[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVLgfx1JzH10-5rBoHDCXvGlECK2mwcWeni2tht5UqRg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1072,"Turkiksien maassa","Verne, Jules",1828,1905,"1072-verne-jules-turkiksien-maassa","1072__Verne_Jules__Turkiksien_maassa",null,"romaani",[],[],"fi",1873,1928,48076,337060,true,[],[],[],"Vernen seikkailuromaani seuraa retkikuntaa, joka suuntaa Pohjois-Amerikan arktisille alueille perustaakseen uuden kauppa-aseman Hudsoninlahden yhtiölle. Matka Napapiirin tuntumaan muuttuu selviytymiskamppailuksi, kun luonnonvoimat ja yllättävät maantieteelliset ilmiöt asettavat ryhmän hengenvaaraan.","Jules Vernen 'Turkiksien maassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1072.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TURKIKSIEN MAASSA\n\nKirj.\n\nJules Verne\n\n\n\nRanskankielestä (\"Le pays des fourrures\") suomentanut P. J. Hannikainen\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1928.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Iltakutsut Fort Reliancessa.\n    II. Hudsonin lahden turkisyhtiö.\n   III. Sulanut tiedemies.\n    IV. Kauppatoimisto.\n     V. Fort Reliancesta Fort Entrepriseen.\n    VI. Wapitien kaksintaistelu.\n   VII. Napapiiri.\n  VIII. Iso Karhujärvi.\n    IX. Myrsky järvellä.\n     X. Katsaus menneisiin aikoihin.\n    XI. Rannikkoa pitkin.\n   XII. Keskiyön aurinko.\n  XIII. Fort Espérance.\n   XIV. Muutamia retkeilyjä.\n    XV. Hylkeiden olinpaikalla.\n   XVI. Kaksi laukausta.\n  XVII. Talven tulo.\n XVIII. Napaseudun yö.\n   XIX. Naapurivierailu.\n    XX. Elohopea jähmettyy.\n   XXI. Napaseudun isot karhut.\n  XXII. Viiden kuukauden aikana.\n XXIII. Pimennys heinäkuun 18 p:nä 1860.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nILTAKUTSUT FORT RELIANCESSA\n\n\nTänä iltana -- 17. maaliskuuta 1859 -- oli kapteeni Craventylla Fort\nReliancessa [suomeksi: Linnoitus Turva. -- Suom.] juhlakemut.\n\nSe sana älköön tässä nostattako mieleen mitään loistavia pitoja,\nhienoja tanssiaisia tai suurta soittojuhlaa orkestereineen. Kapteeni\nCraventyn vieraskutsut olivat yksinkertaisempaa laatua, vaikka hän ei\nkylläkään ollut säästänyt mitään antaakseen tilaisuudelle kaikkea\nmahdollista tehoa.\n\nKorpraali Joliffen toimesta ja johdolla koristettu alikerran suuri sali\nolikin kokonaan muuttunut. Olivathan kyllä vielä näkyvissä järeästi\nveistetyistä hirsistä kyhätyt seinät; mutta salin neljään nurkkaan\nsijoitetut neljä Britannian lippua ja varushuoneesta lainatut\nasekokoelmat verhosivat niiden alastomuutta. Joskin kömpelösti\nsijoitettujen tukipatsaiden varassa lepäävät kattopalkit olivat\nkuhmuiset ja mustuneet, niin olipa sensijaan kynttiläkruunujen tavoin\nketjuistaan riippumassa kaksi lamppua läkkipeltiheijastimineen, jotka\nloivat riittävästi valoa huuruiseen saliin.\n\nIkkunat olivat pienet, muutamat melkein kuin ampuma-aukkoja; paksussa\nkuurassa olevat ruudut eivät olisi päästäneet mitään uteliaita katseita\nlävitsensä; erityistä ihailua kutsuvieraissa herättivät muutamat\naistikkaasti ripustetut punaiset puuvillakangaskaistaleet. Permanto oli\ntehty jykevistä tammilankuista, jotka korpraali Joliffe oli tilaisuutta\nvarten huolellisesti lakaissut. Mitkään leposohvat, noja- tai muut\ntuolit tai ylipäänsä mitkään nykyaikaiset huonekalut eivät olleet\nhaittaamassa vapaata liikuskelua lattialla. Paksuihin seiniin puoleksi\nupotetut puupenkit, kirveellä veistetyt tukevat pölkkyjakkarat ja pari\nkarkeata pöytää -- siinäpä salin koko kalustus olikin; mutta väliseinä,\njolla viereinen kamari oli erotettu salista ja jossa oli kaita,\nyksipuolinen ovi, oli silmääkiehtovalla ja samalla kertaa rikkaalla\ntavalla somistettu.\n\nSiihen oli näet levitetty ihailtavassa järjestyksessä riippumaan\nkallisarvoisia turkiksia, jonka vertaista lajitelmaa olisi\nturhaan saanut hakea Regent Streetin tai Nevski-prospektin\nkadehdittavimmistakaan näyttelyikkunoista. Olisi voinut luulla\nnapamaiden koko eläimistön tahtoneen olla siinä edustettuna kauneimpien\nnahkojensa ja taljojensa valiokokoelmalla. Katselijan silmä ei voinut\nmuuta kuin neuvottomana harhailla taljasta toiseen, milloin suden,\nharmaan karhun, jääkarhun, saukon, ahman, milloin näädän, majavan,\nmyskirotan, kärpän, hopeaketun nahkaan. Näyttelyn yllä nähtiin\ntunnuslause maalattuun pahvikaistaleeseen taidokkaasti leikattuine\nkirjaimineen -- se oli kuulun \"Hudsonin lahden yhtiön\" tunnuslause:\n\n    Propelle cutem. [Aja nahkaa edelläsi! -- Suom.]\n\n\"Todella suurenmoinen saavutus, korpraali Joliffe\", kehui kapteeni\nCraventy käskynalaistaan; \"johan te olette voittanut itsennekin!\"\n\n\"Niinpä uskoisin, herra kapteeni, niinpä uskoisin\", vastasi korpraali.\n\"Mutta oikeutta kaikille: osa kiitoksistanne kuuluu mistress\nJoliffelle, joka tässä kaikessa on minua avustanut.\"\n\n\"Näppärä eukko, jopa tosiaan!\"\n\n\"Ei ole toista hänen vertaistaan, herra kapteeni.\"\n\nKeskellä salia kohosi puolittain tiilistä, puolittain porsliinista\ntehty valtava uuni, jonka paksu rautapeltinen savutorvi laipion ja\nkaton läpi kuljettuaan tuprutti ilmaan sakeaa, mustaa savua. Uuni veti\nniin että vonkui, ja siitä hohti kuuma lieska, jota piti voimassa\nlämmittäjä -- toimeen vartavasten määrätty sotamies --. mättämällä\nmyötäänsä lapiolla hiiliä pesään. Toisinaan pujahti tuulenpuuska\nkatolla uuninpiipusta sisään. Sen huomasi siitä, että kirpeä savu\nlennähti silloin uunin kautta saliin, tulikielekkeet nuoleskelivat\nuunin tiiliseinämiä ja sankka pilvi kääri peittoonsa lampun valon,\nkohosi vasten laipiota ja nokesi sen. Mutta savun tuottamasta pikku\nkiusasta eivät Fort Reliancen vieraat olleet milläänkään. Uuni lämmitti\nheitä, siinäpä heille riittävä korvaus, sillä ulkona oli kauhea\npakkanen, jonka lisäksi kävi inha pohjatuuli, tehden sen kahta vertaa\njäätävämmäksi.\n\nAika myrskyn kohina kuuluikin talon ympärillä. Tuiskuava lumi rapisi\njäähilseinä vasten huurteisia ikkunaruutuja. Ovien ja ikkunain kulmissa\nja liitoksissa vinkui ja vihelsi, yltyen toisinaan jopa ulvonnaksi.\nVäliin taas tuli suuri hiljaisuus. Luonto silloin ikäänkuin pidätti\nhenkeään; mutta sitten se päästi puhurin pojat uuteen ja entistä\nkiivaampaan riehuntaan. Talo tuntui vavahtelevan nurkillaan, palkit\nnatisivat, laudat särähtelivät. Sellaiseen säähän vähemmän tottunut\nkuin ne, jotka nyt linnassa juhlivat, olisi pian aikaa arvellut mokoman\nrajuilman vievän mukanaan koko rakennuksen kaikkineen päivineen. Mutta\nkapteeni Craventyn vieraat eivät olleet myllerryksestä milläänkään\neivätkä olisi ulkonakaan siitä enempää välittäneet kuin myrskypääskyt,\njoille semmoinen myräkkä on parasta huvia.\n\nMutta käydäänpä sillä välin vähän lähemmin tutustumaan näihin\nvieraisiin. Seurassa oli koolla satakunta henkeä, kumpaakin sukupuolta,\nniistä suurin osa Fort Reliancen varsinaista henkilökuntaa, johon\nkuuluivat -- paitsi kahta tilapäisesti linnassa asuvaa naista, joista\ntuonnempana lähemmin -- kapteeni Craventy, luutnantti Jasper Hobson,\nkersantti Long, korpraali Joliffe ja kuutisenkymmentä sotamiestä tai\nyhtiön toimihenkilöä. Muutamat olivat naineita, muiden muassa korpraali\nJoliffe, reippaan ja pirteän kanadattaren onnellinen aviomies, sekä\neräs MacNap, skotlantilainen, kuten vaimonsakin, ja John Rae, joka oli\näskettäin ottanut vaimon paikkakunnan intiaaniheimosta. Koko tämä\njoukko ilman arvoerotusta, upseerit, virkailijat ja sotamiehet, oli\ntäksi iltaa kutsuttu kapteeni Craventyn vieraiksi.\n\nTässä on tarpeen lisätä, ettei yhtiön oma henkilökunta ollut ainoa\njuhlaan osallinen. Myöskin naapurilinnoitukset -- ja näissä kaukaisissa\nseuduissa naapuruus ulottuu sadan ja parinkin sadan kilometrin päähän\n-- olivat noudattaneet kapteeni Craventyn kutsua. Hyvä joukko\nvirkailijoita tai asiamiehiä oli saapunut Orjajärven piiriin kuuluvista\nFort Providencesta ja Fort Resolutionista, samoin kuin myöskin\netelämpänä sijaitsevista Fort Chippewanista ja Fort Liardista. Olihan\ntarjona harvinainen ja odottamaton virkistys, jota tietenkin kärkkäästi\nkäyttivät hyväkseen kaukaisille pohjanperille joutuneet, miltei jo\nkadoksiin häipyneet ihmiset.\n\nJa lopuksi mainittakoon, etteivät muutamat intiaanipäällikötkään olleet\njättäneet saamaansa kutsua noudattamatta. Niiden seutujen alkuasukkaat\nolivat myötäänsä tekemisissä n.s. faktoriain eli kauppatoimistojen\nkanssa, he kun näet hankkivat ja vaihtokauppaa käyden niille toivat\nrunsaan osan niistä turkistavaroista, joilla yhtiö harjoitti\nliikettänsä. Tällaiset tavaranhankkijat olivat tavallisimmin juuri\nchippewa-intiaaneja, rotevia, erittäin lujarakenteisia miehiä, jotka\nnahkaviitoissaan ja turkistamineissaan olivat peräti komeita nähdä.\nHeidän naamallaan, jossa päävärinä vallitsi punainen ja musta, oli se\nerikoisleima, joka Euroopassa tavataan satunäytelmien paholaisilla.\nPäässä oli heillä kotkansulkatöyhtö, levällään kuin hienostonaisen\nviuhka, ja se häilähteli heidän mustatukkaisen päänsä joka liikkeestä.\nPäälliköt, kaksitoista luvultaan, eivät olleet ottaneet mukaansa\nvaimojaan, onnettomia \"squaweja\", joiden tila ei ole juuri orjuutta\nparempi.\n\nSemmoinen oli kokonaisuudessaan seura, joka oli saapunut kapteenin\niltakutsuihin ja jolle hän nyt parhaimpansa mukaan osoitti Fort\nReliancen vieraanvaraisuutta. Siellä ei tanssittu, kun ei ollut\nsoittokuntaa, mutta tarjoilupuoli korvasi runsaasti eurooppalaisten\ntanssiaisten palkatut kavaljeerit. Pöydällä seisoi korkea vanukaskeko,\njonka mrs Joliffe oli omin käsin valmistanut; se oli valtava kartio,\ntehty jauhoista, poron ja myskihärän rasvasta, tosin ilman munia,\nmaitoa ja sitruunaa, joita keittokirjoissa suositetaan, mutta nämä\npuutteet se korvasi jättiläismäisillä mittasuhteillaan. Mrs Joliffe\nleikkeli siitä myötäänsä viipaleita, ja yhä tätä suunnatonta kekoa\nriitti. Pöydällä oli myös kasoittain voileipiä, joissa laivakorppu\ntoimitti hienon englantilaisen hillovoileivän virkaa; kahden leivän\nviipaleen väliin, jotka kovuudestaan huolimatta helposti murskautuivat\nintiaanien hampaissa, oli mrs Joliffe kekseliäästi sovittanut ohuita\nliuskoja suolattua häränlihaa, joka nyt sai käydä Yorkin liikkiöstä ja\nvanhan mantereen tarjoilupöytien hienoista lihavalmisteista. Mitä\nvirvokkeihin tulee, kierteli pienissä tinapikareissa whiskyä ja giniä,\npuhumattakaan jättiläispunssimaljasta, jonka oli määrä päättää tämä\nvarmaan vielä kauan jälkeenpäin intiaanien wigwameissa puheenaineena\nsäilyvä juhlatilaisuus.\n\nKylläpä Joliffe-puolisoita kehuttiinkin pitkin iltaa! Ja siihen olikin\nsyytä. Mikä valppaus ja toimekkuus, mikä viehättävä huomaavaisuus\nheissä ilmeni! He olivat joka paikassa saapuvilla. Ja hekö olisivat\nodottaneet, että vieras osoittaisi jotakin haluavansa! Ei toki, he\nehättivät sen jo ennakolta arvaamaan. Kuinka herttaisesti he\njakelivat virvokkeita! Voileipiä, niiden jälkeen loppumattomiin\nvanukasviipaleita! Vanukkaan jälkeen whisky- tai ginilaseja!\n\n\"Kiitos, ei enää, mistress Joliffe.\"\n\n\"Te olette liian hyvä, herra korpraali, sallikaa minun toki hieman\nhengähtää.\"\n\n\"Mistress Joliffe, uskokaa, minä ihan pakahdun!\"\n\n\"Korpraali Joliffe, en voi teitä vastustaa, te menettelette kanssani\nkuinka tahdotte!\"\n\n\"Ei, tällä kertaa ei, hyvä rouva! Kerrassaan mahdotonta!\"\n\nTällaisia vastauksia sateli onnelliselle pariskunnalle yhtenään. Mutta\nkorpraali ja hänen vaimonsa tyrkyttivät niin hellittämättä, että\nitsepintaisimpienkin täytyi antaa perään. Ja niin syötiin lakkaamatta\nja juotiin juomastakin päästyä! Ja keskustelun sävy kohosi\nkohoamistaan. Sotilaat, virkailijat innostuivat. Täällä puhuttiin\nmetsästyksestä, tuolla kauempana kauppa-asioista. Mitä suunnitelmia\nrakenneltiinkaan lähestyvää toimikautta varten! Ei koko napaseutujen\neläinkunta tuntunut enää riittävän näitä rohkeatuumaisia\nmetsänkävijöitä tyydyttämään. Karhut, ketut, myskihärät jo\nkellahtelivat kumoon heidän luotiensa tapaamina. Majavia, myskirottia,\nkärppiä, näätiä joutui tuhansittain heidän pyydyksiinsä. Kallisarvoisia\nturkiksia sulloutui yhtiön säilytyspaikat täyteen; se kykeni sitten\njakamaan lisäpalkkioita yli kaikkien odotusten. Mutta sillä välin\nkun runsaasti tarjoillut väkijuomat antoivat eurooppalaisten\nmielikuvitukselle lentoa, intiaanit istuivat vakavina ja äänettöminä,\nollen liian ylpeitä mitään ihmettelemään, liian varovaisia mitään\nlupaamaan, antaen löyhäsuisten lörppöjen vain jaaritella, ja vetivät\nnahkaansa aikamoiset määrät kapteeni Craventyn tulivettä.\n\nKapteeni, hyvillä mielin iloisesta rähinästä ja tyytyväisenä siitä,\nettä ihmisparat, jotka tavallaan olivat karkoitettuina asutun maailman\nulkopuolella, saivat huvitella, käveli iloisesti vieraittensa keskellä,\nvastaten kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin, kun ne jollakin\ntavalla koskivat juhlaa:\n\n\"Kysykää Joliffelta, kysykää Joliffelta!\"\n\nJa kysyttiin Joliffelta, jolla olikin aina jokaisen varalle valmiina\nystävällinen sana.\n\nFort Reliancen vartiostoon ja palvelukseen kiinnitetyistä henkilöistä\novat muutamat erityisemmin merkillepantavia, koska he vastedes joutuvat\nhirvittävien olosuhteiden heiteltäviksi, sellaisten, joita mikään\ninhimillinen tarkkanäköisyys ei voinut ennakolta aavistaa. Niinpä on\nmuiden ohella mainittava luutnantti Jasper Hobson, kersantti Long,\nJoliffe-puolisot ja ne kaksi vierasta naishenkilöä, jotka nyt olivat\nkapteenin vieraina.\n\nLuutnantti Jasper Hobson oli noin neljänkymmenen ikäinen mies. Pieni ja\nlaiha eikä lainkaan jäntevä lihaksiltaan, mutta sensijaan oli hänen\nhenkinen tarmonsa niin suuri, että hän sen avulla kohosi kaikkien\nkoettelemusten ja tapahtumien yläpuolelle. Hän oli niin sanoaksemme\n\"yhtiön lapsi.\" Hänen isänsä, majuri Hobson, irlantilainen ja\nDublinista kotoisin, joitakuita vuosia sitten kuollut, oli kauan aikaa\nmrs Hobsonin kanssa pitänyt komennossaan Fort Assiniboinea. Siellä\nJasper Hobson oli syntynyt. Siellä kallioisten vuorten juurella hän oli\nvapaana viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa. Majuri Hobsonin ankaran\nkasvatuksen alaisena hänestä tuli jo nuorukaisena kylmäverinen ja\nrohkea mies. Jasper Hobson ei ollut lainkaan metsästäjä, mutta hän oli\nsotilas, älykäs ja urhoollinen upseeri.\n\nTaisteluissa, joita yhtiöllä oli kilpailevia yhtiöitä vastaan, Oregonin\nvaltioissa, hän kunnostautui innollaan ja pelottomuudellaan ja saavutti\nnopeasti luutnantin arvon. Ansionsa mukaisesti tunnetuksi tultuaan\nhänet oli äskettäin määrätty johtamaan erästä retkikuntaa pohjan\nperille. Retkikunnan tarkoituksena oli tutkia Ison Karhujärven\npohjoispuoliset seudut ja perustaa varustettu asema Amerikan mantereen\nrajalle. Luutnantti Jasper Hobsonin lähtö oli määrätty huhtikuun\nensimmäisiksi päiviksi.\n\nSensijaan että luutnantti oli upseerin täydellinen perikuva, edusti\nkersantti Long, viisikymmenvuotias karkeapartainen mies, sotamiehen\ntyyppiä; hän oli urhoollinen luonnostaan, tottelevainen mieleltään,\neikä tuntenut muuta kuin käskyn, milloinkaan väittelemättä\nmääräyksestä, kuinka outo hyvänsä se oli, milloinkaan tuumailematta,\nkun oli puhe palveluksesta, todellinen univormuun puettu, mutta\nerinomainen kone, kulumaton, aina käynnissä, koskaan väsymättä. Ehkäpä\nkersantti Long oli hieman kova miehilleen, samoin kuin itselleenkin.\nHän ei sietänyt vähintäkään poikkeusta kurista, määräsi pienimmästäkin\nrikkomuksesta säälimättä kotiarestiin eikä ollut koskaan itse ollut\narestissa.\n\nHän komensi, sillä kersantinarvo velvoitti häntä siihen, mutta\nkäskeminen ei ylipäänsä ollut hänelle mieluista. Sanalla sanoen, hän\noli syntynyt tottelemaan, ja itsensä mitättömäksi arvostaminen oli\nhänelle luonteenomaista. Semmoisista aineksista luodaan peloittavat\narmeijat. Ne eivät ole muuta kuin käsivarsi yhden ainoan pään\npalveluksessa. Eikö olekin siinä voiman todellinen ilmennys?\nMuinaistarustossa tavataan kaksi tyyppiä: satakäsivartinen Briareos ja\nsatapäinen Hydra. Jos ne usutetaan toistensa kimppuun, kumpi voittaa?\nBriareos!\n\nKorpraali Joliffe jo tunnetaan. Hän touhusi ehkä liiaksi, mutta sitä\noli hauska nähdä ja kuulla. Hän olisi sopinut paremmin hovimestariksi\nkuin sotilaaksi. Sen hän kyllä tunsi itsekin. Niinpä hän käytti\nmielellään itsestään nimitystä \"korpraali erityisiä toimia varten\",\nmutta niissä toimissaan hän olisi sotkeutunut pahanpäiväisesti senkin\nseitsemän kertaa, ellei pikku mrs Joliffe olisi varmalla kädellään\nhäntä ohjannut. On itsestään selvää, että korpraali totteli kiltisti\nvaimoansa, vaikkei hän sitä tahtonut myöntää, ajatellen kai Sancho\nPansan filosofiseen tapaan: \"Ei vaimon neuvo ole juuri mistään\nkotoisin, mutta hullu se on, joka ei sitä onkeensa ota!\"\n\nMuukalaista ainesta illan kutsuissa edusti, kuten jo on mainittu, kaksi\nnaista, iältään noin neljänkymmenen paikkeilla. Toisen heistä voisi\ntäydellä syyllä panna ensimmäiselle sijalle kuuluisien retkeilijöiden\njoukossa. Pfeiffeni, Tinnen, Haumaire de Hellin kilpailijana on Paulina\nBarnettin nimeä useammin kuin kerran kunnioittaen mainittu\nkuninkaallisen maantieteellisen seuran kokouksissa. Pauline Barnett\noli, seuraamalla Bramaputran juoksua Tibetin vuorille saakka\nja kulkemalla poikki tuntemattoman kolkan Uutta Hollantia,\nCarpentaria-lahdesta mantereeseen pistävän Joutsenpoukaman yli,\nosoittanut suuren retkeilijän ominaisuuksia.\n\nHän oli pitkävartaloinen, viisitoista vuotta sitten leskeksi jäänyt\nnainen, jota matkainto veti lakkaamatta tuntemattomiin maihin. Hänen\npitkillä nauhoilla kehystetty, paikoittain jo harmaantunut päänsä\nilmaisi todellista tarmoa. Hänen hieman likinäköiset silmänsä\nkätkeytyivät kapeasankaisten lasien taakse, joiden tukikohtana oli\npitkä, suora nenä, ja liikkuvat sieraimet \"näyttivät tunnustelevan\nvälimatkaa.\" Hänen käyntinsä, myönnettäköön, oli hieman miesmäinen, ja\nkoko hänen olemuksestaan huokui vähemmän suloutta kuin siveellistä\nvoimaa. Hän oli englannitar Yorkin kreivikunnasta, vakavarainen, ja\nkäytti omaisuuttaan parhaasta päästä uskaliaisiin tutkimusretkiin. Ja\nhänen olonsa tällä hetkellä Fort Reliancessa johtui siitä, että joku\nuusi tutkimus oli vetänyt hänet tänne kaukaiseen maailmankolkkaan.\nKuljettuaan ristiin rastiin päiväntasaajan tienoot, hän kaiketi halusi\nnyt tunkeutua napaseutujen äärimmäisille rajoille.\n\nHänen saapumisensa Fort Relianceen oli merkkitapaus. Yhtiön johtaja oli\nerityisellä kirjeellä suosittanut häntä kapteeni Craventylle, pyytäen,\nkuten kirjeen sanat kuuluivat, kapteenia kaikin tavoin edistämään\nkuuluisan matkustajan aietta lähteä napameren seutuja tutkimaan. Suuri\nyritys! Jälleen aiottiin käydä käsiksi Hearnen, Mackenzien, Raen,\nFranklinin matkaohjelmaan. Mitä rasituksia, koettelemuksia, vaaroja\nolikaan uhkaamassa kun tällä retkellä oli taisteltava pohjanperän\nilmaston hirvittävää ankaruutta vastaan! Kuinka vaimoihminen uskaltaisi\npanna itsensä alttiiksi siellä, missä niin monet miehiset\ntutkimusretkeilijät olivat peräytyneet taikka sortuneet? Mutta tällä\nhetkellä Fort Reliancessa vieraileva nainen olikin Paulina Barnett,\nkuninkaallisen maantieteellisen seuran palkinnon saanut jäsen.\n\nLisättäköön, että kuuluisan retkeilijän seuralainen Madge,\nvanhanaikainen aito skotlannitar, jonka Kaleb olisi voinut naida\nsaattamatta itseään häpeään [viittaus Maria Edgeworthin romaaniin\n\"Kaleb etsimässä vaimoa.\" -- Suom.], oli hänelle enemmän kuin\npalvelijatar, sillä hän oli uskollinen, peloton ystävä, joka eli\nyksinomaan retkeilijöitä varten. Madge oli muutamia vuosia vanhempi\nemäntäänsä -- viisi vuotta suunnilleen; hän oli kookas ja\nvankkatekoinen. Madge sinutteli Paulinaa, ja Paulina sinutteli Madgea.\nPaulina katsoi Madgeen kuin vanhempaan sisareensa; Madge kohteli\nPaulinaa kuin tytärtänsä. Sanalla sanoen, nämä kaksi olentoa olivat\nyksi.\n\nJa että kaikki tulisi sanotuksi, juuri Paulina Barnettin kunniaksi\nkapteeni Craventy oli täksi illaksi kutsunutkin vieraikseen\nvirkailijansa ja chippewa-heimon intiaanit. Matkustajarouvan oli\nmäärä luutnantti Jasper Hobsonin retkikunnan mukana lähteä hänen\npohjoiselle tutkimusretkelleen. Mrs Paulina Barnettin kunniaksi myös\nkauppatoimiston suuri sali kajahteli iloisista eläköönhuudoista.\n\nJa kun tänä muistettava iltana uuni nieli sata kiloa hiiltä, tapahtui\nsenvuoksi se, että ulkona oli kolmenkymmenenkahden asteen pakkanen ja\nettä Fort Reliancen paikka on 61° 47' pohjoista leveyttä, vajaan neljän\nasteen päässä napapiiristä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nHUDSONIN LAHDEN TURKISYHTIÖ\n\n\n\"Herra kapteeni?\"\n\n\"Rouva Barnett?\"\n\n\"Mitä ajattelette luutnantistanne, herra Jasper Hobsonista?\"\n\n\"Minä ajattelen, että hän on upseeri, joka menee vielä pitkälle.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte sanoilla: menee pitkälle? Tahdotteko sanoa, että hän\nsivuuttaa kahdeksannenkymmenennen leveyspiirin?\"\n\nKapteeni Craventy ei voinut olla hymyilemättä mrs Paulina Barnettin\nkysymykselle. He keskustelivat uunin ääressä sillä välin kuin vieraat\nliikehtivät ruokapöydästä virvokepöytään ja päinvastoin.\n\n\"Rouva\", vastasi kapteeni, \"kaikki, mitä ihminen voi tehdä, sen Jasper\nHobson tekee. Yhtiö on antanut hänelle toimeksi tutkia alueittensa\npohjoisosan ja perustaa kauppa-aseman mahdollisimman lähelle Amerikan\nmantereen äärimmäisiä rajoja, ja hän sen perustaa.\"\n\n\"Onpa siinä aikamoinen vastuunalaisuus joutunut luutnantti Hobsonin\nhartioille\", sanoi matkustajarouva.\n\n\"On kylläkin, hyvä rouva, mutta Jasper Hobson ei ole koskaan vetäytynyt\ntehtävän suorittamisesta, olkoonpa se kuinka vaikea tahansa.\"\n\n\"Uskon teitä, herra kapteeni\", vastasi mrs Paulina, \"ja mitä\nluutnanttiin tulee, saamme hänet vielä nähdä itse työssä. Mutta mikä\netu ajaa yhtiötä rakentamaan varustuksen Jäämeren rajoille?\"\n\n\"Suurikin etu\", vastasi kapteeni, \"ja lisäänpä vielä: kaksinainen etu.\nLuultavasti jo hyvinkin läheisessä tulevaisuudessa Venäjä luovuttaa\namerikkalaiset alueensa Yhdysvaltain hallitukselle. [Kapteeni Craventyn\nennustus toteutuikin pian.] Luovutuksen johdosta muuttuu yhtiön\ntavaraliikenne Tyynellemerelle päin hyvin hankalaksi, jollei\nMacCluren löytämästä luoteisväylästä tule kulkukelpoista tietä. Sen\nsaavat muuten uudet yritykset osoittaa, sillä meriasiainhallitus aikoo\nlähettää laivan kulkemaan pitkin Amerikan rannikkoa Behringin salmesta\nitäänpäin Kruunauslahteen saakka, jonka tälle puolelle on määrä\nrakentaa uusi varustus. No niin, jos yritys onnistuu, niin siitä\npaikasta muodostuu tärkeä kauppa-asema, johon keskittyy Pohjolan\nturkistavarain koko liike. Ja sensijaan, että turkiksien kuljetus\nintiaani-alueiden kautta vaatii melkoisen pitkän ajan ja suuria\nkustannuksia, voivat höyrylaivat kulkea uudesta varustuksesta\nTyynellemerelle muutamissa päivissä.\"\n\n\"Siitäpä olisi todellakin aikamoinen seuraus\", vastasi mrs Paulina\nBarnett, \"jos luoteisväylää voitaisiin ruveta käyttämään. Mutta tehän\nmainitsitte jotakin kaksinaisesta edusta, vai kuinka olikaan?\"\n\n\"Niin, toinen etu, hyvä rouva\", jatkoi kapteeni, \"on tämä, ja se on\nniin sanoakseni elinkysymys yhtiölle, jonka alueen ja synnyn pyydän\ntässä teille muutamin sanoin esittää; silloin ymmärrätte, miksi tämä\nennen niin kukoistava yhtiö nyt on uhattuna itse tuotteittensa\nalkulähteillä.\"\n\nMuutamin sanoin kapteeni todella kertoikin sitten kuuluisan yhtiön\nhistorian tähän tapaan:\n\nTunnettua on, että ihminen kaukaisimmista ajoista saakka on lainannut\neläimiltä niiden nahan tai turkin, verhotakseen itseään. Turkistavarain\nkauppa ulottuu siis taaksepäin kaukaiseen muinaisuuteen. Vaatetuksen\nylellisyys kehittyi niinkin pitkälle, että monta kertaa on laadittu\nlakeja turkisten käyttämisen liiallisuutta vastaan. Valkoisen ja\nharmaan kirjavat oravannahat olivat kiellettyjä 12. vuosisadan\nkeskivaiheille asti.\n\nVuonna 1553 perusti Venäjä useita liikesiirtoloita pohjoisille\naroillensa, ja englantilaiset kauppayhtiöt olivat nopsat seuraamaan\nesimerkkiä. Niihin aikoihin kävi sopulin, kärpän, majavan y.m. nahkojen\nkauppa samojedien välityksellä. Mutta Elisabetin hallituksen aikana oli\nylellisyysturkisten käyttö keisarinnan tahdosta erityisesti rajoitettu,\nja muutamiksi vuosiksi lamautui koko se kauppalaji melkein tyyten.\n\nToukokuun 2 päivänä 1670 myönnettiin Hudsonin lahden turkisyhtiölle\nkaupankäyntioikeudet. Yhtiön osakkaista olivat muutamat korkeata\nylhäisöä, Yorkin herttua, Albemarlen herttua, Shaftesburyn kreivi y.m.\nYhtiön pääoma oli silloin perin vaatimaton. Sillä oli kilpailijoina\nerinäisiä yhtiöitä, joiden ranskalaiset asiamiehet, asettuneina\nKanadaan, antautuivat vaarallisille, mutta sangen hyötyisille\nretkeilyille. Pelottomat metsästäjät, \"kanadalaisten retkeilijäin\"\nnimellä tunnetut, harjoittivat sellaista kilpailua vastaperustetun\nyhtiön kanssa, että viimemainitun pystyssäpysyminen oli sangen\nhataralla kannalla.\n\nMutta Kanadan valloitus lievensi sen tukalaa tilaa. Kolme vuotta\nQuebecin valloituksen jälkeen, v. 1766, turkistavarain kauppa pääsi\nuuteen vauhtiin. Englantilaiset asiamiehet olivat ehtineet perehtyä\ntällaisen liikkeen vaikeuksiin: nyt he tunsivat maan tavat, intiaanien\ntottumukset ja vaihtokaupoissaan käyttämän menettelyn. Mitään voittoa\nei yhtiön liike kumminkaan tuottanut. Päällepäätteeksi Montrealin\nkauppiaat perustivat vuoden 1784 paikkeilla turkisliikkeen\nharjoittamista varten yhtymän, voimakkaan \"luoteisyhtiön\", joka ennen\npitkää järjesti kaikki senlaatuiset liiketoimet yhteen keskukseen. V.\n1798 uuden yhtiön hankinnat nousivat jopa niin tavattomaan summaan kuin\nsataankahteenkymmeneen tuhanteen puntaan, ja Hudsonin lahden yhtiön\ntila oli yhä edelleen vaaranalainen.\n\nOn muuten sanottava, ettei luoteisyhtiö kavahtanut epämoraalisintakaan\ntekoa, kun sen etu oli kysymyksessä. Kiskoen liikahintoja omilta\nvirkailijoiltaankin, käyttäen hyödykseen intiaanien kurjaa tilaa,\nkohdellen heitä pahoin, ryöstäen heidät, ensin juotettuaan heidät\nhumalaan, uhmaten parlamentin säädöstä, joka kielsi väkijuomien myynnin\nalkuasukkaiden alueilla, luoteisyhtiön asiamiehet käärivät kokoon\nsuunnattomia voittoja, huolimatta kilpailevista amerikkalaisista ja\nvenäläisistä yhtiöistä, joita niihin aikoihin oli pantu pystyyn, muiden\nmuassa amerikkalainen turkisyhtiö, joka perustettiin v. 1809 miljoonan\ndollarin pääomalla ja harjoitti liikettään Kalliovuorten länsipuolella.\n\nMutta kaikista yhtiöistä oli Hudsonin lahden yhtiön olemassaolo enimmin\nuhattu, kunnes se vuonna 1821 kauan pohdittujen sopimusten lopuksi\nsulatti itseensä vanhan kilpailijansa luoteisyhtiön ja otti yleiseksi\nnimekseen:\n\n    Hudson's Bay Fur Company (Hudsonin lahden turkisyhtiö).\n\nNykyään [nimittäin siihen aikaan, jolloin tämä teos ensin ilmestyi\nalkukielellä. -- Suom.] tällä vaikutusvaltaisella yhtiöllä ei ole enää\nmuuta kilpailijaa kuin \"Saint Louisin amerikkalainen turkisyhtiö\", ja\nsen hallussa on lukuisia liikeosastoja hajaantuneina noin 10 miljoonan\nneliömetrin alalle. Päätoimistot sijaitsevat James-Iahden rannalla\nSevern-joen suulla, ylisen Kanadan eteläosassa ja rajoilla,\nAthabasca-, Winnipeg-, Superior-, Methye-, Buffalo-järvien rannoilla,\nColumbia-, Mackenzie-, Saskatchevan-, Assiniboin-jokien varsilla y.m.\nFort York, joka vallitsee Hudsonin lahteen laskevan Nelson-virran\njuoksua, on yhtiön yleinen majapaikka, ja sinnepä sen päävarastokin\non sijoitettu. Edelleen se on vuodesta 1842 pitänyt vuokralla\nPohjois-Amerikan venäläisiä kauppa-asemia, maksaen niistä vuotuista\nvuokraa 8,000 puntaa. Se käyttää niinmuodoin omaan lukuunsa ja omaksi\nhyödykseen kaikkia niitä suunnattomia alueita, jotka ovat Mississippin\nja Tyynenmeren välillä.\n\nSe on lähetellyt kaikkiin suuntiin rohkeita retkeilijöitä; napamerelle\nHearnin, joka löysi Coppernician v. 1770: Franklinin, joka vuosina\n1819-22 eteni 5550 meripenikulman päähän Amerikan rannikosta;\nMackenzien, joka, löydettyään virran ja annettuaan sille nimensä,\nsaavutti Tyynenmeren rannan 52° 24' kohdalla pohjoista leveyttä.\nVuosina 1833-34 yhtiö lähetti Eurooppaan nahkoja ja turkiksia valtavat\nmäärät, joista mainittakoon eräitä huomattavimpia: myskirottia 694,092;\nnäätiä 64,490; hillereitä 25,100; saukkoja 22,303; ilveksiä 14,255;\nkettuja 9,937; susia 8,484; karhuja 7,451 j.n.e.\n\nSellaisen tuotannon täytyi taata Hudsonin lahden yhtiölle melkoisia\nvoittoja; mutta pahaksi onneksi numerot eivät yhtämittaisesti pysyneet\nsemmoisina, ja parikymmentä vuotta sitten ne olivat tuntuvasti\nalentumaan päin.\n\nMistä alentuminen johtui, sitäpä kapteeni Craventy lopuksi selitteli\nmrs Paulina Barnettille.\n\n\"Vuoteen 1837 saakka\", sanoi hän, \"voidaan yhtiön tilaa väittää\nkukoistavaksi. Sinä vuonna oli nahkojen vienti vielä kohonnut runsaasti\nkahteen miljoonaan kolmeensataan tuhanteen. Mutta siitä lähtien on\nlukumäärä ollut yhä alenemassa ja nykyään se on vähentynyt ainakin\npuoleen.\"\n\n\"Mutta mitä te pidätte syynä turkisten vientimäärän huomattavaan\nalenemiseen?\" kysyi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Riistan sukupuuttoon häviämistä, johon metsästäjäin suoraan sanoen\npäätön menettely metsästysmailla on vienyt. On etsiskelty ja tapettu\nhellittämättä. Joukkosurmaa on levitetty ihan älyttömästi. Ei ole\nsäästetty pienokaisia, ei edes kantavia emiäkään. Siitähän\nturkiseläinten välttämätön harveneminen johtuu. Saukko on melkein\nkokonaan kadonnut, sitä ei tavata enää muualla kuin pohjoisen\nTyynenmeren saarten rannoilla. Majavat ovat paenneet vähissä erin mitä\nkaukaisimpien jokien rannoille. Samoin on laita monien muiden\nkallisarvoisten eläinten, joiden on täytynyt paeta metsästäjätulvan\ntieltä. Pyydyshaudat, jotka ennen tulivat täpösen täyteen, ovat nyt\ntyhjinä. Nahkojen hinta nousee ja juuri silloin, kun turkikset ovat\nylen haluttuja. Metsästäjätkin kyllästyvät, niin ettei ole enää muita\nkuin ne uskalikot ja uupumattomat, jotka nykyään etenevät Amerikan\nmantereen äärille saakka.\"\n\n\"Nyt ymmärrän\", vastasi mrs Paulina Barnett, \"mikä etu vetää yhtiötä\nperustamaan liikeaseman pohjoisen napameren rannikolle, koska eläimet\novat paenneet napapiirin toiselle puolelle.\"\n\n\"Niin on asia, hyvä rouva\", vastasi kapteeni. \"Muutoin, yhtiön olisi\nkylläkin jo aika siirtää toimintansa keskus pohjoisempaan, sillä kaksi\nvuotta sitten supisti Britannian parlamentin päätös erikoisesti sen\nomistusoikeuksia.\"\n\n\"Ja mikä on aiheuttanut supistamisen?\" kysyi matkustajarouva.\n\n\"Sangen tärkeä taloudellinen syy, joka on ollut omansa herättämään\nvilkasta huomiota Ison-Britannian valtiomiesten kesken. Totta puhuen,\nyhtiön toimintahan ei ollut sivistystarkoituksellista laatua.\nPäinvastoin sen etuihin kuului säilyttää suunnaton alueensa aution\nerämaan tilassa. Se ehkäisi säälimättä kaiken viljelysyrityksen, joka\nolisi tietenkin karkoittanut turkiseläimet tipotiehensä. Yhtiön\nyksinoikeus alueeseen on siis koko maanviljelysaatteen vihollinen.\nEnemmänkin, sen hallintoneuvosto lykkäsi toiminnalle vieraat kysymykset\nsäälimättä luotansa. Tämä omavaltainen ja tavallaan moraalin vastainen\nhallintajärjestys nostatti vireille parlamentin toimenpiteet, ja v.\n1857 päätti siirtomaiden valtiosihteerin asettama valiokunta, että\nKanadassa oli kaikki viljelyskelpoiset maa-alueet, sellaiset kuin Red\nRiverin alueet ja Saskatchewanin piirikunta, otettava valtion huostaan\nja yhtiölle jätettävä vain ne osat, missä viljelykselle ei ollut mitään\ntulevaisuutta tarjona. Seuraavana vuonna yhtiö menetti Kalliovuorten\nläntisen rinteen, joka tuli suoranaisesti siirtomaaviraston alaiseksi,\nja siten joutui erilleen Hudsoninlahden asiamiesten määräysvallasta. Ja\nsiinäpä syy, hyvä rouva, minkä vuoksi yhtiö, ennenkuin se luopuu\nturkisliikkeestänsä, koettaa käyttää hyväkseen niitä pohjanperän\nseutuja, jotka ovat hädintuskin tunnettuja, ja hakea keinoja niiden\nvetämiseksi luoteisväylän kautta Tyynenmeren yhteyteen.\"\n\nMrs Paulina Barnett oli nyt täysin selvillä kuuluisan yhtiön tulevista\naikeista. Hän aikoi henkilökohtaisesti olla mukana uutta varustusta\nrakennettaessa napameren rannikolle. Kapteeni Craventy oli hänelle\ntarkoin esittänyt tilanteen; mutta kenties kapteeni -- sillä häntä\nmiellytti puhella -- olisi jatkanut esitystään vielä uusilla\nyksityisseikoilla, ellei eräs tapaus olisi häntä keskeyttänyt.\n\nKorpraali Joliffe tuli näet ilmoittamaan kuuluvalla äänellä, jota mrs\nJoliffe puolestaan säesti, että nyt oli käytävä valmistamaan punssia.\nSanoma otettiin vastaan niinkuin se ansaitsikin, riemullisin\nhurraa-huudoin! Malja -- tai paremmin sanoen amme -- oli täynnä\nkallisarvoista nestettä. Se sisälsi ainakin kymmenen litraa paloviinaa.\nPohjalla oli röykkiö sokeria, jota mrs Joliffe oli siihen mättänyt.\nPinnalla uiskenteli sitruunaviipaleita, vanhuuttaan jo näivettyneitä.\nNyt ei tarvittu muuta kuin sytyttää alkoholijärvi tuleen, ja korpraali\nodotti palava päre kädessä kapteenin käskyä, ikäänkuin olisi puhe\nmiinan räjäyttämisestä.\n\n\"No nyt, Joliffe!\" äännähti kapteeni Craventy.\n\nSytytin tuikattiin maljaan, ja samassa leimahti punssi liekkiin,\nkaikkien vieraiden taputtaessa käsiään.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin kierteli täysien lasien tarjoilu\nvierasjoukossa, eikä halukkaista ottajista suinkaan ollut puutetta.\n\n\"Eläköön! Eläköön! Eläköön mistress Paulina Barnett! Eläköön kapteeni!\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä, kun eläköön-huudot kajahtivat, kuului ulkoa\nhuutoja. Vieraat vaikenivat heti.\n\n\"Kersantti Long\", sanoi kapteeni, \"menkäähän katsomaan, mitä siellä\non!\"\n\nPäällikkönsä käskyn kuultuaan jätti kersantti lasillisensa kesken ja\nkiiruhti ulos salista.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nSULANUT TIEDEMIES\n\n\nTultuaan ahtaaseen eteiskäytävään, josta ovi vei ulos, kersantti Long\nkuuli yhä kiivaammin huudettavan. Rynnättiin rajusti porttia vasten,\njonka kautta oli pääsy korkeiden puuseinäin suojaamaan pihaan.\nKersantti työnsi ulko-oven auki. Pihamaalla oli lunta jalan\npaksuudelta. Upoten polvea myöten valkoiseen hankeen, kovan viiman\nsokaisemana ja ankaran pakkasen purressa ihoa verille asti kersantti\nkahlasi viistoon pihan poikki varustuksen ulkoporttia kohden.\n\n-- Kukas peijakas tänne tähän aikaan pyrkii! -- tuumi kersantti Long\nitsekseen, irroittaen määrätyssä järjestyksessä, voisipa sanoa\n\"kurinpidon mukaisesti\", portin raskaat teljet. Eihän tämmöisessä\npakkasessa liiku muita kuin eskimot!\n\n\"Mutta avatkaahan, avatkaa jo!\" huudettiin ulkoapäin.\n\n\"Avataan\", vastasi kersantti Long, ja viime tingassa se näytti\ntapahtuvan.\n\nSillä tuskin oli portti raollaan, kun jo portinkolkuttajat työntyivät\nsisälle ja kersantti oli vähällä kaatua suinpäin lumihankeen reen\ntieltä, joka kuuden koiran vetämänä ryöpsähti ohi kuin tuuliaispää.\nVähän tuntuvampi töytäys vain, niin kunnon Long olisi pahoin\nkolhiutunut. Nyt hän vain horjahti kyljelleen, mutta nousi heti pystyyn\npäästämättä murahdustakaan, sulki portin ja lähti marssimaan\npäärakennusta kohti, säännöllisillä askelilla, tehden\nseitsemänkymmentäviisi harppausta minuutissa.\n\nMutta jopa olivat saapuvilla myös kapteeni Craventy, luutnantti Hobson\nja korpraali Joliffe, tavattomasta kylmästä välittämättä katselemassa\neteensä pysähtynyttä lumista rekeä.\n\nSamassa nousi reestä paksuihin turkkeihin umpihuppuun kääriytynyt mies.\n\n\"Onko tämä Fort Reliance?\" kysyi mies.\n\n\"On\", vastasi kapteeni.\n\n\"Kapteeni Craventy?\"\n\n\"Minä se olen. Entä te?\"\n\n\"Yhtiön kuriiri.\"\n\n\"Yksinkö.\"\n\n\"En. Tuon mukanani matkustajan!\"\n\n\"Matkustajan! Mitä hän tänne tulee?\"\n\n\"Hän tulee katsomaan kuuta.\"\n\nVastaus herätti kapteeni Craventyn mielessä kysymyksen, oliko hän\njoutunut tekemisiin hullun kanssa, ja näissä olosuhteissa saattoi niin\nkysyäkin. Mutta hänellä ei ollut aikaa pukea ajatustansa sanoiksi.\nKuriiri oli vetänyt reestä maahan elottoman möhkäleen, jonkunmoisen\nlumisen säkin, ja aikoi lähteä raahaamaan sitä sisälle taloon, kun\nkapteeni kysyi:\n\n\"Mikä säkki se on?\"\n\n\"Se on minun matkustajani!\" vastasi kuriiri.\n\n\"Kuka se matkustaja on?\"\n\n\"Tähtientutkija Thomas Black.\"\n\n\"Mutta hänhän on jäässä!\"\n\n\"Entä sitten? Hänet sulatetaan.\"\n\nThomas Black saapui sisälle varustukseen kersantin, korpraalin ja\nkuriirin kantamana. Hänet vietiin erääseen ensi kerroksen kamariin,\njonka lämpömäärä oli varsin mukiinmenevä, koska siellä oli\npunahehkuvaksi kuumennettu uuni. Hänet laskettiin vuoteelle, ja\nkapteeni otti häntä kädestä.\n\nKäsi oli kirjaimellisesti jäässä. Thomas Black, joka oli kuin\nkäärenuoralla köytetty tavaramytty, riisuttiin turkeista ja nahkasista,\nja sieltä paljastui esille noin viidenkymmenen ikäinen mies, lyhyt ja\ntanakka, tukka harmahtava, parta hoitamaton, silmät ummessa, suu\nkireästi kiinni, ikäänkuin huulet olisivat yhteen liimatut. Mies ei\nhengittänyt tai hengitti niin vähän, että suun edessä pidetty kuvastin\njuuri hivenen verran himmeni. Joliffe riisui häneltä vaatteita ja alkoi\nkäännellä ja kieritellä häntä joutuisasti edestakaisin, hokien yhtä\nmittaa:\n\n\"Kas näin, kas näin, hyvä herra! Ettekös jo ala palata tuntoihinne?\"\n\nMutta vieras näytti melkein ruumiilta. Menetetyn lämmön palauttamiseksi\nkorpraali ei sanonut tietävänsä kuin yhden tepsivän keinon, ja se keino\noli upottaa koko mies kuumaan punssiin.\n\nEpäilemättä suureksi onneksi Thomas Blackille luutnantti Jasper\nHobsonilla oli ehdotettavana toinen keino.\n\n\"Lunta!\" pyysi hän. \"Kersantti Long, tuokaa muutamia kourallisia\nlunta!\"\n\nSitä ainetta ei puuttunut Fort Reliancen pihalta. Sillä aikaa kun\nkersantti meni noutamaan lunta, riisui Joliffe viimeisetkin vaatteet\ntähteintutkijan päältä. Onnettoman ruumis oli täynnä valkoisia läikkiä,\nmistä näkyi, että se oli joutunut ankaran paleltumisen uhriksi.\nÄärimmäisen kiireellistä oli saada veri liikkeelle paleltuneisiin\nosiin. Sen toivoi Jasper Hobson saavansa toimeen tarmokkaasti\nhieromalla niitä lumella. Tunnettua on, että sitä keinoa käytetään\nyleisesti pohjoisissa seuduissa verenkierron herättämiseksi niihin\npaikkoihin, joissa kova pakkanen on sen pysähdyttänyt, niinkuin se\npysähdyttää joen juoksun.\n\nKun kersantti Long oli palannut, ryhtyivät Joliffe ja hän\näskensaapunutta vierasta hieromaan niin perinpohjaisesti, ettei hän\nvarmaankaan ollut mokomaa leikkiä ennen kokenut. Se ei suinkaan ollut\nmitään sivelemistä, öljyillä hivuttelemista, vaan tukevaa, koukistetuin\nkäsivarsin toimitettua hierontaa, joka muistutti enemmän hevoskamman\nraapimista kuin kämmenen sivelyä.\n\nJa toimituksen aikana puhelias korpraali alinomaa haasteli\nmatkustajalle, joka ei siitä mitään kuullut.\n\n\"Kas näin, hyvä herra, kas näin! Mikä kumma päähänpisto on saattanut\nteidät palelluttamaan itsenne näin? Ruvetkaahan jo virkoamaan, älkää\nolko niin itsepintainen!\"\n\nLuultavasti Thomas Black sittenkin oli itsepintainen, sillä puoli\ntuntia meni, eikä hän näyttänyt mitään elonmerkkiä. Jo alettiin\nepäillä, tokko häntä saataisiinkaan virkoamaan, ja hierojat olivat jo\naikeissa heretä väsyttävästä hommastansa, kun miesparka antoi kuulua\nmuutamia huokauksia.\n\n\"Hän elää, hän virkoo!\" huusi Jasper Hobson. Sittenkun hieromisella oli\nruumis saatu lämpimäksi ulkopuolelta, ei sopinut unohtaa myöskään\nsisäpuolta. Niinpä korpraali Joliffe riensi noutamaan muutamia\nlasillisia punssia. Matkustaja tunsi todellakin elpyvänsä; värit\npalasivat poskille, katse silmiin, sanat huulille, ja kapteeni saattoi\nvihdoin toivoa, että Thomas Black kykenisi hänelle ilmoittamaan,\nminkätähden hän oli tullut sinne ja niin valitettavassa tilassa.\n\nThomas Black, peitteisiin hyvästi kiedottuna, kohottautui kyynäspäänsä\nvaraan ja kysyi äänellä, joka kuului vielä perin heikolta:\n\n\"Onko tämä Fort Reliance?\"\n\n\"On\", vastasi kapteeni.\n\n\"Kapteeni Craventy?\"\n\n\"Minä se olen ja pyydän lisätä: olkaa tervetullut luoksemme, hyvä\nherra. Mutta saanko kysyä, minkätähden olette tullut Fort Relianceen?\"\n\n\"Katsomaan kuuta!\" ehätti kuriiri vastaamaan; hän oli kaikesta päättäen\nmieltynyt tähän vastaukseen, sillä hän käytti sitä jo toisen kerran.\n\nThomas Blackia se näytti myöskin tyydyttävän, koskapa hän vain\nnyökäytti päätänsä, ja jatkoi sitten kyselyään.\n\n\"Luutnantti Hobson?\"\n\n\"Tässä olen\", vastasi luutnantti.\n\n\"Ette siis ole vielä lähtenyt?\"\n\n\"En vielä, herra?\"\n\n\"No niin, hyvä herra\", jatkoi Thomas Black, \"ei sitten muuta kuin\nkiitos vain, ja hyvää yötä huomisaamuun asti!\"\n\nKapteeni ja hänen toverinsa vetäytyivät silloin huoneesta pois, jättäen\neriskummaisen miehen lepäämään kaikessa rauhassa. Puolta tuntia\nmyöhemmin juhla päättyi, ja vieraat hajaantuivat kukin\nolinpaikkoihinsa, mitkä linnan kamareihin, mitkä ulkopuolella\nvarustuksen piiriä sijaitseviin asumuksiin.\n\nSeuraavana päivänä oli Thomas Black jo melkein terve. Hänen vankka\nruumiinrakenteensa oli kestänyt pakkasen ankaruuden. Joku muu ei olisi\nsulanut, mutta hän ei ollutkaan muiden kaltainen.\n\nJa nyt, kuka tuo tähteintutkija oli? Mistä hän tuli? Miksi tämä matka\nyhtiön alueiden kautta, kun talvi oli vielä kovimmillaan? Mitä merkitsi\nkuriirin vastaus? Katsomaan kuuta! Mutta eikö kuu paista joka paikassa,\nvai pitääkö sitä lähteä hakemaan kaukaa pohjan periltä?\n\nSellaisia kysymyksiä teki itselleen kapteeni Craventy. Mutta seuraavana\npäivänä puheltuaan tunnin verran uuden vieraansa kanssa hän ei enää\nollut mistään tietämätön.\n\nThomas Black oli tähteintutkija Greenwichin tähtitornista, jossa\nhänellä oli toimi ja jonka etevä johtaja oli mr Airy. Ollen pikemmin\nälykäs ja teräväjarkinen mies kuin nimenomaan teoreetikko Thomas Black\noli kaksikymmen-vuotisena toimiaikanaan tehnyt suuria palveluksia\ntaivaan tutkimusta käsitteleville eli n.s. uranografisille tieteille.\nYksityisihmisenä, ulkopuolella tähtitieteellisiä kysymyksiä, hän ei\nkyennyt mihinkään, hän eli vain taivaan tähtien parissa, ei maan\npäällä. Kaikki keskustelu hänen kanssaan oli mahdotonta, ellei puhuttu\nauringosta, kuusta tai tähdistä. Hän oli luotu elämään kaukoputkessa.\nMutta havaintojen teossa hän olikin vertaistaan vailla! Kuinka\nväsymätön! Kuinka kärsivällinen! Hän saattoi kuukausimäärät tirkistellä\nyhtä ainoata kosmillista ilmiötä. Erikoisalana hänellä muutoin oli\nmeteoriitit ja lentotähdet, ja hänen meteorologiset havaintonsa ja\nlöytönsä ansaitsivat huomiota. Muutoin, joka kerta kun tarvittiin\noikein tarkkoja havaintoja, hienonhienoja mittauksia, täsmällisiä\nmääritelmiä, silloin turvauduttiin aina Thomas Blackiin, jonka\n\"silmäntarkkuus\" oli huomattu äärimmilleen kehittyneeksi. Sitä taitoa\nei ole joka miehelle annettu. Oliko sitten kumma, että tämä Greenwichin\nastronomi oli valittu havainnontekijäksi siihen selenografilllselle\ntutkimukselle erittäin tärkeään ja mielenkiintoiseen tapaukseen, joka\noli tulossa.\n\nOn tunnettua, että auringon täydellisen pimennyksen aikana kuuta\nympäröi loistava sädekehä. Mutta mikä se sädekehä on? Onko se\ntodellisesti olemassa vai eikö se ennemmin ole vain ilmiö, valon\ntaipumisesta, diffraktiosta, aiheutuva, jonka alaisiksi auringonsäteet\njoutuvat kuun reunan ohitse tullessaan? Siinä kysymys, jota tähän\nsaakka tehdyt tutkimukset eivät olleet saaneet ratkaistuksi.\n\nVuodesta 1706 asti olivat astronomit tieteellisesti selitelleet tätä\nsädekehää. Ylen tarkkaan olivat sitä tutkineet täyden pimennyksen\naikana Louville ja Halley vuonna 1715, Maraldi v. 1724, Antonio de\nUlloa v. 1778, Buditsh ja Ferrer v. 1806; mutta heidän ristiriitaisista\nteorioistansa ei voitu vetää mitään lopullista johtopäätöstä. Vuoden\n1842 kokopimennyksestä olivat kaikkien kansojen oppineet, Airy, Arago,\nPeytal, Laugier, Mauvais, Otto Struve, Petit, Baily y.m. koettaneet\nsaada täyden ratkaisun tälle ilmiölle; mutta niin ankaran tarkat kuin\nhavainnot olivatkin, \"se ristiriita\", sanoo Arago, \"joka eri paikoilla\nsamasta pimennyksestä tehtyjen havaintojen välillä on olemassa, vaikka\nnämä kumminkin ovat harjaantuneiden astronomien tekemät, on levittänyt\nkysymyksen ylle sellaisen hämäryyden, ettei nykyään ole mahdollista\npäästä ilmiön syystä mihinkään varmaan lopputulokseen.\" Sittemmin oli\nkyllä monta täydellistä auringonpimennystä tutkittu, mutta ratkaisevaan\ntulokseen eivät havainnot olleet vieläkään johtaneet.\n\nKysymys piti sentähden yhä edelleen selenografisia tutkimuksia mitä\nkiinteimmin vireillä. Se oli saatava ratkaistuksi hinnalla millä\ntahansa. No niin, nyt olisi kohdakkoin taas uusi tilaisuus tuon niin\npaljon päänvaivaa tuottaneen sädekehän tutkimiseen. Heinäkuun 18\npäivänä 1860 näet tapahtuisi uusi täydellinen auringonpimennys,\ntäydellinen Amerikan äärimmäisessä pohjoisosassa, Espanjassa ja --\nmuita mainitsematta -- Pohjois-Afrikassa.\n\nEri maiden tähteintutkijain kesken sovittiin, että havainnot\ntoimitettaisiin yhtaikaa niillä maapallon eri kulmilla missä pimennys\nnäkyisi täydellisenä. Ja juuri Thomas Blackin osalle lankesi Amerikan\npohjoisimmassa osassa näkyvä pimennys. Hänen piti niinmuodoin joutua\nlikimain samanlaisiin olosuhteisiin kuin ne englantilaiset astronomit,\njotka matkustivat Ruotsiin ja Norjaan vuoden 1851 pimennystä varten.\n\nEi ole vaikea arvata että Thomas Black tarttui innokkaasti näin\ntarjottuun tilaisuuteen päästä tutkimaan sädekehää. Samalla oli myös\nmahdollisimman mukaan otettava selkoa niiden punertavien\ntulikielekkeiden, protuberanssien laadusta, joita näkyi eri puolilla\nmaan kiertolaisen reunaa. Jos Greenwichin astronomin onnistuisi\nkumoamattomasti ratkaista kysymys, saisi hän täydellä syyllä osakseen\nkoko oppineen Euroopan ylistykset.\n\nThomas Black valmistautui siis lähtemään matkalle, ja hän sai hartaita\nsuosituskirjeitä vietäväksi Hudsonin lahden yhtiön pääasiamiehille. Ja\nsattuikin juuri niin hyvin, että erään retkikunnan oli määrä\npikapuoliin lähteä mantereen pohjoisimmille rajoille perustamaan uutta\nkauppa-asemaa. Sitä tilaisuutta piti käyttää hyväkseen. Thomas Black\nlähti siis matkalle, purjehti Atlantin poikki, astui maihin New\nYorkissa, pääsi järviteitse Red Riverin siirtolaan, kulki varustuksesta\ntoiseen nopealla rekikyydillä, yhtiön kuriirin saattamana, ja saapui\nhuolimatta kovista talvipakkasista ja kaikista pohjanperämatkoilla\nvastaantulevista vaaroista ja vaikeuksista 17 päivänä maaliskuuta Fort\nRelianceen siinä tilassa, joka jo tunnetaan.\n\nSellaisia olivat selitykset, joita tähteintutkija antoi kapteeni\nCraventylle. Jälkimäinen tarjoutui kokonaan Thomas Blackin\nkäytettäväksi.\n\n\"Mutta, herra Black\", sanoi hän, \"minkätähden olette ollut niin\nkiireissänne, eihän auringonpimennys tapahdu ennenkuin vuonna 1860,\nsiis vasta tulevana vuonna?\"\n\n\"Herra kapteeni\", vastasi tähteintutkija, \"minä olin saanut kuulla,\nettä yhtiö lähettäisi retkikunnan Amerikan rannikolle\nseitsemännenkymmenennen leveysasteen toiselle puolelle, enkä tahtonut\njäädä luutnantti Hobsonin matkasta pois.\"\n\n\"Herra Black\", vastasi kapteeni, \"jos luutnantti olisi ehtinyt lähteä,\nolisin pitänyt velvollisuutenani itse saattaa teitä napameren rannoille\nasti.\"\n\nSitten hän vielä toistamiseen vakuutti tähteintutkijalle, että tämä\nsaattoi kerrassaan luottaa häneen, ja lausui hänet tervetulleeksi Fort\nRelianceen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nKAUPPATOIMISTO\n\n\nOrjajärvi on laajimpia, mitä 61. leveysasteen toisella puolella\ntavataan. Se on pituudeltaan runsaasti 400 km ja leveydeltään noin 90,\nja sen paikka on tarkalleen määrättynä 61° 25' pohj. leveyttä ja 114°\nitäistä pituutta. Koko ympäröivä seutu laskeutuu pitkinä viettävinä\nrinteinä yhteistä keskustaa kohti, nimittäin sitä laajaa syvännettä\nkohti, johon järvi on asettunut.\n\nJärven asema keskellä metsästysalueita, joissa ennen vilisi\nturkiseläimiä, veti jo alkuaikoina yhtiön huomion puoleensa. Siitä\njärvestä sai alkunsa tai siihen laski suuri joukko vesiä, kuten\nMackenzie, Foinin joki, Athabasca y.m. Sen rannoille rakennettiin\nuseita tärkeitä varustuksiakin, joista mainittakoon Fort Providence\npohjoispuolella ja Fort Resolution eteläpuolella. Mitä taas Fort\nRelianceen tulee sijaitsee se järven koillispäässä eikä ole kauempana\nkuin viisisataa kilometriä Chesterfieldin suulta, joka on pitkä kaita,\nitse Hudsonin lahden vesistä muodostunut suvanto.\n\nOrjajärvi on niin sanoakseni kylvetty täyteen pikku saaria, sadan ja\nparinsadan jalan korkuisia, joissa monin paikoin pilkistää näkyviin\ngraniittia ja gneissiä. Sen pohjoinen, sakeiden metsien peittämä ranta\non rajana sille karulle, jääkylmälle mantereen osalle, joka syystä\nkyllä on saanut nimen Kirottu maa, Etelänpuolinen seutu, maanlaadultaan\netupäässä kalkkiperäinen, on sensijaan tasaista ilman ainoatakaan\nmäkeä, ilman vähäistä kuhmuakaan. Siinä näkyy se raja, jonka yli eivät\njuuri koskaan mene pohjoisimman Amerikan suuret märehtijät, puhvelit ja\nbiisonit, joiden liha on Kanadan metsästäjäin ja alkuasukkaiden melkein\nyksinomaisena ravintona.\n\nPohjoisrannan puut ryhmittyvät komeiksi metsiksi. Ei odottaisi\ntapaavansa niin kaunista kasvullisuutta niin etäisessä vyöhykkeessä.\nMutta eihän Orjajärvi leveysasteeltaan olekaan korkeammalla kuin Norjan\ntai Ruotsin seudut Kristianian tai Tukholman kohdalta. On vain\nhuomattava, että isotermit, joiden kohdalla lämpömäärä esiintyy\nsamanlaisena, eivät suinkaan noudata maapallon leveyspiirejä ja että\nsamalla leveysasteella on Amerikassa verrattomasti kylmempää kuin\nEuroopassa. Huhtikuussa ovat New Yorkin kadut vielä valkoisina lumesta,\nvaikka New York on melkein yhtä etelässä kuin Azorit. Tämä johtuu\nsiitä, että mannermaan luonto, sen suhde valtameriin, jopa maastokin\nvaikuttavat tuntuvasti ilmanalaan.\n\nFort Reliancea ympäröitsi kesän aikaan rehevä vihreys, joka ilahdutti\nsilmää pitkän ankaran talven jälkeen. Metsissä, jotka kasvoivat melkein\nyksinomaan poppelia, petäjää ja koivua, ei ollut puutetta tarvepuista.\nJärven saaret kasvoivat mainioita pajuja. Vesakoissa vilisi riistaa, ja\nsitä oli siellä huononakin vuodenaikana. Etelämpänä ahdistelivat\nmetsämiehet menestyksellä biisoneja, hirviä ja eräänlaisia\npiikkisikoja, joiden liha on erinomaista. Orjajärven vedet olivat\nsangen kalaisia. Lohenmullot kasvoivat siellä erittäin isoiksi ja\npainoivat usein yli kuusikymmentä naulaa. Järvessä kuhisi ahneita\nhaukia ja mateita sekä jonkunmoisia harreja, joita englantilaiset\nsanovat \"sinikaloiksi\", ja suunnattomin määrin tittamegeja, joille\nluonnontutkijat ovat antaneet nimen \"corregou blanc.\" Ravintoa oli Fort\nReliancen asukkaiden siis helppo hankkia, luonto kun oli huolehtinut\nheidän tarpeistaan, ja mitä vaatetukseen tulee, he saattoivat\npukeutumalla talveksi samoihin tamineisiin, kuin ketut, näädät, karhut\nja muut turkiseläimet, hyvin kestää ilmanalansa ankaruutta.\n\nVarsinainen varustus oli puusta rakennettu talo, johon kuului kaksi\nkerrosta, ja alemmassa asui linnan komentaja upseereinensa. Taloa\nympäröivät säännöllisissä riveissä sotamiesten asunnot, yhtiön\nmakasiinit ja konttorit, joissa vaihtokaupat toimitettiin. Ruutisäiliö\nsekä pikku kappeli, josta ei puuttunut muuta kuin pappi, täydensivät\nvarustuksen rakennusryhmän. Kaikkea tätä ympäröi kahdenkymmenen jalan\nkorkuinen paaluaita avarana suunnikkaana, jonka puolustukseksi neljä\npientä jyrkkäkattoista tornia seisoi kukin kulmassaan. Varustus oli\nsiis turvattuna väkivaltaa vastaan. Varovaisuus olikin ollut\ntarpeellinen entisaikoina, jolloin intiaanit, sensijaan että nyt olivat\nyhtiön hankkijoita, olivat taistelleet alueensa itsenäisyyden puolesta;\nsamoin se oli ollut tarpeen kilpailevien yhtiöiden asiamiehiä ja\nsotamiehiä vastaan, joiden kanssa ennen oli kiistaa rikkaiden\nturkismaiden omistamisesta ja hyväkseen käyttämisestä.\n\nHudsonin lahden yhtiön henkilökuntaan kuului, kun koko alue otetaan\nlukuun noin tuhat henkeä. Se käytti virkailijoitaan ja sotilaitaan\nkohtaan rajatonta määräysvaltaa, joka ulottui henkeen ja vereen asti.\nKauppatoimiston päämiehet saattoivat mielensä mukaan järjestää palkat,\nmäärätä elintarpeiden ja turkisten arvot ja hinnat. Tällaisen\njärjestelmän avulla, joka ei ollut minkään tarkastuksen alainen, ei\nollut niinkään harvinaista, että he saivat voittoja, jotka nousivat yli\nkolmensadankin prosentin.\n\nMuuten nähdään seuraavasta taulukosta, joka on lainattu teoksesta\nKapteeni Robert Laden matka, millaisilla ehdoilla ennenvanhaan\nvaihtokauppaa käytiin intiaanien kanssa, joista nykyään on tullut\nyhtiön todelliset ja parhaimmat metsästäjät. Majavannahka oli siihen\naikaan hintayksikkönä, jonka mukaan tavaran arvo ostossa ja myynnissä\nmäärättiin.\n\nIntiaanien piti maksaa:\n\n    Pyssy .................... 10 majavannahalla\n    Puoli naulaa ruutia ......  1       \"\n    Neljä naulaa lyijyä ......  1       \"\n    Kirves ...................  1       \"\n    Kuusi veistä .............  1       \"\n    Naula lasirihkamaa .......  1       \"\n    Nauhuskoristeinen takki ..  6       \"\n    Takki ilman nauhuksia ....  5       \"\n    Naisen nauhustakki .......  6       \"\n    Naula tupakkaa ...........  1       \"\n    Rasia nuuskaa ............  1       \"\n    Kampa ja peili ...........  2       \"\n\nMutta jo muutamia vuosia sitten on majavannahka käynyt niin\nharvinaiseksi, että rahayksikön on täytynyt muuttua. Nyt on\nbiisoninnahka hinnan perusyksikkönä. Kun intiaani saapuu varustukseen,\nantavat asiamiehet hänelle yhtä monta puupuikkoa kuin hän tuo nahkoja,\nja hän vaihtaa puikot itse paikalla teollisuustuotteisiin. Sen\njärjestelmän kautta yhtiö, joka ohimennen sanoen mielivaltaisesti\nmäärää esineen hinnan niin hyvin ostaessaan kuin myydessään, ei voi\nolla saamatta ja todella saakin melkoisia voittoja.\n\nSellaiset olivat käytäntötavat eri kauppatoimistoissa ja siis myöskin\nFort Reliancessa. Mrs Paulina Barnett saattoi niihin hyvin tutustua\nsielläolonsa aikana, jota jatkui huhtikuun 16 päivään asti.\nMatkustajarouva ja luutnantti Hobson keskustelivat usein, suunnitellen\nsuuria aikeita ja vahvasti päättäen olla peräytymättä, vaikka mitä\nesteitä nousisi vastaan. Mitä Thomas Blackiin tulee, niin hän puhui\nvain silloin, kun kosketeltiin hänen omaa erikoistehtäväänsä. Kysymys\nkuun sädekehästä ja punertavista protuberansseista viehätti häntä\nkiihkeästi. Kaikesta tuntui, että hän oli pannut alttiiksi koko\nelämänsä sen arvoituksen ratkaisemiseksi, ja Thomas Black sai mrs\nPaulinankin siitä innostumaan. Oi, kuinka he kumpikin ikävöivät päästä\nnapapiirin toiselle puolelle, ja kuinka se heinäkuun 18 päivä 1860\ntuntuikaan olevan kaukana, varsinkin malttamattomasta Greenwichin\nastronomista!\n\nLähtövalmistuksiin ei voitu ryhtyä ennen maaliskuun puoliväliä, ja\nkuukausi kului, ennenkuin ne olivat loppuun suoritetut. Oli todella\npaljon aikaa kysyvä urakka järjestää sellainen napaseutujen halki\ntehtävä retki. Olihan tarvis varustaa mukaan kaikki, elintarpeet,\nvaatteet, talouskapineet, työkalut, aseet, ampumavarat.\n\nLuutnantti Jasper Hobsonin johtamaan retkikuntaan kuului yksi upseeri,\nkaksi aliupseeria ja kymmenen sotamiestä, joista kolme nainutta, heillä\nvaimonsa mukanaan. Tässä luettelo henkilöistä, jotka kapteeni Craventy\noli valinnut kaikkein tarmokkaimpien ja rohkeimpien joukosta:\nluutnantti Jasper Hobson, kersantti Long, korpraali Joliffe, sotamiehet\nPetersen, Belcker, Rae, Marbre, Garry, Pond, MacNap, Sabine, Hope,\nKellet, vaimot Joliffe, Rae, MacNap ja varustuksen vieraat mrs Paulina\nBarnett, Madge ja Thomas Black.\n\nKaikkiaan yhdeksäntoista henkeä, joiden asiana oli kulkea useita satoja\nkilometrejä aution ja vähän tunnetun alueen halki.\n\nMutta yrityksen varalle olivat yhtiön asiamiehet koonneet Fort\nRelianceen kaiken matkalla tarvittavan kaluston. Tusinallinen rekiä ja\nniiden vetämiseen tarpeellinen määrä koiria oli siellä lähtövalmiina.\nAjoneuvot olivat keveistä laudoista ja niitä yhdistävistä pienoista\nhyvin yksinkertaisesti, mutta kestävästi kokoonkyhätyt kulkuvälineet,\njoiden jalakset luistivat hyvästi lumella, uppoamatta siihen syvälti.\nKuusi koiraa, parittain valjastettuina oli kutakin rekeä kohden, --\nälykkäitä ja nopeita vetäjiä, joiden kulkua ohjataan pitkällä hihnalla\nja jotka katkaisevat matkaa jopa yli kaksikymmentä kilometriä tunnissa.\n\nMatkalaisten vaatetuksena oli paksuilla turkiksilla sisustetut\nporonnahkapeskit. Kaikilla oli sitäpaitsi villaiset alusvaatteet,\ntarkoitetut suojaamaan heitä äkillisiä lämmönvaihteluja vastaan, jotka\npuheena olevalla leveysasteella ovat tavallisia. Jokaisella, olipa hän\nupseeri tai sotamies, nainen tai mies, oli hylkeennahkapieksut,\nommellut suolirihmalla, jota alkuasukkaat ovat verrattoman taitavat\nvalmistamaan. Sellaiset jalkineet ovat täydellisesti läpäisemättömät ja\nliitostensa notkeuden tähden soveltuvat erinomaisesti kävelymatkoille.\nNiiden anturoiksi saattoi helposti kiinnittää eräänlaiset kolmen neljän\njalan pituiset sukset, jotka estävät uppoamasta pehmoiseenkaan lumeen\nja joilla voi erittäin nopeasti liukua hangella, kuten luistelija\njäällä. Kun karvalakki ja poronnahkarukkaset vielä mainitaan, on koko\nvaatetuksesta tehty täysi selko.\n\nMitä aseisiin tulee, niin luutnantti Hobson varusti mukaan, paitsi\nriittävää määrää ampumatarpeita, yhtiön ohjesäännön mukaisesti\nluovuttamat musketit sekä pistooleja ja muutamia sapeleja; työaseita\ntaas semmoisia kuin kirveitä, sahoja, puukkoja, talttoja ja muita\nrakennusmiehen tarvekaluja; talousesineitä varattiin matkaan, mitä\nkauppatoimiston tarpeeksi sellaisissa olosuhteissa oli välttämätöntä,\nkuten m.m. paistinpannu, keitinhella, kaksi ilmanvaihtopumppua,\nkautsusta tehty vene, jonka voi tarvittaessa pullistaa käyttökuntoon.\n\nRuokavarain saannista arveltiin retkikunnan metsästäjäin voivan\nhuolehtia. Muutamat sotamiehistä olivat tunnetut erikoisen taitaviksi\nriistan kiertäjiksi, eikä peuroista ollut napaseuduilla puutetta.\nIntiaani- ja eskimoheimot tulevat leivän ja muiden elintarpeiden\npuutteessa toimeen yksinomaan metsän riistalla, joka samalla kun sitä\non runsaasti, on maukasta. Kumminkin, koska täytyi ottaa ennakolta\nlukuun välttämättömiä viivytyksiä ja monenmoisia vaikeuksia, oli\ntarpeen varata mukaan joku määrä muonaa. Sentähden tehtiin muutamia\npitkiä ajometsästysretkiä järven eteläpuolelle, joten saatiin kokoon\nbiisonin, hirven, kuusipeuran lihaa; siitä valmistettiin n.s.\n\"jauhopihviä\", jota voi säilyttää vaikka kuinka kauan, intiaanien\nvalmistetta, nimittäin survottua ja tomunhienoksi jauhettua lihaa,\njossa muodossa sellaiset ravintoaineet mahtuvat vähimpään tilaan ja\nsäilyvät mainiosti. Lisäetuna on vielä se, ettei semmoinen lihajauhelma\nvaadi mitään keittämistä ja on siinä muodossa erittäin ruokaisaa\nravintoa.\n\nJuomista mainittakoon, että luutnantti Hobson tosin varasi mukaan\nuseita nassakoita viinaa ja whiskyä, mutta aikoi pidellä väkijuomia\nmahdollisimman säästeliäästi, sillä ne ovat kylmissä seuduissa ihmisten\nterveydelle vahingollisia. Mutta sensijaan yhtiö oli antanut hänen\nkäytettäväkseen pienen mukanakuljetettavan lääkevaraston ynnä tuntuvan\nmäärän sitruunamehua, joka on näillä seuduilla välttämätöntä\nhirvittävän taudin, keripukin, parantamiseksi, jopa ehkäisemiseksi.\nMuuten valikoitiin kaikki miehet huolellisesti, ei liian lihavia eikä\nliian laihoja; monien pitkien vuosien kuluessa tottuneina ilmanalan\nankaruuteen heidän varmaan oli helpompi kestää jäämerta kohti tehtävän\nretken rasituksia. Sitäpaitsi he olivat urheita, pelkäämätöntä väkeä ja\nsuostuivat vapaaehtoisesti lähtemään tälle retkelle. Kaksinkertainen\npalkka oli heille luvattu koko ajalta, jonka he olivat Amerikan\nmantereen äärimmäisillä rajoilla, jos heidän onnistuisi tunkeutua\nseitsemännenkymmenennen leveyspiirin toiselle puolelle.\n\nErityinen, vähän tilavampi reki oli valmistettu mrs Paulina Barnettia\nja hänen uskollista Madgeansa varten. Uljas nainen ei tahtonut tulla\nkohdelluksi toisin kuin muut retken jäsenet, mutta hänen täytyi suostua\nkapteenin hartaisiin pyyntöihin tai oikeammiten yhtiön toivomuksiin,\njoiden ilmituoja kapteeni vain oli.\n\nMitä sitten tiedemies Thomas Blackiin tulee, niin sama kulkuneuvo, joka\nhänet oli Fort Relianceen tuonut, sai hänet ynnä hänen pienen\nmatkamyttynsä myös viedä edelleen päämäärään saakka. Tähteintutkijan\nkojeet ja kompeet, vähälukuiset kylläkin -- kaukoputki kuuhavaintoja\nvarten, sekstantti leveysasteen ja kronomeetteri pituusasteen\nmääräämiseksi ynnä muutamia karttoja ja joitakuita kirjoja -- mahtuivat\nhänen rekeensä, ja Thomas Black piti varmana, etteivät hänen uskolliset\nkoiransa jättäisi häntä taipaleelle.\n\nOn ymmärrettävää, ettei huolenpitoa rekivaljakoiden elatustarpeista\nollut laiminlyöty. Koiriahan kaikkiaan oli seitsemänkymmentäkaksi, siis\naimo lauma, jota oli ruokittava pitkin matkaa, ja retkikunnan\nmetsästäjillä oli erityisenä huolena ravinnon hankkiminen niille.\nÄlykkäät, voimakkaat koirat olivat ostetut chippewa-intiaaneilta, jotka\nosaavat merkillisen hyvin opettaa niitä kuorman vetämisen raskaaseen\ntoimeen.\n\nTuota pikaa oli pieni retkikunta kunnossa. Luutnantti Jasper Hobson oli\nsitä varten pannut parastansa ja toiminut innolla, joka oli yläpuolella\nkaiken kiitoksen. Ylpeänä tehtävästänsä ja siihen innostuneena hän\nkoetti välttää kaikkea laiminlyöntiä, mikä tavalla tai toisella voisi\nkoitua haitaksi retken menestymiselle.\n\nAina touhukas korpraali Joliffe touhusi entistä enemmän, saamatta\nsentään suuriakaan; mutta hänen vaimonsa mukaantulemisesta olisi\nvarmaan retkellä paljon hyötyä. Mrs Paulina Barnett oli sulkenut\nälykkään ja reippaan, vaaleaverisen ja suurisilmäisen kanadattaren\nystävyyteensä.\n\nItsestään on selvää, ettei kapteeni Craventy ollut unohtanut mitään,\nmikä yrityksen menestymistä edistäisi. Määräykset, jotka hän oli yhtiön\nylemmiltä asiamiehiltä saanut, osoittivat, kuinka tärkeänä he pitivät\nretken onnistumista ja uuden kauppatoimiston perustamista toiselle\npuolelle seitsemättäkymmentä leveyspiiriä? Voidaan siis pitää varmana,\nettä kaikki, mitä ihmisen oli mahdollista tarkoituksen saavuttamiseksi\ntehdä, oli tehty. Mutta eikö luonto voisi panna sovittamattomia\nvastuksia rohkean luutnantin tielle? Sitäpä ei kukaan saattanut\nennakolta tietää!\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nFORT RELIANCESTA FORT ENTREPRISEEN\n\n\nEnsimmäiset kauniit päivät olivat tulleet. Mäkien rinteillä lumet\nalkoivat sulaa, ja vihreitä pälviä paljastui siellä täällä näkyviin.\nEtelästä päin saapui joutsenia, metsoja, kaljupäisiä kotkia ja muita\nmuuttolintuja, kiitäen halki lauhkean ilman. Poppelien, koivujen ja\npajujen oksissa alkoi lehdenkanta aueta. Suuret lätäköt, joita sinne\ntänne muodostui lumen sulaessa, houkuttelivat puoleensa punapäisiä\nsorsia, joita Amerikan pohjoisimmissa osissa on niin monta lajia.\nRiskilät, haahkat ja muut semmoiset riensivät hakemaan kylmempiä\nrantavesiä. Päästäiset, pähkinänkokoiset pikku hiiret, uskalsivat ulos\nkoloistaan ja piirtelivät maahan kaikenmuotoisia kiemuroita ja kuvioita\nteräväpäisellä hännällään. Oli hurmaavaa hengittää ja särpiä sisäänsä\nauringonsäteitä, jotka kevät oli tuonut tullessaan herättäen uutta\nelämää ja virkeyttä luontoon. Se havahtui pitkästä unestaan talven\nloppumattomalta tuntuvan yön jälkeen ja hymyili herätessään. Tämän\neloonelpymisen vaikutus on ehkä tuntuvampi pohjanperän seutujen\nkeskellä kuin missään muualla koko maapallolla.\n\nMutta sulaminen ei ollut vielä sentään täydellistä. Lämpömittari näytti\nkyllä päivisin viisi astetta lämmintä, mutta öiden matala lämpömäärä\njääti lumihankien pinnan kovaksi kuoreksi, mikä muuten oli rekikeliin\nnähden varsin suotuisa seikka. Jasper Hobson tahtoi käyttää sitä\nhyväkseen, ennenkuin lumet kokonaan sulaisivat.\n\nJärvet eivät vielä olleet luoneet jääpeitettään. Varustuksen\nmetsämiehet olivat jo kuukauden päivät tehneet onnekkaita\nmetsästysretkiä pitkin laajoja lumikenttiä, joilla jo liikuskeli\nriistaa. Mrs Paulina ei voinut kyllikseen ihmetellä sitä hämmästyttävää\ntaitoa, jolla miehet käyttelivät suksiaan. Noilla \"lumikengillään\" he\nkiitivät yhtä nopeasti kuin hevonen nelisti. Kapteeni Craventyn neuvoa\nseuraten matkustajarouva harjoitteli liikkumaan näillä vehkeillä, ja\nennen pitkää hiihteli koko taitavasti lumihankia pitkin.\n\nJo muutamia päiviä sitten oli intiaaneja saapunut joukoittain\nkauppa-asemalle vaihtamaan talvimetsästyksensä saannoksia\nteollisuustavaroihin. Metsästyskausi oli ollut jokseenkin\nhuono-onninen. Turkiseläimiä oli ollut vähänlaisesti saatavissa;\nnäädän- ja sopulinnahkoja oli kyllä kokoontunut melkoinen määrä, mutta\nmajavia, saukkoja, kärppiä, kettuja oli saatu liian vähän. Yhtiö teki\nsiis varsin viisaasti, lähtiessään hankkimaan pohjoisemmasta uusia\nalueita, jotka näihin asti olivat saaneet olla ihmisen riistolta\nrauhassa.\n\nHuhtikuun 16 päivän aamuna luutnantti Jasper Hobson ja hänen\nretkikuntansa oli lähtövalmiina. Matkasuunnitelma oli voitu tehdä\nennakolta valmiiksi koko sitä jo tunnettua aluetta varten, joka ulottuu\nOrjajärveltä Isolle Karhujärvelle, napapiirin toiselle puolelle. Jasper\nHobsonin oli näet päästävä Fort Confidenceen, joka on jälkimäisen\njärven pohjoispäässä. Sieltä oli aikomus kulkea paikkaan, jossa\nretkikunnan oli sopiva uudelleen muonittautua, nimittäin Fort\nEntrepriseen, pienen Snurejärven rannalle, noin kolmesataa kilometriä\nedemmäksi luoteeseen päin. Tekemällä matkaa kaksikymmentäkaksi\nkilometriä päivässä Jasper Hobson laski saapuvansa sinne ensimmäisinä\npäivinä toukokuuta.\n\nSieltä käsin toivoi retkikunta voivansa lyhyessä ajassa päästä Amerikan\npohjoisrannikolle ja sitten lähteä samoilemaan pitkin rannikkoa Kap\nBathurstia kohti. Kuten asian luonto vaatikin, oli kapteeni Craventyn\nkanssa sovittu, että hän lähettäisi uuden muonavaraston Kap Bathurstiin\nja että luutnantti toimittaisi muutamia miehiä kuormastoa vastaan,\nohjaamaan sitä siihen paikkaan, minne uusi varustus oli rakennettu.\nSillä tavoin kauppa-aseman tulevaisuus olisi turvattu kiusallisilta\nsattumilta, ja luutnantti tovereineen ja vapaaehtoiset maanpakolaiset\nsäilyttäisivät siten vielä jonkunlaisen yhteyden vertaistensa kanssa.\n\nHuhtikuun 16 päivän aamuna odottivat valtaportin eteen ajetut reet\nvetäjineen matkaanlähtijöitä. Kapteeni Craventy kutsui kokoon\nretkikunnan jäsenet ja puhui heille muutamia ystävällisiä\njäähyväissanoja. Kaiken päätteeksi hän toivotti heille kestävää\nyksimielisyyttä ja hyvää sopua keskellä niitä vaaroja, joita he olivat\nkutsutut uhmaamaan. Päällikkönsä alaiseksi alistuminen, uskollisuus ja\nitsensä kieltäminen, nepä olivat koko yrityksen menestymisen\nvälttämätön ehto. Eläköön-huudot kajahtivat vastaukseksi kapteenin\npuheeseen. Sitten otettiin tuota pikaa jäähyväiset, ja jokainen asettui\nkullekin ennakolta määrättyyn rekeen. Jasper Hobson ja kersantti Long\najoivat edellä. Heitä seurasivat mrs Paulina Barnett ja Madge,\njälkimäinen heilutellen kätevästi pitkää eskimolaista piiskaa, joka\npäättyi kovaan jännesiimaan. Thomas Black ja eräs sotamies,\nkanadalainen Petersen, olivat rekijonossa kolmantena. Sitten seurasivat\nmuut reet, joissa istuivat sotamiehet ja vaimot. Korpraali Joliffe ja\nmrs Joliffe jäivät jälkijoukoksi. Seuraten Jasper Hobsonin määräystä\njokainen ohjasmies pysyi mahdollisimman tarkasti määrätyllä paikallaan\nja määrätyn matkan päässä edellä kulkijasta, ettei syntyisi mitään\nsekaannusta. Ja todella olisikin kaikella nopeudellaan kiitävien rekien\nyhteentörmäyksestä voinut olla ikävät seuraukset.\n\nLähtiessään Fort Reliancesta Jasper Hobson suuntasi kulkunsa luodetta\nkohti. Hänen täytyi ensi aluksi mennä leveän joen poikki, joka yhdistää\ntoisiinsa Orja- ja Wolmsleyn-järven. Mutta kun se oli vielä vankassa\njäässä, ei se mitenkään erottautunut laajasta valkoisesta lumikentästä.\nKoko seutua kattoi yltäänsä samannäköinen lumipeite, ja nopeiden\nkoiravaljakoiden vetämät reet kiitivät kovettuneella hangella vinhaa\nvauhtia.\n\nSää oli kaunis, mutta vielä sangen kylmä. Aurinko, kohoten vähän\ntaivaanrannan yläpuolelle, teki taivaalle loivan kaaren. Sen säteet,\nheijastuen kirkkaasti lumesta, antoivat enemmän valoa kuin lämpöä.\nHyväksi onneksi ei yhtään tuulen henkäystä tuntunut ilmassa, ja se teki\npakkasen siedettävämmäksi. Rekien nopea kulku vaikutti sentään sen\nverran, että talven henki sieretytti hieman niiden kasvoja, joilla ei\nollut entistä kokemusta napaseudun ilmanalan ankaruudesta.\n\n\"Hyvä alku\", sanoi Jasper Hobson kersantille, joka liikkumattomana,\ntanakassa sotilasasennossa istui hänen vierellään. \"Taivas on meille\nsuopea, lämpömäärä sopiva, valjakot kiitävät kuin pikajuna, ja jos näin\nkaunista säätä vähänkään ottaa jatkuakseen, suoriudumme taipaleesta\nilman kommelluksia. Vai mitä ajattelette, kersantti Long?\"\n\n\"Samaa kuin te itse, luutnantti Jasper\", vastasi kersantti, joka ei\nvoinut katsoa asioita toisin kuin päällikkönsä.\n\n\"Oletteko yhtä lujasti kuin minäkin\", jatkoi Jasper Hobson, \"päättänyt\nulottaa tutkimusretkemme niin kauas pohjoiseen kuin mahdollista?\"\n\n\"Teidän tarvitsee vain käskeä, herra luutnantti, ja minä tottelen.\"\n\n\"Sen tiedän, kersantti\", vastasi Jasper Hobson, \"tiedän, ettei minun\ntarvitse muuta kuin antaa määräys, niin se tulee noudatetuksi. Jospa\nmeidän miehemme käsittäisivät yhtä hyvin kuin te meidän tehtävämme\ntärkeyden ja panisivat ruumiinsa ja sielunsa yhtiön etujen\npalvelukseen! Ah, kersantti Long, olen varma, että jos antaisin teille\nvaikka mahdottoman käskyn...\"\n\n\"Mahdottomia käskyjä ei ole, herra luutnantti.\"\n\n\"Mitä! Jos käskisin teitä menemään pohjoisnavalle?\"\n\n\"Niin menisin, herra luutnantti.\"\n\n\"Ja tulemaan sieltä takaisin!\" lisäsi Jasper Hobson hymyillen.\n\n\"Niin tulisin\", vastasi lyhyesti kersantti Long.\n\nLuutnantin ja hänen kersanttinsa näin pakinoidessa ja mrs Paulina\nBarnettin ja Madgen tehdessä samoin, tuli vastaan muuan jyrkkä\nrinne, joka hetkiseksi hidastutti rekien kulkua. Urheat naiset\nsaukonnahkaisissa päähineissään ja paksuihin jääkarhunnahkoihin\nhautautuneina katselivat koleata luontoa ja taivaanrantaa vasten\nnäkyviä korkeiden jääröykkiöiden kalvakoita piirteitä. Retkikunta oli\njo jättänyt taaksensa Orjajärven pohjoisrantaa reunustavat mäet, joiden\nharjoilla törrötteli talvisia puita. Silmänkantamattomiin levisi\nloppumaton, perin yksitoikkoinen tasanko. Autiota yksinäisyyttä\nelostuttivat muutamat linnut laulullaan ja lennollaan. Niiden joukossa\nhuomattiin pohjoista kohti muuttavia joutsenparvia, joiden valkoisuus\nsekaantui lumen valkoisuuteen. Niitä ei voinut erottaakaan, ennenkuin\nne kohosivat vasten ilmaa. Ja kun ne laskeutuvat taas maahan, sulivat\nne yhteen sen kanssa, niin ettei terävinkään silmä olisi voinut niitä\nhuomata.\n\n\"Mikä hämmästyttävä seutu!\" huudahti mrs Paulina Barnett. \"Mikä erotus\nnäillä napaseuduilla ja Australian vihertävillä tasangoilla! Muistatko,\nMadge, kuinka kuumuus meitä vaivasi Carpentaria-lahden rannoilla,\nmuistatko säälimätöntä, pilvetöntä, sumutonta taivasta siellä?\"\n\n\"Tyttäreni\", vastasi Madge, \"minulla ei ole, niinkuin sinulla, muistin\nlahjaa. Sinä säilytät vaikutelmasi, minä ne unhotan.\"\n\n\"Kuinka, Madge\", huudahti mrs Paulina Barnett, \"sinäkö olet unhottanut\nIntian ja Australian troopilliset helteet? Sinulle ei siis ole jäänyt\nmieleen muistoja kärsimyksistämme, kun meiltä erämaassa puuttui vettä,\nkun auringonsäteet polttivat meitä luihin asti, kun yökään ei tuonut\nmitään helpotusta vaivoillemme!\"\n\n\"Ei ole jäänyt, Paulina, ei ole jäänyt\", vastasi Madge, kääriytyen\nkiinteämmin turkkeihinsa; \"ei ole muistiini mitään jäänyt! Ja kuinkapa\nmuistaisinkaan kärsimyksiä, joista puhut, hellettä ja janon tuskaa,\nsemminkään tällä erää, jolloin jäät ympäröivät meitä joka puolella ja\njolloin en tarvitse kuin ojentaa käteni ulos reestä, saadakseni kourani\nlunta täyteen! Puhut minulle kuumuudesta silloin, kun olemme jäätyä\nkarhunnahoissa, jotka meitä peittävät! Muistelet auringon polttavia\nsäteitä silloin, kun huhtikuun aurinko ei kykene sulattamaan\njääpuikkoja, jotka riippuvat huulistamme! Ei, tyttöseni, älä uskottele\nminulle, että muka jossakin on olemassa hellettä, äläkä väitä, että\nminä koskaan olisin vaikeroinut liikaa lämmintä, en kumminkaan usko\nväitettäsi!\"\n\nMrs Paulina Barnett ei voinut pidättää nauruansa. \"Mutta\", lisäsi hän,\n\"onko sinun sitten vilu, hyvä Madge?\"\n\n\"Tietysti, viluhan minun on, tyttöseni, mutta ei tämä kylmyys minusta\npahalta tunnu. Päinvastoin. Tällainen ilmasto on kai hyvin\nterveellinen, ja olenpa varma siitä, että minä tulen voimaan\nerinomaisesti täällä Amerikan perukoilla! Tämähän on todella kaunista\nmaata!\"\n\n\"Niin on, Madge, ihmeteltävän kaunista, emmekähän ole vielä tähän asti\nkoskaan nähneet sellaisia merkillisyyksiä kuin mitä täällä on tarjona!\nMutta annahan matkamme napameren rajoille ehtiä päätökseen, annahan\ntalven joutua jättiläis-jääröykkiöineen, lumikinoksineen,\npohjoismyrskyineen, revontulineen, kirkkaasti välkkyvine tähtineen,\nannahan tulla kuusikuukautisen yön, niin kyllä käsität silloin, kuinka\nLuojan luoma maailma on aina ja joka paikassa uusi!\"\n\nNiin puheli mrs Paulina Barnett vilkkaan mielikuvituksensa vallassa.\nNäitä äärimmäisiä seutuja, tätä leppymättömän tylyä ilmastoa hän ei\ntahtonut pitää muuna kuin luonnon ihanimpien ilmiöiden täyttymyksenä.\nHänen matkustajavaistonsa olivat voimakkaammat kuin itse hänen\njärkensä. Napaseuduista hän imi itseensä vain sen liikuttavan\nrunollisuuden, jonka sadut ja tarinat ovat ikuistuttaneet ja josta\nOssianin aikojen runoniekat ovat ihanat laulunsa laulaneet. Mutta\nMadge, ollen enemmän todellisuusihminen, ei suinkaan salannut itseltään\nniitä vaaroja, joihin retkellä pohjanperän äärimmäisiä seutuja kohti\nsaattoi joutua, eikä hän ollut ottamatta lukuun niitä kärsimyksiä,\njoita talvehtiminen lähempänä kuin kolmenkymmenen asteen päässä\npohjoisnavasta voi tuottaa.\n\nJa onhan totta, että kaikkein vankimpiakin on siellä ankarassa\nilmanalassa sortunut väsymyksestä, puutteista, niin hyvin henkisistä\nkuin ruumiillisista kärsimyksistä. Tosin luutnantti Jasper Hobsonin\ntehtävä ei ollut tarkoitettu ulottuvaksi maapallon korkeimmille\nleveysasteilla saakka, eikä ollut kylläkään puhetta pohjoisnavalle\npyrkimisestä ja Parryn, Rossin, MacCluren, Keanin, Mortonin poluille\nheittäytymisestä. Mutta kun kerta on jouduttu napapiirin toiselle\npuolelle, ovat koettelemukset siitä lähtien melkein kaikkialla samat,\neivätkä kasva suhteellisesti leveysasteiden nousun mukaan. Jasper\nHobsonin aikomus ei ollut mennä seitsemättäkymmentä leveysastetta\nkauemmaksi! Olkoonpa niin. Mutta älköön unohdettako, että Franklin ja\nhänen onnettomuudentoverinsa kuolivat kylmään ja nälkään jo ennenkuin\nolivat sivuuttaneet edes kuudettakymmenettäkahdeksatta leveysastetta.\n\nMr ja mrs Joliffen reessä puhuttiin ihan toista. Korpraali oli ehkä\nkallistanut jäähyväiskannua hieman liiaksi, sillä vastoin tavallista\ntapaansa hän nyt herkesi niskoittelevaksi pikku vaimoaan kohtaan. Jopa\nhän esiintyi kuin minäkin \"vastarannankiiski\" -- jommoista ei\ntodellakaan tapahtunut kuin perin harvinaisena poikkeuksena.\n\n\"Ei, ei, hyvä mistress Joliffe\", väitti korpraali, \"ei tässä\nmitään pelkäämistä ole! Ei reki ole sen pahempi hoideltava kuin\nponykärrytkään, ja hiisi minut periköön, ellen pysty koiravaljakkoa\nohjaamaan!\"\n\n\"En minä kielläkään sinun taitoasi\", vastasi mrs Joliffe. \"Minä vain\npyydän sinua hillitsemään vauhtiasi. Katsokaa nyt, sinä olet jo\netupäässä, ja minä kuulen luutnantti Hobsonin huutavan sinulle, että\njärjestyisit paikallesi jonon taakse.\"\n\n\"Anna huutaa, rouva Joliffe, anna huutaa vaan!\"\n\nJa korpraali sivalsi piiskalla valjakkoansa uudemman kerran, siten yhä\nlisäten reen vauhtia.\n\n\"Ole varuillasi, Joliffe!\" toisti pikku vaimo. \"Ei niin nopeasti!\nOlemme juuri myötämäessä!\"\n\n\"Myötämäessä!\" vastasi korpraali. \"Sanotko tätä myötämäeksi, rouva\nJoliffe? Sehän päinvastoin nousee!\"\n\n\"Minä vakuutan, että se laskee!\"\n\n\"Ja minä väitän, että se nousee! Katsohan, katsohan nyt, kuinka koirat\nvetävät!\"\n\nVäitti mitä väitti, mutta eiväthän koirat tietenkään vetäneet. Maan\nkaltevuus oli päinvastoin jo perin tuntuva. Reki kiiti kuin vimmattu,\nse oli jo paljon edellä kulkueesta. Mr ja mrs Joliffe hypähtelivät yhtä\nmittaa lumihangen epätasaisuuksien tähden, joita sattui yhä tiheämmin.\nMolemmat puolisot viskautuivat milloin oikealle, milloin vasemmalle,\ntöykkien toisiaan vastaan ja ollen ankarassa myllyssä. Mutta korpraali\nei tahtonut kuulla mitään, ei vaimonsa varoituksia eikä luutnantti\nHobsonin huutoja. Viimemainittu, käsittäen hullun ajon vaaran, kiiruhti\nomaa valjakkoaan, saavuttaaksensa taitamattomat, ja koko kulkue seurasi\nhäntä samassa vauhdissa.\n\nMutta korpraali ajoi yhä kiivaammin! Kulkuvauhdin nopeus hurmasi hänet!\nHän viittilöi ja huusi ja heilutteli pitkää piiskaansa kuin mikäkin\naito urheilija.\n\n\"Mainio kapine tämä piiska!\" huusi hän, \"ja sitäkös eskimot osaavat\nverrattoman taitavasti käyttää!\"\n\n\"Mutta sinähän et ole eskimo\", huusi mrs Joliffe koettaen, vaikka\nturhaan, pidättää varomattoman ajomiehensä käsivartta.\n\n\"Minulle on kerrottu\", jatkoi korpraali, \"minulle on kerrottu, että\neskimot osaavat sivaltaa piiskalla mitä valjakkonsa koiraa tahansa ja\nmihin paikkaan heitä haluttaa, Osaavatpa piiskansiiman äärimmäisellä\npäällä tempaista pienen palan korvastakin, jos siksi tulee. Minäkin\ntahdon koettaa...\"\n\n\"Älä koeta, Joliffe, älä koeta!\" huusi pikku vaimo kovasti\nsäikähtyneenä.\n\n\"Älä yhtään pelkää, mistress Joliffe, älä yhtään pelkää! Kyllä minä\ntiedän ja tunnen! Tuolla juuri viides oikeanpuolinen koira tekee\nkujeitaan! Minä annan sille pienen ojennuksen!\"\n\nMutta varmaankaan korpraali ei ollut vielä tarpeeksi \"eskimo\" eikä\nkylliksi tottunut käyttelemään piiskaa, jonka siima ulottuu neljä\njalkaa etumaisen valjakon edelle, sillä siima sujahti vingahtaen\nsuoraksi ja huonosti arvioidun vastaponnahduksen vaikutuksesta lennähti\ntakaisin kiemuraksi itsensä mestari Joliffen kaulan ympärille, jolloin\nhänen karvalakkinsa sinkosi ilmaan. Ei epäilystäkään, etteikö\nkorpraali, jollei tuota paksua karvalakkia olisi ollut, olisi\ntempaissut palaa omasta korvalehdestään.\n\nSiinä hetkessä koirat heittäytyivät syrjään, reki keikahti kumoon, ja\npariskunta syöksyi suinpäin lumihankeen. Hyväksi onneksi hanki oli\npaksu, joten pariskunnalle ei tapahtunut mitään vahinkoa. Mutta mikä\nhäpeä korpraalille! Ja millä silmällä hänen pikku vaimonsa häneen\nkatsoi! Ja mitä moitteita hän sai luutnantti Hobsonilta!\n\nReki nostettiin kohdalleen; mutta samalla päätettiin, että tästä\nlähtien mrs Joliffen tuli olla ohjaksissa, joten hän sai samat oikeudet\najoneuvoissa kuin hänellä jo entuudestaan oli perheessäänkin. Niin\nnoloa kuin se nyt korpraalille olikin, täytyi hänen tyytyä muutokseen\nja hetkeksi keskeytynyt retkikunnan kulku jatkui edelleen.\n\nSeuraavina viitenätoista päivänä ei sattunut mitään erikoista tapausta.\nSää oli koko ajan suotuisa, lämpömäärä siedettävä, ja toukokuun 1\npäivänä retkikunta saapui Fort Entrepriseen.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nWAPITIEN KAKSINTAISTELU\n\n\nRetkikunta oli Fort Reliancesta lähdettyään katkaissut runsaasti\nkolmensadan kilometrin taipaleen. Pitkien aamu- ja iltahämärien\nsuosimat matkalaiset saattoivat istua yötä päivää reissänsä, joita\nkoiravaljakot kiidättivät nopeasti eteenpäin, mutta aikalailla\nväsyneitä he olivat saapuessaan Snurejärven rannalle, jonka lähistössä\nkohosi Fort Entreprise.\n\nVarustus, jonka Hudsonin lahden yhtiö vasta muutamia vuosia sitten oli\nrakentanut, ei oikeastaan ollut muuta kuin vähäpätöinen muonitusasema.\nSe oli etupäässä niiden partiokuntien majapaikkana, jotka saattoivat\nlähes viidensadan kilometrin päässä luoteeseen päin sijaitsevalta\nIsolta Karhujärveltä tulevia turkiskuormastoja. Semmoisena\nsuojeluskuntana oli tavallisesti tusina sotamiehiä. Linnavarustus oli\nvain puutalo, jota ympäröi korkea paaluaita. Mutta niin vähän\nmukavuutta kuin rakennus tarjosikin, turvautui luutnantti Hobsonin\nmatkaseura siihen mielihyvikseen ja lepäili siellä pari päivää matkansa\nensi vaivoista.\n\nNapaseudun kevään lievä vaikutus alkoi näillä tienoin jo vähän tuntua.\nLumi suli vähitellen, eivätkä yökylmät enää jaksaneet sitä uudestaan\njäätää. Ohutta sammalta ja heiveröistä ruohoa kasvoi siellä täällä, ja\npienet melkein värittömät kukkaset pistivät kosteita teriöitänsä\nnäkyviin kivensirpaleiden välistä. Nämä pitkän talven jälkeen puoliksi\nhavahtuneen luonnon elonilmaukset miellyttivät lumen huikaisevan\nvalkoisuuden vaivaamia silmiä, joita sitäpaitsi erityisesti ihastutti\npohjanperän kasviston harvinaisten lajien näkeminen.\n\nMrs Paulina Barnett ja Jasper Hobson käyttivät hyväkseen lepohetkeänsä\nja lähtivät katselemaan pienen järven rantamia. Kumpikin ymmärsi\nluontoa, ihmetteli ja ihaili sitä. He kävelivät siis yhdessä,\nharppaillen luhistuneiden jäälohkareiden ja niiden tilapäisten pikku\npurojen poikki, joita oli sinne tänne auringon sulattavien säteiden\nvaikutuksesta muodostunut, Snurejärvi oli vielä jäässä. Ei yhtään\nhalkeamaa vielä ollut ennustamassa sen aukeamista lähiaikoina. Muutamia\nsortuneita jäävuoria törrötti esiin sen pinnasta, tehden omituisine\nmuotoineen mitä eriskummaisimman vaikutuksen, etenkin kun valo taittui\nniiden särmiin sateenkaaren väreissä. Olipa kuin joku voimakas käsi\nolisi lyönyt sateenkaaren palasiksi ja siroitellut ne pitkin\njääkenttää.\n\n\"Todella kaunis näky, herra Hobson\", huudahti mrs Paulina Barnett.\n\"Noita särmiö-ilmiöitä muodostuu loppumattomiin erinäköisiä aina\nsitä mukaa kuin katsomapaikka muuttuu. Eikö teistä näytä kuin\nkurkistelisimme suunnattoman suureen kaleidoskooppiin? Tai ehkä te\nolette aikoinaan saanut katsella jo tarpeeksenne tätä näytelmää, joka\nminulle on niin uusi?\"\n\n\"En suinkaan, hyvä rouva\", vastasi luutnantti. \"Vaikka olenkin tällä\nmantereella syntynyt ja lapsuuteni samoin kuin nuoruuteni näillä mailla\nviettänyt, en ole vielä koskaan kyllästynyt näiden ylevien kauneuksien\nkatselemiseen. Mutta kun teidän ihailunne on niin suuri jo nyt, jolloin\naurinko luo loistoaan seudun yli, tarkoitan, kun päivän tähti on jo\nlievennellyt tämän maan ulkonäköä, niin minkälaisen ihailun valtaan\njouduttekaan, kun saatte nähdä nämä tienoot keskellä talven ankaria\npakkasia? Minun täytyy tunnustaa, hyvä rouva, että niin kallisarvoinen\nkappale kuin aurinko onkin lämpöisille seuduille, se minusta jonkun\nverran pilaa näitä napaseutuja.\"\n\n\"Niinkö tosiaan, herra Hobson\", vastasi matkustajarouva, hymyillen\nluutnantin väitteelle. \"Minä puolestani kumminkin ajattelen, että\naurinko on erinomainen matkatoveri ja ettei ole syytä valittaa,\nvaikkapa se napaseuduillekin jakaa lämpöään.\"\n\n\"Ah, hyvä rouva\", vastasi Jasper Hobson, \"minä olen niitä, joiden\nmielestä on parempi käydä Venäjällä talvella ja Saharassa kesällä.\nSilloin saa nähdä ne maat luonteenomaisessa tilassaan. Ei, aurinko on\nlämpöisten vyöhykkeiden, kuumien maiden tähti. Kolmenkymmenen asteen\npäässä pohjoisnavasta se ei totisesti enää ole lainkaan paikallaan!\nTämän seudun taivas on talven puhdas ja kylmä taivas, tähtitaivas,\njolla toisinaan revontulet säihkyvät. Tämä on yön eikä päivän maa, ja\nnapamaan pitkä yö tarjoo teille suurenmoisia viehätyksiä ja ihmeitä.\"\n\n\"Herra Hobson\", virkkoi mrs Paulina Barnett, \"oletteko koskaan käynyt\nEuroopan ja Amerikan lämpöisissä vyöhykkeissä?\"\n\n\"Olen, vieläpä olen niitä ihmetellyt, niinkuin ne ansaitsevatkin. Mutta\nminä olen aina tullut sieltä takaisin syntymämaahani palavamman kiihkon\nja uuden innostuksen valtaamana. Minä olen pakkasen ihminen, eikä\nminulla totta puhuen ole mitään ansiota siihen, että sitä kestän. Se ei\npysty minuun, siinä kaikki, ja minä voin eskimoiden tavoin elää ja asua\nkuukausimääriä lumimajassa.\"\n\n\"Herra Hobson\", vastasi rouva, \"te puhutte pelätystä vihollisesta\ntavalla, joka lämmittää sydäntä. Toivon voivani osoittautua teidän\narvoiseksenne, ja niin pitkälle kuin te aiotte uhmata napaseudun\nkylmää, niin pitkälle uhmatkaamme sitä yhdessä.\"\n\n\"Hyvä on, ja jospa kaikki matkatoverini, nuo sotamiehet ja nuo vaimot,\nvoisivat osoittautua yhtä lujatuumaisiksi kuin te olette! Jumalan\navulla menisimme silloin kauaksi!\"\n\n\"Mutta eihän teillä ole valittamista siitä, miten matkamme on alkanut.\nTähän saakka ei ainoatakaan ikävää tapausta, rekikeli hyvä ja\nlämpömäärä siedettävä! Kaikki siis onnistunut toivon mukaisesti.\"\n\n\"Niin kylläkin\", myönsi luutnantti, \"mutta juuri tuo aurinko, jota te\nniin ylistelette, lisää kohtapuoleen vaivamme ja vastuksemme\nmoninkertaisiksi.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, herra Hobson?\"\n\n\"Tarkoitan, että sen lämpö ennen pitkää muuttaa maan muodon ja luonnon;\nettä kun jää on sulanut, ei ole enää sitä sileätä pintaa, jota myöten\nreet niin hyvin luistavat; että maa muuttuu rosoiseksi ja kovaksi; että\nläähättävät koirat eivät kuljeta meitä enää nuolennopeasti, että joet\nja järvet joutuvat sulaan tilaan, ja niitä on sitten kierreltävä ja\nkaarreltava tai kahlattava yli. Kaikki ne muutokset, joita aurinko saa\naikaan, käyvät meille viivytyksiksi, vaikeuksiksi ja vaaroiksi, joista\nvähimpiä ovat jalkineisiimme takertuva nuoskea lumi ja jäävuorilta\nsyöksyvät lumivyöryt. Niin, kaikkea semmoista kiusaa tekee meille\naurinko, joka nousee joka päivä yhä korkeammalle taivaanrannasta. Tämä\npankaa tarkoin muistiinne, hyvä rouva! Muinaisajan kosmogonian neljästä\nalkuaineesta meille on hyödyksi ja välttämättömäksi tarpeeksi vain\nilma. Ne kolme muuta, maa, tuli ja vesi, saisivat meidän puolestamme\nolla olemattomissa! Ne ovat luonnonvastaisia napaseuduille!\"\n\nEpäilemättä luutnantti liioitteli. Mrs Paulina Barnett olisi helposti\nvoinut solmita hänet omiin sanoihinsa, mutta häntä miellytti kuulla\nJasper Hobsonin puhuvan sellaisella innolla. Luutnantti rakasti\nintohimoisesti sitä maata, jota kohti elämänkohtalottaret häntä tällä\nerää kuljettivat, ja sepä takasikin, ettei hän peräytyisi, vaikka mitä\nesteitä eteen sattuisi.\n\nJa olipa Jasper Hobson täysin oikeassa syyttäessään aurinkoa tulevista\nvastuksista. Se nähtiin kyllä, kun kolmen päivän perästä, toukokuun\n4:nä, retkikunta lähti uudestaan liikkeelle. Lämpömittari pysyi yön\nkylmimpäänkin aikaan 0-pisteen yläpuolella. Aavat tasangot sulivat\nkerrassaan. Valkoinen päällyskerros muuttui vedeksi. Kivikkoisen\npinnan kuhmurat tuntuivat alinomaisina töyssäyksinä, jotka heittelivät\nrekiä ja siten myös itse reessäistujia. Koirat joutuivat raskaan\nvetämisen tähden juoksemaan vain pikku ravia, ja nyt olisi kyllä\nvaaratta voinut jättää ohjakset korpraali Joliffen tottumattomiin\nkäsiin. Hänen huutonsa ja piiskansivalluksensa eivät olisi voineet\nsaada uupuneita valjakoita parempaan vauhtiin.\n\nTapahtui senvuoksi tuontuostakin, että matkustajat kevensivät koirien\nkuormaa kävelemällä jonkun matkaa, Sellainen kulkutapa sopikin muutoin\nhyvin retkikunnan metsämiehille, jotka huomaamattansa olivat\nlähestymässä englantilaisen Amerikan riistarikkaimpia alueita. Mrs\nPaulina Barnett ja hänen uskollinen Madgensa seurasivat metsästystä\nhuomattavan innokkaasti. Thomas Black sensijaan osoitti täydellistä\nvälinpitämättömyyttä koko metsästyshommaa kohtaan. Eihän hän ollut\nlähtenyt näille kaukaisille seuduille näätien ja kärppien vuoksi, vaan\nyksinomaan katsomaan kuuta sinä määrättynä hetkenä, jolloin se\nkiekollansa peittäisi auringon pinnan. Niinpä, kun yön kuningatar\nnäyttäytyi taivaanrannan yläpuolella, malttamaton tähteintutkija ihan\nahmi sitä silmillään. Siitä sai luutnantti aiheen sanoa:\n\n\"Heipä hei, herra Black! Entä jos kuu ei sattuisi saapumaankaan\nyhtymäpaikalle 18 päivänä heinäkuuta 1860? Sepä olisi koko ikävä juttu\nteille!\"\n\n\"Herra Hobson\", vastasi tähteintutkija vakavasti, \"jos kuu suvaitsisi\nkäyttäytyä niin säädyttömästi, vetäisin hänet lakitupaan!\"\n\nRetkikunnan etevimmät metsästäjät olivat sotamiehet Marbre ja Sabine,\nkumpikin tunnettu mestariksi alallaan. He olivat siinä taidossa\nsaavuttaneet verrattoman tottumuksen, eikä heitä voittaneet taitavimmat\nintiaanitkaan silmän ja käden tarkkuudessa. He olivat samalla kertaa\nhyviä pyydystäjiä ja hyviä pyssymiehiä. He tunsivat kaikki satimet ja\npyydykset, joilla voi saada näätiä, saukkoja, susia, kettuja, karhuja\nj.n.e. Ei mikään oveluus ollut heille tuntematon. Rohkeita ja älykkäitä\nmiehiä nuo Marbre ja Sabine, ja kapteeni Craventy oli tehnyt viisaasti\nliittäessään heidät luutnantti Hobsonin retkikuntaan.\n\nMutta pienen matkalaisseurueen kulkiessa ei Marbrella eikä Sabinella\nollut tilaisuutta paulojansa virittää. He eivät voineet poistua\njoukosta kuin tunniksi tai pariksi korkeintaan, ja heidän täytyi tyytyä\nvain siihen riistaan, joka osui heidän pyssynsä ulottuville. Mutta\nsittenkin heillä oli onni kaataa eräs suurimpia märehtijöitä, mitä\nAmerikan eläinkunnassa on ja joita tavataan harvoin niin korkealla\nleveysasteella.\n\nEräänä päivänä, toukokuun 15:n aamuna, molemmat metsästäjät sekä\nluutnantti Hobson ja mrs Paulina Barnett olivat poikenneet muutamia\nkilometrejä itään varsinaisesta matkasuunnasta. Marbre ja Sabine olivat\nsaaneet luutnantilta luvan seurata muutamia vereksiä jälkiä, joista he\nnyt lähtivät ottamaan selkoa, eikä sillä hyvä, että Jasper Hobson oli\nheille siihen luvan antanut, vaan hänpä halusi itsekin niitä seurata,\nmatkustajarouva mukanansa.\n\nJäljet olivat nähtävästi juuri äskettäin kulkeneen peuralauman jälkiä;\nelukoita näytti olleen noin puoli tusinaa, isoja kooltaan. Erehdys\nmahdoton. Marbre ja Sabine olivat siinä kohden niin varmat, että he\nolisivat voineet nimittää näiden märehtijäin lajinkin, jos tarvittiin.\n\n\"Sellaisten eläinten oleskelu tässä seudussa näyttää teitä\nkummastuttavan, herra Hobson?\" kysyi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Aivan niin, hyvä rouva\", vastasi Jasper Hobson, \"sillä niitä tapaa\nharvoin viidettäkymmenettäseitsemättä leveysastetta pohjoisempana. Me\nmetsästelemme niitä vain Orjajärven eteläpuolella, missä niillä on\nsaatavissa pajun ja poppelin nuoria vesoja ynnä eräänlaisia\nmetsäruusuja, joita peurat kovin himoitsevat.\"\n\n\"Täytyy siis olettaa, että ne, samoin kuin turkiseläimetkin, nykyään\npakenevat rauhallisemmille seuduille.\"\n\n\"En voi havaita muuta syytä siihen, että niitä on ilmaantunut\nkuudennellekymmenennelle viidennelle leveysasteelle, olettaen\ntietenkin, etteivät metsästäjämme ole erehtyneet jälkien laadusta ja\nalkuperästä.\"\n\n\"Ei, luutnantti\", vastasi Sabine, \"Marbre ja minä emme ole erehtyneet\njäljistä. Niitä jälkiä ovat tehneet sellaiset hirvet, joita me\nmetsästäjät sanomme punapeuroiksi, ja joille alkuasukkaat ovat antaneet\nnimen wapiti.\"\n\n\"Se on varmaa\", lisäsi Marbre. \"Semmoiset vanhat pyydystäjät kuin me\neivät anna petkuttaa itseään. Muutoin, kuuletteko, herra luutnantti,\nomituisia vihellyksiä?\"\n\nJasper Hobson, mrs Paulina Barnett ja heidän toverinsa olivat sillä\nhetkellä saapuneet pienen mäen juurelle, jonka rinteet, putipuhtaina\nlumesta, olivat kulkukelpoisia. He kapusivat kiireesti mäkeä ylös, ja\nsamalla vihellykset, joista Marbre oli huomauttanut, kuuluivat\nerityisen selvästi. Niihin sekaantui toisinaan huutoja, jotka\nmuistuttivat aasin kiljuntaa, ja nyt oli vallan selvää, etteivät\nmetsästäjät olleet erehtyneet.\n\nJasper Hobson, mrs Paulina Barnett, Marbre ja Sabine, päästyään mäen\npäälle, suuntasivat katseensa tasangon yli, joka levisi itää kohti.\nKoleahko maa oli vielä muutamin paikoin valkoinen, mutta monin kohdin\nnäkyi heikosti vihertäviä pälviä häikäisevien lumiläikkien vaiheella.\nMuutamia lopen laihoja pensaita törrötti siellä täällä. Taivaanrannalla\nnäkyi harmahtavaa taivasta vasten jyrkkäpiirteisiä jäävuoria.\n\n\"Wapiteja, wapiteja! Katsokaa, tuolla!\" huusivat yhteen ääneen Sabine\nja Marbre, osoitellen puolen kilometriä päässä olevaa helposti\ntunnettavaa laumaa.\n\n\"Mutta mitä ne tekevät?\" kysyi rouva.\n\n\"Ne tappelevat\", vastasi Jasper Hobson. \"Se on juuri niiden tapoja, kun\nnapaseudun aurinko kuumentaa niiden verta. Siinä vielä yksi auringon\nvalitettavista vaikutuksista!\"\n\nTältä välimatkalta Jasper Hobson, mrs Paulina Barnett ja heidän\ntoverinsa saattoivat helposti erottaa wapitilauman. Ne olivat mainioita\nnäytteitä siitä peuraheimosta, joka tunnetaan monennimisenä; milloin\nniitä sanotaan pyöreäsarvisiksi hirviksi, milloin amerikkalaisiksi\nhirviksi tai myöskin harmaiksi hirviksi tai punahirviksi. Ne olivat\nkomeita, sirojalkaisia elukoita. Muutamia punertavia karvoja, joiden\nväri lämpöisenä vuodenaikana kävi silmäänpistävämmäksi, oli yhtynyt\nniiden ruskeaan pääväriin. Valkoisista komeahaaraisista sarvistaan\nolivat rajupäiset uroshirvet helposti tunnettavia, sillä naarailla ei\nsitä koristusta ole lainkaan. Wapitit olivat ennen muinoin levinneet\nyltyleensä Amerikan pohjoisiin seutuihin, ja liittovallat piilottivat\nniitä suuren määrän metsiinsä. Mutta kun viljelysmaita raivattiin\nkaikkialle ja metsät kaatuivat uutisviljelijäin kirveeniskuista,\nsilloin wapitin täytyi paeta Kanadan rauhallisille alueille. Mutta\npitkää aikaa se ei sielläkään saanut olla rauhassa, ja sen täytyi\nvalita erikoiseksi oleskelupaikaksensa Hudsonin lahden lähitienoot.\nKaiken kaikkiaan, wapiti on etupäässä kylmien maiden eläin, se on\nvarmaa; mutta kuten luutnantti jo oli huomauttanut, se ei tavallisesti\nasusta viidettäkymmenettäseitsemättä leveysastetta pohjoisemmilla\nseuduilla. Niin kauas ne eivät olleet siis samonneet muutoin kuin\npaetaksen chippewa-intiaaneja, jotka ylenmäärin vainosivat niitä, ja\nlöytääkseen turvallisuuden, jota ei erämaassa puutu milloinkaan.\n\nSillä välin wapitit ahdistivat toisiaan vimmatusti. Elukat eivät olleet\nlainkaan huomanneet metsästäjiä, joiden väliintulo olisi kaiketi\nkeskeyttänyt taistelun. Marbre ja Sabine, jotka tiesivät, kuinka\nsilmittömien tappelupukarien kanssa he olivat tekemisissä, saattoivat\nheitä pelkäämättä lähestyä ja sopivan tilaisuuden tullen ampua.\n\nEhdotuksen teki luutnantti Hobson.\n\n\"Anteeksi, herra luutnantti\", vastasi Marbre. \"Säästäkäämme ruutia ja\nlyijyä. Elukat taistelevat elämästä ja kuolemasta, ja meillä on aina\naikaa korjata talteen voitetut.\"\n\n\"Onko wapiteilla mitään kauppa-arvoa?\" kysyi mrs Paulina.\n\n\"Onpa niinkin\", vastasi Jasper Hobson, \"sen nahka on ohuempaa kuin\ntavallisen hirven, ja siitä muokattu vuota on hyvin arvossapidettyä.\nKun nahkaa hierotaan eläimen ihralla, jopa aivoaineellakin, tulee siitä\nerinomaisen notkeaa ja taipuisaa, ja se kestää yhtä hyvin kuivuutta\nkuin märkyyttä. Intiaanitkin ovat kovin halukkaat hankkimaan itselleen\nwapitinnahkaa.\"\n\n\"Mutta eikö niiden liha sitten ole hyvää?\"\n\n\"Keskinkertaista\", vastasi luutnantti, \"sangen keskinkertaista\ntosiaankin. Se on kovaa ja varsin vähässä määrässä maukasta. Sen rasva\nhyytyy heti tulelta otettua, ja syödessä se tarttuu hampaisiin. Se on\nsiis melkoisen vähäarvoista lihaa ja varmaan vähäarvoisempaa kuin\nminkään muun hirven. Mutta paremman puutteessa sitä kyllä syö nälkäänsä\nhätäpäivinä, ja se ravitsee syöjänsä siinä, missä muukin liha.\"\n\nNäin pakinoivat mrs Paulina Barnett ja Jasper Hobson keskenään muutaman\nminuutin, kun äkkiä wapitien kamppailu taukosi. Oliko wapitien viha\nlauhtunut? Vai olivatko ne ehkä huomanneet metsästäjät ja tunsivat\nlähestyvän vaaran? Miten lienee ollutkaan, mutta koko karja, paitsi\nkahta hyvin kookasta wapitia, ryöpsähti pakoon itää kohti, osoittaen\nnopeutta, joka oli vallan tavaton. Muutamissa silmänräpäyksissä olivat\nelukat kadonneet, eikä nopeinkaan hevonen olisi voinut niitä saavuttaa.\n\nMutta kaksi komeata hirveä jäi taistelutanterelle. Niskat kyömyssä,\nsarvet vastakkain, takajalat tukevassa ponnistusasennossa ne seisoivat\ntoisiaan vastassa. Ikäänkuin taistelijat, jotka eivät jätä otetta, kun\novat siinä onnistuneet, ne eivät hellittäneet, vaan kieppuivat ympäri\netujalkojensa varassa, ollen ikäänkuin toisiinsa kiinni taotut.\n\n\"Mikä sisu!\" huudahti mrs Paulina Barnett.\n\n\"Niin\", vastasi Jasper Hobson. \"Wapitit ovat pitkävihaisia elukoita, ja\nnyt ne kai selvittelevät jotakin vanhaa kaunaa!\"\n\n\"Mutta eikö nyt olisi otollinen hetki lähestyä niitä, niin kauan kuin\nne ovat sokeina vihasta?\" kysyi rouva.\n\n\"Kyllä vielä aikaa on, hyvä rouva\", vastasi Sabine, \"eivätkä nuo hirvet\nmeiltä enää pakoon pääsekään! Vaikka olisimme niistä kolmen askelen\npäässä, pyssy tähtäysasennossa ja sormi liipasimella, eivät ne lähtisi\npaikaltaan!\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Ihan varmaan\", vakuutti Jasper Hobson, joka metsästäjäin huomautuksen\njohdosta oli tarkemmin katsellut taistelijoita. \"Nuo wapitit kuolevat\njoko meidän kätenne kautta tai susien raatelemina ennemmin tai\nmyöhemmin juuri siihen paikkaan, jossa ne tällä hetkellä ovat.\"\n\n\"En ensinkään ymmärrä, kuinka te voitte sillä tavalla puhua, herra\nHobson\", sanoi matkustajarouva.\n\n\"No niin, siirtykää lähemmäksi\", vastasi luutnantti. \"Älkää pelätkö\nsäikyttävänne elukoita. Asia on niin kuin metsästäjämme on teille\nsanonut: ne eivät voi enää paeta.\"\n\nMrs Paulina Barnett laskeutui Sabinen, Marbren ja luutnantin seuraamana\nalas mäeltä. Hän tarvitsi vain muutamia minuutteja kulkeakseen sen\nvälin, joka erotti hänet taistelupaikasta. Wapitit eivät olleet\nhievahtaneetkaan paikaltaan. Ne puskivat toisiaan kuin pässit, mutta\nnäyttivät olevan erottamattomasti toisissaan kiinni.\n\nTodellakin, taistelun tuimuudessa olivat wapitien sarvet takertuneet\nniin toisiinsa, etteivät ne voineet enää irtautua muutoin kuin\nrikkoutumalla. Sellaista sattuu useasti, eikä ole harvinaista\nmetsästysmailla tavata noita monihaaraisia päänkoristeita maassa\ntoisiinsa sotkeutuneina. Elukat, sellaiseen kytkyeen joutuneina,\nkuolevat pian nälkään tai joutuvat helposti petojen saaliiksi.\n\nKaksi kuulaa lopetti wapitien taistelun. Marbre ja Sabine nylkivät\nelukat suoraa päätä, ottivat nahat talteen valmistaakseen ne sitten\nkäyttökelpoisiksi, ja jättivät veriset lihat susien ja karhujen\nruuaksi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nNAPAPIIRI\n\n\nRetkikunta jatkoi etenemistään luodetta kohti, mutta rekien vetäminen\nepätasaista maata myöten väsytti koiria ylenmäärin. Rohkeat eläimet\neivät olleet enää niitä kiivaita menijöitä, joiden hillitsemisessä\nohjaajilla oli alkumatkasta ollut täysi työ. Liiaksi rasittuneita\nvaljakoita ei saatu enää kulkemaan kuin kaksitoista tai viisitoista\nkilometriä päivässä. Jasper Hobson kuitenkin hoputti retkikuntansa\nkulkua mikäli suinkin mahdollista. Hänellä oli kiire joutua Ison\nKarhujärven päähän ja saavuttaa Fort Confidence. Siellä hän arveli\nsaavansa muutamia hyödyllisiä tietoja matkaansa varten.\n\nOlivatkohan intiaanit, joita liikuskeli järven pohjoisrannoilla,\nsamoilleet jo merenkin rantamilla? Olikohan Pohjoinen Jäämeri tähän\nvuodenaikaan jäistä vapaa? Siinäpä tärkeitä kysymyksiä, jotka\nmyönteisesti ratkaistuina saattoivat määrätä uuden kauppasiirtolan\nkohtalon.\n\nSeudun, jota pikku retkikunta parhaillaan samosi, olivat lukuisat vedet\noikullisesti viileskelleet; enimmät niistä olivat kahden suuren,\netelästä pohjoiseen juoksevan ja Jäämereen laskevan virran lisäjokia.\nToinen niistä, lännenpuoleinen, on Mackenzie-virta ja toinen,\nidänpuoleinen, Coppernine-virta. Näiden kahden valtasuonen välillä on\njoukko järviä, lampia ja tammikoita. Niiden jäät olivat jo niin heikot,\nettei reellä ollut enää niille menemistä. Tästäpuoleen oli tarvis niitä\nkiertää, ja siitä kasvoi matkan pituus melkoisesti. Siten luutnantti\nHobson oli lopultakin oikeassa. Talvi on näiden pohjoisten maiden oikea\nvuodenaika, sillä se tekee ne kulkukelpoisiksi. Sen mrs Paulina Barnett\nsai useamman kuin yhden kerran havaita.\n\nTämä tienoo, kuuluen \"kirottuun maahan\", oli muuten perin autio,\nniinkuin melkein kaikki Amerikan mantereen pohjoisimmat alueet. On\nlaskettu, että siellä on keskimäärin yksi asukas kutakin kolmeakymmentä\nneliökilometriä kohti. Asukkaat, lukuunottamatta jo sangen\nharvalukuiseksi käynyttä alkuasukasväestöä, ovat erinäisten\nturkisyhtiöiden asiamiehiä ja sotilaita, kaikkiaan muutamia tuhansia.\nTämä väestö on enimmäkseen ahtautunut eteläisiin piirikuntiin ja\nkauppasiirtolain ympäristöön. Siksipä retkikunta ei tavannut\nainoatakaan ihmisjälkeä matkansa varrella. Möyheään maaperään jääneet\njäljet olivat yksinomaan märehtijäin ja jyrsijäin tekemiä. Muutamia\nkarhuja nähtiin, hirveitä petoja, jotka kuuluvat napaseudun lajeihin.\nMrs Paulina Barnettia kuitenkin kummastutti niiden harvinaisuus. Hän\noli näet talvehtijain kertomuksista tullut siihen käsitykseen, että\nmoisia peljättyjä petoja liikkui arktisilla seuduilla tuhkatiheässä,\nkoskapa haaksirikkoiset ja niin Baffinin lahden kuin Grönlannin ja\nHuippuvuorten hylkeenpyytäjät olivat muka joka päivä joutuneet niiden\nahdistettaviksi ja nyt kumminkin hädintuskin vain joitakuita näyttäytyi\nkoko laajalla retkikunnan kulkemalla alalla.\n\n\"Odottakaahan, kunnes tulee talvi\", vastasi hänelle luutnantti Hobson;\n\"odottakaahan pakkasia, joiden mukana saapuu nälkä, niin saattepa ehkä\nnähdä toivonne täyttyvän!\"\n\nSillä välin pieni retkikunta saapui pitkän ja väsyttävän samoamisen\nperästä vihdoin toukokuun 23 päivänä napapiirille. Kuten tiedetään, on\ntämä leveysaste, joka on pohjoisnavasta 23° 27' 57\":n päässä, se\nmatemaattinen raja, johon päivänsäteet pysähtyivät auringon piirtäessä\nkaartansa vastapäisen pallonpuoliskon taivaalla. Siitä kohdasta lähtien\nretkikunta siis siirtyi arktisten seutujen alueelle.\n\nLeveysaste oli huolellisesti otettu selville perin tarkoilla\nmittauskojeilla, joita tähteintutkija Thomas Black ja Jasper Hobson\nyhtä tottuneesti käsittelivät. Mrs Paulina Barnett oli toimituksessa\nsaapuvilla ja tuli hyville mielin saadessaan tietää, että hän\nparhaillaan oli kulkemassa napapiirin yli. Tunsipa hän hivenen\nylpeyttäkin rinnassaan sen johdosta. Hyvin luvallinen itsetunnon\nilmaus, vai mitä?\n\n\"Te olette edellisillä matkoillanne kulkenut jo tropiikin yli, hyvä\nrouva\", sanoi luutnantti, \"ja tänä päivänä te pääsette napapiirin\npoikki. Harvat tutkimusretkeilijät ovat, kuten te, uskaltautuneet\nkahden niin erilaisen vyöhykkeen oloihin. Toisten erikoisalana, niin\nsanoakseni, on kuumat maat; he tutkivat etupäässä Afrikkaa ja\nAustraliaa. Sellaisia ovat Barth, Burton, Livingstone, Speck, Douglas,\nStuart. Toisten tutkimusinto on kohdistunut päinvastoin napaseutuihin,\njotka vielä ovat niin kovin vaillinaisesti tunnettuja; semmoisia\ntutkijoita on Mackenzie, Franklin, Penny, Kane, Parry, Rae, joiden\njälkiä tällä erää seuraamme. On siis täysi syy onnitella mrs Paulina\nBarnettia siitä, että hän on yleismaailmallinen tutkimusretkeilijä.\"\n\n\"Kaikki on nähtävä tai ainakin koetettava nähdä, herra Hobson\", vastasi\nmrs Paulina Barnett. \"Luulen, että vaikeudet ja vaarat ovat joka\npaikassa kutakuinkin samat, kuljettakoonpa missä vyöhykkeessä tahansa.\nJos meillä ei olekaan kylmissä maissa pelättävänä kuumien maiden\nkuumetauteja, korkean lämpömäärän epäterveellisyyttä ja mustan rodun\nheimojen julmuutta, on itse kylmä semmoisenaan jo yhtä pelättävä.\nPetoeläimiä tavataan kaikilla leveysasteilla, eivätkä jääkarhut\nluullakseni ota vastaan matkustajia ystävällisemmin kuin Tibetin\ntiikerit tai Afrikan jalopeurat. Siis on napapiirin toisella puolen\nsamat vaarat, samat vastukset kuin tropiikissa. Siellä on seutuja jotka\nvielä kauan aikaa puolustavat itseään tutkimusretkeilijäin yrityksiä\nvastaan.\"\n\n\"Epäilemättä\", vastasi Jasper Hobson, \"mutta minulla on aihetta\najatella, että pohjoiset seudut pitävät puoliaan kauemmin.\nTropiikkiseuduissa ovat etupäässä alkuasukkaat voittamattomimpana\nesteenä, ja minä tiedän, kuinka paljon retkeilijöitä on joutunut\nafrikkalaisten raakalaisten uhriksi, mutta sivistystaistelulla heidät\nkerran kukistetaan. Pohjois- tai etelänavan seuduissa sitävastoin ei\nole asukkaita, jotka estäisivät tutkimusretkeilijää, vaan luonto itse,\nylipääsemätön jääkenttä, pakkanen, julma pakkanen herpaisee\nihmisvoimat!\"\n\n\"Te uskotte siis, herra Hobson, että kuuma vyöhyke on tutkittu\nläpikotaisin Afrikan ja Australian salaisimpia alueita myöten,\nennenkuin jäävyöhyke on ristiin rastiin saatu samotuksi.\"\n\n\"Niin uskon\", vastasi luutnantti, \"ja se mielipiteeni perustuu\ntosiasioihin. Rohkeimmat pohjanperän seuduissa liikkuneet\nlöytöretkeilijät, Parry, Penny, Franklin, MacClure, Kane, Morton, eivät\nole päässeet edemmäs, kuin kolmannelleyhdeksättä leveyspiirille, jääden\nsiten seitsemän asteen päähän pohjoisnavalta. Sitävastoin on peloton\ntutkija Stuart monta kertaa kulkenut Austaralian halki etelästä\npohjoiseen saakka, ja samoin on Afrikassa -- niin peloittava kuin se\nonkin jokaiselle sinne uskaltaneelle -- samonnut tohtori Livingstone\nLoangan lahdesta Zambesin suulle saakka maanosan poikki. On siis täysi\nsyy ajatella, että päiväntasaajan seudut tulevat maantieteellisesti\nennemmin tunnetuiksi kuin napaseudut.\"\n\n\"Uskotteko, herra Hobson, ainoankaan miehen voivan koskaan päästä\npohjoisnavalle?\"\n\n\"Epäilemättä, hyvä rouva\", vastasi Jasper Hobson, \"sinne kerran pääsee\njoku mies -- taikka nainen\", lisäsi hän hymyillen. \"Minusta kuitenkin\nnäyttää, että keinot, joita purjehtijat tähän asti ovat käyttäneet\nsaavuttaakseen sen pisteen, jossa maapallon puolipäiväpiirit menevät\nristikkäin, ovat kerrassaan toisiin vaihdettavat. Puhutaan sulasta\nmerestä, jonka jotkut havainnontekijät olivat luulleet nähneensä. Mutta\ntuolle jäättömälle merelle, jos sitä lainkaan on olemassa, on vaikea\npäästä, eikä kukaan voi sitäpaitsi todisteilla varmaksi osoittaa, että\nse ulottuu pohjoisnapaan asti. Luulen muuten, että sula meri tuottaisi\nlöytöretkeilijöille pikemmin vaikeuksia kuin helpotuksia. Omasta\npuolestani pitäisin paljoa enemmän siitä, että koko matkan ajan saisin\npanna luottamukseni kiinteään perustaan, olkoonpa se sitten kalliota\ntai jäätä. Silloin perustaisin elintarve- ja hiiliasemia perättäisesti\nyhä lähemmäksi napaa ja käyttäen paljon aikaa, paljon rahaa, ehkäpä\nuhraten paljon ihmishenkiä suuren tieteellisen ongelman ratkaisemiseksi\npääsisin sillä tavoin luullakseni lopultakin perille maapallon\nsaavuttamattomaan pisteeseen.\"\n\n\"Olen samaa mieltä kuin te, herra Hobson\", vastasi mrs Paulina Barnett,\n\"ja jos te kerran ryhtyisitte siihen uhkayritykseen, niin en pelkäisi\njakamasta kanssanne vaivoja ja vaaroja, päästäkseni pystyttämään\npohjoisnavalle Britannian lipun. Mutta tällä erää ei päämäärämme ole\nse.\"\n\n\"Tällä erää ei kylläkään\", myönsi Jasper Hobson. \"Kumminkin kun yhtiön\naikeet ovat toteutetut ja uusi varustus on pystyssä Amerikan mantereen\näärimmäisellä rajalla, on mahdollista, että siitä tulee sopiva\nlähtökohta pohjoisnapaa kohti suunnatulle tutkimusretkelle. Ja jos\nkiivaasti ahdistetut turkiseläimet pakenevat navalle, on meidän tarvis\nseurata niitä sinne asti!\"\n\n\"Ellei kallis turkismuoti vihdoin häviä\", vastasi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Oh, hyvä rouva\", huudahti luutnantti, \"kyllä on aina joku kaunis\nnainen, jonka mieli tekee sopulinnahkaista käsipuuhkaa tai\nnäädännahkaista kauluria, ja se mieliteko on tyydyttävä!\"\n\n\"Pahoin pelkään\", sanoi matkustajarouva nauraen, \"ja hyvin luultavaa\nonkin, että pohjoisnavan ensimmäinen löytäjä saavuttaa matkansa määrän\njuuri näätää tai hopeakettua ajaessaan!\"\n\n\"Siitä olen varma\", vastasi Jasper Hobson. \"Ihmisen luonto on kerta\nkaikkiaan semmoinen, että aineellisen voiton toivo vetää häntä aina\nkauemmaksi ja kiihkeämmin kuin tieteellinen etu.\"\n\n\"Mitä! Tekö noin puhutte, te, herra Hobson!\"\n\n\"Mutta enkö minä ole Hudsonin lahden yhtiön virkamies, ja mitä yhtiö\nmuuta tekee kuin panee alttiiksi pääomansa ja asiamiehensä siinä\nainoassa toivossa, että sen voitot kasvaisivat?\"\n\n\"Herra Hobson\", vastasi mrs Paulina Barnett, \"luulen tuntevani teitä\nkylliksi, voidakseni vakuuttaa, että tarpeen tullen olisitte valmis\nuhraamaan ruumiinne ja sielunne tieteelle. Jos pitäisi pelkästä\nmaantieteellisestä tiedonhalusta tunkeutua pohjoisnavalle, olen varma,\nettette empisi lähtemästä. Mutta\", lisäsi hän hymyillen, \"siinäpä onkin\naikamoinen kysymys, jonka ratkaisu on vielä hyvin kaukana. Mitä meihin\ntulee, olemme saapuneet vasta napapiirille asti, ja toivonpa, että\nsivuutamme sen ilman liian suuria vaikeuksia.\"\n\n\"Ei ole sanottu\", väitti Jasper Hobson, joka samalla tarkasteli ilmaa.\n\"Sää on jo muutamia päiviä ollut uhkaavan näköinen. Katsokaapa tuota\ntaivaan tasaisenharmaata väriä. Kaikki nuo sumupilvet purkautuvat ennen\npitkää lumisateeksi, ja kohta kun tuuli nousee, saatamme joutua aika\nmyrskyn myräkkään. Minulla on tosi kiire ehtiä Isolle Karhujärvelle.\"\n\n\"Jos niin on, herra Hobson\", vastasi mrs Paulina Barnett nousten\npaikaltaan, \"älkäämme menettäkö aikaa, vaan antakaa lähtömerkki.\"\n\nLuutnantti ei ollut kehoituksen tarpeessa. Jos hän olisi ollut yksinään\ntai jos hänen matkatoverinsa olisivat olleet yhtä tarmokkaita miehiä\nkuin hän, olisi hän rientänyt eteenpäin yhtä mittaa, yötä päivää. Mutta\nhän ei voinut vaatia kaikilta samaa kuin itseltään. Hänen piti ottaa\nlukuun toisten väsymys, vaikka ei olisi välittänytkään omastaan.\nSentähden hän varovaisuuden vuoksi antoi tänään pienelle joukolleen\nmuutamien tuntien levähdysloman; mutta kello kolmelta iltapäivällä oli\nmäärä lähteä taas liikkeelle.\n\nJasper Hobson ei ollut erehtynyt aavistaessaan läheistä ilmanmuutosta.\nSe ei antanutkaan itseään kauan odottaa. Iltapäivällä sakenivat sumut\nja saivat kaamean, kellertävän värin. Luutnantti oli kokolailla\nlevoton, antamatta kumminkaan levottomuutensa kellekään näkyä, ja\nsillaikaa kun perin uupuneet koirat kiskoivat eteenpäin hänen rekeään,\nkeskusteli hän kersantti Longin kanssa, jota myrskyn enteet eivät\nvoineet olla huolestuttamatta.\n\nSeutu, jota retkikunta parhaillaan kulki, oli pahaksi onneksi melko\nsoveltumatonta reellä ajettavaksi. Maa oli hyvin epätasaista,\npaikoin veden kovertelemaa; milloin siinä törrötti esiinpistäviä\nkivenlohkareita, milloin tukki kulkupaikan valtava jäälohkare, joka ei\nvielä ollut sulamisesta paljoakaan kärsinyt. Semmoisella maalla kävi\nmatkan teko kovin hitaasti ja vaivaloisesti. Onnettomat koirat eivät\nviimein jaksaneetkaan sitä kulkea, ja ajajien piiskansivallukset jäivät\ntehottomiksi.\n\nNiinpä täytyikin luutnantin ja hänen miestensä alituisesti lähteä\nkävelemään, keventääkseen uupuneiden valjakoiden kuormaa, vieläpä\ntyöntää rekiäkin ja pidellä niitä kohdallaan, kun ne kovin\nepätasaisilla paikoilla pyrkivät kaatuilemaan. Sanomattakin ymmärtää,\nettä kulku oli yhtämittaista rasitusta, jota kumminkin jokainen\nvälittämättä kärsi. Ainoa, joka ei hievahtanut reestään, oli kokonaan\nmietteisiinsä vaipunut Thomas Black; hän oli liian lihava soveltuakseen\nmoiseen vaivaloiseen rehkimiseen.\n\nSiitä saakka kun oli menty napapiirin yli, huomattiin maaperän kokonaan\nmuuttuneen. Silminnähtävästi joku geologinen myllerrys oli heitellyt\nvaltavia lohkareita sinne huiskin haiskin. Mutta muuten maanpintaa\npeitti täysi kasvullisuus. Eikä ainoastaan pikku puita ja pensaita,\nmutta vähän suurempiakin puita oli ryhmittynyt mäkien rinteille,\nvarsinkin missä joku notkelma antoi niille suojaa pohjolan raakoja\ntuulia vastaan. Ne olivat muuttumattomasti samoja lajeja, mäntyjä,\nkuusia, pajuja, joiden sielläolo todisti, että tässä kylmässä maassa\nasui erikoinen kasvuvoima. Jasper Hobson toivoi kylläkin, ettei häneltä\npuuttuisi näitä pohjanperän kasvullisuuden tuotteita silloin, kuin hän\nolisi päässyt Jäämeren rajoille saakka. Puita näet tarvittiin aiotun\nvarustuksen rakennusaineiksi, samoin kuin sen pitämiseksi lämpöisenä.\nJokainen ajatteli samoin kuin hän, nähdessään erotuksen, joka oli tämän\nsuhteellisesti vähemmän karun seudun ja laajojen, valkoisten,\nOrjajärven ja Fort Entreprisen välisten tasankojen kesken.\n\nKellertävä sumu muuttui yöllä sakeammaksi. Nousi tuuli. Pian alkoi\nsataa lunta suurina paloina, ja hetken perästä peitti maata paksu\nvalkoinen vaippa. Vähemmässä kuin tunnissa oli lunta tullut jalan\nkorkuudelta, ja kuin se ei käynyt kiinteäksi, vaan jäi märäksi\nlumisohjuoksi, oli rekien siinä äärimmäisen vaikea kulkea. Niiden\nkoukeroinen etupuoli painui syvälle pehmeään sohjoon, johon ne sitten\nalinomaa pysähtyivät.\n\nKahdeksan tienoissa iltasella alkoi puhaltaa ylen rajusti. Lumi\nryöpsähti tuulen ahdistelemana milloin ilmasta maahan, milloin maasta\nilmaan, kieppuen ja pyörien yhtenä paksuna sekasotkuna. Koirat eivät\nkovan vastatuulen tähden ja tuiskun sokaisemina voineet enää ponnistaa\neteenpäin. Retkikunta päätyi kulkemaan pitkin korkeiden jäävuorten\nvälille jäänyttä ahdasta solaa, jonka kautta tuuli syöksyi eteenpäin\nkaikessa hillittömässä voimassaan. Hirmumyrskyn irti repimiä\njääkappaleita putoili ja lenteli vuorenseinämistä solaan, tehden\nliikkumisen siellä ylen vaaralliseksi. Ne olivat lohkareita, joista\npieninkin olisi murskannut reet ja niissä istujat. Sellaisissa\nolosuhteissa ei kulkua enää voitu jatkaa. Jasper Hobson ei pysynyt\nkauan itsepäisenä. Ottaen varteen kersantti Longin neuvon hän käski\njonon pysähtyä. Mutta olihan päästävä jonnekin suojaan lumipyryltä,\njoka riehui vimmatusti. Siihen asiaan oli naparetkiin tottuneilla kyllä\nneuvonsa. Jasper Hobson ja hänen toverinsa tiesivät liiankin hyvin,\nmitä sellaisissa tapauksissa oli tehtävä. Eipähän tämä ollut ensi\nkerta, kun rajuilma oli heidät näin yllättänyt, vieläpä satojen\nkilometrien päässä yhtiön linnavarustuksista ja paikoilla, joissa ei\nollut edes ainoatakaan eskimo- tai intiaanimajaa, että pääsisi\nsuojaan.\n\n\"Jäävuoreen! jäävuoreen!\" huusi Jasper Hobson.\n\nKaikki käsittivät luutnantin tarkoituksen. Jääseinään piti kovertaa\nmajat, oikeammin sanoen komerot, joihin kömmittäisiin rajuilman ajaksi\npiiloon. Kirveineen puukkoineen olivat miehet heti vuorenseinän\nkimpussa. Vajaassa tunnissa oli valmiina kymmenkunta ahdasta luolaa,\njoihin kuhunkin mahtui pari kolme henkeä. Mitä koiriin tulee,\nriisuttiin ne valjaista ja päästettiin valloilleen. Tiedettiin niiden\nymmärtävän hankkia itselleen suojapaikan kaivautumalla lumen sisään.\n\nEnnen kello kymmentä oli koko retkikunta majoittunut lumiluoliinsa. Oli\nryhmitytty kaksittain tai kolmittain kukin noudattaen mielitekoaan. Mrs\nPaulina Barnett, Madge ja luutnantti Hobson vetäytyivät samaan majaan.\nThomas Black ja kersantti Long olivat tunkeutuneet toiseen komeroon ja\nmuut samanmukaisesti. Nämä tyyssijat olivat hyvin lämpöiset, vaikkei\njuuri mukavat, ja on muistettava, ettei intiaaneilla ja eskimoilla\nmuita suojapaikkoja olekaan, ei kovimmilla pakkasillakaan. Jasper\nHobson ja hänen väkensä saattoivat siis turvallisesti odottaa myrskyn\ntaukoomista, pitäen kumminkin huolta siitä, ettei tuisku pyryttäisi\nkomeron aukkoa umpeen. Sitä varten täytyi lumi joka puolen tunnin\nperästä luoda aukon suulta pois. Myrskyn aikana luutnantti ja hänen\nmiehensä saattoivat tuskin jalallaan astua ulos. Onneksi oli kukin\nvarustanut itselleen syömistä, ja tällaista majavanelämää viettäen\ntultiin hyvin toimeen, tarvitsematta kärsiä kylmää tai nälkääkään.\n\nKahden vuorokauden aikana myrskyn raivo vain kasvoi. Tuuli pauhasi\nahtaassa solassa ja taitteli jäävuorten teräviä harjahuippuja. Valtavat\njymähdykset, jotka kaiku toisti parikymmentä kertaa, ilmaisivat missä\npäin kulloinkin lumivyöry tai lohkeama oli tapahtunut. Jasper\nHobsonilla oli täysi syy pelätä, että hänen tiensä vuorten välitse\nsulloutuisi esteitä täyteen ja kävisi läpipääsemättömäksi niin hyvin\npuoleen kuin toiseen. Ryskeeseen sekoittui myös karjuntaa, jonka\nlaadusta luutnantti ei ollut epätietoinen, eikä hän salannut rohkealta\nmrs Paulina Barnettilta, että jääkarhuja kuulosti liikuskelevan\nsolassa. Mutta onneksi oli peloittavilla eläimillä tarpeeksi\nhuolehtimista omasta itsestään, niin etteivät ne keksineet matkalaisten\npiilopaikkoja. Koirat tai reet, ollen hautautuneina paksun lumen alle,\neivät vetäneet niiden huomiota puoleensa, ja ne menivät ohitse pahaa\naavistamatta.\n\nViimeinen yö, toukokuun 25 ja 26 päivän välinen, oli kaikkein hirvein.\nHirmumyrskyn rajuus kasvoi semmoiseksi, että olisi luullut jäävuorten\nkerrassaan kaatuvan kumoon. Tuntui todellakin kuin niiden valtavat\nperustukset olisivat tärisseet. Kauhea kuolema olisi odottanut\nonnettomia, jos vuori olisi musertunut. Jäälohkareita paukahteli rikki\naikamoisella ryskeellä, ja syntyi jo halkeamia, jotka saattoivat\naiheuttaa sortumisen. Sitä ei toki sentään tapahtunut. Vuorenseinä\npysyi koossa, ja kun yö oli loppumassa, tapahtui kuten napaseuduissa\nusein tapahtuu: myrskyn raivo talttui äkkiä ankaran pakkasen\nvaikutuksesta, ja kun päivä valkeni, oli kaikki tyyntä ja rauhallista.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nISO KARHUJÄRVI\n\n\nAsiat olivat nyt hyvällä tolalla. Kovat, mutta lyhytaikaiset pakkaset,\njotka ovat tavallisia muutamina toukokuun päivinä lauhkeillakin\nleveysasteilla, kovettavat paksun lumihangen kannattavaksi, ja sitä on\nsilloin hyvä kulkea. Jasper Hobson työntyi taas matkaan, ja retkikunta\nriensi perästä valjakkojen kaikella nopeudella.\n\nMatkasuuntaa muutettiin hieman. Sensijaan että olisi painettu suoraan\nluodetta kohti, käännyttiin vähän länteen päin, noudattaen niin\nsanoaksemme napapiirin kaartumista. Luutnantti halusi päästä Fort\nConfidenceen, joka sijaitsi Ison Karhujärven äärimmäisessä päässä. Nämä\nmuutamat pakkaspäivät olivat hänen aikeilleen otollisia; matka kävi\nsangen joutuin; ei mitään esteitä sattunut, ja 30 päivänä toukokuuta\nhänen pieni joukkonsa saapui kauppa-asemalle.\n\nFort Confidence ja Fort Good Hope, Mackenzien joen rannalla, olivat\npisimmälle pohjoiseen ulottuvat paikat, mitä Hudsonin lahden yhtiö\nsiihen aikaan omisti. Fort Confidence, rakennettu Ison Karhujärven\npohjoisimpaan päähän, erittäin tärkeään kohtaan, oli vetten kautta,\njotka olivat talvella jäässä, kesällä sulat, helppokulkuisessa\nyhteydessä eteläisimpään päähän rakennetun Fort Franklinin kanssa.\nPuhumattakaan näillä korkeilla leveysasteilla metsästävien intiaanien\nkanssa tehdyistä päivittäisistä vaihtokaupoista, nämä kauppa-asemat ja\netenkin Fort Confidence käyttivät hyödykseen järven rannikoita ja\nvesiä. Tämä järvi on todellinen \"välimeri\", joka ulottuu monta\nastetta sekä pituus- että leveyssuuntaan. Rajapiirteiltään hyvin\nepäsäännöllisenä, keskikohdalta kahden suippokärkisen vuoristoniemimaan\nkuristamana se muodostuu pohjoispuoleltaan jonkunmoiseksi laajasuiseksi\nsuppiloksi. Yleiseltä muodoltaan järvi on kuin isokokoisen märehtijän\nlevällään oleva vuota, josta pääpuoli on poissa.\n\nFort Confidence oli rakennettu vuodan oikeanpuolisen etukoiven\nkärkeen ja sijaitsi lähempänä kuin kolmensadan kilometrin päässä\nKruunauslahdesta, yhdestä niitä monilukuisia lahdelmia ja poukamia,\njotka tekevät niin oikullisia mutkia ja polvekkeita Amerikan\npohjoisimpaan rannikkoon. Varustus oli siis vähän ylempänä\nnapapiiriä, mutta vielä melkein kolmen asteen päässä siitä\nseitsemännestäkymmenennestä leveyspiiristä, jonka toiselle puolelle\nHudsonin lahden yhtiö piti tärkeänä perustaa uuden kauppa-aseman.\n\nKaiken kaikkiaan Fort Confidence oli järjestelyltään samanlainen kuin\nmuutkin Etelän kauppa-asemat. Se sisälsi upseeriasunnon, sotamiesten\nhuoneet, makasiineja nahkatavaroita varten -- kaikki puusta ja koko\nrakennusryhmä paaluaitauksella ympäröity. Komentava kapteeni ei\nsattunut olemaan kotona. Hän oli saattamassa itään erästä intiaani- ja\nsotamiesosastoa, joka oli lähtenyt etsimään riistaisempia seutuja.\nViime toimikausi oli ollut kehnonpuoleinen. Arvokkaita turkiseläimiä ei\nollut tavattu. Kuitenkin oli sen puutteen vastapainoksia saatu\nyltäkyllin saukonnahkoja, kun järvi oli niin likellä, mutta niitä\nvarastoja oli juuri lähdetty viemään Etelän keskuskauppatoimistoihin,\nniin että Fort Confidencen tavara-aitat olivat tällä hetkellä tyhjät.\n\nKapteenin poissaollessa otti eräs kersantti Jasper Hobsonin vastaan\nlinnan vieraaksi. Mainittu aliupseeri sattui olemaan kersantti Longin\nlankomies, nimeltään Felton. Hän tarjoutui kokonaan luutnantin\nkäskettäväksi, ja tämä, haluten toimittaa matkatovereillensa\njonkunverran lepoa, päätti jäädä Fort Confidenceen pariksi kolmeksi\npäiväksi. Nyt ei asuntoja suinkaan puuttunut, kun pikku varusväki oli\npoissa. Sekä ihmiset että koirat majoitettiin tuota pikaa mitä\nmukavimmin. Päärakennuksen kaunein kamari varattiin tietenkin mrs\nPaulina Barnettille, joka ei ollut suinkaan vähän ylpeä kersantti\nFeltonin kohteliaasta huomaavaisuudesta.\n\nJasper Hobsonin ensimmäisenä huolena oli ollut tiedustaa Feltonilta,\nolisiko ehkä joku Pohjan intiaanijoukko näinä aikoina etsimässä otuksia\nIson Karhun rantamilta.\n\n\"On, herra luutnantti\", vastasi kersantti. \"Meille on äskettäin\nilmoitettu jänis-intiaanien olevan leiriytyneinä järven toisella\npohjoiskolkalla.\"\n\n\"Kuinkahan kaukana täältä varustuksesta?\" kysyi Jasper Hobson.\n\n\"Noin viidenkymmenen kilometrin päässä\", vastasi kersantti Felton.\n\"Haluttaisiko teitä ehkä tavata alkuasukkaita?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Jasper Hobson, \"sillä ne voisivat kukaties antaa minulle\nhyödyllisiä tietoja siitä osasta aluetta, joka rajoittuu napamereen ja\nulottuu Bathurstin niemeen. Jos paikka on sovelias, aion rakentaa uuden\nkauppa-asemamme sinne.\"\n\n\"Vai niinkö, herra luutnantti\", vastasi Felton, \"no eihän mikään ole\nhelpompaa kuin pääsy jänis-intiaanien leirille.\"\n\n\"Pitkin järven rantaa?\"\n\n\"Ei, vaan pitkin itse järveä. Se on nykyään vapaa jäistä, ja tuuli on\nsuotuisa. Me annamme käytettäväksenne veneen ja perämiehen, ja\nmuutamissa tunneissa olette intiaanileirillä.\"\n\n\"Sepä hyvä\", sanoi Jasper Hobson. \"Ehdotuksenne otan varteen, ja jos\nteille sopii, niin huomisaamuna...\"\n\n\"Milloin vain haluatte, herra luutnantti\", vastasi kersantti Felton.\n\nLähtö määrättiin seuraavaksi aamuksi. Kun mrs Paulina Barnett sai\nkuulla aikeesta, pyysi hän Jasper Hobsonilta lupaa seurata mukana --\nmihin, sen voi arvata, tämä mielihyvällä myöntyikin.\n\nMutta nyt oli loppupäivä saatava jollakin tavoin kulumaan. Mrs Paulina\nBarnett, Jasper Hobson, pari kolme sotamiestä, Madge, mrs MacNap ja\nJoliffe, oppaana Felton, lähtivät katselemaan järven lähirantoja. Ne\neivät olleet kokonaan vihreyttä vailla. Lumesta jo paljailta\nmäkirinteiltä kasvoi siellä täällä pihkaisia puita, skotlantilaista\npetäjälajia. Ne olivat nelisenkymmentä jalkaa korkeita, ja\nlinnavarustuksen asukkaat saivat niistä kaiken polttopuun, mitä talven\npitkinä kuukausina tarvitsivat. Niiden paksuilla, taipuisien oksien\nverhoamilla rungoilla oli omituisen harmahtava värivivahdus. Mutta\nyhdenmukaisesti ryhmittyneet, suorat, miltei tasapitkät puut,\nmuodostaen tiheitä rantaan asti laskeutuneita metsiköitä, loivat varsin\nvähän vaihtelua maisemaan. Metsikköjen välillä peitti maata\njonkunlainen vaalea ruoho, josta levisi ilmaan ajuruohon suloinen\ntuoksu. Kersantti Felton selitti vieraillensa, että tällä niin\ntuoksuvalla ruoholla oli nimi \"yrttisuitsutus\", jommoisen nimen se\nmuutoin osoitti ansaitsevansakin, jos sitä heitti hehkuville hiilille.\n\nKävelijät lähtivät varustuksesta ja muutamia satoja askelia\nkuljettuaan tulivat pienen luonnonvalkaman pohjukkaan, syvälle\nkorkeiden graniittikallioiden väliin, jotka sitä suojasivat ulapan\nhyökylaineilta. Siellä oli ankkuroituna Fort Confidencen laivasto, yksi\nainoa kalastusvene -- sama, jonka oli määrä seuraavana päivänä\nkuljettaa Jasper Hobson ja mrs Paulina Barnett intiaanileirille. Sieltä\npäin saattoi nähdä suuren osan järveä, sen metsäiset rinteet,\noikullisten niemien ja poukamien takia mutkikkaat rannat, sen tällä erää\nheikosti aaltoilevat vedet, joiden sylistä kauempana pisti vielä esiin\nmuutamien uiskentelevien jäävuorten piirteitä. Etelään päin katsellessa\nlevisi silmien eteen kuin todellinen meri, jonka ääriviiva kaareutui\nveden ja taivaan väliin, auringon kirkkaasti säteillessä liittäen ne\ntoisiinsa. Ison Karhun valtaama avara ala, graniittilohkareiden ja\nmukulakivien peittämät rannat, ruohoiset rinteet, mäet ja niillä\nkasvavat puut tarjosivat kaikkialla nähtäväksi eläin- ja kasvielämää.\nMonenlaisia sorsalintuja uiskenteli vesillä, pitäen aika melua; siellä\nnähtiin haahkoja, viheltäjiä, tuulihattuja, \"vanhojapiikoja\", noita\nlörpötteleviä lintuja, jotka eivät malta koskaan pitää \"suutansa\nkiinni.\" Satamäärin riskilöitä ja muita semmoisia pakeni nopein siivin\njoka suuntaan. Puiden suojassa komeili kahden jalan korkuisia\nkalakotkia, jonkunmoisia haukkoja, joiden rinta on tuhkanharmaa, jalat\nja nokka siniset, silmät punakeltaiset. Niiden siivekkäiden\nmerikaisloista tehdyt pesät ovat kiinni puiden haarukkoihin ja\nnäyttävät valtavan kookkaita. Metsästäjä Sabinen onnistui ampua\nsellainen jättiläiskokoinen kalakotkapari, jonka siivenkärkien väli oli\nkuusi jalkaa -- muhkeita muuttolintujen näytteitä, yksinomaan\nkalansyöjiä, joita talvi karkoittaa Meksikonlahden rannoille asti mutta\nkesä vuorostaan vetää takaisin pohjoisimman Amerikan korkeimmille\nleveysasteille.\n\nMutta erityisesti riemastutti kävelijöitä se, että saatiin saukko,\njonka nahka oli tietenkin hyvin arvokas.\n\nNäiden maalla ja vedessä elävien petojen nahat olivat ennen vanhaan\nKiinassa hyvin haluttuja. Mutta jos ne sitten ovatkin huomattavasti\nalenneet hinnoissa Taivaanvaltakunnan markkinoilla, ovat ne sensijaan\nvielä hyvin suuressa suosiossa Venäjällä. Siellä niiden menekki on aina\ntaattu, ja niistä maksetaan runsaasti. Niinpä venäläiset kauppiaat\nkäyttävät hyväkseen alueita Uudesta Cornwallista Jäämereen saakka,\nahdistellen lakkaamatta merisaukkoja, joka laji on erikoisesti\nharvenemassa. Siitä syystä ne pakenevat alinomaa metsästäjiä, joiden on\ntäytynyt seurata niitä Kamtshatkan rannikolle ja kaikkiin Behringin\nsalmen saariin asti.\n\n\"Mutta\", jatkoi kersantti Felton, annettuaan vierailleen nämä\nerikoistiedot, \"amerikkalaiset saukot eivät ole halveksittavia, ja Ison\nKarhun vesissä asustavien arvo on vielä kaksisataaviisikymmentä, jopa\nkolmekinsataa frangia kappale.\"\n\nNe olivatkin todella erinomaisia saukkoja. Eräs niistä jonka kersantti\nitse taitavasti ampui, oli melkein kamtshatkalaisen arvoinen. Se oli\nkahden ja puolen jalan pituinen kuonosta hännänpäähän mitaten\nräpyläjalkainen, lyhytsäärinen, ruskeakarvainen, tummempi selästä ja\nvaaleampi vatsapuolelta, karvat silkinhienot, pitkät ja kiiltävät.\n\n\"Kaunis osuma!\" sanoi luutnantti Hobson kersantille ja antoi mrs\nPaulina Barnettinkin ihailla ammutun eläimen upeaa turkkia.\n\n\"Olipa kylläkin, herra Hobson\", vastasi kersantti Felton, \"ja jos kukin\npäivä näin toisi saukonnahkansa, ei meillä olisi mitään valittamista.\nMutta mitä ajanhukkaa sentään on vaaniskella näitä eläimiä, jotka uivat\nja sukeltavat niin äärettömän nopeasti! Ne saalistavat vain öisin, ja\nperin harvinaista on, että ne uskaltautuvat päivällä ulos\ntyyssijoistaan, puiden onteloista tai kallionkoloista, joita\nharjaantuneidenkin metsästäjien on kovin vaikea keksiä.\"\n\n\"Vähenevätkö nämä saukot yhä?\" kysyi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Niin tekevät, hyvä rouva\", vastasi kersantti, \"ja sinä päivänä,\njolloin tämä eläinsuku on kadonnut, yhtiön tulot hupenevat tuntuvasti.\nKaikki metsästäjät havittelevat kilpaa sen turkkia, ja etenkin\namerikkalaiset ovat meille tuhoisia kilpailijoita. Oletteko, herra\nluutnantti, tavannut matkallanne yhtään amerikkalaisten yhtiöiden\nasiamiestä?\"\n\n\"En ainoatakaan\", vastasi Jasper Hobson. \"Liikuskeleeko niitä sitten\nnäin korkeilla leveysasteilla?\"\n\n\"Väsymättömän uutterasti, herra Hobson\", sanoi kersantti, \"ja silloin,\nkun niistä kiusankappaleista on lähetetty sana, on parasta pitää\nvaransa.\"\n\n\"Ovatko he sitten maantierosvoja?\" kysyi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Eivät, mutta ne ovat vaarallisia kilpailijoita, ja kun riista on\nharvinaista, kilpailevat metsästäjät siitä pyssynlaukauksilla.\nTohtisinpa vakuuttaa, että jos yhtiön yritys menestyy, tarkoitan, jos\nteidän onnistuu perustaa linnavarustus mantereen uloimmalle rajalle,\nniin teidän esimerkkiänne eivät viivyttele seuraamasta amerikkalaiset,\njotka soisin hiiden kattilaan!\"\n\n\"Sama se!\" vastasi luutnantti, \"metsästysalueet ovat avarat ja\nriittäähän auringonpaistettakin koko maailmalle. Mitä meihin tulee,\nniin aloittakaamme ensiksi! Menkäämme eteenpäin niin kauan kuin\nkiinteätä maata kestää jalkaimme polkea, ja Jumala meitä suojelkoon!\"\n\nKolmen tunnin kävelyn jälkeen palattiin Fort Confidenceen. Isossa\ntuvassa oli heitä odottamassa hyvä ateria tuoretta kalaa ja\nmetsänriistaa, ja kersantin päivällisen antimia nautittiin\nerinomaisella ruokahalulla. Muutamien tuntien pakinoiminen\nseurusteluhuoneessa päätti päivän ja yö lahjoitti linnan vieraille\nmainion unen.\n\nSeuraavana aamuna, toukokuun 31:nä, mrs Paulina Barnett ja Jasper\nHobson olivat jalkeilla jo kello viidestä alkaen. Luutnantti oli koko\nsen päivän varannut käyntiä varten intiaanileirillä, saadakseen\ntietoja, joista hänelle saattoi olla hyötyä. Hän ehdotti Thomas\nBlackille lähtöä retkelle mukaan. Mutta tähteintutkija piti parempana\npysyä paikallaan. Hän halusi tehdä muutamia tähtitieteellisiä\nhavaintoja, määrätäkseen tarkasti Fort Confidencen puolipäiväpiirin ja\nleveysasteen. Mrs Paulina Barnettin ja Jasper Hobsonin oli siis kahden\nlähteminen taipaleelle järven yli, vanhan Norman-nimisen merimiehen\nohjaamana, joka oli monet pitkät vuodet ollut yhtiön palveluksessa.\n\nKersantti Feltonin saattamina molemmat matkustajat lähtivät pieneen\nvalkamaan, jossa ukko Norman oli heitä veneessään odottamassa. Se oli\nvain tavallinen kalastusvene, kannella varustamaton, kuudentoista jalan\npituinen, taklaukseltaan kutterinmallinen, niin että yksikin mies\nsaattoi sitä mukavasti hoidella. Sää oli kaunis. Kävi pieni\nkoillistuuli, matkaan nähden varsin suotuisa. Kersantti sanoi\nvieraillensa jäähyväiset, pyytäen samalla anteeksi, ettei voinut\nlähteä mukaan, koska hänen ei kapteenin poissaollessa käynyt jättäminen\nvarustusta. Kiinnitysköysi irroitettiin, ja vene, päästyään pikku\nsatamasta ulos, lähti nopeasti kiitämään raikasta ulappaa kohti.\n\nMatka oli todella huviretki, jopa erinomaisen virkistävä. Vanha\nmerimies, luonnostaan kovin vähäpuheinen, istui peräsimenvarsi kainalon\nalla äänetönnä veneen perässä. Mrs Paulina Barnett ja Jasper Hobson\nistuivat laitapenkillä, katsellen näköaloja, jotka levisivät heidän\nsilmiensä eteen. Vene viiletti pitkin Ison Karhun pohjoista rantaa,\nneljän viiden kilometrin päässä siitä, noudattaen suoraa suuntaa. Oli\nsiis helppo tarkastella toinen toisiaan seuraavia metsäisiä mäkiä,\njotka länteen päin edettäessä vähitellen kävivät yhä matalammiksi.\nJärven pohjoinen rantaseutu alkoi näyttää tasaiselta, ja näköpiiri\nvetäytyi melkoisesti kauemmas. Koko senpuolinen ranta oli suora\nvastakohta sen suipon lahden tienoolle, jonka pohjassa Fort Confidence\nsijaitsi vihreiden kuusten kehystämänä. Yhtiön lippu näkyi vielä siellä\nvahtitornin huipussa liehumassa. Etelän ja lännen kulmalla järven\nulappa kimalteli sitä vinosti kohtaavien auringonsäteiden valossa;\nmutta mikä oikein silmiä huikaisi, olivat nuo liikkuvat jäävuoret,\njotka välkkyivät kuin sula hopea ja joiden heijastelua silmä ei\ntahtonut voida sietää. Varsinaisista talven jäistä ei ollut enää\njälkeäkään. Ainoastaan nuo uivat vuoret, joita päivänpaiste tuskin\njaksoi sulattaa, näyttivät tekevän tenän pohjolan auringolle, jonka\npäivittäinen kaari oli hyvin loiva, ja jolta vielä puuttui lämpöä,\nvaikkakaan ei valoa.\n\nMrs Paulina Barnett ja Jasper Hobson pakinoivat juuri näistä asioista,\nvaihtaen tapansa mukaan ajatuksia, joita eriskummainen luonto heidän\nmielessään herätti. He rikastuttivat henkeänsä muistoilla, sillä välin\nkun pursi, jota rauhalliset aallot tuskin saivat kiikkumaan, teki\nnopeasti matkaa.\n\nTodellakin, vene oli lähtenyt liikkeelle kello kuusi aamulla, ja\nyhdeksän aikaan se jo huomattavasti läheni maihinnousurantaa.\nIntiaanien leiri sijaitsi Ison Karhun luoteisessa kulmassa. Ennen\nkymmentä ukko Norman oli perillä ja laski veneensä äkkijyrkän törmän\nviereen, keskulaisen korkean rantakallion juurelle.\n\nLuutnantti ja mrs Paulina astuivat heti maihin. Pari kolme intiaania\njuoksi heidän eteensä -- yksi niistä oli heidän päällikkönsä, ylen\nsulkatöyhtöinen mies, joka puhutteli heitä riittävästi ymmärrettävällä\nenglanninkielellä.\n\nJänis-intiaanit, samoin kuin kupari-intiaanit, majava-intiaanit ja\nmuut, kuuluvat kaikki chippewa-intiaaniheimoon ja eroavat sen vuoksi\ntavoiltaan ja vaatetukseltaan varsin vähän toisistaan. Ne ovat muutoin\nalituisessa kosketuksessa kauppa-asemien kanssa, ja tämä kaupankäynti\non heitä niin sanoaksemme \"britannisoinut\", siinä määrin kuin semmoinen\nsaattaa metsäläiseen pystyä. Kauppa-asemille he tuovat metsästyksensä\ntulokset, ja siellä he vaihtavat ne tarvitsemiinsa esineisiin, joita\nmuutamiin vuosiin eivät enää itse ole valmistaneet. He ovat tavallaan\nkauppayhtiön palkkalaisia; siitä he elävät, eikä ole enää liioin\nkummastelemista, että he ovat jo menettäneet kaiken alkuperäisyytensä.\nLöytääkseen alkuasukasheimon, johon eurooppalainen kosketus ei vielä\nole painanut leimaansa, täytyy nousta paljoa korkeammille\nleveysasteille, eskimojen asumiin jääseutuihin. Eskimo, kuten\ngrönlantilainenkin on oikea napaseutujen lapsi.\n\nMrs Paulina Barnett ja Jasper Hobson menivät jänis-intiaanien leiriin,\njoka oli vajaan kilometrin päässä rannasta. Siellä he kohtasivat\nkolmisenkymmentä miestä, naista ja lasta, jotka elivät kalastuksesta ja\nmetsästyksestä, käyttäen hyväkseen järven ja sen seutujen antimia. Ne\nolivat juuri vastikään palanneet Amerikan mantereen pohjoisilta\nseuduilta ja antoivat Jasper Hobsonille muutamia tietoja, tosin melko\nvaillinaisia, seitsemännenkymmenennen leveysasteen rannikon nykyisestä\ntilasta. Luutnantti kuuli kumminkin mielihyvikseen, ettei mitään\neurooppalaista tai amerikkalaista retkikuntaa ollut napameren\nrajatienoilla nähty ja että meri oli siellä tähän vuodenaikaan sula.\nMitä nimenomaan Bathurstin niemeen tulee, jonne hänellä oli aikomus\nsuunnata kulkunsa, niin jänis-intiaanit eivät sitä tunteneet. Heidän\npäällikkönsä puhui muutoin, että Ison Karhun ja Bathurstin niemen\nvälinen seutu oli muka vaikeakulkuista maata, siellä kun oli paljon\nmäkiä ja tähän aikaan sulia virtoja. Hän neuvoi luutnanttia\nlaskeutumaan pitkin Coppermine-joen juoksua, järvestä koilliseen päin,\npäästäkseen rannikolle lyhyintä tietä. Jouduttuaan kerran napameren\näärelle Jasper Hobsonin olisi mukavampi kulkea pitkin rannikkoa, ja\nhänen sopisi sitten pysähtyä mihin paikkaan soveliaaksi näkisi.\n\nJasper Hobson kiitti intiaanipäällikköä ja otti häneltä jäähyväiset,\nannettuaan muutamia lahjoja. Sitten hän mrs Paulina Barnettin kanssa\nlähti katselemaan leirin ympäristöjä eikä palannut purjeveneelle\nennenkuin kolmen aikaan iltapäivällä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nMYRSKY JÄRVELLÄ.\n\n\nVanha merimies odotteli jonkun verran maltittomana matkustajien\npaluuta.\n\nKello yhden tienoissa sää olikin muuttunut. Taivaan hahmo, joka äkkiä\noli vaihtunut, oli omansa herättämään levottomuutta miehessä, joka oli\ntottunut tarkkaamaan tuulia ja pilviä. Aurinko, jonka edessä oli paksu\nsumu, näytti enää vain vaaleahkolta kiekolta, ei loistanut eikä\nsäteillyt. Tuuli oli tauonnut, mutta etelästä päin kuului aaltojen\npauhua. Nämä läheisen säänmuutoksen enteet olivat ilmenneet nopeasti,\nkuten korkeilla leveysasteilla tavallisestikin.\n\n\"Lähtekäämme, herra luutnantti, lähtekäämme!\" huusi ukko Norman,\nkatsellen levottoman näköisenä päänsä päällä riippuvaa sumua.\n\"Lähtekäämme silmänräpäystäkään hukkaamatta. Ilma näyttää ylen\nuhkaavalta.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasi Jasper Hobson, \"taivas ei ole enää entisen\nnäköinen. Emme ole huomanneet muutosta, hyvä rouva.\"\n\n\"Pelkäättekö sitten myrskyn nousevan?\" kysyi rouva, kääntyen Normanin\npuoleen.\n\n\"Pelkäänpä niinkin\", vastasi vanha merimies, \"ja Ison Karhun myrskyt\novat usein kauheita. Ne raivoavat täällä kuin Atlantilla. Tuo äkillinen\nsumu ei suinkaan tiedä hyvää. Kuitenkin saattaa olla mahdollista, ettei\nmyrskyn mellakka puhkea irti ennen kolmea tai neljää tuntia, ja siinä\najassa ehdimme täältä Fort Confidenceen. Mutta meidän on lähteminen\npaikalla matkaan, sillä vene ei olisi turvassa noiden kallioiden luona,\njoita tuolla vedenpinnassa näkyy.\"\n\nLuutnantti ei voinut väitellä Normanin kanssa asioista, jotka vanha\nmerimies ymmärsi paremmin kuin hän. Ukko oli kyllä muutoin jo kauan\nsitten tottunut näihin järvimatkoihin. Oli siis luotettava hänen\nkokemuksiinsa. Mrs Paulina Barnett ja Jasper Hobson astuivat purteen.\n\nKuitenkin, juuri kun kiinnitysköysi piti irroitettaman ja vene ulappaa\nkohti käännettämän, Norman -- tunsiko hän jonkunmoista aavistusta? --\nmutisi nämä sanat:\n\n\"Taitaisi olla parasta odottaa!\"\n\nJasper Hobson, jolta nuo sanat eivät jääneet kuulematta, katsahti\nvanhaan merimieheen, joka jo istui peräsimessä, Jos hän olisi ollut\nyksin, ei häntä olisi epäilyttänyt lähteä. Mutta mrs Paulina Barnettin\nläsnäolo käski häntä noudattamaan suurempaa varovaisuutta. Rouva\nkäsitti matkatoverinsa empimisen.\n\n\"Älkää välittäkö minusta, herra Hobson\", sanoi hän; \"tehkää vain\nniinkuin minua ei olisi mukanakaan. Sittenkun tämä kelpo merimies\nuskoo, että on lähdettävä, lähtekäämme viipymättä.\"\n\n\"Jumalan haltuun!\" vastasi Norman, irroittaen kiinnitysköyden, \"ja\npalatkaamme linnalle pikimmiten!\"\n\nVene kääntyi ulapalle. Ensimmäisen tunnin aikana ei matka paljoakaan\nedistynyt. Purje, töintuskin pullistuen sinne tänne kieppuvissa\ntuulenpyrähdyksissä, jotka eivät tienneet mistä päin siihen tarttua,\npieksi mastoa. Sumu sakeni. Purtta kiikutteli jo kova maininki, sillä\nmeri \"tunsi\" ennenkuin ilma, että mylläkkä oli lähestymässä. Molemmat\nmatkustajat istuivat äänettöminä, ja vanha merimies tirkisteli\nläpinäkymätöntä sumua. Hän oli muutoin valmiina kaiken varalle ja\npurjeenköysi kädessä odotti tuulta, valmiina hellittämään, jos puuska\nolisi liian raju.\n\nSiihen asti eivät luonnonvoimat kuitenkaan olleet ryhtyneet taisteluun,\nja kaikki olisi ollut mitä parhaiten, jos pursi vain olisi\ntehnyt matkaa. Mutta tunnin purjehdittua ei ollut vielä päästy\nintiaanileiriltä kauemmaksi kuin kolmisen kilometriä. Sitäpaitsi\nmuutamat maalta päin tulevat pahaenteiset puuskat olivat lykänneet\npurtta ulapalle ja sumuisen ilman tähden oli enää vaikea erottaa\nrantaa. Se oli kiusallinen tilanne, jos tuuli rupeaisi käymään\npohjoisesta päin, sillä kevyt vene, ollen sangen herkkä ajautumaan,\nsaattoi joutua liian kauaksi järvelle, ellei sitä näkisi rannan mukaan\nohjata.\n\n\"Mehän tuskin liikumme eteenpäin\", sanoi luutnantti ukko Normanille.\n\n\"Töintuskin, herra Hobson\", vastasi merimies. \"Tuulta ei tahdo tulla,\nja sittenkun se tulee, on kovaksi onneksi pelättävissä, että se tulee\npahalta puolelta. Silloin\", lisäsi hän ojentaen kättänsä etelää kohti,\n\"voimme ehkä nähdä Fort Franklinin ennenkuin Fort Confidencen.\"\n\n\"Sepä se\", puuttui mrs Paulina Barnett leikillä puheeseen; \"siitä\ntulisi perinpohjaisempi huvimatka, mitäs muuta, tämä Iso Karhu on\nsuurenmoinen järvi ja ansaitsee kyllä katselemista pohjoisesta etelään\nsaakka! Totta kai sieltä Fort Franklinista takaisin pääsee?\"\n\n\"Kyllä, hyvä rouva\", vastasi ukko Norman, \"kunhan ensin on päästy\nsinne. Mutta kahden viikon myrskyt eivät tällä järvellä ole\nharvinaisia, ja jos huono onnemme työntäisi meidät etelärannalle asti,\nen lupaisi herra Jasper Hobsonille palata Fort Confidenceen ennen\nkuukautta.\"\n\n\"Olkaamme sitten varuillamme\", vastasi luutnantti, \"sillä semmoinen\nviivytys haittaisi tavattomasti aikeitamme. Toimikaa siis, ystäväni,\nviisaasti, ja jos asia vaatii, kääntäkäämme mitä pikimmin\npohjoisrannikolle takaisin. Mrs Paulina Barnett ei säikähdä,\nluullakseni, kolmen-neljänkymmenen kilometrin maamatkaa.\"\n\n\"Haluaisin kyllä jo palatakin pohjoisrannikolle, herra Hobson\", vastasi\nNorman, \"mutta sinne en voisi enää päästä. Katsokaa itse. Tuuli\npuhaltelee juuri sieltä päin. Kaikki, mitä voin tehdä, on suunnata\nkoillisnientä kohti, ja ellei tuuli kiihdy liian kovaksi, toivon matkan\nvielä onnistuvan.\"\n\nMutta puoliviiden aikaan myrsky näytti jo näkönsä. Kimeitä vihellyksiä\nkuului ylemmistä ilmakerroksista; tuuli, jota ilmanpaine piteli\nylisissä vyöhykkeissä, ei vielä laskeutunut järven pintaan asti, mutta\npian kyllä kävisi niinkin. Kuultiin pelästyneiden lintujen kovia\nkirkaisuja sumun seasta. Sitten äkkiä sumu hajosi, ja näkyviin tuli\nmatalia, raskaita pilviä, kielekkeisiä, repaleisia, höyryäviä ryysyjä,\njotka olivat kiivaassa kulussa etelään päin. Mitä vanha merimies oli\npelännyt, se oli nyt toteutunut. Tuuli puhalsi pohjoisesta, ja ennen\npitkää se kiihtyisi hirmumyrskyksi ja hyökkäisi järvelle.\n\n\"Huomio!\" huusi Norman kiristäen purjenuoraa, kääntääkseen\nnokkavastaiseen.\n\nVihuri tuli. Vene kallistui ensin kyljelleen, mutta sitten suoristui\ntaas ja hyppäsi laineen harjalle. Samassa tuokiossa kohosi hyökylaine\nikäänkuin oikealla merellä. Näillä verrattain matalilla vesillä aallot,\niskien raskaasti järven pohjaa vasten, ponnahtivat sitten suunnattoman\nkorkealle.\n\n\"Avuksi, avuksi!\" huusi vanha merimies koettaen laskea purjetta\nnopeasti.\n\nJasper Hobson ja myöskin mrs Paulina Barnett koettivat auttaa Normania,\nmutta onnistumatta, sillä he olivat kumpikin tottumattomia purjeveneen\nhoiteluun. Norman taas ei voinut jättää peräsintä, ja kun vetoköydet\nolivat jollakin tavoin kietoutuneet maston latvaan, ei purje päässyt\nlaskeutumaan. Joka silmänräpäys pursi uhkasi kaatua ja ryyppäsi\nalinomaa laineenharjoja sisäänsä. Taivas vetäytyi paksuun pilveen,\npimentyi yhä pahemmin. Kylmä, lumirännän sekainen sade valui tulvanaan,\nhirmumyrskyn raivo kiihtyi, ja laineet riehuivat hajalla hapsin.\n\n\"Köysi poikki! Poikki pian!\" huusi vanha merimies keskellä myrskyn\nmylvintää.\n\nJasper Hobson, jolta tuuli oli vienyt lakin ja sadekuuro sokaissut\nsilmät, tempasi Normanin veitsen ja leikkasi poikki vetoköyden, joka\noli jännittynyt kuin harpunkieli. Mutta lionnut köysi ei enää juossut\npylpyröissään, ja yliraaka pysyi kiinni maston latvassa.\n\nNorman tahtoi silloin laskea peräntakaista ja antaa mennä tuulen mukaan\netelään, koska ei voinut pitää puoliansa myrskyä vastaan; tuulen mukaan\nvain, vaikka sensuuntainen meno oli äärimmäisen vaarallista keskellä\naaltoja, joiden nopeus vei voiton veneen vauhdista, ja vaikka siitä oli\nse vaara tarjona, että vene ajautuisi Ison Karhun eteläiselle\nrannikolle asti!\n\nJasper Hobson ja hänen rohkea matkatoverinsa olivat täysin tietoisia\nuhkaavasta vaarasta. Hauras vene ei voisi kauan kestää hyökylaineita.\nSe joko särkyisi tai kaatuisi kumoon. Matkalaisten henki ja elämä oli\nJumalan käsissä.\n\nKumminkaan ei luutnantti eikä mrs Paulina Barnett heittäytynyt\nepätoivon valtaan. Lujasti kiinni paikoillaan, kiireestä kantapäähän\nasti aaltojen kylmän roiskeen huuhtelemina, sateen ja lumirännän\nkastelemina, vihaisten tuulenpuuskien tuivertamina he tähystelivät\nsumujen läpi. Kaikki maa oli kadonnut. Hivenen matkan päässä veneestä\nyhtyivät pilvet ja järven laineet epäselväksi sotkuksi. Toisinaan\nheidän silmänsä siirtyivät kysyvästi ukko Normaniin, joka hammasta\npurren, kädet tarrautuneina peräsimenvarteen, koetti vielä hallita\nvenettänsä tuulessa.\n\nMutta hirmumyrskyn vimma kävi sellaiseksi, ettei pursi voinut enää\nkauemmin jatkaa tätä kulkutapaa. Laineet, jotka siihen keulapuolelta\npuskivat, olisivat sen välttämättä lyöneet hajalle. Jo irtautuivat sen\nensimmäiset laidat liitoksistaan, ja kun se paiskautui koko painollaan\naallonpohjaan, olisi voinut luulla, ettei se sieltä enää nousisi.\n\n\"Täytyy laskea peräntakaista joka tapauksessa!\" murahti vanha merimies.\n\nJa sysäten peräsimenvartta, päästäen purjeköyttä juoksemaan, hän\nsuuntasi etelänientä kohti. Purje, pullistuen kovasti, veti venettä\nhuimaavalla vauhdilla. Mutta suunnattoman suuret laineet menivät\nvieläkin nopeammin, ja peräntakaisessa tuulessa kulkeminen oli erittäin\nvaarallista. Jo ryntäsi vyöryviä vesijoukkoja peräkeulan yli sisälle,\nvene pyrki täyttymään, piti ammentaa lakkaamatta, uppoamisen uhalla.\nSitä mukaa kuin vene eteni laajemmille selkävesille ja samalla\nkauemmaksi rannasta, kävivät aallot vimmakkaammiksi. Ei mikään suoja,\nei puiden, ei mäkien, lieventänyt myrskyn raivoa sen ympärillä.\nMuutamien päivänpilkahdusten tai paremmin sanoen sumujen revähtymien\nvalossa vilahti näkyviin valtavia jäävuoria, jotka kelluivat aallokossa\nkuin ankkuripoijut, työntyen nekin järven eteläosaan päin.\n\nOli puolikuuden aika. Ei Norman eikä Jasper Hobson osannut arvioida\nkuljetun matkan pituutta eikä enää suuntaakaan. He eivät enää olleet\nveneensä isäntiä, vaan jättäytyivät myrskyn oikkujen valtaan.\n\nSiinä hetkessä kohosi sadan jalan päässä veneen takana kauhea aalto,\njonka harjalla kuohui valkoinen vaahto. Sen etupuolella oli järven\npinta painautunut jonkunmoiseksi ammottavaksi kuiluksi. Kaikki pienet,\ntuulen särkemät väliaaltoset olivat kadonneet. Eteenpäin liikkuvassa\nkuilussa oli veden väri musta. Kun pursi oli joutunut kuiluun, joka\nkävi yhä enemmän kuopalle, painui se hyvin syvään. Iso laine läheni,\npitäen vallassaan kaikki läheiset muut laineet. Se saavutti purren. Se\nuhkasi nujertaa sen. Norman, joka oli kääntynyt taaksepäin, näki sen\ntulevan. Jasper Hobson ja mrs Paulina Barnett katsoivat siihen myös,\nsilmät suurina ja odottaen sen sortuvan päällensä, eivätkä he voisi\nsitä välttää!\n\nSe sortui todellakin hirveällä pauhinalla. Se vyöryi purren ylle, ja\nperäkeula peittyi kokonaan. Kuului hirveä jysähdys. Luutnantin ja hänen\ntoverinsa huulilta pääsi parkaisu, he hautuivat vesivuoren alle. Olisi\nluullut purren siinä hetkessä uponneen.\n\nPursi, kolmeksi neljäsosaksi vettä täynnä, kohosi kumminkin, mutta\nvanha merimies oli hävinnyt.\n\nJasper Hobson huudahti epätoivosta. Mrs Paulina Barnett kääntyi hänen\npuoleensa.\n\n\"Norman!\" huusi luutnantti, osoittaen tyhjää paikkaa veneen perässä.\n\n\"Onneton!\" kuiskasi puoliääneen mrs Barnett.\n\nJasper Hobson ja hän olivat, paremmin nähdäkseen, nousseet istualtaan,\nantautuen vaaraan horjahtaa laidan yli veneestä, joka hypähti aallon\nharjalle. Mutta he eivät nähneet mitään. Ei huutoa, ei avunpyyntöä\nkuulunut. Hukkuvaa ei näkynyt valkoisessa vaahdossa. Vanha merimies oli\nlöytänyt kuolemansa aalloissa.\n\nMrs Paulina Barnett ja Jasper Hobson olivat painuneet takaisin\nistualleen. Nyt, yksin veneessä, he olivat jätetyt oman onnensa varaan.\nMutta eihän luutnantti eikä hänen toverinsa kumpikaan osannut hoitaa\npurtta, ja tuskinpa täysioppinut merimieskään olisi siihen enää\npystynyt. Pursi oli kokonaan aaltojen heiteltävänä. Kireäksi\npullistunut purje veti sitä eteenpäin. Saattaisiko Jasper Hobson\nhillitä sen menoa?\n\nOnnettomuuteen joutuneet olivat kauheassa tilanteessa keskellä\nhirmumyrskyä, helposti särkyvässä veneessä, jota he eivät edes osanneet\nohjata!\n\n\"Olemme hukassa!\" sanoi luutnantti.\n\n\"Ei, herra Hobson\", vastasi urhea Paulina Barnett. \"Auttakaamme ensiksi\nitse itseämme! Sitten kyllä taivas meitä auttaa.\"\n\nJasper Hobson ymmärsi vasta nyt, millainen tuo uljas nainen oli, jonka\nkohtaloon hän tällä hetkellä oli joutunut osalliseksi.\n\nKiireellisin tehtävä oli ensiksi ammentaa veneestä vesi, joka oli sitä\nraskaasti painamassa. Toinen aallonvyöry olisi sen silmänräpäyksessä\nkokonaan täyttänyt, ja se olisi ollut perikadon oma. Tyhjentämisestä\nolisi muuten sekin etu, että keventynyt vene nousisi helpommin\naallokossa ja olisi vähemmän kaatumisen vaarassa. Jasper Hobson ja mrs\nPaulina Barnett tyhjensivät siis joutuisasti veneen vedestä, joka\nläikkymiselläänkin olisi voinut keikauttaa sen kumoon. Ammentaminen ei\nollut mikään pieni urakka, sillä joka hetki ryyppäsi vene aina jonkun\nlaineenharjan sisäänsä, ja niin täytyi myötäänsä olla viskain kädessä.\nLuutnantti hoiteli peräsintä ja piteli, niin hyvin kuin taisi, venettä\nmyötätuulen suunnassa.\n\nVaaraa lisäämään tuli yö, tai ellei yö -- sillä tällä leveysasteella ja\ntähän vuodenaikaan se kestää vain muutaman tunnin, -- niin ainakin\nhämärä. Pilvet, matalat ja sumunsekaiset, olivat tiheänä verhona, jonka\nlävitse valonkajastus vaivoin pääsi. Ei nähnyt kahta veneenpituutta\neteensä, ja vene olisi särkynyt kappaleiksi, jos se olisi törmännyt\njohonkin harhailevaan jäälohkareeseen. Niin, uivia jäitä saattoi minä\nhetkenä hyvänsä odottamatta kohota veneen eteen, eikä siinä kyydissä,\njolla vene nyt kiiti, olisi ollut mitään keinoa niitä välttää.\n\n\"Ettekö voi hallita peräsintä, herra Jasper?\" kysyi mrs Paulina\nBarnett, pienen myrskyloman sattuessa.\n\n\"En, hyvä rouva\", vastasi luutnantti, \"teidän täytyy olla valmiina\nkaikkeen!\"\n\n\"Niin olenkin\", vastasi peloton nainen.\n\nSillä hetkellä kuului jokin repeävän, päästäen särkevän äänen. Tuuli\noli viiltänyt purjeen halki, ja kappaleet lensivät tiehensä valkoisena\nutuna. Vene kulki vielä entisellä vauhdillaan jonkun hetkisen; sitten\nse pysähtyi, ja laineet heiluttelivat sitä kuin avutonta hylkyä. Jasper\nHobson ja mrs Paulina Barnett tunsivat olevansa hukassa. He olivat\nsaaneet ankaran sysäyksen, syöksyneet suinpäin alas istuimiltansa,\nkolhiutuneet, haavoittuneet. Veneessä ei ollut purjeen palastakaan,\njonka olisi saattanut vetää tuulen puhallettavaksi. Molemmat\nkovaosaiset näkivät tuskin toisiaan sumun hämärässä ja lumihyhmän\nsekaisessa rankkasateessa, he eivät voineet kuulla toistensa puhetta ja\nuskoen joka hetki hukkuvansa he pysyivät ehkä tunnin verran alallansa\nmihinkään ryhtymättä, jättäen itsensä kaitselmuksen huomaan, joka voisi\nolla heidän ainoa pelastajansa.\n\nKuinka kauan he vielä sillä tavalla harhailivat rajujen aaltojen\nviskeleminä? Luutnantti Hobson tai mrs Paulina Barnett ei olisi voinut\nsitä sanoa, kun äkkiä tapahtui kova tärähdys.\n\nVene oli törmännyt suureen jäävuoreen -- uivaan möhkäleeseen, jonka\njyrkkiin, liukkaisiin seinämiin ei olisi missään kohdasta päässyt käsin\nkiinni. Tämä äkillinen törmäys, jota ei olisi mitenkään voitu torjua,\nrepäisi veneen keulan auki, ja vesi syöksähti halkeamasta tulvana\nsisään.\n\n\"Me uppoamme, me uppoamme!\" huusi Jasper Hobson.\n\nTodella pursi vajosikin, ja vettä oli jo penkkien tasalle asti.\n\n\"Rouva, rouva!\" huusi luutnantti. \"Minä olen täällä... Minä jään...\nlähellenne!\"\n\n\"Ei, herra Jasper!\" vastasi mrs Paulina. \"Yksin voitte pelastua...\nkahden hukumme! Jättäkää minut! Jättäkää minut, jättäkää minut!\"\n\n\"En koskaan!\" huusi luutnantti Hobson.\n\nMutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun pursi uuden hyökylaineen\npaiskaamana upposi suoraa päätä pohjaan.\n\nMolemmat katosivat uppoamisesta syntyneen pyörteen nieluun. Muutamien\nsilmänräpäyksien perästä he siitä kohosivat takaisin pinnalle. Jasper\nHobson ui voimakkaasti toisella käsivarrellaan ja kannatti toveriansa\ntoisella. Mutta ilmeistä oli, ettei hänen taistelunsa raivoisia\naaltoja vastaan voisi käydä pitkäaikaiseksi ja että hän itsekin\nhukkuisi sen kanssa, jota hän tahtoi pelastaa.\n\nSamassa tuokiossa herättivät oudot äänet hänen huomiotansa. Ne eivät\nolleet pelästyneiden lintujen kirkunaa, mutta hyvinkin ihmisäänen\nhuutoa. Jasper kohottautui äärimmäisillä ponnistuksilla aallokon\npintaan ja loi nopean silmäyksen ympärilleen.\n\nMutta hän ei nähnyt mitään keskellä paksua sumua. Sillä välin kuului\ntaas huutoja, jotka lähenivät. Keitä uhkarohkeita uskalsi näin tulla\nhänen avuksensa? Mutta olivatpa keitä tahansa, liian myöhään he\ntulivat. Vaatteittensa painamana luutnantti tunsi itseänsä vedettävän\nsyvyyteen sen onnettoman kera, jonka päätä hän ei enää jaksanut\nkannattaa veden päällä.\n\nSilloin Jasper Hobson viime hetkessä vaistomaisesti päästi korvia\nviiltävän parkaisun, ja samassa katosi valtavan laineen alle.\n\nMutta Jasper Hobson ei ollut erehtynyt. Kolme miestä oli järvellä\nharhaillessaan ja hädänalaisen purren huomattuaan kiiruhtanut sille\navuksi. Miehet, ainoat, jotka saattoivat jollakin menestyksen toivolla\nuhmata raivokkaita aaltoja, olivat siellä kulkemassa ainutlaatuisilla\nveneillä, jotka saattoivat sellaista myrskyä kestää.\n\nNämä kolme miestä olivat nimittäin eskimoja, kukin istuen tanakasti\nomassa kajakissaan. Kajakki on pitkulainen, molemmista päistä\nkorkeammaksi kaartuva ruuhi, jossa on mahdollisimman keveä\nrunko, päällystetty hylkeennahalla ja ommeltu vedenpitäväksi\nhylkeensuonirihmalla. Kansipuolella, joka samoin on pitkin pituuttaan\nhylkeennahalla päällystetty, on keskikohdalla istuma-aukko. Kun eskimo\nasettuu istuinpaikalleen, kuroo hän läpäisemättömän takkinsa tarkasti\nkiinni aukon reunamiin, niin että hän on kuin \"yhtä murua\" veneensä\nkanssa, johon ei pääse yhtään vesipisaraa. Kajakki on taipuisa ja\nkevyt, pysyen aina laineiden hartioilla, uppoamaton, ehkäpä kyllä\nhieman kiikkerä, mutta melalla helposti kohdallaan hallittavissa, voi\nkestää ja todella kestääkin siellä, missä muut veneet ehdottomasti\nsärkyisivät säpäleiksi.\n\nEskimot osuivat juuri viime hetkessä haaksirikkopaikalle, johon heidät\njohti luutnantin epätoivoinen parkaisu. Jasper Hobson ja mrs Paulina\nBarnett, puolittain jo tukehtuneina, tunsivat väkevän käden vetävän\nheidät ylös syvyydestä. Mutta pimeän hämärässä he eivät voineet erottaa\npelastajiansa.\n\nYksi eskimoista otti luutnantin ja heitti hänet poikkipuolin kajakkinsa\npäälle. Toinen teki samoin mrs Paulina Barnettille, ja sitten lähtivät\nkaikki kolme kajakkia, taitavasti käsiteltyinä kuuden jalan pituisilla\nkaksilapaisilla heloilla, kovaa vauhtia liikkeelle vaahtopäisten\naaltojen halki.\n\nPuolisen tuntia jälkeenpäin olivat molemmat haaksirikkoiset lasketut\nrantahietikolle, neljä viisi kilometriä Fort Confidencesta tuulen\nalapuolelle päin.\n\nVanha merimies yksin puuttui paluumatkalta.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nKATSAUS MENNEISIIN AIKOIHIN\n\n\nKello kymmenen aikaan illalla mrs Paulina Barnett ja Jasper\nHobson kolkuttivat varustuksen portille. Siellä nousi suuri ilo\njälleennäkemisestä, heidän kun jo luultiin jääneen sille tiellensä.\nMutta ilo muuttui syväksi suruksi, kun kuultiin ukko Normanin\nhukkuneen. Kelpo vanhuksesta olivat kaikki suuresti pitäneet, ja häntä\nmuisteltiin mitä syvimmin kunnioituksen ja kaipauksen tuntein. Mitä\nrohkeisiin ja avuliaisiin eskimoihin tulee, ottivat he hitaan\nlevollisesti vastaan luutnantin ja hänen toverinsa hartaat kiitokset\neivätkä edes taipuneet tulemaan sisälle varustukseen. Heidän\npelastustyönsä oli heistä nähtävästi luonnollisin asia maailmassa, eikä\nse ollutkaan heidän ensimmäisensä. He palasivat, niinkuin ei mitään\nerikoista olisi tapahtunut, suoraa päätä vaaralliselle retkelleen\njärvelle ja risteilivät siellä edelleen yötä päivää, pyydystäen\nsaukkoja ja vesilintuja.\n\nJasper Hobsonin paluun jälkeinen yö, sitä seuraava päivä, kesäkuun\n1:nen, ja vielä sen jälkeinen yö käytettiin kokonaan lepäämiseen.\nPientä matkuetta se miellytti suuresti, mutta luutnantti oli lujasti\npäättänyt lähteä liikkeelle kesäkuun 2 päivänä aamuna, olkoonpa silloin\nsää millainen tahansa. Onneksi myrsky taukosi.\n\nKersantti Felton oli pannut kaikki kauppa-aseman apukeinot retkikunnan\nkäytettäviksi. Muutamat koiravaljakot korvattiin uusilla, ja\nlähtöhetkenä Jasper Hobson tapasi kaikki rekensä hyvässä\nlähtöjärjestyksessä aitauksen portin edustalla.\n\nHyvästellessä jokainen erikseen kiitti kersantti Feltonia, joka oli\nosoittanut niin suurta vieraanvaraisuutta heitä kohtaan. Mrs Paulina\nBarnett ei ollut viimeinen lausumaan hänelle kiitollisuuttansa.\nVoimakas kädenpuristus, jonka kersantti antoi lankomiehellensä\nLongille, päätti hyvästelymenot.\n\nKukin pari asettui määrättyyn rekeensä, ja tällä kertaa mrs Paulina\nBarnett ja luutnantti istuivat samaan rekeen. Heidän perässänsä\nseurasivat Madge ja kersantti Long.\n\nIntiaanipäällikön neuvoa noudattaen Jasper Hobson päätti kulkea lyhyintä\ntietä Fort Confidencesta suoraan poikki Amerikan rannikolle.\nKatseltuaan vielä karttojaan, jotka antoivat vain peräti arviomääräisen\nkäsityksen seudun kokonaispiireistä, hänestä näytti hyvältä kulkea\npitkin Copperminen laaksoa, jota myöten melko runsasvetinen joki\nvirtasi Kruunauslahtea kohti.\n\nVäli Fort Confidencesta joen suuhun oli yli puolitoista astetta eli\nnoin 170 kilometriä. Syvä leikkaus, joka muodostaa lahden, rajoittuu\npohjoisessa Krusensternin niemeen, josta lähtien rannikko jatkuu\noikoisena länttä kohti, kunnes se Bathurstin niemen kohdalla joutuu 70.\nleveyspiirin toiselle puolelle.\n\nJasper Hobson käänsi siis kulkunsa siitä suunnasta, jota hän Fort\nConfidenceen tullessaan oli noudattanut, ja poikkesi itää kohti,\npäästäksensä muutamissa tunneissa suorimmin joelle.\n\nSinne ehdittiin seuraavana päivänä, kesäkuun 3:na, iltapuolella.\nPuhdasvetinen ja nopeajuoksuinen, paraillaan jäistä vapaa Coppermine\ntäytti laajan jokilaakson äyräitään myöten, ja siihen liittyi\nlukuisasti oikullisia, mutta helposti kahlattavia puroja. Rekien\nvetäminen sujui varsin joutuisasti. Matkan varrella Jasper Hobson\nkertoi toverillensa läpikuljettavan maan historian. Todellinen läheinen\nystävyys, tilanteen ja tasaikäisyyden luoma, vallitsi luutnantti\nHobsonin ja matkustajarouvan välillä. Mrs Paulina Barnettia miellytti\noppiminen, ja ollen huvitettu löytöretkistä, hän halukkaasti kuunteli\nkertomuksia löytöretkeilijöistä.\n\nJasper Hobson, joka tunsi \"ulkoa\" pohjoisen Amerikkansa, kykeni\ntäydellisesti tyydyttämään matkatoverinsa tiedonhalua.\n\n\"Noin yhdeksänkymmentä vuotta sitten\", kertoi hän \"koko Coppermine-joen\nhalkaisema alue oli tuntematonta seutua, ja Hudsonin lahden yhtiön\nasiamiehiä saa kiittää sen löydöstä. Mutta kuten tutkimuksen alalla\nmelkein aina niin tässäkin: kun jotakin etsitään, niin toista\nlöydetään. Kolumbus etsi Aasiaa, mutta löysi Amerikan.\"\n\n\"Ja mitä etsivät sitten yhtiön asiamiehet?\" kysyi mrs Paulina Barnett.\n\"Kuuluisaa luoteisväylää kukaties?\"\n\n\"Ei\", vastasi luutnantti, \"ei ensinkään. Sata vuotta sitten ei ollut\nmitään puoleensa vetävää siinä, että tulisi käytäntöön tämä kulkutie,\njoka olisi paljoa tuottavampi yhtiön kilpailijoille kuin sille\nitselleen. Väitetäänpä, että vuonna 1741 eräs Kristoffer Middleton,\njolle oli annettu toimeksi tutkia näitä tienoita, oli joutunut\njulkiseen syytteeseen siitä, että hän oli yhtiöltä ottanut vastaan\nviisituhatta puntaa lahjaksi, julistaaksensa semmoisen tiedon, ettei\nkulkuväylää molempien valtameren välillä ollut eikä voinutkaan olla.\"\n\n\"Sepä ei ole juuri kunniaksi kuuluisalle yhtiölle\", huomautti mrs\nPaulina Barnett.\n\n\"En minä sitä siinä kohden ota puolustaakseni\", jatkoi Jasper Hobson.\n\"Lisäänpä vielä, että parlamentti antoi ankaran moitelauseen\nsellaisista vehkeistä, julista v. 1746 kahdenkymmenentuhannen punnan\npalkinnon sille, joka löytäisi puheenaolevan väylän. Ja nähtiinkin jo\nsamana vuonna, että kaksi pelotonta retkeilijää, William Moor ja\nFrancis Smith, nousivat Repulse-lahdelle saakka, toivoen sieltä\nlöytävänsä niin halutun väylän. Mutta he eivät onnistuneetkaan\nyrityksessään, ja puolentoista vuoden poissaolon jälkeen heidän täytyi\npalata tyhjin toimin Englantiin.\"\n\n\"Mutta eikö ilmestynyt muita uskaliaita kapteeneja, jotka olisivat heti\nlähteneet seuraamaan heidän jälkiänsä?\" kysyi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Ei eikä vielä kolmeenkymmeneen vuoteen, huolimatta parlamentin\nmääräämän palkinnon runsaudesta, tehty yhtään yritystä siihen suuntaan,\nettä tämä osa Amerikan mannerta tai paremmin sanoen englantilaisen\nAmerikan -- sillä se nimitys sille olisi säilytettävä -- tulisi\nmaantieteellisesti tutkituksi. Vasta vuonna 1769 eräs yhtiön asiamies\nkoetti käydä uudelleen käsiksi Moorin ja Smithin töihin.\"\n\n\"No, yhtiö oli siis silloin jo luopunut ahdasmielisestä ja itsekkäästä\nkannastaan, herra Jasper?\"\n\n\"Eipä ollutkaan, ei vielä. Samuel Hearnella -- se oli mainitun\nasiamiehen nimi -- ei ollut muuta tarkoitusta kuin ottaa selkoa erään\nkuparikaivoksen tilasta, jonka olemassaolosta sikäläiset metsänkävijät,\nalkuasukkaat, olivat antaneet tiedon. Marraskuun 6 päivänä 1769\nsamainen asiamies lähti Walesin prinssin varustuksesta, joka oli\nChurchill-joen varrella, lähellä Hudsonin lahden läntistä rantaa.\nSamuel Hearne eteni rohkeasti luoteeseen päin; mutta pakkanen kävi niin\nankaraksi, että semminkin kun vielä ruokavaroista tuli puute, hänen\ntäytyi kääntyä takaisin Walesin prinssin varustukseen. Onneksi hän ei\nollut niitä miehiä jotka menettävät rohkeutensa. Seuraavana vuonna\nhelmikuun 23 päivänä hän lähti uudestaan, ottaen mukaansa muutamia\nintiaaneja. Riistaa ja kalaa, joihin Samuel Hearne oli pannut\nluottamuksensa, puuttui heiltä usein, sattuipa kerran niinkin, ettei\nseitsemään vuorokauteen ollut muuta syömistä kuin metsämarjoja, vanhoja\nvahanpalasia ja poltettuja luita. Pelottomalla retkeilijällä oli\nkuitenkin vielä sen verran voimia, että hän pääsi takaisin\nvarustukseen, tyhjin toimin kylläkin. Mutta hän ei hellittänyt. Hän\nlähti kolmannen kerran joulukuun 7 päivänä 1770 ja yhdeksäntoista\nkuukauden ponnistusten jälkeen hän 13 päivänä heinäkuuta 1772 löysi\nCoppermine-joen, jota pitkin hän laskeutui suulle saakka, ja hän väitti\nnähneensä siellä sulan meren. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin\npäästiin Amerikan pohjoiselle rannalle.\"\n\n\"Mutta luoteisväylääkö -- tarkoitan suoranaista yhteyttä Atlantin ja\nTyynenmeren välillä -- ei löydetty?\" kysyi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Ei\", vastasi luutnantti, \"ja kuinka monet seikkailuhaluiset merimiehet\nsitä kumminkin niistä ajoista lähtien etsivät! Phipps vuonna 1773,\nJames Cook ja Clerke 1776-1779. Kotzcbue 1815-1818, Ross, Parry,\nFranklin ja monet muut antautuivat tuohon vaikeaan yritykseen, mutta\ntuloksetta, ja on siirryttävä meidän aikamme löytöretkeilijään,\npelottomaan MacClureen asti, ennenkuin tavataan ainoatakaan miestä,\njoka tosiaan on päässyt toisesta valtamerestä toiseen, kulkemalla\nnapameren kautta.\"\n\n\"No, sitten tämä on sellainen maantieteellinen tapahtuma, josta me\nenglantilaiset saamme olla ylpeät! Mutta sanokaapa, eikö Hudsonin\nlahden yhtiö, palattuaan vihdoin jalommalle ajatuskannalle, rohkaissut\ntutkimusmatkalle ketään muuta retkeilijää Samuel Hearnen jälkeen?\"\n\n\"Kyllä, ja juuri sitä seikkaa saammekin kiittää siitä, että kapteeni\nFranklin saattoi tehdä matkansa, vuosina 1819-22, Hearnen joen ja\nTurnagainin niemen väliin. Sillä retkellä saatiin kokea paljon vaivaa\nja kärsimyksiä. Useita kertoja loppuivat retkeilijöiltä ruokavarat\nkokonaan. Kaksi kanadalaista omat toverit tappoivat ja söivät suuhunsa\nHuolimatta tuskallisista kärsimyksistä kapteeni Franklin kulki noin\nkymmenentuhatta kilometriä siinä osassa pohjois-Amerikan rannikkoa,\njoka ennen häntä oli vallan tuntematonta seutua.\"\n\n\"Siinä oli harvinaisen tarmokas mies!\" lisäsi mrs Paulina Barnett, \"ja\nosoittihan hän sen sittemminkin vielä, lähtiessään uudestaan, kaikista\njo kokemistaan kärsimyksistä huolimatta, pohjoisnapaa valloittamaan.\"\n\n\"Niin\", vastasi Jasper Hobson, \"ja itse löytöjensä näyttämöllä rohkea\nretkeilijä sitten kohtasi julman kuoleman! Mutta nyttemmin on\ntodistettu, etteivät Franklinin kaikki toverit joutuneet kuoleman\nomaksi yhdessä hänen kanssansa. Monet onnettomista harhailivat varmaan\nvieläkin keskellä autioita jääseutuja! Ah, todella sydäntäni kouristaa\najatellessani heidän hyljättyä tilaansa. Kerran\", lisäsi luutnantti\nerikoisen liikutuksen ja vakaan päätöksen valtaamana, \"kerran minä\nvielä etsin läpikotaisin ne tuntemattomat seudut, missä tuo surkea\nperikato on tapahtunut, ja...\"\n\n\"Ja sille retkelle\", jatkoi mrs Paulina Barnett puristaen luutnantin\nkättä, \"sille retkelle minä lähden matkatoveriksenne. Niin, se ajatus\non jo useamman kerran tullut mieleeni, niinkuin teidänkin, herra\nJasper, ja minun sydäntäni, niinkuin teidänkin, liikuttaa\najatellessani, että omat maanmieheni, englantilaiset, ehkä odottavat\napua...\"\n\n\"Joka useimmille niistä onnettomista tulee liian myöhään, mutta joka\nedes muutamille sentään tulee, olkaa siitä varma!\"\n\n\"Jumala toivomuksenne täyttäköön, herra Hobson!\" vastasi mrs Paulina\nBarnett. \"Ja lisään, että yhtiön asiamiehet, rannikon läheisyydessä\neläen, ovat mielestäni paremmassa asemassa kuin kaikki muut koettamaan\ntäyttää tätä ihmisyyden velvollisuutta.\"\n\n\"Olen samaa mieltä\", myönsi luutnantti, \"sillä asiamiehet ovat\nsitäpaitsi tottuneet napaseutujen ankaruuksiin. He ovat usein ja\nmonenlaisissa tapauksissa saaneet niitä kokea. Eivätkös juuri he\nauttaneet kapteeni Backia hänen matkallaan vuonna 1834, sillä matkalla,\njosta oli tuloksena kuningas Wilhelmin maan löytö, juuri sen maan,\nmissä Franklinin tuho sattui? Saivathan rohkeat Dease ja Simpson,\nmolemmat meikäläisiä, Hudsonin lahden kuvernööriltä vuonna 1838\nnimenomaan toimekseen napameren rantojen tutkimisen -- ja sillä\nretkellä opittiin Viktorian maa ensi kerran tuntemaan. Luulen siis,\nettä arktisen mantereen lopullinen valloittaminen on varattu\ntulevaisuudessa meidän suoritettavaksemme. Vähin erin yhtiön\nkauppa-asemat nousevat yhä ylemmäs pohjanperukkaa kohti -- jonne\nturkiseläinten on pakko turvautua -- ja jonakin päivänä kohoaa\nlinnavarustus itse pohjoisnavalle, siihen matemaattiseen pisteeseen,\njossa maapallon kaikki puolipäiväpiirit risteytyvät!\"\n\nTämän keskustelun ja monien sitä seuranneiden kuluessa Jasper Hobson\nkertoili omista seikkailuistaan yhtiön palveluksessa olemisensa ajalta,\ntaisteluistaan kilpailevien asioimistojen kanssa, tutkimusretkistään\npohjan ja lännen tuntemattomilla seuduilla. Mrs Paulina Barnett\npuolestaan pakinoi omista matkoistaan ja retkeilyistään Kuuman\nvyöhykkeen maissa. Hän teki selkoa kaikesta, mitä oli suorittanut ja\nmitä vielä aikoi suorittaa. Luutnantin ja matkustajarouvan välille\npunoutui miellyttävä ajatusten ja kokemusten vaihto, joka saattoi\nmatkan pitkät hetket hupaisesti kulumaan.\n\nSillä välin koirat vetivät täyttä neliä rekiänsä pohjolan perukoita\nkohti. Copperminen laakso laajeni huomattavasti merta lähestyessään.\nLaaksoa reunustavien mäkien rinteet loivenivat, ja niiden harjanteet\nmadaltuivat vähitellen. Jotkut havumetsiköt siellä täällä lievensivät\nsitä yksitoikkoista vaikutelmaa, jonka melko oudot näköalat muutoin\nloivat. Muutamat jääröykkiöt, joita virta jäänlähdön tapahtuessa oli\nsinne tänne koonnut, kestivät vielä auringon vaikutusta, mutta niiden\nluku väheni päivä päivältä, ja ruuhella, jopa kookkaammallakin\nveneellä olisi huoleti voinut laskea alas virtaa, jossa ei mitään\nluonnonsalpoja, kuten kareja ja matalikkoja, ollut kulkua haittaamassa.\n\nCopperminen uoma oli syvä ja leveä. Sen kirkas, läpikuultava, lumen\nsulamisesta kertynyt vesi juoksi melko vuolaana, muodostamatta\nkuitenkaan missään pauhuisia putouksia. Sen juoksu, joka alkumatkasta\noli mutkainen, oikeni vähitellen, kulkien viimein suorana viivana\nuseita kilometrejä. Rantamat olivat leveät ja laakeat, hienoa, kovaa\nhietikkoa, muutamin paikoin lyhyen, kuivan ruohon peittämää, joten ne\nsoveltuivat hyvin rekien kuljettaviksi ja tekivät muutoinkin mukavaksi\npitkän valjakkojonon liikkumisen. Ei mitään kaltevia rinteitä, vaan\ntasaista maata, jossa vetäminen oli helppoa.\n\nRetkikunnan matka edistyi siis hyvin joutuisasti. Kuljettiin yötä\npäivää -- jos semmoinen lausetapa soveltunee käytettäväksi seudulla,\njossa aurinko paistaa miltei vuorokauden umpeensa, pysyen taivaanrannan\nlähellä ja tuskin hereten näkymästä. Sillä leveysasteella varsinainen\nyö ei kestänyt kahtakaan tuntia, ja siihen vuodenaikaan illan hämärä ja\naamun sarastus antoivat kättä toisilleen. Sää oli kaunis, taivas\npilvetön, tosin taivaanrannan seutuvilla jonkun verran sumuinen, ja\nretkikunta teki matkaansa mitä erinomaisimmissa olosuhteissa.\n\nKaksi vuorokautta jatkui vielä tätä helppokulkuista matkaa pitkin\nCoppermine-joen vartta. Joen tienoot olivat varsin köyhiä\nturkiseläimistä, mutta lintuja sensijaan oli runsaasti. Niitä olisi\nvoitu lukea tuhansissa. Näätien, majavien, kärppien, kettujen ja muiden\nsellaisten miltei täydellinen puute ei ollut herättämättä luutnantin\nikävää huomiota. Hän tuumiskeli, olivatko ne ehkä hylänneet nämä seudut\nsamasta syytä kuin raatelevaiset ja jyrsijät olivat jättäneet eteläiset\ntienoot, nimittäin liian kiihkeän ahdistelun tähden. Se oli hyvinkin\nluultavaa, sillä tuontuostakin tavattiin leiriytymisjäännöksiä,\nsammuneita nuotioita, jotka todistivat niillä seuduin äskettäin tai\nvarhemmin liikkuneen metsästäjiä, alkuasukkaitako vai muita. Jasper\nHobson havaitsi kylläkin, että hänen oli ulotettava tutkimuksensa\npohjoisempaan ja että vain osa matkasta oli suoritettu silloin, kun hän\nsaapuisi Copperminen suulle. Hänellä oli siis kiire päästä koskettamaan\njalallaan sitä rannikkopaikkaa, josta Samuel Hearne oli nähnyt\nvilahduksen, ja hopuutti retkikunnan kulkua, minkä suinkin voi.\n\nJasper Hobsonin maltittomuus tarttui muuten jokaiseen. Kukin riensi\nkiihkoisella kiireellä, saavuttaakseen lyhyimmässä määräajassa Jäämeren\nrannan. Selittämätön vetovoima kiskoi rohkeita uranuurtajia eteenpäin.\nTuntemattomuuden lumoava ihmekuva kangasteli heidän silmissään.\nKukaties todelliset rasitukset alkoivatkin vasta tuolla niin kiihkeästi\nodotetulla rannikolla? Vähätpä siitä. Kaikki kiiruhtivat niitä\nkohtaamaan, kaikki pyrkivät suorinta tietä tarkoituksensa perille. Itse\nmatka, jota he parhaillaan tekivät ei ollut muuta kuin samoamista maan\nläpi, joka ei sinänsä heidän mieltänsä kiinnittänyt, mutta Jäämeren\nrannalla vasta heidän varsinainen tutkimustoimensa alkaisi. Ja jokainen\nolisi jo suonut olevansa niillä tienoilla, joita seitsemäskymmenes\nleveyspiiri leikkasi muutamia satoja kilometrejä lännempänä.\n\nVihdoin, kesäkuun 5 päivänä, neljä päivää Fort Confidencesta lähdön\njälkeen, luutnantti Jasper Hobson näki Copperminen laajenevan\nmelkoisesti. Läntinen rantamaa alkoi ensin lievästi kaareutua ja käänsi\nsitten kulkunsa melkein suoraan pohjoista kohti. Itäinen ranta\nsensijaan pyöristäytyi kauas näköpiirin äärimmäisille rajoille saakka.\n\nJasper Hobson pysähtyi samassa ja kädenviittauksella osoitti\nmatkatovereilleen rajatonta merta.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nRANNIKKOA PITKIN\n\n\nLaaja merenlahdelma, jonne retkikunta kuusiviikkoisen matkan jälkeen\nnyt oli saapunut, oli ikäänkuin \"vapaalla kädellä\" Amerikan\nmantereeseen leikattu epäsäännöllinen nelikulmio. Sen läntiseen kulmaan\navautui Copperminen suu. Itäisestä kulmasta uurtautui syvälle\nmantereeseen kaita, pitkä lahdeke, jolla oli nimi Bathurstin\nsisäänkäytävä. Senpuolinen rannikko oikullisine koukeroineen, lahtineen\nja poukamineen ynnä väliin sullottuine niemineen ja äkkijyrkkine\nvuorenkärkineen oli suorastaan eksyä ahtaiden salmien ja solien,\nkapeiden kannaksien ja väylien sekasotkuun, joka tekee napaseutujen\nkartat niin eriskummaisen näköisiksi. Toisella, merenlahden vasemmalla\npuolella, ranta suuntautui heti Copperminen suulta lähtien pohjoista\nkohti ja ulottui Krusensternin niemeen.\n\nTämä suvanto tunnettiin nimellä Kruunauslahti ja oli kylvetty täyteen\nsaaria, saarelmia ja luotoja, jotka yhteensä olivat saaneet nimen\nYorkin herttuan saaristo.\n\nNeuvoteltuaan kersantti Longin kanssa Jasper Hobson päätti myöntää\nmatkatovereillensa sillä paikalla yhden lepopäivän.\n\nVarsinainen tutkimus, jonka tarkoituksena oli saada selville\nkauppa-aseman rakentamiselle sopiva paikka, oli todella nyt pantava\nalulle. Yhtiö oli käskenyt asiamiehensä pysytellä niin paljon kuin\nmahdollista yläpuolella seitsemättäkymmentä leveyspiiriä, Jäämeren\nrantamilla. Tehtäväänsä täyttääkseen luutnantin oli hakeminen tietenkin\nlännestä päin kohtaa, joka olisi tarpeeksi korkealla leveysasteella ja\nkuuluisi Amerikan mantereeseen. Sillä idässä päin kaikki niin hajallaan\nolevat maat ovat pikemminkin osana napaseudun alueista, lukuunottamatta\nehkä Boothiaa, jota seitsemäskymmenes leveyspiiri leikkaa, mutta jonka\nmaantieteellinen muodostus on vielä perin vähän tunnettu.\n\nTehtyään leveys- ja puolipäiväpiiri-havainnot ja niiden mukaan\nmäärättyään asemansa kartalla Jasper Hobson huomasi olevansa vielä\nlähes kaksisataa kilometriä eteläpuolella seitsemättäkymmenettä\nleveysastetta. Mutta Krusensternin niemen toisella puolella rannikko,\nkulkien luodetta kohti ja tehden sittemmin jyrkän polven, ulottui\nseitsemännenkymmenennen leveysasteen poikki noin 130:nnen\npuolipäiväpiirin kohdalla ja tarkalleen Bathurstin niemen tasalla,\njonka kapteeni Craventy oli määrännyt kohtauspaikaksi. Sinne siis oli\npäästävä ja uusi linnavarustuskin pystytettävä, jos paikka tarjosi\nsiellä kauppa-asemalle tarpeelliset ehdot.\n\n\"Tuolla, kersantti Long\", sanoi luutnantti osoittaen aliupseerille\nnapaseutujen kartalta paikkaa, \"tuolla saavutamme ne olosuhteet, joita\netsimään yhtiö on meidät velvoittanut. Sillä tienoolla on meri suuren\nosan vuotta sulana ja sallii laivojen tulla Behringin salmelta\nvarustukselle asti tuomaan muonavaroja ja viemään kauppatavaroitamme.\"\n\n\"Puhumattakaan siitä\", lisäsi kersantti Long, \"että sittenkun on\nasetuttu seitsemännenkymmenennen leveysasteen toiselle puolelle,\nväkemme saa nostaa kaksinkertaisen paikan!\"\n\n\"Se nyt on selvä\", vastasi luutnantti, \"ja minä uskon, että se otetaan\nkyllä vastaan nureksimatta.\"\n\n\"No niin, herra luutnantti, siis ei muuta kuin rekeen ja heti\nrientämään Bathurstia kohti\", sanoi kersantti muitta mutkitta.\n\nMutta kun oli myönnetty levähdyspäivä, jäi lähtö tietenkin huomiseksi,\nkesäkuun 6:ksi. Matkan jälkimäisestä osasta tuli hyvin erilainen kuin\nedellinen oli ollut. Määräyksiä, joita rekimatkueen oli tähän asti\nollut noudatettava, ei enää pidetty voimassa. Jokainen valjakkokunta\nkulki miehensä mukaan. Tehtiin lyhyitä päivämatkoja, pysähdyttiin\nrannikon joka pohjukassa ja usein liikuttiin jalkaisinkin. Yhden\nmääräyksen luutnantti Hobson sentään oli antanut -- ei saanut poistua\nrannikosta neljää tai enintään viittä kilometriä kauemmaksi, ja\nkahdesti päivässä, keskellä päivää ja illalla oli aina palattava\nretkikunnan pääjoukkoon. Yöksi leiriydyttiin. Sää oli siihen aikaan\nyhtä mittaa kaunis, ja lämpömäärä melko korkea, keskimäärin noin +15\nastetta. Pari kolme kertaa nousi äkkimyrsky, mutta se ei kestänyt\nkauan, eikä lämpömäärä siitä sanottavasti muuttunut.\n\nKoko tämä osa Amerikan rannikkoa, joka on Krusensternin ja Parryn\nnienten välillä, käsittäen runsaasti neljänsadan kilometrin pituisen\nalan, tutkittiin erittäin huolellisesti kesäkuun 6:nnesta 20:nteen\npäivään mennessä. Jos seudun maantieteellinen tuntemus ei jättänyt enää\ntoivomisen varaa, jos Jasper Hobson saattoi -- onneksi hänellä oli\nThomas Blackista siinä kohden hyvä apu -- jopa korjailla muutamia\nhydrografisia mittausvirheitäkin, niin eipä heitetty lähiympäristöjä\ntarkoin tutkimatta myöskään siltä erityiseltä näkökannalta, joka oli\nsuorastaan Hudsonin lahden yhtiölle mielenkiintoinen.\n\nOlivatko nämä seudut todellakin riistaisia? Oliko siellä varmasti\nodotettavissa niin hyvin syötäväksi kelpaavaa kuin turkisriistaa?\nRiittäisivätkö yksin maan omat riistavarat kauppa-aseman muonitukseen,\nedes kesän aikana? Siinäpä vakava kysymys, joka luutnanttia syystä\nkyllä askarrutti. No niin, katsokaamme, mitä hän sai havaita.\nVarsinaista riistaa -- semmoista, jolle korpraali Joliffe, muiden\nmuassa, antoi suurimman arvon -- ei niillä tienoin ollut kosolta.\nLinnuista, jotka kuuluivat sorsien runsaslukuiseen sukuun, ei kylläkään\nollut puutetta, mutta jyrsijöitä oli vähänpuoleisesti, ainoastaan\nmuutamia napaseudun jäniksiä nähtiin, nekin kovin arkoja. Sensijaan\nkarhuja oli niillä seuduilla Amerikan mannerta kai melko lukuisasti.\nSabine ja MacNap olivat tuon tuostakin tavanneet niiden petojen\ntuoreita jälkiä. Olivatpa jälkiä myöten saaneet niistä useita\nnäkyviinsäkin, ne pysyttelivät aina hyvän matkan päässä. Joka\ntapauksessa oli varmaa, että kovana vuodenaikana näitä nälkiintyneitä\neläimiä vetäytyisi korkeammilta leveysasteilta lukuisin joukoin\nJäämeren rantamille.\n\n\"Niin\", sanoi korpraali Joliffe, jolla muonituskysymys lakkaamatta\npyöri mielessä, \"asia on kerta kaikkiaan semmoinen, että kun karhu on\nruokasäiliössä asti, ei se ole mitään halveksittavaa lihaa, kaukana\nsiitä. Mutta niin kauan kuin se ei vielä ole siellä, on se sangen\nepävarma otus, josta ei ole lainkaan takeita ja joka ei missään\ntapauksessa pyydä muuta kuin saattaa teidät metsästäjät samaan\nkohtaloon, jota sille valmistatte.\"\n\nViisaammin ei olisi voitu puhua. Karhuista ei tosiaan saattanut olla\nvarmoja takeita kauppa-asemain aittoihin muonaa varattaessa. Mutta\nonneksi liikuskeli seuduilla lukuisasti eläimiä, joista siinä suhteessa\noli paljoa enemmän hyötyä kuin karhuista, sillä ne olivat erinomaisia\nsyötäväksi, ja niitä sekä eskimot että eräiden heimojen intiaanit\npääasiallisimpana elatuksenaan käyttivätkin. Tarkoitamme peuroja, ja\nkorpraali Joliffe totesi ilmeisesti tyytyväisenä, että näitä\nmärehtijöitä melkein vilisi tässä osassa rannikkoa. Ja todella oli\nluonto tehnytkin kaikkensa niitä sinne houkutellakseen, kasvattamalla\nsikäläiseen maahan jäkälälajia, joka oli oikein peurojen mieliruokaa ja\njota ne osaavat kaivaa esiin lumen alta; se onkin niiden ainoa ravinto\ntalvisaikaan.\n\nJasper Hobson tuli yhtä tyytyväiselle mielelle kuin korpraali\nJoliffekin, huomatessaan monin paikoin niiden jälkiä, helposti\ntunnettavia sen vuoksi, ettei peuran sorkka vastaa maahan tasaisella\npinnalla vaan kuperalla -- niinkuin on laita kamelinkin. Tavataanpa\nmelkoisia karjoja näitä eläimiä kuljeksimassa villinä muutamissa osissa\nAmerikkaa, yhtyneinä usein monta tuhattakin päätä sisältäviksi\nlaumoiksi. Ne kesyttyvät helposti ja tekevät silloin suuria palauksia\npohjanperän kauppa-asemille, niin hyvin antamalla erinomaista maitoa,\nravitsevampaa kuin lehmän, kuin myöskin vetämällä rekiä. Semmoinen\nhyöty niistä on elossa ollessaan, mutta kaadetuista ei hyöty ole\nvähäisempi, sillä niiden paksu nahka on sopivaa vaatetukseksi,\nkarvoista saadaan erinomaista lankaa, ja liha on maukasta. Eipä ole\nolemassa tärkeäarvoisempaa eläintä näillä leveysasteilla. Peurojen\nolemassaolo, asianmukaisesti todettuna, oli siis omansa suuresti\nrohkaisemaan Jasper Hobsonia hänen aikeessaan perustaa uudisasunto\njohonkin paikkaan tällä alueella.\n\nSamoin hän sai aihetta olla tyytyväinen turkiseläintenkin suhteen.\nPikku jokien varsilla näkyi lukuisasti majavien ja myskirottien majoja.\nMäyriä, ilveksiä, kärppiä, ahmoja, näätiä asusteli tienoilla, jotka\ntähän saakka olivat saaneet olla metsästäjiltä rauhassa. Ihmisestä ei\nollut vielä havaittu merkkiäkään, ja eläimet olivat osanneet löytää\nsiellä itselleen varman suojapaikan. Niinikään tavattiin siellä\nmainioiden sini- ja hopeakettujen jälkiä, jollainen laji alkaa käydä\nyhä harvinaisemmaksi ja jonka nahka vastaa painonsa kultaa, niinkuin\nsanotaan. Sabinella ja MacNapilla olisi tutkimusten aikana ollut\nmonesti tilaisuus ampua semmoinen kallisarvoinen otus. Mutta viisaasti\nkyllä, luutnantti oli kieltänyt kaiken senkaltaisen metsästyksen. Hän\nei tahtonut säikyttää eläimiä ennen oikeata metsästysaikaa,\ntoisin sanoen, ennen niitä talvikuukausia, jolloin niiden karva on\ntiheimmillään ja kauneimmillaan. Sitäpaitsi oli turhaa kuormittaa rekiä\nylenmäärin. Sabine ja MacNap ymmärsivät kyllä syyt päteviksi, mutta\nsittenkin heidän sormiansa syyhyi, kun ampumamatkan päähän osui joku\nsopuli tai jalonahkainen kettu. Toisaalta Jasper Hobsonin kielto oli\nehdoton; sitä ei käynyt rikkominen.\n\nMetsästäjäin pyssynpamaukset kohdistuivat tällä matkan toisella\nvaihekaudella siis vain muutamiin napaseudun karhuihin, joita toisinaan\nnäkyi retkikunnan kulun varsilla. Mutta pedot, kun niitä ei nälkä\nahdistanut, pötkivät kiireen vilkkaa tiehensä, eikä niiden\nnäyttäytyminen siten johtanut mihinkään vakavaan otteluun. Kuitenkin,\nvaikka seudun nelijalkaisten ei tarvinnut kärsiä mitään retkikunnan\nsaapumisesta, sai siivekkäiden suku sensijaan maksaa veroa koko muunkin\neläinkunnan puolesta. Tapettiin valkopäisiä kotkia, tavattoman isoja\nvihlovaäänisiä lintuja, kalahaukkoja, tavallisesti kelohonkiin\npesiytyneitä, jotka kesän ajaksi siirtyvät arktisille leveysasteille\nsaakka; siellä oli myös ihmeteltävän valkoisia lumihanhia, villejä\nkaulushanhia, mitä parhain valikoima muita syötäviä hanhensukuisia\nlintuja, punapäisiä ja mustarintaisia sorsia, tuhanharmaita variksia,\neräänlaisia tavattoman rumia \"pilkkakirveiksi\" sanottuja närhiä sekä\nhaahkoja, telkkiä, meriteeriä ja paljon muita samansukuisia\nsiivekkäitä, jotka korviasärkevällä kirkunallaan täyttivät arktiset\ntienoot ja saivat rantatörmien kaiut kilpaa parkumaan. Niitä lintuja\nelää pohjanperän vesillä miljoonittain, ja todenmukaisesti nousee\nniiden paljous Jäämeren rannikoilla kaiken arvioimisen yläpuolelle.\n\nOn ymmärrettävää, että kun metsästäjiltä oli nelijalkaisten ampuminen\nankarasti kielletty, he intohimoisesti hankkivat vahingonkorvausta\nlintumaailmasta. Useampia satoja lintuja, etupäässä syötäviä lajeja,\nsurmattiin kahden ensimmäisen viikon aikana, ja ne olivat sangen\ntervetulleena lisänä ja vaihteluna matkueen tavalliseen jokapäiväiseen\nravintoon \"jauhopihviin\" ja korppuihin.\n\nEläimistä ei siis niillä seuduin ollut puutetta. Yhtiö saattoi helposti\nsaada aittansa täyteen, ja henkilökunta pitäisi kyllä huolen siitä,\netteivät varastohuoneet jäisi tyhjiksi. Mutta ne kaksi ehtoa eivät\nvielä riittäneet turvaamaan kauppasiirtolan tulevaisuutta. Niin\nkorkealla leveysasteella sijaitsevaan maahan ei voitaisi asettua, ellei\nsiellä olisi saatavissa, vieläpä runsaasti, polttopuuta, sillä\nmuutenhan ei kyettäisi taistelemaan pohjolan talven ankaruutta vastaan.\n\nOnneksi rannikko oli metsäinen. Lähellä kohoavien mäkien rinteillä\nnäkyi havupuita, enimmältä osalta petäjiä. Muutamia paikoin niitä oli\noikein metsäksi asti: niin tiheitä ja laajoja ryhmiä siellä nähtiin.\nToisin paikoin erinäisinä ryhminä Jasper Hobson huomasi pajuja,\npoppeleja, vaivaiskoivuja ja runsaasti sianpuolavarsikkoa. Tänä\nlämpöisenä vuodenaikana kaikki puut vihannoivat, mikä herätti\nihmettelyä matkalaisissa, he kun olivat tottuneet napaseutujen\nalastomiin, koleihin maisemiin. Mäkien juurella peitti maata lyhyt\nruoho, jota peurat ahnaasti söivät ja joka kaiketi oli niiden ravintona\ntalviseenkin aikaan. Luutnantti saattoi nähtävästi olla varsin hyvillään\nsen johdosta, että oli lähtenyt etsimään Amerikan mantereen\nluoteispuolelta uutta liiketoiminnan aluetta.\n\nEdellä on jo mainittu, että eläimiä näillä seuduin oli kyllä riittämiin\nasti, mutta ihmisistä sitävastoin näytti olevan täydellinen puute. Ei\nnähty eskimoja, joita niin mielellään liikuskelee Hudsonin lahden\nlähipiireissä, ei intiaaneja, jotka tavallisesti eivät uskaltaudukaan\nniin kauaksi napapiirin toiselle puolelle. Ja totta onkin, että\nsemmoisen matkan päässä metsästäjät saattavat joutua yhtämittaisille\npahoille säille alttiiksi taikka että äkkiä tulee talvi ja katkaisee\nheiltä kaiken yhteyden muuhun maailmaan. Helppo on ymmärtää, että\nluutnantti Hobson ei suinkaan valittanut, vaikkei hänen omia\nvertaisiaan siellä ollut. Sillä nehän olisivat olleet hänelle vain\nkilpailijoita. Hän oli etsimässä koskematonta maata, erämaata, jonne\nturkiseläimiä tietenkin vetää turvapaikan haku, ja sen johdosta Jasper\nHobson nyt esitti hyvin harkittuja ajatuksiansa mrs Paulina\nBarnettille, joka puolestaan osoitti vilkasta harrastusta yritystä\nkohtaan. Matkustajarouva ei unohtanut olevansa Hudsonin lahden yhtiön\nvieraana, ja hän siis, niinkuin pitikin, mitä hartaimmin toivoi, että\nluutnantin aikeet onnistuisivat.\n\nKuvailkaa siis Jasper Hobsonin pettymystä, kun 20 p:nä kesäkuuta,\naamupuolella, tapasi silmiensä edessä leiripaikan, joka oli äskettäin\njätetty.\n\nSe oli erään pienen ahtaan lahden pohjukassa, jolla on nimenä Darnleyn\nlahti ja jonka pisimmälle länteenpäin pistävä kärki on Parryn niemi.\nPaikalla, joka sijaitsi pienen mäen juurella, nähtiin seipäitä, jotka\noli pistetty jonkunlaiseksi piirivalliksi, ja jäähtynyttä tuhkaa\nkasassa sammuneen hiilloksen kohdalla.\n\nKoko matkue keräytyi leirin ääreen. Jokainen käsitti, että löytö\nvarmaankin oli luutnantille erikoisen epämieluinen.\n\n\"Olipa tämä koko harmillinen juttu\", sanoi luutnantti; \"paljon enemmin\nolisin suonut kohtaavani napaseudun karhun perheineen!\"\n\n\"Mutta ihmiset, keitä leirinpitäjät lienevät olleetkin\", huomautti mrs\nPaulina Barnett, \"ovat varmaan jo matkojen päässä täältä, ja on hyvin\nluultavaa, että he ovat jo palanneet etelämpään varsinaisille\nmetsästysmaillensa.\"\n\n\"Ei ole sanottu\", vastasi luutnantti. \"Jos ne, joiden leiriytymisen\njälkiä tässä näemme, ovat eskimoita, ovat he pikemmin jatkaneet\nmatkaansa pohjoiseen päin. Jos päinvastoin intiaaneja, niin he kukaties\nparhaillaan tutkivat tätä uutta metsästysaluetta niinkuin mekin, ja\nminä sanon vieläkin, tämä on meille tosiaan harmillinen juttu.\"\n\n\"Mutta\", kysyi mrs Paulina Barnett, \"voidaanko tuntea mitä kansanrotua\nmatkamiehet lienevät? Eikö voi tietää, ovatko ne olleet eskimoita vai\netelän intiaaneja? Minusta heimojen, joilla on niin erilaiset tavat ja\nalkuperä, ei luulisi leiriytyvänkään samalla tavalla.\"\n\nMrs Paulina Barnett oli oikeassa, ja varsin mahdollista oli, että tämä\ntärkeä kysymys saisi ratkaisunsa, kunhan leiripaikka kaikin puolin\ntarkoin tutkittaisiin.\n\nJasper Hobson ja muutamat hänen tovereistansa ryhtyivät sellaiseen\ntutkimukseen, hakien tarkkaan joka jätteen, jokaisen unhotetun esineen,\njopa jokaisen jäljenkin, joka voisi antaa selkoa asiasta. Mutta ei\nmaankamara eikä kylmennyt tuhka ollut säilyttänyt mitään sellaisia\nmerkkejä, joista olisi voinut jotakin päättää. Muutamia sinne tänne\nheitteltyjä eläinten luita kyllä oli, mutta ne eivät ilmaisseet mitään.\nKyllästyneenä koko hommaan luutnantti aikoi jo jättää hyödyttömät\ntutkimiset siksensä, kun hän kuuli mrs Joliffen kutsuvan häntä jonkun\nsatasen askelta vasemmalle päin.\n\nJasper Hobson, mrs Paulina Barnett, kersantti, korpraali ja muutamat\nmuut suuntasivat askeleensa nuoren kanadattaren luokse, joka seisoi\npaikallaan, katsellen maahan tarkkaavaisesti.\n\nKun he olivat saapuneet hänen luoksensa, sanoi mrs Joliffe luutnantti\nHobsonille:\n\n\"Te haette tuntomerkkejä, niinkö? No, tuossa niitä on!\"\n\nJa mrs Joliffe osoitti kohtaa, jossa oli paljon ja hyvin säilyneitä\njalanjälkiä savisessa maassa.\n\nNe saattoivat olla hyvinkin riittäviä tuntomerkkejä, sillä intiaanin\njalka ja eskimon jalka, samoin kuin heidän jalkineensakin, eroavat\ntäydelleen toisistaan.\n\nMutta ennen kaikkea muuta Jasper Hobsonia hämmästytti jälkien erikoinen\nasento. Ne näyttivät kyllä ihmisjalan polkemilta, vieläpä\nkenkäjalkaisen ihmisen, mutta mikä oli kummallista, ne näyttivät\njalkaterällä poljetuilta, ja kannan jälki puuttui. Lisäksi jälkiä oli\nerityisen lukuisasti, vierettäin, ristissä ja miten vain,\nympyräntapaisena piirinä.\n\nJasper Hobson huomautti tovereillensa tätä erikoisuutta.\n\n\"Ne eivät ole kävelevän ihmisen askelia\", sanoi hän.\n\n\"Eikä hyppäävän, koska kantapuoli puuttuu\", lisäsi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Ei\", vastasi mrs Joliffe, \"ne ovat tanssivan ihmisen askelia!\"\n\nMrs Joliffe oli varmasti oikeassa. Lähemmin tarkastellessa ei ollut\nepäilemistäkään, etteivätkö jäljet olisi lähtöisin jonkunmoiseen\ntanssitaiteelliseen harjoitukseen käytetyistä jaloista -- eikä \"tanssi\"\nnäyttänyt olleenkaan kömpelöä hölkytystä, vaan siroa, keveätä, iloista\ntanssia. Siitä kaikki olivat yhtä mieltä. Mutta kuka kumman ihminen\nsaattoi olla niin iloluontoinen, että pisti tanssiksi semmoisella\npaikalla, muutamia asteita napapiirin yläpuolella!\n\n\"Ei se ainakaan ole ollut eskimo\", sanoi luutnantti.\n\n\"Eikä intiaani!\" huudahti korpraali Joliffe.\n\n\"Ei, se on ollut ranskalainen!\" sanoi tyynesti kersantti Long.\n\nJa kaikki olivat yhtä mieltä siitä, ettei kukaan muu kuin ranskalainen\nolisi voinut tanssia sellaisella maapallon kohdalla.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nKESKIYÖN AURINKO\n\n\nEiköhän kersantti Longin päätelmä sentään ollut vähän liika rohkea?\nTanssittu siinä kyllä oli, sen näki selvästi, mutta olkoonpa keveyden\nlaita miten taliansa, saattoiko siitä päättää, että tanssin suorittajan\ntäytyi olla juuri ranskalainen?\n\nToistaiseksi luutnantti Jasper Hobson kannatti kersanttinsa päätelmää,\njoka muiden mielestä ei kylläkään ollut kovin vakuuttava. Kaikki\nsensijaan pitivät varmana, että joku partiokunta, jossa arveltiin\nolleen mukana ainakin yhden ranskalaisen, oli äskettäin tällä paikalla\nmajaillut.\n\nOli miten oli, löytö ei miellyttänyt luutnanttia. Jasper Hobsonilla oli\nnäet täydet syyt pelätä, että kilpailijoita oli ehättänyt hänen\nedelleen englantilaisen Amerikan luoteisille alueille, ja niin salassa\nkuin yhtiö olikin aikeensa pitänyt, se epäilemättä oli levinnyt\ntiedoksi Kanadan tai Yhdysvaltojen kauppakeskuksiin.\n\nKun siis luutnantti lähti hetkeksi keskeytynyttä kulkuansa jatkamaan,\nnäytti hän erittäin huolestuneelta; mutta toisaalta hän ei voinut\najatellakaan lähteä niine hyvineen entisiä jälkiään myöten takaisin.\n\nTämä tapaus saattoi luonnollisesti mrs Paulina Barnettin tekemään\nhänelle seuraavan kysymyksen:\n\n\"Mutta, herra Jasper, tavataanko siis vielä ranskalaisia arktisen\nmannermaan alueilla?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Jasper Hobson, \"tai ellei ranskalaisia niin ainakin,\nmikä on melkein sama asia, kanadalaisia, jotka polveutuvat Kanadan\nentisistä isännistä niiltä ajoilta, jolloin Kanada oli Ranskan alusmaa\n-- ja suoraan sanoen ne ovat meidän vaarallisimpia kilpailijoitamme.\"\n\n\"Minä luulin sentään\", jatkoi matkustajarouva, \"että sittenkuin\nHudsonin lahden yhtiö oli niellyt vanhan luoteisyhtiön, sillä ei enää\nollut kilpailijaa Amerikan mantereella.\"\n\n\"Hyvä rouva\", vastasi Jasper Hobson, \"vaikkapa ei olekaan enää mitään\nvaikutusvaltaista yhtymää harjoittamassa turkistavarain kauppaa oman\nyhtiömme ulkopuolella, niin on vielä meistä riippumattomia\nerikoisseuroja. Ylipäänsä on olemassa amerikkalaisia liikkeitä, jotka\novat säilyttäneet palveluksessaan ranskalaisia asiamiehiä tai\nasiamiesten jälkeläisiä.\"\n\n\"Pidettiinkö siis niitä asiamiehiä erityisen hyvinä?\" kysyi mrs Paulina\nBarnett.\n\n\"Tietysti, ja täydellä syyllä, hyvä rouva. Sen yhdeksänkymmenenneljän\nvuoden aikana, jolloin Kanada oli Ranskan ylivallan alaisena,\nranskalaiset asiamiehet osoittautuivat säännöllisesti meidän miehiämme\netevämmiksi. Täytyy osata olla oikeamielinen kilpailijoitaankin\nkohtaan.\"\n\n\"Etenkin kilpailijoitaan!\" lisäsi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Niin juuri. Siihen aikaan ranskalaiset metsästäjät, lähtien\npääpaikastaan Montrealista, etenivät pohjoiseen rohkeammin kuin ketkään\nmuut. He asustivat vuosikausia intiaaniheimojen keskellä. Toisinaan\nmenivät siellä naimisiinkin. Niitä sanottiin 'metsäsisseiksi' tai\n'kanadalaisiksi retkeilijöiksi', ja he puhuttelivat toisiaan serkuiksi\nja veljiksi. He olivat rohkeita, taitavia miehiä, sangen tottuneita\nliikkumaan jokia myöten, hyvin urhoollisia, perin huolettomia,\nrodullensa ominaisella notkeudella mukautuen kaikkeen, hyvin\nlainkuuliaisia, kovin iloisia, ja aina, mistään olosuhteista\nvälittämättä, valmiita laulamaan ja tanssimaan!\"\n\n\"Ja te oletatte sen retkeilljäjoukon, jonka jäljistä nyt juuri olemme\npäässeet selville, tulleen tänne näin kauaksi vain turkiseläimiä\nmetsästämään?\"\n\n\"Muuta syytä ei voi olettaa, hyvä rouva\", vastasi luutnantti Hobson,\n\"ja varmaan se joukko on täällä uusia metsästysmaita etsiskelemässä.\nMutta kun ei ole mitään keinoa pidättää heitä, koettakaamme saavuttaa\ntarkoituksemme niin pian kuin suinkin ja taistelkaamme sitten urheasti\nkaikkea kilpailua vastaan!\"\n\nLuutnantti Hobson oli alistunut otaksuttuun kilpailuun, jota hän\ntietenkään ei voinut vastustaa, ja hoputti retkikunnan kulkua,\nehtiäksensä pikemmin seitsemännenkymmenennen leveysasteen yläpuolelle.\nEhkäpä, -- niin hän ainakin toivoi -- kilpailijat eivät seuraisi häntä\nsinne asti.\n\nSeuraavina vuorokausina pieni retkikunta laskeutui kolmisenkymmentä\nkilometriä etelään päin, mukavammin kiertääkseen Franklinin lahden. Maa\nsäilytti yhä edelleen vihreän näkönsä. Nelijalkaisia ja lintuja, jo\nennen nähtyjä, oli siellä suurin määrin, ja luultavaa oli, että\nAmerikan mantereen koko luoteinen niemeke oli yhtä \"väkirikas.\"\n\nMeri, joka huuhteli rannikkoa, leveni siellä silmänkantamattomiin.\nUusimmilla kartoilla ei ollut mitään maata Amerikan rannikon\npohjoispuolella. Vapaata vettä vain kaikkialla päin, ja ainoastaan\nkiinteä jääkenttä olisi voinut purjehtijoita estää nousemasta Behringin\nsalmesta pohjoisnavalle saakka. Heinäkuun 4 päivänä retkikunta oli\nkiertänyt toisen sangen syvälle pistävän lahden, nimittäin Washburnin\nlahden, ja saapui uloimpaan päähän erästä tähän asti hyvin vähän\ntunnettua järveä, joka oli tuskin kuusi neliökilometriä alaltaan.\nOikeastaan se oli vain makeavetinen lampi, laaja lammikko, eikä mikään\njärvi.\n\nReet taivalsivat kevyesti ja rauhallisesti. Maa näytti houkuttelevalta\nuuden kauppa-aseman perustajalle, ja luultavaa oli, että Bathurstin\nniemen kärkeen rakennettu linnavarustus, takana mainittu lampi, edessä\nBehringin salmen valtatie, nimittäin jäistä vapaa merenselkä,\nlämpöisenä vuodenaikana vapaa neljä tai viisi kuukautta, sijaitsisi\nsekä vientiin että muonitukseen nähden erittäin suotuisassa paikassa.\n\nSeuraavana päivänä, heinäkuun 5:ntenä kello kolmen tienoissa\niltapäivällä, retkikunta pysähtyi vihdoin Bathurstin niemen kärkeen.\nOli vain tarkoin määrättävä niemen asema, joka karttojen mukaan\nsijaitsi seitsemännenkymmenennen leveyspiirin yläpuolella. Mutta näiden\nrantamien hydrografiseen mittaukseen ei voitu luottaa, sitä ei ollut\nvielä voitu riittävän tarkasti tehdä. Jasper Hobson päätti toistaiseksi\npysähtyä sinne.\n\n\"Mikä meitä estää asettumasta lopullisesti tänne?\" kysyi korpraali\nJoliffe. \"Te kai myönnätte, herra luutnantti, että paikka on\nviehättävä.\"\n\n\"Tämä viehättää teitä epäilemättä vieläkin enemmän\", vastasi luutnantti\nHobson, \"jos saatte täällä nostaa kaksinkertaisen palkan, kelpo\nkorpraalini.\"\n\n\"No, se on tietty\", vastasi korpraali Joliffe, \"ja täytyyhän noudattaa\nyhtiön ohjeita.\"\n\n\"Malttakaahan siis huomiseen saakka\", lisäsi Jasper Hobson,\n\"ja jos, niinkuin otaksun, Bathurstin niemi todellakin on\nseitsemännenkymmenennen asteen toisella puolella pohjoista leveyttä,\nniin mikäpä meitä estää jäämästä tänne asumaan.\"\n\nPaikka oli todella sopiva kauppa-aseman perustamiselle, Lammin rantoja\nreunustivat metsäiset mäet, jotka tarjosivat petäjiä, koivuja ja muita\nrakennuksiin tarvittavia puita riittämiin asti, samoin myös polttopuuta\nuuden linnavarustuksen lämmitystarpeiksi. Mentyään muutamien\ntovereittensa kanssa niemen kärkeen saakka luutnantti huomasi, että\nrannikko taipui pitkulaisessa kaaressa länteen päin. Melko korkeat\nrantatörmät sulkivat näköpiirin muutamien kilometrien päässä. Mitä\nlammen veteen tulee, havaittiin sen olevan makeata eikä suolaista,\nniinkuin meren läheisyydestä olisi voinut päätellä. Mutta missään\ntapauksessa siirtola ei olisi jäänyt suolattoman veden puutteeseen,\nvaikkapa lammen vesi olisikin ollut juotavaksi kelpaamatonta, sillä\npieni joki, vilpoinen ja kirkasvetinen, juoksi Jäämerta kohti ja\nheittäytyi siihen ahtaan suun kautta muutamien satojen askelten päässä\nBathurstin niemestä kaakkoon. Mainittu suu, jonka suojana ei ollut\nkallioita, vaan omituisia maa- ja hietakasoja, oli luonnonvalkama,\njossa pari kolme laivaa olisi voinut olla erinomaisessa suojassa aavan\nulapan tuulilta. Tämä ominaisuus saattoi sen tehdä erittäin sopivaksi\nankkuripaikaksi Behringinsalmesta vastedes saapuville laivoille. Jasper\nHobson antoi, kohteliaisuudesta matkustajarouvaa kohtaan, tälle pikku\njoelle nimen Paulina-joki ja pikku valkamalle nimen Barnettin valkama,\njosta huomionosoituksesta asianomainen oli hyvin mielissään.\n\nJos linnavarustus rakennettaisiin vähän taemmaksi Bathurstin niemen\nkärjestä, olisivat niin hyvin päärakennus kuin varastoaitat täysin\nsuojassa kylmimmiltä tuulilta. Itse niemen harjanne auttaisi suojaamaan\nniitä vihaisilta lumipyryiltä, jotka saattoivat muutamissa tunneissa\nhaudata kokonaisia asumuksia paksujen nietosten peittoon. Harjunjuuren\nja lammenrannan välinen ala oli riittävän laaja niitä rakennuksia\nvarten, jotka olivat tarpeelliset aiotun kauppatoimen harjoittamiselle.\nVoitaisiinpa se ympäröidä paaluaidallakin, jonka tukena olisivat\nrantatörmän ensimmäiset penkereet, ja itse niemenharjulle rakentaa\nlinnoitettu varustus -- pelkästään puolustusta tarkoittavia\ntoimenpiteitä, mutta hyödyllisiä sellaisen tapauksen varalle, että\nkilpailijoita aikoisi asettua sinne. Jasper Hobson huomasi\nmielihyvikseen senkin, että paikan voisi helposti järjestää\npuolustuskuntoon.\n\nSää oli nyt hyvin kaunis ja lämpömäärä melkoinen. Ei ainoatakaan\npilveä, ei taivaanrannalla eikä keskitaivaalla. Tosin näin korkeilla\nleveysasteilla ei voinut odottaakaan näkevänsä lauhkeiden ja kuumien\nmaiden täysin selkeätä taivasta, sillä kesälläkin kiiriskelee siellä\nilmassa melkein myötäänsä kevyttä usvaa; mutta talvisaikaan, kun\njäävuoria on liikkeessä, kun raaka pohjatuuli pieksää rantakallioita,\nkun neljän kuukauden pituinen yö leviää maille, miltähän silloin\ntuntuisi olla Bathurstin niemellä? Ei ainoakaan Jasper Hobsonin\nmatkakumppaneista sitä ajatellut nyt, sillä ilma oli ihana, seudut\nvihannoivat, päivä paistoi lämpimästi, ja meri kimmelsi kirkkaana.\n\nYöksi pystytettiin lammen rannalle tilapäinen leiri, johon pääaineksena\nkäytettiin rekiä. Iltaan asti mrs Paulina Barnett, luutnantti Thomas\nBlack ynnä kersantti Long samoilivat pitkin lähitienoita tullakseen\ntuntemaan, mitä apulähteitä siellä olisi tarjona. Paikka havaittiin\nkaikissa suhteissa soveliaaksi. Jasper Hobson odotti malttamatonna\nhuomista päivää, tehdäksensä tarkan paikanmääräyksen ja tietääksensä,\ntäyttikö se yhtiön ehdot.\n\n\"Totisesti, luutnantti\", sanoi tähteintutkija, kun retkeily oli\nsuoritettu loppuun, \"tämähän on mainion sovelias seutu, ja kuka olisi\nuskonut tällaista maata olevan toisella puolella napapiiriä!\"\n\n\"No, no, herra Black, täällähän ne maailman kauneimmat maat\nnähdäänkin!\" vastasi Jasper Hobson, \"ja nyt tekee kovasti mieleni\nmäärätä seudun leveys- ja pituusaste.\"\n\n\"Erittäinkin leveys\", lisäsi tähteintutkija, joka ei koskaan\najatellut muuta kuin tulevaa pimennystänsä, \"ja luullakseni\nteidän kelpo toverinne ovat yhtä maltittomia kuin te itsekin, herra\nHobson. Nähkääs, kaksinkertainen palkka, jos paikka joutuu\nseitsemännenkymmenennen leveyspiirin toiselle puolelle!\"\n\n\"Entäs teille itsellenne, herra Black\", kysyi mrs Paulina Barnett,\n\"eikö sitten teille ole tärkeätä -- puhtaasti tieteelliseltä kannalta\n-- päästä sen leveysasteen poikki?\"\n\n\"Tietysti, hyvä rouva, tietysti minulle se on tärkeätä, mutta ei liian\npaljon\", vastasi tähteintutkija. \"Laskujemme mukaan, jotka ovat\nehdottoman tarkat, on tarkastettavaksi jätetty auringonpimennys\ntäydellinen ainoastaan sille katsojalle, joka on vähän toisella\npuolella seitsemättäkymmenettä astetta. Minä olen senvuoksi yhtä\nutelias kuin luutnanttikin näkemään, millä paikalla Bathurstin niemi\non!\"\n\n\"Mutta mikäli olen käsittänyt, herra Black\", sanoi matkustajarouva,\n\"pimennyksenne on vasta heinäkuun 18 päivänä, vai kuinka?\"\n\n\"Niin, heinäkuun 18 päivänä vuonna 1860.\"\n\n\"Mutta nyt on vasta heinäkuun viides vuonna 1859. Siihen on siis vielä\nvuosi aikaa!\"\n\n\"Myönnän, hyvä rouva\", vastasi tähteintutkija. \"Mutta jollen olisi\nlähtenyt matkalle ennenkuin ensi vuonna, olisin saattanut ehtiä perille\nliian myöhään, myönnättehän sen!\"\n\n\"Juuri niin, herra Black\", tarttui Jasper Hobson keskusteluun; \"te\nolette tehnyt viisaasti lähtiessänne vuotta ennen. Tällä tavoin saatte\nolla varma, ettei pimennyksenne mene ohi ennen aikojaan. Sillä suoraan\nsanoen, matkamme Fort Reliancesta Bathurstin niemeen on suoritettu\nerittäin suotuisissa ja poikkeuksellisissa oloissa. Meillä on ollut\nvarsin vähän rasituksia ja siis myöskin vähän viivytystä. Sanoakseni\nteille totuuden, en lainkaan arvellut saavuttavani rannikkoa ennen\nelokuun puoliväliä, ja jos pimennyksen olisi pitänyt tapahtua 18\npäivänä elokuuta 1859, toisin sanoen, tänä vuonna, olisitte vallan\nhelposti voinut jäädä koko lystistä pois. Ja sitäpaitsi, emmehän vielä\ntiedäkään olemmeko seitsemännenkymmenennen asteen yläpuolella.\"\n\n\"Niinpä en minä\", vastasi Thomas Black, \"ensinkään kadu lähtöäni teidän\nmukaanne, ja olen valmis kyllä kärsivällisesti odottamaan pimennystäni\nensi vuoteen. Vaaleaverinen Phoibe lienee niin hieno hempukka, että\nhäntä kannattaa odotella!\"\n\nSeuraavana päivänä, heinäkuun 6:ntena, vähää ennen puoltapäivää Jasper\nHobson ja Thomas Black olivat asettuneet paikoilleen, tehdäkseen\nBathurstin niemestä mitä tarkimman paikanmääräyksen, toisin sanoen,\nmäärätäkseen sen maantieteelliset mittaluvut. Aurinko paistoi riittävän\nkirkkaasti, jotta kävi mahdolliseksi täysin tarkasti havaita sen\nääripiirteet. Lisäksi aurinko oli saavuttanut tähän vuodenaikaan nähden\nkorkeimman asentonsa taivaanrannasta lukien, joten silloin kun se\njoutuisi puolipäiväpiirille, sen huippukohta olisi kahden tarkkaajan\nhelppo määrätä. Jo edellisenä iltana ja itse havaintopäivän aamuna\nluutnantti ja tähteintutkija olivat eri korkeuksilta mitaten ja\ntuntikulmalaskelman avulla saaneet äärimmäinen tarkoin määrätyksi\npaikan pituusasteen. Mutta sen leveysaste kiinnitti enimmän luutnantin\nhuomiota puoleensa. Vähätpä siitä, tosiaan, millä puolipäiväpiirillä\nBathurstin niemi sijaitsi, kunhan se vain olisi tuolla puolella\nseitsemättäkymmenettä leveyspiiriä.\n\nPäivä alkoi olla puolessa. Kaikki retkikuntalaiset asettuivat\nsekstanteilla varustettujen havainnontekijäin ympärille. Kelpo väki\nodotti helposti ymmärrettävässä jännityksessä havainnon tulosta. Eikä\nihmekään, saataisiinhan nyt tieto, olivatko he saapuneet matkansa\npäähän vai pitikö heidän jatkaa hakemistansa edelleen löytääkseen\njossakin toisessa kohdassa rannikkoa paikan, joka täyttäisi yhtiön\nvaatimukset.\n\nTämäpä jälkimäinen vaihtoehto ei luultavasti veisi mihinkään\ntyydyttävään tulokseen. Sillä karttojen mukaan, tosin sangen\nvaillinaisten, mikäli niitä oli Amerikan tästä osasta, rannikko\nBathurstin niemestä lähdettyään taipui länttä kohti ja laskeutui\nseitsemännenkymmenennen leveyspiirin alapuolelle eikä noussut uudestaan\nsen yläpuolelle ennenkuin vasta jouduttuaan venäläiseen Amerikkaan,\njonne englantilaisilla ei vielä ollut mitään oikeutta asettua.\nHuolellisesti tutkittuaan pohjoisten seutujen kartat Jasper Hobson ei\nsiis syyttä ollut suunnannut kulkuansa Bathurstin nientä kohti. Tämä\ntosiaankin pistää kärkensä seitsemännenkymmenennen leveyspiirin\nyläpuolelle, eikä sadannen ja sadannenviidennenkymmenennen\npuolipäiväpiirin välillä ole mitään muuta sanottuun mantereeseen --\nnimittäin englantilaiseen Amerikkaan -- kuuluvaa niemekettä, joka\nulottuisi niin kauas pohjoiseen. Jäi siis lopullisesti määrättäväksi,\nsijaitsiko Bathurstin niemi todellakin siinä kohdassa, johon kaikkein\nnykyisimmät kartat olivat sen sijoittaneet.\n\nSepä nyt siis, lyhyesti sanoen, oli se tärkeä kysymys, joka Thomas\nBlackin ja Jasper Hobsonin tarkoista havainnoista oli saamaisillaan\nratkaisunsa.\n\nAurinko lähestyi kaarensa korkeinta kohtaa. Molemmat tarkkaajat\nsuuntasivat silloin sekstanttinsa kiikarin päiväntähteä kohti, joka\nvielä kohosi. Koneeseen sijoitettujen kaltevien peilien avulla piti\naurinko saataman näennäisesti siirtymään taivaanrantaan, ja juuri se\nhetki, jolloin aurinko näyttäisi koskettavan sitä alareunallaan, olisi\ntarkalleen sama, jolloin se joutuisi päivittäisen kaarensa korkeimpaan\nkohtaan, ja siis täsmälleen se silmänräpäys, jolloin se kulkisi\npuolipäiväpiirin yli tai toisin sanoen sillä paikalla päivä olisi\npuolessa.\n\nKaikki katsoivat äänettöminä.\n\n\"Puolipäivä!\" huudahti äkkiä Jasper Hobson.\n\n\"Puolipäivä!\" vastasi samassa tuokiossa Thomas Black.\n\nKiikarit laskettiin heti alas. Luutnantti ja tähteintutkija lukivat\nastekehästä juuri saamiensa kulmien arvon ja alkoivat heti tehdä\nlaskelmaa havainnoistansa.\n\nMuutamien minuuttien perästä luutnantti Hobson nousi paikaltaan ja\nlausui tovereillensa:\n\n\"Ystävät, tästä päivästä, heinäkuun 6:nnesta, alkaen Hudsonin lahden\nyhtiö, minun sanani kautta sitoutuen korottaa tähänastisen palkkanne\nkaksinkertaiseksi!\"\n\n\"Eläköön, eläköön, eläköön yhtiö!\" huusivat luutnantti Hobsonin kelpo\ntoverit yhteen ääneen.\n\nTodellakin Bathurstin niemi ja siihen rajoittuva alue sijaitsivat\nseitsemännenkymmenennen leveysasteen yläpuolella.\n\nTässä muuten sekunnilleen ne asteluvut, joilla myöhemmin oli niin\ntärkeä merkitys uuden linnavarustuksen tulevaisuudessa:\n\nPituusaste: 127° 36' 12\" länteen Greenwichista. Leveysaste 70° 44' 37\"\npohjoiseen päiväntasaajasta.\n\nJa samana iltana rohkeat uranuurtajat, sillä erää niin kauaksi asutusta\nmaailmasta leiriytyneinä, Fort Reliancesta noin tuhannenkolmensadan\nkilometrin päässä, näkivät auringon hipovan läntistä taivaanrantaa,\njonka se kuitenkaan ei sallinut peittää liekehtivää kehräänsä\nhivenenkään vertaa.\n\nEnsimmäistä kertaa paistoi heidän silmiinsä keskiyön aurinko.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nFORT ESPERANCE\n\n\nLinnavarustuksen asema oli lopullisesti määrätty. Ei missään muualla\nsaattanut olla sopivampaa paikkaa kuin tämä luonnostaan tasainen alue\nBathurstin niemen takapuolella, lammen itäisellä rannalla. Jasper\nHobson päätti siis heti aloittaa valmistelut päärakennusta varten.\nSillä välin oli kunkin järjestettävä olonsa miten kuten mielensä\nmukaan, ja rekiä käytettiin kekseliäästi tilapäisen leirin laatimiseen.\n\nMiestensä taitavuuteen luottaen luutnantti muuten laski ehtivänsä saada\nainakin kuukaudessa päärakennuksen pystyyn. Siitä piti tulla kyllin\ntilava, voidakseen tilapäisesti majoittaa seiniensä sisälle ne\nyhdeksäntoista henkeä, jotka kuuluivat retkikuntaan. Myöhemmin ennen\nkovia pakkasia, rakennettaisiin, jos aikaa riittäisi, yhteisasumukset\nsotamiehiä varten ja varastoaitat turkistavarain säilyttämiseksi, Mutta\nJasper Hobson ei olettanut töiden voivan täysin valmistua ennen\nsyyskuun loppua. Ja syyskuun jälkeen pitkät yöt, huonot säät, talven\nensimmäiset pakkaset keskeyttäisivät väkisinkin kaiken työnteon.\n\nKymmenestä sotamiehestä, jotka kapteeni Craventy oli retkikuntaan\nvalinnut, kaksi oli nimenomaan metsästäjiä, nimittäin Sabine ja Marbre.\nMuut kahdeksan käyttelivät yhtä näppärästi kirvestä kuin tuliluikkua.\nNe olivat, kuten merimiehet, nasevia ja tietäviä kaikessa. Mutta tällä\nerää heitä oli käytettävä enemmän työ- kuin sotamiehinä, sillä pitihän\nrakentaa varustus, jonka kimppuun ei vielä mikään vihollinen ajatellut\nhyökätä. Petersen, Belcher, Rae, Garry Pond, Hope, Kellet olivat\ntaitavia ja innokkaita kirvesmiehiä, joita skotlantilainen MacNap,\nStirlingistä kotoisin, sangen taitava talojen ja laivojenkin rakentaja,\nosaisi johtaa. Työkaluja ei puuttunut; kirveitä, talttoja, poria,\nnävereitä, höyliä, sahoja, moukareita, alasimia, vasaroita, hohtimia,\npihtejä, purasimia j.n.e. oli riittämään asti. Yksi miehistä, Rae,\nammatiltaan seppä, osasi pienessä, kuljetettavassa pajassaan itse tehdä\nkaikki pultit ja naulat, vaarnat ja karat, kierteet, ruuvit ja\nmutterit, mitä rakennustyössä tarvittiin. Työmiehissä ei ollut yhtään\nmuuraria, mutta eipä ollut tarvistakaan, sillä kaikki pohjoisten\nseutujen kauppatalot ovat puusta, Onneksi Bathurstin niemen tienoilla\nei ollut puutetta puista, mutta eräs erikoisuus, jonka Jasper Hobson\noli jo huomannut, ansaitsee mainita, nimittäin ettei yhtään kalliota,\nei ainoatakaan kiveä ollut tavattavissa koko seudulla, yhtä vähän\nliuska- kuin mukulakiviä. Multaa, hiekkaa vain, ei mitään muuta.\nRannalle oli kasaantunut lukematon määrä tyrskyjen särkemiä simpukoita\nja merieläinkasveja, n.s. zoofyyttejä, etupäässä merisiilejä ja\nmeritähtiä. Mutta niinkuin luutnantti oli mrs Paulina Barnettille\nhuomauttanut, siellä ei ollut ainoatakaan kiveä, ei limsiön palasta, ei\ngraniittimuruakaan. Itse niemi oli muodostunut vain nuhean mullan\nkasautumisesta, jonka jotkin kasviaineet sitoivat löyhästi yhteen.\n\nTänä päivänä iltapuolella Jasper Hobson ja työnjohtaja MacNap lähtivät\nvalitsemaan päärakennuksen paikkaa Bathurstin niemen juurelle\nulottuvalla tasangolla. Siellä käsin saattoi silmäillä koko lammen ja\nlänteen päin leviävät alueen yli parinkymmenen kilometrin päähän.\nOikealla vähintään kuuden kilometrin päässä, kohosi melko korkeita\nrantapenkereitä, jotka etäisyys häivytti osaksi sumuun. Vasemmalle\nlevisi päinvastoin suunnattoman laajoja tasankoja, joita talvisaikaan\nei lainkaan saattanut erottaa järven ja meren jäätyneistä pinnoista.\n\nKun paikka oli saatu valituksi, suunnittelivat Jasper Hobson ja\ntyönjohtaja MacNap mittanuoralla rakennuksen pohjapiirroksen. Se oli\nsuorakaide, jonka pituus oli kuusikymmentä jalkaa ja leveys\nkolmekymmentä. Talon julkisivu saisi niinmuodoin kuudenkymmenen jalan\npituuden, ja siihen tulisi neljä aukkoa: yksi ovi ja kolme ikkunaa\nniemen puolelle, sisäpihaan päin, ja neljä ikkunaa lammen puolelle.\nOvi, sensijaan että se sijaitsisi takasivun keskellä, sovitettaisiin\nliki vasenta nurkkaa, joten talossa olisi mukavampi asua. Sellainen\njärjestely näet ei sallisi kylmän ulkoilman niin helposti tunkeutua\nviimeisiin, asumuksen toisessa päässä oleviin huoneisiin asti.\n\nLuutnantin ja rakennusmestarin suunnittelema huonejärjestys oli\ntämmöinen: ensimmäinen huone eteinen, kahdenkertaisella ovella suojattu\ntuulenpuuskilta; toinen huone keittiö, joka ei laskisi ulkoilman\nkosteutta asuinhuoneisiin; kolmas huone avara pirtti, jossa\naterioitaisiin yhteisesti; neljäs huone jaettaisiin useampiin\npikkusuojiin, ikäänkuin laivanhytteihin.\n\nVäliaikaisesti asuisivat sotamiehet isossapirtissä, jonka perälle\nlaitettaisiin makuulavat. Luutnantti, mrs Paulina Barnett, Thomas\nBlack, Madge, mrs Joliffe, mrs MacNap ja mrs Rae majoitettaisiin\nneljännen osaston pikkusuojiin. Aluksi asuttaisiin siis vähän\nahtaanpuoleisesti, mutta sitä asiain tilaa ei kestäisi kauan, sillä\nkohta kun sotamiesten asuinrakennus olisi valmis, jäisi päärakennus\nyksinomaan retkikunnan päällikön, hänen kersanttinsa, mrs Paulina\nBarnettin, hänen uskollisen seuratoverinsa Madgen sekä tähteintutkija\nThomas Blackin käytettäväksi. Ehkäpä sitten voitaisiin neljäs osasto\njakaa vain kolmeksi kamariksi ja hävittää pikkusuojat, sillä onhan eräs\nsääntö, jota talvehtijain ei tule koskaan unohtaa: \"sopet pois!\" Sopet\nja nurkat ovat näet oikeita jääpesiä; väliseinät haittaavat\nasianmukaista tuulettamista, ja kosteus, muuttuen tuota pikaa lumeksi,\ntekee suojat kehnoiksi asua, jopa perin epäterveellisiksikin, tuottaen\nmitä vaikeimpia tauteja niille, jotka semmoisissa oleskelevat. Niinpä\nmerenkulkijat, valmistuessaan talvehtimaan jäiden keskelle, järjestävät\nlaivansa sisäpuolen yhdeksi ainoaksi avaraksi suojaksi, jossa koko\nmiehistö, upseerit ja matruusit, asuvat yhdessä. Mutta Jasper Hobson\nei, helposti ymmärrettävistä syistä, voinut niin järjestää.\n\nTästä vielä olemattoman rakennuksen ennakkoselvityksestä käynee ilmi,\nettä tulevan linnavarusteen päärakennus olisi yksikerroksinen, jonka\nyllä kohoaisi laaja, veden juoksun helpottamiseksi jyrkästi nouseva\nkatto. Lunta karttuisi kyllä sittenkin katolle, ja siihen kerran\nkasautuneena tuottaisi kohtalaisen hyödyn, tiivistämällä asunnon\nilmanpitäväksi ja siten säilyttämällä sisälämmön pysyväisessä\nastemäärässä. Lumihan on luonnostaan hyvin huono lämmönjohtaja, mikä\nominaisuus arktisissa seuduissa on tärkeäarvoinen, se kun estää\nsisälämmön pääsemästä ulos. Katolle pystytettäisiin kaksi savupiippua,\ntoinen keittiön, toinen isonpirtin uunia varten, jonka tulisi pitää\nlämpöisenä myöskin neljännen osaston pikkusuojat. Kaiken kaikkiaan,\nrakennuksesta ei tulisi mitään arkkitehtitaidon mestariteosta, mutta se\ntäyttäisi mahdollisimman parhaiten asuttavuuden ehdot. Ja mitäpä muuta\nsiltä voi vaatiakaan? Siinä synkässä hämäryydessä, keskellä lumipyryjä.\npuoliksi hankiin ja jäihin haudattuna, perustuksistaan alkaen harjalle\nsaakka lumesta valkoisena talvehtijain talo näyttäisi umpeenpeittyneine\npiirteineen ja tuulessa törröttävine savupatsaineen varmaankin niin\noudolta ja eriskummaiselta ja samalla niin kolkolta ja surkealta, että\nse taiteilijan silmään varmaankin jättäisi lähtemättömän vaikutuksen.\n\nUuden rakennuksen suunnitelma oli valmis. Käytännöllistä suoritusta\nvain puuttui. Se olisi mestari MacNapin ja hänen miestensä asia.\nSamalla aikaa kun rakennusmiehet tekisivät työtänsä, olisi metsästäjien\ntoimittava elintarpeiden hankinnassa, joten ei keltään puuttuisi hommaa\neikä ei kenenkään olisi pakko aikaansa jouten viettää.\n\nTyömestari MacNap ryhtyi aluksi valitsemaan rakennustansa varten\nsoveliaita puita. Hän tapasi mäkirinteellä aimo joukon petäjiä, jotka\nolivat hyvinkin Skotlannin petäjien näköisiä. Ne olivat keskikokoisia\nja hankkeilla olevan talon rakentamiseen varsin kelvollisia. Eikä vain\nyksin seinähirsiksi, vaan niistä oli saatavissa ainesta laudoiksi,\nlankuiksi, parruiksi, orsiksi, ylipäänsä kaikeksi, mitä semmoisen\nrakennuksen seinien, permantojen, laipioiden, kattojen, väliseinien,\nniskahirsien, vuoliaisten, kattopaanujen ja muun tekoon tarvittiin.\n\nTyömestari MacNap valikoi mahdollisimman suorarunkoisia puita, jotka\nhakattiin poikki jalan korkeudelta maasta. Niitä kaadettiin jokunen\nsata, jotka sitten karsittiin ja muutoin sanottavasti sen enempiä\nveistelemättä paloiteltiin kahdenkymmenen jalan pituisiksi. Semmoisina\nne vedätettiin koirilla metsästä rakennuspaikalle. Se työ suoritettiin\nmuutamissa päivissä.\n\nSillä välin rakennuksen paikka ensin huolellisesti tasoitettiin, sitten\nmullan ja hiekan sekainen maaperä juntattiin kiinteäksi. Paikalla\nkasvanut lyhyt ruoho ja vaivaispensaat oli sitä ennen poltettu, joten\nkertyneestä porosta tuli tiivis, kosteutta läpäisemätön pintakerros.\nNäin MacNap sai rakennustansa varten sileän ja kuivan perustan, jolle\nhän laski salvoksensa ensi hirsikerrat.\n\nKun alkutyö näin oli suoritettu, pystytettiin kuhunkin nurkkaan ja myös\nväliseinien kulmauksiin parrut. Sittenkun niiden päät oli tulessa\nkorvennettu, upotettiin ne muutamia jalkoja syvälle maahan. Kun parrut\nolivat pystyssä paikoillaan, liitettiin ne poikittaisparruilla lujasti\nkiinni toisiinsa sekä alhaalta että ylhäältä, sovitettiinpa määrätyille\nkohdille parrujen väliin myöskin ovi- ja ikkuna-aukkojen pielustat,\nlyhyesti sanoen, kyhättiin vankka rakennusrunko, jonka seppä Rae\ntakomillansa rautakiskoilla, pulteilla ja ruuveilla erinäisistä\nkohdista vielä asianmukaisesti lujitti. Tähän valmiiseen runkoon\ntehtiin sitten pystyhirsistä seinä tavallisen rakennusmenetelmän\nmukaan. Mutta semmoisenaan seinät eivät tietenkään olisi olleet\ntarpeeksi tiiviit ja ilmanpitävät. Ne olivat tilkittävät. Tilkkeenä\nkäytettiin tappuroiden sijasta eräänlaista kuivaa sammalta, jota\nBathurstin niemen koko itäinen rinne oli täynnä. Sammal iskettiin\nhirsien väliin rautataltoin ja nuijin, ja rakennusmestari MacNap käski\nvielä sivellä joka sauman moneen kertaan kuumalla tervalla, jonka\nvalmistamiseen tarvittavaa raaka-ainetta mäkirinteen petäjät tarjosivat\nyltäkylläisesti. Kun sitten lattiain ja laipioiden teon vuoro tuli,\ntilkittiin ne samalla tavalla. Siten kyhätyt seinät, lattiat ja laipiot\nolivat täysin läpäisemättömät, ja niiden paksuus oli takeena talven\ntuulia ja pakkasia vastaan. Lopuksi valmistettiin vankkojen\nniskahirsien ja vuoliaisten varaan lujarakenteinen, melko jyrkkä\npaanukatto, joka sekin sai osaksensa asianmukaisen tervasivelyn.\n\nOvi ja molemmilla kylkiseinillä sijaitsevat ikkunat olivat kyllä\nkömpelösti tehdyt, mutta sensijaan vankat. Ikkunoiden pikku ruudut\neivät olleet sen häävimpää ainetta kuin kellertävää, töintuskin\nläpinäkyvää, sarvimaista kalanliimaa, mutta semmoiseen piti tyytyä.\nEikä niiden heikosta valon läpäisemisestä sanottavaa haittaa ollutkaan,\nsillä kauniina vuodenaikana ikkunoita oli ilmanvaihteen tähden\npidettävä myötäänsä auki, mutta syys- ja talvisaikaan ei arktisen yön\npimittämältä taivaalta ollutkaan mitään valoa odotettavana. Silloin\nikkunat olivat ja niiden täytyikin olla tarkoin suljettuina paksuilla,\nvankasti raudoitetuilla luukuilla, joiden oli kestettävä vihaisimmatkin\npuuskat.\n\nTalon sisällä saatiin kaikki tuota pikaa kuntoon. Eteiseen laitettiin\nkaksinkertainen ovi, jolla tavoin saatiin aikaan, että tulijat ja\nmenijät saattoivat siirtyä välilämmön kautta ulkolämmöstä sisälämpöön\nja päinvastoin. Näin ei myöskään purevan kylmä ja kostea tuulenviima\npäässyt suoraan huoneisiin asti. Fort Reliancesta oli muuten tuotu\nmukana ilmapumppuja, joiden oli määrä toimia ilmanvaihtajina silloin,\nkun liian kovan pakkasen tähden ikkunoita ja ovia ei voitu pitää auki.\nToisen pumpun piti ajaa turmeltunutta sisäilmaa ulos, ja toisen\ntarkoituksena oli tuoda raikasta ulkoilmaa sitä varten valmistettuun\nsäiliöön, josta sitä tarpeen mukaan sitten jaettiin eri tahoille.\nLuutnantti Hobson osoitti kaikkea huolenpitoa tätä laitetta kohtaan,\njoka saattoi vastedes olla suureksi hyödyksi.\n\nKeittiön huomattavin laite oli laaja valurautainen hellaluuni joka oli\nkuljetettu eri kappaleina Fort Reliancesta. Seppä Raella ei ollut siinä\nmuuta tehtävää kuin liittää se kokoon, mikä oli helposti ja pian\nsuoritettu. Mutta sensijaan torvet, joiden oli määrä johtaa ulos savu\nkeittiön ja isonpirtin uuneista, vaativat enemmän aikaa ja\nkekseliäisyyttä. Ei näet voitu käyttää rautapeltisiä savupiippuja, ne\nkun eivät olisi kovinkaan kauan kestäneet päiväntasaustuulien puuskia;\nniinpä oli välttämätöntä käyttää jotakin kestävämpää ainetta. Useampien\nepäonnistuneiden kokeiden jälkeen Jasper Hobson, kun Bathurstin niemen\nseudut, kuten sanottu, selittämättömän oudosta syytä olivat kerrassaan\nkivettömät, päätti koettaa vielä muuatta keinoa. On jo mainittu, että\nhietarannikko oli täynnä simpukankuorikasoja.\n\n\"No niin\", sanoi luutnantti Hobson rakennusmestari MacNapille, \"me\nteemme savupiiput simpukankuorista!\"\n\n\"Simpukankuorista!\" huudahti rakennusmies.\n\n\"Niinpä niinkin, MacNap\", vastasi Jasper Hobson, \"mutta murskatuista,\nkalkiksi poltetuista simpukankuorista. Kalkista valmistamme\njonkunlaisia levyjä ja ladomme niitä kuin tiiliä.\"\n\n\"Olkoon menneeksi simpukankuorista!\" vastasi rakennusmies.\n\nLuutnantti Hobsonin aate oli hyvä, ja se pantiin kohta käytäntöön.\nRannalla oli röykkiöittäin kalkkisimpukoita, joista tertiäärikauden\nalemman kerroksen kalkkikivi on muodostunut. Rakennusmies MacNap\nkeräytti simpukan kuoria monta tynnyriä, valmistettiinpa jonkunmoinen\nkalkkiuunikin ja polttamalla erotettiin niistä se hiilihapposuoli, joka\nsimpukoissa esiintyy. Siten saatiin muuraustyöhön tarvittava kalkki.\n\nKalkin valmistus kesti parisen viikkoa. Jos sanottaisiin, että Jasper\nHobson ja MacNap saivat niin alkeellisella valmistustavalla kaunista\nja kaikista vieraista aineista puhdasta kalkkia, joka veden\nkosketuksesta paisui hyvälaatuisen kalkin tavoin ja josta muodostui\nhyvästi sitova tahdas, niin ehkäpä liioiteltaisiin. Mutta kalkki oli\nsemmoista, että sitä levyiksi laitettuna hyvin voitiin käyttää talon\ntulisijojen ja savupiippujen rakentamiseen. Muutamissa päivissä kohosi\nkatonharjalle kaksi kartionmuotoista savupiippua, joiden paksuus kyllä\ntakasi niiden kestämisen kaikkia tuulenpuuskia vastaan.\n\nMrs Paulina Barnett onnitteli luutnanttia ja rakennusmestari MacNapia\nvaikean työn hyvästä ja nopeasti suorituksesta.\n\n\"Kunhan vain teidän uuninne eivät savuaisi!\" lisäsi hän nauraen.\n\n\"Savuavathan ne\", vastasi Jasper Hobson merkitsevästi; \"kyllä ne\nsavuavat, sitä ette tarvitse epäilläkään. Kaikki uunit savuavat!\"\n\nKoko suuri rakennustyö oli täydelleen suoritettu kuukauden kuluessa.\nElokuun 6 päivänä oli määrä viettää talon vihkiäisjuhla. Mutta mestari\nMacNapin ja hänen miestensä tehdessä työtä herkeämättä samosivat\nkersantti Long, korpraali Joliffe -- sillä aikaa kun mrs Joliffe piti\nhuolta ruoan valmistamisesta -- sekä molemmat metsästäjät Marbre ja\nSabine Jasper Hobsonin johdolla Bathurstin niemen tienoilla ristiin\nrastiin. He olivat silloin mielihyväkseen huomanneet, että siellä oli\nrunsaasti sekä karva- että höyhenpeittoisia eläimiä. Varsinaista\nmetsästystä ei vielä ollut järjestetty, ja metsämiehet koettivat\netupäässä vain tutkistella metsästysmaita. Heidän onnistui kuitenkin\nsaada elävältä kiinni muutamia villipeurapareja, joita he päättivät\nkesyttää. Ne antaisivat heille sitten vasikoita ja maitoa. Niinpä\nkiiruhdettiin sulkemaan ne paaluaitaukseen, joka oli laitettu\npuolensadan askelen päähän asumuksesta. Seppä Raen vaimo, joka oli\nintiaanitar, tunsi niiden hoidon ja saikin sen erityiseksi toimekseen.\n\nMrs Paulina Barnett, Madgen avustamana, tahtoi puolestaan ottaa\nhaltuunsa talon sisäisen järjestelyn, ja pianpa nähtiinkin tämän\nälykkään ja hyvän naisen vaikutuksen jäljet monissa sellaisissa\nyksityiskohdissa, joihin Jasper Hobsonin ja hänen tovereittensa huomio\nluultavasti ei olisi koskaan tullut kiintyneeksi.\n\nTutkittuaan seudun hyvin monen kilometrin laajuudelta luutnantti\nhavaitsi sen olevan avaran niemimaan, pinta-alaltansa muutamia satoja\nneliökilometrejä. Enintään seitsemän kilometrin laajuinen kannas liitti\nsen Amerikan mantereeseen ja ulottui Washburnin lahden pohjasta,\nidästäpäin, vastakkaisen rannan samanlaiseen kaarteeseen. Niemimaa,\njolle luutnantti antoi nimen Viktorian niemimaa, oli varsin pian\nrajoiltaan määritelty.\n\nJasper Hobson halusi sitten tietää, mitä antimia lammella ja merellä\nolisi tarjottavana. Tuloksiin saattoi olla tyytyväinen. Lampi, joka oli\nmatalahko, mutta hyvin kalainen, lupasi runsaasti lohenmulloja ja\nhaukia ja muitakin suolattoman veden kaloja, joka ansaitsi ottaa\nhuomioon. Pieni joki tarjosi sopivia tyyssijoja lohille, jotka kevyesti\nnousivat vastavirtaa, sekä mieluisia olinpaikkoja sätkytteleville\nsalakoille ja kuoreille. Meren rantavesi tuntui olevan kaloista\nköyhempi kuin lampi. Mutta ajoittain näkyi ulapalla valtavia valaiden\nsuihkuja; varmaankin ne riensivät pakoon Behringin valaanpyytäjäin\nväkäkeihäitä, eikä ollut mahdotonta, että joku noita isoja imettäväisiä\njoskus joutuisi erehdyksessä rantamatalikolle. Se olisi kai ainoa\ntapaus, joka saattaisi semmoisen elukan Bathurstin niemen irtolaisten\nsaaliiksi. Mitä lännenpuoliseen rannikon osaan tulee, oli siellä tällä\nerää liikkeessä paljon hylkeitä; mutta Jasper Hobson antoi\ntovereillensa sen neuvon, etteivät turhanpäiten niitä ampuisi.\nMyöhemmin nähtäisiin, sopisiko sitä ehkä käyttää hyödyksi.\n\nElokuun 6 päivänä Bathurstin niemen siirtolaiset ottivat haltuunsa\nuuden asumuksensa. Sitä ennen he yhteisen keskustelun jälkeen antoivat\nsille hyväenteisen nimen, joka saavutti yksimielisen kannatuksen,\nasumus tai pikemmin linnavarustus -- siihen aikaan yhtiön kaukaisin\npaikka Amerikan rannikolla -- sai nimen Fort Espérance [= Toivo.\nSuom.].\n\nJa se seikka, ettei paikkaa nykyjään uusimmilla arktisten seutujen\nkartoilla tavata, johtuu siitä, että sitä odotti hirveä kohtalo\nläheisessä tulevaisuudessa, nykyaikaisen kartoitustyön suureksi\nvahingoksi.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nMUUTAMIA RETKEILYJÄ\n\n\nUuden asumuksen sisustus edistyi joutuisasti. Makuulava isossapirtissä\nei kohta ollut muuta vailla kuin nukkujia. Rakennusmies MacNap oli\nvalmistanut laajan pöydän, tukevajalkaisen, paksupuisen ja\nvankkatekoisen, joka ei milloinkaan notkuisi runsaimpienkaan ruokien\npainosta. Pöydän ympärillä oli penkit samaa vankkaa tekoa ja\nkiintonaiset. Lisäksi muutamat siirrettävät istuimet ja kaksi isoa\nkaappia täydensivät tämän huoneen kaluston.\n\nPerimmäinen osasto oli myös valmis. Paksut väliseinät erottivat sen\nkuudeksi kammioksi, joista ainoastaan kahteen viimeiseen tuli valoa\nrakennuksen etu- ja takaseinän ikkunoista. Joka kammiossa oli\nhuonekaluja vain vuode ja pöytä. Mrs Paulina Barnett ja Madge ottivat\nyhdessä sen kammion, josta oli näköala järvelle päin. Jasper Hobson oli\ntarjonnut Thomas Blackille toista valoisaa, pihanpuolista huonetta, ja\ntähteintutkija oli heti ottanut sen haltuunsa. Hän itse taas,\nodottaessaan miestensä pääsyä uusiin omiin asumuksiinsa, tyytyi\nruokasalin viereiseen puolipimeään koppiin, jonne häämötti valoa\nväliseinään avatusta \"häränsilmästä.\" Mrs Joliffe, mrs MacNap ja mrs\nRae puolisoineen saivat muut kammiot. Nämä kolme perhettä olivat\nkeskenään hyviä ystäviä, ja olisi ollut synti heitä erottaa. Pikku\nsiirtokunta oli muuten piakkoin saamassa uuden jäsenen, ja MacNap\nrohkeni jo eräänä päivänä kysyä, eikö mrs Paulina Barnett suvaitsisi\nkunnioittaa häntä suostumalla kummiksi vuoden lopulla. Siitä mrs\nPaulina Barnett sanoi olevansa erittäin mielissään.\n\nReet oli kokonaan tyhjennetty ja vuodetarpeet viety eri kammioihin.\nUllakolle, jonne päästiin käytävän perällä olevia portaita myöten,\nkuljetettiin säiliöön kaikki kapineet, ruoka- ja ampumavarat, joita ei\njokapäiväisessä käytössä yhtämittaa tarvittu. Talvivaatteet,\nvarsisaappaat, päällysnutut, turkit ja turkistavarat pantiin siellä\ntilaviin kaappeihin kosteudelta suojaan.\n\nNäiden ensimmäisten puuhien jälkeen luutnantti ryhtyi pitämään huolta\ntalon vastaisesta lämpimänäpidosta. Hän käski hakata metsäisiltä\nrinteiltä melkoiset määrät polttopuuta, hyvin tietäen, että muutamina\nviikkoina talvella oli mahdotonta mennä ulkoilmaan. Hän arveli myös\nkäyttää hyväksensä rannikolla oleskelevia hylkeitä, hankkiakseen niistä\nitselleen runsaan öljyvaraston, -- sillä taistelu pohjolan pakkasta\nvastaan vaati mitä tarmokkaimpia varokeinoja. Hänen määräyksestään ja\njohdollaan laitettiin taloon huurun tiivistäjiä, sellaisia kojeita,\njoilla sisäinen kosteus muutetaan vedeksi erityiseen säiliöön.\n\nTämä tosiaan vaikealaatuinen lämmityskysymys askarrutti paljon\nluutnantti Hobsonia. Kerran hän virkkoi mrs Barnettille:\n\n\"Minä olen arktisten seutujen lapsi, minulla on jonkun verran kokemusta\nnäistä asioista, ja ennen kaikkea olen paljon lukenut talvenvietosta\nperimmässä pohjolassa. Ei voisi koskaan ryhtyä liikoihin varokeinoihin,\nkun pitää viettää tämmöisessä seuduissa talvipakkasen aikaa. Niinpä on\ntarpeen huolehtia ennakolta kaikesta, sillä yksi ainoa unohdus voi\ntuottaa talvehtimisaikana auttamattoman onnettomuuden.\"\n\n\"Uskon teitä täydelleen, herra Hobson\", vastasi mrs Paulina Barnett,\n\"ja huomaan kyllä, että pakkanen saa teistä ankaran vastustajan. Mutta\neikö elintarvekysymys näytä teistä yhtä tärkeältä?\"\n\n\"Näyttääpä tietenkin, hyvä rouva, ja minä aionkin ruokavarastojemme\nsäästämiseksi turvautua seudulta saatavaan riistaan. Muutamien päivien\nperästä, kunhan olemme tässä saaneet kaiken muun jotenkin\njärjestykseen, lähdemmekin siinä tarkoituksessa metsästämään.\nTurkiseläinten vuoro ja yhtiön varastoaittojen täyttäminen seuraa\nsitten tuonnempana. Sitäpaitsi nyt ei vielä muutenkaan ole aika\nmetsästellä näätiä, kärppiä, kettuja ja sentapaisia. Niillä ei ole\nvielä talvikarvaa, ja nahat menettäisivät kaksikymmentäviisi prosenttia\narvostaan, jos niitä tähän aikaan ruvettaisiin tallettamaan säilöön.\nEi, rajoittukaamme aluksi varustamaan Fort Espérancen kauppa-asema\nruokatarpeilla. Peurat, hirvet, wapitit, jos niitä on näille tienoille\nasti tullut, nepä vain nyt vetäkööt metsästäjiämme puoleensa. Ja\ntosiaan, kahdenkymmenen ihmisen ja kuudenkymmenen koiran elättäminen on\njo semmoinen urakka, että siitä kyllä kannattaa ajoissa huolehtia!\"\n\nkaikesta näkyi, että luutnantti oli järjestyksen mies; hän tahtoi\nmenetellä järjestelmällisesti, ja kunhan toverit häntä kannattivat, ei\nollut epäilemistäkään, etteikö hän saattaisi vaikeaa yritystänsä hyvään\nloppuun.\n\nSää oli siihen vuodenaikaan melkein poikkeuksetta kaunis.\nLumentulonaika ei alkaisi ennen viittä viikkoa. Kun päärakennus oli\nsaatu valmiiksi, jatkatti Jasper Hobson siis rakennustöitä, ja laaja\nvaja kyhättiin koiravaljakkojen suojapaikaksi. Tämä \"koiratarha\"\nrakennettiin vuoren juurelle, jopa mäkirinteeseen kiinni, noin\nnelisenkymmentä askelta talon oikeanpuoliselta sivulta. Tulevat\nmiehistön asumukset sijoitettaisiin koiravajaa vastapäätä, vasemmalle\npuolelle, kun sitävastoin varastoaitat ja ruutikellari joutuisivat\naitauksen etusivun puolelle. Aitauksen Jasper Hobson päätti, ehkä\nliiankin harkitsevaisena, rakentaa ennen talven tuloa valmiiksi. Hyvä\naitaus, lujasti maahan upotetuista teräväpäisistä paaluista rakennettu,\nturvaisi kauppa-aseman ei ainoastaan petojen ahdisteluilta, vaan\nmyöskin ihmisten hyökkäyksiltä, jos joku vihollisjoukko, intiaaneja tai\nmuita, aikoisi käydä kimppuun. Luutnantti ei ollut unohtanut niitä\njälkiä, joita oli rannikolle jätetty noin kolmensadan kilometrin päähän\nFort Espérancesta. Hän tunsi harhailevien metsästäjäin väkivaltaiset\nkäytöstavat ja ajatteli, että joka tapauksessa oli parempi varustautua\nsuojaan viholliskäden ulottuvilta. Aitauksen piiri vedettiin siis\nympäri koko kauppa-aseman, ja molempiin etukulmauksiin järven puolelle\nryhtyi MacNap rakentamaan puutornia vartiomiehille.\n\nJos oltiin vähänkään uutteria -- ja kelpo työmiehethän tekivät työtä\nherkeämättä -- oli mahdollista saada uudet rakennustyöt ennen talven\ntuloa loppuun.\n\nSillä välin Jasper Hobson pani toimeen useita metsästysretkiä. Hän\nlykkäsi muutamia päiviä tuonnemmaksi hyljeretkensä ja käänsi\ntoimintansa etupäässä märehtiviä eläimiä kohtaan, joiden liha\nkuivattuna ja säilöönpantuna turvaisi linnan asukkaiden muonatarpeen\nhuonon vuodenajan varalle.\n\nNiinpä sitten elokuun 8 päivästä lähtien Sabine ja Marbre milloin\nkahden, milloin luutnantin ja kersantti Longin kanssa, samosivat joka\npäivä monien kilometrien laajuiset alat. Usein myöskin väsymätön mrs\nPaulina Barnett oli heidän mukanaan pyssyineen, jota hän käytteli\ntaitavasti jäämättä siinä suinkaan jäljelle metsästystovereistaan.\n\nKoko elokuu metsästettiin, ja retket olivat sangen tuottoisat, niin\nettä muona-aitta täyttyi silminnähden. Ei haitanne mainita, että Marbre\nja Sabine olivat perillä kaikista ovelista metkuista, joita näillä\nmailla sopi käyttää arkojen otusten, varsinkin ylen epäluuloisten\nvillipeurojen pettämiseksi. Niillä on peräti hieno hajuaisti, ja suurta\nmalttia ja kärsivällisyyttä kysyttiin niiden vainuamisen välttämiseksi.\nToisinaan he houkuttelivat niitä ampumamatkan päähän asettamalla jonkun\nvaivaiskoivupensaikon yläpuolelle komean haarasarven, joka heillä oli\ntallella muistoesineenä edellisiltä metsästysretkiltä, ja peurat -- tai\n\"karibut\", antaaksemme niille intiaaninkielisen nimen -- lähestyivät\nmetsästäjiä pahaa aavistamatta ja saivat sen maksaa hengellään. Useinpa\nmyös eräs Sabinelle ja Marbrelle hyvin tunnettu ilmiantaja-lintu,\nkyyhkysen kokoinen päiväpöllö, kavalsi \"karibuiden\" pakopaikan. Se\nkutsui metsästäjiä äänellä, joka kuului kimakalta lapsen itkulta,\nja täysin oikeutetuksi osoittautui intiaanien sille antama\n\"opastaja\"-nimi. Viitisenkymmentä peuraa kaadettiin. Niiden liha,\nleikeltynä pitkiksi hihnamaisiksi viipaleiksi, oli arvokasta muonaa ja\nvuota parkittuna oivallista kengiksi.\n\nKaribut eivät olleet ainoat elukat, joita verotettiin elintarveaitan\nlaskuun. Napamaan jänikset, jotka näillä seuduin olivat ihmeesti\nsikiytyneet, ottivat veronmaksuun sangen tehokkaasti osaa. Ne eivät\nmuuten olleet niin turhamaisen arkoja jänisjusseja kuin eurooppalaiset\nsukuveljet, vaan tapattivat itseään kuin piloillaan. Ne olivat isoja,\npitkäkorvaisia, ruskeasilmäisiä jyrsijöitä, turkki valkoinen kuin\njoutsenen untuva, ja painoivat viisi, jopa seitsemän kiloa. Metsästäjät\nampuivat niitä suuren joukon, sillä niiden liha on todella mehevän\nmaukasta. Niitä savustettiin sadoittain, jota paitsi mrs Joliffen\ntaitavissa käsissä moni ristiturpa muuttui ylen herkulliksiksi\npiirakoiksi.\n\nMutta samalla kun ruokavarat tulevaa tarvetta varten kasvoivat, ei\njokapäiväisenkään elatuksen vaatimuksia syrjäytetty. Niinpä käytettiin\npäivän aterioihin paljon samaisia jäniksiä, eivätkä metsästäjät, yhtä\nvähän kuin mestari MacNapin työmiehetkään olleet sellaista väkeä, joka\nolisi tuoreelle, maukkaalle metsänriistalle suutaan väännellyt. Mrs\nJoliffen laboratoriossa muodostui mainioista jyrsijöistä mitä\nerilaisimpia ruoanlaittotaidon tuotteita, ja näppärä pikku vaimo\nkunnostautui entistänsäkin enemmän, suureksi ihastukseksi korpraalille,\njoka lakkaamatta \"keräili haaviinsa\" kaikkialta hänelle ylistyksiä ja\nkitsastelematta niitä annettiinkin.\n\nMuutamat vesilintulajit toivat myös miellyttävää vaihtelua\npäivittäiseen ruokalistaan. Puhumattakaan sorsista, joita lammen\nrannoilla vilisi, sopii mainita eräitä lintuja, joita ammuttiin\nlukuisat parvet paikoilta, missä kasvoi surkastuneita pajuja. Ne\nkuuluivat peltopyyn sukuun, eikä niiltä eläintieteellisiä nimiä\nsuinkaan puuttunut. Niinpä kun mrs Paulina Barnett kysyi ensi kerran\nSabinelta, mitä ne linnut olivat nimeltään, sai hän vastaukseksi:\n\n\"Intiaanit nimittävät niitä pajumetsoiksi, mutta meille\neurooppalaisille metsästäjille ne ovat oikeita teerejä.\"\n\nTodellisuudessa niitä olisi sanottu metsäkanoiksi mustapilkkuisine\nsuurine pyrstöhöyhenineen. Se oli mainiota riistaa, joka ei vaatinut\nkypsyäkseen muuta kuin saada olla hetkisen aikaa kirkkaasti räiskyvän\nvalkean paahteessa.\n\nErilaatuisen metsänriistan lisäksi luovuttivat syötävää osaltaan\nmyöskin lampi ja pikku joki. Ei kukaan osannut paremmin kalastaa kuin\ntyyni, rauhallinen kersantti Long. Joko hän sitten heitti kalalle\ntarjoksi syöttiongen taikka huitaisi vettä siimalla, jossa riippui\nsyötittömiä koukkuja. Kukaan ei voinut hänen kanssaan kilpailla\ntaitavuudessa tai mielenmaltissa -- ellei sentään mrs Paulina Barnettin\nuskollinen seuraneiti Madge. Kokonaista kaksi tuntia saattoivat nuo\nkuuluisan Isaac Waltonin [kirjoittanut onkimisen käsikirjan, jota\nEnglannissa pidetään hyvin suuressa arvossa] kaksi oppilasta istua\ntoinen toisensa vieressä rannalla onkivapa kädessä, odotellen nykäisyä\nja virkkamatta toisilleen halaistua sanaa: mutta heidän sitkeän\nitsepintaisuutensa ansiosta lampi ja joki antoivat joka päivän komeita\nlohensuvun mallinäytteitä.\n\nJokapäiväisillä retkillänsä, joita kesti elokuun loppuun asti,\nmetsästäjät joutuivat usein tekemisiin myös vaarallisten eläinten\nkanssa. Jasper Hobson havaitsi hieman peloissaan, että näillä seuduilla\noleili paljon karhuja. Oli todelta harvinaista, että olisi mennyt\npäivääkään, jolloin pari noita kauheita petoja ei olisi näyttäytynyt.\nMonta pyssynlaukausta lähetettiin peloittaville vieraille\ntervetuliaisiksi. Milloin ne sattuivat olemaan ruskeita karhuja,\n\"Kirotun maan\" seuduilla perin yleisiä, milloin taas jättiläiskokoisia\nnapaseudun karhuja, joita ensimmäiset pakkaset varmaan\nsuuremmissakin määrin ajaisivat Bathurstin niemelle. Ja niinpä\ntalvehtimiskertomuksista nähdäänkin tutkimusretkeläisten ja\nhylkeenpyytäjien useita kertoja päivässä tapaavan samaisia petoja.\n\nMarbre ja Sabine kohtasivat usein myöskin susilaumoja, jotka\nmetsästäjäin lähestyessä pötkivät vinhaa vauhtia käpälämäkeen. Niiden\nkuultiin \"haukkuvan\", varsinkin jos ne olivat päässeet peuran tai\nwapitin kintereille. Ne olivat isoja harmaita susia, kolme jalkaa\nkorkeita, pitkähäntäisiä, joiden turkki talven lähestyessä käy\nvalkoiseksi. Näillä riistarikkailla seuduilla niiden oli helppo hankkia\nravintonsa. Ei ollut harvinaista tavata eräillä metsäisillä paikoilla\nmonisuisia maakuoppia, joihin ne kettujen tavoin piiloutuivat. Tähän\naikaan, jolloin ne olivat runsaasti ravittuja, ne rodulleen ominaista\nraukkamaista pelkuruutta osoittaen pakenivat metsästäjää jo ennenkuin\ntämä oli niitä huomannutkaan. Mutta annappas kun nälkä rupesi\nahdistamaan, kyllä silloin samaiset otukset saattoivat käydä\nlukumääränsä tähden peloittaviksi, ja kun niiden pesäkolot olivat\nsiellä, eivät ne lähteneet seudulta pois edes talveksi. Eräänä päivänä\nmetsästäjät toivat Fort Espéranceen hirvittävän ruman eläimen,\njommoista ei mrs Paulina Barnett eikä tähtientutkija Thomas Black ollut\nikänään nähnyt. Se oli Amerikan ahman näköinen, kämmenjalkainen otus,\nkauhean raatelias, vantteravartaloinen, matalajalkainen, käyräkyntinen\nja hirveän vankkaleukainen, silmät hurjan tuimat, lautanen notkea,\nkuten kaikilla kissansukuisilla.\n\n\"Mikä kamala elukka tuo on?\" kysyi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Hyvä rouva\", vastasi Sabine, ollen aina hieman opettavainen\nvastauksissansa, \"skotlantilainen sanoisi teille, että se on\n'guickhatch', intiaani, että se on 'okelkuhaugju', kanadalainen, että\nse on 'carcajou'...\"\n\n\"Entä te muut?\" kysyi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Että se on ahma\", vastasi Sabine, silminnähtävästi mielihyvillään,\nkoska hän vastauksensa sai niin mukavan loppukäänteen.\n\nAhma tosiaan oli tuon eriskummaisen nelijalkaisen eläintieteellinen\nnimi, pelätyn yökulkurin; se majailee puiden koloissa ja vuorten\nonkaloissa ja on suuri majavien, myskirottien ja muiden jyrsijöiden\nhävittäjä, ketun ja suden ilmivihollinen, joiden kanssa se empimättä\nryhtyy taisteluun saaliista, ylen kavala peto, ylen väkevä\nlihasvoimiltaan, ylen herkkävainuinen. Se liikuskelee korkeimmille\nleveysasteille saakka, ja lyhytkarvainen, talvella melkein musta turkki\nesiintyy huomattavan lukuisana yhtiön vientitavarain joukossa.\n\nRetkeilyjen varrella otettiin yhtä tarkoin huomioon maan kasvisto kuin\neläimistökin. Mutta kasvullisuus oli pakostakin vähemmän vaihtelevaa\nkuin eläinkunta, sillä eihän kasveilla, kuten eläimillä, ollut\ntilaisuutta siirtyä kehnoksi vuodenajaksi lauhkeampiin ilmastoihin.\nPetäjä ja kuusi oli tavallisin puu mäkirinteillä, jotka reunustivat\nlampea itäpuolella. Jasper Hobson huomasi myöskin muutamia\n\"takamahakeja\", eräänlaisia palsamipoppeleja, korkeita puita, joiden\nlehdet ovat puhjetessaan keltaiset, mutta muuttuvat syysmyöhällä\nvihertäviksi. Ne olivat harvinaisia, samoin kuin jotkut kitukasvuiset\nlehtikuusetkin, joita auringon vinot säteet eivät kyenneet kylliksi\npitämään elinvoimissa. Eräänlaiset mustat kuuset menestyivät paremmin,\nsemminkin rotkopaikoissa, joissa niillä oli suojaa pohjatuulilta. Sen\npuun kohtaaminen herätti tyytyväisyyttä, sillä sen lehtisilmikoista\nvalmistetaan hyvin suosittua olutta, Pohjois-Amerikassa tunnettua\nnimellä \"kuusiolut.\" Silmikoita kerättiin hyvä joukko ja vietiin Fort\nEspérancen ruokasäiliöön.\n\nMuita puulajeja kasvoi siellä ainoastaan pensasmaisia, kahden jalan\nkorkuisia vaivaiskoivuja, jotka ovat erikoisia ankaran ilmanalan\nkasveja, sekä seetrimetsikköjä, joista oli saatavissa mainiota\npolttopuuta.\n\nMitä tulee villikasveihin, jotka itsestään pistivät esiin kitsaasta\nmaaperästä ja saattoivat kelvata ravintoaineeksi, oli niitä tienoolla\nperin harvoja lajeja. Mrs Joliffe, jota \"käytännöllinen kasvioppi\"\nkovasti veti puoleensa, oli tavannut vain kaksi kasvia, jotka\nkelpasivat keittiöön vietäviksi.\n\nToinen niistä, sipulimainen juurakko, vaikea tuntea, se kun pudotti\nlehtensä juuri kukkiessaan, ei ollut muuta kuin villi purjolaukka. Se\nantoi runsaan sadon munankokoisia mukuloita, jotka ymmärtäväisesti\nkyllä käytettiin vihanneksien vastikkeina.\n\nToista kasvia, kaikkialla Amerikan pohjoisissa seuduissa tunnettua\nnimellä \"Labradorin tee\", oli varsin runsaasti lammen rantamilla,\npajukoiden ja sianpuolavarsikoiden vaiheilla, ja se oli napaseudun\njänisten mieliruokaa. Siitä sopi keittää teetä, ja maustettuna\nmuutamilla pisaroilla paloviinaa tai giniä se oli erinomaista juomaa;\nsamainen kasvi kuivattuna ja talletettuna oli hyvänä säästönä Fort\nReliancesta tuodulle kiinanteelle.\n\nMutta torjuakseen kasviravinnon puutetta Jasper Hobson oli varustanut\nmukaan jonkun määrän siemeniä, jotka otollisen hetken tultua\nkylvettäisiin. Ne olivat etupäässä suolaheinän ja kuirimon siemeniä,\njoiden keripukkia parantavat ominaisuudet olivat näillä leveysasteilla\nerittäin hyvään tarpeeseen. Oli syytä toivoa, että valitsemalla paikka,\njoka olisi suojassa tuimilta tuulilta, ne kun tulenliekin tavoin\npolttavat kaiken kasvullisuuden, kylvös saataisiin menestymään tulevaan\nvuoteen.\n\nJoka tapauksessa oli uuden linnavarustuksen kotirohtolaan varattu\nmyöskin keripukkilääkkeitä. Yhtiön itsensä toimesta oli mukana muutamia\nlaatikoita sitruunia ja sitruunamehua, kallisarvoista ainetta, jota\nilman mikään napamatkue ei voisi tulla toimeen. Mutta olihan tärkeätä\npidellä näitä niinkuin muitakin varastoja säästeliäästi, sillä\nsaattoihan tulla sarja huonoja aikoja, jolloin kaikki yhteys Fort\nEspérancen ja Etelän kauppatoimistojen välillä keskeytyisi.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nHYLKEIDEN OLINPAIKALLA\n\n\nSyyskuun ensi päivät olivat tulleet. Kolmen viikon perästä,\nsuotuisimmissakin tapauksissa, täytyisi keskeyttää työt. Piti siis\nkiiruhtaa. Hyväksi onneksi uudet rakennukset olivat nopeasti\nedistyneet. Mestari MacNap ja hänen miehensä tekivät vallan ihmeitä.\nKoiratarha oli pian vain viimeistä vasaranlyöntiä vailla, ja paaluaita\nseisoi pystyssä jo melkein ympäri koko varustuksen. Parhaillaan\nlaitettiin porttikäytävää, josta oli pääsy sisäpihaan. Tämä aitaus\ntehtiin paksuista, teräväpäisistä, viisitoista jalkaa pitkistä\npaaluista ja oli edestä puolikuun muotoinen, mutta linnoitus\njärjestelmän täydennykseksi oli Bathurstin niemen kukkulakin\nvarustettava. Kuten näkyy, luutnantti Jasper Hobson hyväksyi\nyhtäjaksoisen ympärysmuurin ja erillisten linnakkeiden järjestelmän.\nMutta niemen varustamista odotellessa riittäisi paaluaitaus turvaamaan\nuudet rakennukset eläinten, vaikkei ihmisten salahyökkäykseltä.\n\nSyyskuun 4 päivänä Jasper Hobson päätti lähteä rannikolle ampumaan\nhylkeitä. Olihan hankittava yksin tein sekä poltto- että\nvalaistusaineksia ennen kovan ajan tuloa.\n\nHylkeiden olinpaikka oli parinkymmenen kilometrin päässä. Jasper Hobson\nehdotti mrs Paulina Barnettille, että tämä lähtisi retkelle mukaan.\nMatkustajarouva suostui. Eipä sillä, että aiottu teurastus olisi häntä\nsuurestikaan vetänyt puoleensa, vaan hän oli utelias näkemään maita ja\ntutustumaan Bathurstin niemen ympäristöihin, nimenomaan siihen rannikon\nosaan, joka rajoittui jyrkkiin rantakallioihin.\n\nLuutnantti Hobson määräsi seuralaisikseen kersantti Longin ja\nsotamiehet Petersenin, Hopen ja Kelletin.\n\nMatkaan lähdettiin kello kahdeksan aamulla. Kaksi kuuden koiran vetämää\nrekeä seurasi pienen joukon mukana ammuttujen hylkeiden kuljettamiseksi\nvarustukseen. Reet olivat nyt tyhjät, ja luutnantti, mrs Paulina\nBarnett ja heidän seuralaisensa asettuivat niihin. Ilma oli kaunis,\nmutta matalat usvat taivaanrannalla läpäisivät seulan tavoin auringon\nsäteitä, jonka kellertävä kiekko tähän vuodenaikaan hävisi muutamissa\ntunneissa näkyvistä.\n\nTämä osa rannikkoa, lännen puolella Bathurstin nientä, oli tasaista\nlakeutta, joka kohosi tuskin muutamia metrejä napameren pinnan\nyläpuolelle. Maanpinnan matala taso veti luutnantti Hobsonin huomiota\npuoleensa seuraavasta syystä.\n\nVuoroveden vaihtelut ovat arktisissa merissä melkoisen suuret; ainakin\nniistä kulkee sellainen maine. Monet merenkulkijat, jotka ovat niistä\ntehneet huomioita, niinkuin Parry, Franklin, molemmat Rossit, MacClure,\nMacClintock, ovat vuoksen aikana nähneet meren nousevan kaksikymmentä\njopa kaksikymmentäviisikin jalkaa keskikorkeuden yläpuolelle. Jos se\nhavainto on oikea -- eikähän ollut mitään syytä epäillä tutkijain\npysymistä totuudessa -- niin luutnantti Hobsonin täytyi väkisinkin\nkysyä itseltään, kuinka oli ymmärrettävä, että valtameri kuun\nvaikutuksesta paisuneena ei saattanut tulvan valtaan rantamaata, joka\noli niin vähän korkeammalla meren pintaa, kun ei mitään estettä,\nhiekkasärkkää tai muuta maan kohoumaa ollut veden leviämistä\nvastustamassa; kuinka oli mahdollista, että nousuvesi ei saattanut\ntulvilleen koko aluetta taivaanrannan kaukaisemmille rajoille saakka\neikä sekoittanut järven ja jäämeren vesiä yhteen. Olihan ilmeistä,\nettei sellaista tulvaa syntyisi eikä ollut koskaan syntynyt.\n\nSitä huomiota Jasper Hobson näet ei voinut olla tekemättä. Ja se\nsaattoi hänen seurakumppaninsa vastaamaan, että, sanottakoon mitä\ntahansa, vuoroveden vaihtelut ovat kaiketikin jäämeressä tuntumattomat.\n\n\"Mutta, hyvä rouva\", vastasi Jasper Hobson, \"kaikki merenkulkijain\ntiedonannot päinvastoin ovat siinä kohden yhtäpitäviä, että vuoksi ja\nluode on napamerissä hyvinkin silmäänpistäviä, eikä ole otaksuttavaa,\nettä heidän havaintonsa olisi väärä.\"\n\n\"No sitten, herra Hobson\", jatkoi mrs Paulina Barnett, \"selittäkääpä\nminulle, miksi valtameren aallot eivät peitä tätä maata, joka ei kohoa\nkymmentäkään jalkaa meren pakoveden yläpuolelle?\"\n\n\"Voi, hyvä rouva!\" huudahti Jasper Hobson, \"siinähän minulla juuri on\npulma. Minä en tosiaan tiedä, kuinka se on selitettävissä. Koko tämän\nkuukauden aikana, jonka olemme tällä rannikolla olleet, useinkin olen\nhuomannut, että meren taso nousi tuskin jalkaakaan tavallisesta, ja\nmelkein vannoisin, että viidessätoista päivässä, syyskuun\nkahdenteenkolmatta päivään mennessä, jolloin on päiväntasaus, toisin\nsanoen se hetki, jolloin ilmiö on korkeimmassa asteessaan, vedennousu\nBathurstin niemen rantamilla ei ole puoltatoista jalkaa suurempi. Ja\nsepähän kohta nähdään.\"\n\n\"Entä selitys, herra Hobson, selitys tähän seikkaan, sillä kaikkihan\ntässä maailmassa on selitettävissä?\"\n\n\"No niin\", vastasi luutnantti, \"selityksenä olkoon paremman puutteessa\njompikumpi näistä: joko merenkulkijat ovat erehtyneet havainnoissaan,\njota kylläkään en voi olettaa, kun on puheena sellaisia miehiä kuin\nFranklin, Parry, Ross ja muita heidän kaltaisiaan -- taikka vuoroveden\nvaihtelut ovat tuntumattomat erityisesti juuri näillä tienoilla\nAmerikan rannikkoa, ehkä samoista syistä kuin muutamissa ahtaalle\nsuljetuissa merissä, kuten Välimeressä, jonne yhtenäisten rannikoiden\nläheisyys ja salmien ahtaus estää Atlantin vesiltä avoimen pääsyn.\"\n\n\"Hyväksykäämme toistaiseksi jälkimäinen olettamus, herra Jasper\",\nvirkkoi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Ei muukaan auta\", sanoi luutnantti päätänsä pudistaen, \"vaikka se ei\ntyydytäkään ja vaikka siinä tulee minua vastaan joku eriskummainen\nluonnon omituisuus, josta en voi saada selkoa.\"\n\nKello yhdeksän molemmat reet kiidettyään yhtämittaista sileää\nhiekkarantaa pitkin, saapuivat lahdelle, jossa hylkeet tavallisesti\noleskelivat. Valjakot jätettiin taemmaksi, etteivät yllätettävät\neläimet ennen aikojaan säikähtyisi. Kuinka kokonaan toisenlaista oli\ntämä seutu kuin Bathurstin niemen tienoot!\n\nRannikko oli siltä kohtaa, minne metsästäjät pysähtyivät, oikullisesti\nloville leikeltyä ja rosoreunaista, perin kouristunutta pitkin\npituuttaan; tällä ominaisuudellaan se mitä ilmeisimmin paljasti\ntuliperäisen syntynsä, täysin eroten luonteeltaan niemen seuduista,\njotka olivat vedenluomaista pohjasakkamuodostumaa. Päivänselvästi oli\nnäitä seutuja ollut muovailemassa geologisten aikakausien tuli eikä\nsuinkaan vesi. Kivi, joka kerrassaan puuttui Bathurstin niemeltä --\nsivumennen sanoen omituinen seikka, jota ei ollut helpompi selittää\nkuin että sieltä puuttui vuoroveden vaihtelu -- esiintyi täällä\nepäsäännöllisinä lohkareina, syvälle maaperään iskeytyneinä kallioina.\nKaikkialla tummalla hiekalla, keskellä rakkulamaisia laavan kappaleita,\nnäkyi sinne tänne singonneita säpäleitä, kuuluen niihin alunamaisiin\npiihapposuoloihin, joiden yhteisenä nimityksenä on maasälpä ja joiden\nolemassaolo epäämättömästi osoitti, että rannikko ei ollut muuta kuin\nkiteytymisestä syntynyttä kerrostumaa. Sen pinnalla kimmelsi\nlukemattomia labradoriitteja, kaikenlaisia sirpaleita, joka välkähteli\nsiniseltä, punaiselta, vihreältä, jotapaitsi siellä täällä näkyi\nhohkakiveä ja lasittunutta laavaa. Takalistolla kohosi kerroksittain\nkorkeita rantakallioita, jopa kaksikinsataa jalkaa korkeita\nmerenpinnasta lukien.\n\nJasper Hobson päätti kiivetä rantakallioiden huipulle saakka\ntutkiakseen maan koko itäisen osan. Hänellä oli siihen aikaa, sillä\nhylkeiden ampumisen aika ei ollut vielä tullut. Nähtiin vain muutamia\npareja, jotka nousivat huvittelemaan rannalle, ja sentähden oli parasta\nodottaa, kunnes suurempia parvia alkaisi kokoutua, ja yllättää ne\nsitten levon aikana tai paremmin sanoen unessa, jota nauttimaan\nkeskipäivän aurinko niitä houkuttelee. Luutnantti Hobson huomasi\nmuuten, etteivät ne olleetkaan hylkeitä sanan varsinaisessa\nmerkityksessä, kuten niiden oli sanottu olevan. Ne kuuluivat kyllä\nuimajalkaisten ryhmään, mutta ne olivat merihevosia ja merilehmiä,\njotka eläintieteellisessä oppisanastossa muodostavat mursujen luokan ja\ntunnetaan yläkulmahampaistaan, pitkistä ylhäältä alapäin suunnatuista\npuolustusaseistaan.\n\nMetsästäjät kiersivät pikku lahdelman, joka näytti olevan noille\nelukoille mieluinen paikka ja jolle he olivat antaneet nimen\nMursulahti, ja nousivat rantakalliolle. Petersen, Hope, Kellet jäivät\npienelle niemekkeelle pitämään silmällä mursuja sillä aikaa kun mrs\nPaulina Barnett, Jasper Hobson ja kersantti kävivät rantakallion\nhuipulla, katsellakseen ympärillä olevaa seutua sadanviidenkymmenen tai\nkahdensadan jalan korkeudesta. Heidän ei pitänyt kadottaa näkyvistään\nkolmea toveriaan, joiden oli määrä sovitulla merkillä ilmoittaa,\nsittenkun mursujen kokous oli riittävän runsaslukuinen.\n\nNeljännestunnissa luutnantti ynnä hänen seuratoverinsa ja kersantti\nolivat päässeet korkeimmalle huipulle. Sieltä he saattoivat mukavasti\nkatsella silmiensä eteen leviävää seutua.\n\nHeidän jalkojensa juuresta alkaen levisi ääretön meri pohjoiseen päin\ntaivaanrantaan asti. Ei lainkaan maata näköpiirissä, ei kiintojäätä, ei\njäävuoria. Meri oli kokonaan jäistä vapaa silmänkantamattomiin, ja\nluultavasti tällä leveysasteella osa Jäämerta oli yhtä vapaa\nlaivakululle Behringin salmelle saakka. Kesäiseen aikaan yhtiön laivat\nniinmuodoin saattoivat helposti laskea luoteisväylää pitkin Bathurstin\nniemeen.\n\nKääntäessään katseensa länteen päin Jasper Hobson huomasi uuden seudun\nja sai samalla selityksen niihin maanalaisten purkausten jätteisiin,\njoita rannikko oli täyteen ahdettu.\n\nNoin viidentoista kilometrin päässä kohosi katkaistun kartion muotoisia\ntulivuoria, joita ei näkynyt Bathurstin niemeen, kun ne sieltä katsoen\njoutuivat rantatörmän peittoon. Ne piirtyivät melko sekavina taivasta\nvasten, ikäänkuin vapiseva käsi olisi vetänyt sinne rajaviivan.\nKatseltuaan niitä jonkun hetken tarkkaavasti Jasper Hobson osoitti\nniitä kersantille ja mrs Paulina Barnettille, ja sitten hän sanaakaan\nvirkkamatta suuntasi katseensa vastapäiselle puolelle.\n\nIdässä päin levisi näkyviin pitkä, säännöllisen tasainen rannikon\nreuna, joka ulottui Bathurstin niemeen asti. Hyvällä teatterikiikarilla\nolisi silmä voinut erottaa Fort Espérancen, jopa sinertävän savunkin,\njoka silloin varmaankin nousi mrs Joliffen keittiönuunista.\n\nTaempana seutu tarjosi kaksi jyrkästi toisistaan eroavaa nähtävää. Idän\nja etelän suunnassa liittyi niemeen useampien satojen neliökilometrien\nlaajuinen tasanko. Rantatörmäin takana sitävastoin maa Mursulahdesta\ntulivuoriin asti oli hirvittävän kouristunutta ja osoitti selvästi\nolevansa maanalaisten purkausten luomaa.\n\nLuutnantti tähysteli alueen eri osien välistä jyrkkää vastakohtaa;\nsanokaamme suoraan, se näytti hänestä kokolailla \"eriskummaiselta\".\n\n\"Arveletteko, herra Hobson\", kysyi silloin kersantti Long, \"että nuo\nvuoret tuolla läntisellä taivaanrannalla ovat tulivuoria?\"\n\n\"Ei epäilemistäkään\", vastasi Jasper Hobson. \"Ne juuri ovat heitelleet\ntänne asti hohkakiviä, lasilaavaa, lukemattoman määrän labradoriittejä,\neikä meidän tarvitsisi kulkea viittäkään kilometriä, survoaksemme\njalkoinemme laavaa ja tuhkaa.\"\n\n\"Ja luuletteko, herra luutnantti, että tulivuoret ovat vielä\ntoiminnassa?\" kysyi kersantti.\n\n\"Siihenpä en pysty vastaamaan.\"\n\n\"Ei ainakaan tällä erää näy mitään savua niiden huipulta.\"\n\n\"Se ei vielä mitään todista, kersantti Long, onko teillä aina piippu\nhampaissa?\"\n\n\"Ei\", herra Hobson.\n\n\"No niin, Long, juuri samoin on laita tulivuorten. Eivät nekään aina\nsavuttele.\"\n\n\"Ymmärrän, herra Hobson\", vastasi kersantti Long, \"mutta sitä minä\ntosiaan vähemmän ymmärrän, että tulivuoria on olemassa napaseuduilla.\"\n\n\"Kai niitä ei ole kovin lukuisasti\", sanoi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Eipä kylläkään\", vastasi luutnantti, \"mutta onhan niitä sentään joku\nmäärä: Jean Mayenin saarella, Aleuteilla, Kamtshatkassa, venäläisessä\nAmerikassa, Islannissa; sitten etelässä Tulimaassa, Australian\nseuduissa. Tulivuoret ovat vain savupiippuja siinä suuressa\nkeskustehtaassa, jossa maapallon kemialliset tuotteet valmistuvat, ja\nluulenpa, että kaikkien kappalten suuri Luoja on puhkaissut savutorvia\nkaikkialle, missä niitä tarvitaan.\"\n\n\"Se on varmaa, herra Hobson\", vastasi kersantti, \"mutta sittenkin,\naatelkaas: navalle, tämmöiseen jääkylmään ilmastoon!\"\n\n\"Mitä sillä väliä, kersantti, navoillako vai päiväntasaajalla! Sanonpa\nvielä enemmänkin: henkireikiä pitää olla napaseuduilla enemmän kuin\nmillään muulla kohdalla maapalloa.\"\n\n\"Ja minkä vuoksi, herra Hobson?\" kysyi kersantti hyvin ällistyksissään\nluutnantin väitteestä.\n\n\"Sentähden, että jos tuommoiset varaventtiilit aukeavat sisäisten\nkaasujen ponnistuksesta, tapahtuu se tietenkin semmoisilla paikoilla,\nmissä maan kuori on ohuempi. No niin, koska maapallo on navoiltaan\nlitistynyt, näyttää minusta luonnolliselta että... Mutta jopa näen\nKelletin antavan merkkejä\", jatkoi luutnantti, keskeyttäen\nperustelunsa. \"Tahdotteko tulla mukaan, hyvä rouva?\"\n\n\"Minä odottelen täällä, herra Hobson\", vastasi matkustajarouva.\n\"Mursujen teurastus ei minua todellakaan huvita.\"\n\n\"Hyvin ymmärrettävää\", myönsi Jasper Hobson, \"ja jos tahdotte yhtyä\nmeihin tunnin perästä, niin palaamme yhdessä varustukseen.\"\n\nMrs Paulina Barnett jäi siis kukkulalle katselemaan sitä vaihtelevaa\nnäköalaa, joka oli levinnyt hänen silmiensä eteen.\n\nNeljännestunnin perästä Jasper Hobson ja kersantti saapuivat rannalle.\n\nMursuja oli siellä suuri joukko. Niitä oli hyvinkin satamäärä. Muutamia\nkömpi rantahiekalle lyhyillä räpyläjaloillaan. Mutta enimmäkseen ne\nolivat perheittäin ryhmittyneinä asettuneet jo nukkumaan. Yksi tai\nkaksi suurimmista, kolme metriä pitkistä harvakarvaisista ja väriltään\npunaisenhallavista urosmursuista näytti olevan valveilla ja toimittavan\nvartiopalvelusta muun lauman nukkuessa.\n\nMetsämiesten täytyi lähestyä äärimmäisen varovasti, käyttämällä\nhyväkseen kallioiden ja maan epätasaisuuksien suojaa, ja koettaa saada\nmuutamia mursuryhmiä saarroksiin sekä katkaista niiltä paluutie mereen.\nMaallahan sellaiset eläimet ovat kömpelöitä liikkumaan. Ne siirtyvät\neteenpäin vain pienin hyppäyksin tai tehden selkäpiillään jonkunmoisia\nmateluliikkeitä. Mutta vedessä, oikeassa valtakunnassaan, ne ovat\nvikkeliä kuin kalat, pelättäviä uimareita, jotka usein saattavat\ntakaa-ajavat purret vaaraan.\n\nJopa isot vahtimursut alkoivat epäillä. Ne tunsivat lähestyvän vaaran.\nKääntelivät päätänsä. Vilkuilivat silmillään joka taholle. Mutta\nennenkuin niillä oli aikaa antaa hälytysmerkkiä, ampuivat Jasper Hobson\nja Kellet hyökäten toiselta puolelta, Petersen ja Hope toiselta,\nluotinsa viiteen mursuun, rientäen heti lopettamaan ne keihäillänsä,\njolla välin muu lauma kiiruhti suinpäin mereen.\n\nVoitto oli ollut helppo. Ne viisi, jotka saatiin, olivat isoa kokoa.\nNiiden puolustusaseiden luuaines oli kyllä vähän nystyräistä, mutta\nsiitä huolimatta näytti olevan laadultaan ensiluokkaista; luutnantti\nHobson pani kuitenkin suuremman arvon ja merkityksen sille seikalle,\nettä niiden lihava rasvainen ruumis lupasi runsaasti öljyä. Aimo\nkiireellä nostettiin saaliit rekiin, ja koiravaljakot saivat niistä\nkuormaa tarpeekseen.\n\nKello oli siiloni yksi. Samassa mrs Paulina Barnett liittyi\ntovereihinsa, ja koko metsästysseurue lähti rantaa pitkin paluumatkalle\nFort Espéranceen.\n\nSanomattakin on selvää, että paluumatka tehtiin jalkaisin kun reet\nolivat kuormaa kukkuroillaan. Ei ollut kuin viitisentoista kilometriä\nkuljettavana, mutta suoraa tietä. \"Pitkä on mutkaton matka\", sanoo\nenglantilainen sananparsi, ja siinä on perää.\n\nNiinpä metsästäjät matkan ikävyyttä hälventääksensä pakinoivat minkä\nmitäkin. Mrs Paulina Barnett puuttui usein keskusteluun, käyttäen\nnoiden kelpo miesten erikoistietoja ja kokemuksia opikseen. Mutta eipä\nmatka tahtonut ottaa luistaakseen. Valjakoille olivat mursukuormat\nraskasta vedettävää. Kovalla lumihangella olisivat koirat vajaassa\nkahdessa tunnissa katkaisseet välin, joka erotti Mursulahden Fort\nEspérancesta.\n\nMonta kertaa täytyi luutnantti Hobsonin pysähtyä lepuuttamaan koiria,\njotka olivat uupumaisillaan. Sepä antoi kersantti Longille aiheen\nsanoa:\n\n\"Olisivatpa nuo mursut kylläkin voineet valita leiripaikkansa vähän\nlähemmäksi linnoitustamme.\"\n\n\"Ei olisi lähempänä ollut soveliasta paikkaa\", vastasi luutnantti\npäätänsä pudistaen.\n\n\"Miksi ei, herra Hobson?\" kysyi mrs Paulina Barnett luutnantin\nvastausta kummastellen.\n\n\"Siitä syystä, että tuommoiset elukat oleskelevat vain loivasti\nviettävillä rantamilla, jossa voivat merestä noustessaan ryömiä\nkuivalle.\"\n\n\"Entä niemen ranta?\"\n\n\"Niemen ranta\", vastasi Jasper Hobson, \"on jyrkkä kuin vallin seinämä.\nSiinä ei ole mitään loivempia paikkoja. Se on joka kohdasta äkkijyrkkä\nkuin veitsellä viilletty. Siinä ilmenee tämän seudun erikoisuus, joka\non selittämätön, ja kun kalastajamme tahtovat niemen rannoilla\nkalastaa, täytyy heidän laskea pyydyksensä jopa kolmensadan sylen\nsyvyyteen! Mistä syystä niin syvä jyrkänne? En tiedä, mutta luulen\nmelkein, että muinaiseen aikaan on tapahtunut maanalainen purkaus, ja\nse on aiheuttanut ankaran repeämän, joka on erottanut rannikosta osan\nmannerta, vajottaen sen syvälle Jäämeren pohjaan.\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nKAKSI LAUKAUSTA\n\n\nSyyskuun ensi puolisko oli kulunut. Jos Fort Espérance olisi sijainnut\nitse pohjoisnavalla, toisin sanoen kaksikymmentä astetta korkeammalla\nleveysasteella, niin napavyö olisi sen jo käärinyt mustaan vaippaansa.\nMutta seitsemännelläkymmenennellä leveyspiirillä aurinko vielä jatkoi\nkiertämistään taivaanrannan yläpuolella yli kuukauden ajan. Kumminkin\nlämpömäärä aleni jo tuntuvasti. Yöllä laskeutui lämpömittari yhteen\npakkasasteeseen. Sinne tänne muodostui jo jääriitettä, joka päivän\npitkään sentään vielä jaksoi sulaa. Lumipyryä sekaantui vesisateeseen\nja tuulenpuuskiin. Huono vuodenaika oli nähtävästi jo lähellä.\n\nMutta kauppatoimiston asukkaat saattoivat pelotta sitä odottaa. Talteen\nkootut muonavarat riittäisivät koko ajaksi ja pitemmällekin. Kuivatun\nmetsänriistan varasto oli kasvanut. Sitäpaitsi oli parikymmentä mursua\ntapettu ensin saatujen lisäksi. MacNap oli ennättänyt rakentaa hyvin\nsuojaisan läävän kesytettyjä peuroja varten ja asuinrakennuksen taakse\ntilavan halkovajan. Talvi, toisin sanoen yö, lumi, jää, pakkanen, sai\ntulla milloin halutti. Oltiin valmiit ottamaan se vastaan.\n\nMutta linnavarustuksen asukkaiden tulevista tarpeista huolehdittuaan\nJasper Hobson rupesi ajattelemaan yhtiön etuja. Tuli hetki, jolloin\neläimet, saatuaan talviturkkinsa, muuttuivat kallisarvoisiksi. Aika oli\notollinen niiden tappamiseen ampumalla, kunnes maa peittyisi tasaisesti\nlumeen ja voitaisiin ruveta käyttämään salakuoppia. Jasper Hobson\njärjesti siis metsästysretkiä.\n\nNiin korkeilla leveysasteilla ei intiaaneilta, turkisasioimistojen\ntavallisilta hankkijoilta, ollut mitään avustusta metsästämisessä\nodotettavana, sillä ne pysyttelivät eteläisemmillä seuduilla.\nLuutnantti Hobsonin, Marbren, Sabinen ja parin kolmen heidän\ntovereistaan oli siis huolehtiminen metsästyksestä yhtiön lukuun, ja\nsen voi arvata, ettei heiltä hommaa puuttunut.\n\nMajavia oli ilmoitettu nähdyn pienen joen sivuhaaran tienoilla,\nkymmenkunnan kilometrin päässä etelään päin varustuksesta. Sinne Jasper\nHobson suuntasi ensimmäisen retkensä.\n\nEnnen maksettiin majavan untuvasta neljäsataa frangia kilolta, siihen\naikaan kun sitä yleisesti käytettiin hattuteollisuudessa; mutta vaikka\nuntuvan käyttö on vähentynyt, niin itse nahat ovat turkismarkkinoilla\nsentään vielä korkeassa hinnassa, joka on yhä nousemaan päin, koska\ntämä säälimättömän hävityksen alainen jyrsijäsuku alkaa hävitä\nsukupuuttoon.\n\nMetsästäjät, kuten sanottu, lähtivät ilmoitettuun paikkaan joelle.\nSiellä luutnantti osoitteli mrs Paulina Barnettin ihmeteltäväksi niitä\nnerokkaita töitä ja laitteita, joita majavat olivat tehneet\njärjestääkseen vedenalaisen asuinkylänsä mukavaksi. Siellä oli majavia\nsatamääriä, jotka pesäkunnittain asuivat lisäjoen likelle kaivamissaan\nkoloissa. Tähän aikaan ne olivat jo alkaneet rakentaa talvikyläänsä,\nollen parhaillaan uutterassa työn touhussa.\n\nKapean joen poikki, virtavalle ja niin syvälle kohdalle, etteivät\nvedenalaiset olinpaikat jäätyisi kovimmallakaan pakkasella, olivat\nmajavat rakentaneet padon; se kaareutui vastavirran puolelle ja pystyyn\nasetetuista seipäistä oli tehty luja aita, johon oli poikittain\npujoteltu notkeita oksia ja karsittuja ohuita runkoja; siten saatu\ntiheä ristikkoaita oli muurattu ja iskostettu savipitoisella maalla,\njoka ensin oli jaloilla sotkettu tarkoitukseensa sopivaksi;\nmuurauslapiona majava käytti leveää, vaakasuoraksi litistynyttä,\nsoikeata, suomuntapaisten karvojen peittämää häntäänsä, päällystäen\ntasaisesti koko patorakennelman savikerroksella.\n\n\"Tuolla padolla\", selitti Jasper Hobson matkustajarouvalle, \"on ollut\ntarkoituksena antaa joelle pysyväinen vedentaso, ja se on sallinut\nmajava-insinöörien rakentaa vastavirran puolelle noita pyöreämuotoisia\nmajoja, joiden huippuja tuolla näette. Ne ovat lujasti rakennettuja,\nnuo majat; niiden risuista ja savesta tehdyt seinät ovat kaksi jalkaa\npaksut ja niiden sisälle mennään ahtaasta kolosta, joka on veden alla,\nniin että jokaisen asukkaan täytyy sukeltaa, kun se lähtee kodistaan\ntai sinne takaisin, mutta sepä takaakin sitten majavaperheelle täyden\nturvallisuuden kotonaan. Jos purkaisitte tuommoisen majan, niin\nnäkisitte, että siinä on kaksi kerrosta, nimittäin alempi varastoaitta,\njohon on talletettu koko talven muonavarat, kuten oksat, kuoret,\njuuret, ja ylempi, johon asti vesi ei ulotu ja jossa itse isäntä pienen\nkotiväkensä kanssa asuu.\"\n\n\"Mutta enhän näe ketään näistä näppäristä eläimistä\", sanoi mrs Paulina\nBarnett. \"Olisiko ehkä kylän rakentaminen jätetty jo sillensä?\"\n\n\"Ei\", vastasi luutnantti Hobson, \"vaan tällä erää työmiehet lepäävät ja\nnukkuvat, sillä ne tekevät työtä öisin, ja me yllätämme ne luolissaan!\"\n\nJa todella niiden tavoittaminen olikin helppo asia. Satakunta saatiin\ntunnin kuluessa, niiden joukossa muutamia, joilla oli suuri\nkauppa-arvo, koska turkki oli ihan musta. Toisilla oli pitkä, kiiltävä\nsilkkikarva, mutta hieman punaiseen vivahtavan kastanjan värinen, ja\nsen alla hieno tiivis, hopeanharmaa untuva. Metsästäjät palasivat\nvarustukseen perin tyytyväisinä retkensä tulokseen. Majavannahat\nluetteloitiin hintansa mukaan ja pantiin säilöön nimellä\n\"pergamentteja\" eli nuoria majavia.\n\nKoko syyskuu ja melkein puoliväliin lokakuuta tehtiin samanlaisia\nretkiä ja yhtä suotuisin tuloksin. Mäyriä saatiin myös, mutta vähän;\nniitä haeskeltiin nahkansa vuoksi, jota käytetään reunusteeksi\nkuormahevosen länkiin, ja myöskin karvansa tähden, josta tehdään\nharjoja ja siveltimiä. Nämä raatelevaiset -- nehän näet ovat kuin pikku\nkarhuja -- kuuluvat Pohjois-Amerikalle ominaiseen n.s. carcajou-mäyrien\nsukuun.\n\nMuutamat kissansukuiset eläimet, kuten ilvekset, vaativat tuliaseen\nkäyttöä. Notkeat, vikkelät, karvaltaan vaaleanpunertavat,\ntummatäpläiset eläimet, joita peuratkin pelkäävät, ovat susi-ilveksiä,\njotka puolustavat itseään urhoollisesti.\n\nMutta ei Marbre eikä Sabine ollut ensi kertaa ilveksen kimpussa, ja he\nsurmasivat niitä kuutisenkymmentä kappaletta.\n\nMuutamia melko kaunisturkkisia ahmoja otettiin hengiltä niinikään.\n\nKärppiä tavattiin harvoin. Nämä näädänsukuiset eläimet, kuten hillerit,\neivät olleet vielä talvipuvussaan, joka on valkoinen, paitsi että\nhännänpäässä on musta pilkku. Niiden karva oli vielä punainen päältä ja\nharmaankeltainen alta. Jasper Hobson oli sentähden käskenyt\ntovereittensa säästää niitä tällä erää. Oli odotettava ja annettava\nniiden \"kypsyä\", käyttääksemme Sabinen sanantapaa, toisin sanoen\nvaaleta talvipakkasessa. Mitä hillereihin tulee, joiden metsästys on\nperin epämiellyttävää niistä lähtevän ilkeän löyhkän vuoksi, korjattiin\nniitä koko paljon joko ahdistamalla puunkoloista, joissa ne\noleskelevat, taikka ampumalla puiden oksilta.\n\nErittäinkin metsästettiin näätiä. Tunnettua on, kuinka näiden\nraatelijain nahka on arvossapidettyä, vaikka tosin alempiarvoista kuin\nsoopelin, jonka tuuhea turkki on talvella musta; mutta soopeli asustaa\nvain Euroopan ja Aasian pohjoisissa seuduissa Kamtshatkaan asti, ja\nkaikkien uutterimmin metsästelevät sitä siperialaiset. Kumminkin\ntavataan arktisen meren amerikkalaisella rannikolla näätiä, joiden\nnahat ovat vielä sangen arvokkaita, kuten esim. \"Canadan näätiä\",\njoilla on myös nimet wison ja pekan.\n\nNämä näätälajit eivät syyskuun aikana paljonkaan kartuttaneet toimiston\nturkisvaroja. Ne ovat perin vilkkaita ja vikkeliä otuksia,\nnotkeavartaloisia ja pitkulaisia, minkä tähden niitä on ollut tapa\nsanoa \"matomaisiksi.\" Ja todella ne osaavatkin venyttää itsensä matojen\ntavoin ja luikerrella hyvinkin ahtaiden reikien läpi. Ne siis, kuten\nvoi arvata, saattavat helposti päästä vainoojiansa pakoon. Niinpä niitä\ntalvisaikaan onkin paras pyydystää salakuopilla. Marbre ja Sabine eivät\nmuuta odottaneetkaan kuin hetkeä, jolloin saisivat muuttaa itsensä\nkuoppapyydystäjiksi; kevään palatessa ei yhtiön varastoaitoissa olisi\npuutetta näädistä.\n\nLopettaaksemme niiden turkisten luettelo, joista Fort Espérance näiden\nretkeilyjen kautta rikastui, mainittakoon vielä sini- ja hopeaketut,\njoita Venäjän ja Englannin kauppamarkkinoilla pidetään kaikkein\nkallisarvoisimpina turkiseläiminä.\n\nYläpuolelle kaiken pannaan sinikettu, tunnettu eläintieteellisellä\nnimellä \"isatis.\" Tämä kaunis, mustakuonoinen eläin on karvaltaan\ntuhan- tai tummanharmaa eikä suinkaan sininen, niinkuin nimestä\npäättäen luulisi; karva on hyvin pitkä, hyvin tuuhea, hyvin pehmeä ja\nsillä on kaikki ne ominaisuudet, jotka tekevät turkiksen kauniiksi:\nkarvan pehmeys, kiinteys, pituus, tuuheus ja väri. Sinikettu on\nehdottomasti turkiseläinten kuningas. Sen nahka maksaakin kuusi kertaa\nenemmän kuin mikään muu nahka, ja Venäjän keisarin päällysviitta, tehty\nkokonaan siniketun kaulanahoista, jotka ovat kaikkein kauneimmat,\narvosteltiin Lontoon näyttelyssä v. 1851 kolmentuhannen neljänsadan\npunnan hintaiseksi.\n\nMuutamia näitä kettuja oli näkynyt Bathurstin niemen seuduilla, mutta\nmetsästäjät eivät saaneet niitä käsiinsä, sillä ne ovat ovelia,\nnopsaliikkeisiä, vaikeasti pyydystettäviä; sensijaan onnistuttiin\nsaamaan hengiltä kymmenkunta hopeakettua, joiden karva on ihanan musta\nvalkoisine pisteineen. Vaikka viimemainittujen nahka ei ole arvossa\nsiniketun nahan vertainen, on se sentään vielä arvokas talja sekin ja\nkorkeassa hinnassa Englannin ja Venäjän markkinoilla.\n\nYksi saaduista hopeaketuista oli komea eläin, kooltaan tavallista\nkettua vähän isompi. Sen korvat, olkapäät ja häntä olivat nokimustat,\näärimmäinen hännän huippu ja kulmakarvojen päät olivat valkoiset.\n\nNe erikoiset olosuhteet, joissa tämä kettu tapettiin, ansaitsevat\nseikkaperäisen kertomisen, sillä niistä käy selville, ettei\neräs luutnantin pelko ollut niinkään aiheeton ja että ne\npuolustusvarokeinot, joihin hän oli katsonut olevan syytä ryhtyä,\nolivat kylläkin paikallaan.\n\nSyyskuun 24 päivän aamuna mrs Paulina Barnett, luutnantti, kersantti\nLong, Marbre ja Sabine olivat kahdella reellä menneet Mursulahteen.\nEdellisenä päivänä olivat näet muutamat retkikunnan miehet tavanneet\nketunjälkiä keskellä kallioita, joiden välissä kasvoi vähäisiä\npensaita, ja eräät merkit ilmaisivat selvästi, minne otukset olivat\npiiloutuneet. Metsästäjät pyrkivät kiihkoisesti käsiksi saaliiseen,\njoka lupasi heille runsaan vaivanpalkkion, ja pääsivät kun pääsivätkin\ntarkoituksensa perille. Kahden tunnin kuluttua heidän saapumisestaan\nmakasi aika kaunis kettu maassa hengetönnä.\n\nNähtiinpä vilahdukselta vielä pari kolme samanlaista otusta.\nMetsästäjät jakaantuivat silloin niin, että Marbre ja Sabine työntyivät\nketun jäljille ja luutnantti Hobson, mrs Paulina Barnett ja kersantti\nLong koettivat katkaista paluumatkan toiselta pulskalta repolaiselta,\njoka pyrki lymyämään kallioiden taakse.\n\nOli tietenkin käytettävä viekkautta kettua vastaan, joka painautui\nviisaasti maahan eikä jättänyt mitään ruumiinsa osaa luodille\nalttiiksi.\n\nPuoli tuntia jatkui ahdistelu viemättä mihinkään tulokseen. Sillä välin\noli otus saatu piiritetyksi kolmelta puolelta, ja neljännellä puolella\noli meri. Se huomasi pian epäedullisen tilanteensa ja päätti pelastua\nsiitä ihmeellisellä hypyllä, joka ei jättänyt metsästäjälle muuta\nneuvoa kuin ampua lennosta.\n\nKettu siis viskaantui erään kallionkielekkeen yli. Mutta Jasper Hobson\npiti varansa, ja juuri samassa hetkessä, kun otus vilahti varjona, hän\ntervehti sitä luodilla.\n\nSilloin pamahti myös toinen laukaus, ja kettu kellahti kuolettavasti\nhaavoittuneena maahan.\n\n\"Hurraa, hurraa!\" huudahti Jasper Hobson. \"Se on minun.\"\n\n\"Ja minun!\" vastasi outo mies, astuen esiin ja painaen toisen jalkansa\nketun päälle juuri kun luutnantti kurotti sitä kädellään.\n\nJasper Hobson hämmästyi ja peräytyi. Hän oli luullut toisen luodin\ntulleen kersantin pyssystä, ja nyt hän näki edessään tuntemattoman\nmetsästäjän, jonka pyssynpiippu vielä savusi. Molemmat kilpailijat\nkatsoivat toisiaan silmästä silmään. Silloin saapuivat paikalle mrs\nPaulina Barnett ja hänen toverinsa ja heti senjälkeen myöskin Marbre ja\nSabine, samalla kun tusinan verta miehiä rantakallion takaa lähestyi\noutoa miestä, joka kumarsi kohteliaasti matkustajarouvalle. Mies oli\nkookasvartaloinen ja ulkonäöstä päättäen niitä \"kanadalaisia\nmetsäsissejä\", joiden kilpailua Jasper Hobson niin erityisesti pelkäsi.\nMetsästäjä oli vielä siinä perinnäisessä puvussa, josta amerikkalainen\nromaaninkirjoittaja Washington Irving on aikoinaan antanut tarkan\nkuvauksen: hartioilla huppukauluksinen päällysviitta, sen alla\nraitainen pumpulipaita, jalassa leveälahkeiset verkahousut,\nnahkasäärykset ja kuusipeurannahkaiset tallukat, vyöllä tupakkakukkaro,\npiippu ja muutamia leiriytyessä tarpeellisia kapineita; sanalla sanoen,\nvaatetus oli puolittain sivistyneen, puolittain metsäläisen. Neljä\nhänen tovereistaan oli samanlaisessa puvussa kuin hän, vaikka ei niin\nsiistissä. Kahdeksan muuta, jotka kuuluivat vartioväkeen, olivat\nchippewa-intiaaneja.\n\nJasper Hobson ei ollut erehtynyt. Hänellä oli edessään ranskalainen tai\nainakin Kanadan ranskalaisten jälkeläinen la kukaties amerikkalaisten\nyhtiöiden asiamies, joka oli saanut toimekseen pitää silmällä uuden\nkauppatoimiston pystyynpanoa.\n\n\"Hyvä herra, tämä kettu on minun\", sanoi luutnantti hetkisen vaitiolon\njälkeen, jolloin vieras ja hän olivat tuijottaneet toistensa\nsilmänvalkuaisiin.\n\n\"Se on teidän, jos sen olette ampunut\", vastasi tuntematon hyvällä\nenglanninkielellä, jossa tuntui hieman vieras korostus.\n\n\"Te erehdytte, hyvä herra\", ehätti Jasper Hobson vastaamaan. \"Tämä otus\non minun siinäkin tapauksessa, että teidän luotinne eikä minun on sen\ntappanut!\"\n\nHalveksiva hymy tuli heti vastaukseksi tuommoiseen väitteeseen, kun\nsiitä uhkui kaikki se vaativaisuus, jonk nojalla yhtiö piti ominaan\nHudsonin lahden alueita Atlantinmerestä Tyyneenmereen asti.\n\n\"Te hyvä herra\", virkkoi tuntematon viehättävästi pyssyynsä nojaten,\n\"pidätte niinmuodoin Hudsonin lahden yhtiötä ehdottomana valtiaana koko\ntällä alalla pohjoista Amerikkaa?\"\n\n\"Ilman vähintäkään epäilystä\", vastasi luutnantti Hobson, \"ja jos te,\nkuten otaksun, kuulutte johonkin amerikkalaiseen yhtiöön...\"\n\n\"Saint-Louisin turkiskauppiaiden yhtiöön\", täydensi metsästäjä\nkumartaen.\n\n\"Luulenpa\", jatkoi luutnantti, \"että teidän kävisi perin vaikeaksi\nnäyttää asiakirjaa, jonka nojalla yhtiöllänne on etuoikeus mihinkään\ntämän alueen osaan.\"\n\n\"Asiakirjaa! Etuoikeutta!\" toisti kanadalainen halveksivasti. \"Nuo ovat\nniitä vanhan Euroopan sanoja, joilla on huono kaiku Amerikassa.\"\n\n\"Te ette olekaan nyt Amerikassa, vaan itse Englannin maankamaralla!\"\nvastasi Jasper Hobson ylpeästi.\n\n\"Herra luutnantti\", vastasi metsästäjä hieman kiivastuen, \"tämä ei ole\noikea hetki sellaiseen keskusteluun. Me tiedämme ja tunnemme jo kauan\nsitten, mitkä metsästysalueisiin nähden ovat Englannin vaatimukset\nyleensä ja Hudsonin lahden yhtiön erikseen; mutta minun luullakseni\ntapaukset ennemmin tai myöhemmin tasoittavat tätä asiaintilaa, ja että\nAmerikka muuttuu amerikkalaiseksi Magelhaesin salmesta pohjoisnavalle\nsaakka.\"\n\n\"Sitä en usko minä\", vastasi luutnantti Jasper Hobson.\n\n\"Oli miten oli, herra luutnantti\", jatkoi kanadalainen, \"minä ehdotan,\nettä jätämme kysymyksen kansallisen puolen syrjään. Mitkä yhtiön\nvaatimukset lienevätkin, silminnähtävää on, että mantereen ja eritoten\nrannikon pohjoisimmilla seuduilla alue on sen, joka sen ensiksi ottaa\nhaltuunsa. Te olette perustaneet kauppatoimiston Bathurstin niemeen; no\nniin, me emme metsästele teidän maillanne, ja te puolestanne kaiketi\nmenettelette samalla tavoin meidän alueisiimme nähden, sittenkun\nSaint-Louisin turkiskauppiaiden yhtiö on pystyttänyt linnavarustuksen\njohonkin toiseen paikkaan Amerikan pohjoisten rajojen sisällä.\"\n\nLuutnantin otsa rypistyi. Hän tiesi varsin hyvin, että Hudsonin lahden\nyhtiö läheisessä tulevaisuudessa kohtaisi vaarallisia kilpailijoita\nrannikolla asti, että sen vaatimuksista sulkea omistukseensa\nPohjois-Amerikan kaikki alueet ei pidettäisi väliä ja että kilpailijain\nkesken syntyisi laukausten vaihtoa. Mutta hän käsitti myöskin, ettei\ntämä hetki ollut otollinen keskusteluun etuoikeuksista, eikä suinkaan\nmielipahakseen havainnut, että metsästäjä, sangen kohtelias mies\nmuuten, johti keskustelun toiselle alalle.\n\n\"Mitä tulee asiaan, josta olemme eri mieltä\", sanoi kanadalainen\nretkeilijä, \"on sillä verrattain keskinkertainen merkitys, ja\nluulisinpa, että voimme sen ratkaista metsämiesten tavoin. Teidän ja\nminun pyssylläni on erilainen kaliberi, ja luotimme jälki on siis\nerotettavissa. Olkoon kettu sen meistä kahdesta, jonka luoti todella on\nsen surmannut.\"\n\nEhdotus oli oikea. Ammutun otuksen omistamista koskeva kysymys saisi\nsillä tavoin varman ratkaisun.\n\nKetun raato tarkastettiin. Se oli saanut ruumiiseensa kaksi luotia,\nsiis molemmilta metsästäjiltä, toisen kylkeensä, toisen sydämeensä.\nJälkimäinen luoti oli kanadalaisen.\n\n\"Otus on teidän, hyvä herra\", sanoi Jasper Hobson, huonosti kätkien\nharminsa, nähdessään mainion saaliin siirtyvän vieraisiin käsiin.\n\nRetkeilijä otti ketun, ja samassa kuin hänen olisi voinut luulla\nnakkaavan sen olalleen ja lähtevän sen kanssa matkaansa astahti hän mrs\nPaulina Barnettin eteen ja sanoi:\n\n\"Naisethan pitävät kauniista turkiksista. Jos he tietäisivät, kuinka\nvaivaloisten ponnistusten ja usein suurten vaarojenkin hinnalla ne\nsaadaan, niin ehkäpä he olisivat niille vähemmän persoja! Mutta he\npitävät niistä, ja sillä hyvä. Sallikaa minun siis, hyvä rouva, tarjota\ntämä teille kohtaamisemme muistoksi.\"\n\nMrs Paulina Barnett empi ottaa sitä vastaan, mutta kanadalainen\nmetsästäjä oli tarjonnut ihanaa turkista niin herttaisesti ja niin\nhyvästä sydämestä, että kieltäytyminen olisi ollut loukkaus.\n\nRouva otti sen vastaan ja kiitti vierasta, joka kumarsi hänelle, sitten\ntervehti englantilaisia ja tovereittensa seuraamana katosi tuota pikaa\nrantakallioiden väliin.\n\nLuutnantti ja hänen seuransa käänsivät kulkunsa Fort Espérancea kohti.\nMutta Jasper Hobson asteli vakavissa mietteissä. Hänen huolenpidollaan\nperustetun uuden kauppatoimiston paikka oli nyt kilpailevan yhtiön\ntiedossa, ja kanadalainen retkeilijän kohtaaminen näytti hänelle\nvilahduksen niistä suurista vaikeuksista, joita tulevaisuus toisi\nmukanaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nTALVEN TULO\n\n\nOli päästy syyskuun 21 päivään, syyspäivän tasaukseen, toisin sanoen\nsiihen ajankohtaan, jolloin päivä ja yö ovat yhtä pitkät koko\nmaapallolla. Nämä valon ja pimeän peräkkäiset vaihdokset oli, kukin\naikanaan, linnavarustuksen asukkaiden puolelta otettu tyytyväisin\nmielin vastaan. Niin nytkin, kun pimeyden valta oli vuorossa. He näet\nnukkuivat paremmin pimeän aikana. Ja silmällehän on pimeys levoksi ja\nvirkistykseksi, saatuaan kestää muutamia kuukausia yhtämittaista\nauringonpaistetta.\n\nPäiväntasauksen aikana ovat, kuten tiedetään, vuoroveden vaihtelut\ntavallisesti hyvin suuret, sillä kun aurinko ja kuu joutuvat\nsamalle puolelle maata, vaikuttavat ne maahan yhteisin voimin, ja\nvuorovesi-ilmiö käy silloin tuntuvammaksi. Nyt oli siis tilaisuus\nhuolellisesti tarkastaa, millaiseksi lähestyvä vuoksi muodostuisi\nBathurstin niemen rannikolla. Jasper Hobson oli jo muutamia päiviä\nennen pannut kuntoon jonkinlaisen mareografin eli vedenkorkeuden\nmittarin, saadakseen tarkan selon veden matalimmasta ja korkeimmasta\ntasosta. Mutta kuinka kävi: kaikista entisten havainnoitsijain\ntiedoituksista huolimatta hän sai vieläkin todeta, että auringon ja\nkuun yhteisvaikutus tuskin lainkaan tuntui siinä osassa Jäämerta. Nousu\noli melkein mitätön -- vastoin merenkulkijain tiedonantoja.\n\n-- Tässä on olemassa jotakin, mikä on siirtynyt luonnolliselta\ntolaltaan! -- tuumaili luutnantti Hobson itsekseen.\n\nHän ei todellakaan tiennyt mitä ajatella. Mutta muut hommat vetivät\nhänen ajatuksensa toisaalle, eikä hän sitten pitkään aikaan\nkoettanutkaan päästä selville tästä omituisesta seikasta.\n\nSyyskuun 29 päivänä ilma muuttui tuntuvasti. Lämpömittari laski viiteen\nlämpöasteeseen. Taivas peittyi usvaan, joka pian liestyi vesisateeksi.\nHuono vuodenaika oli alulla.\n\nMrs Joliffe puuhaili kylvömaillaan, ennenkuin lumi ehtisi tulla ne\npeittämään. Oli syytä toivoa, että suolaheinän ja kuirimon\nelinvoimaiset siemenet paksun hangen peitossa kestäisivät ilmanalan\nkovuuden ja nousisivat keväällä taimelle. Monen eekkerin laajuinen ala\noli etukäteen muokattu niemen kainaloon suojaisaan paikkaan, ja\nsyyskuun loppupäivinä se siemennettiin.\n\nJasper Hobson ei huolinut odottaa kovien pakkasten tuloa, vasta sitten\nantaakseen tovereittensa pukeutua talvitamineisiin. Mielellään jokainen\nolikin valmis pukeutumaan vuodenajan vaatimusten mukaisesti villaisiin\nalusvaatteisiin, peurannahkaiseen päällystakkiin, hylkeennahkaisiin\nkaatioihin, karvalakkiin ja läpäisemättömiin saappaisiin. Sanottakoon\nmyös, että samaan tapaan verhottiin huoneetkin. Puuseinät\npäällystettiin turkiksilla, ettei lämpömäärän aletessa syntyisi\nseinämille huurretta ja jäätä. Mestari Rae laittoi samaan aikaan\npaikoilleen tiivistäjät, joiden oli määrä koota tallelle ilmaan\nimeytyneet vesihöyryt ja jotka piti tyhjennettämän kahdesti viikossa.\nUunivalkean käyttö oli järjestettävä ulkolämmön vaihtelujen mukaan\nniin, että huoneiden lämpö pysyi yhäti 10 asteessa. Muuten tiedettiin,\nettä talo ennen pitkää peittyisi paksuun lumikerrokseen, joka tyyten\nestäisi sisälämmön menetyksen. Niillä keinoin toivottiin jaksettavan\nvoitollisesti taistella talvehtijain kahta vaarallista vihollista,\npakkasta ja kosteutta vastaan.\n\nLokakuun 2 päivänä oli patsas lämpömittarin putkessa yhä laskeutunut,\nja ensi lumi peitti Bathurstin niemen seudut. Laimea tuuli ei\nsynnyttänyt napaseutujen tavanomaisia tuulispäitä, joille\nenglantilaiset ovat antaneet nimen \"drifts.\" Niemi, linnavarustuksen\nympäristö ja koko rannikko oli, kuten sanottu, yhtä tasaisesti\nvalkoiseen vaippaan kietoutunut. Ainoastaan järvi ja meri, jotka olivat\nvielä sulat, erottautuivat tummine, likaisen harmaine väreineen muusta\nluonnosta. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi ensimmäisiä jäävuoria,\njoiden jyrkät muodot piirtyivät usvaista taivasta vasten. Luonto alkoi\nkokoilla aineksia, joista pakkanen piankin rakentaisi läpäisemättömän\nsuojamuurin, kiinteän jääkentän.\n\nSula meren ja järven pinta rupesi muutoin jo vetäytymään\njääriitteeseen, järvi ensimmäisenä. Laajoja harmahtavia läikkiä näkyi\njo siellä täällä -- selviä jäätymisen merkkejä, ja tyyni ilma suosi ja\nedisti jääkannen vahvistumista. Sillä välin laskeutui lämpömittari yön\naikana yhdeksään pakkas-asteeseen, ja päivän valjetessa järvi oli jo\nyhtenä silkoisena pintana, joka olisi tyydyttänyt vaativaisintakin\nkilpaluistelijaa. Myöhemmin ilmestyi taivaanrannalle omituinen väri,\njota valaanpyytäjät nimittävät sanalla \"blink\" ja joka johtuu\njääkenttien heijastelusta. Ennen pitkää jäätyi merenselkä suunnattoman\navaralta. Vähitellen tuli hajanaisten jäälauttojen kokoontumisesta\nlaaja jääkenttä, joka juuttui kiinni rannikkoon. Mutta meren jääkenttä\nei ollut järven kirkkaan jääpeilin näköinen, sillä aallonkäynti\njäätymisen aikana oli rikkonut pinnan rosoiseksi. Siellä täällä kellui\npitkiä, vaillinaisesti reunoistaan toisiinsa liittyneitä\njääkaistaleita, muutamia noita uivia jää-lauttoja, joita nimitetään\n\"ajojäiksi\", ja toisin paikoin taas oli puristuksen vaikutuksesta\nsyntynyt hyvinkin jyrkkiä röykkiöitä ja pullistumia, joista käytetään\n\"ahtojään\" nimitystä.\n\nMuutamissa päivissä oli Bathurstin ja sen ympäristöjen ulkonäkö tyyten\nmuuttunut. Mrs Paulina Barnett katseli yhtämittaisen ihailun vallassa\ntätä uutta näytelmää. Mitä kärsimyksiä, mitä rasituksia hänen\nmatkustajasielunsa olisikaan ottanut kestääksensä sellaisten\nnähtävyyksien maksuksi! Mikä olisikaan suurenmoista, ellei tuo talvisen\nvuodenajan valtaustyö, kun pohjolan pakkanen ottaa pohjanperän seudut\nankariin kouriinsa! Ei mikään maisema, ei mikään näköala, mitä mrs\nPaulina Barnett näihin asti oli katsellut, ollut enää entisen näköinen.\nKoko tienoo oli kuin toiseksi vaihtunut. Ihan uusi maa levisi silmien\neteen, suurenmoisen alakuloisuuden maa. Yksityispiirteet hävisivät,\nainoastaan maiseman päämuodot jäivät häämöittämään, nekin sumun\nsamentamina. Se oli näyttämökoriste, joka oli satumaisen nopeasti\nvaihtunut edellisen sijalle. Ei mitään merta enää siellä, missä\nhiljattain vielä oli aava ulappa. Ei mitään kirjavia värejä mailla\nenää, häikäisevän valkoinen vaippa vain. Ei mitään metsiä eri\npuulajeineen enää, vaan huurteisten varjokuvien sekasotkua. Eikä enää\nsäteilevää aurinkoa, vaan sumussa lyhyttä kaartansa myöten työläästi\nlaahustava, kalpea kehrä, joka pysyi näkyvissä ainoastaan jonkun\ntuntikauden päivässä. Eikä enää selvää rajaviivaa meren ja taivaan\nvälillä, vaan sensijaan loppumaton jono oikullisille särmille ja\nsäröille kolhiutuneita jäävuoria läpimurtamattomana jäävyöhykkeenä,\njonka luonto on rakentanut esteeksi navan ja sitä tutkimaan pyrkivien\nrohkeiden retkeilijäin välille.\n\nMihin keskusteluihin ja havaintoihin arktisen seudun muutokset\nantoivatkaan siellä aihetta! Thomas Black oli ehkä ainoa, joka ei\nvälittänyt näytelmän ylevästä kauneudesta. Mutta mitäpä saattoi\nodottaakaan niin pinttyneeltä tähteintutkijalta, joka tähän asti tuskin\nlienee edes huomannut pikku siirtolan henkilökuntaan kuuluvansakaan?\nOppinut herra eli ja toimi yksinomaan taivaallisten ilmiöiden\ntutkisteluissa; hän ei liikuskellut muualla kuin avaruuden autereisilla\naloilla eikä erkaantunut tähdestä muutoin kuin toiseen tähteen\nmennäkseen. Mutta tapahtuipa äskettäin, että hänen taivaansa sulkeutui\numpeen, että tähtisikermät kätkeytyivät hänen näkyvistään, että\nläpäisemätön sumuharso levisi taivaanlaen ja hänen välillensä. Silloin\nhän tulistui. Mutta Jasper Hobson lohdutti häntä lupauksella, että\nennen pitkää tulisi kauniita pakkasöitä, erittäin sopivia\ntähtitieteellisille havainnoille, revontulia, kuunkehiä ja muita\nnapaseutujen ilmiöitä, joita hänen kannattaisi ihmetellä.\n\nSillä välin lämpömäärä pysyi siedettävänä. Ei käynyt tuuli, ja tuulihan\njuuri pakkasen tekee niin purevaksi. Metsästystä jatkettiin siis vielä\nmuutamia päiviä. Uusia turkiksia kasautui kauppatoimiston aittoihin,\nuusia elintarvemääriä ahtautui varastohuoneisiin. Lämpöisempiin\nilmanaloihin muuttavia suuria peltopyy- ja ptarmiganiparvia tavattiin\npaljon; niinmuodoin ei tuoreesta ja terveellisestä lihasta ollut\npuutetta. Seudulla liikkui runsaasti napaseudun jäniksiä uusissa\ntalviturkeissaan. Niiden tepastelut lumella olivat helposti\ntunnettavia, ja tuotapikaa oli satamäärä näitä jyrsijöitä korjattu\ntalteen siirtolan muonavara-aittoihin.\n\nNiinikään nähtiin suurissa parvissa viheltäjäjoutsenia,\nPohjois-Amerikan kauniita lintulajeja. Metsästäjät ampuivat niitä\nmuutamia pareja. Ne olivat komeita lintuja, pituudeltaan neljä viisi\njalkaa, höyhenpeitto valkoinen, pää ja kaulan yläosa kuparinväriset.\n\nNe olivat matkalla vieraanvaraisempaan vyöhykkeeseen hakemaan niitä\nvesikasveja ja hyönteisiä, joista ne elävät, ja lensivät tavattoman\nnopeasti, sillä ilma on niille yhtä luonnollista liikkuma-alaa kuin\nvesikin.\n\nToisiakin joutsenia, niin sanottuja \"pasunajoutsenia\", joilla on\npasunaa muistuttava ääni, nähtiin isot parvet, muuttomatkalla nekin. Ne\nolivat valkoisia kuten viheltäjätkin, mutta vähän pienempiä kooltaan,\njalat ja nokka mustat. Ei Marbrella eikä Sabinella ollut kylliksi onnea\nsaada niistä edes muutamaakaan, mutta he tervehtivät niitä hyvin\ntarkoituksellisesti huutamalla: näkemiin! Ne tulevat tosiaan ensi\nkevättuulilla takaisin, ja siihen aikaan niitä on mitä helpoin\npyydystää. Niiden nahka sekä sulka- ja untuvapeitto tekee ne\nmetsästäjille ja intiaaneille erityisen halutuksi tavaraksi, ja\nmuutamina suotuisina vuosina kauppatoimistot lähettävät niitä kymmenin\ntuhansin vanhan mantereen markkinoille ja saavat niistä puoli puntaa\nkappaleelta.\n\nNäillä retkillä, jotka kestivät enää vain muutamia tunteja erällään, ja\njota usein huono sää keskeytti, tavattiin alinomaa susilaumoja. Eikä\nollut tarvis mennä kauaksi, sillä nälän kiihoittamina ne olivat tulleet\nrohkeiksi ja lähentelivät jo kauppatoimistoa. Niillä on herkkä\nhajuaisti, ja keittiön höyryt vetivät niitä puoleensa. Öiseen aikaan\nkuultiin niiden ulvovan kamalasti. Yksittäin ne ovat melko vähän\npelättäviä, mutta saattavat joukoittain esiintyen käydä vaarallisiksi.\nSiksipä metsästäjätkään eivät muutoin kuin hyvin aseistettuina\nuskaltautuneet aitauksen ulkopuolelle.\n\nLisäksi karhut alkoivat olla hyvin hyökkäävällä päällä. Ei mennyt\npäivääkään, ettei niitä olisi huomattu useampiakin. Ja yön tullen ne\nuskalsivat lähetä ympärysaidan viereen. Muutamia saatiin ampumalla\nhaavoitetuksi, ja ne pötkivät silloin loitommalle, punaten lunta\nverellään. Mutta lokakuun 10 päivään mennessä ei niistä vielä yksikään\nollut luovuttanut metsästäjille lämpöistä, kallisarvoista turkkiaan.\nMuuten Jasper Hobson ei sallinut miestensä hyökätä näiden hirvittävien\npetojen kimppuun. Niitä kohtaan oli parempi pysyä puolustuskannalla;\nehkäpä tulisi hetki, jolloin karhut nälän ahdistamina koettaisivat\nhyökätä Fort Espérancea vastaan. Silloin sopisi puolustautua ja hankkia\nmuonaa samalla kertaa.\n\nMuutamia päiviä ilma pysyi kuivana ja kylmänä. Lumen pinta oli kova ja\nhyvin mukava kävellä. Niinpä tehtiinkin joitakuita retkeilyjä\nrannikolle ja varustuksen eteläpuolelle. Luutnantti halusi tietää,\nolisiko Saint-Louisin turkiskauppiaiden asiamiesten poistumisesta, jos\nhe näet olivat jättäneet alueen, mitään jälkiä tienoolla tavattavissa,\nmutta turhaa oli kaikki etsintä. Otaksuttavasti amerikkalaisten oli\ntäytynyt peräytyä johonkin eteläiseen varustukseen talvikuukausia\nviettämään.\n\nKuulakkaita päiviä ei kestänyt pitemmältä, ja marraskuun ensimmäisellä\nviikolla tuuli kääntyi etelään, sää lauhtui ja rupesi satamaan kovasti\nlunta. Se peitti pian maan monta jalkaa paksulta. Joka päivä täytyi\npitää rakennuksen lähistö puhtaana lumesta ja lapioida käytävät\nulkoportille, vajaan, peuranavettaan ja koiratarhaan. Retkeilyt kävivät\nharvinaisemmiksi, ja milloin lähdettiin liikkeelle, täytyi käyttää\nlumikenkiä tai jonkunlaisia suksentapaisia hiihtimiä.\n\nMutta kun pakkanen on kovettanut hangen, kestää se hyvinkin\nmiehenpainon ja suo jalalle tukevan pohjan, Liikkumiselle siitä ei\nsilloin ole mitään haittaa. Sensijaan, kun lumi on pehmoista, on siinä\nmahdoton kävellä uppoamatta polveen asti. Semmoisessa tapauksessa\nintiaanit juuri käyttävät lumikenkiänsä.\n\nNäihin kulkuneuvoihin luutnantti Hobson ja hänen toverinsa olivat\nperehtyneet, ja he pyyhälsivät niillä kuohkeassakin lumessa melkein\nkuin luistelija jäällä. Mrs Paulina Barnett oli jo myös sellaisiin\njalkineisiin tottunut ja alkoi pian kilpailla joutuisuudessa toveriensa\nkanssa. Nopeita hiihtoretkiä tehtiin yhtä hyvin järvenjäällä kuin\nrantamaalla. Mentiinpä joskus useita kilometrejä merenkin jäätä pitkin,\njoka oli jo monen jalan paksuista. Mutta se matka oli väsyttävä, sillä\njää oli rosoista, joka paikassa päällettäin kasautuneita jäälohkareita,\nahtojäitä, joita täytyi kierrellä, ja kauempana jäävuorijono tai\npikemmin valtava jääsärkkä, joka oli ylipääsemätön este, sillä sen\nharja kohosi viidensadan jalan korkeuteen. Omituisiin muotoihin\nyhteensulloutuneet jäävuoret olivat suurenmoisia katsella. Tuolla\nikäänkuin kaupungin valkoisia raunioita pilareineen, muistopatsaineen,\nsortuneine linnavalleineen; täällä maanalaisen tulen mullistama seutu\nröykkiöineen, vuorijonoineen, huippuineen, haarautumineen, laaksoineen,\nsanalla sanoen kokonainen Sveitsi pelkästä jäästä. Muutamia\nviivästyneitä lintulajeja, kuten myrskypääskyjä, riskilöitä, oli\nkorviasärkevine kirkumisineen vielä antamassa eloisuutta tälle\nyksinäisyydelle. Ahtojäissä nähtiin liikuskelevan isoja jääkarhuja ja\nhäipyvän niiden häikäisevään valkoisuuteen. Eipä todellakaan\nmatkustajarouvalta puuttunut vaikutelmia ja mielenliikutuksia. Ja hänen\nuskollinen seuralaisensa Madge jakoi ne kaikki hänen kanssaan. Kuinka\nkauaksi olivatkaan nämä molemmat joutuneet Intian ja Australian\nkuumista vyöhykkeistä!\n\nUseita retkeilyjä tehtiin jäätynyttä valtamerta myöten, jonka paksu\nkansi olisi murtumatta kestänyt kuljettaa vaikka millaisia tykkejä tai\nkiviharkkoja. Mutta pian retket kävivät niin vaivaloisiksi, että niistä\noli kerrassaan luovuttava. Lämpömäärä aleni niin kovasti, että vähinkin\ntyö ja ponnistus sai aikaan hengästymisen, jota kukaan ei voinut\nsietää. Sitäpaitsi lumen valkoisuus rasitti tavattomasti silmiä, ja\nniiden oli ajan pitkään mahdoton kestää sen häikäisevää heijastusta,\njosta eskimoille aiheutuu lukuisia sokeutumistapauksia. Lisäksi tuli\nvielä eräs omituinen valon taittumisesta syntyvä ilmiö, joka sai aikaan\nettä välimatkat, syvyydet, paksuudet eivät näyttäneet semmoisilta kuin\nne todellisuudessa olivat. Kahden jäälohkareen väliä saattoi olla viisi\nkuusi jalkaa, vaikka se silmään näytti vain yhdeltä tai kahdelta\njalalta. Sellaiset näköharhat aiheuttivat varsin useita ja toisinaan\nvarsin valitettaviakin kuperkeikkoja. Lokakuun 14 päivänä näytti\nlämpömittari 20 astetta pakkasta, joka tuntui koko jäätävältä, kun\nsamalla kävi sangen vihainen viima. Ilma oli niin pistävä kuin olisi se\ntäynnä neulankärkiä. Kuka tahansa ulkosalla liikkuja olisi\npalelluttanut itsensä pilalle, ellei hänen olisi onnistunut sisälle\npäästyään saada paleltuneessa jäsenessä verenkiertoa toimeen hieromalla\nsitä lumella. Monet kauppasiirtolan asukkaista, muiden muassa Garry,\nBelcher ja Hope, saivat kylläkin semmoista vaaraa kokea; mutta kun\najoissa hierottiin, välttivät he pahemmat seuraukset.\n\nHyvin ymmärrettävästi ei sellaisissa oloissa tullut askartelusta\nmitään. Mutta kylläpä siihen aikaan päivätkin olivat ylen lyhyet.\nAurinko viipyi taivaanrannan yläpuolella vain muutamia tunteja, ja\nsitten seurasi pitkä pimeä. Oli alkamassa todellinen talvehtiminen,\ntoisin sanoen täydellinen eristäytyminen. Viimeisetkin linnut olivat\npaenneet pimeäksi käyneeltä rannikolta. Ei ollut jäljellä enää muita\nkuin jokunen pari täplikkäitä haukkoja, joille intiaanit sattuvasti\nkylläkin ovat antaneet nimen \"talvehtijat\", ne kun viipyvät\njääseuduilla, kunnes \"pohjolan pitkä yö\" alkaa, ja pian nekin\nkatosivat.\n\nLuutnantti Hobson oli siis kiireissään saada kaikki työt päätökseen,\ntoisin sanoen kaikki pyydykset kuntoon, paulat ja ansat viritetyiksi\npaikoilleen Bathurstin niemen ympäristölle.\n\nPyydykset olivat painavia lankkulevyjä, jotka olivat viritetyt\nnojalleen kolmesta puupalikasta muodostetun vipusimen varaan siten,\nettä ne vähäisimmästäkin kosketuksesta \"laukesivat\", s.o. putosivat\nmaata vasten. Ne olivat jokseenkin niiden \"loukkujen\" kaltaisia, joita\nlinnustajat virittelevät kedoille ja vainioille. Vipusimen vaakasuoran\npalikan päähän oli kiinnitetty joitakin lihajätteitä syötiksi, ja\njokainen keskikokoinen otus, kettu tai näätä, joka siihen käpälällään\nkurotti, rusentui välttämättä kuoliaaksi. Sellaisia ovat ne pyydykset,\njoita Cooperin niin runollisesti kuvaamat kuuluisat metsästäjät\ntalvisaikaan virittelevät monen kilometrin laajuiselle alalle. Fort\nEspérancen ympäristöön niitä tehtiin kolmisenkymmentä, ja niitä oli\ntarvis kokea melko tiheään.\n\nMarraskuun 12 päivänä tuli pieneen siirtolaan yksi jäsen lisää. Mrs\nMacNap sai vankan hyvärakenteisen pojan, josta työmestari MacNap oli\nperäti ylpeä. Mrs Paulina Barnett oli pienokaisen sylikummina, ja\nnimeksi pantiin pojalle Michel Espérance. Kastetoimitus päätettiin\npienellä juhlallisuudella pienokaisen kunniaksi sen johdosta, että hän\noli syntynyt seitsemännenkymmenennen leveysasteen tuolla puolella.\n\nMuutamia päiviä jälkeenpäin, 20 päivänä marraskuuta, aurinko piiloutui\ntaivaanrannan alle, jääden sille tielleen, palatakseen näkyviin vasta\nkahden kuukauden perästä. Napaseudun yö oli alkanut.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nNAPASEUDUN YÖ\n\n\nPitkä yö alkoi ankaralla myrskyllä. Pakkanen ei ehkä ollut erittäin\nkova, mutta ilman kosteus sensijaan tavaton. Kaikista varokeinoista\nhuolimatta kosteus tunkeutui huoneisiin, niin että tiivistäjät, jotka\njoka aamu tyhjennettiin, sisälsivät joka kerta useita kiloja jäätä.\n\nUlkona pyrysi ja tuiskusi vimmatusti. Lumi ei tullut alas pystysuoraan,\nvaan kiiti eteenpäin, melkein vaakasuoraan. Jasper Hobsonin täytyi\nkieltää avaamasta ovea, sillä siitä ryntäsi sisään semmoinen\ntuulenpuuska, että koko eteinen oli samassa tuokiossa täyttyä lumesta.\nTalvehtijat olivat nyt vankeina.\n\nIkkunaluukut olivat tiiviisti suljetut. Lamput olivat sentähden\npalamassa yhtä mittaa kaikki ne ajat tästä pitkästä yöstä, jolloin ei\nnukuttu.\n\nMutta jos ulkona olikin pimeä, niin eipä vallinnut se hiljaisuus, joka\nmuutoin on korkeilla leveysasteilla niin täydellinen, vaan sensijaan\npauhasi myrsky. Tuuli, joka riehui rakennuksen ja rantapenkereen\nvälillä, oli pelkkää keskeytymätöntä mylvinää. Asumus, jonka kimppuun\nse kävi, vapisi ja tutisi perustuksiaan myöten. Ellei se olisi ollut\nniin lujasti rakennettu, olisi se varmaankin hajonnut. Hyväksi onneksi\nlumi, jota sen peitteeksi tuiskusi, rupesi sitä tuulen jaksamiselta\nsuojaamaan. MacNap pelkäsi vain uuninpiippujen puolesta, joiden\nkatonpäällinen kalkkitiilistä tehty osa ei ehkä kestäisi tuulen painoa.\nKuitenkin ne kestivät, mutta alinomaa täytyi niitä puhdistaa lumesta,\njoka niitä pyrki tukkimaan.\n\nKeskellä myrskyn vinkumista kuului toisinaan kummallisia jymähdyksiä,\njoita mrs Paulina Barnett ei voinut ymmärtää. Ne johtuivat jäävuorten\nlohkeamisista, joita tapahtui milloin siellä milloin täällä, laajoilla\naloilla. Kaiku toisti jymähdykset moneen kertaan, niin että kuului kuin\nukkonen olisi jyrissyt. Lakkaamatta ryski eri tahoilla, kun jäävuoret\nlohjetessaan murskasivat jäätiköitä. Täytyipä olla erityisen\nkaraistunut tämän kovan ilmanalan rajuutta vastaan, jos mieli kestää\nsitä masentumatta. Luutnantti Hobson ja hänen toverinsa olivatkin\nsellaista väkeä. Mrs Paulina Barnett ja Madge tottuivat siihen\nvähitellen. Olivathan he matkoillaan kokeneet hirmuisiakin myrskyjä,\nmutta täällä Bathurstin niemellä oli kaiken lisänä vielä yön ja lumen\nvaikeuttamat olosuhteet. Ellei sellainen myrsky juuri hajoittaisikaan,\nniin se luultavasti ainakin hautaisi paksun lumihangen peittoon\npuolessa vuorokaudessa koko talon, koiratarhan, vajan, aitauksen,\nkaikki.\n\nVankeuden ajaksi järjestettiin sisällinen elämä olojen mukaan. Kaikki\ntuo kelpo väki sopi keskenään erinomaisesti, eikä yhteinen elämä\nahtaissa oloissa tuottanut mitään vastusta tai hankaluutta. Mutta\nolivathan he tottuneet sellaisissa olosuhteissa elämään jo Fort\nEntreprisessa ja Fort Reliancessa. Mrs Paulina Barnett ei siis lainkaan\nkummastellut, että siellä tultiin niin hyvin toimeen.\n\nToisaalta työskentely, toisaalta lueskelu ja huvittelu piti kaikkia\nvireillä. Työskentely oli vaatteiden tekoa ja paikkailua, aseiden\nkunnossapitoa, jalkineiden valmistamista ja muuta semmoista; luutnantti\nHobson piti sen ohessa tarkkaa päiväkirjaa, merkiten muistiin\nvähäisimmätkin talven ilmiöt ja tapahtumat, niinkuin päivittäisen sään\nlaadun, lämpömäärän, tuulensuunnan, napaseuduissa tiheään esiintyvien\nmeteorien näkymiset j.n.e.; ja vaatihan talokin omat toimensa ja\ntehtävänsä, kun oli huoneet lakaistava ja puhtaina pidettävä; lisäksi\noli varastoon pantuja turkistavaroita päivittäin tarkastettava ja\nkäsiteltävä, ettei kosteus pääsisi niitä turmelemaan, ja olipa myös\nhuoneiden lämmitystä ja uunien vetoa valvottava sekä myötäänsä\nahdisteltava pois kosteuden hiukkasia, joita hiipi joka sopessa.\nJokaisella oli osansa näissä askareissa, isonpirtin seinälle naulatun\njärjestyssäännön määräysten mukaan. Olematta ylenmäärin työssä,\nlinnavarustuksen asukkaat eivät sentään koskaan olleet ihan jouten.\nSamaan aikaan Thomas Black ruuvaili kompeitansa kiinni ja auki tai\ntarkasteli tähtitieteellisiä laskelmiansa, melkein aina sulkeutuneena\nkammioonsa hän noitui ja nureksi myrskyä, joka esti häntä kaikesta\nyöhavaintojen tekemisestä. Mitä kolmeen aviovaimoon tulee, niin mrs\nMacNap hoiteli pienokaistansa, joka kasvoi ja vaurastui mainiosti,\nsillä välin kun mrs Joliffe mrs Raen auttamana ja nenänsä joka paikkaan\npistävän korpraalin seurailemana puuhasi ruoanlaittohommissa.\n\nHuvittelut olivat yhteisiä, määrättyinä hetkinä päivässä ja\nsunnuntaisin kaiken päivää. Päähuvikkeena oli lukeminen. Raamattu ja\nmuutamat matkakertomukset olivat ainoat, mitä koko linnan kirjasto\nsisälsi, mutta se vähäinen oli näille kelpo asukkaille riittävä.\nTavallisimmin mrs Paulina Barnett oli lukijana, ja todella suurella\nmielihyvällä häntä kuunneltiin. Samoin kuin matkakertomukset, saivat\nmyös raamatun kertomukset erikoisen viehättävyyden, kun hän raikkaalla\näänellään ja varmalla tavallaan esitti jotakin lukua pyhistä kirjoista.\nPyhien tarujen sankarit ja kuvitellut henkilöt saivat hänen lukiessaan\nelämän ja hengen. Senpätähden olikin tyytyväisyys yleinen, kun\nherttainen rouva tavanmukaisen lukuhetken tultua otti kirjan käteensä.\nHän oli muutoin tämän pikku maailman sielu, itse oppia ottava ja muita\nopettava, milloin tietoja antava, milloin neuvoa pyytävä, aina ja\njoka paikassa valmis tekemään palveluksia. Hänessä oli yhtyneenä\nnaisen hempeys ja sulo sekä miehen tarmo ja lujuus, ja niidenpä\nominaisuuksiensa tähden häntä rosopintaiset sotamiehet kaksin verroin\nkunnioittivat, jopa olivat häneen kuin hullaantuneet ja olisivat hänen\ntähtensä antaneet vaikka henkensä. Sanottakoon myös, että mrs Paulina\nBarnett otti kaikessa osaa yhteiseen oloon ja elämään, ettei hän\nrajoittunut oleskelemaan vain kammiossaan, että hän työskenteli yhdessä\ntalvehtimistovereittensa kanssa, ja vihdoin, että hän tiedusteluillaan\nja kysymyksillään veti jokaisen osalliseksi keskusteluun. Ei mikään\nollut siis joutilaana Fort Espérancessa, ei kädet eikä kielet.\nPuuhattiin, puheltiin ja voitiin hyvin, sanottakoon sekin. Kaikki\nolivat aina hyvällä tuulella; sepä piti terveyttä kunnossa ja karkoitti\nkauaksi pitkän eristyksen ikävät.\n\nSillä välin myrsky riehui yhä. Jo kolme vuorokautta talvehtijat olivat\nsulkeutuneina asuntoonsa ja pyrysää purki sisuansa yhä yhtä\nkiukkuisena. Jasper Hobson tuli kärsimättömäksi. Alkoi näet\nkäydä välttämättömän tarpeelliseksi uusia huoneiden jo liian\nhiilihappopitoiseksi pilaantunutta ilmaa, jossa lamppujen liekitkin jo\nrupesivat himmenemään. Aiottiin silloin panna ilmapumput käyntiin,\nmutta putket olivat tietysti tukkeutuneet jäästä, eivätkä pumput siis\ntoimineetkaan, sillä eiväthän ne olleet tarkoitetut toimimaan\nsemmoisessa tapauksessa, jolloin talo oli mokomien lumihankien alle\nhaudattuna. Oli siis keksittävä keino. Luutnantti kysyi neuvoa\nkersantti Longilta, marraskuun 23 päivänä päätettiin, että yksi ikkuna\ntakasivulle käytävän päässä avattaisiin, koska tuuli sillä puolella ei\nollut niin voimakas.\n\nAvaaminen ei ollut mikään pikku asia. Ikkunan puoliskot vedettiin kyllä\nhelposti sisään päin auki, mutta ulkopuolelta painoi luukkua kovettunut\nhanki, joka ei antanut ensinkään perään. Luukku oli nostettava\nsaranoiltaan. Sitten oli kinoksen kimppuun käytävä kuokalla ja\nlapiolla. Se oli vähintään kymmenen jalkaa paksu. Siihen täytyi\nkovertaa aukko, josta tulvahti raitis ulkoilma sisälle.\n\nJasper Hobson, kersantti, muutamat sotamiehet, jopa Paulina Barnettkin\nkömpivät heti aukon läpi, tosin ei ilman vaivaa, sillä tavattoman raju\nilmavirta tunkeutui vastaan.\n\nMiltä näyttikään Bathurstin niemi ympäristöineen! Oli puolenpäivän\naika, mutta tuskin saattoi eroittaa muutamia vaaleampia juovia\npimeänhämärällä etelän taivaalla. Pakkanen ei ollut niin kova kuin\nolisi voinut luulla; lämpömittari näet osoitti vain 9 astetta kylmää.\nMutta pyry riehui suunnattomalla raivolla, ja luutnantti, hänen\ntoverinsa sekä rouva Barnett olisivat tuulen voimasta varmasti\nkaatuneet kumoon, elleivät he aukon läpi päästyään olisi joutuneet\nvyötäisiään myöten lumeen. He eivät voineet puhua eivätkä pitää\nsilmiänsä auki, sillä lunta tuiskusi heille suut silmät täyteen.\nVähemmässä kuin puolessa tunnissa he olisivat hautautuneet lumen\nsisään. Kaikki oli valkoista heidän ympärillään; aitaus oli nietostunut\nääriään myöten täyteen; rakennuksen katto ja seinät olivat yhtenäisessä\nlumipeitossa, ja ellei kahta sinertävää savupatsasta olisi noussut\nilmaan, ei outo olisi arvannut siinä paikassa asumusta olevankaan.\n\nSellaisissa oloissa \"kävelyretki\" oli rajoitettu mitä lyhyimpään. Mutta\nmatkustajarouva oli ehtinyt luoda katsauksen autioon maisemaan. Hän oli\nnähnyt vilahduksen napaseudun lumituiskusta ja pohjolan myrskyn\nmellastuksesta. Hän kömpi aukosta takaisin sisälle, mukanansa\nhäviämätön muisto näkemästään.\n\nIlma oli huoneissa uusiutunut muutamassa tuokiossa, ja puhdas\nvirkistävä ilmavirta oli haihduttanut kaikki epäterveelliset höyryt.\nMyöskin luutnantti Hobson ja hänen toverinsa kiiruhtivat vuorostaan\ntakaisin suojapaikkaan. Ikkuna suljettiin, mutta joka päivä\npuhdistettiin sen takana oleva aukko lumesta tuulettamista varten.\nKokonainen viikko kului sillä tavalla. Onneksi oli peuroilla ja\nkoirilla riittävästi ruokaa, ettei niistä ollut tarvis sen enempää\nhuolehtia. Kahdeksan päivää saivat talvehtijat siten olla vankeudessa.\nAika kävi kylläkin pitkäksi ulkoilmaan tottuneille sota- ja\nmetsämiehille. Ja tunnustettakoon, että vähitellen lukeminen menetti\njonkun verran viehätystänsä ja \"myllymattikin\" alkoi maistua puulta.\nLoikoiltiin vain ja toivottiin, että myrskyn mylvinä kerrankin\nlakkaisi, mutta turhaan. Lunta kasautui myötäänsä ikkunaruutuihin,\ntuuli pyöri ja kieppui joka suuntaan, jäävuoria mäiskähteli rikki\nukkosta muistuttavalla jyrinällä, savua työntyi uuninpiipuista\nhuoneisiin, saattaen ihmiset sisällä melkein läkähdyksiiin, eikä siinä\nkylliksi, ettei myrsky tauonnut, vaan tuntuipa kuin se ei koskaan\naikoisikaan tauota.\n\nVihdoin, marraskuun 28 päivänä, isoonpirttiin asetettu\naneroidi-ilmapuntari osoitti, että ilmaston tilassa oli muutos\ntekeillä. Se näet rupesi huomattavasti nousemaan. Samaan aikaan ulkona\noleva lämpömittari laskeutui melkein äkkiä 20 asteeseen jäätymäpisteen\nalle. Siinäpä oireita, joiden merkityksestä ei voinut olla\nepätietoisuutta. Ja niinpä marraskuun 29 päivänä Fort Espérancen\nasukkaat saattoivat ulkona vallitsevasta hiljaisuudesta päättää, että\nmyrsky oli tauonnut.\n\nSilloin jokainen työntyi ulos niin pian kuin kerkesi. Vankeutta oli jo\nkylliksi kestänyt. Ovi ei ollut avattavissa. Täytyi pyrkiä ikkunan\nkautta ja sitä varten raivata tieltä viimeksi ahtautuneet lumijoukot.\nMutta sillä kertaa ei ollutkaan läpäistävänä pehmeätä lumikerrosta.\nPakkanen oli kovettanut lumen niin kiinteäksi, että se täytyi murtaa\ntuuralla.\n\nSiinä oli puolen tunnin työ, ja sittenpä kaikki talvehtijat, paitsi mrs\nMacNap, joka ei vielä ollut jalkeilla, tuota pikaa tepastelivat\nsisäpihalla.\n\nOli tiukka pakkanen, mutta kun tuulta ei ollut nimeksikään, saattoi sen\nhyvin kestää. Kuitenkin tullessa lämpöisestä huoneesta ulkoilmaan,\njonka lämpöerotus oli kolmisenkymmentä astetta, täytyi jokaisen\nnoudattaa eräitä varokeinoja.\n\nKello oli kahdeksan aamulla. Tähdet välkkyivät ihmeen kirkkaina\ntaivaanlaella tuikkivasta pohjantähdestä näköpiirin äärimmäisille\nrajoille saakka. Olisipa luullut näkevänsä niitä miljoonittain, vaikka\npaljain silmin nähtävien luku koko taivaankannella, nimittäin maapallon\njoka puolella, ei nouse kuin viiteentuhanteen. Thomas Black oli\nhaltioissaan. Hän ihasteli tähtikirkasta taivaankupua, jota ei\npieninkään hattara himmentänyt. Ei koskaan ollut kauniimpaa taivasta\navautunut kenenkään tähteintutkijan silmäin eteen!\n\nSillä aikaa kun Thomas Black maisista asioista lainkaan välittämättä\nhaaveili ihastuksensa vallassa, menivät hänen toverinsa linnoitusalueen\nrajoille saakka. Hanki oli kovaa kuin kallio, mutta ylen liukasta, mikä\naiheutti joitakuita kuperkeikkoja ilman pahempia seurauksia.\n\nEi tarvitsisi sanoakaan, että koko piha oli täpösen täynnä lunta.\nRakennuksen katto kohosi valkoisen lumikentän yläpuolelle, joka oli\nerityisen tasainen, sillä tuuli oli juoksuttanut lunta pitkin sen\npintaa. Paaluaidasta ei näkynyt muuta kuin paalujen terävät päät, ja\nsemmoisena ei aita olisi pidättänyt minkäänlaista otusta. Mutta mitäpä\ntehdä? Ei suinkaan ollut ajattelemistakaan ruveta niin laajalta alalta\nlapioimaan pois kymmenen jalan paksuista kovaa lumihankea. Korkeintaan\nolisi voinut yrittää kaivaa aitauksen ulkopuolelle vallihautaa suojaksi\npaaluaitaukselle. Mutta talvihan oli vasta alullaan, heillä oli täysi\nsyy pelätä, että uusi tuiskunmyräkkä ahtaisi vallihaudan muutamissa\ntunneissa lunta täyteen.\n\nLuutnantin tarkastellessa töitä, jotka eivät kyenneet turvaamaan\npäärakennusta niin kauan kuin aurinko ei ollut sulattanut lumihankea,\nmrs Joliffe huudahti: \"Entäs koirat ja peurat!\"\n\nJa tosiaan olikin tarpeen ottaa selko mainittujen eläinten tilasta.\n\"Koiratarha\" ja peuranavetta, ollen matalampia kuin asuinrakennus,\nolivat varmaankin kokonaan lumen sisään hautautuneet, ja saattoi olla\nmahdollista, että puuttui ilmaa. Riennettiin siis kiireen kaupalla kuka\nkoiratarhalle, kuka peuranavetalle, mutta pian haihtui kaikki pelko.\nJääseinämä, joka yhdisti talon pohjoisen kulman rantatörmään, oli\nosaksi suojannut kumpaistakin rakennusta, joita ympäröivä lumihanki ei\nollut neljää jalkaa korkeampi. Seiniin tehdyt valoaukot eivät siis\nolleet tukossa. Elukat voivat hyvin, ja kun ovia avattiin, juoksivat\nkoirat ulos haukkuen ja ulvoen tyytyväisyydestä.\n\nSillä välin pakkanen kiristyi, ja tunnin verran ulkona oltua jokaisen\nmieleen muistui lämminhenkinen uuni, joka tohisi isossapirtissä. Eikäpä\nulkona näihin aikoihin ollut mitään tekemistäkään. Pyydykset olivat\nkymmenen jalkaa paksun lumihangen alla, eikä niitä siis voitu kokea.\nPalattiin siis sisälle. Ikkuna suljettiin, ja kukin asettui paikallensa\npöytään, sillä päivällisen aika oli käsissä.\n\nHyvin voi arvata, että keskustelu koski äkillistä pakkasta, joka oli\nniin pian kovettanut paksun lumihangen. Se oli kylläkin valitettava\nseikka, sillä eräässä suhteessa se saattoi vaaraan linnan\nturvallisuuden.\n\n\"Mutta, herra Hobson\", kysyi mrs Paulina Barnett, \"emmekö voi ottaa\nlukuun joitakin suojapäiviä, jolloin kaikki tuo jää sulaa vedeksi?\"\n\n\"Emme, hyvä rouva\", vastasi luutnantti. \"Mitään suojasäätä tähän\nvuodenaikaan ei ole odotettavissa. Luulen päinvastoin, että pakkanen\nvielä yhä kiristyy, ja onpa harmin paikka, ettei lunta voitu luoda pois\nsilloin kun se oli pehmeätä.\"\n\n\"Mitä! Arveletteko lämpömäärän vielä melkoisesti alenevan?\"\n\n\"Alenee varmaan, hyvä rouva. Kaksikymmentä astetta pakkasta, mitäs se\nnyt näin korkealla leveysasteella olisi!\"\n\n\"Mutta millainen pakkanen meillä olisikaan, jos olisimme navalla?\"\nkysyi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Napa ei uskottavasti olekaan maapallon kylmin paikka, koska useimmat\nmerenkulkijat ovat sitä mieltä, että siellä meri on sula. Eräiden\nmaantieteellisten ja hydrografisten ilmiöiden takia näyttää matalimman\nkeskilämmön paikka olevan yhdeksännelläkymmenennelläviidennellä\npuolipäivänpiirillä ja seitsemännelläkymmenennelläkahdeksannella\nleveysasteella, toisin sanoen Pohjois-Georgian rantamilla. Siellä koko\nvuoden keskilämpö ei liene korkeampi kuin 19 astetta pakkasta. Niinpä\nonkin se paikka tunnettu nimellä 'kylmän napa'.\"\n\n\"Mutta, herra Hobson\", huomautti mrs Paulina Barnett, \"mehän olemme\nnoin kahdeksan leveysasteen päässä tuosta pelätystä pisteestä.\"\n\n\"Siksipä arvelenkin\", vastasi Jasper Hobson, \"ettemme Bathurstin\nniemellä joudu sellaisiin koettelemuksiin, kuin joutuisimme\nPohjois-Georgiassa. Mutta mainitessani kylmän navasta tarkoitan, ettei\nsitä ole sekoitettava varsinaiseen pohjoisnapaan, kun on puhe\nlämpömäärän laskeutumisesta. Ottakaamme muutoin huomioomme, että kovia\npakkasia on havaittu muilla kohdin maapalloa. Ne eivät sentään ole\nolleet pitkäaikaisia.\"\n\n\"Nimittäin millä kohdin?\" kysyi mrs Paulina Barnett. \"Tämä asia\nkiinnittää tosiaan mieltäni tällä erää erikoisesti.\"\n\n\"Mikäli muistan\", vastasi luutnantti Hobson, \"arktiset retkeilijät\novat todenneet, että Melvillen saarella lämpömäärä laskeutui\nviiteenkymmeneenkahteen asteeseen saakka ja Felixin satamapaikassa jopa\nviiteenkymmeneen neljään asteeseen pakkasta.\"\n\n\"Eivätkö Melvillen saari ja Felixin satama ole korkeammalla\nleveysasteella kuin Bathurstin niemi?\"\n\n\"Ovatpa kylläkin, mutta erinäisissä rajoissa leveysaste ei mitään\ntodista. Muutamat yhteensattuvat ilmastoseikat riittävät saamaan aikaan\nvarsin huomattavia pakkasia. Ja jos muistan oikein, niin vuonna 1845...\nettekö te, kersantti Long, niihin aikoihin ollut Fort Reliancessa?\"\n\n\"Olin, herra luutnantti\", vastasi Long.\n\n\"No niin, emmekö sinä vuonna tammikuulla saaneet kokea tavatonta\npakkasta?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi kersantti, \"muistanpa vallan hyvin, että lämpömittari\nnäytti viisikymmentäseitsemän astetta nollasta alaspäin.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti mrs Paulina Barnett, \"viisikökymmentäseitsemän\nastetta, Fort Reliancessa, Ison Orjajärven rannalla?\"\n\n\"Niin\", vastasi luutnantti, \"ja ainoastaan\nkuudennellakyrnmenennelläviidennellä leveysasteella, siis ei\nsanottavasti pohjoisempana kuin Pietari!\"\n\n\"Täytynee siis, herra Hobson, ottaa lukuun mitä tahansa?\"\n\n\"Todellakin, kun talvehditaan arktisissa seuduissa!\"\n\nMarraskuun kahden viimeisen vuorokauden aikana pakkanen ei lauhtunut,\nja uuneja täytyi paahtaa ehtimiseen, sillä muuten kosteus olisi\nvarmasti muuttunut jääksi asunnon joka sopessa. Mutta olihan\npolttopuuta yltäkylläisesti, eikä sitä suinkaan säästellen pidelty.\nNiin saatiin sisällä pysymään 10 asteen lämpö.\n\nHuolimatta lämpömäärän alenemisesta Thomas Black kirkkaan taivaan\nhoukuttelemana tahtoi tehdä tähtihavainnoitansa. Hän toivoi voivansa\njakaa muutamia taivaanlaella kiiluvia tähtiä kaksoistähdiksi. Mutta\nhänen täytyi luopua kaikesta havainnonteosta. Hänen havaintokojeensa\n\"polttivat\" hänen käsiänsä. Sepä onkin ainoa sana, jolla voi kuvata\nmetalliesineen vaikutusta sormiin semmoisessa pakkasessa.\nFysikaalisesti tämä ilmiö muutoin onkin yksi ja sama, olkoonpa puhe\nkovan kuumuuden tai kovan kylmyyden tunnusta paljaaseen ihoon. Ja\narvoisa oppinut sai kokea senkin, että sormet tarttuivat kiinni\nkiikariin. Niin ollen täytyi havaintojen teko jättää sikseen.\n\nMutta taivas korvasi vahingon, tarjoamalla hänen katseltavakseen mitä\nihanimmat nähtävyydet: ensimmäinen niistä oli kuunsappi, toinen\nrevontulet.\n\nKuun sappi oli kuun ympärillä näkyvä vaalea, reunoilta punavivahteinen\nkehä, joka muodostui kuun säteiden taittumisesta, niiden kulkiessa\npienten ilmassa häilyvien särmiömäisten jääkiteiden läpi, ja oli\nläpimitaltaan noin neljäkymmentäviisi astetta. Itse yön kuningatar\nloisti mitä kirkkaimmalla valollaan keskellä läpikuultavaa,\nsateenkaaren väreissä kimmeltävää kehää.\n\nViisitoista tuntia myöhemmin alkoivat roihuta suurenmoiset revontulet,\ntehden pohjoiselle taivaalle yli sadan maantieteellisen asteen kaaren,\njonka korkein kohta sijaitsi magneettisessa meridiaanissa ja säihkyi\ntoisinaan eriskummaisesti kaikissa särmiön väreissä; näiden joukossa\nesiintyi punainen silmäänpistävimpänä. Erinäisissä kohdissa taivasta\nnäyttivät tähtisikermät vereen vajonneilta. Siltä taivaanrannalla\nsijaitsevasta epäselvästä kasautumasta, joka muodosti ikäänkuin sydämen\ntai sanoisimmeko lähtökohdan outomaiselle ilmiölle, säteili liekehtiviä\nkielekkeitä, joista muutamat ulottuivat taivaanlaen korkeimman kuvun\nohitsekin ja saattoivat sähköaaltoihin uponneen kuunvalon kalpenemaan.\nNe värähtelivät ikäänkuin joku ilmavirta olisi huiskutellut niiden\naineksia. Ei mitenkään voisi kuvailla sen \"kunnialoisteen\" ylevää\nkauneutta, joka kaikessa komeudessaan sädehti pohjoisella taivaalla.\nSitten, noin puoli tuntia säihkyttyään verrattomalla loisteella, se\nlainkaan ennakolta supistumatta ahtaammalle tai osittainkaan\nheikentämättä valoaan äkkiä sammui, ikäänkuin näkymätön käsi olisi\ntyrehdyttänyt ne sähkölähteet, joista koko ilmiö sai alkunsa.\n\nOlipa jo aikakin Thomas Blackin tähden. Sillä viisi minuuttia lisää\nsellaista näytelmää, ja herra tähtientutkija olisi jäätynyt paikalleen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nNAAPURIVIERAILU\n\n\nJoulukuun 2 päivänä pakkanen lauhtui. Kuunsappi-ilmiöt olivat enteitä,\njoita ilmatieteilijä ei olisi jättänyt huomaamatta. Niistä näet saattoi\npäättää ilmassa olevan jonkun määrän vesihöyryä, ja todella ilmapuntari\nlaskeutuikin samaan aikaan kuin lämpömittari kohosi 9 asteeseen\nnollapisteen alle.\n\nLauhkeassa ilmanalassa sekin olisi vielä tuntunut melkoisen kylmältä,\nmutta nämä talvehtijat eivät sellaisesta enää olleet milläänkään.\nLuutnantti Hobson, huomattuaan hangen jäisen päällyskerroksen\npehmenneen, määräsi aitauksen ulkopiirin lapioitavaksi lumesta\npuhtaaksi. MacNap miehineen ryhtyi urheasti työhön, ja muutamissa\npäivissä se oli suoritettu. Samaan aikaan kaivettiin pyydykset lumen\nalta esiin ja viritettiin uudestaan. Lukuisat jäljet osoittivat\nturkis-otuksia olleen joukottain liikkeellä niemen tienoilla, ja kun\nne eivät voineet saada maasta lainkaan elatustaan, täytyi niiden\nkiltisti mennä satimeen.\n\nMetsästäjä Marbren neuvon mukaan laitettiin peuranpyydys eskimoiden\ntapaan. Se oli laaja hauta, kymmenkunta jalkaa kunnekin ja noin\nkaksitoista jalkaa syvä. Sen peittona oli vipuava lautakansi, joka\nnousi tasalleen omasta painostaan. Kun kannen nenälle varisteltu ruoho\nhoukutteli eläimen astumaan sen päälle, keikahti se ja eläin putosi\nhautaan, voimatta päästä sieltä enää pois. Ja kun vipulauta, kuten\nsanottu, itsetoimivasti asettui paikalleen, saattoi yhden peuran\npudottua hautaan toisia tulla perästä samaan kadotukseen. Marbrella ei\nollut muuta hankaluutta pyydystänsä laittaessaan kuin maan kaivaminen,\njoka oli perin kovaa; mutta hän ällistyi aikalailla -- eikä vähemmän\nJasper Hobson -- kun kuokka neljän viiden jalan paksuisen multa- ja\nhiekkakerroksen puhkaistuaan tapasi lunta, joka oli kovaa kuin kivi ja\njota näytti olevan paksulta.\n\n\"Varmaankin\", sanoi luutnantti tämän havaittuaan, \"varmaankin on tällä\nrannikolla aikoinaan -- kukaties kuinka monia aikoja sitten --\nvallinnut ylen ankara pakkanen ja lisäksi kauan; ja sitten on hiekkaa\nja multaa vähitellen keräytynyt jäisen massan ylle, jonka alla kaiketi\non graniittiperusta.\"\n\n\"Niin kai, herra luutnantti\", vastasi metsästäjä, \"mutta se ei pilaa\nmeidän pyydyshautaamme. Päinvastoin, peurat tapaavat livettävän seinän,\njolle niiden sorkat eivät voi mitään.\"\n\nMarbre oli oikeassa, ja eräs tapaus todisti sen. Joulukuun 5 päivänä\nSabine ja hän, ollen kokemassa pyydyksiään, kuulivat karkeata mörinää\neräästä haudasta. He pysähtyivät kuuntelemaan.\n\n\"Se ei ole peuran ääntelyä\", sanoi Marbre, \"ja osaisinpa nimeltäänkin\nsanoa, mikä nyt on joutunut pyydykseemme!\"\n\n\"Karhuko?\" virkahti Sabine.\n\n\"Juuri niin\", sanoi Marbre mielihyvästä kiiluvin silmin.\n\n\"Olkoon menneeksi\"; sanoi Sabine, \"emmepä häviä vaihtokaupassa.\nKarhunpaisti on yhtä hyvää kuin peuranpaistikin, ja turkki saadaan\nkaupanpäällisiksi. Hyvä juttu!\"\n\nMetsästäjillä oli aseensa mukanaan. Kumpikin työnsi kuulan pyssyynsä,\njossa ennestään oli haulipanos, ja lähti lentämään haudalle päin.\nVipukansi oli palannut tasalleen mutta syötti oli poissa, luultavasti\npudonnut hautaan. Marbre ja Sabine tirkistivät kuopan pohjaan. Mörinä\nyltyi. Siellä oli tosiaan karhu. Haudan nurkassa röhötti lyyhistyneenä\naikamoinen venkale, kuin mikäkin valkoinen turkiskasa, josta hämärän\nvuoksi ei juuri paljon muuta näkynyt kuin kaksi säkenöivää silmää.\nHaudan seinämissä näkyi kynsien jälkiä, ja jos seinät olisivat olleet\nmultaa, olisi karhu varmaankin raapinut itselleen pääsyn ulos. Mutta\nliukkaaseen jäähän sen kynnet eivät pystyneet, ja niin ollen sen oli\ntäytynyt pysyä siellä.\n\nSellaisissa oloissa oli riistan saanti helppo asia. Kaksi luotia teki\notuksesta lopun, mutta vaikeata oli saada otus nostetuksi haudasta\nylös. Metsästäjät palasivat taloon noutamaan apuväkeä. Kymmenkunta\nmiestä, varustettuina köysillä, lähti heidän kanssaan pyydyshaudalle,\nja sitten oli kova urakka saada peto kuopasta nousemaan ihmisten\nilmoille. Se oli jättiläiseläin, kuusi jalkaa korkea, painoltaan\nvähintään kolmesataa kiloa, ja sen voima oli varmaankin ollut\nsuunnaton. Se kuului jääkarhujen alalajiin, mikä näkyi siitä, että\nsillä oli litistynyt pääkallo, pitkulainen ruumis, lyhyet, hieman\nkäyristyneet kynnet, terävä kuono ja valkoinen karva. Elukan syötävät\nosat kuljetettiin huolellisesti mrs Jolilfen haltuun, ja ne esiintyivät\nsittemmin pääruokalajina päivällispöydässä pitkän aikaa.\n\nSeuraavalla viikolla oli pyydyksillä hyvä onni. Niistä saatiin\nparikymmentä näätää, joiden talviturkki oli kauneimmillaan, mutta\nkettuja vain pari kolme. Ovelat eläimet olivat arvanneet niitä varten\nviritetyt paulat, ja useimmiten niiden oli pyydysten luona maata\nkaivellen onnistunut anastaa syötti ja kirvoittaa sitten itsensä irti\npäänsä menoksi viritetystä satimesta -- jollainen temppu sai Sabinen\nihan suunniltaan ja julistamaan \"mokoman metkun kunnialliselle ketulle\nala-arvoiseksi\".\n\nJoulukuun 10 päivää vasten tuuli kääntyi lounaaseen, ja alkoi sataa\nlunta, ei paksuissa paloissa, vaan ohuina, terävinä kiteinä, eikä\nrunsaassa määrässä, mutta sitävastoin se jäätyi heti, sillä pakkanen\noli varsin tuntuva, ja kun samalla kävi kova viima, oli sitä vaikea\nsietää. Ei siis muuta neuvoksi kuin sulkeutua toistamiseen huoneisiin\nja ryhtyä uudestaan sisäaskareihin. Varovaisuudesta Jasper Hobson jakoi\nkaikelle väelleen kalkkipastilleja ja sitruunamehua, joiden käyttäminen\noli tarpeen keripukin vastakeinona yhtämittaisen kostean kylmyyden\nvallitessa. Tosin ei vielä mitään keripukin oireita ollut Fort\nEspérancen asukkaissa ilmaantunut. Terveyshoidollisten toimenpiteiden\nansiosta oli yleinen terveydentila muutoinkin täysin tyydyttävä.\n\nPohjolan yö oli pimeimmillään. Tulossa oli talvipäivänseisaus, toisin\nsanoen se ajankohta, jolloin aurinko on syvimmillään pohjoisen\npallonpuoliskon näköpiirin alapuolella. Keskiyön pimeässä erottui\nvalkoisten lakeuksien eteläinen reuna hädintuskin taivaankannen\nvaaleammasta vivahduksesta. Todellinen alakuloisuuden henki huokui koko\nseudusta, joka oli kaikilta puolin pimeyden peitossa.\n\nNiin kului muutamia päiviä yhteisessä kodissa. Jasper Hobson oli nyt\nlevollisempi siitä, ettei petoja pääsisi aitaukseen, kun sen ympäriltä\nlumi oli poistettu; hyväksi onneksi kylläkin, sillä kuuluipa tuon\ntuostakin kamalaa mörinää, jonka merkityksestä ei kukaan saattanut olla\nepätietoinen. Mitä taas intiaani- tai kanadalais-metsästäjien\nvierailuun tulee, niin semmoista ei ollut pelättävissä tähän aikaan.\n\nMutta sattuipa sentään tapaus, jota voisi sanoa välikohtaukseksi\nkeskellä pitkää talvehtimista ja joka osoitti, etteivät nämä autiot\nseudut sydäntalvellakaan ole tyyten asumattomia. Vielä samoili\nrannikolla ihmisolentoja, metsästellen mursuja ja majaillen lumen alla.\nNe kuuluivat \"raa'an kalansyöjäin\" rotuun, joita on levinnyt sinne\ntänne pitkin Pohjois-Amerikan mannerta Baffinin merestä Behringin\nsalmelle saakka ja joiden liikkuma-alueen eteläisenä rajana näyttää\nolevan Orjajärvi.\n\nJoulukuun 14 päivän aamuna tai lähemmin määräten kello yhdeksän aamulla\nkersantti Long, palattuaan käynniltään rannikolla, päätti raporttinsa\nluutnantille sanomalla, että ellei hänen silmänsä olleet valehdelleet,\njoku kulkijaperhe oli leiriytynyt kuuden kilometrin päähän, likelle\npientä niemekettä, joka pisti esiin niiltä paikoin rannikkoa.\n\n\"Keitä ne kulkijat ovat?\" kysyi Jasper Hobson.\n\n\"Ne ovat ihmisiä tai mursuja\", vastasi kersantti.\n\n\"Ei siltä väliltä!\"\n\nKelpo kersantti olisi kai hämmästynyt, jos hänen olisi annettu tietää,\nettä eräät luonnontutkijat aikoinaan ovat olettaneet juuri sen\n\"keskivälin\", jonka olemassaoloa hän ei myöntänyt. Ja todentotta\nmuutamat oppineet ovat puolittain leikillä, puolittain tosissaan\npitäneet eskimoita \"ihmisen ja hylkeen välimuotona.\"\n\nHeti lähtivät luutnantti Hobson, mrs Paulina Barnett, Madge ja muutamat\nmuut ottamaan selkoa vieraiden olemassaolosta. Hyvin vaatetettuina ja\nvarustautuneina paleltumista vastaan, pyssyillä ja kirveillä\naseistettuina vankat turkissappaat jalassa he menivät ulos\nporttikäytävästä ja sitten pitkin rannikkoa, joka oli ahtautunut\ntäyteen jäälohkareita.\n\nKuu, ollen silloin viimeisessä neljänneksessään, loi sumuiselta\ntaivaalta heikkoa valoaan jäätikölle. Tunnin verran kuljettua\nluutnantti alkoi luulla kersantin erehtyneen tai ainakin nähneen vain\nmursuja, jotka kaiketikin olivat menneet takaisin varsinaiseen\nolinpaikkaansa, veteen, niiden avantojen kautta, joita ne pitävät aina\nkunnossa keskellä jäätiköitä.\n\nMutta kersantti Long osoitti harmahtavaa savutuprua, joka nousi eräästä\nkartiomaisesta kohopaikasta muutamien satojen askelien päässä jäällä,\nja virkkoi levolliseen tapaansa:\n\n\"Tuolla näkyy mursujen savua!\"\n\nSamassa tuokiossa työntäytyi eläviä olentoja ulos majasta, laahustaen\neteenpäin lumessa. Ne olivat eskimoja, mutta olivatko ne miehiä vai\nnaisia, sitäpä ei olisi voinut sanoa kukaan muu kuin he itse, niin\nyhdennäköisiä ne olivat pukimiltaan.\n\nSanomatta luonnontutkijain ylläviitatusta ajatuksesta sitä taikka tätä,\ntäytyy todella myöntää, että niitä olisi voinut luulla\nkarvapeittoisiksi hylkeiksi, todellisiksi maa- ja vesiotuksiksi. Niitä\noli kaikkiaan kuusi, neljä suurta ja kaksi pientä, ja vaikka muutoin\nkeskikokoisia, olivat ne leveähartiaisia, ja nenä niillä oli litteä,\nsilmät paksujen luomien suojaamat, suu iso, huulet paksut, hiukset\nmustat, pitkät ja karkeat, kasvot parrattomat. Vaatetuksena oli\nmursunnahkainen kauhtana huppupäähineineen, kengät ja käsineet samasta\naineesta. Puolivillit olennot lähestyivät eurooppalaisia ja katselivat\nheitä äänettöminä.\n\n\"Eikö teistä kukaan osaa eskimoa?\" kysyi Jasper Hobson tovereihinsa\npäin kääntyen.\n\nEi kukaan tuntenut sitä kieltä; mutta samassa kuului ääni, joka lausui\ntervehdykseksi englanninkielellä:\n\n\"Tervetuloa, tervetuloa!\"\n\nTervehtijä oli eskimo tai paremmin sanoen, kuten pian saatiin tietää,\neskimotar, joka lähestyi mrs Paulina Barnettia ja tervehti häntä\nkädestä.\n\nMatkustajarouva vastasi hämillään hänen tervehdykseensä muutamia\nsanoja, jotka vieras näkyi helposti ymmärtävän, ja koko perhe\npyydettiin nyt seuraamaan eurooppalaisia näiden asuntoon.\n\nEskimot näyttivät hetkisen neuvottelevan; sitten, tuokion epäröityänsä,\nhe seurasivat luutnantti Hobsonia, kulkien kiinni toisissaan.\n\nAitaukselle saavuttua eskimovaimo nähdessään rakennuksen, jonka\nolemassaolosta hänellä siihen asti ei ollut aavistustakaan, huudahti:\n\n\"Talo, talo! Lumitalo?\"\n\nHän näet luuli sitä lumimajaksi, kun se oli niin lumen peitossa.\nHänelle selitettiin, että talo oli puusta. Eskimovaimo virkkoi silloin\nmuutamia sanoja tovereillensa, jotka tekivät hyväksyvän merkin. Kaikki\ntämä tapahtui sisäänkäytävän edustalla, ja hetkisen perästä olivat\nvieraat saatetut sisälle isoon pirttiin.\n\nSiellä huppupäähineet vedettiin niskaan, ja nyt saattoi huomata, ketkä\nolivat miehiä, ketkä naisia. Miehiä on kaksi, noin neljän-,\nviidenkymmenen ikäisiä, ihon väri punakeltainen, hampaat terävät,\nposkipäät ulkonevat -- jollaiset ominaisuudet tekivät heidät hieman\nraatelevaisen näköisiksi; vaimoja niinikään kaksi, vielä nuoria,\nhiukset palmikolla ja koristetut jääkarhun hampailla ja kynsillä;\nja lopuksi kaksi viiden, kuuden vuoden ikäistä lasta, pieniä\npirteännäköisiä raukkoja, jotka katselivat kaikkea silmät selällään.\n\n\"Täytyy otaksua, että eskimoiden on aina nälkä\", sanoi Jasper Hobson.\n\"Arvelen siis, ettei palanen lihaa olisi vieraillemme haitaksi.\"\n\nLuutnantin käskystä korpraali Joliffe toi muutamia kappaleita\npeuranlihaa, joiden kimppuun eskimoparat kävivät ahneesti kuin pedot.\nAinoastaan se nuori eskimotar, joka oli puhunut englantia, näytti\nhillitymmältä, katsellen sensijaan hellittämättä mrs Paulina Barnettia\nja asuntolan muita vaimoihmisiä. Sitten huomattuaan mrs MacNapin\nkantavan sylissään pikku lasta, hän nousi ja kiiruhti puhuttelemaan\nlasta suloisimmalla äänellään, samalla silitellen ja hyväillen niin\nhellästi kuin osasi.\n\nNuori eskimotar näytti olevan, ellei juuri korkeampi arvoltaan, niin\nainakin sivistyneempi kuin hänen toverinsa, mikä tuli esille etenkin\nsilloin, kun hänelle sattui pieni yskänkohtaus, jolloin hän nosti\nkämmenensä suunsa eteen, kuten jo sivistyksen alkeellisimmat säännöt\nmääräävät.\n\nTämä pikkuseikka ei jäänyt keltään huomaamatta. Puhutellessaan\neskimotarta käyttämällä tavallisimpia englanninkielen sanoja, mrs\nPaulina sai hänen muutamista lauseistaan selville, että hän oli ollut\nyhden vuoden palveluksessa Uppernavikin tanskalaisella maaherralla,\njonka vaimo oli englantilainen. Sitten hän oli jättänyt Grönlannin,\nseurataksensa omaisiansa metsästysseuduille. Molemmat miehet olivat\nhänen veljiään. Toinen nainen oli hänen toisen veljensä vaimo, siis\nhänen kälynsä, ja lapset olivat heidän. He olivat nyt paluumatkalla\nidästä, Melbournen saarelta, englantilaisen Amerikan rannikolta, ja\nmenossa länteen, Barrowin niemen kärkeen, venäläisen Amerikan läntiseen\nGeorgiaan, jossa heidän heimonsa asusti ja eli, ja heitä kummastutti\ntavata Bathurstin niemellä kauppasiirtola. Molemmat eskimomiehet oikein\npuistelivat päätänsä, nähdessään tämän uutisasunnon. Paheksuivatko he\nlinnavarustusta sillä paikalla rannikkoa? Vai pitivätkö he paikkaa\nmuutoin huonosti valittuna? Luutnantin, vaikka hän kuinkakin\nkärsivällisesti koetti urkkia, ei onnistunut päästä selville heidän\nmielipiteestään, tai hän ei sitten ymmärtänyt heidän vastauksiaan.\n\nNuori eskimotar oli nimeltään Kaluma ja näytti tuntevan suurta\nystävyyttä mrs Paulina Barnettia kohtaan. Mutta tyttöparka, niin seuraa\nrakastava kuin olikin, ei lainkaan ikävöinyt entistä oloansa\nUppernavikin maaherran luona; hän näkyi olevan erittäin kiintynyt\nomaisiinsa.\n\nKyllikseen syötyänsä, vieläpä saatuansa tasata keskenään puolikkaan\nviinaa, josta pienokaisetkin saivat osansa, eskimot sanoivat\njäähyväiset kestitsijöillensä; mutta ennen lähtöänsä nuori eskimotar\nkutsui mrs Paulina Barnettia käymään katsomassa heidän lumimajaansa.\nHän lupasikin tulla seuraavana päivänä, jos sää olisi suotuisa.\n\nSeuraavana päivänä tosiaankin mrs Paulina Barnett Madgen ja luutnantin\nsekä muutamien aseistettujen sotamiesten kanssa -- viimemainittuja ei\ntietenkään tarvittu eskimoparkojen vuoksi, vaan rannikolla\nmahdollisesti liikuskelevia karhuja vastaan -- lähti Eskimoniemelle,\njoksi paikkaa eskimoiden leiriytymisen johdosta sanottiin.\n\nKaluma tuli juosten eilistä ystäväänsä vastaan ja näytteli hänelle\ntyytyväisenä majaa. Se oli iso lumikartio, jonka korkeimmalla kohdalla\noli ahdas aukko päästämässä savua ulos. Sisällä näet poltettiin\nnuotiota, milloin tarvis vaati. Semmoisia lumimajoja, joissa eskimot\nmatkoillaan tilapäisesti asustavat ja jommoisen he tuota pikaa\ntekaisevat, nimitetään heidän kielellään sanalla \"igloo.\" Ne soveltuvat\nmerkillisen hyvin ilmanalaan, niin että asukkaat kestävät niissä liioin\nkylmästä kärsimättä ilman tultakin, vaikka ulkona olisi neljänkymmenen\nasteen pakkanen. Kesäiseen aikaan eskimot asustavat peuran- ja\nhylkeennahkaisissa teltoissa, joiden nimi on \"tupik.\"\n\nLumimajaan pääsy ei ollut mikään helppo asia. Siihen vei vain pieni\nmaanrajassa oleva aukko, ja sisään oli ryömittävä kolme neljä jalkaa\npitkän käytäväntapaisen kautta, sillä seinämät olivat vähintään niin\npaksut. Mutta eihän ammattimatkustajan, vieläpä kuninkaallisen seuran\nkunniapalkinnon saaneen sopinut epäröidä, eikä mrs Paulina Barnett\nepäröinytkään. Madgen seuraamana hän uljaasti kömpi ahtaan käytävän\nkautta nuoren eskimottaren jäljessä sisälle majaan. Luutnantti Hobson\nmiehineen luopui koko tällaisesta vierailusta.\n\nJa mrs Paulina Barnett havaitsi piankin, ettei vaikeinta ollut\nlumimajaan meno, vaan oleskelu siellä. Ilma, lämminneenä\nnuotiovalkeasta, jossa paloi mursun luita, turmeltuneena lampun\neltaantuneen öljyn kärystä ja täynnänsä tunkkaisia höyryjä, jotka\nolivat haihtuneet ihraisista vaatteista ja eskimoiden pääravintonaan\nkäyttämistä hylkeenlihasta -- sellainen ilma oli kerrassaan ellottava.\nMadge ei voinut pysyä sisällä, vaan palasi kiireimmän kautta ulos. Mrs\nPaulina Barnett osoitti yli-inhimillistä tarmoa, ettei pahoittaisi\nnuoren eskimottaren mieltä, ja pysyi sisällä viisi pitkää minuuttia --\nviisi iankaikkisuutta! Sisällä oli äiti molempine lapsineen. Miehet\nolivat lähteneet kuuden seitsemän kilometrin päähän mursuja\npyydystämään.\n\nMrs Paulina Barnett veti majasta ulos päästyään ahneesti keuhkoihinsa\nkylmää, raitista ulkoilmaa, joka palautti värit hänen pahoinvoinnista\nkalvettuneille kasvoilleen.\n\n\"No hyvä rouva\", kysyi luutnantti, \"mitä sanotte eskimolaiskodista?\"\n\n\"Mukiin menee, parempi ilmanvaihto vain olisi suotava!\" vastasi mrs\nPaulina Barnett kuivasti.\n\nMielenkiintoinen eskimoperhe majaili seudulla kahdeksan päivää.\nKaksitoista tuntia vuorokaudesta eskimomiehet käyttivät mursujen\npyydystämiseen. Ehtymättömän kärsivällisesti he vaaniskelivat avantojen\nluona, jonne mursut nousivat ilmaa hengittämään, ja heittivät heti, kun\nmursu tuli näkyviin, surmansilmukan sen rintalihasten ympärille ja\nkiskoivat saaliinsa jäälle, jossa sitten kirveillään ottivat sen\nhengiltä. Se oli siis oikeastaan kalastusta eikä metsästystä. Sitten\nvietettiin aimo pidot juomalla lämmintä mursun verta, jolla eskimot\nnautinnokseen huumasivat itsensä.\n\nJoka päivä Kaluma pakkasesta välittämättä kävi Fort Espérancessa. Hän\npiti erityisenä huvinansa mennä huoneesta huoneeseen, katsella\nompelemista ja tarkkaile mrs Joliffen kaikkia ruuanlaittohommia. Hän\nkyseli, miksi mitäkin englanninkielellä sanotaan, ja puheli tuntikausia\nmrs Paulina Barnettin kanssa, jos semmoista saattoi puheluksi nimittää,\nkun pitkän hapuilemisen perästä sai jonkun sanan keskenään vaihdetuksi.\nKun matkustajarouva luki ääneen, kuunteli Kaluma äärimmäisen\ntarkkaavasti, vaikkei kai ymmärtänyt siitä hitustakaan.\n\nKaluma lauloi myöskin, melko pehmeällä äänellä muutamia rytmiltään\nvarsin eriskummaisia lauluja, kylmiä, jäisiä, surunvoittoisia\nomituisiksi säkeiksi jakautuneita värsyjä. Mrs Paulina Barnett koetti\nkärsivällisesti saada käännetyksi yhden näitä grönlantilaisia \"runoja\"\nnäytteeksi kaukaisen pohjanperän runoudesta. Sen surumielinen sävelmä,\njoka alinomaa keskeytyi, paloittuen omituisiksi jaksoiksi, sai siten\nvallan erikoisluontoisen sävyn. Tässä esitettäköön laulun sanat,\njäljennettyinä matkustajarouvan muistikirjasta:\n\n    Grönlantilaisen äidin laulu lapselleen.\n\n        Taivas on musta.\n        Piilossa vain\n        päiv' yhä on!\n        Lohdutusta\n        mistä mä saan,\n        onneton!\n    Lapseni ilakoi, kun laulelen näitä.\n    Siin' on mun lohtuni keskellä jäitä!\n\n        Lapseni, mulle\n        kaikkeni oot,\n        kalleinpain!\n        Siksipä sulle\n        kaikuelkoot\n        lauluni ain'!\n    Kun sinun silmäs mun silmäni kohtaa,\n    auringon loisteen se mieleeni johtaa!\n\nJoulukuun 20 päivänä eskimoperhe tuli Fort Espéranceen jäähyväisille.\nKaluma oli kiintynyt matkustajarouvaan, joka olisi mielellään pitänyt\nhänet luonaan; mutta eipä eskimotar tahtonut jättää omaisiansa. Sen\nsijaan hän lupasi tulla ensi kesänä käymään Fort Espérancessa.\n\nJäähyväiset olivat liikuttavat. Kaluma antoi mrs Paulina Barnettille\npienen kuparisormuksen ja sai vastalahjaksi pihkakiviset kaulaketjut,\njoilla hän heti koristi itsensä. Jasper Hobson ei laskenut ihmisparkoja\npois ilman runsaita ruokavaroja, jotka pantiin heidän rekeensä, ja\nKaluman lausuttua muutamia kiitoksen sanoja mielenkiintoinen perhe\nsuuntasi matkansa länttä kohti ja häipyi rannikon paksun usvan\npeittoon.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nELOHOPEA JÄHMETTYY\n\n\nKuiva ja tyyni ilma suosi metsästäjiä vielä muutamia päiviä. He eivät\nsilti poistuneet kauaksi kartanosta. Riistan runsaus salli muuten\nheidän toimiakin verrattain ahtaalla alalla. Luutnantti Hobson ei\nvoinut muuta kuin pitää onnenaan, että oli perustanut asemin juuri\nsille mantereen paikalle. Pyydykset antoivat kosolta kaikenlaisia\nturkiseläimiä. Sabine ja Marbre tappoivat lisäksi melkoisen määrän\nnapaseudun jäniksiä. Parikymmentä suttakin sai riisua nahkansa heidän\nluotiensa tavoittamina. Nämä pedot esiintyivät muuten sangen\nhyökkäävinä ja kokoontuen joukoissa linnan ympärille täyttivät ilman\nrämeällä ulvonnallaan. Ahtojäiltä päin kuljeksi tuon tuostakin isoja\nkarhuja, joiden lähestymistä mitä huolellisimmin pidettiin silmällä.\n\nJoulukuun 25 päivänä oli uudestaan luovuttava kaikista\nretkeilytuumista. Tuuli keikahti pohjoiseen, ja pakkanen kiristyi\naikalailla. Ulkoilmassa ei voinut enää kauan oleskella, joutumatta\npaleltumisen vaaraan. Lämpömittari laskeutui 28 asteeseen, ja tuuli\nvinkui ja vihelsi. Jasper Hobson piti huolta siitä, että ennen sisälle\nsulkeutumista varustettiin eläimille syömistä kylliksi, jotta se riitti\nmuutamien viikkojen ajaksi.\n\nJoulukuun 25 päivä, sehän oli joulupäivä, kaikissa kodeissa ja\nperheissä niin rakkaana vietetty suuri juhla. Silloin pidettiin\nhartaushetki, ja talvehtijat kiittivät kaitselmusta suojeluksesta, jota\nhe olivat tähän asti saaneet nauttia; senjälkeen kokoonnuttiin\nloistavalle juhla-aterialle, jossa ylinnä esiintyi kaksi\njättiläisvanukasta.\n\nIllemmalla nähtiin isolla pöydällä liekehtivä punssimalja monien pikku\nlasien ympäröimänä. Lamput sammutettiin, ja harmaansinertävässä\nväkiviinaliekin valaistuksessa isopirtti näytti omituisen\nhaaveelliselta. Liekit herättivät kelpo sotamiehissä paljon iloisuutta,\njota maljan lämpöisen nesteen maisteleminen oli omiaan lisäämään.\nSitten valo väheni, värähteli yhä heikommin kansallisen juhla-aterian\nympärillä ja viimein sammui.\n\nMutta silloin nähtiin odottamaton ilmiö. Vaikka lamppuja ei vielä ollut\nehditty uudelleen sytyttää, ei pirtissä ollut pimeä. Ikkunasta\ntunkeutui sisään punertavaa valoa.\n\nKaikki nousivat paikoiltaan, ylen hämmästyneinä katsellen toisiaan.\n\n\"Tulipalo!\" huusivat jotkut.\n\nMutta mitä tulipaloa Bathurstin niemen lähistöllä olisi voinut syttyä\n-- ellei itse talo olisi tupsahtanut tuleen! Luutnantti hypähti ikkunan\nluo, ja samassa hän huomasi heijastuksen syyn. Tulivuoren purkaus!\n\nNiinpä tosiaan, läntisten rantatörmien takana, Mursulahden toisella\npuolella oli taivaanranta tulessa. Bathurstin niemeltä neljän-,\nviidenkymmenen kilometrin päässä olevien tultapurkavien kukkuloiden\nhuippuja tosin ei voinut näkyä, mutta tulipatsas kohosi korkealle\nluoden punakeltaisen kajastuksen koko seutuun.\n\n\"Tuo on sittenkin vähän toista kuin revontulet!\" huudahti mrs Paulina\nBarnett.\n\nThomas Black pani vastalauseen semmoiseen väitteeseen. Mainenko\nilmiö kauniimpi kuin taivainen! Mutta tempaa siitä väitteestä\nkeskustelematta, pakkasesta ja purevasta viimasta huolimatta jokainen\nlähti pirtistä ja riensi katselemaan säkenöivän tulikimpun ihmeellistä\nnäytelmää, joka levisi mustaa taivasta vasten.\n\nEllei Jasper Hobsonilla ja hänen nais- ja miestovereillaan olisi ollut\npaksut turkiskaulukset pystyssä, tukkien heiltä sekä suut että korvat,\nolisivat he voineet kuulla maanalaisen purkauksen jylinää, joka ilman\nkautta kulkeutui heille asti ja toisilleen ilmaista niitä vaikutelmia,\njoita ylevä näytelmä herätti. Mutta siten verhottuina he eivät voineet\npuhua eivätkä kuulla mitään. Heidän täytyi tyytyä vain katselemaan. Ja\nsiinä olikin katselemista. Mitä muistoja jättikään mahtava näky\nikipäiviksi heidän mieleensä! Ei mikään kynä, ei mikään sivellin\npystyisi kuvaamaan niitä valonäkyjä, joita tulivuoresta leimuavat\nliekit loivat taivaankannen syvän pimeyden ja äärettömän lumivaipan\nvalkoisuuden välille. Voimakas heijastus ulottui taivaanlaelle saakka\nhimmentäen asteittain kaikki tähdet näkymästä. Valkoinen maa oli\nkullanhohteinen. Ahtojäät ja kauempana taustalla kohoavat jäävuoret\npäilyivät eri värivivahduksin, ikäänkuin olisivat välkkyviä kuvastimia.\nLoistavat valokimput murtuivat ja taittuivat kaikkiin kulmiin ja eri\ntahoille kalteviin pintoihin, heijastuen niistä yhä kirkkaampina ja\nuusin värivivahtein. Todella satumaista sädekimmellystä! Olisipa voinut\nsanoa tämän taikanäytelmän suunnattomine jakoristeineen järjestetyksi\nnimenomaan tätä valon juhlaa varten!\n\nMutta kova pakkanen ajoi katselijat piankin takaisin lämpöiseen\npirttiin, ja useamman kuin yhden nenän täytyi maksaa kalliisti se huvi,\njota silmät olivat saaneet nauttia sellaisessa kylmässä!\n\nSeuraavina päivinä kävi pakkasen voima yhä ankarammaksi. Jopa oli\nluultavaa, ettei elohopea-lämpömittari kykenisi osoittamaan asteita,\nvaan olisi käytettävä väkiviinalämpömittaria. Niinpä yöllä joulukuun 28\nja 29 päivän välillä lämpömittari näytti jo 37 astetta.\n\nVaikka uuneissa roihusi täytenään puita, ei lämpömäärää huoneissa saatu\npysymään ylempänä kuin 7 astetta kylmää. Saatiin kärsiä vilua pikku\nkammioissa asti; kymmenen jalan päässä uunista ei lämpöä tuntunut enää\nollenkaan. Paras paikka annettiinkin pikku lapselle, jonka kehtoa\ntuuditti aina se, joka vuorostaan pääsi uunin ääreen. Ikkunan tai oven\navaaminen oli kerrassaan kielletty, sillä huoneissa silloin syntyvä\nhuuru olisi samassa tuokiossa muuttunut lumeksi. Ihmisten hengitys\nkäytävissä teki samantapaisen vaikutuksen. Alinomaa kuului milloin\nsiellä milloin täällä kuivia paukahduksia, jotka herättivät kummastusta\nniissä, jotka eivät olleet tällaiseen ilmanalaan tottuneet. Talon\nnurkat ja seinähirret ne näet pitivät pakkasen puristuksesta sellaista\npauketta.\n\nUllakolla säilytetty likööri-, paloviina- ja ginivarasto oli muutettava\nisoonpirttiin, sillä kaikki väkiviina tiivistyi pullojen pohjalle\nkeräksi. Kuusensilmu-olut jäätyessään ponnisti nassakat halki. Kaikki\nkovat kappaleet olivat kuin kivettyneet kaikkea lämmön tunkeutumista\nvastaan. Halko syttyi vastahakoisesti, niin että Jasper Hobsonin täytyi\nantaa käytäntöön melkoinen määrä mursuöljyä palamisen tehostamiseksi.\nHyväksi onneksi uunit vetivät hyvin, niin ettei sisälle tullut\nepämiellyttäviä höyryjä. Mutta ulkopuolella tuntui varmaankin kauaksi\nFort Espérancesta savun mukana kulkeutuneet rasvaiset ja karvaat\nkatkut, joiden perusteella se olisi ansainnut tulla luetuksi\nepäterveellisimpien asumuksien joukkoon.\n\nMerkille pantavana mainittakoon, että tiukka pakkanen aiheutti kaikille\nkovan janon. Siitä päästäkseen heidän täytyi myötäänsä sulatella tulen\nääressä itselleen juotavaa, sillä eihän jäätynyt juoma olisi kelvannut\njanon sammutteeksi. Toinen niinikään huomattava ilmiö, jota vastaan\nluutnantti Hobson kehoitti tovereitansa kaikin tavoin taistelemaan, oli\nitsepintainen unteloisuus, jonka voittaminen muutamille kävi\nylivoimaiseksi. Mrs Paulina Barnett, aina uljas ja reipas, piti hyvin\npuolensa, ja neuvoillaan, keskusteluillaan, edestakaisin\nhääräämisellään hän piti muitakin vireillä ja valveilla. Usein hän luki\njotakin matkailukirjaa tai päätyi laulamaan vanhaa englantilaista\nlaulua, jonka loppusäkeet kaikkien muiden oli kuorossa kerrattava. Näin\nsaatiin nukkuneet hereille, tahtoivatpa tai ei, ja heistä tehtiin\nsitten taas vuorostaan säestyskuoro. Pitkät päivät kuluivat sillä\ntavoin toinen toisensa jälkeen, vaikka oltiinkin kokonaan suljetut\nneljän seinän sisälle, ja Jasper Hobson huomasi tähystäessään silloin\ntällöin ikkunan läpi lämpömittaria, että pakkanen yhtä mittaa kiristyi.\nJoulukuun 31 päivänä elohopea oli jähmeäksi köntistyneenä säiliössään.\nVäkiviina-lämpömittari näytti silloin 42 astetta. Seuraavana päivänä,\ntammikuun 1:senä v. 1860, luutnantti Jasper Hobson toivotti onnellista\nuutta vuotta mrs Paulina Barnettille ja onnitteli häntä siitä\nrohkeudesta ja mielenreippaudesta, jota hän osoitti kestäessään kaikki\ntalvehtimisen kurjuudet. Samanlaisin onnentoivotuksin hän kääntyi\ntähtientutkijan puoleen, jolle vuosiluvun muuttuminen merkitsi vain\nsitä, että nyt oli päästy siihen vuoteen, jolloin hänen kuuluisa\nauringonpimennyksensä tapahtuisi! Uudenvuoden onnitteluja vaihdettiin\npikku siirtolan kaikkien jäsenten kesken, jotka niin läheisesti olivat\ntoisiinsa liittyneet ja joiden kaikkien terveys oli pysynyt\nerinomaisena. Jos joitakin keripukin oireita joskus olikin\nnäyttäytynyt, oli ne heti sitruunamehun ja kalkkipastillien\nasianmukaisella käytöllä karkoitettu.\n\nMutta eihän ollut syytä iloita ennen aikojaan! Huonoa vuodenaikaa oli\njäljellä vielä kolme kuukautta. Tosin aurinko piakkoin alkaisi taas\nnäyttäytyä taivaanrannan yläpuolella, mutta mikään ei todistanut, että\npakkanen oli saavuttanut kovimman ankaruutensa, ja ylipäänsä onkin\nasian laita kaikissa pohjoisissa seuduissa niin, että kovimmat pakkaset\ntulevat vasta helmikuulla. Oli miten oli, ei ainakaan uuden vuoden\nensimmäisinä vuorokausina pakkanen ottanut lauhtuakseen, ja\ntammikuun 6:ntena osoitti käytävän ikkunan ulkopuolella oleva\nväkiviinalämpömittari 52 astetta! Vielä muutamia asteita alemmaksi,\nniin saavutettaisiin alimmat Fort Reliancessa v. 1835 merkillepannut\nlämpömäärät, ehkä vielä kylmemmät!\n\nTämä hellittämätön pakkasen ankaruus rupesi Jasper Hobsonia yhä enemmän\nhuolestuttamaan. Hän näet pelkäsi, että turkiseläimet pakostakin\nhakisivat etelästä päin leudompaa ilmastoa, joten hänen kevääksi\nsuunnitellut metsästys-aikeensa saattaisivat mennä myttyyn. Sitäpaitsi\nhän kuuli usein maan alta jotakin kumeata jylinää, jolla ehkä oli\nyhteyttä tulivuorenpurkauksen kanssa. Läntinen taivaanranta oli\nedelleen suitsuavan tulen valaisema, ja varmaankin oli maapallon\nsisuksissa tekeillä jotakin kauhistavaa. Eikö toiminnassa olevan\ntulivuoren läheisyys saattaisi käydä turmiolliseksi koko uudelle\nkauppa-asemalle? Sellaisia ajatuksia nousi luutnantti Hobsonille\nmieleen, kun noita maanalaisia jymähdyksiä kantautui hänen\nkuuluvilleen. Mutta nämä pelot, muuten sangen epämääräiset, hän piti\nomina hyvinään.\n\nKuten helposti voi arvata, ei kukaan ajatellut semmoisella\n\"tulipalopakkasella\" lähteä huoneesta. Koirien ja peurojen\nruokatarpeista oli pidetty hyvä huoli, ja sitäpaitsi ne olivat\ntottuneet pitkiinkin paastoihin talvella eivätkä siis kaivanneet\nhaltijainsa palveluksia. Niinmuodoin ei ollut mitään syytä antautua\nilmanalan ankaruudelle alttiiksi. Siinä oli jo kylliksi, että puita ja\nöljyä polttamalla mitenkuten tultiin toimeen sisälämpimässä. Kaikista\nvarokeinoista huolimatta kosteus hiipi tuulettamattomiin suojiin ja\nasettui hirsien ja palkkien saumoihin ja pintoihin kimalteleviksi\njääkerroksiksi, jotka päivä päivältä vahvenivat. Tiivistäjät olivat\ntukkeutuneet, ja yksi niistä halkesikin jäätyneen veden ponnistuksesta.\n\nSellaisissa oloissa luutnantti ei lainkaan säästellyt polttopuuta. Hän\npäinvastoin oikein haaskasikin sitä, nostaaksensa lämpömäärää, joka\nheti, kun uunin ja hellan valkea vähänkään laimeni, painui 9 asteeseen\nalle nollan. Niinpä vahtimiehillä, jotka vuorottelivat tunnittain,\nolikin määräys valvoa tulta ja pitää huolta, että se pysyi täydessä\nvoimassaan.\n\n\"Halot ovat kohta lopussa\", sanoi eräänä päivänä luutnantille kersantti\nLong.\n\n\"Kohta lopussa, mitä!\" huudahti Jasper Hobson.\n\n\"Tahdoin vain sanoa\", jatkoi kersantti, \"että talon sisävarasto alkaa\nolla tyhjä, ja ennen pitkää on käytävä vajasta noutamassa uusi pino.\nMutta kokemuksesta tiedän, että ulkosalle lähtö tämmöisessä pakkasessa\non hengenvaarallista.\"\n\n\"Olemme todella tehneet erehdyksen\", vastasi luutnantti Hobson,\n\"kun sijoitimme halkovajan erilleen asuinrakennuksesta, vaikka niiden\ntulisi olla välittömässä yhteydessä. Huomaan sen liian myöhään.\nEn tullut muistaneeksi, että meillä oli edessä talvehtiminen\nseitsemännelläkymmenennellä leveysasteella! Mutta mitäpä siitä, mikä on\ntehty, se on tehty. -- Sanokaapa, Long, kuinka paljon halkoja on vielä\nsisällä?\"\n\n\"Pariksi kolmeksi päiväksi korkeintaan\", vastasi kersantti.\n\n\"Toivokaamme, että siihen mennessä pakkanen lauhtuu\", jatkoi Jasper\nHobson, \"ja sitten sopii paleltumatta mennä pihan yli.\"\n\n\"Epäilen, herra luutnantti\", vastasi kersantti Long päätänsä\npuistellen. \"Sää on kirkas, tuuli pohjoinen, enkä paljon hämmästyisi,\nvaikka pakkanen kestäisi vielä pari viikkoa, nimittäin siksi, kunnes\ntulee uusi kuu.\"\n\n\"Niinpä niin, kelpo Long\", vastasi luutnantti, \"mutta emmehän hevin\nlähde tappamaan itseämme pakkaseen, ja kun se päivä tulee, jolloin on\nlähteminen kylmän kynsiin, niin...\"\n\n\"Niin lähdetään, herra luutnantti\", täydensi kersantti Long.\n\nJasper Hobson puristi kersantin kättä, hyvin tuntien hänen\nuskollisuutensa.\n\nOlisi voinut luulla Jasper Hobsonin ja kersantti Longin liioittelevan\nkatsoessaan sellaisen pakkasen vaikuttavan elimistöön kuolettavasti.\nMutta paljon oleskelleina napaseudun ilmastossa heillä oli asiasta\npitkäaikainen kokemus. He olivat nähneet samanlaisissa olosuhteissa\nvankkojen miesten kaatuvan pyörtyneinä jäälle, kun olivat uskaltaneet\nmennä ulos; heiltä salpautui hengitys, ja heidät nostettiin pitkältään\npuolitukehtuneina. Sellaisia tapauksia, niin uskomattomilta kuin ne\ntuntuvatkin, on monesti sattunut eri talvehtimispaikoilla. Matkoiltaan\nHudsonin lahden rannikolla v. 1746 William Moor ja Smith ovat\nmaininneet useampia senlaatuisia tapauksia ja kertovat menettäneensäkin\nmuutamia tovereistansa, jotka pakkanen iski kuoliaiksi. Epäämätöntä on,\nettä äkillinen hengenvaara on tarjona, jos menee semmoiseen pakkaseen,\njossa elohopea ei enää kykene lämpömäärää mittaamaan.\n\nNiin huolestuttavassa tilanteessa Fort Espérancen asukkaat tällä erää\nolivat, ja eräs tapaus teki sen vieläkin vaikeammaksi.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nNAPASEUDUN ISOT KARHUT\n\n\nAinoa neljästä ikkunasta, josta saattoi nähdä pihamaalle, oli käytävän\nperällä, sillä sen ulkoluukkuja ei ollut vedetty kiinni. Mutta jos\nmieli nähdä paksun jääkerroksen peittämien ruutujen läpi, täytyi niitä\nensin huuhdella kuumalla vedellä. Sitä toimitettiin luutnantin\nmääräyksen mukaan monesti päivässä, ja samalla kun luotiin silmäys\nBathurstin niemen seutuihin, tarkastettiin huolellisesti yksin tein\nmyöskin miltä taivas näytti ja kuinka paljon ikkunassa oleva\nväkiviina-lämpömittari osoitti.\n\nKun sitten sotamies Kellet tammikuun 6 päivänä kello yhdentoista\nvaiheilla toimitti tarkastusta, kutsui hän joutuin paikalle kersantin\nja osoitti hämärässä pihalla näkyviä omituisia liikkujia.\n\nKersantti Long ehdittyään ikkunan luo, sanoi yksikantaan:\n\n\"Ne ovat karhuja!\"\n\nTosiaan, puoli tusinaa mainittuja eläimiä oli päässyt paaluaidan läpi,\nja savuhöyryjen houkuttelemina ne työntyivät nyt asuinrakennusta kohti.\n\nJasper Hobson, saatuaan ilmoituksen pelättävien petojen läsnäolosta,\nantoi käskyn tukkia sisältäpäin käytävän ikkunan. Se oli ainoa aukko,\njosta saattoi päästä sisälle, ja kun se kerran olisi pantu tukkoon, ei\nnäyttänyt mahdolliselta, että karhujen onnistuisi tunkeutua taloon.\nIkkuna siis teljettiin vahvoilla puomeilla, jotka MacNap kiinnitti\nlujasti ikkunan eteen, jättäen kumminkin pienen raon, josta saattaisi\npitää silmällä epämieluisten vierasten hommia.\n\n\"Nytpä nuo herrat\", sanoi työmestari MacNap, \"eivät pääse tänne\nilman meidän lupaamme. Meillä on siis aikaa pitää tässä pieni\nsotaneuvottelu.\"\n\n\"Kas niin, herra Hobson\", virkkoi mrs Paulina Barnett, \"meiltä ei näy\npuuttuvan mitään talviolostamme. Pakkasen perästä karhuja!\"\n\n\"Ei pakkasen perästä\", vastasi luutnantti Hobson, \"vaan, sen pahempi,\npakkasen aikana ja semmoisen pakkasen, joka estää meitä uskaltamasta\nmennä ulos! Enpä tottakaan tiedä, kuinka selviydymme noista\npahantekijöistä.\"\n\n\"Kai niiltä loppuu kärsivällisyys\", vastasi matkustajarouva, \"ja\nsitten ne menevät niinkuin ovat tulleetkin!\"\n\nJasper Hobson ravisti päätänsä, niinkuin epäilijä ainakin.\n\n\"Ette tunne niitä eläimiä\", vastasi luutnantti. \"Tämä ankara talvi on\nnälkiinnyttänyt ne, eivätkä ne poistu täältä muutoin kuin pakosta!\"\n\n\"Oletteko siis levoton, herra luutnantti?\" kysyi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Olen ja en\", vastasi luutnantti Hobson. \"Karhut, sen minä tiedän,\neivät pääse tunkeutumaan sisälle, mutta en sitävastoin tiedä, kuinka me\npääsemme ulos, jos täytyy!\"\n\nNiin vastattuaan Jasper Hobson palasi ikkunan luo. Sillä välin mrs\nPaulina Barnett ja muut naiset keräytyivät kersantin ympärille, joka\nselvitti heille kokeneena miehenä koko karhukysymyksen.\n\nMonet kerrat kersantti Long oli ollut tekemisissä näiden petojen\nkanssa, eikä ollut harvinaista kohdata niitä eteläisemmilläkään\nseuduilla, mutta semmoisissa oloissa, joissa niiden kimppuun saattoi\nmenestyksellä käydä. Täällä sitävastoin piiritetyt olivat saarroksissa,\nja pakkanen esti yrittämästäkään ulos.\n\nKoko päivä pidettiin karhujen puuhia ja hommia tarkoin silmällä.\nVälistä joku eläimistä nosti ison päänsä lähelle ikkunaa, ja kuultiin\nkarkeata vihan mörinää. Luutnantti Hobson ja kersantti neuvottelivat ja\nsitten päättivät, että elleivät karhut lähtisi paikalta, tehtäisiin\nmuutamia ampuma-aukkoja talon seiniin, joista niitä ammuttaisiin. Mutta\npäätettiin kumminkin odottaa päivä tai pari, ennenkuin siihen keinoon\nryhdyttäisiin, sillä Jasper Hobsonia ei olisi oikein miellyttänyt avata\nniin kylmällä ilmalla kulkuyhteyttä ulko- ja sisäkylmyyden välille.\nMursuöljykin, jota pantiin uuneihin, oli käynyt niin kovaan jäähän,\nettä sitä täytyi lohkoa kirveellä.\n\nPäivä kului ilman enempiä tapahtumia. Karhut liikuskelivat edestakaisin\nkierrellen taloa, mutta mitään suoranaista hyökkäystä ne eivät\nyrittäneet. Valvottiin koko yö, ja neljän tienoissa aamulla luultiin,\nettä vainoojat olivat poistuneet pihasta. Ainakaan ei niitä enää\nmissään näkynyt.\n\nMutta kello seitsemän korvilla Marbre, noustuaan ullakolle noutaakseen\nsieltä muutamia ruokatarpeita, riensi tuota pikaa takaisin\nilmoittamaan, että karhuja käveli rakennuksen katolla.\n\nJasper Hobson, kersantti, MacNap ja pari kolme sotamiestä sieppasivat\naseensa ja syöksyivät käytävän portaille, jotka olivat laskuoven kautta\nullakon yhteydessä. Ullakolla oli niin kylmä, että muutamien minuuttien\nperästä luutnantti Hobson ja hänen toverinsa eivät enää voineet pitää\npyssynpiippua kädessään. Kostea ilma heidän hengittäessään varisi heti\nlumena heidän ympärillensä.\n\nMarbre ei ollut erehtynyt. Karhut olivat rakennuksen katolla. Sieltä\nkuului niiden tallustelua ja mörinää. Toisinaan ne iskivät kynsillään\njääkuoren läpi katonuurteisiin, ja oli pelättävissä, että ne\njaksaisivat ehkä kiskoa ne irti.\n\nLuutnantti ja hänen miehensä, sietämättömän pakkasen vaikutuksesta pian\ntunnottomiksi kohmettuneina, vetäytyivät takaisin ullakolta. Jasper\nHobson antoi tiedon tilanteesta.\n\n\"Karhut\", sanoi hän, \"ovat tällä erää katolla. Se on harmillinen juttu.\nTosin meillä ei ole vielä mitään pelättävää omasta puolestamme, sillä\npedot eivät pääse tunkeutumaan huoneisiin. Mutta siitä ei ole takeita,\netteivät ne murtaudu ullakolle ja pistä poskeensa kaikkia sinne\ntalletettuja turkisnahkoja. Turkikset ovat yhtiön omia, ja meidän tulee\nsäilyttää ne koskemattomina. Pyydän sentähden teitä, hyvät ystävät,\nauttamaan minua saamaan ne turvaisaan paikkaan.\"\n\nHeti kaikki luutnantin toverit asettuivat eri puolille, isoonpirttiin,\nkeittiöön, käytävään, portaille. Pari kolme vuorotellen -- sillä yhteen\nmenoon ei kukaan olisi voinut kestää -- oli työssä kylmällä ullakolla,\nja tunnin kuluttua oli kaikki turkikset kannettu säilöön isoonpirttiin.\n\nSen puuhan aikana karhut jatkoivat omia hommiaan ja koettelivat\nirroittaa katon vuoliaisia. Muutamissa kohdin voitiin nähdä\nkattoruoteiden taipuvan niiden painosta. Mestari MacNap ei voinut\npeittää levottomuuttansa. Kattoa rakentaessaan hän näet ei ollut\nhuomannut ottaa lukuun sellaista ylipainoa, ja nyt hän pelkäsi ettei se\nvoisikaan kestää.\n\nPäivä kului kuitenkin petojen saamatta avatuksi ryntäystietä ullakolle.\nMutta yhtä peloittava vihollinen, pakkanen, tunkeutui vähitellen\nhuoneisiin. Valkea raukeni uuneissa yhä heikommaksi, ja halkovarasto\nveteli viimeisiä virsiään. Ennen kahtatoista tuntia olisi viimeinenkin\nkalikka porona ja hiillos sammuksissa.\n\nSeurauksena olisi kuolema, vilukuolema, kamalin kaikista\nkuolintavoista. Jo seisoivat ihmisparat kylki kyljessä kyyhöttäen, yhä\njäähtyvän uunin ympärillä, tuntien omankin lämpönsä sitä mukaa\nhäipyvän. Mutta he eivät valittanet. Naisväkikin kesti sankarillisesti\nkylmän tuottamat kärsimykset. Mrs MacNap painoi kouristuksen tapaisesti\npienokaista jäätynyttä poveansa vasten. Muutamat sotamiehet nukkuivat\ntai pikemmin olivat rauenneet jonkunlaiseen horrostilaan, joka ei\nvoinut olla oikeata unta.\n\nKello kolmen aikaan aamulla Jasper Hobson tarkasti lsonpirtin seinällä\nriippuvaa lämpömittaria, joka oli vähemmän kuin kymmenen jalan päässä\nuunista. Se näytti 20 astetta pakkasta!\n\nLuutnantti pyyhkäisi kädellään otsaansa, silmäili tovereittensa tiheää,\näänetöntä ryhmää ja pysyi vähän aikaa hievahtamatta. Valkoisena pilvenä\nhöyrysi ilma hänen hengittäessään.\n\nSamassa hetkessä laskeutui käsi hänen olallensa. Hän vavahti ja käänsi\npäätänsä. Mrs Paulina Barnett oli hänen edessänsä.\n\n\"Jotakin on tehtävä, luutnantti Hobson\", sanoi hänelle tarmokas nainen;\n\"emmehän voi kuolla tällä tavoin, koettamatta puolustaa itseämme!\"\n\n\"Niin\", vastasi luutnantti, tuntien moraalisen tarmonsa heräävän,\n\"jotakin on todella tehtävä!\"\n\nLuutnantti käski mukaansa kersantti Longin, MacNapin ja seppä Raen,\ntoisin sanoen, joukkonsa rohkeimmat miehet, ja mrs Paulina Barnettin\nliittyessä seuraan he vetäytyivät ikkunan luokse tarkastamaan\nulkopuolella olevaa lämpömittaria. Kun jäätynyt ruutu oli lämpöisellä\nvedellä sulatettu läpinäkyväksi, huudahti Jasper Hobson:\n\n\"Viisikymmentä kahdeksan astetta! Hyvät ystävät, meillä on valittavana\nkahden välillä: joko uusittava puuvarastomme hengenvaarankin uhalla\ntaikka lyötävä polttopuuksi penkit, pöydät, rahit, ovet, vuodelavat,\nkaikki, mitä irti saamme, ja työnnettävä uuniin! Mutta se on\näärimmäinen keino, sillä pakkanen voi kestää ties kuinka kauan.\"\n\n\"Henki vaaraan ja puita vajasta!\" vastasi kersantti Long.\n\nSe oli toistenkin ajatus.\n\nMuuta ei lausuttu, ja kukin valmistautui toimimaan.\n\nKatsokaamme, mitä suunniteltiin ja mihin keinoihin ryhdyttiin niiden\nhengen suojaamiseksi mahdollisimman mukaan, jotka olivat päättäneet\nuhrautua yhteisen asian hyväksi.\n\nHalkovaja oli noin viidenkymmenen askelen päässä vasemmalla,\npäärakennuksen takana. Päätettiin, että yksi miehistä koettaisi juosten\npäästä vajalle. Hänellä olisi pitkä köysi vyyhtenä ympärillänsä, ja\nperässänsä hän vetäisi toisen köyden, jonka pää jäisi hänen toveriensa\nkäsiin. Saavuttuaan vajaan hän kuormittaisi yhden siellä olevista\nreistä haloilla ja sitoisi köyden kiinni reen etupäähän, niin että\nkuorma voitaisiin kiskoa asuinrakennukseen asti; toinen köysi piti\nkiinnittää reen takaosaan, joten reki saataisiin vedetyksi takaisin\nvajaan. Näin sopisi yhä hankkia uusilla kuormilla sisälle\npolttopuuvarasto ilman sanottavaa vaaraa. Nykäisy köydestä, toisesta\ntai toisesta, ilmoittaisi, milloin reki olisi täynnä vajassa tai\ntyhjänä portaiden edessä.\n\nTuuma oli kyllä viisaasti mietitty, mutta kahdesta syystä se saattoi\nmennä myttyyn: ensiksikin oli mahdollista, ettei jäätynyt ja\nnietostunut vajan ovi ottaisi hevillä auetakseen; toiseksi oli\npelättävä, että karhut lähtisivät katolta ja katsoisivat asiakseen\ntavalla tai toisella sekaantua halkohommaan.\n\nKersantti Long, MacNap ja Rae tarjoutuivat kukin puolestaan lähtemään\nvajaan. Mutta kersantti, huomauttaen, että hänen molemmat toverinsa\nolivat naineita miehiä, vaati kivenkovaan, että tämä urakka\nannettaisiin hänelle. Ja kun luutnantti tahtoi myöskin olla siinä\nmukana, lausui mrs Paulina Barnett: \"Herra Jasper, te olette\npäällikkömme, teidän henkenne on tarpeellinen kaikille eikä teillä ole\noikeutta panna sitä alttiiksi. Herra Jasper, antakaa kersantti Longin\nyrittää.\"\n\nJasper Hobson käsitti tilanteen velvoitukset ja kutsuttuna ratkaisemaan\ntovereittensa kesken puolsi kersanttia. Mrs Paulina Barnett puristi\nkelpo kersantin kättä.\n\nLinnan muut asukkaat, ollen nukuksissa tai horroksissa, eivät tienneet\nkoko tuumasta mitään.\n\nPantiin kuntoon kaksi pitkää köyttä. Toisen kersantti kiersi\nvyötäisilleen, lämmitettyjen turkkien päälle, joita hänen\nvaatetuksenaan oli ainakin tuhannen punnan arvosta. Toinen köysi\nkiinnitettiin hänen vyöhönsä, lisäksi tulukset ja ladattu revolveri.\nLähtöhetkenä hän kiskaisi nahkaansa puoli juomalasia viinaa tai hänen\nsanojensa mukaan \"hyvän kulauksen polttoainetta.\"\n\nJasper Hobson, Long, Rae ja MacNap lähtivät sitten isostapirtistä. He\nmenivät ensin keittiöön, jonka tulisija oli juuri sammunut, ja\nsaapuivat käytävään. Siellä Rae, noustuaan ullakon portaita ja\nraotettuaan ovea, huomasi karhujen yhä askaroivan katolla. Oli siis\nsopiva aika ryhtyä toimeen.\n\nKäytävän ensimmäinen ovi avattiin. Jasper Hobson ja hänen toverinsa,\nniin turkeissaan kuin olivatkin, tunsivat vilunväristyksiä luihin ja\nytimiin saakka. Toinen ovi, joka vei suoraan pihalle, työnnettiin nyt\nauki. He hätkähtivät, ollen miltei tukehtua. Silmänräpäyksessä\ntiivistyi käytävään sulkeutunut kostea huuru ja peitti lumena seinät ja\nkaton.\n\nIlma oli ulkona tavattoman kuiva. Tähdet vilkuttivat erikoisen\nkirkkaasti.\n\nKersantti Long syöksyi hetkeäkään arvelematta ulos pimeään, vetäen\nperässään vyötäisilleen sidottua köyttä, jota toverit pitelivät\ntoisesta päästä kiinni. Ulko-ovi työnnettiin takaisin pieliinsä, ja\nJasper Hobson, MacNap ja Rae palasivat käytävään, jonka sisäovi myös\nsuljettiin. Sitten alettiin odottaa. Ellei Long tulisi muutamien\nminuuttien perästä takaisin, sopi olettaa hänen matkansa onnistuneen ja\nhänen latovan ensimmäistä halkokuormaa. Mutta siihen kuluisi enintään\nkymmenkunta minuuttia, jos vajan ovi ei ollut tehnyt tenää.\n\nKersantin mentyä Jasper Hobson ja MacNap palasivat käytävän perälle.\n\nSillä välin Rae piti varalla ullakkoa ja karhuja. Tosin oli luultavaa,\nettä kersantin nopea riento yön pimeydessä jäisi karhuilta huomaamatta.\n\nKymmenen minuutin perästä Longin lähdettyä Jasper Hobson, Mac Nap ja\nRae palasivat ahtaaseen ovivälikköön odottamaan sovittua nykäisyä.\n\nVielä kului viisi minuuttia. Nuora, jota he pitelivät päästä kiinni, ei\nliikahtanut. Ajatelkaa heidän hätäänsä! Kersantti oli lähtenyt jo\nneljännestunti sitten, kuormantekoon oli aikaa enemmän kuin kylliksi,\neikä mitään elonmerkkiä. Jasper Hobson odotti vielä pienen hetkisen;\nsitten tempaisten köydenpäästä hän antoi samalla toisille merkin ryhtyä\nvetämään. Ellei kuorma ollut valmis, niin kersantti kyllä ymmärtäisi\npidättää nykäisyllä heidän vetämistänsä.\n\nKöyttä vedettiin voimakkaasti. Joku painava esine tuli sen mukana\nhankea pitkin. Hetkisen perästä esine oli portaiden edessä...\n\nMutta se ei ollut reki. Se oli kersantin ruumis, köydenpää vyötäisten\nympärillä. Onneton Long ei ollut päässyt edes vajalle asti. Hän oli\ntiellä kaatunut tainnuksissa maahan. Hänen ruumiinsa, saatuaan olla\nkaksikymmentä minuuttia sietämättömässä pakkasessa, oli kaiketi\nhengetön!\n\nMacNap ja Rae huudahtivat epätoivosta ja vetivät ruumiin käytävään;\nmutta samassa kun luutnantti aikoi sulkea ulko-oven, tunsi hän\nväkivaltaisen tempauksen ulkoapäin. Siinä tuokiossa repi korvia hirveä\nkarjaisu.\n\n\"Avuksi!\" huusi Jasper Hobson.\n\nMacNap ja Rae syöksähtivät hänen avukseen. Eräs toinen henkilö ehti\nheitä ennen. Mrs Paulina Barnett oli rientänyt auttamaan luutnanttia\noven sulkemisessa. Mutta kamala peto ponnisti myöskin omalla painollaan\nja työnsi sitä vähin erin yhä enemmän auki, pyrkien väkisin\nkäytävään...\n\nMrs Paulina Barnett tempasi silloin toisen pistoolin Jasper Hobsonin\nvyöstä, odotti kylmäverisesti hetkeä, jolloin karhu pisti päänsä oven\nraosta esiin, ja laukaisi panoksen avoimesta kidasta sisään.\n\nKarhu kellahti taaksepäin, varmaankin kuoliaaksi ammuttuna, ja ovi\nvoitiin nyt sulkea ja lujasti teljetä. Heti vietiin kersantin ruumis\nisoonpirttiin lähelle uunia. Mutta viimeisetkin hiilet olivat\nsammumassa. Kuinka nyt voitaisiin onnetonta virvoittaa? Kuinka saada\nhäneen elämää, josta ei vähintäkään merkkiä enää ollut nähtävissä.\n\n\"Minä menen\", huusi seppä Rae, \"minä menen hakemaan puita taikka...\"\n\n\"Niin, Rae!\" huudahti toinen ääni hänen lähellänsä, \"me Menemme\nyhdessä!\"\n\nNäin lausui hänen uljas vaimonsa.\n\n\"Ei, hyvät ystävät, ei millään muotoa!\" huudahti Jasper Hobson. \"Te\nette suoriutuisi pakkasesta ettekä karhuista. Polttakaamme täältä\nsisältä kaikki, mitä voi polttaa, ja sitten Jumala meidät pelastakoon!\"\n\nJa silloin kaikki nuo onnettomat puolipaleltuneet alkoivat liikkua\nkirves kädessä kuin hullut. Penkit, pöydät, väliseinät, kaikki\npalasiksi, ja pian roihusivat liekit sekä isonpirtin että keittiön\ntulisijoissa, muutamien mursuöljypisaroiden tehostaessa palamista.\n\nSisälämpö kohosi tusinan verran asteita. Ensi töikseen ryhdyttiin\nkiireesti hoitelemaan kersanttia. Hänen ruumistansa hierottiin\nlämpimällä paloviinalla, ja vähitellen saatiin verenkierto käyntiin.\nValkoiset läikät, joita oli muutamin paikoin ruumista näkyvissä,\nalkoivat hävitä. Mutta Long-parka oli hirveästi kärsinyt, ja monta\ntuntia meni, ennenkuin hän sai sanaa suustansa. Hänet pantiin\nlämmitettyyn vuoteeseen ja mrs Paulina Barnett ja Madge valvoivat sen\nääressä seuraavaan päivään.\n\nSillävälin Jasper Hobson, MacNap ja Rae miettivät keinoa tilanteen\nauttamiseksi, se kun oli nyt hirvittävän vaarallinen. Päivänselvästi se\nuusi polttopuu, jota saatiin talon huonekaluista ja muusta\nsisustuksesta, loppuisi parissa päivässä. Mikä koko tämän yhteiskunnan\nsitten perisi, jos pakkasta yhä kestäisi? Uusikuu oli jo ollut\nneljäkymmentä kahdeksan tuntia, mutta säämuutosta ei näkynyt.\nPohjatuuli puhalsi jäätävää hengitystään kaiken yli. Ilmapuntari pysyi\n\"hyvin kuivan\" kohdalla; pelkkänä suunnattomana jääkenttänä oleva maa\nei enää huokunut mitään höyryä. Oli siis pelättävä, ettei pakkanen\naikonut vielä piankaan hellittää. Oliko yritettävä uudestaan\nhalkovajalle, vaikka nyt, kun karhujen huomio oli herätetty, se oli\nentistä vaarallisempaa? Oliko mahdollista ryhtyä niiden kanssa otteluun\npakkasessa? Ei. Se olisi hulluutta, joka veisi kaikki perikatoon.\n\nLämpömäärä oli huoneissa sentään saatu siedettävämmäksi. Tänä aamuna\nmrs Joliffe tarjosi aamiaiseksi keitettyä lihaa ja teetä. Kuumaa grogia\nei säästetty, ja kelpo kersantti Long sai siitä myös osansa. Uunien\nsuloinen roihu, joka kohotti lämpömäärää sisällä, vaikutti samalla\nelähdyttävästi ihmisparkoihin. He odottivat vain Jasper Hobsonin\nmääräystä käydäkseen karhujen kimppuun. Mutta luutnantti ei katsonut\ntaistelevia puolia tasaväkisiksi eikä tahtonut panna alttiiksi\nväkeänsä. Päivä näytti kuluvan ilman mitään erikoisempaa, kun kolmen\ntienoissa iltapuolella aikamoinen meteli kuului ylisiltä.\n\n\"Siellä ne nyt ovat!\" kiljasivat muutamat sotamiehet, temmaten\nkiireesti kirveet ja pistoolit käteensä.\n\nNähtävästi karhut olivat saaneet jonkun vuoliaisen irtautumaan ja\nraivanneet tien ullakolle.\n\n\"Jokainen pysyköön paikallaan!\" käski luutnantti levollisella äänellä.\n-- \"Rae, laskuovi!\"\n\nSeppä kiiruhti käytävään, juoksi portaita ylös ja sulki laskuoven\nlujasti.\n\nKamala rytäkkä kuului laipiolta, joka tuntui notkahtelevan karhujen\npainosta. Sekaisin mörinää, karhunkämmenten iskuja ja kynsien\npeloittavaa raapimista erottui sieltä huoneissa olevien korviin.\n\nMuuttiko tämä hyökkäys tilannetta? Tuliko se pahemmaksi vai ei? Jasper\nHobson ja muutamat toverit neuvottelivat. Useimpien mielestä tilanne\noli parantunut. Jos karhut olivat nyt kaikki ullakolla -- mikä näytti\ntodenmukaiselta -- niin ehkä oli mahdollista käydä niiden kimppuun\nsiellä ahtaassa paikassa, tarvitsematta pelätä, että pakkanen\ntukehduttaisi taistelijoita tai tempaisi heiltä asetta kädestä.\nTietysti käsikähmä karhujen kanssa olisi erittäin vaarallinen, mutta ei\nenää ollut mahdotonta koettaa sitä.\n\nOli siis päätettävä, hyökättäisiinkö vai ei petojen kimppuun siellä,\nmissä ne nyt olivat; yritys oli sitä vaarallisempi, kun sotamiehet\neivät ahtaasta laskuovesta voineet tunkeutua ullakolle muutoin kuin\nyksi erällään. Oli siis hyvin ymmärrettävää että Jasper Hobson epäröi\naloittaa hyökkäystä. Asiaa mietittyään hän päätti pysyä aluksi\nodottavalla kannalla, semminkin kun kersantti ja muut, joiden rohkeus\noli eittämätön, olivat sitä mieltä. Ehkäpä jotakin sattuisi, mikä\nkääntäisi toiveet suotuisammiksi. Olihan melkein mahdotonta, että\nkarhut voisivat kiskoa paikoiltaan laipiopalkkeja, jotka olivat ainakin\nyhtä paksut kuin vuoliaiset. Mahdotonta siis oli karhujen päästä\nlaskeutumaan huoneisiin.\n\nJäätiin siis odottamaan, ja päivä kului loppuun. Yöllä ei kukaan voinut\nnukkua, niin kova oli raivoisten petojen mäiske ja melu!\n\nSeuraavana päivänä kello yhdeksän korvilla sattui uusi tapaus, joka\nteki tilanteen mutkikkaammaksi ja pakotti luutnantin ryhtymään toimeen.\n\nMuistetaanhan, että isonpirtin ja keittiön uuninpiiput kulkivat ullakon\nläpi katolle. Savitiilistä rakennetut ja puutteellisesti laastitut\nsavupiiput saattoivat vaivoin kestää kylkisysäystä. Jopa sattuikin\nniin, että karhut, joko tahallisessa sortamisaikomuksessa tai nojaten\nmuurausta vasten vain käyttääkseen siitä huokuvaa lämpöä hyväkseen,\njonkun verran järkyttivät sitä. Kuultiin tiilenkappaleita putoavan\nuunin sisään, ja pian uunit herkesivät vetämästä. Se oli korvaamaton\nvahinko, joka varmaan olisi saattanut vähemmän tarmokkaat ihmiset\nepätoivoon. Sillä samassa kun valkea uunissa raukesi, levisi musta,\nkitkerä, inhoittava öljynsekainen savu koko taloon. Uuninpiiput olivat\nmenneet rikki laipion alapuolelta. Muutamissa minuuteissa kokoontui\nsavua niin paksulti, että lamppujen valo kävi näkymättömäksi. Jasper\nHobson huomasi välttämättömäksi lähteä talosta, vaikkapa senkin uhalla,\nettä täytyisi nääntyä pakkaseen. Ja talon jättäminen oli sama kuin\npaleltua kuoliaaksi. Kuului muutamia naisten huutoja.\n\n\"Ystävät\", huusi silloin luutnantti, tempaisten kirveen käteensä,\n\"karhujen kimppuun, karhujen kimppuun!\"\n\nMuuta neuvoa ei ollutkaan. Eläimet oli saatava hengiltä. Poikkeuksetta\nkaikki ryntäsivät nyt käytävään; he riensivät ullakon portaille\nluutnantti Jasper Hobson etunenässä. Laskuovi nostettiin auki.\nPyssynlaukauksia välähti keskellä mustaa savupilveä. Kuului miesten\nhuutoja ja eläinten kiljuntaa sekaisin, vuoti verta. Tapeltiin keskellä\nsyvintä pimeyttä... Mutta sitten kuului muutamia hirveitä jyrähdyksiä\nja kova järistys vapisutti maata. Talo horjahti kuin olisi vierähtänyt\nnurkiltaan. Seinähirsiä erkani toisistaan ja Jasper Hobson\nhämmästyneine tovereineen sai nähdä karhujen, pelästyneinä kuten hekin,\nmöristen pötkivän pakoon pimeyttä kohti.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nVIIDEN KUUKAUDEN AIKANA\n\n\nAnkara maanjäristys oli kohdannut sitä osaa Amerikan manteretta.\nSellaiset puistatukset olivat kai hyvinkin tavallisia tässä\ntuliperäisessä seudussa. Taaskin kerran oli osoittautunut, että moinen\nilmiö ja tulivuorenpurkaus ovat yhteenkuuluvia.\n\nJasper Hobson käsitti, mitä oli tapahtunut. Hän odotti tuskallisessa\njännityksessä. Saattoi syntyä maanrepeämä, joka nielisi hänet\ntovereineen kaikkineen kitaansa. Mutta sattuikin vain yksi tärähdys,\njoka oli ennemmin vastaponnahdus kuin suoranainen sysäys. Se kallisti\nrakennusta lammelle päin ja repi auki seiniä. Sitten maa asettui taas\ntasapainoonsa ja jäi liikkumattomaksi.\n\nNyt olivat sukkelat tuumat tarpeen. Talo, vaikkakin rähjällään, oli\nvielä asunnoksi kelpaava. Joutuin tukittiin seinähirsiin repeytyneet\naukot. Samoin korjattiin savupiippujen rikkoutumat niin hyvin kuin\ntuota pikaa voitiin.\n\nHaavat, joita muutamat sotamiehet olivat karhutappelussa saaneet,\nolivat onneksi lievät ja helposti sidotut.\n\nSellaisissa oloissa ihmisparat viettivät kaksi vaikeata päivää,\npolttaen vuoteiden puuosia ja kammioiden väliseiniä. Sinä aikana MacNap\nja hänen miehensä suorittivat kiireellisimpiä sisäkorjauksia. Maahan\nperustetut nurkkaparrut eivät olleet antaneet perään, ja rakennus oli\nmuutoin hyvin pysynyt koossa. Mutta maanjäristys oli silminnähtävästi\nsaanut aikaan kummallisen kallistumisen itse rannikon maaperässä, ja\ntämä kaltevuus oli ulottunut siihenkin osaan, missä rakennus sijaitsi.\nJasper Hobson oli kiireissään päästä mullistuksen vaikutuksista täysin\nselville, koska niistä johonkin määrään saattoi riippua koko siirtolan\nturvallisuus. Mutta säälimätön pakkanen ei sallinut kenenkään mennä\nulkoilmaan.\n\nSillävälin alettiin huomata muutamia oireita, jotka ennustivat läheistä\nsäänmuutosta. Ikkunasta katsellen nähtiin tähtien tuikkeen käyvän\nsameammaksi. Tammikuun 11 päivänä ilmapuntari laskeutui muutamia\npiirtoja. Ilmaan muodostui höyryjä, ja niiden tiivistyessä täytyisi\nlämpömäärän nousta.\n\nNiinpä seuraavana päivänä tuuli kääntyi lounaaseen ja ajoittain viskoi\nlunta. Ulkona oleva lämpömittari kohosi muutamassa hetkessä yhdeksään\nasteeseen (jäätymäkohdan alapuolella). Talvehtijoille, jotka olivat\nsaaneet niin kovaa kylmää, tällainen oli jo keväistä suojasäätä.\n\nTänään, tammikuun 12 päivänä, kello 11 aamulla oli koko väki ulkona.\nOlipa kuin joukko vankeja olisi odottamatta päässyt irti. Mutta\nankarasti kiellettyä oli poistuminen linnavarustuksen piiristä, ikävien\nkohtausten välttämiseksi. Tähän vuodenaikaan aurinko ei vielä ollut\nnäyttäytynyt, mutta se lähestyi jo sen verran taivaanrantaa, että\npäivänhäämöitys alkoi käydä tuntuvaksi. Esineitä erottui jo parin\nkolmen kilometrin matkalta näkyviin. Jasper Hobsonin ensimmäiset\nsilmäykset suuntautuivat tietysti sille maankulmalle päin, jota\nmaanjäristys varmaankin oli muodostellut.\n\nTodella olikin erinäisiä muutoksia tapahtunut. Vuorinen niemenkärki,\njohon Bathurstin niemi päättyi, oli osittain menettänyt harjansa, ja\npitkiä kappaleita rantapenkereestä oli lohjennut irti ja vajonnut.\nSamalla tuli myös näkyviin, että niemi kokonaisuudessaan oli\nkallistunut järvelle päin, vieden kallelleen sen tasaisen paikan, jolla\nrakennus sijaitsi. Yleensä oli koko maaperä laskeutunut lännen puolelle\nja kohonnut itään. Tästä kaltevuudesta täytyi olla se vaikealaatuinen\nseuraus, että järven ja Paulina-joen vedet, sittenkun ne sulaessaan\nvapautuisivat, asettuisivat uuden pohjansa mukaan ja panisivat\narvatenkin osan läntistä aluetta tulvan alle. Virta kaivaisi itselleen\ntoisen uoman, ja seurauksena olisi, että nykyinen virran suuhun\nmuodostunut valkama häviäisi olemattomiin. Itäisen rannan mäet\nnäyttivät melkoisesti madaltuneen. Mutta mitä läntisiin rantatörmiin\ntulee, ei niistä kaukaa nähden voinut päättää sitä eikä tätä. Kaiken\nkaikkiaan merkitsi maanjäristyksen aikaansaama mullistus sitä, että\nmaaperä oli menettänyt tasapintaisuutensa ja käynyt idästä länteen\npäin kaltevaksi.\n\n\"No, niin, herra Hobson\", sanoi matkustajarouva nauraen, \"te olitte\nniin herttaisen ystävällinen ja annoitte valkamalle ja joelle minun\nnimeni, mutta ei ole enää Paulina-jokea eikä Barnettin valkamaa!\nTäytyypä todella tunnustaa, ettei minulla ole onnea.\"\n\n\"Niinpä tosiaan, hyvä rouva\", vastasi luutnantti, \"mutta vaikka joki on\nmennyt, onhan järvi kumminkin tallella, ja jos suvaitsette, sanomme\nsitä tästedes Barnettin järveksi. Hartaasti toivon, että se pysyy\nteille uskollisena.\"\n\nMr ja mrs Joliffe olivat heti ulos päästyä menneet toinen koiratarhaan,\ntoinen peuraläävään. Koirat eivät olleet paljoakaan kärsineet\nvankeudestaan; ne ryntäsivät nyt kirmaten sisäpihalle. Yksi peura oli\njokunen päivä sitten heittänyt henkensä. Muut olivat kyllä jonkun\nverran laihtuneet, mutta näyttivät muutoin ylipäänsä pysyneen hyvässä\nkunnossa.\n\n\"No niin\", sanoi luutnantti mrs Paulina Barnettille, joka seurasi\nhäntä, \"nyt siis olemme suoriutuneet jutusta paremmin kuin osasimme\narvatakaan!\"\n\n\"En sitä koskaan epäillytkään, herra Hobson\", vastasi matkustajarouva.\n\"Sellaiset miehet kuin teidän toverinne ja te itse eivät antaisi\ntalvehtimisvaikeuksien lannistaa itseään!\"\n\n\"Hyvä rouva\", virkkoi luutnantti Hobson, \"siitä saakka kun ensi kerran\nnäin napaseudut, en vielä kertaakaan ole kokenut sellaista pakkasta, ja\nsanonpa suoraan, että jos sitä olisi vielä kestänyt muutamia päiviä,\nolisimme luullakseni olleet hukassa.\"\n\n\"Maanjäristys taisikin tulla meille hyvään tarpeeseen\", huomautti\nmatkustajarouva, \"sillä se ajoi kirotut karhut käpälämäkeen, ja kukapa\ntietää, eikö se jouduttanut sään lauhtumista?\"\n\n\"Todella hyvinkin mahdollista\", vastasi luutnantti. \"Kaikki tällaiset\nluonnonilmiöt riippuvat toisistaan ja vaikuttavat toisiinsa. Mutta,\nsuoraan sanoen, maanlaadun tuliperäinen kokoonpano huolettaa minua.\nToiminnassa olevan tulivuoren läheisyyttä pidän uutisasunnollemme\nvalitettavana. Elleivät sen laavavirrat voikaan ulottua tänne asti,\nvoivat maanjäristykset tuottaa rakennuksellemme ikävyyksiä!\nKatsokaahan, minkä näköinen se nyt on!\"\n\n\"Te korjautatte sen kevään tultua, herra Hobson\", vakuutti mrs Paulina\nBarnett, \"ja käyttäen hyväksenne nyt saatuja kokemuksia teette siitä\nvielä lujemman.\"\n\n\"Epäilemättä, mutta pahoin pelkään, että semmoisena kuin se tällä erää\non ja tulee vielä muutamia kuukausia olemaan, ei se teistä tunnu\nkovinkaan mukavalta!\"\n\n\"Minustako, herra Hobson\", vastasi nauraen mrs Paulina Barnett,\n\"minusta, matkustajasta! Minähän voin kuvitella asuvani kallellaan\nkulkevan laivan kajuutassa, ja niin kauan kuin se ei kiiku, ei minulla\nole mitään pelkoa meritaudista.\"\n\n\"Oivallista, hyvä rouva\", virkkoi Jasper Hobson, \"eikä minun enää\ntarvitse teidän luonnettanne arvioida. Kaikki sen tuntevat.\nLannistumattomalla tarmollanne, erinomaisella mielenlaadullanne te\nolette meitä, tovereitani ja minua, auttanut kestämään nämä kovat\nkoettelemukset. Siksi kiitän teitä nyt heidän ja itseni puolesta.\"\n\n\"Vakuutan, herra Hobson, että te liioittelette...\"\n\n\"Ei, ei, sitä en tee, kaikki ovat valmiit sanomaan teille samaa. Mutta\nsallikaa minun kysyä teiltä yhtä seikkaa. Te tiedätte, että ensi\nkesäkuussa kapteeni Craventyn on määrä toimittaa meille tänne\nmuonakuormasto, jonka tuojat palatessaan vievät täältä turkisvarastomme\nFort Relianceen. On luultavaa, että ystävämme Thomas Black\npimennyshavainnot tehtyään lähtee heinäkuulla matkueen mukana takaisin.\nSallikaa minun kysyä, onko aikomuksenne liittyä matkaseuraan?\"\n\n\"Tahdotteko siis lähettää minut täältä pois, herra Hobson?\" kysyi\nmatkustajarouva hymyillen.\n\n\"En suinkaan!\"\n\n\"No niin, hyvä luutnantti\", vastasi mrs Paulina Barnett ojentaen kättä\nJasper Hobsonille; \"pyydän siinä tapauksessa lupaa viettää vielä yhden\ntalven Fort Espérancessa. Onhan luultavaa, että ensi vuonna joku yhtiön\nlaiva tulee ankkuroimaan Bathurstin niemen kupeelle, ja minä käytän\nsitä hyväkseni, sillä enpä panisi pahakseni, vaikka tultuani tänne\nmaitse saisin tehdä paluumatkani Behringin salmen kautta.\"\n\nLuutnantti oli hyvillään tästä matkatoverinsa päätöksestä. Hän oli sen\nmuutoin melkein arvannutkin. Suuri myötätunto yhdisti hänet tähän\nrohkeamieliseen naiseen, joka puolestaan piti häntä oivallisena\nmiehenä. Totta puhuen, ei kumpikaan olisi kaipauksetta suonut\neronhetken tulevan. Kukapa tietää sitäpaitsi, eikö taivas ehkä ollut\nvarannut heille raskaita koettelemuksia, joissa heidän molempien\nyhteisvaikutus oli tarpeen yhteisestä vaarasta pelastamaan.\n\nTammikuun 20 päivänä aurinko pilkahti näkyviin ensi kerran ja lopetti\nnapaseudun yön. Se ei viipynyt kuin muutamia silmänräpäyksiä\ntaivaanrannan yläpuolella, mutta riemuiset eläköön-huudot se sai\ntalvehtijoilta tervehdykseksi. Siitä ajankohdasta lähtien päivän pituus\nyhä kasvoi.\n\nHelmikuussa ja puoliväliin maaliskuuta oli vielä hyvin jyrkkiä kauniin\nja pahan sään vuorotteluja. Kauniit ilmat olivat perin kylmiä, huonot\nsäät kovin lumisateisia. Edellisten aikana pakkanen esti metsästäjiä\nliikuskelemasta ulkosalla, jälkimäisten aikana lumipyryt pakottivat\nheitä pysymään neljän seinän sisällä. Ainoastaan keskinkertaisilla\nsäillä voitiin erinäisiä töitä toimitella ulkona, mutta mitään pitempää\nretkeä ei sopinut yrittää. Ja mitäpä muutoin olisikaan hyödyttänyt\npoistua kauaksi talolta, kun pyydykset toimivat menestyksellisesti.\nLopputalven varrella saatiin niistä näätiä, kettuja, kärppiä, ahmoja ja\nmuita kallisnahkaisia eläimiä suuri määrä, niin että pyydystäjien ei\ntarvinnut suinkaan olla joutilaina, vaikka he pysyivätkin kaiken aikaa\nBathurstin niemen lähettyvillä. Yksi ainoa retki Mursulahteen\nmaaliskuussa selvitti, että maanjäristys oli tavattomasti alentanut\nrantatörmiä. Niiden takana näyttivät tultasuitsuavat vuoret hetkeksi\nrauhoittuneen; ohutta savua vain kiiriskeli niiden kohdalla ilmassa.\n\nMaaliskuun 20 päivän vaiheilla metsästäjät huomasivat ensimmäiset\njoutsenet, jotka olivat muuttomatkalla eteläisiltä seuduilta ja\nkimeästi äännellen lensivät pohjoista kohti. Muutamia \"lumisirkkuja\" ja\n\"talvehtijahaukkoja\" nähtiin myös. Mutta vielä peitti maata ääretön\nvalkea vaippa, ja aurinko oli yhä voimaton sulattamaan meren ja järven\nkovaa jääkantta.\n\nJäiden lähtö alkoi vasta ensi päivinä huhtikuuta. Niiden murtuminen\ntapahtui erittäin kovalla paukkeella, ikäänkuin olisi tykeillä ammuttu.\nÄkillisiä muutoksia ilmeni meren jäillä. Moni jäävuori, särkyen\ntörmätessään yhteen toisen kanssa, menetti tasapainonsa ja heitti\nkuperkeikkaa kauhealla ryskeellä, jolloin tuli halkeamia jääkenttään.\n\nNiihin aikoihin oli keskilämpö nollapisteessä. Ensimmäiset rantajäätkin\nalkoivat riutua ja sulaa, ja kiintojää ajautui napavirtojen viemänä\nvähitellen taivaanrannan sumujen peittoon. Huhtikuun 15 päivänä oli\nmeri avoinna, ja Tyyneltämereltä Behringin salmen läpi tullut laiva\nolisi pitkin Amerikan rannikkoa kulkien voinut varmasti laskea\nBathurstin niemen rantaan.\n\nJäämeren kanssa samaan aikaan loi jääpeitteensä Barnettin järvi,\nsuureksi mielihyväksi tuhansille sorsille ja muille vesilinnuille,\njoita sen rannoilla kuhisi. Mutta kuten luutnantti Hobson oli arvannut,\noli uusi maan kallistuminen muuttanut järven rantapiiriä. Se rannikon\nosa, joka ulottui siirtolan aitauksen lähelle ja jota idän puolella\nrajoittivat metsäiset kukkulat, oli melkoisesti laajentunut. Jasper\nHobson arvioi puoleksitoista sadaksi askeleeksi järven vetäytymisen\nidänpuolisesta rannastansa. Päinvastaisella puolella oli veden täytynyt\nsiirtyä yhtä paljon länteen päin ja saattaa maat tulvilleen, ellei\nmitään luonnonestettä ollut vastassa.\n\nMutta olipa mainio onni, että maa vietti idästä länteen eikä\npäinvastoin, sillä silloin olisi koko kauppasiirtola joutunut\nehdottomasti upoksiin.\n\nMitä tulee pikku jokeen, ehtyi se kuiviin heti kun pohjaa myöten\njäätynyt virran uoma suli. Ja silloin tapahtui siis se ihme, että vedet\nvirtasivat lähteilleen päin, kun kaltevuus sillä kohtaa oli\nsuuntautunut pohjoisesta etelään.\n\n\"Kas niin\", sanoi Jasper Hobson kersantille, \"nyt on yksi joki\nraaputettava pois napaseudun mantereen kartalta! Ellei meillä olisi\nollut muuta kuin tämä joki juomavetemme saantia varten, olisimme nyt\naika pulassa! Hyväksi onneksi meillä on vielä Barnettin järvi, ja\nluulisinpa, etteivät meidän juojamme jaksa sitä tyhjentää.\"\n\n\"Totta kyllä\", vastasi kersantti Long, \"järvi on olemassa, mutta\nonkohan sen vesi pysynyt suolattomana?\"\n\nJasper Hobson tuijotti kersanttiin, ja hänen silmäripsensä vetäytyivät\nyhteen. Sitäpä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että maanmurtuma oli\nehkä voinut saattaa meren ja järven toistensa yhteyteen!\n\nAuttamattoman ikävä tapaus, josta olisi seurauksena, että koko uusi\nkauppasiirtola olisi pakostakin jätettävä autioksi.\n\nLuutnantti ja kersantti Long juoksivat kiireimmiten järven rantaan.\nVesi oli yhä suolatonta!\n\nEnsimmäisinä toukokuun päivinä alkoi muutamin paikoin lumesta\npaljastunut maa viheriöidä auringon säteiden vaikutuksesta. Muutamat\nsammalet ja ruohot nostivat pelokkaasti ensi korvakkeitaan ja kärkiään\nesiin. Mrs Joliffen kylvämät suolaheinän ja kuirimon siemenet nousivat\nmyös taimelle. Lumihanki oli suojannut ne talven kylmältä. Mutta nyt\noli tarvis suojata ne linnuilta ja nakertajilta. Tämä tärkeä tehtävä\noli pantu kelpo korpraalin niskoille, joka sen suoritti niin\ntunnollisesti ja vakavasti kuin variksenpelätin.\n\nPitkät päivät olivat palanneet. Metsästysretket aloitettiin taas.\n\nLuutnantti Hobson halusi täydentää turkisvarastoa, jonka Fort Reliancen\nasiamiehet muutamien viikkojen perästä tulisivat ottamaan haltuunsa.\nMarbre, Sabine ja muut metsämiehet lähtivät retkilleen. Ne eivät olleet\npitkiä eikä väsyttäviä. He eivät poistuneet Bathurstin niemeltä koskaan\nkauemmaksi kuin kolmisen kilometriä. Koskaan he eivät olleet vielä\ntavanneet niin riistaista seutua. He olivat siitä samalla kertaa\nihmeissään ja hyvillään. Näätiä, peuroja, jäniksiä, karibuita, kettuja,\nkärppiä tuli pyssynkantaman päähän.\n\nErään seikan tulivat talvehtijat mielipahakseen kumminkin havaitsemaan,\nnimittäin että karhuja, joita kohtaan heillä oli kaunaa, ei näkynyt\nmissään, ei niin jälkeäkään. Kenties pedot paetessaan olivat vieneet\nkoko heimokuntansa mukanaan. Ehkäpä maanjäristys oli erityisemmin\nsäikähdyttänyt näitä sangen hienorakenteisia eläimiä, jotka lisäksi\novat perin \"arkahermoisia\", jos sellaista ominaisuutta voi sovittaa\nmoisiin elukoihin!\n\nToukokuu oli melko sateinen. Lunta ja vettä vuorotellen.\nKeskilämpömäärä oli vain viisi lämpöastetta. Sumua oli usein ja\ntoisinaan niin sakeanaan, että olisi ollut ajattelematonta poistua\nasunnon tienoilta loitommalle. Petersen ja Kellet eksyivät kerran\nkahden vuorokauden ajaksi, tuottaen mitä suurinta levottomuutta\ntovereilleen. He olivat erehtyneet suunnasta ja joutuivatkin kulkemaan\netelään, sensijaan että luulivat lähestyvänsä Mursulahden seutua. He\nolivat menehtymäisillään väsymyksestä ja puolikuoliaiksi\nnälkiintyneitä, kun viimein osasivat kotiin.\n\nTuli kesäkuu ja sen mukana kaunis sää, toisinaan oikein helteinen ilma.\nTalvehtijat olivat riisuneet talvitamineensa. Askaroitiin uutterasti\ntalon perustuksien korjaamistöissä. Samaan aikaan Jasper Hobson\nrakennutti pihan eteläkulmalle avaran aittarakennuksen. Seutu oli\nosoittautunut kyllin riistarikkaaksi puolustaakseen sellaiseen\nrakennustyöhön ryhtymistä. Turkistavarain saanti oli näet huomattavan\nrunsas, ja kävi välttämättömäksi laittaa rakennus yksinomaan nahkojen\nsäilöönpanoa varten.\n\nMutta Jasper Hobson odotteli päivästä päivään sitä kuljetusosastoa,\njonka kapteeni Craventy oli luvannut lähettää hänen luoksensa. Monia\nesineitä puuttui vielä kauppasiirtolasta. Ja ruokavarat olivat jo myös\nuusimisen tarpeessa. Jos osasto oli lähtenyt Fort Reliancesta ensi\npäivinä toukokuuta, niin se oli odotettavissa kesäkuun puolimaissa\nBathurstin niemelle, joka, kuten muistetaan, oli kapteenin ja\nluutnantin kesken sovittu yhtymäpaikaksi. Koska Jasper Hobson oli uuden\nvarustuksensa rakentanut juuri itse niemelle, eivät häntä kohtaamaan\nlähetetyt asiamiehet voineet olla häntä sieltä löytämättä.\n\nNiinpä kesäkuun 15 päivästä lähtien luutnantti käski pitää silmällä\nniemen tienoita. Britannian lippu oli pystytetty rantapenkeren\nharjalle, ja sen täytyi näkyä jo kaukaa. Muuten oli otaksuttavaa, että\nmuonitusosasto seurasi matkallaan luutnantin jälkiä ja kulkisi\nrannikkoa pitkin Kruunauslahdesta Bathurstin niemeen saakka. Se oli,\nvaikkei tosin lyhyin, niin kuitenkin varmin tie sellaiseen\nvuodenaikaan, jolloin meri jäistä vapaana määräsi selvästi rannan, niin\nettä sitä pitkin oli helppo kulkea.\n\nMutta kesäkuu meni menojaan, eikä retkikuntaa kuulunut. Jasper Hobson\ntunsi vähän levottomuutta, semminkin kun sumua taas levisi tienoolle.\nHän pelkäsi asiamiesten puolesta, jotka olivat joutuneet asumattomiin\nseutuihin la joille yhtämittaiset sumusäät saattoivat tuottaa vakavia\nhaittoja.\n\nJasper Hobson puheli usein mrs Paulina Barnettin, kersantin, MacNapin\nja Raen kanssa tällaisesta asiain tilasta. Tähteintutkija Thomas Black\nei peitellyt lainkaan pelkoaan, sillä hän oli laskenut pääsevänsä\nmuonituskunnan mukana paluumatkalle, sittenkun pimennys olisi\ntarkastettu. Jos muonankuljettajat eivät tulisi, täytyisi hänen jäädä\nvielä toiseksi talveksi sinne, mutta se mahdollisuus ei oikein\nhuvittanut. Kelpo tiedemies, tehtävänsä suoritettuaan, ei välittänyt\nmuusta kuin että pääsisi täältä pois. Hän ilmaisi sentähden pelkonsa\nluutnantille, joka puolestaan ei todella tiennyt mitä hänelle vastata.\n\nHeinäkuun 4 päivänä ei vielä entistä enempää. Muutamia miehiä\nlähetettiin tarkastelumatkalle viiden kilometrin päähän rannikkoa\npitkin kaakkoon päin, mutta he eivät tavanneet mitään jälkeä\nodotetuista tulijoista.\n\nNyt oli siis asian laita joko niin, että Fort Reliancen miehet eivät\nolleet lähteneetkään matkalle, tai että he olivat joutuneet eksyksiin.\nPahaksi onneksi jälkimäinen otaksuma tuntui luultavimmalta. Jasper\nHobson tunsi kapteeni Craventyn eikä voinut epäillä sitä, että\nretkikunta oli lähtenyt Fort Reliancesta sovittuun aikaan.\n\nVoi siis hyvin käsittää, kuinka hänen levottomuutensa alkoi ahdistaa!\nKaunis vuodenaika oli parhaillaan menossa -- vielä kaksi kuukautta\nlisää, niin arktinen talvi kovine myrskyineen, lumipyryineen, pitkine\nöineen kävisi taas tämän mantereenosan kimppuun.\n\nTulipa seuraava päivä, heinäkuun 5:des. Kahden viikon perästä --\nheinäkuun 18:na -- oli auringonpimennys tulossa. Senjälkeisenä päivänä\nThomas Black olisi sitten valmis lähtemään Fort Espérancesta.\nPäätettiin siis, että elleivät odotetut asiamiehet silloinkaan olleet\nsaapuneet, retkikunta, jossa olisi muutamia miehiä ja neljä viisi\nrekeä, lähtisi kauppasiirtolasta Orjajärvelle. Se kuljettaisi mukanansa\nkallisarvoisimmat turkikset, ja kuudessa viikossa enintään, siis\nelokuun lopulla jolloin vuodenaika oli vielä suotuisa, ehdittäisiin\nFort Relianceen.\n\nKun asia oli sitä myöten valmis, muuttui Thomas Black jälleen samaksi\nhajamieliseksi mieheksi kuin hän varsinaisesti olikin, jääden\nodottamaan vain sitä hetkeä, jolloin kuu, asettuen tarkalleen\npäivänkehrän ja \"hänen\" välilleen, täydellisesti pimentäisi auringon\nkirkkauden!\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nPIMENNYS HEINÄKUUN 18 P:NÄ 1860\n\n\nSumu ei ottanut hajotakseen. Aurinko kuumotti himmeästi läpi usvaisen\nesiripun, mikä ei voinut olla kiusaamatta tähteintutkijaa hänen\npimennyksensä vuoksi. Olipa sumu useasti niin vahva, että siirtolan\npihalta ei silmä voinut erottaa niemen kukkulaa.\n\nLuutnantti Hobson tunsi itsensä yhä levottomammaksi. Hän piti varmana,\nettä Fort Reliancesta lähtenyt matkue oli joutunut autiossa maassa\neksyksiin. Siksipä hänen mielensä häilyi myötäänsä pelon ja surullisten\naavistusten vaiheilla. Muutoin niin tarmokas mies ei nyt voinut katsoa\ntulevaisuutta kohti ilman mielenahdistusta. Minkätähden? Sitä hän ei\nolisi pystynyt sanomaan. Kaikki näytti hänelle muuten onnistuvan.\nHuolimatta talvehtimisen vaikeuksista hänen pieni siirtolansa sai olla\niloinen erinomaisesta terveydentilastaan. Ei vähintäkään epäsopua\nvallinnut hänen toveriensa kesken, ja kelpo väki suoritti innokkaasti\ntehtävänsä. Seutu oli riistarikas, turkisten saanti oli ollut\noivallinen, eikä yhtiö siis voinut olla muuta kuin erinomaisen\ntyytyväinen asiamiehensä saavuttamaan tulokseen. Siinäkin tapauksessa,\nettei Fort Espérance saisi muualta käsin elintarpeita, saatettiin ilman\nsanottavaa pelkoa lähteä toista talvea vastaan, sillä seutu tarjosi\nriittävästi apulähteitä sen varalle. Mistä siis johtui luutnantti\nHobsonin itseluottamuksen puute? Mrs Paulina Barnett ja hän olivat\nusein puhelleet tästä asiasta. Matkustajarouva koki häntä silloin aina\nrauhoittaa viittaamalla vastamainittujen syiden pätevyyteen. Niinpä\ntänäkin päivänä, kävellessään hänen kanssansa rantamalla, hän puhui\nhartaasti Bathurstin niemen ja niin monen vaivan hinnalla perustetun\nkauppasiirtolan puolesta.\n\n\"Niin, hyvä rouva, olettehan te oikeassa\", vastasi Jasper Hobson,\n\"mutta mitä ihminen aavistuksilleen voi! Kumminkaan en ole näkyjen\nnäkijä. Olen monituisia kertoja sotilasaikanani ollut hyvinkin\npulmallisissa tiloissa, levollisuuttani hetkeksikään menettämättä. Tämä\non ensi kerta, kun tulevaisuus minua huolestuttaa! Jos minulla olisi\nselvä vaara silmieni edessä, en sitä ollenkaan pelkäisi. Mutta\ntietämätön, epämääräinen vaara, jonka tuntee vain aavistuksena!\"\n\n\"Mutta mikä vaara?\" kysyi mrs Paulina Barnett, \"ja mitä te pelkäätte,\nihmisiäkö vai eläimiä vai luonnonvoimia?\"\n\n\"Eläimiäkö? En millään muotoa\", vastasi luutnantti. \"Niiden asiana\npäinvastoin on pelätä Bathurstin niemen metsästäjiä. Ihmisiäkö? En.\nNäillä seuduin ei liiku muita kuin eskimoita, ja intiaaneja tänne\nilmestyy ani harvoin...\"\n\n\"Ja lisäksi pyydän huomauttaa, herra Hobson\", jatkoi mrs Paulina\nBarnett, \"että ne kanadalaiset, joiden kesävierailua teillä saattaisi\nolla edes jonkunlainen aihe pelätä, eivät olekaan tulleet...\"\n\n\"Sitä juuri pahoittelen.\"\n\n\"Mitä! Pahoittelette, vaikka mokomien kilpailijain hankkeet ovat\nyhtiötänne vastaan ilmeisesti vihamieliset?\"\n\n\"Olen kahden vaiheilla. Sitä on vaikea selittää! Huomatkaa, että Fort\nReliancen muonamatkueen pitäisi tulla, eikä se ole tullut. Samoin on\nSaint-Louisin turkiskauppiaitten asiamiehiäkin, joita voisi tulla, eikä\nole tullut. Eikä yhtään eskimoakaan ole käynyt näillä seuduilla koko\ntänä kesänä...\"\n\n\"No, mitä sitten, herra Hobson?\" kysyi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Bathurstin niemeen ja Fort Espéranceen ei lienekään niin helppo päästä\nkuin olisi suotavaa hyvä rouva!\"\n\nMatkustajarouva loi pitkän silmäyksen luutnantti Hobsoniin, jonka\notsalla näkyi ilmeinen huolestus, ja joka lausuessaan sanoja \"niin\nhelppo\" pani niille omituisen äänenpainon.\n\n\"Luutnantti Hobson\", sanoi hän, \"koska te ette pelkää mitään\neläinten ettekä ihmisten puolelta, niin minun täytyy uskoa, että\nluonnonvoimat...\"\n\n\"Hyvä rouva\", keskeytti Jasper Hobson, \"en tiedä, olenko päästäni\npyörällä, aavistukseniko häiritsevät näköäni vai mitä tämä on, mutta\nminusta tämä maa näyttää niin kummalliselta. Jos olisin tuntenut\ntienoon paremmin, luulenpa, etten olisi tänne asettunut. Olen jo\nennemmin kääntänyt huomiotanne eräisiin omituisuuksiin täällä, jotka\novat minusta tuntuneet selittämättömiltä, niinkuin esimerkiksi, että\nnäiltä tienoilta puuttuu kerrassaan kiviä ja että rantaleikkaus on niin\njyrkkärajainen! Tämä mantereen äärimmäisen tienoon alkumuodostus ei\nnäytä minusta selvästi ymmärrettävältä! Tiedän kyllä, että tulivuoren\nläheisyys voi saada aikaan erinäisiä ilmiöitä... Muistattehan kai, mitä\nolen teille sanonut vuoroveden vaihtelusta?\"\n\n\"Hyvinkin, herra Hobson.\"\n\n\"Täällä, missä aikaisempien tutkijain havaintojen mukaan meren pitäisi\nnousta viisitoista jopa kaksikymmentä jalkaa, se nousee hädintuskin\nyhden jalan!\"\n\n\"Niinpä niin\", vastasi mrs Paulina Barnett, \"mutta tehän olette\nselittänyt sen voivan aiheutua maiden omituisesta muodostumisesta,\nahtaista, soukista salmista...\"\n\n\"Olen koettanut selittää, siinä kaikki!\" vastasi luutnantti Hobson,\n\"mutta toissapäivänä näin vieläkin epätodennäköisemmän ilmiön, jota en\nyritäkään teille selittää, ja epäilenpä, tokko oppineimmatkaan siinä\nonnistuisivat.\"\n\nMrs Paulina Barnett silmäsi taas pitkään Jasper Hobsonia.\n\n\"Mitä siis on tapahtunut?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Toissapäivänä oli täyden kuun aika, ja nousuveden olisi merialmanakan\nmukaan pitänyt olla hyvin korkealla! Mutta vesi ei kohonnut edes yhtä\njalkaa, niinkuin ennen! Se ei noussut ollenkaan!\"\n\n\"Te olette voinut erehtyä!\" huomautti mrs Paulina Barnett.\n\n\"En ole erehtynyt. Olen itse toimittanut havainnon. Toissapäivänä,\nheinäkuun neljäntenä, veden nousu oli yhtä paljon kuin nolla,\nsuorastaan nolla Bathurstin niemen rannikolla!\"\n\n\"Ja mitä siitä päätätte, herra Hobson?\" kysyi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Päätän\", vastasi luutnantti, \"että joko luonnonlait ovat muuttuneet\ntaikka tämä maa on ihan erikoisasemassa. Taikka paremmin sanoen, minä\nen päätä... en selitä... enkä käsitä. Siitä minä olenkin levoton!\"\n\nMrs Paulina Barnett ei sen enempää vaivannut luutnantti Hobsonia.\nIlmeisesti se seikka, ettei vuoksen aikana vesi lainkaan noussut, oli\nselittämätön, yliluonnollinen, samoin kuin jos aurinko keskipäivällä ei\nolisi puolipäiväpiirillä. Olisiko maanjäristys voinut saada aikaan\njonkun sentapaisen muutoksen arktisten seutujen rannikkomuodostuksessa?\nMutta eihän sellainen otaksuma mitenkään voisi tyydyttää maallisten\nilmiöiden vakavaa tarkastelijaa. Ja otaksuma, että luutnantti olisi\nhavainnoissaan erehtynyt, olisi pontta ja perää vailla, ja juuri\ntänäkin päivänä -- heinäkuun 6:ntena -- mrs Paulina Barnett ja hän\ntotesivat rantaan sijoitettua korkeusmittaria tarkastaessaan, että\nnousuvesi, joka vuosi sitten osoitti edes yhden jalan korkeutta, nyt\noli nollassa, ihan silkassa nollassa!\n\nTämä havainto pidettiin salassa. Luutnantti Hobson ei tahtonut, syystä\nkyllä, herättää minkäänlaista levottomuutta tovereissaan. Mutta usein\nvoitiin nähdä hänen seisoskelevan yksinään, äänettömänä, liikkumatta\nniemen harjanteella ja katselevan merta, joka vapaana aaltoillen levisi\nhänen silmäinsä eteen.\n\nHeinäkuun ajaksi oli turkiseläinten metsästys keskeytettävä. Näädät,\nketut ja muut olivat jo menettäneet talvikarvansa. Nyt rajoituttiin\nmetsästelemään vain syötäviä otuksia, kuten peuroja, jäniksiä ja muita,\njoita, varsin omituisesta luonnonoikusta -- sen mrs Paulina Barnettkin\noli huomannut -- koko Bathurstin niemen seutu ihan sananmukaisesti\nvilisi täynnä, vaikka pyssynpaukkeen olisi luullut vähitellen ne sieltä\nkarkoittavan.\n\nHeinäkuun 15 päivänä tilanne oli yhä ennallaan. Ei mitään tietoa Fort\nReliancesta. Odotettua muonalähetystä ei näkynyt. Jasper Hobson päätti\npanna aikeensa täytäntöön ja lähteä kapteeni Craventyn luokse, koska\nkapteeni ei tullut hänen luoksensa.\n\nLuonnollisesti tämän pienen retkikunnan johtaja ei voinut olla kukaan\nmuu kuin kersantti Long. Kersantti ei kylläkään olisi halunnut erota\nluutnantista. Olihan nyt puheena varsin pitkä ero, sillä takaisin Fort\nEspéranceen ei voitaisi palata ennen ensi kesää, ja kersantin oli siis\npakko viettää talven aika Fort Reliancessa. Poissaoloa kestäisi siis\nvähintään kahdeksan kuukautta. MacNap tai Rae olisi tosin muutoin\nvoinut lähteä kersantti Longin sijasta, mutta molemmathan olivat\nnaineita miehiä. MacNap, työmestari, ja Rae, seppä, olivat sitäpaitsi\ntarpeellisia siirtolassa, joka ei voinut tulla toimeen ilman heidän\npalveluksiaan.\n\nSellaiset olivat syyt, jotka luutnantti Hobson katsoi määrääviksi ja\njoihin kersantti \"sotilaallisesti\" alistui. Mitä tulee niihin neljään\nsotamieheen, joiden oli liittyminen matkaan, niin Belcher, Pond,\nPetersen ja Kellet ilmoittautuivat siihen halukkaiksi.\n\nNeljä rekeä koiravaljakkoineen varustettiin matkaa varten. Niillä oli\nkuljetettava ruokavarat ja ne turkikset, jotka kallisarvoisimpina\nvalittiin joukosta: kettuja, kärppiä, näätiä, joutsenia, ilveksiä,\nmyskirottia, ahmoja. Lähtö määrättiin tapahtuvaksi heinäkuun 19 päivän\naamuna, heti auringonpimennyksen jälkeisenä päivänä. Ei tarvitse\nsanoakaan, että Thomas Black lähtisi kersantti Longin mukana ja että\nyksi reki varattiin juuri hänen ja hänen kompeittensa kuljettamiseksi.\n\nTäytyy tunnustaa, että tähteintutkija oli hyvin onneton päivinä ennen\nhänen niin malttamattomasti odottamaansa luonnonilmiötä. Kauniin ja\nhuonon ilman vaihtelut, alinomaiset sumut, milloin sateet, milloin\nkosteat huurut, epävakainen tuuli, joka ei malttanut vakaantua\npysyväisemmin mihinkään päin, kaikki semmoinen oli omansa häntä\nhuolestuttamaan. Hän ei syönyt, ei nukkunut, eipä paljon elänytkään.\nJos niinä muutamina minuutteina, jotka pimennys kestäisi, taivas olisi\nsumun peitossa; jos yön kuningatar ja päivän valtias vetäytyisivät\nhimmeän verhon taakse; jos hän, Thomas Black, joka oli tänne\nvartavasten lähetetty, ei voisikaan katsella sädekehää eikä punertavia\nkielekkeitä, protuberansseja, mikä suunnaton pettymys! Niin paljon\nvaivaa turhaan, niin monet vaarat ihan hukkaan!\n\n\"Tulla näin kauaksi kuuta katsomaan!\" huudahti hän miltei naurettavan\nsurkeasti, \"eikä sitten kumminkaan nähdä sitä ollenkaan!\"\n\nEi, hän ei jaksanut ajatellakaan, että kävisi niin hullusti! Heti kun\nalkoi tulla pimeä, nousi tähteintutkija niemen harjanteelle\ntähystelemään taivasta. Hänellä ei ollut edes sitä lohdutusta, että hän\nolisi vielä sinä hetkenä saanut katsella Phoiben vaaleita kasvoja!\nUusikuu tulisi vasta kolmen päivän perästä; se siis maata kiertäessään\nseurasi auringon kintereillä ja hävisi sen säteisiin!\n\nThomas Black kevensi usein huoltensa taakkaa sälyttämällä sitä mrs\nPaulina Barnettin sydämelle. Ja tämä myötätuntoinen nainen ei\ntietenkään voinut olla yhtymättä hänen suruihinsa, koettipa eräänä\npäivänä rauhoittaa häntä parhaimpansa mukaan silläkin vakuutuksella,\nettä ilmapuntari oli osoittanut kohoamisen oireita, ja myös\nhuomauttamalla, että oltiinhan nyt sentään vielä melkein keskellä\nkaunista vuodenaikaa!\n\n\"Kaunista vuodenaikaa!\" huudahti Thomas Black olkapäitään kohauttaen.\n\"Onko tämmöisessä maassa kaunista vuodenaikaa?\"\n\n\"Mutta sitäpaitsi, herra Black\", vastasi mrs Paulina Barnett, \"vaikkapa\noletettaisiin semmoinen huono onni, että pimennys livistäisi teidän\nkäsistänne, niin tuleehan niitä toisia! Ei suinkaan tämä heinäkuun 18\npäivän pimennys liene viimeinen tällä vuosisadalla!\"\n\n\"Ei, hyvä rouva\", vastasi tähteintutkija, \"eipä kylläkään. Tämän\njälkeen on meillä vielä viisi täydellistä auringonpimennystä vuoteen\n1900 mennessä: ensimmäinen joulukuun 31 päivänä 1861, joka on\ntäydellinen Atlantin valtamerellä, Välimerellä ja Saharan erämaassa;\ntoinen joulukuun 22 päivänä 1870, täydellinen Azorien saarilla,\nEtelä-Espanjassa, Algierissa, Sisiliassa ja Turkissa; kolmas 19 päivänä\nelokuuta 1887, täydellinen kaakkois-Saksassa, Etelä-Venäjällä ja\nKeski-Aasiassa; neljäs 9 päivänä elokuuta 1896, näkyvä Grönlannissa,\nLapissa ja Siperiassa, ja vihdoin, vuonna 1900 toukokuun 28 päivänä,\nviides, joka on täydellinen Yhdysvalloissa, Espanjassa, Algierissa ja\nEgyptissä.\"\n\n\"No niin, herra Black\", sanoi mrs Paulina Barnett, \"jos te menetätte\nheinäkuun 18 päivänä 1860 tapahtuvan pimennyksen, voittehan lohduttaa\nitseänne sillä pimennyksellä joka tulee joulukuun 31 päivänä 1861! Mitä\nseitsemäntoista kuukautta semmoisessa asiassa merkitsee!\"\n\n\"Saadakseni lohdutuksen vahingostani, hyvä rouva\", huomautti\ntähteintutkija painavasti, \"minun tulisi odottaa, ei seitsemäntoista\nkuukautta, vaan kolmekymmentäkuusi vuotta!\"\n\n\"Ja minkätähden?\"\n\n\"Sentähden, että kaikista niistä pimennyksistä vain yksi ainoa,\nnimittäin se, joka tapahtuu 9 päivänä elokuuta 1896, on täydellinen\nniillä seuduilla, jotka sijaitsevat niin korkeilla leveysasteilla kuin\nLapissa, Siperiassa ja Grönlannissa!\"\n\n\"Mutta mitä hyötyä teillä on tehdä havaintonne niin korkealla\nleveysasteella?\" kysyi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Mitäkö hyötyä, hyvä rouva!\" huudahti Thomas Black. \"Tieteellinen\nhyöty mitä tärkeintä laatua. Nähkääs, ani harvoin on pimennyksiä\ntarkattu navan tienoilla, missä aurinko, ollen vain vähän koholla\ntaivaanrannasta, esiintyy näköjään melkoisesti kookkaampana. Samoin on\nlaita kuun, joka tulee sitä peittämään, ja sellaiset olosuhteet\nvoisivat ehkä tarjota mahdollisuuden tehdä täydellisimmät auringon\nsädekehää ja valokielekkeitä koskevat havainnot! Siinä syy, miksi minä\nolen tullut seitsemännenkymmenennen leveysasteen yläpuolelle\nhavaintojani tekemään. Mutta nämä olosuhteet eivät uusiinnu ennenkuin\nvuonna 1896. Voitteko vastata siitä, että pysyn elossa siihen asti?\"\n\nEiväthän semmoiset perustelut jättäneet millekään vastaväitteille\ntilaa. Thomas Black oli siis edelleen perin onneton, sillä sään\nepävakaisuus uhkasi tehdä hänelle kolttosen.\n\nHeinäkuun 16 päivä oli erittäin kaunis. Mutta seuraavana sitävastoin\noli taivas paksussa sumussa. Näytti vallan toivottomalta. Thomas Black\noli kaiken päivää ihan sairaana. Se kuumeinen tila, jossa hän oli monta\naikaa ollut, uhkasi pahentua todelliseksi sairaudeksi. Mrs Paulina\nBarnett ja Jasper Hobson koettivat turhaan häntä rauhoittaa. Mitä\nkersantti Longiin ja muihin tulee, niin he eivät voineet käsittää, että\nihminen saattaa olla niin onneton \"rakkaudesta kuuhun!\"\n\nValkenipa vihdoin se suuri päivä, heinäkuun 18. Laskelmien mukaan\nkestäisi täydellinen pimennys neljä minuuttia kolmekymmentäseitsemän\nsekuntia; toisin sanoen alku sattuisi kello neljäkymmentäkolme\nminuuttia ja viisitoista sekuntia yli yhdentoista, ja pimennys loppuisi\nkello neljäkymmentäseitsemän minuuttia ja viisikymmentäseitsemän\nsekuntia yli yhdentoista aamupäivällä.\n\n\"Mitäkö minä pyydän?\" huusi tähteintutkija surkeasti hiuksiansa repien,\n\"minä en pyydä mitään muuta kuin että se pieni kaistale taivasta, missä\npimennys tulee tapahtumaan, on ihan pilvetön; ja kuinka kauan aikaa?\nAinoastaan neljä minuuttia! Ja sitten satakoon tai paistakoon tai\njyrisköön ja pauhatkoon ja kaikki luonnonvoimat riehukoot ja ja\nraivotkoot, minä en välitä siitä enempää kuin etana taskukellosta!\"\n\nThomas Blackilla oli kylläkin syytä epätoivoonsa. Näytti nimittäin\nhyvin luultavalta, ettei pimennys tulisi näkymään. Päivän noustessa\ntaivaanranta oli sumujen peitossa. Raskaita pilviä kohosi etelästä\njuuri siihen osaan taivasta, missä pimennyksen oli määrä tapahtua.\nMutta varmaankin tähteintutkijain jumalan tuli surku Black-parkaa,\nsillä kello kahdeksan tienoilla alkoi käydä hyvänpuoleinen pohjatuuli,\njoka lakaisi koko taivaankannen putipuhtaaksi!\n\nAh, mitkä kiitollisuuden huudahdukset puhkesivat esiin kunnon\ntiedemiehen rinnasta! Taivas oli kirkas, aurinko paistoi täydeltä\nterältä, odottaen vain että kuu, joka vielä oli sen säteiden kätkössä,\ntulisi vähitellen sen sammuttamaan!\n\nJopa kuljetettiin Thomas Blackin kompeet niemen kukkulalle. Hän pani ne\nkuntoon, suuntasi kaukoputken etelän taivaalle päin ja alkoi odottaa.\nHän oli saanut takaisin koko entisen malttinsa, havaintojen tekoon\ntarpeellisen kylmäverisyyden. Mitä pelkäämistä hänellä saattoi enää\nolla? Ei mitään, paitsi ehkä että taivaankansi putoisi hänen päähänsä!\nYhdeksän aikaan ei taivaalla ollut yhtään pilvenhattaraa, ei\nvähäisintäkään sumun haituvaa, ei alhaalla eikä ylhäällä! Ei koskaan\nollut saatu tähtitieteellistä havaintoa varten suotuisampia\nolosuhteita.\n\nJasper Hobson ja kaikki hänen toverinsa, mrs Paulina Barnett ja kaikki\nhänen seurakumppaninsa, olivat halunneet olla toimituksessa saapuvilla.\nKoko siirtola oli koolla Bathurstin niemellä tähteintutkijan ympärillä.\nAurinko kohosi vähitellen ylemmäksi, tehden hyvin pitkulaisen kaaren\netelää kohti leviävän suunnattoman tasangon yllä. Ei kukaan hiiskunut\nsanaakaan. Odotettiin vain juhlallisessa jännityksessä.\n\nPuolikymmenen aikaan alkoi pimennys. Kuun reuna pureutui kiinni\nauringon reunaan. Mutta edellinen ei peittäisi kokonaan jälkimäistä\nennenkuin kello neljäkymmentäkolme minuuttia viisitoista sekuntia yli\nyhdentoista. Siitä lähtien pimennys olisi lähes viiden minuutin ajan\ntäydellinen, ja jokainen tietää, ettei mikään erehdys ollut mahdollinen\nlaskelmissa, jotka olivat maailman kaikissa tähtitorneissa\ntyöskentelevien oppineitten suorittamat, tarkistamat ja oikein\ntehdyiksi vahvistamat.\n\nThomas Black oli tähtitieteellisen kalustonsa mukana tuonut myös useita\nmustattuja lasilevyjä; niitä hän nyt jakeli tovereillensa, ja jokainen\nsaattoi tarkata ilmiön kehitystä sokaisematta silmiään.\n\nKuun tumma kehrä ajautui yhä enemmän eteenpäin. Maille alkoi levitä\nomituinen punakellervä värivivahdus. Ilma ja taivaankansi olivat myös\nväriltään muuttuneet. Kello kymmenen ja neljännes oli puolet auringon\npinnasta pimeänä. Muutamia irtonaisia koiria liikuskeli edestakaisin\nlevottoman näköisinä, toisinaan päästäen surkean ulvahduksen. Sorsat\nparahtelivat järven rantamilla niinikään ja näyttivät hakevan itselleen\nsopivaa nukkumapaikkaa. Emät kutsuivat poikasiansa, jotka kiiruhtivat\nheidän siipiensä suojaan. Kaikille näille eläimille näytti yö olevan\ntulossa, yö ja nukkumisen aika.\n\nYhdentoista aikaan kaksi kolmannesta auringon pinnasta oli peitossa.\nEsineet olivat kaikkialla saaneet viininpunaisen värivivahduksen. Nyt\noli puolihämärä, ja arvatenkin tulisi melkein pimeä niiksi muutamiksi\nminuuteiksi, jolloin pimennys olisi täydellinen. Jopa rupesi\nnäkymään muutamia kiertotähtiä, Merkurius, Venus, samoin eräiden\nkiintotähtisikermien kirkkaimpia tähtiä, kuten Aldebaran Härän\nsikermässä, Betelgeuze ja Rigel Orionissa. Pimeys lisääntyi yhä.\n\nThomas Black, silmä kiikarin lasissa, tarkkasi hiiskahtamatta,\nliikahtamatta tapahtuman menoa. Kello yksitoista neljäkymmentäkolme\nminuuttia pitäisi molempien kiekkojen olla tarkalleen päällekkäin.\n\n\"Yksitoista ja neljäkymmentäkolme\", sanoi Jasper Hobson pitäen\ntarkkaavaisena kellonsa sekuntiosoittimen kulkua silmällä.\n\nThomas Black, painautuneena kiikariinsa, ei hievahtanut. Puoli\nminuuttinen kului vielä...\n\nThomas Black kohotti päätänsä, silmät ylenmäärin laajenneina. Sitten\nhän vielä painautui puoleksi minuutiksi kiikarinsa lasia vasten.\nSenjälkeen hän uudestaan kohottautuen huusi tukehtuneella äänellä:\n\n\"Mutta nyt se menee, nyt se menee! Kuu, kuu pakenee! Se katoaa!\"\n\nTosiaan, kuu hiipi auringon pinnan yli, peittämättä sitä täydelleen!\nAinoastaan kaksi kolmannesta auringon pinnasta oli ollut peittyneenä.\n\nThomas Black oli tyrmistynyt patsaaksi. Nuo neljä minuuttia olivat nyt\nmenneet. Valo lisääntyi vähitellen. Sädekehää ei ollutkaan muodostunut.\n\n\"Mutta mikä kumma tässä on?\" kysyi Jasper Hobson.\n\n\"Tässä on se kumma!\" huusi tähteintutkija, \"se kumma, että pimennys ei\nollut täydellinen, että se ei ollut täydellinen tällä kohdalla\nmaapalloa! Kuuletteko? Ei ollut täydellinen!\"\n\n\"Silloin teidän laskunne ovat väärät!\"\n\n\"Väärät! Mitä joutavia! Puhukaa semmoista hölmöläisille, herra\nluutnantti!\"\n\n\"Mutta silloin...\" huudahti Jasper Hobson, ja hänen hahmonsa muuttui\näkkiä omituisen näköiseksi.\n\n\"Silloin\", jatkoi Thomas Black, \"me emme ole\nseitsemännelläkymmenennellä leveysasteella!\"\n\n\"No, jopa nyt ihme!\" virkkoi mrs Paulina Barnett.\n\n\"Pian se tiedetään!\" sanoi tähteintutkija, jonka silmistä säihkyi\nsamalla kertaa viha ja pettymys. \"Muutaman minuutin perästä aurinko\njoutuu puolipäiväpiirille... Sekstanttini, pian, pian tänne!\"\n\nEräs sotamiehistä juoksi asuinrakennukseen ja toi halutun kojeen.\n\nThomas Black tähtäsi aurinkoa, antoi sen tulla puolipäiväpiirille,\nsitten laski sekstanttinsa alas ja tehtyään nopeasti muutaman\nlaskutoimituksen muistikirjansa lehdelle kysyi:\n\n\"Millä paikalla Bathurstin niemi oli, kun viime vuonna tänne tultuamme\nmääräsimme leveysasteen?\"\n\n\"Se oli seitsemänkymmentä astetta neljäkymmentäneljä minuuttia ja\nkolmekymmentäseitsemän sekuntia!\" vastasi luutnantti Hobson.\n\n\"No niin, herra luutnantti, nyt se on seitsemänkymmentäkolme astetta,\nseitsemän minuuttia ja kaksikymmentä sekuntia! Te näette siis, että me\nemme ole seitsemännelläkymmenennellä leveysasteella!\"\n\n\"Tai oikeammin, että me emme enää ole!\" mutisi Jasper Hobson.\n\nÄkkiä välähti hänen päänsä läpi eräs ajatus! Kaikki tähän asti\nkäsittämättömät ilmiöt selvisivät siinä tuokiossa!\n\nBathurstin niemen alue oli luutnantti Hobsonin retkikunnan sinne\nsaapumisesta lähtien \"siirtynyt\" kolme astetta pohjoiseen päin!\n\n_Jatkona ilmestyy romaani \"Ajelehtiva saari.\"_\n\n\n\n"]