Turkiksien maassa
Jules Verne (1828–1905)
Vernen seikkailuromaani seuraa retkikuntaa, joka suuntaa Pohjois-Amerikan arktisille alueille perustaakseen uuden kauppa-aseman Hudsoninlahden yhtiölle. Matka Napapiirin tuntumaan muuttuu selviytymiskamppailuksi, kun luonnonvoimat ja yllättävät maantieteelliset ilmiöt asettavat ryhmän hengenvaaraan.
Jules Vernen 'Turkiksien maassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1072. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
TURKIKSIEN MAASSA
Kirj.
Jules Verne
Ranskankielestä ("Le pays des fourrures") suomentanut P. J. Hannikainen
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1928.
SISÄLLYS:
I. Iltakutsut Fort Reliancessa.
II. Hudsonin lahden turkisyhtiö.
III. Sulanut tiedemies.
IV. Kauppatoimisto.
V. Fort Reliancesta Fort Entrepriseen.
VI. Wapitien kaksintaistelu.
VII. Napapiiri.
VIII. Iso Karhujärvi.
IX. Myrsky järvellä.
X. Katsaus menneisiin aikoihin.
XI. Rannikkoa pitkin.
XII. Keskiyön aurinko.
XIII. Fort Espérance.
XIV. Muutamia retkeilyjä.
XV. Hylkeiden olinpaikalla.
XVI. Kaksi laukausta.
XVII. Talven tulo.
XVIII. Napaseudun yö.
XIX. Naapurivierailu.
XX. Elohopea jähmettyy.
XXI. Napaseudun isot karhut.
XXII. Viiden kuukauden aikana.
XXIII. Pimennys heinäkuun 18 p:nä 1860.
ENSIMMÄINEN LUKU
ILTAKUTSUT FORT RELIANCESSA
Tänä iltana – 17. maaliskuuta 1859 – oli kapteeni Craventylla Fort
Reliancessa [suomeksi: Linnoitus Turva. – Suom.] juhlakemut.Se sana älköön tässä nostattako mieleen mitään loistavia pitoja, hienoja tanssiaisia tai suurta soittojuhlaa orkestereineen. Kapteeni Craventyn vieraskutsut olivat yksinkertaisempaa laatua, vaikka hän ei kylläkään ollut säästänyt mitään antaakseen tilaisuudelle kaikkea mahdollista tehoa.
Korpraali Joliffen toimesta ja johdolla koristettu alikerran suuri sali olikin kokonaan muuttunut. Olivathan kyllä vielä näkyvissä järeästi veistetyistä hirsistä kyhätyt seinät; mutta salin neljään nurkkaan sijoitetut neljä Britannian lippua ja varushuoneesta lainatut asekokoelmat verhosivat niiden alastomuutta. Joskin kömpelösti sijoitettujen tukipatsaiden varassa lepäävät kattopalkit olivat kuhmuiset ja mustuneet, niin olipa sensijaan kynttiläkruunujen tavoin ketjuistaan riippumassa kaksi lamppua läkkipeltiheijastimineen, jotka loivat riittävästi valoa huuruiseen saliin.
Ikkunat olivat pienet, muutamat melkein kuin ampuma-aukkoja; paksussa kuurassa olevat ruudut eivät olisi päästäneet mitään uteliaita katseita lävitsensä; erityistä ihailua kutsuvieraissa herättivät muutamat aistikkaasti ripustetut punaiset puuvillakangaskaistaleet. Permanto oli tehty jykevistä tammilankuista, jotka korpraali Joliffe oli tilaisuutta varten huolellisesti lakaissut. Mitkään leposohvat, noja- tai muut tuolit tai ylipäänsä mitkään nykyaikaiset huonekalut eivät olleet haittaamassa vapaata liikuskelua lattialla. Paksuihin seiniin puoleksi upotetut puupenkit, kirveellä veistetyt tukevat pölkkyjakkarat ja pari karkeata pöytää – siinäpä salin koko kalustus olikin; mutta väliseinä, jolla viereinen kamari oli erotettu salista ja jossa oli kaita, yksipuolinen ovi, oli silmääkiehtovalla ja samalla kertaa rikkaalla tavalla somistettu.
Siihen oli näet levitetty ihailtavassa järjestyksessä riippumaan kallisarvoisia turkiksia, jonka vertaista lajitelmaa olisi turhaan saanut hakea Regent Streetin tai Nevski-prospektin kadehdittavimmistakaan näyttelyikkunoista. Olisi voinut luulla napamaiden koko eläimistön tahtoneen olla siinä edustettuna kauneimpien nahkojensa ja taljojensa valiokokoelmalla. Katselijan silmä ei voinut muuta kuin neuvottomana harhailla taljasta toiseen, milloin suden, harmaan karhun, jääkarhun, saukon, ahman, milloin näädän, majavan, myskirotan, kärpän, hopeaketun nahkaan. Näyttelyn yllä nähtiin tunnuslause maalattuun pahvikaistaleeseen taidokkaasti leikattuine kirjaimineen – se oli kuulun "Hudsonin lahden yhtiön" tunnuslause:
Propelle cutem. [Aja nahkaa edelläsi! – Suom.]"Todella suurenmoinen saavutus, korpraali Joliffe", kehui kapteeni Craventy käskynalaistaan; "johan te olette voittanut itsennekin!"
"Niinpä uskoisin, herra kapteeni, niinpä uskoisin", vastasi korpraali. "Mutta oikeutta kaikille: osa kiitoksistanne kuuluu mistress Joliffelle, joka tässä kaikessa on minua avustanut."
"Näppärä eukko, jopa tosiaan!"
"Ei ole toista hänen vertaistaan, herra kapteeni."
Keskellä salia kohosi puolittain tiilistä, puolittain porsliinista tehty valtava uuni, jonka paksu rautapeltinen savutorvi laipion ja katon läpi kuljettuaan tuprutti ilmaan sakeaa, mustaa savua. Uuni veti niin että vonkui, ja siitä hohti kuuma lieska, jota piti voimassa lämmittäjä – toimeen vartavasten määrätty sotamies –. mättämällä myötäänsä lapiolla hiiliä pesään. Toisinaan pujahti tuulenpuuska katolla uuninpiipusta sisään. Sen huomasi siitä, että kirpeä savu lennähti silloin uunin kautta saliin, tulikielekkeet nuoleskelivat uunin tiiliseinämiä ja sankka pilvi kääri peittoonsa lampun valon, kohosi vasten laipiota ja nokesi sen. Mutta savun tuottamasta pikku kiusasta eivät Fort Reliancen vieraat olleet milläänkään. Uuni lämmitti heitä, siinäpä heille riittävä korvaus, sillä ulkona oli kauhea pakkanen, jonka lisäksi kävi inha pohjatuuli, tehden sen kahta vertaa jäätävämmäksi.
Aika myrskyn kohina kuuluikin talon ympärillä. Tuiskuava lumi rapisi jäähilseinä vasten huurteisia ikkunaruutuja. Ovien ja ikkunain kulmissa ja liitoksissa vinkui ja vihelsi, yltyen toisinaan jopa ulvonnaksi. Väliin taas tuli suuri hiljaisuus. Luonto silloin ikäänkuin pidätti henkeään; mutta sitten se päästi puhurin pojat uuteen ja entistä kiivaampaan riehuntaan. Talo tuntui vavahtelevan nurkillaan, palkit natisivat, laudat särähtelivät. Sellaiseen säähän vähemmän tottunut kuin ne, jotka nyt linnassa juhlivat, olisi pian aikaa arvellut mokoman rajuilman vievän mukanaan koko rakennuksen kaikkineen päivineen. Mutta kapteeni Craventyn vieraat eivät olleet myllerryksestä milläänkään eivätkä olisi ulkonakaan siitä enempää välittäneet kuin myrskypääskyt, joille semmoinen myräkkä on parasta huvia.
Mutta käydäänpä sillä välin vähän lähemmin tutustumaan näihin vieraisiin. Seurassa oli koolla satakunta henkeä, kumpaakin sukupuolta, niistä suurin osa Fort Reliancen varsinaista henkilökuntaa, johon kuuluivat – paitsi kahta tilapäisesti linnassa asuvaa naista, joista tuonnempana lähemmin – kapteeni Craventy, luutnantti Jasper Hobson, kersantti Long, korpraali Joliffe ja kuutisenkymmentä sotamiestä tai yhtiön toimihenkilöä. Muutamat olivat naineita, muiden muassa korpraali Joliffe, reippaan ja pirteän kanadattaren onnellinen aviomies, sekä eräs MacNap, skotlantilainen, kuten vaimonsakin, ja John Rae, joka oli äskettäin ottanut vaimon paikkakunnan intiaaniheimosta. Koko tämä joukko ilman arvoerotusta, upseerit, virkailijat ja sotamiehet, oli täksi iltaa kutsuttu kapteeni Craventyn vieraiksi.
Tässä on tarpeen lisätä, ettei yhtiön oma henkilökunta ollut ainoa juhlaan osallinen. Myöskin naapurilinnoitukset – ja näissä kaukaisissa seuduissa naapuruus ulottuu sadan ja parinkin sadan kilometrin päähän – olivat noudattaneet kapteeni Craventyn kutsua. Hyvä joukko virkailijoita tai asiamiehiä oli saapunut Orjajärven piiriin kuuluvista Fort Providencesta ja Fort Resolutionista, samoin kuin myöskin etelämpänä sijaitsevista Fort Chippewanista ja Fort Liardista. Olihan tarjona harvinainen ja odottamaton virkistys, jota tietenkin kärkkäästi käyttivät hyväkseen kaukaisille pohjanperille joutuneet, miltei jo kadoksiin häipyneet ihmiset.
Ja lopuksi mainittakoon, etteivät muutamat intiaanipäällikötkään olleet jättäneet saamaansa kutsua noudattamatta. Niiden seutujen alkuasukkaat olivat myötäänsä tekemisissä n.s. faktoriain eli kauppatoimistojen kanssa, he kun näet hankkivat ja vaihtokauppaa käyden niille toivat runsaan osan niistä turkistavaroista, joilla yhtiö harjoitti liikettänsä. Tällaiset tavaranhankkijat olivat tavallisimmin juuri chippewa-intiaaneja, rotevia, erittäin lujarakenteisia miehiä, jotka nahkaviitoissaan ja turkistamineissaan olivat peräti komeita nähdä. Heidän naamallaan, jossa päävärinä vallitsi punainen ja musta, oli se erikoisleima, joka Euroopassa tavataan satunäytelmien paholaisilla. Päässä oli heillä kotkansulkatöyhtö, levällään kuin hienostonaisen viuhka, ja se häilähteli heidän mustatukkaisen päänsä joka liikkeestä. Päälliköt, kaksitoista luvultaan, eivät olleet ottaneet mukaansa vaimojaan, onnettomia "squaweja", joiden tila ei ole juuri orjuutta parempi.
Semmoinen oli kokonaisuudessaan seura, joka oli saapunut kapteenin iltakutsuihin ja jolle hän nyt parhaimpansa mukaan osoitti Fort Reliancen vieraanvaraisuutta. Siellä ei tanssittu, kun ei ollut soittokuntaa, mutta tarjoilupuoli korvasi runsaasti eurooppalaisten tanssiaisten palkatut kavaljeerit. Pöydällä seisoi korkea vanukaskeko, jonka mrs Joliffe oli omin käsin valmistanut; se oli valtava kartio, tehty jauhoista, poron ja myskihärän rasvasta, tosin ilman munia, maitoa ja sitruunaa, joita keittokirjoissa suositetaan, mutta nämä puutteet se korvasi jättiläismäisillä mittasuhteillaan. Mrs Joliffe leikkeli siitä myötäänsä viipaleita, ja yhä tätä suunnatonta kekoa riitti. Pöydällä oli myös kasoittain voileipiä, joissa laivakorppu toimitti hienon englantilaisen hillovoileivän virkaa; kahden leivän viipaleen väliin, jotka kovuudestaan huolimatta helposti murskautuivat intiaanien hampaissa, oli mrs Joliffe kekseliäästi sovittanut ohuita liuskoja suolattua häränlihaa, joka nyt sai käydä Yorkin liikkiöstä ja vanhan mantereen tarjoilupöytien hienoista lihavalmisteista. Mitä virvokkeihin tulee, kierteli pienissä tinapikareissa whiskyä ja giniä, puhumattakaan jättiläispunssimaljasta, jonka oli määrä päättää tämä varmaan vielä kauan jälkeenpäin intiaanien wigwameissa puheenaineena säilyvä juhlatilaisuus.
Kylläpä Joliffe-puolisoita kehuttiinkin pitkin iltaa! Ja siihen olikin syytä. Mikä valppaus ja toimekkuus, mikä viehättävä huomaavaisuus heissä ilmeni! He olivat joka paikassa saapuvilla. Ja hekö olisivat odottaneet, että vieras osoittaisi jotakin haluavansa! Ei toki, he ehättivät sen jo ennakolta arvaamaan. Kuinka herttaisesti he jakelivat virvokkeita! Voileipiä, niiden jälkeen loppumattomiin vanukasviipaleita! Vanukkaan jälkeen whisky- tai ginilaseja!
"Kiitos, ei enää, mistress Joliffe."
"Te olette liian hyvä, herra korpraali, sallikaa minun toki hieman hengähtää."
"Mistress Joliffe, uskokaa, minä ihan pakahdun!"
"Korpraali Joliffe, en voi teitä vastustaa, te menettelette kanssani kuinka tahdotte!"
"Ei, tällä kertaa ei, hyvä rouva! Kerrassaan mahdotonta!"
Tällaisia vastauksia sateli onnelliselle pariskunnalle yhtenään. Mutta korpraali ja hänen vaimonsa tyrkyttivät niin hellittämättä, että itsepintaisimpienkin täytyi antaa perään. Ja niin syötiin lakkaamatta ja juotiin juomastakin päästyä! Ja keskustelun sävy kohosi kohoamistaan. Sotilaat, virkailijat innostuivat. Täällä puhuttiin metsästyksestä, tuolla kauempana kauppa-asioista. Mitä suunnitelmia rakenneltiinkaan lähestyvää toimikautta varten! Ei koko napaseutujen eläinkunta tuntunut enää riittävän näitä rohkeatuumaisia metsänkävijöitä tyydyttämään. Karhut, ketut, myskihärät jo kellahtelivat kumoon heidän luotiensa tapaamina. Majavia, myskirottia, kärppiä, näätiä joutui tuhansittain heidän pyydyksiinsä. Kallisarvoisia turkiksia sulloutui yhtiön säilytyspaikat täyteen; se kykeni sitten jakamaan lisäpalkkioita yli kaikkien odotusten. Mutta sillä välin kun runsaasti tarjoillut väkijuomat antoivat eurooppalaisten mielikuvitukselle lentoa, intiaanit istuivat vakavina ja äänettöminä, ollen liian ylpeitä mitään ihmettelemään, liian varovaisia mitään lupaamaan, antaen löyhäsuisten lörppöjen vain jaaritella, ja vetivät nahkaansa aikamoiset määrät kapteeni Craventyn tulivettä.
Kapteeni, hyvillä mielin iloisesta rähinästä ja tyytyväisenä siitä, että ihmisparat, jotka tavallaan olivat karkoitettuina asutun maailman ulkopuolella, saivat huvitella, käveli iloisesti vieraittensa keskellä, vastaten kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin, kun ne jollakin tavalla koskivat juhlaa:
"Kysykää Joliffelta, kysykää Joliffelta!"
Ja kysyttiin Joliffelta, jolla olikin aina jokaisen varalle valmiina ystävällinen sana.
Fort Reliancen vartiostoon ja palvelukseen kiinnitetyistä henkilöistä ovat muutamat erityisemmin merkillepantavia, koska he vastedes joutuvat hirvittävien olosuhteiden heiteltäviksi, sellaisten, joita mikään inhimillinen tarkkanäköisyys ei voinut ennakolta aavistaa. Niinpä on muiden ohella mainittava luutnantti Jasper Hobson, kersantti Long, Joliffe-puolisot ja ne kaksi vierasta naishenkilöä, jotka nyt olivat kapteenin vieraina.
Luutnantti Jasper Hobson oli noin neljänkymmenen ikäinen mies. Pieni ja laiha eikä lainkaan jäntevä lihaksiltaan, mutta sensijaan oli hänen henkinen tarmonsa niin suuri, että hän sen avulla kohosi kaikkien koettelemusten ja tapahtumien yläpuolelle. Hän oli niin sanoaksemme "yhtiön lapsi." Hänen isänsä, majuri Hobson, irlantilainen ja Dublinista kotoisin, joitakuita vuosia sitten kuollut, oli kauan aikaa mrs Hobsonin kanssa pitänyt komennossaan Fort Assiniboinea. Siellä Jasper Hobson oli syntynyt. Siellä kallioisten vuorten juurella hän oli vapaana viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa. Majuri Hobsonin ankaran kasvatuksen alaisena hänestä tuli jo nuorukaisena kylmäverinen ja rohkea mies. Jasper Hobson ei ollut lainkaan metsästäjä, mutta hän oli sotilas, älykäs ja urhoollinen upseeri.
Taisteluissa, joita yhtiöllä oli kilpailevia yhtiöitä vastaan, Oregonin valtioissa, hän kunnostautui innollaan ja pelottomuudellaan ja saavutti nopeasti luutnantin arvon. Ansionsa mukaisesti tunnetuksi tultuaan hänet oli äskettäin määrätty johtamaan erästä retkikuntaa pohjan perille. Retkikunnan tarkoituksena oli tutkia Ison Karhujärven pohjoispuoliset seudut ja perustaa varustettu asema Amerikan mantereen rajalle. Luutnantti Jasper Hobsonin lähtö oli määrätty huhtikuun ensimmäisiksi päiviksi.
Sensijaan että luutnantti oli upseerin täydellinen perikuva, edusti kersantti Long, viisikymmenvuotias karkeapartainen mies, sotamiehen tyyppiä; hän oli urhoollinen luonnostaan, tottelevainen mieleltään, eikä tuntenut muuta kuin käskyn, milloinkaan väittelemättä määräyksestä, kuinka outo hyvänsä se oli, milloinkaan tuumailematta, kun oli puhe palveluksesta, todellinen univormuun puettu, mutta erinomainen kone, kulumaton, aina käynnissä, koskaan väsymättä. Ehkäpä kersantti Long oli hieman kova miehilleen, samoin kuin itselleenkin. Hän ei sietänyt vähintäkään poikkeusta kurista, määräsi pienimmästäkin rikkomuksesta säälimättä kotiarestiin eikä ollut koskaan itse ollut arestissa.
Hän komensi, sillä kersantinarvo velvoitti häntä siihen, mutta käskeminen ei ylipäänsä ollut hänelle mieluista. Sanalla sanoen, hän oli syntynyt tottelemaan, ja itsensä mitättömäksi arvostaminen oli hänelle luonteenomaista. Semmoisista aineksista luodaan peloittavat armeijat. Ne eivät ole muuta kuin käsivarsi yhden ainoan pään palveluksessa. Eikö olekin siinä voiman todellinen ilmennys? Muinaistarustossa tavataan kaksi tyyppiä: satakäsivartinen Briareos ja satapäinen Hydra. Jos ne usutetaan toistensa kimppuun, kumpi voittaa? Briareos!
Korpraali Joliffe jo tunnetaan. Hän touhusi ehkä liiaksi, mutta sitä oli hauska nähdä ja kuulla. Hän olisi sopinut paremmin hovimestariksi kuin sotilaaksi. Sen hän kyllä tunsi itsekin. Niinpä hän käytti mielellään itsestään nimitystä "korpraali erityisiä toimia varten", mutta niissä toimissaan hän olisi sotkeutunut pahanpäiväisesti senkin seitsemän kertaa, ellei pikku mrs Joliffe olisi varmalla kädellään häntä ohjannut. On itsestään selvää, että korpraali totteli kiltisti vaimoansa, vaikkei hän sitä tahtonut myöntää, ajatellen kai Sancho Pansan filosofiseen tapaan: "Ei vaimon neuvo ole juuri mistään kotoisin, mutta hullu se on, joka ei sitä onkeensa ota!"
Muukalaista ainesta illan kutsuissa edusti, kuten jo on mainittu, kaksi naista, iältään noin neljänkymmenen paikkeilla. Toisen heistä voisi täydellä syyllä panna ensimmäiselle sijalle kuuluisien retkeilijöiden joukossa. Pfeiffeni, Tinnen, Haumaire de Hellin kilpailijana on Paulina Barnettin nimeä useammin kuin kerran kunnioittaen mainittu kuninkaallisen maantieteellisen seuran kokouksissa. Pauline Barnett oli, seuraamalla Bramaputran juoksua Tibetin vuorille saakka ja kulkemalla poikki tuntemattoman kolkan Uutta Hollantia, Carpentaria-lahdesta mantereeseen pistävän Joutsenpoukaman yli, osoittanut suuren retkeilijän ominaisuuksia.
Hän oli pitkävartaloinen, viisitoista vuotta sitten leskeksi jäänyt nainen, jota matkainto veti lakkaamatta tuntemattomiin maihin. Hänen pitkillä nauhoilla kehystetty, paikoittain jo harmaantunut päänsä ilmaisi todellista tarmoa. Hänen hieman likinäköiset silmänsä kätkeytyivät kapeasankaisten lasien taakse, joiden tukikohtana oli pitkä, suora nenä, ja liikkuvat sieraimet "näyttivät tunnustelevan välimatkaa." Hänen käyntinsä, myönnettäköön, oli hieman miesmäinen, ja koko hänen olemuksestaan huokui vähemmän suloutta kuin siveellistä voimaa. Hän oli englannitar Yorkin kreivikunnasta, vakavarainen, ja käytti omaisuuttaan parhaasta päästä uskaliaisiin tutkimusretkiin. Ja hänen olonsa tällä hetkellä Fort Reliancessa johtui siitä, että joku uusi tutkimus oli vetänyt hänet tänne kaukaiseen maailmankolkkaan. Kuljettuaan ristiin rastiin päiväntasaajan tienoot, hän kaiketi halusi nyt tunkeutua napaseutujen äärimmäisille rajoille.
Hänen saapumisensa Fort Relianceen oli merkkitapaus. Yhtiön johtaja oli erityisellä kirjeellä suosittanut häntä kapteeni Craventylle, pyytäen, kuten kirjeen sanat kuuluivat, kapteenia kaikin tavoin edistämään kuuluisan matkustajan aietta lähteä napameren seutuja tutkimaan. Suuri yritys! Jälleen aiottiin käydä käsiksi Hearnen, Mackenzien, Raen, Franklinin matkaohjelmaan. Mitä rasituksia, koettelemuksia, vaaroja olikaan uhkaamassa kun tällä retkellä oli taisteltava pohjanperän ilmaston hirvittävää ankaruutta vastaan! Kuinka vaimoihminen uskaltaisi panna itsensä alttiiksi siellä, missä niin monet miehiset tutkimusretkeilijät olivat peräytyneet taikka sortuneet? Mutta tällä hetkellä Fort Reliancessa vieraileva nainen olikin Paulina Barnett, kuninkaallisen maantieteellisen seuran palkinnon saanut jäsen.
Lisättäköön, että kuuluisan retkeilijän seuralainen Madge,
vanhanaikainen aito skotlannitar, jonka Kaleb olisi voinut naida
saattamatta itseään häpeään [viittaus Maria Edgeworthin romaaniin
"Kaleb etsimässä vaimoa." – Suom.], oli hänelle enemmän kuin
palvelijatar, sillä hän oli uskollinen, peloton ystävä, joka eli
yksinomaan retkeilijöitä varten. Madge oli muutamia vuosia vanhempi
emäntäänsä – viisi vuotta suunnilleen; hän oli kookas ja
vankkatekoinen. Madge sinutteli Paulinaa, ja Paulina sinutteli Madgea.
Paulina katsoi Madgeen kuin vanhempaan sisareensa; Madge kohteli
Paulinaa kuin tytärtänsä. Sanalla sanoen, nämä kaksi olentoa olivat
yksi.Ja että kaikki tulisi sanotuksi, juuri Paulina Barnettin kunniaksi kapteeni Craventy oli täksi illaksi kutsunutkin vieraikseen virkailijansa ja chippewa-heimon intiaanit. Matkustajarouvan oli määrä luutnantti Jasper Hobsonin retkikunnan mukana lähteä hänen pohjoiselle tutkimusretkelleen. Mrs Paulina Barnettin kunniaksi myös kauppatoimiston suuri sali kajahteli iloisista eläköönhuudoista.
Ja kun tänä muistettava iltana uuni nieli sata kiloa hiiltä, tapahtui senvuoksi se, että ulkona oli kolmenkymmenenkahden asteen pakkanen ja että Fort Reliancen paikka on 61° 47' pohjoista leveyttä, vajaan neljän asteen päässä napapiiristä.
TOINEN LUKU
HUDSONIN LAHDEN TURKISYHTIÖ
"Herra kapteeni?"
"Rouva Barnett?"
"Mitä ajattelette luutnantistanne, herra Jasper Hobsonista?"
"Minä ajattelen, että hän on upseeri, joka menee vielä pitkälle."
"Mitä tarkoitatte sanoilla: menee pitkälle? Tahdotteko sanoa, että hän sivuuttaa kahdeksannenkymmenennen leveyspiirin?"
Kapteeni Craventy ei voinut olla hymyilemättä mrs Paulina Barnettin kysymykselle. He keskustelivat uunin ääressä sillä välin kuin vieraat liikehtivät ruokapöydästä virvokepöytään ja päinvastoin.
"Rouva", vastasi kapteeni, "kaikki, mitä ihminen voi tehdä, sen Jasper Hobson tekee. Yhtiö on antanut hänelle toimeksi tutkia alueittensa pohjoisosan ja perustaa kauppa-aseman mahdollisimman lähelle Amerikan mantereen äärimmäisiä rajoja, ja hän sen perustaa."
"Onpa siinä aikamoinen vastuunalaisuus joutunut luutnantti Hobsonin hartioille", sanoi matkustajarouva.
"On kylläkin, hyvä rouva, mutta Jasper Hobson ei ole koskaan vetäytynyt tehtävän suorittamisesta, olkoonpa se kuinka vaikea tahansa."
"Uskon teitä, herra kapteeni", vastasi mrs Paulina, "ja mitä luutnanttiin tulee, saamme hänet vielä nähdä itse työssä. Mutta mikä etu ajaa yhtiötä rakentamaan varustuksen Jäämeren rajoille?"
"Suurikin etu", vastasi kapteeni, "ja lisäänpä vielä: kaksinainen etu.
Luultavasti jo hyvinkin läheisessä tulevaisuudessa Venäjä luovuttaa
amerikkalaiset alueensa Yhdysvaltain hallitukselle. [Kapteeni Craventyn
ennustus toteutuikin pian.] Luovutuksen johdosta muuttuu yhtiön
tavaraliikenne Tyynellemerelle päin hyvin hankalaksi, jollei
MacCluren löytämästä luoteisväylästä tule kulkukelpoista tietä. Sen
saavat muuten uudet yritykset osoittaa, sillä meriasiainhallitus aikoo
lähettää laivan kulkemaan pitkin Amerikan rannikkoa Behringin salmesta
itäänpäin Kruunauslahteen saakka, jonka tälle puolelle on määrä
rakentaa uusi varustus. No niin, jos yritys onnistuu, niin siitä
paikasta muodostuu tärkeä kauppa-asema, johon keskittyy Pohjolan
turkistavarain koko liike. Ja sensijaan, että turkiksien kuljetus
intiaani-alueiden kautta vaatii melkoisen pitkän ajan ja suuria
kustannuksia, voivat höyrylaivat kulkea uudesta varustuksesta
Tyynellemerelle muutamissa päivissä.""Siitäpä olisi todellakin aikamoinen seuraus", vastasi mrs Paulina Barnett, "jos luoteisväylää voitaisiin ruveta käyttämään. Mutta tehän mainitsitte jotakin kaksinaisesta edusta, vai kuinka olikaan?"
"Niin, toinen etu, hyvä rouva", jatkoi kapteeni, "on tämä, ja se on niin sanoakseni elinkysymys yhtiölle, jonka alueen ja synnyn pyydän tässä teille muutamin sanoin esittää; silloin ymmärrätte, miksi tämä ennen niin kukoistava yhtiö nyt on uhattuna itse tuotteittensa alkulähteillä."
Muutamin sanoin kapteeni todella kertoikin sitten kuuluisan yhtiön historian tähän tapaan:
Tunnettua on, että ihminen kaukaisimmista ajoista saakka on lainannut eläimiltä niiden nahan tai turkin, verhotakseen itseään. Turkistavarain kauppa ulottuu siis taaksepäin kaukaiseen muinaisuuteen. Vaatetuksen ylellisyys kehittyi niinkin pitkälle, että monta kertaa on laadittu lakeja turkisten käyttämisen liiallisuutta vastaan. Valkoisen ja harmaan kirjavat oravannahat olivat kiellettyjä 12. vuosisadan keskivaiheille asti.
Vuonna 1553 perusti Venäjä useita liikesiirtoloita pohjoisille aroillensa, ja englantilaiset kauppayhtiöt olivat nopsat seuraamaan esimerkkiä. Niihin aikoihin kävi sopulin, kärpän, majavan y.m. nahkojen kauppa samojedien välityksellä. Mutta Elisabetin hallituksen aikana oli ylellisyysturkisten käyttö keisarinnan tahdosta erityisesti rajoitettu, ja muutamiksi vuosiksi lamautui koko se kauppalaji melkein tyyten.
Toukokuun 2 päivänä 1670 myönnettiin Hudsonin lahden turkisyhtiölle kaupankäyntioikeudet. Yhtiön osakkaista olivat muutamat korkeata ylhäisöä, Yorkin herttua, Albemarlen herttua, Shaftesburyn kreivi y.m. Yhtiön pääoma oli silloin perin vaatimaton. Sillä oli kilpailijoina erinäisiä yhtiöitä, joiden ranskalaiset asiamiehet, asettuneina Kanadaan, antautuivat vaarallisille, mutta sangen hyötyisille retkeilyille. Pelottomat metsästäjät, "kanadalaisten retkeilijäin" nimellä tunnetut, harjoittivat sellaista kilpailua vastaperustetun yhtiön kanssa, että viimemainitun pystyssäpysyminen oli sangen hataralla kannalla.
Mutta Kanadan valloitus lievensi sen tukalaa tilaa. Kolme vuotta Quebecin valloituksen jälkeen, v. 1766, turkistavarain kauppa pääsi uuteen vauhtiin. Englantilaiset asiamiehet olivat ehtineet perehtyä tällaisen liikkeen vaikeuksiin: nyt he tunsivat maan tavat, intiaanien tottumukset ja vaihtokaupoissaan käyttämän menettelyn. Mitään voittoa ei yhtiön liike kumminkaan tuottanut. Päällepäätteeksi Montrealin kauppiaat perustivat vuoden 1784 paikkeilla turkisliikkeen harjoittamista varten yhtymän, voimakkaan "luoteisyhtiön", joka ennen pitkää järjesti kaikki senlaatuiset liiketoimet yhteen keskukseen. V. 1798 uuden yhtiön hankinnat nousivat jopa niin tavattomaan summaan kuin sataankahteenkymmeneen tuhanteen puntaan, ja Hudsonin lahden yhtiön tila oli yhä edelleen vaaranalainen.
On muuten sanottava, ettei luoteisyhtiö kavahtanut epämoraalisintakaan tekoa, kun sen etu oli kysymyksessä. Kiskoen liikahintoja omilta virkailijoiltaankin, käyttäen hyödykseen intiaanien kurjaa tilaa, kohdellen heitä pahoin, ryöstäen heidät, ensin juotettuaan heidät humalaan, uhmaten parlamentin säädöstä, joka kielsi väkijuomien myynnin alkuasukkaiden alueilla, luoteisyhtiön asiamiehet käärivät kokoon suunnattomia voittoja, huolimatta kilpailevista amerikkalaisista ja venäläisistä yhtiöistä, joita niihin aikoihin oli pantu pystyyn, muiden muassa amerikkalainen turkisyhtiö, joka perustettiin v. 1809 miljoonan dollarin pääomalla ja harjoitti liikettään Kalliovuorten länsipuolella.
Mutta kaikista yhtiöistä oli Hudsonin lahden yhtiön olemassaolo enimmin uhattu, kunnes se vuonna 1821 kauan pohdittujen sopimusten lopuksi sulatti itseensä vanhan kilpailijansa luoteisyhtiön ja otti yleiseksi nimekseen:
Hudson's Bay Fur Company (Hudsonin lahden turkisyhtiö).
Nykyään [nimittäin siihen aikaan, jolloin tämä teos ensin ilmestyi
alkukielellä. – Suom.] tällä vaikutusvaltaisella yhtiöllä ei ole enää
muuta kilpailijaa kuin "Saint Louisin amerikkalainen turkisyhtiö", ja
sen hallussa on lukuisia liikeosastoja hajaantuneina noin 10 miljoonan
neliömetrin alalle. Päätoimistot sijaitsevat James-Iahden rannalla
Severn-joen suulla, ylisen Kanadan eteläosassa ja rajoilla,
Athabasca-, Winnipeg-, Superior-, Methye-, Buffalo-järvien rannoilla,
Columbia-, Mackenzie-, Saskatchevan-, Assiniboin-jokien varsilla y.m.
Fort York, joka vallitsee Hudsonin lahteen laskevan Nelson-virran
juoksua, on yhtiön yleinen majapaikka, ja sinnepä sen päävarastokin
on sijoitettu. Edelleen se on vuodesta 1842 pitänyt vuokralla
Pohjois-Amerikan venäläisiä kauppa-asemia, maksaen niistä vuotuista
vuokraa 8,000 puntaa. Se käyttää niinmuodoin omaan lukuunsa ja omaksi
hyödykseen kaikkia niitä suunnattomia alueita, jotka ovat Mississippin
ja Tyynenmeren välillä.Se on lähetellyt kaikkiin suuntiin rohkeita retkeilijöitä; napamerelle Hearnin, joka löysi Coppernician v. 1770: Franklinin, joka vuosina 1819-22 eteni 5550 meripenikulman päähän Amerikan rannikosta; Mackenzien, joka, löydettyään virran ja annettuaan sille nimensä, saavutti Tyynenmeren rannan 52° 24' kohdalla pohjoista leveyttä. Vuosina 1833-34 yhtiö lähetti Eurooppaan nahkoja ja turkiksia valtavat määrät, joista mainittakoon eräitä huomattavimpia: myskirottia 694,092; näätiä 64,490; hillereitä 25,100; saukkoja 22,303; ilveksiä 14,255; kettuja 9,937; susia 8,484; karhuja 7,451 j.n.e.
Sellaisen tuotannon täytyi taata Hudsonin lahden yhtiölle melkoisia voittoja; mutta pahaksi onneksi numerot eivät yhtämittaisesti pysyneet semmoisina, ja parikymmentä vuotta sitten ne olivat tuntuvasti alentumaan päin.
Mistä alentuminen johtui, sitäpä kapteeni Craventy lopuksi selitteli mrs Paulina Barnettille.
"Vuoteen 1837 saakka", sanoi hän, "voidaan yhtiön tilaa väittää kukoistavaksi. Sinä vuonna oli nahkojen vienti vielä kohonnut runsaasti kahteen miljoonaan kolmeensataan tuhanteen. Mutta siitä lähtien on lukumäärä ollut yhä alenemassa ja nykyään se on vähentynyt ainakin puoleen."
"Mutta mitä te pidätte syynä turkisten vientimäärän huomattavaan alenemiseen?" kysyi mrs Paulina Barnett.
"Riistan sukupuuttoon häviämistä, johon metsästäjäin suoraan sanoen päätön menettely metsästysmailla on vienyt. On etsiskelty ja tapettu hellittämättä. Joukkosurmaa on levitetty ihan älyttömästi. Ei ole säästetty pienokaisia, ei edes kantavia emiäkään. Siitähän turkiseläinten välttämätön harveneminen johtuu. Saukko on melkein kokonaan kadonnut, sitä ei tavata enää muualla kuin pohjoisen Tyynenmeren saarten rannoilla. Majavat ovat paenneet vähissä erin mitä kaukaisimpien jokien rannoille. Samoin on laita monien muiden kallisarvoisten eläinten, joiden on täytynyt paeta metsästäjätulvan tieltä. Pyydyshaudat, jotka ennen tulivat täpösen täyteen, ovat nyt tyhjinä. Nahkojen hinta nousee ja juuri silloin, kun turkikset ovat ylen haluttuja. Metsästäjätkin kyllästyvät, niin ettei ole enää muita kuin ne uskalikot ja uupumattomat, jotka nykyään etenevät Amerikan mantereen äärille saakka."
"Nyt ymmärrän", vastasi mrs Paulina Barnett, "mikä etu vetää yhtiötä perustamaan liikeaseman pohjoisen napameren rannikolle, koska eläimet ovat paenneet napapiirin toiselle puolelle."
"Niin on asia, hyvä rouva", vastasi kapteeni. "Muutoin, yhtiön olisi kylläkin jo aika siirtää toimintansa keskus pohjoisempaan, sillä kaksi vuotta sitten supisti Britannian parlamentin päätös erikoisesti sen omistusoikeuksia."
"Ja mikä on aiheuttanut supistamisen?" kysyi matkustajarouva.
"Sangen tärkeä taloudellinen syy, joka on ollut omansa herättämään vilkasta huomiota Ison-Britannian valtiomiesten kesken. Totta puhuen, yhtiön toimintahan ei ollut sivistystarkoituksellista laatua. Päinvastoin sen etuihin kuului säilyttää suunnaton alueensa aution erämaan tilassa. Se ehkäisi säälimättä kaiken viljelysyrityksen, joka olisi tietenkin karkoittanut turkiseläimet tipotiehensä. Yhtiön yksinoikeus alueeseen on siis koko maanviljelysaatteen vihollinen. Enemmänkin, sen hallintoneuvosto lykkäsi toiminnalle vieraat kysymykset säälimättä luotansa. Tämä omavaltainen ja tavallaan moraalin vastainen hallintajärjestys nostatti vireille parlamentin toimenpiteet, ja v. 1857 päätti siirtomaiden valtiosihteerin asettama valiokunta, että Kanadassa oli kaikki viljelyskelpoiset maa-alueet, sellaiset kuin Red Riverin alueet ja Saskatchewanin piirikunta, otettava valtion huostaan ja yhtiölle jätettävä vain ne osat, missä viljelykselle ei ollut mitään tulevaisuutta tarjona. Seuraavana vuonna yhtiö menetti Kalliovuorten läntisen rinteen, joka tuli suoranaisesti siirtomaaviraston alaiseksi, ja siten joutui erilleen Hudsoninlahden asiamiesten määräysvallasta. Ja siinäpä syy, hyvä rouva, minkä vuoksi yhtiö, ennenkuin se luopuu turkisliikkeestänsä, koettaa käyttää hyväkseen niitä pohjanperän seutuja, jotka ovat hädintuskin tunnettuja, ja hakea keinoja niiden vetämiseksi luoteisväylän kautta Tyynenmeren yhteyteen."
Mrs Paulina Barnett oli nyt täysin selvillä kuuluisan yhtiön tulevista aikeista. Hän aikoi henkilökohtaisesti olla mukana uutta varustusta rakennettaessa napameren rannikolle. Kapteeni Craventy oli hänelle tarkoin esittänyt tilanteen; mutta kenties kapteeni – sillä häntä miellytti puhella – olisi jatkanut esitystään vielä uusilla yksityisseikoilla, ellei eräs tapaus olisi häntä keskeyttänyt.
Korpraali Joliffe tuli näet ilmoittamaan kuuluvalla äänellä, jota mrs Joliffe puolestaan säesti, että nyt oli käytävä valmistamaan punssia. Sanoma otettiin vastaan niinkuin se ansaitsikin, riemullisin hurraa-huudoin! Malja – tai paremmin sanoen amme – oli täynnä kallisarvoista nestettä. Se sisälsi ainakin kymmenen litraa paloviinaa. Pohjalla oli röykkiö sokeria, jota mrs Joliffe oli siihen mättänyt. Pinnalla uiskenteli sitruunaviipaleita, vanhuuttaan jo näivettyneitä. Nyt ei tarvittu muuta kuin sytyttää alkoholijärvi tuleen, ja korpraali odotti palava päre kädessä kapteenin käskyä, ikäänkuin olisi puhe miinan räjäyttämisestä.
"No nyt, Joliffe!" äännähti kapteeni Craventy.
Sytytin tuikattiin maljaan, ja samassa leimahti punssi liekkiin, kaikkien vieraiden taputtaessa käsiään.
Kymmenen minuuttia myöhemmin kierteli täysien lasien tarjoilu vierasjoukossa, eikä halukkaista ottajista suinkaan ollut puutetta.
"Eläköön! Eläköön! Eläköön mistress Paulina Barnett! Eläköön kapteeni!"
Samassa silmänräpäyksessä, kun eläköön-huudot kajahtivat, kuului ulkoa huutoja. Vieraat vaikenivat heti.
"Kersantti Long", sanoi kapteeni, "menkäähän katsomaan, mitä siellä on!"
Päällikkönsä käskyn kuultuaan jätti kersantti lasillisensa kesken ja kiiruhti ulos salista.
KOLMAS LUKU
SULANUT TIEDEMIES
Tultuaan ahtaaseen eteiskäytävään, josta ovi vei ulos, kersantti Long kuuli yhä kiivaammin huudettavan. Rynnättiin rajusti porttia vasten, jonka kautta oli pääsy korkeiden puuseinäin suojaamaan pihaan. Kersantti työnsi ulko-oven auki. Pihamaalla oli lunta jalan paksuudelta. Upoten polvea myöten valkoiseen hankeen, kovan viiman sokaisemana ja ankaran pakkasen purressa ihoa verille asti kersantti kahlasi viistoon pihan poikki varustuksen ulkoporttia kohden.
– Kukas peijakas tänne tähän aikaan pyrkii! – tuumi kersantti Long itsekseen, irroittaen määrätyssä järjestyksessä, voisipa sanoa "kurinpidon mukaisesti", portin raskaat teljet. Eihän tämmöisessä pakkasessa liiku muita kuin eskimot!
"Mutta avatkaahan, avatkaa jo!" huudettiin ulkoapäin.
"Avataan", vastasi kersantti Long, ja viime tingassa se näytti tapahtuvan.
Sillä tuskin oli portti raollaan, kun jo portinkolkuttajat työntyivät sisälle ja kersantti oli vähällä kaatua suinpäin lumihankeen reen tieltä, joka kuuden koiran vetämänä ryöpsähti ohi kuin tuuliaispää. Vähän tuntuvampi töytäys vain, niin kunnon Long olisi pahoin kolhiutunut. Nyt hän vain horjahti kyljelleen, mutta nousi heti pystyyn päästämättä murahdustakaan, sulki portin ja lähti marssimaan päärakennusta kohti, säännöllisillä askelilla, tehden seitsemänkymmentäviisi harppausta minuutissa.
Mutta jopa olivat saapuvilla myös kapteeni Craventy, luutnantti Hobson ja korpraali Joliffe, tavattomasta kylmästä välittämättä katselemassa eteensä pysähtynyttä lumista rekeä.
Samassa nousi reestä paksuihin turkkeihin umpihuppuun kääriytynyt mies.
"Onko tämä Fort Reliance?" kysyi mies.
"On", vastasi kapteeni.
"Kapteeni Craventy?"
"Minä se olen. Entä te?"
"Yhtiön kuriiri."
"Yksinkö."
"En. Tuon mukanani matkustajan!"
"Matkustajan! Mitä hän tänne tulee?"
"Hän tulee katsomaan kuuta."
Vastaus herätti kapteeni Craventyn mielessä kysymyksen, oliko hän joutunut tekemisiin hullun kanssa, ja näissä olosuhteissa saattoi niin kysyäkin. Mutta hänellä ei ollut aikaa pukea ajatustansa sanoiksi. Kuriiri oli vetänyt reestä maahan elottoman möhkäleen, jonkunmoisen lumisen säkin, ja aikoi lähteä raahaamaan sitä sisälle taloon, kun kapteeni kysyi:
"Mikä säkki se on?"
"Se on minun matkustajani!" vastasi kuriiri.
"Kuka se matkustaja on?"
"Tähtientutkija Thomas Black."
"Mutta hänhän on jäässä!"
"Entä sitten? Hänet sulatetaan."
Thomas Black saapui sisälle varustukseen kersantin, korpraalin ja kuriirin kantamana. Hänet vietiin erääseen ensi kerroksen kamariin, jonka lämpömäärä oli varsin mukiinmenevä, koska siellä oli punahehkuvaksi kuumennettu uuni. Hänet laskettiin vuoteelle, ja kapteeni otti häntä kädestä.
Käsi oli kirjaimellisesti jäässä. Thomas Black, joka oli kuin käärenuoralla köytetty tavaramytty, riisuttiin turkeista ja nahkasista, ja sieltä paljastui esille noin viidenkymmenen ikäinen mies, lyhyt ja tanakka, tukka harmahtava, parta hoitamaton, silmät ummessa, suu kireästi kiinni, ikäänkuin huulet olisivat yhteen liimatut. Mies ei hengittänyt tai hengitti niin vähän, että suun edessä pidetty kuvastin juuri hivenen verran himmeni. Joliffe riisui häneltä vaatteita ja alkoi käännellä ja kieritellä häntä joutuisasti edestakaisin, hokien yhtä mittaa:
"Kas näin, kas näin, hyvä herra! Ettekös jo ala palata tuntoihinne?"
Mutta vieras näytti melkein ruumiilta. Menetetyn lämmön palauttamiseksi korpraali ei sanonut tietävänsä kuin yhden tepsivän keinon, ja se keino oli upottaa koko mies kuumaan punssiin.
Epäilemättä suureksi onneksi Thomas Blackille luutnantti Jasper Hobsonilla oli ehdotettavana toinen keino.
"Lunta!" pyysi hän. "Kersantti Long, tuokaa muutamia kourallisia lunta!"
Sitä ainetta ei puuttunut Fort Reliancen pihalta. Sillä aikaa kun kersantti meni noutamaan lunta, riisui Joliffe viimeisetkin vaatteet tähteintutkijan päältä. Onnettoman ruumis oli täynnä valkoisia läikkiä, mistä näkyi, että se oli joutunut ankaran paleltumisen uhriksi. Äärimmäisen kiireellistä oli saada veri liikkeelle paleltuneisiin osiin. Sen toivoi Jasper Hobson saavansa toimeen tarmokkaasti hieromalla niitä lumella. Tunnettua on, että sitä keinoa käytetään yleisesti pohjoisissa seuduissa verenkierron herättämiseksi niihin paikkoihin, joissa kova pakkanen on sen pysähdyttänyt, niinkuin se pysähdyttää joen juoksun.
Kun kersantti Long oli palannut, ryhtyivät Joliffe ja hän äskensaapunutta vierasta hieromaan niin perinpohjaisesti, ettei hän varmaankaan ollut mokomaa leikkiä ennen kokenut. Se ei suinkaan ollut mitään sivelemistä, öljyillä hivuttelemista, vaan tukevaa, koukistetuin käsivarsin toimitettua hierontaa, joka muistutti enemmän hevoskamman raapimista kuin kämmenen sivelyä.
Ja toimituksen aikana puhelias korpraali alinomaa haasteli matkustajalle, joka ei siitä mitään kuullut.
"Kas näin, hyvä herra, kas näin! Mikä kumma päähänpisto on saattanut teidät palelluttamaan itsenne näin? Ruvetkaahan jo virkoamaan, älkää olko niin itsepintainen!"
Luultavasti Thomas Black sittenkin oli itsepintainen, sillä puoli tuntia meni, eikä hän näyttänyt mitään elonmerkkiä. Jo alettiin epäillä, tokko häntä saataisiinkaan virkoamaan, ja hierojat olivat jo aikeissa heretä väsyttävästä hommastansa, kun miesparka antoi kuulua muutamia huokauksia.
"Hän elää, hän virkoo!" huusi Jasper Hobson. Sittenkun hieromisella oli ruumis saatu lämpimäksi ulkopuolelta, ei sopinut unohtaa myöskään sisäpuolta. Niinpä korpraali Joliffe riensi noutamaan muutamia lasillisia punssia. Matkustaja tunsi todellakin elpyvänsä; värit palasivat poskille, katse silmiin, sanat huulille, ja kapteeni saattoi vihdoin toivoa, että Thomas Black kykenisi hänelle ilmoittamaan, minkätähden hän oli tullut sinne ja niin valitettavassa tilassa.
Thomas Black, peitteisiin hyvästi kiedottuna, kohottautui kyynäspäänsä varaan ja kysyi äänellä, joka kuului vielä perin heikolta:
"Onko tämä Fort Reliance?"
"On", vastasi kapteeni.
"Kapteeni Craventy?"
"Minä se olen ja pyydän lisätä: olkaa tervetullut luoksemme, hyvä herra. Mutta saanko kysyä, minkätähden olette tullut Fort Relianceen?"
"Katsomaan kuuta!" ehätti kuriiri vastaamaan; hän oli kaikesta päättäen mieltynyt tähän vastaukseen, sillä hän käytti sitä jo toisen kerran.
Thomas Blackia se näytti myöskin tyydyttävän, koskapa hän vain nyökäytti päätänsä, ja jatkoi sitten kyselyään.
"Luutnantti Hobson?"
"Tässä olen", vastasi luutnantti.
"Ette siis ole vielä lähtenyt?"
"En vielä, herra?"
"No niin, hyvä herra", jatkoi Thomas Black, "ei sitten muuta kuin kiitos vain, ja hyvää yötä huomisaamuun asti!"
Kapteeni ja hänen toverinsa vetäytyivät silloin huoneesta pois, jättäen eriskummaisen miehen lepäämään kaikessa rauhassa. Puolta tuntia myöhemmin juhla päättyi, ja vieraat hajaantuivat kukin olinpaikkoihinsa, mitkä linnan kamareihin, mitkä ulkopuolella varustuksen piiriä sijaitseviin asumuksiin.
Seuraavana päivänä oli Thomas Black jo melkein terve. Hänen vankka ruumiinrakenteensa oli kestänyt pakkasen ankaruuden. Joku muu ei olisi sulanut, mutta hän ei ollutkaan muiden kaltainen.
Ja nyt, kuka tuo tähteintutkija oli? Mistä hän tuli? Miksi tämä matka yhtiön alueiden kautta, kun talvi oli vielä kovimmillaan? Mitä merkitsi kuriirin vastaus? Katsomaan kuuta! Mutta eikö kuu paista joka paikassa, vai pitääkö sitä lähteä hakemaan kaukaa pohjan periltä?
Sellaisia kysymyksiä teki itselleen kapteeni Craventy. Mutta seuraavana päivänä puheltuaan tunnin verran uuden vieraansa kanssa hän ei enää ollut mistään tietämätön.
Thomas Black oli tähteintutkija Greenwichin tähtitornista, jossa hänellä oli toimi ja jonka etevä johtaja oli mr Airy. Ollen pikemmin älykäs ja teräväjarkinen mies kuin nimenomaan teoreetikko Thomas Black oli kaksikymmen-vuotisena toimiaikanaan tehnyt suuria palveluksia taivaan tutkimusta käsitteleville eli n.s. uranografisille tieteille. Yksityisihmisenä, ulkopuolella tähtitieteellisiä kysymyksiä, hän ei kyennyt mihinkään, hän eli vain taivaan tähtien parissa, ei maan päällä. Kaikki keskustelu hänen kanssaan oli mahdotonta, ellei puhuttu auringosta, kuusta tai tähdistä. Hän oli luotu elämään kaukoputkessa. Mutta havaintojen teossa hän olikin vertaistaan vailla! Kuinka väsymätön! Kuinka kärsivällinen! Hän saattoi kuukausimäärät tirkistellä yhtä ainoata kosmillista ilmiötä. Erikoisalana hänellä muutoin oli meteoriitit ja lentotähdet, ja hänen meteorologiset havaintonsa ja löytönsä ansaitsivat huomiota. Muutoin, joka kerta kun tarvittiin oikein tarkkoja havaintoja, hienonhienoja mittauksia, täsmällisiä määritelmiä, silloin turvauduttiin aina Thomas Blackiin, jonka "silmäntarkkuus" oli huomattu äärimmilleen kehittyneeksi. Sitä taitoa ei ole joka miehelle annettu. Oliko sitten kumma, että tämä Greenwichin astronomi oli valittu havainnontekijäksi siihen selenografilllselle tutkimukselle erittäin tärkeään ja mielenkiintoiseen tapaukseen, joka oli tulossa.
On tunnettua, että auringon täydellisen pimennyksen aikana kuuta ympäröi loistava sädekehä. Mutta mikä se sädekehä on? Onko se todellisesti olemassa vai eikö se ennemmin ole vain ilmiö, valon taipumisesta, diffraktiosta, aiheutuva, jonka alaisiksi auringonsäteet joutuvat kuun reunan ohitse tullessaan? Siinä kysymys, jota tähän saakka tehdyt tutkimukset eivät olleet saaneet ratkaistuksi.
Vuodesta 1706 asti olivat astronomit tieteellisesti selitelleet tätä sädekehää. Ylen tarkkaan olivat sitä tutkineet täyden pimennyksen aikana Louville ja Halley vuonna 1715, Maraldi v. 1724, Antonio de Ulloa v. 1778, Buditsh ja Ferrer v. 1806; mutta heidän ristiriitaisista teorioistansa ei voitu vetää mitään lopullista johtopäätöstä. Vuoden 1842 kokopimennyksestä olivat kaikkien kansojen oppineet, Airy, Arago, Peytal, Laugier, Mauvais, Otto Struve, Petit, Baily y.m. koettaneet saada täyden ratkaisun tälle ilmiölle; mutta niin ankaran tarkat kuin havainnot olivatkin, "se ristiriita", sanoo Arago, "joka eri paikoilla samasta pimennyksestä tehtyjen havaintojen välillä on olemassa, vaikka nämä kumminkin ovat harjaantuneiden astronomien tekemät, on levittänyt kysymyksen ylle sellaisen hämäryyden, ettei nykyään ole mahdollista päästä ilmiön syystä mihinkään varmaan lopputulokseen." Sittemmin oli kyllä monta täydellistä auringonpimennystä tutkittu, mutta ratkaisevaan tulokseen eivät havainnot olleet vieläkään johtaneet.
Kysymys piti sentähden yhä edelleen selenografisia tutkimuksia mitä kiinteimmin vireillä. Se oli saatava ratkaistuksi hinnalla millä tahansa. No niin, nyt olisi kohdakkoin taas uusi tilaisuus tuon niin paljon päänvaivaa tuottaneen sädekehän tutkimiseen. Heinäkuun 18 päivänä 1860 näet tapahtuisi uusi täydellinen auringonpimennys, täydellinen Amerikan äärimmäisessä pohjoisosassa, Espanjassa ja – muita mainitsematta – Pohjois-Afrikassa.
Eri maiden tähteintutkijain kesken sovittiin, että havainnot toimitettaisiin yhtaikaa niillä maapallon eri kulmilla missä pimennys näkyisi täydellisenä. Ja juuri Thomas Blackin osalle lankesi Amerikan pohjoisimmassa osassa näkyvä pimennys. Hänen piti niinmuodoin joutua likimain samanlaisiin olosuhteisiin kuin ne englantilaiset astronomit, jotka matkustivat Ruotsiin ja Norjaan vuoden 1851 pimennystä varten.
Ei ole vaikea arvata että Thomas Black tarttui innokkaasti näin tarjottuun tilaisuuteen päästä tutkimaan sädekehää. Samalla oli myös mahdollisimman mukaan otettava selkoa niiden punertavien tulikielekkeiden, protuberanssien laadusta, joita näkyi eri puolilla maan kiertolaisen reunaa. Jos Greenwichin astronomin onnistuisi kumoamattomasti ratkaista kysymys, saisi hän täydellä syyllä osakseen koko oppineen Euroopan ylistykset.
Thomas Black valmistautui siis lähtemään matkalle, ja hän sai hartaita suosituskirjeitä vietäväksi Hudsonin lahden yhtiön pääasiamiehille. Ja sattuikin juuri niin hyvin, että erään retkikunnan oli määrä pikapuoliin lähteä mantereen pohjoisimmille rajoille perustamaan uutta kauppa-asemaa. Sitä tilaisuutta piti käyttää hyväkseen. Thomas Black lähti siis matkalle, purjehti Atlantin poikki, astui maihin New Yorkissa, pääsi järviteitse Red Riverin siirtolaan, kulki varustuksesta toiseen nopealla rekikyydillä, yhtiön kuriirin saattamana, ja saapui huolimatta kovista talvipakkasista ja kaikista pohjanperämatkoilla vastaantulevista vaaroista ja vaikeuksista 17 päivänä maaliskuuta Fort Relianceen siinä tilassa, joka jo tunnetaan.
Sellaisia olivat selitykset, joita tähteintutkija antoi kapteeni Craventylle. Jälkimäinen tarjoutui kokonaan Thomas Blackin käytettäväksi.
"Mutta, herra Black", sanoi hän, "minkätähden olette ollut niin kiireissänne, eihän auringonpimennys tapahdu ennenkuin vuonna 1860, siis vasta tulevana vuonna?"
"Herra kapteeni", vastasi tähteintutkija, "minä olin saanut kuulla, että yhtiö lähettäisi retkikunnan Amerikan rannikolle seitsemännenkymmenennen leveysasteen toiselle puolelle, enkä tahtonut jäädä luutnantti Hobsonin matkasta pois."
"Herra Black", vastasi kapteeni, "jos luutnantti olisi ehtinyt lähteä, olisin pitänyt velvollisuutenani itse saattaa teitä napameren rannoille asti."
Sitten hän vielä toistamiseen vakuutti tähteintutkijalle, että tämä saattoi kerrassaan luottaa häneen, ja lausui hänet tervetulleeksi Fort Relianceen.
NELJÄS LUKU
KAUPPATOIMISTO
Orjajärvi on laajimpia, mitä 61. leveysasteen toisella puolella tavataan. Se on pituudeltaan runsaasti 400 km ja leveydeltään noin 90, ja sen paikka on tarkalleen määrättynä 61° 25' pohj. leveyttä ja 114° itäistä pituutta. Koko ympäröivä seutu laskeutuu pitkinä viettävinä rinteinä yhteistä keskustaa kohti, nimittäin sitä laajaa syvännettä kohti, johon järvi on asettunut.
Järven asema keskellä metsästysalueita, joissa ennen vilisi turkiseläimiä, veti jo alkuaikoina yhtiön huomion puoleensa. Siitä järvestä sai alkunsa tai siihen laski suuri joukko vesiä, kuten Mackenzie, Foinin joki, Athabasca y.m. Sen rannoille rakennettiin useita tärkeitä varustuksiakin, joista mainittakoon Fort Providence pohjoispuolella ja Fort Resolution eteläpuolella. Mitä taas Fort Relianceen tulee sijaitsee se järven koillispäässä eikä ole kauempana kuin viisisataa kilometriä Chesterfieldin suulta, joka on pitkä kaita, itse Hudsonin lahden vesistä muodostunut suvanto.
Orjajärvi on niin sanoakseni kylvetty täyteen pikku saaria, sadan ja parinsadan jalan korkuisia, joissa monin paikoin pilkistää näkyviin graniittia ja gneissiä. Sen pohjoinen, sakeiden metsien peittämä ranta on rajana sille karulle, jääkylmälle mantereen osalle, joka syystä kyllä on saanut nimen Kirottu maa, Etelänpuolinen seutu, maanlaadultaan etupäässä kalkkiperäinen, on sensijaan tasaista ilman ainoatakaan mäkeä, ilman vähäistä kuhmuakaan. Siinä näkyy se raja, jonka yli eivät juuri koskaan mene pohjoisimman Amerikan suuret märehtijät, puhvelit ja biisonit, joiden liha on Kanadan metsästäjäin ja alkuasukkaiden melkein yksinomaisena ravintona.
Pohjoisrannan puut ryhmittyvät komeiksi metsiksi. Ei odottaisi tapaavansa niin kaunista kasvullisuutta niin etäisessä vyöhykkeessä. Mutta eihän Orjajärvi leveysasteeltaan olekaan korkeammalla kuin Norjan tai Ruotsin seudut Kristianian tai Tukholman kohdalta. On vain huomattava, että isotermit, joiden kohdalla lämpömäärä esiintyy samanlaisena, eivät suinkaan noudata maapallon leveyspiirejä ja että samalla leveysasteella on Amerikassa verrattomasti kylmempää kuin Euroopassa. Huhtikuussa ovat New Yorkin kadut vielä valkoisina lumesta, vaikka New York on melkein yhtä etelässä kuin Azorit. Tämä johtuu siitä, että mannermaan luonto, sen suhde valtameriin, jopa maastokin vaikuttavat tuntuvasti ilmanalaan.
Fort Reliancea ympäröitsi kesän aikaan rehevä vihreys, joka ilahdutti silmää pitkän ankaran talven jälkeen. Metsissä, jotka kasvoivat melkein yksinomaan poppelia, petäjää ja koivua, ei ollut puutetta tarvepuista. Järven saaret kasvoivat mainioita pajuja. Vesakoissa vilisi riistaa, ja sitä oli siellä huononakin vuodenaikana. Etelämpänä ahdistelivat metsämiehet menestyksellä biisoneja, hirviä ja eräänlaisia piikkisikoja, joiden liha on erinomaista. Orjajärven vedet olivat sangen kalaisia. Lohenmullot kasvoivat siellä erittäin isoiksi ja painoivat usein yli kuusikymmentä naulaa. Järvessä kuhisi ahneita haukia ja mateita sekä jonkunmoisia harreja, joita englantilaiset sanovat "sinikaloiksi", ja suunnattomin määrin tittamegeja, joille luonnontutkijat ovat antaneet nimen "corregou blanc." Ravintoa oli Fort Reliancen asukkaiden siis helppo hankkia, luonto kun oli huolehtinut heidän tarpeistaan, ja mitä vaatetukseen tulee, he saattoivat pukeutumalla talveksi samoihin tamineisiin, kuin ketut, näädät, karhut ja muut turkiseläimet, hyvin kestää ilmanalansa ankaruutta.
Varsinainen varustus oli puusta rakennettu talo, johon kuului kaksi kerrosta, ja alemmassa asui linnan komentaja upseereinensa. Taloa ympäröivät säännöllisissä riveissä sotamiesten asunnot, yhtiön makasiinit ja konttorit, joissa vaihtokaupat toimitettiin. Ruutisäiliö sekä pikku kappeli, josta ei puuttunut muuta kuin pappi, täydensivät varustuksen rakennusryhmän. Kaikkea tätä ympäröi kahdenkymmenen jalan korkuinen paaluaita avarana suunnikkaana, jonka puolustukseksi neljä pientä jyrkkäkattoista tornia seisoi kukin kulmassaan. Varustus oli siis turvattuna väkivaltaa vastaan. Varovaisuus olikin ollut tarpeellinen entisaikoina, jolloin intiaanit, sensijaan että nyt olivat yhtiön hankkijoita, olivat taistelleet alueensa itsenäisyyden puolesta; samoin se oli ollut tarpeen kilpailevien yhtiöiden asiamiehiä ja sotamiehiä vastaan, joiden kanssa ennen oli kiistaa rikkaiden turkismaiden omistamisesta ja hyväkseen käyttämisestä.
Hudsonin lahden yhtiön henkilökuntaan kuului, kun koko alue otetaan lukuun noin tuhat henkeä. Se käytti virkailijoitaan ja sotilaitaan kohtaan rajatonta määräysvaltaa, joka ulottui henkeen ja vereen asti. Kauppatoimiston päämiehet saattoivat mielensä mukaan järjestää palkat, määrätä elintarpeiden ja turkisten arvot ja hinnat. Tällaisen järjestelmän avulla, joka ei ollut minkään tarkastuksen alainen, ei ollut niinkään harvinaista, että he saivat voittoja, jotka nousivat yli kolmensadankin prosentin.
Muuten nähdään seuraavasta taulukosta, joka on lainattu teoksesta Kapteeni Robert Laden matka, millaisilla ehdoilla ennenvanhaan vaihtokauppaa käytiin intiaanien kanssa, joista nykyään on tullut yhtiön todelliset ja parhaimmat metsästäjät. Majavannahka oli siihen aikaan hintayksikkönä, jonka mukaan tavaran arvo ostossa ja myynnissä määrättiin.
Intiaanien piti maksaa:
Pyssy .................... 10 majavannahalla
Puoli naulaa ruutia ...... 1 "
Neljä naulaa lyijyä ...... 1 "
Kirves ................... 1 "
Kuusi veistä ............. 1 "
Naula lasirihkamaa ....... 1 "
Nauhuskoristeinen takki .. 6 "
Takki ilman nauhuksia .... 5 "
Naisen nauhustakki ....... 6 "
Naula tupakkaa ........... 1 "
Rasia nuuskaa ............ 1 "
Kampa ja peili ........... 2 "Mutta jo muutamia vuosia sitten on majavannahka käynyt niin harvinaiseksi, että rahayksikön on täytynyt muuttua. Nyt on biisoninnahka hinnan perusyksikkönä. Kun intiaani saapuu varustukseen, antavat asiamiehet hänelle yhtä monta puupuikkoa kuin hän tuo nahkoja, ja hän vaihtaa puikot itse paikalla teollisuustuotteisiin. Sen järjestelmän kautta yhtiö, joka ohimennen sanoen mielivaltaisesti määrää esineen hinnan niin hyvin ostaessaan kuin myydessään, ei voi olla saamatta ja todella saakin melkoisia voittoja.
Sellaiset olivat käytäntötavat eri kauppatoimistoissa ja siis myöskin Fort Reliancessa. Mrs Paulina Barnett saattoi niihin hyvin tutustua sielläolonsa aikana, jota jatkui huhtikuun 16 päivään asti. Matkustajarouva ja luutnantti Hobson keskustelivat usein, suunnitellen suuria aikeita ja vahvasti päättäen olla peräytymättä, vaikka mitä esteitä nousisi vastaan. Mitä Thomas Blackiin tulee, niin hän puhui vain silloin, kun kosketeltiin hänen omaa erikoistehtäväänsä. Kysymys kuun sädekehästä ja punertavista protuberansseista viehätti häntä kiihkeästi. Kaikesta tuntui, että hän oli pannut alttiiksi koko elämänsä sen arvoituksen ratkaisemiseksi, ja Thomas Black sai mrs Paulinankin siitä innostumaan. Oi, kuinka he kumpikin ikävöivät päästä napapiirin toiselle puolelle, ja kuinka se heinäkuun 18 päivä 1860 tuntuikaan olevan kaukana, varsinkin malttamattomasta Greenwichin astronomista!
Lähtövalmistuksiin ei voitu ryhtyä ennen maaliskuun puoliväliä, ja kuukausi kului, ennenkuin ne olivat loppuun suoritetut. Oli todella paljon aikaa kysyvä urakka järjestää sellainen napaseutujen halki tehtävä retki. Olihan tarvis varustaa mukaan kaikki, elintarpeet, vaatteet, talouskapineet, työkalut, aseet, ampumavarat.
Luutnantti Jasper Hobsonin johtamaan retkikuntaan kuului yksi upseeri, kaksi aliupseeria ja kymmenen sotamiestä, joista kolme nainutta, heillä vaimonsa mukanaan. Tässä luettelo henkilöistä, jotka kapteeni Craventy oli valinnut kaikkein tarmokkaimpien ja rohkeimpien joukosta: luutnantti Jasper Hobson, kersantti Long, korpraali Joliffe, sotamiehet Petersen, Belcker, Rae, Marbre, Garry, Pond, MacNap, Sabine, Hope, Kellet, vaimot Joliffe, Rae, MacNap ja varustuksen vieraat mrs Paulina Barnett, Madge ja Thomas Black.
Kaikkiaan yhdeksäntoista henkeä, joiden asiana oli kulkea useita satoja kilometrejä aution ja vähän tunnetun alueen halki.
Mutta yrityksen varalle olivat yhtiön asiamiehet koonneet Fort Relianceen kaiken matkalla tarvittavan kaluston. Tusinallinen rekiä ja niiden vetämiseen tarpeellinen määrä koiria oli siellä lähtövalmiina. Ajoneuvot olivat keveistä laudoista ja niitä yhdistävistä pienoista hyvin yksinkertaisesti, mutta kestävästi kokoonkyhätyt kulkuvälineet, joiden jalakset luistivat hyvästi lumella, uppoamatta siihen syvälti. Kuusi koiraa, parittain valjastettuina oli kutakin rekeä kohden, – älykkäitä ja nopeita vetäjiä, joiden kulkua ohjataan pitkällä hihnalla ja jotka katkaisevat matkaa jopa yli kaksikymmentä kilometriä tunnissa.
Matkalaisten vaatetuksena oli paksuilla turkiksilla sisustetut poronnahkapeskit. Kaikilla oli sitäpaitsi villaiset alusvaatteet, tarkoitetut suojaamaan heitä äkillisiä lämmönvaihteluja vastaan, jotka puheena olevalla leveysasteella ovat tavallisia. Jokaisella, olipa hän upseeri tai sotamies, nainen tai mies, oli hylkeennahkapieksut, ommellut suolirihmalla, jota alkuasukkaat ovat verrattoman taitavat valmistamaan. Sellaiset jalkineet ovat täydellisesti läpäisemättömät ja liitostensa notkeuden tähden soveltuvat erinomaisesti kävelymatkoille. Niiden anturoiksi saattoi helposti kiinnittää eräänlaiset kolmen neljän jalan pituiset sukset, jotka estävät uppoamasta pehmoiseenkaan lumeen ja joilla voi erittäin nopeasti liukua hangella, kuten luistelija jäällä. Kun karvalakki ja poronnahkarukkaset vielä mainitaan, on koko vaatetuksesta tehty täysi selko.
Mitä aseisiin tulee, niin luutnantti Hobson varusti mukaan, paitsi riittävää määrää ampumatarpeita, yhtiön ohjesäännön mukaisesti luovuttamat musketit sekä pistooleja ja muutamia sapeleja; työaseita taas semmoisia kuin kirveitä, sahoja, puukkoja, talttoja ja muita rakennusmiehen tarvekaluja; talousesineitä varattiin matkaan, mitä kauppatoimiston tarpeeksi sellaisissa olosuhteissa oli välttämätöntä, kuten m.m. paistinpannu, keitinhella, kaksi ilmanvaihtopumppua, kautsusta tehty vene, jonka voi tarvittaessa pullistaa käyttökuntoon.
Ruokavarain saannista arveltiin retkikunnan metsästäjäin voivan huolehtia. Muutamat sotamiehistä olivat tunnetut erikoisen taitaviksi riistan kiertäjiksi, eikä peuroista ollut napaseuduilla puutetta. Intiaani- ja eskimoheimot tulevat leivän ja muiden elintarpeiden puutteessa toimeen yksinomaan metsän riistalla, joka samalla kun sitä on runsaasti, on maukasta. Kumminkin, koska täytyi ottaa ennakolta lukuun välttämättömiä viivytyksiä ja monenmoisia vaikeuksia, oli tarpeen varata mukaan joku määrä muonaa. Sentähden tehtiin muutamia pitkiä ajometsästysretkiä järven eteläpuolelle, joten saatiin kokoon biisonin, hirven, kuusipeuran lihaa; siitä valmistettiin n.s. "jauhopihviä", jota voi säilyttää vaikka kuinka kauan, intiaanien valmistetta, nimittäin survottua ja tomunhienoksi jauhettua lihaa, jossa muodossa sellaiset ravintoaineet mahtuvat vähimpään tilaan ja säilyvät mainiosti. Lisäetuna on vielä se, ettei semmoinen lihajauhelma vaadi mitään keittämistä ja on siinä muodossa erittäin ruokaisaa ravintoa.
Juomista mainittakoon, että luutnantti Hobson tosin varasi mukaan useita nassakoita viinaa ja whiskyä, mutta aikoi pidellä väkijuomia mahdollisimman säästeliäästi, sillä ne ovat kylmissä seuduissa ihmisten terveydelle vahingollisia. Mutta sensijaan yhtiö oli antanut hänen käytettäväkseen pienen mukanakuljetettavan lääkevaraston ynnä tuntuvan määrän sitruunamehua, joka on näillä seuduilla välttämätöntä hirvittävän taudin, keripukin, parantamiseksi, jopa ehkäisemiseksi. Muuten valikoitiin kaikki miehet huolellisesti, ei liian lihavia eikä liian laihoja; monien pitkien vuosien kuluessa tottuneina ilmanalan ankaruuteen heidän varmaan oli helpompi kestää jäämerta kohti tehtävän retken rasituksia. Sitäpaitsi he olivat urheita, pelkäämätöntä väkeä ja suostuivat vapaaehtoisesti lähtemään tälle retkelle. Kaksinkertainen palkka oli heille luvattu koko ajalta, jonka he olivat Amerikan mantereen äärimmäisillä rajoilla, jos heidän onnistuisi tunkeutua seitsemännenkymmenennen leveyspiirin toiselle puolelle.
Erityinen, vähän tilavampi reki oli valmistettu mrs Paulina Barnettia ja hänen uskollista Madgeansa varten. Uljas nainen ei tahtonut tulla kohdelluksi toisin kuin muut retken jäsenet, mutta hänen täytyi suostua kapteenin hartaisiin pyyntöihin tai oikeammiten yhtiön toivomuksiin, joiden ilmituoja kapteeni vain oli.
Mitä sitten tiedemies Thomas Blackiin tulee, niin sama kulkuneuvo, joka hänet oli Fort Relianceen tuonut, sai hänet ynnä hänen pienen matkamyttynsä myös viedä edelleen päämäärään saakka. Tähteintutkijan kojeet ja kompeet, vähälukuiset kylläkin – kaukoputki kuuhavaintoja varten, sekstantti leveysasteen ja kronomeetteri pituusasteen määräämiseksi ynnä muutamia karttoja ja joitakuita kirjoja – mahtuivat hänen rekeensä, ja Thomas Black piti varmana, etteivät hänen uskolliset koiransa jättäisi häntä taipaleelle.
On ymmärrettävää, ettei huolenpitoa rekivaljakoiden elatustarpeista ollut laiminlyöty. Koiriahan kaikkiaan oli seitsemänkymmentäkaksi, siis aimo lauma, jota oli ruokittava pitkin matkaa, ja retkikunnan metsästäjillä oli erityisenä huolena ravinnon hankkiminen niille. Älykkäät, voimakkaat koirat olivat ostetut chippewa-intiaaneilta, jotka osaavat merkillisen hyvin opettaa niitä kuorman vetämisen raskaaseen toimeen.
Tuota pikaa oli pieni retkikunta kunnossa. Luutnantti Jasper Hobson oli sitä varten pannut parastansa ja toiminut innolla, joka oli yläpuolella kaiken kiitoksen. Ylpeänä tehtävästänsä ja siihen innostuneena hän koetti välttää kaikkea laiminlyöntiä, mikä tavalla tai toisella voisi koitua haitaksi retken menestymiselle.
Aina touhukas korpraali Joliffe touhusi entistä enemmän, saamatta sentään suuriakaan; mutta hänen vaimonsa mukaantulemisesta olisi varmaan retkellä paljon hyötyä. Mrs Paulina Barnett oli sulkenut älykkään ja reippaan, vaaleaverisen ja suurisilmäisen kanadattaren ystävyyteensä.
Itsestään on selvää, ettei kapteeni Craventy ollut unohtanut mitään, mikä yrityksen menestymistä edistäisi. Määräykset, jotka hän oli yhtiön ylemmiltä asiamiehiltä saanut, osoittivat, kuinka tärkeänä he pitivät retken onnistumista ja uuden kauppatoimiston perustamista toiselle puolelle seitsemättäkymmentä leveyspiiriä? Voidaan siis pitää varmana, että kaikki, mitä ihmisen oli mahdollista tarkoituksen saavuttamiseksi tehdä, oli tehty. Mutta eikö luonto voisi panna sovittamattomia vastuksia rohkean luutnantin tielle? Sitäpä ei kukaan saattanut ennakolta tietää!
VIIDES LUKU
FORT RELIANCESTA FORT ENTREPRISEEN
Ensimmäiset kauniit päivät olivat tulleet. Mäkien rinteillä lumet alkoivat sulaa, ja vihreitä pälviä paljastui siellä täällä näkyviin. Etelästä päin saapui joutsenia, metsoja, kaljupäisiä kotkia ja muita muuttolintuja, kiitäen halki lauhkean ilman. Poppelien, koivujen ja pajujen oksissa alkoi lehdenkanta aueta. Suuret lätäköt, joita sinne tänne muodostui lumen sulaessa, houkuttelivat puoleensa punapäisiä sorsia, joita Amerikan pohjoisimmissa osissa on niin monta lajia. Riskilät, haahkat ja muut semmoiset riensivät hakemaan kylmempiä rantavesiä. Päästäiset, pähkinänkokoiset pikku hiiret, uskalsivat ulos koloistaan ja piirtelivät maahan kaikenmuotoisia kiemuroita ja kuvioita teräväpäisellä hännällään. Oli hurmaavaa hengittää ja särpiä sisäänsä auringonsäteitä, jotka kevät oli tuonut tullessaan herättäen uutta elämää ja virkeyttä luontoon. Se havahtui pitkästä unestaan talven loppumattomalta tuntuvan yön jälkeen ja hymyili herätessään. Tämän eloonelpymisen vaikutus on ehkä tuntuvampi pohjanperän seutujen keskellä kuin missään muualla koko maapallolla.
Mutta sulaminen ei ollut vielä sentään täydellistä. Lämpömittari näytti kyllä päivisin viisi astetta lämmintä, mutta öiden matala lämpömäärä jääti lumihankien pinnan kovaksi kuoreksi, mikä muuten oli rekikeliin nähden varsin suotuisa seikka. Jasper Hobson tahtoi käyttää sitä hyväkseen, ennenkuin lumet kokonaan sulaisivat.
Järvet eivät vielä olleet luoneet jääpeitettään. Varustuksen metsämiehet olivat jo kuukauden päivät tehneet onnekkaita metsästysretkiä pitkin laajoja lumikenttiä, joilla jo liikuskeli riistaa. Mrs Paulina ei voinut kyllikseen ihmetellä sitä hämmästyttävää taitoa, jolla miehet käyttelivät suksiaan. Noilla "lumikengillään" he kiitivät yhtä nopeasti kuin hevonen nelisti. Kapteeni Craventyn neuvoa seuraten matkustajarouva harjoitteli liikkumaan näillä vehkeillä, ja ennen pitkää hiihteli koko taitavasti lumihankia pitkin.
Jo muutamia päiviä sitten oli intiaaneja saapunut joukoittain kauppa-asemalle vaihtamaan talvimetsästyksensä saannoksia teollisuustavaroihin. Metsästyskausi oli ollut jokseenkin huono-onninen. Turkiseläimiä oli ollut vähänlaisesti saatavissa; näädän- ja sopulinnahkoja oli kyllä kokoontunut melkoinen määrä, mutta majavia, saukkoja, kärppiä, kettuja oli saatu liian vähän. Yhtiö teki siis varsin viisaasti, lähtiessään hankkimaan pohjoisemmasta uusia alueita, jotka näihin asti olivat saaneet olla ihmisen riistolta rauhassa.
Huhtikuun 16 päivän aamuna luutnantti Jasper Hobson ja hänen retkikuntansa oli lähtövalmiina. Matkasuunnitelma oli voitu tehdä ennakolta valmiiksi koko sitä jo tunnettua aluetta varten, joka ulottuu Orjajärveltä Isolle Karhujärvelle, napapiirin toiselle puolelle. Jasper Hobsonin oli näet päästävä Fort Confidenceen, joka on jälkimäisen järven pohjoispäässä. Sieltä oli aikomus kulkea paikkaan, jossa retkikunnan oli sopiva uudelleen muonittautua, nimittäin Fort Entrepriseen, pienen Snurejärven rannalle, noin kolmesataa kilometriä edemmäksi luoteeseen päin. Tekemällä matkaa kaksikymmentäkaksi kilometriä päivässä Jasper Hobson laski saapuvansa sinne ensimmäisinä päivinä toukokuuta.
Sieltä käsin toivoi retkikunta voivansa lyhyessä ajassa päästä Amerikan pohjoisrannikolle ja sitten lähteä samoilemaan pitkin rannikkoa Kap Bathurstia kohti. Kuten asian luonto vaatikin, oli kapteeni Craventyn kanssa sovittu, että hän lähettäisi uuden muonavaraston Kap Bathurstiin ja että luutnantti toimittaisi muutamia miehiä kuormastoa vastaan, ohjaamaan sitä siihen paikkaan, minne uusi varustus oli rakennettu. Sillä tavoin kauppa-aseman tulevaisuus olisi turvattu kiusallisilta sattumilta, ja luutnantti tovereineen ja vapaaehtoiset maanpakolaiset säilyttäisivät siten vielä jonkunlaisen yhteyden vertaistensa kanssa.
Huhtikuun 16 päivän aamuna odottivat valtaportin eteen ajetut reet vetäjineen matkaanlähtijöitä. Kapteeni Craventy kutsui kokoon retkikunnan jäsenet ja puhui heille muutamia ystävällisiä jäähyväissanoja. Kaiken päätteeksi hän toivotti heille kestävää yksimielisyyttä ja hyvää sopua keskellä niitä vaaroja, joita he olivat kutsutut uhmaamaan. Päällikkönsä alaiseksi alistuminen, uskollisuus ja itsensä kieltäminen, nepä olivat koko yrityksen menestymisen välttämätön ehto. Eläköön-huudot kajahtivat vastaukseksi kapteenin puheeseen. Sitten otettiin tuota pikaa jäähyväiset, ja jokainen asettui kullekin ennakolta määrättyyn rekeen. Jasper Hobson ja kersantti Long ajoivat edellä. Heitä seurasivat mrs Paulina Barnett ja Madge, jälkimäinen heilutellen kätevästi pitkää eskimolaista piiskaa, joka päättyi kovaan jännesiimaan. Thomas Black ja eräs sotamies, kanadalainen Petersen, olivat rekijonossa kolmantena. Sitten seurasivat muut reet, joissa istuivat sotamiehet ja vaimot. Korpraali Joliffe ja mrs Joliffe jäivät jälkijoukoksi. Seuraten Jasper Hobsonin määräystä jokainen ohjasmies pysyi mahdollisimman tarkasti määrätyllä paikallaan ja määrätyn matkan päässä edellä kulkijasta, ettei syntyisi mitään sekaannusta. Ja todella olisikin kaikella nopeudellaan kiitävien rekien yhteentörmäyksestä voinut olla ikävät seuraukset.
Lähtiessään Fort Reliancesta Jasper Hobson suuntasi kulkunsa luodetta kohti. Hänen täytyi ensi aluksi mennä leveän joen poikki, joka yhdistää toisiinsa Orja- ja Wolmsleyn-järven. Mutta kun se oli vielä vankassa jäässä, ei se mitenkään erottautunut laajasta valkoisesta lumikentästä. Koko seutua kattoi yltäänsä samannäköinen lumipeite, ja nopeiden koiravaljakoiden vetämät reet kiitivät kovettuneella hangella vinhaa vauhtia.
Sää oli kaunis, mutta vielä sangen kylmä. Aurinko, kohoten vähän taivaanrannan yläpuolelle, teki taivaalle loivan kaaren. Sen säteet, heijastuen kirkkaasti lumesta, antoivat enemmän valoa kuin lämpöä. Hyväksi onneksi ei yhtään tuulen henkäystä tuntunut ilmassa, ja se teki pakkasen siedettävämmäksi. Rekien nopea kulku vaikutti sentään sen verran, että talven henki sieretytti hieman niiden kasvoja, joilla ei ollut entistä kokemusta napaseudun ilmanalan ankaruudesta.
"Hyvä alku", sanoi Jasper Hobson kersantille, joka liikkumattomana, tanakassa sotilasasennossa istui hänen vierellään. "Taivas on meille suopea, lämpömäärä sopiva, valjakot kiitävät kuin pikajuna, ja jos näin kaunista säätä vähänkään ottaa jatkuakseen, suoriudumme taipaleesta ilman kommelluksia. Vai mitä ajattelette, kersantti Long?"
"Samaa kuin te itse, luutnantti Jasper", vastasi kersantti, joka ei voinut katsoa asioita toisin kuin päällikkönsä.
"Oletteko yhtä lujasti kuin minäkin", jatkoi Jasper Hobson, "päättänyt ulottaa tutkimusretkemme niin kauas pohjoiseen kuin mahdollista?"
"Teidän tarvitsee vain käskeä, herra luutnantti, ja minä tottelen."
"Sen tiedän, kersantti", vastasi Jasper Hobson, "tiedän, ettei minun tarvitse muuta kuin antaa määräys, niin se tulee noudatetuksi. Jospa meidän miehemme käsittäisivät yhtä hyvin kuin te meidän tehtävämme tärkeyden ja panisivat ruumiinsa ja sielunsa yhtiön etujen palvelukseen! Ah, kersantti Long, olen varma, että jos antaisin teille vaikka mahdottoman käskyn..."
"Mahdottomia käskyjä ei ole, herra luutnantti."
"Mitä! Jos käskisin teitä menemään pohjoisnavalle?"
"Niin menisin, herra luutnantti."
"Ja tulemaan sieltä takaisin!" lisäsi Jasper Hobson hymyillen.
"Niin tulisin", vastasi lyhyesti kersantti Long.
Luutnantin ja hänen kersanttinsa näin pakinoidessa ja mrs Paulina Barnettin ja Madgen tehdessä samoin, tuli vastaan muuan jyrkkä rinne, joka hetkiseksi hidastutti rekien kulkua. Urheat naiset saukonnahkaisissa päähineissään ja paksuihin jääkarhunnahkoihin hautautuneina katselivat koleata luontoa ja taivaanrantaa vasten näkyviä korkeiden jääröykkiöiden kalvakoita piirteitä. Retkikunta oli jo jättänyt taaksensa Orjajärven pohjoisrantaa reunustavat mäet, joiden harjoilla törrötteli talvisia puita. Silmänkantamattomiin levisi loppumaton, perin yksitoikkoinen tasanko. Autiota yksinäisyyttä elostuttivat muutamat linnut laulullaan ja lennollaan. Niiden joukossa huomattiin pohjoista kohti muuttavia joutsenparvia, joiden valkoisuus sekaantui lumen valkoisuuteen. Niitä ei voinut erottaakaan, ennenkuin ne kohosivat vasten ilmaa. Ja kun ne laskeutuvat taas maahan, sulivat ne yhteen sen kanssa, niin ettei terävinkään silmä olisi voinut niitä huomata.
"Mikä hämmästyttävä seutu!" huudahti mrs Paulina Barnett. "Mikä erotus näillä napaseuduilla ja Australian vihertävillä tasangoilla! Muistatko, Madge, kuinka kuumuus meitä vaivasi Carpentaria-lahden rannoilla, muistatko säälimätöntä, pilvetöntä, sumutonta taivasta siellä?"
"Tyttäreni", vastasi Madge, "minulla ei ole, niinkuin sinulla, muistin lahjaa. Sinä säilytät vaikutelmasi, minä ne unhotan."
"Kuinka, Madge", huudahti mrs Paulina Barnett, "sinäkö olet unhottanut Intian ja Australian troopilliset helteet? Sinulle ei siis ole jäänyt mieleen muistoja kärsimyksistämme, kun meiltä erämaassa puuttui vettä, kun auringonsäteet polttivat meitä luihin asti, kun yökään ei tuonut mitään helpotusta vaivoillemme!"
"Ei ole jäänyt, Paulina, ei ole jäänyt", vastasi Madge, kääriytyen kiinteämmin turkkeihinsa; "ei ole muistiini mitään jäänyt! Ja kuinkapa muistaisinkaan kärsimyksiä, joista puhut, hellettä ja janon tuskaa, semminkään tällä erää, jolloin jäät ympäröivät meitä joka puolella ja jolloin en tarvitse kuin ojentaa käteni ulos reestä, saadakseni kourani lunta täyteen! Puhut minulle kuumuudesta silloin, kun olemme jäätyä karhunnahoissa, jotka meitä peittävät! Muistelet auringon polttavia säteitä silloin, kun huhtikuun aurinko ei kykene sulattamaan jääpuikkoja, jotka riippuvat huulistamme! Ei, tyttöseni, älä uskottele minulle, että muka jossakin on olemassa hellettä, äläkä väitä, että minä koskaan olisin vaikeroinut liikaa lämmintä, en kumminkaan usko väitettäsi!"
Mrs Paulina Barnett ei voinut pidättää nauruansa. "Mutta", lisäsi hän, "onko sinun sitten vilu, hyvä Madge?"
"Tietysti, viluhan minun on, tyttöseni, mutta ei tämä kylmyys minusta pahalta tunnu. Päinvastoin. Tällainen ilmasto on kai hyvin terveellinen, ja olenpa varma siitä, että minä tulen voimaan erinomaisesti täällä Amerikan perukoilla! Tämähän on todella kaunista maata!"
"Niin on, Madge, ihmeteltävän kaunista, emmekähän ole vielä tähän asti koskaan nähneet sellaisia merkillisyyksiä kuin mitä täällä on tarjona! Mutta annahan matkamme napameren rajoille ehtiä päätökseen, annahan talven joutua jättiläis-jääröykkiöineen, lumikinoksineen, pohjoismyrskyineen, revontulineen, kirkkaasti välkkyvine tähtineen, annahan tulla kuusikuukautisen yön, niin kyllä käsität silloin, kuinka Luojan luoma maailma on aina ja joka paikassa uusi!"
Niin puheli mrs Paulina Barnett vilkkaan mielikuvituksensa vallassa. Näitä äärimmäisiä seutuja, tätä leppymättömän tylyä ilmastoa hän ei tahtonut pitää muuna kuin luonnon ihanimpien ilmiöiden täyttymyksenä. Hänen matkustajavaistonsa olivat voimakkaammat kuin itse hänen järkensä. Napaseuduista hän imi itseensä vain sen liikuttavan runollisuuden, jonka sadut ja tarinat ovat ikuistuttaneet ja josta Ossianin aikojen runoniekat ovat ihanat laulunsa laulaneet. Mutta Madge, ollen enemmän todellisuusihminen, ei suinkaan salannut itseltään niitä vaaroja, joihin retkellä pohjanperän äärimmäisiä seutuja kohti saattoi joutua, eikä hän ollut ottamatta lukuun niitä kärsimyksiä, joita talvehtiminen lähempänä kuin kolmenkymmenen asteen päässä pohjoisnavasta voi tuottaa.
Ja onhan totta, että kaikkein vankimpiakin on siellä ankarassa ilmanalassa sortunut väsymyksestä, puutteista, niin hyvin henkisistä kuin ruumiillisista kärsimyksistä. Tosin luutnantti Jasper Hobsonin tehtävä ei ollut tarkoitettu ulottuvaksi maapallon korkeimmille leveysasteilla saakka, eikä ollut kylläkään puhetta pohjoisnavalle pyrkimisestä ja Parryn, Rossin, MacCluren, Keanin, Mortonin poluille heittäytymisestä. Mutta kun kerta on jouduttu napapiirin toiselle puolelle, ovat koettelemukset siitä lähtien melkein kaikkialla samat, eivätkä kasva suhteellisesti leveysasteiden nousun mukaan. Jasper Hobsonin aikomus ei ollut mennä seitsemättäkymmentä leveysastetta kauemmaksi! Olkoonpa niin. Mutta älköön unohdettako, että Franklin ja hänen onnettomuudentoverinsa kuolivat kylmään ja nälkään jo ennenkuin olivat sivuuttaneet edes kuudettakymmenettäkahdeksatta leveysastetta.
Mr ja mrs Joliffen reessä puhuttiin ihan toista. Korpraali oli ehkä kallistanut jäähyväiskannua hieman liiaksi, sillä vastoin tavallista tapaansa hän nyt herkesi niskoittelevaksi pikku vaimoaan kohtaan. Jopa hän esiintyi kuin minäkin "vastarannankiiski" – jommoista ei todellakaan tapahtunut kuin perin harvinaisena poikkeuksena.
"Ei, ei, hyvä mistress Joliffe", väitti korpraali, "ei tässä mitään pelkäämistä ole! Ei reki ole sen pahempi hoideltava kuin ponykärrytkään, ja hiisi minut periköön, ellen pysty koiravaljakkoa ohjaamaan!"
"En minä kielläkään sinun taitoasi", vastasi mrs Joliffe. "Minä vain pyydän sinua hillitsemään vauhtiasi. Katsokaa nyt, sinä olet jo etupäässä, ja minä kuulen luutnantti Hobsonin huutavan sinulle, että järjestyisit paikallesi jonon taakse."
"Anna huutaa, rouva Joliffe, anna huutaa vaan!"
Ja korpraali sivalsi piiskalla valjakkoansa uudemman kerran, siten yhä lisäten reen vauhtia.
"Ole varuillasi, Joliffe!" toisti pikku vaimo. "Ei niin nopeasti! Olemme juuri myötämäessä!"
"Myötämäessä!" vastasi korpraali. "Sanotko tätä myötämäeksi, rouva Joliffe? Sehän päinvastoin nousee!"
"Minä vakuutan, että se laskee!"
"Ja minä väitän, että se nousee! Katsohan, katsohan nyt, kuinka koirat vetävät!"
Väitti mitä väitti, mutta eiväthän koirat tietenkään vetäneet. Maan kaltevuus oli päinvastoin jo perin tuntuva. Reki kiiti kuin vimmattu, se oli jo paljon edellä kulkueesta. Mr ja mrs Joliffe hypähtelivät yhtä mittaa lumihangen epätasaisuuksien tähden, joita sattui yhä tiheämmin. Molemmat puolisot viskautuivat milloin oikealle, milloin vasemmalle, töykkien toisiaan vastaan ja ollen ankarassa myllyssä. Mutta korpraali ei tahtonut kuulla mitään, ei vaimonsa varoituksia eikä luutnantti Hobsonin huutoja. Viimemainittu, käsittäen hullun ajon vaaran, kiiruhti omaa valjakkoaan, saavuttaaksensa taitamattomat, ja koko kulkue seurasi häntä samassa vauhdissa.
Mutta korpraali ajoi yhä kiivaammin! Kulkuvauhdin nopeus hurmasi hänet! Hän viittilöi ja huusi ja heilutteli pitkää piiskaansa kuin mikäkin aito urheilija.
"Mainio kapine tämä piiska!" huusi hän, "ja sitäkös eskimot osaavat verrattoman taitavasti käyttää!"
"Mutta sinähän et ole eskimo", huusi mrs Joliffe koettaen, vaikka turhaan, pidättää varomattoman ajomiehensä käsivartta.
"Minulle on kerrottu", jatkoi korpraali, "minulle on kerrottu, että eskimot osaavat sivaltaa piiskalla mitä valjakkonsa koiraa tahansa ja mihin paikkaan heitä haluttaa, Osaavatpa piiskansiiman äärimmäisellä päällä tempaista pienen palan korvastakin, jos siksi tulee. Minäkin tahdon koettaa..."
"Älä koeta, Joliffe, älä koeta!" huusi pikku vaimo kovasti säikähtyneenä.
"Älä yhtään pelkää, mistress Joliffe, älä yhtään pelkää! Kyllä minä tiedän ja tunnen! Tuolla juuri viides oikeanpuolinen koira tekee kujeitaan! Minä annan sille pienen ojennuksen!"
Mutta varmaankaan korpraali ei ollut vielä tarpeeksi "eskimo" eikä kylliksi tottunut käyttelemään piiskaa, jonka siima ulottuu neljä jalkaa etumaisen valjakon edelle, sillä siima sujahti vingahtaen suoraksi ja huonosti arvioidun vastaponnahduksen vaikutuksesta lennähti takaisin kiemuraksi itsensä mestari Joliffen kaulan ympärille, jolloin hänen karvalakkinsa sinkosi ilmaan. Ei epäilystäkään, etteikö korpraali, jollei tuota paksua karvalakkia olisi ollut, olisi tempaissut palaa omasta korvalehdestään.
Siinä hetkessä koirat heittäytyivät syrjään, reki keikahti kumoon, ja pariskunta syöksyi suinpäin lumihankeen. Hyväksi onneksi hanki oli paksu, joten pariskunnalle ei tapahtunut mitään vahinkoa. Mutta mikä häpeä korpraalille! Ja millä silmällä hänen pikku vaimonsa häneen katsoi! Ja mitä moitteita hän sai luutnantti Hobsonilta!
Reki nostettiin kohdalleen; mutta samalla päätettiin, että tästä lähtien mrs Joliffen tuli olla ohjaksissa, joten hän sai samat oikeudet ajoneuvoissa kuin hänellä jo entuudestaan oli perheessäänkin. Niin noloa kuin se nyt korpraalille olikin, täytyi hänen tyytyä muutokseen ja hetkeksi keskeytynyt retkikunnan kulku jatkui edelleen.
Seuraavina viitenätoista päivänä ei sattunut mitään erikoista tapausta. Sää oli koko ajan suotuisa, lämpömäärä siedettävä, ja toukokuun 1 päivänä retkikunta saapui Fort Entrepriseen.
KUUDES LUKU
WAPITIEN KAKSINTAISTELU
Retkikunta oli Fort Reliancesta lähdettyään katkaissut runsaasti kolmensadan kilometrin taipaleen. Pitkien aamu- ja iltahämärien suosimat matkalaiset saattoivat istua yötä päivää reissänsä, joita koiravaljakot kiidättivät nopeasti eteenpäin, mutta aikalailla väsyneitä he olivat saapuessaan Snurejärven rannalle, jonka lähistössä kohosi Fort Entreprise.
Varustus, jonka Hudsonin lahden yhtiö vasta muutamia vuosia sitten oli rakentanut, ei oikeastaan ollut muuta kuin vähäpätöinen muonitusasema. Se oli etupäässä niiden partiokuntien majapaikkana, jotka saattoivat lähes viidensadan kilometrin päässä luoteeseen päin sijaitsevalta Isolta Karhujärveltä tulevia turkiskuormastoja. Semmoisena suojeluskuntana oli tavallisesti tusina sotamiehiä. Linnavarustus oli vain puutalo, jota ympäröi korkea paaluaita. Mutta niin vähän mukavuutta kuin rakennus tarjosikin, turvautui luutnantti Hobsonin matkaseura siihen mielihyvikseen ja lepäili siellä pari päivää matkansa ensi vaivoista.
Napaseudun kevään lievä vaikutus alkoi näillä tienoin jo vähän tuntua. Lumi suli vähitellen, eivätkä yökylmät enää jaksaneet sitä uudestaan jäätää. Ohutta sammalta ja heiveröistä ruohoa kasvoi siellä täällä, ja pienet melkein värittömät kukkaset pistivät kosteita teriöitänsä näkyviin kivensirpaleiden välistä. Nämä pitkän talven jälkeen puoliksi havahtuneen luonnon elonilmaukset miellyttivät lumen huikaisevan valkoisuuden vaivaamia silmiä, joita sitäpaitsi erityisesti ihastutti pohjanperän kasviston harvinaisten lajien näkeminen.
Mrs Paulina Barnett ja Jasper Hobson käyttivät hyväkseen lepohetkeänsä ja lähtivät katselemaan pienen järven rantamia. Kumpikin ymmärsi luontoa, ihmetteli ja ihaili sitä. He kävelivät siis yhdessä, harppaillen luhistuneiden jäälohkareiden ja niiden tilapäisten pikku purojen poikki, joita oli sinne tänne auringon sulattavien säteiden vaikutuksesta muodostunut, Snurejärvi oli vielä jäässä. Ei yhtään halkeamaa vielä ollut ennustamassa sen aukeamista lähiaikoina. Muutamia sortuneita jäävuoria törrötti esiin sen pinnasta, tehden omituisine muotoineen mitä eriskummaisimman vaikutuksen, etenkin kun valo taittui niiden särmiin sateenkaaren väreissä. Olipa kuin joku voimakas käsi olisi lyönyt sateenkaaren palasiksi ja siroitellut ne pitkin jääkenttää.
"Todella kaunis näky, herra Hobson", huudahti mrs Paulina Barnett. "Noita särmiö-ilmiöitä muodostuu loppumattomiin erinäköisiä aina sitä mukaa kuin katsomapaikka muuttuu. Eikö teistä näytä kuin kurkistelisimme suunnattoman suureen kaleidoskooppiin? Tai ehkä te olette aikoinaan saanut katsella jo tarpeeksenne tätä näytelmää, joka minulle on niin uusi?"
"En suinkaan, hyvä rouva", vastasi luutnantti. "Vaikka olenkin tällä mantereella syntynyt ja lapsuuteni samoin kuin nuoruuteni näillä mailla viettänyt, en ole vielä koskaan kyllästynyt näiden ylevien kauneuksien katselemiseen. Mutta kun teidän ihailunne on niin suuri jo nyt, jolloin aurinko luo loistoaan seudun yli, tarkoitan, kun päivän tähti on jo lievennellyt tämän maan ulkonäköä, niin minkälaisen ihailun valtaan jouduttekaan, kun saatte nähdä nämä tienoot keskellä talven ankaria pakkasia? Minun täytyy tunnustaa, hyvä rouva, että niin kallisarvoinen kappale kuin aurinko onkin lämpöisille seuduille, se minusta jonkun verran pilaa näitä napaseutuja."
"Niinkö tosiaan, herra Hobson", vastasi matkustajarouva, hymyillen luutnantin väitteelle. "Minä puolestani kumminkin ajattelen, että aurinko on erinomainen matkatoveri ja ettei ole syytä valittaa, vaikkapa se napaseuduillekin jakaa lämpöään."
"Ah, hyvä rouva", vastasi Jasper Hobson, "minä olen niitä, joiden mielestä on parempi käydä Venäjällä talvella ja Saharassa kesällä. Silloin saa nähdä ne maat luonteenomaisessa tilassaan. Ei, aurinko on lämpöisten vyöhykkeiden, kuumien maiden tähti. Kolmenkymmenen asteen päässä pohjoisnavasta se ei totisesti enää ole lainkaan paikallaan! Tämän seudun taivas on talven puhdas ja kylmä taivas, tähtitaivas, jolla toisinaan revontulet säihkyvät. Tämä on yön eikä päivän maa, ja napamaan pitkä yö tarjoo teille suurenmoisia viehätyksiä ja ihmeitä."
"Herra Hobson", virkkoi mrs Paulina Barnett, "oletteko koskaan käynyt Euroopan ja Amerikan lämpöisissä vyöhykkeissä?"
"Olen, vieläpä olen niitä ihmetellyt, niinkuin ne ansaitsevatkin. Mutta minä olen aina tullut sieltä takaisin syntymämaahani palavamman kiihkon ja uuden innostuksen valtaamana. Minä olen pakkasen ihminen, eikä minulla totta puhuen ole mitään ansiota siihen, että sitä kestän. Se ei pysty minuun, siinä kaikki, ja minä voin eskimoiden tavoin elää ja asua kuukausimääriä lumimajassa."
"Herra Hobson", vastasi rouva, "te puhutte pelätystä vihollisesta tavalla, joka lämmittää sydäntä. Toivon voivani osoittautua teidän arvoiseksenne, ja niin pitkälle kuin te aiotte uhmata napaseudun kylmää, niin pitkälle uhmatkaamme sitä yhdessä."
"Hyvä on, ja jospa kaikki matkatoverini, nuo sotamiehet ja nuo vaimot, voisivat osoittautua yhtä lujatuumaisiksi kuin te olette! Jumalan avulla menisimme silloin kauaksi!"
"Mutta eihän teillä ole valittamista siitä, miten matkamme on alkanut. Tähän saakka ei ainoatakaan ikävää tapausta, rekikeli hyvä ja lämpömäärä siedettävä! Kaikki siis onnistunut toivon mukaisesti."
"Niin kylläkin", myönsi luutnantti, "mutta juuri tuo aurinko, jota te niin ylistelette, lisää kohtapuoleen vaivamme ja vastuksemme moninkertaisiksi."
"Mitä tarkoitatte, herra Hobson?"
"Tarkoitan, että sen lämpö ennen pitkää muuttaa maan muodon ja luonnon; että kun jää on sulanut, ei ole enää sitä sileätä pintaa, jota myöten reet niin hyvin luistavat; että maa muuttuu rosoiseksi ja kovaksi; että läähättävät koirat eivät kuljeta meitä enää nuolennopeasti, että joet ja järvet joutuvat sulaan tilaan, ja niitä on sitten kierreltävä ja kaarreltava tai kahlattava yli. Kaikki ne muutokset, joita aurinko saa aikaan, käyvät meille viivytyksiksi, vaikeuksiksi ja vaaroiksi, joista vähimpiä ovat jalkineisiimme takertuva nuoskea lumi ja jäävuorilta syöksyvät lumivyöryt. Niin, kaikkea semmoista kiusaa tekee meille aurinko, joka nousee joka päivä yhä korkeammalle taivaanrannasta. Tämä pankaa tarkoin muistiinne, hyvä rouva! Muinaisajan kosmogonian neljästä alkuaineesta meille on hyödyksi ja välttämättömäksi tarpeeksi vain ilma. Ne kolme muuta, maa, tuli ja vesi, saisivat meidän puolestamme olla olemattomissa! Ne ovat luonnonvastaisia napaseuduille!"
Epäilemättä luutnantti liioitteli. Mrs Paulina Barnett olisi helposti voinut solmita hänet omiin sanoihinsa, mutta häntä miellytti kuulla Jasper Hobsonin puhuvan sellaisella innolla. Luutnantti rakasti intohimoisesti sitä maata, jota kohti elämänkohtalottaret häntä tällä erää kuljettivat, ja sepä takasikin, ettei hän peräytyisi, vaikka mitä esteitä eteen sattuisi.
Ja olipa Jasper Hobson täysin oikeassa syyttäessään aurinkoa tulevista vastuksista. Se nähtiin kyllä, kun kolmen päivän perästä, toukokuun 4:nä, retkikunta lähti uudestaan liikkeelle. Lämpömittari pysyi yön kylmimpäänkin aikaan 0-pisteen yläpuolella. Aavat tasangot sulivat kerrassaan. Valkoinen päällyskerros muuttui vedeksi. Kivikkoisen pinnan kuhmurat tuntuivat alinomaisina töyssäyksinä, jotka heittelivät rekiä ja siten myös itse reessäistujia. Koirat joutuivat raskaan vetämisen tähden juoksemaan vain pikku ravia, ja nyt olisi kyllä vaaratta voinut jättää ohjakset korpraali Joliffen tottumattomiin käsiin. Hänen huutonsa ja piiskansivalluksensa eivät olisi voineet saada uupuneita valjakoita parempaan vauhtiin.
Tapahtui senvuoksi tuontuostakin, että matkustajat kevensivät koirien kuormaa kävelemällä jonkun matkaa, Sellainen kulkutapa sopikin muutoin hyvin retkikunnan metsämiehille, jotka huomaamattansa olivat lähestymässä englantilaisen Amerikan riistarikkaimpia alueita. Mrs Paulina Barnett ja hänen uskollinen Madgensa seurasivat metsästystä huomattavan innokkaasti. Thomas Black sensijaan osoitti täydellistä välinpitämättömyyttä koko metsästyshommaa kohtaan. Eihän hän ollut lähtenyt näille kaukaisille seuduille näätien ja kärppien vuoksi, vaan yksinomaan katsomaan kuuta sinä määrättynä hetkenä, jolloin se kiekollansa peittäisi auringon pinnan. Niinpä, kun yön kuningatar näyttäytyi taivaanrannan yläpuolella, malttamaton tähteintutkija ihan ahmi sitä silmillään. Siitä sai luutnantti aiheen sanoa:
"Heipä hei, herra Black! Entä jos kuu ei sattuisi saapumaankaan yhtymäpaikalle 18 päivänä heinäkuuta 1860? Sepä olisi koko ikävä juttu teille!"
"Herra Hobson", vastasi tähteintutkija vakavasti, "jos kuu suvaitsisi käyttäytyä niin säädyttömästi, vetäisin hänet lakitupaan!"
Retkikunnan etevimmät metsästäjät olivat sotamiehet Marbre ja Sabine, kumpikin tunnettu mestariksi alallaan. He olivat siinä taidossa saavuttaneet verrattoman tottumuksen, eikä heitä voittaneet taitavimmat intiaanitkaan silmän ja käden tarkkuudessa. He olivat samalla kertaa hyviä pyydystäjiä ja hyviä pyssymiehiä. He tunsivat kaikki satimet ja pyydykset, joilla voi saada näätiä, saukkoja, susia, kettuja, karhuja j.n.e. Ei mikään oveluus ollut heille tuntematon. Rohkeita ja älykkäitä miehiä nuo Marbre ja Sabine, ja kapteeni Craventy oli tehnyt viisaasti liittäessään heidät luutnantti Hobsonin retkikuntaan.
Mutta pienen matkalaisseurueen kulkiessa ei Marbrella eikä Sabinella ollut tilaisuutta paulojansa virittää. He eivät voineet poistua joukosta kuin tunniksi tai pariksi korkeintaan, ja heidän täytyi tyytyä vain siihen riistaan, joka osui heidän pyssynsä ulottuville. Mutta sittenkin heillä oli onni kaataa eräs suurimpia märehtijöitä, mitä Amerikan eläinkunnassa on ja joita tavataan harvoin niin korkealla leveysasteella.
Eräänä päivänä, toukokuun 15:n aamuna, molemmat metsästäjät sekä luutnantti Hobson ja mrs Paulina Barnett olivat poikenneet muutamia kilometrejä itään varsinaisesta matkasuunnasta. Marbre ja Sabine olivat saaneet luutnantilta luvan seurata muutamia vereksiä jälkiä, joista he nyt lähtivät ottamaan selkoa, eikä sillä hyvä, että Jasper Hobson oli heille siihen luvan antanut, vaan hänpä halusi itsekin niitä seurata, matkustajarouva mukanansa.
Jäljet olivat nähtävästi juuri äskettäin kulkeneen peuralauman jälkiä; elukoita näytti olleen noin puoli tusinaa, isoja kooltaan. Erehdys mahdoton. Marbre ja Sabine olivat siinä kohden niin varmat, että he olisivat voineet nimittää näiden märehtijäin lajinkin, jos tarvittiin.
"Sellaisten eläinten oleskelu tässä seudussa näyttää teitä kummastuttavan, herra Hobson?" kysyi mrs Paulina Barnett.
"Aivan niin, hyvä rouva", vastasi Jasper Hobson, "sillä niitä tapaa harvoin viidettäkymmenettäseitsemättä leveysastetta pohjoisempana. Me metsästelemme niitä vain Orjajärven eteläpuolella, missä niillä on saatavissa pajun ja poppelin nuoria vesoja ynnä eräänlaisia metsäruusuja, joita peurat kovin himoitsevat."
"Täytyy siis olettaa, että ne, samoin kuin turkiseläimetkin, nykyään pakenevat rauhallisemmille seuduille."
"En voi havaita muuta syytä siihen, että niitä on ilmaantunut kuudennellekymmenennelle viidennelle leveysasteelle, olettaen tietenkin, etteivät metsästäjämme ole erehtyneet jälkien laadusta ja alkuperästä."
"Ei, luutnantti", vastasi Sabine, "Marbre ja minä emme ole erehtyneet jäljistä. Niitä jälkiä ovat tehneet sellaiset hirvet, joita me metsästäjät sanomme punapeuroiksi, ja joille alkuasukkaat ovat antaneet nimen wapiti."
"Se on varmaa", lisäsi Marbre. "Semmoiset vanhat pyydystäjät kuin me eivät anna petkuttaa itseään. Muutoin, kuuletteko, herra luutnantti, omituisia vihellyksiä?"
Jasper Hobson, mrs Paulina Barnett ja heidän toverinsa olivat sillä hetkellä saapuneet pienen mäen juurelle, jonka rinteet, putipuhtaina lumesta, olivat kulkukelpoisia. He kapusivat kiireesti mäkeä ylös, ja samalla vihellykset, joista Marbre oli huomauttanut, kuuluivat erityisen selvästi. Niihin sekaantui toisinaan huutoja, jotka muistuttivat aasin kiljuntaa, ja nyt oli vallan selvää, etteivät metsästäjät olleet erehtyneet.
Jasper Hobson, mrs Paulina Barnett, Marbre ja Sabine, päästyään mäen päälle, suuntasivat katseensa tasangon yli, joka levisi itää kohti. Koleahko maa oli vielä muutamin paikoin valkoinen, mutta monin kohdin näkyi heikosti vihertäviä pälviä häikäisevien lumiläikkien vaiheella. Muutamia lopen laihoja pensaita törrötti siellä täällä. Taivaanrannalla näkyi harmahtavaa taivasta vasten jyrkkäpiirteisiä jäävuoria.
"Wapiteja, wapiteja! Katsokaa, tuolla!" huusivat yhteen ääneen Sabine ja Marbre, osoitellen puolen kilometriä päässä olevaa helposti tunnettavaa laumaa.
"Mutta mitä ne tekevät?" kysyi rouva.
"Ne tappelevat", vastasi Jasper Hobson. "Se on juuri niiden tapoja, kun napaseudun aurinko kuumentaa niiden verta. Siinä vielä yksi auringon valitettavista vaikutuksista!"
Tältä välimatkalta Jasper Hobson, mrs Paulina Barnett ja heidän toverinsa saattoivat helposti erottaa wapitilauman. Ne olivat mainioita näytteitä siitä peuraheimosta, joka tunnetaan monennimisenä; milloin niitä sanotaan pyöreäsarvisiksi hirviksi, milloin amerikkalaisiksi hirviksi tai myöskin harmaiksi hirviksi tai punahirviksi. Ne olivat komeita, sirojalkaisia elukoita. Muutamia punertavia karvoja, joiden väri lämpöisenä vuodenaikana kävi silmäänpistävämmäksi, oli yhtynyt niiden ruskeaan pääväriin. Valkoisista komeahaaraisista sarvistaan olivat rajupäiset uroshirvet helposti tunnettavia, sillä naarailla ei sitä koristusta ole lainkaan. Wapitit olivat ennen muinoin levinneet yltyleensä Amerikan pohjoisiin seutuihin, ja liittovallat piilottivat niitä suuren määrän metsiinsä. Mutta kun viljelysmaita raivattiin kaikkialle ja metsät kaatuivat uutisviljelijäin kirveeniskuista, silloin wapitin täytyi paeta Kanadan rauhallisille alueille. Mutta pitkää aikaa se ei sielläkään saanut olla rauhassa, ja sen täytyi valita erikoiseksi oleskelupaikaksensa Hudsonin lahden lähitienoot. Kaiken kaikkiaan, wapiti on etupäässä kylmien maiden eläin, se on varmaa; mutta kuten luutnantti jo oli huomauttanut, se ei tavallisesti asusta viidettäkymmenettäseitsemättä leveysastetta pohjoisemmilla seuduilla. Niin kauas ne eivät olleet siis samonneet muutoin kuin paetaksen chippewa-intiaaneja, jotka ylenmäärin vainosivat niitä, ja löytääkseen turvallisuuden, jota ei erämaassa puutu milloinkaan.
Sillä välin wapitit ahdistivat toisiaan vimmatusti. Elukat eivät olleet lainkaan huomanneet metsästäjiä, joiden väliintulo olisi kaiketi keskeyttänyt taistelun. Marbre ja Sabine, jotka tiesivät, kuinka silmittömien tappelupukarien kanssa he olivat tekemisissä, saattoivat heitä pelkäämättä lähestyä ja sopivan tilaisuuden tullen ampua.
Ehdotuksen teki luutnantti Hobson.
"Anteeksi, herra luutnantti", vastasi Marbre. "Säästäkäämme ruutia ja lyijyä. Elukat taistelevat elämästä ja kuolemasta, ja meillä on aina aikaa korjata talteen voitetut."
"Onko wapiteilla mitään kauppa-arvoa?" kysyi mrs Paulina.
"Onpa niinkin", vastasi Jasper Hobson, "sen nahka on ohuempaa kuin tavallisen hirven, ja siitä muokattu vuota on hyvin arvossapidettyä. Kun nahkaa hierotaan eläimen ihralla, jopa aivoaineellakin, tulee siitä erinomaisen notkeaa ja taipuisaa, ja se kestää yhtä hyvin kuivuutta kuin märkyyttä. Intiaanitkin ovat kovin halukkaat hankkimaan itselleen wapitinnahkaa."
"Mutta eikö niiden liha sitten ole hyvää?"
"Keskinkertaista", vastasi luutnantti, "sangen keskinkertaista tosiaankin. Se on kovaa ja varsin vähässä määrässä maukasta. Sen rasva hyytyy heti tulelta otettua, ja syödessä se tarttuu hampaisiin. Se on siis melkoisen vähäarvoista lihaa ja varmaan vähäarvoisempaa kuin minkään muun hirven. Mutta paremman puutteessa sitä kyllä syö nälkäänsä hätäpäivinä, ja se ravitsee syöjänsä siinä, missä muukin liha."
Näin pakinoivat mrs Paulina Barnett ja Jasper Hobson keskenään muutaman minuutin, kun äkkiä wapitien kamppailu taukosi. Oliko wapitien viha lauhtunut? Vai olivatko ne ehkä huomanneet metsästäjät ja tunsivat lähestyvän vaaran? Miten lienee ollutkaan, mutta koko karja, paitsi kahta hyvin kookasta wapitia, ryöpsähti pakoon itää kohti, osoittaen nopeutta, joka oli vallan tavaton. Muutamissa silmänräpäyksissä olivat elukat kadonneet, eikä nopeinkaan hevonen olisi voinut niitä saavuttaa.
Mutta kaksi komeata hirveä jäi taistelutanterelle. Niskat kyömyssä, sarvet vastakkain, takajalat tukevassa ponnistusasennossa ne seisoivat toisiaan vastassa. Ikäänkuin taistelijat, jotka eivät jätä otetta, kun ovat siinä onnistuneet, ne eivät hellittäneet, vaan kieppuivat ympäri etujalkojensa varassa, ollen ikäänkuin toisiinsa kiinni taotut.
"Mikä sisu!" huudahti mrs Paulina Barnett.
"Niin", vastasi Jasper Hobson. "Wapitit ovat pitkävihaisia elukoita, ja nyt ne kai selvittelevät jotakin vanhaa kaunaa!"
"Mutta eikö nyt olisi otollinen hetki lähestyä niitä, niin kauan kuin ne ovat sokeina vihasta?" kysyi rouva.
"Kyllä vielä aikaa on, hyvä rouva", vastasi Sabine, "eivätkä nuo hirvet meiltä enää pakoon pääsekään! Vaikka olisimme niistä kolmen askelen päässä, pyssy tähtäysasennossa ja sormi liipasimella, eivät ne lähtisi paikaltaan!"
"Todellako?"
"Ihan varmaan", vakuutti Jasper Hobson, joka metsästäjäin huomautuksen johdosta oli tarkemmin katsellut taistelijoita. "Nuo wapitit kuolevat joko meidän kätenne kautta tai susien raatelemina ennemmin tai myöhemmin juuri siihen paikkaan, jossa ne tällä hetkellä ovat."
"En ensinkään ymmärrä, kuinka te voitte sillä tavalla puhua, herra Hobson", sanoi matkustajarouva.
"No niin, siirtykää lähemmäksi", vastasi luutnantti. "Älkää pelätkö säikyttävänne elukoita. Asia on niin kuin metsästäjämme on teille sanonut: ne eivät voi enää paeta."
Mrs Paulina Barnett laskeutui Sabinen, Marbren ja luutnantin seuraamana alas mäeltä. Hän tarvitsi vain muutamia minuutteja kulkeakseen sen välin, joka erotti hänet taistelupaikasta. Wapitit eivät olleet hievahtaneetkaan paikaltaan. Ne puskivat toisiaan kuin pässit, mutta näyttivät olevan erottamattomasti toisissaan kiinni.
Todellakin, taistelun tuimuudessa olivat wapitien sarvet takertuneet niin toisiinsa, etteivät ne voineet enää irtautua muutoin kuin rikkoutumalla. Sellaista sattuu useasti, eikä ole harvinaista metsästysmailla tavata noita monihaaraisia päänkoristeita maassa toisiinsa sotkeutuneina. Elukat, sellaiseen kytkyeen joutuneina, kuolevat pian nälkään tai joutuvat helposti petojen saaliiksi.
Kaksi kuulaa lopetti wapitien taistelun. Marbre ja Sabine nylkivät elukat suoraa päätä, ottivat nahat talteen valmistaakseen ne sitten käyttökelpoisiksi, ja jättivät veriset lihat susien ja karhujen ruuaksi.
SEITSEMÄS LUKU
NAPAPIIRI
Retkikunta jatkoi etenemistään luodetta kohti, mutta rekien vetäminen epätasaista maata myöten väsytti koiria ylenmäärin. Rohkeat eläimet eivät olleet enää niitä kiivaita menijöitä, joiden hillitsemisessä ohjaajilla oli alkumatkasta ollut täysi työ. Liiaksi rasittuneita valjakoita ei saatu enää kulkemaan kuin kaksitoista tai viisitoista kilometriä päivässä. Jasper Hobson kuitenkin hoputti retkikuntansa kulkua mikäli suinkin mahdollista. Hänellä oli kiire joutua Ison Karhujärven päähän ja saavuttaa Fort Confidence. Siellä hän arveli saavansa muutamia hyödyllisiä tietoja matkaansa varten.
Olivatkohan intiaanit, joita liikuskeli järven pohjoisrannoilla, samoilleet jo merenkin rantamilla? Olikohan Pohjoinen Jäämeri tähän vuodenaikaan jäistä vapaa? Siinäpä tärkeitä kysymyksiä, jotka myönteisesti ratkaistuina saattoivat määrätä uuden kauppasiirtolan kohtalon.
Seudun, jota pikku retkikunta parhaillaan samosi, olivat lukuisat vedet oikullisesti viileskelleet; enimmät niistä olivat kahden suuren, etelästä pohjoiseen juoksevan ja Jäämereen laskevan virran lisäjokia. Toinen niistä, lännenpuoleinen, on Mackenzie-virta ja toinen, idänpuoleinen, Coppernine-virta. Näiden kahden valtasuonen välillä on joukko järviä, lampia ja tammikoita. Niiden jäät olivat jo niin heikot, ettei reellä ollut enää niille menemistä. Tästäpuoleen oli tarvis niitä kiertää, ja siitä kasvoi matkan pituus melkoisesti. Siten luutnantti Hobson oli lopultakin oikeassa. Talvi on näiden pohjoisten maiden oikea vuodenaika, sillä se tekee ne kulkukelpoisiksi. Sen mrs Paulina Barnett sai useamman kuin yhden kerran havaita.
Tämä tienoo, kuuluen "kirottuun maahan", oli muuten perin autio, niinkuin melkein kaikki Amerikan mantereen pohjoisimmat alueet. On laskettu, että siellä on keskimäärin yksi asukas kutakin kolmeakymmentä neliökilometriä kohti. Asukkaat, lukuunottamatta jo sangen harvalukuiseksi käynyttä alkuasukasväestöä, ovat erinäisten turkisyhtiöiden asiamiehiä ja sotilaita, kaikkiaan muutamia tuhansia. Tämä väestö on enimmäkseen ahtautunut eteläisiin piirikuntiin ja kauppasiirtolain ympäristöön. Siksipä retkikunta ei tavannut ainoatakaan ihmisjälkeä matkansa varrella. Möyheään maaperään jääneet jäljet olivat yksinomaan märehtijäin ja jyrsijäin tekemiä. Muutamia karhuja nähtiin, hirveitä petoja, jotka kuuluvat napaseudun lajeihin. Mrs Paulina Barnettia kuitenkin kummastutti niiden harvinaisuus. Hän oli näet talvehtijain kertomuksista tullut siihen käsitykseen, että moisia peljättyjä petoja liikkui arktisilla seuduilla tuhkatiheässä, koskapa haaksirikkoiset ja niin Baffinin lahden kuin Grönlannin ja Huippuvuorten hylkeenpyytäjät olivat muka joka päivä joutuneet niiden ahdistettaviksi ja nyt kumminkin hädintuskin vain joitakuita näyttäytyi koko laajalla retkikunnan kulkemalla alalla.
"Odottakaahan, kunnes tulee talvi", vastasi hänelle luutnantti Hobson; "odottakaahan pakkasia, joiden mukana saapuu nälkä, niin saattepa ehkä nähdä toivonne täyttyvän!"
Sillä välin pieni retkikunta saapui pitkän ja väsyttävän samoamisen perästä vihdoin toukokuun 23 päivänä napapiirille. Kuten tiedetään, on tämä leveysaste, joka on pohjoisnavasta 23° 27' 57":n päässä, se matemaattinen raja, johon päivänsäteet pysähtyivät auringon piirtäessä kaartansa vastapäisen pallonpuoliskon taivaalla. Siitä kohdasta lähtien retkikunta siis siirtyi arktisten seutujen alueelle.
Leveysaste oli huolellisesti otettu selville perin tarkoilla mittauskojeilla, joita tähteintutkija Thomas Black ja Jasper Hobson yhtä tottuneesti käsittelivät. Mrs Paulina Barnett oli toimituksessa saapuvilla ja tuli hyville mielin saadessaan tietää, että hän parhaillaan oli kulkemassa napapiirin yli. Tunsipa hän hivenen ylpeyttäkin rinnassaan sen johdosta. Hyvin luvallinen itsetunnon ilmaus, vai mitä?
"Te olette edellisillä matkoillanne kulkenut jo tropiikin yli, hyvä rouva", sanoi luutnantti, "ja tänä päivänä te pääsette napapiirin poikki. Harvat tutkimusretkeilijät ovat, kuten te, uskaltautuneet kahden niin erilaisen vyöhykkeen oloihin. Toisten erikoisalana, niin sanoakseni, on kuumat maat; he tutkivat etupäässä Afrikkaa ja Australiaa. Sellaisia ovat Barth, Burton, Livingstone, Speck, Douglas, Stuart. Toisten tutkimusinto on kohdistunut päinvastoin napaseutuihin, jotka vielä ovat niin kovin vaillinaisesti tunnettuja; semmoisia tutkijoita on Mackenzie, Franklin, Penny, Kane, Parry, Rae, joiden jälkiä tällä erää seuraamme. On siis täysi syy onnitella mrs Paulina Barnettia siitä, että hän on yleismaailmallinen tutkimusretkeilijä."
"Kaikki on nähtävä tai ainakin koetettava nähdä, herra Hobson", vastasi mrs Paulina Barnett. "Luulen, että vaikeudet ja vaarat ovat joka paikassa kutakuinkin samat, kuljettakoonpa missä vyöhykkeessä tahansa. Jos meillä ei olekaan kylmissä maissa pelättävänä kuumien maiden kuumetauteja, korkean lämpömäärän epäterveellisyyttä ja mustan rodun heimojen julmuutta, on itse kylmä semmoisenaan jo yhtä pelättävä. Petoeläimiä tavataan kaikilla leveysasteilla, eivätkä jääkarhut luullakseni ota vastaan matkustajia ystävällisemmin kuin Tibetin tiikerit tai Afrikan jalopeurat. Siis on napapiirin toisella puolen samat vaarat, samat vastukset kuin tropiikissa. Siellä on seutuja jotka vielä kauan aikaa puolustavat itseään tutkimusretkeilijäin yrityksiä vastaan."
"Epäilemättä", vastasi Jasper Hobson, "mutta minulla on aihetta ajatella, että pohjoiset seudut pitävät puoliaan kauemmin. Tropiikkiseuduissa ovat etupäässä alkuasukkaat voittamattomimpana esteenä, ja minä tiedän, kuinka paljon retkeilijöitä on joutunut afrikkalaisten raakalaisten uhriksi, mutta sivistystaistelulla heidät kerran kukistetaan. Pohjois- tai etelänavan seuduissa sitävastoin ei ole asukkaita, jotka estäisivät tutkimusretkeilijää, vaan luonto itse, ylipääsemätön jääkenttä, pakkanen, julma pakkanen herpaisee ihmisvoimat!"
"Te uskotte siis, herra Hobson, että kuuma vyöhyke on tutkittu läpikotaisin Afrikan ja Australian salaisimpia alueita myöten, ennenkuin jäävyöhyke on ristiin rastiin saatu samotuksi."
"Niin uskon", vastasi luutnantti, "ja se mielipiteeni perustuu tosiasioihin. Rohkeimmat pohjanperän seuduissa liikkuneet löytöretkeilijät, Parry, Penny, Franklin, MacClure, Kane, Morton, eivät ole päässeet edemmäs, kuin kolmannelleyhdeksättä leveyspiirille, jääden siten seitsemän asteen päähän pohjoisnavalta. Sitävastoin on peloton tutkija Stuart monta kertaa kulkenut Austaralian halki etelästä pohjoiseen saakka, ja samoin on Afrikassa – niin peloittava kuin se onkin jokaiselle sinne uskaltaneelle – samonnut tohtori Livingstone Loangan lahdesta Zambesin suulle saakka maanosan poikki. On siis täysi syy ajatella, että päiväntasaajan seudut tulevat maantieteellisesti ennemmin tunnetuiksi kuin napaseudut."
"Uskotteko, herra Hobson, ainoankaan miehen voivan koskaan päästä pohjoisnavalle?"
"Epäilemättä, hyvä rouva", vastasi Jasper Hobson, "sinne kerran pääsee joku mies – taikka nainen", lisäsi hän hymyillen. "Minusta kuitenkin näyttää, että keinot, joita purjehtijat tähän asti ovat käyttäneet saavuttaakseen sen pisteen, jossa maapallon puolipäiväpiirit menevät ristikkäin, ovat kerrassaan toisiin vaihdettavat. Puhutaan sulasta merestä, jonka jotkut havainnontekijät olivat luulleet nähneensä. Mutta tuolle jäättömälle merelle, jos sitä lainkaan on olemassa, on vaikea päästä, eikä kukaan voi sitäpaitsi todisteilla varmaksi osoittaa, että se ulottuu pohjoisnapaan asti. Luulen muuten, että sula meri tuottaisi löytöretkeilijöille pikemmin vaikeuksia kuin helpotuksia. Omasta puolestani pitäisin paljoa enemmän siitä, että koko matkan ajan saisin panna luottamukseni kiinteään perustaan, olkoonpa se sitten kalliota tai jäätä. Silloin perustaisin elintarve- ja hiiliasemia perättäisesti yhä lähemmäksi napaa ja käyttäen paljon aikaa, paljon rahaa, ehkäpä uhraten paljon ihmishenkiä suuren tieteellisen ongelman ratkaisemiseksi pääsisin sillä tavoin luullakseni lopultakin perille maapallon saavuttamattomaan pisteeseen."
"Olen samaa mieltä kuin te, herra Hobson", vastasi mrs Paulina Barnett, "ja jos te kerran ryhtyisitte siihen uhkayritykseen, niin en pelkäisi jakamasta kanssanne vaivoja ja vaaroja, päästäkseni pystyttämään pohjoisnavalle Britannian lipun. Mutta tällä erää ei päämäärämme ole se."
"Tällä erää ei kylläkään", myönsi Jasper Hobson. "Kumminkin kun yhtiön aikeet ovat toteutetut ja uusi varustus on pystyssä Amerikan mantereen äärimmäisellä rajalla, on mahdollista, että siitä tulee sopiva lähtökohta pohjoisnapaa kohti suunnatulle tutkimusretkelle. Ja jos kiivaasti ahdistetut turkiseläimet pakenevat navalle, on meidän tarvis seurata niitä sinne asti!"
"Ellei kallis turkismuoti vihdoin häviä", vastasi mrs Paulina Barnett.
"Oh, hyvä rouva", huudahti luutnantti, "kyllä on aina joku kaunis nainen, jonka mieli tekee sopulinnahkaista käsipuuhkaa tai näädännahkaista kauluria, ja se mieliteko on tyydyttävä!"
"Pahoin pelkään", sanoi matkustajarouva nauraen, "ja hyvin luultavaa onkin, että pohjoisnavan ensimmäinen löytäjä saavuttaa matkansa määrän juuri näätää tai hopeakettua ajaessaan!"
"Siitä olen varma", vastasi Jasper Hobson. "Ihmisen luonto on kerta kaikkiaan semmoinen, että aineellisen voiton toivo vetää häntä aina kauemmaksi ja kiihkeämmin kuin tieteellinen etu."
"Mitä! Tekö noin puhutte, te, herra Hobson!"
"Mutta enkö minä ole Hudsonin lahden yhtiön virkamies, ja mitä yhtiö muuta tekee kuin panee alttiiksi pääomansa ja asiamiehensä siinä ainoassa toivossa, että sen voitot kasvaisivat?"
"Herra Hobson", vastasi mrs Paulina Barnett, "luulen tuntevani teitä kylliksi, voidakseni vakuuttaa, että tarpeen tullen olisitte valmis uhraamaan ruumiinne ja sielunne tieteelle. Jos pitäisi pelkästä maantieteellisestä tiedonhalusta tunkeutua pohjoisnavalle, olen varma, ettette empisi lähtemästä. Mutta", lisäsi hän hymyillen, "siinäpä onkin aikamoinen kysymys, jonka ratkaisu on vielä hyvin kaukana. Mitä meihin tulee, olemme saapuneet vasta napapiirille asti, ja toivonpa, että sivuutamme sen ilman liian suuria vaikeuksia."
"Ei ole sanottu", väitti Jasper Hobson, joka samalla tarkasteli ilmaa. "Sää on jo muutamia päiviä ollut uhkaavan näköinen. Katsokaapa tuota taivaan tasaisenharmaata väriä. Kaikki nuo sumupilvet purkautuvat ennen pitkää lumisateeksi, ja kohta kun tuuli nousee, saatamme joutua aika myrskyn myräkkään. Minulla on tosi kiire ehtiä Isolle Karhujärvelle."
"Jos niin on, herra Hobson", vastasi mrs Paulina Barnett nousten paikaltaan, "älkäämme menettäkö aikaa, vaan antakaa lähtömerkki."
Luutnantti ei ollut kehoituksen tarpeessa. Jos hän olisi ollut yksinään tai jos hänen matkatoverinsa olisivat olleet yhtä tarmokkaita miehiä kuin hän, olisi hän rientänyt eteenpäin yhtä mittaa, yötä päivää. Mutta hän ei voinut vaatia kaikilta samaa kuin itseltään. Hänen piti ottaa lukuun toisten väsymys, vaikka ei olisi välittänytkään omastaan. Sentähden hän varovaisuuden vuoksi antoi tänään pienelle joukolleen muutamien tuntien levähdysloman; mutta kello kolmelta iltapäivällä oli määrä lähteä taas liikkeelle.
Jasper Hobson ei ollut erehtynyt aavistaessaan läheistä ilmanmuutosta. Se ei antanutkaan itseään kauan odottaa. Iltapäivällä sakenivat sumut ja saivat kaamean, kellertävän värin. Luutnantti oli kokolailla levoton, antamatta kumminkaan levottomuutensa kellekään näkyä, ja sillaikaa kun perin uupuneet koirat kiskoivat eteenpäin hänen rekeään, keskusteli hän kersantti Longin kanssa, jota myrskyn enteet eivät voineet olla huolestuttamatta.
Seutu, jota retkikunta parhaillaan kulki, oli pahaksi onneksi melko soveltumatonta reellä ajettavaksi. Maa oli hyvin epätasaista, paikoin veden kovertelemaa; milloin siinä törrötti esiinpistäviä kivenlohkareita, milloin tukki kulkupaikan valtava jäälohkare, joka ei vielä ollut sulamisesta paljoakaan kärsinyt. Semmoisella maalla kävi matkan teko kovin hitaasti ja vaivaloisesti. Onnettomat koirat eivät viimein jaksaneetkaan sitä kulkea, ja ajajien piiskansivallukset jäivät tehottomiksi.
Niinpä täytyikin luutnantin ja hänen miestensä alituisesti lähteä kävelemään, keventääkseen uupuneiden valjakoiden kuormaa, vieläpä työntää rekiäkin ja pidellä niitä kohdallaan, kun ne kovin epätasaisilla paikoilla pyrkivät kaatuilemaan. Sanomattakin ymmärtää, että kulku oli yhtämittaista rasitusta, jota kumminkin jokainen välittämättä kärsi. Ainoa, joka ei hievahtanut reestään, oli kokonaan mietteisiinsä vaipunut Thomas Black; hän oli liian lihava soveltuakseen moiseen vaivaloiseen rehkimiseen.
Siitä saakka kun oli menty napapiirin yli, huomattiin maaperän kokonaan muuttuneen. Silminnähtävästi joku geologinen myllerrys oli heitellyt valtavia lohkareita sinne huiskin haiskin. Mutta muuten maanpintaa peitti täysi kasvullisuus. Eikä ainoastaan pikku puita ja pensaita, mutta vähän suurempiakin puita oli ryhmittynyt mäkien rinteille, varsinkin missä joku notkelma antoi niille suojaa pohjolan raakoja tuulia vastaan. Ne olivat muuttumattomasti samoja lajeja, mäntyjä, kuusia, pajuja, joiden sielläolo todisti, että tässä kylmässä maassa asui erikoinen kasvuvoima. Jasper Hobson toivoi kylläkin, ettei häneltä puuttuisi näitä pohjanperän kasvullisuuden tuotteita silloin, kuin hän olisi päässyt Jäämeren rajoille saakka. Puita näet tarvittiin aiotun varustuksen rakennusaineiksi, samoin kuin sen pitämiseksi lämpöisenä. Jokainen ajatteli samoin kuin hän, nähdessään erotuksen, joka oli tämän suhteellisesti vähemmän karun seudun ja laajojen, valkoisten, Orjajärven ja Fort Entreprisen välisten tasankojen kesken.
Kellertävä sumu muuttui yöllä sakeammaksi. Nousi tuuli. Pian alkoi sataa lunta suurina paloina, ja hetken perästä peitti maata paksu valkoinen vaippa. Vähemmässä kuin tunnissa oli lunta tullut jalan korkuudelta, ja kuin se ei käynyt kiinteäksi, vaan jäi märäksi lumisohjuoksi, oli rekien siinä äärimmäisen vaikea kulkea. Niiden koukeroinen etupuoli painui syvälle pehmeään sohjoon, johon ne sitten alinomaa pysähtyivät.
Kahdeksan tienoissa iltasella alkoi puhaltaa ylen rajusti. Lumi ryöpsähti tuulen ahdistelemana milloin ilmasta maahan, milloin maasta ilmaan, kieppuen ja pyörien yhtenä paksuna sekasotkuna. Koirat eivät kovan vastatuulen tähden ja tuiskun sokaisemina voineet enää ponnistaa eteenpäin. Retkikunta päätyi kulkemaan pitkin korkeiden jäävuorten välille jäänyttä ahdasta solaa, jonka kautta tuuli syöksyi eteenpäin kaikessa hillittömässä voimassaan. Hirmumyrskyn irti repimiä jääkappaleita putoili ja lenteli vuorenseinämistä solaan, tehden liikkumisen siellä ylen vaaralliseksi. Ne olivat lohkareita, joista pieninkin olisi murskannut reet ja niissä istujat. Sellaisissa olosuhteissa ei kulkua enää voitu jatkaa. Jasper Hobson ei pysynyt kauan itsepäisenä. Ottaen varteen kersantti Longin neuvon hän käski jonon pysähtyä. Mutta olihan päästävä jonnekin suojaan lumipyryltä, joka riehui vimmatusti. Siihen asiaan oli naparetkiin tottuneilla kyllä neuvonsa. Jasper Hobson ja hänen toverinsa tiesivät liiankin hyvin, mitä sellaisissa tapauksissa oli tehtävä. Eipähän tämä ollut ensi kerta, kun rajuilma oli heidät näin yllättänyt, vieläpä satojen kilometrien päässä yhtiön linnavarustuksista ja paikoilla, joissa ei ollut edes ainoatakaan eskimo- tai intiaanimajaa, että pääsisi suojaan.
"Jäävuoreen! jäävuoreen!" huusi Jasper Hobson.
Kaikki käsittivät luutnantin tarkoituksen. Jääseinään piti kovertaa majat, oikeammin sanoen komerot, joihin kömmittäisiin rajuilman ajaksi piiloon. Kirveineen puukkoineen olivat miehet heti vuorenseinän kimpussa. Vajaassa tunnissa oli valmiina kymmenkunta ahdasta luolaa, joihin kuhunkin mahtui pari kolme henkeä. Mitä koiriin tulee, riisuttiin ne valjaista ja päästettiin valloilleen. Tiedettiin niiden ymmärtävän hankkia itselleen suojapaikan kaivautumalla lumen sisään.
Ennen kello kymmentä oli koko retkikunta majoittunut lumiluoliinsa. Oli ryhmitytty kaksittain tai kolmittain kukin noudattaen mielitekoaan. Mrs Paulina Barnett, Madge ja luutnantti Hobson vetäytyivät samaan majaan. Thomas Black ja kersantti Long olivat tunkeutuneet toiseen komeroon ja muut samanmukaisesti. Nämä tyyssijat olivat hyvin lämpöiset, vaikkei juuri mukavat, ja on muistettava, ettei intiaaneilla ja eskimoilla muita suojapaikkoja olekaan, ei kovimmilla pakkasillakaan. Jasper Hobson ja hänen väkensä saattoivat siis turvallisesti odottaa myrskyn taukoomista, pitäen kumminkin huolta siitä, ettei tuisku pyryttäisi komeron aukkoa umpeen. Sitä varten täytyi lumi joka puolen tunnin perästä luoda aukon suulta pois. Myrskyn aikana luutnantti ja hänen miehensä saattoivat tuskin jalallaan astua ulos. Onneksi oli kukin varustanut itselleen syömistä, ja tällaista majavanelämää viettäen tultiin hyvin toimeen, tarvitsematta kärsiä kylmää tai nälkääkään.
Kahden vuorokauden aikana myrskyn raivo vain kasvoi. Tuuli pauhasi ahtaassa solassa ja taitteli jäävuorten teräviä harjahuippuja. Valtavat jymähdykset, jotka kaiku toisti parikymmentä kertaa, ilmaisivat missä päin kulloinkin lumivyöry tai lohkeama oli tapahtunut. Jasper Hobsonilla oli täysi syy pelätä, että hänen tiensä vuorten välitse sulloutuisi esteitä täyteen ja kävisi läpipääsemättömäksi niin hyvin puoleen kuin toiseen. Ryskeeseen sekoittui myös karjuntaa, jonka laadusta luutnantti ei ollut epätietoinen, eikä hän salannut rohkealta mrs Paulina Barnettilta, että jääkarhuja kuulosti liikuskelevan solassa. Mutta onneksi oli peloittavilla eläimillä tarpeeksi huolehtimista omasta itsestään, niin etteivät ne keksineet matkalaisten piilopaikkoja. Koirat tai reet, ollen hautautuneina paksun lumen alle, eivät vetäneet niiden huomiota puoleensa, ja ne menivät ohitse pahaa aavistamatta.
Viimeinen yö, toukokuun 25 ja 26 päivän välinen, oli kaikkein hirvein. Hirmumyrskyn rajuus kasvoi semmoiseksi, että olisi luullut jäävuorten kerrassaan kaatuvan kumoon. Tuntui todellakin kuin niiden valtavat perustukset olisivat tärisseet. Kauhea kuolema olisi odottanut onnettomia, jos vuori olisi musertunut. Jäälohkareita paukahteli rikki aikamoisella ryskeellä, ja syntyi jo halkeamia, jotka saattoivat aiheuttaa sortumisen. Sitä ei toki sentään tapahtunut. Vuorenseinä pysyi koossa, ja kun yö oli loppumassa, tapahtui kuten napaseuduissa usein tapahtuu: myrskyn raivo talttui äkkiä ankaran pakkasen vaikutuksesta, ja kun päivä valkeni, oli kaikki tyyntä ja rauhallista.
KAHDEKSAS LUKU
ISO KARHUJÄRVI
Asiat olivat nyt hyvällä tolalla. Kovat, mutta lyhytaikaiset pakkaset, jotka ovat tavallisia muutamina toukokuun päivinä lauhkeillakin leveysasteilla, kovettavat paksun lumihangen kannattavaksi, ja sitä on silloin hyvä kulkea. Jasper Hobson työntyi taas matkaan, ja retkikunta riensi perästä valjakkojen kaikella nopeudella.
Matkasuuntaa muutettiin hieman. Sensijaan että olisi painettu suoraan luodetta kohti, käännyttiin vähän länteen päin, noudattaen niin sanoaksemme napapiirin kaartumista. Luutnantti halusi päästä Fort Confidenceen, joka sijaitsi Ison Karhujärven äärimmäisessä päässä. Nämä muutamat pakkaspäivät olivat hänen aikeilleen otollisia; matka kävi sangen joutuin; ei mitään esteitä sattunut, ja 30 päivänä toukokuuta hänen pieni joukkonsa saapui kauppa-asemalle.
Fort Confidence ja Fort Good Hope, Mackenzien joen rannalla, olivat pisimmälle pohjoiseen ulottuvat paikat, mitä Hudsonin lahden yhtiö siihen aikaan omisti. Fort Confidence, rakennettu Ison Karhujärven pohjoisimpaan päähän, erittäin tärkeään kohtaan, oli vetten kautta, jotka olivat talvella jäässä, kesällä sulat, helppokulkuisessa yhteydessä eteläisimpään päähän rakennetun Fort Franklinin kanssa. Puhumattakaan näillä korkeilla leveysasteilla metsästävien intiaanien kanssa tehdyistä päivittäisistä vaihtokaupoista, nämä kauppa-asemat ja etenkin Fort Confidence käyttivät hyödykseen järven rannikoita ja vesiä. Tämä järvi on todellinen "välimeri", joka ulottuu monta astetta sekä pituus- että leveyssuuntaan. Rajapiirteiltään hyvin epäsäännöllisenä, keskikohdalta kahden suippokärkisen vuoristoniemimaan kuristamana se muodostuu pohjoispuoleltaan jonkunmoiseksi laajasuiseksi suppiloksi. Yleiseltä muodoltaan järvi on kuin isokokoisen märehtijän levällään oleva vuota, josta pääpuoli on poissa.
Fort Confidence oli rakennettu vuodan oikeanpuolisen etukoiven kärkeen ja sijaitsi lähempänä kuin kolmensadan kilometrin päässä Kruunauslahdesta, yhdestä niitä monilukuisia lahdelmia ja poukamia, jotka tekevät niin oikullisia mutkia ja polvekkeita Amerikan pohjoisimpaan rannikkoon. Varustus oli siis vähän ylempänä napapiiriä, mutta vielä melkein kolmen asteen päässä siitä seitsemännestäkymmenennestä leveyspiiristä, jonka toiselle puolelle Hudsonin lahden yhtiö piti tärkeänä perustaa uuden kauppa-aseman.
Kaiken kaikkiaan Fort Confidence oli järjestelyltään samanlainen kuin muutkin Etelän kauppa-asemat. Se sisälsi upseeriasunnon, sotamiesten huoneet, makasiineja nahkatavaroita varten – kaikki puusta ja koko rakennusryhmä paaluaitauksella ympäröity. Komentava kapteeni ei sattunut olemaan kotona. Hän oli saattamassa itään erästä intiaani- ja sotamiesosastoa, joka oli lähtenyt etsimään riistaisempia seutuja. Viime toimikausi oli ollut kehnonpuoleinen. Arvokkaita turkiseläimiä ei ollut tavattu. Kuitenkin oli sen puutteen vastapainoksia saatu yltäkyllin saukonnahkoja, kun järvi oli niin likellä, mutta niitä varastoja oli juuri lähdetty viemään Etelän keskuskauppatoimistoihin, niin että Fort Confidencen tavara-aitat olivat tällä hetkellä tyhjät.
Kapteenin poissaollessa otti eräs kersantti Jasper Hobsonin vastaan linnan vieraaksi. Mainittu aliupseeri sattui olemaan kersantti Longin lankomies, nimeltään Felton. Hän tarjoutui kokonaan luutnantin käskettäväksi, ja tämä, haluten toimittaa matkatovereillensa jonkunverran lepoa, päätti jäädä Fort Confidenceen pariksi kolmeksi päiväksi. Nyt ei asuntoja suinkaan puuttunut, kun pikku varusväki oli poissa. Sekä ihmiset että koirat majoitettiin tuota pikaa mitä mukavimmin. Päärakennuksen kaunein kamari varattiin tietenkin mrs Paulina Barnettille, joka ei ollut suinkaan vähän ylpeä kersantti Feltonin kohteliaasta huomaavaisuudesta.
Jasper Hobsonin ensimmäisenä huolena oli ollut tiedustaa Feltonilta, olisiko ehkä joku Pohjan intiaanijoukko näinä aikoina etsimässä otuksia Ison Karhun rantamilta.
"On, herra luutnantti", vastasi kersantti. "Meille on äskettäin ilmoitettu jänis-intiaanien olevan leiriytyneinä järven toisella pohjoiskolkalla."
"Kuinkahan kaukana täältä varustuksesta?" kysyi Jasper Hobson.
"Noin viidenkymmenen kilometrin päässä", vastasi kersantti Felton. "Haluttaisiko teitä ehkä tavata alkuasukkaita?"
"Kyllä", sanoi Jasper Hobson, "sillä ne voisivat kukaties antaa minulle hyödyllisiä tietoja siitä osasta aluetta, joka rajoittuu napamereen ja ulottuu Bathurstin niemeen. Jos paikka on sovelias, aion rakentaa uuden kauppa-asemamme sinne."
"Vai niinkö, herra luutnantti", vastasi Felton, "no eihän mikään ole helpompaa kuin pääsy jänis-intiaanien leirille."
"Pitkin järven rantaa?"
"Ei, vaan pitkin itse järveä. Se on nykyään vapaa jäistä, ja tuuli on suotuisa. Me annamme käytettäväksenne veneen ja perämiehen, ja muutamissa tunneissa olette intiaanileirillä."
"Sepä hyvä", sanoi Jasper Hobson. "Ehdotuksenne otan varteen, ja jos teille sopii, niin huomisaamuna..."
"Milloin vain haluatte, herra luutnantti", vastasi kersantti Felton.
Lähtö määrättiin seuraavaksi aamuksi. Kun mrs Paulina Barnett sai kuulla aikeesta, pyysi hän Jasper Hobsonilta lupaa seurata mukana – mihin, sen voi arvata, tämä mielihyvällä myöntyikin.
Mutta nyt oli loppupäivä saatava jollakin tavoin kulumaan. Mrs Paulina Barnett, Jasper Hobson, pari kolme sotamiestä, Madge, mrs MacNap ja Joliffe, oppaana Felton, lähtivät katselemaan järven lähirantoja. Ne eivät olleet kokonaan vihreyttä vailla. Lumesta jo paljailta mäkirinteiltä kasvoi siellä täällä pihkaisia puita, skotlantilaista petäjälajia. Ne olivat nelisenkymmentä jalkaa korkeita, ja linnavarustuksen asukkaat saivat niistä kaiken polttopuun, mitä talven pitkinä kuukausina tarvitsivat. Niiden paksuilla, taipuisien oksien verhoamilla rungoilla oli omituisen harmahtava värivivahdus. Mutta yhdenmukaisesti ryhmittyneet, suorat, miltei tasapitkät puut, muodostaen tiheitä rantaan asti laskeutuneita metsiköitä, loivat varsin vähän vaihtelua maisemaan. Metsikköjen välillä peitti maata jonkunlainen vaalea ruoho, josta levisi ilmaan ajuruohon suloinen tuoksu. Kersantti Felton selitti vieraillensa, että tällä niin tuoksuvalla ruoholla oli nimi "yrttisuitsutus", jommoisen nimen se muutoin osoitti ansaitsevansakin, jos sitä heitti hehkuville hiilille.
Kävelijät lähtivät varustuksesta ja muutamia satoja askelia kuljettuaan tulivat pienen luonnonvalkaman pohjukkaan, syvälle korkeiden graniittikallioiden väliin, jotka sitä suojasivat ulapan hyökylaineilta. Siellä oli ankkuroituna Fort Confidencen laivasto, yksi ainoa kalastusvene – sama, jonka oli määrä seuraavana päivänä kuljettaa Jasper Hobson ja mrs Paulina Barnett intiaanileirille. Sieltä päin saattoi nähdä suuren osan järveä, sen metsäiset rinteet, oikullisten niemien ja poukamien takia mutkikkaat rannat, sen tällä erää heikosti aaltoilevat vedet, joiden sylistä kauempana pisti vielä esiin muutamien uiskentelevien jäävuorten piirteitä. Etelään päin katsellessa levisi silmien eteen kuin todellinen meri, jonka ääriviiva kaareutui veden ja taivaan väliin, auringon kirkkaasti säteillessä liittäen ne toisiinsa. Ison Karhun valtaama avara ala, graniittilohkareiden ja mukulakivien peittämät rannat, ruohoiset rinteet, mäet ja niillä kasvavat puut tarjosivat kaikkialla nähtäväksi eläin- ja kasvielämää. Monenlaisia sorsalintuja uiskenteli vesillä, pitäen aika melua; siellä nähtiin haahkoja, viheltäjiä, tuulihattuja, "vanhojapiikoja", noita lörpötteleviä lintuja, jotka eivät malta koskaan pitää "suutansa kiinni." Satamäärin riskilöitä ja muita semmoisia pakeni nopein siivin joka suuntaan. Puiden suojassa komeili kahden jalan korkuisia kalakotkia, jonkunmoisia haukkoja, joiden rinta on tuhkanharmaa, jalat ja nokka siniset, silmät punakeltaiset. Niiden siivekkäiden merikaisloista tehdyt pesät ovat kiinni puiden haarukkoihin ja näyttävät valtavan kookkaita. Metsästäjä Sabinen onnistui ampua sellainen jättiläiskokoinen kalakotkapari, jonka siivenkärkien väli oli kuusi jalkaa – muhkeita muuttolintujen näytteitä, yksinomaan kalansyöjiä, joita talvi karkoittaa Meksikonlahden rannoille asti mutta kesä vuorostaan vetää takaisin pohjoisimman Amerikan korkeimmille leveysasteille.
Mutta erityisesti riemastutti kävelijöitä se, että saatiin saukko, jonka nahka oli tietenkin hyvin arvokas.
Näiden maalla ja vedessä elävien petojen nahat olivat ennen vanhaan Kiinassa hyvin haluttuja. Mutta jos ne sitten ovatkin huomattavasti alenneet hinnoissa Taivaanvaltakunnan markkinoilla, ovat ne sensijaan vielä hyvin suuressa suosiossa Venäjällä. Siellä niiden menekki on aina taattu, ja niistä maksetaan runsaasti. Niinpä venäläiset kauppiaat käyttävät hyväkseen alueita Uudesta Cornwallista Jäämereen saakka, ahdistellen lakkaamatta merisaukkoja, joka laji on erikoisesti harvenemassa. Siitä syystä ne pakenevat alinomaa metsästäjiä, joiden on täytynyt seurata niitä Kamtshatkan rannikolle ja kaikkiin Behringin salmen saariin asti.
"Mutta", jatkoi kersantti Felton, annettuaan vierailleen nämä erikoistiedot, "amerikkalaiset saukot eivät ole halveksittavia, ja Ison Karhun vesissä asustavien arvo on vielä kaksisataaviisikymmentä, jopa kolmekinsataa frangia kappale."
Ne olivatkin todella erinomaisia saukkoja. Eräs niistä jonka kersantti itse taitavasti ampui, oli melkein kamtshatkalaisen arvoinen. Se oli kahden ja puolen jalan pituinen kuonosta hännänpäähän mitaten räpyläjalkainen, lyhytsäärinen, ruskeakarvainen, tummempi selästä ja vaaleampi vatsapuolelta, karvat silkinhienot, pitkät ja kiiltävät.
"Kaunis osuma!" sanoi luutnantti Hobson kersantille ja antoi mrs Paulina Barnettinkin ihailla ammutun eläimen upeaa turkkia.
"Olipa kylläkin, herra Hobson", vastasi kersantti Felton, "ja jos kukin päivä näin toisi saukonnahkansa, ei meillä olisi mitään valittamista. Mutta mitä ajanhukkaa sentään on vaaniskella näitä eläimiä, jotka uivat ja sukeltavat niin äärettömän nopeasti! Ne saalistavat vain öisin, ja perin harvinaista on, että ne uskaltautuvat päivällä ulos tyyssijoistaan, puiden onteloista tai kallionkoloista, joita harjaantuneidenkin metsästäjien on kovin vaikea keksiä."
"Vähenevätkö nämä saukot yhä?" kysyi mrs Paulina Barnett.
"Niin tekevät, hyvä rouva", vastasi kersantti, "ja sinä päivänä, jolloin tämä eläinsuku on kadonnut, yhtiön tulot hupenevat tuntuvasti. Kaikki metsästäjät havittelevat kilpaa sen turkkia, ja etenkin amerikkalaiset ovat meille tuhoisia kilpailijoita. Oletteko, herra luutnantti, tavannut matkallanne yhtään amerikkalaisten yhtiöiden asiamiestä?"
"En ainoatakaan", vastasi Jasper Hobson. "Liikuskeleeko niitä sitten näin korkeilla leveysasteilla?"
"Väsymättömän uutterasti, herra Hobson", sanoi kersantti, "ja silloin, kun niistä kiusankappaleista on lähetetty sana, on parasta pitää varansa."
"Ovatko he sitten maantierosvoja?" kysyi mrs Paulina Barnett.
"Eivät, mutta ne ovat vaarallisia kilpailijoita, ja kun riista on harvinaista, kilpailevat metsästäjät siitä pyssynlaukauksilla. Tohtisinpa vakuuttaa, että jos yhtiön yritys menestyy, tarkoitan, jos teidän onnistuu perustaa linnavarustus mantereen uloimmalle rajalle, niin teidän esimerkkiänne eivät viivyttele seuraamasta amerikkalaiset, jotka soisin hiiden kattilaan!"
"Sama se!" vastasi luutnantti, "metsästysalueet ovat avarat ja riittäähän auringonpaistettakin koko maailmalle. Mitä meihin tulee, niin aloittakaamme ensiksi! Menkäämme eteenpäin niin kauan kuin kiinteätä maata kestää jalkaimme polkea, ja Jumala meitä suojelkoon!"
Kolmen tunnin kävelyn jälkeen palattiin Fort Confidenceen. Isossa tuvassa oli heitä odottamassa hyvä ateria tuoretta kalaa ja metsänriistaa, ja kersantin päivällisen antimia nautittiin erinomaisella ruokahalulla. Muutamien tuntien pakinoiminen seurusteluhuoneessa päätti päivän ja yö lahjoitti linnan vieraille mainion unen.
Seuraavana aamuna, toukokuun 31:nä, mrs Paulina Barnett ja Jasper Hobson olivat jalkeilla jo kello viidestä alkaen. Luutnantti oli koko sen päivän varannut käyntiä varten intiaanileirillä, saadakseen tietoja, joista hänelle saattoi olla hyötyä. Hän ehdotti Thomas Blackille lähtöä retkelle mukaan. Mutta tähteintutkija piti parempana pysyä paikallaan. Hän halusi tehdä muutamia tähtitieteellisiä havaintoja, määrätäkseen tarkasti Fort Confidencen puolipäiväpiirin ja leveysasteen. Mrs Paulina Barnettin ja Jasper Hobsonin oli siis kahden lähteminen taipaleelle järven yli, vanhan Norman-nimisen merimiehen ohjaamana, joka oli monet pitkät vuodet ollut yhtiön palveluksessa.
Kersantti Feltonin saattamina molemmat matkustajat lähtivät pieneen valkamaan, jossa ukko Norman oli heitä veneessään odottamassa. Se oli vain tavallinen kalastusvene, kannella varustamaton, kuudentoista jalan pituinen, taklaukseltaan kutterinmallinen, niin että yksikin mies saattoi sitä mukavasti hoidella. Sää oli kaunis. Kävi pieni koillistuuli, matkaan nähden varsin suotuisa. Kersantti sanoi vieraillensa jäähyväiset, pyytäen samalla anteeksi, ettei voinut lähteä mukaan, koska hänen ei kapteenin poissaollessa käynyt jättäminen varustusta. Kiinnitysköysi irroitettiin, ja vene, päästyään pikku satamasta ulos, lähti nopeasti kiitämään raikasta ulappaa kohti.
Matka oli todella huviretki, jopa erinomaisen virkistävä. Vanha merimies, luonnostaan kovin vähäpuheinen, istui peräsimenvarsi kainalon alla äänetönnä veneen perässä. Mrs Paulina Barnett ja Jasper Hobson istuivat laitapenkillä, katsellen näköaloja, jotka levisivät heidän silmiensä eteen. Vene viiletti pitkin Ison Karhun pohjoista rantaa, neljän viiden kilometrin päässä siitä, noudattaen suoraa suuntaa. Oli siis helppo tarkastella toinen toisiaan seuraavia metsäisiä mäkiä, jotka länteen päin edettäessä vähitellen kävivät yhä matalammiksi. Järven pohjoinen rantaseutu alkoi näyttää tasaiselta, ja näköpiiri vetäytyi melkoisesti kauemmas. Koko senpuolinen ranta oli suora vastakohta sen suipon lahden tienoolle, jonka pohjassa Fort Confidence sijaitsi vihreiden kuusten kehystämänä. Yhtiön lippu näkyi vielä siellä vahtitornin huipussa liehumassa. Etelän ja lännen kulmalla järven ulappa kimalteli sitä vinosti kohtaavien auringonsäteiden valossa; mutta mikä oikein silmiä huikaisi, olivat nuo liikkuvat jäävuoret, jotka välkkyivät kuin sula hopea ja joiden heijastelua silmä ei tahtonut voida sietää. Varsinaisista talven jäistä ei ollut enää jälkeäkään. Ainoastaan nuo uivat vuoret, joita päivänpaiste tuskin jaksoi sulattaa, näyttivät tekevän tenän pohjolan auringolle, jonka päivittäinen kaari oli hyvin loiva, ja jolta vielä puuttui lämpöä, vaikkakaan ei valoa.
Mrs Paulina Barnett ja Jasper Hobson pakinoivat juuri näistä asioista, vaihtaen tapansa mukaan ajatuksia, joita eriskummainen luonto heidän mielessään herätti. He rikastuttivat henkeänsä muistoilla, sillä välin kun pursi, jota rauhalliset aallot tuskin saivat kiikkumaan, teki nopeasti matkaa.
Todellakin, vene oli lähtenyt liikkeelle kello kuusi aamulla, ja yhdeksän aikaan se jo huomattavasti läheni maihinnousurantaa. Intiaanien leiri sijaitsi Ison Karhun luoteisessa kulmassa. Ennen kymmentä ukko Norman oli perillä ja laski veneensä äkkijyrkän törmän viereen, keskulaisen korkean rantakallion juurelle.
Luutnantti ja mrs Paulina astuivat heti maihin. Pari kolme intiaania juoksi heidän eteensä – yksi niistä oli heidän päällikkönsä, ylen sulkatöyhtöinen mies, joka puhutteli heitä riittävästi ymmärrettävällä englanninkielellä.
Jänis-intiaanit, samoin kuin kupari-intiaanit, majava-intiaanit ja muut, kuuluvat kaikki chippewa-intiaaniheimoon ja eroavat sen vuoksi tavoiltaan ja vaatetukseltaan varsin vähän toisistaan. Ne ovat muutoin alituisessa kosketuksessa kauppa-asemien kanssa, ja tämä kaupankäynti on heitä niin sanoaksemme "britannisoinut", siinä määrin kuin semmoinen saattaa metsäläiseen pystyä. Kauppa-asemille he tuovat metsästyksensä tulokset, ja siellä he vaihtavat ne tarvitsemiinsa esineisiin, joita muutamiin vuosiin eivät enää itse ole valmistaneet. He ovat tavallaan kauppayhtiön palkkalaisia; siitä he elävät, eikä ole enää liioin kummastelemista, että he ovat jo menettäneet kaiken alkuperäisyytensä. Löytääkseen alkuasukasheimon, johon eurooppalainen kosketus ei vielä ole painanut leimaansa, täytyy nousta paljoa korkeammille leveysasteille, eskimojen asumiin jääseutuihin. Eskimo, kuten grönlantilainenkin on oikea napaseutujen lapsi.
Mrs Paulina Barnett ja Jasper Hobson menivät jänis-intiaanien leiriin, joka oli vajaan kilometrin päässä rannasta. Siellä he kohtasivat kolmisenkymmentä miestä, naista ja lasta, jotka elivät kalastuksesta ja metsästyksestä, käyttäen hyväkseen järven ja sen seutujen antimia. Ne olivat juuri vastikään palanneet Amerikan mantereen pohjoisilta seuduilta ja antoivat Jasper Hobsonille muutamia tietoja, tosin melko vaillinaisia, seitsemännenkymmenennen leveysasteen rannikon nykyisestä tilasta. Luutnantti kuuli kumminkin mielihyvikseen, ettei mitään eurooppalaista tai amerikkalaista retkikuntaa ollut napameren rajatienoilla nähty ja että meri oli siellä tähän vuodenaikaan sula. Mitä nimenomaan Bathurstin niemeen tulee, jonne hänellä oli aikomus suunnata kulkunsa, niin jänis-intiaanit eivät sitä tunteneet. Heidän päällikkönsä puhui muutoin, että Ison Karhun ja Bathurstin niemen välinen seutu oli muka vaikeakulkuista maata, siellä kun oli paljon mäkiä ja tähän aikaan sulia virtoja. Hän neuvoi luutnanttia laskeutumaan pitkin Coppermine-joen juoksua, järvestä koilliseen päin, päästäkseen rannikolle lyhyintä tietä. Jouduttuaan kerran napameren äärelle Jasper Hobsonin olisi mukavampi kulkea pitkin rannikkoa, ja hänen sopisi sitten pysähtyä mihin paikkaan soveliaaksi näkisi.
Jasper Hobson kiitti intiaanipäällikköä ja otti häneltä jäähyväiset, annettuaan muutamia lahjoja. Sitten hän mrs Paulina Barnettin kanssa lähti katselemaan leirin ympäristöjä eikä palannut purjeveneelle ennenkuin kolmen aikaan iltapäivällä.
YHDEKSÄS LUKU
MYRSKY JÄRVELLÄ.
Vanha merimies odotteli jonkun verran maltittomana matkustajien paluuta.
Kello yhden tienoissa sää olikin muuttunut. Taivaan hahmo, joka äkkiä oli vaihtunut, oli omansa herättämään levottomuutta miehessä, joka oli tottunut tarkkaamaan tuulia ja pilviä. Aurinko, jonka edessä oli paksu sumu, näytti enää vain vaaleahkolta kiekolta, ei loistanut eikä säteillyt. Tuuli oli tauonnut, mutta etelästä päin kuului aaltojen pauhua. Nämä läheisen säänmuutoksen enteet olivat ilmenneet nopeasti, kuten korkeilla leveysasteilla tavallisestikin.
"Lähtekäämme, herra luutnantti, lähtekäämme!" huusi ukko Norman, katsellen levottoman näköisenä päänsä päällä riippuvaa sumua. "Lähtekäämme silmänräpäystäkään hukkaamatta. Ilma näyttää ylen uhkaavalta."
"Niinpä kyllä", vastasi Jasper Hobson, "taivas ei ole enää entisen näköinen. Emme ole huomanneet muutosta, hyvä rouva."
"Pelkäättekö sitten myrskyn nousevan?" kysyi rouva, kääntyen Normanin puoleen.
"Pelkäänpä niinkin", vastasi vanha merimies, "ja Ison Karhun myrskyt ovat usein kauheita. Ne raivoavat täällä kuin Atlantilla. Tuo äkillinen sumu ei suinkaan tiedä hyvää. Kuitenkin saattaa olla mahdollista, ettei myrskyn mellakka puhkea irti ennen kolmea tai neljää tuntia, ja siinä ajassa ehdimme täältä Fort Confidenceen. Mutta meidän on lähteminen paikalla matkaan, sillä vene ei olisi turvassa noiden kallioiden luona, joita tuolla vedenpinnassa näkyy."
Luutnantti ei voinut väitellä Normanin kanssa asioista, jotka vanha merimies ymmärsi paremmin kuin hän. Ukko oli kyllä muutoin jo kauan sitten tottunut näihin järvimatkoihin. Oli siis luotettava hänen kokemuksiinsa. Mrs Paulina Barnett ja Jasper Hobson astuivat purteen.
Kuitenkin, juuri kun kiinnitysköysi piti irroitettaman ja vene ulappaa kohti käännettämän, Norman – tunsiko hän jonkunmoista aavistusta? – mutisi nämä sanat:
"Taitaisi olla parasta odottaa!"
Jasper Hobson, jolta nuo sanat eivät jääneet kuulematta, katsahti vanhaan merimieheen, joka jo istui peräsimessä, Jos hän olisi ollut yksin, ei häntä olisi epäilyttänyt lähteä. Mutta mrs Paulina Barnettin läsnäolo käski häntä noudattamaan suurempaa varovaisuutta. Rouva käsitti matkatoverinsa empimisen.
"Älkää välittäkö minusta, herra Hobson", sanoi hän; "tehkää vain niinkuin minua ei olisi mukanakaan. Sittenkun tämä kelpo merimies uskoo, että on lähdettävä, lähtekäämme viipymättä."
"Jumalan haltuun!" vastasi Norman, irroittaen kiinnitysköyden, "ja palatkaamme linnalle pikimmiten!"
Vene kääntyi ulapalle. Ensimmäisen tunnin aikana ei matka paljoakaan edistynyt. Purje, töintuskin pullistuen sinne tänne kieppuvissa tuulenpyrähdyksissä, jotka eivät tienneet mistä päin siihen tarttua, pieksi mastoa. Sumu sakeni. Purtta kiikutteli jo kova maininki, sillä meri "tunsi" ennenkuin ilma, että mylläkkä oli lähestymässä. Molemmat matkustajat istuivat äänettöminä, ja vanha merimies tirkisteli läpinäkymätöntä sumua. Hän oli muutoin valmiina kaiken varalle ja purjeenköysi kädessä odotti tuulta, valmiina hellittämään, jos puuska olisi liian raju.
Siihen asti eivät luonnonvoimat kuitenkaan olleet ryhtyneet taisteluun, ja kaikki olisi ollut mitä parhaiten, jos pursi vain olisi tehnyt matkaa. Mutta tunnin purjehdittua ei ollut vielä päästy intiaanileiriltä kauemmaksi kuin kolmisen kilometriä. Sitäpaitsi muutamat maalta päin tulevat pahaenteiset puuskat olivat lykänneet purtta ulapalle ja sumuisen ilman tähden oli enää vaikea erottaa rantaa. Se oli kiusallinen tilanne, jos tuuli rupeaisi käymään pohjoisesta päin, sillä kevyt vene, ollen sangen herkkä ajautumaan, saattoi joutua liian kauaksi järvelle, ellei sitä näkisi rannan mukaan ohjata.
"Mehän tuskin liikumme eteenpäin", sanoi luutnantti ukko Normanille.
"Töintuskin, herra Hobson", vastasi merimies. "Tuulta ei tahdo tulla, ja sittenkun se tulee, on kovaksi onneksi pelättävissä, että se tulee pahalta puolelta. Silloin", lisäsi hän ojentaen kättänsä etelää kohti, "voimme ehkä nähdä Fort Franklinin ennenkuin Fort Confidencen."
"Sepä se", puuttui mrs Paulina Barnett leikillä puheeseen; "siitä tulisi perinpohjaisempi huvimatka, mitäs muuta, tämä Iso Karhu on suurenmoinen järvi ja ansaitsee kyllä katselemista pohjoisesta etelään saakka! Totta kai sieltä Fort Franklinista takaisin pääsee?"
"Kyllä, hyvä rouva", vastasi ukko Norman, "kunhan ensin on päästy sinne. Mutta kahden viikon myrskyt eivät tällä järvellä ole harvinaisia, ja jos huono onnemme työntäisi meidät etelärannalle asti, en lupaisi herra Jasper Hobsonille palata Fort Confidenceen ennen kuukautta."
"Olkaamme sitten varuillamme", vastasi luutnantti, "sillä semmoinen viivytys haittaisi tavattomasti aikeitamme. Toimikaa siis, ystäväni, viisaasti, ja jos asia vaatii, kääntäkäämme mitä pikimmin pohjoisrannikolle takaisin. Mrs Paulina Barnett ei säikähdä, luullakseni, kolmen-neljänkymmenen kilometrin maamatkaa."
"Haluaisin kyllä jo palatakin pohjoisrannikolle, herra Hobson", vastasi Norman, "mutta sinne en voisi enää päästä. Katsokaa itse. Tuuli puhaltelee juuri sieltä päin. Kaikki, mitä voin tehdä, on suunnata koillisnientä kohti, ja ellei tuuli kiihdy liian kovaksi, toivon matkan vielä onnistuvan."
Mutta puoliviiden aikaan myrsky näytti jo näkönsä. Kimeitä vihellyksiä kuului ylemmistä ilmakerroksista; tuuli, jota ilmanpaine piteli ylisissä vyöhykkeissä, ei vielä laskeutunut järven pintaan asti, mutta pian kyllä kävisi niinkin. Kuultiin pelästyneiden lintujen kovia kirkaisuja sumun seasta. Sitten äkkiä sumu hajosi, ja näkyviin tuli matalia, raskaita pilviä, kielekkeisiä, repaleisia, höyryäviä ryysyjä, jotka olivat kiivaassa kulussa etelään päin. Mitä vanha merimies oli pelännyt, se oli nyt toteutunut. Tuuli puhalsi pohjoisesta, ja ennen pitkää se kiihtyisi hirmumyrskyksi ja hyökkäisi järvelle.
"Huomio!" huusi Norman kiristäen purjenuoraa, kääntääkseen nokkavastaiseen.
Vihuri tuli. Vene kallistui ensin kyljelleen, mutta sitten suoristui taas ja hyppäsi laineen harjalle. Samassa tuokiossa kohosi hyökylaine ikäänkuin oikealla merellä. Näillä verrattain matalilla vesillä aallot, iskien raskaasti järven pohjaa vasten, ponnahtivat sitten suunnattoman korkealle.
"Avuksi, avuksi!" huusi vanha merimies koettaen laskea purjetta nopeasti.
Jasper Hobson ja myöskin mrs Paulina Barnett koettivat auttaa Normania, mutta onnistumatta, sillä he olivat kumpikin tottumattomia purjeveneen hoiteluun. Norman taas ei voinut jättää peräsintä, ja kun vetoköydet olivat jollakin tavoin kietoutuneet maston latvaan, ei purje päässyt laskeutumaan. Joka silmänräpäys pursi uhkasi kaatua ja ryyppäsi alinomaa laineenharjoja sisäänsä. Taivas vetäytyi paksuun pilveen, pimentyi yhä pahemmin. Kylmä, lumirännän sekainen sade valui tulvanaan, hirmumyrskyn raivo kiihtyi, ja laineet riehuivat hajalla hapsin.
"Köysi poikki! Poikki pian!" huusi vanha merimies keskellä myrskyn mylvintää.
Jasper Hobson, jolta tuuli oli vienyt lakin ja sadekuuro sokaissut silmät, tempasi Normanin veitsen ja leikkasi poikki vetoköyden, joka oli jännittynyt kuin harpunkieli. Mutta lionnut köysi ei enää juossut pylpyröissään, ja yliraaka pysyi kiinni maston latvassa.
Norman tahtoi silloin laskea peräntakaista ja antaa mennä tuulen mukaan etelään, koska ei voinut pitää puoliansa myrskyä vastaan; tuulen mukaan vain, vaikka sensuuntainen meno oli äärimmäisen vaarallista keskellä aaltoja, joiden nopeus vei voiton veneen vauhdista, ja vaikka siitä oli se vaara tarjona, että vene ajautuisi Ison Karhun eteläiselle rannikolle asti!
Jasper Hobson ja hänen rohkea matkatoverinsa olivat täysin tietoisia uhkaavasta vaarasta. Hauras vene ei voisi kauan kestää hyökylaineita. Se joko särkyisi tai kaatuisi kumoon. Matkalaisten henki ja elämä oli Jumalan käsissä.
Kumminkaan ei luutnantti eikä mrs Paulina Barnett heittäytynyt epätoivon valtaan. Lujasti kiinni paikoillaan, kiireestä kantapäähän asti aaltojen kylmän roiskeen huuhtelemina, sateen ja lumirännän kastelemina, vihaisten tuulenpuuskien tuivertamina he tähystelivät sumujen läpi. Kaikki maa oli kadonnut. Hivenen matkan päässä veneestä yhtyivät pilvet ja järven laineet epäselväksi sotkuksi. Toisinaan heidän silmänsä siirtyivät kysyvästi ukko Normaniin, joka hammasta purren, kädet tarrautuneina peräsimenvarteen, koetti vielä hallita venettänsä tuulessa.
Mutta hirmumyrskyn vimma kävi sellaiseksi, ettei pursi voinut enää kauemmin jatkaa tätä kulkutapaa. Laineet, jotka siihen keulapuolelta puskivat, olisivat sen välttämättä lyöneet hajalle. Jo irtautuivat sen ensimmäiset laidat liitoksistaan, ja kun se paiskautui koko painollaan aallonpohjaan, olisi voinut luulla, ettei se sieltä enää nousisi.
"Täytyy laskea peräntakaista joka tapauksessa!" murahti vanha merimies.
Ja sysäten peräsimenvartta, päästäen purjeköyttä juoksemaan, hän suuntasi etelänientä kohti. Purje, pullistuen kovasti, veti venettä huimaavalla vauhdilla. Mutta suunnattoman suuret laineet menivät vieläkin nopeammin, ja peräntakaisessa tuulessa kulkeminen oli erittäin vaarallista. Jo ryntäsi vyöryviä vesijoukkoja peräkeulan yli sisälle, vene pyrki täyttymään, piti ammentaa lakkaamatta, uppoamisen uhalla. Sitä mukaa kuin vene eteni laajemmille selkävesille ja samalla kauemmaksi rannasta, kävivät aallot vimmakkaammiksi. Ei mikään suoja, ei puiden, ei mäkien, lieventänyt myrskyn raivoa sen ympärillä. Muutamien päivänpilkahdusten tai paremmin sanoen sumujen revähtymien valossa vilahti näkyviin valtavia jäävuoria, jotka kelluivat aallokossa kuin ankkuripoijut, työntyen nekin järven eteläosaan päin.
Oli puolikuuden aika. Ei Norman eikä Jasper Hobson osannut arvioida kuljetun matkan pituutta eikä enää suuntaakaan. He eivät enää olleet veneensä isäntiä, vaan jättäytyivät myrskyn oikkujen valtaan.
Siinä hetkessä kohosi sadan jalan päässä veneen takana kauhea aalto, jonka harjalla kuohui valkoinen vaahto. Sen etupuolella oli järven pinta painautunut jonkunmoiseksi ammottavaksi kuiluksi. Kaikki pienet, tuulen särkemät väliaaltoset olivat kadonneet. Eteenpäin liikkuvassa kuilussa oli veden väri musta. Kun pursi oli joutunut kuiluun, joka kävi yhä enemmän kuopalle, painui se hyvin syvään. Iso laine läheni, pitäen vallassaan kaikki läheiset muut laineet. Se saavutti purren. Se uhkasi nujertaa sen. Norman, joka oli kääntynyt taaksepäin, näki sen tulevan. Jasper Hobson ja mrs Paulina Barnett katsoivat siihen myös, silmät suurina ja odottaen sen sortuvan päällensä, eivätkä he voisi sitä välttää!
Se sortui todellakin hirveällä pauhinalla. Se vyöryi purren ylle, ja peräkeula peittyi kokonaan. Kuului hirveä jysähdys. Luutnantin ja hänen toverinsa huulilta pääsi parkaisu, he hautuivat vesivuoren alle. Olisi luullut purren siinä hetkessä uponneen.
Pursi, kolmeksi neljäsosaksi vettä täynnä, kohosi kumminkin, mutta vanha merimies oli hävinnyt.
Jasper Hobson huudahti epätoivosta. Mrs Paulina Barnett kääntyi hänen puoleensa.
"Norman!" huusi luutnantti, osoittaen tyhjää paikkaa veneen perässä.
"Onneton!" kuiskasi puoliääneen mrs Barnett.
Jasper Hobson ja hän olivat, paremmin nähdäkseen, nousseet istualtaan, antautuen vaaraan horjahtaa laidan yli veneestä, joka hypähti aallon harjalle. Mutta he eivät nähneet mitään. Ei huutoa, ei avunpyyntöä kuulunut. Hukkuvaa ei näkynyt valkoisessa vaahdossa. Vanha merimies oli löytänyt kuolemansa aalloissa.
Mrs Paulina Barnett ja Jasper Hobson olivat painuneet takaisin istualleen. Nyt, yksin veneessä, he olivat jätetyt oman onnensa varaan. Mutta eihän luutnantti eikä hänen toverinsa kumpikaan osannut hoitaa purtta, ja tuskinpa täysioppinut merimieskään olisi siihen enää pystynyt. Pursi oli kokonaan aaltojen heiteltävänä. Kireäksi pullistunut purje veti sitä eteenpäin. Saattaisiko Jasper Hobson hillitä sen menoa?
Onnettomuuteen joutuneet olivat kauheassa tilanteessa keskellä hirmumyrskyä, helposti särkyvässä veneessä, jota he eivät edes osanneet ohjata!
"Olemme hukassa!" sanoi luutnantti.
"Ei, herra Hobson", vastasi urhea Paulina Barnett. "Auttakaamme ensiksi itse itseämme! Sitten kyllä taivas meitä auttaa."
Jasper Hobson ymmärsi vasta nyt, millainen tuo uljas nainen oli, jonka kohtaloon hän tällä hetkellä oli joutunut osalliseksi.
Kiireellisin tehtävä oli ensiksi ammentaa veneestä vesi, joka oli sitä raskaasti painamassa. Toinen aallonvyöry olisi sen silmänräpäyksessä kokonaan täyttänyt, ja se olisi ollut perikadon oma. Tyhjentämisestä olisi muuten sekin etu, että keventynyt vene nousisi helpommin aallokossa ja olisi vähemmän kaatumisen vaarassa. Jasper Hobson ja mrs Paulina Barnett tyhjensivät siis joutuisasti veneen vedestä, joka läikkymiselläänkin olisi voinut keikauttaa sen kumoon. Ammentaminen ei ollut mikään pieni urakka, sillä joka hetki ryyppäsi vene aina jonkun laineenharjan sisäänsä, ja niin täytyi myötäänsä olla viskain kädessä. Luutnantti hoiteli peräsintä ja piteli, niin hyvin kuin taisi, venettä myötätuulen suunnassa.
Vaaraa lisäämään tuli yö, tai ellei yö – sillä tällä leveysasteella ja tähän vuodenaikaan se kestää vain muutaman tunnin, – niin ainakin hämärä. Pilvet, matalat ja sumunsekaiset, olivat tiheänä verhona, jonka lävitse valonkajastus vaivoin pääsi. Ei nähnyt kahta veneenpituutta eteensä, ja vene olisi särkynyt kappaleiksi, jos se olisi törmännyt johonkin harhailevaan jäälohkareeseen. Niin, uivia jäitä saattoi minä hetkenä hyvänsä odottamatta kohota veneen eteen, eikä siinä kyydissä, jolla vene nyt kiiti, olisi ollut mitään keinoa niitä välttää.
"Ettekö voi hallita peräsintä, herra Jasper?" kysyi mrs Paulina Barnett, pienen myrskyloman sattuessa.
"En, hyvä rouva", vastasi luutnantti, "teidän täytyy olla valmiina kaikkeen!"
"Niin olenkin", vastasi peloton nainen.
Sillä hetkellä kuului jokin repeävän, päästäen särkevän äänen. Tuuli oli viiltänyt purjeen halki, ja kappaleet lensivät tiehensä valkoisena utuna. Vene kulki vielä entisellä vauhdillaan jonkun hetkisen; sitten se pysähtyi, ja laineet heiluttelivat sitä kuin avutonta hylkyä. Jasper Hobson ja mrs Paulina Barnett tunsivat olevansa hukassa. He olivat saaneet ankaran sysäyksen, syöksyneet suinpäin alas istuimiltansa, kolhiutuneet, haavoittuneet. Veneessä ei ollut purjeen palastakaan, jonka olisi saattanut vetää tuulen puhallettavaksi. Molemmat kovaosaiset näkivät tuskin toisiaan sumun hämärässä ja lumihyhmän sekaisessa rankkasateessa, he eivät voineet kuulla toistensa puhetta ja uskoen joka hetki hukkuvansa he pysyivät ehkä tunnin verran alallansa mihinkään ryhtymättä, jättäen itsensä kaitselmuksen huomaan, joka voisi olla heidän ainoa pelastajansa.
Kuinka kauan he vielä sillä tavalla harhailivat rajujen aaltojen viskeleminä? Luutnantti Hobson tai mrs Paulina Barnett ei olisi voinut sitä sanoa, kun äkkiä tapahtui kova tärähdys.
Vene oli törmännyt suureen jäävuoreen – uivaan möhkäleeseen, jonka jyrkkiin, liukkaisiin seinämiin ei olisi missään kohdasta päässyt käsin kiinni. Tämä äkillinen törmäys, jota ei olisi mitenkään voitu torjua, repäisi veneen keulan auki, ja vesi syöksähti halkeamasta tulvana sisään.
"Me uppoamme, me uppoamme!" huusi Jasper Hobson.
Todella pursi vajosikin, ja vettä oli jo penkkien tasalle asti.
"Rouva, rouva!" huusi luutnantti. "Minä olen täällä... Minä jään... lähellenne!"
"Ei, herra Jasper!" vastasi mrs Paulina. "Yksin voitte pelastua... kahden hukumme! Jättäkää minut! Jättäkää minut, jättäkää minut!"
"En koskaan!" huusi luutnantti Hobson.
Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun pursi uuden hyökylaineen paiskaamana upposi suoraa päätä pohjaan.
Molemmat katosivat uppoamisesta syntyneen pyörteen nieluun. Muutamien silmänräpäyksien perästä he siitä kohosivat takaisin pinnalle. Jasper Hobson ui voimakkaasti toisella käsivarrellaan ja kannatti toveriansa toisella. Mutta ilmeistä oli, ettei hänen taistelunsa raivoisia aaltoja vastaan voisi käydä pitkäaikaiseksi ja että hän itsekin hukkuisi sen kanssa, jota hän tahtoi pelastaa.
Samassa tuokiossa herättivät oudot äänet hänen huomiotansa. Ne eivät olleet pelästyneiden lintujen kirkunaa, mutta hyvinkin ihmisäänen huutoa. Jasper kohottautui äärimmäisillä ponnistuksilla aallokon pintaan ja loi nopean silmäyksen ympärilleen.
Mutta hän ei nähnyt mitään keskellä paksua sumua. Sillä välin kuului taas huutoja, jotka lähenivät. Keitä uhkarohkeita uskalsi näin tulla hänen avuksensa? Mutta olivatpa keitä tahansa, liian myöhään he tulivat. Vaatteittensa painamana luutnantti tunsi itseänsä vedettävän syvyyteen sen onnettoman kera, jonka päätä hän ei enää jaksanut kannattaa veden päällä.
Silloin Jasper Hobson viime hetkessä vaistomaisesti päästi korvia viiltävän parkaisun, ja samassa katosi valtavan laineen alle.
Mutta Jasper Hobson ei ollut erehtynyt. Kolme miestä oli järvellä harhaillessaan ja hädänalaisen purren huomattuaan kiiruhtanut sille avuksi. Miehet, ainoat, jotka saattoivat jollakin menestyksen toivolla uhmata raivokkaita aaltoja, olivat siellä kulkemassa ainutlaatuisilla veneillä, jotka saattoivat sellaista myrskyä kestää.
Nämä kolme miestä olivat nimittäin eskimoja, kukin istuen tanakasti omassa kajakissaan. Kajakki on pitkulainen, molemmista päistä korkeammaksi kaartuva ruuhi, jossa on mahdollisimman keveä runko, päällystetty hylkeennahalla ja ommeltu vedenpitäväksi hylkeensuonirihmalla. Kansipuolella, joka samoin on pitkin pituuttaan hylkeennahalla päällystetty, on keskikohdalla istuma-aukko. Kun eskimo asettuu istuinpaikalleen, kuroo hän läpäisemättömän takkinsa tarkasti kiinni aukon reunamiin, niin että hän on kuin "yhtä murua" veneensä kanssa, johon ei pääse yhtään vesipisaraa. Kajakki on taipuisa ja kevyt, pysyen aina laineiden hartioilla, uppoamaton, ehkäpä kyllä hieman kiikkerä, mutta melalla helposti kohdallaan hallittavissa, voi kestää ja todella kestääkin siellä, missä muut veneet ehdottomasti särkyisivät säpäleiksi.
Eskimot osuivat juuri viime hetkessä haaksirikkopaikalle, johon heidät johti luutnantin epätoivoinen parkaisu. Jasper Hobson ja mrs Paulina Barnett, puolittain jo tukehtuneina, tunsivat väkevän käden vetävän heidät ylös syvyydestä. Mutta pimeän hämärässä he eivät voineet erottaa pelastajiansa.
Yksi eskimoista otti luutnantin ja heitti hänet poikkipuolin kajakkinsa päälle. Toinen teki samoin mrs Paulina Barnettille, ja sitten lähtivät kaikki kolme kajakkia, taitavasti käsiteltyinä kuuden jalan pituisilla kaksilapaisilla heloilla, kovaa vauhtia liikkeelle vaahtopäisten aaltojen halki.
Puolisen tuntia jälkeenpäin olivat molemmat haaksirikkoiset lasketut rantahietikolle, neljä viisi kilometriä Fort Confidencesta tuulen alapuolelle päin.
Vanha merimies yksin puuttui paluumatkalta.
KYMMENES LUKU
KATSAUS MENNEISIIN AIKOIHIN
Kello kymmenen aikaan illalla mrs Paulina Barnett ja Jasper Hobson kolkuttivat varustuksen portille. Siellä nousi suuri ilo jälleennäkemisestä, heidän kun jo luultiin jääneen sille tiellensä. Mutta ilo muuttui syväksi suruksi, kun kuultiin ukko Normanin hukkuneen. Kelpo vanhuksesta olivat kaikki suuresti pitäneet, ja häntä muisteltiin mitä syvimmin kunnioituksen ja kaipauksen tuntein. Mitä rohkeisiin ja avuliaisiin eskimoihin tulee, ottivat he hitaan levollisesti vastaan luutnantin ja hänen toverinsa hartaat kiitokset eivätkä edes taipuneet tulemaan sisälle varustukseen. Heidän pelastustyönsä oli heistä nähtävästi luonnollisin asia maailmassa, eikä se ollutkaan heidän ensimmäisensä. He palasivat, niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut, suoraa päätä vaaralliselle retkelleen järvelle ja risteilivät siellä edelleen yötä päivää, pyydystäen saukkoja ja vesilintuja.
Jasper Hobsonin paluun jälkeinen yö, sitä seuraava päivä, kesäkuun 1:nen, ja vielä sen jälkeinen yö käytettiin kokonaan lepäämiseen. Pientä matkuetta se miellytti suuresti, mutta luutnantti oli lujasti päättänyt lähteä liikkeelle kesäkuun 2 päivänä aamuna, olkoonpa silloin sää millainen tahansa. Onneksi myrsky taukosi.
Kersantti Felton oli pannut kaikki kauppa-aseman apukeinot retkikunnan käytettäviksi. Muutamat koiravaljakot korvattiin uusilla, ja lähtöhetkenä Jasper Hobson tapasi kaikki rekensä hyvässä lähtöjärjestyksessä aitauksen portin edustalla.
Hyvästellessä jokainen erikseen kiitti kersantti Feltonia, joka oli osoittanut niin suurta vieraanvaraisuutta heitä kohtaan. Mrs Paulina Barnett ei ollut viimeinen lausumaan hänelle kiitollisuuttansa. Voimakas kädenpuristus, jonka kersantti antoi lankomiehellensä Longille, päätti hyvästelymenot.
Kukin pari asettui määrättyyn rekeensä, ja tällä kertaa mrs Paulina Barnett ja luutnantti istuivat samaan rekeen. Heidän perässänsä seurasivat Madge ja kersantti Long.
Intiaanipäällikön neuvoa noudattaen Jasper Hobson päätti kulkea lyhyintä tietä Fort Confidencesta suoraan poikki Amerikan rannikolle. Katseltuaan vielä karttojaan, jotka antoivat vain peräti arviomääräisen käsityksen seudun kokonaispiireistä, hänestä näytti hyvältä kulkea pitkin Copperminen laaksoa, jota myöten melko runsasvetinen joki virtasi Kruunauslahtea kohti.
Väli Fort Confidencesta joen suuhun oli yli puolitoista astetta eli noin 170 kilometriä. Syvä leikkaus, joka muodostaa lahden, rajoittuu pohjoisessa Krusensternin niemeen, josta lähtien rannikko jatkuu oikoisena länttä kohti, kunnes se Bathurstin niemen kohdalla joutuu 70. leveyspiirin toiselle puolelle.
Jasper Hobson käänsi siis kulkunsa siitä suunnasta, jota hän Fort Confidenceen tullessaan oli noudattanut, ja poikkesi itää kohti, päästäksensä muutamissa tunneissa suorimmin joelle.
Sinne ehdittiin seuraavana päivänä, kesäkuun 3:na, iltapuolella. Puhdasvetinen ja nopeajuoksuinen, paraillaan jäistä vapaa Coppermine täytti laajan jokilaakson äyräitään myöten, ja siihen liittyi lukuisasti oikullisia, mutta helposti kahlattavia puroja. Rekien vetäminen sujui varsin joutuisasti. Matkan varrella Jasper Hobson kertoi toverillensa läpikuljettavan maan historian. Todellinen läheinen ystävyys, tilanteen ja tasaikäisyyden luoma, vallitsi luutnantti Hobsonin ja matkustajarouvan välillä. Mrs Paulina Barnettia miellytti oppiminen, ja ollen huvitettu löytöretkistä, hän halukkaasti kuunteli kertomuksia löytöretkeilijöistä.
Jasper Hobson, joka tunsi "ulkoa" pohjoisen Amerikkansa, kykeni täydellisesti tyydyttämään matkatoverinsa tiedonhalua.
"Noin yhdeksänkymmentä vuotta sitten", kertoi hän "koko Coppermine-joen halkaisema alue oli tuntematonta seutua, ja Hudsonin lahden yhtiön asiamiehiä saa kiittää sen löydöstä. Mutta kuten tutkimuksen alalla melkein aina niin tässäkin: kun jotakin etsitään, niin toista löydetään. Kolumbus etsi Aasiaa, mutta löysi Amerikan."
"Ja mitä etsivät sitten yhtiön asiamiehet?" kysyi mrs Paulina Barnett. "Kuuluisaa luoteisväylää kukaties?"
"Ei", vastasi luutnantti, "ei ensinkään. Sata vuotta sitten ei ollut mitään puoleensa vetävää siinä, että tulisi käytäntöön tämä kulkutie, joka olisi paljoa tuottavampi yhtiön kilpailijoille kuin sille itselleen. Väitetäänpä, että vuonna 1741 eräs Kristoffer Middleton, jolle oli annettu toimeksi tutkia näitä tienoita, oli joutunut julkiseen syytteeseen siitä, että hän oli yhtiöltä ottanut vastaan viisituhatta puntaa lahjaksi, julistaaksensa semmoisen tiedon, ettei kulkuväylää molempien valtameren välillä ollut eikä voinutkaan olla."
"Sepä ei ole juuri kunniaksi kuuluisalle yhtiölle", huomautti mrs Paulina Barnett.
"En minä sitä siinä kohden ota puolustaakseni", jatkoi Jasper Hobson. "Lisäänpä vielä, että parlamentti antoi ankaran moitelauseen sellaisista vehkeistä, julista v. 1746 kahdenkymmenentuhannen punnan palkinnon sille, joka löytäisi puheenaolevan väylän. Ja nähtiinkin jo samana vuonna, että kaksi pelotonta retkeilijää, William Moor ja Francis Smith, nousivat Repulse-lahdelle saakka, toivoen sieltä löytävänsä niin halutun väylän. Mutta he eivät onnistuneetkaan yrityksessään, ja puolentoista vuoden poissaolon jälkeen heidän täytyi palata tyhjin toimin Englantiin."
"Mutta eikö ilmestynyt muita uskaliaita kapteeneja, jotka olisivat heti lähteneet seuraamaan heidän jälkiänsä?" kysyi mrs Paulina Barnett.
"Ei eikä vielä kolmeenkymmeneen vuoteen, huolimatta parlamentin määräämän palkinnon runsaudesta, tehty yhtään yritystä siihen suuntaan, että tämä osa Amerikan mannerta tai paremmin sanoen englantilaisen Amerikan – sillä se nimitys sille olisi säilytettävä – tulisi maantieteellisesti tutkituksi. Vasta vuonna 1769 eräs yhtiön asiamies koetti käydä uudelleen käsiksi Moorin ja Smithin töihin."
"No, yhtiö oli siis silloin jo luopunut ahdasmielisestä ja itsekkäästä kannastaan, herra Jasper?"
"Eipä ollutkaan, ei vielä. Samuel Hearnella – se oli mainitun asiamiehen nimi – ei ollut muuta tarkoitusta kuin ottaa selkoa erään kuparikaivoksen tilasta, jonka olemassaolosta sikäläiset metsänkävijät, alkuasukkaat, olivat antaneet tiedon. Marraskuun 6 päivänä 1769 samainen asiamies lähti Walesin prinssin varustuksesta, joka oli Churchill-joen varrella, lähellä Hudsonin lahden läntistä rantaa. Samuel Hearne eteni rohkeasti luoteeseen päin; mutta pakkanen kävi niin ankaraksi, että semminkin kun vielä ruokavaroista tuli puute, hänen täytyi kääntyä takaisin Walesin prinssin varustukseen. Onneksi hän ei ollut niitä miehiä jotka menettävät rohkeutensa. Seuraavana vuonna helmikuun 23 päivänä hän lähti uudestaan, ottaen mukaansa muutamia intiaaneja. Riistaa ja kalaa, joihin Samuel Hearne oli pannut luottamuksensa, puuttui heiltä usein, sattuipa kerran niinkin, ettei seitsemään vuorokauteen ollut muuta syömistä kuin metsämarjoja, vanhoja vahanpalasia ja poltettuja luita. Pelottomalla retkeilijällä oli kuitenkin vielä sen verran voimia, että hän pääsi takaisin varustukseen, tyhjin toimin kylläkin. Mutta hän ei hellittänyt. Hän lähti kolmannen kerran joulukuun 7 päivänä 1770 ja yhdeksäntoista kuukauden ponnistusten jälkeen hän 13 päivänä heinäkuuta 1772 löysi Coppermine-joen, jota pitkin hän laskeutui suulle saakka, ja hän väitti nähneensä siellä sulan meren. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin päästiin Amerikan pohjoiselle rannalle."
"Mutta luoteisväylääkö – tarkoitan suoranaista yhteyttä Atlantin ja Tyynenmeren välillä – ei löydetty?" kysyi mrs Paulina Barnett.
"Ei", vastasi luutnantti, "ja kuinka monet seikkailuhaluiset merimiehet sitä kumminkin niistä ajoista lähtien etsivät! Phipps vuonna 1773, James Cook ja Clerke 1776-1779. Kotzcbue 1815-1818, Ross, Parry, Franklin ja monet muut antautuivat tuohon vaikeaan yritykseen, mutta tuloksetta, ja on siirryttävä meidän aikamme löytöretkeilijään, pelottomaan MacClureen asti, ennenkuin tavataan ainoatakaan miestä, joka tosiaan on päässyt toisesta valtamerestä toiseen, kulkemalla napameren kautta."
"No, sitten tämä on sellainen maantieteellinen tapahtuma, josta me englantilaiset saamme olla ylpeät! Mutta sanokaapa, eikö Hudsonin lahden yhtiö, palattuaan vihdoin jalommalle ajatuskannalle, rohkaissut tutkimusmatkalle ketään muuta retkeilijää Samuel Hearnen jälkeen?"
"Kyllä, ja juuri sitä seikkaa saammekin kiittää siitä, että kapteeni Franklin saattoi tehdä matkansa, vuosina 1819-22, Hearnen joen ja Turnagainin niemen väliin. Sillä retkellä saatiin kokea paljon vaivaa ja kärsimyksiä. Useita kertoja loppuivat retkeilijöiltä ruokavarat kokonaan. Kaksi kanadalaista omat toverit tappoivat ja söivät suuhunsa Huolimatta tuskallisista kärsimyksistä kapteeni Franklin kulki noin kymmenentuhatta kilometriä siinä osassa pohjois-Amerikan rannikkoa, joka ennen häntä oli vallan tuntematonta seutua."
"Siinä oli harvinaisen tarmokas mies!" lisäsi mrs Paulina Barnett, "ja osoittihan hän sen sittemminkin vielä, lähtiessään uudestaan, kaikista jo kokemistaan kärsimyksistä huolimatta, pohjoisnapaa valloittamaan."
"Niin", vastasi Jasper Hobson, "ja itse löytöjensä näyttämöllä rohkea retkeilijä sitten kohtasi julman kuoleman! Mutta nyttemmin on todistettu, etteivät Franklinin kaikki toverit joutuneet kuoleman omaksi yhdessä hänen kanssansa. Monet onnettomista harhailivat varmaan vieläkin keskellä autioita jääseutuja! Ah, todella sydäntäni kouristaa ajatellessani heidän hyljättyä tilaansa. Kerran", lisäsi luutnantti erikoisen liikutuksen ja vakaan päätöksen valtaamana, "kerran minä vielä etsin läpikotaisin ne tuntemattomat seudut, missä tuo surkea perikato on tapahtunut, ja..."
"Ja sille retkelle", jatkoi mrs Paulina Barnett puristaen luutnantin kättä, "sille retkelle minä lähden matkatoveriksenne. Niin, se ajatus on jo useamman kerran tullut mieleeni, niinkuin teidänkin, herra Jasper, ja minun sydäntäni, niinkuin teidänkin, liikuttaa ajatellessani, että omat maanmieheni, englantilaiset, ehkä odottavat apua..."
"Joka useimmille niistä onnettomista tulee liian myöhään, mutta joka edes muutamille sentään tulee, olkaa siitä varma!"
"Jumala toivomuksenne täyttäköön, herra Hobson!" vastasi mrs Paulina Barnett. "Ja lisään, että yhtiön asiamiehet, rannikon läheisyydessä eläen, ovat mielestäni paremmassa asemassa kuin kaikki muut koettamaan täyttää tätä ihmisyyden velvollisuutta."
"Olen samaa mieltä", myönsi luutnantti, "sillä asiamiehet ovat sitäpaitsi tottuneet napaseutujen ankaruuksiin. He ovat usein ja monenlaisissa tapauksissa saaneet niitä kokea. Eivätkös juuri he auttaneet kapteeni Backia hänen matkallaan vuonna 1834, sillä matkalla, josta oli tuloksena kuningas Wilhelmin maan löytö, juuri sen maan, missä Franklinin tuho sattui? Saivathan rohkeat Dease ja Simpson, molemmat meikäläisiä, Hudsonin lahden kuvernööriltä vuonna 1838 nimenomaan toimekseen napameren rantojen tutkimisen – ja sillä retkellä opittiin Viktorian maa ensi kerran tuntemaan. Luulen siis, että arktisen mantereen lopullinen valloittaminen on varattu tulevaisuudessa meidän suoritettavaksemme. Vähin erin yhtiön kauppa-asemat nousevat yhä ylemmäs pohjanperukkaa kohti – jonne turkiseläinten on pakko turvautua – ja jonakin päivänä kohoaa linnavarustus itse pohjoisnavalle, siihen matemaattiseen pisteeseen, jossa maapallon kaikki puolipäiväpiirit risteytyvät!"
Tämän keskustelun ja monien sitä seuranneiden kuluessa Jasper Hobson kertoili omista seikkailuistaan yhtiön palveluksessa olemisensa ajalta, taisteluistaan kilpailevien asioimistojen kanssa, tutkimusretkistään pohjan ja lännen tuntemattomilla seuduilla. Mrs Paulina Barnett puolestaan pakinoi omista matkoistaan ja retkeilyistään Kuuman vyöhykkeen maissa. Hän teki selkoa kaikesta, mitä oli suorittanut ja mitä vielä aikoi suorittaa. Luutnantin ja matkustajarouvan välille punoutui miellyttävä ajatusten ja kokemusten vaihto, joka saattoi matkan pitkät hetket hupaisesti kulumaan.
Sillä välin koirat vetivät täyttä neliä rekiänsä pohjolan perukoita kohti. Copperminen laakso laajeni huomattavasti merta lähestyessään. Laaksoa reunustavien mäkien rinteet loivenivat, ja niiden harjanteet madaltuivat vähitellen. Jotkut havumetsiköt siellä täällä lievensivät sitä yksitoikkoista vaikutelmaa, jonka melko oudot näköalat muutoin loivat. Muutamat jääröykkiöt, joita virta jäänlähdön tapahtuessa oli sinne tänne koonnut, kestivät vielä auringon vaikutusta, mutta niiden luku väheni päivä päivältä, ja ruuhella, jopa kookkaammallakin veneellä olisi huoleti voinut laskea alas virtaa, jossa ei mitään luonnonsalpoja, kuten kareja ja matalikkoja, ollut kulkua haittaamassa.
Copperminen uoma oli syvä ja leveä. Sen kirkas, läpikuultava, lumen sulamisesta kertynyt vesi juoksi melko vuolaana, muodostamatta kuitenkaan missään pauhuisia putouksia. Sen juoksu, joka alkumatkasta oli mutkainen, oikeni vähitellen, kulkien viimein suorana viivana useita kilometrejä. Rantamat olivat leveät ja laakeat, hienoa, kovaa hietikkoa, muutamin paikoin lyhyen, kuivan ruohon peittämää, joten ne soveltuivat hyvin rekien kuljettaviksi ja tekivät muutoinkin mukavaksi pitkän valjakkojonon liikkumisen. Ei mitään kaltevia rinteitä, vaan tasaista maata, jossa vetäminen oli helppoa.
Retkikunnan matka edistyi siis hyvin joutuisasti. Kuljettiin yötä päivää – jos semmoinen lausetapa soveltunee käytettäväksi seudulla, jossa aurinko paistaa miltei vuorokauden umpeensa, pysyen taivaanrannan lähellä ja tuskin hereten näkymästä. Sillä leveysasteella varsinainen yö ei kestänyt kahtakaan tuntia, ja siihen vuodenaikaan illan hämärä ja aamun sarastus antoivat kättä toisilleen. Sää oli kaunis, taivas pilvetön, tosin taivaanrannan seutuvilla jonkun verran sumuinen, ja retkikunta teki matkaansa mitä erinomaisimmissa olosuhteissa.
Kaksi vuorokautta jatkui vielä tätä helppokulkuista matkaa pitkin Coppermine-joen vartta. Joen tienoot olivat varsin köyhiä turkiseläimistä, mutta lintuja sensijaan oli runsaasti. Niitä olisi voitu lukea tuhansissa. Näätien, majavien, kärppien, kettujen ja muiden sellaisten miltei täydellinen puute ei ollut herättämättä luutnantin ikävää huomiota. Hän tuumiskeli, olivatko ne ehkä hylänneet nämä seudut samasta syytä kuin raatelevaiset ja jyrsijät olivat jättäneet eteläiset tienoot, nimittäin liian kiihkeän ahdistelun tähden. Se oli hyvinkin luultavaa, sillä tuontuostakin tavattiin leiriytymisjäännöksiä, sammuneita nuotioita, jotka todistivat niillä seuduin äskettäin tai varhemmin liikkuneen metsästäjiä, alkuasukkaitako vai muita. Jasper Hobson havaitsi kylläkin, että hänen oli ulotettava tutkimuksensa pohjoisempaan ja että vain osa matkasta oli suoritettu silloin, kun hän saapuisi Copperminen suulle. Hänellä oli siis kiire päästä koskettamaan jalallaan sitä rannikkopaikkaa, josta Samuel Hearne oli nähnyt vilahduksen, ja hopuutti retkikunnan kulkua, minkä suinkin voi.
Jasper Hobsonin maltittomuus tarttui muuten jokaiseen. Kukin riensi kiihkoisella kiireellä, saavuttaakseen lyhyimmässä määräajassa Jäämeren rannan. Selittämätön vetovoima kiskoi rohkeita uranuurtajia eteenpäin. Tuntemattomuuden lumoava ihmekuva kangasteli heidän silmissään. Kukaties todelliset rasitukset alkoivatkin vasta tuolla niin kiihkeästi odotetulla rannikolla? Vähätpä siitä. Kaikki kiiruhtivat niitä kohtaamaan, kaikki pyrkivät suorinta tietä tarkoituksensa perille. Itse matka, jota he parhaillaan tekivät ei ollut muuta kuin samoamista maan läpi, joka ei sinänsä heidän mieltänsä kiinnittänyt, mutta Jäämeren rannalla vasta heidän varsinainen tutkimustoimensa alkaisi. Ja jokainen olisi jo suonut olevansa niillä tienoilla, joita seitsemäskymmenes leveyspiiri leikkasi muutamia satoja kilometrejä lännempänä.
Vihdoin, kesäkuun 5 päivänä, neljä päivää Fort Confidencesta lähdön jälkeen, luutnantti Jasper Hobson näki Copperminen laajenevan melkoisesti. Läntinen rantamaa alkoi ensin lievästi kaareutua ja käänsi sitten kulkunsa melkein suoraan pohjoista kohti. Itäinen ranta sensijaan pyöristäytyi kauas näköpiirin äärimmäisille rajoille saakka.
Jasper Hobson pysähtyi samassa ja kädenviittauksella osoitti matkatovereilleen rajatonta merta.
YHDESTOISTA LUKU
RANNIKKOA PITKIN
Laaja merenlahdelma, jonne retkikunta kuusiviikkoisen matkan jälkeen nyt oli saapunut, oli ikäänkuin "vapaalla kädellä" Amerikan mantereeseen leikattu epäsäännöllinen nelikulmio. Sen läntiseen kulmaan avautui Copperminen suu. Itäisestä kulmasta uurtautui syvälle mantereeseen kaita, pitkä lahdeke, jolla oli nimi Bathurstin sisäänkäytävä. Senpuolinen rannikko oikullisine koukeroineen, lahtineen ja poukamineen ynnä väliin sullottuine niemineen ja äkkijyrkkine vuorenkärkineen oli suorastaan eksyä ahtaiden salmien ja solien, kapeiden kannaksien ja väylien sekasotkuun, joka tekee napaseutujen kartat niin eriskummaisen näköisiksi. Toisella, merenlahden vasemmalla puolella, ranta suuntautui heti Copperminen suulta lähtien pohjoista kohti ja ulottui Krusensternin niemeen.
Tämä suvanto tunnettiin nimellä Kruunauslahti ja oli kylvetty täyteen saaria, saarelmia ja luotoja, jotka yhteensä olivat saaneet nimen Yorkin herttuan saaristo.
Neuvoteltuaan kersantti Longin kanssa Jasper Hobson päätti myöntää matkatovereillensa sillä paikalla yhden lepopäivän.
Varsinainen tutkimus, jonka tarkoituksena oli saada selville kauppa-aseman rakentamiselle sopiva paikka, oli todella nyt pantava alulle. Yhtiö oli käskenyt asiamiehensä pysytellä niin paljon kuin mahdollista yläpuolella seitsemättäkymmentä leveyspiiriä, Jäämeren rantamilla. Tehtäväänsä täyttääkseen luutnantin oli hakeminen tietenkin lännestä päin kohtaa, joka olisi tarpeeksi korkealla leveysasteella ja kuuluisi Amerikan mantereeseen. Sillä idässä päin kaikki niin hajallaan olevat maat ovat pikemminkin osana napaseudun alueista, lukuunottamatta ehkä Boothiaa, jota seitsemäskymmenes leveyspiiri leikkaa, mutta jonka maantieteellinen muodostus on vielä perin vähän tunnettu.
Tehtyään leveys- ja puolipäiväpiiri-havainnot ja niiden mukaan määrättyään asemansa kartalla Jasper Hobson huomasi olevansa vielä lähes kaksisataa kilometriä eteläpuolella seitsemättäkymmenettä leveysastetta. Mutta Krusensternin niemen toisella puolella rannikko, kulkien luodetta kohti ja tehden sittemmin jyrkän polven, ulottui seitsemännenkymmenennen leveysasteen poikki noin 130:nnen puolipäiväpiirin kohdalla ja tarkalleen Bathurstin niemen tasalla, jonka kapteeni Craventy oli määrännyt kohtauspaikaksi. Sinne siis oli päästävä ja uusi linnavarustuskin pystytettävä, jos paikka tarjosi siellä kauppa-asemalle tarpeelliset ehdot.
"Tuolla, kersantti Long", sanoi luutnantti osoittaen aliupseerille napaseutujen kartalta paikkaa, "tuolla saavutamme ne olosuhteet, joita etsimään yhtiö on meidät velvoittanut. Sillä tienoolla on meri suuren osan vuotta sulana ja sallii laivojen tulla Behringin salmelta varustukselle asti tuomaan muonavaroja ja viemään kauppatavaroitamme."
"Puhumattakaan siitä", lisäsi kersantti Long, "että sittenkun on asetuttu seitsemännenkymmenennen leveysasteen toiselle puolelle, väkemme saa nostaa kaksinkertaisen paikan!"
"Se nyt on selvä", vastasi luutnantti, "ja minä uskon, että se otetaan kyllä vastaan nureksimatta."
"No niin, herra luutnantti, siis ei muuta kuin rekeen ja heti rientämään Bathurstia kohti", sanoi kersantti muitta mutkitta.
Mutta kun oli myönnetty levähdyspäivä, jäi lähtö tietenkin huomiseksi, kesäkuun 6:ksi. Matkan jälkimäisestä osasta tuli hyvin erilainen kuin edellinen oli ollut. Määräyksiä, joita rekimatkueen oli tähän asti ollut noudatettava, ei enää pidetty voimassa. Jokainen valjakkokunta kulki miehensä mukaan. Tehtiin lyhyitä päivämatkoja, pysähdyttiin rannikon joka pohjukassa ja usein liikuttiin jalkaisinkin. Yhden määräyksen luutnantti Hobson sentään oli antanut – ei saanut poistua rannikosta neljää tai enintään viittä kilometriä kauemmaksi, ja kahdesti päivässä, keskellä päivää ja illalla oli aina palattava retkikunnan pääjoukkoon. Yöksi leiriydyttiin. Sää oli siihen aikaan yhtä mittaa kaunis, ja lämpömäärä melko korkea, keskimäärin noin +15 astetta. Pari kolme kertaa nousi äkkimyrsky, mutta se ei kestänyt kauan, eikä lämpömäärä siitä sanottavasti muuttunut.
Koko tämä osa Amerikan rannikkoa, joka on Krusensternin ja Parryn nienten välillä, käsittäen runsaasti neljänsadan kilometrin pituisen alan, tutkittiin erittäin huolellisesti kesäkuun 6:nnesta 20:nteen päivään mennessä. Jos seudun maantieteellinen tuntemus ei jättänyt enää toivomisen varaa, jos Jasper Hobson saattoi – onneksi hänellä oli Thomas Blackista siinä kohden hyvä apu – jopa korjailla muutamia hydrografisia mittausvirheitäkin, niin eipä heitetty lähiympäristöjä tarkoin tutkimatta myöskään siltä erityiseltä näkökannalta, joka oli suorastaan Hudsonin lahden yhtiölle mielenkiintoinen.
Olivatko nämä seudut todellakin riistaisia? Oliko siellä varmasti odotettavissa niin hyvin syötäväksi kelpaavaa kuin turkisriistaa? Riittäisivätkö yksin maan omat riistavarat kauppa-aseman muonitukseen, edes kesän aikana? Siinäpä vakava kysymys, joka luutnanttia syystä kyllä askarrutti. No niin, katsokaamme, mitä hän sai havaita. Varsinaista riistaa – semmoista, jolle korpraali Joliffe, muiden muassa, antoi suurimman arvon – ei niillä tienoin ollut kosolta. Linnuista, jotka kuuluivat sorsien runsaslukuiseen sukuun, ei kylläkään ollut puutetta, mutta jyrsijöitä oli vähänpuoleisesti, ainoastaan muutamia napaseudun jäniksiä nähtiin, nekin kovin arkoja. Sensijaan karhuja oli niillä seuduilla Amerikan mannerta kai melko lukuisasti. Sabine ja MacNap olivat tuon tuostakin tavanneet niiden petojen tuoreita jälkiä. Olivatpa jälkiä myöten saaneet niistä useita näkyviinsäkin, ne pysyttelivät aina hyvän matkan päässä. Joka tapauksessa oli varmaa, että kovana vuodenaikana näitä nälkiintyneitä eläimiä vetäytyisi korkeammilta leveysasteilta lukuisin joukoin Jäämeren rantamille.
"Niin", sanoi korpraali Joliffe, jolla muonituskysymys lakkaamatta pyöri mielessä, "asia on kerta kaikkiaan semmoinen, että kun karhu on ruokasäiliössä asti, ei se ole mitään halveksittavaa lihaa, kaukana siitä. Mutta niin kauan kuin se ei vielä ole siellä, on se sangen epävarma otus, josta ei ole lainkaan takeita ja joka ei missään tapauksessa pyydä muuta kuin saattaa teidät metsästäjät samaan kohtaloon, jota sille valmistatte."
Viisaammin ei olisi voitu puhua. Karhuista ei tosiaan saattanut olla varmoja takeita kauppa-asemain aittoihin muonaa varattaessa. Mutta onneksi liikuskeli seuduilla lukuisasti eläimiä, joista siinä suhteessa oli paljoa enemmän hyötyä kuin karhuista, sillä ne olivat erinomaisia syötäväksi, ja niitä sekä eskimot että eräiden heimojen intiaanit pääasiallisimpana elatuksenaan käyttivätkin. Tarkoitamme peuroja, ja korpraali Joliffe totesi ilmeisesti tyytyväisenä, että näitä märehtijöitä melkein vilisi tässä osassa rannikkoa. Ja todella oli luonto tehnytkin kaikkensa niitä sinne houkutellakseen, kasvattamalla sikäläiseen maahan jäkälälajia, joka oli oikein peurojen mieliruokaa ja jota ne osaavat kaivaa esiin lumen alta; se onkin niiden ainoa ravinto talvisaikaan.
Jasper Hobson tuli yhtä tyytyväiselle mielelle kuin korpraali Joliffekin, huomatessaan monin paikoin niiden jälkiä, helposti tunnettavia sen vuoksi, ettei peuran sorkka vastaa maahan tasaisella pinnalla vaan kuperalla – niinkuin on laita kamelinkin. Tavataanpa melkoisia karjoja näitä eläimiä kuljeksimassa villinä muutamissa osissa Amerikkaa, yhtyneinä usein monta tuhattakin päätä sisältäviksi laumoiksi. Ne kesyttyvät helposti ja tekevät silloin suuria palauksia pohjanperän kauppa-asemille, niin hyvin antamalla erinomaista maitoa, ravitsevampaa kuin lehmän, kuin myöskin vetämällä rekiä. Semmoinen hyöty niistä on elossa ollessaan, mutta kaadetuista ei hyöty ole vähäisempi, sillä niiden paksu nahka on sopivaa vaatetukseksi, karvoista saadaan erinomaista lankaa, ja liha on maukasta. Eipä ole olemassa tärkeäarvoisempaa eläintä näillä leveysasteilla. Peurojen olemassaolo, asianmukaisesti todettuna, oli siis omansa suuresti rohkaisemaan Jasper Hobsonia hänen aikeessaan perustaa uudisasunto johonkin paikkaan tällä alueella.
Samoin hän sai aihetta olla tyytyväinen turkiseläintenkin suhteen. Pikku jokien varsilla näkyi lukuisasti majavien ja myskirottien majoja. Mäyriä, ilveksiä, kärppiä, ahmoja, näätiä asusteli tienoilla, jotka tähän saakka olivat saaneet olla metsästäjiltä rauhassa. Ihmisestä ei ollut vielä havaittu merkkiäkään, ja eläimet olivat osanneet löytää siellä itselleen varman suojapaikan. Niinikään tavattiin siellä mainioiden sini- ja hopeakettujen jälkiä, jollainen laji alkaa käydä yhä harvinaisemmaksi ja jonka nahka vastaa painonsa kultaa, niinkuin sanotaan. Sabinella ja MacNapilla olisi tutkimusten aikana ollut monesti tilaisuus ampua semmoinen kallisarvoinen otus. Mutta viisaasti kyllä, luutnantti oli kieltänyt kaiken senkaltaisen metsästyksen. Hän ei tahtonut säikyttää eläimiä ennen oikeata metsästysaikaa, toisin sanoen, ennen niitä talvikuukausia, jolloin niiden karva on tiheimmillään ja kauneimmillaan. Sitäpaitsi oli turhaa kuormittaa rekiä ylenmäärin. Sabine ja MacNap ymmärsivät kyllä syyt päteviksi, mutta sittenkin heidän sormiansa syyhyi, kun ampumamatkan päähän osui joku sopuli tai jalonahkainen kettu. Toisaalta Jasper Hobsonin kielto oli ehdoton; sitä ei käynyt rikkominen.
Metsästäjäin pyssynpamaukset kohdistuivat tällä matkan toisella vaihekaudella siis vain muutamiin napaseudun karhuihin, joita toisinaan näkyi retkikunnan kulun varsilla. Mutta pedot, kun niitä ei nälkä ahdistanut, pötkivät kiireen vilkkaa tiehensä, eikä niiden näyttäytyminen siten johtanut mihinkään vakavaan otteluun. Kuitenkin, vaikka seudun nelijalkaisten ei tarvinnut kärsiä mitään retkikunnan saapumisesta, sai siivekkäiden suku sensijaan maksaa veroa koko muunkin eläinkunnan puolesta. Tapettiin valkopäisiä kotkia, tavattoman isoja vihlovaäänisiä lintuja, kalahaukkoja, tavallisesti kelohonkiin pesiytyneitä, jotka kesän ajaksi siirtyvät arktisille leveysasteille saakka; siellä oli myös ihmeteltävän valkoisia lumihanhia, villejä kaulushanhia, mitä parhain valikoima muita syötäviä hanhensukuisia lintuja, punapäisiä ja mustarintaisia sorsia, tuhanharmaita variksia, eräänlaisia tavattoman rumia "pilkkakirveiksi" sanottuja närhiä sekä haahkoja, telkkiä, meriteeriä ja paljon muita samansukuisia siivekkäitä, jotka korviasärkevällä kirkunallaan täyttivät arktiset tienoot ja saivat rantatörmien kaiut kilpaa parkumaan. Niitä lintuja elää pohjanperän vesillä miljoonittain, ja todenmukaisesti nousee niiden paljous Jäämeren rannikoilla kaiken arvioimisen yläpuolelle.
On ymmärrettävää, että kun metsästäjiltä oli nelijalkaisten ampuminen ankarasti kielletty, he intohimoisesti hankkivat vahingonkorvausta lintumaailmasta. Useampia satoja lintuja, etupäässä syötäviä lajeja, surmattiin kahden ensimmäisen viikon aikana, ja ne olivat sangen tervetulleena lisänä ja vaihteluna matkueen tavalliseen jokapäiväiseen ravintoon "jauhopihviin" ja korppuihin.
Eläimistä ei siis niillä seuduin ollut puutetta. Yhtiö saattoi helposti saada aittansa täyteen, ja henkilökunta pitäisi kyllä huolen siitä, etteivät varastohuoneet jäisi tyhjiksi. Mutta ne kaksi ehtoa eivät vielä riittäneet turvaamaan kauppasiirtolan tulevaisuutta. Niin korkealla leveysasteella sijaitsevaan maahan ei voitaisi asettua, ellei siellä olisi saatavissa, vieläpä runsaasti, polttopuuta, sillä muutenhan ei kyettäisi taistelemaan pohjolan talven ankaruutta vastaan.
Onneksi rannikko oli metsäinen. Lähellä kohoavien mäkien rinteillä näkyi havupuita, enimmältä osalta petäjiä. Muutamia paikoin niitä oli oikein metsäksi asti: niin tiheitä ja laajoja ryhmiä siellä nähtiin. Toisin paikoin erinäisinä ryhminä Jasper Hobson huomasi pajuja, poppeleja, vaivaiskoivuja ja runsaasti sianpuolavarsikkoa. Tänä lämpöisenä vuodenaikana kaikki puut vihannoivat, mikä herätti ihmettelyä matkalaisissa, he kun olivat tottuneet napaseutujen alastomiin, koleihin maisemiin. Mäkien juurella peitti maata lyhyt ruoho, jota peurat ahnaasti söivät ja joka kaiketi oli niiden ravintona talviseenkin aikaan. Luutnantti saattoi nähtävästi olla varsin hyvillään sen johdosta, että oli lähtenyt etsimään Amerikan mantereen luoteispuolelta uutta liiketoiminnan aluetta.
Edellä on jo mainittu, että eläimiä näillä seuduin oli kyllä riittämiin asti, mutta ihmisistä sitävastoin näytti olevan täydellinen puute. Ei nähty eskimoja, joita niin mielellään liikuskelee Hudsonin lahden lähipiireissä, ei intiaaneja, jotka tavallisesti eivät uskaltaudukaan niin kauaksi napapiirin toiselle puolelle. Ja totta onkin, että semmoisen matkan päässä metsästäjät saattavat joutua yhtämittaisille pahoille säille alttiiksi taikka että äkkiä tulee talvi ja katkaisee heiltä kaiken yhteyden muuhun maailmaan. Helppo on ymmärtää, että luutnantti Hobson ei suinkaan valittanut, vaikkei hänen omia vertaisiaan siellä ollut. Sillä nehän olisivat olleet hänelle vain kilpailijoita. Hän oli etsimässä koskematonta maata, erämaata, jonne turkiseläimiä tietenkin vetää turvapaikan haku, ja sen johdosta Jasper Hobson nyt esitti hyvin harkittuja ajatuksiansa mrs Paulina Barnettille, joka puolestaan osoitti vilkasta harrastusta yritystä kohtaan. Matkustajarouva ei unohtanut olevansa Hudsonin lahden yhtiön vieraana, ja hän siis, niinkuin pitikin, mitä hartaimmin toivoi, että luutnantin aikeet onnistuisivat.
Kuvailkaa siis Jasper Hobsonin pettymystä, kun 20 p:nä kesäkuuta, aamupuolella, tapasi silmiensä edessä leiripaikan, joka oli äskettäin jätetty.
Se oli erään pienen ahtaan lahden pohjukassa, jolla on nimenä Darnleyn lahti ja jonka pisimmälle länteenpäin pistävä kärki on Parryn niemi. Paikalla, joka sijaitsi pienen mäen juurella, nähtiin seipäitä, jotka oli pistetty jonkunlaiseksi piirivalliksi, ja jäähtynyttä tuhkaa kasassa sammuneen hiilloksen kohdalla.
Koko matkue keräytyi leirin ääreen. Jokainen käsitti, että löytö varmaankin oli luutnantille erikoisen epämieluinen.
"Olipa tämä koko harmillinen juttu", sanoi luutnantti; "paljon enemmin olisin suonut kohtaavani napaseudun karhun perheineen!"
"Mutta ihmiset, keitä leirinpitäjät lienevät olleetkin", huomautti mrs Paulina Barnett, "ovat varmaan jo matkojen päässä täältä, ja on hyvin luultavaa, että he ovat jo palanneet etelämpään varsinaisille metsästysmaillensa."
"Ei ole sanottu", vastasi luutnantti. "Jos ne, joiden leiriytymisen jälkiä tässä näemme, ovat eskimoita, ovat he pikemmin jatkaneet matkaansa pohjoiseen päin. Jos päinvastoin intiaaneja, niin he kukaties parhaillaan tutkivat tätä uutta metsästysaluetta niinkuin mekin, ja minä sanon vieläkin, tämä on meille tosiaan harmillinen juttu."
"Mutta", kysyi mrs Paulina Barnett, "voidaanko tuntea mitä kansanrotua matkamiehet lienevät? Eikö voi tietää, ovatko ne olleet eskimoita vai etelän intiaaneja? Minusta heimojen, joilla on niin erilaiset tavat ja alkuperä, ei luulisi leiriytyvänkään samalla tavalla."
Mrs Paulina Barnett oli oikeassa, ja varsin mahdollista oli, että tämä tärkeä kysymys saisi ratkaisunsa, kunhan leiripaikka kaikin puolin tarkoin tutkittaisiin.
Jasper Hobson ja muutamat hänen tovereistansa ryhtyivät sellaiseen tutkimukseen, hakien tarkkaan joka jätteen, jokaisen unhotetun esineen, jopa jokaisen jäljenkin, joka voisi antaa selkoa asiasta. Mutta ei maankamara eikä kylmennyt tuhka ollut säilyttänyt mitään sellaisia merkkejä, joista olisi voinut jotakin päättää. Muutamia sinne tänne heitteltyjä eläinten luita kyllä oli, mutta ne eivät ilmaisseet mitään. Kyllästyneenä koko hommaan luutnantti aikoi jo jättää hyödyttömät tutkimiset siksensä, kun hän kuuli mrs Joliffen kutsuvan häntä jonkun satasen askelta vasemmalle päin.
Jasper Hobson, mrs Paulina Barnett, kersantti, korpraali ja muutamat muut suuntasivat askeleensa nuoren kanadattaren luokse, joka seisoi paikallaan, katsellen maahan tarkkaavaisesti.
Kun he olivat saapuneet hänen luoksensa, sanoi mrs Joliffe luutnantti Hobsonille:
"Te haette tuntomerkkejä, niinkö? No, tuossa niitä on!"
Ja mrs Joliffe osoitti kohtaa, jossa oli paljon ja hyvin säilyneitä jalanjälkiä savisessa maassa.
Ne saattoivat olla hyvinkin riittäviä tuntomerkkejä, sillä intiaanin jalka ja eskimon jalka, samoin kuin heidän jalkineensakin, eroavat täydelleen toisistaan.
Mutta ennen kaikkea muuta Jasper Hobsonia hämmästytti jälkien erikoinen asento. Ne näyttivät kyllä ihmisjalan polkemilta, vieläpä kenkäjalkaisen ihmisen, mutta mikä oli kummallista, ne näyttivät jalkaterällä poljetuilta, ja kannan jälki puuttui. Lisäksi jälkiä oli erityisen lukuisasti, vierettäin, ristissä ja miten vain, ympyräntapaisena piirinä.
Jasper Hobson huomautti tovereillensa tätä erikoisuutta.
"Ne eivät ole kävelevän ihmisen askelia", sanoi hän.
"Eikä hyppäävän, koska kantapuoli puuttuu", lisäsi mrs Paulina Barnett.
"Ei", vastasi mrs Joliffe, "ne ovat tanssivan ihmisen askelia!"
Mrs Joliffe oli varmasti oikeassa. Lähemmin tarkastellessa ei ollut epäilemistäkään, etteivätkö jäljet olisi lähtöisin jonkunmoiseen tanssitaiteelliseen harjoitukseen käytetyistä jaloista – eikä "tanssi" näyttänyt olleenkaan kömpelöä hölkytystä, vaan siroa, keveätä, iloista tanssia. Siitä kaikki olivat yhtä mieltä. Mutta kuka kumman ihminen saattoi olla niin iloluontoinen, että pisti tanssiksi semmoisella paikalla, muutamia asteita napapiirin yläpuolella!
"Ei se ainakaan ole ollut eskimo", sanoi luutnantti.
"Eikä intiaani!" huudahti korpraali Joliffe.
"Ei, se on ollut ranskalainen!" sanoi tyynesti kersantti Long.
Ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, ettei kukaan muu kuin ranskalainen olisi voinut tanssia sellaisella maapallon kohdalla.
KAHDESTOISTA LUKU
KESKIYÖN AURINKO
Eiköhän kersantti Longin päätelmä sentään ollut vähän liika rohkea? Tanssittu siinä kyllä oli, sen näki selvästi, mutta olkoonpa keveyden laita miten taliansa, saattoiko siitä päättää, että tanssin suorittajan täytyi olla juuri ranskalainen?
Toistaiseksi luutnantti Jasper Hobson kannatti kersanttinsa päätelmää, joka muiden mielestä ei kylläkään ollut kovin vakuuttava. Kaikki sensijaan pitivät varmana, että joku partiokunta, jossa arveltiin olleen mukana ainakin yhden ranskalaisen, oli äskettäin tällä paikalla majaillut.
Oli miten oli, löytö ei miellyttänyt luutnanttia. Jasper Hobsonilla oli näet täydet syyt pelätä, että kilpailijoita oli ehättänyt hänen edelleen englantilaisen Amerikan luoteisille alueille, ja niin salassa kuin yhtiö olikin aikeensa pitänyt, se epäilemättä oli levinnyt tiedoksi Kanadan tai Yhdysvaltojen kauppakeskuksiin.
Kun siis luutnantti lähti hetkeksi keskeytynyttä kulkuansa jatkamaan, näytti hän erittäin huolestuneelta; mutta toisaalta hän ei voinut ajatellakaan lähteä niine hyvineen entisiä jälkiään myöten takaisin.
Tämä tapaus saattoi luonnollisesti mrs Paulina Barnettin tekemään hänelle seuraavan kysymyksen:
"Mutta, herra Jasper, tavataanko siis vielä ranskalaisia arktisen mannermaan alueilla?"
"Kyllä", vastasi Jasper Hobson, "tai ellei ranskalaisia niin ainakin, mikä on melkein sama asia, kanadalaisia, jotka polveutuvat Kanadan entisistä isännistä niiltä ajoilta, jolloin Kanada oli Ranskan alusmaa – ja suoraan sanoen ne ovat meidän vaarallisimpia kilpailijoitamme."
"Minä luulin sentään", jatkoi matkustajarouva, "että sittenkuin Hudsonin lahden yhtiö oli niellyt vanhan luoteisyhtiön, sillä ei enää ollut kilpailijaa Amerikan mantereella."
"Hyvä rouva", vastasi Jasper Hobson, "vaikkapa ei olekaan enää mitään vaikutusvaltaista yhtymää harjoittamassa turkistavarain kauppaa oman yhtiömme ulkopuolella, niin on vielä meistä riippumattomia erikoisseuroja. Ylipäänsä on olemassa amerikkalaisia liikkeitä, jotka ovat säilyttäneet palveluksessaan ranskalaisia asiamiehiä tai asiamiesten jälkeläisiä."
"Pidettiinkö siis niitä asiamiehiä erityisen hyvinä?" kysyi mrs Paulina Barnett.
"Tietysti, ja täydellä syyllä, hyvä rouva. Sen yhdeksänkymmenenneljän vuoden aikana, jolloin Kanada oli Ranskan ylivallan alaisena, ranskalaiset asiamiehet osoittautuivat säännöllisesti meidän miehiämme etevämmiksi. Täytyy osata olla oikeamielinen kilpailijoitaankin kohtaan."
"Etenkin kilpailijoitaan!" lisäsi mrs Paulina Barnett.
"Niin juuri. Siihen aikaan ranskalaiset metsästäjät, lähtien pääpaikastaan Montrealista, etenivät pohjoiseen rohkeammin kuin ketkään muut. He asustivat vuosikausia intiaaniheimojen keskellä. Toisinaan menivät siellä naimisiinkin. Niitä sanottiin 'metsäsisseiksi' tai 'kanadalaisiksi retkeilijöiksi', ja he puhuttelivat toisiaan serkuiksi ja veljiksi. He olivat rohkeita, taitavia miehiä, sangen tottuneita liikkumaan jokia myöten, hyvin urhoollisia, perin huolettomia, rodullensa ominaisella notkeudella mukautuen kaikkeen, hyvin lainkuuliaisia, kovin iloisia, ja aina, mistään olosuhteista välittämättä, valmiita laulamaan ja tanssimaan!"
"Ja te oletatte sen retkeilljäjoukon, jonka jäljistä nyt juuri olemme päässeet selville, tulleen tänne näin kauaksi vain turkiseläimiä metsästämään?"
"Muuta syytä ei voi olettaa, hyvä rouva", vastasi luutnantti Hobson, "ja varmaan se joukko on täällä uusia metsästysmaita etsiskelemässä. Mutta kun ei ole mitään keinoa pidättää heitä, koettakaamme saavuttaa tarkoituksemme niin pian kuin suinkin ja taistelkaamme sitten urheasti kaikkea kilpailua vastaan!"
Luutnantti Hobson oli alistunut otaksuttuun kilpailuun, jota hän tietenkään ei voinut vastustaa, ja hoputti retkikunnan kulkua, ehtiäksensä pikemmin seitsemännenkymmenennen leveysasteen yläpuolelle. Ehkäpä, – niin hän ainakin toivoi – kilpailijat eivät seuraisi häntä sinne asti.
Seuraavina vuorokausina pieni retkikunta laskeutui kolmisenkymmentä kilometriä etelään päin, mukavammin kiertääkseen Franklinin lahden. Maa säilytti yhä edelleen vihreän näkönsä. Nelijalkaisia ja lintuja, jo ennen nähtyjä, oli siellä suurin määrin, ja luultavaa oli, että Amerikan mantereen koko luoteinen niemeke oli yhtä "väkirikas."
Meri, joka huuhteli rannikkoa, leveni siellä silmänkantamattomiin. Uusimmilla kartoilla ei ollut mitään maata Amerikan rannikon pohjoispuolella. Vapaata vettä vain kaikkialla päin, ja ainoastaan kiinteä jääkenttä olisi voinut purjehtijoita estää nousemasta Behringin salmesta pohjoisnavalle saakka. Heinäkuun 4 päivänä retkikunta oli kiertänyt toisen sangen syvälle pistävän lahden, nimittäin Washburnin lahden, ja saapui uloimpaan päähän erästä tähän asti hyvin vähän tunnettua järveä, joka oli tuskin kuusi neliökilometriä alaltaan. Oikeastaan se oli vain makeavetinen lampi, laaja lammikko, eikä mikään järvi.
Reet taivalsivat kevyesti ja rauhallisesti. Maa näytti houkuttelevalta uuden kauppa-aseman perustajalle, ja luultavaa oli, että Bathurstin niemen kärkeen rakennettu linnavarustus, takana mainittu lampi, edessä Behringin salmen valtatie, nimittäin jäistä vapaa merenselkä, lämpöisenä vuodenaikana vapaa neljä tai viisi kuukautta, sijaitsisi sekä vientiin että muonitukseen nähden erittäin suotuisassa paikassa.
Seuraavana päivänä, heinäkuun 5:ntenä kello kolmen tienoissa iltapäivällä, retkikunta pysähtyi vihdoin Bathurstin niemen kärkeen. Oli vain tarkoin määrättävä niemen asema, joka karttojen mukaan sijaitsi seitsemännenkymmenennen leveyspiirin yläpuolella. Mutta näiden rantamien hydrografiseen mittaukseen ei voitu luottaa, sitä ei ollut vielä voitu riittävän tarkasti tehdä. Jasper Hobson päätti toistaiseksi pysähtyä sinne.
"Mikä meitä estää asettumasta lopullisesti tänne?" kysyi korpraali Joliffe. "Te kai myönnätte, herra luutnantti, että paikka on viehättävä."
"Tämä viehättää teitä epäilemättä vieläkin enemmän", vastasi luutnantti Hobson, "jos saatte täällä nostaa kaksinkertaisen palkan, kelpo korpraalini."
"No, se on tietty", vastasi korpraali Joliffe, "ja täytyyhän noudattaa yhtiön ohjeita."
"Malttakaahan siis huomiseen saakka", lisäsi Jasper Hobson, "ja jos, niinkuin otaksun, Bathurstin niemi todellakin on seitsemännenkymmenennen asteen toisella puolella pohjoista leveyttä, niin mikäpä meitä estää jäämästä tänne asumaan."
Paikka oli todella sopiva kauppa-aseman perustamiselle, Lammin rantoja reunustivat metsäiset mäet, jotka tarjosivat petäjiä, koivuja ja muita rakennuksiin tarvittavia puita riittämiin asti, samoin myös polttopuuta uuden linnavarustuksen lämmitystarpeiksi. Mentyään muutamien tovereittensa kanssa niemen kärkeen saakka luutnantti huomasi, että rannikko taipui pitkulaisessa kaaressa länteen päin. Melko korkeat rantatörmät sulkivat näköpiirin muutamien kilometrien päässä. Mitä lammen veteen tulee, havaittiin sen olevan makeata eikä suolaista, niinkuin meren läheisyydestä olisi voinut päätellä. Mutta missään tapauksessa siirtola ei olisi jäänyt suolattoman veden puutteeseen, vaikkapa lammen vesi olisikin ollut juotavaksi kelpaamatonta, sillä pieni joki, vilpoinen ja kirkasvetinen, juoksi Jäämerta kohti ja heittäytyi siihen ahtaan suun kautta muutamien satojen askelten päässä Bathurstin niemestä kaakkoon. Mainittu suu, jonka suojana ei ollut kallioita, vaan omituisia maa- ja hietakasoja, oli luonnonvalkama, jossa pari kolme laivaa olisi voinut olla erinomaisessa suojassa aavan ulapan tuulilta. Tämä ominaisuus saattoi sen tehdä erittäin sopivaksi ankkuripaikaksi Behringinsalmesta vastedes saapuville laivoille. Jasper Hobson antoi, kohteliaisuudesta matkustajarouvaa kohtaan, tälle pikku joelle nimen Paulina-joki ja pikku valkamalle nimen Barnettin valkama, josta huomionosoituksesta asianomainen oli hyvin mielissään.
Jos linnavarustus rakennettaisiin vähän taemmaksi Bathurstin niemen kärjestä, olisivat niin hyvin päärakennus kuin varastoaitat täysin suojassa kylmimmiltä tuulilta. Itse niemen harjanne auttaisi suojaamaan niitä vihaisilta lumipyryiltä, jotka saattoivat muutamissa tunneissa haudata kokonaisia asumuksia paksujen nietosten peittoon. Harjunjuuren ja lammenrannan välinen ala oli riittävän laaja niitä rakennuksia varten, jotka olivat tarpeelliset aiotun kauppatoimen harjoittamiselle. Voitaisiinpa se ympäröidä paaluaidallakin, jonka tukena olisivat rantatörmän ensimmäiset penkereet, ja itse niemenharjulle rakentaa linnoitettu varustus – pelkästään puolustusta tarkoittavia toimenpiteitä, mutta hyödyllisiä sellaisen tapauksen varalle, että kilpailijoita aikoisi asettua sinne. Jasper Hobson huomasi mielihyvikseen senkin, että paikan voisi helposti järjestää puolustuskuntoon.
Sää oli nyt hyvin kaunis ja lämpömäärä melkoinen. Ei ainoatakaan pilveä, ei taivaanrannalla eikä keskitaivaalla. Tosin näin korkeilla leveysasteilla ei voinut odottaakaan näkevänsä lauhkeiden ja kuumien maiden täysin selkeätä taivasta, sillä kesälläkin kiiriskelee siellä ilmassa melkein myötäänsä kevyttä usvaa; mutta talvisaikaan, kun jäävuoria on liikkeessä, kun raaka pohjatuuli pieksää rantakallioita, kun neljän kuukauden pituinen yö leviää maille, miltähän silloin tuntuisi olla Bathurstin niemellä? Ei ainoakaan Jasper Hobsonin matkakumppaneista sitä ajatellut nyt, sillä ilma oli ihana, seudut vihannoivat, päivä paistoi lämpimästi, ja meri kimmelsi kirkkaana.
Yöksi pystytettiin lammen rannalle tilapäinen leiri, johon pääaineksena käytettiin rekiä. Iltaan asti mrs Paulina Barnett, luutnantti Thomas Black ynnä kersantti Long samoilivat pitkin lähitienoita tullakseen tuntemaan, mitä apulähteitä siellä olisi tarjona. Paikka havaittiin kaikissa suhteissa soveliaaksi. Jasper Hobson odotti malttamatonna huomista päivää, tehdäksensä tarkan paikanmääräyksen ja tietääksensä, täyttikö se yhtiön ehdot.
"Totisesti, luutnantti", sanoi tähteintutkija, kun retkeily oli suoritettu loppuun, "tämähän on mainion sovelias seutu, ja kuka olisi uskonut tällaista maata olevan toisella puolella napapiiriä!"
"No, no, herra Black, täällähän ne maailman kauneimmat maat nähdäänkin!" vastasi Jasper Hobson, "ja nyt tekee kovasti mieleni määrätä seudun leveys- ja pituusaste."
"Erittäinkin leveys", lisäsi tähteintutkija, joka ei koskaan ajatellut muuta kuin tulevaa pimennystänsä, "ja luullakseni teidän kelpo toverinne ovat yhtä maltittomia kuin te itsekin, herra Hobson. Nähkääs, kaksinkertainen palkka, jos paikka joutuu seitsemännenkymmenennen leveyspiirin toiselle puolelle!"
"Entäs teille itsellenne, herra Black", kysyi mrs Paulina Barnett, "eikö sitten teille ole tärkeätä – puhtaasti tieteelliseltä kannalta – päästä sen leveysasteen poikki?"
"Tietysti, hyvä rouva, tietysti minulle se on tärkeätä, mutta ei liian paljon", vastasi tähteintutkija. "Laskujemme mukaan, jotka ovat ehdottoman tarkat, on tarkastettavaksi jätetty auringonpimennys täydellinen ainoastaan sille katsojalle, joka on vähän toisella puolella seitsemättäkymmenettä astetta. Minä olen senvuoksi yhtä utelias kuin luutnanttikin näkemään, millä paikalla Bathurstin niemi on!"
"Mutta mikäli olen käsittänyt, herra Black", sanoi matkustajarouva, "pimennyksenne on vasta heinäkuun 18 päivänä, vai kuinka?"
"Niin, heinäkuun 18 päivänä vuonna 1860."
"Mutta nyt on vasta heinäkuun viides vuonna 1859. Siihen on siis vielä vuosi aikaa!"
"Myönnän, hyvä rouva", vastasi tähteintutkija. "Mutta jollen olisi lähtenyt matkalle ennenkuin ensi vuonna, olisin saattanut ehtiä perille liian myöhään, myönnättehän sen!"
"Juuri niin, herra Black", tarttui Jasper Hobson keskusteluun; "te olette tehnyt viisaasti lähtiessänne vuotta ennen. Tällä tavoin saatte olla varma, ettei pimennyksenne mene ohi ennen aikojaan. Sillä suoraan sanoen, matkamme Fort Reliancesta Bathurstin niemeen on suoritettu erittäin suotuisissa ja poikkeuksellisissa oloissa. Meillä on ollut varsin vähän rasituksia ja siis myöskin vähän viivytystä. Sanoakseni teille totuuden, en lainkaan arvellut saavuttavani rannikkoa ennen elokuun puoliväliä, ja jos pimennyksen olisi pitänyt tapahtua 18 päivänä elokuuta 1859, toisin sanoen, tänä vuonna, olisitte vallan helposti voinut jäädä koko lystistä pois. Ja sitäpaitsi, emmehän vielä tiedäkään olemmeko seitsemännenkymmenennen asteen yläpuolella."
"Niinpä en minä", vastasi Thomas Black, "ensinkään kadu lähtöäni teidän mukaanne, ja olen valmis kyllä kärsivällisesti odottamaan pimennystäni ensi vuoteen. Vaaleaverinen Phoibe lienee niin hieno hempukka, että häntä kannattaa odotella!"
Seuraavana päivänä, heinäkuun 6:ntena, vähää ennen puoltapäivää Jasper Hobson ja Thomas Black olivat asettuneet paikoilleen, tehdäkseen Bathurstin niemestä mitä tarkimman paikanmääräyksen, toisin sanoen, määrätäkseen sen maantieteelliset mittaluvut. Aurinko paistoi riittävän kirkkaasti, jotta kävi mahdolliseksi täysin tarkasti havaita sen ääripiirteet. Lisäksi aurinko oli saavuttanut tähän vuodenaikaan nähden korkeimman asentonsa taivaanrannasta lukien, joten silloin kun se joutuisi puolipäiväpiirille, sen huippukohta olisi kahden tarkkaajan helppo määrätä. Jo edellisenä iltana ja itse havaintopäivän aamuna luutnantti ja tähteintutkija olivat eri korkeuksilta mitaten ja tuntikulmalaskelman avulla saaneet äärimmäinen tarkoin määrätyksi paikan pituusasteen. Mutta sen leveysaste kiinnitti enimmän luutnantin huomiota puoleensa. Vähätpä siitä, tosiaan, millä puolipäiväpiirillä Bathurstin niemi sijaitsi, kunhan se vain olisi tuolla puolella seitsemättäkymmenettä leveyspiiriä.
Päivä alkoi olla puolessa. Kaikki retkikuntalaiset asettuivat sekstanteilla varustettujen havainnontekijäin ympärille. Kelpo väki odotti helposti ymmärrettävässä jännityksessä havainnon tulosta. Eikä ihmekään, saataisiinhan nyt tieto, olivatko he saapuneet matkansa päähän vai pitikö heidän jatkaa hakemistansa edelleen löytääkseen jossakin toisessa kohdassa rannikkoa paikan, joka täyttäisi yhtiön vaatimukset.
Tämäpä jälkimäinen vaihtoehto ei luultavasti veisi mihinkään tyydyttävään tulokseen. Sillä karttojen mukaan, tosin sangen vaillinaisten, mikäli niitä oli Amerikan tästä osasta, rannikko Bathurstin niemestä lähdettyään taipui länttä kohti ja laskeutui seitsemännenkymmenennen leveyspiirin alapuolelle eikä noussut uudestaan sen yläpuolelle ennenkuin vasta jouduttuaan venäläiseen Amerikkaan, jonne englantilaisilla ei vielä ollut mitään oikeutta asettua. Huolellisesti tutkittuaan pohjoisten seutujen kartat Jasper Hobson ei siis syyttä ollut suunnannut kulkuansa Bathurstin nientä kohti. Tämä tosiaankin pistää kärkensä seitsemännenkymmenennen leveyspiirin yläpuolelle, eikä sadannen ja sadannenviidennenkymmenennen puolipäiväpiirin välillä ole mitään muuta sanottuun mantereeseen – nimittäin englantilaiseen Amerikkaan – kuuluvaa niemekettä, joka ulottuisi niin kauas pohjoiseen. Jäi siis lopullisesti määrättäväksi, sijaitsiko Bathurstin niemi todellakin siinä kohdassa, johon kaikkein nykyisimmät kartat olivat sen sijoittaneet.
Sepä nyt siis, lyhyesti sanoen, oli se tärkeä kysymys, joka Thomas Blackin ja Jasper Hobsonin tarkoista havainnoista oli saamaisillaan ratkaisunsa.
Aurinko lähestyi kaarensa korkeinta kohtaa. Molemmat tarkkaajat suuntasivat silloin sekstanttinsa kiikarin päiväntähteä kohti, joka vielä kohosi. Koneeseen sijoitettujen kaltevien peilien avulla piti aurinko saataman näennäisesti siirtymään taivaanrantaan, ja juuri se hetki, jolloin aurinko näyttäisi koskettavan sitä alareunallaan, olisi tarkalleen sama, jolloin se joutuisi päivittäisen kaarensa korkeimpaan kohtaan, ja siis täsmälleen se silmänräpäys, jolloin se kulkisi puolipäiväpiirin yli tai toisin sanoen sillä paikalla päivä olisi puolessa.
Kaikki katsoivat äänettöminä.
"Puolipäivä!" huudahti äkkiä Jasper Hobson.
"Puolipäivä!" vastasi samassa tuokiossa Thomas Black.
Kiikarit laskettiin heti alas. Luutnantti ja tähteintutkija lukivat astekehästä juuri saamiensa kulmien arvon ja alkoivat heti tehdä laskelmaa havainnoistansa.
Muutamien minuuttien perästä luutnantti Hobson nousi paikaltaan ja lausui tovereillensa:
"Ystävät, tästä päivästä, heinäkuun 6:nnesta, alkaen Hudsonin lahden yhtiö, minun sanani kautta sitoutuen korottaa tähänastisen palkkanne kaksinkertaiseksi!"
"Eläköön, eläköön, eläköön yhtiö!" huusivat luutnantti Hobsonin kelpo toverit yhteen ääneen.
Todellakin Bathurstin niemi ja siihen rajoittuva alue sijaitsivat seitsemännenkymmenennen leveysasteen yläpuolella.
Tässä muuten sekunnilleen ne asteluvut, joilla myöhemmin oli niin tärkeä merkitys uuden linnavarustuksen tulevaisuudessa:
Pituusaste: 127° 36' 12" länteen Greenwichista. Leveysaste 70° 44' 37" pohjoiseen päiväntasaajasta.
Ja samana iltana rohkeat uranuurtajat, sillä erää niin kauaksi asutusta maailmasta leiriytyneinä, Fort Reliancesta noin tuhannenkolmensadan kilometrin päässä, näkivät auringon hipovan läntistä taivaanrantaa, jonka se kuitenkaan ei sallinut peittää liekehtivää kehräänsä hivenenkään vertaa.
Ensimmäistä kertaa paistoi heidän silmiinsä keskiyön aurinko.
KOLMASTOISTA LUKU
FORT ESPERANCE
Linnavarustuksen asema oli lopullisesti määrätty. Ei missään muualla saattanut olla sopivampaa paikkaa kuin tämä luonnostaan tasainen alue Bathurstin niemen takapuolella, lammen itäisellä rannalla. Jasper Hobson päätti siis heti aloittaa valmistelut päärakennusta varten. Sillä välin oli kunkin järjestettävä olonsa miten kuten mielensä mukaan, ja rekiä käytettiin kekseliäästi tilapäisen leirin laatimiseen.
Miestensä taitavuuteen luottaen luutnantti muuten laski ehtivänsä saada ainakin kuukaudessa päärakennuksen pystyyn. Siitä piti tulla kyllin tilava, voidakseen tilapäisesti majoittaa seiniensä sisälle ne yhdeksäntoista henkeä, jotka kuuluivat retkikuntaan. Myöhemmin ennen kovia pakkasia, rakennettaisiin, jos aikaa riittäisi, yhteisasumukset sotamiehiä varten ja varastoaitat turkistavarain säilyttämiseksi, Mutta Jasper Hobson ei olettanut töiden voivan täysin valmistua ennen syyskuun loppua. Ja syyskuun jälkeen pitkät yöt, huonot säät, talven ensimmäiset pakkaset keskeyttäisivät väkisinkin kaiken työnteon.
Kymmenestä sotamiehestä, jotka kapteeni Craventy oli retkikuntaan valinnut, kaksi oli nimenomaan metsästäjiä, nimittäin Sabine ja Marbre. Muut kahdeksan käyttelivät yhtä näppärästi kirvestä kuin tuliluikkua. Ne olivat, kuten merimiehet, nasevia ja tietäviä kaikessa. Mutta tällä erää heitä oli käytettävä enemmän työ- kuin sotamiehinä, sillä pitihän rakentaa varustus, jonka kimppuun ei vielä mikään vihollinen ajatellut hyökätä. Petersen, Belcher, Rae, Garry Pond, Hope, Kellet olivat taitavia ja innokkaita kirvesmiehiä, joita skotlantilainen MacNap, Stirlingistä kotoisin, sangen taitava talojen ja laivojenkin rakentaja, osaisi johtaa. Työkaluja ei puuttunut; kirveitä, talttoja, poria, nävereitä, höyliä, sahoja, moukareita, alasimia, vasaroita, hohtimia, pihtejä, purasimia j.n.e. oli riittämään asti. Yksi miehistä, Rae, ammatiltaan seppä, osasi pienessä, kuljetettavassa pajassaan itse tehdä kaikki pultit ja naulat, vaarnat ja karat, kierteet, ruuvit ja mutterit, mitä rakennustyössä tarvittiin. Työmiehissä ei ollut yhtään muuraria, mutta eipä ollut tarvistakaan, sillä kaikki pohjoisten seutujen kauppatalot ovat puusta, Onneksi Bathurstin niemen tienoilla ei ollut puutetta puista, mutta eräs erikoisuus, jonka Jasper Hobson oli jo huomannut, ansaitsee mainita, nimittäin ettei yhtään kalliota, ei ainoatakaan kiveä ollut tavattavissa koko seudulla, yhtä vähän liuska- kuin mukulakiviä. Multaa, hiekkaa vain, ei mitään muuta. Rannalle oli kasaantunut lukematon määrä tyrskyjen särkemiä simpukoita ja merieläinkasveja, n.s. zoofyyttejä, etupäässä merisiilejä ja meritähtiä. Mutta niinkuin luutnantti oli mrs Paulina Barnettille huomauttanut, siellä ei ollut ainoatakaan kiveä, ei limsiön palasta, ei graniittimuruakaan. Itse niemi oli muodostunut vain nuhean mullan kasautumisesta, jonka jotkin kasviaineet sitoivat löyhästi yhteen.
Tänä päivänä iltapuolella Jasper Hobson ja työnjohtaja MacNap lähtivät valitsemaan päärakennuksen paikkaa Bathurstin niemen juurelle ulottuvalla tasangolla. Siellä käsin saattoi silmäillä koko lammen ja länteen päin leviävät alueen yli parinkymmenen kilometrin päähän. Oikealla vähintään kuuden kilometrin päässä, kohosi melko korkeita rantapenkereitä, jotka etäisyys häivytti osaksi sumuun. Vasemmalle levisi päinvastoin suunnattoman laajoja tasankoja, joita talvisaikaan ei lainkaan saattanut erottaa järven ja meren jäätyneistä pinnoista.
Kun paikka oli saatu valituksi, suunnittelivat Jasper Hobson ja työnjohtaja MacNap mittanuoralla rakennuksen pohjapiirroksen. Se oli suorakaide, jonka pituus oli kuusikymmentä jalkaa ja leveys kolmekymmentä. Talon julkisivu saisi niinmuodoin kuudenkymmenen jalan pituuden, ja siihen tulisi neljä aukkoa: yksi ovi ja kolme ikkunaa niemen puolelle, sisäpihaan päin, ja neljä ikkunaa lammen puolelle. Ovi, sensijaan että se sijaitsisi takasivun keskellä, sovitettaisiin liki vasenta nurkkaa, joten talossa olisi mukavampi asua. Sellainen järjestely näet ei sallisi kylmän ulkoilman niin helposti tunkeutua viimeisiin, asumuksen toisessa päässä oleviin huoneisiin asti.
Luutnantin ja rakennusmestarin suunnittelema huonejärjestys oli tämmöinen: ensimmäinen huone eteinen, kahdenkertaisella ovella suojattu tuulenpuuskilta; toinen huone keittiö, joka ei laskisi ulkoilman kosteutta asuinhuoneisiin; kolmas huone avara pirtti, jossa aterioitaisiin yhteisesti; neljäs huone jaettaisiin useampiin pikkusuojiin, ikäänkuin laivanhytteihin.
Väliaikaisesti asuisivat sotamiehet isossapirtissä, jonka perälle laitettaisiin makuulavat. Luutnantti, mrs Paulina Barnett, Thomas Black, Madge, mrs Joliffe, mrs MacNap ja mrs Rae majoitettaisiin neljännen osaston pikkusuojiin. Aluksi asuttaisiin siis vähän ahtaanpuoleisesti, mutta sitä asiain tilaa ei kestäisi kauan, sillä kohta kun sotamiesten asuinrakennus olisi valmis, jäisi päärakennus yksinomaan retkikunnan päällikön, hänen kersanttinsa, mrs Paulina Barnettin, hänen uskollisen seuratoverinsa Madgen sekä tähteintutkija Thomas Blackin käytettäväksi. Ehkäpä sitten voitaisiin neljäs osasto jakaa vain kolmeksi kamariksi ja hävittää pikkusuojat, sillä onhan eräs sääntö, jota talvehtijain ei tule koskaan unohtaa: "sopet pois!" Sopet ja nurkat ovat näet oikeita jääpesiä; väliseinät haittaavat asianmukaista tuulettamista, ja kosteus, muuttuen tuota pikaa lumeksi, tekee suojat kehnoiksi asua, jopa perin epäterveellisiksikin, tuottaen mitä vaikeimpia tauteja niille, jotka semmoisissa oleskelevat. Niinpä merenkulkijat, valmistuessaan talvehtimaan jäiden keskelle, järjestävät laivansa sisäpuolen yhdeksi ainoaksi avaraksi suojaksi, jossa koko miehistö, upseerit ja matruusit, asuvat yhdessä. Mutta Jasper Hobson ei, helposti ymmärrettävistä syistä, voinut niin järjestää.
Tästä vielä olemattoman rakennuksen ennakkoselvityksestä käynee ilmi, että tulevan linnavarusteen päärakennus olisi yksikerroksinen, jonka yllä kohoaisi laaja, veden juoksun helpottamiseksi jyrkästi nouseva katto. Lunta karttuisi kyllä sittenkin katolle, ja siihen kerran kasautuneena tuottaisi kohtalaisen hyödyn, tiivistämällä asunnon ilmanpitäväksi ja siten säilyttämällä sisälämmön pysyväisessä astemäärässä. Lumihan on luonnostaan hyvin huono lämmönjohtaja, mikä ominaisuus arktisissa seuduissa on tärkeäarvoinen, se kun estää sisälämmön pääsemästä ulos. Katolle pystytettäisiin kaksi savupiippua, toinen keittiön, toinen isonpirtin uunia varten, jonka tulisi pitää lämpöisenä myöskin neljännen osaston pikkusuojat. Kaiken kaikkiaan, rakennuksesta ei tulisi mitään arkkitehtitaidon mestariteosta, mutta se täyttäisi mahdollisimman parhaiten asuttavuuden ehdot. Ja mitäpä muuta siltä voi vaatiakaan? Siinä synkässä hämäryydessä, keskellä lumipyryjä. puoliksi hankiin ja jäihin haudattuna, perustuksistaan alkaen harjalle saakka lumesta valkoisena talvehtijain talo näyttäisi umpeenpeittyneine piirteineen ja tuulessa törröttävine savupatsaineen varmaankin niin oudolta ja eriskummaiselta ja samalla niin kolkolta ja surkealta, että se taiteilijan silmään varmaankin jättäisi lähtemättömän vaikutuksen.
Uuden rakennuksen suunnitelma oli valmis. Käytännöllistä suoritusta vain puuttui. Se olisi mestari MacNapin ja hänen miestensä asia. Samalla aikaa kun rakennusmiehet tekisivät työtänsä, olisi metsästäjien toimittava elintarpeiden hankinnassa, joten ei keltään puuttuisi hommaa eikä ei kenenkään olisi pakko aikaansa jouten viettää.
Työmestari MacNap ryhtyi aluksi valitsemaan rakennustansa varten soveliaita puita. Hän tapasi mäkirinteellä aimo joukon petäjiä, jotka olivat hyvinkin Skotlannin petäjien näköisiä. Ne olivat keskikokoisia ja hankkeilla olevan talon rakentamiseen varsin kelvollisia. Eikä vain yksin seinähirsiksi, vaan niistä oli saatavissa ainesta laudoiksi, lankuiksi, parruiksi, orsiksi, ylipäänsä kaikeksi, mitä semmoisen rakennuksen seinien, permantojen, laipioiden, kattojen, väliseinien, niskahirsien, vuoliaisten, kattopaanujen ja muun tekoon tarvittiin.
Työmestari MacNap valikoi mahdollisimman suorarunkoisia puita, jotka hakattiin poikki jalan korkeudelta maasta. Niitä kaadettiin jokunen sata, jotka sitten karsittiin ja muutoin sanottavasti sen enempiä veistelemättä paloiteltiin kahdenkymmenen jalan pituisiksi. Semmoisina ne vedätettiin koirilla metsästä rakennuspaikalle. Se työ suoritettiin muutamissa päivissä.
Sillä välin rakennuksen paikka ensin huolellisesti tasoitettiin, sitten mullan ja hiekan sekainen maaperä juntattiin kiinteäksi. Paikalla kasvanut lyhyt ruoho ja vaivaispensaat oli sitä ennen poltettu, joten kertyneestä porosta tuli tiivis, kosteutta läpäisemätön pintakerros. Näin MacNap sai rakennustansa varten sileän ja kuivan perustan, jolle hän laski salvoksensa ensi hirsikerrat.
Kun alkutyö näin oli suoritettu, pystytettiin kuhunkin nurkkaan ja myös väliseinien kulmauksiin parrut. Sittenkun niiden päät oli tulessa korvennettu, upotettiin ne muutamia jalkoja syvälle maahan. Kun parrut olivat pystyssä paikoillaan, liitettiin ne poikittaisparruilla lujasti kiinni toisiinsa sekä alhaalta että ylhäältä, sovitettiinpa määrätyille kohdille parrujen väliin myöskin ovi- ja ikkuna-aukkojen pielustat, lyhyesti sanoen, kyhättiin vankka rakennusrunko, jonka seppä Rae takomillansa rautakiskoilla, pulteilla ja ruuveilla erinäisistä kohdista vielä asianmukaisesti lujitti. Tähän valmiiseen runkoon tehtiin sitten pystyhirsistä seinä tavallisen rakennusmenetelmän mukaan. Mutta semmoisenaan seinät eivät tietenkään olisi olleet tarpeeksi tiiviit ja ilmanpitävät. Ne olivat tilkittävät. Tilkkeenä käytettiin tappuroiden sijasta eräänlaista kuivaa sammalta, jota Bathurstin niemen koko itäinen rinne oli täynnä. Sammal iskettiin hirsien väliin rautataltoin ja nuijin, ja rakennusmestari MacNap käski vielä sivellä joka sauman moneen kertaan kuumalla tervalla, jonka valmistamiseen tarvittavaa raaka-ainetta mäkirinteen petäjät tarjosivat yltäkylläisesti. Kun sitten lattiain ja laipioiden teon vuoro tuli, tilkittiin ne samalla tavalla. Siten kyhätyt seinät, lattiat ja laipiot olivat täysin läpäisemättömät, ja niiden paksuus oli takeena talven tuulia ja pakkasia vastaan. Lopuksi valmistettiin vankkojen niskahirsien ja vuoliaisten varaan lujarakenteinen, melko jyrkkä paanukatto, joka sekin sai osaksensa asianmukaisen tervasivelyn.
Ovi ja molemmilla kylkiseinillä sijaitsevat ikkunat olivat kyllä kömpelösti tehdyt, mutta sensijaan vankat. Ikkunoiden pikku ruudut eivät olleet sen häävimpää ainetta kuin kellertävää, töintuskin läpinäkyvää, sarvimaista kalanliimaa, mutta semmoiseen piti tyytyä. Eikä niiden heikosta valon läpäisemisestä sanottavaa haittaa ollutkaan, sillä kauniina vuodenaikana ikkunoita oli ilmanvaihteen tähden pidettävä myötäänsä auki, mutta syys- ja talvisaikaan ei arktisen yön pimittämältä taivaalta ollutkaan mitään valoa odotettavana. Silloin ikkunat olivat ja niiden täytyikin olla tarkoin suljettuina paksuilla, vankasti raudoitetuilla luukuilla, joiden oli kestettävä vihaisimmatkin puuskat.
Talon sisällä saatiin kaikki tuota pikaa kuntoon. Eteiseen laitettiin kaksinkertainen ovi, jolla tavoin saatiin aikaan, että tulijat ja menijät saattoivat siirtyä välilämmön kautta ulkolämmöstä sisälämpöön ja päinvastoin. Näin ei myöskään purevan kylmä ja kostea tuulenviima päässyt suoraan huoneisiin asti. Fort Reliancesta oli muuten tuotu mukana ilmapumppuja, joiden oli määrä toimia ilmanvaihtajina silloin, kun liian kovan pakkasen tähden ikkunoita ja ovia ei voitu pitää auki. Toisen pumpun piti ajaa turmeltunutta sisäilmaa ulos, ja toisen tarkoituksena oli tuoda raikasta ulkoilmaa sitä varten valmistettuun säiliöön, josta sitä tarpeen mukaan sitten jaettiin eri tahoille. Luutnantti Hobson osoitti kaikkea huolenpitoa tätä laitetta kohtaan, joka saattoi vastedes olla suureksi hyödyksi.
Keittiön huomattavin laite oli laaja valurautainen hellaluuni joka oli kuljetettu eri kappaleina Fort Reliancesta. Seppä Raella ei ollut siinä muuta tehtävää kuin liittää se kokoon, mikä oli helposti ja pian suoritettu. Mutta sensijaan torvet, joiden oli määrä johtaa ulos savu keittiön ja isonpirtin uuneista, vaativat enemmän aikaa ja kekseliäisyyttä. Ei näet voitu käyttää rautapeltisiä savupiippuja, ne kun eivät olisi kovinkaan kauan kestäneet päiväntasaustuulien puuskia; niinpä oli välttämätöntä käyttää jotakin kestävämpää ainetta. Useampien epäonnistuneiden kokeiden jälkeen Jasper Hobson, kun Bathurstin niemen seudut, kuten sanottu, selittämättömän oudosta syytä olivat kerrassaan kivettömät, päätti koettaa vielä muuatta keinoa. On jo mainittu, että hietarannikko oli täynnä simpukankuorikasoja.
"No niin", sanoi luutnantti Hobson rakennusmestari MacNapille, "me teemme savupiiput simpukankuorista!"
"Simpukankuorista!" huudahti rakennusmies.
"Niinpä niinkin, MacNap", vastasi Jasper Hobson, "mutta murskatuista, kalkiksi poltetuista simpukankuorista. Kalkista valmistamme jonkunlaisia levyjä ja ladomme niitä kuin tiiliä."
"Olkoon menneeksi simpukankuorista!" vastasi rakennusmies.
Luutnantti Hobsonin aate oli hyvä, ja se pantiin kohta käytäntöön. Rannalla oli röykkiöittäin kalkkisimpukoita, joista tertiäärikauden alemman kerroksen kalkkikivi on muodostunut. Rakennusmies MacNap keräytti simpukan kuoria monta tynnyriä, valmistettiinpa jonkunmoinen kalkkiuunikin ja polttamalla erotettiin niistä se hiilihapposuoli, joka simpukoissa esiintyy. Siten saatiin muuraustyöhön tarvittava kalkki.
Kalkin valmistus kesti parisen viikkoa. Jos sanottaisiin, että Jasper Hobson ja MacNap saivat niin alkeellisella valmistustavalla kaunista ja kaikista vieraista aineista puhdasta kalkkia, joka veden kosketuksesta paisui hyvälaatuisen kalkin tavoin ja josta muodostui hyvästi sitova tahdas, niin ehkäpä liioiteltaisiin. Mutta kalkki oli semmoista, että sitä levyiksi laitettuna hyvin voitiin käyttää talon tulisijojen ja savupiippujen rakentamiseen. Muutamissa päivissä kohosi katonharjalle kaksi kartionmuotoista savupiippua, joiden paksuus kyllä takasi niiden kestämisen kaikkia tuulenpuuskia vastaan.
Mrs Paulina Barnett onnitteli luutnanttia ja rakennusmestari MacNapia vaikean työn hyvästä ja nopeasti suorituksesta.
"Kunhan vain teidän uuninne eivät savuaisi!" lisäsi hän nauraen.
"Savuavathan ne", vastasi Jasper Hobson merkitsevästi; "kyllä ne savuavat, sitä ette tarvitse epäilläkään. Kaikki uunit savuavat!"
Koko suuri rakennustyö oli täydelleen suoritettu kuukauden kuluessa. Elokuun 6 päivänä oli määrä viettää talon vihkiäisjuhla. Mutta mestari MacNapin ja hänen miestensä tehdessä työtä herkeämättä samosivat kersantti Long, korpraali Joliffe – sillä aikaa kun mrs Joliffe piti huolta ruoan valmistamisesta – sekä molemmat metsästäjät Marbre ja Sabine Jasper Hobsonin johdolla Bathurstin niemen tienoilla ristiin rastiin. He olivat silloin mielihyväkseen huomanneet, että siellä oli runsaasti sekä karva- että höyhenpeittoisia eläimiä. Varsinaista metsästystä ei vielä ollut järjestetty, ja metsämiehet koettivat etupäässä vain tutkistella metsästysmaita. Heidän onnistui kuitenkin saada elävältä kiinni muutamia villipeurapareja, joita he päättivät kesyttää. Ne antaisivat heille sitten vasikoita ja maitoa. Niinpä kiiruhdettiin sulkemaan ne paaluaitaukseen, joka oli laitettu puolensadan askelen päähän asumuksesta. Seppä Raen vaimo, joka oli intiaanitar, tunsi niiden hoidon ja saikin sen erityiseksi toimekseen.
Mrs Paulina Barnett, Madgen avustamana, tahtoi puolestaan ottaa haltuunsa talon sisäisen järjestelyn, ja pianpa nähtiinkin tämän älykkään ja hyvän naisen vaikutuksen jäljet monissa sellaisissa yksityiskohdissa, joihin Jasper Hobsonin ja hänen tovereittensa huomio luultavasti ei olisi koskaan tullut kiintyneeksi.
Tutkittuaan seudun hyvin monen kilometrin laajuudelta luutnantti havaitsi sen olevan avaran niemimaan, pinta-alaltansa muutamia satoja neliökilometrejä. Enintään seitsemän kilometrin laajuinen kannas liitti sen Amerikan mantereeseen ja ulottui Washburnin lahden pohjasta, idästäpäin, vastakkaisen rannan samanlaiseen kaarteeseen. Niemimaa, jolle luutnantti antoi nimen Viktorian niemimaa, oli varsin pian rajoiltaan määritelty.
Jasper Hobson halusi sitten tietää, mitä antimia lammella ja merellä olisi tarjottavana. Tuloksiin saattoi olla tyytyväinen. Lampi, joka oli matalahko, mutta hyvin kalainen, lupasi runsaasti lohenmulloja ja haukia ja muitakin suolattoman veden kaloja, joka ansaitsi ottaa huomioon. Pieni joki tarjosi sopivia tyyssijoja lohille, jotka kevyesti nousivat vastavirtaa, sekä mieluisia olinpaikkoja sätkytteleville salakoille ja kuoreille. Meren rantavesi tuntui olevan kaloista köyhempi kuin lampi. Mutta ajoittain näkyi ulapalla valtavia valaiden suihkuja; varmaankin ne riensivät pakoon Behringin valaanpyytäjäin väkäkeihäitä, eikä ollut mahdotonta, että joku noita isoja imettäväisiä joskus joutuisi erehdyksessä rantamatalikolle. Se olisi kai ainoa tapaus, joka saattaisi semmoisen elukan Bathurstin niemen irtolaisten saaliiksi. Mitä lännenpuoliseen rannikon osaan tulee, oli siellä tällä erää liikkeessä paljon hylkeitä; mutta Jasper Hobson antoi tovereillensa sen neuvon, etteivät turhanpäiten niitä ampuisi. Myöhemmin nähtäisiin, sopisiko sitä ehkä käyttää hyödyksi.
Elokuun 6 päivänä Bathurstin niemen siirtolaiset ottivat haltuunsa
uuden asumuksensa. Sitä ennen he yhteisen keskustelun jälkeen antoivat
sille hyväenteisen nimen, joka saavutti yksimielisen kannatuksen,
asumus tai pikemmin linnavarustus – siihen aikaan yhtiön kaukaisin
paikka Amerikan rannikolla – sai nimen Fort Espérance [= Toivo.
Suom.].Ja se seikka, ettei paikkaa nykyjään uusimmilla arktisten seutujen kartoilla tavata, johtuu siitä, että sitä odotti hirveä kohtalo läheisessä tulevaisuudessa, nykyaikaisen kartoitustyön suureksi vahingoksi.
NELJÄSTOISTA LUKU
MUUTAMIA RETKEILYJÄ
Uuden asumuksen sisustus edistyi joutuisasti. Makuulava isossapirtissä ei kohta ollut muuta vailla kuin nukkujia. Rakennusmies MacNap oli valmistanut laajan pöydän, tukevajalkaisen, paksupuisen ja vankkatekoisen, joka ei milloinkaan notkuisi runsaimpienkaan ruokien painosta. Pöydän ympärillä oli penkit samaa vankkaa tekoa ja kiintonaiset. Lisäksi muutamat siirrettävät istuimet ja kaksi isoa kaappia täydensivät tämän huoneen kaluston.
Perimmäinen osasto oli myös valmis. Paksut väliseinät erottivat sen kuudeksi kammioksi, joista ainoastaan kahteen viimeiseen tuli valoa rakennuksen etu- ja takaseinän ikkunoista. Joka kammiossa oli huonekaluja vain vuode ja pöytä. Mrs Paulina Barnett ja Madge ottivat yhdessä sen kammion, josta oli näköala järvelle päin. Jasper Hobson oli tarjonnut Thomas Blackille toista valoisaa, pihanpuolista huonetta, ja tähteintutkija oli heti ottanut sen haltuunsa. Hän itse taas, odottaessaan miestensä pääsyä uusiin omiin asumuksiinsa, tyytyi ruokasalin viereiseen puolipimeään koppiin, jonne häämötti valoa väliseinään avatusta "häränsilmästä." Mrs Joliffe, mrs MacNap ja mrs Rae puolisoineen saivat muut kammiot. Nämä kolme perhettä olivat keskenään hyviä ystäviä, ja olisi ollut synti heitä erottaa. Pikku siirtokunta oli muuten piakkoin saamassa uuden jäsenen, ja MacNap rohkeni jo eräänä päivänä kysyä, eikö mrs Paulina Barnett suvaitsisi kunnioittaa häntä suostumalla kummiksi vuoden lopulla. Siitä mrs Paulina Barnett sanoi olevansa erittäin mielissään.
Reet oli kokonaan tyhjennetty ja vuodetarpeet viety eri kammioihin. Ullakolle, jonne päästiin käytävän perällä olevia portaita myöten, kuljetettiin säiliöön kaikki kapineet, ruoka- ja ampumavarat, joita ei jokapäiväisessä käytössä yhtämittaa tarvittu. Talvivaatteet, varsisaappaat, päällysnutut, turkit ja turkistavarat pantiin siellä tilaviin kaappeihin kosteudelta suojaan.
Näiden ensimmäisten puuhien jälkeen luutnantti ryhtyi pitämään huolta talon vastaisesta lämpimänäpidosta. Hän käski hakata metsäisiltä rinteiltä melkoiset määrät polttopuuta, hyvin tietäen, että muutamina viikkoina talvella oli mahdotonta mennä ulkoilmaan. Hän arveli myös käyttää hyväksensä rannikolla oleskelevia hylkeitä, hankkiakseen niistä itselleen runsaan öljyvaraston, – sillä taistelu pohjolan pakkasta vastaan vaati mitä tarmokkaimpia varokeinoja. Hänen määräyksestään ja johdollaan laitettiin taloon huurun tiivistäjiä, sellaisia kojeita, joilla sisäinen kosteus muutetaan vedeksi erityiseen säiliöön.
Tämä tosiaan vaikealaatuinen lämmityskysymys askarrutti paljon luutnantti Hobsonia. Kerran hän virkkoi mrs Barnettille:
"Minä olen arktisten seutujen lapsi, minulla on jonkun verran kokemusta näistä asioista, ja ennen kaikkea olen paljon lukenut talvenvietosta perimmässä pohjolassa. Ei voisi koskaan ryhtyä liikoihin varokeinoihin, kun pitää viettää tämmöisessä seuduissa talvipakkasen aikaa. Niinpä on tarpeen huolehtia ennakolta kaikesta, sillä yksi ainoa unohdus voi tuottaa talvehtimisaikana auttamattoman onnettomuuden."
"Uskon teitä täydelleen, herra Hobson", vastasi mrs Paulina Barnett, "ja huomaan kyllä, että pakkanen saa teistä ankaran vastustajan. Mutta eikö elintarvekysymys näytä teistä yhtä tärkeältä?"
"Näyttääpä tietenkin, hyvä rouva, ja minä aionkin ruokavarastojemme säästämiseksi turvautua seudulta saatavaan riistaan. Muutamien päivien perästä, kunhan olemme tässä saaneet kaiken muun jotenkin järjestykseen, lähdemmekin siinä tarkoituksessa metsästämään. Turkiseläinten vuoro ja yhtiön varastoaittojen täyttäminen seuraa sitten tuonnempana. Sitäpaitsi nyt ei vielä muutenkaan ole aika metsästellä näätiä, kärppiä, kettuja ja sentapaisia. Niillä ei ole vielä talvikarvaa, ja nahat menettäisivät kaksikymmentäviisi prosenttia arvostaan, jos niitä tähän aikaan ruvettaisiin tallettamaan säilöön. Ei, rajoittukaamme aluksi varustamaan Fort Espérancen kauppa-asema ruokatarpeilla. Peurat, hirvet, wapitit, jos niitä on näille tienoille asti tullut, nepä vain nyt vetäkööt metsästäjiämme puoleensa. Ja tosiaan, kahdenkymmenen ihmisen ja kuudenkymmenen koiran elättäminen on jo semmoinen urakka, että siitä kyllä kannattaa ajoissa huolehtia!"
kaikesta näkyi, että luutnantti oli järjestyksen mies; hän tahtoi menetellä järjestelmällisesti, ja kunhan toverit häntä kannattivat, ei ollut epäilemistäkään, etteikö hän saattaisi vaikeaa yritystänsä hyvään loppuun.
Sää oli siihen vuodenaikaan melkein poikkeuksetta kaunis. Lumentulonaika ei alkaisi ennen viittä viikkoa. Kun päärakennus oli saatu valmiiksi, jatkatti Jasper Hobson siis rakennustöitä, ja laaja vaja kyhättiin koiravaljakkojen suojapaikaksi. Tämä "koiratarha" rakennettiin vuoren juurelle, jopa mäkirinteeseen kiinni, noin nelisenkymmentä askelta talon oikeanpuoliselta sivulta. Tulevat miehistön asumukset sijoitettaisiin koiravajaa vastapäätä, vasemmalle puolelle, kun sitävastoin varastoaitat ja ruutikellari joutuisivat aitauksen etusivun puolelle. Aitauksen Jasper Hobson päätti, ehkä liiankin harkitsevaisena, rakentaa ennen talven tuloa valmiiksi. Hyvä aitaus, lujasti maahan upotetuista teräväpäisistä paaluista rakennettu, turvaisi kauppa-aseman ei ainoastaan petojen ahdisteluilta, vaan myöskin ihmisten hyökkäyksiltä, jos joku vihollisjoukko, intiaaneja tai muita, aikoisi käydä kimppuun. Luutnantti ei ollut unohtanut niitä jälkiä, joita oli rannikolle jätetty noin kolmensadan kilometrin päähän Fort Espérancesta. Hän tunsi harhailevien metsästäjäin väkivaltaiset käytöstavat ja ajatteli, että joka tapauksessa oli parempi varustautua suojaan viholliskäden ulottuvilta. Aitauksen piiri vedettiin siis ympäri koko kauppa-aseman, ja molempiin etukulmauksiin järven puolelle ryhtyi MacNap rakentamaan puutornia vartiomiehille.
Jos oltiin vähänkään uutteria – ja kelpo työmiehethän tekivät työtä herkeämättä – oli mahdollista saada uudet rakennustyöt ennen talven tuloa loppuun.
Sillä välin Jasper Hobson pani toimeen useita metsästysretkiä. Hän lykkäsi muutamia päiviä tuonnemmaksi hyljeretkensä ja käänsi toimintansa etupäässä märehtiviä eläimiä kohtaan, joiden liha kuivattuna ja säilöönpantuna turvaisi linnan asukkaiden muonatarpeen huonon vuodenajan varalle.
Niinpä sitten elokuun 8 päivästä lähtien Sabine ja Marbre milloin kahden, milloin luutnantin ja kersantti Longin kanssa, samosivat joka päivä monien kilometrien laajuiset alat. Usein myöskin väsymätön mrs Paulina Barnett oli heidän mukanaan pyssyineen, jota hän käytteli taitavasti jäämättä siinä suinkaan jäljelle metsästystovereistaan.
Koko elokuu metsästettiin, ja retket olivat sangen tuottoisat, niin että muona-aitta täyttyi silminnähden. Ei haitanne mainita, että Marbre ja Sabine olivat perillä kaikista ovelista metkuista, joita näillä mailla sopi käyttää arkojen otusten, varsinkin ylen epäluuloisten villipeurojen pettämiseksi. Niillä on peräti hieno hajuaisti, ja suurta malttia ja kärsivällisyyttä kysyttiin niiden vainuamisen välttämiseksi. Toisinaan he houkuttelivat niitä ampumamatkan päähän asettamalla jonkun vaivaiskoivupensaikon yläpuolelle komean haarasarven, joka heillä oli tallella muistoesineenä edellisiltä metsästysretkiltä, ja peurat – tai "karibut", antaaksemme niille intiaaninkielisen nimen – lähestyivät metsästäjiä pahaa aavistamatta ja saivat sen maksaa hengellään. Useinpa myös eräs Sabinelle ja Marbrelle hyvin tunnettu ilmiantaja-lintu, kyyhkysen kokoinen päiväpöllö, kavalsi "karibuiden" pakopaikan. Se kutsui metsästäjiä äänellä, joka kuului kimakalta lapsen itkulta, ja täysin oikeutetuksi osoittautui intiaanien sille antama "opastaja"-nimi. Viitisenkymmentä peuraa kaadettiin. Niiden liha, leikeltynä pitkiksi hihnamaisiksi viipaleiksi, oli arvokasta muonaa ja vuota parkittuna oivallista kengiksi.
Karibut eivät olleet ainoat elukat, joita verotettiin elintarveaitan laskuun. Napamaan jänikset, jotka näillä seuduin olivat ihmeesti sikiytyneet, ottivat veronmaksuun sangen tehokkaasti osaa. Ne eivät muuten olleet niin turhamaisen arkoja jänisjusseja kuin eurooppalaiset sukuveljet, vaan tapattivat itseään kuin piloillaan. Ne olivat isoja, pitkäkorvaisia, ruskeasilmäisiä jyrsijöitä, turkki valkoinen kuin joutsenen untuva, ja painoivat viisi, jopa seitsemän kiloa. Metsästäjät ampuivat niitä suuren joukon, sillä niiden liha on todella mehevän maukasta. Niitä savustettiin sadoittain, jota paitsi mrs Joliffen taitavissa käsissä moni ristiturpa muuttui ylen herkulliksiksi piirakoiksi.
Mutta samalla kun ruokavarat tulevaa tarvetta varten kasvoivat, ei jokapäiväisenkään elatuksen vaatimuksia syrjäytetty. Niinpä käytettiin päivän aterioihin paljon samaisia jäniksiä, eivätkä metsästäjät, yhtä vähän kuin mestari MacNapin työmiehetkään olleet sellaista väkeä, joka olisi tuoreelle, maukkaalle metsänriistalle suutaan väännellyt. Mrs Joliffen laboratoriossa muodostui mainioista jyrsijöistä mitä erilaisimpia ruoanlaittotaidon tuotteita, ja näppärä pikku vaimo kunnostautui entistänsäkin enemmän, suureksi ihastukseksi korpraalille, joka lakkaamatta "keräili haaviinsa" kaikkialta hänelle ylistyksiä ja kitsastelematta niitä annettiinkin.
Muutamat vesilintulajit toivat myös miellyttävää vaihtelua päivittäiseen ruokalistaan. Puhumattakaan sorsista, joita lammen rannoilla vilisi, sopii mainita eräitä lintuja, joita ammuttiin lukuisat parvet paikoilta, missä kasvoi surkastuneita pajuja. Ne kuuluivat peltopyyn sukuun, eikä niiltä eläintieteellisiä nimiä suinkaan puuttunut. Niinpä kun mrs Paulina Barnett kysyi ensi kerran Sabinelta, mitä ne linnut olivat nimeltään, sai hän vastaukseksi:
"Intiaanit nimittävät niitä pajumetsoiksi, mutta meille eurooppalaisille metsästäjille ne ovat oikeita teerejä."
Todellisuudessa niitä olisi sanottu metsäkanoiksi mustapilkkuisine suurine pyrstöhöyhenineen. Se oli mainiota riistaa, joka ei vaatinut kypsyäkseen muuta kuin saada olla hetkisen aikaa kirkkaasti räiskyvän valkean paahteessa.
Erilaatuisen metsänriistan lisäksi luovuttivat syötävää osaltaan
myöskin lampi ja pikku joki. Ei kukaan osannut paremmin kalastaa kuin
tyyni, rauhallinen kersantti Long. Joko hän sitten heitti kalalle
tarjoksi syöttiongen taikka huitaisi vettä siimalla, jossa riippui
syötittömiä koukkuja. Kukaan ei voinut hänen kanssaan kilpailla
taitavuudessa tai mielenmaltissa – ellei sentään mrs Paulina Barnettin
uskollinen seuraneiti Madge. Kokonaista kaksi tuntia saattoivat nuo
kuuluisan Isaac Waltonin [kirjoittanut onkimisen käsikirjan, jota
Englannissa pidetään hyvin suuressa arvossa] kaksi oppilasta istua
toinen toisensa vieressä rannalla onkivapa kädessä, odotellen nykäisyä
ja virkkamatta toisilleen halaistua sanaa: mutta heidän sitkeän
itsepintaisuutensa ansiosta lampi ja joki antoivat joka päivän komeita
lohensuvun mallinäytteitä.Jokapäiväisillä retkillänsä, joita kesti elokuun loppuun asti, metsästäjät joutuivat usein tekemisiin myös vaarallisten eläinten kanssa. Jasper Hobson havaitsi hieman peloissaan, että näillä seuduilla oleili paljon karhuja. Oli todelta harvinaista, että olisi mennyt päivääkään, jolloin pari noita kauheita petoja ei olisi näyttäytynyt. Monta pyssynlaukausta lähetettiin peloittaville vieraille tervetuliaisiksi. Milloin ne sattuivat olemaan ruskeita karhuja, "Kirotun maan" seuduilla perin yleisiä, milloin taas jättiläiskokoisia napaseudun karhuja, joita ensimmäiset pakkaset varmaan suuremmissakin määrin ajaisivat Bathurstin niemelle. Ja niinpä talvehtimiskertomuksista nähdäänkin tutkimusretkeläisten ja hylkeenpyytäjien useita kertoja päivässä tapaavan samaisia petoja.
Marbre ja Sabine kohtasivat usein myöskin susilaumoja, jotka metsästäjäin lähestyessä pötkivät vinhaa vauhtia käpälämäkeen. Niiden kuultiin "haukkuvan", varsinkin jos ne olivat päässeet peuran tai wapitin kintereille. Ne olivat isoja harmaita susia, kolme jalkaa korkeita, pitkähäntäisiä, joiden turkki talven lähestyessä käy valkoiseksi. Näillä riistarikkailla seuduilla niiden oli helppo hankkia ravintonsa. Ei ollut harvinaista tavata eräillä metsäisillä paikoilla monisuisia maakuoppia, joihin ne kettujen tavoin piiloutuivat. Tähän aikaan, jolloin ne olivat runsaasti ravittuja, ne rodulleen ominaista raukkamaista pelkuruutta osoittaen pakenivat metsästäjää jo ennenkuin tämä oli niitä huomannutkaan. Mutta annappas kun nälkä rupesi ahdistamaan, kyllä silloin samaiset otukset saattoivat käydä lukumääränsä tähden peloittaviksi, ja kun niiden pesäkolot olivat siellä, eivät ne lähteneet seudulta pois edes talveksi. Eräänä päivänä metsästäjät toivat Fort Espéranceen hirvittävän ruman eläimen, jommoista ei mrs Paulina Barnett eikä tähtientutkija Thomas Black ollut ikänään nähnyt. Se oli Amerikan ahman näköinen, kämmenjalkainen otus, kauhean raatelias, vantteravartaloinen, matalajalkainen, käyräkyntinen ja hirveän vankkaleukainen, silmät hurjan tuimat, lautanen notkea, kuten kaikilla kissansukuisilla.
"Mikä kamala elukka tuo on?" kysyi mrs Paulina Barnett.
"Hyvä rouva", vastasi Sabine, ollen aina hieman opettavainen vastauksissansa, "skotlantilainen sanoisi teille, että se on 'guickhatch', intiaani, että se on 'okelkuhaugju', kanadalainen, että se on 'carcajou'..."
"Entä te muut?" kysyi mrs Paulina Barnett.
"Että se on ahma", vastasi Sabine, silminnähtävästi mielihyvillään, koska hän vastauksensa sai niin mukavan loppukäänteen.
Ahma tosiaan oli tuon eriskummaisen nelijalkaisen eläintieteellinen nimi, pelätyn yökulkurin; se majailee puiden koloissa ja vuorten onkaloissa ja on suuri majavien, myskirottien ja muiden jyrsijöiden hävittäjä, ketun ja suden ilmivihollinen, joiden kanssa se empimättä ryhtyy taisteluun saaliista, ylen kavala peto, ylen väkevä lihasvoimiltaan, ylen herkkävainuinen. Se liikuskelee korkeimmille leveysasteille saakka, ja lyhytkarvainen, talvella melkein musta turkki esiintyy huomattavan lukuisana yhtiön vientitavarain joukossa.
Retkeilyjen varrella otettiin yhtä tarkoin huomioon maan kasvisto kuin eläimistökin. Mutta kasvullisuus oli pakostakin vähemmän vaihtelevaa kuin eläinkunta, sillä eihän kasveilla, kuten eläimillä, ollut tilaisuutta siirtyä kehnoksi vuodenajaksi lauhkeampiin ilmastoihin. Petäjä ja kuusi oli tavallisin puu mäkirinteillä, jotka reunustivat lampea itäpuolella. Jasper Hobson huomasi myöskin muutamia "takamahakeja", eräänlaisia palsamipoppeleja, korkeita puita, joiden lehdet ovat puhjetessaan keltaiset, mutta muuttuvat syysmyöhällä vihertäviksi. Ne olivat harvinaisia, samoin kuin jotkut kitukasvuiset lehtikuusetkin, joita auringon vinot säteet eivät kyenneet kylliksi pitämään elinvoimissa. Eräänlaiset mustat kuuset menestyivät paremmin, semminkin rotkopaikoissa, joissa niillä oli suojaa pohjatuulilta. Sen puun kohtaaminen herätti tyytyväisyyttä, sillä sen lehtisilmikoista valmistetaan hyvin suosittua olutta, Pohjois-Amerikassa tunnettua nimellä "kuusiolut." Silmikoita kerättiin hyvä joukko ja vietiin Fort Espérancen ruokasäiliöön.
Muita puulajeja kasvoi siellä ainoastaan pensasmaisia, kahden jalan korkuisia vaivaiskoivuja, jotka ovat erikoisia ankaran ilmanalan kasveja, sekä seetrimetsikköjä, joista oli saatavissa mainiota polttopuuta.
Mitä tulee villikasveihin, jotka itsestään pistivät esiin kitsaasta maaperästä ja saattoivat kelvata ravintoaineeksi, oli niitä tienoolla perin harvoja lajeja. Mrs Joliffe, jota "käytännöllinen kasvioppi" kovasti veti puoleensa, oli tavannut vain kaksi kasvia, jotka kelpasivat keittiöön vietäviksi.
Toinen niistä, sipulimainen juurakko, vaikea tuntea, se kun pudotti lehtensä juuri kukkiessaan, ei ollut muuta kuin villi purjolaukka. Se antoi runsaan sadon munankokoisia mukuloita, jotka ymmärtäväisesti kyllä käytettiin vihanneksien vastikkeina.
Toista kasvia, kaikkialla Amerikan pohjoisissa seuduissa tunnettua nimellä "Labradorin tee", oli varsin runsaasti lammen rantamilla, pajukoiden ja sianpuolavarsikoiden vaiheilla, ja se oli napaseudun jänisten mieliruokaa. Siitä sopi keittää teetä, ja maustettuna muutamilla pisaroilla paloviinaa tai giniä se oli erinomaista juomaa; samainen kasvi kuivattuna ja talletettuna oli hyvänä säästönä Fort Reliancesta tuodulle kiinanteelle.
Mutta torjuakseen kasviravinnon puutetta Jasper Hobson oli varustanut mukaan jonkun määrän siemeniä, jotka otollisen hetken tultua kylvettäisiin. Ne olivat etupäässä suolaheinän ja kuirimon siemeniä, joiden keripukkia parantavat ominaisuudet olivat näillä leveysasteilla erittäin hyvään tarpeeseen. Oli syytä toivoa, että valitsemalla paikka, joka olisi suojassa tuimilta tuulilta, ne kun tulenliekin tavoin polttavat kaiken kasvullisuuden, kylvös saataisiin menestymään tulevaan vuoteen.
Joka tapauksessa oli uuden linnavarustuksen kotirohtolaan varattu myöskin keripukkilääkkeitä. Yhtiön itsensä toimesta oli mukana muutamia laatikoita sitruunia ja sitruunamehua, kallisarvoista ainetta, jota ilman mikään napamatkue ei voisi tulla toimeen. Mutta olihan tärkeätä pidellä näitä niinkuin muitakin varastoja säästeliäästi, sillä saattoihan tulla sarja huonoja aikoja, jolloin kaikki yhteys Fort Espérancen ja Etelän kauppatoimistojen välillä keskeytyisi.
VIIDESTOISTA LUKU
HYLKEIDEN OLINPAIKALLA
Syyskuun ensi päivät olivat tulleet. Kolmen viikon perästä, suotuisimmissakin tapauksissa, täytyisi keskeyttää työt. Piti siis kiiruhtaa. Hyväksi onneksi uudet rakennukset olivat nopeasti edistyneet. Mestari MacNap ja hänen miehensä tekivät vallan ihmeitä. Koiratarha oli pian vain viimeistä vasaranlyöntiä vailla, ja paaluaita seisoi pystyssä jo melkein ympäri koko varustuksen. Parhaillaan laitettiin porttikäytävää, josta oli pääsy sisäpihaan. Tämä aitaus tehtiin paksuista, teräväpäisistä, viisitoista jalkaa pitkistä paaluista ja oli edestä puolikuun muotoinen, mutta linnoitus järjestelmän täydennykseksi oli Bathurstin niemen kukkulakin varustettava. Kuten näkyy, luutnantti Jasper Hobson hyväksyi yhtäjaksoisen ympärysmuurin ja erillisten linnakkeiden järjestelmän. Mutta niemen varustamista odotellessa riittäisi paaluaitaus turvaamaan uudet rakennukset eläinten, vaikkei ihmisten salahyökkäykseltä.
Syyskuun 4 päivänä Jasper Hobson päätti lähteä rannikolle ampumaan hylkeitä. Olihan hankittava yksin tein sekä poltto- että valaistusaineksia ennen kovan ajan tuloa.
Hylkeiden olinpaikka oli parinkymmenen kilometrin päässä. Jasper Hobson ehdotti mrs Paulina Barnettille, että tämä lähtisi retkelle mukaan. Matkustajarouva suostui. Eipä sillä, että aiottu teurastus olisi häntä suurestikaan vetänyt puoleensa, vaan hän oli utelias näkemään maita ja tutustumaan Bathurstin niemen ympäristöihin, nimenomaan siihen rannikon osaan, joka rajoittui jyrkkiin rantakallioihin.
Luutnantti Hobson määräsi seuralaisikseen kersantti Longin ja sotamiehet Petersenin, Hopen ja Kelletin.
Matkaan lähdettiin kello kahdeksan aamulla. Kaksi kuuden koiran vetämää rekeä seurasi pienen joukon mukana ammuttujen hylkeiden kuljettamiseksi varustukseen. Reet olivat nyt tyhjät, ja luutnantti, mrs Paulina Barnett ja heidän seuralaisensa asettuivat niihin. Ilma oli kaunis, mutta matalat usvat taivaanrannalla läpäisivät seulan tavoin auringon säteitä, jonka kellertävä kiekko tähän vuodenaikaan hävisi muutamissa tunneissa näkyvistä.
Tämä osa rannikkoa, lännen puolella Bathurstin nientä, oli tasaista lakeutta, joka kohosi tuskin muutamia metrejä napameren pinnan yläpuolelle. Maanpinnan matala taso veti luutnantti Hobsonin huomiota puoleensa seuraavasta syystä.
Vuoroveden vaihtelut ovat arktisissa merissä melkoisen suuret; ainakin niistä kulkee sellainen maine. Monet merenkulkijat, jotka ovat niistä tehneet huomioita, niinkuin Parry, Franklin, molemmat Rossit, MacClure, MacClintock, ovat vuoksen aikana nähneet meren nousevan kaksikymmentä jopa kaksikymmentäviisikin jalkaa keskikorkeuden yläpuolelle. Jos se havainto on oikea – eikähän ollut mitään syytä epäillä tutkijain pysymistä totuudessa – niin luutnantti Hobsonin täytyi väkisinkin kysyä itseltään, kuinka oli ymmärrettävä, että valtameri kuun vaikutuksesta paisuneena ei saattanut tulvan valtaan rantamaata, joka oli niin vähän korkeammalla meren pintaa, kun ei mitään estettä, hiekkasärkkää tai muuta maan kohoumaa ollut veden leviämistä vastustamassa; kuinka oli mahdollista, että nousuvesi ei saattanut tulvilleen koko aluetta taivaanrannan kaukaisemmille rajoille saakka eikä sekoittanut järven ja jäämeren vesiä yhteen. Olihan ilmeistä, ettei sellaista tulvaa syntyisi eikä ollut koskaan syntynyt.
Sitä huomiota Jasper Hobson näet ei voinut olla tekemättä. Ja se saattoi hänen seurakumppaninsa vastaamaan, että, sanottakoon mitä tahansa, vuoroveden vaihtelut ovat kaiketikin jäämeressä tuntumattomat.
"Mutta, hyvä rouva", vastasi Jasper Hobson, "kaikki merenkulkijain tiedonannot päinvastoin ovat siinä kohden yhtäpitäviä, että vuoksi ja luode on napamerissä hyvinkin silmäänpistäviä, eikä ole otaksuttavaa, että heidän havaintonsa olisi väärä."
"No sitten, herra Hobson", jatkoi mrs Paulina Barnett, "selittäkääpä minulle, miksi valtameren aallot eivät peitä tätä maata, joka ei kohoa kymmentäkään jalkaa meren pakoveden yläpuolelle?"
"Voi, hyvä rouva!" huudahti Jasper Hobson, "siinähän minulla juuri on pulma. Minä en tosiaan tiedä, kuinka se on selitettävissä. Koko tämän kuukauden aikana, jonka olemme tällä rannikolla olleet, useinkin olen huomannut, että meren taso nousi tuskin jalkaakaan tavallisesta, ja melkein vannoisin, että viidessätoista päivässä, syyskuun kahdenteenkolmatta päivään mennessä, jolloin on päiväntasaus, toisin sanoen se hetki, jolloin ilmiö on korkeimmassa asteessaan, vedennousu Bathurstin niemen rantamilla ei ole puoltatoista jalkaa suurempi. Ja sepähän kohta nähdään."
"Entä selitys, herra Hobson, selitys tähän seikkaan, sillä kaikkihan tässä maailmassa on selitettävissä?"
"No niin", vastasi luutnantti, "selityksenä olkoon paremman puutteessa jompikumpi näistä: joko merenkulkijat ovat erehtyneet havainnoissaan, jota kylläkään en voi olettaa, kun on puheena sellaisia miehiä kuin Franklin, Parry, Ross ja muita heidän kaltaisiaan – taikka vuoroveden vaihtelut ovat tuntumattomat erityisesti juuri näillä tienoilla Amerikan rannikkoa, ehkä samoista syistä kuin muutamissa ahtaalle suljetuissa merissä, kuten Välimeressä, jonne yhtenäisten rannikoiden läheisyys ja salmien ahtaus estää Atlantin vesiltä avoimen pääsyn."
"Hyväksykäämme toistaiseksi jälkimäinen olettamus, herra Jasper", virkkoi mrs Paulina Barnett.
"Ei muukaan auta", sanoi luutnantti päätänsä pudistaen, "vaikka se ei tyydytäkään ja vaikka siinä tulee minua vastaan joku eriskummainen luonnon omituisuus, josta en voi saada selkoa."
Kello yhdeksän molemmat reet kiidettyään yhtämittaista sileää hiekkarantaa pitkin, saapuivat lahdelle, jossa hylkeet tavallisesti oleskelivat. Valjakot jätettiin taemmaksi, etteivät yllätettävät eläimet ennen aikojaan säikähtyisi. Kuinka kokonaan toisenlaista oli tämä seutu kuin Bathurstin niemen tienoot!
Rannikko oli siltä kohtaa, minne metsästäjät pysähtyivät, oikullisesti loville leikeltyä ja rosoreunaista, perin kouristunutta pitkin pituuttaan; tällä ominaisuudellaan se mitä ilmeisimmin paljasti tuliperäisen syntynsä, täysin eroten luonteeltaan niemen seuduista, jotka olivat vedenluomaista pohjasakkamuodostumaa. Päivänselvästi oli näitä seutuja ollut muovailemassa geologisten aikakausien tuli eikä suinkaan vesi. Kivi, joka kerrassaan puuttui Bathurstin niemeltä – sivumennen sanoen omituinen seikka, jota ei ollut helpompi selittää kuin että sieltä puuttui vuoroveden vaihtelu – esiintyi täällä epäsäännöllisinä lohkareina, syvälle maaperään iskeytyneinä kallioina. Kaikkialla tummalla hiekalla, keskellä rakkulamaisia laavan kappaleita, näkyi sinne tänne singonneita säpäleitä, kuuluen niihin alunamaisiin piihapposuoloihin, joiden yhteisenä nimityksenä on maasälpä ja joiden olemassaolo epäämättömästi osoitti, että rannikko ei ollut muuta kuin kiteytymisestä syntynyttä kerrostumaa. Sen pinnalla kimmelsi lukemattomia labradoriitteja, kaikenlaisia sirpaleita, joka välkähteli siniseltä, punaiselta, vihreältä, jotapaitsi siellä täällä näkyi hohkakiveä ja lasittunutta laavaa. Takalistolla kohosi kerroksittain korkeita rantakallioita, jopa kaksikinsataa jalkaa korkeita merenpinnasta lukien.
Jasper Hobson päätti kiivetä rantakallioiden huipulle saakka tutkiakseen maan koko itäisen osan. Hänellä oli siihen aikaa, sillä hylkeiden ampumisen aika ei ollut vielä tullut. Nähtiin vain muutamia pareja, jotka nousivat huvittelemaan rannalle, ja sentähden oli parasta odottaa, kunnes suurempia parvia alkaisi kokoutua, ja yllättää ne sitten levon aikana tai paremmin sanoen unessa, jota nauttimaan keskipäivän aurinko niitä houkuttelee. Luutnantti Hobson huomasi muuten, etteivät ne olleetkaan hylkeitä sanan varsinaisessa merkityksessä, kuten niiden oli sanottu olevan. Ne kuuluivat kyllä uimajalkaisten ryhmään, mutta ne olivat merihevosia ja merilehmiä, jotka eläintieteellisessä oppisanastossa muodostavat mursujen luokan ja tunnetaan yläkulmahampaistaan, pitkistä ylhäältä alapäin suunnatuista puolustusaseistaan.
Metsästäjät kiersivät pikku lahdelman, joka näytti olevan noille elukoille mieluinen paikka ja jolle he olivat antaneet nimen Mursulahti, ja nousivat rantakalliolle. Petersen, Hope, Kellet jäivät pienelle niemekkeelle pitämään silmällä mursuja sillä aikaa kun mrs Paulina Barnett, Jasper Hobson ja kersantti kävivät rantakallion huipulla, katsellakseen ympärillä olevaa seutua sadanviidenkymmenen tai kahdensadan jalan korkeudesta. Heidän ei pitänyt kadottaa näkyvistään kolmea toveriaan, joiden oli määrä sovitulla merkillä ilmoittaa, sittenkun mursujen kokous oli riittävän runsaslukuinen.
Neljännestunnissa luutnantti ynnä hänen seuratoverinsa ja kersantti olivat päässeet korkeimmalle huipulle. Sieltä he saattoivat mukavasti katsella silmiensä eteen leviävää seutua.
Heidän jalkojensa juuresta alkaen levisi ääretön meri pohjoiseen päin taivaanrantaan asti. Ei lainkaan maata näköpiirissä, ei kiintojäätä, ei jäävuoria. Meri oli kokonaan jäistä vapaa silmänkantamattomiin, ja luultavasti tällä leveysasteella osa Jäämerta oli yhtä vapaa laivakululle Behringin salmelle saakka. Kesäiseen aikaan yhtiön laivat niinmuodoin saattoivat helposti laskea luoteisväylää pitkin Bathurstin niemeen.
Kääntäessään katseensa länteen päin Jasper Hobson huomasi uuden seudun ja sai samalla selityksen niihin maanalaisten purkausten jätteisiin, joita rannikko oli täyteen ahdettu.
Noin viidentoista kilometrin päässä kohosi katkaistun kartion muotoisia tulivuoria, joita ei näkynyt Bathurstin niemeen, kun ne sieltä katsoen joutuivat rantatörmän peittoon. Ne piirtyivät melko sekavina taivasta vasten, ikäänkuin vapiseva käsi olisi vetänyt sinne rajaviivan. Katseltuaan niitä jonkun hetken tarkkaavasti Jasper Hobson osoitti niitä kersantille ja mrs Paulina Barnettille, ja sitten hän sanaakaan virkkamatta suuntasi katseensa vastapäiselle puolelle.
Idässä päin levisi näkyviin pitkä, säännöllisen tasainen rannikon reuna, joka ulottui Bathurstin niemeen asti. Hyvällä teatterikiikarilla olisi silmä voinut erottaa Fort Espérancen, jopa sinertävän savunkin, joka silloin varmaankin nousi mrs Joliffen keittiönuunista.
Taempana seutu tarjosi kaksi jyrkästi toisistaan eroavaa nähtävää. Idän ja etelän suunnassa liittyi niemeen useampien satojen neliökilometrien laajuinen tasanko. Rantatörmäin takana sitävastoin maa Mursulahdesta tulivuoriin asti oli hirvittävän kouristunutta ja osoitti selvästi olevansa maanalaisten purkausten luomaa.
Luutnantti tähysteli alueen eri osien välistä jyrkkää vastakohtaa; sanokaamme suoraan, se näytti hänestä kokolailla "eriskummaiselta".
"Arveletteko, herra Hobson", kysyi silloin kersantti Long, "että nuo vuoret tuolla läntisellä taivaanrannalla ovat tulivuoria?"
"Ei epäilemistäkään", vastasi Jasper Hobson. "Ne juuri ovat heitelleet tänne asti hohkakiviä, lasilaavaa, lukemattoman määrän labradoriittejä, eikä meidän tarvitsisi kulkea viittäkään kilometriä, survoaksemme jalkoinemme laavaa ja tuhkaa."
"Ja luuletteko, herra luutnantti, että tulivuoret ovat vielä toiminnassa?" kysyi kersantti.
"Siihenpä en pysty vastaamaan."
"Ei ainakaan tällä erää näy mitään savua niiden huipulta."
"Se ei vielä mitään todista, kersantti Long, onko teillä aina piippu hampaissa?"
"Ei", herra Hobson.
"No niin, Long, juuri samoin on laita tulivuorten. Eivät nekään aina savuttele."
"Ymmärrän, herra Hobson", vastasi kersantti Long, "mutta sitä minä tosiaan vähemmän ymmärrän, että tulivuoria on olemassa napaseuduilla."
"Kai niitä ei ole kovin lukuisasti", sanoi mrs Paulina Barnett.
"Eipä kylläkään", vastasi luutnantti, "mutta onhan niitä sentään joku määrä: Jean Mayenin saarella, Aleuteilla, Kamtshatkassa, venäläisessä Amerikassa, Islannissa; sitten etelässä Tulimaassa, Australian seuduissa. Tulivuoret ovat vain savupiippuja siinä suuressa keskustehtaassa, jossa maapallon kemialliset tuotteet valmistuvat, ja luulenpa, että kaikkien kappalten suuri Luoja on puhkaissut savutorvia kaikkialle, missä niitä tarvitaan."
"Se on varmaa, herra Hobson", vastasi kersantti, "mutta sittenkin, aatelkaas: navalle, tämmöiseen jääkylmään ilmastoon!"
"Mitä sillä väliä, kersantti, navoillako vai päiväntasaajalla! Sanonpa vielä enemmänkin: henkireikiä pitää olla napaseuduilla enemmän kuin millään muulla kohdalla maapalloa."
"Ja minkä vuoksi, herra Hobson?" kysyi kersantti hyvin ällistyksissään luutnantin väitteestä.
"Sentähden, että jos tuommoiset varaventtiilit aukeavat sisäisten kaasujen ponnistuksesta, tapahtuu se tietenkin semmoisilla paikoilla, missä maan kuori on ohuempi. No niin, koska maapallo on navoiltaan litistynyt, näyttää minusta luonnolliselta että... Mutta jopa näen Kelletin antavan merkkejä", jatkoi luutnantti, keskeyttäen perustelunsa. "Tahdotteko tulla mukaan, hyvä rouva?"
"Minä odottelen täällä, herra Hobson", vastasi matkustajarouva. "Mursujen teurastus ei minua todellakaan huvita."
"Hyvin ymmärrettävää", myönsi Jasper Hobson, "ja jos tahdotte yhtyä meihin tunnin perästä, niin palaamme yhdessä varustukseen."
Mrs Paulina Barnett jäi siis kukkulalle katselemaan sitä vaihtelevaa näköalaa, joka oli levinnyt hänen silmiensä eteen.
Neljännestunnin perästä Jasper Hobson ja kersantti saapuivat rannalle.
Mursuja oli siellä suuri joukko. Niitä oli hyvinkin satamäärä. Muutamia kömpi rantahiekalle lyhyillä räpyläjaloillaan. Mutta enimmäkseen ne olivat perheittäin ryhmittyneinä asettuneet jo nukkumaan. Yksi tai kaksi suurimmista, kolme metriä pitkistä harvakarvaisista ja väriltään punaisenhallavista urosmursuista näytti olevan valveilla ja toimittavan vartiopalvelusta muun lauman nukkuessa.
Metsämiesten täytyi lähestyä äärimmäisen varovasti, käyttämällä hyväkseen kallioiden ja maan epätasaisuuksien suojaa, ja koettaa saada muutamia mursuryhmiä saarroksiin sekä katkaista niiltä paluutie mereen. Maallahan sellaiset eläimet ovat kömpelöitä liikkumaan. Ne siirtyvät eteenpäin vain pienin hyppäyksin tai tehden selkäpiillään jonkunmoisia mateluliikkeitä. Mutta vedessä, oikeassa valtakunnassaan, ne ovat vikkeliä kuin kalat, pelättäviä uimareita, jotka usein saattavat takaa-ajavat purret vaaraan.
Jopa isot vahtimursut alkoivat epäillä. Ne tunsivat lähestyvän vaaran. Kääntelivät päätänsä. Vilkuilivat silmillään joka taholle. Mutta ennenkuin niillä oli aikaa antaa hälytysmerkkiä, ampuivat Jasper Hobson ja Kellet hyökäten toiselta puolelta, Petersen ja Hope toiselta, luotinsa viiteen mursuun, rientäen heti lopettamaan ne keihäillänsä, jolla välin muu lauma kiiruhti suinpäin mereen.
Voitto oli ollut helppo. Ne viisi, jotka saatiin, olivat isoa kokoa. Niiden puolustusaseiden luuaines oli kyllä vähän nystyräistä, mutta siitä huolimatta näytti olevan laadultaan ensiluokkaista; luutnantti Hobson pani kuitenkin suuremman arvon ja merkityksen sille seikalle, että niiden lihava rasvainen ruumis lupasi runsaasti öljyä. Aimo kiireellä nostettiin saaliit rekiin, ja koiravaljakot saivat niistä kuormaa tarpeekseen.
Kello oli siiloni yksi. Samassa mrs Paulina Barnett liittyi tovereihinsa, ja koko metsästysseurue lähti rantaa pitkin paluumatkalle Fort Espéranceen.
Sanomattakin on selvää, että paluumatka tehtiin jalkaisin kun reet olivat kuormaa kukkuroillaan. Ei ollut kuin viitisentoista kilometriä kuljettavana, mutta suoraa tietä. "Pitkä on mutkaton matka", sanoo englantilainen sananparsi, ja siinä on perää.
Niinpä metsästäjät matkan ikävyyttä hälventääksensä pakinoivat minkä mitäkin. Mrs Paulina Barnett puuttui usein keskusteluun, käyttäen noiden kelpo miesten erikoistietoja ja kokemuksia opikseen. Mutta eipä matka tahtonut ottaa luistaakseen. Valjakoille olivat mursukuormat raskasta vedettävää. Kovalla lumihangella olisivat koirat vajaassa kahdessa tunnissa katkaisseet välin, joka erotti Mursulahden Fort Espérancesta.
Monta kertaa täytyi luutnantti Hobsonin pysähtyä lepuuttamaan koiria, jotka olivat uupumaisillaan. Sepä antoi kersantti Longille aiheen sanoa:
"Olisivatpa nuo mursut kylläkin voineet valita leiripaikkansa vähän lähemmäksi linnoitustamme."
"Ei olisi lähempänä ollut soveliasta paikkaa", vastasi luutnantti päätänsä pudistaen.
"Miksi ei, herra Hobson?" kysyi mrs Paulina Barnett luutnantin vastausta kummastellen.
"Siitä syystä, että tuommoiset elukat oleskelevat vain loivasti viettävillä rantamilla, jossa voivat merestä noustessaan ryömiä kuivalle."
"Entä niemen ranta?"
"Niemen ranta", vastasi Jasper Hobson, "on jyrkkä kuin vallin seinämä. Siinä ei ole mitään loivempia paikkoja. Se on joka kohdasta äkkijyrkkä kuin veitsellä viilletty. Siinä ilmenee tämän seudun erikoisuus, joka on selittämätön, ja kun kalastajamme tahtovat niemen rannoilla kalastaa, täytyy heidän laskea pyydyksensä jopa kolmensadan sylen syvyyteen! Mistä syystä niin syvä jyrkänne? En tiedä, mutta luulen melkein, että muinaiseen aikaan on tapahtunut maanalainen purkaus, ja se on aiheuttanut ankaran repeämän, joka on erottanut rannikosta osan mannerta, vajottaen sen syvälle Jäämeren pohjaan."
KUUDESTOISTA LUKU
KAKSI LAUKAUSTA
Syyskuun ensi puolisko oli kulunut. Jos Fort Espérance olisi sijainnut itse pohjoisnavalla, toisin sanoen kaksikymmentä astetta korkeammalla leveysasteella, niin napavyö olisi sen jo käärinyt mustaan vaippaansa. Mutta seitsemännelläkymmenennellä leveyspiirillä aurinko vielä jatkoi kiertämistään taivaanrannan yläpuolella yli kuukauden ajan. Kumminkin lämpömäärä aleni jo tuntuvasti. Yöllä laskeutui lämpömittari yhteen pakkasasteeseen. Sinne tänne muodostui jo jääriitettä, joka päivän pitkään sentään vielä jaksoi sulaa. Lumipyryä sekaantui vesisateeseen ja tuulenpuuskiin. Huono vuodenaika oli nähtävästi jo lähellä.
Mutta kauppatoimiston asukkaat saattoivat pelotta sitä odottaa. Talteen kootut muonavarat riittäisivät koko ajaksi ja pitemmällekin. Kuivatun metsänriistan varasto oli kasvanut. Sitäpaitsi oli parikymmentä mursua tapettu ensin saatujen lisäksi. MacNap oli ennättänyt rakentaa hyvin suojaisan läävän kesytettyjä peuroja varten ja asuinrakennuksen taakse tilavan halkovajan. Talvi, toisin sanoen yö, lumi, jää, pakkanen, sai tulla milloin halutti. Oltiin valmiit ottamaan se vastaan.
Mutta linnavarustuksen asukkaiden tulevista tarpeista huolehdittuaan Jasper Hobson rupesi ajattelemaan yhtiön etuja. Tuli hetki, jolloin eläimet, saatuaan talviturkkinsa, muuttuivat kallisarvoisiksi. Aika oli otollinen niiden tappamiseen ampumalla, kunnes maa peittyisi tasaisesti lumeen ja voitaisiin ruveta käyttämään salakuoppia. Jasper Hobson järjesti siis metsästysretkiä.
Niin korkeilla leveysasteilla ei intiaaneilta, turkisasioimistojen tavallisilta hankkijoilta, ollut mitään avustusta metsästämisessä odotettavana, sillä ne pysyttelivät eteläisemmillä seuduilla. Luutnantti Hobsonin, Marbren, Sabinen ja parin kolmen heidän tovereistaan oli siis huolehtiminen metsästyksestä yhtiön lukuun, ja sen voi arvata, ettei heiltä hommaa puuttunut.
Majavia oli ilmoitettu nähdyn pienen joen sivuhaaran tienoilla, kymmenkunnan kilometrin päässä etelään päin varustuksesta. Sinne Jasper Hobson suuntasi ensimmäisen retkensä.
Ennen maksettiin majavan untuvasta neljäsataa frangia kilolta, siihen aikaan kun sitä yleisesti käytettiin hattuteollisuudessa; mutta vaikka untuvan käyttö on vähentynyt, niin itse nahat ovat turkismarkkinoilla sentään vielä korkeassa hinnassa, joka on yhä nousemaan päin, koska tämä säälimättömän hävityksen alainen jyrsijäsuku alkaa hävitä sukupuuttoon.
Metsästäjät, kuten sanottu, lähtivät ilmoitettuun paikkaan joelle. Siellä luutnantti osoitteli mrs Paulina Barnettin ihmeteltäväksi niitä nerokkaita töitä ja laitteita, joita majavat olivat tehneet järjestääkseen vedenalaisen asuinkylänsä mukavaksi. Siellä oli majavia satamääriä, jotka pesäkunnittain asuivat lisäjoen likelle kaivamissaan koloissa. Tähän aikaan ne olivat jo alkaneet rakentaa talvikyläänsä, ollen parhaillaan uutterassa työn touhussa.
Kapean joen poikki, virtavalle ja niin syvälle kohdalle, etteivät vedenalaiset olinpaikat jäätyisi kovimmallakaan pakkasella, olivat majavat rakentaneet padon; se kaareutui vastavirran puolelle ja pystyyn asetetuista seipäistä oli tehty luja aita, johon oli poikittain pujoteltu notkeita oksia ja karsittuja ohuita runkoja; siten saatu tiheä ristikkoaita oli muurattu ja iskostettu savipitoisella maalla, joka ensin oli jaloilla sotkettu tarkoitukseensa sopivaksi; muurauslapiona majava käytti leveää, vaakasuoraksi litistynyttä, soikeata, suomuntapaisten karvojen peittämää häntäänsä, päällystäen tasaisesti koko patorakennelman savikerroksella.
"Tuolla padolla", selitti Jasper Hobson matkustajarouvalle, "on ollut tarkoituksena antaa joelle pysyväinen vedentaso, ja se on sallinut majava-insinöörien rakentaa vastavirran puolelle noita pyöreämuotoisia majoja, joiden huippuja tuolla näette. Ne ovat lujasti rakennettuja, nuo majat; niiden risuista ja savesta tehdyt seinät ovat kaksi jalkaa paksut ja niiden sisälle mennään ahtaasta kolosta, joka on veden alla, niin että jokaisen asukkaan täytyy sukeltaa, kun se lähtee kodistaan tai sinne takaisin, mutta sepä takaakin sitten majavaperheelle täyden turvallisuuden kotonaan. Jos purkaisitte tuommoisen majan, niin näkisitte, että siinä on kaksi kerrosta, nimittäin alempi varastoaitta, johon on talletettu koko talven muonavarat, kuten oksat, kuoret, juuret, ja ylempi, johon asti vesi ei ulotu ja jossa itse isäntä pienen kotiväkensä kanssa asuu."
"Mutta enhän näe ketään näistä näppäristä eläimistä", sanoi mrs Paulina Barnett. "Olisiko ehkä kylän rakentaminen jätetty jo sillensä?"
"Ei", vastasi luutnantti Hobson, "vaan tällä erää työmiehet lepäävät ja nukkuvat, sillä ne tekevät työtä öisin, ja me yllätämme ne luolissaan!"
Ja todella niiden tavoittaminen olikin helppo asia. Satakunta saatiin tunnin kuluessa, niiden joukossa muutamia, joilla oli suuri kauppa-arvo, koska turkki oli ihan musta. Toisilla oli pitkä, kiiltävä silkkikarva, mutta hieman punaiseen vivahtavan kastanjan värinen, ja sen alla hieno tiivis, hopeanharmaa untuva. Metsästäjät palasivat varustukseen perin tyytyväisinä retkensä tulokseen. Majavannahat luetteloitiin hintansa mukaan ja pantiin säilöön nimellä "pergamentteja" eli nuoria majavia.
Koko syyskuu ja melkein puoliväliin lokakuuta tehtiin samanlaisia retkiä ja yhtä suotuisin tuloksin. Mäyriä saatiin myös, mutta vähän; niitä haeskeltiin nahkansa vuoksi, jota käytetään reunusteeksi kuormahevosen länkiin, ja myöskin karvansa tähden, josta tehdään harjoja ja siveltimiä. Nämä raatelevaiset – nehän näet ovat kuin pikku karhuja – kuuluvat Pohjois-Amerikalle ominaiseen n.s. carcajou-mäyrien sukuun.
Muutamat kissansukuiset eläimet, kuten ilvekset, vaativat tuliaseen käyttöä. Notkeat, vikkelät, karvaltaan vaaleanpunertavat, tummatäpläiset eläimet, joita peuratkin pelkäävät, ovat susi-ilveksiä, jotka puolustavat itseään urhoollisesti.
Mutta ei Marbre eikä Sabine ollut ensi kertaa ilveksen kimpussa, ja he surmasivat niitä kuutisenkymmentä kappaletta.
Muutamia melko kaunisturkkisia ahmoja otettiin hengiltä niinikään.
Kärppiä tavattiin harvoin. Nämä näädänsukuiset eläimet, kuten hillerit, eivät olleet vielä talvipuvussaan, joka on valkoinen, paitsi että hännänpäässä on musta pilkku. Niiden karva oli vielä punainen päältä ja harmaankeltainen alta. Jasper Hobson oli sentähden käskenyt tovereittensa säästää niitä tällä erää. Oli odotettava ja annettava niiden "kypsyä", käyttääksemme Sabinen sanantapaa, toisin sanoen vaaleta talvipakkasessa. Mitä hillereihin tulee, joiden metsästys on perin epämiellyttävää niistä lähtevän ilkeän löyhkän vuoksi, korjattiin niitä koko paljon joko ahdistamalla puunkoloista, joissa ne oleskelevat, taikka ampumalla puiden oksilta.
Erittäinkin metsästettiin näätiä. Tunnettua on, kuinka näiden raatelijain nahka on arvossapidettyä, vaikka tosin alempiarvoista kuin soopelin, jonka tuuhea turkki on talvella musta; mutta soopeli asustaa vain Euroopan ja Aasian pohjoisissa seuduissa Kamtshatkaan asti, ja kaikkien uutterimmin metsästelevät sitä siperialaiset. Kumminkin tavataan arktisen meren amerikkalaisella rannikolla näätiä, joiden nahat ovat vielä sangen arvokkaita, kuten esim. "Canadan näätiä", joilla on myös nimet wison ja pekan.
Nämä näätälajit eivät syyskuun aikana paljonkaan kartuttaneet toimiston turkisvaroja. Ne ovat perin vilkkaita ja vikkeliä otuksia, notkeavartaloisia ja pitkulaisia, minkä tähden niitä on ollut tapa sanoa "matomaisiksi." Ja todella ne osaavatkin venyttää itsensä matojen tavoin ja luikerrella hyvinkin ahtaiden reikien läpi. Ne siis, kuten voi arvata, saattavat helposti päästä vainoojiansa pakoon. Niinpä niitä talvisaikaan onkin paras pyydystää salakuopilla. Marbre ja Sabine eivät muuta odottaneetkaan kuin hetkeä, jolloin saisivat muuttaa itsensä kuoppapyydystäjiksi; kevään palatessa ei yhtiön varastoaitoissa olisi puutetta näädistä.
Lopettaaksemme niiden turkisten luettelo, joista Fort Espérance näiden retkeilyjen kautta rikastui, mainittakoon vielä sini- ja hopeaketut, joita Venäjän ja Englannin kauppamarkkinoilla pidetään kaikkein kallisarvoisimpina turkiseläiminä.
Yläpuolelle kaiken pannaan sinikettu, tunnettu eläintieteellisellä nimellä "isatis." Tämä kaunis, mustakuonoinen eläin on karvaltaan tuhan- tai tummanharmaa eikä suinkaan sininen, niinkuin nimestä päättäen luulisi; karva on hyvin pitkä, hyvin tuuhea, hyvin pehmeä ja sillä on kaikki ne ominaisuudet, jotka tekevät turkiksen kauniiksi: karvan pehmeys, kiinteys, pituus, tuuheus ja väri. Sinikettu on ehdottomasti turkiseläinten kuningas. Sen nahka maksaakin kuusi kertaa enemmän kuin mikään muu nahka, ja Venäjän keisarin päällysviitta, tehty kokonaan siniketun kaulanahoista, jotka ovat kaikkein kauneimmat, arvosteltiin Lontoon näyttelyssä v. 1851 kolmentuhannen neljänsadan punnan hintaiseksi.
Muutamia näitä kettuja oli näkynyt Bathurstin niemen seuduilla, mutta metsästäjät eivät saaneet niitä käsiinsä, sillä ne ovat ovelia, nopsaliikkeisiä, vaikeasti pyydystettäviä; sensijaan onnistuttiin saamaan hengiltä kymmenkunta hopeakettua, joiden karva on ihanan musta valkoisine pisteineen. Vaikka viimemainittujen nahka ei ole arvossa siniketun nahan vertainen, on se sentään vielä arvokas talja sekin ja korkeassa hinnassa Englannin ja Venäjän markkinoilla.
Yksi saaduista hopeaketuista oli komea eläin, kooltaan tavallista kettua vähän isompi. Sen korvat, olkapäät ja häntä olivat nokimustat, äärimmäinen hännän huippu ja kulmakarvojen päät olivat valkoiset.
Ne erikoiset olosuhteet, joissa tämä kettu tapettiin, ansaitsevat seikkaperäisen kertomisen, sillä niistä käy selville, ettei eräs luutnantin pelko ollut niinkään aiheeton ja että ne puolustusvarokeinot, joihin hän oli katsonut olevan syytä ryhtyä, olivat kylläkin paikallaan.
Syyskuun 24 päivän aamuna mrs Paulina Barnett, luutnantti, kersantti Long, Marbre ja Sabine olivat kahdella reellä menneet Mursulahteen. Edellisenä päivänä olivat näet muutamat retkikunnan miehet tavanneet ketunjälkiä keskellä kallioita, joiden välissä kasvoi vähäisiä pensaita, ja eräät merkit ilmaisivat selvästi, minne otukset olivat piiloutuneet. Metsästäjät pyrkivät kiihkoisesti käsiksi saaliiseen, joka lupasi heille runsaan vaivanpalkkion, ja pääsivät kun pääsivätkin tarkoituksensa perille. Kahden tunnin kuluttua heidän saapumisestaan makasi aika kaunis kettu maassa hengetönnä.
Nähtiinpä vilahdukselta vielä pari kolme samanlaista otusta. Metsästäjät jakaantuivat silloin niin, että Marbre ja Sabine työntyivät ketun jäljille ja luutnantti Hobson, mrs Paulina Barnett ja kersantti Long koettivat katkaista paluumatkan toiselta pulskalta repolaiselta, joka pyrki lymyämään kallioiden taakse.
Oli tietenkin käytettävä viekkautta kettua vastaan, joka painautui viisaasti maahan eikä jättänyt mitään ruumiinsa osaa luodille alttiiksi.
Puoli tuntia jatkui ahdistelu viemättä mihinkään tulokseen. Sillä välin oli otus saatu piiritetyksi kolmelta puolelta, ja neljännellä puolella oli meri. Se huomasi pian epäedullisen tilanteensa ja päätti pelastua siitä ihmeellisellä hypyllä, joka ei jättänyt metsästäjälle muuta neuvoa kuin ampua lennosta.
Kettu siis viskaantui erään kallionkielekkeen yli. Mutta Jasper Hobson piti varansa, ja juuri samassa hetkessä, kun otus vilahti varjona, hän tervehti sitä luodilla.
Silloin pamahti myös toinen laukaus, ja kettu kellahti kuolettavasti haavoittuneena maahan.
"Hurraa, hurraa!" huudahti Jasper Hobson. "Se on minun."
"Ja minun!" vastasi outo mies, astuen esiin ja painaen toisen jalkansa ketun päälle juuri kun luutnantti kurotti sitä kädellään.
Jasper Hobson hämmästyi ja peräytyi. Hän oli luullut toisen luodin tulleen kersantin pyssystä, ja nyt hän näki edessään tuntemattoman metsästäjän, jonka pyssynpiippu vielä savusi. Molemmat kilpailijat katsoivat toisiaan silmästä silmään. Silloin saapuivat paikalle mrs Paulina Barnett ja hänen toverinsa ja heti senjälkeen myöskin Marbre ja Sabine, samalla kun tusinan verta miehiä rantakallion takaa lähestyi outoa miestä, joka kumarsi kohteliaasti matkustajarouvalle. Mies oli kookasvartaloinen ja ulkonäöstä päättäen niitä "kanadalaisia metsäsissejä", joiden kilpailua Jasper Hobson niin erityisesti pelkäsi. Metsästäjä oli vielä siinä perinnäisessä puvussa, josta amerikkalainen romaaninkirjoittaja Washington Irving on aikoinaan antanut tarkan kuvauksen: hartioilla huppukauluksinen päällysviitta, sen alla raitainen pumpulipaita, jalassa leveälahkeiset verkahousut, nahkasäärykset ja kuusipeurannahkaiset tallukat, vyöllä tupakkakukkaro, piippu ja muutamia leiriytyessä tarpeellisia kapineita; sanalla sanoen, vaatetus oli puolittain sivistyneen, puolittain metsäläisen. Neljä hänen tovereistaan oli samanlaisessa puvussa kuin hän, vaikka ei niin siistissä. Kahdeksan muuta, jotka kuuluivat vartioväkeen, olivat chippewa-intiaaneja.
Jasper Hobson ei ollut erehtynyt. Hänellä oli edessään ranskalainen tai ainakin Kanadan ranskalaisten jälkeläinen la kukaties amerikkalaisten yhtiöiden asiamies, joka oli saanut toimekseen pitää silmällä uuden kauppatoimiston pystyynpanoa.
"Hyvä herra, tämä kettu on minun", sanoi luutnantti hetkisen vaitiolon jälkeen, jolloin vieras ja hän olivat tuijottaneet toistensa silmänvalkuaisiin.
"Se on teidän, jos sen olette ampunut", vastasi tuntematon hyvällä englanninkielellä, jossa tuntui hieman vieras korostus.
"Te erehdytte, hyvä herra", ehätti Jasper Hobson vastaamaan. "Tämä otus on minun siinäkin tapauksessa, että teidän luotinne eikä minun on sen tappanut!"
Halveksiva hymy tuli heti vastaukseksi tuommoiseen väitteeseen, kun siitä uhkui kaikki se vaativaisuus, jonk nojalla yhtiö piti ominaan Hudsonin lahden alueita Atlantinmerestä Tyyneenmereen asti.
"Te hyvä herra", virkkoi tuntematon viehättävästi pyssyynsä nojaten, "pidätte niinmuodoin Hudsonin lahden yhtiötä ehdottomana valtiaana koko tällä alalla pohjoista Amerikkaa?"
"Ilman vähintäkään epäilystä", vastasi luutnantti Hobson, "ja jos te, kuten otaksun, kuulutte johonkin amerikkalaiseen yhtiöön..."
"Saint-Louisin turkiskauppiaiden yhtiöön", täydensi metsästäjä kumartaen.
"Luulenpa", jatkoi luutnantti, "että teidän kävisi perin vaikeaksi näyttää asiakirjaa, jonka nojalla yhtiöllänne on etuoikeus mihinkään tämän alueen osaan."
"Asiakirjaa! Etuoikeutta!" toisti kanadalainen halveksivasti. "Nuo ovat niitä vanhan Euroopan sanoja, joilla on huono kaiku Amerikassa."
"Te ette olekaan nyt Amerikassa, vaan itse Englannin maankamaralla!" vastasi Jasper Hobson ylpeästi.
"Herra luutnantti", vastasi metsästäjä hieman kiivastuen, "tämä ei ole oikea hetki sellaiseen keskusteluun. Me tiedämme ja tunnemme jo kauan sitten, mitkä metsästysalueisiin nähden ovat Englannin vaatimukset yleensä ja Hudsonin lahden yhtiön erikseen; mutta minun luullakseni tapaukset ennemmin tai myöhemmin tasoittavat tätä asiaintilaa, ja että Amerikka muuttuu amerikkalaiseksi Magelhaesin salmesta pohjoisnavalle saakka."
"Sitä en usko minä", vastasi luutnantti Jasper Hobson.
"Oli miten oli, herra luutnantti", jatkoi kanadalainen, "minä ehdotan, että jätämme kysymyksen kansallisen puolen syrjään. Mitkä yhtiön vaatimukset lienevätkin, silminnähtävää on, että mantereen ja eritoten rannikon pohjoisimmilla seuduilla alue on sen, joka sen ensiksi ottaa haltuunsa. Te olette perustaneet kauppatoimiston Bathurstin niemeen; no niin, me emme metsästele teidän maillanne, ja te puolestanne kaiketi menettelette samalla tavoin meidän alueisiimme nähden, sittenkun Saint-Louisin turkiskauppiaiden yhtiö on pystyttänyt linnavarustuksen johonkin toiseen paikkaan Amerikan pohjoisten rajojen sisällä."
Luutnantin otsa rypistyi. Hän tiesi varsin hyvin, että Hudsonin lahden yhtiö läheisessä tulevaisuudessa kohtaisi vaarallisia kilpailijoita rannikolla asti, että sen vaatimuksista sulkea omistukseensa Pohjois-Amerikan kaikki alueet ei pidettäisi väliä ja että kilpailijain kesken syntyisi laukausten vaihtoa. Mutta hän käsitti myöskin, ettei tämä hetki ollut otollinen keskusteluun etuoikeuksista, eikä suinkaan mielipahakseen havainnut, että metsästäjä, sangen kohtelias mies muuten, johti keskustelun toiselle alalle.
"Mitä tulee asiaan, josta olemme eri mieltä", sanoi kanadalainen retkeilijä, "on sillä verrattain keskinkertainen merkitys, ja luulisinpa, että voimme sen ratkaista metsämiesten tavoin. Teidän ja minun pyssylläni on erilainen kaliberi, ja luotimme jälki on siis erotettavissa. Olkoon kettu sen meistä kahdesta, jonka luoti todella on sen surmannut."
Ehdotus oli oikea. Ammutun otuksen omistamista koskeva kysymys saisi sillä tavoin varman ratkaisun.
Ketun raato tarkastettiin. Se oli saanut ruumiiseensa kaksi luotia, siis molemmilta metsästäjiltä, toisen kylkeensä, toisen sydämeensä. Jälkimäinen luoti oli kanadalaisen.
"Otus on teidän, hyvä herra", sanoi Jasper Hobson, huonosti kätkien harminsa, nähdessään mainion saaliin siirtyvän vieraisiin käsiin.
Retkeilijä otti ketun, ja samassa kuin hänen olisi voinut luulla nakkaavan sen olalleen ja lähtevän sen kanssa matkaansa astahti hän mrs Paulina Barnettin eteen ja sanoi:
"Naisethan pitävät kauniista turkiksista. Jos he tietäisivät, kuinka vaivaloisten ponnistusten ja usein suurten vaarojenkin hinnalla ne saadaan, niin ehkäpä he olisivat niille vähemmän persoja! Mutta he pitävät niistä, ja sillä hyvä. Sallikaa minun siis, hyvä rouva, tarjota tämä teille kohtaamisemme muistoksi."
Mrs Paulina Barnett empi ottaa sitä vastaan, mutta kanadalainen metsästäjä oli tarjonnut ihanaa turkista niin herttaisesti ja niin hyvästä sydämestä, että kieltäytyminen olisi ollut loukkaus.
Rouva otti sen vastaan ja kiitti vierasta, joka kumarsi hänelle, sitten tervehti englantilaisia ja tovereittensa seuraamana katosi tuota pikaa rantakallioiden väliin.
Luutnantti ja hänen seuransa käänsivät kulkunsa Fort Espérancea kohti. Mutta Jasper Hobson asteli vakavissa mietteissä. Hänen huolenpidollaan perustetun uuden kauppatoimiston paikka oli nyt kilpailevan yhtiön tiedossa, ja kanadalainen retkeilijän kohtaaminen näytti hänelle vilahduksen niistä suurista vaikeuksista, joita tulevaisuus toisi mukanaan.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
TALVEN TULO
Oli päästy syyskuun 21 päivään, syyspäivän tasaukseen, toisin sanoen siihen ajankohtaan, jolloin päivä ja yö ovat yhtä pitkät koko maapallolla. Nämä valon ja pimeän peräkkäiset vaihdokset oli, kukin aikanaan, linnavarustuksen asukkaiden puolelta otettu tyytyväisin mielin vastaan. Niin nytkin, kun pimeyden valta oli vuorossa. He näet nukkuivat paremmin pimeän aikana. Ja silmällehän on pimeys levoksi ja virkistykseksi, saatuaan kestää muutamia kuukausia yhtämittaista auringonpaistetta.
Päiväntasauksen aikana ovat, kuten tiedetään, vuoroveden vaihtelut tavallisesti hyvin suuret, sillä kun aurinko ja kuu joutuvat samalle puolelle maata, vaikuttavat ne maahan yhteisin voimin, ja vuorovesi-ilmiö käy silloin tuntuvammaksi. Nyt oli siis tilaisuus huolellisesti tarkastaa, millaiseksi lähestyvä vuoksi muodostuisi Bathurstin niemen rannikolla. Jasper Hobson oli jo muutamia päiviä ennen pannut kuntoon jonkinlaisen mareografin eli vedenkorkeuden mittarin, saadakseen tarkan selon veden matalimmasta ja korkeimmasta tasosta. Mutta kuinka kävi: kaikista entisten havainnoitsijain tiedoituksista huolimatta hän sai vieläkin todeta, että auringon ja kuun yhteisvaikutus tuskin lainkaan tuntui siinä osassa Jäämerta. Nousu oli melkein mitätön – vastoin merenkulkijain tiedonantoja.
– Tässä on olemassa jotakin, mikä on siirtynyt luonnolliselta tolaltaan! – tuumaili luutnantti Hobson itsekseen.
Hän ei todellakaan tiennyt mitä ajatella. Mutta muut hommat vetivät hänen ajatuksensa toisaalle, eikä hän sitten pitkään aikaan koettanutkaan päästä selville tästä omituisesta seikasta.
Syyskuun 29 päivänä ilma muuttui tuntuvasti. Lämpömittari laski viiteen lämpöasteeseen. Taivas peittyi usvaan, joka pian liestyi vesisateeksi. Huono vuodenaika oli alulla.
Mrs Joliffe puuhaili kylvömaillaan, ennenkuin lumi ehtisi tulla ne peittämään. Oli syytä toivoa, että suolaheinän ja kuirimon elinvoimaiset siemenet paksun hangen peitossa kestäisivät ilmanalan kovuuden ja nousisivat keväällä taimelle. Monen eekkerin laajuinen ala oli etukäteen muokattu niemen kainaloon suojaisaan paikkaan, ja syyskuun loppupäivinä se siemennettiin.
Jasper Hobson ei huolinut odottaa kovien pakkasten tuloa, vasta sitten antaakseen tovereittensa pukeutua talvitamineisiin. Mielellään jokainen olikin valmis pukeutumaan vuodenajan vaatimusten mukaisesti villaisiin alusvaatteisiin, peurannahkaiseen päällystakkiin, hylkeennahkaisiin kaatioihin, karvalakkiin ja läpäisemättömiin saappaisiin. Sanottakoon myös, että samaan tapaan verhottiin huoneetkin. Puuseinät päällystettiin turkiksilla, ettei lämpömäärän aletessa syntyisi seinämille huurretta ja jäätä. Mestari Rae laittoi samaan aikaan paikoilleen tiivistäjät, joiden oli määrä koota tallelle ilmaan imeytyneet vesihöyryt ja jotka piti tyhjennettämän kahdesti viikossa. Uunivalkean käyttö oli järjestettävä ulkolämmön vaihtelujen mukaan niin, että huoneiden lämpö pysyi yhäti 10 asteessa. Muuten tiedettiin, että talo ennen pitkää peittyisi paksuun lumikerrokseen, joka tyyten estäisi sisälämmön menetyksen. Niillä keinoin toivottiin jaksettavan voitollisesti taistella talvehtijain kahta vaarallista vihollista, pakkasta ja kosteutta vastaan.
Lokakuun 2 päivänä oli patsas lämpömittarin putkessa yhä laskeutunut, ja ensi lumi peitti Bathurstin niemen seudut. Laimea tuuli ei synnyttänyt napaseutujen tavanomaisia tuulispäitä, joille englantilaiset ovat antaneet nimen "drifts." Niemi, linnavarustuksen ympäristö ja koko rannikko oli, kuten sanottu, yhtä tasaisesti valkoiseen vaippaan kietoutunut. Ainoastaan järvi ja meri, jotka olivat vielä sulat, erottautuivat tummine, likaisen harmaine väreineen muusta luonnosta. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi ensimmäisiä jäävuoria, joiden jyrkät muodot piirtyivät usvaista taivasta vasten. Luonto alkoi kokoilla aineksia, joista pakkanen piankin rakentaisi läpäisemättömän suojamuurin, kiinteän jääkentän.
Sula meren ja järven pinta rupesi muutoin jo vetäytymään jääriitteeseen, järvi ensimmäisenä. Laajoja harmahtavia läikkiä näkyi jo siellä täällä – selviä jäätymisen merkkejä, ja tyyni ilma suosi ja edisti jääkannen vahvistumista. Sillä välin laskeutui lämpömittari yön aikana yhdeksään pakkas-asteeseen, ja päivän valjetessa järvi oli jo yhtenä silkoisena pintana, joka olisi tyydyttänyt vaativaisintakin kilpaluistelijaa. Myöhemmin ilmestyi taivaanrannalle omituinen väri, jota valaanpyytäjät nimittävät sanalla "blink" ja joka johtuu jääkenttien heijastelusta. Ennen pitkää jäätyi merenselkä suunnattoman avaralta. Vähitellen tuli hajanaisten jäälauttojen kokoontumisesta laaja jääkenttä, joka juuttui kiinni rannikkoon. Mutta meren jääkenttä ei ollut järven kirkkaan jääpeilin näköinen, sillä aallonkäynti jäätymisen aikana oli rikkonut pinnan rosoiseksi. Siellä täällä kellui pitkiä, vaillinaisesti reunoistaan toisiinsa liittyneitä jääkaistaleita, muutamia noita uivia jää-lauttoja, joita nimitetään "ajojäiksi", ja toisin paikoin taas oli puristuksen vaikutuksesta syntynyt hyvinkin jyrkkiä röykkiöitä ja pullistumia, joista käytetään "ahtojään" nimitystä.
Muutamissa päivissä oli Bathurstin ja sen ympäristöjen ulkonäkö tyyten muuttunut. Mrs Paulina Barnett katseli yhtämittaisen ihailun vallassa tätä uutta näytelmää. Mitä kärsimyksiä, mitä rasituksia hänen matkustajasielunsa olisikaan ottanut kestääksensä sellaisten nähtävyyksien maksuksi! Mikä olisikaan suurenmoista, ellei tuo talvisen vuodenajan valtaustyö, kun pohjolan pakkanen ottaa pohjanperän seudut ankariin kouriinsa! Ei mikään maisema, ei mikään näköala, mitä mrs Paulina Barnett näihin asti oli katsellut, ollut enää entisen näköinen. Koko tienoo oli kuin toiseksi vaihtunut. Ihan uusi maa levisi silmien eteen, suurenmoisen alakuloisuuden maa. Yksityispiirteet hävisivät, ainoastaan maiseman päämuodot jäivät häämöittämään, nekin sumun samentamina. Se oli näyttämökoriste, joka oli satumaisen nopeasti vaihtunut edellisen sijalle. Ei mitään merta enää siellä, missä hiljattain vielä oli aava ulappa. Ei mitään kirjavia värejä mailla enää, häikäisevän valkoinen vaippa vain. Ei mitään metsiä eri puulajeineen enää, vaan huurteisten varjokuvien sekasotkua. Eikä enää säteilevää aurinkoa, vaan sumussa lyhyttä kaartansa myöten työläästi laahustava, kalpea kehrä, joka pysyi näkyvissä ainoastaan jonkun tuntikauden päivässä. Eikä enää selvää rajaviivaa meren ja taivaan välillä, vaan sensijaan loppumaton jono oikullisille särmille ja säröille kolhiutuneita jäävuoria läpimurtamattomana jäävyöhykkeenä, jonka luonto on rakentanut esteeksi navan ja sitä tutkimaan pyrkivien rohkeiden retkeilijäin välille.
Mihin keskusteluihin ja havaintoihin arktisen seudun muutokset antoivatkaan siellä aihetta! Thomas Black oli ehkä ainoa, joka ei välittänyt näytelmän ylevästä kauneudesta. Mutta mitäpä saattoi odottaakaan niin pinttyneeltä tähteintutkijalta, joka tähän asti tuskin lienee edes huomannut pikku siirtolan henkilökuntaan kuuluvansakaan? Oppinut herra eli ja toimi yksinomaan taivaallisten ilmiöiden tutkisteluissa; hän ei liikuskellut muualla kuin avaruuden autereisilla aloilla eikä erkaantunut tähdestä muutoin kuin toiseen tähteen mennäkseen. Mutta tapahtuipa äskettäin, että hänen taivaansa sulkeutui umpeen, että tähtisikermät kätkeytyivät hänen näkyvistään, että läpäisemätön sumuharso levisi taivaanlaen ja hänen välillensä. Silloin hän tulistui. Mutta Jasper Hobson lohdutti häntä lupauksella, että ennen pitkää tulisi kauniita pakkasöitä, erittäin sopivia tähtitieteellisille havainnoille, revontulia, kuunkehiä ja muita napaseutujen ilmiöitä, joita hänen kannattaisi ihmetellä.
Sillä välin lämpömäärä pysyi siedettävänä. Ei käynyt tuuli, ja tuulihan juuri pakkasen tekee niin purevaksi. Metsästystä jatkettiin siis vielä muutamia päiviä. Uusia turkiksia kasautui kauppatoimiston aittoihin, uusia elintarvemääriä ahtautui varastohuoneisiin. Lämpöisempiin ilmanaloihin muuttavia suuria peltopyy- ja ptarmiganiparvia tavattiin paljon; niinmuodoin ei tuoreesta ja terveellisestä lihasta ollut puutetta. Seudulla liikkui runsaasti napaseudun jäniksiä uusissa talviturkeissaan. Niiden tepastelut lumella olivat helposti tunnettavia, ja tuotapikaa oli satamäärä näitä jyrsijöitä korjattu talteen siirtolan muonavara-aittoihin.
Niinikään nähtiin suurissa parvissa viheltäjäjoutsenia, Pohjois-Amerikan kauniita lintulajeja. Metsästäjät ampuivat niitä muutamia pareja. Ne olivat komeita lintuja, pituudeltaan neljä viisi jalkaa, höyhenpeitto valkoinen, pää ja kaulan yläosa kuparinväriset.
Ne olivat matkalla vieraanvaraisempaan vyöhykkeeseen hakemaan niitä vesikasveja ja hyönteisiä, joista ne elävät, ja lensivät tavattoman nopeasti, sillä ilma on niille yhtä luonnollista liikkuma-alaa kuin vesikin.
Toisiakin joutsenia, niin sanottuja "pasunajoutsenia", joilla on pasunaa muistuttava ääni, nähtiin isot parvet, muuttomatkalla nekin. Ne olivat valkoisia kuten viheltäjätkin, mutta vähän pienempiä kooltaan, jalat ja nokka mustat. Ei Marbrella eikä Sabinella ollut kylliksi onnea saada niistä edes muutamaakaan, mutta he tervehtivät niitä hyvin tarkoituksellisesti huutamalla: näkemiin! Ne tulevat tosiaan ensi kevättuulilla takaisin, ja siihen aikaan niitä on mitä helpoin pyydystää. Niiden nahka sekä sulka- ja untuvapeitto tekee ne metsästäjille ja intiaaneille erityisen halutuksi tavaraksi, ja muutamina suotuisina vuosina kauppatoimistot lähettävät niitä kymmenin tuhansin vanhan mantereen markkinoille ja saavat niistä puoli puntaa kappaleelta.
Näillä retkillä, jotka kestivät enää vain muutamia tunteja erällään, ja jota usein huono sää keskeytti, tavattiin alinomaa susilaumoja. Eikä ollut tarvis mennä kauaksi, sillä nälän kiihoittamina ne olivat tulleet rohkeiksi ja lähentelivät jo kauppatoimistoa. Niillä on herkkä hajuaisti, ja keittiön höyryt vetivät niitä puoleensa. Öiseen aikaan kuultiin niiden ulvovan kamalasti. Yksittäin ne ovat melko vähän pelättäviä, mutta saattavat joukoittain esiintyen käydä vaarallisiksi. Siksipä metsästäjätkään eivät muutoin kuin hyvin aseistettuina uskaltautuneet aitauksen ulkopuolelle.
Lisäksi karhut alkoivat olla hyvin hyökkäävällä päällä. Ei mennyt päivääkään, ettei niitä olisi huomattu useampiakin. Ja yön tullen ne uskalsivat lähetä ympärysaidan viereen. Muutamia saatiin ampumalla haavoitetuksi, ja ne pötkivät silloin loitommalle, punaten lunta verellään. Mutta lokakuun 10 päivään mennessä ei niistä vielä yksikään ollut luovuttanut metsästäjille lämpöistä, kallisarvoista turkkiaan. Muuten Jasper Hobson ei sallinut miestensä hyökätä näiden hirvittävien petojen kimppuun. Niitä kohtaan oli parempi pysyä puolustuskannalla; ehkäpä tulisi hetki, jolloin karhut nälän ahdistamina koettaisivat hyökätä Fort Espérancea vastaan. Silloin sopisi puolustautua ja hankkia muonaa samalla kertaa.
Muutamia päiviä ilma pysyi kuivana ja kylmänä. Lumen pinta oli kova ja hyvin mukava kävellä. Niinpä tehtiinkin joitakuita retkeilyjä rannikolle ja varustuksen eteläpuolelle. Luutnantti halusi tietää, olisiko Saint-Louisin turkiskauppiaiden asiamiesten poistumisesta, jos he näet olivat jättäneet alueen, mitään jälkiä tienoolla tavattavissa, mutta turhaa oli kaikki etsintä. Otaksuttavasti amerikkalaisten oli täytynyt peräytyä johonkin eteläiseen varustukseen talvikuukausia viettämään.
Kuulakkaita päiviä ei kestänyt pitemmältä, ja marraskuun ensimmäisellä viikolla tuuli kääntyi etelään, sää lauhtui ja rupesi satamaan kovasti lunta. Se peitti pian maan monta jalkaa paksulta. Joka päivä täytyi pitää rakennuksen lähistö puhtaana lumesta ja lapioida käytävät ulkoportille, vajaan, peuranavettaan ja koiratarhaan. Retkeilyt kävivät harvinaisemmiksi, ja milloin lähdettiin liikkeelle, täytyi käyttää lumikenkiä tai jonkunlaisia suksentapaisia hiihtimiä.
Mutta kun pakkanen on kovettanut hangen, kestää se hyvinkin miehenpainon ja suo jalalle tukevan pohjan, Liikkumiselle siitä ei silloin ole mitään haittaa. Sensijaan, kun lumi on pehmoista, on siinä mahdoton kävellä uppoamatta polveen asti. Semmoisessa tapauksessa intiaanit juuri käyttävät lumikenkiänsä.
Näihin kulkuneuvoihin luutnantti Hobson ja hänen toverinsa olivat perehtyneet, ja he pyyhälsivät niillä kuohkeassakin lumessa melkein kuin luistelija jäällä. Mrs Paulina Barnett oli jo myös sellaisiin jalkineisiin tottunut ja alkoi pian kilpailla joutuisuudessa toveriensa kanssa. Nopeita hiihtoretkiä tehtiin yhtä hyvin järvenjäällä kuin rantamaalla. Mentiinpä joskus useita kilometrejä merenkin jäätä pitkin, joka oli jo monen jalan paksuista. Mutta se matka oli väsyttävä, sillä jää oli rosoista, joka paikassa päällettäin kasautuneita jäälohkareita, ahtojäitä, joita täytyi kierrellä, ja kauempana jäävuorijono tai pikemmin valtava jääsärkkä, joka oli ylipääsemätön este, sillä sen harja kohosi viidensadan jalan korkeuteen. Omituisiin muotoihin yhteensulloutuneet jäävuoret olivat suurenmoisia katsella. Tuolla ikäänkuin kaupungin valkoisia raunioita pilareineen, muistopatsaineen, sortuneine linnavalleineen; täällä maanalaisen tulen mullistama seutu röykkiöineen, vuorijonoineen, huippuineen, haarautumineen, laaksoineen, sanalla sanoen kokonainen Sveitsi pelkästä jäästä. Muutamia viivästyneitä lintulajeja, kuten myrskypääskyjä, riskilöitä, oli korviasärkevine kirkumisineen vielä antamassa eloisuutta tälle yksinäisyydelle. Ahtojäissä nähtiin liikuskelevan isoja jääkarhuja ja häipyvän niiden häikäisevään valkoisuuteen. Eipä todellakaan matkustajarouvalta puuttunut vaikutelmia ja mielenliikutuksia. Ja hänen uskollinen seuralaisensa Madge jakoi ne kaikki hänen kanssaan. Kuinka kauaksi olivatkaan nämä molemmat joutuneet Intian ja Australian kuumista vyöhykkeistä!
Useita retkeilyjä tehtiin jäätynyttä valtamerta myöten, jonka paksu kansi olisi murtumatta kestänyt kuljettaa vaikka millaisia tykkejä tai kiviharkkoja. Mutta pian retket kävivät niin vaivaloisiksi, että niistä oli kerrassaan luovuttava. Lämpömäärä aleni niin kovasti, että vähinkin työ ja ponnistus sai aikaan hengästymisen, jota kukaan ei voinut sietää. Sitäpaitsi lumen valkoisuus rasitti tavattomasti silmiä, ja niiden oli ajan pitkään mahdoton kestää sen häikäisevää heijastusta, josta eskimoille aiheutuu lukuisia sokeutumistapauksia. Lisäksi tuli vielä eräs omituinen valon taittumisesta syntyvä ilmiö, joka sai aikaan että välimatkat, syvyydet, paksuudet eivät näyttäneet semmoisilta kuin ne todellisuudessa olivat. Kahden jäälohkareen väliä saattoi olla viisi kuusi jalkaa, vaikka se silmään näytti vain yhdeltä tai kahdelta jalalta. Sellaiset näköharhat aiheuttivat varsin useita ja toisinaan varsin valitettaviakin kuperkeikkoja. Lokakuun 14 päivänä näytti lämpömittari 20 astetta pakkasta, joka tuntui koko jäätävältä, kun samalla kävi sangen vihainen viima. Ilma oli niin pistävä kuin olisi se täynnä neulankärkiä. Kuka tahansa ulkosalla liikkuja olisi palelluttanut itsensä pilalle, ellei hänen olisi onnistunut sisälle päästyään saada paleltuneessa jäsenessä verenkiertoa toimeen hieromalla sitä lumella. Monet kauppasiirtolan asukkaista, muiden muassa Garry, Belcher ja Hope, saivat kylläkin semmoista vaaraa kokea; mutta kun ajoissa hierottiin, välttivät he pahemmat seuraukset.
Hyvin ymmärrettävästi ei sellaisissa oloissa tullut askartelusta mitään. Mutta kylläpä siihen aikaan päivätkin olivat ylen lyhyet. Aurinko viipyi taivaanrannan yläpuolella vain muutamia tunteja, ja sitten seurasi pitkä pimeä. Oli alkamassa todellinen talvehtiminen, toisin sanoen täydellinen eristäytyminen. Viimeisetkin linnut olivat paenneet pimeäksi käyneeltä rannikolta. Ei ollut jäljellä enää muita kuin jokunen pari täplikkäitä haukkoja, joille intiaanit sattuvasti kylläkin ovat antaneet nimen "talvehtijat", ne kun viipyvät jääseuduilla, kunnes "pohjolan pitkä yö" alkaa, ja pian nekin katosivat.
Luutnantti Hobson oli siis kiireissään saada kaikki työt päätökseen, toisin sanoen kaikki pyydykset kuntoon, paulat ja ansat viritetyiksi paikoilleen Bathurstin niemen ympäristölle.
Pyydykset olivat painavia lankkulevyjä, jotka olivat viritetyt nojalleen kolmesta puupalikasta muodostetun vipusimen varaan siten, että ne vähäisimmästäkin kosketuksesta "laukesivat", s.o. putosivat maata vasten. Ne olivat jokseenkin niiden "loukkujen" kaltaisia, joita linnustajat virittelevät kedoille ja vainioille. Vipusimen vaakasuoran palikan päähän oli kiinnitetty joitakin lihajätteitä syötiksi, ja jokainen keskikokoinen otus, kettu tai näätä, joka siihen käpälällään kurotti, rusentui välttämättä kuoliaaksi. Sellaisia ovat ne pyydykset, joita Cooperin niin runollisesti kuvaamat kuuluisat metsästäjät talvisaikaan virittelevät monen kilometrin laajuiselle alalle. Fort Espérancen ympäristöön niitä tehtiin kolmisenkymmentä, ja niitä oli tarvis kokea melko tiheään.
Marraskuun 12 päivänä tuli pieneen siirtolaan yksi jäsen lisää. Mrs MacNap sai vankan hyvärakenteisen pojan, josta työmestari MacNap oli peräti ylpeä. Mrs Paulina Barnett oli pienokaisen sylikummina, ja nimeksi pantiin pojalle Michel Espérance. Kastetoimitus päätettiin pienellä juhlallisuudella pienokaisen kunniaksi sen johdosta, että hän oli syntynyt seitsemännenkymmenennen leveysasteen tuolla puolella.
Muutamia päiviä jälkeenpäin, 20 päivänä marraskuuta, aurinko piiloutui taivaanrannan alle, jääden sille tielleen, palatakseen näkyviin vasta kahden kuukauden perästä. Napaseudun yö oli alkanut.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
NAPASEUDUN YÖ
Pitkä yö alkoi ankaralla myrskyllä. Pakkanen ei ehkä ollut erittäin kova, mutta ilman kosteus sensijaan tavaton. Kaikista varokeinoista huolimatta kosteus tunkeutui huoneisiin, niin että tiivistäjät, jotka joka aamu tyhjennettiin, sisälsivät joka kerta useita kiloja jäätä.
Ulkona pyrysi ja tuiskusi vimmatusti. Lumi ei tullut alas pystysuoraan, vaan kiiti eteenpäin, melkein vaakasuoraan. Jasper Hobsonin täytyi kieltää avaamasta ovea, sillä siitä ryntäsi sisään semmoinen tuulenpuuska, että koko eteinen oli samassa tuokiossa täyttyä lumesta. Talvehtijat olivat nyt vankeina.
Ikkunaluukut olivat tiiviisti suljetut. Lamput olivat sentähden palamassa yhtä mittaa kaikki ne ajat tästä pitkästä yöstä, jolloin ei nukuttu.
Mutta jos ulkona olikin pimeä, niin eipä vallinnut se hiljaisuus, joka muutoin on korkeilla leveysasteilla niin täydellinen, vaan sensijaan pauhasi myrsky. Tuuli, joka riehui rakennuksen ja rantapenkereen välillä, oli pelkkää keskeytymätöntä mylvinää. Asumus, jonka kimppuun se kävi, vapisi ja tutisi perustuksiaan myöten. Ellei se olisi ollut niin lujasti rakennettu, olisi se varmaankin hajonnut. Hyväksi onneksi lumi, jota sen peitteeksi tuiskusi, rupesi sitä tuulen jaksamiselta suojaamaan. MacNap pelkäsi vain uuninpiippujen puolesta, joiden katonpäällinen kalkkitiilistä tehty osa ei ehkä kestäisi tuulen painoa. Kuitenkin ne kestivät, mutta alinomaa täytyi niitä puhdistaa lumesta, joka niitä pyrki tukkimaan.
Keskellä myrskyn vinkumista kuului toisinaan kummallisia jymähdyksiä, joita mrs Paulina Barnett ei voinut ymmärtää. Ne johtuivat jäävuorten lohkeamisista, joita tapahtui milloin siellä milloin täällä, laajoilla aloilla. Kaiku toisti jymähdykset moneen kertaan, niin että kuului kuin ukkonen olisi jyrissyt. Lakkaamatta ryski eri tahoilla, kun jäävuoret lohjetessaan murskasivat jäätiköitä. Täytyipä olla erityisen karaistunut tämän kovan ilmanalan rajuutta vastaan, jos mieli kestää sitä masentumatta. Luutnantti Hobson ja hänen toverinsa olivatkin sellaista väkeä. Mrs Paulina Barnett ja Madge tottuivat siihen vähitellen. Olivathan he matkoillaan kokeneet hirmuisiakin myrskyjä, mutta täällä Bathurstin niemellä oli kaiken lisänä vielä yön ja lumen vaikeuttamat olosuhteet. Ellei sellainen myrsky juuri hajoittaisikaan, niin se luultavasti ainakin hautaisi paksun lumihangen peittoon puolessa vuorokaudessa koko talon, koiratarhan, vajan, aitauksen, kaikki.
Vankeuden ajaksi järjestettiin sisällinen elämä olojen mukaan. Kaikki tuo kelpo väki sopi keskenään erinomaisesti, eikä yhteinen elämä ahtaissa oloissa tuottanut mitään vastusta tai hankaluutta. Mutta olivathan he tottuneet sellaisissa olosuhteissa elämään jo Fort Entreprisessa ja Fort Reliancessa. Mrs Paulina Barnett ei siis lainkaan kummastellut, että siellä tultiin niin hyvin toimeen.
Toisaalta työskentely, toisaalta lueskelu ja huvittelu piti kaikkia vireillä. Työskentely oli vaatteiden tekoa ja paikkailua, aseiden kunnossapitoa, jalkineiden valmistamista ja muuta semmoista; luutnantti Hobson piti sen ohessa tarkkaa päiväkirjaa, merkiten muistiin vähäisimmätkin talven ilmiöt ja tapahtumat, niinkuin päivittäisen sään laadun, lämpömäärän, tuulensuunnan, napaseuduissa tiheään esiintyvien meteorien näkymiset j.n.e.; ja vaatihan talokin omat toimensa ja tehtävänsä, kun oli huoneet lakaistava ja puhtaina pidettävä; lisäksi oli varastoon pantuja turkistavaroita päivittäin tarkastettava ja käsiteltävä, ettei kosteus pääsisi niitä turmelemaan, ja olipa myös huoneiden lämmitystä ja uunien vetoa valvottava sekä myötäänsä ahdisteltava pois kosteuden hiukkasia, joita hiipi joka sopessa. Jokaisella oli osansa näissä askareissa, isonpirtin seinälle naulatun järjestyssäännön määräysten mukaan. Olematta ylenmäärin työssä, linnavarustuksen asukkaat eivät sentään koskaan olleet ihan jouten. Samaan aikaan Thomas Black ruuvaili kompeitansa kiinni ja auki tai tarkasteli tähtitieteellisiä laskelmiansa, melkein aina sulkeutuneena kammioonsa hän noitui ja nureksi myrskyä, joka esti häntä kaikesta yöhavaintojen tekemisestä. Mitä kolmeen aviovaimoon tulee, niin mrs MacNap hoiteli pienokaistansa, joka kasvoi ja vaurastui mainiosti, sillä välin kun mrs Joliffe mrs Raen auttamana ja nenänsä joka paikkaan pistävän korpraalin seurailemana puuhasi ruoanlaittohommissa.
Huvittelut olivat yhteisiä, määrättyinä hetkinä päivässä ja sunnuntaisin kaiken päivää. Päähuvikkeena oli lukeminen. Raamattu ja muutamat matkakertomukset olivat ainoat, mitä koko linnan kirjasto sisälsi, mutta se vähäinen oli näille kelpo asukkaille riittävä. Tavallisimmin mrs Paulina Barnett oli lukijana, ja todella suurella mielihyvällä häntä kuunneltiin. Samoin kuin matkakertomukset, saivat myös raamatun kertomukset erikoisen viehättävyyden, kun hän raikkaalla äänellään ja varmalla tavallaan esitti jotakin lukua pyhistä kirjoista. Pyhien tarujen sankarit ja kuvitellut henkilöt saivat hänen lukiessaan elämän ja hengen. Senpätähden olikin tyytyväisyys yleinen, kun herttainen rouva tavanmukaisen lukuhetken tultua otti kirjan käteensä. Hän oli muutoin tämän pikku maailman sielu, itse oppia ottava ja muita opettava, milloin tietoja antava, milloin neuvoa pyytävä, aina ja joka paikassa valmis tekemään palveluksia. Hänessä oli yhtyneenä naisen hempeys ja sulo sekä miehen tarmo ja lujuus, ja niidenpä ominaisuuksiensa tähden häntä rosopintaiset sotamiehet kaksin verroin kunnioittivat, jopa olivat häneen kuin hullaantuneet ja olisivat hänen tähtensä antaneet vaikka henkensä. Sanottakoon myös, että mrs Paulina Barnett otti kaikessa osaa yhteiseen oloon ja elämään, ettei hän rajoittunut oleskelemaan vain kammiossaan, että hän työskenteli yhdessä talvehtimistovereittensa kanssa, ja vihdoin, että hän tiedusteluillaan ja kysymyksillään veti jokaisen osalliseksi keskusteluun. Ei mikään ollut siis joutilaana Fort Espérancessa, ei kädet eikä kielet. Puuhattiin, puheltiin ja voitiin hyvin, sanottakoon sekin. Kaikki olivat aina hyvällä tuulella; sepä piti terveyttä kunnossa ja karkoitti kauaksi pitkän eristyksen ikävät.
Sillä välin myrsky riehui yhä. Jo kolme vuorokautta talvehtijat olivat sulkeutuneina asuntoonsa ja pyrysää purki sisuansa yhä yhtä kiukkuisena. Jasper Hobson tuli kärsimättömäksi. Alkoi näet käydä välttämättömän tarpeelliseksi uusia huoneiden jo liian hiilihappopitoiseksi pilaantunutta ilmaa, jossa lamppujen liekitkin jo rupesivat himmenemään. Aiottiin silloin panna ilmapumput käyntiin, mutta putket olivat tietysti tukkeutuneet jäästä, eivätkä pumput siis toimineetkaan, sillä eiväthän ne olleet tarkoitetut toimimaan semmoisessa tapauksessa, jolloin talo oli mokomien lumihankien alle haudattuna. Oli siis keksittävä keino. Luutnantti kysyi neuvoa kersantti Longilta, marraskuun 23 päivänä päätettiin, että yksi ikkuna takasivulle käytävän päässä avattaisiin, koska tuuli sillä puolella ei ollut niin voimakas.
Avaaminen ei ollut mikään pikku asia. Ikkunan puoliskot vedettiin kyllä helposti sisään päin auki, mutta ulkopuolelta painoi luukkua kovettunut hanki, joka ei antanut ensinkään perään. Luukku oli nostettava saranoiltaan. Sitten oli kinoksen kimppuun käytävä kuokalla ja lapiolla. Se oli vähintään kymmenen jalkaa paksu. Siihen täytyi kovertaa aukko, josta tulvahti raitis ulkoilma sisälle.
Jasper Hobson, kersantti, muutamat sotamiehet, jopa Paulina Barnettkin kömpivät heti aukon läpi, tosin ei ilman vaivaa, sillä tavattoman raju ilmavirta tunkeutui vastaan.
Miltä näyttikään Bathurstin niemi ympäristöineen! Oli puolenpäivän aika, mutta tuskin saattoi eroittaa muutamia vaaleampia juovia pimeänhämärällä etelän taivaalla. Pakkanen ei ollut niin kova kuin olisi voinut luulla; lämpömittari näet osoitti vain 9 astetta kylmää. Mutta pyry riehui suunnattomalla raivolla, ja luutnantti, hänen toverinsa sekä rouva Barnett olisivat tuulen voimasta varmasti kaatuneet kumoon, elleivät he aukon läpi päästyään olisi joutuneet vyötäisiään myöten lumeen. He eivät voineet puhua eivätkä pitää silmiänsä auki, sillä lunta tuiskusi heille suut silmät täyteen. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa he olisivat hautautuneet lumen sisään. Kaikki oli valkoista heidän ympärillään; aitaus oli nietostunut ääriään myöten täyteen; rakennuksen katto ja seinät olivat yhtenäisessä lumipeitossa, ja ellei kahta sinertävää savupatsasta olisi noussut ilmaan, ei outo olisi arvannut siinä paikassa asumusta olevankaan.
Sellaisissa oloissa "kävelyretki" oli rajoitettu mitä lyhyimpään. Mutta matkustajarouva oli ehtinyt luoda katsauksen autioon maisemaan. Hän oli nähnyt vilahduksen napaseudun lumituiskusta ja pohjolan myrskyn mellastuksesta. Hän kömpi aukosta takaisin sisälle, mukanansa häviämätön muisto näkemästään.
Ilma oli huoneissa uusiutunut muutamassa tuokiossa, ja puhdas virkistävä ilmavirta oli haihduttanut kaikki epäterveelliset höyryt. Myöskin luutnantti Hobson ja hänen toverinsa kiiruhtivat vuorostaan takaisin suojapaikkaan. Ikkuna suljettiin, mutta joka päivä puhdistettiin sen takana oleva aukko lumesta tuulettamista varten. Kokonainen viikko kului sillä tavalla. Onneksi oli peuroilla ja koirilla riittävästi ruokaa, ettei niistä ollut tarvis sen enempää huolehtia. Kahdeksan päivää saivat talvehtijat siten olla vankeudessa. Aika kävi kylläkin pitkäksi ulkoilmaan tottuneille sota- ja metsämiehille. Ja tunnustettakoon, että vähitellen lukeminen menetti jonkun verran viehätystänsä ja "myllymattikin" alkoi maistua puulta. Loikoiltiin vain ja toivottiin, että myrskyn mylvinä kerrankin lakkaisi, mutta turhaan. Lunta kasautui myötäänsä ikkunaruutuihin, tuuli pyöri ja kieppui joka suuntaan, jäävuoria mäiskähteli rikki ukkosta muistuttavalla jyrinällä, savua työntyi uuninpiipuista huoneisiin, saattaen ihmiset sisällä melkein läkähdyksiiin, eikä siinä kylliksi, ettei myrsky tauonnut, vaan tuntuipa kuin se ei koskaan aikoisikaan tauota.
Vihdoin, marraskuun 28 päivänä, isoonpirttiin asetettu aneroidi-ilmapuntari osoitti, että ilmaston tilassa oli muutos tekeillä. Se näet rupesi huomattavasti nousemaan. Samaan aikaan ulkona oleva lämpömittari laskeutui melkein äkkiä 20 asteeseen jäätymäpisteen alle. Siinäpä oireita, joiden merkityksestä ei voinut olla epätietoisuutta. Ja niinpä marraskuun 29 päivänä Fort Espérancen asukkaat saattoivat ulkona vallitsevasta hiljaisuudesta päättää, että myrsky oli tauonnut.
Silloin jokainen työntyi ulos niin pian kuin kerkesi. Vankeutta oli jo kylliksi kestänyt. Ovi ei ollut avattavissa. Täytyi pyrkiä ikkunan kautta ja sitä varten raivata tieltä viimeksi ahtautuneet lumijoukot. Mutta sillä kertaa ei ollutkaan läpäistävänä pehmeätä lumikerrosta. Pakkanen oli kovettanut lumen niin kiinteäksi, että se täytyi murtaa tuuralla.
Siinä oli puolen tunnin työ, ja sittenpä kaikki talvehtijat, paitsi mrs MacNap, joka ei vielä ollut jalkeilla, tuota pikaa tepastelivat sisäpihalla.
Oli tiukka pakkanen, mutta kun tuulta ei ollut nimeksikään, saattoi sen hyvin kestää. Kuitenkin tullessa lämpöisestä huoneesta ulkoilmaan, jonka lämpöerotus oli kolmisenkymmentä astetta, täytyi jokaisen noudattaa eräitä varokeinoja.
Kello oli kahdeksan aamulla. Tähdet välkkyivät ihmeen kirkkaina taivaanlaella tuikkivasta pohjantähdestä näköpiirin äärimmäisille rajoille saakka. Olisipa luullut näkevänsä niitä miljoonittain, vaikka paljain silmin nähtävien luku koko taivaankannella, nimittäin maapallon joka puolella, ei nouse kuin viiteentuhanteen. Thomas Black oli haltioissaan. Hän ihasteli tähtikirkasta taivaankupua, jota ei pieninkään hattara himmentänyt. Ei koskaan ollut kauniimpaa taivasta avautunut kenenkään tähteintutkijan silmäin eteen!
Sillä aikaa kun Thomas Black maisista asioista lainkaan välittämättä haaveili ihastuksensa vallassa, menivät hänen toverinsa linnoitusalueen rajoille saakka. Hanki oli kovaa kuin kallio, mutta ylen liukasta, mikä aiheutti joitakuita kuperkeikkoja ilman pahempia seurauksia.
Ei tarvitsisi sanoakaan, että koko piha oli täpösen täynnä lunta. Rakennuksen katto kohosi valkoisen lumikentän yläpuolelle, joka oli erityisen tasainen, sillä tuuli oli juoksuttanut lunta pitkin sen pintaa. Paaluaidasta ei näkynyt muuta kuin paalujen terävät päät, ja semmoisena ei aita olisi pidättänyt minkäänlaista otusta. Mutta mitäpä tehdä? Ei suinkaan ollut ajattelemistakaan ruveta niin laajalta alalta lapioimaan pois kymmenen jalan paksuista kovaa lumihankea. Korkeintaan olisi voinut yrittää kaivaa aitauksen ulkopuolelle vallihautaa suojaksi paaluaitaukselle. Mutta talvihan oli vasta alullaan, heillä oli täysi syy pelätä, että uusi tuiskunmyräkkä ahtaisi vallihaudan muutamissa tunneissa lunta täyteen.
Luutnantin tarkastellessa töitä, jotka eivät kyenneet turvaamaan päärakennusta niin kauan kuin aurinko ei ollut sulattanut lumihankea, mrs Joliffe huudahti: "Entäs koirat ja peurat!"
Ja tosiaan olikin tarpeen ottaa selko mainittujen eläinten tilasta. "Koiratarha" ja peuranavetta, ollen matalampia kuin asuinrakennus, olivat varmaankin kokonaan lumen sisään hautautuneet, ja saattoi olla mahdollista, että puuttui ilmaa. Riennettiin siis kiireen kaupalla kuka koiratarhalle, kuka peuranavetalle, mutta pian haihtui kaikki pelko. Jääseinämä, joka yhdisti talon pohjoisen kulman rantatörmään, oli osaksi suojannut kumpaistakin rakennusta, joita ympäröivä lumihanki ei ollut neljää jalkaa korkeampi. Seiniin tehdyt valoaukot eivät siis olleet tukossa. Elukat voivat hyvin, ja kun ovia avattiin, juoksivat koirat ulos haukkuen ja ulvoen tyytyväisyydestä.
Sillä välin pakkanen kiristyi, ja tunnin verran ulkona oltua jokaisen mieleen muistui lämminhenkinen uuni, joka tohisi isossapirtissä. Eikäpä ulkona näihin aikoihin ollut mitään tekemistäkään. Pyydykset olivat kymmenen jalkaa paksun lumihangen alla, eikä niitä siis voitu kokea. Palattiin siis sisälle. Ikkuna suljettiin, ja kukin asettui paikallensa pöytään, sillä päivällisen aika oli käsissä.
Hyvin voi arvata, että keskustelu koski äkillistä pakkasta, joka oli niin pian kovettanut paksun lumihangen. Se oli kylläkin valitettava seikka, sillä eräässä suhteessa se saattoi vaaraan linnan turvallisuuden.
"Mutta, herra Hobson", kysyi mrs Paulina Barnett, "emmekö voi ottaa lukuun joitakin suojapäiviä, jolloin kaikki tuo jää sulaa vedeksi?"
"Emme, hyvä rouva", vastasi luutnantti. "Mitään suojasäätä tähän vuodenaikaan ei ole odotettavissa. Luulen päinvastoin, että pakkanen vielä yhä kiristyy, ja onpa harmin paikka, ettei lunta voitu luoda pois silloin kun se oli pehmeätä."
"Mitä! Arveletteko lämpömäärän vielä melkoisesti alenevan?"
"Alenee varmaan, hyvä rouva. Kaksikymmentä astetta pakkasta, mitäs se nyt näin korkealla leveysasteella olisi!"
"Mutta millainen pakkanen meillä olisikaan, jos olisimme navalla?" kysyi mrs Paulina Barnett.
"Napa ei uskottavasti olekaan maapallon kylmin paikka, koska useimmat merenkulkijat ovat sitä mieltä, että siellä meri on sula. Eräiden maantieteellisten ja hydrografisten ilmiöiden takia näyttää matalimman keskilämmön paikka olevan yhdeksännelläkymmenennelläviidennellä puolipäivänpiirillä ja seitsemännelläkymmenennelläkahdeksannella leveysasteella, toisin sanoen Pohjois-Georgian rantamilla. Siellä koko vuoden keskilämpö ei liene korkeampi kuin 19 astetta pakkasta. Niinpä onkin se paikka tunnettu nimellä 'kylmän napa'."
"Mutta, herra Hobson", huomautti mrs Paulina Barnett, "mehän olemme noin kahdeksan leveysasteen päässä tuosta pelätystä pisteestä."
"Siksipä arvelenkin", vastasi Jasper Hobson, "ettemme Bathurstin niemellä joudu sellaisiin koettelemuksiin, kuin joutuisimme Pohjois-Georgiassa. Mutta mainitessani kylmän navasta tarkoitan, ettei sitä ole sekoitettava varsinaiseen pohjoisnapaan, kun on puhe lämpömäärän laskeutumisesta. Ottakaamme muutoin huomioomme, että kovia pakkasia on havaittu muilla kohdin maapalloa. Ne eivät sentään ole olleet pitkäaikaisia."
"Nimittäin millä kohdin?" kysyi mrs Paulina Barnett. "Tämä asia kiinnittää tosiaan mieltäni tällä erää erikoisesti."
"Mikäli muistan", vastasi luutnantti Hobson, "arktiset retkeilijät ovat todenneet, että Melvillen saarella lämpömäärä laskeutui viiteenkymmeneenkahteen asteeseen saakka ja Felixin satamapaikassa jopa viiteenkymmeneen neljään asteeseen pakkasta."
"Eivätkö Melvillen saari ja Felixin satama ole korkeammalla leveysasteella kuin Bathurstin niemi?"
"Ovatpa kylläkin, mutta erinäisissä rajoissa leveysaste ei mitään todista. Muutamat yhteensattuvat ilmastoseikat riittävät saamaan aikaan varsin huomattavia pakkasia. Ja jos muistan oikein, niin vuonna 1845... ettekö te, kersantti Long, niihin aikoihin ollut Fort Reliancessa?"
"Olin, herra luutnantti", vastasi Long.
"No niin, emmekö sinä vuonna tammikuulla saaneet kokea tavatonta pakkasta?"
"Kyllä", vastasi kersantti, "muistanpa vallan hyvin, että lämpömittari näytti viisikymmentäseitsemän astetta nollasta alaspäin."
"Mitä!" huudahti mrs Paulina Barnett, "viisikökymmentäseitsemän astetta, Fort Reliancessa, Ison Orjajärven rannalla?"
"Niin", vastasi luutnantti, "ja ainoastaan kuudennellakyrnmenennelläviidennellä leveysasteella, siis ei sanottavasti pohjoisempana kuin Pietari!"
"Täytynee siis, herra Hobson, ottaa lukuun mitä tahansa?"
"Todellakin, kun talvehditaan arktisissa seuduissa!"
Marraskuun kahden viimeisen vuorokauden aikana pakkanen ei lauhtunut, ja uuneja täytyi paahtaa ehtimiseen, sillä muuten kosteus olisi varmasti muuttunut jääksi asunnon joka sopessa. Mutta olihan polttopuuta yltäkylläisesti, eikä sitä suinkaan säästellen pidelty. Niin saatiin sisällä pysymään 10 asteen lämpö.
Huolimatta lämpömäärän alenemisesta Thomas Black kirkkaan taivaan houkuttelemana tahtoi tehdä tähtihavainnoitansa. Hän toivoi voivansa jakaa muutamia taivaanlaella kiiluvia tähtiä kaksoistähdiksi. Mutta hänen täytyi luopua kaikesta havainnonteosta. Hänen havaintokojeensa "polttivat" hänen käsiänsä. Sepä onkin ainoa sana, jolla voi kuvata metalliesineen vaikutusta sormiin semmoisessa pakkasessa. Fysikaalisesti tämä ilmiö muutoin onkin yksi ja sama, olkoonpa puhe kovan kuumuuden tai kovan kylmyyden tunnusta paljaaseen ihoon. Ja arvoisa oppinut sai kokea senkin, että sormet tarttuivat kiinni kiikariin. Niin ollen täytyi havaintojen teko jättää sikseen.
Mutta taivas korvasi vahingon, tarjoamalla hänen katseltavakseen mitä ihanimmat nähtävyydet: ensimmäinen niistä oli kuunsappi, toinen revontulet.
Kuun sappi oli kuun ympärillä näkyvä vaalea, reunoilta punavivahteinen kehä, joka muodostui kuun säteiden taittumisesta, niiden kulkiessa pienten ilmassa häilyvien särmiömäisten jääkiteiden läpi, ja oli läpimitaltaan noin neljäkymmentäviisi astetta. Itse yön kuningatar loisti mitä kirkkaimmalla valollaan keskellä läpikuultavaa, sateenkaaren väreissä kimmeltävää kehää.
Viisitoista tuntia myöhemmin alkoivat roihuta suurenmoiset revontulet, tehden pohjoiselle taivaalle yli sadan maantieteellisen asteen kaaren, jonka korkein kohta sijaitsi magneettisessa meridiaanissa ja säihkyi toisinaan eriskummaisesti kaikissa särmiön väreissä; näiden joukossa esiintyi punainen silmäänpistävimpänä. Erinäisissä kohdissa taivasta näyttivät tähtisikermät vereen vajonneilta. Siltä taivaanrannalla sijaitsevasta epäselvästä kasautumasta, joka muodosti ikäänkuin sydämen tai sanoisimmeko lähtökohdan outomaiselle ilmiölle, säteili liekehtiviä kielekkeitä, joista muutamat ulottuivat taivaanlaen korkeimman kuvun ohitsekin ja saattoivat sähköaaltoihin uponneen kuunvalon kalpenemaan. Ne värähtelivät ikäänkuin joku ilmavirta olisi huiskutellut niiden aineksia. Ei mitenkään voisi kuvailla sen "kunnialoisteen" ylevää kauneutta, joka kaikessa komeudessaan sädehti pohjoisella taivaalla. Sitten, noin puoli tuntia säihkyttyään verrattomalla loisteella, se lainkaan ennakolta supistumatta ahtaammalle tai osittainkaan heikentämättä valoaan äkkiä sammui, ikäänkuin näkymätön käsi olisi tyrehdyttänyt ne sähkölähteet, joista koko ilmiö sai alkunsa.
Olipa jo aikakin Thomas Blackin tähden. Sillä viisi minuuttia lisää sellaista näytelmää, ja herra tähtientutkija olisi jäätynyt paikalleen.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
NAAPURIVIERAILU
Joulukuun 2 päivänä pakkanen lauhtui. Kuunsappi-ilmiöt olivat enteitä, joita ilmatieteilijä ei olisi jättänyt huomaamatta. Niistä näet saattoi päättää ilmassa olevan jonkun määrän vesihöyryä, ja todella ilmapuntari laskeutuikin samaan aikaan kuin lämpömittari kohosi 9 asteeseen nollapisteen alle.
Lauhkeassa ilmanalassa sekin olisi vielä tuntunut melkoisen kylmältä, mutta nämä talvehtijat eivät sellaisesta enää olleet milläänkään. Luutnantti Hobson, huomattuaan hangen jäisen päällyskerroksen pehmenneen, määräsi aitauksen ulkopiirin lapioitavaksi lumesta puhtaaksi. MacNap miehineen ryhtyi urheasti työhön, ja muutamissa päivissä se oli suoritettu. Samaan aikaan kaivettiin pyydykset lumen alta esiin ja viritettiin uudestaan. Lukuisat jäljet osoittivat turkis-otuksia olleen joukottain liikkeellä niemen tienoilla, ja kun ne eivät voineet saada maasta lainkaan elatustaan, täytyi niiden kiltisti mennä satimeen.
Metsästäjä Marbren neuvon mukaan laitettiin peuranpyydys eskimoiden tapaan. Se oli laaja hauta, kymmenkunta jalkaa kunnekin ja noin kaksitoista jalkaa syvä. Sen peittona oli vipuava lautakansi, joka nousi tasalleen omasta painostaan. Kun kannen nenälle varisteltu ruoho houkutteli eläimen astumaan sen päälle, keikahti se ja eläin putosi hautaan, voimatta päästä sieltä enää pois. Ja kun vipulauta, kuten sanottu, itsetoimivasti asettui paikalleen, saattoi yhden peuran pudottua hautaan toisia tulla perästä samaan kadotukseen. Marbrella ei ollut muuta hankaluutta pyydystänsä laittaessaan kuin maan kaivaminen, joka oli perin kovaa; mutta hän ällistyi aikalailla – eikä vähemmän Jasper Hobson – kun kuokka neljän viiden jalan paksuisen multa- ja hiekkakerroksen puhkaistuaan tapasi lunta, joka oli kovaa kuin kivi ja jota näytti olevan paksulta.
"Varmaankin", sanoi luutnantti tämän havaittuaan, "varmaankin on tällä rannikolla aikoinaan – kukaties kuinka monia aikoja sitten – vallinnut ylen ankara pakkanen ja lisäksi kauan; ja sitten on hiekkaa ja multaa vähitellen keräytynyt jäisen massan ylle, jonka alla kaiketi on graniittiperusta."
"Niin kai, herra luutnantti", vastasi metsästäjä, "mutta se ei pilaa meidän pyydyshautaamme. Päinvastoin, peurat tapaavat livettävän seinän, jolle niiden sorkat eivät voi mitään."
Marbre oli oikeassa, ja eräs tapaus todisti sen. Joulukuun 5 päivänä Sabine ja hän, ollen kokemassa pyydyksiään, kuulivat karkeata mörinää eräästä haudasta. He pysähtyivät kuuntelemaan.
"Se ei ole peuran ääntelyä", sanoi Marbre, "ja osaisinpa nimeltäänkin sanoa, mikä nyt on joutunut pyydykseemme!"
"Karhuko?" virkahti Sabine.
"Juuri niin", sanoi Marbre mielihyvästä kiiluvin silmin.
"Olkoon menneeksi"; sanoi Sabine, "emmepä häviä vaihtokaupassa. Karhunpaisti on yhtä hyvää kuin peuranpaistikin, ja turkki saadaan kaupanpäällisiksi. Hyvä juttu!"
Metsästäjillä oli aseensa mukanaan. Kumpikin työnsi kuulan pyssyynsä, jossa ennestään oli haulipanos, ja lähti lentämään haudalle päin. Vipukansi oli palannut tasalleen mutta syötti oli poissa, luultavasti pudonnut hautaan. Marbre ja Sabine tirkistivät kuopan pohjaan. Mörinä yltyi. Siellä oli tosiaan karhu. Haudan nurkassa röhötti lyyhistyneenä aikamoinen venkale, kuin mikäkin valkoinen turkiskasa, josta hämärän vuoksi ei juuri paljon muuta näkynyt kuin kaksi säkenöivää silmää. Haudan seinämissä näkyi kynsien jälkiä, ja jos seinät olisivat olleet multaa, olisi karhu varmaankin raapinut itselleen pääsyn ulos. Mutta liukkaaseen jäähän sen kynnet eivät pystyneet, ja niin ollen sen oli täytynyt pysyä siellä.
Sellaisissa oloissa oli riistan saanti helppo asia. Kaksi luotia teki otuksesta lopun, mutta vaikeata oli saada otus nostetuksi haudasta ylös. Metsästäjät palasivat taloon noutamaan apuväkeä. Kymmenkunta miestä, varustettuina köysillä, lähti heidän kanssaan pyydyshaudalle, ja sitten oli kova urakka saada peto kuopasta nousemaan ihmisten ilmoille. Se oli jättiläiseläin, kuusi jalkaa korkea, painoltaan vähintään kolmesataa kiloa, ja sen voima oli varmaankin ollut suunnaton. Se kuului jääkarhujen alalajiin, mikä näkyi siitä, että sillä oli litistynyt pääkallo, pitkulainen ruumis, lyhyet, hieman käyristyneet kynnet, terävä kuono ja valkoinen karva. Elukan syötävät osat kuljetettiin huolellisesti mrs Jolilfen haltuun, ja ne esiintyivät sittemmin pääruokalajina päivällispöydässä pitkän aikaa.
Seuraavalla viikolla oli pyydyksillä hyvä onni. Niistä saatiin parikymmentä näätää, joiden talviturkki oli kauneimmillaan, mutta kettuja vain pari kolme. Ovelat eläimet olivat arvanneet niitä varten viritetyt paulat, ja useimmiten niiden oli pyydysten luona maata kaivellen onnistunut anastaa syötti ja kirvoittaa sitten itsensä irti päänsä menoksi viritetystä satimesta – jollainen temppu sai Sabinen ihan suunniltaan ja julistamaan "mokoman metkun kunnialliselle ketulle ala-arvoiseksi".
Joulukuun 10 päivää vasten tuuli kääntyi lounaaseen, ja alkoi sataa lunta, ei paksuissa paloissa, vaan ohuina, terävinä kiteinä, eikä runsaassa määrässä, mutta sitävastoin se jäätyi heti, sillä pakkanen oli varsin tuntuva, ja kun samalla kävi kova viima, oli sitä vaikea sietää. Ei siis muuta neuvoksi kuin sulkeutua toistamiseen huoneisiin ja ryhtyä uudestaan sisäaskareihin. Varovaisuudesta Jasper Hobson jakoi kaikelle väelleen kalkkipastilleja ja sitruunamehua, joiden käyttäminen oli tarpeen keripukin vastakeinona yhtämittaisen kostean kylmyyden vallitessa. Tosin ei vielä mitään keripukin oireita ollut Fort Espérancen asukkaissa ilmaantunut. Terveyshoidollisten toimenpiteiden ansiosta oli yleinen terveydentila muutoinkin täysin tyydyttävä.
Pohjolan yö oli pimeimmillään. Tulossa oli talvipäivänseisaus, toisin sanoen se ajankohta, jolloin aurinko on syvimmillään pohjoisen pallonpuoliskon näköpiirin alapuolella. Keskiyön pimeässä erottui valkoisten lakeuksien eteläinen reuna hädintuskin taivaankannen vaaleammasta vivahduksesta. Todellinen alakuloisuuden henki huokui koko seudusta, joka oli kaikilta puolin pimeyden peitossa.
Niin kului muutamia päiviä yhteisessä kodissa. Jasper Hobson oli nyt levollisempi siitä, ettei petoja pääsisi aitaukseen, kun sen ympäriltä lumi oli poistettu; hyväksi onneksi kylläkin, sillä kuuluipa tuon tuostakin kamalaa mörinää, jonka merkityksestä ei kukaan saattanut olla epätietoinen. Mitä taas intiaani- tai kanadalais-metsästäjien vierailuun tulee, niin semmoista ei ollut pelättävissä tähän aikaan.
Mutta sattuipa sentään tapaus, jota voisi sanoa välikohtaukseksi keskellä pitkää talvehtimista ja joka osoitti, etteivät nämä autiot seudut sydäntalvellakaan ole tyyten asumattomia. Vielä samoili rannikolla ihmisolentoja, metsästellen mursuja ja majaillen lumen alla. Ne kuuluivat "raa'an kalansyöjäin" rotuun, joita on levinnyt sinne tänne pitkin Pohjois-Amerikan mannerta Baffinin merestä Behringin salmelle saakka ja joiden liikkuma-alueen eteläisenä rajana näyttää olevan Orjajärvi.
Joulukuun 14 päivän aamuna tai lähemmin määräten kello yhdeksän aamulla kersantti Long, palattuaan käynniltään rannikolla, päätti raporttinsa luutnantille sanomalla, että ellei hänen silmänsä olleet valehdelleet, joku kulkijaperhe oli leiriytynyt kuuden kilometrin päähän, likelle pientä niemekettä, joka pisti esiin niiltä paikoin rannikkoa.
"Keitä ne kulkijat ovat?" kysyi Jasper Hobson.
"Ne ovat ihmisiä tai mursuja", vastasi kersantti.
"Ei siltä väliltä!"
Kelpo kersantti olisi kai hämmästynyt, jos hänen olisi annettu tietää, että eräät luonnontutkijat aikoinaan ovat olettaneet juuri sen "keskivälin", jonka olemassaoloa hän ei myöntänyt. Ja todentotta muutamat oppineet ovat puolittain leikillä, puolittain tosissaan pitäneet eskimoita "ihmisen ja hylkeen välimuotona."
Heti lähtivät luutnantti Hobson, mrs Paulina Barnett, Madge ja muutamat muut ottamaan selkoa vieraiden olemassaolosta. Hyvin vaatetettuina ja varustautuneina paleltumista vastaan, pyssyillä ja kirveillä aseistettuina vankat turkissappaat jalassa he menivät ulos porttikäytävästä ja sitten pitkin rannikkoa, joka oli ahtautunut täyteen jäälohkareita.
Kuu, ollen silloin viimeisessä neljänneksessään, loi sumuiselta taivaalta heikkoa valoaan jäätikölle. Tunnin verran kuljettua luutnantti alkoi luulla kersantin erehtyneen tai ainakin nähneen vain mursuja, jotka kaiketikin olivat menneet takaisin varsinaiseen olinpaikkaansa, veteen, niiden avantojen kautta, joita ne pitävät aina kunnossa keskellä jäätiköitä.
Mutta kersantti Long osoitti harmahtavaa savutuprua, joka nousi eräästä kartiomaisesta kohopaikasta muutamien satojen askelien päässä jäällä, ja virkkoi levolliseen tapaansa:
"Tuolla näkyy mursujen savua!"
Samassa tuokiossa työntäytyi eläviä olentoja ulos majasta, laahustaen eteenpäin lumessa. Ne olivat eskimoja, mutta olivatko ne miehiä vai naisia, sitäpä ei olisi voinut sanoa kukaan muu kuin he itse, niin yhdennäköisiä ne olivat pukimiltaan.
Sanomatta luonnontutkijain ylläviitatusta ajatuksesta sitä taikka tätä, täytyy todella myöntää, että niitä olisi voinut luulla karvapeittoisiksi hylkeiksi, todellisiksi maa- ja vesiotuksiksi. Niitä oli kaikkiaan kuusi, neljä suurta ja kaksi pientä, ja vaikka muutoin keskikokoisia, olivat ne leveähartiaisia, ja nenä niillä oli litteä, silmät paksujen luomien suojaamat, suu iso, huulet paksut, hiukset mustat, pitkät ja karkeat, kasvot parrattomat. Vaatetuksena oli mursunnahkainen kauhtana huppupäähineineen, kengät ja käsineet samasta aineesta. Puolivillit olennot lähestyivät eurooppalaisia ja katselivat heitä äänettöminä.
"Eikö teistä kukaan osaa eskimoa?" kysyi Jasper Hobson tovereihinsa päin kääntyen.
Ei kukaan tuntenut sitä kieltä; mutta samassa kuului ääni, joka lausui tervehdykseksi englanninkielellä:
"Tervetuloa, tervetuloa!"
Tervehtijä oli eskimo tai paremmin sanoen, kuten pian saatiin tietää, eskimotar, joka lähestyi mrs Paulina Barnettia ja tervehti häntä kädestä.
Matkustajarouva vastasi hämillään hänen tervehdykseensä muutamia sanoja, jotka vieras näkyi helposti ymmärtävän, ja koko perhe pyydettiin nyt seuraamaan eurooppalaisia näiden asuntoon.
Eskimot näyttivät hetkisen neuvottelevan; sitten, tuokion epäröityänsä, he seurasivat luutnantti Hobsonia, kulkien kiinni toisissaan.
Aitaukselle saavuttua eskimovaimo nähdessään rakennuksen, jonka olemassaolosta hänellä siihen asti ei ollut aavistustakaan, huudahti:
"Talo, talo! Lumitalo?"
Hän näet luuli sitä lumimajaksi, kun se oli niin lumen peitossa. Hänelle selitettiin, että talo oli puusta. Eskimovaimo virkkoi silloin muutamia sanoja tovereillensa, jotka tekivät hyväksyvän merkin. Kaikki tämä tapahtui sisäänkäytävän edustalla, ja hetkisen perästä olivat vieraat saatetut sisälle isoon pirttiin.
Siellä huppupäähineet vedettiin niskaan, ja nyt saattoi huomata, ketkä olivat miehiä, ketkä naisia. Miehiä on kaksi, noin neljän-, viidenkymmenen ikäisiä, ihon väri punakeltainen, hampaat terävät, poskipäät ulkonevat – jollaiset ominaisuudet tekivät heidät hieman raatelevaisen näköisiksi; vaimoja niinikään kaksi, vielä nuoria, hiukset palmikolla ja koristetut jääkarhun hampailla ja kynsillä; ja lopuksi kaksi viiden, kuuden vuoden ikäistä lasta, pieniä pirteännäköisiä raukkoja, jotka katselivat kaikkea silmät selällään.
"Täytyy otaksua, että eskimoiden on aina nälkä", sanoi Jasper Hobson. "Arvelen siis, ettei palanen lihaa olisi vieraillemme haitaksi."
Luutnantin käskystä korpraali Joliffe toi muutamia kappaleita peuranlihaa, joiden kimppuun eskimoparat kävivät ahneesti kuin pedot. Ainoastaan se nuori eskimotar, joka oli puhunut englantia, näytti hillitymmältä, katsellen sensijaan hellittämättä mrs Paulina Barnettia ja asuntolan muita vaimoihmisiä. Sitten huomattuaan mrs MacNapin kantavan sylissään pikku lasta, hän nousi ja kiiruhti puhuttelemaan lasta suloisimmalla äänellään, samalla silitellen ja hyväillen niin hellästi kuin osasi.
Nuori eskimotar näytti olevan, ellei juuri korkeampi arvoltaan, niin ainakin sivistyneempi kuin hänen toverinsa, mikä tuli esille etenkin silloin, kun hänelle sattui pieni yskänkohtaus, jolloin hän nosti kämmenensä suunsa eteen, kuten jo sivistyksen alkeellisimmat säännöt määräävät.
Tämä pikkuseikka ei jäänyt keltään huomaamatta. Puhutellessaan eskimotarta käyttämällä tavallisimpia englanninkielen sanoja, mrs Paulina sai hänen muutamista lauseistaan selville, että hän oli ollut yhden vuoden palveluksessa Uppernavikin tanskalaisella maaherralla, jonka vaimo oli englantilainen. Sitten hän oli jättänyt Grönlannin, seurataksensa omaisiansa metsästysseuduille. Molemmat miehet olivat hänen veljiään. Toinen nainen oli hänen toisen veljensä vaimo, siis hänen kälynsä, ja lapset olivat heidän. He olivat nyt paluumatkalla idästä, Melbournen saarelta, englantilaisen Amerikan rannikolta, ja menossa länteen, Barrowin niemen kärkeen, venäläisen Amerikan läntiseen Georgiaan, jossa heidän heimonsa asusti ja eli, ja heitä kummastutti tavata Bathurstin niemellä kauppasiirtola. Molemmat eskimomiehet oikein puistelivat päätänsä, nähdessään tämän uutisasunnon. Paheksuivatko he linnavarustusta sillä paikalla rannikkoa? Vai pitivätkö he paikkaa muutoin huonosti valittuna? Luutnantin, vaikka hän kuinkakin kärsivällisesti koetti urkkia, ei onnistunut päästä selville heidän mielipiteestään, tai hän ei sitten ymmärtänyt heidän vastauksiaan.
Nuori eskimotar oli nimeltään Kaluma ja näytti tuntevan suurta ystävyyttä mrs Paulina Barnettia kohtaan. Mutta tyttöparka, niin seuraa rakastava kuin olikin, ei lainkaan ikävöinyt entistä oloansa Uppernavikin maaherran luona; hän näkyi olevan erittäin kiintynyt omaisiinsa.
Kyllikseen syötyänsä, vieläpä saatuansa tasata keskenään puolikkaan viinaa, josta pienokaisetkin saivat osansa, eskimot sanoivat jäähyväiset kestitsijöillensä; mutta ennen lähtöänsä nuori eskimotar kutsui mrs Paulina Barnettia käymään katsomassa heidän lumimajaansa. Hän lupasikin tulla seuraavana päivänä, jos sää olisi suotuisa.
Seuraavana päivänä tosiaankin mrs Paulina Barnett Madgen ja luutnantin sekä muutamien aseistettujen sotamiesten kanssa – viimemainittuja ei tietenkään tarvittu eskimoparkojen vuoksi, vaan rannikolla mahdollisesti liikuskelevia karhuja vastaan – lähti Eskimoniemelle, joksi paikkaa eskimoiden leiriytymisen johdosta sanottiin.
Kaluma tuli juosten eilistä ystäväänsä vastaan ja näytteli hänelle tyytyväisenä majaa. Se oli iso lumikartio, jonka korkeimmalla kohdalla oli ahdas aukko päästämässä savua ulos. Sisällä näet poltettiin nuotiota, milloin tarvis vaati. Semmoisia lumimajoja, joissa eskimot matkoillaan tilapäisesti asustavat ja jommoisen he tuota pikaa tekaisevat, nimitetään heidän kielellään sanalla "igloo." Ne soveltuvat merkillisen hyvin ilmanalaan, niin että asukkaat kestävät niissä liioin kylmästä kärsimättä ilman tultakin, vaikka ulkona olisi neljänkymmenen asteen pakkanen. Kesäiseen aikaan eskimot asustavat peuran- ja hylkeennahkaisissa teltoissa, joiden nimi on "tupik."
Lumimajaan pääsy ei ollut mikään helppo asia. Siihen vei vain pieni maanrajassa oleva aukko, ja sisään oli ryömittävä kolme neljä jalkaa pitkän käytäväntapaisen kautta, sillä seinämät olivat vähintään niin paksut. Mutta eihän ammattimatkustajan, vieläpä kuninkaallisen seuran kunniapalkinnon saaneen sopinut epäröidä, eikä mrs Paulina Barnett epäröinytkään. Madgen seuraamana hän uljaasti kömpi ahtaan käytävän kautta nuoren eskimottaren jäljessä sisälle majaan. Luutnantti Hobson miehineen luopui koko tällaisesta vierailusta.
Ja mrs Paulina Barnett havaitsi piankin, ettei vaikeinta ollut lumimajaan meno, vaan oleskelu siellä. Ilma, lämminneenä nuotiovalkeasta, jossa paloi mursun luita, turmeltuneena lampun eltaantuneen öljyn kärystä ja täynnänsä tunkkaisia höyryjä, jotka olivat haihtuneet ihraisista vaatteista ja eskimoiden pääravintonaan käyttämistä hylkeenlihasta – sellainen ilma oli kerrassaan ellottava. Madge ei voinut pysyä sisällä, vaan palasi kiireimmän kautta ulos. Mrs Paulina Barnett osoitti yli-inhimillistä tarmoa, ettei pahoittaisi nuoren eskimottaren mieltä, ja pysyi sisällä viisi pitkää minuuttia – viisi iankaikkisuutta! Sisällä oli äiti molempine lapsineen. Miehet olivat lähteneet kuuden seitsemän kilometrin päähän mursuja pyydystämään.
Mrs Paulina Barnett veti majasta ulos päästyään ahneesti keuhkoihinsa kylmää, raitista ulkoilmaa, joka palautti värit hänen pahoinvoinnista kalvettuneille kasvoilleen.
"No hyvä rouva", kysyi luutnantti, "mitä sanotte eskimolaiskodista?"
"Mukiin menee, parempi ilmanvaihto vain olisi suotava!" vastasi mrs Paulina Barnett kuivasti.
Mielenkiintoinen eskimoperhe majaili seudulla kahdeksan päivää. Kaksitoista tuntia vuorokaudesta eskimomiehet käyttivät mursujen pyydystämiseen. Ehtymättömän kärsivällisesti he vaaniskelivat avantojen luona, jonne mursut nousivat ilmaa hengittämään, ja heittivät heti, kun mursu tuli näkyviin, surmansilmukan sen rintalihasten ympärille ja kiskoivat saaliinsa jäälle, jossa sitten kirveillään ottivat sen hengiltä. Se oli siis oikeastaan kalastusta eikä metsästystä. Sitten vietettiin aimo pidot juomalla lämmintä mursun verta, jolla eskimot nautinnokseen huumasivat itsensä.
Joka päivä Kaluma pakkasesta välittämättä kävi Fort Espérancessa. Hän piti erityisenä huvinansa mennä huoneesta huoneeseen, katsella ompelemista ja tarkkaile mrs Joliffen kaikkia ruuanlaittohommia. Hän kyseli, miksi mitäkin englanninkielellä sanotaan, ja puheli tuntikausia mrs Paulina Barnettin kanssa, jos semmoista saattoi puheluksi nimittää, kun pitkän hapuilemisen perästä sai jonkun sanan keskenään vaihdetuksi. Kun matkustajarouva luki ääneen, kuunteli Kaluma äärimmäisen tarkkaavasti, vaikkei kai ymmärtänyt siitä hitustakaan.
Kaluma lauloi myöskin, melko pehmeällä äänellä muutamia rytmiltään varsin eriskummaisia lauluja, kylmiä, jäisiä, surunvoittoisia omituisiksi säkeiksi jakautuneita värsyjä. Mrs Paulina Barnett koetti kärsivällisesti saada käännetyksi yhden näitä grönlantilaisia "runoja" näytteeksi kaukaisen pohjanperän runoudesta. Sen surumielinen sävelmä, joka alinomaa keskeytyi, paloittuen omituisiksi jaksoiksi, sai siten vallan erikoisluontoisen sävyn. Tässä esitettäköön laulun sanat, jäljennettyinä matkustajarouvan muistikirjasta:
Grönlantilaisen äidin laulu lapselleen.
Taivas on musta.
Piilossa vain
päiv' yhä on!
Lohdutusta
mistä mä saan,
onneton!
Lapseni ilakoi, kun laulelen näitä.
Siin' on mun lohtuni keskellä jäitä!
Lapseni, mulle
kaikkeni oot,
kalleinpain!
Siksipä sulle
kaikuelkoot
lauluni ain'!
Kun sinun silmäs mun silmäni kohtaa,
auringon loisteen se mieleeni johtaa!Joulukuun 20 päivänä eskimoperhe tuli Fort Espéranceen jäähyväisille. Kaluma oli kiintynyt matkustajarouvaan, joka olisi mielellään pitänyt hänet luonaan; mutta eipä eskimotar tahtonut jättää omaisiansa. Sen sijaan hän lupasi tulla ensi kesänä käymään Fort Espérancessa.
Jäähyväiset olivat liikuttavat. Kaluma antoi mrs Paulina Barnettille pienen kuparisormuksen ja sai vastalahjaksi pihkakiviset kaulaketjut, joilla hän heti koristi itsensä. Jasper Hobson ei laskenut ihmisparkoja pois ilman runsaita ruokavaroja, jotka pantiin heidän rekeensä, ja Kaluman lausuttua muutamia kiitoksen sanoja mielenkiintoinen perhe suuntasi matkansa länttä kohti ja häipyi rannikon paksun usvan peittoon.
KAHDESKYMMENES LUKU
ELOHOPEA JÄHMETTYY
Kuiva ja tyyni ilma suosi metsästäjiä vielä muutamia päiviä. He eivät silti poistuneet kauaksi kartanosta. Riistan runsaus salli muuten heidän toimiakin verrattain ahtaalla alalla. Luutnantti Hobson ei voinut muuta kuin pitää onnenaan, että oli perustanut asemin juuri sille mantereen paikalle. Pyydykset antoivat kosolta kaikenlaisia turkiseläimiä. Sabine ja Marbre tappoivat lisäksi melkoisen määrän napaseudun jäniksiä. Parikymmentä suttakin sai riisua nahkansa heidän luotiensa tavoittamina. Nämä pedot esiintyivät muuten sangen hyökkäävinä ja kokoontuen joukoissa linnan ympärille täyttivät ilman rämeällä ulvonnallaan. Ahtojäiltä päin kuljeksi tuon tuostakin isoja karhuja, joiden lähestymistä mitä huolellisimmin pidettiin silmällä.
Joulukuun 25 päivänä oli uudestaan luovuttava kaikista retkeilytuumista. Tuuli keikahti pohjoiseen, ja pakkanen kiristyi aikalailla. Ulkoilmassa ei voinut enää kauan oleskella, joutumatta paleltumisen vaaraan. Lämpömittari laskeutui 28 asteeseen, ja tuuli vinkui ja vihelsi. Jasper Hobson piti huolta siitä, että ennen sisälle sulkeutumista varustettiin eläimille syömistä kylliksi, jotta se riitti muutamien viikkojen ajaksi.
Joulukuun 25 päivä, sehän oli joulupäivä, kaikissa kodeissa ja perheissä niin rakkaana vietetty suuri juhla. Silloin pidettiin hartaushetki, ja talvehtijat kiittivät kaitselmusta suojeluksesta, jota he olivat tähän asti saaneet nauttia; senjälkeen kokoonnuttiin loistavalle juhla-aterialle, jossa ylinnä esiintyi kaksi jättiläisvanukasta.
Illemmalla nähtiin isolla pöydällä liekehtivä punssimalja monien pikku lasien ympäröimänä. Lamput sammutettiin, ja harmaansinertävässä väkiviinaliekin valaistuksessa isopirtti näytti omituisen haaveelliselta. Liekit herättivät kelpo sotamiehissä paljon iloisuutta, jota maljan lämpöisen nesteen maisteleminen oli omiaan lisäämään. Sitten valo väheni, värähteli yhä heikommin kansallisen juhla-aterian ympärillä ja viimein sammui.
Mutta silloin nähtiin odottamaton ilmiö. Vaikka lamppuja ei vielä ollut ehditty uudelleen sytyttää, ei pirtissä ollut pimeä. Ikkunasta tunkeutui sisään punertavaa valoa.
Kaikki nousivat paikoiltaan, ylen hämmästyneinä katsellen toisiaan.
"Tulipalo!" huusivat jotkut.
Mutta mitä tulipaloa Bathurstin niemen lähistöllä olisi voinut syttyä – ellei itse talo olisi tupsahtanut tuleen! Luutnantti hypähti ikkunan luo, ja samassa hän huomasi heijastuksen syyn. Tulivuoren purkaus!
Niinpä tosiaan, läntisten rantatörmien takana, Mursulahden toisella puolella oli taivaanranta tulessa. Bathurstin niemeltä neljän-, viidenkymmenen kilometrin päässä olevien tultapurkavien kukkuloiden huippuja tosin ei voinut näkyä, mutta tulipatsas kohosi korkealle luoden punakeltaisen kajastuksen koko seutuun.
"Tuo on sittenkin vähän toista kuin revontulet!" huudahti mrs Paulina Barnett.
Thomas Black pani vastalauseen semmoiseen väitteeseen. Mainenko ilmiö kauniimpi kuin taivainen! Mutta tempaa siitä väitteestä keskustelematta, pakkasesta ja purevasta viimasta huolimatta jokainen lähti pirtistä ja riensi katselemaan säkenöivän tulikimpun ihmeellistä näytelmää, joka levisi mustaa taivasta vasten.
Ellei Jasper Hobsonilla ja hänen nais- ja miestovereillaan olisi ollut paksut turkiskaulukset pystyssä, tukkien heiltä sekä suut että korvat, olisivat he voineet kuulla maanalaisen purkauksen jylinää, joka ilman kautta kulkeutui heille asti ja toisilleen ilmaista niitä vaikutelmia, joita ylevä näytelmä herätti. Mutta siten verhottuina he eivät voineet puhua eivätkä kuulla mitään. Heidän täytyi tyytyä vain katselemaan. Ja siinä olikin katselemista. Mitä muistoja jättikään mahtava näky ikipäiviksi heidän mieleensä! Ei mikään kynä, ei mikään sivellin pystyisi kuvaamaan niitä valonäkyjä, joita tulivuoresta leimuavat liekit loivat taivaankannen syvän pimeyden ja äärettömän lumivaipan valkoisuuden välille. Voimakas heijastus ulottui taivaanlaelle saakka himmentäen asteittain kaikki tähdet näkymästä. Valkoinen maa oli kullanhohteinen. Ahtojäät ja kauempana taustalla kohoavat jäävuoret päilyivät eri värivivahduksin, ikäänkuin olisivat välkkyviä kuvastimia. Loistavat valokimput murtuivat ja taittuivat kaikkiin kulmiin ja eri tahoille kalteviin pintoihin, heijastuen niistä yhä kirkkaampina ja uusin värivivahtein. Todella satumaista sädekimmellystä! Olisipa voinut sanoa tämän taikanäytelmän suunnattomine jakoristeineen järjestetyksi nimenomaan tätä valon juhlaa varten!
Mutta kova pakkanen ajoi katselijat piankin takaisin lämpöiseen pirttiin, ja useamman kuin yhden nenän täytyi maksaa kalliisti se huvi, jota silmät olivat saaneet nauttia sellaisessa kylmässä!
Seuraavina päivinä kävi pakkasen voima yhä ankarammaksi. Jopa oli luultavaa, ettei elohopea-lämpömittari kykenisi osoittamaan asteita, vaan olisi käytettävä väkiviinalämpömittaria. Niinpä yöllä joulukuun 28 ja 29 päivän välillä lämpömittari näytti jo 37 astetta.
Vaikka uuneissa roihusi täytenään puita, ei lämpömäärää huoneissa saatu pysymään ylempänä kuin 7 astetta kylmää. Saatiin kärsiä vilua pikku kammioissa asti; kymmenen jalan päässä uunista ei lämpöä tuntunut enää ollenkaan. Paras paikka annettiinkin pikku lapselle, jonka kehtoa tuuditti aina se, joka vuorostaan pääsi uunin ääreen. Ikkunan tai oven avaaminen oli kerrassaan kielletty, sillä huoneissa silloin syntyvä huuru olisi samassa tuokiossa muuttunut lumeksi. Ihmisten hengitys käytävissä teki samantapaisen vaikutuksen. Alinomaa kuului milloin siellä milloin täällä kuivia paukahduksia, jotka herättivät kummastusta niissä, jotka eivät olleet tällaiseen ilmanalaan tottuneet. Talon nurkat ja seinähirret ne näet pitivät pakkasen puristuksesta sellaista pauketta.
Ullakolla säilytetty likööri-, paloviina- ja ginivarasto oli muutettava isoonpirttiin, sillä kaikki väkiviina tiivistyi pullojen pohjalle keräksi. Kuusensilmu-olut jäätyessään ponnisti nassakat halki. Kaikki kovat kappaleet olivat kuin kivettyneet kaikkea lämmön tunkeutumista vastaan. Halko syttyi vastahakoisesti, niin että Jasper Hobsonin täytyi antaa käytäntöön melkoinen määrä mursuöljyä palamisen tehostamiseksi. Hyväksi onneksi uunit vetivät hyvin, niin ettei sisälle tullut epämiellyttäviä höyryjä. Mutta ulkopuolella tuntui varmaankin kauaksi Fort Espérancesta savun mukana kulkeutuneet rasvaiset ja karvaat katkut, joiden perusteella se olisi ansainnut tulla luetuksi epäterveellisimpien asumuksien joukkoon.
Merkille pantavana mainittakoon, että tiukka pakkanen aiheutti kaikille kovan janon. Siitä päästäkseen heidän täytyi myötäänsä sulatella tulen ääressä itselleen juotavaa, sillä eihän jäätynyt juoma olisi kelvannut janon sammutteeksi. Toinen niinikään huomattava ilmiö, jota vastaan luutnantti Hobson kehoitti tovereitansa kaikin tavoin taistelemaan, oli itsepintainen unteloisuus, jonka voittaminen muutamille kävi ylivoimaiseksi. Mrs Paulina Barnett, aina uljas ja reipas, piti hyvin puolensa, ja neuvoillaan, keskusteluillaan, edestakaisin hääräämisellään hän piti muitakin vireillä ja valveilla. Usein hän luki jotakin matkailukirjaa tai päätyi laulamaan vanhaa englantilaista laulua, jonka loppusäkeet kaikkien muiden oli kuorossa kerrattava. Näin saatiin nukkuneet hereille, tahtoivatpa tai ei, ja heistä tehtiin sitten taas vuorostaan säestyskuoro. Pitkät päivät kuluivat sillä tavoin toinen toisensa jälkeen, vaikka oltiinkin kokonaan suljetut neljän seinän sisälle, ja Jasper Hobson huomasi tähystäessään silloin tällöin ikkunan läpi lämpömittaria, että pakkanen yhtä mittaa kiristyi. Joulukuun 31 päivänä elohopea oli jähmeäksi köntistyneenä säiliössään. Väkiviina-lämpömittari näytti silloin 42 astetta. Seuraavana päivänä, tammikuun 1:senä v. 1860, luutnantti Jasper Hobson toivotti onnellista uutta vuotta mrs Paulina Barnettille ja onnitteli häntä siitä rohkeudesta ja mielenreippaudesta, jota hän osoitti kestäessään kaikki talvehtimisen kurjuudet. Samanlaisin onnentoivotuksin hän kääntyi tähtientutkijan puoleen, jolle vuosiluvun muuttuminen merkitsi vain sitä, että nyt oli päästy siihen vuoteen, jolloin hänen kuuluisa auringonpimennyksensä tapahtuisi! Uudenvuoden onnitteluja vaihdettiin pikku siirtolan kaikkien jäsenten kesken, jotka niin läheisesti olivat toisiinsa liittyneet ja joiden kaikkien terveys oli pysynyt erinomaisena. Jos joitakin keripukin oireita joskus olikin näyttäytynyt, oli ne heti sitruunamehun ja kalkkipastillien asianmukaisella käytöllä karkoitettu.
Mutta eihän ollut syytä iloita ennen aikojaan! Huonoa vuodenaikaa oli jäljellä vielä kolme kuukautta. Tosin aurinko piakkoin alkaisi taas näyttäytyä taivaanrannan yläpuolella, mutta mikään ei todistanut, että pakkanen oli saavuttanut kovimman ankaruutensa, ja ylipäänsä onkin asian laita kaikissa pohjoisissa seuduissa niin, että kovimmat pakkaset tulevat vasta helmikuulla. Oli miten oli, ei ainakaan uuden vuoden ensimmäisinä vuorokausina pakkanen ottanut lauhtuakseen, ja tammikuun 6:ntena osoitti käytävän ikkunan ulkopuolella oleva väkiviinalämpömittari 52 astetta! Vielä muutamia asteita alemmaksi, niin saavutettaisiin alimmat Fort Reliancessa v. 1835 merkillepannut lämpömäärät, ehkä vielä kylmemmät!
Tämä hellittämätön pakkasen ankaruus rupesi Jasper Hobsonia yhä enemmän huolestuttamaan. Hän näet pelkäsi, että turkiseläimet pakostakin hakisivat etelästä päin leudompaa ilmastoa, joten hänen kevääksi suunnitellut metsästys-aikeensa saattaisivat mennä myttyyn. Sitäpaitsi hän kuuli usein maan alta jotakin kumeata jylinää, jolla ehkä oli yhteyttä tulivuorenpurkauksen kanssa. Läntinen taivaanranta oli edelleen suitsuavan tulen valaisema, ja varmaankin oli maapallon sisuksissa tekeillä jotakin kauhistavaa. Eikö toiminnassa olevan tulivuoren läheisyys saattaisi käydä turmiolliseksi koko uudelle kauppa-asemalle? Sellaisia ajatuksia nousi luutnantti Hobsonille mieleen, kun noita maanalaisia jymähdyksiä kantautui hänen kuuluvilleen. Mutta nämä pelot, muuten sangen epämääräiset, hän piti omina hyvinään.
Kuten helposti voi arvata, ei kukaan ajatellut semmoisella "tulipalopakkasella" lähteä huoneesta. Koirien ja peurojen ruokatarpeista oli pidetty hyvä huoli, ja sitäpaitsi ne olivat tottuneet pitkiinkin paastoihin talvella eivätkä siis kaivanneet haltijainsa palveluksia. Niinmuodoin ei ollut mitään syytä antautua ilmanalan ankaruudelle alttiiksi. Siinä oli jo kylliksi, että puita ja öljyä polttamalla mitenkuten tultiin toimeen sisälämpimässä. Kaikista varokeinoista huolimatta kosteus hiipi tuulettamattomiin suojiin ja asettui hirsien ja palkkien saumoihin ja pintoihin kimalteleviksi jääkerroksiksi, jotka päivä päivältä vahvenivat. Tiivistäjät olivat tukkeutuneet, ja yksi niistä halkesikin jäätyneen veden ponnistuksesta.
Sellaisissa oloissa luutnantti ei lainkaan säästellyt polttopuuta. Hän päinvastoin oikein haaskasikin sitä, nostaaksensa lämpömäärää, joka heti, kun uunin ja hellan valkea vähänkään laimeni, painui 9 asteeseen alle nollan. Niinpä vahtimiehillä, jotka vuorottelivat tunnittain, olikin määräys valvoa tulta ja pitää huolta, että se pysyi täydessä voimassaan.
"Halot ovat kohta lopussa", sanoi eräänä päivänä luutnantille kersantti Long.
"Kohta lopussa, mitä!" huudahti Jasper Hobson.
"Tahdoin vain sanoa", jatkoi kersantti, "että talon sisävarasto alkaa olla tyhjä, ja ennen pitkää on käytävä vajasta noutamassa uusi pino. Mutta kokemuksesta tiedän, että ulkosalle lähtö tämmöisessä pakkasessa on hengenvaarallista."
"Olemme todella tehneet erehdyksen", vastasi luutnantti Hobson, "kun sijoitimme halkovajan erilleen asuinrakennuksesta, vaikka niiden tulisi olla välittömässä yhteydessä. Huomaan sen liian myöhään. En tullut muistaneeksi, että meillä oli edessä talvehtiminen seitsemännelläkymmenennellä leveysasteella! Mutta mitäpä siitä, mikä on tehty, se on tehty. – Sanokaapa, Long, kuinka paljon halkoja on vielä sisällä?"
"Pariksi kolmeksi päiväksi korkeintaan", vastasi kersantti.
"Toivokaamme, että siihen mennessä pakkanen lauhtuu", jatkoi Jasper Hobson, "ja sitten sopii paleltumatta mennä pihan yli."
"Epäilen, herra luutnantti", vastasi kersantti Long päätänsä puistellen. "Sää on kirkas, tuuli pohjoinen, enkä paljon hämmästyisi, vaikka pakkanen kestäisi vielä pari viikkoa, nimittäin siksi, kunnes tulee uusi kuu."
"Niinpä niin, kelpo Long", vastasi luutnantti, "mutta emmehän hevin lähde tappamaan itseämme pakkaseen, ja kun se päivä tulee, jolloin on lähteminen kylmän kynsiin, niin..."
"Niin lähdetään, herra luutnantti", täydensi kersantti Long.
Jasper Hobson puristi kersantin kättä, hyvin tuntien hänen uskollisuutensa.
Olisi voinut luulla Jasper Hobsonin ja kersantti Longin liioittelevan katsoessaan sellaisen pakkasen vaikuttavan elimistöön kuolettavasti. Mutta paljon oleskelleina napaseudun ilmastossa heillä oli asiasta pitkäaikainen kokemus. He olivat nähneet samanlaisissa olosuhteissa vankkojen miesten kaatuvan pyörtyneinä jäälle, kun olivat uskaltaneet mennä ulos; heiltä salpautui hengitys, ja heidät nostettiin pitkältään puolitukehtuneina. Sellaisia tapauksia, niin uskomattomilta kuin ne tuntuvatkin, on monesti sattunut eri talvehtimispaikoilla. Matkoiltaan Hudsonin lahden rannikolla v. 1746 William Moor ja Smith ovat maininneet useampia senlaatuisia tapauksia ja kertovat menettäneensäkin muutamia tovereistansa, jotka pakkanen iski kuoliaiksi. Epäämätöntä on, että äkillinen hengenvaara on tarjona, jos menee semmoiseen pakkaseen, jossa elohopea ei enää kykene lämpömäärää mittaamaan.
Niin huolestuttavassa tilanteessa Fort Espérancen asukkaat tällä erää olivat, ja eräs tapaus teki sen vieläkin vaikeammaksi.
YHDESKOLMATTA LUKU
NAPASEUDUN ISOT KARHUT
Ainoa neljästä ikkunasta, josta saattoi nähdä pihamaalle, oli käytävän perällä, sillä sen ulkoluukkuja ei ollut vedetty kiinni. Mutta jos mieli nähdä paksun jääkerroksen peittämien ruutujen läpi, täytyi niitä ensin huuhdella kuumalla vedellä. Sitä toimitettiin luutnantin määräyksen mukaan monesti päivässä, ja samalla kun luotiin silmäys Bathurstin niemen seutuihin, tarkastettiin huolellisesti yksin tein myöskin miltä taivas näytti ja kuinka paljon ikkunassa oleva väkiviina-lämpömittari osoitti.
Kun sitten sotamies Kellet tammikuun 6 päivänä kello yhdentoista vaiheilla toimitti tarkastusta, kutsui hän joutuin paikalle kersantin ja osoitti hämärässä pihalla näkyviä omituisia liikkujia.
Kersantti Long ehdittyään ikkunan luo, sanoi yksikantaan:
"Ne ovat karhuja!"
Tosiaan, puoli tusinaa mainittuja eläimiä oli päässyt paaluaidan läpi, ja savuhöyryjen houkuttelemina ne työntyivät nyt asuinrakennusta kohti.
Jasper Hobson, saatuaan ilmoituksen pelättävien petojen läsnäolosta, antoi käskyn tukkia sisältäpäin käytävän ikkunan. Se oli ainoa aukko, josta saattoi päästä sisälle, ja kun se kerran olisi pantu tukkoon, ei näyttänyt mahdolliselta, että karhujen onnistuisi tunkeutua taloon. Ikkuna siis teljettiin vahvoilla puomeilla, jotka MacNap kiinnitti lujasti ikkunan eteen, jättäen kumminkin pienen raon, josta saattaisi pitää silmällä epämieluisten vierasten hommia.
"Nytpä nuo herrat", sanoi työmestari MacNap, "eivät pääse tänne ilman meidän lupaamme. Meillä on siis aikaa pitää tässä pieni sotaneuvottelu."
"Kas niin, herra Hobson", virkkoi mrs Paulina Barnett, "meiltä ei näy puuttuvan mitään talviolostamme. Pakkasen perästä karhuja!"
"Ei pakkasen perästä", vastasi luutnantti Hobson, "vaan, sen pahempi, pakkasen aikana ja semmoisen pakkasen, joka estää meitä uskaltamasta mennä ulos! Enpä tottakaan tiedä, kuinka selviydymme noista pahantekijöistä."
"Kai niiltä loppuu kärsivällisyys", vastasi matkustajarouva, "ja sitten ne menevät niinkuin ovat tulleetkin!"
Jasper Hobson ravisti päätänsä, niinkuin epäilijä ainakin.
"Ette tunne niitä eläimiä", vastasi luutnantti. "Tämä ankara talvi on nälkiinnyttänyt ne, eivätkä ne poistu täältä muutoin kuin pakosta!"
"Oletteko siis levoton, herra luutnantti?" kysyi mrs Paulina Barnett.
"Olen ja en", vastasi luutnantti Hobson. "Karhut, sen minä tiedän, eivät pääse tunkeutumaan sisälle, mutta en sitävastoin tiedä, kuinka me pääsemme ulos, jos täytyy!"
Niin vastattuaan Jasper Hobson palasi ikkunan luo. Sillä välin mrs Paulina Barnett ja muut naiset keräytyivät kersantin ympärille, joka selvitti heille kokeneena miehenä koko karhukysymyksen.
Monet kerrat kersantti Long oli ollut tekemisissä näiden petojen kanssa, eikä ollut harvinaista kohdata niitä eteläisemmilläkään seuduilla, mutta semmoisissa oloissa, joissa niiden kimppuun saattoi menestyksellä käydä. Täällä sitävastoin piiritetyt olivat saarroksissa, ja pakkanen esti yrittämästäkään ulos.
Koko päivä pidettiin karhujen puuhia ja hommia tarkoin silmällä. Välistä joku eläimistä nosti ison päänsä lähelle ikkunaa, ja kuultiin karkeata vihan mörinää. Luutnantti Hobson ja kersantti neuvottelivat ja sitten päättivät, että elleivät karhut lähtisi paikalta, tehtäisiin muutamia ampuma-aukkoja talon seiniin, joista niitä ammuttaisiin. Mutta päätettiin kumminkin odottaa päivä tai pari, ennenkuin siihen keinoon ryhdyttäisiin, sillä Jasper Hobsonia ei olisi oikein miellyttänyt avata niin kylmällä ilmalla kulkuyhteyttä ulko- ja sisäkylmyyden välille. Mursuöljykin, jota pantiin uuneihin, oli käynyt niin kovaan jäähän, että sitä täytyi lohkoa kirveellä.
Päivä kului ilman enempiä tapahtumia. Karhut liikuskelivat edestakaisin kierrellen taloa, mutta mitään suoranaista hyökkäystä ne eivät yrittäneet. Valvottiin koko yö, ja neljän tienoissa aamulla luultiin, että vainoojat olivat poistuneet pihasta. Ainakaan ei niitä enää missään näkynyt.
Mutta kello seitsemän korvilla Marbre, noustuaan ullakolle noutaakseen sieltä muutamia ruokatarpeita, riensi tuota pikaa takaisin ilmoittamaan, että karhuja käveli rakennuksen katolla.
Jasper Hobson, kersantti, MacNap ja pari kolme sotamiestä sieppasivat aseensa ja syöksyivät käytävän portaille, jotka olivat laskuoven kautta ullakon yhteydessä. Ullakolla oli niin kylmä, että muutamien minuuttien perästä luutnantti Hobson ja hänen toverinsa eivät enää voineet pitää pyssynpiippua kädessään. Kostea ilma heidän hengittäessään varisi heti lumena heidän ympärillensä.
Marbre ei ollut erehtynyt. Karhut olivat rakennuksen katolla. Sieltä kuului niiden tallustelua ja mörinää. Toisinaan ne iskivät kynsillään jääkuoren läpi katonuurteisiin, ja oli pelättävissä, että ne jaksaisivat ehkä kiskoa ne irti.
Luutnantti ja hänen miehensä, sietämättömän pakkasen vaikutuksesta pian tunnottomiksi kohmettuneina, vetäytyivät takaisin ullakolta. Jasper Hobson antoi tiedon tilanteesta.
"Karhut", sanoi hän, "ovat tällä erää katolla. Se on harmillinen juttu. Tosin meillä ei ole vielä mitään pelättävää omasta puolestamme, sillä pedot eivät pääse tunkeutumaan huoneisiin. Mutta siitä ei ole takeita, etteivät ne murtaudu ullakolle ja pistä poskeensa kaikkia sinne talletettuja turkisnahkoja. Turkikset ovat yhtiön omia, ja meidän tulee säilyttää ne koskemattomina. Pyydän sentähden teitä, hyvät ystävät, auttamaan minua saamaan ne turvaisaan paikkaan."
Heti kaikki luutnantin toverit asettuivat eri puolille, isoonpirttiin, keittiöön, käytävään, portaille. Pari kolme vuorotellen – sillä yhteen menoon ei kukaan olisi voinut kestää – oli työssä kylmällä ullakolla, ja tunnin kuluttua oli kaikki turkikset kannettu säilöön isoonpirttiin.
Sen puuhan aikana karhut jatkoivat omia hommiaan ja koettelivat irroittaa katon vuoliaisia. Muutamissa kohdin voitiin nähdä kattoruoteiden taipuvan niiden painosta. Mestari MacNap ei voinut peittää levottomuuttansa. Kattoa rakentaessaan hän näet ei ollut huomannut ottaa lukuun sellaista ylipainoa, ja nyt hän pelkäsi ettei se voisikaan kestää.
Päivä kului kuitenkin petojen saamatta avatuksi ryntäystietä ullakolle. Mutta yhtä peloittava vihollinen, pakkanen, tunkeutui vähitellen huoneisiin. Valkea raukeni uuneissa yhä heikommaksi, ja halkovarasto veteli viimeisiä virsiään. Ennen kahtatoista tuntia olisi viimeinenkin kalikka porona ja hiillos sammuksissa.
Seurauksena olisi kuolema, vilukuolema, kamalin kaikista kuolintavoista. Jo seisoivat ihmisparat kylki kyljessä kyyhöttäen, yhä jäähtyvän uunin ympärillä, tuntien omankin lämpönsä sitä mukaa häipyvän. Mutta he eivät valittanet. Naisväkikin kesti sankarillisesti kylmän tuottamat kärsimykset. Mrs MacNap painoi kouristuksen tapaisesti pienokaista jäätynyttä poveansa vasten. Muutamat sotamiehet nukkuivat tai pikemmin olivat rauenneet jonkunlaiseen horrostilaan, joka ei voinut olla oikeata unta.
Kello kolmen aikaan aamulla Jasper Hobson tarkasti lsonpirtin seinällä riippuvaa lämpömittaria, joka oli vähemmän kuin kymmenen jalan päässä uunista. Se näytti 20 astetta pakkasta!
Luutnantti pyyhkäisi kädellään otsaansa, silmäili tovereittensa tiheää, äänetöntä ryhmää ja pysyi vähän aikaa hievahtamatta. Valkoisena pilvenä höyrysi ilma hänen hengittäessään.
Samassa hetkessä laskeutui käsi hänen olallensa. Hän vavahti ja käänsi päätänsä. Mrs Paulina Barnett oli hänen edessänsä.
"Jotakin on tehtävä, luutnantti Hobson", sanoi hänelle tarmokas nainen; "emmehän voi kuolla tällä tavoin, koettamatta puolustaa itseämme!"
"Niin", vastasi luutnantti, tuntien moraalisen tarmonsa heräävän, "jotakin on todella tehtävä!"
Luutnantti käski mukaansa kersantti Longin, MacNapin ja seppä Raen, toisin sanoen, joukkonsa rohkeimmat miehet, ja mrs Paulina Barnettin liittyessä seuraan he vetäytyivät ikkunan luokse tarkastamaan ulkopuolella olevaa lämpömittaria. Kun jäätynyt ruutu oli lämpöisellä vedellä sulatettu läpinäkyväksi, huudahti Jasper Hobson:
"Viisikymmentä kahdeksan astetta! Hyvät ystävät, meillä on valittavana kahden välillä: joko uusittava puuvarastomme hengenvaarankin uhalla taikka lyötävä polttopuuksi penkit, pöydät, rahit, ovet, vuodelavat, kaikki, mitä irti saamme, ja työnnettävä uuniin! Mutta se on äärimmäinen keino, sillä pakkanen voi kestää ties kuinka kauan."
"Henki vaaraan ja puita vajasta!" vastasi kersantti Long.
Se oli toistenkin ajatus.
Muuta ei lausuttu, ja kukin valmistautui toimimaan.
Katsokaamme, mitä suunniteltiin ja mihin keinoihin ryhdyttiin niiden hengen suojaamiseksi mahdollisimman mukaan, jotka olivat päättäneet uhrautua yhteisen asian hyväksi.
Halkovaja oli noin viidenkymmenen askelen päässä vasemmalla, päärakennuksen takana. Päätettiin, että yksi miehistä koettaisi juosten päästä vajalle. Hänellä olisi pitkä köysi vyyhtenä ympärillänsä, ja perässänsä hän vetäisi toisen köyden, jonka pää jäisi hänen toveriensa käsiin. Saavuttuaan vajaan hän kuormittaisi yhden siellä olevista reistä haloilla ja sitoisi köyden kiinni reen etupäähän, niin että kuorma voitaisiin kiskoa asuinrakennukseen asti; toinen köysi piti kiinnittää reen takaosaan, joten reki saataisiin vedetyksi takaisin vajaan. Näin sopisi yhä hankkia uusilla kuormilla sisälle polttopuuvarasto ilman sanottavaa vaaraa. Nykäisy köydestä, toisesta tai toisesta, ilmoittaisi, milloin reki olisi täynnä vajassa tai tyhjänä portaiden edessä.
Tuuma oli kyllä viisaasti mietitty, mutta kahdesta syystä se saattoi mennä myttyyn: ensiksikin oli mahdollista, ettei jäätynyt ja nietostunut vajan ovi ottaisi hevillä auetakseen; toiseksi oli pelättävä, että karhut lähtisivät katolta ja katsoisivat asiakseen tavalla tai toisella sekaantua halkohommaan.
Kersantti Long, MacNap ja Rae tarjoutuivat kukin puolestaan lähtemään vajaan. Mutta kersantti, huomauttaen, että hänen molemmat toverinsa olivat naineita miehiä, vaati kivenkovaan, että tämä urakka annettaisiin hänelle. Ja kun luutnantti tahtoi myöskin olla siinä mukana, lausui mrs Paulina Barnett: "Herra Jasper, te olette päällikkömme, teidän henkenne on tarpeellinen kaikille eikä teillä ole oikeutta panna sitä alttiiksi. Herra Jasper, antakaa kersantti Longin yrittää."
Jasper Hobson käsitti tilanteen velvoitukset ja kutsuttuna ratkaisemaan tovereittensa kesken puolsi kersanttia. Mrs Paulina Barnett puristi kelpo kersantin kättä.
Linnan muut asukkaat, ollen nukuksissa tai horroksissa, eivät tienneet koko tuumasta mitään.
Pantiin kuntoon kaksi pitkää köyttä. Toisen kersantti kiersi vyötäisilleen, lämmitettyjen turkkien päälle, joita hänen vaatetuksenaan oli ainakin tuhannen punnan arvosta. Toinen köysi kiinnitettiin hänen vyöhönsä, lisäksi tulukset ja ladattu revolveri. Lähtöhetkenä hän kiskaisi nahkaansa puoli juomalasia viinaa tai hänen sanojensa mukaan "hyvän kulauksen polttoainetta."
Jasper Hobson, Long, Rae ja MacNap lähtivät sitten isostapirtistä. He menivät ensin keittiöön, jonka tulisija oli juuri sammunut, ja saapuivat käytävään. Siellä Rae, noustuaan ullakon portaita ja raotettuaan ovea, huomasi karhujen yhä askaroivan katolla. Oli siis sopiva aika ryhtyä toimeen.
Käytävän ensimmäinen ovi avattiin. Jasper Hobson ja hänen toverinsa, niin turkeissaan kuin olivatkin, tunsivat vilunväristyksiä luihin ja ytimiin saakka. Toinen ovi, joka vei suoraan pihalle, työnnettiin nyt auki. He hätkähtivät, ollen miltei tukehtua. Silmänräpäyksessä tiivistyi käytävään sulkeutunut kostea huuru ja peitti lumena seinät ja katon.
Ilma oli ulkona tavattoman kuiva. Tähdet vilkuttivat erikoisen kirkkaasti.
Kersantti Long syöksyi hetkeäkään arvelematta ulos pimeään, vetäen perässään vyötäisilleen sidottua köyttä, jota toverit pitelivät toisesta päästä kiinni. Ulko-ovi työnnettiin takaisin pieliinsä, ja Jasper Hobson, MacNap ja Rae palasivat käytävään, jonka sisäovi myös suljettiin. Sitten alettiin odottaa. Ellei Long tulisi muutamien minuuttien perästä takaisin, sopi olettaa hänen matkansa onnistuneen ja hänen latovan ensimmäistä halkokuormaa. Mutta siihen kuluisi enintään kymmenkunta minuuttia, jos vajan ovi ei ollut tehnyt tenää.
Kersantin mentyä Jasper Hobson ja MacNap palasivat käytävän perälle.
Sillä välin Rae piti varalla ullakkoa ja karhuja. Tosin oli luultavaa, että kersantin nopea riento yön pimeydessä jäisi karhuilta huomaamatta.
Kymmenen minuutin perästä Longin lähdettyä Jasper Hobson, Mac Nap ja Rae palasivat ahtaaseen ovivälikköön odottamaan sovittua nykäisyä.
Vielä kului viisi minuuttia. Nuora, jota he pitelivät päästä kiinni, ei liikahtanut. Ajatelkaa heidän hätäänsä! Kersantti oli lähtenyt jo neljännestunti sitten, kuormantekoon oli aikaa enemmän kuin kylliksi, eikä mitään elonmerkkiä. Jasper Hobson odotti vielä pienen hetkisen; sitten tempaisten köydenpäästä hän antoi samalla toisille merkin ryhtyä vetämään. Ellei kuorma ollut valmis, niin kersantti kyllä ymmärtäisi pidättää nykäisyllä heidän vetämistänsä.
Köyttä vedettiin voimakkaasti. Joku painava esine tuli sen mukana hankea pitkin. Hetkisen perästä esine oli portaiden edessä...
Mutta se ei ollut reki. Se oli kersantin ruumis, köydenpää vyötäisten ympärillä. Onneton Long ei ollut päässyt edes vajalle asti. Hän oli tiellä kaatunut tainnuksissa maahan. Hänen ruumiinsa, saatuaan olla kaksikymmentä minuuttia sietämättömässä pakkasessa, oli kaiketi hengetön!
MacNap ja Rae huudahtivat epätoivosta ja vetivät ruumiin käytävään; mutta samassa kun luutnantti aikoi sulkea ulko-oven, tunsi hän väkivaltaisen tempauksen ulkoapäin. Siinä tuokiossa repi korvia hirveä karjaisu.
"Avuksi!" huusi Jasper Hobson.
MacNap ja Rae syöksähtivät hänen avukseen. Eräs toinen henkilö ehti heitä ennen. Mrs Paulina Barnett oli rientänyt auttamaan luutnanttia oven sulkemisessa. Mutta kamala peto ponnisti myöskin omalla painollaan ja työnsi sitä vähin erin yhä enemmän auki, pyrkien väkisin käytävään...
Mrs Paulina Barnett tempasi silloin toisen pistoolin Jasper Hobsonin vyöstä, odotti kylmäverisesti hetkeä, jolloin karhu pisti päänsä oven raosta esiin, ja laukaisi panoksen avoimesta kidasta sisään.
Karhu kellahti taaksepäin, varmaankin kuoliaaksi ammuttuna, ja ovi voitiin nyt sulkea ja lujasti teljetä. Heti vietiin kersantin ruumis isoonpirttiin lähelle uunia. Mutta viimeisetkin hiilet olivat sammumassa. Kuinka nyt voitaisiin onnetonta virvoittaa? Kuinka saada häneen elämää, josta ei vähintäkään merkkiä enää ollut nähtävissä.
"Minä menen", huusi seppä Rae, "minä menen hakemaan puita taikka..."
"Niin, Rae!" huudahti toinen ääni hänen lähellänsä, "me Menemme yhdessä!"
Näin lausui hänen uljas vaimonsa.
"Ei, hyvät ystävät, ei millään muotoa!" huudahti Jasper Hobson. "Te ette suoriutuisi pakkasesta ettekä karhuista. Polttakaamme täältä sisältä kaikki, mitä voi polttaa, ja sitten Jumala meidät pelastakoon!"
Ja silloin kaikki nuo onnettomat puolipaleltuneet alkoivat liikkua kirves kädessä kuin hullut. Penkit, pöydät, väliseinät, kaikki palasiksi, ja pian roihusivat liekit sekä isonpirtin että keittiön tulisijoissa, muutamien mursuöljypisaroiden tehostaessa palamista.
Sisälämpö kohosi tusinan verran asteita. Ensi töikseen ryhdyttiin kiireesti hoitelemaan kersanttia. Hänen ruumistansa hierottiin lämpimällä paloviinalla, ja vähitellen saatiin verenkierto käyntiin. Valkoiset läikät, joita oli muutamin paikoin ruumista näkyvissä, alkoivat hävitä. Mutta Long-parka oli hirveästi kärsinyt, ja monta tuntia meni, ennenkuin hän sai sanaa suustansa. Hänet pantiin lämmitettyyn vuoteeseen ja mrs Paulina Barnett ja Madge valvoivat sen ääressä seuraavaan päivään.
Sillävälin Jasper Hobson, MacNap ja Rae miettivät keinoa tilanteen auttamiseksi, se kun oli nyt hirvittävän vaarallinen. Päivänselvästi se uusi polttopuu, jota saatiin talon huonekaluista ja muusta sisustuksesta, loppuisi parissa päivässä. Mikä koko tämän yhteiskunnan sitten perisi, jos pakkasta yhä kestäisi? Uusikuu oli jo ollut neljäkymmentä kahdeksan tuntia, mutta säämuutosta ei näkynyt. Pohjatuuli puhalsi jäätävää hengitystään kaiken yli. Ilmapuntari pysyi "hyvin kuivan" kohdalla; pelkkänä suunnattomana jääkenttänä oleva maa ei enää huokunut mitään höyryä. Oli siis pelättävä, ettei pakkanen aikonut vielä piankaan hellittää. Oliko yritettävä uudestaan halkovajalle, vaikka nyt, kun karhujen huomio oli herätetty, se oli entistä vaarallisempaa? Oliko mahdollista ryhtyä niiden kanssa otteluun pakkasessa? Ei. Se olisi hulluutta, joka veisi kaikki perikatoon.
Lämpömäärä oli huoneissa sentään saatu siedettävämmäksi. Tänä aamuna mrs Joliffe tarjosi aamiaiseksi keitettyä lihaa ja teetä. Kuumaa grogia ei säästetty, ja kelpo kersantti Long sai siitä myös osansa. Uunien suloinen roihu, joka kohotti lämpömäärää sisällä, vaikutti samalla elähdyttävästi ihmisparkoihin. He odottivat vain Jasper Hobsonin määräystä käydäkseen karhujen kimppuun. Mutta luutnantti ei katsonut taistelevia puolia tasaväkisiksi eikä tahtonut panna alttiiksi väkeänsä. Päivä näytti kuluvan ilman mitään erikoisempaa, kun kolmen tienoissa iltapuolella aikamoinen meteli kuului ylisiltä.
"Siellä ne nyt ovat!" kiljasivat muutamat sotamiehet, temmaten kiireesti kirveet ja pistoolit käteensä.
Nähtävästi karhut olivat saaneet jonkun vuoliaisen irtautumaan ja raivanneet tien ullakolle.
"Jokainen pysyköön paikallaan!" käski luutnantti levollisella äänellä. – "Rae, laskuovi!"
Seppä kiiruhti käytävään, juoksi portaita ylös ja sulki laskuoven lujasti.
Kamala rytäkkä kuului laipiolta, joka tuntui notkahtelevan karhujen painosta. Sekaisin mörinää, karhunkämmenten iskuja ja kynsien peloittavaa raapimista erottui sieltä huoneissa olevien korviin.
Muuttiko tämä hyökkäys tilannetta? Tuliko se pahemmaksi vai ei? Jasper Hobson ja muutamat toverit neuvottelivat. Useimpien mielestä tilanne oli parantunut. Jos karhut olivat nyt kaikki ullakolla – mikä näytti todenmukaiselta – niin ehkä oli mahdollista käydä niiden kimppuun siellä ahtaassa paikassa, tarvitsematta pelätä, että pakkanen tukehduttaisi taistelijoita tai tempaisi heiltä asetta kädestä. Tietysti käsikähmä karhujen kanssa olisi erittäin vaarallinen, mutta ei enää ollut mahdotonta koettaa sitä.
Oli siis päätettävä, hyökättäisiinkö vai ei petojen kimppuun siellä, missä ne nyt olivat; yritys oli sitä vaarallisempi, kun sotamiehet eivät ahtaasta laskuovesta voineet tunkeutua ullakolle muutoin kuin yksi erällään. Oli siis hyvin ymmärrettävää että Jasper Hobson epäröi aloittaa hyökkäystä. Asiaa mietittyään hän päätti pysyä aluksi odottavalla kannalla, semminkin kun kersantti ja muut, joiden rohkeus oli eittämätön, olivat sitä mieltä. Ehkäpä jotakin sattuisi, mikä kääntäisi toiveet suotuisammiksi. Olihan melkein mahdotonta, että karhut voisivat kiskoa paikoiltaan laipiopalkkeja, jotka olivat ainakin yhtä paksut kuin vuoliaiset. Mahdotonta siis oli karhujen päästä laskeutumaan huoneisiin.
Jäätiin siis odottamaan, ja päivä kului loppuun. Yöllä ei kukaan voinut nukkua, niin kova oli raivoisten petojen mäiske ja melu!
Seuraavana päivänä kello yhdeksän korvilla sattui uusi tapaus, joka teki tilanteen mutkikkaammaksi ja pakotti luutnantin ryhtymään toimeen.
Muistetaanhan, että isonpirtin ja keittiön uuninpiiput kulkivat ullakon läpi katolle. Savitiilistä rakennetut ja puutteellisesti laastitut savupiiput saattoivat vaivoin kestää kylkisysäystä. Jopa sattuikin niin, että karhut, joko tahallisessa sortamisaikomuksessa tai nojaten muurausta vasten vain käyttääkseen siitä huokuvaa lämpöä hyväkseen, jonkun verran järkyttivät sitä. Kuultiin tiilenkappaleita putoavan uunin sisään, ja pian uunit herkesivät vetämästä. Se oli korvaamaton vahinko, joka varmaan olisi saattanut vähemmän tarmokkaat ihmiset epätoivoon. Sillä samassa kun valkea uunissa raukesi, levisi musta, kitkerä, inhoittava öljynsekainen savu koko taloon. Uuninpiiput olivat menneet rikki laipion alapuolelta. Muutamissa minuuteissa kokoontui savua niin paksulti, että lamppujen valo kävi näkymättömäksi. Jasper Hobson huomasi välttämättömäksi lähteä talosta, vaikkapa senkin uhalla, että täytyisi nääntyä pakkaseen. Ja talon jättäminen oli sama kuin paleltua kuoliaaksi. Kuului muutamia naisten huutoja.
"Ystävät", huusi silloin luutnantti, tempaisten kirveen käteensä, "karhujen kimppuun, karhujen kimppuun!"
Muuta neuvoa ei ollutkaan. Eläimet oli saatava hengiltä. Poikkeuksetta kaikki ryntäsivät nyt käytävään; he riensivät ullakon portaille luutnantti Jasper Hobson etunenässä. Laskuovi nostettiin auki. Pyssynlaukauksia välähti keskellä mustaa savupilveä. Kuului miesten huutoja ja eläinten kiljuntaa sekaisin, vuoti verta. Tapeltiin keskellä syvintä pimeyttä... Mutta sitten kuului muutamia hirveitä jyrähdyksiä ja kova järistys vapisutti maata. Talo horjahti kuin olisi vierähtänyt nurkiltaan. Seinähirsiä erkani toisistaan ja Jasper Hobson hämmästyneine tovereineen sai nähdä karhujen, pelästyneinä kuten hekin, möristen pötkivän pakoon pimeyttä kohti.
KAHDESKOLMATTA LUKU
VIIDEN KUUKAUDEN AIKANA
Ankara maanjäristys oli kohdannut sitä osaa Amerikan manteretta. Sellaiset puistatukset olivat kai hyvinkin tavallisia tässä tuliperäisessä seudussa. Taaskin kerran oli osoittautunut, että moinen ilmiö ja tulivuorenpurkaus ovat yhteenkuuluvia.
Jasper Hobson käsitti, mitä oli tapahtunut. Hän odotti tuskallisessa jännityksessä. Saattoi syntyä maanrepeämä, joka nielisi hänet tovereineen kaikkineen kitaansa. Mutta sattuikin vain yksi tärähdys, joka oli ennemmin vastaponnahdus kuin suoranainen sysäys. Se kallisti rakennusta lammelle päin ja repi auki seiniä. Sitten maa asettui taas tasapainoonsa ja jäi liikkumattomaksi.
Nyt olivat sukkelat tuumat tarpeen. Talo, vaikkakin rähjällään, oli vielä asunnoksi kelpaava. Joutuin tukittiin seinähirsiin repeytyneet aukot. Samoin korjattiin savupiippujen rikkoutumat niin hyvin kuin tuota pikaa voitiin.
Haavat, joita muutamat sotamiehet olivat karhutappelussa saaneet, olivat onneksi lievät ja helposti sidotut.
Sellaisissa oloissa ihmisparat viettivät kaksi vaikeata päivää, polttaen vuoteiden puuosia ja kammioiden väliseiniä. Sinä aikana MacNap ja hänen miehensä suorittivat kiireellisimpiä sisäkorjauksia. Maahan perustetut nurkkaparrut eivät olleet antaneet perään, ja rakennus oli muutoin hyvin pysynyt koossa. Mutta maanjäristys oli silminnähtävästi saanut aikaan kummallisen kallistumisen itse rannikon maaperässä, ja tämä kaltevuus oli ulottunut siihenkin osaan, missä rakennus sijaitsi. Jasper Hobson oli kiireissään päästä mullistuksen vaikutuksista täysin selville, koska niistä johonkin määrään saattoi riippua koko siirtolan turvallisuus. Mutta säälimätön pakkanen ei sallinut kenenkään mennä ulkoilmaan.
Sillävälin alettiin huomata muutamia oireita, jotka ennustivat läheistä säänmuutosta. Ikkunasta katsellen nähtiin tähtien tuikkeen käyvän sameammaksi. Tammikuun 11 päivänä ilmapuntari laskeutui muutamia piirtoja. Ilmaan muodostui höyryjä, ja niiden tiivistyessä täytyisi lämpömäärän nousta.
Niinpä seuraavana päivänä tuuli kääntyi lounaaseen ja ajoittain viskoi lunta. Ulkona oleva lämpömittari kohosi muutamassa hetkessä yhdeksään asteeseen (jäätymäkohdan alapuolella). Talvehtijoille, jotka olivat saaneet niin kovaa kylmää, tällainen oli jo keväistä suojasäätä.
Tänään, tammikuun 12 päivänä, kello 11 aamulla oli koko väki ulkona. Olipa kuin joukko vankeja olisi odottamatta päässyt irti. Mutta ankarasti kiellettyä oli poistuminen linnavarustuksen piiristä, ikävien kohtausten välttämiseksi. Tähän vuodenaikaan aurinko ei vielä ollut näyttäytynyt, mutta se lähestyi jo sen verran taivaanrantaa, että päivänhäämöitys alkoi käydä tuntuvaksi. Esineitä erottui jo parin kolmen kilometrin matkalta näkyviin. Jasper Hobsonin ensimmäiset silmäykset suuntautuivat tietysti sille maankulmalle päin, jota maanjäristys varmaankin oli muodostellut.
Todella olikin erinäisiä muutoksia tapahtunut. Vuorinen niemenkärki, johon Bathurstin niemi päättyi, oli osittain menettänyt harjansa, ja pitkiä kappaleita rantapenkereestä oli lohjennut irti ja vajonnut. Samalla tuli myös näkyviin, että niemi kokonaisuudessaan oli kallistunut järvelle päin, vieden kallelleen sen tasaisen paikan, jolla rakennus sijaitsi. Yleensä oli koko maaperä laskeutunut lännen puolelle ja kohonnut itään. Tästä kaltevuudesta täytyi olla se vaikealaatuinen seuraus, että järven ja Paulina-joen vedet, sittenkun ne sulaessaan vapautuisivat, asettuisivat uuden pohjansa mukaan ja panisivat arvatenkin osan läntistä aluetta tulvan alle. Virta kaivaisi itselleen toisen uoman, ja seurauksena olisi, että nykyinen virran suuhun muodostunut valkama häviäisi olemattomiin. Itäisen rannan mäet näyttivät melkoisesti madaltuneen. Mutta mitä läntisiin rantatörmiin tulee, ei niistä kaukaa nähden voinut päättää sitä eikä tätä. Kaiken kaikkiaan merkitsi maanjäristyksen aikaansaama mullistus sitä, että maaperä oli menettänyt tasapintaisuutensa ja käynyt idästä länteen päin kaltevaksi.
"No, niin, herra Hobson", sanoi matkustajarouva nauraen, "te olitte niin herttaisen ystävällinen ja annoitte valkamalle ja joelle minun nimeni, mutta ei ole enää Paulina-jokea eikä Barnettin valkamaa! Täytyypä todella tunnustaa, ettei minulla ole onnea."
"Niinpä tosiaan, hyvä rouva", vastasi luutnantti, "mutta vaikka joki on mennyt, onhan järvi kumminkin tallella, ja jos suvaitsette, sanomme sitä tästedes Barnettin järveksi. Hartaasti toivon, että se pysyy teille uskollisena."
Mr ja mrs Joliffe olivat heti ulos päästyä menneet toinen koiratarhaan, toinen peuraläävään. Koirat eivät olleet paljoakaan kärsineet vankeudestaan; ne ryntäsivät nyt kirmaten sisäpihalle. Yksi peura oli jokunen päivä sitten heittänyt henkensä. Muut olivat kyllä jonkun verran laihtuneet, mutta näyttivät muutoin ylipäänsä pysyneen hyvässä kunnossa.
"No niin", sanoi luutnantti mrs Paulina Barnettille, joka seurasi häntä, "nyt siis olemme suoriutuneet jutusta paremmin kuin osasimme arvatakaan!"
"En sitä koskaan epäillytkään, herra Hobson", vastasi matkustajarouva. "Sellaiset miehet kuin teidän toverinne ja te itse eivät antaisi talvehtimisvaikeuksien lannistaa itseään!"
"Hyvä rouva", virkkoi luutnantti Hobson, "siitä saakka kun ensi kerran näin napaseudut, en vielä kertaakaan ole kokenut sellaista pakkasta, ja sanonpa suoraan, että jos sitä olisi vielä kestänyt muutamia päiviä, olisimme luullakseni olleet hukassa."
"Maanjäristys taisikin tulla meille hyvään tarpeeseen", huomautti matkustajarouva, "sillä se ajoi kirotut karhut käpälämäkeen, ja kukapa tietää, eikö se jouduttanut sään lauhtumista?"
"Todella hyvinkin mahdollista", vastasi luutnantti. "Kaikki tällaiset luonnonilmiöt riippuvat toisistaan ja vaikuttavat toisiinsa. Mutta, suoraan sanoen, maanlaadun tuliperäinen kokoonpano huolettaa minua. Toiminnassa olevan tulivuoren läheisyyttä pidän uutisasunnollemme valitettavana. Elleivät sen laavavirrat voikaan ulottua tänne asti, voivat maanjäristykset tuottaa rakennuksellemme ikävyyksiä! Katsokaahan, minkä näköinen se nyt on!"
"Te korjautatte sen kevään tultua, herra Hobson", vakuutti mrs Paulina Barnett, "ja käyttäen hyväksenne nyt saatuja kokemuksia teette siitä vielä lujemman."
"Epäilemättä, mutta pahoin pelkään, että semmoisena kuin se tällä erää on ja tulee vielä muutamia kuukausia olemaan, ei se teistä tunnu kovinkaan mukavalta!"
"Minustako, herra Hobson", vastasi nauraen mrs Paulina Barnett, "minusta, matkustajasta! Minähän voin kuvitella asuvani kallellaan kulkevan laivan kajuutassa, ja niin kauan kuin se ei kiiku, ei minulla ole mitään pelkoa meritaudista."
"Oivallista, hyvä rouva", virkkoi Jasper Hobson, "eikä minun enää tarvitse teidän luonnettanne arvioida. Kaikki sen tuntevat. Lannistumattomalla tarmollanne, erinomaisella mielenlaadullanne te olette meitä, tovereitani ja minua, auttanut kestämään nämä kovat koettelemukset. Siksi kiitän teitä nyt heidän ja itseni puolesta."
"Vakuutan, herra Hobson, että te liioittelette..."
"Ei, ei, sitä en tee, kaikki ovat valmiit sanomaan teille samaa. Mutta sallikaa minun kysyä teiltä yhtä seikkaa. Te tiedätte, että ensi kesäkuussa kapteeni Craventyn on määrä toimittaa meille tänne muonakuormasto, jonka tuojat palatessaan vievät täältä turkisvarastomme Fort Relianceen. On luultavaa, että ystävämme Thomas Black pimennyshavainnot tehtyään lähtee heinäkuulla matkueen mukana takaisin. Sallikaa minun kysyä, onko aikomuksenne liittyä matkaseuraan?"
"Tahdotteko siis lähettää minut täältä pois, herra Hobson?" kysyi matkustajarouva hymyillen.
"En suinkaan!"
"No niin, hyvä luutnantti", vastasi mrs Paulina Barnett ojentaen kättä Jasper Hobsonille; "pyydän siinä tapauksessa lupaa viettää vielä yhden talven Fort Espérancessa. Onhan luultavaa, että ensi vuonna joku yhtiön laiva tulee ankkuroimaan Bathurstin niemen kupeelle, ja minä käytän sitä hyväkseni, sillä enpä panisi pahakseni, vaikka tultuani tänne maitse saisin tehdä paluumatkani Behringin salmen kautta."
Luutnantti oli hyvillään tästä matkatoverinsa päätöksestä. Hän oli sen muutoin melkein arvannutkin. Suuri myötätunto yhdisti hänet tähän rohkeamieliseen naiseen, joka puolestaan piti häntä oivallisena miehenä. Totta puhuen, ei kumpikaan olisi kaipauksetta suonut eronhetken tulevan. Kukapa tietää sitäpaitsi, eikö taivas ehkä ollut varannut heille raskaita koettelemuksia, joissa heidän molempien yhteisvaikutus oli tarpeen yhteisestä vaarasta pelastamaan.
Tammikuun 20 päivänä aurinko pilkahti näkyviin ensi kerran ja lopetti napaseudun yön. Se ei viipynyt kuin muutamia silmänräpäyksiä taivaanrannan yläpuolella, mutta riemuiset eläköön-huudot se sai talvehtijoilta tervehdykseksi. Siitä ajankohdasta lähtien päivän pituus yhä kasvoi.
Helmikuussa ja puoliväliin maaliskuuta oli vielä hyvin jyrkkiä kauniin ja pahan sään vuorotteluja. Kauniit ilmat olivat perin kylmiä, huonot säät kovin lumisateisia. Edellisten aikana pakkanen esti metsästäjiä liikuskelemasta ulkosalla, jälkimäisten aikana lumipyryt pakottivat heitä pysymään neljän seinän sisällä. Ainoastaan keskinkertaisilla säillä voitiin erinäisiä töitä toimitella ulkona, mutta mitään pitempää retkeä ei sopinut yrittää. Ja mitäpä muutoin olisikaan hyödyttänyt poistua kauaksi talolta, kun pyydykset toimivat menestyksellisesti. Lopputalven varrella saatiin niistä näätiä, kettuja, kärppiä, ahmoja ja muita kallisnahkaisia eläimiä suuri määrä, niin että pyydystäjien ei tarvinnut suinkaan olla joutilaina, vaikka he pysyivätkin kaiken aikaa Bathurstin niemen lähettyvillä. Yksi ainoa retki Mursulahteen maaliskuussa selvitti, että maanjäristys oli tavattomasti alentanut rantatörmiä. Niiden takana näyttivät tultasuitsuavat vuoret hetkeksi rauhoittuneen; ohutta savua vain kiiriskeli niiden kohdalla ilmassa.
Maaliskuun 20 päivän vaiheilla metsästäjät huomasivat ensimmäiset joutsenet, jotka olivat muuttomatkalla eteläisiltä seuduilta ja kimeästi äännellen lensivät pohjoista kohti. Muutamia "lumisirkkuja" ja "talvehtijahaukkoja" nähtiin myös. Mutta vielä peitti maata ääretön valkea vaippa, ja aurinko oli yhä voimaton sulattamaan meren ja järven kovaa jääkantta.
Jäiden lähtö alkoi vasta ensi päivinä huhtikuuta. Niiden murtuminen tapahtui erittäin kovalla paukkeella, ikäänkuin olisi tykeillä ammuttu. Äkillisiä muutoksia ilmeni meren jäillä. Moni jäävuori, särkyen törmätessään yhteen toisen kanssa, menetti tasapainonsa ja heitti kuperkeikkaa kauhealla ryskeellä, jolloin tuli halkeamia jääkenttään.
Niihin aikoihin oli keskilämpö nollapisteessä. Ensimmäiset rantajäätkin alkoivat riutua ja sulaa, ja kiintojää ajautui napavirtojen viemänä vähitellen taivaanrannan sumujen peittoon. Huhtikuun 15 päivänä oli meri avoinna, ja Tyyneltämereltä Behringin salmen läpi tullut laiva olisi pitkin Amerikan rannikkoa kulkien voinut varmasti laskea Bathurstin niemen rantaan.
Jäämeren kanssa samaan aikaan loi jääpeitteensä Barnettin järvi, suureksi mielihyväksi tuhansille sorsille ja muille vesilinnuille, joita sen rannoilla kuhisi. Mutta kuten luutnantti Hobson oli arvannut, oli uusi maan kallistuminen muuttanut järven rantapiiriä. Se rannikon osa, joka ulottui siirtolan aitauksen lähelle ja jota idän puolella rajoittivat metsäiset kukkulat, oli melkoisesti laajentunut. Jasper Hobson arvioi puoleksitoista sadaksi askeleeksi järven vetäytymisen idänpuolisesta rannastansa. Päinvastaisella puolella oli veden täytynyt siirtyä yhtä paljon länteen päin ja saattaa maat tulvilleen, ellei mitään luonnonestettä ollut vastassa.
Mutta olipa mainio onni, että maa vietti idästä länteen eikä päinvastoin, sillä silloin olisi koko kauppasiirtola joutunut ehdottomasti upoksiin.
Mitä tulee pikku jokeen, ehtyi se kuiviin heti kun pohjaa myöten jäätynyt virran uoma suli. Ja silloin tapahtui siis se ihme, että vedet virtasivat lähteilleen päin, kun kaltevuus sillä kohtaa oli suuntautunut pohjoisesta etelään.
"Kas niin", sanoi Jasper Hobson kersantille, "nyt on yksi joki raaputettava pois napaseudun mantereen kartalta! Ellei meillä olisi ollut muuta kuin tämä joki juomavetemme saantia varten, olisimme nyt aika pulassa! Hyväksi onneksi meillä on vielä Barnettin järvi, ja luulisinpa, etteivät meidän juojamme jaksa sitä tyhjentää."
"Totta kyllä", vastasi kersantti Long, "järvi on olemassa, mutta onkohan sen vesi pysynyt suolattomana?"
Jasper Hobson tuijotti kersanttiin, ja hänen silmäripsensä vetäytyivät yhteen. Sitäpä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että maanmurtuma oli ehkä voinut saattaa meren ja järven toistensa yhteyteen!
Auttamattoman ikävä tapaus, josta olisi seurauksena, että koko uusi kauppasiirtola olisi pakostakin jätettävä autioksi.
Luutnantti ja kersantti Long juoksivat kiireimmiten järven rantaan. Vesi oli yhä suolatonta!
Ensimmäisinä toukokuun päivinä alkoi muutamin paikoin lumesta paljastunut maa viheriöidä auringon säteiden vaikutuksesta. Muutamat sammalet ja ruohot nostivat pelokkaasti ensi korvakkeitaan ja kärkiään esiin. Mrs Joliffen kylvämät suolaheinän ja kuirimon siemenet nousivat myös taimelle. Lumihanki oli suojannut ne talven kylmältä. Mutta nyt oli tarvis suojata ne linnuilta ja nakertajilta. Tämä tärkeä tehtävä oli pantu kelpo korpraalin niskoille, joka sen suoritti niin tunnollisesti ja vakavasti kuin variksenpelätin.
Pitkät päivät olivat palanneet. Metsästysretket aloitettiin taas.
Luutnantti Hobson halusi täydentää turkisvarastoa, jonka Fort Reliancen asiamiehet muutamien viikkojen perästä tulisivat ottamaan haltuunsa. Marbre, Sabine ja muut metsämiehet lähtivät retkilleen. Ne eivät olleet pitkiä eikä väsyttäviä. He eivät poistuneet Bathurstin niemeltä koskaan kauemmaksi kuin kolmisen kilometriä. Koskaan he eivät olleet vielä tavanneet niin riistaista seutua. He olivat siitä samalla kertaa ihmeissään ja hyvillään. Näätiä, peuroja, jäniksiä, karibuita, kettuja, kärppiä tuli pyssynkantaman päähän.
Erään seikan tulivat talvehtijat mielipahakseen kumminkin havaitsemaan, nimittäin että karhuja, joita kohtaan heillä oli kaunaa, ei näkynyt missään, ei niin jälkeäkään. Kenties pedot paetessaan olivat vieneet koko heimokuntansa mukanaan. Ehkäpä maanjäristys oli erityisemmin säikähdyttänyt näitä sangen hienorakenteisia eläimiä, jotka lisäksi ovat perin "arkahermoisia", jos sellaista ominaisuutta voi sovittaa moisiin elukoihin!
Toukokuu oli melko sateinen. Lunta ja vettä vuorotellen. Keskilämpömäärä oli vain viisi lämpöastetta. Sumua oli usein ja toisinaan niin sakeanaan, että olisi ollut ajattelematonta poistua asunnon tienoilta loitommalle. Petersen ja Kellet eksyivät kerran kahden vuorokauden ajaksi, tuottaen mitä suurinta levottomuutta tovereilleen. He olivat erehtyneet suunnasta ja joutuivatkin kulkemaan etelään, sensijaan että luulivat lähestyvänsä Mursulahden seutua. He olivat menehtymäisillään väsymyksestä ja puolikuoliaiksi nälkiintyneitä, kun viimein osasivat kotiin.
Tuli kesäkuu ja sen mukana kaunis sää, toisinaan oikein helteinen ilma. Talvehtijat olivat riisuneet talvitamineensa. Askaroitiin uutterasti talon perustuksien korjaamistöissä. Samaan aikaan Jasper Hobson rakennutti pihan eteläkulmalle avaran aittarakennuksen. Seutu oli osoittautunut kyllin riistarikkaaksi puolustaakseen sellaiseen rakennustyöhön ryhtymistä. Turkistavarain saanti oli näet huomattavan runsas, ja kävi välttämättömäksi laittaa rakennus yksinomaan nahkojen säilöönpanoa varten.
Mutta Jasper Hobson odotteli päivästä päivään sitä kuljetusosastoa, jonka kapteeni Craventy oli luvannut lähettää hänen luoksensa. Monia esineitä puuttui vielä kauppasiirtolasta. Ja ruokavarat olivat jo myös uusimisen tarpeessa. Jos osasto oli lähtenyt Fort Reliancesta ensi päivinä toukokuuta, niin se oli odotettavissa kesäkuun puolimaissa Bathurstin niemelle, joka, kuten muistetaan, oli kapteenin ja luutnantin kesken sovittu yhtymäpaikaksi. Koska Jasper Hobson oli uuden varustuksensa rakentanut juuri itse niemelle, eivät häntä kohtaamaan lähetetyt asiamiehet voineet olla häntä sieltä löytämättä.
Niinpä kesäkuun 15 päivästä lähtien luutnantti käski pitää silmällä niemen tienoita. Britannian lippu oli pystytetty rantapenkeren harjalle, ja sen täytyi näkyä jo kaukaa. Muuten oli otaksuttavaa, että muonitusosasto seurasi matkallaan luutnantin jälkiä ja kulkisi rannikkoa pitkin Kruunauslahdesta Bathurstin niemeen saakka. Se oli, vaikkei tosin lyhyin, niin kuitenkin varmin tie sellaiseen vuodenaikaan, jolloin meri jäistä vapaana määräsi selvästi rannan, niin että sitä pitkin oli helppo kulkea.
Mutta kesäkuu meni menojaan, eikä retkikuntaa kuulunut. Jasper Hobson tunsi vähän levottomuutta, semminkin kun sumua taas levisi tienoolle. Hän pelkäsi asiamiesten puolesta, jotka olivat joutuneet asumattomiin seutuihin la joille yhtämittaiset sumusäät saattoivat tuottaa vakavia haittoja.
Jasper Hobson puheli usein mrs Paulina Barnettin, kersantin, MacNapin ja Raen kanssa tällaisesta asiain tilasta. Tähteintutkija Thomas Black ei peitellyt lainkaan pelkoaan, sillä hän oli laskenut pääsevänsä muonituskunnan mukana paluumatkalle, sittenkun pimennys olisi tarkastettu. Jos muonankuljettajat eivät tulisi, täytyisi hänen jäädä vielä toiseksi talveksi sinne, mutta se mahdollisuus ei oikein huvittanut. Kelpo tiedemies, tehtävänsä suoritettuaan, ei välittänyt muusta kuin että pääsisi täältä pois. Hän ilmaisi sentähden pelkonsa luutnantille, joka puolestaan ei todella tiennyt mitä hänelle vastata.
Heinäkuun 4 päivänä ei vielä entistä enempää. Muutamia miehiä lähetettiin tarkastelumatkalle viiden kilometrin päähän rannikkoa pitkin kaakkoon päin, mutta he eivät tavanneet mitään jälkeä odotetuista tulijoista.
Nyt oli siis asian laita joko niin, että Fort Reliancen miehet eivät olleet lähteneetkään matkalle, tai että he olivat joutuneet eksyksiin. Pahaksi onneksi jälkimäinen otaksuma tuntui luultavimmalta. Jasper Hobson tunsi kapteeni Craventyn eikä voinut epäillä sitä, että retkikunta oli lähtenyt Fort Reliancesta sovittuun aikaan.
Voi siis hyvin käsittää, kuinka hänen levottomuutensa alkoi ahdistaa! Kaunis vuodenaika oli parhaillaan menossa – vielä kaksi kuukautta lisää, niin arktinen talvi kovine myrskyineen, lumipyryineen, pitkine öineen kävisi taas tämän mantereenosan kimppuun.
Tulipa seuraava päivä, heinäkuun 5:des. Kahden viikon perästä – heinäkuun 18:na – oli auringonpimennys tulossa. Senjälkeisenä päivänä Thomas Black olisi sitten valmis lähtemään Fort Espérancesta. Päätettiin siis, että elleivät odotetut asiamiehet silloinkaan olleet saapuneet, retkikunta, jossa olisi muutamia miehiä ja neljä viisi rekeä, lähtisi kauppasiirtolasta Orjajärvelle. Se kuljettaisi mukanansa kallisarvoisimmat turkikset, ja kuudessa viikossa enintään, siis elokuun lopulla jolloin vuodenaika oli vielä suotuisa, ehdittäisiin Fort Relianceen.
Kun asia oli sitä myöten valmis, muuttui Thomas Black jälleen samaksi hajamieliseksi mieheksi kuin hän varsinaisesti olikin, jääden odottamaan vain sitä hetkeä, jolloin kuu, asettuen tarkalleen päivänkehrän ja "hänen" välilleen, täydellisesti pimentäisi auringon kirkkauden!
KOLMASKOLMATTA LUKU
PIMENNYS HEINÄKUUN 18 P:NÄ 1860
Sumu ei ottanut hajotakseen. Aurinko kuumotti himmeästi läpi usvaisen esiripun, mikä ei voinut olla kiusaamatta tähteintutkijaa hänen pimennyksensä vuoksi. Olipa sumu useasti niin vahva, että siirtolan pihalta ei silmä voinut erottaa niemen kukkulaa.
Luutnantti Hobson tunsi itsensä yhä levottomammaksi. Hän piti varmana, että Fort Reliancesta lähtenyt matkue oli joutunut autiossa maassa eksyksiin. Siksipä hänen mielensä häilyi myötäänsä pelon ja surullisten aavistusten vaiheilla. Muutoin niin tarmokas mies ei nyt voinut katsoa tulevaisuutta kohti ilman mielenahdistusta. Minkätähden? Sitä hän ei olisi pystynyt sanomaan. Kaikki näytti hänelle muuten onnistuvan. Huolimatta talvehtimisen vaikeuksista hänen pieni siirtolansa sai olla iloinen erinomaisesta terveydentilastaan. Ei vähintäkään epäsopua vallinnut hänen toveriensa kesken, ja kelpo väki suoritti innokkaasti tehtävänsä. Seutu oli riistarikas, turkisten saanti oli ollut oivallinen, eikä yhtiö siis voinut olla muuta kuin erinomaisen tyytyväinen asiamiehensä saavuttamaan tulokseen. Siinäkin tapauksessa, ettei Fort Espérance saisi muualta käsin elintarpeita, saatettiin ilman sanottavaa pelkoa lähteä toista talvea vastaan, sillä seutu tarjosi riittävästi apulähteitä sen varalle. Mistä siis johtui luutnantti Hobsonin itseluottamuksen puute? Mrs Paulina Barnett ja hän olivat usein puhelleet tästä asiasta. Matkustajarouva koki häntä silloin aina rauhoittaa viittaamalla vastamainittujen syiden pätevyyteen. Niinpä tänäkin päivänä, kävellessään hänen kanssansa rantamalla, hän puhui hartaasti Bathurstin niemen ja niin monen vaivan hinnalla perustetun kauppasiirtolan puolesta.
"Niin, hyvä rouva, olettehan te oikeassa", vastasi Jasper Hobson, "mutta mitä ihminen aavistuksilleen voi! Kumminkaan en ole näkyjen näkijä. Olen monituisia kertoja sotilasaikanani ollut hyvinkin pulmallisissa tiloissa, levollisuuttani hetkeksikään menettämättä. Tämä on ensi kerta, kun tulevaisuus minua huolestuttaa! Jos minulla olisi selvä vaara silmieni edessä, en sitä ollenkaan pelkäisi. Mutta tietämätön, epämääräinen vaara, jonka tuntee vain aavistuksena!"
"Mutta mikä vaara?" kysyi mrs Paulina Barnett, "ja mitä te pelkäätte, ihmisiäkö vai eläimiä vai luonnonvoimia?"
"Eläimiäkö? En millään muotoa", vastasi luutnantti. "Niiden asiana päinvastoin on pelätä Bathurstin niemen metsästäjiä. Ihmisiäkö? En. Näillä seuduin ei liiku muita kuin eskimoita, ja intiaaneja tänne ilmestyy ani harvoin..."
"Ja lisäksi pyydän huomauttaa, herra Hobson", jatkoi mrs Paulina Barnett, "että ne kanadalaiset, joiden kesävierailua teillä saattaisi olla edes jonkunlainen aihe pelätä, eivät olekaan tulleet..."
"Sitä juuri pahoittelen."
"Mitä! Pahoittelette, vaikka mokomien kilpailijain hankkeet ovat yhtiötänne vastaan ilmeisesti vihamieliset?"
"Olen kahden vaiheilla. Sitä on vaikea selittää! Huomatkaa, että Fort Reliancen muonamatkueen pitäisi tulla, eikä se ole tullut. Samoin on Saint-Louisin turkiskauppiaitten asiamiehiäkin, joita voisi tulla, eikä ole tullut. Eikä yhtään eskimoakaan ole käynyt näillä seuduilla koko tänä kesänä..."
"No, mitä sitten, herra Hobson?" kysyi mrs Paulina Barnett.
"Bathurstin niemeen ja Fort Espéranceen ei lienekään niin helppo päästä kuin olisi suotavaa hyvä rouva!"
Matkustajarouva loi pitkän silmäyksen luutnantti Hobsoniin, jonka otsalla näkyi ilmeinen huolestus, ja joka lausuessaan sanoja "niin helppo" pani niille omituisen äänenpainon.
"Luutnantti Hobson", sanoi hän, "koska te ette pelkää mitään eläinten ettekä ihmisten puolelta, niin minun täytyy uskoa, että luonnonvoimat..."
"Hyvä rouva", keskeytti Jasper Hobson, "en tiedä, olenko päästäni pyörällä, aavistukseniko häiritsevät näköäni vai mitä tämä on, mutta minusta tämä maa näyttää niin kummalliselta. Jos olisin tuntenut tienoon paremmin, luulenpa, etten olisi tänne asettunut. Olen jo ennemmin kääntänyt huomiotanne eräisiin omituisuuksiin täällä, jotka ovat minusta tuntuneet selittämättömiltä, niinkuin esimerkiksi, että näiltä tienoilta puuttuu kerrassaan kiviä ja että rantaleikkaus on niin jyrkkärajainen! Tämä mantereen äärimmäisen tienoon alkumuodostus ei näytä minusta selvästi ymmärrettävältä! Tiedän kyllä, että tulivuoren läheisyys voi saada aikaan erinäisiä ilmiöitä... Muistattehan kai, mitä olen teille sanonut vuoroveden vaihtelusta?"
"Hyvinkin, herra Hobson."
"Täällä, missä aikaisempien tutkijain havaintojen mukaan meren pitäisi nousta viisitoista jopa kaksikymmentä jalkaa, se nousee hädintuskin yhden jalan!"
"Niinpä niin", vastasi mrs Paulina Barnett, "mutta tehän olette selittänyt sen voivan aiheutua maiden omituisesta muodostumisesta, ahtaista, soukista salmista..."
"Olen koettanut selittää, siinä kaikki!" vastasi luutnantti Hobson, "mutta toissapäivänä näin vieläkin epätodennäköisemmän ilmiön, jota en yritäkään teille selittää, ja epäilenpä, tokko oppineimmatkaan siinä onnistuisivat."
Mrs Paulina Barnett silmäsi taas pitkään Jasper Hobsonia.
"Mitä siis on tapahtunut?" kysyi hän sitten.
"Toissapäivänä oli täyden kuun aika, ja nousuveden olisi merialmanakan mukaan pitänyt olla hyvin korkealla! Mutta vesi ei kohonnut edes yhtä jalkaa, niinkuin ennen! Se ei noussut ollenkaan!"
"Te olette voinut erehtyä!" huomautti mrs Paulina Barnett.
"En ole erehtynyt. Olen itse toimittanut havainnon. Toissapäivänä, heinäkuun neljäntenä, veden nousu oli yhtä paljon kuin nolla, suorastaan nolla Bathurstin niemen rannikolla!"
"Ja mitä siitä päätätte, herra Hobson?" kysyi mrs Paulina Barnett.
"Päätän", vastasi luutnantti, "että joko luonnonlait ovat muuttuneet taikka tämä maa on ihan erikoisasemassa. Taikka paremmin sanoen, minä en päätä... en selitä... enkä käsitä. Siitä minä olenkin levoton!"
Mrs Paulina Barnett ei sen enempää vaivannut luutnantti Hobsonia. Ilmeisesti se seikka, ettei vuoksen aikana vesi lainkaan noussut, oli selittämätön, yliluonnollinen, samoin kuin jos aurinko keskipäivällä ei olisi puolipäiväpiirillä. Olisiko maanjäristys voinut saada aikaan jonkun sentapaisen muutoksen arktisten seutujen rannikkomuodostuksessa? Mutta eihän sellainen otaksuma mitenkään voisi tyydyttää maallisten ilmiöiden vakavaa tarkastelijaa. Ja otaksuma, että luutnantti olisi havainnoissaan erehtynyt, olisi pontta ja perää vailla, ja juuri tänäkin päivänä – heinäkuun 6:ntena – mrs Paulina Barnett ja hän totesivat rantaan sijoitettua korkeusmittaria tarkastaessaan, että nousuvesi, joka vuosi sitten osoitti edes yhden jalan korkeutta, nyt oli nollassa, ihan silkassa nollassa!
Tämä havainto pidettiin salassa. Luutnantti Hobson ei tahtonut, syystä kyllä, herättää minkäänlaista levottomuutta tovereissaan. Mutta usein voitiin nähdä hänen seisoskelevan yksinään, äänettömänä, liikkumatta niemen harjanteella ja katselevan merta, joka vapaana aaltoillen levisi hänen silmäinsä eteen.
Heinäkuun ajaksi oli turkiseläinten metsästys keskeytettävä. Näädät, ketut ja muut olivat jo menettäneet talvikarvansa. Nyt rajoituttiin metsästelemään vain syötäviä otuksia, kuten peuroja, jäniksiä ja muita, joita, varsin omituisesta luonnonoikusta – sen mrs Paulina Barnettkin oli huomannut – koko Bathurstin niemen seutu ihan sananmukaisesti vilisi täynnä, vaikka pyssynpaukkeen olisi luullut vähitellen ne sieltä karkoittavan.
Heinäkuun 15 päivänä tilanne oli yhä ennallaan. Ei mitään tietoa Fort Reliancesta. Odotettua muonalähetystä ei näkynyt. Jasper Hobson päätti panna aikeensa täytäntöön ja lähteä kapteeni Craventyn luokse, koska kapteeni ei tullut hänen luoksensa.
Luonnollisesti tämän pienen retkikunnan johtaja ei voinut olla kukaan muu kuin kersantti Long. Kersantti ei kylläkään olisi halunnut erota luutnantista. Olihan nyt puheena varsin pitkä ero, sillä takaisin Fort Espéranceen ei voitaisi palata ennen ensi kesää, ja kersantin oli siis pakko viettää talven aika Fort Reliancessa. Poissaoloa kestäisi siis vähintään kahdeksan kuukautta. MacNap tai Rae olisi tosin muutoin voinut lähteä kersantti Longin sijasta, mutta molemmathan olivat naineita miehiä. MacNap, työmestari, ja Rae, seppä, olivat sitäpaitsi tarpeellisia siirtolassa, joka ei voinut tulla toimeen ilman heidän palveluksiaan.
Sellaiset olivat syyt, jotka luutnantti Hobson katsoi määrääviksi ja joihin kersantti "sotilaallisesti" alistui. Mitä tulee niihin neljään sotamieheen, joiden oli liittyminen matkaan, niin Belcher, Pond, Petersen ja Kellet ilmoittautuivat siihen halukkaiksi.
Neljä rekeä koiravaljakkoineen varustettiin matkaa varten. Niillä oli kuljetettava ruokavarat ja ne turkikset, jotka kallisarvoisimpina valittiin joukosta: kettuja, kärppiä, näätiä, joutsenia, ilveksiä, myskirottia, ahmoja. Lähtö määrättiin tapahtuvaksi heinäkuun 19 päivän aamuna, heti auringonpimennyksen jälkeisenä päivänä. Ei tarvitse sanoakaan, että Thomas Black lähtisi kersantti Longin mukana ja että yksi reki varattiin juuri hänen ja hänen kompeittensa kuljettamiseksi.
Täytyy tunnustaa, että tähteintutkija oli hyvin onneton päivinä ennen hänen niin malttamattomasti odottamaansa luonnonilmiötä. Kauniin ja huonon ilman vaihtelut, alinomaiset sumut, milloin sateet, milloin kosteat huurut, epävakainen tuuli, joka ei malttanut vakaantua pysyväisemmin mihinkään päin, kaikki semmoinen oli omansa häntä huolestuttamaan. Hän ei syönyt, ei nukkunut, eipä paljon elänytkään. Jos niinä muutamina minuutteina, jotka pimennys kestäisi, taivas olisi sumun peitossa; jos yön kuningatar ja päivän valtias vetäytyisivät himmeän verhon taakse; jos hän, Thomas Black, joka oli tänne vartavasten lähetetty, ei voisikaan katsella sädekehää eikä punertavia kielekkeitä, protuberansseja, mikä suunnaton pettymys! Niin paljon vaivaa turhaan, niin monet vaarat ihan hukkaan!
"Tulla näin kauaksi kuuta katsomaan!" huudahti hän miltei naurettavan surkeasti, "eikä sitten kumminkaan nähdä sitä ollenkaan!"
Ei, hän ei jaksanut ajatellakaan, että kävisi niin hullusti! Heti kun alkoi tulla pimeä, nousi tähteintutkija niemen harjanteelle tähystelemään taivasta. Hänellä ei ollut edes sitä lohdutusta, että hän olisi vielä sinä hetkenä saanut katsella Phoiben vaaleita kasvoja! Uusikuu tulisi vasta kolmen päivän perästä; se siis maata kiertäessään seurasi auringon kintereillä ja hävisi sen säteisiin!
Thomas Black kevensi usein huoltensa taakkaa sälyttämällä sitä mrs Paulina Barnettin sydämelle. Ja tämä myötätuntoinen nainen ei tietenkään voinut olla yhtymättä hänen suruihinsa, koettipa eräänä päivänä rauhoittaa häntä parhaimpansa mukaan silläkin vakuutuksella, että ilmapuntari oli osoittanut kohoamisen oireita, ja myös huomauttamalla, että oltiinhan nyt sentään vielä melkein keskellä kaunista vuodenaikaa!
"Kaunista vuodenaikaa!" huudahti Thomas Black olkapäitään kohauttaen. "Onko tämmöisessä maassa kaunista vuodenaikaa?"
"Mutta sitäpaitsi, herra Black", vastasi mrs Paulina Barnett, "vaikkapa oletettaisiin semmoinen huono onni, että pimennys livistäisi teidän käsistänne, niin tuleehan niitä toisia! Ei suinkaan tämä heinäkuun 18 päivän pimennys liene viimeinen tällä vuosisadalla!"
"Ei, hyvä rouva", vastasi tähteintutkija, "eipä kylläkään. Tämän jälkeen on meillä vielä viisi täydellistä auringonpimennystä vuoteen 1900 mennessä: ensimmäinen joulukuun 31 päivänä 1861, joka on täydellinen Atlantin valtamerellä, Välimerellä ja Saharan erämaassa; toinen joulukuun 22 päivänä 1870, täydellinen Azorien saarilla, Etelä-Espanjassa, Algierissa, Sisiliassa ja Turkissa; kolmas 19 päivänä elokuuta 1887, täydellinen kaakkois-Saksassa, Etelä-Venäjällä ja Keski-Aasiassa; neljäs 9 päivänä elokuuta 1896, näkyvä Grönlannissa, Lapissa ja Siperiassa, ja vihdoin, vuonna 1900 toukokuun 28 päivänä, viides, joka on täydellinen Yhdysvalloissa, Espanjassa, Algierissa ja Egyptissä."
"No niin, herra Black", sanoi mrs Paulina Barnett, "jos te menetätte heinäkuun 18 päivänä 1860 tapahtuvan pimennyksen, voittehan lohduttaa itseänne sillä pimennyksellä joka tulee joulukuun 31 päivänä 1861! Mitä seitsemäntoista kuukautta semmoisessa asiassa merkitsee!"
"Saadakseni lohdutuksen vahingostani, hyvä rouva", huomautti tähteintutkija painavasti, "minun tulisi odottaa, ei seitsemäntoista kuukautta, vaan kolmekymmentäkuusi vuotta!"
"Ja minkätähden?"
"Sentähden, että kaikista niistä pimennyksistä vain yksi ainoa, nimittäin se, joka tapahtuu 9 päivänä elokuuta 1896, on täydellinen niillä seuduilla, jotka sijaitsevat niin korkeilla leveysasteilla kuin Lapissa, Siperiassa ja Grönlannissa!"
"Mutta mitä hyötyä teillä on tehdä havaintonne niin korkealla leveysasteella?" kysyi mrs Paulina Barnett.
"Mitäkö hyötyä, hyvä rouva!" huudahti Thomas Black. "Tieteellinen hyöty mitä tärkeintä laatua. Nähkääs, ani harvoin on pimennyksiä tarkattu navan tienoilla, missä aurinko, ollen vain vähän koholla taivaanrannasta, esiintyy näköjään melkoisesti kookkaampana. Samoin on laita kuun, joka tulee sitä peittämään, ja sellaiset olosuhteet voisivat ehkä tarjota mahdollisuuden tehdä täydellisimmät auringon sädekehää ja valokielekkeitä koskevat havainnot! Siinä syy, miksi minä olen tullut seitsemännenkymmenennen leveysasteen yläpuolelle havaintojani tekemään. Mutta nämä olosuhteet eivät uusiinnu ennenkuin vuonna 1896. Voitteko vastata siitä, että pysyn elossa siihen asti?"
Eiväthän semmoiset perustelut jättäneet millekään vastaväitteille tilaa. Thomas Black oli siis edelleen perin onneton, sillä sään epävakaisuus uhkasi tehdä hänelle kolttosen.
Heinäkuun 16 päivä oli erittäin kaunis. Mutta seuraavana sitävastoin oli taivas paksussa sumussa. Näytti vallan toivottomalta. Thomas Black oli kaiken päivää ihan sairaana. Se kuumeinen tila, jossa hän oli monta aikaa ollut, uhkasi pahentua todelliseksi sairaudeksi. Mrs Paulina Barnett ja Jasper Hobson koettivat turhaan häntä rauhoittaa. Mitä kersantti Longiin ja muihin tulee, niin he eivät voineet käsittää, että ihminen saattaa olla niin onneton "rakkaudesta kuuhun!"
Valkenipa vihdoin se suuri päivä, heinäkuun 18. Laskelmien mukaan kestäisi täydellinen pimennys neljä minuuttia kolmekymmentäseitsemän sekuntia; toisin sanoen alku sattuisi kello neljäkymmentäkolme minuuttia ja viisitoista sekuntia yli yhdentoista, ja pimennys loppuisi kello neljäkymmentäseitsemän minuuttia ja viisikymmentäseitsemän sekuntia yli yhdentoista aamupäivällä.
"Mitäkö minä pyydän?" huusi tähteintutkija surkeasti hiuksiansa repien, "minä en pyydä mitään muuta kuin että se pieni kaistale taivasta, missä pimennys tulee tapahtumaan, on ihan pilvetön; ja kuinka kauan aikaa? Ainoastaan neljä minuuttia! Ja sitten satakoon tai paistakoon tai jyrisköön ja pauhatkoon ja kaikki luonnonvoimat riehukoot ja ja raivotkoot, minä en välitä siitä enempää kuin etana taskukellosta!"
Thomas Blackilla oli kylläkin syytä epätoivoonsa. Näytti nimittäin hyvin luultavalta, ettei pimennys tulisi näkymään. Päivän noustessa taivaanranta oli sumujen peitossa. Raskaita pilviä kohosi etelästä juuri siihen osaan taivasta, missä pimennyksen oli määrä tapahtua. Mutta varmaankin tähteintutkijain jumalan tuli surku Black-parkaa, sillä kello kahdeksan tienoilla alkoi käydä hyvänpuoleinen pohjatuuli, joka lakaisi koko taivaankannen putipuhtaaksi!
Ah, mitkä kiitollisuuden huudahdukset puhkesivat esiin kunnon tiedemiehen rinnasta! Taivas oli kirkas, aurinko paistoi täydeltä terältä, odottaen vain että kuu, joka vielä oli sen säteiden kätkössä, tulisi vähitellen sen sammuttamaan!
Jopa kuljetettiin Thomas Blackin kompeet niemen kukkulalle. Hän pani ne kuntoon, suuntasi kaukoputken etelän taivaalle päin ja alkoi odottaa. Hän oli saanut takaisin koko entisen malttinsa, havaintojen tekoon tarpeellisen kylmäverisyyden. Mitä pelkäämistä hänellä saattoi enää olla? Ei mitään, paitsi ehkä että taivaankansi putoisi hänen päähänsä! Yhdeksän aikaan ei taivaalla ollut yhtään pilvenhattaraa, ei vähäisintäkään sumun haituvaa, ei alhaalla eikä ylhäällä! Ei koskaan ollut saatu tähtitieteellistä havaintoa varten suotuisampia olosuhteita.
Jasper Hobson ja kaikki hänen toverinsa, mrs Paulina Barnett ja kaikki hänen seurakumppaninsa, olivat halunneet olla toimituksessa saapuvilla. Koko siirtola oli koolla Bathurstin niemellä tähteintutkijan ympärillä. Aurinko kohosi vähitellen ylemmäksi, tehden hyvin pitkulaisen kaaren etelää kohti leviävän suunnattoman tasangon yllä. Ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Odotettiin vain juhlallisessa jännityksessä.
Puolikymmenen aikaan alkoi pimennys. Kuun reuna pureutui kiinni auringon reunaan. Mutta edellinen ei peittäisi kokonaan jälkimäistä ennenkuin kello neljäkymmentäkolme minuuttia viisitoista sekuntia yli yhdentoista. Siitä lähtien pimennys olisi lähes viiden minuutin ajan täydellinen, ja jokainen tietää, ettei mikään erehdys ollut mahdollinen laskelmissa, jotka olivat maailman kaikissa tähtitorneissa työskentelevien oppineitten suorittamat, tarkistamat ja oikein tehdyiksi vahvistamat.
Thomas Black oli tähtitieteellisen kalustonsa mukana tuonut myös useita mustattuja lasilevyjä; niitä hän nyt jakeli tovereillensa, ja jokainen saattoi tarkata ilmiön kehitystä sokaisematta silmiään.
Kuun tumma kehrä ajautui yhä enemmän eteenpäin. Maille alkoi levitä omituinen punakellervä värivivahdus. Ilma ja taivaankansi olivat myös väriltään muuttuneet. Kello kymmenen ja neljännes oli puolet auringon pinnasta pimeänä. Muutamia irtonaisia koiria liikuskeli edestakaisin levottoman näköisinä, toisinaan päästäen surkean ulvahduksen. Sorsat parahtelivat järven rantamilla niinikään ja näyttivät hakevan itselleen sopivaa nukkumapaikkaa. Emät kutsuivat poikasiansa, jotka kiiruhtivat heidän siipiensä suojaan. Kaikille näille eläimille näytti yö olevan tulossa, yö ja nukkumisen aika.
Yhdentoista aikaan kaksi kolmannesta auringon pinnasta oli peitossa. Esineet olivat kaikkialla saaneet viininpunaisen värivivahduksen. Nyt oli puolihämärä, ja arvatenkin tulisi melkein pimeä niiksi muutamiksi minuuteiksi, jolloin pimennys olisi täydellinen. Jopa rupesi näkymään muutamia kiertotähtiä, Merkurius, Venus, samoin eräiden kiintotähtisikermien kirkkaimpia tähtiä, kuten Aldebaran Härän sikermässä, Betelgeuze ja Rigel Orionissa. Pimeys lisääntyi yhä.
Thomas Black, silmä kiikarin lasissa, tarkkasi hiiskahtamatta, liikahtamatta tapahtuman menoa. Kello yksitoista neljäkymmentäkolme minuuttia pitäisi molempien kiekkojen olla tarkalleen päällekkäin.
"Yksitoista ja neljäkymmentäkolme", sanoi Jasper Hobson pitäen tarkkaavaisena kellonsa sekuntiosoittimen kulkua silmällä.
Thomas Black, painautuneena kiikariinsa, ei hievahtanut. Puoli minuuttinen kului vielä...
Thomas Black kohotti päätänsä, silmät ylenmäärin laajenneina. Sitten hän vielä painautui puoleksi minuutiksi kiikarinsa lasia vasten. Senjälkeen hän uudestaan kohottautuen huusi tukehtuneella äänellä:
"Mutta nyt se menee, nyt se menee! Kuu, kuu pakenee! Se katoaa!"
Tosiaan, kuu hiipi auringon pinnan yli, peittämättä sitä täydelleen! Ainoastaan kaksi kolmannesta auringon pinnasta oli ollut peittyneenä.
Thomas Black oli tyrmistynyt patsaaksi. Nuo neljä minuuttia olivat nyt menneet. Valo lisääntyi vähitellen. Sädekehää ei ollutkaan muodostunut.
"Mutta mikä kumma tässä on?" kysyi Jasper Hobson.
"Tässä on se kumma!" huusi tähteintutkija, "se kumma, että pimennys ei ollut täydellinen, että se ei ollut täydellinen tällä kohdalla maapalloa! Kuuletteko? Ei ollut täydellinen!"
"Silloin teidän laskunne ovat väärät!"
"Väärät! Mitä joutavia! Puhukaa semmoista hölmöläisille, herra luutnantti!"
"Mutta silloin..." huudahti Jasper Hobson, ja hänen hahmonsa muuttui äkkiä omituisen näköiseksi.
"Silloin", jatkoi Thomas Black, "me emme ole seitsemännelläkymmenennellä leveysasteella!"
"No, jopa nyt ihme!" virkkoi mrs Paulina Barnett.
"Pian se tiedetään!" sanoi tähteintutkija, jonka silmistä säihkyi samalla kertaa viha ja pettymys. "Muutaman minuutin perästä aurinko joutuu puolipäiväpiirille... Sekstanttini, pian, pian tänne!"
Eräs sotamiehistä juoksi asuinrakennukseen ja toi halutun kojeen.
Thomas Black tähtäsi aurinkoa, antoi sen tulla puolipäiväpiirille, sitten laski sekstanttinsa alas ja tehtyään nopeasti muutaman laskutoimituksen muistikirjansa lehdelle kysyi:
"Millä paikalla Bathurstin niemi oli, kun viime vuonna tänne tultuamme määräsimme leveysasteen?"
"Se oli seitsemänkymmentä astetta neljäkymmentäneljä minuuttia ja kolmekymmentäseitsemän sekuntia!" vastasi luutnantti Hobson.
"No niin, herra luutnantti, nyt se on seitsemänkymmentäkolme astetta, seitsemän minuuttia ja kaksikymmentä sekuntia! Te näette siis, että me emme ole seitsemännelläkymmenennellä leveysasteella!"
"Tai oikeammin, että me emme enää ole!" mutisi Jasper Hobson.
Äkkiä välähti hänen päänsä läpi eräs ajatus! Kaikki tähän asti käsittämättömät ilmiöt selvisivät siinä tuokiossa!
Bathurstin niemen alue oli luutnantti Hobsonin retkikunnan sinne saapumisesta lähtien "siirtynyt" kolme astetta pohjoiseen päin!
Jatkona ilmestyy romaani "Ajelehtiva saari."