nkauhean kärtyisä, niin että olen aivan uupunut hänen hoitamisestaan.\nParaillaan on minulla myöskin vuodevaatteiden tuulettaminen, ja\nkeittiö ja rappuset ovat pestävät...\n\nMarilla katsoi Annaan ja tunsi sydämensä pehmenevän nähdessään tytön\nkalpeat kasvot mykkää epätoivoa osoittavine ilmeineen -- sellaisen\npienen olennon mykkää epätoivoa, joka taas huomaa olevansa kiinni\nsatimessa, josta se kerran on päässyt pujahtamaan pois. Ja Marillalla\noli sellainen epämiellyttävä tunne, että ellei hän myöntyisi\ntuossa katseessa ilmenevään rukoukseen, seuraisi se häntä hänen\nkuolinpäiväänsä saakka. Sitäpaitsi hän ei pitänyt rouva Blewettista.\nTyttö oli totisesti liian hyvä tuollaisen ihmisen työjuhdaksi... Sitä\nhän ei voinut ottaa vastuulleen.\n\n-- Niin, en tiedä... sanoi hän hitaasti. -- Tarkoitukseni ei ollut\nsanoa, että veljeni ja minä ehdottomasti olisimme päättäneet olla\nhäntä ottamatta. Voinpa vielä sanoa, että veljeni mielellään haluaa\npitää hänet. Minä tulin tänne oikeastaan ottamaan selkoa, kuinka\nerehdys on syntynyt... Nyt luulen, että teen parhaiten ottaessani\nhänet mukanani takaisin kotiin ja harkitessani asiaa Matthew'n\nkanssa. En kai voine tehdä ratkaisevaa päätöstä neuvottelematta hänen\nkanssaan. Jos päätämme, että emme pidä häntä, lähetämme hänet teille\nhuomenna. Ellei häntä kuulu, merkitsee se, että hän jää meille.\nOletteko siihen tyytyväinen, rouva Blewett?\n\n-- Täytynee kai olla, vastasi rouva Blewett äreästi.\n\nMarillan puhuessa Annan kasvoissa tapahtui kuin auringonnousu. Ensin\nhävisi pyyhkäisemällä toivoton ilme; sitten syttyi heikko toivon\nsäde, ja silmät tulivat syviksi ja kirkkaiksi kuin tähdet. Tyttö\noli aivan kuin muuttunut ja kun silmänräpäystä myöhemmin molemmat\nrouvat menivät ulos hakemaan reseptiä, jota rouva Blewett oli tullut\nlainaamaan, hypähti hän ylös ja juoksi suoraapäätä yli huoneen\nMarillan luo.\n\n-- Oi, neiti Cuthbert, sanoitteko todellakin, että sallisitte minun\nehkä jäädä Vihervaaralle? kuiskasi hän henkeä pidättäen, ikäänkuin\ntuo hurmaava mahdollisuus olisi paennut tipotiehensä, jos hän\nolisi puhunut ääneen. -- Sanoitteko todellakin niin? Tai onko vain\nmielikuvitukseni tehnyt minulle kepposen?\n\n-- Saat luvan oppia pitämään aisoissa tuota mielikuvitustasi, Anna --\non perin huonoa, kun ei voi eroittaa mikä on todellisuutta ja mikä\n_ei_, sanoi Marilla tylysti. -- Kyllä, juuri niin sinä kuulit minun\nsanovan eikä mitenkään muuten. Mutta _ratkaistu_ ei ole vielä mitään,\nja ehkä, kun kaikki ympäri käy, rouva Blewett kuitenkin saa sinut\nottaa. Hän tarvitsee tosiaankin sinua paljon enemmän kuin minä.\n\n-- Mieluummin silloin menen takaisin lastenkotiin kuin muutan hänen\nluokseen, huudahti Anna kiihkeästi. -- Hän on aivan kuin -- kuin\nkärppä.\n\nMarilla pidätti hymyilynsä ja tunsi, että tässä tarvittiin ojennusta.\n\n-- Tuollainen pikku tyttö kuin sinä saisi hävetä puhuessaan tuolla\ntavoin vieraasta rouvasta, sanoi hän ankarasti. -- Mene takaisin ja\nistu aivan rauhassa ja pidä kielesi kurissa ja käyttäydy kuten kiltin\nja säädyllisen tytön tulee.\n\n-- Minä koetan tehdä ja olla kaikkea, mitä te haluatte, kun vain\nannatte minun jäädä, sanoi Anna ja meni aivan sävyisänä takaisin\njakkaralleen.\n\nKun he samana iltana tulivat ajaen takaisin Vihervaaralle, oli\nMatthew heitä vastassa oikotiellä. Marilla oli kaukaa nähnyt\nhänen käydä maleksivan siellä ja ymmärsi hänen syynsä. Hän oli\nvalmistautunut siihen hiljaisen tyytyväisyyden ilmeeseen, jonka hän\nluki Matthew'n kasvoista tämän nähdessä, että hänellä kuitenkin oli\nAnna mukanaan kotiin tullessa. Mutta hän ei puhunut hänelle mitään\nasiasta, ennenkuin he molemmat olivat ulkona karjapihassa navetan\nedustalla ja lypsivät lehmiä. Silloin kertoi hän lyhyesti hänelle\nAnnan elämäntarinan ja mikä oli ollut tuloksena hänen käynnistään\nrouva Spencerin luona.\n\n-- En antaisi ikänä koiraakaan, josta välittäisin, tuolle Blewett'in\nakalle, sanoi hyväluontoinen Matthew häneen nähden tavattoman\npontevasti.\n\n-- En minäkään voi häntä sietää, tunnusti Marilla, mutta meillä ei\nole muuta valinnan varaa kuin joko jättää tyttö hänelle tai pitää\nhänet itse. Ja koska sinä nyt näytät häntä tahtovan, Matthew, niin on\nkai minun mukauduttava. Olen nyt harkinnut asiaa niin paljon, että\nolen jo melkein tottunut tuohon ajatukseen. Täytynee ottaa koko juttu\nvelvollisuuden kannalta... En ole koskaan elämässäni kasvattanut\nlasta, kaikkein vähimmin tyttöä, ja monta tyhmyyttä tulen varmaan\ntekemään... Mutta parastani tahdon panna. Niin että mikäli minusta\nriippuu, Matthew, saa hän jäädä.\n\nMatthew'n neuvottomat kasvot aivan loistivat mielihyvästä.\n\n-- Ajattelin kylläkin, että sinä tulisit siihen käsitykseen, Marilla,\nsanoi hän. -- Tytössä on niin paljon syvää...\n\n-- Se on kyllä sangen hyvä, vastasi Marilla, mutta kunto ja\nkäytännöllinen ymmärrys ei myöskään ole vahingoksi... No, minun\nasiani on istuttaa häneen niin toista kuin toistakin. Mutta\npaina mieleesi, Matthew, sinun ei maksa vaivaa sekaantua minun\nopetustapoihini. Tällainen minun kaltaiseni naimaton nainen ei ehkä\npaljon ymmärrä lastenkasvatuksesta, mutta luulisin sentään, että hän\ntietää siitä enemmän kuin vanhapoika... Niin että olet kai kiltti ja\nannat minun pitää ohjia. Kun minä menetän pelin, on sinun vuorosi\ntarttua kiinni.\n\n-- No no, Marilla kulta, ota sinä vain hänet rauhassa hoiviisi, sanoi\nMatthew tyynnytellen. -- Sinun on vain oltava hänelle niin kiltti\nja ystävällinen kuin voit hemmottelematta häntä. Luulen hänen olevan\nsitä lajia, jonka voi saada tekemään mitä tahansa, kun vain kohtelee\nhäntä rakkaudella.\n\nMarilla päästi kuuluviin hiljaisen äyhkäisyn, jonka tarkoituksena\noli olla halveksumisen ilmaus Matthew'n naiskasvatusta koskeviin\nmielipiteisiin nähden, ja sitten hän meni maitokamariin täytettyine\nkiuluineen.\n\n-- En sano hänelle tänä iltana, että hän saa jäädä, ajatteli\nhän kaataessaan maidon vateihin. -- Silloin hänen aivoparkansa\ntulisivat niin kiihtyneiksi, ettei hän nukkuisi tuntiakaan yöllä.\nNiin, Marilla Cuthbert, kaikkeen sinuakin kuljetetaan... Olisitko\nsinä ikänä uskonut eläväsi sellaista päivää, että ottaisit\norpotytön lastenkodista kasvatiksesi? Tämä jo itsessään on mitä\nhämmästyttävintä, mutta ei kuitenkaan niin hämmästyttävää kuin että\nMatthew on kaiken takana -- hän, joka aina on niin kauhistunut\npikkutytöistä... Oli miten oli, olemme nyt päättäneet ryhtyä\nkokeiluun, ja taivas tietää, mitä siitä koituu.\n\n\n\n\nVII.\n\nANNA LUKEE ILTARUKOUKSENSA.\n\n\nKun Marilla samana iltana seurasi Annaa ylös vinttikamariin, sanoi\nhän vakavana opettavaisella äänellä:\n\n-- Sanon sinulle, Anna, että huomasin eilen illalla sinun heittäneen\nvaatteesi hujan hajan ympäri lattian riisuutuessasi. Se on kauheata\nhuolimattomuutta, jota minä en ensinkään voi hyväksyä. Niin pian\nkuin olet riisunut yltäsi vaatekappaleen, on sinun käärittävä se\nhuolellisesti kokoon ja pantava tuolille. Minä en ole sellaisten\npikku tyttöjen tarpeessa, joilla ei ole taipumusta järjestykseen ja\nsiisteyteen. -- Olin niin pahoillani ja tuskastunut eilen illalla,\netten ensinkään ajatellut vaatteitani, sanoi Anna. -- Tänään käärin\nne kauniisti kokoon. Niin meidän aina täytyi tehdä lastenkodissa.\nMutta hirveän usein unohdin sen sentään, niin kiire minulla oli\npäästä vuoteeseen ja paneutua pitkäkseni ja kuvitella koko joukko\nhauskoja asioita...\n\n-- Saat oppia olemaan vähemmän huonomuistinen, jos tulet jäämään\ntänne, varoitti Marilla. -- No kas niin, tuo voi kelvata... Lue nyt\niltarukouksesi ja kiipeä vuoteeseen.\n\n-- En aio lukea mitään iltarukouksia! sanoi Anna.\n\nMarilla näytti hämmästyneeltä ja kauhistuneelta.\n\n-- Mutta Anna, mitä sinä tarkoitat? Etkö koskaan ole oppinut\nlukemaan mitään rukouksia. Jumala tahtoo, että pienet tytöt niin\ntekisivät. Tiedät kai, kuka Jumala on, Anna?\n\n-- Jumala on henki, näkymätön olento, korkeimmassa määrässä\ntäydellinen, ikuinen ja muuttumaton, kaikkivaltias, kaikkitietävä ja\nkaikkiviisas, vanhurskas, hyvä ja laupias, lasketteli Anna sujuvasti\nja takertumatta.\n\nMarilla näytti keventyneeltä.\n\n-- No Jumalan kiitos -- tiedäthän sentään jotakin. Et ole aivan\ntäydellinen pakana. Missä sinä olet tuon oppinut?\n\n-- Lastenkodin pyhäkoulussa. Siellä saimme opetella koko\nkatkismuksen. Minusta se oli oikein hauskaa. Muutamat sanat kaikuivat\nniin komeilta! \"Ääretön, ikuinen ja muuttumaton.\" Eikö se kuulu\nmajesteetilliselta? Siinä on sellainen syvä ja juhlallinen sävy --\naivan kuin suurten urkujen soidessa. Runoudeksi sitä ei kai juuri voi\nsanoa, mutta hyvin samantapaista se on minun mielestäni.\n\n-- Anna runouden olla rauhassa, Anna -- me puhumme iltarukouksesi\nlukemisesta. Etkö tiedä, että tekee hyvin pahoin, jos ei lue\nrukouksiaan joka ilta? Pelkäänpä, että et olekaan oikein kiltti pikku\ntyttö.\n\n-- Minäpä sanon, että on hyvin paljon helpompaa olla ilkeä kuin\nkiltti, kun on punatukkainen, sanoi Anna moittivalla äänellä, --\nIhmiset, jotka eivät ole punatukkaisia, eivät tiedä, mitä harmillinen\nmerkitsee... Rouva Thomas on sanonut minulle, että Jumala on tehnyt\ntukkani punaiseksi tahallaan, ja sittemmin en ole oikein koskaan\nvoinut pitää hänestä. Päälle päätteeksi olen aina iltaisin liian\nväsynyt vaivautuakseni enää rukoilemaan. Ihmisiltä, joitten täytyy\npitää huolta kaksoisista koko pitkän päivän -- heiltä ei totisesti\nvoi vaatia, että he lukisivat vielä iltarukouksia... Vai voiko\ntosiaankin teidän mielestänne?\n\nMarilla tuli siihen loppupäätökseen, että Annan uskonnollinen\nkasvatus oli heti aloitettava. Tässä ei ilmeisesti saanut hukata\naikaa.\n\n-- Sinun on luettava rukouksesi, niin kauan kuin olet minun kattoni\nalla, Anna.\n\n-- Tottahan toki, tietysti luen, jos tahdotte sitä, vastasi Anna\nhilpeästi. -- Teen mitä hyvänsä, kunhan vain olette tyytyväinen.\nMutta tällä kertaa te saatte sanoa minulle mitä minun on sanottava.\nKun olen päässyt vuoteeseen, keksin kyllä oikein kauniin rukouksen,\njonka luen aina. Luulen että siitä tulee hirveän huvittavaa, nyt kun\nkerran olen tullut sitä ajatelleeksi...\n\n-- Sinun on laskeuduttava polvillesi, sanoi Marilla vähän hämillään.\n\nAnna totteli ja katsoi vakavasti ylös Marillan kasvoihin.\n\n-- En voi ymmärtää, miksi on juuri polvistuttava. Jos oikein\nhaluaisin rukoilla, tiedän kyllä, kuinka menettelisin Menisin\naivan yksinäni suurelle niitylle tai vielä mieluummin syvään,\nsyvään metsään, ja sitten katsoisin ylös taivaaseen -- ylös tuohon\nkauniiseen siniseen taivaaseen, joka ei näytä milloinkaan loppuvan...\nJa silloin tuntisin rukouksen... No niin, nyt olen valmis. Mitä minä\nsanon?\n\nMarilla tunsi olevansa pahemmassa pulassa kuin milloinkaan. Hän\noli aikonut opettaa Annalle yksinkertaisen vanhan lastenrukouksen\n\"Jumal' lasten ystävä\". Mutta toisinaan hän, kuten jo olen\nmaininnut, katseli asioita ja tapahtuma eräänlaiselta humoristiselta\nnäkökannalta, ja siihen sisältyi myöskin, että hänellä oli aika hyvä\narvostelukyky. Hänelle valkeni äkkiä, että tämä lapsellinen pikku\nrukous, tarkoitettu valkopukuisten pienokaisten kuiskattavaksi äidin\npolvella, ei ensinkään sopinut tälle kesakkoisille ja pitkäsääriselle\nolennolle, joka ei tuntenut eikä kaivannut Jumalan rakkautta, koska\nei se ollut koskaan tullut hänen osakseen inhimillisen rakkauden\nvälittämänä.\n\n-- Olet kyllin vanha osataksesi itse rukoilla Anna, sanoi hän\nviimein. -- Kiitä nyt Jumalaa kaikesta siitä siunauksesta, jota olet\nsaanut ja pyydä häneltä nöyrästi, mitä toivot itsellesi.\n\n-- Niin, koetan tehdä parhaani mukaan, sanoi Anna ja kätki kasvonsa\nMarillan polvelle. -- Rakas taivaallinen isä -- niin sanovat\npapit kirkossa, ja niin voi sanoa kaiketi myös kotioloissa,\nmitä? -- pisti hän väliin ja kohotti silmänräpäykseksi päätään.\n-- Rakas taivaallinen isä, kiitän sinua Suloisuuden valkeasta\ntiestä ja Tummasta, päilyvästä aallokosta ja Silmienilosta ja\nLumikuningattaresta. Olen sinulle niistä niin äärettömän kiitollinen.\nNiin, siinä on kaikki siunaus, josta tällä hetkellä voin keksiä\nolevani velvollinen kiittämään... Mitä tulee niihin asioihin,\njoita toivon, niin on niitä niin monta, että vaatisi liiaksi aikaa\nluetella niitä... Mainitsen senvuoksi vain molemmat tärkeimmät. Ole\nniin kiltti, hyvä Jumala, ja anna minun jäädä Vihervaaralle, ja tee\nminut kauniiksi, tultuani suureksi. Suurimmalla kunnioituksella\nAnna Shirley. -- Kas niin, eikö se ollut aika hyvä? kysyi hän\ninnokkaasti kohottautuen. -- Olisin tietenkin voinut valita joitakin\nkauniimpia lausetapoja, kun minulla vain olisi ollut hieman enemmän\nmiettimisaikaa.\n\nMarilla paran tunteita voi helpommin aavistaa kuin kuvata. Hänelle\ntuotti kuitenkin hiukan lohdutusta se tietoisuus, että tämä lievimmin\nsanoen omituinen rukous ei suinkaan johtunut Annan kunnioituksen\npuutteesta, vaan aivan yksinkertaisesti hengellisestä tietämättömyydestä.\nHän kietoi peitteen hänen ympärilleen ja antoi itselleen lupauksen, että\nAnna huomispäivänä saisi oppia kunnollisen rukouksen. Hän oli juuri\naikeissa poistua kynttilöineen huoneesta, kun Anna huusi hänet takaisin.\n\n-- Tulin juuri nyt ajatelleeksi jotain. Minun olisi pitänyt sanoa\n\"amen\" sen sijaan että sanoin \"suurimmalla kunnioituksella\"\n-- niinhän pappikin sanoo kirkossa. Olin unohtanut sen, mutta\nymmärsin, että rukous täytyy lopettaa jotenkuten juhlallisesti, ja\nsentähden päätin sen näillä sanoilla, jotka olen nähnyt eräässä\nkirjekaaviossa... Luuletteko sen haittaavan mitään?\n\n-- Ei, en luulisi, sanoi Marilla. -- Nuku nyt kuten kiltti lapsi\nainakin. Hyvää yötä.\n\n-- Tänä iltana voin sanoa hyvää yötä hyvällä omallatunnolla, sanoi\nAnna ja vetäytyi suloisesti käppyrään patjojensa keskellä.\n\nMarilla pyörsi takaisin keittiöön, paiskata rämäytti kynttiläjalan\npöydälle ja katsahti Matthew'hin.\n\n-- Matthew Cuthbert, on todellakin aika jonkun ottaa tyttö\nhoteisiinsa ja opettaa hänelle ihmistapoja. Hänhän on melkein\ntäydellinen pakana. Voitko uskoa, että hän ei koko elämäsään ole\nlukenut rukousta ennenkuin juuri äsken. Minä menen pappilaan\nhuomispäivänä ja lainaan hänelle muutamia vihkoja Valonsäteitä --\nniin totta tosiaan teen. Ja sunnuntaikouluun hänen on mentävä niin\npian kuin saan neuloneeksi hänelle vähän säädyllisiä vaatteita.\nNäyttääpä siltä kuin minulle tulisi puuhaa yllin kyllin... Niin,\nkultaseni, emme voi vaeltaa tämän maailman läpi kantamatta omaa\nosaamme huolista. Tähän saakka olen saanut viettää jokseenkin\ntasaista elämää, mutta nyt on minun vuoroni tullut, ja minun on kai\nkestettävä koetus nöyryydellä...\n\n\n\n\nVIII.\n\nANNAN KASVATUS ALKAA.\n\n\nSyistä, jotka hän itse parhaiten tiesi, ei Marilla kertonut Annalle\nennenkuin seuraavana iltapäivänä, että hän saisi jäädä Vihervaaralle.\nAamupäivän kuluessa hän antoi tytön toimitettavaksi eri askareita ja\npiti häntä tarkoin silmällä hänen puuhaillessaan. Puolipäivän aikaan\nhän oli päässyt selville, että Anna oli vireä ja tottelevainen,\ntyöhaluinen ja hyväoppinen. Hänen varsinaisena heikkoutenaan näytti\nolevan taipumus vaipua haaveiluihin kesken työn ja unohtaa kaikki\nmitä siihen kuului -- kunnes nuhde tai joku onnettomuus säälimättä\npalautti hänet takaisin maan päälle.\n\nKun Anna oli pessyt päivällisastiat, tulla tupsahti hän äkkiä esiin\nja asettui Marillaa vastapäätä, ilme ja katse kuten sillä, joka on\nvalmistunut kuulemaan pahinta. Laiha pieni ruumis vapisi päästä\njalkoihin, kasvot hehkuivat ja silmät olivat niin laajentuneet, että\nne näyttivät melkein mustilta. Hän puristi kätensä lujasti ristiin ja\nsanoi rukoilevalla äänellä:\n\n-- Kiltti neiti Cuthbert, ettekö tahdo olla niin hyvä ja sanoa\nminulle, lähetättekö minut pois vai ette? Koko aamupäivän olen\nkoettanut olla kärsivällinen, mutta nyt tunnen, etten voi kauempaa\nkestää tietämättömyyttä. Se on niin hirveä tunne. Olkaa niin kiltti\nja sanokaa!\n\n-- Et ole huuhtonut pesurättiä kuumalla vedellä ja soodalla niinkuin\nkäskin, vastasi tunteeton Marilla. -- Mene tekemään se, Anna,\nennenkuin tulet kysymyksinesi.\n\nAnna meni ja teki kaikkea oikeutta pesurätille. Sitten hän palasi\nMarillan luo ja suuntasi rukoilevat silmänsä hänen kasvoihinsa.\n\n-- No niin, sanoi Marilla, jonka oli mahdoton enää keksiä mitään\ntekosyytä lykätäkseen selityksen tuonnemmaksi, lienee parasta\npuhua siitä sinulle. Veljeni ja minä olemme päättäneet pitää sinut\n-- luonnollisesti edellyttäen, että koetat käyttäytyä hyvin ja\nosoittautua kiitolliseksi. Mikä sinulle nyt tuli, lapsi kulta?\n\n-- Minä itken, sanoi Anna hämillään, mutta en ymmärrä, miksi...\nOlen niin iloinen kuin ihminen voi olla. Ah, iloinen ei ole\nlainkaan oikea sana... Iloinen olin Suloisuuden valkeasta tiestä ja\nkirsikankukista -- mutta tämä! Oi, sehän on jotain paljon enemmän...\nOlen niin onnellinen. Koetan tulla niin kiltiksi... Siinä saan kyllä\nhikoilla, sillä rouva Thomas sanoi minulle usein, että olin niin\nparantumattoman häijy. Mutta kyllä koetan panna parastani, aina! En\nvoi käsittää, miksi itkeä tihuutan!\n\n-- Luulen sen johtuvan siitä, että sinä alituisesti kiihdytät\nmieltäsi ajatuksillasi ja mietteilläsi, sanoi Marilla moittivalla\näänellä. -- Istu nyt tuolle tuolille ja koeta rauhoittua. Pelkään,\nettä sinä aivan liian helposti sekä itket että naurat. Niin, sinä\nsaat jäädä tänne ja me koetamme pitää sinusta huolta parhaamme\nmukaan. Sinun on käytävä koulua, mutta kesälupa alkaa jo parin viikon\nkuluttua, niin että ei maksa vaivaa sinun ryhtyä lukemiseen ennenkuin\nlukukausi alkaa jälleen syyskuussa.\n\n-- Miksi minä saan sanoa teitä? kysyi Anna. -- Pitääkö minun aina\nsanoa teitä neiti Cuthbertiksi? Enkö saa sanoa teitä Marilla tädiksi?\n\n-- Ei toki -- sano sinä minua vain aivan yksinkertaisesti Marillaksi.\nEn ole tottunut neidittelyihin, ja minua se vain vaivaisi.\n\n-- Tuntuu niin kauhean vähän kunnioittavalta sanoa vain Marilla,\nväitti tyttö.\n\n-- Siinä ei ole vaaraa, kun vain muuten puhuttelet minua\nkunnioittavasti. Kaikki Avonlean ihmiset, vanhat ja nuoret, sanovat\nminua Marillaksi paitsi pastori. Hän sanoo neiti Cuthbert -- kun vain\nmuistaa.\n\n-- Minusta olisi ollut niin hauskaa saada sanoa Marilla täti, sanoi\nAnna alakuloisesti. -- Minulla ei koskaan ole ollut setää eikä tätiä\neikä mitään muuta sukulaista -- ei edes isoäitiä. Silloin minulla\nolisi sellainen tunne, että todella kuulun teihin... Enkö saisi sanoa\nteitä Marilla tädiksi?\n\n-- Et. Minä en ole tätisi, ja minä en välitä nimestä, jolla ei ole\nmitään tarkoitusta.\n\n-- Mutta voisimmehan kuvitella, että te olisitte tätini.\n\n-- Sinä ehkä kylläkin -- mutta en minä! sanoi Marilla töykeästi.\n\n-- Ettekö koskaan kuvittele, että asiat ovat toisenlaisia kuin ne\novat? kysyi Anna ja levitti silmänsä selälleen.\n\n-- En.\n\n-- Oi! -- Anna veti syvään henkeänsä. -- Oi, neiti -- ei, Marilla,\nkuinka paljon te jäätte vaille!\n\n-- Enpä juuri tiedä... Mitä hyödyttää kuvitella asioita\ntoisenlaisiksi kuin ne ovat todellisuudessa? vastasi Marilla. --\nKun hyvä Jumala sijoittaa meidät määrättyihin olosuhteisiin täällä\nmaan päällä, ei hänen tarkoituksensa ole, että me \"kuvittelemme\" ne\nolemattomiksi... Ja lorun lopuksi -- mene vierashuoneeseen, Anna,\nmutta pyyhi ensin jalkasi äläkä päästä sisään kärpäsiä -- ja anna\nminulle sitten kuvakortti, joka on uuninkarmilla. Siinä on koko\nIsämeidän painettuna ja joutoaikasi nyt iltapäivällä käytät sinä\nlukemalla sitä ja opettelemalla sen ulkoa. Sellaista rukoilemista\nkuin eilen illalla en enää tahdo kuulla.\n\n-- Niin, minä käyttäydyin kai kylläkin typerästi, sanoi Anna\npuolustellen. -- Mutta kas minullahan ei ole koskaan ollut mitään\nharjoitusta. Eihän voi rukoilla aivan hyvin heti ensi yrittämällä!\nKun olin paneutunut maata, suunnittelin mitä hienoimman rukouksen --\njuuri kuten lupasinkin tehdä. Se oli melkein yhtä pitkä kuin jonkun\npapin ja niin runollinen... Mutta voitteko ajatella? Kun heräsin\naamulla, en voinut muistaa ainoataakan sanaa! Ja pelkäsin, ettei\nminun enää koskaan onnistu saada kokoon toista yhtä hyvää. En tiedä,\nmistä se johtuu, mutta mikään ei koskaan onnistu niin hyvin, jos\non täytynyt sitä miettiä toiseen kertaan. Oletteko te pannut sitä\nmerkille?\n\n-- Tässä on jotakin, jota sinun sopii panna merkille, Anna. Kun\npyydän sinua tekemään jotakin, niin ole kiltti ja tottele heti, äläkä\njää seisomaan ja antaudu loputtomiin jaaritteluihin. Mene nyt ja tee\nkuten sanoin!\n\nAnna meni heti vierashuoneeseen eteisen toiselle puolen, mutta ei\ntullut ollenkaan takaisin. Odotettuaan kymmenen minuttia Marilla otti\nkutimensa ja marssi hänen jälkeensä yhteenpuristetuin huulin. Hän\ntapasi Annan seisomassa liikkumattomana taulun edessä, joka riippui\nseinällä molempien ikkunoiden välissä, kädet yhteenliitettyinä\nselän takana, kasvot kohotettuina ja silmät loistavina. Valkea ja\nviheriä päivänvalo, joka valui sisään omenapuiden ja tuuheiden\nvilliviiniköynnösten välistä, vuodatti ihastuneen pikku olennon ylle\nhohteen, joka vaikutti miltei ylimaailmalliselta.\n\n-- Anna, mitä maailmassa sinä ajattelet? kysyi Marilla terävästi.\n\nAnna säpsähti kovasti.\n\n-- Tuota, sanoi Anna ja osoitti taulua -- muuatta jokseenkin korean\nväristä öljypainosta, jossa oli nimikirjoitus \"Kristus siunaamassa\npikku lapsia\".\n\n-- Ja kuvittelin juuri, että olin yksi heistä -- että olin tuo\nsinihameinen pikku tyttö, joka seisoo itsekseen nurkassa aivan kuin\nhän ei kuuluisi kenellekään, kuten minä... Hän näyttää yksinäiseltä\nja surulliselta, eikö teidänkin mielestänne? Hänellä ei varmaankaan\nole isää eikä äitiä. Mutta hän tahtoi tulla siunatuksi, hänkin, ja\nsiksi hän hiipi niin ujosti esiin hieman syrjään muista ja toivoi,\nettei kukaan häneen kiinnittäisi huomiota -- paitsi Hän. Olen varma\nsiitä, että tiedän tarkalleen, miltä hänestä tuntui. Hänen sydämensä\nvarmaan sykki, ja hänen kätensä olivat aivan kylmät, kuten minun,\nkun kysyin teiltä, saisinko jäädä... Hän pelkäsi, ettei Hän näkisi\nhäntä. Mutta kyllä Hän näki, eikö totta? Olen koettanut kuvitella\nkaiken -- kuinka hän siirtyi hieman lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes\nseisoi aivan Hänen läheisyydessään, ja silloin Hän katsoi häneen ja\nlaski kätensä hänen hiuksilleen -- oi sitä ilontunnetta, joka silloin\nvarmaan hänet valtasi!... Mutta olisin toivonut, ettei taiteilija\nolisi tehnyt Hänen kasvojaan niin raskasmielisiksi ja murheellisiksi!\nSen näköinen Hän on muuten kaikissa tauluissa, senhän olette kyllä\nhuomannut. Mutta minä puolestani en usko, että Hän on ollut niin\nsurullisen näköinen, sillä silloin olisivat lapset Häntä pelänneet.\n\n-- Anna, sanoi Marilla itsekin ihmetellen, ettei ollut keskeyttänyt\njo kauan sitten tytön puhetta, et saa puhua noin. Se on pakanallista\n-- ymmärräthän, se ilmaisee hyvin suurta kunnioituksen puutetta...\n\nAnnan silmät olivat ihmettelyä täynnä.\n\n-- Oh, minä tunnen olevani niin kunnioittava... Vakuutan, etten\ntarkoittanut mitään muuta.\n\n-- Niin, toivon sitä. Mutta ei saa puhua noin vapaasti muutamista\nasioista... Ja vielä muuan asia, Anna, kun lähetän sinut hakemaan\njotain, on sinun tultava heti takaisin se mukanasi eikä jäätävä\nseisomaan ja töllistelemään jonkun taulun eteen. Paina se mieleesi!\nOta nyt kortti ja tule mukanani keittiöön. Istu tuonne nurkkaan ja\nopettele tuo rukous ulkoa.\n\nAnna pystytti kortin omenankukkamukia vasten, jonka hän oli tuonut\nsisään koristaakseen sillä päivällispöydän -- Marilla oli salavihkaa\nkatsellut tuota puuhaa, mutta ei sanonut mitään -- nojasi leukaansa\nkäsiin ja tuijotti muutamia minutteja äänettömänä painettuihin\nsanoihin.\n\n-- Tästä minä pidän, sanoi hän viimein. -- Se on kaunista. Olen\nkuullut sen ennen -- kuulin johtajan kodin sunnuntaikoulussa kerran\nlukevan sen ääneen. Hänellä oli sellainen naukuva ääni ja se kuului\nniin surkealta. Olin varma siitä, että hänen mielestään rukoileminen\noli jotain hyvin ikävää. -- \"Isä meidän, joka olet taivaassa,\npyhitettäköön sinun nimesi.\" -- Oi, sehän on kuin musiikkia. Kuinka\niloinen olen, kun teidän mieleenne juolahti, että minä saisin oppia\ntämän, neiti -- ei, Marilla.\n\n-- Lue sitten ja istu hiljaa, sanoi Marilla lyhyesti.\n\nAnna siirsi omenankukkamaljakon niin lähelle itseään, että voi antaa\nhellän suudelman eräälle punaposkiselle nupulle, ja sitten hän lukea\npänttäsi uutterasti neljänneksen minuttia.\n\n-- Marilla, kysyi hän sitten, luuletteko, että koskaan saan\nsydänystävää täällä Avonleassa.\n\n-- Saat mitä?\n\n-- Sydänystävää -- oikein läheistä ystävää -- sukulaissielua, jolle\nvoin vuodattaa tunteeni... Sellaista olen ikävöinyt koko elämäni\najan. En ole koskaan uskaltanut toivoa kohtaavani häntä. Mutta nyt on\njo niin monta ihaninta unelmaani toteutunut, että ehkä tällekin käy\nsamoin. Luuletteko ehkä niin?\n\n-- Diana Barry asuu ylhäällä Mäntymäellä, ja hän on jokseenkin sinun\nikäisesi. Hän on hyvin hauska pikku tyttö, ja ehkä hän tulee sinun\nleikkitoveriksesi palattuaan kotiin, sillä nyt hän on käymässä\ntätinsä luona Carmodyssa. Mutta silloin saat pitää tarkoin varasi,\nkuinka käyttäydyt. Rouva Barry on hyvin ankara, tiedätkös. Hän ei\ntosiaankaan anna Dianansa leikkiä pikku tytön kanssa, joka ei ole\nkiltti ja hyvä.\n\nAnna katseli Marillaan omenakukkien takaa innostuksesta tuikkivin\nsilmin.\n\n-- Minkä näköinen Diana on? Hän ei kai liene punatukkainen? On\ntarpeeksi ikävää olla itse punatukkainen, enkä voisi sietää, että\nsydänystävänikin olisi sellainen.\n\n-- Diana on hyvin sievä pieni tyttö. Hänellä on mustat silmät, musta\ntukka ja ruusuiset posket. Hän on sitäpaitsi kiltti ja kunnollinen,\nja se on parempaa kuin kauneus.\n\nMarillalla oli alituisesti opettavainen ohje käsillä ja hän\npiti lujasti kiinni siitä, että jokainen kasvatettavaan lapseen\nkohdistettu lausunto oli sillä höystetty.\n\nMutta Anna puhalsi siekailematta opettavaisen puolen ilmaan ja piti\nkiinni vain niistä hurmaavista mahdollisuuksista, jotka avautuivat\nhänelle.\n\n-- On hauskaa, että hän on sievä! Kun ei itse voi olla kaunis --\nja minun laitanihan on niin -- niin tuottaa kuitenkin suurta iloa\nsaada kaunis ystävätär. Asuessani rouva Thomasin luona oli hänellä\nlasiovilla varustettu kirjakaappi vierashuoneessaan. Siellä ei ollut\nkirjoja, vaan rouva Thomas säilytti siellä parhaat posliininsa ja\nhilloastiansa -- kun hänellä oli hilloa, tietenkin... Toinen ovi oli\nlyöty rikki. Herra Thomas töytäsi siihen kyynärpäällään eräänä yönä\nollessaan tavallista enemmän päissään. Mutta toinen oli eheä, ja\nminulla oli tapana kuvitella, että siinä oleva peilikuvani oli toinen\npikku tyttö, joka asui siellä.\n\nAnnoin hänelle nimen Katie Maurice ja me olimme hyvin hyviä ystäviä.\nVoin seistä ja jutella hänen kanssaan tuntikausia varsinkin\nsunnuntaisin, ja uskoin hänelle kaikki. Katie oli ainoa iloni ja\nlohdutukseni. Meillä oli tapana kuvitella, että kirjakaappi oli\nlumottu ja että jos vain tietäisin taikasanan, voisin avata oven ja\nastua suoraan huoneeseen, jossa Katie Maurice asui -- sen sijaan että\njoutuisin rouva Thomasin hilloastioiden ja lautaskasojen joukkoon.\nSitten kuvittelin, että Katie Maurice otti minua kädestä ja vei\nminut ihmeelliseen paikkaan, täynnä kukkia ja auringonpaistetta\nja keijukaisia, ja siellä me sitten asuimme onnellisina kaiken\nelinaikamme.\n\nMuuttaessani rouva Hammondin luo surin niin hirveästi, kun minun\ntäytyi erota Katie Mauricesta. Hän oli myöskin kauhean ikävissään,\nsen tiedän, sillä hän itki sanoessaan hyvästi ja suudellessaan\nminua lasioven läpi. Mutta vähän matkaa talosta virtaa ylös oli\npitkulainen, viheriä laakso, ja siellä asui mitä kaunein kaiku. Se\ntoisti jokaisen sanan, mikä lausuttiin, silloinkin kun puhuttiin\nmahdollisimman hiljaa. Silloin kuvittelin, että se oli pieni tyttö\nnimeltä Violetta, ja me olimme hyvin hyviä ystäviä, ja minä pidin\nhänestä melkein yhtä paljon kuin Katie Mauricesta -- vaikka en\naivan niin paljon... Lasten kotiin lähtöni edellisenä iltana sanoin\nhyvästi Violetalle, ja ah, -- hänen hyvästinsä kuului myöskin niin\nsurulliselta ja äänessä oli kyyneliä... Olin häneen niin kiintynyt,\nettei minulla ollut sydäntä kuvitella uutta ystävätärtä lastenkodissa\n-- ei muuten ollut helppoa kuvitella siellä mitään.\n\n-- Niin, tiedäppäs, yhtä hyvä niinkin, sanoi Marilla kuivasti.\nMinä en ensinkään suosi tuollaista. Näytät itse melkein uskovan\nmielikuvitusluomiisi. Olisi hyvä, jos saisit oikein elävän ystävän,\njotta tulisi loppu tuolle siunatulle \"kuvittelemiselle\"... Mutta älä\nkoskaan anna rouva Barryn kuulla sanaakaan Katie Mauricestasi tai\nVioletastasi, sillä silloin hän luulee, ettet ole viisas.\n\n-- Ah ei, en varmistikaan... En muuten voikaan puhua heistä kenen\nkanssa tahansa -- heidän muistonsa on minulle liian kallis... Mutta\narvelin, että Marillaa voisi huvittaa kuulla heistä vähäsen. Oh,\nkatsokaahan -- tuossahan tulla kompuroi suuri mehiläinen suoraan\nomenankukasta! Ajatelkaas, jos saisi asua omenankukassa! Saisi nukkua\nsiinä tuulen tuuditellessa! Jos en olisi ihmislapsi, luulen, että\nhaluaisin olla mehiläinen ja lennellä kukkien keskellä!\n\n-- Eilen halusit olla kalalokki, muistutti Marilla. -- Minun\nmielestäni olet jokseenkin vaihtelevainen. Sanoin sinulle, että sinun\npitäisi opetella Isämeidän eikä lörpötellä. Mutta näyttää olevan sula\nmahdottomuus sinulle lakata rupattelemasta, jos sinulla on joku, joka\nsinua kuuntelee. Mene sen vuoksi huoneeseesi ja lue siellä.\n\n-- Ah, osaan sen jo melkein kokonaan -- minulla on vain viimeinen\nrivi jäljellä.\n\n-- Sitä parempi, mutta tee joka tapauksessa kuten sanoin. Mene\nkiltisti huoneeseesi ja opettele rukous kuin vettä valaen ja jää\nsinne, kunnes huudan sinua auttamaan minua teen pöytään panemisessa.\n\n-- Saanko ottaa mukaani omenankukat seuraksi? pyysi Anna.\n\n-- Ei tule kysymykseenkään, että saisit siellä liata paikkoja\nkukkinesi... Olisit voinut antaa niitten olla rauhassa puussa.\n\n-- Niin, epäröinkin hieman, ennenkuin taitoin ne, sanoi Anna.\n-- Minusta ikäänkuin tuntui, että minun ei pitäisi lyhentää\nniiden suloista pikku elämää poimimalla ne -- minä en tahtoisi\njoutua poimittavaksi, jos olisin omenankukka... Mutta kiusaus oli\nvastustamaton. Kuinka te menettelette, kun teitä kohtaa vastustamaton\nkiusaus?\n\n-- Anna, kuulitko, että käskin sinun mennä ylös huoneeseesi?\n\nAnna huokasi, tallusteli ylös itäiseen vinttikamariin ja istuutui\ntuolille ikkunan ääreen.\n\n-- Kas niin -- nyt osaan rukouksen... Opettelin viimeisen rivin\nrappusia noustessani. Nyt kuvittelen tämän huoneen täyteen\nkauniita esineitä, niin että täällä voi viihtyä... Lattiaa peittää\npehmeä valkoinen samettimatto, jota helakat ruusut koristavat,\nja ikkunoissa riippuu kirkasväriset uutimet. Seiniä verhoavat\nkulta- ja hopeakudoksiset kankaat. Huonekalut ovat mahonkia. En ole\nkoskaan nähnyt mahonkia, mutta se kuuluu niin komealta. Tässä on\nleposohva, täynnä pehmeitä silkkipieluksia, helakoita ja sinisiä\nja purppuranpunaisia ja kullankeltaisia, ja minä makaan mukavasti\nnojautuen sitä vasten. Näen oman kuvani muhkeassa, suuressa peilissä,\njoka riippuu seinällä. Olen pitkä ja komea, puettuna laahustavaan\nvalkeaan pitsipukuun, helmiristi rinnalla ja helmiä hiuksissa.\nTukkani on musta kuin yö, ja ihoni on kuin valkein norsunluu...\nNimeni on lady Cordelia Fitzgerald... Ei, se ei kuulu oikein\nluonnolliselta...\n\nHän harppasi pienen peilin luo ja katseli kuvaansa. Hänen omat\nlaihat, kesakkoiset kasvonsa ja vakavat harmaat silmänsä katsoivat\nsieltä takaisin häneen.\n\n-- Sinä olet vain Vihervaaran Anna, sanoi hän vakavasti, ja sinut\nminä näen, juuri sellaisena kuin nyt olet, niin usein kuin koetan\nkuvitella, että olen lady Cordelia. Mutta on miljonan kertaa\nhauskempaa olla Vihervaaran Anna kuin Ei-minkään Anna -- vai mitä\narvelet?\n\nHän kumartui eteenpäin, suuteli lempeästi kuvaansa kuvastimessa ja\nmeni avoimen ikkunan ääreen.\n\n-- Hyvää iltaa, rakkahin Lumikuningatar! Ja hyvää iltaa, rakkaat\nkoivut alhaalla notkossa! Ja hyvää iltaa, sinä kelpo tupa ylhäällä\nmäellä! Saa nähdä, tokko Dianasta tulee paras ystäväni? Toivon sitä\nja tulen pitämään hänestä niin paljon. Mutta en silti koskaan unohda\nKatie Mauricea ja Violettaa. He loukkaantuisivat kovin, jos tekisin\nniin, ja minä en tahdo loukata kenenkään tunteita, olipa sitten\nkysymyksessä vaikka vain pieni lasioven tyttö tai pieni kaikutyttö.\nAjattelen heitä hiukkasen joka ainoa päivä ja lähetän heille\nlentosuutelon.\n\nAnna lähetti sormenpäillään pari lentosuuteloa kirsikankukkien ohi,\nnojasi leukaansa käsiin ja vajosi miellyttäviin unelmiin silmät auki.\n\n\n\n\nIX.\n\nROUVA LYNDE KAUHISTUU.\n\n\nAnna oli viettänyt kaksi viikkoa Vihervaaralla, ennenkuin rouva Lynde\nilmestyi ottaakseen hänet tarkastelunsa alaiseksi. Täytyy kuitenkin\noikeudenmukaisuuden nimessä mainita, että vika ei ollut Rakel-rouvan.\n\nVaikea ja vuodenaikaan nähden selittämätön influensakohtaus oli\npakottanut tuon kelpo naisen pysyttelemään neljän seinän sisällä\naina hänen viimeisestä Vihervaaralla käynnistään saakka. Rakel\nrouva oli perin harvoin sairaana ja tunsi jyrkkää halveksumista\nihmisiä kohtaan, jotka olivat sairaita, mutta influensa, täytyi\nhänen myöntää, ei ollut minkään muun taudin kaltainen maailmassa\nja se voitiin selittää vain Herramme erityiseksi rangaistukseksi.\nNiin pian kuin hänen lääkärinsä salli hänen pistää nenänsä ulos\novesta, kiiruhti hän kuitenkin Vihervaaralle, pakahtumaisillaan\nuteliaisuudesta nähdä Matthew'n ja Marillan uutta lastenkodin lasta,\njota koskevia arvailuja ja juttuja oli jo koko joukko liikkeellä\nAvonleassa.\n\nAnna oli parhaansa mukaan käyttänyt jokaisen hetken näistä\nneljästätoista päivästä. Hän tunsi jo seudun jokaisen puun\nja pensaan. Hän oli tehnyt sen keksinnön, että polku lähti\nkeittiökasvitarhasta ja jatkui tuuhealehväisiin lehtoihin, ja hän oli\ntutkinut koko sen kiemurtelevan kulun pitkin puron reunaa ja portaan\nyli, hongikkojen ja yhteenpunoutuneitten metsäkirsikkapuunoksien\nmuodostamien holvikatosten läpi, yli pyöreitten mätästen, joita\nsanajalat peittivät, Vaahteroiden ja saarnien keinuvien kruunujen\nalitse.\n\nHän oli solminut ystävyysliiton lähteen kanssa alhaalla notkelmassa\n-- tuon ihmeellisen syvän ja kylmän, kristallinkirkkaan lähteen. Sitä\nkehysti sileä punainen hiekkakivireunus, ja sen ympärillä oli aitaus\nsuurista sanajaloista, joiden lehdet muistuttivat palmun lehtiä. Sen\ntakaa vei puuporras yli puron.\n\nTämä porras johti Annan sipsuttavat jalat metsäiselle kukkulalle,\njossa vallitsi alituinen hämärä suorarunkoisten, tiheässä kasvavien\nmäntyjen ja kuusien alla. Ainoat kukat, joita siellä kasvoi, olivat\nlukemattomat määrät viehättäviä kieloja, näitä Pohjois-Amerikan\nmetsien kainoimpia ja viehkeimpiä kukkasia, sekä muutamat kalpeat,\nläpikuultavat tähtikukat, joita voi pitää viimevuotisten kukkien\nhaamuina. Hienot hämähäkinverkot välähtelivät kuin hopealangat puiden\nvälissä ja oli kuin mäntyjen oksat ja kävyt olisivat ystävällisesti\nsupisseet ja sipisseet keskenään.\n\nKaikki nämä ihanat löytöretket tapahtuivat niinä hetkinä, jolloin\nhän sai vapautta leikkiäkseen, ja kotiin tultuaan hän kertoi\nMatthew'lle ja Marillalle silmät korvat täyteen kaikesta, mitä hän\noli \"löytänyt\". Matthew ei suinkaan valittanut -- kaukana siitä; hän\nkuunteli sanaa sanomatta, mutta kasvoilla oli tyytyväinen myhäily.\nMarilla antoi \"lorujen\" luistaa -- kunnes hän huomasi, että hän oli\ntulemaisillaan liian huvitetuksi niistä. Silloin hän aina asetti\nsulun Annan puhetulvalle kursailematta käskemällä hänen pitää suunsa\nkiinni.\n\nAnna oli ulkona keittiökasvitarhassa, kun Rakel rouva saapui. Hän\nkävellä köpötteli verkalleen omassa miellyttävässä tahdissaan mehevän\nruohon yli, jonka kukkatertut keinuivat punaisessa ilta-auringossa.\nKelpo rouva sai nyt mainion tilaisuuden kuvailla sairautensa kaikkia\nasteita, viipyen kaikissa tiloissa ja pistoksissa ja ruumiinlämmön\nvaihteluissa sellaisella ilmeisellä nautinnolla, että Marilla tuli\nvakuutetuksi siitä, että influensa tuo mukanaan oman palkintonsa. Kun\nkaikki yksityiskohdat oli tyhjennetty, ilmaisi Rakel rouva käyntinsä\ntodellisen tarkoituksen.\n\n-- Olen kuullut mitä yllättävimpiä asioita sinusta ja Matthew'sta.\n\n-- Sinä et ole kuitenkaan voinut enemmän hämmästyä kuin minä itse,\nsanoi Marilla. -- Mutta nyt olen jo jotakuinkin toipunut ensi\nhämmästyksestäni.\n\n-- Oli kovin ikävää, että tapahtui sellainen erehdys, sanoi Rakel\nrouva osaaottavasti. -- Eikö käynyt päinsä lähettää häntä takaisin?\n\n-- Olisimme kai voineet sen tehdä, mutta emme välittäneet siitä.\nMatthew rupesi pitämään hänestä. Ja minun täytyy tunnustaa,\nettä pidän hänestä oikein paljon, minä myös -- vaikka hänellä\nluonnollisesti on virheensä. Hän on oikein elähyttänyt meitä -- hän\non terhakka ja rehti pikku tyttö.\n\nMarilla sanoi tuntuvasti enemmän kuin oli ollut hänen tarkoituksensa\nalkaissaan, sillä hän luki ankaraa paheksunta Rakel rouvan kasvojen\nilmeistä.\n\n-- Olet todellakin ottanut niskoillesi raskaan edesvastuun, sanoi\nmainittu rouva synkästi, varsinkin kun sinulla ei koskaan ole ollut\nmitään kokemusta lasten hoidosta. Voin arvata, ettet kai tiedä paljon\nhänestä ja hänen oikeasta mielenlaadustaan, eikä kukaan ihminen\naavista, mikä tuollaisesta vieraasta penskasta aikaa myöten sukeutuu.\nMutta en todellakaan tahdo saattaa mieltäsi masentumaan, pikku\nMarilla.\n\n-- En tunnekaan itseäni masentuneeksi, vastasi Marilla kuivasti. --\nKun olen tehnyt päätöksen, pysyn siinä lujana. Mutta ehkä haluat\nnähdä Annan. Minä kutsun hänet.\n\nHetkisen kuluttua Anna tuli juosten sisään kasvot ihastuksesta\nsäteilevinä puutarhassa tekemiensä uusien mainioitten löytöjen\njohdosta. Mutta hämmästyksissään huomatessaan aivan odottamatta\nseisovansa vieraan edessä pysähtyi hän hämillään heti oven suuhun.\nOn varmaa, että hän näytti jonkun verran omituiselta lyhyessä\nja ahtaassa kotikutoisessa hameessaan, jonka hän oli tuonut\nmukanaan lastenkodista ja jonka alta kapeat sääret pistivät esiin\nja näyttivät luonnottoman pitkiltä. Kesakot olivat lukuisammat\nja silmäänpistävämmät kuin konsanaan; tuuli oli pörröttänyt\npeittämätöntä tukkaa, niin että se törrötti kaikkiin ilmansuuntiin,\nja se ei ollut koskaan loistanut koreamman punaisena kuin tällä\nhetkellä.\n\n-- No, kauniin ulkomuotosi vuoksi he eivät ole sinua ottaneet, se on\ntotinen tosi, lausui Rakel rouva tunteella ja vakaumuksella. Hän oli\nnoita miellyttäviä ja usein tavattavia ihmisiä, joitten ylpeytenä\non ilman pelkoa ja häikäilemättä lausua julki mielipiteensä. --\nSinäpä vasta olet laiha vekara! Tulehan tänne, että saan katsoa\nsinua! Suuri luoja, onko koskaan nähty tuollaisia kesakkoja! Ja tukka\nniin punainen, että silmiä huikaisee siihen katsoessa! Etkö kuule,\nnulikka, tule tänne!\n\nAnna tuli, mutta ei aivan sillä tavoin kuin Rakel rouva oli\nodottanut. Yhdellä ainoalla harppauksella hän oli toisella puolen\nkeittiönlattiaa ja seisoi Rakel rouvan edessä vihasta hehkuvin\nkasvoin ja vapisevin huulin. Koko tuo hento pieni olento vapisi\nkiireestä kantapäähän.\n\n-- Vihaan teitä -- te olette häijy ja ilkeä! huusi hän puoliksi\ntukahtuneella äänellä ja polki jalallaan lattiaa. -- Kuinka\nuskallatte sanoa minua laihaksi ja rumaksi! Enhän minä mahda sille\nmitään. Kuinka uskallatte puhua kesakoistani ja punaisesta tukastani?\nTe olette epäkohtelias ja vailla kaikkia hienompia tunteita!\n\n-- Anna! huudahti Marilla aivan tyrmistyneenä.\n\nMutta Anna seisoi paikoillaan pää pystyssä ja leimuavat silmät\nkiinnitettyinä Rakel rouvaan. Hänen kätensä olivat nyrkkiin\npuristetut, ja hänestä säteili ikäänkuin intohimoisen katkeruuden\nilmakehä.\n\n-- Kuinka uskallatte tulla sanomaan sellaisia asioita minulle? toisti\nhän. -- Miltä teistä tuntuisi, jos sanottaisiin teistä itsestänne\nsellaista? Mitä te ajattelisitte, jos teille sanottaisiin suoraan\nvasten kasvoja, että te olette paksu ja kömpelö ja luultavasti\nvailla mielikuvituksen rahtuakaan? Niin, en välitä ensinkään,\nvaikka loukkaankin tunteitanne. Päinvastoin toivon sitä. Ei kukaan\nole koskaan ollut minua kohtaan niin raaka paitsi rouva Thomasin\nmiespahanen, ja, minä en koskaan anna teille anteeksi!\n\nKaksi polkaisua lisää!\n\n-- Onko kukaan ihminen voinut kuvitella tuollaista mielenlaatua!\nhuudahti kauhistunut Rakel rouva.\n\n-- Anna, mene ylös huoneeseesi ja pysy siellä, kunnes tulen jälestä,\nsanoi Marilla vaivoin saatuaan takaisin puhekykynsä.\n\nAnna puhkesi itkuun, hyökkäsi eteisen ovelle, jonka hän paiskasi\nkiinni jälkeensä, niin että padankannet rämisisivät, ja lensi kuin\ntuulispää eteisen läpi ja portaita ylös. Yläilmoista kuuluva jysähdys\nilmaisi, että itäisen vinttikamarin ovi läimäytettiin kiinni yhtä\nrajusti.\n\n-- Jaa-a, tuon lapsen kasvattamistyötä en sinulta kadehdi, sanoi\nRakel rouva purevan ivallisesti.\n\nMarilla avasi suunsa lausuakseen joitakin anteeksipyytäviä ja\nhuolestuneita sanoja -- saman tekevä mitä... Mutta se, mitä hän\ntodella sanoi, oli täydellisesti yllättävää hänelle sekä silloin että\nsittemmin.\n\n-- Sinun ei olisi pitänyt kosketella hänen ulkomuotoaan, Rakel.\n\n-- No mutta nyt minä luulen... Marilla Cuthbert, onko tarkoituksesi\ntodellakin puolustaa tätä kamalaa mielenpurkausta, jonka todistajina\njuuri olimme? kysyi Rakel rouva ylen loukkaantuneena.\n\n-- Ei, sanoi Marilla hitaasti, en koeta häntä puolustaa. Hän\non käyttäytynyt hyvin huonosti, ja minä annan hänelle kelpo\nnuhdesaarnan. Mutta meidän on sentään otettava huomioon muutamia\nseikkoja ja asianhaaroja. Hän ei ole koskaan saanut oppia, mikä on\noikein. Ja sinä lausuit ajatuksesi hänestä jokseenkin tylysti, Rakel.\n\nMarilla ei voinut olla lisäämättä viimeistä lausetta, vaikka\nhän jälleen hämmästyi itseään. Rakel rouva ojensihe ilmeessä\nloukkaantunutta arvokkuutta.\n\n-- Niin, minä huomaan, että minun tästä lähtien täytyy olla hyvin\nvarovainen puheissani, Marilla, koska ennen kaikkea täytyy ottaa\nhuomioon kasvattilapsen herkät tunteet, jotka ovat Jumala ties' mistä\nperäisin... Ei varjelkoon, en ole suutuksissani, sinun ei tarvitse\nolla huolissasi. Olen todellakin liian vilpittömästi pahoillani sinun\nvuoksesi tunteakseni suuttumusta. Saat kun saatkin monta vastusta\nvielä tuosta tytöstä, muista minun sanoneeni. Mutta jos tahdot\nnoudattaa minun neuvoani -- jota otaksuttavasti et tahdo, vaikka minä\nolen kasvattanut kymmenen lasta ja saattanut hautaan kaksi -- niin\nannat sinä tuon \"kelpo nuhdesaarnan\", josta puhuit, koivunvitsan\navustuksella. Sellainen voitelu on tarpeen senkaltaiselle nahalle.\nArvaan hänen luonteensa olevan yhtä tulisen kuin hänen tukkansa.\nNiin, jää hyvästi, Marilla. Toivon sinun tulevan välistä tervehtimään\nminua, kuten tavallisesti. Mutta sinä et voi odottaa, että minä kovin\npitäisin kiirettä pistäytymään uudelleen luoksesi, jos täytyy joutua\ntämän tapaisten hyökkäysten ja loukkausten alaiseksi... Sellainen on\ntodellakin kokonaan minun kokemuspiirini ulkopuolella.\n\nSenjälkeen Rakel rouva suoristi hyvin itsetietoisesti pienen pyylevän\nvartalonsa ja käydä lylleröi ulos. Mutta Marilla lähti hyvin vakavin\nilmein itäiseen vinttikamariin.\n\nPortaita ylös mennessään hän tunsi olevansa tuskastunut ja epävarma\nsiitä, mitä hänen piti tehdä. Hän ei ollut niinkään vähän harmissaan\nja suutuksissaan äskeisestä kohtauksesta. Mikä ääretön onnettomuus,\nettä Annan juuri Rakel rouvan aikana piti päästää valloilleen kiivas\nluonteensa!... Ja yhtäkkiä teki Marilla sen oikeastaan sangen\nnolostuttavan havainnon, että hän tunsi enemmän nöyryytystä tästä\ntosiasiasta kuin surua itse luonteenvirheestä. Ja millä tavoin\nhän rankaisisi häntä? Ystävällinen vihjaus koivunvitsaan -- jonka\noivallisesta vaikutuksesta kaikki Rakel rouvan omat lapset olisivat\nvoineet nousta ylös todistamaan -- ei miellyttänyt Marillaa.\nHän ei uskonut voivansa lyödä lasta. Ei, täytyi keksiä joku muu\nrangaistustapa, jotta Anna tulisi oikeaan käsitykseen siitä, kuinka\nraskaan rikoksen hän oli tehnyt.\n\nMarilla tapasi Annan makaamassa suullaan vuoteella, katkerasti itkien\nja täydellisesti unohtaen, että likaiset kengät jättävät jälkiä\npuhtaan valkoiselle peitteelle.\n\n-- Anna, sanoi hän, ei tylysti.\n\nEi vastausta.\n\n-- Anna -- ankarammin -- nouse heti ylös vuoteelta ja kuuntele, mitä\nminulla on sinulle sanottavaa.\n\nAnna kompuroi alas vuoteelta ja istuutui jäykkäryhtisenä vieressä\nolevalle tuolille. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet ja hän katsoa\ntuijotti kiinteästi lattiaan.\n\n-- Niin, sinä olet käyttäytynyt kerrassaan kauniisti, Anna! Etkö\nhäpeä itsesi vuoksi?\n\n-- Hänellä ei ollut mitään oikeutta sanoa minua rumaksi ja\npunatukkaiseksi, vastasi Anna uhitellen ja ynseästi.\n\n-- Sinulla ei myöskään ollut oikeutta raivostua ja puhua hänelle\nsillä tavoin kuin teit, Anna. Häpesin sinun tähtesi -- niin, oikein\nhäpesin. Toivoin sinun esiintyvän kilttinä ja kohteliaana rouva\nLyndelle, ja sen sijaan sinä olet tuottanut minulle niin ääretöntä\nhämmästystä ja huolta. En ymmärrä, miksi sinä niin kauheasti\npanit pahaksesi sen, että rouva Lynde sanoi sinua laihaksi ja\npunatukkaiseksi. Siitähän olet itsekin niin usein puhunut.\n\n-- Niin, mutta on suuri ero siinä, lausuuko itse jonkun ajatuksen tai\nkuuleeko toisten ihmisten sen sanovan, sanoi Anna itku kurkussa. --\nVoihan kyllä itse tietää, että jokin asia on niin tai näin, mutta ei\nvoi kuitenkaan olla toivomatta, etteivät muut ihmiset kiinnittäisi\nniin paljon huomiota siihen... Teidän mielestänne minulla tietenkin\non hirveä luonne, mutta minä en mahtanut sille mitään. Kun hän sanoi\ntuolla tavoin ja katseli samalla minuun niin pilkallisesti, niin\njokin sisässäni nousi ylös rintaani ja oli tukahuttamaisillaan minut.\nMinun täytyi hyökätä hänen kimppuunsa.\n\n-- Niin, sinä olet todellakin esiintynyt eduksesi, sen voin\nvakuuttaa... Rouva Lyndellä on kerrottavana kaunis juttu sinusta\njoka ikisessä talossa, jonne hän menee -- ja hän tulee kertomaan\nsen, ole varma siitä! Oli hirveätä, että sinä noin kadotit kaiken\nitsehillintäkykysi, Anna.\n\n-- Mutta ajatelkaahan vain, miltä teistä tuntuisi, jos joku sanoisi\nteille suoraan vasten kasvoja, että te olette laiha ja ruma, rukoili\nAnna itkien.\n\nMuuan vanha lapsuusmuisto sukelsi äkkiä Marillan mieleen. Hän oli\nollut aivan pieni tyttö, kun hän kerran oli kuullut toisen tätinsä\nsanovan toiselle: \"Mikä vahinko, että hän on tuollainen keltaisenkalpea\npieni rumilas!\" Marillalla oli takanaan viisikymmentä vuotta -- ja\npistos tuntui yhä.\n\n-- En tahdo väittää, että minun mielestäni rouva Lynde teki oikein\nsanoessaan niin kuin hän sanoi sinulle, Anna, myönsi hän leppeämmällä\näänellä. -- Rakel on liian suulas. Mutta se ei puolusta sellaista\nesiintymistä, johon sinä teit itsesi syypääksi. Hän oli vanhempi\nihminen ja sitäpaitsi minun vieraani. Sinä olit epäkohtelias ja\nnenäkäs ja -- tässä Marillan mieleen välähti onnellinen ajatus\n-- sinä saat luvan mennä hänen luokseen ja sanoa olevasi hyvin\npahoillasi siitä, että käyttäydyit niin pahoin häntä kohtaan, ja\nsitten saat pyytää häneltä anteeksi.\n\n-- Sitä en voi koskaan tehdä, sanoi Anna synkän päättäväisellä\näänellä. -- Saatte rangaista minua millä muulla tavalla tahdotte,\nMarilla. Saatte sulkea minut pimeään, kosteaan vankikomeroon, jossa\nsisiliskot ja käärmeet asustavat, ja antaa minulle vain vettä leipää\nruuaksi, ja minä en valita... Mutta en voi pyytää anteeksi rouva\nLyndeltä.\n\n-- Meillä ei ole tapana sulkea ihmisiä pimeisiin, kosteisiin\nvankikomeroihin, sanoi Marilla kuivasti, varsinkin kun sellaisia on\nAvonleassa peräti harvassa. Mutta rouva Lyndeltä sinun on pyydettävä\nanteeksi ja sen sinä teet, ja saat istua ylhäällä huoneessasi, kunnes\nsanot minulle, että olet siihen halukas.\n\n-- Silloin saan istua siellä koko ikäni, sanoi Anna vapisevin\nhuulin, sillä en voi sanoa rouva Lyndelle olevani pahoillani siitä,\nettä sanoin hänelle tuolla tavoin. Kuinka voisin? Minähän en ole\npahoillani. Minua surettaa, että olen tuottanut teille mielipahaa,\nmutta olen iloinen siitä, että annoin hänen perinpohjin kuulla\nkunniansa. Oli hyvin hauskaa saada tehdä se. En voi sanoa olevani\npahoillani, kun en kerta kaikkiaan ole.\n\nMarilla nousi ylös lähteäkseen.\n\n-- Niin, silloin voin vain lisätä, että sinulla on yö miettiäksesi\nkäytöstäsi ja tullaksesi parempaan mielentilaan. Lupasit koettaa olla\nhyvin kiltti tyttö, jos saisit jäädä tänne Vihervaaralle, mutta sen\nasian laita oli niin ja näin nyt iltapäivällä.\n\nAmmuttuaan tämän kavalan nuolen meni Marilla keittiöön mieli huolten\nvallassa ja sielu kuohuksissa. Ja hän oli yhtä suuttunut itseensä\nkuin Annaankin, sillä niin pian kuin hän taas näki edessään pienen,\npyylevän Rakel rouvan sanomattoman hämmästyneen naamataulun, tunsi\nhän suupieliensä nytkähtelevän ja hänessä heräsi mitä moitittavin\nhalu purskahtaa nauruun.\n\n\n\n\nX.\n\nANNAN ANTEEKSIPYYNTÖ.\n\n\nMarilla ei puhunut Matthew'lle mitään tapahtumasta sinä iltana,\nmutta kun Anna osoittautui itsepintaiseksi ja uppiniskaiseksi vielä\nseuraavanakin aamuna, täytyi antaa selitys hänen poissaolostaan\naamiaispöydästä. Marilla kertoi koko jutun Matthew'lle ja ponnisteli\nparhaansa mukaan antaakseen hänelle oikean käsityksen Annan\nennenkuulumattomasta esiintymisestä.\n\n-- Ei vahingoita hitustakaan, että Rakel Lynde sai vähän nenälleen --\nmokoma juorueukko, joka alituiseen sekaantuu asioihin, jotka eivät\nhäntä liikuta, oli Matthew'n lohdullinen vastaus.\n\n-- Matthew Cuthbert, minä todellakin hämmästyn... Sinä tiedät, että\nAnnan käytös oli hirveä, ja kuitenkin puolustat häntä. Tämän jälkeen\nkai sanot, että häntä ei ensinkään pitäisi rangaista.\n\n-- Oh e-ei... ei juuri niinkään, sanoi Matthew vaivautuneella\näänellä. -- Vähän häntä kai täytynee rangaista, luulisin... Mutta älä\nole liian kova hänelle, Marilla. Muista, ettei hänellä ole koskaan\nollut ketään, joka olisi opettanut hänelle, mikä on oikein. Sinä --\nsinä annat kai hänelle joka tapauksessa jotain syötävää, mitä?\n\n-- Oletko koskaan kuullut, että minulla on tapana kiusata\nihmisiä nälällä, jotta heistä tulisi hyvätapaisia? kysyi Marilla\nloukkaantuneena. -- Hän saa säännölliset ateriansa, Ja minä itse\nkannan ne ylös hänelle. Mutta hän saa istua siellä, kunnes hän\non taipuvainen pyytämään rouva Lyndeltä anteeksi: se on minun\npäätökseni, ja siinä pysyn, Matthew.\n\nAamiainen, päivällinen ja illallinen nautittiin hiljaisuuden\nvallitessa, sillä se, jolla tavallisesti oli ruokarauha vallassaan,\nkieltäytyi yhä taipumasta.\n\nJokaisen aterian jälkeen Marilla kantoi hyvin varustetun tarjottimen\nitäiseen vinttikamariin ja haki sen myöhemmin, ilman että sen sisältö\nhuomattavasti olisi vähentynyt. Matthew loi huolestuneen katseen\nmolemmille vadeille, kun ne tulivat viimeisen kerran alas. Oliko Anna\nkoskenutkaan ruokaan?\n\nKun Marilla samana iltana meni ulos hakeakseen lehmät kotiin haasta,\nhiipi Matthew, joka oli käydä maleksinut tallirakennusten vaiheilla\nja pitänyt häntä silmällä, sisään taloon murtovarkaan ilmein ja\ntassutti ylös rappusia. Yleensä liikuskeli Matthew ahtaalla ja\ntarkoin rajoitetulla alueella keittiön ja toisella puolen eteistä\nolevan pienen kamarin välillä, jossa hän nukkui. Jonkun ainokaisen\nkerran hän uskalsi vastahakoisesti arkihuoneeseen tai oikein saliin,\nkun pastori pistäytyi teelle. Mutta hän ei ollut koskaan ollut oman\ntalonsa yläkerrassa siitä keväästä asti, kun hän auttoi Marillaa\npaperoimaan vierashuoneen, ja siitä oli nyt neljä vuotta.\n\nHän tassutti varovasti yläkerran eteisen läpi ja seisoi useita\nminutteja itäisen vinttikamarin oven takana, ennenkuin hän sai\nkylliksi rohkeutta naputtaa siihen rystysillään ja sitten avata oven\nkurkistaakseen sisään.\n\nAnna istui keltaisella tuolilla ikkunan edessä ja katseli\nsurumielisesti ulos puutarhaan. Hän näytti kovin pieneltä ja\nonnettomalta, ja Matthew tunsi piston sydämessään. Hän sulki hiljaa\noven ja meni varpaillaan hänen luokseen.\n\n-- Anna, hän kuiskasi, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan, miten on\nlaitasi, typykkäiseni?\n\nAnna hymyili laimeasti.\n\n-- Oh, oikein hyvin. Kuvittelen aika tavalla, ja sillä tavoin saa\naina ajan paremmin kulumaan. Tietenkin on koko lailla yksinäistä.\nMutta on kai vain hyvä tottua siihen ajoissa.\n\nAnna hymyili jälleen kalpeata hymyään ajatellessaan edessään olevia\npitkiä vuosia, jotka hänen pitäisi viettää suljettuna yksinäiseen\nkoppiin.\n\nMatthew muisti, että se, mitä hänellä oli sanottavaa, piti sanoa\nviipymättä, siltä varalta että Marilla palaisi odottamattoman\naikaisin lehmien hausta.\n\n-- Kuulehan, pikku typykkä, eikö sinun mielestäsi olisi hyvä tehdä\ntuo, että pääsisit siitä? kuiskasi hän. -- Sinun on kuitenkin pakko\ntehdä se, Anna, sillä Marilla tietää, mitä hän tahtoo, saat uskoa,\nja hän ei koskaan peruuta, kun hän on jotain sanonut... Tee pois se,\nniin se on tehty.\n\n-- Tarkoitatteko, että minun tulee pyytää anteeksi rouva Lyndeltä?\n\n-- Niin -- pyytää anteeksi, se on juuri oikea sana, sanoi Matthew.\n-- Tee hänelle mieliksi, niin on kaikki taas hyvin -- sitähän täytyy\nkylläkin koettaa tehdä tässä elämässä, näetkös.\n\n-- Tietysti voisin tehdä sen, kun pyydätte minua, sanoi Anna\nmiettiväisesti. -- Ja nyt voin hyvällä omallatunnolla sanoa olevani\npahoillani, sillä pahoillani _olen_. Mutta en ollut sitä eilen\nillalla. Olin niin vihoissani... ja sitä kesti koko yön. Mutta\naamulla se oli ohi. En ollut enää kiukkuinen? ja suuttunut -- minulla\noli vain sellainen ilkeä tunne, että _olin ollut_ vihainen... Häpesin\nitseäni niin. Mutta en voinut mennä puhumaan siitä rouva Lyndelle.\nSe olisi ollut liian nöyryyttävää. Sentähden päätin mieluummin istua\ntäällä koko elämäni ajan kuin tehdä niin... Mutta kuitenkin --\n_teidän_ vuoksenne teen mitä hyvänsä -- jos kovin sitä haluatte...\n\n-- Voit hyvin käsittää, että haluan... On niin kauhean yksinäistä\ntuolla alhaalla ilman sinua. Mene nyt alas ja anna kauniisti kättä ja\npyydä anteeksi.\n\n-- Kai minun täytyy, sanoi Anna nöyrästi. -- Niin pian kuin Marilla\ntulee sisään, sanon hänelle, että olen kulunut.\n\n-- Se on hyvä -- tee vain niin, typykkäni. Mutta älä sano Marillalle,\nettä minä olen sekaantunut asiaan, joka ei kuulu minulle...\n\n-- Villit hevosetkaan eivät voisi vetää salaisuuttani päivänvaloon,\nlupasi Anna juhlallisesti. Kuinka muuten villit hevoset\nmenettelisivät vetääkseen jonkun salaisuuden päivänvaloon?\n\nMutta Matthew oli jo mennyt, melkein kauhistuneena hyvästä onnestaan.\nHän laittautui vikkelästi hevoshaan takimaiseen osaan, jotta sisar\nei aavistaisi, mitä hän oli toimittanut. Marilla itse sai kotiin\ntultuaan kokea miellyttävän yllätyksen kuullessaan valittavan äänen\nhuutavan \"Marilla\" kaidepuun yli.\n\n-- No-o? sanoi hän ja meni eteiseen.\n\n-- Olen pahoillani, että suutuin ja käyttäydyin epäkohteliaasti, ja\nhaluan mielelläni mennä pyytämään rouva Lyndeltä anteeksi.\n\n-- Sitä kelpaa kuulla. -- Marillan juro ääni ei antanut lainkaan ilmi\nsitä helpotusta, jota hän tunsi. Hän oli kulkenut ja tuuminut, mihin\nmaailmassa hän ryhtysi, ellei Anna myöntyisi. -- Haen sinut mukaani,\nkun olen lypsänyt.\n\nLypsyn jälkeen nähtiin siis Marillan kulkevan nuoren neitinsä\nkanssa maantietä alas, edellinen suorana ja voitonriemuisena,\njälkimäinen painunein päin ja surkein ilmein. Mutta hetkisen kuluttua\nAnnan murhemieli katosi kuin taikaiskusta. Hän kohotti päätään ja\nsipsutti eteenpäin kevein askelin; katseensa hän piti suunnattuna\nauringonlaskuun, ja koko hänen olemuksensa oli ikäänkuin eräänlaisen\nhillityn iloisuuden vahassa.\n\nMarilla pani merkille muutoksen moittivin katsein. Tämä ei ohut\nse katuvainen parannuksentekijä, jonka hän halusi viedä syvästi\nloukkaantuneen rouva Lynden eteen.\n\n-- Mitä sinä nyt ajattelet, Anna? kysyi hän tiukasti\n\n-- Ajattelen, mitä sanon rouva Lyndelle, vastasi Anna uneksien.\n\nTämähän oli tyydyttävää tai olisi ainakin pitänyt olla. Mutta\nMarilla ei saanut karkoitetuksi ajatusta, että jokin hänen\nrangaistusohjelmassaan alkoi mennä vinoon... Annan ei todellakaan\ntarvinnut näyttää niin ihastuneelta ja tyytyväiseltä.\n\nJa ihastuneelta ja tyytyväiseltä Anna näytti yhä jatkuvasti,\nkunnes he olivat ehtineet rouva Lynden luo, joka istui ja kutoi\nkynttilänsydänlankaa keittiönikkunansa ääressä. Silloin katosi\niloisuus. Murtunutta katumusta voi lukea joka piirteestä. Ennenkuin\nsanaakaan oli ennätetty vaihtaa, vaipui Anna äkisti polvilleen\nällistyneen Rakel rouvan eteen ja ojensi rukoillen kätensä.\n\n-- Ah, rouva Lynde, olen niin hirveästi pahoillani, sanoi hän\nvapisevalla äänellä. -- En voi tuoda ilmi kaikkea, mitä tunnen --\nei, en vaikka käyttäisin siihen koko sanakirjan... Voitte kuvitella\nmielessänne. Käytökseni oli hirvittävää ja miten pahoin sitten\nmenettelin kilttejä ystäviäni Matthew'ta ja Marillaa kohtaan, jotka\novat antaneet minun jäädä Vihervaaralle, vaikka en ole poika.\nOlen kauhean ilkeä ja kiittämätön tyttö, ja ansaitsen, että minua\nrangaistaan ja minut karkoitetaan ainaiseksi kunniallisten ihmisten\njoukosta... Tein hyvin huonosti pannessani pahakseni sen, että te\nsanoitte minulle totuuden. Sehän oli totuus, joka ikinen sana, jonka\nsanoitte, oli totta... Tukkani on punainen, ja minä olen kesakkoinen\nja laiha ja ruma. Se, minkä teille sanoin, oli myöskin totta, mutta\nminun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Ah rakas, kiltti rouva Lynde,\nsuokaa minulle anteeksi! Jos vastaatte kieltävästi, tulen kantamaan\nsurua koko elämäni pitkän. Ja eihän teillä ole sydäntä tuottaa\nsellaista surua pienelle orvolle tyttörukalle, eihän -- vaikkakin\nhänellä on kauhean vaikea luonne... Ah ei, sitä te ette varmaankaan\ntahdo. Olkaa niin herttaisen kiltti ja sanokaa, että suotte minulle\nanteeksi, rouva Lynde!\n\nAnna risti kätensä, taivutti päänsä ja odotti tuomion julistusta.\n\nEi voinut erehtyä tämän rukouksen vilpittömyydestä -- se ilmaisihe\nhänen äänensä jokaisessa väreessä, ja sekä Marilla että rouva Lynde\noivalsivat sen rehellisen sävyn. Mutta edellinen ymmärsi myöskin\n-- ja se suututti häntä mitä suurimmassa määrässä -- että Anna\ntodenteolla nautti tästä nöyryytyksen ja alennuksen tilasta ja\nhekumoi noissa ylen mahtipontisissa tunteissa, joihin ne voivat\nantaa aihetta. Missä oli terveellinen rangaistus, johon Marilla\noli tähdännyt? Anna oli muuttanut sen omalaatuiseksi harvinaiseksi\nnautinnoksi.\n\nPohjaltaan hyväluontoinen rouva Lynde, jota ei rasittanut erikoisen\nterävä huomiokyky, ei nähnyt tätä. Hän huomasi ainoastaan, että\nAnna oli esittänyt erittäin kaunopuheisen anteeksipyynnön, ja\nkaikki närkästys suli pois hänen sielustaan. Kaikkine vikoineen ja\npuutteineen -- pitkävihainen hän ei ollut.\n\n-- Kas niin, nousehan ylös, lapsi kulta! sanoi hän aivan\nystävällisesti. -- Tottahan toki annan sinulle anteeksi. Sanoin kai\nmyöskin vähän enemmän kuin minun olisi pitänyt sinulle. Mutta minä\nolen nyt kerta kaikkiaan sellainen suorasukainen luonne -- ei maksa\nvaivaa välittää paljon siitä, mitä minä sanon... Ei voi kieltää, että\ntukkasi on kauhistuttavan punainen, mutta tunsin kerran tytön -- olin\nmuuten hänen koulutoverinsa -- jonka tukka oli aivan yhtä punainen\nkuin sinun, kun hän oli aivan nuori; mutta voitko ajatella, kun hän\nkasvoi isoksi, tummeni se ja tuli kauniin kastanjanruskeaksi. Minua\nei hitustakaan ihmetyttäisi, jos sinun tukallesi kävisi samoin -- ei,\nei hitustakaan!\n\n-- Oi, rouva Lynde! -- Anna veti syvän henkäyksen noustessaan.\n-- Te olette herättänyt minussa toivoa -- olen aina pitävä teitä\nhyväntekijänäni! Oi, minä sietäisin mitä tahansa, jos vain voisin\nuskoa, että tukkani tulisi kauniin kastanjanruskeaksi, kun kasvan\nisoksi. Olisi niin paljon helpompaa olla kiltti, jos tukka olisi\nkauniin kastanjanruskea, ettekö luulekin niin?... Saanko nyt mennä\nulos teidän puutarhaanne ja istuutua penkille omenapuiden alle, sillä\nvälin kuin te juttelette Marillan kanssa? Siellä ulkona minulla on\nniin paljon katseltavaa ja tuumittavaa.\n\n-- Hyvänen aika, lapsukainen, juokse sinä vain! Ja jos tahdot, saat\npoimia kimpun valkeita kieloja tuolta nurkkauksesta.\n\nKun ovi sulkeutui Annan jälkeen, nousi rouva Lynde reippaasti\nsytyttämään lamppua.\n\n-- Sellainen pieni konstikas tenava! Otahan tämä tuoli, Marilla, tämä\non mukavampi kuin se, jolla istut, se on täällä vain renkipoikaa\nvarten... Niin, konstikas hän on, mutta hänessä on kuitenkin\njotain puoleensavetävää. En enää niin kovin ihmettele, että sinä\nja Matthew piditte hänet, kuin ensi alussa -- enkä ole liioin\nenää niin kauheasti huolissani teidän vuoksenne... Tytöstähän voi\nsukeutua kylläkin mukiinmenevä. Hänellä on luonnollisesti ihmeellinen\ntapa lausua ajatuksensa -- kuinka sanoisin? -- hän käyttää niin\nvoimakkaita sanoja... Mutta siitä hän saa tottua pois, nyt kun hän\ntulee oleskelemaan sivistyneiden ihmisten parissa. Ja kiivas luonne\nhänellä on, se on selvää, mutta tiedätkö mitä, nulikka, jolla on\nkiivas luonne, leimahtaa likisti ja rätisee hieman, ja sitten se on\nohi, ja sellainen on tuhat kertaa parempi kuin sisukas ja luihu.\nHerra varjelkoon minua sisukkaista tenavista, sanon minä! Kaiken\nkaikkiaan, Marilla, en pidä häntä ensinkään hullumpana.\n\nKun Marilla meni kotiin, tuli Anna ulos puutarhan tuoksuvasta\nhämärästä valkoinen kielokimppu kädessä.\n\n-- Pyysinhän hienosti anteeksi, eikö totta? kysyi hän ylpeänä heidän\nkulkiessaan pitkin polkua. -- Arvelin, että kun minun nyt kuitenkin\npiti se tehdä, niin voin tehdä sen perusteellisesti.\n\n-- Niin, teit sen kylläkin perusteellisesti, sanoi Marilla.\n\nHän huomasi hämmästyksekseen ja harmikseen, että hän mieluimmin\nolisi halunnut nauraa tuolle muistolle. Hänellä oli sitäpaitsi\nepämiellyttävä tunne siitä, että hänen olisi pitänyt antaa Annalle\npieni ojennus sen johdosta, että hän oli suorittanut asiansa\nliiankin hyvin -- mutta sehän olisi ollut naurettavaa. Hän rauhoitti\nomaatuntoansa sanomalla ankaralla äänellä:\n\n-- Toivottavasti sinun ei tarvitse järjestää useampia tuollaisia\nanteeksipyyntökohtauksia... Sinun on hillittävä kiivasta luonnettasi,\nAnna.\n\n-- Niin, se ei olisi lainkaan vaikeata, jos ihmiset vain eivät\närsyttäisi minua ulkomuotoni vuoksi, sanoi Anna huokaisten. -- Muut\nasiat otan levollisesti, mutta minä olen nyt niin väsynyt alituisesti\nnielemään vihjauksia punaisesta tukastani, että ihan raivostun...\nLuuletteko todellakin, että tukkani tulee kauniin kastanjanruskeaksi,\nkun olen ehtinyt kasvaa suureksi?\n\n-- Sinun ei pitäisi ajatella niin paljon ulkomuotoasi, Anna. Olet\nvarmaankin turhamainen?\n\n-- Enhän voi olla turhamainen, kun tiedän olevani ruma? huomautti\nAnna. -- Pidän kauniista esineistä, ja minua inhottaa katsoa peiliin\nja nähdä ruman olemukseni katsovan takaisin minuun. Silloin minusta\ntuntuu ikävältä -- aivan samoin kuin minusta tuntuu katsellessani\nmitä hyvänsä sellaista, mikä ei ole kaunista. Kaikki, mikä ei ole\nkaunista, on säälittävää.\n\n-- Oh kultaseni, niin vaarallista se ei toki ole, rauhoitti Marilla.\n-- Kauneus katoaa, mutta hyvyys pysyy, sitä sinun on ajateltava vähän\nenemmän.\n\nTämä kaunis ja kohottava totuus sai mennä menojaan jokseenkin\nhuomaamatta, ja Anna veti voimakkaasti nenäänsä kielojensa tuoksua.\n\n-- Oi, kuinka nämä kukat ovat suloisia, ja miten kiltisti rouva\nLynde tekikään antaessaan ne minulle. Nyt en enää ensinkään kanna\nkaunaa rouva Lyndeä kohtaan... Eikö tunnukin ihanalta pyytää ja saada\nanteeksi, vai mitä? Oi, kuinka tähdet tuikkivat tänä iltana! Jos\nsaisitte asua tähdessä, minkä te valitsisitte? Luulen, että ottaisin\ntuon suuren, kirkkaan, joka on suoraan tumman metsälammen\nyläpuolella --\n\n-- Anna, koeta pitää kielesi kurissa, sanoi Marilla, aivan uupuneena\nyrityksestä seurata Annan ajatusten vilisevää kiertokulkua.\n\nAnna ei sanonut enää mitään, ennenkuin he pääsivät omalle tielleen.\nPieni kujeileva tuulenhenki tuli heitä vastuun, kyllästytettynä\nkasteenkostuttamien sanajalkojen väkevällä tuoksulla. Kaukana\nylhäällä pimennossa välkkyi ystävällinen valo puiden välistä -- se\nloisti Vihervaaran keittiöstä. Anna hiipi äkkiä Marillan lähelle ja\npisti kätensä vanhuksen kovaan työläisnyrkkiin.\n\n-- Kuinka hauskaa on olla kotimatkalla ja tietää, että tulee kotiin,\nsanoi hän. -- Minä rakastan jo Vihervaaraa, enkä koskaan ennen ole\nrakastanut mitään paikkaa. Ei mikään paikka ole milloinkaan tuntunut\nminusta kodilta. Oi, Marilla, olen niin onnellinen! Voisin rukoilla\ntässä paikassa enkä pitäisi sitä hitustakaan vaikeana!\n\nJotain lämmintä ja miellyttävää pulpahti Marillan sydämessä, kun\nhän tunsi tämän pienen laihan käden omassaan -- ehkäpä se oli\nsen äitiyden suonenlyönti, jonka iloa hän ei koskaan ohut saanut\nmaistaa. Tunnelma oli niin outo ja suloinen, että se saattoi hänet\naivan hämmennyksiin. Hän kiiruhti vaimentamaan tunteitaan niiden\ntavalliseen lämpöasteeseen teroittamalla Annan mieleen pienen\nopetuksen:\n\n-- Jos olet aina kiltti, Anna, niin tulet myös onnelliseksi. Ja sinun\nei pitäisi koskaan pitää vaikeana lukea rukouksiasi.\n\n-- Rukousten lukeminen ei ole aivan samaa kuin rukoileminen, sanoi\nAnna miettivästi. -- Nyt minä kuvittelen olevani tuuli, joka puhaltaa\ntuolla ylhäällä puunlatvoissa. Kun kyllästyn puihin, leyhkin hiljaa\nsananjalkojen parissa -- sitten lennän rouva Lynden puutarhaan ja\nannan hänen kukkiensa tanssia -- hiljaa ja somasti, niin etteivät\nlehdet putoile niistä... Sitten mennä viiletän apilaniitylle, ja\nsitten puhallan yli Tumman, päilyvän aallokon ja synnytän siinä\npieniä väreileviä laineita. Oi, kuinka paljon hauskaa tuuli voi\nkeksiä!... Mutta nyt en enää lörpöttele, Marilla.\n\nNo Jumalan kiitos siitä, sanoi Marilla huoahtaen helpotuksesta.\n\n\n\n\nXI.\n\nANNAN KOKEMUKSET PYHÄKOULUSSA.\n\n\n-- No, miltä sinusta nämä näyttävät? sanoi Marilla.\n\nAnna oli ylhäällä vinttikamarissa ja katseli juhlallisena\nkolmea uutta pukua, jotka olivat levällään vuoteella. Yksi oli\nnuuskanväristä, keltapilkkuista liinakangasta; Marilla oli ostanut\nkankaan edellisenä kesänä kuljeksivalta kaupustelijalta, koska se\nnäytti voivan \"pitää puoliaan\". Toinen oli musta- ja valkoruutuista\nsatiinia, jonka hän talven kuluessa oli sattunut saamaan käsiinsä\n\"pakan päänä\", ja kolmas oli tehty kankeasta, painetusta\npuuvillakankaasta, joka vivahti sinertävään, ja jonka hän samalla\nviikolla oli ostanut eräästä loppuunmyynnistä Carmodyssä.\n\nMarilla oli itse ne ommellut, ja ne olivat kaikki tehdyt saman mallin\nmukaan -- suora ja sileä hame, ommeltu kiinni suoraan ja sileään\npuseroon, josta pisti ulos kaksi hihaa, niin pinkeitä kuin pari\nhihoja voi olla.\n\n-- Kuvittelen pitäväni niistä, sanoi Anna hyvin levollisesti.\n\n-- Kuvittele sitä ja kuvittele tätä! sanoi Marilla suuttuneena. --\nNäen kyllä, ettet pidä puvuista. Mikä vika niissä on, jos saan kysyä?\nEivätkö ne ole siistejä ja sieviä ja ihka uusia?\n\n-- Kyllä.\n\n-- No, miksi et sitten pidä niistä?\n\n-- Ne -- ne eivät -- ole kauniita, sanoi Anna vastahakoisesti.\n\n-- Kauniita! -- Marilla ähkäisi halveksivasti. -- Tiedätkö mitä,\nen lainkaan vaivannut päätäni pannakseni kokoon sinulle kauniita\npukuja... Pyntätyt tyttölapset ovat pahinta, mitä tiedän. Nämä puvut\novat sieviä, järkeviä ja käytännöllisiä, ilman mitään rimsuja ja\nmuita hetaleita, ja siinä on kaikki, mitä sinä saat nyt kesällä.\nRuskea liinapuku ja sininen karttuunipuku kelpaavat erinomaisesti\nkouluun, kun alat sitä käydä. Satiinipuvun saat panna yllesi kirkkoon\nja pyhäkouluun. Sinun täytyy olla tarkka ja varovainen niiden\nsuhteen, etkä saa repiä niitä rikki. Minun mielestäni sinun pitäisi\nolla kiitollinen mistä hyvänsä päästessäsi mokomasta makkarannahasta,\njossa tähän asti olet käynyt.\n\n-- Oi, minä olen kiitollinen, vakuutti Anna. -- Mutta olisin ollut\nkuitenkin paljon kiitollisempi, jos -- jos olisitte yhteen ainoaankin\nniistä laittanut rypytetyt hihat ja pienet kalvosimet... Rypytetyt\npuhvihihat ovat nyt niin muodissa... Oi, olisi synnyttänyt sellaisen\ntunnelman, tietäkääs Marilla, olla puettuna leninkiin, jossa on\nrypytetyt puhvihihat...\n\n-- Saat tulla toimeen ilman sitä tunnelmaa... Minulla ei ollut\nkangasta tuhlata puhvihihoihin. Minä puolestani pidän niitä\nnaurettavina. Yksinkertaiset ja järkevät ovat minun makuuni.\n\n-- Mutta minä tahdon mieluummin näyttää naurettavalta, kun kaikki\nihmiset ovat sellaisia, kuin yksinkertaiselta ja järkevältä ypö\nyksinäni, kivesti Anna surullisena.\n\n-- Niin, kaikkien kaunis ei ole samanlainen... Ripusta nyt\nvarovasti uudet pukusi vaatekaappiisi ja istuudu sitten lukemaan\npyhäkoululäksyäsi. Herra Bell on lähettänyt nimille \"Johtotähden\"\nja huomenna saat mennä pyhäkouluun, sanoi Marilla ja katosi\nloukkaantuneena portaita alas.\n\nAnna liitti kätensä yhteen ja katseli pukuja.\n\n-- Toivoin niin kovin, että yksi niistä olisi valkoinen ja\npuhvihihoilla varustettu, kuiskasi hän itku kurkussa.\n\nOlen rukoillut sellaista -- vaikka enpä juuri suuriakaan toivonut\nsilti... En koskaan uskonut, että Jumalalla olisi Aikaa huolehtia\npienen orpotytön vaatteista... Tiesin, että Marillasta kaikki\nriippui. Onneksi voin kuvitella, että yksi niistä on lumivalkoista\nmuslimia ja koristettu ihastuttavilla pitsireunuksilla, kolme puh via\nkummassakin hihassa.\n\nSeuraavana aamuna Marilla tunsi, että hänen vaikea päänsärkynsä oli\ntulossa, ja hän ei sen vuoksi uskaltanut mennä pyhäkouluun Annan\nkanssa.\n\n-- Saat mennä noutamaan rouva Lyndeä, Anna, sanoi hän. -- Hän laittaa\nkyllä niin, että tulet oikealle luokalle. Muista käyttäytyä kiltisti\nja taitavasti. Pysy paikallasi, kunnes saarna on ohi, ja pyydä\nrouva Lyndeä näyttämään sinulle penkkisi. Tässä on sinulle sentti\nkolehtiin. Älä töllistele ihmisiin äläkä vääntelehdi istuessasi\npenkillä. Kysyn sinulta tekstin palattuasi taas kotiin.\n\nAnna lähti matkaan, moitteettomasti pukeutuneena kankeaan mustan\nja valkean kirjavaan satiinihameeseen, jonka pituus oli kylläkin\nriittävä ja jota kaikkein vähiten voi sanoa veteläksi, mutta\njoka voimakkaasti korosti kaikkia tuon pienen laihan olennon\nkulmikkaisuuksia. Hattu oli pieni, litteä, puhdas merimieshattu,\njonka täydellinen \"hetaleitten\" puute samaten oli murskannut useita\nAnnan toiveita, hän kun salaisesti oli nähnyt suloisia näkyjä kukista\nja nauhoista.\n\nKukista hän kuitenkin itse huolehti, ennenkuin hän tuli alas\nmaantielle, sillä kun hän vähän matkan päässä Vihervaaran oikotieltä\nosui kultaiselle kedolle, joka oli täynnä huojuvia voikukkia,\nsolmi Anna heti niistä paksun kiehkuran ja koristi sillä hattunsa.\nMielipiteet työn tuloksesta voivat olla jakautuneet, mutta Anna itse\noli ylen tyytyväinen, siinä iloisesti tepsuttaessaan pitkin maantietä\npää pystyssä ja punaiset palmikot heilahdellen helakanpunaisen ja\nkeltaisen kukkaisprameuden alla.\n\nKun hän saapui rouva Lynden asuntoon, oli tämä jo lähtenyt. Anna\njatkoi säikähtämättä yksin tietään kirkolle. Sisällä asehuoneessa\nhän tapasi koko lauman pikkutyttöjä, kaikki enemmän tai vähemmän\npyntättyjä valkeissa, heleänpunaisissa tai vaaleansinisissä puvuissa,\nja kaikki töllistelivät he uteliain silmin keskellään olevaan pieneen\nmuukalaiseen, jolla oli tuo omituinen pääkoriste. Avonlean pikkutytöt\nolivat jo kuulleet ihmeellisiä juttuja Annasta; rouva Lynde sanoi,\nettä hänellä oli kauhean kiivas luonne; Jerry Buote, Vihervaaran\nrenkipoika, kertoi, että hän puhui päättömyyksiä sekä itsensä että\npuiden ja kukkien kanssa. He töllistelivät häneen ja kuiskailivat\ntoistensa kanssa laulukirjojensa takana. Ei kukaan tehnyt mitään\nlähestymisyritystä, ei silloin eikä lukemisen aljettua Annan istuessa\nsisällä neiti Rogersonin luokalla.\n\nNeiti Rogerson oli keski-ikäinen nainen, joka oli pitänyt\nsunnuntaikoulua kaksikymmentä vuotta. Hänen opetustapansa oli\nsellainen, että hän esitti painetut kysymykset \"Johtotähdestä\" ja\nkatsoi ankarasti sen kannen yli juuri siihen pikku tyttöön, jonka\nhän oli valinnut vastaamaan kysymykseen. Hän katsoi hyvin usein\nAnnaan, ja kiitos Marillan pänttäyksen, Anna vastasi näppärästi.\nVoi kuitenkin asettaa kysymyksenalaiseksi, ymmärsikö hän paljoakaan\nkysymyksistä enempää kuin vastauksistakaan.\n\nHän ei muuten pitänyt neiti Rogersonista, ja hän tunsi olevansa aivan\nonnettomalla mielellä -- joka ainoalla pikku tytöllä luokassa oli\npuhvihihat. Annan mielestä oli elämä tungen vähän elämisen arvoinen\nilman puhvihihoja -- niissä mieluimmin vielä pienet kalvosimet\nalhaalla.\n\n-- No, mikäs tuntui pyhäkoulussa? kysyi Marilla Annan tullessa kotiin.\n\nKoska seppele oli kuihtunut, oli Anna viskannut sen pois niitylle,\njoten Marilla ei päässyt selville sen olemassaolosta -- ennenkuin\nmyöhemmin viikon varrella.\n\n-- En pitänyt siitä ollenkaan. Siellä oli kauheata.\n\n-- Mutta Anna! huudahti Marilla moittivasti.\n\nAnna istuutui keinutuoliin pitkään huoahtaen, suuteli erästä\nSilmienilon paisuvaa nuppua ja viittasi kädellään kukkivaan\npelargoniaan.\n\n-- Niitten aika on varmaan tullut pitkäksi minun poissaollessani,\nselitti hän. -- Niin, nyt minä kerron pyhäkoulusta. Käyttäydyin\nhyvin hyvästi, aivan kuin sanoitte minulle. Rouva Lynde oli jo\nmennyt, niin että jatkoin matkaani yksin. Menin sisään kirkkoon\nmonien muiden pikku tyttöjen kanssa, ja istuuduin penkinkulmaan\nikkunan lähelle, sillä välin kuin he jankuttivat säkeistöjään ja\nraamatunlauseitaan. Herra Bell luki kauhean pitkän rukouksen. Olisin\nväsynyt suunnattomasti, ennenkuin hän pääsi loppuun, ellen olisi\nistunut ikkunan ääressä. Mutta se antoi suoraan Tummalle, päilyvälle\naallokolle, niin että katselin sitä ja kuvittelin koko joukon\nhauskuuksia.\n\n-- Se sinun olisi pitänyt jättää. Sinun olisi pitänyt kuunnella herra\nBelliä.\n\n-- Mutta hän ei puhunut ensinkään minulle, sanoi Anna. -- Hän puhui\nJumalalle, eikä hän itsekään tuntunut olevan vähintäkään siitä\nhuvitettu. Luulen, että hänen mielestään Jumala oli liian kaukana,\njotta se maksaisi vaivan... Mutta minä luin pienen rukouksen\nitsekseni, sen tein. Siellä oli pitkä rivi valkeita koivuja, jotka\nriippuivat järven yli, ja auringonpaiste lankesi niiden keskelle ja\nvälkehti vedessä... Oi, Marilla, se oli kuin kaunis uni, ja minä\nsanoin: kiitos tästä, hyvä Jumala! pari kolme kertaa.\n\n-- Et kai ääneen? sanoi Marilla levottomana.\n\n-- En, en, niin aivan hiljaa... Niin, sitten herra Bell vihdoin\ntuli valmiiksi, ja he sanoivat minulle, että minun pitäisi mennä\nluokkahuoneeseen neiti Rogersonin luokalle. Siellä oli kymmenen\nmuuta tyttöä paitsi minua. Kaikilla heillä oli puhvihihat. Koetin\nkuvitella, että minullakin oli puhvit, mutta se ei käynyt. Miksi se\nei käynyt? Oli niin helppoa kuin konsanaan kuvitella, että minulla\noli puhvit, istuessani ylhäällä vinttikamarissa, mutta se oli\nkerrassaan mahdotonta siellä toisten joukossa, joilla oli oikeat\npuhvit...\n\n-- Ei sovi istua ajattelemassa hameenhihojaan pyhäkoulussa. Sinun\nolisi sen sijaan pitänyt ajatella läksyäsi. Toivon että taisit sen?\n\n-- Tottahan toki, ja sain antaa koko joukon vastauksia kysymyksiin.\nNeiti Rogerson kysyi niin hirveän monasti. Minun mielestäni ei hän\ntehnyt oikein vain tehdessään kysymyksiä. Olisi ollut niin paljon\nsellaista, jota minä olisin halunnut kysyä häneltä, mutta en pitänyt\nsillä väliä, sillä en luule hänen olleen minkään sukulaissielun...\nSitten lukivat muut pikku tytöt jotain, jota he nimittivät\nselitykseksi. Hän kysyi minulta, osaisinko minä sellaista. Minä\nvastasin kieltävästi, mutta että osasin lausua \"Koira herransa\nhaudalla\", jos hän tahtoi. Se on kolmannessa lukukirjassa ja se on\nhyvin kaunis pätkä ja hyvin tunteellinen... Mutta hän sanoi, ettei se\nkelvannut, ja että minun pitäisi oppia yhdeksästoista selitys ensi\nsunnuntaiksi. Luin sen läpi kirkossa myöhemmin ja se oli suurenmoisen\nkomea. Erittäinkin kaksi riviä kuuluvat minusta niin hienoilta:\n\n    \"Kuohuvan kaaoksen lailla jo kaikkos vihollislaumat,\n    Hetki Midianin oli lyönyt, mutt' sentään -- -- --\"\n\n-- En tiedä, mitä kaaos on enkä myöskään, mitä Midiani, mutta se\nkuuluu niin hyvältä... Ajatelkaas, etten lausu sitä ennenkuin ensi\npyhänä. Luen sitä koko viikon. Sitten pyysin neiti Rogersonin\n-- sillä rouva Lynde oli liian kaukana -- näyttämään minulle\nteidän kirkonpenkkinne. Istuin niin hiljaa kuin suinkin voin, ja\ntekstinä oli Ilmestyskirjan kolmas luku, toinen ja kolmas värssy.\nSe oli kamalan pitkä teksti. Jos minä olisin pastori, valitsisin\npieniä, mukavia tekstejä. Myöskin saarna oli kauhean pitkä. Sen\npiti kai soveltua tekstiin, ymmärrän minä. Mutta huvittava hän\nei ollut. Hänessä on kai se vika, ettei hänellä ole hitustakaan\nmielikuvitusta... En paljoakaan kuunnellut häntä. Annoin ajatusteni\nlentää ja ajattelin niin paljon uutta ja ihmeellistä...\n\nMarillalla oli sellainen avuton tunne, että hänen pitäisi läksyttää\nAnnaa kaikesta tästä. Mutta häntä pidätti se kieltämätön tosiasia,\nettä koko joukko siitä mitä Anna oli sanonut, varsinkin pastorin\nsaarnoista ja herra Bellin rukouksista, oli samaa mitä hän itse oli\nsydämensä syvyydessä ajatellut vuosikausia. Hänestä melkein tuntui\nsiltä, kuin olisivat nämä salaiset, ilmilausumattomat arvostelevat\najatukset äkkiä saaneet näkyväisen muodon tässä pienessä\nlaiminlyödyn ihmiskunnan vesassa, joka nyt aivan ujostelematta esitti\nsyytöksiään.\n\n\n\n\nXII.\n\nJUHLALLINEN LUPAUS.\n\n\nVasta seuraavana perjantaina Marilla kuuli jutun kukitetusta hatusta.\nHän tuli kotiin rouva Lynden luota ja pani heti Annan tilille.\n\n-- Anna, rouva Lynde väittää, että sinä olit kirkossa viime\nsunnuntaina hattu mitä naurettavimmalla tavalla koristettuna\norjanruusuilla ja voikukilla. Kuinka voi mieleesi juolahtaa\ntuollainen hullu päähänpisto? Varmaan näytit variksenpelätiltä.\n\n-- Niin, tiedän kyllä, ettei keltainen ja heleänpunainen pue minua...\nalkoi Anna.\n\n-- Pukea ja pukea! Kenen luulet siitä piittaavan? Kukat hatussasi, ne\nne olivat naurettavia, samantekevää mitä väriä ne olivat. Sinä olet\nylenmäärin kärsivällisyyttä koetteleva lapsi.\n\n-- En voi käsittää, miksi on naurettavampaa kantaa kukkia hatussa\nkuin puvussa, huomautti Anna. -- Niin monella pikku tytöllä siellä\noli kukkakimppuja kiinnitettyinä nuppineuloilla leninkiin. Mitä eroa\nsiinä on?\n\nMarilla ei kuitenkaan ollut halukas antamaan joittenkin viekkaitten\nvertailujen johtaa harhaan arvosteluaan.\n\n-- Sinun ei pidä vastata minulle noin, Anna. Menettelit joka\ntapauksessa hyvin tyhmästi -- älä enää koskaan tee mitään sellaista!\nRouva Lynde luuli, että hän vaipuisi maan alle nähdessään sinun\ntulevan tuollaisessa kumman näköisessä asussa. Hän ei voinut päästä\nniin lähelle sinua, että hän olisi voinut käskeä sinun ottamaan ne\npois, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hän sanoo, että ihmiset pitivät\nsiitä hirveätä ääntä... He tietysti luulivat, ettei minulla ollut sen\nenempää älyä, kun annoin sinun käydä pyntättynä tuolla tavoin.\n\n-- Ah, kuinka pahoillani olen, sanoi Anna kyynelsilmin. -- En\nikinä luullut teidän panevan sitä pahaksenne... Ruusut ja voikukat\nolivat niin suloisia, että luulin niitten näyttävän oikein somilta\nhatussani. Niin monen muun pikkutytön hatussa oli tekokukkia. --\nPelkään, että aiheutan teille kauhean paljon huolta ja vaivaa. Ehkä\nteidän mieluummin pitäisi lähettää minut takaisin lastenkotiin? Se\nolisi hirveätä, en luule, että voisin sitä kestää, saisin varmaankin\nkeuhkotaudin, niin laiha kun olen... Mutta no olisi kuitenkin parempi\nkuin olla alituiseksi kiusaksi teille...\n\n-- Loruja, sanoi Marilla, itseensä suuttuneena siitä, että oli\nsaattanut tytön itkemään. -- En todellakaan tahdo lähettää sinua\ntakaisin lastenkotiin. Kaikki, mitä haluan, on vain, että käyttäydyt\nkuin muutkin pikku tytöt etkä tee itseäsi naurettavaksi. Älä nyt enää\nitke, niin saat kuulla jotain hauskaa! Diana Barry on tullut tänään\nkotiin. Menen sinne kuulemaan, saanko lainata rouva Barrylta hameen\nkaavaa, ja jos haluat, voit tulla mukaan ja tutustua Dianaan.\n\nAnna nousi ylös ristissä käsin ja kyynelten vielä kimallellessa\nposkipäillä; pesuriepu, joka hänen piti kääriä kokoon, putosi\nlattialle hänen sitä huomaamattaan.\n\n-- Oi, Marilla, minua niin pelottaa! Nyt, kun tuo hetki todella\nlähestyy, olen niin peloissani! Ajatelkaas, jos ei hän pitäisikään\nminusta! Se olisi koko elämäni murheellisin pettymys.\n\n-- No no, älähän nyt niin hätäile! Ja jätä pois tuollaiset pitkät\nsanat! Ne kuuluvat niin hullunkurisilta pienen tytön suusta. Mutta\nkaikki riippuu hänen äidistään. Jos ei hän pidä sinusta, niin on\nsamantekevää, olipa Diana sinuun miten ihastunut tahansa. Jos hän on\nkuullut puhuttavan siitä, kuinka sinä hyökkäsit rouva Lynden kimppuun\nja että sinä menit kirkkoon voikukkia hatussa, niin en tiedä, mitä\nhän sinusta ajattelee... Katso, että käyttäydyt kohteliaasti ja\nkiltisti ja varo tuomasta ilmi ajatuksiasi tuolla ihmeellisellä\ntavallasi... Voi minun päiviäni -- luulenpa, että tyttöhupelo vapisee!\n\nAnna vapisi todellakin. Hänen kasvonpiirteensä olivat kalpeat ja\njännittyneet.\n\n-- Ah, Marilla, tekin olisitte kiihtynyt, jos pian tapaisitte pienen\ntytön, jonka toivoisitte tulevan parhaaksi ystäväksenne -- ja sitten\nhänen äitinsä ei ehkä pitäisikään teistä, sanoi hän kiireesti\nrientäessään hattuaan hakemaan.\n\nHe menivät Mäntymäelle oikotietä pitkin suoraan puron yli ja pientä\nmetsäistä rinnettä ylös. Rouva Barry tuli avaamaan, kun Marilla\noli naputtanut keittiön ovelle. Hän oli pitkä, mustasilmäinen ja\nmustatukkainen nainen, suun ympärillä päättäväinen piirre. Hänen\nsanottiin olevan hyvin ankaran lapsilleen.\n\n-- Hyvää päivää, Marilla, sanoi hän sydämellisesti. -- Käy sisään!\nVoin arvata, että tämä on se pikku tyttö, jonka olet ottanut luoksesi?\n\n-- Niin, tämä on Anna Shirley, sanoi Marilla.\n\n-- A:lla kirjoitettuna lopussa, kuiskasi Anna, miten tuskainen ja\nkiihtynyt hän tunsikin olevansa, oli lujasti päättänyt, ettei mitään\nväärinkäsitystä saisi syntyä tässä tärkeässä kohdassa.\n\nRouva Barry, joka joko ei kuullut tai ymmärtänyt, otti häntä vain\nkädestä ja sanoi ystävällisesti:\n\n-- Kuinka voit?\n\n-- Ruumiini voi hyvin, vaikka sieluni onkin kovin järkytetty --\nkiitos kysymästä, vastasi Anna vakavasti. Syrjään Marillalle hän\nlisäsi kuuluvasti kuiskaten: -- Tämähän ei liene ollut mitään\nvaarallista, Marilla?\n\nDiana istui sohvalla lukien kirjaa, jonka hän pudotti vieraiden\nastuessa sisään. Hän oli hyvin soma pikku tyttö, jolla oli äidin\nmustat silmät ja tukka, ruusuiset posket ja iloinen kasvojen ilme,\njonka hän oli perinyt isältään.\n\nTämä on minun pikku tyttöni, Diana, sanoi rouva Barry. -- Diana, sinä\nvoit viedä Annan kanssasi puutarhaan ja näyttää hänelle kukkasi. Se\non sinulle paljon hyödyllisempää kuin istua siinä nenä kirjassa. Hän\nlukee aivan liian paljon -- tämä sanottiin Marillalle, kun pikku\ntyttö oli poistunut -- enkä voi häntä estää, sillä hänen isänsä\non hänen puolellaan. Aina hän rasittaa silmiään lukemisella. Olen\niloinen, jos hän saa leikkitoverin -- ehkä hän sitten viihtyy enemmän\nulkona.\n\nUlkona puutarhassa, auringonlaskun lempeässä hohteessa, mikä valui\npuutarhan toista sivua varjostavien vanhojen, tummien honkien\nvälitse, seisoivat Anna ja Diana, ujosti katsellen toisiaan mitä\nkoreimman tulenkeltaisen liljaryhmän ylitse.\n\nBarryn puutarha oli varjoisa ja tuoksuva suojapaikka, niin täpötäynnä\nkukkia, että se jokaisena muuna vähemmän tärkeänä hetkenä olisi\nlumonnut Annan sydämen. Sitä ympäröivät muhkeat vanhat piilipuut\nja korkeat männyt, joitten juurella hoidettiin niitä kukkia, jotka\nrakastavat varjoa. Somat, kiemurtelevat hiekkakäytävät, näkinkengillä\nsievästi reunustetut, halkoivat sitä kuin kosteat punaiset nauhat,\nja kukkalavoissa niitten välillä versoi joukko vanhanaikuisia kukkia\nvillissä uhkeudessaan.\n\nSiellä oli valkeita ja punaisia palavia sydämiä ja suuria, korean\nkarmosininpunaisia piooneja, uhkeita resedoja ja kirkkaansinisiä\nkellokukkia, kasteisia, ihanasti tuoksuvia kiulukoita, heleänpunaisia,\nsinisiä ja valkeita akileioja ja junakeltaisia kehäkukkia, kokonaisia\nmättäitä sinipunervia saksankatajia, minttuja ja lavendeleja,\ntuoksuherneitä kaikissa kalpeissa ja hienoissa vivahduksissa,\ntulipunaisia krasseja ja komeita kurjenmiekkoja, joitten\nmiellyttävät ääriviivat erottuivat runsaskukkaisia deutsiapensaita\nvasten. Se oli puutarha, jossa auringonpaiste viivähti ja mehiläiset\nsurisivat ja tuulenhenki aivan talttuneena suhisi ja sihisi kaiken\nvehreyden ja kukkaisloiston keskellä.\n\n-- Ah, Diana, sanoi Anna viimein ja alensi äänensä melkein\nkuiskaukseksi, luuletko -- luuletko, että voit pitää minusta pikku\nhiukkasen -- siksi paljon, että voit tulla ystävättärekseni?\n\nDiana nauroi. Diana nauroi aina ennenkuin hän sanoi jotain.\n\n-- Varmasti luulen, sanoi hän epäröimättä. -- Olen hirveän iloinen,\nettä sinä olet jäänyt Vihervaaralle. Minulla tulee olemaan hupaista,\nkun on joku, jonka kanssa leikkiä, ei ole yhtään tyttöä täällä\nlähistöllä, jonka kanssa voisin leikitä, ja sisareni eivät ole kyllin\nsuuria.\n\n-- Tahdotko vannoa aina, aina olevasi minun ystäväni? kysyi Anna\ninnokkaasti.\n\nDiana näytti kauhistuneelta.\n\n-- Vannominenhan on hirveän rumaa, sanoi hän moittivasti.\n\n-- Äh, ei -- ei sellainen vannominen, jota minä tarkoitan. Vannomista\nvoi olla kahta lajia, kuten tiedät.\n\n-- Olen kuullut puhuttavan vain yhdestä lajista, vastasi yhä vielä\nepäluuloinen Diana.\n\n-- Niin, näetkös, on toinenkin laji. Ja se ei ole ensinkään syntistä.\nSe merkitsee vain, että annetaan juhlallinen lupaus. Se ei ole\nvaarallista.\n\n-- No niin, senhän voin tehdä, sanoi Diana melkoisesti keventyneenä.\n-- Kuinka se tapahtuu?\n\n-- Ojennamme toisillemme kätemme -- kas näin, sanoi Anna vakavasti.\n-- Mutta sen pitäisi oikeastaan tapahtua juoksevan veden yli.\nKuvitelkaamme, että tämä hiekkakäytävä on juokseva vesi. Nyt minä\nsanelen valan. Minä lupaan ja vannon juhlallisesti olevani uskollinen\nparhaalle ystävälleni, Diana Barrylle, niin kauan kuin aurinko ja kuu\nkiertävät rataansa... Sano nyt sinä samoin ja pane minun nimeni omasi\ntilalle.\n\nDiana toisti valan hihittäen aluksi ja lopuksi. Sitten hän sanoi:\n\n-- Sinä olet metka tyttö, Anna. Olin kyllä kuullut ennenkin, että\nsinä olisit omituinen. Mutta luulen, että tulen pitämään sinusta\noikein paljon.\n\nKun Marilla ja Anna menivät kotiin, saattoi Diana heitä portaalle\nasti. Molemmat pikku tytöt kulkivat käsivarret kiedottuina toistensa\nympäri.\n\nPuron luona he jättivät liikuttavat jäähyväiset toisilleen monta\nkertaa luvattuaan tavata toisensa seuraavana iltapäivänä leikkiäkseen.\n\n-- No, tapasitko Dianassa sukulaissielun? kysyi Marilla heidän\nkulkiessaan puutarhan kautta Vihervaaralle.\n\n-- Oi kyllä, huokasi Anna, onnellisen tietämättömänä Marillan\nkysymyksen ivallisuudesta. -- Oi, Marilla, olen tällä hetkellä\nPrinssi Edvardin saaren onnellisin tyttö.\n\nVakuutan teille, että luen tänä iltana rukoukseni mitä\nvilpittömimmällä sydämellä. Diana ja minä rakennamme leikkituvan\nkoivuhakaan huomenna. Saanko pitää ne rikkinäiset posliininpalaset,\njotka ovat ulkona halkopihalla?\n\nDianan syntymäpäivä on helmikuussa ja minun maaliskuussa. Eikö se ole\nhyvin ihmeellinen yhteensattuma?\n\nDiana lainaa minulle erään kirjan luettavaksi. Se on kamalan hauska\nja äärettömän jännittävä. Hän näyttää minulle kaukana metsässä\npaikan, jossa kasvaa Vanamoja. Eikö teidänkin mielestä Dianalla ole\nhyvin sielukkaat silmät... Diana opettaa minua laulamaan laulun,\njonka nimi on \"Nelly kori kainalossa\". Hän antaa minulle taulun\nripustettavaksi huoneeni seinälle, se on niin ihastuttavan soma\n-- kaunis neiti vaaleansinisessä silkkipuvussa. Hän on saanut\nsen eräältä ompelukoneasiamieheltä. Kunpa minullakin olisi jotain\nantamista Dianalle!...Olen tuumaa pitempi kuin Diana, mutta hän on\nminua paljon lihavampi; hän sanoo, että hän mielellään haluaisi\nlaihtua, sillä silloin tulee sirommaksi, mutta pelkään hänen sanoneen\nsen vain, jotta minä en olisi pahoillani... Joka ainoa päivä menemme\nmeren rannalle poimimaan näkinkenkiä. Portaan vieressä olevaa lähdettä\nolemme päättäneet nimittää Metsänymfin lähteeksi. Eikö se ole hieno\nnimi? Olen kerran lukenut sadun lähteestä, jolla oli tuo nimi. Nymfi\non kai jonkinlainen täyskasvuinen keijukainen luulisin...\n\n-- Niin, kunhan et vain lörpöttelisi Dianaa kuoliaaksi, sanoi\nMarilla. -- Mutta eräs asia on paras painaa mieleesi, Anna. Et\nsaa leikkiä koko aikaa, etpä suurinta osaakaan siitä. Sinulla on\naskareesi toimitettavana, ja ne on tehtävä ensin.\n\nAnnan onnenmalja oli täysi, ja Matthew saattoi sen vuotamaan yli\nlaitojen. Hän oli juuri tullut kotiin käytyään kauppapuodissa, ja\nhän veti hämillään taskustaan pienen tötterön ja ojensi sen Annalle,\nkatsahtaen samalla rukoilevasti sisareensa.\n\n-- Kuulin sinun kerran sanovan, että pidit suklaakaramelleista, kas\ntässä saat muutamia, sanoi hän.\n\n-- Kas sepä vasta oiva keksintö, sanoi Marilla. -- Nyt hän pilaa sekä\nhampaansa että vatsansa. No niin, lapsi, älä näytä niin onnettomalta.\nSaat tietenkin syödä ne, kun kerran Matthew on ne ostanut. Hänen\nolisi paremminkin pitänyt antaa sinulle piparminttukaramelleja. Ne\novat terveellisempiä. Älä nyt tee itseäsi sairaaksi syömällä ne\nkaikki yhdellä kertaa.\n\n-- Ah ei, en varmastikaan, sanoi Anna innokkaasti. -- Syön vain yhden\nainoan tänä iltana, Marilla. Ja enkö saisi antaa Dianalle niistä\npuolet? Toinen puoli maistuu kaksinkerroin hyvältä, jos saan antaa\nmuutamia hänelle. Oi, kuinka hauskaa on ajatella, että minulla on\njotain annettavaa hänelle!\n\n-- On kuitenkin sanottava tytön kiitokseksi, sanoi Marilla Annan\nmentyä ylös vinttikamariinsa, että ahne hän ei ole. Siitä olen\niloinen, sillä ahneet lapset ovat minun kauhistukseni... Hyvänen\naika, on vain kolme viikkoa siitä kuin hän tuli, ja minusta tuntuu\njo kuin olisi hän ollut täällä aina. En osaa kuvitella taloa ilman\nhäntä. Älä nyt taas ota tuota ilmettä \"mitäs minä sanoin?\", Matthew.\nSe on naisellakin jo kyllin vihaksipistävä, mutta miehellä suorastaan\nsietämätön. Olen varsin halukas tunnustamaan olevani iloinen siitä,\nettä suostuin pitämään tyttöpahasen ja että pidän enemmän hänestä\npäivä päivältä -- mutta älä kuvittele, että se on sinun ansiosi,\nMatthew kulta.\n\n\n\n\nXIII.\n\nILOISIA TOIVEITA.\n\n\n-- Annan pitäisi tulla sisään ja istuutua käsityönsä ääreen, sanoi\nMarilla, katsoen kelloa ja siitä ulos väkevään iltapäiväauringon\npaisteeseen, jonka kesäisessä helteessä kaikki tuntui tylsistyvän.\n\n-- Hän jäi leikkimään Dianan kanssa puoli tuntia pitemmäksi aikaa\nkuin minä annoin luvan, ja nyt hän on hypähtänyt halkopinolle\nistumaan ja lavertelee Matthew'n kanssa, ja hänen suunsa käy kuin\nmyllynratas, vaikka hän varsin hyvin tietää, että hänen pitäisi olla\ntäällä sisällä ompelemassa. Ja hän seisoo tietysti ja kuuntelee\ntyttöä kuin toinen hupakko -- mitä enemmän tyttö lörpöttelee ja mitä\nkummallisempia asioita hän kertoo, sitä ihastuneempi on hän, se kyllä\nnäkyy. Anna Shirley, tule sisään heti paikalla, etkö kuule, kun\nhuudan.\n\nJoukko lyhyitä ja kovia naputuksia länsi-ikkunaan -- ja Anna tuli\nlentäen pihalle loistavin silmin, poskilla heikko punerrus ja\nvaltoimet hiukset liehuen jälessä kuin kullanpunainen lyhde.\n\n-- Oi, Marilla, huudahti hän hengästyneenä, ensi viikolla on\nsunnuntaikoulun huvimatka -- se tehdään herra Andrew'n niitylle,\naivan lähelle Tummaa, päilyvää aallokkoa! Johtajan rouva Bell ja\nrouva Lynde laittavat jäätelöä -- ajatelkaahan vain, Marilla --\njäätelöä! Ah, kulta Marilla, saanhan mennä mukaan?\n\n-- Oleppas hyvä ja katso kelloa, Anna. Mihin aikaan käskin sinun\ntulemaan sisään?\n\n-- Kello kaksi -- ajatelkaas, miten hauskaa tulee olemaan\nhuviretkellä, Marilla! Ja saanhan mennä mukaan? En ole ollut koskaan\nmukana millään huviretkellä -- olen vain uneksinut sellaisista,\nmutta --\n\n-- Niin, käskin sinun olla täällä kello kaksi, ja nyt se on\nneljännestä vailla kolme. Olisipa mukava tietää, mikset sinä tottele\nminua, Anna?\n\n-- Ah, kyllä se oli tarkoitukseni... Mutta meillä oli niin\nsuunnattoman hauskaa Satakielenpesässä. Ja sittenhän minun täytyi\nkertoa Matthew'lle huviretkestä. Matthew, hän kuuntelee minua niin\nmielellään, hän... Voi, saanhan mennä mukaan?\n\n-- Saat oppia vastustamaan kiusausta Satakielensisään tai miksi sitä\nnyt sanoit... Kun määrään sinulle ajan, milloin on tultava kotiin,\net saa tulla kolme neljännestä myöhemmin. Ja kaikella on aikansa --\nmyös juttuamisella niitten kanssa, jotka mielellään kuuntelevat...\nMitä tulee huviretkeen, niin luonnollisesti saat olla siinä mukana.\nOlethan pyhäkoulun oppilas, enkä minä tahdo kieltää sinua, kun kaikki\nmuut pikku tytöt saavat mennä mukaan.\n\n-- Mutta -- mutta -- sopersi Anna, Diana sanoo, että jokainen ottaa\nmukaansa eväskorin. Minähän en osaa laittaa mitään ruokaa, Marilla,\nja -- niin, minulle ei merkitse niin paljon olla huviretkellä ilman\npuhvihihoja, mutta olisin hirveän pahoilla mielin, ellei minulla\nolisi eväskoria... Se on painanut mieltäni aina siitä pitäen, kun\nDiana puhui siitä minulle.\n\n-- Sen ei tarvitse kauempaa painaa mieltäsi. Minä laitan korin\nkuntoon sinulle.\n\n-- Ah, sinä herttainen, kulta Marilla! Oi, kuinka kiltti olet\nminulle! Oi, kuinka olen sinulle kiitollinen!\n\nNäiden ah- ja oi-huudahdusten jälkeen Anna heittäytyi Marillan kaulaan\nja suuteli ihastuneena hänen sisäänpainuneita poskiaan. Ensi kertaa\nkoko Marillan elämässä lapsenhuulet koskettivat vapaaehtoisesti\nhänen kasvojaan. Jälleen häntä värähdytti jokin samalla kertaa outo\nja suloinen tunne... Salaa hän piti paljonkin Annan äkillisestä\nhyväilynpuuskasta -- mikä luultavasti oli syynä siihen, että hän\nsanoi sangen yrmeästi:\n\n-- Kas niin, nyt se saa riittää... Näen mieluummin sinun tekevän,\nmitä sinulle käsketään. Mitä sitten tulee ruuanlaittoon, niin aion\nopettaa sinulle ensi alkeet jonakuna päivänä. Mutta sinä olet niin\najattelematon ja huimapäinen, Anna, että olen tahtonut odottaa\nnähdäkseni, etkö ensin vähän talttuisi, ennenkuin alotan. Sinun on\npidettävä ajatuksesi kurissa, jos seisot hellan ääressä, eikä käy\npäinsä vaipua haaveiluihin, kun on vatkattava pannukakkua. Hae nyt\ntilkkumattosi esiin ja valmista ruutusi, ennenkuin teeaika tulee.\n\n-- Minä en pidä tilkkumatosta, sanoi Anna nyrpeänä, hakiessaan esille\ntyökorinsa ja istuutuessaan huoahtaen punaisen ja valkoisenkirjavan\nkangastilkkukasan eteen. Jokin ompelulaji voisi kyllä olla hauskaa,\nmutta tämä on hirmuisen yksitoikkoista. Ruutu liitetään ruutuun,\nmutta kuitenkin tuntuu siltä kuin ei koskaan päästäisi mihinkään.\nToivoisin ajan rientävän yhtä nopeasti ruutuja yhteen ommellessa\nkuin Dianan kanssa leikkiessä. Saatte uskoa, Marilla, että meillä on\nhauskaa päivisin!... Minun asiani on enimmäkseen keksiä, mitä teemme,\nmutta sen teen niin sydämen halusta. Diana on niin kauhean kiltti\nja mainio kaikessa muussa. Tiedättehän tuon pienen maakaistaleen\ntoisella puolen puroa, joka virtaa meidän ja Dianan isän maitten\nvälillä? Se kuuluu pyhäkoulun johtajalle, ja yhdessä kulmassa on\nvalkeitten koivujen muodostama pieni piiri -- romanttisin paikka,\nmitä ajatella voi, Marilla. Siellä on Dianan ja minun leikkitupa.\nMe sanomme sitä Satakielenpesäksi. Eikö se olekin runollinen nimi?\nMakasin hereillä ja mietin koko yön, ennenkuin keksin sen. Sitten,\njuuri kun minun piti nukkua, se välähti kuin iskettynä. Diana\nhurmaantui kuullessaan sen. Siellä on niin monta sievää laululintua\npuissa yltympäriinsä.\n\nOlemme järjestäneet talomme hienosti, sen saatte uskoa, Marilla.\nTeidän pitää tulla katsomaan sitä -- eikö niin? Meillä on suuria\nmukulakiviä, aivan sammalten peittämiä, tuoleina, ja lautoja, jotka\non asetettu puusta puuhun hyllyjen asemasta. Ja niillä on meidän\nkoko pöytäkalustomme. Siihen kuuluu tietysti vain kokoonhaalittuja\nposliininpalasia, mutta onhan maailman helpoin asia kuvitella niiden\nolevan lautasia ja vateja. Siellä on muuan kulhon kappale, joka\non koristettu punaisilla ja keltaisilla kukilla ja on erikoisen\nkaunis. Se on meidän vierashuoneessamme, ja siellä on meillä myöskin\nkeijukaisten kuvastin. Diana on löytänyt sen heidän kanakoppinsa\ntakaa. Se on aivan täynnä sateenkaaria -- loistaa ja välkehtii niin\nkauniisti -- ja Dianan äiti sanoi, että se on kuulunut kattolamppuun,\njoka heillä kerran on ollut. Mutta me kuvittelemme, että keijukaiset\nkadottivat sen kerran, kun he pitivät pitoja, jonka vuoksi nimitämme\nsitä keijukaisten kuvastimeksi.\n\nMatthew on luvannut tehdä meille pöydän. Pientä pyöreätä lampea\nherra Barryn haassa me nimitämme Kirkassilmäksi. Siellä olen istunut\nja lukenut kirjaa, jonka Diana on minulle lainannut. Se oli hyvin\njännittävä kirja, Marilla. Siinä oli viisi kosijaa, jotka kilpailivat\nhänen kädestään -- sankarittaren... Minä olisin iloinen, kun minulla\nolisi edes yksi. Hän oli hyvin kaunis, ja hän sai kestää suuria\nkoettelemuksia. Niin pian kuin hänelle jotain sattui, niin hän\npyörtyi... Olisi hauskaa osata pyörtyä, eikö totta, Marilla? Se olisi\nniin mielenkiintoista... Mutta minä olen kauhean terve, vaikka olen\nniin laiha. Luulen muuten, että olen alkanut lihoa, vai kuinka? Joka\nikinen aamu noustessani ylös katselen kyynärpäitäni nähdäkseni eikö\nsinne ilmesty kuoppia.\n\nDiana saa piakkoin uuden puvun -- siihen laitetaan puolilyhyet\nhihat. Sen hän panee ylleen huviretkelle. Ah kunpa vain olisi kaunis\nilma ensi keskiviikkona! En luule että kykenisin kestämään sitä\nsurua, että jotain tapahtuisi, mikä estäisi minua tulemasta mukaan\nhuviretkelle. Tietysti eläisin sen jälkeenkin -- mutta surisin\nhirveästi... Ajatelkaas, he soutelevat veneissä Tummalla, päilyvällä\naallokolla, ja siellä on jäätelöä -- siitähän olen jo puhunut. En ole\nkoskaan maistanut jäätelöä. Diana koetti selittää, minkälaista se\non, mutta jäätelö kuulunee niihin asioihin, joista ei voi saada edes\nmielikuvaa...\n\n-- Anna, olen katsonut kelloon, ja sinä olet nyt laverrellut kymmenen\nminuttia, sanoi Marilla. -- Nyt olisi tosiaankin huvittavaa nähdä,\nosaatko vaieta yhtä kauan.\n\nAnna vaikeni -- melkein yhtä kauan. Mutta jälellä olevat viikon\npäivät: hän puhui huviretkestä, ajatteli huviretkeä ja uneksi\nhuviretkestä.' Lauantaina satoi, ja hän joutui vähitellen niin\njärjettömän tuskan valtaan siitä, että sadetta kestäisi keskiviikkoon\nasti, että Marilla antoi hänen ommella ylimääräisen ruudun\ntilkkumattoon rauhoittaakseen hänen hermojaan.\n\nSunnuntaina kirkosta palatessa uskoi Anna Marillalle, että koko\nhänen ruumiinsa oli käynyt kylmäksi mielenliikutuksesta, kun pastori\nkuulutti huviretken saarnastuolista.\n\n-- Oi, kuinka selkäpiitäni karmi, Marilla! Ennenkuin silloin en\ntodella voinut uskoa, että huviretkestä todella tulisi totta. Olin\nniin peloissani, että olin vain kuvitellut kaikki tyyni. Mutta kun\npastori sanoo saarnastuolista jonkun asian, niin on kait pakko se\nuskoa.\n\n-- Sinä syvennyt aivan liiaksi siihen, mikä kulloinkin askarruttaa\nmielikuvitustasi, Anna, sanoi Marilla huoaten. -- Pelkään, että saat\nnähdä monen toiveesi murskautuvan myöhemmin elämässäsi.\n\n-- Ah, Marilla, puolet huvistahan on siinä, että saa iloita jostain\nasiasta etukäteen! huudahti Anna. -- Voihan sattua ettei saakaan itse\nasiaa, mutta eihän mikään voi estää halajamasta ja toivomasta sitä!\nRouva Lyndellä on tapana sanoa: \"Autuaita ovat ne, jotka eivät odota\nmitään, sillä he eivät pety.\" Mutta minun mielestäni olisi pahempi\nolla odottamatta mitään kuin pettyä.\n\nMarillalla oli kuten tavallisesti ametistirintaneulansa kirkossa.\nHän piti sitä aina kirkossa. Hän olisi pitänyt eräänlaisena\npyhänhäpäisynä sen kotiin jättämistä -- yhtä anteeksiantamattomana\nkuin jos hän olisi unohtanut Uuden testamenttinsa tai kolehtirahan.\n\nTämä ametistirintaneula oli Marillan arvokkain omaisuus. Eräs\nmerimies-setä oli lahjoittanut sen hänen äidilleen, joka\nvuorostaan oli lahjoittanut sen Marillalle. Se oli vanhanaikuinen,\npitkulainen rintaneula, joka sisälsi erittäin kauniiden ametistien\nkehystämän kiharan äidin tukasta. Marillalla oli liian vähän\njalokivientuntemusta ymmärtääkseen, kuinka hienoja ametistit itse\nasiassa olivat, mutta hän piti niitä hyvin aistikkaina ja tiesi\nvarsin hyvin, kuinka kauniisti niiden sinipunerva hohde erottautui\nkaulan luona ruskeata silkkileninkiä vasten, vaikkei hän voinutkaan\nnähdä itse neulaa.\n\nAnnan oli vallannut mitä voimakkain ihailu, kun hän näki koristeen\nensi kerran.\n\n-- Oi, Marilla, sepä oli oikein hienonhieno rintaneula... En käsitä,\nkuinka voitte seurata saarnaa ja rukouksia, kun teillä on se\nrinnassanne. Minä en voisi -- se on varmaa. Ah, kuinka ihastuttavia\nametistit ovat -- juuri sellaisiksi olen kuvitellut timantteja.\nKauan sitten, ennenkuin koskaan olin nähnyt timanttia, luin niistä\nja koetin kuvitella niitä ajatuksissani. Luulin, että ne olivat\npurppuranpunaisia ja loistivat katonrajassa jossain pimeässä\nhuoneessa... Eräänä päivänä sain nähdä oikean timantin sormuksessa --\nmutta nolostuin niin, että itkin... Tietysti se oli sievä, mutta se\nei ollut lähimainkaan sellainen kuin olin kuvitellut. Saanko pitää\nneulaa kädessäni pikku, pikkuruikkusen, Marilla? Eivätköhän ametistit\nvoisi olla hyvien orvokkien sieluja...\n\n\n\n\nXIV.\n\nANNAN TUNNUSTUS.\n\n\nHuviretken edellisenä maanantai-iltana Marilla tuli alas huoneestaan\nylen huolestuneen näköisenä.\n\n-- Anna, sanoi hän nuorelle keittiöapulaiselleen, joka silpoi\nherneitä puhtaaksi pestyllä pöydällä ja lauloi \"Nelly kori\nkäsivarrellaan\" sellaisella ponnella ja ilmehikkyydellä, että Dianan\nopetus pääsi täyteen kunniaan -- oletko nähnyt ametistineulaani?\nLuulin pistäneeni sen neulatyynyyni tullessani eilen kotiin kirkosta,\nmutta en voi löytää sitä mistään.\n\n-- Minä -- minä näin sen nyt iltapäivällä, kun te olitte\nSuojelusyhdistyksessä, sanoi Anna, hieman venyttäen. -- Kuljin teidän\novenne ohi, ja silloin näin neulatyynyn ja menin sisään ja katselin\nsitä hiukkasen.\n\n-- Koskitko siihen? sanoi Marilla ankarasti.\n\n-- Ky-yllä, myönsi Anna, otin sen irti ja kiinnitin rintaani,\nnähdäkseni, miltä se näyttäisi.\n\n-- Se sinun olisi pitänyt jättää tekemättä -- pienet tytöt eivät\nsaa koskea toisten tavaroihin. Ensinnäkään sinulla ei ollut mitään\ntekemistä minun huoneessani, ja edelleen sinun ei koskaan olisi\npitänyt koskea neulaan, joka ei ollut omasi. Mitä sinä sillä teit?\n\n-- Ah, panin sen takaisin piirongille! Se ei ollut puoltakaan\nminuttia rinnassani. Ei ikimaailmassa ollut tarkoitukseni tehdä\nmitään pahaa. En ajatellut voivan olla mitään pahaa siinä, että menin\nsisään ja koettelin neulaa, mutta näen nyt, että oli niin, enkä\nenää koskaan tee sillä tavoin. Niin paljon toki osaan pitää vaaria\nitsestäni, etten koskaan tee kahta kertaa samaa pahaa.\n\n-- Et pannut sitä takaisin, sanoi Marilla. -- Neulaa ei ole missään\npiirongilla. Olet kaiketi ottanut sen ulos mukaasi, Anna?\n\n-- Ei, kyllä panin sen takaisin, sanoi Anna nopeasti -- vähän\nnenäkkäästi Marillan mielestä. -- En muista tarkalleen, kiinnitinkö\nsen neulatyynyyn vai paninko sen posliinivatiin. Mutta varmaa on,\netten vienyt sitä pois.\n\n-- Menen vielä kerran katsomaan, sanoi Marilla, päättäen olla\noikeudenmukainen. -- Jos panit neulan takaisin, on se kai siinä\nvielä. Jos se ei ole siellä, niin tiedän, ettet tehnyt niin -- senhän\njokainen voi ymmärtää.\n\nMarilla meni huoneeseensa ja etsi perinpohjin, ei ainoastaan\npiirongilta, vaan jokaisesta muustakin paikasta, jonne hän voi\notaksua neulan mahdollisesti voineen eksyä. Se oli ja pysyi hukassa,\nja hän palasi keittiöön.\n\n-- Anna, neula on poissa. Sinä olet itse myöntänyt, että sinulla\non se viimeksi ollut käsissäsi. Mitä olet tehnyt sillä? Sano heti\nminulle totuus! Oletko vienyt sen ulos ja kadottanut sen?\n\n-- Ei, en ole sitä tehnyt, sanoi Anna juhlallisesti ja kohtasi\navoimesti Marillan vihastuneen katseen. -- En koskaan vienyt neulaa\nulos huoneestanne, ja se on totuus vaikkapa minut vietäisiin\nmestauslavalle -- vaikka en oikein tiedä, mikä mestauslava on. Siinä\nkuulette, Marilla.\n\nAnnan \"siinä kuulette\" oli tarkoitettu vain korostamaan hänen\nvakuutustaan, mutta Marilla piti sanoja uhman ilmaisuna.\n\n-- Luulenpa, että pidät minua pilkkanasi, Anna, sanoi hän terävästi.\n-- Olen varma siitä. Älä sano enää mitään, ennenkuin olet valmis\nsanomaan minulle koko totuuden. Mene ylös huoneeseesi ja pysy siellä,\nkunnes olet halukas tunnustamaan.\n\n-- Otanko herneet mukaani? kysyi Anna nöyrästi.\n\n-- Ei, siivin ne itse. Tee kuten sanoin!\n\nKun Anna oli poistunut, kulki Marilla ympäri ja toimitti\nilta-askareitaan sangen huolestuneessa mielentilassa. Hän oli\npahoillaan kallisarvoisesta neulastaan. Mitähän, jos tyttö olisi\nhukannut sen?... Ja kuinka ilkeä hän oli kieltäessään ottaneensa\nsen, koska oli kerran selvää, että hänen oli täytynyt se tehdä. Ja\nvalehdella niin viattoman näköisenä!\n\n-- En tiedä, mutta olisin antanut tapahtua mitä tahansa ennemmin\nkuin juuri tämän, ajatteli Marilla ja silpi hermostuneena\nherneenpalkojaan. -- Tietenkään hän ei ole ottanut sitä varastaakseen\ntavallisessa mielessä. Mutta hän on ottanut sen leikkiäkseen sillä\ntai \"kuvitellakseen\" jotain, kuten hänellä aina on tapana... Hänen on\ntäytynyt se ottaa, se on päivänselvää, sillä huoneessa ei ole ollut\nyhtään elävää sielua paitsi hän, kunnes minä menin sinne illalla.\nNeula on poissa, siitä ei ole epäilystäkään. Hän on kai kadottanut\nsen jollain tavoin eikä uskalla nyt tunnustaa sitä rangaistuksen\npelosta. On kauheata ajatella, että hän valehtelee. Se on paljon\npahempaa kuin kiivas luonne. Tuntuu epämiellyttävältä ajatella, että\nomassa talossa on henkilö, johon ei voi luottaa... Teeskennellä ja\nvalehdella -- sitä hän näyttää osaavan. Vakuutan, että olen enemmän\npahoillani siitä kuin koko, rintaneulasta. Jos hän vain olisi sanonut\nminulle totuuden, ei koko juttu surettaisi minua niin suuresti.\n\nMarilla meni illan kuluessa aina tuon tuostakin huoneeseensa\nja etsiskeli neulaa, mutta tuloksetta. Iltakäynti itäisessä\nvinttikamarissa hyödytti yhtä vähän. Anna kielsi yhä edelleen, että\nhän tiesi mitään neulasta, mutta Marilla tuli vain sitä enemmän\nvakuutetuksi siitä, että hän tiesi.\n\nSeuraavana aamuna hän kertoi asian Matthew'lle. Tämä pahastui ja\nhämmästyi; hän ei heti voinut kadottaa luottoaan Anna, mutta hän\nmyönsi, että ulkonaiset seikat näyttivät olevan häntä vastaan.\n\n-- Oletko Varma siitä, ettei se ole pudonnut piirongin taakse? oli\nainoa, mitä huomautettavaa hän keksi.\n\n-- Olen siirtänyt piirongin pois seinän vierestä ja vetänyt laatikot\nulos ja katsonut jokaikiseen soppeen, vastasi Marilla suurella\nvarmuudella. -- Rintaneula on poissa, ja tyttö on ottanut sen ja\nvalehdellut kaupan päälle. Se on totuus, Matthew, ja alaston ja\nruma se on, mutta teemme kai viisaimmin katsoessamme sitä suoraan\nkasvoihin.\n\n-- No, miten nyt aiot menetellä? kysyi Matthew avuttomasti.\n\nSalaa oli hän kiitollinen siitä, että Marillan tehtävänä, eikä hänen,\noli selvittää tämä sotkuinen vyyhti. Hän ei tuntenut pienintäkään\nhalua tarjota apuaan.\n\n-- Hän saa istua huoneessaan, kunnes hän tunnustaa, sanoi Marilla\nyrmeästi, ajatellessaan sitä suotuisaa tulosta, mikä tällä\nmenetelmällä oli ollut eräässä edellisessä tapauksessa. -- Sittenhän\nsaamme nähdä. Voisimme ehkä löytää neulan, jos hän vain tahtoisi\nsanoa, minne hän on sen hukannut. Joka tapauksessa meidän täytyy\nrangaista häntä ankarasti, Matthew?\n\n-- Niin, sen saat sinä ottaa huoleksesi, sanoi Matthew ja kurkotti\nottaakseen hattunsa. -- Muista, että minä olen ulkopuolella. Olet\nitse kieltäytynyt kaikesta avusta minun puoleltani.\n\nMarilla tunsi olevansa kaikkien hylkäämä. Hän ei voinut mennä edes\nrouva Lynden luo kysymään hänen neuvoaan.\n\nHän kapusi ylös vinttikamariin kasvot hyvin vakavina ja tuli alas\nkasvot vielä vakavampina. Anna oli yhä yhtä paatunut. Hän väitti\nkuten ennenkin, ettei hän ollut ottanut neulaa. Tyttö oli ilmeisesti\nitkenyt, ja Marilla tunsi säälin pistoksen, jonka hän kuitenkin heti\ntukahutti.\n\n-- Saat istua huoneessa, kunnes tunnustat -- tiedä se, sanoi hän.\n\n-- Mutta huviretki on huomenna, Marilla, huudahti Anna. -- Ettehän\ntoki estäne minua pääsemästä sinne mukaan, vai mitä? Laskettehan\nminut ulos vain siksi iltapäiväksi? Sitten istun ilolla täällä\nylhäällä niin kauan kuin haluatte. Mutta ah -- huviretkelle minun\ntäytyy päästä mukaan.\n\n-- Et mene millekään huviretkelle tai mihinkään muuallekaan ennenkuin\nolet tunnustanut, Anna.\n\n-- Oi, Marilla, läähätti Anna.\n\nMutta Marilla meni tiehensä ja sulki oven.\n\nKeskiviikkoaamu koitti niin aurinkoisena ja kirkkaana, ikäänkuin\nse olisi nimenomaan tilattu huviretkeä varten. Linnut lauloivat\nVihervaaran ympärillä; korkeat valkoiset liljat ulkona puutarhassa\nhenkivät ilmaan tuoksuaan, joka leyhki sisään ovista ja ikkunoista.\nAlhaalla notkelmassa koivut viittoivat ja huojuivat, ikäänkuin\nodottaen Annan tavallista aamutervehdystä itäisen vinttikamarin\nikkunasta.\n\nMutta Anna ei ollut ikkunan ääressä. Kun Marilla kantoi\naamiaistarjottimen hänelle, tapasi hän tytön istumassa\naivan juhlallisena vuoteessaan, kalpeana ja päättäväisenä,\nkokoonpuristetuin huulin ja kuumeenhohtoisin silmin.\n\n-- Marilla, nyt minä tunnustan.\n\n-- No, viimeinkin! -- Hänen menettelytapansa oli taaskin onnistunut,\nmutta kuinka olikaan, ei tämä tosiasia tuottanut hänelle mitään iloa.\n-- No, annapas kuulua, mitä sinulla on tunnustettavaa, Anna?\n\n-- Otin ametistineulan, sanoi Anna sellaisella äänellä, kuin olisi\nhän kertonut ulkoläksyä. -- Otin sen juuri kuten sanoitte...\nTarkoitukseni ei ollut ottaa sitä mennessäni sisään. Mutta se näytti\nniin kauniilta, Marilla, kun kiinnitin sen rintaani, että minut\nvaltasi vastustamaton kiusaus. Ajattelin, kuinka ihastuttavan hauskaa\nolisi viedä se Satakielenpesään ja kuvitella, että olisin lady\nCordelia Fitzgerald. Minun olisi niin paljon helpompi kuvitella olevani\nlady Cordelia, jos minulla olisi oikea ametistineula rinnassani...\nDiana ja minä olemme laittaneet kaulanauhan pihlajanmarjoista, mutta\nmitä pihlajanmarjat ovat ametisteihin verrattuina?... Sentähden otin\nrintaneulan. Luulin ehtiväni panemaan sen takaisin, ennenkuin te\ntulitte kotiin. Sitten menin ulos. Kun menin porrasta pitkin Tumman,\npäilyvän aallokon yli, otin neulan rinnastani vilkaistakseni taas\nsiihen hieman. Oi, kuinka se säkenöi auringonpaisteessa! Sitten\nkumarruin eteenpäin käsipuun yli ja silloin -- silloin se luiskahti\nkädestäni ja putosi alas ja vaipui ainaiseksi Tummaan, päilyvään\naallokkoon... Kas niin, nyt olen tunnustanut parhaani mukaan, Marilla.\n\nMarilla tunsi jälleen vihan kuohahtavan sisässään. Tyttöletukka\noli luvattomasti ottanut ja kaupanpäälliseksi vielä hukannut hänen\nkallisarvoisen ametistineulansa, ja siinä hän nyt istui ja kertoi,\nkuinka kaikki kävi sen joutuessa hukkaan -- osoittamatta pienintäkään\nmurheen tai katumuksen merkkiä.\n\n-- Anna, tämä on kauheata, sanoi hän koettaen puhua tyynesti. --\nSinä olet ilkein tyttö, josta koskaan olen kuullut puhuttavan.\n\n-- Niin, varmaankin olen sellainen, myönsi Anna tyynesti. -- Ja\ntiedän saavani rangaistuksen. Siihenhän Marilla on pakotettu... Mutta\nemmekö voi tehdä sitä nyt heti, niin se on suoritettu, ennenkuin\nlähden huviretkelle?\n\n-- Huviretkelle, kiitän kauniisti! Älä luulekaan, että lähdet\nmillekään huviretkelle. Se saa olla rangaistuksesi, mutta se ei ole\npuoleksikaan niin ankara kuin oikeudenmukaisesti olisit ansainnut.\n\n-- Enkö saa mennä mukaan huviretkelle? -- Anna ryntäsi ylös ja\ntarttui kiivaasti Marillan käteen. -- Mutta senhän lupasitte minulle.\nOi, Marilla, minun täytyy päästä mukaan huviretkelle! Juuri siksihän\ntunnustin! Rangaiskaa minua millä muulla tavoin tahansa, mutta\nei näin! Oi, kiltti, kulta Marilla, antakaa minun päästä mukaan\nhuviretkelle! Ajatelkaa jäätelöä! Kuka tietää, tokko minulle enää\nmilloinkaan tarjotaan maistettavaksi jäätelöä?\n\nMarilla irroittautui kivikovalla päättäväisyydellä rukoilevista\nkäsistä.\n\n-- Rukoileminen ei maksa vaivaa, Anna. Sinä jäät pois huviretkeltä ja\nsiinä piste. Ei, ei sanaakaan!\n\nAnna ymmärsi, että Marilla oli taipumaton. Hän löi kätensä yhteen,\npäästi läpitunkevan parkaisun ja heittäytyi päätäpahkaa vuoteelle,\nitkien ja vääntelehtien hurjassa epätoivon puuskassa.\n\n-- Luulen, että tyttö menettää järkensä! huudahti Marilla ja kiiruhti\nulos huoneesta. -- Hänhän käyttäytyi aivan kuin mielipuoli. Ellei\nhän ole hullu, niin on hän perin ilkeä ja turmeltunut. Hohoi-jaa --\nmitähän, jos Rakel sittenkin olisi oikeassa?\n\nSe oli mitä murheellisin aamupäivä. Marilla raatoi seitsemän edestä\nja pesi eteisenlattian ja maitokamarin hyllyt, kun hän ei voinut\nkeksiä mitään muuta tekemistä. Eivät hyllyt eivätkä lattiat olleet\nsen tarpeessa -- mutta Marilla teki sen. Sitten hän meni ulos ja\nharavoi pihan.\n\nKun päivällinen oli valmis, meni hän portaille ja huusi Annaa.\nKyynelistä märät kasvot katsoivat murheellisina alas käsipuun yli.\n\n-- Tule alas syömään päivällistä, Anna!\n\n-- En halua mitään päivällistä, Marilla, sanoi Anna nyyhkyttäen. --\nEn kuitenkaan voisi syödä mitään. Sydämeni on murtunut. Marilla on\nsen murtanut, ja kerran vielä tulette kärsimään omantunnonvaivoja\nsiitä, mutta minä annan teille anteeksi. Sen teen... Mutta syödä\nen voi, kaikkein vähiten keitettyä kinkkua ja vihreitä herneitä...\nSellainen vahva ruoka on niin vasten luontoa, kun on niin\nmurheellinen kuin minä.\n\nMarilla meni neuvottomana takaisin keittiöön ja purki harminsa ja\nsuuttumuksensa Matthew veljelleen, jota raateli ristiriita hänen\noikeudentuntonsa ja Annaa kohtaan tuntemansa osanoton välillä, ja\njoka siksi juuri nyt oli ylen onneton.\n\n-- Niin, kultaseni, on selvää, ettei hänen koskaan olisi pitänyt\nottaa rintaneulaa ja sitten viime hetkeen saakka kieltää sitä, myönsi\nhän synkästi tuijottaen lautaseensa, jolla oli keitettyä, savustettua\nkinkkua ja hernemuhennosta. Hän, kuten Annakin, tuntui pitävän tätä\nruokaa vähän sopivana voimakkaille mielenliikutuksille. -- Mutta\nhänhän on vielä lapsi, jos oikein asiaa ajatellaan... Etkö sentään\najattele, että on sydämetöntä pidättää häntä huviretkeltä, kun hän\nnyt on niin iloinnut siitä?\n\n-- Saanenpa sanoa, että sinä haastelet perin merkillisesti. Minun\nmielestäni olen antanut hänen päästä aivan liian helpolla. Ja hän ei\nnäytä itse käsittävän, kuinka suunnattoman huonosti hän on menetellyt\n-- se se juuri minua eniten suututtaa. Hän itkee huviretken vuoksi,\nmutta ei siksi, että hän on hukannut hienon neulani. Ja sinulta hän\nsaa kannatusta, sinä puolustat häntä kaiken aikaa -- sen näen aivan\nhyvin.\n\n-- Hänhän on vain lapsi, toisti Matthew matalalla äänellä. -- Ja\nmuista -- hänhän ei ole koskaan saanut mitään kasvatusta.\n\n-- Ei, se kyllä näkyy, mutta sitä hän on nyt saava, vastasi Marilla.\n\nVastaus saattoi Matthew'n vaikenemaan, vaikkakaan se ei saanut\nhäntä vakuutetuksi. Päivällinen kului apean mielialan vallitessa.\nAinoa, joka oli hyvällä tuulella, oli Jerry Buote, renkipoika, ja\nMarilla katsoi hänen leveätä virnistelyään ja iloista ilmettään\npersonalliseksi loukkaukseksi.\n\nKun astiat oli pesty, taikina pantu suureen savivatiin seisomaan\nseuraavaksi päiväksi ja kanat olivat saaneet ruokaa tuli Marilla\najatelleeksi, että hän oli huomannut pienen repeämän parhaassa\nmustassa silkkihuivissaan, kun hän otti sen hartioiltaan\nmaanantai-iltana tultuaan kotiin Suojelusyhdistyksestä. Senpä hän nyt\ntosiaankin istuutuisi laittamaan.\n\nHuivi oli pahvirasiassa hänen suuressa tammiarkussaan. Kun Marilla\notti sen ulos, lankesivat auringonsäteet, jotka pujahtivat sisään\nikkunan ympärillä kiertelevien villiviiniköynnösten välitse,\njollekin, joka oli kiinni huivissa -- jollekin, joka kimalteli ja\nheijasti valon takaisin useista pienistä hiotuista sinipunervista\npinnoista. Marilla kävi kiinni esineeseen petolinnun liikkeellä. Se\noli ametistineula, joka oli takertunut kiinni pitsihuivin kudottuihin\nkukkiin pienestä hakasesta, johon neula tavallisesti kiinnitettiin.\n\n-- No, suuri pyhä Antonius, näitä tämä merkitsee? huudahti\nMarilla äärimmäisen hämmästyneenä. -- Tässä on rintaneula, aivan\nvahingoittumattomana, ja minä kun luulin sen lepäävän Barryn lammikon\npohjalla. Mitä maailmassa tyttö tarkoittaa sanoessaan, että hän on\nsen ottanut ja hukannut? Luulenpa totta tosiaan, että Vihervaara on\nlumottu. Nyt muistan, että tullessani maanantai-iltana kokouksesta\nlaskin huivini hetkeksi piirongille. Rintaneula on kaiketi silloin\ntarttunut siihen jollakin tavoin. Niin, sen minä sanon!...\n\nMarilla lähti itäiseen vinttikamariin rintaneula kädessä. Anna oli\nitkenyt kyllikseen ja istui surullisena ikkunan ääressä.\n\n-- Anna Shirley, sanoi Marilla juhlallisesti, juuri nyt löysin\nrintaneulani, joka oli kiinni mustassa pitsihuivissani. Nyt haluan\ntietää, mitä tarkoitit tuolia kauniilla jutuilla, jonka minulle\nsyötit aamulla?\n\n-- Ah, tehän sanoitte, että saisin istua täällä, kunnes tunnustaisin,\nsanoi Anna väsyneesti. -- Silloin ajattelin, että tunnustaisin\njotain, jotta saisin olla mukana huviretkellä. Ja yöllä vuoteessa\nsepitin tunnustuksen ja tein sen niin hyvin kuin taisin. Luin sen\nmoneen kertaan, etten unohtaisi sitä. Mutta te ette antanut minun\nkuitenkaan päästä huviretkelle, niin että koko vaivasta ei ollut\nmitään hyötyä.\n\nMarillan täytyi vasten tahtoaan nauraa. Mutta omassatunnossaan hän\ntunsi pistoksen.\n\n-- Anna, sinä olet verraton!... Mutta minä olin väärässä, sen\nymmärrän nyt. Tyttöseni -- minun ei olisi pitänyt epäillä sanojasi,\nkun en koskaan ollut saanut sinua kiinni valheesta... Luonnollisesti\nei ollut sinun puoleltasi oikein tehty sepittää juttu rikoksesta,\njota et lainkaan ollut tehnyt, mutta... Hm!... Niin, Anna, jos annat\nminulle anteeksi, niin suon minä anteeksi sinulle, ja niin olemme\ntaas yhtä hyviä ystäviä. Laita nyt itsesi kuntoon huviretkelle!\n\nAnna lensi ylös kuin raketti.\n\n-- Oi, Marilla, eikö ole jo liian myöhäistä?\n\n-- Ei toki, kello on vasta kaksi. He ovat nipinnapin ehtineet\nkokoontua, ja kuluu vielä tunti, ennenkuin he juovat teetä. Pese\nkasvosi ja siisti tukkasi ja pue yllesi pumpulipukusi. Minä laitan\neväskorisi kuntoon. Täällä on sekä sokerikakkua että kermahyytelöä ja\nvohveleja... Ja Jerry saa hakea tamman ja kyyditä sinut hakaan, jossa\nteidän huviretkenne piti olla.\n\n-- Oi, Marilla, huudahti Anna ja syöksyi päistikkaa pesuvatiin.\nMuutaman sekunnin kuluttua: -- Viisi minuuttia sitten olin -- m-m-m,\nkas nyt sain saippuata silmiini, uh -- olin niin suunnattoman\nonneton, että toivoin, etten koskaan olisi syntynyt, ja nyt en\nhaluaisi vaihtaa enkelin kanssa.\n\nSinä iltana palasi lopenuupunut, mutta sanomattoman onnellinen Anna\nVihervaaralle.\n\n-- Oi, Marilla, saatte uskoa, että olemme pelmunneet!\n\nPelmuta on uusi sana, jonka opin tänään -- kuulin Alice Bellin\nkäyttävän sitä. Eikö se ilmaise äärettömän paljon? Kaikki tyyni\noli ihastuttavaa. Tee maistui niin ihanalta vihreässä metsässä\nkaikkine mainioine leivoksineen, joita tarjosimme toisillemme\neväslaukuistamme, ja sitten herra Andrews antoi meidän mennä\nsoutelemaan Tummassa, päilyvässä aallokossa -- kuusi kappaletta\nkerralla. Ja Jane Andrews oli vähällä keikahtaa järveen. Hän kumartui\npoimimaan lumpeenkukkia, ja ellei hänen isänsä olisi juuri viime\nhetkessä saanut kiinni hänen vyöstään, niin olisi hän varmasti\nkeikahtanut veteen ja ehkä hukkunut, kunpa se olisin ollut minä! Mikä\nseikkailu kerrottavaksi jälestäpäin! Olla melkein hukkumaisillaan! Ja\njäätelöä me saimme. Niin, kas jäätelö -- sitä en voi millään sanoilla\nkuvata... Se aivan suli suussa...\n\nSamana iltana Marilla kertoi koko jutun Matthew'lle istuessaan\nparsimakorinsa ääressä ja parsiessaan sukkia.\n\n-- Olen täysin halukas myöntämään, että tein erehdyksen, lopetti\nhän aivan vilpittömästi. -- Mutta otan tämän opikseni. Minun täytyy\nkuitenkin kaikitenkin nauraa Annan \"tunnustukselle\", vaikkei minun\nkai pitäisi... Sehän oli myöskin valhe, mutta omalaatuisensa valhe,\nja kuinka lieneekään, saan kai minä ottaa vastuun siitä niskoilleni.\nNiin, tyttöhäiläkkää on totta tosiaan välistä oikein vaikea\nymmärtää... Mutta luulen sentään, että siitä selvitään. Ja hän tuo\nvaihtelua taloon -- se ainakin on varmaa.\n\n\n\n\nXV.\n\nMYRSKY VESILASISSA.\n\n\n-- Oi, mikä ihana ilma! sanoi Anna, nosti nenänsä ilmaan ja hengitti\ntäysin siemauksin.\n\n-- Eikö ole ihanaa elää tällaisena päivänä, vai mitä? Minun käy\nsääliksi ne, jotka eivät ole vielä syntyneet eivätkä saa nauttia\nsiitä. Kyllähän he voivat nauttia muista ihanista päivistä, mutta\njuuri tätä heillä ei ole... Ja ajatteles vielä, miten hauskaa on,\nettä meillä on niin kaunis koulutie!\n\n-- Niin, tätä on paljon hupaisempi kulkea kuin suurta maantietä, joka\non niin pölyinen ja kuuma, sanoi käytännöllisillä avuilla varustettu\nDiana, joka paraillaan tirkisteli eväslaukkuunsa ja itsekseen teki\nlaskelmia. Jos nuo kolme herkullista ja mehevää viinimarjatorttua,\njotka siellä olivat, jaettaisiin kymmenelle tytölle, kuinka monta\npalasta saisi silloin kukin tyttö?\n\nAvonlean pienet koulutytöt panivat aina \"yhteen\" tuomansa aamiaiset,\nja jos joku olisi rohjennut yksinään tai vain yhdessä parhaan\nystävänsä kanssa nauttia kolme viinimarjatorttua, olisi hän\nainaiseksi saanut sen maineen, että hän oli \"kauhean saita\". Mutta\nah -- kolme pientä torttua kymmenelle tytölle -- sehän olisi vain\nsuupala kullekin...\n\nTie, jota Anna ja Diana kulkivat kouluun, oli todellakin kaunis.\nEi edes mielikuvituksessaan Anna voinut luoda mitään kauniimpaa,\nja silloin voi käsittää!... Isoa maantietä kulkeminen olisi ollut\nylen epäromanttista, mutta käydä pitkin Rakastavaisten polkua ja ohi\n\"Kuiski, kuiski paju!\"'n tai Orvokkien laakson tai Koivukäytävän oli\nkai romanttista jos mikään.\n\nRakastavaisten polku alkoi Vihervaaran keittiökasvitarhasta ja painui\nsyvälle metsään niin pitkälle kuin Cuthbertin tilukset ulottuivat.\nLehmät kulkivat tavallisesti sitä tietä eräille laidunmaille, ja\ntalvisin ajettiin halkokuormia kotiin sitä pitkin. Anna oli keksinyt\nnimen oltuaan kuukauden Vihervaaralla.\n\n-- Tiedän kyllä, ettei siellä kulje mitään rakastavaisia selitti hän\nMarillalle, mutta Diana ja minä luimme paraillaan erästä hirveän\nhauskaa kirjaa, ja siinä on muuan Rakastavaisten polku. Siksi\nmeilläkin piti olla sellainen, arvelimme me. Nimi on suloinen, eikö\ntotta? Ja minä pidän erikoisesti tästä polusta, siksi että siellä\nvoin nauraa ja huutaa niin paljon kuin tahdon, ilman että ihmiset\nkysyvät, olenko oikein viisas...\n\nAnna meni aamulla yksin ulos ja seurasi Rakastavaisten polkua aina\npurolle asti. Täällä oli Diana häntä vastassa ja molemmat pikku tytöt\nkulkivat sitten yhdessä vaahteroiden tuuheitten latvojen alla, kunnes\nhe tulivat pienelle portaalle. Siinä he jättivät polun, kulkivat\nherra Barryn haan läpi ja \"Kuiski, kuiski, paju!\"'n ohi. Toisella\npuolen \"Kuiski, kuiski, pajua\" oli Orvokkien laakso -- pieni vihanta\naukeama herra Bellin suuren metsän siimeksessä.\n\n-- Tietenkään siellä ei ole orvokkeja nyt, kertoi Anna Marillalle,\nmutta Diana sanoo, että keväisin siellä on niität tuhansittain --\nsiksi olemme nimittäneet sen Orvokkien laaksoksi. Dianan mielestä\nminä olen niin kätevä keksimään hyviä nimiä tuossa paikassa. On toki\nhauskaa olla kätevä jossakin... Mutta Diana keksi Koivukäytävän.\nAnnoin hänen pitää sen, sillä hän halusi sitä niin kovin, mutta\nolisin kylläkin voinut keksiä jotain runollisempaa kuin pelkkä\nKoivukäytävä... Eihän ole mikään taito keksiä sellaista nimeä! Mutta\nKoivukäytävä on joka tapauksessa kauneimpia paikkoja koko maailmassa,\nsen saatte uskoa, Marilla!\n\nNiin se olikin. Muutkin ihmiset, jotka olivat nähneet enemmän kuin\nAnna, ajattelivat samoin, kun he joskus sattuivat eksymään sille.\n\nSe oli pieni, kapea, polveileva polku, joka kiemurteli ylös loivaa\nrinnettä suoraan herra Bellin metsän läpi, jonne valo pujottelihe\nheleänvihreitten lehvien lomitse sitä reunustivat pitkin pituuttaan\nhoikat nuoret koivut, valkorunkoiset ja notkeaoksaiset. Sanajalkoja\nja tähtikukkia, kieloja ja mustakoison tulipunaisia vesoja kasvoi\nsiellä tiheissä rykelmissä ja ilma oli alati täynnä hienoa ryydin\ntuoksua ja lintujen maanittelusäveliä ja metsätuulten huminaa\npuunlatvoissa. Jos kulki hiljaa -- Annalle ja Dianalle se sattui ehkä\nkerran kuukaudessa -- voi sattua, että näki kaniinin loikkivan tien\npoikki.\n\nAlhaalla laaksossa yhtyi polku suureen valtatiehen, ja sitten oli\nkoulumatkasta jälellä enää kuusia kasvava mäki.\n\nAvonlean koulutalo oli valkoiseksi kalkittu rakennus, matalakattoinen\nja leveäikkunainen. Se oli sisustettu lujilla vanhanaikuisilla\npulpeteilla, joita voi avata ja sulkea, ja joitten kannet olivat\ntäyteen riipustellut koululasten nimikirjaimia ja hieroglyfisiä\nkirjoituksia kolmen sukupolven ajalta. Koulutalo sijaitsi kappaleen\nmatkan päässä tiestä, ja sen takana oli hämärä hongikko ja puro,\njonne kaikki lapset aamuisin asettivat maitopullonsa, jotta ne\npysyisivät viileinä ja tuoreina varhaiseen päivällistuntiin saakka.\n\nMonta salaista pelon syytä mielessään Marilla syyskuun ensimäisenä\npäivänä katseli Annan kouluun menemistä. Anna oli sellainen omituinen\ntyttö. Kuinka hän sopisi toisten lasten kanssa? Ja kuinka maailmassa\nhän voisi pitää suunsa kiinni koulutunneilla?\n\nMutta kaikki kävi paremmin kuin Marilla oli uskaltanut toivoa. Anna\ntuli illalla kotiin loistavalla tuulella.\n\n-- Luulen kyllä, että tulen viihtymään koulussa, ilmoitti hän. --\nVaikka opettajan laita onkin vähän niin ja näin... Koko ajan hän\nkiertelee viiksiään ja tuijottaa Prissy Andrews'iin. Hänhän on\nmukamas täysikasvuinen... Hän on kuusitoistavuotias ja aikoo pyrkiä\nCharlottentowniin seminaariin ensi vuonna. Tillie Boulter sanoo,\nettä opettaja on korviaan myöten rakastunut häneen. Hänellä on\nhyvin kaunis hipiä ja kihara, ruskea tukka, jonka hän pöyhöttää\nniin hienosti korkealle... Hän istuu takimmaisena pitkässä rivissä,\nja opettaja istuu myöskin enimmäkseen siellä -- käydäkseen hänen\nkanssaan läpi läksyt, kuten hän sanoo. Mutta Ruby Gillis sanoo\nnähneensä, kuinka hän kirjoitti jotain Prissyn kivitaululle, ja kun\ntämä luki sen, niin tulivat hänen kasvonsa tulipunaisiksi ja hän\nhuokasi -- Ruby Gillis sanoo luulevansa, ettei sillä ollut kerrassaan\nmitään tekemistä läksyjen kanssa...\n\n-- Anna, älä koskaan vastedes rohkene puhua opettajastasi siinä\näänilajissa, sanoi Marilla terävästi. -- Sinä et käy koulua\nvilkuillaksesi uteliaana ympärillesi ja kuunnellaksesi tuhmia loruja.\nSinulle hän voi aina jotain opettaa, ja sinä menet sinne oppimaan. Et\nkoskaan enää saa tulla kotiin ja tuoda tarjolle sellaisia juttuja. --\nNo, sinä esiinnyt kaiketi taitavasti ja kiltisti.\n\n-- Tottahan toki, sanoi Anna tyytyväisellä äänellä. -- Se ei muuten\nollut niin vaikeata kuin olin luullut. Istun Dianan vieressä.\nPaikkamme on aivan ikkunan ääressä, ja voin katsella ulos Tummalle,\npäilyvälle aallokolle. Koulu on täynnä hauskoja tyttöjä, ja meillä\noli kauhean hupaista päivällistunnilla. On niin hauskaa, kun saa\nleikkiä niin monen kiltin tytön kanssa. Mutta Dianasta pidän tietysti\neniten, ja tulen aina pitämään. Minä jumaloin Dianaa.\n\nOlen kauhean paljon jälessä toisista. He ovat kaikki viidennellä\nluokalla, ja minä olen vasta neljännellä, ja se on minun mielestäni\nniin harmittavaa... Tänään meillä oli lukemista ja maantietoa ja\nKanadan historiaa ja lausuntoa. Herra Phillips sanoi, että minun\noikeinkirjoitukseni oli hirveätä, ja hän nosti kivitauluni ylös, niin\nettä kaikki voivat sen nähdä -- reuna täynnä pukkeja... Häpesin niin,\nMarilla, se ei ollut kiltisti tehty sitä kohtaan, joka oli siellä\nensi kertaa... Ruby Gillis antoi minulle omenan, ja Sophie Sloane\nlainasi minulle sievän heleänpunaisen kortin, jossa oli kirjoitus:\n\"Saanko saattaa teitä kotiin?\" Hän saa sen takaisin huomenna. Ja\nTillie Boulter antoi minun lainata helmisormustaan koko iltapäiväksi.\nSaanko ottaa muutamia vahahelmiä vintinsäiliössä olevasta vanhasta\nneulatyynystä tehdäkseni niistä sormukseni? ja oi Marilla -- Jane\nAndrews sanoi minulle, että Minnie Mac Pherson sanoi hänelle, että\nhän kuuli Prissy Andrewsin sanovan Sarah Gillis'ille, että minulla\noli hyvin kaunis nenä... Marilla, se on ensimäinen kohteliaisuus,\nmitä olen saanut koskaan elämässäni, ettekä voi uskoa, miten\nihmeelliseltä se tuntui! Marilla, onko minulla todellakin kaunis\nnenä? Tiedän, että te aina sanotte; totuuden.\n\nNenäsi on kyllä hyvin mukiinmenevä, vastasi Marilla lyhyesti.\n\nSalaa hän arveli, että Annan nenä oli tavattoman hyvinmuodostunut,\nmutta hänen mieleensä ei olisi koskaan juolahtanut sanoa sitä.\n\nTämä oli kolme viikkoa sitten, ja tähän asti oli kaikki käynyt hyvin.\nJa nyt, tänä raikkaana syyskuun aamuna sipsuttelivat Anna ja Diana\nsangen hilpein mielin Koivukäytävää pitkin, kaksi onnellisinta pikku\ntyttöä Avonleassa.\n\n-- Luulisin, että Gilbert Blythe tulee tänään kouluun, sanoi Diana.\n-- Hän on ollut serkkujensa luona vieraana New Brunswickissa koko\nkesän, ja hän tuli kotiin vasta lauantai-iltana. Ja hän tekee ihan\nkauheasti kiusaa tytöille. Hän voi piinata toisen ihan hengiltä...\n\nDianan äänenpaino ilmaisi, että hän piti parempana antaa piinata\nitsensä hengiltä kuin säilyttää sen.\n\n-- Gilbert Blythe? sanoi Anna. -- Eikö juuri hänen nimensä ole\nkirjoitettuna seinälle heti sisäänkäytävän viereen ja Julia Bellin\nnimi sen yläpuolelle?\n\n-- On, sanoi Diana ja keikahutti päätään. -- Mutta en luule hänen\nolevan hiventäkään ihastunut Julia Belliin. Olen kuullut hänen\nsanovan, että hän on oppinut kertomataulun hänen kesakoistaan.\n\n-- Älä puhu minulle kesakoista, sanoi Anna. -- Se ei ole\nhienotunteista, kun minulla on niitä niin paljon. Mutta minun\nmielestäni on hyvin tuhmaa töhriä poikien ja tyttöjen nimiä yhteen\nseinille. Tahtoisinpa nähdä sen, joka uskaltaisi panna minun nimeni\nyhteen jonkun pojan nimen kanssa. Eipä silti, että kukaan tekisi\nsitä, tietenkään, kiiruhti hän lisäämään.\n\nAnna huokasi. Hän ei tahtonut nimeänsä kirjoitettavan seinälle. Mutta\noli kuitenkin hieman nöyryyttävää tietää, ettei olisi mitään vaaraa\nsiitä, että se tapahtuisi.\n\n-- Pyh, sehän on vain leikkiä, sanoi Diana, jonka mustat silmät\nja kiiltävät hiuspalmikot olivat niin julmasti käyneet Avonlean\npoikien sydämille, että hänen nimensä kummitteli holvikattoisen\neteisen seinällä varmaankin puolen tusinan muun nimen yhteydessä.\n-- Äläkä luulekaan, että sinä itse pääset vapaaksi! Charlie Sloane\non suorastaan ihastunet sinuun. Hän sanoi äidilleen -- äidilleen,\nkuuletko että sinä olet koulun terhakin tyttö. Se lienee toki\nparempaa kuin olla hauskan näköinen.\n\nEi, sitä se ei ole, vastasi Anna kuten ainakin todellinen pikku\nnainen, mikä hän oli -- Tahdon olla mieluummin kaunis kuin sukkela.\nEnkä voi sietää Charlie Sloanea. En kärsi poikia, jotka mulkoilevat\nsilmillään kuten hän. Jos joku kirjoittaisi minun nimeni yhteen\nhänen kanssaan, niin en tiedä, mitä tekisin, mutta on hauskaa istua\nylimmällä paikalla luokassa.\n\nNyt saat Gilbertin luokallesi, sanoi Diana, ja hän istuu tavallisesti\naina ylimpänä. Mutta hän on vasta neljännellä luokalla, vaikka hän\npian täyttää neljätoista. Neljä vuotta sitten oli hänen isänsä\nsairaana ja hänen täytyi mennä Albertaan hoitamaan terveyttään, ja\nGilbert sai seurata mukana. Siellä he olivat melkein kolme vuotta, ja\nGil ei käynyt juuri lainkaan koulua, ennenkuin he tulivat takaisin.\nTästä lähtien sinulla varmaan tulee olemaan vaikeata pitää ylin\npaikkasi, Anna.\n\n-- Se ei tee mitään, vastasi Anna kiireesti. -- Ei todellakaan\nvoi ylpeillä istuessaan yhdeksän- ja kymmenvuotisten pikkulasten\netunenässä. Minut muutettiin sinne eilen, kun osasin kirjoittaa\n\"Ranskan vallankumous\". Josie Pye istui ylinnä, ja voiko ajatella --\nhän katsoi kirjaan! Herra Phillips ei sitä nähnyt, mutta minä näin.\nJa minä loin häneen sellaisen katseen, saat uskoa, että hän tuli\npunaiseksi kuin pioni ja kirjoitti väärin kuitenkin.\n\n-- Nuo Pye'n tytöt ovat oikeita marakatteja, sanoi Diana suuttuneena,\nheidän kavutessaan porrasta pitkin suurelle maantielle. Voitko\najatella, eilen Gertie pani maitopullonsa minun paikalleni puroon. En\npuhu hänelle sanaakaan sen jälestä.\n\nHerra Phillipsin ollessa huoneen toisessa päässä ja auttaessa Prissy\nAndrews'ia vaikean laskuesimerkin katkaisussa, kuiskasi Diana Annalle:\n\n-- Tuolla istuu Gilbert Blythe oikealla keskikäytävän toisella\npuolen, Anna. Kurkistappas häneen ja katso, eikö hän sinun mielestäsi\nole hauskan näköinen?\n\nAnna kurkisti määrättyyn suuntaan. Hänellä oli siihen mainio\ntilaisuus, sillä Gilbert Blythe oli kokonaan vajonnut kiinnittämään\nnuppineulalla Ruby Gillis'in pitkää keltaista palmikkoa -- tyttö\nistui hänen edessään olevalla penkillä -- tämän penkin selkänojaan.\nHän oli pitkä poika, jolla oli ruskea, kiharainen tukka,\nveitikkamaiset ruskeat silmät ja kiusottava myhäily suun ympärillä.\n\nHetkisen kuluttua nousi Ruby Gillis kiireesti mennäkseen luokan\neteen näyttämään yhteenlaskua opettajalle. Hän töksähti takaisin\npenkille päästäen pienen huudahduksen ja luuli, että hänen hiuksensa\nlähtisivät juurineen päästä. Kaikki katsoivat häneen ja herra Phillips\ntuijotti häneen niin ankarasti, että Ruby alkoi itkeä. Gilbert oli\nkaivanut nuppineulan jälleen ulos ja tutki maantiedettään maailman\nvakavimmin kasvoin. Mutta kun hämmennys oli hieman asettunut, katsoi\nhän Annaan ja iski hänelle silmää, kasvoissa kuvaamattoman kujeileva\nilme.\n\n-- Minun mielestäni Gilbert Blythe on kyllä hauskan näköinen, uskoi\nAnna Dianalle. -- Mutta hän on kauhean tunkeilevainen. Ei ole hienoa\niskeä silmää tytölle, jota ei ensinkään tunne.\n\nMutta vasta iltapäivällä alkoi tapahtua suurempia tapahtumia.\n\nHerra Phillips istui kaukana eräässä nurkassa ja auttoi Prissy\nAndrews'ia eräässä saksalaisessa verbimuodossa, ja muut oppilaat\ntekivät jokseenkin mitä halusivat, syödä matustivat omenanraakiloita,\nkuiskailivat, piirustelivat ukkoja kivitauluilleen ja ajelivat\nheinäsirkkaparkoja, joilla oli oikeat purjelangasta tehdyt valjaat,\nedestakaisin pulpetinkansilla. Gilbert Blythe istui ja koetti saada\nAnna Shirley'tä katsomaan itseensä, mikä täydellisesti epäonnistui,\nsillä Anna Shirley oli tällä hetkellä kokonaan unohtanut ei\nainoastaan Gilbert Blythen läsnäolon, vaan joka ainoan muunkin\nAvonlean koulun oppilaan. Hän ei muistanut edes itse koulua, vaan\nistui leukaansa käteen nojaten ja katse kiinnitettynä pieneen\nsiniseen pilkahdukseen Tummasta, päilyvästä aallokosta, jonka voi\nnähdä hänen ikkunastaan. Hän oli kaukana poissa väriloistoisilla\nhaavemailla, eikä kuullut eikä nähnyt mitään paitsi omia ihmeellisiä\nnäkyjään.\n\nGilbert Blythe ei ollut tottunut näkemään vaivaa, jotta hän saisi\ntytön katsomaan itseensä, saamatta sitten mitään vaivannäön palkaksi.\nHänen pitäisi katsoa häneen, tuon punatukkaisen Shirleyn tytön, jolla\noli tuollainen pieni terävä leuka ja suuret silmät, joiden kaltaisia\nei ollut kellään muulla tytöllä koko Avonleassa.\n\nGilbert kurottautui suoraan pulpettien välitse kulkevan käytävän yli,\nsieppasi Annan pitkän, punaisen palmikon päästä kiinni, piti sitä\nkäsivarren mitan päässä itsestään ja suhahti kuuluvasti:\n\n-- Tuli on irti! Tuli on irti!\n\nSilloin Anna loi häneen katseen, ja sellaisen että se tuntui.\n\nHän teki vielä muutakin. Hän syöksyi ylös, ja kaikki hänen ihanat\ntuulentupansa menivät murskaksi. Hänen silmänsä säihkyivät vihasta,\nmutta hehku sammui pian ja sijalle kohosivat harmin ja nöyryytyksen\nkyyneleet.\n\n-- Sinä häijy, ilkeä poika! huudahti hän kiihkeästi. -- Kuinka\nuskallat?\n\nJa -- räiskis --! ... Anna paiskasi kivitaulunsa Gilbertin päähän,\nniin että se -- taulu, ei pää -- pirstoutui tuhansiksi palasiksi.\n\nAvonlean koulu nautti aina yllättävistä kohtauksista. Ja tämähän oli\naivan tavattoman huvittava sitä lajia. Jokaikinen lapsi sanoi \"oh!\"\nsekä kauhistuneena että ihastuksissaan. Diana oli tukehtumaisillaan.\nRuby Gillis, jolla oli herkät hermot, alkoi itkeä. Tommy Sloane\npäästi heinäsirkkanelivaljakkonsa karkuun saamatta sitä enää sen\nkoommin käsiinsä, tuijottaessaan suu selällään Annaan ja rikkinäiseen\nkivitauluun.\n\nHerra Phillips harppasi pitkin askelin ylös käytävää ja laski kätensä\nraskaasti Annan olalle.\n\n-- Anna Shirley, mitä tämä merkitsee? hän kysyi vihastuneena.\n\nAnna ei vastannut. Oli liian paljon vaadittu heikolta inhimilliseltä\nolennolta pyytää häntä koko koulun edessä kertomaan, että joku\npoika oli sanonut \"tuli on irti!\" hänelle. Mutta Gilbert puuttui\npelkäämättä puheeseen.\n\n-- Syy oli minun, herra Phillips. Minä tein hänelle kiusaa.\n\nHerra Phillips ei välittänyt Gilbertistä.\n\n-- Mieltäni pahoittaa nähdä jonkun oppilaistani osoittavan sellaista\nkiivasta luonteenlaatua ja sellaista ilkeämielisyyttä, sanoi hän\njuhlallisella äänellä, ikäänkuin pelkästään se etu, että sai olla\nhänen oppilaansa, olisi omiaan poisjuurruttamaan kaikki pahat\nintohimot pienten epätäydellisten kuolevaisten olentojen sydämistä.\n-- Anna, mene mustan taulun eteen ja seiso siellä iltapäivä loppuun.\n\nAnna olisi äärettömän paljon mieluummin tullut ulos ajetuksi\nluokkahuoneesta; tämän kaltainen rangaistus oli hänen tuntehikkaalle\nluonteelleen julmaa. Hän totteli, jäykin, valkein kasvoin. Herra\nPhillips otti liidun ja kirjoitti taululle hänen päänsä yläpuolelle:\n\n\"Anni Shirley'llä on hyvin paha luonne. Anni Shirleyn täytyy oppia\nhillitsemään luonnettaan.\"\n\nJa sitten hän luki sen ääneen, niin että ensimäisellä valmistavalla\nluokalla olevatkin, jotka eivät osanneet lukea kirjoitusta,\nymmärtäisivät kaiken.\n\nSitten sai Anna seisoa siellä jälellä olevan kouluajan tämä kirjoitus\npäänsä yläpuolella. Mutta hän ei itkenyt eikä seisonut alasluoduin\nsilmin. Kiukku kuohui hänessä vielä liian voimakkaana, ja se piti\nhäntä pystyssä, huolimatta kaikesta häpeästä ja mieliharmista.\nSuuttunein katsein ja posket tulipunaisina hän kohtasi sekä Dianan\nsäälivän katseen että Charlie Sloanen harmistuneet päänpudistukset\nja Josie Pyen pilkallisen hymyn. Mitä tulee Gilbert Blythe'iin, ei\nhän halunnut edes katsahtaakaan häneen. Ei koskaan hän tahtonut puhua\nhänen kanssaan.\n\nKun koulu oli loppunut, meni Anna ulos pää pystyssä. Gilbert Blythe\nseisoi ja odotti häntä portilla.\n\n-- Olen niin kauheasti pahoillani, kun tein pilkkaa tukastasi, Anna,\nkuiskasi hän murtuneella ja katuvaisella äänellä. -- Olen todellakin\npahoillani. Älä nyt kanna kaunaa!\n\nAnna suhahti hänen ohitseen osoittamatta ainoallakaan katseella tai\nmerkillä kuulleensa.\n\n-- Oi Anna, kuinka sinä saatoit!... huokasi Diana puolittain\nmoittivasti, puolittain ihaillen, heidän kiivetessään mäkeä ylös.\n\n-- En koskaan anna anteeksi Gilbert Blythelle, sanoi Anna suurella\nvarmuudella. -- Ja herra Phillips kirjoitti nimeni i-llä päälle\npäätteeksi. Sieluni kärsi marttyyrin tuskia, Diana.\n\nDianalla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mikä marttyyri oli,\nmutta hän ymmärsi, että sen täytyi olla jotain hirveätä.\n\n-- Sinun ei pidä ottaa niin vakavasti sitä, että Gilbert laski\nleikkiä tukastasi, sanoi hän lohdutellen. -- Hänhän ärsyttää\nja pilkkaa kaikkia tyttöjä. Minua hän kiusottelee sillä, että\ntukkani on liian musta. Hän on sanonut minua \"varikseksi\" ainakin\nparikymmentä kertaa, mutta en vielä koskaan ole kuullut hänen sanovan\nanteeksipyynnön sanaakaan.\n\n-- On myöskin hirveän suuri ero siinä, sanotaanko varikseksi tai\nsaako kuulla, että \"tuli on irti\", sanoi Anna arvokkaasti. -- Gilbert\nBlythe on loukannut tunteitani äärimmäisen kiusallisella tavalla,\nDiana.\n\nOn mahdollista, että myrsky olisi voinut asettua ilman enempiä\nkuohahteluja, ellei mitään muuta olisi tapahtunut. Mutta onnettomuus\ntulee harvoin yksin.\n\nAvonlean koululapset viettivät usein päivällisloman poimimalla\npihkaa herra Bellin kuusikosta, joka oli ylhäällä mäenrinteellä\nsuuren laidunmaan toisella puolen. Sieltä he voivat pitää silmällä\nEben Wrightin taloa, jossa opettaja asui täysihoidossa. Heti kun he\nnäkivät herra Phillipsin astuvan sieltä ulos, pinkasivat he minkä\nkintuista pääsivät koulutaloa kohti, mutta kun välimatka sinne oli\nnoin kolme kertaa pitempi kuin herra Wrightin talosta tuleva polku,\ntulivat he, säännöllisesti hengästyneinä ja läähättäen, noin kymmenen\nminuttia liian myöhään.\n\nSeuraavana päivänä herra Phillips sai tuon hänet silloin tällöin\nvaltaavan \"puuskansa\", jolloin hän tahtoi kitkeä pois vanhoja pahoja\ntapoja. Hän julisti ennen päivälliselle lähtöänsä, että hän odotti\npalatessaan tapaavansa kaikki oppilaat istumassa paikoillaan kuin\nkynttilät. Se, joka tulisi liian myöhään, saisi kärsiä rangaistuksen.\n\nKaikki pojat ja muutamat tytöt menivät kuten tavallisesti Herra\nBellin kuusikkoon vakaasti aikoen jäädä sinne vain niin kauaksi, että\nhe ehtisivät koota kylliksi pihkaa saadakseen \"purun\". Mutta oli\nihanaa kuusten alla, ja pitkät keltaiset pihkasuikaleet loistivat\npuunrungoilla niin lumoavina kuin kaunein meripihka -- he valikoivat\nja kaivoivat irti ja pureskelivat ja samoilivat sinne tänne. Ja\nensimäinen seikka, joka palautti heidät tietoisuuteen ajan kulusta,\noli Jimmy Gloverin kimakka huuto; tämä oli kavunnut istumaan erään\nkunnianarvoisan vanhan kuusen latvaan.\n\n-- Opettaja tulee!\n\nTytöt, jotka olivat alhaalla tasaisella maalla, syöksyivät\nensiksi tielle ja onnistuivat ennättämään kouluhuoneeseen viime\nsekunnilla. Pojat, joiden piti ehättää suorimaan itsensä alas\npuista, myöhästyivät, ja kaikista viimeksi tuli Anna -- Anna, joka ei\nensinkään ollut välittänyt poimia pihkaa, vaan oli aivan onnellisena\nvaeltanut yksinään kuusikon äärimmäiseen kolkkaan, jossa sanajalat\nulottuivat hänen vyötäisiinsä, hiljalleen hyräillen itsekseen,\nsinikelloseppele hiuksilla, ikäänkuin hän olisi tämän yksinäisen,\nvarjoisan paikan hengetär. Mutta Anna voi juosta kuin villipeto, ja\nnyt hän käytti pitkiä sääriään niin erinomaisella menestyksellä, että\nhän saavutti pojat ovella ja tuli kouluhuoneeseen yhdessä heidän\nkanssaan, juuri kun herra Phillips oli ripustamassa hattuaan naulaan.\n\nHerra Phillipsin kiihkeä intoilu saada aikaan hyödyllisiä uudistuksia\noli kärsinyt tappion, ja häntä ei todellakaan haluttanut vaivautua\nrankaisemaan tusinaa oppilasta. Mutta hänenhän täytyi toki jollain\ntavoin pitää kiinni sanoistaan, jotka tässä tapauksessa olivat\nsisältäneet uhkauksen. Hän katseli ympärilleen löytääkseen syntipukin\nja tapasi heti sellaisen Annassa, joka oli vaipunut paikalleen,\nhengästyneenä ja huohottaen ja unohtunut sinikelloseppele riippuen\ntoiselle korvalle, joka hänet ankarien silmien edessä saattoi\nnäyttämään tavattoman pörröiseltä ja ryppyiseltä.\n\n-- Anna Shirley, koska näytät olevan niin ihastunut poikien seuraan,\nniin saat noudattaa haluasi koulutuntien loppuun, sanoi opettaja\npisteliäästi.\n\n-- Ota kukat hiuksistasi ja mene istumaan Gilbert Blythen rinnalle!\n\nToiset pojat virnistelivät. Diana kalpeni osanotosta, poisti\nseppeleen Annan tukasta ja painoi kovasti hänen kättään. Anna\ntuijotti opettajaan kuin kivipatsaaksi muuttuneena.\n\n-- Kuulitko mitä sanoin, Anna? kysyi herra Philips ankarasti.\n\n-- Kuulin kyllä, vastasi Anna hitaasti, mutta en voinut uskoa, että\ntarkoititte totta.\n\n-- Voin vakuuttaa, että tarkoitin, sanoi opettaja tuolla ivallisella\näänenpainolla, jota kaikki lapset, Anna eniten, inhosivat sydämen\npohjasta. Se ei koskaan ollut saavuttamatta tarkoitustaan. -- Tottele\nheti.\n\nSilmänräpäyksen ajan Anna näytti siltä, kuin hän aikoisi ehdottomasti\nkieltäytyä. Mutta sitten hän ymmärsi, ettei ollut muuta neuvoa, nousi\nylpeästi, kulki yli keskikäytävin, istuutui Gilbert Blythen rinnalle,\nlaski käsivartensa pulpetinkannelle ja hautasi kasvonsa niihin. Ruby\nGillis, joka näki vilauksen niistä, ennenkuin ne painuivat alas,\nkertoi toisille koulusta palatessa, ettei hän koskaan ollut nähnyt\nmitään niin kauheata -- ne olivat aivan kuin kalkittu seinä, rumia\npunaisia pikku täpliä siellä täällä.\n\nAnnalle tämä oli hirveintä, mitä ajatella voi. Olihan ikävää, että\nhänet yksin valittiin parinkymmenen lapsen joukosta, jotka olivat\nyhtä syyllisiä; vielä pahempi oli, että hänet määrättiin istumaan\npojan rinnalle, mutta että tämä poika oli juuri Gilbert Blythe, oli\nloukkauksen ja nöyryytyksen huippu, joka täydellisesti mursi hänet,\nkoko hänen sielunsa kuohui häpeästä ja voimattomasta kiukusta.\n\nAluksi toiset lapset katselivat häneen päin, vilkuilivat ja\nvirnistelivät ja tyrkkivät toisiaan. Mutta kun Anna ei kertaakaan\nnostanut päätään ja Gilbert ahersi jakolaskunsa kimpussa sellaisella\ninnolla, kuin olisi hän koko sielullaan siihen syventynyt, palasivat\nhe pian omiin tehtäviinsä, ja Anna unohtui.\n\nKun herra Phillips kokosi ympärilleen historian lukijat, olisi Annan\npitänyt mennä mukaan, mutta hän ei liikahtanut ja herra Phillips,\njoka juuri oli kirjoittanut muutamia riutuvia säkeitä \"Priscillalle\",\nennenkuin hän oli koonnut oppilaat, mietti yhä erästä juonikasta\nloppusointua eikä huomannut, että Anna oli poissa.\n\nKun kukaan ei katsonut heihin päin, otti Gilbert pulpetistaan\npienen helakanpunaisen sokerisydämen, jossa oli kultainen kirjoitus\n\"Sinä olet suloinen\", ja antoi sen liukua Annan toisen kyynärpään\ntaipeeseen. Minkä jälkeen Anna kohottausi, otti punaisen sydämen\nvarovasti sormenpäittensä väliin, pujahutti sen alas lattialle,\njauhoi sen tomuksi korkonsa alla ja palasi jälleen kumaraan\nasentoonsa suvaitsematta luoda katsettakaan Gilbertiin.\n\nKun opetus oli lopussa, meni Anna takaisin pulpetilleen, kokoili\ntärkein ilmein kaiken, mitä hänellä siellä oli, kirjat ja\nkirjoitusvihot, kynän ja musteen, laskuvihon ja testamentin ja pinosi\nne komeaksi kasaksi särkyneelle kivitaululleen.\n\nMiksi otat kotiin kaiken tuon, Anna? ihmetteli Diana, heti kun\nhe olivat tulleet maantielle. Hän ei ollut tohtinut ennen tehdä\nkysymystä.\n\n-- En tule enää takaisin kouluun, sanoi Anna.\n\nDiana oli vähällä tukehtua hämmästyksestä ja tuijotti Annaan\nnähdäkseen, tarkoittiko hän todellakin, mitä hän sanoi.\n\n-- Antaako Marilla sinun jäädä kotiin? kysyi hän.\n\n-- Hänen on antaminen, sanoi Anna. -- En koskaan mene kouluun -- tuon\nmiehen luo.\n\n-- Oi, Anna! -- Diana oli itkuun purskahtamaisillaan. -- Sinä olet\nsentään oikein ilkeä! Mihin minä ryhdyn? Nyt panee herra Phillips\nminut istumaan Gertie Pye'n viereen, senkin apinan -- tiedän hänen\ntekevän niin, sillä Gertie Pye istuu yksin. Tule takaisin, pyydän\nsinua, kiltti, kulta Anna!\n\n-- Tekisin melkein mitä tahansa maailmassa sinun tähtesi, Diana,\nsanoi Anna surullisesti. -- Antaisin silpoa itseni jäsen jäseneltä,\njos voisin sinulle sillä tehdä palveluksen. Mutta tätä en voi tehdä,\nsitä älä minulta pyydä. Sinä vain kiihdytät mieltäni.\n\n-- Mutta ajattele kaikkea sitä hauskaa, minkä menetät, valitti\nDiana. -- Rakennamme sellaisen hirvittävän hauskan uuden talon\npuron rannalle, ja ensi viikolla heitämme palloa. Et ole koskaan\nollut mukana leikkimässä pallosilla, Anna -- se on niin kamalan\njännittävää! Ja me saamme oppia uuden laulun, Jone Andrews\nharjoittelee sitä jo paraillaan. Ja Alice Andrews on luvannut lainata\nmeille uuden hauskan kirjan ääneen luettavaksi, kun istumme ulkona\nluonnon helmassa -- sinähän olet niin ihastunut ääneenlukemiseen,\nAnna.\n\nMutta mikään ei voinut taivuttaa Annaa. Hänen päätöksensä oli tehty.\nHän ei tahtonut palata kouluun eikä herra Phillipsin luo, ja sen hän\nsanoi Marillalle kotiin tultuaan.\n\n-- Tyhmyyksiä, sanoi Marilla.\n\n-- Tämä ei ole lainkaan mitään tyhmyyksiä, sanoi Anna ja katseli\nMarillaa juhlallisin ja moittivin silmin. -- Eikö Marilla ymmärrä,\nettä minua on loukattu?\n\n-- En totta tosiaan jaksa kuulla tuota! Sinä menet kouluin huomenna\naivan kuten tavallisesti.\n\n-- E-en toki. -- Anna pudisti päätään. -- En mene sinne takaisin,\nMarilla. Luen läksyjäni kotona ja olen niin kiltti kuin minulle\nikinä on mahdollista ja istun hiljaa koko ajan jos se käy päinsä,\ntietenkin... Mutta kouluun en palaa, sen voin vakuuttaa.\n\nMarilla näki jotain taipumattoman itsepintaista pilkistävän esiin\nAnnan pikku kasvoista. Hän ymmärsi, että tulisi olemaan sangen\nvaikeata saada se taivutetuksi ja päätti viisaasti kylläkin\ntoistaiseksi antaa asian olla sillään.\n\n-- Käväsenpä Rakelin luona keskustelemassa tästä hiukan, ajatteli\nhän. -- Ei maksa vaivaa puhua Annan kanssa juuri nyt. Hän on\npahoillamielin ja kiihdyksissä, ja aavistan, että hän voi olla\npelottavan itsepintainen, jos hän kääntää sen puolensa... Mutta\nmikäli voin ymmärtää, on herra Phillips käyttäytynyt sangen\narvostelukyvyttömästi. Vaikka sitä ei ikinä käy päinsä sanoa\ntytölle... Nyt juttelen asiasta tovin Rakelin kanssa. Hänellä on\nollut kymmenen lasta koulussa, niin että hänellä kai pitäisi olla\nkokemusta. Hän muuten on ehkä jo onkinut tietoonsa koko tämän jutun.\n\nMarilla tapasi rouva Lynden istumassa kehtopeitteensä ääressä yhtä\nhilpeänä ja ahkerana kuin tavallisestikin.\n\n-- Luulen, että aavistat asiani, sanoi hän hieman hämillään. Rakel\nrouva nyökkäsi.\n\n-- Se koskee kai hämminkiä, jonka Anna on saanut aikaan koulussa,\nvoin arvata, sanoi hän. -- Tillie Boulter oli kotiin menossa ja\nkertoi kaikki tyyni minulle.\n\n-- En lainkaan tiedä, mikä neuvoksi, sanoi Marilla.\n\n-- Hän sanoo, ettei hän mene takaisin kouluun. En ole ikänä nähnyt\nnulikkaa, jolla olisi sellainen itsetunto. Mutta olen odottanut\nikävyyksiä aina siitä pitäen, kun hän alotti koulun. Ymmärsin, ettei\ntämä tyyni rauhallisuus voisi kestää kauan. Hänellä on tavattoman\nherkkätunteinen ja liioitteleva luonne. Mitä minun sinun mielestäsi\npitäisi tehdä, Rakel?\n\n-- Niin, koska pyydät minulta neuvoa, Marilla, sanoi rouva Lynde\nrakastettavasti -- rouva Lynde ei tiennyt mitään parempaa kuin olla\nneuvonantajana -- niin antaisin minä sinun sijassasi hänen tämän\nkerran saada tahtonsa perille; niin tekisin. Minun käsitykseni\nmukaan Phillips menetteli huonosti. Mutta olisi ylen ymmärtämätöntä\nlinnustaa se lapselle, kuten käsität. Ja eilen hänellä tietysti oli\ntäysi oikeus rangaista häntä vihanpurkauksesta. Mutta tänään -- se\noli toinen asia. Toisia, jotka tulivat liian myöhään samoin kuin\nAnna, olisi myöskin pitänyt rangaista, se on selvää. Ja minä en pidä\nsiitä tavasta, että annetaan tyttöjen rangaistukseksi istua poikien\nvieressä. Mitä tuhmuuksia se nyt on olevinaan? Tillie Boulter oli\nniin sydämistynyt, että hän kähisi. Hän oli täydellisesti Annan\npuolella ja sanoi, että kaikki muut toverit olivat samoin. Anna\nnäyttää joka tapauksessa voittaneen heidän suosionsa. En koskaan\nolisi uskonut, että hän niin hyvin tulisi toimeen heidän kanssaan.\n\n-- Sinun mielestäsi minun siis todellakin pitäisi antaa hänen jäädä\nkotiin? sanoi Marilla hämmästyneenä.\n\n-- Niin kyllä. Se tahtoo sanoa, antaisin hänen pysyä kotona niin\nkauan kuin hän itse haluaa, jos olisin sinun sijassasi. Sano minun\nsanoneeni, Marilla, viikon kuluttua hän on taas tyyntynyt ja menee\nmielellään omasta halustaan takaisin; mutta jos sinä pakoittaisit\nhäntä, niin Herra tietää, mihin hän ryhtyisi, niin että viimeinen\nvillitys tulisi pahemmaksi kuin ensimäinen. Mitä vähemmän hälinää\nnostamme tästä, sitä parempi, arvelen minä. Vaikka hän nyt\nlaiskotteleekin viikkokauden, ei hän siinä paljon menetä. Herra\nPhillips ei ole lainkaan kykenevä opettaja. Hehän saavat telmiä\nja elämöidä aivan niinkuin tahtovat; nuoremmat saavat pitää itse\nhuolta itsestään, ja hän puuhailee vain suurten oppilasten kanssa,\njoita hänen on valmistettava seminaariin. Hän ei ikipäivinä olisi\nsaanut virkamääräystään uudistetuksi, ellei hänen enonsa olisi\nistunut kouluneuvostossa ja osannut puhua puolestaan. Vakuutan,\nettä kouluopetus tällä saarella -- siitä en maksaisi pilaantunutta\npuolukkaakaan.\n\nRakel rouva ravisti päätään ikäänkuin ilmoittaakseen, että jos hän\nvain saisi paikan ja äänestysoikeuden kouluneuvostossa, saataisiin\npian nähdä asioiden kulkevan toisessa järjestyksessä...\n\nMarilla noudatti Rakel rouvan neuvoa, eikä puhuttu enää sanaakaan\nsiitä, että Annan pitäisi palata kouluun. Hän luki läksynsä\nkotona, hoiti pikkuaskareensa ja leikki Dianan kanssa kylmässä,\npurppuranpunaisessa syyshämärässä. Mutta kohdatessaan Gilbert\nBlythen maantiellä tai tavatessaan hänet pyhäkoulussa, hän meni\nhänen ohitseen jääkylmää halveksumista osoittavin ilmein, jota\nei rahtustakaan sulattanut Gilbertin ilmeinen pyrkimys hyvittää\nrikkomuksensa. Ei edes Diana onnistunut yrittäessään välittää rauhaa.\nAnna oli nähtävästi päättänyt vihata Gilbertiä elämänsä loppuun asti.\n\nMutta yhtä paljon kuin hän vihasi Gilbertiä, yhtä paljon hän rakasti\nDianaa kaikella sillä rakkaudella, joka asui hänen lämpimässä\npikku sydämessään -- joka oli niin intohimoinen, olipa sitten\nkysymyksessä joko pitäminen jostain ihmisestä tai mitä voimakkain\nvastenmielisyyden tunteminen häntä kohtaan.\n\nEräänä iltana, kun Marilla tuli keittiökasvitarhasta sisään mukanaan\nkori vastapoimittuja omenia, tapasi hän Annan istumassa yksinään\nikkunakomerossa, katkerasti itkien.\n\n-- Mikä nyt on hätänä, Anna? kysyi hän.\n\n-- Ah, siihen on syynä Diana, nyyhkytti Anna, -- pidän niin\näärettömästi Dianasta, Marilla. En voi elää ilman häntä. Mutta tiedän\nhyvin hyvästi, että kun olemme tulleet täysikasvuisiksi, Diana menee\nnaimisiin ja lähtee tiehensä ja jättää minut yksin. Oi, mihin silloin\nryhdyn? Vihaan hänen miestään -- vihaan häntä niin... Olen kuvitellut\nmieliessäni kaiken -- häät ja kaiken muun -- Dianan pukeutuneena\nlumivalkeaan pukuun, huntu päässä, niin kauniina ja upeana kuin\nkuningatar... Ja minä olen myöskin morsiusneito, ylläni ihastuttava\nleninki puhvihihoineen, mutta murtunut sydän hymyilevien kasvojeni\ntakana. Ja sitten sanon Dianalle jäähyväiset a-a-ainaiseksi...\n\nSiinä Annan ääni petti, ja hän puhkesi mitä katkerimpiin\nnyyhkytyksiin.\n\nMarilla kääntyi kiireesti pois salatakseen, kuinka hänen suupielensä\nnytkähtelivät. Mutta se oli liian myöhäistä -- hän vaipui alas\nlähimmälle tuolille ja puhkesi niin sydämelliseen ja hänelle\nharvinaiseen nauruun, että Matthew, joka kulki ohi pihalla,\nhämmästyneenä pysähtyi. Oliko hän kukaan kuullut Marillan nauravan\nnoin?\n\n-- Lapsi kulta, huohotti Marilla niin pian kuin hän sai ääneen; niin\nsinä istut ja kuvittelet puuta heinää!... Mutta ehkä sinun kuitenkin\nvarmuuden vuoksi olisi syytä ulottaa koulusi uudelleen, niin ennätät\nhiukan aikaa olla hänen kanssaan yhdessä, ennenkuin hän menee\nnaimisiin ja sinä alat vihata hänen miesparkaansa. Mitä sinä sanot\nehdotuksestani?\n\n\n\n\nXVI.\n\nMUUAN TEEKUTSU JA SEN SEURAUKSET.\n\n\nLokakuu oli ihana kuukausi Vihervaaralla. Koivut alhaalla laaksossa\ntulivat kullankeltaisiksi kuin itse auringonpaiste, ja vaahterat\nhedelmäpuutarhan takana vivahtivat kirkkaimpaan purppuranpunaan;\nmetsäkirsikkapuut oikotien varrella pukeutuivat mitä kauneimpiin\ntummanpunaisiin ja pronssinvihreihin värisointuihin, kun taas vehmas,\nuusi vihreys peitti pellot ja niityt.\n\nAnna hekumoi ympärillään olevassa väri-ilossa.\n\n-- Oi, Marilla, huudahti hän eräänä lauantai-iltana, tullessaan\ntanssien sisään syli täynnä upeita oksia; kuinka iloinen olen\nsaadessani elää maa ilmassa, jossa on lokakuu! Ajatelkaahan, jos\nsyyskuusta harpattaisiin suoraa päätä marraskuuhun, sehän olisi\nhirveätä! Katsokaahan näitä vaahteranoksia! Eivätkö ne olekin niin\nkauniita, että ihan karmii... Nyt koristan huoneeni niillä.\n\n-- Roskaksi minä niitä sanon, sanoi Marilla, jonka kauneusaisti\nei ollut mainittavassa määrässä kehittynyt. -- Sinä laahaat aivan\nliiaksi tilaa ottavaa tavaraa metsästä ja kedoilta huoneeseesi, Anna.\nMakuuhuoneessa on tarkoitus nukkua.\n\n-- Niin kyllä, -- ja uneksia, Marilla. Mutta voi uneksia paljon\nhelpommin huoneessa, jossa on kauniita esineitä. Nämä oksat minä\nasetan siniseen mukiin ja panen ne pöydälleni.\n\n-- Älä vain sirottele lehtiä jälkeesi koko rappusille! Minä menen\nSuojelusyhdistyksen kokoukseen Carmody'yn tänä iltana, Anna, enkä\nennätä kaiketi kotiin ennen pimeää. Sinä saat kattaa illallispöydän\nMatthew'lle ja Jerrylle ja muistakin, ettet unohda panna teetä\nkannuun, ennenkuin kaadat kuumaa vettä, kuten teit tässä taannoin.\n\n-- Niin, oli hirveätä, että voin sen unohtaa, sanoi Anna\nanteeksipyytävällä äänellä. -- Mutta sehän sattui juuri samana\niltana, kun koetin keksiä nimeä Orvokkien laaksolle, ja se esti\nminun ajattelemasta muuta. Matthew oli niin kauhean kiltti. Hän\nei ensinkään torunut. Hän pani itse teen kannuun ja sanoi, ettei\nminun tarvinnut keittää uutta vettä... Kerroin hänelle kauniin\nhaltiatarsadun, sillä välin kuin se hautui, ja hänen mielestään\nei ensinkään tuntunut pitkältä odottaa. Se oli tavattoman kaunis\nhaltiatar satu, Marilla. Olin unohtanut sen lopun, niin että keksin\nlopun itse, ja Matthew sanoi, ettei hän ensinkään huomannut, missä\nliitekohta oli.\n\n-- Matthew'n mielestä kaikki olisi aivan kuin ollakin pitää, jos\nsinulle pälkähtäisi päähän nousta ylös ja pyytää päivällistä\nkeskellä yötä. Mutta pidä nyt ajatuksesi kurissa, niin olet kiltti!\nJa -- niin, en todellakaan tiedä, teenkö oikein, tulet kai vielä\nhuimapäisemmäksi kuin tavallisesti -- mutta sinä saisit pyytää Dianan\ntulemaan tänne luoksesi kanssasi.\n\n-- Oi, Marilla! -- Anna risti kätensä. -- Niin äärettömän hauskaa!\nKuinka omituista, että te olette osannut lukea ajatukseni, niin että\nolette ymmärtänyt, kuinka olen halannut juuri tätä... Hän tulee\njuomaan teetä luokseni -- aivan kuin aikaihmiset! En varmastikaan\nunohda panna kannuun teelehtiä, kun minulla on vieraita... Sanokaa,\nMarilla, saanko ottaa teekaluston, jota koristavat ruusunnuput?\n\n-- Oletko pähkähullu? Ruusunnuppukaluston? Ei, kiitoksia! Tiedäthän,\netten koskaan käytä sitä muulloin paitsi kun pastori tai Suojelus\nyhdistys on täällä. Teille kelpaavat vallan hyvin vanhat ruskeat\nkupit. Mutta saat aukaista pienen keltaisen kirsikkahilloastian. On\nparasta syödä se pois -- luulen sen alkavan käydä... Sitten saat\nleikata vähän sokerikaakkua ja ottaa muutamia piparkakkuja ja ässiä.\n\n-- Näen aivan silmieni edessä, kuinka istuudun pöydän päähän ja\ntarjoilen teetä, sanoi Anna ja ummisti silmänsä ihastuksesta. -- Ja\nsitten kysyn Dianalta, ottaako hän kermaa teehensä... Tiedän, että\nhän ottaa, mutta en ole tietävinäni siitä. Ja sitten tyrkytän hänelle\nvielä palan sokerikakkua ja vähän enemmän hilloa lautaselle... Oi,\nMarilla, miten ihmeelliseltä tuntuu ajatella sitä! Saanko ottaa hänet\nmukaani vierashuoneeseen ja antaa hänen jättää hattunsa sinne, kun\nhän tulee? Ja saanko pyytää häntä saliin?\n\n-- Oh ei, sitä ei tarvita... Arkihuone kelpaa kyllä sinulle ja\nvieraallesi. Mutta minulla on puolitäysi pullo vadelmamehua, joka jäi\njälelle Uskonnollisen seuran kokouksesta täällä viime viikolla. Se on\ntoisella hyllyllä arkihuoneen nurkkakaapissa, ja siitä voitte sinä\nja Diana ottaa tilkkasen, jos haluatte, ja pari pursoleivosta panen\nteille, että saatte syödä iltapäivällä, sillä luulisin, että Matthew\ntulee myöhään kotiin illalliselle, koska hän ajaa perunoita laivalle.\n\nAnna lensi alas laakson notkelmaan, ohi Metsänymfin lähteen ja ylös\npihkantuoksuista polkua Mäntymäelle kutsumaan Dianaa teelle.\n\nNiinmuodoin siis, heti kun Marilla oli lähtenyt ajamaan Carmody'yn,\nilmestyi Diana, sunnuntaiesiliinansa edessään, ja kasvoilla juuri\nsellainen ilme, joka kuuluu asiaan, kun on saanut kutsun teelle.\nMuulloin hänellä oli tapana juosta koputtamatta keittiöön, mutta\nnyt hän koputti oikein sievästi suurelle eteisenovelle. Ja sitten\nkun Anna, joka hänkin oli muuttanut pukua, hyvin kohteliaasti oli\navannut oven, ottivat molemmat pikku tytöt toisiaan kädestä niin\nvakavasti ja sievistelevästi, ikäänkuin he eivät koskaan ennen\nolisi tavanneet toisiaan. Tätä luonnottoman juhlallista mielialaa\nkesti edelleen, kun Diana saatettiin idänpuoliseen vinttikamariin\nriisumaan hattunsa ja heidän istuessaan ja keskustellessaan\nkymmenen minutin ajan arkihuoneen tuoleilla, varpaat säädyllisesti\nulospäinkäännettyinä.\n\n-- Kuinka äitisi voi? kysyi Anna kohteliaasti -- ikäänkuin hän ei\nsamana aamuna olisi nähnyt rouva Barryn juhlallisen hyvinvoivana ja\nmitä parhaimmalla tuulella poimimassa omenia.\n\n-- Kiitos, hän voi hyvin hyvästi. Herra Cuthbert\n\non kai parhaillaan ajamassa perunoita \"Lily Sands'iin\" nyt\niltapäivällä? sanoi Diana, joka muutama tunti sitten oli tavannut\najajan maantiellä ja saanut ajaa kappaleen matkaa hänen kanssaan.\n\n-- Niinpä niin, siellä hän on. Meidän perunasatomme on sangen runsas\ntänä vuonna. Toivottavasti sinunkin isäsi on saanut runsaasti\nperunoita?\n\n-- On toki, kiitos kysymästä. Oletteko poiminut jo paljon omenianne\nalas?\n\n-- Oh, kauhean paljon, sanoi Anna, unohti arvokkuutensa ja hypähti\nylös kuin kissanpoika. -- Mennäänpä puutarhaan ja poimitaan vähän\npunaisia syysomenia, Diana; Marilla on sanonut, että saamme kaikki\nne, jotka ovat jääneet puuhun. Marillalla on hyvin hyvä sydän. Hän\nsanoi, että me saisimme sokerikakkua ja kirsikkahilloa. Mutta ei\nole hienoa kertoa vierailleen, mitä aikoo tarjota, jonka vuoksi en\nsanokaan, mitä hän lupasi meille juotavaksi. Saat vain tietää, että\nse alkaa m:llä ja loppuu u:hun ja keskellä on _h_ ja että sillä on\nhyvin kaunis punainen väri. Minä juon mielelläni sellaista, joka\non kauniin punaista -- etkö siinäkin? Sellainen maistuu puolta\nparemmalta kuin minkään muun värinen.\n\nHedelmäpuutarha omenien ja päärynien painosta notkuvine oksineen oli\nniin ihana olinpaikka, että pikku tytöt jäivät sinne melkein koko\niltapäiväksi. He heittäytyivät maahan erääseen nurmikon peittämään\nkolkkaan, jossa pakkanen vielä oli säästänyt vihantaa ja haalea\nsyysaurinko viivähti, ja täällä he syödä matustelivat reippaasti\nomenia ja lörpöttelivät minkä kerkisivät.\n\nDianalla oli Annalle paljon kerrottavaa siitä, minkälaista oli\nkoulussa. Hänen täytyi istua Gertie Pye'n vieressä ja siitä hän\noli niin harmissaan -- Gertie antoi rihvelinsä \"vinkua\" taululla,\nja se aivan pöyristytti koko ruumista... Ruby Gillis oli loihtinut\npois kaikki käsnänsä (niinpä niin, ihan todella!) ihmeitätekevällä\npiikivellä, jonka hän oli saanut vanhalta Mare Joelta. Pitää vain\nhieroa käsniä kivellä ja sitten viskata se pois vasemman olkapään\nyli illalla uudenkuun aikana, niin katoavat käsnät tuossa tuokiossa...\n\nCharlie Sloanen nimi oli kirjoitettu eteisen seinälle yhdessä Emily\nWhiten kanssa, ja Emily oli niin suutuksissa. Sam Boulter oli tehnyt\nherra Phillipsille ukon luokassa, ja herra Phillips antoi hänelle\nkorvapuustin, ja Samin isä tuli kouluun ja sanoi: _uskaltakaapas\nvain_ koskea minun lapsiini toiste... Ja Mattie Andrewsilla oli uusi\npunainen myssy ja sininen, tupsuilla koristettu villaliivi ja hän\nkulki ympäri ja keikaili, niin että siitä voi tulla ihan sairaaksi.\nJa Lizzie Wright ei puhunut Mamie Wilsonille, sillä Mamie Wilsonin\niso sisar oli tunkeutunut Lizzie Wrightin ison sisaren ja sen herran\nväliin, joka hakkaili häntä... Ja kaikki kaipasivat Annaa _niin_ ja\ntoivoivat, että hän tulisi takaisin kouluun, ja Gilbert Blythe --\n\nMutta Anna ei halunnut kuulla puhuttavan Gilbert Blytheistä. Hän\nhypähti ylös ruohomättäältään ja sanoi, että heidän täytyi mennä\nsisään maistamaan vattuhilloa.\n\nAnna kurkisti arkihuoneen seinäkaapin toiselle hyllylle, mutta siellä\nei ollut mitään mehupulloa. Kun hän haeskeli tarkemmin, löysi hän\npullon kaikkein ylimmältä hyllyltä. Hän pani sen tarjottimelle pöydälle\nja otti esiin suuren lasin.\n\n-- Ole nyt niin hyvä ja käy käsiksi, Diana, sanoi hän kohteliaasti. --\nEn luule, että välitän itse ottaa juuri tällä hetkellä -- en jaksa\nsyödä mitään puutarhan monien omenien jälkeen.\n\nDiana kaatoi itselleen suuren lasin, katseli ihaillen sen kirkasta\npunaista väriä ja alkoi sitten tyytyväisenä särpiä juomaa.\n\n-- Tämähän on kauhean hyvää vattumehua, Anna, hän Sanoi. -- En ole\nkoskaan luullut vattumehun voivan maistua niin hyvältä.\n\nOn hauskaa, että pidät siitä. Ota niin paljon kuin haluat. Minä\npistäydyn hetkiseksi katsomaan keittiötakan tulta. On hirveän paljon\nhuolta, kun johtaa taloutta, sen sanon sinulle...\n\nKun Anna tuli takaisin keittiöstä, istui Diana juomassa toista\nmehulasiaan, ja kun Anna hetkisen kuluttua uudelleen \"persvedeerasi\"\nhänelle, ei hän tarvinnut monta käskyä, ennenkuin hän kaatoi\nitselleen kolmannen lasin. Lasit olivat kunnollisesti täytetyt, ja\nvattumehu oli todellakin erinomaisen hyvää.\n\n-- Parasta mitä koskaan olen juonut, sanoi Diana. -- Se on koko joukon\nparempaa kuin rouva Lynden mehu, vaikka hän niin paljon kerskailee\nsiitä. Se ei maistu rahtustakaan samanlaiselta kuin hänen.\n\n-- Voin kyllä arvata, että Marillan mehu on parempaa kuin rouva\nLynden, sanoi Anna hyvin vakuuttavasti. -- Marilla on potra emäntä,\nsen saat uskoa. Nyt hän koettaa opettaa minua laittamaan ruokaa,\nmutta siitä tulee hänelle kyllä paljon vaivaa, pelkään minä. Ruuan\nlaittamisessa on niin sidottu, täytyy tarkoin noudattaa keittokirjan\nsääntöjä, ja minulle on mieluisinta kuvitella omin päin... Viime\nkerralla kun laitoin vanukasta, unohdin panna jauhoja. Mutta se\njohtui siitä, että juuri panin kokoon mitä kauneinta juttua sinusta\nja itsestäni Diana.\n\nKuvittelin, että sinä olit kauhean huonona sairaana isossarokossa,\nja kaikki hylkäsivät sinut, mutta minä en pelännyt, vaan olin\nmenevinäni sinun luoksesi sairashuoneeseesi ja hoidin sinua, niin\nettä virkistyit taas eloon. Mutta sitten sain itse isonrokon ja\nkuolin ja minut haudattiin poppelien alle hautausmaahan, ja sinä\nistutit ruusupensaan haudalleni ja kastelit sitä kyynelilläsi, etkä\nkoskaan, koskaan unohtanut nuoruudenystävääsi, joka uhrasi henkensä\npuolestasi... Oi, se oli niin liikuttavaa ja kaunista, Diana!\nKyyneleet virtasivat pitkin poskiani hämmentäessäni sokeria ja\nmunankeltuaisia vanukkaaseen. Mutta unohdin jauhot, ja vanukkaasta\ntuli hieman omituista. Jauhot ovat tärkeä seikka vanukkaassa, sen\nsaat uskoa. Marilla suuttui niin kovin, enkä sitä ihmettelekään.\nHänellä on minusta kauheasti harmia.\n\nTiedätkös, viime viikolla oli kauhea elämä vaniljakastikkeen\nvuoksi... Meillä oli tiistaina päivälliseksi omenakakkua, ja puoli\nkakkua jäi jälelle ja oikein paljon kastiketta kastikevatiin. Marilla\nsanoi, että se riittäisi vielä kerran päivälliseksi ja pyysi minua\npanemaan sen säiliön hyllylle ja peittämään sen. Aioin tietysti\npeittää sen niin hyvin kuin voin, Diana, mutta vatia kantaessani\nkuvittelin olevani nunna -- katolilainen nunna, joka oli pukeutunut\nhuntuun haudatakseen luostarin yksinäisyyteen murtuneen sydämensä --\nja niin unohdin kerrassaan vaniljakastikkeen.\n\nSeuraavana aamuna muistin asian ja juoksin säiliöön. Diana,\nkuvittelehan, jos voit, minun kamalaa kauhuani, kun löysin\nhiiren, pienen harmaan hiiren, joka oli hukkunut vanukkaan\nkastikkeeseen!... Otin sen ylös lusikalla ja viskasin aidan yli,\nja sitten pesin lusikan kolmessa vedessä. Marilla oli ulkona\nlypsämässä, ja tarkoitukseni oli kysyä häneltä, saisivatko\nporsaat vaniljakastikkeen, mutta kun hän tuli sisään, niin leikin\nmielikuvituksessani, että olin pakkasen hengetär, joka syksyllä\nleijaili läpi metsien ja teki puut punaisiksi ja keltaisiksi,\nkummaksi he vain itse halusivat, ja niin unohdin kokonaan\nvaniljakastikkeen, ja Marilla lähetti minut ulos poimimaan omenia.\n\nSitten samana päivänä tulivat herra ja rouva Ross Spencervalesta\nmeitä tervehtimään. He ovat kauhean hienoa väkeä, varsinkin rouva.\nKun Marilla huusi minua päivälliselle, oli kaikki valmiina, ja he\nistuivat jo pöydässä. Koetin olla niin kohtelias ja hienokäytöksinen\nkuin mahdollista, sillä tahdoin näyttää rouva Rossille, että\nseurustelutaitoa voi kyllä olla sellaisellakin, joka ei ole\nminkään näköinen... No niin, kaikki luisti mainiosti, kunnes\nnäin Marillan tulevan kantaen toisessa kädessä omenakakkua ja\ntoisessa vaniljakastikevatia, lämmitettynä... Diana, se oli kauhea\nsilmänräpäys. Kaikki tyyni selvisi minulle taas yhtäkkiä, ja minä\nnousin ylös paikaltani ja huusin: \"Marilla, tuo vaniljakastike ei\nkelpaa! Hiiri on hukkunut siihen, vaikka olen unohtanut puhua siitä.\"\nOi, Diana, tuota kamalaa hetkeä en unohda ikänä, vaikka tulisin\nsadan vuoden vanhaksi. Rouva Ross katsoi vain minuun, ja luulin\nvajoavani lattian alle, niin kovasti häpesin. Hänellä itsellään\non kaikki niin erinomaista ja täydellistä, ja mitä hän ajattelisi\nmeistä! Marilla tuli punaiseksi kuin piooni, mutta ei sanonut mitään\n-- silloin. Hän kantoi kakun ja kastikkeen pois ja tuli takaisin\nmukanaan mantelileivoksia ja mansikkahilloa sen sijasta. Vieläpä\nhän tarjosi minullekin, mutta en voinut saada alas palastakaan.\nOlihan pääparkani päällä ikäänkuin hehkuvia hiiliä. Mutta kun Rossin\nherrasväki oli mennyt tiehensä, torui hän minua hirveästi. Hyvänen\naika, Diana, mikä sinua vaivaa?\n\nDiana oli noussut ylös hyvin epävarmoin jaloin. Sitten hän istuutui\ntaas ja vei kädet päähänsä.\n\n-- Minä -- minä voin niin kauhean huonosti, sanoi hän itkuisella\näänellä. -- Minun -- minun täytyy varmaankin lähteä kotiin nyt heti.\n\n-- Oi, kuinka voit ajatella, että saisit mennä kotiin ilman teetä,\nhuudahti Anna hyvin alakuloisena. -- Sen laitan kuntoon tuossa\ntuokiossa -- menen panemaan veden kuumenemaan heti paikalla.\n\n-- Minun täytyy mennä koviin, sanoi Diana raukeasti, mutta hyvin\nvarmalla äänellä.\n\n-- Vähän ruokaa sinun täytyy ottaa, rukoili Anna. -- Enkö saa antaa\nsinulle palan sokerikakkua ja hiukan kirsikkahilloa? Mene sohvalle\npitkäksesi hetkiseksi, niin tulet kyllä paremmaksi. Mistä siinä olet\nsairas?\n\n-- Minun täytyy mennä kotiin, sanoi Diana, ja se oli kaikki, minkä\nhänestä sai irti.\n\nTurhaan Anna pyysi ja rukoili.\n\n-- En koskaan ole kuullut puhuttavan, että vieraat lähtevät\ntiehensä juomatta teetä, valitti hän. -- Oi, Diana, luuletko olevan\nmahdollista, että todellakin olet saanut isonrokon? Jos tämä on\nsitä, niin seuraan minä sinua ja hoidan sinua, siihen voit luottaa.\nEn koskaan hylkää sinua, Jospa sinä sentään jäisit tänne ja joisit\nteetä! Missä tienoin sinusta tuntuu pahalta?\n\n-- Päätäni huimaa niin kauheasti, sanoi Diana. -- Ja sitten minua\nylenannattaa.\n\nHän käveli todellakin hyvin epävarmoin liikkein.\n\nPettymyksen kyyneleet silmissään Anna haki Dianan hatun ja\nsaartoi häntä aina häntä omalle piha-aidalleen asti. Sitten hän\nitki koko tien Vihervaaralle asti, jossa hän apein mielin pani\nvattumehujäännöksen seinäkaappiin ja laittoi teen kuntoon Matthew'lle\nja Jerrylle. Mutta kaikki ilo, jota hän oli toivonut sen yhteydessä,\noli poissa.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai, ja kun sade valui virtanaan aamusta\niltaan, ei Anna astunut jalallaan Vihervaaran ulkopuolelle.\nMaanantain iltapäivällä Marilla lähetti hänet rouva Lynden luo\nasialle. Aivan lyhyen ajan kuluttua Anna hyökkäsi takaisin pitkin\noikotietä, kyyneleet valuen pitkin poskia. Hän syöksyi sisään\nkeittiöön ja heittäytyi epätoivon valtaamana sohvalle.\n\n-- Mikä nyt on hullusti, Anna kulta? kysyi Marilla ihmettelen ja\npahoilla mielin. -- Toivottavasti et ole taas ollut nenäkäs rouva\nLyndelle?\n\nEi muuta vastausta kuin uusi kyyneltulva ja vielä kiihkeämmät\nnyyhkytykset.\n\n-- Anna, kun teen sinulle kysymyksen, niin haluan saada vastauksen.\nNouse istumaan kuten ainakin oikea ihminen ja sano minulle,\nminkätähden itket.\n\nAnna nousi istumaan lohduttoman tuskan kuvana.\n\n-- Rouva Lynde oli rouva Barrya tervehtimässä tänään, ja rouva Barry\noli ollut niin kauhean vihainen, uikutti hän. -- Hän sanoo, että\njuotin Dianan humalaan lauantaina, niin että hän kotiin tultuaan\nkäyttäytyi niin huonosti... Ja hän sanoo, että minun täytyy olla\nperinpohjin turmeltunut ja paha tyttö, eikä koskaan, koskaan hän\nanna enää Dianan leikkiä minun kanssani. Oh, Marilla, olen niin\npahoillani, että luulen menehtyväni...\n\nMarilla tuijotti, mitä suurimmassa määrin ällistyneenä.\n\n-- Juottanut Dianan humalaan? sanoi hän, saatuaan takaisin\npuhekykynsä. -- Anna, oletko sinä vai rouva Barry päästä pyörällä?\nMitä ihmeessä sinä hänelle tarjosit?\n\n-- En tilkkaakaan muuta kuin vattumehua, nyyhkytti Anna. Enhän\nluullut vattumehusta voivan tulla humalaan, Marilla, -- en edes\nsittenkään, vaikka joisi kolme suurta lasin täyttä, kuten Diana.\nOi, se tuntuu niin kauhealta -- tulen ajatelleeksi rouva Thomasin\nmiesrenttua... Mutta ei ikipäivinä ollut tarkoitukseni saada aikaan\nmitään sellaista.\n\n-- Humalaan! Mitä tuo ihminen puhuu? sanoi Marilla ja meni suoraa\npäätä arkihuoneen seinäkaapille.\n\nSiellä hyllyllä oli aivan oikein pullo -- jonka hän heti havaitsi\nsisältävän jäännöksen hänen vanhasta kotitekoisesta rypäleviinistään,\njosta hän oli kuuluisa Avonleassa, vaikka eräät ihmiset, joilla\noli ankarampi katsantokanta, muiden muassa rouva Barry, ankarasti\npaheksuivat sitä. Ja samassa sekunnissa Marilla muisti, että hän oli\npannut vattumehupullon kellariin eikä kaappiin, kuten hän oli sanonut\nAnnalle. Hän palasi keittiöön viinipullo kädessä. Hänen oli, kaikesta\nhuolimatta, vaikea pidättää nauruaan.\n\n-- Anna, sinulla on todellakin merkillinen kyky joutua kommelluksiin!\nSinä annoit Dianalle rypäleviiniä vattumehun asemasta. Etkö itse\ntuntenut eroa?\n\n-- En maistanut sitä lainkaan, sanoi Anna, olin niin kylläinen\nomenista... Luulin sen olevan mehua. Ja tahdoin osoittautua oikein...\nhienokäytöksiseksi -- ja niin pyysin häntä ottamaan uudelleen ja\nuudelleen. Kesken kaiken hän sitten alkoi voida pahoin ja oli\npakotettu lähtemään kotiin. Rouva Barry sanoi rouva Lyndelle,\nettä hän oli humalainen kuin -- kuin naakka... Hän vain nauroi\ntolkuttomasti kun hänen äitinsä kysyi, mikä häntä vaivasi, ja sitten\nhän meni makuulle ja nukkui monta tuntia. Hänen äitinsä tunsi\nhänen hengityksestään, että hän oli juonut väkijuomia... Ja koko\neilispäivän hänellä oli sellainen kauhea pääsärky. Rouva Barry on\nniin suutuksissaan, ja sitten hän on aivan varma siitä, että minä\ntein sen tahallani.\n\n-- Minun mielestäni hänen pitäisi pitää omalle neidilleen kelpo\nnuhdesaarna siitä, että hän oli niin ahne ja joi kolme lasillista,\noli se nyt sitten mitä tahansa, sanoi Marilla lyhyesti. -- Kolme\ntuollaista suurta lasia olisi pannut häntä ylenannattamaan, vaikka\nse olisikin ollut vain vattumehua. Nyt saavat nuo hyvät naapurit\nvettä myllyynsä, jotka aina ovat minua niin paljon moittineet siitä,\nettä laitan rypäleviiniä, vaikka en ole sitä tehnyt kolmeen vuoteen,\naina siitä asti kuin huomasin, ettei pastori sitä hyväksynyt. Tuon\npullon piiloitin siltä varalta, että jonkun tarvitsisi ottaa vähän\nvatsantippoja. Kas niin, lapsukainen, älä itke! En voi huomata,\nettä sinussa olisi mitään syytä, vaikka nyt sattuikin käymään näin\nikävästi.\n\n-- Minun täytyy itkeä, sanoi Anna. -- Sydämeni on murtunut. Kohtaloni\ntähdet ovat minua vastaan, huomaan sen selvästi... Diana ja minä\nolemme ainaiseksi erotetut. Oi, Marilla, sitä en voinut aavistaa, kun\nsilloin alussa vannoimme toisillemme ikuiset uskollisuudenlupaukset...\n\n-- Älä nyt ole typerä, Anna. Rouva Barry näkee kyllä asian toisessa\nvalossa, kun hän huomaa, että sinä et todellakaan mahda sille mitään.\nLuullakseni hän uskoo, että olit tämän pannut toimeen tehdäksesi\nhuonoa pilaa. On parasta sinun mennä sinne nyt heti tänä iltana ja\nselittää, kuinka asian laita on.\n\n-- Kuinka uskallan näyttäytyä Dianan äidin edessä? huokasi Anna. --\nJospa Marilla tahtoisi mennä! Teillä on paljon enemmän arvokkuutta\nkuin minulla... Hän kuuntelee kyllä mieluummin teitä kun minua.\n\n-- Siinä sinä et ole ehkä niinkään väärässä, sanoi Marilla, joka oli\ntuuminut hetkisen. -- Älä nyt itke enää, Anna! Tämä kyllä selviää.\n\nMarillan oli kuitenkin täytynyt antaa näiden toiveiden mennä\nmenojaan, kun hän vähän myöhemmin oli paluumatkalla Mäntymäeltä. Anna\noli ollut tähystelemässä häntä ja lensi eteisen ovelle häntä vastaan.\n\n-- Ah, Marilla, luen kasvoistanne, että se on ollut turhaa, sanoi hän\nsurullisena. -- Eikö rouva Barry tahdo antaa minulle anteeksi?\n\n-- Rouva Barry! Niin, hänellepä kelpaa puhua järkeä! puhkui Marilla.\n-- Sanoin hänelle, että kaikki tyyni oli erehdystä, ja ettet sinä\nvoinut sille mitään, mutta hän kieltäytyi uskomasta minua. Hän vain\nhyökkäsi rypäleviinini kimppuun ja selitti, kuinka muka aina olin\nsanonut, että sillä ei voinut olla pienintäkään vaikutusta keneenkään\nihmiseen. Vastasin silloin hänelle suoraan, että rypäleviini oli\ntarkoitettu juotavaksi pienistä ryyppylaseista, eikä kolmesta\nsuuresta juomalasista yhteen menoon, ja että nulikkaa, joka hörppii\nniin ahnaasti, minä hänen sijassaan pitäisin vähän silmällä.\n\nMarilla puikahti keittiöön, suuttuneena ja pahoillaan, ja eteiseen\njäi hyvin murheellinen olento. Hetkisen kuluttua Anna meni avopäin\nulos koleaan syyshämärään. Hyvin päättäväisesti hän kulki jo\nkuihtuneen apilapellon yli, portaan yli ja kuusikon läpi, kalpean\npienen kuun loistaessa, joka oli matalalla metsänreunan yläpuolella\nlännessä.\n\nRouva Barry kuuli aran naputuksen ovelleen, ja kun hän avasi, huomasi\nhäin kynnyksellä nöyrästi rukoilevan pienen vieraan seisomassa\nkalpein huulin ja silmät suurina.\n\nHänen kasvonsa saivat kovan ilmeen. Rouva Barry oli nainen, jolla\noli voimakkaat ennakkoluulot ja antipatiat, ja hänen katkeruutensa\noli tuota kylmää ja juroa laatua, jota aina on vaikein voittaa.\nTehdäksemme hänelle oikeutta, on mainittava, että hän uskoi\ntodellakin Annan tyrkyttäneen Dianalle rypäleviiniä pelkästä\nilkeydestä, ja nyt hän tahtoi kaikin mokomin suojella pikku tyttöään\nkaikesta kosketuksesta sellaisen lapsen kanssa.\n\n-- Mitä sinä haluat? sanoi hän jäykästi.\n\nAnna risti kätensä.\n\n-- Oi, rouva Barry, olkaa kiltti ja suokaa minulle anteeksi! Ei\nollut tarkoitukseni saattaa -- saattaa -- Dianaa humalaan!...\nKuinka olisin voinutkaan? Kuvitelkaahan vain, että te olisitte\npieni orpo lapsiparka, jonka hyvät ihmiset ovat ottaneet omakseen,\nja että teillä olisi vain yksi ainoa ystävätär koko maailmassa?\nLuuletteko silloin, että tahallani panisin hänen päänsä sekaisin ja\ntekisin hänet sairaaksi? Luulin sen olevan vain vattumehua -- olin\ntäydellisesti vakuutettu siitä, että se oli vattumehua. Ah, hyvä\nrouvia Barry, älkää sanoko, etten saa enää leikkiä Dianan kanssa! Jos\nsen teette, peittää musta pilvi koko olemassaoloni!\n\nTällä puheella, joka heti olisi pehmittänyt hyväsydämisen rouva\nLynden, ei ollut mitään muuta vaikutusta, kuin että se vielä enemmän\närsytti rouva Barrya. Hän ei ymmärtänyt Annan vilkkaita eleitä ja\nomituista kuvakieltä, ja hän luuli tytön pitävän häntä pilkkanaan.\nHän sanoi senvuoksi hyvin kylmästi ja tylysti:\n\n-- En luule, että olet sellainen tyttö, jonka kanssa minun Dianani\nsopii seurustella. Mene vain kotiisi ja käyttäydy ihmisiksi.\n\nAnnan huulet vapisivat.\n\n-- Enkö saisi tavata Dianaa vain yhden ainoan kerran sanoakseni\nhänelle jäähyväiset? rukoili hän.\n\n-- Diana on ajanut Carmody'yn isänsä kanssa, sanoi rouva Barry, meni\nsisään ja sulki ovein jälkeensä.\n\nAnna kulki epätoivoisen tyynin mielin takaisin Vihervaaralle.\n\n-- Viimeinen toivoni on mennyt, hän sanoi Marillalle. -- Olen itse\nollut tapaamassa rouva Barrya, ja hän kohteli minua hyvin huonosti.\nMarilla, minä en luule, että hän on hyvin kasvatettu nainen... Nyt\nminulla ei ole mitään muuta tehtävää kuin rukoilla, eikä minulla ole\nsuuriakaan toiveita siitä, että se paljon auttaisi, siinä en usko\nitse Jumalankaan voivan paljon vaikuttaa sellaiseen itsepäiseen\nihmiseen kuin rouva Barryyn.\n\n-- Anna, niin et saa sanoa, torui Marilla, sydämessään taistellen\npakanallista halua vastaan puhjeta nauruun, jonka hän tunsi olevan\npääsemäisillään valloilleen.\n\nJa kun hän myöhemmin illalla kertoi koko tapauksen Matthew'lle,\nnauroivat molemmat sydämellisesti Anna paran vastoinkäymisille.\n\nMutta kun hän, ennenkuin hän itse meni nukkumaan, hiljaa tassutti\nitäiseen vinttikamariin ja huomasi, että Anna oli itkenyt itsensä\nnukuksiin, levisi tavattoman hellyyden ilme hänen kasvoilleen.\n\n-- Pikku lapsi rukka! kuiskasi hän ja pyyhkäisi hiuskiehkuran tytön\nvielä kyynelistä kosteilta kasvoilta. Sitten hän kumartui ja suuteli\npäänalusella olevaa kuumaa poskea.\n\n\n\n\nXVII\n\nUUSI HARRASTUS.\n\n\nSeuraavana iltapäivänä Anna istui tilkkumattonsa yli kumartuneena\nkeittiönikkunan ääressä, kun hän sattumalta tuli vilkaisseeksi ulos\nja näki Dianan, joka seisoi alhaalla Metsänymfin lähteen luona ja\nviittaili salaperäisellä tavalla. Vilauksessa oli Anna ulkona pihalla\nja riensi nopeasti alas notkoon, ilmehikkäät silmät loistaen iloista\nhämmästystä ja toivehikkuutta. Mutta toivo katosi jälleen, kun hän\nhuomasi Dianan alakuloisen ilmeen.\n\n-- Eikö äitisi ole leppynyt? kysyi hän henkeä pidättäen.\n\nDiana pudisti surullisena päätään.\n\n-- Ah ei, Anna -- tiedätkö, hän sanoo, etten koskaan enää saa leikkiä\nsinun kanssasi. Olen itkenyt niin, että olisin voinut itkeä silmät\npäästäni, ja sanonut hänelle, ettei se ollut sinun syysi, mutta\nsiitä ei ole mitään apua. Minun täytyi kerjätä ja pyytää häneltä\nniin kauan, ennenkuin hän antoi minun tulla tänne sanomaan sinulle\nhyvästi. Hän sanoi, että saisin viipyä vain kymmenen minuttia, ja hän\nistuu kello edessään.\n\n-- Kymmenen minuttia ei ole pitkä aika, kun on kysymyksessä\njäähyväisten sanominen iäksi, sanoi Anna itku kurkussa. -- Oi,\nDiana, tahdotko tehdä pyhän lupauksen, ettet koskaan unohda minua,\nnuoruudenystävääsi, vaikka saisit kuinkakin hyviä ystäviä myöhemmin\nelämässäsi?\n\n-- Ah, kyllä, sen tahdon luvata, nyyhkytti Diana, enkä koskaan ota\nmuuta ystävätärtä -- en tahdo ketään. En voisi pitää kenestäkään\nniinkuin pidän sinusta.\n\n-- Oi, Diana, huusi Anna ja risti kätensä, pidätkö sinä minusta?\n\n-- Kyllä, sehän on selvää! Etkö tiennyt siitä?\n\n-- En! -- Anna veti syvään henkeään. -- Luulin kyllä, että sinä\nvälitit minusta, mutta en uskaltanut toivoa, että pitäisit minusta.\nAh, Diana, enhän voinut luulla, että joku pitäisi minusta!...\nEi kukaan ole minusta pitänyt, niin pitkälle kuin voin muistaa\ntaaksepäin. Oi, miten ihmeellistä se on! Se on valonpilkahdus,\njoka aina loistaa pimeydessä, kun kuljen polkuani, erillään sinun\ntiestäsi, Diana... Oi, sano se vielä kerran!\n\n-- Pidän sinusta sydämellisesti, toisti Diana kärsivällisesti, ja\ntulen aina pitämään, siihen voit luottaa.\n\n-- Ja minä tulen aina pitämään sinusta, Diana, sanoi Anna,\njuhlallisesti ojentaen kätensä. -- Tulevina vuosina on sinun\nmuistosi tähtenä loistava yksinäisen elämäni yllä, kuten oli\nviimeisessä kertomuksessa, jonka yhdessä luimme. Diana, tahdotko\nantaa minulle sysimustasta tukastasi kiharan, jonka säilytän\nainaisesti kalleimpana aarteenani?\n\n-- Onko sinulla mitään, millä sen voisi leikata? kysyi Diana,\nkuivaten kyyneleet, jotka Annan liikuttava puhe oli Uudelleen\nsaattanut valumaan, ja saaden takaisin käytännöllisen älynsä.\n\n-- Kyllä, onneksi minulla on pienet käsityösakseni\nesiliinantaskussani, sanoi Anna. Hiljaa ja juhlallisesti leikkasi\nhän yhden Dianan kiharan. -- Hyvästi rakas ystäväni! Tästä lähtien\nmeidän täytyy olla vieraita toisillemme, vaikka asumme aivan\nvierivieressä... Mutta sydämeni pysyy aina sinulle uskollisena.\n\nAnna seisoi ja katsoi Dianan jälkeen, kunnes hän katosi näkyvistä\nsurumielisesti huiskuttaen kättään, niin usein kuin ystävätär\nkäänsi päätään. Sen jälkeen hän palasi kotiin, toistaiseksi sangen\nlohdullisin mielin, minkä juuri itse hyvästijätön romanttisuus oli\nsaanut aikaan.\n\n-- Nyt se on ohi, ilmoitti hän Marillalle. -- En koskaan enää saa\nuutta ystävää. Ja nyt se on minulle raskaampaa kuin konsanaan, sillä\nminulla ei ole Katie Mauricea eikä Violettaa. Ja vaikka minulla\nolisikin heidät, niin ei se kuitenkaan olisi samaa. Tuollaisiin\nkuvittelu-tyttöihin ei sitten enää tyydy, kun on omannut oikean,\nelävän ystävän. Diana ja minä sanoimme näin liikuttavat jäähyväiset\ntoisillemme lähteen luona -- sen säilytän aina muistossani. Puhuimme\naivan kuin kirjasta... Diana antoi minulle kiharan hiuksistaan ja sen\nminä neulon pieneen pussiin ja kannan sitä kaulassani niin kauan kuin\nelän. Olkaa niin kiltti ja pitäkää huolta, että se haudataan minun\nmukanani, sillä en luule, että tulen elämään kovinkaan kauan. Ehkä\nrouva Barry, nähdessään minun makaavan kylmänä ja kuolleena, katuu,\nmitä hän on tehnyt, ja antaa Dianan tulla hautajaisiini.\n\n-- Niin kauan kuin lörpöttelysi näin luistaa, en luule meillä olevan\nsiitä pelkoa, että sinä kuolet surusta, sanoi sydämetön. Marilla.\n\nSeuraavana maanantaina hämmästytti Anna Marillaa mitä suurimmassa\nmäärässä tulemalla alas huoneestaan koululaukku käsivarrella ja\nhuulet supussa mitä päättäväisimmän näköisenä.\n\n-- Nyt aion mennä jälleen kouluun, ilmoitti hän. -- Se on ainoa,\nmikä minulla on jälellä elämässä, sen jälkeen kuin ystäväni on\narmottomasti riistetty minulta. Koulussa voin saada nähdä häntä ja\nmiettiä menneitä päiviä.\n\n-- On parempi, että mietit läksyjäsi ja laskujasi, arvelen minä,\nsanoi Marilla, salaten tyytyväisyytensä tästä asioitten kehityksestä.\n-- Jos nyt taas alotat koulusi, niin toivottavasti ei ole enää tarvis\nkuulla puhuttavan kivitauluista, joita paiskataan ihmisten päähän,\ntai muuta sen suuntaista. Käyttäydy nyt siivosti ja kiltisti ja tee\njuuri niinkuin opettaja sanoo sinulle.\n\n-- Koetan tulla mallioppilaaksi, lupasi Anna synkästi.\n\n-- Se kai tulee kylläkin olemaan kaikkea muuta kuin hauskaa...\nHerra Phillips on sanonut, että Minnie Andrews on mallioppilas, ja\nhänessähän ei ole kipinääkään eloa. Hän on niin surkean ikävä ja\nsaamaton eikä varmaankaan ikänä löydä hauskuutta mistään. Mutta\nnykyään tunnen sydämeni niin raskaaksi, että minusta varmaankin on\naivan helppoa istua hiljaa ja siivosti. Menen valtamaantietä pitkin.\nKoivukäytävää pitkin en siedä mennä yksin. Silloin itkisin itseni\npilalle.\n\nAnna otettiin koulussa avosylin vastaan. Oli kovin kaivattu hänen\nvilkasta mielikuvitustaan leikeissä, hänen ääntänsä laulussa ja hänen\ndraamallista äänenpainoaan luettaessa ääneen päivällistunnilla.\n\nRuby Gillis livahutti hänelle varkain kolme sinistä luumua raamatun\nlukemisen aikana; Ella Macpherson antoi hänelle suunnattoman\nsuuren, keltaisen orvokin, joka oli leikattu erään puutarhakoulun\nvuosikertomuksen kannesta -- eräänlainen pulpettikoriste,\njota Avonlean nuoriso piti hyvin suuressa arvossa. Sophia\nSloane tarjoutui opettamaan hänelle uutta virkkausmallia --\nihastuttavan sievää esiliinan reunuskoristeeksi. Katie Boulter\nantoi hänelle hajuvesipullon, jossa voi säilyttää vettä\nkivitaulun puhdistamiseksi, ja Julia Bell kirjoitti parhaalla\nkaunokirjoituksellaan vaaleankeltaiselle paperipalaselle, jonka\nreunat oli leikattu pykälille, seuraavan tunteenpurkauksen:\n\n    \"Annalle.\n    Kun ilta varjot maille luopi\n    Kun tähdet yössä tuikkailee,\n    Se syömmellesi tiedon tuopi:\n    Sua ystäväsi muistelee.\"\n\n-- On sentään hyvin hauskaa saada tunnustusta osakseen, huokasi Anna\nihastuneena Marillalle samana iltana.\n\nTytöt eivät olleet koulussa ainoat, joilta hän sai \"tunnustusta\"\nosakseen. Kun Anna meni istumaan paikalleen päivällistunnin jälkeen\n-- herra Phillips oli sijoittanut hänet mallioppilaan Minnie\nAndrewsin viereen -- löysi hän pulpetiltaan suuren ja mehevän,\nvalkoisen kulta-omenan. Anna otti sen käteensä ja aikoi juuri iskeä\nsiihen hampaansa, kun hän muisti, että ainoa paikka Avonleassa, missä\nkasvoi valkeita kulta-omenia, oli vanha Blythen hedelmäpuutarha\ntoisella puolen Tummaa, päilyvää aallokkoa. Anna päästi omenan,\nikäänkuin se olisi ollut punaisena hehkuva hiili, ja pyyhki hyvin\ninnokkaasti sormiaan nenäliinaansa.\n\nOmena sai olla koskemattomana hänen pulpetillaan seuraavaan aamuun,\njolloin pikku Timothy Andrews, joka lakaisi lattian ja sytytti uunin,\nanasti sen hyvinansaittuna palkkana vaivoistaan.\n\nCharlie Sloanen kivikynä, jonka oppilaat salavihkaa pujottelivat\nhänelle pitkin riviä päivällistunnin jälkeen, sai suopeamman\nvastaanoton. Mutta se olikin muhkeasti kääritty kulta- ja\npunareunaiseen paperiin ja maksoi kaksi senttiä, kun tavalliset\nkivikynät maksoivat vain yhden. Anna suvaitsi armollisesti pitää\nsen ja palkitsi antajaa hymyllä, joka nosti tämän hurmaantuneen\nnuorukaisen aivan seitsemänteen taivaaseen ihastuksesta ja pani hänet\ntekemään sellaisia hirveitä pukkeja englannin sanelukirjoituksessa,\nettä herra Phillips jätti hänet jälkeen koulun loputtua ja antoi\nhänen kirjoittaa sen toistamiseen.\n\n-- Mutta -- \"sano minulle, mikä onni on kestävää!\" Tuo pienimmänkin\nystävyydenosoituksen silmiinpistävä puute Diana Barryn puolelta,\njoka istui Gertie Pyen rinnalla, sekoitti hieman katkeruutta Annan\nonnenmaljaan.\n\n-- Minun mielestäni Diana olisi sentään voinut hymyillä yhden ainoan\nkerran, valitti hän Marillalle samana iltana.\n\nMutta seuraavana aamuna Annalle jätettiin pieni kirjelippu, mitä\ntaidokkaimmin kokoontaitettuna, sekä pieni paketti. Kirjelippu\nsisälsi seuraavaa:\n\n    \"Rakas Anna! Äiti sanoo, että en edes koulussakaan saa leikkiä\n    tai jutella kanssasi. En voi sille mitään, äläkä ole minulle\n    vihainen, sillä pidän sinusta yhtä paljon kuin konsanaan. Suren\n    niin sitä, etten saa sinulle uskoa kaikkia salaisuuksiani, ja\n    Gertie Pyestä en pidä hiventäkään. Olen tehnyt sinulle tuollaisen\n    uudenaikaisen kirjanmerkin punaisesta silkkipaperista. Ne ovat\n    nyt kamalan muodikkaita, ja vain kolme tyttöä koulussa osaa tehdä\n    sellaisia. Kun katselet sitä, niin muista uskollista ystävääsi\n\n                                             Diana Barryä.\"\n\nAnna luki kirjeen, suuteli kirjanmerkkiä ja lähetti ensi tilassa\nvastauksen kouluhuoneen toiselle puolen.\n\n    \"Oma rakas Dianani!\n\n    Voit hyvin arvata, etten ole sinulle vihanen siksi, että sinun\n    täytyy totella Äitiäsi. Sielumme voivat kuitenkin olla yhteydessä\n    toistensa kanssa. Kauniin Lahjasi olen aina säilyttävä. Minnie\n    Andrews on oikein kiltti tyttö, vaikka hänellä ei ole lainkaan\n    mielikuvitusta, mutta senjälkeen kuin kerran olen ollut Dianan\n    paras Ystävä, en voi tulla Minnien ystävättäreksi. Suo anteeksi\n    virheet, sillä minä en kirjota vielä ihan puhtaasti, vaikka olen\n    paljon edistyny. Sinun, kunnes kuolema meidät erottaa\n\n                                      Anna eli Cordelia Shirley.\n\n    J.k. Nukun sinun kirjeesi päänaluseni alla ensi yön.\n\n                                             A. eli C.S.\"\n\nPessimistisyyteen taipuvainen Marilla valmistautui uusiin\nikävyyksiin, kun Anna taas alotti koulunsa. Mutta hänen pahat\naavistuksensa eivät toteutuneet. On mahdollista, että Annaan\nhieman vaikutti hänen vierustoverinsa, mallityttö Minnie Andrews;\nhänellä ja herra Phillipsillä ei missään tapauksessa ollut enää\nmuita yhteenottoja toistensa kanssa. Hän syventyi koko sieluineen\nopintoihinsa, lujasti päättäen, ettei hän millään alalla päästäisi\nGilbert Blytheä edelleen.\n\nHeidän kilpailunsa ensimäisestä sijasta luokalla tuli pian ilmeiseksi.\n\nGilbert otti asian sangen hyvälaatuisesti, mutta on pelättävissä,\nettei samaa arvostelua voida sovelluttaa Annaan, jolla oli onneton\ntaipumus pitkävihaisuuteen. Hän oli yhtä kiihkoisa vihassaan kuin\nrakkaudessaankin. Hänen sisunsa ei sallinut hänen myöntää, että\nhän aikoi ehättää Gilbertin edelle, sillä sehän olisi ollut samaa\nkuin tunnustaa hänen olemassaolonsa, josta Anna itsepintaisesti\noli olevinaan tietämätön, mutta he lukea pänttäsivät kilvan, ja\nahkeruuden palkinnot tulivat heidän kummankin osaksi.\n\nMilloin istui Gilbert ylimpänä heidän luokallaan milloin nytkäytti\nAnna pitkiä punaisia palmikkojaan ja selvitti kysymyksen, joka\nGilbertin oli jättänyt vastausta vaille. Jonakin aamuna Gilbertin\nkaikki laskut olivat oikein ja palkinnoksi kirjoitettiin hänen\nnimensä luokan taululle; seuraa vana aamuna oli Anna -- ikävä\nkyllä, ei Cordelia -- siellä, senjälkeen kuin hän koko edellisen\nillan oli taistellut desimaaliensa kanssa. Eräänä kauheana päivänä\nolivat molemmat kilpailijat samanveroisia, ja heidän molempien nimet\nkirjoitettiin taululle yhdessä. Se oli melkein yhtä vihaksipistävää,\nkuin jos joku häijynkurinen toveri olisi kirjoittanut heidän nimensä\nalatusten eteisen seinälle, ja Annan närkästys oli yhtä silminnähtävä\nkuin Gilbertin tyytyväisyys.\n\nKirjallisten kokeitten kestäessä joka kuukauden lopussa oli jännitys\npelottava. Ensimäisenä kuukautena pääsi Gilbert hänestä edelle kolme\npistettä. Seuraavana löi Anna hänet laudalta viidellä pisteellä.\nMutta hänen voitonriemuaan samensi hieman se tosiasia, että Gilbert\nsydämellisesti onnitteli häntä koko koulun kuullen. Hän olisi\nnauttinut enemmän, jos Gilbert olisi tuntenut tappion katkeruutta.\n\nHerra Phillips ei ollut mikään etevä opettaja, mutta oppilas, joka\nniin hellittämättömästi kuin Anna oli päättänyt pyrkiä tietojen\nomistamiseen, voi tuskin olla tekemättä edistysaskelia, vaikka opetus\nolisi ollut vieläkin ala-arvoisempaa. Lukukauden lopussa sekä Anna\nettä Gilbert muutettiin viidennelle luokalle, josta oli seurauksena\nuseitten uusien aineitten mukaan tulo koulun lukujärjestykseen,\nniiden joukossa ranska, geometria ja algebra. Geometriasta tuli\nAnnalle koetuskivi.\n\n-- Se on jotain niin hirveätä, Marilla, ähkyi hän. -- En koskaan\nsiitä viisastu... Alituisesti tuntee olevansa tyhmien sääntöjen\nsitoma, ja mielikuvituksella ei ole mitään toiminta-alaa... Herra\nPhillips sanoo, että minä olen pahin pölkkypää, kun geometriasta on\nkysymys, mitä hän koskaan on nähnyt. Ja Gil -- tarkoitan muutamat muut\novat siinä niin varmoja. Häpeän niin kauheasti, tietäkääs, Marilla.\nYksinpä Dianakin tulee siinä paremmin toimeen kuin minä. Mutta se,\nettä Diana on minua taitavampi, voi kyllä käydä laatuun... Vaikka\nemme koskaan puhele, rakastan häntä sanomattomalla rakkaudella.\nKaikissa tapauksissa, Marilla, ei voi kauan olla pahoillaan niin\nhauskassa maailmassa kuin tämä on, eikö totta?\n\n\n\n\nXVIII.\n\nANNA PELASTAVANA ENKELINÄ.\n\n\nKaikki suuret asiat ovat läheisesti liittyneet pikku seikkoihin. Ensi\nsilmäyksellä voi näyttää siltä kuin erään kanadalaisen pääministerin\npäätöksellä ulottaa poliittinen kiertokulkunsa myöskin prinssi\nEdvardin saarelle olisi vähän tekemistä Vihervaaran pikku Anna\nShirleyn tulevaisuudenkohtalojen kanssa. Niin oli kuitenkin asia.\n\nOli tammikuu, kun pääministeri tuli tervehtimään uskollisia\nkannattajiaan ja ei-kannattajiaan, jotka olivat saapuneet suureen\njoukkokokoukseen Charlottetowniin. Useimmat Avonlean asukkaat\nkuuluivat pääministerin puolueeseen; niinpä siis kokouksen edellisenä\niltana melkein kaikki miehet ja suuri joukko naisia oli lähtenyt\nkaupunkiin, viidenkymmenen viiden kilometrin matkan päähän.\n\nMyöskin rouva Rakel Lynde oli mennyt. Hän oli lämpimän poliittisen\ninnostuksen vallassa ja elävästi vakuutettu siitä, että \"jos siitä\njotain tulee\", niin täytyy hänen itsensä olla saapuvilla. Hän ajoi\nsiis kaupunkiin ja otti miehensä mukaansa -- voihan Thomas ainakin\nhoitaa hevosen -- sekä Marilla Cuthbertin. Marilla ei ollut erikoisen\ninnostunut politiikkaan, mutta kun hän arveli, että tämä oli ainoa\ntilaisuus hänen eläessään saada nähdä oikea elävä pääministeri,\notti hän siitä luonnollisesti vaarin, ja jätti Matthew'n ja Annan\nvartioimaan taloa, kunnes hän tulisi takaisin seuraavana päivänä.\n\nTapahtui siis niin, että Marillan ja Rakel rouvan nauttiessa\ntäysin siemauksin poliittisesta joukkokokouksesta, oli Annalla ja\nMatthew'lla Vihervaaran kodikas keittiö aivan omissa hoteissaan.\nIloinen tuli loimusi avonaisessa takassa, ja sinertävän valkoiset\njääkristallit kimaltelivat ikkunaruuduissa. Matthew istui sohvalla\nja torkkui maamieslehtensä ääressä, ja pöydän ääressä Anna pänttäsi\npäähänsä kaikin voimin läksyjään, silloin tällöin luoden ikävöivän\nsilmäyksen seinähyllyyn päin, jossa oli uusi kirja, jonka Jane\nAndrews oli hänelle lainannut samana päivänä.\n\nJane oli vakuuttanut hänelle, että se oli niin jännittävä, että se\ntodellakin \"karmi\", ja Annan sormet syhyivät halusta saada selailla\nsitä. Mutta se merkitsisi samaa kuin antaa Gilbert Blythelle etusija\nseuraavana päivänä läksyjä kuulusteltaessa. Anna käänsi selkänsä\nhyllyyn ja koetti olla olevinaan, ikäänkuin kirja ei lainkaan\nolisikaan siellä.\n\n-- Matthew, luitteko te geometriaa koulua käydessänne?\n\n-- En lapseni, sitä en tehnyt, sanoi Matthew, havahtuen\ntorkahduksestaan.\n\n-- Toivoisin, että olisitte lukenut, huokasi Anna, sillä silloin\nolisitte voinut tuntea osanottoa minua kohtaan. Kun ette ole sitä\nlukenut, niin ette voi oikein ymmärtää minun tunteitani. Geometria\nsynkistää koko olemassaoloni. Minun on niin vaikea sitä ymmärtää,\nMatthew.\n\n-- Niin, kultaseni, samanlainen pölkkypää minä olen, sanoi Matthew\nlohduttaen. -- Sinä, jolla muuten on niin nopsa järjenjuoksu! Herra\nPhillips sanoi minulle viime viikolla Blairin puodissa, että sinä\nolet koko luokan näppärin oppilas ja otit nopeita edistysaskelia.\n\"Nopeita edistysaskelia\" -- ne ovat hänen omat sanansa. On tosin\nihmisiä, jotka morkkaavat Teddy Phillipsiä ja sanovat, että hän on\nkehno opettaja, mutta minä puolestani pidän häntä erinomaisena.\n\nMatthew'n mielestä kyllä kuka tahansa, joka kehui Annaa, oli\n\"erinomainen\".\n\n-- Luulen varmasti, että geometria luistaisi minulta paremmin, jos\nhän vain tahtoisi olla muuttamatta kirjaimia, valitti Anna. --\nOpettelen väitteen ulkoa niillä kirjaimilla, jotka ovat kirjassa,\nmutta sitten hän piirtää sen mustalle taululle ja panee aivan toiset\nkirjaimet, ja silloin hän saattaa minut kokonaan pois tolalta...\nMinun mielestäni on kehnoa opettajan tehdä tuolla tavoin, kun hän\nkerran tietää... Nyt me luemme myöskin geologiaa, ja minä olen\nviimeinkin saanut selville mistä johtuu, että maantiet ovat punaisia.\nSe tuntuu hyvin hauskalta... Olisipa hauska tietää, minkälaista\nMarillalla ja rouva Lyndellä on. Heillä on tietenkin hyvin hauskaa.\nRouva Lynde sanoo, että koko Kanada joutuu hunningolle, niin kehnosti\nkun asioita hoidetaan Ottawassa, ja että valitsijoiden pitäisi\ntietää, mikä on kysymyksessä... Hän sanoo, että jos vain me naiset\nsaisimme äänestää, niin olisi hirveän paljon voitettu. Mitä Matthew\näänestää?\n\n-- Olen konservatiivinen, vastasi Matthew arvelematta. Hänen\nvanhoillinen katsantokantansa oli osa hänen uskontoaan.\n\n-- Silloin olen minäkin samoin, julisti Anna varmalla äänellä. -- Se\noli hauska kuulla, sillä Gilb-- tarkoitan muutamat koulun pojista\novat radikaaleja. Herra Phillips on varmaankin myös radikaali, sillä\nPrissy Andrewsin isä kuuluu heihin, ja Ruby Gillis on sanonut, että\nkun nuori mies tavoittelee tyttöä, niin on hänen aina mukauduttava\ntytön äidin kantaan uskonnossa ja isän politiikassa. Onko se totta,\nMatthew?\n\n-- Niinpä niin, kunhan sen vain tietäisi, sanoi Matthew.\n\n-- Onko Matthew koskaan pitänyt mistään tytöstä?\n\n-- Hm -- en, enpä luule pitäneeni, sanoi Matthew, jonka harrastukset\neivät koskaan olleet suuntautuneet eroottiselle taholle.\n\nAnna mietti leuka käden nojassa.\n\n-- Se lienee sentään aika metkaa -- rakkaus ja tuo tuollainen. Vai\nmitä, Matthew? Ruby Gillis sanoo, että kun hän tulee suureksi, niin\nhän kokoaa ympärilleen oikein monta kosijaa ja antaa heidän liehua,\nsanoo hän... Mutta sitä minä en ymmärrä, olisi kai parempi, että\nolisi vain yksi ainoa, josta pitäisi enemmän kuin kaikista muista\nyhteensä, ja jonka kanssa olisi kihloissa ja vaihtaisi sormuksia.\nRuby Gillis on tietenkin hyvin selvillä sellaisista asioista, sillä\nhänellä on niin monta isoa sisarta, ja rouva Lynde sanoo, että\nGillis'in tytöt ovat menneet kaupan kuin lämmin leipä... Herra\nPhillips menee sinne ja istuu Prissyn luona melkein joka ilta. Hän\nsanoo auttavansa häntä läksyissä, mutta Miranda Sloane aikoo myös\npyrkiä seminaariin, ja hänhän tarvitsisi apua paljon kipeämmin\nkuin Prissy, sellainen pöhköpää kun hän on. Mutta koskaan ei Herra\nPhillips mene häntä auttamaan iltasin -- ei, johan nyt! Tässä\nmaailmassa on niin paljon sellaista, jota en lainkaan ymmärrä,\nMatthew.\n\n-- Niin, enpä ole minäkään sinua paljon nokkelampi, Jumala paratkoon,\nsanoi Matthew.\n\n-- Nyt on minun sentään lopetettava läksyni. En anna itselleni lupaa\nkoskeakaan uuteen kirjaan, jonka Jane minulle lainasi, ennenkuin saan\nne valmiiksi. Mutta se on hirveä kiusaus, Matthew. Vaikka käännyn\nselinkin kirjaan, näen sen edessäni aivan selvästi. Jane sanoi,\nettä hän itki niin lukiessaan sitä, että hän tuli sairaaksi. Olen\nhullaantunut kirjoihin, jotka ovat niin liikuttavia, että täytyy\nitkeä... Nyt luulen kuitenkin, että minun täytyy viedä se saliin\nja lukita se hillokaappiin ja antaa teille avain. Ja muistakaakin,\nMatthew, te ette saa antaa minulle takaisin avainta, ennenkuin\nolen lukenut läksyni loppuun -- ei edes vaikka pyydän ja rukoilen\nteitä polvillani... Käy kyllä päinsä sanoa, että on vastustettava\nkiusausta, mutta on paljon helpompi vastustaa sitä, jos ei pääse\navaimeen käsiksi. Juoksenko sitten alas kellariin noutamaan meille\nmuutamia paleltuneita omenia -- niitä, joista Marilla sanoi, ettei\nmaksa vaivaa säilyttää niitä kauempaa? Eikö Matthew haluaisi paria\npaleltunutta omenaa?\n\n-- Niin, se ei ehkä olisi hullumpaa, sanoi Matthew, joka ei koskaan\nmaistanut paleltunutta omenaa, mutta tunsi Annan heikkouden niihin\nnähden.\n\nAnnan juuri voitonriemuisena noustessa kellarista käsissään lautanen\ntäynnä ruskeanpunaisia täplikkäitä omenia, kuului ulkoa kiireisten\naskelten ääntä jäätyneillä eteisen palkeilla, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä lennätettiin keittiön ovi auki. Sisään hyökkäsi\nDiana Barry, kuolonkalpeana ja läähättäen, vain huivi heitettynä\npään yli. Anna päästi hämmästyksissään käsistään sekä kynttilän että\nlautasen, ja lautanen, kynttilä ja omenat pyörivät sikin sokin alas\nkellarin rappusia. Omenat löysi seuraavana aamuna, herkullisesti\npeittyneinä sulaneeseen taliin, Marilla, joka poimi ne ylös ja kiitti\nkaitselmusta siitä, ettei tuli ollut päässyt irti.\n\n-- Mikä on hätänä, Diana? huusi Anna. -- Onko äitisi viimeinkin\nottanut taipuakseen?\n\n-- Oi, Anna, tule kaikin mokomin heti! pyysi Diana hätäisenä. --\nMinnie May on niin kauhean sairas -- hänen kaulansa on niin kipeä ja\non kuin hän olisi tukehtumaisillaan... Mary Joe sanoo, että se on\nkuristustautia -- ja isä ja äiti ovat ajaneet kaupunkiin, eikä ole\nketään, joka voisi hakea lääkärin. Minnie May on niin huono, ja Mary\nJoe ei tiedä, mitä on tehtävä -- oi, Anna, pelkään niin kauheasti!\n\nMatthew kurkotti sanaakaan sanomatta ottamaan hattunsa ja takkinsa,\nlivahti Dianan ohi ja katosi pimeälle pihalle.\n\n-- Nyt hän valjastaa tamman, ja sitten hän ajaa Carmodyyn hakemaan\nlääkäriä, sanoi Anna, joka kiireesti pukeutui päällysnuttuun ja\nturkislakkiin. -- Tiedän sen aivan yhtä hyvin kuin jos hän olisi\nsen sanonut selvin sanoin. Matthew ja minä olemme sellaisia\nsukulaissieluja... Osaan lukea hänen ajatuksensa hänen tarvitsematta\nvirkkaa halaistua sanaa.\n\n-- En luule hänen tapaavan ketään tohtoria kotona, nyyhkytti Diana.\n-- Tiedän, että tohtori Blair meni kaupunkiin, ja luulen tohtori\nSpencerin menneen sinne myöskin. Oi, Anna!\n\n-- Älä itke, Diana pieni, sanoi Anna rohkaisevasti. -- Tiedän\ntarkalleen, kuinka kuristustautisia on hoidettava. Sinä unohdat,\nettä rouva Hammond sai kolmasti kaksoiset. Kolmen kaksoisparin\nlapsentyttönä ollessaan saa ainakin aika paljon kokemusta... Heillä\noli koko sarjalla kuristustauti vuoronperään. Odotappas, niin otan\noksetusjuuripullon mukaan -- teillä ei ehkä ole sellaista pulveria\nkotona. Se sulattaa liman, ja sitten hän saa kunnollisesti hikoilla.\nTule nyt, niin alamme luikkia!\n\nMolemmat pikku tytöt juoksivat ulos käsi kädessä ja riensivät pitkin\nRakastavaisten polkua ja suoraan poikki sänkipellon, sillä lunta oli\nliian vahvasti, jotta he olisivat voineet valita lyhemmän metsätien.\nAnna oli vilpittömästi pahoillaan pikku Minnie Mayn vuoksi,\nmutta hän nautti kuitenkin romanttisuudesta, mikä liittyi tähän\nkiireiseen kulkuun läpi pimeyden ja lumen pienen, avuttoman olennon\ntautivuoteelle... Ja oli suloista saada jakaa tämä romanttisuus\nsukulaissielun ja ymmärtävän ystävättären kanssa.\n\nIlta oli selkeä ja kylmä, mustaa ebenholtsia pimentopaikoissa ja\nvälkkyvää hopeata lumipeittoisilla rinteillä suuret tähdet tuikkivat\näänettömissä avaruuksissa, ja siellä täällä erottautuivat tummat,\nsuippolatvaiset hongat huurteisine oksineen, jotka kahisivat\ntuulessa. Annan mielestä oli ihastuttavaa kiitää eteenpäin tässä\nsynkän kauniissa, salaperäisessä ympäristössä, käsikädessä pikku\nystävättärensä kanssa, josta hän niin kauan oli ollut erotettuna.\n\nPikku Minnie May, kolmivuotias, oli todellakin hyvin sairas. Hän\nmakasi keittiön sohvalla, levottamana ja kuumeessa, ja hänen\nkäheä, koriseva hengityksensä kuului yli koko talon. Mary Joe,\nhyväluontoinem, leveäkasvoinen ranskalaistyttö, jonka kanssa rouva\nBarry oli sopinut, että hän hoitelisi lapsia hänen poissaollessaan,\noli avuton ja hölmistynyt, aivan kykenemätön, jos hän todella olisi\nvoinut jotain keksiä.\n\nAnna osoitti heti sekä neuvokkuutta että ripeyttä.\n\n-- Niinhän toki, Minnie Maylla on kun onkin kuristustauti, hän on\nhyvin huono, mutta olen nähnyt sellaisia, joitten asiat ovat olleet\nvieläkin hullummin... Ennen kaikkea meidän täytyy saada runsaasti\nkuumaa vettä. Mikä tilkkanen tuo on, jonka hän on pannut tulelle\nkamarissa? Kas niin, nyt olen täyttänyt sen reunojaan myöten, ja\nsinä, Mary Joe, voit työntää vähän enemmän halkoja uuniin. En tahdo\nloukata tunteitasi, mutta arvelen kuitenkin, että tällaiset asiat\nolisit voinut huomata itsestäsikin.\n\nNyt riisun pikku Minnie Mayn ja panen hänet vuoteeseen, ja sinä,\nDiana, koetat haalia kaikki pehmeät ja lämpimät huopapeitteet,\nmitä teillä on. Nyt hänen on kaikkein ensiksi otettava annos\noksennusjuurikasta.\n\nMinnie May näytti happamelta nähdessään teelusikan pulvereineen,\nmutta Anna ei ollut suotta aikojaan kasvattanut kolmea kaksoisparia.\nMinnie May sai luvan kauniisti niellä, ei ainoastaan yhtä teelusikan\ntäyttä, vaan kaksi, kolme lisäksi, pitkän, levottoman yön kuluessa,\nkun molemmat pikku tytöt kärsivällisesti hoitivat pientä potilasta\nja hyväätarkoittava ja uuttera Mary Joe työnsi niin paljon halkoja\nuuniin, että oikein kohisi, ja lämmitti niin paljon vettä, että se\nolisi riittänyt vaikka sairashuoneelliselle kuristustautipotilaita.\n\nKello oli kolme, kun Matthew saapui lääkärin kanssa, sillä hänen oli\ntäytynyt kulkea koko matka Spencervale'en saakka saadakseen hänet\nkäsiinsä. Mutta käänne oli jo tapahtunut. Minnie May oli paljon\nparempi ja nukkui levollisesti.\n\n-- Erään kerran jouduin kauhean tuskan valtaan, kertoi Anna. -- Hän\ntuli huonommaksi ja huonommaksi, kunnes hän oli paljon sairaampi\nkuin Hammondin kaksoiset konsanaan olivat -- ei edes viimeinen\npari. Luulin todellakin, että hän tukehtuisi. Annoin hänelle joka\nainoan pulverimurusen, mitä minulla oli pullossa, ja kun hän nieli\nviimeisen, sanoin itselleni -- en Dianalle tai Mary Joelle, sillä en\ntahtonut tarpeettomasti säikäyttää heitä, mutta minun täytyi sanoa\nse itselleni keventääkseni tunteitani: \"tämä on viimeinen, heikko\ntoivo, ja pelkään sen olevan turhaa.\" Mutta jonkun minutin kuluttua\nhän sai yskityksi ylös aika paljon limaa, ja silloin hän tuli heti\nparemmaksi. Tohtori voi kuvitella, kuinka keveältä ja iloiselta\nminusta tuntui, sillä sitä ei voi sanoin ilmaista... Tiedättehän,\nettä on muutamia asioita, joita ei voi sanoin ilmaista.\n\n-- Ymmärrän, nyökäytti tohtori.\n\nHän katsoi Annaan, ikäänkuin hän juuri hänen yhteydessään olisi\najatellut yhtä ja toista, jota ei voinut sanoin ilmaista. Mutta\nmyöhemmin hän puhui suunsa puhtaaksi Minnie Mayn isälle ja äidille.\n\n-- Tuo pieni punatukkainen tyttö, jonka Cuthbertit ovat ottaneet, on\nverrattoman terhakka otus. Hän on pelastanut teidän pienokaisenne\nhengen, niin paljon voin teille sanoa; ellei häntä olisi ollut,\nniin en olisi mitään voinut saada aikaan, kun vihdoinkin ennätin\nperille. Hänellä näyttää olevan arvostelukykyä ja mielenmalttia aivan\nhämmästyttävässä määrässä hänen ikäisekseen lapseksi. En ole koskaan\nnähnyt mitään sellaista kuin hänen silmänsä, kun hän kertoi minulle,\nmissä tilassa hän löysi sairaan pienokaisen ja mihin hän sitten\nryhtyi.\n\nAnna kulki kotiin jäätävässä talviaamussa, silmäluomet raskaina\nunettoman yön jälkeen, mutta pakinoiden uupumatta Matthew'n kanssa,\nheidän käydessään yli leveän, lumipeittoisen kentän ja vaahteroiden\nhuurteesta kimaltelevan katoksen alitse.\n\n-- Oi, Matthew, eikö tämä ole ihmeellinen aamu! Maailma on aivan\nsen näköinen, kuin olisi Jumala sen keksinyt ihan omaksi silmiensä\niloksi... Puut seisovat tuolla, niin että luulisi voivansa puhaltaa\nne pois -- puh! Kuinka iloinen olen, että elän maailmassa, jossa on\nhuurretta ja valkeata lunta!... Nyt olen iloinen myöskin siitä, että\nrouva Hammond sai kolme paria kaksoisia. Ellei hän olisi niitä saanut,\nniin että olisin voinut saada harjoitusta heissä, niin en olisi tiennyt,\nmiten minun olisi ollut meneteltävä Minnie May n suhteen. Nyt kadun,\nettä olin välistä huonolla tuulella rouva Hammondin luona kaksoisten\ntähden... Mutta oi, Matthew, kuinka minua nukuttaa! En voi mennä kouluun.\nEn voisi pitää silmiäni auki, ja vastaisin aivan päin mäntyä... Mutta\nhyvin vastenmielisesti jään kotiin, sillä silloin tulee Gil-- joku\nmuu luokan ensimäiseksi ja onpa kiperää työtä kimpuroida jälleen\nyläpäähän... Multa mitä kiperämpi paikka, sitä tyytyväisempi on\nmieli, kun vihdoinkin onnistuu, vai mitä?\n\n-- Niinpä niin, sinä kyllä selviät, sanoi Matthew ja katsoi Annan\npieniin kalpoihin kasvoihin, joissa oli mustat varjot silmien alla.\n-- Sinun on todellakin mentävä vuoteeseen ja nukuttava kylliksesi.\nMinä huolehdin kaikista askareistasi.\n\nAnna meni hyvällä omallatunnolla vuoteeseen ja nukkui niin sikeästi\nja niin kauan, että aika oli vierähtänyt pitkälle valkeaan ja\nruusunhohteiseen talvi-iltapäivään, kun hän lopulta heräsi ja\nlaskeutui keittiöön, jossa Marilla, joka sillä aikaa oli tullut\nkotiin, istui ja kutoi.\n\n-- Saitteko nähdä pääministerin? huudahti Anna heti. -- Minkä\nnäköinen hän oli, Marilla?\n\n-- Niin, ei häntä valittu pääministeriksi suinkaan kauneutensa\nperusteella, sanoi Marilla. -- Minkälainen nenä tuolla miehellä\nolikaan!... Mutta puhua hän osasi. Olin ylpeä siitä, että olen\nkonservatiivinen. Mutta Rakel Lynden mielestä, joka on liberaali, hän\nei tietenkään kelvannut mihinkään. Päivällisesi on uunissa, Anna,\nja voit ottaa itsellesi hiukan luumuhilloa kaapista. Voin arvata,\nettä olet nälkäinen. Matthew on puhunut minulle, mitä on tapahtunut\nyöllä. Sanonpa, että oli suuri onni, että tiesit miten menetellä.\nItse olisin ollut neuvoton, sillä en ole milloinkaan ollut läsnä\nkuristustautikohtauksessa. Kas niin, hillitse jutteluhaluasi siksi\nkunnes olet saanut vähän ruokaa nielaistuksi...\n\nNäen kasvoistasi, että sinulla on joukottain uutisia kerrottavana,\nmuitta rauhoitu, ne kestävät kyllä vielä neljännestunnin viivytyksen.\n\nMarillalla oli jotain kerrottavaa Annalle, mutta hän ei sanonut sitä\njuuri sillä hetkellä, sillä hän tiesi, että jos hän niin tekisi,\nkohoisi Annan hämmästys ja ihastus sellaiseen asteeseen, ettei hän\nenää omistaisi ajatustakaan niin ala-arvoiselle asialle kuin nälälle\ntai päivällisruualle. Vasta sitten kuin Anna oli kaapinut pienen\nluumuhillolautasensa pohjan, sanoi Marilla:\n\n-- Rouva Barry on ollut täällä iltapäivällä, Anna. Hän tahtoi tavata\nsinua, mutta en viitsinyt sinua herättää. Hän sanoi sinun pelastaneen\nMinnie Mayn hengen ja että hän oli hyvin pahoillaan käytöksestään\nrypäleviinin yhteydessä. Hän sanoi nyt ymmärtävänsä, ettei sinun\ntarkoituksesi suinkaan ollut juottaa Dianaa -- niin, emme viitsi\nmainita tuota rumaa sanaa -- ja hän toivoo, että sinä suot hänelle\nanteeksi ja tulet Dianan kanssa yhtä hyväksi ystäväksi kuin ennenkin.\nSaat mennä sinne häntä tervehtimään nyt tänä iltana, jos haluat,\nsillä Diana ei saa mennä ulos ovesta, niin pahoin hän vilustui yöllä.\nAnna kulta, pyydän sinua -- älä nyt lennä suoraan ilmaan!\n\nTämä varotus oli tuskin tarpeeton -- sellaisella vauhdilla ponnahti\nAnna ylös tuoliltaan. Hänen silmänsä säteilivät, ja kasvoja valaisi\nmelkein kirkastunut ilme.\n\n-- Oi, Marilla, saanko juosta nyt heti -- pesemättä astioita? Pesen\nastiat takaisin tultuani, mutta minun on mahdotonta tuhertaa\njossain niin epäromanttisessa työssä kuin astioiden pesussa tällä\njännittävällä hetkellä.\n\n-- No niinpä juokse sitten, sanoi Marilla aivan mukautuvaisena. --\nMutta Anna -- oletko mieletön? Tule heti takaisin ja ota jotain\nyllesi!... Hm -- yhtä hyvin voisin huutaa tuulelle. Hän juoksi ilman\nsekä lakkia että päällysnuttua. Kas, kuinka hän kiitää läpi puutarhan\nhiukset liehuen jälessään! On ainakin syytä olla kiitollinen, jos hän\nei hanki kuolemantautia vilustumisesta.\n\nAnna tuli tanssien kotiin purppuranpunaisessa talvihämärässä.\nyli lumisten lakeuksien. Kaukana lounaassa tuikki suuri, loistava\niltatähti taivaalla, joka kaartui kalpean kullanvärisinä ja keveän\npunervissa vivahteissa hohtavanvalkeitten kenttien ja tummien\nnotkelmien yllä, missä havumetsä kasvoi tiheänä. Kulkusten kilinä\nlumipeittoisten harjujen keskellä helähteli kirkkaana ja vienona kuin\nkeijukaisten kellonsoitto, mutta se ei kaikunut suloisemmin kuin\nlaulu Annan sydämessä ja huulilla.\n\n-- Nyt näette edessänne täydellisesti onnellisen ihmisen, Marilla,\nilmoitti hän. Niin, minä olen niin onnellinen -- huolimatta\npunaisesta tukastani. Juuri tällä hetkellä tunnen kohonneeni punaisen\ntukkani yläpuolelle. Rouva Barry otti minut syliinsä ja itki ja\nsanoi, että hän katui kovasti ja ettei hän koskaan voisi oikein\npalkita minulle sitä mitä olin tehnyt... Tunsin itseni kauhean\nnoloksi, Marilla, mutta sanoin niin kohteliaasti kuin taisin: \"En\nkanna mitään kaunaa teitä kohtaan, rouva Barry. Vakuutan teille nyt\nviimeisen kerran, ettei koskaan ollut tarkoitukseni saattaa Dianaa\nhumalaan, ja täten vedän unhotuksen harson menneisyyden yli.\" Minun\nmieleistäni tämä oli sangen arvokas tapa ilmaista ajatuksiaan, vai\nmitä, Marilla? Tunsin, että kokosin vähän hehkuvia hiiliä rouva\nBarryn pään päälle. Sitten Dianalla ja minulla oli niin ihastuttavan\nhauskaa yhdessä. Diana näytti minulle erästä uutta virkkaustapaa,\njonka hän oli oppinut tädiltään Carmodyssa. Ei ainoakaan ihminen\nAvonleassa osaa siitä, ja lupasimme toisillemme juhlallisesti olla\nkoskaan opettamatta sitä kenellekään muulle.\n\nSiinä on muutamia pieniä hauskoja solmuja, jotka tehdään pelkistä\npylväistä... Diana antoi minulle kauniin kortin, jonka ympäri\nkiertää ruusukiehkura, ja sen keskellä on säkeet:\n\n    \"Jos kohtalo ystäväks' mulle sun soi\n    Ei muu kuin kuolo meit' erottaa voi.\"\n\nJa se on totta, Marilla. Aiomme pyytää herra Phillipsin antamaan\nmeidän jälleen päästä yhteen istumaan, niin saa Gertie Pye mennä\nMinnie Andrewsin viereen. Meillä oli hurjan hieno teeillallinen.\nRouva Barry otti esille parhaan teekalustonsa, Marilla, aivan\nkuin minä olisin ollut oikea vieras... Minua oikein hytkäytti\nnähdessäni sen. Ei kukaan ole milloinkaan ennen ottanut esille\nparasta kalustoaan minun tähteni. Meillä oli ruodotonta ja nahatonta\nanjovista ja koviksi keitettyjä munia ja piparkakkuja ja kermaketta\nkahdenlaisen hillon kera, Marilla. Rouva Barry kysyi minulta,\nhalusinko teetä ja sanoi: \"isä, miksi et ojenna leipäkoria Annalle?\"\nOn varmaan äärettömin hauskaa olla aikuinen, Marilla, kun kaikkea\nnoin tarjoillaan ja persvedeerataan pöydässä...\n\n-- Oh niin, meneehän se, sanoi Marilla hieman huokaisten.\n\n-- Joka tapauksessa, kun minä tulen täyskasvuiseksi, jatkoi Anna,\npuhuttelen aina pikku tyttöjä, ikäänkuin hekin olisivat aikuisia,\nenkä koskaan naura, kun he käyttävät suuria sanoja... Se loukkaa\nniin tunteita, tiedän sen omasta surullisesta kokemuksestani... Teen\njälkeen Diana ja minä keitimme nekkuja. Nekut eivät tulleet oikein\nhyviä; se johtui kai siitä, ettei Diana enkä minä ollut keittänyt\nsellaisia ennen. Minun piti sekoittaa pataa. Dianan voidellessa\npaperimuotteja, ja silloin unohdin sen kokonaan ja annoin sen palaa\npohjaan, ja sitten panimme muotit eteisen lattialle jäähtymään, ja\nkissa astui yhteen muottiin, niin että olimme pakotetut viskaamaan\nsen pois... Mutta kamalan hauskaa se oli joka tapauksessa. Sitten\npois lähtiessäni rouva Barry pyysi minun käymään heillä niin usein\nkuin voin, ja Diana seisoi ikkunassa ja heitti lentosuukkoja jälkeeni\nkoko matkan aina Rakastavaisten polulle asti. Vakuutan Marillalle,\nettä olen oikein halukas rukoilemaan tänä iltana, ja aion myös\nsepittää aivan uuden, kauniin iltarukouksen oikein kiittääkseni\nJumalaa.\n\n\n\n\nXIX.\n\nMUUAN KONSERTTI, MUUAN ONNETTOMUUS JA MUUAN TUNNUSTUS.\n\n\n-- Marilla, saanko käväistä Dianan luona pikimältään? kysyi Anna ja\ntuli kiireesti alas vinttikamaristaan eräänä helmikuun iltana.\n\n-- En käsitä, mitä sinulla on tekemistä ulkona pimeässä tähän aikaan\npäivästä, sanoi Marilla ynseästi. -- Sinä ja Dianahan tulitte yhdessä\nkoulusta kotiin ja seisoitte sitten vielä lisäksi puoli tuntia\nlumessa pelkästään lörpöttelemässä. Sinulla ei voine olla niin\nerinomaisen tärkeätä puhuttavaa hänen kanssaan.\n\n-- On toki, hänhän tahtoo tavata minua, sanoi Anna rukoilevalla\näänellä. -- Hänellä on jotain hyvin tärkeätä sanottavaa minulle.\n\n-- Kuinka sen tiedät?\n\n-- Hän antoi minulle juuri merkin ikkunastaan. Olemme sopineet\ntavasta antaa merkkejä kynttilöillämme ja suurilla pahvipalasilla.\nPanemme kynttilän ikkunalaudalle ja vilkutamme -- aivan kuin majakka!\n-- kuljettamalla pahvilevyä edestakaisin sen edessä. Valonväläykset\nmerkitsevät eri asioita sen mukaan, miten monta niitä on. Se oli\nminun keksintöni, Marilla.\n\n-- Sen voin helposti arvata, sanoi Marilla. -- Ja jonakin kauniina\npäivänä te annatte merkkejä palavilla ikkunaverhoilla.\n\n-- O-oh! Emme toki, olemme niin varovaisia, Marilla. Ja se on niin\nhuvittavaa. Kaksi välähdystä merkitsee: \"oletko siellä?\" Kolme\nmerkitsee \"kyllä\", ja neljä \"ei\". Viisi välähdystä merkitsee:\n\"tule tänne niin pian kuin suinkin, sillä minulla on jotain\ntärkeätä sanottavaa sinulle.\" Diana on juuri äsken lähettänyt viisi\nvälähdystä, ja minua kiduttaa halu saada tietää, mitä se merkitsee.\n\n-- No niinpä sinun ei ole tarvis kauempaa kestää kidutusta, sanoi\nMarilla ivallisen näköisenä. -- Saat mennä, mutta sinun on oltava\ntäällä kymmenen minutin kuluttua, muista se.\n\nAnna muisti ja palasi takaisin määrätyn ajan kuluttua, vaikkakaan\nei luultavasti kukaan kuolevainen koskaan tule saamaan tietää, mitä\nhänelle maksoi suorittaa tuo tärkeä keskustelu Dianan tähdellisten\ntiedonantojen ohella lyhyessä kymmenen minutin ajassa. Nuoret neidit\nkäyttivät sen ainakin mahdollisimman tarkoin.\n\n-- Oi Marilla, voitteko ajatella! Tiedättehän, että huomenna on\nDianan syntymäpäivä. Ja nyt hänen äitinsä on sanonut hänelle, että\nhän saisi pyytää minut mukaansa kotiin suoraan koulusta, ja sitten\nsaisin olla siellä yötä! Ja hänen serkkunsa tulevat Newbridgestä\nsuurella heinähäkillä, jonka alle he ovat asettaneet jalakset,\nmennäkseen keskusteluklubille ja raittiustalolla pidettävään\nkonserttiin huomenillalla. Ja he ottaisivat Dianan ja minut mukaansa\nkonserttiin -- jos Marilla antaa minun mennä, tietenkin. Ja saanhan\nkai mennä? Oi, olen niin hirveän jännityksessä!\n\n-- Rauhoituhan, sillä sinä et saa mennä. Sinä voit paljon paremmin\nkotona omassa vuoteessasi, ja mitä tuohon konserttiin tulee, niin\non se pelkkää pötyä, ja pikkutytöillä ei ole mitään tekemistä\nsellaisissa tilaisuuksissa, jotka venyvät myöhään yöhön.\n\n-- Oi, tämähän on sellainen erikoinen tapaus, pyysi Anna, itkuun\npurskahtamaisillaan. -- Dianalla on vain yksi ainoa syntymäpäivä\nvuodessa. Syntymäpäiväthän eivät todellakaan ole mitään tavallisia,\nMarilla. Prissy Andrews lausuu \"Iltakellon ääni helää\" -- se on\nsellainen kaunis ja opettavainen runo, Marilla, olen varma siitä,\nettä minulle tekisi hyvin hyvää kuulla sitä... Ja kuoro laulaa neljä\nniin perin kaunista ja juhlallista laulua, jotka voisivat olla\nmelkein yhtä hyvin virsiä. Ja pastori on avustajana -- niin niin,\nihan todella, hän lausuu meidät kaikki tervetulleiksi... Sehän on\nmelkein kuin saarna. Kiltti, pikku Marilla kulta, saanhan mennä?\n\n-- Etkö ole kuullut, mitä sanoin, Anna? Riisu kengät jalastasi ja\nmene nukkumaan! Kello on yli kahdeksan.\n\n-- On vain eräs pikku asia vielä, Marilla, sanoi Anna, ilme kuten\nsellaisella, jonka täytyy käydä käsiksi viimeiseen keinoon. --\nDianan äiti on sanonut, että saamme nukkua vierashuoneen vuoteessa.\nAjatelkaa, mikä kunnia teidän pikku Annallenne saada nukkua\nvierashuoneen vuoteessa!\n\n-- Siitä kunniasta saat kun saatkin luopua. Mene nyt nukkumaan, Anna,\nja päästä minut kuulemasta enempiä kärttämisiä.\n\nKun Anna kyynelten valuessa pitkin poskiaan surullisena oli kadonnut\nrappusia ylös, avasi Matthew, joka näennäisesti oli istunut\ntorkuksissaan sohvalla koko keskustelun ajan, silmänsä ja sanoi\nvarmalla äänellä:\n\n-- Marilla, minun mielestäni sinun pitäisi antaa hänen mennä.\n\n-- Sitä en tee, vastasi Marilla. -- Kenen asia on kasvattaa lasta,\nsinun vai minun?\n\n-- Sinun, myönsi Matthew.\n\n-- No miksi sitten sekaannut asiaan?\n\n-- En sekaannu -- mutta minulla voi kai silti olla oma mielipiteeni.\nJa mielipiteeni on, että sinun pitäisi antaa Annan mennä.\n\n-- Niin, sinun mielestäsi minun kylläkin pitäisi antaa Annan mennä\nvaikka kuuhun, jos se pälkähtäisi hänen päähänsä, vastasi hänen\nsisarensa. -- Jos olisi kysymyksessä vain nukkua yö Dianan luona,\nniin voisin kai antaa myöten. Mutta tuo iltahuvittelu ei ole minun\nmakuni mukaista. Hän vilustuu varmasti, jos hän menee sinne, ja\nsitten hän saa päänsä täyteen joutavuuksia, niin että hän joutuu pois\ntasapainosta koko viikoksi. Minä tiedän parhaiten mitä ainesta hän on\nja kuinka paljon hän kestää, Matthew.\n\n-- Minun mielestäni sinun pitäisi antaa Annan mennä, toisti Matthew\nsamalla varmalla äänellä.\n\nMielipiteittensä perustelujen esittäminen ei ollut hänen vahvoja\npuoliaan, mutta kylläkin itsepintaisesti kiinni pitäminen. Marilla\nhuokasi toivottoman näköisenä ja vaipui äänettömyyteen.\n\nSeuraavana aamuna, kun Anna parhaillaan pesi aamiaislautasia,\npysähtyi Matthew latoon mennessään sanoakseen taas sisarelleen:\n\n-- Minun mielestäni sinun pitäisi antaa Annan mennä, Marilla.\n\nHänen sisarensa kasvot puhuivat parin sekunnin ajan asioita, joita\nei ehkä pidä pukea sanoiksi. Sitten hän taipui välttämättömyyteen ja\nlausui tuikealla äänellä:\n\n-- Menköön sitten, koska sinä et nähtävästi muuten saa rauhaa.\n\nAnna syöksyi ulos pienestä pesuhuoneesta vettävaluva pesuriepu\nkädessä.\n\n-- Oi, Marilla, Marilla, sano se vielä kerran!\n\n-- Enkä sano, yksi kerta on enemmän kuin tarpeeksi. Tämä on\nMatthew'n työtä, ja minä pesen käteni. Jos saat keuhkokuumeen, kun\nnukut vieraassa vuoteessa, ja kömmit ulos tuosta kuumasta salista\nkeskiyöllä, niin älä syytä minua, syytä Matthew'ta! Mutta oletko\naivan päästäsi sekaisin, Anna, kun seisot siinä ja annat pesuveden\nvalua virtanaan lattialle? En ikinä ole nähnyt tuollaista hutilusta!\n\n-- Ah, tiedän kyllä, että usein käyttäydyn hirveän huonosti,\nsanoi Anna katuvaisena. -- Minä kuhnin ja kähnin ja teen kaikki\nhullusti... Tuon sisään vähän hiekkaa ja hankaan likapilkut pois\nennen kouluun menoani. Oi, Marilla, olin niin sydämestäni kiintynyt\ntuohon konserttiin... En ole koskaan koko elämässäni ollut missään\nkonsertissa, ja kun muut tytöt puhuvat sellaisesta koulussa, tunnen\nolevani niin ymmällä. Te ette voinut tietää, miltä se minusta tuntui,\nMarilla, mutta Matthew, hän tiesi... Matthew ymmärtää minua, ja on\nniin hauskaa saada ymmärtämystä, Marilla.\n\nAnna oli liiaksi innoissaan ja kiihtynyt ajatellessaan kaikkea\nsitä hauskaa, joka häntä odotti, ollakseen oikein oma itsensä\nkoulussa. Hän antoi Gilbert Blythen vastata koko luokalle tehtyihin\nkysymyksiin, ja laskennossa hän oli sekapäisempi kuin konsanaan.\nNämä vastoinkäymiset olisivat kuitenkin harmittaneet Annaa koko\njoukon enemmän, ellei hänellä olisi ollut lohdutuksenaan konsertti ja\nvierashuoneen vuode. Hän ja Diana pakisivat siitä lakkaamatta koko\npäivän, niin että jos opettaja olisi ollut tarkempi vaatimuksissaan\nkuin herra Phillips, ei heille varmastikaan olisi käynyt hyvin.\n\nAnna tunsi, että hän ei olisi voinut kestää sitä, ettei hänkin olisi\npäässyt konserttiin, sillä koulussa aivan yksinkertaisesti ei muusta\npuhuttukaan.\n\nAvonlean keskusteluklubi, joka kokoontui joka toinen viikko\nkaiken talvea, oli järjestänyt useita pienempiä maksuttomia\nhuvitilaisuuksia, mutta tästä piti tulla jotain paljon\nsuurenmoisempaa; sisäänpääsymaksu oli kymmenen senttiä, ja näiden\nrahojen piti tulla kirjaston hyväksi. Avonlean nuoriso oli\nharjoitellut useita viikkoja, ja erikoisen innostuneita olivat\nkoululapset, joilla kaikilla oli vanhempia veljiä tai sisaria, joiden\npiti olla avustamassa. Joka ainoa koulun oppilas, joka oli täyttänyt\nyhdeksän vuotta, toivoi saavansa mennä, paitsi Carrie Sloane, jonka\nkovasydäminen isä oli samoin ennakkoluuloinen kuin Marilla Cuthbert\nkonsertteihin ja \"yökuhnailuihin\" nähden, kuten hän sanoi. Carrie\nitki raamatunhistoriansa ääressä koko iltapäivän ja piti elämää\ntaakkana.\n\nAnnan ilonpito alkoi heti kun koulutunnit olivat päättyneet, ja se\nkohosi sitten lakkaamatta, kunnes se saavutti aivan aavistamattoman\nhuippukohtansa itse konsertin aikana.\n\nPikku tytöt pyydettiin teelle Dianan kotiin -- \"aivan kuin\naikaihmiset\" -- ja sitten seurasi mieluisa pukeutumispuuha Dianan\npienessä suojassa yläkerrassa. Diana pörrötti Annan otsatukan, niin\nettä olisi voinut luulla, että sen alla oli täytetukkaa, ja Anna\nsolmi Dianan korvaruusukkeen sellaisella hienostuneella maulla,\nmikä oli vain hänen sormilleen mahdollista. Sitten he koettelivat\nvarmaankin puolta tusinaa eri tapaa järjestää niskatukkaa, että se\nnäyttäisi mahdollisimman \"fiksulta\". Viimein he olivat valmiit,\nposkilla heleä puna ja silmät loistaen iloista odotusta.\n\nTäytyy myöntää, että Anna tunsi vähäisen pistoksen sydämessään\nverratessaan sileätä mustaa puuvillasatiinihamettaan ja jokseenkin\nkömpelötekoista harmaata päällysnuttuaan Dianan sievään turkislakkiin\nja siroon pikku nuttuun. Mutta hän muisti ajoissa, että hänellä oli\nmielikuvitusta ja ymmärsi heti käyttää sitä hyväkseen.\n\nSitten saapuivat Dianan serkut, Murrayn tytöt Newbridgestä, ja he\nsulloutuivat kaikki yhdessä suureen häkkiin, joka kulki jalaksilla,\nsyvään hautautuneina pehmeisiin vällyihin ja olkiin. Anna nautti\najomatkasta raittiustalolle; reki liukui niin kevyesti kotia,\ntasaisia teitä myöten, ja lumi narisi hevosen kavioitten alla. Oli\nkomea auringonlasku ja lumipeittoiset kummut ja S:t Lorenzolahden\nsinisenmusta vesi kimaltelivat ja hohtivat kuin valtava helmiäis- ja\nsafiirimalja, ääriään myöten täynnä viiniä ja tulta. Kulkusten\nkilinää ja etäältä kuuluvaa naurua, jonka olisi melkein voinut luulla\nmetsän keijujen aiheuttamaksi, kuului kaikilta tahoilta.\n\n-- Oi, Diana, kuiskasi Anna, painaen Dianan puolihansikkaan peittämää\nkättä rekivällyn alla, eikö kaikki tyyni ole kuin ihanaa unta?\nOlenko todellakin saman näköinen kuin tavallisesti? Tunnen itseni\nniin toisenlaiseksi, että sen mielestäni pitäisi ehdottomasti näkyä\nulkomuodostani.\n\n-- Olet erittäin suloisen näköinen, sanoi Diana, joka äskettäin oli\nsaanut kohteliaisuuden eräältä serkultaan ja arveli, että hänen\npitäisi antaa sen mennä eteenpäin. -- Sinulla on mitä kaunein väri.\n\nIllan ohjelman muodosti sarja pelkkiä \"karmivia\" ihanuuksia --\nainakin yhdelle salin kuulijakunnasta, joka siirtyi toisesta\nautuaallisesta tunnelmasta toiseen. Kun Prissy Andrews, puettuna\nheleänpunaiseen silkkipuseroon, helminauha pyöreän valkean kaulansa\nympärillä ja eläviä neilikoita hiuksissa -- huhu kertoi, että\nopettaja oli lähettänyt noutamaan niitä koko tuon pitkän matkan\nkaupungista saakka häntä varten -- nousi korokkeelle ja lausui, mitä\ntapahtui yössä, \"min tummuuteen ei ykskään tähti tuika\", vapisi\nAnna jännityksestä ja osanotosta; kun kuoro lauloi \"Yli niityn\nkukkasarjain\", katseli Anna kattoon, ikäänkuin se olisi ollut täyteen\nmaalattu enkelinpäitä, ja kun sitten Tom Sloane sanoin ja elein\nesitti \"Tuhman Jussin markkinaretken\", nauroi Anna niin, että hän\nhoukutteli kaikki ympärillään olijatkin nauramaan, enemmän siksi,\nettä oli niin herttaisen hauskaa katsella häntä kuin siksi, että\nolisi pannut arvoa tuolle jokseenkin kuluneelle markkinasukkeluudelle.\n\nJa kun herra Phillips esitti Marcus Antoniuksen monologin Cesarin\nruumiin ääressä ja antoi äänelleen mitä sydäntäjärkyttävimmän sävyn\n-- katsoen joka lauseen lopussa Prissy Andrews'iin -- tunsi Anna,\nettä hän voisi nousta ja ryhtyä kapinaan siinä paikassa, jos vain\nyksi ainoakin Rooman kansalainen näyttäisi esimerkkiä...\n\nVain yksi ainoa ohjelmanumero ei voinut herättää hänen\nmielenkiintoaan. Kun Gilbert Blythe lausui \"Linna Reinillä\", otti\nAnna esiin Rhoda Murrayn lainakirjan ja luki sitä, kunnes hän\noli lopettanut, ja hän istui jäykkänä ja liikkumattomana Dianan\ntaputtaessa käsiään, kunnes niitä poltti ja pakotti.\n\nKello oli yksitoista, kun he tulivat kotiin, nautinnoista kylläisinä,\nmutta onnellisina siitä tietoisuudesta, että heillä vielä oli\njäljellä huvi jutella keskenään kaikesta, mitä he olivat nähneet\nja kuulleet. Kaikki näyttivät nukkuvan, ja talo oli pimeä ja\näänetön. Anna ja Diana sipsuttivat varpaillaan eteiseen, pitkään ja\nkapeaan huoneeseen, josta vei ovi vierashuoneeseen. Eteisessä oli\nmiellyttävän lämmin, ja huonetta valaisi vielä himmeästi melkein\nloppuunpalaneen takkatulen hohde.\n\n-- Riisuutukaamme täällä, sanoi Diana. -- Täällä on niin lämmintä ja\nsuloista.\n\n-- Eikö olekin ollut äärettömän hauskaa? huokasi Anna ihastuneena. --\nAjatteles, miten hienoa saada nousta korokkeelle ja lausua! Luuletko,\nettä meitä milloinkaan pyydetään sitä tekemään, Diana?\n\n-- Kyllä, tietysti, myöhemmin. He tahtovat aina suuria tyttöjä ja\npoikia lausumaan. Gilbert Blythe lausuu usein, ja hän on vain kaksi\nvuotta meitä vanhempi. Oi, Anna, kuinka voitkaan istua siellä ja olla\nolevinasi, ikäänkuin et kuuntelisikaan häntä? Kun hän tuli riviin \"On\ntoinen tyttö muudan, sisko ei hän mulle...\" niin katsoi hän suoraan\nalas sinuun.\n\n-- Diana, sanoi Anna arvokkaasti, sinä olet tosin paras ystäväni,\nmutta en edes sinun voi sallia puhua minulle tuosta... henkilöstä.\nOnko sinulla yöpaita ylläsi? Juoskaamme siis kilpaa nähdäksemme, kuka\ntulee ensin vuoteeseen!\n\nEhdotus oli Dianalle ylen mieluinen. Molemmat pienet valkopukuiset\nolennot lensivät pitkän huoneen läpi ja vierashuoneen oven kautta,\njonka he hiljaa olivat avanneet etukäteen, ja hypähtivät melkein\nsamaan aikaan valtavalla loikkauksella leveään vuoteeseen. Ja silloin\n-- liikkui jotain hyvin suurta ja paksua heidän allaan, kuului\npuhkumista ja voivottelua, ja joku kirkaisi puoleksi tukahtuneella,\nkiukkuisella äänellä:\n\n-- Mitä maailmassa tämä merkitsee?\n\nAnna ja Diana eivät koskaan päässeet selvyyteen siitä, miten he\ntulivat alas vuoteesta ja huoneesta ulos. He tiesivät vain, että\nuuden, kauhistuneen rientomarssin jälkeen he olivat vapisevina ja\nvarpaillaan hiipien yläkerrassa.\n\n-- Oi, kuka se oli, -- mitä se oli? kuiskasi Anna, hampaat kalisten\nkylmästä ja säikähdyksestä.\n\n-- Se oli Josephine täti, läähätti Diana tukehtumaisillaan naurusta.\n-- Oi, Anna, se oli Josephine täti -- miten hän nyt sitten lieneekin\ntullut sinne. Se oli hirveätä -- se oli todellakin hirveätä -- mutta\noletko koskaan ollut mukana niin hauskassa jutussa, Anna?\n\n-- Kuka on Josephine täti?\n\n-- Hän on isän täti ja asuu Charlottetownissa. Hän on kauhean vanha\n-- varmaankin yli seitsemänkymmenvuotias -- enkä luule, että hän on\nkoskaan ollut pikku tyttö. Odotimme häntä tänne käymään, vaikka emme\nnäin pian. Hän on kauhean pikkumainen ja kursaileva ja tulee nostamaan\nhirveän melun tästä, sen tiedän. Niin, nyt saamme mennä nukkumaan\nMinnie Mayn luokse, eikä kukaan ihminen usko, miten hän potkii...\n\nNeiti Josephine Barry ei tullut aamukahville seuraavana päivänä.\nRouva Barry hymyili ystävällisesti molemmille pikku tytöille.\n\n-- No, oliko teillä hauskaa eilen illalla? Koetin pysyä hereillä,\nkunnes tulitte kotiin, sillä tahdoin kertoa teille, että Josephine\ntäti oli tullut ja että teidän vuoteenne olivat yläkerrassa.\nToivottavasti ette häirinneet kilttiä vanhaa tätiämme, Diana.\n\nDiana vaikeni varovaisesti, mutta hän ja Anna vaihtoivat varkain\nsyyllisennäköisinä hymyilyjä pöydän yli. Anna kiiruhti kotiin\naamiaisen jälkeen ja jäi siten onnelliseen tietämättömyyteen siitä\nkotoisesta rajuilmasta, joka pian räjähti Barryn perheen päitten\nyläpuolella. Mutta iltapuoleen lähetti Marilla hänet asialle rouva\nLynden luo.\n\n-- Vai niin, sinä ja Diana siis miltei säikäytitte kuoliaaksi vanhan\nneiti Barryn eilen illalla? sanoi rouva Lynde ankaralla äänellä,\nmutta veitikkamainen pilkahdus silmässä.\n\n-- Rouva Barry pistäytyi täällä äsken Carmodyyn mennessään. Hän\noli pahoillaan ja suuttunut. Vanha neiti Barry oli kauhean pahalla\npäällä, kun hän nousi ylös aamulla, ja silloin on leikki kaukana,\nniin paljon tiedän minä. Ja Dianan kanssa hän ei tahtonut puhuakaan.\n\n-- Se ei ollut Dianan syy, sanoi Anna katuvaisena.\n\n-- Syy oli minun. Minä sen keksin, että juoksisimme kilpaa eteisen\npäästä päähän nähdäksemme, kuka voisi olla ensiksi vuoteessa.\n\n-- Sen tiesin! sanoi rouva Lynde tyytyväisin ilmein, kuten ainakin\nprofeetalla, jonka ennustus on käynyt toteen.\n\n-- Tiesin, että tuo ajatus oli sinun aivoistasi kotoisin. Niin niin\n-- pienet syyt, suuret seuraukset! Vanha neiti Barry tuli viipyäkseen\nkoko kuukauden, ja nyt hän sanoo, että hän ei viivy päivääkään\nkauemmin, vaan lähtee takaisin kaupunkiin huomenna, huolimatta\nsunnuntaista ja kaikesta... Hän olisi lähtenyt tänään, jos hevonen\nolisi ollut vapaa. Nii-in, Anna! Ja hän oli luvannut kustantaa\nDianalle neljännesvuoden pianotunnit, mutta nyt kai se kaikki\nraukenee tyhjiin... Ei hän halua tehdä mitään tuollaisen villikissan\nhyväksi!... Barrylla on kai tänään ollut kuumat paikat, arvaan minä.\nVanhatäti on rikas, ja he tahtovat mistä hinnasta tahansa pysyä hänen\nsuosiossaan. Tätä ei rouva Barry tietystikään sanonut minulle, mutta\nminä ymmärrän kokolailla ihmisluontoa, sanon minä.\n\n-- Minulla sitten on surkean huono onni, valitti Anna.\n\n-- Aina minä satun tuottamaan ikävyyksiä itselleni ja parhaille\nystävilleni -- niille, joiden puolesta muuten tahtoisin vuodattaa\nsydänvereni... Voitteko sanoa minulle, mitä minun on tehtävä, rouva\nLynde?\n\n-- Se johtuu siitä, että sinä olet niin huimapäinen etkä ajattele\nnenääsi pitemmälle, lapsi... Jos saat päähänpiston, niin se on heti\ntoteutettava päätäpahkaa, kuinka mieletön se sitten lieneekin.\n\n-- Niin, mutta juuri siinähän onkin suurin hauskuus, väitti Anna.\n-- Jokin ajatus syntyy aivoissa -- niin hauskana ja nokkelana -- se\non toteutettava heti verekseltään... Jos tuhlaa aikaa arveluihin,\nlivahtaa koko juttu käsistä. Ettekö itse ole koskaan huomannut sitä,\nrouva Lynde?\n\nEi, rouva Lynde ei ollut huomannut. Ja hän ravisti viisasta päätään.\n\n-- Sinun täytyy oppia ajattelemaan hiukan, Anna, siinä koko juttu.\nSinä voit totta tosiaan tietämättäsi syöksyä suurempiinkin vaaroihin\nkuin siististi laitettuun vierashuoneen vuoteeseen.\n\nRouva Lynde nauroi hyväntahtoisesti pienelle sukkelalle\nkokkapuheelleen, mutta Anna istui miettiväisenä. Kun hän oli\nsanonut rouva Lyndelle jäähyväiset, suuntasi hän kulkunsa suoraan\nsänkipeltojen poikki Mäntymäelle. Diana tuli häntä vastaan keittiön\novessa.\n\n-- Oliko hän kauheasti suuttunut, teidän Josephine tätinne? kuiskasi\nAnna.\n\n-- Kyllä, sen saat uskoa, vastasi Diana hihitystään hilliten ja\nluoden pelokkaan katseen olkansa yli lukittuun salinoveen. -- Hän oli\nniin vihainen, että hän ihan hyppi. Ja kuinka hän torui, Anna! Hän\nsanoi, ettei hän ikinä ole nähnyt näin huonosti kasvatettua tyttöä ja\nettä vanhempieni pitäisi hävetä minun vuokseni... Hän aikoo lähteä\nhuomenna, sanoo hän. Ja minulle se on aivan samantekevää -- mutta ei\nisälle ja äidille.\n\n-- Miksi et sanonut heille, että minä olin saanut aikaan koko\nkommelluksen? kysyi Anna.\n\n-- Voitko uskoa minusta jotain sellaista? sanoi Diana\nloukkaantuneena. -- Minä en ole mikään juorukello minäkään, ja minä\nolin aivan yhtä syyllinen kuin sinäkin.\n\n-- No niin, silloin puhun itse siitä hänelle, sanoi Anna\npäättäväisesti.\n\nDiana tuijotti.\n\n-- Anna Shirley, sitä et tarkoita!... Sinä olet mieletön -- hän syö\nsinut elävältä.\n\n-- Älä nyt tee minua pelokkaammaksi kuin jo olen! pyysi Anna.\n-- Niin, minä tiedän nyt, miltä tuntuu astua leijonanhäkkiin...\nMutta minun täytyy tehdä se. Syy oli minun, ja se täytyy minun\nnyt tunnustaa. Onneksi minulla on ollut aika paljon harjoitusta\ntunnustamistyössä...\n\n-- Niin, hän istuu salissa, sanoi Diana. -- Voit mennä sisään, jos\nsinua se huvittaa. Minä en uskaltaisi. Enkä luule sinun saavan aikaan\nniin hituistakaan.\n\nTämän rohkaisun jälkeen Anna kokosi kaiken rohkeutensa, meni\npäättäväisesti salin ovelle ja naputti varovasti. Terävä \"sisään!\"\noli seurauksena.\n\nNeiti Josephine Barry, laihana, jäykkänä ja pyntättynä istui kutoen\ntarmonsa takaa tulen ääressä. Hänen kiukkunsa ei suinkaan ollut vielä\njäähtynyt, ja hänen silmänsä katsoivat tiukasti kultasankaisten\nsilmälasien läpi. Hän kääntyi ympäri tuolissaan, odottaen näkevänsä\nDianan. Sen sijaan hänen katseensa kohtasi kalpeaposkisen tytön,\njonka suuret silmät ilmaisivat omituista epätoivon ja aran kauhun\nsekotusta.\n\n-- Mikä kapine sinä olet? kysyi Josephine Barry ilman muita\nmuodollisuuksia.\n\n-- Olen Vihervaaran Anna, sanoi pieni vieras vapisevalla äänellä,\npannen kätensä ristiin hänelle ominaisella eleellä. -- Ja hyvä neiti,\ntulen tunnustamaan.\n\n-- Tunnustamaan mitä?\n\n-- Että oli yksinomaan minun syyni, että me hyppäsimme teidän\nvuoteeseenne eilen illalla. Minä juuri sen keksin. Diana ei koskaan\nolisi ajatellut mitään sellaista, siitä olen varma. Diana on hyvin\nsiivo ja hieno tyttö, neiti Barry. Niin että sen vuoksi on hyvin\nväärin syyttää häntä, sitä te ette saa tehdä.\n\n-- En saa? Hm!... Parhaan temppunsa Anna todellakin teki hypätessään!\nJa kaiken huippu on, että sellaista voi tapahtua kunniallisessa ja\nsäädyllisessä talossa!\n\n-- Mutta mehän vain leikimme, puhkesi Anna taas puhumaan. -- Minun\nmielestäni teidän pitäisi antaa meille anteeksi, neiti Barry, nyt\nkun olemme pyytäneet sitä. Suokaa anteeksi ainakin Dianalle, olkaa\nniin kiltti, ja antakaa hänen saada pianotunteja. Diana on iloinnut\nniin kovin saadessaan oppia soittamaan, ja minä tiedän parhaiten,\nmiltä tuntuu iloita jostain asiasta etukäteen ja sitten jäädä ilman\nsitä. Jos teidän täytyy olla jollekin loukkaantunut, niin olkaa\nloukkaantunut minulle! Ennen maailmassa olin tottunut siihen, että\nihmiset olivat minulle epäystävällisiä, joten voin sietää sitä paljon\nparemmin kuin Diana.\n\nVanhan neidin silmät olivat kadottaneet paljon terävästä ilmeestään,\nja ne olivat sen sijaan alkaneet tuikkia, ikäänkuin hän olisi\ntuntenut olevansa huvitettu. Mutta hän sanoi kuitenkin sangen\nankarasti:\n\n-- Minun mielestäni ette voi puolustautua sillä, että vain leikitte.\nKun minä olin nuori, saivat totta tosiaan pikku tytöt välttää\nsellaista leikkiä. Sinä et tiedä, mitä merkitsee, kun pitkän ja\nvaivalloisen matkan jälkeen herää suloisesta unestaan siihen, että\nkaksi suurta tytönköntystä tulla romahtaa niskaan.\n\n-- En tiedä sitä, mutta voin kuvitella, sanoi Anna innokkaasti. --\nOlen varma siitä, että sen on täytynyt olla hyvin häiritsevää...\nMutta asettukaahan meidän tilallemme, neiti Barry. Onko teillä\nmielikuvitusta? Sillä silloin se käy päinsä helpommin. Me emme\ntienneet, että vuoteessa nukkui ketään ihmistä, ja te säikäytitte\nmeidät miltei kuoliaaksi. Se on kauheimpia tapauksia, mitä koskaan\nolen kokenut... Emmekä me saaneetkaan nukkua vierashuoneen vuoteessa,\nkuten meille oli luvattu... Te olette varmaankin tottunut nukkumaan\nvierashuoneessa. Mutta koettakaahan kuvitella, miltä teistä tuntuisi,\njos olisitte pieni orpo tyttönen, jonka osalle ei koskaan olisi\ntullut sellaista kunniaa...\n\nTerävä katse oli tällä haavaa kokonaan kadonnut. Neiti Barry päästi\nkun päästikin kuuluville naurahduksen -- äänen, joka saattoi Dianan,\nsiinä kun hän seisoi keittiön oven ulkopuolella odottaen mykän tuskan\nvallassa, huoahtamaan syvään helpotuksesta.\n\n-- Pelkään, että minun mielikuvitukseni on hieman hidas -- on niin\npitkä aika siitä kun olen sitä käyttänyt, sanoi täti. Kaikki riippuu\nkatsantotavasta... Istuppas nyt ja kerro vähän, mikä sinä oikein olet\nmiehiäsi.\n\n-- Anteeksi, mutta en voi sitä tehdä, vastasi Anna suurella\nvarmuudella. -- Tekisin sen mielelläni, sillä te näytätte\nmielenkiintoiselta naiselta ja te ehkä voisitte olla vieläpä\nsukulaissielukin, vaikka se ei olekaan luultavaa... Mutta minun\non mentävä kotiin neiti Marilla Cuthbertin luo. Hän on hyvin hyvä\nneiti, joka on ottanut minut luokseen kasvattaakseen minut. Hän panee\nparastaan, mutta kehnoa jälkeä siitä sittenkin tulee. Te ette saa\npanna syytä hänen niskoilleen siitä, että minä hyppäsin vuoteeseen.\nMutta ennenkuin lähden, tahtoisin vain mielelläni tietää, annatteko\nanteeksi Dianalle ja jäättekö Avonlea'hin niin kauaksi aikaa kuin\naioitte alunpitäin.\n\n-- Ehkä jään, jos sinä tulet välistä tänne minua tervehtimään.\n\nSamana iltana Josephine täti antoi Dianalle hopeisen rannerenkaan\nriippuvine hopeasydämineen ja kertoi perheen vanhemmille jäsenille,\nettä hän oli purkanut matkalaukkunsa.\n\n-- Olen päättänyt viipyä vain tullakseni lähemmin tuntemaan tuon\nVihervaaran tyttöletukan, sanoi hän aivan suorasukaisesti. -- Hän\nhuvittaa minua, ja minun iälläni tapaa harvoin huvittavaa ihmistä.\n\nMarihan ainoa ajatus, kun hän kuuli jutun, oli: \"Mitäs minä sanoin!\"\n-- Mutta ei kenenkään muun kuin Matthew'n korva kuullut sitä.\n\nJosephine täti viipyi kuukautensa päähän ja vielä pitemmältäkin. Hän\noli miellyttävämpi vieras kuin tavallisesti, sillä Anna piti häntä\nhyvällä tuulella. Heistä tuli maailman parhaat ystävät.\n\nKun neiti Barry meni kotiinsa, sanoi hän:\n\n-- Muistakin, Anna, että kaupunkiin tullessasi tulet minua\ntervehtimään, ja sinä saat maata ja nukkua minun kaikkein parhaassa\nvierasvuoteessani, sen lupaan.\n\n-- Josephine täti oli kuitenkin sukulaissielu, kun kaikki käy ympäri,\nuskoi Anna Marillalle. -- Sitä en voinut uskoa ensi näkemältä, mutta\nse hän on. Siitä ei pääse perille heti paikalla, kuten Matthew'ssa,\nmutta tovin kiiluttua sen huomaa. Sukulaissielut eivät sentään ole\nniin harvinaisia, kuin ensin luulin...\n\n\n\n\nXX.\n\nMIELIKUVITUKSEN HARHAPOLKUJA.\n\n\nKevät oli vielä kerran palannut Vihervaaralle -- kaunis, vaikka\noikullinen ja epäröivä kanadalainen kevät. Se viipyi koko huhtikuun\nja toukokuun ja tarjosi sarjan suloisia, lauhkeita päiviä,\nruusunhohteisia auringonlaskuja, jälleenheräämisen ihmeitä ja\nversovaa kasvullisuutta. Vaahterat Rakastavaisten polun varrella\nolivat täynnä punaisenruskeita nuppuja, ja pienet poimuiset sanajalat\nputkahtelivat esiin Metsänymfin lähteen ympärillä.\n\nYlhäällä metsikössä herra Sloanen talon takana puhkesivat kielot\nkukkaan, keinutellen hennoissa varsissaan pikku kellosia ja levittäen\nmitä ihaninta tuoksua. Kaikki koulun pojat ja tytöt olivat olleet\nulkona niitä poimimassa eräänä aurinkoisena iltapäivänä, ja nyt he\nkulkivat kotiin kuulaassa iltahämyssä, jossa kaikki äänet kuuluvat\nniin selvästi, kädet ja korit täynnä kukkavihkoja.\n\nKäy sääliksi ihmiset, jotka elävät sellaisessa maassa, jossa ei ole\nkieloja, sanoi Anna. -- Diana sanoo, että heillä on ehkä jotain vielä\nparempaa kuin kielot, vai mitä, Marilla? Ja sitten Diana sanoo, että\nelleivät he tunne niitä, niin eivät he voi kaivatakaan niitä. Mutta\nse on minun mielestäni kaikkein surullisinta. Ajatteles Marilla --\nolla tietämättä, minkälaisia kielot ovat, ja kaipaamatta niitä!...\n\nMeillä oli tänään hurjan hauskaa, Marilla! Söimme voileipiämme\nsammalenpeittämässä laaksossa erään vanhan kaivon luona -- sellainen\nromanttinen paikka! Charlie Sloane sanoi, että Arty Gillis ei\nuskaltaisi hypätä sen yli, ja silloin Artyn tietysti oli pakko\nhypätä, vaikka hän kasteli toisen housunlahkeensa. Herra Phillips\nantoi kaikki löytämänsä kielot Prissy Andrewsille, ja minä kuulin\nhänen sanovan: \"suloista suloiselle.\" Sen hän on lainannut eräästä\nkirjasta, sen tiedän, mutta tarvitaan kuitenkin jonkun verran\nmielikuvitusta käyttääkseen sitä oikeassa paikassa... Oli myöskin\neräs, joka tuli tarjoamaan minulle kieloja, mutta minä sanoin: ei,\nkiitoksia... En voi sanoa teille tuon henkilön nimeä, sillä olen\nluvannut pyhästi, ettei se koskaan tule huulilleni.\n\nTeimme kieloista seppeleitä ja kiedoimme ne hattujemme ympäri, ja\nkun tuli kotiin lähdön aika, niin kuljimme parittain pitkin tietä\nkäsissämme suuret kukkavihkomme, ja laulelimme. Oi, miten hauskaa\nmeillä oli, Marilla! Koko herra Sloanen talon väki tuli ulos meitä\nkatsomaan, ja kaikki, jotka kohtasimme maantiellä, pysähtyivät ja\nkatsoivat jälkeemme. Me herätimme oikein huomiota...\n\n-- Ei tarvita paljoakaan saadakseen houkat töllistelemään, arveli\nMarilla.\n\nKielojen jälkeen tuli orvokkien vuoro, ja koko Orvokkien laakso hohti\nniitä. Anna kulki sen kautta kouluun varovaisin askelin ja hellivin\nkatsein, aivan kuin hän olisi polkenut pyhää maata.\n\n-- On ihmeellistä, uskoi hän Dianalle, kun kuljen Orvokkien laakson\nläpi, en välitä, vaikka Gil-- vaikka joku muu pääsisi luokalla\nedelleni. Mutta koulussa istuessani, silloin on aivan toista, ja minä\nvälitän siitä paljon. Minussa on niin monta erilaista Annaa. Välistä\najattelen, että siitä varmaankin johtuu, että saan aikaan niin paljon\nsotkua... Jos olisin vain yksi ainoa Anna, olisi paljon mukavampaa...\nMutta ei puoliksikaan niin hauskaa.\n\nEräänä kesäkuuniltana, kun hedelmäpuutarhat jälleen olivat\npukeutuneet heleimpään kukkaisasuunsa, kun sammakkojen kuoro\nhelkytteli säveliään pienten hopeakellojen tavoin lammikossa Tumman,\npäilyvän aallokon yläpuolella ja ilma oli täynnä apilaniittyjen ja\npihkalta tuoksuvien hongikkojen lemua, istui Anna päätyikkunassaan.\nHän oli ahertanut läksyjensä ääressä, mutta oli tullut niin hämärä,\nettei hän enää nähnyt lukea, ja hän oli vaipunut uneksimaan silmät.\nauki. Hän katseli ulos Lumikuningattaren oksien lomitse, jotka vielä\nvälkkyivät hohtavan valkeina kukkaterttuineen.\n\nPääasiallisesti oli pieni vinttikamari pysynyt muuttumattomana.\nSeinät olivat yhtä kylmän valkoiset, neulatyyny yhtä kova, keltaiset\ntuolit yhtä jäykät ja pyntätyt kuin ennenkin. Ja kuitenkin oli itse\nhuoneen luonne muuttunut. Se oli täynnä elävää ja voimakkaasti\nsykkäilevää personallisuutta, joka tuntui läpitunkevan kaiken ja\nolevan aivan riippumaton koulutytön lukukirjoista ja puvuista ja\nnauhoista -- vieläpä rikkinäisestä sinisestä tuopistakin, joka oli\npöydällä täynnä omenankukkia. Oli kuin sen vilkkaan asukkaan kaikki\nunelmat, olipa hän sitten hereillä tai valveilla, olisivat ottaneet\nnäkyväisen, vaikkakaan ei aineellista muotoa ja verhonneet alastoman\nhuoneen mitä hellimmillä sateenkaarenhohde- ja kuutamonvälkekudoksilla.\n\nVihdoin Marilla tuli rivakasti sisään mukanaan muutamia Annan\nvastasilitettyjä kouluesiliinoja. Hän ripusti ne tuolille ja istuutui\nhuoahtaen. Hänellä oli ollut sinä päivänä vaikea päänsärkynsä, ja\nvaikka se nyt oli jokseenkin ohi, tunsi hän olevansa \"kerrassaan\nkuitti\", kuten hän sanoi. Anna katsoi häneen kirkas katse täynnä\nosanottoa.\n\n-- Toivoisin todellakin, että minulla olisi päänsärky teidän\nsijastanne, Marilla. Olisin ilolla sietänyt sen teidän tähtenne.\n\n-- Kiitos vaan, mutta sinä olet tehnyt sen, mikä sinulle kuuluu\ntekemällä työt ja antamalla minun levätä, sanoi Marilla. -- Sinä\nnäytät oikein käyneen sukkasillasi ja tehneen vähemmän erehdyksiä\nkuin tavallisesti. Tietysti -- sinun ei olisi tarvinnut tärkätä\nMatthew'n nenäliinoja.\n\nJa useimmat ihmiset, jotka panevat paistoksen uuniin lämmittääkseen\nsen päivälliseksi, ottavat sen kyllä ulos ja syövät sen, kun se on\nlämminnyt, sen sijaan että antavat sen jäädä sinne ja palaa mustalle\nkarrelle. Mutta sinulla nyt on kerta kaikkiaan omat tapasi.\n\nMarillan vaikea päänsärky saattoi hänet aina hieman \"pippuriselle\"\ntuulelle.\n\n-- Oh, se oli kovin ikävää, sanoi Anna katuvaisesti.\n\n-- En lainkaan ajatellut tuota paistosta siitä silmänräpäyksestä\nasti kuin pistin sen uuniin tähän hetkeen asti -- vaikkakin minusta\ntuntui, että päivällispöydästä puuttui jotain...\n\nKun Marilla jätti taloushommat minun haltuuni aamulla, niin päätin\noikein vakavasti pitää ajatukseni koossa ja olla \"kuvittelematta\"\nmitään... Ja kaikki kävi hyvin, kunnes panin paistoksen uuniin;\nsilloin tulin ajatelleeksi piparkakkutaloa ja noita-akkaa ja lapsia,\njotka työnsivät hänet syvälle uuniin... Silloin unohdin paistoksen.\n\nEn tiedä tärkänneeni Matthew'n nenäliinoja! Koko ajan silittäessäni\nkoetin keksiä nimeä uudelle saarelle, jonka Diana ja minä löysimme\nkauempaa puron yläjuoksun varrelta. Se on mitä hurmaavin paikka,\nMarilla. Siinä kasvaa kaksi vaahteraa, ja puro juoksee sen ympäri.\nOlemme vähän ajatelleet Victoria-saarta, vaikka se ei ole vielä\npäätetty... Mutta paistoksen ja nenäliinojen laita oli ikävästi.\nOlisin tahtonut olla oikein erikoisen kiltti ja kelvollinen tänään,\nkoska nyt on eräs vuosipäivä. Muistaako Marilla, mitä tapahtui tänä\npäivänä täsmälleen vuosi takaperin?\n\n-- En, en mitään erityistä.\n\n-- Oi, Marilla, juuri tänä päivänä tulin tänne Vihervaaralle. Sitä\nen koskaan unohda! Se oli käännekohta elämässäni... Mutta teidän\nmielestänne se ei luonnollisestikaan ollut mitään niin merkillistä.\nNyt olen ollut täällä kokonaisen vuoden, ja olen ollut niin\nonnellinen!... Onhan selvää, että minulla on ollut huoleni, mutta\nne voi koettaa unohtaa... Kadutteko te, että annoitte minun jäädä,\nMarilla?\n\n-- Johan nyt, katunut en ole, sanoi Marilla, joka joskus ihmetteli,\nkuinka hän oli voinut elää ennen Annan tuloa Vihervaaralle. -- Sitä\nen ole tehnyt... Jos olet lopettanut läksysi, Anna, niin soisin\nmielelläni, että sinä käväisisit rouva Barryn luona ja pyytäisit\nhäneltä lainaksi Dianan esiliinankaavoja.\n\n-- Ah -- on -- on niin pimeä... sanoi Anna.\n\n-- Pimeä? Vastahan hämärtää. Ja muuten -- etkö ole usein juossut\nsinne pimeän tultuakin?\n\n-- Menen varhain huomenaamulla, sanoi Anna innokkaasti. -- Nousen\nylös auringon noustessa ja livistän sinne heti, Marilla.\n\n-- Mitä uusia metkuja nämä ovat, Anna? Tahdon saada kaavat\nleikatakseni uuden esiliinasi nyt tänä iltana. Mene heti paikalla ja\nliiku liukkaasti.\n\n-- Silloin on minun mentävä suurta valtatietä... sanoi Anna ja otti\nvastahakoisesti hattunsa.\n\n-- Suurta valtatietä -- ja tuhlaisit kokonaisia puoli tuntia! Juokse\nnyt, muuten totta tosiaan saat nähdä toista!\n\n-- En voi mennä kummitusmetsän läpi, Marilla! huusi Anna aivan\nepätoivon vallassa.\n\nMarilla tuijotti.\n\n-- Kummitusmetsän? Hourailetko sinä? Missä ihmeessä on kummitusmetsä?\n\n-- Puron takana oleva kuusikko, sanoi Anna kuiskaten kauhistuneena.\n\n-- Loruja! Täällä ei ole missään mitään kummitusmetsää! Kuka on\npannut sellaisia typeryyksiä päähänne?\n\n-- Ei kukaan, vastasi Anna. -- Diana ja minä olemme päätelleet, että\nmetsässä kummittelee. Kaikki paikat näillä seuduin ovat niin -- niin\n-- tavallisin. Me keksimme tämän saadaksemme hauskaa. Aloimme tämän\nkuvittelun huhtikuussa. Kummitusmetsässä on jotain niin romanttista,\nMarilla. Valitsimme kuusikon, koska sen sisällä on niin pimeätä. Oh,\nolemme kuvitelleet sellaisia kammottavia asioita, että hiukset voivat\nnousta pystyyn pääparassa... Siellä kulkee eräs valkopukuinen nainen\nedestakaisin puron rannalla juuri tähän aikaan ja vääntelee käsiään\nja kirkaisee kimakalla äänellä... Hän näyttäytyy, kun perheessä on\nodotettavissa joku kuolemantapaus. Ja erään pienen murhatun lapsen\nhaamu harhailee viidakossa Satakielenpesän vaiheilla -- se hiipii\ntaaksesi ja laskee kylmät sormensa käteesi -- näin! Oi, Marilla,\nminua värisyttää, kun vain ajattelenkin sitä... Ja päätön mies horjuu\nedestakaisin polkua pitkin, ja valkeat luurangot kahistelevat oksien\nlomissa... Oi, Marilla, en mistään hinnasta maailmassa haluaisi mennä\nkummitusmetsän läpi pimeän tultua. Olen varma siitä että valkoiset\nolennot kurkottautuisivat puitten takaa ja ottaisivat minut...\n\n-- En koskaan ole kuullut mokomaa, huudahti Marilla, joka oli\nkuunnellut hämmästyksestä mykkänä. -- Anna Shirley, eihän toki liene\ntarkoituksesi sanoa minulle, että uskot kaikkiin noihin typeryyksiin,\njotka itse olet sepittänyt.\n\n-- En aivan... änkytti Anna. -- En usko ainakaan päiväsaikaan. Mutta\npimeän tultua, Marilla, silloin on toista. Juuri silloin kummitukset\novat liikkeellä -- mieluimmin torstai-iltoina...\n\n-- Ei ole olemassa kummituksia, Anna.\n\n-- On toki, varmasti on, Marilla, huusi Anna innokkaasti. -- Tiedän\nmonta, oikein luotettavaa ihmistä, jotka ovat sellaisia nähneet.\nCharlie Sloane sanoo, että hänen isoäitinsä näki hänen isoisänsä\najavan lehmiä kotiin eräänä iltana, kun hän oli ollut haudattuna\njo enemmän kuin vuoden. Ja Charlie Sloanen isoäiti, hän nyt ei\ntosiaankaan pane omiansa... Hän on uskonnollinen. Ja rouva Thomasin\nisää seurasi eräänä iltana koira, jolla oli hehkuvat silmät ja\nriippuva kieli, ja hän ymmärsi sen olleen veljensä hengen, joka\ntahtoi sanoa, että hän kuolisi yhdeksän päivän kuluttua. Hän ei\nkuollut, mutta hän kuoli kahden vuoden kuluttua, niin että sehän kävi\nkyllä yhteen, joka tapauksessa... Ja Ruby Gillis on kertonut --\n\n-- En halua kuulla sanaakaan enempää, keskeytti Marilla terävästi.\n-- Olen kauan ollut sitä mieltä, että sinä annat mielikuvituksillesi\nliian valtoimet ohjat, ja jos se nyt sepustelee tuollaisia\nsairaalloisia asioita, niin en voi enää kauempaa sitä suosia. Mene\nnyt tuossa paikassa Barrylle, kuten sanoin, ja rangaistukseksi sinun\non mentävä juuri kuusikon läpi. Äläkä huoli tulla sitten minun\nluokseni puhumaan sanaakaan kummitusmetsästä.\n\nEi auttanut, vaikka Anna kuinka itki ja pyysi -- ja itki ja pyysi\nhän täydellä todella, sillä hänen kauhunsa oli todellista. Hänen\nmielikuvituksensa oli tehnyt hänelle ilkeän kepposen ja kuusikko\nherätti hänessä pimeän tultua mitä suurinta kammoa. Mutta Marilla oli\ntaipumaton. Hän saattoi vapisevaa henkiennäkijää lähteelle saakka ja\nkäski hänen mennä suoraa päätä portaan yli kirkuvien valkopukuisten\nnaisten ja päättömien ukkelien hämärille tyyssijoille.\n\n-- Oi, Marilla, kuinka voitte olla niin julma! nyyhkytti Anna. --\nMiltä teistä tuntuisi, jos valkoinen olento tempaisi minut luokseen\nja kantaisi minut pois?\n\n-- Minä otan sen vastuulleni, vastasi Marilla silmää räpäyttämättä.\n-- Tiedät, että aina tarkoitan sitä mitä sanon. Parannan sinut\ntotisesti siitä taudista, että kansoitat kunniallisen kuusikkomme\nkummituksilla. Kas niin, mars matkaan!\n\nAnna lähti marssimaan -- toisin sanoen, hän hoiperteli portaan yli\nja jatkoi kulkuaan pitkin kammottavaa, hämärää polkua toisella\npuolen. Anna ei koskaan unohtanut tuota kulkua. Katkerasti hän sai\nkatua, että hän leikillä oli säikyttänyt itseään turhanpäiten. Hänen\nmielikuvituksensa aaveolennot tirkistelivät jokaisesta pimeästä\nvarjosta hänen tiellään, ja ne ojensivat kylmiä, käpertyneitä\nkouriaan tarttuakseen kauhistuneeseen pikku tyttöön, joka oli ne\nmanannut esiin.\n\nValkoinen tuohenpalanen, jonka tuulenpuuska lennätti ylös eräästä\nkuopasta ja edelleen yli kahisevien, kuihtuneitten lehtien,\npysähdytti melkein hänen sydämensä sykkimästä. Kahden vanhan puun\noksan pitkäveteinen natina, joka aiheutui niiden kihnutuksesta\ntoisiaan vastaan, pusersi tuskan hien suurina helminä hänen\notsalleen. Pimeässä räpyttelevät yölepakot olivat hänestä mustien\nkummitusten siipiä.\n\nTultuaan herra Bellin pellolle, hän lensi sen yli, ikäänkuin häntä\nolisi seurannut kokonainen sotajoukko ruumiittomia olentoja, ja hän\nsaapui Barryn keittiön ovelle niin hengästyneenä ja uupuneena, että\nhän tuskin kykeni kuiskaten pyytämään esiliinan kaavaa. Diana ei ollut\nkotona, joten hänellä ei ollut mitään tekosyytä viipyä kauemmin. Ja\njälellä oli siis kauhea paluumatka. Anna kulki sen silmät ummessa --\nmieluummin hän tahtoi kolhia itsensä kuuroksi ja sokeaksi oksia vasten\nkuin antautua vaaraan nähdä joku valkoinen olento... Kun hän viimein\nvapisevin polvin astui portaan palkeille, päästi hän pitkän helpotuksen\nhuokauksen.\n\n-- Vai niin, kukaan ei vienyt sinua? sanoi tunteeton Marilla.\n\n-- Oi, Marilla, sanoi Anna hampaat kalisten, tästä lähtien olen\na-aivan t-tyytyväinen tavallisiin m-metsiin...\n\n\n\n\nXXI.\n\nANNAN UUSI MAUSTE.\n\n\n-- Meidän on varmaan pian kutsuttava tänne uusi pastorimme ja\nhänen nuori rouvansa teelle, sanoi Marilla miettiväisesti. -- He\novat olleet melkein kaikkialla muualla paitsi täällä. Annahan kun\najattelen! Ensi keskiviikkona sopisi hyvin. Mutta kuulehan, Anna,\nälä virka sanaakaan Matthew'lle siitä, sillä jos hän tietää, että\nvieraita on tulossa, niin hän keksii jonkun verukkeen pysyäkseen\npoissa sinä päivänä. Hän on niin tottunut siihen, ettei meidän vanha\npastorimme koskaan välittänyt hänestä, että hänen mielestään tulee\nolemaan hyvin työlästä tutustella herra ja rouva Allanin kanssa --\nvarsinkin rouvan, luonnollisesti.\n\n-- Minä vaikenen kuin muuri, vakuutti Anna. -- Oh, Marilla, enkö\nsaa leipoa kaakun siksi kuin he tulevat? Haluaisin niin mielelläni\nlaittaa jotain hyvää herttaiselle papin rouvalle, ja nykyäänhän olen\njo oikein kätevä leipomiseen.\n\nUusi pastori ja hänen rouvansa olivat nuori ystävällinen pari,\nvastavihittyjä ja koko sielustaan innostuneita valitsemaansa\nelämänkutsumukseen. Avonlea oli heti ottanut heidät avosylin vastaan.\nSekä vanhat että nuoret pitivät hilpeästä ja ujostelemattomasta\nnuoresta pastorista, jolla oli niin palava työinto, ja lempeästä\npikku rouvasta, josta nyt tuli pappilan valtiatar. Anna rakastui heti\nrouva Allaniin. Hän oli hänessä löytänyt uuden \"sukulaissielun\".\n\n-- Oi, kuinka mainio rouva Allan on, huudahti hän eräänä\nsunnuntai-iltapäivänä. -- Hän on ottanut meidän pyhäkoululuokkamme,\nja hän opettaa erinomaisesti. Hän sanoi heti paikalla, että hänen\nmielestään ei ollut oikein, että opettaja yksin tekee kysymyksiä, ja\nMarillahan tietää, että juuri niin minäkin aina olen ajatellut... Hän\nsanoi, että saisimme kysyä häneltä mitä tahdoimme, ja minä tein koko\njoukon kysymyksiä. Kas kysymysten tekeminen -- sehän on juuri minun\nmakuni mukaista...\n\n-- Tiedän sen, sanoi Marilla.\n\n-- Ei kukaan muu kysynyt mitään paitsi Ruby Gillis, ja hän kysyi,\nsaisimmeko tehdä pyhäkouluhuviretken kesällä. Minun mielestäni se\nei ollut juuri sopiva kysymys, se ei ollut lainkaan yhteydessä\nsen kanssa, mitä luimme -- meillä oli läksynä Daniel jalopeurain\nluolassa. Mutta rouva Allan, hän hymyili ja sanoi, että hän kyllä\nluuli. Kun rouva Allan hymyilee, saa hän mitä herttaisimmat kuopat\nposkiinsa. Jospa minullakin olisi kuopat poskissa, Marilla! En ole\nnyt puoleksikaan niin laiha kuin tullessani, mutta mitään kuopp--\n\n-- Mielestäni sanoit äsken, että halusit leipoa. Saat tehdä\npiikkisikakaakun.\n\n-- Oi, kiitos, Marilla hyvä! Ja runsaasti manteleilla maustettuna!\n\nMaanantaina ja tiistaina tehtiin suuria varustuksia Vihervaaralla.\nOli sangen vastuunalaista ottaa arvokkaasti vastaan ja kestitä\nuutta pastorinherrasväkeä, ja Marilla oli päättänyt kestää\nkilpailun jokaisen Avonlean perheenemännän kanssa. Anna oli hurjana\nihastuksesta ja jännityksestä. Tiistai-iltana hän kertoi kaiken\nDianalle heidän istuessaan suurilla punaisilla kivillä Metsänymfin\nlähteen reunalla ja tekivät \"sateenkaaria\" veteen pienillä\nkuusenpihkaan kastetuilla oksilla.\n\n-- Kaikki on valmiina, Diana, paitsi minun piikkisikakakkuni, jonka\nlaitan aamupäivällä, ja eräänlaiset pienet herkulliset kermamunkit,\njotka Marilla panee uuniin viime hetkellä... Saat uskoa, Diana, että\nminulla ja Marillalla on ollut pari hirveän touhukasta päivää. Ei\nole leikin paikka kutsua pastorinherrasväkeä teelle... Näkisitpä\nmeidän ruokasäiliömme, sinulle varmaan tulisi vesi suuhun. Meillä\ntulee olemaan kananpoikaa hyytelön kera sekä kylmää kieltä. Saamme\nkahta lajia hilloketta, punaista ja keltaista, ja vatkattua kermaa ja\npehmeätä piparkakkua ja minun piikkisikakaakkuni kera saamme Marillan\nhienoa keltaista luumuhilloa, jota hän säästää yksinomaan pappeja\nvarten... Ja vastaleivottua leipää meillä on, mutta myöskin vanhaa,\njos hänellä sattuisi olemaan huono ruuansulatus. Rouva Lynde sanoo,\nettä useimmilla pastoreilla on huono ruuansulatus, mutta en luule\nherra Allanin olleen niin kauan pastorina, että hän olisi ehtinyt\nsaada sellaisen. Olen sentään oikein huolissani piikkisikakaakkuni\nvuoksi. Oi, Diana, ajatteles, jos ei siitä tulisi hyvää! Näin yöllä\nunta, että minun jälessäni juoksi ilkeä tonttu, jolla oli suuri\npiikkisikakaakku pään sijasta.\n\n-- Oh, siitä tulee kyllä hyvää, rauhoitti Diana, joka ei koskaan\ntahtonut pelotella ystäviään. -- Vakuutan, että se palanen, joka\nmeillä hiljakkoin oli mukanamme Satakielenpesässä ja jonka sinä itse\nolit laittanut, oli aivan suurenmoista. Ja suurenmoinen maistuu minun\nmielestäni vain hyvältä...\n\n-- Niin, mutta kaakuilla on sellainen erikoinen kyky epäonnistua,\njuuri kun toivoo niistä kaikkein herkullisimpia, huokasi Anna ja\npisti veteen pihkalla huolellisesti sivellyn oksan. -- Mutta minun\non kai luotettava kaitselmukseen ja muistettava jauhot. Oi, katso,\nDiana, mikä ihastuttava sateenkaari! Etkö luule, että sinipiika tulee\nesiin, kun olemme menneet tiehemme, ja ottaa sen itselleen hunnuksi?\n\n-- Tiedät varsin hyvin, ettei ole olemassa mitään sinipiikoja, sanoi\nDiana nuhtelevalla äänellä.\n\nMyöskin Dianan äiti oli saanut osansa kummitusmetsästä ja ollut\nhyvin suutuksissaan. Diana oli saanut ankaran määräyksen pitää\nmielikuvituksensa sopivien rajojen sisällä, ja hän katsoi nyt\nedullisimmaksi luopua vieläpä viattoman sinipiiankin tuttavuudesta.\n\n-- Niin, mutta onhan hyvin helppoa kuvitella, että hän on olemassa,\nväitti Anna. -- Joka ilta ennen maata menoani kurkistan ulos\nikkunastani ja mietin mielessäni, eikö sinipiika istu siellä ja\nkampaa kiharoitaan pitäen lähdettä peilinään. Joskus aamuisin\nhaeskelen hänen jälkiään kasteesta. Oi, Diana, säilytä toki edes\nuskosi sinipiikaan!\n\nKeskiviikkoaamu tuli. Anna nousi ylös auringon noustessa, sillä hän\noli sellaisen kiihkon ja levottomuuden tilassa, ettei hän voinut\nnukkua uudelleen. Hän oli saanut kelpo nuhan itselleen, siksi että\nhän edellisenä iltana oli kastellut jalkansa lähteen luona, mutta ei\nmikään muu kuin pitkälle kehittynyt keuhkokuume olisi tänä aamuna\nvoinut hillitä hänen haluaan kilpailla sokerileipurin kanssa.\nAamiaisen jälkeen hän sekotti kaakkutaikinan, ja kun hän viimeinkin\nsulki uuninsuupellin mestarinäytteensä jälkeen, päästi hän syvän\nhelpotuksen huokauksen.\n\n-- Tällä kertaa olen varma siitä, etten ole mitään unohtanut,\nMarilla. Mutta luuletteko, että se nousee? Ajatelkaas, jos\nleivinpulveri ei olisi ollut hyvää? Otin sen uudesta pöntöstä. Ja\nrouva Lynde sanoo, ettei koskaan voi olla varma siitä, että saa hyvää\nleivinpulveria, nyt kun kaikkea väärennetään... Rouva Lynde sanoo,\nettä hallituksen pitäisi puuttua asiaan, mutta ettei hän varmaankaan\nkoskaan tule näkemään sitä päivää, jolloin konservatiivinen hallit...\n\n-- No niin, meillä on yllin kyllin muuta hyvää tarjottavana, sanoi\nMarilla suurella tyyneydellä.\n\nMutta kaakku nousi mainiosti ja tuli kauniin kullanruskeana ulos\nuunista. Anna oli punainen kasvoiltaan ihastuksesta, halkaisi\nsen varovasti, levitti kerroksen purppuranpunaista hyytelöä\nväliin, kuorrutti sen, pisteli siihen kaikki mantelit, joista\npiikkisikakaakku oli saanut kauniilta kaikuvan nimensä, ja näki\nhengessä rouva Allanin syövän sitä ja mahdollisesti pyytävän \"pienen\npalan lisää\", sillä niin erinomaisen hyvältä se muka maistui...\n\n-- Otamme kai esille parhaan teekaluston, Marilla, sanoi hän. -- Ja\nsaanko koristaa pöydän sanajaloilla ja metsäruusuilla?\n\n-- Mitäpä se hyödyttäisi? sanoi Marilla. -- Ruokahan on pääasia ja\nkukanoksat ja lehvät eivät koskaan ole olleet minun heikko puoleni.\n\n-- Rouva Barry oli koristanut oman pöytänsä, sanoi Anna, joka\nhuolimatta viattomuudestaan välistä voi osoittaa käärmeen viekkautta.\n-- Ja pastori sanoi hänelle hienon kohteliaisuuden sen johdosta. Hän\nsanoi, että se oli samalla kertaa sekä silmän että suun juhlaa.\n\n-- Tee sitten kuten tahdot, sanoi Marilla, joka oli lujasti päättänyt\nlyödä laudalta sekä rouva Barryn että kenen muun tahansa. -- Muista\nvain, että jätät tilaa ruualle ja lautasille.\n\nAnna alkoi silloin koristaa pöytää sellaisella mielikuvituksen\nrikkaudella ja taiteellisuudella, jonka vertaa on harvoin nähty.\nJa kun hänellä oli yllin kyllin käytettävänään metsäruusuja ja\nsanajalkoja, laittoi hän teepöydän niin viehättävän kauniiksi, että\nsekä pastorin että pastorinrouvan täytyi lausua julki sydämensä\nvilpitön ajatus siitä.\n\n-- Niin, Anna sen on tehnyt, sanoi totuutta rakastava Marilla.\n\nJa Annasta tuntui, että rouva Allanin hyväksyvä hymy oli melkein\nliian suuri onni tähän maailmaan...\n\nMyöskin Matthew oli mukana isäntänä, senjälkeen kuin häntä oli sekä\nhoukuteltu että maaniteltu ottamaan osaa seuraan. Hän oli ollut\nsellaisessa neuvottomuuden ja hermostuneen levottomuuden tilassa,\nettä hänen sisarensa oli luopunut kaikesta toivosta, mutta Anna oli\nmairitellut häntä ja vieläpä sellaisella menestyksellä, että hän nyt\nistui pöydän ääressä, pukeutuneena parhaaseen asuunsa ja valkeaan\nkovaan kaulukseen, ja puheli pastorin kanssa sekä maanviljelyksestä\nettä politiikasta. Hän ei sanonut halaistua sanaa papinrouvalle,\nmutta ei pidä pyytääkään liikoja.\n\nKaikki kävi mainiosti, kunnes Annan piikkisikakaakkua alettiin\ntarjoilla ympäri. Rouva Allan, jonka lautanen oli jo kukkuroillaan\nkaikenlaisia pikkuleipiä, kiitti ja kielsi. Mutta Marilla luki Annan\nkasvoista pettymyksen ja sanoi hymyillen:\n\n-- Teidän on nyt otettava ainakin pikku palanen, rouva Allan. Anna on\nsen leiponut yksinomaan teidän tähtenne.\n\n-- Siinä tapauksessa täytynee minun maistaa sitä, hymyili rouva Allan\nja otti itselleen paksun kolmikulmaisen viipaleen. Samoin tekivät\npastori ja Marilla.\n\nRouva Allan vei lusikallisen sitä suuhunsa, ja hänen syödessään\nsaivat hänen kasvonsa sangen merkillisen ilmeen. Mutta hän ei sanonut\nsanaakaan, vaan nakersi edelleen. Marilla huomasi ilmeen ja kiiruhti\nmaistamaan kaakkua.\n\n-- Mitä Herran nimessä olet pannut kaakkuun, lapsi? huudahti hän.\n\n-- Olen tehnyt täsmälleen ohjeitten mukaan, Marilla, huusi Anna\ntuskaisin ilmein. -- Oi, eikö se ole sellaista kuin sen pitäisi?\n\n-- Pitäisi? Se maistuu inhottavalta. Rouva Allan, laskekaa lusikkanne\npois! Anna, maista itse! Mitä maustetta olet käyttänyt?\n\n-- Vaniljaa, sanoi Anna kasvot tummanpunaisina, sitten kun hän oli\nmaistanut kaakkua. -- Vain vaniljaa! Oi, Marilla, vika täytyy olla\nleivinpulverissa. Minulla oli koko ajan epäilykseni --\n\n-- Leivinpulverissa? Oh -- ei varmastikaan! Mene hakemaan se vanilja,\njota käytit.\n\nAnna lensi ruokasäiliöön ja palasi mukanaan pieni pullo, osittain\ntäytetty ruskealla nesteellä ja varustettu keltaisella nimilapulla,\njossa oli kirjoitettuna: \"Parasta vaniljamehua\".\n\nMarilla otti sen, aukaisi korkin ja haisteli.\n\n-- Voi minun päiviäni, Anna, sinä olet pannut tuskia lieventäviä\ntippoja kaakkutaikinaan... Satuin lyömään rikki voidepullon viime\nviikolla ja kaadoin jälellä olevan tilkkasen vanhaan tyhjään\nvaniljapulloon. Se on tietysti osittain minun syyni. -- Minun olisi\npitänyt varoittaa sinua -- mutta lapsi kulta, etkö sitten tuntenut\nhajua? Sehän tuoksuu kamfertille jo pitkän matkan päähän!\n\nAnna ui kyynelissä tämän kaksinkertaisen onnettomuuden taakan alla.\n\n-- Minähän en voinut -- minulla oli niin kova nuha!\n\nSamassa hän pakeni vinttikamariinsa, jossa hän heittäytyi vuoteelleen\nja kostutti päänalusensa kyynelvirroilla.\n\nHetkisen kuluttua kuului keveitä askelia portaissa, ja joku astui\nsisään huoneeseen.\n\n-- Oi, Marilla, nyyhkytti Anna katsomatta ylös, olen häpäissyt\nitseni ikuisiksi ajoiksi! Tätä en koskaan voi kestää. Se tulee\ntunnetuksi -- kaikkihan leviää Avonleassa. Diana kysyy minulta,\nminkälainen kaakusta tuli, ja minun täytyy sanoa hänelle totuus.\nMinua osoitellaan aina tyttönä, joka pani tuskia lieventäviä tippoja\npiikkisikakaakkuun... Pojat koulussa nauravat minulle. Oi, jos\nteillä on kipinäkään sääliä, niin sallikaa minun olla menemättä\nalas astioita pesemään juuri tällä hetkellä. Minä pesen astiat, kun\npastori ja rouva ovat menneet, mutta en koskaan enää voi katsoa rouva\nAllania silmiin. Hän ehkä luulee, että tarkoitukseni oli myrkyttää\nhänet. Rouva Lynde sanoo, että hän tietää erään lastenkodintytön,\njoka koetti myrkyttää sen rouvan, joka oli ottanut hänet luokseen.\nMutta tuo lääke ei ole myrkyllistä. Vaikka sitä on käytettävä\nulkonaisesti -- ei millään muotoa sisällisesti. Eikä kaakkuihin...\nEikö Marilla tahdo sanoa tätä kaikkea rouva Allanille?\n\n-- Etkö voisi nousta ylös ja sanoa itse sitä hänelle? sanoi hilpeä\nääni.\n\nAnna ponnahti ylös -- hänen vuoteensa vieressä seisoi papinrouva ja\nkatseli häntä kujeilevin silmin.\n\n-- Rakas pikku ystäväni, ei sinun pidä maata ja itkeä tuolla tavoin,\nsanoi hän, aivan hämmästyneenä nähdessään Annan punaiset, pöhöttyneet\nkasvot. -- Sehän oli vain naurettava erehdys, joka olisi voinut\nsattua kenelle tahansa.\n\n-- Oh, ei, minun se tietenkin piti olla, joka teki sellaisen\nerehdyksen, sanoi Anna avuttomana. -- Ja tarkoitukseni oli laittaa\nkaakusta niin erinomaisen herkullista ja hyvää teille, rouva Allan.\n\n-- Tiedän sen kyllä, kultaseni. Ja voin vakuuttaa sinulle, että pidän\nsinun ystävällisyyttäsi ja kilttiä aikomustasi aivan yhtä suuressa\narvossa, kuin jos tuo erehdys olisi jäänyt tekemättä. Nyt et saa enää\nitkeä, vaan tule minun kanssani alas ja näytä minulle puutarhasi.\nNeiti Cuthbert on sanonut minulle, että sinulla on oma pieni sarkasi.\nHaluaisin mielelläni nähdä sen, sillä kukat huvittavat minua kovin.\n\nAnna salli vietävän itsensä jälleen alas ja lohdutettavan, ja\noli oikea onnen potkaus, että rouva Allan oli sellainen kiltti\nja sydämellinen ihminen. Ei puhuttu enää sanaakaan kaakusta, ja\nvieraiden mentyä huomasi Anna, että hänellä oli ollut hauskempi\niltapäivä kuin olisi voinut toivoakaan, huomioonottaen tuon kauhean\ntapauksen.\n\nHän huoahti kuitenkin syvään.\n\n-- On sentään ihana asia, Marilla, tieto siitä, että huomenna on uusi\npäivä, jolloin ei vielä ole ehtinyt tehdä tuhmuuksia.\n\n-- Arvaan, ettei päivä ole ehtinyt vielä kulua kovinkaan pitkälle,\nkun sinä taas olet tehnyt temppusi, sanoi Marilla. -- En ole koskaan\nnähnyt sinun vertaistasi, pikku Anna.\n\n-- Ei, sen kyllä tiedän, sanoi Anna nöyrästi. -- Mutta oletteko\npannut merkille erään seikan, joka on oikein ilahuttavaa, Marilla? En\ntee koskaan samaa tuhmuutta kahta kertaa.\n\n-- En voi huomata, että sillä olisi paljon voitettu, kun sinä\nkuitenkin aina ja alituisesti keksit uusia.\n\n-- On toki -- eikö Marilla ymmärrä? Täytyyhän olla raja kaikille\nniille tuhmuuksille, joita ihminen voi tehdä, ja kun olen tehnyt\nne kaikki, niin on siinä piste ja päätös. Se on sentään hyvin\nlohdullinen ajatus.\n\n-- Niin, mene nyt joka tapauksessa ja anna piikkisikakaakku oikealle\nsialle, sanoi Marilla. -- Se ei kelpaa kenellekään inhimilliselle\nolennolle -- ei edes Jerry Buotelle.\n\n\n\n\nXXII.\n\nANNA SAA TEEKUTSUN.\n\n\n-- No sen sanon, että silmäsi säihkyvät tänään! sanoi Marilla, kun\nAnna juuri oli palannut asialta postitoimistosta. -- Oletko tavannut\njonkun uuden sukulaissielun?\n\nIloinen kiihtymys antoi leimansa koko Annan olemukselle, säteili\nhänen silmissään, loisti jokaisessa piirteessä. Hän oli tullut\ntanssien mäkeä ylös, eläväisenä ja hilpeänä kuin pieni ilmanhengetär\nelokuunillan lempeässä auringonpaisteessa ja uuvuttavissa varjoissa.\n\n-- En, Marilla, mutta mitä te arvelette? Minut on pyydetty teelle\npappilaan huomenna iltapäivällä! Rouva Allan on jättänyt tämän\nkirjeen minulle postitoimistoon. Katsohan sitä, Marilla! \"Neiti Anna\nShirley, Vihervaara\". Tämä on ensimäinen kerta, kun minua koskaan\non sanottu neidiksi. Se vasta joltain tuntuu, Marilla saa uskoa!...\nTämän kirjeen tahdon aina säilyttää kalleimpien aarteitteni joukossa.\n\n-- Rouva Allan kertoi minulle, että hän aikoi kutsua kaikki oman\npyhäkoululuokkansa lapset vuoron perään teelle, sanoi Marilla, joka\notti tämän ihmeellisen tapauksen tyynin mielin vastaan. -- Älä nyt\nole niin kauheasti touhuissasi, lapsi! Koeta oppia ottamaan asiat\ntyynemmin!\n\nMutta jos Anna olisi voinut oppia ottamaan asiat tyynesti, olisi\nhänen pitänyt ensin muuttaa luontonsa. Herkkine, vilkkaine\nluonteenlaatuineen hän otti vastaan elämän sekä surut että ilot\nkolminkertaisella kiihkeydellä. Marilla ymmärsi tämän, ja se herätti\nhänessä eräänlaista levottomuutta; hän aavisti, että tulevat\nvastoinkäymiset kohtaisivat häntä raskaina, ja hänellä ei ollut vielä\ntäysin selvillä, että tuossa suhteellisesti yhtä suuressa nauttimis- ja\niloitsemiskyvyssä piilisi täysin riittävä määrä vastapainoa.\n\nMarilla katsoi sentähden velvollisuudekseen koettaa juurruttaa\nAnnaan tyyntä ja hillittyä tasaisuutta -- mielentila, joka oli\nyhtä vieras hänen luonteelleen kuin puron laineella kisailevalle\nauringonsäteelle. Mutta tähän asti olivat ponnistukset olleet, se\nhänen täytyi surulla tunnustaa, miltei hedelmättömiä. Jos joku\ntoive tai kauan haudottu suunnitelma raukesi tyhjiin, vajosi Anna\n\"epätoivon kuiluun\". Jos se meni täytäntöön, liiteli hän autuaitten\nasuinsijoilla. Marilla oli melkein alkanut lakata toivomasta, että\nhän konsanaan voisi muuttaa tämän omituisen ja huikentelevaisen\npikku olennon siksi olennoltaan säyseäksi ja käytökseltään aina\nmoitteettomaksi mallitytöksi, jollaista hän mielellään kuvaili\nmielessään. Mutta hän ei olisi liioin koskaan uskonut, että hän\nsydämensä sisimmässä sopukassa piti paljon enemmän Annasta sellaisena\nkuin hän oli.\n\nSinä iltana Anna meni nukkumaan mykkänä murheesta sen vuoksi, että\nMatthew oli sanonut, että tuuli oli kääntynyt koilliseen ja että\nhän pelkäsi seuraavana päivänä saatavan sadetta. Poppelien suhina\ntalon ympärillä vaivasi häntä, se muistutti niin elävästi rapisevia\nsadepisaroita, ja merenlahden kaukainen, kumea pauhina, jota hän\ntavallisesti ihastuneena kuunteli, aaltojen tyrskeen alituisesti\nnousevan ja laskevan poljennon valtaamana, tuntui hänestä nyt\nennustavan vain myrskyä ja rajusäätä pikku tytölle, joka erikoisesti\ntoivoi kaunista ilmaa. Anna makasi ja ajatteli, ettei huomispäivä\nkoskaan koittaisi.\n\nMutta kaikella on loppunsa, vieläpä sen päivän edellisellä yölläkin,\njolloin on saanut teekutsun pappilaan. Aamu oli säteilevä ja\nkaunis huolimatta Matthew'n epäsuotuisista ennustuksista, ja Annan\nelinvoimat kohosivat tähän asti aavistamattomalle asteelle.\n\n-- Oi, Marilla, minussa on tänään jotain, joka panee minut\nrakastamaan kaikkea mitä näen, huudahti hän, pestessään\naamiaisastioita. -- Ette voi ajatella, kuinka hyvä tunnen olevani!\nEikö olisi hauskaa, jos tämä kestäisi? Luulen, että minusta voisi\ntulla mallityttö, jos minut pyydettäisiin teelle joka päivä. Mutta\nah, Marilla, sehän onkin kauhean juhlallinen tilaisuus... Tunnen\noloni niin tuskalliseksi. Ajatelkaas, jos en käyttäydy aivan niinkuin\npitäisi? Tiedättehän, etten koskaan ennen ole juonut teetä missään\npappilassa enkä varmaankaan ole selvillä kaikista säännöistä, mikä\non sopivaa ja mikä ei, vaikka aina siitä pitäin kun tulin tänne olen\nehtimiseen lukenut, mitä \"Kodin lehti\" on sanonut osastossaan \"Hyviä\nneuvoja seuraelämää varten\". Pelkään tekeväni jotain tuhmuuksia tai\nunohtavani tehdä sellaista, mitä minun pitäisi tehdä. Käykö päinsä\nottaa vähän lisää jotakin, jota hirveän mielellään haluaa enemmän?\n\n-- Sinun vikasi, Anna, on se, että ajattelet aivan liian paljon\nitseäsi. Sinun pitäisi ajatella vain rouva Allania ja sitä, mikä\nmielestäsi olisi hänelle parasta ja hauskinta, sanoi Marilla ja osui\ntällä kertaa saamaan kiinni kaikessa yksinkertaisuudessaan terveestä\nja järkevästä elämänohjeesta.\n\nAnna ymmärsi tämän heti.\n\n-- Marilla on oikeassa. Koetan olla kokonaan ajattelematta itseäni.\n\nAnna suoritti ilmeisesti vierailunsa ilman vaikeampia rikkomuksia\nseuraelämän sääntöjä vastaan, sillä hämärissä, kun iltataivas\nloisti kullankeltaisena ja ruusunpunaisena, tuli hän kotiin,\nylen onnellisena ja tyytyväisenä. Hän istui suurelle punaiselle\nhiekkakivipaadelle keittiön oven ulkopuolelle ja laski väsyneen\nkiharapäänsä Marillan kotikutoiseen siniruutuiseen helmaan. Sitten\nhän alkoi hyvillä mielin kertoa.\n\nViileä tuulenhenki tuli leyhkien avarien peltojen yli männikön\nreunasta, joka kasvoi harjujen rinteillä lännessä, ja kulki suhisten\npoppelien läpi. Kirkas tähti loisti hedelmäpuutarhan yllä ja\ntulikärpäset leijailivat edestakaisin sanajalkojen ja kahisevien\noksien lomissa. Anna seurasi niitä silmillään puhuessaan, ja hänestä\nsulivat vähitellen tuuli ja tähdet ja tulikärpäset yhteen joksikin\nsanomattoman suloiseksi ja lumoavaksi.\n\n-- Oi, Marilla, minulla on ollut niin hurmaavan hauskaa! Sitä voi\ntuskin sanoin kuvailla... Kun tulin pappilaan, astui rouva Allan ulos\nja otti minut vastaan rappusilla. Hänellä oli yllään mitä sievin\nvaaleanpunainen musliinipuku, jossa oli puolilyhyet hihat ja monta\nrimsua, ja hän oli aivan enkelin näköinen. Luulen melkein, että\nhaluaisin tulla papinrouvaksi suureksi tultuani, Marilla. Pappi ei\nmahtaisi moittia punaista tukkaani, sillä hän ei ajattelisi sellaisia\nmaailmallisia asioita. Mutta silloin pitäisi omata kiltti ja hyvä\nluonne, ja sellaista en saa koskaan, joten ei maksa vaivaa ajatella\nsitä asiaa. Muutamille on niin helppoa ja luonnollista olla kilttejä\nja hyviä, mutta minä en kuulu niihin. Rouva Lynde sanoo, että olen\ntäynnä perisyntiä. Mutta tiedän kyllä, että koetan tehdä parhaani, ja\nse pitäisi myöskin laskea joksikin, eikö totta?\n\nOn omituista -- muutamista ihmisistä, kuten Matthew'sta ja rouva\nAllanista, voi pitää heti ensi hetkestä heidät nähtyään, mutta\ntoisiin nähden, kuten esimerkiksi rouva Lyndeen, täytyy todellakin\nsaada aikaa oppiakseen heistä pitämään... Tietää, että heistä on\npidettävä, koska he tietävät niin paljon ja -- ja tarkoittavat niin\nhyvää, mutta täytyy muistuttaa sitä itselleen koko ajan, muuten\nunohtaa sen...\n\nEräs toinenkin pikku tyttö oli kutsuttu, Valkorannan pyhäkoulusta.\nHänen nimensä oli Lauretta Bradley, ja hän oli hyvin hauska pikku\ntyttö. Ei kylläkään juuri sukulaissielu, mutta sovin tavattoman hyvin\nhänen kanssaan. Teetarjoilu oli kamalan hienoa, enkä luule tehneeni\nmitään tuhmuuksia. Teen jälkeen lauloi ja soitti rouva Allan, ja\nhän pyysi myöskin Laurettaa ja minua laulamaan. Rouva Allan sanoo,\nettä minulla on hyvä ääni ja että minä, kun hän nyt on kuullut sen,\nsaisin olla mukana pyhäkoulukuorossa. Saan oikein sydämentykytystä,\nkun vain ajattelen sitä! Olen niin hartaasti halunnut saada laulaa\nsunnuntaikoulukuorossa, kuten Dianakin, mutta en luullut sen kunnian\nkoskaan tulevan minun osalleni...\n\nLauretta'n piti mennä kotiin aikaisemmin, sillä illalla on\nhyväntekeväisyysiltama Valkorannan hotellissa, ja hänen iso siskonsa\nlausuu siellä runon, niin että Lauretta meni sitä kuulemaan. Sitten\nrouva Allanilla ja minulla oli oikein herttainen ja tuttavallinen\npakinoimishetki. Kerroin kaikki hänelle -- rouva Thomasista ja\nkaksoisista ja Katie Mauricesta ja Violetasta ja koska tulin tänne\nVihervaaralle ja mitä vaikeutta minulle tuottaa geometria koulussa...\nJa voiko Marilla ajatella? Rouva Allan sanoi, että hänkin on ollut\ntyhmä geometriassa! Ette voi uskoa, miten se minua lohdutti.\nEnnenkuin lähdin pappilasta, tuli rouva Lynde sinne, ja onko Marilla\nkuullut mokomaa! Kouluneuvosto on ottanut uuden opettajan herra\nPhillipsin sijalle ja se on nainen. Hänen nimensä on Muriel Stacy.\nEikö se olekin romanttinen nimi?\n\nRouva Lynde sanoo, että Avonleassa ei koskaan ennen ole ollut\nopettajatarta, ja hän ei ole mikään uusien päähänpistojen ystävä,\nsanoo hän... Mutta minä arvelen, että tulee olemaan hirveän hauskaa\nlukea opettajattaren johdolla, enkä käsitä, kuinka voin elää nämä\nkaksi viikkoa, ennenkuin koulu alkaa, niin kärsimättömästi odotan\nsaada nähdä hänet.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nANNA KÄRSII TAPPION ERÄÄSSÄ KUNNIA-ASIASSA.\n\n\nAnna sai kuitenkin elää kauemminkin kuin kolme viikkoa. Ja kun nyt\noli vierähtänyt kokonainen kuukausi piikkisikakaakun ja tuskia\nlieventävien tippojen aiheuttamasta hämmingistä, oli jo hyvinkin\naika hänen joutua johonkin muuhun onnettomuustapaukseen. Pienempiä\nerehdyksiä, kuten esimerkiksi, kun hän hajamielisyydessään tyhjensi\nvadillisen kuorittua maitoa seinäkaapissa olevaan villalankakoriin\nsen sijaan, että olisi kaatanut sen sianruokakiuluun, tai kun hän\nvaipuneena unelmoimaan silmät auki astui portaalta suoraa päätä\npuroon, maksaa tuskin vaivaa mainita.\n\nViikon päästä pappilan teekutsun jälkeen piti Dianalle tulla vieraita.\n\n-- Pieni, mutta valittu seura, kertoi Anna Marillalle. -- Vain meidän\nluokan tyttöjä.\n\nHeillä oli ihastuttavan hauskaa, eikä mitään merkillisempää\ntapahtunut ennenkuin illallisen jälkeen, kun he olivat ulkona\nBarryn puutarhassa, hieman väsyneinä kaikista leikeistä ja valmiina\njokaiseen houkuttelevampaan vallattomuuden muotoon, joka vain olisi\ntarjona. Ei viipynyt kauan, ennenkuin alettiin \"yllyttää\" toisiaan\nsinkauttamalla toisilleen loukkaavan \"etkö uskalla\".\n\n\"Uskaltamisleikki\" oli juuri tähän aikaan hyvin muodissa eräässä\nAvonlean koulunuorisoryhmässä. Se oli saanut alkunsa poikien\nkeskuudessa, mutta tarttui pian tyttöihin, ja kaikki ne uhkarohkeat\nteot, joita sinä kesänä suoritettiin Avonleassa, siksi että toinen\npoika väitti toiselle, ettei tämä \"uskaltaisi\", täyttäisivät\nkokonaisen ja omalla tavallaan sangen opettavaisen kirjan.\n\nKaikkein ensiksi sanoi Carrie Sloane, että Ruby Gillis ei uskaltaisi\nkiivetä eräälle oksankänttyrälle valtavan suureen vanhaan\npiilipuuhun, joka oli pääsisäänkäytävän ulkopuolella. Minkä Ruby\nGillis luonnollisesti teki, vaikka hän oli kuolemaisillaan pelosta,\nosittain paksujen vihreitten matojen vuoksi, jotka asustivat\nsanotuissa puissa, osittain koska hän suututtaisi äitinsä repiessään\nrikki uuden musliinipukunsa. Mutta urotyö onnistui, ja Carrie Sloanen\nnenä tuli melkoista pitemmäksi.\n\nSitten Josie Pye sanoi, että Jone Andrews ei varmastikaan voisi\nhyppiä vasemmalla jalallaan koko puutarhan ympäri pysähtymättä\nkertaakaan tai laskematta oikeata jalkaansa maahan. Jane Andrews\nryhtyi yritykseen suurella itseluottamuksella, mutta menetti\npelin kolmannessa kulmassa ja oli pakotettu tunnustamaan\nkykenemättömyytensä.\n\nKun Josien vahingonilo ilmaiseikse kaikkien käsityksen mukaan\nvähemmän tahdikkaalla tavalla, sanoi Anna Shirley, että hän ei\nuskaltaisi kävellä pitkin puutarhaa ympäröivää puisen säleaidan\nyläreunaa. Säleaidalla kävelemistä voidaan lähinnä verrata\nnuoralla käyntiin, ja se vaatii suurempaa taitoa ja tasapainon\npysyttämiskykyä, kuin sellainen luulee, joka ei koskaan ole sitä\nyrittänyt. Mutta jos Josie Pyeltä puuttuikin eräitä ominaisuuksia,\njotka tekevät ihmiset miellyttäviksi, niin omasi hän sen sijaan aivan\nihmeellisiä luontaisia taipumuksia, asianomaisesti harjoiteltuja,\ntasapainokäyntiin puutarhanaidalla. Josie käveli ympäri koko Barryn\nsäleaidan niin sulavan joustavasti, että hän ikäänkuin näytti\nsanovan, että se yksinkertainen olento, joka oli luullut, ettei\nJosie Pye uskaltaisi tuollaista \"pikku asiaa\", oli iskenyt pahasti\nkirveensä kiveen.\n\nVastahakoinen ihailu tervehti tätä taidonnäytettä, jota useimmat\ntytöistä todellakin pitivät suuressa arvossa, koska he itse\nharjoitellessaan säleaidalla kävelemistä olivat joutuneet kärsimään\nvaikeita vahinkoja. Josie loikkasi alas viimeiseltä pylväältä, kasvot\npunaisina voitonriemusta, ja loi vahingoniloisen katseen Annaan.\n\nAnna nytkäytti punaisia palmikkojaan.\n\n-- Ei liene mitään niin ylen merkillistä voida kävellä pienellä\nmatalalla säleaidalla, sanoi hän. -- Marysvillessä tunsin tytön, joka\nvoi kävellä katolla pitkin katonharjalautaa.\n\n-- Sitä en usko, sanoi Josie paikalla. -- En usko, että kukaan\nihminen voi kävellä katonharjaa pitkin. Sinä ainakaan et voi.\n\n-- Enkö voi? huusi Anna.\n\n-- Näytä sitten, että uskallat, sanoi Josie kehottavalla äänellä.\n-- Mutta minä väitän, että sinä et uskalla kiivetä ylös ja kävellä\nkatonharjaa pitkin rouva Barryn keittiön päällä.\n\nAnna kalpeni, mutta tässä ei ilmeisestikään ollut valinnan varaa.\nHän meni taloa kohti, jossa tikapuut oli asetettu keittiönkattoa\nvasten. Kaikki viidennen luokan tytöt huudahtivat \"oh\"! -- osittain\njännityksestä, osittain pelosta.\n\n-- Älä tee sitä, Anna! rukoili Diana. -- Putoat alas ja ruhjoudut\nkuoliaaksi. Älä välitä Josie Pyestä. Ei ole oikein kehoittaa ketään\ntekemään mitään noin vaarallista.\n\n-- Minun täytyy tehdä se. Kunniani on kyseessä, sanoi Anna\njuhlallisesti. -- Kävelen kattoparrua pitkin, Diana, tai menetän\nhenkeni pelissä. Jos ruhjoudun kuoliaaksi, niin saat sinä\nhelmisormukseni.\n\nAnna kiipesi tikapuita ylös henkeä pidättävän hiljaisuuden\nvallitessa, saapui viimein kattoparrulle, oikaisihe ja sai verrattain\ntukevan jalansijan. Sitten hän alotti kulkunsa, tietoisena siitä,\nettä hän oli epämiellyttävän ylhäällä ilmassa ja ettei katonharjalla\nkävelemisessä ollut kovinkaan suurta apua mielikuvituksesta. Hänen\nonnistui kuitenkin ottaa useita askelia, ennenkuin onnettomuus\ntapahtui. Mutta äkkiä hän horjahti, kadotti tasapainonsa, kompastui\nja putosi. Hän pyöri pitkin päivänpaahtamaa kattoa ja keikahti siitä\nalas, suoraan läpi kiemurtelevien villiviiniköynnösten muodostaman\nvyhdin -- kaikki tämä ennenkuin kauhistunut katsojapiiri ennätti\npäästää ilmoille yhteisen kauhun huudon.\n\nJos Anna olisi vierinyt alas katolta sille puolen, josta hän oli\nnoussut ylös, on luultavaa, että Diana heti paikalla olisi tullut\nhelmisormuksen perijäksi. Mutta onneksi hän putosi toiselle puolen,\njossa katto kallistui niin pitkälle eteisenrappusten ylitse, ettei\nsieltä putoaminen ollut läheskään yhtä vaarallista. Mutta kun Diana\nja muut tytöt hurjan kauhun vallassa olivat syöksyneet talon ympäri\n-- kaikki muut paitsi Ruby Gillis, joka seisoi kuin maahan naulattuna\nja sitten puhkesi suonenvedontapaiseen itkuun -- niin löysivät he\njoka tapauksessa Annan makaamassa aivan kalpeana ja hervotonna\nalasriistettyjen villiviiniköynnösten jätteitten keskellä.\n\n-- Anna, oletko kuollut? kirkaisi Diana ja heittäytyi polvilleen\nystävänsä viereen. -- Oi Anna, rakkahin Anna, sano minulle vain yksi\nainokainen sana ja kerro minulle, oletko kuollut.\n\nKaikkien tyttöjen suureksi helpotukseksi, eritoten Josie Pyen,\njoka, vaikka häneltä katsottiin puuttuvan mielikuvitusta, kuitenkin\nhengessä suurella kauhulla näki olevansa kaikiksi ajoiksi merkittynä\nsiksi tytöksi, joka oli syypää Anna Shirleyn ennenaikaiseen ja\ntraagilliseen kuolemaan, nousi Anna istumaan hämmentynein ilmein ja\nvastasi epävarmalla äänellä:\n\n-- En, Diana, en ole kuollut, mutta luulen olevani tunnoton.\n\n-- Mistä paikasta? nyyhkytti Carrie Sloane. -- Oi mistä, rakas pikku\nAnna?\n\nEnnenkuin Anna ennätti vastata, ilmaantui rouva Barry näyttämölle.\nNähdessään hänet koetti Anna nousta jaloilleen, mutta vaipui jälleen\ntakaisin päästäen pienen surkean valituksen.\n\n-- Mikä on hätänä? Mitä kohtaa olet loukannut? kysyi rouva Barry.\n\n-- Nilkkaani, voivotti Anna. -- Ah, Diana kulta, mene ja etsi isäsi\nkäsiisi ja pyydä häntä kantamaan minut kotiin. Tunnen, etten voi\nkulkea sinne jaloillani. Ja olen varma siitä, etten kykene hyppimään\nniin pitkää matkaa yhdellä jalalla, koska Jane ei äsken jaksanut\nhyppiä edes puutarhan ympäri.\n\nMarilla oli ulkona hedelmäpuittensa joukossa ja poimi kulhoon\nkesäomenia, kun hän näki herra Barryn vaeltavan portaan yli ja ylös\nmäkeä; hänen vieressään kulki rouva Barry, ja kokonainen kulkue\npikkutyttöjä seurasi jälessä. Sylissään hän kantoi Annaa, jonka pää\nvelttona lepäsi hänen olkaansa vasten.\n\nTällä hetkellä Marilla näki näyn. Se kauhun vihlaisu, joka juuri\nnyt kävi läpi hänen sydämensä, teki hänelle selväksi, mitä Anna\nvähitellen oli alkanut hänelle merkitä.\n\nHän olisi myöntänyt, että hän piti Annasta, niin, olipa suorastaan\nkiintynyt häneen. Mutta tällä hetkellä, kun hän mielettömänä ryntäsi\nmäkeä ylös, ymmärsi hän, että Anna oli hänelle rakkainta maailmassa.\n\n-- Herra Barry, mitä hänelle on tapahtunut? läähätti hän kalpeampana\nja kiihtyneempänä kuin tuo järkevä ja ymmärtäväinen Marilla oli ollut\nmoneen maailman aikaan.\n\nAnna itse nosti päätään ja vastasi:\n\n-- Älkää olko huolissanne, Marilla! Menin katonharjalle ja keikahdin\nalas. Luulen nyrjäyttäneeni nilkkani. Mutta, Marilla, olisinhan\nvoinut taittaa niskani. Täytyy nähdä joka asiassa valoisa puoli.\n\n-- Minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä keksisit jotain sen\ntapaista, kun annoin sinun mennä kutsuihin, sanoi Marilla, joka\nhuolimatta keventymisen tunteestaan ei voinut luopua ärtyisestä\näänestään. -- Kantakaa hänet sisään, herra Barry, ja laskekaa hänet\nsohvalle. Varjelkoon, luulenpa, että tyttö on pyörtynyt.\n\nSe oli totta. Jalkaparassaan tuntemansa tuskan valtaamana Anna oli\nvaipunut onnelliseen tiedottomuuden tilaan.\n\nMatthew, joka kiireesti kutsuttiin vainiolta, lähetettiin heti\nlääkäriä hakemaan. Tämä saapui aikanaan ja teki sen huomion, että\nvahinko oli suurempi kuin alussa luultiin. Annan nilkka oli murtunut.\n\nKun Marilla myöhemmin illalla meni ylös vinttikamariin, jossa kalpeat\ntytönkasvot erottautuivat vuoteen tyynyjä vasten, tervehti häntä\nvalittava ääni:\n\n-- Enkö Marillan mielestä ole hyvin säälittävä?\n\n-- Se oli oma syysi, sanoi Marilla, vetäen käärekaihtimen alas ja\nsytyttäen lampun.\n\n-- Niin, juuri sen vuoksi teidän pitäisikin minua sääliä, sanoi Anna;\njuuri tuo ajatus, että se on oma syyni, saattaa kaiken tuntumaan niin\nkauhean ikävältä. Jos olisin voinut syyttää jotakuta muuta, niin\nolisi heti tuntunut melkolailla helpommalta. Mutta mitä Marilla itse\nolisi tehnyt, jos toinen tyttö olisi seisonut ja kiusotellut teitä ja\nsanonut, että ette uskaltaisi mennä katonharjalle?\n\n-- Olisin antanut hänen kiusotella vaikka varhaiseen aamuun asti ja\nitse pysynyt kiinteällä maalla. Sellaisia hullutuksia! sanoi Marilla.\n\nAnna huokasi.\n\n-- Niin, kas Marillalla on sellaista sielunvoimaa!... Mutta sitä\nei ole minulla. Tunsin, etten voinut sietää kuulla Josie Pyen\nsanovan \"äh -- sinä et uskalla!\" Hän olisi pöyhkeillyt ikuisesti,\njos hän olisi ollut oikeassa... Ja luulen saaneeni siksi tuntuvan\nrangaistuksen, ettei Marillan tarvitse olla niin hirveän vihainen\nminulle. Ei ole todellakaan lainkaan hauskaa pyörtyä. Ja teki kauhean\nkipeätä, kun tohtori asetti paikoilleen nilkkani. En voi kävellä\nkuuteen, seitsemään viikkoon, ja yhtä kauan viipyy, ennenkuin saan\nnähdä uuden opettajattaren. Kun voin mennä kouluun, ei hän ole enää\nuusi. Ja Gil-- kaikki luokalla ehtivät minusta edelle... Oi, olen\nsentään kovien koettelemusten alainen olento... Mutta koetan kestää\nkaiken urhoollisesti, kun vain Marilla ei ole minulle vihainen.\n\n-- En toki, lapsi kulta, en ole sinulle vihainen, sanoi Marilla.\n-- Sinä olet säälittävä, siitä ei ole epäilystäkään, mutta kuten\nsanottu, saat kun saatkin syyttää itseäsi. Kas niin, koeta syödä\nvähän illallista.\n\n-- Nyt kaikki mielikuvitukseni tulee hyvään tarpeeseen, sanoi Anna.\n-- Kuvittelen maatessani koko joukon hauskoja asioita... Mitä tekevät\nihmiset, joilla ei ole lainkaan mielikuvitusta, kun he taittavat\njalkansa, Marilla?\n\nAnnalla oli täysi syy siunata leikittelevää mielikuvitustaan monta\nkertaa niiden ikävien ja yksitoikkoisten seitsemän viikon aikana,\njotka nyt seurasivat. Hän ei ollut sentään jätetty yksinomaan sen\nvaraan. Hänellä oli monta, jotka tulivat häntä tervehtimään, eikä\nainoatakaan päivää kulunut, ilman että yksi tai useampia koulutyttöjä\npistäytyi jättämässä hänelle kukkia ja kirjoja ja kertomassa hänelle\n\"tapahtumista\", joita sattui Avonlean nuorisomaailmassa.\n\n-- Kaikki ovat olleet niin ystävällisiä ja kilttejä, Marilla,\nhuokasi Anna hyvillä mielin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran\nvoi nilkuttaa lattian yli. -- Ei ole kovinkaan hauskaa olla\nvuoteenomana, mutta sillä on kuitenkin valoisat puolensa, Marilla.\nHuomaa, miten moni ystävä muistaa. Ajatelkaas, että itse pyhäkoulun\njohtaja on ollut minua katsomassa, ja hän on tosiaankin hyvin hieno\nja ystävällinen... Kadun nyt, että olen moittinut hänen rukousten\nlukemistapaansa. Olen varma siitä, että hän tarkoittaa niitä, vaikka\nhänelle on tullut tavaksi lukea niitä, ikäänkuin hän ei tarkoittaisi.\nSiitä tavasta hän kyllä voisi päästä, jos hän vain hiukan näkisi\nvaivaa...\n\nHän kertoi minulle, minkälaista oli, kun hän itse pikku\npoikana taittoi jalkansa. Kuinka ihmeellistä on ajatella, että\nsunnuntaikoulun johtaja koskaan on ollut pikku poika... Niin pitkälle\nei riitä edes minunkaan mielikuvitukseni. Kun koetan ajatella häntä\npoikasena, näen hänet edessäni harmaapartaisena ja silmälasit\nnenällä, juuri sen näköisenä kuin hän on pyhäkoulussa, vain hyvin\npienikokoisena... Mutta rouva Allania voi hyvin helposti kuvitella\npikku tytöksi. Rouva Allan on käynyt minua katsomassa neljätoista\nkertaa. Eikö siitä kannata ylpeillä, mitä?... Papinrouva, jonka aika\non niin täpärällä! Ja hän on hyvin hauska vieras. Hän ei koskaan\nsano, että se oli oma syyni, ja että hän toivoo tämän olevan minulle\nopetukseksi ja varotukseksi koko elämäni ajaksi... Niin sanoo aina\nrouva Lynde. Myöskin Josie Pye on ollut täällä. Otin hänet vastaan\nniin kohteliaasti kuin taisin, sillä luulen todellakin hänen olleen\npahoillaan siksi, että hän houkutteli minut ulos katonharjalle. Jos\nolisin ruhjoutunut kuoliaaksi, olisi hänen täytynyt kärsiä kauheita\nomantunnontuskia koko elämänsä ajan...\n\nDiana on ollut uskollinen ystävä. Hän on ollut täällä joka ainoa\npäivä lohduttaakseen minua yksinäisyydessäni. Mutta oi -- kuinka\niloiseksi tulen, kun saan mennä kouluun, sillä olen kuullut\nkerrottavan niin paljon huvittavaa uudesta opettajattaresta. Kaikkien\ntyttöjen mielestä hän on kamalan herttainen. Diana sanoo, että\nhänellä on kaunis, vaalea kiharainen tukka ja sellaiset lempeät,\nilmehikkäät silmät. Hänellä on hyvin hienoja pukuja ja suuremmat\npuhvihihat kuin kellään muulla Avonleassa. Joka toinen perjantai\nhänellä on lausuntoa, jolloin jokainen saa lausua jotain tai ottaa\nosaa vuorokeskusteluun. Oi, on ihastuttavaa ajatella, että saa olla\nsellaisessa mukana!...\n\nJa joka perjantai-iltapäivä, kun heillä ei ole lausuntoa, ottaa neiti\nStacy heidät kaikki mukaansa ulos metsään ja siellä he saavat tutkia\nluontoa -- tarkastella kukkia ja sanajalkoja ja lintuja. Ja joka\ntoinen aamu heillä on puoli tuntia voimistelua ja juoksuleikkejä.\nRouva Lynde sanoo, ettei hän ole koskaan nähnyt mokomia vehkeitä, ja\nettä se on seurauksena opettajattaren virkaan ottamisesta. Mutta minä\nluulen, että sen täytyy olla suunnattoman hauskaa, ja luulen myöskin,\nettä tulen tapaamaan sukulaissielun neiti Stacyssa.\n\n-- Yksi asia on varmaa, Anna, sanoi Marilla, ja se on se, että sinun\nkielesi ei kärsinyt pienintäkään vahinkoa sinun vieriessäsi alas\nrouva Barryn katolta.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nNEITI STACYN ILLANVIETTO.\n\n\nLokakuu oli käsissä, kun Anna jälleen voi mennä kouluun -- komea\nkullanpunainen lokakuu viileine aamuineen, kun laaksoja peitti\nläpikuultava auer, joka väikkyi heleänpunaisissa ja savunsinisissä,\nametistin ja helmen hohteisissa vienoissa värivivahduksissa.\nKastetta oli niin viljalti, että keto välkkyi kuin hopeakudoksinen\nkangas, ja metsän tiheitten runkojen välille oleviin syvennyksiin\nkokoontuivat kuihtuneet lehdet, jotka kahisivat kulkijan jalkojen\nalla. Koivukäytävä oli kuin keltainen, harveneva holvikäytävä, ja sen\nalla olevat sanajalat riippuivat hallanpanemina ja ruskeina.\n\nItse ilmassa oli tuoksua ja raikkautta, joka vaikutti mitä\nelähyttävimmin pikku tyttöihin, jotka reippaina ja iloisina\nsipsuttivat kouluun, ja oli todellakin hauskaa istua jälleen pienen\nruskean pulpetin ääressä Dianan rinnalla, Ruby Gillisin kanssa,\njoka nyökkäsi käytävän yli, Carrie Sloanen, joka lähetti pieniä\nkirjelappuja, ja Julia Bellin, joka tarjosi mitä herkullisinta\nlakritsia. Anna huoahti syvään tyytyväisyydestä terottaessaan\nkivikynänsä ja järjestäessään kirjanmerkkinsä pulpetissaan. Elämä oli\ntodellakin hyvin mielenkiintoista.\n\nUudessa opettajattaressa hän tapasi vielä vilpittömän ja avuliaan\nystävän. Neiti Stacy oli hilpeä ja miellyttävä nuori nainen, jolla\noli onnellinen kyky voittaa ja säilyttää oppilastensa kiintymys sekä\nhoukutella esiin heidän olemuksensa paras osa. Annan sielu avautui\nkuin kukka tämän lämmittävän ja kehittävän vaikutuksen alaisena ja\nhän kestitsi ihailevaa Matthew'ia ja suurempaan kriitillisyyteen\ntaipuvaa Marillaa mitä hehkuvimmilla kuvauksilla siitä mitä nykyään\ntapahtui koulussa.\n\n-- Olen aivan hurmaantunut neiti Stacyyn, Marilla. Hänellä on niin\nlempeä ja hieno käytös- ja puhetapa ja niin miellyttävä ääni. Kun hän\nlausuu nimeni, kuulen aivan selvästi, että hän lausuu sen a:lla\nlopussa... Nyt iltapäivällä olemme lausuneet runoja. Toivon, että\nolisitte olleet siellä ja kuulleet minun lausuvan \"Lady Macbeth'in\".\nPanin koko sieluni siihen... Kun sitten menimme kotiin, sanoi Ruby\nGillis minulle, että lausuessani säkeet:\n\n    -- \"Suureks mielit,\n    Himoa sull' on kunniaan, mutt' pahuus,\n    Sen kätyri, sulta puuttuu\" --\n\nsilloin häntä oikein värisytti luihin ja ytimeen saakka.\n\n-- Tuon saat lausua minulle jonakin päivänä ulkona ladossa, arveli\nMatthew.\n\n-- Sen kyllä teen, sanoi Anna miettiväisenä, mutta tiedän, etten tule\ntekemään sitä yhtä hyvin. Ei ole puoleksikaan niin innostavaa ulkona\nladossa kuin kokonaisen koululuokan edessä, joka kuuntelee henkeä\npidättäen joka sanaa. -- Matthew'ta en varmaankaan saa värisemään.\n\n-- Rouva Lynde sanoi, että hän värisi, kun hän perjantaina näki\npoikien kiipeävän korkeimpien puitten latvoihin herra Bellin mäellä\nnoutaakseen harakanpesiä, sanoi Marilla. -- Minua ihmetyttää, että\nneiti Stacy antaa heille siihen luvan.\n\n-- Tarvitsimme harakanpesän luonnontiedetunnilla, selitti Anna. --\nSe oli sinä iltapäivänä, kun retkeilimme ulkona ja pidimme tunnin\nluonnonhelmassa. Siellä oppii niin erinomaisesti, ja neiti Stacy\nselittää kaiken niin selvästi. Sitten saamme kirjoittaa aineita\nretkeilyistämme ja minä kirjoitan parhaiten.\n\n-- Kuuluu kovin kerskailevalta sanoa se itse. Sen voit antaa\nopettajattaresi sanoa.\n\n-- Hänhän on sen sanonut, Marilla. Ja minä en todellakaan ylpeile\nsiitä. Kuinka voisinkaan, kun olen sellainen pölkkypää geometriassa?\nMutta nyt alkaa minulle hieman valjeta siinäkin suhteessa. Neiti\nStacy tekee sen minulle paljon ymmärrettävämmäksi. Mutta hyväksi en\nsiinä tule koskaan, ja on sentään hyvin ikävää olla siitä varma...\nMutta olen hirveästi innostunut ainekirjoitukseen. Enimmäkseen\nneiti Stacy antaa meidän itse valita aiheemme, mutta ensi viikolla\nmeidän on kerrottava jostain huomattavasta henkilöstä. Oi, ollappa\nhuomattava henkilö ja tietää, että koululapset kirjoittavat aineita\nkuoleman jälkeen!... Tahtoisin hyvin halusta olla kuuluisa ja\nhuomattava. Luulen, että suureksi tultuani menen sotaan Punaisen\nristin sisarena... Ellen mene Kongoon lähetyssaarnaajaksi. Mutta\nsiihen kaiketi vaaditaan liian monta sellaista ominaisuutta,\njoita minulla ei ole... Ja joka aamu me voimistelemme tullaksemme\nsolakkavartaloisiksi ja edistääksemme ruuansulatusta.\n\n-- Jos ruuansulatus tähän asti on ollut kunnossa, niin -- sanoi\nMarilla halveksivaa moitetta äänessä.\n\nMutta kaikki retkeilyt, kaikki lausuminen ja kaikki\nvoimisteluharjoitukset hupenivat pelkiksi mitättömyyksiksi verrattuna\nsiihen suunnitelmaan, jonka neiti Stacy ilmaisi ihastuneille\noppilailleen marraskuussa. Tämän suunnitelman mukaan kaikkien\nAvonlean koululasten piti panna toimeen musikaalinen illanvietto\njonain päivänä joulunpyhinä, ja sen tuottamat tulot käytettäisiin\nlipun ostamiseen koulutaloon.\n\nAikomus voitti kaikkien mieltymyksen, ja alettiin heti harjoittaa\nohjelman eri numeroita. Ja kaikista tulevista avustajista ei kukaan\nollut niin innokas ja uuttera kuin Anna Shirley, joka sydämen\npohjasta antautui puuhaan.\n\nMutta kotona Marilla nurisi.\n\n-- Mitäpä hyödyttää teidän ahtaa päänne täyteen tyhjänpäiväisiä\njoutavuuksia ja riistää niin paljon aikaa läksyiltänne? En hyväksy\nsitä, että lapset saavat esiintyä julkisesti. Se tekee heidät vain\nturhamaisiksi ja nenäkkäiksi ja vetelehtimishaluisiksi.\n\n-- Mutta ajatelkaa hyvää tarkoitusta! pyysi Anna. -- Lippu tulee yhä\nenemmän elähyttämään isänmaanrakkauttamme, Marilla.\n\n-- No kyllä kai! Isänmaanrakkaus on kai viimeinen, mikä teillä on\najatuksissanne. Te katsotte vain, että teillä on hauskaa.\n\n-- Niin, onhan kaiketi hyvä, jos voi yhdistää isänmaanrakkauden\nja hauskuuden! Ajatelkaas, mikä hieno illanvietto siitä tulee!\nMeillä tulee olemaan kuusi kuoroa, ja Diana ja minä esitämme\nyksinlaulua. Minä olen mukana kahdessa vuorokeskustelussa ja\n\"Keijukaiskuningattaressa\". Oh, olen niin peloissani, että\nsotkeudun... Ja kaikkein viimeksi meillä on kuvaelma \"Usko, Toivo ja\nRakkaus\". Siinä esiinnymme Diana ja Ruby ja minä, kaikki valkeisiin\npuettuina ja hiukset hajalla. Minä olen Toivo, ristiin liitetyin\nkäsin -- näin -- ja ylöspäin suunnatuin katsein. Harjoittelen osiani\nvintin säiliössä. Älkää säikähtäkö jos kuulette minun huokailevan\nja ähkyvän! Eräässä osassani minun täytyy ähkyä ja voivotella aivan\nsydäntäsärkevästi, ja sitä on vaikea tehdä oikein taiteellisesti,\nMarilla.\n\nJosie Pye on loukkaantunut siksi, ettei hän saanut ruveta\nkeijukaiskuningattareksi. Mutta sehän olisi ollut naurettavaa, sillä\nkukapa olisi kuullut puhuttavan keijukaiskuningattaresta, joka olisi\nniin paksu kuin Josie? Keijukaiskuningattarien täytyy olla solakoita.\nJane Andrews esittää kuningatarta, ja minä tulen olemaan yksi hänen\nneidoistaan. Josie sanoo, että punatukkainen keijukainen on yhtä\nhullunkurinen kuin paksukin, mutta minä asetun sellaisten lorujen\nyläpuolelle... Minä saan valkoisen ruususeppeleen päähäni, ja Ruby\nGillis lainaa minulle matalat kenkänsä, koska minulla itselläni ei\nole sellaisia. Keijukaisilla täytyy tietysti olla puolikengät. Eihän\nvoi kuvitella keijukaista varsikengissä, vai mitä? Kaikkein vähiten\nkärkisuojuksilla varustetuissa.\n\nKoristamme salin havunoksilla ja kuusiköynnöksillä, joihin pistelemme\npunaisia silkkipaperiruusuja. Ja kun katselijat ovat kokoontuneet,\nmarssimme kaikki kaksittain sisään Emma Whiten soittaessa marssia\nuruilla. Niin, Marilla, tiedän kyllä, ettette iloitse puoliksikaan\nniin paljon kuin minä siitä, mutta ettekö sentään toivo, että teidän\npikku Annanne kunnostautuu?\n\n-- Toivon, että esiinnyt säädyllisesti ja soveliaasti. Olen sydämeni\npohjasta hyvilläni, kun kaikki tämä touhu viimeinkin on ohi ja\nsinä kykenet asettumaan järkevään työhön. Mihin sinä nyt luulet\nkelpaavasi, pää täynnä vuorokeskusteluja ja kuvaelmia ja ähkymisiä?\nJa mitä kieleesi tulee, niin on kerrassaan ihme, ettei se kulu\nloppuun.\n\nAnna huokasi ja lähti ulos pihamaalle, jossa uusikuu loisti omenan\nvihreällä läntiseltä taivaalta lehdettömien poppelin oksien lomitse\nja Matthew paraillaan pieni puita. Anna istuutui eräälle kannolle ja\nalkoi jälleen selostaa tulevaa illanviettoa, varmana siitä, että hän\nainakin hänessä tapaisi osaaottavan ja huvitetun kuulijan.\n\n-- Niin paljon voin ymmärtää, että siitä tulee oikein hienon hieno\nillanvietto, ja sinä tulet kyllä kunnostautumaan, sanoi Matthew ja\nhymyili vilkkaille ja ilmehikkäille pikku kasvoille.\n\nAnna hymyili takaisin hänelle. Nämä molemmat olivat mitä parhaimmat\nystävät, ja Matthew ylisti usein onnellista tähteänsä siitä, ettei\nhänen tarvinnut puuttua tytön kasvatukseen. Se oli yksinomaan\nMarillan hartioilla; jos hänellä olisi ollut jotain tekemistä sen\nsuhteen, olisi syntynyt alituisia ristiriitoja hänen tunteittensa\nja velvollisuudentunteessa välillä.\n\nNiinkuin asia nyt oli, oli hänellä vapaat kädet \"hemmottelemaan\npiloille\" Anna -- sanamuoto oli Marillan -- mikäli häntä miellytti.\nMutta sillä tavoin tuli kuitenkin ylläpidetyksi eräänlainen\nedullinen tasapaino -- vähäinen, olkoonpa vain epäpäteväkin \"kiitos\"\ntekee joskus yhtä hyvää kuin pitkä moraalisaarna.\n\n\n\n\nXXV.\n\nMATTHEW TEKEE ERÄÄN HUOMION.\n\n\nMatthew oli vaipunut ajatuksiinsa. Hän oli tullut keittiöön kolean\njoulukuun illan hämärtäessä ja oli istuutunut nurkkaan halkolaatikon\nviereen riisuakseen jalastaan raskaat saappaansa, tietämättä,\nettä Anna ja muutamat hänen toverinsa paraillaan harjoittelivat\n\"Keijukaiskuningatarta\" salissa.\n\nHetken kuluttua koko joukko tuli eteiseen ja kokoontui sitten\nkeittiöön, iloisesti pakisten ja nauraen. Tytöt eivät nähneet\nMatthew'ta, joka kainosti vetäytyi varjoon halkolaatikon taakse\ntoisessa kädessä saapas ja toisessa saapaspihti, ja hän katseli heitä\nsalaa niiden kymmenen minutin ajan, jotka he käyttivät pannakseen\nylleen päällysnuttunsa ja lakkinsa ja puhuakseen yhteen ääneen\ntulevasta illanvietosta.\n\nAnna seisoi heidän joukossaan, kirkassilmäisenä ja terhakkana kuten\nainakin, mutta Matthew huomasi yhtäkkiä, että hän jossain suhteessa\noli erilainen kuin kaikki hänen toverinsa. Ja Matthew'n mieltä\npahoitti eräs tosiasia, se nimittäin, että hänestä näytti siltä\nkuin tämä erilaisuus ei olisi niinkuin pitäisi olla. Annalla oli\nälykkäämmät kasvot, suuremmat ja loistavammat silmät ja hienommat\npiirteet kuin muilla; yksinpä ujo, hoksaamaton Matthew'kin oli pannut\ntämän merkille. Mutta sillä erilaisuudella, jonka hän äsken oli\nhavainnut, ei ollut mitään tekemistä tämän kanssa. Mitä se siis oli?\n\nMatthew'ta vaivasi tämä kysymys kauan senjälkeen kun tytöt käsi\nkädessä olivat vaeltaneet pitkää, kovaksi jäätynyttä oikotietä pitkin\nja Anna oli käynyt istumaan läksyjensä ääreen. Hän ei voinut jättää\nsitä Marillan harkittavaksi, joka, siitä hän oli varma, vain nauraisi\npilkallisesti ja vastaisi, että ainoa ero, minkä hän näki Annan ja\nmuiden tyttöjen välillä oli se, että nämä joskus vaikenivat, Anna\nsitävastoin ei milloinkaan. Ja ilman sitä apua, sen Matthew tunsi,\ntulisi hän hyvin toimeen.\n\nSinä iltana hänen täytyi turvautua piippuunsa voidakseen perinpohjin\nsyventyä probleemin ratkaisuun, ja Marilla katseli tupruavia\nsavupilviä kaikkea muuta kuin lempein silmin. Tunnin kestäneen\npolttamisen ja ankaran ajatustyön jälkeen oli Matthew päässyt\narvoituksen perille, Annalla oli erilainen puku kuin toisilla\ntytöillä!\n\nMitä enemmän Matthew pohti asiaa, sitä lujemmin hän tuli vakuutetuksi\nsiitä, ettei Anna koskaan ollut samoin puettu kuin muut tytöt\n-- ei koskaan siitä pitäen, kun hän oli tullut Vihervaaralle.\nMarilla antoi hänen käyttää yksinkertaisia, tummia pukuja, kaikki\nsaman muuttumattoman kaavan mukaan leikattuja. Matthew'lla oli\nepämääräinen aavistus siitä, että puvut voivat olla muodikkaita tai\nepämuodikkaita, ja että se monellekin oli hyvin tärkeä asia, mutta\nhän oli aivan varma siitä, että Annan hihat eivät olleet saman\nnäköiset kuin toisten tyttöjen hihat. Hän palautti muistiinsa sen\npikkutyttöjoukon, jonka hän oli nähnyt hänen ympärillään edellisenä\niltana -- kaikki niin hauskasti ja iloisesti puettuina punaisiin\ntai sinisiin, vaaleanpunaisiin tai valkoisiin puseroihin, -- ja hän\nihmetteli, miksi Marilla aina käytti niin ikäviä ja yksitoikkoisia\npuvunmalleja.\n\nTietysti se oli parasta... Marillahan oli tytön kasvattaja, ja\nMarilla tiesi kyllä, mitä teki. Luultavasti hänellä oli hyvät ja mitä\nhyväksyttävimmät syynsä. Mutta mitähän vahinkoa oikeastaan voisi olla\nsiitä, jos tytöllä olisi yksi ainoa vaalea ja sievä puku -- jotain\nsiihen suuntaan kuin Diana Barrylla aina oli yllään?...\n\nMatthew päätti antaa hänelle sellaisen; sitähän ei kaiketi voinut\nleimata sopimattomaksi sekaantumiseksi asioihin, jotka eivät häntä\nliikuttaneet?... Oli enää noin kaksi viikkoa jouluun. Sievä puku\nsopisi mainiosti joululahjaksi. Matthew pani tyytyväisesti huokaisten\npiippunsa pois ja meni huoneeseensa paneutuakseen pitkäkseen,\nMarillan avatessa kaikki ovet ja ikkunat tuulettaakseen talon.\n\nKun Matthew oli nukkunut \"asian päälle\", tuli hän tuohon ei\nniinkään hullumpaan tulokseen, että vain nainen kykeni ottamaan\ntehtäväkseen tuon vastuunalaisen pukukankaan oston. Marilla ei\nvoinut tulla kysymykseen. Hänen veljellään oli varma tunne siitä,\nettä hän heti heittäisi hänelle kylmää vettä niskaan ja pilaisi\nkoko hänen suunnitelmansa. Jälellä oli siis vain rouva Lyndc, sillä\nikimaailmassa ei Matthew olisi uskaltanut pyytää miltään muulta\nAvonlean naispuoliselta asukkaalta neuvoa. Hän meni siis rouva\nLynden luo, ja tämä kunnon nainen kohotti heti painavan taakan hänen\nhartioiltaan.\n\n-- Valitako Annalle puku joululahjaksi? Sen kyllä teen. Huomenna\nmenen joka tapauksessa Carmodyyn, ja silloin toimitan asian. Onko\nteillä mitään erikoistoivomusta väriin ja kankaan laatuun nähden?\nEikö? No niin, silloin menettelen oman makuni mukaan. Luulen, että\njoku kauniin sammalvihreä sopisi Annalle, ja William Blairille on\njuuri saapunut uutta silkinsekaista kangasta, joka on sangen siistiä.\nEhkä mieluimmin haluaisitte, että minä neuloisinkin sen hänelle?\nJos Marilla tekisi sen, saisi Anna luultavasti vihiä asiasta ennen\naikojaan, niin että yllätys menisi tyhjiin. Niin, neulon sen siis. Ei\ntoki -- ei siitä ole mitään vaivaa. Minä pidän neulomisesta. Laitan\nsen sellaisen, että se sopii veljentyttärelleni Jenny Gillisille,\nsillä hän ja Anna ovat pilkulleen samankaltaisia vartaloltaan.\n\n-- Niin, sehän on kauhean ystävällistä, sanoi Matthew. -- Mutta nyt\non asianlaita siten -- niin, en oikein tiedä -- mutta olisi hauskaa,\njos... Hm, nykyään kai ne laittavat hihat hieman toisenlaisiksi kuin\nennen maailmassa... Ellei olisi liian paljon pyydetty -- voisiko\nkäydä päinsä laittaa ne uudella tavalla?\n\n-- Ahaa, puhvihihat! Kyllähän toki! Teidän ei tarvitse olla\nhuolissanne, Matthew. Ompelen ne kaikkein viimeisen muodin mukaan,\nlupasi hyvä rouva Lynde.\n\nItsekseen hän sanoi Matthew'n mentyä:\n\n-- On oikein hauska nähdä tuo pikku tylleröinen kerrankin siistissä\npuvussa. Sellaisena kuin Marilla hänet vaatettaa, näyttää hän\nkerrassaan naurettavalta, siitä ei ole epäilystäkään, ja minulla on\nvarmaankin kymmenen kertaa pyörinyt kielenpäässä sanoa se hänelle.\nMutta olen pitänyt suuni kiinni, sillä näen kyllä, että Marilla ei\ntahdo mitään neuvoja, ja että hän kuvittelee tietävänsä enemmän\nlastenkasvatuksesta kuin minä, vaikkei hänellä koskaan ole ollut\nmiestä eikä tenavia. Luulen, että hänen tarkoituksensa on kasvattaa\nAnna nöyryyteen herättämällä kateutta ja tyytymättömyyttä hänen\nmielessään. Olen vakuutettu siitä, että tytön täytyy huomata ero\nomien ja toveriensa pukujen välillä. Ja ajatella, että Matthew vanhus\non pannut sen merkille!... Tuo mies näyttää nyt heränneen nukuttuaan\nkuusikymmentä vuotta.\n\nNiiden molempien viikkojen aikana, jotka nyt seurasivat, ymmärsi\nMarilla, että veljellä oli jotain erityistä mielessä, mutta mitä se\noli, ei hän voinut saada selville ennenkuin jouluiltana, jolloin\nrouva Lynde ilmestyi tuomaan pukua. Marilla ei näyttänyt olevan\njuuri millänsäkään, vaikkakin on luultavaa, että hän jonkinlaisella\nepäluulolla kuunteli rouva Lynden diplomaattista selitystä, että hän\noli ommellut puvun, siksi että Matthew oli pelännyt Annan saavan\nvihiä yllätyksestä, jos Marilla itse ryhtyisi neulomispuuhaan.\n\n-- Vai niin, sentähden siis Matthew on ollut niin salaperäisen\nnäköinen ja naureskellut itsekseen parin viimeisen viikon aikana,\nsanoi hän hieman väkinäisesti, mutta ei epäystävällisesti. -- Tiesin\nkyllä, että hänellä oli jokin päähänpisto... Niin, minun mielestäni\nAnna ei kylläkään olisi tarvinnut useampia pukuja. Ompelin hänelle\nkolme kappaletta lämpimiä, kestäviä ja käytännöllisiä pukuja nyt\nsyksyllä, ja se mikä siitä menee yli, on totisesti tarpeetonta.\nNuo hihathan vievät niin paljon kangasta, että se olisi voinut\nriittää kokonaiseksi miehustaksi... Sinä vain annat virikettä Annan\nturhamaisuudelle, Matthew, ja hän on jo nytkin niin turhamainen\nkuin riikinkukko. No niin, nyt hän kai viimeinkin on tyytyväinen --\ntiedän hänen kaihonneen ja kaivanneen noita typeriä hihoja siitä\nasti kuin hän tuli tänne, vaikkei hän koskaan ole niistä puhunut.\nPuhvit ovat tulleet vielä suuremmiksi sen jälkeen -- ihmisethän ovat\nhulluja... Nyt ne jo ovat aivan kuin ilmapalloja, ensi vuonna saavat\nne, joilla on sellaiset, kulkea ovesta sisään sivuttain...\n\nJouluaaton aamu koitti yli kauniin, valkoisen maailman. Joulukuu oli\nollut hyvin lauha, ja oli odotettu viheriää ja \"räntäistä\" joulua.\nMutta juuri jouluaaton edellisenä yönä pakasti ja satoi lunta siksi\npaljon että Avonlea sai kokonaan toisen ulkonäön.\n\nAnna tirkisteli ihastunein katsein ulos kuuraisesta päätyikkunastaan.\nHongat tuolla \"kummitusmetsässä\" olivat ihmeellisesti välkkyilevän\nhuurteen verhoamina; koivut ja metsäkirsikkapuut olivat huikaisevan\nvalkeassa puvussa, ja peltojen kynnetyt vaot olivat ikäänkuin\njäätyneen meren jähmettyneitä laineita. Puhdas, viileä ilma oli niin\nkevyttä ja virkistävää hengittää.\n\nAnna juoksi rappusia pitkin ja lauloi, niin että hänen äänensä raikui\nläpi koko talon:\n\n-- Hauskaa joulua, Marilla! Hauskaa joulua, Matthew! Niinpä saimme\nlopultakin valkoisen joulun, ja minä olen niin iloinen, niin iloinen!\nValkoinen joulun täytyy olla -- ei viheriä! Se ei muuten olekaan\nviheriä -- se on vain samean ja sotkuisen ruskea ja harmaa... Miksi\nihmiset sanovat sitä viheriäksi? Ei -- mutta -- Matthew, saanko minä\ntuon? Oi!...\n\nMatthew oli kömpelösti purkanut puvun paperikääreestä ja kurkotti\nsitä luoden anteeksipyytävän katseen sisareensa. Marilla oli\nolevinaan kokonaan kiinni teekannun täyttämispuuhassa, mutta toisesta\nsilmänurkastaan hän tirkisti sangen suurella mielenkiinnolla,\nmitä tapahtui. Anna otti puvun ja katseli sitä kunnioittavan\nhiljaisuuden vallitessa. Oi, miten se oli soma -- pehmeätä,\nsammalvihreää kangasta, jolla on viehättävä silkin hohde, hameessa\nmitä siroimmat rimsut ja laskokset ja miehusta kurottuna mitä\nherttaisimmin ja viimeisen muodin mukaisesti, kaulantiessä pieni\ntuuhea valkea pitsiröyhelö. Mutta hihat -- ne olivat parasta kaikista\nja kruunasivat arvokkaasti teoksen! Pitkät, kiinteät kalvokkaat\nulottuivat kyynärpäihin saakka, ja niitten yli laskeutui kaksi ihanaa\npuhvia, joita keskeltä jakoivat kapeat vannikkeet ja sammal vihreästä\nsilkkinauhasta tehdyt ruusukkeet...\n\n-- Sen on määrä olla sinun joululahjasi, Anna, sanoi Matthew\nhämillään. -- Mutta -- mutta -- mikä sinun on, Anna? Etkö pidä siitä?\n\nSillä Annan silmät olivat äkkiä täyttyneet kyynelillä.\n\n-- Pidänkö siitä! Oi, Matthew! -- Anna ripusti puvun tuolille ja\nristi kätensä. -- Sehän on suorastaan lumoava! Oi, koskaan en voi\nteitä kylliksi kiittää! Kas, tuollaiset hihat! Minusta tuntuu aivan\nsiltä kuin tämä olisi onnellista unta!...\n\n-- No -- syödään nyt sentään aamiaista, keskeytti Marilla. -- Sanon\nsuoraan, Anna, että minun mielestäni et lainkaan ollut tuon puvun\ntarpeessa, mutta kun nyt kerran Matthew on hankkinut sen sinulle,\nniin voit nyt nauttia siitä terveydeksesi ja varoa sitä huolella.\nTässä on lettinauha, jonka rouva Lynde pyysi sinulle antamaan. Se on\nviheriä, niin että se muka sopisi pukuun. Hm, kaikkea tässä vielä!...\nTule nyt, niin istuudumme pöytään.\n\n-- En käsitä kuinka voin syödä mitään aamiaista, sanoi ilosta\nsäteilevä Anna. -- Aamiainen on jotain niin proosallista tällaisena\njännittävänä hetkenä. Antakaa minun ennemminkin ravita silmiäni uuden\npukuni katselemisella. Olen niin iloinen siitä, että puhvihihat yhä\nedelleen ovat muodissa. Minulla oli ikäänkuin sellainen tunne, etten\nkoskaan jaksaisi sulattaa sitä, jos ne joutuisivat pois muodista,\nennenkuin olisin ehtinyt saada sen mallisen puvun... En olisi koskaan\nvoinut tuntea olevani oikein tyytyväinen ja iloinen. Ja rouva Lynde\nteki hyvin kiltisti antaessaan minulle sammalvihreän lettinauhan.\nTunnen, että minun vastaisuudessa aina täytyy olla oikein kiltti ja\nhyvä tyttö.\n\nSe ei suinkaan aina ole niinkään helppoa, mutta tästä lähtien yritän\nenemmän kuin ennen...\n\nKun proosallinen aamiainen oli saatu pois tieltä, ilmestyi Diana\nportaalle lumisen töyrän alapuolelle, jota vasten hän hyvin koreana\nloisti pitkässä kirsikanpunaisessa nutussaan. Anna lensi pitkin\npolkua häntä vastaan.\n\n-- Hauskaa joulua, Diana! Oi, minkälainen joulu, niin ihmeen ihana!\nJa minulla on näytettävänä sinulle jotain ihan hurmaavaa. Matthew on\nantanut minulle mitä sievimmän puvun, jossa on sellaiset hihat! En\nkoskaan elämässäni ole voinut kuvailla mielessäni mitään kauniimpaa!\n\n-- Ja minulla on sinulle vielä jotain, huusi Diana aivan\nhengästyneenä. -- Katsoppas -- tämän laatikon sinä saat! Josephine\ntäti on lähettänyt meille suuren laatikon täynnä tavaraa, ja tämä on\nsinulle! Minun oli määrä juosta tuomaan se sinulle eilen illalla,\nmutta siitä ei tullut mitään ennen pimeän tuloa, ja siihen aikaan\npäivästä en missään tapauksessa kulje mielelläni kummitusmetsän\nläpi...\n\nAnna aukaisi laatikon ja kurkisti siihen. Ylimpänä oli kortti,\njossa oli kirjoitus: \"Anna tytölle. Hauskaa joulua!\" ja sitten\nnäkyi pari mitä somimpia vuohennahkakenkiä, joita koristivat mustat\nsilkkiruusukkeet ja kiiltävät soljet.\n\n-- Oi!... sanoi Anna. -- Diana, tämä on liikaa. Tämän täytyy olla\nunta...\n\n-- Minä sanon sitä sallimuksen johdatukseksi, sanoi Diana. -- Nyt\npääset lainaamasta Rubyn kenkiä, ja se oli oikea hyvä työ, sillä ne\novat kahta numeroa liian suuret sinulle, ja olisi kauheata kuulla\nkeijukaisen tulla koluuttavan liian suurissa kengissä. Josie Pye\nriemuitsisi...\n\nKaikki Avonlean koululaiset olivat tänä päivänä kuumeen tapaisessa\njännityksessä, sillä juhlasali piti koristettaman ja viimeinen suuri\nkenraaliharjoitus pidettämään.\n\nNiin sitten koko juttu suoritettiin illalla suurella menestyksellä.\nPieni sali oli täpösen täynnä ihmisiä, ja kaikki esiintyjät hoitivat\nosansa erinomaisesti. Mutta säteilevä tähti kaikkien suurempien ja\npienempien valojen joukossa oli Anna Shirley, ja sitä ei tohtinut\nedes viheriä kateuskaan Josie Pyen hahmossa kieltää.\n\n-- Oi, eikö olekin ollut hurmaava ilta, huokasi Anna, kun kaikki oli\nohi ja hän ja Diana kulkivat kotiin yhdessä tumman tähtitaivaan alla.\n\n-- Kyllä, kaikki näyttää menneen hyvin, sanoi käytännöllinen\nDiana. -- Olemme varmasti saaneet kokoon kokonaista kymmenen\ndollaria. Ajatteles, että pastori aikoo lähettää siitä ilmoituksen\nCharlottetownin sanomalehtiin.\n\n-- Oi, Diana, saammeko todellakin nähdä nimemme painettuina! Minua\nihan vihlaisee, kun ajattelen sitä... Yksinlaulunumerosi esitit\nmainiosti, Diana. Tunsin itseni vielä ylpeämmäksi kuin sinä, kun he\ntaputtivat ja tahtoivat sinun laulamaan sen vielä uudelleen. Sanoin\nitsekseni: \"minun omaa ystävätärtäni tässä näin kunnioitetaan.\"\n\n-- Entäs sitten sinun lausuntonumerosi, Anna! Hehän taputtivat\nniin, että katto olisi voinut pudota. Surullinen kohta oli aivan\nyksinkertaisesti valtava.\n\n-- Oi, kuinka pelkäsin, Diana! En tiedä, kuinka tulin korokkeelle,\nkun pastori huusi nimeni. Minusta tuntui siltä kuin miljoona silmää\nolisi katselleet minua ja suoraan lävitseni, ja tovin aikaa oli kuin\nääneni aivan tukahtuisi... Mutta sitten ajattelin kauniita uusia\npuhvihihojani, ja silloin rohkeus palasi. Ajattelin, Diana, että\nminun täytyi osoittautua sellaisten puhvihihojen arvoiseksi... Ja\nniin heittäydyin kuolemaa halveksuen suoraan asiaan, ja tuntui siltä\nkuin oma ääneni olisi tullut jostakin hyvin etäältä. Oli toki onni,\nettä olin harjoitellut siksi paljon vintin säiliössä, sillä muuten\nolisi käynyt ihan hullusti... Ähkyinkö hyvin?\n\n-- Sinä ähkyit hienosti, vakuutti Diana.\n\n-- Näin vanhan rouva Sloanen pyyhkivän kyyneliään istuessani\npaikalleni. Ajattelehan toki, että voi liikuttaa jonkun sydäntä!...\n\n-- Oh, miten poikien vuorokeskustelu oli mainio, sanoi Diana. --\nGilbert Blythe oli suorastaan suuremmoinen. Anna, minun mielestäni\nsinä sentään kohtelet hyvin pahoin Gil'iä. Odotahan, niin saat\nkuulla. Kiiruhtaessasi alas korokkeelta keijukaiskuningatar-kuvaelman\njälkeen pudotit yhden niistä ruusuista, joita sinulla oli tukassasi.\nNäin, kuinka Gil otti sen maasta ja pisti povitaskuunsa. Siinä\nkuulet! Sinua, joka olet niin romanttinen, tuollainen kai miellyttää.\n\n-- Minulle on aivan samantekevää, mitä tuo henkilö tekee, sanoi Anna\nkopeasti. -- En koskaan tuhlaa häneen ajatustakaan, Diana, sen vain\ntahdon sinulle sanoa.\n\nSinä iltana istuivat Marilla ja Matthew -- viimemainittu ei ollut\nottanut osaa mihinkään \"illanviettoon\" kahteenkymmeneen vuoteen -- ja\npakinoivat keskenään keittiön takan ääressä Annan mentyä huoneeseensa\nlevolle.\n\n-- No, Anna tyttömme hoiti asiansa yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa,\nluulisin, sanoi Matthew ylpeänä.\n\n-- Sen hän kyllä teki, tunnusti Marilla. -- Hän on lahjakas tyttö,\nMatthew. Ja kuinka hauskan näköinen hän oli! Vaatteet vaikuttavat\nsentään osaltaan nekin... Niin, minä en kylläkään ole iloinnut koko\ntästä touhusta, mutta ei siinä sentään ole tainnut olla mitään\npahaakaan... Nuorison tarvinnee kai vähän huvitella... Niin, Annasta\nolen joka tapauksessa ollut tänä iltana ylpeä, vaikka en koskaan aio\nhiiskua hänelle sanaakaan siitä.\n\n-- Minä myöskin olin hänestä ylpeä, mutta minä sanoin sen hänelle\nsuoraan, minä, ennenkuin hän meni huoneeseensa, sanoi Matthew. --\nMeidän on kai katsottava, miten järjestämme hänen elämänsä ennemmin\ntai myöhemmin, Marilla. Hän näyttää tarvitsevan ajan mittaan jotain\nenemmän kuin Avonlean koulua.\n\n-- Sitä ennätämme kyllä aikanaan tuumia, sanoi Marilla. Hän täyttää\nvasta kolmetoista maaliskuussa. Vaikka tänä iltana huomasin, että hän\nalkaa kasvaa oikein suureksi tytöksi. Rouva Lynde on tehnyt hameen\ntuuman verran liian pitkän -- siksi tyttökin näyttää pitemmältä.\nHänellä on helppo oppia, ja minä luulisin, että parasta, mitä voimme\ntehdä, on antaa hänen yrittää seminaariin. Mutta siitähän meidän ei\nvielä ole tarvis puhua vuoteen tai pariin.\n\n-- Niinkuin tahdot, mutta sen ajatteleminen ei vahingoita, arveli\nMatthew. -- Tuollaiset suunnitelmat kypsyvät paljon paremmin, mitä\nenemmän niitä pohtii.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nANNAN AINE.\n\n\nTalvi kului tasaista kulkuaan. Se oli tavattoman lauha ja niin\nvähäluminen, että Anna ja Diana melkein joka päivä voivat kulkea\nkoivukäytävää pitkin kouluun. Annan syntymäpäivänä he kulkivat\nsitä pitkin kevein askelin, pitäen silmät ja korvat avoimina\nloruillessaan, sillä neiti Stacy oli sanonut, että heidän piakkoin\npitäisi kirjoittaa aine \"Talvella metsässä\", ja sen vuoksi heidän\nluonnollisesti piti \"koota vaikutelmia\" ja tehdä havaintoja itse\npaikalla.\n\n-- Ajatteles, Diana, että minä täytän tänään kolmetoista, sanoi\nAnna, äänessä miltei kunnioittava sävy. Voin tuskin saada päähäni,\nettä olen toisella tusinalla... Herätessäni aamulla arvelin,\nettä kaiken pitäisi olla ikäänkuin toisin... Sinähän olet ollut\nkolmetoistavuotias jo kaksi kuukautta, joten lienet päässyt tuosta\nensimäisestä, ihmeellisestä tunteesta... Ajatteles, kahden vuoden\nkuluttua minä tulen oikein täysikasvuiseksi! On ihana asia tietää,\nettä silloin voi käyttää miten suuria sanoja tahansa ilman että\nihmiset nauravat.\n\n-- Neljän vuoden kuluttua voimme laittaa tukkamme ylös, sanoi Diana.\n-- Alice Bell on vain kuusitoistavuotias ja käy tukka ylhäällä,\nmutta minun mielestäni se on naurettavaa. Minä odotan, kunnes täytän\nseitsemäntoista.\n\n-- Jos minulla olisi Alice Bellin köyrynenä, niin... Ai, nyt olin\nsanomaisillani jotain ilkeätä, ja kuten tiedät, pidän nykyään\nherttaista rouva Allania esikuvanani. Lisäksi vertasin Alicen nenää\nomaani, ja siinä tein turhamaisesti. Pelkään ajattelevani liian paljon\nnenääni senjälkeen kun joku kauan sitten sanoi, että se oli oikein\nlaatuunkäypä, kun ei sen ympärillä vain olisi ollut niin paljon\nkesakkoja... Mutta se ei kai liioin ole nenän vika. Oi, Diana,\nkatsoppas, tuolla on kaniini! Sen voi aina mainita aineessa.\nMinun mielestäni metsät todellakin ovat yhtä ihania talvella kuin\nkesälläkin Ne ovat valkeita ja äänettömiä, ikäänkuin lepäisivät\nnukuksissa ja näkisivät kauniita unia.\n\n-- Niin, siitä aineesta en ole niin peloissani, kun se tulee, huokasi\nDiana. -- Suoriudun kyllä metsästä, mutta se aine, joka meidän on\njätettävä maanantaina, on hirveä. Kuinka neiti Stacy voi vaatia meitä\nitse keksimään ja sommittelemaan kertomuksen?\n\n-- Oh, se nyt ei liene mikään vaikea temppu, sanoi Anna.\n\n-- Niin, sen kyllä kelpaa, jolla on mielikuvitusta, sanoi Diana --\nMutta mitä sinä tekisit, jos olisit syntynyt ilman sitä? Sinulla on\nkai aineesi jo valmiina, arvaan minä?\n\nAnna nyökkäsi, innokkaasti ponnistellen ollakseen näyttämättä liian\ntyytyväiseltä. Mutta hänen vaivannäkönsä epäonnistui täydellisesti.\n\n-- Kirjoitin sen viime maanantai-iltana. Sen nimi on \"Mustasukkainen\nkilpakosija\" eli \"Kuolemassa yhdistetyt\". Luin sen eilen Marillalle,\nja hän sanoi sen olevan hirveätä pötyä. Sitten luin sen Matthew'lle,\nja hän sanoi, että se oli sekä kaunis että liikuttava... Sellaisesta\narvostelusta minä pidän. Se on hyvin surullinen ja mielenkiintoinen\nkertomus -- itkin itse sitä kirjoittaessani. Siinä kerrotaan kahdesta\nkauniista nuoresta tytöstä nimeltä Cordelia Montmorency ja Geraldine\nSeymour, jotka asuivat samassa kylässä ja olivat hyvin kiintyneitä\ntoisiinsa. Cordelia oli komea tumma kaunotar, jonka ohimoita kruunasi\nsysimusta tukka ja jolla oli synkästi salamoivat silmät. Geraldine\noli ihana vaalea neito, jolla oli hiukset kuin kehrättyä kultaa ja\nsametinpehmeät, purppuranhohteiset silmät.\n\n-- En ole koskaan nähnyt ketään, jolla olisi purppuranväriset silmät,\nsanoi Diana epäillen.\n\n-- En minäkään. Minä keksin ne. Tahdoin saada jotain -- ikäänkuin\nvähän tavatonta... Geraldinella oli myöskin alabasteriotsa. Nyt olen\npäässyt selville siitä, mitä alabasteriotsa on. Oppia ikä kaikki.\nTietää niin paljon enemmän kolmetoistavuotiaana kuin ollessaan\nkaksitoistavuotias.\n\n-- No, kuinka Cordelian ja Geraldinen kävi? kysyi Diana, joka alkoi\nolla oikein huvitettu mainittujen naisten kohtaloista.\n\n-- Niin, näetkös -- he kehittyivät kauneudessa rinnakkain, kunnes\ntäyttivät kuusitoista vuotta. Silloin tuli Bertram de Vere heidän\nkotikyläänsä ja rakastui kauniiseen Geraldineen. Hän pelasti\nGeraldinen hengen, kun eräänä päivänä hänen vaunujaan vetävä\nhevonen pillastui, ja Geraldine pyörtyi hänen käsivarsilleen, ja\nhän kantoi hänet kotiin kolmen peninkulman matkan -- sillä vaunut,\nnäetkös, olivat pirstoutuneet sirpaleiksi. Oli hyvin vaikeata kuvata\nkosimista, sillä minulla ei ollut mitään esikuvaa.\n\nKysyin Ruby Gillisiltä, tiesikö hän mitään siitä, miten herrat\nmenettelevät kosiessaan, hänellä kun on niin monta naimisissa\nolevaa sisarta. Ja Ruby kertoi minulle istuneensa piiloutuneena\nheidän suureen hillokaappiinsa, kun Malcolm Andrews kosi hänen\nSusan-sisartaan. He istuivat pienellä nurkkasohvalla heidän\nruokasalissaan, ja hän sanoi, että Malcolm kertoi Susanille, että\nhänen isänsä oli ostanut hänelle pienen maatilan, ja sitten hän\nsanoi: \"Oma pikku rakkaani, emmekö voisi muuttaa yhteen syksyllä?\" Ja\nSusan vastasi: \"Niin -- ei -- en tiedä -- ehkä\", ja niin he olivat\nkihloissa, ja kaikki muut tulivat onnittelemaan.\n\nMutta minun mielestäni sellainen kosinta ei ollut hituistakaan\nromanttinen, niin että sain joka tapauksessa sepustaa uuden omin\npäin. Tein sen hyvin kaunopuheiseksi ja runolliseksi, ja Bertram\nlaskeutui polvilleen, vaikka Ruby Gillis sanoo, ettei se nykyään ole\ntapana. Geraldine antoi hänelle myöntävän vastauksen, ja Bertramin\nvastauksen sepittämisestä minulla oli paljon vaivaa -- se onkin\nkokonaisen sivun pituinen. Kirjoitin sen viiteen kertaan, mutta nyt\nse onkin parasta mitä koskaan olen tehnyt. Bertram antoi hänelle\ntimanttisormuksen ja rubiinikaulaketjun ja lupasi hänelle, että hän\nsaisi matkustaa Europaan häämatkalle. Sillä hän oli suunnattoman\nrikas.\n\nMutta ah, pian alkoivat varjot synkistää heidän elämäntietään...\nCordelia oli salaa itse rakastunut Bertramiin, ja kun Geraldine\nkertoi hänelle kihlauksesta, joutui hän pois suunniltaan kiukusta --\nvarsinkin saatuaan nähdä jalokivikaulanauhan ja timanttisormuksen.\nKoko hänen ystävyytensä Geraldinea kohtaan muuttui katkeraksi\nvihaksi, ja hän vannoi pyhän valan, että ystävätär ei koskaan menisi\nnaimisiin Bertramin kanssa. Mutta hän teeskenteli joka tapauksessa\nystävyyttä Geraldinea kohtaan. Eräänä iltana, kun he seisoivat\nsillalla hurjana kohisevan joen yläpuolella, luuli Cordelia, että he\nolivat yksin, ja töytäsi Geraldinen alas sillalta päästäen kaamean\npilkkanaurun: \"Ha ha ha!\" Mutta Bertram näki kaiken, ja hän syöksyi\nheti virtaan huutaen: \"Minä pelastan sinut, verraton Geraldineni.\"\n\nMutta hän oli pahaksi onneksi unohtanut, että hän ei osannut uida,\nja he hukkuivat molemmat, puristuneina toistensa syleilyyn. Pian\nsenjälkeen laineet huuhtoivat heidän ruumiinsa vihannalle rannalle.\nHeidät haudattiin samaan hautaan, ja heidän hautauksensa tapahtui\nmitä suurimmalla loistolla, Diana. On paljon romanttisempaa lopettaa\nkertomus hautajaisiin -- ja tässähän oli kaksoishautajaiset\n-- kuin häihin. Mitä tulee Cordeliaan, niin tuli hän hulluksi\nomantunnontuskista ja hänet täytyi sijoittaa hullujenhuoneeseen. Se\noli mielestäni runollisin hyvitys hänen rikoksestaan.\n\n-- Se oli verrattoman kaunista ja jännittävää, sanoi Diana, joka\nkuului Matthew'n kirjalliseen suuntaan. -- En voi käsittää, kuinka\nvoit sepittää sellaisia asioita omasta päästäsi, Anna. Toivoisin,\nettä minulla olisi yhtä hyvä mielikuvitus kuin sinulla.\n\n-- Sitä sinulla kyllä olisi, kultaseni, jos vain kehittäisit sitä,\nsanoi Anna lohdutellen. -- Ja minä olen juuri saanut erään tuuman,\nDiana. Sinä ja minä muodostamme yhdistyksen sommitellaksemme\nkertomuksia -- vain harjoitukseksi -- ja sen nimi on tietysti\nkirjallinen klubi. Me kehitämme mielikuvitustamme -- neiti Stacy\non sanonut, että se on hyvin hyödyllistä. Mutta me emme laske sitä\nharhapoluille. Kerroin hänelle kummitusmetsästä, ja silloin hän\nsanoi, että se ei tehnyt lainkaan hyvää tuollaisille -- tuollaisille\n-- niin, muistelen hänen sanoneen tuhmeliineille... Mitä sinä arvelet?\n\nNiin siis syntyi \"kirjallinen klubi\". Jäseninä olivat aluksi vain\nDiana ja Anna, mutta pian otettiin mukaan myöskin Jane Andrews ja\nRuby Gillis sekä vielä pari muuta, jotka tunsivat, että heidän\nmielikuvituksensa oli kehittämisen tarpeessa. Pojilla ei ollut\nsisäänpääsyä, vaikka Ruby Gillis omasta puolestaan oli sitä mieltä,\nettä klubille olisi siitä etua ja jokaisen jäsenen oli määrä sepittää\nkertomus viikossa.\n\n-- Se on kauhean huvittavaa, sen saatte uskoa, Marilla, kertoi\nAnna kotona keittiössä. -- Jokainen tyttö saa lukea kertomuksensa\nääneen, ja sitten keskustelemme siitä. Säilytämme ne kaikki lukkojen\nja sinettien takana ja luemme ne sitten jälkeläisillemme. Kaikilla\nmeillä on hienot nimimerkit. Minun on Rosamunda Montmorency. Muilla\ntytöillä on myöskin aika nokkelia... Ruby Gillisin kertomuksissa\non tietysti paljon rakkautta, ja se on sellaista höystettä, jota\nminun mielestäni olisi käytettävä säästeliäästi... Janella ei\nole sitä ensinkään, sillä hän sanoo, että sellainen kuuluu niin\nidioottimaiselta ääneen lukiessa. Hänen kertomuksensa ovat kauhean\njärkeviä. Dianan kertomuksissa on liian paljon murhia. Hän sanoo,\nettä hän ei juuri koskaan tiedä, mitä hän tekisi henkilöillään, ja\nsiksi hän antaa heidän kuolla jollain tavoin päästäkseen heistä. Minä\nsaan enimmäkseen antaa heille aiheet, mutta se ei ole vaikeata, sillä\nminulla on niitä tuhat kertaa enemmän kuin itse tarvitsen...\n\n-- Jos kerran on valittava kahden pahan välillä, niin on minun\nmielestäni parempi, että luette kertomuksia, sanoi Marilla. --\nMutta jos nyt myöskin itse alatte niitä sepitellä, niin pakenee se\nvähäinenkin äly, mikä teillä on, tipotiehensä.\n\n-- Oh, niinkö arvelette! sanoi Anna loukkaantuneena. -- Me olemme\nmuuten hyvin tarkkoja siinä, että kertomukseen on aina liitettävä\njoku opetus -- siitä pidän ankarasti kiinni. Kaikki hyvät saavat\npalkinnon, ja kaikki pahat oikeudenmukaisen rangaistuksen. Opetushan\non pääasia, kuten Marilla ymmärtää... Luin hiljakkoin erään\nkertomukseni ääneen pastorille ja pastorinrouvalle, ja he sanoivat,\nettä opetus oli mitä oivallisin. Mutta he nauroivat aivan väärissä\nkohdissa ja sitä olen sittemmin kovasti miettinyt...\n\n\n\n\nXXVII.\n\nTURHAMAISUUDEN RANGAISTUS.\n\n\nEräänä iltana huhtikuun lopulla kulki Marilla kotiin ompeluseuran\nkokouksesta, ja tunne siitä, että talvi viimeinkin oli ohi, synnytti\nhänessä sellaisen mielihyvän ja toivehikkuuden mielialan, jota kevät\nei milloinkaan ole herättämättä sekä vanhoissa ja surullisissa että\nnuorissa ja hilpeissä.\n\nMarillan mieleen ei juolahtanut panna tunteitaan ja ajatuksiaan\nminkään tarkemman erittelyn alaisiksi. Hän kulki luultavasti siinä\nuskossa, että hän ajatteli ompeluseuraa ja sen lähetyskassaa ja\nsakariston uutta mattoa, mutta näiden mietteitten takana oli\nmiellyttävä tunne punertavista pelloista, jotka häämöittivät\nkalpeaan purppuraan vivahtavan usvan peitossa laskevan auringon\nalla, mäntyjen pitkistä, suipoista varjoista, jotka laskeutuivat\nniitylle joen toisella puolen, liikkumattomista vaahteroista\ntummanpunaisille, paisuvine nuppuineen peilikirkkaan metsäjärven\nympärillä, yleisestä heräämisestä ulkona näkyväisessä maailmassa ja\nvoimakkaasti sykkivästä elämästä mustanharmaassa mullassa. Kevään\nväkevät siivenlyönnit kohisivat yli maan, ja Marillan tyynet ja\nvakaat askeleet tulivat iloisemmiksi ja keveämmiksi kevättunnelman\nvaikutuksesta.\n\nHänen katseensa lepäsi hellänä pienessä tuvassa, omassa kodissa,\njoka pilkotti puiden lehtiverkon lomitse ja jonka ikkunoiden\nkimaltelevista ruuduista auringonpaiste heijastui. Ja jouduttaessaan\naskeliaan pitkin kosteata oikotietä, ajatteli Marilla, kuinka hauska\noli tietää, että kotona odotti iloisesti räiskyvä takka ja somasti\nkatettu teepöytä kolkon autiuden asemasta, joka oli häntä vastassa\nennen maailmassa, ennenkuin Anna oli tullut Vihervaaralle.\n\nVoi niinmuodoin hyvin ymmärtää, että kun Marilla astui keittiöönsä\nja näki lieden kuolleena ja mustana, sekä Annan olevan tipotiessään,\nniin hän tunsi sangen suurta pettymystä ja tyytymättömyyttä. Hän\noli antanut Annalle määräyksen laittaa varmasti teen kuntoon kello\nviideksi, ja nyt hänen täytyi kiiruhtaa riisumaan yltään toiseksi\nparas pukunsa ja itse panemaan pöytään tuo pieni ateria, ennenkuin\nMatthew tulisi takaisin peltotöistä.\n\n-- Tahdonpa puhua jonkun sanan nuoren neidin kanssa, kun hän tulee\nkotiin, sanoi Marilla tuikeasti veistäessään uuninsytykelastuja ja\ntuhlasi tähän työhön suurempaa tarmoa kuin tarkoin otettuna oli\ntarpeen. Matthew oli tullut sisään ja istui kärsivällisenä nurkassa\nodotellen teetään.\n\n-- Hän on tietysti ulkona ja juoksentelee Dianan kanssa tai sepittää\njuttuja tai harjoittelee vuorokeskusteluja, omistamatta ajatustakaan\nkellolle tai velvollisuuksilleen. Tästä täytyy tosiaankin tulla\nloppu. En välitä siitä, että rouva Allan sanoo, että hän on\nälykkäin ja hauskin lapsi mitä hän milloinkaan on tavannut. Sehän\non mahdollista, mutta kaikella on oma aikansa. Ja hän on niin\ntäynnä päähänpistoja, ettei koskaan tiedä, minkä muodon ne saavat\nseuraavalla kerralla... Kas niin, nythän sanon aivan samaa, mitä\nen millään ehdolla tahtonut kuulla Rakel Lynden suusta päivällä\nompeluseurassa. Annalla on monta vikaa, sen tiedän minä parhaiten,\nmutta Rakel Lynde arvostelisi itse enkeli Gabrieliakin, jos hän\nasuisi täällä Avonleassa.\n\nOlen oikein mielissäni siitä, että rouva Allan nousi Annaa\npuoltamaan; muuten pelkään, että Rakel ja minä olisimme törmänneet\nyhteen kaikkien läsnäollessa... Mutta Annalla ei missään tapauksessa\nole lupaa juosta talosta, kun minä kerran sanoin hänelle, että hänen\nolisi pysyttävä kotona ja pidettävä huolta töistä. Tottelemattomaksi\nja epäluotettavaksi en ole todellakaan koskaan häntä huomannut tähän\nsaakka, niin että tämä oli oikein ikävää...\n\n-- Niin, sellaistahan se on... sanoi Matthew, joka oli kärsivällinen\nja ymmärtäväinen ja ennen kaikkea nälkäinen ja katsoi viisaimmaksi\nantaa Marillan päästää kiihtyneet tunteensa purkautumaan. Aika ja\nkokemus olivat opettaneet hänelle, että hän suoritti käsillä olevan\ntyönsä paljon nopeammin, jos hän rauhassa sai marista ja jurista.\n-- Ehkä sinä olet liian äkkipikainen tuomiossasi, Marilla. Älä sano\nhäntä tottelemattomaksi, ennenkuin tiedät, kuinka asia on. Ehkä tämän\nvoi hyvin selittää...\n\n-- Hän ei ole täällä, vaikka käskin hänen pysyä kotona, vastasi\nMarilla. -- Sitä laiminlyöntiä hänen lienee sangen vaikea selittää.\nMutta että sinä asettuisit hänen puolelleen, Matthew, sen voi\ntietysti arvata etukäteen.\n\nOli tullut pimeä, kun illallinen viimeinkin oli pöydässä, ja\nvieläkään ei näkynyt mitään Annaa juosta viilettämässä portaan yli\nja pitkin polkua, hengästyneenä ja katuvaisin mielin laiminlyötyjen\nvelvollisuuksiensa vuoksi. Marilla pesi astiat ja pani ne pois tuiman\nnäköisenä. Sitten hän tarvitsi kynttilää kellariin mennäkseen ja hän\nmeni ylös itäiseen vinttikamariin hakemaan sitä, joka tavallisesti\noli Annan pöydällä. Sytytettyään sen hän kääntyi ympäri ja -- huomasi\nAnnan itsensä vuoteella pitkällään, kasvot haudattuina tyynyihin.\n\n-- Siunaa ja varjele, sanoi hämmästynyt Marilla, oletko nukkunut,\nAnna?\n\n-- En, kuului tukahtuneesti tyynyjen keskeltä.\n\n-- Oletko sitten sairas? kysyi Marilla huolissaan mennen vuoteen\nääreen.\n\nAnna sukelsihe vielä syvempään tyynyihin, ikäänkuin hän ainaiseksi\ntahtoisi väistyä jokaisen kuolevaisen katseilta.\n\n-- Ah en... Mutta kiltti Marilla, menkää tiehenne älkääkä katsoko\nminuun. Olen niin epätoivoinen, etten koskaan enää tule iloiseksi,\nja minulle on yhdentekevää, kuka pääsee ensimäiseksi luokalla tai\nkirjoittaa parhaat aineet tai saa laulaa pyhäkoulukuorossa tämän\njälkeen... Ne ovat pikkuasioita, jotka eivät enää merkitse minulle\nmitään, sillä minä en kai enää koskaan voi mennä mihinkään... Urani\non katkaistu. Marilla kiltti, menkää tiehenne älkääkä katsoko minuun!\n\n-- En ymmärrä tätä niin hitustakaan! sanoi ällistynyt Marilla. --\nLapsi kulta, mikä sinua vaivaa? Mitä hullutuksia olet taas tehnyt?\nNouse heti ylös ja kerro minulle. Heti, kuuletko! Mitä tämä kaikki\nmerkitsee?\n\nAnna liukui alas vuoteelta ja seisoi avuttomana lattialla.\n\n-- Katsokaa minun tukkaani, Marilla, kuiskasi hän. Marilla totteli,\nkohotti kynttilää ja katsoi tutkivasti Annan tukkaa, joka raskaina\nkimppuina laskeutui hänen selkäänsä. Se oli kieltämättä sangen\nomituisen näköinen.\n\n-- Lapsukainen, mitä maailmassa olet tehnyt tukallesi? Sehän on\nviheriä!\n\nNiin, viheriäksi sitä kai olisi lähinnä voinut sanoa, jos väri\nolisi sellainen, että sille voi antaa nimeä -- merkillinen, samea\npronssinvihreä vivahdus, jossa siellä täällä näkyi juovia\nalkuperäisestä punaisesta väristä, mitkä yhä enemmän lisäsivät\nkaameata vaikutusta. Ei koskaan elämässään Marilla ollut nähnyt\nmitään samalla kertaa niin koomillista ja surkeata kuin Annan tukka\ntällä hetkellä.\n\n-- Niin, se on viheriä, vaikeroi Anna. -- Luulin, ettei mikään voisi\nolla niin paha kuin punainen tukka. Mutta nyt tiedän, että viheriä\ntukka on kymmenen kertaa pahempi... Oi, Marilla, teillä ei ole\naavistusta, kuinka rajattoman onneton minä olen...\n\n-- Minulla ei ole aavistusta, kuinka sinä olet tullut tähän\nkurjuuteen, mutta nyt on tarkoitukseni ottaa siitä selvä, sanoi\nMarilla. -- Tule heti alas keittiöön -- täällä ylhäällä on liian\nkylmä -- ja kerro minulle, mitä olet tehnyt. Olen todellakin viime\naikoina odottanut jotain. Et ole tehnyt mitään kommellusta kahteen\nkuukauteen ja sehän on luonnotonta ajan mittaan. Mitä ihmeessä olet\ntehnyt tukallesi?\n\n-- Olen värjännyt sen.\n\n-- Värjännyt sen! Värjännyt tukan! Mutta Anna -- etkö ymmärtänyt,\nettä se oli pahoin tehty?\n\n-- Kyllä, tiesin kyllä sen olevan vähän pahasti, myönsi Anna. --\nMutta ajattelin, että olkoon vain pahasti, kunhan vain pääse n\npunaisesta tukastani... Muuten, Marilla, aioin olla niin äärettömän\nkiltti muissa suhteissa, että toinen kyllä korvaisi toista...\n\n-- Vai niin, sanoi Marilla. -- Niin, kultaseni, jos minä nyt olisin\nkatsonut maksavan vaivaa värjätä tukkani, niin olisin ainakin\nvalinnut säädyllisen värin. Minä en olisi värjännyt sitä viheriäksi.\n\n-- Tarkoitukseni ei ollut värjätä sitä viheriäksi, Marilla, vakuutti\nAnna kyynelsilmin. -- Jos tein pahasti, niin tahdoin ainakin jotain\nhyötyä siitä... Hän sanoi, että se tekisi tukkani kauniin sysimustasi\n-- hän vakuutti sen minulle aivan varmasti. Kuinka olisin voinut\nepäillä hänen sanojaan, Marilla? Tiedän, miltä tuntuu, kun ei uskota\nsanoihin... Ja rouva Allan on sanonut, ettei ole oikeutta epäillä\nkenenkään ihmisen rehellisyyttä, ennenkuin on varmat todisteet siitä,\nettä hän ei puhu totta... Nyt minulla on todistus -- viheriä tukka on\nkai kylliksi, uhuu!... Mutta minulla ei ollut sitä silloin, ja uskoin\nsokeasti joka ainoan sanan, minkä hän lausui...\n\n-- Kuka hän? Kenestä sinä puhut?\n\n-- Kaupustelijasta tietenkin, joka oli täällä nyt iltapäivällä. Ostin\nhäneltä värin.\n\n-- Anna, Anna -- kuinka usein olenkaan sanonut sinulle, ettet\nkoskaan saa laskea sisään ketään noita kuljeskelevia italialaisia.\nHeillä ei ole täällä mitään tekemistä.\n\n-- Ah, en toki laskenut häntä sisään. Muistin kyllä, mitä Marilla\non sanonut minulle, ja siksi menin ulos, lukitsin tarkoin oven\njälkeeni ja katselin hänen tavaroitaan ulkona kivipaadella. Hän ei\nmuuten ollutkaan italialainen -- hän oli Saksan juutalainen. Hänellä\noli selässä suuri laatikko täynnä hyvin hauskoja tavaroita, ja hän\nkertoi minulle, että hän teki niin kovasti työtä saadakseen kokoon\nniin paljon rahoja, että hän voisi hakea tänne vaimonsa ja lapsensa\nSaksasta. Hän puhui heistä niin tunteellisesti, että se liikutti\nsydäntäni, ja minulle tuli sellainen halu ostaa häneltä jotain\nollakseni avullisena niin hyvässä tarkoituksessa...\n\nKuinka olikaan, sattui silmääni hiusväriä sisältävä pullo.\nKaupustelija sanoi, että se taatusti värjäsi kaikenlaiset hiukset\nkauniin sysimustiksi ja ettei se lähtenyt pestessä. Vilauksessa näin\nitselläni ihanan sysimustan tukan, ja kiusaus oli vastustamaton...\nMutta pullo maksoi seitsemänkymmentäviisi senttiä, ja minulla oli\njälellä vain viisikymmentä senttiä kananpoikarahoistani. Luulen,\nettä kaupustelijalla oli hyvä sydän, sillä hän sanoi, että koska\nostaja olin minä, niin hän myisi pullon viidestäkymmenestä sentistä,\nja se oli aivan samaa kuin antaa se lahjaksi. Silloin ostin sen, ja\nniinpian kuin hän oli mennyt, tulin tänne ylös ja aukaisin pullon\nja sivelin väriä tukkaani vanhalla hiusharjalla; aivan niinkuin\npainetussa käyttöohjeessa sanotaan. Käytin koko pullollisen, ja oi,\nMarilla kun näin sen hirveän värin, jonka tukkani sai voiteesta,\nkaduin, sen saatte uskoa, Marilla, niin kauheasti sitä, että olin\ntehnyt niin pahasti... Ja olen katunut koko ajan siitä pitäen...\n\n-- Niin, olkoon tämä nyt sinulle varoitukseksi, sanoi Marilla\nankarasti, niin että näet, mihin turhamaisuus voi viedä, Anna. Niin,\ntaivas tietää, mitä me nyt sinulle teemme... Aluksi on kai parasta\npestä sitä kovasti ja katsoa, mitä apua siitä on.\n\nAnna kaatoi nyt pesuvatinsa täyteen lämmintä vettä ja hankasi\ntukkaansa kaikin voimin sekä viheriäsuovalla että saippualla. Mutta\nvaikka kiertävän kaupustelijan luotettavuus yleensä oli epäilyksen\nalainen -- yhdessä suhteessa hänen vakuutuksensa pitivät sen mitä\nolivat luvanneet. Pronssin vihreä väri oli lujassa kuin kallio eikä\nlähtenyt enempää kuin alkuperäinen punainenkaan olisi lähtenyt.\n\n-- Oi, Marilla, mitä minä teen? huusi Anna itkien ääneen. -- Tätä\nen kestä. Ihmiset ovat kyllä unohtaneet, kuinka minä olen tehnyt\ntuhmuuksia muissa tilaisuuksissa -- kun panin tuskialieventäviä\ntippoja piikkisikakaakkuun ja kun tarjosin Dianalle rypäleviiniä ja\nhyökkäsin rouva Lynden kimppuun... Mutta tätä he eivät tule koskaan\nunohtamaan. Oi, kuinka Josie Pye nauraakaan! Marilla, minä en koskaan\nuskalla näyttäytyä Josie Pyelle. Oi, minä olen onnettomin tyttö\nPrinssi Edvardin saarella.\n\nAnnan onnettomuutta kesti koko viikon ajan. Tämän ajan kuluessa\nhän ei mennyt minnekään ja pesi ja hankasi tukka parkaansa joka\npäivä. Diana oli ainoa, jolle tämä synkkä salaisuus uskottiin,\nmutta hän lupasi juhlallisesti olla siitä koskaan puhumatta, ja\ntämän lupauksensa hän piti rikkomatta. Viikon lopussa sanoi Marilla\nvarmalla äänellä:\n\n-- Se ei hyödytä mitään, Anna. Tämä väri, jos mikään, pitää... Meidän\non leikattava sinun tukkasi, sitä ei voi auttaa. Et voi näyttäytyä\nihmisille tuon näköisenä.\n\nAnnan huulet vapisivat, mutta hän ymmärsi, että Marilla oli oikeassa.\nTuskallisesti huoahtaen hän meni hakemaan saksia.\n\n-- Olkaa hyvä ja leikatkaa se heti, Marilla, niin se on tehty.\nAh, minä tunnen, että sydämeni on murtunut... Tämä oli niin\nproosallinen onnettomuus, tässä ei ole hitustakaan mielenkiintoa\ntai romantiikkaa... Kirjoissa tytöt menettävät hiuksensa vaikeissa\nkuumetaudeissa tai myyvät ne rahasta saadakseen rahoja johonkin\njaloon tarkoitukseen, ja jos minä olisin kadottanut tukkani sillä\ntavoin, en olisi surrut puoliksikaan niin paljon... Mutta eihän\nole kerrassaan mitään mieltä ylentävää siinä ajatuksessa, että on\npakotettu leikkaamaan tukkansa sen vuoksi, että on värjännyt sen\nhirvittävällä värillä... Tulen itkemään koko ajan, kun sitä leikataan.\n\nAnna toteuttikin tämän aikeensa, mutta myöhemmin, kun hän meni ylös\nhuoneeseensa ja katsoi itseään peilistä, teki hän sen epätoivon\ntyyneydellä. Marilla oli tehnyt työnsä perinpohjaisesti, mutta oli\nollutkin välttämätöntä leikata tukka aivan päätä myöten. Tulos ei\nollut pukeva -- lievimmin sanottuna. Anna käänsi heti peilin seinää\nvasten.\n\n-- En koskaan, koskaan katso peiliin, ennenkuin tukkani on kasvanut,\nsanoi hän kiihkeästi.\n\nMutta sitten hän yhtäkkiä käänsi jälleen peilin oikein päin.\n\n-- Kyllä, sen teen. Sillä tavoin teen katumusta ja parannusta siitä,\nettä olen ollut niin ilkeä... Katselen itseäni joka kerta, kun tulen\nylös huoneeseeni ja tarkastelen oikein, kuinka ruma olen. En koskaan\nluullut, että olin turhamainen tukkani vuoksi, mutta nyt tiedän,\nettä kuitenkin olin, vaikka se oli punainen, juuri siksi että se oli\npitkä ja paksu ja kiharainen. Seuraavalla kerralla sattuu kai jotain\nnenälleni.\n\nAnnan lyhyeksi leikattu tukka herätti suurta huomiota koulussa\nseuraavana maanantaina, mutta hänen äärettömäksi huojennuksekseen ei\nkukaan arvannut oikeata syytä, ei edes Josie Pye, joka ei kuitenkaan\nollut sanomatta Annalle, että hän oli oikean linnunpelättimen\nnäköinen.\n\n-- En vastannut mitään, kun Josie sanoi tuon minulle, uskoi\nAnna samana iltana Marillalle, joka loikoi sohvalla vaikean\npäänsärkykohtauksen jälkeen. -- Sillä minä arvelin, että se olisi\nosa rangaistustani ja että minun pitäisi kestää se kärsivällisesti.\nOn ikävää kuulla, että on linnunpelättimen näköinen, ja minulla oli\nkieleni päässä jotain vastaukseksi... Mutta minä pidätin sen --\nannoin hänelle vain musertavan katseen, ja sitten annoin hänelle\nanteeksi. Tästä lähtien koetan koko kykyni mukaan olla kiltti, enkä\nvälitä ensinkään kauneudesta... Diana sanoi, että kun tukkani alkaa\nkasvaa taas, sidon mustan samettinauhan pääni ympäri ja laitan\nruusukkeen toiselle puolen. Siitä tulee varmasti hyvin pukeva...\nPuhelen ehkä liiaksi, Marilla? Onko päänne hyvin kipeä?\n\n-- Pääni on nyt parempi. Mutta iltapäivällä se oli kauhean kipeä.\nNämä kohtaukset ovat alkaneet esiintyä yhä useammin -- pelkään,\nettä minun on puhuttava jonkun lääkärin kanssa. Mitä tulee sinun\npakinaasi, niin otan sen nykyään tyynesti, olen tottunut siihen.\n\nMarillan kielellä se merkitsi, että hän kuunteli sitä mielellään.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nROMANTTINEN SEIKKAILU.\n\n\n-- Sinun täytyy luonnollisesti olla Elaine, Anna, sanoi Diana. -- En\nkoskaan uskaltaisi antautua virran ajelehdittavaksi veneessä.\n\n-- En minäkään, sanoi Ruby Gillis väristen. -- Minun mielestäni\non aika metkaa istua kaksin tai kolmisin veneessä ja antaa sen\najelehtia. Mutta maata pitkällään pohjalla ja olla olevinaan\nkuollut -- ei koskaan saataisi minua siihen. Kuolisin todellisesti\nsäikähdyksestä.\n\n-- Ja minä, sanoi Jane Andrews, minä kurkistelisin alituisesti ylös\nnähdäkseni, missä olen ja ajautuisinko liian kauas. Ja se tietysti\npilaisi vaikutuksen.\n\n-- Niin, minä puolestani en pelkää, ja haluaisin äärettömän\nmielelläni olla Elaine, sanoi Anna. -- Mutta oikeastaan Rubyn\npitäisi olla se, koska hän on vaalea ja hänellä on niin pitkä ja\nkaunis kullankeltainen tukka. Elainestahan sanotaan, että hänellä\n\"kultakutrit lainehtivat\"...\n\n-- Sinun ihosi on aivan yhtä vaalea kuin Rubyn, jos siitä on kysymys,\nsanoi hyväntahtoinen Diana, ja sinun tukkasi on tullut koko joukon\ntummemmaksi senjälkeen kuin se leikattiin.\n\n-- Ajatteletko todella niin? sanoi Anna ja punastui ilosta. -- Olen\nvälistä arvellut sitä itse -- mutta en ole koskaan uskaltanut kysyä\nkeneltäkään muulta, niin kovin pelkäsin saavani kuulla, että olin\nerehtynyt. Luuletko, että sitä voisi nyt sanoa kastanjanruskeaksi,\nDiana?\n\n-- Kyllä toki! Minun mielestäni se on oikein kaunis, sanoi Diana ja\nkatseli ihaillen lyhyitä, silkinhienoja kiharoita, jotka peittivät\nAnnan pään ja joita piti kurissa ruusukkeelle solmittu musta\nsamettinauha.\n\nHe seisoivat pienen järven rannalla, Mäntymäen alapuolella,\nsiinä missä kapea, koivujen reunustama niemi pisti järveen. Sen\nnenässä oli pieni silta, joka oli rakennettu veteen kalastajien\nja sorsanpyytäjien mukavuudeksi. Rubya ja Jane'a oli kutsuttu\njuhannukseksi Dianan luo, ja Anna oli tullut sinne leikkimään heidän\nkanssaan.\n\nTänä kesänä Anna ja Diana olivat viettäneet melkein kaikki\nvapaahetkensä joko järvellä tai sen rannalla. Satakielenpesä oli\nmennyt menojaan -- herra Bell oli keväällä aivan armotta hakannut\nmaahan tuon pienen metsikön haan toisessa päässä. Anna oli istunut\nkannoilla ja itkenyt.\n\nHän lohduttautui kuitenkin pian, ja kun kaikki kävi ympäri, kuten hän\nsanoi, olivat hän ja Diana suuria kolmetoistavuotiaita tyttöjä, ja\nolivat siis liian vanhoja sellaisiin lapsellisiin huvitteluihin kuin\nleikkituvat olivat. Ja oli paljon muuta hauskuutta, jota voi keksiä\njärven tienoilla. Oli ihastuttavaa kalastaa forelleja sillalta, ja\nmolemmat tytöt olivat myöskin saaneet luvan soudella ympäri pienessä\ntasapohjaisessa ruuhessa, jota herra Barrylla oli tapana käyttää\nmetsästäessään sorsia.\n\nAnna oli saanut sen ajatuksen, että he muodostaisivat näytelmäksi\nTennysonin kauniin ja liikuttavan runon \"Elaine\", jonka he edellisenä\ntalvena olivat lukeneet koulussa. He olivat \"hyväksyneet\" sen ja\neritelleet sen ja pirstoneet sen pieniin palasiin, kunnes oli aivan\nihme, että he vielä siinä löysivät jotain järkeä, mutta kaunis\n\"liljaneito\" ja Lancelot, Guinevere kuningatar ja Arthur kuningas\nolivat kuitenkin saaneet elävän hahmon, ja Anna harmitteli salaa,\nettei hän ollut syntynyt ritariaikana. Silloin elämällä toki oli\njotain romantiikkaa tarjottavana.\n\nAnnan ehdotusta tervehdittiin ihastuksella. Tytöt olivat tehneet sen\nhuomion, että jos ruuhi työnnettäisiin niemessä olevalta sillalta\nvesille, se kulkisi virran mukana sillan alitse ja ajautuisi viimein\nkauempana, alapuolella olevaan toiseen niemeen, joka samaten pisti\npieneen järveen. He olivat usein antaneet veneen omin päin kulkea\ntätä tietä, ja sellainen kulkuhan olisi mitä sopivin Elaine neidolle.\n\n-- Niin, minä rupean kai sitten Elaineksi, sanoi Anna hieman\nvastahakoisesti, sillä vaikka hänelle olisi tuottanut suurta huvia\nnäytellä runon päähenkilöä, sanoi hänen taiteellinen vaistonsa\nkuitenkin, että siihen vaadittiin eräitä puhtaasti ulkonaisia\nedellytyksiä, joita häneltä puuttui. -- Ruby saa olla Arthur\nkuningas, Jane on kuningatar Guinevere, ja Diana saa olla Lancelot\nritari. Sitten meidän täytyy puettaa vene ylt'yleensä sysimustalla\nsametilla... Sinun äitisi vanha musta huivi on erinomainen siihen\ntarkoitukseen, Diana.\n\nKun musta huivi oli hankittu, levitti Anna sen ruuheen ja laskeutui\nsitten pitkälleen pohjalle suljetuin silmin ja kädet ristissä\nrinnalla.\n\n-- Oi, hän näyttää ihan kuolleelta, kuiskasi Ruby Gillis\ntuskallisesti ja katsoi hiljaisia, kalpeita pikku kasvoja koivujen\nkisailevien varjojen alla.\n\n-- Minä melkein pelkään, tytöt... Luuletteko, että on aivan oikein\nnäytellä tällaista? Rouva Lynde sanoo, että kaikki teatteri on\npahasta...\n\n-- Ruby, sinä et saa puhua rouva Lyndestä, sanoi Anna ankarasti. --\nSe turmelee vaikutuksen -- siihenhän on satoja vuosia, kun rouva\nLynde syntyy. Jane, aseta huivi vähän hauskemmin! Teidän ei muuten\npidä houkutella minua puhumaan, kun olen kuollut.\n\nJane tiesi täydellisesti, minkälaista kaiken piti olla.\nKullallakirjailtua pukua Elainen verhoksi ei heillä ollut, mutta\nvanha pianonpeite keltaista japanilaista taftia korvasi sitä\nerinomaisesti. Ei ollut saatavissa tällä hetkellä myöskään mitään\nvalkeata liljaa, mutta pitkä, sininen kurjenmiekka, joka pantiin\nAnnan ristittyjen käsien väliin, teki täydellisen vaikutuksen.\n\n-- Nyt hän on valmis, sanoi Jane. -- Nyt suutelemme hänen puhdasta\notsaansa, ja sinä Diana, sanot: \"hyvästi, sisko, ainiaaksi!\" ja sinä,\nRuby, sanot: \"hyvästi, oi sisko armas!\" molemmat niin surullisesti\nkuin voitte. Anna, sinun täytyy hymyillä hieman. Muistathan, että\nElaine makasi \"hymyhuulin kalvakkain\". Se on hyvä! Työntäkää nyt\nruuhi vesille!\n\nRuuhi työnnettiin siis vesille ja se raapaisi ohi kulkiessaan\nkovasti liejusta esiinpistävää vanhaa paalua vasten. Kolme pikku\ntyttöä odottivat vain siksi kunnes he näkivät, kuinka virta\notti sen valtoihinsa ja kuljetti sitä siltaa kohti. Sitten he\njuosta viilettivät metsän läpi, suoraan yli maantien ja kauempana\nolevaan niemeen, jossa he Lancelot'na, kuningatar Guineverena ja\ntämän iäkkäänä puolisona valmistuivat ottamaan vastaan odotettua\n\"liljaneitoa\".\n\nMuutamien minuuttien ajan kulki Anna hitaasti virran mukana ja nautti\ntäysin siemauksin tilanteesta. Sitten tapahtui jotain, joka ei ollut\nlainkaan romanttista. Ruuhi alkoi vuotaa. Hetkisen kuluttua pakotti\nkova välttämättömyys Elainen kiireesti nousemaan ylös ja kahmaisemaan\nkäsiinsä kullalla kirjaillun vaippansa ja sysimustan samettiverhonsa\nja kauhulla tuijottamaan ruuhen pohjassa olevaan suureen reikään,\njosta vesi kirjaimellisesti virtasi sisään. Sillan vieressä oleva\nterävä paalu oli irroittanut yhden niistä poikkirimoista, jotka\npitivät koossa veneen ravistuneita pohjalautoja.\n\nAnna ei tiennyt tätä, mutta hän ei tarvinnut pitkiä aikoja\nymmärtääkseen, että hän oli suuressa vaarassa. Vauhti, jolla vesi\nsyöksi sisään, täyttäisi ja upottaisi ruuhen, ennenkuin se ehti\najautua niemen kainalossa olevaan pieneen lahdelmaan. Missä olivat\nairot? Tietystikin ne olivat jääneet sillalle.\n\nAnna päästi ilmoille pienen tukahtuneen huudon, jota ei kukaan\nihminen kuullut; hän oli kalpea aina huulia myöten, mutta ei\nkadottanut mielenmalttiaan. Yksi pelastuksen mahdollisuus oli -- yksi\nainoa.\n\n-- Olin niin suunnattomasti peloissani, kertoi hän rouva Allanille\nseuraavana päivänä, ja oli kuin olisi kulunut kokonainen vuosi\nsillä välin, kun ruuhi ajautui siltaa kohti ja vesi siinä kohosi\njoka silmänräpäys. Rukoilin, rouva Allan, rukoilin niin hartaasti,\nmutta en sulkenut silmiäni, sillä tiesin, että ainoa tapa, millä\nJumala voisi minut pelastaa, oli se että hän antoi veneen ajautua\nniin lähelle sillan tukipylväitä, että saisin siepatuksi jostain\nniistä kiinni ja kiivetyksi sitä pitkin ylös. Nuo pylvääthän ovat\nvain vanhoja puunrunkoja, mutta niissä on yllin kyllin koloja ja\nesiinpistävien oksien tynkiä. Minun täytyi pitää silmäni valppaina,\neikä minulla ollut malttia rukoilla mitään oikein kaunista ja hienoa\nrukousta -- mutta ajatelkaas, Jumala kuuli minua kuitenkin, sillä\nvene puski suoraan erääseen keskellä olevaan pylvääseen ja takertui\nsiihen niin kauaksi, että minä nipin napin ennätin heittää huivin\nja pianonpeitteen olalleni ja kiivetä ylös puunrungossa olevalle\nsuurelle oksantyngälle. Ja siinä sitten istuin; liukas ja epämukava\nse oli, enkä voinut päästä ylös enkä alas -- oli vain koetettava\nkaikin voimin pysytellä kiinni ja odottaa, että joku näkisi minut\nmaalta.\n\nRuuhi ajautui sitten edelleen sillan ohi ja vajosi pian keskelle\njokea. Ruby, Jane ja Diana, jotka jo seisoivat ja odottivat sitä\nniemen nenässä, näkivät sen katoavan silmistään eivätkä epäilleet\nsekuntiakaan, että Anna oli vaipunut yhdessä veneen kanssa.\nSilmänräpäyksen ajan he seisoivat hiljaa, valkeina kuin palttina\nja kauhusta kalpeina -- sitten he päästivät kimakan kirkaisun\nja syöksyivät kuin mielettömät metsään, luomatta valtatien ohi\nkulkiessaan katsettakaan sillalle. Anna, joka epätoivoisena tarrautui\nliukkaaseen puuntynkäänsä, näki heidän juoksevan ja kuuli heidän\nhuutonsa. Apua tulisi tosin pian, mutta hänen tilansa oli todellakin\nmahdollisimman epämukava ja epämiellyttävä.\n\nMinutit kuluivat, ja jokainen niistä tuntui onnettomasta\nliljaneidosta tunnin pituiselta. Miksi ei nyt tullut ketään ihmistä?\nMinne tytöt olivat menneet? Mitä, jos he olisivat pyörtyneet kaikki\nkolme? Mitähän, jos ei koskaan tulisi ketään? Entäpä hän väsyisi\nja saisi sellaisen suonenvetokohtauksen ranteeseensa, ettei hän\nenää voisi pysytellä kiinni? Anna katsoi alas petolliseen vihreään\nsyvyyteen alapuolellaan, missä pitkät varjot verkalleen liukuivat\nedes takaisin, ja värisi. Hänen mielikuvituksensa alkoi maalata\ntoinen toistaan kaameampia mahdollisuuksia.\n\nSilloin, juuri kun hän luuli, ettei hän silmänräpäystäkään kauempaa\nvoisi sietää käsivarsiensa ja ranteittensa pakotusta, tuli Gilbert\nBlythe soutaen sillan alitse Harmon Andrews'in ruuhessa.\n\nGilbert katsahti ylös ja huomasi hämmästyksekseen pienet kalpeat ja\nuhmailevat kasvot, jotka katselivat alas häneen suurin ja pelokkain,\nmutta myöskin sangen uhmailevin harmain silmin.\n\n-- Anna Shirley! Kuinka maailmassa olet sinne joutunut? huudahti hän.\n\nVastausta odottamatta hän souti aivan sillan tukipylvään viereen\nja ojensi kätensä. Ei ollut muuta neuvoa -- Annan täytyi tarrautua\nGilbert Blythen käteen ja kavuta alas hänen ruuheensa, jossa hän,\nläpimärkänä ja poissa suunniltaan, istuutui keulaan, sylissä\nvettä valuva huivi ja samanlainen keltainen pianonpeite. Näiden\nkoettelevien olosuhteiden vallitessa oli ylen vaikea esiintyä\narvokkaasti.\n\n-- Mitä on tapahtunut, Anna? kysyi Gilbert ja tarttui airoihin.\n\n-- Näyttelimme Elainea, vastasi Anna kylmästi, katsahtamattakaan\npelastajaansa, ja minun oli määrä ajautua Camelot'iin purressa --\ntarkoitan ruuhessa... Ruuhi alkoi vuotaa, ja minä kiipesin ylös\nsiltapylvääseen. Tytöt juoksivat hakemaan apua. Tahdotko olla niin\nhyvä ja soutaa minut sillalle?\n\nGilbert souti hänet mitä suurimmalla mielihyvällä sillan luo, ja Anna\nhyppäsi ketterästi maihin, halveksien Gilbertin tarjoamaa apua.\n\n-- Paljon kiitoksia, sanoi hän ylimielisesti ja käänsi hänelle\nselkänsä.\n\nMutta Gilbert oli myöskin hypännyt pois ruuhesta ja laski nyt kätensä\nAnnan käsivarsille pidättääkseen häntä.\n\n-- Anna, sanoi hän kiireisesti, kuulehan, mitä sanon! Emmekö voi olla\nhyviä ystäviä? Olen hyvin pahoillani, että pilkkasin sinun tukkaasi\ntaannoin. Tahdoin vain laskea leikkiä enkä koskaan luullut, että sinä\npanisit sen niin pahaksesi. Ja siitähän on muuten niin pitkä aika...\nMinun mielestäni tukkasi on kamalan kaunis nyt -- oikein todella!...\nOlkaamme ystäviä!\n\nAnna epäröi silmänräpäyksen ajan. Huolimatta kaikesta loukatusta\narvokkuudestaan oli hänellä omituinen, vasta herännyt tietoisuus\nsiitä, että Gilbertin ruskeitten silmien samalla kertaa ujo ja\nhyväsydäminen ilme teki hänelle hyvää... Hänen sydämensä alkoi sykkiä\nhyvin nopeasti ja levottomasti.\n\nMutta koulusalissa tapahtuneen loukkauksen katkera muisto terästi\nhänen horjuvaa päätöstään. Tapahtuma, joka oli sattunut enemmän kuin\nkaksi vuotta sitten, palautui hänen mieleensä yhtä elävänä kuin jos\nse olisi tapahtunut eilispäivänä. Gilbert oli huutanut \"tuli on\nirti!\" hänen tukastaan ja oli syypää siihen, että hän oli saanut\nhävetä koko koulun edessä. Hänen harminsa, joka olisi voinut tuntua\nvanhemmista ihmisistä yhtä naurettavalta ja mitättömältä kuin sen\nsyykin, ei suinkaan näyttänyt ajan mukana talttuneen ja lieventyneen.\nHän vihasi Gilbert Blytheä. Hän ei koskaan tahtonut suoda hänelle\nanteeksi.\n\n-- Ei, sanoi hän, en koskaan tule ystäväksesi, Gilbert Blythe, enkä\nhaluakaan sitä.\n\n-- Kuten tahdot! -- Gilbert hyppäsi veneeseensä vihan puna\nposkillaan. -- En aio koskaan enää ehdottaa sinulle, Anna Shirley,\nettä tulisimme ystäviksi. Ja minulle se on aivan samantekevää.\n\nHän souti tiehensä nopein, harmistunein airon vedoin, ja Anna kulki\nylös jyrkkää, sananjalkojen reunustamaa polkua vaahterien alla. Hän\nkantoi päätään hyvin korkealla, mutta sisimmässään hän tunsi jotain\nkatumuksen tapaista. Hän melkein toivoi, että hän olisi antanut\nGilbertille toisenlaisen vastauksen. Gilbert oli tietysti loukannut\nhäntä hirveästi, mutta kuitenkin...\n\nKuinka olikaan, tuntui Annasta siltä kuin olisi ollut oikein\nsuloista istuutua maahan ja itkeä oikein sydämensä pohjasta. Hän\noli aivan menettänyt tasapainonsa; puhtaasti fyysillinen väsymys\nsekä mielenliikutus epämiellyttävän seikkailun jälkeen ottivat nyt\noikeutensa sangen huomattavalla tavalla.\n\nPuolivälissä polkua tapasi hän Janen ja Dianan, jotka tulla\ntöytäsivät takaisin järvelle tilassa, joka oli mielipuolisuuden\nrajoilla. He eivät olleet tavanneet ketään ihmistä Mäntymäellä,\nkoska eivät herra ja rouva Barry olleet kotona. Silloin oli Ruby\nsaanut kauhean itkunpuuskan, niin että heidän täytyi jättää hänet\noman onnensa nojaan, sillä välin kuin Jane ja Diana lensivät\nkummitusmetsän läpi ja portaan yli Vihervaaralle. Täälläkään he\neivät olleet tavanneet ketään kotona, sillä Marilla oli mennyt\nkauppapuotiin ja Matthew oli haravoimassa heiniä saraniityllä.\n\n-- Oi, Anna, läähätti Diana, hyökäten Annan kaulaan ja itkien\nhämmästyksestä ja ilosta, oi, Anna -- luulimme -- että sinä olit --\nhukkunut -- ja me -- tunsimme olevamme -- murhaajia -- siksi että\nolimme houkutelleet sinua rupeamaan -- Elaineksi... Ja Ruby itkee\nsilmät päästään tuolla ylhäällä... Mutta Anna, kuinka sinä pelastuit?\n\n-- Kiipesin eräälle sillan tukipylväälle, sanoi Anna\nvälinpitämättömästi, ja sitten tuli Gilbert Blythe soutaen herra\nAndrewsin ruuhessa ja laski minut maihin.\n\n-- Oi Anna, mikä kelpo teko hänen puoleltaan! Ja miten romanttista!\nhuudahti Jane, joka viimeinkin oli saanut takaisin puhekykynsä. --\nNyt te tietysti teette sovinnon tämän jälkeen.\n\n-- Ei, sitäpä emme teekään, sähisi Anna, joka silmänräpäykseksi\nheräsi lamaannuksestaan. -- Enkä tahdo enää koskaan kuulla sanaa\n\"romanttinen\", nyt sen kuulet, Jane Andrews... Oli kauhean ikävää,\nettä te niin säikähditte, tytöt. Se oli kokonaan minun syyni. Olen\nvarma siitä, että olen syntynyt onnettoman tähden alla. Kaikki, mitä\nteen, kääntyy harmiksi itselleni tai rakkaimmille ystävilleni. Sinun\nisäsi ruuhi on järven pohjassa, ja minulla on sellainen aavistus,\nettemme enää saa olla ulkona ja soudella järvellä.\n\nAnnan aavistus näyttäytyi tässä tapauksessa luotettavammaksi kuin\nsellaiset tavallisesti ovat. Barryn ja Cuthbertin hämmästys oli\nsuuri, kun iltapäivän tapahtumat tulivat tunnetuiksi.\n\n-- Tuleeko sinusta koskaan järkevää? huokasi Marilla.\n\n-- Tottahan toki, siitä olen varma, Marilla, vastasi Anna\ntoivehikkaana. Itäisen vinttikamarin yksinäisyydessä hän oli istunut\nitkemässä perin pohjin, ja tämä oli rauhoittanut hänen hermojaan\nja palauttanut hänelle hänen tavallisen valoisan katsantotapansa.\nLuulen, että toiveet minun ymmärtäväiseksi tulemisestani ovat nyt\nsuotuisammat kuin konsanaan.\n\n-- Sitä en ymmärrä, sanoi Marilla.\n\n-- Kas, sanoi Anna, tänään olen oppinut jotain ihkasen uutta. Aina\nsiitä pitäen kuin tulin Vihervaaralle, olen tehnyt tyhmyyksiä,\nmutta joka kerta olen saanut siitä opetuksen. Ametistineula opetti\nminua olemaan koskematta esineihin, jotka eivät ole omiani.\nKummitusmetsä opetti minun olemaan kuvittelematta kammottavia asioita\n-- sellaisesta nautin ennen suuresti... Piikkisikatorttu tuskia\nlievittävien tippojen höystämänä opetti minun olemaan hutiloimatta\nruokaa laittaessa. Viheriä tukkani paransi minut turhamaisuudesta.\nNyt en enää koskaan ajattele tukkaani tai nenääni -- tai ainakin\nhirveän harvoin... Tämänpäiväinen seikkailu on ottanut minusta\nkaiken romantiikan. Olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei maksa\nvaivaa hakea romantiikkaa Avonleasta. Se kävi kyllä päinsä ihanalla\nritariajalla monta sataa vuotta sitten, mutta nykyään eivät ihmiset\nvälitä romantiikasta... Olen varma siitä, että Marilla varsin pian\nsaa nähdä, kuinka kehityn tässä suhteessa...\n\n-- Niin, sehän olisi sangen hauskaa... sanoi Marilla äänellä, joka ei\nkuulostanut kovinkaan vakuutetulta.\n\nMutta Matthew, joka oli mykkänä istunut nurkassaan, laski kätensä\nAnnan olalle, kun Marilla oli mennyt ulos.\n\n-- Sinun ei pidä muuttua liian paljon toisenlaiseksi kuin olet,\nsanoi hän, sillä silloin emme tunne lainkaan tyttöstämme... Säilytä\nsinä vain, mitä tapahtuneekin, rahtunen tuota, jota sanot...\nromantiikaksi...\n\n\n\n\nXXIX.\n\nJOSEPHINE TÄTI HYVÄNTEKIJÄNÄ.\n\n\nAnna oli Rakastavaisten polulla ja ajoi paraillaan lehmiä haasta\nkotiin. Oli syyskuun ilta, ja auringonlaskun rubininpunainen hohde\ntäytti kaikki metsän aukeamat ja solat. Siellä täällä väreili\nvaaleankeltainen juova polulla, mutta suurimmaksi osaksi se oli\nvarjossa vaahteroiden holvin alla, ja harmaan sinipunerva hämärä\nasusti mäntyjen alla. Tuuli leikitteli niiden latvoissa, eikä\nmaailmassa ole ihanampaa musiikkia kuin se, joka iltasin helkkyy\nsuhisevista kuusista ja männyistä.\n\nLehmät lönkyttivät hiljakseen polkua pitkin, ja Anna kulki niiden\njälessä ajatuksiinsa vaipuneena ja lukien ääneen itsekseen erästä\nkohtaa \"Macbeth'istä\". He olivat saaneet tutustua Shakespeareen\nkoulussa edellisenä talvena, ja tuo englantilainen runoilija oli\ntehnyt mahtavan vaikutuksen Annaan, joka oli opetellut ulkoa pitkiä\npalasia näytelmästä. Kun hän tuli riveihin:\n\n    \"Älä pelkää, kunnes Dunsinaniin kulkee\n    Birnamin metsä.\" -- Ja nyt metsä kulkee\n    Päin Dunsinania. -- Aseihin! joutuun! --\n\nsulki hän hurmaantuneena silmänsä voidakseen paremmin kuvitella\neteenpäin rientävää sotajoukkoa vihreät oksat käsissä.\n\nKun hän jälleen ne avasi, näki hän Dianan, joka tuli Barryn alueen\nportista ja näytti niin tärkeältä, että Anna heti arvasi, että\nhänellä oli joku hauska uutinen. Hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää\nliian uteliaalta ja alotti keskustelun huomauttamalla ihanasta\nauringonlaskusta.\n\n-- Niin, on sangen kaunista tänä iltana, arveli myöskin Diana. --\nMutta tiedäppäs, minulla on jotain kerrottavaa, Anna! Saat arvata\nkolmasti.\n\n-- Charlotte Gillis vihitään kirkossa, ja rouva Allan haluaa meitä\nkoristamaan sitä, huusi Anna.\n\n-- Väärin arvattu! Charlotten sulhasen mielestä kirkossa vihkiminen\nmuistuttaa liiaksi hautajaisia eikä halua. Vaikka se olisi ollut\nkauhean hauskaa. Koeta uudelleen!\n\n-- Jane Andrews saa kutsua vieraita syntymäpäiväkseen? Hän pelkäsi,\nettei hänen äitinsä antaisi hänelle lupaa.\n\nDiana ravisti päätään, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät\nveitikkamaisuudesta.\n\n-- En aavista, mitä se voi olla, sanoi Anna hyvin apeilla mielin. --\nEhkä Joe Mac Pherson saattoi sinua kotiin kirkosta eilen iltapäivällä?\n\n-- Pyh, kaikkea vielä! sanoi Diana. -- Minä tulin kauniisti kotia\nyksinäni, minä... Ei, ymmärrän, ettet koskaan voi sitä arvata. Anna\nkulta, äiti sai tänään kirjeen Josephine tädiltä, ja hän kutsuu sinua\nja minua kaupunkiin tiistaina ja menemään hänen kanssaan näyttelyyn.\nMitä arvelet?\n\n-- Oi, Diana, kuiskasi Anna ja tuli niin \"otetuksi\", että hänen\ntäytyi etsiä tukea vaahteran rungosta. -- Tarkoitatko todellakin\ntäyttä totta? Ja tarkoittaako Josephine täti totta?... Mutta\najatteles, jos Marilla ei anna minun mennä? Niin kävi tässä\ntaannoin, silloin kun Jane pyysi minua ajelemaan heidän kanssaan\nheidän vaunuissaan Valkorannan hotellin konserttiin. Tahdoin niin\nsuunnattoman mielelläni mennä, mutta Marilla sanoi, että minun oli\nparempi pysyä kotona ja lukea läksyjäni. Olin niin pahoillani ja\nepätoivoissani, tiedätkös, Diana, etten tahtonut lukea rukouksiani\nmaata mennessäni. Mutta sitten kaduin ja nousin ylös keskiyöllä ja\nluin ne.\n\n-- Sanon sinulle erään asian, keskeytti Diana, me pyydämme äidin\nkysymään Marillalta. Silloin hän varmasti antaa myöten, ja meillä\ntulee olemaan niin suunnattoman hauskaa, Anna. En ole koskaan ollut\nmissään näyttelyssä, ja on niin harmillista kuulla toisten tyttöjen\nkertovan käynnistään siellä. Jane ja Ruby ovat olleet siellä kahdesti\nja menevät varmaankin taas sinne.\n\n-- En ajattele sitä lainkaan, ennenkuin tiedän, saanko tulla vai en,\nsanoi Anna päättäväisesti. -- Jos panisin sen päähäni ja iloitsisin\nsiitä, enkä sitten saisi mennä, olisi se enemmän kuin voisin\nsietää. Mutta jos saan mennä, niin olen iloinen siitä, että uusi\npäällysnuttuni tulee siksi valmiiksi. Marillan mielestä en tarvinnut\nuuttu nuttua. Hän sanoi, että vanhani kelpasi aivan hyvin vielä tämän\ntalven ja minun pitäisi olla tyytyväinen saadessani uuden puvun.\nPuku on hirveän sievä, Diana, merensininen ja niin somasti ommeltu.\nMarilla ompelee nykyisin minun pukuni aina sievästi -- hän sanoo,\nettä Matthew'n ei tarvitse mennä tilaamaan niitä rouva Lyndeltä...\nSe on hauskaa. On paljon helpompaa olla kiltti, jos on sievät\nvaatteet -- ainakin minulle. Mutta niille, jotka luonnostaan ovat\nkilttejä, on se kai samantekevää.\n\nMutta Matthew sanoi, että minun piti saada uusi päällysnuttu, ja\nsilloin osti Marilla sievän palasen sinistä verkaa, ja sen neuloo\noikea ompelija Carmody'ssä. Nuttu tulee valmiiksi perjantai-iltana,\nenkä tohdi ajatellakaan itseäni, kun sunnuntaina astun pitkin kirkon\nkäytävää ja ylläni on sekä nuttu että leninki, sillä en luule, että\non oikein kiinnittää ajatuksiaan sellaiseen... Mutta se sukeltaa\nsittenkin esiin, vasten tahtoani. Ja uuden lakin Matthew osti minulle\nsinä päivänä kun olimme Carmodyssä käymässä. Se on sinistä samettia,\nympärillä silkkinyöri, josta riippuvat pienet tupsut... Niin, tiedän\nkyllä, että Marilla sanoo, ettei pidä ajatella näin paljon vaatteita,\nmutta on niin kauhean hauskaa saada välistä jotain uutta...\n\nMarilla antoi Annalle luvan mennä kaupunkiin, ja sovittiin niin,\nettä herra Barry kyyditsisi tytöt sinne seuraavana päivänä. Kun\nCharlottetowniin oli kolmekymmentä kilometriä ja herra Barry tahtoi\nmennä ja palata takaisin samana päivänä, täytyi lähdön tapahtua hyvin\nvarhain. Mutta Annan huvia tämä vain lisäsi, ja tiistaiaamuna hän oli\nylhäällä ennen auringonnousua. Silmäys akkunasta ulos sanoi hänelle,\nettä tulisi kaunis päivä, sillä itäinen taivas kummitusmetsän\nmäntyjen takana oli hopeanhohteinen ja pilvetön. Puunrunkojen välissä\nolevasta aukeamasta näkyi valo tuikkivan Mäntymäen vasemmasta\npäätyikkunasta, merkki siitä, että Dianakin oli noussut.\n\nAnna oli vaatteissa, kun Matthew oli saanut tulen sytytetyksi\nMarillan tullessa alas. Mutta itse hän oli liian suuressa\njännityksessä voidakseen syödä. Aamiaisen jälkeen hän pani päähänsä\npienen aistikkaan uuden lakkinsa ja ylleen päällysnuttunsa, ja\nsanottuaan sydämelliset hyvästit kiiruhti Anna polkua ylös, portaan\nyli ja metsikön läpi Mäntymäelle, siellä odottivat häntä herra Barry\nja Diana vaunuineen, ja pian he olivat ulkona maantiellä.\n\nHeillä oli pitkä ajomatka, mutta tyttöset nauttivat koko ajan. Oli\nviehättävää pyöriä eteenpäin kosteita teitä pitkin päivänsarastuksen\npunaisessa hohteessa, joka hitaasti levisi yli leikattujen\nviljapeltojen. Ilma tuntui niin raikkaalta ja puhtaalta, ja keveät\nsavunsiniset usvaharsot leijailivat ilmassa harjujen kupeilla\nja kulkivat ohuina pilvenhattaroina laaksojen läpi. Joskus tie\npujottelihe metsien läpi, joissa vaahterat olivat alkaneet väikehtiä\nhehkuvanpunaisissa ja mitä koreimmissa tulenkeltaisissa vivahteissa.\njoskus se kulki joen yli, ja sillalla Annan aina valtasi lapsellinen\npelko siitä, että silta \"taittuisi kokoon\" kuten linkkuveitsi, ja\nsilloin hän värisi sekä kauhusta että ihastuksesta. Joskus tie teki\npolvekkeen seuraten merenlahdelmaa, jossa oli kalastuspaikka, ja he\najoivat ilman ja tuulen harmaannuttamien kalastajamökkien ohi, joskus\ntaas vaunut pyörivät ylös mäkiä, joiden huipuilta näkyi siintävän\nvuorijonon mutkaiset ääriviivat. Ja kaikkialla ajajat tapasivat\nrikkaita ja huvittavia keskusteluaiheita.\n\nKello oli lähes kaksitoista päivällä, kun he saapuivat kaupunkiin\nja suuntasivat kulkunsa edelleen neiti Barryn kotiin. Hän asui\nkomeassa vanhassa rakennuksessa, jota erotti kadusta ruohokenttä ja\njota ympäröivät tuuheat, vielä vihannat jalavat ja pyökit. Emäntä\nitse tuli heitä vastaan ovelle ystävällinen välke terävissä mustissa\nsilmissään.\n\n-- Vai niin, Anna tyttönen tulee viimeinkin minua tervehtimään, hän\nsanoi. -- Varjelkoon, kuinka olet kasvanut, lapsi! Olet kuin oletkin\nminua pitempi. Ja olet myöskin tullut entistä ehommaksi kasvaessasi.\nMutta senhän sinä kyllä tiedät sanomattakin.\n\n-- Ah ei, sitä en lainkaan tietänyt, sanoi Anna säteilevin kasvoin.\n-- Minusta tuntuu, että kesakkoni ovat ikäänkuin vähentyneet,\nja siinähän on paljon kiitollisuuden syytä, mutta mitään muuta\nparannusta en todellakaan ollut uskaltanut toivoa... Oli kamalan\nhauskaa, että neiti Barrystä näyttää siltä.\n\nNeiti Barryn talo oli sisustettu \"hurjan komeasti\", kertoi Anna\nMarillalle myöhemmin. Molemmat pienet maalaistytöt olivat melkein\nhämillään, kun he jäivät yksin hienoon saliin ja neiti Barry meni\naamiaispuuhiin.\n\n-- Kuninkaan linnassa ei varmaankaan voi olla hienompaa, vai mitä?\nkuiskasi Diana. -- En ole koskaan ennen ollut Josephine tädin\nkotona, eikä minulla ollut aavistustakaan, että hänellä oli niin\nsuurenmoista. Toivoisin Julia Bellin olevan täällä näkemässä -- hänen\nmielestään hänen äitinsä vierashuone on kaiken hienouden huippu.\n\n-- Samettimatto, huokasi Anna hurmaantuneena, ja silkkiuutimet!\nMinulla on tapana uneksia sellaisista asioista, Diana, mutta -- mutta\n-- tokkohan minä sentään viihtyisin täällä ajanmittaan...\n\nVaikka tietysti on aina hyvin hauska kuvitella sellaista.\n\nTämä kaupungissakäynti muodostui sellaiseksi, että Anna ja Diana\nelivät sen muistoista vuosikausia. Se oli alusta loppuun mitä\nhauskinta vaihtelua täynnä.\n\nKeskiviikkona neiti Barry otti heidät mukaansa teollisuusnäyttelyyn,\nja siellä he saivat viipyä koko päivän.\n\n-- Se oli ihanaa, kertoi Anna myöhemmin Marillalle. -- En todellakaan\ntiedä, mikä oli huvittavinta. Luulen, että pidin eniten hevosista\nja kukista ja käsitöistä. Josie Pye sai ensimäisen palkinnon\nvirkatuista pitseistä, ja sen suon hänelle. Ennen vanhaan en\nolisi suonut sitä hänelle, mutta huomaan, että luonteeni paranee,\nja se on sangen hauskaa... Herra Andrews sai toisen palkinnon\ngravensteiniläisomenistaan, ja herra Bell otti ensimäisen palkinnon\nporsaistaan. Diana sanoi, että hänen mielestään oli naurettavaa,\nettä sunnuntaikoulunjohtaja sai palkinnon porsaasta, mutta minä\nen ole samaa mieltä... Onko Marilla? Diana sanoi, että nyt hän on\naina pakotettu ajattelemaan porsasta, kun johtaja seisoo lukemassa\nrukouksiaan niin juhlallisesti ja haudankaltaisesti.\n\nClara Mac Pherson sai palkinnon maalauksesta, ja rouva Lynde sai\nensimäisen palkinnon kotona kirnutusta voista ja kotitekoisesta\njuustosta. Niin siis Avonlea oikein kunnostautui. Rouva Lynde\noli siellä samana päivänä, enkä ole koskaan ymmärtänyt, kuinka\npaljon todella pidän hänestä, ennenkuin sain nähdä hänen tutut\nkasvonsa kaikkien noiden vieraiden ihmisten joukossa. Oh, siellä\noli varmaankin tuhansia ja taas tuhansia, Marilla, ja itse minä\ntunsin olevani niin kauhean vähäpätöinen -- vaikka minulla oli uusi\npäällysnuttuni.\n\nNiin, ja sitten näimme miehen nousevan ylös ilmapallossa. Oi, kuinka\nmielelläni tahtoisin kohota ylös ilmapallossa -- ajatella, kuinka\nsuloisesti se karmii selkäpiitä!... Ja siellä oli toinen mies, joka\nennusti. Hänelle piti maksaa kymmenen senttiä, ja silloin poimi\nlintunen nokallaan kirjeen, ja siinä oli kohtalosi. Neiti Barry antoi\nDianalle ja minulle kummallekin kymmenen senttiä, niin että saisimme\ntiedon tulevaisuudestamme. Minun osakseni tuli, että menen naimisiin\ntumman miehen kanssa, joka oli hyvin rikas, ja että asetun asumaan\nerään suuren veden toiselle puolen. Senjälkeen katselin tarkoin\nkaikkia tummia miehiä, jotka näin, mutta ei ollut juuri ketään, joka\nolisi ollut kovinkaan hauskan näköinen -- voihan olla muuten liian\nvarhaistakin häntä vielä katsella...\n\nOh, se oli unohtumaton päivä, Marilla. Olin niin väsynyt, etten\nvoinut nukkua illalla. Neiti Barry oli laittanut meille vuoteet\nvierashuoneeseensa, kuten hän oli luvannut kauan sitten. Se oli\nhurjan hieno huone, Marilla, mutta vierashuoneessa nukkuminen ei\nkuitenkaan ollut aivan sitä mitä olin ajatellut... Isoksi tulemisessa\non ikävyytensä, ja sen alan nyt ymmärtää. Moni sellainen asia, jota\nniin kauheasti halusi pienenä ollessaan, ei ole puoliksikaan niin\nmerkillistä sitten kun sen saa.\n\nTorstaina tytöt saivat ajaa puistossa, ja illalla Josephine täti otti\nheidät mukaansa konserttiin Musikaaliseen akatemiaan, jossa eräs\nkuuluisa laulajatar lauloi. Annalle tämä ilta oli katsahdus uuteen\nmaailmaan.\n\n-- Oi, Marilla, se oli kaiken kuvauksen yläpuolella... Olin niin\nhurmaantunut, etten voinut edes puhua, ja silloin voitte kuvitella...\nIstuin aivan hiljaa ja nautin. Madame Selitsky oli erittäin kaunis ja\npukeutuneena valkeaan silkkiin ja timantteihin. Mutta kun hän alkoi\nlaulaa, niin unohdin kaiken muun. Oi, en voi kuvata, miltä minusta\ntuntui... Mutta minä ajattelin, ettei enää koskaan pitäisi tuntua\nvaikealta olla hyvä... Minä tunsin samanlaista kuin katsoessani ylös\ntähtiin. Kyyneleet kohosivat silmiini, mutta ah -- ne olivat vain\nilonkyyneliä.\n\nOlin niin pahoillani, kun kaikki tuo oli lopussa, ja sanoin\nJosephine tädille, etten käsittänyt, kuinka voisin laskeutua jälleen\njokapäiväiseen elämään... Hän sanoi, että jos menisimme kadun poikki\nravintolaan ja ottaisimme kukin annoksen jäätelöä, niin ehkä se\nauttaisi minua tolalle... Aluksi en sitä lainkaan uskonut, mutta se\nauttoi todellakin. Jäätelö oli ihanaa, Marilla, ja oli niin metkaa\nistua stä syömässä keskellä yötä kello yksitoista. Diana sanoi, että\nhän luuli olevansa syntynyt kaupunkilaiselämään, niin hyvin se sopi\nhänelle... Josephine täti kysyi minulta, mitä minä arvelin, mutta\nminä sanoin, että minun täytyi ajatella sitä paljon, ennenkuin voin\nvastata siihen. Ja sitten ajattelin sitä nukkumaan mentyäni -- se on\nkaikkein sopivin aika.\n\nJa tietääkö Marilla, minä pääsin selville siitä, etten ole syntynyt\nkaupunkilaiselämää varten, ja siitä olen iloinen. Voihan olla\nhauska silloin tällöin istua ravintolassa kello yksitoista jäätelöä\nsyömässä, mutta muuten haluan siihen aikaan päivästä olla pikku\nsuojassani ja nukkua kauniisti pikku vuoteessani ja vain ikäänkuin\naavistaa, että tähdet tuikkivat ulkona ja että tuuli kohisee\nmännyissä alhaalla puron rannalla. Sanoin sen myöskin Josephine\ntädille aamiaista syödessä seuraavana aamuna, mutta hän vain nauroi.\nMiksi hän nauroi sille?... Muuten hän on ollut niin kiltti ja kauhean\nkohtelias meitä kohtaan -- tarjonnut meille kaikkea mahdollista...\nPerjantaina piti kotiin paluun tapahtua, ja herra Barry tuli\nvaunuineen hakemaan tyttöjä.\n\n-- No, toivottavasti teillä on ollut hauskaa, sanoi neiti Barry, kun\nhe niiasivat ja sanoivat hyvästi.\n\n-- Kyllä, varmasti meillä on ollut, vastasi Diana.\n\n-- Ja sinulla, Anna tyttönen?\n\n-- Olen nauttinut jokaisesta minutista, jonka olemme olleet täällä,\nsanoi Anna, kietoi sydämellisesti kätensä vanhan naisen kaulaan ja\nsuuteli hänen kurttuista poskeansa.\n\nDiana ei koskaan olisi uskaltanut ottaa itselleen sellaista vapautta,\nja hän ihan kauhistui Annan rohkeutta. Mutta neiti Barry näytti\ntyytyväiseltä seisoessaan verannallaan ja seuratessaan pois vieriviä\nvaunuja silmillään.\n\nSitten hän palasi huoahtaen takaisin suureen taloonsa. Se tuntui\nsangen autiolta ja yksinäiseltä, nyt kun hilpeät pikku tyttöset\neivät enää antaneet sille eloa. Neiti Barry oli sangen itsekäs vanha\nnainen, jos suora totuus lausutaan, ja hän ei ollut juuri koskaan\nvälittänyt kenestäkään muusta ihmisestä enempää kuin itsestään. Hän\nvälitti muista vain sikäli kuin he hyödyttivät tai huvittivat häntä.\nAnna oli huvittanut häntä ja oli siis sangen suuressa määrin Josephine\ntädin suosiossa. Mutta nyt neiti Barrylle selkeni, että hän ajatteli\nvähemmän Annan naivia puhetapaa kuin hänen suurta iloitsemiskykyään,\ntuota herkkätunteisuutta, jota hän ei koskaan oikein kyennyt\nsalaamaan, hänen kohteliasta ja huomaavaista olemustaan ja hänen\nsilmissään ja huultensa tienoilla asustavaa lempeätä ilmettä.\n\n-- Luulin jonkun ruuvin irtautuneen Marilla Cuthbertin päässä,\nkun kuulin, että hän on ottanut luokseen vieraan tytön lasten\nkodista, sanoi hän itsekseen, mutta huomaan, että koe on onnistunut\nerinomaisesti. Jos minulla aina olisi Annan tapainen tyttö talossani,\nolisin sekä parempi että onnellisempi.\n\nAnnan ja Dianan mielestä kotimatka oli yhtä hauska kuin menomatkakin\n-- niin, hauskempikin, sillä heillähän oli nyt se iloinen varmuus,\nettä koti odotti heitä matkan lopussa. Aurinko laski, juuri kun he\najoivat Valkorannan kautta ja kääntyivät rantatielle. Etäisyydessä\npiirtyivät Avonlean tummat metsäharjut kullanpunaista taivasta\nvasten. Ajajien takana nousi kuu merestä, joka alkoi välkehtiä ja\nsäteillä sen valossa. Jokainen pikku lahdelma polveilevan tien\nvarrella värähteli tuhansissa kisailevissa ja karehtivissa pikku\nlaineissa. Mainingit pirstoutuivat hillitysti kohisten alapuolella\nolevaa kalliorantaa vasten, ja meren suolainen tuoksu täytti väkevän,\nraikkaan ilman.\n\n-- Oi, kuinka suloista on elää ja mennä kotiin, kuiskasi Anna aivan\nhiljaa itsekseen.\n\nKun he ajoivat mäen alla olevan portaan yli Vihervaaraa kohti,\nviittoi valontuike ikkunasta hänelle ystävällisesti tervetuloa, ja\navoimesta ovesta loisti takkavalkea lähettäen lämmintä viileään\nsyysiltaan. Anna hypähteli kevyesti polkua pitkin ja keittiöön, jossa\nillallinen höyrysi valmiina pöydällä.\n\n-- Vai niin, siinä taas olet, sanoi Marilla ja pani kutimensa kokoon.\n\n-- Niinpä niin, ja oi, miten hauskaa on taas olla kotona, sanoi\nAnna iloisesti. -- Voisin taputtaa ja suudella kaikkea -- vieläpä\nastiainpesuvatiakin. Marilla, paistettu kananpoika!... Ei kai ikinä\nole tarkoitus, että minä sen saan?...\n\n-- Kyllä kultaseni, se on tarkoitus, sanoi Marilla. -- Ajattelin,\nettä voisit olla nälissäsi ajomatkan jälkeen ja että joku\npieni harvinaisuus maistuisi sinulle. Kiiruhda nyt riisumaan\npäällysvaatteesi, niin syömme heti kun Matthew tulee sisään. On\nhauskaa saada sinut jälleen kotiin, pienokainen... Täällä on ollut\nkauhean yksinäistä ilman sinua, enkä ole koskaan elänyt neljää\npäivää, jotka olisivat vierineet hitaammin.\n\nIllallisen jälkeen istuutui Anna takan ääreen Marillan ja Matthew'n\nväliin ja alkoi selonteon koko käynnistään.\n\n-- Ihastuttavan hauskaa minulla on ollut, lopetti hän hyvin\ntyytyväisenä, ja tunnen, että olen todellakin kokenut jotain... Mutta\nparasta kaikista oli kuitenkin palaaminen jälleen kotiin.\n\n\n\n\nXXX.\n\nUUDET SEMINAARILAISET.\n\n\nMarilla laski kutimen polvilleen ja nojautui taaksepäin tuolissaan.\nHänen silmänsä olivat väsyneet, ja hänen aivojensa läpi välähti\nepämääräinen ajatus siitä, että hän ehkä toimittaisi itselleen uudet\nsilmälasit ensi kerralla kaupungissa käydessään. Viime aikoina sattui\nusein, että hänen silmänsä tuntuivat väsyneiltä ja että niitä kirveli.\n\nOli melkein pimeä, sillä tumma marraskuun hämärä oli piirittänyt\nVihervaaran, ja ainoa valo keittiössä tuli lieden tanssivista\npunaisista liekeistä.\n\nAnna istui käsivarret ristissä pienellä matolla lieden ääressä ja\ntuijotti kirkkaaseen hehkuun, jossa sadan kesän auringonpaiste\nnyt kohosi ilmaan palavien vaahterahalkojen mukana. Hän oli\nlukenut, mutta kirja oli vierähtänyt alas lattialle, ja nyt\nhän uneksi, hymy karehtien puoliavoimilla huulilla. Hänen\nleikittelevän mielikuvituksensa usvat ja sateenkaaret loivat\nhohtavia tuulentupia; ihmeellisiä ja hurmaavia seikkailuja tapahtui\nhänelle terhenmaailmoissa, seikkailuja, jotka aina päättyivät\nmitä onnellisimmin eivätkä koskaan saattaneet häntä kiusallisiin\ntilanteihin, kuten ikävä kyllä usein hänelle sattui elävässä elämässä.\n\nMarilla katsoi häneen silmissä sellainen hellyys, jonka hän ei\nkoskaan olisi sallinut päästä ilmoille missään kirkkaammassa\nvalaistuksessa kuin takanloisteen ja hämärän vienossa valoyhtymässä.\nRakkauteen, joka välittömästi ilmaiseikse sanoissa ja silmän\nkohdatessa silmää, ei Marilla konsanaan kyennyt. Mutta hän oli\noppinut pitämään tästä notkeasta, harmaasilmäisestä tytöstä\nhellyydellä, joka oli sitä voimakkaampi ja syvempi, kun se puhkesi\nilmi niin niukoissa muodoissa.\n\nHänen rakkautensa saattoi hänet itse asiassa pelkäämään, että hän\nolisi liiaksi myötenantava ja sääliväinen. Hänellä oli levoton tunne\nsiitä, että oli tavallaan syntistä kiinnittää sydämensä niin paljon\njohonkin inhimilliseen olentoon, kuin hän Annaan, ja ehkäpä hän\nalistui jonkinlaiseen itsetiedottomaan katumuksentekoon olemalla\nankarampi ja vaativampi kuin hän olisi ollut, jos tyttö olisi ollut\nhänelle vähemmän rakas.\n\nVarmaa on, että Annalla itsellään ei ollut aavistustakaan, kuinka\nlämpimästi Marilla oli häneen kiintynyt. Hän ajatteli usein\njonkinlaisella alakuloisuuden tunteella, että oli hyvin vaikea tehdä\nMarillan mieliksi ja että tämä merkillisellä tavalla oli vailla kykyä\ntuntea sympatiaa ja ymmärtämystä. Mutta hän tukahutti aina, tuntien\npiston omassatunnossaan, sellaiset ajatukset, tietäen hyvin, mistä\nkaikesta hänen oli Marillaa kiittäminen.\n\n-- Anna, sanoi Marilla äkkiä, neiti Stacy oli täällä nyt\niltapäivällä, kun sinä olit ulkona Dianan kanssa.\n\nAnna palasi omasta maailmastaan hieman säpsähtäen ja huokaisten.\n\n-- Oliko hän? Kuinka ikävää, etten ollut kotona! Miksi ei Marilla\nhuutanut minua? Diana ja minä olimme vain kummitusmetsässä.\nMetsässä on nykyisin ihanaa -- kaikki sanajalat ja käenkaalit ja\nkallioimarteet ovat nukkuneet ja saaneet ylleen pehmoisen peitteen\nkuihtuneista lehdistä, kunnes jälleen heräävät keväällä. Luulen, että\nsiellä oli pieni harmaa keijukainen sateenkaarenvärisine pitkine\nhuntuineen, ja se tuli varpaillaan hiipien viime kuutamoyönä ja\npeitteli ne. Diana ei ole oikein varma siitä... Hän ei ole koskaan\nunohtanut, kuinka hänen äitinsä torui häntä siksi, että kuvittelimme\nniin paljon aaveista ja haltioista kummitusmetsässä...\n\nDiana ja minä puhumme muuten nykyään enimmäkseen järkevistä asioista.\nMe aiomme antaa toisillemme sen lupauksen, ettemme koskaan mene\nnaimisiin, vaan tulemme kilteiksi vanhoiksi neideiksi ja asumme aina\nyhdessä pienessä sievässä tuvassa puutarhatilkkuineen, ja kummallakin\non kissansa, mieluimmin kolmivärinen... Diana ei ole vielä oikein\npäättänyt, sillä hän ajattelee, että olisi ehkä suuremmaksi\nhyödyksi mennä naimisiin jonkun hurjan ja huimapäisen harhapoluille\njoutuneen nuoren miehen kanssa ja kääntää hänet... Diana ja minä\ntunnemme olevamme niin paljon vanhempia kuin mitä olemme olleet,\nettei meidän sovi lörpötellä joutavuuksia ja lapsellisuuksia. On\njotain juhlallista siinä, että pian täyttää neljätoista, Marilla...\nKeskiviikkona neiti Stacy vei meidät kaikki samanikäiset mukanaan\npuron rannalle, ja siellä istuimme ja juttelimme vakavista asioista.\nHän sanoi, ettemme voi kyllin varovasti suhtautua niihin tapoihin,\njoita omaksumme, ja esikuviin, joita valitsemme itsellemme juuri\ntässä iässä, sillä tullessamme kaksikymmenvuotiaiksi ovat meidän\nluonteemme valmiiksi muodostuneet ja perustus laskettu koko tulevalle\nelämällemme... Ja hän sanoi, että jos perustus oli horjuva ja\nepävarma, emme koskaan voisi rakentaa sille mitään kunnollista...\nMitä asiaa neiti Stacylla oli täällä iltapäivällä?\n\n-- Juuri siitä tahtoisin sinulle puhua, Anna, kun vain antaisit\nminulle sanan vuoron. Hän puhui sinusta.\n\n-- Minusta! -- Anna näytti hämmästyneeltä. Sitten hän punastui ja\nsanoi hätäisesti:\n\n-- Ah, tiedän kyllä, mitä hän sanoi. Tarkoitukseni oli puhua siitä\nMarillalle, mutta unohdin sen. Neiti Stacy tapasi minut lukemassa\n\"Setä Tuomon tupaa\" eilen iltapäivällä koulussa, kun minun oikeastaan\nolisi pitänyt lukea historialäksyäni. Sain sen lainaksi Jane\nAndrews'ilta. Se oli minulla aamiaistunnilla, ja olin juuri lukemassa\npienestä hauskasta neekeritytöstä Topsystä, kun tunti alkoi. Ja\nsilloin olin hänestä niin kauheasti huvitettu, että aukaisin\nlukukirjan ja panin sen pulpetinkannelle, mutta \"Setä Tuomon tuvan\"\nasetin polvelleni avattuna, nojalleen pulpettia vasten. Ja silloinhan\nnäytti siltä kuin lukisin läksyäni, mutta koko ajan olivat silmäni\ntoisessa kirjassa.\n\nEnkä huomannut hiukkaakaan, kun neiti Stacy tuli kävellen käytävää\npitkin pulpettien välitse -- en ennenkuin sattumalta katsahdin\nylös ja näin hänen seisovan edessäni niin hirmuisen pahastunein ja\nmoittivin ilmein... En voi sanoin kuvailla, miten häpesin, Marilla --\nvarsinkin kun näin Josie Pyen virnistelevän... Mutta hän jätti minut\njälkeen koulun loputtua ja puhui minulle.\n\nHän sanoi, että olin menetellyt hyvin väärin kahdessa suhteessa.\nEnsiksikin tuhlasin aikaa, joka minun olisi pitänyt käyttää\nläksyihin, ja toiseksi petin opettajaani, kun tahdoin uskotella\nahertavani läksyjeni ääressä, mutta sen sijaan istuin lukemassa\nhauskaa kirjaa. En koskaan ennen kuin silloin, Marilla, ollut tullut\najatelleeksi, että se, mitä tein, oli petosta... Mieleni tuli niin\nhirveän pahaksi, enkä voinut olla itkemättä. Pyysin neiti Stacylta\nanteeksi, ja sanoin, etten koskaan enää tekisi niin, ja tarjouduin\nrangaistukseksi olemaan katsahtamattakaan \"Setä Tuomon tupaan\" koko\nviikkoon... Mutta sitä hän ei sanonut tahtovansa pyytää minulta, ja\nniin hän antoi minulle anteeksi. Sentähden minua ihmetyttää, että\nhän kuitenkin tuli tänne...\n\n-- Neiti Stacy ei maininnut sanaakaan tästä asiasta minulle, Anna;\nsinun paha omatuntosi se vain ei jätä sinua rauhaan. Sinun ei\ntodellakaan ole lainkaan tarvis ottaa mukaasi kouluun mitään hauskoja\nkirjoja -- luet niitä kyllin monta kotona. Kun minä olin nuori tyttö,\nen saanut koskaan edes nähdäkään mitään romaania.\n\n-- Minun mielestäni \"Setä Tuomon tupaa\" ei voi sanoa romaaniksi --\nsehän kuvailee neekeriorja raukkojen kärsimyksiä... Ja nykyään en lue\nkoskaan mitään kirjaa, jota neiti Stacy tai rouva Allan eivät pidä\nsopivana lukemisena tytölle, joka on kolmetoista ja kolmeneljännestä\nvuotta vanha... Olen luvannut sen neiti Stacylle. Kerran hän näki,\nkun minä olin lukemassa \"Kummituslinnan synkkää salaisuutta\" -- olin\nsaanut sen lainaksi Ruby Gillis'iltä, ja se oli niin jännittävä\nja kaamea, että veri ihan jähmettyi suonissa... Mutta neiti Stacy\nsanoi, että se oli hyvin tuhma ja vahingollinen kirja, ja hän pyysi\netten koskaan enää lukisi sitä tai muuta saman tapaista. Lupasin\noikein mielelläni olla lukematta enää mitään sen suuntaista, mutta\noli kauhean vaikeata erota kirjasta tietämättä, kuinka siinä kävi...\nMutta rakkauteni neiti Stacya kohtaan kesti koettelemuksen, ja minä\nluovuin kirjasta. On merkillistä, Marilla, kuinka paljoon sentään\nkykenee, kun on oikein päättänyt olla mieliksi jollekin ihmiselle...\n\n-- Niin, minä kai sytytän nyt lampun ja menen töihini, sanoi Marilla.\n-- Näen selvästi, ettet välitä kuulla, mitä neiti Stacy sanoi. Kun\nvain oma suusi saa olla käynnissä, niin olet tyytyväinen.\n\n-- Oi, Marilla, välitän todellakin kuulla siitä, huudahti Anna\nkauhistuneena. -- En sano enää sanaakaan... Tiedän, että puhun\nliikaa, mutta koetan todellakin muuttua; ja jos Marilla tietäisi,\nkuinka paljon minä tahtoisin sanoa ja kuitenkin pidättäydyn siitä,\nlukisitte sen todellakin minulle hyväksi... Olkaa kiltti ja kertokaa\nse nyt!\n\n-- No niin, neiti Stacy aikoo valita niiden joukosta, jotka ovat\nahkerimpia ja pisimmälle ehtineitä, pienen luokan, jonka pitäisi\nalkaa opiskella sisäänpääsyä varten seminaariin. Ja näille oppilaille\nhän aikoo antaa ylimääräistä opetusta tunnin joka päivä koulun\nloputtua. Nyt hän oli täällä kysyäkseen Matthew'lta ja minulta,\ntahtoisimmeko että sinä saisit olla mukana. Mitä sinä arvelet,\nAnna? Onko sinulla halua pyrkiä seminaariin ja sitten suorittaa\nopettajatartutkinto?\n\n-- Oi, Marilla! -- Anna aivan jäykistyi ja risti kätensä. -- Se on\nollut elämäni unelma -- nimittäin viimeisen puolen vuoden ajan,\naina siitä pitäen kun Ruby ja Jane alkoivat puhua niiden kurssien\nlukemisesta, jotka vaaditaan jotta tulee hyväksytyksi... Mutta\nen ole sanonut mitään, sillä luulin, että se olisi täydellisesti\ntoivotonta... Oi, kuinka mielelläni haluaisin tulla opettajattareksi!\nMutta eikö se tule hirveän kalliiksi? Herra Andrews sanoo, että\nhänelle on maksanut sataviisikymmentä dollaria hankkiakseen\nsisäänpääsyn Prissylle, ja Prissy ei sentään ollut tyhmä geometriassa.\n\n-- Asian siitä puolesta sinun ei tarvitse huolehtia. Kun Matthew\nja minä otimme sinut kasvattaaksemme, päätimme tehdä mitä voimme\npuolestasi ja antaa sinulle hyvän kasvatuksen. Minusta on\nhyödyllistä, että tyttö valmistautuu kykeneväksi ansaitsemaan oman\nelatuksensa joko hän sitten tulee sitä tarvitsemaan tai ei. Sinä\nsaat aina pitää Vihervaaraa kotinasi, niin kauan kuin Matthew ja\nminä olemme täällä, mutta kukaan ei tiedä, mitä voi tapahtua tässä\nepävarmassa maailmassa, ja onhan parasta olla valmistautunut kaiken\nvaralta. Sentähden saat olla mukana niiden joukossa, jotka aikovat\npyrkiä seminaariin, jos sinulla on halua, Anna.\n\n-- Oi, kiitos, Marilla! -- Anna kietoi kätensä Marillan hartioiden\nympäri ja katsoi vakavasti häntä kasvoihin. -- Olen teille ja\nMatthew'lle niin suunnattoman kiitollinen! Luen niin ahkerasti kuin\nvoin ja koetan oikein tuottaa teille kunniaa. Geometriassa on teidän\nkyllä parasta olla odottamatta liikoja, mutta muun suhteen kyllä\nselviydyn, kun oikein lukea pänttään.\n\n-- Se tulee kyllä sinulta onnistumaan. Neiti Stacy sanoo, että sinun\non helppo oppia ja sitäpaitsi olet ahkera.\n\nMikään maailmassa ei olisi voinut saada Marillaa sanasta sanaan\nkertomaan, mitä neiti Stacy todella oli sanonut -- se olisi vain\nollut omiaan tekemään tytön turhamaiseksi ja pöyhkeileväksi!...\n\n-- Mutta nyt sinun ei pidä lukea itseäsi pilalle, kuuletko. Tässä ei\nole mitään kiirettä. Sinä et tule valmiiksi pyrkimään seminaariin\nennenkuin puolentoista vuoden kuluttua. Mutta on joka tapauksessa\nparasta alottaa ajoissa ja laskea hyvä perustus, kuten neiti Stacy\nsanoo.\n\n-- Nyt tulen olemaan vielä enemmän huvitettu opinnoistani, sanoi\nAnna hyvillä mielin, nyt kun minulla on päämäärä elämässäni. Pastori\nsanoo, että jokaisen ihmisen on asetettava elämälleen tarkoitusperä\nja uskollisesti pyrittävä siihen. Mutta hän sanoo, että ensin meidän\ntäytyy hankkia varmuus siitä, että valitsemamme tarkoitusperä on hyvä\nja jalo. Ja pyrkiminen neiti Stacyn kaltaiseksi opettajattareksi\nlienee kai yhtä hyvä kuin mikä tahansa, eikö totta, Marilla?\nOpettajattaren kutsumushan on jotain jaloa ja korkeata.\n\nTulevien seminaarilaisten pieni luokka muodostettiin ennen pitkää\nja siihen kuuluivat Gilbert Blythe, Anna Shirley, Ruby Gillis, Jane\nAndrews, Josie Pye ja Moody Spurgeon. Diana Barry ei tullut mukaan,\nkoska hänen vanhempansa eivät aikoneet antaa hänen käydä seminaaria.\n\nAnna suri tätä kuin onnettomuutta. Siitä yöstä asti, kun Minnie\nMay oli kuolemaisillaan kuristustautiin, eivät hän ja Diana\nmilloinkaan olleet eronneet. Sinä iltana, kun vasta muodostettu\nluokka ensi kertaa jäi kouluun ylimääräiselle tunnille ja Anna näki\nDianan hitaasti menevän ulos toisten keralla kulkeakseen kotiin\nKoivukäytävää pitkin ja Orvokkien laakson läpi, voi Anna hädin\ntuskin istua paikallaan ja olla seuraamatta sydämensä halua seurata\nystävätärtään. Jokin kohosi hänen kurkkuunsa, ja hän pakeni kiireesti\navatun luonnontietonsa taakse salatakseen silmiinsä kohonneita\nkyyneliä. Ei mistään hinnasta hän olisi suonut Gilbert Blythen tai\nJosie Pyen näkevän näitä kyyneliä.\n\n-- En voi sanoin kuvata, kuinka katkeralta minusta tuntui, kun näin\nDianan menevän yksinään, sanoi hän surullisena myöhemmin illalla.\n-- Miten ihanan hauskaa olisi ollut, jos Dianakin olisi saanut\nvalmistua seminaariin! Mutta me emme voi odottaa, että kaikki kävisi\nmeidän toiveittemme mukaisesti tässä epätäydellisessä maailmassa on\nrouva Lyndellä tapana sanoa. Eihän siinä kylläkään ole juuri mitään\nlohdullista, mutta se on kai hyvin totta...\n\nMuuten luulen, että luokallamme tulee olemaan oikein hauskaa. Jane ja\nRuby opiskelevat opettajatartutkintoa varten, mutta Ruby sanoo, että\nhän aikoo opettaa vain kaksi vuotta tutkinnon jälkeen ja sitten hän\nmenee naimisiin.\n\nJane sanoo, että hän omistaa koko elämänsä opetukselle eikä koskaan,\nkoskaan mene naimisiin, sillä opettajattarena saa palkkaa, mutta\njos on naimisissa, ei palkasta ole tietoakaan, ja mies murisee, jos\ntahtoo saada jotain siitä, mitä voi ja munat tuottavat... Jane puhuu\nvarmaankin omasta surullisesta kokemuksestaan, sillä rouva Lynde\nsanoo, että hänen isänsä on niin kamalan kitsas, että... Josie Pye\nsanoo, että hän menee seminaariin saadakseen enemmän sivistystä,\nsillä hänen ei koskaan tarvitse ansaita omaa elatustaan, mutta\nhän sanoo, että kasvattilasten laita on tietenkin toinen, he kun\nelävät toisten armeliaisuudesta -- heillä on kovempi pala purtavana,\nheillä...\n\nMoody Spurgeon aikoo papiksi. Rouva Lynde sanoo, että hänen on\nmahdoton ruveta miksikään muuksi, jos hän vähääkään aikoo olla\nnimiensä arvoinen. [_Moody_ ja _Spurgeon_ ovat kahden hyvin tunnetun\namerikkalaisen saarnaajan nimiä. (Suom. muist.)] Toivon, etten ole\nilkeä, Marilla, mutta en voi olla nauramatta kuvitellessani Moody\nSpurgeonia pappina...\n\nHän on niin hullunkurisen näköinen suurine, lihavine kasvoineen,\npienine sinisine porsaansilmineen ja korvalehtineen, jotka ovat\nlerpallaan molemmin puolin kasvoja. Mutta ehkä hän tulee älykkäämmän\nnäköiseksi kasvettuaan isoksi. Charlie Sloane on jo päättänyt\nantautua valtiomiesuralle ja tulla parlamenttiin, mutta rouva Lynde\nsanoo, ettei hänellä ole mitään tulevaisuutta sillä uralla, sillä\nkaikki Sloanet ovat kunniallista väkeä, ja nykyään valitsevat\npoliittisen uran vain konnat ja lurjukset --\n\n-- Miksi Gilbert Blythe aikoo? kysyi Marilla, joka huomasi, että Anna\navasi ranskan kirjansa.\n\n-- Minä en tosiaankaan tiedä, mikä kunnianhimo\n\nGilbert Blythellä on elämässä -- jos hänellä on lainkaan mitään,\nsanoi Anna pilkallisella äänellä.\n\nNyt vallitsi julkinen kilpailu Gilbertin ja Annan välillä. Ennen oli\noikeastaan vain toinen puoli kaikessa salaisuudessa koettanut estää\ntoista pääsemästä edelle, mutta nyt ei enää ollut epäilystäkään\nsiitä, että Gilbert oli yhtä lujasti päättänyt tulla luokkansa\nensimäiseksi kuin Annakin. Mutta hän oli arvokas vastustaja, jota\nvastaan kannatti ryhtyä taisteluun. Luokan muut oppilaat tunnustivat\nhiljaisuudessa näiden molempien ylemmyyden, eikä kukaan uneksinutkaan\nkoettaa kiistellä heidän kanssaan etusijasta.\n\nTuon päivän jälkeen järven rannalla, jolloin Anna oli kieltäytynyt\nkuuntelemasta Gilbertin anteeksipyyntöä, ei tämä ollut,\nlukuunottamatta mainittua kilpailua luokalla, kertaakaan ollut\nhuomaavinaan Annan olemassaoloa. Hän jutteli ja laski leikkiä toisten\ntyttöjen kanssa, lainasi heille kirjoja, keskusteli heidän kanssaan\nläksyistä ja leikeistä ja saattoi välistä jotakuta heistä koulusta\nkotiin. Mutta Anna Shirley oli hänelle ilmaa, ja Anna huomasi, että\nse ei ollut hauskaa. Vähät auttoi että hän niskaansa nytkäyttäen\nsanoi itsekseen: mitäpä minä siitä huolin? Syvällä itsepäisen\nnaissydämensä sopukassa hän tiesi, että hän välitti siitä paljon ja\nettä jos hänelle vielä kerran olisi tarjoutunut tilaisuus, Gilbertin\nlaskettua hänet maihin \"pelastuksen\" jälkeen, vastaisi hän hänelle\nkokonaan toisin. Yhtäkkiä hän, salaiseksi harmikseen, huomasi,\nettä se vanha kauna, jota hän oli kantanut Gilbertiä kohtaan, oli\npoissa -- poissa, juuri kun hän arveli, että hän parhaiten oli sen\ntarpeessa terästäytyäkseen jokapäiväistä nöyryytystä vastaan. Turhaan\nhän palautti muistiinsa jokaisen yksityiskohdan tuosta tapauksesta,\njonka keskipisteenä olivat punainen tukka ja kivitaulu, ja koetti\nloihtia takaisin muinaisen leppymättömän vihansa. Se oli leimahtanut\nviimeisen kerran tuona päivänä järven rannalla. Anna tunsi, että hän\noli sekä antanut anteeksi että unohtanut itse sitä tietämättään.\nMutta nyt se oli liian myöhäistä.\n\nAinoa valokohta oli, ettei Gilbert eikä kukaan, ei edes Diana,\nmilloinkaan saisi aavistusta siitä, kuinka pahoillaan hän oli ja\nkuinka hän katui, että hän oli ollut niin itsepäinen ja leppymätön.\nHän päätti \"peittää tunteensa tutkimattomuuden verholla\", ja hän\nonnistui siinä sikäli, ettei Gilbert, joka kukaties ei ollut aivan\nniin välinpitämätön kuin näytti, voinut saada lohdutusta mistään\nsellaisesta harhaluulosta, että Anna surisi hänen käyttäytymistään\nhäntä kohtaan. Ainoa niukka lohdutus, minkä Gilbert sai, oli se, että\nAnna armottomasti tiuski Charlie Sloanelle, kun tämä teki jonkun\nlähentelemisyrityksen.\n\nMuuten talvi kului tasaista menoaan, ja taloustoimien ja uuraan\nlukutyön lomassa oli joskus vaihteeksi joku pieni huvitilaisuus.\nAnnan päivät soluivat kuin hohtavat helmet vuoden kaulaketjussa. Hän\noli ahkera, innostunut ja onnellinen; hänellä oli läksyjä opittavana\nja palkintoja voitettavana, hauskoja kirjoja luettavana, uusia\nlauluja harjoitettavana, hupaisia lauantai-iltapäiviä pappilassa\nrouva Allanin luona. Ja niin, melkein Annan huomaamatta, kevät\nyhtäkkiä oli Vihervaaran kynnyksen ulkopuolella, ja koko maailma\npuhkesi uuteen kukkaan.\n\nSilloin opiskelun vauhti ikäänkuin vähän hiljeni... Tulevat\nseminaarilaiset, jotka jäivät vielä kouluun, kun toverit kiiruhtivat\nulos vihannoiville poluille ja tuuheisiin metsikköihin ja tutuille\nistuinpaikoille järven rantaan, katsoivat kaihomielin ulos ikkunasta\nja havaitsivat, että ranskan kirjoitukset ja algebran problemit\nolivat jonkun verran kadottaneet siitä viehätyksestä ja yllykkeestä,\nmikä niissä oli piillyt koleina talvikuukausina. Yksinpä Anna ja\nGilbertkin veltostuivat hiukkasen. Sekä opettaja että oppilaat olivat\nerittäin tyytyväisiä, kun lukukausi oli lopussa ja ihana kesälupa oli\nheidän edessään.\n\n-- Olette tehneet lujasti työtä tänä lukuvuonna, sanoi neiti\nStacy heille viimeisenä iltana, ja ansaitsette iloisen ja hauskan\nloma-ajan. Nauttikaa nyt niin paljon kuin voitte raittiissa\nulkoilmassa ja kootkaa kelpo varasto terveyttä ja voimaa ja työhalua,\njosta voitte hyötyä ensi vuonna! Sillä silloin on todellakin tosi\nkysymyksessä, näettekös!\n\n-- Tuleeko neiti ensi lukukautena takaisin? kysyi Josie Pye.\n\nJosie Pye ei koskaan laiminlyönyt tilaisuutta kysymysten tekemiseen,\nmutta tässä tapauksessa koko luokka oli hänelle kiitollinen. Ei\nkukaan heistä olisi uskaltanut esittää suoraan tätä kysymystä,\nmutta kaikki toivoivat siihen vastausta, sillä jonkun aikaa oli\nollut koulussa liikkeellä levottomuutta herättäviä huhuja --\nhuhuja, jotka tiesivät kertoa, että neiti Stacy ei tulisi takaisin,\nkoska hänelle oli tarjottu paikka suuremmassa jatkokoulussa hänen\nomalla kotiseudullaan ja hän muka aikoi ottaa sen vastaan. Tulevat\nseminaarilaiset odottivat henkeäpidättävän äänettömyyden vallitessa\nhänen vastaustaan.\n\n-- Niin, luulen kyllä tulevani, sanoi neiti Stacy. -- Ajattelin tovin\naikaa ottaa toisen paikan, mutta olen nyt päättänyt tulla takaisin\nAvonlea'hin. Totta puhuakseni olen niin kiintynyt täkäläisiin\noppilaihini, etten voi heitä jättää. Jään senvuoksi tänne ja luen\nteidän kanssanne seminaaria varten.\n\n-- Eläköön! sanoi Moody Spurgeon.\n\nVaativat nimet omaava poika ei vielä koskaan ollut siihen määrin\njoutunut tunteittensa valtoihin, ja hän punastui häpeästä joka kerta\nsitä ajatellessaan koko viikon ajan.\n\n-- Oi, kuinka iloinen olen, sanoi Anna loistavin silmin.\n\n-- Rakas neiti Stacy, kuinka hirveätä olisi ollut, ellette te olisi\ntullut takaisin! Luulen, että olisin kadottanut kaiken työhaluni, jos\nolisimme saaneet jonkun muun opettajan.\n\nKun Anna tuli kotiin tuona iltana, sulloi hän kaikki koulukirjansa\nvintinsäiliössä olevaan vanhaan laatikkoon ja pani avaimen toisen\npiironginlaatikon kaikkein perimmäiseen sopukkaan.\n\n-- En vilkaisekaan läksykirjoihin kesäloman aikana, ilmoitti hän\nMarillalle. -- Olen päntännyt päähäni parhaani mukaan koko lukukauden\najan, ja olen istua kyyröttänyt tuon hirveän geometrian ääressä,\nkunnes olen osannut joka ainoan väittämän ensimäisestä kirjasta\nihkasen ulkoa -- vieläpä silloinkin kun kirjaimet ovat olleet\nmuutettuja... Nyt olen ikäänkuin hieman väsynyt kaikkeen järkevään,\nja kesällä aion antaa mielikuvitukselleni oikein vapaat ohjat Oh,\nMarillan ei tarvitse säikähtää! Pidän luonnollisesti rajani... Mutta\ntahdon todellakin pitää oikein hauskaa nyt kesällä, sillä tämä on\nkenties viimeinen kesä, kun olen pikku tyttö. Rouva Lynde sanoo, että\njos minä edelleen sitä vauhtia venyn korkeutta kohti, täytyy teidän\npian antaa minulle pitkät hameet... Mutta jos saan pitemmät hameet,\nniin tunnen, että täytyy myöskin käyttäytyä toisella tavoin...\nSilloin ei ehkä käy päinsä enää uskoa keijukaisiin -- sentähden uskon\nheihin sydämen pohjasta nyt kesällä...\n\nMeillä tulee muuten olemaan hyvin hauskaa kesälomalla. Ruby Gillis\npitää pian syntymäpäiväkekkeriään, ja ensi kuussa sunnuntaikoulu\ntekee huvimatkan luonnon helmaan. Ja Dianan isä on luvannut, että hän\njonakin iltana ottaa Dianan ja minut mukaansa Valkorannan hotelliin\nja tarjoaa meille siellä päivällistä. Siellä syödään päivällistä\nillalla... Jane Andrews oli siellä kerran viime kesänä, ja hän\nei koskaan unohda, kuinka muhkeilta sähkövalo ja kukat ja naiset\nhienoissa puvuissaan näyttivät... Nyt hän ymmärtää, minkälaista on\nhienoston seuraelämä, sanoo hän...\n\nRouva Lynde tuli seuraavana iltapäivänä ottaakseen selvää, miksi\nMarilla ei ollut ollut ompeluseurassa torstaina. Kun Marilla ei ollut\nompeluseurassa, voitiin arvata, että jokin oli hullusti Vihervaaralla.\n\n-- Matthew sai sellaisen kohtauksen sydämeensä torstaina, kertoi\nMarilla, ja minä en tahtonut lähteä hänen luotaan. Kiitos, hän voi\njälleen hyvin, mutta nuo kohtaukset yllättävät hänet useammin kuin\nennen, ja minä olen oikein levoton. Tohtori sanoo, että hänen täytyy\nvälttää kaikkea mielenliikutusta. Sitä määräystä ei ole vaikea\nnoudattaa, sillä Matthew ei todellakaan ole koskaan ollut altis\nmielenliikutuksille, mutta pahempi on, että hän ei myöskään saa\ntehdä mitään raskasta työtä, ja yhtä hyvin voi kieltää Matthew'ta\nhengittämästä kuin työtä tekemästä. Riisu yltäsi päällysvaatteesi,\nRakel. Jääthän toki teelle?\n\n-- Koska olet niin itsepäinen, kultaseni, on minun kai jäätävä, sanoi\nRakel rouva, jolla ei koskaan ollut ollut muuta aikomusta.\n\nRakel rouva ja Marilla istuivat hyvässä rauhassa vierashuoneessa\nAnnan laittaessa kuntoon teen ja voidellessa kermalla muutamia\npikku pullia, joista tuli niin keveitä ja kuohkeita ja kauniin\nvaaleankeltaisia, että ne katkaisivat kärjen yksinpä rouva Lyndenkin\narvostelulta.\n\n-- Uskallanpa sanoa, että Annasta on kehittynyt oikein hauska tyttö,\nsanoi Rakel rouva, kun Marilla auringon laskiessa saattoi häntä\noikotietä pitkin. -- Hän on sinulle varmaan erinomaiseksi avuksi.\n\n-- Kyllä hän todellakin on, sanoi Marilla, ja viime aikoina hän on\ntullut niin vakavaksi ja luotettavaksi. Pelkäsin aluksi, että hänestä\nei koskaan tulisi muuta kuin ajattelematon rasavilli, mutta nykyään\nvoin hänelle uskoa jo mitä tahansa.\n\n-- En tosiaankaan uskonut, että hänestä sukeutuisi niin oivallinen,\nkun olin täällä ja näin hänet ensi kerran kolme vuotta sitten, sanoi\nRakel rouva. -- Voi minun päiviäni, minkälaisen kohtauksen hän pani\ntoimeeni Kotiin tultuani sinä iltana sanoin Thomasille: \"Usko minua,\nThomas, sanoin, Marilla Cuthbert saa vielä katua tekoaan.\" -- Mutta\nminä erehdyin, ja se oikein ilahuttaa minua Minä en Jumalan kiitos\nole niitä ihmisiä, joita ei koskaan saada tunnustamaan erehtyneensä.\nMinä erehdyin Annan suhteen, mutta se ei ollut mikään ihme, sillä\nmutkikkaampaa, ällistyttävämpää häikälettä en ole puolestani koskaan\nsattunut tapaamaan... Mutta on merkillistä, kuinka hän on kehittynyt\nnäinä kolmena vuotena -- eikä vähiten ulkomuotoon nähden Hänestä on\ntullut oikein sievä tyttö, vaikkakaan en muuten juuri ole ihastunut\ntuohon kalpeaan, suurisilmäiseen tyyppiin... Pidän vähän runsaammasta\nrehevyydestä ja voimakkaammista väreistä -- kuten esimerkiksi Diana\nBarrylla tai Ruby Gillisillä. Ruby on oikein kaunis tyttö. Mutta\nkuinka lieneekään -- en tiedä, mistä se voi johtua -- kun näen Annan\nheidän kanssaan yhdessä, niin vaikkei hän ole puoleksikaan niin\nkaunis; niin hän saattaa toiset näyttämään hieman yksinkertaisilta\nja pöyhkeileviltä... Jokseenkin niinkuin nuo pitkävartiset valkeat\nkukat, joita hän sanoo narsisseiksi, punaisten, koreiden pionien\nrinnalla...\n\n\n\n\nXXXI.\n\nHILJAISTA ELÄMÄÄ.\n\n\nAnna sai mielensä mukaisen kesän ja nautti siitä täysin siemauksin.\nHän ja Diana miltei asuivat ulkoilmassa ja mässäsivät kaikissa niissä\nerinomaisissa nautinnoissa, joita Rakastavaisten polku, Metsänymfin\nlähde, Orvokkien laakso ja Satakielenpesä tarjosivat. Marilla\nantoi Annan samoilla ympäri täydellisessä vapaudessa. Spencervalen\nlääkäri, joka oli tullut Minnie Mayn luo sinä iltana, kun hän oli\nkuristustaudissa, oli kesäloman alussa eräänä iltana tavannut Annan\nerään potilaansa kotona, ja hän oli silloin terävästi katsonut\nhäneen, mutistanut suutaan ja ravistanut päätään, jota paitsi hän\nerään toisen henkilön kautta lähetti Marillalle näin kuuluvat\nterveiset:\n\n-- Antakaa kasvattityttönne olla ulkona raittiissa ilmassa koko kesän\nälkääkä antako hänen avatakaan mitään kirjaa, ennenkuin hän saa\nenemmän joustavuutta liikkeisiinsä.\n\nTämä tervehdys tuotti Marillalle terveellisen säikähdyksen. Hän näki\nhengessä, että Anna auttamattomasti kuolisi lentävään keuhkotautiin,\nellei sitä noudatettaisi. Siitä oli seurauksena, että Anna sai\nnauttia huolettomasta kesäelämästään mielin määrin. Hän harhaili\nmetsiä ja maita, ui, souteli, poimi marjoja ja rakenteli tuulentupia\nsydämensä halusta, ja kun syyskuu tuli, oli hän kirkassilmäinen ja\npirteä, ja hänen käynnissään oli joustavuutta, joka olisi täysin\ntyydyttänyt Spencervalen lääkäriä, ja mieli oli kukkuroillaan\ntyöhalua ja kunnianhimoisia suunnitelmia.\n\nHän oli juuri vetänyt koulukirjansa esiin ja kantanut ne alas vintin\nsäiliöstä.\n\n-- Te rakkaat vanhat ystävät, oli oikein hauskaa nähdä teidän\nkunnon kasvojanne -- niin, yksinpä sinunkin, geometria, sanoi hän.\n-- Minulla on ollut ihana kesä, ja nyt olen taas valmis iloisin\nmielin ottamaan elämän taakan hartioilleni, kuten pastori sanoi\nsaarnassaan viime sunnuntaina. Eikö hän Marillankin mielestä saarnaa\nerinomaisesti? Miksi eivät naiset voi tulla papeiksi? Kysyin sitä\nrouva Lyndeltä, ja hän kimmastui hirveästi ja sanoi, että meidän\nyhteiskunnassamme on ilman sitäkin kyllin monta hullutusta...\nEn ymmärrä, kuinka hän voi niin sanoa. Luulisin naisten voivan\nolla erinomaisia pappeja. Ajatelkaas, kuinka hauskaa olisi osata\noikein liikuttavasti puhua kuulijoittensa sydämiin! Kun on kysymys\nkeräyksestä tai hyväntekeväisyysesityksestä, tai kirkko tai\npakanalähetys muuten tarvitsee varoja, niin naiset ne aina saavat\nolla työssä. Olen varma siitä, että rouva Lynde osaisi lukea\nrukoukset yhtä hyvin kuin pyhäkoulun johtaja, ja saarnata hän myöskin\nosaisi, kun hän vain saisi hieman harjaannusta.\n\n-- Sen uskon varmasti, sanoi Marilla kuivasti. -- Hän saarnaa niin\npaljon kuin toivoa voi -- vaikka se ei tapahdu kirkossa. Ei kellään\nAvonleassa ole vakavaa vaaraa joutua hunningolle, niin kauan kuin\nRakel on olemassa ja pitää häntä silmällä.\n\n-- Marilla, sanoi Anna luottavaisuuden puuskassa. Minä kerron\nteille jotakin saadakseni kuulla, mitä te sanotte siitä. Olen siitä\nniin pahoillani -- varsinkin sunnuntai-iltapäivisin, kun enemmän\najattelen sellaisia asioita... Tahdon todella olla hyvä, ja kun olen\nyhdessä rouva Allanin tai neiti Stacyn kanssa, niin olen siihen\nvielä halukkaampi ja olen valmis tekemään kaikkea, mistä parhaiten\npitäisitte... Mutta melkein aina, kun olen rouva Lynden seurassa,\ntunnen olevani hyvin ilkeä, ja minut valtaa halu tehdä jotakin,\njoka oikein häntä suututtaisi... Niin, tunnen niin kauhean suurta\nkiusausta tehdä sellaista. Voiko Marilla selittää, mistä se johtuu?\nTuleeko se siitä, että minulla pohjimmiltaan on niin huono luonne?\n\nMarilla näytti hetkisen epäröivältä. Sitten hän nauroi.\n\n-- Sanon sinulle erään asian, Anna, Rakelilla on välistä minuunkin\nsamanlainen vaikutus. Luulen usein, että hän voisi saada aikaan\npaljon enemmän hyvää -- hänellä voisi olla parempi vaikutus, kuten\nsinä sanot -- jos hän ei olisi niin mariseva eikä niin paljon\nmorkkaisi ihmisiä. Pitäisi olla sellainen käsky, jossa sanottaisiin:\n\"sinun ei pidä morkkaaman lähimmäistäsi...\" Mutta tässä minä istun\npuhumassa pötyä. Rakel on hyvä kristitty ja hyvää tarkoittava sielu\neikä koskaan lyö laimin tilaisuutta osoittaa palvelustaan toiselle.\n\n-- No, sepä oli hauskaa, että Marilla tuntee samalla tavoin, sanoi\nAnna keventynein mielin. -- Tästä lähtien ei se tuota minulle\nmin paljon huolta. Mutta ah, tuntuu niin kovin vastuunalaiselta\nolla tulemaisillaan isoksi ja täysikasvuiseksi... Kun minulla on\nläheisyydessäni niin hyviä ystäviä kuin te ja Matthew ja pastorin\nrouva ja neiti Stacy, niin pitäisi kai minusta kehittyä hyvä tyttö\n-- jos ei minusta tule, niin saan totisesti syyttää vain itseäni...\nTunnen vastuun niin suureksi siksi että tämä kehitysaikahan ei enää\nkoskaan palaa. Jos jossakin suhteessa menettelen hullusti, niin en\nvoi palata takaisin ja alottaa uudelleen...\n\nOlen kasvanut kaksi tuumaa nyt kesällä, Marilla. Herra Gillis mittasi\nminut Rubyn syntymäpäiväkekkereissä. Olen niin iloinen siitä, että\nlaitatte uudet hameeni pitemmiksi. Tumman sinipunerva on niin soma,\nja Marilla teki kovin kiltisti pannessaan sen reunaan rimsun...\nTietystikään se ei ollut lainkaan välttämätöntä, mutta rimsut ovat\ntänä syksynä niin muodissa... Tiedän lukevani ahkerammin, kun minäkin\nolen saanut sellaisen. Minulla on sellainen miellyttävä tunne syvällä\nsydämeni pohjassa tuon rimsun vuoksi...\n\n-- No silloinhan oli hyvä, että sait sen, sanoi Marilla.\n\nNeiti Stacy tuli takaisin Avonlean kouluun ja tapasi kaikki\noppilaansa tiedonhaluisina ja uutterina kuten ennenkin. Varsinkin\npieni jatkoluokka ponnisteli voimiaan äärimmilleen, sillä\nseuraavan vuoden lopussa, heittäen jo nyt pitkän tumman varjonsa\nedelleen, kohosi tuo kohtalokas jokin, joka tunnettiin nimellä\n\"sisäänpääsytutkinto\" ja jolla oli kyky nostattaa jokaisen oppilaan\nsydän ylös kurkkuun. Entäpä he eivät läpäisisikään!\n\nKun Anna näki pahoja unia, näki hän pitkän luettelon kaikista\nniistä, jotka olivat päässeet seminaariin. Ylinnä oli Gilbertin nimi\nloistavin kultakirjaimin, mutta hänen nimensä -- puuttui.\n\nNiin talvi kului nopeasti, hilpeän mielen, rattoisan olon ja uuraan\ntyön vaihdellessa. Opetus oli yhtä hauskaa ja mukaansatempaavaa,\nkilpailu toverien kesken yhtä kiihkeä kuin ennenkin. Uusia ajatusten,\ntunteitten ja kunnianhimoisten pyrkimysten maailmoita, houkuttelevia,\ntähän asti tuntemattomia tiedon tanhuita avautui Annan kaihoaville\nkatseille.\n\nMarilla piti muistissaan Spencervalen lääkärin määräyksen eikä\nantanut Annan päätä pahkaa heittäytyä opiskeluihinsa. Hän sai olla\nmukana illanvietoissa, joissa oli esitelmiä ja musiikkia; pari\niloista rekiretkeä tehtiin kulkusten helistessä ja jälkeenpäin\ntanssittiin, ja nuoret huvittelivat luistelemisella niin kauan kuin\noli jäätä.\n\nEräänä päivänä, kun he seisoivat vierekkäin, huomasi Marilla\nhämmästyksekseen, että Anna oli häntä pitempi.\n\n-- Lapsi kulta, kuinka olet kasvanut! sanoi hän, tahtomatta uskoa\nomia silmiään.\n\nHuokaus seurasi näitä sanoja. Marilla tunsi ihmeellistä\nalakuloisuutta sen johdosta, että Anna kasvoi mittaa. Se lapsi, josta\nhän oli oppinut pitämään, oli poissa, ja tässä seisoi sen sijaan\ntämä pitkä viisitoistavuotias tyttö vakavine silmineen, ajattelevine\notsineen ja kaunisryhtisine pikku päineen. Marilla piti tytöstä yhtä\npaljon kuin hän oli pitänyt lapsesta, mutta hänellä oli kuitenkin\npainostava tunne siitä, että hän oli kadottanut jotain. Ja illalla,\nkun Anna oli mennyt yhdistyksen kokoukseen Dianan seurassa, istui\nMarilla yksin talvihämärässä ja antaen yhtäkkiä myöten heikkoudelleen\nratkesi itkemään.\n\nMatthew, joka tuli sisään lyhty kädessä, huomasi asian ja katsoi\nhäneen sellaisen hämmästyksen vallassa, että Marillan täytyi nauraa\nkyyneltensä lomassa.\n\n-- Ajattelin Annaa, sanoi hän. -- Hän on kasvanut ja tullut niin\nsuureksi -- ja luultavasti emme saa pitää häntä täällä ensi vuonna.\nTulen kaipaamaan häntä kauheasti.\n\n-- Hänhän voi tulla kotiin meitä katsomaan usein, lohdutti Matthew,\njolle Anna oli yhä ja tulisi aina olemaan se pieni innokas ja\npuhelias tyttönen, jonka hän oli hakenut asemalta eräänä kesäkuun\niltana neljä vuotta sitten. -- Carmodyn sivurata valmistuu siksi.\n\n-- Se ei ole samaa kuin pitää häntä aina luonaan, huokasi Marilla,\npäättäen oikein syventyä suruunsa Mutta mitäpä miehet sellaisesta\nymmärtävät!\n\nAnnassa tapahtui muitakin muutoksia, ei vähemmän silmäänpistäviä\nkuin nuo puhtaasti ulkonaiset. Ensinnäkin hän muuttui paljon\nhiljaisemmaksi. Hän ehkä ajatteli sitä enemmän ja haaveili kaiketi\nyhtä paljon kuin ennenkin, mutta varmaa on, että hän puhui vähemmän.\nMarilla ei voinut olla kiinnittämättä siihen huomiota.\n\n-- Sinä et lörpöttele puoliksikaan niin paljon kuin ennen maailmassa,\nAnna, etkä myöskään käytä niin paljon suuria sanoja. Mikä sinua\nvaivaa?\n\nAnna punastui ja naurahti, pannen kirjan pois kädestään ja katsellen\nuneksien ikkunasta ulos, jossa köynnöskasvien suuret ja paisuvat\npunaiset nuput jo uskalsivat esiin kevätauringon säteitten lämmössä.\n\n-- En tiedä -- en välitä jutella niin paljon, sanoi hän ja siveli\najatuksissaan leukaansa etusormella. -- On hauskempaa ajatella\narmaita, kauniita ajatuksia ja tallettaa ne sydämessään kuin\naarteet. Minusta ei ole mieluista, että muut ihmiset nauravat tai\nihmettelevät niitä... Ja... olen ikäänkuin kadottanut halun käyttää\nsuuria sanoja... On melkein vahinko, eikö totta, että nyt kun itse\nolen tullut niin suureksi, että voisin käyttää niitä, en enää välitä\nsiitä... On kyllä omalla tavallaan hauskaa olla suuri, mutta se ei\nkuitenkaan ole sillä tavalla huvittavaa, kuin olin odottanut, Marilla.\nOn niin paljon opittavaa ja tehtävää ja ajateltavaa, ettei jää\nlainkaan aikaa suuriin sanoihin... Neiti Stacy sanoo muuten, että\non paljon parempi ilmaista ajatuksensa selvästi ja lyhyesti. Kaikki\naineemme kirjoitan niin koruttomalla kielellä kuin mahdollista.\nSe oli alussa vaikeata. Olin niin tottunut pöyhkeilemään kaikilla\nmahdollisilla hienoilla ja pitkillä sanoilla, jotka voin keksiä,\nja niitä ei totta tosiaankaan ollut vähän. Mutta nyt olen tottunut\ntuohon toiseen tapaan ja ymmärrän, että se on parempi.\n\n-- Kuinka teidän kirjallisen klubinne on käynyt? En ole kuullut siitä\npuhuttavan nyt pitkään aikaan.\n\n-- Kirjallinen klubi on lakkautettu. Meillä ei ollut siihen\naikaa -- tai ehkä me suorastaan kyllästyimme siihen... Oli niin\nhaljua kirjoittaa vain rakkaudesta ja murhista ja pahoista ja\nsynkistä salaisuuksista. Välistä saamme harjoitella koulussa itse\n\"kirjailemaan\", mutta neiti Stacy ei anna meidän kirjoittaa mitään\nmuuta kuin mitä me itse voimme kokea Avonleassa, ja hän on hyvin\nankara arvostelussaan. Siten itsekin saa silmänsä auki näkemään omia\nheikkouksiaan...\n\n-- Sinulla on vain kaksi kuukautta jälellä sisäänpääsytutkintoon,\nsanoi Marilla. -- Luuletko, että onnistut?\n\nAnna säpsähti.\n\n-- En tiedä. Välistä ajattelen: kyllä se menee -- ja toisinaan taas\nvaltaa minut sellainen pelko. Olemme lukea päntänneet ahkerasti, ja\nneiti Stacy on ollut väsymätön, mutta voimmehan saada reput silti...\nKaikilla meillä on kompastuskivemme. Minun on tietysti geometria, ja\nJanen latina, ja pari muuta pelkäävät kamalasti algebraa. Kesäkuussa\nneiti Stacy panee meille kokeen ja antaa meille sellaisia kysymyksiä,\nettä tarkalleen tiedämme, kuinka tutkinnossa menetellään... Kunpa\nse olisi onnellisesti ohi! Se ei anna minulle ensinkään rauhaa...\nVälistä herään keskellä yötä ja tuumailen, mihin ryhdyn, jos minut\nreputetaan.\n\n-- Menet vielä vuodeksi kouluun ja yrität uudelleen, sanoi Marilla\naivan välinpitämättömästi.\n\n-- Ei, sitä en jaksa kestää... Ajatelkaas, mikä häpeä saada reput,\nvarsinkin jos Gil -- jos muut läpäisevät! Ja minä saan varmaan\nsellaisen tenttikuumeen, että vastaan aivan päin seiniä.\n\nAnna huokasi ja käänsi vastahakoisesti katseensa pois ulkopuolella\nolevasta nuoresta ja lumoavasta keväästä, joka viittoi ja houkutteli\nsinisine taivaineen, sulotuoksuisine tuulenhenkineen ja versovine\nvihannuuksineen. Hän kiinnitti päättäväisesti ajatuksensa kirjaan.\nToisia keväitä tulisi, mutta Anna tunsi olevansa vakuutettu siitä,\nettä ellei hän läpäisisi sisäänpääsytutkinnossa, ei hän enää koskaan\nvoisi niistä oikein iloita.\n\n\n\n\nXXXII.\n\nNIMILUETTELO.\n\n\nKesäkuun päättyessä loppui myöskin sekä lukukausi että neiti\nStacyn toiminta Avonlean koulussa. Anna ja Diana kulkivat kotiin\nhyvin surullisin mielin. Punaiset silmät ja märät nenäliinat\nolivat todisteina siitä, kuinka liikuttava oli ollut neiti Stacyn\nhyvästijättö. Kuusikkomäen alapuolella kääntyi Diana ympäri, katsoi\nkoulutaloon, ja huokasi syvään.\n\n-- Minusta tuntuu kuin kaikki olisi lopussa, eikö sinustakin? sanoi\nhän synkästi.\n\n-- Sinulla ei ole puoleksikaan niin suurta surun syytä kuin\nminulla, sanoi Anna hakien turhaan kuivaa kohtaa nenäliinastaan. --\nSinähän saat sentään tulla takaisin ensi vuonna, mutta minä olen\nvarmaan jättänyt kelpo vanhan koulumme ainaiseksi -- jos läpäisen\ntutkinnossa, tietenkin...\n\n-- Se ei ole hituistakaan samaa. Neiti Stacy ei tule olemaan siellä,\nettekä luultavasti sinä eikä Ruby. Saan istua aivan yksinäni, sillä\nen voisi istua kenenkään toisen vieressä sinun jälkeesi. Ah, kuinka\nhauskaa meillä sentään on ollut, Anna! On kauheata ajatella, että ne\najat ovat menneet.\n\nKaksi suurta kyyneltä vieri Dianan nenää pitkin.\n\n-- Jos sinä tahtoisit lakata itkemästä, niin minäkin voisin, sanoi\nAnna rukoilevasti. Joka kerta kun työnnän nenäliinan taskuuni, näen\nkuinka sinun silmäsi ovat tulvillaan kyyneliä, ja silloin alan minä\nuudelleen myöskin. Saat nähdä, että tulen takaisin...\n\n-- Oh, sinähän onnistuit niin erinomaisesti tuossa viimeisessä\nkokeessa neiti Stacylle.\n\n-- Niin kyllä, mutta silloin ei minulla ollut lainkaan\ntenttikuumetta... Kun ajattelen oikeata, kylmenen aina sormenpäihin\nsaakka. Ja lisäksi olen minä numero kolmetoista, ja Josie Pye sanoo\nsen merkitsevän onnettomuutta. En ole taikauskoinen, ja tiedän, ettei\nse voi vaikuttaa mitään. Mutta toivoisin kuitenkin, etten olisi\nnumero kolmetoista.\n\n-- Nyt sinun kai on pakko valvoa ja lukea iltasin? sanoi Diana.\n\n-- Ei, neiti Stacy on ottanut meiltä lupauksen, ettemme tee niin.\nHän sanoo, että se vain väsyttäisi meitä ja hämmentäisi ajatuksiamme\n-- meidän on parempi mennä ulos raittiiseen ilmaan eikä ollenkaan\najateltava tutkintoa ja mentävä iltaisin varhain levolle. Se on\nhelposti sanottu, se!... Hyviä neuvoja on aina vaikea noudattaa, sen\nolen usein huomannut... Prissy Andrews on kertonut minulle, että hän\nistui ylhäällä puoliyöhön joka ilta sillä viikolla, kun hänellä oli\ntutkinto, ja lukea pänttäsi niin, että kaikki pyöri ympäri hänen\npäässään, ja minä olin aikonut istua ylhäällä vähintäin yhtä kauan\nkuin hän. Josephine tätisi teki hyvin kiltisti tarjotessaan minulle\nasuntoa luonaan kaupungissa oloaikanani.\n\n-- Kirjoitathan minulle siellä ollessasi?\n\n-- Kirjoitan tiistai-iltana ja kerron sinulle, minkälainen ensimäinen\npäivä on ollut, lupasi Anna.\n\n-- Minä ihan asun postikonttorissa keskiviikkopäivän, vain\nodottaakseni kirjettäsi, vakuutti Diana.\n\nAnna matkusti kaupunkiin seuraavana maanantaina, ja keskiviikkona\nDiana voi noutaa luvatun kirjeen. Se kuului seuraavasti:\n\n    \"Rakkahin Diana! Nyt on tiistai-ilta, ja minä istun Josephine\n    tädin kirjastohuoneessa ja kirjoitan tätä. Voit uskoa, että\n    minusta tuntui yksinäiseltä eilen illalla, kun laskeuduin levolle\n    ja toivoin, että sinä olisit ollut luonani. En lukenut, sillä\n    olinhan luvannut neiti Stacylle olla sitä tekemättä, mutta oli\n    yhtä vaikeata olla avaamatta maantietoani kuin ennen maailmassa\n    oli olla lukematta satua ennenkuin läksyt oli päässä.\n\n    Kun tulimme seminaarille, niin oli siellä parikymmentä muuta\n    pyrkijää saaren kaikilta seuduilta. Ensimäinen, jonka näimme,\n    oli Moody Spurgeon, joka istui rappusilla ja lateli itsekseen\n    pitkää sapuskaa. Jane kysyi häneltä, mitä maailmassa hänellä\n    oli tekeillä, ja hän sanoi, että hän luki kertomataulua alusta\n    loppuun aina uudelleen ja uudelleen rauhoittaakseen hermojaan ja\n    meidän ei pitäisi millään ehdolla keskeyttää häntä, sillä silloin\n    hän alkaisi pelätä ja unohtaisi kaiken, mitä hän osasi... Mutta\n    kertomataulu piti kaiken hänen päässään!\n\n    Kun olimme saaneet paikkamme eri huoneissa, täytyi neiti Stacyn\n    lähteä luotamme ja jättää meidät kohtalomme huomaan. Jane ja minä\n    istuimme yhdessä, ja Jane oli niin tyyni, että oikein kadehdin\n    häntä. Hän ei totta tosiaan tarvinnut kertomataulua pitääkseen\n    ajatuksiaan koossa! Tuumailin mielessäni, mahdoinko olla sen\n    näköinen, miltä minusta tuntui, ja voisivatko toiset kuulla\n    sydämeni sykinnän huoneen toiselle puolelle saakka.\n\n    Sitten tuli eräs herra sisään ja jakoi aiheet englanninkielistä\n    ainetta varten. Käteni tulivat jääkylmiksi, ja silmissäni pyöri\n    sananmukaisesti, ottaessani esille saamani paperin.\n\n    Muutaman kauhean sekunnin ajan tuntui minusta aivan samanlaiselta\n    kuin neljä vuotta sitten, kun kysyin Marillalta, saisinko jäädä\n    Vihervaaralle -- mutta sitten minulle selkeni, ja sydämeni alkoi\n    jälleen sykkiä -- olen kai unohtanut sanoa, että se oli aivan\n    pysähtynyt... Sillä ymmärsin, että siitä aineesta voisin jotain\n    saada kokoon.\n\n    Kello kaksitoista saimme mennä kotiin syömään päivällistä, ja\n    sitten menimme takaisin historian kuulusteluun. Historiassa he\n    pitivät meitä sangen lujalla, ja minä hämmennyin, niin että\n    sekotin koko joukon vuosilukuja. Luulen sentään, että ylimalkaan\n    suoriuduin hyvin. Mutta oi, Diana, huomenna on geometria, ja voit\n    uskoa, että minun täytyy hillitä itseäni ollakseni avaamatta\n    geometriaani! Jos luulisin kertomataulun voivan minua auttaa,\n    lopottaisin sitä koko yön aamuun saakka.\n\n    Pistäysin illalla tuokioksi toisia tyttöjä katsomassa.\n    Matkalla tapasin Moody Spurgeonin, joka maleksi ympäri\n    aivan epätoivoissaan. Hän sanoi tietävänsä, että häntä ei\n    hyväksyttäisi historiassa, ja että hän oli syntynyt tuottamaan\n    pettymyksiä vanhempiensa toiveille, ja että hän matkustaisi\n    kotiin aamujunalla, ja että oli varmaan paljon helpompaa tulla\n    suutariksi kuin papiksi. Koetin rohkaista häntä ja sanoin,\n    että neiti Stacyn tähden hänen ei sentään pitäisi keskeyttää\n    tutkintojaan ennen aikojaan. Joskus olen toivonut, että olisin\n    syntynyt pojaksi, mutta nähdessäni Moody Spurgeonin olen aina\n    iloinen siitä että olen tyttö enkä ole hänen sisarensa.\n\n    Ruby istui ja itki pakahtuakseen, kun tulin heidän asuntoonsa;\n    hän oli juuri keksinyt hirveän virheen, minkä hän oli tehnyt\n    aineeseensa. Kun hän oli hieman rauhoittunut, menimme me\n    kaupungille ja söimme jäätelöä. Kuinka toivoimmekaan, että sinä\n    olisit ollut mukanamme!\n\n    Oi, Diana, kunpa vain geometria olisi ohi! Rouva Lynde sanoisi,\n    että aurinko nousee ja laskee aivan tavalliseen tapaansa,\n    läpäisisin tai en. Mutta minun mielestäni olisi sentään ollut\n    mielenkiintoista saada jonkinlainen taivaan merkki -- joku enne,\n    näetkös! -- jos minut reputetaan.\n\n                          Sinua hellästi rakastava Annasi.\"\n\nGeometria ja kaikki muut aineet sivuutettiin kukin vuorollaan, ja\nAnna tuli kotiin perjantai-iltana, sangen väsyneenä, mutta koko\nolemus uhkuen jonkinlaista turvallista tyytyväisyyttä. Diana oli\nVihervaaralla hänen saapuessaan ja he kohtasivat toisensa ikäänkuin\nolisivat olleet erossa vuosikausia.\n\n-- Sinä pikku kultaseni, olemmeko todella saaneet sinut takaisin\njälleen! No, kuinka luulet onnistuneesi?\n\n-- Oikein hyvin, luulisin, kaikessa muussa paitsi geometriassa. Saan\nvatsan väänteitä, kun vain ajattelenkin sitä... Kuinka suloista on\nolla jälleen kotona! Vihervaara on hauskin, kaunein paikka maailmassa.\n\n-- Kuinka toisille kävi?\n\n-- Tytöt sanovat, että he tietävät saaneensa reput, mutta minun\nmielestäni he suoriutuivat oikein hyvin. Josie sanoo, että\ngeometria oli niin helppoa, että kymmenvuotias lapsikin olisi\nsiitä selviytynyt. Moody Spurgeon voivottelee kuten ennenkin, ja\nCharlie sanoo, että hän käänsi aivan ylösalaisin erään algebrallisen\nkaavan... Mutta me emme tiedä kerrassaan mitään, emmekä saa liioin\ntietää mitään ennenkuin kahden viikon kuluttua. Ajatteles, että\ntäytyy elää kaksi viikkoa sellaisessa jännityksessä! Toivoisin\nvoivani paneutua nukkumaan ja olemaan heräämättä ennenkuin Marilla\nseisoisi päänaluseni vieressä luettelo kädessä.\n\nDiana tiesi, että olisi turha vaiva kysyä, kuinka Gilbert Blythe oli\nsuoriutunut, niin että hän sanoi ainoastaan:\n\n-- Älä ole huolissasi! Kyllä sinulle hyvin käy.\n\n-- Niin, mutta tahdon myöskin tulla etupäähän luettelossa -- muuten\nse on samantekevää, sanoi Anna hieman kiihtyneellä äänellä.\n\nTällä hän tarkoitti -- ja sen Diana tiesi -- että menestys olisi\nsangen epätäydellinen, ellei hän pääsisi Gilbert Blythen edelle.\n\nSillä tätä päämäärää silmälläpitäen oli Anna koonnut kaikki\nälylliset voimansa sisäänpääsytutkinnoissa. He olivat tulleet\nvastakkain ja tavanneet toisensa varmaankin kymmenkunnan kertaa\nolematta tuntevinaan toisiaan, ja joka kerta oli Anna oikaissut\nniskaansa hieman enemmän, harmitellut ettei hän ollut ottanut\nvastaan hänen ojentamaansa sovinnon kättä -- ja päättänyt entistään\nlujemmin lopullisessa ratkaisussa päästä Gilbertin edelle. Hän\ntiesi, että Avonlean nuoret odottivat äärimmilleen jännitettyinä\nkilpailun tulosta; kaksi poikaa oli lyönyt keskenään vetoa, ja aina\nrakastettava Josie Pye oli sanonut, ettei voinut olla epäilystäkään\nsiitä, että Gilbert tulisi olemaan numero yksi. Hän tunsi, että hänen\nnöyryytyksensä tulisi olemaan sietämätön, jos hän epäonnistuisi --\n\nMutta hänen onnistumishaluunsa oli toinenkin, jalompi vaikutin. Hän\ntahtoi \"päästä etupäähän\" Matthew'n ja Marillan vuoksi -- varsinkin\nMatthew'n. Tämä oli uskonut hänelle olevansa sisimmässään vakuutettu\nsiitä, että Anna \"löisi laudalta koko saaren\". Anna tiesi, että olisi\nkerrassaan mieletöntä tähdätä siihen, mutta hän toivoi, että hän\nainakin olisi kymmenen ensimäisen joukossa, niin että hän saisi nähdä\nMatthew'n ystävällisten ruskeitten silmien loistavan häntä vastaan\niloisesta ylpeydestä. Sitä hän pitäisi suloisena palkintona kaikista\nvaivoistaan jankuttaessaan epäsäännöllisiä ranskalaisia verbejä ja\nekvatsioneja, joissa on sekä kaksi että kolme \"tuntematonta\".\n\nKun nuo neljätoista päivää lähestyivät loppuaan, alkoi Anna kuljeksia\nja harhailla postikonttorin läheisyydessä, ja häneen liittyi yhtä\nlevoton ja huolestunut joukko, jonka muodostivat Jane, Ruby ja Josie.\nHe avasivat joka aamu Charlottetownin sanomalehden vapisevin käsin.\nMyöskin Charlie ja Gilbert ilmestyivät välistä samalle asialle, mutta\nMoody Spurgeon raukka pysyttelihe poissa.\n\n-- En tohdi itse avata sanomalehteä, uskoi hän Annalle. -- Joku muu\nsaa kertoa minulle, että olen saanut loistavat reput.\n\nKun kolme viikkoa oli kulunut, ilman että tutkinnon tuloksia olisi\nilmaantunut, alkoi Anna kadottaa ruokahalunsa ja välitti vähät siitä,\nmiten Avonleassa oltiin ja elettiin. Rouva Lynde \"vain kysyi\", mitä\nmuuta voitiin odottaakaan vanhoilliselta sivistysministeriltä, ja\nMatthew, joka pani merkille Annan kalpeuden ja välinpitämättömyyden\nja haluttomat askeleet, jotka hänet joka päivä toivat kotiin\npostikonttorista, alkoi vakavasti tuumailla, eikö hänen ensi\nvaaleissa pitäisi äänestää vapaamielisiä...\n\nMutta eräänä iltana suuri uutinen kuitenkin tuli. Anna istui avoimen\nikkunansa ääressä, sillä hetkellä kokonaan ajattelematta tutkintoja\nja muita maallisia rasituksia, nauttien vain vienosta kesähämärästä,\njoka tuntui olevan täynnä kukkasarkojen tuoksuja ja poppelien\nkuiskivaa suhinaa. Itäisellä taivaalla mäntyjen yläpuolella oli vielä\nkaikki kajastus auringonlaskun heleistä värivivahduksista, ja Anna\ntuumaili uneksien, tokko värien hengetär mahtoi verhoutua sellaisiin\nvaaleanpunaisiin laskoksiin. Silloin hän näki Dianan tulevan lentäen\nMäntymäkeä alas, portaan yli ja ylös rinnettä sanomalehti liehuen\nkädessä.\n\nAnna syöksyi ylös -- hän ymmärsi heti, mitä lehti sisälsi. Niiden\nluettelo, jotka olivat hyväksytyt sisäänpääsytutkinnossa, oli\njulkaistu. Hänen silmissään musteni, ja hänen sydämensä takoi niin,\nettä teki kipeätä. Hän ei voinut ottaa askeltakaan. Hänestä tuntui\nkuin olisi kestänyt tunnin, ennenkuin Diana ryntäsi rappuja ylös ja\neteisen läpi ja tulla tupsahti huoneeseen kuin ammuttu kanuunankuula\n-- koputtamatta edes ovelle, niin innokas hän oli.\n\n-- Anna, sinä olet läpi! huusi hän. -- Läpäissyt ensimäisenä! Sinulla\nja Gilbertillä on sama pistemäärä, mutta sinun nimesi on ensimäisenä.\nOi, kuinka ylpeä olen sinusta!\n\nDiana paiskasi sanomalehden pöydälle ja heittäytyi itse Annan\nvuoteelle, hengästyneenä ja kykenemättä lausumaan enää sanaakaan.\nAnna sytytti lampun -- hän kaatoi kumoon tulitikkupitimen ja käytti\nvarmaankin puoli tusinaa tulitikkuja, ennenkuin hänen vapisevat\nkätensä kykenivät saamaan tulta lampun sydämeen. Sitten hän otti\nlehden käteensä. Niin, hän oli läpäissyt -- siinä hänen nimensä oli\nylimpänä sarakkeessa, joka sisälsi kaksisataa muuta nimeä. Tämä\nsilmänräpäys oli elämisen arvoinen!\n\n-- Niin, nyt voit olla iloinen, Anna, läähätti Diana, joka viimeinkin\noli tointunut sen verran, että voi nousta istumaan ja puhua, kun\ntaas Anna, aivan suunniltaan ja silmät säteillen kuin tähdet, ei\nvielä ollut sanonut sanaakaan. -- Isä toi lehden tullessaan Bright\nRiver'ista ei täyttä kymmentä minuttia sitten; sinne se oli tullut\niltajunalla, mutta postissa se ei tule tänne ennenkuin huomen\naamulla, ja heti kun näin nimiluettelon, sieppasin sanomalehden ja\nryntäsin tänne. Olette läpi kaikki tyyni, Moody Spurgeon myös, vaikka\nhän on saanut ehdot historiassa. Josie on päässyt nipin napin, mutta\nhän kulkee kyllä yhtä hyvin nenä korkealla sen vuoksi. Oi, kuinka\nneiti Stacy ihastuu! Anna, miltä tuntuu nähdä nimensä noin painettuna\nkaikkein ylimmäksi pitkästä luettelosta? Jos se olisin minä, tulisin\nhulluksi ilosta -- mutta sinä, sinähän olet tyyni kuin viilipytty.\n\n-- Voit uskoa, että sisässäni kuohuu, sanoi Anna.\n\n-- Tahtoisin sanoa satoja asioita, mutta en löydä sanoja... En\nole koskaan edes uneksinutkaan tällaista -- niin, kyllä sentään,\nyhden ainoan kerran! Yhden ainoan kerran annoin mieleeni livahtaa\najatuksen: \"jos sentään pääsisit ensimäisenä!\"\n\n-- mutta karkoitin sen heti jälleen, sillä olisihan ollut kovin\njulkeata ajatella, että voisi tulla ensimäiseksi saaren kaikista\npyrkijöistä. Diana, tule mukaan, niin juoksemme apilaniitylle ja\nkerromme sen Matthew'lle. Sitten menemme yhdessä ulos ja kerromme\niloisen uutisen toisille.\n\nHe kiiruhtivat niitylle ladon taakse, jossa Matthew käänteli heiniä,\nja sattumalta rouva Lynde oli juuri juttelemassa Marillan kanssa\naidan yli.\n\n-- Matthew pienoiseni! huusi Anna. -- Olen läpäissyt, ja olen aivan\nensimäisenä luettelossa. En ole ylpeä, mutta olen kiitollinen!\n\n-- Niin, enkös ole aina sanonut sitä, sanoi Matthew ja tarkasteli\nhyvillä mielin luetteloa. -- Tiesin kyllä, että sinä voittaisit heidät\nkaikki tyyni!\n\n-- Sinähän olet oikein kunnostautunut, se täytyy minun tunnustaa,\nAnna, sanoi Marilla koettaen salata suurta ylpeyttään Annan puolesta\nRakel rouvan arvostelevien katseitten edessä. Mutta tuo kunnon sielu\nsanoi aivan sydämellisesti:\n\n-- Käsitän kyllä, että hän on suoriutunut hyvin, ja minä annan\nensimäisenä hänelle siitä tunnustuksen. Ystäväsi ovat kaikki ylpeitä\nsinusta, Anna!\n\nAnna lopetti tämän ihanan illan viettämällä pienen vakavasisältöisen\njutteluhetken rouva Allanin luona pappilassa. Tultuaan omaan\nhuoneeseensa hän laskeutui polvilleen avoimen ikkunan ääreen, josta\nhopeankirkas kuutamo virtasi sisään, ja kuiskasi kiitollisuutta\nja kaihoa uhkuvan rukouksen, joka lähti suoraan hänen sydämensä\npohjasta. Se henki kiitollisuutta menneestä ajasta ja nöyrää\ntoivehikkuutta tulevaisuuteen nähden, ja kun hän oli vaipunut uneen\nvalkealla päänalusellaan, olivat hänen unensa niin valoisia ja\nherkkiä ja kauniita, kuin konsanaan kuusitoistavuotias neito voi\ntoivoa.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nSUURESSA MAAILMASSA.\n\n\n-- Pane kaikin mokomin yllesi valkea musliinipukusi, Anna, pyysi\nDiana.\n\nHe olivat yhdessä idänpuolisessa vinttikamarissa. Ulkopuolella oli\nhämärä -- ihana, kuulakan vihreänhohteinen hämärä tummansinisen\npilvettömän taivaan alla. Suuri pyöreä kuu, jonka kalpea loisto\nhitaasti muuttui välkkyväksi hopeanhohteeksi, oli kummitusmetsän\nyllä, ja ilma oli täynnä kesän suloisia ääniä -- unisten lintujen\nliverrystä, kujeilevan tuulenhengen kohinaa, kaukaa helähtelevää\nnaurua ja puhetta. Mutta Annan huoneessa olivat käärekaihtimet\nlasketut alas ja lamppu sytytetty, sillä huoneen asukas oli\nparaillaan erinomaisen tärkeässä pukeutumispuuhassa.\n\nItäinen vinttikamari oli nyt jotain kokonaan toista kuin se oli\nollut tuona iltana neljä vuotta sitten, kun pikku Anna Shirley oli\nvärissyt luihin ja ytimiin saakka kolkossa ja epävieraanvaraisessa\nympäristössä.\n\nSamettimatto helakan punaisine ruusuineen ja kirkasväriset\nsilkkiuutimet, jotka alussa olivat häämöttäneet Annan sisäisten\nsilmien edessä, eivät tosin koskaan olleet saaneet kiinteätä\nmuotoa. Mutta lattiata peitti kaunis korkkimatto, ja uutimet, jotka\nriippuivat korkean ikkunan edessä ja hiljalleen liehuivat tuulessa,\nolivat hienointa muslimia, valkealla pohjalla vihreitä ruutuja.\nSeiniä eivät peittäneet kullalla ja hopealla kirjaillut verhot, vaan\nuudet hauskat tapeetit omenankukkakuvioineen, ja niitä koristivat\nmuutamat harvat taiteelliset taulut, jotka Anna oli saanut rouva\nAllanilta. Neiti Stacyn valokuva oli kunniapaikalla, ja Anna oli\nottanut kunnianasiakseen pitää sen edessä aina maljakon täynnä\ntuoreita kukkia. Tänä iltana täytti valkea liljaterttu huoneen\nhienolla tuoksullaan.\n\nMitään \"mahonkihuonekaluja\" ei huoneessa ollut, mutta siellä oli\nvalkeaksi maalattu kirjahylly täynnä kirjoja, korituoli tyynyineen,\nvalkean muslimin verhoama pukupöytä, hauska vanha peili kullatussa\nkehyksessä, jonka yläosaa koristivat palleroiset amoriinit ja\ntäyteläiset rypäletertut, ja joka ennen riippui tavallisesti\nvierashuoneessa, ja matala valkoinen vuode.\n\nAnna pukeutui Valkorannan hotellissa pidettävää illanviettoa varten.\nTulot joutuisivat Charlottetownin sairaalalle, ja toimeenpanijat\nolivat haalineet seudun kaikki mahdolliset \"kyvyt\" ja pyytäneet\nheidän suosiollista avustustaan. Ohjelmassa oli kaksinlaulua,\nyksinlaulua ja viulunumero; Laura Spencerin ja Anna Shirleyn piti\nesittää lausuntoa.\n\nAnnan ja Diana oli määrä ajaa sinne Jane Andrews'in ja hänen Billy\nveljensä kanssa, ja myöskin useita muita Avonlean nuoria tulisi\nmukaan. Odotettiin oikein paljon ihmisiä kaupungista ja illanvieton\njälkeen söisivät kaikki avustajat yhteisen illallisen.\n\n-- Luuletko todellakin, että valkea on paras? tuumi Anna levottomana.\n-- Minun mielestäni se ei ole niin kaunis kuin sinikukkainen\nmusliinipukuni -- ja se ei ole lainkaan niin muodikas.\n\n-- Mutta se sopii sinulle paljon paremmin, sanoi Diana. -- Se on niin\npehmoinen ja putoaa niin kauniisti. Toisessa näytät paljon enemmän\n\"puetulta\" -- valkoinen on ikäänkuin paremmin sinua itseäsi.\n\nAnna huokasi ja antoi myöten. Diana alkoi tulla kuuluisaksi hyvästä\nmaustaan pukuasioissa, ja hänen neuvoillensa sellaisissa seikoissa\nannettiin suuri arvo. Itse hän näytti juuri tänä iltana hyvin somalta\nmetsäruusun punaisessa puvussaan -- jota Anna rakasti, mutta jota\nhänen eräistä syistä oli mahdoton itse käyttää. Hän ei kuitenkaan\nesiintyisi, niin että merkitsi vähemmän, miltä hän näyttäisi. Kaikki\nhänen vaivannäkönsä kohdistui Annaan, jonka Avonlean yhteiskunnalle\nkunniaa tuottaakseen täytyi olla kammattu ja puettu ja koristettu\nmahdollisimman hyvin.\n\n-- Vedä tuo reunus hieman paremmin esiin, kas niin! Nyt sidon\nvyönauhasi, ja missä ovat kenkäsi? Kampaan sinut sitten, kun olemme\nvetäneet hameen pääsi yli yllesi; palmikoin tukkasi kahdelle\npaksulle letille ja käärin ne ylös ja kiinnitän ne kahdella\nvalkealla ruusukkeella. Ei, älä vedä mitään kiharoita alas otsalle,\nsinun on parasta laittaa tukkasi sileästi jakaukselle ja antaa sen\nluonnollisesti pudota. Tämän pienen valkean ruusun minä liitän\ntoiseen ruusukkeeseen. Minulla oli yksi ainoa jälellä pensaassa, ja\nsen olen säästänyt tintille.\n\n-- Panenko helminauhan kaulaani? kysyi Anna. Matthew osti minulle\nsellaisen, kun hän oli viime viikolla kaupungissa, ja tiedän, että\nhän mielellään näkisi sen minulla.\n\nDiana suipisti huulensa, käänsi mustan päänsä kallelleen ja katseli\nhelmiä arvostelevasti. Lopuksi hän antoi myöntymyksensä, ja\nhelminauha pantiin Annan kapealle valkealle kaulalle.\n\n-- Sinussa on sellaista hienoutta, sanoi Diana teeskentelemättömällä\nihailulla. -- Sinun pään asentosi on niin hyvä. Ja sitten olet niin\npitkä ja hoikka. Minä olen oikea paksu töllerö. Olen aina sitä\npelännyt, ja nyt tiedän, että asian laita on niin. Ja minun on kai\noltava iloinen ja tyytyväinen silti, luulen minä.\n\n-- Mutta sinulla on kuopat poskissa, sanoi Anna ja hymyili hellästi\nkauniille, vilkkaille kasvoille, jotka olivat niin lähellä hänen\nomiaan. -- Mitä herttaisimmat pikku kuoppaset... Minun unelmani\nkuopista ei ole koskaan toteutunut, mutta niin monet muut unelmani\novat täyttyneet, etten saa valittaa. Olenko nyt valmis?\n\n-- Kiireestä kantapäähän, sanoi Diana, ja kynnykselle ilmaantui\nMarilla, kulmikkaana ja laihana, kuten ainakin ja melkoisesti\nharmaantunein hiuksin, mutta kasvot paljon lempeämpinä. -- Tulkaa\nsisään, Marilla, ja katsokaa meidän lausujaneitiämme! Eikö hän ole\nsievä?\n\nMarilla mutisi jotain käsittämätöntä, mutta katsoi sitten sopivaksi\nantaa jonkinlaista tunnustusta.\n\n-- No niin, hän on aika hauskan näköinen. Minä pidän tuosta tavasta\nlaittaa tukka jakaukselle ja antaa otsan päästä oikeuksiinsa. Mutta\npukunsa hän varmaankin panee pilalle ajaessaan sinne tässä kosteassa\nilmassa, ja hyvin ohut se mielestäni myöskin on nyt illalla. Varo nyt\nhamettasi pyörältä, Anna, ja pane lämmin päällysnuttusi yllesi!\n\nSitten Marilla laskeutui jälleen alas rappusia, hyvillä mielin\najatellen, kuinka hauskan näköinen Anna oli ja mikä vahinko oli,\nettei hän itse saanut olla mukana illan vietossa kuulemassa tytön\nlausumista.\n\n-- On ehkä kuitenkin liian kosteata hameelleni? sanoi Anna huolissaan.\n\n-- Ei toki, sanoi Diana ja veti ylös käärekaihtimen -- On ihana ilta,\neikä varmaankaan tule laskeutumaan kastetta. Katsohan kuutamoa.\n\n-- Olen niin iloinen siitä, että ikkunani on auringonnousun puolella,\nsanoi Anna mennen Dianan luo. -- On niin ihanaa nähdä aamun koittavan\nnoiden pitkien harjanteitten yli ja välkkyvän männynlatvojen lomitse.\nSe on joka aamu yhtä uutta, ja minusta tuntuu ikäänkuin sieluni saisi\nkylvyn tuossa kaikkein ensimäisessä auringonpaisteessa. Oi, Diana,\npidän niin kovasti pikku huoneestani. En tiedä, kuinka voin viihtyä\nilman sitä, kun muutan kaupunkiin ensi kuussa...\n\n-- Älkäämme puhuko siitä ainakaan tänä iltana, pyysi Diana. -- En\ntahdo ajatella sitä, tulen niin apealle mielelle ja onnettomaksi, ja\ntahdon todellakin pitää hauskaa tänä iltana. -- Mitä sinä lausut,\nAnna? Oletko peloissasi?\n\n-- En ensinkään. Olen nyt lausunut niin usein, että olen aivan\nvoittanut tuon levottomuuden. Olen valinnut runon, jonka nimi on\n\"Neidon vala\" -- se on hyvin liikuttava. Laura Spencer esittää\nkoomillisen palasen, mutta minä panen mieluummin ihmiset itkemään\nkuin nauramaan.\n\n-- Mitä sinä teet, jos he kutsuvat sinut esiin?\n\n-- Oh, sitä he eivät varmastikaan tee, sanoi Anna.\n\nMutta hän ei kuitenkaan ollut salaisesti toivomatta,\n\nettä he kuitenkin sen tekisivät, ja hän kuvitteli jo mielessään\nkuinka hän seuraavana aamuna kertoisi Matthew'lle aamiaispöydässä\nillan voitoista.\n\n-- Nyt Billy ja Jane ovat tulleet -- kuulen vaununpyörien kolinaa.\nTule, niin lähdemme!\n\nBilly Andrews tahtoi, että Anna istuisi etuistuimella hänen\nkanssaan, niin että hän myöntyi vastenmielisesti ja istuutui sinne.\nMutta hän olisi paljon mieluummin halunnut istua tyttöjen kanssa\ntakaistuimella, jossa hän olisi voinut lörpötellä ja nauraa mielin\nmäärin. Lörpöttely ja nauraminen ei juuri tullut kysymykseen Billyn\nseurassa. Hän oli suuri ja tukeva ja yksivakainen kaksikymmenvuotias\npoika, jolla oli pyöreät ja ilmeettömät kasvot, ja häntä vaivasi\nkiusallinen kykenemättömyys keskusteluun. Mutta hän ihaili Annaa\nsuuressa määrin ja paisui ylpeydestä saadessaan ajaa Valkorantaan\ntuon pitkän ja komean tytön istuessa hänen vieressään vaunuissa.\n\nMutta Anna voi kuitenkin kääntyä hiukkasen istuessaan ja jutella\ntyttöjen kanssa, ja silloin tällöin hän kohdisti pari kohteliasta\nsanaa Billylle, joka irvisti leveästi, mutta ei koskaan ehtinyt saada\nvastausta valmiiksi, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hänellä oli siis\nsangen hauskaa ajomatkalla. Oli myös mitä ihanin ilta. Maantie oli\ntäynnä keveitä vaunuja, kaikki matkalla hotelliin, ja hopean kirkas\nnauru helähteli ja kaikui kaikilta puolin.\n\nKun he tulivat hotelliin, olivat sen kaikki kolme kerrosta kirkkaasti\nvalaistut. Heitä olivat vastassa ne naiset, jotka kuuluivat\ntoimikuntaan, ja yksi heistä vei Annan taiteilijahuoneeseen, joka oli\ntäynnä Charlottetownin lauluseuran jäseniä. Heidän joukossaan Anna\ntunsi äkkiä itsensä ujoksi ja maalaiseksi ja noloksi. Hänen pukunsa,\njoka itäisessä vinttikamarissa oli hänestä näyttänyt niin sievältä,\ntuntui nyt yksinkertaiselta ja \"kotitekoiselta\" -- todellakin liian\nyksinkertaiselta, hän ajatteli, kaikkien niiden silkkien ja pitsien\njoukossa, jotka hänen ympärillään loistivat ja kahisivat. Mitä hänen\nhalvat helmensä merkitsivät verrattuina tuon hänen vieressään istuvan\nkookkaan, kauniin naisen timantteihin? Ja kuinka mitättömältä näytti\nhänen ainoa ruusuparkansa noiden upeitten kasvihuonekukkien rinnalla,\njoita kaikilla muilla oli!\n\nAnna riisui hattunsa ja nuttunsa pois sangen apeilla mielin eräässä\nnurkassa. Hän toivoi olevansa takaisin pienessä valkeassa huoneessaan\nVihervaaralla.\n\nVielä pahemmalta tuntui ulkona suuren juhlasalin korokkeella, jonne\nhetkisen kuluttua kaikki avustajat menivät. Sähkövalo huikaisi hänen\nsilmiään, hajuveden tuoksu ja hälinä panivat hänen päänsä pyörälle.\nHän toivoi istuvansa alhaalla kuulijoitten joukossa Dianan ja Janen\nluona, joilla näytti olevan hyvin hauskaa kauempana salissa.\n\nHänet sullottiin erään lihavan, vaaleanpunaiseen silkkipukuun puetun\nnaisen ja valkeaan pitsipukuun puetun tytön välille, joka näytti\nnenäkkäältä. Lihava nainen käänsi päätään ja tarkasteli Annaa\nsilmälasiensa läpi, kunnes Annasta alkoi tuntua tuo tarkastelu\nsietämättömältä ja hän mieluimmin olisi halunnut juosta tiehensä.\nJa valkoiseen pitsileninkiin puettu tyttö puhui kuuluvasti lähimmän\nnaapurinsa kanssa \"talonpoikaisseudusta\" ja pienistä \"somista\nmaalaistylleröistä\" ja ihmetteli, ohjelmaan katsahtaen, \"mitä\noikeastaan voitiin saada aikaan tällaisella paikkakunnalla\"... Anna\narveli, että hän vihaisi valkeata pitsityttöä päiviensä loppuun\nsaakka.\n\nAnnan onnettomuudeksi eräs hyvin tunnettu näyttelijätär, joka\nsattumalta asui hotellissa, oli luvannut avustaa parilla\nlausuntonumerolla. Hän oli solakka ja notkea, tummasilmäinen nainen,\nyllään ihmeellinen vaaleanharmaa leninki, ilmava ja välkähtelevä kuin\nkuutamon hohde, kaulassa ja tummassa tukassa koruja. Hänellä oli\nharvinaisen taipuisa ääni ja tavattoman ilmehikäs esitystapa, joka\ntäydelleen hurmasi kuulijat. Anna unohti hetkeksi sekä itsensä että\nhuolensa, ja kuunteli loistavin silmin.\n\nMutta kun esitys oli lopussa, peitti hän äkkiä kasvonsa käsiinsä.\nKuinka voisi hän koskaan astua esiin ja lausua tämän jälkeen! Oliko\nhän koskaan luullut osaavansa lausua?... Ah, jospa hän olisi jälleen\nVihervaaralla!\n\nTänä raskaana hetkenä hän kuuli nimeään huudettavan. Miten olikaan,\nonnistui Anna nousemaan ja epävarmasti astumaan korokkeelle --\nhän ei huomannut, kuinka valkea pitsityttö säpsähti ja näytti\nhämmästyneeltä, ikäänkuin hän olisi hieman hävennyt... Hän oli niin\nkalpea, että Diana ja Jane alhaalla kuulijoitten joukossa tarttuivat\ntoistensa käsiin mykän ja kauhistuneen osanoton vallassa.\n\nAnnan oli vallannut mitä hirvein ramppikuumekohtaus. Hän oli tosin\nsangen usein lausunut julkisesti, mutta hän ei ollut vielä koskaan\nseisonut tällaisen yleisön edessä, ja sen näkeminen miltei lamautti\nhänet. Kaikki oli niin outoa, niin loistavaa, niin ihmeellistä --\nhienosti puettujen naisten rivit, arvostelevat kasvot, itse tämä\nrikkauden ja sivistyksen ja yhteiskunnallisen ylemmyyden ilmakin,\njota hän hengitti... Kuinka toisenlaista ja pelottavaa olikaan tämä\nkaikki verrattuna keskusteluklubin yksinkertaisiin puupenkkeihin,\njoilta ystävien ja naapurien tutut ystävälliset kasvot rohkaisevina\nkatsoivat häneen! Näillä ihmisillä, ajatteli hän, oli hirveän suuret\nvaatimukset, ja he arvostelisivat säälimättä... He, kuten valkea\npitsityttökin, olivat tulleet vain tehdäkseen pilaa siitä, mitä\n\"maalaistyllerö\" koettaisi tuhrustella...\n\nHän tunsi itsensä auttamattoman onnettomaksi ja häpeän valtaamaksi.\nHänen polvensa vapisivat, sydän hypähteli kuin lintu, ja\nvoimattomuuden tunne valtasi hänet. Hän ei voinut sanaakaan pusertaa\nulos itsestään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi paennut\nkorokkeelta -- huolimatta häpeästä ja pilkasta, jonka hän siten olisi\nikuisiksi ajoiksi tuottanut itselleen...\n\nMutta äkkiä, kun hän antoi laajentuneen, pelokkaan katseensa\nliukua pitkin katsojien rivejä, näki hän Gilbert Blythen salin\nkauimmaisessa osassa, ja tämä kumartui eteenpäin hymyilevin kasvoin\n-- Annasta se näytti ivan hymyltä, samalla sekä ärsyttävältä että\nvahingoniloiselta. Mutta tässä Anna erehtyi. Gilbert hymyili vain\nhyväntuulisuuttaan, ja hän nautti siitä kauniista vaikutuksesta,\nminkä Annan solakka valkea olento ja sielukkaat kasvot synnyttivät\nvihreitten palmujen taustaa vasten.\n\nNyt hän veti syvään henkeään ja kohotti ylpeästi päänsä rohkeuden ja\npäättäväisyyden virratessa koko hänen olemuksensa läpi sähköiskun\ntavoin. Hän ei tahtonut epäonnistua Gilbert Blythen edessä -- ei\nkoskaan, koskaan olisi hän saava syytä nauraa hänelle!... Hänen\npiinallinen pelkonsa katosi ja hän alotti lausuntonsa -- kirkas,\nsointuva ääni tunkeutui aina salin äärimmäiseen sopukkaan saakka\nvapisematta ja ilman vääriä korostuksia. Hän oli täydelleen saanut\ntakaisin mielenmalttinsa, ja voimakas vastavaikutus noitten muutamien\nkauheitten voimattomuuden hetkien jälkeen sai aikaan, ettei hän\nkoskaan elämässään ollut lausunut paremmin.\n\nKun hän oli lopettanut, kaikuivat voimakkaat käsientaputukset. Anna\nmeni takaisin paikalleen, punastuen ujoudesta ja ilosta, ja siellä\nojensi heleänväriseen silkkipukuun puettu nainen kätensä ja puristi\nhänen kättään sydämellisesti.\n\n-- Kultaseni, sehän kävi oikein hyvin, sanoi hän. -- Kas vaan,\nkuulkaahan, kuinka he taputtavat -- he tahtovat teitä uudestaan\nesille.\n\n-- Ah ei, en voi mennä, sanoi Anna hämillään. -- Mutta minun\nkai täytyy -- muuten Matthew pahastuu. Hän sanoi, että minut\nhuudettaisiin esille.\n\n-- Älä sitten pahoita Matthew'n mieltä, sanoi vaaleanpunainen nainen\nnauraen.\n\nHymyillen, punastuen ja kirkassilmäisenä Anna sipsutti jälleen\nkorokkeelle ja esitti ylimääräisesti pienen humoristisen numeron,\njoka oli hyvin yleisön maun mukainen. Ja jälellä oleva osa iltaa\nmuodostui hänelle mahdollisimman miellyttäväksi.\n\nKun juhla oli lopussa, otti lihava vaaleanpunainen nainen -- joka\noli naimisissa erään chicagolaisen miljonäärin kanssa -- hänet\nsiipiensä suojaan ja esitti hänelle koko joukon ihmisiä, ja nämä\nuudet tuttavat olivat hyvin ystävällisiä hänelle. Mielenkiintoinen\nnäyttelijätär, rouva Evans, tuli hänen kanssaan juttelemaan ja sanoi,\nettä hänellä oli kaunis ääni ja että hän \"sanoi\" esitettävänsä\nsangen hyvin. Vieläpä valkoinen pitsityttökin sanoi hänelle muutamia\nkohteliaisuuksia...\n\nHe söivät illallista kauniissa, juhlallisesti koristetussa\nruokasalissa -- hummeria, lintua ja jäätelöä! -- ja myöskin Diana ja\nJane pyydettiin mukaan, koska he olivat tulleet Annan seurassa. Mutta\nBilly ei ollut missään tavattavissa -- hän oli laittanut itsensä\nturvaan, kun hän aavisti vaaran olevan tulossa. Mutta hän seisoi\naivan vakaana paikallaan ja piteli hevosta, kun kolme tyttöä hilpeinä\ntulivat ulos hiljaiseen, hopeanhohtoiseen kuutamoon.\n\nAnna veti syvän henkäyksen ja katsoi ylös honkien tummien latvojen\nyllä olevalle kirkkaalle taivaalle.\n\nOi, oli ihanaa olla jälleen ulkona puhtaassa ja hiljaisessa yössä!\nKuinka suurta ja äänetöntä ja ihmeellistä oli kaikki! Meren kohina\nkuului aivan hiljaa, ja jyrkät rantakalliot kohosivat ikäänkuin\ntuimat jättiläiset, jotka vartioivat lumottuja rantoja.\n\n-- Eikö olekin ollut hurmaavaa! huokasi Jane, kun vaunut lähtivät\nliikkeelle. -- Oi, ollappa rikas miljonääri, joka saisi asua kesällä\nhotellissa ja käyttää jalokiviä ja avokaulaisia pukuja ja saisi syödä\njäätelömarengeja ja hummerisalaattia joka päivä! Se olisi paljon\nhauskempaa kuin opettaa lapsia... Anna, sinä lausuit suurenmoisesti,\nvaikka minä tovin aikaa luulin, ettet koskaan pääsisi alkuun. Sinä\nsuoriuduit minusta paremmin kuin rouva Evans.\n\n-- Älä puhu tuollaista, Jane, sanoi Anna nopeasti, se kuuluu niin...\nyksinkertaiselta... Sehän ei voinut olla parempaa kuin rouva Evans'in\nesitys, hän on näyttelijätär, ja minä olen vain koulutyttö, jolla on\nvain hieman vihiä asiasta... Olen täysin tyytyväinen, ellen yleisön\nmielestä kokonaan pilannut asiaani.\n\n-- Minulla on sinulle kerrottavana muuan kohteliaisuus, Anna, sanoi\nDiana. -- Ainakin luulen, että se oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi\näänensävystä päättäen. Siellä oli eräs herra Yhdysvalloista, joka\nistui Janen ja minun vieressä ja näytti hyvin taiteelliselta\nsysimustine hiuksineen ja samanlaisine silmineen. Josie Pye sanoo,\nettä hän on hyvin tunnettu maalari, ja että hänen äitinsä serkku\non Bostonissa naimisissa erään herran kanssa, joka on ollut tämän\nherrasmiehen koulutoveri. Ja hänen me kuulimme lausuvan -- muistatko,\nRuby? -- kas näin: \"Kuka on tuo korokkeella oleva tyttö, jolla\non noin ihastuttava Tizian-tukka? Hänellä on kasvot, jotka minua\nhuvittaisi maalata.\" Siinä kuulet, Anna! Mutta mitä oikeastaan\nmerkitsee Tizian-tukka?\n\n-- Jokapäiväisellä kielellä se on kai aivan yksinkertaisesti samaa\nkuin punainen tukka, nauroi Anna. -- Tizian oli hyvin kuuluisa\nmaalari, joka mielellään maalasi punatukkaisia naisia.\n\n-- Näittekö kaikkia noita timantteja, joita noilla naisilla oli\nyllään! huokasi Jane. -- Oh, kuinka ne välkkyivät! Haluaisitteko olla\nrikkaita, tytöt?\n\n-- Me olemme rikkaita, sanoi Anna hyvin varmasti. -- Me olemme\nkuusitoistavuotiaita ja meillä on elämä edessämme -- me olemme\nonnellisia kuin kuningattaret, ja kaikilla meillä on mielikuvitusta,\nenemmän tai vähemmän. Katsokaahan tuota merta, tytöt -- pelkkää\nhopeanhohdetta ja varjoja ja ihmeellisiä heijastuksia... Sen\nkauneudesta emme voisi nauttia enempää, vaikka meillä olisi\nmiljonia dollareita ja kokonaisia laivoja täynnä timantteja. Sinä\net sisimmässä sydämessäsi tahtoisi vaihtaa minkään noiden naisten\nkanssa, vaikka se olisikin mahdollista Tahtoisitko olla tuo valkeaan\npitsileninkiin puettu tyttö, jolla on aina hapan ilme ja joka ei\nkykene kunnolleen iloitsemaan mistään? Tai rouva vaaleanpunaisessa\nsilkkipuvussa, kiltti ja kelpo olento hän oli, mutta ajatteles, niin\nlyhyt ja paksu kuin kurkku!... Tai itse rouva Evans, silmissä tuo\nsurullisen suruinen katse! Hänen on täytynyt olla elämässään kauhean\nonneton, kun hänen katseensa on voinut tulla sellaiseksi. Sinä tiedät\nvarsin hyvin, ettet haluaisi vaihtaa ainoankaan heidän kanssaan, Jane\nAndrews.\n\n-- En ole niinkään varma siitä, sanoi Jane, ei likimainkaan\nvakuutettuna. -- Luulen, että timantit tuottaisivat lohdutusta hyvin\npaljon...\n\n-- Niin, minä en tahdo olla muuta kuin oma itseni, vaikka sitten koko\nelämäni läpi saisin kantaa surujani ilman timanttien lohdutusta,\nsanoi Anna. -- Olen täysin tyytyväinen ollessani Vihervaaran Anna\nkaulaketjuineni. Tiedän, että Matthew on antanut sen minulle ja\nettä siihen liittyi aivan yhtä paljon rakkautta kuin konsaan siihen\nkaulanauhaan, jota Hänen silkkipukuinen armonsa Vaalean punaisine\ntimantteineen kantoi.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nTÄYSVERINEN SEMINAARILAINEN.\n\n\nSeuraavien kolmen viikon aikana oli Vihervaaralla kovaa touhua,\nsillä Annaa piti varustaa seminaaria varten, ja oli monta asiaa,\njoita piti tuumia ja järjestellä. Annan uudet varustukset olivat\nsekä runsaat että kauniit, sillä siitä seikasta huolehti Matthew, ja\ntällä kertaa antoi hänen sisarensa hänelle vapaat kädet eikä tehnyt\nmitään vastaväitteitä. Vielä enemmänkin -- eräänä iltana hän tuli\nitse itäiseen vinttikamariin kantaen käsivarsillaan ihastuttavaa\nvaaleanviheriää kangasta.\n\n-- Anna, tässä on sinulle jotakin, joka sopii keveäksi, vaaleaksi\npuvuksi. Oikeastaan sinä tuskin tarvitset sellaista, sillä sinullahan\non monta sievää pukua, mutta minä arvelin, että sinä ehkä mielelläsi\nhaluaisit jotain oikein hienoa iltakutsuihin. Olen kuullut, että\nJane ja Ruby ja Josie ovat saaneet leningin, jota he sanovat\n\"iltapuvuksi\", ja miksipä sinun pitäisi olla heitä huonompi? Rouva\nAllan auttoi minua kankaan valitsemisessa kaupungissa viime viikolla,\nja Emily Gillis saa ommella sen. Emilyllä on makua, ja hänen pukunsa\nsopivat aina hyvin.\n\n-- Oi, Marilla, kuinka hurmaavaa! huusi Anna. -- Kiitos,\nkullanmuruseni! Sinun ei pitäisi olla niin hyvä minulle -- se tekee\neron täältä päivä päivältä minulle vaikeammaksi.\n\nVaalean viheriään pukuun ommeltiin niin runsaasti rimsuja ja ryppyjä\nja kaistoja kuin Emilyn tunnettu maku salli. Anna pani sen ylleen\neräänä iltana ilahuttaakseen Matthew'ta ja Marillaa ja lausui\n\"Neidon valan\" heille keittiössä. Kun Marilla katseli noita iloisia,\nsielukkaita kasvoja ja siroja liikkeitä, palasivat hänen ajatuksensa\ntakaisin ensimmäisenä iltaan, jolloin Anna oli tullut Vihervaaralle,\nja hänen muistinsa loihti esiin elävän kuvan omituisesta,\npelästyneestä lapsesta ahtaassa kellanharmaassa villahameessa, jonka\nkyyneleisistä silmistä epätoivo katseli. Jostakin syystä tämä muisto\nhoukutteli kyyneleet esiin Marihan omiin silmiin.\n\n-- Ah, olen saanut teidät itkemään \"Neidon valalla\", sanoi Anna\nhilpeästi ja kumartui Marihan tuolin yli painaakseen lentosuudelman\nhänen poskelleen. -- Se oli minulle yhtä suuri voitto kuin mikä muu\ntahansa!\n\n-- Ei, en itkenyt sinun runollesi, sanoi Marilla, jota ei koskaan\nolisi voitu houkutella näyttämään mielenliikutusta sellaisen\njohdosta, jonka hän sanoi olevan \"hölynpölyä\" tai \"pelkkää pötyä\". --\nEn voinut olla ajattelematta sitä pientä tyttöä, joka sinä olit ennen\nmaailmassa, Anna. Ja minä melkein toivoin, että olisit voinut jäädä\nsiksi pieneksi tytöksi, niin merkillinen kapine kuin olitkin monessa\nsuhteessa... Nyt olet kasvanut suureksi, ja nyt menet tiehesi, ja\nnäytät niin isolta ja täyskasvuiselta ja niin... erilaiselta tuossa\npuvussasi, aivan kuin et kuuluisi Avonlea'hin... Ja tuntuu niin\nsurulliselta ajatella kaikkea tuota, näetkös.\n\n-- Marilla! -- Anna istahti Marillan polvelle -- kotikutoinen\npumpulikangas ei siitä pahentunut, -- otti Marillan ryppyiset kasvot\nkäsiensä väliin ja katsoi vakavasti ja hellästi häntä silmiin. -- En\nole rahtustakaan muuttunut -- en pohjimmiltani. Olen vain kuin puu,\njoka on haarautunut ja saanut hieman tuuheamman latvan... Todellinen\nminäni -- se joka on täällä sisällä -- se on kyllä sama. On aivan\nsaman tekevää, minne käännän kulkuni tai kuinka paljon muutun\nulkonaisesti, sydämessäni olen aina teidän pikku Annanne, joka pitää\nteistä ja Matthew'sta ja rakkaasta Vihervaarastamme päivä päivältä\nyhä enemmän.\n\nAnna painoi raikkaan nuoren poskensa Marillan ryppyistä poskea\nvasten ja ojensi toisen kätensä taputtaakseen Matthew'ta olalle.\nMarilla olisi antanut tällä hetkellä paljon, jos hän olisi saanut\nomata Annan kyvyn pukea tunteensa sanoiksi, mutta luonto ja tottumus\nolivat määränneet toisin, ja hän voi vain sulkea tytön syliinsä ja\npainaa hänet hellästi rintaansa vasten, toivoen, ettei hänen koskaan\ntarvitsisi päästää häntä.\n\nMatthew'n silmät olivat kosteat -- hän nousi ja meni ulos. Sinertävän\nkesäyön tähtien alla hän alkoi vaeltaa edes takaisin poppelirivin\nalla.\n\n-- Ei häntä ole pahasti hemmoteltu, sanoi hän aivan hiljaa itsekseen.\n-- Jos minä olen jonkun kerran hieman mairitellut häntä Marillan\nseljän takana, ei se toki ole tehnyt suurta vahinkoa... Hän on\nsuloinen katsella, ja ymmärryksessä hänellä ei ole mitään vikaa\nliioin, ja hyvä sydän hänellä on, mikä on kaikkein parasta. Meille\nhän on tullut siunaukseksi, ja suuri onni oli, että rouva Spencer\nteki tuon erehdyksen... _Onnesta_ muuten ei tässä tapauksessa ole\nsopiva puhua -- hyvä Jumala se hänet lähetti tänne siksi, että Hän\nnäki meidän tarvitsevan häntä.\n\nViimein koitti se päivä, jolloin Annan täytyi mennä kaupunkiin.\n\nHän ja Matthew ajoivat eräänä kauniina syyskuun aamuna otettuaan\nliikuttavat jäähyväiset Dianalta ja hillitymmät ja järkevämmät --\nainakin Marillan puolelta -- viimemainitulta. Mutta kun Anna oli\npoissa, kuivasi Diana kyyneleensä ja meni huviretkelle Valkorantaan\nserkkujensa kanssa ja piti hauskaa sangen urhoollisesti. Marilla\npuolestaan hyökkäsi epätoivon vimmalla tarpeettomien töitten kimppuun\nja ahersi niissä koko päivän, sillä välin kuin hänen sydäntänsä särki\nja kirveli.\n\nMutta illalla, kun Marilla oli laskeutunut levolle, tuskallisen\ntietoisena siitä, että pieni vinttikamari yläkerrassa oli tyhjä ja\nettei kuuntelija erottaisi edes keveätä hengitystä vuoteelta, hautasi\nhän kasvonsa tyynyyn ja itki tyttöänsä niin intohimoisen kiihkeästi,\nettä se häntä itseäänkin säikähdytti, kun hän myöhemmin tyyntyi sen\nverran, että kykeni ajattelemaan, kuinka pahoin hän oikeastaan teki,\nvanha järkevä ihminen, antautuessaan sillä tavoin mielenliikutuksen\nvaltaan...\n\nAnna ja muut Avonleasta olevat oppilaat ehtivät kaupunkiin juuri\nparahiksi rientääkseen seminaarille. Ensimmäinen päivä kului kylläkin\nhupaisesti iloisen kiireen ja monien uusien vaikutusten vallitessa\n-- tavattiin kaikki muut oppilaat, opittiin tuntemaan opettajat\nja järjestyttiin eri läksyryhmiin ja rinnakkaisosastoihin. Anna\naikoi heti alottaa toisen lukuvuoden kurssia, kuten neiti Stacy\noli neuvonut; Gilbert Blythe samoin. Se merkitsi, että he voisivat\nhankkia päästötodistuksen seminaarista yhtenä vuotena tavallisten\nkahden sijasta, mutta se merkitsi myöskin luonnollisesti paljon\nuuraampaa ja rasittavampaa työtä.\n\nJane, Ruby, Josie ja molemmat pojat, joita ei rasittanut mikään\nerikoinen kunnianhimo, aikoivat lukea tavallisessa järjestyksessä ja\nkäyttää kurssiin kaksi vuotta.\n\nAnna sai kokea sangen voimakasta yksinäisyyden tunnetta ollessaan\nsuuressa salissa viidenkymmenen muun oppilaan kanssa, joista hän ei\ntuntenut ainoatakaan, paitsi pitkää, tummatukkaista poikaa huoneen\ntoisessa päässä.\n\nJa sillä tavoin kuin hän hänet tunsi, oli asia aivan saman tekevä,\narveli hän... Hän oli kuitenkin iloinen siitä, että he olivat samalla\nluokalla.\n\n-- En voisi viihtyä, jos en saisi kilpailla hänen kanssaan, ajatteli\nhän. -- Kauhean päättäväiseltä hän näyttää. Hän on varmaankin jo\npäättänyt voittaa kultamitalin... Jospa sentään Ruby ja Jane olisivat\ntällä luokalla, niin ei tarvitsisi tuntea itseänsä niin kauhean\nyksinäiseksi. Hauska nähdä, kutka noista tytöistä tulevat olemaan\nminun hyviä ystäviäni. Lupasin luonnollisesti Dianalle, ettei kukaan\nseminaarilaistyttö, kuinka paljon hänestä pitäisinkin, koskaan voisi\ntunkea syrjään häntä, mutta toiseksi paraita ystäviähän on aina varaa\nhankkia... Tuo ruskeasilmäinen tyttö kirsikanpunaisessa puserossa on\nmielestäni hauskan näköinen. Samaten tuo kalpea, vaalea, joka istuu\nja katselee ulos ikkunasta. Hänellä on kaunis tukka ja hänellä on\nvarmaan mielikuvitusta... Heihin haluaisin hyvin mielelläni tutustua\nja tulla hyväksi ystäväksi heidän kanssaan. Mutta vielä en tunne\nheitä, ja he eivät tunne minua eivätkä luultavasti lainkaan välitä\ntutustua minuun... Huh, miten on ikävää!\n\nVielä ikävämmältä tuntui, kun Anna samana iltana hämärissä istui\nyksinään uudessa huoneessaan. Hän ei tulisi asumaan yhdessä muiden\nAvonlealaistyttöjen kanssa, joilla kaikilla oli sukulaisia, jotka\nhyväntahtoisesti ottivat heidät hoiviinsa. Neiti Josephine Barry\nolisi halusta ottanut Annan luokseen, mutta hänen huvilansa oli\nniin kaukana seminaarista, että välimatka tuotti esteitä. Josephine\ntäti oli jo puuhannut täysihoitopaikan ja vakuutti Marillalle ja\nMatthew'lle, että se sopisi Annalle mainiosti.\n\n-- Täysihoitolan rouva on hyvin kunnon ihminen, joka on nähnyt\nparempia päiviä, kertoi Josephine täti. -- Hänen miehensä oli\nbrittiläinen upseeri, ja hän valitsi hyvin tarkoin talonsa asukkaat.\nAnna ei tule tekemään mitään sopimattomia tuttavuuksia hänen kattonsa\nalla. Ruoka on hyvää, ja paikka on aivan lähellä seminaaria,\nrauhallisessa ja hiljaisessa seudussa.\n\nKaikki tämä voi kyllä olla aivan totta ja näyttäytyi myös siksi,\nmutta siitä oli Annalle vähän apua, kun ensimmäinen vaikea\nkoti-ikävän puuska hänet valtasi. Hän katseli surumielin ympärilleen\nahtaassa pienessä huoneessa, jonka seiniä peittivät likaisen harmaat\ntapetit ilman ainoatakaan taulua, sen kehnoa rautasänkyä ja tyhjää\nkirjahyllyä, ja itku salpasi hänen kurkkuaan, kun hän ajatteli omaa\nvalkeata pikku huonettaan Vihervaaralla -- suloista hiljaisuutta\nja vihreyttä sen ulkopuolella, hajuherneitä reunalaudalla hänen\nikkunansa alapuolella, kuutamoa hedelmäpuutarhan yllä, puroa alhaalla\nnotkossa ja kuusia sen yläpuolella, jotka vienosti suhisivat\nyötuulessa, suurta, tähtien täyttämää avaruutta ja Dianan valoa, joka\ntuikki puun runkojen lomitse...\n\nTäällä ei ollut mitään sellaista. Anna tiesi paremmin kuin\nhyvin, että hänen ikkunansa ulkopuolella kulki kivitetty katu;\npuhelinpylväät ja langat ja sähköjohdot pimensivät taivaan, vieraat\njalat polkivat jalkakäytäviä, ja tuhannet valot vilkkuivat vieraille,\nvälinpitämättömille kasvoille. Hän tiesi, että itku ei ollut kaukana,\nja taisteli urhoollisesti sitä vastaan.\n\n-- Minä en rupea itkeä tillittämään. Se on niin lapsellista -- ja\ntyhmää -- kas siinä pyörähti kolmas kyynel nenälleni... Ja useampia\ntulee! Minun täytyy ajatella jotain hauskaa ehkäistäkseni niitä.\nMutta ei ole olemassa mitään hauskaa muuta kuin Avonlean yhteydessä,\nja silloin käy vain entistä hullummin... Neljä -- viisi! Perjantaina\nsaan mennä kotiin, mutta tuntuu kuin siihen olisi sata vuotta. Ah,\nnyt Matthew on pian kotona -- ja Marilla seisoo portilla ja katsoo\noikotietä alas häntä odotellen -- kuusi -- seitsemän -- kahdeksan\n-- oi, nyt ei maksa vaivaa enää laskea niitä!... Niitä tulee\nvirtanaan... En voi tulla iloiseksi -- en tahdo tulla iloiseksi... On\npaljon hauskempaa itkeä oikein kyllältään...\n\nKyyneltulva ei olisi niinkään pian ehtynyt, ellei Josie Pye olisi\nilmestynyt tässä silmänräpäyksessä. Ilostuneena siitä, että sai nähdä\ntutut kasvot, unohti Anna, ettei hänen ja Josien välinen ystävyys\noikeastaan koskaan ollut ollut varsin lämmin. Mutta Avonlean osana\noli yksinpä joku Pye'kin tervetullut.\n\n-- Oli hauskaa, että pistäysit katsomassa, sanoi Anna aivan\nvilpittömästi.\n\n-- Sinä olet istunut vetistelemässä, sanoi Josie ja oli sekä\nsääliväisen että vahingoniloisen näköinen. Koti-ikävä -- kas sitä\nen aio ottaa niskoilleni. Onhan toki aika paljon hauskempaa täällä\nkaupungissa kuin vanhassa ikävässä Avonleassa. Minua vain ihmetyttää,\nettä olen niin kauan sietänyt olla siellä... Sinun ei pitäisi itkeä\ntillittää, Anna, se ei todellakaan ole pukevaa, sillä nenäsi ja\nsilmäsi tulevat punaisiksi, ja tukan kanssa tulee sitä hyvää melkein\nliika kosolta... Meillä oli hurjan hauska tunti tänään -- oh, kuinka\nranskan opettaja on hieno! Sellaiset viikset kun hänellä on... Anna,\nonko sinulla mitään syötäväksi kelpaavaa? Olen niin jonkun makean\nkipeä. Hi hi -- tiesinhän, ettei Marilla antaisi sinun lähteä tyhjin\nkäsin. Siksi tänne tulinkin. Muuten olisin mennyt puistoon Frank\nStockleyn kanssa kuulemaan soittoa. Hän asuu samassa paikassa kuin\nminä ja on reima poika. Hän näki sinut luokassa tänään ja kysyi, mikä\npunaharja tuo on...\n\nAnna alkoi juuri tuumailla, eivätkö yksinäisyys ja kyyneleet olisi\nsuunnattomasti Josien seuraa parempia, kun sisään astuivat Jane ja\nRuby, kummallakin \"seminaarilaismerkki\" -- tulipunainen ruusuke\n-- sirosti pistettynä päällysnutun käänteeseen. Koska Josie ja\nJane tällä hetkellä olivat huonoissa väleissä eivätkä puhutelleet\ntoisiaan, vajosi Josie äänettömyyteen, mutta syödä matusti\npiparkakkuja ja kermaleivoksia sitä innokkaammin.\n\n-- Hohhoi-jaa, huokasi Jane, minusta tuntuu kuin olisin elänyt\nmonta kuukautta tästä aamusta. Minun pitäisi olla kotona ja istua\npänttäämässä Virgiliustani -- voitteko kuvitella mokomaa julmuria,\njoka heti ensi päivänä antoi meille kaksikymmentä riviä läksyksi...\nMutta minä en saanut rauhaa istuutuakseni paikoilleni... Anna, mitä\nminä näen? Kyyneliä poskilla? Jos olet itkenyt, niin älä kiellä sitä,\nminä pyydän! Silloin saan hituisen menettämääni itsekunnioitusta\ntakaisin, sillä minä ulvoin aivan kamalasti, kun Ruby tuli... Jos\nei ole yksinään tyhmyyksien teossa, niin ei tarvitse niin suuresti\nhävetä. Omenakakkua? Kas sillä tavoin! Ah, kyllä, pikku palanen! Mums\n-- mums -- sillä on oikea Avonlealaismaku, sen ainakin tuntee.\n\nRuby, joka näki, että seminaarin vuosikertomus oli pöydällä, tahtoi\ntietää, tahtoiko Anna kilpailla kultamitalista.\n\n-- Se kysymys on herätetty aivan liian varhain, sanoi Anna punastuen.\n\n-- Voitteko ajatella, keskeytti Josie suu täynnä, seminaari saa\njoka tapauksessa yhden Averyn stipendeistä. Siitä on tullut tieto\ntänään. Frank Stockley puhui siitä minulle -- hänen enonsa istuu\nkouluneuvostossa. Huomenna se julistetaan seminaarissa.\n\nStipendi! Anna kuuli sydämensä lyövän nopeammin, ja hänen\nkunnianhimonsa näköpiiri laajeni kiireesti ja sai toiset ääriviivat.\nEnnenkuin Josie oli ilmoittanut merkillisen uutisensa, oli Annan\nrohkeimpien toiveitten päämääränä ollut opettajatartutkinto\nlukuvuoden lopussa, hyvillä todistuksilla -- ehkä mitali!... Mutta\ntuossa paikassa Anna näki omistavansa Averyn stipendin, joka\noikeuttaisi hänet nelivuotiseen jatkokurssiin Redmond Collegessa,\npääaineina uudet kielet ja taidehistoria -- ja tämän kaiken jo\nennenkuin Josien sanojen kaiku oli vaimennut. Sillä stipendi\nannettiin parhaasta äidinkielisestä kirjoituksesta, ja tässä Anna\ntunsi seisovansa lujalla pohjalla.\n\nEräs rikas liikemies New Brunswickissä oli kuollut ja määrännyt\ntestamentissaan, että suuri osa hänen omaisuuttaan oli käytettävä\nstipendien perustamiseksi, jotka joutuisivat täkäläisten seutujen\nkorkeakouluille ja yliopistolle. Oli paljon tuumailtu, tokko yhtään\nstipendiä tulisi Avonlean seminaarin osalle, mutta nyt oli asia\nviimeinkin ratkaistu. Lukuvuoden lopussa saisi se oppilas, joka oli\nparhaiten edistynyt englannin kielessä ja kirjallisuudessa, stipendin\n-- kaksisataa viisikymmentä dollaria vuodessa neljän vuoden aikana\nRedmondin korkeakoulussa.\n\nEi ihme, että Anna sinä iltana meni levolle tykyttävin ohimoin ja\nhehkuvin poskin!\n\n-- Jos työ voi jotain saada aikaan, niin voitan stipendin, ajatteli\nhän. -- Kuinka ylpeäksi Matthew tuleekaan, jos minä vielä oleskelen\nja opiskelen korkeakoulussa! Oi, se on ihana päämäärä tavoitella! Ja\nniin pian kuin on yhden saavuttanut, niin kangastaa ja väikkyy jo\ntoinen vielä korkeammalla! Se se juuri tekee elämän niin ihanaksi\nelää!\n\n\n\n\nXXXV.\n\nPITKÄ TALVI.\n\n\nAnnan koti-ikävä talttui pian, ja mainiona lääkkeenä olivat\nsäännöllisesti tapahtuvat käynnit Vihervaaralla. Niin kauan kuin\nkaunista ilmaa kesti, matkustivat Avonlean nuoret joka perjantai-ilta\nuutta sivurataa pitkin Carmodyyn. Siellä oli tavallisesti Diana\nja useita muita poikia ja tyttöjä heitä vastassa, ja he jatkoivat\nsitten yhdessä iloista kulkuaan Avonlea'hin. Annan mielestä\nnämä perjantai-kävelyt raikkaassa iltailmassa, Avonlean valojen\nvilkuttaissa toivorikkaasti etäisyydessä, olivat hänelle koko viikon\nkallisarvoisimmat hetket.\n\nGilbert Blythe kulki melkein aina Ruby Gillisin kanssa ja kantoi\nhänen matkalaukkuaan. Ruby oli nyt sangen kaunis nuori nainen, täysin\ntietoisesti ylläpitäen arvokkuuttaan \"melkein\" täysikasvuisena;\nhänellä oli niin pitkät hameet kuin hänen äitinsä salli hänen käyttää\nja hän piti kaupungissa tukkaansa ylhäällä, vaikka hänen oli pantava\nse alas riippumaan palmikkoina, kun hän matkusti kotiin käymään.\nHänellä oli suuret, kirkkaan siniset silmät ja ruusuinen iho, hän\nnauroi paljon, oli hilpeä ja hyväntuulinen ja nautti peittelemättä\nkaikesta hauskasta.\n\n-- Mutta en sittenkään olisi uskonut että hän oli sen tapainen tyttö,\njosta Gilbert pitäisi, kuiskasi Jane Annalle.\n\nAnna ei sitä myöskään uskonut, mutta hän olisi mieluummin puraissut\nkielensä poikki kuin sanonut sen. Hän ei myöskään voinut olla\najattelematta, että olisi hyvin hauskaa omata Gilbertin tapainen\nystävä, jonka kanssa saisi laskea leikkiä ja jutella ja vaihtaa\najatuksia kirjoista ja opinnoista ja elämän päämääristä. Gilbert\noli kunnianhimoinen, sen hän tiesi, ja Ruby Gillis oli tuskin oikea\nhenkilö sellaisista asioista väittelemään...\n\nAnnan tunteissa Gilbertiä kohtaan ei ollut sentimenttaalisuuden\njälkeäkään. Pojat olivat hänelle, kun hän ylipäänsä heitä ajatteli,\ntulevia hyviä tovereita. Jos hän ja Gilbert olisivat olleet\nystäviä, ei hän olisi välittänyt siitä, kuinka monta muuta ystävää\nGilbertillä oli ja kenen kanssa hän seurusteli. Tyttö-ystäviä\nhänellä oli monta, mutta hänellä oli vaistomainen tunne siitä, että\nmyöskin miesystävyydellä voisi olla tehtävänsä täytettävänä, kun\noli kysymyksessä selvittää hyvän ja \"reilun\" toveruuden käsitteitä\nja yleensä laajentaa näköpiiriä. Jos Gilbert vain jonkun ainoan\nkerran olisi saattanut häntä kotiin junalta, yli kahisevien ketojen\nja sammaleisia polkuja pitkin, olisivat he voineet syventyä sekä\niloiseen että vakavaan keskusteluun siitä uudesta maailmasta joka nyt\noli heille avautunut, sekä toiveistaan ja pyrinnöistään, jotka siihen\nliittyivät.\n\nRuby Gillis uskoi myöskin Jane Andrews'ille, ettei hän ymmärtänyt\npuoliakaan siitä mitä Gilbert Blythe sanoi -- hän puhui aivan kuin\nAnna Shirley, kun hänellä oli \"puuskansa\", ja Ruby puolestaan ei\nkäsittänyt, miksi kuljettaisiin märehtien kirjoista ja luvuista\nsilloinkin, kun oltiin koulusta vapaita...\n\nSeminaarissa Anna vähitellen kokosi ympärilleen pienen ystäväpiirin,\najattelevia tyttöjä, joilla oli mielikuvitusta ja kunnianhimoa aivan\nkuin hänellä itselläänkin. Stella Maynardin ja Priscilla Grantin\nkanssa hän pian pääsi tuttavalliselle kannalle, jolloin hän havaitsi,\nettä viimemainittu nuori nainen kalpeine, sielukkaine kasvoineen\npursusi vallattomuutta ja kujeiluhalua, kun taas mustasilmäinen,\nrusoposkinen Stella kulki mieli täynnä kaihoja ja tuulentupia, yhtä\nhauraita ja kimmeltäviä kuin hänen omansakin.\n\nJoululoman jälkeen luopuivat Avonlealaisoppilaat säännöllisistä\nperjantaikäynneistään kotona ja alkoivat lukea päntätä täydellä\ntodella. Lahjakkuus ja uutteruus olivat ennättäneet tehdä tehtävänsä,\nja eri luokilla tiedettiin likipitäen \"mistä kukin kävi\". Myöskin\neräät muut tosiasiat olivat yleisesti tunnustettuja. Niiden luku,\njotka kilpailivat kultamitalista, oli itse asiassa kutistunut\nkolmeen, Gilbert Blytheen, Anna Shirley'hin ja Lewis Wilsoniin. Mitä\nstipendiin tulee, luultiin kuuden oppilaan voivan tulla kysymykseen\nsiihen nähden. Päivänselvänä asiana pidettiin, että matematiikan\npronssimitalin saisi muuan etäiseltä maaseudulta oleva tukeva ja\niloluontoinen pieni poika, jolla oli kupera otsa ja paikkainen nuttu.\n\nAnna teki työtä uuraasti ja väsymättä. Hänen salainen pyrintönsä\nvoittaa Gilbert oli yhtä lannistumaton kuin konsanaan kotona\nAvonlean koulussa, vaikkakaan ei kukaan muu luokalla ollut siitä\nselvillä. Mutta kuinka olikaan, olivat vaikuttimet tähän toverin\nvoittamiseen muuttuneet toisiksi. Anna ei enää toivonut voittavansa\nmitään palkintoa tuottaakseen Gilbertille nöyryytystä -- häntä\nhoukutteli pikemminkin ylpeä toivo rehellisestä voitosta, joka oli\nsaavutettu arvokkaasta kilpailijasta. Tulevan voiton ajatuksessa\noli suuri viehätys, mutta hän ei joutuisi pois suunniltaan harmista\nsilloinkaan, jos hän ei voittaisi.\n\nOpiskelevalla nuorisolla oli kuitenkin kaikesta päähän pänttäämisestä\nhuolimatta tilaisuutta myöskin huvitteluun. Anna vietti monta\nvapaahetkeään neiti Barryn huvilassa; hän kävi kirkossa Josephine\ntädin kanssa ja söi sunnuntaipäivällistä tavallisesti hänen luonaan.\nJosephine täti alkoi vanhentua, sen hän itse sanoi; mutta hänen\nmustat silmänsä olivat yhtä sirkeät kuin ennenkin, ja kieli ei\nsuinkaan luistanut kankeammin. Arvosteluissaan hän oli terävä, mutta\nAnna oli jatkuvasti hyvissä kirjoissa kriitillisen vanhan naisen\nsilmissä.\n\n-- Tuo Anna tyttö vain kasvaa yhä ja muuttuu edukseen ajan mukana,\nsanoi hän. -- Minä väsyn muihin tyttöihin -- heissä on niin paljon\npintapuolisuutta ja huikentelevaisuutta. Annassa on niin monta\nvivahdusta kuin sateenkaaressa, ja jokainen vivahdus on kaunein, niin\nkauan kuin se kestää. Ja kuitenkin tietää aina, mitä hän on. Ei hän\ntosin enää ole niin hauska ja lystillinen kuin hän oli ennen, mutta\nhän on nyt kerta kaikkiaan anastanut paikan sydämessäni. --\n\nSitten, melkein ennenkuin kukaan aavistikaan, tuli kevät. Avonlean\nseuduilla pilkistivät heleät vuokot esiin karulla nurmella, jossa\nvielä lumikinokset olivat paikoillaan ja läpikuultava, vaaleanvihreä\nharso verhosi metsät ja laaksonnotkelmat. Mutta Charlottetownissa\noli ajatustyö jännitetty äärimmilleen, eikä yksikään täysverinen\nseminaarilainen puhunut muusta kuin tutkinnosta.\n\n-- Ei voi olla mahdollista, että lukukausi on niin pian lopussa,\nsanoi Anna. -- Viime syksynähän meidän mielestämme talvi oli\nedessämme niin äärettömän pitkänä kaikkine läksyineen ja kursseineen.\nJa nyt meillä on tutkinto ensi viikolla! Tytöt, välistä minusta\ntuntuu, että tämä tutkinto on kaikkea muuta tärkeämpi, mutta\nnähdessäni, kuinka kastanjapuut seisovat suurine paisuvine\nnuppuineen, ja kuinka ilma siintää autereisena joka kadun päässä\ntullin puolella, niin on kuin tutkinto väistyisi syrjään eikä\nensinkään olisi niin tärkeä...\n\nJane, Ruby ja Josie, jotka olivat pistäytyneet sisään, eivät\nolleet samaa mieltä. Heille lähestyvä tutkinto oli mitä tärkein --\npaljon tärkeämpi kuin kastanjannuput ja auer... Annalta kyllä kävi\nlaatuun, kun hän ainakin voi olla varma läpäisemisestään, herkutella\ntuollaisilla tunnelmilla, kun hänessä ei herättänyt kunnioitusta edes\nniin pelottava asia kuin edessä oleva tutkinto, mutta jonkun muun\nraukan, jonka koko tulevaisuus oli riippuvainen siitä, läpäisisikö\nhän vai ei -- tämä oli tyttöjen vilpitön vakaumus -- oli mahdotonta\nomaksua sellainen filosofinen katsantotapa.\n\n-- Olen menettänyt kolme kiloa viimeisen kahden viikon aikana,\nhuokasi Jane. -- Eikä hyödytä mitään, että ihmiset sanovat: älä\nhuolehdi niin kovin! En voi olla huolehtimatta -- ajatelkaas, jos\nen pääse luokaltani nyt kun olen koko talven käynyt seminaaria ja\nmaksanut isälle ja äidille niin paljon rahaa!\n\n-- Minä en ainakaan viitsi surra, sanoi Josie Pye. -- Ellen nyt\npääse luokaltani, niin on minun kai käytävä täällä vuotta kauemmin.\nIsälläni on kyllä varaa antaa minun tehdä se. Anna, Frank Stockley\nsanoo, että professori Tremaine on sanonut, että Gilbert Blythe saa\nvarmasti kultamitalin ja että Emily Clay luultavasti vie stipendin.\n\n-- Se mitä nyt sanot, pahoittaa ehkä mieltäni huomenna, nauroi Anna,\nmutta juuri tällä hetkellä tunnen, että niin kauan kuin tiedän\norvokkien putkahtavan esiin aivan purppuranpunaisina Vihervaaran\ntakana notkossa ja pienten sanajalkojen kohottavan kiharaisia päitään\nRakastavaisten polun varrella, niin on minulle aivan saman tekevää,\nsaanko stipendin vai en... Olen pannut parastani, ja se saa riittää.\nTytöt, nyt emme enää puhu tutkinnosta! Katsokaa tuota vaaleanviheriää\ntaivasta tuolla talorivin yläpuolella ja kuvitelkaa, miltä se näyttää\njuuri lehteen puhjenneiden pyökkimetsien yllä kotona Avonleassa.\n\n-- Mitä sinä panet yllesi -- tiedät kyllä koska, Jane? kysyi Ruby ja\njätti luonnonpalvomisen niille, jotka sille tahtoivat antautua.\n\nJane ja Josie vastasivat molemmat yhteen ääneen, ja keskustelu luisui\nnyt erikoisen huvittavalle ja lupaavalle uralle.\n\nMutta Anna, käsivarret ikkunalaudalla, pehmeä poski nojautuneena\nristiin liitettyihin käsiin ja silmät täynnä näkyjä, katseli\nkuuntelematta toisten pakinaa kattojen ja kirkontornien yli\niltataivaan hohtavaan kupuun ja kutoi tulevaisuudenunelmiaan nuorten\ntoiveitten omista kultaisista säikeistä. Kukapa onkaan rikkaampi kuin\nse, joka omaa houkuttelevan tuntemattoman kaikkine mahdollisuuksineen\nja lupauksineen?\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nSUURI PÄIVÄ.\n\n\nSinä aamuna, jolloin kokeitten lopputulos piti naulattaman nähtäväksi\nseminaarin mustalle ilmoitustaululle, vaelsivat Anna ja Jane yhdessä\nkatua eteenpäin. Jane oli hymyilevä ja onnellinen; tutkinto oli ohi,\nja hän oli varma siitä, että oli päässyt luokaltaan; pitemmälle hänen\nkunnianhimonsa ei ulottunut. Anna oli kalpea ja levollinen; seuraavan\nkymmenen minutin kuluttua hän saisi tietää, kuka oli voittanut\nmitalin ja kuka oli voittanut stipendin.\n\n-- On selvää, että sinä saat jommankumman, sanoi Jane, joka ei\nvoinut saada päähänsä, että opettajakunta voisi tehdä niin huutavaa\nvääryyttä, että järjestäisi asian toisin.\n\n-- Stipendiä en toivo, sanoi Anna. -- Jokainen sanoo, että Emily Clay\nsaa sen. Ja minä en aio mennä ilmoitustaulun ääreen sitä katsomaan\nkaikkien ihmisten nähden. Sitä siveellistä rohkeutta minulla ei\nole. Minä menen saman tien tyttöjen pukuhuoneeseen. Sinä saat mennä\nlukemaan ilmoitukset ja sitten tulla kertomaan siitä minulle, Jane.\nJa vanhan ystävyytemme nimessä rukoilen sinua tekemään sen niin pian\nkuin suinkin. Ellei se ole tullut minun osalleni, niin sano se aivan\nsuoraan ilman mitään kiertelyjä. Ja mitä tahansa teetkin, älä sääli\nminua, älä surkuttele minua! Lupaa se minulle, Jane!\n\nJane lupasi juhlallisesti, mutta osoittautui pian, että lupaus oli\ntarpeeton. Kun he menivät ylös seminaarin leveitä ulkorappusia,\ntapasivat he eteisen täynnä poikia, jotka kantoivat Gilbert Blytheä\nympäri olkapäillään ja huusivat keuhkojensa koko voimalla:\n\n-- Eläköön Blythe, joka on vienyt kultamitalin!\n\nSilmänräpäyksen ajan tunsi Anna terävän pistoksen,\n\nminkä hämmästys ja pettymys aiheuttivat. Hän oli siis kärsinyt\ntappion, ja Gilbert oli voittanut. Niin, Matthew tulisi pahoille\nmielin -- hän oli varmaan odottanut Annasta liikoja...\n\nMutta mitä sitten tapahtui? Joku huusi kaikuvin äänin:\n\n-- Kolminkertainen eläköönhuuto neiti Shirleylle, joka on voittanut\nAvery-stipendin!\n\n-- Oi, Anna! läähätti Jane, kun he äänekkäitten eläköönhuutojen\nkaikuessa pakenivat tyttöjen pukuhuoneeseen. -- Oi, Anna, kuinka\nylpeä olen! Eikö se olekin äärettömän hauskaa!\n\nJa sitten kaikki tytöt syöksyivät sisään, ja Anna tuli nauravan ja\nonnittelevan joukon keskipisteeksi. Häntä taputettiin selkään ja\nvähällä oltiin kiskoa käsivarret irti nivelistään. Häntä syleiltiin\nja suudeltiin ja taputettiin, ja hädin tuskin hän sai tilaisuuden\nkuiskata Janelle:\n\n-- Oi, kuinka hyville mielin Matthew ja Marilla tulevat! Minun täytyy\nheti kirjoittaa kotiin ja kertoa heille tämä.\n\nAikanaan tapahtuivat sitten juhlalliset päättäjäiset.\n\nNe pidettiin seminaarin suuressa juhlasalissa. Silloin luettiin\nääneen parhaat aineet, lauluja laulettiin, ja viimeksi tapahtui\nyleinen todistusten, palkintojen ja mitalien jako.\n\nMatthew ja Marilla olivat siellä, silmät ja korvat kiintyneinä\nvain yhteen ainoaan oppilaaseen korokkeella -- pitkään tyttöön\nvaaleanvihreässä hameessa, keveä puna poskilla ja silmät lempeät\nkuin tähdet. Hän luki ääneen parhaan aineen, ja alhaalla salissa\nkuiskattiin, että hän se juuri oli voittanut Avery-stipendin.\n\n-- Olethan nyt sentään toki iloinen, että pidimme hänet, Marilla?\nkuiskasi Matthew, kun Anna oli lopettanut aineensa esityksen. Tämä oli\nensimäinen kerta, kun hän aukaisi suunsa heidän juhlasaliin tulonsa\njälkeen.\n\n-- Tämä ei totta tosiaankaan ole ensimäinen kerta, kun siitä\niloitsen, vastasi Marilla. -- Sinä olet kun oletkin välistä hieman\nhidashuomioinen, Matthew veikko.\n\nJosephine täti, joka istui heidän takanaan, kumartui eteenpäin ja\ntakoi Marillaa selkään päivänvarjollaan.\n\n-- Ettekö ole ylpeä Anna tytöstä? Minä olen, sanoi hän.\n\nSamana iltana Anna ajoi kotiin Avonlea'hin Matthew'n ja Marillan\nkanssa. Hän ei ollut käynyt kotona sitten huhtikuun ja tunsi,\nettei hän voisi odottaa päivääkään kauempaa... Omenankukat olivat\npuhjenneet, ja maailma oli raikas ja nuori. Diana oli häntä vastassa\nVihervaaralla. Ylhäällä pienessä valkeassa suojassaan, jonka\nikkunalaudalle Marilla oli asettanut kukkivia kuukausiruusuja,\nkatseli Anna ympärilleen ja veti syvään henkeään onnesta.\n\n-- Oi, Diana, kuinka ihanaa on olla jälleen kotona. Kuinka silmiä\nhiveleekään nähdä tummien, terävähuippuisten mäntyjen piirtyvän\nvaaleanpunaista taivasta vasten -- ja valkeata hedelmäpuutarhaa ja\nvanhaa Lumikuningatarta! Eikö minttu tuoksukin suloisesti! Ja kuinka\nhauska on jälleen nähdä sinut, Diana!\n\n-- Luulin sinun pitävän enemmän Stella Maynardista kuin minusta,\nsanoi Diana moittivasti. -- Josie Pye on sanonut niin. Josie sanoi,\nettä sinä olit suorastaan rakastunut häneen.\n\nAnna nauroi ja pommitti Dianaa kukkavihkonsa kuihtuneilla kieloilla.\n\n-- Stella Maynard on maailman kultaisin tyttö yhtä ainoata\nlukuunottamatta -- ja se olet sinä, Diana, sanoi hän. -- Pidän\nsinusta enemmän kuin konsanaan ja minulla on niin paljon sinulle\nkerrottavaa. Mutta nyt juuri minusta tuntuu kuin olisi kaikkein\nhauskinta vain istua hiljaa täällä ja katsella sinua. Olen kai vähän\nväsynyt... Huomenna aion loikoa vähintäin kaksi tuntia ruohikossa\nomenapuitten alla kerrassaan mitään ajattelematta.\n\n-- Kuinka äärettömän kyvykäs sinä olet, Anna! Nyt et kai hae mitään\npaikkaa, kun olet voittanut stipendin?\n\n-- En, se on selvää. Menen Redmondiin syyskuussa. Eikö se kuulu\nmelkein satumaiselta?... Siihen aikaan, kolmen kuukauden ihanan loman\njälkeen olen koonnut jälleen valtavan varaston työhalua.\n\n-- Newbridgen kouluneuvosto on jo tarjonnut Janelle opettajanpaikkaa\nsiellä, sanoi Diana. -- Myöskin Gilbert Blythe aikoo hakea paikkaa.\nSe hänen on pakko tehdä. Hänen isällään ei ole varaa antaa hänen\njatkaa opinnoitaan, niin että hän aikoo heti alkaa huolehtia\nitsestään. Hän saa varmaankin paikan täällä Avonleassa, jos neiti\nAnne luopuu siitä.\n\nAnna tunsi sisässään pistoksen hämmästyksestä ja mielipahasta. Ei\nvoimakasta, mutta kuitenkin... Tätä hän ei ollut tietänyt; hän oli\nluullut, että myöskin Gilbert tulisi opiskelemaan Redmond Collegessa.\nEivätkö he enää saisi kilpailla keskenään? Varmaan tulisi tuntumaan\nhyvin tyhjältä... Kunpa hän vain saisi työhönsä oikean vauhdin!...\nMutta tässähän oli kysymyksessä suuri ja juhlallinen tutkinto,\nkorkeakoulututkintoon verrattava, joka kangasti noiden neljän vuoden\nlopussa...\n\nSeuraavana aamuna aamiaista syödessä Anna huomasi äkkiä, että Matthew\nei näyttänyt pirteältä. Ja kuinka harmaaksi hän oli tullut vain viime\nvuoden aikana!\n\n-- Marilla, sanoi hän epäröiden, kun Matthew oli mennyt ulos, onko\nMatthew aivan terve?\n\n-- Ei, ikävä kyllä, sanoi Marilla huolestuneena, ei hän ole. Nuo\nsydämentykytys- ja hengenahdistuskohtaukset ovat olleet hyvin vaikeita\nuseita kertoja kevään kuluessa, ja kuitenkaan hän ei tahdo säästää\nitseään. Olen ollut niin pahoillani hänen tähtensä, voit uskoa, mutta\nnyt hän on taas hieman parempi, ja me olemme ottaneet kunnollisen\nrengin, niin että hän toivottavasti suo itselleen enemmän lepoa. Ehkä\nhän nyt suostuu siihen, kun sinä olet tullut kotiin. Ja sinulla on\naina sellainen kyky reipastuttaa häntä.\n\nAnna kumartui pöydän yli ja otti Marillan kasvot käsiensä väliin.\n\n-- Te itsekään ette näytä niin pirteältä kuin toivoisin, Marilla.\nNäytätte väsyneeltä. Pelkään, että teillä on ollut liiaksi raskasta\ntyötä. Nyt teidän täytyy levätä, niin kauan kuin minä olen kotona.\nTämän ainoan päivän käytän tervehtiäkseni kaikkia vanhoja rakkaita\npaikkoja ja elvyttääkseni vanhoja muistoja jälleen eloon, mutta\nsitten tulee teidän vuoronne laiskotella, kun minä teen työtä.\n\nMarilla hymyili hellästi tytölleen.\n\n-- Se ei johdu työstä -- se johtuu päästä. Minulla on niin ilkeä\ntunne nykyään -- silmien takana. Tohtori Spencer on antanut minun\nvaihtaa silmälaseja pari kertaa, mutta siitä ei ole ollut juuri\nmitään hyötyä... Mutta kesäkuun viimeisenä päivänä tulee tänne\nsaarelle eräs kuuluisa silmälääkäri, ja tohtori sanoo, että minun on\npuhuttava hänen kanssaan. Minun täytyy kai se tehdä. Minua rasittaa\nnykyään sekä lukeminen että ompeleminen. -- Niin, Anna kulta,\non hyvin hauskaa, että olemme saaneet nähdä sinun pääsevän niin\npitkälle. Päästötodistus ja stipendi ja kaikkea mahdollista! Rouva\nLynde sanoo tietysti, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja ettei\nhän ensinkään pidä sopivana antaa naisille korkeakoulusivistystä; he\nlaiminlyövät oman kutsumuksensa, sanoo hän... Hölynpölyä Kuulehan,\nAnna, sinä kun tulet kaupungista, oletko kuullut viime aikoina mitään\nAbbey-pankista?\n\n-- Olen kuullut, ettei se seisoisi oikein varmoilla jaloilla, vastasi\nAnna. -- Mitä sitten?\n\n-- Rakel Lynde sanoi juuri samaa sinä päivänä, kun hän pistäytyi\ntuokioksi tänne, ja se pahoitti Matthew'n mieltä. Kaikki meidän\nsäästömme ovat siinä pankissa -- joka sentti. Tahdoin, että Matthew\nmieluummin sijoittaisi ne Säästöpankkiin, mutta vanha herra Abbey\noli isän hyvä ystävä, ja me olemme aina säilyttäneet rahojamme hänen\nluonaan. Matthew on sanonut, että se pankki, jonka johtajana hän on,\nkestää kaikki säät.\n\n-- Hän lienee viime vuosina ollut vain nimellisesti johtaja, sanoi\nAnna. -- Hänhän on nykyään hyvin vanha; liikettä hoitavat kaiketi\nhänen veljenpoikansa.\n\n-- Niin, kuten sanottu, kun Rakel näin meitä säikäytti, tahdoin minä,\nettä Matthew heti ottaisi ulos sen, mitä meillä oli sijoitettuna,\nja hän sanoi ajattelevansa asiaa. Mutta herra Russel sanoi hänelle\nsitten, ettei pankilla varmaankaan ollut mitään hätää...\n\nAnnalla oli ihana päivä, jonka hän omisti yksinomaan luonnon helmassa\noleville lempipaikoilleen. Hän ei koskaan unohtanut tätä päivää;\nse oli niin kirkas ja pilvetön, niin rikas auringonpaisteesta\nja kukkien loistosta. Anna vietti muutamia mitä suloisimpia\nhetkiä hedelmäpuutarhassa; sitten hän meni Metsänymfin lähteelle,\nSatakielenpesälle ja Orvokkien laaksoon. Hän käväisi pappilassa ja\nvietti hauskan pakinoimishetken rouva Allanin kanssa, ja lopuksi\nillalla meni hän Matthew'n kanssa hakaan lehmiä noutamaan. Metsä\noli yltyleensä auringonlaskun lämpöisen loisteen valaisema, mutta\nharjujen varjot laskeutuivat tummina. Matthew kulki hitaasti, pää\npainuksissa, ja Anna, pitkänä ja joustavana, sovitti liian reippaita\naskeliaan hänen tahtiinsa.\n\n-- Tänään olette liiaksi raatanut, Matthew, sanoi hän hellän\nmoittivalla äänensävyllä. -- Älkää ottako niskoillenne enempää kuin\njaksatte tehdä -- teillähän on renki apuna.\n\n-- Tänään ei ole ollut kovinkaan paljon työtä, sanoi Matthew avaten\npihaveräjän päästääkseen lehmät siitä sisään. -- Mutta ukko tulee\nvanhaksi, Annaseni, ja voi sattua, että se unohtuu... Mutta olen aina\npitänyt työnteosta, ja sinä päivänä, jolloin en enää jaksa...\n\n-- Jos minä olisin ollut tuo poika, jonka te tilasitte lastenkodista,\nsanoi Anna surullisena, niin olisin voinut helpottaa vaivojanne\ntuhansin tavoin. Vain sen vuoksi toivoisin sitä...\n\n-- Tahdon sentään pitää sinut ennemmin kuin tusinan poikia, sanoi\nMatthew ja taputti hänen kättään. -- Kuuletko, mieluummin kuin\ntusinan poikia. Saiko ehkä joku poika suuren stipendin? Oh ei -- se\noli kun olikin tyttö -- minun tyttöni -- minun oma tyttöseni, josta\nolen ylpeä.\n\nHän hymyili hyvää, vaatimatonta hymyään ja meni talliin eläintensä\nluo.\n\nAnna vei muassaan muiston siitä, kun hän sinä iltana meni ylös\nhuoneeseensa ja hyvän aikaa istui avoimen ikkunan ääressä, ajatellen\nmenneisyyttä ja haaveillen tulevaisuudesta. Ulkopuolella seisoi\nLumikuningatar keveässä valkeassa puvussaan kuutamossa; sammakkojen\nsointuisa kuoro kuului lammikosta Tumman, päilyvän aallokon luota.\nAnna muisti aina tämän illan hopeankirkkaan, rauhaisan kauneuden\nja tuoksuvan hiljaisuuden. Se oli viimeinen ilta, ennenkuin suru\nkosketti hänen elämäänsä, eikä mikään elämä tule enää koskaan täysin\nentisensä kaltaiseksi senjälkeen kun tämä viileä, pyhä kosketus on\nsitä hipaissut.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\nVIIKATEMIES, JONKA NIMI ON KUOLEMA.\n\n\n-- Matthew -- Matthew -- mikä sinun on? Matthew -- oletko sairas?\n\nMarilla se näin lausui -- jokainen tukahtuneesti esiin työntyvä sana\ntuskaa ilmaisten. Anna tuli juuri eteisen läpi, kädet täynnä valkeita\nnarsisseja -- kesti kauan, ennenkuin hän senjälkeen taas voi rakastaa\nvalkeitten narsissien näkemistä tai tuoksua -- hän kuuli pelästyneet\näänet ja näki Matthew'n seisovan ulkona porraskivellä, kokoontaitettu\npaperi kädessä ja kasvot oudon jäykkinä ja harmaina. Anna pudotti\nkukkasensa ja riensi hänen luokseen yhtaikaa Marillan kanssa. Mutta\nmolemmat tulivat liian myöhään -- ennenkuin he ehtivät saada hänestä\nkiinni, oli Matthew kaatunut raskaasti kynnykselle.\n\n-- Hän on pyörtynyt, läähätti Marilla. -- Anna, juokse hakemaan\nMarttia -- pian, pian! Hän on tallissa.\n\nMartti renki, joka juuri oli ajanut kotiin postikonttorista, kiiruhti\nheti lääkäriä hakemaan ja pysähtyi hetkisen Mäntymäellä pyytääkseen\nherra ja rouva Barrya tulemaan avuksi. Rouva Lynde, joka oli siellä\nasialla, seurasi mukana. He tapasivat Annan ja Marillan kalpeina ja\nkauhuissaan koettamassa palauttaa Matthew'ta tuntoihinsa.\n\nRouva Lynde työnsi heidät lempeästi syrjään, koetteli hänen\nvaltimoaan ja painoi sitten korvansa hänen sydämelleen. Hän katsoi\nsurullisena molempien toisten tuskallisiin kasvoihin, ja kyyneleet\nkohosivat hänen silmiinsä.\n\n-- Oi, Marilla, sanoi hän juhlallisesti. -- En luule -- että voimme\ntehdä mitään hänen hyväkseen.\n\n-- Rouva Lynde -- ette kai tarkoita -- ettehän luule -- että Matthew\non -- on --\n\nAnna ei voinut lausua tuota kauheata sanaa, hän kalpeni ja tunsi\npäätään pyörryttävän.\n\n-- Kyllä, lapsi, pelkään sitä. Katso hänen kasvojaan! Kun on nähnyt\ntuon ilmeen niin usein kuin minä, niin ymmärtää, mitä se merkitsee.\n\nAnna katseli liikkumattomia kasvoja ja näki Kuoleman leiman\npainettuna niille.\n\nKun lääkäri saapui, sanoi hän, että Matthew'n kuolema oli tapahtunut\nsilmänräpäyksessä ja luultavasti tuskattomasti. Syynä oli ollut\ntodennäköisesti joku ankara mielenliikutus. Mistä se oli johtunut,\nnähtiin pian paperista, jota Matthew oli pitänyt kädessään ja jonka\nMartti renki samana aamuna oli noutanut postikonttorista. Siinä oli\ntiedonanto siitä, että Abbey-pankki oli tehnyt vararikon.\n\nTuo surullinen uutinen levisi nopeasti Avonleassa, ja koko päivän\nkulki ystäviä ja naapureita edestakaisin Vihervaaralla osoittamassa\nmyötätuntoa kuolleelle ja jälkeen jääneille. Ensimäistä kertaa oli\narka, syrjään vetäytyvä Matthew tullut tärkeäksi henkilöksi; kuoleman\nvalkea majesteetillisuus oli laskeutunut hänen ylleen ja kruunannut\nhänen tyynen otsansa.\n\nKun äänetön yö levisi Vihervaaran yli, lepäsi vanha talo\nhiljaisuuteen ja rauhaan vaipuneena. Vierashuoneessa lepäsi Matthew\nCuthbert arkussaan; pitkä harmaa tukka ympäröi hänen rauhallisia\nkasvojaan, joilla asusti leppyisä hymyn häive, ikäänkuin hän olisi\nainoastaan nukkunut ja uneksinut iloisia unia. Hänen ympärillään oli\nkukkia -- tuoksuvia, vanhanaikuisia kukkia, jotka hänen äitinsä oli\nistuttanut hänen syntymäkotinsa puutarhaan, kun hän oli tullut sinne\nvastavihittynä, ja joita kohtaan Matthew aina oli tuntenut suloista,\nsanatonta rakkautta. Anna oli ne poiminut ja pani ne hänen luokseen\n-- se oli viimeinen palvelus, minkä hän voi hänelle osoittaa.\n\nRouva Lynde jäi Marillan luo yöksi. Diana meni idänpuoleiseen\nvinttikamariin, jossa Anna istui vilvoitellen kuumottavia silmiään\nikkunan ääressä, ja sanoi hiljaa:\n\n-- Anna pieni, tahdotko, että minä nukun sinun luonasi yön?\n\n-- Kiitos ystävällisyydestäsi, Diana! -- Anna katsoi vakavasti\nystävättärensä kasvoihin. -- Et kai ymmärrä minua väärin, kun sanon,\nettä mieluimmin haluan olla yksin. En ole saanut olla yksikseni\nainoatakaan minuttia, sitten kun se tapahtui -- ja minä tarvitsen\nyksinäisyyttä. Tahdon olla tyyni ja hiljaa ja koettaa käsittää. En\nvoi käsittää sitä... Välistä minusta tuntuu aivan mahdottomalta,\nettä Matthew on kuollut -- välistä on kuin hän olisi ollut jo kauan\nkuollut ja kuin minulla olisi ollut tämä sietämätön, painostava\npakotus siitä pitäen.\n\nDiana ei ymmärtänyt täysin. Marillan intohimoista surua, joka\nhillitsemättömässä väkivaltaisuudessaan mursi kaikki esteet, joita\narka pidättyväisyys ja kokonainen elämän kestänyt tottumus olivat\nkohottaneet -- sitä hän ymmärsi paremmin kuin Annan kyyneletöntä\ntuskaa. Mutta hän lähti lausuttuaan hellästi pari sanaa jäähyväisiksi\nja jätti Annan yksinään ensi kertaa valvomaan surussaan.\n\nAnna toivoi, että kyyneleet tulisivat yksinäisyydessä. Hänestä tuntui\nniin kauhealta, ettei hän kyennyt vuodattamaan kyyneltäkään Matthew'n\nvuoksi, josta hän oli niin paljon pitänyt, ja joka aina oli ollut\nhänelle niin hyvä, Matthew'n, joka oli kulkenut hänen kanssaan eilen\nillalla auringon laskiessa ja nyt makasi tuolla hämärässä huoneessa\nalakerrassa kasvoilla juhlallinen hiljaisuus. Mutta mitään kyyneliä\nei tullut -- ei edes, vaikka hän polvistui ikkunansa ääreen pimeässä\nja rukoili, katsoen ylös tähtiin metsäharjujen yllä -- ei kyyneliä,\nvain sama raskas, tuskallinen kipu, joka jäyti ja pisteli, kunnes hän\nvaipui uneen, uupuneena päivän vaivoista ja mielenliikutuksesta.\n\nYöllä hän heräsi. Hänen ympärillään oli hiljaista ja pimeätä, ja\nmuisto siitä, mitä oli tapahtunut päivällä, hyökkäsi hänen kimppuunsa\nsurun laineena. Hän voi nähdä Matthew'n kasvot, kuinka tämä hymyili\nhänelle, kun he erosivat veräjällä tuona viimeisenä iltana -- hän\nvoi kuulla hänen äänensä sanovan: \"Minun tyttöni -- minun oma\ntyttöseni, josta olen ylpeä.\" Silloin tulivat kyyneleet, ja Anna itki\nhillittömästi.\n\nMarilla kuuli sen ja tuli hiljaa sisään puhuakseen lohduttavia sanoja.\n\n-- Kas niin -- kas niin -- lapsukainen -- älä itke niin katkerasti!\nEmme kuitenkaan saa häntä takaisin. Ei -- ei ole oikein itkeä\ntuolla tavoin. Sen tiesin kyllä minäkin eilen, mutta en voinut olla\nitkemättä... Hän on aina ollut minulle niin hyvä ja hellä veli --\nmutta Herra tietää parhaiten.\n\n-- Ah, antakaa minun itkeä, Marilla, nyyhkytti Anna.\n\n-- Kyyneleet eivät tee minulle niin pahaa kuin tuo kipu. Istukaa\nluonani hetkinen ja kietokaa käsivartenne ympärilleni -- niin. En\ntahtonut Dianaa luokseni, hän on ystävällinen ja herttainen, mutta\ntämä ei ole hänen surunsa -- hän on sen ulkopuolella eikä voi tulla\nniin lähelle sydäntäni, että hän voisi minua auttaa. Se on meidän\nsurumme -- teidän ja minun. Oi, Marilla, mitä teemme me ilman häntä?\n\n-- Meillä on toisemme, Anna. En tiedä, mitä tekisin, ellet sinä olisi\ntäällä -- ellet koskaan olisi tullut. Ah, lapsukainen, tiedän kyllä,\nettä olen usein ollut ärtyisä ja tyly sinua kohtaan -- mutta sinun ei\npidä sen vuoksi uskoa etten olisi pitänyt sinusta yhtä paljon kuin\nMatthew... Sen tahdon sanoa sinulle nyt, kun voin sen tehdä. Minulle\nei ole koskaan ollut helppoa avata sydäntäni, mutta sellaisissa\ntilaisuuksissa kuin tämä käy se sentään hieman päinsä... Lapsukainen,\npidän sinusta aivan kuin olisit omaa lihaani ja vertani, ja sinä olet\nollut apuni ja iloni aina siitä pitäen kun tulit Vihervaaralle.\n\nKaksi päivää sen jälkeen kannettiin Matthew Cuthbertin ruumis hänen\nvanhan kotinsa kynnyksen yli ja pois niiltä peltomailta, jotka hän\noli kyntänyt, hedelmäpuutarhasta, jota hän oli rakastanut ja puitten\nluota, jotka hän oli istuttanut. Ja sitten Avonlea palasi takaisin\ntavalliseen häiritsemättömään rauhaansa ja yksinpä Vihervaarallakin\nluisuttiin takaisin vanhoille raiteille; työt hoidettiin, ja\nvelvollisuudet täytettiin yhtä säännöllisesti kuin ennenkin, vaikka\nkaikki olivat tietoisia hyvin suuresta tyhjyydestä.\n\nAnnasta, joka ei koskaan ennen ollut kokenut surua, tuntui melkein\nluonnottomalta, että niin voi olla -- että kaikki voi käydä\ntasaista kulkuaan ilman Matthew'ta. Hän tunsi sekä häpeätä että\nomantunnon tuskia huomatessaan, että auringonnousut mäntyjen takana\nja vaaleanpunaiset nuput, jotka avautuivat ulkona puutarhassa,\nherättivät hänessä saman voimakkaan ilon tunteen kuin ennenkin --\nettä Dianan käynnit tuottivat hänelle huvia ja että Dianan hilpeät\npakinat ja päähänpistot houkuttelivat hänet nauramaan -- että,\nlyhyesti, kukkien ja rakkauden ja ystävyyden kaunis maailma ei ollut\nlainkaan kadottanut kykyänsä viehättää hänen mielikuvitustaan ja\nlämmittää hänen sydäntään, että elämä vielä häntä kutsui tuhansin\näänin.\n\n-- Mutta on ikäänkuin uskottomuutta Matthew'ta kohtaan minun\nmielestäni, kun voi nauttia kaikesta tuosta nyt, kun hän on poissa,\nsanoi hän surullisesti rouva Allanille eräänä iltana, kun he yhdessä\nkävelivät pappilan puutarhassa. -- Kaipaan häntä niin paljon -- aina\nja alituisesti -- ja kuitenkin, rouva Allan, on maailmassa niin paljon\nsellaista, mikä huvittaa minua ja herättää mielenkiintoani. Tänään\nsanoi Diana jotain hauskaa, ja minä rupesin nauramaan. Kun se oli\ntapahtunut, luulin, etten enää koskaan voisi nauraa... Ja minusta\ntuntuu ikäänkuin minun ei pitäisi sitä tehdä.\n\n-- Kun Matthew oli elossa, kuuli hän mielellään sinun nauravan, ja\nhänelle oli mieluista tietää, että sinä nautit kaikesta kauniista\nympärilläsi, sanoi rouva Allan lempeästi.\n\n-- Nyt hän on poissa, mutta hän tuntee sinua kohtaan yhä samoja\ntunteita... Olen varma siitä, että meidän ei pidä sulkea sydämiämme\nsiltä lievittävältä ja parantavalta vaikutukselta, jota luonto meille\ntarjoo. Mutta ymmärrän niin hyvin tunteesi. Mieltämme pahoittaa\najatus, että meillä voisi olla hauskaa, vaikka joku, jota rakastamme,\nei enää ole luonamme eikä voi iloita kanssamme, ja meistä tuntuu\nikäänkuin pettäisimme surumme huomatessamme, että jälleen alamme\ntuntea mielenkiintoa elämään.\n\n-- Nyt iltapäivällä olen ollut kirkkomaalla ja istuttanut\nruusupensaan Matthew'n haudalle, sanoi Anna. -- Otin vesan siitä\npienestä valkeasta skotlantilaisesta ruusupensaasta, jonka hänen\näitinsä toi mukanaan tänne Skotlannista kauan sitten. Matthew piti\naina eniten noista ruusuista -- ne olivat niin pieniä ja herttaisia\nokaisissa varsissaan. Tuntui niin hauskalta istuttaa se hänen\nhaudalleen -- panin hänen luokseen jotain, josta hänellä on iloa...\nToivottavasti hänellä on tällaisia ruusuja taivaassa. Ehkä kaikkien\nniitten pienten valkeitten ruusujen sielut, joista hän on pitänyt\nniin monta kesää, olivat siellä häntä vastaanottamassa... Nyt minun\ntäytyy mennä kotiin. Marilla on aivan yksin, ja hän tulee niin\nalakuloiseksi hämärän tullessa...\n\n-- Hän tulee vielä yksinäisemmäksi, pelkään minä, kun sinä menet\ntiehesi Redmondiin, sanoi rouva Allan.\n\nAnna ei vastannut; hän sanoi hyvää yötä ja meni hitaasti\ntakaisin Vihervaaralle. Marilla istui matalalla kiviportaalla,\nja Anna istuutui hänen viereensä. Ovi eteiseen oli auki; suuri\nvaaleanpunainen näkinkenkä, sileät ja tasaiset kierteet mitä\nhienoimmissa värivivahduksissa vaihdellen, oli sen vieressä estämässä\nsitä sulkeutumasta.\n\nAnna poimi muutamia vaaleankeltaisia kuusaman oksia ja pisti ne\ntukkaansa. Hänestä oli mieluista tuntea niiden suloista tuoksua\nympärillään liikuskellessaan.\n\n-- Tohtori Spencer on käynyt täällä sinun poissa ollessasi, sanoi\nMarilla. -- Hän sanoo, että silmälääkäri on tavattavissa Carmodyssa\nhuomenna ja että minun välttämättä on mentävä sinne ja annettava\ntutkia silmiäni. Muuta neuvoa ei liene... Olen enemmän kuin\nkiitollinen, jos hän voi valita minulle parin sopivia silmälaseja.\nSinusta ei kai ole ikävää jäädä tänne yksin niin kauaksi, kun\nminä olen poissa? Martin täytyy kyyditä minut, ja sitten on vielä\nleivottava ja silitettävä...\n\n-- Minä pidän kyllä huolta kaikesta. Diana tulee tänne minulle\nseuraksi. Teen kaiken mallikelpoisesti -- sinun ei tarvitse pelätä,\nettä tärkkään nenäliinat tai maustan vehnäleivän tuskialievittävillä\ntipoilla...\n\nMarilla nauroi.\n\n-- Niin, ajatella, mitä kaikkia kommelluksia sinä panit toimeen\nsiihen aikaan! Välistä ajattelin, että sinä olit ihan kuin\nriivattu... Muistatko sitä kun värjäsit tukkasi?\n\n-- Josko muistan?... Sitä en unohda koskaan, hymyili Anna ja kosketti\nraskasta palmikkoaan, joka oli kiedottu hänen kaunismuotoisen päänsä\nympäri. -- Nauran välistä hieman ajatellessani kaikkea sitä huolta,\nmitä minulle tuo tukka on tuottanut -- mutta paljon en naura, sillä\nse oli todellakin suuri sydänsuruni... Tukka ja kesakot. Kesakot\novat nyt poissa, ja ihmiset ovat kyllin ystävällisiä sanoakseen,\nettä tukkani on tullut kastanjanruskeaksi. Kaikki muut paitsi Josie\nPye. Hän sanoi minulle eilen viimeksi, että se oli hänen mielestään\npunaisempi kuin konsanaan -- tai ehkä musta pukuni saattoi sen siltä\nnäyttämään, ja sitten hän kysyi, tokko punatukkaiset ihmiset koskaan\ntottuivat siihen... Marilla, olen melkein päättänyt jättää yritykset\npitää Josie Pyestä. Olen tehnyt sellaista, mitä ennen maailmassa\nolisin sanonut sankarilliseksi ponnistukseksi, mutta Josie Pye'hin\nnähden se on hukkaan mennyttä vaivaa.\n\n-- Josie on Pye, sanoi Marilla, niin että hänen luonteensa mukaista\non olla epämiellyttävä. Hänen tapaisillansa ihmisillä on kai\ntarkoituksensa luomakunnassa, luulisin, mutta minä ymmärrän sitä yhtä\nvähän kuin ymmärrän, mitä tekemistä täällä on okailla ja piikeillä...\nOttaako Josie jonkun paikan?\n\n-- Ei, hän lopettaa seminaarikurssin, Moody Spurgeon ja Charlie\nSloane lopettavat myöskin. Mutta Jane ja Ruby ovat jo saaneet\nviransijaisuuden -- Jane Newbridgessä ja Ruby jossain lännen puolella.\n\n-- Gilbert Blythehän aikoo myös opettajaksi?\n\n-- Niin. -- Ääni oli hyvin lyhyt.\n\n-- Kuinka hyvältä ja miellyttävältä hän näyttää, sanoi Marilla ja\nkatseli mietteissään ulos avaruuteen. -- Näin hänet viime sunnuntaina\nkirkossa, ja hän näytti niin pitkältä ja miehekkäältä. Hän muistuttaa\npaljon isäänsä, kun tämä oli hänen iässään. John Blythe oli kelpo\npoika. Me olimme hyvin hyviä ystäviä, hän ja minä. Niin, me olimme\nsalakihloissa.\n\nAnna katsahti ylös vilkasta mielenkiintoa osoittaen.\n\n-- Oh todellakin -- mitä Marilla sanoo? Mutta mitä sitten tapahtui?\nMistä johtui ettei --\n\n-- Me jouduimme epäsopuun. En tahtonut antaa hänelle anteeksi, kun\nhän pyysi minulta. Tarkoitukseni oli tehdä se jonkun ajan kuluttua --\nmutta olin nenäkäs ja ilkeä ja arvelin, että hän sieti saada vähän...\nHän ei tullut enää koskaan takaisin -- kaikki Blythet ovat ylpeitä.\nMutta minä -- minä surin paljon... Ja olen aina sittemmin katunut,\netten suonut hänelle anteeksi, kun hän niin kauniisti tuli minulta\npyytämään...\n\n-- Ajatella, että Marillallakin on ollut nuoruuden rakkautensa, sanoi\nAnna hiljaa.\n\n-- Niin, kultaseni, kuka olisi uskonut? Mutta sellaista ei nähdä\nihmisestä ulkoapäin... Nyt ovat kaikki täällä Avonleassa unohtaneet\ntuon vanhan asian -- olin itsekin sen unohtanut. Mutta se juolahti\nmieleeni viime sunnuntaina, kun näin Johnin pitkän kauniin pojan\nkirkossa.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nTIEN MUTKASSA.\n\n\nMarilla meni kaupunkiin seuraavana päivänä ja palasi illalla. Anna\noli saattanut Dianaa Mäntymäelle, ja kotiin palatessaan hän tapasi\nMarillan istumassa keittiöpöydän ääressä pää käsiin nojautuneena.\nKoko hänen asentonsa todisti alakuloisuutta, joka vihloi Annan\nsydäntä. Koskaan hän ei ollut nähnyt Marillan istuvan noin velttona\nja kokoon lyyhistyneenä.\n\n-- Oletko hyvin väsynyt, Marilla?\n\n-- Olen -- en -- en tiedä... sanoi Marilla kaiuttomasti ja katsahti\nylös. -- Olen kai väsynytkin, luulisin, mutta en ole tullut sitä\najatelleeksi... Ei se ole sitä.\n\n-- Tapasitko silmälääkärin? Mitä hän sanoi? kysyi Anna huolissaan.\n\n-- Tapasin kyllä hänet. Hän tutki silmäni. Hän sanoi, että jos\nkokonaan luovun lukemisesta ja ompelemisesta ja kaikesta muusta\ntyöstä, joka rasittaa silmiä, ja jos varon itkemästä, ja jos käytän\nniitä silmälaseja, jotka hän on määrännyt minulle, niin hän luulee,\netteivät silmäni huonone, ja että pääsen vaikeasta päänsärystäni.\nMutta ellen tee kaikkea tuota, niin tulen umpisokeaksi puolessa\nvuodessa. Sokeaksi! Anna, ajattelehan, mitä se merkitsee!\n\nAnna päästi rajun huudahduksen ja istui sitten hiljaa minutin ajan.\nTuntui kuin hän ei voisi puhua. Viimein hän sanoi epävarmalla äänellä:\n\n-- Marilla, älä vaivaa itseäsi tuolla ajatuksella! Hänhän on antanut\nsinulle toivoa. Jos olet varovainen ja huolehdit itsestäsi, niin et\nkadota näköäsi, ja jos hänen silmälasinsa parantavat sinun vaikeaa\npäänsärkyäsi, niin on sillä paljon voitettu.\n\n-- En suuriakaan perusta tuohon toivoon, sanoi Marilla katkerasti.\n-- Mitä varten minä elän, jos en voi lukea enkä ommella enkä tehdä\nmitään sellaista? Voisin yhtä hyvin olla sokea -- tai kuollut Ja\nmitä itkemiseen tulee, niin en voi olla sitä tekemättä, kun istun ja\ntunnen itseni yksinäiseksi. Mutta eihän hyödytä puhua mitään siitä...\nJos voit hankkia minulle kupin teetä, niin olen kiitollinen. Minä\ntuskin enää pysyn koossa... Älä nyt puhu tästä mitään kenellekään\nihmiselle vielä pitkään aikaan. En voi sietää sitä, että ihmiset\ntulevat tänne ja kyselevät ja päivittelevät ja säälivät...\n\nKun Marilla oli syönyt pienen teeillallisensa, houkutteli Anna hänet\nvuoteeseen. Sitten Anna itse meni itäiseen vinttikamariin ja istuutui\nikkunan ääreen pimeään, yksin kyynelineen ja raskaine sydämineen.\nKuinka surulliseksi kaikki olikaan muuttunut, senjälkeen kun hän\noli istunut siellä kotiintuloiltanaan! Silloin hän oli ollut täynnä\ntoiveita ja iloa, ja tulevaisuus oli viittonut ihanin lupauksin...\n\nAnna tunsi, ikäänkuin hän olisi elänyt vuosia siitä hetkestä, mutta\nennen maata menoaan oli hänen huulillaan hymy ja hänen sydämessään\nrauha. Hän oli rohkeasti katsonut velvollisuuttaan kasvoihin ja\ntavannut siinä ystävän -- mikä velvollisuus aina on, ellemme sitä\nkarta.\n\nEräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin Marilla tuli hitaasti sisään\npihalta, jossa hän oli seisonut juttelemassa erään vieraan kanssa --\nerään Carmodysta olevan miehen, jonka Anna tunsi vain ulkonäöltä.\n\n-- Mitä herra Sadles tahtoi, Marilla?\n\nMarilla istuutui ikkunan ääreen ja katsoi Annaan. Hänen silmänsä\nolivat täynnä kyyneliä, huolimatta silmälääkärin kiellosta, ja hän ei\nvoinut hallita vapisevaa ääntään, kun hän vastasi:\n\n-- Hän on kuullut, että aion myydä Vihervaaran, ja nyt hän haluaa ostaa\nsen.\n\n-Ostaa sen? Ostaa Vihervaaran? -Anna ei tiennyt, oliko hän kuullut\noikein. -Marilla ei kai toki aikone myydä Vihervaaraa?\n\n-Anna, en tiedä, miten se voidaan välttää. Olen pohtinut niin\ntarkasti kaikkea. Jos silmäni olisivat terveet, voisin jäädä tänne\nja palkata kykenevän rengin ja olla itse johdossa. Mutta niinkuin\nasiat nyt ovat, ei se käy. Kadotan ehkä näköni kokonaan, ja mitä voin\nsilloin toimittaa? Ah, en koskaan luullut, että minun tarvitsisi\nelää se päivä, jolloin minun täytyisi myydä vanha kotini... Mutta\nkaikki jäisi vain hoidotta ja menisi rappiolle, kunnes ei kukaan\nihminen enää tahtoisi ostaa sitä. Joka ainoa sentti rahoistamme\nmeni, kun pankki teki vararikon, ja joukko viime syksyisiä laskuja\non maksettava. Rouva Lynde on neuvonut minua myymään talon ja\nvuokraamaan asunnon jostain -- hänen luotaan, otaksun minä. Talosta en\nsaa suuria -- se on pieni, ja rakennukset ovat vanhoja. Mutta jotain\nsiitä kai sentään tulee, niin että voin saada itselleni pienen\nelinkoron. Olen iloinen siitä, että sinulla on stipendi turvanasi.\nAnna. On ikävää, ettet saa mitään kotia, mihin tulla lupa-aikoina,\nmutta jokin neuvo kai siihenkin keksitään...\n\nSuru kävi Marillalle ylivoimaiseksi, ja hän alkoi katkerasti itkeä.\n\n-- Sinä et saa myydä Vihervaaraa, sanoi Anna päättäväisesti.\n\n-- Ah, Anna, kunpa pääsisinkin siitä... Mutta sinähän näet itse. En voi\nolla täällä yksinäni. Tulisin hulluksi huolista ja yksinäisyydestä.\nJa menettäisin näköni -- sen tiedän aivan varmasti.\n\n-- Sinun ei tarvitse asua täällä yksin, Marilla. Minä jään luoksesi. En\nmene Redmondiin.\n\n-- Et mene Redmondiin? -Marilla kohotti punaiset pöhöttyneet\nkasvoparkansa käsistään ja katsoi Annaan. -Mitä ihmeessä sinä\ntarkoitat?\n\n-- Juuri sitä mitä sanonkin. Pyydän saada jättää stipendin takaisin.\nPäätin sen seuraavana iltana, kun sinä tulit takaisin kaupungista.\nMarilla, rakkahin Marilla, ethän toki voi uskoa, että minä voisin\njättää sinut yksin kaikkine suruinesi kaiken sen jälkeen, mitä olet\ntehnyt minulle? Olen ajatellut ja miettinyt niin paljon... Annahan\nkun kerron suunnitelmani sinulle! Herra Barryhan haluaa vuokrata\nmaanviljelyksen ensi vuodeksi? Niin pääset kaikista huolista sen\nsuhteen. Ja minä aion ottaa opettajapaikan. Olen hakenut paikkaa\ntäällä -- mutta sitä en kaiketikaan saa, sillä kouluneuvosto on\nluvannut sen Gilbert Blythelle. Mutta Carmodyn koulun voin saada\n-herra Blair sanoi minulle niin eilen illalla puodissa. On\nluonnollista, ettei se ole yhtä hauskaa ja mukavaa, kuin jos olisin\nsaanut paikan täällä Avonleassa, mutta voinhan silti asua kotona ja\najaa itse edestakaisin Carmodyyn, ainakin niin kauan kuin kaunista\nilmaa riittää. Ja talvellakin voin tulla kotiin perjantaisin. Sitä\nvarten pidätämme itsellemme yhden hevosen. Oh, olen suunnitellut\nkaiken, sen voit uskoa! Luen sinulle ääneen ja huolehdin sinusta ja\npidän sinun hyvällä tuulella. Sinun ei tarvitse istua ikävystyneenä\nja tuntea oloasi yksinäiseksi. Meillä tulee olemaan täällä niin\nkodikasta ja hauskaa, sinulla ja minulla kahden.\n\nMarilla oli kuunnellut, ikäänkuin hän ei voisi uskoa korviaan.\n\n-- Ah, Anna, kaikki olisi minulle helpompaa, jos sinä olisit täällä,\nsen kyllä tiedän. Mutta en voi antaa sinun tehdä sellaista uhrausta\nminun tähteni. Se olisi hirveän pahoin tehty.\n\n-- Kaikkea sinä puhutkin! -Anna nauroi iloisesti. -- Tässä ei ole\npuhettakaan mistään uhrista... Ei mikään voisi kai olla pahempaa kuin\nerota Vihervaarasta -- ei mikään voisi pahoittaa mieltäni enemmän.\nRakas vanha kotimme meidän täytyy pitää. Olen tehnyt päätökseni,\nMarilla -minä en mene Redmondiin, jään päinvastoin tänne ja otan\npaikan. Älä ole pahoillasi minun tähteni!\n\n-- Mutta tulevaisuudensuunnitelmasi? Kunnianhimosi on kai tähdännyt\naivan toisaalle?...\n\n-- Se voi kyllä olla totta... Mutta tulevaisuuden suunnitelmia\nminulla on nyt kuten ennenkin, ne ovat vain hieman muuttuneet...\nTahdon tulla hyväksi opettajaksi -- ja tahdon pelastaa sinun näkösi.\nSitten aion kyllä myöskin vähän harjoittaa omia opintojani, vaikka\nolen täällä kotona... Oh, olen suunnitellut ja ajatellut niin\npaljon koko tämän viikon... Kun jätin seminaarin, ajattelin, että\ntulevaisuuteni oli edessäni niin suorana kuin viitoitettu maantie.\nLuulin voivani nähdä sen monen monta kilometripaalua eteenpäin. Nyt\ntie tekee mutkan, mutta tahdon koettaa uskoa, että se on parhaaksi...\nVihannoivia lakeuksia, varjoja ja valonläikkiä ja ihania maisemia\nkukkuloineen ja laaksoja, joita en vielä koskaan ole nähnyt...\n\n-- Minusta tuntuu kuitenkin siltä, kuin minun ei pitäisi antaa sinun\nluopua siitä, sanoi Marilla stipendiä ajatellen.\n\n-- Mutta sehän ei voi olla minulle esteeksi. Täytän pian\nseitsemäntoista ja olen itsepintainen kuin synti -- sen rouva Lynde\non kerran sanonut minulle, nauroi Anna. -- Mikäpä hätä minulla olisi,\nMarilla? Olen vain sydämeni pohjasta iloinen ajatellessani, että\nsaan jäädä rakkaaseen kotiimme. Ei kukaan voi rakastaa Vihervaaraa\nniinkuin sinä ja minä -- sentähden meidän täytyy se myöskin pitää.\n\n-- Sinä rakas, siunattu tyttö! sanoi Marilla eikä enää tehnyt\nvastaväitteitä. -- On aivan kuin olisit lahjoittanut minulle elämän\ntakaisin. Minun pitäisi kai pitää pääni ja lähettää sinut tiehesi\nRedmondiin, mutta en voi... Ei maksa vaivaa koettaa sitä... Saat\ntahtosi perille, Anna.\n\nKun Avonleassa tuli tiedoksi, että Anna Shirley oli luopunut\nsuunnitelmastaan mennä korkeakouluun ja sen sijaan aikoi jäädä kotiin\nja ottaa opettajapaikan, tuli asia erilaisten arvelujen esineeksi.\nSuuri joukko hyviä naapureita, jotka eivät tienneet Marillan\nsilmistä, olivat sitä mieltä, että hän menetteli tyhmästi. Mutta ei\nrouva Allan. Ja sen hän ilmaisi Annalle niin ylistävin sanoin, että\nse houkutteli kyyneleet Annan silmiin. Hyvä rouva Lynde ei myöskään.\nHän tuli eräänä iltana Vihervaaralle ja tapasi Annan ja Marillan\nistumassa eteisen rappusilla lämpimänä, tuoksuvana kesäiltana. He\nistuivat siinä mielellään, kun hämärä laskeutui ja valkeat yöperhoset\nliitelivät ympäri ja mintun tuoksu täytti kasteen raikastuttaman\nilman.\n\nRakel rouva antoi rehevän olemuksensa vaipua kivipenkille eteisen\noven viereen. Penkin takana kasvoi kokonainen rivi vaaleanpunaisia ja\nkeltaisia samettihaapoja. Hän veti syvän henkäyksen sekä väsymyksestä\nettä helpotuksesta.\n\n-- Oli oikein hauska päästä istumaan. Olen ollut jaloillani koko\npäivän, ja ei ole tosiaankaan leikin paikka kantaa sataa kiloa\nmukanaan ympäri... Voit kiittää onneasi, ettet ole lihava, Marilla.\nNo, Anna kulta, olen kuullut ettet välitäkään mennä korkeakouluun.\nMinua oikein ilahutti kuulla siitä. Sinulla on todellakin nyt aivan\nniin paljon sivistystä, kuin naiselle on tarpeen... Mitä hyötyä siitä\non, että tytöt suorittavat laajoja kursseja yhdessä nuorten herrojen\nkanssa ja ahtavat päänsä täyteen latinaa ja kreikkaa ja muuta pötyä?\n\n-- Aion joka tapauksessa jatkaa opintojani täällä kotona omin päin,\nrouva Lynde, sanoi Anna iloisesti. -- Aion perustaa yksityisen\nkorkeakoulun Vihervaaralle.\n\nRouva Lynde löi molemmat kätensä yhteen.\n\n-- Anna Shirley, silloinhan otat hengen itseltäsi!\n\n-- En toki! Se päinvastoin sopii minulle erinomaisesti. En tosiaankaan\naio liiaksi rasittaa itseäni. Minulla tulee olemaan runsaasti aikaa\npitkinä talvi-iltoina, ja käsityöt eivät ole juuri minun makuuni...\nRouva Lynde on ehkä kuullut, että menen Carmodyyn opettajaksi?\n\n-- En, sitä en tosiaankaan ole kuullut. Olen kuullut, että sinä\ntulet opettajaksi tänne Avonlea'hin. Niin ainakin kouluneuvosto on\npäättänyt.\n\n-- Mitä rouva Lynde sanoo? huusi Anna ja syöksyi ylös, niin\nhämmästyneeksi hän tuli. -- Mutta hehän ovat luvanneet paikan Gilbert\nBlythelle?\n\n-- Niin, he ovat kyllä luvanneet. Mutta heti kun Gilbert sai kuulla,\nettä sinä olit hakenut sitä, meni hän kouluneuvostoon -- heillä oli\nkokous koululla eilen illalla -- ja sanoi heille, että hän peruutti\nhakemuksensa ja pyysi heitä hyväksymään sinut sen sijaan. Hän sanoi\naikovansa ottaa Valkorannan paikan. Hän luopui tietysti täkäläisestä\npaikasta tehdäkseen sinulle palveluksen, koska hän tiesi, kuinka\nmielelläsi sinä jäisit Marillan luo, ja sen minä sanon, että siinä\nhän menetteli sekä hyvin että kiltisti. Ja todellakin hyvin\nuhrautuvaisesti myös, sillä hänen on maksettava asunnostaan\nValkorannassa, ja kuka tahansa tietää, että hänen on tästä lähtien\npidettävä itse huolta toimeentulostaan. Sentähden kouluneuvosto\npäätti ottaa sinut, enkä minä tietenkään voinut istua kotona, kun\nThomas oli tullut viimeisestä kokouksesta ja kertonut minulle uutisen.\n\n-- Minusta tuntuu, ettei minun pidä ottaa sitä vastaan, sanoi Anna\nmatalalla äänellä. -- Tarkoitan -- en voi antaa Gilbertin tehdä sellaista\nuhrausta -- minun tähteni.\n\n-- Sitä et kaiketikaan voi estää. Hän on jo allekirjoittanut sopimuksen\nValkorannan kouluneuvoston kanssa, niin että hänelle ei sinun\nkieltäytymisestäsi ole mitään apua. Mutta luonnollisestikin otat\npaikan vastaan -tulet sen kyllä hoitamaan oivallisesti... Mitä\nmerkillisiä majakkatulia tuolla Barryn päätyikkunassa vilkkuu?\n\n-- Diana siellä vain antaa merkkejä minulle siitä, että minun on\nmentävä sinne, nauroi Anna. -- Me pidämme kiinni vanhasta tavastamme.\nMinun on juostava sinne kuulemaan, mitä hän tahtoo.\n\nAnna riensi apilaniityn yli kuin metsäkauris ja katosi kummitusmetsän\nsalaperäiseen helmaan. Rouva Lynde katsoi hänen jälkeensä\nystävällistä suopeutta ilmaisevin silmin.\n\n-- Hänessä on vielä koko joukko lasta jälellä muutamissa suhteissa.\n\n-- Niin, mutta hänessä on paljon enemmän naista muutamissa toisissa\nsuhteissa, vastasi Marilla äänessä pieni jäännös muinaisesta\ntuikeudesta.\n\nMutta tuikeus ei ollut enää Marillan luonteessa mikään huomattava\npiirre. Tultuaan kotiin ukko Thomasin luo sinä iltana sanoi rouva\nLynde:\n\n-- Usko tai ole uskomatta -Marilla Cuthbert on tullut pehmeäksi...\n\nSeuraavana iltana Anna meni pienelle kirkkomaalle asettaakseen\ntuoreita kukkia Matthew'n haudalle ja kastellakseen skotlantilaista\nruusupensasta. Hän viipyi siellä hämäriin saakka; hän nautti paikan\nhiljaisuudesta ja rauhasta, poppelien suhina oli kuin matalaa,\nystävällistä puhetta, ja ruoho hautojen ympärillä kasvoi miten mieli.\nKun hän viimein nousi ja asteli ylös loivaa mäkeä, joka vietti\nTummaa, päilyvää aallokkoa kohti, oli aurinko mennyt mailleen,\nja Avonlea lepäsi hänen edessään viivyttelevän jälkikajastuksen\nkuulakassa hohteessa.\n\nVienot tuulenhenkäykset leyhkivät ohi, apilanurmikkojen tuoksujen\nkyllästyttäminä. Kotien valot alkoivat syttyä ja tuikkia tuuheitten\npuunlatvojen välitse. Alapuolella oli meri, joka häämöitti\npurppuranpunaisessa usvassa, leveine maininkeineen, jotka huokailivat\nja särkyivät lumivalkeaksi vaahdoksi. Läntinen taivas hehkui vielä\nkomeissa väreissä, ja pikku järvi kuvasteli niitä vienoissa ja\nhillityissä vivahteissa. Annan sydän pehmeni ja lämpeni kaiken tämän\nluonnon kauneuden edessä.\n\nRinteen puolivälissä tuli pitkä nuorukainen vihellellen eräästä\nportista Barryn talon luota. Se oli Gilbert, ja vihellys kuoli hänen\nhuuliltaan, kun hän tunsi Annan. Hän kohotti kohteliaasti hattuaan,\nmutta hän olisi kulkenut äänettömänä edelleen, ellei Anna olisi\npysähtynyt ja ojentanut kättänsä.\n\n-- Gilbert, sanoi hän punottavin poskin, -tahtoisin kiittää sinua\nsiitä, että olet antanut minulle paikan koulussa. Teit siinä hyvin\nkiltisti -- ja toivon, että ymmärrät, kuinka suuren arvon panen\nhyvyydellesi.\n\nGilbert tarttui innokkaasti ojennettuun käteen.\n\n-- Se ei ollut mikään erikoinen hyvä työ, Anna... Olin iloinen\nvoidessani tehdä sinulle tuon pienen palveluksen. Tuleeko meistä\nhyvät ystävät tämän jälkeen?\n\nAnna nauroi ja koetti vetää kätensä pois.\n\n-- Ah, Gilbert, annoin sinulle anteeksi koko sydämestäni tuona\npäivänä järven luona, vaikka käytin sellaisia epäystävällisiä sanoja.\nOlen käyttäytynyt hyvin tuhmasti... Mutta -- voinhan yhtä hyvin sanoa\nsen -- olen katunut sitä kovasti.\n\n-- Nyt meistä tulee mitä parhaimmat ystävät, huudahti Gilbert\niloisesti. -- Olemme syntyneet ystäviksi, Anna -- nyt olet kyllin\nkauan uhmannut kohtaloa! Tiedän, että voimme auttaa toisiamme monella\ntavoin. Sinähän aiot opiskella omin päin, eikö totta? Samoin minä.\nTule, niin saatan sinua kotiin.\n\nMarilla katsoi uteliaasti Annaan, kun tämä tuli keittiöön.\n\n-- Kuka se oli, joka tuli oikotietä sinun kanssasi, Anna?\n\n-- Se oli Gilbert Blythe, vastasi Anna ja tunsi harmikseen\npunastuvansa. -- Tapasin hänet Barryn mäellä.\n\n-- En luullut sinun ja Gilbert Blythen olevan niin hyviä ystäviä,\nettä sinä seisoisit puoli tuntia portilla hänen kanssaan\njuttelemassa, sanoi Marilla pieni hymy huulilla.\n\n-- Ei, emme ole olleetkaan -- me olemme olleet perin huonoissa\nväleissä... Mutta nyt olemme tulleet yksimielisyyteen siitä, että on\npaljon järkevämpää tästä lähtien olla ystäviä. Olemmeko todellakin\nseisoneet siellä puoli tuntia? Luulin olleemme vain muutaman\nminutin. Mutta tiedäppäs, Marilla, meidän onkin otettava takaisin\nviisivuotinen äänetön murjotus!\n\nAnna istui kauan ikkunansa ääressä sinä iltana, ja iloinen\ntyytyväisyyden tunne oli hänen seuralaisenaan. Tuuli kahisi hiljaa\nkirsikkapuiden oksissa, ja suloinen kuusaman tuoksu lehahteli\nlauhkeina aaltoina hänen luokseen. Tähdet tuikkivat notkon tummien\nkuusten yllä, ja Dianan valo vilkkui ikkunaverhojen raosta.\n\nAnnan näköpiiri oli tullut ahtaammaksi sen illan jälkeen, kun hän\nistui siinä tultuaan kotiin seminaarista, mutta vaikkakin polku, joka\noli hänen jalkojensa astuttavana, tulisi olemaan kapea, niin tiesi\nhän kuitenkin, että hiljainen onnen kukkanen versoisi sen varsilla.\nRehellisessä työssä, toivehikkaissa pyrinnöissä ja sydämellisessä\nystävyydessä piilevän ilon hän aina omistaisi; ei mikään voinut\nkatkaista hänen mielikuvituksensa siipiä tai sulkea sitä säteilevää\nhaaveitten maailmaa, jonka hän oli luonut itselleen. Ja ainahan hän\nvoi katsoa eteenpäin \"tien mutkaa kohti\".\n\n-- Jumala on taivaassaan, ja silloin kyllä kaikki käy hyvin täällä\nmaailmassa, kuiskasi Anna hiljaa.\n\n\n\n"]