[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwh2CdeAM98Ljlyx-MD_03OAnNf85IFpFVOzsi-959jU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1071,"Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I: 1796-1835","Rosendal, Mauno",1848,1917,"1071-rosendal-mauno-suomen-herannaisyyden-historia-xixlla-vuosisadalla-i-1796-1835","1071__Rosendal_Mauno__Suomen_herännäisyyden_historia_XIXllä_vuosisadalla_I_1796-1835",null,"tietokirja",[],[],"fi",1902,80736,563486,false,49857,[22],"Finland -- Church history",[24,25,26],"History - European","History - Modern (1750+)","History - Religious","\"Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla IV. 1853-1900\" by Mauno Rosendal is a historical account written in the early 20th century. The book explores the Finnish spiritual awakening movement, specifically focusing on its development in the 19th century, particularly between the years 1853 and 1900. It delves into various facets of this movement, highlighting key figures, events, conflicts, and divisions within the faithful community.  The opening of the work discusses the challenging transitional period that the herännäisyys movement faced following pivotal events in the 1850s. It specifically highlights the struggles of N. K. Malmberg, a significant leader within the movement, as he grapples with personal attacks and disputes from both adherents and dissenters. During this time, deeper divisions arose among the followers, particularly between Malmberg's supporters and those who departed from his interpretations. The narrative paints a vivid picture of the tensions within the community, emphasizing the emotional and doctrinal battles that characterized the herännäisyys movement in this era of turmoil. (This is an automatically generated summary.)",[],340,"Historiallinen esitys suomalaisen herännäisliikkeen vaiheista 1700-luvun lopulta vuoteen 1835. Teos käsittelee liikkeen leviämistä eri maakuntiin, merkittäviä hahmoja kuten Paavo Ruotsalaista ja Henrik Renqvistiä sekä heränneiden kohtaamaa vastustusta ja oikeudenkäyntejä.","M. Rosendalin 'Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1071. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA I\n\n1796-1835\n\n\nKirj.\n\nM. ROSENDAL\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1902.\nB. B. Bergdahlin kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n        Lukijalle.\n     I. Savon herännäisyyden alku.\n    II. Paavo Ruotsalaisen nuoruudenaika. Hänen ensimmäinen\n        käyntinsä Jaakko Högmanin luona.\n   III. Paavo Ruotsalaisen toinen käynti Högmanin luona.\n    IV. Paimenääniä Lounais-Suomessa 19 vuosisadan vaiheessa.\n     V. Henrik Renqvistin koulu- ja ylioppilasaika.\n    VI. Herännäisyyden leviäminen Pohjois-Savossa ja\n        Pohjois-Karjalassa 1815-1820.\n   VII. Iisalmen heränneitä vastaan v. 1820 nostettu vaino.\n  VIII. Henrik Renqvist 1817-1826.\n    IX. Juhana Fredrik Bergh ylioppilaana ja ylimääräisenä pappina.\n     X. Hartausseurat ja kielilläpuhujat herännäisyyden alkuaikoina.\n    XI. Renqvistin suhde Savon herännäisyyteen hänen\n        Liperissä ollessaan.\n   XII. Silmäys Pohjois-Savon oloihin 1826-1830.\n  XIII. Herätyksiä Itä-Hämeessä ja Lounais-Savossa.\n        Margareetta Högman ja Salomon Häkkänen.\n   XIV. Satakunnan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1810-1833.\n    XV. Lounais-Suomen heränneet oikeuden edessä 1831-1832.\n   XVI. Renqvist Svartholman linnassa.\n  XVII. Jonas Laguksen kääntyminen. Ylivieskan herätyksen alku.\n XVIII. Niilo Kustaa Malmbergin esikoistyö Herran viinimäessä.\n   XIX. Kalajoen herätyksen leviäminen. Sen liittyminen\n        Savon herännäisyyteen.\n    XX. Uskonnollisen elämän heräjäminen Kajaanin seuduilla.\n        Eräs Elias Lönnrotin arvostelu heränneistä.\n   XXI. Paavo Ruotsalaisen oppi leviää. Uusia työaloja\n        ja uusia työvoimia.\n  XXII. Eräät seurat Kiuruvedellä 1835.\n XXIII. Säämingin ensimmäiset heränneet.\n  XXIV. Sanomalehtituumia.\n   XXV. Heränneitä ylioppilaita.\n  XXVI. Jälkikatsahdus.\n        Viiteselitykset.\n\n\n\n    Kysy entisiltä sukukunnilta ja rupea kysymään heidän isiltänsä.\n    Sillä me olemme niinkuin eilen tulleet emmekä mitään tiedä:\n    meidän elämämme on niinkuin varjo maan päällä.\n\n    Heidän pitää opettaman sinua ja sanoman sinulle ja tuoman\n    puheensa esiin sydämmestänsä.\n\n                                           Job. 8: 8-10.\n\n\n\n\nLukijalle.\n\n\nMonta vuotta sitten sain eräältä tuttavalta lahjaksi _Jul.\nImm. Berghin_ kirjoittaman kirjasen _\"Hos hvem finnes den hel.\nAnde?\"_ (Kenessä on Pyhä Henki?). Tekijän nimi ei ollut minulle\ntuntematon, vaan tätä hänen kirjastaan en ollut ennen nähnyt. Ei\nmikään puhe raamatun päätotuudesta, Jumalan armosta Kristuksessa,\nollut minuun niin koskenut eikä mikään kirja sitä minulle niin\nkirkastanut kuin tämä. Joka kerta kuin sittemmin silmäilin tämän\nkirjasen kellastuneita lehtiä, säteili niistä uutta valoa Golgatan\nhalveksittuun ristiin, ja yhä lähtemättömämmin painui jokainen\nlause mieleeni. Herännäisyysliike, jonka huomatuimpia edustajia\ntekijä aikoinaan oli, oli minulle silloin vielä tuntematon. Olin\nsiitä kuullut miltei yksinomaan moittivia arvosteluja enkä likemmin\ntuntenut siihen kuuluvia henkilöitä. Mainitun kirjan alussa löytyy\nviittaus tähän liikkeeseen. Lämmöllä ja innostuksella puhuu tekijä\nsen suuresta merkityksestä Suomen Siionin vaiheissa. Vaatimalla\nvaativat minua hänen sanansa tutkimaan tuon innostuksen perusteita ja\ntutustumaan herännäisyysliikkeen vaiheisiin. Vaan tämä ei suinkaan\nollut helppoa. Suurimpana esteenä olivat jo lapsuudessa minuun\nherännäisyyttä vastaan juurtuneet ennakkoluulot sekä liikkeessä\n40-luvun lopussa syntynyt erimielisyys, joka, kuten on tunnettu,\nv. 1851 hajoitti sen edustajat kahteen toinen toistaan ankarasti\nvastustavaan puolueeseen. Viipyi kauan, ennenkuin pystyin erottamaan\ntämän jaon vaikuttamia ykspuolisia ja ristiriitaisia arvosteluja\nitse liikkeestä semmoisenaan, puhumattakaan kirkossa vallitsevan\nevankelisen suunnan edustajain tuomitsevista todistuksista\nherännäisyyden huomattavimmista henkilöistä ja heidän elämäntyöstään.\nUskonnollisen elämän elpyminen heränneitten lapsissa oli silloin\nvasta alkamassa, eikä uusimmista kirjailijoista ollut vielä kukaan\nastunut esille tulkitsemaan herännäisyyden suurta merkitystä kansamme\nhengellisen ja henkisen elämän herättämisessä ja kasvattamisessa.\nOlin lukenut M. Akianderin laajaperäisen ainekokoelman \"Historiska\nupplysningar om de religiösa rörelserna i Finland\", vaan kirjan\nherännäisyyttä koskevat ristiriitaiset arvostelut ja monessa\nsuhteessa erehdyttävät tiedot eivät olleet omiaan johdattamaan\nminua käsittämään liikkeen luonnetta ja siinä vaikuttavien voimien\nvasituista laatua. Mainittu teos -- miltei ainoa painettu lähde,\njoka tarjosi minulle asiallisia tietoja Suomen pietismin menneistä\nvaiheista -- leimasi päinvastoin siksi monessa kohden koko liikkeen\nepämiellyttäväksi lahkoksi, että sydämmeni pysyi sille kylmänä ja yhä\nedelleen epäluuloisena. Tuon tuostakin palasivat kuitenkin ajatukseni\nnoiden minulle tuntemattomien muistojen hämärään ja niihin aikoihin,\njolloin isiemme maassa niin elävästi, kuin Jul. Imm. Berghin\nkirjasessa, kysyttiin: \"Kenessä on Pyhä Henki?\" Jos eivät painetut\nlähteet riittäneetkään minua perille johtamaan, voisin ehkä hankkia\nitselleni tietoja muualta. -- --\n\nSamaan aikaan tutustuin _W. Malmbergiin_. Hän oli silloin\npitäjänapulaisena Kiuruvedellä. Kuulin kerrottavan siellä\ntapahtuvista herätyksistä. Tuosta syrjäisestä seudusta levisi\nsitäpaitsi vuodesta 1888 alkaen kirjallinenkin todistus\nherännäisyydestä: Malmbergin toimittama \"Hengellinen Kuukauslehti\".\nSe käänsi huomioni kansan syviin riveihin, vaatien minua niistä\netsimään tietoja Suomen herännäisyyden synnystä ja kehityksestä. Olin\nennen monesti kuullut puhuttavan pietistein tuomitsevasta hengestä\nja heidän vastenmielisyydestään kaikkia liikkeen ulkopuolella olevia\nkohtaan. Jos mikään heistä lausuttu moittiva arvostelu heti alussa\nnäyttäytyi perusteettomalta, niin tämä. Minulta puuttuu sanoja kun\ntahtoisin kertoa siitä rakkaudesta, jolla heränneet alusta alkaen\nminua kohtelivat.\n\nSeurustelussa heidän kanssaan vakaantui minussa päätös koettaa kuvata\nSuomen herännäisyysliikkeen vaiheita historiallisen kertomuksen\nmuodossa. Miten vaikealta ja monessa suhteessa arkaluontoiselta\ntehtävä tuntuikin, vaati minua siihen ryhtymään varsinkin yksi\nseikka. Tiesin löytyvän monta vanhaa henkilöä, joiden hallussa\noli tärkeitä, 19:nen vuosisadan vaiheita koskevia kirjeitä ja\nmuistiinpanoja. Näiden lähteiden sekä sanottujen henkilöiden omien\nmuistojen pelastaminen unohduksiin joutumasta tuntui minusta siksi\ntärkeältä, että päätin lähteä niitä keräilemään. Seikkaperäinen\nkertomus tästä matkasta kysyisi enemmän tilaa, kuin minulla\ntässä on käytettävänä. Aikomukseni on eri kirjasessa siitä vasta\nkertoa. Se vain tässä mainittakoon, että herännyt kansa kaikkialla\nmaassa mitä suurimmalla alttiudella ja avosydämmisyydellä kertoi\nherännäisyyden menneistä vaiheista sekä antoi käytettävikseni\nsäilyttämiään, näitä asioita koskevia kirjeitä y.m. asiakirjoja.\nKalliina muistona matkastani olen niinikään aina säilyttävä, miten\ntämä kansa rakkaudesta heränneitten isien muistoon muullakin tavoin\nminua työssäni auttoi. Esimerkkinä mainittakoon, että talolliset\n_M. Knuutila_ (Ylivieskassa), _P. Niskanen_ ja _M. Palosaari_\n(Nivalassa), _A. Lämsä_ (Kiuruvedellä), _J. Malkamäki_ (Ylistarossa)\nsekä moni muu kokosivat kotiinsa usein pitkienkin matkojen takaa\nvanhuksia, minulle kertomaan muistojaan, joiden perille tämän avun\npuutteessa tuskin olisin voinut päästä.\n\nSamaa ystävällisyyttä etenkin kirjeiden ja muiden asiakirjain\nkokoamiseen nähden osoitti minulle niinikään moni herännäisyyden\nmenneisiin vaiheisiin perehtynyt säätyhenkilö.\n\nKoska kirjani on alallaan ensimmäinen, olen pitänyt itseni\nvelvollisena tarkkaan ilmaisemaan käyttämäni lähteet. Niinkuin lukija\nhuomaa, on suuri osa julkaisemistani tiedoista kotosin kansan suusta.\nHuolellisesti olen niitä koonnut ja mitä suurimmalla varovaisuudella\nkäyttänyt. Ainoastaan yhden tahi kahden henkilön todistuksen\ntukemalle tiedolle en ole historiallista arvoa antanut, hyvin harvoja\npoikkeuksia lukuunottamatta, vaan muiden todistusten puutteessa\njättänyt käyttämättä monen luotettavaltakin tuntuvan kertomuksen.\nKertojista olen maininnut ainoastaan tarkimmat, s.o. ne, joiden\nantamat tiedot muut, varsinkin muualla asuvat todistivat oikeiksi.\nSamaan tapaan olen menetellyt, tutkiessani kansan keskuudessa\nsäilyneitten kirjallisten kertomusten luotettavaisuutta. Ainoastaan\npoikkeustilassa olen turvautunut muiden minulle kansan keskuudesta\nhankkimiin suullisiin kertomuksiin. Niinpä on pastori _J. Väyrynen_,\njoka kesällä 1896 matkoillani Kajaanin seuduilla taitavasti ja\nvaivojaan katsomatta opasti minua sikäläisen herännäisyyden muistojen\nperille, sittemmin hankkinut minulle kansan suusta koottuja\nlisätietoja. Samaan tapaan on minua Keuruun tienoilla säilyneiden\nmuistojen kokoamisessa auttanut rouva _Lydia Hällfors_.\n\nKaikille niille lukuisille henkilöille, jotka tavalla tahi\ntoisella ovat minua työssäni auttaneet, lausun täten vilpittömän,\nsydämmellisen kiitokseni. Liikutuksella muistan tätä tehdessäni\nmonen vanhuksen todistuksen \"isien taisteluista\" sekä sitä luottavaa\navosydämmisyyttä, millä he kertoivat muistojaan, kun pääsivät\nymmärtämään, missä mielessä heiltä näitä tiedustelin. \"Pankaa vaan\npaperille\" sanottiin minulle, \"kyllä niitä asioita kannattaa muistaa\".\n\nMitä painettuja lähteitä, kirjeitä, kirjoitettuja kertomuksia ja\nmuistiinpanoja, arkistoja y.m. olen lähteinä käyttänyt, olen kirjassa\nilmaissut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen rajoittanut kertomukseni 19:nen vuosisadan herännäisyyteen,\nkoska vanhemman samannimisen liikkeen tutkiminen olisi kysynyt\nenemmän aikaa, kuin minulla on ollut käytettävänä. Kuten\nesityksestäni selvennee, muodostaa käsiteltävänäni oleva aika\naikuisemmasta herännäisyydestä siksi riippumattoman kehitysjakson,\nettei mikään estä sen vaiheita esittämästä erikseen edellisestä.\nLiikkeessä 19:nen vuosisadan aikana tavattavat käännekohdat\nryhmittävät sen tapahtumat eri jaksoihin, joiden mukaan olen jakanut\nesitykseni seuraavaan neljään osaan: I (1796-1835), II (1836-1844),\nIII (1845-1852), IV (1853-1900).\n\nKansan syvissä riveissä syntyi ja kehittyi 19:nen vuosisadan\nherännäisyys. Sen muistojen uskollisimpana vartijana oli ja on yhä\nedelleen Suomen herännyt kansa. Näin ollen on luonnollista, että\nkertomus tästä liikkeestä pukeutuu niin kansantajuiseen muotoon kuin\nsuinkin. Minkä kansalta olen saanut, sen olen tahtonut etenkin sille\nantaa.\n\nOulu, marraskuussa 1901.\n\nM. Rosendal.\n\n\n\n\nI.\n\nSavon herännäisyyden alku.\n\n\nSe heräykseen ja elävään kristillisyyteen vaativa henki, joka 17\nja 18 vuosisadalla synnyttää Suomen varhaisemman herännäisyyden,\nilmenee jo siihen aikaan niin voimallisena ja itsetietoisena,\nettei hengellinen välinpitämättömyys eikä tahallinen vastarinta\nenää voi sille salpoja rakentaa. Sen jatkuva työ isiemme maassa\non historiallinen välttämättömyys, ja tämä välttämättömyys johtuu\nsiitä totuudesta, ettei Jumalan henki jätä työtään kesken. Hajalla\novat vielä 18 vuosisadalla tämän liikkeen voimat; ne kaipaavat\nkokoamista, yhtenäisyyttä, ja niiden pyrintöä päästä elähyttäen\nuudistamaan puhdasoppisuuden kaavoihin jähmettynyttä kirkkoamme\nestelevät monessa paikoin epämääräiset haaveilut ja harhaan johtavat\nyritykset. Sentähden onkin Suomen vanhempi herännäisyys eroitettava\nsiitä valtaavasta samannimisestä liikkeestä, joka 19 vuosisadalla\non niin suuria vaikuttanut kansamme uskonnollisessa katsantotavassa\nja elämässä. Henki kyllä on sama: kadotuksen kauhu, synnin\nsuru, armon ikävöiminen on kummankin vasituisena tuntomerkkinä,\nelävän, sisällisestä uudistuksesta lähteneen, maailmasta eronneen\nkristillisyyden luominen kummankin päämääränä; mutta eroitus niiden\nvälillä on kuitenkin suuri. Varhaisemman herännäisyyden vaikutus on\nkyllä hyvinkin tuntuva monessa paikoin, mutta se ei vielä muodosta\nmitään kokonaisuutta, kuten myöhempi herännäisyys, jonka yhä\ntaajentuvat rivit yhtynein voimin taistelevat elävän kristillisyyden\npuolesta, laajentaen vaikutustaan ulospäin miltei kaikkiin Suomen\nseurakuntiin, vaan pysyen kuitenkin, ainakin pitkät ajat, koossa\ntuona ecclesiola in ecclesia, josta pietismi tunnetaan. Vanhempaa\nherännäisyyttä johtavat miltei yksinomaan papit, uudemmassa vetävät\nmaallikot yhä suuremman huomion puoleensa, ja etenkin näiden kautta\npääsee liike vaikuttamaan niin syvään ja laajalle _kansassa_, että\nharvojen maiden kirkkohistoria tietää sen vertaisista ilmiöistä\nkertoa. Jo nämä erinkaltaisuudet, muista puhumatta, jakavat Suomen\nherännäisyyden vaiheet kahteen aikakauteen, joiden välisenä rajana on\n18 vuosisadan loppuaika.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhemman herännäisyyden herätyshuuto kaikui vain Lounais- ja\nLänsi-Suomessa: maan sisäosiin se ei päässyt kuulumaan.\nSamoin asuskelivat muutkin samanaikuiset uskonnolliset liikkeet\nrannikkoseuduilla, nekin jättäen Suomen sydänmaat miltei aivan\nkoskematta. Näin asiain ollen on omituista, että myöhempi\nherännäisyys saapi alkunsa Savossa, missä ennen sitä tapahtumaa,\njosta tämä liike johtuu, kaikki on ollut tyyntä ja hiljaista.\nSiinäkin tapauksessa, että tarkkaan tuntisimme kaikki tähän kuuluvat\nsyyt, jäisi päävaikutin kuitenkin sen hengen salaisuudeksi, josta\nkirjoitettu on: \"tuuli puhaltaa, kussa se tahtoo, ja sinä kuulet sen\nhumun etkä tiedä, kusta se tulee taikka kuhunka se menee.\"\n\nOli kaunis heinäkuun päivä v. 1796. Silloisen Iisalmen pitäjän\n_Savojärven_ kylän _Heikkilän_ ja _Asikkalan_ talojen väki oli\nheinää tekemässä sanottujen talojen omistamalla _Telppäs_-nimisellä\n[Kertoneet (1896) Liisa Rytkönen y.m. Lapinlahdella asuvat vanhat\nhenkilöt.]ulkoniityllä, joka sijaitsee nykyisen höyrylaivareitin\nvarrella lähellä Lapinlahden kirkkoa. Näkymätön, yliluonnollinen\nvoima painoi heidät maahan, ihmeellinen tunne valtasi heidän\nsydämmensä, he näkivät näkyjä ja puhuivat eri kielillä [L. J.\nNiskanen, \"Hengellisten asiain muistokirja\", josta vasta enemmän.].\n\nArvostelkoon maailma tätä kertomusta, jonka luotettavaisuutta\nei kukaan herännäisyyden vaiheisiin ja kysymyksessä olevan ajan\nluonteeseen perehtynyt ole epäillyt, miten hyvänsä, sanomme\nempimättä: se oli Jumalan ihme. Savon herännäisyyden historia,\njonka alkuna tämä tapahtuma on, oikeuttaa meitä sitä väittämään.\nTätä arvostelua tukevat sitäpaitsi yksimielisesti liikkeen\nvanhimmat henkilöt. Niinpä lausui yksi heistä, ei nuoruuden usein\nliioittelevan innostuksen eksyttämänä, vaan kokeneena miehenä, joka\nkauan oli seurannut herännäisyyden kehitystä ja tarkastellut sen\nkypsyviä hedelmiä, eräässä Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämässään\nesitelmässä kysymyksessä olevan tapahtuman ja sen seurausten\njohdosta: \"Kuusikymmentäkaksi vuotta on kulunut siitä kuin yksi\nniitä voimakkaimpia liikkeitä, joiden kautta Jumalan henki on\ntahtonut vuodattaa elämää Suomen kirkon jähmettyneisiin kaavoihin,\nyhtäkkiä syntyi niin elinvoimaisena, että tuskin mikään Suomen\nkirkon aikakirjoissa mainittu liike on sen vertainen ollut ja\nettä sen vaikutukset eivät vielä tänään ole keskeytyneet eivätkä\nlakanneet. Ja koska siis Suomen Siioni näillä seuduin on viettänyt\nyhtä kauneimmista helluntai-ihmeistänsä, niin on tämä ikäänkuin\npoistamattomana muistutuksena pyhän työmme puhtaimmasta ja\nkauneimmasta alusta ei vain syrjäisessä isänmaassamme, vaan kaikissa\nmaissa\" [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Helige Ande? Kuopio\n1859. Siv. 4-5.9.]\n\nIhmetellen kuunneltiin Savojärven kylässä, mitä Heikkilän ja\nAsikkalan väelle heinäniityllä oli tapahtunut. Koko heidän\nkäytöksensä osoitti, etteivät joutavia kertoneet. Hengellisen\nelämän ihmemaailma oli heille auennut, siitä he itkien ja riemuiten\npuhuivat, sen aarteita he kehoittivat muitakin etsimään. Eikä\naikaakaan, ennenkuin se tuli, joka heidän katseessaan välkkyi, levisi\nmuihinkin, niin että heränneitten \"luku jo joulukuussa samana vuonna\noli jotenkin suuri\". Siihen aikaan kerrotaan heidän viettäneen\n\"erinomaisen iloista juhlaa\", joka seikka myöskin todistaa liikkeen\nkasvamista.\n\nMiten niukat tiedot näistä Savon herännäisyyden esikoisista ovatkin,\nmainitsee L. J. Niskanen \"Muistokirjassaan\", josta ylläolevat otteet\novat lainatut, erään seikan, joka on omiaan kuvaamaan tämän liikkeen\nluonnetta ja selittämään sen raitista kehitystä. Hän näet lausuu:\n\"he näkivät petollisten kristittyjen petollisuuden ei vähemmässä\nmitassa kuin Pietari Ananiaan petoksen\". Kernaasti myönnämme, että\narvostelu on liioiteltua, mutta semmoisenakin on se varsin tärkeä.\nJuuri kyky tutkia henkiä, joka on Savon herännäisyydelle ominaista,\npuuttui ylimalkaan 18 vuosisadan ekstatismin haaveiluihin suuremmassa\ntahi vähemmässä määrässä eksyviltä uskonnollisilta liikkeiltä. On\nkyllä totta, että noiden \"petollisten\" ilmaiseminen ja nuhteleminen\nmonesti tapahtui tunnottomaan horrostilaan uupuneiden kautta, mutta\nnäiden \"kielilläpuhumiset\" samoinkuin heidän tuossa tilassa pitämänsä\nselväkieliset saarnat perustuivat raamattuun eivätkä johtaneet\nharhaan. Tämän todistuksen saapi Niskasen muistokirjassa ainakin\neniten huomattu tämänkaltaisista \"saarnaajista\" herännäisyyden ensi\najoilta _Juhana Martikainen_. Savojärven esikoisten kera herättyään\njulkisesta jumalattomuudesta ja löydettyään Kristuksen, vaipui tämä\nmies hartausseuroissa ja muulloinkin tainnoksiin ja alkoi saarnata,\nilmoittaen \"ken oli totisesti Herran edessä, ken petollisesti ja\njaetulla sydämmellä\". Vaikka hän tuohon tilaan jouduttuaan oli niihin\nmäärin tunnoton, ettei olisi tietänyt mitään, \"jos jäsen olisi\nhäneltä poisleikattu\", ja vaikka hän oli \"lyhyt ymmärrykseltään\"\neikä huonon näkönsä tähden ollut oppinut lukemaankaan, \"saarnasi\nhän voimallisesti, ja ne saarnat olivat p. raamatun kanssa yhteen\nsopivat\". Tämä arvostelu on sitä luotettavampi, koska se perustuu\nmoneen tuollaiseen kohtaukseen miehen elämässä. Martikainen eli nim.\nnoin 30 vuotta Savojärven ensimmäisen herätyksen jälkeen, jatkaen\ntuon pitkän ajan kuluessa omituista herätys- ja varoitussaarnaansa\nystäviensä keskuudessa.\n\nMoni on arvellut, ettei Savon herännäisyyden alku ole niihin\nmäärin riippumaton muitten senaikuisten hengellisten liikkeiden\nvaikutuksesta, kuin olemme väittäneet. Tuota mielipidettä näyttää\ntukevan se seikka, että savolaiset siihen aikaan hankkivat\nostotarpeensa Pohjanmaalta ja siis matkoillaan helposti voivat\ntutustua niihin hengellisiin liikkeisiin, jotka 18 vuosisadan\nkeski- ja loppuaikoina monessa paikoin olivat rannikkomaan asukkaissa\nvaikuttaneet virkeämpää hengellistä elämää. Etenkin sopisi tässä\nyhteydessä huomauttaa _Juhana Vegelius_ nuoremman herätystyöstä\nOulussa sekä Tornion seuduilla pari vuosikymmentä myöhemmin\nilmestyneestä uskonnollisesta liikkeestä, jonka vaikutukset tuntuivat\nkauas eteläänkin. Näille otaksumisille emme kuitenkaan voi aivan\nsuurta arvoa antaa. Päinvastoin on vaikea olettaa, että L. J.\nNiskanen, jonka muistiinpanot ovat tarkat ja huolellisesti kootut, ei\nolisi asiasta mitään maininnut, jos Savojärven herätys olisi saanut\nalkunsa muualta kotosin olevista vaikutuksista. Toistamme sentähden\nmitä ennen olemme lausuneet: Savon herännäisyyden alku on Jumalan\nihme. Näissäkin syrjäisissä seuduissa oli sanan siemen kauan salassa\nitänyt ihmisten sydämmissä, kunnes armonaurinko murti talven vallan ja\noras pääsi nousemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSavojärven herätysten ensi aikoina saapui Ylitorniosta Iisalmelle\npyöräntekijän ja muuta puusepän työtä hakien eräs nuori mies niineltä\n_Juhana Puustijärvi_ eli _Lustig_, jonka viimemainitun nimen hän\nsotamiehenä ollessaan oli ottanut. Hän hankki itselleen torpan\nOllikkalan kylässä, missä Tikkalanmäen y.m. talojen väki, samoinkuin\nsuuri osa lähellä olevan Savojärven kylän asukkaista siihen aikaan\nahkerasti oleskeli Jumalan sanan ääressä. Lustig liittyi heihin.\nHän oli paljon lukenut raamattua ja muita hartauskirjoja, ja kun\nhänellä sitäpaitsi oli hyvä ymmärrys, rohkea, seurusteluun muiden\nkanssa taipuva luonne ja sujuva kieli, alkoivat heränneet käyttää\nhäntä neuvonantajanaan hengellisissä asioissa. Ei kulunut pitkä\naika, ennenkuin Lustig oli kohonnut heidän johtajakseen. Väärin\nolisi kieltää hänen ansioitaan semmoisena, jos kohta miehen\nhuikentelevaisuus ja hänen pintapuolinen uskonnollinen kantansa\neivät olleet omiaan ajanpitkään säilyttämään hänelle tätä asemaa.\nLustig järjesti päivä päivältä kasvavan kuulijakuntansa yhteiselämän,\nvarsinkin hartausseurat, joissa hän yhä useammin esiintyi puhujana.\nTavallisesti luki hän ensin raamatunlauseen, jonka johdosta hän\nsitten puhui. Hänen vilkas esitystapansa ja hyvä puhelahjansa eivät\nvoineet olla vaikuttamatta Iisalmen isoovaan kansaan, etenkin koska\nhän oikein esitti kristinuskon alkeet. Varsinkin herätyssaarnaajana\nvaikutti Lustig paljon. Oikein hän myöskin selvitti opin syntisen\nensimmäisestä vanhurskauttamisesta Kristuksen veressä, ja juuri\nviimemainittua totuutta tarvitsi noiden vasta heränneiden, syntiensä\npaljoutta ja Jumalan vihaa kauhistuvien saada kuulla. Ja jos\nsaarnaajan puhe monesti liikkuikin pinnalla, jos hän usein jakelikin\nkuulijoilleen ala-arvoista ravintoa: Herran työ edistyi kuitenkin,\nsillä kansa oli nälkäistä, ja nälkäinen syö kernaasti heikompaakin\nruokaa. Kylästä toiseen levisi herätys Iisalmella, voittaen\nennenpitkää alaa muissakin pitäjissä. Ensimmäisinä näistä mainitaan\n_Nilsiä_ ja _Maaninka_.\n\nLustigin maine kasvamistaan kasvoi. Mutta tämä myötäkäyminen ei\nollut hänelle hyödyksi. Kun hän ei päässyt perehtymään uskon\nsalaisuuteen, ei nöyrtynyt elämään yksin armosta eikä valvoen\ntarkannut omaa tilaansa, valtasi ylpeys hänen sydämmensä ja hän\ntakertui takertumistaan tekopyhyyden syntiin. Rohkeasti lähestyi hän\nJumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa, astuen ennenpitkää sen\nyli. Niinpä alkoi hän käydä maailman lasten pidoissa, ottaen niissä\nosaa tanssiin ja muihin huvituksiin sekä antaen ystävilleenkin lupaa\nsiihen [L. J. Niskanen; Akiander, Religiösa rörelserna i Finland VI,\n4.].\n\nNäin oli Savon herännäisyys vaarassa jo heti alussa eksyä väärälle\nuralle. Heränneitten pieni, kokematon joukko, joka vasta oli\nluopunut maailmasta ja sen tavoista eikä vielä pystynyt eroittamaan\ntaivaallista iloa tämän maailman hekumasta, ei rohjennut vastustaa\nLustigia. Nekin vaikenivat, joiden omatunto tuosta loukkaantui.\nOliko vihollinen tekevä tyhjäksi Herran työn, oliko näiden seutujen\nherännyt kansa sammuttava Herran tulen kokoamalla vieraita aineksia\nhänen alttarilleen? Oliko Jumala jättävä tämän pienen, vasta\nkokoamansa ymmärtämättömän lauman ilman paimenta korpeen eksymään?\nTarkatkaamme likemmin Lustigin kuulijakuntaa. Huomiomme kiintyy\nerääseen pitkään, solakkavartiseen nuorukaiseen. Tarkkaan hän\nkuuntelee Lustigin puhetta; kyyneltynyt silmänsä ilmaisee kovaa\nsisällistä taistelua, tavatonta luonteen vilkkautta ja samalla\nihmeellistä syvyyttä, mutta ennen kaikkea sitä totuuden janoa, jota\nyksin elämän vesi voi sammuttaa. Veisuun ottaa hän hartaasti osaa,\nkaiken hyvän, joka seuroissa on tarjona, kätkee hän sydämmeensä\ntarkkaavalla mieltymyksellä, vaan samalla tuolla totuutta etsivällä\npelvolla, jota eivät ihmisten mahtisanat pakota taipumaan eivätkä\nheidän korupuheensa petä. Tästä miehestä -- hänen nimensä on _Paavo\nRuotsalainen_ -- valmistaa Jumala, joka ei jätä työtään kesken,\npaimenta Savon heränneiden eksyvälle joukolle.\n\nPian sai Lustig kokea, etteivät kaikki heränneet niin ehdottomasti,\nkuin hän ylimielisyydessään näkyy olettaneen, luottaneetkaan\nhäneen. Savon herännäisyyden vaiheissa tapahtuu käänne. Ennenkuin\nsiitä kerromme, sopii tässä luoda silmäys sen merkillisen miehen\naikuisempiin elämänvaiheisiin, jonka kautta Jumala tämän käänteen\nvaikutti.\n\n\n\n\nII.\n\nPaavo Ruotsalaisen nuoruudenaika. Hänen ensimmäinen käyntinsä Jaakko\nHögmanin luona.\n\n\n_Paavo Henrik Ruotsalainen_ syntyi Tölväniemen tilalla Onkiveden\nkylässä Iisalmen (nyk. Lapinlahden) pitäjää kesäkuun 19 p:nä 1777.\nIsänsä oli talonpoika _Vilppu Ruotsalainen_, äitinsä nimi oli _Anna\nHelena Svahn_. Tölväniemen pienet viljelykset eivät olleet omiaan\ntotuttamaan sen asukkaita ylöllisyyteen; päinvastoin näkyy perheen\ntoimeentulo olleen hyvinkin niukkaa. Jo varhain täytyi Paavon oppia\nauttamaan vanhempiaan heidän työssään. \"Kontissa kannettiin Paavoa\nsalolle siellä hoitamaan nuorempaa lasta\", niinkuin Ruotsalainen\nlapsuutensa aikoja muistellessaan vanhoilla päivillään eräälle\nystävälleen [Asessori K, A. Malmberg] kertoi. Taistelu elatuksen\nhankkimisesta painoi vakaan leiman Tölväniemen asukkaisiin,\nsäilyttäen heissä tuota vanhaa, isiltä perittyä kirkon ja uskonnon\nkunnioitusta, joka hengellisesti kuolleina aikoinakin on tuottanut\nkansallemme niin suurta siunausta. Elävämpään kristillisyyteen eivät\nPaavon vanhemmat kuitenkaan herätystenkään aikoina näy taipuneen.\nMutta he opettivat lapsensa lukemaan ja käyttivät heitä kirkossa,\nsiten ohjaten heitä Jumalan uudesti synnyttävän sanan ääreen. Tästä\nsanasta sai Paavo kerran jo lapsena hän oli silloin 6 tahi 7 vuoden\nikäinen -- \"piston sydämmeensä\", kirkossa kuullessaan saarnattavan\nvapahtajan kuolemasta. \"Kuka on tapettu?\" kysäsi hän tuskaantuneena\nviereiseltään, kiinnittäen, vastauksen saatuaan, kaiken huomionsa\npappiin. Myöhempinä aikoina muisteli Paavo usein tätä tilaisuutta,\npitäen sitä kehitykselleen tärkeänä.\n\nPaavon vilkas luonne ja hänen rikas sielunelämänsä herättivät jo\nvarhain hänen vanhempainsa huomion. Hänen hyvä muistinsa, erinomainen\nkäsityskykynsä ja suuri tiedonhalunsa vaatimalla vaativat heitä\nmiettimään, millä keinoin voisivat saada poikansa kouluun. Etenkin\ntuli tämä huoleksi äidille, joka sitäpaitsi itse oli vallassäädystä\nlähtenyt ja siitäkin syystä altis tuohon suuntaan ajattelemaan. Mutta\nJumala oli toisin päättänyt. Tuumaa vastusti se ankara todellisuus,\njonka nimi on varojen puute ja joka niin monelta köyhän kansamme\nlahjakkaalta lapselta on tukkinut tiedon ja sivistyksen tien. Esteitä\nlisäämässä olivat sukulaisten epäävät varoitukset. Etenkin kerrotaan\nerään Paavon sedän jyrkästi tuumaa vastustaneen ja purevalla ivalla\nkoettaneen sekä äidissä että lapsessa masentaa näitä aikomuksia.\nJälkimaailma ei tiedä, millä mielellä tuo tiedonhaluinen poika\ntaipui kohtaloonsa ryhtyäksensä hänkin isiensä tavoin otsansa hiessä\nerämaata raatamaan, mutta Paavo Ruotsalaisen elämässä välkkyy jo\ntässä sen Herran tarkoitus, jonka tapana on kasvattaa välikappaleensa\nitsensäkieltämisen ja nöyrtymisen koulussa.\n\nJo kuuden vuoden ikäisenä oli Paavo oppinut lukemaan. Tätä taitoa\nkehitti hän ahkeraan, lukemalla uskonnollisia kirjoja. Näitä löytyi\nvähän kodissa ja lisää sai hän samalta sedältä, joka niin jyrkästi\nvastusti hänen \"herraksi pyrkimistään\". Tämä setä lahjoitti hänelle\nmyöskin raamatun. Näin pääsi Paavo jo lapsena tilaisuuteen elämän\nsanan lähteestä tyydyttämään sitä ijankaikkisuuden janoa, jota\nhänessä jo tähän aikaan ilmaantui. Samaa raamattua -- se oli 1776\nvuoden raamatunpainos käytti hän sitten ahkeraan elämänsä loppuun,\nammentaen siitä sitä viisautta ja voimaa, joiden elähyttämänä hän\nsuuren elämäntyönsä toimitti.\n\nKuinka syvältä Jumalan sanan kaksiteräinen miekka oli päässyt\ntunkeutumaan Paavon sydämmeen siihen aikaan, jolloin hän ilmoittautui\nrippikouluun, sitä ei tiedetä, mutta hyvin luultavaa on, ettei\nhän mieleltäänkään ollut aivan tavallinen rippikoululapsi.\nMihinpäin hänen ajatuksensa oli suunnattu, todistaa sekin, että hän\npyysi pappia kirjoista poistamaan toisen ristimänimensä, sanoen\ntahtovansa omistaa ainoastaan nimen Paavali. Maailma ei häntä\nmiellyttänyt; Jumalan valtakunta ja sen sankarit vetivät häntä\npuoleensa. Mutta että Paavo jo siihen aikaan olisi ollut selvillä\ntulevasta tehtävästään, että hän, kuten on väitetty, jo lapsena\noli päättänyt uhrata elämänsä Jumalan valtakunnan levittämiseen\nja, ylpeytensä yllyttämänä, mielikuvituksessaan vertasi itseään\nsuureen pakana-apostoliin -- tuo otaksuminen on aivan perusteeton\nja ilmeisessä ristiriidassa Paavon silloisen mielialan kanssa.\nPalajamme tähän kysymykseen; tässä vain huomautettakoon, ettei\nPaavon kotiseuduilla hänen rippikouluaikanaan mitään poikkeuksia\ntavanmukaisista kirkollisista oloista vielä ollut ilmaantunut. Ei\nainoakaan maallikko vielä ollut niillä seuduin saarnaajana esiintynyt\neikä tieto muualla toimivista kansanmiehistä tänne ehtinyt. Miten\nvoisi siis rippikoulupoika ruveta tuota tavottelemaan, jos tämä poika\nonkin Paavo Ruotsalainen?\n\nMitä rippikoulu Paavossa vaikutti, sitä ei tiedetä. Erinomaisempaa\ntuo ei lie ollut, koskei hän siitä myöhemmin ystävilleen mitään\npuhunut. Mutta sanan siemen iti hänen sydämmessään, odottaen Herran\nkevätaikaa päästäksensä kuorestaan puhkeamaan. Se tuli, tämä kevät,\nmutta pilvisenä ja kolkkona. Päivät pitenivät, mutta aurinkoa ei\nnäkynyt, myrskyt särkivät jäät, mutta kaikki näytti niin oudon\nkylmältä ja toivottomalta. Ahkeraan luki Paavo raamattua, etsien\nsiitä rauhaa levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Rauhaa hän ei\nsaanut, vaan sotaa, yhä kovempaa sotaa. Pyhä on Jumala ja vanhurskas\n-- tuo totuus leimahti esille joka rivistä, joka sanasta, ja siinä\nvalkeudessa näki Paavo itsessään syntiä vain. Pakoon hän ei pääse\neikä yritäkään. Hän etsii sovintoa sen Jumalan kanssa, jonka tuomiot\nhäntä noin ankarasti kohtaavat, sillä ilman hänettä hän ei voi elää.\nMutta Herra on kuin kuluttava tuli.\n\nPaavo oli käynyt Lustigin seuroissa, vaan ei ollut hän niissäkään\nlöytänyt mitä etsi. Oikeilta tuntuivat opetukset, neuvot monesti\nhyviltä, mutta niissä oli kuitenkin jotakin puolinaista -- perille\nne eivät vieneet. Hänkin olisi tahtonut iloita noiden monien kera,\njotka sanoivat Herran löytäneensä, mutta omatunto pani vastaan, sen\nsoimaukset eivät lakanneet. Hän teki hyviä päätöksiä, vaan ei voinut\nniitä toteuttaa. \"Kun käsky tuli, virkosi synti jälleen.\" Miten\neläviltä tuntuivat hänestä heränneet, etenkin nuo kielilläpuhujat,\nJuhana Martikainen ja muut salaisuuksien perille päässeet! Häneltä\nvain Herra vihassaan kasvonsa salaa, hänen sydämmessään ei kointähti\nkoita! Tuohon sisälliseen ahdinkoon liittyi ulkonaisiakin vastuksia.\nEpäillen olivat omaisensa jo kauan tarkastaneet hänen tilaansa,\npitäen tuota outoa levottomuutta, joka toisinaan näyttäikse\närtysänä kiivautena, toisinaan toivottomana alakuloisuutena,\nalkavan mielenhäiriön enteenä. Pilkalla, uhkauksilla, vieläpä\nruumiinrangaistuksillakin koetettiin häntä estää seuroissa\nkulkemasta, vaan kaikki oli turhaa. \"Löyhkä-Paavo\" näytti olevan\nauttamaton. Hän oli käsittämätön muille ja käsittämätön itselleen\n[Nämä tiedot P. Ruotsalaisen lapsuuden ja nuoruuden ajasta olen\n(1896) saanut muutamilta hänen vanhimmilta tuttaviltaan, enimmäkseen\nasessori K. A. Malmbergilta, joka viimemainittu hyväntahtoisesti\nsittemmin on ne minulle kirjallisesti esittänyt. Vert. Akiander VI.\n6-10.].\n\nKova ja pitkä oli Paavo Ruotsalaisen ensimmäisen herätyksen aika.\nMiksi sen semmoiseksi täytyi muodostua, se on Jumalan salaisuus,\njonka perille ei mikään tutkimus pääse. Vaan ilmaiseepa kuitenkin\ntämän merkillisen miehen luonne piirteitä, jotka, inhimillisesti\npuhuen, ainakin jossain määrin ovat omiaan meille tähän kysymykseen\nvastausta antamaan. Ristiriitaiset taipumukset taistelivat vallasta\nPaavon sydämmessä. Hän oli vallattoman iloinen ja sen ohessa\nsynkkämielinen, kiivasluontoinen, tuittupäinen, vaan samalla\nhelläsydämminen ja tyyni, kevytmielinen ja syvämietteinen, raaka ja\nhienotunteinen. Ja näitä ominaisuuksia liikuttamassa ja toimintaan\npakottamassa oli tavattoman rikas mielikuvitus ja luja tahto.\nEnnenkuin semmoinen luonne murtuu ja nöyrtyy itsensäkieltämisen\ntielle, täytyy sen kärsiä monet ja kovat iskut, ennenkuin se asettuu\nja tyyntyy Herran armoa säteilemään, täytyy sen saada uuvuksiin asti\ntaistella. Oudoksuisimmeko, että Paavo Ruotsalaisen täytyi niin kauan\ntässä tilassa olla, ennenkuin hän voimatonna turvautui yksin Jumalan\narmoon?\n\nKolme pitkää vuotta taisteli Paavo toivotonta taisteluaan. Turhaan\netsi hän, kehityksessään vähän pitemmälle ehdittyään, neuvoa\nja lohdutusta Lustigin seuroissa. Niissä vallitseva vapaa, yhä\nkevytmielisemmäksi yltyvä henki ei voinut häntä tyydyttää. Oli\nkyllä noissa heränneissä monta, joille hän saattoi sydämmensä\navata, monta murheen ja vaivan alaista, jotka tuntuivat käsittävän\nhänen kärsimisensä, he kun itse taistelivat samaa taistelua,\nvaan ei osannut kukaan heistäkään häntä neuvoa. Papeista ei\nollut kysymystäkään, nehän vihasivat heränneitä, tuomiten heidän\nkilvoituksensa hulluudeksi, jota tulisi koettaa kaikin tavoin\nmasentaa.\n\nTänä pimeänä ahdingon aikana kuuli Paavo puhuttavan eräästä\nLaukkaan pitäjässä asuvasta miehestä, jota kiitettiin kristinuskon\nsalaisuuksiin hyvin perehtyneeksi ja pitkälle pyhityksen tiellä\nehtineeksi. Tämä monesta syystä huomattava henkilö oli _Jaakko\nHögman_. Ollen kotosin Iistä, missä oli syntynyt v. 1753, lähti hän\nmatkoille työnansiota hakemaan. Kaikkialla mihin saapui, todisti\nhän puheellaan ja käytöksellään siitä Herrasta, jolle hän oli\nelämänsä pyhittänyt. Kuinka vaatimattomasti hän esiintyikin ja miten\nvähän huomiota hän tahtoikin herättää, ei voinut pysyä piilossa\nse valkeus, joka hänessä asui. Se loisti yön pimeässä, ennustaen\npäivän koittoa sydänmaitten nukkuville asukkaille. Högman ei\nkoonnut ympärilleen suuria kansanjoukkoja eikä missään muodostanut\nuskonnollista puoluetta, hän näkyy päinvastoin karttaneen julkista\nesiintymistä ja tahtoneen toimia ainoastaan pienemmissä piireissä.\nMatkoillaan piti hän rukoushetkiä taloissa, varoitti jumalattomia\nja lohdutti murheellisia, neuvoen kaikkia sen vapahtajan tykö, joka\nainoana voi Aatamin langenneita lapsia auttaa. Tyyntä ja hiljaista\noli hänen esiintymisensä, se ei lumonnut ihmisiä, ei herättänyt\nheidän uteliaisuuttaan, ei murtanut mieliä eikä ajanut liikkeelle,\nmutta salaisella voimallaan painoi se raolle monen sydämmen oven,\nsiellä täällä herättäen ijankaikkisen elämän kaipuuta. Högmanin\nelämänvaiheista tiedetään, että hän, kuljettuaan muun ohessa myöskin\nIisalmen läpi, ensin asettui asumaan Pielavedelle sekä myöhemmin\nJyväskylään, missä hän varmuudella oleskeli jo v. 1786 ja kuoli\nheinäkuun 22 p:nä 1806. Hän elätti itseään sepäntyöllä ja kaupalla.\nKaikki, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan, kiittivät häntä\nhurskaaksi, raittiiksi ja rehelliseksi mieheksi. Kristittynä ja\nhengellisenä neuvonantajana näkyy hän saavuttaneen verrattain\nlaajalle ulottuvan maineen. Etenkin oli hänellä paljon ystäviä\nKangasniemellä, missä hän kauppamatkoillaan usein kävi. Mutta ettei\nHögman ollut kutsuttu vaikuttamaan tuntuvampaa muutosta Suomen kirkon\noloissa, sitä osottaa sekin seikka, ettei hänen esiintymisensä\ntuottanut hänelle minkäänlaista vainoa maallisen tahi kirkollisen\nvallan puolelta. Päinvastoin suosivat häntä kaikki; papitkin\nneuvottelivat hänen kanssaan hengellisissä asioissa [L. J. Niskanen;\nAkiander VI, 2-3.].\n\nTämän miehen puoleen päätti Paavo Ruotsalainen kääntyä. Pitkä oli\nmatka ja vaikea, sen hän tiesi, mutta vielä raskaampi oli hänen\nsisällinen ahdinkonsa. Hänen täytyy päästä lähtemään ja päästä\nperille, maksoi minkä maksoi. Tässä sopii syyllä kysyä: neuvoako\ntuolla tavoin etsimään se lähtee, joka jo rippikoulussa on päättänyt\nruveta muille neuvomaan autuuden tietä? Niinkö masentunut ja\nahdistettu se on, joka, suurta tulevaisuutta tavotellen, tahtoo\nkantaa ainoastaan apostolin nimeä?\n\nVastoin isänsä tahtoa sekä voimatta hankkia itselleen edes\nvälttämättömimmät matkatarpeet lähti Paavo v. 1799 jalan taivaltamaan\ntuota pitkää matkaa. Kerjäten täytyi hänen elatuksensa hankkia ja\nmonenkaltaiset muut vaivat kärsiä, ennenkuin hän saapui Jyväskylän\nkappeliin, missä tuo kuuluisa seppä siihen aikaan asui. Högman\ntyöskenteli pajassaan, kun Paavo saapui hänen kotiinsa. Tarkastaen\ntyötään, lausui hän muutamia raakoja sanoja, joista arkatuntoinen\nmatkustaja aluksi loukkaantui. Paavo oli tullut pyhää miestä\ntapaamaan eikä voinut ymmärtää, miten hän semmoisia saattoi puhua.\nKuinka vähäpätöinen tämä tapahtuma muutoin onkin, ansaitsee se\nerityisestä syystä huomiota. Tunnettu on, että Paavo elämänsä\nloppuun tunnusti Högmanin hengelliseksi isäkseen, jonka neuvoihin\nja opetuksiin hän ehdottomasti luotti. Tunnettu on niinikään, että\nPaavo johdattaessaan ihmisiä elämän tielle, monesti tahallaan\nkäytti raakoja sanoja, joista häntä täydellä syyllä on moitittu.\nJos hänen luonteessaan, jota silloisen talonpoikaiskansan tavat ja\nsivistyskanta eivät olleet omiaan sievistämään, olikin taipumusta\ntuommoiseen esiintymiseen, on epäilemättä Högmanin esimerkki\ntässäkin suhteessa häneen paljon vaikuttanut. Tätä otaksumista\ntukee etenkin se seikka, että Paavo vielä vanhoilla päivillään\nmieltymyksellä kertoi, miten nuo Högmanin pajassa kuulemansa sanat\nolivat vapauttaneet hänen väärän pyhyyden orjuudesta. -- Ennenpitkää\nhuomasi Paavo, ettei hän ollut erehtynyt toiveissaan Högmanin\nsuhteen. Monin kerroin palkittiin nyt matkan kärsimiset ja vaivat.\nKerrottuaan miten hän pitkät ajat turhaan oli etsinyt rauhaa, miten\nomantunnon soimaukset ja Jumalan viha häntä yhä raskaammin painoivat\nkaiken sen uhalla, mitä hän tiesi Vapahtajan syntisten edestä\ntoimittamasta pelastuksesta, ilmoitti Ruotsalainen tulleensa Högmanin\nluo häneltä saamaan neuvoa onnettomaan tilaansa. Tämä vastasi:\n\"Yksi sinulta puuttuu ja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen\ntunto\". Lustig oli kyllä \"oikein neuvonut vanhurskauttamiseen asti\",\nkuten L. J. Niskanen muistokirjassaan lausuu, mutta siihen hän\nkuulijansa jätti, pystymättä heitä pitemmälle johtamaan. Syntisen\nensimmäinen vanhurskauttaminen oli hänelle kylliksi. Tämän opin\nheikko puoli on, että se jättää ihmisen elämään ensimmäisessä\nvanhurskauttamisessa saadun armon varaan, kehottamatta häntä uutta\njoka päivä etsimään. Tuossa asemassa päästään kyllä rikkaiksi\nomissa silmissään, vaan Herran rikkautta se ei ole. Vanha ihminen\nvirkistyy jälleen, alkaa pukeutua jumalisuuden muotoon, ryhtyy hyviä\ntöitä tekemään ja menestyykin niissä, mikäli asian ulkomuodosta on\nkysymys, monesti niin hyvästi, ettei sydän enää kuule Pyhän Hengen\nnuhteita, ne kun vakaantunut luulousko yhä taitavammin osaa selittää\nvihollisen kiusauksiksi. Tuohon ansaan ei Paavo kuitenkaan ollut\ntakertunut. Siihen joutumasta oli häntä estänyt Herran armo, joka\nhänen syvällisessä luonteessaan löysi monta liittymiskohtaa. Mutta\nepäuskoon hän sortui, kun ei hän tuntenut uskon alkajaa ja päättäjää,\nKristusta. Högmanin sanat kirkastivat hänelle tämän salaisuuden. Nyt\nsäteili armon aurinko valoaan hänen synkkään mieleensä, vapauttaen\nhänet sen kovan talven kahleista, jonka orjana hän turhaan oli\nkoettanut liikuttaa henkensä jähmettyneitä voimia. Hän, juuri hän,\noli yksi noita raskautettuja ja työtä tekeviä, joita, kuten Högman\nneuvoi, Vapahtaja kutsuu luoksensa saadaksensa heitä virvottaa.\nIhmetellen kuunteli Paavo tuon valistuneen, Herran koulussa kokeneen\nmiehen puhetta taivaan valtakunnan ja elämän tien salaisuuksista.\nEivät joutuneet ne opetukset hukkaan: syvään kätki totuutta etsivä\nnuorukainen ne sydämmeensä. Högman terotti vieraalleen sitä\ntotuutta, että niinkuin ensimmäinen parannus, jos Herra saa sen\nmeissä vaikuttaa, johtaa Kristuksen tykö ja hänessä etsittävänsä\nlöytää, niin velvoittaa se yksin hänestä edelleenkin elämään. Paavo\nymmärsi nyt, että Herran tie on ristin tie, että sillä tiellä ei\ntullakaan suuriksi vaan pieniksi, ei pyhiksi vaan syntisiksi, joiden\ntäytyy asettua alimmalle asteelle ei vain matkan alussa, vaan aina\nedelleenkin, ja alkaa parannustyönsä alusta, aivan alusta, joka\npäivä, sisällisesti ikävöiden Herraa, kun hän kasvonsa salaa, kunnes\npäivä jälleen koittaa. Hänestä tuntui niin sanomattoman turvalliselta\nsaada heittää kaikki syntinsä, kehnon parannuksensa, heikon uskonsa\nja kelvottoman pyhityksensä sen Vapahtajan päälle, joka pyhän Jumalan\nedessä valvoo syntisten huonoa asiaa. Kerjäläissauva kädessään aikoo\nhän tästälähtien Kristusta seurata [Kertonut (1899) L. J. Niskasen\npoika Kusti N. sekä asessori K. A. Malmberg (1896).].\n\nKöyhänä oli Paavo saapunut Högmanin tykö ja köyhänä hän hänen\nluotaan poistui. Kyllä hän ennenkin oli nähnyt syntinsä ja niitä\nkauhistunut Siinain valossa, mutta vasta siinä valkeudessa, joka nyt\nGolgatan rististä säteili hänelle, uskalsi hän luoda silmänsä synnin\nturmeluksen pohjattomaan syvyyteen, sillä tämä valkeus kirkasti\nhänelle Jumalan armon vielä suuremmaksi. Niin köyhänä, alastomuuteen\nasti köyhänä, hän palasi, mutta hänellä oli sanomattoman rikas ja\narmollinen Herra. Tämän Herran turvissa vaelsi Paavo kotiapäin niitä\ntaisteluja taistelemaan, jotka häntä Iisalmella odottivat. Ettei\nhänen mielensä enään ollut niin masentunut kuin se mennessä oli,\ntodistaa seuraava paluumatkalla sattunut tapahtuma, jonka siitäkin\nsyystä tässä kerromme, että se osoittaa, miten altista kansa siihen\naikaan oli tiedustelemaan elämän tietä. On ikäänkuin toivoisi se\nmaallikoilta saavansa tietoa elävästä kristillisyydestä, turhaan tätä\npapeiltaan kauan odotettuaan. Eräänä iltana saapui Paavo Suonenjoen\npitäjässä taloon, jonka asukkaat tekivät häneen miellyttävän\nvaikutuksen. Erinomaisella lapsellisella kunnioituksella kohtelivat\ntalon pojat, jotka jo olivat täysi-ikäisiä miehiä, vanhaa isäänsä\nja samoin heidän vaimonsa anoppiaan, talon vanhaa emäntää. Paavo\npyysi ja sai yösijaa talossa. Hänen vuoteensa valmistettiin tupaan\nlähelle isännän sänkyä. Ennenkuin nukuttiin, kysyi Paavo vanhukselta:\n\"Mitenkä sielunne asian laita on? millaista hengellistä elämää\nolette eläneet?\" Vanhus vastasi: \"Nuoruudesta asti olen lukenut\nraamattua ja Vegeliuksen postillaa, mutta tällä kaikella en ole\nlöytänyt rauhaa sielulleni enkä ymmärrä, mitä tulisi tehdä; omatunto\ntodistaa, että pahoin on asiat\". Sydämmensä kyllyydestä puhui Paavo\nisännälle vielä samana iltana parannuksen tarpeellisuudesta ja\nsyntisten Vapahtajasta. Kun hän aamulla heräsi, kutsui vanhus hänen\nvierashuoneeseen, tarjosi hänelle kahvia, joka siihen aikaan ei\nollut tavallista, sekä lausui: \"Millainen vieras sinä oikeastaan\nolet, kun minun niin levottomaksi teit? Tuomio pauhaa tunnossani,\nenkä tiedä mitä tehdä. Siivolla jumalisuudellani olen vain joutunut\nkauas elävästä uskosta.\" Huonon ilman vuoksi Paavo ei vielä sinä\npäivänä lähtenyt, vaan jäi isännälle jakelemaan elämän sanaa. Kun hän\nparin päivän kuluttua jätti hyvästi vanhukselle, lausui tämä: \"Jos\nvielä näillä seuduin kuljet, niin käy katsomassa\" [Kertonut Kusti\nNiskanen.].\n\nEnsi kerran oli Paavo esiintynyt hengellisenä neuvonantajana.\nMenestys oli silminnähtävä ja rohkasi hänen mieltänsä. Vaan ei\nhän silti ylpeillyt, hän päinvastoin nöyrtyi Herran edessä, jonka\nhalpana välikappaleena vain hän oli ollut. Ja nöyrtymään vaativat\nhäntä olot Iisalmella, hänen sinne saavuttuaan. Moitetta ja nuhteita\nsai hän kodissaan osakseen, ja karsain silmin katselivat häntä\nheränneet, varsinkin Lustig, joka jo siihen aikaan näkyy huomanneen\nPaavon etevyyden ja aavistaneen siltä taholta uhkaavaa vastarintaa.\nSuurenemistaan suureni juopa näiden miesten välillä. Jos Paavo jo\nennen lähtöänsä Högmanin tykö oli epäillyt Lustigin uskonnollista\nkantaa, oli hän matkallaan selvään tullut ymmärtämään, miten\npintapuolinen se todellakin oli. Omasta kokemuksesta tiesi hän,\nmiten turhaa on yrittääkään tehdä parannusta etsimättä joka päivä\npuhdistusta Kristuksen veressä ja uutta voimaa hengelliseen elämään.\nLustigin puheet eivät enää voineet häntä lumota, ja heränneitten\nseuroissa vallitseva lihallinen mieli inhotti häntä. Umpeen oli\nkasvamassa totuuden hengen herännäisyyden ja maailman välille\nraivaama raja. Tuo tuli näkyviin hartausseuroissakin. Niin suureksi\noli vallattomuus kasvanut, että Lustig päätettyään hartauspuheensa\njoskus tarttui viuluun, soitolla kehottaen seuraväkeä tanssimaan.\nTätä huvitusta puolusti hän salmistan sanoilla \"kiittäkää Herraa\nharpuilla ja tanssilla\". Paavo ei enää saattanut vaieta. Eräässä\nhartaustilaisuudessa esiintyi hän julkisesti Lustigin ja hänen\nkuulijakuntansa maailmallista, Kristuksesta eksynyttä kristillisyyttä\nvastustamaan. Mutta vaikka hän puhui innostuksella ja tuolla totuuden\nsalatulla voimalla, joka löytää tien arkatuntoisiin sydämmiin, ei\nvoinut hän tällä kertaa heränneisiin vaikuttaa. Suuri oli Lustigin\nvalta kansan yli; ei hän ensi taistelussa sortunut, jos vastustaja\nolikin Paavo Ruotsalainen. \"Et saa olla suupaltto vanhain seassa\"\nhuudahti hän ylimielinen hymy huulillaan. Vaan ei peräytynyt Paavo.\nSyntyi väittely, jonka seurauksena oli, että Ruotsalainen ja hänen\nkanssaan muutamat naiset erosivat muista heränneistä, muodostaen\npienen ystäväpiirin, joka tuon lukuisan, Lustigin johtaman iloisen\nseurajoukon pilkkaamana vielä kylvi kyyneleillä. --\"Ei minulle jäänyt\nkuin viisi akkaa\" oli Paavon tapana tästä vanhoilla päivillään\nkertoessaan sanoa [L. J. Niskasen muistokirja; asessori K. A.\nMalmberg.].\n\nSynkältä näytti herännäisyyden tulevaisuus. Lustigin kuulijakunta\nkasvamistaan kasvoi, mutta yhä pintapuolisemmaksi siinä vallitseva\nhenki muuttui. Kristityn vapauden nimessä antautuivat useimmat\nyhä rohkeammin seurusteluun maailman lasten kanssa ja tuohon\nkevytmieliseen hengellisyyteen, joka, entiseen kääntymiseen luottaen,\nkadottamistaan kadottaa Herran pelvon hengen.\n\n\n\n\nIII.\n\nPaavo Ruotsalaisen toinen käynti Högmanin luona.\n\n\nEpäilemättä oli Paavo Ruotsalaisen kehitykselle hyvin tärkeää,\nettä hän jonkun aikaa syrjästä sai tarkastaa herännäisyyden\nvaiheita, ennenkuin hän opettajana julkisuudessa esiintyi. Jos\nkenenkään, tarvitsi juuri tämän miehen, jonka puhetta kuulemaan\nsuuret kansanjoukot likeltä ja kaukaa kokoontuivat, oppia näitä\njoukkoja oikein arvostelemaan. Vaikea oli tämä tehtävä. Aikana,\njolloin hengellinen elämä voimallisena heräsi, tarjosi noiden\nsuurten kansanjoukkojen liikkeelle lähteminen ja kokoontuminen sanan\nääreen suurta viehätystä varsinkin johtaville henkilöille. Moni\nnäistä eksyi kansan paljouteen mieltyen tyytymään eikä pystynyt\nkuonaa raudasta erottamaan. Jos Paavo alituisesti olisi ollut tuon\nriemastuneen joukon keskuudessa ja sen ihailemana heti alusta olisi\nsaanut heränneitten seuroja johtaa, olisi hän ehkä vieraantunut\nsille Herralle, joka ei anna kunniaansa ihmisille, eikä olisi hän\noppinut tyynesti ja puolueettomasti arvostelemaan sitä valtaavaa\nuskonnollista liikettä, jonka huomattavimmaksi johtajaksi hän oli\naiottu.\n\nAivan erillään Lustigin ystävistä Paavo kuitenkaan ei tähänkään\naikaan ollut. Vaikka tuo kuuluisa johtaja häntä halveksien kohteli,\nsaapui hän silloin tällöin heränneitten seuroihin, näissä kuitenkaan\njulkisesti esiintymättä. Hän toivoi, että noissa entisissä\nystävissään muutos tapahtuisi ja että hän jälleen voisi heihin\nliittyä. Mutta turhalta näytti tämä toivo. Joskus vain tuli hänen\nluoksensa neuvoa pyytämään joku Lustigin sanankuulija, jota seurojen\nhenki ei enää miellyttänyt ja oma tila epäilytti. Tästä Ruotsalainen\nnäki, että Herra vielä teki työtä heränneitten eksyneessä joukossa.\n\nTällä tavoin kului lähes kaksi vuotta. Vaikka ajatus ryhtyä\nheränneitä opettamaan näihin asti olikin ollut Paavolle vieras,\nheräsi hänessä nyt vastustamaton halu lähteä työhön Herran\nhävitettyyn viinimäkeen. Vaan oliko tuo oikein? Miten hän uskaltaisi?\nKuinka tulisi hänen esiintyä korjataksensa Joosefin vahinkoa? Nuo\nmuutamat ystävänsä, jotka hänelle valittivat Lustigin eksyttävää\nopetusta ja heränneitten arveluttavaa tilaa, kyllä kehottivat häntä\nastumaan esille, vaan ei uskaltanut hän heidän neuvoaan noudattaa.\nKaipuulla muisteli Paavo Högmania, joka hänelle niin kalliita\nopetuksia oli antanut. Tuon kokeneen ja luotettavan opettajan neuvoa\ntunsi hän jälleen tarvitsevansa. Hän päätti käydä hänen luonaan.\nLopulla vuotta 1800 tahi seuraavan vuoden alussa lähti hän jälleen\nJyväskylään. Keveämmällä mielellä kuin edellisellä kerralla käveli\nPaavo nyt tuota pitkää tietä. Eihän matkustanut hän vieraan miehen\nluo, vaan rakkaan ystävän tykö, jolle hän epäilyksettä saattoi\nsydämmensä avata. Matkallaan poikkesi hän samassa Suonenjoen\ntalossa, jossa häntä kaksi vuotta aikuisemmin niin ystävällisesti\noli kohdeltu. Kyyneleet silmissä riensivät häntä vastaanottamaan\nemäntä ja tämän lapset. He ilmoittivat, että vanha isäntä oli\nmuuttanut parempaan kotiin ja kuolinvuoteellaan lausunut: \"Jos\njoskus tapaatte Ruotsalaisen, niin sanokaa hänelle, että Jumala\nkäytti häntä välikappaleenaan, temmatessaan minut ijankaikkisesta\nonnettomuudesta.\" Syvästi liikutettuna kuunteli Paavo tervehdystä. Se\nrohkasi hänen mieltänsä ja tuki hänen aavistustaan siitä, että Jumala\noli kutsunut hänen evankeliumin aarteita ihmisille jakamaan.\n\nOmasta hädästään oli Paavo ensi kerran Högmanin luona käydessään\npuhunut. Nyt painoi häntä heränneitten onnettomuus [Tiedon\ntästä Ruotsalaisen toisesta käynnistä Högmanin luona on minulle\nantanut Kusti Niskanen (1899).]. Tästä oli hän tullut opettajansa\nkanssa neuvottelemaan. Miten taipumaton Högman itse näkyykin\nolleen johtamaan hengellistä liikettä, kehotti hän vakavasti\nRuotsalaista Iisalmen heränneille neuvomaan autuuden tietä, jotta\nnämä, vapautettuina Lustigin erehdyksistä, pääsisivät käsittämään\nuskonelämän salaisuuden. Silminnähtävästi älysi Högman Ruotsalaisen\nsuuret lahjat, ehkäpä aavisti hänen tulevan tehtävänsäkin. Tuo hänen\nPaavolle antamansa neuvo tukee sitä arvostelua, jonka hänestä olemme\nlausuneet. Jumalan valtakunnan voitto ihmisten sydämmissä ja sen\nleviäminen isien maassa oli hänelle kallis, mutta itse tahtoi hän\nasua siimeksessä, missä muutamat harvat vain saivat häntä puhutella.\nNäille hän näytti löytämänsä kalliin aarteen, muille ei. Paavo\nRuotsalainen oli yksi näitä harvoja. Ilman hänettä olisi Högmanin\nnimi tuskin jälkimaailmalle säilynyt.\n\nL. J. Niskanen kertoo [Hengellisten asiain muistokirja.] Högmanin\nmuun ohessa vieraalleen selvittäneen \"sen välin, joka on totisen\nja väärän kristityn välillä\" sekä \"kuinka meidän pitää monen\nvaivan ja kiusauksen kautta Jumalan valtakuntaan sisälle tuleman.\"\nVääräksi kristityksi ei Högman voinut Paavoa sanoa ja vielä vähemmin\nyhteydessä tämän nimityksen kanssa terottaa hänelle jälkimmäisen\nlauseen sisältöä. Silminnähtävästi tarkoittavat nämä sanat toista\nhenkilöä. Ken tämä on, ei ole vaikea päättää. Tuo puhe väärästä\nkristitystä, joka ei enää, muista tahi ei koskaan ole kokenut, että\n\"meidän pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan sisälle\ntuleman\" tarkoittaa silminnähtävästi Lustigia.\n\nMillaisia neuvoja Paavo oppi-isältään oli saanut, tuo tuli näkyviin\nhänen kotia saavuttuaan. Hän ei kuitenkaan vielä esiintynyt\njulkisuudessa, vaan neuvoi ainoastaan noita harvoja murheellisia\nystäviään ja muutamia muita omasta tilastaan epäilykseen joutuneita\nyksityisesti. Jokapäiväinen käyminen armonistuimen tykö oli näiden\nneuvojen johtavana ajatuksena. Kysymys kristityn suhteesta maailmaan\nja Lustigin tässä kohden osoittama leväperäisyys ei sitä vastoin näy\nantaneen aihetta erityisiin neuvotteluihin.\n\nEi viipynyt kauan, ennenkuin Paavo joutui väittelyyn Lustigin kanssa.\nSe oli kiivasta eikä suinkaan omiaan vähentämään heidän välillään jo\nennestään olevaa juopaa. Lustig syytti vastustajaansa lainalaisesta\norjuudesta, tämä taas jyrkästi terotti sitä totuutta, että\njoutilas, suloisissa tunteissa lepäävä usko, jonka ei enää tarvitse\nkilvoitella pysyäksensä ja kasvaaksensa Jumalan tuntemisessa, on\nluuloa vain, ihmisen oman turmeltuneen luonnon luomaa vakuutusta,\nei ylhäältä saatua armoa. Sen tuloksena on hengellinen ylpeys ja\ntekopyhyys. Moni kyllä koettaa kristillisyyden kuoren alla salata\ntämmöistä tilaa, mutta nuo hänen luukun uskonsa hedelmät ilmaisevat\nennenpitkää, minkä hengen lapsi hän on. Högmanin neuvon mukaan\nja oman, Herran koulussa saamansa kokemuksen vakuutuksesta puhui\nPaavo voimallisesti jokapäiväisestä parannuksesta, osoittaen ettei\nensimmäinen vanhurskauttaminen suinkaan tee sitä tarpeettomaksi,\nvaan päinvastoin. Usko -- niin hän opetti -- ei liiku tuntemisissa\neikä elä niistä. Se elää Herrasta, silloinkin kun hän on siltä\nsalattu, turvaa näkemättäkin hänen lupauksiinsa, toivoo häneen\npimeässäkin, kilvoitellen kunnes se hänen löytää. Jokapäiväisessä\nparannuksessa kääntyy se etsien apua hänen puoleensa, toivon\nuskalluksella kilvoitellen ja ikävöiden Herraa, mutta tyytyen\nodottamaan, jos Herran apu viipyy ja hän näkee tarpeelliseksi\nsyntisen nöyryttämiseksi pitää häntä murhehuoneessa. Nöyrtyen Pyhän\nHengen nuhteiden alaiseksi ja tuomiten itsensä, astuu valvova\nihminen Jumalan valkeuteen. Sinne ei uskalla luulousko mennä, mutta\nkilvoitteleva usko uskaltaa, sillä sen voimana on Herra. Laki\nkurittaa Kristuksen tykö, ja hänen puoleensa vetää armon Henki, sillä\nJumala ei tahdo syntisen kuolemaa. Täten syntyy, uudistuu ja kasvaa\nuskon vanhurskaus, joka uudistuvassa vanhurskauttamisessa omistaa\nKristuksen eikä unohda häntä hänen antamiensa lahjojen tähden. [Kusti\nNiskasen kertomus; A, Möykkysen kirjoitus Suomettaressa 1856 n:o 22.]\n\nEi miellyttänyt Paavon kanta Lustigia. Tuommoinen autuudenjärjestys\ntuntui hänestä liiaksi tukalalta. Eikä se aluksi hänen\nkuulijakuntaansakaan hyvää vaikutusta tehnyt. Lustigin opetukset\nolivat päässeet syvään juurtumaan moneen vakaamieliseenkin ja hänen\nmaineensa oli suuri. Ken rohkeni epäilläkään hänen oppiansa ja\nasettua häntä, tuota innokasta, heränneitten vanhaa johtajaa vastaan?\nJa jos tuommoinen mieli muutamissa harvoissa joskus heräsikin,\nkun seuroissa saadut suloiset liikutukset arkielämän toimissa\nlamautuivat, tuli kiire etsimään uusia sytytysaineita tunteiden\nsammuvalle tulelle. Eikä tarvinnut kenenkään turhaan tuota hakea.\nSitä oli runsaasti tarjona Lustigin johtamissa seuroissa. Tuntehikas\nveisu, palavat rukoukset, suloiset, armon ylistystä uhkuvat puheet,\nlujat vakuutukset armontilan varmuudesta sekä seuraväessä vallitseva\niloinen mieliala -- kaikki oli omiaan poistamaan epäilykset ja\ntukemaan Lustigin arvoa.\n\nTällä tavoin kului noin 8 vuotta. Iisalmen heränneitten enemmistö\nkannatti alussa Lustigia, Paavoa käyttivät neuvonantajanaan muutamat\nharvat vain. Vähitellen alkoi kuitenkin luottamus edelliseen\nvähentyä. Samoihin määrin kasvoi Paavon arvo. Ei ole kummallista,\nettä elävää kristillisyyttä harrastava kansa ilmaisee tarvitsevansa\nopettajaa, johon se täydellä luottamuksella voisi liittyä. Tuommoinen\nihmisiin turvaaminen osoittaa muutakin kuin inhimillistä heikkoutta,\nsiinä ilmenee oikeutettu tarve, jonka vaatimuksille täysi tunnustus\non annettava. Alhainen oli kansan käsityskanta, sen lukutaito huono,\nei voinut se itse ammentaa vettä Jumalan sanan syvästä kaivosta.\nPapit eivät pystyneet eivätkä tahtoneet sitä auttaa. He päinvastoin\nkoettivat kaikin tavoin estellä tuota heidän rauhaansa häiritsevää\nuskonnollista liikettä. Ei liioittele esim. Lustig, kun hän eräässä\nv. 1814 H. Renqvistille lähettämässään kirjeessä lausuu: \"Siitä on\nmeidän seurakunnissa suuri vastus, että papit tämän pahan maailman\nkanssa meitä vastaan sotivat\" [Akiander VI siv. 6.]. Ken oudoksuisi,\nettä nuo synnin unesta heränneet ihmiset näin asiain ollen etsivät\nitselleen johdattajia sekä että he, semmoisen löydettyään, sydämmen\nluottamuksella ja rakkaudella häneen liittyivät?\n\nEttä Paavolla oli täysi syy esiintymään Lustigia vastaan, siitä\nei voi olla kuin yksi mielipide. Vaikea ei myöskään ole päättää,\nkummanko tappiolla taistelu oli päättyvä. Tunnustettava on\nniinikään, ettei Paavo omaa kunniaansa etsinyt, antautuessaan\ntuohon taisteluun. Hän päinvastoin pysyi syrjässä vielä noin 8\nvuotta toisen kerran Högmanin luona käytyään, kunnes totuuden voima\nvastustamattomasti vaati häntä julkisessa tilaisuudessa esiintymään\nLustigia vastaan. Tämä tapahtui eräissä seuroissa v. 1808 eli 1809,\nmissä Lustigin erehdykset ja hänen kuulijakuntansa kevytmielinen\nhenki tavallista selvemmin tuli näkyviin. Ruotsalainen astui esille:\n\"Jos ei nyt pikaisesti palata Herran puoleen, niin Lustigin oppi\nviepi meidät helvettiin\" huudahti hän. Ei riittänyt Lustigin arvo\nenää estämään häntä puhumasta eikä kansaa kuulemasta. Paavo piti\nvoimallisen puheen. Sen sisältö oli pääpiirteissään seuraava:\n\"Herra on henkensä kautta meidät herättänyt. Sentähden tulee meidän\nvaivaisina, kirottuina syntisinä jälleen ja joka päivä sielun\nikävöimisellä palata armahtajan eteen, jotta hän katsoisi armossa\nmeidän puoleemme, antaisi synnit ja rikokset anteeksi, uuden mielen,\nuudet voimat elämän tielle lähtemään. Koska Herra jo ensimmäisessä\nvanhurskauttamisessa on meitä armahtanut, niin tulee meidän käyttää\nsiinä saatua voimaa synnin kuolettamiseksi ja maailman kieltämiseksi.\nTäten opimme tuntemaan ja vihaamaan kaikkea, mikä aatamillisesta\nturmeluksestamme vuotaa, perisynnin juurta ja myrkkyä sekä tekosynnin\nsaastaisuutta. Tällä tavoin ymmärrämme, miten suuri on erotus\ntekopyhyyden ja tosi jumalisuuden välillä, opimme vihaamaan omaa\nlihaamme ja seuraamaan Kristusta, joka sanoo: 'Joka tahtoo olla minun\nopetuslapseni, hän kieltäköön itsensä'.\"\n\nValtaava oli Paavon puheen vaikutus. Toinen toisen perästä vaipui\nhorroksiin lattialle, alkaen \"hengessä saarnata\" ja \"kielillä puhua\",\nkuten noina alkuherätysten ihmeellisinä aikoina. Pintapuolisimmatkin\nsaivat piston sydämmeensä. Kylmyys ja penseys, jotka kauan olivat\npainaneet heränneitten seurakuntaa, antoivat sijaa ensimmäisen\nrakkauden tulelle, ja entistä voimallisempana ja raikkaampana kaikui\nheidän huuliltaan Jumalan kiitos. \"Ei ole Herran käsi vielä lyhetty\"\nlausui Paavo tuolle riemastuneelle joukolle. Mutta kielilläpuhujia\nhän varoitti: \"Antakaa Jumalalle kunnia, ihmisten kunnia on häpeää\nvain\" [L. J. Niskasen Muuttokirja; A. Möykkynen, Suometar 1856 n:o\n22; Kusti Niskasen ja asessori K. A. Malmbergin kertomukset.].\n\n\"Koko seurakunta meni sitten Paavon puolelle, eikä jäänyt Lustigin\nkanssa kuin kaksi ulkokullattua vaimoa, sillä kaikki muut suostuivat\nPaavoon ja seurasivat häntä\" lausuu Niskanen muistokirjassaan.\nHän kertoo myöskin, että \"Lustig tämän jälkeen kävi pyrkimässä\nseurakuntaan sekä päämieheksi että opettajaksi, vaan ei häntä otettu\nvastaan\". Oliko sovinto Lustigin kanssa todellakin mahdoton, oliko\nhänen uskonnollinen kantansa niin pintapuolinen, hänen opetuksensa\nniihin määrin erehdyttävät, ettei hän sopinut Paavon ja hänen\nystäväinsä \"seurakuntaan\"? Yksimielisesti ovat viimemainitut sekä\nmenneinä että myöhempinä aikoina antaneet hänestä huonon todistuksen,\njossa tuskin ainoakaan tunnustus hänen työstään herännäisyysliikkeen\npalveluksessa on saanut sijaa. Huonon palveluksen tekee hänelle\nniinikään Iisalmen rovasti P. J. Collan eräässä häneltä heränneitä\nvastaan nostetun kanteen johdosta vaaditussa selityksessä v. 1823.\nHän näet arvostelee siinä Ruotsalaista ja tämän ystäviä paljon\nankarammin kuin Lustigia, josta hän osaksi kiittäenkin puhuu. Mutta\ntämä Collanin selitys on niihin määrin puolueellinen ja heränneille\nvihamielinen, että pikemmin joutuu epäilemään niitä henkilöitä,\njoista siinä myötätuntoisuudella puhutaan, kuin heistä hyvää\najattelemaan. Lustigin hyvistä ominaisuuksista olemme jo ennen\npuhuneet. Tässä vain huomautettakoon, etteivät hänen vastustajansa\nja ankarimmat arvostelijansakaan ole lausuneet ainoaakaan moittivaa\nsanaa hänen elämästään, lukuunottamatta L. J. Niskasen lausetta\n\"usein ei nähty erotusta hänen ja maailman välillä\", jotka sanat\nkuitenkaan eivät ensinkään tarkoita siveellistä elämää. Täydellä\nsyyllä on sitävastoin hänen uskonnollista kantaansa ankarasti\narvosteltu. Häneltä puuttui ylimalkaan tuota ajatusten ja tunteiden\nsyvyyttä, jota paitsi ei kukaan pääse tunkeutumaan ytimeen. Mutta\njos hän olikin taipuvainen liikkumaan pinnalla ja jos hän opissaan\nerehtyikin, on Niskasen todistus tässäkin kohden epäilemättä\nliioiteltua ja puolueellista. Vastapainoksi lainaamme tähän muutamia\notteita Lustigin H. Renqvistille v. 1814 kirjoittamasta, ennen\nmainitsemastamme kirjeestä:\n\n\"-- -- Minä olen lähes 20 vuotta pitänyt seuraa pienen joukon kanssa.\nOsoitettuani heille tien Jesuksen veren kautta Jumalan tykö, päätimme\nvakaasti pysyä tässä armossa ja kasvaa hengellisessä viisaudessa.\nJumala on myös armonsa kautta tahtonut piiriimme johdattaa jonkun\netsivän sielun, vaikka saatana ja maailma eivät ole laiminlyöneet\nnuoliansa ampua meihin, pyytäen meitä haavoittaa ja tehdä hitaiksi ja\nsen kautta vihdoin saattaneet muutamia meidän seurastamme nukkumaan\nja voittaneet Demaksen kanssa tätä maailmaa rakastamaan. -- -- --\nSe minua ilahuttaa, että Jesus rakkaudellansa Turussa on voittanut\nniitäkin, joilla tämän maailman kunniaa on. Herra Jesus teitä\njohdattakoon ja armossa varjelkoon kruununne tallella pitämään.\n-- -- -- En ole sovelias teitä neuvomaan enkä teille ohjeeksi mitään\nsanomaan; kirjoitan ainoastaan sentähden, että tekin saisitte meistä\njonkun ilon ja huvituksen, niinkuin me täällä teistä iloitsemme ja\ntoivomme kerran karitsan istuimen edessä ei ainoastaan kohdata teitä,\nmutta myös saada yhdessä iloita ja voiton virrellä riemuita siitä,\nettä olemme päässeet synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta\nja saamme jumalan rakkautta Jesuksessa katsella. -- -- -- Kaikkia\nteitä minä halulla muistan, mutta erinomattain teitä, jotka sanan\npalvelijoina olette. Muistakaa inhimillistä heikkouttanne ja sitä\nraskasta työtä, kuin teillä on, jossa totisesti tarvitaan armoa ja\napua. -- Älkää kuitenkaan oudoksuko, että minä, joka olen teille\ntuntematon, tätä teille kirjoittanut olen; tähän on minua vähäinen\nrakkauden kipinä kehottanut\" [Akiander VI siv. 5-7.].\n\nTämä kirje -- siitäkin syystä huomattava, että Savon\nherännäisyys siinä, mikäli tiedetään, ensi kerran tarjoo kättä\nhengenheimolaisilleen Lounais-Suomessa -- ei suinkaan ole omiaan\ntukemaan Lustigista lausuttuja moittivia arvosteluja. Sen henki on\nnöyrä ja vaatimaton, Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja\nnäkyy siinä selvästi, ihmisen heikkoudesta ja synnistä samoinkuin\nHerran armon suuruudesta se puhuu. Huomattava on niinikään, ettei\nLustig puhu mitään riidastaan Ruotsalaisen kanssa.\n\nVaan arvosteltakoon Lustigia miten tahansa, niin on lopputulos\nselvä: hän ei kyennyt johtamaan herännäisyyttä; se häälyi hänen\nkäsissään sinne tänne, lamautui ja kylmeni, kaiken sen innostuksen\nuhallakin, jolla hän sitä hoiti. Sentähden täytyi hänen syrjäytyä.\nVuosi vuodelta väheni hänen vaikutuksensa niihin määrin, ettei\nhänen nimeään tämän jälkeen tapaa kuin pari kertaa herännäisyyttä\nkoskevissa asiakirjoissa.\n\n\n\n\nIV.\n\nPaimenääniä Lounais-Suomessa 19 vuosisadan vaiheessa.\n\n\nSiihen aikaan jolloin Pohjois-Savon kansa alkoi herätä suruttomuuden\nunesta, kutsui Herran henki voimallisesti Lounais-Suomen asukkaita\nparannukseen ja elävään uskoon. Savon alkavaa herännäisyyttä\njohtavat kansanmiehet; papit vastustavat sitä ja koettavat sen\nleviämistä estää. Lounais-Suomessa sitävastoin seisovat muutamat\nseurakunnanpaimenet taistelun eturivissä, pyytäen saarnoillaan\nja kansalle toimittamallaan kirjallisuudella levittää Jumalan\nvaltakuntaa.\n\nV. 1801 ilmestyi Turussa painosta _\"Uskon harjoitus autuuteen\"_\nniminen saarnakirja. Sisällykseen nähden ei tuomiokapituli, jonka\ntarkastettavana kirja ensin oli ollut, tehnyt mitään muistutuksia;\nainoastaan muutamia muotoa koskevia korjauksia oli se vaatinut\ntekijää toimittamaan, ennenkuin se antoi luvan kirjan painattamiseen.\n[Ecclesiastikt Litteraturblad 1844, n:o 5, 104.] Jo ensimmäisen\nadventtisunnuntain saarnan alkulause \"Nouse pohjatuuli ja tule\nlounatuuli ja puhalla minun yrttitarhani läpitse, että sen yrtit\nvuotaisivat\" ilmaisee, missä hengessä postilla on kirjoitettu. Kirja\npyytää olla herätyshuutona maailman suruttomille lapsille sekä\nluulokristityille näyttää, ettei kukaan pääse Jumalan valtakuntaan,\nellei hän synny uudeksi luontokappaleeksi. Uhkaavana kaikuu näissä\nsaarnoissa Siinain ukkosenjylinä, mitään syntiä säästämättä, tuomiten\nkaikki, mitä ihmisessä omaa on, kelvottomaksi ja Jumalan vihan\nalaiseksi. Vakavasti vaatii se parannukseen ei vain suruttomia, vaan\nheränneitä ja uskoviakin. Vaan ei koeta tämä kirja lain saarnalla\nketään eläväksi tehdä. Se päinvastoin alusta loppuun terottaa sitä\ntotuutta, että evankeliumi yksin voi tuon vaikuttaa. Niinpä lausuu\ntekijä (5:nä sunnuntaina loppiaisesta): \"Joka ei halaja evankeliumin\nautuaallista sanaa, vaan etsii ja odottaa lain musertamisen\nvaikuttavan välttämätöntä sydämmen muutosta, hänessä kasvaa ilkein\nfarisealaisuus, tekopyhä ja luonnonvoimilla ulkonaisiin töihin\nluottava kuvakristillisyys, joka ei ulotu kuin kiusauksiin asti,\njoissa semmoisen kristityn myötäkäymisessä menestyneet ulkonaiset\ntyöt, muoto ja ahkeruus revitään rikki ja hajoovat tuhaksi\".\nTaistellen elävän kristillisyyden puolesta, pyytää kirja vaikuttaa\nsitä mielenmuutosta, joka on kääntymisen edellytyksenä ja jota\npaitsi ei P. Hengen jatkuva armontyö voi menestyä. Tunne-elämää\nkiihottamaan ja siihen perustuvaa kristillisyyttä rakentamaan tekijä\nei milloinkaan eksy. Hänen voimallinen ja vilkas esitystapansa on\nsamalla maltillista, raitista. Kuvaava on esim. seuraava kohta\npääsiäispäivän saarnassa: \"Uskossa ontuvaiset tahtovat, ennenkuin\nJesuksen ylösnousemisen voima on tullut heissä vahvistetuksi,\nuskonsa perustukseksi vastaanottaa ja pyytää Jumalalta liikutuksia,\nnuhteen ja lohdutuksen tuntemisia, vaatien muilta samankaltaisia\ntiloja kuin heidän omansa on, arvellen tuota ainoaksi Herran tieksi.\nSielun pyrkiminen käännetään pois uskon esineestä, joka on Kristus,\nja kiinnitetään pysymättömiin tunteisiin, jotka sitten ylipaimenen\ntahdon ja neuvon jälkeen ainakin ajaksi seisahtuvat, jotta usko\nyksinänsä työtä tekisi. Evankeliumin herättämä usko on ainoa\nvälikappale, joka liikutusten ja tuntemisten kadotessa koetuksissa\njää sydämmeen; yksin Jesus jää perustukseksi ja kulmakiveksi, ja\nhäneen usko nojaa.\" Jyrkästi seisoen Lutherin vanhurskauttamisopin\nkannalla, erottaa tekijä vanhurskauttamisen pyhityksestä, joka kasvaa\nhedelmänä edellisestä. Kirkkaana säteilee kaikkialla tässä kirjassa\nJumalan armo Jesuksessa Kristuksessa. Sitä se kehottaa lukijoitaan\netsimään, pyytäen vetää heitä armonistuimen eteen armoa armosta\nvastaanottamaan. Sitä tekemättä -- tätä totuutta terottaa tekijä\nusein -- lakastuu usko, antaen ennenpitkää sijaa tekopyhyydelle ja\njulkisesti syntiselle elämälle. Jo kirjan nimi \"Uskon harjoitus\nautuuteen\" osoittaa, että se etupäässä on kirjoitettu uskoville,\nsamoinkuin siinä esitetyn uskonelämän eri tilat, sen vaarat,\ntaistelut, tappiot ja voitot, sen taantuminen, varttuminen ja\nkasvaminen, ehdottomasti edellyttää syvällistä kokemusta tekijässä.\nSitä huomattavampi on tuo usein tavattava varoitus perustamasta\nuskoa liikutuksiin ja tunteisiin tahi muihin omassa sydämmessä\ntajuttaviin muutoksiin. Maailman ja Jumalan valtakunnan välinen\nraja näkyy kirjassa selvästi, nimikristitty ja Herran opetuslapsi\nerotetaan tarkkaan toisistaan. Pelkäämättä julistaa se totuuden\nylhäisillekin. \"Meidän aikamme kristikunnassa\" niin lausuu tekijä\n8:na sunn. kolminaisuudenpäivästä \"on pakanallisuus niihin määrin\nvarttunut, että varsinkin säätyläisten seuroissa pidetään suurena\nhäpeänä puhua jotakin Jumalasta ja hänen tahdostaan\". Vaan ei eksy\nhän silti puolueellisesti säätyläisistä ankarasti puhumaan. Hän näkee\nmuidenkin synnit ja erehdykset, vetäen ne säälimättä valkeuteen.\nViimemainitun saarnan jatko kuuluu: \"Mutta paitsi näitä tämän\nmaailman suuria, jotka eivät Jumalan sanaa siedä kuullakaan, etenkin\njos nuhdesanaa heille julistetaan, löytyy suuri joukko ihmisiä, jotka\nainoastaan luonnollisen muistinsa mukaan puhuvat Jumalasta, vaan\neivät mitään omasta koettelemuksestaan ja Pyhän Hengen uudistavasta\narmosta. Syy tähän puustavinpuheeseen on Jumalan sanan voiman puute,\nsen hengellisyys kun ei vielä ole päässyt sydämmeen. Senkaltaisen\npuheen hedelmä on pysymätön. Kokemus osoittaa että ne, jotka\nilman Kristuksen henkeä puhuvat, eivät saa muuta aikaan kuin pian\nloppuvan varjokristillisyyden ilman olennollista pyhittävää voimaa\nja hengellistä elämää. Siten kuolettavat he sisällisen Pyhän Hengen\nkuuliaisuuden toisten sieluista. Varokaa puheitanne, kuten apostoli\nvaroittaa: jos joku puhuu, hän puhukoon niinkuin Jumalan sanoja.\n-- Omassa nimessä, hengessä ja mielessä puhuminen on saanut vallan\nmeidän aikanamme. Muilta opituilla puheilla koettavat useat toisten\nseurassa esiintyä kristittyinä, ollen arkioloissaan murhamiesten\nkaltaisia, vaeltaen tyhmässä eripuraisuudessa, vihassa ja vainossa.\"\nMikä totuuden tasapuolisuus alalla, jolla herätyssaarnaaja\nhengellisesti kuolleena aikana helpoimmin voi eksyä sanankuulijoitaan\npuolueellisesti arvostelemaan, mikä vakaa vaatimus herätykseen,\nvalvomiseen, totuuden hengen kuuliaisuuteen!\n\nVerrattuna esim. Tornion koulun rehtorin _Juhana Vegeliuksen_ v.\n1747-1749 ilmestyneeseen mainioon postillaan _\"Pyhä evankeliumillinen\nvalkeus taivaallisessa opissa ja pyhässä elämässä\"_ ei vedä \"Uskon\nharjoitus autuuteen\" vertoja, etenkin jos silmällä pidetään\nuskonopin käsitteiden tarkka ja perusteellinen selvittäminen.\nMutta käytännölliseen hyötyyn nähden ei se suinkaan jää jälelle\nedellisestä, ollen sen kera vielä tänään heränneitten rakkaana\nystävänä kaikkialla Suomessa. Paitsi kirjan voimallinen ja\nevankelinen henki on tätä asemaa sille säilyttänyt saarnojen selvyys,\njota ei kielen puutteellisuus eikä lauserakennuksen vanhanaikainen\nomituisuus ole voinut turmella. Kirjan suureksi ansioksi on myöskin\nmerkittävä, ettei saarnoja pilaa tuo väsyttävä pituus, joka on\nmiltei kaikkien vanhojen saarnakirjojen yhteisenä vikana. Lyhyen\nesipuheen jälkeen seuraa itse saarna, joka on jaettuna kahteen,\njoskus kolmeen osaan. Saarnan tekstiä koskettelee tekijä verraten\nvähän, silloinkin kun eksegeettiset selitykset olisivat tarpeen. Hän\nkiinnittää huomionsa ainoastaan muutamaan siinä olevaan näkökohtaan,\njota hän sitten kehittää, valaisten ja tukien esitystään muualta\nlainatuilla raamatunlauseilla. Kahdeksan eri painosta on tästä\nkirjasta ilmestynyt; viimeinen \"Herättäjän\" kustannuksella v. 1895.\nRuotsiksi käänsi kirjan v. 1843 herännäisyyden historiassa tunnettu\nL. J. Achrén.\n\nTämän huomattavan kirjan tekijä on Vehmaan kappalainen _Antti\nBjörkqvist_. Hän syntyi Härjänsilmän talossa Nousiaisten pitäjässä\nv. 1741. Isänsä -- hänen nimensä oli Antti Antinpoika Grelsson\n-- oli ahkera ja toimellinen talonpoika. Ollen hyvissä varoissa,\npäätti hän kouluttaa papiksi yhden kolmesta pojastaan. Vanhin ei\nollut siihen taipuvainen eikä toinenkaan, vaan nuorin, Antti,\nvastasi päättävästi: \"No minä lähden\". Nautittuaan alkeisopetusta\nTurun koulussa, tuli Antti, joka oli ottanut nimekseen Björkqvist,\nylioppilaaksi v. 1760. Jo ylioppilaana kerrotaan hänen heränneen.\nHänen karkean jyrkkä luonteensa vaati häntä vastustamaan kaikkea\nmietoa, ytimetöntä kristillisyyttä. Turun seuduilla jo ennestään\nkotiutunut, hänen aikoinaan elpyvä pietistinen liike tarjosi hänen\ntaipumuksilleen monta liittymiskohtaa, ja täydestä sydämmestä päätti\nhän antautua tämän liikkeen tulkiksi. Luultavasti sentähden että\nTurun piispanvirka silloin oli avoinna, lähti Björkqvist v. 1765\nTukholmaan, missä hän samana vuonna vihittiin papiksi. Oltuaan\nylimääräisenä pappina ensin Turussa, sitten Loimaalla, määrättiin\nBjörkqvist pitäjänapulaiseksi Sauvoon (1767), jota virkaa hän hoiti\n15 vuotta. Syytä on otaksua, että hän jo näissä seurakunnissa\nollessaan herätti huomiota ja sai aikaan herätyksiäkin, vaikkei siitä\nmitään varmoja tietoja ole jälkimaailmalle säilynyt. Enemmän tunnettu\non sitävastoin hänen vaikutuksensa _Vehmaan_ kappalaisena, johon\nvirkaan hän seurakunnan yksimielisen kutsumuksen nojalla astui v.\n1781 ja jossa hän pysyi kuolemaansa asti, joka tapahtui syyskuun 9\np:nä 1809.\n\nSaarnoillaan ja esimerkillään tahtoi Björkqvist johtaa\nsanankuulijoitaan elävään kristillisyyteen. \"Minä ja minun huoneeni\ntahdomme palvella Herraa\" lausui hän ensimmäisen Vehmaalla pitämänsä\nsaarnan esipuheessa. Hänen kiivas luonteensa ja vaikeat kotiolot\nolivat kyllä usein suurenakin esteenä, vaan eivät kuitenkaan voineet\ntuota hänen päätöstään turhaksi tehdä. Varsinkin pyhäpäivinä\nja monesti muulloinkin kantoi Vehmaan pappila Björkqvistin\naikana heränneen kodin leimaa. Nuo hänen saarnoistaan heränneet\neivät tyytyneet siihen ravintoon, jonka he kirkossa saivat.\nJumalanpalveluksen päätyttyä tulivat he pappilaan saadaksensa\nenemmän. Syötyään puolista, kokosi Björkqvist heidät huoneisiinsa\nsananharjoitukseen. Jos hän kirkossa monesti oli ankara ja nyrkillään\nsaarnatuolin laitaan lyöden antoi kiivaudelleen ja karkealle\nvoimalleen liika suurta valtaa, oli hän näissä tilaisuuksissa\nerinomaisen lempeä ja hiljainen. Selitellen päivän evankeliumia,\ntiedusteli Björkqvist ystäviensä sieluntilaa, varoitti, neuvoi,\nkehotti ja lohdutti. Puheiden välissä veisattiin virsikirjaa tahi\nSiionin virsiä. Miltei aina päättyivät nämä hartaushetket rukouksella.\n\nAhkeraan liikkui Björkqvist pitäjällä, käyden tuttavia tervehtimässä\ntahi sairasten luona. Monesti seurasi häntä näillä matkoilla muutamia\nystäviä, ottaen osaa siihen veisuun, jolla hän maantiellä kulkiessaan\nvirkisti mieltään. Suruttomain talonpoikain pidoissa ei Björkqvist\nviihtynyt ja saapui semmoisiin ainoastaan virkansa puolesta. Kun\ntanssi alkoi, vetäysi hän muutamain ystäväin kera syrjähuoneeseen\ntahi lähti kotia. Jonkun päivän kuluttua oli hänen tapanaan palata\ntaloon vieraanvaraisuudesta kiittämään. Silloin puhui hän painavia\nsanoja armonajan tärkeydestä ja Herran kutsuvasta rakkaudesta. Seudun\nsäätyläisten kanssa seurusteli Björkqvist niinikään hyvin vähän.\nSyynä ei ollut ujous eikä sivistyneen seuran halveksiminen, vaan\nnoiden säätyläisten suruttomuus. Ehkä asettui hän liika jyrkälle\nkannalle heitä kohtaan. He puolestaan mittasivat hänelle vielä\nrunsaammalla mitalla.\n\nBjörkqvistin ensimmäinen vaimo Helena Elisabet Helleday oli\njalomielinen ja hienosti sivistynyt nainen. Hänen vaikutuksensa\nmieheensä oli monessa suhteessa terveellinen. Hän taivutti ja\nhienostutti tämän jäykkää ja karkeata luonnetta ulkonaisestikin\nnoudattamaan kristitylle sopivaa käytöstä. Lastensa kasvattamisessa\nnäkyy hän sitävastoin huonommin onnistuneen. Toisista näistä oli\nBjörkqvistillä vanhoilla päivillään paljo surua. Pääsyynä siihen oli\nluultavasti kuitenkin toinen vaimonsa Anna Lovisa Forselius, joka\noli hänelle niin suurena ristinä, että hän, kuten on väitetty, ei\nsaarnoissaankaan saattanut olla tähän onnettomuuteen viittaamatta.\nTaloudelliset huolet, joita tämä vaimo ei millään tavoin kyennyt\nhelpottamaan, liittyivät katkeroittamaan hänen elämäänsä. Mikäli\naikaa riitti, koetti Björkqvist kyllä johtaa pappilansa ulkotöitä,\nkyntäen ja kylväen itse peltojaan, vaan tulos oli tavallisesti\nhuono. Jos hänellä tällaisiin toimiin olikin taipumusta, liikkuivat\najatuksensa aina muualla, estäen häntä perehtymästä tämän maailman\naskareihin. Huonosti menestyivät rahallisessa suhteessa myöskin hänen\nkirjalliset toimensa. Kahdeksan vuotta työskenteli hän postillansa\nkirjoittamisessa. Enimmäkseen käytti hän siihen yön hiljaisia\nhetkiä, päivän tunnit kun tarkkaan kuluivat virkatehtäviin ja\ntaloudellisiin toimiin. Kirjaa painettiin 2,000 kpl, joista suuri\nosa pilaantui pappilan aitassa. Ei sekään paljon tappiota korvannut,\nettä Björkqvist itse sitoi monta sataa kappaletta sekä opetti erästä\ntytärtään tätä työtä tekemään. Vasta hänen kuolemansa jälkeen\nmeni kirjaa suuremmassa määrässä kaupan, kun hänen poikansa erään\ntalonpojan kanssa lähti Hämeeseen sitä myymään. Ainoastaan harvoista\nkappaleista saivat he kuitenkin hinnan rahassa; useimmat maksoivat\npellavilla, voilla y.m. maalaistuotteilla. Eivät vastanneet nämäkään\ntulot Björkqvistin kustannuksia, puhumattakaan kirjailijapalkkiosta.\nMyöhempien aikojen kirjankustantajat perivät voiton.\n\nBjörkqvistin ja hänen virkakumppaniensa väli ei ollut hyvä.\nSeurakunnan toinen kappalainen J. Syrenius moitti häntä julkisesti\nsaarnatuoliltakin, saaden sitten hänkin vuorossaan seuraavana\npyhänä kuulla samankaltaista puhetta itsestään samasta paikasta. Ei\nymmärtänyt I. Enebergkään, joka v. 1805 tuli Vehmaan kirkkoherraksi,\nBjörkqvistin ansioita eikä koettanutkaan päästä häntä likemmin\ntuntemaan. Heidän välinsä pysyi loppuun asti kylmänä, vieläpä\nvihamielisenäkin. Vaan epäilemättä antoi Björkqvistkin puolestaan\nsiihen paljon aihetta. Hänen vastenmielisyytensä tätä esimiestään\nkohtaan aiheutui sitäpaitsi hyvin itsekkäästä syystä. Kun näet\nVehmaan kirkkoherranvirka v. 1804 tuli avonaiseksi, tahtoivat\nseurakunnan talonpojat Björkqvistiä tähän virkaan. Vaalisijaa\nhän ei kuitenkaan voinut saada, hän kun ei ollut suorittanut\nsiihen vaadittua tutkintoa. Hänelle toivotun kolmannen sijan sai\nEneberg, joka ennen oli ollut pappina seurakunnassa ja silloin\npäässyt säätyläisten suosioon. Hänellä oli siis toivo päästä\nvirkaan. Varmuuden vuoksi matkusti hän Tukholmaan, missä hän sai\nvaltakirjan virkaan. Sitä ennen oli siellä samoissa asioissa\nkäynyt myöskin Björkqvistin vaimo. Miehensä kiellosta huolimatta\noli hän kullattuihin kansiin sidottanut kolme kappaletta hänen\npostillaansa, antanut ne kuninkaalle sekä, vedoten kirjan tekijän\nansioihin, pyytänyt tälle palkinnoksi Vehmaan kirkkoherranvirkaa.\n\"Teidän miehenne saa viran, rouvaseni\" oli kuningas vakuuttanut.\nJo oli Björkqvistkin ehtinyt perehtyä tuohon toivoon, kun hän sai\ntiedon, että Enebergin vaikuttavien suosijain oli onnistunut hankkia\nvaltakirja viimemainitulle. Tämä vaikutti, ettei Björkqvist kahteen\nvuoteen avannut kilpailijansa ovea. Vasta kuolinvuoteellaan sopi hän\nhänen kanssaan.\n\nBjörkqvist oli rehellinen ja suora mies. Vilppiä ja teeskentelyä\nhän ei kärsinyt itsessään eikä muissa. Sentähden olikin\nnimikristillisyys hänelle vastenmielinen. Ja pian huomasi hän\ntämän vian, missä muodossa se sitten esiintyikin, ja paljasti sen\nsäälimättä. Kun hän kerran kävi ystävänsä ja hengenheimolaisensa\n_Heikki Achreniuksen_ luona Nousiaisissa, kysyi hän seuroissa\noltaessa viimemainitulta: \"Oletko varma siitä, että kaikki täällä\novat vilpittömiä kristityltä?\" Achrenius vastasi myöntämällä, vaan\nBjörkqvist lausui: \"Etkö huomaa mitä vehkeitä noilla on?\" osoittaen\nerästä akkaa, joka viekkaasti nykäsi toista hiasta, siten kehottaen\ntätä polvistumaan. Ja yhtä jyrkästi vastusti hän hurmahenkisyyttä\nja tunteitten liiallista kiihottamista saarnoissa ja seurapuheissa.\nVaikka hän terotti kristittyjen yleistä pappeutta ja eli aikana, jona\nmaallikkosaarnaajatkin alkoivat esiintyä kuollutta kirkollisuutta\nja puhdasoppisuutta vastaan, ei eksynyt hän tässäkään kohden\nykspuolisuuksiin. Kaikkea vanhaa, joka oli kelvollista, puolusti\nhän voimallisesti eikä hyväksynyt uutta uutuuden tähden. Niinpä\nlausui hän kerran matkalla ollessaan, veisattuaan loppuun erään\nlempivirtensä, kyytimiehelleen: \"Jos joku kerjäläisukko olisi tämän\nvirren sepittänyt, niin sitä pidettäisiin erinomaisena, vaan kun se\nlöytyy virsikirjassa, ei sitä suuressa arvossa monikaan pidä.\"\n\nYhtä väsymättömällä ahkeruudella ja innolla kuin nuorena hoiti\nBjörkqvist loppuun asti paimentyötään, vaikka kova päätauti elämänsä\nloppuaikoina usein häntä vaivasi. Hän ei ollut tottunut itseään\nsäästämään eikä sitä koskaan oppinut. Vielä kuolinvuoteellaan\npiti hän tuskistaan ja omaistensa kiellosta huolimatta pitkän\nseurapuheen muutamille hänen luokseen saapuneille ystäville. Kun nämä\nsitten valittaen hänelle lausuivat: \"Kuka nyt meitä opettaa, kun\npastori meidät jättää?\" vastasi hän tunnettuun jäykkään tapaansa:\n\"Hakekaa raamatusta.\" Kolme viikkoa kesti hänen kuolintautinsa.\nSe oli kovaa sekä ruumiille että sielulle. Monesti kuultiin hänen\nvalittavan: \"Onko Jumala unhottanut olla armollinen ja sulkenut\nlaupeutensa vihansa tähden?\" Mutta pimeässäkin toivoi hän Herraan,\nhartaasti ikävöiden päästäksensä hänen luokseen. Kun hänen omaisensa\nhuomasivat, että loppu oli lähellä, ja hänen tyttärensä lausui:\n\"Kyllä Herra nyt taitaa kutsua isän pois\", vastasi hän: \"Niin, minä\nvain odotan lunastustani\". Kuolinvuoteellaan lausumansa toivon mukaan\nhaudattiin hän ensimmäisen vaimonsa viereen. Haudan siunasi Eneberg,\njoka hautausvirreksi määräsi \"Jumalast' en eritä tahdo\".\n\nBjörkqvist oli kutsuttu kylvämään suolaa Lounais-Suomen virkistyvään\nkirkolliseen elämään, jotta tämä tuon tunteellisen ja sävyisän\nesiintymisen takia, jonka leimaa se kantaa, ei menettäisi voimaansa\neikä kesken heittäisi aseitaan maahan. Näin asiain ollen ei\nsovi kummastella, että hänellä oli monta vihamiestä ja etteivät\nherännäismieliset papitkaan ylimalkaan häneen ystävyydellä\nliittyneet. Myöntää täytyy kuitenkin, että hän itsekin monesti\nloukkaavalla esiintymisellään sopua esteli. Pian hajosi myöskin\nse pieni joukko, joka oli ottanut osaa hänen johtamiinsa\nhartausseuroihin ja muodostanut Lounais-Suomen ehkä raitishenkisimmän\nherännäisyysliikkeen. Ei sekään jäänyt jälkimaailmalle todistamaan\nhänen innokkaasta työstään Herran viinimäessä. Mutta sitä paremman\ntodistuksen ovat hänestä antaneet ne lukuisat joukot, jotka lähellä\nhänen kotiseutuaan ja kaukana siitä sukupolvesta toiseen hänen\npostillansa neuvomina ovat \"harjoittaneet uskoaan autuuteen\".\n[Lähteitä: Strandberg, Åbo Stifts Herdaminne; Ecclesiastikt\nLitteraturblad, 1844. Tolpo, Åbo Stifts Matrikel, johon omistaja,\nGabr. Borg, on tehnyt lisäyksiä; L. J. Achrénin Björkqvistin\npostillan käännökseen liittämä tekijän elämäkerta; eräs vanha,\nhuolellisesti ja tarkasti tehty, rovasti A. O. Törnuddin papereista\nlöytynyt käsikirjoitus, johon on koottu Björkqvistin tuttavien\nsuusanallisia kertomuksia hänestä. (Käsikirjoituksen omistaa piispa\nJ. R. Forsman.)]\n\n       *       *       *       *       *\n\n19 vuosisadan alussa vaikutti Turun tienoilla eräs toinen pietististä\nsuuntaa edustava mies, joka monessa kohden esiintyy Björkqvistin\nvastakohtana. Tämä mies oli Perniön kirkkoherra _Kustaa Rancken_.\nHänen ulkonaiset elämänvaiheensa, joista hän itsestään tekemässään,\nvuoteen 1821 ulottuvassa elämäkerrassa kertoo, ovat pääpiirteissään\nseuraavat [Akiander V, 269 -- 305.].\n\nRancken syntyi v. 1756 Hattulassa, missä isänsä oli kappalaisena.\nLapsena orvoksi jääneenä täytyi hänen kauan puutetta ja muita\nkärsimisiä kokea, vaan pääsi kuitenkin ylioppilaaksi jo v. 1772.\nVarojen puute teki lahjakkaan ja tietohaluisen nuorukaisen\nylioppilasajan Turussa hyvin raskaaksi. Etenkin suri Rancken\nsitä, ettei hän voinut hankkia itselleen kirjoja. Hänen lukujaan\nestelemässä oli sitäpaitsi kotiopettajan toimi maalla, johon hänen\nloma-ajoiksi täytyi sitoutua. Innolla ja menestyksellä jatkoi hän\nkuitenkin opintojaan. Jo oli hän valmistua maisterintutkintoa\nsuorittamaan, kun aivan odottamaton käänne tapahtui hänen elämässään,\njoka erotti hänet yliopistosta ja laski hänen hartioilleen entistä\nraskaamman kuorman. V. 1774 sai hän tietää, että Sahalahden\nseurakunta, missä isänsä oli ollut pappina, aikoi kutsua hänet\npitäjänapulaiseksi. Anomus siitä jätettiinkin tuomiokapituliin.\nRancken, joka alussa aikoi kieltäytyä kutsumusta vastaanottamasta,\nhän kun piti itseänsä aivan kelvottomana Herran seurakuntaa paimenena\nhoitamaan, suostui siihen kuitenkin enonsa, rovasti N. Idmanin\nkehotuksesta. Päävaikuttimena oli kuitenkin ylipaimenen ääni, jonka\nvaativaa kehotusta: \"Sinun tulee mennä, minne minä sinun lähetän\"\nhän omassatunnossaan luuli kuulevansa. Helmikuussa 1775 kävi hän\nSahalahdella vaalisaarnaa pitämässä, sai seurakunnan melkein\nyksimielisen kutsumuksen ja vihittiin papiksi kesäkuun 10 p:nä. Hän\noli siihen aikaan vain 19 vuoden vanha.\n\nMinkä mielinen mies Rancken oli ja missä hengessä hän aikoi pappina\ntoimia, tuli ennen pitkää selvästi näkyviin. Joutui vuosi 1776.\nSe oli tärkeä Lounais-Suomen kirkolle. Kuuluisa _Anna Rogel_ (k.\n1784) oli saarnoillaan sytyttänyt tulen, joka nopeasti levisi hänen\nkotipitäjästään Merikarvialta laajalta Satakuntaan ja Hämeeseen.\nHaaveilevia, jonkunmoisessa horrostilassa pidettyjä olivat monesti\nhänen puheensa, mutta sisällykseltään Jumalan sanan mukaisia,\nvoimallisena herätyshuutona kuolleelle kristikunnalle ja tuomiona\nkaavoihin kangistuneelle kirkolle. Tuhansia ihmisiä niiden kautta\nheräsi kysymään elämän tietä. Harva seurakunta Lounais-Suomessa jäi\nsiltä koskematta; useimmissa herätti se kansassa ennen kuulumatonta\nuskonnollista innostusta. Näin kävi esim. Tyrväällä, Karkussa,\nPirkkalassa, Messukylässä, Orihvedellä, Sahalahdella, Längelmäellä,\nRuovedellä, Hämeenkyrössä, Ikalisissa y.m. Papit säikähtyivät. Toiset\nheistä valittivat neuvottomina tuota outoa, kaikkea järjestystä\nhäiritsevää ja heidän arvoaan loukkaavaa levottomuutta; toiset\nasettuivat vastarintaan, ilmoittaen asiasta tuomiokapituliin sekä\nryhtyen lain ankaralla käsivarrella painamaan liikkeen kannattajia\nmaahan.\n\nEi kuulu tämä huomattava uskonnollinen ilmiö tämän teoksen\nkäsiteltävän ajan piiriin. Olemme siitä sentähden ainoastaan\nsivumennen maininneet huomauttamalla sen merkityksestä tienraivaajana\nuskonnollisessa suhteessa valoisamman ajan kristillisyydelle.\nVielä nukkuivat Suomen Siionin palvelijat suruttomuuden unta,\nkuulematta heräävän kansan levotonta kysymystä: \"Vartija, mitä\nkuluu yö?\" Mutta että niitäkin löytyi, jotka tiesivät, mitä ajan\nkello oli lyönyt, sitä todistaa muun ohessa sen miehen käytös,\njonka elämäkertaa tässä silmäilemme. Tuosta vasta mainitsemastamme\nuskonnollisesta liikkeestä ja suhteestaan siihen kertoo Rancken:\n\"Huomasin heti näissä jumalisuudenharjoituksissa jotakin, joka\nminusta tuntui arveluttavalta ja epäjärjestystä synnyttävältä.\nSiitä en kuitenkaan mitään puhunut, ennenkuin kypsyneen tutkimuksen\nkautta olin tullut vakuutetuksi siitä, että pääasia oli hyvä ja\nvarsin tärkeä, vaikka vihollinen oli siihen ohdakkeita kylvänyt;\nnäitä ei saisi väkivallalla repiä pois, vaan varovasti tukehuttaa\nja kasvamasta estää. Suostuin siis hoitamaan näitä liikkeitä ja\nniissä myötävaikuttaen toimimaan omaksi ja muiden hartaudeksi,\nmikäli kykyni ja tietoni siihen riittivät, enkä ole vielä koskaan\ntämän johdosta muuta katunut kuin että minulta puuttui eloa ja\nahkeruutta, niin etten voinut näistä liikkeistä osakseni saada\nsitä hyötyä, minkä ne minulle tarjosivat. Vaikka pienin osa\nliikutukseen ja heräykseen tulleista kehittyi oikeiksi ja vakaiksi\nkristityiksi, niin vaikuttivat kuitenkin nämä liikkeet voimallisen\npuhdistuksen ja käänteen kuolleessa, uneliaassa ja jumalattomassa\nkristikunnassa. Ja varma on, että vielä 20 vuoden kuluttua hyviä\njäännöksiä niistä löytyy näillä seuduin. -- --. Mutta minun tulee\nmyöskin ilmaista mielipiteeni niistä lausutuista moittivista\narvosteluista. Hartausseuroja ja niihin kokoontuneita soimattiin\nvallattoman haaveileviksi, heitä syytettiin tekopyhyydestä,\nteeskentelemisestä, luultujen näkyjen näkemisestä ja kaikenlaisista\nerehdyksistä opissa ja elämässä. Totta on, että moni heistä eksyi\nkauas näillä harhateillä, vaan puolueeton tarkastelija on altis\nheitä tämän johdosta enemmän säälimään kuin moittimaan. Sillä jos\nsemmoinenkin yksityinen henkilö, jolla on kirjoista opittua tietoa,\nherätessään synnin unesta, monesti on epätietoinen, eksyy harhateille\nja sentähden tarvitsee neuvoa ja ohjausta, onko kummallista, että\noppimaton ja liikutuksiin joutunut yleisö menee liiallisuuksiin,\nkun toinen toista kiihottaa, yksi keksii yhtä, toinen toista, ja he\npuhuvat toisilleen sekä valetta että totuutta, tietämättömyydessään\nturvautuen mielettömiin ja vahingollisiin keinoihin, joita\nkäyttämään ihmisen aistillinen luonto hengellisissäkin asioissa\nusein heidät eksyttää. Juuri niin täällä kävi; ja uskallan väittää,\nettä suurin syy siihen on papeissa, joista toiset julkisesti ja\npuhdasoppisuuden nimessä ilmaisivat heille vastenmielisyytensä,\nkarttoivat sekä yksityistä keskustelua heidän kanssaan että etenkin\nheidän seurojaan kuin ruttotautia, perustaen heistä lausumansa\narvostelut panettelijoitten perättömiin kertomuksiin. -- -- Heitä\nsyytettiin itsepäisyydestä ja tottelemattomuudesta opettajia kohtaan.\nTekisi melkein mieli sanoa, että suuri osa papeista eivät muuta\nansainneetkaan, he kun itse olivat lihallisia ja hengellisesti\nkuolleita sekä toivoivat, että kuollut kristillisyys muuttumattomana\njäisi entisilleen.\"\n\nMonta muutakin vapaamielistä ja valistunutta ajatusta aikansa\nherätysliikkeistä lausuu Rancken samassa kirjoituksessa. Ne\nilmaisevat kaikki rakkautta Jumalan valtakuntaan ja hellät, oikeaan\nosaavaa huolenpitoa kansan heränneistä lapsista. Niinpä kertoo hän\nmuun ohessa kehottaneensa kansan omia miehiä seuroissa puhumaan,\narvellen heidän puheestansa kuulijoilla olevan paljon hyötyä ja\nvalmistavan näiden sydämmiä papin puheita vastaanottamaan. Ja\nkuitenkin eksyivät 1776 vuoden uskonnollisen liikkeen kansan riveihin\nkuuluvat puhujat opissaan monesti kauas raamatun totuudesta, eikä\nainoakaan heistä saavuttanut suurempaa mainetta. Miten toisin\nkohtelivat esim. Savon papit etenkin alussa siellä syntyneen\nherännäisyysliikkeen edustajia, vaikka näiden joukossa oli Paavo\nRuotsalainen! Mutta Rancken olikin herännyt pappi.\n\nNöyryydellä puhuu Rancken toimistaan seurakunnan opettajana. Hän\nvalittaa, ettei hän osannut saarnata, ei kansaa oikein neuvoa.\nEtenkin näkyy häntä painaneen yksityinen sielunhoito varsinkin\nsairasten ja kuolemaan valmistettavien luona. Hän surkuttelee sitä,\nettä yliopisto lähettää nuoria, kokemattomia miehiä seurakuntiin\nsielunpaimenen pyhää virkaa toimittamaan, antamatta heille neuvoa\nja ohjeita, miten heidän käytännöllisinä pappeina tulisi toimia.\nYlentävää on 18 vuosisadan iltahämärästä kuulla tämän uskollisen\nsielunpaimenen valituksia ja hänen kehottavia sanojaan. Jos kaikki\nvartijat Suomen Siionin muureilta olisivat tuohon tapaan puhuneet,\nolisi ihmeitä nähty isiemme maassa, sillä altista oli kansa siihen\naikaan totuutta kuulemaan. Mutta Jumalan valtakunnan sankarit\novat tuntemattomat maailmalle, halvoilta näyttävät usein sen\naseet, tappioilta monesti sen voitot. Jos mikään, todistaa Suomen\nherännäisyyden historia, että niin on laita.\n\nErinomaisen sävyisää ja maltillista mahtoi Ranckenin esiintyminen\nolla, koska hänen ei esimiehiltään tarvinnut kokea minkäänlaista\nsortoa, vaikka hänen toimensa sielunpaimenena jyrkästi poikkesi\nvanhan ajan tavoista. Jos kohta silloinen Turun tuomiokapituli\njossain määrin osoittaakin älynneensä, ettei pakkokeinoihin\nryhtymisestä suurta apua ollut, todistavat sen toimenpiteet esim.\ntunnetun Orihveden kirkkoherranapulaisen _I. Utterin_ asiassa, joka\npäättyi tämän pappisvirasta ainaiseksi erottamisella (1778), mikä\nmieli sillä itse teossa oli herännäisyysliikkeen edustajia kohtaan.\nRancken sitävastoin näkyy aina olleen sen erityisessä suosiossa.\nEpäilemättä oli syynä siihen osaksi sekin, että asianomaiset tunsivat\ntarvitsevansa hänen kykyään ja oppiaan.\n\nOltuaan yhdeksän vuotta kappalaisena Kuhmolahdella, haki ja sai\nRancken kappalaisenviran Turun suomalaisessa seurakunnassa (1789).\nJo juhannuspäivänä pitämällään tulosaarnalla, jossa hän terotti\nlain merkitystä armonvälikappaleena, herätti hän levottomuutta\nkaupungissa. Paitsi Spenerin ystäviä löytyi täällä herrnhutisen\nhengen vaikuttamaa evankelismia, jonka edustajista ainakin toiset\nolivat eksyneet julistamaan lihan evankeliumia, uskoa ilman\nparannusta. Nämä loukkaantuivat herätyssaarnaajan puheesta, pitäen\nsitä liika laillisena. Tyytymättömyyttä lisäämässä oli tietysti moni\nmaailman lapsi.\n\nLevoton oli aika. Kirkkojumalisuuden vanhat muodot eivät enää\nriittäneet tyydyttämään janoavan hengen vaatimuksia. Ihmiset tunsivat\ntarvitsevansa jotakin parempaa. Mutta moni eksyi luulemaan, että\ntuo oli saavutettavissa oikeassa opissa semmoisenaan, ja kysyi\nepätietoisena, mikä oikea oppi oli aikana, jolloin toinen puolusti\ntoista, toinen? toista opinsuuntaa. Tämän johdosta lausuu Rancken\nelämäkerrassaan: \"Yhtä katkeraa kuin outoa oli tavata ihmisiä, jotka,\nlevottomina sielunsa tilasta, tiedustelivat: mitä tulee uskoa,\nmihin oppiin tulee luottaa, kun pidän Jumalan sanan autuudenoppia\nniin selvänä, että jokainen, joka vain rehellisesti tarkoittaa\nomaa parastansa, voipi löytää totuuden\". Selvittääksensä kysymystä\nja tämän ohessa näyttääksensä myöskin tuon vasta mainitsemamme\nevankelisen suunnan erehdykset, pani Rancken mietteensä paperille\neräässä kirjoituksessa, jolle hän antoi nimen _\"Se oikia uskon oppi,\nihmisten valheesta puhdistettu\"_. Tämä käsikirjoitus, joka vasta\nmyöhemmin painettiin, lähetettiin kahden muun papin toinen niistä\noli Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalainen _B. J. Ignatius_ --\nallekirjoittamana myöskin Uusmaalle, missä herrnhutilais-evankelinen\nsuunta oli voittanut vielä suuremman alan kuin Lounais-Suomessa.\n\nAhkerasti ja pelkäämättä julistettuaan totuuden sanaa Turussa 14\nvuotta, siirtyi Rancken Perniöön, jonka seurakunnan kirkkoherraksi\nhän oli nimitetty (1803). Valvoen Herrassa jatkoi hän täällä\nuutterasti työtään, kooten kokemusta ja kasvaen uskossa ja Vapahtajan\ntuntemisessa. 1808-9 vuoden sota, jonka tuottamat kärsimykset\nkipeästi koskivat hänen hellään sydämmeensä, eivät lannistaneet\nhänen intoaan, vaan vaativat häntä sitä ahkerampaan työhön kärsivien\nkansalaistensa hyväksi. Hänen vakaat, rakkautta uhkuvat sanansa\neivät voineet olla kuulijoihin koskematta, ja voimallisesti\ntukivat niitä hänen etevä puhelahjansa ja perusteelliset\njumaluusopilliset tietonsa. Terottaen parannuksen ja uuden syntymisen\nvälttämättömyyttä, taisteli Rancken sitä käsitystä vastaan, joka\nkääntymättömällekin ihmiselle kasteen perustuksella omistaa kristityn\nnimen. Huomattava kohta hänen uskonnollisessa katsantotavassaan\non niinikään se, että oppi pyhityksestä siinä saa tärkeän sijan.\nSitä terotti hän kirjoissaan ja puheissaan, siitä saarnasi hän ei\nainoastaan kirkossa, vaan koko elämällään.\n\nSamoinkuin Ranckenin koko elämäntyö viittaa koittavaan valoisampaan\naikaan, oli hänen hellänä huolenaan sen sukupolven kasvattaminen,\njoka oli tätä aikaa edustava. V. 1808 perusti hän Perniössä\nsunnuntaikouluja, jotka kuitenkin vasta myöhemmin alkoivat toimensa,\nniihin valitut opettajat kun sodan synnyttämän levottomuuden tähden\neivät heti työhön ryhtyneet. Miten vähän paljas tieto kristinuskon\ntotuuksista Ranckenin vakuutuksen mukaan voikaan ketään johdattaa\nautuuteen, oivalsi hän toiselta puolen sen suuren tärkeyden.\nTämä näkyy paitsi hänen toimistaan yllämainittujen koulujen\nperustamisessa omasta antamastaan uskonnonopetuksesta. Tässä työssä\noli hän erinomaisen huolellinen. Kun Svebeliuksen katkismus ei\nhäntä miellyttänyt, se kun hänen mielestään oli omiaan synnyttämään\nsuruttomuutta ja tukemaan siihen aikaan yleistä luulouskoa, rupesi\nhän toimittamaan uutta kristinuskon oppikirjaa. Se painettiin Turussa\nv. 1808 nimellä _Autuuden oppi syntisille_ ja ansaitsee monesta\nsyystä huomiota, vaikkei sitä hyväksytty yleisesti käytettäväksi.\nOmassa seurakunnassaan käytti Rancken yksinomaan sitä, tehden\nsiihen vuosien kuluessa lisäyksiä. Katkismuksen opettamisessa\nsaavuttamiensa kokemuksien nojalla ja hartaan, kirkon parasta aina\nlämpimästi tarkoittavan innostuksensa elähyttämänä, kirjoitti hän\nystävilleen, piispalle sekä muille johtaville henkilöille usein\nehdotuksia paremman oppikirjan tarpeellisuudesta. Hän saikin\nasian niin pitkälle ajetuksi, että kysymystä pohtimaan ja uutta\nkatkismusta toimittamaan asetettiin komitea, jonka jäseneksi hänkin\nvalittiin (1817). Useimmat papit vastustivat ehdotusta Svebeliuksen\nkatkismuksen syrjäyttämisestä, silminnähtävästi etenkin siitä syystä,\nettä aiottiin ottaa käytäntöön Ranckenin oppikirja, jonka vakava\nkristillisyys tuomitsi heitä kristittyinä ja seurakunnan opettajina.\nTämän johdosta kirjoitti viimemainittu valaisevan mietinnön\nSvebeliuksen katkismuksesta. Siinä lausutut mielipiteet ansaitsevat\nhuomiota. Lainaamme siitä muutamia otteita:\n\n\"Kysyn Svebeliuksen katkismuksen puolustajilta: eikö ole pyhän\nraamatun tärkein oppi, oppi _syntisen parannuksesta_ s.o. miten\nlangenneiden ja lunastettujen syntisten tulee etsiä ja saavuttaa\narmoa ja miten armoitettujen tulee vaeltaa evankeliumille otollisina,\nkokonaan suljettu pois tästä kirjasta? -- -- -- Löytyykö siinä\nmitään siitä _hengen köyhyydestä_, jota Vapahtajamme niin paljon\nkiittää? Myöskin se _murhe, joka Jumalan mielen jälkeen tapahtuu_\nja joka välttämättömästi seuraa elävää itsensätuntemista, on tästä\nkirjasta kokonaan unohdettu pois. Kun nyt uskon edellytykset ovat\nnäin katkonaisesti esitetyt, niin ovat myöskin ne opinmuodot, joilla\nVapahtaja itse kuvaa autuaaksi tekevän uskon elävyyttä: _häntä\nisoominen ja janoominen, häntä etsiminen, kääntyminen ja pakeneminen\nhänen luoksensa, hänen vastaanottaminen ja hänessä pysyminen_ jätetyt\nsikseen, jota vastoin kirjaan on otettu skolastinen uskon käsitteen\nselitys, joka röyhkeimmälle teeskentelijälle tarjoo tilaisuutta\npitämään kuollutta järjenuskoaan, lihallista suruttomuuttaan ja\npaatumustaan oikeana ja lujana uskona\". Todistuksena siihen, mitä\ntämmöinen kristinuskon opettaminen vaikuttaa, kertoo Rancken\nyhteydessä edellisen kanssa, miten eräs mestattavaksi tuomittu vanki,\njota hän v. 1800 valmisti kuolemaan, vastusti hänen varoituksiaan ja\npuolusti itseään Svebeliuksen katkismuksella. \"Tuossa mielentilassa\"\nhuudahtaa Rancken \"menetti hän oikean kätensä ja päänsä. Oi ettei\ntuolla onnettomalla olisi sadottain yhtä lujauskoisia vertaisia!\"\n-- -- \"Millaiseksi muodostuu autuuden oppi tämän oppikirjan mukaan?\"\nkysyy hän edelleen, vastaten tähän kysymykseen: \"Ei yhdenkään\nkristikunnassa syntyneen ihmisen tule itsestään muuta uskoa ja\ntunnustaa kuin että hän on totinen kristitty, koska hän on kastettu\nIsän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kasteessa on pukenut\npäällensä Kristuksen sekä sanoo uskovansa ja tunnustavansa Kristuksen\nVapahtajakseen.\" -- Niitä vastaan, jotka mahdollisesti väittäisivät,\nettä katkismus, jos oppi parannuksesta siihen lisättäisiin, kasvaisi\nliika laveaksi, huomauttaa Rancken mietinnössään: \"Ystäväni, pyhi\npois kaikki Svebeliuksen eriuskolaisia vastaan tehdyt väitökset,\nsillä täällä Suomessa eivät meitä hätyytä katoolilaiset, kalvinistat\neivätkä muut kerettiläiset; pyhi vielä pois kaikki ulkoa luettavaksi\naiotussa kirjassa tarpeettomat, kummalliset, skolastiset ja puhtaasti\nopilliset kysymykset, niin saat tarpeeksi sijaa raamatulliselle ja\nkäytännölliselle, kääntymistä ja kristillistä elämää käsittelevälle\nopille, jossa ei ole skolastisia kaavoja, määritelmiä, jaoituksia\nja alajaoituksia, vaan yksinkertaisesti historiallista opetusta\nJesuksen vertauksessa tuhlaajapojasta antaman ohjeen ja evankelistain\nkertomuksen mukaan Jesuksen elämästä, opista ja kärsimisestä\".\n\nTämmöiset ajatukset ovat todellakin tienraivaajan ajatuksia.\nMiehuullisesti rohkenee hän vastustaa aikansa vanhoja ennakkoluuloja\nja ryhtyä poistamaan lahonneita ja kelvottomia kerroksia Suomen\nkirkon rakennuksesta. Vaan ei tahdo hän ainoastaan repiä ja\nhävittää, hän tahtoo ennen kaikkea rakentaa. Eikä puutu häneltä\nrakennusaineita. Niitä on hän rukoillen ja työtä tehden koonnut.\n\nUskonpuhdistuksen riemujuhlassa (1817) nimitettiin Rancken\njumaluusopin tohtoriksi. Saman arvonimen sai silloin myöskin hänen\nlikeinen ystävänsä ennen mainittu B. J. Ignatius. Samana vuonna teki\nhän tämän ystävänsä kera tuomiokapitulille ehdotuksen, että Suomessa\nperustettaisiin yhdistys, jonka tehtävänä olisi kansalle toimittaa\nhyviä hengellisiä kirjasia. Aiheen tähän ehdotukseen oli hän saanut\nRuotsin evankelisesta seurasta, jonka ripeää edistymistä hän ilolla\noli seurannut. Kun sitäpaitsi yksi tämän seuran innokkaimmista\njäsenistä, Tukholman kappalainen Joh. Vaetterdahl, jonka kanssa hän\noli kirjevaihdossa, lämpimästi kehotti häntä toteuttamaan aikomustaan\nsamanlaisen seuran perustamiseksi Suomessa, jätti hän siitä\nhakemuksen tuomiokapituliin, joka otti yritystä kannattaaksensa.\nTäten syntyi (1818) _Turun evankeliumiyhdistys_.\n\nNäiden aikojen jälkeen alkoivat Ranckenin voimat vähitellen uupua.\nSiihen vaikutti suuressa määrässä Suomen erottaminen Ruotsista,\njoka kipeästi oli koskenut häneen. Elämänsä loppuun asti suri\nhän katkerasti isänmaansa kohtaloa, työläästi perehtyen uusiin\noloihin. Mutta sitä rakkaammaksi kävi hänelle taivaallinen isänmaa,\nsitä hartaammin toivoi hän sinne päästäksensä. Kauan täytyi hänen\nkuitenkin vielä vapautumisensa hetkeä odottaa. Vasta tammikuun 16\np:nä 1831 sai hän siirtyä siihen \"lepoon, joka on Jumalan kansalle\ntarjona\".\n\nPaitsi ennen mainittuja kirjoja on Rancken painosta julkaissut\n_\"Halullisen rippilapsen kaksi virttä\"_ (1817) sekä seuraavat\nkäännökset: _\"Sana syntisille ja sana pyhille, jonka Th. Gouge\nEnglannissa kirjoitti. Turussa 1801;\" \"Buggen postilla eli\nevankeliumillisia tutkistelemuksia. Turussa 1804;\" \"Tien osottaja\nijankaikkiseen elämään, kirjoitettu N. Hamnerinilta. Turussa 1804;\"\n\"Rosenmüllerin autuuden oppi ja jumalisuuden historia lapsille.\nTurussa 1803;\" \"Neuvo pyhästä ehtoollisesta. Turussa 1814;\" \"Yhden\ntorppariflikan kristillinen elämä ja autuaallinen kuolema. Turussa\n1815;\" \"Muutamain talonpoikain terveellisiä kanssapuheita keskenänsä.\nTurussa 1815;\" \"G. Murray, Niiden sieluin vaara, jotka parannuksensa\nviivyttävät. Turussa 1822\"_ sekä _\"Sydämmellinen neuvoja varoitus\nnuorukaisille, aikoessansa ensimmäisen kerran Jesuksen pyhää\nehtollista nauttia. Turussa 1823\"_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRanckenin ystävä ja ehkä läheisin hengenheimolainen oli _Bengt\nJaakko Ignatius_. Hän syntyi Tuusulassa v. 1761. Suoritettuaan\nHelsingin trivialikoulun ja Turun katedralikoulun oppimäärän, tuli\nhän ylioppilaaksi v. 1775 ja vihittiin papiksi v. 1780. Samana\nvuonna määrättiin hän pitäjänapulaiseksi Sahalahdelle, missä hän\ntutustui v. 1776 syntyneeseen herätysliikkeeseen. Ei tiedetä, mihin\nmäärin tämä elävähenkinen, jos kohta eksyttäväkin liike häneen\nvaikutti, vaan varma on, että hän jo muutamia vuosia myöhemmin\nesiintyi herännäisyyden innokkaana ja voimallisena tulkkina, kun hän,\noltuaan yhden vuoden (1783) henkirakuunain eskadroonasaarnaajana,\nv. 1784 nimitettiin Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalaiseksi.\nRanckeniin, joka siihen aikaan täällä vaikutti, liittyi Ignatius\nystävyydellä. Harvoin on köyhässä maassamme kaksi niin lahjakasta ja\ntotuuden taisteluun niin ehdottomasti antautunutta pappia samassa\nseurakunnassa työtä tehnyt. Rancken, joka luonteeltaan oli lempeämpi,\njulisti ehkä oikeammin kuin tuo hänen voimallinen ystävänsä\nevankeliumia särjetyille sydämmille; hän oli oppineempi ja hänen\nnäköpiirinsä ehkä laajempi, mutta herätyssaarnaajana ja puhujana\noli Ignatius etevämpi. Minkä henkinen Ignatiuksen herätyshuuto oli,\nnäkyy esim. hänen Turun tuomiokirkossa 25:nä sunnuntaina kolminais.\npäivästä v. 1789 pitämästään saarnasta. Elävästi kuvattuaan Jumalan\nvanhurskaita tuomioita Israelissa, puhuu hän siinä Suomen kansan\nluopumisesta Herrasta, joka sentähden rankaisi sitä verisellä sodalla\nja kauhealla hengellisellä eksytyksellä. Saarna [Se painettiin\nkuulijain pyynnöstä nimellä _\"Den rättfärdige Gudens hämdedomar öfver\nett syndigt folk\"_ Turussa 1790.] päättyi seuraavilla sanoilla:\n\"Ei ole totuutta, ei laupeutta eikä Jumalan tuntoa maassa, mutta\nvalapattoisuus, valhe, murha, varkaus ja huoruus ovat vallan saaneet\nja yksi verenvika tapahtuu toisen jälkeen (Hos. 4: 1-2). Ja tämä\nhävittävä synnin tulva, tämä yhä kasvava turmelus on levinnyt\nkaikkiin säätyihin, komeimmista asunnoista halvimpiin mökkeihin,\nniin että Jumalalla on syytä meistä katkerasti valittaa: 'Koko\npää on sairas, koko sydän on väsynyt; kantapäästä kiireeseen asti\nei siinä ole tervettä.' Mutta kauheinta kaikesta on tuo ääretön\nsuruttomuus, joka estää meitä näkemästä kurjuuttamme ja viimeiseen\nasti vastustaa pitkämielisen Jumalan väsymättömiä yrityksiä hänen\nkoettaessaan taivuttaa meitä parannukseen. Ja katso, sentähden ovat\nmyöskin Jumalan kostontuomiot joutuneet ja hänen vihansa maljat\ntäytetyt ylitsemme vuodatettaviksi. Katso, hänen miekkansa höyryää\nkaatuneitten veljiemme verestä ja rajoillamme palaa tuli, levittäen\nkauhua ja hävitystä kaikkialle. Miksi me täällä kotona vielä saamme\nkokea Kaikkivaltiaan kärsivällisyyttä, miksi on hänen ääretön armonsa\nmeille niin runsaalla mitalla jakanut siunausta, ja minkätähden\nantaa hän meidän vielä rauhassa kuulla noita vakavia kehotuksia\nparannukseen? Sentähdenkö että olemme vähemmän syyllisiä kuin ne,\njotka jo ovat joutuneet julman sodan hävitettäviksi, kuoleman nuolien\nsurmattaviksi? Oi, ei; me olemme synneillämme kantaneet puita siihen\nkauheaan liekkiin, joka nyt on sytytetty, ja meidän pahuutemme on\ntehnyt niin monen kristityn rangaistuksen esimerkiksi meille. Mutta\njos emme tee parannusta, jolleivät nämä vakavat varoitukset mitään\nvoi vaikuttaa, niin täytyy meidän kaikkien samalla tavalla hukkua\n(Luuk. 13: 3)\".\n\n\"Mutta, vanhurskas Jumala, kuka uskoo sinun niin raskaasti\nvihastuvan ja kuka pelkää senkaltaista sinun hirmuisuuttasi (Ps.\n90: n)? Voi, useimmat meistä elävät vielä röyhkeästi sokeudessa ja\ntunnottomuudessa, jota eivät veriset kyyneleet riitä surkuttelemaan.\nLiikkumattomina kuni kalliot ovat heidän sydämmensä, vaikka armo\nniin voimallisesti niiden ovia kolkuttaa, eivätkä Jumalan vihan\ntuomiot saa heissä vaikuttaa luonnollistakaan pelkoa, puhumattakaan\nkristillisestä. Meidän syntimme ovat enentyneet meidän päämme ylitse\nja meidän pahat tekomme ovat kasvaneet hamaan taivaaseen asti (Esr.\n9: 6); mutta kuitenkin täällä huudetaan: ei ole mitään hätää, ei\nidästä eikä lännestä (Ps. 75: 17). Vanhurskas Jumala puettaa itsensä\nkoston vaatteilla ja pukee yllensä kiivauden niinkuin hameen (Jes.\n59: 17), ja kuitenkin käydään epäuskossa sotaa taivasta vastaan.\nKuolemalla ja perikadolla uhkaa hurmeinen miekka, ja kuitenkin\nrientävät useimmat hymy huulillaan nopeasti eteenpäin synnin\ntiellä, uiden kevytmielisten huvien virrassa. Mitä meitä näin ollen\nhyödyttävät onnen ja myötäkäymisen unelmat? Mitä meitä auttaa\nluottamuksemme lukuisiin sotajoukkoihin, miehuuteen ja voimaan,\nniin kauan kuin me jatkuvalla jumalattomuudellamme taomme aseita\nitseämme vastaan sekä turmiollisilla riidoilla ja uskottomuudellamme\nrevimme maahan turvamme perustukset? Voi, täytyyhän todistaa:\nitse sinä olet kadotuksesi, Israel (Hos. 13: 9). -- -- -- Oi,\nisänmaani, jos tuntisit, etsikkoaikasi ja tietäisit mitä rauhaasi\nsopii! Oi että koittaisi kaivattu päivä, jolloin elpynyt jumalisuus\njälleen sitoisi kiinni rakkauden ja yksimielisyyden siteet, jotka\njumalattomuus ja sen sikiöt, tunnottomuus ja itsekkäisyys, ovat\nrepineet rikki! -- Ja, rakkaat sanankuulijani, jos voisin kyyneleillä\nkostutetuilla huokauksilla ja hellimmillä varoituksillani taivuttaa\nteitä katuvaisina polvistumaan vihoitetun Jumalan eteen. Rukoilen\nteitä sitä tekemään sen äärettömän armon tähden, joka näihin asti\non teitä säästänyt; isänmaan tähden ja oman autuutenne tähden\nrukoilen: palatkaamme Herran tykö ja tarttukaamme Jesuksen nimessä\nhänen kostavan vanhurskautensa käsiin. Tulkaa, me tahdomme pysyä\nHerrassa ijankaikkisella liitolla, jota ei ikänä pidä unhotettaman\n(Jer. 50: 5). Ehkä hän vielä säästää tätä syntistä Ninivetä ja katuu\nsitä pahaa, jota hän meitä vastaan on puhunut. -- Mutta, suruton\nsielu, kaikki nämä varoitukset ovat luultavasti nyt, kuten ennenkin,\nturhat eivätkä vaikuta tunnottomaan sydämmeesi. Et vieläkään huomaa\nmitään vaaraa ja hätää, vaan lepäät häiritsemättä suruttomuuden\nhelmassa, uneksien onnesta onnettomuudessa. Tähän päivään asti olet\nhalveksinut Jumalaa, hänen sanaansa ja hänen palvelijoitaan. Olet\nsiunannut itseäsi sydämmessäsi joka kerta, kuin olet kuullut tuomion\nsanoja ja kuuron kyykäärmeen tavoin tukkinut korvasi hellimmiltäkin\nvaroituksilta. Jumalan armoa olet väärinkäyttänyt syntiin, kun hän\nuudistetuilla armonhuudoilla vuosi vuodelta on tahtonut taivuttaa\nsinua parannukseen. Anna nyt hänen vanhurskasten tuomioinsa, hänen\nkorotetun kostonvitsansa, hänen vihansa jylinän tuntuvammin puhua\nnukkuvalle omalletunnollesi; anna kaatuneiden veljesi maahan\nvuotaneen veren, heidän särjettyjen jäseniensä, heidän tuskansa ja\nonnettomuutensa, heidän kyyneleensä ja huokauksensa, jotka sinun ja\nkoko maan pahuus on heistä pusertanut, liikuttaa sydäntäsi. Opi tästä\ntuntemaan vanhurskasta Jumalaa ja synnin hävittävää kauhistusta.\nJoudu pelastamaan köyhää sieluasi, jotta se temmattaisiin kuin kekäle\ntulesta. Pakene katuvin sydämmin Vapahtajasi rakkauden avonaiseen\nhelmaan, jonka sovittavan vanhurskauden turvissa sinä voit välttää\ntulevaa vihaa. -- -- -- Ja te harvat uskolliset Jumalan lapset, te\nrehelliset sielut, jotka kyynelillä valitatte kristillisyyden suurta\nturmelusta ja huokaatte yleisen onnettomuuden tähden näinä viimeisinä\naikoina, lohduttakaa itseänne sillä, että Herra kostonsa tuomioitakin\ntoimittaessaan armollisesti muistaa valittujaan ja niiden tähden\nlyhentää tuskan päivät. Iloitkaa siitä, että olette hyvässä turvassa\nkaikkivaltiaan isällisessä helmassa, ja pelastakaa sielunne\nsaaliina, jos onnettomuus tulisikin kaiken lihan päälle. Jesuksen\nverisissä haavoissa on varmin turvapaikkanne, hänen autuaallisessa\nosallisuudessaan luja linna kaikkia uhkaavia vaaroja vastaan.\nVerellään on tämä lunastajanne merkinnyt teidät Jumalan vapautetuksi\nomaisuuden kansaksi ja sillä tehnyt kostajan voimattomaksi\nijankaikkisesti teitä vahingoittamaan. Älköön maailma saastuttako\nsielujanne, paetkaa jumalattoman Sodoman saastaisia himoja.\nRukoilkaa, rukoilkaa Herraa ainakin lieventämään rangaistusta,\nvuodattamaan armoa kostonpäivienkin osalle, siten kääntämään syntisiä\nparannukseen ja etenkin varjelemaan lapsiaan kaikista sielun\nvaaroista ijankaikkiseen autuuteen. Mutta ennen kaikkea luokaa\nkaiken tuskan uhalla, joka täällä surun laaksossa painaa sielua ja\nruumista, uskonne silmät oikeaan isänmaahan ja siihen autuaalliseen\nijankaikkisuuteen, missä te, vapautettuina kaikesta onnettomuudesta,\nalituisesti saatte iloita ja veisata Jesuksen ylistystä, taivaan\nrauhan majoissa, Jumalan lasten ilossa. Amen.\"\n\nEi ollut tavallista tämmöinen puhe Kustaa III:nen uskonnollisessa\nsuhteessa pintapuolisena aikana, jolloin saarnaajat tyhjillä\nkorusanoilla koettivat salata ihmisiltä Jumalan sanan vakaat\ntotuudet. Mutta Ignatius ei taipunut uhraamaan ajan hengelle.\nRohkeasti paljasti hän vallitsevan uskottomuuden ja kevytmielisyyden.\nHänellä oli luja, omaan kokemukseen perustuva vakaumus. Hyvät tiedot,\nlaajalle kantava katse, joka pystyi huomaamaan yhteiskunnallisen ja\nvaltiollisen elämän ilmiöitä, tarkka arvostelukyky ja harvinainen\npuhelahja tukivat hänen esiintymistään, vaatien tunnustusta\nvastustajiltakin. Herännäisyyden tienraivaajaksi teki hänet kuitenkin\netupäässä hänen elävä uskonsa ja voimallisen miehuullinen luonteensa.\n\nOltuaan 12 vuotta pappina Turussa, tuli Ignatius (1794) Vihdin ja v.\n1799 Halikon kirkkoherraksi. Viimemainitussa seurakunnassa vaikutti\nhän 25 vuotta, ollen likeisessä kanssakäymisessä Ranckenin kanssa\nja johtaen yksissä hänen kanssaan sitä hengellistä liikettä, jonka\nedustajia he olivat. Näyttää siltä kuin eivät heränneet heidän\nseurakunnissaan ulkonaisesti olisi niin jyrkästi eronneet muista\nkuin esim. Vehmaalla ja Nousiaisissa. Ehkä koettivat Rancken ja\nIgnatius, jotka jo nuorina pappina omasta kokemuksestaan tiesivät,\nmihin ykspuolisuuksiin elävähenkinenkin uskonnollinen liike helposti\nvoi eksyä, huolellisemmin kuin muut senmieliset papit säilyttää\njohtamaansa herännäisyyttä niin kirkollisena kuin suinkin.\n\nKirkon johtavissa piirissä nautti Ignatius suurta kunnioitusta.\nUskonpuhdistuksen riemujuhlassa 1817 nimitettiin hän jumaluusopin\ntohtoriksi, oli samana vuonna Turussa kokoontuneen käsikirjakomitean\nja v. 1820 virsikirjakomitean jäsenenä. Viimemainittuna vuonna,\njolloin Rancken omasta pyynnöstään vapautettiin Perniön rovastikunnan\nlääninrovastin tehtävistä, nimitettiin Ignatius tähän virkaan, sekä,\nsaatuaan (1824) Ulvilan kirkkoherranviran, samaan toimeen Ala-Porin\nrovastikunnassa (1825).\n\nKirjailijanakin on Ignatius tunnettu. Paitsi yllämainittua on\nhänen saarnoistaan painettu myöskin _\"Ruotsin kansan valitus ja\nlohdutus kuningas Kustaa III:nen kuoleman johdosta\"_ (1792) sekä\n_\"Kristillinen saarna Antti Achreniuksen hautaamisen johdosta\"_\n(1811). Ignatiuksen suorasanaisista kirjoituksista ansaitsee\nmainitsemista etenkin _\"Rehellisten ja vilpillisten kristittyjen\ntuntomerkit\"_ niminen kirja, joka v. 1797 painettiin Falunissa\nja palkittiin ruotsalaisen N. Södergrenin toimeenpanemassa\nkirjailijakilpailussa. -- Virrensepittäjänä on Ignatius toimittanut\nvielä enemmän. V. 1788 ilmestyi hänen ja Antti Achreniuksen\ntoimittamat _\"Halullisten sieluin hengelliset laulut\"_, jotka vielä\ntänään ovat heränneille kaikkialla Suomessa hyvin rakkaita, sekä\nv. 1824 _\"Uusia suomalaisia kirkkovirsiä\"_, joista 47 ovat hänen\nsepittämiään, muut käännöksiä ja muunnoksia. Jos Ignatiuksen virsien\nrunollista muotoa vastaan onkin paljon muistuttamista, on varsinkin\nensinmainittu kokoelma sisällykseen nähden yhtä syvä, kuin se on\nraamatullinen ja elävää kristillisyyttä uhkuva. Palajamme siihen\nvasta.\n\nElämänsä loppuun pysyi Ignatius uskollisena pietismille. Niinpä\nesiintyi hän, kuten vasta saamme nähdä, Ulvilassakin tämän liikkeen\nluotettavana ystävänä. Hän kuoli marraskuun 6 p:nä 1827 ja haudattiin\nHalikkoon [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Finsk biografisk\nhandbok; Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo erkestift;\nAkiander V, 306-307.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäiden tunnettujen miesten kera edustavat Lounais-Suomen\nherännäisyyttä 19 vuosisadan vaiheessa muutamat muutkin paimenet,\njoita emme saa unohtaa. Olemme jo maininneet _Antti Achreniuksen_\nnimen. Hän oli kuuluisan Abraham Achreniuksen (k. 1769) poika\nja syntyi 1745. Lapsuudesta asti taipui hänen mielensä elävään\nja vakavaan kristillisyyteen, jota varsinkin hänen isänsä yhtä\nhuolellisesti kuin hellästi koetti häneen istuttaa. Jos Abraham\nAchreniuksen luonne elämän taisteluissa ja myrskyissä monesti\nyltyi kiivauteen ja taipumattomaan itsepäisyyteen, niinkuin hänen\ntunnettu riitansa Turun tuomiokapitulin kanssa selvään osottaa,\nkehittyi sitävastoin hänen poikansa hiljaiseksi, kristityn salaista\nsisällistä elämää eläväksi sielunpaimeneksi. Saatuaan alkeisopetusta\nisältään, tuli Antti Achrenius ylioppilaaksi 1758. Kahdeksan vuotta\nharjoitettuaan opintoja yliopistossa, vihittiin hän maisteriksi\n(1766) sekä papiksi v. 1769. Viimemainittuna vuonna määrättiin hän\nisänsä apulaiseksi Nousiaisiin ja tämän rakkaan kotiseurakuntansa\nkirkkoherraksi v. 1778. Että hän oli esimiestensä suosiossa näkyy\nsiitä, että hän v. 1793 määrättiin lääninrovastiksi, josta toimesta\nhän kuitenkin sairautensa tähden luopui (1806). Antti Achrenius kuoli\nv. 1810.\n\nIsänsä tavoin piti Achrenius hellää huolta seurakuntansa heränneistä.\nNämä kokoontuivat pappilaan sunnuntaina hartausseuroihin, jota paitsi\nlähellä asuvat ystävät saapuivat hänen luokseen joka ilta yhteistä\nrukousta pitämään. Ajasta ilmoitettiin kellonsoitolla. Tähän häntä\nei vaatinut yksinomaan velvollisuudentunto, vaan oma sisällinen\ntarve. Achreniuksen luonteen huomattavimpia piirteitä oli näet\nsuruvoittoisuus, joka etenkin kiusausten ja sisällisten taistelujen\naikoina helposti kasvoi painostavaksi raskasmielisyydeksi. Sitä\nlisäämässä oli sairaloisuus, joka monesti tuotti hänelle kovia\nruumiillisia tuskia. Ne hän kuitenkin nöyrästi kärsi, pitäen niitä\nJumalan erinomaisen armon ja rakkauden todistuksena. Ystäviensä\nseurassa virkistyi hänen toivonsa uudelleen, kun hän heidän kanssaan\nsai puhua ristin Herrasta ja hänen tiestään. Harvinaisella taidolla\nosasi hän itse murheellisia lohduttaa. Nöyrtyminen Jumalan väkevän\nkäden alle, Herraa odottaminen pimeimpinäkin aikoina, \"kunnes päivä\njälleen valkenee ja kointähti koittaa sydämmessä\", kaiken kurjuuden\nja pelvon uhalla armonistuimelle käyminen -- siinä hänen kiusatuille\nsieluille antamansa neuvojen pääpiirteet. Jos hän ei Hedbergin\nlausunnon mukaan [Allmän evangelisk tidning 1846, 15 5.] sanonutkaan\nheille: \"Syntisi annetaan sinulle anteeksi\", vaan jätti sen Jumalan\nsanottavaksi, niin ei johtunut tämä menettelytapa lainalaisesta\ntilasta, jossa elävä usko Kristukseen ei saa sijaa sydämmessä,\nvaan tuosta terveellisestä Herran pelvon hengestä, josta pietismi\ntunnetaan.\n\nAchreniuksen elämä oli pyhitetyn kristityn elämää. Sitä hän itseltään\nja muilta uskon hedelmänä vaati. Mutta ei hän siitä kerskannut. Hänen\nsuruvoittoisuutensa johtui päinvastoin juuri siitä, ettei tämä elämä\nollut semmoista, kuin pyhä Jumala vaatii.\n\nAchrenius oli perinyt isänsä taipumuksen runollisuuteen. Epäilemättä\n[Katso K. Ranckenin kirje Tengströmille, Akiander V, 351.] on\nhän huomattavassa määrässä ottanut osaa Ignatiuksen toimittaman\n\"Halullisten sieluin hengelliset laulut\" nimisen virsikokoelman\nsepittämiseen. Muitakin virsiä on hän kirjoittanut, vaan isänsä\nvertaiseksi hän ei tällä alalla päässyt kehittymään.\n\nSeurustelu heränneitten pappien kanssa oli juhlahetkiä\nAchreniukselle. Björkqvist, Rancken ja Ignatius olivat hänen\nystäviään. Mutta paitsi näihin johtaviin henkilöihin liittyi hän\nystävyydellä etenkin kahteen samanmieliseen tuttavaan, joiden nimet\nansaitsevat sijan herännäisyyden historiassa, miten vähän tietoja\nheistä onkin jälkimaailmalle säilynyt. Nämä miehet olivat Loimaan\nkappalainen _Juhana Ahlstedt_ ja Yläneen kappalainen _Gabriel\nGrönelius_. Edellisen elämänvaiheista tiedetään, että hän syntyi\nPiikkiössä v. 1741, nimitettiin pitäjänapulaiseksi Loimaalle 1771,\nkappalaiseksi samaan seurakuntaan 1785 sekä kuoli 1804. Grönelius,\njoka oli häntä 14 vuotta nuorempi, tuli ylioppilaaksi 1774, väitteli\npro exercitio 1777 ja vihittiin papiksi 1779. Oltuaan ylimääräisenä\npappina 9 vuotta, määrättiin hän 1784 Orihpään ja 1796 Yläneen\nkappalaiseksi. Että häntä pidettiin etevänä pappina, näkyy siitä,\nettä hän valittiin saarnaajaksi 1791 vuoden kirkolliskokouksessa,\njoka kunnia siihen aikaan harvoin lie tullut kappalaisten osaksi.\nGröneliuksen muisto elää vieläkin Lounais-Suomen heränneitten\nkeskuudessa, vaikka hän kuoli jo v. 1823. Hän oli tunnetun\nMatti Paavolan (josta myöhemmin) likeinen ystävä [Tiedot Antti\nAchreniuksesta, Ahlstedtista ja Gröneliuksesta olen koonnut\nseuraavista lähteistä: Tolpo, Matrikel lisäyksineen; Strandberg,\nÅbo stifts herdaminne; B. J. Ignatius, Kristillinen saarna And.\nAchreniuksen hautaamisen johdosta; Akiander V, 261-263; Ludv.\nVennerström, Fr, Gabr. Hedberg, hans lif o. verksamhet, 34.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin päätämme tämän silmäyksen Lounais-Suomen pappien työhön 19\nvuosisadan tienraivaajina, tulee meidän vielä mainita yhdestä heidän\nkokoamastansa ja tälle liikkeelle jättämästään kalliista perinnöstä,\njonka käytännöllistä merkitystä herännäisyyden vaiheissa tuskin voi\nliika suureksi arvata. V. 1790 ilmestyi Turussa painosta _\"Siionin\nVirret\"_ niminen virsikokoelma, jonka Taivassalon kirkkoherra\n_Elias Lagus_ (k. 1819) käänsi ruotsista suomeksi. Luultavasti\novat nämä virret ainakin suureksi osaksi muunnoksia ja mukaelmia\nherrnhutilaisissa ja muissa senaikuisissa ulkomaalla syntyneissä\nuskonnollisissa piireissä sepitetyistä virsistä. Mitä suomentajaan\ntulee, on herrnhutismin vaikutus häneen muussakin suhteessa\nsilminnähtävä. \"Siionin virret\" ja ennen mainitut \"Halullisten\nsieluin hengelliset laulut\", joihin virsikokoelmiin vasta palajamme,\nlevisivät nopeasti kaikkiin herännäisyyden koskettamiin seutuihin,\nsaaden kaikkialla osakseen heränneiden yksimielisen kannatuksen.\n\n\n\n\nV.\n\nHenrik Renqvistin koulu- ja ylioppilasaika.\n\n\nV. 1806 otettiin Kuopion trivialikoulun oppilaaksi muiden\nluku-uralle pyrkivien nuorukaisten kera eräs talonpojanpoika nimeltä\n_Heikki Kukkonen_. Hän oli syntynyt Ilomantsin pitäjän Sonkojan\nkylässä elokuun 1 p:nä 1789 ja siis kouluun tullessaan jo 17\nvuoden ikäinen. Isänsä, jolla oli sama nimi, ei vähävaraisuutensa\ntähden aikonut poikaa pitkälle kouluttaa, vaan suostui kuitenkin\ntämän lukutuumiin, koska hän piti kirjoitus- ja laskentotaitoa\ntarpeellisena talollisellekin, joksi hän häntä aikoi. Mutta aivan\ntoiset tulevaisuudentoiveet nuorukaisella oli. Jo lapsena oli tämä\ntotuttanut itseään siihen ajatukseen, että hänestä tulisi pappi.\nKorkealla kivellä tahi järvenrannalla seisoen, julisti hän jo siihen\naikaan mielikuvituksessaan Jumalan sanaa ihmisille. Mihinkään\nsuurempaan huoleen sielunsa tilasta Kukkonen ei kuitenkaan vielä\nsilloin ollut herännyt, jos kohta hän jo pienenä poikana äitinsä\nkanssa kirkossa saarnaa kuullessaan ajatteli: \"Rahvas toisin elää,\npappi toisin saarnaa\". [P. Poutiainen, Henr. Renqvist Sortavalan\nkappalaisena.] Aikansa lapsena piti hän papin virkaa jalona tehtävänä\nja halusi sentähden siihen päästä. Miten vaikea tämän toivon\ntoteuttaminen hänelle oli oleva ja kuinka paljon kärsimyksiä se\noli hänelle tuottava, sitä ei hän silloin aavistanut. Ilomantsin\nkirkkoherran J. Molanderin poikien kera ylioppilas J. D. Schröderiltä\nsaatuaan opetusta pappilassa, oppi Kukkonen kirjoittamaan,\npuolen katkismuksesta ulkoa ja vähän latinan kielioppia eli sen\ntietomäärän, joka oli kouluun pääsemisen ehtona. Suuri se ei ollut,\nmutta työtä senkin hankkiminen oli kysynyt, sillä hänen täytyi\noppia kaikki Ruotsin kielellä, joka alussa oli hänelle aivan\ntuntematonta. Sitäpaitsi ei Kukkonen ollut mikään lahjakas poika.\nEsteitä voittamaan auttoi häntä ikänsä, väsymätön ahkeruutensa sekä\nharvinaisen sitkeä ja luja tahtonsa.\n\nToista vuotta oli Kukkonen harjoittanut opintoja Kuopion koulussa,\nkun tämä oppilaitos sodan tähden suljettiin (1808). Hän oli silloin\ntoisella luokalla. Hänen ikänsä ja varattomuutensa, sodan kauhut,\nisänmaan synkkä tulevaisuus -- kaikki näytti yhtyvän hävittämään\nhänen lapsuutensa kauniinta unelmaa. Näin vaikeissa oloissa olisi\nmelkein jokainen jättänyt kaikki tuumat koulunkäynnin jatkamisesta\nsikseen. Kukkonen ei sitä tehnyt. Hän päinvastoin rupesi miettimään,\nmiten hän sodan kautta syntyneen loman aikana voisi hankkia\nitsellensä varoja lukujen jatkamiseksi. Ennenpitkää hän keksikin\nkeinon. Hankittuaan itselleen Sortavalasta maantuotteita ja muuta\nkauppatavaraa, lähti hän näitä Pohjanmaalle kuljettamaan, käyden\nOulussa ja muilla rannikkoseuduilla. Nämä kauppamatkat tuottivat\nhänelle melkoista voittoa, niin että hän sodan päättyessä omisti\n1,000 taaleria puhdasta rahaa.\n\nKun Kuopion koulu sodan jälkeen jälleen avattiin, riensi Kukkonen\nsinne lukujaan jatkamaan. Rahahuolet eivät enää häntä painaneet;\nhänellähän nyt ainakin aluksi oli varoja toiveensa toteuttamiseksi.\nMutta raskaammat murheet alkoivat sensijaan häntä näiltä ajoilta\nalkaen yhä enemmän rasittaa. Kauppamatkoillaan oli hän muutamien\nmuiden kirjojen kera kotiinsa hankkinut myöskin A. Dentin\n_\"Kääntymisen harjoitus\"_ nimisen kirjan. Kerran Kuopiosta kotia\ntultuaan, löysi hän tämän kirjan etehisen hyllyltä. Hän luki siitä\nensimmäisen lehden, meni äitinsä luo ja lausui: \"Emme äitirukka tällä\nkeinoin koskaan pääse taivaaseen\". Äiti vastasi: \"Eihän sitä tiedä,\nennenkuin kuoltua, mihin tullaan\". Tämän johdosta sanoi nuorukainen:\n\"Mene sitten kuoltua haparoimaan; johan pitää eläessään tietää mihin\njoutuu\" [P. Poutiainen, Henrik Renqvist Sortavalan kappalaisena.\nTämän tiedon vakuuttivat Renqvistin v. 1896 Sortavalassa elävät\nvanhimmat tuttavat oikeaksi.].\n\nKuopiossa tutustui Kukkonen kultaseppä _Jaakko Lundströmin_ ja\ntalonpoika _Pietari Väänäsen_ sekä muutamien muiden heränneiden\nkanssa. Täällä hän niinikään joululoman aikana 1810 tapasi erään\nsamanmielisen Maaningasta kotosin olevan talonpojan nimeltä Aaron\nMiettinen, joka oli matkalla Lustigin luo Nilsiään. Omantunnon\nvaivoihin joutuneessa nuorukaisessa heräsi halu saada tavata tuota\nkuuluisaa saarnaajaa, ja kun Miettinen tarjosi hänelle sijaa\nreessään, päätti hän lähteä hänen mukanaan. Sattuneen huonon ilman\ntähden jäi tämä aikomus kuitenkin sikseen. Sensijaan vei Miettinen\nKukkosen kotiinsa Maaninkaan, mihin Lustig toisena joulupäivänä\nsaapui seuroja pitämään. Täällä heräsivät entistä suurempaan voimaan\njo ennestään sielunsa tilasta levottoman nuorukaisen huolet. Kukkonen\nalkoi tämän jälkeen yhä ahkerammin seurustella Kuopion heränneiden\nkanssa. Mutta näiden tuttavuuksien tähden joutui hän opettajiensa\nepäsuosioon; kumppanitkin alkoivat häntä pilkaten sortaa. Päivä\npäivältä kävi hänen asemansa koulussa yhä vaikeammaksi, kunnes hän\nepätoivon valtaamana päätti jättää lukutuumansa sikseen (1811).\nPääsyynä tähän päätökseen oli kuitenkin se, että Kukkonen, tultuaan\ntuntemaan kykenemättömyytensä ja sydämmensä pahuuden, piti itseänsä\naivan kelvottomana muita neuvomaan autuuden tielle eikä siitä\nsyystä enää uskaltanut papiksi pyrkiä. Katumuksen kyyneleet olivat\nsammuttaneet tuon hänen lapsuutensa ja nuoruutensa palavan toivon.\nMutta sitä tulta, jonka Jumalan henki näiden vaivojen alla oli\nhänessä sytyttänyt, eivät ne voineet sammuttaa. Kotia tultuaan,\nalkoi Kukkonen omaisilleen puhua elämän tiestä, tutkien tämän ohessa\nahkeraan niitä harvalukuisia kirjoja, joita hänellä oli. Tätä\ntehdessään heräsi hänessä halu hankkimaan itselleen enemmän kirjoja,\nja koska hänellä vielä oli vähän varoja, päätti hän tuota tarkoitusta\nvarten lähteä Turkuun.\n\nIhmeellisesti ohjasi Jumala tämän murheenalaisen nuorukaisen\nelämänvaiheita. Turkuun saavuttuaan, tutustui hän hurskaan\nherrnhutilaismielisen kirjansitoja _Agreliuksen_ kanssa, joka pyysi\nhäntä luoksensa asumaan. Hänelle Kukkonen avasi sydämmensä ja\nkertoi entiset vaiheensa. Agrelius lausui: \"Väärin menettelee se\nihminen, joka ei kulje Jumalan hänelle osoittamaa tietä. Jos Jumala\ntahtoo sinua välikappaleenaan käyttää, niin et tee oikein, jollet\nseuraa hänen sinulle antamia viittauksia, jotka sinua kehottavat\nneuvomaan lähimmäisiäsi totuuden tiellä. Vaan voidaksesi johdattaa\nmuita, tulee sinun ensin itse totuutta oppia; sinun pitää ahkeralla\nlukemisella hankkia itsellesi tietoja\". Linnansaarnaaja _J. Lönnmark_\nrupesi nyt ohjaamaan Kukkosen lukuja. Agreliuksen kehotuksesta otti\nviimemainittu samaan aikaan nimen _Renqvist_ (= puhdas oksa).\n\nUudelleen syttyi nuorukaisen toivo, ja ahkeraan hän luki sitä\ntoteuttaakseen. Mutta ennen kärsityt vaivat ja sieluntaistelut,\ntuo äkkiarvaamaton käänne hänen elämässään ja uudistuvat, entistä\nkovemmat omantunnon nuhteet murtivat hänen voimansa. Tuntuu kuin\nolisi sielunvihollinen saanut luvan äärimmäisiin asti kiusata\nhäntä, asettamalla vain uusia lain vaatimuksia ja uhkauksia häneltä\nloristusta salaamaan. Renqvist alkoi käydä yhä synkkämielisemmäksi,\nkunnes hän joutui mielenhäiriöön. Tässä tilassa hautoen kaikenlaisia\nkummallisia ajatuksia, heittäytyi hän tuskissaan eräänä syyspäivänä\n1811 Auran sillalta jokeen, josta hän kuitenkin vahingoittumattomana\nsaatiin ylös. Joulun aikana lähetettiin hän kotia. Niin pimitetty oli\nhänen järkensä, ettei hän enää vanhempiaankaan tuntenut. Kevätpuoleen\ntointui Renqvist kuitenkin niihin määrin taudistaan, että hän saattoi\nlähteä Turkuun terveyttään hoitamaan. Sieltä palasi hän täysin\nterveenä kotia, missä hän oleskeli vuoden ajan, nauttien tarpeellista\nlepoa.\n\nKesällä 1813 matkusti Renqvist virkistynein voimin Turkuun. Se\nJumala, joka häntä kärsimisen kovassa koulussa oli koetellut,\nantoi hänen nyt nauttia onnellisempaa aikaa. Ennenkuin hän ryhtyi\nkeskeytettyjä lukujaan jatkamaan, sai hän, luultavasti Agreliuksen\ntoimesta, tilaisuutta matkustamaan Tukholmaan. Tämä matka oli\nhänelle hyvin virkistävä, laajensi hänen näköpiiriään ja antoi\nhänelle uutta intoa ryhtymään Herran viinimäen työhön. Tukholmassa\ntutustui Renqvist siellä löytyvien herrnhutien kanssa, käyden usein\n\"veljeskunnan\" kirkossa.\n\nHyvin tärkeä Renqvistin kehitykselle oli hänen oleskelunsa Turussa.\nTäällä hoidettiin häntä hellyydellä ja hienotuntoisuudella, täällä\nsulattivat herrnhutilaismielisten ystäväinsä puheet Jumalan\nrakkaudesta Kristuksessa hänen lain kovien iskujen särkemän\nsydämmensä, täällä sai hän seurustella sivistyneiden ihmisten\nkanssa, täällä harjaantui hänen silmänsä seuraamaan Jumalan\nvaltakunnan ilmiöitä kaukanakin olevilla seuduilla. Jo v. 1811\ntutustui Renqvist Agreliuksen kodissa Taivassalon kirkkoherran _Elias\nLaguksen_ ja Orihveden kirkkoherran _Juhana Utterin_ kanssa, jotka\nolivat herrnhutilaismielisiä, ja v. 1814 kävi hän Ranckenin luona\nPerniössä. Täten perehtyen erisuuntaisten miesten uskonnolliseen\nkantaan, vapautui Renqvist ainakin jossain määrin siitä ykspuolisesta\nkatsantotavasta, johon eksymään hänen luontainen taipumuksensa\nitsepintaisuuteen ja ahdasmielisyyteen oli niin taipuva. Sitäpaitsi\ntutustui hän noiden johtavien miesten kautta monen kristillismielisen\nhenkilön kanssa, joilta hän sai aineellistakin apua.\n\nVuosina 1815 ja 1816 kävi Renqvist ystäviään Tukholmassa tapaamassa.\nNäistä on huomattavin ennen mainittu Vaetterdahl. Tämän ehdotuksesta\notettiin Renqvist Tukholman evankelisen seuran jäseneksi ja hänelle\nuskottiin seuran kirjojen myyminen Suomessa. Tähän toimeen hän kotia\npalattuansa heti ryhtyikin, työskennellen sen ohessa ahkerasti seuran\nkirjojen suomentajana. Ettei Renqvist näin asian ollen voinut hankkia\nitselleen perusteellisia tietoja, on selvä. Sitäpaitsi olivat hänen\nalkutietonsa monesta syystä hajanaiset ja puutteelliset. Hän pääsi\nkuitenkin ylioppilaaksi v. 1816, ollen silloin jo 27 vuoden ikäinen.\n\nRenqvistin ylioppilasaika on kokonaan suunnattu Jumalan valtakuntaa\ntarkoittaviin toimiin, perustaen hänessä tuota väsymätöntä intoa\ntämän valtakunnan palveluksessa, josta koko hänen elämänsä sitten on\ntodistuksena. Keväällä v. 1816 (Renqvist oli silloin jo ylioppilas)\nkirjoitti Vaetterdahl hänelle Tukholmasta: \"Ilahuttavaa on nähdä\ntyötäsi Jesuksen valtakunnan levittämiseksi. Herra on totisesti\nsitä siunaava. Hän auttakoon sinua, että saisit kaikki myydyksi,\njotta ei kirjan (eräs käännös) kustantaminen tuottaisi sinulle\ntappiota. Vaikeaa on käsittää, miten ehdit niin paljon kääntää, lukea\nkorehtuuria ja suorittaa kaikki asiat, jotka tämmöiseen toimeen\nkuuluvat, sekä tuon ohessa hoitaa lukujasi\". -- Mutta Renqvist\nehti sekä kirjatoimensa suorittaa että lukea. Jo keväällä v. 1817\nvihittiin hän papiksi ja määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Liperiin\n[Akiander VII, 55-60, 92.].\n\nNämä ovat Henrik Renqvistin nuoruudenajan huomattavimmat tapahtumat.\nNe kertovat työstä ja taisteluista, eivät levosta ja rauhasta. Paljon\nmurhetta ja surua ne toivat mukanaan, lohdutusta ja iloa vähän.\nElämän korutonta, ankaraa todellisuutta on niissä runsaassa määrässä,\ntuota keväistä runollisuutta, josta nuoruudenaika monesti on niin\nrikasta, niukasti, tuskin ensinkään. Mutta Jumalan ihmeellinen\njohdatus on niissä kaikissa nähtävänä, ja siihen kätkeytyy paljon\narmoa.\n\n\n\n\nVI.\n\nHerännäisyyden leviäminen Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa\n1815-1820.\n\n\nLapsuutensa ensimmäisestä kodista oli Paavo Ruotsalainen v. 1787\nvanhempansa kera siirtynyt asumaan Sutelan kylään, joka, kun Iisalmen\nkirkkoherrakunta v. 1820 jaettiin, liitettiin Nilsiän pitäjään. Tässä\nkylässä osti isä Sutelanvaaran talon, missä Paavo asui vanhempansa\nluona, kunnes hän v. 1801 meni naimisiin _Briitta Ollikaisen_ kanssa,\njolloin hän isältään sai osan Huhta-aho nimistä tilaa samassa kylässä\nVuorisen järven rannalla [Kertonut (1896) Paavo Ruotsalaisen tytär\nLiisa Markkanen, synt. 1813, y.m.].\n\nKärsimisten kovassa koulussa Herra edelleen Paavoa kasvatti. Vaimonsa\noli kiivasluontoinen eikä taipuvainen auttamaan miestään nöyrästi\nkantamaan sitä taakkaa, joka heidän osakseen oli määrätty. Raskaat\nolivat perheen huolet etenkin toimeentulon puolesta. Monesti vei\nhalla kaiken viljan, jättämättä senkään verran, että petäjäleipä\nolisi pysynyt koossa ilman vanteita. Mutta läpi päästiin kuitenkin\naina, vaikka taistelu usein oli ylenmäärin kovaa. Yksin Herra\ntietää, mitä Paavon näinä vuosina täytyi kokea. Hänen tapanaan\nei ollut siitä valittaen kertoa. Hän \"unohti mitä takana oli,\nkokottaen niiden puoleen, jotka edessä ovat\". Jos hän vanhoilla\npäivillään joskus menneistä kovista ajoista puhui, koski hän niihin\nainoastaan kertoaksensa, miten Jumala oli häntä auttanut. Niinpä\nmuisteli hän esim. kuinka hän Huhta-aholla asuessaan, turhaan\neräältä varakkaalta naapurilta apua pyydettyään, eräänä kauniina\nkevätaamuna lähti \"oravalta lainaa ottamaan\". Monesti ennen oli\nhän tuossa tarkoituksessa metsässä käynyt, vaan niin juhlallisella\nhuminalla eivät petäjät vielä koskaan olleet Jumalan suuruutta ja\nhyvyyttä ylistäneet. Paavolta unohtui nälkä, huolet poistuivat hänen\nmielestään, hänkin tahtoi kiittää ja ylistää, \"kun noin paljon ruokaa\nmetsässä vielä oli\". Ja raikkaana kaikui hänen huuliltaan virsi \"O\nHerra, ilo suuri\". Paluumatkalla koki hän rysäänsä: se oli täynnä\nkaloja, ja kun hän saapui kotia, kertoi vaimonsa, että se rikas\nnaapuri, joka äsken vielä, kun Paavo häneltä apua pyysi, tylysti\noli häntä kohdellut, oli lähettänyt heille säkillisen viljaa [K.\nSaarelaisen ja K. A. Malmbergin muistiinpanot sekä viimemainitun\nsuullinen kertomus v. 1896. Akianderin kertomus VI, 9 ei täysin\noikea.].\n\nTällä tavoin kasvoi Paavo uskonelämää käsittämään. Tärkeää tuo\nhänelle oli, sillä Herra oli valinnut hänen monia neuvomaan autuuden\ntiellä. Ja ahkeraan hän jo tähän aikaan tätä tehtävää toimitti.\nJoukottain heräsi Nilsiässä ihmisiä synnin unesta, ja yhä useampi\nnäistä kysyi Paavolta neuvoa sielunsa asiassa. Eikä kieltäytynyt\nhän heitä opettamasta ja heidän etsivää uskoansa tukemasta. Sutelan\nkylässä asui siihen aikaan myöskin Lustig. Tämä kyllä koetti\nvetää Nilsiänkin heränneet puolellensa, vaan tuo ei onnistunut.\nVähenemistään väheni luottamus häneen hänen kotikylässään ja sen\nläheisyydessä, ja samoihin määrin kasvoi Paavon maine. Sitävastoin\nnäkyy Lustig vielä muutamia vuosia nauttineen suurta kannatusta\nKuopiossa ja Maaningalla sekä Iisalmen puolella. Mutta että Paavokin\njo siihen aikaan oli tunnettu kotiseutunsa ulkopuolella, siitä\ntodistaa seuraava tapahtuma.\n\nJo siihen aikaan kuin Paavo muutti Huhta-aholle, oli herätyksiä\nalkanut tapahtua _Rautavaaran_ kappelissa. Hyvin luultavaa on,\nettä nämä saivat alkunsa Iisalmelta ja Nilsiästä, jos kohta\nPohjois-Karjalan vanhimmat heränneet jyrkästi ja yksimielisesti\nväittivätkin Jumalan erityisen ilmoituksen ensin sytyttäneen\ntuon tulen. Kertomus siitä eksyy heti alusta sadun sumuihin,\nvaan ansaitsee huomiota, koska se kuvaa sikäläisten heränneitten\nuskonnollista katsantotapaa. Se kuuluu: Eräänä helluntaiaamuna (noin\nv. 1802) lähti talollinen _Paavo Kuosmanen_ kalaan Rautavaaran\n_Keyrityn_ järvelle. Rannalla veistettyään itselleen melan, kävi hän\nvielä kodissaan, lähellä olevassa Keyrityn kylässä, aikoen myöhemmin\nlähteä järvelle. Puolipäivän aikana palatessaan pyydyksiänsä\nkatsomaan, näki hän rannalla \"erityisesti vaatetetun\" miehen, joka\nhänelle alkoi saarnata. Kädessään oli miehellä melan tekemisestä\nlähteneet lastut, jotka hän tarjosi Kuosmaselle. Kun tämä tarttui\nniihin, syttyivät ne palamaan, polttaen häneltä käden pilalle. Tämä\n\"enkeli\" käski Kuosmasta tekemään parannusta sekä siitä muille\nsaarnaamaan.\n\nOli miten olikaan: näistä ajoista sai Rautavaaran herätys alkunsa.\nKuosmanen alkoi seurakuntalaisilleen puhua elämän tiestä, ja\nhänen johtamiinsa hartausseuroihin kokoontui vuosi vuodelta yhä\nenemmän sanankuulijoita. Missä määrässä Kuosmanen itse on antanut\naihetta tuohon hänen heräämisestään sepitettyyn kertomukseen, sitä\nei tiedetä, mutta silminnähtävästi oli hänen kääntymisensä yhtä\ntodellista, kuin se ylimalkaan oli mielikuvituksen eksytyksistä\nvapaata ja raitista. Tätä väitettä tukee paitsi miehen myöhempi\nvaikutus herännäisyysliikkeen palveluksessa etenkin se seikka, että\nhän jo heräyksensä alkuaikoina monesti kävi Paavo Ruotsalaiselta\nneuvoa kysymässä sekä että hänen sanankuulijansakin usein kulkivat\nviimemainitun seuroissa [Akiander VI, 183.]. Keyrityn kylän ja\nNilsiän välinen matka ei ollut kuin 3 peninkulman pituinen, niin että\nPaavo helposti voipi seurata Rautavaaran heränneitten kehitystä.\nEikä olisi hän antaunut ystävyyteen heidän kanssaan, jos ihmisten\nkeksimät, henkielämälle vieraat tarinat olisivat olleet Kuosmasen ja\nhänen ystävänsä uskonnollisen elämän vasituisena tuntomerkkinä.\n\nMutta vielä kaukaisemmissakin seuduissa tunnettiin Paavo Ruotsalainen\njo varhain. Niinpä hän v. 1816 [L. J. Niskasen muistokirja sekä eräs\nA. Möykkysen Paavo Ruotsalaisen nimessä v. 1837 kirjoittama edellisen\nmukainen käsikirjoitus.] matkusti _Pielisjärvelle_, missä Herran\nvalmistavan armon työtä oli alkanut näkyä. Sikäläisistä heränneistä\nolivat huomattavimmat _Antti Pyykkö_ ja _Antti Timonen_, jotka muille\nlukivat hartauskirjoista sekä puhuivat parannuksen tarpeellisuudesta\nja elämän tiestä. Suurempaa liikettä siellä ei kuitenkaan syntynyt,\nennenkuin Paavo, silminnähtävästi kutsuttuna, sinne saapui. Jos\nNiskanen siellä tapahtuneista herätyksistä lausuukin: \"Pielisjärven\npitäjässä ei ollut ainoatakaan ennen (Paavon sinne tuloa), joka\nheräämisen kautta olisi tullut totuuden tuntoon kuin muutamia\nsuukristityitä\", niin ei hän tällä lauseella tarkoita, ettei siellä\nmuuta ollut kuin suukristillisyyttä tämän sanan tavallisessa\nmerkityksessä. Sitä vain tuo ankaralta kuuluva arvostelu tarkoittaa,\nettei Jumalan armo Kristuksessa vielä ollut noille etsiville\nkirkastunut. Ellei Pielisjärvellä syvempää tarvetta olisi löytynyt,\nei olisi Paavoa sinne tahdottu eikä olisi hän itsekään lähtenyt.\nTässäkin syrjäisessä perukassa tuntuivat jo sen hengen tuulahdukset,\njoka siihen aikaan niin monessa paikassa isänmaassamme tahtoi vihkiä\nihmisten sydämmet Jumalan temppeliksi. Tuntuva olikin sentähden jo\ntämän Paavon ensimmäisen käynnin vaikutus Pielisjärvellä. \"Ilolla\nottivat he vastaan hänen puheensa elämän tien salaisuudesta\", kertoo\nNiskanen \"ja Herra herätti siellä paljon kansaa voimallisella\nkäsivarrellaan, ja he olivat kiivaat ja palavat niin hyvin erittäin\noman sielunsa rakennukseksi kuin myös yhteisessä kanssakäymisessä\".\nAlkamassa on Pohjois-Karjalan suuri herätys, joka muodostaa niin\nhuomattavan osan herännäisyysliikkeen historiassa. Ennenkuin lähdemme\nsen jatkuvia vaiheita ja Paavo Ruotsalaisen niiden kanssa yhteydessä\nolevia matkoja silmäilemään, vaatii eräs tuon merkillisen miehen\nelämänurassa sattunut omituinen mutka meitä hetkeksi kääntämään\nlukijan huomion muualle.\n\nKuten ennen on mainittu, oli Paavon toimeentulo Huhta-ahon\nhallanaralla tilalla kovin vaikeata. Etenkin näyttää talvi 1816-1817\nolleen hänelle äärimmäisiin asti kovaa. Monet vihamiehensä --\nniiden luku kasvoi samoihin määrin, kuin herätykset levisivät --\nsoimasivat häntä laiskaksi ja kevytmieliseksi, väittäen hänen\nomaa kelvottomuuttaan hänen köyhyytensä syyksi. Paavo kyllä\ntiesi parastansa koettaneensa, vaan ei tuommoinen panetteleminen\nkuitenkaan ollut häneen koskematta. Ei puuttunut häneltä suomalaisen\nsitkeyttä, ei ollut hän ylimalkaan altis ensimmäisen vastustuksen\nkohdatessa yrityksestään luopumaan. Mutta hänen luonteessaan oli\ntoinenkin ominaisuus, joka ei suinkaan aina nöyrtynyt edellisen\nhallittavaksi, vaan päinvastoin vaati häntä aivan äkkiarvaamatta\nluopumaan entisistä tuumistaan ja heittäytymään aivan toisaalle.\nKauan esim. hiljaa ja nöyrästi kärsittyään jotakin vaivaa, saattoi\nhän joskus yhtäkkiä tehdä väkirynnäkön, riistääksensä itsensä\nsilmänräpäyksessä siitä kerrassaan irti. Niiden kovien kärsimisten\nja iskujen alla, joita hän elämänsä aikana niin runsaassa määrin sai\nkokea, saattoi hän joskus joutua hämilleen ja aivan neuvottomaksi,\nkunnes hän kenenkään aavistamatta keksi uhkarohkean keinon, jolla\nrepi rikki siteensä. Ei ole helppo sanoa, mitä tuo oli. Maailma\nnimitti sitä kevytmielisyydeksi, huikentelevaisuudeksi, ylpeydeksi,\ny.m.s., eikä tätä arvostelua saata aivan perättömäksi väittää, miten\npintapuolinen se semmoisenaan sitten onkin. Paavon likeisimmät\nystävät huomasivat kyllä tuon hänen luonteensa piirteen, ja toiset\nheistä ovat kertoneet tapahtumista, joissa se selvään tulee näkyviin,\nmutta epämääräisesti ja ikäänkuin karttamalla ovat he siitä puhuneet.\nSen sopivin nimi on meistä tavaton hengen voima, joka, harvinaisen\nrikkaan mielikuvituksen yllyttämänä, ei lannistunut toimettomaksi\nlujimpienkaan esteiden edessä, vaan väkisinkin murtautui niiden läpi.\nKun siihen Jumalan armo pyhittäen liittyi, voitti Paavo kiusausten\nkovimpinakin hetkinä noita suuria uskonvoittoja, joista hänen\nelämänsä on niin rikasta; kun se omin neuvoin toimi, johtui siitä\nmonta tekoa, joista sekä hänen oma aikansa että jälkimaailma täydellä\nsyyllä ovat häntä moittineet.\n\nVuonna 1815 alkoi Paavon kotiseuduilla liikkua huhu, että Puolassa\nlöytyisi paljon erinomaisen viljavaa maata tarjona suomalaisille\nuutisasukkaille. Paavon mielikuvitus loi noista kertomuksista\nvielä enemmän, vaikka niitä olivat levitelleet laukkuryssät ja\nmuut yhtä luotettavat henkilöt. Ystävänsä rukouksista ja pappein\nvaroituksista huolimatta möi hän talonsa ja muun siihen kuuluvan\nomaisuutensa, lähtien matkalle perheineen ja muutamien tuttavien\nkera talvella 1817. Paljon vaivoja kärsittyään saapui seurue\nViipuriin, mutta sikäläinen kuvernööri kieltäytyi heille passia\nantamasta. Pian ymmärsi Paavo menetelleensä vasten Jumalan tahtoa.\nPerheensä sairastuminen tuossa hänelle vento vieraassa seudussa,\nsiitä johtuva puute ja monet muut kärsimiset selvittivät hänelle\nsitä mitä räikeimmällä tavalla. Nälkään nääntymäisillään palasi hän\nperheineen syyspuolella kotia tuolta onnettomalta matkalta, jota hän\nsittemmin aina häpesi, kieltäytyen siitä mitään kertomasta [Kertonut\nPaavon tytär Liisa (1896). Hän oli silloin 4 vuoden ikäinen ja kuuli\nmyöhemmin äitinsä siitä puhuvan. Asessori K. A. Malmberg.].\n\nKotiseuduilleen päästyään, asettui Paavo asumaan ennenmainittuun\nAholansaaren taloon kuuluvaan _Markkala_ nimiseen saareen, missä\nhän ystävien avulla rakensi itselleen torpan. Iso se ei ollut eikä\ntiluksiltaan kehuttava, vaan hän tuli siellä kuitenkin toimeen 4\nvuotta [Liisa Markkasen ja muiden paikkakunnalla elävien vanhojen\nhenkilöiden kertomusten mukaan (1896) Akianderin tietoihin\nvertaamalla.]. Moni kiusattu kävi siellä häneltä neuvoa kysymässä,\nmonet taistelut siellä taisteltiin ja monet voitot voitettiin. Ei\nvoinut Paavon köyhyys eivätkä muut vastoinkäymiset estää hänen\nmaineensa kasvamista. Pian tarvittiin häntä jälleen Karjalassa sekä\nIisalmella, niissä uusia herätyksiä oli tapahtunut, mutta sen ohessa\nmyöskin paljon häiriöitä ilmaantunut heränneiden keskuudessa.\n\nRautavaaralla syntynyt herännäisyys levisi jo ensi aikoina tämän\nkappelin emäseurakuntaan, _Nurmekseen_. Kirkkojen välillä ei ollut\nmaantietä, mutta sitä ahkerammin kulkivat heränneet jalan toisiaan\ntapaamassa. \"Tuossa kulkee Keyrittiläisten jono\" oli maailman lasten\ntapana sanoa, heidän nähdessään tuota outoa, ennen kuulumatonta\nliikettä. Hyvin epäiltävää on, onko siinä arvelussa perää, että nimeä\n_Körttiläinen_, jota jo varhain ruvettiin heränneistä käyttämään,\njohtuisi sanasta Keyrittiläinen. Luultavampaa on, että se on saanut\nalkunsa heidän käyttämästään körttipuvusta, joka vanhoina aikoina\noli yleinen kansallispuku monessa paikoin Suomessa. -- Elähyttäen\nvaikutti Paavon käynnin jälkeen Pielisjärvellä siellä syntynyt liike\nNurmeksen ja Rautavaaran heränneisiin, yhdistäen heidät kaikki\ntoisiinsa ensimmäisen rakkauden siteillä. Etenkin huomattava näkyy\nvuosi 1817 olleen. Voimallisesti levisi liike silloin varsinkin\nPielisjärvellä. Siitä kertoo Niskanen: \"Heti ensimmäisen herätyksen\njälkeen, kun he tulivat kokoon sanaa harjoittamaan, lankesi Pyhä\nHenki heidän päällensä eräässä seurapaikassa, niinkuin helluntaina\napostolein päälle, niin että yli 30 henkeä nuoresta kansasta puhui\noudoilla kielillä ja ennusti; ja heidän seassansa oli muutamia, jotka\nselittivät nämä puheet meidän kielellemme, jos kohta he eivät kaikkia\nvoineetkaan selittää. He eivät syöneet mitään luonnollista ruokaa\nviiteen päivään eivätkä toisistansa eronneet niinä päivinä\".\n\nVuonna 1818 vietti ennenmainitun Kuosmasen veljenpoika häitä Antti\nPyykön sisaren kanssa Pielisjärven Viekin kylässä. Tähän tilaisuuteen\nsaapui paljon heränneitä Nurmeksesta ja Rautavaaralta ja kaikkien\niloksi myöskin Paavo Ruotsalainen. Seuraelämä oli elävää, kuten\nvastaheränneitten keskuudessa ainakin, ennustaen sikäläiselle\nherännäisyysliikkeelle suurta tulevaisuutta. Paljon keskusteli Paavo\nPyykön kanssa, joka jo siihen aikaan esiintyi Karjalan heränneitten\nopettajana. Aivan yksimieliset kaikissa opinkysymyksissä he eivät\nolleet, vaan sovussa he kuitenkin toisistaan erosivat. Paavo näet\nväitti Pyykön kantaa orjuudeksi lain alla, koettaen hänelle kirkastaa\nevankeliumin ja siihen perustuvan uskonelämän salaisuutta. Mutta\nPyykkö oli itsenäinen mies, joka ei mielipiteistään luopunut. Hieman\nkylmäksi jäi ainaiseksi heidän välinsä, vaan ulkonaisesti säilyi\nkuitenkin ystävyys. Kernaasti kuuntelivat Pielisjärven ja Nurmeksen\nheränneet Pyykön puheita, vaikka hän pysyttelihe syrjässä ja erikseen\nRuotsalaisesta, jonka maine ja uskonnollinen kanta näilläkin tienoin\nlevenemistään leveni.\n\nKesällä seuraavana vuonna (1819) sai Paavo kolmelta eri taholta\nkutsun saapumaan Pielisjärvelle. Arveluttavia häiriöitä oli\nnimittäin syntynyt heränneitten keskuudessa, uhaten suistaa heidät\naivan väärälle tolalle. Ehkä oli syynä siihen Pyykön jyrkkä kanta,\njoka jo näin varhain synnytti vastakohtansa. Hekumallinen, ylpeä\nhenki pääsi vallalle heränneissä. He alkoivat vaatimalla vaatia\nitselleen tuttavan armon suloisia tunteita, pitäen niitä uskonelämän\nvasituisena tuntomerkkinä, ja kun eivät tuota todellisuudessa enää\nkokea saaneet, kuten ensimmäisen kihlausajan ihanina päivinä, neuvoi\npaisunut luulousko niitä varkain anastamaan. Ylenkatseellisesti\nkohdellen murheenalaisia ystäviään, antautuivat he yhä suuremmassa\nmäärässä hurmahengen valtaan, hyppien seuroissa, kädet ylöspäin\nnostettuina, tahi kuunnellen riemastuneina kielillä puhujien yhä\nhurjemmaksi yltyvää puhetta. Ei aikaakaan, niin puuttuivat jo\njärjestyksen ylläpitäjätkin asiaan. Ennenmainittu Antti Timonen, jota\nsyyttömästi syytettiin epäjärjestyksen alkuunpanijaksi, vangittiin ja\nlähetettiin Kuopion maaherran tutkittavaksi. Hän heti vapautettiin,\nsilminnähtävästi siitäkin syystä, etteivät asianomaiset pitäneet\nhäntä täysijärkisenä, mutta vaikka hän kotia palattuaan kaikin tavoin\nkoetti epäjärjestystä asettaa, ei hänen yrityksistään apua ollut. Hän\noli kyllä elävä kristitty, mutta silloista asemaa vallitsemaan hän ei\npystynyt. Siihen tarvittiin suurempi kyky ja suuremmat hengen voimat.\nEikä ollut Pyyköstäkään apua. Häneltä puuttui niin vaikeaan kohtaan\ntarvittavaa viisautta ja taitoa, eikä kansa häneen täysin luottanut.\nKaikki ajattelevat ymmärsivät, että Paavo Ruotsalainen oli ainoa,\njoka voisi palauttaa eksyneet Herran pelvon hengen kuuliaisuuteen.\n\nVaikea oli Paavon päästä kotoa lähtemään, silloin kun oli paras\nheinäntekoaika. Vaan ei epäillyt hän, mitä teki: sillä hänen tarkka\nsilmänsä huomasi jo kaukaa, millä kannalla Pielisjärven heränneitten\nasiat olivat. Hän lähti heti matkalle. Yötä päivää hän matkusti,\nehtiäksensä perille niin pian kuin suinkin. Paavo tapasi heränneet\neräässä seurapaikassa. Hän kääntyi ensin Timosen puoleen, ojentaen\nhänelle kättä, vaan tämä vastasi kylmästi: \"Ei ole lupa\". \"Onpa\"\nlausui Paavo iloisesti, pyöräyttäen häntä hartioista. Tuo vaikutti.\nTimonen taipui heti, luottamuksella kuunnellen kuuluisan vieraan\npuhetta. Tuon ihmeteltävän tarkkatuntoisuutensa opastamana, jolla\nhän pääsi ihmisten salaisimpienkin ajatusten perille, puhutteli\nPaavo sitten hurmahengen kiivaimpia edustajia, kutakin erikseen,\nosoittaen heille kristityn rakkaudella sen erehdyksen, johon olivat\nsortuneet. Hän varoitti heitä halveksimasta kristityn murhetta\nsekä neuvoi heitä Herran kasvoin edessä katsomaan turmelustansa ja\nsyntiänsä, jotta Kristuksen rakkauden syvyys heille kirkastuisi.\nNöyrästi ja iloiten kuuntelivat eksyneet Paavon puheita, tunnustaen\nerehdyksensä ja tehden noita ensimmäisiä töitä, joita paitsi\nherännytkin sydän ennenpitkää käy penseäksi. Se eripuraisuuden henki,\njolla sielunvihollinen oli koettanut hajoittaa Pohjois-Karjalan\nheränneitten joukon, katosi; rakkauden ja yksimielisyyden siteillä\nliittyivät sydämmet toisiinsa ja Herraan. Kauan muistivat\nPielisjärven heränneet 1819 vuoden levotonta kesää. He antoivat sille\nnimen _rytäkkö-kesä_ [L. J. Niskasen Muistokirjan sekä muutamien\nPaavon Nilsiässä v. 1896 vielä elävien tuttavien kertomusten mukaan.\nAkiander VI, 187-189.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan kuin tämä tapahtui Karjalassa, alkoivat Iisalmenkin\nolot kysyä Paavon läsnäoloa. Noita entisen kotiseutunsa heränneitä\noli hän aina muistanut ja heidän kehitystään seurannut, vaikka\nLustigin siellä vallitseva henki näkyy hänen ainakin muutamiksi\nvuosiksi heistä vieroittaneen. Etenkin kaksi Iisalmella asuvaa\nmiestä veti nyt hänen huomionsa puoleensa: _Juhana Poikonen_ ja\n_Lauri Juhana Niskanen_, viimemainittu sen _\"Hengellisten asiain\nmuistokirjan\"_ tekijä, jonka kertomuksiin usein olemme viitanneet.\nKoska nämä miehet jo varhain saavuttivat tärkeän aseman Savon,\nlähinnä Iisalmen, herännäisyyden historiassa, sopii heidän\naikuisimpia elämänvaiheitaan tässä silmäillä.\n\nNoina Lustigin ensimmäisen julkisen tappion jälkeen Iisalmen\nherännäisyydelle koittaneina uudistusaikoina, joista ennen on\nkerrottu, heräsi etenkin nuoria ihmisiä paljon. Niiden joukossa\noli renki Juhana Poikonen [Poikosen elämänvaiheita käsitellessäni\nolen seurannut paitsi Niskasen Muistokirjaa pääasiallisesti\nerästä vanhaa käsikirjoitusta, jonka olen saanut V. Suhoselta\nSuonenjoella. Sekä käsialasta että sisällyksestä päättäen tuntuu\ntämä käsikirjoitus olevan Poikosen kirjoittama.]. Kaksi vuotta\nelettyään mitä riemullisinta aikaa, alkoi hän vuodesta 1814 --\nhän oli silloin 22 vuoden ikäinen -- käydä hyvin alakuloiseksi.\nKaikki autuaalliset tunteet katosivat, luovuttaen sijansa hänen\nsydämmessään kolkolle pimeydelle ja tyhjyydelle. Turhaan koetti hän\npäästä entiseen onnelliseen tilaansa, turhaan vakuuttivat Lustigin\nystävät, joiden kanssa hän seurusteli, että nuo synkät ajatukset\nolivat vain vihollisen kiusauksia. Rauha ei palannut, kaikenlaiset\nennen kokemattomat himot syttyivät hänen mielessään, uhaten syöstä\nhänet epätoivoon. Viisi vuotta turhaan etsittyään lohdutusta\nLustigin hengenheimolaisilta Iisalmella, joista etenkin _Margareetta\nSuhonen_ nautti suurta luottamusta, päätti hän lähteä Nilsiään Paavo\nRuotsalaista puhuttelemaan (1819). \"Sain kerran armon\", lausui hän\nperille päästyään, \"vaan olen siitä langennut ja nyt täytyy minun\nhelvettiin joutua\". Tiedusteltuaan tuon hädänalaisen vieraansa\nentistä tilaa, lausui Paavo: \"Et ole langennut armosta, vaan Jumala\nei sallinut sinun tehdä itsellesi petollista uskoa; armon henki\non vaikuttanut sinussa elävää itsesi tuntemista. Etkö ole mennyt\nKristuksen tykö? Senkaltaisten Vapahtaja hän on\". Poikonen viipyi\nNilsiässä kolme päivää. Mitä hellimmällä rakkaudella kohteli Paavo\nhäntä, näyttäen raamatusta, Vegeliuksen postillasta sekä Vilcockin\n\"Hunajanpisaroista\", että \"syntinen rukouksella ja toivon ikävällä\nsaapi seisahtua kaikkivaltiaan Vapahtajamme eteen\". Poikonen ei\nkuitenkaan saanut noita lohduttavia totuuksia itseensä sovitetuksi,\nhän tunsi vain itsensä entistä onnettomammaksi ja epätoivon\nvaltaamana hän poistui Paavon luota. Vasta kotimatkalla avasi Herra\nhänen silmänsä, ja ylistäen Jumalan armoa palasi hän kotia.\n\nKaksi vuotta aikuisemmin (1817) oli Poikonen alkanut seurustella\nerään toisen heränneen nuorukaisen kanssa nimeltä _Lauri Juhana\nNiskanen_. Tämä herännäisyyden historiassa monesta syystä\nhuomattava mies syntyi Iisalmella 1794. Jo lapsuudessaan oli hän\nahkeraan lukenut raamattua ja muita hartauskirjoja, aina osoittaen\nmitä suurinta tiedonhalua, vilkasta käsityskykyä ja terävää\nymmärrystä. Lustigin opetuslasten hänen kotiseuduillaan pitämissä\nseuroissa saatuaan kokea Herran kutsumusta, alkoi Niskanen tuntea\nlevottomuutta sielunsa tilasta, ja v. 1817 hän julkisesti liittyi\nheränneisiin. Mutta laimentunutta ja eksynyttä oli siihen aikaan\nnäiden uskonnollinen elämä; ei voinut se ajanpitkään elävään\nsynnintuntoon tullutta tyydyttää. Herätyksensä ensi aikoina Niskanen\nkuitenkaan ei näy tätä huomanneen, jos kohta hänen kaikkia epäileviä\nkohtaan osoittamansa kiivaus todistaa jonkunmoista levottomuutta\ntuon kysymyksen suhteen. Yksi noita epäileviä oli Poikonen. Hänen\nkanssaan väitteli Niskanen monesti tärkeimmistä opinkohdista.\nEtenkin oli vanhurskauttamisoppi heidän keskustelunsa esineenä.\nVanhoista heränneistä ei heillä paljon apua ollut. Nämä olivat\nsuurimmaksi osaksi joko sortuneet julkiseen suruttomuuteen tahi lain\nraskaan ikeen alle; muut koettivat turhaan tekopyhyydellä salata\nsisällistä tilaansa. Sekasorto tuli vain suuremmaksi, kun Lustig\nv. 1817 saapui Iisalmelle. Painaen alas nuo monet heränneitten\nkeskuudessa liikkuvat, autuudenopin tärkeimpiä kohtia koskevat\nerimieliset kysymykset, koetti hän saada aikaan yksimielisyyttä ja\nasettaa levottomuutta hyvinkin pintapuolisilla selityksillä, neuvoen\nsanankuulijoitaan seuraavaan tapaan: \"Jos kaksi laivaa lähtee samasta\nsatamasta, niin kyllä kumpikin samaan paikkaan jälleen palajaa, jos\ntoinen kulkeekin toista, toinen toista rantaa. Näin on hengellisten\nmatkamiestenkin. Älkää sentähden tiedustelko, ken on vihan tilassa,\nkuka armoitettu, mikä uskovainen, mikä luulo- ja epäuskon vallassa;\nvaan muistakaa Kristuksen sanoja: rakastakaa toisianne, siitä on\nmaailma tunteva teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakkauden\nkeskenänne pidätte. Älkää myöskään kiusatko Jumalaa pyytämällä\ntietää, oletteko vihan vai armon tilassa: autuaat ovat, jotka eivät\nnäe ja kuitenkin uskovat\" [Ennenmainittu Poikosen elämäkertaa koskeva\nkäsikirjoitus.]\n\nEtenkin tämä Lustigin käynti Iisalmella näkyy aiheuttaneen Poikosen\nvasta mainitsemamme matkan Nilsiään. Kun hän sittemmin Niskaselle\nkertoi siellä saamistaan neuvoista, kehotti tämä häntä pyytämään\nPaavoa saapumaan Iisalmelle. Noudattaen tätä kehotusta, matkusti\nPoikonen uudestaan Nilsiään (1819). Siihen vaati häntä sekin\nseikka, että Iisalmen heränneitä jo ennen häirinnyt levottomuus\nja eripuraisuus Lustigin siellä käynnin jälkeen ei suinkaan ollut\nasettunut, vaan päinvastoin yltynyt. Paavo oli heti valmis lähtemään.\nMiten tarkkaan hän karttoikin kaikkea aiheetonta sekaantumista\nmuiden paikkakuntien oloihin, ei kieltäynyt hän etäälläkään asuvia\nneuvomasta, kun häneltä tuota pyydettiin. Ja juuri sentähden, että\nhän lähtiessään tuommoiselle matkalle aina kysyi neuvoa Herralta,\nuskalsi hän vieraalla paikkakunnallakin urhoollisesti puuttua\narkaluontoisiinpiinkin kohtiin ja ihmisten mieliä katsomatta\nratkaista vaikeimmatkin kysymykset. Minne hän saapuikin, siellä\nhuomattiin, ettei hän liikkunut oman viisautensa varassa, vaan\nkorkeamman voiman tukemana.\n\nLuja oli luulouskon voima Iisalmen heränneitten sydämmissä, mutta\nPaavon sanojen edessä se ei kestänyt. Toisen kerran sai hän heidät\nnyt palautetuiksi ristin Herran evankeliumin kuuliaisuuteen. Ei\nenää väitelty eri opinsuunnista, nyt palveltiin yksimielisesti\nHerraa. Heränneet virkistyivät uuteen eloon ja heidän lukunsa\nlisääntyi päivä päivältä. Seurat, joita pidettiin taloissa sekä\nlauvantai- ja sunnuntai-iltoina jahtivouti O. Lindmanin alueelle\nv. 1819 rakennetussa kirkkomajassa, kävivät vilkkaammiksi; synnin\nvalta murtui, paheet poistuivat. Entistä likeisemmäksi tuli näiden\nheränneiden ja heidän Nilsiässä asuvien ystäviensä väli. Siellä\nhe alkoivat yhä useammin käydä, varsinkin vuodesta 1820 alkaen,\njolloin Paavo asettui asumaan vastapäätä Markkasen saarta olevalle\nmannermaalle, missä hän oli lunastanut itselleen maata ennen\nasumattomassa paikassa. Tällä tilalla -- sen nimi oli _Tahkomäki_ --\noli ensi vuosina ainoastaan saunantapainen rakennus, mutta likeltä ja\nkaukaa kokoontui sinne ystäviä Paavon puheita kuulemaan ja Herralle\nkiitosta veisaamaan [Kertonut Paavon tytär Liisa (1896) y.m. Samat\ntiedot saadaan eräästä vanhasta, Paavon elämäkertaa käsittelevästä\nkäsikirjoituksesta, jonka nimensä ilmoittamaton on minulle\nlähettänyt. Tämä käsikirjoitus, joka silminnähtävästi perustuu Paavon\nomiin kertomuksiin, tuntuu luotettavalta.].\n\nTurhaan koetti Lustig asemaansa säilyttää. Eivätkä voineet hänen\nystävänsäkään, joista ennenmainittu Pietari Väänänen Kuopiossa (k.\n1846) oli huomattavin, sitä turvata. Mahtavan kevätvirran tavoin\nraivasi Paavon edustama herännäisyys itselleen tietä kaikkialla.\nNöyryyden syvässä laaksossa juoksi tämä virta, ja sentähden veti se\npuoleensa muualtakin lähteneet joet ja purot. -- -- Ei menestynyt\nsiihen aikaan se välittävä asema, jolle esim. Väänänen [Akiander\nVI, 5, 194, 199, 200.], Lustigin katsantotapaa noudattaen, koetti\nasettua. Pyytäen olla ystävyydessä kaikkien kanssa, joiden sydämmen\nasiaksi kristinusko oli tullut [L. J. Niskanen, Muistokirja.], ei\npäässyt hän oikein perehtymään pietismin jyrkkään kantaan ja jäi\nsiitä syystä sille verraten vieraaksi. Kirjakauppiaana Kuopiossa (hän\noli tämän oikeuden saanut v. 1819) vaikutti hän kuitenkin kuolemaansa\nasti siunaukseksi heränneillekin. Lustig sitä vastoin joutui\nennenpitkää aivan unohduksiin, vaikka hän eli vielä monta vuotta. Hän\nkuoli helmikuun 2 p:nä 1833 [Akiander VI, 5.].\n\n\n\n\nVII.\n\nIisalmen heränneitä vastaan v. 1820 nostettu vaino.\n\n\nIisalmen päivä päivältä elpyvä herännäisyysliike ei voinut\nolla herättämättä yhä suurempaa huomiota maailman puolelta.\nOllikkalan, Nerkoniemen, Haapajärven, Lammasjärven, Pörsänmäen\ny.m. kylissä pidettiin ahkeraan seuroja, joihin kansaa likeltä ja\nkaukaa kokoontui. Näissä tilaisuuksissa nähtiin monesti liikkeen\nulkopuolellakin olevia ihmisiä. Moni mies, joka turhaan oli kieltänyt\nvaimoaan seuroihin lähtemästä, saapui niihin väkisin häntä kotia\npalauttamaan, moni isä ja äiti haki niissä \"tottelemattomia\"\nlapsiaan, moni isäntä palkollisiaan. Tämmöiset vieraat purkivat usein\nhyvin raa'alla tavalla vihansa noita \"viettelijöitä\" vastaan, jotka\nolivat aikaansaaneet niin paljon häiriöitä perheissä ja kodeissa.\nSanoen hulluudeksi koko tuota outoa menoa, soimasivat he heränneitä\njos millaisilla haukuntanimillä, koettaen kaikin tavoin häiritä\nseuranpidon hartautta [Kertonut L. J. Niskasen poika Kusti N. (1899)\nisänsä ja muiden \"vanhojen heränneitten\" kertomusten mukaan. Akiander\nVI eri paikoissa.]. Itsestään on selvää, etteivät heränneetkään\naina maltillisesti vastustajiaan kohdelleet. Puolustaessaan\nelävää kristillisyyttä, antautui moni heistä pilkkaajien kanssa\nväittelyihin, joiden kautta juopa vain suureni. Tälle kannalle eivät\nasiat voineet jäädä. Siksi voimalliseksi oli herännäisyysliike\nkasvanut, että vastustajat päättivät ryhtyä tehokkaampiin toimiin sen\nehkäisemiseksi. Ja koska Iisalmen kirkkoherra _P. J. Collan_, joka\nsekä yksityisesti että saarnoissaan oli nuhdellut sanankuulijoitaan\nseurakunnassa syntyneistä häiriöistä ja riidoista, selvään oli\nosoittanut, ettei hän suinkaan heränneitä suosinut, kääntyivät\nvastustajat hänen puoleensa, pyytäen häntä niin toimimaan, että tuo\nikävä epäkohta vihdoinkin saataisiin seurakunnasta poistetuksi.\nTurhaan ei tarvinnut heidän tätä pyytää. Collan ilmoitti huhtikuun 4\np:nä 1820 päivätyssä kirjeessä [Kuopion lääninhallituksen arkisto.]\nKuopion maaherralle, että monessa talossa Ollikkalan kylässä oli\npidetty hartausseuroja, vaikka hän seurakunnan kirkossa oli\nsaarnatuolista lukenut tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn kuninkaallisen\nkirjeen, joka kieltää tämmöiset kokoukset. Tämän johdosta pyysi\nhän maaherraa jonkun kruununpalvelijan kautta tutkituttamaan\nasiaa sekä, jos siihen huomattaisiin syytä olevan, haastattamaan\nsyylliset jo niihin käräjiin, joita paraikaa pidettiin Iisalmella.\nMaaherra antoi asianomaiselle maafiskaalille käskyn ryhtyä Collanin\nehdottamiin toimenpiteisiin, mutta hanke raukesi kuitenkin sillä\nkertaa tyhjiin. Oikeus näet ei voinut ottaa asiaa tutkittavaksi,\nkun kanne ei ollut laillisessa järjestyksessä nostettu, uskontoa\nkoskevat oikeusjutut kun olivat pantavat vireelle prokuraattorin\nkautta. Asianomaiset eivät kuitenkaan lannistuneet. He kääntyivät\nprokuraattorin puoleen (1821), joka, saatuaan rovasti Collanilta\nvaatimansa, heränneitten esiintymistä räikeillä väreillä kuvaavan\nselityksen, määräsi asianomaisen maafiskaalin heitä oikeuden edessä\nsyyttämään. \"Luvattomien hartausseurojen\" pitämisestä tuomitsi\n(1822) kihlakunnanoikeus talollisen Heikki Martikaisen vetämään\nsakkoa 96 rupl.; Erkki ja Josua Tikkanen, joita oli syytetty samasta\nrikoksesta, saivat vasta myöhemmin tuomionsa [Akiander VI, 153, 155.].\n\nVoisivatko siis vihamiehet lain turvaamina estää seurojen\npitämistä ja rakentaa salpoja heränneitten kanssakäymiselle? Eikö\nvoitaisi mitään tehdä tuon uhkaavan hankkeen estämiseksi? H.\nRenqvistin kirjeenvaihdon kautta Pietarissa asuvan J. Patersonin\nkanssa tiedettiin, että keisari Aleksanteri I mielisuosiolla\nseurasi uskonnollisen elämän elpymistä valtakunnassaan, sekä että\nPietarin lutherilaisten seurakuntien piispa _Sakari Cygnaeus_ oli\nherännäisliikkeen harras ystävä. Asiasta neuvoteltuaan, päättivät\nheränneet kääntyä viimemainitun puoleen, hänen kauttansa, jos\nmahdollista, saadaksensa apua heitä uhkaavassa vaarassa. Tuossa\ntarkoituksessa lähetettiin Paavo Ruotsalainen ja L. J. Niskanen\nPietariin. Vähän oudolta tuntuu yritys, vaan silloisiin oloihin ja\nkansan silloiseen katsantotapaan nähden ei sovi sitä kummastella.\nKaikessa tapauksessa on se aina oleva elävänä todistuksena\nheränneitten keskinäisestä rakkaudesta, samalla kuin se osoittaa,\nmiten kallis heille se asia oli, jolle olivat elämänsä pyhittäneet.\n-- Ystävällisesti otti Cygnaeus vastaan nuo kaukaiset matkustajat.\nHe kertoivat hänelle Jumalan ihmeistä Savon erämaissa, heränneitten\ntaisteluista ja maailman heitä vastaan nostamasta vainosta. Asian\nselvittämiseksi oli Niskanen sitäpaitsi käräjäjutusta laatinut\nkirjoituksen, johon oli liitetty kihlakunnanoikeuden pöytäkirjat.\n\"Cygnaeus\" -- niin kertoo Niskanen muistokirjassaan \"vakuutti heitä\nkeisarin ystävyydestä ja rakkaudesta herännyttä kansaa kohtaan, puhui\narastelematta suruttomain vihasta ja vainosta Jumalaa pelkääviä\nvastaan sekä sanoi, ettei hiuskarvaa tulisi heidän päästänsä\nputoamaan\". Piispa lupasi esittää asian keisarille \"totisen\nkristillisyyden suojelukseksi\".\n\nTämä tapahtui kesällä 1822. Niin tarmokasta vastarintaa Collan ei\nollut odottanut. Kun hän Niskasen hänelle tuomasta Cygnaeuksen\nkirjoittamasta kirjeestä huomasi, miten epäedulliseen valoon hän oli\njoutunut Pietarissa, missä moni vaikuttava henkilö siihen aikaan\nlämpimästi harrasti elävää, vapaamielisessä hengessä toimivaa\nkristillisyyttä, ei hänkään puolestaan jäänyt toimettomaksi. Hän\nkirjoitti Cygnaeukselle kirjeen, jossa hän kaikin tavoin koetti\nitseään puolustaa, tietysti säästämättä heränneitä. Näyttää kuin\nolisi tämä kirje vaikuttanut jonkunmoista epäilystä Cygnaeuksessa\nsekä estäneen häntä ryhtymästä välittämään heränneitten asiassa.\nHän oli näet muun ohessa luvannut keisarin käsikassasta toimittaa\nrahat Martikaisen maksettavaksi tuomitun sakon suorittamiseksi,\nvaan tätä apua ei kuulunut. Martikaisen sakkorahat tuomittiin\nryöstön kautta ulosotettaviksi. Tämän johdosta kirjoituttivat\nheränneet anomuskirjeen keisarille, pyytäen häneltä tuota apua.\nMuistokirjassaan lausuu Niskanen mielipahansa siitä, että sanottu\nkirje, jonka \"eräs suruton herrasmies\" kirjoitti, myönsi Martikaisen\n\"tietämättömyydestä erehtyneen\". Anottu apu saatiin, mutta Iisalmen\nkirkossa kuulutettiin, että Hänen Majesteettinsa, joka tällä kertaa\noli tahtonut Martikaiselle tuomitut sakot korvata, ei vastedes\ntämänkaltaisissa tapauksissa aio yhtä armollinen olla [Niskasen\nMuistokirja.].\n\nIisalmella ja Nilsiässä tapahtuneiden häiriöiden johdosta toimitti\nPorvoon hiippakunnan piispa _J. Molander_ piispantarkastuksen\nnäissä seurakunnissa helmikuussa 1823. Ensin saapui hän Iisalmelle.\nKirkossa ei kukaan ilmoittanut mitään kannetta papistoa vastaan,\nvaikka piispa, tämmöisiä tilaisuuksia varten säädettyä ohjetta\nnoudattaen, seurakunnalta kysyi, oliko sillä tässä suhteessa\nmitään muistutettavaa. Vasta toimituksen päätyttyä, antoi Niskanen\npiispalle valituskirjan sen sorron johdosta, jonka alaisiksi\nheränneet papiston toimesta olivat joutuneet. Sen alla oli seuraavat\nnimet: L. J. Niskanen, H. Martikainen, E. Tikkanen, P. Lustig, J.\nKauppinen, A. Niskanen, H. Kauppi, A. Lappalainen, J. Lappalainen\nsekä J. Poikonen. Vähän oudolta tuntuu, ettei tätä valitusta\njulkisesti esitetty kirkossa. Näyttää kuin olisivat valittajat\npelänneet suurta melua seurakunnan puolelta, jos kohta muutkin\nvaikuttimet saattoivat olla siihen syynä. Oli miten olikaan:\nkaikessa tapauksessa todistavat valituskirjan suorat sanat, etteivät\nheränneet ihmispelon tähden aikoneet keneltäkään mitään salata.\nValittaen muilta seurakuntalaisilta kärsimäänsä sortoa ja kertoen\netteivät saaneet heiltä rauhaa omissa kodeissaankaan, lausuivat he\nnäet siinä peittelemättä sen vakuutuksen, että seurakunnan papit,\nrovasti Collan ja hänen apulaisensa Arhenius, olivat syypäät näihin\nkärsimisiin. Sekä julkisesti saarnoissaan että yksityisesti olivat he\nnim. heränneitä soimanneet ja heidän oppiansa vääräksi moittineet,\nsiten yllyttäen surutonta kansaa tuohon vihaan ja vainoon. Lopuksi\nkertoo valituskirja heränneitä vastaan nostetusta käräjäjutusta sekä\npyytää piispaa pitämään isällistä huolta siitä, että nämä vapaasti\nsaisivat raamatun ja Lutherin opetuksen mukaan kristillisyyttänsä\nharjoittaa. Se päättyy seuraavilla sanoilla: \"Tämän asian johdosta\nkävimme viime kesänä Pietarissa piispa Cygnaeuksen puheilla, joka\nvakuutti, ettei kirjan lukemisen ja veisaamisen tähden heränneitten\npäästä hiuskarvaakaan putoa, ja sanoi meidän armollisen ja lempeän\nkeisarimme harrastavan ihmisten heräämistä synnin unesta. Suurella\nrakkaudella hän puhui meille siitä kääntymisestä, kuin Jumalan tykö\non, ja siitä uskosta, kuin meidän Herramme Jesuksen Kristuksen päälle\non\". -- Silmäiltyään valituskirjaa, kutsui piispa allekirjoittajat\npappilaan, luvaten siellä asiaa tutkia. Ensimmäiseen kysymykseen,\nmiksi heränneet valituksillaan eivät olleet kääntyneet hänen,\nhiippakunnan piispan puoleen, vaan matkustaneet Pietariin, vastasi\nNiskanen heidän toivoneen siten pääsevänsä vapaiksi käräjissä\ntuomittujen sakkojen suorittamisesta. Jos tämä vastaus ehkä oli\nvähän luikerteleva, oli seuraava sitä suorempi. Kun nim. piispa\ntiedusteli syytä siihen, etteivät heränneet autuudenasiassa kysyneet\nneuvoa rovastiltaan, lausui Niskanen: \"Tämä rovasti ei taida mitään\nniistä asioista puhua enemmän kuin muutkaan suruttomat\". \"Enkö minä\"\ntiuskasi Collan \"ole sinulle saarnannut autuuden oppia, junkkari\".\n\"Ette koskaan\" vastasi Niskanen \"raamatun jälkeen ole puhunut\nparannuksesta ja kääntymisestä\". -- Piispan kehotuksesta selvitti\nNiskanen tämän jälkeen heränneitten opin sekä kertoi, että hänelle\nvasta Paavo Ruotsalaisen opetuksen kautta, oli kirkastunut raamatun\ntodistus uskon vanhurskaudesta sekä että hän siten oli saanut voimaa\nsynnin saastaisuutta vastustamaan. Molanderin häneltä kysyttyä syytä\nheränneitten seuroihin kokoontumiseen ja toistensa luona käymiseen,\nhuomautti Niskanen sitä suurta siunausta, joka heillä keskinäisestä\nkanssakäymisestä oli.\n\nJonkunlaisen tilapäisen sovinnon näkyy Molander saaneen aikaan\nCollanin ja heränneitten välillä. Ainakin luopui ensinmainittu\naikeestaan lykätä asia maallisen oikeuden tutkittavaksi. Hän\npidätti itselleen vain oikeuden saada kirjallisesti vastata häntä\nvastaan tehtyihin syytöksiin. Kun tämä selitys sitten valmistui --\nse on päivätty huhtikuun 18 p:nä 1823 -- ilmaisi se kuitenkin mitä\nselvimmällä tavalla, ettei piispantarkastus vähimmässäkään määrässä\nollut hänen mielipiteitään muuttanut. Myöntämättä heränneitten\nvaikuttaneen mitään hyvää, syyttää hän yksinomaan heitä kaikista\nIisalmella syntyneistä häiriöistä. Kaikki, jotka eivät usko \"heidän\nluultuja ilmoituksiaan ja näkyjään\" todeksi, ovat muka sorrettuja ja\nylönkatsottuja. Väittäen perusteettomiksi heränneitten vakuutukset\nheidän lainkuuliaisuudestaan, syyttää hän heitä korkean esivallan\nasetusten rikkomisesta, he kun \"lempeistä varoituksista huolimatta\"\nlukemattomia kertoja suurissa joukoissa ovat kokoontuneet muista\npitäjistäkin saapuneiden kanssa luvattomia seuroja pitämään. Etenkin\nRuotsalaista vastaan purkaa Collan vihaansa. Räikeillä väreillä\nkuvaa hän hänen laiskuuttaan, huolimattomuuttaan, petollisuuttaan,\nvoitonpyyntöään, etsien näistä vaikuttimista selitystä hänen\nesiintymiseensä \"hengellisenä uskonpuhdistajana\". Myöskin Niskanen\nja Poikonen, joiden saarnamatkoista kirjoitus niinikään puhuu,\nsaavat osansa Collanin mielenpurkauksista. Ainoastaan Lustigille\nhän antaa jonkunlaisen tunnustuksen, arvellen hänen joutuneen\nheränneitten epäsuosioon siitä syystä, ettei hän voinut hyväksyä\nheidän seuroissa tapahtuneita pyörtymisiä, erinomaisia ilmestyksiä,\nnäkyjä y.m. häiritseviä kohtauksia. Kuvaava on etenkin seuraava\nkohta tässä kirjoituksessa: \"Vaikka he muinaisajan farisealaisten\ntavoin välttävät muutamia julkisia paheita, suosivat he sensijaan\ntoisia, jotka yhtä vähän kuin edellisetkään sopivat yhteen tosi\nkristillisyyden kanssa. Tottelemattomuutta vanhempia ja isäntäväkeä\nkohtaan, eripuraisuutta naapurien ja aviopuolisojen välillä,\nauttamattomuutta hätääkärsiviä kohtaan, jos nim. nämä ovat toista\nuskoa, ylpeyttä, kostonhimoa, vihaa ja katkeruutta, hävytöntä\nsanojensa ja tekojensa kieltämistä y.m. tavataan usein. Väärin\nsovittaen pyhän raamatun sanoja _enemmän tulee kuulla Jumalaa\nkuin ihmisiä_, asettuvat nuo muka heränneet röyhkeästi esivallan\nkäskyjä vastaan, koska itse luulevat asian paremmin ymmärtävänsä\neivätkä pidä itseään velvollisina tottelemaan inhimillisiä käskyjä\nja määräyksiä semmoisissa asioissa, jotka ovat jonkunmoisessa\nyhteydessä uskonnon kanssa. -- -- -- Ruumiillisessa niinkuin\ntaloudellisessakin suhteessa tuottaa tämä eksynyt jumalisuus\nhaitallisia seurauksia. Synkkämielisyydellään ja surullisella\nmielentilallaan sekä kieltäytymällä viattomimmastakin ilosta\nja huvituksesta on moni etenkin heikompaan sukupuoleen kuuluva\nainaiseksi ajaksi pilannut terveytensä. Useat ennen kukoistavat\nvainiot ja tytöt ovat niinsanotun kääntymisensä jälkeen\nulkomuodoltaan aivan muuttuneet. Entinen eloisuus ja nuortea\nihonväri on kadonnut. Kalpea iho, vääristyneet kasvoinpiirteet,\ntoiselle puolelle painunut pää, kaamea nurjamielisyys tahi myöskin\nalakuloisuus, kaikki ilmaisee ruumiillista kärsimystä, sielun\ntilan kanssa sopusoinnussa olevaa. Luonnollista on, että alituiset\nmatkat etenkin etäisiin seutuihin noilta lahkolaisilta kysyvät\nmonta päivää, joita olisivat voineet käyttää tarpeelliseen työhön,\nsekä että he siten usein laiminlyövät tehtävänsä\". Lopuksi sanoo\nCollan olevansa sitä mieltä, että itserakkautta, eksytystä ja\nennakkoluuloja vastaan käytetyt pakkokeinot ovat yhtä voimattomat\nkuin vakuutuksen aseet tätä haaveilevaa lahkolaisuutta vastaan,\njoka kyllä oman onnensa varaan jätettynä ennenpitkää on kukistuva\nsen löysän perustuksen kanssa, jolla se seisoo. Tämä kuitenkaan ei\nestä häntä lausumasta sitä toivomusta, että raja on pantava \"lahkon\nkasvavalle ylimielisyydelle ja sen väkivaltaiselle, jos kohta\nhyväntahtoiselle käännyttämisinnolle\", jotta se ei estäisi papiston\ntoimia \"valistuneen ja oikean kristillisyyden levittämiseksi eikä\nturmelisi sitä suhdetta, jossa rehellisten opettajien tulee olla\nsanankuulijoihinsa\" [Akiander VI, 161-167.].\n\nCollania pidettiin \"valistuneena ja taitavana seurakunnanopettajana\".\n[Akianderin arvostelu VI, 153.] Hänen sanansa painoivat vaa'assa\npaljon. Hän edusti tuota vanhaa, puhdasoppisuuden tarkkaan\njärjestämää kirkkojumalisuutta, jonka hallitsemana Suomen kansa niin\nkauan isien tavoin nöyrästi, omantakeista uskonnollista vakuutusta\nilmaisematta, oli noudattanut papiston opetuksia ja ohjeita, näiden\nperusteita tiedustelematta. Uusi aika oli koittanut. Uskonnon\nobjektiiviset totuudet eivät enää riitä yksin tyydyttämään kansan\ntarvetta; subjektiivinenkin uskonelämä tunkeutuu esille, pyytäen\nluoda itselleen vastaavia muotoja. Persoonallinen, oman vakuutuksen\nkautta saavutettu itsetietoinen usko on sitä vaatimassa, ja\nvaatimusta tukevat särjettyjen sydänten huokaukset. Erehdyksien ja\nkaiken inhimillisen heikkouden uhallakin liikkuu tuossa vaatimuksessa\nJumalan voima, jolle ei mikään mahti voi esteitä rakentaa. Mutta\nsitä eivät kirkon johtavat henkilöt ymmärtäneet. He pelkäsivät tuon\nuuden uskonnollisen elämän ilmauksia, pitäen niitä sekä valtiolle\nettä kirkolle vaarallisina. Jo Iisalmella käydessään oli piispa\nMolanderin täytynyt kokea, että herännäisyysliike oli enemmän\nlevinnyt ja paljon voimallisempi kuin hän oli voinut aavistaakaan,\nja Nilsiään tultuaan näki hän sen vielä selvemmin. Täällä kannatti\nliikettä seurakunnan kirkkoherrakin. Tämä mies -- hänen nimensä oli\n_Antti Juhana Brofeldt_ -- oli ollut armovuodensaarnaajana Iisalmella\nv. 1796, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] ja siis omin silmin\nnähnyt Savon herännäisyyden ensimmäisiä ilmauksia. Epäilemättä\nolivat ne häneen jotakin vaikuttaneet. Kun Aleksanteri I v. 1819\nkävi Iisalmella, pyysivät Nilsiäläiset saada Brofeldtin, joka siihen\naikaan oli kappalaisena Nilsiässä, Iisalmesta seuraavana vuonna\neri kirkkoherrakunnaksi erotettavan seurakuntansa kirkkoherraksi.\nKeisari suostui pyyntöön, ja Brofeldt astui uuteen virkaansa v.\n1819 taipumatta noudattamaan tuomiokapitulin määräystä, että hänen\nsitä ennen tulisi suorittaa laissa säädetty tutkinto [Kertonut\n(1900) rovasti H. G. Th. Brofeldt.]. Tehokkaampaa osaa heränneitten\nkanssakäymiseen ja seuraelämään hän ei näy ottaneen, vaan että hän\noli heille ystävällinen, tuli selvästi näkyviin muun ohessa myöskin\nkysymyksessä olevassa piispantarkastuksessa. Nilsiänkin heränneet\nantoivat piispalle valituskirjan, jossa he, vedoten Aleksanteri\nI:sen Suomen kansalle antamaan lupaukseen saada Lutherin opin mukaan\nJumalaa palvella, pyysivät piispalta suojelusta maailman sortoa\nja kappalaistaan A. J. Sireliusta vastaan. Viimemainittu olikin\nheitä röyhkeästi kohdellut ja sekä saarnoillaan että yksityisillä\npuheillaan yllyttänyt seurakuntaa vihaan ja kiihottanut sitä heitä\nvainoomaan. Kirkkoherraansa vastaan sitävastoin ei ollut heränneillä\nmitään muistutettavaa. \"Me olemme luvanneet\" lausuivat valittajat,\njoista Paavo Ruotsalainen oli yksi, \"ennen antaa henkemme, jos Herran\ntahto niin olisi, kuin luopua elävästä uskosta, jonka Herra on meidän\nseassamme sanansa kautta vaikuttanut\" [Akiander VI, 106 -- 108.].\nMolander sai kyllä valittajat luopumaan kanteesta, mutta ettei rauha\nsillä ollut saavutettu, sen hän kyllä ymmärsi.\n\nEntistä painavampana esiintyi johtavain henkilöiden ratkaistavaksi\nkysymys, tulisiko maassa yhä leviävää herännäisyysliikettä suvaita\nvai vastustaa. Kolmatta mahdollisuutta ei ollut. Vallanpitäjät\nvalitsivat viimemainitun noista kahdesta.\n\nErkki ja Juho Tikkaselle, jotka turhaan olivat vedonneet\nhovioikeuteen, kihlakunnanoikeudessa tuomitut sakot kyllä\nheränneitten kirjallisesti tekemän alamaisen anomuksen mukaan\nmaksettiin keisarin käsikassasta [Niskanen, Muistokirja.], vaan\nalkoipa myöskin Pietarista ennenpitkää muutakin kuulua. Piispa\nMolander, joka ministerivaltiosihteeri Rehbinderille oli ilmoittanut\ntarkastusmatkansa tulokset, sai viimemainitulta elokuun 2 p:nä\npäivätyn kirjoituksen herännäisyyden ehkäisemiseksi ryhdyttävistä\ntoimenpiteistä. Hän ilmoittaa H. K. Majesteettinsa \"pitävän\nhuolestuttavana, että hänen alamaisensa (edellä mainituilla\nseuduilla) olivat pitäneet uskonharjoituksia, jotka, eroten muun\nseurakunnan jumalanpalveluksesta ja ollen kovin poikkeavaiset\nsiitä, tuottivat semmoisen eripuraisuuden vallitsevassa kirkossa,\nettä oli syytä pelätä siitä syntyvän häiriöitä yhteiskunnassakin\".\nPakkokeinoihin ryhtymään ei asianomaisia vaadita, mutta heitä\nkehotetaan niin toimimaan, että tuo haitalliseksi huomattu\neriseuraisuus poistuisi seurakunnista, heränneitten seuranpidot\nja muut tavallisesta järjestyksestä poikkeavat menot lakkaisivat,\njotta H. Majesteettinsa ei tarvitsisi ryhtyä ankarampiin keinoihin\nnoita eksyneitä vastaan [Akiander VII, 128-131.]. -- Tätä vaikeaa\nkysymystä pohtimaan sekä ehdottamaan semmoisia toimenpiteitä, joiden\nkautta herännäisyys paraiten saataisiin ehkäistyksi, kokoontui\nTurkuun 1824 keisarin asettama komitea, johon kuuluivat arkkipiispa\n_Tengström_ ja piispa _Molander_ sekä tuomiorovastit _G. Gadolin_ ja\n_M. Alopaeus_. Toukok. 28 p:nä s.v. antamassaan lausunnossa kannatti\nkomitea pääasiassa yllämainitussa ministerivaltiosihteerin kirjeessä\nlausuttua mielipidettä, arvellen että eriseuraisia ainoastaan\nsiinä tapauksessa lain ankaruudella olisi kohdeltava, että nämä,\nystävällisistä neuvoista ja opetuksista huolimatta, jatkuvalla\nuppiniskaisuudella häiritsisivät valtion ja kirkon rauhaa [Handlingar\ni anledning af prästmötet i Åbo 1825.]. Mutta miten suvaitsevalta\ntämä ehdotus kuuluukin, on selvästi sen tarkoituksena herännäisyyden\nperinpohjainen kukistaminen.\n\nCollanin tuomiokapitulille lausumat toivomukset olivat toteutuneet.\nHän oli täydellisesti turvattu. Vielä samana vuonna kutsuttiin\nhän kirkkokäsikirjan komitean jäseneksi sekä nimitettiin 1826\njumaluusopin tohtoriksi. [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.]\nMutta heränneitten sydämmistä pusertui haikea huokaus, kun\nviimeinen maallinen turva heiltä noin äkkiarvaamatta otettiin pois.\nMiten vapaa kiihkosta ja hurmahengellisyyden eksyvästä innosta\nherännäisyysliike oli, näkyy muun ohessa eräästä Paavo Ruotsalaisen\nnäiden toimenpiteiden johdosta ystävälleen _Matti Härköselle_, joka\nsiihen aikaan oli huomattavin Pielisjärven heränneitten johtajista,\nkirjoittamasta kirjeestä. Hän näet lausuu siinä: \"Nyt alkaa aika\nniin vaarallinen olla, etteivät nyt saa enää kokouksia pitää, sillä\nkeisari on tehnyt kovan päätöksen, että joka nyt vaan kokouksia\npitää, se pitää vietämän Sipiriaan vankeuteen. Nyt on salainen käsky\njoka pitäjän kirkkoherralla ja nimismiehellä koko Suomenmaassa antaa\nilmi ne, jotka kokouksia pitävät. Sentähden, hyvä ystävä, lakkaa\nkokouksia pitämästä ja julkisesti muualla matkustamasta; äläkä yhtään\nhämmästy tästä kiellosta, vaan rohkase itseäs ja koettele, onko\nuskosi elävä. Jos uskosi on pelvolla ja epäilyksellä täytetty, niin\npyri likeisempään yhdistykseen Kristuksen kanssa, jonka luo löydät\ntien Jumalan sanasta. Älä tästä asiasta anna tietoa yksinkertaisille\nja huikenteleville heränneille; vaan kiellä heitä hiljaisuudessa\nniin paljon halajamasta kokousten pitoa. Älä sitä pelkää, että\nJumalan neuvot ja armonvetämiset tämän kautta tulevat estetyiksi.\nHerra voi auttaa itsekutakin yksinäisyydessäkin; sillä nyt on\nkuitenkin vielä monta luvallista tilaa, niinkuin kirkkomatkoilla ja\nmarkkinapaikoissa. Siihen asti kuin näemme, mikä tätä seuraa, täytyy\nmeidän tällä ajalla olla hiljaa eikä Pietarin tavoin hengellisen\nröyhkeyden luuloissa syöksyä kiusaukseen. Jos Herra itse sallii\nvainon tulla, niin emme voi sitä välttää mitenkään.\" [Akiander VI,\n95-96]\n\n\n\n\nVIII.\n\nHenrik Renqvist 1817-1826.\n\n\nSydämmensä palavan halun innostuttamana oli Renqvist kesällä 1817\nsaapunut _Liperiin_, siellä ryhtyäksensä Herran viinimäen työhön.\nLujempaa päätöstä panna kaikki voimansa alttiiksi Jumalan valtakunnan\npalveluksessa ei kukaan Suomen pappi paimenvirkaansa astuessaan\nole tehnyt, eikä kukaan ole tälle lupaukselle uskollisempi ollut.\nJos missään, tarvittiin Liperin seurakunnassa uuttera, totuuden\nhengen koulussa kasvatettu paimen. Kuinka masentavalta mahtoikaan\nkaikki täällä, verrattuna Turkuun ja sen ympäristöön, Renqvististä\nnäyttää. Mitä raainta jumalattomuutta näki hän kaikkialla -- elävää\nkristillisyyttä ei missään. Jos seurakunnassa olikin lukutaitoisia,\noli paljon semmoisiakin, jotka eivät tietäneet mitään maailman\nLuojasta eivätkä Vapahtajaa niineltäkään tunteneet. Koko pitäjässä\nei löytynyt kuin 7 raamattua, monella perhekunnalla ei ollut\nvirsikirjaa, puhumattakaan muista uskonnollisista kirjoista.\nTaikausko, juoppous, siveettömyys y.m. paheet olivat aivan yleisiä,\nja yleinen mielipide miltei kannatti niiden harjoittamista\n[Renqvistin Vaasan hovioikeudelle antaman valituksen mukaan.].\nKuinka mahdottomalta näiden paheiden poistaminen näyttikin ja miten\nvaikealta niin muokkaamattoman maan viljeleminen Herran pelloksi:\nRenqvist ryhtyi heti työhön. Ei hän epäillyt, vaikka hänen täytyi\naivan yksin tuohon erämaahan lähteä, sillä hän tiesi, että Herra oli\nhänen kanssansa.\n\nKehottavaa on katsella Renqvistiä, hänen alkaessaan taisteluaan\npimeyden valtaa vastaan. Siinä on intoa, rohkeutta, tarmoa,\nlujaa luottamusta totuuden voittoon. Kaikki voimansa tahtoo hän\npyhittää Herran palvelukseen. Tätä leimaa kantaa Renqvistin työ\nkaikkialla. Mutta siinä näkyy muutakin. Hänen luottamustaan totuuden\nomaan sisälliseen voimaan häiritsee monesti levoton puuhaaminen\nja ulkonaisiin toimiin turvaaminen. Monta kovaa kohtaloa olisi\nhän voinut välttää, jollei hän tuohon olisi eksynyt. Suurta on\nsaada kärsiä Herran tähden, ja tätä suuruutta on Renqvistin\nelämässä paljon, mutta moni itsepäinen teko, moni pikkumaiseen\nahdasmielisyyteen perustuva lausunto ja nuo hänen ulkomuodoissa usein\nriippuvat, orjalliseen pyhityksen harjoitukseen vaativat neuvonsa\nja puheensa johtavat hänet monesti rettelöihin ja riitoihin, mitkä\neivät sovi tosi suuruuden kanssa yhteen. Eikä siinä kyllin, että\ntämä vaikeutti hänen työtään maailmaan nähden: se pystytti hänen\njohtamansa ja muun herännäisyysliikkeen välille aidan, jota ei\nmillään keinoin saatu maahan jaotetuksi.\n\nJo ennenkuin mitään herätystä Liperissä oli syntynyt, alkoi Renqvist\npitää polvirukouksia joka paikassa mihin vain saapui, kehottaen\nseurakuntalaisiaan tällä tavoin kotihartautta harjoittamaan. Kun\nhän kutsuttiin sairaan tykö ja muutamia harvojakin oli saapuvilla,\nryhtyi hän näille heti selittämään katkismusta ja autuudenoppia\nterottamaan. Ahkeraan hän tämän ohessa pitäjässä levitti raamatuita,\naapis- ja virsikirjoja sekä muita hartauskirjoja. Vanhempia kehotti\nhän opettamaan lapsiaan lukemaan, lukutaitoisia ohjaamaan niitä\nomaisiaan ja tuttaviaan, jotka eivät osanneet lukea, kirjanlukuun\nja heitä tuossa työssä auttamaan. Joka lauantai-illaksi kutsui\nhän sanankuulijoitaan kotiinsa Jumalan sanaa viljelemään ja\nrukoilemaan. Vaatimalla vaati hän ihmisiä parannusta tekemään; sekä\nlempeydellä että pakkokeinoilla koetti hän heitä siihen taivuttaa.\nEntiset kelvottomat tarkastusmiehet, joiden tuli valvoa siveyttä\nseurakunnassa, erotti hän, kirkkoherraltaan lupaa kysymättä, virasta\nja asetti uusia heidän sijaansa, vaatien näitä ilmoittamaan kaikki\nrikokselliset ja tottelemattomat etenkin sitä varten, ettei julkisia\nsyntisiä laskettaisi Herran ehtoolliselle. Jokaisen, jolla vain ei\nollut täysin pätevää syytä poissaoloon, täytyi sunnuntaina kirkkoon\nsaapua, ja joka jumalanpalveluksen aikana seisoskeli kirkonmäellä\noli -- sitä vaati Renqvist jyrkästi -- lain mukaan rangaistava\njalkapuulla.\n\nMitään vastausta saamatta kaikuivat alussa Renqvistin herätyshuudot\nLiperin erämaassa. Mutta hän taisteli, rukoili ja teki työtä, toivoen\nsiihen Herraan, jonka palvelukseen hän oli kaikki voimansa uhrannut.\nEnnenkuin vuosi 1817 oli kulunut umpeen, oli hänellä jo muutamia\nystäviä, jotka vilpittömässä parannuksessa ja uskossa tahtoivat\nhänen kanssaan vaeltaa elämän kapealla tiellä. Seuraavana vuonna\nkasvoi näiden luku pariin kymmeneen, ja v. 1819 levisi herätys\nyli koko seurakunnan, vaatien syrjäisimmissäkin kylissä ihmisiä\nkysymään: \"Mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin?\"\nEi tarvinnut kenenkään tuota turhaan kysyä, sillä Renqvist oli aina\nvalmis vastaamaan ja neuvomaan. Etenkin lauvantaina, jolloin kansaa\netäämmällä olevista kylistä saapui kirkolle, kävi hänen luonansa\npaljon heränneitä. Renqvist oli vihdoinkin löytänyt mitä hän halaten\noli etsinyt: nälkäisen kuulijakunnan. Ollen itse kansan lapsia,\nymmärsi hän asettua neuvottaviensa kannalle. Vastenmielisimmätkään\neivät pystyneet häntä syyttämään itsekkäistä vaikuttimista; jokaisen\ntäytyi myöntää, että hän \"ei omaansa etsinyt.\" Oudolta ja tukalalta\ntuntui kyllä monesta se uusi elämä, johon hän kansaa vaatimalla\nvaati, mutta omatunto todisti hänen olevan oikeassa ja esti\narkatuntoisia vastarintaa tekemästä. Kauniina todistuksena Liperin\nensimmäisistä heränneistä on jälkimaailmalle säilynyt muun ohessa\nse, että he rakkaan opettajansa neuvon mukaan luopuivat väkijuomien\nkäytännöstä. Jyrkkänä kieltona ei Renqvist kyllä vielä siihen aikaan\ntätä neuvoaan esittänyt, hän vain lausui: \"Paras on kerrassaan luopua\nviinan käytännöstä, koskei sitä kuitenkaan kohtuudella nautita,\"\n[Kertonut (1896) talonvanhus Kaarle Lappalainen, jonka isä Juhana\noli Renqvistin ensimmäisiä ystäviä Liperissä.] mutta mielellään\nasettuivat hänen ystävänsä raittiusaatteen palvelukseen, ollen siis\nensimmäiset maassamme, jotka noudattivat tämän aatteen ensimmäisen\ntienraivaajan kehotusta.\n\nVaikka Renqvistin toiminta tarkoitti kaikkia ihmisiä, vaikka tuskin\njumalattominkaan saattoi tulla hänen läheisyyteensä saamatta häneltä\nkysymyksiä sielunsa tilasta sekä kehotuksia kääntymään synnin ja\nsaatanan palveluksesta Herran tykö, muodostivat hänen käsityksensä\nmukaan ainoastaan heränneet seurakunnan tämän sanan vasituisessa\nmerkityksessä. Tätä katsantotapaa, joka on omituista herännäisyydelle\nylimalkaan, tukivat kirjeillään Renqvistin ulkomailla asuvat ystävät,\netenkin Vaetterdahl Tukholmassa. Mutta kirkon halveksimiseen tuo ei\nkoskaan johtanut eikä siitä erikseen pyrkimistä saanut aikaan. Ei\nkukaan ole Suomen lutherilaiselle kirkolle ollut uskollisempi kuin\nHenrik Renqvist. Vaikka hän oli kasvatettu herrnhutismin koulussa ja\nvaikka esimiehensä häntä kohtelivat mitä ankarimmalla tavalla, ei hän\nkoskaan ajatellut eriseuran perustamista eikä kirkosta luopumista.\nHänen käsityksensä mukaan ovat heränneet, jotka muodostavat pienen\nseurakunnan kirkossa, kutsutut omassa keskuudessaan elävässä hengessä\ntoteuttamaan seurakunta-aatetta ja siten elähyttäen ulospäinkin\nvaikuttamaan. Niinpä hän kirjoituksessaan \"Neuvoja heränneille\",\njonka hän Liperissä ollessaan käsikirjoituksena levitti ystävilleen\nja jossa hän lyhyesti käsittelee Jumalan kymmenen käskyn vaatimuksia,\nmuun ohessa lausuu: \"Jotka näitä syntejä ja muita välttävät,\nniitten sallitaan kantaa heränneen nimeä ja käydä Herran pyhällä\nehtoollisella niin usein, kuin he omantuntonsa lohdutukseksi\nhalajavat. Mutta niitä, jotka toisin tekevät, pidetään pakanoina\nja publikaanina. Ja sentähden asetetaan kyläkuntiin päällys- eli\nkatsannusmiehiä. Jos joku näkee virheen ja vilpin toisessa, tulee\nhänen häntä kahden kesken nuhdella, jonka jälkeen asia ilmoitetaan\nkatsannusmiehelle, jonka tulee viallista nuhdella. Jos ei tämä auta,\nilmoitettakoon asia koko heränneitten joukolle, jonka läsnäollessa\nsyyllinen on nuhdeltava. Ellei sekään auta, on hän erotettava\nseurakunnasta. Math. 18.\"\n\nEtteivät tämmöiset neuvot ja toimet olleet suruttomalle papistolle ja\nkääntymättömille sanankuulijoille mieliksi, on selvä. Jota enemmän\nRenqvistin ystävien luku karttui, sitä yleisemmäksi ja kiivaammaksi\nkasvoi myöskin vastustajain viha. Huomattavin viimemainituista\noli seurakunnan kirkkoherra _N. J. Perander_. Epäilemättä olisi\nRenqvist ainakin osaksi voinut välttää niitä ikävyyksiä ja\nkärsimyksiä, joihin hän tämän miehen toimesta joutui, jos hän ei\nitsekin maltittomuudellaan ja itsepäisyydellään olisi antanut\nniihin aihetta. Puhumattakaan siitä että hän menetteli laittomasti\nerottamalla toimestaan kyläkuntiin asetetut tarkastusmiehet,\nloukkasi hän esimiestään monesti kiivaalla esiintymisellään. Hän\nkirjoitti hänelle kirjeitä, joissa hän ankarin sanoin soimasi häntä\nleväperäisyydestä ja velvollisuuksien laiminlyömisestä, uhaten tästä\nsyyttää häntä tuomiokapitulissa, ellei muutosta tulisi. Perander,\njoka vanhan tavan mukaan hoiti seurakuntaansa eikä pitänyt sitä muita\nhuonompana, ei kauan voinut kärsiä Renqvistin esiintymistä. Kun tämän\nlisäksi seurakunnan säätyhenkilöt, joita tuo ankara, uutta, ennen\nkuulumatonta järjestystä tavoitteleva pappi ei saarnoissaankaan ollut\nsäästänyt, kehottivat kirkkoherraa ryhtymään toimenpiteisiin häntä\nvastaan, ei tarvinnut heidän sitä turhaan tehdä. Sitäpaitsi tiesi\nPerander saavansa tehokasta kannatusta seurakunnan enemmistöltä,\nmonessa talossa ja perhekunnassa kun oli saatu kokea yhä leviävän\nherätyksen suruttomalle maailmalle aina ikäviä seurauksia. Hän päätti\nilmoittaa asiasta tuomiokapitulille. Valituskirjassaan, joka on\npäivätty lokakuun 20 p:nä 1820, valittaa hän apulaisensa \"liiallisia\nkatumus- ja hartausharjoituksia myöhään illoilla ja öisin\", \"hänen\nmieletöntä uutteruuttaan, joka saarnatuolissakin oli puhjennut\nmitä sopimattomimpiin sanoihin\". Tämän ohessa syytti Perander\napulaistaan aiheettomasta ja laittomasta sekaantumisesta kirkkoherran\nvirkatoimiin sekä loukkaavasta esiintymisestä esimiestään kohtaan.\nTodistuksena seurasi valitusta Renqvistin hänelle kirjoittamat\nloukkaavat kirjeet. Pyytäen tuon vastenmielisen apulaisen siirtämistä\ntoiseen paikkakuntaan, jättää Perander asianomaisten ratkaistavaksi,\nminkä rangaistuksen Renqvist esimiestään kohtaan osoittamastaan\nynseydestä tulisi saada. Tämän kirjeen johdosta määräsi\ntuomiokapituli Yli-Karjalan lääninrovastin, Kaavin kirkkoherran\n_S. Kiljanderin_ pitämään tarkastusta Liperissä. Se toimitettiin\nmaalisk. 3-5 p:nä 1821. Uudistettuaan tässä tilaisuudessa Renqvistiä\nvastaan tekemänsä syytökset sekä, väittäen hänen herkkäuskoisissa\nvaikuttaneen kiihkoa ja epäjärjestystä, josta tulevaisuudessa\nvoisi syntyä vaarallisia seurauksia, ehdotti Perander syytetyn\nsiirtämistä \"johonkin etäisempään seurakuntaan\". Niinikään tahtoi hän\npöytäkirjaan merkittäväksi että Renqvist aivan omavaltaisesti oli\njoka kyläkuntaan asettanut viisi tarkastusmiestä, vaikka semmoisia jo\nennestään löytyi ainakin yksi joka piirissä. Yhtä mielivaltaisesti\noli Renqvist Peranderin tekemän muistutuksen mukaan kyliin asettanut\nlukutaitoisia miehiä sekä saarnatuolista käskenyt kaikkia yli 15\nvuoden vanhoja henkilöitä, jotka eivät osanneet lukea, saapumaan\nheidän luo sisäluvussa opetettaviksi. Tämän Renqvistin toimenpiteen\nsanoi tarkastaja hyväksyvänsä kuitenkin sillä huomautuksella, että\nasian järjestäminen riippuisi seurakunnan kirkkoherrasta. Miten\ntarkkaan Perander koetti muistaa apulaisensa rikoksia, osoittaa\nsekin, että hän todisti väitteensä tämän sopimattomasta saarnatavasta\nilmoittamalla hänen muun ohessa saarnatuolista lausuneen, ettei\nuskottomilla ole kirpunkaan vertaa uskoa, sekä kysyneen eräältä\nkesken saarnaa kirkosta poistuvalta, riensikö tämä nyt jo\nkadotukseen. Niinikään oli Renqvist saarnoissaan usein lausunut, että\nsaatana asuu jumalattomien sydämmissä sekä että Vapahtaja ei etsinyt\nherrojen ystävyyttä eikä heidän huvituksiaan. Etenkin viimemainittua\nlausetta piti Perander hyvin loukkaavana, arvellen sen talonpojissa\nvaikuttavan säätyläisluokan halveksimista. Ja näillä esimerkeillä --\nmuita rovasti ei voinut esiintuoda -- oli muka Renqvistin sopimaton\nsaarnatapa todistettu!\n\nPeranderia kannattaen, esiintyi tarkastuksessa paitsi muita etenkin\ntoimeliaana myöskin pitäjän nimismies _I. Stenius_. Hän huomautti\nRenqvistin asettamien tarkastusmiesten aikaansaamista häiriöistä,\nväitti ettei hän kirkkoherran sairaana ollessa ollut pitänyt huolta\nesivallan kuulutusten julkaisemisesta kirkossa, vaan sensijaan\nsaarnatuolista oli lukenut kirkkolakia. Ei hän myöskään unohtanut\nhuomauttaa tarkastajaa siitä, että Renqvist oli kieltänyt Herran\nehtoollista henkilöiltä, jotka olivat oikeutetut sitä nauttimaan.\nTällä tavoin oli hän esim. kohdellut erästä talonisäntää sillä\nperustuksella, että tämä oli riitainen vaimollensa, vaikka\nkirkkoherra todisti, ettei tuossa väitteessä ollut ensinkään perää.\nSamaa virkavirhettä todistamaan antoi talollinen Tuhkanen esille\nkihlakunnanoikeuden pöytäkirjan, josta kävi selville, että hän\noli vetänyt Renqvistin oikeuteen, koska tämä oli käskenyt hänen\npoistumaan ehtoollispöydästä.\n\nTämmöiset olivat Renqvistiä vastaan tehdyt syytökset. Ne osoittavat\nselvästi, millä kannalla hänen vastustajansa, millä hän itse oli\nkristinuskon pyhimpien totuuksien suhteen. Edelliset edustavat\nkatoavan ajan kuollutta, maailmanmukaista kristillisyyttä, joka\nturvautuu vanhoihin kaavoihin, pitäen kaikkea, mikä vain tavalla\ntahi toisella niistä poikkeaa, hurmahenkisyytenä, hulluutena;\nRenqvist sitä vastoin puhuu ja toimii sen hengen elähyttämänä,\njonka herättävä ja uudistava vaikutus on luomassa uutta aikaa\nSuomen Siionissa. Myöntäen ylimalkaan oikeiksi kertomukset niistä\ntapahtumista, joita syyttäjänsä olivat esiintuoneet, puolusti\nRenqvist esiintymistään seurakunnan pappina omaantuntoonsa ja\nJumalan sanaan vetoamalla. Niinpä oli hän esim. kieltäynyt jakamasta\nHerran ehtoollista muutamille henkilöille, koska näiden jumalaton\nelämä selvään osoitti, etteivät he voineet siunaukseksi nauttia\ntätä pyhää ateriaa. Muuten on Kiljanderin toimittaman tarkastuksen\npöytäkirja etenkin Renqvistin puolustukseen nähden hyvin lyhyt. Yksi\nkohta vain on siinä vielä huomattava. Se ei puhu Renqvistin eduksi.\nHän näet tahtoi pöytäkirjaan merkittäväksi, että kirkkoherra oli\nhuonosti virkaansa hoitanut, laiminlyönyt kirkkokuria, laskenut\nHerran ehtoolliselle nuorukaisia, jotka eivät tietäneet paljon mitään\nkristinuskon päätotuuksistakaan, sekä että hän saarnoissaan ei\ntehnyt minkäänlaista erotusta jumalattomien ja hurskasten välillä.\nEi esiinny Renqvist sen kautta paremmassa valossa, että tarkastaja\nmuutamien hänen esiintuomiensa syytösten johdosta huomautti\nPeranderia noudattamaan kirkkolain määräyksiä. Hyvin kiire oli\nhänellä niinikään toimittamaan tuomiokapituliin puolustuskirjoitus\nniiden syytösten johdosta, joita häntä vastaan oli tehty. Kaksi\ntalonpoikaa Liperistä, J. Mustoinen ja J. Ruunukainen, lähti viemään\nsitä perille, jo toukokuun 11 p:nä jätettiin se tuomiokapituliin\n[Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].\n\nRenqvist sanoo tämän kirjoituksen aiheutuneen siitä, ettei hän\nrovasti Kiljanderin Liperissä pitämässä tarkastuksessa ollut saanut\ntilaisuutta itseään puolustamaan. Oudolta tuntuu tämäkin väite, sillä\nei ainakaan tarkastuspöytäkirja oikeuta ketään syyttämään Kiljanderia\npuolueellisuudesta. Vaikea oli kyllä Renqvistin asema. Hän oli\nköyhä mies ja hänellä oli täysi syy pelätä, että hänen vihamiehensä\ntekisivät voitavansa, valmistaaksensa hänelle tuntuvaa kostoa.\nVaan jos tämä selittääkin tuota hänen hätäilevää puuhaamistaan\nja huolellista itsensäpuolustamista, jonka silmämääränä tämän\nohessa selvään on vastustajien vikojen esiintuominen, ei riitä se\ntodistamaan hänen esiintymistään suuren miehen käytökseksi. Mutta\ntässä heikkoudessa toimii kuitenkin Herra, ja hänen kunniansa se on,\nettei Renqvist, miten suuriin ahdinkoihin ja kärsimyksiin hän sitten\ntaistelussaan joutuikin, milloinkaan luopunut vakuutuksestaan eikä\nsen totuuden puolustamisesta, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt.\n\nYhtä väsymättömällä innolla kuin ennen jatkoi Renqvist työtään\nLiperissä. Rovastintarkastukset ja käräjäjutut eivät olleet\nvähentäneet heräjävän kansan luottamusta häneen, vaan päinvastoin\nsitä lisänneet. Ennenpitkää kasvoi heränneitten luku niin suureksi,\nettei Renqvist enää voinut seuroja kodissaan pitää. Siitä syystä\nkehotti hän ystäviään lähelle kirkkoa rakentamaan seuratuvan,\nmissä hän lauvantai- ja sunnuntai-iltoina saisi heidän kanssaan\nsanaa viljellä, veisata ja rukoilla. Semmoinen rakennus saatiin\nvalmiiksi kevättalvella 1822. Likeltä ja kaukaa tulvasi sinne\nkansaa kuulemaan tuota elävähenkistä opettajaa, joka niin rohkeasti\ntotuutta julisti. Vaikka seurahuone oli 9 metriä pitkä, oli se\nlauvantai- ja sunnuntai-iltoina tungokseen asti täynnä. _Liperin\nKalliosta_ -- tällä nimellä oli paikka tunnettu naapuripitäjissäkin\n-- ja siellä pidetyistä hartauskokouksista puhuttiin kaikkialla\nnäillä seuduin. _Polvijärven_ ja _Kuusjärven_ erämaista, joissa ei\nsiihen aikaan vielä ollut kirkkoa, tuli tänne ihmisiä ottamaan osaa\nhartausseuroihin. Nämä kaukaiset vieraat viipyivät kirkkomatkoillaan\nLiperissä usein monta päivää, joskus viikkojakin, tuoden kotia\npalatessaan mukanaan monta kallista opetusta sukulaisilleen ja\ntuttavilleen [Kert. (1896) Liperin vaivaishoitolainen Niilo Varis,\nMaria Järveläinen Kuusjärvellä sekä talollinen Kaarle Lappalainen\nLiperissä; Ad. Neovius, Suomen Evankelis-Lutherilaisen Kirkon\nMatrikkeli.].\n\nPerander ei voinut toimetonna tätä katsella. Hän ilmoitti\ntuomiokapitulille seurahuoneen synnystä [Porvoon tuomiokapitulin\narkisto.], huomauttaen Renqvistin siinä pitämien hartausseurojen\ntuottamista häiriöistä, selvään viitaten muun ohessa siihenkin,\nettä näissä tilaisuuksissa kertomusten mukaan olisi harjoitettu\nsiveettömyyttäkin. Tämä kirjoitus esitettiin tuomiokapitulissa\nheinäkuun 3 p:nä 1822. Sitä ennen oli Renqvist, joka samana vuonna,\nLiperin kappalaisen kuoltua, oli määrätty toistaiseksi hoitamaan\ntätä virkaa, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] saanut kutsumuksen\nsaapua Porvooseen niiden syytösten johdosta tutkittavaksi, joita\nhän oli tehnyt Peranderia vastaan. Kuulustelu pidettiin elokuun 14\np:nä 1822. Tunnustaen kirjoittaneensa kirkkoherralleen muutamia\ntämän laiminlyömiä virkatehtäviä koskevia kirjeitä, ei Renqvist\nvoinut myöntää tuossa väärin menetelleensä eikä siinäkään, että hän\ntuomiokapitulissa oli esimiestään syyttänyt, koska tämä ei ollut\nottanut hänen veljellisessä rakkaudessa tekemiään huomautuksia\nkuuleviin korviin, vaan päinvastoin kehottanut häntä kääntymään\ntuomiokapitulin puoleen. Sitäpaitsi -- niin lausui Renqvist --\nosoittivat Peranderin virkatoimet hänen olevan miehen, \"joka ei\npelkää Jumalaa eikä häpeä ihmisiä\". Ainoastaan sen hän myönsi,\nettä hän Peranderille kirjoittamissaan kirjeissä olisi saattanut\nkäyttää vähemmän loukkaavia sanoja. Renqvistin kantaa ja hänen\nedustamaansa kristillisyyttä kuvaa hänen tässä tilaisuudessa\nPeranderin saarnoista lausumansa arvostelu. Kun häneltä näet\nkysyttiin, millä perustuksella hän oli väittänyt näitä kelvottomiksi,\nantoi hän sen vastauksen, että Peranderin tapana vain oli kuvata,\nmiten autuaita Jumalan lapset ovat ajassa ja ijankaikkisuudessa,\nvaan ettei hän milloinkaan opettanut, kuinka ihminen tulee Jumalan\nlapseksi, eikä puhunut mitään parannuksesta ja kääntymisestä, siten\neksyttäen seurakuntaa ajattelemaan, että tie autuuteen on aivan\nhelppo. Hyvinkin vähäpätöisistä seikoista oli Perander Renqvistiä\nsyyttänyt, ja tämäkin oli kirjoituksissaan eksynyt mittaamaan\nsamalla mitalla. Nekin asiat vedettiin kysymyksessä olevassa\ntilaisuudessa esille. Niinpä oli Renqvist kerran kinkeripaikassa\nnäpistelemisestä kurittanut erästä poikaa. Myöntäen tämän\nsyytöksen oikeaksi, puolusti hän itseään sillä, että kouluissakin\ntuommoisissa tapauksissa käytettiin ruumiinrangaistusta. -- Tässä\nkuulustelussa tehdyn pöytäkirjan loppuosa koskee Renqvistin ennen\nlausumia arvosteluja Liperin seurakunnan huonosta tilasta. Uudistaen\nPeranderia vastaan tekemänsä syytökset, myönsi hän tämän kyllä, jos\nkohta silminnähtävästi rangaistuksen pelosta, viime aikoina entistä\nhuolellisemmin valvovan esim. vihkimättömien pariskuntien saattamista\nlailliseen edesvastaukseen, mutta arveli hänen kuitenkin tämän\nLiperin seurakunnassa vallitsevan paheen suhteen yhä edelleenkin\nosoittavan suurta leväperäisyyttä. Jyrkästi puolusti Renqvist itseään\nsitä syytöstä vastaan, että hän muka mielivaltaisesti olisi kieltänyt\nihmisiltä Herran ehtoollisen. Epäilemättä oli hän tässä oikeassa, ei\nvain periaatteen kannalta katsoen, vaan niihin yksityiskohtiinkin\nnähden, jotka pöytäkirjassa mainitaan. Mutta sitä oudommalta tuntuu,\nettä Renqvist, joka tässä tienraivaajana edustaa hengellisesti\nkehittyneemmän ajan taistelua Herran ehtoollisen kirkossa yhä\nyleisemmäksi käynyttä väärinkäytöstä vastaan, syyttää Liperin\nseurakunnan säätyläisiä ehtoollisella käynnin laiminlyömisestä,\nikäänkuin tahtoisi hän pakoittamalla pakoittaa heitä Herran pöydälle.\nNiinpä hän esimerkiksi huomautti tuomiokapitulia siitäkin, ettei\nPerander moneen vuoteen ollut ehtoollista nauttinut, sanoen tuon\nherättäneen huomiota seurakuntalaisissa. Mutta kyllä olivat toiselta\npuolen vastustajatkin pitäneet huolta siitä, että Renqvistin oli\nvaikea säilyttää tyyneyttä ja tasapuolista malttia. Niin pitkälle\nolivat he, tahi oikeammin Perander mennyt, että hän oli syyttänyt\nRenqvistiäkin niistä siveellisyysrikoksista, joita jumalaton\nmaailma sepitti ja totena kertoi Liperin seurahuoneessa kävijöistä.\nIhmeteltävän nöyrästi loi syytetty luotaan tuon loukkaavan\nviittauksen, eikä näy tuomiokapituli vähintäkään epäilleen hänen sen\njohdosta antamansa selityksen todenperäisyyttä.\n\nTuomiokapitulin toimesta lykättiin Renqvistin asia\nkihlakunnanoikeuden tutkittavaksi. Ennenkuin täten syntynyt\noikeusjuttu alkoi, saapui piispa Molander, toimitettuaan\nennenmainitun piispantarkastuksen Iisalmella ja Nilsiässä, samaa\ntarkoitusta varten Liperiin. Tarkastusta kesti viisi päivää,\nhelmikuun 23-27 p:nä 1823. Vastoin Renqvistin tuomiokapitulille\ntekemiä ilmoituksia Liperin seurakunnan huonosta tilasta, arvosteli\npiispa kansan käsitystä kristinuskon totuuksista tyydyttäväksi ja\nsen lukutaitoa välttäväksi, jota paitsi pöytäkirjaan merkittiin,\nettä seurakunta oli antanut kiittävän todistuksen rovasti Peranderin\nvirkatoimista ja hänen arvokkaasta käytöksestään. Sitävastoin\npiti Molander \"esiintulleista syistä\" velvollisuutenaan kehottaa\nRenqvistiä vasta kirjoittamaan saarnansa sekä vaadittaessa näyttämään\nne kirkkoherralleen. Nuo jo ennen esiintuodut huomautukset monessa\ntalossa ja varsinkin lähellä kirkkoa olevassa seurahuoneessa\npidettyjen hartausseurojen vahingollisuudesta uudistettiin tässäkin\ntilaisuudessa. Tarkastuspöytäkirjassa sanotaan, että nämä kokoukset,\n\"jotka rukouskaavoihin ja niihin liittyvään käytöstapaan nähden\njyrkästi eroavat seurakunnissamme käytännössä olevista muodoista\",\novat tuottaneet paljon pahaa yhteiskunnallisessa elämässä,\nsynnyttämällä eripuraisuutta perheissä, ylpeyttä, tottelemattomuutta,\nvieläpä siveettömyyttäkin. Kaikesta tästä syytti Perander ja hänen\nkanssaan moni seurakuntalainen Renqvistiä, jonka esiintuomat\nselitykset ja puolustukset eivät piispan mielestä näy olleen paljo\nmistään arvosta [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Päinvastoin\ntuomitsi hän jyrkästi edellisen itsevanhurskaaksi mieheksi, sanoen\nhänen ylpeydellään ja rakastamattomuudellaan kipeästi loukanneen\nlähimmäisiään. Renqvistin uskonnollista kantaa piti hän ykspuolisena,\narvellen hänen sanankuulijoiltaan \"vaativan ainoastaan herätystä\".\nHuono oli piispan mielestä myöskin tuon muka täydellä syyllä moititun\npapin piispantarkastuksessa pitämä saarna, ala-arvoista hänen\nkirkossa toimittamansa kuulustelu. Sitäpaitsi oli Molander kuullut\nkerrottavan, että Renqvist valheella oli puolustanut itseään, kun hän\nsai muistutuksen siitä, ettei hän tämmöistäkään tilaisuutta varten\nollut saarnaansa kirjoittanut [J. Fr. Berghin päiväkirja, jonka\nomistaa kirkkoherra O, J. Cleve].\n\nRaskauttavana muistutuksena Renqvistiä vastaan esitettiin\ntässä tilaisuudessa lopuksi uusi todistus siitä, että hän muka\nomavaltaisesti oli kieltänyt muutamilta Herran ehtoollisen. Asian\nlaita oli seuraava. Renqvist oli kutsuttuna käynyt talollisen\nKolehmaisen luona, joka oli sairaana. Siellä oli hän veisauttanut\nmuutamia virsiä ja pitänyt rukouksia, joiden kestäessä sairas\npolvillaan oli häneltä pyytänyt Herran ehtoollista. Renqvist ei\nkuitenkaan ollut pyyntöön suostunut, vaan ehdottanut, että tuo\njätettäisiin seuraavaan päivään. Yöllä oli sairas kuollut, ja\nRenqvist oli siis syypäänä siihen, että hänen täytyi viimeiselle\nmatkalleen lähteä saamatta Herran ehtoollista. Turhaan huomautti\nRenqvist, että Kolehmainen mainitussa tilaisuudessa oli houriossa\nsekä käyttäytyi aivan mielipuolen tavoin. Syytöstä pidettiin niihin\nmäärin raskauttavana, että tuomiokapituli jätti tämänkin asian muiden\nRenqvistiä vastaan tehtyjen syytösten kera kihlakunnanoikeuden\nharkittavaksi. Miten maallinen oikeus aikana, jolloin kirkon johtavat\nhenkilöt tällä tavoin kohtelivat kaiken elävähenkisen kristillisyyden\nilmauksia, oli Renqvistiä arvosteleva, sitä ei ollut vaikea ennakolta\ntietää. Sentähden lausuikin Renqvist eräässä tähän aikaan pitämässään\nseurapuheessa: \"Kyllä minulle vihollisen yllytyksestä valmistetaan\nkovia vainoja, mutta Herra on minua auttava\". [Kertonut (1896) Anna\nMaria Härkönen, joka tämän oli isältään, Juhana Härköseltä, kuullut.]\n\nTutkiessaan Peranderin ja Renqvistin välistä riitaa, kiinnitti\nkihlakunnanoikeus huomionsa seuraaviin kohtiin. Todistaaksensa\nLiperin seurakunnan huonoa tilaa ja puolustaaksensa itseään\nPeranderia vastaan, oli Renqvist muun ohessa väittänyt pitäjän\nkiertokoulunopettajaa Hasselinia kelvottomaksi tätä virkaa hoitamaan,\nkoska mies, niinkuin myöskin oikeudessa todistettiin, oli juoppo\nsekä kerrassaan leväperäinen toimissaan. Miten väärin Renqvistin\nparaita tarkoituksia selitettiin, näkyy siitä, että toiset\ntodistajat arvelivat hänen tehneen tämän syytöksen itse päästäksensä\nkysymyksessä olevaan virkaan. Epäilemättä rohkasi heitä sekin seikka,\nettä Perander piispantarkastuksessa oli Hasselinia lämpimästi\npuolustanut. Ikävän vaikutuksen tekee niinikään se tapa, millä\noikeus käsitteli niitä Renqvistin vaikuttimia, joiden mukaan hän oli\nkieltäytynyt jakamasta Herran ehtoollista muutamille henkilöille.\nHäntä ei käsitetä tahi ei tahdota käsittää ensinkään. Sitävastoin\nPerander, joka leväperäisyydestä ei ollut saapunut erään sairaan luo\ntälle ehtoollista antamaan, vapautettiin kaikesta edesvastauksesta.\nMutta eniten silmäänpistävä on kuitenkin kihlakunnanoikeuden\nmenettely erään 15 vuotisen pojan kurittamisesta tehdyn syytöksen\njohdosta, josta ennen on kerrottu. Jos missään, niin tulee tässä\nselvään näkyviin vastustajien mieskohtaisuus ja heidän huonot\nvaikuttimensa, samoinkuin oikeuden puolueellinen ahdasmielisyys.\nTämä juttu päättyi näet niin, että Renqvist vangittiin\nvaltiovalarikoksesta lokakuun 7 p:nä 1823. Ja tämä tapahtui aikana,\njolloin koulunopettajat, isäntäväki, virkamiehet y.m. yleisesti\nkäyttivät ruumiinrangaistusta katsomatta sitä, oliko rangaistava\nalaikäinen vai eikö! -- Lääninvankilaan ei Renqvistiä kuitenkaan\npassitettu, koska muutamat talolliset ottivat vastatakseen, ettei\nhän karkaisi. Näiden vartioimana sai hän oleskella kodissaan, kunnes\nhovioikeus, johon hän viimemainitun tuomion johdosta vetosi, ehtisi\nasian ratkaista.\n\nKuten ennen on kerrottu, oli piispa Molander Pietariin toimittanut\nkertomuksen Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä helmikuussa 1823\ntoimittamastaan piispantarkastuksesta ja ministerivaltiosihteeri\nRehbinder sen johdosta käskenyt tuomiokapitulia ryhtymään\ntoimenpiteisiin herännäisyyden kukistamiseksi. Viimemainitun\ntuomiokapitulille elokuun 2 p:nä 1823 lähettämässä kirjoituksessa\nvaaditaan asianomaisia peruuttamaan Renqvistille edellisenä\nvuonna antamansa määräys toistaiseksi hoitamaan kappalaisenvirkaa\nLiperissä, \"koska seurakunta hänen vaikutuksestaan ei luottanut\nmuuhun papistoon, ja koska hän eri kokoushuoneessa pitämillään\njumalisuudenharjoituksilla oli perustanut oman seurakunnan, jota hän\nkaikin tavoin koetti suurentaa\". Sensijaan oli tuo vaarallinen pappi\nsiirrettävä Porvooseen, ollaksensa siellä tuomiokapitulin välittömän\nkatsannon alaisena. Jo marraskuissa 1823 sai Renqvist tuomiokapitulin\nhänelle lähettämän kirjoituksen kautta tiedon tästä käskystä. Hän ei\nkuitenkaan voinut sitä heti noudattaa, koska hän kihlakunnanoikeuden\npäätöksen mukaan ei saanut paikaltaan mihinkään liikkua.\nTuomiokapitulin täytyi siis malttaa mieltään sen varoituksenkin\nsuhteen, jonka se Rehbinderin vasta mainitun kirjeen johdosta oli\npitänyt itsensä velvoitettuna Renqvistille antamaan.\n\nEikä siinä kyllin, että Porvoon hiippakunnan tuomiokapituli ja sen\npapisto mitä säälimättömimmällä ankaruudella arvosteli ja valvoi\nRenqvistin toimintaa -- sama oli Turunkin hiippakunnan papiston\nmielipide hänestä. Niinpä lausui esim. arkkipiispa _J. Tengström_\nTurun pappeinkokouksessa v. 1825 herännäisyysliikettä koskevassa\npuheessaan mieltymyksensä siitä, että \"se mies, joka etenkin oli\naikaansaanut ja ylläpitänyt häiriöitä, nyt oli haastettu maalliseen\noikeuteen sekä ajattelemattomien tekojensa tähden asetettu\ntuomiokapitulin läheisemmän valvonnan alaiseksi\" [Handlingar i\nanledning af prästmötet i Åbo den 16-24 september 1825, 83.].\n\nMillä mielellä Renqvist kantoi kovaa kohtaloaan, näkyy eräästä\nhänen tähän aikaan tuomiokapitulille lähettämästään kirjoituksesta.\nTarkastaessaan siinä kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaa, lausuu hän\nmuun ohessa seuraavat sanat: \"Jos kohtaloni olisikin marttyyrin\nkruunu, kärsin viattomana uskonnon, hyveen ja hyvien tapojen\nharrastamisen tähden ja tahdon iloisena kohtaloani kantaa, vaikka\nolisinkin vakuutettu siitä, että rovasti Perander keksimillään\nja vastoin asianomaisten tahtoa tekemillään kanteilla on kovasti\nkostanut mitä häntä vastaan olen rikkonut, pitäessäni huolta Jumalan\nseurakunnan ijankaikkisesta autuudesta. Moni helläsydämminen\nihminen on ainakin säälivä minua ja onnetonta perhettäni, rakasta\nvaimoani ja neljää turvatonta lastani -- -- --\" \"Lopuksi en saata\nolla muistuttamatta, että ankara yleinen mielipide on valmistanut\nminulle tämän onnettomuuden. Enemmän innokkaana kuin pahana, enemmän\nyksinkertaisena kuin kavalana olen Jumalan seurakunnalle opettanut\nkalliin oppimme pyhiä ohjeita. Luulen jokaisen puolueettoman edessä\nvoivani puolustaa oppiani ja tarkoitukseni puhtautta. Vakaasti voin\nvakuuttaa, että silmämääränäni on ollut sanankuulioitteni siveellinen\nsivistyminen ja heidän perehtymisensä Jumalan sanaan. Jos olen\nrikkonut, seuratessani aikamme kunnianarvoisten miesten edustamien\nevankeliumiseurojen opetuksia ja siten saavuttanut maailmanmielisten\nvihan, halveksimisen ja pahansuonnin, niin toivon suurimmassa\nnöyryydessä valistuneitten esimiesteni tunnustusta siinä, missä olen\noikeassa, sekä että he lempeällä sääliväisyydellä minua oikaisevat,\nkun erehdyn. Totta on, että minä enemmän liiallisesta kiivaudesta\nhyvän asian puolesta kuin uppiniskaisuudesta ja vastustamishalusta\nolen loukannut esimiestäni h:ra rovasti Peranderia, jota (älköön tätä\npaheksittako) tunnossani olen pitänyt kovin kylmänä ja haluttomana\npyhää tointansa hoitamaan. Mutta koska hänen oikaisemisensa ei\nollut minun tehtävänäni, niin rukoilen Teidän kauttanne h:ra\nrovastilta, jota olen loukannut, säälivää anteeksiantamista.\nEttä moni joko sentähden, että joskus olin häntä nuhdellut, tahi\nkevytmielisesti joukkoa seuraten viime piispantarkastuksessa\nhuusi: ristiinnaulitse, ristiinnaulitse, sekä ehkä jonkun pahaa\nsuovan yllyttämänä suullisesti kantoi päälleni tahi toi esille\nminua vastaan sepitettyjä valheellisia herjauskirjoituksia ja\nniissä kertoi olemattomista tapahtumista, joita ei hän koskaan ole\naikonut, koettanut, uskaltanut tahi saattanut todistaa -- kaiken\ntuon jätän sikseen. Hyvä, etteivät ne, jotka pitävät rukousseurojani\neleusialaisina mysterioina, ole syyttäneet minuakin törkeimmistä\nrikoksista. Moite on kuitenkin moitetta ja kaipaa laillista\ntodistusta, ennenkuin kukaan on oikeutettu sitä uskomaan. Kuitenkin\non tämä yhdistynyt liitto saattanut Teissä ja piispantarkastuksessa\nsaapuvilla olleissa kunnioitettavissa esimiehissä synnyttää nurjaa\nmieltä minua kohtaan. Ilolla haluaisin siis, kunnioitettavaa käskyä\nnoudattaen, mitä pikemmin sitä parempi, matkustaa Porvooseen, toivoen\nsiellä voivani osoittaa viattomuuteni ja saavuttaa esimiesteni\nsuosion, etenkin koska siten pääsisin pois tältä seudulta, missä\nolen kärsinyt kovimmat vainot, jos kohta moni kieltäjistäni ehkä\nonkin Pietarin tavoin katunut syntinsä. Mutta tämänkin toiveen\novat kihlakunnanoikeuden kovan ja onnettoman päätöksen seuraukset\ntoistaiseksi minulta riistäneet\". Vastustajien Renqvistille hankkimat\nodottamattoman kovat kärsimykset eivät ole häntä yllyttäneet vihaan,\nvaan sovinnollisuuteen, ei kiihkoon, vaan maltillisuuteen. Koetuksen\ntulessa sulatettuna esiintyy hänen uskonsa nöyrempänä, puhtaampana.\nHäntä turvaa Herra, ja se turva on luja eikä horju, jos ihmiset\nkilvan koettavatkin häntä sortaen painaa maahan. Tämän Herran käsiin\noppii hän yhä ehdottomammin antautumaan -- hänehen ihmisten vääristä\ntuomioista yhä turvallisemmin vetoamaan. Niinpä lausuu hän tässä\ntuomiokapitulille lähettämässään kirjoituksessa, vangitsemisestaan\npuhuessaan: \"Sum judicatus, Deus de omnibus supremo die judicet\"\n(minä olen tuomittu, Jumala tuomitkoon kaikista viimeisenä päivänä).\n\nKymmenen viikkoa oli Renqvist ollut vankina kodissaan, kun Vaasan\nhovioikeuden hänen valituksensa johdosta antama päätös saapui\nLiperiin. Se vapautti hänet tuosta rangaistuksesta, määräten tämän\nohessa, että juttu oli uudelleen tutkittava kihlakunnanoikeudessa.\n\nNoudattaen tuomiokapitulin määräystä, matkusti Renqvist Porvooseen,\nminne hän saapui maaliskuun 3 p:nä 1824. Jo samana päivänä kutsuttiin\nhän tuomiokapitulin eteen. Piispa johti hänen mieleensä, että hän\n\"ei täyteen 7 vuotta sitä ennen Herran alttarin edessä valalla\noli sitoutunut saarnaamaan ainoastaan sitä oppia, joka perustuu\nraamattuun ja tunnustuskirjoihin, jotka varoittavat kaikesta\neriseuraisuudesta\", ja muistutti häntä hänen velvollisuuksistaan\npappisviran menettämisen uhalla.\n\nLoistava Renqvistin asema Porvoossa ei suinkaan ollut. Seurakunnan\nylimääräisenä pappina ei hänellä ollut mitään palkkaa, ja Pietarista\ntuli vasta 1826 vastaus tuomiokapitulin ehdotukseen hänelle Porvoon\npedagogian v.t. rehtorina tulevasta palkasta. Mutta jos hän heti\nolisikin päässyt nauttimaan tätä 200 paperiruplan suuruista tuloa,\nei olisi hänellä siitä paljon turvaa taloudellisissa asioissaan\nollut. Koko tämä summa kului nim. palkaksi sijaiselle, Renqvistin\nkun Liperissä jatkuneen oikeusjutun tähden tuon tuostakin täytyi\nsinne matkustaa. Kihlakunnanoikeus käsitteli näet hänen asiaansa\nuudelleen yhdeksässä eri käräjässä, joista ensimmäiset pidettiin\nlokakuun 18 p:nä 1824. Vasta v. 1826 julisti se päätöksensä. Näiden\nRenqvistin kärsimyksien lisäksi valmistivat hänen vastustajansa\nhänelle yhä uusia ahdinkoja. Mitä huolellisimmin valvottiin hänen\ntoimiaan ei vaan Porvoossa, mutta hänen käräjämatkoillaankin. Tuntuu\nkuin olisivat maallikot ja papit, ylhäiset ja alhaiset solmineet\nliiton tuon turvattoman miehen kukistamiseksi. Ei sekään avannut\nasianomaisten silmiä Renqvistin hyödyllisiä toimia näkemään,\nettä hän niin suurella menestyksellä oli taistellut väkijuomien\nväärinkäyttämistä vastaan. Ja kuitenkin pitivät vallanpitäjätkin\ntämän paheen leviämistä kansassa arveluttavana, vaatien papistoa\nsitä vastustamaan. Niinpä teki kenraalikuvernööri Zakrewski\nheinäkuun 28 p:nä 1824 Porvoon tuomiokapituliin siitä ilmoituksen,\njossa hän moitti papiston leväperäisyyttä tässä suhteessa [Porvoon\ntuomiokapitulin arkisto.].\n\nV. 1824 ilmoitti piispa Molanderin poika K. A. Molander, joka oli\npappina Ilomantsissa, että Renqvist viimemainitussa pitäjässä\nmatkallaan Liperiin samana vuonna oli pitänyt hartausseuroja\nvanhempiensa kodissa sekä muutamissa syrjäisissä kylissä. Kuopion\nmaaherra, jolta tuomiokapituli tiedusteli, miksi Renqvist niin kauan\nviipyi matkallaan, lähetti Porvooseen Liperin kruununvoudin helmikuun\n18 p:nä 1825 päivätyn ilmoituksen siitä, että tuo uppiniskainen\npappi kysymyksessä olevalla matkallaan tuon tuostakin oli pitänyt\nrukoushetkiä monessa kylässä. Yhä huolellisempiin toimenpiteisiin\nryhtyi tuomiokapituli. Renqvist oli lähettänyt Porvooseen todistuksen\nhänelle sattuneesta taudinkohtauksesta. Tuomiokapituli ei luottanut\nsiihen, vaan tiedusteli Kuopion maaherralta, vieläkö tauti esti\nRenqvistiä matkalle lähtemästä, sekä vaati rovasti Kiljanderilta\nlausuntoa hänen viimeksi pitämiensä rukousseurojen laadusta,\nkauanko niitä oli kestänyt y.m. y.m. [Porvoon tuomiokapitulin\narkisto.] Mutta näilläkään toimenpiteillä eivät asianomaiset\nsaaneet sammutetuksi sitä innostuksen tulta, joka paloi Renqvistin\nsydämmessä. Ei saattanut hän Porvooseen saavuttuaankaan olla\njulistamatta Kristuksen evankeliumia ihmisille. Niinpä hän esim.\nheinäkuussa 1825 piti rukoushetkiä Porvoon läheisyydessä olevissa\nseurakunnissa, muun ohessa majuuri _N. L. Gripenbergin_ kodissa\nLiljendalin kappelissa, jonka kappalainen _L. Tallgren_ tuntuu\nolleen altis hänen opetuksilleen. Millä tavoin kenraalikuvernööri\nZakrewski muutamia viikkoja myöhemmin näillä seuduin liikkuessaan oli\nsaanut tästä vihiä, ei tiedetä, mutta seuraus siitä oli Renqvistille\nhyvin tuntuva. Kun nim. tuo korkea herrakin oli asiaan puuttunut\ntiedustelemalla, miten eriseuraisuudesta tunnettu, tuomiokapitulin\nvalvonnan alaisena oleva pappi sai pitää \"salaisia kokouksia\",\noli muka vihdoinkin ryhtyminen ankarampiin keinoihin. Elokuun 15\np:nä 1825 erotti tuomiokapituli Renqvistin toistaiseksi hänen\nopettajavirastaan sekä kielsi häntä papin tehtäviä toimittamasta.\n\nNäin kovaa iskua ei ollut Renqvist odottanut. Oliko hänen\ntulevaisuutensa pappina kerrassaan ehkäisty, vai uskaltaisiko hän\ntoivoa muutosta tuomiokapitulin päätökseen? Mitä hän tähän aikaan\nlieneekin ajatellut: kauniina ruskotti taivaan reunalla hänen\nsilmiensä edessä sen uuden ajan koitto, jota hän edusti. Lyhyesti\nesitettyään vaikutustansa pappina ja niitä kärsimyksiä, joiden\nalaiseksi hän Herran sanan julistajana oli joutunut, huomauttaa hän\nvalituksessaan Turun hovioikeuteen Rehbinderin kirjeestä vuodelta\n1823, sanoen sen aiheutuneen siitä, että piispa Molander, alttiina\ntotuuden vastustajien valheellisille syytöksille, oli tehnyt hänet\nepäluulonalaiseksi keisarinkin silmissä, muun ohessa lausuen: \"Että\ntuon korkean kirjoituksen isällistä ja lempeää tarkoitusta on hyvin\nankarasti selitetty ja sovitettu minuun, onnettomaan mieheen,\nsen hyvin selvästi näen ja huomaan; mutta tämmöinen menettely on\nodottamaton meidän aikana, jolloin valistuksen tulisoiton olisi\npitänyt hajoittaa suvaitsemattomuuden synkät pilvet eikä omantunnon\nrauhan joutua uskonnollisten riitojen ja vainojen sorrettavaksi\".\nParemmin kuin tuomiokapituli ymmärsi Turun hovioikeus Renqvistin\nasemaa arvostella. Huhtikuun 19 p:nä 1826 kumoten viimemainitun\nvirkakunnan tuomion, asetti se hänet jälleen niihin virkatehtäviin,\njoita hoitamaan kirkollinen hallitus oli pitänyt häntä kelvottomana,\nkunnes asianomaiset oikeudet olivat hänen juttunsa lopullisesti\nselvittäneet. Vaan ei tämäkään päätös suojellut tuota onnetonta\nmiestä vihamiesten vainolta ja mielivallalta. Kuten tiedämme,\noli Porvoon tuomiokapituli pitänyt huolta siitä, että Renqvistiä\nPietarissa pidettiin epäluulonalaisena ja yhteiskunnalle vaarallisena\nhenkilönä. Sieltä saapui Porvooseen kesäkuun 16 p:nä päivätty\nkeisarillinen käsky, jonka mukaan Renqvist heti oli määrättävä\nsaarnaajaksi _Svartholmaan_, jonka komentajan tarkoin tulisi valvoa,\nettei hän saisi linnasta mihinkään poistua. Jo siinä lausunnossa,\njonka rovasti Kiljander antoi tuomiokapituliin Liperissä v. 1821\npitämästään tarkastuksesta, on kysymys tuommoisesta keinosta tuon\nhäiriötä tuottavan papin syrjäyttämiseksi. Siinä ehdotetaan nim.\nettä Renqvist määrättäisiin vankilansaarnaajaksi, joksi hän muka\nolisi paljon sopivampi kuin papiksi väkirikkaassa seurakunnassa,\nmissä kansa helposti hänen saarnoistaan ja liiallisista\nhartausharjoituksistaan voisi yltyä levottomuuksiin. Hyvin luultavaa\non, ettei tätä ehdotusta, joka tietysti oli mieliksi Porvoon\ntuomiokapitulille, salattu hallitukselta, vaan että se päinvastoin\naiheutti yllämainitun keisarillisen käskyn.\n\nEnnenkuin Renqvist siirtyi uuteen virkaansa, johon\ntuomiokapituli hänet määräsi heinäkuun 13 p:nä 1826, oli Liperin\nkihlakunnanoikeudessa vihdoinkin hänen pitkällinen juttunsa\npäättynyt. Viimemainittu oikeus ei kyllä paitsi oikeuskulujen\nmaksuja ollut langettanut häntä muuhun rangaistukseen kuin julkiseen\nanteeksipyyntöön esimiehiltään, joita hän oli loukannut, mutta kun\npöytäkirjat saapuivat tuomiokapituliin, oli tässä virkakunnassa jo\ntehty uusia syytöksiä häntä vastaan. Etenkin yksi tuomiokapitulin\njäsen, lehtori _K. E. Alopaeus_, joka siihen aikaan oli v.t.\nkirkkoherrana Porvoossa, oli hänen esiintymisestään pahasti\nloukkaantunut eikä suinkaan ollut altis tuomiota lieventämään.\nHuolimatta hänen kielloistaan ja uhkauksistaan oli nim. Renqvist\npitänyt \"luvattomia kokouksia\" hänen hoitoonsa uskotussa\nseurakunnassa sekä sopimattomilla sanoilla ja kirjoituksilla häntä\npahoittanut. Tätä väitti hän saaneensa kokea jo heti Renqvistin\ntultua Porvooseen, mutta etenkin v. 1826. Turhaan oli hän koettanut\nviimemainitulle terottaa, ettei semmoisia rukouskokouksia, joihin\nkokoontui enemmän kuin muutamia harvoja henkilöitä, voisi sanoa\nkotihartauden harjoittamiseksi. Renqvist oli silloin kysynyt, miten\ntulee kohdella ihmisiä, kun he saapuvat kokouksiin, sekä lehtorin\nneuvon johdosta: \"teidän tulee käskeä heitä poistumaan\", vastannut:\n\"Vapahtaja teki opetuslapsensa ihmiskalastajiksi, mutta kuka\nkalastaja on niin yksinkertainen, että hän, heittäessään verkkonsa\napajalle, ensin pelottaa kalat pois? Aivan toisin opettaa Vapahtaja\nLuuk. 5 luvussa, missä puhutaan suuresta kalansaaliista\". Tästä\nilmoitti Alopaeus tuomiokapituliin kesäkuun 22 p:nä 1826. Uuden\nsamanlaisen kanteen jätti hän esille marraskuun 15 p:nä s.v. [Porvoon\ntuomiokapitulin arkisto.] Hän valittaa siinä, että Renqvist, jota\nhän uudelleen saman kuun 5 p:nä oli kieltänyt kokouksia pitämästä,\nmuutamia päiviä myöhemmin kuitenkin oli johtanut hartautta\nkoulutalossa eräässä tämmöisessä tilaisuudessa, selittäen että\nlehtorin kielto sotisi sekä jumalallista että inhimillistä lakia\nvastaan. Kieltojen ja rangaistusten uhallakin aikoi siis Renqvist\npysyä vakuutukselleen uskollisena. Hänen tunnussananaan oli \"enemmän\ntulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä.\" Vaikeampi on selittää, miksi hän,\nniinkuin Alopaeus viimemainitussa valituksessaan myöskin sanoo, ei\nollut suostunut saarnaamaan \"kuin yhden kerran\", sanoen esim. eräänä\npyhänä sattuneen sairauden häntä tuosta estäneen, \"vaikka hän samana\npäivänä oli kirkossa\". Epäilemättä piileilee tämänkin syytöksen\ntakana rettelöitä ja nurjaa mieltä Renqvistiä vastaan, jonka\nrikoksellisuus kaikin tavoin oli näytettävä toteen. Tuomiokapituli\njulisti päätöksensä Renqvistin pitkässä ja yhä monimutkaisemmaksi\nkäyneessä jutussa marraskuun 15 p:nä 1826. Siihen eivät jäävin\ntähden ottaneet osaa piispa Molander eikä lehtori Alopaeus [Porvoon\ntuomiokapitulin arkisto.]. Renqvist tuomittiin tuomiokapitulin edessä\njulkisesti pyytämään anteeksi rovasti Peranderilta, kontrahtirovasti\nKiljanderilta ja lehtori Alopaeukselta, erikseen itsekultakin, heitä\nvastaan tekemistään vääristä syytöksistä sekä heistä kirjeissä\nkäyttämistään loukkaavista lausetavoista.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun Renqvist elokuun 16 p:nä 1826\nastui uuteen virkatoimeensa. Vastustajat olivat voittaneet -- hänen\ntäytyi tyytyä kohtaloonsa ja yleisön halveksivaan arvosteluun. Millä\nmielellä hän näin ollen ryhtyi uutta virkaansa hoitamaan, kun hän\nsitäpaitsi jo alussa huomasi, että hän itsekin oli vankina, ei ole\nvaikea käsittää. Hänen kärsimyksiään lisäämään tulivat leipähuolet,\npalkakseen kun oli määrätty ainoastaan 365 paperiruplaa vuodessa.\nSynkemmältä kuin koskaan ennen näytti hänen tulevaisuutensa pappina\nja perheenisänä. Ja jos hän, tuo uskollinen Herran palvelija, monesti\nsaattoikin unohtaa omat kärsimyksensä: minkä kohtalon alaiseksi\njoutuisi Jumalan valtakunta Suomessa, kun virkavalta ja syvään\njuurtuneet ennakkoluulot pakoittamaila pakoittivat herätyshuudot\nvaikenemaan? -- Mutta Svartholman vangin huokauksiin vastasi\nlohdutuksen ja toivon Jumala, opettaen häntä näkemättä uskomaan ja\nsiten kasvattaen häntä sitä suurta taistelua jatkamaan, johon hän oli\nhänet valinnut [Paitsi ennen mainituita lähteitä olen tässä luvussa\nkäyttänyt: Akiander VII, 61-80, 109-168.].\n\n\n\n\nIX.\n\nJuhana Fredrik Bergh ylioppilaana ja ylimääräisenä pappina.\n\n\nV. 1794 määrättiin pitäjänapulaiseksi _Suonenjoelle_ _Kaarle Fredrik\nBergh_. Hän oli kotosin Maaningalta, missä oli syntynyt v. 1763.\nElettyään mitä kirjavinta nuoruudenaikaa, jona hän oman kertomuksensa\nmukaan \"tienkulkijana kasvoi milloin siellä, milloin täällä\",\nsekä oltuaan muun ohessa toista vuotta vapaaehtoisena sotamiehenä\nSavon jalkaväen rykmentissä, oli hän vasta 20 vuoden ikäisenä\nruvennut opintoja harjoittamaan. Ettei häneltä puuttunut kykyä eikä\nahkeruutta, näkyy siitä, että hän v. 1785 pääsi ylioppilaaksi, vaikka\noli aivan varaton eikä ollut saanut varsinaista kouluopetusta kuin\nkaksi lukukautta Oulun koulun rehtorinluokassa [Sukukirja; Suomen\naatelittomia sukuja.].\n\nTämä Kaarle Fredrik Bergh on herännäisyyden historiassa kuuluisan\nBergh-suvun kantaisä. Millainen mies hän itse lieneekin ollut --\nhänestä löytyy ainoastaan vähän ja osaksi hyvinkin ristiriitaisia\ntietoja -- aivan tavallinen pappila ei hänen kotinsa ollut. Niinpä\nkävi esim. Paavo Ruotsalainen, palatessaan toiselta matkaltaan\nHögmanin tykö, hänen luonaan [Kertonut (1896) pitäjänkirjuri V.\nSuhonen Suonenjoella sekä asessori K. A. Malmberg.]. Jos Paavo\npahenikin Berghin kertomuksista seudun taitamattomista heränneistä,\njoita siellä jo siihen aikaan alkoi ilmestyä, osoittaa tämä käynti\nSuonenjoen pappilan jo vuosisadan alussa olleen jonkunmoisessa\nmaineessa elävähenkisten kristittyjen suosimisesta. Ja ennen kaikkea\novat tästä kodista lähteneet lapset jälkimaailmalle todistaneet\nsuuria siitä Jumalan armollisesta etsimisestä, jonka esineenä se\noli. Yksi näistä lapsista vetää jo siihen aikaan, jolloin Renqvistin\nherätyshuuto kaikui Liperissä, huomion puoleensa. Hänen aikuisempia\nelämänvaiheitaan tahdomme tässä silmäillä [Tässä luvussa Juhana\nFredrik Berghistä julkaistut tiedot olen vuoteen 1824 koonnut hänen\nkirjoittamastaan ennen mainitusta päiväkirjasta.].\n\nKaarle Fredrik Berghin ja hänen ensimmäisen puolisonsa Kristina\nKjellmanin (k. 1807) vanhin poika, _Juhana Fredrik Bergh_,\nsyntyi Suonenjoen pappilassa kesäkuun 17 p:nä 1795. Pojan vilkas\nmielikuvitus, hänen harvinaisen hyvä käsityskykynsä ja harras\nopinhalunsa takasivat menestystä isän opetukselle, joka tarkoitti\nhänen valmistamistaan Porvoon lukioon. Altis oli Juhana Fredrik\nmyöskin niille kristilliseen siveyteen kehottaville neuvoille, joita\nhän kodissaan sai, jos hän toiselta puolen jo lapsena tunsikin suuria\nkiusauksia syntiin. Ikäänkuin olisi hän aavistanut nuoruutensa ajan\nvaarat, lausui hän kerran -- hän oli silloin 8 vuoden ikäinen --\nlukiessaan katkismustaan, isälleen: \"Tahtoisin kuolla aina ollakseni\nVapahtajan tykönä\". Mieheksi tultuaan muisteli hän niinikään 14\nvuoden vanhana monesti tunteneensa katumusta ja kovia omantunnon\nnuhteita synnin tähden, vaikka hän, ankarasti itseään tuomiten, sanoo\nniiden aiheutuneen vain rangaistuksen pelosta.\n\nV. 1812 otettiin Bergh oppilaaksi Porvoon lukioon. Paraana eväänään\nmatkalla tuohon kaukaiseen opinahjoon oli hänellä isän neuvot ja\nvaroitukset, jotka etenkin kehottivat häntä välttämään jumalattomien\nkumppanien seuraa. Mutta näistä eväistä ei ollut hänellä perille\npäästyään paljon mitään jälellä. Ennenpitkää antautui hän vapaasti\ntoveriensa raakaan seuraelämään, lyöden korttia, kiroillen ja\nkallistaen lasia yhtä rohkeasti kuin muutkin. Ei vaikuttanut hänen\nensimmäinen Herran ehtoollisella käyntinsäkään -- Bergh kävi\nrippikoulua Porvoossa v. 1813 -- muutosta hänen elämässään. Mutta\nkyllä olivatkin silloiset olot Porvoossa, niinkuin ylimalkaan\nmiltei kaikkialla maassamme, omiaan eksyttämään vakaastakin kodista\nlähtenyttä nuorukaista synnin poluille. Bergh kuvaa niitä myöhemmin\n(1822) seuraavin sanoin: \"Käsitys Jumalasta oli aivan häälyvä;\nhänen sanaansa, tahtoansa ja määräyksiään pidettiin ihmisten\nkeksiminä sääntöinä, tarpeellisina vain yhteiskunnallisen elämän\nylläpitämiseksi, Jumalaa aistillisten himojen alkuna, sovinto-oppia\neksytyksenä, joka ei mitenkään sopisi valistuneelle ihmiselle.\"\nKoko katsantotavaltaankin aivan vieraantuneena lapsuutensa uskolle\nja pitäen isänsä neuvoja ja opetuksia vanhuudenheikkouden oireina,\ntuli Bergh, erottuaan lukiosta syksyllä 1815, ylioppilaaksi\nhelmikuussa 1816. Kuten tiedämme, löytyi kyllä Turussa siihen aikaan\neläviä, pyhityksen tiellä vaeltavia kristittyjä, mutta niitä hän ei\nlöytänyt eikä etsinytkään. Hän jatkoi entistä rohkeammin iloista,\nkaikenlaisiin synninharjoituksiin altista elämäänsä, joutumatta\nkuitenkaan millään tavoin maailman silmissä rappiotilaan. Päinvastoin\nharjoitti hän tämän ohessa etenkin ajoittain ahkeraan opintoja,\naikoen suorittaa maisterintutkinnon. Monesti esiintyi hän ajan tavan\nmukaan tuomiokirkon saarnatuolissa pitämättä tuota millään tavoin\nsopimattomana, etenkin koska hän usein ennenkin oli saarnannut,\nensikerran joulupäivänä 1812 Suonenjoen kirkossa. Tätä muistellessaan\nkirjoittaa Bergh muutamia vuosia myöhemmin: \"Oi rohkeutta, kun noin\nturmeltuneena uskaltaa astua saarnatuoliin; miten varomattomia papit\novat, laskiessaan nuorukaisia, jos kohta ovat turmeltumattomiakin,\nniin pyhälle sijalle! Joka tapauksessa on saarnaviralle alentavaa,\nkun annetaan vakaantumattoman poikasen esiintyä julkisena opettajana.\nTuo on aivan samaa kuin jos opettaja sanoisi kuulijoilleen: meidän\nopetuksiamme ei tarvitse kenenkään noudattaa; mutta koska laki meitä\nvelvoittaa niitä jakamaan, niin täytyy meidän, jos kohta vasten\ntahtoamme, jotakin teille saarnata\". Bergh oli jo suorittanut \"pro\nexercitio\"-väittelyn filosofisessa tiedekunnassa, [Sukukirja; Suomen\naatelittomia sukuja.] kun hän päätti ruveta papiksi, aikoen myöhemmin\npäättää maisterintutkintoa varten aloittamansa luvut. Mikään\nsisällinen halu ei kuitenkaan tuota muutosta hänen alkuperäisessä\nlukusuunnitelmassaan vaikuttanut. Päinvastoin oli hän kerrassaan\njoutunut ajan ratsionalistisen katsantotavan orjaksi. Kun esim.\neräs hänen tuttavansa, jonka kanssa hän kesällä 1817, ollessaan\nkotiopettajana maalla, kerran keskusteli uskontoa koskevista\nkysymyksistä, häneltä kysyi, miten hän ensinkään saattoi puolustaa\nsovinto-oppia, vastasi Bergh: \"En sitä tekisi, ellen olisi päättänyt\nruveta papiksi\". Bergh ei ollut mikään tavallinen nuorukainen.\nHarvinaisen rikasta oli hänen sielunelämänsä, kauas kantoi hänen\nsilmänsä, ei mikään ilmiö jäänyt häneltä huomaamatta. Semmoisten\nhenkilöiden täytyy kokea suurempia kiusauksia kuin muiden. Heidän\ntiellänsä on syvyyksiä ja kukkuloita, joita jokapäiväisen ihmisen\ntasainen polku kiertää. Mutta jos Herran armo heidät löytää, säteilee\nheidän katseestaan sitä kirkkaampana hänen henkensä rikkaus. Tämän\ntotuuden opastamina tahdomme seurata Juhana Fredrik Berghiä hänen\nmatkallaan sitä tulevaisuutta kohti, johon Jumalan ääni jo siihen\naikaan häntä kutsui, vaikkei hän tätä ääntä silloin vielä kuullut.\n\nSyyskuussa v. 1818 päätti Bergh opintonsa yliopistossa. Suoritettuaan\npapintutkinnon Porvoossa arvolauseella \"laudatur\", [Porvoon\ntuomiokapitulin arkisto.] vihittiin hän papiksi Turussa lokakuun 26\np:nä samana vuonna. Isänsä oli pyytänyt saada häntä apulaisekseen\nSuonenjoelle, mutta tuntemattomasta syystä määräsi tuomiokapituli\nhänet kappalaisensijaiseksi _Hartolaan_. Jonkunlainen muutos\noli jo siihen aikaan Berghissä tapahtunut. Hän inhosi niitä\nsyntejä, joille nimikristillisyys antoi tämän nimen, mutta Jumalan\nvalkeuteen hän ei vielä astunut. Maailma oli hänelle rakas, sen\nhuvitukset: korttipelit, pidot, tanssit luvalliset, vieläpä aivan\nvälttämättömätkin sivistyneelle kristitylle. Jo menneinä aikoina oli\nnäillä seuduin siellä täällä herätyksiä tapahtunut, mutta yleinen\nmielipide tuomitsi mitä ankarimmin kaikkia, jotka, maailmasta\nluopuneina, harrastivat elävää kristillisyyttä, ja tuolle yleiselle\nmielipiteelle oli Bergh vielä hyvin arka. Näitä aikoja muistellessaan\nsanoo hän jo silloin huomanneensa, miten väärät syytökset noiden\n\"lahkolaisten\" rikoksellisuudesta ja haaveilevasta jumalisuudesta\nolivat, valittaen että ihmispelko ja maailman rakkaus estivät häntä\nheitä puolustamasta ja heihin liittymästä. Maailma kiitti häntä\nhyväksi saarnaajaksi ja miellyttäväksi seuraihmiseksi; sen ystävyyttä\nhän ei raskinut uhrata. Berghin kesäkuussa 1819 Eva Fredrika\nTandefeltin kanssa solmima kihlaus ei ollut omiaan vapauttamaan\nhäntä tuosta orjuudesta. Tämä nainen, joka sitä ennen oli ollut\nnaimisissa Hartolan kappalaisen H. Selinin kanssa [Biografinen\nNimikirja.], oli aivan maailmallismielinen eikä suinkaan estänyt\nhänen seurustelemistaan seudun säätyläisten kanssa, jotka -- hänen\nvanhempansa koti, Pohjolan hovi [Sukukirja; Suomen aatelittomia\nsukuja.], oli samassa pitäjässä -- olivat hänen lapsuutensa tuttavia.\nEtenkin näkyy kihlausaika totuttaneen Berghiä pintapuolisesti\nhoitamaan virkatehtäviään, jos kohta hän toisinaan siitä tunsikin\ntunnonvaivoja. Kun hän sitten syksyllä 1820 meni naimisiin, alkoivat\ntaloudelliset huoletkin kysyä yhä enemmän aikaa, nekin estäen\nhäntä kuulemasta Herran kutsuvaa ääntä. Voidaksensa elää pitäjän\nsäätyluokan tavoin, vuokrasi Bergh erään suuren maatilan, jonka\nhoito kysyi paljon rahoja. Tästä oli muun ohessa sekin vahinko, että\nhän jätti kaikki tuumat maisterintutkinnon suorittamisesta sikseen,\nuhraten sensijaan joutilaan aikansa seuraelämän huvituksille. Vaan\nkaiken tämän uhallakin ei voinut Bergh itseltään salata sitä yhä\nsuurempaa levottomuutta, jonka alaiseksi hän tuontuostakin joutui.\nHerran ääni alkoi käydä kohti nuhtelevana, tuomitsevana. Ei voinut\nsitäpaitsi Berghin syvällinen luonnekaan ajanpitkään saada tyydytystä\nniistä pintapuolisista keskusteluista ja huvituksista, joita Hartolan\nseuraelämä tarjosi. Hän kyllästyi niihin, niinkuin se kyllästyy, joka\nkoko olemukseltaan kuuluu aivan toiseen piiriin.\n\nKeväällä 1821 sairastui Bergh kovaan tautiin. Painavampana\nkuin konsanaan ennen esiintyi hänelle elämän ja kuoleman vakaa\ntodellisuus, vaatien häntä tilintekoon pyhän Jumalan eteen.\nTautivuoteellaan lukien Jung-Stillingin selityksiä Ilmestyskirjaan,\nalkoi hän Herran valkeudessa tuomita itseään kristittynä ja\nseurakunnanopettajana. Mutta perinpohjaista muutosta ei hänessä\nkuitenkaan vielä nytkään tapahtunut. Bergh nousi tautivuoteeltaan,\nvaan ei synnistä. Ettei hän vielä ollut ulkonaisestikaan luopunut\nmaailmasta ja sen tavoista, tuli selvään näkyviin hänen poikansa\nristiäisissä, joita tähän aikaan [Aatelittomain sukujen sukukirjaan\nannettu tieto, että tämä poika, joka pienenä kuoli, oli syntynyt\njo v. 1820, ei pidä yhtä Berghin päiväkirjan kanssa ja on siis\nsilminnähtävästi väärä.] vietettiin. Pidot olivat komeat, Bergh\notti itse osaa tanssiin ja kehotti ahkeraan omalla esimerkilläänkin\nvieraitaan juomaan. Syksyllä samana vuonna kutsui Jumala jälleen\ntavallista tuntuvammalla tavalla häntä totuuden valoon. Bergh,\njoka huhtikuussa oli määrätty v.t. kappalaiseksi _Sysmään_, kävi\nHartolassa asuvaa perhettänsä tervehtimässä. Oli sunnuntai. Hän oli\nsaarnannut viimemainitun seurakunnan kirkossa ja syönyt puolista\npappilassa. Ajan tavan mukaan sijoittuivat vieraat, niiden kera\nBergh, pelipöydän ympäri. Pieni poika astui huoneeseen, pyytäen\nBerghiä lähtemään kotia, minne eräs hänelle tuttu isäntä oli tullut\nhäntä tapaamaan. Mies oli herännyt. Pojalta sai hän kuulla, miten\nBergh, joka hetken perästä saapui kotia, pappilassa oli aikaansa\nviettänyt. Epäilemättä oli tämä mies jo ennen huomannut, ettei\ntuo pappi, jota hän oli tullut tervehtimään, ollut tavallinen\nmaailmanihminen, ja varmaankin sai hän hänen arasta katseestaan\nnytkin todistusta siihen. Vakavasti ja lempeästi nuhteli hän Berghiä\ntämän maailmankaltaisuudesta ja varoittaen puhui etenkin korttipelin\nturmiollisuudesta. Tuo oli tavatonta aikana, jolloin juopa talonpojan\nja herrasmiehen välillä oli niin suuri, mutta tämä talonpoika\nedustikin sitä koittavaa vapaampaa aikaa, joka totuuden voimalla oli\npainava vanhat ennakkoluulot maahan. Tämän ajan miehiä oli Berghkin,\nvaikkei hän vielä ollut antautunut sen palvelukseen. Ojentaen\nkätensä vieraalleen, lausui hän liikutettuna: \"Tahdon kätkeä sananne\nsydämmeeni\".\n\nLokakuun 10 p:nä 1821 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.]\nmäärättiin Bergh kirkkoherranapulaiseksi Pälkjärvelle. Hän lähti\nsinne yksin, jättäen vaimonsa Hartolaan taloutta hoitamaan. Seuraava\nvuosi oli käännevuosi hänen elämässään. Jo matkallaan Pälkjärvelle\nvaipui hän monesti syviin mietteisiin, ajatellessaan menneitä\npäiviä ja niitä synnin syvyyksiä, joihin hän oli langennut. Jumalan\nvalkeus ympäröi häntä kaikkialla, ja tässä kirkkaudessa näki hän\nkauhistuksella onnettoman tilansa. Hän ei enää tehnyt hyviä päätöksiä\nvain, niinkuin ennen, lankeemuksiaan muistellessaan ja niitä\nkatuessaan -- hän huusi syvyydestä Herran tykö, kerjäten häneltä\narmoa.\n\nMasentuneena ja levottomana saapui Bergh Pälkjärvelle. Mille\nkannalle oli hän täällä asettuva, miten painavaa paimenvirkaansa\nhoitava? Omatunto vaati vastausta tähän kysymykseen, ratkaiseva\npäätös oli tehtävä. Renqvistin herätyshuudot kaikuivat Liperissä\nja niiden vaikutus oli nähtävänä Pälkjärvelläkin. Jo ennen oli\nBergh kuullut puhuttavan tästä miehestä. Tuskin kukaan oli häntä\npuolustanut, miltei kaikki olivat häntä soimaten moittineet ja\nankarasti tuominneet. Hänen tuttavuuteensa antautuminen tuottaisi\nvälttämättömästi paljon ehkä oikeutettuakin ylenkatsetta ja\npilkkaa, koska \"yleinen mielipide\" niin jyrkästi oli häntä\nvastaan -- mitä tulisi hänen tehdä? Toisella puolella maailma,\nsen ystävyys ja kunnia, mutta levoton, saastutettu omatunto --\ntoisella pilkka, vaino, kärsimykset, mutta rauha Jumalassa. Bergh\nvalitsi viimemainitun. Hän lähti Renqvistin luo ja avasi hänelle\nsydämmensä. Monessa kohden oudoilta tuntuivat hänestä tuon moititun\nvirkaveljen opetukset, ja hänen uskonnollisessa katsantotavassaan\noli ykspuolisuuksia, jotka eivät sopineet yhteen Berghin vakuutuksen\nja hänen syvämietteisen, evankeliumin vapautta etsivän henkensä\nvaatimusten kanssa, mutta pääasia oli kuitenkin oikea. Renqvist\noli elävä kristitty, jota totuuden tähden vainottiin, sen hän heti\nnäki. Maksoi minkä maksoi: Bergh päätti asettua hänen puolelleen.\nEi viipynyt kauan, ennenkuin hän sai siitä kärsiä paljon ivaa ja\npilkkaa. Jos tuo alussa monesti tuntuikin raskaalta, vapautti\ntoiselta puolen Renqvistin puolustaminen häntä suuressa määrässä\nihmisorjuuden siteistä ja rohkasi häntä sekä yksityisissä\nkeskusteluissa että julkisesti totuutta julistamaan. Kevät, Herran\narmoajan kevät, oli hänellekin vihdoin joutunut. Jos se toikin\nmukanaan monta myrskyistä ja pilvistä päivää, oli se kuitenkin ihanaa\nkevätaikaa, jonka vertaista hän ei milloinkaan ennen ollut elänyt.\nIlokseen sai hän myöskin paimenvirassaan kokea Herran ihmeellistä\narmoa. Jo kevätkesällä 1822 alkoi monessa paikoin hänen kylvämästään\nsanasta oras näkyä, ja siitä alkaen kasvoi päivä päivältä Pälkjärven\nheränneitten luku.\n\nNiinkuin olemme nähneet, tapahtui Berghin kääntyminen vähitellen,\nei kovien murrosten kautta, vaan verraten tyynesti ja hiljaa. Hän\noli noita Johannes-luonteita, joita Herran on tapana tällä tavoin\nopetuslapsikseen tehdä. Mutta ei Berghin heräys ja uudestisyntyminen\nsilti helppoa ollut. Tämä koskee varsinkin hänen kääntymisensä ensi\naikoja. Synnin muistot ja näihin tuon tuostakin liittyvät kiusaukset\ntekivät hänen mielensä monesti hyvin raskaaksi ja pusertivat hänen\nsydämmestään huudon: \"Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minun\ntästä kuoleman ruumiista?\" Levotonna etsi hän monesti vastausta\nkysymykseen, oliko hän kääntynyt vai eikö. Kiusaukset syntiin\neivät sallineet sitä uskoa, mutta uutta oli kuitenkin menneeseen\naikaan verrattuna kaikki. Raskas oli epävarmuus, mutta hän nöyrtyi\nodottamaan, kunnes Herra itse hänelle vastauksen antaisi. Myöskin\najan ratsionalistiset mielipiteet, joita hän ennen, jollei\njuuri julkisesti, niin ainakin sydämmessään, oli kannattanut,\nliittyivät lisäämään hänen sisällistä ahdinkoaan. Niinpä hän\nesim. koetti itselleen selvittää siihen aikaan jumaluusoppineiden\nja maallikkojenkin keskuudessa vireillä olevaa kysymystä\nijankaikkisista rangaistuksista, joita väitettiin mahdottomiksi,\nne kun muka eivät sopineet Jumalan rakkauden kanssa yhteen. Tämän\nja muiden samankaltaisten kysymysten järjenmukainen tutkiminen ei\nkuitenkaan enää voinut syrjäyttää Berghin mielestä kristinuskon\nkäytännöllisiä totuuksia, ja jota ahkerammin hän näitä tutkija\nomaan kohtaansa sovitti, sitä suuremmaksi kirkastui hänelle Jumalan\narmo Kristuksessa. Siitä hän löysi kaiken totuuden avaimen, siitä\nvastaukset levottoman sydämmensä kysymyksiin, siitä sai hän voimaa\ntaistelussaan syntiä vastaan. Jos hän ajatuksissaan monesti vielä\noleskelikin Siinain läheisyydessä, missä hän pelosta vapisevana teki\nlupauksia Herralle, veti armon henki hänet aina uudelleen Siionin\nvuoren tykö uuden testamentin välimieheltä etsimään puhdistusta ja\nvoimaa. Ja täällä virkistyi hänen toivonsa jälleen, täällä uudistui\nusko, täällä syttyi rakkaus särjetyn sydämmen kiitosuhria Herralle\nuhraamaan.\n\nJonkun ajan almanakkaansa merkittyään hengellistä tilaansa koskevat\ntapahtumat sekä omat mietteensä niiden johdosta, päätti Bergh alottaa\nsen päiväkirjan kirjoittamista, jonka opastamina olemme koettaneet\nkuvata hänen aikuisempia elämänvaiheitaan. Se on kirjoitettu\nruotsiksi ja sisältää 176 oktaavisivua. Lukuunottamatta siellä täällä\nsattuneita aukkoja käsittää tämä päiväkirja joulukuun 3 p:vän 1822\nja lokakuun 1 p:vän 1824 välisen ajan. Sitäpaitsi löytyy alussa\nlyhyt hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aikoja sekä ensimmäisiä\npapinvuosiaan kuvaava kertomus. Missä hengessä tämä päiväkirja on\nkirjoitettu, näkyy jo siitä rukouksesta, millä se alkaa. Se kuuluu:\n\"Kaikkivaltias jumala, taivaallinen Isä, valkeuden ja laupeuden\nalku, Isä, Poika ja Pyhä Henki! Kurjin syntisistä uskaltaa tässä\nlähestyä sinua. Vahvista minua voimallasi, jotta minä voisin sen\ntehdä tavalla, joka olisi sinulle otollinen ja paraiten vastaisi\nminun tarvettani. Jos syntinen koskaan on tarvinnut sinun apuasi,\nniin tarvitsen todella minä; sillä minä tiedän kyllä, kuinka heikko\nminä olen, kuinka minä itserakkauteni, tämän hirvittävän epäjumalan\nravinnoksi tahdon käyttää luvallisinta, hyödyllisintä tekoa.\n-- -- -- Unohda, laupias armahtaja, sinä syntisten ystävä, Herra\nJesus, unohda oman täydentekemisesi tähden entiset tuhannet ja jälleen\ntuhannet syntini. Vapahda minut niiden hirveästä taakasta ja niiden\nhäpeällisestä vallasta siten, että sinä minussa vaikutat elävän uskon\nitseesi. Sinä laupeuden ja voiman alku ja loppu! kaikkien hyvien\nlahjojen antaja, joka hyvän työn aloittanut olet, päätä se omaksi\nkunniaksesi ja köyhän sieluni pelastukseksi. Ja, kolmiyhteinen Jumala,\nIsä, auttaja, armahtaja, joka et tahdo kenenkään syntisen kuolemaa,\nkäännä minut, käännä myös, jos mahdollista on, kaikki lähimmäiseni,\nniin tulemme käännetyiksi! Sinun on tämä suuri ja tärkeä tehtävä!\nTiedän että sinä sen teet, jos me vain tahdomme antautua sinun\nkäsiisi. Oi! kenen käsiin tahtoisimmekaan antautua, jollemme itse\nrakkauden! Ota siis, Herra, minut hoidettavaksesi. Ota kaikki mitä\nkutsun omakseni sieluni, ruumiini, järkeni, tahtoni, kaikki voimani.\nOta ne -- puhdista ne, uudista ne -- hoida niitä oman tahtosi mukaan.\nJesuksen tähden unohda, kuinka itse olen niitä hoitanut ja näihin asti\nniitä käyttänyt. Ja kun olet saanut minut taivutetuksi ja uudistetuksi\noman mielesi mukaan, niin pidä tämä työ, tämä vanhurskaus, jonka\nJesuksen veri vaikuttaa, minun omaisuutenani, jolla minä voin vaatia\nsinun armahtavaisuuttasi. Niin, hyvä Jumala! puhdista tarkoitukseni\ntämän työn suhteen, tee minut puolueettomaksi itseäni arvostellessani,\njotta en itseäni pettäisi. Karkoita kaikki viholliset, kun tartun\nkynääni tähän kirjaan kirjoittaakseni muistiinpanojani, jotta ne eivät\nvoisi saada minua tuomitsemaan puolueellisesti omissa eikä toisten\nasioissa. Anna minulle etenkin armoa, että ensiksi koettaisin sinun\navullasi ottaa malan omasta silmästäni ja sitten myös tehdä työtä\nveljeni ja sisareni parantamiseksi. Ohjaa minua niin joka\nsilmänräpäys, että sinä voisit omistaa itsellesi kaikki minun sanani,\najatukseni, haluni ja tekoni ja että ne olisivat sinulle otolliset.\nAnna minulle sama henki, joka hallitsi apostoliasi, kun hän lausui:\nkaikki voin minä Kristuksen kautta, joka minut väkeväksi tekee --\nsanalla sanoen: anna minulle elävä usko, niin tulen sinun armostasi\nautuaaksi. Pakoita minua tällä rukouksen huokauksella ryhtymään\nkaikkiin tehtäviini. Amen! Minä tiedän, että sinä sen teet Jesuksen\ntähden!\" -- Tässä puhuu toivo, joka \"ei anna häpeään joutua\", tässä\ntaistelee usko, joka ei kilvoituksen helteessäkään ole epäuskoon\nsortuva, tässä palaa rakkaus, joka \"ei vihaan syty, ei pahaa ajattele,\nei vääryydestä iloitse\". Mitä kauniimmassa sopusoinnussa \"pysyivät\nnämä kolme, usko, toivo ja rakkaus\" Berghin näistä ajoista alkavan\nhengellisen elämän peruspiirteinä, kehittäen hänet herännäisyyden ehkä\neheimmäksi sielunpaimeneksi. \"Suurin niistä oli kuitenkin rakkaus\",\ntuo hänen jalon, Herran koulussa pyhitetyn luonteensa huomattavin\nominaisuus. Yhtä suurella innolla kuin hän, ehkä joskus\nsuuremmallakin, ovat muutamat muutkin Suomen Siionin samanaikuiset\nvartijat paimenvirkaansa hoitaneet, yhtä väsymättömästi ja\nuskollisesti ainakin jotkut heistä loppuun asti raskasta päivätyötään\ntoimittaneet, mutta tuskin kukaan niin omaansa etsimättä ja niin\nhellällä rakkaudella kuin Bergh. Ja sentähden tuntuukin meistä,\nlukiessamme tuota rukousta, jonka hän joulukuun 3 p:nä 1822\npäiväkirjaansa kirjoitti, kuin olisi hän tahtonut aloittaa uutta\nelämäänsä kantamalla koko Suomen kansaa armahdettavaksi Herran eteen.\n\nKirkkaudesta toiseen kehittyi Bergh Pälkjärvellä ollessaan.\nPerheestään erotettuna, täytyi hänen tällä vieraalla paikkakunnalla\nmonesti kokea sitä ikävää, jota yksinäisyys tuottaa semminkin niin\navosydämmiselle henkilölle kuin hän oli, mutta sitä enemmän oli\nhänellä aikaa oman sielunsa kasvattamiseen ja papillisiin tehtäviin.\nKiittäen Jumalaa hän päiväkirjassaan tämän tunnustaakin. Ahkeraan\nluki Bergh tähän aikaan raamattua ja muuta kirjallisuutta, seuraten\ntämän ohessa tarkalla silmällä ajan uskonnollisia virtauksia\nvarsinkin omassa maassa. Kansan tietämättömyys ja alhainen\nsiveellinen kanta koski kipeästi hänen hellään sydämmeensä. Selvään\nnäki hän, ettei sen epäusko ollut samaa laatua kuin säätyläisten ja\nettä se siis oli kohdeltava eri tavalla. Sen juuret olivat taikauskon\nraa'assa maassa, kun sitä vastoin säätyläiset ajan turmeltuneesta\nuskonnollisesta ja muusta kirjallisuudesta sekä seuraelämän\nkevytmielisestä hengestä olivat särpineet sitä myrkkyä, joka esti\nheitä uskomasta kristinuskon totuuksia. Päiväkirjassaan palajaa Bergh\nvuoden 1823 alkupuolella tuon tuostakin tähän kysymykseen, lausuen\ntämän ohessa monta huomattavaa ajatusta papin velvollisuuksista ja\ntehtävistä. Silminnähtävästi heräsi hänessä jo tähän aikaan tuo\nlämmin halu kansan lukutaidon korottamiseen, jonka hedelmät myöhemmin\novat nähtävinä etenkin niissä seurakunnissa, missä hän pappina\nvaikutti. Pälkjärvellä ollessaan ei hän kuitenkaan vielä ryhtynyt\nerityisiin toimenpiteisiin tämän aatteen toteuttamiseksi. Sitä\nahkerammin koetti hän sensijaan sekä saarnoillaan että kinkeri- ja\nseurapuheillaan kansan lapsiin vaikuttaa. Silmämääränä oli hänellä\nsyntisten kokoaminen taivaan valtakuntaan ja koottujen varjeleminen\nja kasvattaminen Herran liitossa. Sentähden pyysi hän kaikille\nkirkastaa sitä totuutta, joka ijankaikkisesti pysyy, sovittamalla\nsitä kaikkiin oloihin. Säälivä rakkaus oli hänen herätyshuutonsa\nperussäveleenä, ja juuri sentähden avautuivat sydämmet sille. Ja\nsamankaltaista oli Berghin puhe myöskin yksityisissä keskusteluissa.\nSäätyhenkilöihinkin koetti hän tuossa hengessä vaikuttaa. Kuinka\nvakavat hänen nuhteensa monesti olivatkin, miten rohkeasti hän,\nitseään ja muita säälimättä, raivasikin auki Jumalan valtakunnan ja\nmaailman välistä rajaa, täytyi jokaisen ainakin sydämmessään myöntää,\nettä rakkaus oli hänen vaikuttimensa. Miten Berghin käsityksen\nmukaan kristityn tulisi kohdella kääntymätöntä lähimmäistään, näkyy\nseuraavista hänen päiväkirjassaan tammikuun 8 p:ltä 1823 tavattavista\nsanoista: \"Kääntyneen ihmisen tulee kyllä tuntea armontilansa arvo\nja syvässä nöyryydessä tunnustaa Jumalan hyvyys, joka on hänet\njohdattanut pimeydestä valkeuteen ja saatanan vallasta Jumalan\ntykö, sekä myöskin ulkonaisella käytöksellä ilmaista ilonsa siitä\näärettömästä armosta ja laupeudesta, joka hänelle on tapahtunut,\nsamoinkuin myöskin sekä sydämmellään että esiintymisellään ilmituoda\nhuolensa kääntymättömien valitettavasta tilasta. Mutta jos hän tuosta\nonnellisemmasta asemastaan luulee saavansa aihetta muiden, olkoonpa\njulki kääntymättömien, ylönkatsomiseen ja ynseyteen heitä kohtaan,\nniin ei tämmöinen käytös sovi Kristuksen mielen kanssa yhteen; sillä\ntuo näyttää todistavan, että semmoinen ihminen pitää kääntymistään\nomana työnään, joka on hengellisen ylpeyden perusluonne. Tämmöinen\nkäytös ei lisää kääntyneitten lukua, vaan vähentää sitä päinvastoin.\nSitäpaitsi tulee meidän aina muistaa, että, niinkauan kuin armonaikaa\nkestää, viimeiset voivat tulla ensimmäisiksi ja ensimmäiset\nviimeisiksi -- ainakin tulee meidän toivoa ja myöskin kaikin voimin\ntehdä työtä siinä mielessä, että ne, jotka nyt ovat kääntymättömiä,\nvielä Herran armon kautta kääntyisivät. Mutta tätä ei saavuta se,\njoka jyrkästi vaatien nuhtelee, tyrkyttää, neuvoo. Sentähden sanookin\napostoli: 'Saarnaa sanaa sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla,\nrankaise, nuhtele, neuvo kaikella siveydellä ja opetuksella'. Niin,\nkallis Jesus! opeta minua näin käyttäytymään, taivuta minua kaikessa\nnöyryyttä noudattamaan ja välttämään ylpeyttä sekä sydämmessä että\nsanoissa ja käytöksessäni, jotta kernaammin hiljaisuudella kuin\nankaruudella koettaisin voittaa ihmisten sydämmiä sinulle. Niin olet\nitse tehnyt; niin tulee minunkin tehdä\".\n\nOlemme sanoneet, että Bergh jo Pälkjärvellä ollessaan kehittyi\nkirkkaudesta toiseen. Todistuksena on hänen päiväkirjansa, missä\nhän itseään säälimättä kertoo rumimmatkin kiusauksensa ja Herran\nkaikkivoipaa armoa päivä päivältä yhä hartaammin ylistää. Jumalan\nvalkeudessa oppii hän yhä paremmin tuntemaan ihmissydämmen\nturmeluksen ja pitämään itseään syntisistä suurimpana. Mutta samoihin\nmäärin suureksi kirkastuu hänelle myöskin Kristuksen rakkaus\nsyntisiä kohtaan. Valvovan, Herrassa elävän kristityn taisteluista\nja voitoista puhuu tuo päiväkirja syvällisiä ja tarkkaan kokemukseen\nperustuvia sanoja. Etenkin näkyy Bergh jo tähän aikaan oppineen,\nmiten taitava sielunvihollinen on eksyttämään kääntynyttäkin ihmistä\nainakin salaisesti turvautumaan omiin voimiinsa sekä tukkimaan\nhäneltä tien armonistuimen tykö. Hän tuntee farisealaisuuden\nsen hienoimmissakin muodoissa ja taistelee Kristuksen uskossa\nvoitollisesti sitä vastaan, pyytäen päästä yhä likeisempään yhteyteen\nHerran kanssa. Hän anoo ja hänelle annetaan, hän etsii ja hän löytää,\nhän kolkuttaa ja hänelle avataan.\n\nBerghin muuttunut katsantotapa ja hänen siitä riippuva toimintansa\npappina ei voinut jäädä hänen esimiehiltään huomaamatta.\nTarkastusmatkallaan Liperissä ja ehkä jo ennenkin oli piispa Molander\nsaanut kuulla, että tuo nuori, lahjakas pappikin oli ruvennut\nherännäisyysliikkeen kannattajaksi. Paluumatkallaan tapasi hän\nBerghin Pälkjärven pappilassa maaliskuun 4 p:nä 1823. Isännältään,\nprovasti L. J. Hultinilta [Akiander, Herdaminne.], silminnähtävästi\nensin tiedusteltuaan asiaa ja saatuaan häneltä tarkkoja tietoja,\nkysyi hän, kääntyen viimemainitun puoleen, Berghin läsnäollessa:\n\"Eikö ole Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä vallitseva uskonnollinen\nlahko alkanut tunkeutua myöskin teidän seurakuntaan?\" Hultin\nvastasi kysymykseen myöntämällä, viitaten apulaisensa enemmän kuin\nepäiltävään suhteeseen kysymyksessä olevaan liikkeeseen. Selvin\nsanoin ilmaisi Molander, miten vastenmielinen Renqvist hänelle oli,\nmoittien hänen kykenemättömyyttään saarnaajana ja hänen loukkaavaa,\nitserakasta esiintymistään. Ja jotta Bergh tulisi täysin käsittämään,\nmiten vaarallinen koko herännäisyysliike oli ja kuinka arveluttavaa\nlaatua sen Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä aikaansaamat häiriöt\nja riidat, lausui hän sen vakuutuksen, että nuo hurmahenkiset\nhaaveilijat, jos vain saisivat johtajakseen jonkun lahjakkaan miehen,\nvarmaan ennenpitkää julkisesti asettuisivat esivaltaa vastaan ja\naloittaisivat sisällisen sodan. Ettei tämmöinen arvostelu yleisesti\narvossa pidetyn esimiehen suusta voinut olla jotakin vaikuttamatta\ntuohon nuoreen pappiin, on itsestään selvä. Sitäpaitsi ei Bergh\nsiihen aikaan vielä tuntenut Savon ja Karjalan herännäisyyttä kuin\nainoastaan huhujen ja kertomusten kautta; ehkä olivat -- niin arveli\nhän -- Molanderin väitteet ainakin osaksi oikeutetut. Vaan toiselta\npuolen oli hän sydämmessään vakuutettu Renqvistin viattomuudesta ja\nhänen tarkoitustensa puhtaudesta eikä myöskään voinut uskoa piispan\nkertomusta heränneistä ehdottomasti oikeaksi. Mille kannalle Bergh\ntämän keskustelun ja sen kestäessä hänelle annettujen vakavien\nvaroitusten johdosta aikoi asettua, näkyy seuraavista hänen\npäiväkirjassaan maaliskuun 6 p:ltä löytyvistä sanoista: \"Nyt toivon\nja rukoilen, että Herra sanansa jälkeen opettaa minua totuutta\nlöytämään sekä, katsomatta sitä, mitä muut minusta ajattelevat ja\nkuinka he minua kohtelevat, siinä pysymään. Vielä ei omatuntoni\nminua soimaa muusta kuin leväperäisyydestä, opettajatoimestani kun\non kysymys. Herra antakoon minulle voimaa kernaammin kärsimään mitä\nhyvänsä kuin poiketa hänen sanansa ohjeesta oikealle tahi vasemmalle.\nTiedän, että hän, joka hyvän työn alkanut on, myöskin kaikessa minua\nauttaa. -- -- -- Herra, valmista itsellesi kunniaa kaiken tämänkin\nkautta, ja tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassa!\nAinoastaan tue minua voimallasi, niin en pelkää mitään maan päällä.\nOpeta minua kaikkia rakastamaan, niinkuin Jesukseni on tehnyt!\nAnna minulle elävä usko ja sen hedelmät -- enempää en tarvitse.\nValaise myöskin maalliset esimieheni ja opeta minua olemaan heille\nkuuliainen kaikessa, joka ei ole vasten sinun tahtoasi. Anna minulle\nelävä usko ja pakoita minua, mitään muuta katsomatta, koettamaan\njohdattaa kaikkia, jotka paimenvirassani tapaan, tosi kääntymiseen,\njonka kehitys riippuu elävästä uskosta, minkä ainoana esineenä on\nristiinnaulittu Jesus. Tätä tarkoittakoot kaikki minun pyrintöni.\nJos minun tämän tähden täytyisi vaikka kuolla, niin tietäisin sen\ntapahtuneen totuuden, ei itseni eikä maallisen kunnian tähden.\nOlkoon kaukana minusta ja kaikista, jotka kiivailevat sinun kunniasi\npuolesta, koettaa puolustaa itseämme vainoojiamme vastaan muilla\naseilla kuin sinun puhtaalla sanallasi; ja kuivettukoon jokainen\nkäsi, joka korottaikse esivaltaa vastaan! Herra, sinä joka et tahdo\nkenenkään syntisen kuolemaa, pelasta sieluni -- pelasta myöskin, jos\nmahdollista, niiden sielut, jotka nyt asettuvat totuutta vastaan.\nAnna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät! Amen -- en\nepäile -- tue heikko uskoni, sitä rukoilee kurjin syntisistä\".\n\nPietismiä soimattiin jo siihen aikaan yleisesti lahkoksi ja sen\nedustajia syytettiin mitä suurimmasta ahdasmielisyydestä ja\nsuvaitsemattomuudesta. Jos muutamat yksityiset antoivatkin aihetta\ntuohon arvosteluun, ei pidä se paikkaansa, mikäli kysymys koskee\nliikettä semmoisenaan. Berghin kanta tässä suhteessa on muun ohessa\ntuosta hänen vasta kertomastamme rukouksesta niin selvä, ettei se\nkaipaa mitään puolustusta. Hän tahtoi elävää kristillisyyttä --\nsiinä hänen lahkolaisuutensa. Yksin Jumalan sanasta etsi hän neuvoa\nopettajavirkaansa hoitaessaan, rukoillen alituisesti voidaksensa\naina ja ehdottomasti alistua sen neuvottavaksi. Suuria kiusauksia\ntäytyi hänen monen opinkysymyksen suhteen kestää, ennenkuin hänen\nkantansa vakaantui. Niinpä hän esim. huhtikuussa 1823 taisteli\nkovaa sisällistä taistelua sen johdosta, että heränneitten käsitys\nkääntymisestä ja uudestisyntymisestä hänestä oli ristiriidassa\nraamatun opin kanssa kasteesta. Jos kerran -- niin hän arveli --\nihminen syntyy uudesti jo kasteessa, voiko sitten olla kysymystäkään\ntoisesta uudestisyntymisestä. Vilkkaasti toimi Berghin mielikuvitus,\nja hänen syvälliseen miettimiseen taipuva luonteensa vaati\njohdonmukaisuutta ja selvyyttä. Tämä taistelu, joka sitäpaitsi koski\nniin tärkeätä, papin selitystä hänen opettajatoimessaan monesti\nkysyvää opinkohtaa, ei ollut helppoa. Sen kestäessä johtui Bergh\njoskus siihenkin johtopäätökseen, että ainoastaan ne kastetut,\njotka ovat tehneet syntiä Pyhää Henkeä vastaan, ovat hengellisesti\nkuolleet, jota vastoin muut tarvitsevat ainoastaan uudistumista, ei\nuudestisyntymistä, päästäkseen jälleen siihen liittoon, johon Herra\nheidät kasteessa otti. Ellei tätä myönnetä -- arveli hän -- niin\novat anabaptistat oikeassa. Mutta näistä ja muista samankaltaisista\neksyneistä ajatuksista selvisi Bergh raamattua tutkimalla. Siitä\nnäki hän selvään, että moni kastettu on hengellisesti kuollut, ja\nhänen oma kokemuksensa tuki mitä vastustamattomimmalla tavalla tätä\ntodistusta. Miten puutteellinen hänen käsityksensä siitä uudesta\nelämästä, joka kasteessa lapseen istutetaan, tähän aikaan vielä\nlieneekin ollut, ei epäillyt hän kauemmin, että kasteen liitosta\nlangennut on hengellisesti kuollut, eikä sitä, että semmoisen täytyy\nsyntyä uudesti, ennenkuin hän saattaa Jumalan valtakuntaan sisälle\ntulla.\n\nIhmeellisen araksi kehittyi Berghin omatunto jo hänen Pälkjärvellä\nollessaan. Pienimmätkin erehdykset ajatuksissa, sanoissa ja töissä\nhuomaa hän heti, katkerasti itkien niiden tähden ristin juurella.\nEtenkin valittaa hän itserakkauttaan, ihmispelkoaan, hitauttaan\nja kylmyyttään, sekä niitä saastaisia ajatuksia, jotka hänen\nentisen \"helmasyntinsä\" tähden tuon tuostakin nousevat hänen\nmieleensä. Edistymistään hän ei koskaan näe, päinvastoin hän monesti\nhämmästyneenä kysyy: olenko milloinkaan kääntynyt? Mutta semmoisina\nhetkinä kirkastuu hänelle aina uudelleen ja entistä kirkkaampana\nKristuksen rakkaus syntisiä kohtaan, ja hänen kiusauksen kuumassa\npätsissä puhdistettu uskonsa oppii yhä turvallisemmin luottamaan\nyksin Vapahtajaan. Niinpä on hän, muutamia päiviä kestettyään\nmitä kuuminta sisällistä hellettä ja kovia nuhteita aralta\nomaltatunnoltaan, toukokuun 14 p:nä päiväkirjaansa kirjoittanut:\n\"Tehkööt sitten elämä tahi kuolema, rauha tahi myrsky, perkele tahi\nsynti kaiken minkä voivat, syöstäksensä minua onnettomuuteen: en\npoistu Jesukseni ristin luota. Epäuskolla ja perkeleellä on paulansa,\njoilla he koettavat jälleen saada minua omaa työtä tekemään. Ei, niin\nhuono ja kurja kuin olenkin, anna minun löytää apuni sinussa, sinä\nainoa turvani, vapahtajani, Jesukseni. -- -- -- Herran armo tekee\nminussa työtä, sen huomaan. Minä olen ja tahdon aina olla Vapahtajani\noma\".\n\nToukokuun 21 p:nä 1823 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.]\nmäärättiin Bergh isänsä apulaiseksi Suonenjoelle. Harras\ntoivonsa saada kotiseutunsa kansalle julistaa Kristuksen\nevankeliumia ei kuitenkaan toteutunut. Hartolassa, missä hän kävi\nperhettänsä tapaamassa, sai hän näet tietää, että tuomiokapituli\nperuuttamalla aikuisemman määräyksensä, aikoikin siirtää hänet\nkirkkoherranapulaiseksi _Kuopioon_. Elokuun 23 p:nä saapui hän\nviimemainittuun kaupunkiin.\n\nHaikein sydämmin ja suuren pelvon alaisena ryhtyi Bergh uutta\nvirkaansa hoitamaan. Oliko hän kestävä taistelussa maailmaa ja syntiä\nvastaan? Bergh ymmärsi asemansa; hän tunsi, että Herra häneltä\nvaati paljon. Aikana, jolloin sekä kirkon että valtion johtavat\nhenkilöt olivat solmineet liiton herännäisyyden kukistamiseksi,\ntuli hänen pappina toimia juuri sen läänin pääkaupungissa, jota\netenkin pidettiin silmällä. Tässä kysyttiin todella urhoollisuutta\nja taitoa. Heränneitä pilkattiin, heistä levitettiin jos minkälaisia\nhuhuja: pilkan ja vainon alaiseksi joutui välttämättömästi varsinkin\nkaupunkiseurakunnassa pappi, jos hän millään tavoin noita \"hulluja\nhaaveilijoita\" suosi. Bergh oli paljon seurustellut sivistyneiden\nkanssa. Seuraelämän tavat ja huvitukset tarjosivat vielä hänelle\nviehätystä, eikä ollut hän tähän aikaan vielä selvillä siitä,\nvaatiko Jumalan sana häntä kokonaan kaikesta tuosta luopumaan. Miten\nesiintyä kristittynä tuommoisissa tilaisuuksissa, miten rohjeta\nnuhdella maailmaa synnistä musiikin soidessa ja ilon korkeimmallaan\nollessa? Olemme sanoneet, että Berghin kehitys tapahtui vähitellen.\nTuo on etenkin nähtävänä hänen suhteessaan maailmaan. Vaikka hän\noli herännyt ja elävä kristitty -- ei kukaan, joka lukee hänen\npäiväkirjaansa epäile sitä luopui hän vähitellen, vasta Kuopiossa\ntoista vuotta oltuaan, kokonaan seuraelämän huvituksista. Sitäpaitsi\non huomattava, ettei herännäisyyden periaatteet tässä kohden\nvielä olleet vakaantuneet. Bergh oli näiden aatteiden ensimmäisiä\ntienraivaajia, ja semmoisten henkilöiden täytyy kulkea hitaammin\nkuin niiden, jotka heidän jälkiään seuraavat. Mutta vaikka Bergh\nnäin kulkikin omaa tietään, yksin Jumalan sanasta etsien ohjeita,\nmille kannalle hänen näissä uusissa olosuhteissa tulisi asettua,\nvaikutti hänen tutustumisensa Kuopion heränneitten kanssa huomattavan\nmuutoksen hänen ulkonaisessa elämässään. Silminnähtävästi koski\nhäneen syvästi myöskin Renqvistin näihin aikoihin sattunut kova\nkohtalo, vaatien häntä \"astumaan ulos leiristä Herran pilkkaa\nkantamaan\".\n\nApulaistoimensa ohessa hoiti Bergh vankilansaarnaajanvirkaa\nKuopiossa. Jo hänen perusteellinen luonteensa ja ennen kaikkea hänen\nsäälivä, hellä sydämmensä vaati häntä tarkkaan perehtymään vankien\ntilaan. Semmoisen sielunpaimenen rakkaudelle avautuivat vankilankin\nasukasten kovat sydämmet. Tarkatessaan näiden menneitä elämänvaiheita\nja tutkiessaan syitä heidän kovaan kohtaloonsa, tuli hän siihen\njohtopäätökseen, että opin puute ja kerjuu olivat johtaneet useimmat\nnoista onnettomista rikoksen poluille [Biografinen Nimikirja.].\n\"Valoa kansalle\" oli jo siihen aikaan Berghin tunnussanana. Tämän\naatteen toteuttamiseksi teki hän jo Kuopiossa ollessaan ahkeraan\ntyötä varsinkin kinkerimatkoillaan. Ei yksinkertaisinkaan päässyt\nhänen käsistään jotakin oppimatta. Harvinainen opettajakyky\ntuki hänen väsymätöntä intoaan, ja sitäpaitsi valmisti hän\nkinkerimatkoilleen lähtiessään itselleen kaavan, jonka mukaan hän\nsitten kysymyksensä ja opetuksensa järjesti. Yksi semmoinen löytyy\nhänen päiväkirjassaan huhtikuun 10 p:ltä 1824. Sen silmämääränä\non synnin ja armon selvittäminen opetettaville. Kysymykset ovat\nliikuttavan yksinkertaisia, mutta samalla johdonmukaisia ja\nsyvällisiä. Ei ole vaikea huomata, että ne ovat heränneen ja taitavan\nopettajan muodostamia.\n\nVuoden 1826 loppuun viipyi Bergh Kuopiossa. Hän näki täällä\nherännäisyysliikkeen kaikkien pakkokeinojen uhallakin virkistyvän ja\nleviävän seudusta toiseen. Jos siinä joskus ilmaantuikin häiriöitä\nja ykspuolisuuksia, joita hän ei voinut hyväksyä, veti sen henki\nkuitenkin häntä yhä lähemmäs noita halveksittuja \"lahkolaisia\", sillä\nhän näki, että heillä oli aivan toiset pyrinnöt kuin muilla. Hän\nymmärsi heidän kyyneleensä, sillä hän oli itse semmoisia vuodattanut\nja vuodatti niitä yhä, joka kerta kuin synninsuru tahi taivaallisen\nisänmaan ikävä valtasi sydämmen; hän tiesi heidän kiusauksensa,\nsillä hän oli itse samoja kokenut, ja hän tiesi keneen he uskoivat,\nsillä Jesus Kristus oli hänenkin Herransa. Kuopiossa ollessaan\ntutustui hän myöskin Paavo Ruotsalaisen kanssa, liittyen häneen\nsydämmensä täydellä rakkaudella, jos kohta hän ei silloin vielä näy\npäässeen häntä täysin käsittämään. Tämä aika on Berghille oppiaikaa\nvielä. Hän arastelee, karttaa julkista esiintymistä herännäisyyden\nedustajana. Silminnähtävästi on häntä vielä estämässä ihmispelko,\nainakin jonkunmoinen orjuus maailmaan nähden. -- Korkea on se torni,\njota Bergh on kutsuttu rakentamaan Suomen Siioniin. Älkäämme sitä\noudoksuko, että häneltä kuluu aikaa kustannusten laskemiseen.\n\n\n\n\nX.\n\nHartausseurat ja kielilläpuhujat herännäisyyden alkuaikoina.\n\n\nMitä suurimmasta merkityksestä herännäisyydelle ovat hartausseurat\naina olleet. Tunnetut ovat Spenerin ja Francken \"collegia pietatis\"\nja \"collegia philobiblica\", jotka kokosivat samanmieliset ystävät\nyhteiseen sananviljelemiseen ja hartauteen. Ja samoinkuin nämä\nkokoukset herännäisyyden emämaassa osoittautuvat eriämättömästi\nliikkeeseen kuuluviksi, syntyy niitä itsestään kaikkialla,\nmihin tämä liike leviää. Niin kävi Ruotsissa, missä kuuluisa\nkonventikkeliplakaatti vuodelta 1726 juuri pietistein pitämäin\nhartausseurojen johdosta näki päivän valon, ja niin Suomessakin jo\nvanhemman herännäisyyden aikoina. Ei mikään ole luonnollisempaa\nkuin tämä. Puhdasoppisuuden aika rajoitti hartauden harjoittamisen\nsunnuntaihin ja muihin laissa säädettyihin juhlapäiviin. Sen\nkristillisyys jäi kirkkoon, kun suntio jumalanpalveluksen päätyttyä\nsulki Herran huoneen ovet. Kotihartautta kyllä toimitettiin vanhan\nhyvän tavan mukaan, mutta sekin oli, samoinkuin seurakunnan yhteinen\nhartaus, ylimalkaan kaavamaista eikä semmoisena voinut tyydyttää\nniiden tarvetta, joissa Jumalan Henki pääsi vaikuttamaan elävää,\npersoonallista uskoa. Tämä usko vaati itselleen vastaavia muotoja\nmyöskin uskonnolliseen yhteiselämään nähden. Se viihtyi yhteiselle\njumalanpalvelukselle säädetyissä menoissa, mutta se kaipasi\nniiden lisäksi semmoisia hartaushetkiä, missä yksilön hengellinen\nelämä saisi vapaammin toimia ja vastaanottaa vaikutuksia muilta\nsamanmielisiltä. Pietismi tahtoi sovittaa kristinuskon vaatimukset\nelämän kaikkiin oloihin; arkielämänkin surut ja huolet, sen ilot ja\ntoiveet -- koko elämä toimineen ja tehtävineen vedettiin sen piiriin\nkuuluvaksi. Kaikkeen etsittiin Jumalan tuomitsevan, sovittavan\nja pyhittävän totuuden valkeutta ylhäältä. Veli halasi avata\nsydämmensä veljelle, ystävä ystävälle, puhuakseen hänelle vaivansa ja\nkiusauksensa ja ennen kaikkea siitä Herrasta, joka hänet oli kutsunut\npimeydestä ihmeelliseen valoonsa. Tämä tarve, joka kristinuskon\nolemukseen kuuluvana suuremmassa tahi vähemmässä määrässä ilmaantuu\nkaikissa elävähenkisissä uskonnollisissa liikkeissä, on luonut\nherännäisyyden hartausseurat.\n\nKuten olemme nähneet, johtivat Lounais-Suomen herännäisyysliikettä\nvielä 19 vuosisadan alkuaikoina papit. Vanhan, näillä seuduin\nkotihartauteen kokoontumista varten säilyneen tavan mukaan kutsuttiin\nheränneet (muutkin olivat tietysti tervetulleet) hartausseuroihin\npappilaan kellonsoitolla. Tässäkin suhteessa saivat nämä tilaisuudet\ntäällä säännöllisemmän ja niin sanoaksemme enemmän kirkollisen\nleiman kuin Pohjois-Suomessa, missä ei käytännöllisistäkään syistä\ntuota kutsumistapaa voitu käyttää. Savon ja Karjalan heränneet\nasuivat kaukana toisistaan. Alusta alkaen harjaantuivat he oman\nsisällisen halunsa kutsusta lähtemään ystäviä tapaamaan, kun tunsivat\ntarvitsevansa heidän neuvoansa ja lohdutustansa. Ennenpitkää\navasivat talonisännät seuroille ovensa. Niin Iisalmella, Nilsiässä,\nRautavaaralla, Nurmeksella, Pielisjärvellä, Maaningalla, Liperissä,\nIlomantsissa y.m., missä herännäisyys voitti alaa. Tämmöisiin\ntaloihin kokoontui kansaa likeltä ja kaukaa ei ainoastaan silloin,\nkun joku juhlallisuus oli siihen kehottamassa, vaan muulloinkin.\nEtenkin riennettiin suurissa joukoissa seuroihin Paavo Ruotsalaista\ntahi muuta suosittua opettajaa seudulle odotettaessa. Viestit\nsemmoisen miehen tulosta levisivät nopeasti kaukaisimpiinkin kyliin.\nLauvantai-iltoina kokoonnuttiin johonkin kirkon läheisyydessä olevaan\ntaloon, missä seuroja sitten jumalanpalveluksen päätyttyä vielä\nsunnuntainakin pidettiin. Iisalmen ja Liperin tätä tarkoitusta varten\nrakennetuista erityisistä seuratuvista on jo ennen puhuttu. Niitä\nkäyttivät pitkämatkaiset sitäpaitsi kirkkomajoinaan, etenkin niistä\najoista alkaen, jolloin liikkeen vastustajat vainojen synnyttyä yhä\nyleisemmin kieltäytyivät vastaanottamasta heitä koteihinsa.\n\nLaulua on Suomen kansa ammoisista ajoista rakastanut. Sentähden\npukeutui myöskin heränneitten hartaus semminkin liikkeen alkuaikoina\nsuurimmaksi osaksi tähän muotoon. Laulukirjana käytettiin paitsi\nvirsikirjaa yhä yleisemmin _Siionin Virsiä_ ja _Halullisten sieluin\nhengellisiä lauluja_ ei vain Lounais-Suomessa, missä nämä kirjat,\nkuten ennen on mainittu, ensin otettiin käytäntöön, vaan Savossa ja\nKarjalassakin. Kokemukseen perustuvan hengellisen elämän taisteluja\nja voittoja nämä virret ilmaisevat, särjetyn sydämmen nöyrää kieltä\nne puhuvat. Ristiinnaulitun ja ylösnousseen Herran armo ja kunnia\non niiden kiitoksen esineenä, ihmisen turmelus niiden valituksen\naineena. Tuskin löytyy kristityn elämässä sitä tilaa, johon ne\neivät koskisi. Jos muutamissa näistä virsistä, niissä, joissa\nalituisesti puhutaan \"Kristuksen verestä\", hänen \"haavoistaan\"\ny.m.s., ilmeneekin herrnhutilaista sairaloisuutta, on niiden henki\nylimalkaan yhtä raitis kuin syvä. Valmiin, itseensä tyytyvän ja\nitsestään kerskaavan uskon ilmaisijoiksi eivät ne sovellu, mutta\nsitä paremmin etsivän ja kilvoittelevan. Suruvoittoisuus on näiden\nihmeellisten virsien huomattavimpia ominaisuuksia. Silloinkin kuin\nusko riemuitsee Herrassa ja kohoaa likelle näkemisen rajaa, on sen\nilo iloa kyynelten takaa. Syynä ei ole yksin synnin suru, vaan ehkä\nyhtä usein koti-ikävä. Mitä ulkomuodon runollisuudesta puuttuu,\nsen korvaa sisällyksen eheys. -- Säveleet näihin virsiin heränneet\njoko lainasivat virsikirjan nuoteilta ja vanhoilta kansanlauluilta\ntahi sepittivät ne niitä itse. Ne muodostuivat rytmillisiksi, mutta\nsamalla vakaiksi ja suruvoittoisiksi, siten soveltuen uskollisesti\ntulkitsemaan sanojen henkeä. Ei ollut aika omiaan synnyttämään\nkeveitä ja iloisia säveleitä. Sodan kauhut täyttivät mielet niitä\nensin muodostettaessa, sisälliset kärsimykset ja monet raskaat\nulkonaisetkin ahdingot painoivat sittemmin näiden virsien veisaajia.\nJa olivathan heränneet sitäpaitsi jo isiltään oppineet, että Suomen\n\n    \"Soitto on suruista tehty,\n    Murehista muovaeltu\".\n\nTuo ei siis ole omituista yksin herännäisyydelle, vaan kansan\nluonteelle yleensä. Siihenkin nähden ovat nämä säveleet niin\nluonnollisia ja tarkoitukseensa sopivia.\n\nMonta tuntia yhteen jaksoon saattoivat heränneet virsiään veisata.\nKun joku murheellinen aloitti tätä mielentilaa ilmaisevan virren,\nyhtyivät muut heti siihen, ja samoin tehtiin, jos toinen tämän\njälkeen alkoi veisata sisällykseltään vaikka aivan vastakkaista\nvirttä. Itkettiin itkevien ja iloittiin iloisten kanssa. Rakkaus\nyhdisti sydämmet toisiinsa, surut ja ilot olivat yhteiset. Veisuun\nkestäessä saattoi joku tahi useammatkin yhtaikaa tainnuksissa uupua\nlattialle ja tuossa tilassa ruveta puhumaan outoa kieltä. Semmoisia\nsanottiin _kielilläpuhujiksi_ tahi _hengessäpuhujiksi_. Tämä\nihmeellinen ilmiö herännäisyyden vaiheissa, johon jo ennen olemme\nviitanneet, ansaitsee erityistä huomiota.\n\nMitä oli tuo \"kielilläpuhuminen\", josta semminkin Savon- ja myös\nKarjalanpuolista herännäisyyttä koskevat asiakirjat tuontuostakin\nkertovat? Ihmiset kaatuivat maahan, joutuivat jonkunlaiseen\nhorrostilaan, jossa heidän tuntoaistinsa oli ihan toimetonna,\npuhuivat yhtäjaksoista, useimmille aivan käsittämätöntä, vieraan\nkielen kaltaista puhetta tahi katkonaisia, niinikään käsittämättömiä\nsanoja, jotka vähitellen muuttuivat muutamiksi lauluntapaisesti\nesitetyiksi tavuiksi (esim. \"trottista\", \"trottista\", \"truu\",\n\"tii\", \"tii\", \"hu\", \"ti\".) Sukua tämän \"kielilläpuhumisen\"\nkanssa oli \"hengessäpuhuminen\", jota toisinaan sanottiin\n\"profeteeraamiseksi\". Sekin tapahtui tunnottomassa tilassa, mutta\npukeutui johdonmukaisiin lauseisiin. Puhujat käyttivät silloin\nselvää kieltä, jota kaikki ymmärsivät. Toiset ilmaisivat muitten,\netenkin vilpillisten, sieluntilan; toiset näkivät kuolleet, tahi\nvielä elävät tuttavansa helvetin tuskissa tahi taivaan autuudessa,\npuhuen heistä varoittaen tahi kehottaen ja lohduttaen sekä päättäen\nusein puheensa palavalla rukouksella. Joskus, etenkin myöhempinä\naikoina, pitivät \"hengessäpuhujat\", joita monesti nimitettiin myöskin\n\"kielilläpuhujiksi\", pitkiä, saarnantapaisia hartauspuheita.\n\nOn koetettu tyhjäksi väittää kertomuksia tästä ihmeellisestä\nilmiöstä, vaan turhaan. Siksi monet ja luotettavat ovat todistukset,\nettei asian todenperäisyyttä saata epäillä. Mutta jos tämä kerran\nmyönnetään: miten on tuommoinen tila selitettävä? Helppo on päästä\nasiasta julistamalla koko ilmiötä teeskentelevän hurmahengen\npurkauksiksi, ja tätä keinoa on usein sekä entisinä että myöhempinä\naikoina käytettykin. Mutta semmoista menettelytapaa vastaan sotii se\nkieltämätön tosiasia, että moni \"kielilläpuhuja\" todistettavasti on\nollut elävä, valistunut kristitty, jonka raittiille uskonelämälle\ntavallisissa oloissa kaikki hurmahenkisyys on ollut ventovierasta.\nEikä kelpaa sekään selitys, että alhaisella sivistyskannalla\nolevat ihmiset ylimalkaan, jouduttuaan suureen mielenliikutukseen,\nosoittautuvat kykenemättömiksi tunteitaan vallitsemaan ja silloin\nvoivat esiintyä kuni untanäkevät, sillä \"kielillä\" ovat puhuneet\nei vain yksinkertaiset talonpoikaishenkilöt, vaan sivistyneet\nsäätyläisetkin. Kernaasti myönnämme tuossa tilassa ilmenevän sekä\nruumiillista että hengellistä sairaloisuutta, mutta näkyy siinä\nvarmaan muutakin. Ja tätä emme epäile sanoa Herran vaikutukseksi,\njonka kautta hän monesti, varsinkin herännäisyyden alkuaikoina,\nherätti ihmisiä synnin unesta. Mutta jos sille vanhojen heränneiden\nväitteen mukaan omistetaan erityisen armonlahjan nimi, niin on\ntarkoin huomattava, ettei sitä saa liika korkeaksi arvioittaa.\nPidettäköön tässä silmällä Paavalin arvostelu Korintin seurakunnassa\nilmestyneestä kielilläpuhumisesta, joka oli ehkä likeisestikin sukua\nkysymyksessä olevan lahjan kanssa. Menneen ajan heränneet eksyivät\nmonesti tätä lahjaa liika suuressa arvossa pitämään, väittäen että\nkielilläpuhujien uskonelämä oli valistuneempaa ja syvällisempää kuin\nmuiden. He vasta -- niin moni ajatteli -- ovat päässeet jumalallisen\ntotuuden perille. Paavo Ruotsalaista ei saa tästä eksytyksestä\nsyyttää. Hän päinvastoin sitä monessa tilaisuudessa jyrkästi\nvastusti, usein kohdellen kielilläpuhujia hyvinkin ankarasti. Siihen\nantoi hänelle aihetta sekin, että moni ulkokullattu seurapaikoissa ja\nmuualla alkoi heitä matkia. Sitäpaitsi tahtoi Paavo täten osoittaa,\nettei hän tuolle lahjalle aivan suurta arvoa antanut. Mutta missä\nkielilläpuhujat sanoillaan ja käytöksellään ilmaisivat tosiherätystä\nja vilpitöntä uskoa, siellä kohteli hän heitä rakkaudella, hellästi\npalauttaen heitä kiihottuneen tunne-elämän sumuisilta kukkuloilta\nkilvoittelevan uskon laaksoihin, joissa armon syvimmät hetteet\nlöytyvät [Paavo Ruotsalaisen vanhimpien tuttavien (K. A. Malmbergin,\nJ. I. Berghin, J. Fr. Berghin y.m.) yksimielinen todistus.].\n\nPohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan herännäisyydestä eroavan leiman sai\ntämä liike niillä seuduin, joilla Renqvist liikkui ja vaikutti. Tämä\nkoskee etenkin hartauskokouksia. Viimemainitun johtamissa seuroissa\noli rukous pääasiana. Sitä toimitettaessa olivat kaikki polvillaan.\nMelkein aina rukoili Renqvist omin sanoin, usein hyvinkin pitkältä.\nHänen sitä tehdessään kuului huoneessa sieltä täältä joku syvä, itkun\nkatkaisema huokaus tahi muutamia hiljaisella äänellä lausuttuja\nsanoja, niinkuin: \"armahda, armahda, armahda\"; \"Herra kuule, Herra\nauta\". Jos joku rukousten kestäessä joskus pyörtyi, niin ei siihen\nollut syynä tunteitten ylenmääräinen liikutus, vaan ruumiillinen\nväsymys. Renqvist valvoi nim. huolellisesti seuraelämän raittiutta,\narvelematta tuomiten hurmahenkisyydeksi ja sielunvihollisen\nvaikuttamiksi kaikki liikutukset ja muut tunne-elämän tavallisuudesta\npoikkeavat ilmaukset. \"Neuvoissaan heränneille\" lausuu hän:\n\"Tarkastusmiesten pitää estää ja kieltää näyt, unennäöt ja niitten\nilmoittamiset ja selitykset, niinkuin myös kielilläpuhumiset ja\nniitten tarpeellisuuden. -- -- Pyörtymisiä jos tapahtuu, niin\nne tutkitaan, mistä laadusta ne ovat ja mistä ne tulevat. Ja ne\nkielletään, jos ne havaitaan turhiksi viekastelemisiksi\".\n\nRenqvist oli rukouksen mies. Sanottakoon mitä hyvänsä noista hänen\nkodissaan, matkoillaan ja hartausseuroissa tuontuostakin pitämistään\npitkistä polvirukouksista: hän teki tuota sydämmensä sisällisestä\nhalusta. Ei myöskään käy kieltäminen hänen ystäväpiirissään löytyneen\nmonta, joiden rukoilemisen vaikutin oli sama vastustamaton sisällinen\ntarve. Toiset näistä esiintyivät seurapaikoissakin, usein hänen\nläsnäollessaankin, ääneen rukoilemalla. Mutta yhtä varma on, että\ntoiset ja ehkä suurin osa seuroissa kävijöistä otti osaa näihin\nrukouksiin, siten noudattaaksensa Herran kehotusta, pitäen tätä\nvelvoittavana käskynä. Ei päässyt tunne-elämä tuon ikeen alla\nvapaasti toimimaan, vielä vähemmin vallattomuuksiin yltymään.\nSitäpaitsi luki Renqvist rukousten lomassa tavallisesti monta lukua\nyhteen jaksoon raamatusta, neuvoen, kysellen ja opettaen luetun\njohdosta, useimmiten pitkät hetket [Kertoneet vaivaishoitolaiset\nNiilo Varis ja Anna Maria Härkönen Liperissä (1896).]. Pitkäveteistä\noli hänen esitystapansa, yksitoikkoinen hänen äänensä [Asessori\nA. V. Lyra y.m.]. Ei ollut tämäkään omiaan tunteita kiihottamaan\neikä mieltä jännittämään. Veisu, jossa käytettiin virsikirjaa sekä\n\"Halullisten sieluin hengellisiä lauluja\", oli kyllä vilkkaampaa,\nmutta ei Renqvistin johtamissa seuroissa saanut läheskään niin suurta\nmerkitystä eikä päässyt kohoamaan tuohon hellään tunteellisuuteen\nkuin varsinaisen herännäisyyden seuduilla. Kaikki kantoi raskaan työn\nja väsymyksen leimaa.\n\nEpäilemättä olivat nämä Renqvistin johtaman seuraelämän omituisuudet\nsyynä siihenkin, että suurin osa hänen hartauskokouksissa kävijöistä,\nkuten Vaetterdahlin v. 1819 hänelle kirjoittamasta kirjeestä näkyy,\noli miehiä [Akiander VII, 104. Samaa todistivat myöskin ennenmainittu\nAnna Maria Härkönen ja talonvanhus Kaarle Lappalainen Liperissä v.\n1896.]. Kaikkialla muualla, missä herännäisyysliike voitti alaa, oli\nnaisten luku suurempi.\n\nHuomattavaksi seurapuhujaksi ei kukaan Renqvistin ystävistä Liperissä\neikä naapuripitäjissä kehittynyt, yhtävähän kuin hän ylimalkaan\npystyi semmoisia kasvattamaan. Mutta tätä puutetta korvasi ainakin\nosaksi hänen sanankuulijainsa keskinäinen rakkaus, joka vaati heitä\nyksityisesti toisiaan varoittamaan, nuhtelemaan, kehottamaan ja\nlohduttamaan. Ja ennen kaikkea sitä korvasi Renqvistin oma väsymätön\ninto. Savossa ja Karjalassa sitävastoin esiintyi jo varhain eteviä\npuhujia kansan syvistä riveistä. Semmoinen oli jo Lustig. Ei olisi\nhän saavuttanut suurta mainettaan, ellei hänellä olisi ollut hyvä\npuhelahja. Eteviä kansanpuhujia herännäisyyden alkuaikoina olivat\nmyöskin ennenmainitut Juhana Poikonen, Lauri Juhana Niskanen,\nAntti Pyykkö, Matti Härkönen [L. J. Niskasen Muistokirja; Poikosen\nennenmainittu elämäkerta; Akiander VI, 95-101.] ja verraton\nsemmoisenakin Paavo Ruotsalainen. Eipä kummallista, että Savon\nheränneet jo varhain oppivat vaatimaan seurapuhujalta paljon.\nKaikki olivat kuulleet Paavon puhuvan ja vertasivat muita häneen.\nKun hän astui seuratupaan ja, jalkojaan tuskin lattiasta nostaen,\nhitaasti kulki kansajoukon läpi hänelle pöydän ääressä varatulle\nsijalle, valtasi juhlallinen tunne läsnäolijain sydämmet. \"Ukko\"\n-- tällä nimellä Ruotsalaista jo varhain nimitettiin -- sijoittui\npaikalleen, asetti kyynärpäänsä polvilleen ja painoi päänsä käsiinsä.\nTuossa asennossa hän monesti istui pitkät hetket. Kuulijat näkivät\nainoastaan hänen korkean otsansa, joko synkästi rypistyneenä tahi\nuskon autuaallista voimaa ilmaisevana. Ennenkuin hän alkoi puhua,\nkorotti hän voimakkaan vartalonsa suoraksi, painoi päänsä vähän\ntaaksepäin ja loi kuulijakuntaansa vakavan, tutkivan katseen.\nTeeskentelijä ei kestänyt tätä katsetta, pilkkaaja vapisi sen edessä.\nValtavan voimallista oli hänen puheensa. Jo ensimmäiset sanansa\ntempasivat haluttomimmatkin ja vastahakoisimmat muassaan. Kirkas,\nkuuluva ääni ja oivallinen lausuminen, joka antoi jokaiselle sanalle\nsisällystä vastaavan painon, lisäsivät hänen puheensa erinomaista\nvaikutusta. Ainoastaan puhuakseen ei Ruotsalainen milloinkaan\nseuroissa suutansa avannut. Monesti poistui hän niistä ainoatakaan\nsanaa lausumatta. Harvalle hengelliselle puhujalle on niinkuin\nhänelle kirkastunut se totuus, että \"ihminen ei taida mitään ottaa,\nellei hänelle anneta taivaasta\", ja harva on tälle totuudelle niin\nkuuliainen ollut. Tavallisesti luki Paavo seuroissa saarnan tahi\nainoastaan osan saarnasta Björkqvistin eli Vegeliuksen postillasta\nja puhui luetun johdosta, joko heti tahi sittenkuin joku virsi oli\nveisattu. Tutustuttuaan L. J. Niskasen kanssa, käytti hän usein tätä\nlukijana. Joskus puhui hän myöskin mitään lukematta tilaisuudessa\nveisatun virren tahi jonkun hiljattain sattuneen tapahtuman johdosta.\nMonesti päätti Paavo seuran polvirukouksella. Tavaksi tuo kuitenkaan\nei hänelle eikä hänen ystävilleen koskaan tullut [Paavo Ruotsalaisen\nseuroissa esiintymisestä ovat minulle kertoneet pastorinleski\nCharlotte Achrén, kirkkoherranleski Vendla Pettersson, rovasti N. G.\nArppe, asessori K. A. Malmberg, Stiina Ruotsalainen, synt. 1817 (ei\nsukua Paavolle), y.m.].\n\nPaavo Ruotsalaisen puheet eivät ole jälkimaailmalle säilyneet. Siitä\nei saa ketään syyttää. Se on ollut Jumalan sallimusta. Vaan ei tämä\nhänen puheittensa arvoa vähennä. Tulisoitto, joka yön pimeässä johtaa\nmatkustajaa, saa sammua, kun tämä on löytänyt oikean tien; salama,\njoka iskee, on tehnyt tehtävänsä, kun se on murtanut ja maahan lyönyt\nsen, mikä oli tuomittu kuolemaan.\n\nKuten olemme nähneet, eivät heränneet aina saaneet rauhassa seurojaan\npitää. Usein saapui pilkkaajia ja vainoojia seurapaikkoihin häiriötä\naikaansaamaan sekä etsimään syytöksen syitä heränneitä vastaan.\nJoskus tapahtui väkivaltaisuuksiakin. Näin näkyy käyneen esim.\nIisalmen seurahuoneessa. Näitä ja muita epäkohtia poistaaksensa sekä\njärjestääksensä heränneitten oloja, etenkin heidän seuraelämäänsä,\nmuodosteli J. Fr. Bergh Kuopiossa ollessaan heille muutamia ohjeita,\njotka tietääksemme eivät kuitenkaan yleisemmin tulleet heränneitten\ntiedoksi. Ainakaan hän ei niitä kirjoitettuina levittänyt, jos\nkohta se seikka, että ne ovat suomeksi kirjoitetut, selvään viittaa\nsiihen, ettei hän niitä ainoastaan itseään varten suunnitellut. Ne\nliittyvät muutamiin hänen päiväkirjassaan lokakuun 1 p:ltä 1824\nlöytyviin heränneitä koskeviin mietteisiin. Pari päivää ennen\nlausuu Bergh samassa päiväkirjassaan pelkonsa siitä, että hän oli\nneuvonut ystäviään luopumaan yleisten seurojen pitämisestä. Hän näkyy\nepäilleen, oliko hän tässä menetellyt oikein. Neuvo ei suinkaan\naiheutunut minkäänlaisesta vastenmielisyydestä heränneitä ja heidän\nhartauskokouksiaan kohtaan, vaan yksinomaan varovaisuudesta, josta\nsyystä Paavo Ruotsalainenkin, niinkuin olemme maininneet, kehotti\nystäviään luopumaan suurten seurojen pitämisestä. Aikaa kuvaamaan\nlainaamme tähän nämä Berghin heränneille antamat, monesta syystä\nhuomattavat neuvot. Käytämme kirjoituksen alkuperäistä kieliasua,\nmuuttamalla ainoastaan oikokirjoitusta:\n\n_\"Muutamia ojennusnuoria niiden armoaetsiväisten sieluin\njälkeenelämiseksi, joiden tulee toisille ojennukseksi ja holhomiseksi\nolla.\"_\n\n\"1:ksi. Jokainen valvokoon ensin ja erinomattain oman sielunsa tilan\nylitse ja katsokoon, koska hän toisia ojentaa pyytää, ettei hän itse\nole oppimatoin ja ettei hän paisununna laittajan (saatanan) tuomioon\nlankeis, joka ensin ylpeyden kautta erois pois Jumalasta ja uppois\nhelvettiin.\"\n\n\"2:ksi. Halullisten sieluin yhteentulemiset eli kokoukset pitää\ntapahtuman soveliaasti ja niin, ettei Esivallan Asetukset mahda\noikian tarkoituksensa puolesta rikotuksi tulla. Halulliset ainoastaan\nsamasta kylästä mahtavat yhteen tulla, jos heitä on niin monta,\neikä juosta kylästä kylään. Mutta jollei heitä yhdessä kylässä ole\nusiampaa, niin ei taida heitä kieltää toisten tykö tulemasta. Olkoon\nnämät Vapahtajan sanat muistossa: kussa kaksi eli kolme kokoontuu\nminun nimeeni, siinä olen minä keskellä. Niissä kyläkunnissa,\njoissa enempi halullisia löytyy, olis myös sovelias, ettei he\nkaikki kokoontuisi yhteen paikkaan, vaan usiampiin, varsinkin jos\nhe asuvat kaukana toisistansa. Jollei heidän kylänpäässänsä olis\nyhtään vanhempaa ja harjaantunutta kristillistä miestä, joka taitais\nholhota ja ojentaa heitä, niin mahtaa senkaltaisia holhota tulla\nmuista kylistä, vaan ei usiampaa kuin yksi eli kaksi kerrallansa.\nSenkaltaisia kokouksia ei pidä pidettämän muulloin kuin niillä\nhetkillä, jotka ovat vapaat ruumiillisista töistä. Ei niiden pidä\nkestämän myöhempään kuin kello yhdeksän paikoille iltaisella. Jos\npahanilkisiä niihin tulee tahallans pilkkaamaan ja hämmentämään\nhartautta, niin niistä pitää kohta poishajottaman eikä ruvettaman\nriitaan heidän kanssansa. Niihin pitää myös muilla olla vapaus\ntulla, ettei niitä salaisiksi eikä eriseuraisiksi luettais. Yhteistä\nJumalan palvelusta ei näiden harjoitusten kautta pidä laiminlyötämän.\nKaupungissa, koska kirkkoreisulla ollaan, ei mahda kaikki halulliset\ntunkea itsiänsä yksiin paikkoihin. -- Vaikka edelläpäin on\nsanottu, että ruumiillisista töistä vapaat hetket ainoastans pitää\nkeskenäiseksi ylösrakennukseksi käytettämän; niin mahtavat kuitenkin\ntalonhaltiat perheväkensä kanssa pitää hartauden harjoituksia milloin\nja kuin usein he tahtovat. On myös tarpeellinen, että he niitä\npitävät joka aamu ja ilta.\"\n\n\"3:ksi. Ne, jotka toisten peräänkatsojat ovat, pitää usein, varsinkin\nkirkkoreisuilla, kohdata toinen toistansa, keskustella toinen\ntoisensa kanssa, tutkia ja neuvoa toinen toistansa, ja kysyä ja ottaa\nneuvoa toiseltansa, että hengen yhteys mahtais voimassapidetyksi\ntulla. Ylpeyttä heidän pitää kauhistuman niinkuin saatanan kauheinta\nmyrkkyä. Jos joku riita ylösnousee, niin peräänkatsojat sen\nyksineuvoisesti ratkaiskoon. Jollei he kaikki ole yksineuvoiset, niin\nvalitkoot yhden miehen, jonka he kaikki ymmärtäväiseksi tuntevat,\njoka sen ratkaiskoon ja siihen muut tyytyköön.\"\n\n\"4:ksi. Erinäistä polvi-rukousta ei pidä pois kiellettämän muulloin\nkuin silloin, koska se tapahtuu itsevanhurskaassa ja ulkokullatussa\nmielessä.\"\n\n\"5:ksi. Langenneitten ja eksyneitten ulossulkeminen muiden\nyhteydestä pitää tapahtuman suurella arkuudella, kärsivällisyydellä,\npuolenpitämättömyydellä ja niin, että se taitaan vastata\nkaikkinäkeväisen Jumalan edessä.\"\n\n\"6:ksi. Eripuraisuutta pitää vältettämän niinkuin helvetin myrkkyä.\nKatso Jaakop. epist. 3 l. 14, 15, 16, 17 v.\"\n\n\"7:ksi. Liikutukset ilman jokapäiväistä ja ahkerata armonetsimistä ja\nkilvoitusta eivät maksa mitään; ne ovat myös silloin vahingolliset ja\nylpeyteen vieväiset, jos ei niitä vetämisiksi arvata, vaan ruvetaan\nniiden varassa elämään. Jos minä enkelitten kielillä puhuisin, ja\nei minulla olis rakkautta, 1 Korint. 13: 1, 2, 3. Liikutukset pitää\npantaman P. Raamatun rinnalle, jonka kanssa niiden pitää tarkasti\nyhteensopiman, ettei vihollinen valkeuden enkelin nimen ja varjon\nalla pääsisi vallan päälle. Paavilaiset sanovat, ettei kaikkia ole\nennätetty Raamattuunkaan panna. Mutta tässä ei heitä pidä kuultaman.\nSe on myös selvä asia, että jotka huolimattomasti kilvoittelevat,\nheillä on aina enempi ahdistavaisia ja surettavaisia liikutuksia. O!\njos kaikki etsisit Kristuksen itsellensä elämäksi!\"\n\n\"8:ksi. Niitä tavallisia tervetyssanoja ei pidä poisheitettämän. Ei\nsentähden tarvitse Jumalan nimeä turhaanlausua.\"\n\n\"9:ksi. Esivallalle pitää vilpitöin kuuliaisuus osoitettaman; ei pidä\nmyös kyllästyttämän, jos jotain syyttömästi kärsimään tultaisiin.\nVapahtajata, Jesusta Kristusta sitä ristiinnaulittua, joka on totinen\nJumala ja ihminen, jonka kautta me ainoastaan autuaiksi tulla\ntaidamme tätä Vapahtajata ei esivalta tahdo meiltä ryöstää; mutta jos\ntahtoisikin, niin emme saa kuitenkaan ruumiillisiin sota-aseisiin\ntarttua, vaan meidän tulee ennen tyytyä vainoon ja kuolla. -- Niin\nteki apostolit.\"\n\n\"10:ksi. Koska herätetyt ihmiset valittavat toinen toisensa päälle,\nniin on ylpeyden vaara tarjona; ja silloin ei heitä pidä säästettämän\nkummallakaan puolella. Kaikkia juttuja ja kanteita ei pidä\nkuultamankaan; mutta jos kuullaan, niin pitää päällekantajan sielun\ntila ensin tutkittaman.\"\n\n\n\n\nXI.\n\nRenqvistin suhde Savon herännäisyyteen hänen Liperissä ollessaan.\n\n\nOlemme nähneet, että Renqvistin johtama uskonnollinen liike jo\nalusta alkaen sai muusta herännäisyydestä eroavan leiman. Erotus ei\nole opissa, vaan hengellisen elämän luonteessa ylimalkaan. On kyllä\ntotta, ettei tämä ajanpitkään voinut olla oppiinkaan vaikuttamatta,\nmutta tästä vaikutuksesta ei herännäisyyden alkuaikoina vielä huomaa\nkuin kaukaisia enteitä. Näihin tahdomme tässä ainoastaan sivumennen\nkoskea, koska opin kehitys ja sen yksityiskohtia tarkoittava\nmääritteleminen kuuluu myöhempään aikaan. Sensijaan on silmäys siihen\nerihenkisyyteen ylimalkaan, joka jo Renqvistin Liperissä asuessa\nilmaantuu hänen ja Savon herännäisyyden kannattajien välillä, jo nyt\npaikallaan.\n\nPielisjärven itäpuolella asuvat heränneet, joissa, kuten tiedämme,\nPaavo Ruotsalaisen edustama suunta oli päässyt vakaantumaan,\njoutuivat ennenpitkää tekemisiin Renqvistin ystävien kanssa\nLiperissä. Luonnolliselta näyttää, että sopu ja ystävyys pääsisi\nyhdistämään näiden seutujen heränneet. Kansallisluonne oli sama,\nolosuhteet samankaltaiset, kokemukset ja pyrinnöt yhteiset. Mutta\nJumalan valtakunta kehittyy omien lakiensa mukaan, eikä millään\nalalla inhimillinen ykspuolisuus ja itsekkäisyys tule niin näkyviin\nkuin tällä. Renqvistin sääntöjen mukaan järjestämä uskonnollinen\nelämä ei miellyttänyt Pielisjärven vapaampaan katsantotapaan\nharjaantuneita heränneitä, ja edellisen ystävät taas loukkaantuivat\netenkin siitä, etteivät Ruotsalaisen opetuslapset ehdottomasti\ntuominneet kielilläpuhumista ja muita \"liikutusten\" ilmauksia valheen\nhengen vaikuttamiksi, niinkuin heitä itseä oli opetettu tekemään.\nKyllä koetettiin jo ensi aikoina solmia hengen yhteyttä näiden\neri suuntien välillä, mutta turhaan. Jo kesällä 1822 kirjoitti\nAntti Pyykkö tässä tarkoituksessa kirjeen Liperin heränneille.\nRenqvististä hän siinä muun ohessa lausuu: [Akiander, VI 190-193.]\n\"En minä sano, että maisteri on peräti väärässä, sillä herättämisen\nlain kautta osaa hän selkeästi esittää, mutta ei hän osoita tietä\nevankeliumin kautta Kristuksen tykö, vaan kiduttaa itseänsä ja\nmuita lain orjuudessa omalla tekemisellä, ja ulkonaisten rukousten\npaljoudella tahtoo hän katsoa pyhyyttänsä lain peilissä\". Epäilemättä\non tämä arvostelu ainakin osaksi oikea, mutta se ilmaisee samalla\nmyöskin sitä tuomitsevaa henkeä, joka, täyteen valtaansa päässeenä,\nmyöhempinä aikoina toisistaan mitä jyrkimmästi erotti Ruotsalaisen\nja Renqvistin opetuslapset. Aivan väärin Pyykköä arvostelisimme,\njos sanoisimme hänen millään tavoin halventaneen rukouksen arvoa.\nPäinvastoin lausuu hän kysymyksessä olevassa kirjeessään: \"Ei oikiat\nuskovaiset pidä polvirukouksia ja yhteisiä suurukouksia väärinä,\nmutta eivät harjoita niitä muulloin kuin yhteisissä kansankokouksissa\nja heränneitten sieluin kehotukseksi huonekunnissa aamuin ja\nehtoin.\" Tästä näemme niinikään, että Pielisjärven heränneet kyllä\nharjoittivat polvirukousta, samoinkuin tämä rukousmuoto oli tunnettu\nSavonkin heränneille. Erotus on vain siinä, että Renqvist määräsi\ntämän rukousmuodon aina noudatettavaksi, jota vastoin Ruotsalainen\nja hänen hengenheimolaisensa tekivät senkin, samoinkuin kaiken\nrukoilemisen riippuvaksi rukoilijan sisällisestä tilasta, jonka\nvapaana ilmaisijana sen tuli olla. Sama on kummankin käsitys\nrukouksen arvosta ja hyödystä; kysymys on vain siitä, onko ylimalkaan\noikein sitoa sitä määrättyyn muotoon ja ihmisen mielentilasta\nhuolimatta kehottaa sitä harjoittamaan, vai eikö Renqvistin kehotusta\nrukoukseen voisi ilmaista näillä sanoin: rukoile, niin heräät ja saat\nuskon; Ruotsalaisen kanta oli: tee parannus ja usko evankeliumi, niin\nsinä rukoilet. Edellisessä tapauksessa käsitetään rukousta uskon\nvälikappaleena, viimemainitussa sen hedelmänä. Kumpikin katsantotapa\njohtaa, ykspuolisesti kehitettynä, harhaan. Renqvist eksyi\nsanankuulijoiltaan rukousta _vaatimaan_, ja, taistellessaan tätä\nkatsantotapaa vastaan sekä puolustaen uskon vanhurskautta, kiivaili\nRuotsalainen monesti niihin määrin \"tekopyhyyttä\" vastaan, että hän\ntavattoman ihmistuntemisensa uhallakin joskus vaani farisealaisuutta\nsiinäkin, missä sitä ei ollut, ja monesti hyvinkin sopimattomalla\nja loukkaavalla tavalla koetti estää ihmisiä siihen joutumasta.\nTätä henkeä huomaa jo vasta mainitussa Pyykön kirjeessä, vaikka se\nsisällykseltään ylimalkaan on hyvä ja silminnähtävästi rakkaudesta\nlähtenyt. Hän näet lausuu: \"Joka ei tahdo tätä (neuvoa oikeaan\nrukoukseen) uskoa, hän koetelkoon kerran rukoilla niin paljon, että\nhän saa tietää, mitä hänen rukouksensa maksaa, ja ottakoon sen suuren\nnarrin ja ylpeyden orjan Juho Korhosen ja muita kumppaniksensa,\nja rukoilkaa joku viikko eli kuukausi yöt ja päivät lakkaamatta\npolvillanne ja kasvoillanne maassa, niin saatte nähdä, antaako\nJumalan henki mitään vastausta\". Iva ja katkeruus eivät suinkaan\nolleet omiaan poistamaan näiden suuntien välillä yhä karttuvaa\nerimielisyyttä. Siten suureni päinvastoin suurenemistaan niiden\nvälinen juopa.\n\nMyöhemmin ilmestyneessä \"Väärän opin kauhistus\" nimisessä kirjassaan\nkertoo Renqvist, että muutamat Paavo Ruotsalaisen ystävistä pari\nkertaa jo Liperin herätysten alkuaikoina koettivat levittää\noppiaan tässä seurakunnassa. Yhteydessä tämän kanssa mainitsee\nhän, että Ruotsalainenkin siihen aikaan samassa tarkoituksessa\nkävi viimemainitussa pitäjässä. Selvempää valoa näihin tapahtumiin\nluo L. J. Niskasen muistokirja. Hänen kertomuksensa mukaan kutsui\nRenqvist Ruotsalaisen luoksensa Liperiin. Paavo saapui sinne v.\n1822 [Ennenmainittu Paavo Ruotsalaisen elämäkertaa käsittelevä\nkäsikirjoitus.]. Renqvist \"otti hänen ilolla vastaan\", eikä heidän\nvälillään silloin ainakaan huomattavampaa erimielisyyttä syntynyt.\nPaavo kyllä huomasi, että Liperin heränneet olivat \"omain töitten\nrakentamiseen joutuneet\" ja koetti heitä oikealle uralle johdattaa,\nvaan näkyy siinä menetelleen hyvin varovaisesti, taitavasti ja\nhellästi. Jonkun ajan kuluttua kirjoitti Renqvist Paavolle,\npyytäen häntä jälleen käymään Liperissä. Luultavasti oli tämä\nkutsu yhteydessä Pyykön yllämainitun kirjeen kanssa. Paavo saapui\nLiperiin eräänä lauvantaina. Renqvist piti seuroja, jossa tuon\ntuostakin langettiin polville rukoilemaan. Samaa tapaa noudattivat\nheränneet seuraavana päivänä kirkossakin. Jumalanpalveluksen\npäätyttyä kokoonnuttiin jälleen erääseen taloon seuroja pitämään.\nNiissä ei Renqvist itse ollut saapuvilla, hänen kun täytyi lähteä\nerään sairaan luo. Omituisen näyn tarjosi Paavolle seurapaikka.\n\"Toiset menivät metsään rukoilemaan, toiset polvistuivat erään\nojan varrella, toiset nurkan takana\". Kun Paavo heiltä tiedusteli\nsyytä tuohon hänestä kummaan ja vastenmieliseen hartaustapaan,\nvastattiin hänelle, että Renqvist oli neuvonut heränneitä polvillaan\nrukoilemaan \"vähintäin viisi, hyvä jos kymmenen kertaa päivässä\".\nMitä tuli Paavon tehdä, miten puhua? Hän korotti äänensä Kristuksen\nevankeliumin ylistykseksi, näyttäen raamatun sanoilla, että ihminen\nvanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta ilman lain töitä. Hänen\npuheessaan oli tuota säälivää surua ja pyhää kiivautta, jolla hän\nniin monesti oli taivuttanut kansanjoukkojen sydämmet. Renqvistiä\nhän ei soimannut, vaan lausui päinvastoin sen toivon, että tämä\nkyllä vielä oli käsittävä uskonelämän salaisuuden. Ihastuksella\nkuulivat Liperiläiset kuuluisan savolaisen puhetta, ja moni heistä\npäätti käydä Nilsiässä häneltä tarkempia neuvoja saamassa. Tämän\nkuultuaan kiivastui Renqvist kovasti. Seuraavana pyhänä kielsi hän\nsaarnatuolista ankarasti kaikkia Nilsiään lähtemästä ja vastedes\nPaavon ja hänen hengenheimolaistensa neuvoa noudattamasta. Sitäpaitsi\nkirjoitti hän Ruotsalaiselle kiivaita, herjaavia kirjeitä, jyrkästi\nkieltäen häntä vastedes Liperiin tulemasta. Paavo vastasi: \"Minulla\non kyllä ystäviä enemmän kuin Liperin seurakunnassa on kansaa,\nsuruttomatkin siihen luettuina, enkä siis tarvitse niitä teiltä\nhakea. -- -- -- Teidän Jumalanne ei kuule, jollei täyttä kurkkua ja\ntorvella huudeta ja tehdä monta vaivaloista tekoa, niinkuin Baalin\npapit, vaan meillä on Jumala, joka kuulee ja näkee katuvaisten\njumalanlasten salaiset huokaukset ja ymmärtää taampaa heidän\nhuokauksensa\". Turhaan koetettiin sittemmin muutamissa Kuopiossa\nv. 1824 pidetyissä keskustelukokouksissa sovittaa näitä miehiä.\nAlussa näkyy Renqvist näissä tilaisuuksissa saaneen kannatusta\nmuun ohessa J. Fr. Berghiltäkin, vaan Ruotsalaisen voimallinen\nesiintyminen vaikutti, että hänen lopussa täytyi aivan yksin\nmielipiteitään puolustaa. Mitään myöntämättä pysyi hän lujasti niissä\n[L. J. Niskasen Muistokirja sekä Paavo Ruotsalaisen ennen mainittu\nelämäkerta.].\n\nRenqvistin yllämainittu kertomus Savon heränneiden käynnistä\nLiperissä, joka on kirjoitettu oppiriitojen suvaitsemattomina\naikoina, on siksi katkera ja kiivas, että se menettää miltei\nkaiken historiallisen arvonsa. Jos, niinkuin siinä sanotaan,\nPaavon opetuslapset väittelyssään Liperiläisten kanssa ehkä liika\nsuurella myötätuntoisuudella puhuivatkin kielilläpuhujista, niin on\nmahdotonta otaksua heidän väittäneen, että ainoastaan ne, joilla on\nlahja puhua kielillä, tietävät toisen sieluntilan ja voivat ohjata\nihmisiä elämän tiellä, kuten Renqvist kertoo heidän sanoneen. Ja\nvielä mahdottomampaa on, että Ruotsalainen olisi tuohon tapaan\nasiasta puhunut. Viimemainitun kanta tämän kysymyksen suhteen näkyy\nmuun ohessa eräästä hänen v. 1825 kirjoittamastaan kirjeestä, jossa\nhän lausuu: \"Minun luullakseni taitaa teillä olla aivan paljon\nmoninaisia kiusauksia, jotka usiammissa paikoissa ilmaantuvat\nensimmäisen herätyksen aikana. Etenkin saavat ne, jotka kielillä\npuhuvat, aikaan suurta hämmennystä. Jos, rakas ystävä, aikanne\nmyöntää, niin pitäkää näitä visusti silmällä, nuhdelkaa heitä\nsiveydellä ja painakaa heitä alas, niin paljon kuin mahdollista on\nja viisaus myöntää. Vaan olkoon kuitenkin meistä kaukana se, että\nasettuisimme Jumalan viisaita tarkoituksia vastaan niissä asioissa,\njotka oikeasta hengestä tulevat, vaikka moni heikko ihminen tämän\nlahjan väärin käyttää omaksi ylpeydeksensä. Sentähden pitää näitä\nihmisiä nuhdella, vaan ei sitä henkeä, joka heidät on liikuttanut.\n-- -- -- Minulla on ollut paljon tekemistä kielilläpuhujain ja\nhouriossa olleiden kanssa; vaan minä olen kuitenkin helposti heidät\nvoittanut, niin ettei meidän puolella heistä vaaraa synny\". [Akiander\nVI, 108-9.] Huomattava on myöskin, että Renqvist tuskin itse oli\nlähemmin keskustellut Ruotsalaisen ja hänen ystäväinsä kanssa koko\nasiasta ja vielä vähemmin tarkannut kielilläpuhujain puheita. Hän\nperusti vakuutuksensa tästä, samoinkuin muista Savon herännäisyyttä\nkoskevista seikoista, ystäväinsä kertomuksiin. Sitä todistaa \"Väärän\nopin kauhistus\", ainakin mikäli kysymys koskee hänen arvosteluaan\nkielilläpuhujista. On kyllä totta, että Pyykkö yllämainitussa\nkirjeessään Liperin heränneille liiaksi ylistää kielilläpuhumisen\nlahjaa, vaan suvaitsevampaa ja maltillisempaa arvostelua olisi\ntämäkin kirje silti ansainnut. Ja aivan mielivaltaisesti menettelee\nRenqvist, kun hän J. Fr. Berghille v. 1824 kirjoittamassaan kirjeessä\nsanoo Pyykön väittäneen, että \"oikeat kristityt eivät rukoile\npolvillaan muulloin kuin suurissa kokouksissa\". [Akiander VII, 193.]\nOte on katkaistu, eikä, kuten olemme nähneet, semmoisena ilmaise\nasian todellista laatua. Ja mitä Ruotsalaisen esiintymiseen tulee,\nmyöntää Renqvist itse kirjassaan \"Väärän opin kauhistus\" Paavon\nsekä suusanallisesti että kirjallisesti antaneen hänelle \"suloisia\nlohdutuksia\", sanoen hänen lakanneen sitä tekemästä vasta kun oli\nkuullut, miten pilkallisesti ja tuomitsevasti kielilläpuhujia\nLiperissä oli kohdeltu. Tuo tunnustus on kyllä ivallisesti lausuttu,\nvaan tunnustuksena Paavon alkuansa ystävällisestä mielestä Renqvistiä\nkohtaan se kuitenkin on pidettävä, miten vähän vastarakkautta tämä\nystävällisyys sitten viimemainitussa vaikuttikin. Että Ruotsalainen\nennenpitkää alkoi tälle suvaitsemattoman kiivaalle vastustajalleen\nsamalla mitalla mittaamaan, on yhtä valitettavaa kuin totta. Siksi\nelävä oli kummankin usko, pääpiirteissään siksi yhdenkaltainen heidän\nuskonnollinen katsantotapansa, heidän kokemuksensa, pyrintönsä ja\ntarkoituksensa, ettemme voi kuin surulla katsella heidän välilleen\nsyntynyttä juopaa. Tässä on inhimillinen ykspuolisuus ja itsekkäisyys\nerottamassa mitä Jumala tahtoi rakkaudessa yhdistää. Lopullinen\ntuomio on sen Herran, joka tutkii sydämmet ja munaskuut, mutta\nmikäli ihmissilmä voi nähdä, on Renqvistin syyllisyys suurempi kuin\nRuotsalaisen ja hänen ystävänsä. Tätä arvostelua tukee etenkin\nedellisen suhde J. Fr. Berghiin, josta tässä muutama sana.\n\nJo Pälkjärvellä ollessaan tutustui Bergh, kuten olemme nähneet,\nRenqvistin kanssa. Sisällinen ahdinkonsa ja rakkaus totuuteen\npakoittivat häntä matkustamaan Liperiin tutkiaksensa niiden pahojen\nhuhujen ja soimaavien arvostelujen perusteita, joita hän etenkin\nKarjalaan tultuaan miltei kaikkialla oli kuullut tuosta ehkä hieman\nomituisesta, vaan elävää kristillisyyttä silminnähtävästi lämpimästi\nharrastavasta papista. Minkä vaikutuksen Renqvist häneen teki, on\njo ennen mainittu. Eivät voineet siitä alkaen ihmisten tuomiot, ei\npiispa Molanderinkaan halveksivat lauseet saada häntä epäilemään\ntuon merkillisen miehen tarkoitusten puhtautta ja hänen pyrintöjensä\njaloutta. Vaikka Renqvist vedettiin oikeuteen ja häntä vastaan\nnostettiin mitä ankarimpia kanteita, oli Bergh vakuutettu hänen\nsyyttömyydestään. Ja jos hän joskus epäili, kirjoitti hän siitä\navosydämmisesti tuolle miltei kaikkien moittimalle ystävälleen.\nParempaa vastausta kysymyksiinsä ei hän voinut saada kuin esim. nämä\nRenqvistin hänelle kerran kirjoittamat sanat: \"Älä siitä huoli,\nmillainen minä olen. Vapahtaja lausuu sinulle: seuraa sinä minua,\njos Renqvist ei ensinkään sitä tekisikään\". Herran väkevän käden\nalla nöyrtyneenä oli Bergh altis enemmän epäilemään omaa petollista\nsydäntään kuin totuuden tähden sorrettua ystäväänsä, jonka kasvamista\narmossa hän kadehtimatta ja ilolla seurasi. Huhtikuun 22 p:nä 1823\nkirjoittaa hän päiväkirjassaan: \"Luotettavalta, Liperistä kotosin\nolevalta mieheltä sain tarkat tiedot kristinuskon tilasta siellä.\nOikeat ovat ennen tekemäni muistiinpanot enkä enää epäile Renqvistin\npyrintöjen rehellisyyttä. Mutta tuon ensinmainitun miehen hengellinen\ntila sai minut häpeämään itseäni ja omaa kelvottomuuttani. Hän kertoi\nminulle, miten Renqvist opettaa, nuhtelee ja varoittaa. Hämmästyin\ntämän armossa kasvamista ja tulin yhä enemmän vakuutetuksi siitä,\nettei luonnollinen ihminen ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat.\nMuutamia seikkoja en kuitenkaan vielä voinut käsittää, esim. sitä\nettä Renqvist on aloittanut käräjäjutun pastoriansa vastaan erään\ntämän laiminlyömän sairaan luona käynnin johdosta. Myöskin oli miehen\npuheessa lapsellisesta kanssakäymisestä Vapahtajan kanssa jotakin\nminulle käsittämätöntä, se esim. että meidän kaikissa sattuneissa\ntilaisuuksissa tulee odottaa Jumalan hengen viittausta, joka kyllä\nlienee totta, vaikkei minulla vielä ole tästä suurta kokemusta. Kun\nhänelle valitin puutteitani, arveli hän rukouksen laiminlyömisen\nolevan tuohon syynä, todistaen sanansa Renqvistin esimerkkiin\nviittaamalla. Verrattuani itseäni viimemainittuun, olen ajatellut,\netten vielä olekaan kääntynyt\". [Berghin päiväkirja.]\n\nNäin puhuu ainoastaan se, joka, Herran koulussa nöyrtyneenä, on\noppinut pitämään muita itseänsä parempina. Berghin ihmisrakkautta\nuhkuva sydän, hänen luonnollinenkin taipumuksensa sovinnollisuuteen\nja rauhaan, hänen harras pyrintönsä elävän kristillisyyden\nlevittämiseksi Suomen kirkossa -- kaikki takasi hänen puoleltaan\nystävyyttä Savon ja Renqvistin johtaman herännäisyysliikkeen välillä.\nOn kyllä totta, että hän matkallaan Hartolasta Suonenjoelle elokuun\nalussa 1823 Liperin herännäisyysliikkeessä huomasi ykspuolisuuksia,\njotka häntä loukkasivat, vaan ei hänen rakkautensa sen edustajiin\nsilti kylmentynyt. Hän viipyi Renqvistin luona kaksi päivää ja otti\nosaa hartausseuroihin. Varsinkin tuntuivat hänestä nuo alituiset\npolvirukoukset seuratuvassa, kirkossa ja kotioloissa lain ikeen alle\npakoittavilta ja farisealaisuutta synnyttäviltä. Niinikään oudoksui\nhän muutamien heränneitten ehtoollisvierasten tavattoman orjallista\nja pelonalaista tilaa. Ei voinut hän itseltään salata sitäkään\ntotuutta, että jonkunmoinen ykspuolisuus Renqvistin opetuksessa oli\nnäihin epäkohtiin syynä [Berghin päiväkirja.]. Kuopiosta kirjoitti\nhän siitä viimemainitulle. Renqvistin vastaus [Akiander, VII 188.]\nosoittaa, että tämä kirje oli yhtä suora kuin ystävällinen. Sopisi\nodottaa sen vastaanottajalta jonkunmoista myönnytystä siihen\nsuuntaan, että hänkin oli voinut jossakin kohden erehtyä, vaan\ntuota siitä turhaan etsii. Jyrkästi kantaansa puolustaen, vastaa\nRenqvist: \"Sinä sanot, että minun tulisi olla enemmän evankelinen\nitseeni ja sanankuulijoihini nähden. Minä sanon sitävastoin, että\nminun, sinun ja kaikkien ihmisten tulisi olla enemmän laillisia\nkuin olemme; sillä parempi on olla lain alla kuin synnin orjana\".\nJa selvitettyään, miten hän kaikille katuvaisille syntisille jakaa\nevankeliumin armoa, lisää hän, viitaten ennenmainittuihin Kuopiossa\npidettyihin keskustelukokouksiin: \"Onko tämä sinun ja muiden\nKuopion, Iisalmen ja Nilsiän heränneiden mielestä lain orjuutta?\nJos niin on, niin sanon teille suoraan, että te tahdotte ikäänkuin\npettää Jumalaa, jonka siinä tapauksessa pitäisi antaa teidän olla\ntahallanne tottelemattomia, rakastamattomia, mutta sitä vastoin antaa\nteidän uida omassa, maailman ja synnin rakkaudessa tahi ainakin\nsallia teidän välinpitämättömyydellä hoitaa sydämmenne sisällisiä\nja ulkonaisia asioita, joka olisi Vapahtajan seuraamista ilman\nitsensäkieltämistä ja ottamatta ristiänsä päällensä joka päivä, ilman\npyhitystä, uutta kuuliaisuutta ja lihan ristiinnaulitsemista sekä\npaljon muuta, jota uudestisyntynyt ihminen on velvollinen rakkaudesta\nHerraan noudattamaan. Mutta minä arvaan, miksi tätä sanotaan lain\nalaisuudeksi. Sentähden, ettei lihalla ja verellä ole mitään etua\nsemmoisesta opista. -- -- -- Ruotsalaisesta y.m. on minulla se\najatus, että he kyllä ovat tulleet heräykseen, mutta sittemmin\njääneet löysän kristillisyyden valtaan\".\n\nTämmöiset sanat eivät ennusta hyvää tulevaisuuteen nähden. Renqvist\nei myönnä missään erehtyneensä. Ystävällisimpiäkään neuvoja ja\nhuomautuksia ei hän ota kuuleviin korviin. Kaikki, jotka eivät\nehdottomasti alistu hyväksymään ja noudattamaan hänen säätämäänsä\nhartausjärjestystä, ovat hänen silmissään epäluulon alaisia. Bergh\nkosti kirjoittamalla päiväkirjaansa: \"Renqvist, johon olen luottanut,\non nyt saanut käskyn toimittaa pappisvirkaa konsistoriumin oman\ntarkastuksen alaisena. Mielipiteeni hänestä ovat jälleen alkaneet\nhorjua. Olen ajatellut: miten olisi mahdollista, että häntä niin\nvastustettaisiin ja hätyytettäisiin, jollei hän varomattomuudesta\nolisi antanut siihen aihetta. Mutta paitsi sitä, että jokaisen tässä\ntulee tarkata itseänsä, tulee minun myöskin muistaa, että totuutta\nmonesti ennenkin on vainottu, sillä Kristus ja Belial eivät sovi\nyhteen\". Ja muutamia päiviä myöhemmin: \"Renqvist on nyt tuomittu\nlinnaan, ja minä ylpeydessäni arvostelin häntä varomattomaksi,\ntahtomatta ymmärtää, että maailma aina sillätavoin palkitsee Jumalan\nlapsia!\"\n\nJollei tämmöinenkään rakkaus ja nöyryys, kuten herännäisyyden\nmyöhemmät vaiheet osoittavat, voineet taivuttaa Renqvistiä\nystävällisyyteen ja suvaitsevaisuuteen Savon heränneitä kohtaan,\nniin ei sovi kummastella, että muut tuskin enää yrittivätkään saada\nsovintoa aikaan. Bergh oli ainoa, joka sitä myöhempinäkin aikoina\nvielä koetti, mutta hänkin turhaan.\n\n\n\n\nXII.\n\nSilmäys Pohjois-Savon oloihin 1826-1830.\n\n\nPohjois-Savon herännäisyyden pääpaikkana pysyi pitkät ajat _Iisalmi_.\nNe sisällisen eripuraisuuden ohdakkeet, joiden siemenet Lustig ja\nhänen hengenheimolaisensa olivat maahan kylväneet, yrittivät tuon\ntuostakin uudelleen nousta, mutta Paavon voimallinen ja taitava\nesiintyminen esti aina niiden versoamisen. Jonkunmoista häiriötä\nnäkyy muiden kera myöskin Poikonen jo v. 1819 siellä aikaansaaneen.\nHänen ja Iisalmen toisen huomattavimman miehen L. J. Niskasen väli\nei ollut hyvä. Muistokirjassaan syyttää viimemainittu kilpailijaansa\nylpeydestä, kertoen hänen usein kerskanneen siitä, että Iisalmen\nherännäisyyden puhdistuminen Lustigin erehdyksistä oli hänen\nansionsa, hänen toimestaan kun Paavo Ruotsalainen oli sinne saapunut\nheränneitten rappeutuneita oloja järjestämään. Niinikään väittää\nhän Poikosen seurapuheiden johtaneen monen arkatuntoisen lain ja\nihmissääntöjen orjuuteen, sanoen hänen sitäpaitsi mielivaltaisesti ja\nsokeasti päästäneen ja sitoneen ihmisiä. Epäilemättä on syytöksissä\njotakin perää, vaan pääsyy näiden miesten väliseen eripuraisuuteen\non kuitenkin etsittävä muualta. Silminnähtävästi pyrkivät molemmat\njonkunmoiseen johtavaan asemaan Iisalmella, jos kohta kummankin\nehdoton kuuliaisuus Paavolle muilta salasikin tuon tarkoituksen. Ja\ntässä piileilee vaara, joka herännäisyyden vaiheissa on tuottanut\nniin monta tuhoa sekä johtajille että johdettaville. Alkuaikoina ei\ntämä vaara niinkään tule näkyviin, sillä Paavon tässäkin suhteessa\njalo esimerkki ja esiintyminen on sen vaikutuksia estämässä, vaan\nmyöhemmin sitä enemmän.\n\nPoikonen oli lahjakas mies ja hoiti innolla tehtävänsä. Ennenpitkää\nsaavutti hän niin suuren maineen Iisalmella, \"ettei kukaan uskaltanut\nhäntä vastaan puhua\", kuten Niskanen muistokirjassaan myöntää.\nSalaa kasvoi kuitenkin tyytymättömyys, kunnes muutamia miehiä\npääsiäisaikana v. 1820 lähti Nilsiään Paavolle epäilyksiään Poikosen\nkäytöksestä ja opetuksista ilmaisemaan. \"Ukko\" saapui Iisalmelle ja\npaljasti sikäläisille heränneille ne erehdykset, joihin nämä jälleen\nolivat joutumaisillaan. Poikoselle, joka ei tässä tilaisuudessa näy\nolleen saapuvilla, kirjoitutti hän kirjeen, missä hän ankarin sanoin\npuhui hänen paisuneesta mielestään ja siitä johtuvista erehdyksistä.\nTämä nöyrtyi, ainakin ulkonaisesti, Paavon neuvoja noudattamaan.\nIisalmella hän ei kuitenkaan senjälkeen enää viihtynyt, vaan siirtyi\n_Maaningalle_, luultavasti jo samana vuonna [Niskasen muistokirja.].\nSyyksi väittää Niskanen, \"ettei Poikosta enää Iisalmella herrana\npidetty\". Viimemainittu itse sanoo sen tapahtuneen \"vissien syiden\ntähden\". [Poikosen elämäkerta.]\n\nIisalmen heränneet virkistyivät jälleen kestämään niitä koetuksia,\njoita maailman yhä kasvava viha, käräjäjutut y.m. ahdingot heille\nvalmistivat. Niskanen rakasti Paavoa vilpittömästi, \"hän olisi\nkaivanut silmänsä päästään hänelle\", [Niskasen muistokirja.] niinkuin\nhän Iisalmen pappilassa piispa Molanderille vakuutti (1823). Hän\nseurasi suurta ystäväänsä tämän matkoilla Karjalaan, Kuopioon y.m.\nperehtyen yhä paremmin hänen katsantotapaansa ja aina nöyrtyen hänen\nnuhteittensa ja neuvojensa alaiseksi. Jos hänen luonteessaan olikin\ntaipumusta pintapuolisuuteen ja huikentelevaisuuteen, korvasi tuota\nse alttius, millä hän Paavon opetuksia ja varoituksia kuunteli ja\nne sydämmeensä kätki. Sitäpaitsi luki hän paljon ei ainoastaan\nhengellistä kirjallisuutta, vaan, mikäli hänellä siihen oli\ntilaisuutta, muutakin. Täten kehittyivät hänen hyvät luonnollisetkin\nlahjansa, joista harvinaisen vilkas käsityskyky ehkä oli huomattavin.\nPaavon läsnäollessa ei hän julkisesti esiintynyt paitsi lukijana\nseuroissa, mutta muulloin kyllä, aina rohkeasti puolustaen tämän\nmielipiteitä niin ylhäisten kuin alhaisten, oppineiden kuin\noppimattomien edessä. Jos hän semmoisissa tilaisuuksissa usein\nerehtyikin toisin ajattelevia liika ankarasti arvostelemaan, niin ei\nsovi tuota kummastella. Uskonnollisten mielipiteiden taisteluun sai\nhän kuitenkin monesti, esim. eräässä v. 1824 Kuopiossa Renqvistin\nopin johdosta pidetyssä väittelyssä, missä ei Paavo ollut saapuvilla,\nheitetyksi sanan, joka painoi vaa'assa paljon. Huomattava on hänen\nvaikutuksensa etenkin Iisalmella ollut. Poikosen poistuttua levisi\nherännäisyys tällä paikkakunnalla semmoisiinkin taloihin ja kyliin,\njoissa niihin asti oli liikettä vastustettu [Nämä tiedot L. J.\nNiskasesta, jotka eivät ole ristiriidassa Akianderin kertomusten\nkanssa, olen v. 1896 koonnut eri paikkakunnilla asuvilta vanhoilta\nheränneiltä. -- Arvosteluamme tästä miehestä tukee hänen kirjeensä\nsekä varsinkin hänen Muistokirjansa joista vasta enemmän.]. Ahtaaksi\nkävi ensimmäinen seurahuone, jonka vuoksi uusi hankittiin suntio\n_R. Kauppisen_ alueelle, sekin pappilan maata ja ainoastaan 1/2\nkm. entisestä paikasta, noin v. 1830 [Kert. Kusti Niskanen.].\nJo aikuisemmin oli liike Iisalmelta levinnyt Kiuruvedelle,\nmissä paljon kansaa siihen liittyi [Kert. Aappo ja Eero Lämsä\nKiuruvedellä (1896).]. Ensimmäiset herätykset siellä tapahtuivat\n_Lapinsalon_ kylän Pikkaraisen talossa jo v. 1822 ja vähän myöhemmin\n_Niemisjärven_ kylässä [Kert. Kusti Niskanen y.m. näiden seutujen\nvanhat heränneet.].\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Maaningan_ heränneet ottivat ilolla vastaan Poikosen. Innolla johti\nhän heidän hartausseurojaan 12 vuotta, osoittaen tämän ohessa suurta\nuutteruutta myöskin yksityisessä sielunhoidossa. Herätys levisi yli\nkoko seurakunnan. Että Poikonen tänä vaarallisena aikana, jolloin\nseuranpitoa kaikin tavoin koetettiin estää, maailmaan nähden esiintyi\nhyvin taitavasti, näkyy siitä, ettei Maaningan heränneitten koko\ntällä ajalla tarvinnut kokea minkäänlaista vainoa. Sitävastoin\nväittää Niskanen hänen voitonpyynnöstä ja kunnianhimosta auliisti\njakaneen lohdutuksen sanoja niille, jotka häntä antimilla muistivat\nja kunnioittaen kohtelivat, vaan olleen muille ankaran. Myöskin sanoo\nhän hänen Maaningallakin saarnanneen lain orjuuteen johtavaa oppia.\nMihin määrin oikeutettuja nämä syytökset lienevät, on vaikea päättää.\nEttä niiden takana piileilee paljon mieskohtaista vastenmielisyyttä,\nsitä tuskin kukaan puolueeton arvostelija voinee kieltää. Niskanen\nhuomautti Paavoa Poikosen vioista, lausuen kummastuksensa ja\nmielipahansa siitä, että hän sai noin \"itsevaltaisesi toimia\". Hän\nilmoitti niinikään, että Maaningan heränneissä tuon johdosta oli\nsyntymässä arveluttavia selkkauksia. Paavo vastasi: \"Kun Poikonen on\nkristillisyyden yhdistänyt itserakkauden ja kunnianpyynnön kanssa,\nniin ei hänen päänsä kestä, vaan hän tekee itsellensä niinkuin Juudas\nIskariot, jos hänelle siitä suoraan sanotaan.\" Ankaroilta kuuluvat\nnämä sanat, mutta niissä ilmenee samalla paljon myötätuntoisuutta\nja rakkautta. Niin ei Paavo olisi lausunut, ellei hän Poikosen\ntyölle mitään tunnustusta olisi antanut. Vastapainona Niskasen\nankaralle arvostelulle on sitäpaitsi Maaningan heränneitten elävä\nkristillisyys, Poikosen siellä asuessa, sekä se seikka että tämä,\nkärsittyään kolme toinen toistaan seuraavaa katovuotta, joutui niin\nsuureen puutteeseen, että hänen täytyi lähteä parempaa toimeentuloa\nmuualta etsimään. Hän muutti Suonenjoelle v. 1832 [Niskasen\nmuistokirja; Poikosen elämäkerta sekä Akianderin teoksessa Poikosesta\nlöytyvät arvostelut.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaljon hämmennystä näkyy Renqvistin eroava katsantotapa aikaansaaneen\netenkin _Kuopion_ heränneissä. Jo siihen aikaan, jolloin J. Fr.\nBergh oli linnansaarnaajana viimemainitussa kaupungissa, väiteltiin\nsiellä usein tätä erotusta koskevista kysymyksistä. Kirjakauppias\nPietari Väänänen, jonka kotiin heränneet usein kokoontuivat,\noli vanhoista ajoista tuttu Renqvistin kanssa ja häneen hyvin\nmieltynyt. Sitäpaitsi oli hän hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa,\nhän kun Renqvistin toimesta oli saanut kirjakauppaoikeutensa.\nViimemainitun hengenheimolaisia oli niinikään eräs toinen Kuopion\nvanhimmista heränneistä, ennenmainittu kultaseppä Lundström. Näihin\nliittyivät muut, varsinkin nuoremmat, joista mainittakoon silloinen\napteekinoppilas, herännäisyyden historiassa sittemmin tunnettu _A.\nJ. Malmgren_. Huomattava on niinikään pappi _A. J. Österman_, joka\nkristillisellä rakkaudella hoiti vankilansaarnaajanvirkaa Kuopiossa\n1826-33. Hänen edeltäjänsä J. Fr. Berghin mielipiteet tunnemme jo\nennestään. Renqvistin oppi ei kuitenkaan saanut jalansijaa Kuopiossa.\nL. J. Niskasen ja etenkin Paavo Ruotsalaisen jyrkkä esiintyminen\ntaivutti sikäläiset heränneet kannattamaan Iisalmella ja Nilsiässä\nvakaantunutta suuntaa. Näiden taattuna ystävänä vaikutti pappina\nKuopiossa syyskuusta 1827 seuraavan vuoden keskivaiheille Nilsiän\nkirkkoherran poika P. J. F. Brofeldt [Niskasen muistokirja; Pekka\nAschan, Kuopio stifts matrikel 1853.]. Myöskin Renqvistin muutto\nLiperistä valmisti Ruotsalaisen opille voittoa. Kuopion heränneisiin\njäi kuitenkin näiden riitojen jälkeen jonkunmoinen häälyväisyys, joka\ntuon tuostakin tuli näkyviin ja myöhempinä aikoina siellä synnytti\nuusia riitoja. Vaan tämän uhallakin levisi herännäisyys kaupungissa\nja siihen yhdistetyssä maaseurakunnassa sekä naapuriseurakunnissa,\njoista etenkin _Suonenjoki_ ja _Leppävirta_ ovat huomattavat. Turhat\nolivat vihamielisten pappien ja muiden virkamiesten ponnistukset\nliikkeen kukistamiseksi, turha myöskin prokuraattorinviraston v. 1828\nuudistama käskykirje seuranpidon estämiseksi. Maailma sanoi: se on\nruttotauti, jonka leviämiselle ei voi salpoja rakentaa, heränneet: se\non Jumalan voima, jolle ei ihmisvoima mitään mahda.\n\nPaavoa tarvittiin kaikkialla. Vaikka hän, kuten tiedämme,\nsyntyneitten vainojen tähden varovaisuudesta oli kieltänyt heränneitä\nsuuria seuroja pitämästä ja paikasta toiseen matkustamasta, oli hän\naina altis lähtemään, kun häntä ystävät pyysivät luonaan käymään.\nTuohon vaati häntä sisällinen pakko, jota tuntiessaan hän, kuten\nNiskanen hänen matkoistaan kertoessaan tuon tuostakin lausuu, \"ei\nkysynyt neuvoa lihalta ja vereltä\". Ja minne hän saapui, sinne\nkokoontui aina paljon ystäviä häntä kuulemaan ja siellä heräsi muita.\nHuomattavat ovat etenkin Kuopion markkinat, joihin tilaisuuksiin\npaljon heränneitä ainoastaan uskonnollisistakin syistä kokoontui.\nMutta varsinkin Rautavaaralla, Nurmeksella ja Pielisjärvellä matkusti\nPaavo näihin aikoihin usein. Näiden seutujen herännäisyysliike olikin\nsekä heränneitten lukuun että heidän elävään kristillisyyteensä\nnähden ehkä vielä huomattavampi kuin muualla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi vuodelta virkistyi ja laajeni Paavon Tahkomäellä asuessa liike\nNilsiässä. Että sitä suuressa määrässä elähytti myöskin seurakunnan\nkirkkoherran A. J. Brofeldtin heränneille osoittama ystävyys, on\nyhteydessä tämän kanssa huomattava [Ennenmainittu Paavo Ruotsalaisen\nelämäkerta.]. Myöskin viimemainitun poika P. J. F. Brofeldt, joka\nkesäkuussa v. 1828 Kuopiosta siirrettiin isänsä apulaiseksi Nilsiään,\nmissä hän vaikutti 1 1/2 vuotta, [Aschan, Kuopio stifts matrikel.]\nteki jo siihen aikaan nimensä sikäläisillekin heränneille rakkaaksi.\nHalvannäköinen oli Tahkomäen torppa, \"huoneessa oli lehmä ja lammas,\nja petäjäleipää paistettiin saunan kiukaassa\", [Paavo Ruotsalaisen\nelämäkerta.] vaan likeltä ja kaukaa käytiin sen isännältä neuvoa ja\nopetusta hakemassa. V. 1827 kohtasi Paavoa onnettomuus, joka oli\nlähellä tehdä lopun hänen elämästään. Hevonen potkasi häntä rintaan\nniin pahasti, että hän monta kuukautta oli vuoteen omana eikä sen\njälkeen enää koskaan päässyt entiseen terveyteensä [Kert. Paavon\ntytär Liisa.]. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin jälleen jaksoi\njatkaa suurta työtään. Entistä enemmän alkoi sen hedelmiä hänen\nkotipitäjässäänkin näkyä. Varsinkin vuosina 1828-29 uskonnollinen\nliike siellä hyvin vireää. Paavon tarkka silmä huomasi kyllä siinä\nakanoitakin, ja hän puhui tuosta ankarasti ja varoittaen seuroissa,\nvaan vasta pari vuotta myöhemmin, kun maailmallinen mieli ja\nrikkauden himo pääsivät vallalle Nilsiän heränneissä, täytyi hänen\nkokea, ettei \"profeettaa tunneta hänen kotimaallaan\". Sitävastoin\nsai hän jo Tahkomäellä asuessaan usein kokea maailmanihmisten vihaa.\nEtenkin Kuosmasten lähellä asuva suku oli hänelle vihamielinen [Kert.\nPaavon tytär Liisa.].\n\nVuosi 1830 oli Paavolle kova vuosi. Silloin kuoli hänen ystävänsä\nkirkkoherra A. J. Brofeldt ja samaan aikaan murhattiin hänen ainoa\npoikansa Juhana. Varsinkin viimemainittu isku koski kipeästi hänen\nsydämmeensä. Maaliskuun 20 p:nä oli Juhana lähtenyt viemään jyviä\nmyllyyn. Paavo, jota oli kutsuttu Pielisjärvelle, oli istunut\npoikansa rekeen, myllyltä jatkaaksensa matkaa toisessa hevosessa. Ei\nmilloinkaan ennen ollut hän Juhanan kanssa niin likeisesti puhunut\nelämän tien asioista, eikä tämän sydän koskaan ollut osoittautunut\nniin alttiiksi Jumalan sanalle [Kert. (1900) Albertina Nenonen, joka\npalveli Paavon luona 1850-52 ja jolle tämä vielä kuolinvuoteellaan\ntuosta monesti puhui.]. Kun Paavo Marianpäivänä piti seuroja eräässä\ntalossa Pielisjärvellä, astui seuratupaan mies, jonka koti oli\nlähellä Tahkomäkeä. Hän kertoi, että Juhanan hevonen oli tullut kotia\nmyllyltä, rekeen kiinnitetyissä ohjaksissa, jotka olivat käärittynä\nJuhanan kaulan ympäri, laahaten mukanaan tämän ruumista. \"Sen ovat\nKuosmaset tehneet\", lausui murtuneella äänellä Paavo, palaten\nsurusanoman tuojan kanssa heti kotia [Kert. Albertina Nenonen ja\nPaavon tytär Liisa, (Akianderin kertomus ei täysin oikea).].\n\nSaatuansa poikansa hautaan, alkoi Paavo heti miettiä uuden\nkodin hankkimista. Hän päätti tehdä voitavansa tuota aikomusta\ntoteuttaakseen, siten, jos mahdollista, päästäksensä irti niistä\nkatkerista muistoista, jotka Tahkomäellä väkisinkin valtasivat hänen\nmielensä. Jo seuraavana kesänä osti hän puolen Sutelan eli Markkasen\nsaarta, [Kert. Albertina Nenonen ja Paavon tytär Liisa, (Akianderin\nkertomus ei täysin oikea).] missä hän ennenkin oli asunut, siellä\nryhtyen itselleen valmistamaan sitä kotia, jonka maine läheisessä\ntulevaisuudessa oli leviävä yli koko Suomen. -- Juhana Ruotsalaisen\nmurhaa ei saatu oikeudessa täysin selvitetyksi. Talonpoika Pietari\nKuosmanen joutui kuitenkin asiaa tutkittaessa niihin määrin\nepäluulonalaiseksi, että hän tuomittiin tunnustukselle Viaporiin,\nmissä hän, viimeiseen asti kieltäen rikoksensa, jonkun ajan kuluttua\nkuoli.\n\n\n\n\nXIII.\n\nHerätyksiä Itä-Hämeessä ja Lounais-Savossa. Margareetta Högman ja\nSalomon Häkkänen.\n\n\nVirkistävää on matkustajan, pimeänä talviaamuna harvaan asutussa\nseudussa kulkiessaan, katsella hetki hetkeltä yhä useammista\npaikoista pilkottavaa valkeaa. Vaaroilla ja laaksoissa huomaa hän\nihmisasuntoja, toisen toistaan ystävällisemmän ja miellyttävämmän\nnäköisen. Toisistaan tietämättä ja yhteistä päätöstä tekemättä\nheräsivät niiden asukkaat yöllisestä unestaan päivän askareita\ntoimittamaan. Aamu herätti heidät, Luojan valkeneva aamu. Sen tuloa\noli matkustaja odottanut ja hän iloitsi nähdessään päivän enteitä.\nTämmöisen näön tarjoo tutkijalle Suomen herännäisyyden historia 19\nvuosisadan pimeinä aamuhetkinä. Kaikkialla, minnepäin hän silmänsä\nluokaan, pohjassa, etelässä, idässä, lännessä, näkee hän tulta\nsytytettävän Suomen kodeissa; sillä erotuksella vain, että tuli on\nhengen tulta ja sytyttäjänä Herra.\n\nJo v. 1816 tiedettiin Ruotsissakin, että herätyksiä oli tapahtunut\neräässä Hämeen pitäjässä. Vaetterdahl kirjoittaa siitä Renqvistille,\n[Akiander VII, 91.] joka hänelle oli tästä Herran ihmeestä\nilmoittanut. Kysymyksessä oleva pitäjä on _Joutsan_ kappeli, joka\nsiihen aikaan kuului Hartolan emäseurakuntaan. Jo vuosisadan ensi\nvuosina oli näillä tienoin, varsinkin _Kangasniemen_ pitäjässä,\nuskonnollisia liikkeitä huomattu, mutta nämä olivat vielä\nepämääräistä, haaveilevaa laatua, jonka vuoksi niitä ei sovi lukea\nvarsinaisen herännäisyyden historiaan kuuluviksi. Ne olivat kyllä\nosaksi syntyneet tunnetun Jaakko Högmanin vaikutuksesta, mutta niihin\nliittyi muualtakin saatuja aineksia, jotka johtivat harhaan ja\njoista ei häntä saa syyttää. Joutsan kappelissa syntyneen herätyksen\nalkuvuotena on pidettävä vuosi 1806. Sikäläisten heränneitten\nensimmäisenä kokouspaikkana oli järjestysmies _A. Tyyskän_ koti\n_Vahvaselän_ kylässä. Nämä kokoukset olivat alusta alkaen vakaita\nja maltillisia eivätkä antaneet aihetta ehkäiseviin toimenpiteisiin\nviranomaisten puolelta. Ettei kuitenkaan tämäkään herätys ollut\nsaanut alkuaan papiston toimesta, voitanee päättää siitäkin, ettei\nJoutsassa siihen aikaan vielä ollut kirkkoakaan [Ad. Neovius,\nMatrikkeli.]. Toisenlaisen leiman sai Kangasniemellä syntynyt\nliike, varsinkin kun heränneitä alettiin epäillä sikäläisen kirkon\npalosta. Tästä ja muista syistä, joiden perusteellisuus kuitenkin on\nhyvinkin epäiltävä, tuomittiin toisia heistä vankeuteen Heinolaan.\nKotonaolevat kävivät usein näitä onnettomia ystäviään linnassa\ntervehtimässä, ja tutustuivat näillä matkoillaan Joutsan heränneitten\nkanssa. Tämä oli etenkin ensinmainituille, joiden joukossa oli paljon\neläviä kristittyjä, hyvin terveellistä. Mutta tärkeitä seurauksia oli\nsiitä myöskin Joutsan herännäisyydelle. Noiden Heinolassa kulkevien\nKangasniemeläisten joukossa nähtiin näet muiden kera Jaakko Högmanin\ntytär _Margareetta_. Tämä herännäisyyden historiassa kuuluisa\nnainen oli syntynyt Jyväskylässä v. 1786. Isänsä opetukset olivat\nkauan itäneet hänen sydämmessään, vaikka hän niiden kasvamista oli\nestellyt. Orvoksi jäätyään (äitikin kuoli varhain), oli hän palvellut\nmuutamissa kristillismielisissä taloissa Laukkaan pitäjässä. Omatunto\nnuhteli synnistä eikä suonut hänelle lepoa. Tuntui kuin olisi ääni\nhänelle alituisesti sanonut: nyt on isäsi kuollut, nyt ei sinua\nkukaan enää nuhtele eikä varoita, nyt saat vapaasti kulkea lavealla\ntiellä, jolla olet hukkuva. Margareetta etsi armoa evankeliumin\nsanasta ja harjoitti ahkeraan rukousta. Tällä tavoin syntyi hänessä\nelävä usko Kristukseen. Se vaikutti hänen elämässään muun ohessa\nsenkin muutoksen, että hän alkoi pitää ahkeraa kanssakäymistä\nseutunsa heränneitten kanssa. Jaakko Högmanin tytär tuli näille\nennenpitkää hyvin rakkaaksi. Että Margareettakin puolestaan vastasi\ntuohon rakkauteen vasta heränneen sydämmen palavalla lemmellä,\nnäkyy hänen yllämainituista matkoistaan Heinolaan. Nämä matkat\naikaansaivat myöskin käänteen hänen ulkonaisessa elämässään.\nJoutsassa tutustui hän heränneen _Antti Hoskon_ kanssa, joka asui\nPastilan kylän Mustiselkä nimistä vuokrataloa. Margareetta rupesi\nhänen palvelukseensa, tässä hurskaassa kodissa kehittyen siinä\nuskossa, jonka kalliita totuuksia hän jo lapsena oli isältään\nkuullut. Ennenpitkää valmisti tytön elävä kristillisyys ja vakaa\nkäytös hänelle paremman aseman Hoskon talossa. Isäntä pyysi häntä\nvaimokseen, ja Margareetta suostui tähän pyyntöön. Avioliitto\nsolmittiin v. 1811.\n\nNäistä ajoista alkoi Joutsan herännäisyysliike erinomaisesti\nvirkistyä. Heränneitten yhdyselämä kävi hyvin vilkkaaksi, vetäen\nheidän rakkauden yhdistämään ystäväpiiriinsä vuosi vuodelta yhä\nuseampia armoa etsiviä. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Margareetta\nHosko eli Högman, jolla viimemainitulla nimellä häntä edelleenkin\nkutsuttiin, oli tämän liikkeen tunnustettu johtaja. Ei ainoankaan\nnaisen vaikutus uskonnollisen elämän kehitykseen Suomessa ole\nollut niin laajalle ulottuvaa kuin hänen. Väärin olisi sanoa, että\nMargareetta itse tunkeutui siihen johtavaan asemaan, jonka hän\netenkin kotiseudullaan sai. Hänen kristillisyytensä ei ollut tuota\nmeluavaa laatua, jonka kiihottamana niin moni on pyytänyt tulla\ntunnetuksi ja kuuluisaksi. Nöyrästi totellen Paavalin 1 Kor. 14:\n34-35:ssä lausumaa kieltoa, ei suostunut hän silloinkaan seuroissa\npuhumaan, kun ystävät häntä siihen vaatimalla vaativat. Ja kuitenkin\nkäyttivät häntä opettajanaan ei vain oman seudun heränneet, vaan\netäisiltäkin paikkakunnilta hänen luo vuosi vuodelta yhä lukuisammin\nsaapuvat, synnin tuntoon joutuneet ihmiset, jotka kaipasivat neuvoja\nhengellisissä asioissa. Mutta juuri vaatimattomuudellaan ja kainolla\nesiintymisellään säilytti hän sitä kunnioitusta, jonka hänen etevät\nlahjansa ja hänen valistunut, raamatun raittiiseen sanaan perustuva\nuskonsa hänelle hankkivat. Omasta kokemuksesta hän tiesi, että yksin\nJumalan armo Kristuksessa voi omaatuntoa tyydyttää. Sentähden neuvoi\nhän kaikkia kiusattuja ja murheellisia etsimään puhdistusta Jesuksen\nveressä, rauhaa ja lepoa hänen haavoissaan. Hänen lempilauseensa\noli: _Jumala on rakkaus_. Vaan ei hän tuota sanaa luulouskon ja\nsuruttomuuden omistettavaksi antanut: niihin sydämmiin vain, jotka\ntätä kallista totuutta omalle kohdalleen kaivaten etsivät, pyysi\nhän sen aarteita kätkeä. Jumalan armon haureuteen vetäminen oli\nhänelle kauhistus -- sen pyhityksen teroittaminen, jota paitsi\nei kukaan saa Herraa nähdä, hänen opetuksensa ehkä huomattavin\npiirre. Mutta juuri tässä piileili myöskin vaara, jota Margareetta\nHögman, mikäli ihmissilmä voi nähdä, ei voinut välttää. Hänen ja\nhänen johdatettaviensa uskonnollinen katsantotapa eksyi, jos kohta\nylimalkaan salaisesti, mieltyen tyytymään siihen pyhityselämään,\njoka heidän keskuudessaan oli syntynyt ja kehittynyt; vaivaisen\nsyntisen vaikea läksy alkoi tuntua helpolta, sydämmen nöyrtymistä\nkorvaamaan jäi sanojen ja esiintymisen nöyrä muoto. Margareetta\nvihasi väärää oppia, raamatun ohjeiden mukaan tahtoi hän kaikki\nneuvonsa sovittaa, mutta ykspuolisesti kehittäen oppia pyhityksestä,\nkiinnitti hän huomionsa pyhityselämän ilmauksiin itsessään ja muissa\neikä yksinomaan siihen Herraan, jonka armosta tämä elämä valuu. Siten\neksyi hän myöskin antamaan enemmän arvoa sille, mikä ihmissilmälle\nhyvältä näyttää, kuin särjetyn sydämmen salaisuuksille.\n\nV. 1821 muutti Margareetta Högman miehensä kera Vahvaselän kylään,\nasettuen asumaan ennenmainitun Tyyskän luo. Tämän koti, joka alusta\nalkaen oli ollut seudun heränneitten tutuimpana kokouspaikkana,\nsai Margareetan kautta vielä suuremman merkityksen. Hartausseuroja\npidettiin siellä ainakin joka sunnuntaina, ja niihin ottivat monesti\nosaa kaukaisetkin vieraat. Margareetan maine levisi samoihin määrin\nkuin se liike, jonka huomattavin edustaja hän oli. Usein pyydettiin\nhäntä naapuriseurakuntiin kiusatuita neuvomaan ja eksyneitä elämän\ntielle johdattamaan. Ja minne hän saapui, sinne kokoontui aina paljon\nihmisiä hänelle sydämmiään avaamaan ja häneltä Jumalan valtakunnan\nsalaisuuksia kuulemaan. Täten kokosi hän paljon kokemusta yksityisen\nsielunhoidon alalla, perehtyen käsittämään ihmishengen monenkaltaisia\ntarpeita, sen monista olosuhteista riippuvia, erilaatuisia ahdinkoja\nja vaaroja. Kaikkialla, missä hän liikkui, painoi hän herännäisyyteen\noman uskonnollisen elämänsä leiman. Selvästi näkyi siinä sitä\nhiljaista, hartaisiin rukouksiin ja elämän pyhitykseen altista\nkristillisyyttä, josta hän itse on tunnettu.\n\nPaitsi Kangasniemelle, levisi Joutsan herännäisyys jo ensi vuosina\nmyöskin _Hartolaan, Sysmään_ ja _Mäntyharjulle_. Viimemainitun\nseurakunnan esikoisista on kuuluisin _Salomon Häkkänen_. Hän syntyi\nHartosenpään rustitilalla v. 1784. Vahvaselkäläisten esimerkki\nja neuvot vaikuttivat mielenmuutoksen hänessäkin. Kotipitäjänsä\nheränneitten neuvoa noudattaen, alkoi hän lukea raamattua. Kun hän\neräänä päivänä avasi tämän kirjan, tuli esille roomalaisepistolan\n8 luku. Vastustamattomasti vaativat siinä löytyvät sanat \"jos te\nlihan jälkeen elätte, niin teidän pitää kuoleman, mutta jos te lihan\ntyöt hengen kautta kuoletatte, niin te saatte elää\" hänet tilille\npyhän Jumalan eteen. Häkkänen heräsi, päättäen siitä hetkestä\npyhittää elämänsä Herralle. Tämä tapahtui v. 1810. Ollen lahjakas\nja lukemiseen hyvin altis, kehittyi Häkkänen pian näiden seutujen\nheränneitten eteväksi johtajaksi, saavuttaen heidän keskuudessaan\nmelkein yhtä suuren maineen kuin Margareetta Högman. Eivät\nloukkaantuneet hänen sanankuulijansa siitä, ettei hän antautunut\nheidän muutamissa kohden ahdasmielisen henkensä orjaksi, jonka\nhengen ilmauksia hän, heitä valistuneempi ja laajanäköisempi kuin\noli, ei voinut hyväksyä. Ei kukaan epäillyt hänen kristillisyyttään,\nvaikka hän luki sanomalehtiä ja maailmallisia kirjoja, joista\nviimemainituista etenkin luonnontieteelliset häntä huvittivat.\nKaikki näkivät hänen pyhitetyn elämänsä ja tiesivät, että raamattu\nja muut uskonnolliset kirjat olivat hänen rakkaimmat ystävänsä,\neivätkä sentähden koettaneetkaan hänen muita lukujaan estellä.\nNiinikään sai hän häiritsemättä kirjoitella sitä muistokirjaa, johon\nhän 30 vuotta merkitsi ilmanalaa, vuodentuloa y.m. huomattavia\nasioita koskevat havantonsa sekä muistiinpanojaan hengellisen\nelämän alalta. Renqvistin kanssa tutustui Häkkänen varhain ja oli\naina hänen uskollisimpia ystäviään, jos kohta hän ei kaikissa\nehdottomasti hyväksynyt hänen kantaansa. Niin esim. rukouksen\nharjoittamisen suhteen. Rukouksen mies oli kyllä hänkin, jos kukaan,\nja polvirukousta käytti hän usein sekä seuroissa että yksityisessä\nelämässään, mutta hän vastusti Renqvistin tunnettua vaatimusta miltei\nalituiseen rukoukseen, arvellen siitä olevan haittoja ja vaarojakin.\nHuomattavampaa erimielisyyttä heidän välillään ei tämän johdosta\nkuitenkaan syntynyt. Häkkänen puhui aina ystävilleen mitä suurimmalla\nkunnioituksella Renqvististä, ja levitti ahkeraan tämän kirjoja\nheidän keskuudessaan. Ja vielä vähemmin pääsi sielunvihollinen\nvirittämään eripuraisuutta Häkkäsen ja Margareetta Högmanin välillä.\nVaikka molemmat olivat johtamassa laajalle leviävää uskonnollista\nliikettä, ja vaikka ihmiset kilvan kummaltakin etsivät neuvoa\nsielunsa asiassa, säilyi heidän suhteensa toisiinsa aina yhtä eheänä\nja puhtaana kuin se alusta alkaen oli. Kateus ja erimielisyys, jotka\nsemmoisissa oloissa niin monesti ovat hyvätkin ystävät toisistaan\nerottaneet, eivät milloinkaan päässeet hajoittamaan heidän yhteistä\ntyötään Herran viinimäessä. Ja huomattava on monessa suhteessa tämä\ntyö, paljon siunausta on se tuottanut niissä seurakunnissa, joissa\nsen vaikutusta on näkynyt. Aivan väärin olisi sanoa Itä-Hämeen ja\nEtelä-Savon herännäisyyttä Renqvistin työn hedelmäksi. Hän on kyllä\nvarsinkin kirjoillaan siihen paljon vaikuttanut ja siinä ilmenevää,\npyhitykseen pyrkivää kristillistä elämää neuvoillaan ja opetuksillaan\ntukenut, mutta tämän liikkeen johtajaksi häntä yhtä vähän voi sanoa\nkuin sen alkuunpanijaksi. Semmoisina ovat muistettavat Margareetta\nHögman ja Salomon Häkkänen. Kun nämä henkilöt läheisimpäin\nystäväinsä kera kokoontuivat rukoilemaan, veisaamaan ja Jumalan\nsanaa viljelemään, ei viipynyt kauan, ennenkuin muutkin heränneet\nheihin yhtyivät. Seuraväen luku nousi usein moneen sataan. Ravinnosta\nei vierasten tarvinnut huolehtia. Seuratalossa hoidettiin heitä\nruumiinkin puolesta auliilla rakkaudella. Liikaa rasitusta ei tämä\nkuitenkaan isäntäväelle tuottanut, sillä varakkaammat toivat muassaan\nruoka-aineita. Ominaista yksin näiden seutujen heränneille tämä\nkaunis tapa muutoin ei ole. Kaikkialla, missä herännäisyysliike\nvoitti alaa, on samanlainen vieraanvaraisuus jo alusta alkaen\nnähtävänä. -- Kokouspäiviä olivat paitsi sunnuntaita etenkin ne\narkipäivät, joita kirkko vanhoina aikoina on juhlapäivinä viettänyt.\nPääasiana oli rukous, joka kuitenkaan ei venynyt niin pitkäksi eikä\npukeutunut tuohon ykstoikkoiseen muotoon, kuin Renqvistin johtamissa\nseuroissa. Veisattaessa käytettiin paitsi virsikirjaa Siionin virsiä\nja Halullisten sieluin lauluja. Seurapuheet liittyivät raamatusta,\nBjörkqvistin postillasta tahi muusta kirjasta luettuun tekstiin.\nLomahetkinä ja seurojen päätyttyä keskusteltiin pienemmissä ryhmissä\nvapaasti ja ystävällisesti joko luetun ja puhutun sanan johdosta\ntahi muista hengellisistä asioista. Vanhemmat neuvoivat nuorempia,\nkokeneet vasta-alkavia. Ihmissanalle varoitettiin liika suurta arvoa\nantamasta. Sensijaan kehotettiin jokaista kotonaan Jumalan sanasta\ntutkimaan uskonsa perustusta. Eikä tuntunut tämä kehotus oudolta,\nsillä nämä heränneet olivat tottuneet kodeissaan yksinäisyydessä\nHerran edessä ja yhteisesti omaistensa kanssa sanaa viljelemään ja\nrukoilemaan. Kotioloissakin oli polvirukous (ylimalkaan 3 kertaa\npäivässä) tavallista [Akiander VII, 1, 2, 4, 6, 7, 27.].\n\nV. 1830 alkoi _Mikkelin_ pitäjässä herätyksiä tapahtua. Herran\naseena oli siellä siihen aikaan kirkkoherranapulainen _Adolf\nFredrik Fransén_, joka oman kertomuksensa mukaan jo koulupoikana\noli herännyt Vapahtajaa etsimään, vaikka uusi elämä hänessä vasta\nhänen Mikkelissä ollessaan pääsi voitolle. Luultavasti saivat\nensimmäiset herätykset tällä seudulla alkunsa Joutsan heränneitten\nvaikutuksen kautta. Ainakin Fransén tunsi jo v. 1830 Margareetta\nHögmanin, niinkuin eräs hänen viimemainitulle kirjoittamansa kirje\nosoittaa. Sitäpaitsi ilmaisee Mikkelin herätys alusta alkaen mitä\nlikeisintä sukulaisuutta Joutsan heränneissä vallitsevan hengen\nkanssa. Tämän hengen palvelukseen antautui Fransén. Hiljaista oli\nhänenkin käytöksensä, samaa hienon nöyrää kieltä hänkin puhui,\nihmisen sydämmen pohjaton turmelus ja Vapahtajan ääretön rakkaus\noli hänenkin saarnansa johtavana aatteena. Pyhitykseen hänkin\nkehotti, rukoukseen, valvomiseen ja rakkauteen. Hänen uskonnollista\nkantaansa kuvaa seuraava hänen paperilapulle kirjoittamansa erään\nsanankuulijansa säilyttämä _\"Uskon rukouksen esimerkki\"_. Se kuuluu:\n\"Rakas Isä, minä tunnustan, etten tänäkään päivänä, niinkuin en\nmilloinkaan, ole rakastanut sinua ylitse kaikkia kappaleita enkä\nlähimmäistäni niinkuin itseäni; mutta sinun rakas poikasi Jesus\non minun edestäni rakastanut sekä sinua että lähimmäistäni, niin\nota se rakastamattomuuteni sovinnoksi! -- Niin teetkin, rakas Isä,\nsillä ellet sinä niin tekisi, niin ei tulisi yksikään autuaaksi.\nKaikki käskysi olen taas tänäkin päivänä rikkonut; mutta kun rakas\npoikasi Jesus on koko lakisi minun edestäni täyttänyt, niin anna\nse kelvata minun edestäni! -- Jaa, niin teetkin, rakas Isä\". --\nKului pari vuotta. Fransénin elävällä saarnalla, jonka voimaa\nlisäämässä oli hänen Jumalalle pyhitetty elämänsä, sytytti Herra\ntulensa monessa sydämmessä. Väsymättömän uutterasti teki tämä\nuskollinen sielunpaimen työtä myöskin yksityisen sielunhoidon alalla,\nrakkaudella ja valppaasti valvoen, etteivät synnin unesta heränneet\nsanankuulijansa eksyisi hurmahenkisyyteen ja muihin vasta heränneitä\nuhkaaviin erehdyksiin. Hyvänä apuna oli hänellä saman seurakunnan\nkappalaisenapulainen _A. J. Hoffrén_, joka lainsaarnaajana herätti\nmonta. Mikkelin herännäisyyden vaiheissa on etenkin vuosi 1832\nhuomattava. Silloin levisi herätys yli koko seurakunnan, lukuisissa\nkodeissa synnyttäen yhtä harrasta ja ainakin ulkomuodoltaan\nsamannäköistä ja yhtä syvällistä uskonnollista elämää kuin se, mikä\nLaukkaan pitäjässä, Kangasniemellä, Joutsassa, Hartolassa ja Sysmässä\nvaremmin oli päässyt vakaantumaan kansassa.\n\nPitkä ei kuitenkaan _\"Fransénin aika\"_ ollut. Hoffrén kuoli v.\n1832 ja jo seuraavana vuonna seurasi häntä Fransén Herran lepoon.\nPaljon nämä miehet lyhyen ajan kuluessa olivat vaikuttaneet, ja\nhuomattava on tämä vaikutus siihenkin nähden, että heidän mielisiä\npappeja silloin vielä löytyi harvassa. He olivat huutavia ääniä\nkorvessa ja ovat semmoisina muistettavat, miten lyhyt heidän\naikansa olikin ja kuinka vähän tietoja heistä jälkimaailmalle onkin\nsäilynyt. Hyvän perinnön ovat he nouseville sukupolville jättäneet.\nMinkälaatuista tämä perintö oli, osoittavat muun ohessa seuraavat\nFransénin vähää ennen kuolemaansa pitkänäperjantaina v. 1833\npitämässään ahtisaarnassa lausumat sanat: \"Lepää sinä, rakas Jesus,\nhaudassa; me lähdemme sotaan syntiä vastaan\". On kyllä totta, että\nMikkelin herännäisyys jo vuodesta 1834 alkoi ilmaista arveluttavia\nlamautumisen enteitä, vaan kokonaan kadonneet eivät sen jäljet vielä\ntänäänkään ole. Ne Fransénin ja Hoffrénin lukuisat opetuslapset,\njotka pysyivät kutsumukselleen uskollisina, liittyivät opettajainsa\nkuoltua entistä likeisemmin näiden seutujen muihin heränneisiin,\nlisäten sitä suurta liikettä, jota Margareetta Högman ja Salomon\nHäkkänen uskollisesti ja hellästi, kuni vanhemmat lapsiaan, hoitivat.\nMiten tämä liike tulevaisuudessa kehittyi ja mihin suhteeseen sen\nedustajat asettuivat Savon voittoisasti leviävään herännäisyyteen\nsekä Renqvistin edustamaan suuntaan, saamme vasta nähdä [Akiander\nVII, 29-31.].\n\n\n\n\nXIV.\n\nSatakunnan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1810-1833.\n\n\nTosi tapahtumana kertovat vanhat, vielä elossa olevat henkilöt\nlapsuudessaan kuulleensa, että muutamat heränneet, kun Porin kaupunki\nkesäkuun 10 p:nä 1801 paloi tuhaksi, koko ajan kirkossa polvillaan\nrukoilivat Jumalaa varjelemaan ainakin omaa huonettaan joutumasta\nliekkien uhriksi [Kert. 1896 rovasti J. Grönberg, Kustaa Heinikkala\n(Laitila) y.m.; Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat I,\n172.]. Tämäkin kertomus, josta löytyy monta muunnosta, osoittaa että\nnäillä tienoin siihen aikaan löytyi heränneitä, joiden hengellisen\nelämän huomattavimpia tuntomerkkiä rukous oli. Kertomukseen kuuluu\nnäet vielä, että Satakunnan silloiset heränneet tästäkin tapahtumasta\nsaivat aihetta teroittamaan rukouksen voimaa, Porin kirkko kun\nrukoilijain kautta oli tulipalolta säilynyt. Yleisesti tunnettu on\nsitäpaitsi, että tämänkaltaista, herännäisyyden oppiin perustuvaa\nuskonnollista elämää silloin löytyi monessa muussakin Satakunnan\nseurakunnassa. Hyvin luultavaa on, että nämä \"vanhat kristityt\" eli\n\"vanhat heränneet\", kuten heitä näiden seutujen 19 vuosisadan alussa\nsyntyneen varsinaisen herännäisyysliikkeen edustajat nimittivät,\nolivat saaneet herätyksensä edellisen vuosisadan pietismistä.\nLuostarien vaikuttamaksi, kuten muutamat ovat arvelleet, heidän\nedustamaansa uskonnollista elämää tuskin todennäköisyyden varjoakaan\nsäilyttämällä kukaan voi väittää. Huolimatta siitä, että muuallakin,\nesim. Pohjanmaalla, minne ei luostarien vaikutus konsanaan ole voinut\nulottua, 19 vuosisadan alussa löytyi \"vanhoja kristittyjä\", joiden\nuskonnollisuus pukeutui samaan muotoon, viittaavat Satakunnassa\nmonessa paikoin säilyneet vanhat, herännäisyyden hengessä kirjoitetut\nkirjat kysymyksessä olevan uskonnollisen liikkeen pietistiseen\nalkuperään [I. L. Roosin kirjoitus pastoraalitutkintoa varten\n\"Uskonnollisista puolueista Satakunnan lounaisimmissa osissa 1888\",\nvertaamalla omiin tutkimuksiin.].\n\nJonkun aikaa elettyään hiljaista elämää, josta ei huomattavampia\nelonmerkkejä ole jälkimaailmalle säilynyt, alkoivat Satakunnan\nheränneet noin v. 1810 heidän keskuudessaan tapahtuvien herätysten\nkautta herättää huomiota. Nämä herätykset ovat kyllä siihen aikaan\nvielä yksityistä laatua, vaan niiden vakaa luonne sekä muutamien\nheränneitten etevät lahjat ennustivat uutta aikaa koko liikkeelle.\nNäistä henkilöistä ansaitsevat huomiota etenkin _Matti Paavola, Matti\nPukanhaava, Juhana Dahlberg_ ja _Mikael Rostedt_.\n\n_Matti Paavola_ syntyi Eurajoella toukokuun 9 p:nä 1786. Isänsä Erkki\noli kotosin samasta pitäjästä, äitinsä nimi oli Katarina. Matti oli\nvain 10 vuoden ikäinen, kun hän jo oli kokemassa pyhän Jumalan vihaa\nomassatunnossaan. Kuoleman pelko sai hänen sydämmensä usein tuskasta\nvapisemaan. Entistä kammottavampina uudistuivat tämänkaltaiset\najatukset hänen rippikoulua käydessään v. 1800, mutta päästyään\nHerran ehtoolliselle, sai hän erinomaisen tuntuvasti maistaa Jumalan\narmon suloisuutta. Matin äiti oli kotosin Raumalta, missä löytyi\n\"vanhoja heränneitä\". Sinne päätti onnellinen nuorukainen lähteä,\nsaadaksensa kokeneiden kristittyjen kanssa puhua siitä Herrasta,\njoka hänenkin oli armoihinsa ottanut. Virkistävä oli tämä matka,\npaljon sai hän kaupungissa oppia ja kuulla ja vakaasti hän päätti\nniin käyttää armonaikaansa, ettei hän maailman korpeen hukkuisi.\nPari kertaa tämän jälkeen käytyään ystäviään Raumassa tervehtimässä,\noli Matti mielestään horjumattomasti vakaantunut tuossa päätöksessä,\nkunnes hän pääsi paremmin tuntemaan sydämmensä petollisuuden.\nAjalliset huolet syrjäyttivät vähitellen nuo vakaat ajatukset hänen\nmielestään. Ennenpitkää oli hänen vilkas luontonsa kokonaan antaunut\nniiden valtaan. Vuonna 1805 meni Matti naimisiin, siirtyen asumaan\nappensa omistamaan _Paavolan_ taloon Nakkilan kappelissa. Tila oli\nhuonossa kunnossa. Kaikkien ponnistusten uhallakin näytti toimeentulo\nhänestä miltei mahdottomalta. Jo tuumi Paavola -- tämän nimen otti\nMatti Nakkilaan muutettuaan -- ruveta merimieheksi, kun Jumalan\nsiunaus niin runsaassa määrässä alkoi näkyä hänen maallisen työnsä\ntuloksissa, ettei hän tuota aikomusta toteuttanutkaan. Kun sitten\n1808 vuoden sodan tapahtumat, joiden kauheutta hänen kotiseutunsa\nasukasten runsaassa määrässä täytyi kokea, saarnasivat selvää\nkieltään tämän elämän katoavaisuudesta, nousivat hänen mieleensä\njälleen lapsuutensa tuskalliset ajatukset kuolemasta ja tuomiosta.\nV. 1810 loukkasi Paavola jalkansa niin pahasti, että hänen oli\npakko olla vuoteen omana muutaman viikon ajan. Nyt täytyi hänen\nseisahtua Herran eteen. Raamattu polvillaan tarkasti hän Jumalan\nvalkeudessa tilaansa. Uskaltaisiko hän toivoa armoa vielä? Omatunto\ntuomitsi synnistä ja epäuskon varjot estivät häntä näkemästä\nKristusta. Kovaa taistelua hän taisteli, kunnes Lutherin sanat\nroomalaisepistolan esipuheessa avasivat hänelle tien armonistuimelle.\nVaan ei saanut hän enää kokea sitä uskon varmuutta ja iloa, kuin\nensi kerran polvistuessaan Herran alttarin edessä. Syvempään\ntähtäsi totuuden henki tällä kertaa. Raamattu, Hollatziuksen\n\"Armon järjestys autuuteen\" ja eräs pieni \"Kristuksen kärsimisen\nja kuoleman tutkistelemus\"-niminen kirja auttoivat häntä kuitenkin\nläpi ahdinkojen, niin ettei hän epätoivoon joutunut, vaikka taistelu\nmonesti oli kovaa. Ihania päiviä, joina hän oli autuudesta nääntyä\nHerran armonhelmaan, sai hän kyllä tämän jälkeen monesti kokea, mutta\nusein myöskin kolkon synkkiä. Viimemainittua tilaa kuvaa eräs hänen\nv. 1810 sepittämänsä virsi, jonka ensimmäiset säkeet kuuluvat:\n\n    \"O Jumala, kuinka vaikean\n    Nyt mielikarvauden\n    Mun syntin' julmat tuovat,\n    Kuin teht' on ja vielä tehdään!\n    Ne surettaa ja vaivuttaa,\n    All' Herran vihan vieden,\n    Kans' vaivaapi ja karmiipi\n    Mun omatunton' surkiast';\n    Ne surettaa ja sekoittaa\n    Mult' kaikki luonnonvoimat\".\n\nTästä ajasta alkaen erosi Paavola maailmanihmisistä, etsien\nainoastaan heränneitten seuraa. Hänen kotinsa tuli viimemainittujen\nmitä rakkaimmaksi käyntipaikaksi. Itselleen ja muille teroitti\nhän kuoleman vakaata kysymystä, kehottaen kaikkia käyttämään\narmonaikaansa ijankaikkisen elämän valmistukseksi.\n\nUusi aika oli koittamassa Satakunnan heränneille. Paavola ymmärsi\nkutsumuksensa, vaan epäillen ryhtyi hän sitä noudattamaan. Syvästi\nkoskivat häneen apostolin sanat \"älkää, rakkaat veljeni, jokainen\npyytäkö opettajana olla, tietäen että saamme sitä suuremman tuomion\".\nHän ei löytänyt itsessään tuota syvää synnintuntoa ja elävää\nuskoa, jota ainakin opettajalla tulisi olla. Vaan kun nälkäisiä\nihmisiä saapui hänen luoksensa ja hän raamatusta luki, miten esim.\nBerealaiset \"ottivat mielellänsä sanan vastaan, tutkien joka päivä\nraamatuita\", ei voinut hän kieltäytyä seuroissa puhumasta. Jos hän\nerehtyisi, pyysi hän sanankuulijoitaan siitä heti ilmoittamaan sekä\nsulkemaan hänet yhteydestään, ellei hän ottaisi kuullakseen heidän\nmuistutuksiaan. Ollen itse sivistykselle erinomaisen altis, kielsi\nPaavola ystäviltään kaiken sopimattoman käytöksen, ruokottomat\nvertaukset ja raa'at sanat. Muutoin sai jokainen vapaasti seuroissa\nääneen rukoilemalla tahi alottamalla omaan tilaansa sopivan virren\nilmaista ajatuksensa ja tunteensa, kuitenkaan tukkimatta kokemuksiaan\nmuiden tavoteltaviksi. Etenkin tuli vanhempien taitavasti ja\nystävällisesti neuvoa nuorempia.\n\nVuosi 1817 oli Paavolalle kova vuosi. Kaikki armonliikutukset\nkatosivat, rukouksensa eivät tuntuneet nousevan Herran tykö,\nmasentava kuivuus valtasi mielen. \"Kuni tuomittu istui hän pöydän\ntakana\" raamattu edessään. Kun vihdoin kointähti jälleen koitti hänen\nsydämmessään, aloitti hän sen muistokirjan kirjoittamista, jossa hän\nkertoo omat kiusauksensa ja taistelunsa sekä käsittelee Satakunnan\nherännäisyyden vaihtelevia vaiheita nuoruutensa ajasta asti. Tämä\nhuomattava kirjoitus, joka osoittaa suurta kokemusta ja senaikuisen\ntalonpojan kirjoitukseksi harvinaisen etevää kykyä, on tärkeä\nlähde jokaiselle, joka tahtoo tutustua Lounais-Suomen hengellisten\nliikkeiden historiaan 19 vuosisadalla. Paavola kirjoitteli sitä 40\nvuoden kuluessa [Akiander VII, 472-478.].\n\nNiihin sisällisiin ahdinkoihin, joiden alaisena Paavola v. 1817\noli, liittyi epäilyksiä pitämiensä hartausseurojen suhteen. Hän\noli nim. huomannut, että \"vanhat kristityt\" vastahakoisesti\nottivat niihin osaa, samoinkuin he silminnähtävällä epäluulolla\nkohtelivat vasta eloon virkistynyttä uutta herännäisyysliikettä.\nEräänä päivänä, kun hän itsekseen mietti tätä asiaa, saapui hänen\nluoksensa jumalisuudestaan kuuluisa _Matti Pukanhaava_ Kankaanpäästä.\nHänelle ilmaisi Paavola huolensa, kysyen syytä vanhojen heränneitten\nelpyvää herännäisyysliikettä kohtaan osoittamaan tylyyteen ja\ntuomitsemishaluun. Pukanhaava vastasi: \"Syy on se, etteivät he vaella\nliki Jesusta\". [Akiander VII, 482.] Jollei tästä miehestä mitään\nmuuta tiedettäisi, olisi hän jo näiden sanojen tähden muistettava.\nNiihin sisältyy varoitus, jota heränneiden kalliina perintönä olisi\npitänyt säilyttää sukupolvesta toiseen. Monessa paikoin on nim. sekä\nentisinä että myöhempinä aikoina tapahtunut, että \"vanhat heränneet\"\nniin ykspuolisesti ovat kiintyneet entisten aikojen muistoihin, että\npitävät uusia herätyksiä miltei mahdottomina. Kun herännäisyysliike\nlyhemmän tahi pitemmän lainautumisen jälkeen on elpynyt uuteen\neloon, on moni heistä sitä epäillen katsellut ja vikoillen vain\nsen kehitystä seurannut. Tuommoisesta totuttuun kaavaan jäämisestä\ntietävät puolueettomat herännäisyyden vaiheita koskevat sekä\nsuulliset että kirjalliset kertomukset kertoa ja ne tietävät myöskin,\nettä syynä siihen usein, jos kohta ei aina, oli sen rakkauden\nkylmentyminen, joka \"kaikki uskoo ja kaikki toivoo\". Palajamme vasta\ntähän kysymykseen, johon Pukanhaavan muisto on vaatinut meitä jo\ntässä sivumennen koskemaan.\n\nEpäilemättä oli Pukanhaava kokenut vaikutuksia 1776 vuoden suuresta\nherätyksestä, joka, kuten olemme nähneet, ei jättänyt hänen\nkotiseutuaankaan koskematta. Hän oli näet syntynyt _Ikalisten_\nseurakuntaan kuuluvan _Kankaanpään_ kappelin Alahonkojoen kylässä\nv. 1751. Jo lapsena osoitti hän suurta taipumusta jumalisuuteen.\nUsein etsi hän yksinäisyyttä, laski polvilleen ja rukoili hartaasti\nJumalaa. Opittuaan lukemaan, oleskeli hän kernaasti pitkät hetket\nraamatun tahi muun hengellisen kirjan ääressä, kätkien niiden\nopetukset sydämmeensä. Täten perehtyi hän uskonelämän salaisuuksiin.\nHyvin evankeliseksi kehittyi hänen katsantotapansa, vieraantumatta\nkuitenkaan herännäisyyden synnintuntoon ja parannukseen vaativalle\nhengelle. Jumalan armo Kristuksessa Jesuksessa oli hänelle kaikki\nkaikessa. Kun hän siitä puhui, riemuitsi hänen sydämmensä ja,\nlevittäen käsiään taivasta kohti, huudahti hän: \"näin, avoimin sylin,\ntulee syntisen vastaanottaa Kristusta\".\n\nMiten vähän Pukanhaava pyrkikin opettajaksi, ei voinut hän\ntätä asemaa välttää. Herättäen liikkui Jumalan henki yli maan,\nvaatien ihmisiä etsimään ravintoa sieluilleen. Papisto nukkui,\nnauttien rauhastaan 1776 vuoden levottomien aikojen jälkeen. Sen\nkykenemättömyys tyydyttämään heräjävän kansan hengellistä tarvetta\ntuli näkyviin etenkin yksityisessä sielunhoidossa. Näin asiain\nollen joutui vasten tahtoansakin neuvojaksi moni jumalisuudesta\ntunnettu, hengellisissä asioissa kokenut kansanmies, varsinkin jos\nhän luonnonlahjojenkin puolesta oli tuohon sopiva. Semmoinen mies oli\nPukanhaava. Väleen levisi hänen maineensa oman seurakunnan rajojen\nulkopuolellekin. Tuosta pienestä, laihasta, tummanverisestä miehestä\npuhuttiin Satakunnassa kaikkialla, missä heränneitä löytyi, vieläpä\nsuruttomienkin keskuudessa.\n\nIsänsä kuoltua, jolloin vanhempi veli peri heidän Korteisto nimisen\nkotitalonsa, oli Pukanhaava perheineen siirtynyt asumaan lähellä\nolevaan torppaan, josta myöhemmin tehtiin kruunun uudistalo. Tätä\ntilaa -- sen nimi oli Pukanhaava -- hoiti hän isäntänä noin vuoteen\n1805, jolloin hän niukkaa eläkettä vastaan luovutti sen pojalleen.\nTämä ei menestynyt taloudellisissa toimissaan eikä nuorempi\nveljensäkään, joka hänen jälkeensä tuli isännäksi. Maksamattomien\nkruununverojen korvaamiseksi myytiin talo muutamien vuosien perästä\nhuutokaupalla, ja vanha Pukanhaava joutui riippuvaksi vieraasta\nisäntäväestä. Nämä eivät kuitenkaan näy häntä sortaneen, koska paikka\nedelleenkin säilyi seudun herännäisyysliikkeen keskustana. Läheltä\nja kaukaa saapui sinne ihmisiä kysymään neuvoa sielunsa asioissa ja\nottamaan osaa niihin hartausseuroihin, joita siellä tuon tuostakin\npidettiin. Etenkin terotti Pukanhaava sanankuulijoilleen Jumalan\nsanan ahkeraa viljelemistä ja rukouksen tarpeellisuutta. Suuriin\nseuroihin hän yleensä ei ollut mieltynyt, jonka tähden hän ei\nmyöskään erityisellä kutsulla, kuten siihen aikaan Lounais-Suomessa\nylimalkaan oli tapana, johtamistaan hartaushetkistä ilmoittanut,\nvaan ei hän semmoisten pitämistä milloinkaan kieltänytkään. Hän näet\npiti niitä hengellisen elämän ylläpitämiseksi tarpeellisina eikä\nkieltäytynyt niissä esiintymästä. Kauniilla äänellään johti hän\nsemmoisissa tilaisuuksissa veisua, elävähenkisillä rukouksillaan,\njoita hän toimitti omin sanoin polvillaan, tuolia tahi penkkiä vasten\nnojautuneena, kokosi hän hajamielistenkin ajatukset kanssakäymiseen\nHerran kanssa. Itse opettaminen tapahtui enemmän keskustelun kuin\nyksijaksoisen puheen kautta. Ja tätä keskustelua ohjasi Pukanhaava\nkohti Jumalan armoa Kristuksessa Jesuksessa, arvellen lain saarnan\nja ankaran puheen vain poistavan ihmiset Herrasta [Akiander II,\n299-301.].\n\nKuten olemme nähneet, eksyi 1776 vuoden herännäisyys paikoin\nhurmahenkisyyteen, vieläpä väkivaltaisuuksiinkin. Tämänkaltaista\nhenkeä löytyi 19 vuosisadan alkupuolella vielä siellä täällä\nSatakunnassa. Vuodesta 1817 sai se uutta yllytystä etenkin seppä\n_Juhana Uusikartanon_ kautta. Tämä aikoinaan kuuluisa mies oli\nkotosin Euran pitäjään kuuluvasta Honkilahden kappelin Auvaisten\nkylästä, missä hän syntyi v. 1772. Tultuaan kovaan herätykseen\n(1817), alkoi hän kiivailla Jumalan valtakunnan puolesta,\nintohimoisella herätyspuheellaan herättäen suurta huomiota. Paljon\nhäiriötä ja hämmennystä sai tämä _Auvaisten seppä_ eli _Auvaisten\npaavi_, kuten häntä sittemmin nimitettiin, jo varhain aikaan.\nMoni herännyt tuli kuulemaan hänen opetuksiaan, luottaen siihen\nerinomaiseen valistukseen, josta hän kerskasi ja jonka vaikutuksesta\nhän väitti tietävänsä jokaisen sisällisen tilan. Täten heti\nherätyksensä alussa harhateille joutuneista on huomattavin suutari\n_Juhana Dahlberg_. Lapsuudesta asti -- hän oli syntynyt v. 1771 --\noli hän ottanut osaa niihin hiljaisiin rukousseuroihin, joita siihen\naikaan pidettiin hänen kotiseudullaan, _Eurajoen Sydänmaan_ kylässä,\nkunnes hän v. 1817 alkoi kuunnella Uusitalon opetuksia. Näiden\nopastamana eksyi hänkin kannattamaan sitä tunteitten kiihottamiseen\nperustuvaa, hurmahenkistä kristillisyyttä, joka raitishenkisen\nherätyksen rinnalla näihin aikoihin alkoi levetä Satakunnassa.\nHengellisen ylpeytensä kiihottamana, eksytti \"Auvaisten paavi\"\neksyttämistään kuulijakuntaansa mitä vaarallisimmille poluille. Se\nmuodostui ennenpitkää lahkoksi, joka on tunnettu nimellä _Honkilahden\nhyppyseura_ [Akiander III, 277-278; V, 351.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyöläästi murtautuu uusi aika vanhojen ennakkoluulojen siteistä.\nIhmishengen salatuissa pajoissa täytyy aatteiden monesti kauan\nhuoata orjuudessa, ennenkuin ne, särjettyään esteensä, pääsevät\nhengittämään vapauden ilmaa. Synnin tähden ovat synnytystuskat\ntälläkin alalla kovia. Ja samasta syystä ilmenee aatteiden\nsyntymisessä myöskin usein säännöttömyyksiä, joiden kautta niiden\nkehitys tulee häirityksi ja joskus pitkäksi ajaksi viivytetyksi.\nTämä tulee selvästi näkyviin esim. uskonpuhdistuksen historiassa.\nKauan ja näennäisesti turhaan taistelee tuo jalo aate vuosisatojen\nkuluessa tavaksi tullutta katsantotapaa vastaan, tekee luonnottomia\nponnistuksia, uupuu hetkeksi, etsii jälleen väkivaltaisesti\nvapautta, mutta lannistuu taas, kunnes Luther esiintyy ja johtaa\nsen voittoon. Samankaltaista on Lounais-Suomen herännäisyyden\nhistoria varsinkin 19 vuosisadan alkupuolella. Omantunnonvapaus\ntaistelee ihmisauktoriteettiä vastaan, aate kristittyjen yleisestä\npappeudesta pappisvaltaa vastaan, Jumalan näkymättömän valtakunnan\noikeudet kirkon ja valtion ihmisten säätämiä lakeja vastaan. Kehitys\nei suinkaan aina ole tasaista ja säännöllistä. Herännäisyyden\nedustajat eksyvät usein, turvautuvat lihan käsivarteen ja vaativat\nmielivallalle omantunnonvapauden nimeä. Tämä on nähtävänä varsinkin\nSatakunnassa tähän aikaan ilmestyvissä uskonnollisissa liikkeissä.\nTodistuksena ovat muiden kera Uusitalo ja Juhana Dahlberg, joiden\naikaansaamiin häiriöihin jo olemme viitanneet. Mutta kaiken tämän\nuhallakin pääsee maailman sortama totuus Satakunnassa vihdoin\nvoitolle. Herra piti huolta siitä, etteivät hurmahenkisyys ja\nmielivalta saaneet sitä turmella. Tuona levottomana aikana, jolloin\nheräykseen tulleet ihmiset epätietoisina kysyivät, kenen puoleen\ntulisi kääntyä hengellisissä asioissa, jolloin mielet olivat\nkuohuksissa ja jos millaisille äärimmäisyyksille alttiit, löytyi\nkuitenkin raitishenkisiäkin neuvonantajia. Tunnemme jo Matti Paavolan\nja Matti Pukanhaavan. Ihmeellisesti varjeli ja johdatti Jumala\nnäitä aseitaan. Viimemainittu oli jo vanha mies, kun Satakunnan\nherännäisyysliikkeessä alkoi ilmestyä niiden häiriöiden enteitä,\njoihin olemme viitanneet. Vaan eivät voineet nämä häiriöt järkäyttää\nhänen kantaansa eikä heränneitten luottamusta häneen. Suruttomatkin\nihmiset puhuivat hänestä kunnioittaen. Monesti olivat nämä nähneet\nhänen vakaalla käytöksellään estävän heidän vihanpurkauksiaan, kun\nolivat aikoneet kostaa hänelle ja hänen ystävilleen. Pukanhaavan\nsärkevät puheet Jumalan armosta Kristuksessa, kansan keskuudessa\nyhä leviävät kertomukset hänen rukouksensa voimasta ja hänen\nväsymättömän alttiista ihmisrakkaudestaan, jolle ei mikään tehtävä\ntuntunut vaikealta -- kaikki vaikutti että häntä alettiin pitää\nmiltei korkeampana olentona. Vaikkei hän kernaasti liikkunut oman\nseurakuntansa rajojen ulkopuolelle, tuli hän muuallakin tunnetuksi,\nhän kun ei tahtonut kieltäytyä lähtemästä kaukanakaan asuvia ystäviä\nneuvomaan, kun nämä pyysivät häntä luonansa käymään. Useimmat\nhartausseuransa piti hän kuitenkin kodissaan. Sinne kokoontui\nheränneitä usein etäälläkin olevista paikkakunnista varsinkin\nvuodesta 1817 alkaen, jolloin Pukanhaava, ensimmäisen vaimonsa\nkuoltua, meni naimisiin herännäismielisen Susanna Saarannan kanssa,\njoka oli kotosin Ikalisista. Ei tarvinnut kenenkään, joka tässä\nkodissa kävi, katua matkan vaivoja. Se oli kyllä maallisessa\nsuhteessa köyhä, mutta rikas se armonpöytä, jonka Herra hengellisesti\nvaivaisille siellä kattoi. Kodissaan puhui Pukanhaava vapaammin kuin\nvieraissa seurakunnissa, joissa hän, peläten että hänen sanojaan\noli käsitetty väärin, usein päätti puheensa pyytämällä anteeksi,\njos hän opetuksissaan olisi erehtynyt ja siten loukannut heikkoja\nomiatuntoja. Ja vielä voimallisemmin kuin puheillaan ja neuvoillaan\nsaarnasi hän pyhitetyllä elämällään armon suuresta salaisuudesta.\nLahkolaismielinen hän ei ollut; kirkossa kävi hän ahkeraan, 3-4\nkertaa vuodessa Herran ehtoollisella. Jos hurmahenkiset häntä\nkadehtien vihasivatkin, eivät rohjenneet he kuitenkaan häntä\nväkivaltaisesti kohdella. Ei maailmakaan häntä vastaan kannetta\nnostanut. Rauhassa sai hän siunauksesta rikasta työtään jatkaa\nkuolemaansa asti joulukuun 19 p:nä 1833 [Akiander II, 301-302.].\n\nVielä suurempaa huomiota kuin Pukanhaava ansaitsee kuitenkin\nPaavola. Varsinkin vuodesta 1820 alkaen, jolloin Herran armo\njälleen tavallista tuntuvammin häntä etsi, esiintyi hän Satakunnan\nherännäisyysliikkeen etevimpänä edustajana. Hänen silloista\nuskonnollista kantaansa kuvaavat paraiten seuraavat hänen itsestänsä\npäiväkirjaansa kirjoittamansa sanat: \"Toiselta puolelta hän tiesi,\nettä _jos me itsemme tuomitsisimme, niin ei meitä tuomittaisi_ sekä\nettä se, _joka ei usko, on jo tuomittu, sillä hän ei uskonut Jumalan\nainoan Pojan päälle_; mutta toiselta puolen hän oli saanut itsessänsä\ntuntea: jos toivot vaivan loppuvan, niin se lisääntyy, jos etsit\ntotuutta, niin löydät valheen, jos etsit rauhaa ja ystävyyttä, niin\nlöydät synnin levottomuuden ja kauhistuksen, jos haet ymmärryksen\nvaloa, niin löydät synnin pimeyden, jos etsit Jumalaa, niin löydät\nvihoitetun Jumalan, jos etsit sielun terveyttä, niin löydät\nhaavoitetun omantunnon, jos etsit pelastusta, niin löydät tuomion\nja sen täyttäjän. Sentähden piti hän itsensä pyhän raamatun jälkeen\nviallisena kaikkiin synteihin ja _katui tomussa ja tuhassa_.\n-- -- -- Juuri silloin, kun hän piti itsensä onnettomana ja kadotettuna,\nniin hän omisti itsellensä autuudeksi Jesuksen Pietarille lausumat\nsanat: autuas sinä, joka uskot Kristuksen olevan Jumalan Pojan.\nSilloin vasta hän oikein käsitti, mitä sana _minä uskon_ merkitsee.\"\n-- Samanhenkiset ovat Paavolan tähän aikaan sepittämät virret. Muoto\non monesti puutteellinen ja kieliasu Länsi-Suomen ruotsinvoittoisen\nlauserakennuksen sekä lyhennettyjen sanojen liiallisen käyttämisen\nturmelemaa, mutta sisällys on raamatun mukaista ja syvällistä.\nNäytteeksi lainaamme tähän muutamia säkeitä eräästä hänen v. 1820\nkirjoittamastaan aamuvirrestä:\n\n    \"O Herra avaja\n    Mull' uskon tie se kaita,\n    Ja valais' sieluan'\n    Nyt tänä aamuaikan',\n    Ett' taidan uskossa\n    Sun päälles' turvata,\n    Ja suuret puutteeni\n    Sull' nöyräst' valittaa\".\n\n    \"Sä uskon alkaja\n    Ja päättäjä its' olet,\n    Jonk' tykön' etsiä\n    Mä sitä mahdan todest'.\n    Ah Jesu! sytytä\n    Mull' usko elävä,\n    Ja turva kiinnitä\n    Sun päälles' selkiä\".\n\n    \"Mun paha luontoni\n    on epäilyksill' täytett',\n    Ja synnin siemenet\n    On kaikk' sen alle kätkett',\n    Jost' sota, meteli\n    Sitt' nousee surkiast'\n    Ja sielun hukuttaa\n    Juur' kokee haikiast'\".\n\n    \"Tule, o Jesuinen,\n    Sä uskon alku todest',\n    Täll' aamun hetkellä\n    Ja päästä sielun' monest'\n    Nyt siteest' vallallens',\n    Ja valais' armollas,\n    Ja synnin pimeys\n    Pois poista valollas\".\n\nRukouksissa kilvoittelevan uskon puhetta sisältää Paavolan päiväkirja\nalusta loppuun. Miltei jokaisella lehdellä kimaltelee katumuksen\nkyyneleitä, joissa säteilee toivon voitto. Jesus Kristus on hänen\nuskonsa esineenä; muuta perustusta ei hän tahdo uskolleen rakentaa.\nMutta omasta kokemuksestaan hän tietää, ettei Vapahtajan omistaminen\nja armosta eläminen ole helppoa varsinkin kiusauksen helteessä ja\nsynninsurun painaessa, ja sentähden hän sitä köyhänä syntisenä\nalituisesti uudelleen pyytää. Ja ihmeellisesti valistuu Herran\nvalkeudessa hänen silmänsä näkemään uskonelämän salaisuuksia. Niinpä\nlausuu hän päiväkirjassaan: \"En minä ihmettele, nähdessäni sotamiehen\ntarkasti ja oppineesti maaliin ampuvan, sillä hänen päämiehensä ovat\nhäntä siihen neuvoneet, vaan minä ihmettelen, nähdessäni sotamiehen\nverisen sodan kentällä makaavan vihollistensa jaloissa ja koettelevan\nsieltä kontata oman kuninkaansa leiriä kohden. Tässä minä havaitsen\nsotamiehellä olevan suuren rohkeuden auttamattomassa tilassaan ja\nsuuren, pikaisen avun toivon omalta kuninkaaltansa; vaan tuota toista\nminä näen joka kulmalta autettavan\".\n\nTuskin voi herännäisyyden katsantotapaa paremmin kuvata kuin näillä\nsanoilla. On kuin kuulisimme Paavo Ruotsalaisen puhuvan.\n\nEttei Paavola ajanpitkään voinut saada opettajatointaan rauhassa\njatkaa, on itsestään selvä. Samoihin määrin kuin ystäväinsä joukko\nlisääntyi, kasvoi vihamiestensäkin luku. Kovasti suuttuivat\nviimemainitut etenkin siitä, että Ulvilan kirkkoherra, ennenmainittu\nB. J. Ignatius, joka v. 1824 [Sukukirja; Suomen aatelittomia\nsukuja.] oli muuttanut viimemainittuun seurakuntaan, seuraavana\nvuonna kävi Paavolaa tervehtimässä ja otti osaa hänen pitämäänsä\nhartauskokoukseen, johon silloin saapui tavallista enemmän heränneitä\nmuistakin seurakunnista. Seurojen vastustajat vaativat nimismies\nLöwenmarkia nostamaan kannetta Paavolaa vastaan luvattomien kokousten\npitämisestä. Saatuaan tiedon tästä hankkeesta, kutsui Ignatius\nPaavolan ja hänen syyttäjänsä lokakuun 27 p:nä saapumaan Ulvilan\npappilaan, missä asia oli tutkittava. Tilaisuudessa oli saapuvilla\npaitsi Paavolaa ja Löwenmarkia, kahdeksan muuta edellisen syyttäjää.\nEi ollut vaikeaa Ignatiukselle kumota näiden kanteita. Yksi syytös\nvain oli Paavolalle raskauttava. Hän näet ei voinut eikä tahtonutkaan\nkieltää silloin tällöin liiaksi nauttineensa väkijuomia. Mutta tuo\npahe oli niillä tienoin, samoinkuin koko maassa, niihin aikoihin\nsiksi yleinen, että ainoastaan ilmeinen vihamielisyys saattoi niitä\nsiitä syyttää, jotka eivät olleet juomareita tämän sanan tavallisessa\nmerkityksessä. Ignatius, joka arvosteli asiaa heränneen ja pyhitetyn\nkristityn kannalta, nuhteli vakaasti Paavolaa tästä synnistä, ja\ntämä puolestaan pyysi sitä nöyrästi anteeksi, luvaten välttää\nkaikkea pahennusta tässä suhteessa. Minkä laatuinen tämä syytös\noli, selviää siitäkin, että sen tekijät itse olivat juomareita,\njoksi ei Paavolaa kukaan voinut sanoa. Muutoin oli koko tämä kysymys\nsyrjäseikka vain, jonka kantajat toivat esille siitä syystä, että\nIgnatius perusteettomina kumosi heidän kaikki muut Paavolaa vastaan\ntekemänsä syytökset. Vähällä ei Löwenmark tahtonut aikomuksestaan\nluopua. Kun eivät muut keinot tepsineet, syytti hän Paavolaa\nharhaoppisuudesta. Ignatius vastasi: \"Sitä asiaa ei tule nimismiehen,\nvaan minun tutkia\". Niinikään määräsi hän, Löwenmarkin siitä lopuksi\nkysyttyä, että Paavola vapaasti kodissaan edelleenkin saisi pitää\nhartausseuroja sekä ettei ketään saisi estää niihin saapumasta\n[Akiander VII, 482-488.].\n\nPari kuukautta tämän tapahtuman jälkeen kokoontui hiippakunnan\npapisto Turkuun siihen kokoukseen, josta jo ennen olemme\nmaininneet. Kuinka vähän arkkipiispa Tengström tunsi Satakunnan\nelpyvää herännäisyyttä, näkyy seuraavista hänen tässä kokouksessa\nlausumistaan sanoista: \"Yhtä vähän kuin tieteellisten tutkimustemme\nvakavuus saa uskonnon harjoittamisen lämpö johtaa hengelliseen\nylpeyteen tahi varomattomaan mystilliseen haaveilemiseen, joka,\nsyrjäyttämällä sitä sanaa, joka luja on ja neuvoa voipi, tahi\nsokeassa uskossa, joka, kun se ei ensinkään aseta uskontoa\njärjen tarkastettavaksi, muuttaa sen yksinomaan tunteen asiaksi,\njonka kautta ihmiset eksyvät monenlaisille harhateille, luopuen\nseurakunnan yhteydestä ja yhteisestä jumalanpalveluksesta,\nsuljetuissa yksityisissä kokouksissa etsiäkseen ravintoa hehkuvalle\nhartaudelleen; jotka kokoukset ja jumalisuudenharjoitukset kyllä\njoskus ja alussa saattavat tarkoittaa hyvää sekä olla viattomia,\nvaan ajanpitkään, kuten kaikkien aikojen kokemus todistaa, saavat\naikaan sekä vaarallisia poikkeuksia raamatun opista että kaikenlaisia\nhäiriöitä yhdyselämässä, jos ne esteettömästi ja ilman tarpeellista\nvalvontaa saavat jatkua ja levetä. Semmoisten eriseuraisten\nliikkeiden joskus hiippakunnassa ilmaantuessa, on tavallisesti\nsävyisällä kohtelulla onnistuttu niitä ehkäistä, niin että\ntämänkaltaisten erehdysten jälkiä, kuten myöskin viimeksi saapuneet\nrovastin-tarkastuskirjat ilmaisevat, tuskin muualla kuin Kuortaneen\nkirkkoherrakunnassa Vaasan läänissä on näkynyt\". [Handlingar i\nanledning af prestmötet i Åbo 1825, 81-82.]\n\nTurun hiippakunnan papiston kunniaksi on tunnustettava, etteivät\nrovastin tarkastuspöytäkirjat sisältäneet valituksia seurojen\npitämisestä, vaikka semmoisia kyllä pidettiin muuallakin kuin\nKuortaneella. Mitä muutoin viimemainitussa seurakunnassa\nsiihen aikaan ilmestyneeseen eriseuraisuuteen tulee, oli se jo\nsiveellisessäkin suhteessa niin törkeää laatua, että ainoastaan\nsuurin sokeus voi asettaa Savon ja Karjalan herännäisyyden ilmauksia\nsamalle asteelle. Ja niin Tengström teki yllämainitussa puheessaan,\nsamaan tapaan arvostellessaan viimemainittua uskonnollista liikettä\nja Renqvistiä. Hän oli kokonaan järkeisuskonnon kannalla ja tahtoi\nsitäpaitsi huolellisesti säilyttää tämän maailman mahtavain suosiota,\njonka heränneet, niinkuin olemme nähneet, olivat menettäneet. Ei\nnäy hän aavistaneenkaan, miten suuri se hengellinen nälkä ja jano\noli, joka Suomen unestaan heräjävässä kansassa monessa paikoin hänen\nomassa hiippakunnassaankin yhä selvemmin alkoi ilmaantua. Ja vielä\nvähemmin tiesi hän ehdottaa keinoja sen tyydyttämiseksi. Kuinka\netevän sijan kansamme sivistyshistoriassa hän monesta syystä onkin\nsaanut -- elävän, raamatunmukaisen kristillisyyden ystävä hän ei\nollut eikä sen henkeä ymmärtänyt. Pian sai hän myöskin kokea, miten\nperusteettomat hänen toiveensa herännäisyyden kukistumisesta olivat.\n\nNakkilassa levisi herännäisyysliike leviämistään, läheltä ja kaukaa\nvetäen puoleensa ihmisiä. Sen yhtä taitavana kuin innokkaana\njohtajana oli Paavola, ja yksissä hänen kanssansa teki emäseurakunnan\nkirkkoherra Ignatius työtä kansan herättämiseksi suruttomuuden unesta\nja heränneitten ravitsemiseksi elämän sanalla. Useista taloista\nUlvilassa kutsui torven ääni ihmisiä iltasin rukoushetkeä viettämään,\nja pappilassa pidettiin hartausseuroja [Kert. 1896 rovasti J.\nGrönberg.]. Ja kun ei miehiä aina löytynyt, jotka kykenivät\nmurheellisia lohduttamaan ja neuvomaan, ryhtyivät muutamat hurskaat\nnaisetkin auttamaan liikkeen johtajia heidän työssään. Semmoinen oli\nesim. elävästä kristillisyydestään tunnettu _Maria Levander_ (k.\n1836) _Lestilän_ kylässä Nakkilassa. Hänen kotiinsa kokoontui usein\nihmisiä Siionin virsiä veisaamaan sekä kuulemaan niitä neuvoja,\njoita hän, luettuaan ääneen kappaleen raamatusta, Arndtin Paratiisin\nyrttitarhasta, Freseniuksen Rippikirjasta, Buggen postillasta\ntahi muusta hengellisestä kirjasta, kuulijoilleen antoi. Jos nämä\nneuvot monessa suhteessa olivatkin puutteellisia, elvyttivät nekin\npuolestaan herännäisyysliikettä näillä tienoin _Akiander II, 296._.\n\n_Porissa_ ja _Raumalla_ kasvoi heränneitten luku vuosi vuodelta.\nVarsinkin viimemainitussa kaupungissa kehittyi liike hyvin\nelävähenkiseksi. Täällä Jumalan valtakunnan työssä toimivista\nhenkilöistä herätti jo vuosisadan alussa huomiota _Isak Lemberg_.\nPalavan isänmaanrakkauden innostuttamana oli tämä mies 1788\nvuoden sodassa vapaaehtoisena taistellut maan vihollisia vastaan\nsaaristolaivastossa. Rauhanteon jälkeen harjoitti hän räätälintyötä\nensin Porissa, joka oli hänen kotikaupunkinsa, ja vuodesta\n1801 Raumalla. Ajan uskonnolliset riennot vaikuttivat hänen\nlämpimään, kaikille jaloille aatteille alttiiseen sydämmeensä.\nTultuaan heräykseen, päätti hän jälleen lähteä sotaan, mutta\ntällä kertaa taivaallisen isänmaan puolesta. Palkkaa pyytämättä,\nvapaaehtoisena, hän nytkin taisteluun antautui. Se kysyi vielä\nsuurempaa itsensäkieltämistä kuin edellinen, vaan ilolla Lemberg\ntuohon suostui. Maailman pilkasta huolimatta piti hän kodissaan\nhartaushetkiä, kylväen niissä raittiin evankeliumin sanaa\nkuulijakuntansa sydämmiin. Lähes 30 vuotta hän täten palveli Jumalan\nvaltakuntaa uskollisesti ja melua herättämättä kuolemaansa asti\n(1829). Lembergin johtamat seurat alkoivat polvirukouksella, jonka\njälkeen seisoalta veisattiin virsi. Rukouksen ja veisuun vaihetellen,\njatkuivat kokoukset usein monta tuntia, kunnes seuraväki heittäytyi\nkasvoilleen lattialle, päättäen hartautensa palavalla rukouksella.\nPakollisia nämä ulkonaiset menot eivät kuitenkaan kenellekään olleet.\nLembergin hyvä opettajakyky ja elävä kristillisyys tuli muun ohessa\nnäkyviin myöskin niissä hartauspuheissa ja neuvoissa, joilla hän,\npapistolta siihen lupaa saatuaan, koetti johdattaa rippikoulunuorisoa\nparannukseen ja uskoon [Akiander II, 292-294.].\n\nLembergin ystävänä toimi Raumalla samaan aikaan kauppias _Juhana\nMikael Ilvan_. Hänkin esiintyi puhujana seuroissa. Niin lahjakas kuin\nLemberg hän ei ollut, joka näkyy siitäkin, ettei hän milloinkaan\nesiintynyt vapaasti, vaan aina luki sanottavansa, vieläpä\nrukouksetkin, paperista [Kert. (1896) seppä Pihlman ja rehtori\nK. V. H. Rancken Raumalla.]. Paljon hyvää hän kuitenkin tälläkin\ntavoin vaikutti. Vaatimaton käytöksensä ja se alttius, jolla hän\nrunsaanlaisella maallisella omaisuudellaan palveli heränneitä,\ntodistivat että hän oli vilpitön kristitty. Hänen ja Lembergin\ntyötä tuki elävähenkisillä saarnoillaan [Kert. (1896) Kustaa Malo\n(Eurajoella) ja rehtori K. V. E. Rancken (Raumalla).] heidän\nhengenheimolaisensa _Kustaa Ilvan_, joka v. 1806 [Törnudd, Åbo\nerkestifts matrikel.] tuli kappalaiseksi Raumalle. Etenkin sattuvilla\nvertauksillaan, joita hän usein käytti, vaikutti hän paljon\nherätyksiä kansassa [Kert. (1896) Kustaa Malo (Eurajoella) ja rehtori\nK. V. E. Rancken (Raumalla).]. Liikkeen elävyyttä lisäämässä oli eräs\nsokea tyttö _Leena_, jota Eurajoen pitäjässä olevan Irjanne-nimisen\nkotikylänsä mukaan tavallisesti nimitettiin _Irjanteen Leenaksi_,\nmyöhemmin myöskin _Lapin Leenaksi_. Nuorena kotiseudultaan\nmuutettuaan Raumalle, otti hän täällä innokkaasti osaa heränneitten\nseuroihin vuoteen 1813, jolloin hän siirtyi asumaan Lappiin. Ollen jo\nlapsena hyvin halukas kuulemaan Jumalan sanaa, perehtyi hän seuroissa\nja heränneitten kodeissa perehtymistään kristinuskon totuuksiin,\njoita hän sitten rupesi muille jakamaan. Vilkasta ja sattuvaa oli\nhänen esitystapansa, omiintuntoihin koskevaa hänen puheensa. Etenkin\nLapissa kuuluu hän paljon vaikuttaneen [Akiander II, 298.].\n\nMuista naisista, jotka 19 vuosisadan alkuaikoina vaikuttivat\nSatakunnan herännäisyysliikkeen elvyttämiseksi, ansaitsee huomiota\nmyöskin _Maria Matintytär_, tunnettu nimellä _Jokelan muori_ [Tiedot\n\"Jokelan muorista\" on past. H. Hennonen minulle hankkinut.]. Hän\noli syntynyt v. 1749 ja piti yksissä _\"Kukkolan muorin\"_ kanssa\nhartausseuroja _Luviassa_. Hiljaisia olivat nämä seurat, vaan vakaita\nja herättäviä. Ei syntien paljous -- niin neuvoivat vanhukset -- vaan\nepäusko vie kadotukseen, jonka tähden syntisten tulee riippua kiinni\nKristuksessa. Paljon kansaa ei näihin tilaisuuksiin kokoontunut,\neikä niistä laajemmissa piireissä paljon tiedettykään, vaan kaikki\ntodella nälkäiset löysivät kyllä tien varsinkin Jokelan muorin\nkotiin. Eräänä päivänä, kun siellä oli koolla muutamia ystäviä,\nkuunteli ovenpielessä rukouksia eräs juoppoudesta tunnettu mies.\nVihan vimmassa oli hän lähellä olevasta kodistaan lähtenyt hakemaan\nvaimoaan, joka vasten hänen tahtoaan oli seuroihin saapunut. Mies oli\nkellonvalaja _Mikko Rostedt_. Jokelan muorin sanat koskivat kipeästi\nhäneen, viha poistui hänen sydämmestään, antaen sijaa katumukselle\nja katkeralle synninsurulle. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin\nRostedtinkin kodissa alettiin pitää samankaltaisia kokouksia. Tämä\ntapahtui noin v. 1825 [Tiedot hankkinut Rostedtin v. 1896 vielä\neläviltä tuttavilta Luviassa past. H. Hermonen.].\n\nMiltei kaikissa Satakunnan läntisissä seurakunnissa oli\nherännäisyysliike virkistymässä. Huomattavimmat tässä suhteessa ovat\npaitsi mainittuja, _Kokemäki, Lappi, Eura, Laitila_ ja _Yläne_.\nVaan miten oli liike kehittyvä? Ilahuttavien enteiden kera tuli\nhuolestuttaviakin näkyviin. \"Auvaisten paavin\" eksyttävä henki\nvoitti yhä enemmän alaa. Sen kiihottamana piti Juhana Dahlberg\nmonesti outoa, kristinuskolle vierasta menoa seuroissaan, ja hänen\nopetuslapsekseen rupesi heti herätyksensä alussa Rostedtkin. Molemmat\nolivat lahjakkaita miehiä, puhuivat voimakkaasti ja palavalla\ninnostuksella, mutta he eivät malttaneet hiljaisuudessa tilaansa\ntutkia Jumalan edessä eikä punnita sanojaan totuuden pyhällä vaalia.\nPaljon aineksia he kantoivat Herran alttarille, mutta kun tuli\nsytytettiin, ei ollut se hengen valaisevaa ja lämmittävää tulta,\nvaan häikäisevää ja hävittävää. Tämmöistä leimaa kantaa monessa\npaikoin se suuri herätys, joka vuosina 1827 ja 1828 nopeasti\nlevisi Satakunnan seurakunnissa. Varsinkin Rostedtin johtamat\nhartausseurat aikaansaivat paljon pahennusta. Seuraväki heittäytyi\nkasvoilleen lattialle, kiihottava rukous sai tunteet liikkeelle,\nhuokaukset yltyivät huudoiksi, kunnes kaikki yhtäkkiä hypähtivät\nseisovalle ja alkoivat veisaten ja tanssien liikkua lattialla,\nmelkein yhtä hurjasti kuin Auvaisten paavin sanankuulijat. Väärin\nolisi kuitenkin sanoa, että nämä kokoukset aina tuommoisiksi\nmuodostuivat. Todella herättävää ja virkistävää puhetta saivat\nRostedtin sanankuulijat monesti kuulla, mutta seurojen henki oli\njohtajan ja sanankuulijain tunteitten kiihottamisen kautta kuitenkin\npilalla, eikä helposti oikaistavissa. Ei ollut siitä apua, että nämä\nheränneet pyysivät kiduttaa lihaansa kieltäytymällä nauttimasta\nmuutamia ruokia, pukeutumalla erityiseen pukuun y.m.s. Siitä\nhuolimatta, että tässäkin suhteessa mielivalta sääti lakeja, joita\nsitäpaitsi eivät kaikki noudattaneetkaan, saivat nämä määräykset\nsilminnähtävästi alkunsa enemmän hengellisestä ylpeydestä kuin\neksyneen itsensäkieltämisen tarpeesta. Nämä ovat varjopuolia, joiden\nolemassaoloa ei kukaan puolueeton saata kieltää, mutta niiden kera\nilmenee tässä liikkeessä paljon todellistakin herätystä, vaikka\nsen paraat hedelmät vasta myöhempinä aikoina kypsyvät. Tunnustaa\ntäytyy myöskin, että Dahlberg, erottuaan Auvaisten paavista, koetti\nvastustaa hurmahenkisyyttä sekä estää etenkin tuota \"hengellistä\nhyppyä\", johon hän ei milloinkaan ollut mieltynyt [Kert. Kustaa\nMalo; vert. Akiander III, 279-280.]. Mutta vaikka hän saikin tuon\nhurmahenkisyyden jossakin määrin asettumaan, ei voinut hän omissa\nseuroissaankaan estää sen purkauksia. Tunteiden mies kuin hän oli,\nantoi hän päinvastoin liikuttavilla puheillaan itsekin aihetta\nsopimattomaan menoon, jos kohta hän ei sitä tarkoittanutkaan. Väärin\nkäsittäen Jung-Stillingin \"Kristinuskon totuudesta\"-nimistä kirjaa,\njota hän muiden hartauskirjojen kera ahkeraan luki, sovitti hän\nIlmestyskirjan ennustuksia tuhatvuotisen valtakunnan tulosta --\nsikäläiset heränneet nimittivät tätä aikaa nimellä \"lepotuhansi\" --\nitseensä ja ystäviinsä, he kun totuuden tähden saivat maailmalta niin\npaljon kärsiä. Muihinkin haaveiluihin hän vilkkaan mielikuvituksensa\neksyttämänä joskus joutui, miten tunnollisesti hän muutoin näkyykin\nkoettaneen perehtyä totuuden sanaan. Mutta jollei siis Dahlbergkaan\nkyennyt palauttamaan eksyneitä hurmahenkisyyden sumuista totuuden\nhengen raittiiseen ilmaan, kykeni vielä vähemmin papisto sitä\ntekemään. Erehdykset ja viat se kyllä näki, vaan tuota syvää,\nkansassa ilmenevää uskonnollista tarvetta se ei ymmärtänyt eikä\nyrittänytkään sitä tyydyttää. Se koetti estellä ja painaa alas\nhurmahenkisyyttä, vaan ei kyennyt poistettavien eksytysten sijaan\nsaada aikaan raitista, elävähenkistä kristillisyyttä. Ja tätä\nheräjävä kansa kaipasi, sitä se halaten etsi. Muuhun se ei enää\ntyytynyt. Niinkauan kuin Ignatius eli, ei kuitenkaan papiston\npuolelta ryhdytty pakkokeinoihin Luvian ja Eurajoen hurmistuneen\nliikkeen ehkäisemiseksi, tuo herännäisyyden vanha, arvossa pidetty\njohtaja kun oli lääninrovastina siinä rovastikunnassa, johon\nmainitut seurakunnat kuuluivat [Sukukirja; Suomen aatelittomia\nsukuja.]. Eurajoen kappalainen ja v.t. kirkkoherra _K. Nestén_,\njoka vuodesta 1825 oli ollut pappina seurakunnassa [Törnudd, Åbo\nerkestifts matrikel.], oli kyllä heränneille vihamielinen ja koetti\nheidän jumalisuudenharjoituksiaan estää, vaan kun hän ei saanut\nlääninrovastiltaan kannatusta, täytyi hänen toistaiseksi oloihin\ntyytyä. Asemaa kuvaava on eräs hänen Ignatiukselle noin v. 1826\nkirjoittamansa kirje, jossa hän muun ohessa lausuu: \"Eurajoen\nheränneet ovat kuin Sodoman asukkaat -- kaikki paljasta tuhkaa\".\nLääninrovasti vastasi: \"Älä tuota kummastele; sen on armon tuli\ntehnyt\". [Kertonut Kustaa Malo (1896).] Yhtä kummallisia sanoja sai\nhän samaan aikaan kuulla räätäli H. Köykältä, joka oli saapunut\nhänen pappilaansa ollaksensa kummina ristiäisissä. Toimitus oli\nalkava ja, sikäläisten heränneitten tapaa noudattaen, laskeusi Köykkä\npolvilleen. \"Nouse heti ylös\" ärjäsi Nestén. Tuskin oli Köykkä\nehtinyt käskyä noudattaa, ennenkuin tuntuva korvapuusti muistutti\nhäntä siitä, ettei hän nyt ollut heränneitten seuroissa. Vaan ei\nollut hänellä tuon johdosta muuta sanomista kuin: \"Jesuksen kiitos\nolkoon\". \"Mitä? -- kiität vielä\" tiuskasi Nestén. Köykkä vastasi:\n\"Tottakai kiitän, kun nyrkilläkin taivaaseen ajetaan\". [Kertonut\nKustaa Malo (1896).]\n\nVaikkei Ignatius elämänsä loppuaikoina enää jaksanut heränneitä\nhoitaa, olisi hän arvollaan jossain määrin ehkä voinut liikkeen\neksymistä estää, jos hänelle vielä olisi elonpäiviä suotu. Kovia\naikoja aavistaen, kaipasivat heränneet häntä vilpittömästi [Kertonut\nKustaa Malo.]. Etenkin näkyy hänen kuolemansa kipeästi koskeneen\nPaavolaan. Tämä ei voinut hyväksyä sitä pappisvihaa, joka Rostedtin\njohtamassa joukossa kasvamistaan kasvoi ja muiden seurakuntienkin\nheränneisiin levisi. Päinvastoin hän tunsi tarvitsevansa pappien\nmyötävaikutusta herännäisyysliikkeen hoidossa. Mutta poissa oli\nIgnatius, poissa myöskin Grönelius, jonka puoleen hän niinikään\naina oli saattanut luottamuksella kääntyä. Kuni lumivyöry kasvoi\nLuvian ja Eurajoen liike, leviten seurakunnasta toiseen ja\nuhaten painollaan kuoliaaksi tukehuttaa kaiken elävähenkisenkin\nkristillisyyden, joka ei siihen liittynyt. Johto puuttui, ja jos\nkukaan, niin tunsi Paavola tämän puutteen. Sopisi odottaa, että\nhän, tuo lahjakas, kokenut hengen mies, olisi pystynyt kokoamaan\nja järjestämään Satakunnan herännäisyyden hajalla olevat ainekset,\npainamaan alas hurmahenkisyyttä ja johtamaan liikettä raittiiseen\nsuuntaan, mutta siihen hän ei pystynyt. Miten etevä mies Paavola\nolikin: Paavo Ruotsalaisen kykyä ja voimaa hänellä ei ollut.\nEpäilemättä oli hän oikeassa, kun hän, leviävän herännäisyysliikkeen\nmonenkaltaisia ilmauksia tarkaten, neuvoi noudattamaan rakkauden\nsuurta käskyä, mutta yhtä varma on, että hänen liikkeen eksytyksiin\nnähden olisi pitänyt asettua jyrkemmälle kannalle. Hän kirjoitti\npäiväkirjaansa: \"Jos isossa kuvassa näkyy paljon hyvää ja kaunista,\nja samassa kuvassa löytyy myös kirpulan verran törkeää ja pahaa,\nniin minä teen väärän tuomion, jos koko kuvan hyväksi sanon; sillä\nminä en erota tahi en ahkeroitse erottaa pahaa hyvästä. Siis on\nsuuresti peljättävä, että se pieni paha turmelee kaiken ison\nhyvän; sillä vähä hapatus hapattaa koko taikinan. Jos taas isossa\nkuvassa on paljon törkeää ja pahaa ja ainoastaan kirpulan verran\noikein kaunista ja hyvää, niin minä teen väärin, tuomitessani koko\nkuvan pahaksi; sillä en erota tahi en tahdo erottaa hyvää pahasta.\nSiis on suuresti peljättävä, että kadotan kaiken hyvän, koska sen\npienenkin ylönkatson; sillä sekin kuin hänellä on pitää häneltä\notettaman pois (Math. 13: 12). Minun pitää siis katsoman kaikkea\npahaa, sekä pientä että suurta, voidakseni sitä käyttää itselleni\nparannukseksi; ja silloin kuuluu: te voitatte pahan hyvällä. Niin\nmyös minun pitää katsoman kaikkea hyvää, sekä pientä että suurta,\nvoidakseni sitä käyttää itselleni iloksi, niinkuin kuuluu: eikö\nmeidän pidä iloitseman ja riemuitseman (Luuk. 15: 32). Jokainen\ntaitaa suuresta hyvästä iloita, mutta harvat iloitsevat pienestä\nhyvästä\". [Akiander VII, 488-489.] Miten oikeat ja miellyttävät nämä\nsanat ovatkin, kaipaamme niissä pätevää neuvoa ja tarmokasta päätöstä\nniiden paheiden poistamiseksi, jotka häiriten estelivät Satakunnan\nherännäisyysliikkeen raitista kehitystä.\n\nSekä Dahlberg että Rostedt liikkuivat ahkerasti muissa seurakunnissa,\nja niin tekivät myöskin heidän sanankuulijansa. Näin asiain\nollen täytyi Eurajoella ja Luvialla v. 1827-28 syntyneen suuren\nherätyksen vaikutuksia alkaa näkyä sen varsinaisen kotiseudun rajojen\nulkopuolellakin. Ei sovi kummastella, että \"vanhat heränneet\" monessa\npaikoin yhä jyrkemmin vastustivat suurten seurojen pitämistä. Oudolta\nkuitenkin tuntuu, etteivät he tehneet mitään kootaksensa heränneitä\nyhteiseen raitishenkiseen sananviljelyyn, siten estääksensä\nvastaheränneitä joutumasta eksytysten pyörteeseen. Silminnähtävästi\noli Satakunnan vanha, edellisellä vuosisadalla syntynyt herännäisyys\nlamautumistilassa, josta sen oli työläs nousta. Muutamissa paikoin\nse kuitenkin 1827-28 vuosien herätyksen vaikutuksesta virkosi\nuuteen eloon. Niin kävi esim. _Laitilassa_. Heränneitten johtajana\nsiellä oli näihin aikoihin _Antti Heinikkala_, lahjakas mies, mutta\nväkijuomiin taipuva. Vuonna 1828 alkoi hänenkin kuulijakunnassaan\nlevottomuutta ilmestyä. Tiedettiin muualla tapahtuneen suuria\nherätyksiä -- Laitilassa vain oli hengellinen elämä yhä edelleen\nuuvuksissa. Eräänä päivänä v. 1829 lähti Heinikkalan poika _Kustaa\nHeinikkala_ Raumalle, sieltä jos mahdollista löytääksensä rauhaa\ntuskaantuneelle sydämmelleen. Juhana Dahlberg oli kaupungissa ja\npiti siellä seuroja. Nuorukainen lähti häntä kuulemaan. Elävästi\nkuvasi tuo kuuluisa puhuja tuomion ja kadotuksen kauheutta sekä\nijankaikkisen elämän autuutta. Syvän vaikutuksen tekivät muutoinkin\nHeinikkalaan nämä seurat polvirukouksineen, elävine veisuineen ja\nvilkkaine keskusteluineen. Semmoista ei hän Laitilassa ollut nähnyt\neikä kuullut. Kotia palattuaan, kertoi hän isälleen ja muille\nheränneille matkastaan. Hänen innostuksensa vaikutti muihinkin,\nvaikka kertomusta alussa oudoksuttiin. Antti Heinikkala kävi\nDahlbergiä tapaamassa ja avasi hänelle sydämmensä. Etenkin valitti\nhän sitä syntiä, jonka orjaksi hän tuontuostakin joutui. Dahlberg,\njoka itse oli hyvin raitis mies ja muutoinkin elämässään nuhteeton,\nvaroitti vakaasti vierastaan, neuvoen muun ohessa: \"Nauti vettä\nja siunaa sitä, niin pääset siitä synnistä\". Heinikkala palasi\nkotia, hakkasi viinapannunsa rikki ja alkoi entistä ahkerammin\narmonvälikappaleita viljellä. Hänessä oli tapahtunut uusi herätys,\nja samoin kävi monen muunkin \"vanhan heränneen\" Laitilassa.\nErinomaisen eläväksi virkistyi heidän seuraelämänsä, vetäen\nheränneitten yhteyteen miltei jokaisen, joka vain saapui heidän\nkokouksiaan katsomaan. Etenkin Soukkaisten, Vanhantaan, Kodisjoen\nja Untamalan kylissä oli liike virkeätä. Seuroja pidettäessä\nolivat isotkin huoneet tungokseen asti täynnä. Kaunis, voimakas\nveisu houkutteli ohikulkevia suruttomiakin sisälle tulemaan. Mutta\nsairaloisuuttakin ilmaantui liikkeessä. Suuren herätyksen jälkeen\nei enää tyydytty polvilla rukoilemaan, vaan seuraväki heittäytyi\nkasvoilleen lattialle. \"Vanhat heränneetkin\" suostuivat siihen,\nlausuen uuden liikkeen edustajille, joiden kautta tuo Dahlbergin\nseuroista saatu tapa ensin tuli käytäntöön Laitilassa: \"Te olette\nsuolana meille\". Tuo liiallinen kiihko tuli vielä selvemmin näkyviin\nniissä \"hyppyriemuissa\", joihin seuraväki täälläkin usein eksyi.\nMyöskin hengellisen ylpeyden vaikutusta alkoi varsinkin nuorissa\nnäkyä. Väärin olisi syyttää Dahlbergia kaikista näistä ja muista\nLaitilan heränneissä ilmaantuneista epäkohdista. Hän päinvastoin\ntäälläkin koetti painaa alas tuohon suuntaan eksyvää mieltä. Niinpä\nhän esim. kerran Kodisjoella eräälle miehelle, joka ylimielisesti\nkysyi, millaiseksi kristitty Kristuksessa kasvaa, lausui: \"Ota\nharja ja venytä sitä valkean paisteessa, niin siitä kyllä näet,\nkuinka perisynti kasvaa\". -- Syvempiä vammoja hurmahenkisyys ei\nkuitenkaan ehtinyt Laitilan heränneissä vaikuttaa. Hypyt ja muut\nsopimattomat menot lakkasivat jo 1-2 vuoden perästä kokonaan. Eivät\njärjestysmiehetkään olleet tuohon puuttuneet kuin yhden kerran,\njolloin porstuassa olevasta saavista nakkasivat vettä pirtissä\nriemuitsevan seuraväen niskoihin [Tiedot Laitilan herännäisyydestä\nolen saanut (1896) rovasti N. Heleniukselta, Efr. Pilppulalta ja\nKustaa Heinikkalalta Laitilassa sekä Kustaa Malolta Eurajoella.].\n\nSe laajalle ulottuva herätys, jonka vaiheita tässä olemme\nsilmäilleet, näkyy paitsi mainituissa seurakunnissa voittaneen\npaljon alaa myöskin _Ulvilassa, Merikarvialla, Poomarkussa, Eurassa,\nSäkylässä, Yläneellä_ ja _Kokemäellä_. Eräs viimemainitun seurakunnan\npappikin, pitäjänapulainen _M. Blomberg_, joutui epäluulon alaiseksi\n\"luvattomien seurojen pitämisestä\". Porin alarovastikunnan\nlääninrovasti _K. Renvall_ sai tuomiokapitulilta käskyn tutkia\nasiaa. V. 1831 Kokemäellä pitämässään tarkastuksessa tuli tämä\nkuitenkin huomaamaan, että \"Blomberg oli nuhteeton\", jonka vuoksi\nhän \"vapautettiin kaikesta edesvastauksesta\". [Turun tuomiokapitulin\narkisto.] Tämä tarkastus, näinä aikoina ainoa laatuaan Turun\nhiippakunnassa, osoittaa muutoin, etteivät heränneetkään papit\nottaneet osaa Satakunnassa pidettyihin \"luvattomiin kokouksiin\".\n\nTätä arvostelua tukee paitsi muita esimerkkiä varsinkin _Poomarkun_\nsaarnaajan _J. Pomlinin_ elämänvaiheet, jotka, miehen omituiseen\nesiintymiseen nähden, varmaankin olisivat antaneet asianomaisille\nsyytä sekaantumaan hänen papillisiin toimiinsa, jos seuranpito olisi\nsaanut huomattavampaa kannatusta häneltä.\n\n_Juhana Pomlin_ syntyi v. 1776, tuli ylioppilaaksi 1796, määrättiin\nkappalaisenapulaiseksi Mietoisiin 1801 sekä saarnaajaksi Poomarkkuun\n1812. Viimemainitussa seurakunnassa löytyi jo vuosisadan alussa\nhuomattava uskonnollinen liike. Se oli luonteeltaan ekstaattinen,\njota ei sovi kummastella, kun muistamme Anna Rogelin vaikutusta\nMerikarvialla, joka on Poomarkun naapuriseurakunta. Seuroissa\nkuului tainnuksissa puhuvien puheita ja ilonhuutoja, jotka joskus\nyllyttivät läsnäolijoita hyppimäänkin. Vaan vakavaa oli opetus,\nliikkuen aina herännäisyyden opin pohjalla. Sitä ohjaamassa\noli Björkqvistin postilla, jota käytettiin seurakirjana. Täten\nsaavutettua uskonnollista katsantotapaa tukivat myöskin näiden\nheränneiden keskuudessa yleisesti käytetyt Siionin Virret ja\nHalullisten sieluin laulut. Kun Pomlin saapui Poomarkkuun, asettui\nhän asumaan Ranta-Rossin taloon, missä heränneet jo kauan olivat\nseuroja pitäneet, eikä pappilaan. Hän oli naimaton ja hyvin\nepäkäytännöllinen, jonka tähden hän turvautui talon hoitoon. Emäntä\nsai tehtäväkseen myöskin hänen palkkansa kokoamisen ja tallettamisen.\nMuuta omaisuutta hänellä ei ollut kuin kirjoja. Vaatteensakin olivat\nniin huonot, että muutamat seurakuntalaiset kerran kudottivat hänelle\nsarkaa uuteen pukuun.\n\nHeti Poomarkkuun tultuaan liittyi Pomlin heränneisiin. Hän\nsaavutti heidän keskuudessaan ja koko seurakunnassa maineen, jonka\nvertaista harva pappi on osakseen saanut. Toinen kysymys on, miten\noikeutettu tämä kunnioitus oli ja miten hyödyllistä hänelle ja hänen\nsanankuulijoilleen. Pomlinin maine perustui näet ainakin hyvin\nsuureksi osaksi hänen kirkossa ja muissa tilaisuuksissa julistamiinsa\nennustuksiin. Kansa arveli hänellä olleen \"Hengen ilmoituksia\",\nvakaantuen hänen ennustustensa kautta tuossa entisistä ajoista\nperityssä haaveilevassa uskonnollisessa katsantotavassaan, jonka\ntyydyttämiseksi eläväkään raitishenkinen kristillisyys ei enää riitä.\nNäihin aikoihin asti on Poomarkussa säilynyt monta kertomusta hänen\nerinomaisista hengenlahjoistaan, joista etenkin ennustuslahjaansa\nihmetellen kiitetään, hän kun muka ennakolta ilmoitti monen\nkuoleman, y.m. tapahtumia. Kieltämätöntä on kuitenkin, että\nPomlin voimallisesti taisteli Poomarkun kansan raakaa syntielämää\nvastaan, ankarasti nuhdellen juoppoutta y.m. heidän keskuudessaan\nsiihen aikaan hyvinkin yleisiä törkeitä syntiä. Hän oli enemmän\nlainsaarnaaja kuin evankeliumin julistaja, vaan semmoisenakin sai\nhän paljon hyvää aikaan. Hän kuoli v. 1836. [Strandberg, Herdaminne;\nPiirteitä hengellisen elämän kehityksestä Poomarkussa kirj. J. V.\nVallin, Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat 1892-97,\n169-177.]\n\n\n\n\nXV.\n\nLounais-Suomen heränneet oikeuden edessä 1831-1832.\n\n\nJos Lounais-Suomen papit ylimalkaan pysyivät erillään heränneitten\nhartausseuroista ja jos niitä sielunpaimenia, jotka heitä jollain\ntavoin suosivat, löytyikin harvassa, kasvoi liike kansan keskuudessa\nsitä suuremmaksi. Yksin Luvian kappelissa nousi seuraväen luku\n200; melkein kaikissa muissa seurakunnissa, joihin herätys oli\nlevinnyt, oli se samassa suhteessa suuri. Selvää on, että tuo\ntuntui arveluttavalta kaikista, jotka eivät ymmärtäneet tahi eivät\ntahtoneet ymmärtää muuttuneiden uskonnollisten olojen vasituista\nsyytä. Jo heränneitten lukuunkin nähden oli liike niihin määrin\nhuomiota herättävä, etteivät asianomaiset voineet kohdella sitä\nvälinpitämättömyyden ylenkatseella. Kun liikkeen edustajat\nsitäpaitsi, kuten tiedämme, aikaansaivat häiriöitä seurakunnissa\nja antoivat laittajille sijaa, ei sovi kummastella, että papisto\nyksissä asianomaisten virkamiesten kera ryhtyi pakkokeinoihin\nheitä vastaan. V. 1831 ilmoitti Eurajoen kirkkoherra _H. Solin_\nasian prokuraattorille, ja tämän käskystä syytti nimismies _G. A.\nOlander_ Eurajoella s.v. pidetyissä syyskäräjissä Rostedtia ja\nDahlbergia sekä 26 muuta henkilöä Eurajoen ja Luvian seurakunnista\nluvattomien kokousten pitämisestä kodeissaan, vaatien sitäpaitsi\nrangaistusta myöskin 90 näissä tilaisuuksissa saapuvilla olleelle\nmiehelle ja naiselle. Lopullista päätöstä kihlakunnanoikeus\nei vielä näissä käräjissä antanut, syytetyt kun tilaisuudessa\nkaipasivat konsistoriumin edustajaa. Juttu otettiin uudelleen esille\ntalvikäräjissä 1832. Pöytäkirjaan otettavaksi jättivät Dahlberg,\nRostedt sekä kaksi muuta syytettyä esille kirjallisesti tehdyn\nlausunnon, jossa he, väittäen edellisten käräjien pöytäkirjan\nväärin esittävän, että syytetyt olisivat myöntäneet pitäneensä\nluvattomia kokouksia, muun ohessa lausuivat: \"Vastauksemme oli\nsilloin, on vielä ja on niin kauan kuin elämme Jumalan armosta aina\noleva tämä: luvattomia kokouksia emme milloinkaan ole pitäneet\nemmekä vastakaan tahdo pitää, vaan olemme menetelleet tammikuun 12\np:nä v. 1726 annetun kuninkaallisen plakaatin määräyksen ja käskyn\nmukaan, nim. niin että ennen kaikkea olemme harrastaneet kasvamista\nJumalan armossa ja Herramme Jesuksen Kristuksen tuntemisessa\nsekä alamaista kuuliaisuutta korkean esivallan terveellisille\nsäädöksille. Tämän tähden olemme myöskin, kuten vanhempien tulee,\nkristillisen velvollisuuden mukaan kodissamme opettaneet sekä\nantaneet opettaa lapsillemme, omaisillemme ja palkollisillemme\nkatkismusta, tiedustelleet heidän kristinuskoaan ja tutkineet, mitä\npyhäpäivinä ovat saarnasta oppineet, joka päivä pitäneet rukouksia\nheidän kanssaan, lukeneet heille raamatusta ja muista maassa\nluvallisista kirjoista, tarkkaan valvoneet heidän elämäänsä ja olleet\nheille esimerkkinä jumalisuuden uskollisessa harjoittamisessa.\nKuitenkin olemme välttäneet sellaisia kysymyksiä ja oppiriitoja,\njotka meille yksinkertaisille ovat ylen korkeita ja jotka voisivat\nantaa aihetta erehdyksiin. Kaiken tämän olemme tehneet Jumalan\npyhän sanan ja yllämainitun kuninkaallisen plakaatin säädännön ja\nkäskyn mukaan. Joka tahtoo muuta sanoa, hän astukoon esille ja\nesittäköön, mitä hän tietää, julkisesti, jotta hänelle vastata\nvoisimme; mutta emme koskaan voi myöntää eikä voida todistaa, että\nolemme pitäneet luvattomia kokouksia\". Samat henkilöt antoivat\nmyöskin esille otteen tuomiokapitulin pöytäkirjasta, josta kävi\nselväksi, että syytetyt viimemainitulta virastolta olivat pyytäneet\nsuojelusta niitä viranomaisten toimenpiteitä vastaan, joiden\njohdosta heitä maallisessa oikeudessa oli syytetty uskonnollisesta\neriseuraisuudesta, sekä todistuksen siitä, että tuomiokapituli v.\n1815 Lapin seurakuntaan kuuluville heränneille oli antanut luvan\nkodeissaan pitää kokouksia kotihartauden harjoittamista varten.\nSyyttäjä, nimismies Olander, väitti kanteenalaisten ylpeästi\nkerskanneen taidostaan selittää raamattua ja \"kääntymistapaa\" sekä\nverranneen itseään marttyyreihin ja apostoleihin, kun tiesivät\njoutuvansa lailliseen edesvastaukseen, sekä kirkossakin niin\nylpeästi käyttäytyneen, että muiden hartaus sen kautta oli tullut\nhäirityksi. Todistukseksi antoi hän esille erään Rostedtin Luviassa\nasuvalle lukiolaiselle A. Careniukselle kirjoittaman kirjeen, joka\nsisältää mietteitä niistä vainoista, joiden alaisina kaikkien aikojen\nkristityt ovat olleet.\n\nLaillisten esteiden tähden eivät kaikki syytetyt olleet oikeuteen\nsaapuneet, jonka tähden lopullista päätöstä ei näissäkään\nkäräjissä annettu. Ennenkuin juttu uudelleen otettiin esille,\npiti tuomiorovasti Gadolin lehtori _J. A. Edmanin_ avustamana\npiispantarkastuksen Eurajoella syyskuun 23 p:nä 1832. Tilaisuuteen\nolivat kutsutut myöskin Luvian kappeliseurakunnan jäsenet. Pääkohtana\nsiinä kertomuksessa seurakunnan tilasta, jonka kirkkoherra Solin\njumalanpalveluksen päätyttyä antoi tarkastajalle, oli \"lahkolaisten\nhuolestuttava käytös\". Monessa suhteessa huomattava on seurakunnan\ntässä tilaisuudessa syytetyistä antama todistus. Yleisesti\nmyönnettiin \"lahkolaisten\" saaneen aikaan paljon hyvää: moni\njuomari, moni, joka ennen oli tunnettu huolimattomasta elämästä\nja laiskuudesta, oli heihin liityttyään tullut raittiiksi ja\nahkeraksi, jota paitsi todistettiin, että eriseuraiset ylimalkaan\nolivat käyttäytyneet siivosti sekä että heidän kokouksissaan,\nmikäli seurakunta tiesi, ei oltu siveyden vaatimuksia loukattu.\nPuolueettomasti arvosteltuna oli sekin \"lahkolaisista\"\ntarkastustilaisuudessa annettu todistus, että heidän tapanaan oli\ntuoda seurapaikkoihin ruokatavaroita itselleen ja tuttavilleen,\nheille eduksi, jos kohta vikoileva mieli sitä moitti, että johtajille\ntuon ohessa annettiin lahjoja. Ainakin osaksi puolueellinen oli\nniinikään se väite, että hartausseurat häiritsivät työntekoa taloissa\nja perhekunnissa, ja sitäpaitsi ristiriidassa sen todistuksen kanssa,\nettä moni laiska ja huolimaton juuri herännäisyyden vaikutuksesta oli\nmuuttunut ahkeraksi ja tunnolliseksi. Oikeutettu oli sitä vastoin\nhuomautus syytettyjen hartausseuroissa pidetystä sopimattomasta\nmenosta sekä heidän käytöksestään kirkossa, missä he, etenkin Herran\nehtoollisella käydessään, joukottainkin huoaten ja joskus ääneenkin\nrukoillen lattialle heittäytymällä käytävillä sulkivat muilta tien ja\naikaansaivat muutakin häiriötä.\n\nSyytettyjen puolesta vastasi Rostedt. Hän lausui, että heränneitten\nseuranpidot ja rukoukset aiheutuivat sisällisestä pakosta ja\nettä ne muodot, joihin heidän erityinen, seurakunnan yleisestä\njumalanpalveluksesta eroava hartautensa oli pukeutunut, olivat\nsyntyneet osaksi Jumalan sanan neuvojen, osaksi Pyhän Hengen voiman\nvaikutuksesta. Samaa todistamaan esiintyivät muutamat naiset, jotka\nvakuuttivat, että henki vastustamattomalla voimalla pakoitti heidät\nrukoillessaan polvistumaan ja että he, täten sekä muulla tavoin\npoiketen yleisessä jumalanpalveluksessa noudatetusta tavasta, olivat\nvelvolliset enemmän tottelemaan Jumalan käskyjä ja omantunnon ääntä\nkuin ihmissääntöjä. Näihin asti kävi kaikki verraten tyynesti,\nmutta kun Rostedt alkoi puhua papiston varsinkin heränneitä kohtaan\nosoittamasta moitittavasta käytöksestä, nousi kiihko sekä syytettyjen\nettä syyttäjien puolella niin suureksi, ettei tarkastaja voinut\nylläpitää järjestystä. Etenkin Luvian kappalaista _I. Nordlundia_\nvastaan tekivät heränneet raskauttavia syytöksiä. Rostedt väitti\ntämän hyvin tylysti kohdelleen heränneitä, ajaneen heidät ulos\nhuoneestaan, vieläpä lyöneenkin heitä, kun olivat saapuneet hänen\nluokseen neuvoa hengellisissä asioissa pyytääksensä, sekä kehottaneen\nseurakuntalaisia väkisin hajoittamaan heidän kokouksensa, missä\nhyvänsä semmoisia pidettäisiin. Sitäpaitsi lausuivat syytetyt\nmielipahansa siitä, ettei Nordlund ollut vastustanut seurakunnassa\nyhä karttuvaa juoppoutta eikä muita paheita, vaan päinvastoin\nsuvainnut tansseja ja muita synteihin johtavia maailmallisia\nhuvituksia sekä ollut hyvin leväperäinen papillisissa tehtävissään.\nNäistä syistä sanoi Rostedt hänen menettäneen heränneitten\nluottamuksen. Nordlund puolusti itseään kiivaasti, ja samaan\nkiihkoisaan tapaan puhui moni muukin heränneitten vastustaja.\nKiivastumistaan kiivastuivat myöskin syytetyt. Yhä katkerampia\nmielenpurkauksia kuului kummaltakin puolelta. Jos minkälaisia\nsyytöksiä singotettiin vastapuoluetta vastaan sen vikoja todistamaan.\nAsioita, jotka kysymykseen eivät ensinkään kuuluneetkaan, vedettiin\nesille. Niinpä kertoi esim. Rostedt, että, seurakunnan kirkkomaata\nlaajennettaessa, näkyviin tulleita ruumiita, niiden joukossa\nkahden hänen lapsensa, oli poltettu, sittenkuin lukkari ensin oli\nhuostaansa ottanut kirstuihin kiinnitetyt rautarenkaat. Kasvamistaan\nkasvoi melu, kunnes tarkastajan täytyi keskeyttää kokous. Moniaita\nhenkilöitä, niiden joukossa Dahlberg, _Isak Pykälä_, hänkin liikkeen\njohtajia Eurajoella, ja Rostedt, saivat käskyn seuraavana päivänä\nsaapua pappilaan vielä tutkittaviksi.\n\nSilminnähtävästi oli Gadolin jo kirkossa tullut täysin vakuutetuksi\nsiitä, ettei Eurajoen papisto ollut kohdellut heränneitä oikein,\nvaan päinvastoin antanut aihetta oikeutettuun moitteeseen. Eniten\nsyyllinen oli Nordlund. Pappilassa jatketussa tutkinnossa myönsi\nhän tavallaan itsekin väärin käyttäytyneensä. Tästä syystä ja kun\nsitäpaitsi Rostedt, jonka vaikuttimien puhtauteen nimismies Olander\nei aina sanonut voivansa luottaa, hän kun alituisilla ja usein\nkavalasti ajetuilla käräjäjutuilla oli saattanut kristillisyytensä\nmonen silmissä epäluulonalaiseksi, alkoi esiintyä nöyremmin,\npuhutteli Gadolin syytettyjä ystävällisesti, vakaasti kehottaen\nheitä luopumaan siitä häiriötä herättävästä esiintymisestä, josta\nheitä syyllä moitittiin. Tämmöiseen kohteluun heränneet eivät\nolleet tottuneet. Se koski heihin syvästi. Mutta jos he nyt\nhuomasivat erehdyksensä, tuntuu toiselta puolen oudolta, että he\nlupasivat kokonaan luopua seuranpidostaan. Vaikea on sanoa, mihin\nmäärin rangaistuksen pelkokin oli syynä tähän lupaukseen. Sitä\nvain heränneet pyysivät, että heitä vastaan nostettu käräjäjuttu,\ntuomiokapitulin toimesta, jos mahdollista, lakkautettaisiin, koska\nsen jatkaminen tuottaisi heille suuria kustannuksia ja paljon\nmuitakin hankaluuksia. Tätä tietysti Gadolin ei voinut luvata;\nhän vain vakuutti tuomiokapituliin annettavassa kertomuksessa\nilmoittavansa, mitä heränneet tarkastustilaisuudessa olivat\nmyöntäneet ja luvanneet.\n\nPuolueettomasti ja vakaasti nuhteli Gadolin lopuksi Eurajoen pappeja\nheidän heränneitä kohtaan osoittamastaan taitamattomasta, laittomasta\nja kovasydämmisestä käytöksestä, kehottaen heitä rakkaudella ja\nahkeruudella hoitamaan paimenvirkaansa.\n\nHeinäkuun 31 p:nä 1833 julisti kihlakunnanoikeus vihdoin päätöksensä.\nRostedt, Dahlberg ja kolme muuta henkilöä tuomittiin luvattomien\nkokousten pitämisestä vetämään sakkoa 96 ruplaa kukin, kaikki muut\nsyytetyt, paitsi yhtä, näihin kokouksiin osaa ottamisesta sovittamaan\nrikoksensa 4 r. 80 kp. sakolla. Hovioikeus ja Senaatti, joihin\noikeuksiin syytetyt vetosivat, vahvistivat päätöksen, viimemainittu\noikeus huhtikuun 11 p:nä 1834 [Tähän oikeusjuttuun kuuluvat\nasiakirjat on Akiander julkaissut III, 281-296.].\n\nJo siihen aikaan, jolloin tämä oikeusjuttu ensin alkoi, oli\nSatakunnan herännäisyysliike asettunut ja seuroissa kävijäin\nluku vähentynyt. Myöskin käräjät ja tarkastukset lamauttivat\nsitä tuntuvasti. Mutta sitä elävää, ihmissydämmen salaisimpiin\npiilopaikkoihin tähtäävää kristillisyyttä, joka tässä liikkeessä\nkaikkien erehdyksien uhallakin runsaassa määrässä ilmenee, eivät\nmitkään pakkokeinot saaneet masennetuksi. Koetuksissa puhdistettuna\nsäilyi se kalliina perintönä nouseville sukupolville. Jos moni\nvilpillinen siitä luopuikin, jäivät siihen kaikki todellisesti\nkääntyneet maailmalle todistamaan sen Herran voimasta, joka on\nheikoissa väkevä. Se yhtenäisyys, jota liike alkuaikoina kaipasi,\nsyntyi ja vakaantumistaan vakaantui vähitellen, yhdistäen eri\npitäjien heränneet lähemmäs toisiaan. Niinpä koottiin esim.\nLaitilassa rahoja Eurajoen käräjissä tuomittujen sakkojen\nmaksamiseksi [Kertonut K. Heinikkala (18 96).].\n\n\"Auvaisten paavi\", jonka kautta Satakunnan herännäisyys ensin\noli eksynyt väärälle uralle, ei joutunut maallisen oikeuden\ntutkittavaksi. Jo suuren herätyksen alkaessa, joutui hän\nheränneittenkin silmissä epäluulon alaiseksi, menettäen ennenpitkää\nkokonaan heidän luottamuksensa. Hän kuoli maaliskuun 15 p:nä 1835\n[Akiander III, 227.].\n\n\n\n\nXVI.\n\nRenqvist Svartholman linnassa.\n\n\nRunsaammalla mitalla kuin kenellekään muulle Suomen herännäisyyden\nedustajalle mittasi maailma Renqvistille vihaa ja vainoa. Hänen\nkärsimyksensä Liperissä ja Porvoossa eivät hetkeksikään näy\ntaivuttaneen viranomaisia edes sääliväisyyteen. Siihen aikaan,\njolloin hän määrättiin linnansaarnaajaksi Svartholmaan, oli sekä\nkirkon että valtion johtavien henkilöiden mielipide niihin määrin\nhäntä vastaan, että tuskin kukaan pappi Suomessa on semmoista\nvastenmielisyyttä saanut kokea. Renqvistin kärsimyksiä lisäämässä\nolivat Pohjois-Savon heränneitten hänen ykspuolisuuksiinsa nähden\nankaran jyrkkä kanta. Hänen omat sanankuulijansa muistivat häntä\nkyllä rakkaudella, vaan heidän äänensä ei päässyt kauas kuulumaan.\nSitä ilahuttavampaa on näin asiain ollen nähdä, että niitäkin\nkuitenkin löytyi, jotka julkisestikin rohkenivat tunnustaa\nRenqvistin ansioita ja häntä puolustaa. Yksi näitä oli J. Fr. Bergh.\nJo Pälkjärvellä ollessaan esiintyi hän Renqvistin moittijoita\nvastaan, ja vaikkei viimemainittu, niinkuin tiedämme, sittemmin\nmillään ehdolla taipunut ystävyyteen Paavo Ruotsalaisen kanssa,\nei Bergh silti lakannut tuota sorrettua totuuden puolustajaa\nrakkaudella muistamasta ja arvostelemasta. Joskus sai Renqvist\nkoetuksen kovimpina aikoina kokea myötätuntoisuutta semmoisiltakin\nhenkilöiltä, joilta hänellä inhimillisesti nähden oli vähimmin\nsyytä sitä odottaa. Hänen kiivaimpia vastustajiaan Liperissä\noli muiden siellä asuvien henkilöiden kera ollut kapteeni H. B.\nNilsson. Samoihin määrin kuin Renqvistin työn hedelmiä alkoi näkyä\nseurakunnassa, oli tämä rehellinen mies tullut huomaamaan, miten\nperusteettomat ja tunnottomat häntä vastaan tehdyt syytökset olivat.\nMuun ohessa oli väitetty, että tuo vihattu pappi oli yllyttänyt\npalkollisia isäntäväkeä vastaan muka kieltämällä heitä osoittamasta\nkuuliaisuutta muille kuin omille hengenheimolaisilleen. Omasta\nkokemuksestaan tuli Nilsson kuitenkin huomaamaan, ettei ainakaan\ntämä syytös ollut oikeutettu. Muutamat hänen alamaisistaan,\njotka olivat tulleet mielenmuutokseen, tekivät nim. tehtävänsä\nsekä käyttäytyivät muutenkin paremmin kuin koskaan ennen, ollen\nmuillekin mitä kiitettävimpänä esimerkkinä. Samaan johtopäätökseen\ntuli Nilsson vähitellen muidenkin Peranderin ja tämän ystävien\nRenqvististä levittämien huhujen ja kertomusten suhteen. Jonkun aikaa\ntunnollisen maailmanihmisen tavoin asiaa mietittyään, alkoi hän\ntutkia omaakin tilaansa Jumalan sanan valossa. Kun sitten Renqvist\nkihlakunnanoikeuden päätöksen mukaan vangittiin, ei hän enää voinut\nhäneltä ajatuksiaan salata. Siitä alkaen oli hän hänen vilpitön\nystävänsä, kristityn rakkaudella ottaen osaa hänen kärsimyksiinsä.\nTäysin vakuutettuna Renqvistin syyttömyydestä, päätti hänkin\npuolestaan koettaa tehdä voitavansa, saadaksensa kihlakunnanoikeuden\ntuomion ja tuomiokapitulin päätöksen hovioikeudessa kumotuiksi. Hän\nkirjoitti presidentti K. F. Rotkirchille kirjeen, joka, mitä tätä\ntoimenpidettä vastaan semmoisenaan voitaneekaan muistuttaa, monesta\nsyystä ansaitsee huomiota. Lainaamme siitä muutamia otteita:\n\"-- -- -- Useain tunnollisten kristittyjen kera tunnen minä Renqvistin\nhyvin. Vastoin sitä, mitä piispa häntä vastaan on lausunut, saatan\nheidän kanssaan todistaa, että hän on todellisesti jumalinen ja\nelämässään nuhteeton, rehellinen, hengellinen mies; hänen luonteensa\non lempeä ja sävyisä ja hän on vapaa kaikesta hurmahenkisyydestä,\nhaaveilusta ja vääräoppisuudesta, joilla nimillä piispa ja\nkonsistoriumi ovat leimanneet hänen rukous- ja hartausharjoituksensa,\njoita he -- ainoastaan he -- ovat kutsuneet luvattomiksi. -- -- --\nYkspuolisesti ja ilman päteviä syitä on piispa kääntynyt suorastaan\nHänen Majesteettinsa Keisarin puoleen ja valheellisesti syyttänyt\nRenqvistiä hurmahenkisyydestä ja vääräoppisuudesta y.m. sekä parooni\nR. H. Rehbinderin kautta saanut armollisen käskyn, että Renqvist\npapillista virantoimitusta varten oli siirrettävä Porvooseen\nkonsistoriumin tarkastuksen alaiseksi. Mutta sensijaan määrättiin hän\ntoimittamaan rehtorinvirkaa Porvoon koulussa ja erotettiin sittemmin,\ntottelemattomuudesta syytettynä, pappisviran toimittamisesta.\nTämän päätöksen kumosi kuitenkin keis. Turun hovioikeus v. 1826,\nmääräten konsistoriumin jälleen asettamaan Renqvistin papillisiin\nvirkatoimiin. -- -- -- Sittemmin sai piispa kenraalikuvernöörin luona\naikaan, että Renqvist määrättiin linnansaarnaajaksi Svartholmaan\n1 ass. ruplan palkalla päivässä sekä kiellettiin pistämästä\njalkaansa linnan ulkopuolelle. -- -- -- Missä löytyy se Suomen laki\ntahi asetus, joka kieltää papin kodissaan tahi muualla pitämästä\nrukousta yhdessä muiden ihmisten kanssa? Päinvastoin tulee hänen\nkirkkolain 12 luv. 1 §:n mukaan 'kehottaa kansaa joka päivä Jumalaa\nrukoilemaan sekä kodeissa että yleisesti seurakunnassa'. Ja kun\npiispa on uskaltanut itse keisarillisen valtaistuimen edessä syyttää\nRenqvistiä hurmahenkisyydestä ja vääräoppisuudesta, sopisi ainakin\ntoivoa, että hän olisi todistanut väitteensä konsistoriumin edessä\npidetyn tutkinnon pöytäkirjalla. Mutta kun ei mihinkään semmoiseen\ntoimenpiteeseen ole ryhdytty, niin ei kai piispa eikä konsistoriumi\nole pitänytkään Renqvistiä harhaoppisena. Miten sopisikaan sitäpaitsi\nmäärätä harhaoppisuudesta epäiltyä miestä saarnaajaksi vangeille?\nEikö heidän sielujaan pidetä yhtä kalliisti lunastettuina kuin muiden\nihmisten, koska ainoastaan heille tahdotaan antaa vääräoppinen\nsielunpaimen? Koko menettely Renqvistiä vastaan näyttää todistavan,\nettei tarkoitus ole ollut muu kuin viattoman miehen häväiseminen sekä\nhallitsijan että yleisön edessä ja hänen syöksemisensä ainaiseen\nonnettomuuteen\". [Akiander VII, 79, 179-181.]\n\nMutta jos, niinkuin tämäkin kirje selvään osoittaa, Renqvistillä\noli ystäviäkin, niin eivät vallanpitäjät taipuneet mieltänsä\nmuuttamaan. Ei edes hävetty kieltää totuutta, jos hän itse\ntahi joku hänen puolustajistaan valitti sitä luonnottoman\nkovaa kohtaloa, jonka alaisena hän Svartholmassa oli. Niinpä\nsai Renqvist, joka valtiosihteerille ja kenraalikuvernöörille\nosoitetuissa kirjoituksissa talvella v. 1827 oli pyytänyt vapautusta\nvankeudestaan, tuomiokapitulilta ankarat nuhteet siitä, että hän,\nkäyttämättä edes viimemainitun viraston välitystä, suoraan oli\nuskaltanut kääntyä noiden ylhäisten herrojen puoleen, jota paitsi\nhänelle huomautettiin, että hän muka oli perättömiä väittänyt,\nsanoessaan olevansa vankina. Mutta Porvoon piispan tietysti sopi\nkirjoittaa hänestä mitä hyvänsä vaikka keisarille! Näistä turhista\nyrityksistään kirjoitti Renqvist K. Ranckenille, jolta hän samaan\naikaan oli saanut myötätuntoisen ja kristillistä rakkautta uhkuvan\nkirjeen. Tälle jalomieliselle ystävälleen lähetti hän myöskin\njäljennöksen valituksestaan Vaasan hovioikeuteen. Se sisältää\nmuun ohessa tarkan kertomuksen hänen virkatoimistaan Liperissä,\njoiden hän toivoo osoittavan, miten syyttömästi häntä oli tuomittu.\nYllämainitussa kirjeessään Ranckenille sanoo Renqvist tämän\nvalituksen venyneen niin pitkäksi siitä syystä, ettei hän ollut\ntottunut lyhemmässä muodossa ajatuksiaan ilmaisemaan, sekä että\nhän sitäpaitsi oli tahtonut antaa hovioikeudelle niin täydellisen\nselvityksen kuin suinkin kaikista kysymyksessä olevaan oikeusjuttuun\nkuuluvista asianhaaroista [Akiander VII, 182.]. Kun ottaa huomioon,\nettä Renqvist lakimiesten apua käyttämättä oli tämän valituksen\nkirjoittanut, täytyy myöntää, ettei se ole huonosti kirjoitettu. Sama\non tunnustettava muistakin hänen tätä pitkää oikeusjuttua koskevista\nkirjoituksistaan, jos kohta niitä, samoinkuin hänen kirjojaan,\nhaittaa kirjoitustavan pitkäveteisyys.\n\nJoulukuun 11 p:nä 1827 julisti Vaasan hovioikeus päätöksensä.\nKihlakunnanoikeuden ja tuomiokapitulin Renqvistille tuomitsemiin\nrangaistuksiin, joita muutoin ainoastaan yksityiskohdissa vähän\nmuutettiin, lisäsi ensinmainittu oikeus yhden vuoden virkaeron. Ennen\nsuoritettujen kulujen lisäksi nousivat sakot ja muut kustannukset\nhovioikeuden päätöksen mukaan noin 93 hop. rupl. [Akiander VII,\n175-179.] Ei sovi kummastella tätä silloisesta yleisestä\nkatsantotavasta ja vallitsevan lain puustavillisesta käsittämisestä\nriippuvaa päätöstä. Kun kerran kirkollisen vallan edustajat olivat\nantaneet Renqvististä sen todistuksen, että hän törkeällä tavalla oli\nrikkonut kirkon säädettyä järjestystä, vieläpä sen tunnustusta ja\noppiakin vastaan, on se päinvastoin ajan oloihin nähden varsin\nluonnollinen. Mutta sitä ei voi sanoa piispa Molanderin ja hänen\ntuomiokapitulinsa käytöksestä Renqvistiä vastaan. Se on ja tulee aina\nolemaan häpeäpilkkuna tämän virkakunnan asiakirjoissa.\n\nJo ylioppilaana oli Renqvist alottanut sitä huomattavaa kirjallista\ntointa, josta maamme uskonnollisen kirjallisuuden historia tietää\nniin paljon kertoa [Renqvistin kirjoista katso: P. Poutiainen,\nH. Renqvist Sortavalan kappalaisena 17-18 ja Valfrid Vasenius,\nSuomalainen kirjallisuus 1547-1877.]. Niinpä oli hän mukailemalla\nruotsinkielestä suomeksi kääntänyt ja julkaissut v. 1816 Turussa\n\"Pro fide et christianismo\"-seuran ensimmäisen kirjan _\"Ystävällinen\nvaroitus huolimattomille syntisille\"_. Tämän mukaelman nimenä\non _\"Varoitussana suruttomille syntisille\"_. Hänen seuraavana\nvuonna valmistunutta Lavaterin rukouskirjan käännöstään ei Porvoon\ntuomiokapituli hyväksynyt painettavaksi, [Porvoon tuomiokapitulin\narkisto.] \"koska se sekä kielen puolesta että muissakin suhteissa oli\nsangen virheellinen\", mutta sensijaan sai hän samana vuonna luvan\npainattaa kääntämänsä Spangenbergin _\"Syntein anteeksiantamisesta\"_,\njoka ilmestyi Turussa (1817). Tämänkin kirjan kustansi Renqvist itse.\nIhmeteltävä on todellakin hänen väsymätön ahkeruutensa tälläkin\nalalla. V. 1820 ilmestyi hänen toimestaan Turussa suomenkielellä\nTerstegenin _\"Monen hurskaan sielun puuttuvainen kristillisyys\"_,\n1822, J. Janewayn _\"Seitsemän nuoren lapsen kääntyminen\"_, 1825, E.\nVallströmin saarna _\"Herran kostonaika syntiselle kansalle tarjona\"_\nsekä Hagerupin _\"Pyhäin marttyyrein uskon ja kärsivällisyyden\nesimerkit\"_.\n\nYhä suuremmalla ahkeruudella jatkoi Renqvist, Svartholmaan\nsiirryttyään, kirjailijatointaan. Monen raskaan ajatuksen karkoitti\nhän mielestään ja monen kiusauksen painoi hän alas, tutkiessaan\nniitä vakaita uskonnollisia kirjoja, joita hän täällä, heräjävän\nkansansa parasta aina yhtä uskollisesti tarkoittaen, suomensi. Näistä\novat seuraavat huomattavimmat: Terstegenin _\"Selitys uskosta ja\nvanhurskaaksi tekemisestä\"_, painettu Turussa 1826; _\"Pieni Kempi\neli lyhykäiset opetukset ja rukoukset pienille ja yksinkertaisille,\nViipurissa 1829\"_; A. Fritschin _\"Kristuksen rakkauden hartaat\ntutkistelemiset, Turussa 1829\"_; Sturmin _\"Aamu- ja ehtoohartauden\nharjoituksia kunakin päivänä viikossa, Viipurissa 1830\"_; R. Lucaksen\n_\"Päiväkirja eli kristityn ajatukset kunakin päivänä kuukaudessa,\nPorvoossa 1830\"_; _\"Huutavan ääni korvessa, Helsingissä 1833\"_ sekä\nBernières-Louvignyn _\"Salattu elämä Kristuksen kanssa Jumalassa,\nViipurissa 1834\"_. Minkälaista uskonnollista kirjallisuutta\nRenqvist rakasti, näkyy selvästi mainituista kirjoista. Eniten\nmieltynyt hän kuitenkin oli paitsi raamattuun Arndtin kirjoihin\n[Renqvistin kirjevaihto G. Monellin kanssa, josta vasta enemmän.].\nEikä kummallista, sillä jos kukaan, oli niiden tekijä rukouksen\nmies. Sentähden oli Renqvist jo varhain ryhtynyt suomentamaan\nhänen teostaan _\"Totisesta kristillisyydestä\"_. Käännös valmistui\ntalvella v. 1827. Renqvist oli lähettänyt sen painettavaksi Turkuun,\nja painattamistyötä oli jo alotettu, kun kaupungin s.v. sattunut\nsuuri tulipalo toistaiseksi teki hankkeen tyhjäksi. Painettu\nosa, ensimmäinen kirja, ja koko käsikirjoitus joutuivat liekkien\nuhriksi. Tieto siitä kohtalosta, jonka alaiseksi tuo hänen paljon\nvaivaa kysynyt työnsä oli joutunut, olisi koskenut häneen kipeästi,\nellei hän samaan aikaan olisi saanut muutamia hyvinkin kehottavia\nkirjeitä. Kauppias Ilvan Raumalla, jota ei Renqvist silloin vielä\ntuntenut, oli Juhana Dahlbergin luona mielihyvällä lukenut \"Totisen\nkristillisyyden\" 1:sen kirjan käännöstä, jonka viimemainittu ennen\nTurun tulipaloa oli ehtinyt hankkia itselleen. Kiittäen Renqvistiä\nsuomennoksesta, lähetti hän hänelle kirjeensä mukana 18 riksiä\nkehotukseksi työtä jatkamaan. Jonkun ajan kuluttua sai Renqvist\nsamalta jalomieliseltä henkilöltä paitsi tuota Dahlbergin omistamaa\npalaneen kirjan ehkä ainoaa jälelläolevaa kappaletta, toisen\nrahalähetyksen, 250 riksiä. Yhtä suuren summan lähetti hänelle\njuuri samaan aikaan Salomon Häkkänen Mäntyharjulta ja Liperistä\ntalollinen _I. Sohlman_ 100 ass. ruplaa. Tämmöiset kehotukset eivät\nolleet vähäarvoisia Renqvistille. Raha-avun tarpeellisuudesta\npuhumattakaan antoivat ne hänelle uutta rohkeutta työtään jatkamaan.\nMyöskin kirjapainojen omistajat osoittivat hänelle suosiollisuutta\nodottamalla maksua, kunnes Renqvist kirjojen myymisellä ehti\nsaada rahoja kokoon [Akiander VII, 81-82.]. Eikä tarvinnut heidän\nsitäpaitsi ylimalkaan kauan odottaakaan. Sen ajan oloihin nähden\nostettiin Renqvistin kirjoja jo ensi aikoinakin paljon, joka näkyy\nsiitäkin, että esim. \"Pyhäin marttyyrien uskon ja kärsivällisyyden\nesimerkit\" painettiin uudestaan 1829, \"Seitsemän lapsen kääntyminen\"\nja \"Pieni Kempi\" 1833, \"Herran kostonaika\" ja \"Ystävällinen varoitus\nhuolimattomille syntisille\" sekä \"Huutavan ääni korvessa\" 1835.\n\nPaitsi käännöksiä ryhtyi Renqvist jo Svartholmassa ollessaan\nalkuperäisiäkin kirjoja kirjoittamaan. V. 1830 ilmestyi painosta\n_\"Itse-koettelemus ja parannuksen neuvo\"_, alkuansa saarna, jonka\nhän oli pitänyt ja sittemmin lisäyksillä varustettuna jo ennen 1827\nTurkuun painettavaksi lähettänyt. Tämäkin kirja joutui liekkien\nuhriksi, vaan siitäkin oli J. Dahlberg sitä ennen ehtinyt ostaa yhden\nkappaleen, jonka Ilvan Arndtin 1:sen kirjan pelastuneen kappaleen\nkera niinikään lähetti Renqvistille uuden painoksen toimittamista\nvarten. Kolmas painos tästä kirjasesta ilmestyi 1834. Svartholmassa\nollessaan Renqvist myöskin kirjoitti _\"Lyhykäinen tutkinto rukouksen\ntarpeellisuudesta\"_ nimisen kirjan. Se painettiin 1835. Luultavasti\nsai hän sen kirjoittamiseen lähinnä aihetta Salomon Häkkäsen\nkäynnistä Svartholmassa sekä kirjevaihdostaan J. Fr. Berghin kanssa\nvuosina 1828-34 [Akiander VII, 193-200.]. Edellisellä ei näet\nollut sama orjallinen käsitys rukouksen ajasta ja ulkomuodosta\nkuin Renqvistillä, ja vapaampaa kantaa edusti myöskin Bergh.\nHellän ystävällinen näkyy muutoin molempain viimemainittujen suhde\ntoisiinsa näihin aikoihin olleen. Erimielisyyttä oppiin nähden,\nvarsinkin rukouksen harjoittamisen suhteen, oli kyllä olemassa\nheidän välillään, vaan tämä ei estänyt heitä avomielisyydellä ja\nluottamuksella avaamasta sydämmiään toisillensa. Bergh kirjoitti\nRenqvistille kiusauksistaan ja taisteluistaan, ja lohduttaen kehotti\ntämä häntä turvaamaan Jumalan armoon, muun ohessa lausuen: \"Joka\nniin tuntee itsensä ja syntinsä kuin sinä nyt, kuten kirjeestäsi\nnäkyy, häntä vastaan, sanoo Vilcock, ei löydy koko raamatussa\nainoatakaan kovaa sanaa\". Sitä vain Renqvist oudoksui, ettei tuo\nhänen herännyt ystävänsä ollut yhtä mieltä hänen kanssaan rukouksen\nharjoittamisen suhteen. Viitaten omaan kokemukseensa, sanoo hän vasta\nsiitä ajasta, jolloin hän alkoi ahkerammin rukoilla, löytäneensä\nlepoa sydämmelleen, eikä sittemmin muulla tavoin koskaan saaneensa\nkokea Herran rauhaa. Ja puhuen Berghin kiusauksista ja taisteluista,\nkirjoittaa hän: \"Rakas veli, minun täytyy sinulle sanoa, ettet\nmilloinkaan löydä oikeata rauhaa sydämmessäsi, niinkauan kuin pelkäät\nrukousharjoitusta\". Tässä hengessä on Renqvistin \"Lyhykäinen tutkinto\nrukouksen tarpeellisuudesta\" kirjoitettu. Mitä siinä on ykspuolista\nja kaavaan vaativaa, se ei riipu väärästä katsantotavasta häneen\nitseen nähden, sillä hän eli ja hänen tarvitsi elää tuommoista\nalituista rukouselämää. Hänen rukouksensa ulkomuotokin oli alituisen\nharjoituksen kautta tullut hänelle niihin määrin rakkaaksi, ettei hän\nvoinut sitä itse asiasta erottaa. Renqvistin omalle hengelliselle\nelämälle tuo ei tuottanut vaaraa, sillä siksi vilpitöntä ja sydämmen\nvälittömästä tarpeesta lähtenyttä oli hänen rukouksensa, mutta\nmuille säädettynä ohjeena sisältää kirja monien hyvien opetusten\nkera erehdyttäviäkin neuvoja. Renqvist ei ajatellut sitä, että\nrukouselämäkin, samoinkuin hengellisen elämän ilmiöt yleensä, on\nmonenlaista ja että se, jos se saa vapaasti kehittyä, luo itselleen\nmonenkaltaisia muotoja. Hän epäili kaikkia, jotka eivät ehdottomasti\nnoudattaneet hänen tapaansa. Joka tarkkaamalla lukee hänen\nkysymyksessä olevaa kirjaansa, huomaa jo siinä tätä ykspuolisuutta.\nMutta vastustajain tuomiot Renqvistin \"tekopyhyydestä\" eivät silti\nolleet oikeutetut. He eivät ottaneet huomioon, että hänenkin\nkatsantotapansa oli kovien taistelujen kautta saavutettua, ja\narvostelivat hänen vaikuttimiaan väärin. Ei ainakaan \"Lyhykäinen\ntutkinto rukouksen tarpeellisuudesta\" anna aihetta epäilemään sen\ntekijää tekopyhyydestä.\n\nSielunpaimenena Svartholmassa tuli Renqvist vielä selvemmin kuin\nennen näkemään väkijuomien käyttämisen surkeita seurauksia [Kertonut\n(1896) Sortavalassa Jaakko Lemberg, joka renkinä oli Renqvistiä\npalvellut.] Moni noista hänen onnettomista sanankuulijoistaan oli\njuuri siten ensin joutunut rikoksen tielle. Kuten tiedämme, oli\nRenqvist jo Liperissä ollessaan saarnoillaan ja seurapuheillaan\ntaistellut tätä syntiä vastaan. Tätä taistelua tahtoi hän\njatkaa, ja sentähden ryhtyi hän kirjoittamaan kirjaa väkijuomien\nturmiollisuudesta. Se painettiin Helsingissä 1835 nimellä _\"Viinan\nkauhistus\"_. Kirja puhuu väkijuomien kohtuullisenkin nauttimisen\nvaaroista sekä terveydelle että varsinkin siveellisessä suhteessa.\nVastustaen viinan senaikuista yleistä polttamista ja kaupitsemista,\nvetää hän juoppouden ja sen seuraukset Jumalan sanan tuomion eteen,\npyytäen herättää ihmisiä tätä vaaraa näkemään ja vastustamaan.\nArvaamattoman paljon hyvää hän tällä kirjallaan on vaikuttanut,\nvarsinkin niillä seuduin, joissa hänen uskonnollista katsantotapaansa\nkannatettiin ja hänen kirjojaan luettiin. Alallaan on se ensimmäinen\nsuomenkielellä ja etenkin siitä syystä huomattava.\n\nEi ollut se seurakunta, jonka sielunpaimeneksi Renqvist Svartholmaan\nsiirryttyään rupesi, miellyttävän näköinen eikä omiaan hänessä\nsuuria toiveita herättämään. Kuuliaisena sen Herran käskylle, joka\n\"tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, joka kadonnut on\", ryhtyi hän\nkuitenkin samalla ahkeruudella kuin ennenkin tätä paimenvirkaansa\nhoitamaan. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin hänen työnsä hedelmiä jo\nalkoi näkyä. Vankien sydämmet avautuivat Renqvistin herätyshuudoille,\nmoni nöyrtyi hänen rukoustensa kautta itse armoa kerjäämään, alkaen\nelää sitä elämää, joka ylhäältä on. Tunnetuin näistä on Jaakko Eveli\nVähästäkyröstä, joka, päästyään vapaaksi vankeudestaan, myyjänä\nlevitteli Renqvistin kirjoja Suupohjassa. Myöskin useat vankien\ntuttavista ja sukulaisista, jotka kävivät heitä tapaamassa, heräsivät\nSvartholman papin puheista sielunsa tilaa miettimään, puhuivat\nhänestä kotiseuduillaan ja levittivät hänen kirjojaan. Täten alkoivat\nheränneet niillä tienoin, missä maanala jo ennen oli valmistettu\nRenqvistin käsitykselle rukouksen harjoittamisesta, pitämään\nhäntä hengellisenä oppi-isänään. Jo hänen Svartholmassa ollessaan\ntunnustivat hänet siksi, paitsi hänen entisiä sanankuulijoitaan\nLiperissä, Satakunnan heränneet sekä Salomon Häkkäsen ja Margareetta\nHögmanin opetuslapset.\n\nYhdeksän ja puoli vuotta oli Renqvist Svartholmassa, nöyrästi kärsien\nmitä Herra hänelle oli kärsittäväksi määrännyt. Ei tyytymätöntä\nsanaa löydy niissä kirjeissä, jotka hän täältä \"Patmoksestaan\",\njoksi hän vankilaansa ennenmainitussa kirjeessään K. Ranckenille\nnimittää, ystävilleen kirjoitti. Rukouksetta ei semmoista voittoa\nsaavuteta, tekopyhyydellä ei semmoisia kiusauksia ja vaivoja kestetä.\nEi tuo maailman silmissä suurta ole, vaan sitä suuruutta ei Renqvist\npyytänytkään.\n\nV. 1835 sai Renqvist vaalisijan Sortavalan kappalaisenvirkaan.\nPääsiäisaikana s.v. lähti hän vaalimatkalleen. Pitkänäperjantaina\nsaapui hän Uukuniemen pitäjään kuuluvaan Latvajärven kylään. Siellä\nolevassa kievarissa ei löytynyt muuta huonetta kuin yhteinen pirtti.\nSisälle tultuaan, lausui Renqvist muutamille pirtissä oleville\nhenkilöille: \"Koska tämä hetki on niin kallis, niin nöyrtykäämme\nrukoillen Jumalan eteen\", jonka jälkeen hän polvistui ja piti lyhyen\nrukouksen saapuvilla olevien kanssa. Siinäkin talossa, missä hän\nSortavalaan päästyään asui, piti hän muutamien hänen luoksensa\nsaapuneiden pyynnöstä lyhyen hartaushetken. Matkallaan hän myöskin\nkerjäläisille, jotka häneltä almuja pyysivät, jakoi kirjojaan.\nEi luulisi suurimmankaan virkainnon pystyneen tähän iskemään,\njos asia koskikin Henrik Renqvistiä. Svartholmaan palattuaan,\nsai tämä kuitenkin tietää, että Sortavalan järjestysmies oli\nilmoittanut tuomiokapitulille hänen matkallaan pitäneen \"luvattomia\nkokouksia\", kaupinneen kirjoja sekä keränneen itselleen ääniä. Siinä\nselityksessä, jonka Renqvist tuomiokapitulin vaatimuksesta asiasta\nantoi, käsittelee hän lyhyesti näitä häntä vastaan jälleen tehtyjä\nsyytöksiä, vedoten esimiestensä maltilliseen ja kristilliseen\narvosteluun. Sairauden tähden ei piispa Molander ollut saapuvilla\nsiinä tuomiokapitulin istunnossa, jossa asiaa käsiteltiin. Tuskin\nolisi kuitenkaan hänkään vaatinut rangaistusta Renqvistille\ntuommoisen ilmiannon johdosta. Tuomiokapituli \"ei katsonut syytetyn\nmenetelleen pappisvalaa vastaan eikä myöskään tehneen itseänsä\nsyypääksi äänten keräilemiseen, jonka vuoksi hän oli säilytettävä\nvaalisijallaan\". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Heinäkuun 29 p:nä\n1835 sai Renqvist valtakirjan Sortavalan kappalaisen virkaan. Hän oli\nsilloin 46 vuoden ikäinen.\n\n\n\n\nXVII.\n\nJonas Laguksen kääntyminen. Ylivieskan herätyksen alku.\n\n\nHelmikuun 2 p:nä 1812 kirjoitettiin Turun yliopiston nimikirjaan\n14 vuotiaan _Jonas Laguksen_ nimi. Hän oli syntynyt tammikuun 23\np:nä 1798 Kurikassa, missä isänsä, _Niilo Lagus_, siihen aikaan\noli kappalaisena. Äitinsä nimi oli _Saara Elisabet Forsman_. Hänen\nharvinaisen rikkaat luonnonlahjansa, joista kauneudenaisti, etenkin\ntaipumus runouteen, ehkä oli huomattavin, olivat saaneet herätystä ja\nkehitystä huolellisen kasvatuksen kautta kodissa. [Sukukirja; Suomen\naatelittomia sukuja.] Lagus ei ollut kuin 9 vuoden ikäinen, kun hän\nihastuksella luki Vergiliuksen runoja. Myöskin Ruotsin etevimpien\nrunoilijain teoksiin tutustui hän jo kodissaan, itsekin siihen aikaan\nsepitellen pieniä runoja. Tultuaan ylioppilaaksi hyvillä tiedoilla,\njoita hän isänsä ohjaamana oli itselleen hankkinut, alkoi Lagus\ntutkia sekä vanhaa klassillista että uudenaikaista kirjallisuutta,\nperehtyen saksalaisten ja ranskalaisten kirjailijain teoksiin,\nvieläpä lukien vähän englanninkielisiäkin kirjoja. Isänsä oli\ntoivonut hänestä pappia, vaan tuolle uralle hän ei vielä tahtonut\neikä ikänsä tähden voinutkaan antautua. Päinvastoin tuntui papinvirka\nhänestä vastenmieliseltä. Kun hän sitä ajatteli, laskeusi synkkiä\nvarjoja siihen runouden viehättävään maailmaan, jossa hän siihen\naikaan oleskeli, ja täytti hänen sydämmensä salaisella pelvolla. Ei\nymmärtänyt Lagus silloin, että tuo pelko tuli pyhältä Jumalalta,\neikä tiennyt hän, että sama Jumala häntä armahtaen etsi silloinkin,\nkun hän, isänsä kuoltua v. 1816, äitinsä, sisarustensa ja toveriensa\nhartaita kehotuksia noudattaen, päätti ruveta papiksi, vaikkei\nhänellä siihen ollut mitään sisällistä kutsumusta. Arkkipiispa\nTengströmin välityksestä -- hän oli ollut hänen isänsä läheinen\ntuttava -- vihittiin hän papiksi jo kesäkuun 11 p:nä 1817, vaikkei\nhän vielä ollut laillista ikää saavuttanut [Akiander VI, 212.].\nTästä syystä merkittiin virallisissa asiakirjoissa v. 1796 hänen\nsyntymävuodekseen, vaikka hän, kuten tiedämme, oli syntynyt 2 vuotta\nmyöhemmin. [Katso esim. Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo\nerkestift.]\n\nTiedämme, millainen papiksi aikovien ylioppilasten käsitys heidän\ntulevista tehtävistään siihen aikaan ylimalkaan oli. Missä mielessä\nLagus oli tähän virkaan valmistaunut ja minkälaisia ohjeita hän oli\nsaanut, kuvaa hän itse seuraavin sanoin: [Tidningar i andliga ämnen\n1836, n:o 42: \"En ung lärares återblick på sina första presteår.\"]\n\"Että olin hyvä kristitty, sitä eivät opettajani, seuratoverini\nenkä itse epäillyt, me kun kaikki pidimme tosi kristillisyytenä\nsitä pakanallista hyvettä, joka pidättäikse kaikista törkeistä\nsynninpurkauksista, omin voimin ahkeroitsee täydellisyyden\nsaavuttamista, ja jonka lähteenä on ylpeys, joka kauniimmalla\nnimellä kutsutaan ambitsiooniksi. Ne luennot ja harjoitukset, joihin\nyliopistossa otin osaa, eivät missään suhteessa järkähyttäneet sitä\nhyvää ajatusta sieluni tilasta, jonka kääntymättömässä mielessäni\nolin itselleni muodostanut, enkä myöskään saanut mitään oikeata\nopetusta siitä, millaisen Jesuksen oikean opetuslapsen tulisi olla\".\n-- Papiksi tultuaan, määrättiin Lagus _Vöyrin_ v.t. kirkkoherran\nja kappalaisen _H. Vegeliuksen_ apulaiseksi [Chydenius, Matrikel\nöfver presterskapet i Åbo erkestift.]. Samoinkuin seudun muut\npapit, oli tämä suruton mies. Seudun seuraelämä, johon papit\nahkeraan ottivat osaa, ei myöskään ollut omiaan taivuttamaan\nLagusta miettimään paimenviran vakaita tehtäviä. Sunnuntai-illat\nkäytettiin seurusteluun seurakunnan säätyhenkilöiden kanssa, jolloin\ntavallisesti lyötiin korttia, tanssittiin, juotiin y.m. eikä\nopettajain elämä millään tavoin eronnut maailmanlasten tavoista,\nniin että yhtä usein näin harmaahapsiset pelipöydän ääressä kuin\nnuoremmat tanssissa ja näytelmissä kertoo Lagus itse yllämainitussa\nkirjoituksessaan. Tuo ei häntä loukannut, hän oli kuin muutkin,\nsydän täynnä tämän maailman iloa. Miellyttävällä ja hienolla\nkäytöksellään voitti hän kaikkien sydämmet, ja hänen saarnojaan\nkiitettiin erinomaisen hyviksi ja kauniiksi [Tidningar i andliga\nämnen 1836 n:o 42-43.]. Tällä tavoin kului pari vuotta, kunnes\nJumala erään valtaavan tapahtuman kautta mursi hänen sydämmensä.\nLaguksen oma kaunis kertomus tästä tapahtumasta kuuluu: [Tidningar\ni andliga ämnen 1836 n:o 42-43.] \"Eräänä kesäpäivänä, kun useain\npappien ja säätyläisten kanssa olimme kokoontuneina n.s. huvia eli\najanviettoa varten, ilmoitettiin, että oli tultu pappia sairaan luo\nhakemaan. Olimme kaikki sitä mieltä, että tuo toimitus sattui mitä\nsopimattomimpaan aikaan, mutta jonkun täytyi kuitenkin lähteä; ja,\nlähemmin tuumittua, arveltiin tehtävää minun velvollisuudekseni. Kun\nmatka oli pitkä eikä minulla ollut toivoa palatessani enää tavata\nystäviä kokoontuneina, päätin viipyä vielä jonkun ajan, nauttiakseni\nseuran hupaisuudesta. Vihdoin lähdin kuitenkin matkalle hiukan\nallapäin ja salaisella mielipahalla. Talonpoika, joka minua oli\nsaattamassa, oli vanhanpuolinen, vakaan ja nöyrän näköinen mies.\nEmme olleet ehtineet pitkälle taipaleella, ennenkuin hän antautui\nkeskusteluun minun kanssani, alkaen kertoa sairaan tilasta ja niistä\nkovista kiusauksista, jonka alaisena hän oli. Tämän ohessa viittasi\nhän siihen, että opettajan hengellistä kokemusta paraiten tutkitaan\ntämmöisissä tilaisuuksissa sekä että tuon ahdistetun sielun oikea\nneuvominen ja lohduttaminen olisi hyvin tärkeää. Alussa en paljon\nensinkään tarkannut hänen puhettaan, vaan kysyin kuitenkin vihdoin,\nmikä kiusaus sairasta vaivasi. Siihen vastasi talonpoika: 'Sairas on\nterveenä ollessaan Jumalan armosta tullut elävään uskoon ja yhteyteen\nVapahtajansa kanssa, mutta on nyt sairastunut äkkinäiseen ja kovaan,\nhourion seuraamaan tautiin. Jälleen selvittyään ja päästyään täyteen\nymmärrykseen, on hämmästys vallannut hänet eikä häntä voi lohduttaa,\nsillä hän pitää itsensä armosta langenneena ja luulee joutuvansa\nijankaikkiseen onnettomuuteen. Mikäli olen ymmärtänyt ja voinut, olen\nkyllä koettanut häntä neuvoa, mutta hän ei näy ensinkään saattavan\nlohdutusta vastaanottaa. Eikö olisi parasta, että herra maisteri,\njoka on taitavampi ja kokeneempi, näyttäisi hänelle, miten hän\non joutunut tälle harhatielle, ja hänelle selvittäisi armontilan\ntuntomerkit, jommoisina nämä kiusausten aikana ilmenevät, sekä sitä\neroitusta, joka on olemassa armosta langenneen ja kiusatun sielun\nvälillä; siten saattaisi hän ehkä helpoimmin käsittää oman sisällisen\ntilansa ja ettei hän olekaan niin suuressa vaarassa, kuin hän itse\nluulee'. Seurasi pitkä vaitiolo. Huomasin että matkakumppanillani\noli tietoja, joita minulta kerrassaan puuttui, näin että kunniani,\narvoni, tietoni olivat joutuneet auttamattomaan vaaraan ja ettei\nminulla ollut pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta. Sairaasta\nluulin kyllä jollakin tavoin suoriutuvani antamalla hänelle sitä\nlöysää lohdutusta, jota olin jakanut niille, jotka eivät sitä\nmilloinkaan olleet kaivanneet; mutta tuota matkakumppaniani, joka\nilmaisi kokemuksia, joista en minä eivätkä saarnakirjojeni tekijät\nolleet untakaan nähneet, häntä en voinut välttää, sen huomasin. Se\nvakaa ja varma ääni, jolla mies noista asioista puhui, vaikutti etten\nuskaltanut suoraan sanoa kaikkea tuota haaveiluksi ja hulluudeksi,\nsitä vähemmin koska joskus eräästä vanhasta jumaluusopillisesta\nkirjasesta olin lukenut näistä minulle tuntemattomista asioista.\nLausuntoani kauan odotettuaan sekä luultavasti epäillen, että\ntosi kristillisyys oli minulle ventovieras asia, kysyi talonpoika\nsävyisästi, mikä oli ollut herätykseni ensimmäisenä vaikuttimena\nja millä tavoin olin tullut yhteyteen Vapahtajani kanssa. Nyt,\najattelin, täytyy minun pysyä suorana ja torjua luotani tuo nenäkäs\nihminen. 'Sinua, talonpoika, ei tämä koske', oli vastaukseni. 'Minua\novat oppineet miehet sekä opettaneet että tutkineet ja he ovat\nhyväksyneet kiitettävän opettajataitoni; on tarpeetonta, että sinä\nsemmoisiin asioihin sekaannut, siinä kylliksi'. Sävyisästi vastasi\ntalonpoika: 'Antakaa anteeksi, herra, en minä tahtonut teitä\nloukata; mielelläni tunnustan myös halpuuteni ja puutteeni. Vaan\nyksinkertaisuudessani olen aina ajatellut, että kaikki, jotka ovat\ntulleet oikeiksi kristityiksi, olisivat niiden ihmisten kaltaiset,\njotka yhdessä ovat kulkeneet haaksirikkoon joutuneella laivalla\nja suurella hengenvaaralla, yksi yhdellä toinen toisella tavalla,\npelastuneet ja päässeet rantaan; olen sentähden arvellut, ettei\nkuningas paheksuisi, jos hänen kanssaan samassa vaarassa ollut\nkerjäläinen kysyisi häneltä, kuinka ja millä keinoin hän pelastui'.\nSitten vaikeni talonpoika, ja minäkin vaikenin hänen sanojensa\ntotuuden iskemänä. Loppumatkan käytin oppineen puheen miettimiseen,\njolla perille päästyäni aijoin pelastaa kunniani. Paikalle\nsaavuttuani ja astuttuani sairaan huoneeseen, näin miehen makaavan\nvuoteella, kuoleman kalpea leima kasvoissaan, silmät tuijottaen\nja rinta raskaasti koristen. Samassa silmänräpäyksessä heitti hän\nhenkensä. Särkeviä olivat hänen vaimonsa ja lastensa valitushuudot,\nja moittien nuhtelivat he kyytimiestäni hänen viipymisestään.\n'Olihan tuo kauheata, ettei hän saanut pappia puhutella, kun hän\nsitä niin hartaasti toivoi', sanoi itkien yksi lapsista. 'En ole\nminä siihen syypää', vastasi talonpoika. 'Herrasväki oli kokoontunut\ntanssimaan ja huvittelemaan; odotin kaksi tuntia; sitten olen\nkiirehtinyt, minkä olen voinut'. Eräs vanhanpuoleinen mies, joka\nseisoi kuolleen vuoteen ääressä, lausui, minuun tuikeasti katsoen,\nkuultavasti: 'Kirottu olkoon se, joka Herran työn kelvottomasti\ntekee'. Liikkumattomana seisoin siinä kuni kivettyneenä, aivan kuin\nkadotettu olento; hämmästys ja kauhu valtasivat sieluni. Tunsin\nitseni kaksinkertaisesti rikokselliseksi. Huolimattomuudessani en\nollut hankkinut itselleni kokemuksia ja tietoja, joilla olisin voinut\nvainajaa hyödyttää, ja kevytmielisen huvin tähden olin laiminlyönyt\nvelvollisuuteni ja tullut liian myöhään. Minä kauhistuin, kun\nomatuntoni soimaten todisti, että vainaja, joka tuossa kylmänä\nlepäsi, jo oli minua syyttämässä Jumalan edessä. Levottomuuttani\nlisäämässä olivat nuo haikeat valitushuudot, mitkä ympärilläni\nkaikuivat, ja luultavasti olisin vaipunut lattialle, jollei\nsaattomieheni olisi tarttunut käteeni, lausuen: 'Lähtekäämme'. Sen\nteimmekin. Nyt oli ylpeyteni masentunut; kauhistuin itseäni, ja\nkyynelvirta tulvasi silmistäni. Talonpoika huomasi tämän ja alkoi\nlempein sanoin minulle selvittää hengellistä sokeuttani ja onnetonta\ntilaani, tehden tuota niin vakuuttavalla ja selvällä tavalla, etten\nmuuta voinut kuin sydämmestäni tunnustaa, että hän oli oikeassa.\nYksinkertaisesti ja selvästi osoitti hän minulle sen tien, joka vie\nelämään, sellaisena kuin sittemmin olen sen raamatusta löytänyt, teki\ntyhjäksi oman vanhurskauteni ja näytti minulle sen vanhurskauden,\njoka ainoana Jumalalle kelpaa. Tästä hetkestä alkaen liityin hellällä\nystävyydellä tähän kristittyyn mieheen, jota Jumala siitä olen aina\nvakuutettu -- oli käyttänyt aseenaan minun pelastuksekseni, ja jonka\npuheista, seurasta ja kokemuksesta olen niittänyt paljon siunausta.\n-- Myöhään illalla, masentuneena ja alakuloisena, palasin tältä\nunohtumattomalta matkalta. Koko yön häilyi kuolleen miehen kuva\nsilmieni edessä, pidin itseäni hänen murhaajanaan ja tunsin itseni\nrauhattomaksi maailmassa. Rupesin rukoilemaan ja huomasin, että\nse tyhjä suun puhe, jota siihen asti olin rukouksena pitänyt, oli\nollut Jumalan pilkkaamista. Muistiini tulivat eletyt elämänpäiväni,\nei lempeän ja ystävällisen näköisinä, jommoisiksi mielikuvitukseni\nne ennen oli sielulleni kuvaellut; ei -- vaan ne esiintyivät nyt\nankarina ja uhkaavina syyttäjinä. Niin kaukana kuin muistini saattoi\njohdattaa minua elettyä aikaa tarkastamaan, näin jo lapsuuteni\nleikeissä ylpeyttä, syntiä ja pahuutta sydämmessäni, ja etenkin\nkoskivat minuun kipeästi perin väärä opetustapani, hengettömät\nsaarnani ja huolimattomat käyntini sairasten luona, joiden kautta\nolin syössyt niin monen sieluraukan perikatoon. Oi, raskaana taakkana\nlaskeutui tämä tietoisuus päälleni ja koko olentoni vapisi tuskasta.\nRukoilin Jumalalta armoa ja rauhaa; mutta ijankaikkinen viisaus\nnäki hyväksi vasta myöhempänä aikana suoda minulle sitä lepoa, jota\nJesuksen sovinnon osallisuus antaa. Kiitetty olkoon hänen nimensä\nijankaikkisesti!\"\n\nSe mies, joka saattoi Lagusta tuolla hänelle tärkeällä matkalla, oli\nnimeltään _Simona Kannus_ [Tiedon antanut (1897) raatimies E. Roos,\njolle Lagus 1856 kertonut tästä tapahtumasta.]. Muutoin osoittaa tämä\ntapahtuma, että näillä tienoin kansassa ainakin siellä täällä löytyi\nsyvällistäkin kristillisyyttä, jota 18 vuosisadalla Suupohjassa\nsyntyneet hurmahenkiset uskonnolliset liikkeet eivät olleet voineet\nturmella. Herättyään synnin unesta, ei Laguksen siis tarvinnut\naivan kuuroille korville Herralta saatua uskoaan julistaa. Kansan\nkeskuudesta löysi hän heti alussa niitäkin, joista tuommoinen puhe\nei tuntunut oudolta. Näihin hän liittyi koko lämpimän sydämmensä\nrakkaudella, lähestymistään lähestyen kansan syviä rivejä, joissa hän\nmyöhempinä aikoina oli niin suuria vaikuttava. Seurustelussa Vöyrin\nheränneitten kanssa saavutti hän paljon hengellistä kokemusta sekä\nsai tämän ohessa vapaasti kehittää tuota erinomaista luonnollista\nsuoruutta, joka on hänen luonteensa huomattavimpia piirteitä.\n\"Vöyriläiset\" lausui hän vielä vanhoilla päivillään \"ovat rehellistä\nkansaa; kun he tarkoittavat: tiedä huutia, niin myös suoraan sen\nsanovat\". [Tiedon antanut (1897) raatimies E. Roos, jolle Lagus 1856\nkertonut tästä tapahtumasta.]\n\nV. 1823 tuli _K. F. Stenbäck_ Vöyrin kirkkoherraksi [Chydenius,\nMatrikel.]. Hänen apulaisenaan jatkoi Lagus, jonka mielenmuutos oli\ntapahtunut noin v. 1821, [Kertonut asessori K. A. Malmberg.] työtään\nseurakunnassa. Paljon vastenmielisyyttä ja moitetta sai hän osakseen\nseudun papiston puolelta. Häntä ei enää kiitetty miellyttäväksi\nseuramieheksi, kuten ennen, ja hänen ankaran jyrkkiä saarnojaan\narvosteltiin liioittelevan haaveilijan puheiksi. Huomattavampia\nselkkauksia Laguksen ja hänen virkakumppaniensa välillä ei kuitenkaan\nhänen Vöyrissä ollessaan vielä syntynyt. Stenbäckin herttaisessa\nperheessä kohdeltiin häntä jo siihen aikaan ystävällisesti,\nsamoinkuin seurakunnan kappalaisen, ennenmainitun Vegeliuksen\nkodissa, johon hän oli vielä likeisemmässä suhteessa. Hän oli\nnimittäin naimisissa viimemainitun kasvattityttären Lovisa Eleonora\nvon Essenin kanssa. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]. Mutta mitään\nkannatusta sen elävähenkisen, uutta aikaa luovan kristillisyyden\nlevittämisessä, jonka ensimmäisenä tienraivaajana Pohjanmaalla hän\noli, ei hän näiltäkään virkaveljiltään saanut. Päinvastoin hekin\nmonesti jyrkästi vastustivat hänen kuollutta puhdasoppisuutta\nvastaan tähdättyä taisteluaan totuuden puolesta. Jos omatunto ehkä\nmonestikin todisti tätä heidän menettelytapaansa vastaan, estivät\noma mukavuus ja ihmispelko heitä murtamasta vanhojen ennakkoluulojen\nsiteitä ja antaumasta Suomen Siionille koittavan uuden ajan\npalvelukseen. Vaan löytyipä jo siihen aikaan Suupohjassakin siellä\ntäällä sielunpaimenia, jotka eivät arvostelleet Laguksen edustamaa\nkristillisyyttä samalla tavalla. Huomattavin näistä on Oravaisten\nkappalainen _Jaakko Vegelius_, joka v. 1827 tuli kappalaiseksi\nSolvoon. Tämän sittemmin varsinkin heränneitten säätyläisten\npiireissä yleisesti tunnetun ja rakastetun \"kolmikertaisen tohtorin\"\nhuomattavimmat aikuisemmat elämänvaiheet ovat seuraavat.\n\n_Jaakko Vegelius_ syntyi joulukuun 9 p:nä 1779. Tultuaan\nylioppilaaksi v. 1796, alkoi hän tutkia maisterintutkintoa varten\nvaadittavia aineita, lääkärinura silmämääränään, sekä saavutti\nfilosofian tohtorin arvon v. 1802. Seuraavana vuonna, jolloin ankara\nrokkotauti raivosi Pohjanmaalla, toimi hän kuninkaallisen Suomen\ntalousseuran lähettämänä rokottajana Suupohjassa, harjaantuen tällä\nmatkallaan läheltä katselemaan ihmiselämän kärsimyksiä, joille hänen\nhellä sydämmensä aina oli avoinna. Ehkä avautuivat hänen silmänsä\njo siihen aikaan näkemään myöskin sitä hengellistä hätää, jonka\nalaisena kansa huokaili, koska hän, suoritettuaan lääketieteen\nkandidaattitutkinnon (1804), antoi vihkiä itsensä papiksi v. 1805.\nLääketieteellisiä opintojaan Vegelius ei kuitenkaan jättänyt, vaan\nsuoritti lisensiaattitutkinnon v. 1807. Syyskuun 1 p:stä 1808\nhuhtikuun alkuun palveli hän Klingsporin määräämänä lääkärinä\nSuomen armeijassa, toimien tämän ohessa tammikuusta alkaen v.t.\npappina sotajoukon sairaaloissa. V. 1809 määrättiin hän Oravaisten\nkappalaiseksi, johon virkaan hän astui toukokuussa seuraavana vuonna\n[Törnudd, Åbo erkestifts matrikel.].\n\nVegeliuksen monipuolisten lukujen ja kokemusten kautta laajentunut\nnäköpiiri sekä hänen sydämmellinen luonteensa tarjosivat monta\nliittymiskohtaa niille aatteille, jotka elähyttivät Lagusta. Heidän\nvälillään syntyi jo siihen aikaan, jolloin viimemainittu heräsi,\nmitä likeisin ystävyys, jota ei heidät toisistaan erottavan matkan\npituus eivätkä ajan myrskyt milloinkaan rikkoneet. Sitäpaitsi yhdisti\nsukulaisuus heidät toisiinsa. Vegelius oli nim. naimisissa Laguksen\nensimmäisen vaimon, ennen mainitun Lovisa Eleonora von Essenin\nsisaren kanssa [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]. Siihen tienraivaajan\ntehtävään, johon Lagus melkein heti kääntymisensä jälkeen ryhtyi,\nei Vegelius kuitenkaan yhtä suurella innolla antautunut eikä hän\nmuussakaan suhteessa ole luettava herännäisyyden eturivin miesten\njoukkoon, mutta tästä huolimatta liittyi tuo hänen nuorempi,\ntarmokkaampi ja nerokkaampi ystävänsä häneen lämpimän sydämmensä\ntäydellä luottamuksella. Paljon hyötyä oli Laguksella jo hänen\nVöyrissä ollessaan tästä ystävyydestä ja myöhempinä aikoina vielä\nenemmän.\n\nLaguksen hengenheimolaisista Suupohjassa hänen kääntymisensä\najoilta mainitaan myöskin hänen setänsä _Elias Lagus_ (k.\nVähänkyrön kirkkoherrana 1850), joka siihen aikaan oli kappalaisena\nLapväärtissä. Hän näkyy seurakunnassaan saaneen aikaan herätyksiä.\nAinakin puhuu Lagus eräässä Vegeliukselle v. 1829 kirjoittamassaan\nkirjeessä [Laguksen kirje J. Vegeliukselle 23/10 1828, painettu\nsanomalehdessä Väktaren 1893, n:o 2.] ilolla, vieläpä ihmetellen\nhänen uskollisesta, siunauksesta rikkaasta työstään. Mahdollisesti\naiheutui kuitenkin tämä lämmin tunnustus Vegeliuksen ehkä\nliioittelevasta kertomuksesta Lapväärtin oloista, johon kysymyksessä\noleva kirje silminnähtävästi on vastauksena. Ainakaan eivät\nherännäisyyden vaiheita koskevat asiakirjat tiedä kertoa mitään, joka\nantaisi tuetta tälle arvostelulle. Vähään tyytyi sitäpaitsi Jonas\nLagus vielä siihen aikaan, lapsellisesti iloiten likenevän kevään\npienimmistäkin enteistä.\n\nV. 1828 pääsi Lagus kappalaiseksi _Ylivieskaan_, joka siihen aikaan\noli Kalajoen emäseurakunnan kappelina. Miten erinkaltaiset olivat\nolot siellä verrattuina niihin, joissa hän sitä ennen oli pappina\ntoiminut! Ei tarjonnut luonto täällä hänen kauneudenaistilleen\nsitäkään tyydytystä kuin Vöyrissä, missä nuo siellä täällä kohoavat\nkalliot ja mäet sekä vanha, laajaperäinen viljelys antavat muutoin\nykstoikkoiselle tasangolle jonkunlaisen runollisen leiman. Kalajoen\npuuttomat rannat eivät Ylivieskan kirkonkylän kohdallakaan tarjoo\nsilmälle viehätystä. Varsinkin siihen aikaan eivät täällä sijaitsevat\ntalot rakennustenkaan puolesta olleet läheskään niin miellyttävän\nnäköisiä kuin Suupohjassa, asutus oli paljon harvempaa, tilukset\npienemmät. Vielä suurempi oli erotus seuraelämään ja kansaan\nnähden. Vieraaksi oli Lagukselle kyllä hänen kääntymisensä jälkeen\nkäynyt Vöyrinkin tuttavapiiri, mutta semmoisenakin tarjosi se hänen\nystävälliselle, seurusteluun muiden kanssa alttiille luonteelleen\npaljon, jota hänen Ylivieskaan muutettuaan monta vuotta täytyi\nkaivata. Suupohjan vilkas, avosydämminen ruotsinkielinen väestö\noli etenkin hänen heräyksensä jälkeen tullut hänelle rakkaaksi, ja\nkernaasti olisi hän sen keskuudessa jatkanut taisteluaan totuuden\npuolesta. Umpimieliseltä ja kylmältä tuntui hänestä sitävastoin\nYlivieskan kansa, jota lähestymästä sitäpaitsi puuttuva suomenkielen\ntaitokin häntä oli estämässä. Paljon oli nim. Lagus lapsuutensa\najoista unohtanut viimemainittua kieltä, jota ei siihen aikaan\nkouluissa eikä yliopistossa ensinkään viljelty ja jota hän Vöyrissä\nollessaan ei jokapäiväisessä puheessakaan ollut käyttänyt. Millä\nmielellä hän muisteli entisiä tuttaviaan ja miltä hänestä ne\nuudet olosuhteet, joihin hän oli siirtynyt, alussa tuntuivat,\nnäkyy seuraavista hänen eräälle ystävälle lokakuun 28 p:nä 1828\nkirjoittamistaan sanoista: \"Kiitos, sydämmestä kiitos, rakkaasta\nkirjeestäsi. Sen lukeminen oli minulle enemmän virkistävää kuin kaste\nkukalle tahi siimes nääntyneelle matkustajalle. Siirryin hetkeksi\ntakaisin sinun seuraasi, kelvollisten, ahkerain ihmisten piiriin, ja\nminusta tuntui kuin olisin hetken elänyt sillä kaivatulla seudulla,\njosta olen muuttanut pois. -- -- -- Työni täällä oli varsinkin ensi\npyhinä vaikeata, ei ainoastaan kielen vuoksi, vaan etenkin sentähden,\nettä olin kuni huutavan ääni korvessa, joka ei tiedä, kuuleeko ja\nymmärtääkö sitä kukaan\". [Yllämainittu Laguksen \"Väktarenissa\"\npainettu kirje J. Vegeliukselle.]\n\nKauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin Lagus toisin arvosteli uutta\ntyöalaansa ja sitä kansaa, jolle hän täällä Ylivieskan korvessa\nhuusi: \"Tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt\".\n[Ylivieskan vanhimpien, vielä 1896 elävien heränneitten kertomuksen\nmukaan toisti Lagus varsinkin ensi aikoina nämä sanat miltei joka\nsaarnassa.] Jo lokakuussa 1828 avasi hänelle sydämmensä \"eräs\nherännyt, armon salaisuuteen perehtynyt mies\". \"Ei mikään\" kirjoittaa\nLagus yllämainitussa kirjeessään Vegeliukselle \"ole minua, tänne\ntultuani, niin ilahuttanut kuin tämä huomio; nyt iloitsen siitä,\nettä ainakin joku minua ymmärtää. Olen siitä sydämmestäni Jumalaa\nkiittänyt, toivoen että luku kasvaisi\". Herralta oli tämä toivo\neikä joutunut se häpeään. Seuraavana talvena ja sitä seuraavana\nvuonna heräsi seurakunnassa siellä täällä muitakin, ja keväällä\nv. 1831 levisi Herran tuli talosta taloon, kylästä toiseen. Ei\ntarvinnut Laguksen enään yksinäisyydessä ikävöidä niiden seuraa,\njotka ymmärsivät hänen sydämmensä syvällisimmät huolet ja ilot.\nVarsinkin pyhäpäivinä kävi hänen luonaan paljon semmoisia ystäviä.\nNe olivat noita armoa isoovia, vasta heränneitä ihmisiä, joiden\nsydämmissä ei vilppiä ole. Monesti neuvoi hän heitä sekä yksityisesti\nettä yhteisesti keskeymättä koko iltapäivän, vieläpä yölläkin,\nkun eivät päivän tunnit riittäneet. Nuoruuden tulisella innolla,\nheränneen voimalla ja armoitetun palavalla rakkaudella teki hän\ntyötä Herran viinimäessä täällä kaukaisessa pohjolassa. Vaan tämän\nohessa noudatti hän paimenvirassaan ihmeteltävää taitoa ja malttia\neikä pintapuolisen haaveilijan tavoin heti pitänyt kultana kaikkea,\nmikä kiilsi. Etenkin näkyy hän tarkkaan valvoneen sitä, ettei liike\neksyisi lahkoksi eikä joutuisi hurmahenkisyyden valtaan. Ehkä\naiheutui tämä huoli osaksi siitäkin, että Lagus v. 1825 notariona\noli seurannut rovasti Stenbäckiä tämän Kuortaneella toimittamalla\ntarkastusmatkalla [Akiander IV, 41-46.] ja siellä omin silmin nähnyt,\nmiten vaarallisille teille uskonnollinen liike voi eksyä, ellei sen\ninnostuksen tulta alusta alkaen varovaisuudella hoideta. Sitäpaitsi\noli Lagus, niinkuin heränneet papit ylimalkaan, hyvin tarkka opin\npuhtaana säilyttämisen suhteen. Tässä tarkoituksessa kielsi hän\nheränneitä kokoontumasta seuroihin muualle kuin pappilaan ja kehotti\nheitä välttämään yhteisiä rukouksia. Miten oudolta tämä varovaisuus\ntuntuukin, oli se ehkä tarpeellinen, kun ottaa huomioon, kuinka\nalhaisella kannalla Ylivieskan kansan uskonnollinen tieto siihen\naikaan vielä oli. Lagus ymmärsi, että tämä aika oli erinomaisen\ntärkeä hänen seurakunnalleen. Toivossa näki hän Jumalan armon\nsaavan vielä suurempia aikaan näillä seuduin ja hän iloitsi siitä\nheränneen sielunpaimenen vilpittömällä ilolla, mutta hän iloitsi\npelvossa, rukoillen viisautta Herralta. Väsymättömällä ahkeruudella\nja palavalla rakkaudella koetti hän päästä tuntemaan heränneiden\nsieluntilaa. Etenkin kehotti hän heitä ahkeraan rukoilemaan\nJumalan hengen valistusta, jotta noissa synnin surun murtamissa\nsydämmissä heräisi yhä suurempi Kristuksen vanhurskauden ja sovinnon\nosallisuuden nälkä ja jano. Ja miltei jokaiselle, joka tämmöisessä\nasiassa kävi hänen luonaan, antoi hän lainaksi tahi lahjaksi jonkun\nkirjan kotona luettavaksi ja tutkittavaksi. Niistä kirjoista, jotka\nnäihin aikoihin tällä tavoin levisivät Ylivieskassa, mainittakoon:\nUusi testamentti, Pontoppidanin Uskonpeili, Vilcockin Hunajanpisarat,\nTuomas Kempin Opetukset ja rukoukset eli \"Vähä Kempi\", kuten sitä\ntavallisesti nimitettiin, sekä Gougen Sana syntisille ja sana pyhille\n[Kertonut (1896) past. Jaakko Hemming (Kalajoella) sekä Antti Kaakko\n(Laguksen renki) Ylivieskassa.].\n\nUskollisiin sydämmiin kätkivät Ylivieskan heränneet opettajansa\nsanat. Kaikki voimansa kokosivat sielunvihollinen ja maailma\nestääksensä hänen vaikutustaan, mutta joukottain liittyi ihmisiä\nhäneen. \"He ovat hulluja\" niin huudettiin \"hurmahenkisyys saa\nvallan seurakunnassa, ihmiset rupeavat saarnaamaan ja laiminlyövät\ntehtävänsä; älköön kukaan semmoista lahkolaispappia kuulko\". Yhä\nyleisempänä ja äänekkäämpänä liikkui tämä puhe sekä säätyläisten\nettä talonpoikien keskuudessa. Lagus ei säikähtänyt, eikä katsonut\ntaaksensa se pieni joukko, joka hänen kehotuksestaan oli laskenut\nkätensä auraan. Entistä voimallisemmin vain kaikui tuon vihatun\n\"lahkolaispapin\" ääni. Ei säätyläisissäkään löytynyt ainoatakaan,\njoka sivistyksessä ja tiedoissa olisi ollut hänen vertaisensa. Tuo\nhänen peruuttamaton joko -- tahi, jonka elähyttämänä hän raivasi\nauki Jumalan valtakunnan ja maailman, nimikristillisyyden ja elävän\nuskon välistä rajaa, oli jotakin voimallista ja suurta; ajatuksensa\npukeutuivat niin kauniiseen muotoon, suuret, kirkkaat silmänsä\nsäteilivät niin ihmeellisesti, että rohkeimmatkin vastustajat, hänen\nkanssaan väitellessään, olivat pakoitetut luomaan katseensa maahan\n[Kertonut (1896) past. Jaakko Hemming.]. Laguksen ystäviä vastaan\ntehdyt syytökset osoittautuivat niinikään yhä perusteettomiksi,\njos kohta maailman yltyvä viha ei sitä tunnustanut. Kyyneleillä\nhe kylvivät, urhoollisesti kestäen kaikki pilkat ja vainot. Eivät\neksyneet he lahkolaissaarnaajien tavoin uskostaan kerskaamaan ja\nihmisiltä kunniaa pyytämään. Omassa keskuudessaankin karttaen\njulkista esiintymistä, tukivat he toisiaan taistelussa maailmaa\nja syntiä vastaan. Heidän vakaa käytöksensä ja uskollisuutensa\nmaallistenkin tehtävien täyttämisessä sekä ennen kaikkea tuo heidän\nkeskinäinen rakkautensa avasivat yhä useamman maailmanlapsen\nsydämmen Herralle. -- Kuten miltei kaikkialla muuallakin, missä\nherännäisyysliike voitti alaa, oli täälläkin heränneitten naisten\nluku alusta alkaen suurempi kuin miesten [Nämä tiedot Ylivieskan\nherännäisyysliikkeen alkuajoilta ovat lainatut Laguksen heinäkuussa\n1831 J. Vegeliukselle kirjoittamasta kirjeestä, joka on painettuna\n\"Väktarenissa\" 1893 n:o 2.].\n\nKalajoen kirkkoherrana siihen aikaan oli _Juhana Frosterus_. Hän oli\nnoita mahtavia kirkkoruhtinaita, joiden pienimpiä viittauksiakin\napulaiset ja kappalaiset olivat tottuneet ehdottomasti tottelemaan.\nPaitsi Alavieskaa ja Ylivieskaa kuuluivat silloiseen Kalajokeen\nPidisjärven (nyk. Nivalan), Haapajärven ja Sievin kappelit sekä\nReisjärven ja Raution saarnahuonekunnat. Sijaiten huomatulla\nkauppapaikalla, missä etenkin markkina-aikoina ja muulloinkin kävi\nkauppiaita Raahesta, Oulusta, Kokkolasta y.m. oli Kalajoen pappila\ntähän aikaan säätyläisten huomattavimpia käyntipaikkoja näillä\ntienoin. Sen mainetta lisäämässä oli isännän arvokas esiintyminen\nja se kunnioitus, jota hän yleisesti nautti. Frosterus oli painosta\njulkaissut muutamia taloudellisia asioita koskevia kirjoituksia,\nvieläpä kääntänyt Francken matkapostillan (jälkiosan), sepittänyt\nhengellisiä virsiä sekä kirjoittanut \"Käsikirjan kristillisyyden\nopissa\". Sitäpaitsi oli hän Raahen rovastikunnan lääninrovastina sekä\njumaluusopintohtori, jonka arvonimen hän sai v. 1826. [Chydenius,\nMatrikel; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja ja Biografinen\nNimikirja.] Tämmöiset ansiot painoivat siihen aikaan paljon,\nvaikeuttaen jokaisen hänen käskettävänään olevan papin esiintymistä,\njoka ei taipunut toimimaan hänen edustamansa katsantotavan mukaan.\nJumalaton tämän sanan tavallisessa merkityksessä Frosterus ei\nsuinkaan ollut. Hän oli päinvastoin silloisen käsityksen mukaan\nkaikin puolin hyvä kristitty, jonka opin puhtautta ei muka kenenkään\nsopinut epäillä. Mutta aikansa syvää uskonnollista tarvetta\nhän ei ymmärtänyt eikä sitä liikettä, jonka tämä tarve hänen\nomassa seurakunnassaanko oli synnyttänyt. Laguksen esiintyminen\nsuututti ja hämmästytti häntä, jos kohta hän ei vielä ryhtynyt\nsitä pakkokeinoilla vastustamaan [Kertonut (1896) pastori Jaakko\nHemming.]. Muut virkaveljet olivat tietysti hänen puolellaan.\nYhtä yksinänsä kuin Vöyrissä seisoi Lagus papistoon nähden alussa\nKalajoellakin. Ennen mainitussa kirjoituksessaan, [Tidningar i\nandliga ämnen 1836, n:o 43. \"En ung lärares återblick på sina första\npresteår\".] jossa hän kertoo kääntymisestään, kuvaa hän suhdettaan\nvirkaveljiinsä seuraavin sanoin: \"Papeista vastustivat toiset minua\nvihalla, toiset kiivaasti. Edelliset sanoivat minua liioittelevaksi\nhaaveilijaksi, joka tahtoi esiintyä muita etevämpänä ja uutuuksien\nedustajana. Viimemainitut eivät tosin voineet kieltää julkista\ntotuutta, vaan arvelivat kuitenkin, että tuommoisiin asioihin\ntulisi koskea mitä suurimmalla varovaisuudella, että semmoisten\nperiaatteiden julkilausuminen helposti saattoi tuottaa vihaa ja\nsiten estää sitä hyvää, jota vielä voisi toivoa hiljaisuudella\nsaatavan aikaan; tuommoisen esiintymisen kautta joutuisi lopullisesti\nvainon alaiseksi tahi esimiesten edessä syytetyksi y.m.s. Minä\npuolestani kysyin, mitä nuo ukot, jotka 20-30 vuotta perätysten\nnoin hiljaa olivat seurakunnassa toimineet, äänettömyydellään\nolivat saaneet aikaan, heidän sanankuulijoissaan kun ei ollut\nhuomattavissa vähintäkään pelastuksen kaipuuta eikä vähintäkään\nrakkautta heidän Vapahtajaansa, eipä edes selvää puustavillista\ntietoa autuuden järjestyksestä. Eikö ollut Jesus itse ennustanut\nvainosta, jonka alaisiksi hänen oikeat tunnustajansa hänen nimensä\noikean tunnustamisen kautta joutuisivat, ja olikohan nyt, kun\nkristinusko oli korotettu valtionuskonnoksi, vaino vaimon ja käärmeen\nsiemenen välillä lakannut? Olihan Kristus itse tullut sytyttämään\ntulen maan päällä, ja hänen oppinsa täytyi välttämättömästi saada\naikaan eripuraisuutta joka talossa, niin että kaksi olisi kolmea ja\nkolme kahta vastaan. Ei saanut siis rehellinen opettaja oudoksua\npilkkaa ja vainoa, päinvastoin hänen oli mahdoton sitä välttää.\nTäytyihän julkisesti nuhdella maailmaa synnistä ja epäuskosta\neikä pitää kaikkia täysi-ikäisiä Jesuksen seuraajina eikä heitä\nsillä nimellä nimittää, ellei heissä ole sitä uskon elämää, joka\ntekee heidät viinipuun oksiksi. Väitin vielä, että, jos apostolit\nolisivat viettäneet niin uneliasta elämää, kuin suuri osa tämän\najan opettajista, jos olisivat pelänneet maailman vihaa ja vainoa,\nniin säilyisi puhe rististä ainoastaan utukuvana muinaisuuden\naikakirjoissa, vaan ei olisi levinnyt yli maanpiirin. -- Jos kohta\nasianomaiset eivät voineetkaan kaikkia väitteitäni vastustaa, pysyi\nkuitenkin heidän vakuutuksensa, että tuommoinen menettelytapa olisi\nmahdoton, muuttumattomana\".\n\nLagus oli tunteellinen ja vilkasluontoinen mies. Kipeästi koski\nhäneen hänen virkaveljiensä nurjamielisyys ja maailman viha. Hänestä\nlevitettiin mitä kummallisimpia valheita, ja hänen ystävilleen\nkeksittiin jos millaisia haukuntanimiä. Mutta kärsivällisyyden ja\ntoivon Jumala tuki häntä taistelussa eikä antanut hänen häpeään\njoutua. Silloisesta asemastaan kirjoittaa hän eräälle ystävälleen:\n[J. Vegeliukselle heinäk. 1831 (Väktaren 1893 n:o 2.)] \"Miten\nhelposti muutoin tulenkin häirityksi, olen kuitenkin tyynesti\nkuunnellut niitä meluavia ääniä, jotka ympärilläni ovat kaikuneet,\nhyvin ymmärtäen, että perkele ja maailma ovat joutuneet hätään,\nnähdessään ihmisten kääntävän heille selkänsä. -- -- En ole unohtanut\nrukoilla hengellistä viisautta häneltä, jolta kaikki hyvä lahja\ntulee\". Ja muutamia vuosia myöhemmin kirjoittaa [Tidningar i andl.\nämnen 1836 (\"En ung lärares återblick på sina första presteår\").]\nhän, muistellessaan näitä aikoja: \"Jumala antoi minulle kuitenkin\narmoa pitämään Kristuksen pilkkaa Egyptin aarteita suurempana\nrikkautena sekä nöyrästi kantamaan yleistä ylenkatsetta ja niitä\nlukemattomia valheita, joita levitettiin minusta ja minun toimestani.\nEttä suuri joukko ihmisiä oli tullut perinpohjaiseen heräykseen ja\nsielunsa asioissa kävivät opettajansa puheilla -- tuota pidettiin\nvielä kaikkialla näillä seuduin kummituksena, sillä arveltiin, että\nainoastaan törkeisiin, nähtäviin rikoksiin langenneet tarvitsivat\nyksityistä neuvoa ja lohdutusta. Jumalan armolla olen kuitenkin\nsäilyttänyt sitä hengellistä elämää, jonka Herra sielussani sytytti\nja, monen kokemuksen opettamana sekä syvemmän itseni tuntemisen\nnöyryyttämänä, pidän _ainoana_ ilonani saada koota sieluja\nVapahtajani ristin juureen sekä opettaa muita tuntemaan häntä, joka\non tie, totuus ja elämä\".\n\nEivät ole nämä sanat kerskaajan tyhjää korupuhetta, miten\nliioitetuilta ne monen korvissa ehkä kuuluvatkin. Ne ovat\nheränneen, Herran koulussa nöyrtyneen sielunpaimenen sanoja --\nmiehen, joka on altis uhraamaan kaikki sen totuuden edestä, jonka\ntulkkina hän Kalajoen rannoilla huutaa: \"Tehkää parannus, sillä\ntaivaan valtakunta on lähestynyt.\" Ja Ylivieskan kansa kuulee\ntämän huudon; se herää parannusta tekemään ja taivaan valtakuntaa\nvastaanottamaan. Vastustajat kokoovat kaikki voimansa estääksensä\nliikkeen leviämistä. Mutta jo kaikuu vielä voimallisempana, kuin\ntuossa entisessä rauhassaan häirityssä kappelissa, emäseurakunnan\nsaarnatuolilta toinen paimenääni, joka puhuu samaa kieltä kuin\nJonas Lagus Ylivieskassa. Ääni on _Niilo Kustaa Malmbergin_ ääni.\nEnnenkuin kerromme näiden Pohjanmaan herännäisyyden huomattavimpain\nsielunpaimenten yhteistoiminnasta Kalajoen jokivarrella, tulee meidän\nsilmäillä viimemainitun aikuisempia elämänvaiheita.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nNiilo Kustaa Malmbergin esikoistyö Herran viinimäessä.\n\n\nTämä kuuluisa mies syntyi Ylistaron pappilassa helmikuun 16 p:nä\n1807. Vanhempansa olivat Isonkyrön pitäjänapulainen _Herman Malmberg_\nja _Elisabet Margareetta Aejmelaeus_, Ylistaron kappalaisen\nN. Aejmelaeuksen tytär. Isä kuoli jo v. 1809, oltuaan pappina\nainoastaan neljä vuotta. Kaksi vuotta myöhemmin meni äiti naimisiin\n_J. Simeliuksen_ kanssa, joka silloin oli väliaikaisena pappina\nUuskaarlepyyssä. V. 1812 muuttivat he Reisjärvelle, asuen näillä\ntienoin vuoteen 1824, jolloin Simelius tuli Laihian kappalaiseksi.\n\nPerheen varat olivat pienet, jonka tähden Niilo Kustaalle päätettiin\nantaa ainoastaan niin paljon koulukasvatusta, että hän voisi päästä\nnimismieheksi. Siinä tarkoituksessa lähetettiin hän talvella 1820\nRaahen pedagogiaan. Vilkas ja harvinaisen lahjakas poika sai\nkuitenkin jatkaa opintojaan. Helmikuussa 1822 siirrettiin hän\nOulun trivialikouluun, jonka oppilaana hän oli kesäkuuhun 1824\n(yhden lukukauden 2:lla, kaksi 3:lla ja yhden konrehtorinluokalla).\nKun vanhemmat muuttivat Laihialle, siirrettiin Malmberg Vaasan\ntrivialikouluun, mistä hän, oltuaan kaksi lukukautta konrehtorin- ja\nneljä rehtorinluokalla, pääsi ylioppilaaksi kesäkuun 3 p:nä\n1827 arvolauseella \"juvenis bonae spei\". Joulukuussa seuraavana\nvuonna suoritettuaan seminaaritutkinnon, keskeytti Malmberg ajaksi\nlukunsa yliopistossa [Törnudd, Matrikel sekä Frans Oskar Durchmanin\nkirjoittama, vuoteen 1844 ulottuva N. K. Malmbergin elämäkerta, joka\nlöytyy viimemainitun aikoinaan omistaman raamatun kansilehdellä (nyk.\nkirkkoh. W. Malmbergin oma).]. Syy siihen oli seuraava.\n\nHelmikuussa 1829 pyysi Pietarin p. Katarinan ruotsalaisen seurakunnan\npastori K. G. Ehrström Helsingin yliopistoa ehdottamaan sopivaa\nylioppilasta, joka hänen sattuneen sairautensa aikana hoitaisi\nhänen saarnavuorojaan. Tähän toimeen valittiin Malmberg, joka\noli \"lahjakkaimpia ylioppilaita\". Pietarin protestanttisissa\nseurakunnissa liikkui siihen aikaan voimallinen herätys. Se oli\nsaanut alkunsa Schwabenista ja Baijernista tänne muuttaneista\nsiirtolaisista, jotka uskonvainojen ja muiden ahdinkojen vuoksi\nolivat etsineet turvaa vapaamielisen Aleksanteri I:sen valtakunnassa.\nHeidän keskuudessaan oli ensin vaikuttanut heidän kansalaisensa\npastori Lindl sekä vuodesta 1820 kuuluisa, niinikään saksalainen\nherätyssaarnaaja _J. Gossner_. Varsinkin Pietarin saksalaisissa\nasukkaissa oli herätys huomattava. Sen vaikutuksen alaisiksi\njoutuivat ennenpitkää muutkin täällä olevat protestanttiset\nseurakunnat, vieläpä muutamat korkeasukuiset venäläisetkin. Jo\nAleksanterin hallituksen loppuaikoina joutui liike epäluulon\nalaiseksi, niin että Gossner v. 1824 sai käskyn heti poistua\nkaupungista, vaikka hän oli keisarin erityisessä suosiossa.\nMyöhemmin pidettiin liikettä vielä tarkemmin silmällä. Kun tuo nuori\nhelsinkiläinen ylioppilas saapui Pietariin, olivat uskonnolliset\nolot kaupungissa hyvin ahtaat. Mutta Malmberg oli ikäänkuin luotu\ntaisteluun. Mahtisanojen ja vallitsevien olojen pakosta mukaantuminen\nei sopinut hänen luonteelleen. Rohkeutta ja neroa säteili silmänsä,\nvoimaa ilmaisi uljas vartalonsa. Syrjäisestä asemasta astui hän\njulkiseen paikkaan, pienistä oloista suuriin, osaamatta muita eläviä\nkieliä kuin suomea ja ruotsia. Vaan ei näy tämä häntä hetkeksikään\nhämilleen saattaneen eikä epäilyttäneen. Harvinaisen voimallisella\nja sointuvalla äänellään sekä erinomaisella puhelahjallaan herätti\nhän heti suurta huomiota, vaikka mielensä silloin vielä oli\nmuuttumaton ja voimansa omaa voimaa. Parin kuukauden kuluttua\nsaattoi Malmberg esteettömästi lukea saksankielisiä kirjoja sekä\npuheessakin jokseenkin tätä kieltä käyttää. Tähän aikaan tutustui\nhän Pietarin heränneitten saksalaisten kanssa. Nämä antoivat\nhänelle muiden hyvien kirjojen kera erään Lindlin saarnan. Se teki\nhäneen syvän vaikutuksen. Malmberg heräsi elävään synnintuntoon ja\nhänelle kirkastui Jumalan armo Kristuksessa Jesuksessa. Jos hän\nennen oli käyttänyt erinomaisia lahjojaan omaksi kunniakseen, oli\nHerran kunnia nyt hänen silmämääränään. Tämän pyrinnön elähyttämänä\njatkoi hän työtään Jumalan valtakunnan levittämiseksi suuressa\nmaailmankaupungissa. Nöyrtynyt oli mielensä, rakkautta säteili\nsilmänsä, ja tuo valtaava ääni, joka näihin asti tavattomalla\nvoimallaan vain oli hämmästyttänyt uteliaita ihmisiä, tunkeutui nyt\nrukoilevana heidän sydämmiinsä, valmistaen niissä sijaa Herralle.\nUsein oleskeli Malmberg saksalaisten ystäväinsä kanssa. Vaikka nämä\neivät ymmärtäneet hänen saarnojaan, kävivät he niitä kuulemassa,\nkiittäen Herraa hänen tälle nuorukaiselle osoittamastaan armosta\nja sen vaikutuksesta ihmisissä. Malmberg ei rajoittanut työtään\nniihin saarnoihin, joita hän virkansa puolesta oli velvollinen\npitämään kirkossa. Monesti matkusti hän kaupungin ulkopuolellekin,\npuhuen vaunuista häntä kuulemaan kokoontuneille suomalaisille.\nNäilläkin matkoilla olivat hänen saksalaiset ystävänsä usein\nmukana. He ovat kertoneet nähneensä Malmbergin pari kolme tuntia\nperätysten vaipuneena mietteisiin ja seurustelevana Herran kanssa\nensinkään huomaamatta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Ihmetellen\nkuuntelivat he hänen näillä matkoilla monesti tuhansiin nouseville\nkansanjoukoille pitämiään puheita. Kieli, jota hän näille\nsanankuulijoilleen puhui, kuului heidän korvissaan vielä oudommalta\nkuin ruotsi, mutta tuon nuoren, innostuneen saarnaajan puhe, jonka\nsärkemänä häntä ympäröivä kuulijakunta vuodatti katumuksen ja\nilon kyyneleitä, \"teki heihin syvemmän vaikutuksen, kuin heidän\näidinkielellään pidetty kaunopuheisin saarna olisi tehnyt\".\n\nParin kuukauden kuluessa sai Malmberg Pietarin suomen- ja\nruotsinkielisessä väestössä aikaan huomattavan herätyksen. Missä\nhän liikkui, sinne kokoontui aina joukottain ihmisiä häntä\nkuulemaan. Selvä on, että tämmöinen, varsinkin työkansan keskuudessa\nharvinainen liike pian herätti viranomaisten huomion. Sikäläisten\nprotestanttisten seurakuntien piispa, ennen mainittu Sakari Cygnaeus,\nkielsi Malmbergin esiintymästä muualla kuin kirkossa. Tämä totteli,\nvaan ei ollut siitäkään apua. Malmbergin saarnoja kuulemaan tulvasi\nyhä enemmän ihmisiä, ja kasvamistaan kasvoi liike. Kymmenen kuukautta\noli hän ollut Pietarissa, kun hän äkkiarvaamatta sai käskyn 24 tunnin\nsisässä poistua kaupungista. Syyksi ilmoitettiin, että häiriöitä oli\ntapahtunut hänen kirkossaan jumalanpalveluksen aikana. Sitä ei otettu\nkuuleviin korviin, että nämä häiriöt rajoittuivat siihen pelkoon,\njonka muutamien penkkien särkyminen eräänä pyhänä oli vaikuttanut\nMalmbergin sanankuulijoissa. Tuo uhkaava onnettomuus aiheutui siitä,\nettä kirkko oli niihin määrin täynnä kansaa, että toiset olivat\nhakeneet itselleen sijaa penkkien selkänojilla.\n\nTurhaan rukoilivat Malmbergin ystävät, että hän saisi jäädä\nPietariin. Käskyä ei peruutettu. Malmbergin täytyi totella. Ettei\nhän sitä taistelutta tehnyt, on itsestään selvä. \"Mutta\" lausuu\nse hänen saksalaisista ystävistään, joka tästä on kertonut, \"tämä\ntaistelu oli hänelle suureksi hyödyksi. Kieltäen itsensä, luopui hän\nomasta tahdostansa, ollen yhtä altis lähtemään kuin jäämään, kun vain\nJumalan tahto tapahtui\".\n\nSuoritettuaan pappistutkinnon, vihittiin Malmberg papiksi kesäkuun\n11 p:nä 1830 ja määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Kalajoelle.\nLuultavaa on, että Malmbergin Pietarissa syttynyt hengellinen elämä\nhänen Helsinkiin palattuaan ainakin jonkunverran laimeni, koska hän\nmäärättiin papiksi seutuun, missä asianomaisten mielestä epäiltäviä\noireita kirkollisen elämän alalla oli ilmaantunut. Miltei varmalta\nnäyttää myöskin, etteivät yliopiston opettajat häntä epäilleet.\nMuutamien Malmbergin tuttavien kertomusten mukaan otti hän,\nPietarista palattuaan, kuten ennenkin, osaa kumppaniensa huvituksiin,\njoka seikka myöskin näkyy tukevan kysymyksessä olevaa otaksumista.\nVaan oli miten olikaan, sammunut ei Herran tuli hänessä ollut. Jos\nvihollinen olikin koettanut sitä tukehuttaa, oli se väleen leimahtava\nliekiksi, joka oli näkyvä kauas.\n\nKalajoella saavutti Malmberg alussa esimiehensä, rovasti Frosteruksen\nsuosion. Kauan tuota hyvää väliä ei kuitenkaan kestänyt. Malmberg\ntutustui Laguksen kanssa ja liittyi häneen rakkaudella. Siihen vaati\nhäntä tuon vanhemman virkaveljen lämmin sydän, avonaisen suora luonne\nja etevyys, vaan ennen kaikkea Herra, joka heidät kutsui ryhtymään\nyhteiseen suureen työhön. Pian huomasi Frosterus, minkä hengen\nlapsia Malmberg oli. Ei siinä kyllin, että tuo nuori apulainen sai\naikaan samankaltaisia häiriöitä Kalajoella kuin Lagus Ylivieskassa\nhän uskalsi vielä esimiehensä kanssa väitellä uskonnollisissa\nkysymyksissä, vieläpä häntä jyrkästi vastustaakin. Frosterus\nkoetti pelottaa Malmbergiä syyttämällä häntä lahkolaisuudesta ja\nhurmahenkisyydestä, mutta ei auttanut sekään. Tulisella innolla ja\nvoimalla, jolle kaikki vastarinta näyttäytyi turhalta, raivasi hän\nsanan kaksiteräisellä miekalla Herralle tietä ihmisten sydämmiin.\nPaitsi Kalajoella tuli hänen kahdesti vuodessa saarnata tämän\nseurakunnan 7 muussa kirkossa. Hän teki sen tavalla, jonka vertaista\nei ennen oltu kuultu. Alussa näkyy hän kuitenkin kappeliseurakunnissa\nvaikuttaneen pääasiallisesti yksityisen sielunhoidon alalla.\nMalmbergin työstä Herran viinimäessä iloitsi etenkin Lagus. Jo v.\n1831 lausuu hän ennenmainitussa J. Vegeliukselle kirjoittamassaan\nkirjeessä: \"Jumalan Hengen herättämänä on Malmberg ollut minulle\nhyvänä apuna yksityisessä opetuksessa. Hartaasti toivoisin vuoden\nperästä saavani hänet luokseni apulaisekseni ja seuraksi\". Ja\nikäänkuin aavistaen, miten kovaa vastarintaa Kalajoenvarren\nalkanut ja päivä päivältä leviävä herännäisyysliike jo läheisessä\ntulevaisuudessa oli kokeva, päättää hän tämän kirjeensä seuraavin\nsanoin: \"Mutta ken tietää, minkänäköinen maailma vuoden perästä on\".\n\nLaguksen toivo saada Malmbergin apulaisekseen ei toteutunut. Sitä\nluotettavammaksi osoittautui sensijaan hänen aavistuksensa maailman\nheitä ja heidän ystäviään vastaan yhä yltyvästä vainosta. Mutta\nei ollut hänkään tuo syvään kyntävä, rukoileva työmies toivonut\nniin ihanaa kesää näille herännäisyyden kylmille uutismaille, kuin\nse armonaika oli, joka väleen oli joutuva Kalajoen jokilaaksolle.\nEikä ollut tämän kesän tuloa niin varhain odottanut eikä niin\nlupaavana tulevaksi hänen voimakas, pyhän innostuksen tulen\nlämmittämä ystävänsä, jonka Herra oli hänelle avuksi lähettänyt\n[Lähteitä: Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Biografinen\nnimikirja; Meyer, Konversationslexikon; M. B., Otteita Johannes\nGossnerin elämäkerrasta; Nordisk kyrkotidning 1841 n:o 3,\njohon on otettu kirjoitus Hv. Kirchen-Zeitungista 1834. (Syynä\nsiihen, että kirjoituksessa mainitaan Upsala pro Helsinki, ovat\nsilminnähtävästi silloiset paino-olot, eikä vähennä tämä kirjoituksen\nluotettavaisuutta. Vert. esim. tietoa Frosteruksen pojista\nsukukirjaan); Kyläkirjaston kuvalehti B. sarja 1895 n:o 4; Laguksen\nennen mainittu kirje J. Vegeliukselle /7 31.].\n\n\n\n\nXIX.\n\nKalajoen herätyksen leviäminen. Sen liittyminen Savon herännäisyyteen.\n\n\nKäsittämätön on Jumalan armonpäätös. Toisten kansojen vaeltaessa\npimeässä, koittaa hänen valkeutensa toisille, hengellisen kuoleman\nvallitessa toisissa maissa, herättää muissa elävä todistus\nKristuksesta ihmisiä unesta. Ja samankin maan eri seutuihin nähden\non tämä ihmeellinen armonvalitseminen nähtävänä. Niin Suomessakin\n19 vuosisadan vaiheissa. Miten yleinen se herättävä kutsumus\nolikin, jolla Jumala noiden suurten herätysten aikana kansaamme\netsi, esiintyvät silloinkin etenkin muutamat seudut maassamme hänen\nerityisen armonsa esineinä. Semmoinen on, jos mikään, Kalajoen\njokilaakso. Jo se seikka, että Herra sinne samaan aikaan lähettää\nkaksi semmoista miestä, kuin Jonas Lagus ja Niilo Kustaa Malmberg, ja\nheidän avukseen muita tavallista etevämpiä paimenia, vaatii huomiota\nja pakoittaa esille kysymyksen: miksi juuri sinne? Emme koeta vastata\ntähän kysymykseen, jos kohta muutamia näkökohtia ehkä löytyisikin,\njotka tarjoisivat jonkunlaista apua siihen. Käytämme sensijaan\nvastaukseksi sen huomautuksen, johon jo ennen olemme viitanneet:\nSuomen herännäisyys on armon Jumalan ihme. Hänen varastossaan ei\nkoskaan aseita puutu, ja hän käyttää niitä, missä ja milloin hänen\nviisautensa sen hyväksi näkee.\n\nLaguksen kertomuksen mukaan [Akiander VI, 281.] alkoi Kalajoen\nvarsinainen herätys v. 1832. Kuten olemme nähneet, oli kuitenkin\njo edellisenä vuonna huomattava liike syntynyt Ylivieskassa.\nHeränneitten luku viimemainitussa seurakunnassa nousi jo silloin\nmoneen sataan ja emäseurakunnassa noin 100, niiden joukossa useita\nsäätyhenkilöitäkin. Kiihtymistään kiihtyi vastustajien viha.\n\"Uusi usko\" oli yleisenä väittelynaineena niin säätyläisten kuin\ntalonpoikain piireissä [Nordisk Kyrkotidning 1841 n:o 3.].\n\nKesällä 1831 kävivät Frosteruksen pojat, _Benjamin_ ja _Robert\nValentin Frosterus_, jotka siihen aikaan hoitivat professorinvirkoja\njumaluusopillisessa tiedekunnassa, Kalajoella isäänsä tervehtimässä.\nHe eivät voineet itseltään salata, että olot siellä olivat paljon\nmuuttuneet. Heidän oppineet esittelynsä olivat yhtä voimattomat\nkuin isän virkavalta asettamaan noiden \"lahkolaismielisten\" pappien\nintoa. Helsinkiin palattuaan kertoivat he yliopiston opettajille\nKalajoella yhä leviävästä \"hurmahenkisyydestä\". Mille kannalle\nnämä aikoivat asettua herännäisyyteen nähden, osoittaa muun ohessa\nseuraava tapahtuma. V. 1832 jätti ylioppilas _Herman Malmberg_,\njoka luultavasti vanhemman veljensä, N. K. Malmbergin kautta\noli tutustunut herännäisyyden katsantotapaan, jumaluusopillisen\ntiedekunnan tarkastettavaksi erään kirjoittamansa koesaarnan. Se\nprofessori, joka tiedekunnan arvostelun siitä julisti, lausui\nMalmbergille \"kaikkien ylioppilasten läsnäollen\": \"Olette hyvästi\nkäsitellyt ainettanne: olette tutkinut sitä käytännölliseltä\nkannalta. Mutta saarnassanne löytyy muutamia kohtia, jotka\nlähentelevät hurmahenkisyyden rajaa. Ei saa nuorena antaa\nuskonnon aivan syvään juurtua; siihen on kyllä aikaa, kun tulette\nvanhemmaksi\". Tästä alkaen pitivät yliopiston opettajat huolta siitä,\nettei luentosaleissa puuttunut varoituksia \"muutamissa seurakunnissa\nilmestyneeseen hurmahenkisyyteen nähden\". [Sukukirja, Suomen\naatelittomia sukuja ja Nordisk kyrkotidning 1841 n:o 3.]\n\nKasvamistaan kasvoi Kalajoen herännäisyysliike, vaikka etenkin\npapisto teki voitavansa sen kukistamiseksi. Paitsi seurakunnan\nkirkkoherraa oli kiivaimpia vastustajia Raution kappalainen K. A.\nKeckman. Ollen papistossa siihen aikaan yleisen järkeisuskonnon\nedustaja, asettui hän jyrkästi herännäisyyden edustajia vastaan.\nEräänä päivänä kävi Malmberg hänen luonansa. Syntyi puhe kristinuskon\ntotuuksista. Väittely kävi yhä kiivaammaksi, kunnes Keckman äkäsesti\nsen keskeytti, lausuen: \"Minä tunnen kristinuskon yhtä hyvin kuin\nte\". [Kertonut (1900) rovasti J. Cajan.] Samaa väittivät itsestään\nseudun muutkin suruttomat papit, kaivaten entisiä hyviä aikoja,\njolloin kenenkään heitä häiritsemättä rauhassa saivat tehtävänsä\ntoimittaa vanhan tavan mukaan. Niin suuri oli tyytymättömyys\nMalmbergiin ja Lagukseen, että useat papitkin pitivät viimemainitun\nedeltäjääkin Ylivieskassa, M. Gyllenbergiä, joka huonon elämänsä\ntähden erotettiin virastaan [Chydenius, Matrikel, johon omistaja, C.\nJ. Frosterus tehnyt tämän lisäyksen.] heitä parempana sielunpaimenena\n[Kertonut (1896) past. J. Hemming.]. Miten muut seurakuntalaiset,\njotka eivät antaneet totuudelle sijaa sydämmissään, käyttäytyivät\nherännäisyysliikettä kohtaan, on itsestään selvä. Siitä kirjoittaa\nMalmberg eräälle ystävälleen Pietarissa 1831 vuoden loppupuolella\ntahi seuraavan alussa: \"Tuskin voit ajatella, kuinka paljon pahaa\nmeistä puhutaan. Jokaisella, talonpojilla ja herrasmiehillä, on\npaljon tekemistä 'uuden uskon' kanssa. -- -- -- Saarnojani, joita\nolen pitänyt tähän kirkkoherrakuntaan kuuluvissa seurakunnissa, on\nsiunaus seurannut. Mutta juuri sentähden kadehtivat minua useimmat\npapit, sanoen minun etsivän omaa kunniaani. Moni syyttäisi minua\nkernaasti konsistoriossa, jos voisivat saada kannetta minua vastaan.\nJumala johdattakoon kaikki omaksi kunniakseen! Rukoile edestäni. Et\nvoi uskoa, kuinka kiivaita hyökkäyksiä perkele tekee meitä vastaan\".\n[Nordisk Kyrkotidning 1841 n:o 3.]\n\nMiten taattuina herännäisyyden vastustajina seudun vanhat papit yhä\nedelleen pysyivätkin, eivät voineet he estää sen vaikutusta tänne\nsaapuviin nuoriin sielunpaimeniin. Ensimmäinen näistä oli _Antti\nNiilo Holmström_, joka, papiksi tultuaan 1831, Kalajoella 1832\nalotti työnsä kirkon palveluksessa [Kalajoen Kirkonkirja; Törnudd,\nMatrikel.]. Hänestä kirjoittaa Malmberg yllämainitussa kirjeessään:\n\"Täällä on eräs nuori pappi, jota vanhat ja nuoret, oppineet ja\noppimattomat ovat varoittaneet minua ja minun opetuksiani uskomasta.\nMutta juuri tämä on vaatinut häntä tarkemmin tutkimaan näitä\nopetuksia, ja nyt hän on Jesuksen Kristuksen uskollinen tunnustaja\".\n[Kalajoen Kirkonkirja; Törnudd, Matrikel.]\n\nSamaan aikaan sai Ylivieskassa herätyksensä eräs toinen\nherännäisyyden historiassa sittemmin tunnettu mies, _Kaarle Kustaa\nvon Essen_. Hän oli Oravaisten Kimo-tehtaan omistajan, luutnantti\nO. M. von Essenin poika ja oli ehkä jo lapsena kokenut jotakin\nvaikutusta siitä elävästä kristillisyydestä, joka oli heräämässä\nkirkossamme ja jonka ensimmäiset enteet Pohjanmaalla olivat nähtävinä\njuuri hänen kotiseuduillaan. Likeisesti seurustelivat hänen\nvanhempansa Jaakko Vegeliuksen perheen kanssa ja usein kävivät he K.\nF. Stenbäckin pappilassa Vöyrissä, missä Jonas Laguksen herätyshuuto\nsiihen aikaan kaikui. Sitäpaitsi oli viimemainittu naimisissa\nluutnantti von Essenin sisaren kanssa, ollen jo siitä syystä\ntilaisuudessa vaikuttamaan häneen ja hänen omaisiinsa. Laguksen hieno\nsivistys, hänen harvinainen puhelahjansa ja ystävällinen, miellyttävä\nkäytöksensä tukivat tätä vaikutusta. Kun sitäpaitsi Kaarle Kustaa\nv. Essen hänen johtamanaan harjoitti opintoja Vöyrin pappilassa, on\ntäysi syy otaksua, että moni jumalallisen totuuden siemen jo näinä\naikoina jäi itämään tuon lahjakkaan, kaikille jaloille vaikutuksille\nalttiin nuorukaisen sydämmeen. Ehkä ohjasivat nämä muistot häntä\nLaguksen poismuutettua Vöyristä tätä etevää opettajaa etsimään,\nkoska hän kahtena kesänä, 1831 ja 1832 oli kotiopettajana Ylivieskan\npappilassa [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 86.]. Tärkeänä syynä\nsiihen, että hän niin kauan oleskeli viimemainitulla seudulla, oli\nmuutoin sekin, että hän tahtoi oppia suomea [K. K. v. Essenin kirje\nisälleen 1831 (Kirjeen omistaa v. Essenin sisar rovastinleski Ottilia\nStenbäck).]. Vaikka v. Essen vielä oli nuori ja kokematon -- 15\nvuoden ikäisenä oli hän v. 1830 tullut ylioppilaaksi -- teki Kalajoen\nvarrella liikkuva herätys häneen syvän vaikutuksen [K. K. v. Essenin\nkirje isälleen 1831 (Kirjeen omistaa v. Essenin sisar rovastinleski\nOttilia Stenbäck).]. Nuoruuden innostuksella kuunteli hän noita\nrohkeita saarnaajia, jotka, maailman vihaa ja esimiehensä uhkauksia\npelkäämättä, johtivat sanankuulijansa kaavojen kuolleesta uskonnosta\nelävän vakuutuksen raitista ilmaa hengittämään. Etenkin Lagukseen\nliittyi hän rakkaudella. Ei viipynyt kauan, ennenkuin v. Essen tuli\nelävään synnintuntoon. Seuraava tapahtuma oli lähinnä ulkonaisena\nsyynä siihen. Eräänä päivänä oli Lagus nuorelle ystävälleen puhunut\nvakavia sanoja ihmissydämmen turmeluksesta ja sen taipumuksesta\npyrkimään erille Jumalasta. Lyhyen rukouksenkin aikana, niin oli\nhän lausunut, eksyvät ajatukset usein kauas Herrasta, puhumattakaan\nsiitä että niiden on miltei mahdoton muutamia tuntia perätysten\nhäiriytymättä pysyä hänessä. Tätä v. Essen ei sanonut uskovansa;\nhän päinvastoin vakuutti koko päivän voivansa ajatella Jumalaa ja\nhänen kanssaan seurustella. Hän poistui väitettään todistamaan.\nHetken kuluttua alkoi v. Essenin vinttihuoneesta kuulua virrenveisua,\njota veisaaja viulullaan säesti. Vaan ei aikaakaan, ennenkuin joku\nmaailmallinen nuotti, vieläpä tanssimusiikkikin alkoi keskeyttää\ntuota vakaata soittoa. Soittaja hämmästyi, laski viulunsa pois ja\ntuli Lagukselle kertomaan, miten hänen päätöksensä koko päivän\npalvella Jumalaa oli päättynyt [Kertonut rouva Lydia Hällfors, jonka\nkuullen v. Essen on tästä puhunut.].\n\nLokakuussa 1833 määrättiin Malmberg väliaikaiseksi saarnaajaksi\nPidisjärvelle (nyk. Nivala). Edellisenä vuonna oli hän mennyt\nnaimisiin Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergrothin tyttären Amanda\nBergrothin kanssa. Kuten tiedämme, oli Malmberg jo Kalajoella\nasuessaan esiintynyt Nivalan kirkossa ja viimemainitussa\nseurakunnassakin saanut aikaan herätyksiä. Huomattava on myöskin,\nettei Ylivieskassa syntynyt liike voinut olla tänne vaikuttamatta,\nvarsinkin kun tiedetään, että Raudasojan lähellä Nivalan rajaa\nsijaitsevan talon asukkaat olivat Ylivieskan ensimmäisiä heränneitä\n[Kertoneet (1896) Ylivieskan ja Nivalan vanhimmat heränneet.].\nVarsinainen herätys Nivalassa alkoi kuitenkin vasta Malmbergin\nsinne muutettua. Lukuisa ei sikäläisten heränneitten joukko alussa\nollut, vaan sitä elävämpi ja taisteluun syntiä ja maailmaa vastaan\nalttiimpi. Viestit siitä ennättivät ennenpitkää Savoonkin. Jo ennen\nMalmbergin muuttoa Nivalaan oli Paavo Ruotsalainen kuullut puhuttavan\nKalajoen varren heränneistä ja käynyt heitä tervehtimässä. Ennenkuin\nsiitä kerromme, on tarpeen mainita muutamista Kiuruveden heränneitä\nkoskevista seikoista, jotka olivat syynä siihen, että Paavo näihin\naikoihin usein kävi Pohjanmaan rajamailla.\n\nV. 1822 määrättiin _K. J. Åkerman_ kappalaisensijaiseksi\nKiuruvedelle [Aschan, Kuopio stifts matrikel.]. Tiedämme että tässä\nseurakunnassa siihen aikaan liikkui voimallinen herätys. Åkerman\noli kokenut Jumalan kutsumisia, vaan evankeliumin salaisuutta\nhän ei käsittänyt eikä ollut muussakaan suhteessa tutustunut\nheränneitten uskonnolliseen kantaan eikä heidän tapoihinsa.\nSaapuessaan seurakuntaan, kulki hän erään talon kautta, missä\nheränneet paraikaa pitivät seuroja. Hän astui seuratupaan ja\nalkoi, nimeäänkään ilmoittamatta, rohkeasti puhua kokoontuneille.\nHänen kiihkoisa saarnansa tuntui jo muotoonkin nähden oudolta, ja\nvalistuneemmat huomasivat selvään, että sisältökin oli pintapuolista\nja erehdyttävää. Toiset arvelivat hämmästyneinä, että antikristus\noli tullut heitä pettämään ja kadotukseen johtamaan. Päätettyään\npuheensa, asettui tuo tuntematon saarnaaja, sanoi nimensä sekä\nilmoitti, että hän oli määrätty papiksi seurakuntaan. L. J.\nNiskanen, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, antautui keskusteluun\nhänen kanssaan. Sen kestäessä tuli Åkermanin uskonnollisen\nkatsantotavan puutteellisuus vielä selvemmin näkyviin. Pidettyään\npitkän polvirukouksen, alkoi hän eksyttää seuraväkeä kaikenlaisilla\nhaaveilevilla puheilla likeisestä seurustelemisesta Kristuksen\nkanssa sillä seurauksella, että muutamat herkkäuskoiset mieltyivät\nhänen puheisiinsa. Toiset kaatuivat riemussaan lattialle, kokonaan\nantautuen kiihotettujen tunteittensa valtaan. Niskanen kiivastui\nja tahtoi ajaa tuon odottamattoman vieraan taipaleelle, vaan muut\nestivät häntä sitä tekemästä. Åkerman jäi yöksi taloon. Saatuaan\nkuulla karvaita totuuksia opistaan ja esiintymisestään, lähti hän\naamulla vihoissaan pois, kieltäytyen einettäkin nauttimasta. Pian\nsai Paavo Niskasen kautta tietää, millainen Kiuruveden uusi pappi\noli. Heti lähti hän häntä neuvomaan ja kävi sittemmin usein samassa\ntarkoituksessa hänen luonaan. Åkerman alkoi huomata erehdyksensä ja\nluopui siitä, kun evankeliumin salaisuus hänelle selveni. Myöskin\nNiskasen kanssa, joka asui likempänä ja jota Paavo kehotti usein\nKiuruvedellä käymään, sopi hän ennenpitkää, saaden häneltäkin hyviä\nneuvoja ja opetuksia. Heränneisiin ystävyydellä liittyneenä, sai\nhän aikaan suuria herätyksiä Kiuruvedellä, jos kohta hänen oma\nkantansa vielä 1829, jolloin hän sieltä muutti pois, ei ollut täysin\nluotettava [Niskanen, Muistokirja.].\n\nJo näihin aikoihin levisi herännäisyys Kiuruvedeltä _Pyhäjärvelle_\n[Kertoneet (1896) Juho Raudaskoski, Kaisa Liisa Oja (\"Vaivalan\nmummo\") y.m. Nivalan ja Haapajärven vanhimmista, silloin vielä\nelossa olevista heränneistä.]. Varsinkin vuodesta 1833, jolloin\n_Salomon Lyytikäinen_ muutti Iisalmelta ensinmainittuun seurakuntaan,\nkasvoi liike näillä seuduin nopeasti ja alkoi herättää yhä\nsuurempaa huomiota muuallakin. Lyytikäinen, joka oli syntynyt v.\n1798, oli lahjakas mies. Vilkas mielikuvitus, terävä järki ja hyvä\npuhelahja takasivat alusta alkaen menestystä hänen julkiselle\nopettajatoimelleen, johon hän, Kiuruvedelle muutettuaan, heti\nantautuikin. Ei kukaan, ei Ruotsalainenkaan, silloin vielä häntä\nepäillyt. Hänen puheensa oli voimallista ja samalla tunteellista,\nsyvällistä ja vilkasta, ja hänen oppinsa puhdasta. Kiuruveden\nheränneet ottivat hänen ilolla vastaan, aavistamatta että hän\nennenpitkää oli eksyttävä heidät vaarallisille teille [Akiander IV,\n81-83.].\n\nNiinkuin olemme maininneet, kävi Paavo Ruotsalainen näihin aikoihin\nusein Kiuruvedellä. Varmuudella tiedetään, että hän ainakin joskus\nulotutti matkansa Pyhäjärvelle [Kertoneet (1896) Juho Raudaskoski,\nKaisa Liisa Oja (\"Vaivalan mummo\") y.m. Nivalan ja Haapajärven\nvanhimmista, silloin vielä elossa olevista heränneistä.]. Näin ollen\nei ole kummallista, että hän sai tietää Kalajoen varrella alkaneesta\nherätyksestä, eikä outoa, että hän päätti lähteä katsomaan, millaista\nse oli. Mahdollista on myöskin, että tämän puolen heränneet olivat\npyytäneet häntä tulemaan, Paavon maine kun jo siihen aikaan oli\nsuuri. Maaliskuussa 1833 lähti hän matkalle, päättäen käydä Kalajoen\nmarkkinoilla. Hän kulki jalan, kontti selässä. Jo _Haapajärvellä_ ja\nNivalassa tapasi hän siellä täällä heränneitä, jotka ottivat hänen\nilolla vastaan, osoittivat hänelle vieraanvaraisuutta ja kätkivät\nsydämmiinsä hänen opetuksensa. Avomielisesti seurusteli hän heidän\nkanssansa, kuin olisivat vanhoja tuttuja olleet. \"Älkää kiinnittäkö\nsydäntänne maailmaan\" lausui hän muun ohessa muutamassa talossa,\n\"minä tein sen, mutta Jumala otti minulta poikani\". -- Ylivieskassa\nja Kalajoella olivat taipaleet heränneitten asuntojen välillä\nlyhemmät, ja heidän käsityksensä Jumalan sanasta kehittyneempää.\nPaavo iloitsi hengessään, puhuen näille uusille ystävilleen\nkehotuksen ja varoituksen sanoja. Lagusta hän ei tavannut, vaan\nMalmbergin hän näki Kalajoella [Kert. Kaisa Liisa Oja ja Juho\nRaudaskoski. Viimemainittu oli silloin 14 vuoden vanha ja puhutteli\nPaavoa. Äitinsä, joka oli seudun ensimmäisiä heränneitä, kuuli hän\nmonesti tästä Paavon matkasta puhuvan. Vert. Akiander VI, 27-28 ja\n215.] ja lienee silloin vaihtanut hänen kanssaan muutamia sanoja.\n\nPian saapui Paavo jälleen näille maille. Malmbergin herätyshuuto ei\nollut turhaan kaikunut. Nivalan heränneitten luku oli huomattavassa\nmäärässä kasvanut, ja kaikki enteet näyttivät takaavan sikäläiselle\nliikkeelle yhtä raitishenkistä kuin elinvoimaista tulevaisuutta.\nSen yhtyminen Savon herännäisyyteen oli siis kummankin seudun\nheränneille, samoinkuin koko Suomen kirkolle, hyödyllinen ja suotava.\nJa yhtyminen tapahtui jo vuonna 1834. Ikäänkuin todistukseksi siitä,\nettä Herra itse laski tämän rakennuksen perustuksen, solmittiin\nliitto helluntaina. Malmberg on myöhemmin tästä tapahtumasta jättänyt\njälkimaailmalle seuraavan kauniin kertomuksen: [Akiander VI, 28-32.]\n\n\"Ensimmäisenä helluntaipäivänä v. 1834 huomasin, saarnatuoliin\nnoustessani, kansan joukossa miehen, joka ulkonäöltään ja maineen\nkautta ennakolta oli minulle tuttu. Hän oli jo ijäkäs ja harmaat\nhiukset peittivät hänen päänsä, mutta hänen kasvoissaan kuvastui\nnuoruuden vilkkautta ja voimaa, ja hänen silmissään loisti\nihmeellinen tuli, joka herätti kunnioitusta ja luottamusta. Hänestä\nja hänen ystävistään kerrottiin näillä seuduin monta kummallista\nkertomusta. Jo nuoruudessaan oli hän elänyt toisin kuin muut ja\nkotiseudullaan oli häntä pidetty kummituksena, häntä oli pelätty\nja kartettu, vihattu ja vainottu. Mutta hänen ympärillään oli\nherännyt elävä kristillisyys, ja monet sielut sekä lähellä että\nkaukana rakastivat ja kunnioittivat häntä 'isänään Kristuksessa'.\nNyt, kun ensimmäisen vastustuksen sokea into vähän oli vaiennut,\nolivat jättäneet hänet rauhaan, ja maailman ihmiset tavallaan\nkunnioittivatkin häntä, johon epäilemättä suuressa määrässä oli syynä\nhänen raitis, valtaava, kaikesta farisealaisuudesta ja tekopyhyydestä\nvapaa persoonansa. Mutta heränneet käyttivät häntä neuvonantajanaan,\nja ne, jotka täydestä sydämmestään ja elävällä ikävöimisellä etsivät\nKristusta, luottivat häneen ehdottomasti. Uskollisena Herralle oli\nhän Pyhän Hengen koulussa kokenut suloista ja katkeraa, ja tarkka\noli hengellisissä asioissa hänen silmänsä, elävä hänen kokemuksensa.\nNyt oli hän kuullut, että erämaa täälläkin alkoi vihannoita, ja\nkatsomatta matkan pituutta oli hän tänne kiiruhtanut, sitä, Jumalaa\nkiittäen, omin silmin nähdäkseen. Kun hänen näin, tuntui minusta\nkuin olisi Barnabas tullut alas Jerusalemista, ja hänen läsnäolonsa\nvaikutti minuun ihmeen elähyttävästi. Jumalanpalveluksen päätyttyä\nmenin ulos vierasta tervehtimään ja näin, että hänen ympärilleen\njo oli kokoontunut joukko ihmisiä. Silloin oli hetki tullut. Minä\nehdotin, että tapaisimme toisemme eräässä naapuritalossa, jotta\nsitten jokainen vieraamme suusta voisi kuulla, että se sana, jota\nminä viran puolesta julistin, totisesti oli elämän sanaa, jota en\nainoastaan virkani vuoksi saarnannut, vaan siitä syystä, että itse\nsen kautta olin tullut autuaaksi, ja jotta jokainen havaitsisi,\nettä hengellisyys ei kuulu ainoastaan hengellisessä säädyssä\noleville, vaan kaikille oikeille kristityille, joiden tulisi\nolla kuninkaallisia, hengellisiä Jumalan pappia. -- Määrätuntina\noli huone jotenkin täynnä ihmisiä, ja tykkivin sydämmin astuin\nkokoontuneiden keskuuteen. Tuntui kuin olisi Jumalan Hengen\ntuulahdus levännyt heidän yli, ja iloa, rohkeutta, tekisi mieli\nsanoa uhkarohkeutta uhkui sydämmeni. Siinä istui jo vanhus, veisaten\nmuiden kanssa virttä. Kun virsi oli loppunut, alkoi hän puhua\nautuuden järjestyksestä ja tiestä, salatusta elämästä Kristuksen\nkanssa Jumalassa ja uskon harjoituksesta ja taistelusta. Istuin\nkauan ääneti. Se voimallinen henki, joka puhujassa vaikutti,\nsulki huuleni ja tunki läpi luiden ja ytimen. Tunsin itseni niin\näärettömän pieneksi ja koko tuo ihana kristillisyydenrakennus,\njossa luulin itseni niin varmaksi ja turvatuksi, alkoi horjua,\nkuunnellessani hänen sanojaan. Selvään huomasi, että hän tiesi,\nmiten raskas kiusausten paino ja miten kuuma sieluntuskien tuli on,\nsekä että hän oli tutustunut Pyhän Hengen salaisiin kurituksiin\nja opetuksiin. Hän puhui ikäänkuin pyhitetyn sydämmen syvimmästä\nsyvyydestä ja oli hengellisiin asioihin täydellisesti perehtynyt.\nEi rahtuakaan ulkoa opitusta kaavasta; hänen puhettaan kuullessaan\ntäytyi uskon asioissa välinpitämättömimmänkin havaita ja kokea,\nettä kristinusko toki on muuta kuin kaunis utukuva ja ihanne.\nTunsin vastustamattoman todistuksen hänen sanojensa totuudesta,\nvaan en kuitenkaan voinut niitä oikein käsittää ja omistaa, sillä\ntuohon puuttui minulta nöyryyttä. Elin ensimmäisen ilon ja autuuden\ntunteissa, eikä ylpeyteni vielä ollut murtunut. Koska eivät hartiani\nvielä jaksaneet mitään kantaa, kantoi Vapahtaja minua sylissään\nniinkuin vastasyntynyttä lasta. Tein muutamia huomautuksia, kun\nvanhus puhui näistä korkeista ja minulle käsittämättömistä asioista;\njota enemmän suuri rohkeuteni masentui ja luultu viisauteni näytti\njoutuvan häpeään, sitä enemmän sai vastustamisen henki minussa\nvaltaa ja sitä rohkeammiksi yltyivät vastaväitteeni. En ymmärrä\ntätä pahuuden ja turmion salaisuutta; vaikka olin täydellisesti\nvakuutettu siitä, että vanhus oli oikeassa, en tahtonut enkä voinut\nsitä myöntää; ikäänkuin väkisin tahdoin riippua kiinni omissa\nmielipiteissäni ja kokemuksissani. Vanhus vastasi ystävällisesti\neikä näyttänyt ensinkään oudoksuvan minun viisaita tahi itseviisaita\nväitteitäni. Mutta mitä enemmän minun täytyi itselleni tunnustaa,\nettä hän oli minua paljon etevämpi ja että minä hänen rinnallaan olin\nsangen mitätön, sitä kiihkeämmäksi vain kävin. Täytyy tunnustaa,\nettä itse hänen ystävällisyytensä ja nöyryytensä suututti minua\nja hänen olentonsa ylevä tyyneys vaikutti minuun ärsyttävästi.\nNäin kului aika huomaamatta ja yö joutui. Aioin lähteä kotia, kun\nvanhus astui luokseni, vakavasti lausuen: eroaisimmeko yhdessä\nrukoilematta? Rukous, tuo vapaa pääsy Jumalan luo, sehän on Jumalan\nystävien korkea etuoikeus; rukouksen kautta me saamme kaikki hyvät\nlahjat, ilman rukousta ei meille mitään anneta; rukouksen kautta\nsaamme myöskin sen hengen yhteyden, joka nyt näkyy meiltä puuttuvan.\nKristityt eivät saisi erota yhdessä rukoilematta. Kun Paavali jätti\nhyvästi Efeson seurakunnalle, lankesi hän polvilleen ja rukoili;\nkun opetuslapset Tyyrossa saattoivat Paavalia ulos kaupungista,\nlankesivat he polvilleen rannalla ja rukoilivat, ennenkuin erosivat.\n-- Tämä kehotus oli minulle yhtä odottamaton kuin vastenmielinen. En\nollut vielä milloinkaan, paitsi julkisissa tilaisuuksissa virkani\ntoimissa, rukoillut yhdessä toisten kanssa. Totta puhuakseni, olin\nrukoillut ainoastaan semmoisissa tilaisuuksissa, joissa tapa oli\nsitä vaatimassa, ja ainoastaan tavan vuoksi, mutta en koskaan ollut\nkokenut sitä iloa, minkä sulautuminen toisten kanssa yhteen henkeen\nja yhteen sanaan tuottaa. En tiedä, olisinko nytkään voinut rukoilla.\nItsetietoisesti en rukoilemista hävennyt enkä vastustanut, mutta\nkentiesi oli minussa kuitenkin salaisena esteenä vähän kumpaakin.\nJesuksen ja hänen sanansa häpeäminen on usein syvään juurtunut\nihmisen luontoon ja pukeutuu monesti aran pelvon ja kunnioituksen\nmuotoon jumalallista majesteettia kohtaan. Hämilläni ja ujostellen\npyysin vanhusta rukoilemaan puolestamme. Hän teki sen, ja katso,\nsilloin vasta saimme siunauksen. Lyhyin sanoin kiitettyään siitä,\nettä syntiset uskalsivat lähestyä pyhää Jumalaa, tomu ja tuhka\nKaikkivaltiasta, ja rukoiltuaan Vapahtajaa, että hän, joka on\nrakastanut meitä maan päällä, taivaasta kallistaisi meille korvansa,\nalkoi hän kiittää ja ylistää Jumalaa, joka Poikansa veren kautta\non vapahtanut meidät kuolemasta ja tuomiosta ja nyt antaa Pyhän\nHenkensä elähyttävänä ja virvottavana vaikuttaa maailmassa. Sitten\nsiirtyi hän seurakuntaan ja läsnäolijoihin, rukoillen että Jumalan\nHenki yhä enemmän kirkastaisi Jesuksen heidän sieluilleen ja että\nhe yhä likeisemmin sulaisivat yhdeksi hengeksi ja yhdeksi sieluksi\nyhteisessä Herrassa. Lapsellisella sydämmellisyydellä mainitsi hän\nseudun nimeltään, avomielisellä ja rohkealla luottamuksella kantaen\ntarpeemme ja huolemme Jumalan eteen. Tunsimme itsemme salaisesti,\nmutta vastustamattomalla voimalla vedetyiksi Herran puoleen sekä\ntoisiimme, ja meidät valtasi tunto hänen armollisesta läsnäolostaan.\nLopuksi rukoili vanhus kaikkien ihmisten edestä. Rukouksen päätyttyä\nvaikenimme kaikki, ehdottomasti hetkeksi vaipuneina ijankaikkisen\nrakkauden helmaan. Vihdoin nousimme erotaksemme. Silloin kuului\nuseita ääniä, jotka pyysivät, että toinen päivä heti määrättäisiin\nsamanlaisen kokouksen pitämistä varten. Niin tapahtuikin. Tämä oli\nperinpohjaisen ja laajalti levinneen herätyksen alku tällä seudulla\".\n\nVaikkei Malmberg vielä tähän aikaan täysin käsittänyt Paavon\nmonivuotiseen kokemukseen perustuvaa uskonnollista kantaa, tunsi\nhän vastustamatonta halua seurustelemaan ja likemmin tutustumaan\nhänen kanssaan. Tilaisuutta siihen tarjoutuikin pian. Syksyllä 1834\nkävi Paavo jälleen Nivalassa. Kumppanina tällä matkalla oli hänellä\nNiskanen. Jonkunlaista erimielisyyttä näkyy vielä silloin olleen\nMalmbergin ja Paavon välillä. Paavo arveli Malmbergilla olevan\n\"kiivautta Jumalan puoleen, vaan ei yksinkertaisen taidon jälkeen\".\nHän neuvoi nuorta ystäväänsä perustamaan \"elämän vanhurskautta\" yksin\n\"uskon vanhurskauteen\", jonka hedelmä se on, jotta eivät ihmiset\neksyisi omin voimin parannusta tekemään. Kuten tiedämme, oli tämän\ntotuuden terottaminen huomattavimpia kohtia Paavon opetuksessa.\n\"Tekopyhyys\" eli \"kiiltopyhyys\", joksi hän tätä syntiä usein nimitti,\noli hänestä sielunvihollisen vaarallisin varsinkin heränneille\nvirittämä paula. Epäilemättä on tämä katsantotapa raamatullinen, ja\nhyvin luultavaa on, että neuvo Malmbergin kohdalle oli oikea, vaan\nykspuolisesti terotettuna voipi sekin johtaa harhaan. Muistaa tulee\nnim., että \"kiivauskin Jumalan puoleen\" varsinkin siihen aikaan\nmonesti oli paikallaan ja sen jyrkkä, ehdoton tuomitseminen omiaan\ntylsyttämään arkoja omiatuntoja. Väärinkäsitys on monesta syystä\njuuri tässä alkaville hyvin lähellä tarjona, jos neuvonantaja on\nmiten valistunut tahansa. Malmberg luuli, että Paavo piti Nivalan\nheränneitä eksyneinä ja häntä itseä ulkokullattuna. Hän tiesi\ntahtovansa uhrata kaikki Herran edestä, ja epäluulo koski häneen\nkipeästi. Sitä ilahuttavampaa on nähdä hänen tämän uhallakin\nnöyrtyvän Paavon opetettavaksi ja ikävöiden aina odottavan häntä\nluoksensa tulemaan. Niinpä hän esim. syyskuussa 1835 päivätyssä\nkirjeessä pyytää häntä saapumaan Nivalaan, vaikka hän samassa\nkirjeessä puhuu tuosta vasta mainitsemastamme epäluulosta. Paavo sai\nkirjeen Iisalmella. Hänen puolestaan vastasi siihen heti Niskanen.\nMalmbergia -- niin vakuuttaa hän tässä vastauksessa he eivät\nmilloinkaan olleet ulkokullaisuudesta epäilleet, vielä vähemmin häntä\nsiitä syyttäneet. Sitävastoin toistaa hän tuon toisen syytöksen\n\"elämän vanhurskauden\" väärästä esittämisestä, huomauttaen että juuri\noppineet helposti takertuvat siihen. Mutta toiselta puolen ilmaisee\nhän vilpittömän ilonsa siitä, että heidän ja Malmbergin väli, jota\nerimielisyys oli häirinnyt, nyt oli \"rauhan ja yksimielisyyden kautta\nvahvistettu\".\n\nPaavo oli matkalla muualle, kun hän sai Malmbergin kirjeen. Siitä\nsyystä hän ei voinut noudattaa kutsua Nivalaan, vaan lupasi sensijaan\ntulla Kekrin aikana. Hän lähettää terveisiä \"Ylivieskan papille\",\njota hän ei vielä ollut tavannut, pyytäen Malmbergia kutsumaan hänet\nluoksensa, kun hän Niskasen kera sinne saapuisi [Yllämainittu L. J.\nNiskasen kirje Malmbergille, päivätty 13/11 35. (Kirjeen omistaa\nkirkkoh. V. Malmberg.)]. Vielä enemmän kuin Malmberg epäili Lagus\nRuotsalaista. Saatuaan kuulla hänen käynnistään Nivalassa, varoitti\nhän Malmbergia luottamasta savolaisiin. Sekä häntä että Malmbergia\nloukkasi muun ohessa se, että Ylivieskan ja Nivalan heränneet\nalkoivat leikkauttaa vaatteensa savolaisten mallin mukaan s.o.\nliittää liepeet (\"körtit\") lyhyeisiin röijyihinsä. Tähän Paavo ei\nollut ketään kehottanut, vielä vähemmin vaatinut, vaan epäluulon\nalaiseksi hän alussa tämänkin kautta joutui. Malmbergin ja Laguksen\nahdasmielisyydestä vapaa katsantotapa esti heitä kuitenkin tuosta sen\nsuurempaa asiaa tekemästä. Mutta epäilevällä kannalla Ruotsalaiseen\nnähden pysyi muista syistä edelleen vielä Lagus [Kert. (1896) Juho\nRaudaskoski ja Kaisa Liisa Oja; Akiander VI, 215.]. Näyttää melkein\nkuin olisi hän tahallaan karttanut häntä.\n\nKuten tiedämme, oli herännäisyys Kiuruvedeltä levinnyt Pyhäjärvelle.\nVuonna 1832 ja 1833 tapahtui viimemainitussa seurakunnassa suuria\nherätyksiä. Pappina siellä oli _I. Lescelius_, joka alusta alkaen\nosoitti myötätuntoisuutta heränneitä kohtaan. Ehkä vaikutti hänessä\ntätä mieltä paitsi oma taipumus totuuteen myöskin Lagus, joka oli\nhänen lankonsa ja jo näihin aikoihin joskus kävi hänen luonaan.\nMutta Pyhäjärven herännäisyyden syntyä ja sen nopeaa kasvamista\nvaikuttamassa oli etenkin Kiuruveden läheisyys ja Paavo Ruotsalaisen\nmatkustukset näillä tienoin [Törnudd, Matrikel; kert. rouva L,\nVeiseli, Lesceliuksen tytär; Akiander VI, 215.].\n\nVäsymättä ja maailmaa pelkäämättä tekivät Lagus ja Malmberg työtä\nseurakunnissaan. Jota useampi heiltä tuli kysymään elämän tietä,\nsitä suuremmalla alttiudella vain he opettivat, kehottivat,\nvaroittivat ja neuvoivat noita Herran kutsumia. Seurat tulivat yhä\nelävämmiksi, niissä kävijäin luku kasvamistaan kasvoi. Seurakirjoina\nkäyttivät Lagus ja Malmberg Björkqvistin ja Vegeliuksen postilloja,\njoista lukivat kappaleen, puhuen sitten luetun johdosta. Oivaltaen\nkuulijakuntansa tarpeen, puhuivat he seuroissa uskonelämän\nsalaisuudesta, kristityn kiusauksista ja taisteluista ja siitä\nHerrasta, joka on heikoissa väkevä; kirkossa sitävastoin pukeutui\nheidän puheensa varsinkin näinä alkuaikoina herätyssaarnan muotoon,\njos kohta senkin ytimenä oli Jumalan armo Kristuksessa [Kert.\n(1896) Kaisa Liisa Oja, Juho Raudaskoski y.m. vanhat heränneet.].\nTalosta taloon, kylästä toiseen levisi Herran tuli näissä\nseurakunnissa. Savon herännäisyyteen yhä likemmin liittyneinä,\nvakaantuivat ja ryhmittyivät Kalajoen jokilaakson heränneet tuoksi\nsankaksi etuvartijajoukoksi, joka oli kutsuttu kestämään maailman\nherännäisyyttä vastaan tekemän kovimman rynnäkön.\n\n\n\n\nXX.\n\nUskonnollisen elämän heräjäminen Kajaanin seuduilla. Eräs Elias\nLönnrotin arvostelu heränneistä.\n\n\nKajaanin kirkkoraadin pöytäkirjoista näkyy, että näillä tienoin\nvielä 19 vuosisadan alussa tavallista ankarammin valvottiin ja\nrangaistiin jokaista, joka, voimatta esiintuoda laillista syytä, ei\nollut kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Selityksen siihen, miksi\ntuo valvonta juuri täällä oli niin tarkkaa, antaa tämän seudun\nhistoria. Taisteluista ja kärsimyksistä kertovat tuon vanhan linnan\nrauniot kuohuvan Ämmäkosken niskassa, työstä ja vaivoista pienet\nviljelykset suurten korpien siimeksessä. Ammoisista ajoista oppivat\nnäiden seutujen asukkaat etsimään turvaa ylhäältä, kun ihmisvoima\nja ihmisapu nähtiin niin perin voimattomiksi. Ja niin täällä isien\ntaistelua taisteltiin ei vain \"auroin, miekoin, miettehin\", vaan\nrukouksellakin ja avuksihuutamisella. Miten syrjäinen Kajaanin seutu\nonkin ja miten harvaan asuttua, on se historiallista seutua. Ei ole\nsattumusta vain, että Lönnrot löysi Kalevalan runot juuri näiltä\nmailta ja niiden lähitienoilta, eikä sattumusta ettei se armon tuuli,\njoka 19 vuosisadan alussa kulki yli Suomen, kuuroille korville täällä\nJumalan etsimisen aikaa ilmoittanut. Samoinkuin henkisellä, on\nhengelliselläkin elämällä edellytyksensä kansan luonteessa ja siinä\nkasvatuksessa, jonka alaisena tämä vuosisatojen kuluessa on ollut.\nTästä johtuva omituisuus painaa myöskin leimansa näiden seutujen\nuskonnollisiin vaiheisiin, joita nyt lähdemme silmäilemään.\n\nJo 19 vuosisadan alussa näkyy _Kiannalla_ (nyk. _Suomussalmi_)\nharrasta uskonnollista elämää alkaneen ilmaantua kansassa.\nPappina siellä oli siihen aikaan _Kaarlo Saksa_ (k. 1821).\nTavallista innokkaammin antausi hän Herran työhön, vaan pieneksi\nsupistui kuitenkin hänen vaikutuksensa, sillä jo vuodesta 1792\noli hän mielenhäiriössä eikä voinut hoitaa virkaansa. Tämä tieto\ntuntuu antavan aihetta siihen otaksumiseen, että se epäraitis,\nhurmahenkisyyteen taipuisa henki, joka pian ilmaantui Suomussalmen\nensimmäisissä heränneissä, oli saanut alkunsa hänestä. Huomattava\non sitäpaitsi, että Saksan jälkeinen, hänen samanniminen poikansa,\njoka isän loppuaikoina hoiti hänen virkaansa ja hänen kuolemansa\njälkeen tuli Suomussalmen kappalaiseksi (1822), oli perinyt isänsä\ntaudin, jonka vaikutuksesta hänkin virkatoimissaan monesti esiintyi\nhyvin kummallisesti. Tämä _Kaarlo Saksa_ nuorempi (synt. 1796) oli\nlahjakas mies ja innostunut saarnaaja. Hänen vaikutuksensa kansaan\noli suuri. Kun hän oli päättänyt jumalanpalveluksen, tunkeutuivat\nihmiset joukottain sakastiin kuullaksensa enemmän. Nälkäistä oli\nkansa ja pappi altis ruokkimaan. Näin ollen on luonnollista, että\nSuomussalmella syntynyt liike leviämistään levisi. Varsinkin vuodesta\n1828 alkoi se herättää huomiota [L, J. Niskanen, Muistokirja; Tolpo,\nMatrikel.]. Siinä kehittynyt uskonnollinen katsantotapa liikkuu\nherännäisyyden opin pohjalla, jos kohta siinä ilmaantui myöskin tuota\nhaaveilevaa henkeä, joka ylimalkaan on vierasta tälle suunnalle.\nSiinäkin kohden olivat nämä Suomussalmen ensimmäiset heränneet\nmuiden sen nimisten kaltaisia, että he käyttivät körttipukua. --\nOltuaan mielisairauden tähden vapaana virastaan v. 1825-1827, josta\ntaudista kuitenkin hänen äitinsä lausui: \"Niin heräsi poika, kuin\nisäkin\", suoritti Saksa pastoraalitutkinnon viimemainittuna vuonna,\nsai varapastorin arvonimen 1837 ja pääsi Hyrynsalmen kirkkoherraksi\nv. 1847. Hän kuoli äkkiä v. 1849 [Strandberg, Herdaminne; Tolpo,\nMatrikel; Törnudd, Matrikel; kertonut (1896) Anna Pikkarainen\n(Kajaani); Hyrynsalmen kirkonkirja.].\n\nSuomussalmelta levisi liike _Hyrynsalmelle_ ja sieltä\n_Ristijärvelle_. Sen ensimmäiseksi huomatuksi johtajaksi kohosi noin\n1827 talollinen _Matti Mikkonen_ viimemainitusta seurakunnasta. Jo\npari vuotta aikuisemmin oli hän tutustunut Paavo Ruotsalaisen ja L.\nJ. Niskasen kanssa [Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille\n13/9 35.]. Heidän neuvojaan hän ei kuitenkaan näy voineen hyväksensä\nkäyttää, koska hän kotiseutunsa heränneitten johtajana alusta alkaen\nsuunnitteli opetuksensa harhaan. Seuroissa, joita hän piti lauvantai- ja\nsunnuntai-iltoina ja jotka monesti jatkuivat aamuun asti, vallitsi\nkiihottunut mieliala. Ihmiset kaatuivat lattialle, joutuivat\nhorrostilaan ja puhuivat kielillä, milloin käsittämättömiä sanoja,\nmilloin selvää puhetta. Vilpittömätkin joutuivat monesti kokonaan\ntunteittensa valtaan, vaikka he tiesivät, ettei se hurmautunut ilo,\njota lie tuossa tilassa tunsivat, ollut iloa Herrassa. \"Ei se ollut\nautuutta\" todisti sittemmin eräs nainen, joka monesti oli käynyt\nMikkosen seuroissa, \"mutta täytyi siihen antautua, en tiedä miksi\".\nMyöntää täytyy kuitenkin, että Mikkonen vaikutti paljon hyvääkin.\nHän herätti kansaa suruttomuudesta ja tylsyydestä, sai aikaan\nlukuhalua ja uskonnollista harrastusta, vieläpä herätystäkin tämän\nsanan raamatullisessa merkityksessä, jos kohta hän ei pystynytkään\nkuulijoitaan pitemmälle johtamaan. Elämässään oli hän nuhteeton,\nei vastustanut papistoa, vaan suosi kirkkoa ja kirkon järjestystä,\njoka nähdään siitäkin, että hän 3 kertaa vuodessa kävi Herran\nehtoollisella [Ristijärven kirkonkirja.].\n\nMikkosen seuroihin kokoontui ihmisiä paitsi Ristijärveltä,\nSuomussalmelta, Hyrynsalmelta, Paltamosta, vieläpä joskus\netäämmältäkin. Varsinkin Mieslahden kylässä sai hän aikaan suurta\nlevottomuutta. Liike ei voinut olla herättämättä asianomaisten\njärjestysmiesten huomiota. Mikkonen vedettiin oikeuteen ja tuomittiin\nsuuriin sakkoihin luvattomien hartausseurojen pitämisestä ja\nsaarnaamisesta v. 1829. Varmaan oli hän kuullut Paavo Ruotsalaisen\ny.m. savolaisten käynnistä Pietarissa, koska hänkin päätti sinne\nlähteä \"keisarin piispan\" [Pietarin lutherilaisten seurakuntien\npiispa.] välityksellä saadakseen sakkonsa anteeksi. Tällä matkalla\nviipyi Mikkonen viisi vuotta [Ristijärven kirkonkirja.]. Pietarissa\nollessaan joutui hän ensin suureen kurjuuteen, niin että hänen\ntäytyi turvautua kerjuuseenkin. Rahat sakkonsa maksamiseen lienee\nhän kuitenkin siellä saanut. Pietarissa oppi hän kirjoja sitomaan,\nsiten elättäen itseään. Niukkaa oli kuitenkin hänen toimeentulonsa\ntuossa vieraassa maailmankaupungissa. Tuntematonta on, miksi hän näin\nollen viipyi siellä niin kauan. Ehkä tutustui hän N. K. Malmbergin\nsaarnan herättämien suomalaisten kanssa, koska tiedetään, että hän\nPietarissakin esiintyi hartauspuhujana. Että hän siellä ollessaan\nmuisti ystäviään kotiseudulla, näkyy eräästä kirjeestä, jonka hän\nheille lähetti. Hän kehottaa heitä siinä pysymään lujina uskossa\nmaailman ja antikristuksen vainoja vastaan ja yksin Kristukseen\nluottamaan.\n\nKun Mikkonen v. 1834 palasi kotiseudulleen, olivat olot siellä paljon\nmuuttuneet. Ei riittänyt hänen marttyyrikunniansakaan enään tukemaan\nhänen entistä mainettaan. Voimallisemmat henget olivat saaneet\nhurmahenkisyyden asettumaan ja vetäneet kansan huomion puoleensa. Hän\npysyi kuitenkin heränneitten ystävänä ja palveli heitä opettamalla\nheidän lapsiaan kirjoittamaan, laskemaan ja lukemaan. Tällä työllä\nhän vaikutti ehkä enemmän hyvää kuin ennen herätyssaarnaajana.\nTämän ohessa työskenteli hän myöskin kirjansitojana. [Kertonut\nAnna Pikkarainen ja past. F. F. Lönnrot; Helsingfors Morgonblad\n1835 n:o 50.] Hän kuoli Ristijärvellä naimatonna 1849 [Ristijärven\nkirkonkirja.].\n\nSiihen aikaan, jolloin kadotuksen pelko ja huoli sielun pelastuksesta\nentistä huomattavammalla tavalla ensin alkoi näkyä näiden seutujen\nasukkaissa, heräsi siellä muiden kera synnin unesta eräs nuori mies\nnimeltä _Pekka Janson_. Nimi on niillä tienoin yleisesti kunnioitettu\nja miehen elämäntyö sitä laatua, että hän ansaitsee tulla yleisemmin\ntunnetuksi.\n\n_Pekka Janson_ syntyi Paltamossa maaliskuun 11 p:nä 1803 [Sotkamon\nkirkonkirja.]. Isä oli talonpoika nimeltä Kärkkäinen. Pekka\nopetteli ensin räätälintyötä kotiseudullaan ja lähti noin 17 vuoden\nvanhana Ouluun ammatissaan kehittyäkseen. \"Kun häntä haukuttiin\nKärkkä-puuksi\", otti hän siellä ruotsalaisen nimensä, jonka\nalkuperäinen muoto oli Jeansson. Kolmen vuoden kuluttua palasi\nhän kotiseudulleen, asettuen asumaan huonemiehenä Sutelan taloon\nPaltamon kirkonkylässä. Täällä harjoitti hän räätälinammattia sekä\nesiintyi pelimannina pidoissa. Eräänä päivänä kertoi eräs Jansonin\nseuratoveri unessa nähneensä itsensä kylpemässä. Hän oli alakuloinen,\narvellen että \"sauna-unet eivät merkitse hyvää\". Mies sairastui\näkkiä ja kuoli. Janson tuli levottomaksi, ja kun hän heti tämän\njälkeen näki samanlaisen unen itsestään, painui pelko mieleen. Ääneen\nvalittaen olleensa \"kellokkaana helvettiin menijöille\", luopui hän\nheti viulustaan, rupesi ahkerasti kirkossa käymään ja hengellisiä\nkirjoja lukemaan. Herätystuskista ja synninsurun ahdingosta veti Pyhä\nHenki hänen voimallisesti Kristuksen tykö, niin ettei hän epäuskoon\njoutunut, vaikka taistelu monesti oli kovaa. Kuten kaikki syvälliset\nluonteet, jotka Herran hoidettaviksi antautuvat ja pysyvät hänen\nkäsialanaan, oppi hän syntisenä armoa armosta vastaanottamaan. Jota\nsuuremmaksi hän Jumalan valkeudessa näki syntinsä ja turmeluksensa,\nsitä kalliimmaksi tuli hänelle Kristus. Ja jota likempään yhteyteen\nhän pääsi ristin Herran kanssa, sitä aremmaksi kävi hänen omatuntonsa\nsynnille ja Pyhän Hengen nuhteille. Täten kehittyi hän nöyräksi\nkristityksi ja puhtaan evankeliumin julistajaksi. Uskollisesti pysyi\nhän oppilaana Herran koulussa elämänsä loppuun asti.\n\nJansonin kääntyminen tapahtui v. 1825 tahi 1826. Viimemainittuna\nvuonna on hän omistamaansa \"Halullisten sieluin laulukirjan\"\nkanteen kirjoittanut: \"En minä epäile, vaikka maailma minua soimaa.\nKristuksen ansioon minä turvaan. Hän vielä vahvistakoon minua\".\nAlusta alkaen Herra koetteli hänen uskoaan. Ihmiset pilkkasivat häntä\nja omat vanhemmatkin arvelivat, nähdessään tuon ennen niin iloisen\npoikansa alakuloisena istuvan kirjojen ääressä: \"No, nyt ei tule\ntyöstä mitään\". Näitä kärsimyksiä lisäämään liittyivät leipähuolet.\nHän oli näet mennyt naimisiin, eivätkä pienet tulonsa räätälinä\nriittäneet perhettä elättämään. Hän päätti sentähden turvautua\nmaanhoitoon. Mieslahden Saukkovaaralta löysi hän hyvän talonpaikan\nautiosta korvesta. Siihen rakensi hän tuvan, jonka ympäri vähitellen\npieniä viljelyksiä syntyi. Paikan nimeksi pantiin _Sorjola_. Muutto\ntapahtui v. 1828.\n\nJansonin vielä Paltamon kirkonkylässä asuessa, kävi kirkkomatkoillaan\nhänen luonaan silloin tällöin muutamia arkatuntoisia ihmisiä\nMieslahdelta ja Melalahdelta neuvottelemassa hengellisissä asioissa.\nTämä osoittaa, että hän jo siihen aikaan alkoi herättää huomiota.\nVarsinaisen maineensa perusti hän kuitenkin vasta Mieslahdella\nasuessaan. Tämä kyläkunta pysyi kyllä edelleenkin verraten\nkylmänä, mutta Melalahdella jo ennen syntynyt liike virkistyi\nhänen hoitamanaan hyvin elävähenkiseksi. Eikä rajoittunut Jansonin\nvaikutus siihen. Ennenpitkää alkoivat Ristijärveläiset käyttää häntä\nneuvonantajanaan, ja hänen köyhässä uutistalossaan nähtiin heränneitä\nHyrynsalmelta asti. Varsinkin Mikkosen tuomitsemisen jälkeen,\njolloin hämmästys ja uupuminen valtasi monen mielen, oli valistuneen\nja taitavan johtajan tarve näillä seuduin suuri. Semmoinen\nmies oli Janson. Ei hän tehnyt turhaksi Jumalan työtä Mikkosen\nsanankuulijoissa, mutta hän koetti tyynnyttää noita levottomia\nheränneitä johdattamalla heitä ristin juureen sekä selvittämällä\nuskonelämän salaisuutta niille, jotka ikävöivät entisiä suloisia\ntunteitaan. Hän oli evankelinen opettaja, mutta hänen julistamassaan\nevankeliumissa oli aina suolaa. Tyyntä ja maltillista, vaatimatonta\nja hiljaista oli hänen puheensa. Vaan ei puuttunut häneltä silti\nvoimaa, jos tällä sanalla tarkoitetaan hengen voimaa. Miten vähän\nhän etsi omaa kunniaansa, näkyy siitäkin, että Mikkonen, palattuaan\nPietarista, asettui asumaan hänen luoksensa. Ei kadehtinut Janson\ntuota ennen suosittua johtajaa eikä tahtonut vieroittaa kansaa\nhänestä. Syynä siihen, ettei Mikkonen enään esiintynyt puhujana\nseuroissa, oli luultavasti Paavo Ruotsalaisen kielto. Tämä oli nim.\nKajaanin markkinoilla helmikuussa 1835 ankarasti nuhdellut häntä ja\nvaatinut häntä luopumaan entisestä opettajavirastaan. Samaa neuvoi\nhänelle myöskin Janson, vaan hyvin hellästi ja ystävällisesti.\nMikkosen kunniaksi mainittakoon, ettei hän vastustanut kieltoa eikä\nkoettanutkaan kylvää erimielisyyttä heränneisiin. Noudattaen Jansonin\nneuvoa, piti hän sensijaan hartauspuheita lapsille, siten vaikuttaen\npaljon hyvää kasvavassa sukupolvessa [Kert. (1896) Anna Pikkarainen\nsekä past. F. F. Lönnrot. Näiden antamia tietoja on sittemmin (1897),\nniinkuin esipuheessa olen maininnut, täydentänyt past. J. Väyrynen,\njoka niitä on tiedustellut Jansonin leskeltä ja pojilta.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäitten seutujen herännäisyysliikkeen keskustaksi tuli jo varhain\nKajaanin kaupunki. Tänne muutti tammikuussa v. 1831 ennen mainittu\n_Antti Juhana Malmgren_. Niinkuin tiedämme, oli hän Kuopiossa\nollessaan tutustunut sekä Ruotsalaiseen että Renqvistiin ja ajottain\nosoittanut taipumusta liittymään viimemainittuun. Vielä Kajaaniin\nmuutettuaan piti hän häntä ystävänään ja oli kirjeenvaihdossa\nhänen kanssaan. Apteekissaan myyskenteli hän Renqvistin kirjoja\nja osoitti mieltymystä hänen katsantotapaansa, jos kohta hän ei\njulkisesti esiintynytkään hänen opetuslapsenaan. Päinvastoin pitivät\nKajaanilaiset häntä Paavon vilpittömänä ystävänä, niinkuin hän\ntodellisuudessa olikin. Kuten vasta saamme nähdä, tuli myöhemmin\nnäkyviin, että Renqvistin katsantotapa oli Malmgreniin syvemmältä\njuurtunut, kuin Savon heränneet olivat otaksuneet. Tämä ei ole\nmiehelle häpeäksi, jos kohta hän sen kautta oli joutua harhateille.\nSe osoittaa päinvastoin, ettei hänen uskonnollisuutensa ollut\nihmisorjuuden vaikuttamaa, vaan elävän kristillisyyden tarpeesta\nlähtenyttä.\n\nMalmgren oli syntynyt 1799 ja siis Kajaaniin muuttaessaan verraten\nnuori. Mutta hänellä oli paljon kokemusta hengellisissä asioissa, hän\noli perehtynyt heränneitten katsantotapaan ja siitä syystä sopiva\npaikkakunnalla syntyvän liikkeen palvelukseen. Innolla ryhtyi hän\nuudessa kodissaan jatkamaan niitä jumalisuuden harjoituksia, joihin\nhän Kuopiossa asuessaan oli tottunut. Kummituksena pidettiin häntä\nalussa, sillä eiväthän ainakaan säätyhenkilöt näillä tienoin vielä\nolleet tuommoisiin \"hullutuksiin\" antauneet. Hänen iltasin pitämiinsä\nkotihartauksiin saapui kyllä rehellisessä tarkoituksessa jo ensi\nvuonna silloin tällöin joku syrjäinenkin, vaan näiden kera myöskin\npilkkaajia, naisten vaatteisiin pukeutuneita poikasia y.m. Vaan kun\nMalmgren 1832 meni naimisiin, muuttuivat olot. Hänen vaimonsa, jonka\nnimi oli _Maria Elisabet Vesterlund_, oli kotosin Nilsiästä, missä\nhän oli tutustunut heränneisiin ja heihin rakkaudella liittynyt.\nJos kertomus, [Muutamat vanhat heränneet Kajaanissa] että Paavo\nRuotsalainen olisi ollut Malmgrenin puhemiehenä, olisikin perätön,\ntiedetään varmuudella, että nuori rouva Kajaaniin muuttaessaan hyvin\ntunsi tuon herännäisyyden kuuluisan johtajan sekä piti häntä suuressa\narvossa. Hän oli myöskin tottunut kanssakäymiseen heränneitten\ntalonpoikien kanssa sekä tutustunut heidän seuratapoihinsa. Niinpä\noli hän oppinut \"Siionin\" ja \"Halullisten sieluin virsien\" nuotit,\nja kun hänellä oli kaunis ja kuuluva ääni, kykeni hän muillekin\nniitä opettamaan. Viimemainittu seikka olikin lähinnä syynä siihen,\nettä seurat Malmgrenin kodissa, heti nuoren rouvan sinne tultua,\nmuuttuivat elävämmiksi. Mitä luettu ja puhuttu sana ei ollut voinut\nvaikuttaa välinpitämättömien herättämiseksi ja pilkkaajien suun\ntukkimiseksi, sen teki ennenpitkää kaunis veisuu, joka Kajaanin\napteekkitalosta yhä raikkaampana ja täysiäänisempänä kuului.\n\nHyvänä apuna oli Malmgrenilla hänen apulaisensa apteekissa _Henrik\nTrast_. Tämä myöhempinä aikoina varsinkin Kajaanin tienoilla\nyleisesti tunnettu mies ja sikäläisten heränneitten ehkä etevin\nedustaja, oli kotosin Kalajoelta, mistä hän lapsena isänsä kera\noli muuttanut Kuopioon. Hän oli syntynyt jouluk. 4 p:nä 1805.\nAlkuperäisen nimensä Turuinen oli hän, ruvetessaan soittajaksi\nsotaväkeen, muuttanut nimeksi Trast. Otettuaan tahi saatuaan eron\nsotaväestä, meni hän oppilaaksi Kuopion apteekkiin, jossa Malmgren\nsiihen aikaan oli proviisorina. Trast heräsi ja liittyi heränneisiin.\nKun Malmgren muutti Kajaaniin, seurasi hän mukana. Trast oli\nharvinaisen hyväpäinen, hänellä oli hyvä puhelahja ja voimallinen\nääni. Hän oli ikäänkuin luotu heränneitten johtajaksi. Muun ohessa\nkerrotaan hänen jo nuorena osoittaneen suurta kykyä arvostelemaan\nihmisiä. Ja johtajan asemaan hän kohosikin, vaikkei hän Kajaanissa\nasuessaan vielä ole semmoisena tunnettu.\n\nKajaanin puolen herännäisyys kantoi kaikessa Savon herännäisyyden\nleimaa. Yllämainittujen henkilöiden muutto sinne ilmaisee syyn.\nRouva Malmgren käytti alussa kotiseutunsa talonpoikien pukua, tummaa\nhametta ja körttiröijyä sekä tummaa huivia päässään. Palmikko\nriippui vapaana niskassa. Kun sitäpaitsi jo alusta alkaen Paavo\nRuotsalainen, L. J. Niskanen y.m. kuuluisat Savon miehet vuosittain\nsaapuivat Kajaanin talvimarkkinoille (helmikuussa) ja usein myöskin\nsyysmarkkinoille (joulukuussa), ei sovi kummastella, että miehetkin\nalkoivat käyttää Savon heränneitten pukua, varsinkin koska se näillä\nseuduin entisinä aikoina oli ollut yleistä ja Kiehimäen-reitin\nvarrella asuvat heränneetkin olivat ottaneet sen käytäntöön. Usein\nkävivät Kajaanilaiset ja Ristijärveläiset Savossa sikäläisiä\nystäviään, etenkin Paavo Ruotsalaista tapaamassa, ja kun siellä\nhuomasivat kaikkien heränneitten käyttävän eri pukua, juurtui tämä\ntapa juurtumistaan heihinkin. Ei kukaan heitä siihen pahoittanut,\nmutta niin yleistä tuo jo v. 1835 Kajaaninkin seuduilla oli, että\nepäiltiin maailman ystävyydestä jokaista, joka ei herättyään ottanut\nesimerkkiä noudattaakseen.\n\nOlemme ennen kertoneet Savon kielilläpuhujista ja Paavo Ruotsalaisen\nkäytöksestä heitä kohtaan. Hänen luonaan käydessään olivat Kajaanin\npuolen heränneet monesti kuulleet heidän kummallista puhettaan\nja tottuneet siihen käsitykseen, että tuo ilmiö eriämättömästi\nkuului elävään kristillisyyteen, jos kohta kielilläpuhumisen lahjaa\nei suinkaan pidetty elävän kristityn ehdottomana tuntomerkkinä,\nvaan päinvastoin hengellisenkin sairaloisuuden ilmaisijana.\nMikkosen johtajana ollessa yltyi tuo henki vallattomaksi, temmaten\nmuassaan joukottain suruttomiakin ja vilpillisiä, vaan Janson\nsai sen asettumaan. Hänen käsityksensä asiasta oli aivan sama,\nkuin Paavo Ruotsalaisen, ja hän kohteli tuohon tilaan joutuneita\nsamoin kuin hänkin. Muutoin on omituista, että tämä kummallinen\nheikkous eli voima -- miksi sitä sitten sanottaneekaan -- ilmestyi\nmonessa paikkakunnassa varsinaisen herätyksen enteenä. Niin\nesim. _Kuhmoniemellä_ v. 1834-35, missä lapsetkin horrostilassa\nsaarnasivat, näkivät kauheita unia j.n.e. Nurmeksen läheisyys\nja Pielisjärven herännäisyyden vaikutus on tässä silminnähtävä,\nvarsinkin kun tiedetään, että karjalaiset siihen aikaan usein\nkulkivat Oulussa Kajaanin kautta. Vaan löytyy siihen toinenkin syy.\nSe on Jumalan salaisuus. Tuntuu kuin tahtoisi hän antaa ihmisten\nkokea odottamattomia myrskyjä sieluissaan, ennenkuin hän itse\nheitä \"hiljaisessa tuulenhyminässä\" kutsuen lähestyy [Niskanen,\nMuistokirja; Kajaanin kirkonkirja; L. J. Niskasen kirjeet N. K.\nMalmbergille 13/9 35 ja 2/2 38; Helsingfors Morgonblad 1835 n:o 51;\nAnna Pikkaraisen kertomukset (1896).].\n\n       *       *       *       *       *\n\nV. 1835 ilmestyi Runebergin toimittamassa \"Helsingfors Morgonblad\"\nnimisessä sanomalehdessä kirjoitus nimellä \"Lahkolaisuudesta Kajaanin\ntienoilla\". Sen alla on nimimerkki E (li as) L(önnrot). Kirjoittaja\non siis henkilö, joka, jos kukaan, ymmärsi Suomen kansan luonteen,\ntiesi sen surut ja ilot. Ja kuitenkin on se ilmiö, josta hän tässä\npuhuu, hänelle käsittämätön, sen \"syntyjä syviä\" hän ei löydä.\nKirjoituksen pääsisältö on seuraava.\n\nPuhuttuaan Mikkosen vaikutuksesta Ristijärvellä, hänen\nsyyttämisestään oikeuden edessä ja matkastaan Pietariin (paikan nimeä\nei mainita), kertoo Lönnrot eräästä naisesta, joka, hänen lääkärinä\nkerran matkustaessaan Puolangalla, tuotiin hänen parannettavakseen.\nSairas esiintyi mielipuolen tavoin, hyppi ja tanssi, huutaen \"Pyhä\nHenki, Pyhä Henki\". Kun Lönnrot ei tuolle mitään voinut, alkoi\nhän varoittaa saapuvilla olevia kuuntelemasta Mikkosen puheita,\nkehottaen heitä luopumaan seuranpidosta ja alkamaan harjoittaa\n\"hiljaista jumalisuutta\". Tyytymättömyyttä ilmaisevaa melua alkoi\nkuulua kuulijain joukosta. Väitettiin ettei sairas ollut mielipuoli,\nvaan riivattu, ja hänelle sanottiin: \"Paha henki sinussa on, vaan\nei pyhä\". Silminnähtävästi ei kirjoittaja näy aavistaneenkaan,\nettä viimemainittu arvostelu sisälsi paljon mietittävää, miten\nerehtynyttä se kysymyksessä olevaan sairaaseen sovitettuna sitten\nehkä olikin. Ja yhtä vähän näkyy Lönnrot käsittäneen erään toisen\nnaisen tilaa, jota hän oli puhutellut Manamansalon saarella.\nKeskustelustaan hänen kanssaan kertoo hän seuraavaa. Saatuaan\ntietää, ettei Lönnrotin mukanaan kuljettama lääketieteellinen kirja\nollutkaan hengellinen kirja, niinkuin hän, otaksuen hänen olevan\n\"valittuja\", ensin oli luullut, lausui nainen, kun tuo tuntematon\nvieras alkoi tiedustella hänen kirjojaan: \"Huutavan ääni\" on paras.\n(Kirja oli vasta painosta ilmestynyt ja luultavasti ostettu Kajaanin\napteekista.) Kuultuaan että Lönnrotkin, jolle hän näytti tämän\naarteensa, piti sitä hyvänä, kysyi nainen, mitä hän arveli niistä,\njotka olivat luopuneet maailmasta. Vastaus kuului: \"Jumalanpelko\nolisi vielä parempi, jos se ilmenisi paitsi uskona Kristuksen\ntäydentekemiseen ja pitkissä liepeissä myöskin hyvissä töissä\".\nTämän yhteydessä moitti Lönnrot heränneitten muista eroavaa pukua,\nheidän seurojaan, heidän liiallista veisaamistaan, rukoilemistaan\nja saarnaamistaan. \"Mitä seuroihin tulee\" vastasi nainen, \"niin\ntunnustammehan 3:ssa uskonkappaleessa, että on olemassa uskollisten\npyhä yhteys, miksi emme eläisi, niinkuin Jumalan sana käskee?\" \"Vaan\nonhan jo näkyvässä kirkossa pyhäin ihmisten yhteys\". Nainen vastasi:\n\"Kun maailma kerran on langennut Jumalasta, ei ole se pyhä, vaan\npäinvastoin\". Lönnrot kertoo tämän johdosta huomauttaneensa, että\nkirkko on pyhä, jos kohta siihen kuuluu jumalattomiakin. Nainen\nei eksynyt kirkkoa tuomitsemaan, vaikka vieraansa, ymmärtämättä\nhänen oikeutettuja muistutuksiaan, häntä vastaväitteillään tuohon\npakoittamalla pakoitti. Ja kuitenkin arvostelee Lönnrot häntä ja\nhänen hengenheimolaisiaan lahkolaisiksi! -- Kirjoituksessa moititaan\nsitten varsinkin heränneitten suhdetta muihin ihmisiin ja heidän\nalakuloista olentoaan. Siinä sanotaan muun ohessa: \"He kieltävät\nkaiken maallisen ilon, eivät kärsi tanssia, soitantoa, leikkiä eikä\nlaulua (paitsi hengellistä), jossa kaikessa mieli hakee virkistystä,\njotta se ei huolista masentuisi. Pietistin tuntee jo ulkomuodolta.\nSilmissä on outo, terveen katseesta eroava loiste, nenä tulee\nikäänkuin terävämmäksi, posket kutistuvat, puhe menettää voimansa,\nja kaikki on lakastuneen näköistä. Aina kun näen semmoisen henkilön,\ntulen murheelliseksi, ajatellessani niitä monia harhateitä, joille\nihmiset saattavat eksyä\". Että esim. tuolla Manamansalon naisella,\njoka \"ennen oli ollut kuuluisan kaunis\", vaan nyt oli noin surkean\nnäköiseksi mennyt, kaiken alakuloisuutensa uhalla oli ilo, jota hän\nei olisi vaihtanut maailman kaikkiin huvituksiin, sitä Lönnrot ei\nnäy aavistaneenkaan. Ja kun nainen hänelle lopuksi lausui: \"Aivan\nsamalla tavalla kuin te koettaa sielunvihollinenkin houkutella meitä\nmaailmaan\", piti hän tuota puhetta säälittävänä eksytyksenä, jolle\neivät järjelliset vakuuttamiset mitään voi. Outoa on niinikään, ettei\nhän, tuo koruttomuutta ja isien yksinkertaisia tapoja rakastava\nmies, puhuessaan naisen kanssa heränneitten vaatteista, ottanut\nkuullaksensakaan tämän puolustusta: \"Kun jumalanpelkoa vielä oli\nmaassa, käyttivät vanhat tämmöistä pukua\". Ei hän siinäkään saanut\nnähdyksi muuta kuin lahkolaisuutta. -- Monta esimerkkiä mainitsee\nLönnrot kielilläpuhujista ja hurmahenkiseen horrostilaan joutuneista.\nHän kummastelee tätä omituista ilmiötä, tunnustaen ettei hän sitä\nymmärrä. Siitä oli hän vakuutettu, etteivät tuolla tavoin tainnoksiin\njoutuneet teeskennelleet, koska \"he selvittyään häpesivät tätä\ntilaa\". Sitäpaitsi sanoo hän palavalla päreellä kosketelleensa\n\"Pyhän Hengen kanssa seurustelevia\", ilman että pieninkään liike\nolisi ilmaissut heidän siitä tietäneen. \"Mistä he saavat nuo\nkäsittämättömät sanat?\" kysyy hän sekä lausuu: \"En voi kieltää,\nettä todellinen poikkeus sielun toiminnasta sen terveessä tilassa\non syynä tuohon heränneitten tunnottomaan horrostilaan joutumiseen,\nheidän näkyihinsä ja ennustuksiinsa, miksi sitä sitten sanoisinkaan.\nMuutamat väärin käsitetyt raamatunpaikat esim. 1 Kor. 14 ovat\nepäilemättä ensin johdattaneet monen ajattelemaan tämmöistä tilaa, ja\nnämä ovat sitten ottaneet toteuttaakseen aatetta käytännössä. Heihin\njuurtuneena on se, tarttuvaa kuin on, levinnyt muihin\". Arvostelu,\njoka muutoin tuntuu oikealta, on kuitenkin ainakin yhdessä kohden\nerehdyttävä. Näkyjä ja kielilläpuhumista ilmaantui monessa paikassa,\nesim. juuri Kajaanin tienoilla, ilman että tuohon tilaan joutuneet\nsiitä olivat mitään lukeneet tahi kuulleet puhuttavankaan. Myöhemmin\nkyllä heränneet siitä tiesivät, ja moni vilpillinen haaveilija\npuolustikin itseään ja ystäviään raamatun sanoilla, vaan alkuaikoina\nei siitä ylimalkaan vielä tiedetty.\n\nKirjoituksensa päättää Lönnrot seuraavalla kuvauksella: \"Oli kerran\nkaksi miestä, jotka laaksossa olevasta mökistään lähtivät vuorelle,\nmissä heidän herransa asui. Toinen katsoi alituisesti vuorta, johon\nhän pyrki, sillä hän pelkäsi muutoin eksyvänsä. Sentähden hän usein\nlankesi, puitten juuriin takertuneena ja loukaten itsensä kiviin.\nToinenkin katsoi usein vuorta kohti, vaan tämän ohessa maahankin,\nkulkien eteenpäin lankeamatta ja loukkaamatta itseään. Mutta\nympärillään hän näki milloin ruohoja ja kukkia, milloin kypsiä\nmarjoja ja hedelmiä, ja kerran auttoi hän matkakumppaninsa ylös\nsyvästä, mutaisesta kuopasta, johon tämä oli hukkua. Kumpikin pääsi\nkuitenkin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: miksi olet\nniin kurjan näköinen, miksi tuijottavat silmäsi, niinkuin moneen\nyöhön et olisi nukkunut, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset?\nVeljesi sitävastoin näyttää iloiselta ja hänen vaatteensa ovat\npuhtaat. Lähdittehän samasta kodista ja samahan matka oli teillä\nkuljettavana? Silloin vastasi mies: kyllä lähdimme samasta asunnosta\nja samaa tietä olemme kulkeneet, mutta tuo katseli maan kukkia ja\nsöi sen hedelmiä, minä sitävastoin katselin alituisesti tätä vuorta,\njotta en eksyisi. Silloin lausui vuoren herra: sinä tyhmä, olisit\ntehnyt niinkuin veljesi teki, sillä niin korkea on minun asuntoni,\nettä se näkyy kaikkialle, minne olisit tullutkaan, vaan taisit luulla\nsitä laakson asuntojen kaltaiseksi\".\n\nLönnrotin kirjoitus ei ole pahassa tarkoituksessa kirjoitettu.\nVaan myötätuntoisuutta siltä puuttuu ja sitä asian ymmärtämistä,\njota paitsi tasapuolinen arvostelu on mahdoton. Hän tarkastaa vain\nherännäisyyden varjopuolia ja eksyy niihin, niin ettei hän saa\nnähdyksi pääasiaa. Hän kyllä tunnustaa, että heränneet yleensä ovat\n\"hiljaista ja hyväntahtoista kansaa\", vaan heidän uskonnollisen\nelämänsä miltei ainoaksi tuntomerkiksi jää sairaloisiin ja\nhäiritseviin liikutuksiin purkautuva hurmahenkisyys, hengellinen\nylpeys sekä tuo muka aivan aiheeton eroaminen muista ihmisistä\nja heidän tavoistaan. Hän ei muista, että kaikki elävähenkiset\nuskonnolliset liikkeet kaikkina aikoina ovat Herran opetuksen mukaan\nkehottaneet ihmisiä maailman ja itsensä kieltämiseen, eikä ymmärrä,\nettä juuri pietismi oli kutsuttu Suomen kirkossa raivaamaan auki\nJumalan ja maailman valtakunnan välistä rajaa. Jos pietistit tätä\ntehdessään yksityisseikkoihin nähden eksyivät yksipuolisuuksiin, on\ntämä syrjäseikka sen suuren totuuden rinnalla, että he tahtoivat\nantaa koko sydämmensä sille Herralle, joka heidät oli synnin unesta\nherättänyt. Aivan erehdyttävä on myöskin, kuten olemme nähneet, sekin\nväite, että kielilläpuhumiset, haaveilevat näyt y.m. senkaltaiset\nilmiöt olivat herännäisyyden vasituisina tuntomerkkeinä. Niin ei\nollut alkuaikoinakaan, vielä vähemmin myöhemmin. Hyvin outoa on\nniinikään, ettei Elias Lönnrot päässyt käsittämään tämän liikkeen\nsuurta merkitystä kansan siveellisen kannan korottajana, sen\nlukuhalun herättäjänä, sen käsityskyvyn kasvattajana, sanalla\nsanoen sen henkisen ja aatteellisen elämän edistäjänä. Hän edustaa\ntässä syvään juurtuneita ennakkoluuloja, joiden läpi pietismin oli\nmurtauminen.\n\nLönnrotin kirjoitus on kirjoitettu heinäkuussa. Jo elokuussa\nsai Paavo Ruotsalainen siitä tietää [L. J. Niskasen kirje N. K.\nMalmbergille 13/9 35.]. Muutaman viikon kuluttua vastasi siihen\nheränneitten puolesta, vaan nimeään ilmaisematta, Malmberg [Osa\nkäsikirjoituksesta löydetty N. K. Malmbergin papereista.]. Vastaus\non siinä kohden erehdyttävä, että hän väittää kirjoituksen\nsyntyneen moittimisen halusta, vaan muuten asiallinen ja puolueton.\nMalmberg esim. myöntää, että moni herännyt valitettavasti oli\njoutunut harhateille. Hän sanoo tämän johtuneen siitä, että\n\"heränneillä on monta vihamiestä, vaan vähän opettajia, jotka\nrakkaudella olisivat heitä hoitaneet\". Heränneitten nimessä kieltää\nhän milloinkaan pitäneensä noita eksyneitä, joista Lönnrot oli\npuhunut, herännäisyyden edustajina, jos kohta heitä on koetettu\nkärsiä, jotta he hurmahenkisyydestään luopuisivat ja Kristuksen\nopetuslapsiksi tulisivat. Muutoin liikkuu vastaus alusta loppuun\nsen jyrkän kristillisyyden kannalla, jota Malmberg jo siihen aikaan\nedusti. Kuvattuaan heränneitten entistä elämää maailmassa ilman\nJumalatta, viittaa hän siihen muutokseen, jonka Herran armo on heissä\nvaikuttanut, sekä näyttää, miten mahdoton ylhäältä syntyneen elämän\non viihtyä maailmankaltaisuudessa ja synnin palveluksessa. Ehdoitta\nasettuen Jumalan sanan vaatimusten kannalle, puhuu hän elävän uskon\nluonteesta, sen taisteluista ja korkeasta päämäärästä. Kirjoitus ei\nole teologiaa, se on rohkean herätyssaarnaajan korutonta puhetta\npäivän polttavimmassa kysymyksessä. Jos joku sana siinä tuntuukin\nkiivaalta ja ankaralta, tulee muistaa, että Lönnrotin väärä ja\nloukkaava kuvaus herännäisyydestä ei ollut omiaan kehottamaan\nvastustajaa suvaitsevaisuuteen. Runeberg otti vastauksen lehteensä,\nlausuen siitä seuraavat sanat: \"Kannattamatta niitä mielipiteitä,\njotka näyttävät aiheuttaneen tämän kirjoituksen, ja pystymättä\nlöytämään mitään loukkaavaa siinä yksinkertaisessa, sävyisässä\nesityksessä, jota vastaan se on tähdätty, ei ole toimitus pitänyt\nsopivana olla sitä julkaisematta, varsinkin koska kirjoitus, kielestä\nja kirjoitustavasta päättäen, on todistuksena siitä, että sillä\nuskonnollisella katsantotavalla, jota sanotaan löytyvän muutamissa\nKajaanin seudun talonpojissa on puolustajia sivistyneiden luokkien\noppineissakin\".\n\nTähän päättyi sillä kertaa väittely. Siitä näkyy muun muassa,\nettä etevimmätkin henkilöt silloin vielä hyvin vähän tunsivat\nherännäisyyttä ja vielä vähemmin aavistivat, kuinka levinnyt liike jo\nsiihen aikaan oli.\n\nEnnenkuin päätämme tämän silmäyksen Kajaanin seudun herännäisyyden\nsyntyyn, on paikallaan huomauttaa siitä, ettei Lönnrot yllämainitussa\nkirjoituksessaan puhu sanaakaan Jansonista, vaikka tämä jo silloin\noli sikäläisten heränneitten tunnustettu johtaja. Hän vain kertoo,\nettä muutamissa paikkakunnissa, niinkuin Kiuruvedellä ja Kajaanissa\n(Mikkonen), löytyi johtavia henkilöitä. Ainoastaan Paavo Ruotsalaisen\n\"päällikkövirka\" näkyy hänestä kannattavan mainitsemista. Siitä hän\nlausuu: \"Heränneet kunnioittavat häntä enemmän kuin katolilaiset\npaavia\". -- Tämäkin osoittaa, miten vaatimattomasti ja melua\nherättämättä Janson toimitti vaikeaa työtään syrjäisessä perukassaan.\nJuuri semmoiset miehet, kuin hän, olivat herännäisyyden oikeita\nedustajia, mutta niitä ei maailma tuntenut. Heihin soveltuvat\napostolin sanat \"niinkuin tuntemattomat ja kuitenkin tunnetut\".\n\n\n\n\nXXI.\n\nPaavo Ruotsalaisen oppi leviää. Uusia työaloja ja uusia työvoimia.\n\n\nSavon herännäisyys on erämaan lapsi. Se syntyi syrjäisessä seudussa\nja liikkui lapsuutensa aikana kernaimmin etäisten kappeliseurakuntien\nmetsäpoluilla. Suurille valtateille tuli se vasta myöhemmin.\nHuomattavimpia näistä Savon herännäisyyden kotiseuduista on\n_Suonenjoki_. Pieksämäen, Rautalammen ja Leppävirtain syrjämaista\nlohkastiin tämä seurakunta kappeliksi v. 1781. Se kuului alussa\nPieksämäen, vuodesta 1811 Rautalammen seurakuntaan. Kirkko\nrakennettiin v. 1784 [Akiander, Herdaminne.]. Suonenjoen ensimmäisenä\npappina oli ennen mainittu K. F. Bergh. Jo hänen aikanaan löytyi\nsiellä elävähenkisiä ihmisiä, vaan yleensä oli kansa hyvin raakaa ja\ntaikauskoista. Berghin toiminta pappina tarkoitti pääasiallisesti\nsivistymättömien sanankuulijoittensa taivuttamista kirkollisen ja\nyhteiskunnallisen järjestyksen kuuliaisuuteen. Mitään herätyksiä ei\nhän saanut aikaan, eikä hänen oma uskonnollinen kantansa häntä siihen\nvaatinutkaan. Nuo harvat vakaat kristityt, joita, kuten ennen olemme\nmaininneet, vuosisadan alussa täällä tapaamme, eivät olleet vasta\nalkaneen herännäisyysliikkeen synnyttämiä, vaan menneiden aikojen\nhurskauden jäännöksiä. Kristillissiveellisen järjestyksen ystävänä\nsuosi heitä Bergh, toivoen heidän avullaan saavansa seurakunnan\nraakaa elämää hillityksi ja parempia tapoja syntymään. Vaan eivät\nriittäneet nämä voimat, eikä jaksanut Berghkään kauan jatkaa\nkiittämätöntä työtään. Sekä ruumiin että sielun puolesta murtuneena,\ntäytyi hänen jättää virkansa apulaisten hoidettavaksi. Turhaan\ntoivottuaan, että vanhin poikansa, Juhana Fredrik, määrättäisiin\ntähän toimeen, sai hän v. 1828 apulaisekseen tämän nuoremman veljen\nNiilo Henrikin. Tästä vuodesta alkaen on muutos parempaan nähtävänä\nSuonenjoen seurakunnan oloissa.\n\n_Niilo Henrik Bergh_ syntyi Suonenjoen pappilassa joulukuun 6 p:nä\n1799. Yhtä tunnollisesti, kuin vanhemman poikansa opinnoista, piti\nisä huolta hänen luvuistaan. Häntäkin valmisti hän itse lukioon\notettavaksi. Niilo Henrik ei ollut läheskään niin lahjakas, kuin\nhänen vanhempi veljensä. Hän pääsi kuitenkin Porvoon lukion\noppilaaksi (1820) sekä ylioppilaaksi (1824). Kirjavaa oli hänen\nopintoaikansa. Kotiseudullaankin oleskellen antoi hän käytöksellään\nusein aihetta pahennukseen. Huonolla arvosanalla vihittiin hän\npapiksi vasta v. 1828 [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Porvoon\ntuomiokapitulin arkisto.].\n\nKuinka vähän miellyttävältä Berghin opintoaika tuntuukin, voi\nkuitenkin varmuudella otaksua, että hänen syntielämänsä monesti\ntuotti hänelle omantunnon vaivoja. Hellästi rakasti hän omaisiaan, ja\nvarsinkin näkyy hän pitäneen vanhinta veljeään suuressa arvossa. Moni\nseikka viittaakin siihen, että viimemainitun harras uskonnollisuus\njo ylioppilasaikoina häneen vaikutti, jos kohta ratkaiseva käänne\nNiilo Henrikin elämässä tapahtuikin vasta hänen papiksi tultuaan\n[N. H. Berghin kirje J. Fr. Berghille, Akiander VI, 204-205; J. Fr.\nBerghin päiväkirja.]. Oli miten olikaan, kun hän v. 1828 pappina\ntuli Suonenjoelle ja alkoi isänsä virkaa hoitaa, oli hänessä jo\ntapahtunut muutos. Niinpä hän esim. heti kokonaan luopui väkijuomien\nkäyttämisestä, siten vapautuakseen siitä helmasynnistä, jonka\nvoittamana hän oli syössyt itsensä moneen onnettomuuteen. Voimalla\nja innolla ryhtyi hän paimenvirkaansa hoitamaan. Hän ei lumonnut\nihmisiä loistavalla esiintymisellä, mutta hänen särjetystä sydämmestä\nlähtevät sanansa eivät voineet olla sanankuulijoihin vaikuttamatta\neikä hänen väsymätön, kristillisen rakkauden lämmittämä työnsä olla\nhedelmätöntä. Varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla vaikutti\nhän paljon. Seuraukset näkyivät pian. Ihmisiä alkoi herätä, alussa\nvähemmässä määrässä, vaan muutamien vuosien kuluttua joukottain. Jo\nv. 1832 oli Suonenjoen heränneitten luku suuri. Bergh ei ylpeillyt,\neivätkä lumonneet häntä nuo lukuisat joukot. Hän vaati enemmän\nkuin vain heränneitten joukkoon liittymistä. Niinpä kirjoitti hän\n7/3 31 veljelleen: \"Useampain seurakuntalaistemme sieluntila on\nylimalkaan sangen surkuteltavaa, huonoa, kylmää ja välinpitämätöntä.\nToiset pitävät asiaa tärkeänä ja totena, mutta eivät anna sijaa\nJumalan Hengelle vakavaksi herätykseksi, vaan elävät penseässä\nvälitilassa, joka on sangen vaarallista. Muutamia vakaita, armoa\nikävöiviä täällä kuitenkin, Jumalan kiitos, löytyy. Niiden kera olen\nviettänyt monta kehottavaa hetkeä, keskustellen heidän kanssaan\nja kehottaen heitä. Keskusteluissamme käy paljon kansaa, toiset\nosoittaaksensa harrastusta ja ollaksensa minulle mieliksi, toiset\nsaadaksensa jotakin selän takana meistä puhuttavaa\". Voidaksemme\noikein arvostella näitä sanoja, tulee meidän kuitenkin huomata, että\nne ovat kirjoitetut vuotta ennen Suonenjoen varsinaisen herätyksen\nalkua. Berghin ensimmäisenä apumiehenä Suonenjoen heränneitten\njohtamisessa oli _Pietari Vehviläinen_. Hän oli rakasluontoinen mies\nja nautti yleistä kunnioitusta seurakunnassa. Hänen kotinsa oli\nVehvilän kylässä, joka oli liikkeen huomattavimpia pesäpaikkoja.\nVarsinkin oli siellä sijaitseva Huuhan talo tunnettu seuratalo.\nSamanmielistä oli kansa myöskin Herralan kylässä, missä varsinkin\nRajakorven talossa usein pidettiin seuroja ja kestittiin kaukaisia\nvieraita. -- Muista Suonenjoen ensi herätyksen ajoilta tunnetuista\ntalonpojista, jotka esiintyivät seurapuhujina, mainittakoon _Gabriel\nMarkkanen_ Markkalan kylästä sekä _Pentti Korhonen_. Viimemainittu\noli naimisissa Paavo Ruotsalaisen tyttären Eevan kanssa ja asui näinä\naikoina loisena herännäismielisessä Vaajaniemen talossa. Hän oli\nlahjakas ja valistunut kristitty, joka nähdään siitäkin, että J. Fr.\nBergh kehotti häntä muuttamaan Nurmijärvelle, saadaksensa häneltä\napua sikäläisten heränneitten hoidossa.\n\nJo ennenkuin N. H. Bergh tuli papiksi Suonenjoelle, oli herännäisyys\nKuopiosta levinnyt _Leppävirroille_ ja _Joroisiin_. Sikäläinen\nliike oli syntynyt niihin aikoihin, jolloin Ruotsalainen ja hänen\nystävänsä väittelivät Kuopiossa Renqvistin kanssa. Kuten tiedämme,\npelkäsi Ruotsalainen \"tekopyhyyttä\" enemmän kuin mitään muuta syntiä.\nRenqvistin ja hänen ystäviensä vaativat kehotukset pyhitykseen, jonka\ntuli osoittautua kaikin puolin nuhteettomassa ja hurskaassa elämässä,\nheidän säännölliset hartausharjoituksensa, varsinkin nuo alituiset\nrukoukset, olivat hänestä farisealaisuutta vain, jota ei kyllin\njyrkästi saattaisi vastustaa. Tuon katsantotavan kukistamiseksi\nteki hän kaiken voitavansa. Hän painoi sitä alas vakailla, luihin\nja ytimeen tunkevilla seurapuheilla, hän pilkkasi sitä purevalla\nivalla ja kohteli sen edustajia usein hyvin loukkaavalla tavalla.\nNiin pitkälle hän tässä meni, että hän monessa tilaisuudessa\ntahallaan pani alttiiksi oman maineensa ihmisenä ja kristittynä,\njotta ei kukaan hänen kauttansa tekopyhyyteen joutuisi. \"Elämän\nvanhurskaus on uskon vanhurskauden hedelmä, ei päinvastoin\" siinä\nhänen pyhitysoppinsa tärkein kohta. Tämä itsessään oikea, Paavon\nihmeteltävän puhtaasta vanhurskauttamisopista ja hänen omasta\nkokemuksestaan johtuva opetus voipi kuitenkin, varsinkin väittelyjen\naikoina jyrkästi terotettuna, johtaa ykspuolisuuksiin, ja että niin\nkävikin, nähdään muun muassa Joroisten ja Leppävirtain heränneitten\nsuhteesta Suonenjoella alkaneeseen liikkeeseen. Asianlaita oli\nseuraava.\n\nNurmijärvelle muutettuaan, oli J. Fr. Bergh jälleen lähennellyt\nRenqvistiä. He näkyvät tarvinneen toisiaan varsinkin näinä aikoina,\njolloin kumpikin oli erotettuna entisistä ystävistään. Tuon huomaa\nheidän veljellisestä ja likeisestä kirjevaihdostaan, josta ennen\nolemme kertoneet. Usein vaihtoivat he ajatuksia rukouksesta.\nRenqvist terotti Berghille sen tarpeellisuutta, ja tämä osoitti\nyhä suurempaa taipumusta hänen käsitykseensä, kuitenkin eksymättä\nsen ykspuolisuuksia kannattamaan. Hän harjoitti polvirukousta sekä\nyksinäisyydessä että seuroissa. Siihen häntä vaativat jatkuvat\nkiusaukset ja kovat sisälliset ahdingot. Paavo Ruotsalainen,\njoka sai tietää asiasta ja pelkäsi Berghin eksyvän \"Renqvistin\npetokseen\", seurasi levottomuudella tuon hänestä vaarallisen\nystävyyden kasvamista. Hän kirjoitti Berghille v. 1829: \"Minä olen\nsaanut kuulla, että olette Renqvistin kanssa ruvennut pitämään\nuutta ystävyyttä. Hänen erehdyksensä on toista kuin Nurmijärven\nkristittyin (näistä myöhemmin), vaan molemmat erehdykset johdattavat\nhengelliseen sokeuteen. Sentähden, rakas ystävä, karta niin paljon\nkuin mahdollista näitä eriseuraisia henkiä ja näytä muillekin\nheidän petoksensa ja erehdyksensä, jotta ei yksikään heitä enää\nseuraisi. Minulla olisi palava halu teitä nähdä ja olisin käynyt\nsiellä syystalvella, vaan ei ollut terveyttä; kevättalvella en\njoutunut. Jos mahdollista on, niin karta Renqvistin petollista\noppia\". Bergh ei kuitenkaan rikkonut ystävyyttään Renqvistin kanssa\nja harjoitti seuroissaan edelleenkin polvirukousta, varsinkin koska\nhän tiesi, että Paavokin sitä monesti käytti sekä kotona että\nmatkoillaan. Renqvistin katsantotapaa kannatti myöskin N. H. Bergh.\nJohtamissaan seuroissa hänkin käytti polvirukouksia. Vaan tästä\nsyystä joutui hän epäluulon alaiseksi lähiseutujen heränneitten\nsilmissä. Hän kirjoittaa siitä veljelleen (7/3 31): \"Kaikin keinoin\nkoettaa vihollinen asettua täkäläisten heränneitten ja Kuopion sekä\nLeppävirtain ja Joroisten puolen heränneitten välille. He pitävät\nniin sanottua polvirukousta aivan tarpeettomana, vaikka armo siihen\non vaatinut minua ja monta muuta sekä täällä että muualla; Jesuksen\nesimerkki, oma tarpeemme ja Jumalan käsky kehottavat meitä tähän\nulkonaiseen nöyryyteen. Olkoon kaukana meistä, että tahtoisimme\nperustaa kuolemattoman sielumme pelastuksen mihinkään muuhun kuin\nJesuksen kalliiseen sovitukseen\". Tämän kysymyksen johdosta syntynyt\nriita yltyi hyvin kiivaaksi etenkin Suonenjoella, jonka läntinen\nrajapitäjä, _Rautalampi_, jo siihen aikaan oli Renqvistin opin\nvankimpia turvapaikkoja Savossa. Sinne, samoinkuin _Hankasalmelle_\nja _Pieksämäelle_, oli tämä suunta levinnyt Kangasniemen liikkeen\nkautta. Seuraava tapahtuma osoittaa räikeällä tavalla, miten vaikea\noli sovittaa Ruotsalaisen ja Renqvistin ystäviä keskenään ja kuinka\nvähän sitä itse teossa koetettiin.\n\nSuonenjoen ja Rautalammen mannermaat erottaa toisistaan Toholahden\nsalmi. Sen läntisellä rannalla, jota sanotaan _Toholahdeksi_,\npidettiin jo vuosisadan alussa vuosittain markkinat. Myöhempinä\naikoina saapui näihin tilaisuuksiin paljon kansaa, muiden kera\nheränneitä, jotka siten saivat tavata kaukaisiakin ystäviä. Kun näet\nseuroihin kokoontuminen ministerivaltiosihteerin ja prokuraattorin\npapistolle v. 1823 antaman ja v. 1828 uudistaman käskyn kautta\nkiellettiin, käyttivät heränneet näitä markkinoita Jumalan sanan\nviljelemiseen maallisten tointen lomassa. He kokoontuivat iltasin,\nusein myöskin keskipäivällä tahi aamusin jonkun paikkakunnalla asuvan\nystävän luo seuroja pitämään. Ei kukaan heitä siitä hätyyttänyt\neikä heidän hartauttaan häirinnyt, lukuunottamatta pilkkaajia,\njoita tietysti aina löytyi. Suonenjoen herätyksen alettua, kulkivat\nheränneet ahkeraan etenkin Toholahden markkinoilla. Miltei aina\nnähtiin siellä näissä tilaisuuksissa Paavo Ruotsalainen. Kun hän\nsyyskuussa v. 1831 sinne saapui, oli markkinapaikalle kokoontunut\nsuuri joukko heränneitä. Paavon ystävät seisoivat toisella,\nRenqvistin hengenheimolaiset toisella puolen tietä. Väli oli kireä,\nja jännityksellä odotettiin tuon kuuluisan miehen esiintymistä.\n\"Nyt se tulee\" kuului paikalle saapuneitten suruttomain sankasta\njoukosta, kun Paavo hevosen selässä ratsastaen Suonenjoen puolelta\nlaskeusi salmen poikki johtavalle sillalle. Tarkastaen joukkoja,\nlähestyi hän hitaasti toista rantaa. Hän oli heti käsittänyt aseman.\nPerille päästyään, laskeusi hän alas hevosen selästä, katseli\nkuulijakuntaansa ja lausui: \"Paljopa täällä on ihmisiä. Pitäisi\nminun teille jotakin puhua, vaan kurkku on kuiva. Eikö teillä ole\nviinaa?\" Suonenjokelaisten joukosta kurotettiin hänelle pullo pullon\nperästä. Paavo maisteli ja joi, pyysi sitten tupakkaa, otti hänelle\nojennetusta kukkarosta runsaan kourallisen, täytti piippunsa,\ntyönsi suuhunsa, varistellen loput päällensä ja maahan. Suruttomat\nnauroivat, vaan Renqvistiläiset, joiden keskuudessa jo siihen aikaan\nei ainoastaan väkijuomien käytäntö, vaan tupakan polttaminenkin\noli kielletty, alkoivat ääneen Paavoa soimata. Suonenjokelaiset,\njotka ymmärsivät, mitä \"ukko\" tuolla kummallisella esiintymisellään\noli tarkoittanut, vastasivat kiivailla sanoilla. Syntyi melua ja\nväittelyä, joka teki odotetun seurapuheen pitämisen mahdottomaksi.\nSemmoista ei kuitenkaan Ruotsalainen ollut aikonutkaan pitää. Hän oli\nmielestään puhunut, mitä hänen tässä tilaisuudessa tuli puhua. Vaan\nei ollut tämä esiintyminen siunaukseksi kenellekään. Se pahensi monen\nyksinkertaisen, loukkasi arkoja omiatuntoja ja tylsytti leväperäisiä\nsekä painoi, sittemmin monesti toistettuna, Paavo Ruotsalaisen\njaloon muistoon tahran, jota ei historia saa poistetuksi. Eikä ollut\nPaavon esiintyminen kysymyksessä olevassa tilaisuudessa omiaan\nyhdistämään herännäisyyden kahta puoluetta. Jo seuraavana yönä tuli\nnäkyviin, miten kiivasta mieliala oli. Eräässä riihessä nukkui joukko\nSuonenjokelaisia. He valvoivat vuoroonsa, jotta eivät vastapuolueen\nmiehet saisi sytyttää rakennusta tuleen. Pelko oli aiheeton, mutta se\nkuvaa asemaa.\n\nAivan väärin arvostelisimme Ruotsalaista, jos väittäisimme hänen aina\nyhtä ylimielisesti ja kevytmielisesti käsitelleen Renqvistin oppia\npyhityksestä, kuin tämä kertomus, pintapuolisesti tarkastettuna,\nnäyttää todistavan. Muun ohessa osoittaa eräs hänen näinä aikoina\n(1832) kirjoittamansa kirje, miten syvällistä ja vakaata hänen\nväittelynsä näistä asioista oli, kun hänen mielestään kannatti\nväittelyyn antautua. Kirje on vastaus Mikkelin pitäjässä asuvalle\nP. J. Ikoselle, joka oli tiedustellut hänen mielipidettään\npolvirukouksesta. Paavo kirjoittaa: \"Te sanotte kirjeessänne, että me\nkiellämme polvirukoukset. Se ei ole totta, vaan se on valheen hengen,\nsaatanan, petos. Minä olen lukenut raamattua ja tiedän, että Kristus\nsanoo: aina tulee rukoilla eikä väsyä (Luuk. 18: 1). Mutta hän\nkieltää taas toisessa paikassa fariseusten tavoin rukoilemasta, johon\nfariseusten erehdykseen heränneet sielut usein joutuvat, koska he\nrohkenevat tuntematonta Vapahtajaa rukoilla, vaikka heidän sydämmensä\non kaukana hänestä. Sen, joka tahtoo Jumalaa oikeassa järjestyksessä\nrukoilla, pitää ensin sisällisen parannuksen kautta tulla Kristuksen\ntykö ja saada häneltä henki ja elämä, voima ja valkeus. Vasta siinä\nvoimassa on hän sovelias lankeamaan Herran eteen, vasta sitten taitaa\nhän syntiä tekemättä polvillaan pitää rukouksia Herran edessä, ja\nvasta ne rukoukset ovat Jumalalle otolliset. Vaan jos me tästä\njärjestyksestä huolimatta yöt ja päivät olisimme polvillamme ja\nvaivaisimme itseämme, niinkuin Baalin papit Elian aikana, niin ei\nVapahtaja semmoisia rukouksia kuule eikä hän koskaan ole käskenyt\nmeitä niitä harjoittaa. Meidän täytyy kaikkien hävetä hänen korkean\nmajesteettinsa edessä. -- -- -- Jos me rohkenemme omassa nimessämme\nja omassa hengessämme langeta hänen eteensä, niin on tämä petosta\nja ulkokultaisuutta, ja kun sillä tavoin rukoilemme, jääpi sydän\nja mieli muuttumattomaksi. Tällä tavalla me olemme ymmärtäneet\nKristuksen opin. Vaan tämän luulevat sitten puoliheränneet\npolvirukouksen estämiseksi ja valehtelevat, että sitä kiellämme. En\nminä ole sitä koskaan kieltänyt. -- -- -- Jos mielesi tekee vasta\npolvillasi pitää rukouksia Herran edessä, niin ajattele ensin:\nminä olen suuri syntinen, kaikkinäkevä Vapahtaja, tokko minä olen\nmahdollinen lankeamaan sinun eteesi. Ja jos saat Herralta siihen\nhalua ja kehotusta, niin lankea polvillesi äläkä anna minkään estää.\nMutta jos sydämmesi ja sielusi ei tunne tätä kanssapuhetta Vapahtajan\nkanssa, niin älä harjoita polvirukousta, sillä ainoastaan sisällisten\nahdistusten ja murhetten kautta murtunut sydän on sovelias polvillaan\nHerraa rukoilemaan. -- -- -- Moni, joka heräsi synnin unesta, luulee\nitsensä kääntyneeksi, vaikka hänen sydämmensä vielä on muuttumaton.\nSemmoiset alkavat sitten Davidin ja Danielin tavoin, joilla oli\nJumalan Henki, polvillaan pitää pitkiä rukouksia, siten ansaitakseen\nJumalan armoa ja laupeutta. Eikö tämä ole hirmuinen petos?\"\n\nMiten oikea ja syvällinen tämä katsantotapa periaatteessa onkin,\ntuotti sen toteuttaminen käytännössä paljon hämmennystä. Syynä oli\nainakin suureksi osaksi se varomaton ja monesti sopimaton tapa,\nmillä Paavo koetti sitä kansanjoukoille terottaa. Seuraukset tulivat\npian näkyviin varsinkin Suonenjoella, joka oli rajamaana Renqvistin\nja Paavon ystäväin alueiden välillä. Tähän seurakuntaan muutti\nMaaningalta v. 1834 ennen mainittu Juhana Poikonen. Muiden täällä\ntoimivien maallikkosaarnaajien kera työskenteli hän tehokkaasti\nheränneitten opettajana ja neuvojana. Vaan helppoa ei ollut tämä\ntehtävä, vaikka Herran henki liikkui seurakunnassa ja ihmisiä\njoukottain heräsi. Puolueriidat häiritsivät totuuden voittoa. Ennen\nmainitsemassamme itsestään kirjoittamassaan elämäkerrassa kuvaa\nPoikonen asemaa seuraavin sanoin: \"Heränneet jakaantuivat kahteen\nlahkokuntaan. Toinen joukko puolusti Renqvistin oppia, pitäen\nrukouksia monta kertaa päivässä ja harjoittaen muuta ulkonaista\njumalisuutta ilman mitään tietoa. Toinen osa suostui Ruotsalaisen\noppiin. He olivat kuulleet, etteivät tuommoiset ulkonaiset\nharjoitukset ilman uskoa mitään auta. Vaan he käsittivät tämän\nväärin, antautuivat väärään vapauteen ja alkoivat elää törkeästi\".\nPoikosen, Korhosen ja Markkasen ahkera yhteistyö sai kuitenkin esteet\npoistetuiksi. Tehokkaana apuna ja hyvänä tukena oli heillä Bergh.\nTämäkin taipui Ruotsalaisen oppiin, jonka raamatullinen henki hänelle\npäivä päivältä kävi yhä selvemmäksi. Ja mitä nämä miehet eivät\nvoineet vaikuttaa, sen sai Paavo matkoillaan näillä seuduin aikaan.\nSuonenjoella käydessään asui hän pappilassa eikä vävynsä, Korhosen\nluona. Syynä siihen lienee ollut paitsi viimemainitun varattomuus\nsekin, että vaimonsa oli kääntymätön ihminen ja luonteeltaan\nepämiellyttävä. Eeva Korhonen oli sitäpaitsi viinaankin menevä.\n\nPaavon ja Berghin välillä syntyi likeinen ystävyys. Jos mikään, niin\noli Suonenjoen pappila \"herännyt talo\". Siellä sai Paavo tavata\npaikkakunnan johtavat henkilöt ja heidän kanssaan keskustella\nheränneitten hoidosta. Muitakin ystäviään näki hän varsinkin\nlauvantaina ja sunnuntaina täällä sekä heidän aivan lähellä olevassa\nkirkkomajassaan, _Kirkkola_ nimisessä talossa. Etenkin silloin, kun\nPaavo oli paikkakunnalla, olivat seurat hyvin elävät. Joskus niitä\nhäiritsi kielilläpuhujain paljous, kun virttä veisattaessa 5-6,\nväliin 10 henkilöä yhtaikaa puhui näkynsä ja saneli salaperäisistä\nasioista, vaan \"profeettain henget olivat profeetoille alamaiset\",\njollei muille, niin ainakin Paavolle, joka erinomaisella taidolla\nhoiti tuohon tilaan joutuneita. Kuten muualla, olivat kielilläpuhujat\nSuonenjoellakin enimmäkseen naisia. Kuuluisin näistä oli _Katarina\nPakarinen_ (k. 1868). -- Jotta ei tuo sairaloinen henki kiihtyisi\nliika voimalliseksi, kielsivät johtavat henkilöt heränneitä unista\nkeskenään puhumasta. Kokemuksistaan ja armontuntemisistaan saivat he\nkyllä ystävilleen kertoa, vaan heitä varoitettiin niihin autuutensa\ntoivoa perustamasta. \"Jesus Kristus ja hän ristiinnaulittuna\" --\nsiinä kaiken opetuksen ja keskustelun ydin.\n\nNiin suureksi kasvoi liike, että heränneet yksissä tuumin Berghin\nkanssa rakensivat jalkasillan Uittosalmen poikki, joka erottaa\nSuonenjoen pappilan alueen siitä mannermaasta, jolla kirkko\nsijaitsee. Usein kaikuivat vielä seurojen päätyttyä tältä sillalta\nSiionin virsien sävelet. Siitä sai se nimen \"Siionin silta\".\n[Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 203, 210,\n205, 128-129, 102-103, 170; Suonenjoen kirkonkirja; Poikosen ennen\nmainittu elämäkerta; Niskasen muistokirja; pitäjänkirjuri V. Suhosen\nkertomukset (Suonenjoella 1896), joita asessori K. A. Malmbergin\ntodistukset kaikin puolin tukivat.]\n\nRenqvistin oppi ei voinut säilyä Suonenjoella. Sen kannattajien\nluku vähenemistään väheni. Paavo Ruotsalaisen voimallinen henki,\njonka johdatettavaksi Berghkin yhä ehdottomammin taipui, painoi\nvastaväitteet alas. Samaan suuntaan työskentelivät muutkin johtavat\nhenkilöt. Paavon oppi pääsi ennenpitkää täällä täydellisesti voitolle\n[Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 203, 210,\n205, 128-129, 102-103, 170; Suonenjoen kirkonkirja; Poikosen ennen\nmainittu elämäkerta; Niskasen muistokirja; pitäjänkirjuri V. Suhosen\nkertomukset (Suonenjoella 1896), joita asessori K. A. Malmbergin\ntodistukset kaikin puolin tukivat.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nV. 1835 muutti Poikonen Suonenjoelta Joroisiin, asettuen asumaan\nlähelle _Pieksämäen_ rajaa. Viimemainitussa seurakunnassa oli jo v.\n1830 alkanut herätys. Lapsetkin joutuivat haaveilevaan horrostilaan,\nmoni täysikasvanut synninsurusta toivottomuuden tuskiin, toiset\nhillitsemättömään iloon, joka osoittautui tanssimisessakin ja\nhyppimisessä. Tätä käytti hyväkseen hurmahenkisyyteen taipusa\n_Pietari Riipinen_. Hän alkoi lumota noita vasta heränneitä\nkaikenlaisilla ennustuksilla pian tapahtuvista häiriöistä luonnon\nvaltakunnassa, maailman lopusta y.m. saaden aikaan suurta\nlevottomuutta. Lahjakas hän ei ollut, vaan hänen, tunteita\nliikuttavat puheensa, heräjävän kansan nälkä ja opettajien\npuute vaikuttivat, että ihmiset joukottain kokoontuivat häntä\nkuulemaan ei ainoastaan Pieksämäeltä, vaan naapuriseurakunnista,\nvieläpä etäämmältäkin. Noin vuoden ajan oli Riipinen vaikuttanut\nPieksämäellä, kun Poikonen sinne muutti. Vähitellen tapahtui nyt\nkäänne parempaan, vaikka hurmahenkisyys jo oli ehtinyt saada aikaan\npaljon turmelusta. Poikonen näytti raamatun sanalla, miten turhat\nja valheelliset Riipisen ennustukset olivat, siten onnistuen\njohdattamaan ainakin ymmärtäväisimmät Jumalan sanan kuuliaisuuteen.\nLevottomuus asettui kuitenkin vasta Paavon täällä käytyä (1835).\nHänen neuvottavakseen nöyrtyi Riipinenkin, ja raitis henki alkoi\nvallita Pieksämäen ja Joroisten heränneissä. Jonkunmoinen epävarmuus\nja huikentelevaisuus jäi kuitenkin häiritsemään varsinkin Pieksämäen\nheränneitä. Tämä nähdään siitäkin, että suuri osa heistä myöhemmin\ntaipui Renqvistin oppiin [Akiander VI, 210 ja IV, 90; Poikosen\nelämäkerta.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan, kuin _Korhonen_, Markkanen y.m. kansanmiehet\ntyöskentelivät Suonenjoen heränneitten opettajina, alkoi _Kuopion\nmaaseurakunnassa Pietari Puustinen_ semmoisena herättää huomiota.\nHän asui Puutosmäen Pitkälahdessa, missä hän harjoitti sepän\nammattia. Sinne kokoontuivat heränneet usein seuroja pitämään.\nKotipitäjänsä ulkopuolellakin liikkui Puustinen jo siihen aikaan.\nKuten vasta saamme nähdä, eksyi hän myöhemmin harhateille. -- Kuopion\nmaaseurakunnan heränneistä oli kotipitäjänsä ulkopuolellakin tunnettu\nmyöskin _Pietari Kinnunen_ [Akiander VI, 195; kert. (1896) V. Suhonen\nSuonenjoella ja asessori K. A. Malmberg.].\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Maaningan_ herännäisyysliike, joka Poikosen siellä asuessa oli hyvin\nvilkasta ja vuosi vuodelta kasvoi, lamautui hänen poismuuttonsa\njälkeen huomattavasti. Syynä siihen oli ehkä jossakin määrin _Olli\nHämäläinen_, joka saarnasi \"tekopyhyyttä\" vastaan niin ykspuolisesti,\nettä sikäläisten heränneitten niihin asti siivo elämä oli joutua\narveluttavaan vaaraan. Itse hän ennenpitkää sortui monenlaisiin\nvikoihin ja menetti siitä syystä kaiken arvonsa innokkaimpain\nkannattajainsakin silmissä, vaan sitä ennen oli hän jo ehtinyt\naikaansaada paljon häiriötä ja eripuraisuutta sanankuulijoissaan.\nVielä suuremmaksi vahingoksi täkäläisille, vieläpä muillekin\nheränneille oli seurakunnan kappalainen _K. K. Björklund_. V. 1816\nmäärättiin hän tähän virkaan ja liittyi alusta alkaen heränneisiin,\njotka häntä pitivät tosi ystävänään. Ja semmoisena hän kykynsä mukaan\naina esiintyikin. Hän esim. kirjoitti sen alamaisen anomuksen,\njonka nojalla Iisalmen ja Nilsiän heränneitten maksettaviksi v.\n1820 alkaneessa käräjäjutussa tuomitut sakot suoritettiin keisarin\nkäsikassasta. Mutta Björklund oli tavattoman kiivasluontoinen ja\nitsepäinen mies, joka helposti riitaantui erimielisten kanssa eikä\nsuinkaan valinnut välikappaleita puolustaessaan itseään heitä\nvastaan. Hän joutui rettelöihin esimiehensä, rovasti M. Ingmanin,\nnimismies K. Dahlströmin ja miltei lukemattomien muiden henkilöiden\nkanssa, käyttäytyen heitä kohtaan mitä varomattomimmalla ja\nloukkaavimmalla tavalla. Turhaan huomautti Ingman häntä useasta\nvirkavirheestä. Björklund ei ottanut muistutuksia kuuleviin\nkorviin. Hän vastasi niihin vastasyytöksillä ja pilkallisilla\nkirjoituksilla, vieläpä antaen Ingmanille letkauksia kirjoittamissaan\npapintodistuksissakin. Tuomiokapituli puuttui asiaan, vaan ei\nsiitäkään apua ollut. Kun Björklund tämän lisäksi loukkasi muitakin\nhenkilöitä ja monesti varsin sopimattomalla käytöksellä sai\naikaan pahennusta seurakunnassa, vedettiin hän vihdoin oikeuteen\n(1829). Syytöksiä tehtiin jos minkälaisia. Raskauttavin oli se,\nettä Björklund v. 1821 muutamille talonpojille oli kirjoittanut\nkauppakirjan, jossa hän heidän edukseen oli väärentänyt monta kohtaa.\nMahdotonta on pöytäkirjoista päättää, mihin määrin syytetty oli\nsiveellisesti syyllinen tähän rikokseen, mutta todistukset olivat\nniin selvät, ettei kanteen nostamista sovi kummastella. Björklundin\neduksi puhuu ainoastaan yksi kohta oikeuden pöytäkirjoissa. Hän\nlangetettiin nim. edesvastaukseen \"kummallisesta saarnatavasta\" sillä\nperustuksella, että hän eräässä saarnassaan olisi kertonut hengessä\nolleensa helvetissä ja siellä nähneensä herrasmiehiä ja talonpoikia,\njoista edelliset eivät nauttineet pienintäkään lievitystä,\nviimemainitut joskus vähän. Kun tiedetään, että Björklund oli hyvä\nsaarnamies (heränneet eivät ketä hyvänsä semmoisena pitäneet),\nlähti tämä syytös silminnähtävästi vikoilemisen halusta, miten\nmoitittava sitten tuo yksi lause onkin. Ja varma on, että tuo onneton\nmies, jota vastaan ihmiset kilvan hyökkäsivät, tuli niin vihatuksi\npääasiallisesti siitä syystä, että hän oli herännäismielinen.\nMuussa tapauksessa olisivat vastustajat ehkä huomanneet, että hänen\nalituisten rettelöiden kautta yhä kiihtyvä sieluntilansa selvästi\nilmaisi mielenhäiriön enteitä. Kihlakunnanoikeus tuomitsi Björklundin\nsuuriin sakkoihin sekä menettämään kunniansa ja virkansa. Hovioikeus\nei nähnyt syytä olevan tuomion muuttamiseen (1833) ja senaatti,\njohon Björklund vetosi, vahvisti sen (1834). Mielenjännityksestä\nja muista kärsimyksistä tuli Björklund mielipuoleksi. Viitaten\nhänen sairauteensa ja onnettomaan asemaansa, kääntyivät muutamat\nystävämieliset tuttavat hänen vaimonsa nimessä armonpyynnöllä\nkeisarin puoleen. Tämä hanke oli kuitenkin myöhäistä. Björklund\nkuoli, ennenkuin keisarin armahduspäätös saapui.\n\nVaikka Maaningan heränneet Björklundin tähden saivat kärsiä paljon\npilkkaa ja muuta ikävää, muistivat he häntä kauan rakkaudella.\nVähitellen korjautuivat myöskin varsinkin Paavon vaikutuksen kautta\ntuon onnettoman papin ja muiden taitamattomien ja eksyneiden\nheränneiden siellä aikaansaamat häiriöt [Akiander, Herdaminne;\nNiskanen, Muistokirja; Senaatin arkisto.].\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Pohjois-Karjalan_ heränneet olivat edelleen Ruotsalaisen\nerityisen huolenpidon esineenä. Sikäläinen liike oli nopeasti\nkasvanut ja levinnyt muun muassa _Juuan_ seurakuntaankin. Siitä\nalkaen, jolloin Paavo asetti Pielisjärvellä ja Nurmeksella v.\n1819 syntyneen hurmahenkisyyden, ei näillä tienoin huomattavampaa\nerimielisyyttä oppiinkaan nähden ollut ilmestynyt. Kaikki kantoi\nSavon herännäisyyden leimaa. Paavon likeisin ystävä näillä tienoin\noli _Matti Härkönen_. Hän asui Pielisjärvellä ja oli jo liikkeen\nensi aikoina herännyt sekä sittemmin kohonnut heränneitten\nhuomattavimmaksi edustajaksi. Hän oli arkatuntoinen ja nöyrä\nkristitty, jota Herra kasvatti sisällisten koetusten koulussa. Hänen\ntaloudellinen asemansa sitävastoin oli hyvä. Usein kävi hän Paavon\nluona ja sitäpaitsi olivat he ahkerassa kirjevaihdossa keskenään.\nHeidän välinsä oli aina mitä likeisintä. Harvalle ystävälle avasi\nPaavo niin avomielisesti sydämmensä. Ja tuskin on hän kenenkään\nkansanmiehen työstä, Herran viinimäessä niin hyvää todistusta\nantanut, kuin tämän Pielisjärven ystävänsä toimista. Niinpä hän\nesim. v. 1832 hänelle kirjoitti: \"Herra itse tietää, kuinka ahkera\nsinä tähän aikaan olet ollut hyvissä töissä, jotka hän sinulle vielä\nkerran kunnialla maksaa koko maailman silmäin edessä, jos muutoin\nuskossa loppuun asti vahvana pysyt\". Vaan ei hän silti unohtanut\nHärköstä varoittaa. Varsinkin yksi vaara näytti hänestä uhkaavan tätä\nhänen rakasta ystäväänsä. Se oli rikkauden ansa. Härkönen, joka oli\nhyvin antelias ja vieraanvarainen, oli näet aineellisessa suhteessa\nalkanut yhä paremmin menestyä, niin että hän silloisiin oloihin\nnähden oli varakas. Paavo piti sitä Jumalan siunauksena, vaan ilmaisi\nkuitenkin ystävälleen pelkonsakin. Härkönen ei pahentunut, hän\npäinvastoin kätki varoituksen mieleensä, vaikkei hän tiennyt koskaan\ntunteneensa erityistä kiusausta ahneuteen.\n\nHeränneitten hoitamisesta neuvotteli Paavo usein Härkösen\nkanssa. Omasta kokemuksesta hän tiesi, miten vaikea oli kärsiä\n\"heikkoja\" ja kuinka raskasta kestää \"viekasten veljien\npanettelua\" ja \"ulkokullattujen tuomiota\". Varoittaen Härköstä\nepäuskon synnistä, johon tämä sisällisten ahdinkojen ja vaikean\nopettajatoimensa painamana monesti tunsi kiusausta, kehotti hän\nhäntä kärsivällisyydellä pimeinä ja kylminä aikoina odottamaan apua\nHerralta. \"Ole heikko mielessäsi\" kirjoittaa hän näinä aikoina\nhänelle eräässä kirjeessä \"ja kuitenkin niin luja, kuin varustettu\nJesuksen Kristuksen sotamies\". Harvat ovat kätkeneet Paavon hyvät\nneuvot niin uskolliseen sydämmeen kuin Härkönen, ja harvat niistä\nniin suurta siunausta niittäneet kuin hän.\n\nAntti Pyykkö sairastui nuottamatkalla kuumeeseen ja kuoli v. 1832.\n\"Miten lienee senkin miehen käynyt\", kerrotaan Paavon lausuneen, kun\nhän sai tästä kuulla. Elämänsä loppupuolella oli Pyykkö pysytellyt\nsyrjässä, pyrkimättä siihen johtavaan asemaan, joka hänellä\nPielisjärvellä herätyksen alkuaikoina oli. Ehkä oli tuo liikkeelle\neduksi, vaikka toiselta puolen tulee tunnustaa, ettei hänenkään\nelämäntyönsä ollut vähäarvoinen Pielisjärven herännäisyydelle [Kert.\nStiina Ruotsalainen (ei sukua Paavolle) Nilsiässä; Akiander VI,\n97-100, 186-130.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nV. 1833 tapahtui tuntuva muutos Ruotsalaisen kotioloissa. Silloin\nnäet kuoli hänen vaimonsa Briita Ollikainen, joka kiivaalla\nluonnollaan oli hänelle ristinä ollut. Seuraavana vuonna meni\nhän naimisiin Anna Lovisa Savolaisen kanssa, joka oli häntä 25\nvuotta nuorempi, vaan paljo paremmin ymmärsi häntä ja paremmalla\nmenestyksellä hoiti hänen kotiaan. Tämä oli Paavolle sitä suuremmaksi\nkehotukseksi, kuin hänellä kotiseutunsa tuttavista ei ollut paljon\niloa. Maailmallinen mieli oli nim. päässyt vallalle Nilsiän\nheränneissä, niin että harvat heistä enää jaksoivat kilvoitella.\nSeuroja ei pidetty muualla kuin Paavon kodissa, ja niihin saapui\nverraten vähän ihmisiä niinä aikoina, jolloin ei tullut vieraita\nmuista seurakunnista. Sitä kiitollisempi oli Paavo toisen vaimonsa\nelävään kristillisyyteen taipuvasta mielestä ja siitä muutoksesta,\njoka hänen kauttansa kodissa tapahtui. Sitäpaitsi saattoi Paavo nyt\nvapaammin matkustaa, kun talon hoitoa hänen poissa ollessaan ei enää\nlaiminlyöty, kuten ensimmäisen vaimon aikana [Akiander VI, 46-47, 97,\n193; kertoneet (1896) Nilsiässä Stiina Ruotsalainen ja Paavon tytär\nLiisa Markkanen.]. Tämä oli varsin tärkeä asia, sillä yhä useammin\nkutsuttiin Paavoa pitkille matkoille, joilla hänen monesti täytyi\nviipyä kauan. Ja usein lähti hän kutsumattakin muualla asuvia ystäviä\ntapaamaan ja herännäisyysliikkeen leviämistä ja kehitystä katsomaan.\nHän piti sitä velvollisuutenaan, eikä kukaan pystyne todistamaan\nsitä erehdykseksi. Paitsi Savossa ja Karjalassa, oli hänellä,\nkuten tiedämme, jo tähän aikaan tuttavia Pohjanmaallakin, jotka\ntuon tuostakin pyysivät häntä luonansa käymään. Varsinkin muutamat\nnuoret, herännäisyyteen liittyneet papit viimemainitussa maakunnassa\nvetivät hänen huomionsa puoleensa. Lagus ja Malmberg eivät enää\nolleet ainoat papit, jotka Keskipohjanmaalla edustivat liikettä.\nSamassa hengessä kuin he toimi ennen mainittu Holmström, joka v. 1833\nsiirrettiin Kalajoelta Ylivieskaan [Turun tuomiokapitulin arkisto.].\nKesällä 1835 määrättiin kappalaisenapulaiseksi Pyhäjärvelle vasta\npapiksi vihitty _Henrik Schwartzberg_, hänkin muutamia vuosia\nmyöhemmin herännäisyyden huomatuimpia edustajia. Näitä vanhempi\n(Holmström oli syntynyt 1808, Schwartzberg 1811) ja uskonnollisessa\nsuhteessa kehittyneempi oli Raahen kappalainen _Antti Helander_.\nHän oli syntynyt jo v. 1785, tuli ylioppilaaksi 1807 ja vihittiin\npapiksi 1810. Oltuaan sielunpaimenena eri paikoissa, määrättiin\nhän yllämainittuun virkaan v. 1820. Vaikkei hänen vaikutuksensa\ntäällä herättänyt suurempaa huomiota, oli hän jo siihen aikaan\nelävä kristitty ja työskenteli herännäisyyden hengessä. Erillään\nmuista heränneistä papeista hän kuitenkin silloin vielä toimi.\nNäyttää kuin olisi hän heitä vähän epäillyt. Lagusta ei hän tahtonut\nlähestyä ja vielä 1836 kirjoitti hän Malmbergista: \"Hänen henkensä\non voimallinen, vaan sukua Siinain hengelle. Sen hengen kyllä pian\nsaapi, vaan siitä on vaikea päästä. -- Mahdollista kuitenkin,\nettä erehdyn\". Muutamia vuosia myöhemmin hän kyllä rakkaudella\nliittyi heihin, samoinkuin muihin heränneisiin [Aschan, Matrikel;\nVennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 38.].\n\n_Oulunkin_ tienoilla oli Paavolla jo näinä aikoina hengenheimolaisia.\nVarsinkin Nokelan taloon, joka sijaitsee 4 km. eteläänpäin\nviimemainitusta kaupungista, kokoontuivat sikäläiset heränneet usein\nseuroja pitämään. Kuten muistamme, oli näillä tienoilla vanhoina\naikoina löytynyt heränneitä, ja sitäpaitsi oli Nokelan emäntä\nkotosin _Utajärveltä_, johon seurakuntaan Kajaanin herätys vaikutti.\nEnsimmäisen matkansa Ouluun teki Paavo syyskuussa 1835. [L. J.\nNiskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 13/9 1835.]\n\nKaukana entisistä ystävistään taisteli J. Fr. Bergh kovaa taistelua\n_Nurmijärven_ suruttomassa seurakunnassa. Kansa oli raakaa ja\nvallatonta. Kyllä sielläkin löytyi joukko kristillisyyttä harrastavia\nihmisiä, vaan niiden käsitys elämän tiestä oli pintapuolista\nja oppiinkin nähden toisenlaista kuin se, johon Bergh Savossa\nollessaan oli tottunut. He näet väittivät, ettei ihmisen tarvitse\nmitään tehdä jokapäiväisessä parannuksessa, vaan että hän, Jumalan\nsitä vaikuttaessa, on kokonaan toimetonna. Bergh kirjoitti\nsiitä A. J. Östermanille Kuopiossa, kysyen hänen mielipidettään\nasiassa. Österman vastasi muun muassa: \"Velvoittaahan p. raamattu\narmoitettuja katsomaan, että säilyvät uskossa ja armontilassa,\ntekemään kutsumisensa ja valitsemisensa lujaksi, kaikessa kasvamaan\nhänessä, joka on pää, Kristuksessa, kieltämään itsensä ja maailman,\npyrkimään pyhitykseen ja pelvolla autuutta etsimään. Ja sitävarten\nkehotetaan heitä katsomaan ristiinnaulittua Vapahtajaa, valvomaan,\nrukoilemaan ja viljelemään Jumalan sanaa, tutkimaan itseänsä ja\ntaistelemaan hengellisiä vihollisia vastaan. Kuinka tätä ja paljon\nmuuta heiltä vaadittaisiin, jos eivät voisi eivätkä saisi mitään\ntehdä. Älköön meitä väärin käsitettäkö. Tarkoituksemme ei suinkaan\nole, että ihmisen tulisi rientää armon edelle ja antaa rahansa, missä\nei ole leipää, sekä siten koettaa tulla pyhäksi ilman Kristusta\".\nMuuten on huomattava, ettei Bergh, miten nöyrä hän sitten olikin,\ntämmöisessä asiassa olisi kysynyt neuvoa muilta, ellei hän siihen\naikaan olisi ollut suuressa sisällisessä ahdingossa, niinkuin näkyy\nesim. hänen ennen mainitusta kirjevaihdostaan Renqvistin kanssa. Ja\ntässä ahdingossa oli hän oppinut pitämään muita itseänsä etevämpinä\nja alistui kernaasti neuvottavaksi. Sitäpaitsi hän ei ollut selvillä\nsiitä, miten jyrkälle kannalle hänen toisin ajattelevien suhteen\ntulisi asettua. Rakkauteen ja sovinnollisuuteen taipuisa sydämmensä\nja laajalle kantava katseensa tekivät hänen asemansa tässä kohden\nvaikeammaksi, kuin useampain muiden olisi ollut. Vaan miten vaikea\nse olikin, levisi Savon herännäisyyden henki hänen kauttansa\nvoimallisesti Nurmijärvellä, jos kohta tämä seurakunta vasta muutamia\nvuosia myöhemmin sai heränneen seurakunnan nimen.\n\nKansan lukutaidon korottamiseksi perusti Bergh jo ensi vuosina täällä\nollessaan sunnuntaikoulun, ollen siis ensimmäisiä tämän aatteen\nedustajia maassamme. Ainakin mikäli kysymys koskee sen käytännöllistä\ntoteuttamista, on hän pidettävä tienraivaajana tälläkin alalla. Joka\nkylään perustettiin hänen toimestaan yksi koulu. Sinne kokoontuivat\nsunnuntaina i.p. lapset sisälukua oppimaan. Opettajana oli määrätty\n\"koulumestari\" kussakin koulussa. Vaan tähän ei Berghin perustaman\nsunnuntaikoulun vaikutus rajoittunut. Hänen neuvonsa mukaan saapui\nkouluihin lasten kera täysi-ikäisiäkin sanaa viljelemään, veisaamaan\nja rukoilemaan. Lukukirjana käytettiin tavallisesti Björkqvistin tahi\nVegeliuksen postillaa [Akiander VI, 200-202; Suometar 1858 n:o 6,\nlisälehti.].\n\nV. 1832 sairastui Bergh kovaan tautiin. Mitä hän siihen aikaan\najatteli, näkyy seuraavista hänen joulukuun 26 p:nä itseään ja\nehkä muitakin varten kirjoittamistaan sanoista: \"Ensin tahdoin\nlohduttaa itseäni omalla jumalisuudellani ja omilla töilläni.\nVaan tässä jouduin helvetin kitaan. Huomasin, etten vielä ollut\noikein puhtaasti, yksinkertaisesti ja rohkeasti tunnustanut\nja saarnannut Jesusta Kristusta. Lohdutin itseäni sillä, että\nvastedes niin tekisin, arvellen että Herra tämän taudin kautta\nsiihen minua kasvattaisi. Vaan tämäkin lohdutus otettiin minulta\npois, kun sisimmästäni kuulin, että minun täytyy kuolla tähän\ntautiin. Nyt saan uskoa, että Jesus on kaikki, mitä tarvitsen\nvanhurskaudekseni, pyhityksekseni ja rauhakseni. Evankeliumi\nantaa minulle tämän vakuutuksen. Ja nyt on minusta kuin seisoisin\nkalliolla. Halleluja!--Antakoot minulle Jumalan tähden anteeksi\nkaikki ihmiset, sillä kaikkia vastaan olen rikkonut. Jumalan tähden\nannan minäkin anteeksi kaikille, jotka minua vastaan ovat rikkoneet\"\n[Kirjoitus kuuluu J. Fr. Berghin suureen kirjekokoelmaan, jonka\nomistaa kirkkoherra O. J. Cleve.]. -- Jonkunmoinen epävarmuus\nsiitä, mille kannalle hänen oppiin nähden pappina olisi pitänyt\nasettua, tulee tässäkin kirjoituksessa näkyviin. Tuntuu kuin\ntahtoisi Bergh puolustaa ehdottomamman evankeliumin julistamista,\nkuin hän nuorempana oli saarnannut. Eivätkä nämä ajatukset olleet\nvain sairauden synnyttämiä epäilyksiä -- myöhemminkin antautui hän\nmonesti tuonkaltaisiin mietteisiin. Ei ollut hän täysin tyytyväinen\nPaavo Ruotsalaisenkaan kantaan. Varsinkin näkyy häntä arveluttaneen\nviimemainitun käsitys oikean rukoilemisen luonteesta ja tuosta\n\"Jumalan sisällisestä tuntemisesta\", jota Paavo piti varsinkin\npolvirukouksen välttämättömänä edellytyksenä. Renqvistin kautta\noli Bergh oppinut tuntemaan Mikkelin seudun heränneitä, jotka,\nkuten tiedämme, ahkeraan harjoittivat polvirukousta. Hän tiesi\nsiellä löytyvän paljon eläviä kristittyjä ja suri sitä, että juopa\nnäiden ja Ruotsalaisen ystävien välillä suurenemistaan suureni. V.\n1834 kirjoitti hän asiasta Paavolle, pyytäen häntä peruuttamaan\nmuutamia sanojaan \"uskon luonteesta\" ja \"Jumalan sisällisestä\ntuntemisesta\". Jyrkästi kieltäytyen sanaakaan peruuttamasta, ellei\nBergh selvemmillä, pyhän raamatun todistuksilla \"voisi näyttää hänen\npuheensa vääriksi\", lausui Paavo vastauksessaan muun muassa: \"Minä\nihmettelen teidän heikkouttanne, kun ette tunne ulkokullattujen\npetollista rukousta ettekä näe heidän kristillisyytensä turhuutta,\nvaikka raamattu teille opettajille sanoo: koetelkaa henget, ovatko\nne Jumalasta. Minä luulen, että fariseukset Kristuksen aikana\nrukoilivat niin paljon, kuin teidän rukoilijanne, ja kuitenkin hän\nheitä soimasi\". Jyrkkä on tämä Paavon vastaus, peruuttamattoman\njyrkkä. Se osoittaa, että mies tiesi, mitä hän tahtoi. Mutta kyllä\nhän toiselta puolen myöskin ymmärsi Berghin rakastavan sydämmen\ntarkoituksen ja tiesi sille arvoa antaa. Eikä hän erimielisyyden\ntähden tätä jaloa ystäväänsä hyljännyt. Tämäkin ankara kirje päättyy\nseuraavilla sanoilla, jotka samalla valaisevat hänen lahkolaisuudesta\nvapaata kantaansa: \"Rakastettu ystävä! Olette usein sydämmellisestä\nrakkaudesta vaatineet minua kanssapuheeseen, että Suomen maalle\nrauha ja yksimielisyys tulisi. Kaikkiin riitoihin ja eripuraisuuteen\nolen minä syypää koko Suomessa, ja te olette Herran palvelijana\nrakkaudesta vaatineet minua tutkimaan näitä asioita, jotta rauha\nja yksimielisyys vallitsisi Jumalan seurakunnassa, niinkuin\nHerra vaatii. Sentähden minä pyytäisin, että tulisitte Mikkelin\nmarkkinoille, jos mahdollista, ja antaisitte tiedon niille, joita\ntämä asia koskee\".\n\nTuntematonta on, saatiinko tässä Paavon Mikkelissä syyskuun 23 p:ksi\nehdottamassa keskustelukokouksessa näennäistäkään sovintoa aikaan,\nkoska Ruotsalaisen ja Renqvistin ystäväin välinen riita jo pari\nvuotta myöhemmin kävi niin kiivaaksi, ettei Berghkään enää koettanut\nniitä yhdistää. Hän luopui yrityksestä, mutta haikein sydämmin hän\nsen teki. Sitäpaitsi taipui hän itse vähitellen yhä ehdottomammin\nRuotsalaisen kannalle, tunnustaen erehtyneensä Renqvistin opin\nsuhteen.\n\nSamaan aikaan, kuin Ruotsalainen, kirjoittivat muutkin vanhat\nystävät Berghille, varoittaen ja nuhdellen häntä hänen Renqvistiä ja\ntämän oppia kohtaan osoittamastaan myötätuntoisuudesta. Moni olisi\nBerghin sijassa jättänyt taistelun sikseen ja antaunut yksinomaan\noman seurakuntansa hoitamiseen. Hän ei sitä tehnyt, hän tahtoi\nseurata koko kansansa heräjämistä synnin unesta ja taistella _sen_\nsuurta taistelua totuuden puolesta. Millä tavoin hän läheisimmässä\ntulevaisuudessa aikoi ottaa osaa tähän taisteluun, saamme pian nähdä\n[Akiander VI, 129-131, 200-202.].\n\n\n\n\nXXII.\n\nEräät seurat Kiuruvedellä 1835.\n\n\nSiihen aikaan, jolloin Ruotsalainen väitteli Mikkeliläisten ja J. Fr.\nBerghin kanssa Renqvistin opista, alkoi viimemainitun katsantotapa\nvoittaa alaa myöskin Iisalmella. Muuan tänne Svartholmasta saapunut\nvapautettu vanki oli tämän opin ensimmäinen levittäjä näillä\ntienoin. Itse hän tuntuu olleen vähäpätöinen henkilö, koska ei\nNiskanen, joka muistokirjassaan siitä kertoo, hänen nimeäänkään\nmainitse. Mutta siitä riippumatta levisivät hänen opetuksensa\nnopeasti Iisalmen vanhoista ajoista huikentelevaisuuteen taipuvien\nheränneitten keskuudessa. Niskasen vaikutuksesta kukistui kuitenkin\ntäten syntynyt liike vähitellen, vaan levisi sensijaan Kajaaniin,\nmissä A. J. Malmgren entistä innokkaammin alkoi sitä kannattaa. Jo\nnähtiin Kajaanin kaupungin heränneitten \"pitävän pitkiä rukouksia\nkatujen kulmissa ja kirkon vieressä\", kun rouva Malmgren, jota tämä\nouto meno huolestutti, kirjoitti asiasta L. J. Niskaselle. Kun\ntämän ei sopinut lähteä matkalle, lähettivät Iisalmelaiset hänen\nserkkunsa, herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa tunnetun _Wilhelm\nNiskasen_, Kajaaniin asiaa tutkimaan. Mitään huomattavampaa tulosta\ntästä matkasta ei ollut, sillä vaikka Malmgren ensin alkoi vähän\nepäillä kantaansa, ei hän siitä kuitenkaan luopunut. Enemmän sai L.\nJ, Niskanen aikaan, kun hän muutamia kuukausia myöhemmin, kesällä\n1835, samassa tarkoituksessa kävi Kajaanissa. Siellä sovittiin,\nettä Malmgren saapuisi Kiuruvedelle, missä riitakysymys otettaisiin\nkeskustelun alaiseksi _Pikkaraisen_ talossa syyskuun 27 p:nä\npidettävissä hautajais-seuroissa.\n\nTähän tilaisuuteen saapui paljon kansaa sekä Savosta että Pohjanmaan\npuolelta, viimemainitusta seudusta monta säätyhenkilöäkin. Vierasten\njoukossa nähtiin Paavo Ruotsalainen, Wilhelm ja L. J. Niskanen,\nN. K. Malmberg, A. Holmström, H. Schwartzberg, A. J. Malmgren\nrouvineen y.m. huomatuita henkilöitä. Vapaasti saattoivat aivan\ntuntemattomatkin saapua tämmöiseen tilaisuuteen. Kutsua ei odotettu\neikä tarvittu. Kaikki olivat tervetulleita, sillä eihän kenenkään\ntarvinnut pelätä muiden kuin ystäväin halajavan pitoihin, joita\nheränneet panivat toimeen. Mikäli mahdollista, kestittiin kaikki\nvieraat, varsinkin muilta seuduilta tulleet, seuratalossa. Sopu\nantoi sijaa, ja vieraanvaraisuus, jonka vertaista ei Suomessa\nmuissa piireissä ole nähty, kattoi pöydät. Jos joku Pikkaraiseen\nsaapuneista ennen oli epäillyt heränneitä, täytyi hänen ainakin\nnyt myöntää, etteivät tuttavainsa kiittävät todistukset heistä\nolleet liioiteltuja. Niin harrasta uskonnollista mielialaa, niin\nteeskentelemätöntä, avosydämmistä ystävyyttä ei hän ollut missään\nennen tavannut. Seuroja, jotka alkoivat Mikkelin edellisenä pyhänä,\nkesti kolme päivää. Toisten syödessä tahi levolla ollessa, viljelivät\ntoiset sanaa tahi puhuivat keskenään kiusauksistaan ja taisteluistaan\nja siitä Herrasta, joka heidät oli kutsunut pimeydestä ihmeelliseen\nvalkeuteensa. Katkeamatta kaikui virrenveisu yölläkin riihistä,\naitoista, ladoista, navetan ja tallin ylisiltä, ikäänkuin olisi se\ntahtonut vihkiä joka paikan Jumalan temppeliksi.\n\nMonesta syystä huomattavat ovat nämä seurat. Pikkaraisen talo on\nLapinsalon kylässä, siis silloisen Iisalmen, Pyhäjoen ja Siikajoen\npitäjien rajalla. Kaikilta suunnilta oli tänne ihmisiä saapunut.\nPaavo, joka palasi kotia ennen mainitulta Oulun-matkaltaan, toi\ntiedon Jumalan työstä, noissa pohjoisissa seuduissa, Malmberg,\nHolmström ja Schwartzberg sekä heidän seurassaan tulleet säätyläiset\nja talonpojat kertoivat innostuksella Herran tulen leviämisestä\nheidän kotipaikoillaan, ja Kajaanin puolelta saapuneet vieraat\ntodistivat samaa Oulunjärven etäisistä perukoista. Ja kun sitten\nerottiin, levisi kaikkialle tieto siitä, ettei eri seutujen\nheränneiden enää tarvinnut taistella kovaa taisteluaan syntiä ja\nmaailmaa vastaan yksinänsä, vaan että heillä lähellä ja kaukana\noli ystäviä, jotka taistelivat samaa taistelua, pitivät heistä\nhuolta ja rukoilivat heidän edestänsä. Se luja yhteishenki, joka\non Suomen herännäisyyden huomattavimpia tuntomerkkiä, kokosi tässä\ntilaisuudessa paljon voimaa, vaatien heränneitä yhä hartaammin\nrukoilemaan:\n\n    \"Yhdist' meit' myös keskenämme,\n    Ynnä tykös huutaaksemme\".\n\n              [Siionin virret N:o 155.]\n\nAinoastaan yksi seikka häiritsi alussa sopua, vaan sekin korjautui\nverraten helposti. Tarkoitamme apteekkari Malmgrenin ja muutamien\nhänen tänne saapuneitten hengenheimolaistensa muitten katsantotavasta\neriävää kantaa. Paavon tässä tilaisuudessa pitämät verrattomat\nseurapuheet ja hänen palavat polvirukouksensa eivät voineet olla\nerimielisiin vaikuttamatta. Kajaanilaiset sulivat yhteen henkeen\nmuiden kanssa, entistä selvemmin käsittäen Paavon mielipiteet elävän\nrukouksen luonteesta ja edellytyksistä. Malmgren kuitenkin antautui\nväittelyyn hänen kanssaan, lausuen muun muassa: \"Kun elämän Herra\npolvillaan rukoili Getsemanessa monta kertaa, eikö meidän tulisi\nusein tällä tavoin rukoilla?\" Paavo vastasi: \"En minä koskaan ole\nkieltänyt rukousta; ole polvillasi vaikka kuinka usein, jos Henki\nkehottaa ja uskosi kestää, vaan älä ulkokullattuja siihen neuvo.\nJa mieti sinä sitä, miksi ei Kristus koskaan polvillaan rukoillut\nmuiden kanssa\". Kun Malmgren puuttuvan kielitaidon takia ei saanut\najatuksiaan suomeksi täydelleen lausutuiksi, pyysi Paavo Malmbergia,\njoka myöskin oli ottanut osaa väittelyyn, ruotsiksi jatkamaan\nkeskustelua hänen kanssaan. Malmgren ei tahtonut myöntää Renqvistin\nkatsantotapaa ja sen toteuttamista käytännössä vääräksi. Vähitellen\nhän kuitenkin Malmbergin voimallisen ja vakuuttavan esityksen\nvoittamana alkoi peräytyä. Ennenkuin erottiin, olivat kaikki hänen\nepäilyksensä poistetut. Hän myönsi erehtyneensä, ojensi Paavolle\nja L. J. Niskaselle kätensä ja vakuutti tahtovansa tästälähin\npysyä siinä opissa, jota he olivat heränneille julistaneet. Täten\noli kysymys polvirukouksesta, josta muualla Suomessa kauan vielä\nriideltiin, maan pohjois-osissa ratkaistu [Niskasen muistokirja;\nkertoneet (Kiuruvedellä 1896). Pikkarainen, Aappo ja Eero Lämsä\nsekä Salomon Huttunen; L. J. Niskasen kirjeet N. K. Malmbergille\n13/9 1835 ja 2/2 1838, jotka selvään osoittavat, että Pikkaraisen\nseurat pidettiin 27-29 p:nä syyskuuta 1835. Monien arvelut, että\ntämä tilaisuus kuuluisi myöhempään aikaan (noin 1840-42), johtunevat\nainakin osaksi siitä, että Niskanen muistokirjassaan kertoo siellä\nolleen saapuvilla vieraita \"Etelä-Pohjanmaalta\", missä herätykset\nalkoivat myöhemmin. Huomattava on, että Kalajoen seutuja, Kajaaniin\nverrattuina, sanottiin Etelä-Pohjanmaaksi, jota paitsi Niskasen\nmuistokirja ulottuu vain vuoteen 1837.]\n\n\n\n\nXXIII.\n\nSäämingin ensimmäiset heränneet.\n\n\nEräänä kesäisenä sunnuntaipäivänä kuului v. 1831 _Säämingin_ kirkon\nläheisyydestä, kun kirkkoväki jumalanpalveluksen päätyttyä alkoi\nhajaantua, kaunista, vaan kammottavan suruvoittoista veisua. Asiasta\nsen enempää välittämättä arvelivat toiset: \"Se on lukkari Pesonen,\njoka on tullut hulluksi\", vaan toiset lähtivät sitä paikkaa kohti,\nmistä ääni kuului. Kaikki tunsivat veisaajan, sillä hän oli kauniilla\näänellään jo muutamia vuosia ohjannut veisua seurakunnan kirkossa ja\nsiitä syystä saanut nimen \"lukkari\". Tällä kertaa oli hän yksinänsä\npitänyt jumalanpalvelusta eräällä kalliolla Katihta-lahden rannalla,\nlähellä sitä paikkaa, missä Sääminkiläisten kirkkomajat olivat.\nSiellä hän edelleenkin istui, surun ja tuskan särkemällä äänellä\nveisaten:\n\n    \"Jesus ristin päällä riippui,\n    veri hänest' ulos tiukkui\".\n\nHänen silmistään välkkyi outo loiste, milloin ujostelevan arkana,\nmilloin intohimoisen tulisena, ja koko hänen olentonsa ilmaisi mitä\nsuurinta levottomuutta.\n\nSe nuori mies, jonka kummallista veisua Säämingin kirkkoväki tuona\nnäille seuduille muistorikkaana sunnuntaina kokoontui kuuntelemaan,\noli Warparannan kylän Mattila-nimisen talon poika _Olli Juhonpoika\nPesonen_.\n\nEräänä päivänä edellisellä viikolla oli hän samanikäisen ystävänsä\n_Olli Mikonpoika Pesosen_ kanssa ollut metsähalmetta kyntämässä ja\näkillisen tuskan valtaamana hänelle lausunut: \"Kuule, me olemme\nauttamattomassa tilassa, jos näin jatkamme. Olemme kuin kiikkumassa\nlangan päässä ijankaikkisuuden kuilun yli\". Nuorukaiset olivat aina\neläneet siivoa elämää, säännöllisesti käyneet kirkossa ja muuten\nnoudattaneet vallitsevan kristillisyyden määräyksiä, vaan eivät\nkoskaan olleet näitä asioita sen enempää ajatelleet, eivätkä niistä\nkeskenään eikä muiden kanssa puhuneet. Salaman tavoin oli Herran\ntotuus heitä äkkiarvaamatta kohdannut, vaatien heitä seisahtumaan\nelämän ja kuoleman vakaan totuuden eteen. Olli Mikonpoika ymmärsi\nheti ystävänsä tarkoituksen. Hän sai piston sydämmeensä ja,\nkeskeyttäen työnsä, seisahtui hän miettimään noita ankaroita sanoja.\nYstävä jatkoi: \"Lähden heti kotia vanhempiani varoittamaan\".\n\"Älä lähde\" rukoili Olli Mikonpoika \"luulevat sinua hulluksi ja\ntulee väittelyt\". Vaan ei huolinut Olli Juhonpoika kiellosta, hän\nriisui hevosensa ja kiiruhti kotia. Sinne päästyään, lausui hän\npelosta vapisevana tuskallisen kiivaalla äänellä: \"Tässä tilassa\nolemme me kadotetut\". Vanhemmat hämmästyivät, alkoivat itkeä ja\nvaikeroivat: \"Hän on tullut hulluksi\". He aavistivat kuitenkin,\nmitä heidän poikansa kaipasi, ja ehdottivat, että käytäisiin\npappia puhuttelemassa. Olli suostui, toivoen sielunpaimenen\nluona saavansa jotakin ravintoa nälkäiselle sielulleen. Vaan ei\ntoteutunut tämä toivo. Pappi väitti tuon tuskallisen levottomuuden\naiheutuvan ruumiillisesta taudista, neuvoen vanhempia käyttämään\nsairasta lääkärillä. Olli pani jyrkästi vastaan, vakuuttaen\nolevansa ruumiillisesti aivan terve ja valittaen ainoastaan sitä\nraskasta kuormaa, joka painoi hänen sairasta sieluaan. Ollakseen\nvanhemmilleen mieliksi, lähti hän kuitenkin heidän kanssaan lääkärin\ntykö. Vaan ei ollut siitäkään apua. Lääkäri ei löytänyt mitään\nvikaa Ollissa. Kiihtymistään kiihtyi nuorukaisen mieli, antaen\nvanhemmille yhä enemmän syytä huoliin. Kyllä oli tännekin kuulunut\nhuhuja tuommoisesta taudista ja että siihen joutuneita tulisi\nhellästi hoitaa ja Jumalan sanalla parantaa, mutta Säämingillä\noli se tuntematon taito, jonka oppimista ei kukaan vielä ollut\najatellutkaan. \"Entäs papit\", vaikeroi Olli, \"nehän ovat sielun\nlääkäreitä, täytyyhän niiden ymmärtää\". Hän lähti uudelleen sen papin\ntykö, jonka luo vanhempansa ensin olivat hänen vieneet. Vähääkään\narvelematta omisti tuo \"sielunlääkäri\" itselleen tämän nimen,\nvakaasti lausuen: \"Sinä hulluttelet, poika parka, älä ota tuommoisia\nasioita miettiäksesi\". Hän niinikään vakuutti varmaan tietävänsä,\nettei tauti ollut muuta kuin mielenvian oireita. Kadottaen\nviimeisenkin malttinsa, lausui Olli kiivaasti: \"Nyt minä ymmärrän,\nettä olettekin sikain paimen, ettekä mikään sielunpaimen\" ja poistui\npapin huoneesta.\n\nNäitä oli Olli Juhonpoika Pesonen edellisenä päivänä kokenut,\nkun kirkkoväki tapasi hänen veisaamassa Katihta-lahden rannalla.\nHän ei ollut täydellä taidollaan, sen jokainen huomasi, mutta\nsemmoista saarnaa ei kukaan heistä vielä ollut kuullut. Luihin ja\nytimeen tunki mielisairaan veisu, ja levottomalla omallatunnolla\npalasi moni kotia tältä kirkkomatkalta. Yksinään jäätyään, joutui\nOlli oman kertomuksensa mukaan horrostilaan, jossa hän \"otettiin\nkolmanteen taivaaseen ja kuuli sanoja, joita ei yksikään kieli lausua\nsaa\". Hakien onnetonta poikaansa, saapuivat vanhemmat paikalle.\nHe olivat päättäneet vielä yhtä keinoa koettaa. Pitäjässä asui\ntunnettu tietäjä, nimeltä Miettinen. Olli vietiin hänen luoksensa.\nMiettinen koetti salaa hiipiä sairaan selän taakse, saadakseen hänet\nensin säikähtymään ja sitten noitatempuilla asetetuksi. Vaan Olli\nhuomasi hänen vehkeensä, kääntyi äkkiä, ojensi nuoren, rivakkaan\nkätensä, ja samassa silmänräpäyksessä makasi tietäjä tiedotonna\nlattialla. \"Onko tuo kirottu mies minun käteni kautta kuollut?\"\nkysyi Olli hämmästyneenä. Sitä taakkaa ei Herra kuitenkaan hänen\nomalletunnolleen laskenut. Miettinen tointui ja tuli entiselleen, jos\nkohta noitakeinonsa sillä kertaa jäivätkin käyttämättä.\n\nTämän jälkeen sai Olli rauhassa elää omituista elämäänsä, sillä\nolihan hänen tautinsa \"auttamaton\". Täydellisesti mielipuoleksi hän\nei joutunut, joka näkyy siitäkin, että hän jonkun ajan kuluttua meni\navioliittoon, mutta aivan terveeksi hän ei milloinkaan tullut. Vaan\nniinäkin aikoina, joina hänen järkensä oli eniten pimitetty, oli\nmielensä kääntynyt Herran puoleen, ja hänen liikuttava puheensa ja\nsärkevä veisuunsa oli myöhemminkin, jolloin herätys voimallisena\nliikkui näillä tienoin, varoitukseksi ja kehotukseksi monelle.\n\nSamaan aikaan, jolloin Olli Juhonpoika ja Olli Mikonpoika halmemaalla\ntyöskennellessään alkoivat ajatella sielunsa asiaa, heräsi niinikään\näkkiä ja omituisella tavalla torppari _Matti Liukko_. Hänkin oli\nkotosin Warparannan kylästä, missä oli syntynyt v. 1806. Eräänä\nsunnuntaina, kun hän muiden ehtoollisvierasten kera lähestyi\nalttaria, valtasi sanomaton tuska hänen sielunsa, ja voimatta\nitseään hillitä huusi hän ääneen: \"Herra armahda meitä tässä\nsynnin korvessa\". Ei ollut tämä huuto minkäänlaisen mielenhäiriön\npurkausta -- uuden elämän kovat synnytysvaivat sen hänen sydämmestään\npusertivat. Kirkossa syntyi häiriö, kirkonpalvelijat joutuivat\npaikalle ja veivät Liukon vankihuoneeseen odottamaan rangaistustaan.\nHän tuomittiin sakkoihin ja julkiseen synnintunnustukseen\nkirkossa. Valittamatta tyytyi hän tuomioon, ja syvän vaikutuksen\nteki seurakuntaan varsinkin hänen esiintymisensä kirkossa sinä\nsunnuntaina, jona kirkkorangaistus oli suoritettava. Sen näköistä\nrikoksellista ei oltu ennen nähty kirkon mustalla penkillä. Kun\npappi jumalanpalveluksen päätyttyä oli saapunut paikalle, kysyi hän\ntuomitulta: \"Tunnustatko että perkeleen yllyttämänä olet Jumalan\nseurakuntaa häirinnyt huutamalla kirkossa?\" Liukko vastasi: \"Minä\ntunnustan koko elinaikani perkeleen yllytyksen mukaan eläneeni ja\nmuistelen sitä katkerasti katuen\". Pappi uudisti kysymyksensä,\nmutta sai saman vastauksen. Kaikki tiesivät, että Liukko aina oli\nelänyt siveellisesti, ja sentähden tekikin hänen itseään tuomitseva\ntunnustuksensa niin syvän vaikutuksen. Epäilemättä vaikutti se\nsenkin, ettei pappikaan häntä sen enemmin ahdistanut, vaikkei vastaus\noikein mahtunutkaan tilaisuudessa noudatettavaan kaavaan. Liukko\nsai synninpäästön papilta ja sai sen myöskin siltä Herralta, joka\nainoana tässä tilaisuudessa oli hänen tunnustuksensa käsittänyt.\nHän oli valinnut tämän nuorukaisen erityisen hoitonsa esineeksi,\nkasvattaaksensa hänestä jalon opettajan Säämingin heräjävälle\nkansalle.\n\nMuutaman vuoden kuluttua ei kukaan näillä seuduin enää kummastellut,\nettä ihmiset noin äkkiarvaamatta ja ilman tunnettua syytä, kuin Olli\nJuhonpoika ja Olli Mikonpoika Pesonen, Matti Liukko y.m. alkoivat\nhuolehtia sielunsa tilasta, pitäen kaiken muun aivan vähäarvoisena\ntämän asian rinnalla. Silloin oli heräjäminen synnin unesta jo niin\ntavallista, ettei maailmakaan sitä oudoksunut, miten mahdoton sen\nolikin sitä käsittää ja suvaita. Vaan toista oli täälläkin herätyksen\nalkuaikoina. Yksinänsä, kenenkään heitä ymmärtämättä, taistelivat\nnämä Säämingin ensimmäiset heränneet kovaa taisteluaan \"synnin\nkorvessa\", ja sentähden on kertomus heidän heräämisestään kertomusta\nsuurista kärsimyksistä [Säämingin kirkonkirja; sahanhoitaja G.\nPesosen ja rouva A. Pesosen (Matti Liukon tytär) kertomukset (1896);\nNiskasen muistokirja.].\n\n\n\n\nXXIV.\n\nSanomalehtituumia.\n\n\nJo 1830-luvun alkupuolella alkoi herännäisyys syrjäisestä asemastaan\nvähitellen astua julkisuuteen. Se oli koonnut voimansa ja\njärjestänyt rivinsä, yhteiskunnan kaikissa kerroksissa jatkaakseen\nerämaiden siimeksessä aloittamaansa taistelua maailmaa ja kuollutta\npuhdasoppisuutta vastaan. Siihen aikaan kirjoitettiin ja luettiin\nSuomessa vähän. Ainoastaan harvoja sanomalehtiä löytyi, ja\nnekin olivat hyvin vähäpätöisiä eivätkä yrittäneetkään herättää\nkansaamme siitä lamautumistilasta, jossa se oli. Pietismi oli\nkutsuttu aikaansaamaan muutosta tälläkin alalla. Sen lapsuuden\naika oli päättynyt, sen aavistukset ja toiveet muodostuneet\nitsetietoisiksi aatteiksi, jotka totuuden sisällisestä pakosta\npyrkivät yhä suurempaan julkisuuteen. Samoihin määrin kuin\nherännyttä, kaavakristillisyydestä vapautuvaa uskonnollista elämää\nalkoi ilmaantua papistossa ja kansassa, tuli myöskin yhteisen\näänenkannattajan puute tuntuvaksi ja tämän tarpeen tyydyttäminen\nvälttämättömäksi.\n\nKenessä tämä ajatus ensin heräsi, sitä on vaikea varmuudella sanoa.\nHyvin luultavaa on, että se sai alkunsa J. Fr. Berghin ja Renqvistin\nvälisestä kirjevaihdosta, joka, kuten tiedämme, varsinkin 30-luvun\nalussa oli hyvin likeistä. Tiedetään näet, että nämä herännäisyyden\nväsymättömät tienraivaajat, huolimatta heidän välillään vallitsevasta\nerimielisyydestä muutamiin opinkohtiin nähden, siihen aikaan yhdessä\ntuumivat hengellisen sanomalehden perustamista ja toimittamista.\nVarmaksi päätökseksi tuuma kuitenkin näkyy kypsyneen vasta Jonas\nLaguksen kautta. Tämä ei siihen aikaan vielä persoonallisesti\ntuntenut Renqvistiä eikä Berghiä, vaan kun hän K. K. v. Essenin\nkautta, joka näihin aikoihin oli tutustunut viimemainittuun, sai\ntietää heidän hankkeestaan, oli hän heti altis sitä kaikin voimin\nkannattamaan. Sitäpaitsi tiedustelivat tuuman alkuunpanijat hänen\nmielipidettään asiasta ja pyysivät häntä aiotun lehden toimitukseen.\nJos kukaan, niin oli juuri Lagus sopiva tämmöiseen toimeen. Mitä hän\nehdotuksesta ajatteli ja millä mielellä hän ryhtyi sitä toteuttamaan,\nnäkyy hänen lokakuun 8 p:nä 1834 Berghille kirjoittamastaan\nkirjeestä. Lainaamme siitä muutamia otteita:\n\n\"Siionin muurien vartijat nukkuvat; maailmanrakkaus ja ihmispelko\novat saaneet heidät vaikenemaan. Pimeys peittää kansat: evankeliumia\njulistetaan suruttomuudeksi, Jesus on tuntematon, Jumalan Pyhää\nHenkeä luullaan toimettomaksi ja, missä hän esiintyy voimalla,\npidetään häntä aivokummituksena, kiihotetun mielikuvituksen\nleikkinä. Semmoista on ylimalkaan tila kristityssä Suomessamme.\nVaan ei pakene perkele voimatonta valitusta; hätähuudoilla ei\nJumalan temppeliä rakenneta. Lähtekäämme siis Jesuksen nimessä\nja hänen apuunsa turvaten yhtynein voimin taisteluun pimeyden\nvoimia vastaan itsessämme ja ulkopuolellamme. Älkäämme kaivako\nmaahan meille uskottua leiviskää, jotta voisimme sen korkoineen\nkantaa Herramme Jesuksen Kristuksen eteen hänen suuren tulemisensa\npäivänä. -- -- Suurella ilolla olen kuullut, että sinä rakkaan ja\nminulle myöskin ruumiillisesti tuntemattoman ystäväni Renqvistin\nkanssa olet aikonut ruveta toimittamaan kristillistä sanomalehteä\nyllämainitun tarkoituksen saavuttamiseksi. Se ajatus on ylhäältä\nkotosin. Semmoisesta sanomalehdestä odotan mitä suurinta siunausta.\nNiissä seurakunnissa, joissa ei sanaa elävästi julisteta, on se\nlevittävä valoa. Moni oppimaton ja nukkuva opettaja voisi Jumalan\narmon kautta herätä tilaansa huolehtimaan. Rakkaat veljet, pieni\non leiviskäni, kokemukseni puuttuvainen ja epävarma; mutta en\nkuitenkaan tahdo katsoa itseäni, vaan Herraa, tarjoutuessani\nlähetetyillä kirjoituksilla ottamaan osaa lehden toimittamiseen\nminulle annetun armon mukaan\". Ilmoitettuaan, että myöskin N. K.\nMalmberg oli halukas ottamaan osaa toimitukseen, sekä mainittuaan\nmuutamia muitakin, joilta hän toivoi samaa, tekee Lagus lehden\nsisällystä ja suunnitelmaa koskevia ehdotuksia, lausuen muun muassa:\n\"Kirjoituksiamme vastaan tehdyt huomautukset ja muistutukset\njulaistakoon lehdessä, jotta ne heti perinpohjin kumottaisiin. Tässä\ntulisi kuitenkin huomata, ettei lehti saa sisältää pelkkää väittelyä.\nRauhan palmua tulee sen kantaa, mutta, jos asiat vaativat, on tämä\nvaihdettava siihen pasuunaan, joka kaatoi Jerikon muurit. -- --\nLehteä älköön ilmoitettako jumaluusoppineiden äänenkannattajana eikä\nmyöskään aiotuksi ainoastaan oppimattomia varten; tuosta etsisi\nnim. moni suruton maallikko itselleen syytä lehden halveksimiseen,\nennenkuin se on ilmestynytkään. Jos Jumala sallii meidän aloittaa\nlehden ulosantamista, syntyy varmaankin paljon melua koko maassa. Se\non oleva perkeleelle ja sokealle maailmalle yhtä vähän tervetullut,\nkuin varkaalle lyhty, joka yöllä äkkiä valaisee hänen kasvonsa\".\n\nLokakuun alussa sai Lagus tietää, että päähuoli sanomalehden\ntoimittamisesta oli laskettu hänen hartijoilleen. Miksi Bergh tahtoi\nluopua toimituksesta, on vaikea ymmärtää, koska hän kuitenkin\nsitoutui lehteä kirjoituksilla kannattamaan, hankkimaan lupaa sen\nulosantamiseen, tekemään sopimuksia kirjapainojen kanssa y.m. Ehkä\npiti hän Lagusta, jonka kykyä ja eteviä kirjailijalahjoja hän oli\noppinut paremmin tuntemaan, siihen sopivampana, taikka ehkä aiheutui\nhänen päätöksensä niistä sisällisistä ahdingoista, joiden alaisena\nhän näihin aikoihin oli. Huomattava on myöskin, ettei Renqvistin\nnimeä enää mainita sanomalehtiasiaa koskevissa kirjeissä, ja että hän\npuolestaan ainaiseksi jo alussa näkyy luopuneen koko yrityksestä.\nTämäkin saattoi vaikuttaa Berghiin, joka juuri näinä aikoina oli\nepävarma siitä, mille kannalle hän oppiin nähden asettuisi.\n\nNeuvoteltuaan Malmbergin kanssa ja saatuaan hänen aputoimittajaksi,\nsitoutui Lagus toimittamaan lehteä. Lokakuun 30 p:nä kirjoitti\nhän siitä Berghille: \"Olet luopunut aiotun lehden toimituksesta.\nToivoin toki saavani laskea päähuolen vankemmille hartioille, kuin\nminun ovat, vakuutettuna kuin olen siitä, että olen varustettu\nmitä pienimmällä leiviskällä yrityksen toteuttamiseksi, joka kysyy\njuuri kaikkea sitä, mitä minulta puuttuu. Nyt ei ole minulla muuta\nneuvoa kuin, syvästi tunnustaen heikkouteni, langeta Herran eteen ja\nrukoilla häneltä armoa ja voimaa lehden toimittamiseen. Jota enemmän\nkatselen yksin Vapahtajaa, odottaen häneltä armoa ja voimaa, sitä\nsuuremmaksi kasvaa luottamukseni. Herra antakoon tälle päätökselleni\narmonsa ja siunauksensa! -- -- Rakas veli, ole vakuutettu siitä, että\nme (Malmberg ja Lagus) tiedämme yksin Jumalan armon voivan tässä\nvaikuttaa -- itse emme mitään voi\". Olemme maininneet, että Lagus jo\ntätä ennen oli lähettänyt Berghille ehdotuksen lehden suunnitelmasta\nja siihen otettavien kirjoitusten sisällyksestä. Viitaten\nsiihen, lausuu hän samassa kirjeessä: \"Jos sinä ja siellä asuvat\nkristillismieliset ystävämme arvelette, että lehden suunnitelma olisi\nmuutettava, ja jos itse tahdotte ruveta sitä toimittamaan, luovumme\nilolla yrityksestä ja kiitämme Jumalaa, että hän siihen on valinnut\nparemmat aseet\". Syrjäisestä kotiseudustaan eivät Lagus ja Malmberg\nvoineet ottaa huolekseen yrityksen käytännöllistä puolta. Vedoten\nBerghin varhemmin antamaan lupaukseen, pyysi Lagus häntä pitämään\nhuolta tähän kuuluvista asioista siinä tapauksessa, että hän ja\nMalmberg tulisivat olemaan lehden toimittajina. Niinikään huomautti\nhän siitä, että kaikki lehdessä julaistaviksi aiotut kirjoitukset\nensin lähetettäisiin hänelle [Akiander, Relig. rörelserna VI,\n241-244.].\n\nBergh ryhtyi heti toimiin. Hän ilmoitti Porvoon tuomiokapitulille\naikovansa yksissä Tuusulan kappalaisen [Akiander, Herdaminne.] _K.\nAspegrenin_ kanssa ruveta toimittamaan hengellistä sanomalehteä,\npyytäen suosiollista lupaa sen ulosantamiseen epämääräiseksi\najaksi. Lehti oli ilmestyvä Helsingissä tahi Porvoossa puolen arkin\nkokoisena kerta viikossa sekä ruotsiksi että suomeksi. Sen nimenä\ntulisi olemaan _\"Tidningar i andliga ämnen\"_ ja _\"Hengellisiä\nsanomia\"_. Hakemuksessa sanotaan, että lehti tulisi sisältämään:\n\"Kristinuskon perusopit armon järjestyksestä p. raamatun mukaisina\nsekä käytännöllisesti esittäen kristillistä elämää sellaisena,\nkuin sen tulee olla ja on jokaisessa Jesuksen tosi tunnustajassa;\nkertomuksia elävien kristittyjen elämästä ja kuolemasta muille\nesikuvaksi; kertomuksia tapahtumista armon valtakunnassa menneinä ja\nmyöhempinä aikoina; selvitystä todellisen lahkolaisuuden alkuperästä,\nsen vaikutuksista ja tuottamista vaaroista sekä miten sitä vahingoksi\nuskonnolle sekoitetaan tosi kristillisyyden kanssa yhteen; väärästä\nkristillisyydestä yleensä, jommoisena se on ollut ja kaikkina\naikoina on oleva; sekä vihdoin kehotuksia kristilliseen elämään ja\ntoimintaan sekä varoituksia varsinkin nykyään vallitsevien paheiden\nvälttämiseksi\" [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Maaliskuussa 1835\npäätti tuomiokapituli hyväksyä tämän anomuksen, alistaen päätöksensä\nsenaatin vahvistettavaksi.\n\nSyynä tähän Porvoon tuomiokapitulin näennäiseen vapaamielisyyteen\noli selvästikin se, etteivät asianomaiset ymmärtäneet aiotun lehden\ntodellista tarkoitusta, miten selvään siihen anomuksessa olikin\nviitattu. He eivät näy ajatelleen, että nuo heille tutut sanat ja\nnimitykset, joita siinä oli käytetty, ilmaisivat paljon enemmän ja\nainakin osaksi aivan toista, kuin silloinen teologia ja vallitseva\nuskonnollinen katsantotapa, samoja sanoja käyttäessään, tarkoittivat.\nLäheinen tulevaisuus oli heille näyttävä, kuinka paljon he olivat\nerehtyneet.\n\nJännityksellä näkyy varsinkin Lagus odottaneen senaatin päätöstä\nasiassa. Häntä oli kehotettu pyytämään arkkipiispa Melartinin\nsuositusta lehdelle, vaan ei ollut hän tuohon taipuvainen. Ei hän\nmyöskään hyväksynyt erään ystävänsä ehdotusta, että pyydettäisiin\npiispa Franzénia olemaan avullisena lehden toimittamisessa. Hän\nlausuu siitä eräässä kirjeessä: \"Pelkkä ajatus, että tulisin\ntyöskentelemään yhdessä niin etevän kirjailijan kanssa, tempaa kynän\nkädestäni. Tiedän kyllä, ettei tämä yritys riipu persoonasta eikä\nvoimasta, vaan siitä, että jokainen leiviskänsä mukaan tuopi esiin\nmitä Jumala armosta hänelle antaa; että tässä tulee katsoa yksin\nHerraan, jolta kaikki hyvä lahja tulee; vaan olen kuitenkin näihin\nasti epäillyt kääntyä piispa Franzénin puoleen, varsinkin koska en\nole varma, onko meidän käsityksemme pyhityksestä sama. Tässä kohdassa\non minusta Franzén vapaamielisempi, kuin mitä minä voin hyväksyä.\"\n[Laguksen kirje J. Wegeliukselle 20/3 1835. (Painettu Väktarenissa\n1893 n:o 9).].\n\nHeinäkuussa antoi senaatti suostumuksensa lehden ulosantamiseen,\nvelvoittaen Porvoon tuomiokapitulia sitä sensuroimaan. Saatuaan\ntiedon asiasta, pyysivät Bergh ja Aspegren tuomiokapitulia\nsuosittelemaan lehteä papistolle, sanoen siltä odottavansa\nkirjoituksia sekä veljellistä oikaisua. Siihenkin suostuivat\nasianomaiset. Kiertokirjeellä ilmoittaen lehden ilmestymisestä\nseuraavan vuoden alusta, kehotti tuomiokapituli papistoa sitä\ntilaamaan sekä muutenkin yritystä kannattamaan. [Porvoon\ntuomiokapitulin arkisto.]\n\nPieneksi supistuu meidän aikamme sanoma- ja\naikakauslehti-kirjallisuuteen verrattuna kysymyksessä oleva hanke,\njos silmällä pidetään ainoastaan aiottujen lehtien koko ja muut\nsamanlaatuiset näkökohdat. Mutta kun otetaan huomioon silloiset\nummehtuneet olot sekä se elävä, vanhoja ennakkoluuloja ja ajan\nmaailmanmukaista jumalisuutta vastaan tähdätty kristillisyys, jonka\näänenkannattajiksi \"Tidningar i andliga ämnen\" ja \"Hengellisiä\nsanomia\" olivat aiotut, on vertailun tulos oleva aivan toinen. Eikä\nole Suomessa milloinkaan suuremmalla innostuksella ja nöyremmällä\njumalanpelvolla ryhdytty sanomalehteä perustamaan ja toimittamaan.\nMissä hengessä tuo tapahtui, näkyy muun muassa niistä sanoista,\njoilla Lagus päättää yllämainitun lokakuun 24 p:nä 1834 J. Fr.\nBerghille kirjoittamansa, tätä kysymystä koskevan kirjeensä.\nHän lausuu: \"Rakas Vapahtaja tehköön meidät puhdistetuiksi ja\nnöyryytetyiksi astioiksi, joihin hän voipi armonsa ja henkensä\nkätkeä. Jos hän tahtoo, jos hän kutsuu, jos hän meidät lähettää, niin\ntahdomme hänen voimallaan taistella pimeyden sotajoukkoa vastaan.\nEhkä putoaa joku kylvämämme siemen hyvään maahan kantamaan hedelmää\nijankaikkiseen elämään\". [Akiander VI, 244.]\n\n\n\n\nXXV.\n\nHeränneitä ylioppilaita.\n\n\nNiistä kovista iskuista, jotka 19 vuosisadan ensimmäisinä\nvuosikymmeninä kohtasivat isänmaatamme, ei Turun palo suinkaan ollut\npienin. Varsinkin yliopistoon koski se kipeästi. Tuskin olivat\nopettajat ja oppilaat ehtineet vähän perehtyä niihin uusiin oloihin,\njoihin Suomi 1808-1809 Vuoden sodan kautta oli joutunut, tuskin\nolivat he alkaneet jälleen toivoa tulevaisuutta isänmaalliselle\nsivistystyölle, ennenkuin tuo vanha opinahjo, liekkien turmelemana,\noli pakoitettu muuttamaan pois Aurajoen muistorikkaalta rannalta\nja etsimään itselleen kotia muualta. Menneisyydestään irti\ntemmattuna ja tulevaisuudestaan epätietoisena, tunsi se tehtävänsä\nvaikeaksi ja voimansa heikoiksi. Mutta tämänkin koetuksen kesti se\nkunnialla. Jos vanhojen mieli joskus lamautuikin, niin ei uupunut\nnuorison toivo. Juuri tämä aika loi ylioppilaita, joiden vertaisia\nSuomi ei ennemmin eikä myöhemmin ole synnyttänyt. Senaikuisen\nHelsingin yliopiston nimikirjassa löytyy J. L. Runebergin, J. W.\nSnellmannin, Elias Lönnrotin, J. J. Nervanderin, Fredrik ja Uno\nCygnaeuksen, M. A. Castrenin, Y. A. Wallinin, Sakari Topeliuksen\ny.m. sivistyshistoriamme suurmiesten nimet. Rikkaampana ja\nelinvoimaisempana kuin edellisissä sukupolvissa heräsi aatemaailma\ntämän nuorukaisparven rinnoissa, vaatien sitä työhön armaan\nisänmaan edestä. Alettiin ymmärtää Suomen kansaa, tiedustella\nsen henkisiä tarpeita ja keksiä keinoja niiden tyydyttämiseksi.\nMiten tukalat valtiolliset olot olivatkin ja miten raivaamatonta\nse maaperä, johon viljelyksen aura oli painettava, ei epäillyt\ntuo innostunut joukko sivistyksen voittoa runolaulujen maassa\neikä sen kansan tulevaisuutta, \"mi kunnian edestä kaikki koitti\".\nNäitä ylioppilaita nostamassa ja kehottamassa oli se ajatus, jonka\ninnostuttamana Snellman vielä kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin\nesteet näyttäytyivät paljon suuremmiksi, kuin oli voitu aavistaakaan,\nlausui: [Saima 1844 n:o 46.] \"Ainoastaan velttous voipi masentua\nsiitä, että niin vähän on tehty. Luja, tuore tahto tuntee vain iloa\nsiitä, että niin paljon vielä on tekemättä\". Näin ajattelivat ja\ntämän periaatteen mukaan toimivat nämä nuorukaiset. Omaa etuaan\nkatsomatta raivasivat he, miehiksi tultuaan, tietä niille aatteille,\njotka ylioppilasaikana olivat heitä elähyttäneet. Eivät olleet nämä\naatteet, kuten nuoruuden unelmat monesti, katoavia utukuvia vain:\nniissä oli sisältöä ja niissä oli voimaa nostamaan uupunutta kansaa\nitsetietoiseen ja aatteelliseen elämään. Silti ne jo syntyessään\nherättäen ja jalostuttaen vaikuttivat sen ajan suomalaisiin, lähinnä\nsiihen nuorukaisjoukkoon, johon niiden edustajat kuuluivat.\n\nEi ole vähäarvoista herännäisyyden kehitykselle, että suuri\nosa niistä miehistä, jotka olivat kutsutut pappina toimimaan\nsen palveluksessa, olivat ylioppilaina juuri tähän aikaan.\nVaikka heidän sittemmin, taistellessaan jumalallisen totuuden\npuolesta, monesti täytyikin kokea kovaa vastarintaa juuri noilta\nsivistyshistoriamme etevimmiltä, on toiselta puolen tunnustettava,\nettä he yliopistossa ollessaan, niinkuin sittemminkin, saivat\nheiltä paljon hyvääkin. Jalot ajatukset eivät viihdy yksinänsä;\nne lähentelevät ja täydentävät toisiaan. Jyrkkä on jumalallinen\ntotuus, ei myönnä se kenellekään oikeutta solmiamaan liittoa\nmaailman kanssa. Mutta niin jyrkkä se ei ole, että se julistaisi\narvottomiksi kaikki ajatukset ja pyrinnöt, jotka eivät ole\nlähteneet raamatun ilmoitetun sanan välittömästä vaikutuksesta.\nMikä itsessään on jaloa ja suurta, se on kotosin ylhäältä ja tukee\nkristinuskoa suoranaisesti tahi välillisesti silloinkin, kun sen\nedustajat eivät nöyrry Herran opetuslapsiksi. Niin on myöskin\nainakin tuloksiinsa nähden arvosteltava se yliopiston nuorisossa\nherännyt aatteellinen elämä, jonka merkitykseen isänmaallemme tässä\nolemme viitanneet. Sen tunnussanana oli: \"Sijaa aatteille\". Niiden\ntieltä tuli yksityisen mukavuuden ja edun väistyä, niiden edestä\noli kaikki pantava alttiiksi. Ajatus ihmisen arvosta ihmisenä\nsai yhä enemmän kannatusta; perityt säätyedut, varallisuus y.m.\nvanhojen ennakkoluulojen tukemat vaikuttimet eivät enää saisi\nkenenkään asemaa määrätä, sitä ratkaisemassa oli oleva henkinen\nja siveellinen etevyys. Vakuutuksestaan ei saisi kukaan luopua,\nse oli viimeiseen asti puolustettava vaikka koko maailmaa vastaan\n-- siinä ei ollut tinkimisen varaa ensinkään. Kansan kieli olisi\nkorotettava sivistyskieleksi, sitä tulisi jokaisen oppia, ja\nkansan lapset olisivat laskettavat sivistyksen osallisuuteen.\nTämmöisiä ajatuksia lausuttiin Snellmanin, Runebergin, Lönnrotin\ny.m. jalomielisten nuorukaisten johtamissa ylioppilaspiireissä.\nMutta juuri näitä periaatteita on herännäisyys kannattanut ja\njohdonmukaisesti toteuttanut. Niihin jo nuoruudessa perehtyminen\noli siis tämän liikkeen johtaville miehille mitä tärkeintä.\nJa samoinkuin tuo yliopiston nuorisoa johtavista henkilöistä\nlähtenyt aatevirtaus jalostuttaen koski niihin ylioppilaisiin,\njotka muutamia vuosia myöhemmin tapaamme herännäisyyden riveissä,\nvaikutti tämän liikkeen syvä vakavuus terveellisesti kansallisen\nsivistystyön johtaviin miehiin, vaatien heitä ainakin ulkonaisesti\nkansan pyhimpänä omaisuutena kunnioittamaan uskonnon totuuksia.\nRuneberg ei koskaan pilkkaa uskontoa; hänen suhteensa jumalalliseen\nilmoitukseen on vakavampi, kuin esim. Tegnérin, ja hänen\nuskonnollinen katsantotapansa puhtaampi, kuin hänen aikuisten\nrunoilijain ylimalkaan, eikä hän milloinkaan antau romanttisen koulun\nesteettiseen nautintoon eksyneen kristillisyyden tulkiksi. Topelius\nkoettaa seisoa puhtaasti kristillisellä kannalla, ja Snellman\npuhuu suurella kunnioituksella herännäisyydestä ja sen edustajista\nsilloinkin, kun hän vastustaa näiden edustamia mielipiteitä --\nmuita esimerkkiä mainitsematta. Palajamme vasta tähän kysymykseen.\nTässä vain huomautettakoon, että vuorovaikutus Suomen silloisen\nsivistystyön johtajain ja herännäisyyden edustajain välillä alusta\nalkaen on tuntuva, miten vähän tuota sitten taistelun helteessä\nhuomattiinkin ja tunnustettiin.\n\nKuten tiedämme, olivat N. K. Malmberg, K. K. von Essen, A. N.\nHolmström ja H. Schwartzberg yliopistossa kysymyksessä olevana\naikana, emmekä erehtyne väittäessämme, ettei ylioppilaskunnan\njohtavien henkilöiden vaikutus heihinkään ollut aivan pieni.\nHuomattava on nim. että he kaikki kuuluivat pohjalaiseen\nosakuntaan, jossa nuo tulevaisuuden suuret aatteet olivat\nvallanneet itselleen eniten alaa. Mitä erittäin Schwartzbergiin\ntulee, oli hän sitäpaitsi nauttinut opetusta Runeberg-Snellmanin\n\"ylioppilasleipimossa\" ja siitä päässyt ylioppilaaksi [Kertonut\ntuomiorovasti J. Schwartzberg.]. Vaan muitakin nuorukaisia, jotka\nsittemmin taistelivat herännäisyyden riveissä, tapaamme siihen aikaan\nyliopistossa. Muutamat heistä vetävät jo ylioppilaina huomiomme\npuoleensa. Näiden nuoruudenaikaa tahdomme tässä silmäillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Lauri Jaakko Stenbäck_ syntyi lokakuun 26 p:nä 1811 Kuortaneella,\nmissä isänsä, ennen mainittu K. F. Stenbäck, siihen aikaan oli\nkirkkoherrana. Äitinsä nimi oli Eeva Maria Gummerus.\n\nHarvojen suurten miesten lahjakkaisuus ja taipumukset ovat näkyneet\nniin varhain, kuin Lauri Stenbäckin. Häntä ei miellyttänyt poikien\nleikit, vaikka hän oli harvinaisen vilkasluontoinen ja usein iloinen.\nEnimmäkseen seurusteli hän sisartensa kanssa, vaikka hänellä oli\ntarjona kaksi vuotta vanhemman veljen, herännäisyyden historiassa\nniinikään tunnetun _Juhana Mikael Stenbäckin_ ja muiden samanikäisten\npoikain seura. Paitsi harvinainen taipumus tunteellisuuteen, jota\nhänen nerokas järkensä ei koettanutkaan hillitä, kehitti tuota\nhänen naisellisen vienoa luonnettaan varsinkin äidin hellä rakkaus,\njota perheen muut jäsenet kaikin puolin tukivat. Epäilemättä\naiheutui tämä hemmotteleva kasvatus ainakin suureksi osaksi pojan\nheikosta ruumiinrakennuksesta sekä kahdesta hänen lapsuutensa\naikana sattuneesta sairauden kohtauksesta, joista toinen oli\ntapaturman vaikuttama. Mutta Lauri Stenbäck kasvoi mieheksi tämän\nsanan kauniimmassa merkityksessä, kun nim. miehuudella tarkoitetaan\najatusten rohkeaa lentoa, tunteitten jaloutta ja tahdon lujuutta eikä\nsitä raakaa voimaa, jolle tuo nimi usein omistetaan.\n\nPerheen muutto Kuortaneelta Vöyriin (1823) oli tärkeä Stenbäckin\nkehitykselle. Paitsi näiden seutujen erinkaltaisuus luontoon\nnähden, erosi viimemainitun paikkakunnan väestö sekä kielen että\nluonteen puolesta sisämaan asukkaista, joita hän näihin asti\noli oppinut Suomen kansan edustajina rakastamaan. Jos muutto\nolikin omiaan laajentamaan hänen näköpiiriään, oli siitä se suuri\nvahinko, että hän unohti Suomen kieltä, joka näihin asti oli ollut\nhänen äidinkielenään. Kuortaneella asuessaan puhuivat näet hänen\nvanhempansa ja sisaruksensa melkein yksinomaan viimemainittua\nkieltä, vaan muuton jälkeen Vöyriin tuli ruotsi vähitellen perheen\npuhekieleksi. Jos kukaan, kehittyi Lauri Stenbäck kansallismieliseksi\nmieheksi, vaan kansan suuren enemmistön kieleen hän ei enää\nmilloinkaan päässyt oikein perehtymään. Epäilemättä oli tämä ainakin\nsuureksi osaksi syynä siihen, ettei hän koskaan päässyt kansaa niin\nlikelle, kuin moni muu herännäisyyden johtavista henkilöistä.\n\nJo vuodesta 1818 sai Lauri Stenbäck veljensä Juhana Mikaelin kera\nnauttia säännöllistä kotiopetusta. Helmikuussa 1820 kirjoitettiin\nveljekset oppilaiksi Turun katedraalikouluun, missä sitten\nviereiskumppanina jatkoivat lukujaan vuoteen 1827, jolloin he\nkesäkuun 19 p. pääsivät ylioppilaiksi, Lauri arvolauseella: \"juvenis\noptimae spei\". Syynä siihen, ettei poikia lähetetty Waasan kouluun,\nmihin oli paljon lyhempi matka, oli se, että he Turussa saivat\nnauttia velipuolensa Kaarle Fredrikin turvaa, joka siihen aikaan\nharjoitti opintoja yliopistossa.\n\nLauri Stenbäckin harvinaiset luonnonlahjat tulivat vuosi vuodelta\nyhä selvemmin näkyviin. Koulun nimikirjaan on hänen nimensä jälkeen\neri vuosilta pari kertaa merkitty \"älykäs\". Sitävastoin ei hän\nsaanut täyttä tunnustusta ahkeruudestaan. Ehkä johtui tämä supistus\nsiitä, että hän usein luki muuta kuin läksyjään, siihen aikaan\netenkin Tegnérin ja Atterbomin runoja. Itsekin kirjoitteli hän\njo koulupoikana runoja. Varsinkin loma-aikoina kodissa ollessaan\nlienee hän kehittänyt tätä lahjaa. Usein vetäytyi hän silloin\nyksinäisyyteen pappilan puutarhaan tahi lähellä olevalle Myrberget\nnimiselle kukkulalle, saadakseen häiritsemättä oleskella runouden\nihmemaailmassa, jota hän koko sydämmensä lämmöllä rakasti.\n\nSeuratessamme Stenbäckin runoilijalahjan kehitystä, tulee meidän\ntarkata sen hengellisen elämän syntyä ja kasvamista, joka siihen niin\ntuntuvasti painoi leimansa, että hänestä tuli kristitty runoilija\ntämän sanan vasituisessa merkityksessä. Stenbäckin koti ei hänen\nlapsuutensa aikana ollut herännyt koti. Kun Jonas Lagus alkoi\nVöyrissä saarnata evankeliumia \"hengen ja voiman todistuksessa\",\nnäyttäen miten kaita elämän tie raamatun valossa on, kun hän ihmisten\nmieliä katsomatta sovitti kristinuskon totuudet kaikkiin oloihin,\nkohtasi hän \"liioittelevana haaveilijana\" vastarintaa Stenbäckinkin\nperheessä. Mutta aina häntä kuitenkin kunnioituksella ja ystävyydellä\njo näinä? aikoina pappilassa kohdeltiin, ja täydellä syyllä saatamme\notaksua, että moni hänen tässä perheessä kylvämänsä totuuden sana\nalkoi itää ja kantaa hedelmää ijankaikkiseen elämään. Varsinkin\noli Lauri Stenbäckin sydän kiitollinen pelto tälle kylvölle. Siinä\noli Herra jo lapsuuden aikuisista ajoista huomattavalla tavalla\ntehnyt työtä, herättäen hänessä eloon tuon ihmissydämmen syvimmän\nkaipion, joka ei koskaan löydä täyttä tyydytystään muualla kuin\nelävässä Jumalassa. Tämä tuli selvästi näkyviin syksyllä 1827,\njolloin Lauri Stenbäck valmistautui ensi kerran käymään pyhällä\nehtoollisella. Rippikouluaikana oli hän hyvin alakuloinen, entistä\nuseammin etsien yksinäisyyttä. Vanhemmat eivät ymmärtäneet syytä\nsiihen eivätkä sisaruksetkaan. Epäilemättä tunsi nuori ylioppilas,\nettei kukaan olisi häntä täysin käsittänyt, ja oli siitä syystä\ntavallista enemmän itseensä sulkeutunut ja harvapuheinen. Rippikoulun\npäätyttyä, ilmaisi hän kuitenkin, mitä ajatuksia hänen mielessään\noli liikkunut. Hän teki sen eräässä äidilleen omistamassaan\nrunossa, joka rukouksen muodossa kuvaa hänen sisällistä tilaansa\ntänä hänen \"elämänsä tärkeimpänä aikana\". Runo jakaantuu kuuteen\nosaan, joista kolme ensimmäistä koskee hänen valmistustaan Herran\nehtoollisen nauttimiseen, neljäs ilmaisee hänen ajatuksiaan tuona\nsuurena juhlapäivänä, viides on Jumalan armon ylistystä sekä kuudes\nturvallinen katsahdus tulevaisuuteen. Jos runon tekijä onkin Lauri\nStenbäck, tulee meidän sitä lukiessamme muistaa, että hän siihen\naikaan oli vain 16 vuoden vanha. Lainaamme sen eri osista muutamia\notteita, [Yrjö Weijolan käännös.] pitäen valikoimisessa enemmän\nsilmällä runon uskonnollista sisällystä, kuin säkeiden runollista\nsointua:\n\n        Konsa lauloi riemujansa\n        Kurja ääni himojen,\n        Kuljin syntitulvan kanssa\n        Luottain, oi ja tyytyen!\n        Kurjaa! Kuinka huvikseni\n        Miellyin riemuun pettävään,\n        Joka nuoren sydämmeni\n        Saartoi myrkkykynsillään?\n        Oi, niin elin pahuudessa,\n        Viihdyin synnin huumehessa.\n        Isä, anteeks anna mulle!\n        Lapsesko mä enää en?\n        Tässä jalkais eteen sulle\n        Vaivun kanssa tuhanten,\n        Öin ja päivin kyynelillä\n        Kastelen mä jalkojas,\n        Kunnes katsot iloissas\n        Poikaas langennutta tätä,\n        Kutsut syliis itkevätä.\n\n               -- -- --\n\n        Mä vaivun ristin juurehen\n        Oi Jesus, jalkais luo,\n        Suo armokatse minullen,\n        Mi rintaan rauhan tuo!\n        Nyt tässä itken vaan mä\n        Ja suita anteeks saan mä.\n\n               -- -- --\n\n    Oot, Herra, kovin mua rangaissut,\n    Tein varmaan paljon, paljon pahaa, nurjaa;\n    Kuin tullut ois, en varmaan toiminut\n    Mä syntinen, mut, isä, sääli kurjaa.\n    Lempeenä istuimellas istuen\n    Oot kuva uskon, toivon, rakkauden.\n\n    Kun suvaitset, niin ristis anna sä,\n    Jesuksen risti suloinen on taakka!\n    Vakaasti tukemanas astun mä,\n    Todistan kunniaas maan ääriin saakka.\n    Kun lohtu tarpeen, pakenen sen luo\n    Ja lohdun mulle enkelisi tuo.\n\n               -- -- --\n\n        Nyt astun luokse pöytäsi,\n        Kuin hyvä oot, saan maistaa sen\n        Mä otetaan sun laumaasi,\n        Sä hellä, hyvä paimenen'!\n        Oi Herra, mua armahda!\n\n        Nyt tulin luo tienristeikon,\n        Suo, että oikein valitsen.\n        Jos ensi askel harhaan on,\n        Kuink' oikein enää löytänen?\n        Oi Herra, mua armahda!\n\n               -- -- --\n\n        Mä näin, kun kirjaas kirjoitit\n        Mun valani,\n        Kun esiripun repäisit,\n        Lähetit henkesi.\n        Oon Herran laps'! Oi riemua\n        Oi lemmen, onnen suuruutta!\n\n        Kun vaivuin silmäis etehen\n        Mä kyynelin,\n        Niin tunsin rauhan taivaisen\n        Ja löysin armonkin.\n        Oon Herran laps'! Oi riemua,\n        Oi ilon, onnen suuruutta!\n\n               -- -- --\n\n        Luo Herran paeta mä voin\n        Kun loistaa säteet aamukoin.\n        Kun ilta saapuu pimeten,\n        Niin nukun syliin hänellen\n        Kuin äidin luo.\n\n        Oi käänny, käänny syntinen\n        Ja riennä luokse Jesuksen,\n        Jos tuntisit sä hyvyyttään,\n        Ja rauhaansa ja lempeään\n        Niin rientäisit!\n\nTässä kohtaa meitä synnin suru, jota suurempaa ei armon Jumalalla\nole tapana laskea niin nuorille hartioille, välitön lapsellinen ilo\nHerrassa ja vilpitön päätös vaeltaa elämän tiellä. Eivät ole nuo\nhuokaukset ihmisiltä opittua suukristillisyyttä, joka varsinkin\njuhlatilaisuuksissa pääsee kohoamaan jonkunmoiseen uskonnolliseen\ntunteellisuuteen. Ne ovat elävän kristityn Jumalan hengen vaikuttamia\nrukouksia, jos kohta rukoilija ei tiedä, kuinka rakas itse teossa se\nmaailma hänelle vielä on, josta hän jo luulee kokonaan irtautuneensa.\nOn aamu vielä, eikä aurinko paahda niin kuumasti kuin päivemmällä.\n\nSyyslukukauden 1827 ja kevätlukukauden 1828 oleskeli Stenbäck\nkodissaan. Vaan ei hän tätä aikaa kuluttanut toimettomuuteen.\nPäinvastoin luki hän ahkeraan, perehtyen etenkin ruotsalaiseen\nja saksalaiseen kaunokirjallisuuteen. Eikä ollut tämä lukeminen\ntavallisen ylioppilaan lueskelemista, se oli omatakeista, itsenäiseen\nmaailmankatsantoon pyrkivää aaterikasta sieluntoimintaa, joka\nkehitti ei vain järkeä ja tunne-elämää, vaan tahtoakin. Nuoren\nrunoilijan silloista kantaa kuvaavat paraiten muutamat hänen\nv. 1828 kirjoittamansa vihkot, jotka, paitsi otteita suurten\nkirjailijain teoksista ja niiden johdosta tehtyjä muistiinpanoja,\nsisältävät ajatuksia ja mietteitä eri aloilta, elämästä, ihmisistä,\nystävyydestä, rakkaudesta, runoudesta, uskonnosta y.m. Jos näissä\nmietteissä, kuten luonnollista on, löytyykin paljon lapsellista\nja kehittymätöntä, ei voi olla kuin yksi ajatus niiden arvosta\nrunollisessa, siveellisessä, vieläpä uskonnollisessakin suhteessa.\nTuskin kukaan Suomen ylioppilas on niin nuorena niiden vertaisia\najatuksia luonut. Todistuksena olkoon seuraava ote:\n\n\"Paljon taistelua, paljon itsensäkieltämistä, paljon pilkkaa\nkysyy jumalallisen kipinän säilyttäminen elossa sielussa; mutta\nniinhän on kaiken jumalallisen laita. Maan päällä ei konsanaan\nsiedetä mitään jumalallista. Sentähden täytyykin meidän olla joko\njumalallisia taikka ainoastaan maallisia. -- Kuinka monta semmoista\nnykyään löytyy, jotka pitävät jumalallisia asioita maallisia\nkorkeampina. Voi, hämmästyä täytyy ja itkeä! -- Oi, anna käteeni\npyhä lippu. Tahdon profeettana kulkea ihmisten keskellä, rukoillen\nja kehottaen heitä luomaan katseensa, sisällisen katseensa, jos\neivät vielä ole pimittyneet, yhteistä taivaallista isänmaata\nkohti halvasta tomustaan, halvoista jokapäiväisistä huolistaan,\nilottomista huvituksistaan, maallisista pyrinnöistään ja kurjasta\narkielämästään. Ja kun olen ihmisille puhunut sieluni kaipuun,\nsen näyt ja aavistukset, tahdon vaipua jalkaisi juureen, Herra,\nja uskoa henkeni sinun käsiisi. -- Sitten kirkastuvat nuo hämärät\naavistukset, ja tuo korkea taivaallinen rauha tulee täytetyksi. -- Oi\nJumala, varjele toki sydämmeni tämän maailman pahuudelta. Olet itse\nsanonut: särjettyä ruokoa en tahdo murentaa enkä sammuttaa suitsevaa\nkynttilänsydäntä. Ota sydämmeni ja paina se lujasti omaan sydämmeesi,\njotta oikea, pyhä tuli virtaisi sen läpi, tuo korkea yliluonnollinen\nrauha. Ja tule, Vapahtajani, sinä toivoni, kaipuuni, autuuteni,\nlankea suuren Isän jalkoihin minun edestäni rukoilemaan. -- Minä\nkiitän Jumalaa, kun hän minua kurittaa, sillä siitä näen, ettei hän\nole minua unohtanut. -- -- --\"\n\nInnostuksella ja miltei rajattomalla kunnioituksella puhuu Stenbäck\nnäissä mietteissään papin tehtävästä. Hänen sitä ajatellessa avautuu\nmielikuvituksensa nähtäväksi ihana näköala. Suomelle sykkii hänen\nrunoilijasydämmensä, salomaiden vakaa, turmeltumaton kansa saa\nhänen sielunsa innostuksesta riemuitsemaan. Tuon kansan hyväksi saa\npappi tehdä työtä, hoitaa sen kansallisuudentunnetta, sen rakkautta\nruhtinaaseen ja isänmaahan! Ja vielä enemmän: sen sydämmiin saa pappi\nvuodattaa Jumalallista innostusta, uskonnon autuaallista rauhaa.\nMikä suuri tehtävä!\n\nMitään kokonaisuutta eivät nämä Stenbäckin mietteet muodosta. Ne\novat vain katkonaisia ajatuksia ilman varsinaista yhtenäisyyttä ja\njohdonmukaisuutta. Mutta semmoisinakin ne sisältävät paljon.\n\nStenbäckin ensimmäisistä ylioppilasvuosista Helsingissä tiedetään\nhyvin vähän. Asuen yhdessä ennenmainitun veljensä Juhana Mikaelin\nkanssa, eli hän hiljaista elämää kirjojensa ääressä. Ajatellessamme\nhänen Herran puoleen kääntynyttä mieltään ja hänen korkeita\najatuksiaan papin tehtävästä, emme saata olla kummastelematta,\nettei hän heti antaunut tälle uralle. Laajalle oli epäuskon myrkky\nlevinnyt; kuten tiedämme, olivat sen vaikutukset hyvin yleisesti\nnähtävinä opiskelevassa nuorisossakin, eikä olisi Stenbäck millään\nehdolla vasten vakaumustaan ruvennut papiksi, -- vaan semmoisia\nepäilyksiä hänellä ei ollut. Eikä pelännyt hän asettua taisteluun\nsorretun totuuden puolesta. Juuri taistelua hän päinvastoin\nhalasi, pitäen elämää ilman sitä arvottomana, halpana. Syy on siis\netsittävä muualta, emmekä paljon erehtyne, otaksuessamme, että hänen\nrakkautensa runouteen ja niihin opintoihin, jotka olivat omiaan\nsuoranaisesti kehittämään tätä hänen taipumustaan, ratkasivat asian.\n\nVuosina 1830-1832 oleskeli Stenbäck Ruotsissa, harjoittaen opintoja\nUpsalan yliopistossa. Jo muutamia vuosia ennen oli hänessä herännyt\nhalu päästä lähemmälle vanhan veljeskansan suuria muistoja, joita\nvarsinkin sen ajan suomalaiset helposti tajuttavista syistä pitivät\nniin suuressa arvossa. Todellisuus ei kuitenkaan näy vastanneen\nhänen toiveitaan. Päinvastoin ilmaisevat muutamat hänen tämän matkan\nmuistoista aiheutuneet runonsa suurta pettymystäkin. Mitä hänen\nhenkensä syvimpään kaipioon tulee, oli voitto vielä pienempi, jos\nsemmoisesta ensinkään voi puhuakaan. Tällä emme kuitenkaan tahdo\nkieltää tämän matkan tärkeyttä Stenbäckin kehitykselle, jos kohta\ntulokset eivät suoranaisesti sitä todistaisikaan.\n\nVuodet 1832-1833 muodostavat käänteen Helsingin ylioppilaskunnan\nvaiheissa. Entistä voimallisempia ääniä alkaa sen omassa\nkeskuudessa kuulua siveellisemmän ja henkisesti virkeämmän\nelämän aikaansaamiseksi yliopiston nuorisossa. Etupäässä kulki\nPohjolais-osakunta, missä J. W. Snellman tarkoituksen saavuttamiseksi\nesitti muutamia sääntöjä osakunnan jäsenten noudatettaviksi. Aluksi\nkohtasi ehdotus vastarintaa. Sitä johtamassa oli lahjakas _J. J.\nÖstring_. Ei mitään yhteiskuntaa -- niin arveli hän voitaisi lailla\nparantaa, jonka vuoksi ehdotetut säännöt hyödyttöminä pakkokeinoina\nolisivat hyljättävät. Tätä mielipidettä kannatti osakunnan enemmistö,\nja Snellmanin ehdotus raukesi. Jonkun ajan kuluttua tuli kuitenkin\nilmi, että sääntöjen henki ei ollut vieras osakunnassa syntyneelle\nraittiimmalle katsantotavalle, jonka innokkaana kannattajana muiden\nkera juuri Östring esiintyi.\n\nTällä kannalla olivat olot Pohjolais-osakunnassa, kun Stenbäck,\ntultuaan kotia Ruotsista ja sittemmin oleskeltuaan jonkun ajan\nVöyrissä, kevätlukukauden alussa v. 1833 palasi Helsinkiin. Liittyen\nmuutamiin lahjakkaisiin nuorukaisiin, joista varsinkin Östring\ntuli hänelle rakkaaksi, antautui hän koko palavan sydämmensä\nlämmöllä kannattamaan ylioppilaskunnassa heränneitä tulevaisuuden\naatteita. Ennenpitkää tuli hän yhä enemmän huomatuksi ei vain tuossa\nahtaammassa ystäväpiirissään, vaan osakunnassakin, missä hän alkoi\nyhä useammin esiintyä. Että hänessä syntynyt uskonnollinen elämä\nnäissä oloissa oli suuressa vaarassa, on selvä. Stenbäck ei ollut\ntyyneen maltillisuuden mies. Mihin hän antautui, siihen antautui\nhän kokonaan. Oliko tuo innostunut, jalojen aatteiden kannattama\nylioppilaselämä niihin määrin vetävä puoleensa hänen huomionsa, että\nhän vieraantuisi ristin tien salaisuuteen ja sille elämälle, joka\nJumalasta on? Hän kehittyy runoilijana; hänen kanteleensa kaikuu\nnuoruuden ja ystävyyden ylistykseksi, ja sykkivin sydämmin kuuntelee\ninnostunut nuorukaisjoukko sen kauniita säveleitä -- onko hän\nkestävä? Tienhaaraan hän ei jää seisomaan, eikä ole hän niitä, jotka\nontuvat molemmin puolin. Ratkaiseva päätös on vielä tekemättä --\nminnepäin on hän kääntyvä? Vastauksen tähän kysymykseen antaa Herra,\njoka häntä tänäkin aikana ihmeellisellä rakkaudella vetää puoleensa.\nTämän armon vaikuttama on muun ohessa runonsa: \"Tytön rukous\"\nvuodelta 1834. Se osoittaa selvään, mihin suuntaan hän on kehittyvä.\nRuno kuuluu: [Yrjö Weijolan käännös.]\n\n    Mä vaivun sinun ristis juurehen,\n    Ja minun silmän' nostan rukoillen.\n    Mua ällös hylkää, hyvä Jumala,\n    Suo rukouksein luokses kohota.\n\n    Tuoll' loistat valomaassa tähtien,\n    On voiton kruunu kruunus okainen,\n    Mua neuvo enin lempimähän sua,\n    Oi sä, mi ensimmäisnä lemmit mua.\n\n    Sä mun oot synnin velast' ostanut;\n    Et kultaa, hopeaa siit' antanut,\n    Sä elos annoit, annoit kalleimpas,\n    Ja elon lupaat mulle haudastas.\n\n    Kas, kun mä tulen pelvoin, vavisten,\n    Mä köyhä, kurja, etees, ikuinen,\n    Sä helmas avajat ja siellä vaan\n    Mä rauhan, lohdutuksen, armon saan.\n\n    Jo veres oma minut puhdistaa,\n    Mä huulin haavojas saan koskettaa; --\n    Oi Herra, Herra, mä en päästä sua,\n    Ennenkuin ensin siunannut oot mua.\n\n    Olenko oikein omas, tutki sä;\n    Jos öisin hyvä, niin kuin tahdon mä!\n    Oi, jospa voisin hiljaa rukoillen\n    Ain' olla silmäis eessä, Ikuinen!\n\n    Mit' ompi maailma, mit' aarteet maan,\n    Jos sinä Herra rakastat mua vaan.\n    Ja että rakastat mua, tiedän sen,\n    Sen lausuu sielun' riemu taivainen.\n\n    Sun maas on kaunis, rikas, suloista\n    On elää nuorna, rakastettuna;\n    Mutt' paljon suloisempi minullen\n    Sinussa eloni on sisäinen.\n\n    Yks olkoon kirkonmeno eloni;\n    Suo siihen armo pyhän Henkesi!\n    Mä sieluin tahdon toivoon kohottaa\n    Ja sieltä voiman, voiton saavuttaa.\n\n    Eloni siit' on kaunis, autuas,\n    Kuin ilta Sabbatin niin rauhakas;\n    Niin hyväks' silloin voin mä tulla myös,\n    Ett' iloin näet minuss' ikityös.\n\n           -- -- --\n\n    Kuu vaipui pilviin, kuoli tähtönen,\n    Maan yli kulki tuuli huoaten;\n    Mut rauha, valo tytön rinnass' on,\n    Hän näkee auki Isän asunnon.\n\nMyöskin Pohjolais-osakunnan sanomalehdessä julkasi Stenbäck samaan\naikaan kirjoituksia, joiden monesti vakaa, joskus jyrkkäkin\nuskonnollinen pohja antaa meidän aavistaa pian tapahtuvaa ratkaisevaa\nmuutosta. Niinpä lausuu hän eräässä semmoisessa kirjoituksessa:\n\"Usein valtaa syvä sisällinen vakavuus, korkeamman taivaallisen\nhengen tuulahdus jokaisen ihmissielun; mutta ei koskaan tahdota\ntunnustaa tuota Jumalan herättäväksi ääneksi meissä. Kaikki\ntahtovat, että heitä pidettäisiin uskonnollisina, mutta ei kukaan\nkernaasti tahdo lukea Jumalan sanaa, jota paitsi ei kuitenkaan\nmikään uskonnollisuus voi olla olemassa. Jos joku tuntee itsensä\nvelvoitetuksi lukemaan uskonnollista kirjaa, niin ei hän suinkaan\nvalitse raamattua, tuota elämän oikeaa lähdettä, vaan kernaammin\njonkun imelän postillan tahi jonkun noista hienon kohteliaista\n'Hartaushetkistä', joista ei voi kylliksi pahaa sanoa. Oi niin, sillä\neiväthän nämä häiritse hiljaista arkielämäämme eivätkä pelottelemalla\nkohtele tavallista, rakasta ajanviettoamme. -- Älkäämme pettäkö\nitseämme; tullaksemme käännetyiksi ja kristityiksi, tulee meidän\nlukea Jumalan sanaa, valvoa ja rukoilla, ei muuta. Onko sitten tämä\nniin vaikeaa?\"\n\nNäihin Stenbäckin \"Ajatuksiin\" -- tämä on sen kirjelmän\notsakirjoituksena, josta ylläolevat otteet ovat lainatut -- sekaantuu\nvielä paljon kristinuskolle vieraita, vieläpä sitä vastaan sotiviakin\nmietteitä, mutta niiden perussäveleenä on kuitenkin synnin tunto\nja armon ylistys, jos kohta se ei vielä pääsekään kuulumaan yli\nmuiden. Häneen soveltuvat ne sanat, joilla hän aloittaa tämän\nkirjoituksen: \"Nuoruuden kyyneleet ovat kevätsateen kaltaisia, joka\nvain tekee vasta heränneen maan tuoreemmaksi ja viheriämmäksi; pian\nnäkyy iloinen aurinko jälleen\". Väleen oli hän itkevä katkerampia\nkyyneleitä.\n\nSyyslukukauden lopussa v. 1834 sattui yliopiston nuorisossa eräs\ntapahtuma, jonka seuraukset olivat Stenbäckin kehitykselle mitä\ntärkeimpiä. Ylioppilaskunta oli näet muutamien kehotuksesta\nkokoontunut yhteiseen kokoukseen, missä oli nostettava kysymys\nmielenosoituksesta erästä yliopiston opettajaa vastaan. Tätä\nehdotusta ei kuitenkaan tehty, vaan sen sijaan otettiin eräs toinen\nkysymys, joka oli saanut nuorison mielet kuohuksiin, keskustelun\nalaiseksi. Eräs ylioppilas oli näet saanut käskyn poistua kaupungin\nseurahuoneessa pidetyistä tanssijaisista, jonka tähden ylioppilaat\nolivat päättäneet, ettei kukaan heistä vasta saisi ottaa osaa näihin\nillanviettoihin. Tätä yhteistä päätöstä vastaan oli eräs toinen\nylioppilas rikkonut ja siitä syystä joutunut muitten epäsuosioon,\njota hän ruumiillisestikin oli saanut kokea. Täten kuritetun asia\njoutui yliopiston kurinpito-oikeuden tutkittavaksi, ja yhteydessä\nsen kanssa otettiin harkittavaksi myöskin ylioppilaskunnan luvaton\nkokous. Varsinkin Pohjolais-osakunta oli asianomaisten silmissä\nepäluulon alainen uppiniskaisista mielipiteistään, ja kun tuli\nselville (syylliset ilmoittivat itsensä vapaaehtoisesti), että kutsu\nkysymyksessä olevaan ylioppilaskokoukseen oli lähtenyt muutamista\nsanottuun osakuntaan kuuluvista ylioppilaista, erotettiin nämä\nyliopistosta puoleksi vuodeksi. Erotetut, joita oli kuusi, niiden\njoukossa Stenbäck ja hänen ystävänsä Östring, olivat poikkeuksetta\nosakunnan lahjakkaimpia jäseniä.\n\nKumppaniensa saattamana ja miltei ylpeillen rangaistuksestaan\nlähti Stenbäck kotiinsa. Sinne seurasi häntä Östring, viettääkseen\nhänkin karkoitusaikansa Vöyrin ystävällisessä pappilassa. Ikäänkuin\naavistaen, mikä häntä kodissa odotti, oli Stenbäck pari päivää ennen\njärjestysoikeuden tuomion julistamista kirjoittanut sisarelleen\nCharlottelle: \"Jota enemmän meidän Herran tähden täytyy pysyä\nerillään entisistä tovereistamme ja seuroistamme, jotta emme\ntahallamme joutuisi maailman saastutettaviksi, sitä rakkaammalta\nja hupaisemmalta tuntuu useammin saada vaihtaa ajatuksia teidän\nkanssanne, te hyvät, rakkaat ja tutut ystävät. En tiedä, vaan\nminusta tuntuu, etten koskaan ole teitä rakastanut niin paljon kuin\nnyt, ja ihmeen suuri on joskus iloni, saadessani rukoilla Jumalaa\nvuodattamaan rikkaan armonsa kotini ja meidän kaikkien yli. Niin,\njos meillä maan päällä on niitä, jotka ovat meille rakkaita, niin\nrukoilkaamme Jumalaa heidän edestänsä, sillä tämä on kuitenkin\nparasta ja suurin rakkaus, minkä voimme heille osoittaa. En voi\nsanoa, mikä ilo on tietää, että me rukoilemme heidän ja he meidän\nedestä. -- Oi, rakkahani, kun joskus huomaamme, miten heikko ja\nkelvoton meidän jumalanpalveluksemme on, niin toivomme sydämmestä\nmuistuttamista ja kehottamista toisilta. Kuinka paljon löytyy, joka\nmeitä vielä pidättää, häiritsee ja estelee? Kun eniten yritämme olla\nHerralle mieliksi, kun koetamme valvoa, rukoilla ja kilvoitella,\nniin täytyy meidän hyvin usein tunnustaa, että olemme kelvottomia\npalvelijoita, hiipiä sitä likemmäs Jesuksen ristiä ja verhota\nitsemme hänen vanhurskaudellaan. Mitä olisimme hänen armottaan ja\nansiottaan? Varma on, että yhä enemmän saamme kokea, onko mahdollista\nelää mukana maailmassa niinkuin ennen, antaen noiden lukemattomien\npienten syntisten askareitten ja maallisten n.s. viattomien huvien\nkuluttaa ja vangita mieltä, vai täytyykö meidän todellakin, niinkuin\napostoli sanoo, pelvolla ja vapistuksella laittaa että autuaiksi\ntulisimme ja vaeltaa Jumalan pelvossa. Jota enemmän Jumalan rakkaus\nsaa täyttää sydämmemme, sitä enemmän menee tomuksi kaikki, joka oli\nmeille rakasta ja miellyttävää. Herra Jumala meitä valmistakoon,\nvahvistakoon, tukekoon ja perustakoon! Joka voittaa, hän saa kaikki,\nmitä Jesus lupaa Ilmestysk. 2 ja 3 luv., ja emmekö kernaasti kantaisi\ntämän lyhyen elämän kuormaa ja hellettä taivaallisen perinnön ja\nelämän tähden. Auta meitä, lempeä Vapahtaja, niin juoksemaan ja\ntaistelemaan, että jokainen meistä voittaisi!\"\n\nVerrattuna Stenbäckin aikaisempiin lausuntoihin, osoittaa tämä kirje\nhuomattavaa edistystä. Joka nuorena ylioppilaana näin kirjoittaa,\nhän ei voi olla kaukana Jumalan valtakunnasta. Pian huomasivat\nmyöskin Stenbäckin omaiset, että perinpohjainen muutos oli hänessä\ntapahtunut. Hän oli nöyrempi ja jos mahdollista ystävällisempi ja\nhellempi kuin ennen, vaan tämän ohessa vakavampi ja hiljaiseen\nmiettimiseen alttiimpi. Uusi elämä oli hänessä syntynyt; Jesus\nKristus oli saanut hänen sydämmensä. Kovempaa sisällistä taistelua\nei hänellä lie ollut; tuntuvalla rakkaudella Herra häntä etsi ja\npuoleensa veti. Olemme huomauttaneet, ettei hänen tätä ennen ollut\ntarvinnut kokea kiusauksia epäilykseen jumalallisen ilmoituksen\ntotuudesta. Tämmöisiä kiusauksia ei hänellä nytkään ollut, vaikka\nne, inhimillisesti päättäen, olivat hyvin lähellä tarjona juuri\nsemmoiselle luonteelle kuin Stenbäckin, varsinkin kun otetaan\nhuomioon ne olosuhteet, joissa hän oli kehittynyt. Eikä epäillyt\nhän Jumalan armoa, jos uskonsa taivas joskus peittyikin pilviin.\nTurvallisesti luotti hän siihen, että armon aurinko väleen\nkirkkaana loistaisi ja hän jälleen voisi täydestä sydämmestään\nriemuita autuutensa Jumalassa. Tästä hänen omasta kokemuksestaan\njohtui se evankelinen leima, joka oli nähtävänä hänen silloisessa\nuskonnollisessa katsantotavassaan, samoinkuin hänen puheissaan\nhengellisistä asioista. Rakkaudella oli Jumala hänen sydämmensä\nvoittanut, ja rakkaudella tahtoi hänkin sieluja Herralle voittaa.\n\nStenbäckissä tapahtunut ratkaiseva mielenmuutos vaikutti ennenpitkää\nmuihinkin. Kesällä 1835 oli Vöyrin pappila \"herännyt koti\" tämän\nsanan vakavimmassa merkityksessä. Ikäänkuin itsestään muuttuivat\nnaisten vaatteetkin entistä yksinkertaisemmiksi, sormukset ja muut\nkoristukset poistuivat, palmikot laskettiin alas y.m. Huomata tulee\nkuitenkin, että herännäisyys, kuten pian saamme nähdä, myöskin\nmikäli kysymys on vaatteista ja muusta ulkonaisesta esiintymisestä,\njo tätä ennen oli voittanut alaa Suupohjan säätyhenkilöissäkin.\nVöyrin pappila ei siis ollut ensimmäinen sikäläisistä pietistisistä\nsäätyläiskodeista, mutta tämän perheen jäsenten etevyys ja heidän\ntuleva merkityksensä herännäisyyden historiassa takaavat sensijaan\njuuri tälle kodille enemmän huomatun aseman, kuin muille näiden\nseutujen silloisille kodeille.\n\nKanteleestaan ei Stenbäck tapahtuneen mielenmuutoksensa tähden\nvielä luopunut. Päinvastoin näkyy hän tuon tuostakin tarttuneen\nkynään jatkaakseen tuota lempityötään. Niinpä valmisteli hän juuri\nnäinä aikoina pitempiä runoja, jotka kuitenkaan eivät myöhemminkään\npainettaviksi valmistuneet. Näiden piirteiden perussäveleenä esintyy\nmaailman ja heränneen omantunnon välinen ristiriitaisuus. Vaan\nkaikista toimista rakkain oli hänellä nyt Jumalan sanan viljeleminen\nja rukous, ja yhtä usein, kuin hän ennen oli omaisilleen esittänyt\nsuurten runoilijain nerontuotteita, puhui hän heidän kanssaan siitä\nHerrasta, jonka omana hän tahtoi elää ja kuolla. Eikä vaikuttanut\nhän ainoastaan omaisiinsa: Östringkin, joka näihin asti oli\nseisonut Hegelin filosofian pohjalla ja siinä luullut löytäneensä\ntyydytystä syvälliselle, etsivälle hengelleen, heräsi ja antausi\ntäydellisesti kannattamaan herännäisyyden edustamia periaatteita.\nHänen ja Stenbäckin välinen ystävyys kasvoi tämän kautta entistä\nlujemmaksi rakkaudeksi, Herran solmimaksi liitoksi, jonka siteitä ei\nkuolemakaan voinut katkaista. Jumalalle pyhitettyä elämää elettiin\nsiihen aikaan Vöyrin pappilassa. Varsinkin Laurin kautta vuodatti\nHerra siihen voimaa ylhäältä. Kesän tultua oli nuorella runoilijalla\ntapana varhain aamulla lukien Uutta Testamenttia istua rakkaalla\nMyrberget-kukkulalla. Kun hän sieltä palasi, säteilivät hänen\nsilmänsä tavallista kirkkaammin sitä tulta, jonka Herra oli niissä\nsytyttänyt, ja paljon oli hänellä etenkin silloin antamista muille.\n\nSyksyllä 1835 palasivat Stenbäck ja Östring Helsinkiin. Heitä oli\npaljon kaivattu varsinkin siinä ahtaammassa ystäväpiirissä, josta\nennen on puhuttu. Mutta miten muuttuneita olivat he nyt! Ei heitä\nenää tunnettu, niinkuin ennen. Pietismi oli jo saanut tuomionsa\nRunebergin Morgonbladetissa, ja nuo ennen niin iloiset nuorukaiset\nolivat auttamattomasti pietistejä. Taistelu oli alkava, ja sekä\nStenbäck että Östring olivat valmiit siihen antautumaan. He asuivat\nyhdessä, lukivat ahkeraan ja tukivat toisiaan yhdessä tuota pyhää\nsotaa käydäkseen. Eivät tienneet he silloin vielä, että toisen\ntaistelu oli oleva hyvin lyhyt. Herran ajatukset eivät olleet heidän\najatuksensa. Stenbäck oli kutsuttu elämällään, Östring kuolemallaan\ntodistamaan siitä Vapahtajasta, jolle he olivat antaneet sydämmensä\n[Eliel Aspelin, Lars Stenbäck 1-156; Th. Rein, Johan Wilhelm Snellman\n144; C. G. v. Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck. 7-15; R. J.\nH. Minnesteckningar öfver Johan Jacob Östring; Charlotte Achrénin\n(Lauri Stenbäckin yllämainitun sisaren) kertomukset (1896).].\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskesällä v. 1832 piti ennen mainittu J. Vegelius, joka samana\nvuonna oli päässyt _Maalahden_ kirkkoherraksi, häitä tyttärelleen\nBetylle ja Vaasan koulun kolleegalle K. H. Schroderukselle.\nTilaisuuteen oli muiden vierasten kera saapunut _Kaarle Kustaa\nvon Essen_. Kaikki seudun säätyhenkilöt tunsivat tuon lahjakkaan,\nvilkkaan ylioppilaan, joka nerokkailla lausunnoillaan ja sattuvilla\nsukkeluuksillaan sai eloa ikävimpäänkin seuraan. Huhu oli kyllä\ntiennyt kertoa, että hän viime aikoina oli muuttunut ja tullut hyvin\n\"kummalliseksi\", vaan ehkä oli tuo pelkkää panettelua vain -- niin\narveltiin -- varmaankin oli hän, kuten ennenkin, pitävä huolta siitä,\nettei iloa tässäkään tilaisuudessa puuttuisi. Niinkuin tiedämme, oli\nVegeliuksen koti avannut ovensa sille vakaammalle uskonnollisuudelle,\njonka vaikutukset jo siihen aikaan olivat nähtävinä useimmissa\nseuduissa Suomessa. Mitään jyrkkää muutosta entisissä tavoissa ei\ntässä kodissa kuitenkaan vielä ollut tapahtunut, jos kohta ajanhenki\nja perheen oma muuttunut katsantotapa jo oli alkanut rakennella\nsalpoja maailmallisen ilon purkauksille, painaen esim. tanssiin\nhieman vakavamman leiman. Ei kukaan ollut muuta ajatellut, kuin että\ntässäkin tilaisuudessa tanssittaisiin. Niin tehtiinkin, mutta tuskin\noli ehditty päästä alkuunkaan, ennenkuin v. Essen, joka vasta oli\npalannut Ylivieskasta, astui esille, ruveten ankarasti moittimaan\ntätä huvia, kehottaen hämmästynyttä kuulijakuntaansa rupeamaan\n\"ainoaa tarpeellista\" etsimään. Suurin osa vieraista suuttui, pitäen\nv. Essenin käytöstä hyvin sopimattomana, vaan moni sai piston\nsydämmeensä, jonka vaikutukset eivät milloinkaan kadonneet.\n\nKaikenkaltaisia kertomuksia tästä tapahtumasta, toinen enemmän\nliioiteltu kuin toinen, alkoi pian liikkua. Mutta miten moittivia\narvosteluja niihin enimmiten liitettiinkin, levisi niiden mukana\nherätys. Ja vielä vaikuttavammalla tavalla saarnasivat muutamat\nnäissä häissä olleet nuoret tytöt, niiden joukossa kaksi sisarusta\nUuskaarlepyystä, parannuksen tarpeellisuudesta. Suupohjassakin oli\n\"tuli irti\" -- ken voisi sen enää sammuttaa?\n\nMiltä kannalta von Essenin esiintymistä yllämainitussa tilaisuudessa\narvosteltaneekaan: siitä ei voi olla kuin yksi mielipide, että se\nilmaisee rohkeutta ja itsenäisyyttä. Hän oli silloin ainoastaan\n17 vuoden ikäinen ja tiesi joutuvansa mitä ankarimman moitteen\nalaiseksi. Niin jyrkkiä mielipiteitä ei näillä seuduin vielä\nkukaan ollut lausunut, ei Laguskaan, joka myöskin oli saapuvilla\nkysymyksessä olevassa tilaisuudessa. Miten sopimattomana v. Essenin\nesiintymistä pidettiin, näkyy siitäkin, että häntä vielä pari vuotta\nmyöhemmin pelättiin semmoisissakin kodeissa, joissa herännäisyys jo\noli alkanut saada jalansijaa. Kun esim. Vöyrin pappilassa tammikuussa\n1834 valmistettiin erästä perhejuhlaa, johon odotettiin paljon\nvieraita, lausui Lauri Stenbäck omaisilleen: \"Jos Essen tulee ja\nkäyttäytyy niinkuin Maalahdella, niin hän ajetaan ulos\".\n\nEnsimmäisenä kaikista ylioppilaista, jotka sittemmin tapaamme\nherännäisyyden eturiveissä, puolusti von Essen omalla käytöksellään\ntämän liikkeen edustamaa kristillisyyttä, lukuunottamatta N. K.\nMalmbergia, jonka esiintyminen Pietarissa kantaa samaa leimaa.\nYliopistossa hän kuitenkin vasta muutamia vuosia myöhemmin alkoi\nherättää suurempaa huomiota. Se vain jo 1830-luvun keskivaiheella\nHelsingissä hänestä tiedettiin, että hän oli pietisti. Kun esim.\nylioppilas, sittemmin professori ja senaattori A. E. Arppe keväällä\n1835 tiedusteli kotiopettajaa pari vuotta aikuisemmin leskeksi\njääneelle sisarelleen Katarina Sofia Fabritiukselle, joka asui\nKiteellä, ja v. Essen samaan aikaan haki sellaista tointa, kerrotaan\nFr. Cygnaeuksen varoittaneen häntä kääntymästä tämän puoleen, koska\nhakija oli \"ajan uskonnollisen hurmahenkisyyden eksyttämä\". Sopimus\ntehtiin kuitenkin, ja v. Essen matkusti Karjalaan, missä hän viipyi\npari vuotta, saaden sielläkin aikaan herätyksiä, lähinnä rouva\nFabritiuksen perheessä, joka sittemmin tuli olemaan hänelle hyvin\nlikeinen [Kertoneet (1896) Maria Österbladh o.s. Schroderus ja\nCharlotte Achrén; Juhani Aho, Heränneitä, 67-85; Eliel Aspelin, Lars\nStenbäck, 221-222.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoimallisesti veti Herra puoleensa tämän ajan ylioppilaita. Toiset\ntoivat kodistaan muassaan pääkaupunkiin unohtumattomia muistoja\nJumalan sanan vaikutuksesta, toiset saivat täällä kokea hänen\nkutsuvaa armoansa. Edellisistä ansaitsee muiden kera erityistä\nhuomiota sittemmin kuuluisa _Fredrik Gabriel Hedberg_. Hän oli\nkotosin Raahen Salosta, missä hän syntyi heinäkuun 15 p:nä 1811.\nVanhempansa olivat kruununnimismies E. J. Hedberg ja Katarina\nMagdaleena Borg. Nautittuaan opetusta sukulaisensa, Vihannin\nkappalaisen K. J. Borgin luona ja sittemmin Oulun koulussa, tuli\nHedberg ylioppilaaksi lokakuun 4 p:nä 1826. Viimemainitun vuoden\nalusta oli hän alkanut ahkeraan viljellä Jumalan sanaa, siten\nkehittäen äidiltään perimäänsä taipumusta syvälliseen miettimiseen\nja uskonnollisuuteen. Siihen vaativat häntä omantunnon vaivat ja\npitkällinen, kalvava levottomuus. Jonkun ajan taisteltuaan epäilyksiä\nvastaan, sai hän armon syntisenä omistaa Jesuksen Kristuksen. Täten\nsaavutettu rauha katosi kuitenkin pian ylioppilaselämän pyörteessä.\nTörkeisiin synteihin hän ei sortunut, vaan maailma ja maailman\nrakkaus saivat vallan hänen sydämmessään, karkoittaen siitä hänen\nnuoruutensa uskon.\n\nTurun palon ja yliopiston siitä aiheutuneen siirron tähden Helsinkiin\noleskeli Hedberg kodissaan lukuvuoden 1827-1828. Palattuaan\nyliopistoon syksyllä viimemainittuna vuonna, alkoi hän harjoittaa\nopintoja kandidaattitutkintoa varten. Jumaluusopilliset aineet,\njoita hän, pappisura silmämääränään, oli aikonut yksinomaan lukea,\njäivät erään sukulaisen neuvon mukaan toistaiseksi syrjään, varsinkin\nkoskei Hedberg ikänsäkään tähden vielä muutamaan vuoteen olisi voinut\npäästä papiksi. Ettei aika häneltä hukkaan kulunut, näkyy siitä\nettä hän jo 1832 vihittiin maisteriksi. Vaikeampi on sitävastoin\nvarmuudella sanoa, mitä ylioppilaselämä häneen vaikutti. Hän kuului\nPohjolais-osakuntaan, joka kantoi tulevaisuuden aatteiden lippua\nkorkeammalla kuin muut, ja otti ahkeraan osaa sen kokouksiin.\nTäysi syy on otaksua, että moni näissä ja muissa samanhenkisissä\ntilaisuuksissa lausuttu ajatus pääsi juurtumaan hänen edistykselle\nja jaloille pyrinnöille alttiissa sydämmessään. Jos kohta tarkempia\ntietoja tästä puuttuu, osoittaa Hedbergin tuleva vaikutus selvään,\nettä niin oli laita.\n\nMarraskuussa v. 1833 suoritti Hedberg jumaluusopillisen\npäästötutkinnon yliopistosta. Väleen oli hän sielunpaimenena\njulistava sitä uskoa Jesukseen, jonka Herra jo hänen ylioppilaaksi\ntullessaan oli hänen sydämmessään sytyttänyt. Mutta kateessa oli tämä\nusko ja miltei unohtunut sen esine. Syrjäytetystä piilopaikastaan\nvain nousivat tuon tuostakin hänen mieleensä menneiden aikojen\nkalliit muistot, vakavina, nuhtelevina. Vaan Herra ei ollut häntä\njättänyt. Kun Hedberg matkallaan Turkuun saapui Siuntion kirkkoherran\nK. H. Forssmanin luo, joka oli pyytänyt hänen apulaisekseen, huokasi\nhän, yksinään jäätyään, Herran puoleen, hartaasti rukoillen voimaa\nja valistusta tulevaan paimentyöhönsä. Ja kun hän helmikuun 22\np:nä seuraavana vuonna vihittiin papiksi Turussa (piispanistuin\noli avoinna, jonka tähden hänen täytyi odottaa näin kauan), tutki\nhän heränneellä omallatunnolla asemaansa Jumalan kasvoin edessä.\nPari päivää myöhemmin kirjoitti hän tästä tilaisuudesta äidilleen:\n\"Vakava ja juhlallinen oli tämä toimitus, eikä kukaan levollisena\nja huoletonna saata astua tätä askelta, jota ei konsanaan enää voi\nastua taaksepäin, vaan joka on ainaiseksi sitova ja tuo mukanaan\nniin suuria velvollisuuksia, niin painavaa vastuunalaisuutta. Jumala\nminua heikkoa auttakoon oikein toimittamaan tätä kallista tehtävää.\nYksin hänen armonsa voi vaikuttaa voimaa ja kykyä oikein täyttämään\nniin vaikeita velvollisuuksia -- itsestämme emme mitään voi. -- Niin,\nsyvästi tunnen sydämmessäni tämän tehtävän!\"\n\nKertomus Hedbergin vaikutuksesta pappina kuuluu myöhempään aikaan.\nTässä vain mainittakoon, että hän innolla ja Herran pelvossa ryhtyi\npaimenvirkaansa hoitamaan ensin Siuntiossa ja toukokuun alkupuolella\n1834 Lohjalla. Hänen esikoistyönsä Herran viinimäessä on innokkaan\nja heränneen sielunpaimenen työtä. Sitä elähyttämässä on sitäpaitsi\nyliopistossa syttynyt innostus kansan lukutaidon korottamiseen, jonka\nvaikuttamana hän ahkerasti toimii Lohjan pitäjäkoulussa ja näillä\nseuduin vasta perustetussa sunnuntaikoulussa [Vennerström, Fredrik\nGabriel Hedberg, 12-30.].\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana päivänä kuin Hedberg vihittiin muiden kera Turun\ntuomiokirkossa papiksi myöskin hänen ystävänsä _Lauri Josef\nAchrén_. Hän oli syntynyt Vöyrissä tammikuun 21 p:nä 1811 ja\ntuli ylioppilaaksi v. 1827. Vanhempansa, komministeri M. Achrén\nja Elisabet Ulf, olivat varattomat, jonka tähden Achrénin täytyi\nturvautua muitten apuun sekä ylioppilasaikanaan ylläpitää itseään\nkotiopettajan työllä. Nämä vaikeudet eivät kuitenkaan näy estäneen\nhänen edistymistään, koska hän jo 1832 vihittiin maisteriksi.\nKen joutui tekemisiin hänen kanssansa, huomasi heti hänen\nlahjakkaisuutensa, joka muun ohessa ilmeni taipumuksena runouteen\nja soitannollisuuteen. Tätä todistavat hänen Tohmajärvellä,\nHelsingissä, Espoossa, Vöyrissä y.m. vuosina 1829-34 sepittämänsä\nrunot ja suorasanaiset kirjoitukset. Mutta niistä näkyy myöskin,\nettei hän tähän aikaan vielä tuntenut Herraa, vaan haparoi pimeässä,\netsien tyydytystään milloin mistäkin. Luonnoltaan oli hän lempeä ja\nkäytökseltään miellyttävä, jonka vuoksi häntä yleisesti suosittiin.\nVaan kuinka houkuttelevalta elämä maailmassa hänestä tuntuikin, ei\nvoinut hän itseltään salata, että mielensä monesti oli hyvin raskas.\nHän koetti taistella tuota ikävää vastaan, vaan taistelu ei ottanut\noikein onnistuakseen. Hänen sisällistä tilaansa kuvaavat seuraavat\neräässä hänen v. 1831 kirjoittamassaan, ehkä romaaniksi aijotussa\nkyhäelmässä tavattavat sanat: \"Et tunne sitä maailmaa, jossa elät,\njollet ole huomannut, kuinka vähän tavalliset aikakäsitteet tunti ja\nminuutti sopivat iloisen ja murheellisen sydämmen tuntimäärien kanssa\nyhteen. Eikö ole ilon tunti aina yksi sekunti ja surun pitkä kuin\nijankaikkisuus?\" Ehkä muisteli hän lapsuutensa onnellisia aikoja,\njolloin hän oman kertomuksensa mukaan karkoitti jokaisen ahdingon\nrukoilemalla: \"Jesus kulta, auta minua\", jolloin hän ei aamusin\nherännyt eikä illalla nukkunut uskomatta itseänsä taivaallisen Isän\nturviin. Vaan Herran hetki ei ollut vielä tullut. Papiksikin rupesi\nAchrén tuntematta mitään sisällistä kutsumusta siihen. Päinvastoin\ntuntui tämä virka hänestä alussa hyvin vastenmieliseltä. Kerran esim.\nvalitti hän eräissä tanssijaisissa sille neitoselle, joka sittemmin\ntuli hänen morsiamekseen, vaikeaa asemaansa, hän kun oli pakoitettu\nmuille saarnaamaan, mitä hän ei itse uskonut.\n\nEnsimmäiset pappisvuotensa oli Achrén kappalaisenapulaisena\nOravaisissa. Ollen ahkerassa kirjevaihdossa Hedbergin kanssa, sai\nhän monesti kuulla terveellisiä ja vakavia sanoja, jos kohta tuo\nhänen ystävänsä vielä itsekin oli horjuvalla kannalla uskonnollisissa\nkysymyksissä. Vielä enemmän vaikutti häneen eräs toinen\nylioppilastoveri, Lauri Stenbäck, jonka koti Vöyrissä oli hänelle\ntuttu lapsuuden ajoilta. Eräässä tilaisuudessa v. 1835, jossa Achrén\ntapansa mukaan innokkaasti puhui musiikista ja muista esteettisistä\naineista, lausui tämä ystävä: \"Nuo esteettiset houreet ovat hyvin\nvaarallisia, sillä ne vetävät ajatukset pois siitä, joka on paljon\nhyödyllisempää, ja sinun tulisi luopua soitannollisista tuumistasi\".\n\"Eihän tuo voi olla vaarallista, vaan päinvastoin hyödyllistä, koska\nsoitantokin on Jumalan lahja\", huomautti Achrén. Stenbäck vastasi:\n\"Etkö tiedä, että sinun yli kaiken tulee rakastaa Herraa, sinun\nJumalaasi?\" Kipeästi koskivat nämä sanat nuoren papin sydämmeen. Ei\nvoinut hän niihin mitään vastata eikä lausumiaan mielipiteitä enää\npuolustaa. Achrén alkoi kuulla sen Herran ääntä, jolta hän niin\nkauan oli sulkenut sydämmensä, ja jonkun ajan kuluttua oli hänkin\nherännäisyyden vilpittömimpiä ystäviä. Jumalan kutsuva armo, joka\nhäntä, samoinkuin muita sen ajan ylioppilaita niin tuntuvasti oli\netsinyt, oli hänet vihdoinkin löytänyt [L. J. Achrénin kirjoitukset\n(omistaa Charlotte Achrén); Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 219;\nVennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 18-28; Fr. G. Hedbergin\nBjörkqvistin postillan käännökseen liittämä Achrénin elämäkerta;\nRouva Charlotte Achrénin kertomukset (1896).].\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki nämä nuorukaiset olivat kotosin Pohjanmaalta ja kuuluivat\nylioppilaina Pohjolais-osakuntaan. Muut osakunnat olivat köyhemmät\nhenkisistä voimista ja siitä syystä verraten syrjässä. Niissäkin\ntapaamme kuitenkin tänä kansallisen ja uskonnollisen herätyksen\naikana nuorukaisia, jotka jo ylioppilaina lupaavat paljon isänmaalle.\nVarsinkin yksi näistä, ennen mainitun Kaarle Fredrik Berghin nuorin\npoika J. I. Bergh, esiintyy 1830-luvun alkupuolella tulevaisuuden\nmiehenä ja herännäisyyden taattuna kannattajana.\n\n_Julius Immanuel Bergh_ syntyi Suonenjoen pappilassa maaliskuun 30\np:nä 1810. Äitinsä, Kaarle Fredrik Berghin toinen aviopuoliso Juliana\nBergh, oli Suomen kielen harrastajana tunnetun Pyhäjärven kappalaisen\nAdam Berghin tytär. Samoinkuin vanhempia poikiaan, valmisti isä itse\nnuorintakin Porvoon lukioon. Heikontuneet olivat jo siihen aikaan\nvanhan opettajan sekä ruumiin- että sielunvoimat, mutta sitä parempi\noli oppilaan kyky ja ahkeruus. Hyvillä tiedoilla pääsi hän oppilaaksi\nPorvoon lukioon v. 1829 sekä ylioppilaaksi lokakuussa 1832.\n\nJo nuorena osoitti Bergh suurta taipumusta miettimiseen ja\nharvinaista tahdon lujuutta. Kirjat olivat hänen paraat ystävänsä,\nhenkinen työ hänen ilonsa. Varsinkin miellytti häntä vanhojen\nkielten, niistä ehkä eniten heprean, lukeminen ja perin pohjainen\ntutkiminen. Mutta hänen silmämääränään ei ollut ainoastaan\nitse näiden kielten oppiminen, vaan vanhojen sivistyskansojen\nkirjallisuuteen ja katsantotapaan perehtyminen. Jo ylioppilaana\npyrki hän päästä näkemään, missä suurten aatevirtausten syvimmät\nuomat kulkivat ja minne ne pyrkivät, sekä käsittämään niiden\nyhteyttä oman aikansa henkisten pyrintöjen kanssa. Uudenkin\najan kirjallisuutta luki hän jo ensimmäisinä ylioppilasvuosina\nahkeraan ja mieltymyksellä, oppien muun ohessa hyvästi saksaa.\nVaikka perusteellisuus oli hänen luonteensa huomattavimpia\nominaisuuksia, viihtyi hän miltei yhtä hyvästi tieteen eri aloilla,\nlukien sanottujen lempiaineittensa rinnalla mieltymyksellä\nesim. matematiikkaa. Sanalla sanoen hän oli kuin luotu luku- ja\ntiedemieheksi.\n\nBerghin nuoruudenaikaa eivät synnin viettelykset päässeet tahraamaan.\nHän säilyi puhtaana ja turmeltumattomana. Vaan ei hän itseään\nsemmoisena Herran edessä pitänyt eikä ihmisten edessä siitä\nkerskannut. Päinvastoin oli hän jo siihen aikaan, jolloin hän nautti\nkotiopetusta isältään, tullut elävään synnintuntoon ja uskoon sekä\nvakaasti päättänyt pyhittää elämänsä Jumalalle. Eikä hän joutunut\nepäilyksiin kristinuskon totuuden suhteen, kuten esim. vanhin\nveljensä J. Fr. Bergh. Näistäkin kiusauksista, joille vihollinen\nepäilemättä löysi paljon liittymiskohtia hänen järjenmukaiseen\nmiettimiseen taipuvassa luonteessaan, varjeli häntä armon Jumala.\nVarmaan oli hänellä paljon turvaa varsinkin sanotulta veljeltään,\njoka näkyy häntä lämpimästi rakastaneen. Lukiossa ollessaan kävi hän\nusein häntä Nurmijärvellä tapaamassa ja vielä useammin ylioppilaaksi\ntultuaan. Siellä kuuli hän eläviä saarnoja ja hartauspuheita, ja\nhänen aatteellisen elämän ilmauksille altis mielensä innostui\nherännäisyysliikkeen ripeästä kasvamisesta sikäläisessä kansassa.\nJa samaa kuuli ja näki hän kotiseudullaan, missä hän loma-aikoina\noleskeli. Vielä vanhoilla päivillään puhui hän lämmöllä näistä\nherännäisyyden nuoruuden toiveista, joiden toteuttamiseksi hän\nuhrasi miehuutensa paraat voimat. Ne olivat hänen ylioppilasaikansa\nkauniimmat muistot.\n\nTärkeä oli Berghin kehitykselle hänen vanhempien veljiensä\nvakaantunut uskonnollinen kanta ja siinä ilmenevä hellä rakkaus.\nOllen itse luonteeltaan ystävällinen sekä taipuvainen vaihtamaan\najatuksia muiden kanssa, sai hän heränneitten omaistensa kanssa\npuhua sydämmensä tärkeimmästä asiasta ja siitä Herrasta, joka oli\nhänenkin kutsunut valtakuntansa palvelukseen. Paljon hyötyä oli\nhänellä tästä veljellisestä kanssakäymisestä, ja täysi syy on\notaksua, että herännäisyyden edustamat aatteet, joihin hän veljiensä\nkautta ensin tutustui, etupäässä hänen vaikutuksestaan pääsivät\nleviämään yliopiston nuorisossa. Huomattava on sitäpaitsi, että\nBergh varsinkin kotiseudullaan oli oppinut kansaa tuntemaan, jota\npaitsi herännäisyyden käsittäminen ja sen palvelukseen antauminen\noli mahdottomuus. Hänen ei tarvinnut, kuten niin monen muun\nkansalliseen sivistystyöhön liittyvän silloisen ylioppilaan, sitoutua\noppimaan Suomen kieltä. Hän osasi sitä hyvästi lapsuudestaan ja\nvoi siitäkin syystä hyväksensä käyttää monen heränneen kansan oman\nkokemuksen muodostaman syvällisen opetuksen, jonka perille moni muu\nsamanmielinen ylioppilas puuttuvan kielitaidon tähden ei päässyt.\n\nBerghin ulkonaiset elämänsuhteet olivat siis ikäänkuin yhtyneet\nkehittämään hänen lahjojaan herännäisyyttä palvelemaan. Mutta\nvaikuttimena ja elähyttävänä voimana oli Herran armo, joka häntä\netsi, hänen löysi ja häntä ylioppilasajan kiusauksista ja vaaroista\nvarjeli [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; neiti Mimmi\nBerghin, J. I. Berghin tyttären, y.m. kertomukset; J. Fr. Berghin\nkirje J. I. Berghille vuodelta 1826, joka kirje osoittaa, että\nviimemainittu jo siihen aikaan oli herännyt. (Kirje löytyy Suomen\nmuinaismuistoyhdistyksen kokoelmissa.)].\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämä heränneet ylioppilaat eivät suinkaan olleet ainoat, jotka\n30-luvun alkupuolella edustivat herännäisyyttä yliopiston nuorisossa.\nMonen muun rinnassa kyti, jos kohta ylimalkaan salassa vielä,\nHerran tuli. Kun nämä nuorukaiset muutaman vuoden kuluttua pappina\njulistivat Kristuksen evankeliumia seurakunnissa, näkyi tämä tuli\nyli maan. Suuri oli yliopiston osuus tämän tulen sytyttämisessä,\nmutta suurempi Suomen kotien ja Suomen kansan. Sentähden tunsivatkin\nuseimmat noista heränneistä ylioppilaista seisovansa oikein varmalla\npohjalla vasta silloin, kun kansan syvät rivit heidät siunaten\nottivat vastaan.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nJälkikatsahdus.\n\n\nMyötäkäymisen aikoina, jolloin suotuisat ulkonaiset olot vetävät\nhuomion puoleensa, kätkeytyy ihmishengen syvin kaipio usein\nnoihin sisimpiin piilopaikkoihin, joihin ei historian tulisoitto\npääse valoaan luomaan. Näyttää kuin ei tuota kaipiota enää olisi\nolemassakaan ja ihmiset olisivat löytäneet tyydytyksensä ulkoelämän\nriennoissa ja pyrinnöissä. Ilman semmoisia aikoja ei voisi kuitenkaan\nyksikään kansa itselleen luoda niitä ulkonaisia etuja, joita paitsi\nkaikki korkeampi elämä on mahdottomuus; mutta hengen vasituista\nelämää tuo ei ole. Jos semmoisia aikoja aina kestäisi, hajaantuisivat\nihmishengen voimat, se ei enää löytäisi niitä salaisia pajoja,\njoissa aatteet syntyvät, muodostuvat ja suuriksi kasvavat. Sentähden\nlähettää Jumala koetuksen ja kärsimyksen aikoja, joina ihmishenki on\npakoitettu palajamaan itseensä ja ymmärtämään sitä ijankaikkisuuden\nkaipiota, joka on sen vasituinen olemus.\n\nVähän myötäkäymistä on Suomen kansa kokenut, koetuksia ja kärsimyksiä\npaljon. Se on usein, hyvin usein ollut pakoitettu tuolla tavoin\npalajamaan itsehensä Jumalan ääntä kuulemaan. Ja kun se totteli,\npystyi se jälleen aatteita luomaan ja tulevaisuuttaan turvaamaan.\nSen voima ei ollut silloin omaa voimaa, vaan Herran, sen työ hänessä\ntehtyä, sen kunnia hänen, ja jota vähemmän se osakseen sai tämän\nmaailman lakastuvia voitonseppeleitä, sitä runsaampi oli Jumalan\nsiunaus.\n\nTällä tavoin on Suomen herännäisyys syntynyt ja kehittynyt ja tätä\nleimaa se varsinkin alkuaikoina kantaa. Jo se kieltämätön tosiasia,\nettä tämä valtaava liike sai alkunsa kansan syvistä riveistä, tarjoo\ntutkijalle paljon mietittävää ja pakoittaa häntä tunnustamaan sitä\nJumalan vaikuttamaksi. Ja vielä vakuuttavammalla todistusvoimalla\nvaativat herännäisyyden leviäminen ja sen vuosi vuodelta yhä\nnähtävämmät seuraukset häntä tähän johtopäätökseen. Hän tuntee\nseisovansa kansan edessä, joka tietää, mitä se tahtoo, ja vaatii\nitselleen oikeutta elämään, ei suurilla sanoilla eikä väkivaltaisilla\nhankkeilla, vaan itsensä kieltävällä nöyryydellä ja henkisellä\netevyydellään. Se on, tämä kansa, kuullut Herran äänen: \"Jumalan\nvaltakunta on teidän keskellänne\", ja se on itse noussut toteuttamaan\ntätä aatetta ja luomaan sille tulevaisuutta isiensä maassa. Jos\nmaallinen ja kirkollinen valta asettuvatkin sitä vastustamaan, ei\naio se yrityksestään luopua, sillä sitä elähyttää ensimmäisten\nkristittyjen tunnustus: \"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä\".\n\nAlusta alkaen ja kenenkään heitä siitä huomauttamatta tiesivät\nheränneet talonpojat, miten tärkeä se taistelu oli, johon he\nolivat antauneet. Parempaa todistusta siihen, kuin L. J. Niskasen\n\"Hengellisten asiain muistokirja\", ei voi kukaan vaatia. Aikana,\njolloin oppineet miehemme eivät tiedä herännäisyydestä paljon\nmitään eikä kukaan heistä ajattelekaan sen vaiheitten säilyttämistä\njälkimaailmalle, ryhtyy oppimaton talonpoika kirjoittamaan laveaa\nhistoriaa 19 vuosisadan pietismistä ja sen johtavista henkilöistä,\ntarkkaan seuraten liikkeen leviämistä seudusta toiseen, sen\nsuhdetta maallisen ja kirkollisen vallan edustajiin, siinä\nsyntyvien eri suuntien opillisia eroavaisuuksia, sanalla sanoen\nkaikkia sen huomattavimpia vaiheita. Samaa todistavat Poikosen\nelämäkerta ja Matti Paavolan muistiinpanot, joista niinikään olemme\nennen maininneet, puhumatta muiden talonpoikien näinä aikoina\nkirjoittamista, herännäisyyttä koskevista miltei lukemattomista\nkirjeistä, jotka kaikki todistavat, kuinka kallis tämä asia oli\nkansalle, ja kuinka elävästi se käsitti sen merkityksen. On sanottu,\nettä sivistyshistoriamme suuret miehet ovat herättäneet Suomen kansan\nitsetietoisuuteen, emmekä suinkaan tahdo kieltää tämän väitteen\ntotuutta. Mutta rajoitusta se kaipaa, sillä kieltämätöntä on, että\nherännäisyyden osuus tässä työssä on suuri, tahi oikeammin: se laski\npohjan, taivuttamalla kansaa ymmärtämään, mikä aate on.\n\nOlemme usein maininneet Niskasen muistokirjan ja siitä lainanneet\notteita. Se alkaa vuodesta 1796 ja ulottuu vuoteen 1837. On väitetty,\nettä Paavo Ruotsalainen, joka ei itse osannut kirjoittaa, on tämän\nmerkillisen käsikirjoituksen varsinainen tekijä, ja ettei Niskasella\nole muuta ansiota sen ilmestymisestä, kuin että hän on kirjoittanut\npaperille edellisen kertomukset ja arvostelut. Tämä otaksuminen\nei ole oikea. Kuten vasta saamme nähdä, kielsi Paavo päinvastoin,\nhuomattuaan että Niskanen teki muistiinpanoja heidän matkoistaan\nja herännäisyysliikkeen vaiheista, häntä mitään kertomusta näistä\nasioista toimittamasta silminnähtävästi siitä syystä, että hän\ntiesi, miten huomatun sijan hän itse tulisi siinä saamaan. Ettei\nNiskanen kieltoa totellut, on hänelle kunniaksi, jos kohta hän ei\nuskaltanutkaan Paavolle sitä tunnustaa, vaan salaa jatkoi työtään.\n\nMitä Niskasen muistokirjan esitystapaan tulee, on se ylimalkaan\nihmeteltävän selvää ja asiallista. Paavon uskonnollisen katsantotavan\nvaikutus on siinä kyllä kaikkialla hyvin tuntuva, vaan sitä ei sovi\nkummastella. Tämä tulee näkyviin varsinkin noissa väsyttävän monissa\narvosteluissa toisin ajattelevien \"teko-\" ja \"kiiltopyhyydestä\",\njoihin kirjoittaja tuon tuostakin eksyy. Asia on sitä huomattavampi,\nkuin muut opinkohdat jäävät miltei kokonaan syrjään. Se seikka,\netteivät heränneet tähän aikaan koskeneet oppiin semmoisena, he\nkun täydellisesti hyväksyivät kirkon opin, ei riitä kysymyksessä\nolevaa ykspuolisuutta selittämään. Päinvastoin tämä juuri sen kautta\nsitä räikeämmin pistää silmiin. Vaan syynä siihen on, kuten ennen\nolemme huomauttaneet, enemmän Paavon kuin Niskasen. Myönnettävä\non myöskin, että tämä ykspuolisuus on muistikirjan miltei ainoa\nvarsinainen vika. Muissa kohden on esitys tyyntä, maltillista ja\npuolueetonta. Jos kirjoittaja joskus antaakin herännäisyydelle\nliika suuren merkityksen, käyttämällä esim. sen edustajista\nApostolein Tekojen lausetapoja, on tämä annettava hänelle anteeksi,\nvarsinkin koska hän ei silloinkaan eksy ylimielisesti puhumaan\nkirkkoa ja papistoa vastaan, kun viimemainitut häntä ylpeydellään\nja suvaitsemattomuudellaan siihen pakoittamalla pakoittavat.\nCollanin juttu, oikeuden käynti Renqvistiä vastaan, Björklundin\nsäälittävä kohtalo y.m. samankaltaiset asiat ovat päinvastoin niin\nmaltillisesti esitetyt, ettei kukaan tässä kohden voi enempää vaatia.\nJa yhtä ihmeteltävä on se tarkkuus, jota Niskanen tämmöisiäkin\nasioita esittäessään kaikkialla noudattaa. Ei ainoatakaan\nvirhettä, miten monimutkaiset nuo jutut sitten olivatkin, eikä\nepäselvyyttä yhdessäkään kohdassa. Ja yhtä tarkasti esittää Niskanen\nherännäisyyden vaiheita eri seurakunnissa, jaottaen esitettävänsä\nja ryhmittäen tapahtumat niin selvästi, ettei lukija milloinkaan\nole epätietoinen siitä, mitä hän tarkoittaa ja missä hän kulloinkin\nliikkuu. Ainoastaan vuosilukujen puute tekee joskus haittaa.\nNiistäkin ovat kuitenkin tärkeimmät mainitut.\n\nPuolueeton arvostelija ei saata kyllin ihmetellä tätä\nmuistokirjaa. Sen synnyn syy, samoinkuin esityksen selvyys ovat\ntodellakin omiaan vaatimaan sen tekijälle huomattua sijaa Suomen\nherännäisyyden historiassa. Niskanen lopetti tämän työnsä jo\nv. 1837, ryhtyen siitä alkaen kirjoittamaan tarkkaa kertomusta\nKiuruveden herännäisyysliikkeestä, jonka monimutkaiset vaiheet\nnäkyvät herättäneen hänen erityisen huomionsa. Valitettavasti on\ntämä käsikirjoitus kadonnut [Kertonut (1899) Kusti Niskanen.].\nSensijaan ovat muutamat hänen kirjeensä myöhemmiltä ajoilta\njääneet todistamaan, miten huolellisesti hän koetti kehittää\nkirjoitustaitoaan, arvostelukykyään ja muita luonnonlahjojaan. Eikä\nollut Niskanen ainoa kansan mies, johon herännäisyys tuolla tavoin\nvaikutti. Se herätti lukuhalua, kehitti lukutaitoa, laski kynän\nmonen työmiehen karkeaan käteen, joka ei sitä niinä aikoina muuten\nolisi löytänyt, neuvoi johdonmukaisesti ajattelemaan ja henkistä\nomaisuutta kokoamaan. Eikä siinä kyllin. Liikkeen leviäminen kehotti\ntiedustelemaan muiden seutujen oloja ja tutustutti etäällä toisistaan\nasuvia ihmisiä keskenään, siten laajentaen kansan näköpiiriä ei\nvain uskonnollisessa, vaan muussakin suhteessa. Persoonallisesti\nomistettu usko johdatti itsenäisyyteen muillakin aloilla, veljellinen\nrakkaus yleiseen, luotto Jumalan valtakunnan voittoon isien maassa\ntoivoon kansan tulevaisuudesta. Jo herännäisyyden alkuaikoina, joita\nedellisessä olemme tarkastaneet, alkavat nämä hedelmät muodostua.\nMyöhemmin, jolloin liike on ehtinyt koota voimansa kokonaisempaan\nyhteistoimintaan, näkyvät ne vielä paremmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme huomauttaneet Lounais-Suomen ja muun herännäisyyden\nerinkaltaisesta luonteesta. Tämä tuli näkyviin varsinkin\nkummankin suhteessa maailmaan. Lounais-Suomessa olivat muutkin\nuskonnolliset liikkeet terottaneet elävähenkisen ja käytännöllisen,\nkuolleen puhdasoppisuuden kaavoista vapautuneen kristillisyyden\ntarpeellisuutta, puhumattakaan vanhemmasta herännäisyydestä, jonka\nvaikutus sikäläisiin oloihin on hyvin tuntuva. Savon, Karjalan ja\nPohjanmaan herännäisyysliike syntyi raivaamattomassa erämaassa, missä\nse yksin ja ensimmäisenä oli tuota vaatimassa. Viimemainituilla\nseuduilla ei ollut elävällä kristillisyydellä muuta vastarintaa kuin\nkäyttääksemme sikäläisten heränneitten omaa lausetapaa -- \"maailman\nmusta seinä\". Mutta luja oli tämä seinä, veistämättömistä hirsistä\noli se pystytetty. Sen murtaminen kysyi kovaa rynnäkköä. Siitä tuo\nPohjois-Suomen herännäisyyden ujostelematon jyrkkyys, joka, varsinkin\nkun sen edustajat ryhtyivät kynäsotaan, tuli näkyviin ei ainoastaan\nheidän suhteessaan maailmaan, vaan entisiä ystäviäkin kohtaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi 1835 on rajavuosi herännäisyyden historiassa. Silloin on\nliike päässyt vakaantumaan miltei kaikissa niissä seuduissa, jotka\nmyöhemmin vetävät suurimman huomion puoleensa, lukuunottamatta\nSuupohjan suomalaisia seurakuntia, joissa kaikki vielä on\nentisellään. Mainittu vuosi on sitäpaitsi Savon ja Pohjanmaan\nherännäisyyden yhtymisvuosi ja etenkin siitä syystä tärkeä.\nPietismi on koonnut voimansa -- Stenbäck, v. Essen, J. I. Bergh\novat asettuneet sen riveihin, _Frans Oskar Durchman_ y.m. sittemmin\nhuomatut miehet vihitään papiksi vuoden lopussa, ja heränneitten\nsanomalehdet ovat valmiit ilmestymään. Renqvist on päässyt pitkästä\nvankeudestaan ja voi jälleen vapaammin toimia, Lounais-Suomen\nheränneitten oikeusjuttu on päättynyt ja sikäläinen liike vakaantunut\nja kypsynyt uutta kehitystä alottamaan. Maailma on saanut silmänsä\nauki, ja kaikki enteet viittaavat koviin taisteluihin, huomattavaan\nkäänteeseen herännäisyyden historiassa. Todistuksena ovat muun\nohessa muutamat Jonas Laguksen ystävälleen J. Vegeliukselle tähän\naikaan kirjoittamat kirjeet. Ne aiheutuivat muutamista Vaasan\ntienoilla sikäläisiä heränneitä säätyhenkilöitä vastaan tehdyistä\nhyökkäyksistä. Etenkin näkyy v. Essenin esiintyminen Maalahden häissä\nolleen syynä näihin hyökkäyksiin. Ihmiset alkoivat huomata, että\nheränneet säätyläiset olivat ryhtyneet raivaamaan auki maailman ja\nJumalan valtakunnan välistä rajaa ja asettuivat vastarintaan. Lagus\nkirjoittaa 24/1 35: [Kirje painettu Väktarenissa 1893 n:o 9.]\n\n\"A. (luultavasti joku pappi, joka oli moittinut v. Essenin\nesiintymistä) paheksuu, että E(ssen), iloiten vasta syttyneestä\nvalosta ja kaivaten sitä viisautta, joka saadaan pitkän kokemuksen\nkoulussa, lapsellisessa innossa koettaa vaatia tulta taivaasta\nhävittämään vastustajat, eikä huomaa, että hän tässä itse asettuu\nJumalan sijalle, tahtoessaan johtaa muita omien ajatustensa mukaan.\nHän ei huomaa, että kristinuskon hedelmät eri kehitysaikoina ovat\nerinkaltaiset. Jos hän olisi tuon ymmärtänyt, olisi hän isällisellä\nviisaudella johdattanut noita nuoria ja antanut Jumalan hengen\nvalon ja vuosien puhua heille sanakiistasta vapaata kieltä. Etenkin\nkaipaan A:n lausunnoissa rakkauden vaikuttavaa henkeä, joka kaikki\npeittää, kaikki kärsii. Hän ei tahdo olla säädyllinen niitä kohtaan,\njotka eivät itse noudata säädyllisyyttä. Missä oikea rakkaus\nvallitsee Jesuksen erimielisissä seuraajissa, sieltä ei ole rauha\nkaukana. Toinen kurottaa rakkaudessa kätensä toiselle, he kehottavat\ntoisiaan rukoilemaan valkeutta Jumalalta riidanalaiseen asiaan, ja\nrakkaus, rauha on väleen täyttävä heidän sydämmensä ilolla ja heidät\nyhdistävä. Kun me luovumme voitosta, antaen Jumalan ja totuuden\npäästä voitolle meissä, ei rakkauden side katkea\".\n\nSanat ovat rauhan sanoja likenevän myrskyn noustessa. Omantuntonsa\nja Kristuksen rakkauden vaatimana tahtoo Lagus säilyttää rauhaa niin\npitkälle, kuin hän on oikeutettu sitä säilyttämään. Mutta kyllä hän\nsilti aseman ymmärsi ja oli taisteluun valmis, kun Herra häntä siihen\nvaati. Tämä näkyy varsinkin kirjeen loppuosassa, joka kuuluu:\n\n\"A. lausuu, että jokainen tosikristitty meidän aikoinamme ja meidän\nmaassamme saa elää rauhassa, vieläpä rakastettuna ja kunnioitettuna.\nOvatko sitten nyt Jumalan henki ja maailman henki tehneet sovinnon?\nOnko elävä kristillisyys nyt tullut rakkaaksi kääntymättömille? En\nusko sitä, enkä hyväksy sitä varovaista kristillisyyttä, joka niihin\nmäärin mukaantuu maailman mukaan, ettei se sitä milloinkaan loukkaa.\nVarjelkoon Jumala meitä itse etsimästä marttyyrikruunua, mutta jos\nKristuksen henki asuu meissä, niin soveltuvat meihin vielä tänään\nVapahtajan sanat: Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa\nrakastaisi; mutta te ette ole maailmasta, sentähden maailma vihaa\nteitä\".\n\nVielä selvemmin tulee Laguksen kanta kristityn suhteesta maailmaan\nnäkyviin eräässä toisessa, pari kuukautta myöhemmin Vegeliukselle\nsamojen riitojen johdosta kirjoittamasta kirjeestä. Hän lausuu:\n\n\"Vaasassa on hiljattain saarnattu evankeliumia, joka runsaasti\nruokkii vanhaa ihmistä ja sitäpaitsi koettaa laskea armoa etsivien\nja uskovaisten niskoille ikeen, joka ei ole Herramme Jesuksen ijes.\nEttä maailman lapset koettavat puolustaa rakkainta omaisuuttaan,\nmaailmallisia huveja, tuo ei minua ensinkään kummastuta. Sillä kuka\ntahtoisi luopua kalliimmasta omaisuudestaan ja siitä, jota hän pitää\nainoana lohdutuksenaan vaivaloisen vaelluksen kestäessä. Mutta että\nne, jotka sanovat olevansa Jesuksen seuraajia, vaatien väittävät,\nettei kristitty ainoastaan saa, vaan että hän on velvollinen\nottamaan osaa kaikkiin niihin huvituksiin, joita suruttomat syntiset\nparaampana ilonaan etsivät -- sen vertaista kunnianosoitusta en\nole kuullut annettavan perkeleelle ja maailmalle. Teille saarnatun\nevankeliumin mukaan tulisi meidän välttämättömästi olla saapuvilla\nkorttipöydän ääressä, naamiohuveissa y.m. sanalla sanoen ulkonaisesti\nolla kokonaan maailman kaltaisia. Tämmöisiä hullutuksia todistamaan\ntäytyisi toimittaa aivan uusi raamattu, kerrassaan toinen kuin se\nselvä ja siunattu Jumalan sana, joka on meille annettu. Kun Jumala\nei väkisin pakoita kääntymättömiä ihmisiä etsimään ja rakastamaan\nKristusta, niin hän vielä vähemmin pahoittaa niitä, jotka todella\netsivät Kristusta, seurustelemaan suruttomien syntisten kanssa, kun\nhe juoksevat harhateillään, pilkaten häntä ja käyttäen juuri noita\nhuvituksiaan häntä yhä enemmän unhottaakseen. Ajatelkaamme Jesuksen\nseuraajaa, joka tämän opin mukaan olisi pakoitettu ottamaan osaa\nmaailman mielettömiin ilojuhliin: mitä Jumalan ja kristinuskon\npilkkaa täytyisi hänen näissä tilaisuuksissa kuulla ja nähdä --\neikä nähdä ainoastaan, vaan ottaa osaa noihin toimiin, joissa synti\nja himot ovat vallalla: mitä helvetin tuskia hänen täytyisikään\nsydämmessään kokea? Tämäkö ijes se on, joka on suloinen ja keveä\nkantaa ja jonka Jesus on oikeille seuraajilleen luvannut? 'Rauhan\nminä annan teille\" sanoi hän \"en sitä rauhaa, jonka maailma antaa;'\nja tässä sopisivat kuitenkin nyt Jesuksen rauha ja maailman rauha\nyhteen! Onko Jumala sanassaan milloinkaan julistanut semmoista\noppia? Ovatko Herran seuraajat vanhassa ja uudessa testamentissa\nmilloinkaan niin toimineet ja eläneet, kuin nyt vaaditaan. Koko\nraamattu puhuu sitä vastaan. Milloin ovat Jesuksen opetuslapset niin\nopettaneet ja niin esiintyneet, kuin teitä on neuvottu? Olisiko\nheitä mestattu, ristiinnaulittu, heitetty petojen eteen y.m., jos\nolisivat noudattaneet teille vasta annettuja neuvoja? Ei, ja vieläkin\nei. Vai eksyivätkö nuo ensimmäiset kristityt, jotka suitsuttamalla\nepäjumalien alttareilla olisivat voineet pelastaa henkensä, vaan\neivät sitä tehneet, valiten kernaammin mitä kovimman kuoleman?\nEksyivätkö kaikki nuo hurskaat ihmiset, jotka pyhittivät elämänsä\nHerralle ja joiden vaellus ja kirjoitukset todistavat, että maailma\noli heille ristiinnaulittu? -- Kun ei ketään vapaata kansalaista voida\npakoittaa ottamaan osaa maailman huveihin, miksi koetetaan pakoittaa\nJesuksen vapauttamaa sielua noihin kadotuksen tuskiin, jotka\nennenpitkää nielisivät koko hänen kristillisyytensä? -- -- Hyvin\ntuskallista on tästä kirjoittaminen minulle ollut. Vaan tässä ei saa\nkatsoa henkilöä. Hän on minulle rakas, mutta rakkain on totuus\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaailma kokoo voimansa ja hioo aseitaan herännäisyyttä vastaan.\nTaistelu on välttämätön. Mutta syvään on Jumalan totuus juurtunut\nkansaan, ja sen turvissa aikovat heränneet kestää rynnäkön. Ja\nhartaasti rukoilivat liikkeeseen yhtyneet papit valoa ja voimaa\nylhäältä, voidakseen oikein johtaa totuuden pyhää taistelua.\nKuvatkoon seuraava Jonas Laguksen näihin aikoihin sepittämä runo,\n[Runon, jonka on suomentanut Yrjö Weijola, olen saanut assessori K.\nA. Malmberg vainajalta. Hänen kertomuksensa mukaan kirjoitti Lagus\nsen vähää ennen Kalajoen käräjiä millä mielellä heränneet lähtivät\nsotaan ja miten he aikoivat sitä käydä]:\n\n    _Kristitty sotilas._\n\n    Vapahasti hän vaan okatietänsä käy,\n    Jot' on astunut Herrammeki,\n    Opas Jumala on, kera enkelien\n    Silmät taivohon kohottavi.\n\n    Älä sielu sä himojen laivahan käy,\n    Älä uinua vainojain luo,\n    Luona ristin, miss' Jesuksen verikin vuos,\n    Sille lepoa joskus sä suo.\n\n    Pahan nuoli on terävä, nopsa ja käy\n    Salaa sieluhun taistelijain,\n    Ole pelvotta, käy vihamiestäsi päin,\n    Uskon kilpi sun suojaavi ain.\n\n    Konsa myrskyvä maailma uhkaelee,\n    Ole riemuisa, horjumaton.\n    Pelko väistyköhön, hyvä merkki on, kun\n    Sulle maailma vihassa on.\n\n    Konsa hekkuma sun petoslepohon veis,\n    Kukkapolkujen nautintohon,\n    Muista kruunua sä, jot' on kantanut hän,\n    Muista ristiä, siin' apus' on.\n\n    Taivas hengellisen ilon sinulle suo,\n    Iloviiniä Herralta saat,\n    Lepää lehdossa Eelimin, jäljellä on\n    Sulla Siinain viel' erämaat.\n\n    Heikkouskosen käyntiä auttele ain'.\n    Häntä rohkase kaihotessaan,\n    Vahva Jumalan armo, min Herralta sait,\n    Käytä heikkojen lohduksi vain.\n\n    Kultaa etsiköhön, pahan orja ken on,\n    Sinä tyytyös köyhyytehen,\n    Maassa tääll' ole kristityn aartehet ei,\n    Ne on kätketyt taivahasen.\n\n    Konsa mustuvi taivas ja vainoojill' on\n    Sinun sydämmes saartamanaan,\n    Vedä miekkasi, turvau lupauksiin,\n    Olet kuollut, jos väistyt sä vaan.\n\n    Konsa voitit sä, riemuitse, Herralle käy\n    Ilolauluas kaiuttamaan,\n    Varo vainoojatas, sua seuraavi hän,\n    Kunnes taivahan käyt satamaan.\n\n    Kotis' taivas se on, sinun rukoukses,\n    Ilos, surusi kuullahan siell'!\n    Oi, siell' olkohon henkesi, vaikkakin tääll'\n    Pelastuksesta taistelet viel'.\n\n    Siten voitosta voittohon alati käyt,\n    Kunis hautahan päättyvi ties,\n    Siellä väsynyt, kruunattu siunauksin,\n    Lasket sauvasi matkaajamies.\n\n    Sulo kaupunki ensiksisyntyneitten,\n    Jossa laulavat riemuillen,\n    Silloin siintävi sulle, ja asua saat\n    Asumuksissa autuasten.\n\n\n\n"]